Aaro Hellaakosken 'Me kaksi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3740. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot. ME KAKSI Runoelma Kirj. AARO HELLAAKOSKI Porvoo • Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1945. SISÄLTÖ: Tekijältä Esittely Ensimmäinen laulu: Taas kävi kuin joskus ennemmin Toinen laulu: Meni veljeni maailmalle Kolmas laulu: Yöks päivä ja Ilta jo vaihtui niin Neljäs laulu: Kantaatti Viides laulu: Oi paperikori, sua kateeksi käy Kuudes laulu: Kuluu vuoden jälkeen vuosi Seitsemäs laulu: Päämiehet Rajasuutari Paperlkausi Kalle kaupungista Käsi pieni Kahdeksas laulu: Tasaajalla Lentävä Hollantilainen Työlamppu Arabialainen laulu Ritari Rankki Syys-ilta Yhdeksäs laulu: Niin, veljeni, olet käynyt kierrokses Kymmenes laulu: Päiv' päivältä mua ahdistat Epilogi: Kuolemanlaulaja TEKIJÄLTÄ »Me kaksi» kolkutti aikanaan monen kirjapajan ovelle, löysi sattumalta kustantajan ja ilmestyi syksyllä 1920. Sittemmin jotkut ovat kyselleet uutta painosta. Tosiaan, neljännesvuosisadan takaisen runon äänessä lienee yhä jotain tuoreutta ja voimaa, joten — — tässä tämä nyt on. Näin vanhaa tekstiä ei tekijä tietenkään malta laskea käsistään aivan muuttelematta. Nuorukaisen sananvalintaa ja säetekniikkaa on lievästi autettu. Lisäksi runoelman keskiosa on laajennettu, siinä määrin, että kahdeksasta »laulusta» näkyy paisuneen kymmenen. Kokonaisuuden sävy ja johtolanka ei tällä sentään ole muuttunut. Lisäykset ovat nimittäin melkein kaikki vanhaa perua ja kuuluvat samaan aihepiiriin, ovatpa aikanaan osaksi olleet ehdolla tähän kokonaisuuteen, vaikka karsiutuivat pois, lähinnä syystä, että runoelman eepillinen linja olisi yksinkertaisempi ja selvempi. Nyt on »Elegiasta oodiin» palauttanut kappaleita 7. ja 8. lauluun; »Maininki ja vaahtopää» toi mukaan 4. laulun. Myöhempiä ovat vain puolisen tusinaa uutta säkeistöä siellä täällä ja lopuksi epilogi, Joka on otettu »Jääpeilistä». Tunnen elävästi, että runokin on jossain määrin ajan ja paikan sanelema, enkä ole, kuten näkyy, mitään varsinaista uudestimuokkausta rohjennut tehdä. Jätän lukijan ratkaistavaksi, onko kirja yllämainituilla toisarvoisilla muutoksilla mataltunut tai syventynyt, löyhtynyt vai lujittunut. Tekijä ainakin aavistelee, että eräs nuoruus — jota ei kukaan kadehtine — on nyt entistä oleellisemmin siirretty näitten kansien sisälle. ESITTELY On rauhanvuodet aikaa eepoksen, mut aika melskeinen on runon äiti. Se laulu, joka äsken viel' oli arka ja omaan kuorehensa sulkeutui, se laulu nyt, kun tuskan aurat kyntää maanpinnan ristiin rastiin syvin viilloin, se singahtaa kuin kiuru taivahalle. Se voisi olla kevään, toivon kiuru, ja huhuta: On kesä eessäpäin; sen kesän tuloa jos silmät meidän ei nää — jos meidän osanamme vain on kipu, pimeys ja pettymys —; me toivomme: on jotain siemenessään! se kerran kasvakoon ja peittäköön maan haavat, vertavuotavat ja syvät, ja meidät peittäköön ja laulut meidän, ja tuokoon ajallansa heelmät hyvät. Mut kevään kiuru ei se ole, ei. Sen siivet mustat on, ja ääni sen ei viserrä, vaan kuivin kielin puhuu. Se syntyessään onhan nähdä saanut jo valheen syövän sanaa »ihmisyys», ja petoksen, mi liittyy sanaan »elämä»; ja turhuutta se kasvoihin on saanut niin liki katsoa kuin ihmissilmä voi. Se laulu tilinsä on tiukan tehnyt, ja tähtein silmät on sen synnyn nähneet. Ei visertäin se laula valheen ylistystä. Se puhuu vain, jos ehkä kuivin kielin, niin ehkei silti kuivin sydämin. Se laulu, joka nyt suuvuoron saakoon, se nuor' on synnyltään ja lämmin vielä. Sen kuulin äsken entis-ystävältä, kun yksiss' istuin iltaa vietettiin. Oli käynyt, niinkuin aina käy, kun vuosiin ei toisiaan oo nähty eikä kuultu: niin ollaan vieraitakin vierahammat, näönvuoksi kerroskellaan jotakin; suu puhuu, mielessä on ikävyys. Kun toiste joskus kadull' kohdataan, kätt' lyödään: »Peijakas kuin kylmä ilma.» »Niin aivan. Kuin lie paljon pakkasta?» »Suo anteeks, mull' on kiire. Terve!» »Terve.» Me istuttiin siis yksiss' ensi-iltaa ja toivottiin — kun kuluis tunnit pian! Hän ennenpitkää suuttui mokomaan ja ajan kuluks kertoi juttusen. Sen itse vältti muilta kuullehensa, en muista keltä. Mutta eiköhän lie itsestänsä haastellutkin kuoma — niin monet merkit siinä viittaa häneen — tai sitten on se vapaa improvisatio, ja sitä varmemmasti häneen vertaan. En tiennyt ennen kuoman runolahjoist'! Hän loppuun asti tarinansa vei, ja katsoi kelloon, kätteli, ja läks. ENSIMMÄINEN LAULU TAAS KÄVI KUIN JOSKUS ENNEMMIN Taas kävi kuin joskus ennemmin. Sydän kapinassa on, taasenkin. — Mlntähden? — Sen taivas yksin tiennee. Kai liian täydeksi tullut lienee ja kuohuvan maljan lailla nyt yli laitain se siis oli läikkyillyt. Se ei tyytynyt kilttinä nukkumaan, ei tyytynyt holhotun asemaan. Kovin ahtaaksi tuntien vankilansa se raivona puisteli kahleitansa, niin ponnisteli ja elämöi kunis Irti pääs, oven auki löi. Minä riensin päin Sydän-ystävää ja koetin houkkaa tyynnyttää: — Hyvä ystävä, hiljemmln, pidättyvämmin! Veri sulla on liian vilkas ja lämmin. Sua vasten on tapa ja ymmärrys ja yhteiskuntajärjestys. Miks riehut, kun kiittää tulisi sun? Saat hyvän ja lempeän kohtelun, työn saat, puvun, kampauksen säännöllisen, saat ruuan kohtuullis-terveellisen. Ah, järjen valo sua valaisee! Ja kahleet ei nukkuen kiusaa tee. — Mut Sydän, se hullu poika, huus: »Mene hiiteen, Järki, sun holhoiluus olen kylläynyt. Sinä otat, et anna, mua ilman vaikka et silmua kanna. Ja järjen valo! — on tarpeeton kun kutsuni auringon alle on.» 14 — Sydän parka, sen puheesi hourinnaks pian huomaat, kun tuumit päivän ja kaks. Sinä syntynyt olet napapiirin alle, maan kylmän kylmälle kamaralle. Ulos katso! — Käy viima. On lumiset maat. Nuhan, influenssan varmasti saat. — Mut sydän ei tyytynyt sittenkään. Se halusi keskeen hangen ja jään. Kuin paljon järjen kultia ikään toin tarjoksi, eihän kelvannut mikään. Se lähti. Ja seurata täytyi mun. Käskynkkää läkslmme kulkuhun. TOINEN LAULU MENI VELJENI MAAILMALLE Meni veljeni maailmalle; ja hän taivalsi päivän sen ihan aamusta illan alle kuin leijona janoinen. Hän katseli ihmehissään sen suuren touhun vuoks — ei oisi hän koskaan, ei missään sitä arvannut aivan tuoks. Veli seurasi kaikkien teitä, meni kaikkien huoneisiin, ja, koska hän himosi heitä, hänt' aina siedettiin; kävi piirissä oppineitten, monet haastatti viisahat, pinot penkoi papereitten, imi kirjat paksuimmat, teki töitä, kyselemättä kuka tuosta palkan vei — kaks olihan tervettä kättä jos lihavaa niskaa ei; hän taiteet poikki ja pitkin tietysti kahlasi myös ja suuret mestaritkin sai nähdä itse työss', hän söi, hän joi, ihan julki hän lempi, ja lemmen sai, majat korkeat, matalat kulki, mut uupuiko? — mitä vai! Hän riemahti nauruun vahvaan kera iloisten veikkojen, kerall' itki itkevän rahvaan ihan pohjasta sydämen, sai suuhunsa sanoja, joilla maailmoja parannetaan ylipäätään, ja kapinoilla kukin aika kohdaltaan. Mihin kerinnyt hän ei oisi tuo veljeni, hullu mies, mitä maljaa hän ei joisi kun vain sen tavaksi ties! Ja ihastusta riitti koko päivän, ja illankin. Hän eli ja elämää kiitti, tuli kaikesta ihmeihin. Mut eiköpäs iltasella jo ollut allapäin! Oli alkanut — ajatella. Ja hän haasteli lopulta näin: »Join kaiketi elämän vettä ja sykkiä täytyi mun, mut sittenkin tuntuu, että tätä hiukkasen vieroksun. »En mahdu tänne. En jaksa ihan olla niinkuin muut. Ei lämmitä kauppasaksa, ei lorut, ei paperisuut. »Niin paljon viisautta ja muuta tärkeää. Se suuremmoista on, mutta se mitä hyödyttää? »Isot luudat ankarat vaan maan pinnan jos puhdistais, sen suuren tunkion latvaan jos ihminen nostettais: »tuli kunhan pantaisi alle! — mitä silloin häviäis? Hm. — Sauhu taivahalle! Kasa tuhkaa maahan jäis. »Sa etköhän luule, tuosta ei muuttuisi mitäkään. Yhä taitaisi tähdet juosta, kuin ennen, piirejään. »Mars-naapurin viisas vaari näkis kaukoputkellaan: Yhä entinen kuun on kaari, maa kiertää aurinkoaan.» — Kas niin! Olen voittanut pelin. Niin tuumasin itseksein. Slks hiukkasen pilkkaelin ja haastelin veljellein: — Veli kallis, jo joit pahan liemen, jossa basilli asustaa, se on »maailmantuskan» siemen ja monet se tartuttaa. Se tauti on soma siitä, se ei sokkona työtään tee, ei kehnoa miestä niitä, vaan parhaan valitsee; ja se hienosti opereeraa: hyvin vitkaan ja harkiten, solu solulta, analyseeraa se hajalle kudoksen. — »Vai niin», veli lausui, »estää en tautia tahdokkaan, mun vereni kai sen kestää ja ma siltä voiton saan». KOLMAS LAULU YÖKS PÄIVÄ JA ILTA JO VAIHTUI NIIN Yöks päivä ja ilta jo vaihtui niin. Valot sammui, ja portit suljettiin. Yhä katua kuljimme vierekkäin. Läpikohmettuneeksi jo veljeni näin. Katulyhdyn kohdalle tultihin. Sydän-veljeäni ma tarkastin. Hän vaikeni. Muuttunut oli hän; näin kasvoissa ilmeen synkeän. Ma hymähdin. — Veli, varroppas, jos sulattelisimme suonias; osas johtanut olet, nyt vuoro mun on käydä oppaaksi kulkuhun. Ma kutsuin ajurin lähimmän. — Hei, vanha veijari, nähnethän kuin vilu on meidän molempain. Vois auttaa ryyppy ja naikko vain. Ja ajuri vastasi: »Olkoon niin. Voin viedä paikkoihin parhaisiin. No, herrat on hyvät ja sitta nee! Nää, ruuna, mitä se vitkailee!» Ajo tyhjiä katuja pitkin vie. Hevon kaviot napsaa, ja narskuu tie. Kaks viluista sälliä sivuutetaan ja herra, kaulus korvillaan. »Ptruu, ptruu!» — Me jo ollaan perillä siis, ja avain porttiin! — no vieköön hiis. Pois reestä, ja piiriin pihamaan; ajomies jo koputti akkunaan. Sulo huone, mut naikko uninen on. Löin Eevalle kouraan kukkaron: — Lue lantit, ja edestä kaiken suo nyt lempeä, niin, sekä viinoja tuo. Tuli konjakit, viinit, whiskyt ja muut. Pian lämmittiin, pian laukesi suut. Ja ma katsoin Eevaa, ja huomasin sen ett' oli hän nuori ja suloinen. ja Eeva kuiskasi: »Rakkahin!», mua suuteli huulin polttavin. Veri päähän nous, kohu korvissa soi — en mitään, en mitään muistaa voi. Kun heräsin tuosta ja aamun näin: pahus soikoon, nainen on vierelläin, hän pyyhkii tukkaansa tutisevaa ja surkeasti oksentaa. Mut oikeastaan — olen kuokkurimies. Mikä riivasi mun? Piru naiset ties! Näin lankesin loukkuun, jonka ma tein päänmenoksi Sydän-veljellein. Hänen istuvan, kirjoittelevan nään läjä tupakanpätkiä vierellään. Hän pikarin täyttää ja mulle tuo: »Noh, kohmeloryyppy. Ota ja juo! »Mitä tuumit, jos lähtisimme pois? Kai tuntuu kuin nälkä ja hiuka jo ois? Pue päällesi — please adjust your dress — pian, tai saat rypeä yksikses.» Hän käskee, ja minä tottelen. Olen niinkuin piiskattu poikanen, joka, nurkassa seisten, aprikoi, hänt' yksin miks kohtalo rusikoi. Osat vaihtui niin. Minä häpesin, kuperkeikan tehneeni huomasin. Sydän-veikko mun puolestani saa iät päivät vapaana vaeltaa. Mut hyvä, jos muistaa mun hiljalleen sitä paperikoria ylistäneen, joka tänään häneltä lahjan sai. Hänen on tämä vuodatus, tottakai: NELJÄS LAULU KANTAATTI _Infernon poika_ Ne tahtovat käydä maailmaan, ne jo haastavat kapinasta, ja tuskin heidät hillityks saan läpi porttien painaumasta. Hyvä on — en pidätä heitä, — minä en ole vanginvahti — nyt käyköön Helvetin mahti sekin vapauden teitä. Tämä hullua järjestelmää on näin maalima kahtia panna: puol' toinen, ml käy alla auringon, elon vettä ei toiselle anna. He tuolla, he kirjainta seuraa ja sanaa, oman parhaansa tänne he manaa, jos vastaan panna se tohti tai loimusi taivasta kohti. Ylipäätään suoraa väkeä he siimana tänne valaa. Ei ihme, jos mieli äkeä Infernossa voittaa alaa, jos tuomitut oikeuttansa kysyy, moni kostoa hautoo povi. Se on selvä, ja selvänä pysyy: nyt auetkoon jo ovi. Te siellä, te asujat valkeuden, pian näätte nyt vierellänne epätoivonne, uhkanne, kaiken sen, jonka kätkitte itseltänne. Valon heimo, pelkosi heitä, oman itsesi meissä tapaat, voit silmiin katsoa meitä, ole vapaa kuin me oomme vapaat. _Infernon marssi_ Infernon hetki on täyttynyt, sen portit on auki lyöty nyt, ulos joukot rynnäkkövalmiit käyvät, sinitaivaan alle järjestäyvät. Alust' aikain paossa piillehet, he nyt ovat esille tullehet, he maksavat velkaansa maailmalle ja he polkevat nyt sen jalkainsa alle. Pois tieltä. Turha on vastustaa. Hei, kaukana tuolla jo ratsastaa Infernon poika nuorin, hän, iskussa sukkelin, suorin, hän, loistava, syntynyt hävittäjäks, Infernon edelläkävijäks, hänen eessään ei suorana seistä voi ykskään teistä ei meistä. Hän tullut on tulella kurittamaan. On vapaus hänellä ratsunaan, on ohjina oikeus silkka ja ruoskana kirkas pilkka. Hänen katseensa teidät puhki syö, hänen ruoskansa kasvoihinne lyö, hän Uskonne joukot jakaa ja Toivon hän kiertää takaa. Hei, katsokaa, hänen jäljissään käy mustia pilviä vyörymään, se on meidän, Helvetin uho, ja sen helmassa piilee tuho. Se on omaanne, katkua pistävää. Joko itkettää? joko yskittää? Oman tuskanne saitteko maistaa, epätoivonne katkua haistaa? On turhaa maan sekä Taivaan työ, nyt on voittava kipu ja kauhun yö, Ja sen turvissa Inferno niittää Ja laihoa riittää, riittää. Hei, kuulkaa huutoa enkelten, kun usvassa lentävät valittaen ne, Itkien kauhua allaan, Ja yskien tukehtumallaan. Enkelten laulu Lyötynä on hyvä. Hetki viivästyvä uhkaa viime voimat masentaa. Kaikk' on rikki, jolla äsken vielä olla saattoi arvovaltaa oikeaa. Usko lyötiin lakoon, Toivo karkas pakoon, pahan näköä jo säikähtäin. Järkkyy taivaan pielet, Joukot rienakielet riehuu, pyhätöitä hävittäin. Vielä koittakaamme. Avuks kutsukaamme ahdistettuin turva, Rakkaus. Rakkauden mahti, anna uusi tahti, uusi toivo, uusi uskallus. Kokoon kaikki hyvä: hetki viivästyvä saattaa kaiken, kaiken hajottaa. Rakkauden henki, auta taistellenki, auta joukkoamme hukkuvaa. _Voittaja_ Infernon nuorin poika, hän pääsi voittajaks ja käskyt rauhan, lempeyden jätti miehillensä. Hän saapuneensa tiesi kuin kauhun kantajaks, ties oikeuden armotonta työtä tehnehensä, ties tuskan auran maata nyt syvään kyntäneen ja miekan tiesi lyöneen ja ruoskan sattuneen. On taivas lannistettu, maan käyty oikeus, nyt jatkakoot he itse — on heillä vapaus. Hän nousi kumpareelle ja, päänsä paljastain, loi katsehensa tyyntyneille taistotanterille. Siin' on hän uljas nähdä, kuin aikain sammuvain ois kuolonvahti hän, ja alku tuleville. Infernon öitten muistot jos polttaa rinnassaan, niin hymynä ne hohtaa vain hänen huulillaan, ja viime säde päivän, pois kuolleen, hajonneen, vain uuden aamun hohteen luo hänen otsalleen. Niin näyttää voi, mut toisin hän itse aavistaa, kun hävityksen viestit hänen silmiänsä kohtaa. Inferno, kauvan vangittu, nyt verta janoaa, Ja loimut murhapolttoin yhä vielä hohtaa. On kaikki siellä sekaisin, lyö veli veljeään, ja kuuluu hätähuudot, käy parku yhtenään. On turhaa järjen manaus ja lohdutuksen työ — ken siihen ryhtyy, kiroten he maahan hänet lyö. Infernon poika, voittaja, hän, taiston kärkimies, hän rinnassansa tuntee tuskan aallon lyövän ja syyllisyyden hampaan kipeästi syövän. Hän kantaa tästä vastuun, sen hän selkeästi ties. Pois sotisopa päältä, pois kilvet, miekkavyöt, nyt alkaa päivät kuumimmat ja raskahimmat työt, nyt käyvä on hän joukkoon kuin veli veljen luoksi, on käyvä työhön nöyryyden hän — voittonsa vuoksi. _Profeetta_ Turhaa, turhaa kaikki on, auttaa heit' on mahdoton, tehoa ei tunto, järki; kostaen he kaiken särki. Sen he siis on oppineet! hulluuteensa hukkuneet, heist' ei kokonaista luoda. Karvas on se kalkki juoda. Mun on yksin kaikki syy. Kalkki, kaikki myrkyttyy, johon kosken käsilläni, toivoin hyvää tekeväni. Puutuin ehkä jotakin, jok' on kalkkein tärkein, jossa juuret ihmiselon viihtyy, tuntumatta pelon. Outo puutos, esihin astu teoin elävin, joudu, astu tilalleni, korjaa huono luomiseni. _Rakkaus_ Ken mua kutsui? Tullakko saan? Kauan jo varroin kutsua maan, vaikk' olin syrjitty, toivoin salaa: kerran mun luokseni maailma palaa, muu kun on pettänyt, mua tarvitaan. Turhaan kolkutin päivin, öin, sydänten ovia turhaan löin. Nimeni he ottivat Itsellensä, peittivät sillä tyhjyytensä solvaten sisintäni kylmin töin. Nytkö on tullut hetkeni mun? Ei, jos on kutsu taisteluhun. Maa vain kutsuu vaivaansa omaan, enkelit taistoon toivottomaan. — Kutsuu Inferno! — On hetkeni mun. Muut avuks tahtovat Itselleen, yks toki itsensä puutteeseen. Kutsuu Inferno, häntä en kiellä, hän onhan ainoa nöyrällä miellä, ottaen syyn kaiken itselleen. Kutsut Inferno! Viestisi sain! Muille en kuulu, sulle vain. Uljas, ma olen sun palvelijasi, tahdon ma käydä rinnallasi lävitse kaikkien maalimain. VIIDES LAULU OI PAPERIKORI. SUA KATEEKSI KÄY Oi paperikori, sua kateeksi käy. Et koskaan tyhjäksi jäävän näy niin kauan kuin ideat leimahteli. Oi paperikorini, vaiti, vaiti Mun kynästäni kurjempaakin sait kuin sinulle uhrasi mennyt veli. Niin, niin, tämä aika, se jakaa voi sen, jonka luojamme yhdeks loi. — Sydän-veljeni olkoon onnellisin. Kuin ilman lintu hän olkoon vapaa. Mut varron, ma varron sittenkin, ja jos luokse käy, oven auki hän tapaa. Mua puolet hän matkassansa vei; ja se parempi jäljelle jäänyt ei. Kuin tyhjiksi tuokiot jäivät. On taistelut, tuskat mennehet. Jäi kuoleman kylmät kirjaimet, jäi pitkät ja autiot päivät. Veli tulleeko koskaan? — Taivas ties! Ikipälvlksi näyttää menneen mies. Ei näy, ei kuulu. Jo katumamiellä kysyn muilta. — Muutama naurahtaa: On nähty täällä, on kuultu siellä; lie pojassa hiukkasen profeettaa. Koen kulkea jälkiä miekkoisen. Näköpiiriin koskaan saa häntä en, — häll' on etumatka, ja sen hän pitää. Nään jalkaln jäljet, mut miestä en nää. Sen kylvön nään, joka jäljissä itää, joka veljeltä huomaamatta jää. Mitä on se; — Katkerayrttiä nään; vihan käärme myös on nostanut pään; sähy käy jo ilkeän kielen. Ei paljo. Mut kyllin siinäkin on. Niit' vastaan vaikk' olis tunnoton ne myrkyttää voi mielen. Niin olkoon. Hän kylvönsä kylväköön, sadon kerran karvaan niittäköön. En voi, ja en tahdo estää. Hän kerskasi kai: hänen verensä kestää. Sen näyttäköön! Ilonpäiväni ois, jaloks veljeni mielen jos todeta vois. Veli on jo julkisen elämän mies; sen sanomalehdet kertoa ties. Niist' joskus luen hänen artikkeleitaan ja toisia, joiss' häntä suomitaan. Se on kuuma ottelu — laakereitaan vellvelkkonen leikkoo miekallaan. Mut aamuna muuanna lehdet näin Jo tietävät tuhmasta veljestäin: on rötöksen tehnyt, on pistetty putkaan Ja tuomiotansa vartoo nyt. — Joku riita — ei rakkaus piisannutkaan, vaan puukkopa häll' oli välkkyillyt. Luo veljeni vankilakopplln käyn. Näen hiukkasen oudostuttavan näyn. Jalopeuran, luulin, ma nähdä saisin, mut ei, näen miehen hiljaisen; hän istuu seinään tuijottaen ja leimu ei silmissä laisin. — Veli kallis, ei raskaasti ottaa saa näin turhanpäiväistä asiaa. Tuon miehen lurjukseks moni tiesi; ei liikaa, vaikka hän naarmun sai. Pian toipuu hän. — Saat sakkoa kai, vähän linnaa, ja taas olet vapaa mlesi. — »Vai niin. Vai huonosti minä lyön? Vai tein taas puolinaisen työn? Se saakelin raukka, se kuolla saisi. En Iskenyt silloin vuoksi turhan, ma halusin tehdä selvän murhan; se yksin mun mieltäni helpottaisi. »Ja sun lohdutuksines vieköön hiis. Ma sakosta, sellistä veisaan viis. Ja luulenpa, viihdyn täällä. Tätä vapautt' ihan paljoksun, sitä viljemmin on kuin luonasi sun, sen puolesta kyll' olen oivalla päällä. »Tämän yhteiskunnan parjaajat kovin mustaksi kaiken maalaavat, mut eikös tosi ole siltä: hyvin rauhan rikkojat suojellaan ja, hellästi hoivaten, piiloitetaan pahan maailman ylettyviltä. »Teit murhan, varastit, väärensit tai totuuden puolesta kiivailit, pian, heh — olet suojattu ukko. Mikäs täällä! — Rauhassa torkkua saa, luja kalteri kiertää akkunaa, oven päällä on kirskuva lukko.» — Kas vain, uus ääni jo kellossa soi! Noin hassusti ihmistä heittää voi kun mieli on matkasta jäänyt. Tuon pilkan alta ma kuitenkin epätoivon painavan luulisin, joka sokkona temmeltää nyt. »Epätoivo! — no niin — hyvin arvasit sen, hyvin myös, että entinen liene en. Mut muutako et, veli, keksi? Niin, outoa sulle se ehdoton ja totinen taistelun pakko on, jota kutsuvat totuudeksi. »Et liene tuota sa huomannut: home kaunis meidät on kattanut; ei ihmistä näy sen alta. ja tittelipöllöt ne orsiltaan lait lausuvat »syvän» ja »arvokkaan», ja heillä on »arvovalta». »On tissutus, tassutus herttainen kuin valtakunnassa hiirien, mut siistiä kaikki on, rehtiä silkkaa; kun toiset röyhtäisee »hohhoi», nuo toiset laulavat »ah» ja »voi», nuo toiset tiukuja kilkkaa. »Idyllin turvissa loiset elää. Sanat tyhjät tunkassa ilmassa helää Ja valhe kasvaa Ja voittaa. — Et kipein mielin nähnyt lie miten tyhmyys viirinsä voittoon vie, ensviulua vääryys soittaa. »Tosin viisasta olisi nauraa vain, selin kääntyä, kuorsata tuntoa vailla. Mut tiedä et kuinka mun rinnassain syö poltto sen vietävän lailla. Sitä vuoroin viha ja kaipaus ajaa kai tuollepuolen harkinnan rajaa. »Nyt nuuskaa tulista tarvittais, Joka aivastuttais ja kuohuun sais sopet siistien nukkekotain; katupoikia vaikkapa julkeita vain, joill' ois ilo uhmata muotoja lain — ois siinäkin tyyliä jotain. »Mut enemmän, jos ois miehinen mies, vihoviimeisin anarkisti, joka taidon sen hyvin tunsi ja ties, miten tulta nurkkiin pisti. Kun järkkyy joukko ja kaatuu kaava, on ihminen hengittää edes saava. »Käy esiin, Ihminen, kuorestas, ota tulevaisuutesi huostahas — oli täysi se tai oli vajaa —, Ime rintaas paiste auringon, ui huuruja yön! Sun kutsusi on yli kuilujen kaipuusi ratsulla ajaa.» — Ei niin, veli, laukata totuuteen, niin lyö vain seinään päänsä, vihanvlrtaan hukkuu tunkkaiseen, omin ehdoin synnyttämäänsä. Olet halvalla päässyt marttyyriks. Kai tajuat, miksi? mlks? Älä herätä ihmistä horroksista! On totuus väärää ja vaarallista; se siittää kuoloa, ruumistoukkaa. Vain uni ja valhe on oikeaa, ja niitä on oikeus puolustaa, jos niitä julkeat loukkaa. On profeetta suurin rikollinen. Hän hävittää valheen tavallisen vuoks valheen vaarallisimman: vuoks sokean parannusvimman. Kai myöntänet: varmuudenpuuttees vain sinut vienyt on touhuun profeettain? »Sepä juuri ja mun käyköön niin tai näin kun kiintein, kirkkain määränpäin vain varmuus mieleen jäisi. Mut on kuin aavikko aukeneis, tuul' polttava luotani kaiken veis; kuin rinnassa nyyhkyttäisi. »Niin muu kuin väistyy ja väistyykään, vain yhden luokseni jäävän nään. Ma katsoin. Ken on tuo ainokainen? — Oman varjoni vierellä kuljin vainen! Minä näin. Ja ma huusin tuskassain. — Oman ääneni kaiku vastasi vain.» KUUDES LAULU KULUU VUODEN JÄLKEEN VUOSI Kuluu vuoden jälkeen vuosi päivin yksitoikkoisin. Sama kaikkien on kuosi: kalkki vievät jotakin. Kaikki jotain murentavat olennosta ihmisen, niinkuin joet, kaivertavat, vievät pois, pois merehen. Ainoana seuralaisna yksinäisyys todistaa: silmän loiste sammuvaisna, muisti kirkas katoaa. Huonot hermot; huono maha — mitäs heistä puhuukaan — luissa reumatismi paha; tahto yksin ennallaan. Vielä riittää aherrusta vaikka mielin turtunein vaikka heittyy varjo musta yli parhaan aatoksein. Vastaan ikuisuuden yötä Joka pisar taltehen! hävitystä vastaan: työtä, työ työn vuoks, ei ihmisen. Veljenperintönä pieni kipinä jäi leimumaan: eespäin, vlel' on määrä tieni vaikka läpi tyhjän maan. Autiomaa! — Se on ja pysyy. Ruohonkortt' ei ainoaa. Turhaan enempätä kysyy — nollan palkaksensa saa. Siin' on palkkaa viedä hautaan seppeleenä otsallas, seppel pulska lyödä lautaan kerran taivaspassinas! Auringolla jos ois mieltä, nauraa haljetakseen sais, kivi, jos ois sillä kieltä, tottavieköön, kiroais. Ihmistyö on ainoastaan todeta se, mikä on, kylmin mielin ottaa vastaan kylmä anti kohtalon. Mikä on? — hm, eihän riitä siihen ihmismielen tie —, mitä ei oo, hiukan siitä ehkä aavistusta lie. Olkoon. Turhat mlelenvimmat; niist' ei muutu anti tuo. Kirjat kertoo: viisahimmat tyynnä karvasmaljan juo. Sattui, kerran, hämärissä sain ma oudon vierahan. Kättä lyö! Ma pllrtehissä vanhan tutun aavistan. — Veljeni! — No eipä muuta! — Vielä elät sinäkin! Pistä piippuun. Paina puuta. Tuttu huone, luulisin. Ilonpäivän minkämoisen vielä silmä nähdä sai! Viivyt päivän? — ehkä toisen? ja'at atriani kai? Niin. On hiukan muuttunutta sitten viimelähtemäs, hiukan köyhtynyttä, mutta viel' on vanhaa veljeäs tämän nahkan alle jäänyt piiloon, puolinukuksiin; muistot vanhat heräjää nyt kulskain: tervetulemiin. »Kuinka? — vapisethan veikko, horjut, aivan kalpenet!» — Eihän vaaraa — hiukan heikko — voimat ei lie entiset. »Niin», hän virkkoi. Koivistansa kiskoi märjät saappahat. Etsi turhaan tuoliansa. Lausui sanat moittivat: »Yksi tuoli, pöytä yksi, yhden sänkyrähjän nään. Tuntuu kuin ois hyljätyksi veli tullut veljeltään. »Eikä illoin liene muita käynyt vuosiin tykönäs; tomua ja avatuita kirjoja on pöydälläs. »Hukkatyötä. Onhan turha tuoden tuotu viisaus, jos on tulos henkes murha, sielullesi kadotus; »kirjat pian sen kuiviin juovat mitä herkkää omistat, suuhun tuhman fraasin tuovat, nenävarteen kakkulat.» Nauroi. Seinänvierustalle teki vuoteen takistaan, etsi kirjan päänsä alle, nukkui uneen makeaan. Toinen päivä. — Myttysensä toi jo asemalta pois, osti tuolin itsellensä niin kuin mieli jäädä ois. Vielä muuan ämmä tuotiin siivousta pitämään; ämmä huiski ämmä-muotiin: nyt en löydä mitäkään! Niinpä alkoi kahden-peli. Mua se hiukan pelottaa. Paha vieras outo veli. Jost' ei sanaa irti saa. Hiljainen ja vaatimaton suruisine silmineen. Piti itsellensä raton: nauroi joskus itsekseen. Mutta joskus alta kulman nousi niinkuin ukkonen. Saipa silmä säihkyn julman — hetken päästä kyynelen. Pöytälampun välillämme pihistessä iltaisin toisiamme tähystämme tutkivasti silmihin niinkuin villikissaa kaksi toisiansa kiertelee vartoin, milloin paljahaksi toisen kyljen havaitsee. Kerran, kahdenpuolen pöytää taasen vaiti istutaan; veli katseheni löytää, nyökkää, puhkee puhumaan: »Onhan helvettiä silkkaa laatu narripelin tään; luonto itseänsä pilkkaa, veli väijyy veljeään. »En ma tullut tänne vuoksi ylivalta-taistelun, tulin niinkuin veljen luoksi luottain kutsuhusi sun. »Puolestani vapahasti haastan tieni ympyrän viime näkemästä asti hamaan tulopäivähän. »Pääsi valppautta tuskin vuodet uuvuttanut lie. Toivon: sana, viittauskin viel' on sulle selvä tie. »Tee kuin ennen: karsi! Ohjaa sokko haltioitumus. Anna askeleelle pohjaa. Tledoks veistä aavistus.» SEITSEMÄS LAULU PÄÄMIEHET Päämiesten älä etsi seuraa! He on pieniä mieleltään. He eivät tunne enään edes omaa sisintään, vaan. Jos se kadulla heitä tulis joskus vastahan, ohi tervehtimättä he ajais kuin tuntemattoman. ja ei edes tahallansa! Noin, huomaamattaan, vain he tuntonsa äänestä luopui vuoks valheen jumalain. Päämiehet, suuria on he vain nimeltä, mieleltä ei; nimivalheen alttarille joka voittonsa he vei. Nyt heikoimmistakin etsii he jotakin itselleen, he etsivät elämäänsä, jonka tietävät kadonneen. Mut varo! Myös kelpaat heille sadesuojaksi, saappahaks; sa varo, he saattavat suohon sinut sotkea portahaks. RAJASUUTARI. joka Itse loi onnensa (Riimikronikka) Rajasuutari lestinsä lautaan lyö: »Jo on hemmetimmoinen palkka, kun ei maista ruoka, ei maista työ. Koko ammatti! — Ei, ei vaikka kuin pohtisin sinne ja tännepäin, en selvää saa minä järjelläin mitä tarkoitusta on tällä alituisella rehkinnällä. »Jos napsin nauloja nahkoihin, pikilangalla kättäni rääkkään, totisesti, en toimin sellaisin tämän elämän onnea nääkkään. Parahiksi syrjästä kurkata saan miten porvari nauttii onnestaan; syö herkkuja; lapset ja naiset kuin kukkaset tuoksuvaiset. »Mut meillä, kuin äärellä tunkion, vain haisee nahka ja kakka, ja korvalle kyllin riemua on kun pennut räyhää ja akka. ja kyhjötä pönttötuolillas. ja korjaa kenkiä sortajas, Jos selkää särkisi kuinka, jos miel' olis karvas kuinka. »Miks suutariksi mä synnyinkään, en herraksi, patruunaksi? Sain minäkin Luojalta pystyvän pään, kaks silmää ja korvaa kaksi; toki lahjoja mulla senverran ois että kaikki ne konstit oppia vois, jotka tekevät Ihmiseksi ja suureks ja onnelliseksi. »Ne kaikkihan syntyvät ihmiset sama Aatamin nahka päällä, mut toisill' on päivät kultaiset, elo toisten on varjossa täällä. Täm' on väärä ja ilkeä järjestys. Tästä täytyy paisua myllerrys. Me joukolla vannoimme ponnen: me itse, me ryöstämme onnen.» Niin haasteli viisas suutarimies, ja niin hän toimikin kerta. Hän »jyrkkäin» joukossa olla ties kun »laskettihin verta» — tosin oli vain piski pikkuinen, mut räyhäsi joukossa tiikerien. Nolo loppu — tiikerin virsi — lyhyt virsi ja pitkä hirsi. Ja, kertovat, edessä kiväärein oli suutari pehmeä piltti; hän armoa kerjäs, ja yksintein lupas vastedes olla kiltti. Nyt nahka ja kakka ja parkuna muu oli armaampi kuin on kuoleman suu. Se askel, se jyrkin, se kammottaahan: Tilis tee! Ypöyksinäs outoon maahan! PAPERIKAUSI Paholaisen työ on valmis. Hän on takonut hienot, kultaiset ketjut, vyöttänyt niillä maan ristiin rastiin. Ja vapaan, painetun sanan hän on ostanut orjaksensa. Hänen lähettinsä lentävät jokaiseen soppeen kahisevin siivin ja myrkyttävät puhtaimmankin mielen. Ei ole enään ihmisiä, ei kansoja, ei maita, ei ole tulta polttamaan valheen paljoutta, joka kasvaa kuin vedenpaisumus ja hautaa allensa kaiken. Ihmisen jälkeläiset ovat kuolonhädässä. He liittyvät joukoiksi ja laumoiksi ja hulluudessa tappavat toisiansa. He rakentavat fraaseista Noakin-arkkeja, joita tuulet kuljettavat sinne tänne, jotka törmäävät toisiansa vasten ja luhistuvat. KALLE KAUPUNGISTA Toivat Kallen kaupungista maalle, kukkaniityn luo: »Nauti luonnon antimista, kesän täysi malja juo! Tääll' on linnut laulusuulla, kukkia on täynnä maa. Karjat ammuu. Voitko kuulla? paimentyttö huhuaa. Totta silmiäsi viihtää pellot, täysin tähkäpäin, totta veriäsi kiihtää tuoksu laihoin kypsyväin! Kaikki omain kätten työtä. Oma tahtos muokkaa maat. Palkka työn on valmis myötä: minkä tahdot, sen sa saat. Maa, tuo äiti ikihyvä, on sun työsi siunannut: moninkerroin kasvaa jyvä, jonk' oot sille uskonut; ei se koskaan hylji lastaan, joka siihen uskaltaa, vastalahjaks antamastaan kunhan rakkautta saa. — Maamies osakseen sai suurta tehdä, työtä tärkeää: ruokkii sivistyksen juurta, kaupungitkin elättää, Itse pillien maalimalta, tottuin vähään tyytymään, löytäin onnen matalalta: liki maata, äitiään!» * * * Näki nurmet. Metsän näki. Lintuin laulun kuuli hän. Katsoi kuinka peltoväki teki työnsä tärkeän. Noitui. Astui asemalle, osti lipun kaupunkiin asfaltille paahtuvalle, katukujiin ahtaisiin, työntyi vuokraluolahansa, veti verhot akkunaan, pisti piipun leukahansa, väänsi sähkön palamaan. Iltatunnit kahvilassa sauhupilviss' tupakan, porinassa, kalinassa, soiton käyden vinkuvan. Siin' on synkkää viihdytystä, vaiti ollen, tarkastain, outoin kasvoin väreilystä rintain äänet aavistain, vaistoten kuin suonet ajan syvimmällä tykyttää, kuullen oudon kolkuttajan kutsumusta väkevää. Lehdet Kööpenhaminasta, Berliinistä Pariisiin, kaikki nuo, ne täällä vasta huokuu kotoisalta niin. Muistiss' alkaa sykkäin soida säkeet vieraskieliset, oudoin äänin tarinoida tutut mielimurtehet. KÄSI PIENI Käsi pieni, yli pöydän on kädessäin. Kaks silmää pakeneepi mun sllmiäin ja seinää katsoo ja lattiaa. Mut posket punertuvat ja rinta kohoaa. Yhä musikantit jossain ne soittaa jotakin, ensviulu yli muitten on kiihkein. Puhe pöydiss' ympärillä käy sorinaks. Me yhä vaiti ollaan, me kaks. Meilt' kananpoika jäähtyy ja hyytyy kasti sen. Sa väistät katsettani. Kuin peljäten! Kuin syyttäen! Näen kyynelen. Käsi pieni, käteheni se unohtuu ja sormihini sormet soukat puristuu. KAHDEKSAS LAULU TASAAJALLA Alla kuuman auringon meri nukkuu, aalto nukkuu, meren aalto vaiti on; päivä paahtaa korkealta hehkuvalta taivahalta. Siellä täällä seisovat suuret laivat valkopurjein, niinkuin linnut sairahat, ikityvenessä veessä, yksinänsä kuolon eessä. Meren hirmut heräjää. Louhikäärmeet merta uivat huutain yhä lähempää. Kajuutassa kirousta, kuumetaudin hourausta. Aamust' alkain iltahan tulen hehku yllä, alla; myrkkyhöyryt Tasaajan. Yöllä, fosforvälkkehissä, meren hirmut näkyvissä. Tulkoon, mit' on tullakseen. Merenvirta laivan vieköön taakse kauhunvyöhykkeen. Uudet maailmat on siellä, uudet kuohut keulan tiellä. LENTÄVÄ HOLLANTILAINEN Yö syksyinen raskaine pilvineen. Meri kuohuu rantaan luotoiseen Ja ärjyvät aallot merta peittää, ylös rannoille suolaista pärskettä heittää. Mut vasten pilvien harmajaa käy vitkaan jotakin tummempaa. Se lähenee ihan hetki siltään — kovin pilveksi outona piirtehiltään. Kuin kerjäläisen takki se on, niin reikäinen, täplikäs, muodoton. Nyt ratsastajaa se muistuttaapi. Nyt taasen se uuden muodon saapi: Kuin fokkamasto ja kliivarit. — Kaks mastoa! — Laivaksi luulisit, mut ei käy laivojen reitit tästä: karit kuohuvat lännestä, etelästä. Ja, tottavieköön, se sittenkin se priki on, täysin purjehin, styyrpuurin halsseilla, vastahankaan. Sepä ei näy väylistä piittaavankaan. Mut loista ei lyhtyä yhtäkään! Se käy ohi kivisen niemenpään, karit kiertäen, kääntyy ulapalle syysmyrskyn aalloissa kuohuavalle. Voi keulasta kuulla loiskehen ja kitinän skuutien, prässien. Mut ei ole miestä ruotelissa. Ei ihmisääntä. Kuin nukuksissa koko laiva on. — Kuin unikulkija ois! Unikulkijaan, totta, sen verrata vois, ken, kattojen räystäitä käyden, ei tiedä: yks harha-askel voi kuoloon viedä. Se on aavelaiva. Sen tuntevat ne, jotka meriä seilaavat. Ja tarinat kummanmoiset silt' yhdet on sekä toiset. Se Lentävä Hollantilainen on, se, laiva, kirooma kohtalon, iät kaiket myrskyssä lennättää se Ja satamaan se ei koskaan pääse. Nyt, jos ei kannella miehiä näy, on kajuutassa, jos sinne käy, täys miehistö, pöydässä, tuopit käässä, ja harmaja kapteeni pöydän päässä. Ne on yrmyjä miehiä kaikki nuo. Merivettä ne tuopeistansa juo, käs'seljällä partaa pyyhkäisevät, tovin vanhaa laulua hyräilevät. ja kapteeni katsoo joukkoaan, lyö pöytään tyhjällä tuopillaan: »Jos köyhä ja suolainen oli kalja, oli Lentävän Hollantilaisen se malja! No niin. Taas vuosipäivämme lie. — Yhä meitäkö entinen mielemme vie? Viel' eikö ole taipunut ykskään mieli, ei armonpyyntöön kääntynyt kieli? Kakssataa vuotta, se muistakaa, on kynnetty merta aukeaa, kiro ankara yllämme, taivaan panna, joka ei levon lohtua meille anna. Teist' eikö jo mieluisampaa ois tästä helvetinlennosta päästä pois, taas astua antura kovaan maahan, joku ihminen nähdä! — se viekottaahan. Te vielä muistatte Hollannin, sen satamat laivoin sataisin: käy räiske ja loilotus; krouvin oven pian löytää, ja tyttösen korkeapoven. Maan muistatte tuulimyllyineen, sen laitumet pulskine karjoineen. Ja kanavat! — niissäpä kerran saivat kai seilata poikien leikkilaivat. Jos liekkin tuttavat kuolleet pois, ilo suurempi siitä kuin murhe ois. Ja, ken uupunut lie tältä seilailultaan, myös päästä vois maan siunatun multaan. Tuo kaikki! — teistä se riippuu vain. Edes kuiskatkaa tähän korvahain: »me nöyrrymme». — Silloin, kautt' partani vannon, me saamme sen armaan anteeksannon. Vai »ei»? — Tekö jäykästi kiellätte: ei! Te niskurit! Peijakas teidät vei. — Mut näen: sama mieli on teillä ja mulla. Siis saakoot taas sata vuotta tulla. Kaks miestä käyköön ja katsokohon ett' purjeet kaikki täpötäytenä on fokast', mesaanist' ylös puuvemprammiin. Mut ykskään ei koskeko ruorin kammiin! Yhä ohjaushomman me sallimme kai sen taivaan työks, joka naurumme sai. Sen enkelit meillä on leikissä myötä. Nyt kiitos, veljet, ja hyvää yötä.» TYÖLAMPPU Työlamppu, yöhön himmeään sa paista valo vakaa, sa muille jos et siinnäkkään, näön mulle leimus takaa. Sun lämmölläsi syleilen maan synkkää kirjavuutta, sun kauttas vanhaa lähenen, sun kauttas luon ma uutta, sun hehkus hengen puhallan ma kiveen, tomuun, tuhkaan, yön umpiseinään kolkutan ja autiutta uhkaan. ARABIALAINEN LAULU Karavaani on mennyt. Taas yksin ma Jäin aavikko polttava ympärilläin. Monet niin on tulleet, ja mennehet, yhdetkään vielä ei jäänehet. Vettä he juoneet on kaivostani mun, taatelit he on saaneet palmustani mun. Ihme! — vesi kaivoni ei vähentynyt: täydempi entistään onhan se nyt; syvyyden virta voimallinen onko puhjennut pohjalle sen? Ihme! — ei palmuni käy köyhemmäks: heelmin näen paisuvin sen lisääntyväks. Aivanhan näyttää kuin autiomaa kohdallani keitaaksi puhkeaa, palmustolehdoksi laajentuu, heelmiä täpötäynnä jokainoa puu. Kaivoni yli äyräitten tulvinut on puroseksi jatkuen hietikkohon, pulputen, paisuen virran vuoks, joka yli paahtuvan aavikon juoks pehmein nurmikkoäyrähin, kukkasin suurin ja tuoksuvin; kalvossa virran kalat vilkkahat välkkää kuin hopeasukkulat, gasellit vettä polskuttaa, janoinen leijona juoda saa. RITARI RANKKI Ja linna ritari Rankin on tehty louhikkoon. Se linnoista on vankin, se on pohjattu kallioon. Se on rannalla syrjäisellä, kuin erakko, yksikseen. Se on niemellä viimeisellä, se on äärillä maan ja veen. Ei valtateit' ole sinne; vain polku Johtaa luo, Ja Jyrkkä on vuorenrinne, Jota kulkee polku tuo. Sen linnan muureja saartaa meren ylpeä ikuisuus, sen yllä välkkyen kaartaa meren taivaan kuulakkuus. Ja torniin ritari Rankki hän nousee tummin öin kun taivas tähtiin hankki, meri kiilsi kuutamovöin. — Kun taivaankanteen piirtyi sanat yön, tuliklrjaimin, hän tähtien aikaan siirtyi yli kylmän eetterin. Ja hiljaisuuden täyttäln soi pauhu planeettain, ajan portit aukeni, näyttäin tarut kuolleitten maalimain. Yön helmasta astuivat ne kuin nuoret jumalat ja tuskin aavistivat ne kuin varhain sammuivat. Jok'ainoa pinnallansa oli elämän kantanut, joka riemulla, murheellansa oli multaa ruokkinut. — Vuoks Jumalan? työn? tai maineen? tai vuoksi turhuuden? — Ei, vuoks vain itsensä aineen, verenjuojan janoisen. Sitä nielua vältä emme. Se on laulu katoavain: verin lämpöisin ravitsemme tylyn kaaoksen vatsaa vain. — Niin turhaa kaikkiko työmme? niin tympeä loppuineen? — Ei, ei, me merkkimme lyömme yön kylmän sydämeen. Ei aine käsiksi pääse polon rintamme kalleimpaan: viel' kärsimys jälkeen jää se, se ei katoa milloinkaan, se on kruununa otsallamme kun astumme unholaan, se on työmme, ainoamme, se ei katoa milloinkaan. Se jäävä on avaruuteen ja eetterin aaltoiluun, se on syttyvä eloon uuteen joka rintaan kiusattuun. Se ei ole mistään laina. Se on itse itseään. Se on ainetta ruoskiva aina, se on kuoleman peitseltä taittava pään. Jo himmeni tähtien liesi, idän taivas ruskettui. Sitä tiennyt ei tornissa miesi. Hän vasta havahtui, kylän kaukaisen akkunoissa kun kimmelsi aamun koi ja jossain, kaukana poissa, kukon laulu kun heikkona soi. Hän tahtoi kätensä nostaa ja siunata aamua maan. Mut tähdet, tähdet ne kostaa — hän ei sitä voinutkaan. Käsi, puoliks nostettu, vaipui kuin lyijyä ollut se ois, pää rintaa vasten taipui. Ja ritari tornista hiipi pois. SYYS-ILTA Syksyn lehdet, kaduilta ne kootaan sateen räiskyessä, rattahitten rautapyöräin kiviin jyristessä. Syksyn lehdet, katuojista ne kootaan, repaleiset äijät niitä nostaa likaisihin kuormarattaisiin. Kuormat poistuu. Luutaäijät poistuu. Kivikatu kiiltää kosteana, puhtahana, niinkuin vasta pesty ruumis, joka, suljettuna vajaan hämärään, laudallasa liikkumatta lepää. Sade taukoo. Pilviverhot yltä kattojen verkkaan haihtuu, jotta paljastuupi taivaankansi, syksyn musta taivas, liikkumattomin ja kylmin tähdin. Kylmä, kylmä on. Ja taivahalla välkkyy tähdet lukemattomat, avaruuden mykät jättiläiset. YHDEKSÄS LAULU NIIN, VELJENI, OLET KÄYNYT KIERROKSES — Niin, veljeni, olet käynyt kierrokses. Miss' on nyt liekkimieles, varmuutes? Millainen tuomislahja sull' on? Toit oljenkorren, toitpa kyynelpullon. Tuo toinen ei sua kanna minnekkään. Tuo toinen lunasta ei mistäkään. Olet yhtä avuton kuin lähtiessäs, olet yhtä sokea kuin syntyessäs, ja uhkasi on hätähuuto vain kuin syksyn lehtein, yöhön hukkuvain. Ja veljes ei voi avuksesi tulla: on rinta tyhjä, käsi voimaton. On sulla jotain! — Mitään ei lie mulla; pian veisin senkin, mitä sulla on. On aivan sääli lamppuas ja taateleitas, kaivoas ja linnaas äärell' ikuisuuden meren. Ne houreita on kapinoivan veren. Ne kestä ei. Jos niihin puhallan, kuin usva haihtuvat ne ilmahan. * * * — Tuo soukka kultarengas sormessasi! lie kelpo tarinansa silläkin. Se kai on mennehistä muistonasi, se jonkun valan tuntee, luulisin. Vuoks pelkän komeuden ethän mahda tuollaista kantaa. Noin vain ethän ahda sa sormiis koruja kuin soittajat tai mitkä liikemiehet nousevat. Tuo merkki! jotakin on sillä mieltä. Se jostain kohtalosta muistuttaa, kenties se saattaa rakkauden kieltä naisäänin korvillesi sopertaa? »Niin kyllä. Tietänee se rakkautta, se kiinnittää mun päiviin ihaniin. Voit hymytä, voit pilkkaella, mutta et naista kuittaa silti aivan niin. Tällaist' ei maistanut lie kylmä pintas — pääs liian saita on ja kuiva rintas — tällaiset korut sulle kuulu ei. Sun aatoksesi muita teitä kulki, kenties sun omaan onnehesi vei, mut päivän lämmöstä sun ijäks sulki. Sa tunnet materian kylmät lait. Jääkukkaset sa palkaksesi sait. — Mut onhan sullakin sun armahasi: kai rakastaa voit kirjakaapplasi? »Mun kirjani on harvat, mutta niistä ei mitkään kohtalot mua irti riistä. Luen niitä uudestaan ja uudestaan, ain' uutta rikkautta niistä saan ja kesken ympäristön tympeän ma niitten kautta elän, hengitän. »Mut yks on tunne, johon tuskin vainen voi nekään vihkiä tai opettaa; sen vihkimyksen antaa kypsä nainen, hän, rakastettu, joka rakastaa. »Se olkoon hulluutta ja typeryyttä, mielkuvituksen eläimellisyyttä — voit nimitellä miten haluat — mut jos se hulluutta on, hulluus hyvää ja oikeaa on, rikasta ja syvää ja enemmän kuin kaikki viisahat. »En kiitä kiihkoa, en hekkumaa — sen lahjan kyllä portoltakin saa. Mut katso tyhjyyttä sun edessäsi Ja alhaisuuden lokaa vierelläsi; sa etkö kiittää kohtaloas voi, se jos sun osaksesi soi — ei aurinkoa tosin eikä kuuta, ei taivaan tähtiä tai moista muuta — mut jotain silti, muiston elävän, kuin pienen lyhdyn ääreen tummain teitten. Ei, enemmän! Se onhan enemmän kun verten, syleilyssä yhtyneitten, on henkäys ytimiisi syövyttäynyt. Kautt' suontes ourujen on loihtu käynyt, on juossut tuska kahden ihmisen kuin sula malmi, räiskyin, kipunoiden ja parhaan valinmuottls täyttäen on valmistunut kelloks vaskiseksi; sa kuuletko? — se rinnassani soiden on kypsä kiitokseni soittimeksi. »Voi nainen pettää! — Ei se kuulu tähän; ja niissä sanoissa on mieltä vähän. — Hän miestä pettää! — pettäköhön hei! vain omaa tunnettaan kun petä ei. Ma sitä kysyn, tunnetta ma kysyn. Ja puolestani tunteessani pysyn.» — No jossain lienee muisto muunkinlainen, noin, näkyvämpi, kuinka tuon nyt sanon, pien' kuva, medaljonki tai hiuskiehkurainen. Suo nähdä! Vailla vilppiä ma anon. »Sellaiset muistot on vain varten niitä, jotk' ovat aikonehet unohtaa. Kell' mlel' on tylsä eikä tunto riitä, hän kuvaan kuolleeseenkin kurkistaa. Viel' kukkii muistoni ja tekee terää, yön tullen iltarukouksen lukee ja päivännousuun virkeänä herää ja silmät pesee, puhtaan puvun pukee, ja kutsuani vartoo maltitonna. Enskerran kun sen tuhrusilmin nään ja kiittämättömyyden tahrat käsissään, pois häädän sen, ja otsaan piirrän: konna.» — Senjälkeen kuin —? »Senjälkeen kuinka? — Seis! Se aatos lilan pitkälle Jo veis. Se juttu olkoon toisen päivän juttu.» — Jos toinen nainen, suhde yhtä tuttu? »No, silloin kaksi muistoa on mulla!» — Jos luku nousee kolmeen, neljään, viiteen? Ma pelkään, veikko, juoksee juttu hiiteen ja ymmälle voit lopuks hiukan tulla. »Kies varjelkoon! Ma suutun. Liian suoraan käyt päälle. Vertaat miestä —.» KYMMENES LAULU PÄIV' PÄIVÄLTÄ MUA AHDISTAT »Päiv' päivältä mua ahdistat. Syöt köyhältä ainoat lampahat suden lailla, ryövärin lailla. Sinä ryöstät mun putipuhtahaks. Sinä riisut mun ihan paljahaks; pian paitaakin olen vailla. Sen, jonka ma pitkiltä vuosittain niin kallein hinnoin ostaa sain, näen kurjasti luhistumassa. Mut olkoon niin. Olet oikeassa. Sumu, silmien pettäjä, poistukoon. Syys kirkas tulkoon. Valmis oon. Olet erehtynyt. Sinä auttaa voit! Mun rintaani sinä rauhan toit; ja ihme, mun ilo valtaa melkein. Me kaksi, me saatamme yhdeks tulla. Ja varmuus on ilontuojana mulla: nyt pimeyteen näen silmin selkein. Mun rauhani ei ole uupuneen. Minä haluan lepoon ikuiseen. Joss' ei ole kuoloa, syntymystä. Tuo ainoa on mun eessäni pulma: iät jatkuva liike, moottori julma, joka pilkkaa kylmintä tyytymystä. On jotakin tehneet ne jäykkäpäiset, jotk' itse painoi vasamat jäiset oman rintansa uhkaan väräjävään, mut pieniä oli ne suuressa työssä: yhä Hollantilainen lentää yössä. Meno yhden ei tunnu minnekkään. Mitä rauha on, mitä rauhattomuus? Mitä oleminen, olemattomuus? Vain ihmishouretta, hullun työtä; ne kuolevat viimeisen ihmisen myötä; se jäljelle jää, jota käsitä emme, johon uupuu järkemme, sydämemme. Näen eessäni näyn, jota aavistin jo ennen; nyt se on klrkkahin, se on eessäni, jos menen minne. Se on maailma kaunis ja liikkumaton. Se mun vertani on. Se sun vertasi on. Kätes anna, vien sinut sinne! Sen porttina meille olla saa vaikk' maa, tämä läheisin maailmoita. Vain tuttu maa, tämä pyöreä maa nyt katseesi voimalla nähdä koita, sen valtakunnat Ja ihmiset, tutut asiat muut, ne tavalliset. Muu vanhaa tuttua. Yks on uus: soma tyytyväisyys ja hiljaisuus. — Sun siintääkö katseisiisi ihan ilmetty paratiisi? — Maa saanut on hyvän vlerahan, mut kasvot sen ovat kuoleman. Jok'ainoa elävä olento maan ikl-unta on äitynyt nukkumaan kuin mykkä muumiokansa. Maa kuollut on, vesi, ilma muu. Ei mätäne ruumis. Ei lahoa puu. Ja kukkaset kuivuvat paikallansa. Ei yhdenkään kukon laulu soi maan aamussa, terveiksi auringolle, ei tehtaan pillit kutsua voi yht' ihmistä kadulle autiolle. Vain kellot käy; viel' varro hetki: veto loppuu, ja niittenkin päättyy retki. Ajanpyörän liike on tauonnut: joka-ainoa sormi on hervonnut sen tuntien kulkua mittaamasta. Vain tuulet käy, sadekuurot lyövät, joet virtaavat, meret rantoja syövät, ja murentuu elämä, sykkinyt vasta. Mitä? Kuolemaksikko kutsuin sen? Ei! Niin vain hourii Ihminen. Se on rauha, joka ollut on ennen meitä, joka jälkeen jää, kun poissa me liemme. Näyn täyttymys tuo yli pallomme heitä! elon-kuoleman valheen me kanssamme viemme. Kuin Hollantilainen sun eessäsi ois. Merimiehet vain ovat menneet pois. Joku heist' oli syntynyt Vapahtajaksi, oli syntynyt toisia viisaammaksi. Ja olemattomuuden-ristin hän veti ylitse Laivan Lentävän. Miss' on se mies, Joka täyttää saa näyn tuon, joka eessämme kangastaa? Hän, ruhtinas Tiedon ja Rakkauden, hän, ampuja pommin viimeisen, vait' olkoon, Ja kylmästi käyköön työhön. Me, siunaten häntä, astumme yöhön.» EPILOGI Kuolemanlaulaja Yhä sieluni kuolemanlaulajan näen tekevän lujaa työtä. Mitä teit, sen allekirjoitan. Mitä aiot, siin' olen myötä. Sinä ylistit ikuista kuolemaa ja turhuutta maailmoitten ja taistoa vielä turhempaa elon, ihmiskohtaloinen. Sun silmilläs näyn nähdä sain jota en möis tuhansin hinnoin: maapallo tähtenä tuikuttain kuin juveeli, lumisin pinnoin; se kiersihe kylkensä verkalleen yön varjosta valoa kohti. Ja edessä katseeni hulenneen sen maisemat tuttuina hohti, niin tuttuina, ikimykkinä niin etten sen lumosta pääse, vaan kaikkiin, kaikkiin aatoksiin yhä pohjimmalle jää se. Olet, kuolemanlaulaja, päivien ja öitteni pahahenki. Sinä tahtia lyöt, jos leikitsen tai muita kuuntelenki. Mut en vois kuulua elämään sua vailla, piinaajani. Jos vaikenet, silloin yksin jään ja sekoan tahdistani.