ÿþPentti Haanpään 'Lauma' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3735. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot. LAUMA Kertomuksia Kirj. PENTTI HAANPÄÄ Jyväskylä / Helsinki, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1937. TAITEEN VOIMA Ukot olivat lukeneet sanomalehdestä, että valtio avustaa teattereita ja maalareita ja kirjan tekijöitä ja pelimanneja. Heidän luontonsa nousi. He tuomitsivat kaiken niin sanotun taiteen täysin hyödyttömänä ja epäsiveellisenä. Herrat, jotka kylvävät rahoja, että hyödyttömät ja laiskat eläjät voisivat jatkaa puliveivaamistaan ja joutavoimistaan, samaan aikaan kun monet oikeat ja hyödylliset ihmiset ovat hätää kärsimässä, sellaiset herrat pitäisi roihauttaa siipispankasta tuon rahankylvötyönsä äärestä jäähdyttelemään päätänsä. Piippuni sammui. Eikö niin sanottu taide tosiaankaan tullut koskaan kansanlasta vastaan ja antanut hänelle hiljaista nautintoa ja ylhäistä iloa? Mietiskelin ja muistelin. Oliko taide tullut minua vastaan ja milloin ja missä muodossa? Jopa muistui mieleeni. Kavahdin kupeeltani, sytytin piippuni jälleen ja puhuin. Oliko kaikki taide täysin hyödytöntä? Voiko se antaa yksinkertaiselle ihmiselle lämpöä ja lohdutusta ja auttaa häntä pahana päivänä? Taide tuli minua vastaan jo kauan sitten, silloin kun olin poikanen, pahainen renkipoikanen pahaisessa talossa, jonka isäntäväkenä oli vanha ukko ja akka. Jo siihen aikaan osoitin minä luontaisia taipumuksia laiskuuteen. Pöjöys tapasi minut tämän tästä. Sitäpaitsi sen aikuiset talvet ovat jääneet mieleeni hirmuisina ja petomaisina. Nuojaessani hevosajossa pakkasilla ja pyryillä tulin monta kertaa säillä kuritetuksi, tuolla samalla tehokkaalla kurilla, jolla venäläiset lannistivat Napoleonin ja hänen armeijansa. Poikasen vaatepuotikin lienee ollut sitä ja tätä. Sään tuimuus kauhisti minua monta kertaa, enkä suinkaan heti hetken tullen ollut valmis valjastamaan ruunaa ja lähtemään ajoon, ulos pakkaseen, missä jalas naukui ilkeästi hietamaisessa lumessa. En lähtenyt aina ensi käskylläkään. Kun kaikki muut viivyttävät keinot olivat käytetyt, niin oli vielä jäljellä taide, joka ojensi minulle auttavan ja lämmittävän kätensä. Talossa oli suuri kokoelma eläinten värikuvia. Miten ne olivat sinne joutuneet, se on minulle tuntematon historia. Alussa nuo oudot vieraitten maitten eläimet herättivät vilpittömän, ahnaan mielenkiintoni. Tutkiskelin niitä paljon, eikä siihen pantu esteitä. Varsinkin akka, tuo vanha emäntäihminen, oli niihin yhä lapsellisen innostunut ja selitteli niitä mielihyvällä minulle ja muille tietämättömille. Tämän ankaran talven pyry- ja pakkasaamuina, kun minun jo oikeastaan ammoin olisi pitänyt kuhveltaa talvitaivaan alla ritisevän reen perässä, minä yhä viivyin näiden kuvien ääressä. Ne olivat minulle jo vanhoja, liian tuttuja. Mutta akka tarttui aamu aamutta koukkuun. Hän antoi minun katsella, lenoa. Vieläpä selitteli tietämättömälle pojalle. Yhä näen mieleni silmällä hänen mustan, nokisen etusormensa, kuulen hänen sorakielisen äänensä: »Tuo on jääkarhu, tuo on tiikeri... Tuolla se tappaa rutuuttaa...» Ja minä näen nuo oudot maisemat, oudot ja voimalliset pedot heikompansa kimpussa. Mutta ne pelastivat minut aamu aamutta joksikin neljännestunniksi pohjolan ilmanalan ankaran pedon kynsistä. Akka ei koskaan voinut vastustaa näyttämimisen ja selittämisen salamyhkäisiä iloja ja ukko taasen oli sairasteleva, mennyt mies. Vasta vuosien kuluttua minä käsitin, että tässä oli tullut vastaani niin sanottu taide ja silloin minä kiitin miestä, joka oli tehnyt nuo kuvat. Hän oli samalla auttanut minua viipymään pitempään pirtin lämpimissä pakkasen naksaessa nurkissa, hän oli antanut lämpöä ja turvaa pahaiselle pojankäärylle, jonka ketineet olivat huonot, jonka laiskansuonikin oli ehkä vahvanlainen. Ihmettelin, oliko hän voinut aavistellakaan tästä hyvästä työstään istuessaan piirrostensa ja maalaustensa ääressä, joista kerran löytyisi jäljennökset pahaisessa erämaan talossa. Ehkä hän asui kaukaisessa ja lämpimässä maassa, ehkä hänen hyppysensä olivat jo pehmenneet kauan sitten maan povessa. Mutta hänen kättensä ja aivojensa työ eli ja oli yhä avuksi pahaiselle pojalle, jolle elämä jo varhain opetti keplottelutaitoa. Hiljaisena ja ihmetellen minä silloin seisoin niin sanotun taiteen ihmeen edessä. Ukot hymyilivät ymmärtäväisesti. Vain joku yritti olla jyrkän johdonmukainen ja huomautti, kuinka hyvin jutussani ilmenivät niin sanotun taiteen tuottamat kansantaloudelliset tappiot myöskin vastaanottajien puolella. Mutta minä sanoin, että elämä ei saa olla yhtä työn jonotusta. Ihminen on myöskin huvitusta halaavainen, lepoa, hetkauksen paikkoja rakastava. Viivyin siinä talossa koko ankaran talven, kunnes aurinko alkoi tehdä korkeampia kaaria ja armahti minua paljon. Mutta taiteen pieni aurinko, värikkäät ja oudot eläinten kuvat, pelasti minut yhä aamupakkasista. Niihin aikoihin ukko, talon isäntä, huononi peräti sairaudessaan. Akka katsoi jo kerran, että sairas teki kuolemaa sängyssä, kaikkien patjojen ja tyynyjen ja peitteiden päällä. Hän alkoi kiskoa vuodevaatteita kuolevan alta. »Et, piru vie, kuole niin täyteläiseen sänkyyn.» Sillä tapa oli sellainen, että kaikki kuolleen pahnat oli poltettava. Ukko nousi istumaan tuskastuneena, nyökkyen ja pää täristen. »Jo nyt on saatana, kun ei saa rauhassa kuollakaan...» Hän työlästyi asiasta niin peräti, että alkoi parantua ja kykeni pian itse juhlansa ohjaksiin. Minä, pahainen pojankääry, jolla oli ohuet ketineet, mutta vahvanlainen laiskansuoni, sain silloin lähteä. Mutta yhä minä muistan sen talon ja talven, pakkaset ja nöyrät säät, taiteen, joka tuli vastaani lämpöisin käsin ja iloisin silmin, keplottelutaidon aakkoset, joita ankara elämä minulle opetti. Siitä pitäen olen ollut taiteen rakastaja. RAKKAUS Lakeus. Tasaista, tasaista. Ylänköinään ovat vain talot ja latojen harmaa parvi. Ainoa pyöreä ja täyteläinen muoto on taivaan kumulla. Kaikkien silmät eivät löydä lepoa tämänkaltaisessa maisemassa. Mutta kuitenkin tämä maa on kaunis, varsinkin kesäilloin, kun viimeisten leikkivien lapsien huuto raitilla ja riemukkaimman leivosen laulu taivaan sinessä on vaiennut. Heinässä ja viljassa käy tuskin huomattava aaltoilu, ja kesän tuoksu nousee sieraimiisi, tuoksu, jossa ikäänkuin lemahtaa menneitten sukupolvien työ ja vaiva, ilo ja suru, nautinto ja kipu. Tämä maa on omituisen kaunis talvistakin, illoin, kun itsepintainen, kolakka tuuli kotasolalla kuljettaa lunta kuten meren laineita, kuun naama katsoo pilvien lomitse ja talojen ikkunoista hohtelevat himmeät tulet. Tällaisen talon seinän lävitse meidän piti katsoa ja lävitse talon isännän, jossa niihin aikoihin heräsi tunne, jota sanotaan rakkaudeksi. Uusi rakkaus. Sillä vanha riutui pois, kuten sen esinekin riutui pois. Hänen vaimonsa makasi kuoleman taudissa, keuhkotaudissa. Voi mennä minä hetkenä hyvänsä. Jotkut rakastavat kuolevia ja kuolleita ja antavat heidän kauan vaikuttaa elämäänsä. Mutta tämä isäntämies ei ollut sitä laatua. Hänen vaimonsa oli sairastanut kauan, ja uusi rakkaus oli alkanut orastaa. Mutta hän ei vielä tietänyt keneen. Sitä asiaa täytyi jo ryhtyä järjestelemään. Menevät menevät ja jääneitten ei auta ruveta jalkatenässä odottelemaan lähtöään. Se tulee muutenkin. Kuolleet hautaan ja elävät leivän ääreen. Isäntä tuli sisään suksisauva kourassaan ja mittaili sillä sairaan sängyn reunaa. Ja sairas kysyi heikolla äänellä: »Mitä sinä nyt teet?» »Millaan pituuttasi, että osaan ostaa arkun laudat...» Isännän isossa äänessä oli selvä huomautus, että kaikkea sinä kyseletkin! Pitäisihän nämä nähdä, järkityöt. Hän hiihti puusepän asunnolle ja sanoi oven avattuaan: »Rupea puhemieheksi!» »Onko vaimosi sitten kuollut?» »Ei vielä. Mutta huono se on. Sille saisi jo tehdä arkun. Tässä on mitat.» »Tuntuu sillä, että molemmat asiasi ovat ennenaikaisia.» »Eivät! Tehtävä ne kuitenkin on. Mitäpä ne vitkastelemisella paranevat. Talouskin tahtoo olla huiskin haiskin. Emäntäpiika ainakin olisi saatava. Kun osaisit toimittaa oikein tosi-ihmisen... Voisit samalla vihjaista, että paikka voi olla pitempiaikainenkin.» Puuseppä, isännän hyvä ystävä, toimittikin hänelle emäntäpiian. Mutta arkun hän antoi olla valmistamatta, kunnes kuulisi emännän kuolemasta. Siihen kuluikin vielä viikkoja, kuukausiakin. Sairas virkistyi, nousipa sängystäänkin, käveli yli lattian, poikki pihamaankin ja näytti erinomaisella harrastuksella seuraavan uuden emäntäpiian edesottamisia. Mutta pienet vihamiehet valvoivat hänen rinnassaan ja pakottivat hänet jälleen vuoteeseen kaikesta elämänsisusta ja katsastamisen halusta huolimatta. Sitten hän kuoli ja haudattiin. Sittemmin isäntämies ilmestyi taasen puusepän verstaaseen ja sanoi: »Luulen, että Mooseksen lain puhdistuskuukaudet ovat nyt täyttyneet. Kun sinä olit tavallaan niinkuin puhemiehenä, niin jospa käytäisiin nyt yhdessä pappilassa kuulutukset ottamassa.» »Piika, jonka sinulle annoin, oli siis sopiva?» »Välttävä. Yksi on mämmellä maku, sama tapa talkkunalla. Sitäpaitsi asiat ovat nyt sillä värillä, että vihille on mentävä ja kiireesti, jos tahtoo välttää joutavia juttuja.» Niinpä he ajelivat keikkuvissa kieseissä pölähtelevää tietä pitkin pappilaan. »Kuinkas se on», epäili pappi, »onko edellisen vaimon kuolemasta kulunut lain laatima aika?» »Tämä isäntä luulee kuluneen», sanoi puhemies. Katsottiin kirkon kirjoista ja kävi ilmi, että kuusi kokonaista kuukautta olikin kulunut ja päivä päälle. »Eihän se tämä isäntä olekaan hätäpoika», sanoi pappi. Tämän papin suusta ei moni mies ollut kuullut kehuvaa sanaa. Siksipä isäntä seisoikin kaikessa viattomuudessaan ylen rintavana ja tupakkapuru huulessa mutruili ylpeyden tunnosta. Juhlahetki, tunnustuksen hetki! Papinkin täytyy tunnustaa, että hän vaeltaakin toimellisesti ja hätäilemättä. Tällainen oli se rakkauskertomus lakeudelta, joka kaikessa yksiviivaisuudessaan on kaunis maa olletikin kesäilloin, kun leikkivien lapsien huudot raitilla ja leivosten laulu taivaan sinessä vaikenevat, maan kasvut aaltoilevat ja sieraimiisi nousee kesän tuoksu, jossa ikäänkuin! lemahtaa menneitten sukupolvien työ ja vaiva, ilo ja suru, nautinto ja kipu. RIITAKAIJA Riitakaija oli ollut äitini tuttavia, ehkäpä ystäviäkin. En tiedä varmaan. Muistan vain, että hän oli usein nähty vieras kotimökilläni. Tämän suhteen hän katsoi jatkuvan vielä toisessa polvessakin ja pistäytyi usein luonani. Eihän tuollaiselta ihmiseltä voi paljon vaatia. Mutta luulisi hänenkin nyt sentään huomaavan, että hän on useimmiten minulle vaivaksi. Hän häiritsi ja hermostutti minua tärkeissä ja edesvastuullisissa ja kiireellisissä paperityöhommissani. Ollenkaan nyt mainitsematta siitä, että jo hänen pelkkä läsnäolonsakin ei voinut olla mikään kunnia. Sillä kaikki tiesivät, että hän oli huono ihminen, huora ja hullu, suuri valehtelija ja juorujen puhuja. Sitäpaitsi hän oli vanhemmuuden käynyt inhoittavan rumaksi ja sairaaksikin. Räämäiset silmät muistuttivat märkiviä veitsenhaavoja. Jos totuus on mainittava, niin tuskin sylkemättä voi päälle katsoa. Sillä mikään ei liene omiaan herättämään sisintä inhoamme siinä määrässä kuin yli kohtuuden käyvä rumuus ja parantumaton sairaalloisuus. Mutta siinä hän vain istui pitkät tovit ja puhetta tuli kuten köyttä. Eikä siinä ollut mitään makua. Vaikka minun välistä oli ajateltava, että ehkä puhe menetti makunsa vain siksi, että se tuli tuollaisen ihmisen suusta. Kunnioitetun, puetun ja siistin ihmisen puhumana se olisi voinut olla nautittavaakin. Esimerkiksi silloin, kun hän keskellä juorujaan julisti raamatullisella juhlavuudella: »Minun tulee puhua eikä katsoa mieliä...» Ei häntä voinut suorastaan poiskaan käskeä. Kun muisti, että hän oli usein nähty vieras köyhässä kotimökissäni, kun oli hämärä tunne, että äitivainajani oli nähnyt hänet ilolla. Mutta pitäisi ihmisen sentään kaikessa hulluudessaankin huomata ero äidin ja pojan välillä, asumuksien välillä. Että aika ja olosuhteet yleensä muuttuvat. Kaiken kaikkiaan tuo inhoittava Riitakaija vierailuineen oli minulle pieni kiusa. Ja pienet kiusat ja pienet ilothan muodostavat pääosan elämäämme. Mutta sitten eräänä päivänä sain viestin, että tultavani Riitakaija oli kuollut. Ensimmäinen tunteeni oli iloinen, vapauttava. Sillä eivätkö tuollaiset kävelevät ihmisrauniot herätä järjestyksen ihmisessä samaa tunnetta kuin ulkosalla ajelehtivat vanhat, käyttökelvottomat esineet? Tulee kärsimätön ajatus: miksi noita ei ole korjattu pois, hävitetty, poltettu? Nyt oli Riitakaijalle tapahtunut näin. Hänet oli korjattu pois. Hän oli päässyt vaivasta ja hänestä oli päästy. Älkäämme puhuko pötyä. Voimme huoata tyytyväisinä: hyvä juttu. Mutta sitten heräsi toisia, epämääräisempiä, hämärämpiä tunteita. En tiedä, sopiiko niihin sellaisenaan nimitykset: katumus, huono omatunto tai muut. Kuitenkin ne olivat omituisia tunteita järjen ja järjestyksen ihmiselle. Heräsivät muistot tuosta niin kaukaisesta ja köyhästä kotimökistä. Äitini oli usein sairaalloinen ja työtä oli ylenmäärin. Eikö silloin tuo samainen Riitakaija ollut tullut usein ja sanonut, että mene lepäämään! Nyt teen minä sen ja sen... Vastenmielisiä, raskaita köyhän mökin taloustehtäviä hän oli suorittanut ilman mitään toivoa edes ruoka-ateriasta tahi kahvikupista. Ainoastaan säästääkseen sairaalloista äitiäni. Ilman mitään laskelmia vastapalveluksista. Niin hullu ei ihminen voi ollakaan, että luulisi sellaisen mökin asukkaiden voivan mitään järjestää... Tällaisia muistoja nousi mieleeni ja esiin juolahtivat sanat: hyvä sydän. Kaikessa huonoudessaan ja inhoittavuudessaan Riitakaijalla oli ollut hyvä sydän, laskelmista vapaa sydän. Ajattelin, että kaikessa huonoudessaan, huoruudessaan ja hulluudessaan Riitakaija oli sittenkin ollut parempi ihminen kuin monet, jotka olivat häntä halveksineet ja inhonneet. Monet kunnioitetut ja arvossapidetyt, siveät ja viisaat, joiden sydän on kuitenkin itsekäs, kuiva ja kylmä. Jotka eivät suinkaan auttaisi köyhää mökin akkaa talousaskareissa ilman, että on tietoa edes kahvikupista tai hyvyyden ja hurskauden maineen kohoamisesta. Ehkä nämä olivat vain yksinkertaisia katumuksen tunteita. Olinhan kohdellut tuota vanhaa, inhoittavan näköistä naista usein tylysti ja kylmästi. Kuitenkaan hän ei ollut koskaan viittauksellakaan muistuttanut minulle, miten hän oli ennen esiintynyt kotimökilläni. Nyt vasta kun hän oli vainaja voin huomata, että hyvä sydän levitti hurskaan, lämmittävän valonsa tuon naisen ympärille. Tapahtui niin, että nämä omituiset tunteet ajoivat minut toimintaan. Riitakaija sai komean arkun ja komean seppeleen. Minä ostin ne. Sitäpaitsi astuin hänen arkkunsa jäljessä siitä välittämättä, mitä kanssaihmiset ja kansa sanoisivat. Sillä olihan hän yleisesti tunnettu huonoksi ihmiseksi, huoraksi ja hulluksi ja sen sellaiseksi. Tunsin olevani melkoinen sankari saattaessani tuon vanhan vaimonpuolen hautaan niin komeasti. Olin keksinyt, että tuo vainaja kaikessa huonoudessaan oli sittenkin ollut parempi ihminen kuin monet, jotka olivat häntä halveksineet ja katsoneet häneen ylhäältä kuten turmelevaan matoon. Palasin haudalta ja huokasin tyytyväisenä. Niin oli sitten sekin ohi. Olin tehnyt, mitä olin ymmärtänyt. Järjen ja järjestyksen ihminen on iloinen, kun vanhat ja kuluneet, käyttökelvottomat esinerauskat eivät ajelehdi näkyvissä. POJAN PALUU Syksyllä, myöhään ja pimeällä, saapui Jokikylään johtavan tien varrella sijaitsevaan yksinäiseen torppaan muuan kulkija. Hän oli mittava, keski-iän mies, hieman omituiselta vaikuttava, ehkä sen vuoksi, että hänen päänsä oli kuten kaksikerroksinen: hoikentui välillä kuten loppuakseen, mutta paisuikin jälleen ja piipahti vielä ylöspäin ikäänkuin sokeritopan huippu. Häntä tähystettiin ja häneen suhtauduttiin epäluuloisesti ja kylmästi kuten kulkijaan ja tunkeilijaan suhtaudutaan. Mutta vieras osoittautui erinomaisen puheliaaksi mieheksi, esimerkiksi uskonnollisia asioita hän käsitteli kuten suurin saarnamies. Hän osasi sovittaa käyttäytymisensä ihmisten ja tilanteiden mukaan ja yks kaks voitti metsäasukkaiden luontaisen epäluuloisuuden, joka kohdistuu jokaiseen tulijaan. Tällöin olivat kyseessä vain metsämökin emäntä ja täysikasvuinen tytär. Sillä isäntä oli vaitelias ukko, joka esiintyi alituisesti piippu suussa ja antoi asiain kehittyä niin kuin kehittyivät. Kävi niin, että tulija sai torpassa iltasen, yösijan ja eineenkin, vaikka ei ollut mitään varmuutta hänen vakavaraisuudestaan. Koko ajan vieras kehitteli puheita siten, että sai tietää mahdollisimman paljon Jokikylästä, etenkin Kangas nimisestä talosta ja sen asukkaista ja elämästä. Kun eine oli syöty ja vieras yhä viipyi, istui ja puhui, kysyi hän siinä lopulta, että eikö Kankaan Ossi-poikaa ollut kuulunut kotia. Saatuaan kieltävän vastauksen mies sanoi: »Niin, eipä kai! Minähän olen Kankaan Ossi...» Asia oli niin, että Kankaan talosta oli eräs poika liittynyt Aunuksen sotaretkelle lähteviin ja kadonnut sille tielle. Yleisesti hänet uskottiin kuolleeksi, vaikka mitään varmoja todisteita hänen kohtalostaan ei ollutkaan. Mökin emäntä tuli aivan lähelle vierastaan, tähysteli, tähysteli ja sanoi: »Eipä uskoisi. Ettei vieras vain puhu leikkiä... Kyllä minä sen Kankaan pojan monet kerrat näin, ennen kuin se sille retkelleen lähti ja sille tielle jäi. Mutta nuorempi mies sen pitäisi olla, ja on tuo vieraan pääkin oudompi kuin muilla...» Mutta suuret kyyneleet vierivät alas miehen poskia ja hän sanoi: »Sepä se juuri onkin... Kovat kohtalot, vankeus ja muu ovat minun ulkonäköni sikäli muuttaneet, että pahoin pelkään, etteivät omaisenikaan minua enää tunne. Ei ihmistä vanhenna ainoastaan vuosien luku, vaan se mitä vuosiin sisältyy... Muun hyvän lisäksi ankara kuume, omituinen ja eriskummallinen tauti alkoi paisuttaa päätäni. Se täytyi sitoa kumikääreillä. Sen siteen jättämä jälki siinä nyt on, ja siksi se on pullistunut omituisen muotoiseksi. Eikä sillä hyvä, että olen ulkonaisesti muuttunut. Väliin olen pelännyt järkenikin puolesta. Muistinikin on käynyt heikoksi, varsinkin mitä tulee entiseen elämääni ja asioihin kotonani...» Emännästä tuntui epämukavalla, ahdistavalla, kuten tapahtuu, kun näkee suuren, vahvan miehen perin liikuttuneena, kyynelöivänä. Hän ei osannut sanoa mitään. »Niin, kotihan minulla kerran oli. Mutta ei ole enää. Tuskin sinne on menemisiä. Tuskin vanhemmatkaan voivat käsittää muutosta, jonka elämä ja maailma on tehnyt heidän pojassaan. Se tuntuu niin ankaralla ja omituiselta. Mutta Herra viisaudessaan on kai tahtonut niin tieni johdattaa...» »Enhän minä mitään pahaa tarkoittanut», sanoi emäntä kiireesti. »Tuntui vain niin oudolta... Niinhän se hyvinkin on, että sota, vankeus ja kaikki kova elämä vanhetuttaa ja muuttaa ihmistä enemmän kuin arvaakaan. Ja onhan siitä jo niin monia vuosia aikaa, kun tarkemmin ajattelee...» »On, on, vuosilaskussakin siitä on jo aikaa. Minusta toisinaan tuntuu, että siitä on kokonaisia aikakausia. Koko se entinen elämäni tuntuu kuin unelta.» »No, täytyy sinun, poika parka, kotiisi mennä, kun kerran näin lähellä olet. Sittenpähän näkee miten kohtelevat. Minusta tuntuu, että täytyy äidin ainakin omansa tuntea, vaikka miten olisi...» »En tiedä. Tuntuu niin raskaalta mennä, kun on tullut tällaiseksi. Epäilyttää, että ehkä vielä pilkaten pois ajavat. Eli eivät muista enää poikaansa, eivät kaipaisi, vaikka näitä muutoksia ei olisi tapahtunutkaan. Ajattelevat, että rumahan se on, että kuolleet kurkistelevat...» »Ei niin! Heränneitä ihmisiähän ne ovat Kankaassa, ja maallista tavaraa kun on yllinkyllin, niin että sitä riittää kaikillekin lapsille... Ukko kun menee nyt kylällä käymään, niin se saattaa sanoa Kankaassa, että täällä on heidän Aunuksen poikansa... Onhan kuin valmistusta...» »Niin, saattaahan isäntä mainita, että täällä on Ossi. Voivat tulla noutamaan, jos vielä muistavat.» Mökin ukko, joka oli istunut penkillä koko keskustelun ajan vaitonaisena ja erikoisempia mielenkiinnon oireita ilmaisemalla, otti piipun suustaan, sylkäisi ja murahti jonkin myönnytyksen tapaisen. Sitten hän hankkiutui lähtöön. »Ne pikkusiskotkin Kankaassa ovat jo kasvaneet», vieras sanoi sitten mietteissään. Emäntä alkoi hänelle vilkkaasti selittää Kankaan asioita ja tapahtumia näiltä pojan poissaolovuosilta. Tulipa siihen torpan tytärkin ulkoaskareillaan. Äiti ilmoitti hänelle heti, että tämä vieras onkin Kankaan Ossi. Tyttären ihmetys ja mielenkiinto oli suuri. Äidin ja tyttären kielet kävivät lakkaamatta. He tunsivat elävänsä. Sillä tämä on suuri tapaus. Tämä on ikäänkuin ylösnousemus. Sillä Kankaan Ossiahan on pidelty jo varmasti Aunuksessa sotaan kuolleena. Mutta tuossa hän nyt seisoi, tosin hieman omituisena ja outona, vanhana, päälaki kuten sokeritopin nokka ortta tapaillen, kun hän mietteissään katsoi ulos akkunasta. Mutta kestetyt kärsimykset ja vaivat ovat hänet sellaiseksi muuttaneet. Ihmeelliset ovat Herran tiet. * * * * * Oli jo iltapäivä käsissä, kun metsämökin tyttö katsahtaessaan ulos akkunasta huudahti: »Kankaan Musta!» Mies, joka oli loikoillut lavitsalla, nousi ketterästi. Hän huomasi silkkimustan ravaavan komeasti tiellä ja kahden miehen keinahtelevan kieseissä. »Kankaan isäntä ja isä-ukko», selitti tyttö. Mies tuijotteli ulos huulillaan mietteliäs hymy ja mutisi kuten itsekseen: »Se näyttää tosiaankin isäntäin, isäntäin hommalta... Se näyttää komealta, vanhanaikaiselta...» Ajopelit pyörähtivät pihaan ja mies kääntyi ja käveli ulos. »Terve», aloitti hän, mutta vaikeni sitten kuten hämmentyneenä ja avuttomana. Kankaan isäntä istui yhä kieseissään ohjia pidellen tanakkana, sarkapukuisena ja tuijotteli miestä hieman ällistyneen näköisenä. Mustan kupeet läikähtelivät. Se kuopi ja pudisteli päätään mökin isännän kiinnittäessä sitä seinään. Mutta pian tulija sai jälleen otteen sanavarastoonsa. »Olen siis kuten se raamatullinen poika, joka oli kadonnut, mutta löytyi... Ja tällaiseksi on mies muuttunut. Sanotaan ajan leikkaavan, mutta vielä enemmän ajan vaiheet... Saa sanoa, että ylitseni ovat kulkeneet kaikki ilmestyskirjan ratsastajat: sota, rutto ja nälänhätä...» Isäntä laskeutui rattailta hieman vaivalloisesti ja ähkien, sillä liika lihavuus painoi häntä. Torpan naiset lähestyivät uteliaina. Isäntä ojensi kätensä. »Olisiko se nyt tosiaan Ossi?» »On», sanoi vieras hiljaa. »Ossihan minä olen, vaikka se minustakin joskus kaiken kokemani jälkeen tuntuu epätietoiselta...» »Kovin olisi muuttunut... Mutta mikäpä tietää... Nämä ovat vaikeita asioita. Joka tapauksessa emäntä käski tuomaan sinut näkösälle. Eikähän tämä ole pitkä matka, joten lähdemme heti takaisin.» Hevonen irroitettiin ja käännytettiin. Vieras hyvästeli naisia. Sitten hän kääntyi isäntään aivan luontevasti: »Tuota, nämä ihmiset ovat minua tässä syöttäneet ja juottaneet... Ja mitäpä minulla... Kävellyt olen vain kotia kohti sitten kun salaa rajan ylitin...» »Mitäs», ehätti emäntä. »Vai maksua! Ainahan sitä köyhälläkin sen verran vieraanvaraisuutta...» »No, ehtiipä niitä järjestellä», sanoi isäntä jo kieseissä istuen. Vieras kiipesi hänen viereensä, ja Kankaan silkkimusta alkoi ravata. * * * * * Niin ajoivat nuo kaksi miestä halki hämärtyvän illan. Kulkijasta alkoi tämä kaikki tuntua perin tutulta, joskin kauan sitten tapahtuneelta. Ennenkin hänen oli täytynyt kokea tämä: vauhti, hevosen askelten tahdikas jymy, pyörien sirinä, keinahdukset, tuttavalliset nyhjäykset tukevaan, turvalliseen ihmiskylkeen. Sitten siinä oli ollut välillä jotakin, kuten luonnottoman pitkä uni, unen maisemia, unen ahdistusta, painajaisia. Mutta nyt hän oli jälleen isän rinnalla, matkalla kotiin. Nyt hän jälleen oli turvassa. Kerran hän oli juossut paljain jaloin juuri tämän kylän kesäisillä kentillä, vaikka sitä olikin vaikea yksityiskohtaisesti muistaa kaikkien pahojen unien jälkeen... Hän saa jälleen halun puhua ja hän selittää sotaa, vankeuttaan, sairauttaan, joka oli muuttanut hänen päänsä muodon, heikentänyt hänen muistinsa, tehnyt koko olemassaolon hämäräksi, sekavaksi, sekasortoiseksi. Isäntä ja isä nyökyttelee, puoliksi ymmärtäväisesti, puoliksi epäuskoisesti ja hoitelee ohjaksia. Musta ravaa. Silkkikiilto sen selässä välkähtelee lävitse hämärän lihaksien liikahdellessa. * * * * * Mutta suuressa talossa, jonka monissa seinämissä maalit ovat jo väljähtyneen näköisiä, eräs vanheneva nainen elää levottomasti. Hän ryhtyy johonkin, heittää sen, katsahtaa ulos akkunasta, kävelee pihan poikki. Nytkö, nytkö oli lähestymässä se hetki, jota hän oli kauan odottanut? Nytkö hän saisi takaisin poikansa, jota oli uskoteltu menneeksi, kuolleeksi? Olihan hänellä kyllä lapsia, oli montakin. Ne olivat kasvaneet hänen silmiensä alla, ne viipyivät yhä hänen ympärillään. Mutta yksi oli kadonnut, lähtenyt sotaan, sanottu sinne jääneenkin. Mutta hän ei uskonut sitä. Hän muisti poikaansa joka päivä, näki hänet usein unessa. Poika eli, eli ainakin hänen sydämessään. Sitten kuului lähestyvien ajopelien ääni, näkyi hevonen, näkyi kaksi miehen hahmoa lävitse tihentyvän hämärän. Vanhenevan vaimon sydän läpätti. Hän tunsi sen nyt varmasti. Se oli Ossi, se oli hänen odotettu poikansa. Miehet laskeutuivat rattailta. Toinen heistä lähestyi ja sanoi hiljaisella, aralla äänellä: »Sehän on äiti... En tiedä, vieläkö minua muistetaan tässä talossa, varsinkin kun palaan tällaisena... » Mutta talon emäntä syleili häntä. »Ossihan sinä olet! Tiesin, että palaat, vaikka kukaan muu ei ole sitä uskonut... Onhan sinun täytynyt muuttua kaikessa siinä, mitä olet saanut kestää...» Hänet vietiin sisään. Hän tervehti sisaruksiaan, mainitsi heidän nimiään ja kertoi kaiken aikaa kestetyistä vaivoista, rasituksista ja kärsimyksistä, jotka olivat muuttaneet hänet ulkonaisesti ja sisällisesti. Sisarukset katsoivat häntä ihmetellen. Vallitsi jännittynyt, juhlallinen, hieman tarunomainen tunnelma. Siinä hän istui, heidän veljensä Ossi, hieman hajamielisen näköisenä, hermostuneena, outona. Hänen omituisen muotoinen päänsä kohotti korkealle sokeritoppilakeaan. Mutta olihan äiti tuntenut hänet omakseen... Ossi kertoi taudistaan, kumisiteistä, joista huolimatta päänsä muutti muotoaan, järjenmenetyspelostaan, muistinsa hataruudesta, väsymyksestään. »Niin», sanoi äiti, »väsynythän sinä olet, sen näkee. Mutta nyt olet kotona. Sinun täytyy levätä.. Niin sinun suupielesi poimu hymyillessäsi on sama kuin ennenkin. Kyllä sinut tunnetaan, kyllä ymmärretään kaikki...» Äiti liikkui ketterästi, avasi kaapin, otti esiin pienen värikkään vihkosen, pankkikirjan. »Näet, että Ossia on muistettu! Sama kuin muillakin. Ei sinua ole pidetty olleena ja menneenä.» Sitten se eilisiltainen kulkija löysi itsensä pehmeällä, valkoiselta vuoteelta. Hän oli Kankaan Ossi, sodasta, kaukaa, vaarallisilta seikkailuilta palannut. Hän oli nyt kotona. Hän hymyili tyytyväisenä ja ajatteli ennen nukkumistaan, ettei tuhlaajapojan paluu ole niitä epämieluisimpia elämyksiä. Vasikka kai oli teurastettu, ja ellei hänen kodissaan vallitsisi ankara herännäisyys, kuuluisi kai myöskin soitto ja hyppy. * * * * * Seuraavana päivänä kohisi koko pitäjä siitä asiasta, että Kankaan Ossi oli tullut kotiin. Niin, niinpä tapahtui ihmeitä nämäkin aikoina. Äidinrakkaus hakee vieläkin poikansa Tuonelan joen takaa. Oli kielevillä puhumista. Oli siihenkin suuntaan, että kovin on omituisen näköinen se Kankaan poika. Sen kallokin on semmoinen, ettei muilla kenelläkään, ei pakanamaan asukkaillakaan. Pilkkaajat nauroivat ja repivät suutaan kaikin tavoin. Mutta vakavammat sanoivat, että tottahan äiti omansa tuntee. Mutta sellainen on monien ihmisien luonto: he tuntevat kateutta, jos joku saapuu kotiinsa, jos hänet siellä vieläkin tunnetaan. Ikäänkuin ihmisen pitäisi olla juuri sama tänään kuin eilenkin. Kankaan pojan olisi pitänyt saapua pitkältä retkeltään rikulleen samassa asussakin, tarttua äänenpuhumalta auran sarviin ja kyntää. Mutta nyt hän on tullut hieman omituiseksi, levottomaksi. Ei hän voi nyt alussa ryhtyä säännölliseen työhönkään. Ja onhan hänen levättävä, tervehdittävä sukulaisiaan. On pidettävä hartausseuratkin siitä ilosta, että on saatu takaisin kadonnut poika. Siellä eräät ihmettelevät sitä, ettei hän tunne serkkujaan, ei muista heidän nimiään. Jopa joku vanha sukulaisnainen, täti, sanoi, että kuka tämä nuorimies on? Enhän ole häntä koskaan nähnyt... Mutta silloin Kankaan Ossi itkee hiljaa, kyynelet kierivät pitkin hänen poskiaan. Sillä voiko olla kovempaa kohtaloa kuin muuttua olemukseltaan siinä määrin, etteivät omaisetkaan enää tunne... Tällä hän riistää aseet sillä äksyltäkin naisihmiseltä. Loppujen lopuksi hän puhuu, puhuu kokemuksista täydestä sielustaan sillä menestyksellä, että saa koko seuraväen liikutetuksi. Täti-ihminenkin tunnustaa, että jos Ossi onkin muuttunut, niin on paikoin edukseenkin. Hänhän oli ennen niin välinpitämätön uskonasioista, melkein suruttomuuden teillä. Sitten Ossi valjastaa mustan, ajelee teillä, ajaa asemalle ja toimittelee talon ostoksia, ajaa myöskin usein sen torpan pihaan, johon saapui outona kulkijana eräänä iltana. Sitten käypi kylillä huhu, että Kankaan Ossi on kihlannut sen mökin tytön. Kihlat ovat olleet komeat kuten suuren talon pojalle sopii. On nyt kylillä puhumista. Nämä puheet tulevat jo kankaalaistenkin korviin, järkyttävät eräitä sisaruksia. Jopa Ossin nuorempi veli sanoi eräänä iltana äidilleen, että koko pitäjä nauraa, kun meillä tuota huijaria elätetään. »Huijaria», penäsi äiti. »Kuinka sinä sanot niin veljestäsi? Täytyyhän sinun ymmärtää, että kokemiensa jälkeen hän on vähän hermostunut, ei voi ryhtyä heti töihinkään... Puhukoot ihmiset mitä puhuvat. Kangas on sellainen talo, joka tuntee kaikki lapsensa.» Tuleepa sitten Ossia tervehtimään muuan mies. »Tunnetko? Yhdessähän sotaan mentiin...» »Kyllä minä, kyllä minä», vastaa Ossi. »Mutta minä en! Mikä lienet miehen roikale! Ossi kuoli Kiimasjärven jäälle.» Kankaan poika tulistuu. »Minä en kuollut Kiimasjärven jäälle, vaikka te heititte minut sinne avuttomaksi. Se kai sinuakin kaivelee, että minä kuitenkin palasin...» Mies on kauan vaiti, hämmästyneenä. Sitten hän sanoo: »Huijari sinä olet! Se olit juuri sinä, sokeritoppipää, asemalla kahvilassa, ja kuulit meidän keskustelusta, että täältä on poika poissa. Hoksasitpa! Kävelit tänne ja elätytät itseäsi. Hulluja kun ei kylvetä eikä kynnetä...» Mies lähti. Mutta Ossi oli kauan kuohuksissa, vihastunut: että ihmisten pitää olla sellaisia, etteivät ne soisi hänelle kotia. On siinäkin todistus, että hän on kuullut kahvilassa jonkun keskustelun... Mutta alkavatko yleiset epäilykset ja uskot jo vaikuttaa hänenkin järkkyneeseen, sekavaan mielentilaansa? Oliko niin, että hän oli aivan äskettäin päässyt käsittämään olevansa Kangas nimisen talon poika, Ossi? Miehen mainitsema tapaus selkiää hänen mielessään kuten sekava unennäkö. * * * * * Muuan mies istui kahvilassa lähellä asemaa. Hän oli juuri ollut katsomassa vingahtelevan ja puhkuvan junan tuloa ja menoa. Hän oli katsonut siihen ahnaasti, kaivaten mukaan, koska tunsi halua päästä esiintymään muissa maisemissa. Mutta hänellä ei ollut rahaa. Käteisten rahavarojen puute oli ollut hänen monien aikomustansa esteenä ylimuistoisista ajoista. Hän astui kahvilaan, kaivoi liivintaskustaan orvon nikkelin, tilasi kupin kahvia ja otti käteensä sanomalehden. Sen suojassa sopi olla kuten lymyssä, kuten väijyksissä ja antaa aivojen tuumia kuhun ryhtyä. Siinä olikin pulmaa, sillä orpo nikkeli oli juuri etsitty taskun nurkasta, eikä ollut tietoa ateriasta, ei luolasta mihin ryömiä. Kahvilassa oli ennestään pari muuta miestä, jotka kuluttivat kaljalasejaan perin hitaasti ja joille gramofonin piti soittaa lakkaamatta. Nyt he vaikenivat ja tutkistelivat silmillään tulokasta. Mutta eivät he pitkälle päässeet: mies kuin mies. He eivät päässeet perille edes siitä, mikä oli vain tälle miehelle ominaisia. Sillä hän piti lakin päässään peittääkseen kallonsa omituista muotoa. Oliko sitten tosiaankin tuohon ilmiöön muukin selitys kuin se eriskummallinen tauti kumisiteineen? Mutta jääkööt sellaiset seikat lääketieteellisten miesten tutkittaviksi... Oli kuitenkin olemassa hämärä muisto, että tuo pää oli ollut jo sellainen silloinkin, kun hän oli poikanen, että hän ikätovereiltaan ja vanhemmiltakin kuuli siitä paljon äänekkäitä huomioita ja huomautuksia. Oli olemassa jäännöksiä niinä aikoina sieluun kerääntyneestä tunteesta, että hän on jotakin toista laatua kuin he, mieleen pureutuneesta uhmasta, että hän vielä näyttää heille... Kaljalasien miehet unohtivat piammiten nuhraantuneen sanomalehtinumeron taakse lymynneen tulijan, unohtivatpa myöskin kehoittaa hyvässä lihassa olevaa kahvilatyttöä vaihtamaan levyä. He olivat nyt itse äänessä, ja samalla kun tulokas ylimalkaisesti luki kirjoitusta suurista huijareista Amerikan maassa, hän höristi korviaan ja kuunteli jutun juoksua. Siten hänen korviinsa kantautui muun muassa seuraava lausejakso: »On se omituinen tuo naisen luonto. Sen päähän tulevat mielipiteet ilman todistuksia ja vastoin todistuksia. Minkä nyt Kankaan emännälläkin... Minä sille jo tässä äskettäin suoraan sanoin, että sinne se Ossi jäi Aunukseen. Ei sitä tarvitse takaisin odottaa. Mutta ei! Sanoi tuntevansa, että elossa poikansa on ja vielä se palaakin... Vaikka olin omin silmin asiat näkemässä. Tuli totinen hyppyyn lähtö, ja Kiimasjärven jäällä sai Ossi kuulan kupeeseensa. Ei siitä heti henki mennyt, mutta ei paljon muutenkaan. Hätä oli päälle painamassa, kuulia tuli kuten ampiaisia avoimelle järven selälle. Sinne täytyi poika heittää ja siihen sen täytyi kuoliakin... Mutta äitinsä vain, että elossa on...» Toinen mies: »Mutta saattaa niillä naisihmisillä olla omat lennättimensä, olen huomannut. Ehkä ei haava ollutkaan niin paha kuin siinä hötäkässä näytti...» »Siinä uskossa olen, että oli. Ja se oli sitä aikaa, että silloin ei miestä paljon hoivattu haavoistaan.» Juttu jatkui, siirtyi muihin asioihin. Mutta nyt ei sanomalehden takana oleva mies enää kuunnellut. Hän oli ikäänkuin hätkähtänyt ja painunut kumaraan lehtensä taakse. Hän takertui tähän asiaan: Kankaan talo, poika tietymättömissä Aunuksen retkellä, emäntä siinä uskossa, että elossa on ja vielä palaakin... Hän ei nähnyt enää kirjaimia lehdessä, joka huomaamatta painui alas. Hänen kasvonsa saivat omituisen, vieraan, kaukaisen ilmeen. Sitten hän nousi, seisahtui kahden keskustelevan miehen eleen ja sanoi: »Tässä pitäjässähän on Kankaan talo?» »On», vastattiin sormeillen viattoman ruskeata kaljalasia. »Jokikylässä on.» Kyselijä kiitti, nosti kohteliaasti hattuaan, niin että hänen pitkä päälakensa paljastui ja astui ulos. Kaljalasien miehet saivat aiheen huomauttaa toisilleen, että mikähän asukas lienee luokin ollut ja huomasitko sen pääluuta: niin oli pitkä kuin sokeritoppi. Sitten he sanoivat sille hyvässä lihassa olevalle kahvilatytölle, että maailman hienoin levy soimaan. Niin, niin! Mutta olihan hänen muistinsa heikko, sieluntilansa sekava. Hänen oli pitänyt saada huomautus, muistutus... Äiti lohdutti häntä tämän epämieluisan vierailun suhteen. Sanoi, ettei pahanilkisten ihmisten puheita tule ottaa niin vakavasti. Kielsipä hän talonväkeäkin kyselemästä Ossilta liikaa, hermostuttamasta häntä. * * * * * Mutta kylillä kohuttiin, puhuttiin yhä ja väsymättä Kankaan palanneesta pojasta. Kiersi esimerkiksi sellainen huhu, että tämä sama mies olisi eräitä vuosia sitten ollut naapurikylässä, Erolan talossa. Olisi esiintynyt siellä insinöörinä tai metsänhoitajana ja saanut maksamatonta täysihoitoa parisen viikkoa. Tämä huhu tuli myöskin kankaalaisten kuuloon, ja Ossi vihastui. Mutta hymyili sitten itsekseen ja muisteli, muisteli. Oliko tosiaankin niin asianlaita? Oliko hän tosiaankin kerran, vuosia sitten kulkenut tämän pitäjän halki, kävellyt pitkin tietä alakuloisissa, kaljuissa, syksyisissä maisemissa? Sitten Erola niminen talo. Hän oli silloin joku insinööri tai metsänhoitaja, ja työnään oli koesarkojen perustaminen metsiin, metsätieteelliset tutkimukset. Mutta hän ei ollut saanut aikanaan lihalähetystä päästäkseen alkuun, palkatakseen työmiehiä, eipä voinut ennen sitä maksaa edes asuntoaan ja ruokaansa. Hän oleili siis Erolan peräkamarissa, söi parasta mitä talossa oli ja kyseli aina postin saavuttua pitkästyneenä rahalähetystään. Se vain viipyi. Sitten isäntä oli käynyt kirkolla ja saanut siellä vahvistusta omille heränneille epäilyksilleen vieraansa metsäherruuden ja rahalähetyksien suhteen. Hän saapui siis kotiinsa hieman kuohtuneessa mielentilassa, mikä ilmeni siten, että hän käveli pirtin lattialla painavin askelin muutamia kertoja edestakaisin ja sanoi emännälle, että haepas se kuiva sonninsuoro: keitetään insinöörille keitto... Mutta insinööri kuuli sen, eikä tuntenut halua olla läsnä tällä omituisella päivällisellä, joka nähtävästi olisi samalla lähtöateria. Hän ei keksinyt muuta kuin kävellä muina miehinä pihalle. »Mihinkäs, herra insinööri?» kysyi isäntä ja läksi varmuudeksi mukaan. Mutta insinööri pinkaisi juoksuun, ja hänellä oli siihen hyvät lahjat. Isännän oli jäätävä, vaikka hän yrittikin seurata. Siten oli päättynyt se metsäherruus tuimaan, lakittomin päin tapahtuvaan juoksuun. Mutta lähtöaterialta hän oli pelastunut. Eikä talonväki muita toimenpiteitä ajatellutkaan. Sillä he olivat luonnoltaan ylpeitä, eivätkä olisi suurin surmin julkisesti tunnustaneet harhaluulojaan. Mutta nyt he sitä muistelivat, nyt he tahtoivat tehdä metsäherrastaan Kankaan Ossin! Oliko tosiaankin niin asianlaita, se oli niitä kysymyksiä, jotka hänen mielestään oli parempi heittää perinpohjin tutkimalla. Sillä välistä hänestä tuntui, että hän oli ollut paljon muutakin kuin tämä metsäherra. Oli hämäriä muistoja monista maailmoista. Oli monta insinööriä, saarnamiestä, sellaisia tai tällaisia herroja, monta kaukaisilta teiltä palannutta poikaa, eräitä äkkiä kotia tulleita miehiä ikävöiville Amerikan leskille, jotka voisivat olla läheisiä nykyiselle Kankaan Ossille. Parempi pitää kaikki nämä henkilöt pimeydessä, niissä aivojen kuiluissa, joihin ovat painuneet. Sillä muuten voi käydä siten, että hän menettää vakaumuksensa siinä seikassa, että on Pekka ja Ida Kankaan lihallinen poika, että hän jälleen joutuu kodittomaksi, harhailemaan sekaville teille. Mutta silti saattoi välistä käydä niin, että kaikki nämä entiset olemukset nousivat alitajunnan haudoista, ja silloin koko hänen asemansa ja ympäristönsä tuntui hänestä äärettömän naurettavalta. Hänen oli kiireesti paettava johonkin yksinäisyyteen, heittäydyttävä pitkälleen ja naurettava, naurettava kauan. Mutta sitten hän nousi vihaisena. Oliko hän tosiaankin hullu? Hänen on puuhailtava jotakin mielenkiintoista pitääkseen hullut, omituiset kuvitelmat loitolla. Hän alkoi puhua kotiväelleen valokuvauskoneesta, joka hänen olisi saatava. Hän valjasti mustan ja ajoi kiivasta vauhtia pitkin teitä, ilman erikoista päämäärää, nauttien vauhdista ja kiesien pehmeästä keinahtelusta. * * * * * Jokikylän kauppa ei ollut ainoastaan aineellisia tarpeita, vaan myöskin henkisiä varten. Se oli seurustelupaikka, suuri juttutupa. Kiireettömät ihmiset nojailivat siellä tiskiin ja istuivat erilaisilla esineillä keskustellen mielenkiintoisista asioista. Niiliin aikoihin ei ollut sen mielenkiintoisempaa asiaa kuin Kankaan Ossin tapaus. Yleinen mielipide oli häntä vastaan, piti häntä suurena väärennyksenä ja humpuukina. Oli suurta siveellisiä suuttumusta. Vain eräs filosofinen vanhapoika voi pohjanahkakäämyllä istuen esittää ajatuksia, että mitäpä oikeastaan merkitsi, kenen lihallinen poika kukin oli, kuka hänet oli synnyttänyt. Siitä pidettiin yleensä liian suurta lukua. Mies kuin mies, Kankaan poika kuin Kankaan poika. Kenellä ei ole ennakkoluuloja, sille nykyinenkin Kankaan Ossi kävi täydestä. Ja edelleen: jos hän oli väärennys ja häntä siitä maanlakien mukaan voitiin rangaista, niin eikö kankaalaisiakin, koska ottivat hänet pojakseen? Ja taas: jos hän oli suuri näyttelijä ja toi taiteensa elävään elämään, niin eikö häntä voitu siitä ihailla, kehua ja ylistää kuten kaupunkien teatterimiehiä? Mutta tämä puhelija oli se kerettiläinen ja ihmisten kiusa, joka kuuluu kaikkiin parempiin kyläkuntiin. Mutta Kankaan talossakin tapahtui sielullisia taisteluita. Toiset sisaruksista kohtelivat tulokasta veljenään, mutta toisiin oli tarttunut kyläkuntien usko väärennyksestä ja huijauksesta. Itse isäntä, uskovaisenakin ahkera ryyppäyksen harrastaja, voi tällöin esittää kahtalaisiakin mielipiteitä. Kehua poikaansa, jonka aivot ovat sotaretkeltä paisuneet, joka osaa puhua uskonasioistakin kuin taivaan enkeli. Sitten hän saattoi taas sanoa, että lähdön se mies vielä saa, äkkilähdön Kankaasta. Sillä piru tiesi, mikä kummitus se oikein on... Eräänä päivänä tuli sitten kauppaan salamyhkäinen puhelinsoitto. Tiedusteltiin, että vieläkö se suuri roisto majailee Kankaan talossa. Näitä soittoja alkoi sitten tulla säännöllisesti kerran päivässä. Vastasipa kauppias sitä tai tätä, niin ne vain jatkuivat jatkumistaan. Ne tulivat jostakin pitäjän ulkopuolelta, eikä kyselijä koskaan ilmoittanut nimeään. Kauppias hermostui lopulla peräti. Hän ilmoitti asiasta nimismiehelle; ottakoon virkakunta selon, mistä nämä kyselyt tulevat ja kuinka kyselijä on päässyt niin varmaan vakaumukseen Kankaan Ossi nimisen, kadoksista löytyneen pojan roistoudesta. * * * * * Kankaan Ossi oli saanut vanhemmillaan lopultakin rahaa valokuvauskoneen ostoa varten. Hän valjasti mustan ja lähti tässä tarkoituksessa matkalle. Mutta hänen poissa ollessaan saapui Kankaan taloon nimismies siinä mielessä, että Kankaan kaukaisilta retkillä palanneen pojan sukujuurista on oteltava selko. Hän kuuli asian ja ajatteli, että mies on haistanut vaaran taempaa ja mennyt hevosineen ja rahoineen. Olisihan hänen nyt jo pitänyt ehtiä takaisin. Hän jo tiedusteli asiaa puhelimitse useampain teiden varsilta. Mutta Kankaan Ossi palasi. Ehkä hän kuitenkin oli jo kuullut jotakin, ehkä hän aavisteli jo viimeisen kerran istuneensa silkkimustan rattailla. Sillä kaupan ohi ajaessaan hän kääntyi ja pui nyrkkiä akkunaa kohti. Hän saapui Kankaaseen, näki virkamerkkisen nimismiehen ja hätkähti hieman. Sitten astui eräs toinen mies hänen luoksensa, ojensi kättään ja sanoi: »Päivää, Torniainen! Minä olen Koski. Tunnetko vielä?» »En», sanoi Kankaan poika yksinkertaisesti. »Enkä käsitä, miksi nimitätte minua tuolla nimellä.» »Sinulla on tainnut olla niitä nimiä niin paljon, että olet itsekin sekaisin. Mutta Torniaisen nimeä sinun pitäisi oikeastaan totella ja Torniainen sinusta tulee, jos tosi tehdään...» »Niin», sanoi nimismies, »annetaan tuomarien ottaa selko, oletteko oikeutettu esiintymään Kankaan poikana. Koko pitäjä puhuu tästä asiasta liian paljon...» Kankaan Ossi huomasi seisovansa kotitalonsa pihamaalla käsiraudat ranteissa. Samalla nousivat alitajunnan haudoista kaikki nuo hämärät, muinaiset henkilöt, pojat, aviomiehet ja muut hänen entiset olemuksensa. Ne ikäänkuin ottivat Kankaan Ossia kädestä ja vaativat häntä seuraansa. Ne ikäänkuin iloitsivat siitä, että hänkin oli kuoleva pääsemättä pitkään ikään, että hänkin pian olisi vain unenomainen, kummitteleva muisto... Hän kääntyi siihen vieraaseen mieheen: »Kyllä minä tiedän, että tämä on sinun syytäsi, sinun, uskonveljen... Mutta pahempia asioita sinulla on kuin minulla...» Sisarukset katsoivat uuden veljensä vangitsemista vaieten. He menivät pois kuten häpeillen sitä, että olivat hänet äänettömästi veljekseen hyväksyneet. Mutta isäntä sipaisi otsaansa. »Oli tämä nyt tapaus Kankaan talolle! Mutta se on tuo äiti niin hermostunut... Minä olen sitä monesti itsekseni ajatellut, että raudoissa tuo mies joutaisi olla...» Emäntä puhui enemmän. Hän liikkui kiivaasti sinne ja tänne, haukkui nimismiehen ja koko pitäjän. Mitä se heihin koski, jos hänen poikansa oli palannut? Mitä heillä oli tekemistä sen asian kanssa, oliko poika oikea vai väärä? Samalla hän kääntyi käsirautoja kantavaan mieheen: »Vääräkö lienet? On välistä sydämessäni liikkunut, että en minä tuollaista ole synnyttänyt...» Silloin Kankaan Ossi vielä kerran palasi. Kaikki entisten olemusten haamut hiipivät hautoihinsa. Oli vain tämän suuren, maaleiltaan hieman haalistuneen talon poika, joka oli palannut vaarallisista seikkailuista, joka nyt kotinsa kartanolla vangittiin huijarina. Koko eriskummallinen kohtalonsa täytti hänet ahdistavalla surulla. Hän itki hiljaa. Kyynelet kierähtelivät hänen poskillaan. »Miksi minulle piti näin käydä? Miksi ihmiset eivät soisi minulle kotia ja vanhempia? Mitä minä olen tehnyt, jos minä olen tullut taloon ja minut on tunnettu siellä palanneeksi pojaksi...» Mutta ei Kankaan talon kartano ollut mikään näyttämö. Niin sanoi nimismies. Kankaan Ossi talutettiin odottavaan autoon, joka pian hyrisi tiehensä halki alakuloisten, kaljujen, syksyisten maisemien. Eikä Kankaan Ossia enempää nähty Jokikylän tantereilla. Hänet tuomittiin Torniaisena linnaan. Pysyvin muisto, mikä hänestä oli jäänyt, oli pieni Torniainen komeasti kihlatulla metsätorpan tytöllä. Tai ehkä oli riidanalaista, oliko hän Kankaan Ossi nimisen pojan lapsi, vaiko erään kulkijan, elämän taiteilijan, pienen taakan yhteiskunnan laajoilla hartioilla, erään pienen, joutilaan, omituisen rikkaruohon maaseudun harmaille pelloille karistama siemen. HÖRÖLÄINEN TUKINAJOSSA Pakkanen, armoton, hellittämätön sydäntalven pakkanen. Tähdet säkenöivät avaruuden kentillä, ja valkeaksi näytti paleltuneen kuun kapeneva naama. Pamahteli asumusten nurkissa, risahteli, rasahteli pitkin metsiä. Perin pahankurisesti parahteli lumessa suksisauvan nokka, ikävästi valitteli reen jalas. Itäinen viima puri kuten suola, hengitys höyrysi, huuliparta huurtui ja jäätyi pienille puruille. Höröläinen sonnustautui tukin vedätykseen. Hänen hakkomiehensä Runtukka istui penkillä ja huvitti itseään. No, nyt pitäisi Höröläisen kestää pakkasen rynnistys. Viidet housuparit hän oli vetänyt päälletysten jalkaansa ja yläruumiin verhoina tiesi Runtukka olevan nahasta lukien kaksi liinapaitaa, yhden lanellisen, villapaidan, liivit, jätkänpuseron, villatakin, sarkatakin ja loppujen lopuksi turkin. Kun hän nyt vetäisi korvilleen koirannahkareuhkan, oli hän valmis astumaan ulos moninkertaisissa töppöskengissään, joilla putoili lumeen pohtimen pohjan kokoisia jälkiä. »Ja tässä ei ole valetta yhtään», mietti Runtukka seuratessaan ajomiestään. Hän nousi suksilleen ja hiihti metsään sillä kepeydellä, minkä pakkassää antaa ihmiselle, Höröläisen jäädessä valjastamaan hevosiaan. Tämä hevonen oli vanha, kankeakoipinen, takkukarvainen ja huonohampainen, mutta silti Höröläisen omaisuuden tärkein ripe. Sen turvin hän nyt aikoi ansaita leipäänsä. Höröläinen oli niin sanottu maallaan hävinnyt mies, johon seikkaan joskus on kuulunut eräänlaatuinen häpeällisyyden leima. Mutta koska tällainen sortuminen saattoi tässä kertomuksessa käsiteltyyn aikaan sattua kenelle tahansa, koska se esiintyi kuten joukkoilmiönä, oli se menettänyt osan entisistä ominaisuuksistaan. Mutta asiaa eikä asemaa se seikka ei parantanut. Lieneekö tullut merkityksi oikein edes tilastoihinkaan, että Höröläinen joutui talostaan tielle liian auliitten takuusitoumusten ja pienten huolimattomuuksien vuoksi... Häntä ei olisi saanut ainakaan viedä ylellisen elämän ja lapsirikkauden sarakkeeseen. Mutta ollapa miten olla. Asiaa ja asemaa ei muuttanut vähääkään se seikka, mistä syystä Höröläinen oli tällä jäljellä. Omistajan ja määrääjän asemasta hän oli nyt joutunut tällaiseksi taappailijaksi, jonka on työntyminen solalle mihin ilmaan tahansa, mentävä tienaamaan, tienaamaan leipäänsä. Mutta hyvä, ettei Höröläisellä ollut lapsirikkautta, että vaimokin oli kuollut pois näitä näkemättä. Hyvä, että oli vielä jäänyt hoteisiin näitä ryysyjä jumalan kovaa ilmaa vastaan. Hyvä, että hänellä vielä oli tällainen hevosen tapainen. Sen kanssa hän voisi puljuilla työssä. Sillä itselleen sopi tunnustaa, että muuten sen tekemisen kanssa olisi niin ja näin. Mutta kun Höröläinen avokäsin kiskoi jäykkää rinnusta kiinni ja pakkanen kihelmöi sormia, tarrasi nenänpäähän, niin hän kirosi synkeästi sielussaan. Ollapa vielä Hörössä, niin hän ei pistäisi nenäänsä tähän säähän, vaan istuisi uunin ääressä. Saatanan saatana! Että tulikin taattua sitä muualtakin... Olisihan tuon tiennyt jo silloin, ettei se niilläkään rahoilla lisää muuta kuin lapsia ja ostaa viinapulloja... Ja Höröläinen muun muassa joutui sitten maksamaan viuluja... On sekin järjestystä! Selvää kommunismia, ellei sitäkin pahempaa... Höröläinen istui reen pankolla turkin kaulus pystyssä ja ajoi metsään. Hän ajoi sinne ensimmäistä kertaa. Hän oli saapunut illalla, Runtukan oltua jo parisen päivää kaatamassa hänelle tukkeja. Kovin ikävän oudolta Höröläisestä oli tuntunut jo ensimmäinen yön seutu savottakämpäksi muuttuneessa mökissä. Sellainen ahtaus, sellainen sekasorto ja sellainen rienaava kielenkäyttö, että sitä oli häpeä mainitakin. Ja koko elämä meni aivan julkiseksi, kaikki askareesi sait toimittaa kaikkien katseitten alla. Osittain siksikin Höröläisen pukeutuminen ja lähtö oli venynyt sangen myöhäiseksi. Höröläisen musta lammasnahkakaulus huurtui valkoiseksi, ja harmaana pilvenä pölähtelivät hevosen hengityshuurut. Yltympäri lepäsi pakkasjähmeä hiljaisuus, josta hänen ehdittyään metsään erottautui runkojen kaatumisjymähdyksiä, kirveeniskuja, tukkikangin kolahduksia, ajajien kaukaisia kirouksia. Hän oli nyt palstansa laidassa. Runtukka vastasi hänen huikkaukseensa. Kuormaus alkoi. Höröläinen yritteli liikahdella pitkässä turkissaan kömpelöllä kepeydellä, ja pölkyt nousivat pankolle, kuorma kohosi. Vain kerran liikkeet eivät sattuneet asian mukaisesti ja pakkasen pahankuristuttama Runtukka kirahti vihaisesti puoliääneen: »Ei nyt olla Hörön soututuolissa...» Höröläinen kuuli kyllä, mutta nielasi kaiken mahaansa ja sulatti sen. Sillä paksummatkin palat on täällä opittava sulattamaan. Mittamies oli tullut paikalle ja hänelle Höröläinen sanoi: »Mikä se oikein tässä jää pölkkyä päälle tälle minun ja ruunan porukalle?» »Mikäkö? Mikä lienee! Jääneekö parin markan korville, kun hakkomies nykäisee markan.» »No, korotettava tässä on sitten kuormaa, korotettava, sillä korkealla tuntui olevan suuruksen hintakin...» »No, korotetaan, -kele vieköön», myöntyi Runtukka. »Luuletko sen sitten kulkevan?» »Tottahan tuo nyt, sanoi Höröläinen kiskoessaan köyttököyttä. »Ennen Isomusta...» »Isomustan ajat ovat olleet ja menneet...» Kuorma oli valmis. Höröläinen otti suitset käteensä ja käski. Hevonen ei liikauttanut korvaansakaan. Höröläinen käski isommasti. Juhta ei hievahtanutkaan. Silloin kiukku kiehahti Höröläisen suuren turkin sisässä. Hän sieppasi kirveen, karsi vitsan, kapusi tukkien tyvelle seisomaan ja alkoi hutkia hevostaan pitkin kupeita. Nyt hevonen yritteli eteenpäin, yritteli sivulle, tepasteli ja sijoitteli jalkojaan. Mutta raskas kuorma ei inahtanutkaan. »Helvetin eläväinen», kirosi Höröläinen ja löi. Pitkä karahka viuhahteli, suuri turkki kumartui ja ojentui. Aurinko oli juuri nousemassa. Lumitykky pystyssä olevien puitten latvoissa säkenöi monissa väreissä, valot ja varjot lankesivat häilähdellen hangelle. Täysivatsainen, kiireetön mies olisi löytänyt näissä asioissa tarkastelemisen aiheita, olisi nähnyt niissä kauneutta. Mutta näille miehille ei ollut olemassa sellaisia asioita, ei ainakaan nykyään. Höröläisessä eli sokea raivo, raivo jotakin kohtaan, joka oli ajanut hänet tällaiseen säähän, tällaiseen työhön. Hänessä heräsi herruuden halu ja purkautui sitä olentoa kohtaan, jonka yhäkin tuli olla hänen alamaisensa. Kiroukset sihahtelivat, karahka viuhui. Mutta juhta oli jälleen heittänyt kaikki yrittelytkin. Se seisoi liikahtamatta, jalat hajallaan kuten sahapukilla. Ei karvan juurikaan tärähtänyt iskujen pudotessa. Runtukka ja mittamies nauroivat hiljaa ja hartaasti. Tämä oli heistä erinomaisen hupainen kohtaus. Höröläinen tuollaisessa -pakkaspanssarissa, laiha, vääjäämätön kaakki reen edessä, yrittämässä lyödä työmaan kuormitusennätystä... Höh, höh! Sillä ei olisi nauramatta heinänsyöpäkään. »Hoi, mies», huusi viimein Runtukka. »Elä riehu turhaan! Turhuus mikä turhuus. Vähennetään.» Höröläinen antoi karahkan pudota hengästyneenä ja palavissaan. Kuormasta pudoteltiin muutamia puita ja yritettiin, mutta kävi ilmi, että oli vieläkin vähennettävä. Vihdoinkin Höröläinen pääsi lähtemään. Juhta nojasi länkiin matalana kaikella painollaan ja jalakset kitkahtelivat, kilkahtelivat ja lähtivät luistamaan vitilumessa ilkeästi kirkuen ja parahdellen. Höröläinen istui keulalla ja mietiskeli, että viiteen puuhunpa se asettui. Ovat sellaisia tyvirunttia. Kympin reissu, ja jos yrität tehdä niitä neljä, niin ehkä huomaat sen yhtä mahdottomaksi kuin raskaan kuorman vedätyksenkin. Pieni, takkuinen koni höyrysi, kostui kiskoessaan kitukelillä tätäkin kuormaa. Höröläinen katsoi sen ponnistuksia suuren turkkinsa sisästä ja pelästyi äkkiä huomatessaan, kuinka mitättömän vähäisiksi hänen apuneuvonsa kylmää maailmaa vastaan olivat supistuneet. Koko elämä oli nyrymässä, nyrymässä aivan liian kaitaiseksi... Höröläinen sai kuorman rantaan, purki sen ja ajoi sitten tyhjiltään metsää kohti erään Patrosen, suuren tukin vedättäjän kanssa. Patronen kertoi entisistä tukinvetotalvista Pohjainmaalla, jolloin hänkin tapasi ajaa hevosen loppuun yhdessä talvessa. Se oli niitä aikoja. Nykyään ei sekään auta eikä kannata. »Mutta kaverin ajokashan kuului äkäyneen... Hiihtomies kertoi. Tuollaisen vanhan ja viisaan konin saa kyllä vetämään vähän paremman kuorman pienellä konstilla...» Ja Patronen kertoi temppunsa, laiskan konin mestarisytytyksestä. Tämä tiedonlisä sai Höröläisen mietteisiinsä, herätti hänessä ahneuden pirun, joka houkutteli hänet jälleen nostamaan seuraavaan kuormaan eräitä tukkia yli kohtuuden. Sillä jokainen pinnistetty pölkky tekisi ansion nohevammaksi. »Ei kulje nytkään», sanoi Runtukka. »Mitä se tällainen yllätteleminen maksaa...» Mutta Höröläinen veti taskustaan nuoranpätkän ja sitoi sillä juhtansa korvanjuuret verrattain tiukalle. Tästä toimenpiteestä olikin sellaiset seuraukset, että koni ponnisti täyteen vauhtiin kuorman painavuudesta huolimatta. Vankasti vaatetettu ajomies ehti töintuskin suitsiin. Kuorma kulki ahdasta tietä, että lumi pölähteli ja metsä ryskyi. Runtukan suu oli leveässä hymyssäpä hän ajatteli, että täällä niitä lähtöjä tapahtuu... Mutta sitten seurasi entistä äänekkäämpi rysähdys ja sitten hiljaisuus, jota rikkoi vain pakkasilman kantamien kirouksien kimppu. Runtukka juosta hipaisi ajouraa lähemmäs ja huomasi, että kiivaassa vauhdissa kulkenut kuorma oli mennyt pahki petäjää ja tottelemattoman juhdan kiskoessa yhä edelleen luokki oli katkennut ja palaset singonneet metsään. Höröläinen itse seisoi nyt hevosensa edessä ja kiroili lakkaamatta, kahakäteen. Hän oikein kyykistyi, ojensi nyrkkiin puristetut lantaansa hevosta kohti ja entistä raskaampi kirouksien kimppu ahtautui hänen kiristettyjen hammastensa lomitse. Hisahtamatta katseleva ja kuunteleva Runtukka tunsi vahingoniloa, hivelevää hyväämieltä. Kas, niin ravistelee elämä Höröläistäkin, joka vielä äskettäin oli niin kallis mies... Sillä Runtukka oli Höröläisen entinen torppari, joka vieläkin toistaiseksi asui itsenäistyneellä vuokratilallaan. Nyt sopi Runtukan muistella kaikkia isännälle kuuluvia sanoja, viisaita sanoja, joita Höröläinenkin oli lasketellut kiikkutuolistaan. Kumma, ettei nyt mikään sellainen kylmäverisyys jysähdä mieleesi, vaan pitää teutua kuten raivohullu... Höröläinen kiroili kauan. Mutta sitten hän masentui. Ja Runtukka huomasi hänen itkevän. Suuret kyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin, jäätyen ennen kuin hän kerkesi niitä pyyhkiä. »Höröläinen itkee, itkee aivan norosiinsa», sanoi Runtukka itsekseen. Mutta sitten hänen kävi sääliksi entinen isäntänsä. Näin täällä koetellaan itse kutakin ja mitäpä Höröläinenkään on muuta tehnyt kuin elänyt niin kuin on osannut... Hän astui esiin ja sanoi: »Luokkako katkesi?» Höröläinen pyöriskeli selin peitelläkseen ylitsevuotavan mielenliikutuksensa jälkiä. »Niin teki. Täytyy kai tässä pudotella pölkkyjä vähemmäksi, tehdä hätäluokka ja hakea sitten uusi jostakin...» Niin tehtiinkin. Höröläinen poisti vaivihkaa Patrosen mestarisytyttäjän juhtansa korvien juuresta. Mutta illalla, Höröläisen ollessa hevosta ruokkimassa, Runtukka kertoi kaikille läsnäolijoille, että kovaa ne nykyään yhtiöt vaativat: itkuun siellä purskahti Höröläinenkin... * * * * * Höröläinen ei ehtinyt ajaa tukkia kuin parisen viikkoa, kun hevonen joutui sairasvuoteeseen ja oli lopetettava. Sanoivat hänen olleen silloin mahastaan kiinni yhtiössä, eikä selvinneen muuten kuin myömällä lammasnahkaturkkinsa työmaan päällysmiehelle. »Humumies siitä tulee», sanoi Runtukka. »Aivan se jo elää niiden vanhojen sananlaskujen jälkeen, vaikka ei ole vielä kauan jätkänä ollut.» PIMEYS Päivä on perin vajamittainen. Se ikäänkuin raottaa raskaasti luomiaan ja painaa ne jälleen kiinni. Jos taivas selkenee, niin näet, kuinka ällistyttävän matalalla aurinko on puolipäivän hetkellä. Se kurkiskelee metsänreunan ylitse ja on kuin se katsoisi sinua unisesti kasvoista kasvoihin. Ylenpalttinen pimeys tekee myöskin ihmismielet pimeiksi, tylsiksi, haparoiviksi. Työnjohtaja laskeutui kankaalta rämeelle, jossa eräs vanhahtava metsätyömies parkkaili puita. He ovat vanhoja tuttuja. He ovat joskus ennen yhdessä käsitelleet sahaa ja petkelettä. Työnjohtajasta tämä tapaaminen tuntuu kiusalliselta, sillä tietysti tuo naapuri nyt katsoo häntä karsaasti, kuten kuuluu köyhän tyyliin katsoa niitä, jotka ovat vähän paremmin menestyneet elämässään. Se miettii, että kyllä minä sinut tunnen: yksiä jätkiä ollaan. Mitä parempi sinä olit kävelemään nahkatakissa ja näyttämään minulle tulta... Eikö se tässä yhtenä iltana jutellut, että nyt varmaankin nahan hinta nousee, kun yhtiöitten toimesta yhä useampi mies kääritään vasikannahkaan ja asetetaan katsomaan, kuinka kansa täyttää raskaan työnsä... »Jouduitpa surkeaan metsään», sanoi työnjohtaja. »Koirahan tässä saisi olla puita etsimässä.» »No, kun olet nämä puut täältä harannut, niin saat palstan tuolta kankaalla. Siinä on vielä jälellä puska solevaa ja tiheääkin metsää.» Täytyyhän vanhalle kaverille järjestää, ajatteli työnjohtaja. Eikö sen ilme käynytkin lienteämmäksi? He juttelivat tovin ja muistelivat vanhoja, entisiä armottomia talvia, jolloin elohopea kävi taidottomaksi. Sään tuimuus oli pannut heidät polkkaamaan työn ääressä, oli pannut heidät etsimään suojaa mökistä, jossa oli hiillos ja sinistä, häkäistä savua, sillä uunin pellit oli suljettu varhain lämmön kalleuden vuoksi. Siellä oli myöskin vanha ukko, joka kertoi, että tästä lähti miehiä, joka kehuivat, että he kun jakavat sahan, niin se ei pihistä. Mutta ukko kirosi karkeasti, että kyllä se vieköön se pihistää, kun sen tervaiseen puuntyveen laskee... Yhteiset muistot olivat saaneet vanhan puunkaatajan kasvot melkein lauhkaan ilmeeseen. Ehkä hän unohti ajatella, että nyt sinä seisot siinä nahkatakissasi ja näytät minulle pienessä mittakaavassa, kuinka tuttuus tulee kysymykseen, kuinka se järjestelee tätä maailmaa... Mutta muutamien päivien kuluttua kun tämän vanhan metsätyömiehen sahan ja koloraudan sirinä ja suhahdukset kuuluivat tuolta kankaalta, tiheästä metsäpuskasta, silloin joutui työnjohtaja toisenkin kerran ajattelemaan, että hän oli vanha köyhyydenvihollinen. Kuinka tympeän asukkaan köyhyys tekikin ihmisestä, niin tympeän, ettei sanomalla usko. Eikö nälän ikuinen ruoska, joka samana viuhui heidän yllään, koskaan opettanut heille, että he kuuluivat yhteen, että heidän tiensä ja kohtalonsa oli sama? Mutta ei! Köyhyys oli kauhea, pimentävä ja tylsistävä. Köyhä katseli kadehtien toista köyhää, joka oli onnistunut hankkimaan kourallisen jauhoja... Nytkin näytti siltä, että heidän mielikuvituksissaan tuo mäntymetsänpuska, missä vanha puunkaataja sahaili ja parkkaili, kangasteli jonakin paratiisimaisena keitaana. Oli ikäänkuin mies olisi saanut ikuisen hyvyyden, pansuunin, eläkkeen. Monet katselivat altakulmain katkerina ja kateellisina: oikeutta ei ollut maailmassa, kun yksillä on tuollainen onni... Varsinkin eräs puunkaatajista oli itsepintainen. Useamman kuin yhden kerran hän tiedusteli työnjohtajalta: »Tappinenko se pääsikin tuohon kankaalle?» »Niin pääsi. Se on tehnyt ja harannut noita rämeitä, harveikoita.» »Niin minäkin olen tehnyt ja minullekin luvattiin parempaa metsää. Ei kai se Tappiselle tienesti olisi ollut niin tähdellistä. Kuntakin sille antaa jauhoja...» »Onpa siellä sinullakin puita, joihin puskea kiukku...» Mutta oli ikäänkuin hämärä päivä olisi entisestäänkin pimentynyt tuolle puunkaatajalle. Hänelle ei enää maistunut työ. Hän käveleskeli ja kuuhaili metsässä rauhattomana, sairaan näköisenä. Olivat lauhat ilmat. Hän tarkeni istua kannolla siinä paratiisimaisessa puupuskassa ja kieritellä sätkiä. Hän puheli vanhalle Tappiselle, että tekisihän niitä propsiakin, kun olisi metsää. »Tuossa sitä pääsisi jotajommoisillekin palkoille», pääsi häneltä. Hän huokaili, tuhraili sätkänsä kanssa ja marisi joka näkemä työnjohtajalle metsän huonoutta. »Yhdet ne vain saavat paremmat paikat, jossa tienaisi...» Tätä kesti kolme päivää. Viimein työnjohtaja työlästyi ja sanoi vanhalle Tappiselle: »Tuo Tommi se on nyt minun hännässäni. Se ei näytä elävänkään, ellei se saa tehdä puita tällä kankaalla.» »No, anna sen sitten maistaa tätäkin», sanoi vanha metsänkaataja auliisti. »Tuskinpa me kumpikaan kerkeämme tässä mitään pysyväisempää onnea rakentaa...» Niin pääsi toinenkin puunkaataja tuolle pienelle keidasmaiselle kankaalle, jossa puut kasvoivat solevina ja tiheinä. Ja nyt hän ruotaisi oikein, että kerkeäisi saada osansa tästä suuresta onnesta. Mutta kun työnjohtaja sitten laski heidän palkkojaan, niin hän näki, etteivät molemmat miehet yhteensäkään kerjenneet päästä kahdensadan markan tiliin tuolla kankaalta tehdyistä puista. »Eläs kelpo summat!» ajalteli hän. »Oli siinä syytä tuollaiseen sisäiseen levottomuuteen, tuskaan. Vieläpä monen miehen sydämiä se liikutti..» Lyhkäinen päivä pimeni. Oli kuin päivän lyhyys pimentäisi myöskin ihmismielet. Yhäkö nuo miehet kuvitellevat olevansa eränkävijöitä, joille naapuri oli haitallinen, vei riistan nenän edestä. Oliko sileäparkkinen mänty silti heisiä niin himoiltava, että se oli pettupuu, joka oli niin monesti pelastanut esi-isät nälkätalven ylitse. Ja olipa sen maku tuttu elävienkin kurkuille. Työnjohtaja mietiskeli, että hän oli vanha köyhyydenvihollinen. Kuinka tympeän, pimeän veikon se tekikään ihmisestä. Köyhä kadehti toista köyhää, joka oli käsittänyt kourallisen jauhoja. Yhteinen nälkäruoska ajoi heitä samaa tietä, mutta heidän sydämissään kasvoivat vain omituiset pienet ruoskat, pienet epäilykset, että ehkä tie on sileämpää tuon naapurin anturain alla. VIIMEINEN MATKA Kokintulien lähettyvillä pystyyn kuivuneen männyn juurella makasi Ansu Röttö auttamattomasti sairaana. Hän oli antanut ylen ja sitten hän valitteli, maurusi oudolla äänellä kuten kiimainen kissa. Tulien ääressä istui puolikymmentä uittomiestä kahvia hörppien. He tunsivat itsessään sen omituisen ahdistavan harmin tunteen, minkä sairaitten läheisyys herättää terveissä ihmisissä. Ehkä heissä eli hämäränä ikivanha tunne, että sairaus ei ole ainoastaan jotakin pahaa, mutta myöskin rikollista. Ainakin täällä erämaassa penikulmien päässä kylistä ja valkokauhtanaisesta lääketieteestä, joka ottaa haltuunsa ihmiskunnan virheelliset. »Noinkohan se jätkä saa kuolla», sanoi joku heistä altakulmain katsellen. »Mitäpä sillä on sitten väliä, kun se alkaa joutua tuohon tilaan: heitteelle vain, syvänteeseen...» Työnjohtaja käveli rantaa ylös nahkatakissaan. Hän pysähtyi sairaan kohdalle, pyyhki otsaansa ja kumartui. »Miten on laitasi, mies? Mitä! Oletko noin sairas?» Sairas ei antanut ymmärrettävää vastausta. Hän sopersi jotakin, örisi, vääntelehti, voihki. Ehkä hän ei ollut täysin tajuissaan. Työnjohtaja oikaisi selkänsä huolestunein ja harmistunein kasvoin. Kaikkea sitä pitääkin sattua täällä selkosilla: vastuksia ja kustannuksia tietää tuollainen. »Sisällinen vaiva», sanoi hän, »kai umpisuoli. Hoitoon se olisi saatava. Kuka hänet tuntee? Sinäkö, Julli?» »Yhdessähän tänne noustiin», vastasi puhuteltu sytytellen savukettaan. »No, sinä kuljetat hänet kylään, sairaalaan.» »Miten minä sen yksin, kanneltavan?» »Kaksi muuta miestä mukaan», sanoi työnjohtaja vihaisella äänellä. »Tunnit siitä tulevat», hän lisäsi hetken kuluttua, kun vaitiolo näytti jatkuvan. »Te tunnette seudun?» Hän kääntyi parin pystyyn nousseen miehen puoleen. »Ensin veneellä, sitten kantamalla Vaaran taloon. Sieltä saatte ottaa hevoskyydinkin.» Hän nykäisi esiin paksun lompakon ja luki muutamia seteleitä Jullin kouraan. »Kuluihin, tilivelvollisuudella tietysti! Kuitit! Ei tarvitse sanoa, että mies kuoli käsiimme köyhyydestä tai huolettomuudesta...» Hän istui kahvinjuontiin. Hetken kuluttua Ansu Röttö lojui veneen pohjalla. Hänet oli tavannut jälleen tuskainen taudinpuuska. Hän örisi, kiemurteli ja rynnisteli, merkillisen väkevästi ollen joka hetki hyökkäämäisillään yli laidan tai kaatamaisillaan veneen. Pekka Julli piteli hänestä kiinni ja hoivaili häntä. Toiset soutivat väkevin vedoin. Sitten sairas väsyi ja vaipui uupuneena veneen pohjalle. »On tämäkin saattue», sanoi Julli. »Yli puolensataa kilometriä ja vesimatkaa vain kolmannes.» Erämaan joen vedet kimaltelivat, tukit uivat pihkaisin pinnoin, etäällä sinersivät tunturit, joihin vielä sulamattomat lumenrippeet heittivät koristeellisia läikkiä. Aurinko paahtoi. Mutta Ansu Röttö, kuolemansairas jätkä, pyristeli veneen pohjalla kuten joku törkyinen jättiläiskala. Hän avoi kitaansa, hän antoi ylen, ponnistellen, kiemurrellen väkevää ruumistaan. Soutajat huokasivat ja panivat tupakaksi. »Ei se henki hevillä lähde!» »Ei, ei hevillä...» He vaikenivat. Vesi mulahteli veneen kupeilla, liplahteli laitoihin pienin lainein. Mutta miehet vaikenivat. Tuossa kiemurteli kuten mato heidän toverinsa, mies, jätkä, ja teki epäilemättä kuolemaa. Kuolema on vanha ja jokapäiväinen asia ja kuitenkin aina uusi ja outo. Tulee mieleesi, että se odottaa sinuakin jonkin mutkan takana, järkähtämättä. Tulee mieleen, että mitä täällä oikeastaan soudat ja souvaat... Vähäpuheisina puunuittajat tuijottelivat silmiensä alla tapahtuvaa vitkallista ja tuskallista näytelmää. Siinä huokuu ja kiemurtelee ihminen, kipene lihaa, kipua, tajua. Eikä hän ehkä ole kohta mitään, ei parempi kuin tyveys, latvus, joka heitetään metsään. Sairas rauhoittui jälleen hetkeksi, ja Pekka Julli sytytti savukkeen. »Tässä tulee mieleen sanat, että tapa, tapa, elä rääkkää...» Sairas ponnisteli jälleen nelinkontin ja Julli ryhtyi painamaan häntä veneen pohjalle. Mutta tällä kertaa sairas näytti olevan rauhallinen, tuskatonkin. Hän katseli ympärilleen oudon kirkkain silmin, samean kirkkain. »Antakaa, antakaa minun viimeisen kerran katsella maailman toilauksia...» Siinä hän könötti hetken nelinkontin kuten eläin, käännellen päätänsä, takkuista, sänkistä, kosteata naamaansa, joista silmät katselivat oudosti. Lieneekö hän nähnyt mitään? Mutta ei ollut paljon nähtävääkään: erämaa, tunturit, joen välkkävä pinta ja uivan tukin kyömy selkä. Sitten Ansu Röttö vaipui jälleen veneen pohjalle, eikä enää valitellut, ei ponnistellut eikä vääntelehtinyt. Hän hengitti hitaasti, vaivalloisesti, korahdellen. Hetken kuluttua Pekka Julli käänsi hänet selälleen ja julisti: »Valmis on! Olemme muuttuneet ruumissaatoksi.» Soutajat antoivat aivojensa levätä puolipystyssä, kuten tiedottomana kunnianosoituksena. Pekka Julli istahti perään ja ajatteli, että ellei lähtö olisi ollut niin vaivalloinen, teurastuksenomainen, niin tämä kuolema olisi voinut olla kaunis. Nuo siniset tunturit, aleneva aurinko, vene erämaan joella... Sitten hän katsahti tovereihinsa, jotka yhä tuijottivat kuten lumottuina keskellä venettä olevaa olentoa, joka ei enää äännähdellyt eikä liikahdellut. Julli aavisti heidän katseissaan pelkoa ja kammoa. He olivat erämaan miehiä. Kuollut ruumis oli heille hirmuinen olento, täynnä vihamielisiä voimia. »Niin, Anselmi on nyt kiltti poika», sanoi Pekka Julli. Miehet alkoivat soutaa, äänettöminä, hartaina, hellittämättä. Vene liukui nopeasti, vesi ropisi kokassa ja mulahteli airoissa ja tovin kuluttua töytättiin täydellä vauhdilla rantaan. Ylempänä penkalla kyhjötti harmaa ihmisasumus. Se seisoi siellä yksin keskellä valtavaa erämaata ja pani kulkijan huoaten ihmettelemään ihmisen rohkeutta ja urhoollisuutta. Soutumiehet nykäisivät venettä maihin ja lähtivät puolijuoksua asumusta kohden. »Seis!» karjaisi Julli. »On oteltava selvä, jos tässä olisikin vielä helminen henkeä. Ja kuulettehan...» Korpin synkeä ääni kantautui kuuluvana alas ilmasta, missä se kierteli kuten musta leijuva risti. Miehet palasivat vastahakoisesti ja ruumis vedettiin kokkaan ja likaisten, viikkokausia yllä olleitten verhojen taskut tutkittiin. Siellä oli vain lompakko, jossa oli toistasataa markkaa rahaa. Sitten he peittivät ruumiin veneissä olleilla säkin repaleilla ja nousivat taloon. Pieni pala peltoa, kuten jonkun jättiläisen kynnenraapaisu. Jullille pysyi aina arvoituksena, millä täällä oikein elettiin. Metsässä oli kai poroelo, riistaa, vedessä kaloja. Isäntä oli kotosalla, vanha ukko, joka mielellään kertoili ajoista, jolloin hän tuli tänne ypöyksin. Silloin oli vaivannut ikäväkin, niin että hän oli vienyt takkinsa seipään nenään tuohon vesakon reunaan. Kun sitten vilkaisit siihen, tuntui helpommalta. Se oli kuten olento, ihminen, saapuva vieras. »Mutta eipä ole ikävä enää», julisti ukko. Hänellä oli perhekin, vaikka vaimo oli jo kuollut. Mutta oli lapsia, jotka auttoivat häntä talon pidossa erämaassa. Miehet söivät ja lepäsivät ja hankkiutuivat taipaleelle. He kyhäsivät paarit ja saivat mökistä poronvaljashihnoja kantovälineiksi. Sitten jatkui Ansu Rötön viimeinen matka. Ennen hän oli itse kantanut kuormia ja nähnyt kaikenkaltaista vaivaa. Vasta kuolema oli tehnyt hänestä herran, joka kannatti itseään. Kaksi heistä kulki aina valjaissa, ja kolmas käveli jouten, leväten. Siten matkattiin tuota vaivalloista polkua, joka oli oikeastaan vain polun haamu. Aurinko viisteli tuntureita veripunaisena ja säteettömänä, käväisi piilossa, värjäili vaarojen kupeita ja kuruista nousevaa utua outoihin kajoihin, kohosi jälleen ja pohotti täydellä voimallaan valkoisiin jäkälikköihin. Ruumiista kävi inha löyhkä Pekka Jullin sieraimiin, ja poronvaljaitten hihna hankasi hänen niskaansa. He olivat väsyneitä ja ärtyisiä, kun he viimein saapuivat taloon, jossa oli jo hevonenkin, josta johti jonkinlainen kärrytie kirkonkylään. He istuivat syömään ja lepäämään ja tekivät isännän kanssa urakan ruumiin kyyditsemisestä kirkolle hevosella. Se matka maksaisi kolmesataa markkaa, kallein kyyti, mitä Ansu Röttö oli koskaan ottanut, sanoi Julli. Mutta hänen sopisikin nyt ensi kerran laulaa, että kyllä valtio kyydin maksaa. Täällä Pekka Julli huomasi, että hänen vähäpuheiset ja pelkomielelläkin kulkeneet toverinsa olivat käyneet kasvoiltaan punakoiksi ja kieliltään liukkaammiksi. »Sanotaan, että lasta ristille ja ruumista hautaan», jutteli toinen heistä. »Mutta hautajaisia sanotaan surusaatoksi ja häät ovat ilohuoneita. Täällä eleli eräitä vuosia sitten muutamassa torpassa mies naisen kanssa susiparina ja sai lapsia joka ohrille. Pappi puuttui viimein asiaan aikoen vihkiä ja ristiä. Minä istuin kyytipoikana pukilla, kun pappia rupesi janottamaan ja hän kysyi, että eiköhän tienohesta olevasta torpasta saisi juotavaa. Mentiin kysymään. Minä joudutin itseni etukäteen sisälle ja sanoin, että antakaa tuolle miehelle litra partamiesten sahtia. Minä maksoin sen, ja papilta perittiin vain markka. Hän siemaisi litran ainetta naamaansa, ja sitten jatkettiin matkaa. Mutta hetken kuluttua pappi siveli otsaansa ja kyseli, että mitähän se juoma oikein oli. Sitten saavuttiin perille ja siellä oli sulhanen myöskin valmistautunut juhlaan nauttimalla partamiesten sahtia. Olipa hän myöskin solminut kravatin kaulaansa, mutta paitaa hänellä ei ollut, joten hän pullisteli pilkukas nauha karvaisen rinnan päällä. Vihittiin ja ryhdyttiin lapsien kastamiseen. Pappi kyseli, että inistä saadaan kummit. Siinä makasi muuan häävieras väsyneenä lattialla ja minä sanoin, että tuollapa on niin joutilaan näköinen mies. Humalainen kohotti päätään ja sanoi että joo, joo...» Pekka Julli keskeytti kertomuksen huomautuksella, että saavatko tuota hääjuomaa nyt hautajaisvieraatkin. »Onko sitä vielä?» kysyi hän. »Kysy vain, että miten paljon?» Hän toi sitä talosta peltisellä litranmitalla. Se vaahtosi astiassa mustana, imelälle löyhähtävänä. Se oli erämainen jaloa juomaa, partamiesten sahtia. Ja Pekka Julli naksutteli lämmenneitä sormiaan. Kun matkue sitten lähti talosta liikkeelle, ajatteli Pekka Julli  hänen päässään humisi ja sihahteli kuten sahdin raskas vaahto  että tämä oli omituisin hautasaattue, mitä hän oli koskaan nähnyt. Ruumis oli köytetty istualleen keisikärryjen istuinta vasten. Siinä hän kökötti parta pörröttäen ja likainen lätsä toisella korvallisella. Isäntä, joka ei myöskään mielellään seurustellut kuolleitten kanssa, oli vahvistanut luontoaan juomalla. Sitten hän oli noussut keisien keulalle pelkäämättömänä miehenä. Hän hihkaisi hevosella kiesien keikkuessa kuoppaisella tienpaikalla ja ollessa joka hetki vaarassa kaatua. Isännän jalkojen juuressa oli puinen hinkki, jossa oli sahtia matkaevääksi. Outo olisi luullut, että siinä kulki sahdista väsähtänyt jätkä, joka ylpeyksissään ajoi kyydillä, köyhien kavereitten kävellessä perässä. He kolme taapersivat siellä puhua pölisten ja laulahtaen lauluja. Mustassa sahdissa asui voimallinen henki, joka oli tehnyt erämaan asukkaatkin rohkeiksi ja pelkäämättömiksi. Mutta välistä Pekka Jullin humiseviin ja sihiseviin aivoihin tulvahti muistikuvia hautasaatoista ja hautajaisista, joita hän oli nähnyt kauan sitten ihmisten ilmoilla. Oli torvimusiikkia, rummunlyöntiä, komeita ajoneuvorivejä, kansaa mustissa ja juhlavissa asuissa, seppeleitä, kukkia, puheita ja virren mönkyntää, sanomalehdissä suuret otsikot: viimeinen matka... Mutta kuitenkin tämä Ansu Rötön, jätkän, viimeinen malka johtuisi ennen muita hänen mieleensä, jos hänen joskus olisi ajateltava kuolemaa, kuolleita ja hautajaisia. Siinä ajoi Ansu Röttö vieterikärryjen istuinlautaan nuoritettuna heilahdellen ja keikkuen huonolla tiellä. Se oli viimeinen matka, vaikka sanomalehdet eivät tule siitä mainitsemaan mitään. Mutta hän ei ollutkaan mikään tärkeä henkilö. Pekka Julli tunsi hänet. Ansu Röttö oli ilmestynyt epämieluisana vieraana köyhään mökkiin, jossa suita oli jo yllin kyllin, mutta leipää vähän. Hän oli elänyt kuten kaikkien kiusalla, kestänyt nälän ja puutteet, jäänyt pieneksi ja kitukasvuiseksi kuten vaivaiskoivu, mutta myöskin yhtä sitkeäksi ja itsepintaiseksi. Hän oli tottunut jo aikaisin jätkän töihin ja jätkän elämään. Hän meni siellä täydestä, vaikka hänen näkönsä ja ryhtinsä ei ollut uljaimpia. Hän joutui arvostelun alaiseksi vain silloin, kun yhteiskunta tarttui häntä olkapäähän ja hänen oli astuttava sotapalvelukseen. Herrat katsoivat häntä pitkään: tuollaista rupuväkeä, lumpputavaraa! Ikäänkuin nuo Ansu Rötöt eivät hyvin kelpaisi tykinruoaksi, myrkynnielijäksi tulevaisuuden kunniankentille. Hän oli suorittanut sotapalveluksensa, turhaan, kuten näytti: sillä tuossa hän nyt karkasi piilemään tulevaisuuden vaaroja... He tulivat kylään, jossa tie kiemurteli sorapintaisena, tomu nousi auton pyöristä ja talot kohoilivat korkeina ja maalailtuina. Mutta he pysähtyivät jo kylän laitaan, hautausmaalle. Siellä heitä vastaan tuli haudankaivaja, valkopartaisena ja valkokauhtanaisena, silmät punaisina kuten verellä täytetyt pikarit. Surusaatto supisi keskenään, että katsokaa, kaverit, kättä pitempää: tuo on piru itse! Tämän haudankaivajan haltuun, ruumishuoneeseen, he heittivät Ansu Rötön. Sitten he marssivat nimismiehen asunnolle ilmoittamaan, että erämaasta oli tuotu eräs itsestään kuollut Ansu Röttö. »Entäpä jos mies kuolikin pahoinpitelyn johdosta», tuimistui nimismies. »No, kyllä kai me silloin olisimme sitä tänne raahanneet penikulmain takaa. Jänkään se olisi polettu...» »Niinpä olkoon! Jäikö vainajalta jäämistöä?» »Oli toista sataa lompakossa, mutta sillä olisi köyhä äiti», yritti Julli. »Ei tule kysymykseenkään! Ensin hautauskustannukset...» Julli heitti nuhrautuneen lompakon pöydälle, ja sitten kirjoitettiin asianmukaiset paperit siitä, että vainajan omaisuus oli nyt valtion hallussa. »Haisettekin tuota!» ärjäisi nimismies. »Tervetuloa takaisin, kun olette saaneet enemmän naamaanne!» Ulkona, toisten ruumissaattolaisten painuessa sisään apteekin keltaisesta ovesta (sahti oli jo loppunut ja sen vaikutus ruumiissa oli vain laimeaksi tekevää laatua) ulkona Pekka Julli pysähtyi sytyttelemään savuketta. Tuntui kuten jotakin olisi puuttunut. Oliko Ansu Röttö saanut hiljaisen hautauksen? Malmikellon ääni olisi tehnyt asian paljon juhlavammaksi. Mutta epäilemättä sen ääni vielä moikuisi, sanomakellot, sielukellot... Ja sitäpaitsi  mitä suurta taikuutta olivatkaan nuo korkeat tapulit ja vaskiset kellot! Mies seisoi siellä vakain naamoin ja kiskoi niin pirusti hihnasta, että kello moiskuisi ja pelattaisi piruja pesistään. Kuinka huomenna hymyiltiinkin tälle raa'alle ja tietämättömälle ajalle... Ja ylpeänä kirkkaasta ajatuksestaan Pekka Julli sytytti sammuneen savukkeensa uudelleen j alkoi katsella kylää. KULLANHUUHTOJAT Sinisentakin miehellä oli komeat kellonperät, leveät, keltaiset, kultaiset. Hän sanoi ne teettäneensä omasta, Lapin perillä huuhtomastaan kullasta. Hän mainitsi sen ikäänkuin sivumennen. Mutta selvästi huomasi sen olevan pystöilyä: joka miehellä ei ole kellonperiä, jotka hän on itse etsinyt maan uumenista. Mielenkiintoni heräsi. Kyselin, hypistelin periä. Silloin ne ällistykseksemme särkyivät, katkesivat. Kullanmuruja pirahteli lattialle. »No, jo on ainetta, kun ei käsiä siedä!» Sinisentakin mies oli perinjuurin närkästynyt. »Onpa sepän kynnet!» Hän vaati, että minun oli korvattava vahinko. Mutta olinko minä vastuussa hänen metallinsa laadusta tahi kultasepän huonosta ammattitaidosta? Eipä suinkaan! »Se Lapin kulta», sanoin, »on jonninjoutavaa kultaa. Se ei pysy koossa. Sillä ei voi komeilla. Tässä nähtiin, että se tirkkenee kouraan kuten kerrallisen savolaisen piipun koppa...» Mutta kultaperien mies oli niin vihainen, että hän olisi mielellään keskustellut asiasta ruumiinliikkeillä. Hän hillitsi kuitenkin itsensä, kun ei tiennyt varmaan, olisiko riittänyt minulle voimissa. Hän kokoili lattialta kullanmurut ja sulki koko perien jäännökset parin tuuman mittaiseen hajuvesipulloon. Sanoi vievänsä ne valurille paremman kerran. * * * * * Sillä kultapullolla oli kuitenkin edessään pieni koiranmutka, ennenkuin se joutui jälleen kultasepän hyppysiin. Pelasimme pokkaa. Muut olivat jo tunnustaneet sen pelin kalliiksi, mutta minä ja sinitakkinen mies luotimme lujasti kortteihimme. Häneltä loppui raha. Hän mietiskeli, epäröi ja otti sitten esiin kultapullonsa tarjoten sitä peliin hävyttömän korkeasta hinnasta. Tingin kovasti. Tämä oli vain silmänlumelta, sillä minulla oli kourassani reetlössi, peli, jota ei pitkäikäinenkään mies kerkeä monesti nähdä. Parempia kortteja ei pakasta nouse, eikä minulla siis ollut mitään riskiä siinä pelissä. Olisin pelannut vaikka maapallon kuuta vastaan. Sinitakkinen mies pani kultapullonsa peliin, ja siten se joutui minulle. Täysikäsi, kaunis korttisarja, oli houkutellut hänet eroon kullastaan. * * * * * Olimme paikassa, jota nimitettiin Lauantaihaaraksi. Sakimme oli ollut viikkokauden kovassa urakkatyössä ja otti nyt sunnuntailepoa ylen väsyneenä liiasta liikkumisesta ja valvomisesta. Minä en ollut ollut mukana, sillä olin lyönyt kirveellä jalkaani ja odotellut haavan ummistamista Lauantaihaaran talossa. Jalkani ei kuitenkaan kyennyt vetämään saapasta. Kuukkailin ulkona suunnaton tallukka jalassa ja olin perin ikävissäni. Koko sakista ei löytynyt ainoatakaan miestä seurakseni. He olivat kaikki synkkämielisiä, vähäpuheisia ja ärtyisiä. He jurottivat kuten piikkiharjaiset ahvenet ja nukkuivat nukkumasta päästyäänkin. Minä, levännyt mies, kaipasin kovasti jotakin huvitusta, touhua. Istuin rannalla ja katselin joutessani kultapulloani. Avasin sen ja ihailin metallia kämmenelläni. Se oli tummaa, karkeata, kai vartavasten kiilloittamatta heitettyä. Tunsin sisälläni rikastumisen himonkin. Jostakin soran seasta kaukaa pohjoisesta voisi ehkä seuloa suurenkin pullon, litran, kaksi, kolme tätä paljon sanovaa ainetta. Katselin hiekkajuontoa joen rannalla. Kuka tietää: ehkä kultahiekkaa lymyää siinäkin köyhän soran seassa... Mietiskelin. Mursin sitten kultaiset kellonperäni kokonaan kappaleiksi, hankailin niitä kiviin ja sirollelin ne lopuksi soraan. Nyt Lauantaihaaran törmässä oli ainakin muutamia grammoja kultaa. Kuukkailin taloon ja otin pirtistä suuren pesuvadin. Täytin vadin soralla ja vedellä ja aloin heilutella sitä. Hiekka ja karkea sora vyöryivat vähitellen laidan yli, ja lopulta vadin pohjalla oli vain murskatun kellonperän kappaleet. Sinitakin mies makasi rannalla. Hän oli katsonut laiskasti; yhdellä silmällä, kun tulin pesuvadin kanssa rantaan. Nyt hän kohotti päätään ja sytytti tupakan. Viittasin hänelle ja hän tuli merkillisen auliisti ja nopeasti paikalle. »Mitä arvelet tämän olevan?» Hän kumartui katsomaan. »Kultaa! Totisesti! Oikeaa kultaa!» »Ja yhdestä vaskoolista! Jos jokainen vadillinen antaa tuon tuloksen, niin... Sinisen takin mies hengitti kiihkeästi. »Nyt pitää olla viisas! Nyt pitää malttaa mielensä... Ollaan hiljaa ja odotetaan niin kauan kuin täältä väki hälvenee. Sitten kahden...» »Tuskin se kannattaa etuilla. Tämä on niin lähellä ihmisasuntoa. Eikä tässä tunnu maittavankaan..» Silloin sinisentakin mies käveli kohti taloa ja palasi samassa pesuvati kainalossaan. Minä vaskasin silloin jo toista vadillista. Muitakin miehiä oli jo ilmestynyt paikalle. »Mitä te tongitte?» »Ilman vain joutessamme kuvailemme...» Mutta he olivat jo huomanneet lakin vieressäni. Sen pohjalla oli saaliini ensimmäisen vaskoolin pohjalla, tummat, pienet muruset. He näkivät sinisentakin miehen, vanhan kullankaivajan, täyttävän vadin soralla ja alkavan tahdikkaan liekutuksen. Hetken kuluttua oli tullut eloa tuohon äsken niin äreään, piikkiharjaisia ahvenia muistuttavaan mieslaumaan. Talossa ei ollut enää pesuvateja, mutta he veivät, ostivat kaikenkaltaiset kipot ja savikupit. Hono-Hiltunen, hieman yksinkertainen mies, oli tyytynyt kahvivatiin. Koko ranta eli. Kaksikymmentä miestä kaivoi hiekkajuontoa. Sora ja vesi synnyttivät äänekkään sohinan monenkaltaisissa astioissa. Kun olin huuhtonut toisen vadillisen, löytyi sen pohjalla jälleen kultaa, vaikkakin vähemmän. Mutta sinisentakin mies ei löytänyt vaskoolistaan mitään Hän silmäili minua jo pitkään. Mutta minä täytin touhuissani vatiani jälleen. Niin teki sinisentakin mieskin. Hän otti soransa aivan minun kuoppani reunasta. Iltapäivän aurinko paistoi, ja kaksikymmentä miestä käsitteli soraa. Jotkut tuntuivat olevan tyytymättömiä vehkeisiinsä. Kulta ei eroa pienissä, epämuotoisissa astioissa. »Kuule!» sanoi sinisentakin mies. »Missä sinulla on se kultapullo, jonka perit minulta?» »Kultapulloko? Kasöörinhän sitä teki mieli ja se sai sen... Olisikohan tämä kultasuoni ollut sitten niin pieni...» Täytin jälleen pesuvatini. Mutta sinisentakin mies paiskasi vatinsa maahan ja kirosi. Joku muukin kuului sanovan, että tämä sora on tullut jo niin kauan toimeen liekuttamatta, että tulee nytkin. Tyhjän saa pyytämältäkin. Miehet alkoivat kertyä ympärilleni ja häiritsivät työskentelyäni. »Se on maannut täällä ja keksinyt ilveitä väsyneille miehille.» »En ole keksinyt muuta kuin liian pienen kultasuonen,» »Näytä sitten se kultapullosi, jonka kortilla voitit!» Mitä? Mistä se pykälä löytyy, että minun on otettava esiin kalliit kiveni ja arvopaperini, jos joku vaatii? Ja olinko minä yllyttänyt heitä kaivamaan hiekkaa ja ostamaan savikuppeja? Mutta kuului ääniä, että minut oli pieksettävä ja kastettava, kostettava. Onneksi kuului muutamia miehiä, jotka halusivat nauraa. Ne naurut olivat vapauttavia. Niin minä pääsin jutusta eläväksi onnekseni. Siten Lauantaihaaran kultakuume päättyi yhtäkkiä kuin oli alkanutkin. Mutta monet meistä kahdestakymmenestä eivät pitkään aikaan puhuneet tahi kärsineet kuulla mainittavankaan tästä touhulla ja suuressa yhteisymmärryksessä aloitetusta kullanhuuhdonnasta. ERÄMAAN TRAGIIKKAA Ullivesinen vuono oli tyyni. Sitä halkoi jokin moottorivene hytkähtäen, ja lokit leijuivat sen yllä valkeina pisteinä äännellen valittavasti. Vuonon rantaa reunusti vihreä rantapensaikko ja tien ruskeanharmaa vyö. Sitten kohosi jyrkkä vuorenrinne, jonka alaosaa kirjavoi vaivaiskoivujen vihreys, yläosan kohotessa korkeuteen paljaina tahi sammaleisina kallioina. Sieltä korkeudesta katsoen vuonon rantojen kylät näyttivät leikillisen pieniltä, epätodellisilla. Nuo pienet asunnot pienin ikkunoin näyttivät pystytetyn sekalaisista puista. Ehkäpä meri olikin heitellyt rannalle noiden mökkien rakennusaineet, mökkien, joiden ympärillä omituiset vaivaiskoivuista kyhätyt aidat kiertelivät. Pihoilla leikkivien lapsien suusta kuuluivat vieraan kielen salaperäiset sanat, ja portailla seisoi parrakas mies katsellen nelipyöräisten vankkurien ohikulkua. Siellä tien vieressä oli myöskin kalmisto. Harmaita, lahoavia puuristejä, joihin oli leikattu kömpelöitä slaavilaisia kirjaimia, sekä yksi valkoinen risti, englantilaisen upseerin hautamerkki. Kirkon kellertävä sipuli kiilteli auringossa. Tuo kimmeltävä pallo kertoi siitä, miten nuo menneet ihmiset olivat valmistautuneet viimeiseen ja suurimpaan seikkailuunsa. Mutta osuuskaupan pitkässä rakennuksessa tekivät nykyiset lohenkalastajat kauppoja, ja kaksikerroksisessa majatalossa istuivat ehkä kukkopöksyiset turistit punalihaisen kalan ääressä. Pankkitalossa käsiteltiin numeroita, numeroita, raha-asioita. Mutta pensiinisäiliö seisoi tienristeyksessä punaisena ja totisena kuten nykyaikainen jumalan kuva. Vaunu viipyi sen vierellä kupeet kiillellen kuten sittisontiaisen selkä auringossa. Se sai nestettä metallisuoniinsa ja riensi pois pitkin tietä, kiivaasti, kiivaasti, kaukaisuuksiin, liehutellen perässään harmaata, iloista pölyhuntua. Tienkorjaajien pieni parvi väisti sitä, tienkorjaajien, joita iäkäs, harmaa ukko juuri puhutteli. Tämä ukko oli Jäämeren mies, kalastaja, turskanpyyläjä. Hän oli äskettäin tullut noilta laajoilta vesiltä, maailman laidasta, jossa niin monet ovat kynnelleet leipänsä ja monet myöskin löytäneet hautansa. Hän ihmetteli kolkkoa touhua siellä ja puunlehtien vahvuutta täällä. Hän tunsi tulleensa tropiikkiin. Mutta edempänä vuonon rannalla rakenneltiin maantietä yhä kohti pohjoista. Lapioitten, kihveleitten, hakkujen, rautakankien, porien, dynamiitin ja konelapion lyötä. Sinimekkoisten miesten ja ruskeakarvaisten hevosten työtä. Triangeli soi. Kaksin käsin oli mies tarttunut kilkkarautaan ja takapuoli heilui tahdikkaasti. Aterian merkki, levon ääni. Sellainen oli maailma, elämä, kun katsoit vuonolle käsin sen rantakallion korkeudesta. Mutta kun käännyit, niin näit toisen alkuperäisemmän, villin, julmemman maailman, jossa ei näkynyt mitään ihmiskäsien, ihmiselämän jättämiä merkkejä. Alaston, paljas maa, siellä ja täällä rotkojen reunoilla vaivaiskoivuja. Se näytti ulottuvan loputtomiin, peräti mutkaisena ja peräti yksitoikkoisena. Kaukaa, kaukaa sinersivät, lumitäplien kirjavoimat tunturit koristeellisina ja kauniina. Rantakalliolla seisonut mies kulki kohti näitä tuntureita. Hänen ei tarvinnut kulkea pitkälle, kun hänet jo valtasi täydellinen erämaan tunnelma. Hiljaisuus. Jostakin jyrkänteeltä kuului vain puron itsepintainen ääni, ja läntinen tuuli kohahteli lentäessään tämän koleanjuhlallisen seudun ylitse. Ei voinut kuvitella, että meri ja tie, kaikki tuo niiden äärille pesiytynyt ihmistouhu oli kuitenkin niin lähellä. Erämaako? Mutta tuossahan oli turpeesta ja kivestä rakennettuja valleja ja varuksia, sortuvina, rappeutuvina. Niitä voisi kuvitella erämaan villien, salamyhkäisten asukkaitten käsialoiksi. Mutta ruostuneitten säilykepurkkien roviot kertoivat toista, kertoivat, kertoivat. Nykyaikainen ihminen oli siinä syönyt ja odottanut turvevallin suojassa ase kourassaan... Mies kulki edelleen ja hautoi mielessään ajatuksia. Turvemaja tässä maisemassa jossakin vesien äärellä, erakon maja. Kalastusta, kullansiruja sorassa, helmiä raakunkuorien kätkössä... Yksinäisyyttä, rauhaa. Kas, tuossa kohosi tunturin turpeesta pieniä punaisia ja sinisiä kukkia, ja kimalainen surisi touhukkaana. Tuolla pakeni kymmenpäinen porolauma nopeasti pitkin rotkoa. Tuo näky ilahdutti mieltä: oli yhä olemassa elämää, joka ei vaatinut teräksen kalketta, huomattavia hampaan jälkiä luojan töihin... Sitten kuului kirkaisu, villi ja julma, ikäänkuin ääni niiltä ajoilta, jolloin ei ollut mitään terästä eikä teräksen käyttäjää, jolloin ensimmäiset tuntevat olennot ryömivät maan tomusta tulvillaan sokeaa elämisen raivoa. Erämaan harhailija huomasi yläpuolellaan linnun levitetyin siivin. Haukka, tunturihaukka. Tuon vaalean, mustapilkkuisen vatsan takana takoi sydän ja kiehutti verta. Se sydän ei suinkaan suvainnut mitään kaksijalkaisia harhailijaa näillä mailla. Täällä oli sen elämä, puoliso ja pesä jossakin kalliojyrkänteellä. Pois täällä kaksijalkainen. Uusi, kesytön kiljaisu kikkasi ilmaa ja läntinen tuuli kuljetti äänen kauas koleaan maisemaan. Mutta tuo kaksijalkainen kulkija tunsi ympärillään, itsessäänkin, liikahtelevan jotakin aikojen takaista, ikäänkuin hämäriä muistoja ajasta, jolloin elämä oli perin hetkellistä ja eläimellisesti surullista. Ehkäpä tuo haukka ja hän olivat kerran kilvoitelleet, kumman nopeat ja surmaavat kynnet tavoittavat ennemmin saaliin, kumman vatsan täyttää miellyttävästi juuri kuolevan otuksen verilämmin liha... Miehessä, joka oli lähtenyt katsomaan erämaata Jäämeren rantakylästä, heräsi jotakin kaukaista, saalistavaa, kyyristelevää, väijyvää petoa, toiminnan halua. Lähin toiminnan kohde oli seurailla luola ikäänkuin hävyttömin kiljahduksin taisteluun vaativaa lintua, keksiä sen pesä, ehkäpä ryöstääkin, vaikuttaa jotenkin tuon erämaan asujan elämään. Kas niin. Onko asuntosi ja aarteesi siellä, sinä tyhmä lintu? Kallioinen jyrkänne kohosi kuten seinä. Haukka lensi tämän jyrkänteen sivuitse, kohosi sen yläpuolelle ja istui sitten eräälle kivenmöhkäleelle, joita oli kokonainen lauma tasanteella kuilun partaalla. Siinä se nökötti liikkumattomana näköjään kuten kiveen sulautuneena möhkäleenä hautoen tuntemuksiaan, tuhatvuotisia haukkatuntemuksia. Se oli rengas ketjussa. Tuolla kallion kolossa oli jotakin, joka oli keskeistä yksilön harrastuksissa. Ja siten suvun, lajin ketju kantautui aikakausien halki... Mies saapasteli pienen jänkäisen rotkon poikki ja alkoi kiipeillä rinnettä ylös. Työ osoittautui vaikeammaksi kuin hän oli luullut. Nousu oli jyrkkä. Oli tarkoin katsottava jalansijat ja väliin auteltava käsilläkin. Mutta rinteessä oli rotko, pieni puron uoma, jota myöten kiipeily oli helpompaa. Vuosisatojen vedet olivat siinä rikastuttaneet ja höystäneet köyhää maaperää. Paikoin kasvoi reheviä pihlajapensaita. Hiestyneenä ja hengästyneenä hän istui lepäämään, tupakoi ja muisteli tapausta, joka oli sattunut hänelle joskus etelässä kukkivan pihlajapensaan alla. Pieni puro lorisi, solisi salamyhkäisesti, ja läntinen tuuli kulki kohisten. Se tuuli ei tuntunut koskaan koskettaneen mitään inhimillistä. Tämän seudun hiljaisuudessa ei erottanut mitään äskettäin kuolleita ääniä. Siinä oli jotakin kesytöntä, julmaa. Mutta hänhän oli menossa haukan pesälle, tunturihaukan pesälle. Mies nousi. Hänen kasvoistaan voi nähdä, että hän muisti jotakin. Hän sanoi ääneensä: »Kinnas kädessä kuten haukan pesälle...»; Siinä oli nyt se seinämä syliä korkeana ja laajana ja sileänä, sileänä. Siinä ei ollut mitään sijaa käsille eikä jaloille. Vasta seinämän keskivälillä oli pieniä pykäliä, penkereitä ja halkeamia. Siellä luultavasti oli tunturihaukan kesän ja elämän sisällys, kalkkikuoriset kuulat. Haukka, kaksikin haukkaa kierteli nyt yksinäisen miehen ympärillä. Niiden äänissä oli varoitusta ja ilkuntaakin, oli ikäänkuin tervehdys ammoisilta ajoilla. Tämä paikka oli linnoitus! Palaa takaisin! Mutta hänhän oli päättänyt mennä haukan pesälle. Ei ollut mitään muutakaan tekemistä toistaiseksi. Hän kiersi seinämän, kiipeili ja ponnisteli ja pääsi jyrkänteen yläpuolelle leveälle tasan teelle, missä irtokivet seisoivat laajana, vakavana kääpiökansana. Hän huomasi, että seinämän keskipalkoille voi ehkä ryömiä viistoa kallionhalkeamaa pitkin. Linnut lensivät hänen ympärillään levottomina, kiertelivät ja kirkuivat. Mies riisui takin yltään ja alkoi laskeutua halkeamaa pilkin hitaasti, hitaasti, ikäänkuin imeytyen kiinni kallioon kaikilla jäsenillään. Haukkojen havisevat siivet tuntuivat toisinaan melkein koskettavan hänen kasvojaan, ja linnun kurkun taipumaton ääni kuulutti saavan monenkaltaisia vivahduksia. Mutta nyt tuli pieni pykälä, ikäänkuin kapea parveke monikerroksisessa kivitalossa. Mikä elämys olikaan istua siihen, turvallisesti, koko painollaan. Ja siinä aivan hänen vieressään olivat ne neljä kalkkikuorisla kuulaa, niin tiheästi punaruskeanpilkkuisina ja -täpläisinä, että ne näyttivät melkein veripunaisilta. Niiden kohtalon vuoksi tykyttivät sydämet rajusti kahden linnun mustapilkkuisen höyhenrinnan alla. Kas, niin, mies! Nyt olet haukan pesällä. Entä sitten? Oli kuitenkin elämys istua siinä, sellaisella parvekkeella, tunturihaukan pesällä. Aurinko paistoi erämaahan, kaukaisuudet sinersivät, ja läntinen luuli kulki kohisten. Hän muistaisi tämän aina. Mies tupakoi ja mietiskeli. Hän päätti ottaa haukan munat mukaansa, muistoiksi, koristeiksi kaappiinsa päälle. Niistä sopisi huomauttaa vieraallekin, että ne olivat noudetut melkein hengen kaupalla kaukaa Jäämeren ääreltä. Hän asetteli munat lakkiinsa ja otti lakin hampaisiinsa. Sitten alkoi taival takaisin, ylöspäin, varovasti, varovasti, tuuma tuumalta. Nyt halkeama hieman leveni. Siinä sopi levätä, maata kyljellään ja hengittää, hengittää. Mutta oli parasta olla katsomalta alaskäsin. Haukat lentelivät nopein, sujuvin siivin aivan hermostuttavan lähellä. Voisihan hän ottaa nuokin, täytättää ne ja asettaa huoneeseensa. Siinä olisi sitten koko tunturihaukan huusholli kaukaa pohjoisesta... Käsi hivuttautui takataskuun, koukistautui valmiiksi, ja kun haukka jälleen suhahti sivuitse kuului äkäinen pamahdus. Kuperkeikka höyhenien pölähtäessä ja pari siiven iskua. Sitten ne raukesivat ja lintu putosi alaspäin, parin irtautuneen höyhenen liidellessä sen perässä. Pieni kahahdus. Tuo levoton lentäjä lepäsi siellä jossakin liikkumattomana. Se oli ollut niin monen riekon, niin monen sorsan, jäniksen ja sopulin surma ja hauta. Sen höyhenet olivat hohtaneet ja siivet kantaneet, ja kallionkielekkeellä sen jälkeläiset olivat nähneet päivän valon, kuten se itsekin kerran. Nyt jokin oikku oli tuonut sen laitumille harhailevan kaksijalkaisen, pieni pamahdus oli ajanut sen ruumiiseen nikkelinsirun, ja niin oli kaikki ohi. Elämä oli mennyt. Mutta ei suinkaan jatkaakseen ja vahvistaakseen toista elämää. Ehkäpä sen kuollut kuori istuisi vuosia, vuosia jonkin huoneen koristeellisena kummituksena... Sen puoliso ei lentänyt eikä kirkunut enää. Se oli kohonnut istumaan seinämän äyräälle irtokivelle hautomaan omia hieman hämmästyneitä haukantunteitaan. Mies jyrkänteellä, kallionrepeämässä hivutti kättään sivulle asettaakseen aseen jälleen taskuunsa. Silloin pamahti uudelleen. Miehen jalka kouristui suonenvedontapaisesti, koko ruumis hytkähti ja keinahteli silmänräpäyksen halkeaman reunalla, käsien ote heltisi ja syöksy tapahtui. Hervoton ruumis kurottautui tyhjyyteen. Aivoissa vilahti viimeiseksi joskus kuultu sananparsi: »Ei se putoaminen mitään, vaan se äkkipysähdys...» Sitten täytti tajunnankin tyhjyys, tyhjyys. Seinämän juurella, pienen puron rotkossa makasi takiton mies kädet levällään. Lähistöllä oli myöskin tunturihaukka, sekin selällään ja siivet levällään, terävät kynnet pistäen esiin mustapilkkuisesta vatsasta. Haukka oli kuollut, mutta miehessä oli vielä eloa. Hän hengitteli ja hän tajusikin jotakin. Hän kuuli juoksevan veden äänen ja huomasi lepäävänsä pienen pihlajan alla. Hetkisen hän muisti ja ymmärsi kaikki, eikä hänen mielensä ollut iloinen. Hän etsi aseitaan, mutta ei voinut liikauttaa raajojaan. Ase oli kuitenkin pudonnut ylhäälle kallionrepeämään. Eikä sitä sitä paitsi tarvittukaan. Mitä mies viimeiseksi näki olivat melkein veripunaiset haukanmunat. Ne olivat nyt lippalakissa korkealla kallionrepeämässä. Mutta mies näki ne kaappinsa päällä huoneessaan kaukana etelässä. Hän näki siellä myöskin haukan levitetyin siivin, mustatäpläisin vatsoin. Hän kuvitteli kuulevansa sen villin ja julman kirkaisun ja mietti kauan elämyksiään erämaassa... Kuului vain juoksevan veden salamyhkäinen ääni ja läntisen tuulen kulku juhlallisen kauniin maiseman ylitse, tuulen, joka ei tuntunut koskaan koskettaneensa mitään elävää ja inhimillistä. KAVERI Helle, ahdistava ja raskas, ihana ja luita hivelevä. Kävelin maantietä, joka johti yli vaaraisen jyleän, metsäisen seudun. Viimeinen ihmisasumus oli penikulman takanapäin ja ensimmäiseen edessä olevaan tiesin olevan saman verran. Tämä autio ja synkeä taival oli kuitenkin omiaan taustaksi mielialalleni. Kävelin äkeänä ja hikoillen, hihasillani, olallani keppi, jossa riippui takkini ja punaisesta nenäliinasta sitaistu nyytti. Tuo harmaa, sujakka keppi tuntui polttavan olkapäitäni. Sillä samalla kepillä oli lyöty minua eilen illalla kolme eri kertaa. Se oli heinäkuun illan hämyä, tuollaisen illan, jolloin työssä rasitettu ruumiskaan ei hevin kaipaa lepoa. Yhdytimme toisemme talon nuoremman tyttären kanssa pihlajapensaitten alla ja jäimme juttelemaan. Tapahtui lopuksi, että kätemme olivat hieman sekaisin, emme kuulleet emmekä nähneet enempää kuin soivat metsot. Sitten kuitenkin havahduimme askeliin, raskaisiin askeliin, isännän ja isän askeliin. Hän seisoi aivan ääressämme suurena ja mahtavana. Hänen äänensä oli vihainen ja ivallinen. »Vai niin! Mutta kyllä minä niihin tauteihin tiedän lääkkeen. Keppi ei ole vielä menettänyt makuaan!» Ja hänen kädessään oli keppi. Se viuhahti pari kolmekin kertaa johonkin kohtaan ruumiiseeni. Kirous ja kadotus! Kiehuin, mutta yksi ainoa sana pysyi kuitenkin mielessäni kirkkaana kuten valoreklaami. Vankila! Se oli nyt minua perin lähellä. Ja minussa oli tavaton inho vankilaa kohtaan. Jokin sanoi, että minun oli sitä vältettävä kaikella muotoa. Oli siinä kuitenkin nielemistä. Minua lyötiin kuten pahaista poikasta, minua, miehen mittaista, maailmaa nähnyttä ja siellä omin avuin elänyttä. Eniten etoi mieltäni, että se tyttö oli läsnä siinä kohtauksessa. Näin kuten leimauksen valossa, että hän häpesi. Hän, hyvänlaisen talon tyttö, oli tekeytynyt niin tuttavalliseksi työmiehen ja maankulkijan kanssa. Sain palkkapenningit taskuuni heti sen erän perästä ynnä kehoituksen olla näyttämättä naamaani siinä kylässä. Jätinkin kylän vielä samana yönä. Mutta oven pielestä otin mukaani juuri sen kepin, joka isännän sanojen mukaan piti makunsa. Siten otti alkunsa se matkani heinäkuisessa helteessä. Mielikuvitukseni rakenteli outoja lyöntien ja loukkausten kostohistorioita. Sellaista heikon laihaa lohdutusta. Ymmärsin sen ja seisahduin. Voisinhan toimia yksinkertaisestikin. Palata ja antaa isännän tutustua keppinsä väljähtymättömään makuun. Avasin nyyttini ja aterioin vaaran rinteellä, kallion varjossa. Kävin sitten pitkälleni ja mietiskelin, mahtaisiko se tyttö kauankin muistaa sitä heinäpäiväläistä, jota isäntä löi, mutta joka mielensä maltettuaan löi takaisin. Sillä levättyäni kääntyisin kostotielle. Tähän päätökseen nukahdin. Heräsin lakkaamattomaan ukkospauhuun, salamoihin ja sateeseen. Räsähteli, räiskyi, vyöryi ja pauhasi. Ryömin säikähtyneenä kallion kupeelle ja kyyristyin siihen. Silloin huomasin, että minulla oli toveri. Säpsähdin ja tunsin samalla iloa siitä, että joku inhimillinen olento oli lähelläni tässä säässä. Hän oli etsinyt sateen suojaa saman kallion juurelta. Hän oli vanha mies, parransänkinen, juoponnaamainen. Puku oli perin vilpoisa, riekaleinen. Epäilemättä oikea maantiesetä, täydellinen vanha heittiö. Vaikka voi se kuulostaa silläkin, että seuraani oli osunut lukemieni kertomuskirjojen salaperäisiä, viisaita vanhuksia. Hänen äänensävynsä oli uskonnollinen. »Sinä vain nukut kuten syntiset, poika parka, tällaisessa jumalanilmassa! Ihmisen poika on astunut alas ja näyttää meille voimansa...» Tämä kohtaus salamain säikkyessä tuntui minusta jollain tavalla ylen omituisella. Tuijotin mieheen. Heräsi hämärä mielikuva, että tapasin ja puhuttelin omaa itseäni, omaa tulevaista minääni. Katso, katso, mitä elämä ja kohtalo onkaan tehnyt sinulle...! Ukkosmyrsky kulki ohitse. Kirkastui. Mies katsoi nyyttiäni. »Sinulla on evästä...» Ojensin nyyttini hänelle. Hän söi erinomaisella ruokahalulla, tähteitä jättämättä. Sitten hän sanoi, että kuljen kai tuonne päin. Myönsin kulkevani siihen suuntaan. Nyt tuntui helpolla, kohtalon määräämällä, purkaa päätökseni paluusta ja näyttämisestä eräälle isännälle. Astelimme ukkosilmaa seuranneessa raikkaassa säässä räiskytellen lätäköltä. Toveristani riippui ja läpsähteli riekaleita kaikkialta. Hänen uskonnollinen sävynsä oli mennyt jyrinäin mukana. Hän kirosi joka toiselle sanalle ja kertoi kovista kokemuksistaan, kuulumattoman huonosta onnestaan. En pitänyt hänestä. Samalla kuitenkin mielessäni eli omituinen, hupsu tunne, että olin tavannut tulevaisen oman itseni. Hiukan vielä harjoitusta eräisiin asioihin, joihin tunsin taipumusta, esimerkiksi sellaisen halun torjuminen, että minun pitäisi isännälleni antaa lyönti lyönnistä, viranomaiset, vankila. Tuossa, tuossa minä astelin riekaleisena, vanhana roikaleena... »Onko sinulla rahaa?» »Ei.» Valehtelin, sillä olihan minulla heinäntekoansio. Tuli talo. Menimme sisään ja kaveri sanoi reilusti, että ruokaa kahdelle miehelle. Sitä laitettiin ja hän istui syömään, mutta minä en, eikä minulla ollut vielä nälkäkään. Ajattelin, että nyt eroamme, kaveri, pistäydyin ulos ja lähdin astumaan. Tiessä oli ojelmus ja maatkin olivat avoimia. Kun katsahdin taakseni, näin kaverini jäljestävän minua ripein askelin. Hän ei varmaankaan ollut ehtinyt oikein syödä. En iljennyt juostakaan. Hän tapasi minut ja hänen äänessään oli moitetta: »Miksi kaveri jätti?» Sanoin, että oli niin vaikeata istua syömäänkin, kun rahavarat eivät tahdo vankata. »Kyllä sellaisesta aina selviää.» »No, miten?» »Sanon aina antajalle yksinkertaisesti, että ei ole rahaa. Jos huomautetaan, että miksi ette sanonut sitä ruokaa tahtoessanne, niin sanon, että olisitte silloin laittaneet huonomman ruoan.» En pitänyt tästä kaverista. Tuntui siltä, kuin hänkin olisi tietänyt, että olimme yhtä. Hän oli kuten vanhempi veli, isä, minun tulevaisuuteni kuva. Minulla oli velvollisuuksia häntä kohtaan. Hän ehdotti minulle esimerkiksi takin myyntiä. Oli turhaa komeutta kanniskella takkia mukanaan tässä säässä. Lisäksi hänellä oli epäilyksiä, että minulla sittenkin olisi käteisiä rahavaroja. »Taitaa sinulla olla...?» Minua veti niin poikaseksi tuon mahtavan roikaleen rinnalla, että näytin hänelle kukkaroni. Siellä oli muutamia kymppejä. Oli minulla oikeastaan enemmänkin, mutta olin ehtinyt ne siirtää muualle kätköön. Niin sitten matkasimme pari päivää ja söimme ja kulutimme yhteistoiminnassa ne minun kymppini. Koko ajan kaveri oli varuillaan, etten minä pääsisi livahtamaan. Illalla eräässä talossa sanoin emännälle, että tuossa on viimeinen raha ja sillä leipää. Emäntä antoi leivän ja kolikonkin takaisin. Sanoi, että kun se on viimeinen raha, niin hän ei sitä ota. Pyysimme myöskin yösijaa. Huoneeseen ei mahtunut, mutta saimme mennä saunaan. Mutta minä makasin valveilla. Odottelin, milloin kaveri nukkuisi. Viimein kuorsaus kuului. Hiivin lauteilta ja painoin oven kiinni hyvin hiljaa ja sanoin mielessäni: hyvää yötä, kaveri... Sitten juosta pojotin pari kilometriä ennen kuin olin varma siitä, ellei kaveri minua tavoittaisi. Enkä ole häntä sen koommin nähnyt. Mutta minulla on kuitenkin tunne, että jossakin hän odottaa, perin lähellä. Ehkä minussa itsessäni. Pieni peräänanto eräille taipumuksille ja tilaisuuksille ja siinä olet vanhana, väärentämättömänä, täydellisenä roikaleena! Välistä ajattelen häntä sellaisena myötätunnolla, mitä tunnetaan vain itseään kohtaan. Hän oli pelastajani, opettajani. Hän tuli ja näytti tulevaisen henkilöni silloin, kun olin päättänyt näyttää eräälle isännälle, että kepillä on todellakin yhä entinen makunsa  mikä teko epäilemättä olisi vienyt minut nopeasti kaverini, edelläkävijäni jäljille. Hän antoi minun kurkistaa tulevaisuuteen, antoi vihjeet kohtaloni välttämiseen. Kaduttaa, että kestitsin häntä niin kitsaasti ja vastahakoisesti. Siitä on jo kauan. Mutta yhä minä muistan sen kaverin eräiltä heinäkuun päiviltä  helle oli ahdistava ja raskas, ihana, hivelevä  aina minä tulen hänet muistamaan. PAKO JA PALUU Jamu Koski oli paennut. Pako on katkeraa. Mutta jos ette tahdo taistella, saatte paeta, oli joku filosofi sanonut. Hän oli paennut New Yorkin miljoonakaupungista. Hän oli paennut piikatyttöä, joka ilmoitti olevansa raskaana ja tahtoi kaikessa itsetiedottomassa naisenkavaluudessa saada Jamu Kosken niskaan raskaan elämän ikeen, tahtoi tehdä hänestä aviomiehen ja isän. Hänestä, Jamu Koskesta, ylioppilaasta, vapaasta miehestä, tahdottiin tehdä yksinkertaisen piikatytön mies. Oli oltu jo niin pitkällä, että tyttö sanoi hommanneensa hänelle paikan talonmiehenä, tyydyttäväpalkkaisen paikan heti alussa. Mutta oliko se nyt sopiva toimi sivistyneelle miehelle? Ja voisiko hän näyttää tuollaista, vaikka sievääkin Lyyliä sukulaisilleen ja hienoille tuttavilleen Suomessa vaimonaan? Ajatuskin jo hikoilutti. No, hänen vanhempansa olivat kyllä, jos tarkasti ajateltiin, tavallisia maatiaisihmisiä. Mutta tuttavissa oli hienoakin väkeä ja olletikin tulisi olemaan, hän kun palaisi kotimaahan ja ottaisi kielitaitonsa turvin hyvät paikat ja palkat. Mutta ylioppilas hän varmasti oli. Hänen arvossaan ja tittelissään ei ollut mitään epäiltävää, kuten oli laita monilla hänen tuttavillaan. Vanhemmat olivat suurin uhrauksin hänet kouluttaneet. Valkoinen lakki oli saatu. Mutta sitten kävikin ilmi, ettei ylioppilas ollut vielä mitään merkillistä. Sopivia paikkoja ja palkkoja ei ollutkaan joka oksalla, kun ei ollut mitään suhteita, vaikutusvaltaisten ja rikkaitten ihmisten suosituksia. Jamu Koskelta meni muutama vuosi joutilaisuudessa, kunnes hän sai aatteen lähteä Amerikkaan. Se oli rikas maa, siellä olisi tilaisuuksia sivistyneelle miehelle. Mutta New Yorkin vilinässä kävi pian ilmi, eitä sopivat paikat ja palkat olivat täällä vieläkin kauempana kuin Helsingissä. Raskaisiin ja raakoihin ruumiillisiin töihin hänen taasen ei sopinut mennä, eikä hän olisi jaksanutkaan, kun ei ollut niihin tottunut. Hänen rahansa hupenivat ja hän kärsi jo puutetta. Mutta sitten hän tutustui New Yorkin sivistyneempiin suomalaispiireihin, miehiin, joiden oppiarvot olivat kukaties kyseenalaisia, jotka eivät mielellään puhuneet entisyydestään, mutta jotka tunsivat maailmaa ja opettivat hänelle tapoja. Heidän välityksellään hän tutustui New Yorkin suomalaisiin palvelustyttöihin. Hän oli komea mies ja hauska poika kun tahtoi, osasi laulaa ja kertoa iloisia juttuja. Hänen menestyksensä oli mainio. Hänestä tuli tunnettu henkilö maailmankaupungissa, yleinen mies, jokailtainen vieras piikatyttöjen keittiöissä. Hän sai vilkaista keittiön kautta rikkaitten maailmaan kaupungin läheisissä huviloissa, herrasväkien poissa ollessa liikkua komeissa huoneissa ja syödä hienoston pöydiltä putoavia herkkuja, ystävättäriensä kestitsemänä. Ensimäiset setelit, jotka ensimäinen tyttö hänelle lainasi tilapäisen puutteen vuoksi, rapisivat kyllä ilkeästi hänen korvissaan. Sillä hän tiesi, ettei sitä lainaa koskaan maksettaisi takaisin. Mutta vähitellen hän tottui. Pian hän piti kuten luonnolliseen maailmanjärjestykseen kuuluvana asiana viittä kuutta heilaa ja heidän rahojaan. Eihän hän niitä tahtonut. Hänen tarvitsi vain vihjata puutteestaan ja tytöt tyrkyttivät hänelle rahojaan. He tiesivät itsekin ne iäksi menettävänsä, mutta antoivat silti ikuisessa naisellisuudessaan lainan varjoon kääriytyen. Sillä he eivät tahtoneet tunnustaa itselleenkään, että he ostivat hänen seuransa, ostivat komean ja hauskan pojan. Sitten he välistä panivat toimeen kohtauksia, kissamaisen mustasukkaisina yllyttäen toisiaan hänen kimppuunsa. Mutta sellaiset kuurot eivät Jamu Koskeen vaikuttaneet. Hänessä oli jotakin vesilinnunomaista. Hän nousi laineilta ja oli silmänräpäyksessä kuiva. Mutta kuitenkin häntä välistä kauhistutti huomatessaan vuoden, toisen ja kolmannenkin menneen ja äkätessään yhä elävänsä New Yorkin suomalaisten palvelijattarien kustannuksella, niiden tyttöjen, jotka oli temmattu kaukaa metsäkylistä ja istutettu maailmankaupunkiin. He olivat oma ihmisluokkansa, ja Jamu Koski oli heidän loisiaan. Mitähän, jos hän sellaisena pysyikin, jos hän jonakin päivänä huomaisi, että elämä oli livahtanut, että hänestä oli tullut vanha? Ei uskaltanut ajatella. Ei sopinut tunnustaa, että kauniit haaveet ja toiveet elämästä olivat olleet turhat. Siksi piti olla liikkeessä, elää nykyhetkessä kuten juopunut, välttää tyhjiä tiloja. Yhä uusia tyttöjä ja heidän rahojaan, ynnä juontia, korttipeliä ja keskustelua tovereitten kanssa, jotka jonkin epämääräisen toimen naamion alla verottivat piikatyttöjä kuten hänkin. Mutta Jamu Koski ei koskaan tunnustanut olevansa yksi heistä. Tämä olisi tilapäistä. Hän oli kieltä oppimassa ja palaisi sitten kotimaahan, saisi toimen ja uuden elämän. Sitten tuli Lyyli. Hänkin oli piikatyttö. Mutta nuorempi, sinisilmäisempi, hennompi, ensikertalaisuudessaan itsetiedottoman viekas. Tunnusti olevansa raskaana ja luuli kiehtoneensa ja kietoneensa miehen. Ikäänkuin tytöt eivät olisi ennenkin syyttäneet häntä vahingoistaan. Mutta omin avuin heidän oli täytynyt niistä selvitä, tavalla tai toisella. Olisipa sekin olemista, jos täytyisi naida jokainen New Yorkin piikatyttö, jonka kanssa on seurustellut... Mutta kuitenkin tämä Lyylin asia oli kuten toista laatua. Hän oli niin omituisen avuton ja tietämätön ja samalla niin varma ja ovela, että tiesi jo hääpäivänkin, olipa hänellä jo tiedossa työpaikkakin sulhaselle. Ja päälle päätteeksi kuului New Yorkin valtiossa olevan laki, että jos nainen vannoo asiansa oikeuden edessä, niin miehestä tehdään aviomies tahtoen tai tahtomattaan. Jamu Kosken edessä oli hirmuinen pulma. Hän teki rehellisen tunnustuksen eräälle toverilleen, ja tämä neuvoi häntä pakenemaan. Hänen oli itsensä täytynyt eräitä kertoja jättää New York joksikin aikaa samantapaisissa tilanteissa. Poissaolo selvitteli pian sekautuneen veden. Mutta Jamu Koskella ei ollut rahoja matkustamiseen. Mutta sekään ei ollut pätevä este. Voi matkustaa salaa junien päällä ja alla. Se oli kovaa. Mutta siihenkin oli alistuttava ennemmin kuin menisi ansaan, jota sitten katuisi ikänsä. Ei ollut oikein kuolla elämältä ja antaa yhteiskunnan kärsiä vahingon. Sillä turhaanhan olisi miestä koulutettu niin monet vuodet, jos hän nyt astuisi tuollaiseen kuoppaan. Ja Jamu Koski oli niin peloissaan, että hän pakeni päätäpahkaa ja rahattomana New Yorkista. Tuollaiset nuoren ja avuttoman näköiset Lyylit, jotka olivat raskaana, jotka tiesivät hääpäivät ja työpaikat, olivat peloittavia. Hän kärsi nälkää ja vilua, unettomuutta ja jäsenien puutumista sopimattomissa matkustuspaikoissa. Mutta hän kamppaili kohtaloa vastaan vapaudestaan kuten mies. Sitten piru tahtoi, että hän eräällä asemalla valitsisi salaisen matkustajanpaikkansa jostakin häkkimäisestä laitteesta junan veturin kärsästä. Se osoittautui ylen ahtaaksi ja epämukavaksi. Mutta eteenpäin hänen oli päästävä. Junan lähdettyä liikkeelle kävi ilmi, että vauhti heitti hänen päälleen paljon pölyä, savua ja santaa ja kylmiä tuulahduksia, jotka tunkivat ytimiin asti. Häkki oli ahdas. Hänen oli kyyrötettävä polvet koukussa, naama vasten pölypilveä ja kärsittävä vaivaa. Vatsa oli tyhjä, mutta pää osoittautui hyvin rikkaaksi ajatuksista ja mielikuvista. Hän muisteli newyorkilaista parin dollarin asuntoaan ynnä iltoja rikkaissa taloissa, joihin tytöt olivat hänet kutsuneet isäntäväen poissa ollessa. Nyt oli näin. Hän näytti menettäneen kaiken, tekipä niin eli näin. Tuo Lyyli ja hänen naimisensa olisi ollut viimeinen pahatyö. Sillä mitä merkitsi avioliitto noilla edellytyksillä? Työpäiviä, sivistymättömän miehen työpäiviä, jokin komero, jota he sanoisivat kodikseen. Ja lapsia, itkua, huutoa, sairastelua, hyssytystä, rauhattomia öitä. Ja sunnuntaisin ja vapaailloin piikatyttöjä holottaen kauheaa siirtolaiskieltään, juoruillen isäntäväestään ja toisistaan, kertoen rumia juttuja. Ei mitään ylevämpää, ajatusperäisempää. Koko elämä kuten pähkinänkuoressa. Ennemmin vaikka vuosi tässä häkissä, silmät sokaistuina, vihaisien santajyvästen hakatessa naamaa. Ansan hän oli välttänyt, elämänsä, hengenelämänsä kuristavan ansan. Viimein juna kiiti puhkuen ja jyristen kirkkaasti valaistulle asemalle ja seisahtui. Ei ollut varaa liikahtaa. Töin tuskin voit selvitellä silmistäsi enimmät santajyväset ja tuijotella ulos ristikoitten lomitse tuonne valoon ja vapauteen, onnellisiin, vapaina käveleviin ihmisiin. Hetki oli sopimaton häkistä poistumisyritykseen. Mutta nyt kävi niin, että joku ohitse kävelevä mies huomasi rautatankojen lomitse Jamu Kosken kiiltävät silmät ja pölyisen naaman. Hän ällistyi, hymyili ja vetäisi sitten esiin taskumatin ja tarjosi ryyppyä tankojen välitse. Useita muitakin ihmisiä keräytyi paikalle ällistelemään, nauramaan, lausumaan mielipiteitään. Ylioppilas Jamu Koski tunsi olevansa kuten peto, omituinen otus häkissä. Hän häpesi. Hän tunsi värisevänsä muustakin kuin kylmästä ajatellessaan, että tuossa olisivat nyt hänen köyhät vanhempansa näkemässä hänen alennustilansa. Tuohonko oli heidän poikansa vienyt se ylioppilaslakki, jolla he olivat kuvitelleet nostaneensa hänet korkealle yläpuolelleen? Eli jos tuossa asemalla olisi ollut joku hieno tuttava Helsingistä tahi eräs tyttö, jonka kanssa hän oli ollut kihloissa, jota hän oli muistanut läpi näitten vuosien... Tahi kuvittelepa siihen edes se New Yorkin Lyyli, joka järjestelee hänelle lapsia ja työpaikkoja ja hääpäiviä. Oo, surkeus! Mitä? Vaikkapa nyt mentäisiinkin niin pitkälle, että lapsi ei olekaan hänen, vaan esimerkiksi rikkaan isännän. Juuri sellaisista syistä ne alusta alkaen hyväpalkkaiset työpaikat voivat olla piikatyttöjen hankittavissa. Mutta mitäpä oikeastaan merkitsi, olipa lapsi kenen tahansa. Tässäkin tapauksessa voisi olla vain pelkkää etua siitä, että lapsi olisi vieraan sedän. Ihminen tekee joissakin seikoissa omituisuudessaan ja itsekkyydessään itselleen vahinkoa. Sitä paitsi tämä Lyyli-juttu oli alusta alkaen ollut jotakin muuta kuin toiset. Lyyli oli vain piika, mutta hennompi, sinisilmäisempi. Jos hän ei osannutkaan puhua hienoille ihmisille, niin hän kuitenkin pelastaisi ylioppilas Jamu Kosken häkistä, missä hän kyyrötti ihmisien pilkattavana. Nuo pari minuuttia eräässä häkin tapaisessa laitoksessa veturin edessä kirkkaasti valaistulla asemalla olivat Jamu Koskelle väkevä elämys. Hänessä tapahtui luhistumista ja rakentumista, käymistä. Hänen heikko tahtonsa kimpoutui päätökseen. Hänelle valkeni tie. Hän palaa. Hän ottaa aviokseen New Yorkin Lyylin, piikatytön, ja alentuu talonmiehen toimiin, kuuntelee lasten kitinää. Se oli kuitenkin elämää ennemmin kuin tämä kaikki päätön harhailu kylmässä ja armottomassa maailmassa. Juna oli lähtenyt liikkeelle ja kuljetti häntä eteenpäin. Hän kyyrötti kärsivällisesti häkissään, silmät sokaistuina tomusta, kasvot santajyvästen piiskattavina. Mutta hänen sisäinen silmänsä näki valon. Ensimmäisessä tilaisuudessa hän ryömisi pois häkistään, palaisi ja nöyrtyisi kohtalonsa edessä. VIHERIÄ PENKKI Viheriä penkki vanhojen lehmusten alla, joiden kellastuneet ja kuolleet lehdet kahisivat yötuulessa. Kylmyydestä huolimatta penkki näytti hikoilevan. Kosteus kimalteli sen säteillä, siinä, mihin katulyhtyjen valo lankesi. Penkki, sehän on lepoa varten, ihmisten mukavuudeksi. Yökulkija pysähtyi ja istahti. Hänen jalkansa olivat arat ja kankeat monituntisista, päättömistä kävelemisistä kaduilla, monien entisten öitten hitaasta vaelluksesta, noista iäisistä päämäärättömistä golgatan-teistä. Hän oli perinjuurin väsynyt. Penkki oli rakennettu lepoa varten. Ihmiskunta oli päässyt niin pitkälle: oli pystyttänyt penkin lehmusten alle. Vika oli vain säässä, ilmanalassa. Ei ollut päästy vielä niin pitkälle, että olisi voitu painaa nappulaa ja hallita luonnonvoimia. Sillä kulkijaa puistatti nyt vilu, öinen sää oli kuten olento, joka hyväili hänen jäseniään julkein käsin. Ruumiinverhot olivat huonot, monissa vaiheissa rähjääntyneet ja sitäpaitsi oli jotakin vikaa ihmisessä itsessään. Sisällä ei tuntunut mitään lämpöä. Se johtui kai siitä, että eilispäivien syömisistä oli parasta olla puhumatta. Miehen hampaat löivät loukkua. Vilu ja väsymys olivat kuten kaksi vastakkaista voimaa. Ne eivät antaneet hänelle rauhaa. Ja sitten niihin liittyi vielä kolmas tekijä, nälkä. Vilu ja nälkä tappelee, kuvasi sananlasku jotakin surkeaa taistelua. Hän kuuli parin vaunun surinan. Ne kuljettivat ehkä toisenmoisia yökulkijoita, ylönsyöneitä, juopuneita, joista huokui eläimellinen lämpö, onnellinen uneliaisuus pehmeillä patjoilla... Mutta hänen ajatuksensa oli lyhyt, töksähtävä. »Saatana, kun saisi nukkua», pääsi hänen kalisevien hammastensa lomitse. Nukkua! Oli ollut aika, jolloin hän sai ojentaa väsyneet jäsenensä pehmeälle vuoteelle ja nukkua, nukkua kyllikseen. Eikä hän ollut osannut edes nauttia siitä oikein, ottaa antia vastaan kiitollisuudella, armona, siunauksena. Pehmeä vuode! Hänen väsyneessä ja turtuneessa tajussaan oli äkkiä elävä mielikuva siitä. Hänellä oli jälleen vuode valkoisena, lämpöisenä, pehmoisena. Siihen vajosi, vajosi. Tuli armias ja laupias tajuttomuus. Hän kallistui penkille pitkälleen, kiertyi jonkinlaiselle puneelle kuten nukkuva koira, pää syvälle hartioitten sisään vedettynä, ja nukkui. Oli jo aamuyö. Jonkin ajopelin häipyvä ääni, jonkun kulkijan kiireiset askeleet. Kolean tuulen huokaus lehmuksissa, huokaus, joka karisti alas kuolleita, käpristyneitä lehtiä. Niitä putoili penkille, putoili nukkujan päälle, ikäänkuin niiden asia olisi ollut kätkeminen ja hautaaminen. Katulyhty heitti valoaan laimeana, näyttäen viheriän penkin toisen pään, nukkuvan miehen pään, suojaa etsivän, syvälle vetäytyneen pään, joka näytti tajuttomasti surevan sitä seikkaa, että oli olemassa kaula, että oli olemassa ulottimia, jotka lisäsivät lämmön haihtumapintaa. Tuon nukkuvan ruumiin ihanne näytti olevan jonkinlainen kerä, pyöreä möhkäle. Ehkä siinä oli nähtävissä uuden kehitysopillisen ilmiön alkuitu. Raajoja, ulottimia ei olisi oikeastaan tarvittu pitkiin aikoihin. Kerä olisi siisti kappale: se voitaisiin potkaista kierimään johonkin ihmisten jaloista, eikä se loukkaisi ketään... Joku huojahteleva herrasmies, kädet syvälle päällysvaatteen taskuihin tungettuina kulki ohitse. Hän oli pyrkimässä kohti autoasemaa. Hänen väsynyt silmänsä sattui penkkiin, tuohon omituiseen myttyyn, jonka lampunvalo näytti vain osittain. Hän sävähti. Oli kuten penkillä olisi ollut joku omituinen eläin, kyyristelevä, väijyvä peto. Se odotti siinä milloin langettaisin huolettomuuteen... »Sälli, juopunut! Sellaista siivottomuutta, epäjärjestystä», sanoi tämä toinen yökulkija ja silmäili vaistomaisesti ympärilleen etsien poliisia. Hänen askelensa häipyivät ja sitten kuului edempää liikkeelle lähtevän auton hyrähdys. Kului kotvanen. Tuuli tohahteli puissa, joiden alla oli viheriä penkki. Näytti siltä, että mies sai todellakin vajota, vajota pehmoiseen uneen, ilman vietereitä, ilman lämpöä, selvän taivaan alle. Näytti siltä, että uni kuului kaikille. Mutta sitten kuuluivat jälleen askelet, määrämittaiset askelet, jotka pysähtyivät penkin luona. Siinä seisoi poliisi. Hän tarkasteli hetkisen olentoa, joka makasi penkillä kiemurassa kuten nukkuva eläin. Luvatonta, asetusten vastaista! Hän sormeili pamppuaan. Kuluneet kengänpohjat ojentuivat tuosta mytystä houkuttelevina. Niissä oli pari risareunaista reikää, jotka muistuttivat ärsyttävää irvistystä. Pamppu heilahti tottuneesti ilmassa ja putosi raskaasti, tärähtäen kengänpohjiin. Mies kimposi istualleen ja silmäsi säikähtynein, tajuttomin katsein ympärilleen. Hän hytisi vilusta ja hieroi koneellisin liikkein sääriään. Mitä? Ei mitään. Ei entistä kummempaa. Oli vain siepattu, varastettu unta ja sitten oli tapahtunut herätys. Mutta kylläpä tärähti ilkeästi. Poliisi seisoi siinä heilautellen pamppuaan, suu liikkuvana. Hän sanoi kai jotakin kiukkuista, ehkä hän kirosi, ehkä hän ärjäisi vain, että liikkeelle. Liikkeelle, liikkeelle! Mitä se merkitsi? Sitä vain, että elämä oli liikettä. Kävele, kävele vain mies kuten tarun juutalainen... Lyhyt uni oli virkistänyt miehen aivoja. Hän kyyrötti penkin reunalla ja hieroi mietteissään sääriään välittämättä poliisin kärsimättömistä eleistä. Siinä istuallaan hän näki unen suunnattomasta poliisista, suunnattomasta pampusta. Se sattuu kaikkien niiden jalkapohjiin, jotka eivät saisi nukkua, mutta jotka kuitenkin nukkuvat. Tulee tärähdys, herätys. Liikkeelle... »Liikkeelle, mies! Ei täällä saa nukkua!» Poliisin pamppu teki ilmeikkäitä eleitä. »Kunhan kykenen. Kohmetutti...» »Sittenhän tässä tuli tehdyksi laupeuden työtä», sanoi poliisi tuttavallisemmin. Mies nousi vaivalloisesti, oikoi sääriään ja alkoi astella, ensin arastellen, sitten yhä reippaammin. Poliisi seurasi häntä silmillään, kunnes hän katosi. Ehkä hän ajatteli, että sinne painui pimeyteen, mutta siellä hän ei pysy. Sieltä hän pulpahtelee, pulpahtelee esiin ties missä muodossa. Ehkä se ei ensi kerralla ole vain uni viheriällä penkillä. Poliisin määrämittaiset askelet loittonivat. Penkillä, jonka vihreille säleille lankesi katulyhdyn valo, kimalteli himmeä kosteus, kuten raskas hiki. Siinä näkyi kuivana kuviona, haihtuvana muistona, eräät ääriviivat, kuten jonkin metsäneläimen makaus korvessa. TAPAAMINEN Antti Hyry seisahtui satamatorin kulmassa ja sytytti savukkeen. Silloin hän näki erään vanhan sällin, joka käveli katukäytävää edestakaisin sylkeä topehtien ja itsekseen tupisten. Hänellä oli jaloissaan patiiniresut, joiden anturain alle sylttyhousujen lahkeet alinomaan pyrkivät, ja hänen napittamaton, tahrainen palttoonsa reuhotti auki. Hän näytti rauniolta, myrskyjen ja jumalanilmojen repimällä. Hänen naamansa oli takkuisen parran peitossa, ja hänen viiksiensä rautalangan kaltaiset päät alkoivat Antti Hyrystä näyttää merkillisen tutuilta. »Olen nähnyt hänet ennen», ajatteli hän. »Toisessakin maisemassa hän on seisonut...» Mutta oliko se mahdollista? Voiko tuon ruokottoman ja likaisen sällin takaa kurkistaa aina siistinasuinen ja ryhdikäs kersantti Manni? Antti Hyry ajatteli aikaa monta vuotta sitten, aikaa, jolloin hän kantoi sotamiehen takkia: kersantti Manni oli silloin kaikessa ryhdikkyydessään kasarmin kauhu, ihmistarhuri, tulvillaan järjestystä, rangaistusharjoituksia, ilmiantoja ja linnanuhkaa, kunnes hän sitten eräänä päivänä raivon vallassa oli erehtynyt käymään käsiksi alokas Keriin. Ilo oli silloin välähtänyt monen sotamiehen silmässä: nyt joudut kuitenkin kitimiin, oi sinä ihmiskoira! Mutta oli käynyt ilmi, ettei alokkaan virheettömässä ihossa näkynyt juuri mitään pahoinpitelyn merkkejä. Silloin heräsi sotamiesten mielessä outo ja pirullinen ajatus. Alokas Keri marisi ja vääntelehti heidän käsissään ja sai samalla huonoa lohdutusta, että parempi on silmäpuolenakin elämään sisälle mennä, emme me sinua lyö, vaan kersantti Manniin tämä koituu... Asia kehittyi nopeasti. Useat sotamiehet ja aliupseerit todistivat yhtäpitävästi, että kersantti Manni oli hyökännyt harjoitustilaisuudessa alaisensa kimppuun ja pahoinpidellyt tätä. Lääkärintodistus näytti, että pahoinpitely oli ollut suorastaan petomainen: sinelmiä ja naarmuja ympäri ruumista ja paha ruhjevamma istumalihaksessa. Kersantti Manni ei kieltänyt. Kuitenkin Hyry muisti hänen oikeudenistunnossa tuskastuneena mutisseen, kun lääkärin lausunto oli luettu, että eikö niiden ruumis siedä käsiä enempää kuin taikina... Tuomio kuului: vankeutta ja virasta erottaminen. Se oli ikäänkuin kuolemantuomio. Kersantti Mannia ei enää ollut. Hänet oli pyyhkäissyt pois raskas käsi. Hän saisi nyt karjaista kamalimman äänensä, eikä kukaan pelkäisi, eikä vavahtaisi. He olivat iloinneet ja viettäneet juhlaa, mutta tunteneet samalla levottomuutta ja hiljaista tuskaa. Ehkä he olivat mietiskelleet sellaisten sanojen merkitystä kuin oikeus, valhe ja väärävala... Ehkä he ajattelivat, että mitä tämä kaikki hyödytti, kun kersantti mannit elävät kuitenkin ikuisesti. He nousevat ylös, sotalaitoksien maaperästä putkahtavat he välttämättömästi aina uudelleen esiin. Oli ruotaistu maasta kasvi, joka oli piikikäs ja vahingollinen, mutta täytyisi käydä käsiksi itse maaperään... Antti Hyry huokasi ja tuntien tuskaa ja levottomuutta katseli miestä, jota hän epäili ylösnousseeksi kersantti Männiksi, hänen haamukseen. Vaikuttaako maisema, tausta noin paljon ihmiseen... »Onko jotain hullusti, kaveri?» Mies pysähtyi ja heitti tupisemisensa ja töpehtimisensä. Ne olivat olleetkin kuivia sylkyjä: pisaraakaan ei pirahtanut. »Tutaksesiko katsot?» »Ajattelin, että kerran noilla olkapäillä oli valkoiset nauhat...» Ja samalla Antti Hyryyn tulvahti syvä säälintunne: mies oli heitetty sotalaitoksen kovalta ja järjestetyltä maantieltä siviilielämän pensaikkoon ja sotkuisille poluille, joilla hänen täytyi välttämättömästi eksyä ja menehtyä. Hän seisoi siinä hievahtamatta ja kuten harmistuneena siitä, että hänen aikaansa haaskattiin. Hänen parrakkaat kasvonsa eivät ilmaisseet, tunsiko hän puhuttelijaansa vai ei. »Niillä olkapäillä on ollut paljonkin. Eikä tässä vieläkään olla miltä näytetään, muun kuin tapauksen tähden. Leipurinliikekin oli, mutta tuli sen viinanroskan kanssa...» »Ihmisleipuri olit kyllä huono...» »Meinaatko sinä? Mutta turha minun kanssani on. Olitko komennuksessani? Se oli sitä aikaa...» »No, ehkäpä Mannin koulussa oppi yhtä ja toista.» »Turha minun kanssani on! Olen palttounut maailmaa vastaan. Jos tuttu mies olet, niin anna kymppi, että saan aamuryypyn ja pääsen tuuriini ja päiväjärjestykseen.» Antti Hyry kaivoi liivintaskuaan. »Sitten niille kehtaa paremmin sanoa oikeat sanat...» »Kenelle?» »Entisille tuttaville ja sukulaisille, jotka muka kynsin hampain ovat asemissaan ja joille meikäläinen on vaarallinen...» »Kerran sinä olit vaarallinen meikäläisille, silloin kun sinun bailussasi oli pari tuumaa sitä, jonka nimi on valta...» »Turha minun kanssani on... Ne entiset ystävätkin hautovat minun varalleni jotakin jutkua, laitoksia, hullujenhuoneita...» Hän pudotti saamansa kolikon palttoonsa taskuun. »Minä maksan. Minulla on pelko, että kuolen vielä rikkaana...» Sen kummempia hyvästejä heittämättä hän kääntyi ja alkoi kävellä. Antti Hyry näki, kuinka hänen askelensa tihenivät ja ryhtinsä parani viinakaupan maalattujen akkunain alkaessa näkyä. Antti Hyry heitti savukkeen pätkän kadulle ja mietiskeli, että tämä vielä puuttui, tämä kohtaus. Eikö tuo parrakas, kurja sälli ollut riistänyt häneltä erästä sankarikuvitelmaa suuresta kamppailusta erään peloittavan kersantti Mannin kanssa? Mutta Manni, kersantti Manni, oli sittenkin ollut hirmuisuus ja peto, silloin kun hänellä oli tuota himoittua, päihdyttävää valtaa. Nyt hän oli vain raunio, kummitus. Hän oli kuollut jo silloin kun hänet kiskaistiin irti sotalaitoksen maaperästä. Pitikö entisen sotamiehen tuntea katumusta muistaessaan eräitä seikkoja ja nähdessään tuon kummitusolennon nuhraisen ja napittoman palttoon hulmahtelevan raittiissa ja raa'assa aamutuulessa, joka puhalsi merellä käsin? Hän ei tuntenut mitään. Tuo sotamies oli ollut joku toinen olento kuin Antti Hyry, työmies, jolla oli nyt kiire paikoilleen. Korkeintaan kävi hänen mielessään nopea ajatus: joka päivä on kaatunut ja kaatuu miehiä elämän taistelussa. »HAJALLE MENNYT SUKU» Hako-Santtu istui mökkinsä porraspuilla päästellen jaloistaan vetisiä saappaitaan. Jalatkin olivat märät, kastuneet. Hän kirosi mielessään nykyajan ja nykyajan karvarit. Vedenpitävää nahkaa ei osattu enää valmistaa kuten ennen. Hakoukko oli muutenkin vähän huonolla tuulella. Neljäkymmentä syltä hän oli kaivanut ojaa tänäkin päivänä Taalerin suolla, viidettä vuotta yhdeksättäkymmentään käyvä mies. Puitakin, oikea emäkantokin, oli sattunut linjalle tavallista enemmän. Kun sitten tulet mökille, ei muorilla ole edes ruoka valmiina. Ei ollut saanut kuoriperunoita keitetyksi, vaan viritteli vasta tulta niiden alle. Oli se huushollia! Huonohan tämä muori kyllä olikin ja yhä huonommaksi se tuli. Hako-Santtu läpsytteli paljaita jalkapohjiaan porraspuuhun, kaivoi taskustaan tupakkaneuvonsa, täytti piippunsa kömpelöin sormin ja sai lohdutusta syvistä henkisavuista. Himokkaasti liikahtelivat lontot posket, harmaan keltaiset posket, joita tuhannet rypyt uurtelivat. Harmaana tupsahteli savu ja kulmikas, karkeapiirteinen pää, pienet silmät syvältä kuopistaan tuijottelivat tummahkoon ja lauhkeaan syyskesän iltaan. Hän tunsi nyt itsessään jotakin lauhtuvaa ja lempeätä. Kesäinen vesi saappaissa ja myöhästynyt ateria ovat lopultakin pieniä asioita... Niin istui Hako-ukko portaillaan harmaana ja karkeahkona ja sulautui jollakin tavalla loppukesän iltaan. Ennen kuin tupakkapiippu oli palanut loppuun, hän huomasi, että mökkiä lähestyi mieshenkilö herraskaisessa asussa, mustaa matkalaukkua riiputtaen. Onhan sen näköisiä liikkujia nykyaikana maaseudun maisemissa: konekauppiasta, henkien vakuuttajaa, saarnaajaa, mitä lieneekään. Hako-Santtu tupsutteli järkähtämättömänä savuja piipustaan. Vieras lähestyi, tervehti ja kysäisi: »Tekö olette Santeri Hako? Hako-ukko myönsi asian niin olevan, kohentautui pystympään asentoon ja tuijotteli vierasta tutkivasti. Mutta kaikki tuollaiset herrasasuiset olivat hänestä ikäänkuin yhdennäköisiä, kuten taivaanlintuja tahi vedenkaloja. »En kai minä tunne. Kuka se tämä vieras on?» »Taidamme olla vähän sukulaisia. Minä olen Pekka Hako, teidän poikanne. Olen tullut Amerikasta.» Vanha mies nouseskeli seisomaan ja kätteli tulijaa. Niinpä niin, olihan hänellä tosiaankin ollut ennen vanhaan sen niminen poikakin, vieläpä hänen ensimmäisensä, esikoisensa. Hän muisti vielä hyvin tilanteet niihin aikoihin, sillä isyys oli ollut silloin hänelle ikäänkuin tapaus, kuten jokin merkillisyys. Myöhemmin hän oli kerjennyt sellaisiin tapauksiin tottua. »Eipä uskoisi», sanoi hän. »Mutta niinhän sanotaan, että tulee mies meren takaa, vaan ei turpeen alta.» »Tulihan sieltä tultua, vähän kuin sattumalta. Kuulin sitten tuolla kirkolla, että täällä elää vielä sukulaisiakin, vieläpä isä vanhakin...» He katselivat tovin toisiaan vaieten ja istuivat sitten portaille. Ei voinut sanoa, että he olisivat tunteneet tavanneensa mitään tuttua ja läheistä. Pekka Hako oli joutunut lähtemään isänsä köyhästä majasta, jonne ilmestyi yhä uusia syöviä suita, jo sangen varhain. Sitten hän oli nuorena lähtenyt meren taakse, siirtolaisuuteen, kuten siihen aikaan oli tyylinä etsiä pakotietä ikuisen köyhyyden vaivoista. Sittemmin he eivät olleet juuri kuulleetkaan toisistaan. »Miten sitä on jo teillä ikää?» kysäisi poika. Vanha mies puhalteli suustaan hyvältä tuoksuvaa savua, sillä hän oli saanut täyttää piippunsa poikansa tupakeilla. Hän katsoi kysyjän huolella ajeltuja poskia ja harmaita ohimoita. »Onhan sitä ikää, on vähän enemmän kuin sinulla. Minulla on kahdeksaskymmenes viides vuosi menossa. Sinun pitäisi kai häristellä yli kuudenkymmenen...» »Teillä on uusi äitikin, on tullut tietooni», puheli poika. »On, vaikka eipä tuo enää ole niin uusikaan.» »Ja lapsia molemmista avioliitoista...» »Onpa, aivanpa tarpeeksi asti. Kahdeksantoista lasta on kastettu nimiini kahdesta äidistä...» Vieras äänsi jotakin hämmästelevää vieraalla kielellä. »Ja ovatko kaikki veljeni ja sisareni ja veli- ja -sisarpuoleni elossa?» »Eivät ole. Monta niitä on kuollutkin.» »Montako lasta teillä siis on elossa?» »Onhan niitä, montako niitä nyt onkaan? Se Antti Laurilassa, se Martta miniänä Puolakassa, Aappo sotaherrana kaupungissa, Matti siellä sydänmaalla ja se tolvana Ville... Enpä tosiaan muita muista näin suoralta kädeltä. Ne ovat yksi siellä toinen täällä.» »Montako lasta teiltä sitten on kuollut?» »Kaksi tyttöäkin...» »Entä poikia?» Vanhus oli kauan vaiti. Hänen kasvonsa saivat ponnistelevan ja vaivautuneen ilmeen. Mutta lopulta hänen oli tunnustettava: »En tosiaankaan kuolemaksenikaan muista, montako lasta minulla on kuollut ja montako on elossa...» Poika näytti ihan ilostuvan ja naurahteli huvittuneena: »On siinä tosiaan isä-ukkoa! Lukemattomat kuten taivaan tähdet ovat hänen jälkeläisensä jo ensimmäisessä polvessa...» Hako-ukko tunsi itsensä ihan loukkaantuneeksi tuosta naurahtelusta. Hän on aina elättänyt suurta perhettä, aina raatanut raskasta työtä, eikä ole vielä tähän päivään mennessä turvitellut yhteiskuntaan eikä lastensakaan leipiin. Mutta hän nieli harminsa. »Mitenkäs sitä sinulla on perhettä?» »Ei ollenkaan. Ei ole vaimoa eikä lasta. Ei ole koskaan ollutkaan...» »No siinä ei laskupäätä tarvita, ellet sitten rahoja laskeskele», sanoi vanhus. »Mistä niitä. Kovin laaja oli se Santeri Havon perikunta.» Se oli taasen kuten pistelemistä. Mutta poika jatkoi heti: »Eikö teillä ole enää yhtään lasta luonanne tässä asumuksessanne?» »Ei ole. Maailmalla ovat. Sinnehän ne joutuvat meikäläiseltä heti kun kynnelle kykenevät..» »Vieläkö te teette töitä?» »Töitäkö! Tietenkin kuten ihmiset ainakin. Keväällä olin tukinuitossa, kuten olen ollut yli neljänäkymmenenä keväänä perätysten. Sitten olen niittänyt ja nyt viimeksi kaivanut ojaa. Neljäkymmentä syltä sitä aukesi tänäkin päivänä.» »Eikö se vanhuus ala haitata?» »Vanhuusko! Ei minua vielä vanhuudesta sakoteta...» Ja tuohon harmaaseen, kulmikkaaseen ja karkeahkoon ihmismöhkäleeseen meni vielä ylpeyden pahahenkikin. »Minä en tosiaankaan vielä tiedä, mitä se väsy on...» Sillä hän oli unhoittanut, kuinka raskaasti hän oli istahtanut siihen portaille työstä tultuaan, kuinka hän oli sydämistynyt siitä, että perunat eivät olleet vielä kiehuneet. »No, sitten te olette nuorempi minua. Sillä minä olen väsynyt, olen monesti suuttunut tähän elämään, väsynyt sitä kärsiessäni, kuten raamatuissa sanotaan...» Mutta nyt tuli portaille muori, ilmoittaakseen että ruoka oli valmiina. Hän oli vanha ja kumarainen, onnuskeleva, puolikuuro ja ryiskelevä. Nyt hän hämmästeli tätäkin vierasta, joka kuului olevan hänen poikapuolensa, Hako-Santun poikia siitä ensimmäisestä vaimosta, jonka hän oli useinkin kuullut olleen niin paljon paremman toista. Ei näistä hänen miehensä jälkeläisistä koskaan saanut selvää. Niitä oli niin paljon ja kaukana olevia ja yleviäkin. Isä ja poika nousivat, molemmat vanhoja ja harmaita miehiä, ja menivät sisälle tuohon tummaan mökkeröiseen. Löytyipä vieraan matkalaukusta vähän ruoanparannuksiakin muorin yksinkertaisesti laittamaan, puhtaudenkin puolesta hieman epäilyttävään muonaan. Syötyään he puhelivat vielä pitkät tovit, kunnes oli aika käydä levolle. Hako-Santun kaukaa saapunut poika valitsi yösijakseen ladon, jossa oli vähän heiniä. Ne olivat ainakin puhtaita ja tuossa ilmavassa huoneessa oli hyvä hengitellä vilttiin kääriytyneenä. Hän valvoi kauan ja muisteli lapsuuttaan ja nuoruuttaan tässä maassa, jossa kaikki oli hänen mielestään köyhyyden paininpuun vääntämää ja vääristämää. Hänen mieleensä oli jäänyt vain muistikuvia kalvavasta nälästä, puistelevasta vilusta ja parempiosaisten pilkasta. Katkeruus oli pureutunut häneen kuten suola lihaan, jopa vanhempiaankin kohtaan, hulttioita ihmisiä, jotka intohimossaan kylvivät surutta uusia, pahoja ja raskaita elämäntaakkoja. Hän oli luullut käsittäneensä suuren onnen saadessaan tilaisuuden paeta tätä maata ja sen iankaikkista köyhyyttä, päästessään siirtolaisuuteen. Aluksi oli seurannut vain raskaita pettymyksiä, ikävää ja suurta yksinäisyyttä, raskasta työtä, työttömyyttä ja kovaa onnea. Myöhemmin hänen elämäntaivaansa oli ikäänkuin valjennut. Hän oli tehnyt säästöjä, jopa siinä määrässä, että hän tuntiessaan itsensä työhön väsyneeksi arveli jo rahojensa riittävän viemään hänen elämänsä loppuun. Silloin hänen mieleensä oli tullut vanha maa, johon hänellä siihen saakka ei ollut ollut juuri mitään yhteyttä, ei mitään kaipuita. Mutta siellä kuului tulevan elämä halvaksi, tuossa köyhässä maassa, jossa parhaat hedelmät olivat kuivia käpyjä. Hänellä ei ollut mitään siteitä uuteen maailmaansakaan, ei ketään läheistä ihmistä. Ainoastaan joitakin tuttavia, kulkevaisella, aina lähtevällä ja uusia työpaikkoja etsivällä miehellä. Hän oli tehnyt äkillisen päätöksen ja matkannut meren ylitse, tullut synnyinpitäjäänsä, jossa nälkä oli häntä muinoin kalvanut ja vilu puistanut. Siellä hän oli ällistyksekseen kuullut, että hänen isänsä vielä eli, tuo hänen muistikuvissaan vuosisatojen takainen mies. Niin hän oli tullut ja tavannut Santeri Havon portaillaan, vanhana ja harmaana, jykevänä ja historiallisen näköisenä. Hänen laaja, hajalle mennyt, lukematon ja tutkimaton jälkeläismääränsä oli jollakin tavalla huvittanut Pekka Hakoa. Sillä viimeisinä vuosina oli hänen katkeruutensa hieman lauhtunut. Ehkä oli sittenkin kannattanut elää ja joka tapauksessa elämä oli jo melkein mennyt: ei ollut enää pahoja pelkoja tulevaisista vaivoista. Hänen rahansa riittäisivät kyllä siististi pitäen loppuun asti, jopa pieniin ylellisyyksiin, juhliinkin. Nyt, vanhoilla päivillään, hänessä oli herännyt halu etsiä jotakin läheistä, jolle hän voisi näyttää pientä menestystään: tässä nyt ollaan, Hako-Santun vanhin poika, joka ennen kerjäsi ja kärsi kaikenlaisia. On oltu siirtolaisena ihmisen ikä ja koottu vähin varojakin, joiden määrää ei syrjäinen tiedä... Siinä maatessaan, muistellessaan ja mietiskellessään heräsi ajatus jonkinlaisesta juhlasta ja sukukokouksesta. Hän kutsuisi yhteen kaikki Hako-ukon lapset, veljensä ja sisarensa, että elossaolevat voitaisiin laskea. Hän kustantaa sen, vaikka se nyt vähän maksaisikin, ja ottaen siitä vähän lapsekasta iloa näyttää itseään sukulaisilleen ja näkee heitä, epäilemättä yksinkertaisia ihmisiä, jotka ovat ikänsä eläneet köyhässä korpimaassa. Sen hän tekee, Santeri Havon vanhin poika. Siihen ajatukseen hän nukahti. * * * * * Mutta loppujen lopuksi Santeri Havon jälkeläisiä kokoontui vain vähäinen määrä. Tuli Matti Hako, siirtolaisuudesta palanneen Pekan täysi veli, oikea korpitorppari, tuli käveltyään toistapenikulmaisen kinttupolun, poikki kivisten tahi hiekkaisten kangasmaiden, yli upottavien nevojen, tuli suurissa ja rumannäköisissä nahkasaappaissaan ja pyhätakissaan, johon näytti iskeytyneen metsien vihertävä vivahdus, tuli liukasjalkaisena, hieman epäilevänä ja arkana kuten ainakin metsänelävä. Tuli myöskin Kaija, heidän sisarpuolensa toisesta äidistä, pienoisen talon emäntä naapuripitäjästä, työn ja lastensynnytysten ja yövalvomisten nääntyneen näköiseksi saattama, mutta väsymättömän kielevä ihminen. Mutta siihen sitten tulemiset loppuivat, vaikka Pekka Hako oli sohonut sanaa kaikkiin ilmansuuntiin, lähetellyt kirjeitä, jopa panettanut asiasta ilmoituksen sanomalehteen. Mutta kaikki Havot näyttivät olevan omaan elämäänsä, omiin huoliinsa ja iloihinsa vajonneita ihmisiä. Ei mitään sukurakkautta. Ehkä köyhyys sitoi heitä kuten liekaköysi. Se ei ainakaan näyttänyt ajavan heitä liikkeelle tutustumaan outoon velimieheen, Ameriikoista saapuneeseen, jonka epäilemättä täytyi olla rikas, kun hän tuollaisia harrasteli, jolta köyhä sukulainen voisi odottaa lahjaa, avun lekahdusta. Sellaistakaan mieltä ei näyttänyt Hakojen hajaantuneessa suvussa löytyvän. Oli pilveilevä, sateleva syyskuun sunnuntai. Päivä oli jo puolessa ja juhlatunnelmat näyttivät jäävän tulematta. Matti Hako, korpitorppari, oli paljon vaikeneva mies ja myöskin Kaijan, pienen emännän, kieli oli hetkeksi mykistynyt, kun kotoiset huolet tunkivat hänen mieleensä: miten tulee talo toimeen emännän poissa ollessa, miten käyttäytyvät lapset... Oli odotettu jotakin suurenmoista ja oltiinkin hieman noloja. Silloin Pekka Hako keksi aatteen, että he lähtisivät autoretkelle kaupunkiin. Siellä he voisivat vierailla sotaherraveljensä luona, ja muutenkin tuollainen matka olisi kertakaikkiaan elämys hänen köyhille sukulaisilleen, ainakin Kaija-emännälle, joka ei ollut koskaan käynyt kaupungissa, ja korpi-Matillekin, joka oli käynyt siellä vain kerran tahi kahdesti nuoruudessaan, kauan sitten. Tuollainen tuuma tuntui heistä molemmista sekä isä-Santusta kuitenkin suunnattomalta kevytmielisyydeltä ja ylimielisyydeltä, kauhealta harharetkellä. Ajellapa nyt noin ilman aikojaan! Lopulta he kuitenkin suostuivat, kun oli päätetty, ettei matkalla kauan viivyttäisi. Niinpä he sitten istuivat autossa, isä-Hako ja kolme hänen jälkeläistään, joiden elossa olevaa lukumäärää hän ei tarkoin tiennyt, ynnä ajuri, vierasta verta. Matti, väärentämätön sydänmaalainen, vaikeni tyystin, sillä sileä tie, laajat, aukeat vainiot, tiheät talorykelmät näyttivät hänestä oikeaan ihmiselämään kelvottomilta ja herättivät hänessä ahdistavan tunteen. Kaija taasen ei saanut autolla ajosta mitään iloa, sillä hän oli alkanut tuntea pahoinvointia ja kuvotusta. Mutta vanhassa siirtolaisessa heräsi katkeria muistoja, kun hän näki tutun talon tien vieressä, näki pellon, jota hän oli kyntää retostanut keskenkasvuisena poikasena synkeässä sateessa, pisarain hakatessa hänen ohuet vaatteensa ihoon kiinni. Puistattava vilu tuntui vieläkin uhoavan häneen näistä maisemista ja hän painautui vaieten vaunun nurkkaan. Isä-Santtu oli ainoa, johon matka ja vauhti näytti vaikuttavan virkistävästi. Hän puhua rötisi lakkaamatta vanhoista asioista, ajoista, jotka olivat paremmat nykyisiä. Viimein Hako-ukon siirtolaispoika havahtui kuulemaan näitä puheita, ja lapsuuden ja nuoruuden olosuhteiden luoma, aina kytevä, omituinen vastenmielisyys tätä maata kohtaan leimahti ilmilieskaan. Hän sanoi, ettei tämä maa vieläkään elä nykyhetkessä, että se on sata vuotta jäljessä muusta maailmasta. Hako-Santtu nauraa röhisi ivallisesti ja sanoi, että se oli järjetöntä puhetta. Tietysti oli mennä retostettu muun maailman mukana kuten läjä rattaassa. »Näkeepä sen näistä teistäkin», sanoi poika Hako. »Vanhoja, mutkaisia karjanpolkuja täällä nimitellään komeasti tieksi...» »Niiden takia on aherrettu liikaakin», penäsi ukko. »Ennen ei teistä paljon välitetty, eikä silti myöhästytty mistään...» Ärsyttelevä, riitainen keskustelu keskeytyi kuitenkin Matti veljen äännähdykseen: »Siinäkin on yksi meidän sukua...» Vaunu oli juuri sivuuttanut ontuen kävelevän miehen, omituisen, resuisen, säkkiselkäisen, kerjäläismäisen ilmestyksen. Ajaja pysäytti auton, ja Pekka Hako työnsi oven auki ja hihkaisi: »Hoi, mies! Kuulut olevan velimieskin, niin että astu samoihin kärryihin...» Miehen tummille, omituisesti rypistyneille kasvoille nousi virnistys. »En ole koskaan ollut tuollaisilla rattailla enkä nouse niille nytkään...» Vaunun ovelta kurkistavien outojen kasvojen takaa hän näki sitten toisia, tutumpia naamoja, jopa isä-Santunkin jyhkeän olemuksen, ja hänen hymynvirnistyksensä häipyi pois. Heidän välinsä eivät olleet koskaan olleet läheiset, he eivät olleet tavanneet toisiaan vuosiin, kymmeneenkään vuoteen. Nytkin Hako-ukko istui juurakon tapaisena, synkistyneenä. Tämä oli hänelle kipeä kohta. Hänestä tuntui häpeälliseltä, että Hako-Santulla, järkähtämättömällä kovan työn tekijällä, oli tuollainen poika, maantienkulkija, joka kiersi ja kerjäsi, vedoten onnahteleviin sääriinsä. Hän olisi kyllä pystynyt töihinkin, sillä hän oli elänyt työstään nuoruudessaan, kunnes tilapäisten vaikeuksien vuoksi keksi ryhtyä kerjäämään ja mielistyi ottamaan sen elinkeinokseen. Nyt hän oli kuljeskellut maanteillä jo parikymmentä vuolta kerjäten ja valehdellen. Sellainen elämä ihan etoi isä-Santun vanhaa sydäntä, eikä tällä pojalla, jota hän nimitteli Tolvana-Villeksi, ollut mitään syytä retkillään pistäytyä isä-ukon mökkiin, eipä koko kotipitäjäänsäkään. Nyt velipuolet väittelivät tovin vaunun ovella, kunnes toinen leikillään uhkasi käyttää vaikka väkivaltaa täydentääkseen sukukokousta. Silloin maankiertäjä alistui ja kiipesi vaunuun arkana ja murjottavana, toisesta toiseen vilkuilevana. Sukulaisia, isiä ja veljiä, niin! Mutta tietysti he halveksivat häntä, he, jotka elävät muka kuten ihmiset. Ehkä he kadehtivatkin häntä, joka hävyttömästi on välttänyt kovan ja raskaan elämän pulman, hikoiluttavan työn ja sen sellaisen... Eikä tuo vieras velipuoli edes antanut hänelle rauhaa, vaan kyseli kyselemistään hänen elämästään, naureskeli ja näytti oikein nauttivan siitä, että hänellä on niin alhaisuuteen vaipuneita velimiehiä, sillä välin kun hän itse on meren takana edistynyt niin ja niin. Suorastaan vuorenkorkuinen hän on tämän kerjurivelipuolensa rinnalla. Matka jatkui, ja kaupungin tornit ja katot alkoivat näkyä taivaanrannalta. Vaunu hurisi sitten pitkin katuja, kääntyili kulmissa ja pysähtyi pienen puutalon eteen. Tästä talosta löytyi Hakoukon sotaherra-pojan asumus, löytyi soturi itsekin, vääpelinpukuinen, ryhdikäs mies, nuorimpia suurista veljessarjoista. Hän hämmästyi ja ilostuikin nähdessään tuon kuormallisen sukulaisvieraita: heidän mukanaan tuli tuulahdus kaukaa maalta, elämästä, jonka hän oli jättänyt niin monia vuosia sitten, jonne hän ei koskaan palaisi, mutta jota hän joskus muisteli kaivaten, kuten usein ajatellaan asioita, jotka ovat ainiaaksi menneet. Samalla hänen ilostumisensa takaa kuulsi kiusaantuminenkin: tuo sekalainen lauma kuvasteli hänen sotilaalliseen säännöllisyyteen tottuneissa silmissään epäilyttävältä, melkein rikolliselta. Miksi takki reuhottaa auki, miksi on toisen saapasvarren suu alempana kuin toinen, miksi itse ihminen seisoo kuvatusmaisesti? Ehkä he sitä paitsi aikovat viipyä kauankin hänen vaivoinaan. Hän sanoi, että sepä sattui sopivasti: hänellä on nyt juuri muutama tunteroinen vapaata aikaa, sitten hänen on mentävä palvelukseen. Isä-Santun vanhin poika ilmoitti vierailijoiden puolesta, että se sopii heillekin hyvin: heidänkin aikansa on rajoitettu. Kävi ilmi, että talossa oli jo ennestääkin vieras samaa laajaa sukua. Anna, piikojen säätyä, kotiapulainen, jo ikäpuoli ihminen, jonka miessuhteetkin alkoivat olla jo sitä ja tätä, joten hän usein vietti vapaailtojaan veljensä perheessä, kertoillen mielenkiintoisia asioita kulloisestakin herrasväestään. Nyt hän sai ilon nähdä isä-vanhaa vuosien takaa, ilon nähdä tuttuja ja tuntemattomia veljiään. Mutta talon hienonnäköisen rouvan ja korean, nukkemaisen lapsen huvi tästä vierailusta näytti olevan kyseenalaista. Ainakin rouvan kasvoille nousi hymyjä, joissa pilkotti huonosti salattu ylenkatse ja iva. Että ihminen voikin olla sellaisesta perheestä, ettei äärtä eikä päätä! Niitä oli nyt tulvahtanut huoneet täyteen, tolloja maalaisia, jotka arastellen ällistelivät vaatimattomassa vääpelin asunnossa ja luulivat tulleensa ruhtinaalliseen ympäristöön... Etteivät ne nyt vain tunkeudu tänne tuon tuostakin, kun kerran alkuun pääsevät! Tultiin kuitenkin jotenkuten toimeen. Saatiin kestitystäkin, voileipää ja kahvia, viiniäkin korkeista laseista, nestettä, joka lämmitti veriä. Naiset olivat jo päässeet jutteluvauhtiin ja kertoivat toisilleen olosuhteistaan. Isä-Santtu istui poikiensa keskellä jykevänä ja harmaana, ryppyisenä ja kunnianarvoisena, kuten mahtava runko, sukupuu, josta oli putkahtanut monenlaista oksaa, niin monenmoista, ettei hän itsekään ollut siitä seikasta selvillä. Hänen vääpelipoikansa oli väkisinkin katsottava häntä ihaillen. Sellainen tervaskanto! Oli siinä kerrakseen ukkoa! Hän taputti vanhusta olalle. »Tämä poika se on osannut elää ja polkea maasta soturia jos muutakin...» Ukko mutristeli suutaan tyytyväisenä ja alkoi puhua keväitten luvusta, joina hän on seisonut vesien partaalla puita uittaen, ojista, joita hän on kaivanut, pelloista, jotka hän on raivannut, puupinoista, jotka hän on hakannut. Hän katseli ympärilleen ja hyväksyi tämän poikansakin touhun: maan varjelus on korkea asia, eikä esivalta miekkaa hukkaan kanna. Hänen päässään kai kihisi hieman tuo outo juomakin. »Hienothan sinulla on paikat ja kuulettaahan tuota palkkaakin olevan aivan olemalla...» Myöskin Aappo Hako, vääpeli, tunsi nyt olevansa menestynyt mies monien veljiensä joukossa. Hän innostui ja kertoili ajoista, jolloin hän alkoi uransa, kertoi kohoamisestaan, tilaisuuksista, joissa hän kunnostautui ja näytti sotilaallisen kykynsä. Mutta samalla hän tunsi salaisen masennuksen hiipivän luokseen: hän oli jo kiivennyt uransa huipuille, hän oli ikuiseen aliupseeriuteen tuomittu mies. Hän yritti kuitenkin tukehduttaa näitä ikäviä ja kiusaavia ajatuksia alkaen kertoa suunnitelmistaan: niin ja niin hän opiskelee, alituisesti hän pyrkii eteenpäin. Upseeri hänestä tulee. Samalla hän kuitenkin salaisesti tunsi, että tämä kaikki oli vain haavetta ja turhaa puhetta. Pekka Hakokin kertoi hyvistä asioista, joita hänelle oli sattunut meren takana, urakoista, joissa hän oli ansainnut paljon rahaa vähällä työllä. Jopa Ville Hakoonkin, maankiertäjään, tarttui yleinen innostus ja hän jutteli tapauksista, jolloin hän oveluudellaan oli tehnyt toivottomuudesta myötäkäymistä: aterioita ja yösijoja. Hän oli myöskin osannut syöttää sopivia valheita viranomaisille, jotka pyrkivät joskus häntä ahdistelemaan irtolaisuudesta. Mutta Matti Hako, metsätorppari, vaikeni ja mietiskeli asioita, joita hän oli aikaansaanut. Oliko hän edistynyt tässä maailmassa? Peltoja hän oli laajentanut, pirtin hän oli kengittänyt ja kattanut, elukoita hän oli lisännyt, lauman lapsia hän oli elättänyt, vanhimmat niistä alkoivat olla jo aikuisia... »No, me olemme sitten olleet onnenpoikia», sanoi Hako-ukon siirtolaispoika. »Meille tuntuu aina käyneen hyvin. Eikö ole koskaan ollut hetkeä, jolloin olemme ajatelleet, että kunpa emme eläisikään, eikö ole ollut hetkeä, jolloin olemme pelänneet?» »Minä en ole koskaan pelännyt», sanoi isä-Santtu levein rinnoin. »Minua ei ole hirvittänyt mikään...» »Sotilas ei saisi tuntea pelkoa», jutteli vääpeli. »Se on laissa kielletty. Mutta jos totuus on tunnustettava, niin minä seisoin hetkisen pelolla lyötynä silloin, kun sain viimeisen korotukseni, vääpelin arvon. Ajattelin, että nyt oli tullut pää vetävälle. Tämän jälkeen ei voi mitään tapahtua...» »Minä pelkäsin silloin», tunnusti ryysyinen maankiertäjä vinkahtelevin äänin, »kun seisoin Salon ankaran nimismiehen edessä ja pakkotyö näytti olevan päälle painumassa...» »Minä olen kauhistunut monestikin tätä elämää», sanoi Pekka Hako näyttäen vanhalta ja väsyneeltä. »Esimerkiksi silloin, kun pääsin sinne lännelle ja minut yksin pudotettiin yösydännä radanvarteen jonkin lautakojun viereen. Tuntuipa tosiaankin, eitä olen yksin... Mutta entäpä sinä korpi-Matti? Onko sinua koskaan metsä peloittanut?» »Ainakin silloin», sanoi Matti Hako hiljaisin äänin, »kun vaimoni synnytti ensimmäisen lapsen. Sieltä on lähes penikulma ihmisten kyliin lähtipä mihin suuntaan hyvänsä. Lisäksi oli kelirikon aika. Ei auttanut muu kuin pestä kätensä ja ryhtyä kätilöksi...» Niin he juttelivat, kunnes tuli aika erota. Vääpelin oli lähdettävä vartiopalvelukseen. He sanoivat hyvästit. Oli ollut hyvä tavata, tuntea, että oli lähdetty yhdestä pesästä. Mutta oli hyvä myöskin erota. Poikue oli jo kertakaikkiaan hajonnut, kukin lentänyt omille teilleen... Seurue seisoi auton luona. Iltaa oli vielä hetkinen jäljellä. Ohjelmaan kuuluivat nyt elokuvat, sillä korpi-Matti, emäntä-Kaija ja itse Hako-ukkokaan eivät olleet niitä koskaan nähneet. Kansan paljous sunnuntaisilla pääkaduilla oli metsänihmisille ihme. Mihin heillä oli kiire? Millä he kaikki elivät? He olivat touhussaan ja paljoudessaan arvoitus kuten muurahaiset polullaan tahi sääskiparvi metsässä. Mutta meren takaa palannut siirtolainen katseli seikkoja toisilla silmillä. »Miksei, kaupunki mikä kaupunki, mutta autio. Ei ole ihmisiä...» Ja hän kertoi maailmankaupungista, missä ihmiset liikkuivat edestakaisin kolmessa kerroksessa, ilmassa, maan päällä ja maan alla. Niihin maanalaisiin vaunuihinkin hyökättiin ulos ja sisälle sellaisissa tungoksissa, että nivelet natisivat... Sitten he istuivat pimeässä salissa ja näkivät kuvien syttyvän, liikehtivän ja sammuvan. Nämä kuvatkin oli tuotu meren takaa, kaukaisesta maasta, missä ne oli valmistettu kaiken maailman ihmisten nautittaviksi, tuollaisten ihmisten, joita epämääräinen kiire näytti ahdistavan kaduilla. Ehkä he voivat istahtaa hetkiseksi, kun näkivät edessään edes kuvan kiireestä, touhusta, vauhdista, joka oli ravintoa heille... Tuollaiset kuvat olivat kyllä suurta taikuutta, mutta Hako-ukko näki pian, että niihin sisältyi jonkinlaista riettautta, joka ei vanhalle kuulu, ja hän nukahti. Eikä hänen poikansakaan, korpitorppari, päässyt oikein selville siitä seikasta, että mitä tällä kaikella oikein tarkoitettiin, vaikka hän katseli uskollisesti. Kuvia, kuvia vain. Ehkä haluttiin antaa raa'alle kansalle edes silmänruokana hienoa elämää, jota se ei muuten saisi maistaa. Sen sijaan Kaija oli pian selvillä siitä seikasta, että usein esiintyvän naisen upean poven aaltoilu merkitsi suurta mielenliikutusta, vieläpä hän voi aavistella, milloin oli kysymyksessä tuska ja milloin kuvaihmiselle teki hyvää, varsinkin kun hänen sisarensa Anna, piikain säätyä, joka yhä oli heidän mukanaan, auttoi häntä kuiskauksillaan. Hän olikin hyvin selvillä näistä kuva-asioista, sillä ne kuuluivat hänen jokaviikkoiseen ravintoonsa. Hän ehti selostaakin muutamia näkemiään kuvia, jotka olivat merkinneet hänelle paljon. Esimerkiksi eräästä suuren laivan haaksirikosta, jossa oli mukana muuan köyhä mies, josta loppujen lopuksi tuli rikas erään rouvan kanssa... Niin kului kuva-ateria loppuun, eikä kukaan tullut sen täyteläisemmäksi. Jälleen oli hyvästijättö. Anna, piikain säätyä, ja Ville, maankiertäjä, jäivät tänne. Mielissä käväisi pieni alakuloisuus, minkä ero, loppunut juhla, iltaan ehtinyt päivä, aina herättää. Sitten vaunu vieri kohti pimeää maaseutua, sen mulkosilmien valokiilat lankesivat harmaalle maantiennauhalle. Santeri Hako ja hänen kolme jälkeläistään istuivat vaieten, epämääräisiin, surullisiin haaveisiin vajonneina. Siinä he olivat yhdessä, mutta kuitenkin kaukana, taipaleitten takana toisistaan. Perhe, suku: mitä se oli? »Hajaantukaa ja täyttäkää maa...» TUNTURIT Virta vei venhettä, Perälapin virta, kesyttämätön ja kiireinen. Vesi hohteli ällistyttävän kirkkaana, vihertävänä, sinertävänä. Sen lävitse näki pohjaan kuten ohuesta lasista. Se oli neitseellistä vettä, vapaata, villiä. Se ei ollut koskaan tehnyt työtä: pyörittänyt ratasta, kuljettanut tukkeja. Joku lappalainen lienee siitä pyydystellyt kaloja, joku helmenpyytäjä tähystellyt sen vesien lävitse. Tunturien ja vaarojen lomitse se juoksi kohti itää, kohti itää. Eikä yhtään ihmisasumusta kohonnut sen kupeilla, ei näkynyt mitään pysyväistä savua, ei kuulunut työkalujen ääniä. Se vyörytteli satuisen kirkkaita vesiään kohti itää, harhaili poikki jäisen Kuolanniemimaan ja keinui sitten Jäämeren raskaissa, tummissa jättiläisaalloissa. Levähdyspaikka, nuotiotuli virranpartaalla, rasvaista taimenta ja ruokatupakan harmaa savu. Kaksi miestä istui vaiti ja tuijotteli etempänä sinertäviä tuntureita. Niiden kaljuja päitä koristelivat siellä ja täällä lumipilkut, ja aurinko ja pilvet yhteisymmärryksessä heittelivät niihin häilyviä varjoja, jotka jostakin syystä toivat mieleen hymyn, jonkun jo unohdetun henkilön armaan ja hieman surumielisen hymyn. Sitten alkoi toinen miehisiä puhua. Hän puhui kuten yksin ja itselleen. Oli kuten äkillinen tuulenpuuska kahahtelisi hänen partapensaikossaan. »Kuinka minä väsyinkään siihen maailmaan siellä alhaalla, siihen sivistyneeseen maailmaan. Olen kyllästynyt sen pitämyksiin ja lakeihin, enkä kärsi kuulla isänmaasta ja isänmaattomuudesta, paraateista ja työttömyydestä, juhlista ja kurjuudesta, maailmanrauhasta ja myrkkykaasuista, yrittäjän voitosta ja varkaudesta, uusista muodeista ja repaleista, laihdutuspillereistä ja kunnallisista soppa-annoksista. En siedä tapuleita, en opettajia, en kirjoja, en sanomalehtiä, en radioita, en teattereja, en urheilua enkä kaikkia asioita, joita nimitetään huvituksiksi. Minä väsyn niitä kärsiessäni kuten entinen Israelin jumala. Minä kysyn, montako tuumaa on ihmiskunnan onnea levennetty autojen vauhdilla? Olemmeko ylen onnellisia siitä, että lentokone voi kohota ilmaan ja pudottaa tulisen pommin niskaamme? Ja puhetta, puheita ja pystöileviä aatteenmiehiä. Minun oli päästävä erilleen kaikesta tuosta sekavuudesta. Minä sanon siitä itseni irti...» »Se lienee vaikeata», hymyili toinen. »Sitä paitsi kaikki tuo vetänee sinua pian puoleensa, ja tulet hyvin onnettomaksi, ellet pääse tuohon sysimiseen osalliseksi.» »Tahdoin saada suuntäyden ilmaa, raikasta ilmaa, jota kaikki tuo hulluus ei olisi koskettanut.» Hiljaisuus. Kuinka se tuntuikaan tunkevan päälle heti kun vaikenit, heti kun ajattelit jotakin. Koskenkohina, harhailevan surullisen sääsken ininä. Heräsi äkillinen kuvitelma, että kaikki tuo, jonka he olivat jättäneet taakseen, ihmiselämä, tiet, pyörät, vauhti, kaikki oli kadonnut, tahi jos ne olivatkin vielä olemassa, niin se oli avaruuden takana, toisella taivaankappaleella. Eikä avaruuden halki ole mitään tietä... Tuossa tunteessa oli omituinen sekoitus pelkoa ja kaipausta, mielihyvää ja alakuloista onnea. »Minä ajattelin nyt hyvän ajatuksen», puhui partamies jälleen. »Me menemme käymään tunturilla. Tämä maa tekee minut uskonnolliseksi. Voisin tunturin huipulla palvoa kivenmöhkälettä, uhrata punalihaisen taimenen. Lappalaisten entiset seidat eivät ole hullumpia jumalia. Niillä on kaikille jumalille yhteinen, ylhäinen käytös: jos ne kuulevat, ne ovat kuitenkin vaiti...» He heittivät veneensä ja kulkivat kauan, tuntikausia, ylittivät vaaroja, sivuuttivat pieniä järviä, kahlailivat jänkiä ja keinottelivat purojen ylitse. Raskaat reput painoivat heidän olkapäitään. Hiki kihosi ihosta suolaisena ja karvastelevana, sillä aurinko paistoi lakkaamatta, vaikka puoliyön hetkien piti olla käsissä. Tuuli kohahteli mäntypuissa, villeissä puissa. Ne kasvoivat miten tahtoivat, miten kaikkivaltias luonto tahtoi. Ne eivät olleet koskaan nähneet kirvestä. Luonnollinen vanhuus ja myrskyt olivat kaataneet nykyisen sukupolven esi-isät. Ne makasivat maassa honkautuneina, monen kaltaisilla lahoamisen asteilla, kuten suunnaton joukko suunnattomien eläimien vaalenneita luita. Kulkijat huomasivat, että se maailma, jonka he olivat jättäneet taakseen, jonka he olivat ainakin hetkeksi halunneet jättää kokonaan, että se maailma asui heissä sitkeänä ja kulki heidän mukanaan. Sillä heidän aivoissaan esiintyi ajatus: »Epäjärjestystä, tuhlausta...» Se oli tietenkin naurettava, liian nykyaikainen ajatus, miehille, jotka olivat aikoneet astua takaisin hyvään menneisyyteen... Sääsket liehuivat heidän ympärillään kuten harmaa huntu, laahautuivat perässä kuten suruharso. Mutta pistävä pikiöljy esti ne enimmäkseen pääsemästä tuumansa perille. Miten suunnaton olikaan noiden harmaiden ja itsepintaisten lentäjien paljous metsissä ja jänkillä! Miten säälittävän köyhä olikaan niiden elämä! Useimmille vain haave saavuttamattomasta veripisarasta. Nämä tässä heidän ympärillään olivat onnenpoikia ja hekin saivat imuputkiinsa myrkyllistä öljyä, sen pahan maailman tuotetta, jota he pakenivat etsien lohdutusta. Mutta kaikesta huolimatta nuo harmaat ja itsepintaiset touhusivat, rynnistivät, elivät kukistumattomalla rohkeudella sen elämän, joka niille oli annettu. »Esimerkiksi ihmisille, jotka ovat kadottaneet elämisen taidon», sanoi partamies ja murskasi niitä tusinan verran niskastaan yhdellä kouraisulla. Valkoisina ja koristeellisina jäkäliköt levisivät heidän edessään, metsä harveni, pieneni, kävi kitukasvuiseksi ja kummalliseksi. Tuuli puhalsi ja itsepintaiset, inisevät sääskiharsot hajosivat. Piekana-pari naukui heidän päittensä päällä. Viimein he seisoivat kaljulla tunturin laella. Näköala aukeni joka suunnalle. Vaaroja, vaaroja, tunturien metsäisiä rinteitä ja ruskean kaljuja paljakoita. Jossakin lumipilkka kuten kuivumaan levitetty valkoinen kauhtana. Lähempänä voi huomata pieniä järviä, jänkiä sekä kappaleen heidän jokensa itäänpäin kiemurtelevaa uomaa. Mutta sitten sinersi tunturien ja vaarojen jähmeä aallokko ylen avarana ja mittaamattomana. Ei savua, ei mitään merkkiä elämästä. Suuri hiljaisuus, kuollut hiljaisuus. Ei mitään odotusta, ei kuolevien tai heräävien äänien kuiskauksia. Tuuli puhalsi kolakkana, eloton, välinpitämätön tuuli, joka tuntui kosketelleen retkellään vain autiota avaruutta. Tunturin pohjoisella kupeella aukeni jyrkkäreunainen, musta kuru. Sieltä nousi ohutta sumua, joka hohteli oudoissa väreissä alimmillaan olevan auringon säteistä. Tämä maisema keskiyön auringon omituisessa valossa teki molemmat miehet äänettömiksi, mykisti heidät. Se täytti heidät pyhällä ja salaperäisellä, vavahduttavalla tunteella, jonka he olivat ennen kokeneet kai lapsuudessaan kirkon korkean kuvun alla. Se toi heidän tajuntaansa hämäriä, selittämättömiä muistoja jostakin toisesta maailmasta, toisesta elämästä. Kaikki kadotti hetkeksi mittasuhteensa. Tämä oli tarujen maa. Mutta sekään, mistä he olivat tänne tulleet, ei ollut mikään todellinen maailma. Maailmanpula, kaikki kipu ja taistelu siellä alhaalla, ne olivat ylen kaukaisia, unissa nähtyjä epätodellisia asioita. Samalla tuo tunturien mittaamaton, jähmeä aallokko masensi ja painosti mieltä. Elävänä nousi mielikuva ajan tavattomasta runsaudesta, iankaikkisuuden pituudesta. Tuntui hyvältä ajatella, että elävä kala ui tuon järven sinisessä vedessä. Se oli kylmä ja liukas, mutta se oli kuitenkin elävä. Oli lohdutus, että jossakin kurussa asui pörröinen karhu, jossakin tuolla itäisessä sinessä kuljeskeli ehkä villi peura, viimeinen lajiaan. Tuuli, kosketellessaan heidän hikisiä selkiään, sai heidät värisemään. He laskeutuivat tunturin tuulensuojaiselle rinteelle ohi pienen lammin, jonka vihertävä vesi kimalteli. Pieni puro syöksyi siitä alas loristen, liristen. Kummallinen sointu yleisessä, jähmeässä hiljaisuudessa. He keräilivät pieniä, kuivia, omituisesti kiertyneitä männynrisuja. Ne olivat kerran taistelleet raskaan elämäntaistelun uskaliaina etuvartioina paljailla kallioilla, tuulessa ja lumessa. Ne olivat jääneet kummallisiksi kääpiöiksi, kuivettuneet ja kuolleet. Nyt ne paloivat tuhkaksi heidän nuotiossaan, ehkä ensimmäisessä tulessa, mitä sen tunturin selälle oli koskaan viritetty. »Tämä on temppeli!» sanoi partamies. »Tämä on vuorisaarna! En kehu jumalisuudellani, mutta tämä tunturijumala on voimallinen jumala. Se sanoo vallan tehokkaasti, että ylentäkää mielenne! Tämä matka tänne on raskas pyhiinvaellusmatka..» »Mutta ehkäpä toiset tulijat mietiskelevät, että nämä tunturit ovat hieman tiineen näköisiä, rikkautta lupaavia. Tulee tie, moottori surisee, pyörät kitisevät, musta savu kohoaa taivaalle. Sitten kohoaa tapulikin ja rukous nousee...» »Ehkäpä niin. Mutta meille on vielä suuntäysi ilmaa. Me olemme onnenpoikia.» Sen sanottuaan partamies kallistui selälleen ja nukkui. Mutta toinen mies valvoi vielä kauan poltellen savukettaan. Hän tarkasteli köyhää maata, sammalla, kanervia. Kas, tuolla oli pieniä sinisiä ja punaisia kukkia! Ne kohosivat maasta kuten kirkas nauru... Mutta nuo kääpiömäiset kukat olivat vain pieni lohdutus muun ympäristön autiuden, yksinäisyyden ja yksitoikkoisuuden painon alla. Elämä täällä ei ollut mikään elämä. Mutta elämää ei ollut muuallakaan, hänelle ja monille muille. Oli eräs maailmanpula, työttömyys. Miljoona, monta miljoonaa yksilöä oli heitelty elämän ulkopuolelle. He olivat kuolleita, he olivat käveleviä vainajia. Heistä uhoi tuhon lemu. He olivat paenneet, etsineet lohtua erämaasta. He olivat kalastajia ja erästäjiä. He tulevat kaivamaan kultaa ja availemaan raakunkuoria. Tämä oli vain pieni uskonnollinen vuorivaellus, jonka piti herättää kaipuuta parempaan elämään. Ehkä oli niin käynytkin. Partamies nukkui, ja hänen toverinsa valvoi ja tuijotti etelään päin, yli tunturimaan jähmeän sinertävän aallokon, etelään päin. RANNAN SIMON LAPSUUS Hanki kimalteli, säkenöi auringon paistaessa taivaan sinestä, joka näytti ylen uudelta, juuri pensseleistä pyyhkäistyltä sydäntalven kalpeitten värittömien päivien jälkeen. Metsä puhisi raikkaan viiman lentäessä. Savut kohoilivat harmaina patsaina, sinertäen, punertaen eräistä asumuksista suuren järven ympäriltä. Polvenkorkuinen poika hiihti. Sukset ovat suuret, varpaalliset ylen avarat, sauvojen huiput heiluvat korkealla pään yläpuolella. Hän lankee epälukuiset kerrat, mutta nousee jälleen. Hänen epämääräiset pukimensa heiluvat, hän on sellainen räkänokka kuin olla saattaa, viima saa hänen ruumiinsa värisemään, hänen naamansa sinertämään. Mutta hän ei tunne kylmää. Saatuaan sukset luistamaan sylen pari hän tuntee suurta vauhdin hurmaa ja, hänen kurkustaan kohoaa iloinen äännähdys. Mäkimökin mies hiihti ohi pojan, ohi Rannan harmaitten, lahoavien, alakuloisien huoneitten. Hän on hyvänahkainen mies, ja hänen piippusuustaan heltiää jokin tervehtivä sana polvenkorkuiselle poikasellekin. Hän ajattelee, että tuommoisen sen on hyvä olla. Ei alinomaisia ajatuksia, että miten vankkaa suurus, eikä sen huulille tule järkevää huomautusta vallitsevasta säästä tai poliittisesta tilanteesta. Kunhan tohkaisee, on hiihtävinään, vaikka ei pääse juuri paikalta päkähtämään... Mäkimökin mies ohjaa halki järvenselän johonkin asumukseen, istumaan, latailemaan piippuaan, harrastamaan sunnuntaipäivän tupakkapuheita. Hänen vauhtinsa on ylen huima laukeilevan poikasen vauhtiin verraten. Mutta hän ei tunne mitään vauhdinhurmaa. Hänen takanaan on liian monien talvien lumia, ylen monia liikkumisia niillä. Pienen pojan maailma oli hänellä salattu. Rannan harmaan talon pojan elämä ei ollut mikään vaivaton, huoleton ja sileä elämä. Hänen leipähuolensa ilmenivät kyllä vain sen huutamisessa nälän tullen. Mutta oli olemassa muita ja tärkeämpiä asioita, haluja ja täyttymättömiä toiveita, pettymyksiä ja ratkaisemattomia pulmia, suuria suruja ja ylettömiä iloja. Ehkäpä hän tunsi elämän taistelun ja vaivan paljon kipeämmin kuin Mäkimökin mies, josta aika ja elämänsä oli alkanut jo ammoin näyttää yksitoikkoiselta, yhtäkaikkiselta jonolta. Nyt esimerkiksi ei ollut olemassa muita asioita kuin lumi, sukset ja vauhti. Rannan polvenkorkuinen poika kevättalven taivaan alla lankesi ja nousi, eli, eli. Mutta sitten ovi narahti, läimähti. Huivipäinen nainen seisoi pihalla sipristellen silmiään valon ja kirkkauden ylenpalttisuudessa. Hän näki pojan kylmästä sinertävän, räkäisen naaman. »Simo! Pirttiin ja äkkiä!» Tyranni oli tullut. Hyvästi vapaus ja ilo! Vastusteleva poika sai läimäyksen ja purskahti itkuun. Sukset ja vauhti oli vaihdettava pirtin tunkkaiseen lämpöön. Äiti retuutti hänet käsipuolesta sisälle. Vanhempi vaimoihminen nosti silmänsä paksusta, tummasta kirjastaan. »Mitä se taas rääkyy?» »Kun ei saa palelluttaa itseään!» Äiti jatkoi hetken kuluttua: »On sitä ymmärrystä! Kun tuopi lämpimään, niin parkuu kuin päätä leikattaisiin. Mutta isän kuolemaa ei ymmärrä surra ollenkaan...» Mutta isä oli pikku Simolle vain jonkinlainen kuvitelma, kuten äidin puheitten luoma joulupukki. Hän oli Amerikassa. Joinakin sunnuntaisina, läheisinä hetkinä äiti oli kertonut hänelle, että isä lähettää Amerikasta sitä ja sitä, esimerkiksi pojalleen kultakellon. Vuoroin taasen asia oli niin, että isä kutsuu heidätkin sinne ihmeelliseen maahan, lähettää tiketin. Kuitenkaan ei mitään tullut, mihinkään ei lähdetty. Sitten äskettäin äiti oli kertonut, että isä oli kuollut kaukana meren takana. Äiti oli surullinen ja itki. Pikku Simo itki myöskin, mutta vain siksi, että äitikin itki, kuten seuraa tehdäkseen, ihmetellen isojen ihmisien outoja suruja. Kaukana oleva isä, luvatut lahjat ja lähdöt olivat kyllä asiaa nekin. Mutta ei mitään siihen verraten, ettei saanut mielinmäärin hiihtää eikä heittää onkea järveen... Kirjan ääressä istuva vanha vaimo, äidin äiti, näytti olevan tässä isäasiassa tyttärenpoikansa kannalla. Sillä hän sanoi: »Kannattaneeko tuo niin jalkatenässä surrakaan? Sillä mitään valkeutta ei siltä isällä ole tullut pojan leipään, eikä olisi tullutkaan, vaikka hän olisi elänyt kuinka kauan tahansa...» »Sanan ääressäkin pysyy sydämenne niin paatuneena vainajaa kohtaan.. » Vanhan vaimon suu muodosteli jo vastausta. Mutta kuitenkin hän vaikeni ja syventyi kirjaansa. Seinäkello tokutti hieman ontuvana ja rintatautisena. Akkunaruutujen valoneliöt lankesivat harmaanvalkoisille lattiapalkeille. Mummo tutkiskeli ilman syvempää ajatusta, miten iholle Pyhä Paavali panee tämän maailman elämisen taidon. Hänen tyttärensä tuijotti ulos ikkunasta koko olennossaan hiljainen murhe. Hänessä eli kuten tajuton tieto siitä, että entinen elämä oli kuten lopussa ja uusi alkamassa. Uusi asenne oli saatava. Ja tähän ei ollut tarvittu muuta kuin eräs kaukaa tullut paperi, muutamat mustat koukerot, jotka julistivat, että eräs mies oli kuollut. Hänen miehensä. Mutta kuinka outo ja vieras hän oli kuitenkin aina ollut, vaikka olikin vuosikausia värittänyt hänen koko elämänsä! Tuo itkevä poika oli nyt ainoa, mitä oli jäljellä. Nuorehkon naisen tajussa kävi kuten aavemainen tunne, ettei tuo poika olisi ainoastaan kallis ja tuskallinen muisto, vaan myöskin ikävä ja kiusallinen laahus helmassa joskus, kun eräs kuollut mies ei enää riittäisi tyhjien hetkien täytteeksi.. Pikku Simon hieman vaimeneva itku säesti vanhemman naisen Paavalin epistolaa ja nuoremman sanattomia tunnelmia. Pikku Simo oli jossakin kaukana omassa maailmassaan, missä ehkä nykyään vallitsi vain pohjaton suru ja raivo siitä, ettei saanut tehdä mitä tahtoi. Mutta kuitenkin se maailma oli kaikilta salattu. Ohimenevä Mäkimökin mies oli nähnyt erään poikasen, Rannan Simon, jonka elämä oli onnellinen ja suruton. Äiti oli nähnyt hänessä ainoan näkyväisen siteen omaan kaksijakoiseen elämäänsä, mutta aavisteli jo nyt pikku Simosta haamujen nostajaa, joka olisi joidenkin uusien elämyksien esteenä. Talon vanhalle emännälle tyttären poika oli aina ollut kuten pienennys eräästä vihattavasta miehestä, menneitten kiusojen varjo ja tulevaisten enne. Pikku Simon ymmärrykseltä olivat taasen ylen monet asiat kokonaan salatut. Ei mitään laajempaa mielikuvaa eräästä erämaanjärvestä, jonka nevaisilla ja karukankaisilla rannoilla muutamat harmaat asumukset kohosivat, kanerva kukki ja männyt kasvoivat, josta kapeat polut johtivat kauas leveämmille teille ja värikkäämpiin kyliin. Ei mitään tietoa siitä, mitä merkitsi olla Rannan poika, mitkä enteet se seikka langettaisi hänen elämäänsä. Ja se joka tiesi, että ne vanhat männyt, jotka Rannan seuduilla puhisivat keväisessä tuulessa, olivat talon omaisuutta, olisi ehkä arvioinut ne enteet hyviksi. Ei pikku Simo tiennyt, minkä taistelun lapsi hän oli. Tuo hänelle tuntematon kaukainen isä, joulupukin kaltainen kuvitelma, oli tullut miehettömään taloon vävyksi ja isännäksi ja joutunut suureen taisteluun vanhan ja itsepintaisen anopin kanssa. He olivat aina vastakkain, aina riidassa ja saattoivat kuten myrkylliseksi koko talon ilmapiiriin. Vanha nainen näki edessään taistelun Rannan talon, omien loppupäiviensä ja tyttärensä elämän puolesta. Ja tämä tytär oli siinä taistelussa vihollisen puolella, omaa asiaansa vastaan. Hän oli tuonut taloon vieraan, kulkevaisen, kevytmielisen miehen, seikkailijan, joka haaveili huolettomista isännän päivistä, komeasta turkista, syöttilään ravista, kaappiin kätketystä viinapullosta, markkinamatkoista. Ainakin hän olisi hetimiten halunnut päästä käsiksi Rannan metsiin ja metsärahoihin. Mutta talon vanha emäntä piti pähtinsä ja voitti. Laajana ja vankkana Rannan metsä humisi tänäkin päivänä. Ja kuten jänis oli uusi isäntä lähtenyt lipettiin nähtyään tyhmän naisen vuoksi edessään vain harmaita, yksitoikkoisia työpäiviä metsäisessä sydänmaassa. Hän lähti Amerikkaan. Vanha vaimo riemuitsi. Mutta tytär eli kuten unissakävijä. Hän hoivasi pikku Simoa, hän odotteli kirjeitä ja avasi ne sydän läpättäen: milloin mies kutsuisi hänet luokseen, uuteen elämään. Mutta yhä uudelleen tuli tietoja vain kovasta kohtalosta, kovasta työstä, yhä etäämmälle siirtyvistä toiveista. Ja vanha emäntä hymyili ivallisesti ja sanoi, että sitä kutsua ja tikettiä ei tulekaan. Siellä se miehenkuva pysyy ja se onkin onneksi. Herran kiitos, että tytär pääsi ikäänkuin huorin teolla ja talo pienellä velalla, joka oli oteltu uudelle isännälle matkarahoiksi uuteen maailmaan. Mutta pikku Simoakaan ei Rannan emäntä voinut koskaan katsoa oikein ystävällisesti. * * * * * Kuitenkin tuo mennyt mies ja vävy, josta kuolinsanoma oli saapunut, lähestyi juuri Rannan taloa vaikuttavampana kuin koskaan ennen. Häntä ei ehkä nähtäisi, ovi ei avautuisi hänen kääntämänään eivätkä lattiapalkit narajaisi hänen askeltensa alla. Hän voi olla kaukana, ehkäpä vieraan maan mullassa merien lakana. Mutta kuitenkin hänen olemuksensa epämääräinen ja synkeä varjo lankeaisi Rannan talon ja sen asukkaiden ylle. Talon nuorempi nainen, Rannan Liisa, oli juuri kohentanut tulta ja unohtunut tuijottelemaan pataan, jossa perunat kiehuivat kuten naurettavasti ilveillen, mylskien toistensa yli ja ympäri. Vanha emäntä kuuli tumman kirjansa välityksellä kaukaisen Paavalin hieman kärsimättömän äänen: minä Jeesuksen Kristuksen vanki... Pikku Simo oli vaiennut. Hän oli polvillaan penkillä akkunan luona ja katseli lapsen hellittämättömällä totisuudella kevätkirkkaaseen maailmaan, katseli jääpurasta porstuan räystäällä, josta vesipisarat tippuivat, tippuivat herkeämättä. Sitten kuultiin hänen soinniton, ihastunut lapsenäänensä: »Hevonen! Hevonen!» Paavalin kaukainen ääni oli äkkiä kuulumattomissa. Kirja sulkeutui. Ketterästi liikahteleva vanha emäntä oli jo akkunan luona, varjostaen kädellä silmiään. Kulkija, tulija on tapaus erämaan asukkaalle, tapaus, jonka ensimäinen vaikutelma on epämääräinen epäluuloisuus, salainen pelko. Hevonen oli pullahtanut näkyviin metsän reunasta ja juoksi komeasti, ylpein niskoin Rannan pihaan. Kulkunen helisi, helat kiiltelivät, hirvennahka heilahteli, uljasturkkinen mies piteli ohjaksia. »Kirkonkylän kauppias!» Pikku Simo seuraili suurella asianharrastuksella hevosen kiinnitysmenoja. Naiset vaikenivat, pahat enteet sydämessään. Kirkonkylän kauppiaan vierailu ei voi tietää mitään hyvää. Hän on ihminen, joka ei ole liikkeellä pienissä ja turhissa asioissa. Hänen saapumisensa on todellakin tapaus, eikä mikään ohimenevän kulkijan pistäytyminen. Vahva mies avarassa turkissa tuli ja tervehti. Hänet johdatettiin kamarihuoneeseen, josta tuoksahti aika, autius ja ikävyys. Kellastuneet sanomalehtipaperit katselivat seiniltä kuten kivulloiset naamat. Rantuisen{ raanun kattaman sängyn pääpuolessa näkyi pieni seinäliina. Kömpelösti ja harjaantumattomasti virkatut kirjaimet sanoivat kuten haukotellen: elä nuku syntinen. Auringottomalla akkunalla värjötteli tomuinen kukka. Kauppamies istui hieman varovaisen näköisenä kitisevällä tuolilla, kuten hän olisi alinomaa kuulostanut, milloin ritinä oli istuimen todellinen luhistumisen merkki. Hän puheli lakkaamatta toimeliaalla markkinamiehen äänellään, joka tuntui synnyttävän horisevan kaiun kaikissa hänen pääluunsa onteloissa. Hänellä on ollut asioita täällä päin, eikä hän voinut olla pistäytymättä talossa katsomassa vanhoja liiketuttavia; Hän tiedusteli ystävällisesti ja iloisesti talon naishaltiain sielulliset ja taloudelliset tilat miehenkaipuisiin ja lehmien poikimisiin asti. Vanha emäntä tuijotteli häntä hellittämältä kuten voimakasta ja kavalaa petoa, jonka saalishyppy on joka hetki odoteltavissa. Ja hyppy tuli. Talon molemmat naiset olivat nyt läsnä ja kauppias oli juuri laskenut kahvikupin pöydälle. Hän sanoi, että oli hänellä oikeastaan asiaakin taloon, muodollista asiaa. Talon isäntä ja vävy kun oli myönyt hänelle tämän Rannan paikan Amerikkaan mennessään, niin hän nyt ottaisi talon emäntäväenkin nimet muodollisen täydellisyyden vuoksi kauppakirjaan. Uutinen, kuten äkillinen välähdys ja jyrähdys. Ikäänkuin tuolin ratina kauppiaan ruhon alla olisi kuulunut talon vuoliaisista ja uhannut suunnattomalla hiirenloukulla. Mutta vanha emäntä ei tärähtänytkään. Hän oli kerjennyt asennoitua. Kauppiaan käynnin täytyi merkitä jotakin pahaa, ja hänessä oli aina kytenyt tunne, että se mies, jonka pappi oli juhlallisesti vihkinyt hänen tyttäreensä, jonka piti nyt olla merien takana, yhä kuitenkin kierteli talon nurkan juurissa. Sanat tulivat hänen suustaan kiukkuisina ja varmoina. »Se vävyksi mainittu ei ole ollut eikä ole mikään Rannan myöjä. Minä tässä olen isäntä ollut sitten kun isäntä kuoli, sitten kun mieheni kuoli.» Kauppiaan kasvot ilmaisivat vilpitöntä hämmästystä ja hänen äänensä ontto kumina oli yksi ainoa jatkuva: oo! »Kuinka? Eikö talon naisväki tiedä asiasta mitään? Omituista, erittäin omituista! Ja kuitenkin Jussi Telki oli maininnut yhteisestä sopimuksesta...» »Mainitkoon! Se Jussi ei ollut mikään Rannan myöjä ja hävittäjä!» Nuoremman naisen silmissä näkyi itku. »Eikä Jussi ole Rantaa myönytkään. Te valehtelette! Valehtelette, nyt kun hän on kuollut eikä voi puolustaa itseään...» Kauppiaan kasvot ilmaisivat osanottoa. »Jussi Telkikö kuollut? Ikävää, surullista! Niin reima mies! Siis talon molemmat naiset kuuluvat leskisäätyyn...» Hänen kasvonsa saivat sen opettavaisen ilmeen, joka kuuluu sille, jonka on saatava itsepintaiset lapset käsittämään vaikeatajuinen asia. »Teidän epäystävälliseen huomautukseenne, nuori emäntä, jätän vastaamatta, mutta mitä siihen seikkaan tulee, ettei Jussi Telki olisi Rannan talon myyjä, niin minä heti paikalla näytän teille paperin, jolla te, vanha emäntä, Elli Kurkineva, olette luovuttaneet Rannan talon elatustanne vastaan tyttärellenne Liisalle ja hänen miehelleen Jussi Telkille...» Paperit kahisivat kauppiaan povessa ja herättivät vanhan sydänmaan talonemännän mielessä omituisen ja hämärän mielikuvan ansoista, loukuista, satimista ja käpälälaudoista. Jokin paperi tuli esiin, rasahteli, ojentui ja näytti hieman kellastuneet, salamyhkäisesti ryppyiset kasvonsa. Liisa ehti ensiksi: »Mutta Jussihan repi tuon paperin, kun hänellä tuli siitä ja muista seikoista alinomaa riitaa äidin kanssa...» »Komeasti repi», sanoi vanha emäntä, »kiukuissaan repi! Totta on, että sellainen paperi tehtiin silloin, kun vävy oli vasta tullut eikä ollut näyttänyt vielä oikeaa karvaansa. Ajattelin, että omistus on aina yllyttämässä miestä työhön. Mutta samalla niihin piti tulla sanat, että mitään kauppoja ei talolla ja tavaralla ole tehtävä suostumuksettani kuolemaani asti...» »Mitään sellaista ehtoa ei tässä kirjassa näy. Ainoastaan eläke teille talon pöydästä kuolemaanne asti. Teitä voitiin pettää siinä seikassa.» »Mutta tuo paperi», huudahti nuorempi nainen, »ei näytä minusta aivan samalta!» Kauppiaan kasvot kuvastivat närkästystä. »Te ikäänkuin epäilette minua. Mutta minä alan kallistua vanhan emännän arvosteluun miehestänne. Hän hävitti jonkin muun paperin eikä oikeaa. Ja minä tein oston hyvässä uskossa ja minun on nyt huolehdittava omaisuudestani.» »Minä en lähde Rannasta, niin kauan kuin peukalo liikkuu», sanoi vanha emäntä. »En muuten kuin jalat edellä...» »Ette, ettepä suinkaan! Eikä teitä voidakaan ajaa. Sen asiakirjat todistavat. Enkä sitä vaadikaan. Te molemmat saatte asua ja elää talossa kuten ennenkin. Ainoastaan muodon vuoksi ehdotan, että nuori emäntä pistäisi nimensä tähän toiseen paperiin miehensä nimen viereen. Teiltä en vaadi piirtoakaan...» »Nimeni ei tule siihen», puuskahti Liisa. »Jussi ei ole voinut sellaisia papereita teille antaa...» »On! Täällä on nimet ja todistajat. Tuhannen markan kauppasummasta olen ostanut Rannan talon.» Rannan vanhan emännän leuka näytti käyristyvän yhä enemmän ylöspäin. »Vasta vuosien kuluttua, kun on kuulunut sanoma tuon maailman Jussin kuolemasta, te tuotte tuollaiset paperit esiin. Vaikka lienettekin yhdessä punoneet juonenne, vahdanneet Rannan männikköä kuten kettu...» Kuten ukkospilvi ankaruus verhosi kauppiaan punakat kasvot. »Omaksi turmioksenne te tuolla tavoin esiinnytte! Aioin kohdella teitä kuten sanakin kehoittaa leskiä kohtelemaan. Mutta nyt en aio paljon neuvotella tyhmien naisten kanssa. Tarvitsen nuoren emännän nimen kauppakirjaan lainhuutojen vuoksi. Ellei se siihen nyt tule, niin annan haasteen ja asia menee niin kuin sen on mentäväkin. Ja nuorella emännällä ei ole mitään eläkettä.» Nuori emäntä itki ääneensä, mutta hänen äitinsä ääni oli kimeä ja luja. »Tehkää niin! Laki ja oikeus on sitä varten, että se auttaisi leskiä ja orpoja väärintekijöitä vastaan. Rantaa ei viedä ja hävitetä minun käsistäni. Tämä talo on minun!» Kauppias nousi ja napitti turkkinsa. »No niin! Naisten suutahan ei tukita akanaisilla jauhoillakaan. Mutta minä pääsen kyllä oikeuksiini, olittepa myöten eli vastaan. Ilmoitan vieläkin, että voitte käydä sopimassa asioista kanssani, muuten voi käydä niin, että olosuhteisiinne täällä tulee muutoksia. Hyvästi!» Laajaturkkisen miehen raskaat askelet kuuluivat pirtin lattialta. Sitten kulkusen heleä ääni heräsi ja häipyi kuuluvista hevosen ravatessa halki männikön, jonka oksistot humisivat ainaista, alakuloista huminaansa, jonka kevätauringossa punertaviin pilareihin laajanturkin mies loi arvostelevan katseen. Nuo pohjolan kasvikunnan tuotteet olivat omaisuutta. Tarkka korva voi jo erottaa rahametallin kilinää, setelien kahinaa, ääniä, jotka loihtivat kunkin mieleen sen, mitä hän pitää elämänä tämän auringon alla. Mutta vanha emäntä loi ivallisen katseen tyttäreensä, joka nyyhki. »Tämä nyt vielä!» »Tämä nyt vielä! Ja sinun takapuolesi takia! Pitäisi yläpäälle antaa enemmän sanansijaa miesasioissakin...» Laajaturkkisen miehen vierailu, kuolleen vävypojan paluu kiusallisempana kuin koskaan ennen oli saattanut vanhan emännän mielen myrskyiseen käymistilaan. Kielen piti liikkua, eikä hän mitenkään voinut olla alallaan. Askelia sinne ja tänne, touhukas puuttuminen unohtuneisiin keittopuuhiin, perunoitten huomaaminen ylen pehmeiksi, mutta asian unohtaminen ja tulen kohentaminen, testamentin avaaminen ja sulkeminen pöydän latvalla ja kiukkuinen oven läimäys. Hän seisoi kevättalven kirkkaudessa ja hänen harhaileva katseensa sattui heti pikku Simoon. Tämä oli nähnyt ajan otolliseksi ulos pääsyyn ja hiihti jälleen, matalat jalat ylen jäykkinä, naama sinertäen, ja lankeemuksen tullessa heti, kun suuret sukset olivat lähteneet liukumaan. Menneen vävymiehen poika, kuten Jussi Telkistä pienennetty! Voi, ettei Rannan vanhalla emännällä ollut ymmärrystä panna alunperin telkiä kertakaikkiaan sen miehen taloon tulolle! Kuten kiukkuinen haukka hän tarttui poikaan ja riepotti häntä huoneelle. »Siinä se on muuan raiskan pentu! Se kyllä hävittää vielä, jos jotakin on jäänyt jäljelle isältä!» Pikku Simo unohti huutaa. Hän tuijotteli muoriin suurin ja ihmettelevin silmin. Hän ikäänkuin aavisti, että syy hänen kovaan kohtelemiseensa oli kaukana, kätkössä ja salattuna. Hän ei ymmärtänyt kiukkuisia ja myrkyllisiä sanoja, ei ymmärtänyt olevansa isäin pahojen tekojen uhrilammas. Mutta kulienkin hän tiesi jotakin merkillistä tapahtuneen ja vaikeni, vaikka vanha emäntä oli kuten heittämällä lennättänyt hänen huoneeseen, kuten ylenkatsottavan, vahingollisen itikan. Hänen äitinsä kantoi höyryäviä perunoita pöytään ja vaikeni niin ikään, vaikeni huokaisten. Sillä sanoista tässä ei ollut apua. Auringon ja akkunan neliövarjo lankesi nyt pöydälle ylen vinona ja kapeana. Tumma kirja lepäsi siinä unohtuneena ja avuttomana. Ei koskaan, ei koskaan se saisi sellaisia mielenliikkeitä aikaan kuin toisessa päässä pöytää höyryävä ruoka tai pelko sen puuttumisesta. * * * * * Kuten suunnaton varjo, kuten valtava, hulmahteleva lippu oli ja jäi pikku Simoon mielikuvat taistelusta Rannan talosta. Siellä jossakin oli laajanturkin mies, suuri kauppamies, joka tahtoi ajaa heidät Rannasta, ottaa sen omakseen. Siellä olivat käräjätuvat ja muut juhlalliset paikat. Täällä oli Rannan vanha Elli, kuiva ja kellertävä, ryppyinen, leuankärki kivettyen yhä ylemmäksi, kuten pyrkiäkseen koskettamaan nenänpäätä. Siitä seikasta erämaanjärven ympärillä kulki leikkipuhe, että sen tapahduttua oli maailman loppukin käsissä. Epälukuiset kerrat vuosi vuodelta pikku Simo näki vanhan emännän mustapilkkuisessa pyhäpuvussaan, silkkihuivi päässään, punan- ja valkoisenkirjava kori käsivarrellaan, lähdössä kirkonkylään, yli metsien ja soitten kapeita polkuja neljännesten rapioitten taa. Asia oli jälleen esillä! Siellä hän seurusteli salamyhkäisten olioitten kanssa, joiden nimet olivat esimerkiksi oikeus ja vääryys, todistus ja vala, haaste ja veto, tuomari ja tuomio. Tällaiset juhlalliset lähdöt tilaisuuksiin, joissa Asia oli esillä, jäivät lähtemättömiksi pikku Simon mieleen. Rannan muorin itsepintainen hahmo kohosi silloin pilvenkorkuiseksi. Mikään ei näyttänyt hänelle mahdottomalta. Hiljaa, järkkyneenä ihaillen täytyi silloin luoda silmäys muoriin, jonka kieli ja käsi teki tavallisesti hänen olonsa vaikeaksi, joka kaikissa pikku Simon edesottamuksissa näki vain pahuuden ja ylitsekäymisen, joka kuten alinomaa satava ja salamoiva, ruma pilvi riippui Rannan talon vaiheilla. Ei niin, että pikku Simoon olisi kerääntynyt paljon katkeruutta ja vihaa. Hän otti vanhan emännän kuten luonnonilmiön, kuten nöyränsään ja tuulen, joilta ei voi odottaakaan toista käyttäytymistä. Kuten ilkeältä sadekuurolta oli kipaistava suojaan, niin oli vanhaa emäntää kierrettävä. Mutta Asian esiintulon hetkinä vanha emäntäkin oli niin juhlavassa sieluntilassa, ettei hän muistanutkaan sellaisen vähäpätöisyyden kuin tyttärenpoikansa olemassaoloa. Silloin sopi silmätä häneen kuten liittolaiseen, joka käänsi nyt mahtavat sade- ja tuuliominaisuutensa viekasta ja pahaa ulkomaailmaa vastaan. * * * * * Jonakin syyskuun päivänä Rannan vanha emäntä oli jälleen lähtenyt suureen taisteluunsa, punan- ja valkoisenkirjava kori käsivarrellaan, mustapilkkuinen hame hieman ylös ruopaistuna, kuten kahahteleva lippu. Pikku Simon mieli oli iloinen ja kevyt kuten pilven poistuttua. Nyt, nyt oli nautittava, kun salamoi ja satoi jossakin muualla! Päivä oli todellakin kirkas ja lempeä, sellainen mieto ja vähän surullinen kesäpäivä, mikä voi olla joskus syyskuussa, kun auringon mäki on alennut, maan kasvut korjattu ja puiden lehdissä voi jo aavistaa pian tulevan värinvaihdoksen ja kuoleman. Pikku Simo ei oikeastaan enää perin pieni ollutkaan. Hänen hiihtonsa ei lumen tullen enää olisi hymyilyttävää yllättelyä. Hän tunsi jo työpäivät, kuten esimerkiksi kitkijän päivän pituuden perunapenkin vaossa, auringon paistaessa ja joutilaitten ikätoverien kirkunan kantautuessa korvaan heidän pelehtiessään jossakin järven rantamilla. Hän osasi siis nauttia vapaudesta. Äiti antaisi hänen olla oloillaan, vanha äiti ei olisi julistamassa, että pojasta ei koskaan olisi muuksi kuin kaivonkannen painoksi enempää kuin isästäänkään. Sellaisen lausunnon kipeän loukkauksen pikku Simo tunsi jo kyllä. Sillä kaikkien kaivojen kansillahan oli nähtävissä jykevä ja painava kivenmuhkura. Nyt sopi vaeltaa pitkin kanervaisia kankaita, mennä jokivarteen, syödä mustikoita rinnemaalta, tutkia veden kiirettä ja tavata Pilpan pojat. Näillä pojilla oli jousipyssy ja muita vehkeitä. Tapahtui suuri seikkailu, kun he ampuivat Mäkimökin miehen hevosta, jonka tapasivat torkkumassa laitumellaan. Kaiken ymmärryksen ja odotuksen mukaan hevosen olisi pitänyt säikähtää, laukata kauhistuneena tiehensä nuolen siihen sattuessa. Mutta se seisoi liikahtamatta, pää ja huuli riipuksissa, kellertävät etuhampaat peräti viistossa ja näytti vajonneen epämääräisiin ja surullisiin haaveisiin. Pojat eivät epäilleet ampuma-aseensa tehoa, vaan ihmettelivät hevosen tavatonta välinpitämättömyyttä. Ei luomen liikahdusta nuolen sattuessa! Tuo vanha, luiseva koni haan nurkkauksessa oli ihme. »Siltä on tarmo poissa!» sanoi pikku Simo. Aiottiin ampua uudelleen, mutta silloin kuultiin Mäkimökin miehen kiukkuinen kirous lähistöltä. »Te pojat, -keleet, luontokappaletta!» Seurasi nopea juoksu yli kantoisen ja kivisen maan, putoilevan pyssyn ja nuolien kokoilemista samalla. Mutta Mäkimökin mies sanoi itsekseen, että ka, Rannan poikakin jo ilkeysjuoksuilla! Noin menee aika. Likainen riepu venyi eilen ja nyt jo juoksee ilkeyksiä, huomenna jo naisten kimpussa. Rannan muori ei varmaankaan ole kotona jöötä pitämässä. Niin, sillähän on se suuri käräjänkäynti. Oli sekin tapaus. Aiotaan anastaa lain ja oikeuden varjolla aivan häpeämättömästi. Mökin miehen aivoissa syntyy kuvitelma kauppiaan kamarista, kynän rapinasta paperiin. Tai ehkäpä se Jussi Telki oli juonessa mukana, sai todellakin joikin sataset rahaa vaikkapa kuten velaksi ja antoi sellaiset kauppakirjat takuista. Siellä sanovat tehdyn paljonkin omaisuutta kynällä ja paperilla. Saa nähdä, miten tässä käypi, miten laki luetaan. Tuhat markkaa kuuluu olevan papereissa Rannan hintana. Ja sellainen männikkö! Onko se nyt hinta ja mikään, jos se olisi maksettukin, ja oikealle omistajalle. Mutta ilta alkoi olla läsnä ja pikku Simo kulki kotia kohti väsyneenä ja nälkäisenä. Yö meni ja aamulla hän heräsi onnellisena. Ei vieläkään mitään ukkospilvimuoria, vieläkin yksi ihanan vapaa päivä! Pilpan pojat, meluisat resukemelit, tulivat Rantaan. Liiterin seinustalla äkättiin Pimiä-Topi ja päivän ohjelma alkoi. Pimiä-Topi oli Rannan huutoukko, sokea ja hieman hupsu. Hän kiskoi vasupäreitä aamuauringon paisteessa. Kellertävänä ja kimaltelevana kohosi iso pärekasa hänen vieressään. Nopea juoksu, nopeat hypyt keskelle remahtelevaa, räsähtelevää pärekasaa, ja heti kävi ilmi, ettei Pimiä-Topi suinkaan ollut niin tarmoton kuin Mäkimökin hevonen. Hän säikähti ja päästyään nauttivasta hihityksestä perille, mistä oli kysymys, hän ärähteli, noitui ja hosui liistakollaan ympärilleen. Uusi juoksu, uusi hyppy ja uusi ilo Pimiän-Topin yrittäessä rangaista kiusaajiaan hamuilevilla iskuilla ilmaan, ikenet irvissä, kiroten ja pitkä tukka leiskahdellen. Samaa jatkui pitkälle, kunnes Pimiä-Topi väsyi tuloksettomiin rankaisuyrityksiinsä ja vajosi synkeään välinpitämättömyyteen, tuskin kuullen pärekasan rominaa ja härnääviä huudahduksia. Hän oli kaukana omassa pimeässä maailmassaan. Mutta Pimiällä-Topilla oli harakka, jonka hän oli kasvattanut pahaisesta ja paljaasta rääpisköstä, joka oli hänelle kuten lapsi, jota hän ruokki ja jonka kanssa piti salamyhkäistä pakinaa. Voi aavistaa, että tuolla naurelevalla, punakitaisella linnulla oli tärkeä sija sokean, puolihupsun vanhuksen maailmassa, kun näki heidät yhdessä, joku herkkupala Pimeän-Topin hyppysissä. Hän puolusti järkähtämättömällä uljuudella kasvattinsa monia ylitsekäymisiä, kuten saippuapalasten varastelemista kodasta ja sensellaista. Nyt Pilpan pojat, pikku Simo vilpittömällä asianharrastuksella mukana, houkuttelivat tämän linnun tunkiolle ja saivat sen sotkemaan varpaansa ja nilkkansa pahanpäiväisesti ja lentämään sitten isäntänsä päälaelle. He istuivat monestikin siten ja näyttivät onnellisilta. Mutta nyt Pimiä-Topi haistoi ilkeän hajun, kuuli pahajuonisten poikain riemuitsevan tirskunan ja hihityksen ja raivostui. Hän tavoitteli kasvattiaan kiinni, mutta tämä räpiköi nauraen tiehensä, eikä pahaa aavistaen tullut enää isäntänsä luokse. Pimiä-Topi noitui ja teutui aikansa, puhdisti ruohotukoilla pitkää ja takkuisia tukkaansa ja syventyi sitten perin verkkaisen näköisenä työhönsä. Eivätkä poikain keinot osoittautuneet enää tepsiviksi hänen tarmonsa ja elämänhalunsa ilmi saamiseksi. Illalla, kun Pilpan pojat olivat menneet ja syysillan lauha hämärä lähestyi, pikku Simo näki Rannan sokean huutoukon kutsuvan lintuaan ruoalle outo ja päättäväinen irvistys huulillaan. Hän hamusi harakkaansa jaloista kiinni, pyöräytti sitä päänsä ympäri ja heitti seinää kohti. Linnun siivet pärisivät ilmassa, mutta heitto oli voimakkaampi. Se jysähti seinään ja putosi maahan ja makasi liikkumattomana, silmät mulahdellen oudon valkoisina. »Samassa juonessa olit sinäkin», sanoi Pimiä-Topi, »samassa juonessa...» Hän etsi liikkumattoman linnun ruohikosta ja kantaa kiikutti sen kiviraunioon kaivontolpan juurelle.. Pikku Simo näki kaiken tämän ja hänen kasvonsa olivat kauhistuneet. Pimiä-Topi tappoi harakkansa! Jokin hirveä muutos oli täytynyt tapahtua hänen sisällään. Pikku Simo ymmärsi, että tämä tapaus juontui päivällisistä huvituksista, ja hän tunsi itsessään jotakin kipeää ja katuvaa. Hän oli ollut siinä mukana, sellaisessa leikissä. Nyt yksin ei osaisi siitä nauttia. Mutta joukossa kyllä, joukossa, joka ikäänkuin lisäsi ja vähensi hänen tavallista olemustansa, teki sen tavallaan toisenmoiseksi. Nyt hän ikäänkuin tajusi, että se tarmo ja liike, jonka voi ärsyttää esiin Pimiässä-Topissa, ei ollut ainoastaan kuten sätkyukon liikettä. Jotakin liikkui syvemmälläkin: syntyi kipu ja murhe. Mutta aamun tullen, kun sokea kunnanvaivainen tuli pihalle, tervehti häntä harakan riemuitseva nauru. Se lensi luo ruokaa vaatien. Pimiän Topin kasvot olivat kauhistuneet, kuten sen, joka kohtaa kummituksia ja kuolleita. Hän tunnusteli lintua epävarmoin käsin, ja hänen kasvoihinsa tuli pehmeä ilme. Hän ryhtyi ruokkimaan lintuaan, joka odotti punaisena paistavin kidoin. Molemmat äännähtelivät lapsellisesti ja onnellisesti. Harakka oli iskusta vain pökertynyt ja vironnut yön viileydessä. Pikku Simo näki tämänkin kohtauksen ja tuijotteli sitä pyörein ja ihmettelevin silmin. Hän ymmärsi, että tämä olisi tapaus, jolle Pilpan pojat nauraisivat: Pimiä-Topi tappoi harakan, mutta se tervehti häntä aamulla kovalla räkätyksellä. Mutta hänessä syntyi päätös olla kertomatta tästä tapauksesta. Tuntui hyvältä, että Topi ja harakka olivat yhäkin yhdessä ja ystävinä, ettei kukaan tänä päivänä johtaisi heitä toistensa vihamiehiksi. Mutta kaivon kannella, jota avonaiset ja kumotut astiat piirittivät, seisoi Rannan Liisa. Vintti kitisi, vesi solisi ja lähistöllä seisoi Siiranpoika ja puheli. Hän on jonkinlainen ihmeolento. Hän näyttää samalla kertaa alaikäiseltä ja iäkkäältä miehellä. Hänen matala, kyttyräselkäinen olemuksensa tuopi mieleen jonkin oudon linnunhahmon. Ja jotakin linnunomaista on myöskin hänen elintavoissaan. Epätietoista on, mistä hän saapi elatuksensa ja missä hän nukkuu yönsä. Oli joskus kerrottu, että hän syödä rapsi kaikkia ryömiväisiä ja ruohoja ja nukkui tuimassa säässäkin taivasalla. Mutta yleensä hänet otettiin tavallisena ilmiönä, kuten maiseman ylitse leuhotteleva varislintu. Hänen elämässään on ollut vaiheita. Hän on piian poika, äpärä. Huihkitaan, että hänen isänsä olisi herrasmies, joku juoppo maanmittari. Hänen lapsuutensa on ollut vaivalloinen, kun hän äitinsä kanssa muutti talosta toiseen. Kovaa kohtelua, kielin ja käsinkin, ruoan niukkuutta ja huollon puutteessa surkastuminen, joka teki hänestä iäkseen kyttyräselän, kuvatuksen, joka käypi vain puolittain miehestä ja ihmisestä. Sitten hänen äitinsä kuoli rintatautiin, ja nyt Siiranpoika on elänyt joitakin aikoja epämääräisesti kuten taivaan lintu, saamalla palan siellä ja täältä, tekemällä tilapäisesti jotakin, johon vaivaisuudessaan kykeni. Mutta hänellä oli elävät silmät ja iloinen pää ja liikkuva kieli. Hän puhui paljon ja tiesi kaikista asioista taivaan alla, niistäkin, joista hänellä kaiken ymmärryksen mukaan ei pitänyt olla aavistustakaan. Sellainen oli Siiranpoika, joka puhui Rannan nuorelle emännälle kaivonkannella, ja hänen tarkoituksensa oli saada talon vene lainaksi kalastusta varten. Sellainen ei olisi tullut kysymykseenkään vanhan emännän kotona ollessa. Mutta nyt oli tilaisuus: Lupa heltisi. Nyt oli myöskin pikku Simon tilaisuus. Järvelle! Hän tunsi kiihkeää himoa tuon laajan, tumman veden ylle. Siellä odotti elämys ja seikkailu. Hän ilmaisi halunsa ja kuuli äitinsä sanovan kiivaasti »einsä» ja Siiranpojan suhtautuvan asiaan välinpitämättömästi. Mutta pikku Simo tiesi, että äidin »ei» oli toista laatua kuin vanhan äidin. Se venyi, ratkesi, antoi myöten. Lopputulos oli, että Simo istua kökötti veneen keskellä Siiranpojan soutaessa. He olivat menossa selälle, syväongelle. Laaja järvi läikkyi heikossa tuulessa mustansinisenä ja synkeänä. Rantoja saartavista metsistä erotti siellä ja täällä läikkiä, ihmisaherruksen ja peherryksen monikymmenvuotiset jäljet. Tämä laaja ja tumma järvi oli niidenkin äiti. Monet, monet kylmät kalat olivat nousseet sen vesistä pyydyksiin takertuneena, suu ammollaan mykästä hätähuudosta, saaneet hautansa ihmisvatsassa ja antaneet lämpöä ja liikettä. Harmaat asumukset kohosivat ja peltotilkku nosti laihoja tähkiään. Yhä vieläkin vuodesta vuoteen järvi antoi kylmiä ja mykkiä asujiaan jakamaan karujen rantojen kasvattaman perunanmukulan kohtalon. Järvi oli kuten suunnaton, voimallinen olento, jonka selässä tervantuoksuisessa veneessä vähäinen poikanen mykistyi epämääräisiin, juhlallisiin, pelkääviin ja aavisteleviin mietteisiin. Hän katseli vihaisia, mulahtelevia pyörteitä, jotka aironveto synnytti, kuunteli veden rytmikästä ropinaa veneen kokkaa vasten. Airot kitkasivat, ja Siiranpojan selkämuhkura nousi ja laski. Vene lipui ohi pienen saaren, joka kuusikkoisena ja synkeänä heitti varjon veteen. Sitten soutaja lepäsi, antoi airojen viistää vettä ja avasi suunsa. Hänen punainen, avoin suunsa toi pikku Simon mieleen Pimiä-Topin harakan vaativan kidan. Siiranpoika alkoi puhella. Kaveri oli kyllä tuollainen mitätön, alaikäinen, jolta ei tarvinnut odottaa vastausta. Mutta ehkä juuri sen vuoksi voi puhua salaisimmista, pohjimmaisista asioista, jotka polttivat mieltä. Voi ikäänkuin ajatella ääneensä tarvitsematta säpsähtää sitä hupsuuden oireiksi. Hän sanoi käyneensä pyrkimässä puotipojaksi kirkonkylän kauppiaalle. Mutta mitä tämä! Nauroi, että maha hyllyi kuten rimpi askelten alla. Ei hän nyt sentään ota sammakkoa kauppaansa. Niin sanoi, perkele! Mutta kyllä sen vielä muistaa. Sillä luhistuminen lähestyy sitä miestä. Sen vaikutelman Siiranpoika oli saanut. »Mutta Rannan se vielä viepi, nielaisee kuten viimeiseksi suupalakseen. Sellainen setä se kuitenkin on», sanoi hän kuten vastahakoisesti ihaillen ja tuijotti ikäänkuin ivallisesti poikasta edessään. »Silloin ne sinunkin päiväsi muuttuvat, poika! On eroa asiassa olla maailmalla ja olla Rannassa. Erään miehen aivoissa tapahtuu jotakin, ja sinunkin elämäsi on samalla viitoitettu.» Siiranpoika kyyhötti kokassa ja muistutti omituista haaskalintua. »On hyvä tietää, että aivot ovat sittenkin voimallisemmat kuin ruumis...» Hän vaikeni synkeänä ja vene ajautui heikkojen laineiden ajamana takaisinpäin. Pikku Simo tunsi pelkoa. Hän huomautti veneen kulusta, ja Siiranpoika tarttui rivakasti airoihin ja souti vimmatusti. He saapuivat järven selälle ja heittivät ankkurin. Sylittäin vajosi köyttä tummaan veteen. Syötit kiinnitettiin. Laiska mato sai olemukseensa elävyyttä ja ällistyttävää voimaa, kun sen selkärangaksi vajoteltiin väkäinen onki. Turhaa kiemurtelua. Pian ne vajosivat syvyyttä kohti lyijypainoisen siiman kiidättäminä. Sitten nyki, nyki ja siima lensi ylöspäin. Ensimmäiset ahvenet kohosivat veneeseen päristellen, harjakset pystyssä kuten pistinhyökkäykseen käyvillä. Pikku Simolla oli työ ja tuska irroittaessaan onkeaan tuollaisen pedon kidasta. Syönti oli erinomainen. Siimaa sai lappaa lakkaamatta. Matojen kiemurtelu, kuolevien kalojen päristely veneen pohjalla säestivät sopivasti saalistustunnelmaa, johon molemmat onkimiehet vajosivat sieluineen ja ruumiineen aivan umpipäähän. Heillä oli käsillä pyytäjän ilo ja onni. Kaikki häipyi kauas. Oli vain keikkuva vene, siimat ja kalat. Pikku Simon sydän läpätti, silmät hehkuivat, huulilla pulahti riemunhuuto, kun hän oli onnellisesti kiskonut suuren ahvenen veneeseen. Siinä se nyt potki, ojenteli harjaansa melkein Kalamatin kokoisena. Sillä Kalamatti oli aina näyttänyt pikku Simosta suunnattomalla ahvenelta, sellaiselta kalankuva-mieheltä. Vasta kun syönti heikkeni ja lakkasi, pojat joutivat katsahtamaan ympärilleen ja ikäänkuin äkkäsivät, että ongellahan tässä oltiin. Oli jo käsissä ilta. Riihien savut suitsusivat niistä paikoista, jotka sopivat näkymään. Uutisrieskaan oli päästävä nopeasti käsiksi. Aurinko läheni laskuaan ja valoi maisemaan merkillisen häivän. Kuikan synkeä huuto kuului kaukaa ja herätti omituisen väristyksen pikku Simon sielussa. Oli myöskin nälkä. Pyynnin kiihko oli pitänyt sellaiset tunteet siihen saakka pimennossa. Siiranpoika tarttui airoihin ja souti saarta kohti. He nousivat maihin, virittelivät tulen ja seivästivät ahvenia keppiin käristymään. Miten maistuikaan kala ja leipä rantakivillä, joihin heikko aalto loiskahteli. Nyt Siiranpoika muuttui kiusallisen laimeaksi, kun olisi pitänyt lähteä. Hän lojui, lojui ja ryhtyi sitten perkaamaan kaloja. Hän ajoi tuumansa perille, vaikka pikku Simo ikävystyi ylenpalttisesti. Hän sai vain kuulla, että alaikäisellä kalamiehellä on kuten hupsulla kissalla kiire näyttämään saalistaan. Oli jo viileä yö, kun he viimein saapuivat kotirantaan. Järvestä kohoili ohut sumu, ja syyskesän lempeä hämärä verhosi maisemia. Vene kolisi teloilleen, vesi solisi tapin reiästä, kalat koottiin. Pikku Simollakin oli niitä kokonainen ämpärillinen. »Nyt sen näkevät», pääsi hänellä. »Kyllä siellä on äidilläsi tärkeämmät touhut», sanoi Siiranpoika sulloen saalistaan resuiseen tuohikonttiin. »Kuuluu riiaavan renkiänne...» Hän katsahti Simoon ikäänkuin uteliaana siitä, että ymmärtääkö tämä mitään, ja lisäsi painokkaasti: »Saatat saada Hoplasta isän!» Hän nosti kontin kyttyrälleen, harasi mustan laukun kainaloonsa ja alkoi vaeltaa pitkin järven rantaa. Pikku Simo katsoi hänen jälkeensä. Hän seisoi siinä pahaisena käärynä ja tunsi itsensä yksinäiseksi ja hylätyksi. Kukaan ei olisi välittänyt hänestä, vaikka hän olisi uponnut järveen, kukaan ei ollut näkemässä hänen saalisrikasta paluutaan. Simo raahasi raskasta ämpäriään lyhkäisin ja voimallisin rynnistyksin kohti kartanoa, leväten ja läähättäen välillä. Hän saapui viimein kaivolle, kolisteli astioita tarpeettomasti kuvitellen äitinsä pian saapuvan, vinhasi vettä ja kaatoi sen kalojen ylitse. Kukaan ei tullut ja jälleen tulvahtivat mieleen yksinäisyyden, kovanonnen ja rankkuuden tunnelmat. Vain vihastus esti itkeskelyn. »Vai Hoplasta isän...» Hopla oli sellainen vanha mies, äreä karvaleuka, lerppahuuli. Hänen olemuksensa toi aina jotenkin pikku Simon mieleen kujalle, taivasalle ränsistyneen reen. Ja hän oli kerran sanonut Simolle vahingosta vihastuneena, että solkipäätä sietäisi sinunkin saada... Nytkö äiti touhuaisi hänen kanssaan niitä touhuja, joille Siiranpoikakin nauroi, ja antaa poikansa painua vaikka veteen. Sietääpä katsastaa, sietääpä vaatia ruokaa... Sillä hän tunsi sisässään huikaisevan nälän. Siinä oli aitta, jossa äiti kesäisin nukkui. Pikku Simo seisoi portailla ja kolkutti. Kuului liikahdus ja äidin ääni: »Poikako se on? Yökaudet jo koluaa! Ruokaako? Söisit siellä, missä maleksitkin!» Se oli äidin pauhaava ääni. Mutta lisäksi oli pikku Simo erottavinaan muita ääniä, sängyn narahduksen, kuiskutusta hoplahuulien lomitse, syljen tirskahduksen. »Ola itse ruokaa!» »Ei ole avainta!» »Ole ilman sitten! Opit menemään ongelle...» Pikku Simon silmissä oli vedet. Siellä oli Hopla varmasti äidin parissa. Tuo ikävä mies on vienyt hänellä äidin. Jostakin syystä hänessä heräsi muistikuva keväisellä halkorantteelta, missä Hopla ryskää kirveineen. Muori käskee häntä syömään. Mutta ruoka on pahasti myöhästynyt. Hopla oikaisee selkänsä, silmäilee pahantuulisesti ympärilleen ja päästää riippuvien huuliensa välisiä painokkaan lauseen, joka uppoutuu pikku Simon mieleen. Tämä lause tulee nyt kuten itsekseen, ääneensä hänen huuliltaan: »Perkele! Kun on kerran nälkä sydämen purrut, niin se on sama, jos ei nyt syökään...» »Mitä?» kuului oven takaa pitkään, ihmettelevästi, samalla kertaa kiukkuisesti ja pidätetyn nauravasti. Mutta sivussa oli kuuluvinaan toinen ääni, kuten tyytymätön murahdus. Pikku Simo seisoi aitan portailla hämyisessä ja viileässä yössä ja tunsi raskaana yksinäisyyden painon. Hän seisoi kauan äänettömänä ja näki kissan tulevan jostakin pehmeänä, notkeana, kohottavan päätään, naukaisevan ja nostavan omituisesti käpäliään tyytymättömänä ruohon runsaaseen kasteisuuteen. Siinä Pikku Simo seisoi jyhkeän harmaan oven edessä, josta jättiläismäisten naulojen kannat tuijottelivat kuten ivalliset silmät. Mutta yläovi oli raollaan, kuten paljon nauranut ja sitten väsyneesti haukotellut suu. Rappuset! Sisään ja ryömii ja katsastaa, mitkä tärkeydet vaikuttavat sen, ettei äiti voi edes raottaa ovea kauan poissa olleelle, vaivaa nähneelle ja nälkäiselle pojalleen. Tiilikiven hän pudottaa Hoplan niskaan, törkyisen ukon, johon äiti on mielistynyt enemmän kuin poikaansa, joka ei ole vielä aikamies, ei ihan... Hän raahasi pieniä tikapuita poikki kartanonmaan, raahasi innoissaan ja ähkien. »Mitä nyt?» Se oli vanhan äidin ääni. Muori seisoi solalla punan- ja valkoisenkirjava kori käsivarrellaan, hameet ylös ruopaistuina, etteivät kastuisi kasteessa. Pikku Simo pudotti tikapuut ja tuijotti maahan. Hän oli täydellisesti pudonnut toimeliaasta miehuudestaan pahaiseen poikaisuuteen. »Kalasta tulin...» »Kalasta? Hä? Rappusilla?» Mutta pikku Simo huomasi lävitse yön hämyn, että muorin kasvoilla oli merkillinen, lauhka ja riemukas ilme. Hän oli jälleen kuten jossakin pilvenkorkuisella. Kuitenkin hän huomasi, että kaivonkansi oli jäänyt auki ja sulki sen. Hän äkkäsi kalaämpärin ja katseli ja kallisteli sitä. »Eikös olekin! Sinunko saamiasi? Sellaista se on!» Tämä oli jo kelluntaa, aivan yli kohtuuden. Pikku Simon silmä välähti ylpeydestä kuten tahkotun veitsen terä. »Missä äitisi on?» »Aitassaan.» Sitten tuli jo kuten väkisten, itkuisella äänellä ja silmissä kimalteli kuten kaste: »Ja siellä on Hopla, se lerppahuuli...» Muori näytti putoavan kirkkaasta korkeudestaan tavalliseksi äreäksi eukoksi öiselle, kasteiselle pihamaalle. »Vai semmoisia! Vie rappuset paikoilleen!» Tämä tuli jo tavallisessa kuten tikkualaittavassa äänilajissa, ja pikku Simo totteli silmänräpäyksessä. Mutta muori mennä hohkasi jo aittaa kohti. Ovi jymisi hänen luisen nyrkkinsä iskuista, ja tiukkojen vuorosanojen jälkeen saranat narisivat. Sitten kuului ylinnä ja alituisesti muorin katajapensaanpaloa muistuttava ääni, johon joskus sekoittui Hoplan kähläisiä kirouksia. »Sinä täällä vain virittelet loppasuu-ukkojen kanssa niitä pyydyksiäsi, joista on seurauksena kaikki ketunkonstit, joita minun sitten pitäisi tehdä tyhjäksi...» Nyt pikku Simo näki Hoplan tulevan poikki pihamaan pirttiin, vyötään piukaten ja hiljaa kiroilla jupisten. »On tämäkin talo! Kateuksissaan siinä muorikin pomakan nosti...» Mutta kauan kuului muorin ääni tyttären aitasta.  Kestää tässä hänen juosta ja hakea oikeutta, kun tytär heti kun silmä välttää elää kuin pakana. Mitä siitä sitten on, jos joku entinen viritys on vältetty. Sillä voiton hän on saanut oikeudessa. Sitä vaille, ettei kauppiaskettua lyöty rautoihin. Tuomarikin jo tuimistui, kun niissä väärissä papereissa oli sellaisia nimiä, että niitä ei löydy annakastakaan. Ranta on nyt minun... Mutta tytär täällä vain niin miehenpuutteisena kuin ajatella saattaa kehittää uusia kilinneuvoja eteen. Hyvä, eitä se on edes luo loppasuu eikä joku maankiertäjä.. Hoplan tietää Hoplaksi. Silloin pikku Simo oli jo makuusillaan kyttyrässä peiton alla. Hän tunsi itsensä murheelliseksi ja yksinäiseksi. Äitikin oli kimmonnut johonkin etäälle. Hoplan hankautunut olemus kohosi heidän välillään. Pikku Simon täytti suru ja viha kuten vesi. Kuului aironvetojen tahdikkaat solskahdukset ja aaltojen ropina kokkaa vasten, ja hän nukkui. Mutta hänen äitinsä valvoi aitassaan, istui vuoteensa reunalla ja tuijotti eteensä. Autiota ja yksinäistä. Erämaa, erämaa oli hänen elämänsä. Kuten lohduton suo, josta vihaiset tuulet ja kuura-aamut pyyhkivät kaikki vaatimattomat hillamarjojen kukat. Hän oli vielä nuori, ja kuitenkin hän tuskin on alkanut, kun on jo lopetettava. Hänen toiveensa ovat luhistuneet, saaneet hänen tyytymään mieheen, joka on honkautuneen, aivan liiaksi taivasalla oleskelleen näköinen. Eikä sitäkään lohdutusta hänelle suoda, ei sitäkään. Elämä oli niin kovaa, kovaa erämaanvaellusta. Kostein silmin Rannan Liisa kallistui vuoteelleen ja nukkui kuten loppumattomien, laahaavien askelien kahinaan hiekassa. Mutta syyskesän yön hämärässä Rannan muori istui pöydän ääressä ja hamusi ruokaa suuhunsa. Hänen leukansa kävi, ja sielussaan eli samalla aikaa voitonriemu ja tappioitten aavistus. Rannan hän uskonsa mukaan oli vielä pelastanut, mutta tyttären eläväinen veri ja liha loihti jo uusia vaaroja näköpiirin rajoille. Kuitenkin paisui hänessä ilo ja ylpeys. Tuomari oli tuimistunut oikeussalissa ketunkeinojen keksijälle, maininnut vangitsemisesta. Asia tosin jäi vielä keskeneräiseksi, mutta varmemmalta tuntui jo Rannan lattiapalkki hänen anturainsa alla, ja metsän öinen henkäys oli kuulostanut hänen korvaansa kuten helpotuksen huokauksella. * * * * * Metsänreunan vesapuut kantoivat talven taakkaa nöyrin selin. Lumen pehmeällä, valtavalla matolla kulkivat jänikset ja metsäkanat etsien puunkuorta ja pajunvarpua. Niiden vaatimaton ja vapaa elämä talvisessa, armottomassa luonnossa oli vaaranalaista. Siinä metsänreunassa odotti kitsas, huolimattomasti katettu ruokapöytä, mutta myöskin kavalat ansat, joihin voi surkeasti hirttyä, äänettömäksi, räpistelemättömäksi, jähmeäksi kappaleeksi. Ja nämä ovelat paulat olivat Rannan Simon virittämät. Niin pitkällä hän jo oli ihmisen tiellä. Oli aamu, sellaisen talvipäivän aamu, jolloin auringon silmä vain kurkistaa eteläisten metsien ylitse maahan kaukana pohjoisessa. Pikku Simo hiihti kuten määrätietoiset miehet hiihtävät. Sillä metsäreunassa, missä pajujen latvahuiput pistivät esiin kinoksista, olivat ansat odottamassa saalista. Hänen takanaan kaivonvintti viritti aamulaulunsa, naisihmisen seisoessa kaivonkannella kohmeiset sormet salon ympärillä ja jäiset helmukset ropisten. Mutta vesakosta kuului metsäkanan pahantuulinen, noiduskeleva aamuväkätys ja parvi humakoi tiehensä aavistaessaan kaksijalkaisen vihollisen sihisevän ja nauskelevan lähestymisen. Mutta yksi näistä valkoisista linnuista oli juuri käynyt ansaan. Kylmä lanka solahti kaulaa pilkin, kuristi rintaa, kiertyi siipispankkaan, linnun liikuttaessa niitä väkevästi, sulkahöyhenten piirrellessä lumeen merkkejään. Silloin pikku Simo lähestyi ja linnun liikkeet kävivät yhä tempoilevimmiksi. Ansan perustin petti, ja samassa lintu jo vilisti pilkin lumia, johon höyheniset varpaat ja räpiköivät siivet heittivät hätäiset merkkinsä. Mutta lentoon se ei päässyt. Metallinen lanka kahlitsi sen toisen siiven. Pikku Simolla pääsi heikko ulvahdus. Hän polkaisi väkevästi suksiaan ja takaa-ajo alkoi. Kaksi sydäntä takoi hurjasti rintaluitten vankilassa. Saalis, saalis oli toiselta karkaamassa, ja elämä, elämä riippui toisella höyhenisten varpaitten harpoissa. Niin ne taistelivat lumessa pitkin metsänlaiteita. Joskus linnun pörräävät siivet kohottivat sen lyhkäiseen lentoon, mutta sitten sen kulku näytti jo vaivalloiselta. Takaa-ajaja läheni, suksisauva oli jo iskuun kohotettu, mutta samassa hätäinen ja taitamaton potku lennätti iskijän suinpäin lumeen. Tuon toimeliaan linnun viimeiset vaiheet talvisen taivaan alla näyttivät ainakin hieman jatkuvan. Pikku Simo nousi polvillaan hengästyneenä ja hikisenä. Hän oli kiukkuinen ja hetkeksi lamaantunut. Hän huomasi edessään talvitien, jota hevoskikarat ja karisseet heinänkorret koristivat. Sitten hän kuuli mutkan takaa hevosen kulkusien kilinän ja lyhyen, tuiman pamahduksen. Samassa säikähtynyt hevonen laukkasi ohi. Ohjakset olivat valtoimina, ja reen perässä oleva suuriturkkinen mies näytti omituisen välinpitämättömältä. Jotakin kosteaa ja punaista näytti kumpuilevan hänen kasvoistaan. Tämä näky vavahdutti pikku Simon läpättävää sydäntä. Siinä oli jokin tapaus: pamahdus, ohjaamattoman hevosen hurja laukka... Hän huomasi lintunsa saaneen ilmaa siipiinsä sen verran, että jäljet lumessa loppuivat. Eikä hän yrittänyt niitä enää etsiäkään. Sillä metsäkanalla oli siis vielä edessään elämää, askelia lumessa, puunurpuja, ehkä toipuminen, kevät ja kevääntunteet, uljaanpunaiset silmäkulmat, kesä, pesä ja piipittävät poikaset... Mutta hurjistunut hevonen laukkasi helisevin kulkusin pitkin tietä kohti Rannan taloa, missä valtoimet ohjakset takertuivat raakapuihin, hevonen törmäsi seinää vasten ja Hopla vänäsi sen siihen kiinni. Silloin huomattiin, että reen perässä turkin sisässä oli kuollut mies. Veri punasi hänen kasvojensa toisen puoliskon, oikea käsi oli hellittänyt otteen laukaistun revolverin perästä ja päällä lojui pullo, jonka pohjassa läikähteli vielä pikarillinen viinaa. Tämä omituinen ajomies oli kirkonkylän kauppias. Kuinka nyt vapisikaan Rannan muorin sydän harmaan talvisen taivaan alla, vapisi vihasta, ilosta ja ylpeydestä. Siinä lepäsi nyt vihamies avutonna ja hiljaisena, kuolleena, oman kätensä lopettamana. Piru, jolle hän oli kätensä antanut, ei lopulta näyttänyt hänelle muuta tietä kuin mustan pyssyntorven. Sillä maallinen laki oli uhannut häntä vankeudella, koska hän lain ja oikeuden varjolla aikoi anastaa lesken omaa. Mutta missä ovat nyt konnankoukkusi, väärät paperisi, ihmiset ja nimet, joita ei löydy kenenkään kalenterista.. Kun aurinko pilkisti Paltomäen takaa ja heitti punertavat, raukeat säteet hangille, niin se oli kuten ilotulitus Rannan kartanolla. Talo oli ja pysyi oikealla omistajallaan. Kavala anastaja lepäsi reessään pihamaalla, johon pillastunut hevonen oli sen kuljettanut, ikäänkuin todistaakseen vääryydenteistä. Juhlamieli täytti Rannan muorin poven. Hänen täytyi etsiä kirja ja virittää virsi. Hänen hieman kimeä ja hinkuva äänensä täytti tuvan. »Mitätön taru on sun sukus suuri Ja valtas, voimas tyhjä varjo juuri. Ja taito kaikki, toimi, viisaus Katoava niinkuin tuulen humaus...» Mutta Hopla oli vetänyt peitteen kuolleen kauppiaan ylitse, naukannut suuhunsa viinatilkan pullon pohjasta, kääntänyt hevosen, istunut urhoollisesti pukille ja nykäissyt hevosen juoksuun. Niin kävi hieman kaamean kyydittävän kotimatka pitkin hiljaisia metsäteitä kulkusten helistessä. Tuo ajoretki oli alkanut pakkasäkeänä talviyönä, kun kauppias ei saanut unta, kun kaikkien vastuksien ja vaivojen haamut näyttivät pilvenkorkuisilta ja päällekaatuvilta. Niitä voittamattomia pulmia oli monta ja monta laatua, enimmäkseen taloudellisia. Rannan asia oli niistä vain yksi. Kirkonkylän kauppias oli kuten saippuakupla, uloskäsin komea ja mahtava. Hän tiesi nyt itse, että tuho ja luhistuminen, köyhyys ja häpeä kolkutteli jo ovia. Hän tunsi, että tämä hiljainen pakkasäkeä yö tulisi vetämään eräänlaisen tiliviivan hänen elämäänsä. Niin hän oli ajatellut pitkin autioita metsäisiä teitä kulkusien helistessä, seuralaisenaan pitkä, kirkas pullo. Koko yön hevonen käveli ja ravasi pitkin teitä ilman päämäärää, ja ajomiehen aivoissa ajatukset ravasivat sinne ja tänne, kunnes päivän valjetessa löysivät levon. Revolverin lyhyt, kuiva paukahdus teki pisteen, avasi pakotien. Kirkonkylän isonen kauppias oli ampunut itsensä, ja kohtalo tahtoi, että Rannan talossa, jonka hän oli aikonut vääryydellä anastaa, oli tämä tapaus ensiksi todettava. Siinä oli uutinen pitäjälle. Pikku Simo seisoi ääneti suksillaan ja kuva tästä tapauksesta ympäytyi ainaiseksi hänen mieleensä. Mutta kuten jokin suuri hyvyys, voiton ja kuoleman näky oli pehmittänyt Rannan muorin sydäntä ja kasvoja. Hän asetti virsikirjan hyllyyn ja kääntyi tyttäreensä: »Hopla on Hopla! Mutta kuitenkin eri mies kuin kerrallinen Telki. Mistäpä sinullekaan parempia... Ottakaa kuulutus, niin synti välttyy...» Rannan Liisa kääntyi akkunaan. »Mitenkäpä otit! Ei ole mitään kuolintodistusta vainajasta...» Yhä vielä viipyi menneen aviomiehen ja vävyn haamu Rannan talon seutuvilla. Viipyi, viipyi. Sillä jonkin vuoden kuluttua kävi ilmi, ellei metallinsiru, joka lävisti erään kauppiaan aivot, ollut kuitenkaan kuolettanut niissä aivoissa kerran syntynyttä ajatusta Rannan metsäisen talon omistussuhteista. Turhaan Rannan muori oli veisannut riemuveisun, kun riitakumppani oli kuollut ja rehellisyys perinyt maan. Sillä paperit olivat jääneet. Kauppiaan sekavan pesän selvittelijä oli myynyt Rannan talon riitaisen omistusoikeuden jollekin etäiselle ja yritteliäälle liikemiehelle. Tämä koetti saada saamiselleen lainhuudot mahdollisimman hiljaa. Mutta virallinen kuulutus vuoden ja vuorokauden ajasta, jolloin asiasta voisi panna vastaan, tuli kuitenkin Rannan vanhan emännän tietoon. Paperinen loukku riippui jälleen Rannan talon ja sen asukkaiden yllä, uhkaavana ja hirmuisena, kellastuneet paperit, mustat kirjoituskoukerot kuten virityspuut. Rannan muori nuuhki ilmaa ja silmäili ympärilleen, kuten nähdäkseen jossakin entisen vävymiehensä luurailemassa ilkeä virne suupielissään, kuten hänen sisäinen silmänsä näki tuon menneen miehen nykyisen taistelun ja vaivan alkujuurena. Hän sulloi kirjavaan koriinsa leipää ja voita ja lähti astumaan kohti kaukaista kaupunkia, tuomarin puheille. Niin astui tuo kellertävä, ryppyinen nainen, nenän- ja leuanpää uhkaavan lähellä toisiaan, toistakymmentä peninkulmaa sannoitettuja teitä. Hiekka sihisi hänen ruojuttensa alla, musta silkkihuivi kiilteli hänen päässään. Niin hän kulki ohi outojen talojen, ohi ihmisten, jotka eivät suinkaan voineet aavistaa ikuisen oikeudenetsijän erämaanjärven rannalta siinä astuvan. Hän istui tuomarin kapeitten herraskasvojen edessä itsepäisyyden ja epäluuloisuuden perikuvana. Hän ei käsittänyt juuri mitään nopeasta puheesta ja huolehti kaiken aikaa hoikan kukkaronsa kohtaloa alushameensa taskussa. Lopultakin hän kieltäytyi antamasta asiaansa asianajajille. Hän pelkäsi, että ammattikäräjänkävijät vain puhuvat ja puhuvat, vitkuttavat ja vitkuttavat asiaa, kunnes tietävät, että tyhmän muorin kukkaro on tyhjä, eikä hän liioin voi sinne uutta rahaa hankkia. Hän astui nuo monet peninkulmat takaisin, astui astui, sinne missä hiekoitettu tie loppui ja polut ja pitkospuut alkoivat ja Ranta seisoa kyhjötti järven rannalla kuten peloissaan taistelusta, joka sen omistamisesta oli käynnissä. Mutta jälleen nähtiin Rahnan muorin saavan jotakin aikaan. Hän pystyi tekemään anastajien omistusoikeuden kysymyksenalaiseksi ja estämään lainhuudot. Mutta tuo paperinen petolintu jäi yhä eloon. Se kierteli jossakin, ja joka hetki rypistyvän muorin oli teroitettava kuuloaan aavistaakseen sen siipien havinan, kavahtaakseen puolustusasentoon. Näinä vuosina, jolloin taistelu Rannan talosta oli jäykistynyt tällaiseksi jonotukseksi ja jolloin ison maailman ihmiset kaivautuivat vuosikausiksi maakuoppiin ja ampuivat toisiinsa metallinkappaleita, pikku Simo kasvoi ja vahvistui huomattavasti. Yhä enemmän oli päivissä jo työtä ja velvollisuutta. Sellainen aurinkoinen kesäpäivä läikkyvän järven rannalla, jolloin he Pilpan poikien kanssa sitoivat hurstihousujensa lahkeensuut, sulloivat ne hiekkaa täyteen ja näin painostettuina kahlasivat matalassa vedessä ja olivat Kolun vaarina, voiman ja arvosmiehenä, sellainen lapsellinen päivä tuntui jo jääneen muinaisuuteen. Oli raskas kirves kovien ja muhkuraisten puitten ääressä, hevosen ohjasnuorat ja suuret palelemiset pakkasessa kitisevän reen perässä. Äidistään hän etääntyi. Sillä äiti liittoutui yhä lujemmin Hoplan kanssa ja alkoi tehdä lapsia, vaikka pappi ei ollutkaan tätä toimenpidettä siunannut. Sillä eräs vuosia sitten merien takana haudattu Jussi Telki pysyi yhäkin paperiasiallisesti Rannan Liisan miehenä. Se oli toinen synkeä pilvi, joka varjosti Rannan Ellin iltaisia päiviä. Hänen leukansa kivertyi ja kielensä hioutui vihan ja kiukun jäytäessä sisuksia kuten myrkyn. Eikä Hoplakaan ollut onnellinen. Hän torjasteli sänkipartaisena ja synkeänä ja noitua purrasi itsekseen. Palkanmaksun laita oli niin ja näin, vaikka tässä oli mies joutunut entistä lujemmalle. Hän oli jo muka kuten talonmies, vaikka hänellä ei kuitenkaan ollut siihen osaa eikä arpaa. Tuskin oli tyttärelläkään ja jopa muorillekin jäänee jäljelle vain paha suunsa. Sillä herrat tämän talon, lopultakin vievät. Puske siinä sitten töitä ja ujuta itsesi. Yhä haluttomammaksi Hopla kävi töihin ja mielistyneemmäksi uneen. Eikä Rannan muori saanut häneen mitään vauhtia. Hänhän oli jo kuten talonmies. Jos antoi hänelle lähdön, niin pennut jäivät ja oli otettava uusi palkkalainen sijalle, jonka kanssa loppujen lopuksi miehenpuutteinen tytär voi järjestää saman menon. Siten kiusat ja synkeydet ja taistelut hulmahtelivat Rannan talon yllä kuten liput niinä vuosina, jolloin pikku Simo kasvoi ja vahvistui huomattavasti, jolloin hän jo varhain kesti työpäivien vilua ja hellettä. Talon seinät harmistuivat, paikat pelehtyivät. Toivottoman odotuksen ja rappion henki verhosi kaikki. Niinä vuosina oli isossa maailmassa sotaa ja sodan sanomia. Taistelun pauhu ei kuulunut erämaan järven rannoille, mutta nälän käsivarsi oli ulottuvaisempi. Akanaisia jauhoja oli vallan vähän, ja petäjänkuorilevyt kuivuivat keväisissä tuulissa kuten valkoiset, kapeat lakanat. Kansan kasvot kapenivat. Järven kala ja lehmien lypsyt turvasivat hengen säilymisen. Mutta myöskin eräs sotainen elämys jäi pikku Simon mieleen siltä keväältä. He olivat Hoplan kanssa irrottamassa ja vedättämässä turpeita tunkioon. Yli järven selän, jonka lumet loistelivat, kantautui kiväärin pamahtelu. Joku sodassa olleista nuorista miehistä oli lomalla ja näytti omaisilleen ja kylänmiehilleen aseitaan ja taitoaan, ampui maaliin. Sitten kuului outo surina ja heikko napsahdus. Harhautunut kuula oli osunut turpeenvetäjien ajopeleihin. Hoplaan tuli hätäytynyttä toimeliaisuutta. Hän rymähti pitkäkseen ja ärjyi neuvojaan: »Poika, rupea maata! Rupea sinäkin, ruuna! Ampuu ne sinutkin!» Mutta uutta surinaa ei kuulunut ja Hopla nousi jälleen pystyyn kiroilla jupisten. Mutta taistelulla Rannan talosta ei näyttänyt olevan äärtä eikä päätä. Se jatkui ja jatkui: Näinä aikoina päättyi Rannan Simon lapsuus, mutta hänen kohtalonsa arpa ei ollut vieläkään langennut, kuten hän keksi myöhemmin nuorukaisviisaudessaan.