Eino Leinon 'Kootut teokset VII' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 41. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot. KOOTUT TEOKSET VII Eino Leino Otava, Helsinki, 1927. SISÄLLYS: RITARI KLAUS. Kuvaelma ALKIBIADES. 5-näytöksinen murhenäytelmä CARINUS. 5-näytöksinen runonäytelmä TTUOMAS PIISPA. 4-näytöksinen legenda TARQUINIUS SUPERBUS. 5-näytöksinen sukutarina Rooman kuningasvallan ajoilta RITARI KLAUS Kuvaelma (Naamioita III. 1908) HENKILÖT: RITARI KLAUS. INKERI. Näyttämö: Mökki erämaassa. Ovi Perältä. Vasemmalla ikkuna-aukko, joka luukulla suljetaan. Etualalla vasemmalla Neitsyt Maarian kuva puisessa komerossaan. Himmeä lamppu sen HENKILÖT: edessä. _Ritari Klaus_ seisoo neuvottomana keskilattialla. _Inkeri_ on juuri tullut sisälle ja pudistelee lunta turkiksistaan. RITARI KLAUS: Niin, tämä on minun kotini ja tällainen minun elämäni. Sinä näet, että ikkunalautani on lahonnut ja oven kamanat viistoon painuneet. Lumi sataa tänne sisälle pyryllä ja vesi jäätyy juoma-ammeessa pakkasella. En ikinä olisi uskaltanut kutsua tänne, ellet olisi tullut itsestäsi. INKERI: Minä rakastan sinua. RITARI KLAUS: Sinä et voi rakastaa minua. Minulla ei ole muuta omaa taivaan alla kuin tämä tölli ja nämä vaatteet päälläni, jotka eivät nekään enää ole uuden uutukaiset. Henkeni pitimiksi viritän joskus vivun korpeen, mutta erämiehet särkevät sen tavallisesti, sillä he sanovat minun turmelevan heiltä metsä-onnen. Paras, että käännyt takaisin tykö valtavanhempaisi. INKERI: Minä rakastan sinua. RITARI KLAUS: Se ei käy laatuun, ystäväni. Enhän minä ole mies, jota sinun sopii rakastaa. Minun ruumiini on yhtä ruma kuin minun sielunikin eikä ole sitä pahetta maan päällä, jota minä en olisi sakkaan saakka tyhjentänyt. Minä olen naurattanut naisia useampia kuin minun päässäni on hiuksia ja murhannut miehiä niin monta, että voisi tehdä kellotapulin heidän pääkalloistaan. Muistinko mainita, että olen ryöstänyt leskien ja orpojen osan sekä hukannut taloni ja tavarani myrkyllisissä, päätä-pyörryttävissä nautinnoissa? Minä olen raunio, jossa vain sisiliskot luikertavat. Mitä iloa saattaa sinulla olla minun seurastani? INKERI: Minä rakastan sinua. RITARI KLAUS: En tiedä, pitääkö minun itkeä vai nauraa sinulle. Sinä olet todellakin hyvin merkillinen. Sinä tulet minun luokseni silloin, kun minulla ei enää ole mitään ja kun itse olen inho ja häpeä itselleni. Miksi sinä et tullut silloin, kun minä olin rikas ja nuori, kun minulla oli knaappeja ja palvelijoita ja kun valtakunnan mahtavimmat ritarit katsoivat kunniakseen istua minun pöydässäni? Silloin olisin minä ehkä voinut valmistaa sinulle arvosi mukaisen vastaanoton. Nyt tulet sinä myöhään yöllä, etsit kaukaisen erämaan töllin ja sanot, että tahdot jäädä siihen yhdessä rikollisen miehen kanssa, jota kukaan kunniallinen ihminen ei enää tervehdi edes tiellä tahi kirkkomäellä. Herra on varmaan nähnyt hyväksi ottaa pois sinulta sinun ymmärryksesi. INKERI: Etkö kuule, että rakastan sinua? RITARI KLAUS: Pelätä ja kammota sinun tulee minua, jos tahdot pysyä uskollisena omalle itsellesi. Oletko ollenkaan ajatellut sen teon seurauksia, jonka olet noin kevytmielisesti ja uhkarohkeasti suunnitellut? Ellet sinä vielä ennen yötä palaja nopeasti takaisin isäsi kartanoon, olet sinä huomenna yhtä koditon ja kurja kuin minäkin eikä kukaan entisistä ihailijoistasi ole enää sinulle kättä ojentava. Sukusi on sinut kiroava, kansa on kauhistuva naista, joka minunmoiseeni metsänpetoon on liittänyt kohtalonsa. Kaikki vallasväen ovet sulkeutuvat sinulta paukahtaen, sinun on mahdoton enää koskaan matkustaa Turkuun tahi Tukholmaan, puhumattakaan meidän omasta pitäjästämme, jossa sinä yksinkertaisesti olet tuomittu ihmisten ilmoilta häviämään. Nainen voi kestää paljon, minä tiedän sen, mutta ei sitä surun ja häpeän kuormaa, joka painaisi sinua minun vierelläni. Siksi ole nyt järkevä ja... INKERI suutelee häntä. RITARI KLAUS: Sinä todellakin hämmästytät minua. Sinä suutelet minua niinkuin minä olisin nuori hovipoika tahi tulisilmäinen luutunlyöjä enkä vanha, harmaahapsinen mies, jonka hartiat jo ovat elämän taistelussa ennen aikojaan kumartuneet. Näen, että tahdot syöstä itsesi suoraan perikatoon. Minä ymmärrän, että nainen voi tehdä senkin rakastajansa takia, mutta enhän minä ole sinun rakastajasi. Minä olen vain yksi sinun hyljätyistä kosijoistasi, jota sinä nyt lähestyt säälistä hänen suuressa onnettomuudessaan. Se tuottaa kunniaa sinun hyvälle sydämellesi ja minun oma sydämeni on siitä syvästi liikutettu, mutta minä olen todellakin arvoton sinun armolahjaasi vastaan ottamaan. INKERI suutelee häntä. RITARI KLAUS: Sinun suudelmasi koskee kipeästi minuun. Oli aika, jolloin se olisi sulanut kuin sokeri minun huulillani. Nyt pistää se minua kuin peitsenkärki takaraivooni saakka. Sinä teet todellakin hyvin väärin myöskin minua kohtaan, kun et tahdo totella sanojani. Mikä julma ilo saattaa sinulle olla siitä, että herätät haamuja haudoistaan ja lietsot minuun vain tuskaa ja kärsimystä? Mitä tahdot minusta? Miksi tulet minun luokseni? Miksi et sinä sano mitään, vaan tuijotat minuun tuolla katseella, joka rikkoo yksinäisen korpi-yön rauhan povessani? INKERI: Miksi puhut aina koko ajan vain itsestäsi? Miksi et sinä puhu minusta ollenkaan? RITARI KLAUS: Minä puhun sinusta, silloin kun minä puhun itsestäni. Taikka oikeammin, minä puhun siitä hyvästä työstä, jonka aiot tehdä minulle, mutta joka juuri tulisi olemaan pahatyö sinulle itsellesi. Huomaan, että aiot jälleen suudella minua. Minä kiellän sinua sitä tekemästä, sillä minä en tahdo tuntea itseäni entistä kurjemmaksi. Minä olen onneton, minä olen rikollinen, minä olen raadollinen ja köyhä, se on totta, mutta niin köyhä minä en vielä ole, että tahtoisin elää niistä muruista, jotka rikasten pöydältä putoavat. Myöskin minulla on vielä jälellä pisara ylpeyttä. Myöskään minä en salli vielä itseäni herjattavan oman orteni alla. Ja sinun rakkautesi on herja minulle, se on leivänpala, jonka heität minulle, mutta jota minä en ole pyytänyt sinulta ja jota minä en aio vastaan ottaa sinulta, niin totta kuin minä koskaan olen viatonta verta vuodattanut. Mene! Mene! Minä en tahdo enää milloinkaan nähdä sinua. INKERI: Sinä olet sittenkin Ritari Klaus! Juuri tuollaisena tahdoin minä nähdä sinut. RITARI KLAUS: Miksi et mene? Mitä salailet sinä vaippasi laskoksissa? Onko se joku uusi armolahja minulle, jonka aiot ojentaa minulle suudelmasi asemasta? Hah hah! Ei ole rajoja naisen hyvyydellä. Miksi et vedä esille sitä? Kenties on se kukkaro? Kenties kirjaeltu vyö minulle? INKERI: Se on miekka. (Vetää miekan esille vaatteensa alta.) RITARI KLAUS (säpsähtäen): Miekka? Minulle? INKERI: Minä tahdoin, että olisit jälleen Ritari Klaus. RITARI KLAUS: Miekka! Minun miekkani todellakin! INKERI: Minä olen säilyttänyt sen sinulle kartanosi häviöstä. RITARI KLAUS: Taas ulos maailmaan? Taas uusiin rikostöihin? INKERI: Tekoihin, jotka vastaavat sinun sielusi sisintä olemusta. RITARI KLAUS: Siellä ei asu miekka enää. INKERI: Mikä asuu siellä siis? RITARI KLAUS: Risti. INKERI: Onneton! Oletko hukannut ainoan aartehesi? RITARI KLAUS (hiljaa): Minä en ole enää Ritari Klaus. INKERI: Miksi kummittelet sitten? Mitä teet sinä enää elävitten parissa? RITARI KLAUS: Minä kadun. (Tapailee ristiinnaulitun kuvaa rinnallaan ja suutelee sitä. Pitkä vaitiolo.) INKERI (harvakseen): Hyvää yötä. RITARI KLAUS: Hyvää yötä. INKERI: Ainiaaksi. RITARI KLAUS: Ainiaaksi. INKERI: Mutta sinun miekkasi tahdon minä kuitenkin jättää tänne ja iskeä ovesi kamanaan merkiksi, kuka olit. Joka kerta kuin kuljet siitä, olet täten kulkeva tuomion miekan alitse. RITARI KLAUS: Menetkö nyt? INKERI: Minulla ei ole täällä enää mitään tekemistä. RITARI KLAUS (rukoilevasti): Inkeri! INKERI (päätään pudistaen): En tunne sinua. Olet aivan outo mies minulle. RITARI KLAUS: Etkö rakasta minua? INKERI: Rikollista miestä saatoin rakastaa. En miestä, joka katuu. RITARI KLAUS: Minä rakastan sinua. INKERI: En tiedä, kuka olet. (Menee. Ovi sulkeutuu hänen jälkeensä äänettömästi.) RITARI KLAUS: Jumalan äiti, ole minulle armollinen! (Polvistuu Neitseen kuvan eteen.) Esirippu. ALKIBIADES 5-näytöksinen murhenäytelmä (Naamioita IV, 1909) HENKILÖT: ALKIBIADES. TIMANDRA, hänen lemmittynsä. THRASYBULOS, hänen ystävänsä. THEANO, Pallas Athenen papitar. PHARNABAZOS, Phrygian satraapi. TOMYRIS, hänen puolisonsa. SMERDIS, hänen poikansa. MAGAIOS, hänen veljensä. SUSAMITHRES, hänen enonsa. MARSYAS, sadanpäämies. SOTILAITA. Paikka: Alkibiadeen maatalo Phrygiassa. Aika 404 e.Kr. Näyttämö esittää huonetta Alkibiadeen maatalossa. Taustan vasemman puolen muodostaa pilariaukko, joka myös voidaan sulkea uutimella. Koko huone, samoin kuin sen sisustus, muinaishelleenisen ja barbaarisen tyylin sekoitusta. Taustassa (oikealla) ovi. Samoin ovi etualalla oikealla ja kaksi ovea vasemmalle. Vasemmalla pöytä ynnä istuimia. Pilari-aukon takana puutarha, sen takana vuoria ja laaksoja ynnä vihdoin kaupunki eräällä vuorenrinteellä. ENSIMMÄINEN NÄYTÖS. Näyttämö aluksi tyhjä. Pöydällä viiniä ja hedelmiä. Uudin on vedetty syrjään pilari-aukon edestä. Taustassa lämmin iltapäivä-valaistus. Ulkona kova-äänisiä koputuksia. _Timandra_ tulee oikealta. MARSYAS (ulkona): Hohoi, Alkibiades! Oletko kotona? TIMANDRA: Ken kolkuttaa? (Menee pilari-aukolle.) MARSYAS: Ohoi, se olen minä, Marsyas, sadanpäämies! Tahdon tavata Alkibiadeen. TIMANDRA: Alkibiades ei ole kotona. MARSYAS: Kuinka? Ei kotona? Eikä kai lintuseni. Missä hän on? -- Tärkeitä asioita kaupungissa? TIMANDRA: Alkibiades on jo varhain aamulla mennyt metsästämään erään ystävänsä kera, joka eilen-illalla saapui Ateenasta. (_Marsyaan_ pää ja yläruumis näkyy pilari-aukon permannon yli. Hän on jotenkin juovuksissa ja puhuu törkeällä, tuttavallisella äänellä, jota aina joku nikotus keskeyttää.) MARSYAS: Ja milloin luulet hänen sieltä palajavan? TIMANDRA: Arvattavasti ennen yön tuloa. -- Mitä asioita, jos saan luvan kysyä? MARSYAS: Valtio-asioita, armahani. -- (Kuiskaten.) Sht! Ymmärrätkö: pää poikki! TIMANDRA: Jumalat! MARSYAS: Nonoh, en tahdo väittää, että pääsi menisi poikki juuri nyt tahi että ollenkaan olisi kysymys juuri sinun poloisen näköpäästäsi. Mutta valtioasioiden kanssa ei ole leikkimistä, tiedä se! TIMANDRA: Voithan palata huomenna siis. MARSYAS: Aivan mahdotonta! Tänään ei ole mitään huomenta, kultaseni. Tänään on Astarten juhlapäivä. Yksi suukko! TIMANDRA: Mene vaan matkoihisi! Tunnen jo tänne saakka, että hengityksesi hajahtaa humalalle. MARSYAS (laulaa): Hei, humala on jumala ja rikkaus on rakkaus, kultaa, kultaa, kultaa...! (Heittää sisälle kourallisen kiliseviä kultarahoja.) TIMANDRA: Laulusi sopii loilotettavaksi paremmin jonkun lempihuoneen edustalla. (Kokoilee rahat ja heittää ne takaisin hänelle.) Pidä kultasi! MARSYAS: Kulta on multaa, sydänkäpyseni. Mutta pääsenkö sisälle? TIMANDRA: Et. MARSYAS: Häh? Mieti tarkoin, mieti tarkoin, tiltalttiseni. Alkibiades on minun ystäväni, kestiystäväni... TIMANDRA: Vakavasti on Alkibiades varoittanut minua laskemasta ketään sisälle hänen poissa-ollessaan. MARSYAS (viekkaasti): Myös tärkeiden sanomien saattajata? Älä nyt ole lapsellinen, laulurastahani. -- (Salaperäisenä.) Näetkö kädessäni tämän kirjeen? Se on suurkuninkaalta. TIMANDRA: Anna se minulle! MARSYAS: Vasta kun olet valmistanut suurkuninkaan airuelle hänen arvonsa mukaisen vastaan-oton. -- Mitä, ajatteletkaan? Minä saattaisin perille kaikkein-korkeimman tahdon ilmoituksen killuen näin kuin hirsipuun koristus maan ja taivaan välillä...? TIMANDRA: Lupaatko sitten heti mennä matkoihisi, kun olet antanut kirjeen minulle? MARSYAS: Lupaan, jumaliste, lupaan. Menen kuin savu, katoan kuin kaste taivahille. (Laulaa:) Ah, kultani, jo avaja, voi, lintuni, jo havaja, iltaa, iltaa, iltaa...! TIMANDRA (hetken epäröityään): Tule siis! (Avaa oven hänelle.) MARSYAS (tulee): Vihdoinkin! -- (Tervehtii Timandraa barbaarisella kohteliaisuudella.) Oh! Kauniimpi kuin milloinkaan! Mitä minä olen sanonut? Onhan Astarte itse muotosi muovaellut. TIMANDRA: Se on vaan tuo jumalainen juopumuksesi, joka kaikki asiat silmissäsi kaunistaa. -- Kirje! MARSYAS: Minä vannon: humalani haihtuu heti sinun katsantosi edessä kuin kalpea kuudan auringon auetessa. -- (Lähennellen.) Tuo käsi... TIMANDRA: Pois! Sinä lupasit mennä matkoihisi, heti kun olet antanut minulle kirjeen. Tuleeko siitä mitään? MARSYAS: Epäilemättä, kullan-kyyhkyläiseni, epäilemättä. -- Mutta enhän vielä ole antanut sinulle mitään kirjettä. TIMANDRA: Siispä anna se minulle! MARSYAS (lähennellen): Tämä olkapää... TIMANDRA: Kirje! MARSYAS: Välipuheen mukaan, västäräkkiseni, välipuheen mukaan. Tämä on ohjesääntö: minä menen, _sitten_ kuin olen antanut sinulle kirjeen. TIMANDRA: No niin? MARSYAS: Nyt minä en anna sinulle mitään kirjettä: siis minä en ollenkaan mene matkoihini. -- Se on selvä. TIMANDRA: Sinä vannoit... MARSYAS: Juuri siksi. Vala on tuiki kallis ja pyhä asia... Näet itse, että minun on sula velvollisuuteni jäädä. TIMANDRA (tuskissaan): Jumalat, mitä pitää minun hänelle tekemän! -- (Kiivaasti.) Minä tahdon kirjeen, kuuletko, minä _tahdon_! MARSYAS: Pikkuhiljaa, hienohelmaseni, pikkuhiljaa. Kirjeen annan minä vain Alkibiadeelle. -- Sinulle sitä vastoin... (Kaivaa povestaan esiin kultaisen rannerenkaan ja pitelee sitä sormiensa välissä.) TIMANDRA: En ole kyllin köyhä vastaanottaakseni lahjoja ... sinulta! MARSYAS: Minulta? Mitä arveletkaan? Minäkö tuhlaisin noin turhan asian vuoksi leluja, joilla voisi ostaa jo kokonaisen valtameren viiniä. Ehei, hempukka! -- (Irvistäen.) Tämä on vain pieni sulka sen kultalinnun siivestä, joka juuri nyt pääsi päällä liihoittelee. TIMANDRA (mittailee häntä katseellaan): Äänestä päättäen luulisi sitä pikemmin vaakkuvaksi varikseksi. MARSYAS: Se on sinulle vielä muniva kultaisia munia. -- Tuon terveisiä sinulle palatsista ... eräältä ystävältä! TIMANDRA (kylmästi): Minulla ei ole ketään ystävää palatsissa. MARSYAS: Monta, kaunis keijukaiseni, monta! Mutta niistä ei _nyt_ puhetta. -- (Kuiskien.) Prinssi Smerdis lähettää sinulle tämän. TIMANDRA: Minä en ota vastaan mitään lahjoja prinssi Smerdiiltä. MARSYAS: Et varmaan ole oikein ymmärtänyt sanojani. Prinssi itse on pyytänyt minua... TIMANDRA: Tervehdä prinssi Smerdistä minun puolestani ja virka, että on hyvin ystävällistä häneltä vielä muistaa vähäpätöistä tanssijatarta. Mutta hänen lahjojansa minä en voi enkä saa vastaan-ottaa niin kauan kuin asun Alkibiadeen katon alla. MARSYAS: Sinä olet hullu, tyttöseni, pähkähullu! -- Oikea prinssi, ajattelepas! -- Vai luuletko löytyvän sitä Phrygian tytärtä, jonka sydän ei ilosta sylkähtäisi saadessaan tällaisen sanoman? TIMANDRA: Niinpä antakoon hän lahjansa Phrygian tyttärille! Minun ainoa iloni on Alkibiades. MARSYAS (nauraen): Ethän tahtonekaan uskotella minulle rakastavasi tuota maankiertäjää, tuota maantieylimystä, tuota keppikerjäläistä, joka ei voi antaa sinulle edes uutta hametta Astarten juhlapäiväksi? Mahdotonta. TIMANDRA: Joskaan hän ei voi antaa minulle uutta hametta, kuten sanot, antaa hän joka päivä minulle niin monta uutta todistusta rakkaudestaan... MARSYAS: ... että hän jättää sinut yksin kahden hämärän välille ja lähtee itse päiväksi metsästämään! (Nauraa.) Tiedäpäs, jos nuo ovat rakkauden todistuksia, joista puhut, mahtaa hän todellakin rakastaa sinua sanomattomasti. TIMANDRA (nyreästi): Se on totta. Hän olisi hyvin kyllä voinut jäädä kotiin... MARSYAS: Katsopas! TIMANDRA: Minä tarkoitan: hän olisi voinut jäädä kotiin, _vaikka_ minä itse pyysin häntä lähtemään. MARSYAS: Siinä tapauksessa mahdat _sinä_ rakastaa sanomattomasti! TIMANDRA: Niin teenkin! Entä sitten? MARSYAS: Ei mitään. -- Tulista rakkautta, kissa vieköön! Sangen harvinainen tapa viettää lemmen jumalattaren juhlapäivää! TIMANDRA (ylpeästi): Etkö luule rakkauteni olevan kyllin lujan kestääkseen sekä kahden hämärän välin että sillä aikaa mahdollisesti sattuvat viettelykset? MARSYAS: Tietty se, tipuseni, tietty se. Varsinkin ne viettelykset, jotka tulevat päivän-aikaan... TIMANDRA: Mitä tarkoitat? MARSYAS (silmää vilkuttaen): Hämärät lankeavat myös yön kauniin kahdenpuolen... TIMANDRA: Niiltä turvaa minut Alkibiades. MARSYAS: Prinssi Smerdis tahtoo vielä tänä iltana tavata sinut. TIMANDRA (kuin itsekseen): Prinssi Smerdis on vielä lapsi. MARSYAS: Prinssi Smerdis on punainen ja valkea, hän on nuori ja tuoksahtaa vielä tuoreelle vuohenmaidolle. Hän uneksii sinusta yöt kuumat vuoteellaan... TIMANDRA: Hän? MARSYAS: ... ja hän ujostelee päivät sinun kuvajaistasi, joka seuraa häntä kaikkialle, lammikoiden partaille ja linnan puistikoihin. (Kiinnittää renkaan hänen käsivarteensa. _Timandra_ kuuntelee viehättyneenä.) TIMANDRA: Prinssi Smerdis? MARSYAS: Sinä pääset hoviin... TIMANDRA (nauruun purskahtaen): Voisihan luulla melkein, että teet omaa rakkauden-tunnustustasi! -- Kuulit, mitä sanoin: Alkibiades on minun ainoa iloni ja autuuteni. MARSYAS: Tätä vastausta en voi viedä palatsiin. Prinssi Smerdis... TIMANDRA: Prinssi Smerdis on lähettänyt hävyttömän puolesta-puhujan. Mene! MARSYAS: Hänen lahjansa sallinet sinä kuitenkin jäädä tänne? TIMANDRA: Hänen lahjansa olisi minulle kahle, vaikka kultainenkin. Ota se! MARSYAS: Mikä on annettu, on annettu. -- (Viekkaasti.) Voithan kätkeä sen vastaisia tarpeita varten. TIMANDRA: Niinpä lasken minä sen tähän pöydälle ja lupaan, että se saa olla siinä, siksi kuin prinssi itse on saapuva sitä noutamaan. MARSYAS (hävyttömästi): _Se_ on parempi, _sen_ vastauksen voin minä viedä palatsiin. TIMANDRA: Konna! Poistu täältä! MARSYAS: Päivänkukka, muista, missä juuresi ovat! TIMANDRA: Missä? MARSYAS: Loassa. -- (Taustaan osoittaen.) Sinä olet tullut tuosta suuresta kaupungista. Sen väenvilinään olet sinä jälleen jäljettömästi häviävä. TIMANDRA (heikosti huudahtaen): Ei, ei! MARSYAS: Tänä yönä, vielä tänä yönä ... (Laulaa:) Sun rintasi puutarha on, sun hintasi on verraton, valtaa, valtaa, valtaa...! (Menee loilottaen. _Timandra_ on äkkiä hervottomaksi horjahtanut. Seisoo vielä hetkisen kädet silmäinsä edessä, herää kuin pahasta lumouksesta ja pyyhkäisee äärettömällä inholla käsivarttaan, jota Marsyas on koskettanut. Yrittää rientää vasemmalle, pysähtyy, miettii, ottaa kuin ohimennen kultarenkaan pöydältä ja kääntelee sitä ihaillen kädessään. Pudistaa päätään, laskee korun jälleen pöydälle. Menee pilari-aukolle. Nojaa uneksien pylvääseen. Hämärä on langennut nopeasti. Näyttämö on jo miltei pimeä. Taivas on tähdittynyt, juhlatulet syttyneet kaupungissa. Etäinen kohina ilmoittaa ilon alkaneeksi.) _Timandran laulu_. Yön taivahalla jo tähdet käy. Ei kulta korkea kotiin näy. Jos mua sa lemmit, miks' viivyt poissa? Jos sua en lemmi, miks viihdyn koissa? On kallihimmat mun lempein yöt kuin kullat, päärlyt ja helmivyöt, mut kallein lahjoista taivahalta on lemmen ylpeän vapaa valta. Niin autioksi käy sydämein. Mit' armas, ah, sulle pahaa tein? Mua miksi loukkaat, kun sua ma lemmin? Miks pois mun päästät, kun eessäs emmin? (Sulkee äkisti uistimella pilari-aukon. Menee oikealle, palajaa ja sytyttää tulet. Pysähtyy kuin ohimennen jälleen korua ihailemaan. Koettelee käsivarteensa sitä, hymyilee, ihasteleikse, ottaa pöydältä hedelmän ja puraisee sitä valkeilla hampaillaan. -- Ääniä taustasta. _Timandra_ pakenee nopeasti oikealle. _Alkibiades_ ja _Thrasybulos_ tulevat keskustellen kiivaasti keskenään.) ALKIBIADES: Ystäväni: sinä et menettele rehellisesti minua kohtaan... THRASYBULOS: Kuinka? ALKIBIADES: Sinä sanot osan, mutta et kaikkea. Mikä on sinun suunnitelmasi? THRASYBULOS: Juuri sitähän olen päässyt sinulle selittämästä. ALKIBIADES (ankarasti): Thrasybulos: en tahtoisi mielelläni epäillä sinua, sillä silloin en todellakaan tietäisi enää, kehen uskoa. THRASYBULOS: Älä siis epäile minua! Olen ystäväsi! ALKIBIADES: Monta ystävää on minulla ollut ja kaikki ovat he minut vaaran hetkellä pettäneet. THRASYBULOS (nuhtelevaisesti): Kaikkiko? ALKIBIADES: Sinua yksin olen tähän saakka pitänyt todellisena ystävänä. THRASYBULOS: Nytkö et pidä enää? Millä olen ystävyytesi kadottanut? ALKIBIADES: Et vielä millään. -- (Epäluuloisesti.) Kuitenkin miellyttäisi minua tietää, mitä olisit _sinä_ vaaran hetkellä tekevä. THRASYBULOS: Antaudu siis vaaroihin minun kanssani! Olen ystäväsi. -- ALKIBIADES: Hm. Tahtoisin tietää sen hiukan ennen. THRASYBULOS: Ellet usko sanoihini, käy se todellakin sinulle vaikeaksi. (Vaitiolo.) ALKIBIADES (miettien): On olemassa tosin yksi seikka, joka kehoittaa minua luottamaan sinuun. THRASYBULOS: Todellakin! ALKIBIADES (kuin edellä): Niin kauan kuin olemme toisemme tunteneet, olet sinä aina toivonut minua paremmaksi kuin olen. THRASYBULOS: Ja tuotako eivät muut ystäviäsi ole toivoneet? ALKIBIADES: Eivät, (hymyillen omituisesti) -- sillä jos heidän toiveensa olisi toteutunut, en minä enää olisi voinut olla heidän ystävänsä. THRASYBULOS: Sinulla on ollut huonoja ystäviä, Alkibiades. ALKIBIADES: Mahdollista kyllä. -- (Merkitsevästi.) Kritiaasta tuli tyranni. THRASYBULOS (laskien kätensä hänen olalleen): Ystäväni! ALKIBIADES: Myöskin Kritias oli minun ystäväni ja kuitenkin hän on nyt Spartan palkollinen! -- (Hurjasti.) Mitä maksetaan minusta Ateenassa, Thrasybulos? THRASYBULOS: En ole hieronut kauppaa hengelläsi. ALKIBIADES: Kuitenkin täytyy minun tehdä sinulle yksi kysymys. THRASYBULOS: Mikä? ALKIBIADES (painokkaasti): Tämä: _oletko_ Lakedaimonin lähettämä? THRASYBULOS: Hyvästi! (Aikoo mennä.) ALKIBIADES: Ystäväni! Nyt vasta voin sydämestäni toivottaa sinut tervetulleeksi kattoni alle. THRASYBULOS (empien kynnyksellä): Enpä tiedä enää, astunko sen alle. Sinä koettelet liiaksi ystävyyttämme, Alkibiades. ALKIBIADES: Koska tiedän, että se kestää koettelemukset. -- Pyydän sinua istumaan ja iloitsemaan siitä, mitä köyhä taloni voi tarjota sinulle. THRASYBULOS: Sitä ennen tahdon kuitenkin sinulle asiani ilmoittaa. ALKIBIADES (jälleen epäluuloisesti): Ystävyys yksin ei siis ole tuonut sinua Aasiaan? THRASYBULOS: Ystävyyden takia ei matkusteta merten poikki. ALKIBIADES: Kuitenkin ystävä minulle mereltä yleni! THRASYBULOS (merkitsevästi): Matkusti velkamies jälestä velallisensa. ALKIBIADES: Ei vihollinen jälestä vihollisensa? THRASYBULOS: Tulin sotatoverina. ALKIBIADES (vältellen): Toivon myös toverin kohdanneesi. THRASYBULOS: Minä sanoin: _sota_toverina. ALKIBIADES: Rauha vallitsee maailmassa. THRASYBULOS: Tyyni myrskyn edellä, toivon minä. ALKIBIADES: Lakedaimonilaisten valtikka ulottuu kaikkialle. He ovat nyt maan herrat. THRASYBULOS (lennokkaasti): Eivät, niin kauan kuin elää Alkibiades. (Vaitiolo.) ALKIBIADES: Mitä tahdot minulta? THRASYBULOS: Tärkeät asiat vaativat tällä hetkellä sinun läsnä-oloasi Ateenassa. ALKIBIADES (pilkaten): Ohoh, etpä vähää vaadi, kun vaadit minua kotini jättämään! THRASYBULOS: Kotilietesi ääreen sinua pyydänkin juuri. ALKIBIADES: Kotiliesi on siellä, missä lempi leimuaa. THRASYBULOS: Suurin kuitenkin on lempi synnyinmaahan. ALKIBIADES: Naisen rakkaus on täällä majani rakentanut. THRASYBULOS: Kansan rakkaus on siellä sinulle toisen, korkeamman, kohottava. ALKIBIADES (hampaittensa välistä): Huono perustus on kansan rakkaus. THRASYBULOS: Olkoon siis Ateenan vapaus arvokkaampi! ALKIBIADES: Ateena on hävitetty, orjuutettu. THRASYBULOS: Sitä suurempi kunnia voida se jälleen raunioista rakentaa. ALKIBIADES (nopeasti): Ahaa, sekö oli sinun suunnitelmasi? THRASYBULOS: Sen ponsi, niin. Loput kerron sinulle sitten kuin olemme matkaan kiiruhtaneet. (_Timandra_ tulee oikealta hymyillen herttaisesti.) TIMANDRA: Kuulin teidän kiistelevän keskenänne. -- Onko metsä ollut mieluinen teille? ALKIBIADES: Kiitos kysymästä. Emme ole saaneet juuri mitään ammutuksi. THRASYBULOS (hymyillen): Olemme parhaasta päästä vain väitelleet. (_Alkibiadeen_ silmät ovat heti Timandran sisälle tultua kiintyneet renkaasen, joka on hänen käsivarressaan. Katsoo, lähestyy ja tarttuu vihdoin kovasti kiinni häneen.) ALKIBIADES: Pharnabazoksen sadanpäämies on käynyt täällä. TIMANDRA (viattomasti): Kyllä. Mutta mistä sen tiedät? ALKIBIADES: Jäljistä, jotka hänen saastaiset sormensa ovat jättäneet! -- Hahaa, näetkö, ystäväni? Mitä minä sanoin? Eikö tänään ole Astarten juhlapäivä! THRASYBULOS: Anteeksi: pukuni on metsällä pilautunut ja minä häpeän ilmestyä tässä asussa korkean jumalattarenne juhlapöytään. Sallinette sentähden, että kiirehdin heti sitä vaihtamaan. (Menee taemmasta ovesta vasemmalle. Hetken painostava vaitiolo.) TIMANDRA: Alkibiades! ALKIBIADES (töykeästi): Mikä on? TIMANDRA: Näin, että aioit häväistä minua hänen läsnäollessaan. ALKIBIADES: Entä sitten! -- Toiko hän mitään kirjettä minulle? TIMANDRA: Hänellä oli kirje. Mutta hän ei antanut sitä. ALKIBIADES: Miksi ei? TIMANDRA: Luulen, että hän lupasi vielä tänä yönä takaisin tulevansa. ALKIBIADES: Tänä yönä, tänä yönä siis... (Vaipua mietteisiinsä. Vaitiolo. _Timandra_ lähestyy arasti häntä.) TIMANDRA: Alkibiades! ALKIBIADES (jyrkästi): Mitä? -- (Hitaasti, käyden häntä kohden.) Minä en sano mitään siitä, että lasket sisälle vieraita poissa-ollessani, vasten minun nimenomaista käskyäni, enkä siitäkään, että otat lahjoja Smerdis prinssiltä... TIMANDRA: Senkin sinä tiedät? ALKIBIADES: Kaikki. -- Mutta niin kauan kuin sinä olet tässä talossa, kiellän minä sinun hänen korujaan kantamasta. Oletko ymmärtänyt? TIMANDRA: Armaani, sinä viivyit niin kauan metsällä ja minä ajattelin... ALKIBIADES: Vaikka minä olisin viipynyt vielä kauemmin, ei sinulla ole lupa tehdä minua naurun-alaiseksi ystäväni silmien edessä. -- (Painokkaasti.) Mitä muuten häneen tulee: hän ei ole petturi, kuten sinä sanot. TIMANDRA: Sen parempi. ALKIBIADES: Kuitenkin epäilit sinä jo ensi hetkestä saakka häntä. TIMANDRA: En suinkaan. Hän vaikutti minuun vain niin vastenmielisesti. ALKIBIADES: Siinäpä se. Jo aamulla koetit sinä herättää minussa epäluuloja häntä vastaan. TIMANDRA: Etkö itsekin epäillyt häntä? ALKIBIADES: Mahdollisesti tein minä sen. Mutta sinä lietsoit minun liiallista varovaisuuttani, samoin kuin sinä aina olet valmis syttämään sydämeni vaanivaa epäluuloisuutta. TIMANDRA: Ah! -- (Painaen sydäntään.) Se koski kipeästi. ALKIBIADES: Minä sanon vain, mikä on totta. Minä olen jo kauan huomannut sen. Sinä tahdot imeä minusta pois minun ihanan itseluottamukseni... TIMANDRA: _Senkin_ minä tahdon, senkin! ALKIBIADES: Ja tehdä minut niin raukaksi omissa silmissäni, etten enää tiedä enkä muista, kuka olen. -- (Äkkiä käännähtäen.) Mutta miksi täällä on niin paljon valoa? Loistaahan koko talo kuin lyhty ikään! TIMANDRA (hiljaisesti): Arvelin, koska tänään on Astarten juhlapäivä... Mutta voinhan minä sammuttaa osan tulista, jos niin tahdot. ALKIBIADES: Ne saavat palaa. -- (Aikoo vasemmalle, pysähtyy.) Voit tuoda enemmän viiniä. Me juomme tänään. -- Ja tuon pöydän voit myös järjestää hiukan hauskemmaksi, ettei ystävämme saa aivan huonoa käsitystä meidän barbaarisista elämäntavoistamme. (Menee etumaisesta ovesta vasemmalle. -- _Timandra_ jää silmät suurina hänen jälkeensä katsomaan, pudistaen sitten päätään surumielisesti, riisuu koron käsivarrestaan ja poistuu hitaasti oikealle. Palajaa hetken perästä takaisin kantaen olallaan viiniruukkua ja kukkasia. Alkaa apein mielin järjestää pöytää, pyyhkäisten aina välillä kyyneleen silmäkulmastaan. _Thrasybulos_, juhlapuvussa, tulee taemmasta ovesta vasemmalta ja tervehtii häntä kohteliaasti.) THRASYBULOS: Oh, täällähän näyttää tuiki juhlalliselta. -- Ihailen aistiasi, neito. Aspasia itse ei olisi tuota somemmin soristanut. TIMANDRA (alakuloisesti): Alkibiades ei pidä minun maustani. THRASYBULOS: Kuinka? TIMANDRA: Hän on itse sanonut minulle sen. THRASYBULOS: Hän on laskenut leikkiä luonnollisesti. -- Mutta sinä näytät oikein surulliselta, neito. Eikö Astarte ole katsonut puoleesi armollisesti? TIMANDRA: Astarte on sekä ilon valtiatar että surun. Hän on kääntänyt minun puoleeni tänään surun kasvot. THRASYBULOS (kuin ohimennen): Alkibiades mainitsi metsällä minulle eräästä kirjeestä. Onko hän ehkä saanut ikäviä sanomia? TIMANDRA: Alkibiades puhuu minun kanssani niin harvoin. Sitä asiaa lienee sinun paras tiedustella häneltä itseltään. (Vaitiolo. _Alkibiades_, juhlapuvussa, tulee nopeasti vasemmalta.) ALKIBIADES: Kuulitteko? THRASYBULOS: Mitä? ALKIBIADES: Minusta tuntui kuin olisi joku liikkunut puutarhassa. -- Nyt taas! TIMANDRA (kuuntelee): Lentävä lehti vaan. ALKIBIADES: Minun korvani eivät petä koskaan. -- Nyt taas! Askeleita! THRASYBULOS: Jos tahdot, voinhan minä käydä tarkastamassa, onko puutarhaan kukaties joku kutsumaton vieras pujahtanut. ALKIBIADES: Sinä? -- (Katsoo terävästi häneen.) Siinä tapauksessa saattaa olla parasta, että otat toveriksesi _tämän_. (Ojentaa tikarin hänelle.) THRASYBULOS: Sinä luulet siis...? ALKIBIADES (keveästi): Että siellä ei ole ketään. -- Pyydän kuitenkin, että pidät tikarin. Teitä on silloin kaksi tarkastajaa. THRASYBULOS: Kuten tahdot. (Katsoo häneen, menee perälle päätä pudistaen. Vaitiolo.) ALKIBIADES: Timandra! Voitko antaa anteeksi minulle? TIMANDRA: Emme enää puhu siitä asiasta, armahani. -- Mutta sinä olet levoton. Miksi? ALKIBIADES: Huomasitko, millä kiireellä ystäväni jouduttausi minun sijastani puutarhaan? TIMANDRA: Epäilemättä hän teki sen todistaakseen sinulle, että siellä ei ollut ketään. ALKIBIADES (hajamielisesti): Mahdollista kyllä. -- (Kuin itsekseen.) Jospa minä vaan voisin uskoa häneen! Jospa minä voisin! (Vaipuu ajatuksiinsa. _Timandra_ lähestyy häntä hiljaa. Vaitiolo.) TIMANDRA: Joku suru painaa sinua? ALKIBIADES (käyden hänen käteensä): Timandra! Rakastatko minua? TIMANDRA: Epäiletkö _sitäkin_, Alkibiades? ALKIBIADES: En. -- Mutta voisitko sinä rakastaa minua sittenkin, jos... TIMANDRA: Jos mitä? ALKIBIADES (vaikeasti): Jos meidän täytyisi joksikin aikaa erota toisistamme? TIMANDRA: Meidän! -- (Tuskallisesti.) Sinä aiot matkustaa jonnekin? Minne? ALKIBIADES: Se voi käydä välttämättömäksi. Kaikki riippuu tuosta kirjeestä. -- St! Hiljaa! Ystävämme palajaa. THRASYBULOS (tulee): Kuten sanoin, siellä ei ollut ketään. ALKIBIADES: Ei ketään? THRASYBULOS: Ei. Olet kuullut kummituksia. -- Tässä tikarisi! ALKIBIADES: Hyvä. Anteeksi, että vaivasin sinua. -- Ja nyt pyydän sinua tekemään kunniata pöydällemme. -- (Tempaa pikarin pöydältä.) Astarten malja! THRASYBULOS: Ja meidän ihanan emäntämme malja! (Juo.) Ehkä tahdotte nyt myöskin selittää minulle, mikä on oikeastaan tuo Astarte. Sama kuin Aphrodite, eikö totta? ALKIBIADES: Aphrodite on viileä, vedestä syntynyt. Astarte sitä vastoin on syntynyt tulesta. THRASYBULOS: Tulesta? ALKIBIADES: Kaikki Aasian jumalat ovat tulesta syntyneet. Siksi on heitä palveltava myöskin tulella! -- Eikö totta, Timandra? TIMANDRA (hymyillen): Tiedän ainoastaan, että heitä _on_ palveltava. (Menee oikealle.) ALKIBIADES: Tiedätkö, Thrasybulos, että maan tapa vaatii jokaisen phrygialaisen naisen kerran vuodessa muukalaiselle antautumaan? THRASYBULOS: Raakalaistapa! ALKIBIADES: Sinä ylenkatsot Aasiaa? -- Tiedäpäs, usein tuntuu minusta kuin he kaikessa hurjuudessaan olisivat lähempänä luonnon kaikkivaltiaan viisautta kuin me helleenit kaikessa tarkoin määritellyssä sopusuhtaisuudessamme. THRASYBULOS: Pelkään heidän viisautensa mahtuvan yhteen ainoaan Pheidiaan kuvapatsaasen. (Vaitiolo. _Alkibiades_ menee pilari-aukolle, vetää uutimet syrjään ja katsoo uneksien yöhön, josta etäiset uhritulet loimottavat.) ALKIBIADES: Aasia! Kuinka minä rakastan sinun villiä rajattomuuttasi! -- (Nojaa uneksien pylvääsen.) Thrasybulos! Kuuletko tuota huminaa? Se tulee kaupungista. THRASYBULOS: Minä kuulen. ALKIBIADES: Aasia! Tuhansin säikein on sydämeni sinuun kiinnitetty. -- (Vaitiolo.) Ystäväni, tiedätkö, mitä siellä nyt tapahtuu? Veli sekaantuu veljeensä, isä tyttäreensä. Kansa täyttää kadut ja temppelit He juovat, he tanssivat, he viileksivät itseään veitsillä, kaikki samassa ilon ja yliluonnollisen intohimon myllerryksessä. THRASYBULOS: He _ovat_ barbaareja. ALKIBIADES (humoristisesti): Kentaureja! -- Mutta he ovat onnellisia. He sulavat sen kautta johonkin itseään suurempaan. THRASYBULOS: Mikä se olisi? ALKIBIADES: _Maailman henki_, Thrasybulos. Etkö tiedä, että siihen hukkuminen itämaisten uskontojen mukaan on korkein onni yksilölle? THRASYBULOS (vakaumuksella): Maailma on Ateena. ALKIBIADES: Maailma on rajaton. THRASYBULOS: Niinkuin barbaarien intohimot! ALKIBIADES: Niinkuin ovat ihmisen mahdollisuudet. -- (Vaitiolo. Vetää uutimen takaisin pilari-aukon eteen ja astuu hitaasti alas.) Thrasybulos! THRASYBULOS: Niin, ystäväni? ALKIBIADES: Onko sinulla jotakin itseäsi korkeampaa? THRASYBULOS: On, sama kuin sinullakin, Alkibiades: Kansa, isänmaa. ALKIBIADES: Ihmiskunta _voisi_ olla minun kansallisuuteni. THRASYBULOS (taustaan osoittaen): Niidenkö tulien luulet tuolta loimottavan? ALKIBIADES (harvakseen): Ihmisvihan ja ihmis-ylenkatseen rovio palaa minun päälaellani. (Reippaasti.) Aasian malja! THRASYBULOS: Juon sen raskaalla sydämellä, jos Aasia on ryöstävä meiltä Alkibiadeen. (Vaitiolo. Molemmat istuivat. _Alkibiades_ ottaa kitaran käteensä ja näppäilee sen kieliä hiljakseen.) ALKIBIADES (deklamoi): Toiset laulaa Teeban sotaa, toiset phrygein ryskinää, mieti en ma miekan otaa, muuta tahdon ylistää, voittaneet mua eivät laivat, jalkaväki, ratsahat, toiset voimat voiton saivat: silmät kauniit katsoivat. THRASYBULOS: Hyvä, hyvä, Alkibiades! -- Vanhan Hellaan malja! ALKIBIADES: Ja Hellaan runoniekkojen malja; he eläkööt! (Juovat.) THRASYBULOS: Oletpa itsekin runoniekka, Alkibiades. ALKIBIADES: Jonkun runon lienen eläissäni sepittänyt. -- Mutta siitä on jo kauan. THRASYBULOS: Yhden niistä muistan minä vielä kuin eilisen päivän. Muistan sekä runon että kohtauksen, jonka johdosta sepitit sen: "Alkibiadeen näky". Lausu se minulle! ALKIBIADES: En viitsi. -- (Ojentaa kitaran hänelle.) Nyt on vuoro sinun virtesi virittää. THRASYBULOS: Se oli laulu Alkibiadeen nuoruudesta. Usein esitit sinä itse ennen sitä minulle uneksien. (Näppäilee kitaraansa.) _Alkibiadeen näky_. Olen nähnyt immen niin valkean kuin Pallas Athenen patsahan. Theano, temppelin impyinen! Oi, koskaan unhoita sua ma en. Sa seisoit templisi portahilla; ma kuljin varjossa viileen illan. Sa seisoit' kirkkaana, korkeana; ma kuljin maassa niin matalana. Olin juonut päivät ja itkenyt illoin: kai Panathenaian oli juhla silloin. Meni päivä maillehen laaksoissa, mut rusko kimmelsi vuorilla. Ja kädessä malja ja seppelpäin ohi Athenen templin me kuljimme näin. Yks filosofeerasi, toinen lauloi, ja kolmansi katu- tyttöä kauloi. Sun nähdessä silloin mun seisahti syön kuin Arkipelaagissa aalto yön. Ja aallossa taivahat kuvastui ja taivahan tuhannet tähtöset ui. Mut koska sa silmäsi laskit alas, niin jällehen myrsky mun rintaani palas. Ja myrsky se raivoo vieläkin. En unhoita impeä temppelin. (_Alkibiades_ kertaa liikutettuna viimeisen säejakson.) Esirippu. TOINEN NÄYTÖS. _Alkibiades_ katsoo uneksien eteensä. _Thrasybulos_ koskettaa häntä hiljaa kädellään. THRASYBULOS: Palaja kotiin! ALKIBIADES (kiivaasti): Sinä unohdat, että olen maanpakolainen! THRASYBULOS: Myöskin maanpaossa voi isänmaataan rakkaudella ajatella. ALKIBIADES: Onko Ateena _minua_ rakkaudella ajatellut? THRASYBULOS: Enemmän kuin ketään on Ateena sinua jumaloinut. ALKIBIADES: Ja vihannut enemmän kuin ketään. Kaunis jumaluus! THRASYBULOS: Häilyväinen on Ateenan mieli niinkuin ... Alkibiadeen! ALKIBIADES (katkerasti): Kahdesti on Ateena ajanut minut maanpakoon. THRASYBULOS: Kuinka monta kertaa olet sinä ajannut Ateenan sotajoukot pakoon? ALKIBIADES: Minun nimeni on ollut häpeäpaaluihin ripustettu! THRASYBULOS (iskevästi): Etkö itse ole tyrannien pöydässä istunut? ALKIBIADES: Heidän pappinsa ovat minut kironneet. THRASYBULOS: Ja heidän papittarensa ovat sinua siunanneet. -- Luulin sinun tahtoneen niin! ALKIBIADES: Yksi ainoa sen teki: Theano, Menonin tytär. Ylistetty olkoon hänen nimensä. (Liittää kätensä kuin rukoukseen. Lyhyt vaitiolo.) THRASYBULOS (matalalla äänellä): Niinpä tiedä, että hän jälleen on siunaava sinua, jos palajat kotiin. ALKIBIADES: Yksi ihminen ei riitä lauhduttamaan vihaani koko isänmaata kohtaan. THRASYBULOS: Ja kuitenkin on isänmaa yhden ihmisen takia tullut turmioon! ALKIBIADES (vavahtavalla äänellä): Tarkoitatko, että tuo mies olen minä? THRASYBULOS: Sinäpä sen sanoit, Kleiniaan poika! (Vaitiolo. Ystävykset ovat nousseet ja seisovat nyt kiihtyneinä vastakkain.) ALKIBIADES: Saatpa vielä kerran vastata sanoistasi. THRASYBULOS: Varo itse, etten vaadi sinua tilille teoistasi! ALKIBIADES (ylpeästi): _Niistä_ minä en ole velkapää kenellekään tiliä tekemään. THRASYBULOS: Kyllä. Heille, jotka seisovat minun takanani. ALKIBIADES (katsoo häneen): Kenen puolesta puhut minulle sitten? THRASYBULOS: Puhun Ateenan nuorten nimessä. Nyt sen tiedät siis. (Pitkä vaitiolo. _Alkibiades_ mittailee synkkänä permantoa.) ALKIBIADES (harvakseen): Ateenan nuoret ovat kuolleet: me kaksi elämme. THRASYBULOS: On kasvanut uusi polvi. Uudet ihanteet kukoistavat. ALKIBIADES: Mikä polvi se on? THRASYBULOS: Se on se polvi, joka istui kaduilla ja kymnaasioissa, silloin kun sinä lähdit ensimmäiselle sotaretkellesi. ALKIBIADES (päätään pudistaen): En tunne sitä polvea. THRASYBULOS: Mutta se tuntee sinut. Sillä tiedätkö, mitä he tekivät kaduilla ja kymnaasioissa? ALKIBIADES: En. THRASYBULOS (kauniisti): He piirtelivät hiekkaan niitä saaria ja valtakuntia, joita sinä purjehdit valloittamaan. -- Heille olet sinä lippu ja sotahuuto. (Vaitiolo. _Alkibiades_ kävelee, miettii ja pysähtyy Thrasybuloksen eteen.) ALKIBIADES: Olin miekka ennen, sitten kilpi itselleni. Pitääkö minun nyt nuorten lippuna liehakoida? THRASYBULOS: Lippuna liehua sinun tulee ja johdattaa heitä sodanjumalana taisteloon! ALKIBIADES (harvakseen): Ken johtaa, sitä johdetaan. THRASYBULOS: Ken muita käskee, sen on myös muiden mieltä kuunneltava. ALKIBIADES: Siksi en tahdo käskeä enää. Oma mieleni on minulle mieluisampi. THRASYBULOS: Mutta jos mielesi on maan nuorten mieli? ALKIBIADES (ylpeästi): Silloin johdan minä heitä, kussa he kulkevatkin. (Lyhyt vaitiolo.) THRASYBULOS: En tiennyt, että maanpako oli sinuun noin syvästi vaikuttanut. ALKIBIADES (kiivaasti): Maanpako ei ole sitä tehnyt, vaan kansalaisteni kiittämättömyys. THRASYBULOS: Luulin sinun sitäkin kestävän. ALKIBIADES: Minä _olen_ kestänyt sen, mutta ainoastaan siten, että olen itseni syventänyt. THRASYBULOS: Olet liian syvälle sukeltanut. Asut onkaloissa, Alkibiades! ALKIBIADES (synkästi): Aallon pohjassa asun. THRASYBULOS: Astu siis aallon harjalle nyt! Päivä paistaa Alkibiadeelle. ALKIBIADES: En ole päivän orja enää. Minun silmäni ovat hämärään tottuneet. THRASYBULOS: Jos tahdot saada aikaan jotakin, on sinun astuttava ajan myrskytyöhön! ALKIBIADES (ylevästi): Aika myrskyää siellä, missä ihmis-ajatukset myrskyävät. THRASYBULOS: Missä myrskyävät siis sinun ajatuksesi? ALKIBIADES: Minä olen tyyneen tullut. THRASYBULOS: Siis on virta vyöryvä sinun ohitsesi! ALKIBIADES (säteilevin silmin): Mitä siitä, jos näen ajan lakkapäillä vain omien ajatuksieni kimmeltävän. (Lyhyt vaitiolo.) THRASYBULOS: Noin puhuu kuollut mies. ALKIBIADES: Niin puhuu _mies_. -- Minä aion tästä lähtien tulla toimeen omillani. THRASYBULOS: Tekemättä mitään? Toimittamatta mitään? ALKIBIADES (ratkaisevasti): Yksinäisyydessä ovat ajatuksetkin tekoja. (Vaitiolo.) THRASYBULOS: Mitä ajattelet sinä sitten teon vertaisia? ALKIBIADES: Ajattelen itseäni, Thrasybulos. THRASYBULOS: Tuoko on mielestäsi miehen arvoista? ALKIBIADES (voimakkaasti): En ole keksinyt mitään arvokkaampaa ihmiselle. THRASYBULOS: Siis ovat meidän suuret miehemme turhaan eläneet! ALKIBIADES: En tiedä, miksi he ovat eläneet. Tiedän vaan, että he kaikki ovat saaneet kärsiä kansalaistensa kiittämättömyyttä. THRASYBULOS: Miltiades... ALKIBIADES: ... tuomittiin sakkoihin ja kuoli vankeudessa. THRASYBULOS: Themistokles... ALKIBIADES: ... ajettiin maanpakoon ja kuoli maanpaossa! THRASYBULOS: Aristeides... ALKIBIADES: ... maanpakoon! THRASYBULOS: Kimon... ALKIBIADES: ... maanpakoon! THRASYBULOS: Perikles... ALKIBIADES: Hänet pelasti rutto, muuten olisi hänen käynyt samoin. -- Sinä näet, ystäväni: on valtiolle vaarallista olla suuri mies Ateenassa. THRASYBULOS: Sinä otat sanat suustani. -- _He_ eivät ole kansalaistensa kiittämättömyyttä säikähtäneet. Kaikki he ovat suuria asioita matkaan saattaneet ja kuolleet kunnialla. ALKIBIADES (pilkallisesti): Tuostako kunniasta olet tullut myös minulle osani tarjoamaan? THRASYBULOS: Tarjoan haudan sinulle hiekassa isänmaasi. ALKIBIADES: Mitä on isänmaa? Pivo multaa, joka kerran päällemme siroitetaan! THRASYBULOS: Kuka siroittaa sen päälle maanpakolaisen? ALKIBIADES: Tyrannien kauhuna vielä haamunsa harhailee. THRASYBULOS: Niinpä nouse siis sotaan vasten sortajia! ALKIBIADES: Kansa itse on suurin sortajansa. (Vaitiolo. Molemmat ovat etunäyttämölle edentyneet, _Alkibiades_ yhä kylmempänä ja ylpeämpänä, _Thrasybulos_ yhä sydämellisemmin vaativana.) THRASYBULOS: Mikä on urhokuolemaa uljahampi? ALKIBIADES: Kamppaelu kuoleman kanssa, Thrasybulos. THRASYBULOS: Minkä edestä, epätoivoinen, taistelet sitten? ALKIBIADES: Elämän itsensä edestä taistelen taukoamatta. THRASYBULOS (hiljaisesti): Siinä taistelussa tulet varmaan voitetuksi. ALKIBIADES: Kun kuolen, tunnustan itseni voitetuksi. (jää seisomaan etualalle, kasvot suoraan katsomoon. Thrasybulos katsoo häneen vielä hetken, siirtyy sitten alakuloisena taustaan, ottaa kitaran käteensä ja näppäilee sen kieliä hiljakseen. _Alkibiades_ kääntyy, hymyilee ja nyykähyttää päätään hänelle. Rauha ystävysten välillä on jälleen rakennettu. _Timandra_ oikealta tulee häikäisevässä juhlapuvussa. Seppelöi edelliset. _Alkibiades_ rientää avosylin vastaan hänelle. _Timandra_ pujahtaa hänen käsistään notkeasti huntuaan heilauttaen. _Alkibiades_ koettaa leikillään saada kiinni hänet. Thrasybulos on noussut kunnioittavasti, kitara kädessään, yhä näppäillen sen kieliä hiljakseen. _Timandra_ väistyy veikistellen. Ystävykset seuraavat nähtävällä mieltymyksellä hänen plastillisia liikkeitään.) THRASYBULOS (innostuneesti): Leikimmekö jotakin? ALKIBIADES: Hyvä. Mitä leikkisimme? Jonkun juhlaleikin Astarten kunniaksi? THRASYBULOS: Meidän kauniin emäntämme kunniaksi, tarkoitat sinä. Hyväksytäänkö? TIMANDRA: Hyväksytään. Mutta ei mitään vanhaa ja kulunutta jumaltarua. Jotakin uutta sen tulee olla, jotakin juuri tähän tilaisuuteen sepitettyä. THRASYBULOS (hymyillen): Mitä arvelet, Alkibiades? ALKIBIADES: Olkoon menneeksi, mutta vain sillä ehdolla, että me kaikki kolme esiinnymme tilapää-runoilijoina. Anna alku, Timandra! THRASYBULOS: Ja minä kuulutan korkealla äänellä: TIMANDRA. _Juhlaleikki lemmen ja kauneuden kunniaksi_. (_Timandra_ miettii hetkisen paikallaan, heilauttaa sitten huntuaan ja pakenee karkeloiden toiselle puolen näyttämöä.) TIMANDRA: Niin mulle nimittäkää, mikä luontoni lienee! THRASYBULOS: Lienee sun luontosi hetken heiluva kupla. TIMANDRA: Heilun ma hetken, piirtelen vuossadan vaiheet. ALKIBIADES: Lienee sun luontosi jumalten kultainen kaivo. TIMANDRA: Juotan ma janoavaiset: ken juo, yhä janoo. THRASYBULOS (ojentaen kitaran hänelle): Siis sano itse syntysi, ihala impi! TIMANDRA: Syvä on syntyni, aallon välkkyvä vaahti. ALKIBIADES: Päänmeno miesten, vaara voittajienkin! TIMANDRA: Mielen yöllisen ympäri lempeä läikkä. THRASYBULOS: Heijastat heleät, viekkahat, vihreät niitut. TIMANDRA: Kangastan kaukaa unholan utuiset mättäät. (Sulkee silmänsä uneksien. _Alkibiades_ katsoo hurmautuneena häneen. Vaitiolo.) ALKIBIADES: Maa on, missä ei taistele tuuli, ei tyyni. TIMANDRA: Maa on, missä ei oikea vaadi väärää. ALKIBIADES: Maa on, missä ei rikoksen heimoa riemu. TIMANDRA: Maa on, missä puut pyhät ijäti uinuu. ALKIBIADES: Pyhä on maa, sen kaipaus pyörryttäväinen. TIMANDRA: Maammoni manner, Aasian kultaiset kunnaat. (Vaitiolo. _Timandra_ on laskenut kitaran kädestään ja kallistunut riutuen kohti Alkibiadesta. _Thrasybulos_ ottaa soittimen ja astuu askeleen eteenpäin.) THRASYBULOS: Tuo oli taattosi: Hellas, urhojen tanner. TIMANDRA: Tuo oli äitini: Persia, kansojen kehto. ALKIBIADES: Synnytti Smyrna, miellytti Miletos sinut. TIMANDRA: Suostuin ma Kypron sulkapäisehen sulhoon. THRASYBULOS: Korjasi parmailleen sinut Pallas Athene. TIMANDRA: Hylkäsi taas, pois vierin ma hyrskyjä pitkin. ALKIBIADES: Lastuna lensit, saavuit sa rantahan Tauriin. TIMANDRA: Tauriista taas pois Kolkhiin korpien yöhön. THRASYBULOS: Näin sinä kiitelit, karkelit kaunona miesten. TIMANDRA: Heittelen huntua, huoleton, hautahan saakka. ALKIBIADES: Kuin kulo kuljet, kuin tulenlieska sa tulet. TIMANDRA: Kuin meri menen, kuin sana laulajan samoon. THRASYBULOS: Helkytät kielet heimojen, kaupunkienkin. TIMANDRA: Kaiutan kaukaiset maat, puen purppurat valtain. ALKIBIADES: Lannistat linnat mahtavat, marmoripatsaat. TIMANDRA: Paikkaan etsin, muurivihreä virpi. (Lyhyt vaitiolo. _Timandra_ on jälleen hempeästi nojautunut Alkibiadeesen.) ALKIBIADES: Löysit sa vihdoin Phrygian rattoisan rauhan. TIMANDRA: Tapasin täällä lempeät, vilkkahat vieraat. ALKIBIADES: Kohtasi täällä koito sun maanpakolainen. TIMANDRA: Rakastui häneen Aasian rantojen rauku. ALKIBIADES: Löys isänmaan mies: povi kohtasi poven. TIMANDRA: Valkaman varman kuohuja kulkeva haaksi. ALKIBIADES: Aukeni taivas, astuivat jumalat julki. TIMANDRA: Kansoittuivat iltapilvien palteet. ALKIBIADES: Sai elo määrän, sai rajan maailman ranta. TIMANDRA: Nous meri yössä, kutsui korkea kuudan. (Heidän äänensä ovat kasvaneet, paisuneet ja rientävät nyt eteenpäin riemuitsevassa, voitollisessa rytmissä.) ALKIBIADES: Lienevät hurmanneet sinut hapseni harmaat? TIMANDRA: Mieletön mies, sinut syksyni lumonnut lienee? ALKIBIADES: Ryöppysi rintaani Phrygian rypäle synkkä. TIMANDRA: Enkä ma sinusta enää nyt eroa koskaan. (Painautuu kiinni Alkibiadeesen. _Alkibiades_ kiertää hänet voimakkaasti käsivarrellaan. Lyhyt vaitiolo.) MARSYAS (ulkona): Hohoi, ohoi, Alkibiades! Oletko kotona? (Koputus ovelle.) TIMANDRA (arasti): Joku kolkuttaa. ALKIBIADES: Niin. Se on Marsyas, sadanpäämies. Mene ja avaa hänelle! (Lyhyt, jännittävä odotus. _Timandra_ ja _Marsyas_ tulevat perältä.) MARSYAS: Terve sinulle, Kleiniaan poika! ALKIBIADES: Terve myös sinulle, urhoollinen sadanpäämies. Toivon, että tuot minulle hyviä uutisia palatsista. MARSYAS: Valtias tervehtää sinua minun kauttani ja kysyy, onko hän ynnä hänen ylevä puolisonsa Tomyris ja hänen poikansa, jalo prinssi Smerdis, ei myös vähemmän hänen veljensä Magaios ja hänen enonsa Susamithres, molemmat yhtä jalosyntyiset, tänä yönä tervetulleita sinun kattosi alle. ALKIBIADES (vilkkaasti): Kuinka? He aikovat todellakin kunnioittaa minua käynnillään? MARSYAS: He ovat vain nuolenkantaman päässä täältä. Minkä viestin kera käsket minun heitä vastaan kiiruhtamaan? ALKIBIADES: Tervehdä valtiasta minun puolestani ja virka, että sekä hän itse että hänen ylevä puolisonsa Tomyris ja hänen poikansa, jalo prinssi Smerdis, ei vähemmän hänen veljensä Magaios ja hänen enonsa Susamithres, molemmat yhtä jalosyntyiset, ovat kaikki sangen tervetulleita kattoni alle. MARSYAS: Kiitän sinua vastauksestasi, Kleiniaan poika. -- Samalla lähettää valtias sinulle tämän kirjeen. (Astuu juhlallisin askelin poikki näyttämön, ojentaa kirjeen Alkibiadeelle ja palajaa jälleen paikalleen ovensuuhun. _Alkibiades_ tarttuu kirjeesen kuumeentapaisesti.) ALKIBIADES: Odota! -- Tarjoa viiniä, Timandra! -- (Repäisee kirjeen auki.) Se on suurkuninkaalta! (Lukee hermostuneena. _Timandra_ tarjoaa viiniä. _Marsyas_ puhuttelee puoli-ääneen häntä.) MARSYAS: Ja sinun vastauksesi Smerdis prinssille? TIMANDRA: Siitä olen minä pitävä huolen _itse_. (Kuiskailevat.) ALKIBIADES (kesken lukemistaan): Thrasybulos! THRASYBULOS: Niin, ystäväni? ALKIBIADES: Voitko lainata minulle rahakukkarosi? THRASYBULOS: Halusta. (Ojentaa kukkaron hänelle.) ALKIBIADES (hajamielisesti): Näetkö, ystäväni, siitä saakka kuin bithynialaiset ryövärit minut matkalla paljastivat... THRASYBULOS: Turhia! Olen sinulle velkaa niin paljon enemmän nuoruusvuosiltamme. ALKIBIADES: Aah! (Rutistaa äkkiä kirjeen.) THRASYBULOS: Ystäväni, voitko pahoin? ALKIBIADES: Minä? Kuka sitä sanoo? THRASYBULOS: Sinä horjahdit, sinä kävit äkkiä kalmankalpeaksi... ALKIBIADES: Joutavia! -- (Hampaittensa välistä.) Jospa koko tämä matoinen maailma olisi yhtä terve kuin minä, ei tarvittaisi tikareita eikä salamurhaajia sitä parantamaan! THRASYBULOS (lystikkäästi): Teetkö runoja vai mitä jupiset sinä itseksesi? ALKIBIADES: Se oli vain eräs itämainen iltarukous. -- (Katsoo häneen.) Thrasybulos: nyt meidän ei ole tarvis enää koskaan kiistellä keskenämme. THRASYBULOS: Kuinka? Sinä suostut siis? Jumalainen Hellas on siis piankin saapa sulkea sinut parmailleen? ALKIBIADES (epätoivon komiikalla): Hellas on kuollut, Akropolis on maahan jaoitettu ja kaarneet koikkuvat kultaisen Pallas Athenen olkapäillä. THRASYBULOS: Oliko tuokin iltarukous? ALKIBIADES: Oli, se oli vain eräs uni, jonka nyt juuri silmät auki näin. -- (Tempaa pikarin pöydältä.) Hellaan malja! Taikka Aasian! Taikka meidän molempien, -- Thrasybulos! -- (Äkkiä painokkaasti.) _Minun_ maljani! THRASYBULOS: Joisin sen mielelläni, mutta ääni, jolla esität sen... ALKIBIADES: Juo, ystäväni! Sinun ei ole tarvis peljätä mitään. THRASYBULOS: Peljätä? ALKIBIADES: Niin. Siinä ei ole myrkkyä, toivon minä. THRASYBULOS: Myrkkyä? Naljailethan kuin nuori sulho ikään. ALKIBIADES: Minä olenkin nuori sulho, vaikka minun häävuoteeni ei vielä ole vihollisteni miekankärjillä kaunistettu. THRASYBULOS (varovasti): Miksi juuri miekankärjillä? ALKIBIADES: Minä nukun parhaiten niin. -- (Vilkaisee taakseen ja huomaa Marsyaan keskustelevan kiihkeästi Timandran kera.) Katso! Katso! THRASYBULOS: Mitä? -- Sinun kasvosi ovat vääntyneet ja sinä keskustelet kera olemattomien? Mikä sinua vaivaa? -- (Varovasti.) Onko kirje ehkä ollut epäsuosiollinen? ALKIBIADES: Päinvastoin, ystäväni, päinvastoin! Suurkuningas pyytää minua... (Puhuu hermostuneesti toisapäin, pitäen yhä silmällä ryhmää ovensuussa.) THRASYBULOS: Suurkuningas pyytää sinua... ALKIBIADES: ... pitämään häntä hyvässä muistossa! -- (Korkealla äänellä.) Urhoollinen sadanpäämies! Koska olet tuonut minulle näin suotuisia sanomia, suvaitse, että ojennan sinulle tämän kukkaron, ei palkkiona, vaan kunnianosoituksena sinua ja sinun herraasi kohtaan. -- Salli minun samalla esitellä sinulle: ystäväni Thrasybulos, sotapäällikkö Ateenasta. MARSYAS (syvään kumartaen): Sinun kohteliaisuutesi on yhtä kuuluisa kuin sinun kestiystävyytesi, eikä sinun anteliaisuudellasi ole vertaa tämän taivaan kannen alla. -- Kiitän sinua, Kleiniaan poika, ja kiiruhdan siivet kantapäissä viestisi valtiaalle ilmoittamaan. (Menee.) THRASYBULOS: Kohtelethan tuota pikku satraapin sammalkielistä kätyriä juhlallisesti kuin olisi hän suurkuningas itse. Luuletko hänen osaavan myös oikein arvostaa kohteliaisuuttasi? ALKIBIADES (viekkaasti): Minä toivon sitä. -- Timandra! Sinä kuulit: me saamme vieraita. TIMANDRA: Minä kuulin. ALKIBIADES: He voivat olla millä hetkellä hyvänsä täällä. Sinun on siis mentävä toimittamaan juhlavalmistuksia. TIMANDRA (hiljaa): Alkibiades! ALKIBIADES: Sanoitko jotakin? TIMANDRA: Minua niin pelottaa. ALKIBIADES: Mikä? -- Kaikki on ennallaan. Ei mitään ole tapahtunut. Päinvastoin on kaikki paremmin kuin ennen. Sinä kuulet: satraapi itse tahtoo kunnioittaa minua käynnillään. TIMANDRA: _Miksi_ he tulevat? -- (Syöksyy äkkiä kuin turvaa etsien syliksi häneen.) Alkibiades! ALKIBIADES: Kas niin, kas niin... Mene nyt! (Irtautuu lempeästi hänestä. _Timandra_ menee kyyneleitään tukahduttaen oikealle. Vaitiolo.) THRASYBULOS: Salli minun toistaa lemmittysi kysymys sinulle: _miksi_ he tulevat? ALKIBIADES (katsoo häneen): He tulevat ilkkumaan minun kuolemaani, kiduttamaan minua hiljaisella tulella, heittämään suolaa, minun haavoihini ja levähtämään minun kärsimyksissäni kuin lehtimajassa... (Äkkiä käyden hänen käteensä.) Olethan sinä Thrasybulos! THRASYBULOS: Ystäväni... ALKIBIADES: Mutta jos sinä olet minun viholliseni? (Hänen kätensä kohoaa kuin lyöntiin, pysähtyy, vaipuu jälleen. Pirullinen hymy leviää hänen kasvoilleen.) Silloin saavat minun viholliseni minusta uuden ystävän. THRASYBULOS: Alkibiades! Nyt saatat sinä minun sieluni kauhistumaan. Minä en ole koskaan ennen nähnyt sinua tuollaisena. ALKIBIADES: Et, sillä sinä et ole nähnyt minua aasialaisten parissa. _Tämä minä olen_. Nyt tunnet minut. THRASYBULOS: Alkibiades parka! Elämä on ollut liian kova sinulle. ALKIBIADES (harvakseen): Kenties minä vielä kovempi elämälle. -- Mutta minä en tahdo murtua, minä en _tahdo_! Minä käytän kaikkia aseita, jos minua ahdistetaan, kuuletko, _kaikkia_! Ja nämä ovat ne aseet, jotka _minun_ elämäni on antanut minulle. Ainoastaan niiden avulla minä voin enää olla Alkibiades. THRASYBULOS: Alkibiadeen haamu olet. En tunne enää sinua. Tosiaan tekisi minun mieleni kysyä sinulta: kuka olet? ALKIBIADES: Sinä kysyt minulta sitä? -- (Katsoo häneen.) No niin, tahdon sanoa sinulle sen. Minä olen kuolemaantuomittu mies, jonka jokainen silmänräpäys on vain ylivoimallisella taistelolla ostettavissa, jonka pää on ainaisten murha-aikeiden maalitaulu, jonka pelkkä nimi on sotahuuto!... THRASYBULOS: Olen tiennyt sen. Mutta kuitenkin... ALKIBIADES: Mutta kuitenkin kysyt sinä minulta, kuka minä olen. No niin, minä _olen_ Alkibiades, tuo maanpakolainen, tuo isänmaan petturi ja uskonpilkkaaja, jota Sparta pelkää, Ateena vapisee, Persia imartelee ja jonka hiuskarvaa tyrannit kaikessa kunniassaan eivät tähän päivään saakka ole uskaltaneet koukistaa. -- Mutta nyt... THRASYBULOS: Ystäväni: _jos_ sinua uhkaa joku vaara, tiedä, että me kaksi yhdessä myös olemme voima, jota en kehoittaisi heitä uhmailemaan. ALKIBIADES (katkerasti): Voima! -- (Kuin itsekseen.) Pahoin pelkään, että tänä yönä viisaus saa korvata voiman. THRASYBULOS: Juuri niin: voima. Älkööt nämä aasialaiset unohtako, että olemme Ateenan parhaat miekkamiehet! ALKIBIADES (kuten edellä): Miekka...! -- (Kuuntelee, ääniä ulkona.) He tulevat. -- (Jännittyy, kokoaa koko tahdonlujuutensa.) He tulevat! Minä olen valmis. Tänä yönä taistellaan, Thrasybulos! THRASYBULOS: Hyvä! ALKIBIADES: Mutta ei miekoilla, vaan älyn ja sanan hienoimmin hiotuilla tikareilla, jotka sinertävät kuin salama, tappavat kuin tuli ja hymyilevät kuin hyinen tunturihuippu kuutamossa. -- He tulkoot! Me tahdomme näyttää näille barbaareille, että he eivät rankaisematta tule kahta Ateenan parasta puhetaituria pesässään ärsyttämään. THRASYBULOS: Käynpä sentään ja pistän kaiken varovaisuuden vuoksi kylmän kylkiraudan vaippani alle. (Poistuu taemmasta ovesta vasemmalle.) Esirippu. KOLMAS NÄYTÖS. _Pharnabazos, Tomyris, Smerdis, Magaios_ ja _Susamithres_ tulevat perältä. Heidän edellään _kaksi sotilasta_, jotka saatuaan valtiaan viittauksen poistuvat ovipielestä. _Alkibiades_, herttaisesti hymyilevänä, ottaa vastaan tulijat keskinäyttämöllä. _Thrasybulos_ äärimmäisellä vasemmalla, jyrkkänä, totisena, kyräillen epäluuloisesti tulijoihin. PHARNABAZOS: Terve sinulle Alkibiades, Persian ystävä! ALKIBIADES: Terve sinulle, suuri valtias, niin myös sinulle, ylevä valtiatar. -- Olkaa tervehdityt, jalot prinssit, Alkibiadeen alhaisen katon alle. (Viittaa vieraat istumaan.) PHARNABAZOS (leveästi ja hyväntahtoisesti): Myöhäinen tulomme kummastuttaa sinua? -- Tiedä siis, että olemme olleet metsästämässä ja uskaltaneet sinulta lupaa kysymättä pystyttää telttamme talosi läheisyyteen. SMERDIS: Olemme oikeastaan Astarten juhlaa paossa, joka nyt on kaupungissa yksinvaltias. Se yksin selittää käyntimme muodottomuuden. TOMYRIS (kärkevästi): Astarte on katkonut kaikki tapojen kahleet. Mutta Alkibiades on varmaan sitäkin mieluummin suova oudon tulomme anteeksi, kun hän itse niin hyvin osaa paeta samaa jumalatarta. SUSAMITHRES: Hyvä, että Alkibiades pakenee häntä, sillä pelkäänpä, että jumalatar muuten jäisi ijäksi hänen majaansa asumaan ja kokonaan unohtaisi meidät muut kuolevaiset. MAGAIOS: Eikä Alkibiadeen kuitenkaan onnistu paeta häntä, sillä lemmen jumalatar seuraa aina hänen kintereillään, kussa hän kulkeneekin. (Vieraat ovat sijoittuneet vasemmalle pöydän ääreen, _Pharnabazos_ pöydän päähän, _Tomyris_ ja prinssi _Smerdis_ hänen vasemmalle puolelleen. _Magaios_ ja _Susamithres_ seisovat heidän takanaan liukkaissa hovimies-asennoissa. _Thrasybulos_ liikahtamatta paikallaan vasemmalla etualalla. _Alkibiades_ pöydän ääressä oikealla kumartelee puoleen ja toiseen niellen ystävällisellä hymyllä kaikki salatut myrkyllisyydet. -- _Timandra_ tulee, tuoden lisää viinimaljoja ynnä hedelmiä, ja poistuu jälleen äänettömästi oikealle. _Smerdis_ prinssin silmät seuraavat häntä.) SMERDIS: Se on totta, rakas setä Magaios! Alkibiadeella on Astarten juhla aina sydämessään. ALKIBIADES (Smerdiille): Alkibiadeen sydän, nuori ystäväni, on yhtä avoin niin jumalille kuin heille, jotka syntyperänsä korkeuden ja älynsä hienouden kautta kuolemattomien kera kilpailevat. -- (Koko seuran puoleen kääntyen.) Mitä muuten käyntinne harvinaiseen aikaan tulee, jalot vieraat, toivon ettei päivä ole oleva liian varhainen eikä yö liian myöhäinen Alkibiadeen ystävien käydä tästä ovesta sisälle. Maljanne! PHARNABAZOS: Kauan eläös, poika Kleiniaan. (Kaikki juovat.) ALKIBIADES (kaksimielisesti): Sama on myöskin minun toivoni, suuri valtias. -- Salli minun nyt esitellä sinulle ystäväni Thrasybulos, sotapäällikkö Ateenasta, Hellaan impien ihanne, sulhojen sotijalo, tyrannien kauhu ja kansanvaltainen kiireestä kantapäähän. -- (Thrasybulokselle.) Ystäväni: Phrygian satraapi. (_Thrasybulos_ vastaa tuskin huomattavasti tervehdykseen.) PHARNABAZOS (kohteliaasti): Thrasybuloksen nimi ei ole tuntematon meidänkään etäisen maamme äärillä. -- (Kohottaa maljansa.) Tervehdän sinua, sotapäällikkö! (_Thrasybulos_ vastaa maljaan vastenmielisesti.) MAGAIOS: Huomaa, valtias: sinä tapaat Alkibiadeen luona ainoastaan kuuluisia miehiä! ALKIBIADES (Thrasybulokselle): Tässä näet hänen veljensä Magaioksen, yhtä urhoollisen sodassa kuin viisaan neuvospöydässä, ja tässä hänen enonsa Susamithreen, kaikkivaltiaaksi kutsutun, suurkuninkaan erityisen suosikin Phrygian palatsissa. (Magaios ja Susamithres tervehtivät kohteliaasti, _Thrasybulos_ tuskin päätä nyykähyttäen.) SUSAMITHRES: Jos meidän jumalallisen suurkuninkaamme silmä olisi kantanut yhtä kauas kuin sinun jalon miekkasi välke, sotapäällikkö, en epäile, että hän jo aikoja sitten olisi rientänyt sinulle kunnioitustaan osoittamaan. -- (Hienolla ivalla.) Tässä tapauksessa tahdon pyytää Alkibiadesta sinua suurkuninkaalle suosittelemaan. ALKIBIADES (puraisee huultaan, vaikenee; hetken perästä): Ja tässä vihdoin näet sinä pöytämme parhaan kaunistuksen, meidän kaikkien ylpeän ja ylhäisen valtiattaremme Tomyriksen, Persian runoniekkain ylistämän, jonka silmä on tuli, silloin kun se sinulle suotuisa on, mutta pyhä tuli, silloin kun se sinulle vihassa välkähtää. -- Tämä on hänen poikansa prinssi Smerdis, meidän yhteinen lemmikkimme. (_Thrasybulos_ kuten edellä. _Alkibiades_ kokee turhaan tehdä merkkejä hänelle.) TOMYRIS (ilkeästi): Jos minun silmäni on tuli, kuten lausut, Alkibiades, luulen että ystäväsi korva sen sijaan on vesi, sillä nähtävästi on se sammuttanut kaikki kohteliaisuutesi vasamat ennen kuin ne ovat hänen aivoihinsa ehtineet. -- (Pharnabazoksen puoleen kääntyen.) Huomaa, valtias: Alkibiadeen ystävä on mykkä, aivan mykkä. PHARNABAZOS: Todellakin ... sinun ystäväsi on sangen harvapuheinen. ALKIBIADES: Hän on vielä matkasta väsynyt eikä taida oikein persialaista puhetapaa. -- (Kuiskaten Thrasybulokselle.) Ystäväni, sinä saatat meidät kaikki perikatoon itsepäisyydelläsi. THRASYBULOS (äkeästi): Ja sinä häpäiset itsesi liehakoimalla heidän salakavalaa hävyttömyyttään! Etkö näe, kuinka he selkäsi takana sinulle virnakoivat? ALKIBIADES: Nauraa parhaiten, joka viimeksi nauraa. -- Sanohan toki jotakin! THRASYBULOS: Kenelle? (Oikaisten itsensä.) Barbaareille! ALKIBIADES: Tahdotko tehdä minut aivan onnettomaksi? -- (Koomillisesti rukoillen.) Ystäväni, yksi sana, yksi ainoa hyvin sorvaeltu sananparsi! Sinun tulee vastata heidän kohteliaisuuksiinsa. -- Mutta pian! He katsovat meihin. THRASYBULOS (jurosti): Mitä sanoisin heille? ALKIBIADES: Mitä hyvänsä! Sano, että voit hyvin taikka että juuri olet saanut vatsanväänteitä omaa vähäpätöisyyttäsi ajatellessasi; ilmoita, että olet imarreltu heidän tuttavuudestaan ja ett'et koskaan ole nähnyt niin hienosti sivistynyttä seurapiiriä! Sano, mitä mieleesi juolahtaa, mutta sano se heti, sillä näen jo valtiattaren katsannosta, että meidän hetkemme ovat luetut. TOMYRIS: No, Alkibiades? Huomaan ilokseni, että ystäväsi kuitenkin voi keskustella ... sinun kanssasi! ALKIBIADES (nopeasti): Tulkitsen tässä juuri kaikkia niitä kauniita sanoja, joita olette lausuneet hänelle ja joita hän on aivan hurmattu kuulemaan. -- (Thrasybulokselle.) Ystäväni: vielä viimeisen kerran! Minun tähteni. Mutta muista, että teet sen kyllin selvästi ja karkeasti, sillä me täällä Persiassa pidämme vahvasti höystetyistä keitoksista. THRASYBULOS: Teidän keittotaitonne on inhoittava! -- (Nousee tarttuen viinimaljaan.) Yhtä paljon kuin iloitsen tuttavuudestanne, aasialaiset, joka oli minulle tuiki odottamaton, valitan, ett'en taida kylläksi maanne kieltä vastatakseni kaikkiin kohteliaisuuksiinne niinkuin ne ansaitsisivat. Juon onneksenne ja toivon kohtaavani teidät kerran sotakentällä yhtä urhoollisina kuin te nyt olette minut pitopöydässä kainona kohdanneet. ALKIBIADES (puoli-ääneen): Jumalten kiitos! PHARNABAZOS (Alkibiadeelle): Ystäväsi tuntuu olevan kelpo nuori mies. Vahinko vaan, että hän ei ole ollenkaan sinun kaltaisesi. ALKIBIADES: Hän on sotapäällikkö. -- Maljanne, jalot vieraat! SUSAMITHRES: Olemme tässä juuri vilkkaasti keskustelleet valtiattaren kanssa, millä tehokkaimmin rangaista sinua pitkästä näkymättömyydestäsi palatsissa. Me kaikki olemme sinne sinua kaipauksella odottaneet. ALKIBIADES: Enkö ole jo saanut täyttä rangaistusta olemalla niin kauan vailla teidän armonne päivänpaistetta, jalot vieraat? Minulle on tämä aika tuntunut iankaikkisuudelta. PHARNABAZOS (hyväntahtoisesti): Todellakin, miksi et ole käynyt linnassa? -- Toivon, että sinusta kuitenkin on huolta pidetty. Olen käskenyt joka viikko lähettää sinulle annoksen viiniä ja Persian parhaita hedelmiä aitastani. ALKIBIADES: Minulta ei ole puuttunut mitään ... kiitos olkoon minun valtiaani kesti-ystävyyden. THRASYBULOS (Alkibiadeelle): Kuinka? Elätkö sinä heidän armoillaan? ALKIBIADES: Hiljaa. -- (Katkerasti.) Minä _elän_ kaikissa tapauksissa. THRASYBULOS: Mutta Alkibiades! Kuinka se on selitettävissä? ALKIBIADES: Ystäväni, aivan yksinkertaisesti: minä olisin kuollut nälkään kuin koira ilman näitä raakalaisia. -- Mutta ei nyt! Meitä pidetään silmällä. Kaikki selitykset toistaiseksi. TOMYRIS (ivallisesti): Alkibiadeella on varmaan ollut pätevät syynsä piillä varjoon meidän päivänpaisteeltamme, kuten hän sanoo. SUSAMITHRES: Piillä varjoon? Anteeksi, valtiatar, jos uskallan oikaista sanojasi: aurinko on aina siellä, missä Alkibiades. SMERDIS (ynseästi): Minä ainakaan en ole hänen aurinkoaan ikävöinyt. PHARNABAZOS: Mutta Smerdis! Mitä tarkoitat --? ALKIBIADES: Hän tarkoittaa epäilemättä sitä pientä päivänsädettä, joka tännekin on minun poloisen pimeyteeni erehtynyt. Että hän ei ole sitä ikävöinyt, siitä me olemme yksimielisiä. PHARNABAZOS: Minä en ymmärrä... MAGAIOS: Huomaa, veljeni, että tässä talossa on joku, jota Alkibiades ei vielä ole katsonut hyväksi esitellä sinulle. ALKIBIADES: Hän on sen tekevä heti, saatuaan siihen ylhäisten vieraittensa suostumuksen. (_Magaios_ kuiskaa jotakin Pharnabazokselle.) PHARNABAZOS: Ahaa, Alkibiades! Sinulla on lemmitty? Missä hän on? Luulen nähneeni hänet äsken tässä. ALKIBIADES (menee oikeanpuoliselle ovelle): Timandra! valtias tahtoo puhutella sinua. (_Timandra_ tulee oikealta ja tervehtii kunnioittavasti satraapia.) PHARNABAZOS: Nimesi, neito? TIMANDRA: Timandra. PHARNABAZOS: Mikä ennen olit? TIMANDRA: Tanssijatar sinun hovissasi. PHARNABAZOS: Ja nyt olet sinä Alkibiadeen palveluksessa? TIMANDRA (ylpeästi): En. Olen hänen lemmittynsä. PHARNABAZOS: Kuulepas vaan, millä ylpeydellä hän sen sanoo. Aivan kuin hän olisi suurkuninkaan lemmitty! SUSAMITHRES: Alkibiades onkin kuningas, vaikka ei vallaltaan, niin mielensä jaloudelta. MAGAIOS (myrkyllisesti): Sano pikemmin valintansa hienoudelta, sillä onpa hänen lemmittynsä kyllin kaunis vaikka itse valtiaan pojan mieltä ilahduttamaan. -- Vai mitä arvelet, Smerdis? SMERDIS: Hän on jumalallinen! TOMYRIS (väsyneesti): Koska lemmittysi on ilotyttö, Alkibiades, hän ei varmaankaan ole kieltäytyvä näyttämästä meille niitä taiteita, jotka kuuluvat hänen ammattiinsa. Tanssikoon hän jotakin meille! PHARNABAZOS: Armaani, sinun on kaikissa tapauksissa muistettava, että hän tällä hetkellä on meidän emäntämme. TOMYRIS (huolimattomasti): Armaani: _onhan_ hän ilotyttö! ALKIBIADES: Epäilemättä, valtias, epäilemättä. Sinun ylevä puolisosi on oikeassa. Timandra on varmaankin katsova suurimmaksi kunniakseen esiintyä tässä harvinaisessa seurassa... THRASYBULOS (Suuttuen): Mitä ajatteletkaan? Aiotko antaa lemmittysi tanssia _heidän_ edessään? ALKIBIADES: Hiljaa, ystäväni. Etkö näe, että itsekin tällä hetkellä tanssin heidän pillinsä mukaan? (Keskustelee kuiskaten Timandran kanssa.) SMERDIS (Tomyrikselle): Äiti! Sinä et saa pilkata häntä. TOMYRIS: Ketä? SMERDIS: Alkibiadesta. TOMYRIS: Mutta, lapseni? Etkö itse ole sanonut häntä vihaavasi? SMERDIS: Minä vihaan häntä, se on totta. Mutta minä en salli sinun häntä häväisevän. (Jatkavat keskustelua.) TIMANDRA (Alkibiadeelle): _Pitääkö_ minun tanssia heille? ALKIBIADES: Pitää. Meidän kaikkien kohtalomme on heidän kädessään. TIMANDRA: Alkibiades, sinä et enää rakasta minua? ALKIBIADES: Meidän rakkautemme tähden: tee se, Timandra! -- (Lämpimästi.) Minulla on sinulle liian paljon puhumista. Mutta sittemmin, sittemmin! Nyt liikkuu kuolema meidän päämme päällä. TIMANDRA: Sinun rakkautesi on kovempi kuolemaa. Se sortaa, se maahan murtaa minut. ALKIBIADES: Timandra! Luulin lempineeni vertaistani. TIMANDRA: Ennen, kun olin _heidän_ vertaisensa ja alempi heitä, olisin tehnyt sen mielelläni. Nyt, kun olet minut itsesi vertaiseksi kohottanut, -- miksi tahdot syöstä minut takaisin häpeään ja pimeyteen? ALKIBIADES: Koska itsekin siellä kamppaelen. -- Jos kiellät, loukkaat valtiatarta. Tämä on ainoa keino estää petoa heissä irti pääsemästä. (Jatkavat keskustelua.) PHARNABAZOS (tyytymättömänä): Suoraan sanoen, tämä pila ei miellytä minua. Mielestäni voisimme me ennemmin jatkaa juominkia. (Juo pohjaan.) SUSAMITHRES (Magaiokselle): Minäkin pelkään, että valtiattaren viha Alkibiadesta kohtaan johtaa harhaan hänet. Hän jännittää liiaksi jousen. MAGAIOS: Hän on sokea! Mutta miksi hylkäsikään Alkibiades hänen rakkautensa? SUSAMITHRES: Suurilla miehillä on joskus omat omituiset heikkoutensa. -- Kuitenkin ihailen minä häntä vilpittömästi. Millä mielentyyneydellä hän esiintyy, vaikka hän tietää kuolemantuomionsa olevan kirjoitetun. MAGAIOS: Sisältyikö se suurkuninkaan kirjeeseen? SUSAMITHRES: Ei suorasti, mutta epäsuorasti. Artaxerxes oli hänen ainoa oljenkortensa, senjälkeen kuin hänen vaappuva käytöksensä on kaikki Hellaan heimot hänestä vieroittanut. -- Hänen kuolemansa on nyt enää vain ajan kysymys. MAGAIOS: Miksi ei siis tänään yhtä hyvin kuin huomenna? Mielestäni ei meillä ole mitään syytä estää valtiatarta hänen vanhurskaassa vihassaan. SUSAMITHRES (katsoo häneen): Sinulla on sangen kiire, Magaios. MAGAIOS: Tarkoitan: jos se kerran on suurkuninkaan tahto... SUSAMITHRES: Tiedän sinun hehkuvan himosta valtiattareen. -- Niin, älä kiellä sitä! Se ei kuulu minuun. Mutta voisit sukumme kunnian vuoksi hiukan paremmin peittää rakkautesi. MAGAIOS: Eno! Sinä _olet_ kaikkitietävä. -- Mutta miksi tahdot _sinä_ viivyttää Alkibiadeen kuolemaa? SUSAMITHRES (hymyilee viekkaasti): Me voimme tarvita häntä. MAGAIOS: Me? Persia? Ketä vastaan? Ateena on kukistettu, Lakedaimon on meidän liittolaisemme. SUSAMITHRES: Sinä olet lapsi valtiotaidossa, Magaios. Tietysti vastaan lakedaimonilaisia. -- Mutta mielestäni rupeaa tämä asioiden tila käymään kiusoittavaksi. Meidän on keksittävä joku pääsy tästä. -- (Seuran puoleen kääntyen.) Mieleeni muistuu jotakin. Ellen erehdy, on tuo syrakusalainen miekkatanssija tyttärineen, joka eilen palatsiin tuli, vielä meidän seurassamme. Ehkä sallimme hänen jalon isäntämme kestiä sulostuttaa? TOMYRIS: Pelkään, että hän on loukannut jalkansa. Ainakin muistan minä hänen ilmoittaneen olevansa kykenemätön kaikkeen taituruuteensa tänä iltana. PHARNABAZOS (kärsimättömästi): Noh, hänen tyttärensä lie kuitenkin terve. Käske hänen laulaa joku laulu, Magaios! -- (Tomyrikselle.) Lopettakaamme tämä! (_Magaios_ menee ovelle ja palajaa heti.) TOMYRIS: Varro vielä hetki, armahani! -- (Alkibiadeelle.) Ja mitä sanoo meidän arvoisa isäntämme? Tahtooko hänen lemmittynsä tanssia meille? ALKIBIADES (nopeasti): Hän sanoo, että sinun tahtosi on hänen ainoa lakinsa, valtiatar. -- (Rukoilevasti.) Timandra, minä pyydän sinua... (Melua ulkona, huutoja, aseiden kalsketta.) PHARNABAZOS (nousee): No, kautta partani! Mitä tää on? (Myöskin muut nousevat hämmästyneinä.) MARSYAS (tulee kiireesti): Valtias... PHARNABAZOS: Noh? Puhu! MARSYAS (sammaltaen vahvasti): Minun on mahdoton enää hillitä heitä. He sanovat tänään olevan Astarten juhlan ja tahtovansa viiniä. Mutta minun mielestäni he ovat jo kaikki julki juovuksissa. TOMYRIS: Samoin kuin sinä itsekin muuten. ALKIBIADES: Mitä? Eivätkö he ole saaneet viiniä, ne poikaparat? -- (Timandralle.) Vie heille viimeinenkin tilkka! -- (_Timandra_ pois oikealle. _Alkibiades_ sadanpäämiehelle:) Mene ja ilmoita heille, että heiltä ei tule puuttumaan mitään, mitä köyhä taloni vain voi tarjota heille. Taikka ... tahdon itse puhutella heitä. (Menee ulos. _Marsyas_ seuraa häntä.) MAGAIOS (Pharnabazokselle): Ole varoillasi, veljeni! Nyt hän houkuttelee sinulta sinun sotilaasi. PHARNABAZOS (arvokkaasti): Jos hän voi paremmin voittaa heidän uskollisuutensa pikarillisella viiniä kuin minä valtiasarvollani ja koko vuoden rahapalkalla, täytyypä meidän todellakin tunnustaa, että hän on syntynyt sotajoukkoja johdattamaan. -- Mutta kuulkaamme, mitä hän haastaa heille! ALKIBIADES (ulkona): Sotilaat! Valitan vilpittömästi, että teitä on niin loukkaavalla tavalla laiminlyöty. Te olette kaikki tällä hetkellä Alkibiadeen vieraita ja teitä tullaan kohtelemaan arvonne ja kunnianne mukaisesti. Siksi olen heti lähettävä oman lemmittyni teille tarjoilemaan. SOTILAAT (ulkona): Terve, Alkibiades, Kleiniaan poika! (_Timandra_ oikealta menee perälle kantaen viiniruukkua ja kukkasia.) ALKIBIADES (ulkona): Myöskin olen minä kuullut, että teidän seurassanne on laulajoita ynnä miekkatanssijoita. He huvittakoot teitä tänä iltana. -- Toverit! Me tapaamme sotakentällä. SOTILAAT (ulkona): Terve, Alkibiades! Kauan eläös, poika Kleiniaan! (Ulkona yleinen riemastus.) SMERDIS (loistavin silmin): Äiti! Kuuletko? TOMYRIS: Niin, lapseni? SMERDIS: Kuuletko, kuinka he riemuitsevat vain parista sanasta, jotka hän heitti heille? On todellakin mahdoton olla häntä ihailematta. TOMYRIS (kuin itsekseen): On vaikea vihata häntä. SMERDIS: Hän on niin suuri, niin kirkas ja niin korkea! -- Kuuletko, kuinka he huutavat taas? (Kertaa hurmautuneena puoli-ääneen:) "Terve Alkibiades, Kleiniaan poika!" TOMYRIS: Tiedät, että isäsi on päättänyt hänen kuolemansa. SMERDIS (viattomasti): _Sinä_ sen olet päättänyt, äiti. TOMYRIS: Mitä mieleesi juolahtaakaan? Minä? SMERDIS: Niin, tietysti, miksi sitä kiellät, äiti? Sinäkin ihailit häntä ennen... TOMYRIS (hämmästyneenä): Ennen? SMERDIS: Niin, äiti. -- (Nauraen vallattomasti.) Mutta senjälkeen kuin Timandra ryösti hänet sinulta... TOMYRIS (avuttomana): Mitä hän sanoo! -- _Sinulta_ ryösti _hän_ Timandran! Oletko sen unohtanut? SMERDIS: Oh, emme puhu enää siitä, äiti. -- (Varhaisvanhan arvokkaisuudella.) Se oli vain tuollainen ohimenevä oikku. -- Minä olen siitä saakka paljon miehistynyt. PHARNABAZOS (Thrasybulokselle): Mitä uutta Ateenaan, sotapäällikkö? THRASYBULOS: Murhaa ja verta, tyrannien tavallista uutta. PHARNABAZOS (aina yhtä hyväntahtoisena): Sinä et ole tyrannien ystävä. THRASYBULOS: En. ALKIBIADES (tulee hengästyneenä): He tahtoivat repiä minut kuoliaaksi pelkästä ihastuksesta. Ja sitten he tahtoivat korottaa minut juhlan kuninkaaksi. -- Hädin tuskin pääsin heidän käsistään. PHARNABAZOS: Hyvä, että tulit. -- (Humoristisesti Thrasybulosta osoittaen.) Sinun ystäväsi on kansanvillitsijä. ALKIBIADES (hymyillen): Oletko keskustellut hänen kanssaan? -- (Thrasybulokselle.) No, ystäväni? Näytäthän synkältä kuin ukkospilvi. THRASYBULOS: Ole varoillasi, veikko! Minä olen pitänyt heitä silmällä sinun poissa-ollessasi. -- Heillä ei ole mielessä mitään hyvää sinua vastaan. ALKIBIADES: Sen saamme nähdä. -- (Kääntyen seuran puoleen.) Maljanne, jalot vieraat! Anteeksi, että viivyin. Toivon, ett'ette tämän pienen välikohtauksen ole suinkaan sallineet häiritä iloanne. MAGAIOS (ilkeästi): Olemme tässä juuri keskustelleet enoni kanssa tuosta kirjeestä, joka tänä aamuna saapui sinulle suurkuninkaalta. Me aivan pakahdumme uteliaisuudesta. PHARNABAZOS: Niin, todellakin. Mitä kirjoittaa majesteetti? ALKIBIADES (huolimattomasti): Oh, aivan vähäpätöisiä seikkoja! Hän on vain nähnyt erään unen, jonka selitystä hän minulta rukoilee, SUSAMITHRES: Unen? ALKIBIADES: Mutta jättäkäämme niin korkeat ja salaperäiset seikat. -- Viihdyn paljon paremmin täten hyvien ystävieni parissa, viinimalja edessäni. PHARNABAZOS (tuttavallisesti): Suoraan sanoen: niin minäkin. -- Tunnustapas kuitenkin, että kotikaupunkisi kohtalo aikalailla surettaa sinua. Aikonet piankin jättää nykyisen toimettomuutesi? ALKIBIADES: Enpä suinkaan. Aion päinvastoin tästä puolin ruveta oikein viljelemään velttouttani. -- Etkö tiedä, että olen päättänyt tulla persialaiseksi? PHARNABAZOS: Siinä teetkin, kautta partani, oikein. -- (Tyytyväisenä.) Me osaamme elää, me. -- (Tyhjentää viinimaljan ja muistaa samassa jotakin.) Mutta sinä vihaat spartalaisia? ALKIBIADES (välinpitämättömästi): Mitä vielä, he ovat ihmisiä niinkuin mekin. Ainoa ero heidän ja ateenalaisten välillä on, että he syövät mustan liemensä ilman taateleita, kun ateenalaiset taas pitävät enemmän taateleista ilman mustaa lientä. -- Usko pois, se yksin on koko Peloponnesoksen sodan aiheuttanut. PHARNABAZOS: Hahhah, on oikein virkistävää jutella sinun kanssasi valtio-asioista. -- Mutta voitko sanoa, miksi he sitten vihaavat sinua niin sanomattomasti? ALKIBIADES: Kuinka? -- (Koomillisella kummastuksella.) Vihaavatko he minua? PHARNABAZOS: Kyllä, ole varma siitä. -- (Tuttavallisesti, kieli jo paljosta viininjuonnista sammaltaen.) Tiedäpäs, että ilman minua olisit sinä jo aikaa sitten... (Tekee merkitsevän kädenliikkeen.) ALKIBIADES: Häh? PHARNABAZOS (kuten edellä): Kuollut ja kuopattu. ALKIBIADES: Onko se mahdollista? -- (Äkkiä, ikäänkuin muistaen jotakin.) Ahaa, se on tuon naisjutun takia! Nyt minä ymmärrän. PHARNABAZOS: Minkä naisjutun? -- (Mielenkiinnolla.) Kerro se minulle! ALKIBIADES (salaperäisenä): Mutta sormi suulle! Se koskee Agis kuninkaan puolisoa. PHARNABAZOS (kätensä levittäen): Oo! (Kuiskailevat.) MAGAIOS (kärsimättömänä): Kuinka on, eno? Eikö sinusta olisi aika jo lopettaa leikki? SUSAMITHRES (filosofin tyyneydellä): Ken kerran on leikkiin tullut, leikin kestäköön. -- Katsokaamme. MAGAIOS: Minä puolestani olen jo tarpeeksi katsonut. SUSAMITHRES: Voitpa kuitenkin vielä sivumennen vilkaista valtiattareen, joka jännitettynä seuraa jokaista Alkibiadeen kasvon-ilmettä. MAGAIOS (satutettuna): Todellakin. SUSAMITHRES: Näetkö? Nyt hän hymyilee jälleen. Hänen kasvonsa ovat kuin kuvastin... (Kuiskailevat.) PHARNABAZOS: Hahhah, oletpa oikea naisurho! Maljasi, Alkibiades! ALKIBIADES: Maljasi! -- Nyt ymmärrät kukaties syyn, miksi lakedaimonilaiset minua niin silmittömästi vainoavat. PHARNABAZOS: Vainotkoot he vaan! -- (Äkkiä kulmiaan rypistäen.) Kuulepas, mieleeni muistuu jotakin... Myöskin minun pojaltani olet sinä ryöstänyt mielitietyn. ALKIBIADES (kiireesti): Kuka sitä sanoo? Prinssi itse? PHARNABAZOS: Ei, vaan hänen äitinsä. -- (Tuttavallisesti.) Hänen äitinsä on ollut siitä hyvin pahoillaan ja väittää, että poika on aivan onneton tuon asian tähden. ALKIBIADES: Siinä tapauksessa: ota hänet! Pidä hänet itse tahi anna pojallesi ... kuinka vain katsot paremmaksi. PHARNABAZOS (hämmästyen): Mitä sanot? Etkö enää siis rakasta häntä? ALKIBIADES: Kyllä ... mutta omasta puolestani olen aina rakkaus-asioissa tottunut asettamaan ystävyyden ensi sijaan. -- Ota hänet! PHARNABAZOS: Siinä tapauksessa ... sinä olet miesten mies! (Puristaa hänen kättään sydämellisesti.) MAGAIOS (Tomyrikselle): Valtiatar, rohkenenko huomauttaa sinulle, että aika kiiruhtaa? -- Meidän on riennettävä, jos aiomme maata tänä yönä palatsissa, (_Tomyris_ on edellisen aikana vaihtanut silloin tällöin hajamielisesti sanan Smerdis prinssin kanssa ja jäänyt jälleen Alkibiadesta ihailemaan. Prinssi _Smerdis_ on noussut, mennyt pilari-aukolle, vetänyt uistimen syrjään ja tuijottaa nyt tummaan yöhön sydänsuruissaan.) TOMYRIS (kuin heräten): _Meidän_? -- (Katsoo häneen) Mitä tahdot minusta? MAGAIOS: Eikö myös olisi aika muistuttaa valtiasta hänen lupauksestaan? Alkibiades on hyvällä tolalla hänet jälleen hurmaamaan. TOMYRIS (ärsyttävästi): Entä sitten? -- Alkibiades _on_ suuri ihminen. MAGAIOS: _Minulla_ ei ainakaan ole mitään syytä vihata häntä. TOMYRIS (raukeasti): Eikä minulla. -- (Hermostuneesti.) Jos sinulla on jotakin asiaa valtiaalle, voit sen itse suorittaa. PHARNABAZOS: Smerdis! SMERDIS (säpsähtäen): Niin, isäni! ALKIBIADES: Nuori ystäväni, tulehan lähemmäksi! Olemme juuri isäsi kanssa keskustelleet sinusta. PHARNABAZOS: Hän sanoo tahtovansa tehdä sinusta suuren sotapäällikön, samallaisen kuin hän itsekin on. SMERDIS (jäykästi): Kiitän sinua, sotapäällikkö. ALKIBIADES: Mutta sitä ennen: minun täytyy piakkoin lähteä pitkälle matkalle, enkä tiedä, milloin olen takaisin palajava. Olen sen vuoksi päättänyt lahjoittaa sinulle ylevän ystävyytemme merkiksi tämän pienen maatalon puutarhoineen ... ainoan, jota vielä maan päällä voin omakseni nimittää ... ja tahtoisin nyt kuulla ainoastaan, oletko halukas sitä vastaan-ottamaan. SMERDIS (hämillään): Kyllä... ALKIBIADES: Kuitenkin yhdellä ehdolla: sinun tulee hyvin hoitaa hedelmäpuitani. -- (Erikoisella hellyydellä.) Niiden joukossa on eräs, joka kaipaa kaikkein hellävaroisinta vaalintaa. Se voi virvoittaa sinua, silloin kun väsynyt olet, varjota sinua, silloin kun päivä on puhkaista päälakesi, ja seisoa suojaten sinun sivullasi, silloin kun myrskyt sinun sydämessäsi myllertävät. Tunnetko sen puun, prinssi? SMERDIS (ymmärtää äkkiä): Teen kaikki, mitä tahdot, sinä suuri, suuri... (Syöksähtää Alkibiadeen jalkoihin ja suutelee hänen kättään tulisesti.) ALKIBIADES (nostaa hänet hymyillen ylös): Kiitä isääsi, prinssi! Hän on sinulle tämän ilon toimittanut. SMERDIS: Isäni! PHARNABAZOS (liikutettuna): Kas niin, kas niin... (Pyyhkii silmiänsä.) Mene äitisi luo ja kerro asia hänelle! Hän on siitä suuresti ilahtuva. MAGAIOS (Susamithreelle): Ymmärrätkö sinä tätä narripeliä, eno? SUSAMITHRES (kuin itsekseen): Merkillinen mies! Hän luopuu lemmitystä kuin vanhasta vaaterievusta. -- Mahtaako elämä olla niin kallis hänelle? (_Smerdis_ punoittavin poskin kuiskii jotakin iloisesti äidilleen. _Tomyris_ kuuntelee häntä tarkkaavaisena.) PHARNABAZOS (Alkibiadeelle): Mistä matkasta sinä puhuit? -- (Hiukan epäluuloisena.) Ellei se nimittäin ole valtiosalaisuus...? ALKIBIADES: Eipä suinkaan. -- (Keveästi.) Minä puhuin matkasta tuonelaan. PHARNABAZOS: Kuinka? -- (Tyytymättömänä.) Leikkisi on mautonta. ALKIBIADES: Mahdollista kyllä. Mutta minulle on se täyttä totta. PHARNABAZOS (katsoo häneen): Sinä _tahdot_ kuolla? ALKIBIADES: Tahdon kuolla oikeaan aikaan. Ja minusta on jo jonkun aikaa tuntunut siltä kuin alkaisi minun hetkeni olla hyvinkin lähestynyt. PHARNABAZOS: Mikä olet mies sinä, joka moista kieltä käytät? -- (Epäilevästi.) Kuolema ei siis todellakaan tulisi sinulle kutsumatta? ALKIBIADES: Ei enää. -- (Äärettömällä ylemmyydellä.) Sillä nyt ei minulla ole enää mitään tämän maan pinnalla toimittamista. PHARNABAZOS (katsoo häneen kuin kummitukseen): Uskomatonta. (Vaipua syviin ajatuksiin.) TOMYRIS (nousten): Meidän jalo isäntämme suonee anteeksi, etten vielä ole kiittänyt häntä lahjasta, jonka hän on antanut pojallemme. Mutta äidin kiitollisuuden tunteet ovat rinnassani riidelleet eräiden toisten tunteiden kera, joille nyt vasta luulen oikean nimen keksineeni: _naisen_ kiitollisuus. SUSAMITHRES (Magaiokselle): Kuuletko? MAGAIOS: Minä kuulen. TOMYRIS (hymyillen hurmaavasti): Minä tiedän, että Alkibiadeelle ei voi lahjoittaa mitään, mitä hänellä ei jo ennestään olisi, mutta salli minun kuitenkin niiden tunteiden nimessä sormeesi tämä jalokivi kiinnittää. ALKIBIADES: Naisen ystävyys on sormus, jonka sinulta otan, ja _valtiattaren_ kiitollisuus jalokivi, jonka sormeeni kiinnitän: todellakin, sinä olet lahjoittanut minulle nyt, mitä ei minulla ennen ollut. TOMYRIS (loukattuna): Minun vaikutusvaltani on liian vähäinen ja minun ystävyyteni liian halpa-arvoinen antimeksi niin kuuluisalle miehelle. _Niitä_ en minä ikinä olisi tohtinut tarjota sinulle. ALKIBIADES (aina samalla kirkkaudella): Niinpä otan minä ne sinulta tarjoamatta ja olen onnellinen tietäessäni, että _jos_ sinä olisit tahtonut tarjota niitä minulle, sinä et ikinä olisi voinut tarjota minulle mitään arvokkaampaa. -- (Kylmemmin.) Kiitän lahjastasi, valtiatar. MAGAIOS (Susamithreelle): Onnittele minua, eno! Sinä näet, että hän ei edes käsitä typeryydessään, _mitä_ valtiatar tarjoo hänelle. SUSAMITHRES (kuin itsekseen): Todellakin merkillinen mies! -- Hän tietää henkensä olevan kysymyksessä ja kuitenkin hylkää hän toistamiseen lemmen, josta kuninkaat pitäisivät kunnianaan kilvoitella. PHARNABAZOS (äkisti Alkibiadeelle): _Sinäkö_ sanot, että kuolema ei tule sinulle kutsumatta? Sinä? ALKIBIADES: Kyllä. Minä sanon todellakin niin. PHARNABAZOS: Hm. -- (Katsoo ilkeästi hymyillen häneen.) Mielisinpä koettaa, minkä verran on perää puheessasi. ALKIBIADES: Mitä tarkoitat? PHARNABAZOS (uhkaavasti): Sen saamme nähdä. -- (Ryntää ovelle.) Hohoi, sadanpäämies! Sotilaat! TOMYRIS: Sinä aiot --? SUSAMITHRES (kiireesti Pharnabazokselle): Valtias, ole varoillasi! Sotilaat pitävät hänestä ja sinun kielesi on viinistä vapisevainen. Jos aiot jotakin, on paras, että jätät sen huomiseksi. PHARNABAZOS: Vaiti! -- (Alkibiadesta osoittaen): Minä tahdon nähdä, _mikä tuo mies on_! (_Marsyas_ tulee sotilaiden kera.) MARSYAS: Sinä kutsuit meitä, valtias...? PHARNABAZOS (Alkibiadesta osoittaen): _Tappakaa tuo mies_! THRASYBULOS (miekkansa paljastaen): Haa, barbaarien kesti-ystävyyttä! SMERDIS: Isäni! (polvistuu.) TIMANDRA (oikealta): Alkibiades! (Syöksyy parkaisten hänen syliinsä.) TOMYRIS: Hän! (On aikonut hyökätä Alkibiadeen ja sotilaiden väliin, -- Peräytyy. Sotilaat epäröivät.) MARSYAS: Onko se todellakin sinun tahtosi, valtias? PHARNABAZOS: Olenko minä valtias? -- Lyökää maahan hänet! MARSYAS (vetäen miekkansa): Jumalten nimeen siis...! (Sotilaat tekevät liikkeen hyökätäkseen. _Alkibiades_ on irroittunut Timandrasta ja käy pää pystyssä vastaan heille.) ALKIBIADES: Toverit! Kuka _teistä_ tahtoo tappaa Alkibiadeen? (Sotilaat peräytyvät.) PHARNABAZOS (vihan vimmassa): No, kautta partani... MARSYAS: Valtias, he eivät tottele sinua, sillä he eivät usko sinun totta tarkoittavan. -- Suoraan sanoen: myöskin minun on vaikea uskoa sitä. THRASYBULOS: Uskokaa pois, hän tarkoittaa kyllä totta. Mutta tietäkää samalla, että myöskin tämä miekka on totta tekevä. -- (Asettuu Alkibiadeen eteen.) Kuolema sille, ken häntä lähestyy! ALKIBIADES (tyynesti): Malta mielesi, Thrasybulos! Valtias suvaitsee todellakin laskea leikkiä. -- Prinssi Smerdis, nouse! -- Isäsi on sinulle sangen suosiollinen. -- Toverit, menkää! Näettehän, että kaikki on ollut vain pientä juhlapilaa Astarten kunniaksi. MARSYAS: Sinun luvallasi, valtias... (Pistää miekkansa tuppeen.) PHARNABAZOS: Pilaa? -- (Katsoo juopuneilla silmillään vuoroin yhteen, vuoroin toiseen läsnäolijoista ja purskahtaa kaikuvaan nauruun, joka ei ole kaukana mielenvikaisuudesta.) Alkibiades on oikeassa. Minä olen todellakin suvainnut laskea leikkiä. (Röhähtää takaisin pöydän päähän.) SOTILAAT: Kauan eläköön poika Kleiniaan! (Poistuvat _Marsyaan_ johdattamina.) THRASYBULOS (Alkibiadeelle): Tämä päättyi hyvin. Jospa nyt vaan voisit saada heidät lähtemään... ALKIBIADES (voiton hurmiossa): Odota! Myöskin minä tahdon sanoa sanani näille aasialaisille. THRASYBULOS: Anna heidän mennä! Näethän, että he ovat hämmästyneet. Sinä olet antanut heille opetuksen, jota he eivät tule hevin unohtamaan. ALKIBIADES: Juuri sen vuoksi. Tahdon nähdä tokko Attikan suola vielä kipenöittelee barbaarista verta. -- (Hurjasti.) Mutta miksi seisotte, jalot vieraat? Istukaa! Näettehän, että ilveily on jo ohitse. THRASYBULOS: Ystäväni! Minä varoitan sinua... ALKIBIADES (tempaisten maljan käteensä): Yksi sana vanhan Hellaan puolesta! (Yleinen hiljaisuus. _Theanon_ laulu soinnahtaa näyttämön ulkopuolelta. _Alkibiades_ kuuntelee jähmettyneenä.) _Theanon laulu_. Barbaarein joukkoon joutunut on Alkibiades, siksi sydän hält' on sammunut ja mennyt mieli sees. Hän, Hellaan helmi kirkkahin, syvälle syösty on, syö armoleipää tyrannin laps vapaan auringon. Kyll' itki immet Attikan, kun kumma kuultihin, on sota vienyt sorjimman, pois karkas pontevin. Nyt itkee koko Kreikanmaa, Ateena, Sparta myös. Korinthi, kaikk', kun kuulla saa sun suuren tihutyös. Lie laaksot Lakedaimonin viluiset, vierahat, mut kaitsi siellä kuitenkin sua Hellaan jumalat. Nyt olet, orpo, yksin sa: ei Dike tietäs tee ja askeleiltas loitolla Apollo laulelee. Sun eikö särje korvias barbaarin raaka ään' ja kuinka sietää seurassas voit heitä hetkenkään? Sa kaasit Hermeen patsahat, teit pahaa paljonkin, muut sulle surmaa huusivat, ma yksin siunasin. Anteeksi sulle kaikki suon. En yhtä: kuinka voit sa kaataa kuvan kauniin tuon, min sydämeeni loit? Jos ylväs yhtyy joukkioon ja hieno halpahan, sen maine maasta vaipukoon, hän mies on kuoleman. Hän pettää parhaan itsensä, hän ihmisyyttä lyö, siks hänet hylkää elämä ja tempaa tuima yö. (_Theano_ on laulun aikana ilmestynyt ovensuuhun ja laulanut siitä viimeiset säejaksot katsoen kyyneltyvillä silmillään surullisesti Alkibiadeeseen. _Alkibiades_ on vaipunut kokoon; hänen hartiansa jysähtelevät vain kuin voimakkaasta mielenliikutuksesta.) ALKIBIADES: Theano, Menonin tytär! -- Miksi tämän minulle teit, Thrasybulos? (Syöksyy etummaisesta ovesta vasemmalle.) THRASYBULOS: Alkibiades! (Seuraa kiireesti häntä. Yleinen hämmästys. _Theano_ poistuu jälleen ovipielestä.) TOMYRIS (Pharnabazokselle): Lähtekäämme! PHARNABAZOS (on edellisen aikana torkahtanut pöytää vasten): Häh? On jo myöhäistä. -- Tässä eivät taida pidot parata... Tule, armaani. (Hoippuu ulos.) MAGAIOS: Eno! Minä _näin_, että hän aikoi häväistä meitä. SUSAMITHRES: Hänen tavallinen onnensa suojelee häntä. -- (Kuin itsekseen.) Hänen _täytyy_ kuolla. Hän on meille liian vaarallinen. (Menevät.) TIMANDRA (ohimennen Smerdiille): Onko hän vaarassa? SMERDIS: Minä luulen niin. TIMANDRA: Pidätkö hänestä? SMERDIS: Oi, kyllä! TIMANDRA: Voitko pelastaa hänet? SMERDIS: Minä en tiedä. TIMANDRA: Kohtaa minua kaupungin itäisellä portilla ennen päivän koittamista! -- Hyvästi! (Rientää oikealle.) SMERDIS: Timandra! (Jää huikaistuneena hänen jälkeensä katsomaan. Sitten hitaasti perälle. -- _Tomyris_ on tahallaan päästänyt kaikki muut menemään edeltään ja empii nyt epätietoisena kynnyksellä. -- _Thrasybulos_ tulee kiireesti vasemmalta.) THRASYBULOS: Jalot vieraat... (Katsahtaa ympärilleen, huomaa näyttämön tyhjentyneen ja aikoo ulos.) Ylevä valtiatar! Äkkinäinen pahoinvointi on kohdannut Alkibiadesta. Hän pyytää tuhannesti anteeksi... TOMYRIS: Mihin riennät? THRASYBULOS: Ainoastaan tapaamaan tuota laulajaa. -- Alkibiades lähettää hänelle tämän sormuksen. TOMYRIS (kirkaisten): _Minun_ sormukseni! (Pois.) Esirippu. NELJÄS NÄYTÖS Theano ja Thrasybulos tulevat perältä. THEANO: Onko meidän tuumamme onnistunut? THRASYBULOS: Minä luulen niin. Hänen mielensä on järkähtänyt myötä juuriaan. THEANO (innokkaasti): Luuletko hänen heti tunteneen minut? THRASYBULOS: Epäilemättä. Heti ensi sanoistasi. Seurasin laulun aikana tarkoin hänen ilmeitään. THEANO: Ja sinä olet jo maininnut hänelle matkamme tarkoituksen? THRASYBULOS: Kyllä. Ainakin pääpiirteissään. Lähempään selontekoon suunnitelmastani en ole voinut ryhtyä, ennen kuin olen saanut täyden varmuuden siitä, että hän yleensä on taipuvainen tuumaamme tukemaan. THEANO: Epäiletkö sitä? Mitä hän muuta voisi aikoakaan? THRASYBULOS: Minä en tiedä. Kaikesta päättäen ovat hänen pyrkimyksensä sukeltautua Persian suurkuninkaan suosioon nyt rauenneet. -- (Hitaasti.) Mutta on olemassa muita esteitä... THEANO: Mitä? Luuletko hänen tahtovan tähän yksinäiseen maataloon ijäksi hautautua, _hänen_, Alkibiadeen? THRASYBULOS: Kaikki on mahdollista. -- Onneksi on hänen tilansa täällä tuiki vaaran-alainen. Sikäli kuin olen ymmärtänyt hänen puheestaan ynnä tämän yön tapahtumista, ei hän enää ole täällä hetkeäkään varma hengestään. THEANO: Sitä suurempi syy on hänellä siis liittyä sinuun ynnä Ateenan nuorisoon. Minusta näyttää kuin ei hänelle yleensä jäisi muuta keinoa, jos hän enää ollenkaan aikoo puuttua valtioasioihin. THRASYBULOS (harvakseen): Myöskin minusta näyttää niin. Kysymys on nyt vain siitä, tahtooko hän enää ollenkaan puuttua niihin. THEANO: Hän? -- (Voiton-varmasti.) Jos hän on jotakin sellaista sinulle esittänyt, on hän varmaan teeskennellyt. Sinä et tiedä vielä, mikä Proteus hän on. THRASYBULOS: Minä tiedän. Kuitenkaan minä en voi pitää sitä enää pelkkänä teeskentelynä. Hänen sanoistaan soinnahtaa usein niin syvä väsymys elämään, että sydämeni kouristuu kokoon, kun sitä ajattelen. THEANO (uneksien): Ehkä on hän elänyt liian kauan erämaassa. THRASYBULOS: Siinäpä se. Juuri samoin olen minäkin asian ajatellut. THEANO; Hän on nähnyt täällä auringon nousevan, ajattelematta, ketä ihmisiä sen alla asuu. Hän on noussut vuorille ja kuullut meren kohisevan, muistamatta, mitä saaria ja rantoja se huuhtelee. Hän on ollut sanalla sanoen täällä onnellinen. THRASYBULOS: Niin. Mutta minä en ymmärrä kuitenkaan, kuinka voi siihen määrin hukkua oman sydämensä onkaloihin. On aivan kuin hän ei enää koskaan kansansa kohtaloita ajattelisi. THEANO (lempeästi): Ystäväni: kun on ajatellut niitä niin paljon kuin Alkibiades kautta nuoruutensa ja miehuutensa, saattaa olla suurin autuus, silloin kun hapset jo ohimoilla harmenevat, olla edes hetki niitä ajattelematta. THRASYBULOS: Hetki? Sen ymmärrän minä... Mutta päiviä, viikkoja, kuukausia?... No niin, pääasia on, että voimme jälleen herättää eloon teon ja toiminnan nukkuvat henget hänessä. THEANO: Hänen sielunsa on täällä erämaassa kääntynyt liiaksi sisäänpäin. Siinä se on. THRASYBULOS: Ja juuri siinä suhteessa odotan minä mitä parasta siitä vaikutuksesta, minkä äkillinen ilmestymisesi on tehnyt häneen. THEANO (hiljaa): Minun vaikutukseni on aina ollut vähäinen Alkibiadeesen. THRASYBULOS: Sen saamme nähdä. -- Mutta vielä on olemassa eräs toinen este tuumallemme. Tuo nainen... THEANO (ylenkatseellisesti): Se on totta: hänellä on lemmitty? THRASYBULOS: Tuon naisen täytyy pois! THEANO: Joku ilotyttö? THRASYBULOS: Niin. Hän on liian syvästi kiintynyt Alkibiadeesen. THEANO: Ja Alkibiades? THRASYBULOS: Minä en tiedä. Mutta pahoin pelkään, että tuo nainen, jos hän todella tahtoo, voi paljon vaikeuttaa aikeemme lopullista onnistumista. THEANO: Epäilemättä tahtoo hän sitä. Olen kuullut, että tuollaiset olennot osaavat kyllä pitää kiinni saaliistaan. THRASYBULOS (miettien): Paras olisi puhutella häntä nyt heti ja saada hänet hyvällä lähtemään. -- Meillä ei ole yhtään aikaa kadotettavaa. Jos kaikki käy niinkuin olen ajatellut, on meidän oltava matkalla aamun koittaessa. THEANO: Tuon ilotytön voisit kenties rahalla taivuttaa? THRASYBULOS: Ei. Hän ei ole mikään tavallinen ilotyttö. -- (Miettien.) Mutta vetoamalla ehkä hänen rakkauteensa?... Se voisi käydä päinsä. THEANO: Luuletko tuollaisten voivan todellakin tuntea rakkautta? THRASYBULOS: Otan kaikissa tapauksissa hänet omalle osalleni. Sinulle sitävastoin jätän Alkibiadeen. THEANO (äkkiä arastuen): Minä pelkään puhutella häntä. Olenhan aivan outo hänelle. THRASYBULOS: Sinä? THEANO: Niin. Oikeastaan hän tuskin tuntee minua. Mitä hän ajatteleekaan minusta? Vain pari kertaa elämässämme olemme me kaksi toisemme kohdanneet. THRASYBULOS: Se riittää. Ja mitä hänen ajatukseensa sinusta tulee, tiedän, että olet ainoa koko Ateenassa, jota hän vielä lämmöllä ja hartaudella muistelee. THEANO: Mutta kun hän näkee minut täällä, Aasiassa? -- (Innokkaasti.) Thrasybulos, sinä vakuutat minulle vielä kerran, että kaikki mitä teen ja olen tehnyt tässä asiassa, tapahtuu ainoastaan ja yksinomaan onnettoman isänmaamme tähden? Eikö totta? Sinä voit vannoa sen minulle? THRASYBULOS: Kyllä. THEANO: Eikö totta: _minä_ en ole tätä matkaa ehdotellut, yhtä vähän kuin _minä_ olen millään muotoa tahtonut tavata Alkibiadesta? Tämä kohtaaminen on ollut kokonaan sinun keksintöäsi? THRASYBULOS: Kaikki on, kuten sanot, tapahtunut. THEANO (aina innokkaammin): Niin! Ja eikö totta: sinä olet vasta pitkillä pyynnöillä ja palavilla rukouksilla saanut minut tähän matkaan taivutetuksi? THRASYBULOS: Taikka oikeammin: isänmaanrakkaus on sinut siihen taivuttanut. -- Ole huoleti, neitsyt. Minä tiedän sinut Pallas Athenen oikeaksi papittareksi. THEANO (ylevästi): Se tiedän myös itse olevani. -- Mutta ihmisten kielet ovat kärkkäitä ja voidaan kenties sanoa, että omat vähäpätöiset pyyteet ja halvan lemmen hehku... THRASYBULOS: Ainoastaan korkeat ja jalot tarkoitusperät ovat tässä asiassa toimintaasi ohjanneet. THEANO (miltei epätoivoisesti): Sillä _enhän_ minä rakasta Alkibiadesta, eikö totta? Onhan hän minulle suorastaan vastenmielinen? THRASYBULOS: Epäilemättä. Enkä luule kenenkään voivan muuta otaksua sinusta, kun tiedetään, että olet kahdesti hylännyt hänen lempensä, jota Ateenan ihanimmat naiset ovat käsin kurkottaneet. THEANO: Eikö totta: minä olen tehnyt sen? Siitä on ylevä jumalatar itse minun todistajani. THRASYBULOS: Tiedän sinun vihaavan Alkibiadesta. THEANO (katsoen alas): Niin, sinä ymmärrät, Thrasybulos: minulle ei ole ollut aivan helppoa voittaa vastenmielisyyttä, jota siveän neitseen täytyy tuntea sellaista miestä kohtaan kuin Alkibiades. THRASYBULOS: Minä en ole vain voinut koskaan ymmärtää, miksi sinä niin vinhasti vihaat häntä. THEANO: Etkö? Mutta _onhan_ hän inhoittava mies, tuo Alkibiades, niin turmeltunut, niin huikenteleva, niin epäluotettava, viekas, vilpillinen, irstaileva... THRASYBULOS: Sinä voisit lisätä vielä: juoppo, nuorison turmelija, pilkkaava jumalia ja meidän pyhiä menojamme, mies vailla luonteen lujuutta ja hengen aateluutta, valmis jokaiseen konnantyöhön mitä ikinä on Hellaan, Aasian taikka Makedonian taivaan alla harjoitettu. THEANO: No niin? THRASYBULOS: Sinä voisit jatkaa vaikka kokonaisen päivän hänen huonojen ominaisuuksiensa luettelemista etkä sittenkään saisi tätä ainehistoa tyhjennetyksi. Mutta se on vain mitalin toinen puoli. THEANO: Ja toinen? THRASYBULOS: On se, joka on oikea, suuri Alkibiades. -- Epäilemättä hän on merkillisin mies, minkä Hellas koskaan on synnyttänyt. THEANO: Hävityksen henki hän on, joka on syntynyt tuomaan turmiota Ateenalle. THRASYBULOS: Kaikissa tapauksissa me tällä hetkellä tarvitsemme häntä. Hän on ainoa suuri nimi, minkä voimme asettaa alkavan vapaustaistelumme etupäähän. THEANO: Sinä olet vakuuttanut minulle niin. THRASYBULOS: Nuoret eivät tahdo kuulla puhuttavan muista kuin hänestä. Hänen pelkkä nimensä on sanalla sanoen sotajoukko. THEANO: Oletko varma, ettet kenties arvaa liian korkealle hänen merkitystään? THRASYBULOS: Kyllä. Ellei hän ole meidän mukanamme, kysytään heti: "mitä mahtaa Alkibiades arvella asiasta?" Jos teemme jotakin, sanotaan: "mitähän olisi Alkibiades tehnyt tässä tapauksessa?" Jos onnistumme, kuuluu: "Alkibiades olisi onnistunut vieläkin paremmin." Ellemme onnistu: "tuo olisi ollut Alkibiadeelle leikkityö!" -- Näin joka paikassa. Ilman häntä on meidän turha yrittääkään. THEANO: St! Kuulen jonkun lähestyvän. THRASYBULOS: Se on hänen lemmittynsä. Tahdotko, että minä puhuttelen häntä? THEANO: Tee se, ystäväni! -- Voit samalla pyytää häntä osoittamaan minut huoneeseen, jossa voin hiukan järjestää vaatteeni laskoksia. Näytän tässä asussa todellakin miekkatanssijan tyttäreltä. (_Timandra_ on edellisen aikana tullut oikealta aikoen poikki näyttämön Alkibiadeen huoneeseen. _Thrasybulos_ lähestyy häntä. _Theano_ vetäytyy taustaan Timandran huomaamatta.) THRASYBULOS: Timandra! TIMANDRA (säpsähtäen): Kuka puhuu? -- Ah, sinäkö se olet! Luulin, ettei täällä ollut ketään. THRASYBULOS: Anteeksi, että säikähdytin sinua. Näen, että etsit Alkibiadesta. TIMANDRA: Niin. Tahdon tavata hänet. Minun _täytyy_ nyt heti tavata hänet. (Aikoo vasemmalle.) THRASYBULOS: Ennen kuin menet, haluaisin vaihtaa kanssasi pari sanaa. TIMANDRA (katsoo häneen): Oikeastaan samoin minäkin sinun kanssasi. -- (Kuin itsekseen.) Oh, minun poveni on tuskasta pakahtumaisillaan! THRASYBULOS: Sinä arvaat asiani: tahdon puhua sinulle Alkibiadeesta. TIMANDRA: Niin. Tiedätkö, mitä hän nyt tekee? THRASYBULOS: Minä luulen, että hän suree. TIMANDRA: Ja sinä luulet, että on paras olla häntä häiritsemättä? THRASYBULOS: Niin. Tällä hetkellä lienee yksinäisyys paras lääke hänelle. TIMANDRA (äkillisellä luottamuksella): Olet Alkibiadeen ystävä, tunnet paremmin hänet, ymmärrät hänen luonteensa, hänen entisyytensä... Sano minulle: mikä häntä vaivaa? Mitä me kaksi voimme tehdä hänen hyväkseen? THRASYBULOS (varovasti): Sinä et voi sitä sanoa? TIMANDRA: En. Tuskin tunnen enää häntä eilisestä. Jotakin outoa on tullut meidän välillemme, jotakin kovaa, kylmää, kammottavaa... THRASYBULOS: Siitä saakka kuin minä tulin tähän taloon? TIMANDRA (katsoo häneen): Suoraan sanoen: niin. THRASYBULOS: Ja sinä luulit ensin, että tuo kova ja kylmä olin minä? TIMANDRA: Niin, ollakseni oikein suora. Mutta tämän yön kuluessa olen minä ollut huomaavinani, että, se on jotakin muuta. -- Mitä se on? Onko jotakin tapahtunut? THRASYBULOS: Ehkä. TIMANDRA: Näethän, minä en tiedä mitään. Minä vain aavistan jotakin hirveää... THRASYBULOS: Niin, siinä on jotakin muuta. Minä en, vaan eräs toinen on tänä yönä tullut teidän välillenne. TIMANDRA: Kuka siis? Sinä tiedät? Miksi et sano minulle sitä? -- Ah! Tuo kirje? THRASYBULOS: Niin. Minä luulen hänen todellakin saaneen huonoja sanomia. TIMANDRA (nopeasti): Hän on vaarassa? THRASYBULOS: On. TIMANDRA: Suuressa? THRASYBULOS: Hyvin suuressa. TIMANDRA: Onko ... se ... kuolema? THRASYBULOS (päätään. nyykähyttäen): Hänen henkensä riippuu Pharnabazoksen mielioikusta. TIMANDRA: Ah! -- (painaa sydäntään.) Jumalat! jumalat! Miksi hän ei ole sanonut minulle mitään? THRASYBULOS: Epäilemättä siksi, että hän sinua rakastaa. -- Nyt tiedät siis: ainoastaan pikainen pako voi pelastaa hänet. TIMANDRA: Olet oikeassa. Ei ole yhtään hetkeä kadotettavaa. Paetkaamme! Tahdon hetipaikalla puhutella häntä. (Aikoo vasemmalle.) THRASYBULOS (häntä pidättäen): Vielä sananen, neito. -- Myöskin _minä_ tahdon pelastaa hänet. Myöskin _minä_ tarkoitan hänen parastaan. Mutta... TIMANDRA: Sano minulle: _mitä_ tulee minun tehdä? THRASYBULOS (hitaasti): Sinun? TIMANDRA: Niin. Millä voin auttaa häntä? Alkibiadeen ystävänä täytyy sinulla olla joku keino, jolla voimme hänet pelastaa... THRASYBULOS: Kenties minulla on keino. TIMANDRA: Mutta pian! Murhaajat saattavat olla millä hetkellä hyvänsä täällä. Oh, minä _tunnen_, että he ovat tulossa jo! THRASYBULOS: Sinä rakastat häntä siis _niin_ suuresti? TIMANDRA: Minä voisin kuolla hänen edestään. -- Mutta sinä et sano, mitä minun on tekeminen? Mihin vaaroihin tulee minun antautua, mitä matkanvaivoja on minun kestettävä? -- (Vaitiolo.) Sinä vaikenet? Epäiletkö uljuuttani? (Kyynelistä kimaltavin silmin.) Minä olen valmis kaikkeen, nälkään, janoon, puutteeseen, niin, vieläpä rikostöihin, jos se on tarpeellista! (_Thrasybulos_ kääntää kasvonsa pois liikutettuna. _Theano_ syrjästä lähestyy häntä Timandran huomaamatta.) THEANO: Hän ei suostu? -- (Ylenkatseellisesti.) Sen arvasinkin. THRASYBULOS: Varro vielä hetki, neitsyt! Toimeni on vaikeampi kuin luulinkaan. Minä en voi sanoa sitä hänelle. THEANO: Sinä et voi? THRASYBULOS: Ja kuitenkin _täytyy_ minun sanoa se hänelle! -- (Timandran puoleen kääntyen.) Surusi säälittää minua. Ole vakuutettu, että tekisin kaikki, jos vaan näkisin jotakin mahdollisuutta lievittää kohtaloasi. TIMANDRA: Kuka puhuu minusta? -- Mutta sinä et sano, mitä minun on tekeminen! Miksi et? Etkö luota minuun? Oh, sinä et vielä tunne minua. Sinä et tiedä, mihin kaikkeen _minä_ olen kykenevä! THRASYBULOS (tuskissaan): Minä en _voi_! TIMANDRA: Kas niin, sano se! -- (Synkästi.) Minä näen, että se on rikostyö. Muuten eivät jalot kasvosi olisi noin vääntyneet. -- (Äkkiä.) Pitääkö minun surmata joku? Ehkä Pharnabazos? Taikka prinssi Smerdis? -- Hänen viattomuutensa säälittää minua, mutta minä olen tekevä senkin, jos niin vaaditaan, _sillä minä rakastan Alkibiadesta_. (Vaitiolo.) THRASYBULOS (päättävästi): Olet siis valmis tekemään _kaikki_ hänen hyväkseen? TIMANDRA: Kaikki. THRASYBULOS: Ja tahdot pelastaa Alkibiadeen? TIMANDRA: Minä tahdon. THRASYBULOS Hyvä. On ainoastaan yksi keino, millä voit sen tehdä. TIMANDRA: Sano se! THRASYBULOS (horjuen jälleen): Tiedä, että kohtalosi säälittää minua... TIMANDRA: Niin, niin... THRASYBULOS: Enkä minä tahdo sanoa, että hänen pelastuksensa sittenkään olisi aivan varma, mutta se on sentään ainoa... TIMANDRA: Hyvä, hyvä... THRASYBULOS: Sinä näet: myöskin minä olen tällä hetkellä säälittävä. TIMANDRA (jännitettynä): Se keino? THRASYBULOS: No niin: _sinun tulee nyt heti luopua Alkibiadeesta_. TIMANDRA (heikosti huudahtaen): Ei, ei... (Katsoo häneen kauhistuneena, tekee torjuvan liikkeen kädellään, horjuu, on kaatua. _Thrasybulos_ saattaa hänet istumaan.) THRASYBULOS: Kyllä, Timandra. -- Salli minun nyt puhua sinulle. TIMANDRA: _Miksi_ minun tulee erota hänestä? THRASYBULOS: Hänen tiensä vie leiriin ja sotatanterelle. TIMANDRA: Ja miksi minä en voi sinne seurata häntä? THRASYBULOS: Siksi että hän ei ikinä lähde sinne, niin kauan kuin hän kantaa sinun kuvaasi sydämessään. -- Oh, minä tunnen Alkibiadeen! Unelma on hänelle aina ollut teon vihollinen. TIMANDRA (välkähtävin silmin): _Se_ olisi minun hävitettävä häneltä siis? THRASYBULOS: Niin. Sota, joka häntä odottaa, vaatii miehensä kokonaan. Mikään ei saa sitoa hänen päätään eikä sydäntään. TIMANDRA: Mistä sodasta puhut minulle? THRASYBULOS: Sodasta eestä isänmaan ja kotilieden. -- Myöskin sinun isäsi oli helleeni, Timandra. Nyt kysytään, oletko hänen oikea tyttärensä. TIMANDRA (katsoo häneen jäykistyneenä): Miksi puhut minulle noin? THRASYBULOS: Siksi että kunnioitan sinua Alkibiadeen lemmittynä. TIMANDRA: Entä minä en kuitenkaan eroa hänestä? THRASYBULOS: Silloin ei meillä kahdella todellakaan ole enää mitään sanomista toisillemme. (Vaitiolo.) TIMANDRA (horjuen): Minä rakastan häntä. THRASYBULOS: Juuri sen vuoksi. Uhri, jota pyydän sinulta on suuri, mutta ei liian suuri sinun rajattomalle rakkaudellesi. (Vaitiolo.) TIMANDRA (äkkiä vavahtaen): Miksi en minä sitä heti oivaltanut? THRASYBULOS: Mitä? TIMANDRA: Kuitenkin tunsin minä, heti kun olin nähnyt sinut, että olit saapunut meitä erottamaan. Hyinen tuuli puhalsi sinun tullessasi talomme kautta. THRASYBULOS: Tiedätkö, mikä tuuli se oli, Timandra? TIMANDRA (päätään nyykähyttäen): Nyt tiedän minä sen. Kuolema se oli. THRASYBULOS: Ei, Timandra: se oli _velvollisuuden käsky_. Se puhuu nyt minun suuni kautta. TIMANDRA: Ja kuka olet sinä, joka niin viisaana ja varmana leikkelet ihmis-sydämiä? -- (Ylös ponnahtaen.) Miksi astut meidän välillemme? Miksi tahdot erottaa minut hänestä juuri nyt, kun vaara uhkaa häntä ja kun hän enemmän kuin milloinkaan on rakasta kättä tarvitseva? THRASYBULOS (hiljaisesti): Olen Alkibiadeen ystävä. TIMANDRA: Et minun, sen kuulen kyllä puheestasi. THRASYBULOS: Myöskin sinun ... mutta ainoastaan, mikäli sinä olet hänen ystävänsä. TIMANDRA: Ahaa, nyt paljastat sinä oikean olentosi! -- (Hurjasti.) Mietit minulle turmaa ja onnettomuutta? Tahdot syöstä minut takaisin tuohon suureen kaupunkiin, sen nimettömään häpeään ja kurjuuteen?... THRASYBULOS: Timandra! TIMANDRA: Mutta saatpa nähdä, sinä et ole onnistuva siinä. Minä taistelen, minä tarraudun kiinni häneen, minä huudan avuksi Alkibiadeen! (Aikoo syöstä vasemmalle.) THRASYBULOS (nopeasti): Luulin, että rakastit häntä enemmän kuin itseäsi. TIMANDRA: Niin teen! -- (Satutettuna.) Mutta sinä, sinä... _Sinä et ole ikinä rakastanut_! THRASYBULOS (vakavasti): Ehkä kuitenkin, neito. TIMANDRA: Ketä? Naista, joka oli kivikuva niinkuin sinäkin? THRASYBULOS: Minä en tiedä, millainen hän oli. Sillä minä en ikinä ilmoittanut hänelle rakkauttani. TIMANDRA (ilkkuen): Ja _sitä_ sanot _sinä_ rakkaudeksi! THRASYBULOS: Kenties se kuitenkin oli sitä. Mutta minulla ei ollut lupa sanoa sitä hänelle. TIMANDRA: Ja hän? THRASYBULOS (hiljaa): Hän oli pyhin unelma minun parhaan ystäväni. (Vaitiolo. _Thrasybulos_ totisena ja hiljaisena katsoo suoraan eteensä. _Timandra_ lähestyy häntä liikutettuna.) TIMANDRA: Voitko antaa anteeksi minulle? THRASYBULOS (käyden hänen käteensä): Timandra! TIMANDRA: Minä suostun. THRASYBULOS: Juuri sitä odotin sinun sielusi jaloudelta. TIMANDRA: Yksi kysymys: tietääkö Alkibiades mitään siitä, mitä nyt olet sanonut minulle? THRASYBULOS: Ei. Eikä hän sitä saakaan tietää, sillä epäilemättä tekisi hän silloin kaikkensa sinua pidättääkseen. TIMANDRA (hajamielisesti): Niin, niin. THRASYBULOS: Sinä ymmärrät: minä en voi pyytää sinulta mitään, mikä ei olisi hänen parhaakseen. TIMANDRA: Minä ymmärrän. -- (Raukeasti.) Pitääkö minun nyt heti lähteä? THRASYBULOS: Ei. Luonnollisesti jäät sinä tänne päiväksi, kahdeksi tai niin kauaksi kuin sinua haluttaa. Pääasia on, että autat minua taivuttamaan Alkibiadesta suosiolliseksi sille suunnitelmalle, minkä vielä tänä yönä aion hänelle esittää. TIMANDRA (kuten edellä): Hyvä, minä autan siis. THRASYBULOS: Mitä tähän maataloon tulee, on se tietysti oleva sinun samoin kuin kaikki siihen mahdollisesti sisältyvä omaisuus. TIMANDRA: Hyvä, hyvä. Minä en siis lähde minnekään. THRASYBULOS (miettien): Taikka ... kenties olisi parasta myös, että lähtisit heti. Me emme siinä tapauksessa puhuisi Alkibiadeelle mitään... TIMANDRA: Niin. THRASYBULOS: Jos hän kaipaa sinua, koettaisin minä keksiä jonkun tekosyyn. Mutta minkä? TIMANDRA: Sinä olet kyllä keksivä sen. Nyt heti siis? THRASYBULOS: Niin. -- jos muuten jotakin tarvitset... TIMANDRA: Ole huoleti! Minä en tarvitse mitään. Olen valmis lähtemään. THRASYBULOS: Salli minun nyt kuitenkin esittää sinut tälle jalolle naiselle, joka samoin kuin minä isänmaataan rakastaen on tehnyt tuon pitkän matkan meren ylitse muistuttaakseen Alkibiadeelle hänen velvollisuudestaan. -- Theano, Menonin tytär: sinä näet Alkibiadeen lemmityn. TIMANDRA (säpsähtäen): _Niinkö_? -- (Hitaasti, kuin itsekseen.) Hän siis oli pyhin unelma sinun parhaan ystäväsi? (Huomaa nyt vasta Theanon ja mittailee pitkin katsein häntä.) THEANO (Thrasybulokselle): Kuinka on? Suostuuko hän? THRASYBULOS: Hän suostuu. THEANO: Oletko samalla esittänyt oman pienen pyyntöni hänelle? THRASYBULOS: Timandra, toivon, että vielä viimeisen kerran harjoitat täällä vierasvaraisuuttasi ottamalla vastaan hänet kesti-ystävänä, joka kaipaa kattoa päänsä päälle. TIMANDRA: Niinkö? THRASYBULOS: Ja nyt on minun kiiruhdettava pitämään huolta siitä, että palkkaamani miehet ja hevoset ovat paikallaan metsän rajassa. -- (Theanolle.) Meidän täytyy matkaan vielä tänä yönä! Sillä aikaa on sinun puhuteltava Alkibiadesta, (Menee perälle. _Timandra_ ja _Theano_ tuijottavat toisiinsa äänettöminä.) THEANO (astuen askeleen eteenpäin): Sinun nimesi on Timandra? (_Timandra_ katsoo häneen värähtämättä. Vaitiolo. _Thrasybulos_ palajaa.) THRASYBULOS: Anteeksi, minä unohdin aivan... On kenties parasta, että poistut jäähyväisiä sanomatta. TIMANDRA: Hyvä. Minä poistun jäähyväisiä sanomatta. THRASYBULOS: Kiitän sinua, neito. -- (Katsoo häneen, arastuu.) Arvaan, että asia on koskenut kovasti sinuun. Eihän eron tarvitse olla ikuinen... TIMANDRA (kylmästi): Oliko vielä jotakin muuta? THRASYBULOS: Oikeastaan: oli. Mieleeni juolahti jotakin ... mutta en tiedä, uskallanko esittää sitä sinulle. TIMANDRA: Olen valmis tekemään kaikki, mitä vain vaadit minulta. THRASYBULOS: Pelkään, että jos Alkibiades kuulee sinun noin ilman muuta poistuneen... TIMANDRA: Niin mitä? THRASYBULOS (epävarmana): Olisi kenties hyvä saada hänet epäilemään rakkauttasi... Niin, se olisi ehkä paras ratkaisu asialle. -- Ehkä on sinulla joku ihailija? TIMANDRA: On. THRASYBULOS: Voitko mainita hänen nimensä? TIMANDRA: Smerdis, Phrygian prinssi. THRASYBULOS: Ja sinä tahdot teeskennellä rakkautta häneen? TIMANDRA (jääkylmästi): Tahdon vielä ennen auringon nousua levätä hänen sylissään. THRASYBULOS: Timandra! -- (Arastuen.) Niin, sinä tiedät, että kaikki tapahtuu yksinomaan ja ainoastaan _hänen_ tähtensä. TIMANDRA: Minä tiedän. THRASYBULOS: Hyvä. Siispä pyydän minä vain vielä kerran kiittää sinua. Ateenan kohtalo on tänä yönä ollut käsissäsi. TIMANDRA (katsoo häneen): Luulin kysymyksen olleen Alkibiadeen kohtalosta. THRASYBULOS: Tietysti, hänen kohtalostaan myös. -- (Yhä enemmän hämillään.) Ellemme siis toisiamme tapaisi enää... (Yrittää lähestyä kuin jäähyväisiä sanoakseen, kohtaa Timandran läpitunkevan katseen, pysähtyy ja perääntyy syvästi kunnioittavana.) Etäiset sukupolvet tulevat sinun muistoasi siunaamaan. (Menee tupertuneena. Pitkä vaitiolo. _Theano_ ja _Timandra_ mittailevat jälleen pitkin katsein toisiaan. _Theano_ painaa päänsä alas.) TIMANDRA: Sinä rakastat häntä? THEANO (säpsähtäen): Ketä? TIMANDRA: Alkibiadesta. Sinä rakastat häntä? THEANO (ylpeästi): Ken sitä sanoo? TIMANDRA: Minä. -- (Ylenkatseellisesti.) Sinä kuulet, että minulla on jo toinen rakastaja. Voit siis huoleti vastata kysymykseen. -- Sinä _rakastat_ Alkibiadesta? THEANO: En! -- (Horjuu Timandran tutkivan katseen edessä.) Taikka... (Tempaisee itsensä irti kuin lumouksesta.) En koskaan! -- (Kohtaa jälleen Timandran katseen, Painaa päänsä alas ja lausuu tuskin kuuluvasti:) Minä ... en ... tiedä. TIMANDRA: Minä tiedän. -- (Hiukan lempeämmin.) Sano minulle, olisitko _sinä_ valmis tekemään isänmaasi tähden sen, mitä nyt minulta vaadit hänen tähtensä? THEANO (hiljaa): Kahdesti olen minä kieltäytynyt ottamasta vastaan lempeä, jonka hän on tarjonnut minulle. TIMANDRA: Ja kolmannella kerralla? Jos hän _nyt_ tarjoaa sen sinulle? -- (_Theano_ ei vastaa. _Timandra_ katsoo häneen hetkisen, sitten kylmästi ja ylenkatseellisesti:) Tuossa on minun huoneeni. Sinä olet löytävä sieltä kaikki, mitä tarvitset esiintyäksesi hänen edessään. (_Theano_ menee kiittäen äänettömästi oikealle. _Timandra_ katsoo vielä hetken hänen jälkeensä ja ryhtyy levollisesti tulia sammuttelemaan. Keskeyttää työnsä, huokaa. Sammuttelee jälleen, pyyhkäisee kyyneleen silmäkulmastaan, Pysähtyy ja katsoo ympärilleen kuin peljästyneenä. Syöksähtää suurimman tuskan vallassa Alkibiadeen ovelle, vaipuu maahan äänettömässä itkun-nyyhkytyksessä ja kuiskaa: "Alkibiades!" Nousee, painaa sydäntään, pyyhkii kyyneleensä, katsoo ympärilleen, koskettelee kädellään huonekaluja hiljaa vaikeroiden ja ikäänkuin jättäen jäähyväisensä niille kullekin erikseen. Pysähtyy vielä hetkeksi pilari-aukolle, katsoo autiota tähtitaivasta ja sen alla loimottavaa etäistä tulenkajastusta kaupungista. Menee hitaasti perälle.) Esirippu. VIIDES NÄYTÖS. Näyttämö on nyt miltei pimeä. Ainoastaan vieno valojuova oikealta valaisee etualan. ALKIBIADES (vasemmalta): Timandra! -- Kummallista. Kuulin nimeäni mainittavan. (Yrittää oikealle. _Theano_ ilmestyy kynnykselle. _Alkibiades_ aikoo syöksyä hänen eteensä polvilleen.) Theano! -- (Pysähtyy, pidättää itsensä ja voittaa mielenliikutuksensa. Pitkä vaitiolo. Sitten aivan tyynesti ja täsmällisesti.) Theano, Menonin tytär! Ollos sydämellisesti tervetullut Aasiaan. THEANO: Alkibiades, Kleiniaan poika! Sinä tunnet minut? ALKIBIADES: Kyllä. Tiedän, kuka olet, en tiedä, mikä tuottaa minulle tämän aavistamattoman ilon. Mutta arvaan sinun seuranneen ystävääni. THEANO (lujasti): Sen olen tehnyt. Minä olen miekkatanssijan tyttäreksi pukeutunut voidakseni läheltä nähdä, miten elää mies ilman isänmaata. ALKIBIADES: Ja nyt, kun olet nähnyt sen? Mitä nyt aiot? THEANO: Yön ikuisten tähtien nimessä, jotka tuikkivat tällä hetkellä yli synnyinkaupunkisi, lausu minulle, Alkibiades, oletko toteuttanut ne suuret ihanteet, jotka elosi aamunkoitto kerran lupasi Ateenalle? ALKIBIADES (säpsähtäen): Miksi _sitä_ minulta kysyt? THEANO: Kysyn sitä siksi sinulta, että voisin vastata opettajallesi Sokrateelle, kun hän kotiin palattuani tiedustelee, mitä on tullut hänen etevimmästä oppilaastaan. (_Alkibiades_ on Sokrateen nimen kuullessaan peittänyt kasvonsa vaipallaan. Vaitiolo, voittaa jälleen mielenliikutuksensa, katsoo Theanoon; ivallinen hymy leviää hänen huulilleen.) ALKIBIADES: Tuon lemmen jumalatarta juhlivan kaupungin nimessä, jonka tulet tuikkivat yön autioiden tähtien alla: minun nuoruuteni ihanteista olet sinä, Theano, aina ollut minulle pyhin ja arvokkain. (_Theano_ horjahtaa kuin salaman satuttamana. Vaitiolo. _Alkibiades_ on ristinyt käsivartensa ylpeästi rinnalleen.) THEANO (kooten jälleen voimansa): Kauniisti kasvoit sinä, Alkibiades: sinun nuoruutesi oli Ateenan päivän-nousu. Missä ovat ne maat ja valtakunnat, jotka sinä kerran lupasit lahjoittaa hurmautuneelle Ateenalle? ALKIBIADES: Kuin kukka ylpeä ylenit sinä, Theano Menonin tytär, ja sinun ihanuutesi aurinko säteili yli minun nuoren miehuuteni. Miksi et sinä huolinut minusta? (Lyhyt vaitiolo.) THEANO (kuten edellä): Soitellen läksit sinä sotaan, uhmaten rikoit sinä Nikiaan rauhan ja rakensit riidan Lakedaimonin kanssa, joka on syössyt meidät niin syvään turmioon. Miksi teit sen, Alkibiades? ALKIBIADES: Veikaten notkui sinun vartesi Ateenan nuorten parissa, armottomana rikkoi jokainen askeleesi rauhan rinnassani, Miksi teit sen minulle, Theano, Menonin tytär? (Vaitiolo. _Theano_ painaa kädellä sydäntään, jota jokainen Alkibiadeen sana haavoittaa. _Alkibiades_, kuten edellä, tyynenä, ivallisena ja itsetietoisena.) THEANO: Sokrateen opin tahdoit sinä toteuttaa: ei kivessä eikä kullassa, vaan luussa ja lihassa piti Hellaan hengen ihanuuden meille ilmestymän. Missä on nyt tuon tuntemattoman jumalan kuva, jonka tahdoit näyttää hämmästyvälle Ateenalle? ALKIBIADES: Luuta ja lihaa ovat minun jumalattareni olleet, eivät valjuja, verettömiä utukuvia. _Sinä_ olet se olennoitu kauneus, jonka tahdoin esittää Hellaan huikaistuvien kasvojen eteen. THEANO: Järjen tahdoit sinä tehdä yksin-jumalaksi, elämän-viisauden ja elämän-kauneuden uskon tahdoit sinä tehdä maan päällä tiettäväksi. Näetkö niiden nyt ympärilläsi kukoistavan? ALKIBIADES: Sinut tein minä sieluni yksinvaltiaaksi, sinun siveän kauneutesi olen minä kautta kaikkien maan-äärien kuuluttanut. Mutta minun sydämeni kukat ovat kuihtuneet alla kantapääsi. THEANO (enää häntä kuulematta): Uusi aika koitti sinun kilvestäsi. Oli haihtuva kaikki hämärä, salaperäinen ja valon-pelko. Ei ollut oleva maan päällä tyranneja eikä orjia enää, ainoastaan iloitsevia ihmisiä. ALKIBIADES: Uudet tähtisikermät paistoivat sinun silmistäsi. Lasten taruina raukesivat Olympo ja Ida-vuori. Yksilön vapaus kävi läpi maailman kuin salama. THEANO: Ei saanut olla mitään korkeampaa. Kuolevaisen kyvyt olivat mielestäsi niin mittaamattomat, ettei hän tarvinnut mitään ulkopuolelta itseään. Hänen oma sydämensä oli oleva hänen maailmansa. ALKIBIADES (aina heikommalla ivalla): Ei ollut mitään sinua ylevämpää. Ainoastaan papit, kansan taika-usko ja huonot taiteilijat voivat rajoittaa ihmisten näköpiirin niin, että he eivät kaikki sitä heti oivaltaneet. Siksi oli ensin niitä vastaan sota julistettava. THEANO: Tahdoit kumota kaikki temppelit ja jumalankuvat, repiä maahan kaikki lait ja yhteiskuntalaitokset, jotka yksilön vapautta rajoittivat. Vasta kun jokainen Ateenan kansalainen olisi oma jumalansa ja oma temppelinsä, oli kaikuva puhtaana ja häikäisevänä Sokrateen sana: "Tunne itsesi!" ALKIBIADES: Ihmisen itsensä tahdoin minä etsiä heistä, elävinä ja lämpöisinä tuli hänen viivojensa läikähtää niinkuin meidän ympärillämme meri ja ilma. Sinussa näin minä sellaisen taideteoksen. THEANO: Niinkuin juopunut jumala kuljit sinä. Kansan riemu kohisi kuin koski sinun jäljissäsi. Onneton, -- erehtynyt kansa! Ei se tiennyt seuraavansa omaa hautasaattoaan. ALKIBIADES: Kukitetuissa vaunuissa kuljin minä. Nuoret naiset vetivät minua. Kuitenkin puuttui puoli minun kunniaani, kun sinä puutuit minulta. THEANO: Portto istui sinun vierelläsi. Irstailijat virittivät sinulle hymnejään. -- Sinun lähtöjuhlasi se oli. Seuraavana aamuna huomattiin kaikki Hermeen kuvapatsaat kautta kaupungin rikotuiksi. ALKIBIADES (synkistyen): Heti kun muut alkoivat sitä tehdä, lakkasin minä. Minusta tuntui, että ainoastaan minulla oli oikeus siihen, ei muilla. Sillä ainoastaan minä olin nähnyt sen, mikä oli kaikkia kuvapatsaita korkeampi. THEANO: He tekivät vaan, mitä sinä opetit heille. ALKIBIADES: Siinäpä se. Miksi he eivät voineet tehdä jotakin, mitä minä _en_ ollut heille opettanut? THEANO: Miksi siis ollenkaan vetosit heihin? Miksi et siis yksin ylennyt, miksi et tehnyt itsestäsi sitä ihmis-ihannetta, jonka kuulutit maailmalle? ALKIBIADES: _Täytyihän_ minun puhua, _täytyihän_ minun antaa joku muoto myllertäville ajatuksilleni. Mutta heti kun he alkoivat matkia minua, suutuin ja häpesin minä. THEANO: Silloin oli teko jo tehty. Ja sinä sait vastata siitä. ALKIBIADES (kuin itsekseen): He turmelivat hyvän aatteen. Se on ollut minun suuri elämänsuruni. (Vaitiolo. Ivallinen sävy _Alkibiadeen_ äänestä on kadonnut kokonaan. Samoin on _Theano_ hetkeksi unohtanut pateettisen puhetapansa. Molemmat seisovat hiljaisina ja katsovat maahan. Vaistomaisesti ovat he samalla toisiaan lähestyneet.) THEANO (hiljaa): Ja niin tuli sinusta maanpakolainen. ALKIBIADES: Ja sinusta Pallas Athenen papitar, Theano. (Vaitiolo.) THEANO: Niin menit sinä vihollistesi puolelle ja kannoit nurjaa kilpeä isänmaatasi vastaan. (Lempeästi nuhdellen.) Kuinka saatoit sinä sen tehdä, Alkibiades? ALKIBIADES (harvakseen): Minä en voinut enkä tahtonut tulla takaisin voitettuna. -- (Pää pystympänä.) Valloitetuin laivoin, huilujen soidessa palasin minä maanpaostani, eikä ollut yhtään ihmistä Ateenassa, joka ei olisi silloin pitänyt minua puolijumalana. Sinä yksin hylkäsit minut. -- Kuinka saatoit sinä sen tehdä, Theano? THEANO: Minä en enää luottanut sinuun. Ja pian osoitti kokemukseni, että olit epäluotettava. Miksi menit sinä pappien puolelle, joita ennen olit pilkannut, ja johdit juhlasaaton Eleusiihin? Etkö hyljännyt itse silloin pyhän järjen uskonnon, jolle olit vihkinyt elämäsi? ALKIBIADES: Sen tein minä sinun tähtesi, Theano. THEANO: Minun? ALKIBIADES: Niin. Tiesin, että sinusta oli tullut papitar. Tahdoin sovittaa entiset rikokseni. THEANO (surullisena): Huonosti sovitit sinä nuoruutesi erehdykset. Siksi luopui hyvä onnesi sinusta ja sinä olit itse pian pakotettu sodan johdosta luopumaan. ALKIBIADES: Vapaaehtoisesti tein minä sen. Minä en tahtonut palvella alipäällikkönä maata, jossa tiesin ylin olevani. THEANO: Oletko nyt työhösi tyytyväinen? ALKIBIADES (jäykästi): Olen. Toivon, että he nyt tietävät, kuka oli Alkibiades. (Vaitiolo. _Alkibiades_ on jälleen oikaissut itsensä ja katsoo kylmänä, uhmailevana ympärilleen. _Theano_ murhemielisenä väistyy hänestä.) THEANO: Minä sanon sen sinulle: hän oli mies, joka piti Ateenaa astinlautanaan, jumalia pilkkanaan, ihmisiä leikkikaluinaan ja maailmaa vain suurena maljana, joka hänellä yksin oli oikeus juoda pohjaan. Oletko tuon maljan nyt tyhjentänyt? ALKIBIADES: Sakkaan saakka. -- (Katkerasti.) Mutta koska taidat niin hyvin sorvaella minusta muistosanat, pyydän, että pidät minulle myös synnyinkaupunkini hautapuheen. Luullakseni ei liene liian varhaista sitä esittää. THEANO: Ei. Sen suuruuden aika on mennyt, sen ihanteet rauenneet, kukaan ei siellä usko enää eikä mikään asia ole enää pyhä sille. Todellakin, Alkibiades: maljan tyhjiin voit sinä juoda, mutta sitä täyttää ... et milloinkaan! ALKIBIADES (ylpeästi): _Minä_ olin Ateenan kunnia. Miksi ei se minua korkealla kannattanut? THEANO: Isien hartioilta kohosit sinä. Mitä olet sinä jättävä jälkeesi heidän perinnöstään? ALKIBIADES: Jätän heille tarinan Alkibiadeesta. THEANO: En luule, että he tulevat siihen tyytymään. -- Sinuun saakka oli kaikki yhtämittaista nousemista. Sinusta lähtien taas... ALKIBIADES (harvakseen): Katsotko sinäkin minua jo kuolleeksi mieheksi, Theano? THEANO: Kuolleista herääväksi katsoisin sinua mielelläni. Mutta sitä ennen on sinun uudestasynnyttävä. ALKIBIADES: Synnytä silloin Ateenan kansa uudestaan! Miksi vaadit minua kieltämään oman olemukseni? THEANO (hiljaa): Tahdon johtaa sinut olemuksesi jaloimpaan. ALKIBIADES: Miksi et johtanut minua siihen, silloin kun nuori olin? Tulet toivottamaan minulle hyvää huomenta keski-yöllä. THEANO: Kaikki paheet tahrasivat sinun nuoruuttasi. ALKIBIADES (leimahtavin silmin): Olin uusi aika. Uudet aatteet heiluivat pääni päällä kuin kypärtöyhtö. THEANO: Ilveilijän lakki oli sinulla. Kuka on kuullut uuden ajan alkavan juomapöydästä? ALKIBIADES: Minun tahtoni oli kaiken kansan tahto. Voiton jumalatar seisoi kuin kilpi minun kupeellani. THEANO: Rakkauden jumalatar oli kuvattu sinun kilvessäsi. Ainoastaan himoon uskoi Alkibiades. ALKIBIADES (leikillisesti): Ylenkatsotko rakkauden jumalatarta? Kovin on kostava sinulle Aphrodite. THEANO: Palvelen viisauden jumalatarta. Pallas Athene on minua suojeleva. ALKIBIADES: Kuka on suojaava minut sinun silmiltäsi? Sinun sulosi poroksi polttavat minut. THEANO: Lakkaa jo pilkastasi, Alkibiades! Minua herjaamalla et ylennä itseäsi. ALKIBIADES: Miksi muistutat minulle nuoruuteni ihanteita? Silloin olet sinä aina niistä ensimmäinen. THEANO (tuskallisesti): Alkibiades! Sinä _tiedät_, että minä en ole _voinut_ rakastaa sinua! ALKIBIADES: Niinpä en minäkään ole voinut suuria tekojani suorittaa. THEANO: Pelasta isänmaasi, vapahda Ateena! Silloin olen minä ehkä sinua rakastava. ALKIBIADES: Rakasta minua, ole minun omani, Theano! Silloin olen minä _ehkä_ pelastava sinun isänmaasi. THEANO (epätoivoissaan): Alkibiades! Sinä et usko minuun? ALKIBIADES: Theano, Menonin tytär! Etpä sinäkään usko minuun! THEANO: Voi Ateenan kaupunkia! Todellakin kadotettu olet sinä, jos sinun parhaat poikasi hylkäävät sinut. ALKIBIADES: Voi minun sydämeni kaupunkia! Todellakin kadotettu olen minä, koska Ateenan tyttäret hylkäävät minut. (_Theano_ vaikenee taistellen turhaan _Alkibiadeen_ ivaa ja omaa mielenliikutustaan vastaan. _Thrasybulos_ tulee nopeasti perältä.) THRASYBULOS: Kaikki on valmista. -- (Huomaa nyt vasta Alkibiadeen. Hiljaa Theanolle:) Suostuuko hän? THEANO (itkien): Minä en tiedä. Kenen luokse olet tuonut minut? Vie minut pian kauas hänen läheisyydestään tai pelkään, että omakin paras osani pakenee minusta! (Painautuu kiinni häneen.) THRASYBULOS: Alkibiades! Mitä olet sanonut hänelle? ALKIBIADES: Näethän, että naisesi voi pahoin. Hoida häntä, Thrasybulos! (_Thrasybulos_ yrittää johdattaa hänet oikealle.) THEANO: Ei, ei sinne! Pimeään yöhön tahdon minä mennä. Istun mieluummin oven ulkopuolella kuin vietän enää hetkeäkään _hänen_ kattonsa alla. (Hoippuu ulos. _Alkibiades_ on mennyt pilari-aukolle ja tuijottaa synkkänä eteensä. Pitkä vaitiolo. _Thrasybulos_ lähestyy häntä.) THRASYBULOS: Mitä nyt mietit? ALKIBIADES: Odotan, mitä tulossa on. THRASYBULOS (varovasti): Sinä uskot _heidän_ vielä palajavan? ALKIBIADES: Persialaisten? Sitä en tiedä. Mutta heidän lähettämiensä murhaajien? Olen varma siitä. THRASYBULOS: Sinä luulet, että he uskaltaisivat todellakin...? ALKIBIADES (olkapäitään nykäyttäen): Mitä he pelkäisivät? THRASYBULOS: Pallas Athenen vihaa, kaikkien kunniallisten ihmisten tuomiota. ALKIBIADES: Pallas Athene on Spartan portto ja kunnialliset ihmiset käyvät päivä päivältä harvinaisemmiksi. -- (Kirkas tähti putoaa kautta pimeän avaruuden.) Näitkö? Tähti lensi. THRASYBULOS: Muistitko toivoa mitään? ALKIBIADES: En. -- (Hitaasti.) Mutta mieleeni muistuu eräs toinen yö, jolloin mielentilani oli jotenkin samallainen kuin nyt. Silloinkin putosi kirkas tähti taivaalta enkä minä silloinkaan osannut toivoa mitään. THRASYBULOS: Kerro se minulle! ALKIBIADES: Oli yö. Laivastomme oli laskenut ankkurinsa Syrakusan edustalle. Kaikki oli valmiina taisteloon. Koko Sikelia vapisi meidän edessämme. Minä käyskelin yksin yössä laivankannella. Rannaton meri minun ympärilläni seisoi hiljaa niinkuin oma sydämeni ja tuhannet tähdet paistoivat sen syvyydestä niinkuin suuret ajatukset. Se oli minun elämäni onnellisin hetki. THRASYBULOS (liikutettuna): Ystäväni! ALKIBIADES: Mutta tiedätkö, miksi minä olin onnellinen? THRASYBULOS: Sinä tunsit seisovasi elämäntehtäväsi edessä. ALKIBIADES: Niin. -- (Hampaittensa välistä.) Aamunkoitossa läheni taivaanrannalta laiva, joka toi tiedon, että olin maanpakolainen. THRASYBULOS: Se oli onneton erehdys. Turmiollisempaa taakkaa ei ole ikinä kantanut ateenalainen emäpuu. ALKIBIADES (värisevällä äänellä): He eivät tienneet silloin, mitä he tekivät. -- Minä olin nuori, koko maailma lepäsi avoinna minun edessäni. Minä en aluksi ymmärtänyt... Mutta _kun_ minä myös aloin ymmärtää, kun minä huomasin, _kenen_ kanssa minä olin tekemisissä ja _mitä_ kansaa minä olin lähtenyt johdattamaan, silloin nauroin minä pitkään ja kaikuvasti, niin että se soi kuin hautakuoro minun korvissani. Sillä minä nauroin ensi kerran ylenkatseesta...! (Purskahtaa kamalaan nauruun, joka muuttuu kuin vähittäiseksi itkun-nyyhkytykseksi.) THRASYBULOS: Kuinka saatoit sinä nauraa niin? ALKIBIADES: Thrasybulos! On hirveätä ylenkatsoa kokonaista maata, kokonaista kansakuntaa. Se on kuin siirtäisi itsensä kaiken olevaisuuden ulkopuolelle... Kaikki ääriviivat häviävät, kaikki esineet muuttuvat kummituksen-tapaisiksi, kaikki suhteet ovat suuria ja pieniä, sen mukaan kuin katsot niitä. Sinulla ei ole mitään mittapuuta enää... Jalka ei tapaa maata missään, silmä harhailee etsien leposijaa kautta avaruuden, tukka nousee pystyyn sanomattomasta tuskasta ja kauhistuksesta...! (Peittää kasvonsa vaipallaan.) THRASYBULOS: Ystäväni: etkö sinä koskaan voi unohtaa? ALKIBIADES: Minä _olen_ unohtanut sen. -- Ehkä ei minulla myöskään ollut oikeutta vaatia, että he olisivat sokeasti minuun luottaneet. -- (Riehahtaen.) Mutta että he minut toisen kerran hylkäsivät, se ei ollut enää pelkkää lyhytnäköisyyttä heidän puoleltaan, se oli pahansuopaisuutta, se oli konnamaisuutta. Sillä silloin tiesivät he jo, mitä he tekivät, heidän _piti_ tietää, kuka minä olin, mitä minä voin ja mitä he voivat minun avullani. THRASYBULOS: Ystäväni, sinä tiedät, että kansanvaltainen hallitusmuoto ei salli ketään päätä pitempää. ALKIBIADES: Ateenan kansa _on_ roskaväkeä! Ja kansanvaltainen hallitusmuoto on roskaväkeä varten. THRASYBULOS (hiljaisesti): Tyrannit hallitsevat Ateenaa. ALKIBIADES: Tyrannit eivät ole minua maanpakoon ajaneet. THRASYBULOS: Typerä kansa sen teki. ALKIBIADES (kiivaasti): Niinpä kärsiköön typeryydestään! THRASYBULOS: Se on jo kyllin kärsinyt. ALKIBIADES: Ei vielä kyllin: _minä_ olen kärsinyt enemmän. THRASYBULOS (hiljaa nuhdellen): Ystäväni: sinun tulee muistaa, että Ateena kaikissa tapauksissa on sinun synnyinkaupunkisi! ALKIBIADES: Onko Ateena muistanut, että minä olen Alkibiades? THRASYBULOS: Luulin surun sinut suuremmaksi tekevän. ALKIBIADES (ylpeästi): Kuka tietää, ehkä onkin se tehnyt minut _niin_ suureksi, etten mahdu enää Ateenan muurien sisälle. -- Mutta lopettakaamme tämä! Näethän, että puhumalla valtioasioista vain katkeroitamme viimeisiä tuokioita, jotka vielä voimme uhrata ystävyydellemme. THRASYBULOS: Veljeni! Sotatoverini! Jospa voisit olla minun ystävieni ystävä! ALKIBIADES (terävästi): Voisitko sinä olla minun vihamiesteni vihamies? THRASYBULOS: Tunnen ainoastaan yhden vihamiehen: Lakedaimon. ALKIBIADES: Tunnen ainoastaan yhden ystävän: Thrasybulos. Miksi vaadit minut useampiin uskomaan? THRASYBULOS: Siksi että sinulla _on_ useampia! ALKIBIADES (harvakseen): Yksi ystävä on jo paljon. Köyhä mies ei voi useampia itselleen kustantaa. THRASYBULOS: Köyhän katkeruus puhuu nyt sanoistasi. ALKIBIADES: Mutta myöskin köyhän ylpeys: _minulla ei ole enää mitään muille annettavaa_. THRASYBULOS (herkästi): Käynkö sinulle ... niin kalliiksi? ALKIBIADES: Kuka tietää. Etpä vielä tarpeeksi tunne köyhyyttäni. THRASYBULOS: Etkö siis laske älyäsi ja valtioviisauttasi miksikään? ALKIBIADES (synkästi): Sen annoin minä jo muinoin Ateenalle: Ateena ei käyttänyt sitä. THRASYBULOS: Entä sotapäällikkö-taitoasi? ALKIBIADES: Sen ovat jo kaikki Hellaan heimot kuluksi käyttäneet. THRASYBULOS (sydämellisesti): Siispä on sinun kerran annettava itsesi, Alkibiades! ALKIBIADES: Mitä on ihminen itse muuta kuin mitä hän on tehnyt ja toimittanut? THRASYBULOS: Se, mitä hän on _ollut_. Anna se meille! ALKIBIADES: Sinulle annan sen, mitä _olen_. Muuta en voi antaa muillekaan. (Vaitiolo.) THRASYBULOS: Ystäväni, sinä et puhuisi niin sydämettömästi, jos olisit tällä hetkellä Ateenassa. -- Kritias riehuu kuin hullu. Hän ja hänen kymmenmiehistönsä näyttävät asettaneen päämääräkseen kotikaupunkimme perinpohjaisen hävittämisen. ALKIBIADES: Minä tiedän. THRASYBULOS (hillityllä tuskalla): Verta vuotaa virtoina, ihmisiä raastetaan kuolemaan itse alttarien äärestä. Ei koko Ateenan olemassa-olon aikana ole siellä surmattu niin monta kansalaista kuin nyt muutamassa kuukaudessa. ALKIBIADES: Minä tiedän. THRASYBULOS: Voi, Alkibiades, sinä tuskin tuntisit enää Ateenaa! -- (Värisevällä äänellä.) Siitä saakka kuin Lysander kaupunkimme valloitti ja asetti Akropoliille spartalaisen vartioväen, ei ateenalainen sydän ole voinut sykähtää muuta kuin tuskasta ja ahdistuksesta. Meidän laivamme ovat poltetut, meidän pitkät muurimme revityt, meidän talomme ja temppelimme häväistyt... ALKIBIADES: Minä tiedän. THRASYBULOS: Ystäväni, totisesti sanon minä sinulle: ei ole suurempaa onnettomuutta millekään kansakunnalle kuin kotimainen tyrannius, joka tottelee vieraan valloittajan määräyksiä. -- Ja juuri se on meillä nyt Ateenassa. (Vaitiolo.) ALKIBIADES (välinpitämättömästi): Mikä siis on sinun suunnitelmasi? THRASYBULOS: Näin olemme me asian ajatelleet: meitä on kourallinen salaliittolaisia. Me valloitamme jonkun linnan Attikan maaseudulta, esim. Dekeleian. ALKIBIADES (tarkkaavaisena): Sitten? THRASYBULOS: Joukkomme kasvaa karkureista ja maanpakolaisista. Me teemme partioretkiä ja häiritsemme viljanvientiä kaupunkiin. ALKIBIADES: He lähettävät sotajoukon teitä vastaan? THRASYBULOS: Me lyömme sen ja seisomme Ateenan muurien edustalla. ALKIBIADES: Joukkonne on liian pieni piiritykseen. THRASYBULOS: Meillä on liittolaisia kaupungissa. ALKIBIADES: Vielä pienempi väkirynnäkköön! THRASYBULOS: Pimeä yö peittää meidät. ALKIBIADES (jännitettynä): Portit? Vartiat? THRASYBULOS: Portit avataan, vartiat vaiennetaan. ALKIBIADES: Kaupungissa on spartalainen sotaväki. THRASYBULOS: Kaikki nukkuvat. Me hiivimme kaduille ja kujille. ALKIBIADES: Huuto kajahtaa? THRASYBULOS: Väkipuukot välkähtävät! ALKIBIADES: Tyrannit? THRASYBULOS: Surmataan! ALKIBIADES: Akropolis? THRASYBULOS: Valloitetaan! ALKIBIADES: Ateena? THRASYBULOS (riemuiten): On meidän! -- Mitä sanot suunnitelmastani? (_Alkibiades_ on tehnyt kysymyksensä salamannopeudella ja henkeä-pidättävällä jännityksellä. Seisoo nyt pää pystyssä ja silmä säteilevänä kuin näkisi hän kaiken jo tapahtuneena edessään. Vanhan sotapäällikön vaistot ovat hänessä heränneet. _Thrasybulos_ katsoo häneen innostuneena. Vaitiolo.) ALKIBIADES: Tuo ei ole ollenkaan typerästi ajateltu. THRASYBULOS: Hyvä, että tuumani miellyttää sinua. Pidän sitä onnellisena enteenä vastauksellesi. ALKIBIADES (miettien): Se on päinvastoin niinkin viisaasti ajateltu, etten ymmärrä ollenkaan, mitä minulle enää jäisi sen suhteen tekemistä. THRASYBULOS: Mitäkö? Sinulle? ALKIBIADES: Niin. Asia on valmis. -- (Miettien.) Taikka oikeastaan ei aivan valmis. Sitä ennen on Lakedaimon lannistettava. THRASYBULOS: Niinpä lannistamme me Lakedaimonin! ALKIBIADES: Sen takana seisoo Persian jättiläisvalta. THRASYBULOS: Niinpä on meidän kostomme kohtaava myös Persiaa! ALKIBIADES (päätään pudistaen): Siitä on tuleva sota, jonka vertaista ei vielä ole käyty tämän taivaankannen alla. THRASYBULOS: Siitä on tuleva _pyhä_ sota... Mies on jättävä vaimonsa, vaimo värttinänsä. Koko kansa nousee, kun kutsuu sotaan Alkibiades. ALKIBIADES (kuten edellä): Ystäväni: minä en voi johdattaa enää mitään pyhää sotaa. THRASYBULOS: Sinä et voi? ALKIBIADES: En, sillä minulta puuttuu siihen usko. THRASYBULOS: Sinä et usko enää Ateenan tulevaisuuteen? ALKIBIADES (kolkosti): Meidän kansamme _ei_ mielestäni ole enää pelastettavissa. THRASYBULOS: Siis vajosi päivä, katosi Ateenan kunnia! ALKIBIADES: Ei niin, ystäväni... THRASYBULOS: Sinä et voi? ALKIBIADES: En. -- Tavallista sotaa voisin minä kenties vielä johdattaa, missä äly ja asetaito asiat ratkaisevat. Mutta pyhää sotaa? En milloinkaan. THRASYBULOS (kokonaan poissa suunniltaan): Niin ole kirottu päivä, jona synnyin, ja kirottu jokainen hetki elämästäni, jolloin Ateenan pelastamista ajattelin! Miksi elämme enää? Alkibiades "ei voi"! Miksi me syömme enää, miksi me nukumme enää, miksi joka aamu silmämme aukaisemme kohti jumalien kimmeltävää sineä? Alkibiades "ei voi"! ALKIBIADES: Thrasybulos! THRASYBULOS (käyden hänen käteensä): Noilla kahdella sanalla, ystävä, olet sinä hävittänyt kaikki, mikä meille vielä oli jäänyt, mitä Sparta ei ollut voinut meiltä ryöstää ja jota Persia kaikella voimallaan niin kauan on turhaan tavoitellut: meidän sivistyksemme, meidän suuret muistomme, meidän jumaliemme pyhät paikat. ALKIBIADES: _Minä ... en ... voi_. THRASYBULOS: Turha enää temppeleitä rakentaa, turha kuvapatsaita pystyttää: Alkibiades "ei voi"! Turha leimuta vapaudelle, turha Diken käskyjä noudattaa. On turhaa elämä, sen jälkeen kuin on kadonnut kaikki, mikä meidät vielä on barbaareista erottanut! (Peittää kasvonsa vaipallaan. Vaitiolo. _Alkibiades_ lähestyy hiljaa häntä ja laskee kätensä hänen olalleen.) ALKIBIADES: Ystäväni: _sinä_ olet sen sodan oikea johdattaja. THRASYBULOS (kyynelsilmin): _Miksi_ et sinä voi. ALKIBIADES: Minä olen heittänyt liian paljon mereen, minä olen polttanut liian paljon laivoja takanani. THRASYBULOS: Sitä paremmin pitäisi sinun voida yhtyä meihin. ALKIBIADES: Ei. -- Näetkö Thrasybulos: kullakin ihmisellä on rajansa, minkä yli hän ei voi käydä, missä hänelle loppuu maailmanranta ja meri autio ja ikuinen vain hänen korvissaan kohisee. -- _Minä olen nyt tullut sellaiselle rajalle_. (_Thrasybulos_ katsoo häneen, Peittää jälleen kasvonsa vaipallaan. Vaitiolo. _Theano_ tulee perältä.) THEANO: Anteeksi, että häiritsen teitä, mutta minä niin pelkään tuolla ulkona. Ihmisiä liikkuu teillä ja teidenhaaroissa, soihdut välkkyvät yön pimeydessä. Huudetaan milloin "Alkibiades!", milloin "Prinssi Smerdis!" Minä luulen, että he tulevat tännepäin. THRASYBULOS: Pois! Meidän on paettava! Varmaan heillä ei ole mitään hyvää mielessään. -- Alkibiades, vielä viimeisen kerran... ALKIBIADES: Hyvästi! Minä en tahdo paeta enää. Minä tahdon nyt seisoa paikallani. THRASYBULOS: Ystäväni! -- Kuitenkin odotamme me sinua metsän rajassa. Tule, Theano! Tahdon saattaa sinut ensin varmaan turvapaikkaan. (Menevät. _Alkibiades_ katsoo vielä hetken heidän jälkeensä, muistaa jotakin ja menee nopein askelin oikealle.) ALKIBIADES: Timandra! -- (Palajaa takaisin.) Timandra! -- Merkillistä! Mihin hän lienee mennyt? -- (_Timandra_ tulee perältä vaippa hartioillaan, verinen tikari kädessään.) Timandra! Missä olet ollut? -- (_Timandra_ on pysähtynyt liikkumattomana perälle.) Sinä et vastaa? Oletko ollut kaupungissa? TIMANDRA: Olen ollut sen luona, jolle lahjoitit minut. ALKIBIADES: Kuinka? Sinä tiedät siis? -- No niin, minä puhuin sinusta prinssi Smerdiille. TIMANDRA (leikkien tikarilla): Miksi et puhunut minulle mitään? ALKIBIADES: Minä aioin puhua siitä sinulle, mutta minä en ehtinyt äsken. -- Niin, Timandra, minun täytyy todellakin pois, pitkälle matkalle, enkä tiedä, milloin tulen takaisin sieltä. TIMANDRA: Minä tiedän: Ateenaan. ALKIBIADES: No niin, olkoon menneeksi: Ateenaan! Meidän täytyy siis nyt erota toisistamme! TIMANDRA (hymyilee, leikkii tikarilla): Isänmaa kutsuu sinua? ALKIBIADES: Niin. TIMANDRA: Ja tuo nainen? ALKIBIADES: Kuka? Ah, Theano, Menonin tytär! -- (Vakavasti.) Minä en rakasta häntä. TIMANDRA (huolettomasti): Minä lahjoitan sinut hänelle. Ottakoon hän sinut! ALKIBIADES: Mitä tarkoitat? TIMANDRA (katsoo häneen): Myöskään minä en rakastanut prinssi Smerdistä. ALKIBIADES: Etkö? Minä vakuutan sinulle: Prinssi Smerdis tulee kohtelemaan sinua kuin kuningatarta. -- Oletko ollut hänen luonaan? Oletko puhutellut häntä? TIMANDRA (lempeästi): Tällä tikarilla näet hänen verensä. ALKIBIADES: Kuinka? Sinä olisit...? TIMANDRA (päätään nyykäyttäen): Niin. Minä surmasin hänet. ALKIBIADES: Timandra! Mitä olet tehnyt? -- (Hiljaa.) Miksi sen teit? Hän rakasti kuitenkin sinua. TIMANDRA: Myöskin sinä vannoit kerran rakastavasi. ALKIBIADES: _Siksi_ sinä olet täällä siis? -- Sinä olet tullut minutkin surmaamaan? TIMANDRA (leikkii tikarilla): Ehkä. THRASYBULOS (ulkona): He tulevat! ALKIBIADES: Timandra, sinä kuulet. Nyt voin sanoa sinulle kaikki. Sinun ei todellakaan ole tarvis nähdä sitä vaivaa. Minun murhaajani ovat jo oven edessä. TIMANDRA: Minä tiesin heidän tulevan. Mutta minä tahdoin ehtiä heidän edelleen. ALKIBIADES: Tiedä siis myöskin, että minä en matkusta Ateenaan! TIMANDRA (kuten edellä): Et. Siitä olen minä pitävä huolen. ALKIBIADES: Mitä aiot siis? TIMANDRA (hurjasti): Alkibiades! -- (Heittää vaipan hartioiltaan, esiintyy nyt tanssijatarpuvussa, puoli-alastomana ja hapset hajallaan.) Etkö näe, että rakastan sinua? Onhan tänään Astarten juhla! ALKIBIADES: Astarten juhla on jo ohitse. Päivä nousee. (Näyttämö on edellisen aikana valjennut, juhlatulet lakanneet loimuamasta kaupungissa. Aamuruskon ensimmäiset säteet tunkevat huoneeseen.) TIMANDRA: Ja aamunkullassa kuolee Alkibiades! (Yrittää syöstä tikarin hänen selkäänsä. _Alkibiades_ käännähtää nopeasti.) ALKIBIADES: Mitä tahdot? TIMANDRA (helisevään nauruun purskahtaen): Tanssia tahdon minä sinulle! -- Katso! (Tanssii.) ALKIBIADES: Timandra! Sinä olet järjiltäsi. TIMANDRA: Sinut tahdon minä tanssia järjiltäsi! -- "Kaikki Aasian jumalat ovat tulesta syntyneet!" -- "Siksi on heitä palveltava myöskin tulella!" -- Ah! (Pistää tikarin poveensa, vaipuu maahan.) ALKIBIADES: Timandra! (Rientää häntä tukemaan.) TIMANDRA: _Sinulle yksin tahdoin minä tanssia, sinulle yksin!_ (Kuolee. _Alkibiades_ saattaa hänet oikealle, jääden itse ovelle seisomaan. Huutoja ulkona. _Thrasybulos_ tulee nopeasti.) THRASYBULOS: He tulevat! Meidän on myöhäistä paeta enää. ALKIBIADES (ruumista osoittaen): Katso! -- Hän on surmannut prinssi Smerdiin. THRASYBULOS: Ja sinua syytetään nyt hänen kuolemastaan. -- Pakene puutarhan kautta! Minä tahdon heitä portilla hetken pidättää. ALKIBIADES: Sinun henkesi on nyt kalliimpi kuin minun. -- Pakene! Pelasta suuri ajatuksesi! -- (Tempaa miekan.) Toivon, että myöskin minä taidan heitä hetken vastustaa. MARSYAS (ulkona): Sotilaat! Sytyttäkää risuaita! ALKIBIADES: Kuuletko? Meitä peljätään. Meille ei tahdota antaa tilaisuutta taisteloon. -- Pakene, Thrasybulos! Isänmaasi tähden! THRASYBULOS: Niinpä taistelemme me molemmat isänmaamme tähden. Kylki kylkeen, Alkibiades! Vuoksi vanhan Hellaan! ALKIBIADES: Vuoksi vanhan ystävyyden! (Syöksyvät ulos paljastetuin miekoin. Ulkona huutoja, aseiden kalsketta. _Thrasybulos_ tulee hetken perästä takaisin riemuitsevana, _Alkibiades_ horjuen, kalpeana ja nojaten pihtipieleen.) THRASYBULOS: He pakenivat! Me voitimme, Alkibiades! ALKIBIADES (vaivaloisesti): Niin, minä .... luulen niin. -- Missä on Theano? Onko hän vahingoittumaton? THRASYBULOS: Kyllä. -- Mutta ystäväni? Sinä olet haavoitettu? Sinä kalpenet, sinä horjut? -- Toivottavasti vähäpätöinen naarmu vaan. ALKIBIADES: Niin. -- (Yhä vaivaloisemmin.) He ampuivat nuolilla ... yksi niistä osui tänne. (Osoittaa rintaansa.) THRASYBULOS: Ne roistot! -- Heidän päämiehensä toivon kuitenkin saaneen palkkansa. Minä pistin hänet läpi kuin viinileilin. -- (Huudahtaen.) Alkibiades! (_Alkibiades_ on horjahtanut ja vaipuu maahan. _Thrasybulos_ tukee häntä.) ALKIBIADES: Minä kuolen. -- Sydämeni kylmenee, kaikki veri seisahtuu suonissani... THRASYBULOS: Kuinka? -- (Säpsähtäen.) Luuletko, että heidän nuolensa oli myrkytetty? ALKIBIADES (raukeasti): Aasialaiset taistelevat aina myrkytetyillä vasamoilla. -- (Ojentaa kätensä hänelle.) Thrasybulos! Tervehdi minulta Ateenan nuorisoa. THRASYBULOS (itkien): Jos voitamme, voitamme sinun nimessäsi. ALKIBIADES: Minä muistan Timon ihmisvihaajan sanat: "_Oikein Alkibiades, että tulet suureksi. Sillä sinun pitää kasvaman kaikkien heidän perikadokseen_." (Jää lasittunein silmin eteensä tuijottamaan. _Thrasybulos_ syöksyy itkien hänen ruumiinsa yli ja peittää sen vihdoin vaipallaan. _Theano_ tulee perältä, Peljästyy ja polvistuu äänettömässä murheessa vainajan jalkapuoleen. Pitkä vaitiolo, jota vain Thrasybuloksen nyyhkytykset keskeyttävät. Päivä on noussut. Näyttämö on nyt kokonaan valjennut tulvehtivasta valomerestä. _Theano_ nousee vitkaan, ottaa kitaran ja lausuu helisevällä äänellä seuraavan kuolinrukouksen:) _Rukous_. Korkea jumalatar, Järki, joka johdat ylevältä sijalta ihmisten matkat ja maailman menon: älä vihastu meihin, jos erehdymme, äl' ylenkatso, jos kapinoimme; me sua etsimme sentään elon riemussa, elon murheessa, sua lähetäksemme loittonemme, sua kuullaksemme me kapinoimme; siksi tartu meitä käteen ja taluta meitä kuin pientä lasta, kuin tähteä taivaan; sillä emme me taida muuten elon teitä käydä, auta, opasta meitä Pallas Athene! Esirippu. CARINUS 5-näytöksinen runonäytelmä (Naamioita IV, 1909) HENKILÖT: CARINUS, Rooman keisari. MESEMBRIUS VIR, vanha senaattori. SOPHRONIA | hänen tyttärensä. GLYCERIA | MANLIUS SINISTER, ritari. AEVIUS | hovirunoilijoita. MAVIUS | MARCIUS, keisarin parran-ajaja. GALGA, ovenvartia | YLILIKTORI | hoviväkeä. PALMYRA, tanssijatar | LYDIA | orjattaria Glycerian luona. CHLOË | PHILON | orjia Mesembriuksen talossa. RAMON | 1:NEN VARTIA. 2:NEN VARTIA. SOTILAITA, SOTAPÄÄLLIKKÖJÄ, HOVIVÄKEÄ. Aihe eräästä Mauri Jókain novellista. ENSIMMÄINEN NÄYTÖS. Mesembriuksen maatalo Rooman lähistöllä. Avoin pylväikkö, josta kiviportaat johtavat rantaan. Vasemmalla puutarha. Taustassa Tiber-virta. _Mesembrius_ istuu pylväikössä oikealla etualalla, sauvaansa nojaten, synkkänä ja syviin ajatuksiin vaipuneena _Sophronia_, arkana ja pelokkaana, tulee oikealta taempaa ja aikoo rantaan. Pysähtyy ja painaa kädellä sydäntään. Mesembrius huokaa kuuluvasti. _Sophronia_ huomaa hänet, säpsähtää, lähestyy häntä hiljaa ja kietoo hänet hellästi käsivarsillaan. Aurinko laskee. Virta taustassa tummuu edellisen aikana vähitellen, marmoripilarien ylä-osat hohtavat purppurassa. SOPHRONIA: Isäni! MESEMBRIUS: Tyttäreni! SOPHRONIA: Miksi murhe taas otsas peittävi, ja silmäluomet, nuo rakkaat, luodut lapsen suuteloille, niin raudan-raskahina alas painuu? Isäni, ällös itke! Kaunis, oi, on kesä-ilta, päivä mailleen vaipuu, on tyyni Tiber, laulaa satakielet ja tuoksuu rantain yrtit tuhannet. Sa etkö onnellinen täällä ole? Takaisin tahtoisitko Roomaan? MESEMBRIUS: En. Tääll' onnellinen oon, tääll' elän, kuolen; ja erehdyt, kun luulet murheesta mun itkeneeni. SOPHRONIA: Ilostako itkit? MESEMBRIUS: Ilosta entis-aikain muistojen, murheesta ajatellen nyky-aikaa. Sit' et sa ymmärrä. SOPHRONIA: En, isä. MESEMBRIUS: Muistin taas onnen-aikaa Probus-keisarin. SOPHRONIA: Ken oli Probus? Isä Caruksen, min poika nyt, Carinus, Roomaa ohjaa? MESEMBRIUS: On kuollut Carus, Probus kuoli pois ja kaikki kuolevat. Ma yksin elän. (Vaipua mietteisiinsä. _Sophronia_ katsoo vuoroin virralle ja vuoroin isäänsä, jonka pää painuu raskaana hänen edessään. Lyhyt vaitiolo.) SOPHRONIA: Anteeksi tyttäresi tyhmyys anna! En paljon asioista valtakunnan ma kuullut ole. Täällä kulkenut vuorilla, laaksoiss' olen lapsuuteni ja puhekumppanini ainoo ollut maarahvas yksinkertainen on vaan. Ajoista entisistä kerro mulle! MESEMBRIUS: Halulla vanhan silmä taapäin katsoo. Jos alas istut, niin ma tarinoin sinulle valtakunnasta niin paljon kuin on mun tyttäreni tarvis tietää. SOPHRONIA: Sua kuuntelen ja sanas sieluuni syvälle kätken: olen roomalainen. (Istuu isänsä jalkojen juureen. Vaitiolo.) MESEMBRIUS: Imetti susi kerran poikaa kaksi, ne kasvoivat ja valtakunnan loivat; se nousi seitsemältä kukkulaltaan, maat vieraat valloitti ja meret voitti. Mut sudenpojill' oli sutten hampaat: metelit, taistelot ja katuriidat villitsi kaupungin. Niin luotiin laki, ja raudasta ol' laki tää. Näin mietti tuon kansan viisaat: "Kuka itseään ei hallitse, hän hallita ei koskaan voi maailmaa." Ja loppui melske maasta. Mut Rooma kasvoi. Kansat kukistettiin, maat maihin liitettiin ja koht' ei ollut maan päällä paikkaa, kussa pakolainen voi Rooman kasvoin eestä piillä. Mutta maailman onni oli se. Se sai lain, järjestyksen, muodon yhtenäisen. Ja koitti maailmalle kulta-aika: maanteitä tehtiin, puita istutettiin, taiteita viljeltiin ja hyödyn töitä, virisi kauppa, elinkeinot, merta tuhannet haahdet halkoi. Mutta kaiken ylitse valvoi Rooman rautakoura. -- Ja nyt!... SOPHRONIA: Oi, taatto? (_Mesembrius_, joka on alottanut tarinansa tyynesti ja harvakseen, on itsekin innostunut sanoistaan ja kohonnut tuolissaan otsa ylpeänä, silmä säteilevänä. Painaa jälleen päänsä surullisena ja katkeroituneena. _Sophronia_ katsoo tuskallisena ylös häneen. Vaitiolo _Mesembrius_ voittaa mielenliikutuksensa ja jatkaa levollisemmin:) MESEMBRIUS: Liian laaja oli jo valtakunta kansan hallita, tuon tuhatpään. _Yks_ tahto tarvittiin, yks huippu ylimmäinen, kauas joka kaikille näkyis, pahain pelvoksi, hyvien riemuksi... (Vaikenee jälleen liikutettuna.) SOPHRONIA: Ja huippu tuo? MESEMBRIUS: On keisari. -- Näät hälle kansa antoi vuossatain hedelmät: lain ohjat, vallan merellä, maalla. Uskoi hälle Rooman, sen uhrit, templit, tapain puhtauden, tieteet ja taiteet, huvitukset, kaikki. -- ja hän!... SOPHRONIA: Hän? MESEMBRIUS (ylös ponnahtaen): Muistakoon, ett' onpi hän vain kansan virkamies, ei hallitsija! Kansassa kaiken elinjuuret ovat, kansassa keisarinkin voiman lähteet, hän kansaa loukkaamasta kavahtakoon, tai kansa tämä hänet alleen polkee! SOPHRONIA: Tuo tuimuus, taattoni, sua vahingoittaa, ja tautisi... (On myös noussut edellisen aikana ja koettaa lempeästi ohjata häntä jälleen istumaan.) MESEMBRIUS (katkerasti): Niin aivan: tautini! -- (Istuu raskaasti. Vaitiolo.) Sa kuulit Rooman kansan muinaisuuden, sen nykyisyyden tiedät. Tännekin etniseen huvilaamme huhut kyllin sen kertovat. (Lyhyt vaitiolo. _Sophronia_ seisoo arkana ja epäröivänä omissa ajatuksissaan.) SOPHRONIA (hiljaa): Oi, isä, onko totta, hovissa että pahoin eletään ja miehet käyvät naisten vaattehissa? MESEMBRIUS: On. (Vaitiolo.) SOPHRONIA (kuten edellä): Totta onko, että keisari Carinus illallista usein syö aamulla aikaiseen? MESEMBRIUS: On. (Vaitiolo.) SOPHRONIA (kuten edellä): Onko totta myös, että kristityitä vainotaan ja kiusatahan kaiken kansan nähden? MESEMBRIUS: On, tyttärein. SOPHRONIA (odottamattoman kiivaasti): Ja kansa sietää sen! MESEMBRIUS: Minäkin siedän. SOPHRONIA: Sun on laitas toinen, olethan vanha, paitsi tautiasi, mi sua vaivaa. Mutta Rooman kansa! MESEMBRIUS (merkitsevästi): Myös kansassa on tauti. SOPHRONIA: Onhan siellä tuhat ja taasen tuhat nuorta miestä, niiss' eikö ole yhtään sankaria, mi pedon moisen istuimeltaan iskee! MESEMBRIUS: Jos Rooma taudistansa paranee, paranen minäkin. -- Mut kyllin siitä! Carinuksen on vainukoirat varmat ja puhe moinen vahingoittaa voi. (Katsahtaa ympärilleen epäilevänä. Vaitiolo.) SOPHRONIA (äkki-arvaamatta): Isäni! Manlius sen tekis varmaan. MESEMBRIUS: Ken? Manlius Sinister? (Päätään nyykähyttäen.) Hänet muistan. Mies kelpo, vaikka vasta nuorukainen. -- Sa hänet muistat myös? SOPHRONIA (hämillään): En tiedä, kuinka tuo nimi huulilleni sattuikin. MESEMBRIUS: Huonompi nimi sattua ois voinut. -- Mä myöskin häntä kaipaan. (Kuin itsekseen.) Kaukana sodassa perssein kanssa kamppailee hän. Jumalat suokoot, että ehjänä hän palajais! SOPHRONIA (nopeasti): Hän on jo palannut! MESEMBRIUS (katsoo häneen): Roomasta tiedät enemmän kuin minä. -- Ken sitä kertoi? SOPHRONIA (hämmentyneenä): Ramon-orjamme, mi joka päivä ruoka-ostoksilla käy kaupungissa. Siellä nähnyt hän ol' eilen Manliuksen. MESEMBRIUS: Kummallista! -- (Kuin itsekseen.) Miks ei hän vielä ole täällä käynyt? SOPHRONIA: Jutellut oli erään naisen kanssa, syvästi hunnutetun. Ojentanut hänelle nainen oli kääryn pienen. Mitä se ollut lie? MESEMBRIUS (jyrkästi): Se juttu jääköön! Ei meihin kuulu Manlius, ei nainen. (Vaitiolo. _Mesembrius_ tuijottaa synkkänä eteensä. _Sophronia_ arastuneena lähenee hiljaa häntä.) SOPHRONIA: Sa etkö luule hänen täällä käyvän? MESEMBRIUS (lempeämmin): Kenties, kentiesi ei. Äl' ole varma! Viis vuotta siitä on kuin retkelleen hän läks. Viis vuotta paljon muuttaa voipi. RAMON (oikealta): On aika iltaruoan. MESEMBRIUS: Lähtekäämme! -- (Nousee, ojentaa kätensä kuin siunaukseen.) Pyhänä pysy, tytär Rooman vanhan, et tuon, min tulet irstaat yössä syttyy, vaan sen, min legionain kotkalento maanpiirin peittää, kaikki kansat saartaa, nyt aamuruskon alla kullan kiiltää. -- Menemme! SOPHRONIA (vilkkaasti): Isä, mun ei nälkä. Katso: kuun helmet lainehilla Tiberin lyö leikkiään. Jos sallit, hetkisen ma venehessä viivähtäisin siellä. MESEMBRIUS: Kauniista ilmasta ja kuustako vain elää aiotkin? -- Kah, tee kuin tahdot! (Taputtaen poskelle häntä.) Mut muista: veet on viekkaat, aallot ahnaat, naisrosvo kuu, yö neitten naurattaja. -- Suon sulle soutajaksi Philon-orjan. (Poistuu oikealle Ramonin taluttamana. Päivä on painunut, kuu kohonnut. Tulet syttyvät Tiberin tuolla puolen, samoin virralla keinuvissa huvipursissa. Etäistä soitantoa. _Sophronia_ nojaa uneksien pylvääsen. -- _Philon_, airo olallaan, tulee oikealta ja menee rantaan.) SOPHRONIA (yksin): Oi, taattoni, jos tietäisit, miks ei mun tänään nälkä ole, usein miksi mua ilta vilpas myöhään viettelee laineille Tiberin! Sa luulet minun kuin muiden ikäisteni impein siellä haluja hulluja vain rinnan nuoren huokaavan yölle oudolle.. Et tiedä: jo kuuta kaksi salaa palvellut oon miestä kalpeata Natsaretin. Hän on mun Herrani, hän Mestarini; hänestä kuullakseni hiipinyt niin monet yöt oon rantaan Tiberin ja purren laiturista irroittanut ja soutanut sen pyhän luolan suulle, kuss' sanaa Herran keskell' uskovain Eusebius, tuo hurskas vanhus, saamaa. Nyt enää hiipiä en saa, en tahdo, mut vielä rohkeutta mulla ei sanoa salaisuutta taatolleni. Sen teen ma huomenna. Tän' yönä jo on yhteytehen pyhän seurakunnan mun ottaa luvannut Eusebius. Rukoillen, paastoten ma hetkeen tuohon oon valmistaunut. Huomenna jo voin pää pystyssä ja otsa kirkkahana Jesuksen tunnustaa ma Herrakseni ainooksi päällä maan. Mik' autuus! Tiedän: maailma häntä vainoo, meitä myöskin, roviot palavat ja jalopeurat Carinuksen syö lihaa kristittyä. Ah, onnea, ken hänen eestään kuolla sais niinkuin hän on meidän eestä kuollut! (Ojentaa käsivartensa suurimmassa hurmauksessa. Pensaat rapsahtavat vasemmalla. _Manlius_ tulee.) MANLIUS: Sophronia! SOPHRONIA (säpsähtäen): Ken? -- Manlius Sinister! MANLIUS: Sa peljästyt? Ma hiljaa tahdoin tulla puutarhan puolelta kuin ennen muinen ja nähdä monta paikkaa, kallista minulle muistojensa vuoksi, jotka mua seuranneet on sotaretkelleni ja sieltä takaisin mun tänne tuoneet. SOPHRONIA: Ma tahdon isälleni ilmoittaa, ritari, käyntisi. Se varmaan häntä on ilahduttava. MANLIUS: Mut sinä itse, Sophronia? Sa etkö ollenkaan ilahdu tulostani? -- Muistin sua ma viuhinassa parthein nuolien, ja perssein sotaratsuin töminässä ma aattelin: Yks aatos kaunis riittää hetkellä kuoleman. Mun aatokseni Sophronia on! SOPHRONIA: On ihmis-aatokset kuin kuplat merellä, jos niillä ei lie kalliota, johon turvaavat. Ne särkyy tuulessa. MANLIUS: Tää aatos kesti! Sen voimalla ma perssein miekat voitin, näin nälkää, janoa, ja siinä, missä tuhannet murtuivat, ma seisoin. Siitä muut kertokoot, en minä. Tänne tulin, taas viikon päästä lähden. Täytyykö mun täten lähteä? SOPHRONIA: Ois paljon mulla sinulle puhumista, mut ei tänään. Huomenna! MANLIUS: Huomiseen on pitkä aika! On tämä-päivä lapsi kihar-tukka, mut huominen jo vanhus harmaapää. Ken siihen luottaa, vanha on jo nuorna. SOPHRONIA: Mun tämä-päivän on ikuinen kuin aurinko. Mit' tänään sanoisin, sen virkkaa huomen ynnä ylihuomen ja kuun ja päivän kierrot määrää vailla. MANLIUS (käyden hänen käteensä): Siis on sun sanas rakkaus? Ei muu niin ole ikuinen. SOPHRONIA: En sano, että se viha ois. MANLIUS: Ah, armas tyttö! SOPHRONIA (hätäisesti) Tuossa isäni saapuvi. Jää hyvästi! (Menee nopeasti rantaan. _Manlius_ jää hurmautuneena hänen jälkeensä katsomaan. _Mesembrius_ tulee oikealta kiirein askelin, reippaana ja ilman sauvaa. _Ramon_ hänen takanaan tulisoihdun kera.) MESEMBRIUS: Mitä ma kuulen? Manlius Sinister! Niin salaa saapunut! -- Kah, terve! Terve! Olethan oikein parroittunut siitä kuin viimeks haastelimme. Terve taloon! MANLIUS (kunnioittavasti): Ilolla näen, ettei vuodet ole sun vieneet voimiasi eikä vanhuus. Häpeemään saatat monen nuorukaisen. MESEMBRIUS: Erehdyt, ystäväni. Sairas olen. Mun lepotuolini! (_Ramon_ kiinnittää tulisoihdun pylvääseen ja saattaa hänet lepotuoliin. _Mesembrius_ istuu voihkien ja valittaen.) Ah, tuskin saatan tuetta seisoa! ... En tiedä, kuinka unohtaa voin... MANLIUS (epäluuloisesti): Luuvalo vaivaa sua? MESEMBRIUS: Luuvalo kauhea! -- Mut siitä viis: huvita terveitä ei vanhan vaivat. -- Hoi, Ramon, viiniä! Nyt juodaan! -- (_Ramon_ tuo pöydän, toisen tuolin, täyttää kaksi viinimaljaa ja poistuu äänettömästi. _Mesembrius_ tarttuu maljaan ja viittaa vieraansa istumaan.) Terve! MANLIUS: Sua tervehdän, Mesembrius Vir. (Istuu.) MESEMBRIUS: Ja nyt sun täytyy tarinoida mulle sodasta, leiristä, ja kuinka voivat Aper ja Varus, Diocletianus, ja urhot muut! -- Mut ensin itsestäsi! (Viekkaasti.) Sa saavut kosijana tyttäreni? MANLIUS (vältellen): Taloosi vanha ystävyys mun toi. MESEMBRIUS: Nonoh, me tunnemme tuon ystävyyden välillä nuorten ynnä vanhuksen, joll' onpi tytär kaunis. -- Hän on kaunis? MANLIUS (huokaisten): Hyvinkin kaunis! MESEMBRIUS: Hyvä kauppakalu? (Muka pöyhistellen.) Ei myöskään ilman myötäjäisiä. Ritarit häntä käyneet kosimassa on rikkaat, ylhäiset. MANLIUS: Sen surukseni ma kuulen. MESEMBRIUS: Kuinka? MANLIUS (vilpittömästi): Sitä vähemmän lie mulla toivoa. MESEMBRIUS: Niin vaatimaton? (Salatulla ivalla.) Setäsi onhan Quaterquarcus, tuo auguuri mainio, min ennustukset ain toteen käyvät! -- Ja, kautt' taivaan, onhan Carinus leikkikumppanis! Yks sana, ja hän sun tähtes hirtättänee jonkun senaattorin tai konsulin ja sulle suo hänen virkansa ja palatsinsa. -- Yks sana, ystäväin! MANLIUS (vakavasti): Mut mulla ei halua tuota sanaa sanomahan. -- On tosi, että usein entis-aikaan jakanut leivän lien ja vaatteen kanssa Carinuksen. Mut monen monta on hän jo unohduksen tyrmään upottanut, ken häntä muistuttaa on tohtinut ajoista noista. (Hymyillen.) Minä ennen muuta viel' elää tahdon. -- Maljasi, Mesembrius! MESEMBRIUS (viekkaasti): Ja oot kai elänytkin aika lailla? -- Mut lisää viiniä Phalernon! -- Mitä pidät sa viinistäni? Tunnustatko, ett' olkoon kuinka kaunis luojan maa, Italia sen rinta on? Tääll' ovat maan nisät. MANLIUS: Viinisi on verraton. Toki ma toisen tiedän hehkuvamman. MESEMBRIUS: Miss' Sitä joit? MANLIUS: Euphratin virralla, kun pitkä päättyi Ktesiphonin taisto, Se kesti aamust' asti illanruskoon, käteni verta tippui tulvanaan, hikeä otsa. Mutta yötä ennen makasi maassa joukot Persian ja silloin Euphrat paisui. MESEMBRIUS: Verestä? MANLIUS: Ma siitä join ja siitä päihdyin. Voitko sit' uskoa? MESEMBRIUS (nähtävällä mieltymyksellä): Sa päihdyit kunniasta. Se asui vedessä. MANLIUS: En tiedä, mikä siin' asui, mutta huulillein kun nostin kypärän, voinut hellittää en ennen kuin olin kaikki viime tilkkaan juonut. (Vaitiolo. Molemmat juovat ja tervehtivät äänettömästi toisiaan. _Mesembrius_ silmäilee alta kulmiensa nuorukaiseen, yhä suuremmalla mieltymyksellä, mutta palajaa jälleen äskeiseen epäluuloiseen ja tutkivaan puhetapaansa, teeskennellen itse vanhaa irstailijaa.) MESEMBRIUS: Mut senpä jälkeen nautittekin kai? Vai kuinka? Saipa naiset Ktesiphonin, nuo mustasilmät, vasta leskeyneet, tai vielä immet, iloanne tuta? Maidossa uitiin sekä hunajassa, vai kuin? MANLIUS (jyrkästi): Ei ollut aikaa, sillä samana yönä eespäin kuljettihin. MESEMBRIUS: Kah, leirin lempi kestää tuokion. Punehdut? Tunnustapas: lienee sulla suloiset muistot sieltä? Viisi, kuusi kai yhtä aikaa eessäs ailakoitsi. Valitsit kaunehimman taikka et valinnut ollenkaan, vaan pidit kaikki: yks suuta suikkas, toinen päähäsi seppeltä solmi, kolmas alastonna matolla pehmeällä karkeloitsi sen soiton tahtiin, jota sormi neljäs. Sa ethän kieltäne? Ne ovathan nuoruuden riemuja! -- Myös minä ollut nuor' olen. MANLIUS (ylenkatseellisesti): Oikein nouset lentohon, kun nuoruus-muistoihisi pääset. (Nousee jyrkästi.) Minä en noista tiedä. Sukuhun ma kuulun Sinisterein. Mun suvussani tapa on ollut rakastaa vain yhtä naista ja sitä saakka kuolemaan. Jos kuoli tää ensiksi, mies eli leskenä; jos vaimo petti hänet, hän sen surmas, jos häväistiin, hän surmas häväisijän. Ma toivon olevani myös Sinister! MESEMBRIUS: Kauniisti puhuttu! -- Mut sormessasi näenpä sormuksen, min antamaksi ma naisen arvaan. Voittosaalis kai tai tulolahja Rooman hempukoilta? MANLIUS: Hah, hah! Mun sormuksesta muistuu mieleen... Tää kääry lue! (Vetää kääryn poveltaan ja tarjoaa sen Mesembriukselle.) MESEMBRIUS (ynseästi): Lempikirjeitäsi et mulle tyrkytellä tarvitse. MANLIUS: Luehan! Päätä itse! MESEMBRIUS: Teen kuin tahdot. (Lukee.) "Sinister! Sinä neittä rakastat, min isä on sun ystäväsi. Häntä ja neitoa nyt suuri vaara uhkaa. Jos heidät pelastaa sa tahdot, tule mun luokseni! Tään kirjeen tuoja on sua odottava Pyhän sillan luona yöt päivät, joka hetki, siks kuin tulet. Oleva tunnusmerkkisi on sormus." -- Ei allekirjoitusta. MANLIUS: Mitäs sanot? MESEMBRIUS: Sanonpa: on kuin onnenlippu-lehti, kaduilla Rooman kaupattu. -- Ken sulle tään antoi? MANLIUS: Nainen, jonka kohtasin, kun eilen Capitoliosta tulin. MESEMBRIUS: Ken olla voi se? Hyvin merkillistä. -- Mun sormus nähdä suo! MANLIUS: Kas tässä! MESEMBRIUS (vilkaisee siihen): Ah! (Vaipuu alas.) MANLIUS: Tunnetko sormuksen tai antajan? MESEMBRIUS (matalalla äänellä): Molemmat. MANLIUS: Kuka on hän? MESEMBRIUS (riehahtaen): Kuka? Kysyt! Portoista katalin, min hengitys on rutto Roomalle ja oleminen häpeä kaiken luomakunnan! Nainen, pään päälle jonka oma taattonsa kasannut kirot on niin monet, raskaat, ett' yksikään jos täyttyis, maa ei kasvais, jota hän astuu, pimenisi meri, jota hän soutaa, taivas itse kääntäis kasvonsa poispäin, kun hän katsoo siihen! MANLIUS: Ken on tuo nainen, joka uhmailee kiroa monta niin ja sentään elää? MESEMBRIUS: Hän oli lapseni. MANLIUS (kauhistuen): Glyceria! MESEMBRIUS: Kirous sille, joka talossani sen nimen lausuu! MANLIUS: Mulle anteeks-anto! -- Mut sormuksen tään virta vieköön... (Aikoo heittää sen pois.) MESEMBRIUS (estää häntä): Pidä se itselles! Se voi sua hyödyttää. -- (Äkkiä avuttomana häneen tarrautuen.) Sinua rukoilen, Sinister, sano, mua rakastathan ja Sophroniaa?... Niin, niin, ma tiedän sen, me kiitämme sua siitä molemmat: hän nuoruudellaan, ma vanhuudellani. -- Sua oon ma aina kuin poikaa pitänyt... Siks sanon sulle: vaarasta varjella jos tahdot meitä, tuo nainen etsi sekä -- _surmaa hänet_! MANLIUS: Mesembrius! Hän tyttäresi on. MESEMBRIUS: Yks tytär mulla on, Sophronia. (Vaikeroiden.) Mut missä viipyy hän? Miks ei hän ole jo täällä? Yö on kauas kulunut... Ma pelkään pahinta! MANLIUS (levottomana): Sa pelkäät? Mitä? MESEMBRIUS: En tiedä, pelkään pian järkeäni. -- (Painaa käsin kaksin kulmaluitaan.) Me mistä puhuimme? MANLIUS: Sun tyttärestäs Glyceriasta. MESEMBRIUS: Ah, hän kuoli silloin, kun libertinin omakseen hän otti! MANLIUS (varovasti): Hän siis on naitu? MESEMBRIUS: Kuka olet sinä, ken ollut Roomass' olet päivän etkä tarua kuullut ole hupaisaa, mi kaikkein huulill' on! Oh, etkö tuntis Glyceriata ihanaista, Rooman Aspasiaa! MANLIUS: Ma nimen tunnen sekä myös maineensa, mut naimisissa hänen en tiennyt olevan. MESEMBRIUS: Hän _oli_. MANLIUS: Kuinka? MESEMBRIUS (matalalla äänellä): Carinus libertinin surmautti. MANLIUS: Kautt' taivaan, ymmärrän! MESEMBRIUS (katkerasti): Et vielä aivan. Hän astunut on Amfiteatterissa etehen rahvaan raa'an, taitojaan näytellen sekä muoto-muhkeuttaan, jot' ylistetty taputuksill' on ja lauluiss' Aeviuksen irstahissa. Syntyykö Roomass' ykskään juominki, joss' ei hän oisi kuningatar? Eikö keskellä päivääkin kanss' seuran inhan katuja Rooman käy hän, puettuna kuin riikinkukko korupyrstöin, töyhdöin? (Värisevällä äänellä.) O, Manlius, Manlius! On hirveätä, kun hius harmaa on ja katsoa ei ihmisiä silmiin voi, vaan täytyy jokaisen katsannosta lukea ja kuulla kuiskittavan: "Tuossa, kas, hän on, Mesembrius, min tytär Roomaa niin turmelee!" -- "Kas tuo on siittänyt sen hirviön, mi joka päivä leivän sadaltatuhannelta syö ja imee kansasta veren!" -- "Kavahtakoon, ken hänehen koskee!" -- (Käyden hänen käteensä.) Manlius, sun _täytyy_ se nainen surmata. MANLIUS: En koskaan vielä ma naista surmannut. MESEMBRIUS: Nyt tee se! -- Kuule: Megaira tää sua rakastaa, hän tietää sun toista lempivän: ett' toinen tuo on sisko hälle, asiaa ei muuta. Nää Messalinat, joiden huulet jo herpoutuneet on imennästä hurmeen, nyt käyvät herkkusuiksi! Riitä heille ei enää tavallinen. Siskoin veri on heistä maukkahin! MANLIUS: Sa lasket liikaa. MESEMBRIUS (synkästi): Ma tiedän, mitä haastan, Manlius. -- Parempi tuomarina vanhurskaana sun surmata tuo nainen oisi nyt kuin kerran sama tehdä kostajana. Kun käärmeen näet, etkö polje sitä vai odotatko, siks kuin syy on sulla se tappaa? MANLIUS: Isä oot, Mesembrius. Tajuan tuskasi, mut tuntea en sitä voi kuin sa. MESEMBRIUS: Kun olet nainut ja itse isä, tunnet tuskanikin. MANLIUS: Sanoja lausut autuaita, jotka pyhällä pyörtymyksellä mun lyövät! Vihaanko vaadit mua, vaikka teet mun onnellisimmaksi ihmisistä? Kaikista ymmärrän sun sanoistasi vain yhden: että omakseni on Sophronia tuleva. MESEMBRIUS (nousten): Se tahtoni. -- Ja anteeks anna, että äsken sulle ma hiukan vilpistelin. Tein sen tähden vain ainoon tyttäreni. Käynyt täällä niin monta uljasta on ritaria, mut kas, kun katsoin syvemmältä, irstas yks oli, toinen narri, kolmas juoppo tai rahan-ahnas. -- Anteeks, että sua myös hetken epäilin. MANLIUS (hymyillen): Kuin minä sua. MESEMBRIUS: Kuin? MANLIUS: Tautis tuo... MESEMBRIUS (säpsähtäen): Mun tautini? MANLIUS: En siihen ma paljon usko. Jälleen seisothan jalalla kahdella kuin paasipatsaat. MESEMBRIUS: Ai! (Vaipuu muka vaikeroiden tuoliinsa.) MANLIUS: Turha teeskennellä mulle enää. Sa terve olet? (Lyhyt vaitiolo. _Mesembrius_ katsoo ympärilleen ja viittaa Manliuksen tulemaan aivan hänen lähelleen.) MESEMBRIUS (kuiskaten): Terve niinkuin pukki! MANLIUS: Siis miksi ilveily tää outo? MESEMBRIUS: Saatan sanoa senkin. (Katsahtaa jälleen ympärilleen.) Tarvis sairaan ukon hovissa käydä ei, ei kaupungissa, ei hänen luonaan kukaan käy, ei häntä kadehdi kukaan eikä vihaa; näin voi vielä elää kunnon miehenä, vaikk' kuollut kaikki on jo kunto maasta. MANLIUS (ihaillen): Sa vanhan Rooman vanha rautatammi! (Polvistuu liikutettuna.) MESEMBRIUS: Ehtoolle painuu päiväni, sun nouskoon! Valaise aika synkkä, näytä sille mies täysi, tinkimätön vihassaan kuin rakkaudessaan. MANLIUS: Isä! MESEMBRIUS: Luotan sinuun, sinussa kukkii aika vanha jälleen, parempi, terveempi kuin aika tämä ja sentään nuori niinkuin Rooman suuruus. Kun sinuun luotan, lujimpaani luotan, ikuisimpaani: isänmaahani. Sen kunniaksi lemmen-liittos siunaan. (Kohottaa ylös hänet ja kääntyy pois pyyhkiäkseen kyyneleitään. Vaitiolo. _Philon_ tulee nopeasti oikealta.) PHILON: Hän eikö tänne ole tullut? MESEMBRIUS: Kuka? PHILON: Sophronia! MANLIUS: Sa kunne neites jätit? -- Nopeesti! Joutuin, koira! (Polkaisee jalkaansa kärsimättömänä.) PHILON (maassa mataen): Kaikki tahdon ma teille tunnustaa. Jo kauan käynyt hän kokouksissa on kristittyjen. MESEMBRIUS: Tuon olen tiennyt, vaiti sallien. -- Eteenpäin! PHILON: Tänään hänet sinne saatoin, ovelle luolan jäin ja torkahtaakin ma hetken taisin. Silloin heräsin hälyhyn yleiseen, maa järkkyi, korskui hevoset, aseet välkkyi, ihmiset hajalle juoksi huutain, voivottaen. MANLIUS: Kautt' taivaan! MESEMBRIUS (tyynesti): Eteenpäin! PHILON: Ma tässä olen, en muuta tiedä. Osa kristityistä kai vangittiin ja osa toinen pääsi. (Väännellen käsiään.) Mut neiti, neitini Sophronia, miss' on hän? MANLIUS: Missä? Kysyt! Kuole, konna! (Vetää miekkansa.) MESEMBRIUS: Sa hänen mennä suo. -- (Viittaa, _Philon_ pelastautua nopeasti oikealle. Pitkä vaitiolo. Molemmat tuijottavat eteensä synkkinä ja iskusta topertuneina. _Manlius mietteissään pistää miekan tuppeen vitkalleen. _Mesembrius_ käännähtää, katsoo häneen ja virkkaa vihdoin matalalla äänellä:) Noh? Mitä mietit? MANLIUS (merkitsevästi): _Glyceria!_ MESEMBRIUS: Sa oikein lausuit. Niin, hänellä vain on vallassansa joukot Carinuksen. MANLIUS (riehahtaen): Kirottu olkoon taivas, min alla moinen mahdollista on! Sisarko ryöstää sisarensa oman edestä sulhon silmien? -- Zeus, Ormuzd, Jesus ja Juppiter, mit' ootte te, mi valtanne! -- Mut miks et ilmoittanut, ett' oli tyttäresi kristitty? MESEMBRIUS: En tunne uskontoja uusia. Tään sorretuksi tiesin vaan ja tuumin: siis siinäkin lie jotain hyvää. Mitä ei hyvää ole sortanut Carinus? Mut sanottiin, ol' ohi vainon-aika, siks tähden tyttärein en peljännyt. MANLIUS (miettien): Carinus kaipaa kansan suosiota ja kansa verta. -- (Äkkiä.) Nyt jää hyvästi! Minusta kuulet. Hetket kuluu! Roomaan! MESEMBRIUS: Mun tyttäreni, oh! (Vaipua alas.) MANLIUS: Sun tyttäresi: ma toisen heistä kostan, toisen surmaan. (Pois nopeasti puutarhan kautta.) Esirippu. TOINEN NÄYTÖS. Vankiholvi, soikea ja kapea muodoltaan. Oikealla taustassa pari kiviporrasta ja ovi. Vasemmalla matala olkivuode. Himmeä valaistus katosta. _Sophronia_ lepää vuoteellaan lukien pyhää pergamenttia. Uksi aukeaa narahtaen. Portaalla seisoo _Glyceria_, hunnutettuna, sysimustassa puvussa, mutta kimallellen jalokivistä ja kultakaunisteista. _Sophronia_ nousee vuoteeltaan kummastuneena. SOPHRONIA: Ken olet Rooman nainen ylhäinen? -- (_Glyceria_ syöksähtää itkien hänen jalkojensa juureen. _Sophronia_ kohottaa hänet ylös lempeällä väkivallalla.) Ken olet? Miksi tänne tulet? Huomaan, mua että surkuttelet. Turhaa on se. Olenhan kristitty, käyn kuolemahan kuin juhlaan: siit' ei itkemistä. Nouse! Miks vaikenet? Mun tunnetko? Liet tuttu isäni vanhan taikka äitivainaan? Nyt ääntä odotan ma huuliltasi. (_Glyceria_ paljastaa hitaasti huntunsa. _Sophronia_ katsoo häneen kauhistuneena.) Glyceria! (Peittää kasvot käsillään ja hoippuu hervottomana vasten kiviseinää. Pitkä vaitiolo. _Glyceria_ liikkumattomana paikallaan. _Sophronia_ voittaa vihdoin mielenliikutuksensa, astuu askeleen eteenpäin ja ojentaa kätensä arasti ja epäröiden.) GLYCERIA (kylmästi): Ei, älä tarjoa minulle kättäs! Miksi katsot minuun? Sa säikähdit, kun näit mun. Kasvot nämä sua kauhistaa... Ja siihen syy on sulla. SOPHRONIA: En koskaan lakannut sua lempimästä. GLYCERIA (kuin edellä): Sen kyllä uskon, tiedän, miks sen teit: uus oppis ohjaa sua rakastamaan myös vihollistasi. -- Mut asiahan! Sa tiedät, huomenna on sirkushuvit, ne päättyy kristittyjen kuolemalla. SOPHRONIA: Jumalan tahto tapahtukoon. Valmis ma olen kaikkehen. GLYCERIA: Myös valmis hoviin Carinuksen? SOPHRONIA (hiljaa huudahtaen): Se ei lie tahto Herran! (Vaitiolo.) GLYCERIA (lempeämmin): Mun viiltää sydäntäin tuo tuskas mykkä. Sanasta lohdutuksen, jonka sulle sanoa voisin, hengen antaisin ja sentään sanoa en muuta voi: se totta on. (_Sophronia_ katsoo häneen yhä kuin ei olisi ymmärtänyt oikein, riehahtaa vihdoin äkilliseen raivonpuuskaan, joka päättyy hiljaiseen nyyhkytykseen.) SOPHRONIA: Ken olet hirmun haamu, mi kuljet kuolevaisten kammioissa ja kylvät kuvia niin kamalia, ett' tieltä niiden kuolon kauhut väistyy? Mit' tahdot multa? Silmät päästä? Ota! Vai korvat? Ota! Suusta kieli kisko! Vie kaikki! Pääkin! Sydän, vielä lämmin, povesta verisestä iske irti! Mut väisty täältä! Sieluain et saa: se Herran Jesuksen on oma yksin. (Vaitiolo.) GLYCERIA (tyynesti): Tunteesi ymmärrän, siks oonkin täällä. En tullut sieluasi vaatimaan, en ruumistas; tai oikeammin, tulin: sua elämälle takaisin ma vaadin. SOPHRONIA: Siis olet sittenkin sa hirmun haamu! GLYCERIA: Sun pelastaa ma tahdon kuolemasta. SOPHRONIA: Tuo pelastus on synkempi kuin kuolo. GLYCERIA: Carinus ruumistasi himoitsee... SOPHRONIA: Ja sinä sieluani! Väisty täältä! GLYCERIA: _Sun_ tulee poistua. _Ma_ tänne jään. SOPHRONIA (hämmästyen): Kuin? Etkö tullutkaan mua viemään luokse Carinuksen? GLYCERIA: Sun pakoon päästää tahdon: pukuja vaihtakaamme, vartalos on niinkuin mun, sua vartiat ei tunne, hevonen odottaa ja orja; hetken perästä omaistesi luona lepäät. SOPHRONIA: Mun omaiseni on nyt Jesus yksin. GLYCERIA: Kiireesti! Aik' on tärkki. Tulla voidaan. SOPHRONIA: Sun tänne jättäisinkö? Ei, en koskaan. GLYCERIA (hymähtäen): Minusta viis! -- Ei mua kenkään sure. Minulle kuolema on korkein onni. SOPHRONIA: Minulle korkeampi, koska se on ovi mulle uuteen elämähän. GLYCERIA: Sa unohdat Carinuksen, oi sisko! (Harvakseen.) _Voi kuolla eläenkin._ SOPHRONIA: Entä itse? Kuin käyp' on sinun, sisko onneton? GLYCERIA (kolkosti): Ma makaan haudassain. -- jos sieltä nousen, Carinus kauhistuva silloin on ja vapiseva Rooman valtakunta. Mua kuulee voimat maassa, meressä ja ihmismielissä. Ne oppinut ma olen öinä pitkäin pimeytten, kun murhe silmän käänsi sisäänpäin ja näytti ammoillansa luonnon aitat. (Salaperäisesti.) Tiedätkö, mitä näin? SOPHRONIA: Mua kauhistaa sun katsantos. GLYCERIA: Maan sydämen ma näin. (Päätään nyökähyttäen.) Se ontto on. -- (Kuiskaten.) Mut sit' ei sanoa saa kellekään, se suur' on salaisuus. Näät jos se tieto tunnetuksi tulee, niin lakkaa kaikki suonet tykkimästä, maailman käsivarret kuivettuvat ja kaikki loppuu. -- (Jää tuijottamaan mielenvikaisesti.) Luulen, että loppuu. SOPHRONIA: Nyt vasta tänne en sua jättää voi. Ei katkera lie kypsä kuolemalle. GLYCERIA (kuin keräten): Luuletko, etten tohdi kuolemaa ma silmiin katsoa? SOPHRONIA: Et autuaasti! On kuolo sulle yö, ei uusi päivä. GLYCERIA: Niin tulkoon yö! Se mulle mieleheni. Yks elämä on mulle aivan kyllin. (Raukeasti.) En elää tahdo uudelleen. Ma tahdon vain haihtua kuin haihtuu tähdenlento sylihin avaruuden äärettömän. Lie autuaampi kuin on nousta, aina vajota, vaipua vain eikä pohjaa ikinä tavata... (Väristen.) Ei, siihen kyllin jo olen maankin päällä tottunut. SOPHRONIA: Ah, siskoni! Miks piti kasvosi noin synkistyä? (Painautuu kiinni häneen.) GLYCERIA (hivellen hiljaa hänen kutrejaan): Sinä iloitse! Sa ollos entinen Glyceria. -- Muistatko hänet vielä? SOPHRONIA: Muistan, sisko. GLYCERIA (helisevällä äänellä): Ei ollut välillämme eroitusta, mun oli kirkas silmäni kuin sun, ylevä otsani, ja sielumme ne kasvoi kuin kaks marjaa varressansa. Myös rakastimme samaa ritaria. Sit' emme toisiltamme salanneet, vaan virran äärtä käyden kuudan-illoin me vannoimme: jos valitsee hän toisen, niin toinen tyytyväisnä syrjään astuu. SOPHRONIA: Ah, _sua_ miksi valinnut ei hän! Nyt oltais kumpainenkin onnelliset. GLYCERIA: Suur' onpi sallimuksen valta, sisar. Salaiset kädet johtaa lankoja inehmon onnen. -- (Vetää hänet kiviportaalle istumaan.) Kuule, kun ma kerron! Mies, jolle vaimoks menin, oli kurja, alhainen arvoltaan ja libertini; hän tuli juur', kun Manlius mun hylkäs. Mun silloin saarsi hurja huuma, vimma se kaune kadottaa, pois helmi heittää, min oli synnyttänyt sydämeni ja jonka hän niin korskeasti hylkäs. Niin päätin tuhlata ma itseni. SOPHRONIA: Oi, sisko, sisko! Kamaloita ovat sun sanas niinkuin salamat on yössä. GLYCERIA: Sen jälkeen elämäni ollut on pauhua myrskysäiden. -- Mieheni sai surman, kun Carinus minut näki. (Hymyillen julmasti.) Sen hukkaan teki hän. -- Ma valloitin kaupungin kaiken, sitä hallitsin ma senaattorista kuormarenkiin saakka, esiinnyin teatterissa, paljastin suloni raa'an rahvaan silmäin eessä, yks vaan ei valtaansa mua koskaan saa: Carinus, sillä hän ... hän _mua lempii_! SOPHRONIA: Ah, ettet, sisko, ammoin sortunut elossa kauheassa! GLYCERIA (nousten): Olin rikas, rikkaampi kuin ma luulin. Tuhlasin iloa, päivänpaistett' yltäkyllin ja sentään paistoin. Sydän-aurinkoni, jok' oli luotu yhtä lämmittämään, lämmitti maailmaa. Ja kukat nousi, kuss' astuin, missä istuin, viini virtas ja laulut suli huiluin hyminähän. (Haltioituneena.) Mun kauttani maailma havaitsi taas kadotetun kauneutensa muodon; löys ilon ihmiset, elämä runouden. (Äkisti synkistyen.) Mut sitten... SOPHRONIA (joka myös on edellisen aikana noussut): Sitten? GLYCERIA: Tuli yö. SOPHRONIA (hiljaa): Niin, sisko. GLYCERIA (kuin itsekseen): Taas _hänet_ näin, taas syttyi sydänsuru. (Pois haihduttaen.) Yks hyvä sentään tuosta ollut on: sen kautta kauan voinut varjella isämme henkeä ma oon. Mua ilman hän ammoin makais kalman kammitsoissa. Carinus häntä vihaa, kansa myös ja hovi kaikki. Hän on rehellinen, ei imartele, rikas on hän myös: siis syitä kyllin kaikille! -- Kuin monta jo kertaa hänen kuolintuomionsa repinyt käsist' olen liktorein, senaattorien sekä itsensä Carinuksen! SOPHRONIA: Jos isä tietäis sen, niin lauhtuis vihansa. GLYCERIA (synkästi): Jos hän sen tietäis, niin ei hän eläis silmänräpäystä. Siks ei hän sitä koskaan saakaan tietää. Ma olen kuollut hälle. Sinä elät. Sun täytyy täältä pois! -- Ah, aika rientääl Olenhan leperrellyt niinkuin lapsi, vaikk' kuolo ovell' on. SOPHRONIA (äkillisen epäluulon valtaamana): Sa sanoit, että sua valtaansa ei koskaan saa Carinus ja sentään tänne jäädä tahdot? GLYCERIA: Mulla on omat keinoni. (Hymyillen omituisesti.) Ma oonhan noita, -- siks olen tunnettu ma kautta Rooman -- mua pelkää sotilaat, käyn rivein halki kuin tahdon eikä kenkään koske minuun. Jos pistää päähäni, en ehkä jääkään, vaan lähdettyäs itse lähden myös elohon jällehen. -- Tää vaippa ota, se sopii varrelles! Käy rohkeasti, kuhunka orjani sun vie! SOPHRONIA: Ei, sisko, en ottaa sulta voi tät' uhria, sen kieltää Jumalan. GLYCERIA (hurjasti): Itses jos _sa_ uhraat Jumalalles, uhraan _minä_ tään kaupungin ja kaiken kansan siinä _mun_ jumalilleni: Carinus elää, hän mua lempii ja hän maan on herra! SOPHRONIA: Sun uhkauksesi on hirmuinen. GLYCERIA: Siks riennä! -- (Vaihtavat vaatteita.) Vielä tämä kultavanne hiustes kaunisteeksi! Huntu alas! Kas noin! Nyt olet pelastettu. Joudu! -- Mua älä suutele! Mun huulillani asuvi turmio. SOPHRONIA: Siis suutelen sen pois, ja tulkoon niille asumaan ikuisen onnen rauha. GLYCERIA: Hyvästi! -- (Ohjaa ovelle häntä. Samalla käytävästä askeleita ja aseiden helinää. _Sophronia_ peräytyy säikähtyneenä. Ovi temmataan auki, tulisoihdut valaisevat näyttämön, _Aevius_ tulee sotilasten kera.) Ken tulee? Aevius! -- Sa erehdyt: tää vankihuone on, ei juomapaikka! (_Aevius_, lihava juoppolalli, kasvoilla irstaan hyväntahtoisuuden ilme, joka tarvittaessa voi muuttua teräväksi, pistäväksi ja pirulliseksi, tervehtii naisia leveällä kohteliaisuudella. _Sophronia_ on kyyristynyt kiviseinää vasten. _Glyceria_ on astunut vastaan tulijoita ja koettaa kääntää puoleensa Aeviuksen koko mielenkiinnon.) AEVIUS: Tää häkki kultainen on, jossa tapaan kaks onnen kyyhkyä, kun yhtä etsin. GLYCERIA (ylenkatseellisesti): Säkeihis soinnuttele pilapuhees! Ei tilaa niille täällä. Poistu siksi! AEVIUS: On käsky keisarin. GLYCERIA (salaman-nopeasti Sophronialle): Äl' ilmoita ett' olet siskoni! Jos teet sen, hukka perivi isämme. -- (Sotilasten puoleen kääntyen.) Ken tääll' on, joka ei mua tunne? Väistykää! Ma olen Glyceria, tuo hirmuinen, mi ajaa leiriinne tulisateet, tulvat nostaa ja sydänkesänkin voi talveks tehdä. Te Triviusta muistakaa, niin muutin hirveksi enkä ennen antanut hänelle ihmismuotoa kuin koirat ol' hänet repineet! Kai näitte joskus karyatidit pihall' linnani, nuo marmoriset, joill' on muoto moinen kuin ohikulkevia katsoisivat? Ne on nais-orjia, ne surmasin ma suuni hengellä. Nyt tahdotteko, ett' teidät tähän seinään patsaiks panen? Pedoiksi teenkö teidät, että saatte huomenna sirkuksessa toisenne repiä kuoliaaksi? Kuka tohtii kätensä nostaa? Kuka tieni sulkee? (Aikoo mennä ja viedä Sophronian kerallaan. _Sotilaat_ väistyvät kauhistuneena. _Aevius_ astuu liukkaasti naisten eteen estäen pääsyn heiltä.) AEVIUS: Armaani, anteheks! Sun tunnen kyllä, myös voimasi. (Nauraen leveästi.) Ois tarpeetonta heitä. sioiksi tehdä. -- Paremp' oisi jos kiveksi muuttaisit mun sydämeni; sit' tuhkaks ettei polttais lemmenliekki. (Kumartuu koomillisesti rukoilevana.) GLYCERIA: Pois tieltä! AEVIUS (vakavammin): Sinun tieltäs mielelläni, mut salli saattaa minun nainen tää luo keisarin. -- (Tarkastellen yhä suuremmalla mielenkiinnolla Sophroniaa.) Kai ootte ystäviä, kun vaatteita noin vaihtelette? Myönnän: nuo kullat, helmet hälle somemmin sopivat kuin tää vangin valkovaippa. -- Kautt' taivaan, hän on oikein kaunis! Katso! GLYCERIA: Sa etkö kostoani pelkää, konna? AEVIUS (hymyillen): Jos kostollasi mua kunnioitat, on sulle altis aina sydämeni. -- Mut naisen tään vaikk' omin käsin kannan luo keisarin kuin kuuluu käskyni. (Kumartaa.) Ma toivon, ensi kerrall' että voin sinulle tehdä saman palveluksen. (Viittaa sotilaille. _Glyceria_ ojentaa nopeasti ja salaa tikarin Sophronialle.) GLYCERIA: Nyt vasta vaara uhkaa. Valmis ole! Tikari! -- Tiedät: olet roomalainen. SOPHRONIA (lujasti): Nyt tiedän, että olet siskoni. (_Sotilaat_ ympäröivät hänet. _Aevius_ viittaa heille lähtömerkin. Myös _Glyceria_ aikoo mennä.) AEVIUS: _Me_ menemme. -- Sa tänne siksi jäät kuin toisin sinusta Carinus päättää. On vapaus vaarallista niille, jotka eläimiks ihmisiä muuttavat. Siis näkemiin. -- Eteenpäin, sotilaat! (Menevät. Ovi sulkeutuu heidän jälkeensä paukahtaen.) GLYCERIA (yksin): Siis itse vanki? Noh, ma hetkisen näin saanhan hengähtää. -- (Ojentaa käsivartensa, katselee ympärilleen.) Ei täällä näy isosti mukavuuksia. Vain kivi ylhäällä, alhaalla ja ympärillä. Se riittää saa. -- (Ojentuu olkivuoteelle.) Mut mitä tää on? Kirja! Sophronialta varmaan pudonnut pukua muuttaessa. -- (Selailee sitä, hymyilee.) Tässä siis tuon uskon avain on, mi ihmiset tulelle tekee tunnottomiksi, hampaille jalopeuran. -- Katselkaamme! (Syventyy lukemiseensa. Ovi aukenee hetken perästä, _Manlius Sinister_ ilmestyy Glycerian huomaamatta kynnykselle.) MANLIUS (puoli-ääneen): Hän lukee! -- Vait, kas kuinka valkeana hän lepää sylissä tään synkän holvin kuin lummekukka helmass' aallon mustan. En häntä häiritä ma tohdi. (Samassa kilahtavat hänen kannuksensa. _Glyceria_ karkaa ylös säpsähtäen.) GLYCERIA: Ken? MANLIUS: Sophronia! Se olen ma. GLYCERIA (huudahtaen) Sinister! (Peittää kasvonsa. _Manlius_ tuntee nyt vasta hänet hänen äänestään.) MANLIUS: Ken olet sa, mi hahmoss' enkelin esität mulle kuvan kuolon maasta? Glyceria! Ma näänkö oikein? GLYCERIA: Näät. Se olen ma. Suo selittää mun sulle... MANLIUS (hampaittensa välistä): Ei paha henki juonta keksiä näin kamalaa ois voinut. Siitä tunnen sun enemmän kuin sanoistasi, käärme! Sa vaihdat vaatetta kuin rakkautta! -- Noh, hyvä! Sinua ma etsein juuri. Ma sinut surmaan. (Vetää miekkansa ja aikoo hänet sillä lävistää. _Glyceria_ lankeaa polvilleen hänen eteensä ja repäisee vaatteen auki poveltaan.) GLYCERIA: Pistä miekkasi! Poveni tässä on. -- Mut älä luule, sun tähtes tähän holviin että tulin. Sen tein ma tähden kurjan siskokullan. MANLIUS (katsoo häneen julmalla nautinnolla): Sa olet sangen, sangen kaunis nainen. Ois tuhmaa sinut surmata. Tuo rinta voi olla tuhansien riemu vielä, saatikka yhden sitten. Erehdyt, jos luulet, että sua surmaamaan ma saavuin. Saavuin sua lempimähän! GLYCERIA: Mua miksi kiusaat? Pistä miekkas pian! MANLIUS (kuten edellä): Sa etkö usko kauneuteesi, jolla oot Rooman kaiken tenhonnut, se että soturin yksinkertaisen myös lumoo? Todella: huhu haastanut ei turhaa: sa olet hurmaava! -- Ken sinut näkee, hetkessä unohtaa hän kaikki naiset, joit' ennen nähnyt on. GLYCERIA: Myös hänet, joka hetkellä tällä kuollehena lepää? MANLIUS: Sophronia! -- Mit' tiedät hänestä? Kuin hänet surmattiin? Min myrkyn annoit hänelle? Mihin paikkaan pistit häntä? Miten hän huusi? Mitä lausui? Kuinka huulensa kylmeni? Kuin vavahteli vartensa? Kuinka sammui kaunis silmä? Tuo kaikki kerro! Kaikki kuulla tahdon. GLYCERIA (hiljaisesti): Hän juuri vietiin luo Carinuksen. MANLIUS: Kautt' taivaan! GLYCERIA: Tahdoin hänet pelastaa, siks tänne tulin, mutta myöhästyin. Pukuja vaihdoimme. Niin saapuivat jo sotilaat ja itse vangiks jouduin... MANLIUS (kuulematta enää häntä): Siis luo Carinuksen tää pyhäinkuva loassa laahattiin ja rikki lyötiin! GLYCERIA: Tikarin annoin hälle lähteissänsä. Sa tiedät, myöskin hän on roomalainen. MANLIUS (hajamielisesti): Tikarin, sanoitko? -- Ah, kiitos, kiitos! -- Ketä ma kiitin? Kirota mun tulee. (Painaen poveaan.) On niinkuin mulla sydämessäni nyt pauhais sata suurta asepajaa takoen tikareita kyllin, että vois niillä tappaa kansakuntia. -- (Hurjasti.) Nyt luo` Carinuksen! (Pistää miekan tuppeen ja aikoo mennä. _Glyceria_ nousee hätäisesti.) GLYCERIA: Mut muista, että sun teeskennellä täytyy ystävyyttä. tai hukass' oot ja myös Mesembrius Vir. Hän on nyt Roomassa. Hänt' etsitähän, ei koston aika nyt. Siis teeskentele! MANLIUS (katsoo häneen, kaksimielisesti): Ma tahdon yrittää. -- ja sinä itse? GLYCERIA: Ma tänne jään. MANLIUS (innokkaasti): Ei, sit' en salli suinkaan! GLYCERIA: Ma kuolla tahdonkin. MANLIUS: Sun täytyy elää! GLYCERIA (raukeasti): Miks eläisin? MANLIUS: Minulle, lemmellemme! GLYCERIA: Miks puhut noin? -- (Pudistaa päätään surumielisesti.) Ei iva sulle sovi. MANLIUS (vakavasti): Suo anteeksi, jos sua loukkasin. -- (Muuttaen käytöksensä.) Nyt muistan, sanotaan, Carinus että sua lempii. GLYCERIA: Minä häntä vihaan. MANLIUS: Hän herra maailman on. GLYCERIA (ylenkatseellisesti): Herra ei _mun_ maailmani. MANLIUS: Haluttaispa toki mun tietää, soitko hälle lempes hurman. GLYCERIA: En koskaan! MANLIUS (epäilevästi): Kuitenkin hän uhrais, kuuluu, kruununsa, valtansa yön yhden vuoksi sun suomas hälle... GLYCERIA: Ja jos sen ma suon, kautt' tuonelan, se yö on Styxin yö! MANLIUS (kuin päättäen erään ajatusjakson): Ja hän sua rakastaa sit' enemmän. -- (Lankeaa äkkiä hänen jalkoihinsa.) O, jumalatar, ihanampi kuin Venus ja Aphrodite, Vesta, Ceres, o, kuinka sanas niinkuin höyhensade putoovat sielulleni tuskaisalle! Sun tähtes tuhat yötä kärsinyt oon mustasukkaisuuden tulimerta. GLYCERIA: Oh, Manlius! Tää iva katkerampi on kuolemaa. MANLIUS: En ivaile, ma vannon. -- Sun sisartasi lapsen lailla lemmin, sua lemmin niinkuin mies. Hän oli taivas, sa olet maa, tuo suuri, ihanainen. Hän oli välirauha taistelojen mun aatoksilleni, ol' uhrisavu mun unelmaini, aamu, hämärä päivä. Sa olet yö ja päivä yhdessä, uni ja totuus, rauha, sotaretki! (Halailee muka lemmenhurmassa hänen polviaan.) GLYCERIA: Sinister! Siskoni jos unhotatkin, äl' itseäs! MANLIUS: Sen juuri mieleen johdan. -- Muistatko lehdot luona Tiberin, kun tähdet suuret veteen synkkään syttyi, jot' usein purtemme kuin joutsen ui? GLYCERIA: Ah, noita mulle miksi muistutat nyt, juuri nyt! (Peittää kasvonsa suurimman tuskan vallassa. _Manlius_ nousee nopeasti.) Miksi? MANLIUS: Nyt vasta, varmaan kysyt! Ah, kuinka outo olla taisin silloin eloni sisimmälle! Kuinka saatoin tuon kuvan kihlata ma valkean, kun sinä, lämmin, seisoit vierelläni. Sen mahtoi tehdä toinen Manlius; ma itse lempinyt oon aina sua! GLYCERIA: Sanasi ovat herja vainajan ja kauhu jumalien, ihmisien! MANLIUS: Totuutta sieluni ne tulkitsevat. (Muka epätoivossaan.) Mua houkkaa, houkkaa! Mikä pilvi peitti minulta silmät, etten nähnyt, mitä nyt näen selvään niinkuin salamassa: _sa_ olet morsian mun sydämeni! GLYCERIA: Puu terve, nuori olet, toukka minä. MANLIUS: Sinusta puhkeeva kuin perho on minulle elon ihanuus ja onni! GLYCERIA: Ma olen synkkä saakka sydämeen, sa olet kirkas, valoisa. Mua karta! MANLIUS: Erehdyt! Enemmän mua houkuttaa sun pimeytes kuin armain aamunkoitto. (Tahtoo syleillä häntä.) GLYCERIA (torjuen): Mua vältä niinkuin myrkkypikaria! MANLIUS: Ma entä etsisinkin kuolemaa? GLYCERIA: On elo eessä sulla onnellinen. MANLIUS: Se kuoli kera siskos taivahaisen. GLYCERIA: Hän onnes oli taivaan tahdon mukaan. MANLIUS: Surun suuren siks sa ollos hauta! GLYCERIA: Siveä toisin kostaa kohtalonsa. MANLIUS: Osansa ottaa elämältä mies. GLYCERIA (leimahtavin silmin): Siis mitä tahdot minulta, Sinister? MANLIUS: Sen, minkä otit onneltasi _sinä_! Ei mua varten lempi syytön luotu, ei lampeen seijastuva taivaankansi, ei illankaste, joka lankee kukkaan; minulle luotiin syksyn synkkä kelta, elämän äyräs, mielipuolen partaat, puutarhat, joissa ruusut hullut palaa. Nyt vasta itseni ma tunnen. Läikkyy syvyyden lähteet, hurmevirrat huuruu, syyn tunto lietsoo lemmen hekkumata. Ylitse kuolleen siskosi sua lemmin, Glyceria! Sun syliis kuolla tahdon! Me kaksi yhteen kuulumme. Kuin käärmeet tuliset toisiansa syleilivät palossa Neron kaupungin, me kaksi niin kohotkaamme Rooman raunioilta! Jos mua rakastat, sen maahan murskaan, osoitan sulle hävityksen onnen, autuudet turman tuntemattomat, yön kullat, joilla kihlaa kuolon herra. (Painaa hänet povelleen, syleilee ja suutelee häntä. _Glyceria_ tempautuu hehkuvin poskin hänen syleilystään.) GLYCERIA (kuiskaten): Sua luoksein odotan, kun nousee kuu. (Pois nopeasti. _Manlius_ jää hänen jälkeensä katsomaan ja purskahtaa sitten kaikuvaan, kamalaan pilkkanauruun.) MANLIUS (yksin): Hah, hah! -- Ma enkö taida teeskennellä? Luulenpa, ei ois itse Cicero paremmin puhunut. -- Ens oppitunti on hyvin päättynyt. Pian alkaa toinen! (Pois.) Esirippu. KOLMAS NÄYTÖS. Huone keisarin palatsissa. Sisustus upeileva, puolibarbaarinen, kuitenkin eräänlaista taiteellista makua todistava. Ovi-aukot verhotut uutimilla, permanto pehmeillä matoilla katettu, ilma itämaisista yrteistä tuoksahtava. _Carinus_ oikealla lepää patjoillaan. _Palmyra_ karkeloi hänen edessään. _Mavius_ seisoo hänen päänsä pohjissa paperikääry kädessään ja deklamoi korkealla äänellä. _Nais-orjat_ hänen takanaan leyhyttelevät viuhkoillaan. Vasemmalla _Marcius_ y.m. _hoviväkeä_, jotka peittävät myös osan taustaa. Naisia miesten puvuissa ja päinvastoin. Senaattoreita, konsuleita, taiteilijoita j.n.e., kaikki kirjavassa sekasorrossa. Äärimmäisinä vasemmalla rivi _kirjureita_ pöytiensä ääressä. Esiripun noustessa verhojen takaa vienoa soitantoa. MAVIUS (deklamoi): Kuin suvi-aamun sulosilmä Eos sormensa purppuraisen nostaa yli sinisten aaltojen, kuin Olympo kohoopi yli muiden Kreikan vuorten, niin kohoaa Carinus-keisari ylitse maailman. Kuin merenkulta niin läpikuultava on hipiänsä, on poskensa kuin Tyron purppura ja äänensä Apollon huilun hely. (_Carinus_ vääntelehtii vuoteellaan.) CARINUS: Mua vaivaa, vaivaa, jokin vaivaa mua. MARCIUS: Pois tanssi, soitto! -- Kenties hedelmiä halajat, joita äsken Intiasta toi tänne verolaivat? (Tarjotaan hedelmiä.) MAVIUS (yhä korkeammalla äänellä): Rohkeudessa hän onpi Herkules ja jalopeura, mut lempeydessä Ledan kaltainen, mi käsivarsin kiersi joutsenkaulaa, hän antelias on kuin Cybele ja jalo mieleltään kuin Minos itse. (_Carinus_ on puraissut pari kertaa hedelmää ja irvistää nyt avuttomana.) CARINUS: Ei maista nääkään. -- Mua vaivaa, vaivaa. MARCIUS: Sallitko viiniä? Hoi, orjattaret! Carinus tahtoo viiniä. (Orjattaret tarjoavat.) CARINUS: Ei maista. (_Palmyra_ on tanssinsa lopetettuaan vetäytynyt taustaan. Lähestyy nyt keimaillen ja kostuttaa huulensa viinipikariin.) PALMYRA: Paremmin ehkä maistuu niinkuin mun maan tapa on: sua juotan huuliltani. (Suutelee Carinusta. _Carinus_ vetää ihastuneena hänet polvelleen.) CARINUS: Nimesi, kaunis kukka-suu? PALMYRA: Palmyra. CARINUS: Oletko yhtä vastustamaton kuin kaimas, erämaiden kuningatar? PALMYRA (veikistellen): Ken keisaria vastustaa? CARINUS: Oot viisas. -- O, Marcius! Tää nainen tästä saakka on puolisoni. MARCIUS: Eilen erään otit, isästä teit prokonsulin. CARINUS (välin itämättömästi): Hän kuolkoon. (Naljailee Palmyran kanssa. Kirjurien kynät rapisevat. _Marcius_ viittaa, _Yliliktori_ astuu esiin. Hämmästystä ja pelkoa hoviväen keskuudessa.) YLILIKTORI: Ken kuolevi? MARCIUS: Prokonsuli Gabinus. (_Yliliktori_ pois käskykirjeen kanssa. _Mavius_, monista keskeytyksistä hermostuneena, on odottanut vain sopivaa tilaisuutta jatkuakseen.) MAVIUS (jylisevällä äänellä): Hän harteillansa kantaa taivasta ja maailma on hälle astinlauta, hän polkaisee, ja meri peljästyypi, hän otsaa rypistää, ja pilvet jyrää, hän kuningas on elämän ja kuolan ja kesä, talvi häntä tottelevat. (_Carinus_ on jo väsynyt Palmyraan ja viitannut hänet väistymään. Vääntelehtii vuoteellaan.) CARINUS: Mua vaivaa, vaivaa. Eikö kukaan arvaa, mi mua vaivaa? MARCIUS: Kenties Mavius sua vaivaa värssyillään? CARINUS: Voit totta haastaa. Mavius, vaikene! MAVIUS (jupisten): Sen muistat kerran, o, Marcius! CARINUS (vaikeroiden): Ei sekään auttanut. -- (Rypistäen kulmiaan.) Pitääkö itseni mun arvata, mi mua vaivaa? MARCIUS: Kautta Herkuleen! (Äärettömällä kauhulla.) Luulenpa, että näen sääressäsi kaks karvaa, joita en ma ennen nähnyt. Ne suo mun poistaa! (Toimitus suoritetaan yleisen ja kunnioittavan hiljaisuuden vallitessa. _Carinus_ huoahtaa sen päätyttyä väsyneesti.) CARINUS: Nyt on helpompi. -- Sun palkkas olkoon verot Gallian tään-puoleisen. (Kirjurien kynät rapisevat. _Marcius_ väistyy syrjään hurmautuneena. _Hoviväki_ onnittelee häntä. Melua esihuoneessa.) MESEMBRIUS (näyttämön ulkopuolella): Mun täytyy sisään päästä! Tavata tahdon hänet. Käynyt täällä kuus kertaa oon: ens kerralla hän nukkui, toisella söi ja kolmannella kylpi, taas neljännellä häll' ei ollut aikaa. Mun täytyy päästä! CARINUS: Mitä melua? (Kohoaa patjoillaan tyytymättömänä. _Galga_, jättiläiskokoinen, musta-ihoinen orja, joka toimittaa ovenvartian virkaa, tulee perältä.) GALGA: Mesembrius, tuo hullu vanhus, vain ... ma hänen käskin tulla viikon päästä. CARINUS: Teit siinä oikein. -- (Muistellen jotakin.) Tainnut ajatella hänelle joskus hirsipuuta olen. Mut sinusta teen kansantribuunin. (Kirjurien kynät rapisevat. _Hoviväki_ onnittelee Galgaa. _Aevius_ on tullut sisälle viimeisten sanojen aikana _sotilasten_ ja _Sophronian_ kera, jotka jäävät perälle.) AEVIUS (mielevästi): Ja mulle, armo, etkö mitään anna? CARINUS: Sull' on jo tiedossasi Tusculum, mut ehdolla, min muistat. AEVIUS: Toinhan sulle Glycerian tuon ihanaisen, jota jumalat itse kosineet on turhaan. CARINUS: Luulenpa, että olen jumala, sill' yhtä turhaan häntä kosin minä. Mun kyllin hurmattuaan, urkittuaan minulta salaisuudet valtakunnan, hän naurahti ja sysäs syrjään mun. (Tyynesti.) Sa siitä oisit surmattava. AEVIUS: Mutta sull' orjat olihan: yks sana riitti... CARINUS: He kyllä muistavat sen käynnin. Kun ma heidät käskin naiseen kiinni käymään, hän viinimaljan tempas, luvut luki sen yli hirmuiset. Kas, leimahtihan maljasta liekki, savu! Samalla hän kohti sotilaita ryntäs, huusi: "Ken minuun koskee, kuoleman on oma!" Soturit lankesivat polvillensa, hän niiden niskain yli astui, loihti näön vartioilta, jotka tarttui häneen, he ettei kolmeen päivään nähneet mitään. -- Ei, Aevius! Se nainen on Sibylla. Miks häntä muistamaan mua pakotat? AEVIUS: Sa olet oikeassa. Ei hän ole sun muistamises arvoinen. Siks sulle nyt olen helmen etsinyt, min loisto hovisi kaiken himmentää kuin päivä kuun kumotuksen. Hän ol' Aphrodite, tää on Diana, Juno, Vesta, Pallas. Ken hänet näkee, välttää kuoleman kuin pahantekijä, mi templin neitseen kadulla kohtaa. CARINUS (väsyneesti): Haastat haamuista, joit' en ma näe. Varo kieltäs! Jos sa toisen mulle samallaisen saatat, on tullut turmiosi. AEVIUS: Päätä itse! (Viittaa sotilaille, jotka saattavat _Sophronian_ Carinuksen eteen ja väistyvät itse taustaan kunnioittavasti. _Carinus_ kohoaa kyynärpäittensä varaan tarkastellen tuntijan silmällä hunnutettua neitoa.) CARINUS: Ken on hän? Mistä? AEVIUS: Juuri löysin hänet holveista kristittyjen, joista sulle huvia kristillistä etsin. -- Impi, nyt kasvos paljasta! (_Sophronia_ seisoo liikkumattomana.) CARINUS: Hän varmaan on ruma kuin Cerberus! Miks muuten hän ois kuolon uskoon mennyt? (Heittäytyy patjoilleen nauraen hillittömästi omalle sukkeluudelleen. _Hoviväki_ yhtyy nauruun äänekkäästi. _Aevius_ puraisee huuliaan närkästyneenä, astuu päättävästi askeleen eteenpäin ja kohottaa Sophronian hunnun.) AEVIUS: Katso! (Nauru vaikenee silmänräpäyksessä; ihastuksen sorina käy kautta hoviväen.) CARINUS: Ah! Mehercle! -- Aevius, ma luulen, sun on Tusculum! Ma tunnustan, en naista ma nähnyt kauniimpaa. -- (Ihaileva vaitiolo.) Mut mykkä on hän! Puhuhan toki! Vaiko puhua vain voitkin suuteloilla? SOPHRONIA (mittailee synkin katsein häntä): Sinäkö oot Rooman keisari? CARINUS: Niin olen, neito. SOPHRONIA: Tää nimi mistä saakka merkitsee suurinta häpeätä, kauhistusta? (_Aevius_ tekee estäviä liikkeitä. _Hoviväki_ kuiskailee kauhistuneena.) CARINUS: Kautt' taivaan, hän mua miellyttää! Tuo alku on hyvä. Eteenpäin! (Ottaa mukavan asennon patjoillaan.) SOPHRONIA: Sa itses luulet maan herraksi ja kansain kuninkaaksi, on kourassasi ihmiskohtalot ja kuu ja päivä kiertää kruunuasi. Mut tiedä, sunkin ylläs Herra on! Hän puhaltaa, ja kunniasi katoo kuin tomu; kätensä hän koukistaa, ja linnat sortuu niinkuin savimajat. Sa etkö kuule tulevaisen vihaa? Maa järisee barbaarein astunnasta, jo taivas salamoi, jo pilvet jakoo, ja Rooma hukkuu, keisar-valta raukee kuin Sodoma, Gomorrha hekkumaansa! (_Carinus_ taputtaa käsiään ihastuneena. _Hoviväki_ yhtyy taputuksiin. _Sophronia_ vaikenee hetkiseksi hämmentyneenä.) CARINUS: Kiroa, raivoa! Sen kaunihimpi oot mulle. Kasaa tulta, savua ja kauhistusta kauhistuksen päälle! Mit' enempi sun vihas vinhenee, sen korkeammin rakkauteni koittaa. SOPHRONIA: Ja sinä itse, keisari Carinus, mi himoillasi olet tahrannut tuon puhtaan purppuran, min Luoja antoi, myös tiedä: ammoin langennut on arpas! Palava olet siinä järvessä, mi kaltaisillesi on valmistettu, ja kielin, kitalakeen kuivunein, sa vedentilkkaa olet aneleva lapsilta Abrahamin, joitas vainoot! CARINUS: Tott' tosiaan! Nyt sain ma aatoksen. Tuo on se jumal-hahmo, jota kauan hakenut olen. -- Sextus! Miss' on taitees? (_Taideniekka_ astuu esiin.) Tee templi, siihen aseta tuo kuva, min nimi olkoon _Sotaa-käyvä Venus_. HOVIVÄKI: Kolmasti terve, _Sotaa-käyvä Venus_! (_Sextus_ ryhtyy muovailemaan vahaan Sophronian kuvaa. _Sophronia_ vaikenee punehtuen. Hetken vaitiolo.) CARINUS: Kiirehdi työtäs, taideniekka, tai on kuva muuttunut ja edessämme on _Venus voitettu_! -- (Sophronialle.) Kah, miks et raivoo? Se lietsoo hekkumata henkeni. Tahdotko jäällä jäätää, minkä äsken tulella sytytit? -- Ah, olet viisas! Havaitsit, että puna poskiesi ja silmäis säihky ihastutti mua, siks jähmetyit kuin patsas marmorinen. En pelkää patsasta, mi tulta syöksee. Puhuhan toki! Hiukan hymyile! -- (Kärsimättömänä.) Tää narripeli loppukoon! (Haukotellen.) Hoi, orjat! Häneltä päällysvaate temmatkaa! (_Orjat_ lähestyvät. Tikari välkähtää salamannopeasti Sophronian kädessä.) SOPHRONIA: Tikari tää nyt tulkoon turvakseni! (_Orjat_ väistyvät hämmästyneinä. _Aevius_ astuu liukkaasti esiin.) AEVIUS: Ah, kaunis impi, muista, että olet kristitty, saa et itsemurhaa tehdä, et muiden murhaa! Tiedät, veri on sun jumalalles suurin kauhistus. Kädessä Herran onhan kohtalosi. Kaikk' on sun kärsittävä: kuolema tai hetki sylissä Carinuksen; kaikesta palkan saat sa taivahassa. Äl' unhota, ett' olet kristitty! Voi tulla marttyyriksi muutenkin kuin pedon suussa, polttoroviolla. (On yhä lähestynyt puhuessaan ja tahtoo nyt tarttua kiinni häneen.) SOPHRONIA: Siis jääköön multa autuus taivahan! Oon kristitty, mut myöskin roomalainen. (Syöksee tikarin rintaansa ja kuolee. Yleinen hämmästys. _Carinus_ on katsonut aluksi haukotellen kohtausta ja vihdoin kokonaan nukahtanut. Kuorsaa nyt kuuluvasti.) AEVIUS: Hän kuollut onko? MARCIUS: Kuollut. AEVIUS: Ruumis syrjään! -- Tää oli tapaus, jota aavistaa en voinut edes. -- (Miettien.) Ehkä sentään siitä vois jonkun sievän runo-aiheen saada. MARCIUS (kuiskaten): Keisari nukkuu. Vait! AEVIUS: Pois kaikki! MAVIUS: Vait! (_Kaikki_ pois varpaillaan. _Orjat_ ovat kantaneet Sophronian ruumiin vasemmalle. Näyttämä hämärtyy. _Manlius_ ilmestyy erään verhon takaa tikari kädessään, hiipii Carinuksen vuoteen luo ja kohottaa jo kätensä hänen ylitseen. Pidättyy, jää miettimään.) MANLIUS: Kuin helppo oiskaan sinut surmata, Carinus! Välkähdys vain tikarin, ja Rooman valtakunta oisi vapaa. Mut ei! Se ei ois kosto. Sitä naurais jumalat itse. Kurjan henki tuonko, ruumiissa rupaisessa kiusautunut, vaa'alla oikeuden painaa voisi Sophronian, tuon lumivalkeen, sielun? Ei koskaan! Kosto se ois lapsen kosto, ei urhon täyden. Paremmin mä kostan. Kautt' taivahan, jos kipinäkin vielä hänessä miestä on, sen etsin esiin, sytytän liekkiin, opetan mä hälle elämän onnen, kunnian ja lemmen, joist' ei nyt ymmärrä hän enempää kuin kala mykkä meren pimeän ilosta ilmanlintujen. Teen hälle kuin juottovasikalle: vaalin, pistän, kun kypsä on hän kostolleni, -- nautin! -- Hän haastaa jotakin! CARINUS (ääntelee unissaan): Glyceria! Mun ihanaiseni! Miks mua kartat? Suo suudelmas! (_Manlius_ kuuntelee, hänen huulensa vetäytyvät julmaan hymyilyyn.) MANLIUS: Sen saapa olet. Hyvä, siis siitä alotan. -- Hän silmin nähköön autuudet, joist' ei hällä aavistusta sylissä ostamainsa orjatarten! Vien hänet sitten sotatantereelle, leiriin ja miekanleikkiin, näytän hälle voittoisat kotkat, sotatorvein pauhun ja taiston hurmion. -- Mä kostaa tahdon kuin kukaan ennen viel' ei kostanut. -- Hän heräjää! Pois, syrjään! (Häviää. _Carinus_ herää huudahtaen.) CARINUS: Orjat, tänne! (_Hoviväki palajaa kiireesti.) MARCIUS. Mitä suvaitset? AEVIUS: Sa huusit? CARINUS: Unta uneksin mä julmaa. Glycerian mä kammiossa olin, hän mua suuteli, mut suudellessa kielensä niinkuin pitkä veitsi pisti mua pääni pohjiin saakka. Heräsin. -- Tään unen kuka selittää voi mulle? Hoi! Murhaa! Murhaa! AEVIUS: Selitys se on aivan helppo. Katso: Glyceria ... se on Glyceria ... ja kammio on kammio ... ja että sa häntä suutelit, se todistaa, ett' tulee hän sun lemmitykses kerran. CARINUS (huolestuneena): Mut tikari? AEVIUS: Oh, niitä välkkää tähän maailman aikaan joka paikassa niin paljon, ett' on turhaa niistä huolla! Amorin nuoleksi se ajattele!... (Salatulla ivalla.) Ja että hän sua juuri päähän pisti, se todistaa, ett' on hän veitikka, mi ain Akilleen kantapäähän tähtää. -- Sun unesi on jumalallinen. CARINUS (hajamielisesti): Voi olla. _Pitäis_ tuota miettiä. -- Nukuinko kauan? AEVIUS: Hetken vaan, min lepää kukalla perho. MAVIUS: Tai, min aurinko takana viipyy kesäpilven valkeen. MARCIUS: Pimeni päivä meiltä, koska nukuit sekunnin. CARINUS: Tapahtuiko mitään? AEVIUS (vavisten): Tappoi tääll' eräs nainen itsensä. CARINUS: Ah, muistan! -- Siis, Aevius, ei mitään tapahtunut. Tanssia, soittoa! MARCIUS: Kentiesi tahdot nuo nähdä tanssijattaret, jotk' eilen lähetti tänne Afrikan maaherra? CARINUS: Kentiesi. Salli heidän tulla! -- (Heittäytyy patjoilleen. Joukko tumma-ihoisia orjattaria tulee ja suorittaa karkelon, joka aistillisuudellaan saa itse Carinuksenkin väsyneet silmät syttymään. _Manlius_ tulee tanssin aikana ja pysähtyy ovensuuhun. Tanssi taukoaa. _Carinus_ taputtaa käsiään ihastuneena.) Hyvä! Hyvinkin hyvä! Mainiota vallan! (_Hoviväki_ seuraa hänen esimerkkiään.) MANLIUS: Taidetta kehnompaa en nähnyt koskaan. CARINUS: Ken uskaltaa? (Hämmästystä hoviväessä.) MANLIUS (heittäytyy maahan Carinuksen eteen): O, suurivaltaisin maan, meren herra, pilvein pitäjä, jumala jyrinän, sua tervehdin! (Nousee.) Mun nimeni on Manlius Sinister, armeijan airut itämailta. CARINUS: Kuinka? Nyt vasta eteenikö tulla tohdit ja tulla näin? -- Sun tunnen. Tiedän, olet Roomassa ollut päivän, kaksi. MANLIUS: Käynyt useinkin esikammiossas olen, mut kuultuani riemus raiun, jota jumalten kadehtia sopis, en sua häiritä ma toki tohtinut vähillä viesteilläni armeijasta. Jos väärin tein, mua rankaise! (_Manlius_, joka nyt esiintyy ylellisessä itämaisessa asussa, tukka ja parta naisellisesti palmikoituina, kasvoilla taitehikkaita laikkuja, osoittaa Carinukselle mahdollisimman notkeata persialaista kohteliaisuutta, joka kokonaan ällistyttää muun hoviväen. _Carinus_ katselee häntä nähtävällä mieltymyksellä.) CARINUS: Teit oikein. Mut kuinka selität sa käytöksesi äskeisen? Kautta taivahan, se maksaa sun henkesi! MANLIUS: Se on sun kädessäsi. -- (Teeskennellen suuttumusta.) Mut kuinka vaaditkaan mua sietämähän taidetta näiden nilkan-nostajien, kun nähnyt olen itämaiden immet, joidenka joka liike laulu on ja juhla jumalten. -- Ma innostun, kun vielä muistan tuota! CARINUS: Voitko millä sanasi todistaa? MANLIUS: Tään hunnun kautta! -- (Viittaa. Eräs _orja_ kantaa taitehikkaan hunnun hänelle, jonka hän levittää Carinuksen eteen.) Meressä Intian on koteloinen, mi kalliohon kiinni kytkeyy siteillä hienommilla lukinlankaa. Ne yhteen punotaan ja kehrätään puvuiksi kuninkaille, keisareille. Toin sulle tään. -- (Itsekseen.) Sophronian häähuntu! (Ojentaa hunnun Carinukselle, joka tarkastelee sitä taiteilijan mielenkiinnolla. _Hoviväki_ seuraa uteliaana hänen kasvon- ilmeitään. Vihdoin _Carinus_ nousee juhlallisena.) CARINUS: Sun lahjasi on kuninkaallinen. (Hoviväelle.) Mik' ihanuus tään hunnun kuvioissa! Kutehet, loimet lomitusten käyvät kuin kahden lempiväisen aatokset. Kas, siitä suuri taide tunnetahan: _on kaksi valtaa yhteen sulanut samaksi syleilyksi autuaaksi, elämä, kuolo, henki ynnä aine, ja mitään ei oo toisessa, mik' ei lie toisessa ja molemmat on pyhät_. (Manliukselle.) Sua kiitän, Manlius, ma lahjastasi. Valitse palkintos! Jos Roomassa tai muualla lie jotakin, mi sulle on mieleen, virka, palatsi tai linna tai vuorikaivos, lausu, omas on se! MANLIUS (polvistuen): Ei viehätä mua palatsi, ei linna, ei vuorikaivos eikä virka mikään Roomassa taikka muualla. Ma vaadin enempää. CARINUS: Enempää? MANLIUS: Sun ystävyyttäs! CARINUS (kohottaa ylös hänet): Se on jo sun, käy, istu vierelleni! Täst' asti olemme me kumppanit elossa, kuolemassa. -- (Hoviväelle.) Kuulkoon kukin: on lähimpäni Manlius Sinister, käskynsä hänen olkoon laki täällä lähinnä minun käskyjäni. Tämä on annettava kaikkein tiedoksi. (Kirjurien kynät rapisevat. _Hoviväki_ kuiskailee hämmästyneenä.) AEVIUS: Noh, hitto soi! MAVIUS: Hän meidät voittaa, herja. MARCIUS: Peliä pelaat korkeaa, Sinister! (Manliukselle syvästi kumartaen.) Sua tervehdän ma kaikkein puolesta ja uuteen asemaasi onnittelen. Omasta puolestani tohdin toki kysyä tämän: kärpänenkö ehkä nuo kirpulat on poskees kiinnittänyt? MANLIUS: O, Marcius, barbaari-makuas! Tää Persiassa kaikkein ylhäisin on tapa. CARINUS (tarkkaavaisena): Todella? MANLIUS: Tään kautta juuri ylhäiset eroavat alhaisista. (Ylemmyydellä.) Mut tietysti se vaatii hienompaa makua kuin on Marciuksen. -- Mitä on kasvot ilman kirpuloita? Tyhjä, sileä seinä ilman ikkunoita, aro keitahaton, meri ilman laivaa! -- Apollo itse alku tään on muodin. CARINUS: Todella? MANLIUS: Vallan varmaan: taivas onhan Apollon kasvot! Eikö taivas ole täys tähtiä ja eikö auringossa myös nähdä pilkkuja? -- (Kokonaan voitollisena.) Miks, Marcius, siis soimaat tapaa tätä kruunupäiden? Sit' et sa ymmärrä! CARINUS: Mun kasvoihini myös pilkut moiset maalaa, Marcius! (_Marcius_ tekee synkkänä työtä käskettyä. _Hoviväki_ seuraa keisarin esimerkkiä. _Mesembrius_ tulee toimituksen kestäessä ja pysähtyy ovelle. _Manlius_ on väistynyt vasemmalle ja katselee käsivarret ristissä rinnan yli ryhmää Carinuksen ympärillä.) MESEMBRIUS (itsekseen): Vihdoinkin pääsin! Paljon maksoi se. (Huomaa Manliuksen. Hämmästyneenä.) -- Ken tuo on? Manlius! Häh? Milloin tullut hänest' on näyttelijä? -- (Kuiskaten Manliukselle.) Olitko Glycerian luona? MANLIUS: Olin. MESEMBRIUS: Elääkö hän vielä? MANLIUS: Elää. MESEMBRIUS: Sitten ymmärrän sun muutokses. -- (Korkealla äänellä.) Carinus keisari! CARINUS: Ken on tuo vanhus? MESEMBRIUS (itsetunnolla): Oon Mesembrius Vir. Isäsi minut tunsi paremmin ja Probus keisari. CARINUS: Ah, nyt ma muistan! (Terävästi.) Oletko taudistasi toipunut? MESEMBRIUS: Kun sydämehen haava isketään, niin vammat vähäisemmät unhottuvat. O, keisari, sun luokses valittamaan ma tulen, tai jos tahdot ennemmin, rukoilemaankin. (Väräjävällä äänellä.) Tytär mulla oli... AEVIUS: Kai kaksikin. MESEMBRIUS (jyrkästi): _Yks_ vaan kuin sanoin. Valo mun silmieni, vanhuuteni toivo! Tais suosia hän kristityitä, niin kuin lapsen sydän aina suosii sitä, mik' uutta on. Nyt on hän vangittu!... CARINUS: Sa tiedät, että loukkaa usko tuo etuja valtakunnan. MESEMBRIUS: Kanssas tahdo en uskon asioista kiistaan käydä. Mut toivon, että säästät hapsia edestä valtakunnan harmenneita ja tyttären suot taatollensa jälleen. AEVIUS (tarkkaavaisena): Oliko kaunis tyttäres vai kuinka? MESEMBRIUS: Miks sitä kysyt? AEVIUS: Murhe ilmoittaa mull' on, ett' eräs kaunis nainen kuuluu tän' yönä vankilassa kristittyjen itsensä surmanneen. MESEMBRIUS: O, taivaan vallat! -- Ja hänen ruumiinsa? AEVIUS: On tuossa. (_Orjat_ vetävät hänen viittauksestaan erään esiripun syrjään vasemmalla. Näkyy Sophronian ruumis. _Mesembrius_ syöksyy huudahtaen hänen jalkoihinsa. _Hoviväki_ hänen ympärillään peittää hänet Carinukselta, joka jälleen on kääntynyt Manliuksen kanssa keskustelemaan. _Manlius_ on siirtynyt oikealle etualalle.) MESEMBRIUS: Oh! Mun tyttäreni, kallis karitsani! CARINUS (Manliukselle): Mut ethän vielä kertonut sa mulle mit' uutta kuuluu sotatantereelle? MANLIUS: O, keisari, ei maita muita ole kuin Rooma, elämää ei muualla kuin missä sinä elät. Miksi siis sua viesteilläni tyhjänpäiväisillä ma väsyttäisin? CARINUS: Oikeassa olet. Tiedätkö muuta siis? MANLIUS: Sun tähtes tein ma havaintoa monta merkillistä barbaari-maissa. Näinhän Afrikassa ma hevosia juovaselkäisiä... (Jatkavat keskustelua.) MESEMBRIUS (vaikeroiden): Oi, mua onnetonta! Äsken niin kuin pulppuava lähde vuoristossa, nyt tyhjä kuoppa! Äsken taimilava iduille elon ihanaisimmille, nyt tanner tallattu tai katupaikka! Niin olet tyttärein. Tuo helma, joka ol' luotu synnyttämään elämää, nyt koti kuolon on! Suu, jota hymy hiljainen kiersi niinkuin tuoksu kukkaa, nyt lepää terälehdin auennein kuin apua huutaen. Mit' tahdot, tytär? Huudatko kostoa vai ylähisten ylistät valtaa vielä kuolemassa tai aneletko armahdusta vaan? (Painaa päänsä musertuneena ruumiin ylitse. _Aevius_ seuraa silmillään tarkkaavaisena sekä häntä että Carinusta ja Manliusta, jotka juttelevat keveästi ja naureksien keskenään.) CARINUS: On omituista, mitä kerrot. Mistä voi tapa moinen johtua? MANLIUS: En tiedä, mut luulen, että on se uskon seikka. CARINUS: Kuin kaikki, jota emme ymmärrä! (Nauravat ja jatkavat keskustelua.) AEVIUS (itsekseen): Nyt vuoro mun on esiin astua. -- (Korkealla äänellä:) O, Manlius, Manlius! MANLIUS: Miks huudat mua? AEVIUS: Jo kyllin kyyneleitä itkitkö muistolle morsiames, koska kuivin voit silmin nähdä appes surua? CARINUS (hämmästyen): Oliko hän sun morsios? MANLIUS: Ei koskaan! Aevius erehtyy. MESEMBRIUS (nousten): Ma mitä kuulen? Sa etkö myönnä, että eilen vielä ol' onnes päällä maan Sophronia. Niin kerroit ainakin, kun tytärtäni palavin pyysit rukouksin multa. MANLIUS (järkähtämättömänä): Tytärtäs kyllä, vaan Glyceriaa. MESEMBRIUS: Kirous ja kuolema! (Tarttuu päähänsä kuin pyörtyvä.). Tää liikaa on. Näköni pimenee. Pois! Ilmaa! Ilmaa! (Syöksee ulos.) CARINUS: Mieheltä tuolt' on kaula katkaistava. Kiireesti! Kiinni hänet. -- Manlius! (Kirjurien kynät rapisevat. _Marcius_ antaa käskyn mennä eteenpäin. _Manlius_ kääntyy yhtä tyynenä ja värähtämättömänä kysyjään.) MANLIUS: Niin, keisari? CARINUS (terävästi): En tiennyt, että on Glyceria sun morsios. MANLIUS: Sen kuulit: ma eilen hänet kihlasin. CARINUS: Ja tänään? MANLIUS (välinpitämättömästi): Kai hänen kanssaan häitä vietän vielä. CARINUS: Te meidät kahden kesken jättäkää! -- (_Hoviväki_ poistuu.) Sa tiedät, Manlius, ett' yksi oli, min kanssa kerran hän jo häitä vietti? MANLIUS: Sen tiedän, mut en ymmärrä... CARINUS (katsoo tiukasti häneen): _Nyt häntä ei ole enää._ MANLIUS: Ei, hän kuoli. CARINUS: Niin. Tiedätkö, kuinka kuoli hän? MANLIUS: Hän pantiin rautaiseen tynnyriin ja heitettiin aaltoihin Tiberin. Tuon tarun tunnen. CARINUS: Sa puhut halveksuen tarinoista. (Uhkaavasti.) Ne voivat uudistua. MANLIUS: Toivon sitä! Ma uutta lemminkin. CARINUS (nauraa ilkeästi): Tuo mulle mieleen. Et ole edeltäjäs kaltainen, hän rakasti Glyceriaa vain yhtä ja vaati, että tämä yksin häntä myös rakastais. MANLIUS: Se tyhmyri! CARINUS: Niin, siksi hän kuolikin. MANLIUS: Jos muut' ei kuolon syytä ois maailmassa, luulen, jumalat lie mulle taanneet kuolemattomuuden. CARINUS: Sit' tahdon koettaa. -- (Suoraan.) Ma lemmin häntä, sun morsiantas, saakka hulluuteen. MANLIUS: Jos hän sua miellyttää, niin ota hänet! Takana salpain hänt' en säilyttele. CARINUS: Helposti sanottu, kun tiedät, että hän itse itselleen on salpa paras. -- Hän jäätä on! MANLIUS: Ja sentään tulta! -- Sen ma tiedän parhain. -- Tänä yönä on minulla hänen kanssaan lemmenhetki. CARINUS: Ja sen sa sanot, niinkuin puhuisit kävelyretkestä tai kaupanteosta! Ma sua ihmettelen. MANLIUS: Pienet on mun ihmeeni sun ihmeittesi rinnan. CARINUS: On ihmetellä tässä väärä sana. Ma sua kadehdin. MANLIUS (muka suurimmalla kummastuksella): Sa? Minua? _Sa_, herra maailman, _mua_, köyhää, kurjaa pahaista palkkalaista? Tuota en ma ymmärrä. Sun onhan valta, voima, maa, meri ynnä kaikki, niissä mitä kauneinta on ja kallehinta! Sinä minua kadehtisit? Mahdotonta! CARINUS: Siis tiedä: kuitenkin ma vaihtaisin halulla kaiken tuon sun onnehesi Glycerian vierellä. MANLIUS: Sa puhut pilaa. CARINUS: Kautt', taivaan, en! Sen sulle todistaa piankin tahdon. Varo kieltäs siksi! MANLIUS (salatulla ivalla): Sa etkö ole Rooman keisari? Miks' hänt' et luoksesi sa raastattanut kuin hänen siskonsa? CARINUS: Mua, luulen, pilkkaat: en ruumiita ma rakastella saata. MANLIUS: Siis sinne sijastani mennös mun, ja vannon, että kuollutta et tapaa! CARINUS: Ma pelkään... MANLIUS: Mitä? CARINUS: Unta uneksin ma... MANLIUS (ylenkatseellisesti): Pelkäätkö unia? CARINUS: En pelkää mitään! MANLIUS: Siis miksi puhut niin? -- Tää sormus ota, sua vaimo vartoo pyhän sillan luona, sen hälle näytät, hän sun osoittaa Glycerian ovelle... CARINUS: Ja hän? MANLIUS (hymyillen): Hän ei eroa pimeässä huomaa ennen kuin myöhäist' on se. CARINUS: Kautta taivaan, jos sa totta tarkoitat...? MANLIUS: Kuink' uskaltaisin ma muuta herrallein kuin totta haastaa? CARINUS (katsoo häneen): Mies merkillinen! On kuin muodossasi näkisin oman toisen itseni, mut sata kertaa suurempana -- (Ihaillen.) Sun pitänyt syntyä ois keisariksi! MANLIUS: On keisareita alammaisissakin. (Jää yhä yhtä ivalliseen ja kunnioittavaan kumarrukseen.) CARINUS: Hovini, hoi! -- (_Hoviväki_ tulee.) Mua toimi tärkki kutsuu pois täältä täksi yöksi. Ehkä viivyn ma hetkisen tai aamunkoittoon asti. Sill' aikaa sijaiseni täällä on ritari Manlius Sinister. Mitä hän määrää, allekirjoittaa tai käskee, se käyköön minun käskystäni. Tämä sanottu olkoon kaiken kansan kuullen. Hyvästi, hovini! Jää hyvästi Sinister-keisari! Hallitse hyvin! -- Mua seuratkoon kaks henkivartiaa. (Pois nopeasti vaippa hartioillaan. _Hoviväki_ seisoo kuin ukkosen iskemänä.) MAVIUS: Se vasta arvanheitto! AEVIUS: Tukehdun... MARCIUS: Nyt paljon paikoillaan ei pääni paina. MAVIUS: Hän runoutta kenties arvostaa. -- (Astuu esiin ja alkaa deklamoida:) "Kuin suvi-aamun sulosilmä Eos sormensa purppuraisen nostaa yli sinisten aaltojen, kuin Olympo kohoopi yli muiden Kreikan vuorten, niin kohoaa _Sinister_-keisari ylitse maailman"... MANLIUS: Jo riittää. -- Palkkas! (Heittää hänelle kourallisen jalokiviä. _Mavius_ vetäytyy syrjään iki-ihastuneena. _Manlius_ nauttii vielä hetkisen yleisestä hämmästyksestä. Vihdoin pilkallisesti:) Kah, seisottehan niinkuin katsoisitte Medusan päätä! Eikö tervehdystä teill' ole kunniaksi keisarinne? HOVIVÄKI: Eläös kauan, keisari Sinister! MANLIUS: Noh, noh, ei liian kauan. -- Maksaa vois se henkenne, kun palajaa Carinus. Nyt soitot soimaan, laulu käymään! Tyttö jokaisen polvelle! Pois teeskentely! Ma tahdon, että keisar-aikani oleva viinin on ja lemmen aika. (Yleinen mässäys.) Esirippu. NELJÄS NÄYTÖS. Huone Glycerian talossa. Sisustus pehmeä, ylellinen. Valaistus himmeä ja epämääräinen. Ovien sijasta häilyviä esirippuja. Lamput kuolleiden pääkalloja. Tausta jatkuu pitkäksi käytäväksi, joka suljetaan esiripulla. Vasemmalla taka-alalla vuode, verhot puoleksi syrjään vedettyinä. Oikealla etualalla leposohva. _Lydia_ permannolla leikkii kissan kanssa. _Glyceria_ tulee äkkiä oikealta. GLYCERIA: Ei häntä näy? LYDIA: Ei vielä. GLYCERIA: Ei? Ja kuu korkeella yli kukkulain jo hohtaa. -- Mik' onpi aika? LYDIA: Hiekka juokseva yhdennentoista hetken näyttää. GLYCERIA (heittäytyy leposohvalle): Ah! Miks ei jo aamu ole? -- Yötä tätä olenhan etsinyt kuin elämääni ja sentään, kun sen siipein iskut kuulen, vavistus, tuska valtaa mun. Ma pelkään, en tätä yötä enempää ma elä. -- Mun arpanoppani! (Heittää muutaman kerran.) Ah, pimeys peittää mun sielun-silmäni! On arpa turha. Miks hänet kutsuinkaan? -- Sa, Lydia, tiedätkö keinon, joka parantaa voi vaivat rinnan lempivän? LYDIA: Kai lempi parhaiten parantavi lemmen vaivat. GLYCERIA: Voit säästää pilapuheet huomiseksi. -- Tää lempi toista on kuin näkemäsi tääll' ennen. Tää on tuli punainen, muut tuhkaa tummaa. Tää on aurinko, muut päivän heijastusta himmeätä. Sit' et sa ymmärrä. LYDIA (itsepintaisesti): Mut ymmärränpäs! Sehän on niinkuin minun lempeni Callidus-orjan kanssa. GLYCERIA: Kerro siitä! LYDIA: Sen parhaiten tää laulu selittää, jot' usein illoin yksin lauleskelen. (Hyräilee kitaran säestyksellä.) _Lydian laulu_. Ah, Callidus, jos mua huokailet, niin liian usein luoksein hiivi et, on lemmen hurma lyhyt, haihtuva, mut ijäinen on lemmen unelma. Ah, Callidus, sua lemmin ainiaan. Unelmat usein pettää päällä maan. On onnen hetki kupla kultainen, mut ijäinen on itku sydämen. Ah, Callidus, jos mua rakastat, mun onneni on onnen unelmat ja itkut sydämen nuo ikuiset, kun kyllin usein luoksein hiivi et. CHLOË (tulee perältä): Ovella tääll' on vanhus muuan, joka tavata tahtoo herratarta. GLYCERIA: se olla voi? Ken? CHLOË: Kai joku kerjäläinen. GLYCERIA: Siis hälle ropo suo! CHLOË: Sen soin jo hälle: hän yhä pääsyä sun luokses anoo. GLYCERIA: Siis joku kulkevainen kauppias, mi korukalujansa tarjoo? -- Tulkoon! (_Chloë_ menee.) Jos hällä vanne joku on, jot' ei mull' ole vielä, kaikki ostan. Tahdon nyt kimallella niinkuin kiiltomato lyhyen hetken aamunkoittoon asti. -- (_Chloë_ palajaa, _Mesembrius_ hänen kerallaan.) Sa mitä tahdot? MESEMBRIUS: Tahdoin nähdä kasvojasi. (Astuu etualalle.) GLYCERIA: Isäni! -- Pois! (Viittaa orjattarille. _Lydia_ ja _Chloë_ menevät. Vaitiolo.) MESEMBRIUS: Tää siis on tyttäreni! GLYCERIA (sisällisen kamppailun jälkeen): Niin olen, tiedän, mikä olen. Myöskin, mik' ollut olen. Siitä tarvis sinun ei mua muistuttaa. Mun elämäni on sellainen, miks loi sen jumalat ja oma tahtoni. En kadu mitään. Erehdyt suuresti, jos näkeväsi mun toivoit nöyrtyneenä jalkais eessä anellen anteeks-antoa. Ma käyn tiet' alkamaani loppuun asti, kuin sinäkin omaas. Enkä ymmärrä, miks yhtehen ne nyt on sattunehet. MESEMBRIUS: Tuot' odotin ma. Kuole, kunniaton! (Yrittää lävistää hänet tikarillaan.) GLYCERIA: Pidätä hetki vielä! Tiesin heti, kun sinut näin, sun aikomukses: tulit mua murhaamaan. Jos eilen tullut oisit, kautt' taivahisten, itse ohjannut tikarin kärjen oisin poveen tähän, sanoen: pistä! Samoin huomenna sinulle sanon. Mutta tämän yön ma elää tahdon. MESEMBRIUS: Hekkumassa, niin! GLYCERIA: Kuin sen ma vietän, tietää jumalat, en minä. Muut' en sulle virkkaa voi. MESEMBRIUS: Mua tahdot houkutella puheellasi kuin Manliuksen. Mut, ma vannon, nyt et siinä onnistu. Tee tilis! Eikö suli' elämälle sanomista muuta? GLYCERIA: En pelkää kuolemaa. Mun tilini jo ammoin tehty on. -- Mut tämän yön ma elää tahdon, kuuletko, oi isä, ma _tahdon_! MESEMBRIUS: Kuole! GLYCERIA (halaten hänen polviaan): Taatto! Armas taatto! Jos tietäisit... Mua ällös pakota sen sanan sanontaan, mi viedä sulta vois valon vanhuuden ja sielun rauhan! Sua rukoilen, sua pyydän polvillani: mua sääli sekä itseäsi, isä! MESEMBRIUS: Sun ammoin turmeltuneheksi tiesin sielulta, ruumihilta, rupaisemmaks suon sammakkoa, sisiliskoa, ja hämähäkkiäkin häijymmäksi. En tähän päivään asti tiennyt, että myös olit pelkuri! Sua suureks luulin pahassa niinkuin ennen hyvässä, nyt huomaan, kupla oli suuruutesi vain kuohuttama vetten mutaisien. En tiedä, tokko kehtaan kättäni sinuhun saastuttaa. On turva kyyllä näössään inhassa, niin sullakin. -- Pois nouse! GLYCERIA: Herjaa mua, häväise, kun säästät henkeni! Sen lainaks anon, huomenna takaisin jo tarjoon. MESEMBRIUS: Haa, nyt ymmärrän: mun mielit murhata tän' yönä. -- (_Glyceria_ tekee kauhistuneen liikkeen.) Niin, sen totta aiot tehdä! Carinus onhan rakastajas, onhan sun käytettävinäsi kätyreitä tääll' legionittain! Mun tahdot tappaa kuin tapoit siskos. Isän-murhaaja, iloa sit' en sulle salli sentään! (Kohottaa jälleen tikarin.) GLYCERIA: Erehdyt. En ma häntä surmannut. MESEMBRIUS: Ken hänet tappoi? GLYCERIA: Keisari Carinus. MESEMBRIUS: Sun rakastajasi? GLYCERIA: Ei milloinkaan! MESEMBRIUS: Yhdestä yöstä äsken kerskuit. Kuka siis luokses saapuvi? GLYCERIA: Ei hän. MESEMBRIUS: Vaan kuka? GLYCERIA: Miks sitä kysyt? MESEMBRIUS (ylenkatseellisesti): Toinen siis, sen tiesin. -- Tuo ovi laajempi on kulkuväylä kuin meri Hadrian: sen kautta seilaa tuhannet purret. Toki tietää tahdon tuon nimen. Aavistan... Keisari Carinus. GLYCERIA: Ah, isä, isä! Miks kiusaat itseäs? MESEMBRIUS (tuskallisesta): Se eihän ole...? GLYCERIA: Ken? MESEMBRIUS: Eihän, sano...? GLYCERIA: Isä! MESEMBRIUS: Vastaa mulle: se eihän ole Manlius Sinister? GLYCERIA: On, isäni. MESEMBRIUS: Kirous ja kuolon varjot! -- -- Ei niin! Ei niin! -- Maa, meri kuule! -- Ei! -- Mut tähdet tuhannet, te taivaan lamput, te kuulkaa, mitä ette ennen kuulleet, mit' unissaan ei edes aavistaa inehmo voinut! Sulho morsionsa menettää, syöksyy porton vuotehesen, sen porton, joka kättä murhaajan on ohjannut ... niin, älä kiellä sitä, sa tiesit murhasta, tai ellet tiennyt, sit' toivoit kuitenkin! ... ja portto tää on hänen morsionsa sisar! Haa, sep' oivaa on, se itämaista on! Jumalat tunnustakaa tuhmuutenne: sit' ette oisi keksinehet te, sen keksi _ihminen_! GLYCERIA: Mun haastaa salli! MESEMBRIUS: Mitä ma sanoin? Ihminenkö? Ei! Megaira, velho, noita hirmuinen, min sanoisin Medusan saalahaksi keralla Geryonin siitetyksi, ellei hän oisi oma tyttäreni! Se oli mestartyösi! GLYCERIA: Rauhoitu, isäni! Kuule, sitten tuomitse! MESEMBRIUS (väsyneesti): Puhele! Aika mun on maata mennä. Lait luonnon rikkuu, edes takaisin kaikk' kääntyy: hyvä ynnä paha, totuus ja valhe, yö ja päivä. Puhu! Puhu! Ma olen vanhus heikko vaan. En taida ees kortta taittaa. Kuinka taitaisin maailman kaiken kääntää kohdallensa! Miks puhu et? GLYCERIA: Sun tyyntymistäs varron. MESEMBRIUS: Tyynempi Tuoni ei kuin sydän tää. -- Pudotit kääryn, jossa läksys seisoo. (Kumartuu ottamaan ylös paperirullaa, joka putoaa Glycerian vaatteen laskoksesta.) Mit' tää on? GLYCERIA: Isä! (Tahtoo estää häntä sitä lukemasta.) MESEMBRIUS (hämmästyneenä): Kuolintuomioni! -- (Tyynesti.) Se vie Carinukselle! -- Ei, siin' on jo allekirjoitus. Siis liktorille! GLYCERIA: Sen liktorilta juuri tänään sain. MESEMBRIUS: Siis käsky täytäntöön! Miks viivyttelet? GLYCERIA: Siks että, isä, sua rakastan. MESEMBRIUS: En velaks sulta tahdo henkeäni. GLYCERIA: Mun henkeni sun käsissäsi on. (Repii rikki paperin. Vaitiolo.) MESEMBRIUS (harvakseen): Monesko oli kuolonkirja tuo, min rikki revit? GLYCERIA: Miksi kysyt sitä? MESEMBRIUS: Elänyt siis ma oon sun armoillasi? GLYCERIA: ÄI' haasta noin! _Sun_ armoas _ma_ kaipaan! (Lähestyy häntä katse kauniisti rukoilevana. _Mesembrius_ tuijottaa synkästi häneen. Vaitiolo. _Glyceria_ painaa päänsä hänen povelleen.) MESEMBRIUS: Kadutko? GLYCERIA: Mit' on katumus, en tiedä. -- (Uneksien.) Vai sitä liekö, että souten yössä taloa taaton lähestyin ma usein ja katsoin kauan sitä niinkuin unen etäisen maata taikka kartanoa kuolleiden, jotka olen joskus nähnyt? Kuu paistaa kalpea sen portahille, siell' yksin istuu vanha, vanha ukko ja nainen nuori yrttitarhan tietä käy niinkuin aavistus... Ei lehti liiku, ei kukaan haasta... Seinät valkeat veen kalvoon kangastuvat, ympärillä puut tummat muistoja vain puhelevat, tarua kertoo taivas tähtikirja niin haikeaa, niin vaikeaa, niin tyyntä, kotoista, sentään vieraampaa kuin miero. Mut talo mykkä on. Vain varjot siinä elävät ja sen asukkaat on vainaat. (Vaitiolo.) MESEMBRIUS: Kotisi on se. GLYCERIA: Onnellisten koti. Ken siihen katsoo, silmä vettyy siltä ja rinta riutuu itkuun ihanaan. (Vaitiolo.) MESEMBRIUS: Mieleesi joskus eikö juolahtanut talohon tuohon sisään käydä? GLYCERIA: Ei. Humisi Tiber tietään, kohtalot inehmoin kulkivat sen kuplain päällä ja kanssa kuplain vieri pursi pois. MESEMBRIUS: Kuhunka? GLYCERIA: Sinne, missä elin: myrskyyn. MESEMBRIUS: Takaisin etkö ikävöinyt tyyneen? GLYCERIA: Siell' oli autuaitten asuinsija. (Vaitiolo. _Mesembrius_ seisoo hervottomana paikallaan. Hänen kätensä hapuilee vain kuin anteeksi antavana hivelläkseen Glycerian suortuvia.) MESEMBRIUS: Kas, kuuta korkeaa! On keski-yö. GLYCERIA: Pian päivä koittaa. Silloin surmaa minut! -- (_Mesembrius_ painaa huulensa hänen otsalleen ja kääntyy pois itkien äänekkäästi. _Glyceria_ irtautuu hiljaa hänestä. _Mesembrius_ kohottaa äkisti tikarin ja syöksee sen omaan sydämeensä. Vaipuu maahan. _Glyceria_ käännähtää nopeasti.) -- Isäni! Isäni! Mit' teit sa? MESEMBRIUS: Tein, mik' oikein oli: velka velasta. (Kuolee. Pitkä vaitiolo. _Glyceria_ peittää hänen ruumiinsa vitkalleen.) GLYCERIA: Kuollut. -- (Nousee.) Ma syyllinen? Ja kuitenkin edestään sata kertaa kuollut oisin. Mut tavata ma _tahdoin_ Manliuksen. (Miettii, tulee etualalle.) Hän teeskenteli, sen nyt selvään huomaan, minulle vannoessaan lempeänsä... Mut _miks_ sen teki hän? En sitä tiedä. Tahtoisin tietää. -- Minut murhata -- hän aikoisko? Sen ois hän voinut tehdä, ei tehnyt. -- Mitä multa tahtoo hän? (Miettii, istuu leposohvalle.) Carinuksenko suosiota? -- Ei. Valtaa vai rikkautta? -- Ei, en arvaa. (Ojentaa käsivartensa, hymyilee.) En tiedä, mitä multa etsii hän, sen tiedän vaan, mit' etsii, kaiken saa hän! (_Chloë tulee perältä.) CHLOË: Mies seisoo ulkona, mi pääsyä luo vartoo valtiattaren. -- Hän antoi tään sormuksen. GLYCERIA (vilkaisten sormukseen): Se on hän itse! -- (Nousee nopeasti, katsoo peiliin.) Taivas! Mun kasvoni on vallan väännyksissä. -- Mies sisään käske! -- (_Chloë menee.) Lydia! LYDIA (oikealta): Täss' olen. GLYCERIA: Mun lämmin kylpyni! LYDIA: On valmis. GLYCERIA: Varro! -- Nää hajuvoiteet kaada ammehesen! CARINUS Jo tullaan. Pois! -- Hyminä hiljainen tulijan askeleita tervehtäköön. (Pois oikealle. Näyttämö hämärtyy. _Orjat_ tulevat ja kantavat äänettömästi pois ruumiin. Heti heidän perästään joukko _orjattaria_, jotka kylvävät kukkasia permannolle. -- _Kaikki_ pois. Verhojen takaa hiljaista soitantoa. -- _Carinus_, vaippansa peitossa, tulee perältä _Chloën_ saattamana.) CHLOË: Täss' odota! Pian saapuu valtiatar. CARINUS: Odotus ihana! -- Kas tässä, neito! (Tarjoaa rahaa hänelle.) CHLOË (veikeästi): Ei, herrani. CARINUS: Kuin? Kulta lempeen kuuluu kuin kehys tauluhun. -- Miks ota et? CHLOË: Talossa tässä oteta ei mitään, vain tarjotaan. CARINUS (lähestyen): Siis mulle mitä tarjoot? CHLOË: Tään niijauksen. (Väistyy.) CARINUS: Etkö enempää? CHLOË: Ken liiaks anoo, vähimmälle jää. CARINUS: Sep' oiva lause! -- Liikaa pyydänkö, kun pyydän suudelmaa. CHLOË: Jos liian usealta pyydät. Kentiesi, herra, CARINUS: Pistit! -- Sull' onko suussas samallaista monta pikkuista piikkiä? (Lähestyy.) CHLOË (väistyen): Niin monta kuin sun sydämessäs pyydettä. CARINUS (lähestyen): Siis mulle mitä tarjoot? CARINUS: Siis niitä on yksi vaan. CHLOË: Miks kahdesta siis puhut? (Ilkkuen): Sun kieles kangertaa. CARINUS: Ma antaudun. Tehkäämme aselepo! CHLOË: Tarpeetonta rauhasta haastaa, missä sotaa ei. Hyvästi jää! CARINUS: Mut anteeks-antosi? CHLOË (hymyillen hurmaavasti): Valmiina huulillani odottaa sun rikkomistasi. CARINUS: Siis rikon ensin ja anteeks anon suudelmalla jälleen. (Tahtoo suudella häntä. _Chloë_ livahtaa pois kuin lintu hänen käsistään ja häviää. _Glyceria_ tulee. _Carinus_ aikoo rientää vastaan hänelle.) GLYCERIA: Sinister! -- Ei, äl' lähesty! Myös älä minulle haasta! -- (Viittaa istumaan hänet.) Suo _mun_ haastaa! Tiedän sun mieheksi, mi miekoin paremmin kuin kielin haastaa voi. Siks vaikene! En sulle tahdo teeskennellä, vaikka sun tiedän mulle teeskenteleväsi. Sua lemmin, lempinyt oon lapsest' asti ja suurin autuuteni ollut ois syliisi haihtua kuin rusko päivään. (_Carinus_ levittää käsivartensa.) Ei, ei! Se paikka nyt ois siskoni, ellei hän kuollut ois. -- Kun menettänyt sun olin, oli toinen toivo mulla: sun kädestäsi saada surmani tai sinut surmata. -- (_Carinus_ vavahtaa. _Glyceria_ katsoo häneen päätään nyykähyttäen.) Sun silmäs nähdä ma tahdoin kuolon usten kuumottaissa. Siks sinut tänne kutsuin ma. Sinister! Ei toinen meistä elä aamuun asti. (_Carinus_ tarttuu äkisti tikariinsa.) Ma näen, että, _sinä_ aiot elää! -- Samapa mulle, mutta luojan maa on liian ahdas molemmille meille. Kaks ihmistä jos toistaan kerran vihaa niinkuin me kaksi... (_Carinus_ tekee epäävän liikkeen.) Niin, äl' epää sitä, sa mua vihaat sanomattomasti! -- Minäkin sinua. -- Mut kuolon suussa mun salli kysyä: _miks_ mua vihaat? (_Carinus_ tekee jälleen epäävän liikkeen.) Siks että sua rakastan ma? -- Enhän ma sulta vaadi mitään. Pyydän vaan sua aina rakastaa. Se aarteheni on kallein kaikista. -- (_Carinus_ vie käden sydämelleen.) Sa julma olet. Se onhan oikeutes. -- Mut virka, kuinka sua suututtamatta ma elää voisin? Tahdotko, että Roomasta pois muutan? Kiusaako sua siis mun katsantoni niin suuresti? Niin ruma olenko? (_Carinus_ eittää pontevasti kädenliikkeillään.) Jos tahdot, teen sen. Sopen syrjäisen ma etsin, elän hiljaa, muistelen sinua, kudon vöitä kultaisia, ja onnellinen oon. Jos tahdot, kuolen. Silloinko leppyisit? -- (_Carinus_, voimatta pidättää itseään enää, syöksyy hänen eteensä polvilleen.) Pois nouse! Istu mun viereeni! Tai yksin istua kentiesi tahdot? Miten palvella sinua voisin? Onko nälkä sinun tai jano? Tahdotko mun vaikenemaan vai puhumaan? -- Tai ehkä tahdot minut jalkaisi juureen istumahan, että kätesi leikkiä vois kutreillani. Tee niin, ja muista niitä sormitellen Sophroniaa! CARINUS (syleillen häntä): Sua yksin, yksin muistan! -- Haa, Manlius Sinister! Onni tää on liian suuri sulle. Enää sitä en varastaa ma voi. -- _Mua_ lemmi, neito! GLYCERIA: Kuin? Etkö olekaan sa siis Sinister? (Karkaa ylös.) CARINUS: Carinus olen. Vaippa pudotkoon! (Esiintyy keisarillisessa puvussa. _Glyceria_ pakenee peljäten häntä toiselle puolen näyttämöä.) GLYCERIA: Haa, näky kuoleman! Mua kurjaa, kurjaa! CARINUS: Mua kuullos! GLYCERIA: Ääntäsi en sietää voi Sun täällä-olosi on iljetys inehmoin, jumalien nähdä. Poistu! CARINUS: Sua lemmin. GLYCERIA: Lempes saastuttaa tään paikan. Pois lähde! CARINUS: Lausu, mikä minussa huonompi Manliusta on. Miks häntä rakastat niin? GLYCERIA: Miks? Hän on jumala! Sun koko sielus, ruumiis, valtakuntas vaa'assa paina ei niin paljon kuin yks hänen hapsensa. Ja sinä kysyt! CARINUS (purren kuullaan): Kysyisin enemmänkin, jos ma vaan tietäisin, että vastauksen saisin. GLYCERIA: Kun suutas vaientaa en voi, niin kysy! CARINUS: Sa häntä varrot? GLYCERIA: Niin, ma varron häntä. Ja vaikka antais Brahman yöhön asti hän vartoa mun, odotuskin oisi tuo ihanampi kuin sun läsnä-olos! Oletko kysynyt? CARINUS (painokkaasti): En vielä kyllin. -- Annoitko hälle sormuksen? GLYCERIA: Sen annoin! Sen hältä varastit, jo tiedän. -- Tullut jo kysymystes loppu onko? CARINUS: On. Mut sormusta en varkain vienyt, hältä sen sain. GLYCERIA: Sa valhettelet! CARINUS: Miksi? Syy kai valheellakin olla pitää. Ethän sa omakseni silti tulle, jos Sinister konna on. GLYCERIA: Hän vertaisesi? (Äärettömällä ylenkatseella.) Alentain häntä itse nousevasi sa luulet kai? -- En sua usko! Vaikka valoja mulle vannoisit niin monta kuin päivää vuodess' on ja päivässä kuluvaa hetkeä: sa varastit häneltä ensin sormuksen ja sitten varastaa lempeni sa tahdoit. Varas sa olet, pysyt! -- Pyhät jumalat! Kuin, kurja, saatoinkaan niin erehtyä! CARINUS: Sa etkö uskois sittenkään, jos sulle todistajaksi hovin kaiken toisin, ett' antoi sormuksen hän, vastalahjaks sai valtakuntani. Tän' yönä hän on keisari. GLYCERIA (katsoo häneen, nyykäyttää päätään): Siis Manlius on kuollut. CARINUS: Hän elää. GLYCERIA: Ei, hän täällä ois! CARINUS: Ma olen nyt täällä. GLYCERIA (raivoten): Niin, ja kautta kuolon vannon, et elävänä täältä lähde! Henki hengestä! CARINUS: Helmassasi kuolla tahdon. GLYCERIA: Sua ylenkatson. CARINUS (lähestyen): Sinut pyyteilläni ma ympäröitsen niinkuin pilvellä. Ah, armas!... GLYCERIA: Pois! CARINUS: Sua lemmin. GLYCERIA: Auttakaa! CARINUS (syleillen häntä): Sa huudat turhaan. Nyt et pääse multa. Meressä, maassa ei niin mahtavaa, ken irroittaa tään käden uskaltaisi sun uumiltasi pois. GLYCERIA: Siis tulkoon tuli mun auttajakseni! (Riuhtaseikse irti, tempaa pääkallolampun käteensä ja tekee sen ylitse noitamerkin. Liekki leimahtaa lampusta. Veripunainen loimo valaisee huoneen. Samassa taustassa ääretöntä meteliä, ryskettä ja jyrinää.) CARINUS: Glyceria! (_Glyceria_ häipyy lamppu kädessään erään esiripun taa. _Carinus_ yrittää seurata häntä, liekit lyövät häntä vastaan kaikkialta pääkalloista.) Apua! Apua! Hoi! MARCIUS (tulee perältä kiireesti): Keisari, kapina puhjennut on itämailla, armeija huutanut on keisariksi Diocletianuksen. Sua etsimme. Mitä on tehtävä? (_Carinus_ seisoo kuin ukkosen iskemänä. _Aevius_ y m. tulee.) AEVIUS: Pois pakoon, pakoon! Kavahda, keisari! Jo kansa luopuu, kaduilla Rooman taistellaan, ei joukot meit' enää tottele. CARINUS (tuijottaen eteensä): Siis tuli loppu! (_Mavius_ y.m. tulee.) MAVIUS: O, keisari, sun henkes vaarass' on! Käy kansan aalto tännepäin, se kuohuu kuin valtameri. Surmaa huudetaan ja kuolemata keisarille. Pakoon! CARINUS: Valmiiksi laiva laittakaa! Ma lähden. Sikeliasta suojaa etsikäämme! (_Manlius_ tulee täydessä sotapuvussa. Joukko sotureita hänen seurassaan.) MANLIUS: Ei, keisari, vaan orhin selkään istu, käy eteen joukkojesi uskollisten! Kaduilla rauha on, ja kasarmeissa ei yhtään sotilasta, jok' ei seurais Caruksen poikaa maailman ääriin asti. Polkaise! Legionat nousee maasta. CARINUS: Puhutko totta? MANLIUS (sotilaitten puoleen kääntyen): Vastatkaa _te_ hälle! SOTILAAT: Eläös kauan, keisari Carinus! CARINUS (ojentaen kätensä Manliukselle): Sen sinä tehnyt olet! Kuinka voin sua kiittää? MANLIUS: Kiitoksiin ei aikaa nyt. On joukot koottavat, on lähdettävä sotahan soitatellen, voitettava Diocletianus, kotkain kultaisien paisteella päivä pimennettävä. Ken Roomaa uhmailee? Ken keisaria? Parempi, ettei syntynyt hän ois! CARINUS: Mars itse uljaammin ei haastaa voisi. Siis sotaan! KAIKKI: Sotaan! Sotaan! Taistelohon! (Aikovat perälle. _Manlius_ on temmannut esiripun syrjään, mutta peittää samalla silmänsä häikäistyneenä. Näkyy pilarien lomitse palava kaupunki ja _Glycerian_ hurjistunut hahmo eräällä ulkonevalla parvekkeella. Tekee noita-merkkejä, pitää yhä pääkallo-lamppua kädessään. Pitkät tulenliekit sinkoilevat yli yöllisen taivaankannen. Kaikilta pääsee ehdoton kauhunhuuto:) _Rooma palaa!_ (Tyrmistynyt vaitiolo.) Esirippu. VIIDES NÄYTÖS. Taistelukenttä. Vasemmalla etualalla keisarillinen teltta, jonka ovella _kaksi vartiaa_. Perällä pieni kumpu, kummun takana leiri, palanen tasankoa ja vastapäistä vuorenrinnettä. Aamuhämärä. Joku tähti tuikkii vielä valkenevan taivaan kannella. 1:NEN VARTIA: Sull' onko kultaa? 2:NEN VARTIA: Ei! Mut sillä mitä? 1:NEN VARTIA: Voisimme arpaa heittää kerran, kaksi. Carinus nukkuu vielä. Pitkäksi käy aika seista tässä saakka aamuun. 2:NEN VARTIA (haukotellen): En viitsis, veikko, vaikka oisikin minulla kultavuori. 1:NEN VARTIA: Miksi et? Hävinnyt liikaa lienet viime yönä. 2:NEN VARTIA: Mitäpä kullasta, jos sillä et sa mitään saa! Vaikk' oisit rikkahampi kuin Kroisos, sentään olet köyhä kuin Diogenes, jos sull' ei tilaisuutta aarteitas tuhlata. -- (Haukottelee jälleen.) Tää sodankäynti minusta hengen ottaa. 1:NEN VARTIA (nauraen): Ymmärrän. Sua miellytä ei keisarimme tapa. (Huokaisten.) Hän elää niinkuin filosooti. 2:NEN VARTIA: Nähnyt eloa kurjempaa en vielä koskaan! Ei juhlia, ei juominkeja, ei ees yhtään tummaa orjatarta! Milloin viimeksi viiniäkin juonut lienen? 1:NEN VARTIA: Carinus itse juo vain vettä silkkaa. 2:NEN VARTIA (sylkäisten): Ja mitä syö hän? Lientä kamalaa! -- (Koetellen vatsaansa.) Kahdessa kuussa olen laihtunut, niin että lävitseni tähdet tuikkii. En tiedä, eteen Briseis-hempukkani Roomassa kuinka koskaan tulla tohdin. Hän mua naurais kuollaksensa! 1:NEN VARTIA: Sama sinulle kelvannee, mi keisarille. 2:NEN VARTIA: Mi hulluus! Maata kilpi päänsä alla, rämeitä, soita rämpiä, kun voisi unehen käydä haahkan-untuville ja syödä hanhenmaksaa! (Maiskauttaa huuliaan.) Ah! -- Mut sehän on selvä merkki järjen heikkoudesta. 1:NEN VARTIA: Ja ken on kaikkeen tähän syypää? 2:NEN VARTIA (äreästi): Ken! Sinister, konna tuo, mi hulluttanut on keisarin. Ma häntä vihaan. -- Mutta kenties sa kielit hälle? 2:NEN VARTIA (katsoo ympärilleen): En! Myös minä mitattomasti vihaan Manliusta. En tiedä, kun vaan kuulenkaan sen nimen, mun valtaa silloin raivo villi aivan, ma vimmastun, ma kimmastun, ma suutun kuin härkä punaiselle. -- Miksi? Tiedä en syytä, mutta mull' on moinen sisu. (_Glyceria_, vaikeassa puvussa, kultaristi kädessään, näkyy kummulla yhä selkenevää taivaanrantaa vasten.) 2:NEN VARTIA: Toveri! Näätkö? 1:NEN VARTIA: Mitä? 2:NEN VARTIA (kuiskaten): Naisen tuon! Hän seuraa sotajoukkoa kuin varjo Roomasta saakka. 1:NEN VARTIA: Tuoko mielipuoli? 2:NEN VARTIA: Öin ennen taistoa hän ilmestyy. Ken hänet kohtaa, nää ei huomispäivää. 1:NEN VARTIA: Leirissä kerrotaan, hän ett' on ollut papitar kuoleman ja siksi pyhä. 2:NEN VARTIA (vavisten): Ei, velho on hän. Nähty lentävän hän siell' on kaarnesiivin mustin, missä tulisin taisto riehui. 1:NEN VARTIA: Katso! Katso! 2:NEN VARTIA: Lukuja hirmuisia lukee hän. Tää päiv' ei koskaan kunnialla pääty. 1:NEN VARTIA: Jotakin haastaa hurja. Kuunnelkaamme! GLYCERIA: Roomalle turmaa! Kuolo keisarille! (Pitää kultaista ristiä kädessään korkealla ilmassa, tekee liikkeitä toisella kädellään kuin kylväisi häviötä ja onnettomuutta kaikkiin ilmansuuntien. _Vartijat_ katsovat kauhistuneina. Näky häviää. Aamuruskon ensimmäiset säteet singahtavat kummun ylitse. -- _Carinus_ ja _Manlius_, täysissä sotapuvuissa, tulevat teltasta. Joukko _sotapäälliköitä_ heidän jälessään.) CARINUS: Sep' oiva uni! On kuin kylpenyt nuoruuden lähtehessä oisin. Tänään on lankeava Rooman arpa. Mitä siit' uskot, Manlius? MANLIUS: En usko: _tiedän_, tän' iltana sun onnes tähti täyttyy. CARINUS: Niin luulen minäkin. Kaikk' ennusmerkit on myötäiset ja Quaterquarcus lausui, ett' tänään valtakunta pelastuu. Mut enemmän kuin suoliin eläimien ja lintuin lentohon ma luotan tähän tunteesen voiman, joka suonissani kiireestä kiertää kantapäähän saakka. Ei petä se, jos pettää kaikki muu. -- Manlius! Me voitamme! MANLIUS: Me voitamme! CARINUS: Siis merkki taistelon! Ja pauhatkoot pasuunat, torvet! Se mun korvilleni suloisin soitto on. Tään teltan ohi armeija käyköhön, kuin juhlaan käyköön! Elämä juhlaa on. MANLIUS: Myös kuolo eestä Carinus-keisarin ja Rooman vallan! (Antaa merkin. Osa _sotapäälliköistä_ rientää pois, osa jää vielä keisarin seurueesen. _Carinus_ ja _Manlius_ rientävät kummulle. _Legionat_ marssivat kummun tuonpuolitse kiiltävin kotkin ja kaikuvin torventoitotuksin.) CARINUS: Manlius! Tunnetko maan vapisevaa? Se _mun_ on sotajoukkoni! MANLIUS Sun yksin. Parempaa toista ei maanpiiri tunne. CARINUS: Näetkö, kuinka silmä jokaisen riemusta säihkyy, kuinka peitsin, miekoin he mua tervehtää? -- Haa, terve pojat! SOTILAAT: Kolmasti terve, poika Caruksen! -- CARINUS (synkistyen): Pojaksi taaton tervehtää he mua. En vielä omaa nimeäin ma kanna. Mut kerran kantava sen oon, ma vannon sinulle, Manlius! -- Teit väärin, minut kun tappotantereelta estit. MANLIUS: Siellä ei paikka keisarin. On henkes kallis. Kummulta tältä kaikki nähdä voit; mit' tapahtuu. Tää ystävän on neuvo. CARINUS: Sen tiedän. Mielelläni kuitenkin oisinpa itse miekanleikkiin käynyt. Tää pelkuruudelta voi haiskahtaa. MANLIUS (innokkaasti): Ken tuota tohtis uskoa? Sa oothan monessa kahakassa näyttänyt jo mieles urhouden. Ei miestä yhtään leirissä, jok' ei sua kunnioita. CARINUS: Sen teetkö sinäkin? MANLIUS (välttäen): Miks sitä kysyt? CARINUS: Siks että itse kunnioitan sua. Tiedäthän: ystävyytes ylempi minulle on kuin Rooman valtakunta. Kuin kiittää koskaan sua kyllin voinen! Mit' oisin ilman sua? Itsekäs, ärtyisä lapsi, omaa voimaa vailla, hovini narri, naisten naurattaja. Minusta olet miehen tehnyt. Siitä sinulle miehen kiitos! (Ojentaa kätensä hänelle.) MANLIUS (kaksimielisesti): Suurempaa lie toivonut en onnea mä koskaan. (Seisovat käsi kädessä kummulla. Hetken vaitiolo.) CARINUS: Näetkö, joukot järjestyvät jo, tasanko peittyvi miesparvin uljain, käy alas vuoriltaan Diocletianus ja vastarinnan laatii. -- Manlius! Pian taistellaan! MANLIUS: Kas, taistellahan jo, tomuhun uppoo miekat, peitset, sieltä ja täältä välkähtää vain säde kuin raosta pilven. Kuuletko? Ne huutaa: _Victoria Carinus-voittajalle!_ CARINUS: Mut huudot lakkaa. Tomupilvet vyöryy jo tännepäin, ei enää suurin aalloin, vaan pienin pirskehin. Mies miestä vastaan nyt tapellaan. -- Haa, mik' on huuto tuo? Hajan on joukkoni. MANLIUS (nopeasti): Sun joukkojasi huonosti johdetahan. -- Keskirinta Diocletianuksen on heikoin, siihen siis hyökkäys on tähdättävä. -- Rivit nuo ensimmäiset ovat uhrattavat. -- Germaanit vastaan phrygiläisiä! -- He pitkin pistimineen voivat heiltä hevoset turmella. CARINUS: Nää viestit viekää! Ei hetkeäkään ole tuhlattava. (_Sotapäälliköt_ pois.) Nopeesti! -- Manlius mua yksin suojaa. Ja jos tään taistelon me voitamme, sun nimitän ma varakeisariksi Egyptin, Kreikan ynnä Itämaiden. MANLIUS: Me voitamme! CARINUS: Manlius, me voitamme ja hallitsemme maita mantereita, sa itää, länttä minä, lempeydellä molemmat, eikä päivä laske, jota miljoonat alammaiset siunais ei. Oikeutta tehden, hyvää palvellen me uuden onnen ajan perustamme, ja kautta kaiken Rooman valtakunnan on käyvä niinkuin kuiske öljypuun. MANLIUS: Se käypi jo, se aika alkaa jo. Näetkö? Vihollisten keskus huojuu, se horjuu, katkeaa kuin kaisla. Katso: jo voitokkaina legionat vyöryy aukosta sisähän. -- _Victoria Carinus-voittajalle!_ CARINUS: Kaikkialla Diocletianus lyödyin joukoin väistyy vuortensa solihin. Hänt' ajetahan... Manlius! Ma olen voittanut. (Kääntyy riemusta hurmautunein kasvoin ystäväänsä. _Manlius_ kohtaa hänen katseensa synkkänä, liikkumattomana kuin haudan haamu.) MANLIUS: _Myös minä_. (Paljastaa miekkansa.) CARINUS (huomaamatta hänen muutostaan): Mun nimeäni huudetahan. Sinne siis riennän! -- Kerallani käy, Sinister, kuningas Kreikan, Egyptin ja Idän. Yhdessä meidät nähkööt legionat kuin vasta maailma. Pois! Joutuin! Joutuin! (Aikoo mennä. _Manlius_ astuu synkkänä hänen tielleen.) MANLIUS:, Et liiku paikaltas. CARINUS: Mit' tarkoitat? MANLIUS: Sanasen kanssas ensin haastaa tahdon. CARINUS: Satakin sanaa, mutta toiste, toiste! Ei aikaa nyt! Ne huutaa, kuuletko: _Victoria Carinus-voittajalle!_ Isäni poika vain en enää ole, vaan itse voittaja. MANLIUS: Tuo huuto on sun kuolinlaulusi. CARINUS (katsoo häneen hämmästyneenä): Miks hahmos muuttuu, miks silmäs synkkä on ja miekka kirkas kädessäs välkähtää? -- Ah, Manlius! Oletko järjiltäsi? -- Minä itse se olenhan, Carinus, ystäväsi. MANLIUS: Sa kuolet nyt, _Carinus-voittaja_. CARINUS: Lasketko leikkiä? -- On julma pila. Jos jollakin sua joskus loukkasin... _Jos_ tehnyt lien sen, tietämättäni sen tehnyt lienen ... hyvittää sen tahdon. Mut toiste! Nyt ei siihen aikaa. Tule! Huomenna haastelkaamme tästä. MANLIUS (kolkosti): Koskaan ei sulle enää koita huomispäivä. -- Tee tilis kanssa elämän! Sa kuolet. CARINUS: Mut miksi, miks? Syy toki lausuhan! Mik' äkkiä näin muuttanut on mieles? Herjausko? Parjausko? Pahat kielet välimme turmellehet lienee? Vai kannatko kaunaa mulle muinaisista? Glycerian tähden? (Hymyillen.) Itse tarjosithan sa hänet mulle, häntä en ma saanut. Se siis ei vihas syy. -- Mik' on se? Sano! MANLIUS (hetken vaitiolon jälkeen): Tuon neidon kristityn sa muistat, joka etehes saatettiin? CARINUS: En muista. Kuka? -- (Koettaen jälleen hymyillä.) Oliko kaunis hän? MANLIUS: Hän oli hyvä, suloinen, lempeä kuin illan kaste kimalteleva laaksoiss' autuaitten. Povensa puhdas oli, äänensä hymisi niinkuin hymni, suortuvansa valuivat hartehille valkoisille kuin uni aatoksille ankeen rinnan. Mi kirkastus ol' hänen kasvoillansa ja hänen silmässään mik' aavistus maist' etäisistä, joit' ei tieto tunne! Sa kysyt, oliko hän kaunis. Ei, hän oli pyhä. CARINUS: Kaiken uskon tuon, kun sinä kerrot siitä. -- Ken hän oli? MANLIUS: Mun morsioni. CARINUS: Ollut morsiosi Glyceria ei? MANLIUS: Ei milloinkaan! -- Hän oli Glycerian sisar. CARINUS (henkeään pidättäen): Missä on hän nyt? MANLIUS: Hän tappoi itsensä sun tähtesi. CARINUS (nauraen väkinäisesti): Ei totta lie se! Haastat haavehia. MANLIUS: Ma haastan niinkuin haastaa kuolon laki. CARINUS: _Mun_ tähteni? Mit' tarkoitat sa sillä? MANLIUS: Sa häntä himoitsit: sait kuolleen ruumiin. CARINUS: Siks tehdä mun nyt tahdot ruumihiksi? MANLIUS: Sen teenkin, kautta taivahan! Nyt kuole! (Lähestyy uhkaavana.) CARINUS: Miks et mua surmannut siis ennemmin? MANLIUS: Sun nähdä tahdoin onnes kukkulalla. CARINUS: Sun kostosi ei ole ihmisen! MANLIUS: Mun kostoni on kosto jumalten. (Kohottaa miekkansa. _Carinus_ on väistynyt hänen edellään askel askeleelta taaksepäin. Yrittää puhua, tuntee tukehtuvansa.) CARINUS: Mut mahdotonta on se! -- Mieti itse: se järjetöntä on, on tuhmaa tuiki!... Pitääkö kuolla mun työn tähden, jota ma tuskin muistan?... Kuolla juuri nyt, kun elämäni vasta ensi kerran päämäärän saamaisillaan on?... Kun elin vain aisteilleni, nautinnoilleni, mun elämäni langan ikuiseksi jumalat määrännehet näytti! Kun heräjän horroksesta, miesnä seison, tapani huonot heitän, hyödyks olla kun maalle, valtakunnalle ma voisin: ma silloin surmataan! -- Haa, moista jos voi tapahtua alla taivaankannen, se taivas ilman tarkoitusta on, lait luonnon turhaa, turhaa ihminen, ja kaikki turhaa! MANLIUS: Turhaa huutosikin. (Lävistää hänet miekallaan.) SOTILAAT: _Victoria Carinus-voittajalle!_ (Rientävät riemuiten joka taholta näyttämölle. _Manlius_ tempaa kultaisen kotkan keisarillisen teltan edestä ja kiirehtii vastaan heille.) MANLIUS: _Victoria, Diocletianus Caesar!_ (_Sotilaat_ pysähtyvät, hämmästyvät ja polvistuvat äänettöminä kuolleen ruumiin nähdessään. _Glyceria_ ilmestyy kumman harjalle, kultainen risti kädessään. Kuvaelma: Carinuksen ruumis vasemmalla, _Manlius_ sen vieressä kultaisine kotkineen. _Sotajoukko_ oikealla ja taustassa polvistuneena. Täysi päivänpaiste valahtaa kumman yli.) GLYCERIA: Idästä päivä koittaa. Vuoret, maat jo valkenevat. Kultasäteet käy yl' erämaiden. Patsas Memnonin helisee sinertävän ilman halki kuin kantelo. -- Kas, tähti mereen lankee! Se oli Rooman valtakunta. MANLIUS (itsekseen): Mitä hän haastaa? GLYCERIA: Vait! Se kannel-soitto kasvaa, symbaalit yhtyy huiluin huminahan ja laulu ilman täyttää. Huuto käy: kuningas saapuvi! MANLIUS: Hän tietä viittaa Diocletianuksen. GLYCERIA: Miks laulu lakkaa? Miks päivä pimenee? Miks hiljaisuus ylitse virtain leviää kuin yö? -- Haa, loimo punainen! Yöss' soditahan! Hevoset korskuu, miekat kalskaa. -- Ah, kuningas kuolevi! -- (Vaikenee valittaen. _Manlius_ on peittänyt kasvonsa vaipallaan.) Ei, hän ei kuole, hän nousee haudastaan, hän ratsastavi valkeella orhillansa. Tähdet kirpoo sen kavioista, kussa jalka astuu, maailmat uudet syntyvät. Yö väistyy. Se erämaiden aamu on -- (Polvistuu kuin rukoukseen.) On poissa pimeys ja epätoivo, rinnan tuskat tuhannet; haihtuu sydän-syiden haamut ja veritahrat pestään. Puhtahana maa seisoo suuren elojuhlan tullen. Viikate välkähtää ja kuollut on inehmon heimo. Alas astuvat jumalat, valtikkansa murtavat ja unta uinumahan käyvät syvää. Pian erämaassa patsas Memnonin vain yksin aamunkoittehessa helää. Esirippu. TUOMAS PIISPA 4-näytöksinen legenda (Naamioita V. 1909) LUKIJALLE. Hyvin tietäen, että kirjan sisällys ei parane sen esipuheista, en kuitenkaan malta lähettää julkisuuteen tätä viidettä sarjaa NAAMIOITA lausumatta niiden ja samalla koko draamallisen tuotantoni johdosta paria sanaa. Näytelmäni eivät ilmesty siinä järjestyksessä, missä niiden oikeastaan pitäisi ilmestyä, mutta kyllä erään jo aikoja sitten hahmotellun suunnitelman mukaan, joka niiden kautta vähitellen ja askel askeleelta toteutumistaan lähestyy. En nimittäin kirjoita näytelmiä vain näytelmien vuoksi, vaan ajan niiden avulla takaa eräitä taiteellisia tarkoitusperiä, joista kenties on liian varhaista puhua vielä, mutta joiden mielestäni pitäisi jo sieltä täältä tähänkin saakka ilmestyneistä draamallisista kokeistani tarkkaavan lukijan silmään vilahdella. Tarkoitan: aina suurempaa ja suurempaa tyylittelyä, tarkoitan aina äärimmäisempää taidekeinojen yksinkertaistuttamista, teatterin tekemistä jälleen korvalle kauniiksi ja silmälle koristeelliseksi, näyttämön muodostamista jälleen _runouden_ eikä vain porvarillisen maun ja kirjallisen käsityön kotisijaksi. Nämäkin tarkoitusperät muuttuvat kuitenkin vain yhtä moneksi taidekeinoksi, jos tulee kysymys erään yhä korkeamman päämäärän saavuttamisesta, josta epäilemättä on vieläkin ennenaikaisempi puhua kuin edellisistä, mutta jota tässä yhteydessä tahtoisin vain lyhyesti _pyhäksi draamaksi_ nimittää. Samalla kuin väitän koko nykyaikaisen draaman kehityksen siihen kärjistyvän, tietysti vain vakavimmissa eduslajissaan, väitän että meillä suomalaisilla ei ole olemassa vielä mitään omintakeista draamallista muotoa, mutta että pyrkimykset sen etsinnässä sattuvat merkillisesti yhteen niiden taiteellisten virtausten kanssa, joilla muualla maailmassa koetetaan korjata teatterin nykyistä eittämätöntä rappiotilaa. Toivoen pian saavani tilaisuuden esittää mielipiteeni näistä asioista laajemminkin, tahdon vielä edellisen lisäksi huomauttaa, että vain näiden pyrkimysten ja näiden tarkoitusperien valossa monet ne seikat myöskin muissa draamallisissa teoksissani, joita lukija -- ynnä julkinen arvostelu -- nyt hämmästelee, voivat saada luonnollisen selityksensä. Samoin että 4-näytöksinen legenda TUOMAS PIISPA on tarkoitettu muodostamaan keskimmäisen osan trilogiasta LALLI -- MAUNU TAVAST ja vaatii tämän kokonaisuuden tuntemista saadakseen oikeat puitteensa lukijan mielikuvituksessa. Julkisen arvostelun nimellä en yllä suinkaan ole tahtonut kunnioittaa kaikkia niitä kritiikin eunukkeja, joita suomalainen -- ja eritoten juuri "tosisuomalainen" -- sanomalehdistö katsoo isänmaalliseksi velvollisuudekseen joka joulu ja kevät julkisuuteen lähettää. Yhtä nimettöminä kuin kyvyttöminä, yhtä vailla mitään personallista taidekäsitystä kuin kirjallista edesvastuuntunnetta, merkitsevät he meikäläisessä kirjallisessa elämässä niin yksinomaan kielteistä ilmiötä, että on vaikea sen suhteen sovittaa edes _Faustin_ suuren suvaitsevaisuuden päästötodistusta: "Täytyy olla olemassa sellaisiakin lurjuksia!" Helsingissä 6.9.1909. EINO LEINO. HENKILÖT: TUOMAS, Suomen piispa. LYYLI TAVAST, Hämeen päällikön tytär. PIETARI KAIKKIVALTA, kastettu pakana. BALDUIN, paavin legaatti. RAIMUND, temppeliherra. KAKSI HUOVIA. Aika: v. 1240 j.Kr. Paikka: Räntämäen kirkon sakaristo. Näyttämö: ovi perältä kirkkoon, vasemmalta taka-alalta suoraan ulos. Ikkuna oikealla, sen edessä pöytä ja pari tuolia. Kaappi. Vasemmalla etualalla Neitsyt Maarian kuva puisessa komerossaan. Koko sisustus karu, köyhä ja puutteellinen. ENSIMMÄINEN NÄYTÖS. Katoolista kuorolaulua esiripun alhaalla ollessa. Sen noustua ja laulun lakattua: piispa _Tuomas_ keskinäyttämöllä, _Balduin_ oikealla pöydän ääressä ja ritari _Raimund_ vasemmalla etualalla. Perällä huomaamattomana _Pietari Kaikkivalta_. BALDUIN: Jumalan ja hänen sijaisensa maan päällä Pyhän isämme Gregorius IX:n nimessä toivotan minä teidät tervetulleeksi takaisin hiippakuntaanne, piispa Tuomas. TUOMAS: Minä kiitän. BALDUIN: Rautapaidassa samositte te pakanallisia karjalaisia kastamaan ja kukistamaan heidän liittolaistaan, harhaoppista Novgorodia, pakanakansojakin pahempaa. Rautapaidassa palajatte te jälleen retkeltänne, ja kuten toivon, ristin sankarina ja voittajana. TUOMAS: Tulen voitettuna. (Sanaton hämmästys.) BALDUIN: Ette ole ehkä kaikkia mahdollisia etuja Neitsyt Maarian ja pyhän katoolisen kirkon kunniaksi saavuttanut? -- Tähtäätte ehkä liian korkealle, piispa Tuomas? Tyytykää vähempään! TUOMAS (katkerasti): Minä! -- (Päänsä kohottaen.) Mitä minusta Roomassa tiedetään? BALDUIN: Tunnetaan teidän jalo intonne ja sammuttamaton palonne ainoan autuaaksitekevän kirkon palveluksessa. Mutta ihmisvoimalla on rajansa, samoin myös ihmistekojen maallisella menestyksellä. Siksi sanon teille vielä kerran, piispa Tuomas: te vaaditte kenties liikoja itseltänne! TUOMAS (kumealla äänellä): Ja vaikka minä tyytyisin niin vähään kuin minulla enää lie elonpäiviä elettäviä ja vaikka minä asettaisin omat rajani niin ahtaalle kuin rakentaja on tämän Räntämäen kirkon seinät kohottanut, kuuluisi kuitenkin nyt minun lyhyt ja yksinkertainen tunnustukseni: palajan perinpohjin voitettuna. BALDUIN: Kuinka? -- Eihän se voi olla mahdollista? TUOMAS: Kaikki meidän aikeemme ja toivomuksemme tämän retken suhteen ovat tyhjiin rauenneet. Karjala on yhä kastamatta. Novgorod nousee meidän takanamme entistä voimakkaampana. BALDUIN: Jumalan äiti, ole meille armollinen! -- (Tekee ristinmerkin. Synkkä vaitiolo.) Mutta minä en ymmärrä ... minä en voi ymmärtää, mikä on voinut olla syynä näin suureen ja sydäntäkouristavaan onnettomuuteen? Eikö sotajoukko ole pitänyt, mitä se lupasi? Myrskykö merellä rikkoi haahtenne vai onko joku uusi ja tuntematon kuumetauti herpaissut niin monen väkevän ritarin käsivarret? TUOMAS: Sotajoukko, joka kerallani samosi, oli loistavin ja urhoollisin, mikä milloinkaan on pohjoismaissa käynyt Herran pyhää viiriä pystyttämään. Sää on myös myötäinen merellä ollut eikä kukaan ole tautivuoteella vaivojaan vaikertanut. Kaikki ovat he kaatuneet vihollisen miekanterään. BALDUIN: Kaikki, sanoitte? TUOMAS: Vain vähäpätöiset tähteet tuosta kerran niin kimmeltävästä armeijasta ovat kerallani Turkuun saapuneet. BALDUIN' (kohottaen kätensä): Herra, Herra! Kovasti sinä koettelet seurakuntaasi. TUOMAS: Hänen kätensä lepää raskaana meidän päämme päällä. (Vaitiolo.) Kaksi laivallista ylhäisinten ritarien ruumiita olemme me edellämme Ruotsiin lähettäneet. BALDUIN: Ja muut? TUOMAS: Muut makaavat Nevajoen rannalla, suuressa yhteisessä haudassa, mistä he kerran kilpi kirkkaana ja omatunto puhtaana tulevat nousemaan Herran tuomiolle. RAIMUND: Nevajoen rannalla? Siellä kohtasitte te siis vihollisen? TUOMAS: Siellä kohtasi meidät ruhtinas Aleksander Jaroslavinpoika ja tuli sankariksi. -- Mutta kuka pelastaa nyt Suomen kirkon ja sen turvattoman kristillisen seurakunnan? (Vaitiolo.) BALDUIN (juhlallisesti): Veljemme Tuomas, Suomen piispa, on sen tekevä. TUOMAS: Herra legaatti... BALDUIN: Luonnollisesti oli se suuri onnettomuus, suurin, mikä tällä hetkellä voi kohdata ristin hentoa viljelystä alla pohjantähden. Murheen ja syvän surun sanoma on se oleva myös Pyhälle isälle Roomassa, joka tähän retkeen on niin monta suloista toivetta kiinnittänyt. Mutta minä luulen tuntevani hänen jalon mielenlaatunsa... TUOMAS: Nyt jos koskaan on se oleva ukkonen ja musertava salama minulle. BALDUIN (lämpimästi): Se on oleva sama kuin hänen uskollisen palvelijana piispa Tuomaan: se kasvaa onnettomuuksista, se seisoo järkkymättä kovimmassakin koettelemuksessa. TUOMAS: Kiitän teitä ystävällisistä sanoistanne, herra legaatti. Mutta minä pyydän: älkää enää liikoja minun tarmoltani ja työkyvyltäni Suomen kirkon palveluksessa odottako. Sillä täältä, syvältä minun sydämestäni, soi ääni, joka sanoo, että minun paras voimani ja miehuuteni on mennyt tyhjiin tämän retken keralla. (Painaa päänsä alas. Lyhyt vaitiolo.) BALDUIN: Ymmärrän tuskanne, veli Tuomas. Mutta tiedän teidät myös mieheksi, joka on tottunut kohtalon kovia iskuja torjumaan. TUOMAS: Taistelemaan tulen minä pyhän katoolisen kirkon puolesta tässä maassa viimeiseen hengenvetooni saakka, sen lupaan ja luulen voivani luvata teille, herra legaatti... BALDUIN: Sen tiesinkin. Nyt puhuu se piispa Tuomas, joka Roomassa tunnetaan. TUOMAS: ... Mutta minun taisteloni ei ole oleva enää samaa kuin ennen. Sillä minä taistelen tästä lähtien _toivottomana_. RAIMUND (vilkkaasti): Tekin, piispa Tuomas? Tekin tunnette tuon tunteen? TUOMAS: Minä? -- (Päänsä kohottaen.) Ja kuka muu sitten? RAIMUND: Anteeksi, minä unohdin itseni, _dominus episcopus_... (Kumartaa. Vaitiolo.) BALDUIN: Ja nyt, palataksemme jälleen arkiaskareihin: haluatteko nyt levähtää päivän kaksi matkan vaivoistanne, veli Tuomas, vai mieluummin heti ryhtyä virkatehtäviänne toimittamaan? TUOMAS: Onko minulla valta valita, herra legaatti? BALDUIN: Luonnollisesti. Tarkoitukseni oli ainoastaan huomauttaa, että edellisessä tapauksessa minun vähäpätöinen kykyni kenties voisi olla käytettävissä... TUOMAS: Ellen ole epäkohtelias, ryhdyn mieluummin heti virkaani toimittamaan. BALDUIN (keveästi kumartaen): Myöskin minulle on se oleva mieluisempaa. -- Nyt voin siis katsoa toimeni täällä päättyneeksi. TUOMAS: Te aiotte lähteä, herra legaatti? BALDUIN: Jo ennen iltaa, jos suinkin mahdollista. TUOMAS: Ja minne, jos minulla on lupa kysyä? BALDUIN: Ensin Turkuun, sitten Tukholmaan. -- Olen täällä jo viikon viipynyt, oikeastaan vain veljeni palaamista odotellen. (_Tuomas_ on edellisen aikana riisunut rautapaitansa _Pietari Kaikkivallan_ avulla, joka yhtä äänettömänä vetäytyy jälleen ovensuuhun. Astuu nyt pöydän ääreen, josta _Balduin_ on väistynyt pari askelta vasemmalle.) TUOMAS: Näen tässä pöydällä kasan pergamentteja. Uskallanko vaivata teitä, herra legaatti, minulle lyhyesti kertomaan, mitä täällä on tärkeintä minun poissa-ollessani tapahtunut? BALDUIN: Ei mitään iloista ainakaan. -- (Ojentaa hänelle pöydältä erään pergamentin.) Tässä esim. on vastaus Lybeckin kauppiailta. TUOMAS: Ja se kuuluu? (Silmäilee nopeasti kirjettä.) BALDUIN: Kaikista meidän ynnä Pyhän isämme varoituksista ja uhkauksista huolimatta he eivät lupaa luopua kerettiläisistä kauppaliitoistaan Novgorodin, Smolenskin, Polotzkin ja Vitebskin ruhtinaiden kanssa, kaikki Jumalan ja kalliin kirkkomme vihollisia. TUOMAS: Ne kamasakat! (Heittää kirjeen kädestään.) BALDUIN: Niin. Vaikka kristityitä nimeltään, he ovat sielultaan ja sydämeltään verrattavat Judas Iskariotiin, joka petti Herramme Mestarimme kolmestakymmenestä hopeapenningistä. -- (Ojentaa hänelle tukun muita kirjeitä.) Samaa kirjoittavat, kuten näette, myös Gottlannin, Visbyn ja Riigan raatiherrat. TUOMAS (rutistaen kirjeet kädessään): He olisivat kaikki polttorovion ansainneet. Eikä Ruotsin hallitukselta mitään kirjettä? BALDUIN: Ei. TUOMAS: Kuningas on voimaton ja Folkungajaarleilla nyt muuta tekemistä. Sieltä ei meillä ainakaan tätä nykyä näytä olevan mitään apua odotettavissa. BALDUIN: Ei, yhtä vähän kuin pitkään aikaan Norjastakaan, jos heidän jalot ritarinsa, kuten sanotte, ovat Nevajoelta takaisin kotimaahansa ruumiina palanneet. TUOMAS (harvakseen): Näyttää siis siltä kuin olisimme me jätetyt kokonaan oman onnemme nojaan, herra legaatti. BALDUIN: Toistaiseksi näyttää asianlaita todellakin olevan niin. (Synkkä vaitiolo.) TUOMAS: Ja ristiretki Hämeenmaahan? Mitä siitä kuuluu? BALDUIN: Siitä voi ritari Raimund antaa teille parhaiten kertomuksen. -- Mutta nyt täytyy minun todellakin rientää piispankartanoon. Me tietysti syömme yhdessä illallista? TUOMAS: Se on oleva suuri kunnia minulle, herra legaatti. -- ' (Saattaa ovelle hänet ja palajaa takaisin paikalleen pöydän ääressä. Viittaa ritari Raimundin lähestymään.) Milloin palasitte te matkaltanne pakanallisten hämäläisten maahan? RAIMUND: Vasta pari päivää sitten, teidän korkea-arvoisuutenne. TUOMAS: Ja teidän retkenne menestys, jalo ritari? RAIMUND: Sama kuin teidänkin: palajan tyhjin toimin, vain muutamat harvat panttivangit ainoana sotasaaliinani. TUOMAS: Siis kaikki kadotettu? RAIMUND: Kaikki sen maan äärillä. -- Oikean uskon siemen Hämeen heimojen seassa on tuhottu juurineen. Oh, mitä kauhun sanomia me saimmekaan kuulla matkallamme! TUOMAS: Kertokaa! RAIMUND: Kastetut lapset ovat surmatut kaikkialla. Täyskasvaneilta, jotka samoin jo olivat tulleet kasteen siunauksesta osallisiksi, he ovat kiskoneet sisukset ruumiista ja uhranneet heidät pakanallisille epäjumalilleen... TUOMAS (peittäen silmänsä): Jatkakaa! RAIMUND: Kristityiltä papeilta, jotka ovat heidän valtaansa joutuneet, he ovat puhkaisseet silmät päästä, toiset on piesty kuoliaaksi tahi pakotettu heidät juoksemaan ympäri uhrikarsikkojen, siksi kuin he ovat hengettöminä maahan langenneet... TUOMAS: Jatkakaa! RAIMUND: ... Eräiltä onnettomilta on silvottu kädet ja jalat, toiset on kääritty olkiin ja heitetty polttoroviolle. TUOMAS (vavahtavalla äänellä): Eikö näin suunnaton ja näin petomainen julmuus ollut omiaan johtamaanne sotajoukkoa ylenluonnollisiin sankaritöihin kiihoittamaan? RAIMUND: Oli. Missä vain vihollinen nähtiin, lyötiin hänet heti pakosalle. Mutta... (Vaikenee epäröiden.) TUOMAS: Mutta? RAIMUND: ... oli olemassa jotakin muuta, joka ehkäisi menestyksemme ... jotakin oikeastaan niin naurettavaa ja vähäpätöistä, etten tiedä, tokko ollenkaan vaivata teidän korkea-arvoisuuttanne sitä kertomalla. TUOMAS: Kertokaa! (Vaitiolo.) RAIMUND: Kaikkialla muualla, missä olen miekkani Pyhän neitseen ja ainoan autuaaksitekevän kirkon puolesta paljastanut, Liivinmaalla, samoin kuin hurjien saraseenien kesken, Syriassa, samoin kuin Provencen laaksoissa ja Sierra Morenan vuoristoissa, kaikkialla muualla, sanon, on rintani täyttynyt riemusta ja sanomattomasta autuudesta. Täällä sitävastoin... TUOMAS: Täällä? RAIMUND: ... olen ollut huomaavinani koko sotajoukossa ... ja osaksi itsessänikin ... jotakin omituista ... jotakin salaperäistä ja selittämätöntä... RAIMUND: ... ikäänkuin alakuloisuutta tahi oikeammin, yksitoikkoista toivottomuutta, vaikka edustamamme pyhän asian epäilemättä olisi pitänyt jokaista iloiseen uljuuteen ja valoisaan voitonvarmuuteen kehoittaa. TUOMAS: Epäilemättä olisi tullut niin tapahtua, ritari Raimund. RAIMUND: Kukin on uskollisesti täyttänyt velvollisuutensa. Kukaan ei ole säikkynyt henkeään taikka kieltäytynyt kestämästä matkan rasituksia, jotka tällä kertaa todellakin ovat olleet yli-inhimilliset... TUOMAS: Sitä merkillisempää mielestäni on, ettei näin moitteetonta velvollisuuksien täyttämistä ole seurannut sen tavallinen palkinto: sisällinen ilo ja hilpeä, raikas itsetunto. RAIMUND (painokkaasti): Niin, teidän korkea-arvoisuutenne: se _on_ sitä merkillisempää. (Lyhyt vaitiolo.) TUOMAS: No niin, syynä siihen on kenties ollut itse maan luonto ja nämä kylmät, syksyiset sateet, jotka jo ovat viikkokausia kestäneet. Seisoohan sumu nytkin ulkona kuin seinä ikään! Varmaan on moinen ilmanala omiaan urhoollisimmankin sotajoukon mieltä masentamaan. RAIMUND: Olette siinä aivan oikeassa, teidän korkea-arvoisuutenne. Nämä maata laahovat pilvet, tämä puidenlatvoja hipova taivaankansi painaa alas myös ihmis-ajatuksen, estäen sen vapaana ja rohkeana luojansa autuaita asuinsijoja lähestymästä. TUOMAS (välttelevästi): Siihen lisäksi näkymätön vihollinen, joka sumun seasta, korpikuusten alta ja läpipääsemättömistä ryteiköistä myrkytettyjä sulkanuoliaan singahuttelee. Minä ymmärrän: se saattaa tehdä itse urhoollisen temppeliherrankin sydämen alakuloiseksi. RAIMUND: Kuitenkin luulen minä, että pahan syyt ovat tällä kertaa syvemmällä. TUOMAS: Syvemmällä? RAIMUND: Tarkoitan: harmaa taivas ja matala luonnonmuoto ovat olleet vain sen sydämen-tyhjyyden ja sisällisen haluttomuuden ulkonaisia vertauskuvia, joka tällä retkellä alusta alkaen on jokaisen ristinsoturin rintaa ahdistanut. Sanoinko haluttomuuden? Epäilyksen ja epätoivon henki on kuvastunut heidän kasvoillaan. TUOMAS: Epäilyksen? Epätoivon? -- Niin, suokaa anteeksi, ritari Raimund, mutta minä en ymmärrä, kuinka voi epäillä, kuinka _voi_ joutua. epätoivoon se, jonka kilpeen taivas itse on näkymättömän lupauksensa kirjoittanut. RAIMUND: Luulin kuitenkin, että juuri te ymmärtäisitte sen, piispa Tuomas. TUOMAS (katsoo häneen): Tarkoitatteko _niin_, ritari Raimund? -- Nyt pyydän minä teitä ajatuksenne minulle aivan vapaasti ja peittelemättä ilmaisemaan. RAIMUND: Sen lupaan, teidän korkea-arvoisuutenne. TUOMAS: Siis: te olette tuon asianlaidan yhteydessä, minkä mainitsitte, tullut retkellänne myös minua ajatelleeksi? RAIMUND: Sitä en ole sanonut, teidän korkea-arvoisuutenne. TUOMAS: Ette, mutta minä arvaan sen sanomattannekin. Te olette kuullut kuiskittavan ... siellä täällä ... leiritulien ääressä ja Hämeen hyllyviä soita ratsastaessanne ... jotakin, jota te ette mielellänne tahdo minulle ilmoittaa. RAIMUND: _Dominus episcopus_: mitä se olisi? TUOMAS: Kas niin, kertokaa se vaan minulle! -- Te olette tuon sydämen-tyhjyyden ja sisällisen haluttomuuden yhteydessä, kuten te sitä nimitätte, kenties kerran kaksi kuullut piispa Tuomaan nimeä mainittavan. RAIMUND: Saattaa niin olla, teidän korkea-arvoisuutenne. TUOMAS: No niin? RAIMUND (hetken mietittyään): Kerran ... pitkän, lokakuisen päivämarssin päätettyämme ... kuulin levätessäni märällä maalla vaippaani käärittynä ja tuijotellessani torkkuvin silmin riutuvaan nuotiotuleen, jonka yli raskaat sadepisarat silloin tällöin syvästi huokaavan hongan oksilta ropisivat ... silloin kuulin uneni lävitse sanat: _piispa Tuomaan ilma_. TUOMAS: Ah! -- (Painaa kädellä sydäntään. Kuin itsekseen.) He olivat oikeassa, he ovat oikeassa: piispa Tuomaan ilma ympäröi täällä joka taholla meitä. RAIMUND: Se oli nyt tietysti vain tuollainen tyhjä sanantapa. TUOMAS (purskahtaen): Epäilemättä se oli sanantapa, tuollainen, joita tuhma kansa keksii tuhansia! Mutta kysykää heiltä, niitä se merkitsee, tiedustakaa kuormarengeiltä talleissa, vaatikaa vastausta ratsupalvelijalta metsäpolulla, ja he hymähtävät teille vain omituisesti ja mutisevat: piispa Tuomaalla ei ole onni mukanaan, piispa Tuomas on syntynyt turmion tähden alla... RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne... TUOMAS: Oliko teillä jotakin lisättävää matkakertomukseenne? (Nousee.) RAIMUND: Ainoastaan eräs vähäpätöinen seikka, teidän korkea-arvoisuutenne: sotavankien joukossa on yksi, jonka teidän luvallanne pyydän pidättää itselleni. TUOMAS: Se olkoon kernaasti sallittu teille, ritari Raimund. -- (Silmäilee pergamenttia, muistaa äkkiä jotakin.) Onko hän kastettu? RAIMUND (hämillään): Ei, ei vielä. TUOMAS: Kuinka? Luulin teillä kuitenkin olleen kyllin pappeja seurassanne. RAIMUND: Hän ... ei ole ... tahtonut. TUOMAS: Siinä tapauksessa olisi ollut teidän asianne, jalo ritari, hänet siihen isällisellä lempeydellä pakottaa. -- Onko hän mies vai nainen? RAIMUND: Hän on Hämeen päällikön tytär. TUOMAS: Nuori? RAIMUND: Sangen nuori. TUOMAS: Kaunis? RAIMUND (päänsä kohottaen): Teidän korkea-arvoisuutenne: minä en ole luonut silmääni häneen häntä himoitakseni. TUOMAS: Mutta kuitenkin: nuori, kastamaton nainen, jonka te, herra ritari, haluatte pidättää itsellenne! Mitä tulee minun siitä ajatella? RAIMUND: Pelkkää hyvää, teidän korkea-arvoisuutenne. Olen luvannut hänelle ainoastaan ritarillisen suojelukseni. TUOMAS (rypistää otsansa): Ritarillisen suojeluksenne? -- Mitä se merkitsee? RAIMUND: Se merkitsee, että kukaan ei ole hänen päästään hiuskarvaa koukistava, niin kauan kuin tämä käsi tätä kalpaa pitelee. TUOMAS: Se oli kevytmielinen lupaus, herra ritari. Peruuttakaa se! RAIMUND: Minä en voi. TUOMAS: Te ette voi? RAIMUND: En. Olen vannonut sen. TUOMAS: Hyvä. Siispä päästän minä teidät valastanne. RAIMUND (haaveellisesti): Kukaan ei voi päästää minua tästä valastani, sillä se on vannottu tämän pyhän ristin kautta, joka sisältää palasen Herramme Vapahtajamme omasta ristinpuusta. (Ottaa pyhän esineen poveltaan ja suutelee sitä syvimmällä hartaudella. -- Myöskin _Tuomas_ tekee kunnioittavasti ristinmerkin. Vaitiolo.) TUOMAS: Todellakin, te olette onnellinen, ritari Raimund, omatessanne aarteen, jota itse kardinaalit voisivat teiltä kadehtia. RAIMUND: Niin, teidän korkea-arvoisuutenne. Olen itse tuonut sen tullessani Jerusalemista. (Kätkee ristin jälleen povelleen.) TUOMAS: Mutta palataksemme äskeiseen, ritari Raimund: te tulette hovista, jonka tavat ovat outoja meidän etäisen maamme asukkaille... RAIMUND: Kuinka niin? TUOMAS: Tarkoitan: teidän keisarinne Fredrik II:nen Hohenstauf on seurustellut liian kauan muhamettilaisten sulttaanien ja sanotaan myös: sulttaanitarten parissa -- kelvatakseen täällä teidän kristilliseksi esikuvaksenne. Hävetkäähän toki, herra ritari! RAIMUND (kiivaasti): Minun keisarini Fredrik II:nen Hohenstauf on jaloin ja sivistynein ruhtinas, mikä koskaan on nauttinut kaikkien uskollisten alammaistensa kunnioitusta kautta kristikunnan. Hän kelpaa kaikkialla ja minkä kansan keskuudessa tahansa jokaisen kunnon ritarin kristilliseksi esikuvaksi. TUOMAS: Hän, joka par'aikaa käy kiivasta ja jumalatonta sotaansa Lombardian vapaiden kaupunkien kukistamiseksi? -- (Painokkaasti.) Te ette ehkä muista, ritari Raimund, että teidän keisarinne Fredrik II:nen Hohenstauf jälleen on julistettu kirkon ankarimpaan kiroukseen. (Vaitiolo. Ritarin pää painuu alas.) RAIMUND: Siis hän ei ole minun keisarini, yhtä vähän kuin kenenkään, joka kristityn ritarin nimeä kantaa ja ansaitsee. Mutta tosi on, että mikäli olen tullut häntä tuntemaan, en ole voinut kieltää häneltä vilpittömintä mieskohtaista kunnioitustani. TUOMAS: Pimeys pukeutuu aina valkeuden enkelin vaatteisiin. -- Minä tiedän, että teidän keisarinne on nerokas, oppinut ja sivistynyt mies, säteilevä juuri sitä valkeutta, joka on luotu heikkoja ihmis-sydämiä huikaisemaan. Mutta mitä se auttaa häntä, jos hän nousee vastaan kirkon valoa, joka on Jumalasta? Eikö hänen kirkkautensa ole silloin himmenevä kuin kalpea kuudan taivaan auringon koittaessa? RAIMUND: Aivan varmaan, teidän korkea-arvoisuutenne. Siksi onkin hänen taistelonsa turha ja hän itse tuomittu menemään perikatoon. TUOMAS: Se oli kirkon kuuliaisen lapsen sana, ritari Raimund. -- (Vakavasti ja isällisesti.) Niin, minä olen tahtonut vain ohimennen muistuttaa teitä tästä, jalo ritari, sillä taistelo, jota nykyään hengellisen ja maallisen miekan välillä taistellaan, ei suinkaan supistu yksinomaan Lombardiaan ja Italiaan. Sitä käydään kautta maailman. -- Sitä käydään myös tällä hetkellä tässä Räntämäen kirkon sakaristossa, mikäli te, herra ritari, meidät siihen pakotatte. RAIMUND: Olen kokonaan ansainnut isälliset nuhteenne, _dominus episcopus_. (Kumartaa.) TUOMAS: Lähettäkää tuo nainen minun puheilleni. Kastettuamme hänet saamme lähemmin jutella hänen kohtalostaan. (Viittaa jäähyväisiksi. _Raimund_ pois vasemmalle. _Tuomas_ istuu, ottaa käteensä pergamentin ja laskee sen jälleen pöydälle. Vilkaisee hätäisesti ympärilleen, nousee, rientää kaapin luo vasemmalle, avaa sen ja ottaa esille erään toisen pergamentin. Tutkii sitä tuokion vapisevissa käsissään, hänen kasvojensa ilme synkkenee, suuri tuska valtaa hänet. Pudottaa pergamentin maahan ja vaipuu Neitsyt Maarian kuvan eteen huoahtaen epätoivoisesti: "Pyhä Neitsyt!") Esirippu. TOINEN NÄYTÖS. _Tuomas_ rukoilee. _Kaikkivalta_ etenee hitaasti taustan pimennosta ja ottaa ylös pudonneen pergamentin jääden keskinäyttämölle. _Tuomas_ nousee, kääntyy ja äkkää edessään Kaikkivallan. TUOMAS (säpsähtäen): Kuinka? Kuka olet? KAIKKIVALTA: Isä: ettekö enää tunne minua? TUOMAS: Mitä tahdot? Oletko ollut jo kauan täällä? KAIKKIVALTA: Tahdoin ainoastaan ojentaa teille _tämän_. (Tarjoo hänelle kääryä kädessään.) TUOMAS (torjuen): Pois! KAIKKIVALTA: Niin. Te pudotitte sen. TUOMAS: Pane ... se ... pöydälle siis! KAIKKIVALTA: Kuten tahdotte, isä. (Tottelee nöyrästi, palajaa jälleen paikalleen. Tuomas tuijottaa kivettyneenä häneen.) TUOMAS: Tunnetko ... tuon kirjeen ... sisällyksen? KAIKKIVALTA: Minun ei ole pistänyt päähäni lukea sitä. TUOMAS: Sinä ... et tiedä myöskään ... kuka sen kirjoittaja on? KAIKKIVALTA (tyynesti): Näin, että se on paavi Gregorius IX:n paimenkirje, teille osotettu. TUOMAS: Hiljaa! -- (Kuiskaten.) Seinillä on korvat. Hänen hengellinen ylhäisyytensä voi saada vihiä siitä. -- (Tulee hänen eteensä.) Tähän kirjeesen on suuri salaisuus kätkettynä... KAIKKIVALTA: Teidän korkea-arvoisuutenne... TUOMAS: Kirkon salaisuus! Erään korkean henkilön elämä ja kuolema riippuu siitä. -- (Varoittavalla kädenliikkeellä.) Siksi: ei sanaakaan. KAIKKIVALTA: Teidän korkea-arvoisuutenne: ei sanaakaan. TUOMAS: Hyvä. -- (Lempeämmin.) Olethan sinä Pietari, minun oma opetuslapseni. KAIKKIVALTA: Kallis kasvattajani! TUOMAS: Milloin palasit Virosta? KAIKKIVALTA: Seurasin sieltä hänen hengellistä ylhäisyyttään legaatti Balduinia. TUOMAS: Tosiaan! -- Ja sinä kaipasit jälleen minun luokseni? Ja nyt tahdot sinä jälleen olla minun rakas opetuslapseni? KAIKKIVALTA: Isä! -- Te sanoitte ennen minua hyväksi omaksitunnoksenne. TUOMAS: Todellakin? Sanoinko minä niin? -- Sitten mahdoin minä myös niin tarkoittaa. Mutta sinä olet ollut kauan poissa minulta. KAIKKIVALTA: Isä: minä olen kovin kaivannut teitä. TUOMAS: ... Liian kauan. Myöskin minulla on ollut usein ikävä sinua. KAIKKIVALTA (hiljaa): Isä: miksi minun täytyi pois? TUOMAS: Se oli Jumalan tahto. Sinun hetkesi oli lähestynyt. KAIKKIVALTA: Mikä hetki? TUOMAS: Sinun _suuri_ hetkesi. -- (Juhlallisesti.) Oli tullut aika sinun mennä kaikkeen maailmaan ja saarnata sitä sanaa, jonka minun luonani oppinut olit ja niin palavalla sydämenhartaudella omaksunut. KAIKKIVALTA: Ja minä menin... TUOMAS: Sinä menit Herrasi Jumalasi tahtoa täyttämään. Minä luulen, että viisaat miehet nimittävät _elämäntyöksi_ sitä. KAIKKIVALTA (rukoilevasti): Ja nyt minä olen tehnyt sen työn, eikö totta? Ja nyt minä saan jäädä ijäksi teidän kattonne alle? TUOMAS: Tahtoisitko ... sinä ... niin? KAIKKIVALTA: Kyllä, isä. Minun oli niin hyvä olla täällä. TUOMAS: Oliko? KAIKKIVALTA: _Te_ olitte niin hyvä minulle. TUOMAS (liikutettuna): Siis on maan aution avaruudessa joku, joka sanoo hyväksi minuakin. -- (Laskee kätensä kuin suojaten hänen päänsä päälle.) Kuinka vanha olet? KAIKKIVALTA: Isä: minä olen lakannut laskemasta vuosia siitä saakka kuin minä löysin armon Jesuksessa Kristuksessa. TUOMAS: Ja sinun uskosi tekee onnelliseksi sinut? KAIKKIVALTA (säteilevin silmin): Kyllä. Kuinka voisin minä olla muuta kuin onnellinen, kun minun päivänlaskuni ovat pitkät ja laupiaat ja minun huomenkoittoni toinen toistansa korkeammat! TUOMAS: Mutta yöt niiden välillä? Eivätkö ne tuota tuskanhikeä sinulle? KAIKKIVALTA: Yöt nukun minä Herran Mestarin suojan alla. TUOMAS (katsoo häneen, hänen kätensä vaipua raskaasti alas): Sinä _olet_ onnellinen. KAIKKIVALTA: Kyllä, isä: minä olen hyvin onnellinen. TUOMAS (tuskallisesti): Ja minä... (Hillitsee itsensä.) Minä olen ... hyvin iloinen siitä. (Tulee mietteissään pöydän ääreen, istuu, ottaa pergamentin käteensä koneellisesti, laskee sen jälleen pois ja painaa pään käsiinsä äkillisessä mielenliikutuksessa. _Kaikkivalta_ hiipii hiljaa hänen luokseen, polvistuu ja suutelee hänen kättään suurimmalla hellyydellä.) KAIKKIVALTA: Isä! TUOMAS: Pietari: olenko minä sinulle jotakin siis? KAIKKIVALTA: Kallein kaikista olette te minulle lähinnä Jumalaa. TUOMAS: Kiitos. -- (Suutelee liikutettuna otsalle häntä.) Sinä et ehkä ymmärrä sitä vielä, Pietari... Mutta kun tulee minun ijälleni ... minä olen _niin yksin. KAIKKIVALTA: Minä tiedän sen, isä. TUOMAS (innokkaasti): Eikö totta, Pietari: _täytyy_ olla ihmisellä joku, jonka suhteen ei ole tarvis olla aina varoillaan ... joku, jolle voi uskoa sydämensä salaisimmat huolet ja ahdistukset!... KAIKKIVALTA: Niin, isä. TUOMAS: ... Joku, joka ei epäile parasta meissä, jonka läheisyydessä voi tuntea itsensä täysin turvalliseksi... KAIKKIVALTA: Täytyy olla, isä. TUOMAS: Tarkoitan: ystävä, joka hyväksyy _kaikki_ meissä eikä vain eräitä meidän puoliamme ... joka tunnustaa meidät ihmisiksi sellaisina kuin olemme ... vikoinemme, puutteinemme, kurjuuksinemme ja kärsimyksinemme. KAIKKIVALTA: ... Ja myöntää, että _me emme voisikaan olla toisellaisia kuin olemme, isä!_ (Katsoo riemuitsevasti ylös häneen.) TUOMAS (Päätään nyykähyttäen): Sinäpä sen sanoit, Pietari. -- Sinä käytät joskus sanoja, jotka kummastuttavat minua varhaisvanhalla kypsyydellään. Ethän sinä kuitenkaan ole vielä kokenut mitään. KAIKKIVALTA: Kyllä, isä. Minulla on määrätön mitta elämänkokemusta takanani. TUOMAS: Sinulla? KAIKKIVALTA: Niin, isä. Mutta minä olen kokenut kaikki vain mielikuvituksessani. TUOMAS: Siinäpä se: sinä _olet_ lapsi etkä sinä ole kokenut mitään. -- Mutta tahdotko sinä olla sellainen ystävä minulle? KAIKKIVALTA: Jos te sen sallitte, isä. TUOMAS: Saatan nimittäin ... pian tulla ... tarvitsemaan sellaista ystävyyttä. (Katsoo kummallisesti häneen. Vaitiolo.) KAIKKIVALTA: Isä! Te ette ole onnellinen. TUOMAS: _Mikä ... on ... onni?_ KAIKKIVALTA: Se on lepo ääretön ja syvä. TUOMAS: Silloin . en minä ... ole ollut ... ikinä onnellinen. KAIKKIVALTA (hiljaa): Ette, sillä te ette lepää muulloin kuin minun seurassani. TUOMAS: Mutta _miksi_ minä en voi levätä koskaan? Voitko sen minulle sanoa, Pietari? KAIKKIVALTA: Siksi että teillä on aina paha omatunto. TUOMAS: Mutta _miksi_ minulla, on paha omatunto? -- Mikä se on tuo jäytävän omantunnon tuska, joka ei salli yön lepoa, ei päivän rauhaa minulle? KAIKKIVALTA: Minä en tiedä. Mutta minä luulen, että sille ei ole olemassa mitään parannusta, sillä se on syntynyt teidän kerallanne. TUOMAS (katsoo kummallisesti häneen): Sanotko _niin_, Pietari? -- Joskus olen minä ajatellut näin: se on minun alempi itseni, joka vaatii jokapäiväistä kuolettamista ja kiduttamista. KAIKKIVALTA: Te voitte olla siinä oikeassa, isä. Mutta ilman sitä ei olisi olemassa myöskään teidän ylempää itseänne. TUOMAS: Niinkö luulet, Pietari? Tiedä siis, että kukaan ei ole kiduttanut itseään enemmän kuin minä. KAIKKIVALTA: Minä tiedän, että kukaan ei ole ollut itselleen ankarampi. TUOMAS: Rautaisin ruoskin olen minä ruumistani kurittanut ja tämän sakariston seinät ovat nähneet sieluntaisteloita, joita kaikki perkeleet helvetistä ovat kauhistuneet. Sillä he ovat nähneet, _mikä minä olen pohjaltani!_ KAIKKIVALTA (hiljaa): Te olette hyvin onneton ihminen, isä. TUOMAS: ... Toisinaan tuntuu minusta kuin minä en olisi ihminen ollenkaan, vaan peto, joka kahleitaan kalistelee ja saattaisi milloin tahansa murtaa ne... Etkö usko, että saattaisin murtaa ne, Pietari? KAIKKIVALTA: Kyllä. Te olette hirveän voimakas, isä. TUOMAS: Eikö totta: ei ole ketään minua voimakkaampaa? -- Mutta ei ole myös mitään minua vaarallisempaa petoa maailmassa. KAIKKIVALTA: _Ihmispeto_ te olette, isä. Mutta juuri sellaisena minä teitä rakastan ja kunnioitan. TUOMAS: Jumala tietää, että minä en ole jättänyt tekemättä mitään, millä itseäni kauniimmaksi ja paremmaksi kasvattaisin. Mutta minä olen syntynyt _rumana... KAIKKIVALTA: Ei, isä... TUOMAS (kiihkeästi): Kyllä. Ei kukaan ole syntynyt niin rumana kuin minä eikä kukaan niin yksinomaan rikollisena. KAIKKIVALTA: Minä tiedän... TUOMAS: Sinä et tiedä, mitä on syntyä _sukurutsaisena_...! KAIKKIVALTA: Isä! TUOMAS: Sinä et tiedä, mitä merkitsee miehelle saada isän ja äidin perintö sellainen kuin minä saanut olen...! (Vaikenee tukahduttaen liikutustaan.) KAIKKIVALTA: Ja sentään te olette elänyt, isä. TUOMAS (harvakseen): Elämä ... ei ole ollut leikkiä minulle. KAIKKIVALTA: Ja kuitenkin te olette kestänyt elämänne. TUOMAS: Olen, sillä minä olen tähän saakka toivonut, että myöskin minulle kerran ennen kuolemaani taivaallinen hyvyys hymyilisi. KAIKKIVALTA: Ja nyt, isä? Ettekö enää toivo sitä? TUOMAS: En. -- (Hiljaa.) Enkä minä kuitenkaan _tahtoisi_ olla sitä toivomatta. KAIKKIVALTA: Varmaan on taivaan laupeus teille vielä monta hyvää ja jumalaista hymyä lahjoittava. TUOMAS (värisevällä äänellä): Minä en ole saanut taivaan laupeudelta tähän päivään saakka lahjaksi mitään muuta kuin murhetta, onnettomuutta, sanomatonta tuskaa ja katkeria kyyneleitä... KAIKKIVALTA: Sitä heleämpi ja korkeampi on teidän onnenne hetki oleva. TUOMAS: Se hetki ei tule minulle milloinkaan. KAIKKIVALTA: Kyllä, isä, silloin kun teidän sielunne kulkee kukkuloilla... Silloin kun te näette entisen elämän allanne kuin sumuisen, myrkyllisen alhon, josta te olette päässyt päivänrinteitä vaeltamaan. TUOMAS (kolkosti) En tiedä... _Sieltä_ olen minä kotoisin. KAIKKIVALTA: Mistä? TUOMAS: Sieltä, missä itku ja hammasten kiristys on. Sillä tiedä, poikani: minä olen alkanut _alhaalta_... KAIKKIVALTA: Ja sentään te olette kohonnut niin korkealle. TUOMAS: Minä _voin_ joskus ... kohota korkealle, mutta ainoastaan ajatuksissani. KAIKKIVALTA: Miten voi ihminen sen muuten tehdä? TUOMAS: Minun vereni vaistot vetävät sinne ... alas ... ymmärrätkö? KAIKKIVALTA: Mutta teidän henkenne pyrkii Herran taivahille. TUOMAS (ristii kätensä): Niin. -- (Jälleen levottomasti.) Siksi täytyy minun aina valvoa, aina rukoilla, kamppaella jokaisesta jalansijasta, jonka olen saavuttanut, etten jälleen syöksyisi syvyyteen... KAIKKIVALTA: Täytyykö teidän aina taistella? TUOMAS: Aina. Ja sentään kiitän minä Herraani Jumalaan siitä, että minä _voin_ taistella ja _tahdon_ taistella, sillä minä olen nähnyt niitä, joilta sekin onni on otettu pois jo syntymässä. KAIKKIVALTA: Keitä ne ovat? TUOMAS (synkästi): Niitä näkee vain siellä ... alhaalla. -- _Jäätyneiksi sieluiksi_ tahtoisin minä niitä nimittää. KAIKKIVALTA: Eivätkö he ... sula ... koskaan? TUOMAS: Eivät. He jäävät sinne, missä ovat, ikuiseen yöhön ja pakkaseen. KAIKKIVALTA (vavahtaen): Minua kauhistaa heidän kohtalonsa. TUOMAS: Heille ei ole olemassa mitään pelastusta. Sillä he eivät tahdo tulla pelastetuiksi. KAIKKIVALTA: Eivätkö he ... ikävöi ... Jumalan aurinkoa? TUOMAS: Eivät. He pitävät valkeutta vihollisenaan ja yötä, sysimustaa yötä, ainoana ystävänään. -- He jäävät sinne. KAIKKIVALTA (herkästi): Katsokaa: on olemassa teitä onnettomampiakin ihmisiä. TUOMAS: On. Mutta he eivät kärsi onnettomuudestaan niinkuin minä. Ja juuri siksi minä joskus kadehdin heitä. KAIKKIVALTA: Onko ... Jumala ... ottanut heiltä ... kyvyn kärsiäkin? TUOMAS (päätään nyykayttäen): Sillä on hän minut heistä erottanut. -- (Vaitiolo.) Se oli tarina niistä, jotka asuvat alhaalla ja jäävät alas iankaikkisesta niin iankaikkiseen. KAIKKIVALTA: Voiko ihminen ... tulla tuomituksi ... jo elinaikanaan? TUOMAS: Minä pelkään niin. -- Minä pelkään, että toiset ovat tuomittuja jo ennen elämäänsä. KAIKKIVALTA: Eikö ... elämä ... sitten ole ... jäinen helvetti heille? TUOMAS: On. Toisille on se palava kiirastuli. KAIKKIVALTA: Eikö totta, isä: te olette syntynyt kiirastuleen? TUOMAS (hitaasta): Minä olen ... luotu ... kärsimään. KAIKKIVALTA: Sen olen minä aina nähnyt teistä. Sillä te kärsitte _aina_. TUOMAS: Aina. -- Enkä minä kuitenkaan voi olla kiittämättä Herraani Jumalaani siitä, että hän teki minut maan tomusta, mutta puhalsi elävän hengen minun sieraimiini! KAIKKIVALTA: Jumalan kuva kärsii teistä. TUOMAS (purskahtaen): Perkeleen kuva kärsii minussa! Hyvä, jos ennen hautaan menoani voisin sanoa tehneeni edes ihmisen itsestäni. KAIKKIVALTA: Kukaan ei synny valmiina tähän maailmaan. TUOMAS: Ei. Mutta minä en myös tiedä ketään, joka olisi syntynyt siihen niin epävalmiina kuin minä. KAIKKIVALTA: Ettekö iloitse siitä? Olettehan itse saanut täten jatkaa Luojan luomistyötä? TUOMAS: Olen. Totisesti olen minä saanut jatkaa siitä, mihin taivaallinen hyvyys oli työnsä lopettanut, mutta minun täytyy sanoa sinulle, poikani: _taivaallinen hyvyys oli jättänyt minut käsistään sangen keskeneräisenä_. (Vaitiolo.) KAIKKIVALTA: Täytyy olla keskeneräisiä ihmisiä, isä. Sillä juuri heidän kauttaan Jumalan kunnia meille julistetaan. TUOMAS: Että te muut ... täydellisiksi ... tulisitte? KAIKKIVALTA: Että me tietäisimme, _mikä on Jumala_. TUOMAS: Kuka tohtii sen sanoa tietävänsä? KAIKKIVALTA: Siksi täytyy olla niitä, jotka taistelevat hänen armonsa esille sydämestään. TUOMAS: Että te muut siinä ... autuaina ... lepäisitte? KAIKKIVALTA (hiljaisesti): Että meidän ei olisi koskaan tarvis tähdätä liian korkealle. (Vaitiolo.) TUOMAS: Mutta _onko_ sitten niin suuri synti tähdätä liian korkealle? Pitääkö. ihmisen aina maassa mataa? Tuleeko ihmisen siis aina lähintä tavoittaa, jos hänen mieli kelvata sinulle, vanhurskas Jumala taivahissa, ja menestyä ajallisissa yrityksissään? KAIKKIVALTA: Minun mielestäni se ei ole synti, isä. TUOMAS: Ei sinun, mutta Jumalan mielestä. Miksi hän muuten minua näin raskaasti rankaisisi? KAIKKIVALTA: Kenties hän juuri siten tahtoo teitä siihen kehoittaa. TUOMAS (väsyneesti): En tiedä. Tiedän vain, että kaikki, mitä yritän, epäonnistuu. (Vaitiolo.) Paraskin pilvilinna, minkä rakennan, sortuu raunioiksi tuon nimettömän, näkymättömän vallan edessä, joka täällä minua joka taholla ympäröi, joka istuu minun kerallani ratsun selkään ja seuraa minun jokaista sanaani ja viittaustani. KAIKKIVALTA: Isä! TUOMAS (tarttuu kiivaasti häneen) -- ... Mikä se on? Pietari, voitko sinä sen sanoa minulle? Miksi minä olen syntymästäni saakka tuomittu kärsimään tuskaa, joka ei heltiä minun rinnastani hetkeksikään? KAIKKIVALTA (kirkkaasti): Siksi että te ette lepäisi milloinkaan, siksi että te alati valvoisitte ja rukoilisitte! TUOMAS: Siksikö että minä en milloinkaan olisi onnellinen? KAIKKIVALTA: Siksi että te kulkisitte kuin myrsky maailmassa, siksi että te ijäti tekisitte ja toimisitte! TUOMAS (tuskallisesti): Minun tekoni ovat rikostöitä. KAIKKIVALTA: Mitä muuta ovat _teot_ koskaan olleetkaan? TUOMAS (katsoo kummallisesti häneen): Sinäpä sen sanoit, Pietari. -- (Nousee.) No niin: minä olen tehnyt rikostöitä. KAIKKIVALTA: Minä tiedän sen, isä. (On samoin noussut.) TUOMAS: Sinä näet pöydällä tuon kirjeen? -- No niin: minä olen väärentänyt sen. KAIKKIVALTA: Niin, isä, TUOMAS: _Paavin paimenkirjeen_. Minä väärensin sen, koska tarvitsin sitä työssäni pyhän katoolisen kirkon palvelukseksi -- (Vaitiolo.) Mene ja ilmianna minut! KAIKKIVALTA (rukoilevasti) Isä! TUOMAS: Hänen hengellinen ylhäisyytensä on vielä täällä. Sinun ei tarvitse sanoa kuin sana... KAIKKIVALTA: Isä! Minä en ole koskaan aikonut ilmiantaa teitä. TUOMAS: Oikeastaan sinun ei ole sitä tarviskaan. Sillä minä olen jo saanut rangaistukseni. Tuo kirje syyttää, tuo kirje tutkii ja tuomitsee yöt ja päivät minua... KAIKKIVALTA (hymyillen): Nyt ei sitä ole enää olemassa. (Ottaa pergamentin pöydältä ja kätkee sen tyynesti povelleen.) TUOMAS: Mitä aiot sillä? KAIKKIVALTA: Sen hävittää. TUOMAS: Sinä uskaltaisit...? KAIKKIVALTA: Mitä pelkäisin minä? TUOMAS: Sinun tekosi saattaa tulla ilmi... KAIKKIVALTA (katsoo suoraan silmiin häntä): Isä! Tulee enemmän peljätä Jumalaa kuin ihmisiä. TUOMAS: Totisesti olet sinä minun rakas opetuslapseni. (Sulkee syliinsä hänet. Pitkä vaitiolo. Iltarusko valahtaa ikkunasta.) KAIKKIVALTA (riemuiten): Isä: _päivä_ paistaa! TUOMAS: Se on pian painuva korpeen kohisevaan. (Katsovat kaunista päivänlaskua, joka heittää heleän sädekimppunsa heidän kasvoilleen ja sakariston vastakkaiselle seinämälle.) Esirippu. KOLMAS NÄYTÖS. _Tuomas_ oikealla pöydän ääressä, _Pietari Kaikkivalta_ vasemmalla keskinäyttämöllä. Ritari _Raimund_ tulee vasemmalta. Illan rusko vaalenee vitkalleen. RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne: tuo panttivanki, josta puhuimme, odottaa kirkkotarhassa. TUOMAS: Hyvä. RAIMUND: Samalla on minulla kunnia ilmoittaa teille, että hänen hengellinen ylhäisyytensä legaatti Balduin tahtoo nyt heti puhutella teitä piispankartanossa. TUOMAS: Minä tulen. -- Pietari! Sinä voit ottaa vastaan tuon panttivangin ja taivuttaa suusi suloisella puheella hänen sydämensä Herralle otolliseksi. KAIKKIVALTA: Teen parastani, teidän korkea-arvoisuutenne. TUOMAS (Raimundille): Menkäämme. -- Myöskin teidän terävä älynne ja laaja kokemuksenne, jalo ritari, on oleva suureksi avuksi meille siinä neuvottelussa, jota arvaan herra legaatin tarkoittavan. RAIMUND: Pelkään, että teillä on liian suuri ajatus minusta, _dominus episcopus_. (Kumartaa.) TUOMAS: Päinvastoin, jalo ritari Raimund, päinvastoin. -- Herra legaatti lähtee. Te jäätte nyt minun miekakseni ja kilvekseni tämän hiippakunnan hallitsemisessa. RAIMUND: Myöskin minä aion lähteä, teidän korkea-arvoisuutenne. TUOMAS: (hämmästyen): Te ritari Raimund? Ja minne? RAIMUND: Pois eteläisempiin maihin, missä taivas on sininen ja korkea ja ilma heleä niinkuin huntu aamuruskon. -- (Uneksien.) Siellä toivon vielä saavani takaisin kadotetun elämän-iloni. TUOMAS: Todellakin: te lähdette? Te jätätte yksin minut? -- (Tyytymättömänä.) Juuri nyt olisi kuitenkin teidän kuntonne ollut pyhän kirkon asialle tässä maassa mitä tarpeellisin. RAIMUND: Valitan suuresti, että lähtöni täytyy juuri nyt tapahtua. -- (Purskahtaen.) Mutta minä, en _voi_ sille mitään! Minun täytyy täältä pois, ellei minun mieli mennä kokonaan perikatoon! TUOMAS: Herra ritari: onko lupa kysyä, mikä on niin ankara pakko teidän poistua täältä? RAIMUND: Minä luulen ... olevani ... lumottu. TUOMAS: Lumottu? -- Tuo nainen on lumonnut teidät? RAIMUND (tuskallisesti) Minä en tiedä. Mutta minusta on äkkiä ruvennut tuntumaan kaikki niin kummalliselta... Minä en ole itseni herra enää. Minun ajatukseni harhailevat ja minun sydämeni syvyydestä nousee kuvia, jotka minua pelottavat ja kauhistavat... TUOMAS (Kaikkivallalle): Tuota naista on tarkoin silmällä pidettävä. -- (Raimundille.) Minä tunnen tuon taudin, herra ritari. Perkele kiusaa teitä. RAIMUND: Minua? Pyhän haudan ritaria? TUOMAS: Kukaan ei säily häneltä. -- (Kuin itsekseen.) He lähtevät, he lähtevät kaikki pois. Minut jätetään yksin, yksin... RAIMUND: Pyydän, ett'ette lue lähtöäni viaksi minulle. TUOMAS: En. Kukin tekee niinkuin hän katsoo parhaakseen. -- (Synkästi.) Minulla yksin ei ole mitään vaalinvaltaa. Minä yksin _en voi_ poistua paikaltani. RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne... TUOMAS (hilliten itsensä): Hyvä on. -- Te lähdette? Se on teidän peruuttamaton päätöksenne? RAIMUND: On, teidän korkea-arvoisuutenne. TUOMAS: Emme siis puhu enää mitään siitä asiasta. -- Pietari: käske sisälle panttivanki! -- Ritari Raimund: seuratkaa minua piispankartanoon! (Menevät perälle. _Kaikkivalta_ menee vasemmalle ovelle ja viittaa. Hetken perästä tulee sisälle _Lyyli Tavast_, kahden ratsumiehen saattamana.) KAIKKIVALTA (säpsähtäen): Lyyli Tavast! Hämeen tähti! (Huovit poistuvat hänen viittauksestaan.) LYYLI: Minä se olen. Mutta ken minua puhuttelee? KAIKKIVALTA: Etkö todellakaan enää tunne minua? LYYLI: En. KAIKKIVALTA: Minä olisin tuntenut sinut heti sinun suurista, säteilevistä silmistäsi, ellen olisikaan kohdannut sinua kuusi vuotta sitten Turun satamassa. LYYLI: Tosiaan! Minä en muista sitä. KAIKKIVALTA: Lapsuuden ystävät olemme, usein yhdessä leikkineet... LYYLI: Lasten leikit ovat ohitse. -- Kuka olet siis? KAIKKIVALTA: Olen Pietari... LYYLI: En tunne ketään sen-nimistä. KAIKKIVALTA: Pietari ... Pietari Kaikkivalta. Lapinkorpi on kotini. LYYLI (surmaavalla silmäyksellä): En ole kuullut kasvaneen orjia Lapinkorvessa. KAIKKIVALTA: Lyyli! LYYLI: Muistan miehen, jonka nimi oli Kaikkivalta, isäni ystävän, kuulun Hämeen heimojen keskuudessa... KAIKKIVALTA: No niin? Hän oli isäni. LYYLI: Ei. Sillä tuo mies oli _vapaa_. KAIKKIVALTA: Hänen poikansa olen. LYYLI: Hänen poikansa syntyi vapaana kuin hänen isänsä. Ei ole mahdollista, että hedelmä olisi voinut niin kauas puusta pudota. KAIKKIVALTA (päättävästi): Erehdyt: en ole orja täällä. LYYLI: Asut majoissa maasi vihollisten. KAIKKIVALTA: He eivät ole meidän vihollisiamme. He ovat minulle toisen, laajemman vapauden lahjoittaneet. LYYLI (ylenkatseellisesti): Mikä vapaus se on? KAIKKIVALTA: Sykkivän sydämen vapaus, hengen, joka hehkuu Jumalalle. LYYLI: En ymmärrä minä sitä vapautta. -- Etkö tiedä, että palvelet isäsi murhaajaa? KAIKKIVALTA: Hän henkeni herättäjä on. Toiseksi isäksi on hän tullut minulle. LYYLI: Voiko olla kahta isää? KAIKKIVALTA: Voi: hengellinen ja ruumiillinen. LYYLI: Häneltä hengen sait, jolta ruumihinkin. KAIKKIVALTA (haaveellisesti): Mutta piispa Tuomas opetti minut tuntemaan henkeni kuolemattomuuden. (Ristii kätensä. Vaitiolo.) LYYLI: Etkö vihaa isäsi murhaajaa? KAIKKIVALTA: En. Minä en voi vihata ketään. Se on se uusi oppi, jonka hän on minulle opettanut. LYYLI: Siispä olet orja sinä! Ja orjan oppi puhuu sinun suusi kautta. KAIKKIVALTA: Rakkaus yksin voi kohottaa meidät jumaliin. LYYLI: Toisin haastaa vapaa mies. KAIKKIVALTA: Olen vapaa: vapaa vihasta ja kaikista orjuuttavista intohimoista. LYYLI (leimahtavin silmin): Onko orjan merkki pyhä viha? KAIKKIVALTA: Minä en ole koskaan tuntenut mitään sellaista, Lyyli. LYYLI: Et, sillä sinä olet jo lapsuudesta saakka maahan lannistettu. KAIKKIVALTA (hiljaa): Vihaatko minua ... sillä vihalla ... Lyyli? LYYLI: En. Sillä sen säästän minä vain vertaisilleni voimassa ja ylpeydessä. KAIKKIVALTA: Olet julma. LYYLI: Olen oikeuden-mukainen. (Vaitiolo.) KAIKKIVALTA: Mitkä ovat ... sinun tunteesi ... minua kohtaan ... tällä hetkellä, Lyyli? LYYLI: Ylenkatson sinua sydämeni syvimpään. KAIKKIVALTA: Saatan olla ylenkatsottava. Mutta silloin olen sitä vain hänen tähtensä, jota rakastan toisena taattonani. LYYLI: _Häntä_ vihaan minä. KAIKKIVALTA: Pidät häntä siis vertaisenasi voimassa ja ylpeydessä? LYYLI (lujasti): Hän on vapaa mies. -- Olen vannonut hänen perikatonsa. KAIKKIVALTA: Sinä? Miksi? LYYLI: Hän on heimoni vihollinen. KAIKKIVALTA: Et ole heimon pää sinä. LYYLI (ylpeästi): En, mutta olen heimoni päällikön tytär, jonka isä kaatui tasapäässä taistelossa. KAIKKIVALTA: Niin. Siitä on vierinyt vuosia kymmenkunta. LYYLI: Kaksikymmentä on kulunut äitini kuolemasta. KAIKKIVALTA: Äitisi koskeen juoksi... LYYLI: Niin. Mutta miksi hän meni sinisen aallon alle? KAIKKIVALTA: Olen kuullut kuin etäisen kansantarun... LYYLI: Se taru on totta! -- _Tiedätkö_, mitä Hämeen Kiialassa kerran tapahtui? KAIKKIVALTA: Piispa Tuomas tuli sinne... LYYLI: ... samalla retkellä, jolloin isäsi sai surmansa hänen kätensä kautta. -- Hän myös äitini häväisijä on... KAIKKIVALTA: Ei! LYYLI: Taivaan vallat! Kutsun teidät todistajiksi. KAIKKIVALTA: Turmion vallat ovat silloin piispa Tuomaan sydämessä häitä pitäneet! (Kääntyy pois. Vaitiolo.) LYYLI (synkästi): Ymmärrätkö, _että_ vihaan häntä? KAIKKIVALTA: En ymmärrä, että aiot kostaa hänelle. Sillä kosto on Jumalan. LYYLI: Kosto on Jäämin jumalien. -- (Katsoo ympärilleen.) Luuletko hänen tulevan tänne? KAIKKIVALTA: Ah, nyt muistan vasta pyhän toimeni, jonka hän uskoi minulle! Minunhan tuli sinut kristityksi käännyttää. LYYLI (kiihkeästi): _Sinut_ tahdon _minä_ takaisin pakanaksi käännyttää. -- Etkö aio auttaa minua? KAIKKIVALTA: Anna kastaa itsesi! Sitten voin auttamistasi pakoon ajatella. LYYLI: Pakoon? Hänen puheilleen pitää sinun auttaa minut. KAIKKIVALTA: Tahdot tappaa hänet? LYYLI (hymyillen kummallisesti): En. Tiedän paremmat keinot saattaa hänet perikatoon. KAIKKIVALTA: Mitkä? LYYLI: Kysyykö noidan poika niitä minulta? KAIKKIVALTA: En tunne taikoja Tuonen jumalien. LYYLI: Noita oli sinun isäsi ja noita sinun isäsi isä! Siis tiedä, että aion, manata heidän henkensä esille sinusta. KAIKKIVALTA: Et ole siinä onnistuva. LYYLI: Veri on vettä sakeampi. -- (Tarttuu hänen käteensä.) Teetkö, mitä pyydän sinulta? KAIKKIVALTA: Hänen puheilleen on minun helppo päästää sinut. Mutta... LYYLI: Mutta? -- Muuta ei ole tarviskaan. KAIKKIVALTA: Kuitenkin tahdon sitä ennen varoittaa häntä velhotaidostasi. LYYLI (salaperäisesti): Etkö itse pelkää sitä? KAIKKIVALTA: En. Ristin Jumala on minun miekkani ja sotisopani. LYYLI: Mene siis! KAIKKIVALTA: Lyyli! LYYLI: En pyydä mitään apua sinulta. Ajan itse oman asiani. KAIKKIVALTA: Anna kastaa itsesi! LYYLI: En ikinä. KAIKKIVALTA (epätoivoisesti): Silloin tulevat sinun päiväsi päättymään polttoroviolla. (_Lyyli_ hymyilee halveksivaisesti. Vaitiolo. -- Äkkiä askeleita perällä. _Lyyli_ kuuntelee.) LYYLI: Hän tulee. KAIKKIVALTA: Kuka? LYYLI: Piispa Tuomas. KAIKKIVALTA: Se on hän. Minä tunnen hänen askeleensa. LYYLI: Jätä minut! KAIKKIVALTA: Mahdotonta. Minä en tohdi... LYYLI: _Mene!_ KAIKKIVALTA (hämmästyneenä): Saat itse vastata seurauksista. (Poistuu _Lyylin_ katseen pakottamana vasemmalle. -- Hetken perästä tulee sisälle perältä piispa _Tuomas_, luo tutkivan katseen ympärilleen, ei huomaa Lyyliä, vaan etenee hitaasti pöydän ääreen.) LYYLI: Piispa Tuomas! TUOMAS: Kuka puhuu? LYYLI: Tytär Tavastin, jonka vaimon tunsit kerran. TUOMAS (kauhistuen): Nainen! -- Kuinka olet tullut tänne? LYYLI: Sinun ratsumiehesi ovat minut tänne saattaneet. TUOMAS: Oletko ... yksin? LYYLI: Me olemme kaksin täällä. TUOMAS (katkonaisesti): Missä on ... Pietari ... minun opetuslapseni? LYYLI: Sinun pappisi on poistunut minun pyynnöstäni. Sillä juuri sinua tahdoin minä tavata, piispa Tuomas. TUOMAS: Sinä? -- Mitä tahdot minusta? LYYLI: Tuon sinulle terveisiä Hämeen Kiialasta. TUOMAS: Vaikene! LYYLI: Kah, miksi niin kalpea, piispa Tuomas? Etkö ollenkaan aio vastata terve tervehyttäjälle? TUOMAS (tukahtuneella äänellä): Huovit! LYYLI: Ole huoleti! He seisovat oven edessä. -- Mutta mikä sinun on? Sinähän horjut ja vapiset aivan? TUOMAS: Nainen! Jätä minut! LYYLI: En liene mieluvieras, koska näin kylmästi kohtelet minua... TUOMAS: Jätä minut! LYYLI (nauraen pilkallisesti): Ohoh, oletpa sinä outo isäntä! -- Eikö totta: minun kotini oli paljon vieraanvaraisempi sinulle, kun sitä käynnilläsi kunnioitit? TUOMAS: Oletko tullut tänne minua pilkkaamaan? LYYLI: Vuoroin vieraissa, piispa Tuomas! -- Eikö totta: sinulta ei puuttunut mitään? TUOMAS (vihan vimmassa): Nyt ... puuttuu minulta ... miekka. LYYLI: Ei sitäkään, näen senkin killuvan seinälläsi. (Tuomas tekee liikkeen sitä kohti.) Ahaa, piispa Tuomas: sinun tekisi mielesi nähdä minun vertani punaisinta. TUOMAS (pysähtyen): Tahdon nähdä, olenko isäntä täällä? (Aikoo perälle. Lyyli sulkee nopeasti tien häneltä.) LYYLI: Olet isäntä koko suuren Suomenniemen. -- Mutta juuri siksi tulisi sinun osoittaa suurempaa ystävällisyyttä minulle. TUOMAS: Sinulle? LYYLI: Orpo, kurja tyttöparka olen... TUOMAS: Pakana olet... LYYLI: Juuri siksi pyydän, että käännyttäisit minut. (_Lyyli_ on äkkiä käynyt aivan nöyräksi ja hiljaiseksi. _Tuomas_ katsoo epäröiden häneen. Vaitiolo.) TUOMAS: Minun pappini on sinut käännyttävä. LYYLI: Sinun pappisi ei osannut puhua minulle. Sinä yksin osaat puhua minulle niin, että minun pakanallinen sydämeni on siitä syvästi järkähtävä. TUOMAS: Minä en _tahdo_ puhua sinulle. LYYLI: Miksi et? -- Näethän: minä olen pakana, minä en tiedä mistään paremmasta. Ja kuitenkin minun sieluni janoaa valkeutta niinkuin minun ruumiini sinun siunaavan kätesi kosketusta... (Tahtoo tarttua hänen käteensä.) TUOMAS: Pois! LYYLI: Isä: siunaa minua! TUOMAS: Pois! Minä en tahdo siunata sinua. LYYLI: Miksi lykkäät minut luotasi, vaikka minä en pyydä muuta kuin tulla käännytetyksi? Katso: minä en tiedä mitään Ristin Jumalasta, jonka opettaja olet... TUOMAS (tuskallisesti): Tahdotko siis niin välttämättömästi saada kasteen siunauksen juuri _minun_ käteni kautta? LYYLI: Minä pyydän ja rukoilen sitä. -- (Polvistuu.) Katso: minä painan polveni sinun kirkkosi kivipermantoon ja anelen armoa, jota sinä et voi, et saata kieltää minulta, niin totta kuin olet Herrasi Jumalasi palvelija... TUOMAS: Nouse! LYYLI: Minä en nouse, ennen kuin sinä nostat minut. -- (Surumielisesti.) On niin hirmuista palaa helvetissä. Ja sitten minua surettaa se, että jos kuolen kastamatta, minä en koskaan enää saa tavata armasta äitiäni... TUOMAS: Ah! (Peittää silmänsä kädellään.) LYYLI (aina yhtä suloisena): Niin, häntä, jonka sinä käännytit Hämeen Kiialassa. -- Kasta minut! _Sen_ olet sinä äitini muistolle velkapää. (Katsoo viattomin silmin ylös häneen. _Tuomas_ seisoo sisällisessä kamppailussa. Vaitiolo.) TUOMAS: Olet oikeassa. Tästä saakka on minulla tytär ja poika. (Kohottaa juhlallisesti ylös hänet.) LYYLI: Isä! Katsopas kuinka hyvä sinä olet. Minun äitini haamu ei siis ole huutanut hukkaan minulle pyhän virran pyörtehiltä. TUOMAS: Mitä ... on äitisi haamu ... huutanut sinulle? LYYLI: Hän on käskenyt minua menemään siihen suureen kartanoon, missä piispa Tuomas asuu, ja pyytämään häneltä, että hän kastaisi minutkin saman Jumalan nimeen... TUOMAS: Ei! LYYLI: ... jonka nimessä hän kuoli sinua rakastaen. -- Myöskin sinä rakastit häntä, isä, eikö totta? TUOMAS (tuskin kuuluvasti): Minä olen ... tehnyt surman-synnin ... sinun äitisi keralla. LYYLI: Sinä rakastit häntä, niin. -- Älä luule, että kannan kaunaa sinulle muinaisista, vaikka olen hänen oma tyttärensä. Sillä kuka ei olisi himoinnut häntä Hämeen sulhojen seassa...? TUOMAS: Lakkaa! LYYLI: Kuin tiuku helisi hänen äänensä isäni tuvassa tummaisessa, kun hän lauloi lapsellensa, mutta kun hän kotiin karjoja huhuili, kierteli se niinkuin etäisen kanteleen kaiku pitkin Hämeen punertavia hongikoita... TUOMAS (paeten näyttämön toiselle puolen): Minä en tahdo häntä muistaa, minä en tahdo! LYYLI: Ja kuitenkin muistat sinä häntä enkä pidä ihmeenä sitä, sillä hän oli kaunis nähdä ja sangen suloinen kaulata sinun Herrasi Jumalasi kasvojen alla... TUOMAS: Onneton nainen! Oletko tullut minua hiljaisella tulella hiillyttämään? LYYLI (päätään nyykähyttäen): Hän kelpasi sinun Herrasi Jumalasi palvelijalle. -- Eikö totta: minulla on äitini ääni, piispa Tuomas? Ainakin olen kuullut niin sanottavan. TUOMAS: Myös äitisi silmät sinulla on... (Väristen.) Hän seisoo tällä hetkellä ilmi elävänä edessäni. LYYLI: Katsopas: sinä muistat hänet. Sinä muistat hänet paremmin kuin minä. -- Etkö tahtoisi kertoa minulle jotakin hänestä? TUOMAS: En. (Peittää kasvonsa kauhistuneena. _Lyyli_ on hiljaa hiipinyt hänen luokseen ja kaulaa hänet äkkiä käsivarsillaan.) LYYLI: Isä! TUOMAS: Tyttäreni: voitko sinä sen antaa anteeksi minulle? LYYLI (hurmaavasti hymyillen): Epäiletkö sitä? TUOMAS: Nyt .. olen minä onnellinen. LYYLI: Eikö totta, isä: on suloista, kun lapsen käsivarret kaulaavat sinua? TUOMAS (syvään hengittäen): Nyt on minun suurin syntini Jumalan edessä sovitettu. LYYLI: Eikö totta: nyt seisot sinä onnesi kukkulalla? TUOMAS: Nyt tunnen minä poistuvan ensi kerran elämässäni tuon taakan hartioiltani, jonka synkkä sallimus jo ennen syntymääni lie laskenut niille. Siitä päätän minä taivaan valtojen minulle anteeksi antaneen. (Vaitiolo. -- _Lyyli_ painautuu äkkiä kiinni häneen ja suutelee häntä pitkään ja palavasti.) LYYLI: Isä! Kuinka minä rakastan sinua! TUOMAS (perääntyen tyrmistyneenä): Miksi suutelet sinä minua _niin_? LYYLI: Miksi sinä juuri _nyt_ himoitset minua, piispa Tuomas? TUOMAS: Se ei ole totta! LYYLI: Siispä katso silmiin minua! -- Haa, sinä et voi katsoa silmiin minua enää. Sinä himoitset... TUOMAS: Vanhurskas Jumala! LYYLI: Sinä himoitset minua niinkuin kerran äitiäni... TUOMAS: Aih! Eikö täällä ole ketään...? LYYLI (voitonriemuisesti): Sinä himoitset minussa häntä uudelleen ja silloin on minun kostoni määrä kyllin saavutettu. TUOMAS: Huovit! -- (Ryntää vasemmalle ovelle.) Huovit! (_Huovit_ tulevat pysähtyen ovensuuhun.) _Sitokaa tuo nainen ja heittäkää hänet polttoroviolle!_ LYYLI: Ja sentään tulet sinä minua ijät kaiket himoitsemaan, piispa Tuomas! Totisesti on sinun sielusi palava minun kerallani. TUOMAS: Käärme Eedenin yrttitarhan! -- (Ulos osoittaen.) Tuohon, juuri tuohon, alle akkunani on polttorovio rakennettava, että minä saan nähdä näillä silmilläni, miten liekit syövät hänen syntistä ruumistaan. Sillä totisesti on hän tuomittu iankaikkiseen kadotukseen! LYYLI (ilkkuen): Ja vielä kadotuksen kuilussakin olet sinä minua himoitseva! Minun suudelmani on polttava sinun huulillasi kuin tuli ja minun käsivarteni tulevat sinua ijät kaiket niinkuin tulikuuma kahle kaulaamaan!... TUOMAS: Taivaan vallat! LYYLI: Turhaan huudat taivaan valtoja avuksesi sinä, sillä sinun mahtisi on kotoisin Manalasta. -- Luuletko, etten ole tutkinut maani tietäjiltä, kuka olet ja mikä on se uusi oppi, jota julistat meille? Kuoleman oppi on se, piispa Tuomas, ja sinä itse olet ruttotauti, joka maata saastuttaa. Siksi painu takaisin alle turpeen, piispa Tuomas, että elämän päivä pääsee ihmisille paistamaan! TUOMAS: Roviolle! -- (_Huovit_ vievät hänen viittauksestaan Lyylin vasemmalle. _Tuomas_ seisoo hetken aikaa kuni huumaantuneena. Valojuova sammuu, näyttämö hämärtyy.) Minä vaivainen, syntinen ihminen... (Vaipuu kokoon.) Esirippu. NELJÄS NÄYTÖS. _Tuomas_ istuu pöydän ääressä pää käsiin vaipuneena. Näyttämö on miltei pimeä. _Pietari Kaikkivalta_ tulee perältä ja pysähtyy hänen eteensä. KAIKKIVALTA: Isä! Te istutte pimeässä? TUOMAS (nyyhkyttäen): Pietari! Pietari! Missä olet ollut? Miksi jätit yksin isäsi, juuri kun hän olisi enin kaivannut sinua? (Vetää luokseen hänet.) KAIKKIVALTA: Isä! Te itkette? Teidän mielenne on syvästi ahdistettu? TUOMAS: Elämäni ankarin hetki on kulkenut minun pääni ylitse. -- (Vaitiolo.) Ja sinä? Mitä olet sinä tällä aikaa toimittanut? KAIKKIVALTA: Minä olen hävittänyt _sen_. TUOMAS: Minkä? KAIKKIVALTA: Paavin paimenkirjeen. Sitä ei ole nyt enää olemassa. TUOMAS: Niinkö? -- (Vaitiolo.) Sytytä kynttilä, että näen jälleen kasvosi lempeässä levossaan. -- (_Kaikkivalta_ tekee työtä käskettyä.) Pietari: ethän sinä kanna kaunaa minulle muinaisista? KAIKKIVALTA: En, isä. Minut täyttää pelkkä hartaus ja kiitollisuus, kun teitä ajattelen. TUOMAS: Kuitenkin sai isäsi surmansa minun käteni kautta. KAIKKIVALTA: Minä en tiedä siitä mitään... Siis ei sitä asiaa ole minulle olemassa. (Vaitiolo.) TUOMAS: Pidätkö minua ... pahantekijänä? KAIKKIVALTA: Pidän teitä miehenä, joka _tekee_. TUOMAS: Hyvää vai pahaa? KAIKKIVALTA: Teette maailmaa hyville ihmisille mahdolliseksi. (Vaitiolo.) TUOMAS (hitaasti): _Heidän_ tähtensä ... me siis olemme ... loassa ja veressä kaahlanneet? KAIKKIVALTA: Teko on myrsky, jota seuraa sydämen tyyni päivänpaiste. TUOMAS: Seisotko sinä sen paisteessa, Pietari? KAIKKIVALTA: En. Mutta minä näen sen tulemisen taivaanrannalla ruskottavan. (Vaitiolo.) TUOMAS (äkkiä): Hyvä jumala, kuinka minä halveksin niitä ihmisiä, jotka _tulevat_! KAIKKIVALTA: Miksi niin, isä? TUOMAS: Kuinka elämä on helppoa heille! Ja kuinka vähän he tietävät meistä, jotka olemme tehneet sen helpoksi heille! -- Sinäkään et tiedä meistä mitään, Pietari. KAIKKIVALTA (hiljaa): Minä en ole kiittämätön, isä. TUOMAS: Kukka olet, joka ei tiedä juuristaan. -- (Vaitiolo. Tuijottaa pää käden varassa eteensä seuraten sisällistä näkyään.) Näin kerran lähes kaksikymmentä vuotta sitten, matkallani pakanalliseen Hämeenmaahan, yksinäisen miehen, joka kirves kädessä heilui keskellä parasta parsikkoa. Oppaamme nimitti häntä kaskenkaatajaksi... KAIKKIVALTA: Sellaisia miehiä heiluu kaikilla Suomen saloilla, isä. TUOMAS (häntä kuulematta): ... Hänen hartiansa olivat sylen-levyiset, metsä ja kangas kumahtelivat hänen iskuistaan. Välillä suoristi hän joskus selkänsä ja pyyhkäisi hikihelmen polttavalta otsaltaan... KAIKKIVALTA: Ilman teitä kimmeltäisivät nyt samat hikihelmet minun kulmillani. TUOMAS: ... Minä katsoin hänen suonikkaita käsivarsiaan ja kauhistuin: ne olivat tammenpaksuiset ja ruskeat kuin kaksi kuparinuijaa... (Vaikenee vavahtaen.) KAIKKIVALTA: No niin? Ja mitä te teitte tuolle miehelle? TUOMAS: Ja sinä, Pietari? Mitä olisit sinä tehnyt hänelle? KAIKKIVALTA: Minä? -- Arvattavasti minä olisin kastanut hänet. TUOMAS: Minä syöksin peitseni hänen lävitseen. KAIKKIVALTA: Kuinka? TUOMAS: Minä ajattelin: tuo mies on syntynyt tekemään rikostöitä. -- Hän kaatui pauhinalla niinkuin suuri honka ikään ja vasta hänen kaatuessaan minä huomasin, _ketä_ hänen kasvonjuonteensa niin ilmi elävästi muistuttivat. KAIKKIVALTA: Ketä siis? TUOMAS (hymyillen kummallisesti): Minua itseäni. -- Sittemmin kuulin, että hän oli isäsi, _oikea_ isäsi. (Pitkä vaitiolo.) KAIKKIVALTA: Ja niin otitte te minut mukaanne ja kasvatitte minut? TUOMAS: ... munkkikuntani ankarimpien sääntöjen mukaisesti. -- Minä ajattelin: noidan pojasta pitää tulla kirkon pylväs. -- Nyt ajattelen lähettää sinut takaisin syntymäsijoillesi. KAIKKIVALTA (säpsähtäen): Herran pyhää sanaa saarnaamaan? TUOMAS: Niin. Mutta tahdon jo ennakolta ilmoittaa sinulle, että verinen kosto voi kohdata sinua entisen sukusi taholta. KAIKKIVALTA: Isä: minä en voi lähteä sinne. TUOMAS: Kuinka? -- (Otsaansa rypistäen.) Pelkäätkö marttyyrikuolemaa? KAIKKIVALTA: En. TUOMAS: Minä en ymmärrä siis, mikä muu este voi sinulla olla. -- Työ-ala, jonka sinulle osoitan, kysyy kypsyyttä ja mielenmalttia. Mutta luulin sinulla jo sitäkin olevan. KAIKKIVALTA (rukoilevasti): Isä: miksi en minä saa jäädä teidän luoksenne ikuisesti? TUOMAS: Minun luokseni? Mitä ajatteletkaan? Olethan nuori vielä... (Tyytymättömänä.) Luulin sinun riemastuvan siitä, mikä nyt näyttää painavan sinut niin alakuloiseksi. KAIKKIVALTA: Isä: minä en ole nuori enää. Minä olen vanha mieleltäni. TUOMAS: Sinä? Tuskin mieheksi kehittynyt! KAIKKIVALTA (raukeasti): Isä! Ei tule rankaisematta noidan pojasta kirkon pylväs. Tie on pitkä Lapinkorvesta Räntämäen kirkon sakaristoon. TUOMAS (ankarasti): Puhut pelkillä arvoituksilla. Eikö tuo tauti, joka varmaan on perintö pakanallisilta vanhemmiltasi, koskaan eroa sinusta? KAIKKIVALTA: Niillä puhuttiin minun kotipirtissäni. -- Sen jälkeen on minun täytynyt oppia niin paljon. Onko ihme, että minua väsyttää? TUOMAS: Sikäli kuin saatan ymmärtää sinun katkonaisesta puheestasi, väität siis olevasi väsynyt Herran suloista sanomaa julistamaan? KAIKKIVALTA (tuskallisesti): Isä! Minä en koskaan enää voi Herran suloista sanomaa julistaa. TUOMAS: Kuinka? Miksi et? -- (Nousee kokonaan hämmästyneenä.) Nyt täytyy sinun puhua suusi puhtaaksi minulle. KAIKKIVALTA: Minä en olisi tahtonut koskaan puhua teille siitä. Mutta jos te nyt tahdotte pakottaa minua lähtemään syntymäsijoilleni... TUOMAS: Niin, minä tahdon pakottaa sinua siihen. KAIKKIVALTA: ... Niin täytyy minun siis teille tunnustaa: minä en voi opettaa enää kirkon opin mukaan. Enkä minä voi opettaa enää myös sinun oppisi mukaan, isä... TUOMAS: Kuinka? Etkö sinä voi opettaa enää dominikaanisen munkkikuntamme käskyn mukaan? KAIKKIVALTA: En. Minä en voi opettaa enää, että luonto on paha... Minä en voi opettaa enää, että kaikki luotu on kirottu ja kaikki kaunis vain pahojen henkien houkutusta... Minä en voi opettaa enää, että kaikki liha on synti... TUOMAS: Vaikene! -- _Mitä_ voit sinä opettaa sitten? KAIKKIVALTA (kuin hurmauksessa): Minä voin opettaa, että maa viheriöi ja että linnut taivaalla veisaavat Jumalan kunniata... Minä voin opettaa, että ihminen on ihana ja että hänen sielunsa on yössä kukoistava yrttitarha... Minä voin opettaa, että _rakkaus on suurin kaikista_... TUOMAS: Rakkaus? KAIKKIVALTA: ... -- Niin, ja kun sen päivä paistaa päälle poloisen ihmislapsen, niin aukeevat kaikki hänen sydämensä kukkaset kuin hopeamaljat vastaan ottamaan elämän pyhää, ylitsevuotavaa evangeliumia. TUOMAS: Mitä outoja opetuksia _nuo_ ovat? Oletko kohdannut ehkä matkoillasi jonkun harhaoppisen suden lammasvaatteissa? KAIKKIVALTA: Olen kuullut miehestä, jonka nimi on _Franciskus Assisi_... -- (Ristii kätensä palavimmalla hartaudella.) TUOMAS (ylenkatseellisesti): Ahaa, tuo olisi minun pitänyt arvatakin! -- Joku fransiskaanimunkki on sinun heikon ymmärryksesi sekoittanut. KAIKKIVALTA: Minä en tiedä, mutta minä tunnen etäisen virin niinkuin huomentuulen kulkevan kasvoillani... Maailma ei ole minulle autio ja tyhjä enää, vaan täynnä armaita, ystävällisiä olentoja, jotka kaikki elävät ja hengittävät Herran kauneudessa... TUOMAS: Nouseeko työ vastaan tekijäänsä? Astuuko pakanuus, isäisi ikivanha pakanuus, jälleen esille povesi onkaloista? KAIKKIVALTA: ... Minä näen jälleen sinipiikojen karkeloivan kedoilla ja Ahdin ruohorinnan nousevan aalloistaan... Minä näen taas ilman impien astuvan taivaan ratoja myöten ja metsien peittyvän päivän kultiin ja hopeisiin... Sillä minä näen jälleen _hyvän Jumalan hymyn_ luonnossa ja ihmissydämissä... TUOMAS: Vaikene! Nyt puhuu noidan veri sinusta. KAIKKIVALTA (kokonaan poissa suunniltaan): Niin, minun iso-isäni oli tietäjä Lapinkorvessa ja on nyt siellä, missä itku ja hammasten kiristys on. Mutta minun isäni _rakasti maata_ ja perkkasi pelloksi sitä, siksi kuin teidän kirottu peitsenne lävisti hänet! TUOMAS. Pietari! Sinä et ole täydessä järjessäsi! (Tarttuu kovasti kiinni häneen. _Kaikkivalta_ herää kuin hurmauksesta, katsoo säikähtänein silmin ympärilleen ja purskahtaa hiljaiseen itkun-nyyhkytykseen. Vaitiolo. _Tuomas_ synkkänä kuin ukkospilvi. -- _Raimund_ tulee kiireesti perältä.), RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne... TUOMAS (tuimasti): Mikä on? RAIMUND: ... Minä olen kuullut ... minä olen saanut juuri tiedon siitä ... minä en mitenkään voi sallia sitä... TUOMAS: Mitä te ette voi sallia, herra ritari? RAIMUND: ... Että hänet surmataan... Että te olette tuominnut tuon naisen polttoroviolle... KAIKKIVALTA (parahtaen): Lyyli Tavastin? TUOMAS: Hiljaa! -- Tuo nainen on ansainnut kohtalonsa. RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne: minä olen vannonut suojella häntä... Temppeliherrana ja Pyhän haudan ritarina olen minä _vannonut_ tämän ristin kautta... TUOMAS (ankarasti): Temppeliherrana ja Pyhän haudan ritarina tulisi teidän hävetä, herra Raimund, näin asettua pakanallisen hämäläistytön puolustajaksi, joka päälle päätteeksi on jo sellaisena helvetin tuleen vikapää. RAIMUND: Minä en näe pakanaa enkä velhoa hänessä... Minä näen hänessä vain naisen... TUOMAS: Juuri se todistaa, että hän on lumonnut teidät. -- No niin, tietäkää siis, että hän on yrittänyt lumota minuakin... RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne: meillä ei ole aikaa pitkiin puheisiin. Minä olen nähnyt rakennettavan polttoroviota kirkkotarhaan... KAIKKIVALTA: Ah! (Rientää ulos.) TUOMAS: Niin, tuohon alle akkunani! Siinä pitää hänen palaman taivaan enkelien iloksi ja Jumalan kunniaksi. RAIMUND (säihkyvin silmin): _Dominus episcopus_: hän ei tule palamaan ollenkaan. -- Vielä viimeisen kerran tahdon minä kysyä teiltä: ettekö aio ottaa ollenkaan huomioon _minun_ tahtoani tässä asiassa? TUOMAS: En! RAIMUND: Se oli ensin pyyntö, nyt se on esirukous. Mutta ellette te suostu siihen, on se pian oleva vaatimus ja singahtava vasama teille... TUOMAS: Ritari Raimund: minä pyydän, miettikää sanojanne! -- Te loukkaatte sitä korkeata hengellistä arvoa, jota kannan näiden kaarten alla... RAIMUND: Ja vaikka minä loukkaisin itse Pyhän Pietarin ja Pyhän Paavalin hengellisen pappeuden edustajaa, nyt kysyn minä teiltä, piispa Tuomas: tahdotteko peruuttaa käskynne, jonka olette antanut minua kuulematta, ja jättää tuon panttivangin nyt heti -- kuuletteko: nyt heti! -- takaisin minun tuomiovaltani alle? TUOMAS: Hän kuolee. RAIMUND: Ei! Hän ei kuole. TUOMAS: Minä en peruuta käskyäni milloinkaan. RAIMUND (miekkansa paljastaen): No niin: tämä miekka on usein vääräuskoisten verestä punertunut. Mutta nyt vannon minä teille, piispa Tuomas, että se on punertuva kristillisestä verestä... TUOMAS: Haa, te uhkaatte minua? Te paljastatte miekkanne Herran huonehessa? RAIMUND: En, minä en uhkaa teitä, piispa Tuomas, vaan niitä, jotka aikovat totella teidän omavaltaista määräystänne tässä asiassa. Sillä niin totta kuin minä olen ottanut tuon naisen ritarilliseen suojelukseeni: jokainen, joka häneen koskee, _kuolee_!... (Aikoo syöksyä ulos. _Balduin_ tulee nopeasti perältä.) TUOMAS (tempaa kynttilän pöydältä): Ja niin totta kuin tämä kynttilä nyt sammuu minun kädessäni, niin sammuu nyt Jumalan armo teiltä... BALDUIN: Mitä täällä tapahtuu? RAIMUND: Hän tahtoo julistaa minut kirkon kiroukseen. TUOMAS: Ja hän tahtoo estää minut minun hengellisen virkani toimituksessa... BALDUIN (ankarasti): Te, herra ritari? Kuinka? Miekka kädessä? RAIMUND: Hän tahtoo tehdä minut valapatoksi! Hän on tuominnut tuon naisen kuolemaan... TUOMAS: _Hän kuolee_, sillä hän ei ole tahtonut antaa kastaa itseään, vaan on häijyillä velhovoimillaan tahtonut pilkata Herran pyhää sanaa ja sakramentteja... BALDUIN (tyynesti): Teidän tuomionne on oikeuden-mukainen, piispa Tuomas. -- Miekkanne, ritari Raimund! RAIMUND: Teidän hengellinen ylhäisyytenne: minun ansioni pyhän katoolisen kirkon palveluksessa... BALDUIN: Niitä ei unohdeta, ritari Raimund. Mutta nyt teillä ei ole valittavana kuin kaksi mahdollisuutta: joko jättää minulle heti miekkanne taikka joutua kirkon ankarimpaan kiroukseen? RAIMUND: Herra legaatti: teillä ei ole oikeutta sitä minulle julistaa. BALDUIN (lujasti): Kyllä, ritari Raimund. Minä _otan_ nyt sen oikeuden itselleni. RAIMUND: Temppeliherrana ja Pyhän haudan ritarina kuulun minä vain veljeskuntani ylimmän tuomiovallan alaiseksi... BALDUIN: Ritari Raimund: ellette te nyt heti jätä miekkaanne minulle, julistan minä teidät jumalattomaksi mieheksi, ulkopuolelle kaikkien pyhien ihmisten yhteyttä ja kristillistä seurakuntaa... RAIMUND: Minä vetoan ritarikuntani suurmestariin... Minä vetoan meidän Pyhään isäämme Roomassa. Minä vetoan Jumalan kaikkivaltiaan istuimen luo... BALDUIN: Te ette vetoa. -- Miekkanne! RAIMUND: _Dominus magnificus_: minä olen vannonut, että kukaan ei ole tuon naisen päästä hiuskarvaa koukistava, niin kauan kuin tämä käsi tätä kalpaa pitelee... BALDUIN (jyrähtävällä äänellä): Miekkanne! -- (_Raimund_ ojentaa hänelle miekan epäröiden.) Kas niin: nyt te ette pitele enää tätä kalpaa ja siksi te olette myös vapaa valastanne. (Ottaa miekan häneltä ja laskee sen pöydälle. _Raimund_ kääntyy pois ja peittää kasvonsa kädellään. -- _Kaikkivalta_ rientää ulkoa hengästyneenä ja syöksyy polvilleen piispa Tuomaan jalkojen juureen.) KAIKKIVALTA: Armoa, teidän korkea-arvoisuutenne!... Armoa!... TUOMAS: Ei armoa pimeyden enkelille. KAIKKIVALTA: Vielä on aika, isä! Teidän pyövelinne aikovat juuri sytyttää rovion. -- Kaiken pyhän nimessä, isä, minä pyydän ja rukoilen teitä: peruuttakaa käskynne!... TUOMAS: En. KAIKKIVALTA (halaten hänen polviaan): ... Peruuttakaa käskynne, sillä se on erehdys ... se on vääryys Jumalan ja ihmisten edessä... TUOMAS: Vääryys? KAIKKIVALTA: Niin, sillä te olette tuominnut tuon naisen pakanana kuolemaan... TUOMAS, No niin? Hän _on_ pakana... KAIKKIVALTA: Ei, hän on kristitty! Te olette kastanut hänet... BALDUIN: Kristitty? TUOMAS (hämmästyneenä): Kuinka? KAIKKIVALTA: ... Te olette itse kastanut hänet Hämeen Kiialassa... TUOMAS: Se on totta. BALDUIN: Tuo nainen on kastettu siis? KAIKKIVALTA: Hän on ilkkuen huutanut sen minulle polttoroviolta. -- Peruuttakaa käskynne, piispa Tuomas! Hänen kuolematon sielunsa voi vielä pelastua. TUOMAS (kolkosti): Hänen kuolemattoman sielunsa yli Herra tuomitkoon. Mutta hänen ruumiinsa on palava poroksi, niin totta kuin minä olen piispa Tuomas... KAIKKIVALTA: Isä! Isä! -- _Minä rakastan tuota naista_... TUOMAS: Sinä? KAIKKIVALTA: Niin, hän on lapsuudestani saakka ollut Hämeen tähti minulle. -- Mutta jos te nyt aiotte antaa kuolla hänen vain sen vuoksi, että hänen viattomat silmänsä syyttävät teitä teidän rikoksestanne... TUOMAS: Onneton poika! Tahdotko tuhota minut? KAIKKIVALTA: _Jos_ sanon minä ... niin ilmoitan minä teidän _kaikki_ rikoksenne näille korkeille herroille, jotka nyt niin kummastuneina katsovat meihin... TUOMAS: Pietari! Olenko kyytä povellani kasvattanut? KAIKKIVALTA: Minä olin viimeinen, joka vielä uskoi hyvää teistä. -- Peruuttakaa käskynne, piispa Tuomas! Tehkää se tässä silmänräpäyksessä... (Kuuluu kimeä kirkaisu oikealta. Liekit leimahtavat.) Ah, ah! Minä huudan, minä huudan julki: hän on väärentänyt paavin paimenkirjeen! TUOMAS: Sinä et huuda! (Tempaa miekan ja lävistää hänet. Kynttilä sammuu. _Raimund_ ja _Balduin_ syöksähtävät esille kauhistuneina.) RAIMUND: Mitä teette? TUOMAS: Pietari! Pietari! Minun rakas opetuslapseni! (Vaipuu itkien ruumiin ääreen. Pitkä vaitiolo.) BALDUIN: Tulkaa, ritari Raimund: täällä ei _meillä_ ole mitään tekemistä. (Menevät. Liekit leimuavat korkealle.) Esirippu. TARQUINIUS SUPERBUS 5-näytöksinen sukutarina Rooman kuningasvallan ajoilta (Naamioita V, 1909) HENKILÖT: SERVIUS TULLIUS, Rooman kuningas. TULLIA, hänen tyttärensä. TARQUINIUS SUPERBUS, hänen vävynsä, sittemmin Rooman keisari. SEXTUS, heidän poikansa. COLLATINUS, heidän sukulaisensa. LUCRETIA, hänen vaimonsa. BRUTUS, hänen ystävänsä. YLHÄISIÄ NAISIA, ORJATTARIA. 1:nen, 2:nen ja 3:s näytös tapahtuvat Roomassa, 4:s näytös Collatiassa, 5:s Rooman muurien edustalla. Aika: vv. 534-510 e.Kr. ENSIMMÄINEN NÄYTÖS. Suljettu piha Tullian talossa. Sisäänkäytävä oikealta, samoin vasemmalta ynnä oikealta taka-alalta. Keskellä pihaa pieni suihkulähde, sen vierellä paatinen penkki ja synkkä sypressi. Kuuman keskipäivän valaistus. _Tullia_ seisoo taustaan vievän oven kynnyksellä nojaten pihtipieleen, salaperäinen hymy kapeilla huulillaan. _Tarquinius Superbus_ tulee oikealta aikoen pihan poikki. TULLIA: Etsit veljeäsi? TARQUINIUS: Niin. (Tervehtivät toisiaan äänettömästi.) TULLIA: Hän ei ole kotona. TARQUINIUS: Eikö? Missä hän siis on? TULLIA: Tietääkseni on hän juuri mennyt sinua etsimään. TARQUINIUS (hiukan kummastuneena): Todella? -- Tulen juuri kotoani. TULLIA: Te olette käyneet toistenne ohitse siis. Sellaista saattaa joskus tapahtua. TARQUINIUS: Niin. Paras, että kiirehdin näin ollen takaisin kotiini. Hyvästi! (Aikoo mennä.) TULLIA (nopeasti): Varro vähän! -- (Venyttäen merkitsevästi sanojaan.) Luuletko hänet sieltä löytäväsi? TARQUINIUS: Epäilemättä, jos hän todella on mennyt minua etsimään, kuten sanot. TULLIA (aina merkitsevämmin): Tarquinius Superbus! Etkö pelkää ollenkaan, että voit jälleen veljesi ohitse käydä? TARQUINIUS: Häh? Oletpa sinä hupaisa! -- (Naurahtaa, katsoo häneen ja tulee taas totiseksi. Arastuen.) Mitä tarkoitat? TULLIA: Tarkoitan: etkö luule hänen samoin kotiinsa kiirehtivän, kuultuaan sinun menneen häntä etsimään? TARQUINIUS: Se on totta. Paras siis, että varron täällä häntä. TULLIA: Mutta jos _hän_ vartoo siellä? TARQUINIUS (kokonaan ymmällä): Niin. Tällä tavoinhan me kaksi emme ikinä tapaa toisiamme. TULLIA: Katsopas! -- (Hymyillen sisäänpäin.) Nyt et sinä tiedä enää ollenkaan, pitääkö sinun jäädä vai lähteä. Eikö se ole hullunkurista? TARQUINIUS: Kyllä. -- (Tyytymättömänä.) Mutta sinulla, kallis kälyni, onkin omituinen taito sotkea sekaviksi kaikkein selvimmät ja yksinkertaisimmat asiat maailmassa. -- (Päättävästi.) Nyt menen minä. (Aikoo mennä.) TULLIA (salaman-nopeasti): Et! Sinä et liiku paikaltasi! TARQUINIUS: Mitä tarkoitat? TULLIA: Tarkoitan: -- (Jälleen hymyilevänä.) ellei minun sisareni _siellä_ ole onnistunut veljeäsi paremmin pidättää kuin minun on sinua _täällä_ pidättää onnistunut, on mahdollista, että hän on tuossa tuokiossa jo takaisin kotonaan. -- Paras siis, että varrot täällä häntä. TARQUINIUS: Tahdon tavata veljeni, siinä kaikki. Voin vartoakin. (Istuu kivipenkille. Hetken vaitiolo.) TULLIA (helähtävällä äänellä): Sinä rakastat veljeäsi? TARQUINIUS: Kysymys sekin! -- (Olkapäitään nykäyttäen.) Etkö sinä sisartasi? TULLIA: _Sisarena_ olen minä häntä aina rakastanut. TARQUINIUS (terävästi): Mutta et minun vaimonani? TULLIA: Minä en vastaa sellaisiin kysymyksiin. TARQUINIUS: Kuten tahdot. (Vaitiolo.) TULLIA: Eikö totta, oli varsin omituinen oikku isältäni naittaa meidät, molemmat tyttärensä, teille kahdelle Tarquiniukselle? TARQUINIUS (katsoo häneen): Niinkö? -- Minä puolestani en näe siinä mitään omituista. TULLIA: Sepä kummaa! -- (Mitä merkitsevimmin.) Kuitenkin oli teidän isänne Tarquinius Priscus hänen edeltäjänsä valta-istuimella. TARQUINIUS: Joku on aina jonkun edeltäjä. -- (Tarkkaavaisena.) No niin? TULLIA (kuten edellä): Isäsi edeltäjä oli Ancus Martius. Hänen poikansa _surmasivat_ sinun isäsi! TARQUINIUS: Tuossa et mitään uutta minulle kerro. Mutta miksi noita verisiä asioita juuri nyt mieleesi muistuttelet? TULLIA (jatkaa järkähtämättömän): Niin nousi minun isäni Servius Tullius valtaistuimelle. TARQUINIUS: Entä sitten? Hän ansaitsi sen. TULLIA: Mutta miten? -- Eikö siten, että isäni Servius Tullius oli vävy sinun isällesi. Se oli hänen suurin ansionsa. TARQUINIUS: Siinäkin saatat sinä olla aivan oikeassa. Mutta mitä tarkoitat sinä kaikella tällä puheellasi? TULLIA (hymyillen voitollisesti): Tarkoitan: myöskin minun isäni jälkeen voi _jompikumpi_ hänen vävyistään kohota valtaistuimelle. TARQUINIUS: En ole tuota asiaa tullut tarkemmin ajatelleeksi. (Vaikenee välinpitämättömyyttä teeskennellen. _Tullia_ katsoo syrjäkarein häneen, nauttien jo edeltäpäin voitostaan.) TULLIA (kuin ohimennen): Minun isäni on jo vanha mies. TARQUINIUS: Jumalat ovat antaneet hänelle pitkän elämän lahjan. TULLIA (tuskin voiden enää itseään pidättää): Miltei liian pitkän, tarkoitat sinä? TARQUINIUS: Jumalat varjelkoot minua mitään sellaista tarkoittamasta! -- (Tekopyhästi.) Servius Tullius on suuri hallitsija. TULLIA (suoraan): Kuka seuraa häntä valtaistuimelle? (Vaitiolo. _Tarquinius Superbus_ nousee hitaasti ja luo läpitunkevan katseen häneen. _Tullia_, kuten edellä, sisällinen, voitollinen nauru silmissään.) TARQUINIUS: Arvattavasti sinun miehesi, Tullia, koska hän on meistä kahdesta esikoinen. TULLIA: Hän? -- (Hiukan ylenkatseellisesti.) Hän ei näytä siitä kunniasta paljoakaan välittävän. TARQUINIUS: Veljeni on viisas. Hän ei tahdo tulla salamurhatuksi. TULLIA: Hän on pelkuri! TARQUINIUS: Vaara väijyy kuningasten kantapäillä. -- (Muuttaen säveltä ja ikäänkuin tahtoen pakottaa Tullian lausumaan julki koko ajatuksensa.) Veljeni sopiikin mielestäni paremmin yksityis-elämään. TULLIA: Sinäpä sen sanoit, Tarquinius Superbus! (Katsovat loistavin silmin toisiaan.) TARQUINIUS (kuten edellä): Samoin kuin minäkin muuten. Isämme kuolema on ollut meille siinä suhteessa varoittava esimerkki. (Lyhyt vaitiolo. Heidän silmäteränsä eivät siirry toisistaan. Päivä paahtaa pilvettömän taivaan laelta, suihkulähde solisee. Vallitsee muuten kuolemanhiljaisuus.) TULLIA (kätensä kohottaen): Sinun isäsi oli suuri hallitsija! TARQUINIUS: Niin. Kaiketi hänet juuri siksi surmattiinkin. TULLIA: Servius Tullius asuu nyt hänen palatsissaan. TARQUINIUS: Luonnollisesti. Palatinum on Rooman kuningasten vanha asuinsija. TULLIA (aina kiihkeämmässä tempossa): Sinun isäsi kävi voitollista sotaretkiä ja sai aikaan monta mahtavaa rakennusta ja temppeliä. Mitä on Servius Tullius tehnyt? TARQUINIUS: Hän on ollut viisas järjestäjä. TULLIA: Ihailetko sinäkin hänen viisauttaan? TARQUINIUS: Joskus, kun kuulen suurten intohimojen huminan korvissani. Tahtoisin silloin olla hänen kaltaisensa. TULLIA: Jumalille kiitos, et ole sitä. -- (Vaitiolo. Vaihtaen säveltä.) Sanotaan sinua ylpeäksi, Tarquinius. TARQUINIUS: Olenkin ylpeä. Siksi Rooman roskaväki niin vihaakin minua. TULLIA (sisällisellä riemulla): Sinä et välitä heidän vihastaan? TARQUINIUS: En. Siinä suhteessa olen minä isäni poika. (Seisoo uljaana, pää pystyssä, katsoen Tulliaa suoraan silmäterään. Lyhyt vaitiolo.) TULLIA: Sinun isäsi työ jäi kesken-eräiseksi. TARQUINIUS: Jäi. TULLIA: Capitolium vartoo vielä koristajaansa. Vielä ovat monet uljaat templinharjat pystyttämättä, vielä myös monet Rooman viholliset voittamatta. TARQUINIUS: Niin. -- (Salaisella katkeruudella.) Servius Tulliuksella ei ole ollut aikaa siihen. TULLIA (ärsyttävästi): Hänellä on ollut muuta, tärkeämpää tekemistä, tarkoitat sinä? TARQUINIUS: Mahdollista kyllä. Hän on Rooman muureilla ympäröinyt. TULLIA (kuten edellä): Kansa rakastaa häntä, eikö totta? TARQUINIUS: Minä luulen niin. TULLIA: Sinun isääsi he sen sijaan kiroavat! TARQUINIUS (väkinäisesti): Servius Tullius on hallitsija kansan mielen mukaan. (Voi tuskin hillitä enää itseään sisällisessä vihassaan ja katkeruudessaan. Kääntyy poispäin. Vaitiolo.) TULLIA: _Sinun_ ei tee mielesi jatkaa isäsi työtä? TARQUINIUS (leimahtavin silmin): Minun? -- Minulla ei ole siihen mitään tilaisuutta. TULLIA: Hanki siis tilaisuus itsellesi, ole kuningas! TARQUINIUS (tukahtuneella äänellä): Servius Tullius elää vielä. TULLIA: Hän? Hän voi millä hetkellä hyvänsä kuolla. TARQUINIUS (kuten edellä): Silloin seuraa veljeni häntä valta-istuimelle. TULLIA: Myöskin sinun veljesi voi kuolla. TARQUINIUS: En ole ikuinen minäkään. TULLIA (selittämättömällä ilmeellä): Takaan: et kuole ennen häntä. TARQUINIUS: Sanotko niin? (Yrittää tarttua hänen käteensä, pidättää vielä kerran itsensä. _Tullia_ katsoo kiiluvin silmäterin häneen.) TULLIA: Sanon. -- (Ärsyttävästi.) Mutta sinun veljesi olisi hallitsija kansan mielen mukaan! TARQUINIUS: Plebeijit pitävät hänestä. TULLIA: Mutta patriisit? Mutta Rooman ylimykset? Ne pitävät sinusta? TARQUINIUS: Minä en tiedä. Mutta minä luulen, että minulla on monta hyvää ystävää heidän joukossaan. (Katsovat toisiinsa, ymmärtävät. Painostava vaitiolo. Päivä paahtaa, suihkulähde solisee. _Tarquinius_ on sisällisestä jännityksestä tukahtumaisillaan.) TULLIA (äkisti): Sitä olen minä aina aavistanut! TARQUINIUS: Mitä olet sinä aavistanut? TULLIA: Että sinusta tulisi hallitsija _minun_ mieleni mukaan! (Lyhyt vaitiolo.) TARQUINIUS: Täällä on kovin hiljaista. TULLIA: Niin. Minä olen lähettänyt pois orjat. (Lyhyt vaitiolo.) TARQUINIUS: Veljeni viipyy kauan poissa. TULLIA (hiljaa hymyillen): Eikö totta: hän olisi vain häirinnyt meidän toverillista yhdessä-oloamme. TARQUINIUS: Saatat olla siinä oikeassa. -- (Äkkiä.) _Rakas Tullia!_ TULLIA: Me kaksi olemme luodut toisillemme. (Syleilevät.) TARQUINIUS: Mutta hän voi millä hetkellä hyvänsä palata. TULLIA: Hän ei palaja enää milloinkaan. TARQUINIUS (säpsähtäen): Kuinka? Mitä tarkoitat? TULLIA: Katso! -- Hän ei ole ollenkaan lähtenyt kotoa pois. (Siirtyy ensi kerran koko näytöksen aikana kynnykseltä. _Tarquinius_ menee sisälle, viipyy kauan poissa ja palajaa vihdoin takaisin hiljaisena, hahmo muuttuneena, käsivarret ristissä rinnan yli. Mittailee kauan pitkin katsein häntä.) TARQUINIUS: Miksi tapoit hänet? TULLIA: Hän ei sopinut minulle. Eikä hän sitäpaitsi ollut syntynyt Rooman kuninkaaksi. TARQUINIUS: Nyt pelkään sinua. TULLIA (iskevästi): Et, vaan sinä ihailet ja ihmettelet minua, sillä tuon saman olisit sinä jo aikoja ennen tehnyt mielelläsi. TARQUINIUS: Minulla ei olisi ikinä ollut voimaa siihen. TULLIA: Sentään sitäkin kohta kysytään. TARQUINIUS: Nyt en minä tahdo enää kuulla sinua. (Menee vitkalleen vasemmalle, nojaa puunrunkoon ja peittää vihdoin kasvonsa vaipallaan. Pitkä vaitiolo. _Tullia_ hiipii hiljaa hänen vierelleen.) TULLIA (hiljaa): Tarquinius Superbus: rakastatko minua? TARQUINIUS: Tiedät, että teen sen, Tullia. TULLIA: Mutta minun sisareni erottaa meitä? Hän seisoo meidän välillämme? TARQUINIUS (tuskin kuuluvasti): Niin. TULLIA: Myöskin sinun veljesi seisoi meidän välillämme. Nyt häntä ei ole enää! TARQUINIUS (tuskallisesti): Mitä vaadit minulta? TULLIA: Että tapat ennen ensi yötä hänet. TARQUINIUS: Mutta isäsi? Mitä sanoo sinun isäsi? TULLIA (ratkaisevasti): _Oletko_ sinä syntynyt kuninkaaksi? TARQUINIUS: Kansa pitää hänestä. TULLIA: Sinulla ovat Rooman patriisit puolellasi. -- (Kiihkeästi.) Juuri nyt on otollinen hetki. Toimi siis! TARQUINIUS: Emmekö voi lykätä sitä tuonnemmaksi? TULLIA: Emme. -- Rahvas on elonkorjuussa Rooman muurien ulkopuolella ja vain ylhäisö jäänyt jälelle kaupunkiin. Senaatti kokoontuu huomenna... TARQUINIUS: Se on totta! (Paljastaa jälleen kasvonsa. Lyhyt vaitiolo.) TULLIA: Tarquinius: huomenna menet sinä kuninkaallisessa puvussa Curiaan. TARQUINIUS (miettien): Mutta jos he ajavat maanpakoon minut? TULLIA: Sinulla on ystäviä senaattorien keskuudessa. Muut tyrmistyvät ja pelkäävät henkeään. TARQUINIUS: Mutta kuningas? Mitä sanoo kuningas? TULLIA: _Sinä_ olet kuningas! TARQUINIUS: Mutta... TULLIA (hymyillen): Ei mitään _mutta_ enää. -- (Vaientaa hänen suunsa suudelmalla. Kuiskaten:) Ensi yönä olen minä sinun kuningattaresi. (Syleilevät.) Esirippu. TOINEN NÄYTÖS. Curian edusta. Oikealla Forum Romanum, vasemmalla Capitolium. Ovi perältä, johtava matalalle podiumille. Siitä portaat etualalle, jota paksujen pilarien välinen ristikko rajoittaa. _Collatinus_ syöksyy nopeasti ulos perältä. _Brutus_ heti hänen jälessään. COLLATINUS: Tuossa en minä tahdo olla mukana. Pois! BRUTUS: Aiotko poistua kesken juhlapitoja? COLLATINUS: Kautta taivaan, tuo ei ollut häneltä oikein! Hän loukkaa vanhaa kuningasta. BRUTUS (nokkelasti): Uusi loukkaa aina vanhaa ja ravistunutta. -- Ja sitäpaitsi: miksi ei meillä voisi olla kahta kuningasta? Toinen uusi, toinen vanha. COLLATINUS: Sinulta ei saa koskaan järjen sanaa! -- Mutta missä viipyy kuningas? BRUTUS: Kumpaa tarkoitat sinä? COLLATINUS (äkeästi): En Tarquiniusta! -- Totta tosiaan, tätä pitäisi tuon kunnon vanhuksen olla näkemässä? BRUTUS: Servius Tulliusta siis? -- Hän on elonkorjuussa kaiken kansansa keralla, kuten sopii maan isälle, joka on väsynyt valtiotoimiin. COLLATINUS: Vahinko! Ikuinen vahinko! BRUTUS: Mikä vahinko? Hän korjaa siellä, Tarquinius Superbus täällä. -- Sinä näet: me tarvitsemme välttämättömästi kaksi kuningasta. COLLATINUS: Hiljaa! Nyt ei ole leikinlaskun aika. -- (Kuin itsekseen.) Lienee paras, että riennän vastaan hänelle ja koetan pyytää häntä tyynenä pysymään. Sillä muuten vuotaa tässä verta. BRUTUS (viheltäen): Verta? Sitä vuotaa kuin viiniä tähän maailman-aikaan. -- Etkö ole kuullut, että Tarquinius Superbuksen veli on langennut miekkaansa ja löydetty verilätäköstä kotinsa kynnykseltä? COLLATINUS: Hassutusta! Näin vielä eilen aamulla tuikiterveenä hänet. BRUTUS: Tämä kuuluu eilen keskipäivän aikaan tapahtuneen. -- Ja hänen vaimonsa, vanhempi Tullia, on liukahtanut omissa portaissaan ja halkaissut takaraivonsa. COLLATINUS: Mitä sanot? Milloin? BRUTUS (järkähtämättömällä tyyneydellä): Tuo kuuluu eilen iltapäivällä tapahtuneen. -- Tarquinius parka! Hänellä ei todellakaan ole viime vuorokauden kuluessa ollut suurta iloa suvustaan. COLLATINUS: Tuosta kaikesta en minä ole mitään kuullut. BRUTUS: Siitä näet, mikä etu on liikkua vähän kotinurkkien ulkopuolellakin, kaduilla ja kujilla, kuten minä esimerkiksi, vaikka sinä puolestasi olet aina sitä pelkäksi tyhjäntoimittamiseksi nimittänyt. Siellä saa kuulla yhtä ja toista, josta herrat senaattorit ja valtiomiehet eivät tiedä niin hölynpölyäkään. COLLATINUS: Se on tyhjäntoimittamista! Mutta lieneekö jotakin perää omassa hölynpölyssäsi? BRUTUS (ylemmyydellä): Kaikki on, kuten kerroin, tapahtunut. -- Arvostella asioita ei minulle kuulu eikä minun järkivähäni siihen riittäisikään. Mutta onkia tietooni niitä ... toivon, ettet siinä suhteessa ole tavannut mestariani. COLLATINUS: Olet oikeassa. -- (Vaipua syviin ajatuksiin.) Mikä turman päivä! BRUTUS: Niin, ajattelepas, mikä onnettomuus! Langeta omaan miekkaansa... COLLATINUS: Brutus! Tuo kuulostaa mielestäni varsin omituiselta. BRUTUS: Entä sitten tuo toinen tapaus: jos joku muu, tavallinen ihminen, olisi kaatunut portaissa, olisi hän kenties nyrjäyttänyt jalkansa tahi saanut aimo kuhmun kulmaluuhunsa. Mutta tältä: kallo halki ja henki kankaalle heti! -- Eikö se ole mustan murheellista? COLLATINUS (kuin itsekseen): Ja hän tulee tänään kuninkaallisessa puvussa curiaan! -- Brutus! Kautta taivaan, se mitä kerrot, on omiaan saattamaan minut outoihin ajatuksiin. BRUTUS: Minun heikon aivokoppani taas ovat nämä tiheät kohtalon-iskut kokonaan myllertäneet. -- Ajattelepas: kadottaa samana päivänä sekä veljensä että puolisonsa! COLLATINUS (matalalla äänellä): Jospa se vaan olisi siinä... BRUTUS: Niin. -- (Nopeasti samaan ääneen tarttuen.) Jos hän vielä tänään appensa kadottaa, ei hänelle jää enää muuta lohdutusta kuin kaunis kälynsä ja kuningas-arvo. -- Tarquinius parka! Hänen asiansa ovat todellakin hullusti. (Lyhyt vaitiolo.) COLLATINUS (äkisti): Brutus! Tässä on olemassa salaliitto. BRUTUS: Korkeat jumalat näyttävät tehneen salaliiton keskenään hänen heimonsa perinpohjin tuhotakseen! COLLATINUS: Etkö usko: myös vanhan kuninkaan henki on vaarassa? Muuten ei Tarquinius Superbus ikinä olisi uskaltanut tulla tuossa asussa senaatin eteen. BRUTUS: Kaikkien henki on vaarassa, jotka tavalla tahi toisella nyt seisovat liian liki Tarquiniusta. -- Ai! (On tullut niin lähelle, että on koskettanut häneen, ja pakenee nyt koomillisella pelolla näyttämön toiselle puolen. _Collatinus_ katsoo kummastuneena häneen.) COLLATINUS: Mitä? Taasko ilveilijätemppuja? -- Miksi irvistät niin omituisesti? BRUTUS: Unohdin aivan, että olet itsekin hänen sukulaisensa. COLLATINUS: Se olen, ja jos hänestä todella tulee kuningas, pitäisi minun sellaisena oikeastaan iloita hänen onnestaan. Mutta minä en soisi hänen tulevan kuninkaaksi tällä tavoin. -- (Äkkiä, viitaten oikealle.) Tuossa hän on. BRUTUS: Kuka? Servius Tullius, näen minä. -- Nyt saadaan hauskaa! COLLATINUS: Minne menet? BRUTUS: Takaisin sisälle luonnollisesti. Onpa huvittavaa nähdä, kuinka nuo kaksi mahtuvat samalle tuolille istumaan. -- Tuletko? COLLATINUS: En. Minä pelkään tätä yhteentörmäystä. Servius Tullius on vielä kiivas ukko ijästään huolimatta eikä arvattavasti anna temmata valtaa noin vaan ilman muuta käsistään. BRUTUS: Se on jo temmattu. Senaatti on vaitiolollaan hyväksynyt uuden kuninkuuden. COLLATINUS (vakavasti): Brutus! Tämä päivä päättyy verisesti. BRUTUS: Sitä parempi! Hahhah, tämähän on hauskempaa kuin juhlanäytäntö _Circus Maximuksessa_. (Menee nauraen perälle. _Servius Tullius_ syöksyy oikealta, paljastettu miekka kädessään, vaippa epäjärjestyksessä ja harmaat hapset tuulessa liehuvina. _Collatinus_ käy vastaan hänelle.) COLLATINUS: Terve! SERVIUS TULLIUS (läähättäen): Kuka olet? -- Ah, Tarquinius Collatinus! Oletko nähnyt sukulaistasi? Häntä, tarkoitan, jota Superbukseksi nimitetään? COLLATINUS: Hän on tuolla sisällä. SERVIUS TULLIUS: Se on totta siis? Ja hän istuu kuninkaallisella istuimella, tuo rakas vävyni? -- Pois! Minä lävistän hänet tällä miekallani. COLLATINUS (asettuen hänen tielleen): Yksi sana! SERVIUS TULLIUS: Se konnien päämies! -- Mitä? Miksi tahdot minua pidättää? -- Ahaa, myöskin sinä olet Tarquinius! Te olette kaikki tehneet salaliiton keskenänne. (Aikoo perälle. _Collatinus_ kokee pidättää häntä.) COLLATINUS: Seis! SERVIUS TULLIUS: Mitä tahdot minusta? COLLATINUS: Jos henkesi on kallis sinulle, varoitan sinua nyt tuossa mielentilassa curiaan menemästä. SERVIUS TULLIUS (suuttuen): Sinä varoitat minua? -- Häh? Tässä mielentilassa? Olenko minä hullu siis, joka kaipaa hoitajaa? Enkö minä ole kuningas enää? COLLATINUS: Sitten, jälestäpäin selitän sinulle käytökseni. Nyt: tyynny ennen kaikkea, sillä muuten pelkään pahoin pian jääväni ainoaksi, joka vielä kuninkuutesi tunnustaa. SERVIUS TULLIUS: Kuinka? -- Pois, tahi kautta taivaan, opetan sinulle alammaisuuden ensi käskyn. COLLATINUS: Salli minun puhua sinulle...! SERVIUS TULLIUS (hätyyttäen häntä miekallaan): Miekkas maalle, ellet tahdo tulla tapetuksi kuin uhriteuras! COLLATINUS: Sinä _olet_ hullu! SERVIUS TULLIUS: Ja sinä... Tarquinius! -- Nyt kuolet sinä. (Tahtoo lävistää hänet miekallaan. Taistelevat. _Collatinus_ lyö miekan hänen kädestään, _Tarquinius Superbus_ ilmestyy kuninkaallisessa puvussa curian kynnykselle.) TARQUINIUS: Kuka rikkoo rauhan curian edustalla? SERVIUS TULLIUS: Ah! (On vaipunut kokoon miekkansa kadotettuaan, kimpoaa jälleen ylös ja tahtoo syöksyä podiumille. _Collatinus_ estää häntä siitä. _Tarquinius Superbus_ katsoo ylpeästi heihin.) COLLATINUS (Servius Tulliukselle): Vielä viimeisen kerran pyydän minä sinua... SERVIUS TULLIUS: Tuossa hän on! Minä revin elävältä hänet. TARQUINIUS: Keitä olette? Miksi taistelette keskenänne? Ettekö tiedä, että senaatti kokoontuu, ja että paikka, jolla seisotte, vaatii ehdotonta hiljaisuutta? COLLATINUS (Servius Tulliukselle): Kuuletko? Hän ei ole meitä tuntevinaan! SERVIUS TULLIUS: Puhutellaanko minua näin? COLLATINUS: Poistu siis! Sinä näet, että voimattomalla vihallasi tässä tilaisuudessa vain pahennat asiaasi. SERVIUS TULLIUS: Irroita kirottu kätesi minusta! -- (Puiden nyrkkiään Tarquiniukselle.) Tunnen Rooman lait ja asetukset paremmin kuin sinä, vallan-anastaja! TARQUINIUS (tyynesti): Et näy tuntevan niitä. -- Sinä siellä, miekka paljastettu kädessäsi! Kuka olet? Miksi pitelet tuota miestä? -- Vastaa! Etkö näe, ketä puhuttelet? COLLATINUS: Tarquinius Collatinus olen. Puhun Tarquinius Superbukselle. TARQUINIUS: Puhut Rooman kuninkaalle. SERVIUS TULLIUS (ärjäisten): Rooman kuningas olen minä! TARQUINIUS: Käytöksesi ei todista sitä. -- Mikä lieneekin kiista teidän välillänne, nyt käsken minä senaatin ja Rooman kansan nimessä teitä molempia täältä poistumaan. SERVIUS TULLIUS: Kuinka? -- (Vihan vimmoissaan.) Käsketkö _sinä minua_? TARQUINIUS: Toivoin, että olisit tehnyt sen käskemättä. SERVIUS TULLIUS (itseään osoittaen): _Minä_? TARQUINIUS: Niin. Mutta harmaat hapset eivät ole aina viisaan mielen merkki. SERVIUS TULLIUS: Ennen sinä poistut tältä paikalta kuin minä. TARQUINIUS (levollisesti): Sepähän nähdään. SERVIUS TULLIUS: Mies! Sinä saatat minut pois suunniltani. -- Senaatti päättäköön meidän välillämme. TARQUINIUS: Se on jo päättänyt. Minä olen nyt Rooman kuningas. SERVIUS TULLIUS: Kansa ei ikinä vahvista sinun vaaliasi! TARQUINIUS: Se jääköön Rooman kansan asiaksi. -- Mutta nyt: poistutko tahi tahdot ennemmin, että kutsun liktorit tänne? SERVIUS TULLIUS: Aah! COLLATINUS: Heimomme nimessä! TARQUINIUS (pelottavalla tyyneydellä): Hiljaa! Tämä ei ole mikään perheriita. SERVIUS TULLIUS: Ei, me kaksi ratkaisemme sen. (Syöksyy podiumille käyden käsiksi Tarquiniukseen.) TARQUINIUS: Hätätilassa voin itsekin suorittaa liktorin toimen. (Heittää alas portaita hänet. _Servius Tullius_ kaatuu raskaasti ja jää virumaan näyttämön oikealle puolen. _Collatinus_ rientää hänen luokseen.) COLLATINUS: Kuningas kuolee! TARQUINIUS (hitaasti): Taisin koskea liian kovasti ukkorähjään. Tarkoitukseni ei ollut tappaa häntä. COLLATINUS: Hän on taintunut, veri tihkuu hänen ohimostaan. -- Tule ja auta häntä! TARQUINIUS: Itse syyttäköön hän itseään. -- (Ankarasti.) Hän maatkoon siinä. Kiellän kenenkään Rooman kansalaisen häntä auttamasta. COLLATINUS: Suonet anteeksi, ellen nyt tottele käskyäsi. -- Apua! Apua! TARQUINIUS: Onneton! Etkö opi mitään _hänen_ kohtalostaan? COLLATINUS (hänestä välittämättä): Ei kuulu ketään tulevaksi. -- Tästä on sana kansalle saatettava. Minun täytyy itseni mennä heitä etsimään. TARQUINIUS: Niin totta kuin nimesi on Tarquinius...! COLLATINUS: Juuri siksi. -- Toivon, ettei _sinua_ koskaan kuninkaana täten kohdeltaisi. (Rientää oikealle. Tarquinius Superbus tulee hitaasti alanäyttämölle, katsoo kauan maassa makaavaa, vavahtaa ja luo aran katseen ympärilleen. -- _Tullia_ saapuu nopeasti, kasvot riemusta säteilevinä, vasemmalta.) TULLIA: Minun kuninkaani ja minun hallitsijani! TARQUINIUS (väistäen hänen syleilyään): Hiljaa! St! TULLIA: Tulen juuri Capitoliumilta. Siellä sanottiin senaatin kokouksen jo alkaneeksi. TARQUINIUS: Se on alkanut. -- (Puhuu Tullialle, silmä yhä maassa makaavaan kiintyneenä.) Senaattorit istuvat juuri sisällä. TULLIA: Ja sinä olet ollut siellä? TARQUINIUS: Olen. TULLIA: Tuossa puvussasi? TARQUINIUS: Niin. TULLIA: Ja sinä olet istunut kuninkaan paikalla? Ja sinä olet johtanut keskustelua? -- Noh? Mitä he ovat sanoneet? TARQUINIUS: He ovat vaieten sallineet sen tapahtuvan. TULLIA (riemuiten): Katsopas! Sinä olet Rooman kuningas! Sinä olet minun kuninkaani! (Tahtoo jälleen syöksyä hänen syliinsä. _Tarquinius_ torjuu hänet luotaan kauhistuneena. _Servius Tullius_ liikahtaa ja päästää hiljaisen valituksen. _Tullia_ ei vieläkään huomaa häntä.) TARQUINIUS: Hiljaa! TULLIA: Miksi! -- Olethan sinä Rooman kuningas! Onhan meidän tuumamme nyt onnistunut. TARQUINIUS: On, mutta kuitenkin... TULLIA (hämmästyneenä): Mutta kuitenkaan sinä et tahdo syleillä minua? Miksi et? TARQUINIUS: Mielestäni ... sinun ilosi ei ole tässä ... paikallaan. (Kääntyy poispäin. Vaitiolo.) TULLIA: Mikä vaivaa sinua? TARQUINIUS: Ei mikään. (Vaitiolo.) TULLIA (äkkiä epäilevästi): Elääkö sisareni? TARQUINIUS: Ei. TULLIA: Sinä surmasit hänet? TARQUINIUS (hiljaa): Tein sen sinun tähtesi, Tullia. TULLIA: Sitten minä en voi ollenkaan sinua ymmärtää. -- (Hyväillen.) Miksi murehdit siis? (Painautuu kiinni häneen. _Tarquinius_ tarttuu hänen käsiinsä ja katsoo kauan silmiin häntä.) TARQUINIUS: Etkö _sinä_ sure sisaresi kuolemaa? TULLIA (kummastuneena): En! Olenhan itse tahtonut sitä. TARQUINIUS: Mutta nyt, kun kuulet kuolleeksi hänet? Etkö sääli häntä? TULLIA: En. -- (Vaikenee, arastuu ja katsoo Tarquiniukseen. Toisella, epävarmalla äänellä.) Suretko sinä veljeäsi? TARQUINIUS (hitaasti päätään pudistaen): Oikeastaan: en. TULLIA: No niin? TARQUINIUS: Entä jos isäsi olisi kuollut? Etkö häntä surisi? TULLIA (hymyillen): Olethan _sinä_ minulla. (Painautuu likemmä häneen.) TARQUINIUS: Tullia: nyt kauhistaa sinun rakkautesi minua. TULLIA: Miksi? -- (Äkkiä, äänellä ohuella kuin tikarinkärki.) Etkö enää rakasta minua? Etkö enää rakastaa minua tultuani kuninkaaksi? TARQUINIUS: Tiedät, että teen sen, Tullia. -- Jos tahtoisinkin, en voisi olla sinua rakastamatta. TULLIA (pakanallisella riemulla): Siispä olet sinä minun omani! (Lyö käsivartensa hänen kaulaansa, syleilee ja suutelee tulisesti häntä. _Tarquinius_ vastaa huumautuneena hänen suudelmiinsa. -- _Servius Tullius_ voihkii äänekkäästi.) TARQUINIUS: Hiljaa! (Irtautuu äkisti hänestä.) TULLIA: Miksi? Mikä sinun on? TARQUINIUS (kuiskaten): Etkö kuullut? TULLIA: Mitä? TARQUINIUS: Häntä, kuolevata! (Pakenee näyttämön toiselle puolen.) TULLIA: Kuulet kummituksia. -- (Nauraa.) Miksi pakenet? Luulisi kostotarten sinua ahdistavan. TARQUINIUS (tukahtuneella äänellä): Kenties he tekevätkin sen. -- Heitä on liian monta, näetkös. TULLIA: Keitä? Kostottaria? TARQUINIUS: Vainajia. Heitä on mennyt liian monta manalle. Nyt syyttävät he minua siellä. TULLIA: Kiitä onneasi, että he ovat vainajia! Muuten et sinä olisi Rooman kuningas. TARQUINIUS: Vaatii tottumusta, näen ma, tulla murhamieheksi. TULLIA: Vaatii tottumusta tulla kuninkaaksi. -- Yksi murhe on minulla vielä: isäni! Oletko tavannut hänet? TARQUINIUS (vaikeasti): Olen. TULLIA: Onko hän tuolla sisällä? Mitä hän sanoi siis? -- (Painokkaasti.) Onko kaikki siis teidän kahden välillä nyt suoritettu? TARQUINIUS: Minä ... luulen ... niin. TULLIA: Hän luopuu siis hyvällä kuninkuudestaan? Hän alistuu sinun alammaiseksesi? TARQUINIUS: Tuskin. TULLIA (riehahtaen): Kuinka? -- Toivon, että sinä et väistynyt? Toivon, että pidit puoliasi? TARQUINIUS: Pidin. TULLIA: Sitä odotin sinulta. -- (Tyynemmin.) Kaikissa tapauksissa on sinun voittosi aina epävarma niin kauan kuin hän elää. TARQUINIUS: Minä tiedän. TULLIA (uhkaavasti): Siispä tiedät työsi. -- Missä hän on? Jäikö teidän riitanne ratkaisematta? TARQUINIUS: Luulen, että se on jo lopussa. (Kuiskaten.) Etkö kuule? Hän kutsuu sinua. SERVIUS TULLIUS (heikolla äänellä): Tullia! TULLIA: Todellakin: kuulin jonkun nimeäni mainitsevan. -- (Kääntyy ja huomaa nyt vasta vanhuksen.) Isäni! Hän elää vielä? TARQUINIUS: Niin, hän tahtoi temmata minulta kuninkuuden... TULLIA: Ja sinä? TARQUINIUS: ... Minä heitin hänet alas portahia. Siinä hän lepää nyt. TULLIA (nopeasti): Näkikö kukaan sinun tekoasi? TARQUINIUS: Vain Collatinus, sukulaiseni. -- (Vaikeasti.) Hänkin kauhistui sitä. TULLIA: Hän? Ja kuka muu? -- Jo tänne tullessani näin kansaa joka taholta virtailevan kaupunkiin. Jos hän tuosta vielä virkoaa ja ehtii koota ystävänsä, on sinun kuninkuutesi loppunut samassa kuin se on alkanutkin. TARQUINIUS: Mitä vaadit minulta? TULLIA: Tekosi täyttämään. -- Ellei sinulla ole siihen voimaa... TARQUINIUS (säpsähtäen): Ei, ei! Heitä on liian monta. Älä vaadi minulta mahdottomia! TULLIA: Kuningas Tarquinius Superbus: kavahda, etten katso alas sinuun! TARQUINIUS: Hän on isäsi! TULLIA: Pistä miekallasi! -- (Äänten sorinaa oikealla.) Etkö kuule? Kansa kokoontuu. Tori on jo täynnä väkeä. He tulevat tännepäin. -- Nyt taikka ei milloinkaan! (On tarttunut Tarquiniuksen käsivarteen ja vetää häntä vanhukseen päin. _Tarquinius_ tekee päättävän liikkeen, kalpa kohoaa hänen kädessään. _Servius Tullius_ nousee viimeisillä voimillaan kyynärpäänsä varaan ja kutsuu heikolla, valittavalla äänellä tytärtään.) SERVIUS TULLIUS: Tullia! Minun rakas tyttäreni! TARQUINIUS: Ah! (Horjahtaa, miekka putoaa hänen kädestään. _Brutus_ on edellisen aikana ilmestynyt curian kynnykselle ja seuraa jännitettynä kohtausta. -- Äänten sorina kasvaa oikealta.) TULLIA (raivostuneena): Raukka! (Tempaa miekan ja syöksee sen isänsä sydämeen. _Servius Tullius_ kuolee. _Brutus_ puhkeaa voimakkaisiin kättentaputuksiin.) BRUTUS: Hyvä, hyvä! Oikein pistetty, gladiaattori! Suoraan sydämeen! TARQUINIUS: Kuka puhuu? TULLIA: Oh, se on vaan tuo vähämielinen! -- Tule! Menkäämme! Kansanjoukko vyöryy tännepäin. TARQUINIUS: Minne? TULLIA: Heitä vastaan-ottamaan. Rooma tahtoo nähdä kuninkaansa. -- (Ojentaa kätensä hänelle.) Tule! TARQUINIUS (kauhistuen): Hänen ylitseen? En ikinä! BRUTUS: Hyvä, hyvä! Oikein näytelty, näyttelijä! (Taputtaa vimmatusti käsiään.) TULLIA: Tule! (Astuvat käsi kädessä Servius Tulliuksen ruumiin ylitse. Äänten sorina oikealla on kasvanut myrskyksi.) Esirippu. KOLMAS NÄYTÖS. Huone Tarquiniusten palatsissa Palatinumilla. Tyyli: etruskilainen. Parrukatto, puupylväät; seinät fantastisilla maalauksilla koristetut. Perällä avoin, poikittain kulkeva pilarikäytävä, josta portaat alas Rooman torille. Taustassa laakso ja sen takana kukkula, jonka rinteellä palanen vanhaa etruskilaista asutusta. _Tullia_ tulee vasemmalta aikoen poikki näyttämön. _Sextus_, perältä, kiirehtii nopein askelin portaita ja syöksyy äitiään syleilemään. SEXTUS: Äiti! Äiti! TULLIA: Sextus! Poikani! -- Sinä olet palannut siis? SEXTUS: Niin, äiti, tässä minä olen. -- (Vallattomalla riemulla.) Ja nyt minä olen Rooman kuningas! TULLIA (säpsähtäen): Mitä puhut? SEXTUS: Niin, äiti, tiedäpäs: minä en kysynytkään Delphoin Apollolta ainoastaan isäni kohtaloa. TULLIA: Mitä siis? SEXTUS: Tahdoin samalla hiukan omaankin tutkistella. -- (Vallattomasti.) Nyt nähdään, paljonko on perää Delphoin suuren Apollon lauselmissa. TULLIA: Poikani! Pilkkaatko jumalia? SEXTUS (nauraen): Mieleni tekee joskus vain vähän härnätä heitä. -- Mutta _jos_ he kerrankin, ihmeeksi edes, puhuvat totta, silloin pitäisi minusta ennen pitkää tulla Rooman kuningas! TULLIA: Sinusta? SEXTUS: Tein tämän kysymyksen oraakelille: kuka on Tarquinius Superbuksen jälkeen oleva Rooman hallitsija? TULLIA (jännitettynä): Niin. Ja Pythia vastasi? SEXTUS: Näin: "Hän, joka matkalta palattuaan ensin ehtii syleilemään äitiään." TULLIA: Ah! (Painaa kädellä sydäntään tuskin enää voiden hillitä iloaan.) SEXTUS: Kas niin, ja nyt minä olen palannut tältä matkalta ja nyt minä olen ensin ehtinyt syleilemään äitiäni. -- (Ilakoiden.) Ja nyt minusta tulee Rooman kuningas! TULLIA (hillityllä äänellä): Minä toivoisin sitä mielelläni. -- (Vaitiolo.) Mutta sinun seuralaisesi? Ehkäpä joku heistä on jo ennen sinua ennättänyt Phoibos Apollon asettaman ehdon täyttämään? SEXTUS: Mitä vielä! He tulevat kaukana jälestäpäin. Sitäpaitsi selittävät he koko lauselman toisella tapaa. TULLIA: Toisella? SEXTUS (nauraa): Brutus esimerkiksi. Et voi uskoa, kuinka hassu hän on. TULLIA: Brutus? SEXTUS: Päätä häneltä on aina puuttunut. Mutta nyt näyttää siltä kuin hän olisi viimeisenkin järkensä kipinän kadottanut. TULLIA (kärsimättömästi): Mitä hänestä? SEXTUS: Minä en ymmärrä todellakaan, kuinka kauan Rooman ritaristo voi pitää tuota miestä johtajanaan! Voitko sinä sen minulle selittää, äiti? TULLIA (ylenkatseellisesti): Jotkut, arvattavasti vieläkin tuhmemmat miehet ovat löytävinään jotakin neroa hänestä. SEXTUS: Hänestä! -- (Nauraa jälleen täyttä kurkkuaan.) Mutta näin hän teki: heti kun olimme haahdesta rantaan astuneet, lankesi hän polvilleen, syleili ja suuteli maata... TULLIA: Maata! SEXTUS: ... niin, ajattelepas, äiti, _maata_ ... ja kohotti aina välillä käsivartensa kuin rukoukseen kohti taivahia. TULLIA: Miksi teki näin tuon kaiken? SEXTUS: Saatpa kuulla. Se on vieläkin hullunkurisempaa. (Nauraa.) TULLIA (miettien): _Maata_? -- Miksi hän sitä suuteli? SEXTUS: Maa on muka meidän kaikkien yhteinen äitimme, selitti hän... TULLIA: Niinkö? SEXTUS: ... ja sen mukaan pitäisi nyt muka hänestä tulla Rooman hallitsija. TULLIA: Brutuksesta? SEXTUS (nauraen): Niin, Brutuksesta. Voitko kuvitella, äiti, mitään sen mielenvikaisempaa? TULLIA: Kuka tietää. -- (Levottomana.) Delphoin suuri Apollo käyttää usein sanoja, jotka näyttävät selkeiltä ensi katsannolla, mutta saattavat itse asiassa olla hyvinkin hämäriä ja salaperäisiä... SEXTUS: Päinvastoin äiti, juuri päinvastoin! Ne _näyttävät_ hämäriltä, mutta _ovat_ päivänselkeitä sille, joka ne selkeästi ja rohkeasti ymmärtää. TULLIA (huolestuneena): Voi olla. -- Minä pelkään tuota miestä. SEXTUS: Ketä? Brutusta? -- (Nauraa.) Kenties alat sinäkin uskoa jo, että hänestä tulee Rooman kuningas? TULLIA: Kenties. Minä en pitäisi sitä mahdottomana. SEXTUS: Äiti! Nyt uneksit sinä. TULLIA (poissa-oleva ilme kasvoillaan): ... joskus kun ajattelen häntä, tuntuu minusta kuin voisi hänkin olla jonkun tuntemattoman jumalan oraakkelilause, täynnä himmeitä ja peljättäviä aavistuksia... SEXTUS: _Hän_? -- (Nauraa.) Jos _hänestä_ tulee Rooman kuningas... (Mykistyy äkkiä huomatessaan isänsä _Tarquinius Superbuksen_, joka edellisen aikana on tullut oikealta ja pysähtynyt otsa rypyssä, käsivarret ristissä rinnan yli, erään pylvään taakse. Vaitiolo.) TULLIA: Mitä aiot sanoa? SEXTUS (kuiskaten): Isäni! TULLIA: Missä? SEXTUS: Tuolla, tuon pylvään takana. Hän seisoo siellä ja tarkastelee meitä katseella, joka saa kaiken veren suonissani jähmettymään. TULLIA (hiljaa): Minä näen. SEXTUS: Luuletko hänen meitä vakoilevan? TULLIA: Hän vakoilee omia hiljaisimpia ajatuksiaankin. Sillä hän on mies, jota suuri pimeys ympäri piirittää. TARQUINIUS (harvakseen): Kenestä tulee ... Rooman kuningas? TULLIA: Pojastamme Sextuksesta tietysti, ellei mitään arvaamatonta tule sinun kuolemasi jälkeen tapahtumaan. Mutta olkoon se aika vielä etäällä meistä! TARQUINIUS: Aina tapahtuu jotakin arvaamatonta. -- (Vaitiolo.) Täällä keskustellaan Rooman kuninkuudesta? SEXTUS: Leikkiähän se oli, isäni armas, leikkiä. TARQUINIUS: Luonnotonta leikkiä se oli. (Värähtävällä äänellä.) _Minä ... elän ... vielä._ TULLIA: Kukaan ei ole sinusta kuolleena miehenä keskustellut. TARQUINIUS: Hiljaa. Minä tunnen tuon puhetavan omasta nuoruudestani. TULLIA (hiukan ivallisesti): Todellakin? TARQUINIUS: Kyllä. Se ennustaa kuolemaa niille, jotka elävät vielä, ja ääretöntä vaivaa ja kärsimystä niille, jotka astuvat heidän sijalleen. (Vaitiolo. Käy kohti Sextusta ja pysähtyy hänen eteensä silmä tuimana ja tutkivan.) Sinä olet palannut siis? SEXTUS: Olen, isäni. TARQUINIUS: Ja Phoibos Apollon vastaus minulle? SEXTUS: Kuuluu näin: "_Jos Tarquinius Superbus sotaretkeltään palajaa voittajana takaisin Roomaan Porta Capenan kautta, ei hänellä ole enää mitään peljättävää kaikkena elin-aikanansa." TARQUINIUS (innokkaasti): Kuinka? Porta Capenan kautta? -- (Vaipuu mietteisiinsä.) Mitä sotaretkeä saattaa Delphoin jumala tarkoittaa? (Vaitiolo.) SEXTUS (kuiskaten äidilleen): Luuletko, että hän äsken suuttui minulle? TULLIA: Minä en tiedä. Mutta sellainen hän on: sinä näet, hänen sielunsa vaeltaa kaukana näistä maailmoista. SEXTUS (päätä pudistaen): Minusta on hänen tilansa suorastaan huolestuttava. TULLIA: Kuinka niin? SEXTUS: Etkö usko, että hän siten kadottaa kaiken rauhansa ja elämän-ilonsa? TULLIA (kuin itsekseen): Toimitarmonsa hän on jo aikaa sitten kadottanut. -- Mutta mene nyt! Ethän ole vielä tervehtinyt edes vaimoasi. SEXTUS: Oh, hän ei ole tainnut minua liiaksi ikävöidä! (Menee vasemmalle, luoden vielä aran silmäyksen isäänsä, joka on pysähtynyt oikealle etualalle mietteissään. Vaitiolo. _Tullia_ lähestyy varovasti häntä.) TULLIA: Armaani... TARQUINIUS (säpsähtäen): Mikä on? -- Oletko vielä täällä? TULLIA: Etkö muista taikka kenties et tahdo muistaa, että tänään senaatti kokoontuu? TARQUINIUS: Tarkoitat, että minun paikkani kenties tällä hetkellä olisi curiassa? TULLIA (hiljaisesti): Kenties tarkoitan minä sitä. TARQUINIUS: Tiedäthän, etten ole enää pitkään aikaan käynyt siellä. -- (Kuin itsekseen.) Minulla on tätä nykyä muuta, tärkeämpää, toimittamista. TULLIA (varovasti): Mietitkö Delphoin Apollon vastausta sinulle? TARQUINIUS: Ehkä. Siksi pyydänkin sinua nyt olemaan minua häiritsemättä. (Siirtyy vasemmalle etualalle. _Tullia jää paikalleen keskinäyttämölle. Vaitiolo.) TULLIA: Kansa käy yhä tyytymättömämmäksi... TARQUINIUS (kärsimättömästi): Käyköön! TULLIA: Ja vihamieliset heimot Rooman ympärillä yhä rohkeammiksi... TARQUINIUS: Luuletko sen minua liikuttavan? TULLIA (pidätetysti): Mielestäni sen pitäisi liikuttaa kuitenkin Rooman kuningasta. TARQUINIUS: Kuka sanoo, että tahdon olla Rooman kuningas? Kuka sanoo, etten tahdo olla ylhäisempi? TULLIA: Mikä on kuningasta korkeampi? TARQUINIUS: Se, joka ... ei, sinä et ymmärtäisi sitä kuitenkaan. Paras, että päätämme tämän keskustelun. (Menee taustaan. Vaitiolo.) TULLIA: Tahdoinkin oikeastaan kysyä sinulta vain yhtä asiaa. TARQUINIUS: Mitä? TULLIA (vienosti): Rakastatko minua vielä? TARQUINIUS: Epäiletkö sitä? -- (Kääntyy, katsoo häneen, tulee hänen luoksensa ja pitää kauan kiinni hänen käsistään. Sitten toisella, muuttuneella äänellä, josta eräs etäinen kaunis muisto soinnahtaa:) Olethan sinä Tullia, _tulitukka_! TULLIA: Sinä nimitit minua nuoruudessani niin. TARQUINIUS (purskahtaen): Minun nuoruuteni sammui vereen, samalla kuin nousi meidän rakkautemme! TULLIA. Sitten mahdamme me tuntea kovin toisin nuo asiat sydämessämme. Sillä _minun_ nuoruuteni nousi vasta minun lempeni keralla. TARQUINIUS (harvakseen): Siitä saakka ... olen minä ... vanha mies. TULLIA: Kuitenkin kohosit sinä kuninkaaksi. TARQUINIUS: Minun kuninkuuteni kävi minulle liian kalliiksi, Tullia. Voitko sitä ymmärtää? TULLIA: En. TARQUINIUS (merkitsevästi): Tarkoitan: minä makselen sitä yhä vieläkin ja pelkään, että saan pian maksaa sen hengelläni... TULLIA: Tarquinius! TARQUINIUS (synkästi): En olisi ensimmäinen Rooman kuningas, joka murhataan. -- (Pidätetyllä tuskalla.) Kuitenkaan en soisi, että _hän_ sen tekisi! TULLIA: Kuka? TARQUINIUS: Hän, Sextus... TULLIA (kauhistuen): Poikamme? Mitä mieleesi juolahtaakin? TARQUINIUS: Samaa, mitä juolahti _meidän_ mieleemme silloin, kun sinun isäsi virui curian portailla verissään! -- (Kuin itsekseen.) Nonoh, emmehän ole vielä niin pitkällä... TULLIA: Emmekä tule koskaan siihen, kautta jumalien! TARQUINIUS (katsoo häneen): Noin olisi myöskin sinun isäsi ollut valmis kerran vannomaan. (Katsoo vielä hetkisen häneen, nyykähyttää päätään ja poistuu sitten hitaasti oikealle. _Tullia_ jää keskinäyttämölle synkkänä eteensä tuijottamaan. -- Herää ajatuksistaan, hengähtää, Poistuu vasemmalle. -- _Collatinus_ ja _Brutus_ tulevat perältä.) BRUTUS: Ai, ai! (Koettelee käsin kaksin päätään ja vääntää oikeaan ja vasempaan sitä hullunkurisesti irvistäen.) COLLATINUS: Noh? Mitä lemmon kujeita taas? BRUTUS (luoden arkoja katseita ympärilleen): Aina kun nousen tämän palatsin portaita, tuntuu minusta aivan kuin pelkäisi pääni niukahtaa nivelistään. -- Ai!... COLLATINUS: Aina vaan hullutuksia! BRUTUS: Älä sano! Muista, miten kävi Tarquinius Superbuksen ensimmäiselle puolisolle! Luiskahtihan hän poloinen omissa portaissaan ja taittoi niskaluunsa... COLLATINUS (leikillisesti): Onneksi nämä eivät ole sinun portaasi. BRUTUS: Eivät, kiitos jumalien. Mutta olenpa nähnyt myös vanhan kuninkaamme Servius Tulliuksen kierivän kuin kiekko alas portaita eivätkä nekään olleet hänen omansa. COLLATINUS (synkistyen): Tuon tapauksen muistan. -- Kaksikymmentä neljä pitkää vuotta on siitä vierähtänyt. BRUTUS: Minun ohitseni ovat ne lentäneet kuin laulava lintuparvi! -- Mutta vieläkö ihmettelet, että olen siitä saakka oppinut kaikkia portaita syvästi kavahtamaan? COLLATINUS: Lähemmin harkiten voi sinulla todellakin olla syytä pelkoosi. BRUTUS: Niin, näetkös, minulle se olisi korvaamaton vahinko... COLLATINUS (nauraen): Entä sitten Rooman kansalle ja senaatille, sillä joutuisihan silloin koko ritaristomme tavallaan päättömäksi! BRUTUS: Se olisi niin heidän tapaistansa. Mutta mitä minun päähäni tulee... COLLATINUS: ... niin on turhaa, että enää pingoitat sitä minun tähteni. -- Mutta tuolla tulee Sextus, jonka niskaan pyydän sinua raskaimmat ja kömpelöimmät sukkeluutesi kuormittamaan. BRUTUS: Kiitos. -- Miksi näyttää hän niin murheelliselta? (_Sextus_ tulee vasemmalta, tervehtii nyreällä pään-nyykähdyksellä edellisiä.) SEXTUS: Terve. Oletko siinä jo? COLLATINUS: Kuten näet. Mutta sinä et näytä erikoisesti iloitsevan kotiintulostasi. SEXTUS: Hm. Se ei ole ollut minulle juuri mikään mieluinen palaaminen. BRUTUS (kiertäen ja katsoen joka taholta häntä) Näytäthän siltä kuin olisit maasi myönyt ja rahasi syönyt. -- (Koettelee hänen vatsaansa.) Ai! Sentään on hänellä vielä nälkä, poikaparalla. Sen huomaa kyllä hänen ontelostaan. COLLATINUS: Todellakin! Mikä vaivaa sinua? SEXTUS (pahantuulisesti): Tulen juuri vaimoani tervehtimästä. BRUTUS: Se olisi meidän pitänyt arvatakin! COLLATINUS: Sitä vähemmän ymmärrän minä ystäväämme. -- Eikö vaimosi ole ottanut hyvin vastaan sinua? SEXTUS: Hm, saatan sen sanoakin teille. -- (Traagillisesti.) Ei ole enää mitään hyvettä eikä uskollisuutta maailmassa! BRUTUS: Ohoh! Mikä uutinen! COLLATINUS (huolestuneena): Ystäväni: onko sinulle tapahtunut jotakin? SEXTUS: Oikeastaan ei mitään odottamatonta. -- (Jälleen traagillisesti.) Mutta niin suureksi en minä vielä olisi tapainturmelusta tässä kaupungissa uskonut! BRUTUS: Etkö? Kun omia tapojasi ajattelen, en sitä isosti ihmettelekään! SEXTUS: Veljet, veljet! Missä ajassa me elämmekään! BRUTUS: Aika on paha, mutta jos aiot sitä ruveta parantamaan, täytyy sinun ensin parantaa paikka, sillä minusta on kuin en minä pitkään aikaan enää olisi kuullut omaa ääntäni tässä. -- Mikä kanakoppi? (Vasemmalta iloisia nais-ääniä, huudahduksia ja vallatonta naurunkikatusta.) SEXTUS (kärsimyksellä): Te kuulette itse. -- Ei ole niin aivan hauska palata pitkältä matkalta kotiin, missä on ilo ylimmillään... COLLATINUS: Ilo sinun palaamisestasi? Mutta onhan se niinkuin olla pitääkin. SEXTUS (kiivaasti): Ilo minun poissa-olostani, ymmärrättekö! -- No niin, minään siveyden ja uskollisuuden ihanteena en minä ole koskaan pitänyt puolisoani. Mutta luulin hänen kuitenkin ottavan varteen edes hiukan enemmän yleisiä tapoja... BRUTUS: ... joiden turmelusta juuri äsken pääsit valittamasta! -- Mutta kuinka kohtasit sinä hänet? SEXTUS: Pitopöydässä kohtasin minä hänet, joukko, Rooman ylhäisiä naisia ympärillään, kaikki seppelpäisinä ja posket viinistä punertavina... BRUTUS: Kiitä onneasi, ettei joukko Rooman ylhäisiä miehiä häntä ympäröinyt! -- Tässä tapauksessa tekisi mieleni miltei onnitella sinua. SEXTUS (happamesti): Kuinka niin? BRUTUS: Riennät yhtä syleilemään ja kohtaatkin puolentusinaa puolisoa. -- Mutta _heidän_ puolisoitaan käy minun sääliksi todellakin. SEXTUS (katsoo häneen): Myöskin minun. -- _Sinä_ et ole vielä käynyt kotonasi? BRUTUS: En, enkä aio sinne noin vaan suinpäin syöksyäkään. SEXTUS: Aavistat pahaa kukaties? BRUTUS (arvokkaasti): Minä en tahdo valmistaa vaimolleni, yhtä vähän kuin itsellenikään, mitään epämiellyttäviä yllätyksiä. Siksi olen jo edeltäni lähettänyt orjan hänelle hyvissä ajoin tulostani ilmoittamaan. SEXTUS: Se oli kyllä järkevästi ajateltu. Mutta luuletko hänen myös tavanneen kotona vaimoasi? BRUTUS (ällistyneenä): Missä hän olisi siis? SEXTUS: Siellä, pitopöydässä. -- (Nauraen.) Ja sikäli kuin minusta tuntui, ei hänkään näyttänyt maan ydintä ja hedelmää halveksineen! BRUTUS: Se virnasuu! (Pudistaa salassa nyrkkiään, tällä kertaa tuiki rehellisellä suuttumuksella. _Sextus_ ja _Collatinus_ nauravat. _Brutus_ näyttää sangen nolostuneelta.) COLLATINUS: Ystäväni, minä valitan todellakin teidän huonoa onneanne. BRUTUS (äkkiä Sextukselle): Mutta nyt, kun he näkivät sinut ja arvasivat siis meidät kaikki palanneiksi...? Nyt lienevät he kukin kotiinsa kiirehtineet? SEXTUS: Mitä vielä! He siirtyivät vain viereiseen huoneeseen jatkamaan juominkiaan. -- (Vasemmalta iloisia ääniä, pitkää ja kaikuvaa naurunkikatusta.) Kuuletko, Brutus! Tahdotko, että lähetän sinne orjan sinun tulostasi ilmoittamaan? (Sextus ja Collatinus nauravat. _Brutus_ siirtyy syrjään synkistyneenä.) BRUTUS (mutisten): Se on hävytöntä, se on... COLLATINUS: Onpa onni, ettei ainakaan minun vaimoni ole siellä. Sillä pelkäänpä muuten, että voisin sinun tavallasi ruveta jo kaikkea hyvettä ja uskollisuutta maailmassa epäilemään. SEXTUS: Tällä kertaa hän ei ole todellakaan siellä. COLLATINUS (luottavaisesti): Eikä millään muullakaan kertaa. Minun Lucretiani viihtyy parhaiten värttinänsä ja kangaspuittensa ääressä. SEXTUS: Sinun vaimoasi sanotaan siveäksi Lucretiaksi? COLLATINUS: Niin, ja hän ansaitseekin sen nimensä kaikella kunnialla. SEXTUS (epäilevästi): Mutta onko hän siveä myös sinun poissaollessasi? Kas, se on pulma juuri. COLLATINUS: Kyllä. (Hymyillen.) Voin taata hänet. SEXTUS: Hassutusta! Kaikki naiset ovat tehdyt samoista tarvispuista. COLLATINUS (hellällä ylpeydellä): Kenties kaikki muut, mutta ei _minun_ vaimoni. SEXTUS: Niin kaikki miehet sanovat. Ja sentään kaikki vaimot pettävät miehiään. COLLATINUS: Sitten on siveä Lucretia ihana ihme heidän joukossaan. SEXTUS (olkapäitään kohauttaen): Ei ole olemassa mitään ihmeitä, ystäväni. Minua vastaan ei ainakaan ole sellainen vielä milloinkaan kahdella jalalla kävellyt. COLLATINUS: Kuuletko, mitä hän sanoo, Brutus? Etkö tahtoisi tulla todistajaksi minun puolestani? (_Brutus_ on edellisen aikana kuunnellut katkeroitunein elein ilakoitsevia nais-ääniä vasemmalta, yrittänyt raivoissaan hyökätä sinne ja jälleen hillinnyt itsensä. Puuttuu nyt puheesen, silti äskeistä mykkää näyttelemistään unohtamatta.) BRUTUS (äkeästi): Mitä siinä turhia kiistelette! Lyökää veto, lyökää veto, ja se, joka häviää, saa pitää sekä omansa että toisen vaimon että vielä minun vaimoni tuolta kaupanpäälliseksi! (_Sextus_ ja _Collatinus_ nauravat. _Brutus_ hääräilee yksin ja hermostuneena pylväiden välissä vasemmalla taka-alalla.) SEXTUS: Olkoon menneeksi, minä suostun. (Ojentaa kätensä.) COLLATINUS (tarttuu nauraen siihen): Myöskin minä, mutta en sillä ehdolla, jonka Brutus mainitsee. SEXTUS: Ehdoista voimme me kyllä sopia jälestäpäin. Nyt on vain kysymys siitä, kuinka yllättää vaimosi, ennenkuin hän on saanut tiedon sinun palaamisestasi. COLLATINUS: Mikään ei ole sen yksinkertaisempaa. Sinä ratsastat meidän edellämme Collatiaan... BRUTUS (happamesti): Pane pukki kaalimaan vartiaksi! SEXTUS: Hyvä, minä ratsastan sinne. Ja te? COLLATINUS: Me saavumme sinne tunnin pari myöhempään. Ja sitten istumme me viinin vierellä ja nauramme yhdessä koko tälle hullunkuriselle kiistanaiheelle. -- Brutus! Erota! (_Brutus_ tekee niin. Kirkas ja helisevä nauru vasemmalta.) BRUTUS (tyrmistyneenä): Kuuletteko? Se oli _hänen_ naurunsa. Minä tunnen sen. COLLATINUS: Sinun vaimosi? SEXTUS: Epäilemättä. BRUTUS (puoli-ääneen): Se vintiö tietää jo minun tulostani ja kuitenkin julkeaa hän nauraa noin. -- Eikö se ole ennen kuulumatonta? (Ulkona raikkaita torventoitotuksia. _Ystävykset_ katsovat toisiinsa kummissaan.) COLLATINUS: Noh? Mitä tämä on! SEXTUS: Merkki taisteloon! (Rientävät taka-alalle.) BRUTUS: Ketä vastaan? Onhan maassa rauha tietääkseni. COLLATINUS: Tori on täynnä sotilaita. Kansa rientää kokoon kaikkialta. SEXTUS: Tuosta täytyy meidän mennä selkoa ottamaan. (Kaikki nopeasti perälle. Torventoitotuksia. _Tullia_ tulee vasemmalta, _Tarquinius Superbus_, täydessä sotapuvussa, kevein askelin ja kasvot riemusta säteilevinä oikealta.) TULLIA: Mitä merkitsevät nämä taisto-äänet? TARQUINIUS: Tullia! Tulen sinulle jäähyväiseni jättämään. TULLIA: Minne aiot? TARQUINIUS: Sinne, missä on paikka Rooman kuninkaan: sotakentälle! TULLIA (iloisesti hämmästyneenä): Kuinka? Onko sota julistettu? TARQUINIUS: Niin, sain juuri tiedon siitä senaatista. TULLIA: Ketä vastaan? TARQUINIUS: Volskilaisia, jotka jo kauan ovat häirinneet meidän rajojamme. -- (Riemuiten.) Ajattele, mikä yhteensattuma! Juuri samana päivänä, jona Phoibos Apollon vastaus saapui minulle. TULLIA: Se on totta. TARQUINIUS: _Nyt_ tiedän minä, mitä sotaretkeä taivaan vallat tarkoittavat. -- _Jos Tarquinius Superbus sotaretkeltään palajaa voittajana_... TULLIA (levottomana): Mutta ellet sinä palaja voittajana? TARQUINIUS: Oh, sinä et ole nähnyt minua vielä sotakentällä! -- (Syvään hengittäen.) Minä halajaa jälleen nähdä verta. He tulevat tuntemaan, että minä vielä vanhoillanikin olen isäni poika. TULLIA: Tarquinius Superbus! Nyt tunnen minäkin taasen sinut. (Syleilee kiihkeästi häntä.) TARQUINIUS: Pitkä yö on heittänyt varjonsa meidän välillemme. Nyt päivä koittaa korkeana. TULLIA: Sen säteet jo sinun kulmiasi seppelöivät. -- (Ulkona torventoitotuksia.) Sallitko, että saatan sinut sotarintamaan? (Menevät riemuiten perälle. Näyttämö on tuokion ajan tyhjä. Sitten vasemmalta varovin, hiipivin askelin nuori _patriisi-nainen_, seppel päässä, viinimalja kädessään, kurkistelee veitikkamaisesti ympärilleen ja viittaa vasemmalle. Kokonainen parvi nuoria _patriisi-naisia_ pyrähtää näyttämölle. Kaikki seppelöityinä, toisilla viinimaljat, toisilla kitarat käsissään. Ulkona jatkuvia torventoitotuksia, sitten tasaista sotajoukkojen astuntaa. _Kaikki_ rientävät perälle ja viittovat vallattomasti jäähyväisiksi poistuville legionille. Tyrkkivät toisiaan, tekevät merkkejä, nauravat ja ilakoivat. Torventoitotukset vaikenevat. -- _Kaikki_ rientävät kuin yhteisestä käskystä takaisin keskinäyttämölle, toiset lepääviin asentoihin, toiset plastillisiin ryhmiin kitarat käsissään. Taustan keski-osa verhotaan esiripulla. Kitarat helisevät. Nuori _patriisi-nainen_, joka on ensin tullut sisälle ja jonka kirkas nauru jo ennemmin on kaikunut näyttämön takaa, alottaa sangen uskalletun uhrihypyn. _Brutus_ ja _Collatinus_ näkyvät perällä. -- Uhrihyppy päättyy, _naiset_ taputtavat ihastuneina käsiään.) Esirippu. NELJÄS NÄYTÖS. Huone Collatinuksen kotona Collatiassa. Ovi oikeanpuolisesta taustasta, toinen etualalta vasemmalta. Perällä pitkä penkki, vasemmalla taka-alalla tuikkiva hiilos, oikealla pöytä, hylly ynnä talouskaluja. Kaikki karua, yksinkertaista ja korutonta. Myöhäinen iltahetki. Ulkona tuulta ja sateen ropinaa. _Lucretia_, penkin vasemmanpuolisessa päässä, kehrää värttinällä. _Orjattaret_ samoin hänen vierellään. -- Himmeä lamppu valaisee näyttämön taka-alan. Koputus ovelle. _Orjattaret_ lakkaavat työstään ja kuuntelevat. _Lucretia_ kohottaa päänsä kummastuneena. LUCRETIA: Kuka se voi olla? -- (Uusi koputus.) Menkää ja avatkaa hänelle! (_Orjatar_ tekee työtä käskettyä. _Sextus_ tulee sisälle, päällysvaippa vettä valuvana, pysähtyy ovensuuhun ja katsoo uteliaasti ympärilleen.) SEXTUS: Tämä siis on Collatinuksen koti! LUCRETIA: Niin, tunnetko isännän vai ehkä saavutkin sanantuojana häneltä? SEXTUS: Miksi sitä kysyt, kielevä tyttöseni? LUCRETIA (miellyttävästi): Siksi että jos niin on, ei tervetulleempi vieras koskaan ole käynyt tuon kynnyksen yli. SEXTUS: Hm. Saammehan nähdä. -- (Huolettomasti orjattarille.) Pyydän teitä nyt tuloni talon emännälle ilmoittamaan. LUCRETIA: Talon emäntä olen minä täällä. SEXTUS: Kuinka? Oletko sinä Lucretia? -- (Astuu peremmälle ja tervehtii kohteliaasti häntä.) Ja sinä kehräät todellakin? LUCRETIA (hymyillen): Tietysti kehrään minä. -- mutta koska näyt tuntevan minutkin nimeltäni, salli minun nyt kysyä sinulta, ketä puhuttelen. SEXTUS: Anteeksi, enkö ole vielä sitä sanonut sinulle? Olen Sextus Tarquinius, poika kuninkaan. LUCRETIA: Poika kuninkaan! (Yrittää nousta hämmästyneenä, _orjattaret_ seuraavat hänen esimerkkiään.) SEXTUS: Ei, ei! Pyydän, istu! Ja te muut siellä, pysykää paikoillanne! -- Noin. Juuri tuossa asennossa tahtoisin minä ijät kaiket nähdä sinut. (_Lucretia_ painuu takaisin paikalleen yhä enemmän hämmästyneenä. _Orjattaret_, arkoina ja pelokkaina, seuraavat hänen esimerkkiään. _Sextus_ on astunut oikealle etualalle ja tarkastelee nyt taustan ryhmää iki-ihastuneena.) LUCRETIA: Minä en ymmärrä... SEXTUS: Etkö? -- Mikä armas taulu!... Nuo tytöt ... tämä valaistus ... sinä itse siellä värttinäsi takana... Minä en ole tiennyt, minä en ole voinut aavistaa, että olisi olemassa mitään samalla niin siveätä, kaunista ja päätä-pyörryttävän pyhää maailmassa! (Varjostaa silmänsä kädellään. Vaitiolo.) LUCRETIA (arasti): Minä en ymmärrä, mitä huvia poika kuninkaan voi keksiä itselleen niin tavallisesta ja arkipäiväisestä näystä. SEXTUS: Huvia, sanoitko? Suurin autuus on se minun sielulleni. -- Siveä Lucretia! Tuon näyn tahtoisin minä painaa ikiajoiksi sydämeni syviinpään. LUCRETIA (punehtuen): Miksi sanot minua siveäksi Lucretiaksi? SEXTUS: Siksi että kaikki ihmiset nimittävät sinua niin. -- Ah! Maan päällä on siis olemassa jotakin _niin_ kaunista, että se voi pakottaa kuolevaisen ehdottomasti polvilleen. (Polvistuu. _Lucretia_ nousee kokonaan hämmentyneenä, _orjattaret_ seuraavat edelleen hänen esimerkkiään.) LUCRETIA: Pelkään, että pilkkaat yksinkertaista työtäni ja pukuani... SEXTUS (nousten nopeasti): En, kautta jumalien! -- (Tarttuu hänen käteensä.) _Heitä_ saatan minä pilkata, mutta heitäkin ainoastaan niin kauan kuin he pysyvät pilvien takana ja näkymättöminä. Nyt, jumalat, minä tunnustan teidän valtanne ja suuruutenne! LUCRETIA: Se onkin aina tunnustettava. SEXTUS: Se on tunnustettava _silloin_, kun he ottavat päälleen ihmismuodon ja meitä vastaan tuolla katseella hymyilevät... LUCRETIA (hymyillen): Taikka tulevat iltamyöhällä meidän tupaamme, haastavat hassutuksia, lankeavat polvilleen ja tekevät jos joitakin temppuja, ollen muka aivan tyrmistyneitä näystä, jonka he voivat kohdata missä maalaisessa majassa tahansa (Nauraa sydämellisesti.) Oletpa sinä hyvin hullunkurinen! SEXTUS: Olenko? -- (Kokonaan hurmaantuneena.) Ja kuitenkin sanon minä sinulle: ei edes Delphoin suuren Apollon temppelissä ole täyttänyt minun sydäntäni sellainen hartaus ja nöyryys ja rauhallisuus kuin tällä hetkellä sinun kattosi alla. LUCRETIA: Tosiaan! SEXTUS: Sinä, joka olet niin viisas ... voitko sen minulle selittää, siveä Lucretia? LUCRETIA (pudistaa hymyillen päätään): En. SEXTUS: Sallitko siis, että minä sanon sen sinulle? LUCRETIA: En, sillä arvaan, että jälleen lausuisit joitakin hullutuksia. (Painaa päänsä ujostuneena Sextuksen rakastavasta silmänluonnista.) Miksi katsot minuun noin? SEXTUS: Olet oikeassa. Maan mato! Mikä olen minä, että tohdin katsoa silmiin sinua? LUCRETIA: Taas pilapuheita! Miksi ei sinulla olisi lupa katsoa minuun? -- (Sydämellisesti hymyillen.) Eihän silmä osaa ota. SEXTUS (kuiskaten hänen korvaansa): Ei. Mutta syvältä minun sydämestäni soi ääni, joka sanoo, että sinua on vain rukouksilla ja uhriliekeillä lähestyttävä kuin kuolemattomia. -- Ethän sinä suutu siitä minulle, siveä Lucretia? LUCRETIA (hiljaa): En. -- (Vaitiolo. Pois haihduttaen.) Mutta minua vaivaa, että sinä uudestaan ja yhä uudestaan ylistät minun siveyttäni. SEXTUS: Todellakin? Se vaivaa sinua? LUCRETIA: Niin, sillä ethän sinä tunne minua, et tiedä oikeastaan, olenko minä kala vai lintu. Näethän vasta ensi kerran minut. SEXTUS (hymyillen): Mutta _olethan_ sinä siveä Lucretia? LUCRETIA: Mahdollista kyllä. Mutta en ole tottunut saamaan kunniaa siitä, mitä pidän velvollisuutenani... SEXTUS: Niinkö? LUCRETIA (vilpittömästi): ... Samoin kuin pidän sitä jokaisen kunnon vaimon velvollisuutena, joka miestään rakastaa. SEXTUS: Todella? ja sinä rakastat miestäsi? LUCRETIA: Tietysti rakastan minä häntä. SEXTUS: Miksi? LUCRETIA (hämmästyneenä): Miksikö? -- Teetpä sinä kummallisia kysymyksiä. -- Tietysti siksi, että ... siksi, että ... no niin... (Hymyillen.) Tiedätkö, suoraan sanoen, tuota asiaa en minä ole koskaan tullut ajatelleeksi. SEXTUS: Sallit ehkä, että minä autan sinua. -- Sinä rakastat häntä siksi, että hän ensiksikin on sinun miehesi... LUCRETIA (innokkaasti): Juuri niin! -- Ja toiseksi... SEXTUS: Ja toiseksi, koska hän on minun sukulaisen! -- (Nauraa.) Tiedäpäs, Lucretia: niin erinomainen emäntä ja aviopuoliso kuin lienetkin, olet sinä sentään unohtanut yhden hyvin tärkeän asian. LUCRETIA: Minkä? SEXTUS: Ethän ole antanut minulle vielä edes tervetuliais-suudelmaa. LUCRETIA: Ah, sekö se vain oli! SEXTUS: Niin. Olen jo kauan sitä turhaan odottanut. LUCRETIA (hämillään): En tiedä, onko se oikein sopivaa... SEXTUS: Näin läheisten sukulaisten kesken? -- (Hymyillen.) Hyi, Lucretia! Ajattelepas, mitä miehesi sanoo, jos hän kotiin palattuaan kuulee, että olet ottanut näin huonosti vastaan hänen ystäväänsä, poikaa kuninkaan. LUCRETIA: En tunne myös, mikä on tapana kuninkaan hovissa. Mutta en tahtoisi miestäni minulle vihastuvaksi... (Suo suudelman hänelle.) SEXTUS: Armas Lucretia! (Vaitiolo.) LUCRETIA (haihduttaen hämmennystään): Mutta etkö aio riisua vaippaasi? Olethan likomärkä aivan. -- Ja etkö tahdo istua tänne lieden ääreen? -- Varropas, teen vähän tulta sinulle... Siinä on sinun hyvä kuivata vaatteitasi. (Heittää pari risukimppua lieteen. Tuli leimahtaa korkealle. _Sextus_ riisuu vaippansa, istuu lieden ääreen ja ojentaa kätensä kohti sen suloista lämpimää.) SEXTUS: Ah! -- (Kuin itsekseen.) Tämä siis on Collatinuksen kotiliesi. LUCRETIA (leikillisesti): _Näistä_ emännän velvollisuuksista olisit sinä voinut minua muistuttaa. -- Tytöt! Te saatte mennä levolle nyt. -- Ja tähän pöydälle asetan minä sinulle hiukan viiniä ja palan paistia, jota itse äsken söimme, vaikka en tiedä, tokko se mahtanee kelvata pojalle kuninkaan. (Puuhailee toimekkaana pöydän ääressä. _Orjattaret_ menevät. Sextus on sulkenut silmänsä uneksien. Vaitiolo. -- _Lucretia_ tulee ja koskettaa häntä hiljaa kädellään.) SEXTUS: Ja nyt? Mitä nyt aiot? LUCRETIA: Nyt aion sanoa sinulle hyvää yötä. SEXTUS: Kuinka? Jätätkö minut? LUCRETIA (hymyillen): Mieleni tekisi kyllä kuulla jotakin miehestäni, mutta näen, että olet nyt liian väsynyt viestien kerrontaan. -- (Osoittaa vasemmalle.) Tuolla on huoneesi. SEXTUS: Ja sinun? (Tarttuu hänen käteensä.) LUCRETIA (osoittaen perälle): On tuolla. -- (Hymyillen herttaisesti.) Mutta vain tänä yönä... SEXTUS: Miksi? LUCRETIA: Siksi että meillä ei ole mitään vieraskamaria ja sinä saat nyt kunnian nukkua minun huoneessani. SEXTUS: Sinun? Ja sinun miehesi siis? LUCRETIA (hiukan surumielisesti): Minun mieheni on niin paljon poissa. -- Olen tottunut sitä miltei vain omakseni katsomaan. SEXTUS: Siveä Lucretia! (Suutelee hänen kättään tulisesti.) LUCRETIA (vetäen hiljaa kätensä pois): Hyvää yötä. SEXTUS: Viivy vielä hetki! Tarinoimme vähän ja tulemme hyviksi ystäviksi. LUCRETIA: Emmekö ole jo ystäviä? SEXTUS: Tulemme vielä paljon paremmiksi. Etkö sinä toivoisi sitä? LUCRETIA: Epäilemättä... SEXTUS: Niinpä jäät sinä vielä hetkiseksi. Minä pyydän... Yö on niin pitkä ja minua vaivaa sellainen sisällinen levottomuus... LUCRETIA: Minkä tähden? SEXTUS: Minä en tiedä... Se seuraa sieluni ääretöntä yksinäisyyttä... (Kuin itsekseen.) Ei kukaan ole niin yksin kuin minä, ei kukaan avaran taivaan alla! LUCRETIA (epätietoisena): Jäisin mielellänikin kanssasi vielä hetkeksi pariksi pakisemaan, ellen pelkäisi sinua aivan uneen uuvuttavani. -- (Hymyillen.) Kas niin, nyt nukut jo taas! SEXTUS: Minäkö? Mistä sen päätät? LUCRETIA: Sinä suljit silmäsi ja näytit jälleen niin rajattoman väsyneeltä ja raukealta... SEXTUS (katsoo kummallisesti häneen): Näytinkö? -- Ihmetteletkö sitä? LUCRETIA: En, oikeastaan, sillä onhan ilta jo myöhäinen ja sinulla on ollut pitkä matka tänne Roomasta tuulessa ja sateessa ratsastettavana. SEXTUS (kuten edellä): Niinkö? LUCRETIA: Niin, ja siksi tahdonkin jättää sinut nyt yksin lepäämään ja kuulla huomenna, mitä sinulla on minulle kerrottavaa ... varmaan mahtaa se olla jotakin tärkeätä, koska se on saanut itse kuninkaan pojan liikkeelle lähtemään. SEXTUS (pudistaa päätään hitaasti ja surumielisesti): Nyt ei viisas Lucretia minua oikein ymmärtänyt. LUCRETIA: Enkä? -- Siksi onkin väärin sanoa minua viisaaksi Lucretiaksi. Tiedän itse kyllä olevani hyvin typerä ja minun mieheni sanoo... (Vaikenee äkkiä punehtuen.) SEXTUS: Ja sinun miehesi sanoo mitä? LUCRETIA: Nyt olin minä sanoa typerimmän typeryyteni. SEXTUS: Juuri sen tahtoisin minä kuulla, näetkös. LUCRETIA: Nauraaksesi minulle, niin. SEXTUS (kauniisti): En, vaan sulkeakseni silmäni jälleen ja nähdäkseni unta onnesta, joka ei ole ihmislasten. -- (Vaitiolo. Matalalla äänellä.) Nyt ymmärsit sinä minut, eikö niin? LUCRETIA: En tiedä. -- (Hiljaa.) Mutta minusta tuntuu kuin _olisin_ sinut oikein ymmärtänyt. SEXTUS: Ah! -- Istu siis ja salli minun painaa pääni sinun syliisi ja uneksia, että tämä onni edes hetkisen on minun omani. (Tarttuu hänen käsiinsä ja vetää hänet lavitsan päähän istumaan. _Lucretia_ sallii sen tahdottomana tapahtuvan. Pitkä vaitiolo.) LUCRETIA: Sinä mahdat olla ... hyvin onneton mies. SEXTUS (raukeasti): Olen. Minulla ei ole paikkaa, kuhun pääni kallistaisin. LUCRETIA: Kuitenkin on koti sinullakin. SEXTUS: Minulla? -- (Katkerasti.) Koti! LUCRETIA: Niin, olenhan kuullut, että on sinulla vaimo valio. Eikö hän rakasta sinua täydestä sydämestään? SEXTUS (kuten edellä): Minun vaimoni! LUCRETIA: Myöskin äitisi elää vielä. SEXTUS (kuten edellä): Minun äitini! -- (Vaitiolo.) Ei, sinä et tunne heitä. Etkä minua! Sinä et tiedä, mitä on elämä siellä palatsissa! LUCRETIA: En. Mutta olen kuvitellut, että se olisi niin paljon suurempaa ja korkeampaa kuin on elämä täällä meidän syrjäisessä maaseudussamme. -- (Vaitiolo. Hymyillen.) Nyt nukut sinä. SEXTUS (uneksien): Kuinka täällä on hiljaista! Kuulee aivan oman sydämensä tykytyksen. LUCRETIA: Eikö sitä kuninkaan palatsissa kuule? SEXTUS: Ei aina. -- (Vaitiolo.) Tiedätkö, mitä nyt mietin, Lucretia? LUCRETIA: Sano se minulle! SEXTUS: Tuumin jäädä tänne elinpäiväkseni. LUCRETIA: Varmaan tulisi sinun hyvin pian ikävä täällä. Ja sitäpaitsi, kun sinusta tulee Rooman kuningas... SEXTUS (nauraen): Delphoin suuri Apollo on sen minulle ennustanut -- (Karkaa ylös.) Mutta kuinka sinä sen tiedät? LUCRETIA: Arvelin, että se olisi aivan luonnollista. (Nousee.) SEXTUS: Niinkö? -- (Tarttuu hänen käsiinsä merkitsevästi.) Mutta minun isäni elää vielä. LUCRETIA: Tarkoitan: tietysti vasta hänen kuolemansa jälkeen. SEXTUS: Niinkö? -- (Päästää jälleen hänen kätensä.) Mutta tiedätkö, kuinka minun isäni itse kohosi kuningasistuimelle? LUCRETIA (hiljaisesti): Minä olen kuullut siitä. SEXTUS: Hän tappoi edeltäjänsä kuin koiran ja minun äitini oli siinä hänelle avullisena! -- (Äkkiä.) Sinä? Sinulla ei ole halua kuningattareksi? LUCRETIA: Minun kunnianhimoni ei ole koskaan lentänyt niin korkealle. (_Sextus_ katsoo vielä hetkisen häneen ja purskahtaa sitten kaikuvaan pilkkanauruun.) SEXTUS: Jää sitten piikojesi ja värttinäsi luo! (Katsoo ympärilleen.) Missä he ovat? Mihin he ovat menneet? Miksi et sinä kehrää, siveä Lucretia? (Vaipuu ruhmolle lieden ääreen ja painaa pään itkien käsiinsä. _Lucretia_ katsoo neuvottomana häneen.) LUCRETIA: Oletko sairas? SEXTUS: Sairas sydämestä, siveä Lucretia, sairas sydämestä! -- Ah, olisi parempi, etten koskaan olisi tämän talon ovea lähestynyt! LUCRETIA: Kadutko käyntiäsi? Ja äsken sanoit sinä tahtovasi jäädä tänne elinpäiväksesi. -- Katsopas: noin pian sinä muutat mieltäsi. SEXTUS: Olisi parempi, sanon, sille, joka kerran syntyi syvyyksissä elämään, että hän ei ikinä näkisi jumalten taivaan korkeuksia! -- Siveä Lucretia: sitä et sinä koskaan tule ymmärtämään. LUCRETIA: Nyt en todellakaan ymmärrä sinua. SEXTUS: Etkö? Etkö sittenkään, kun sanon, että olisi parempi sille, jonka paikka on yössä ja pimeydessä, että hän ei ikinä olisi siveän Lucretian kotiliettä lähestynyt? -- (Vaitiolo.) Nyt menen minä. LUCRETIA: Miksi? SEXTUS: _Siksi että rakastan sinua saakka hulluuteen._ -- Nyt tiedät sinä sen. (Vaitiolo.) LUCRETIA: Nyt pyydän sinua itse lähtemään. SEXTUS: Oletko vihainen siitä, mitä sinulle sanoin, Lucretia? LUCRETIA: Olen ... sillä pidin paljon sinusta. SEXTUS: Ja nyt? LUCRETIA (surumielisesti): Nyt olet siirtynyt minusta niin kauas kuin en koskaan elämässäni olisi kohdannut sinua. -- Eikö totta, Sextus Tarquinius? Sitä ei olisi pitänyt sanoa minun mieheni ystävän ja sukulaisen. SEXTUS: Hyvä, että muistutat minulle minun suvustani. Sillä olin jo unohtaa todellakin, että myöskin _minä_ olen Tarquinius ja isäni poika, hänen, jota ylpeäksi nimitetään. LUCRETIA: _Minä_ puolestani en ole sitä hetkeäkään unohtanut. SEXTUS: Hyvä. Siispä muistat, kuinka minun isäni saavutti sen naisen suosion, jota hän nyt nimittää vaimokseen ja puolisokseen? LUCRETIA: Olen kuullut himmeitä huhuja kuiskittavan... SEXTUS (terävästi): Katsopas, sinäkin olet kuullut niistä. LUCRETIA: Kyllä, mutta olen aina kammolla evännyt itseni niitä uskomasta. Niiden _täytyy_ olla pelkkää panettelua. SEXTUS: Niinkö luulet? -- (Hitaasti.) Minun isäni kuristi vaimonsa... LUCRETIA: Se ei ole totta! SEXTUS: On. Ja minun äitini pisti miehensä kuoliaaksi... LUCRETIA: Ah! SEXTUS: Niin sytyttivät he kaksi hääsoihtunsa ja hallitsevat vielä tänäkin päivänä Roomaa riemussa ja kunniassa. -- (Hurjasti.) Siveä Lucretia! Olisiko sinusta miehesi murhaajaksi? LUCRETIA: Mitä lausut minulle! (Pitää korviaan, pakenee häntä.) SEXTUS (hampaittensa välistä): Pelkään, myöskin _minä_ olen suvustani huonontunut. -- (Nauraa katkerasti.) Mutta kun tulen kuninkaaksi, käsken ensin katkaista kaulan sinun mieheltäsi. LUCRETIA: Silloin palkitset sinä huonosti kestiystävyyden, jota olet nauttinut hänen kattonsa alla. SEXTUS: Ja sinut itsesi raastatan minä Tarquiniusten palatsiin Palatinumille. Hahhah! -- Hyvää yötä! Tervehdi miestäsi minulta ja sano, että hän on voittanut vetonsa! (Heittää vaipan hartioilleen ja menee nopeasti perälle. _Lucretia_ katsoo hänen jälkeensä päätä pudistaen. Korjaa sitten ruoan pöydältä, katsoo vielä hänen jälkeensä, ottaa lampun ja poistuu vasemmalle. -- Hiilos takassa on hiipunut hiljalleen. Näyttämö on nyt miltei pimeä. _Sextus_ tulee takaisin. Kuiskaa: "Lucretia!" Hiipii vasemmalle ja kuuntelee henkeään pidättäen. Ovi aukenee, _Lucretia_, yöpuvussa ja lamppu kädessään, ilmestyy kynnykselle. _Sextus_ väistyy nopeasti vasemman puolisen taustan pimentoon.) LUCRETIA: Unohdin sulkea oven. SEXTUS (kuiskaten): Lucretia. (_Lucretia_ menee perälle, sulkee oven ja palajaa takaisin vasemmalle. Ovi vasemmalla jää hänen jälkeensä hiukan raolleen. Kapea valoviiva tunkee siitä näyttämön etualalle. _Sextus_ hiipii jälleen esille piilopaikastaan. Kuiskaa: "Lucretia!" -- Tuli sammutetaan. _Sextus_ odottaa vielä hetkisen ja syöksyy sitten nopealla liikkeellä vasemmalle.) Esirippu. VIIDES NÄYTÖS. Paikka Rooman ulkopuolella. Taustassa korkea muuri, kulkeva poikittain yli koko takanäyttämön; sen keskikohdalla järeätekoinen portti, josta tie suoraan etualalle. Toinen tie oikealta vasempaan leikkaa sitä. Tienristeyksessä paatinen penkki. Vasemmalla jylhä piinjapuu ynnä sen takana pientä viidakkoa. -- Myöhäisen iltapäivän valaistus. _Lucretia_, yksin, kalpeana kuin kuolema ja liikkumattomana kuin kuvapatsas, nojaa piinjapuun runkoon, lasittuneella ilmeellä eteensä tuijottaen. Hän on avojaloin ja yöpuvussa, vain musta vaippa hartioillaan. _Collatinus_ ja _Brutus_ tulevat perältä nopein askelin ja kiivaasti keskustellen. Yrittävät jo mennä hänen ohitseen häntä huomaamatta. BRUTUS: Mutta siinä on Lucretia! COLLATINUS: Missä? BRUTUS: Etkö näe? Tuossa! COLLATINUS (riemastuneena): Ah! Hän se on. -- (Aikoo rientää häntä syleilemään, mutta pysähtyy hämmästyneenä Lucretian tuonen-tyynestä katsannosta. Sopertaen.) Onko ... tämä ... Lucretia? (Ojentaa kätensä epäröiden. _Lucretia_ ei tartu siihen. _Brutus_ on äkkiä tullut hyvin totiseksi ja väistynyt oikealle, seuraten sieltä kohtausta piinjapuun luona suurimmalla sisällisellä jännityksellä.) LUCRETIA (soinnuttomasti): Tervetuloa takaisin kotimaahasi, Collatinus. (Vaitiolo. _Collatinus_ katsoo Lucretiaan, vilkaisee Brutukseen, joka jälkimmäinenkin on äkkiä kuvapatsaaksi kangistunut. Naurahtaa vihdoin väkivaltaisesti Lucretialle.) COLLATINUS: Onpas tämä eriskummallinen vastaan-otto! -- (Vaitiolo.) Mitä tämä merkitsee? Onhan kuin kuoleman siivet kulkisivat tämän paikan yli. LUCRETIA: Kuuletko sinä sen siipien suhinan, Collatinus? COLLATINUS (leikillisesti): Pelkään, että se pesii tuossa piinjapuussa. Etkö tahtoisi siirtyä vähän syrjempään siitä, että voisin kiertää sinut käsivarrellani? -- (Sydäntään osoittaen.) Täällä suhisevat vain siivet lemmen jumalan. LUCRETIA: Kiitos. Minun on hyvä näin. Eivät lemmen, vaan kuolon sanomat humisevat nyt minun huuliltani. COLLATINUS (kärsimättömästi): Etkö tahtoisi siis olla hyvä ja vihdoinkin selittää minulle, mitä merkitsee tämä narripeli? LUCRETIA: Kyllä. Kokoan juuri sitä varten ajatuksiani. (Vaitiolo.) COLLATINUS: Onpas ollut vasta vaivaa löytää sinua! -- Me saavumme iltamyöhällä Collatiaan: sinä et ole kotona. Orjattaret eivät tiedä sinun lähdöstäsi mitään. Sanovat vain sinun jääneen kahdenkesken erään vieraan keralla... LUCRETIA (päätään nyykähyttäen): Sextus Tarquiniuksen keralla, niin. COLLATINUS: Missä hän nyt on? LUCRETIA: Minä en tiedä. COLLATINUS: Samapa tuo, kun tiedän hänen vain käyneen meidän kotonamme. -- No niin, me riennämme takaisin Roomaan, luullen sinun lähteneen ehkä meitä etsimään: Roomassa ei ole kukaan nähnyt sinua... LUCRETIA (katsoo tiukasti silmiin häntä): Tarquinius Collatinus: miksi et sinä heti matkalta palattuasi saapunut minua tervehtimään? COLLATINUS: Minulla oli asioita Roomassa... Ja sitäpaitsi: lähetinhän minä tuon nuoren sukulaiseni sinulle tulostani ilmoittamaan. LUCRETIA: Sinä lähetit _suden_ edelläsi. COLLATINUS (säpsähtäen): Kuinka? -- (Vaitiolo. Sitten hiljemmin ja arastuneemmin.) Et usko kuinka levottomia olemme sinun tähtesi olleet... LUCRETIA: Todella? COLLATINUS: Tietysti. Emme ole tienneet, mitä ajatella... LUCRETIA: Ettekö todellakaan? COLLATINUS (tutkivasti): Sinun äänesi soinnahtaa niin vieraalta ja luonnottomalta eivätkä sinun kysymyksesi ole mitään kysymyksiä. -- (Vaitiolo.) Vasta nyt, kun päivä painuu jo laskulleen, saapuu palatsiin kaksi maalaista, jotka kertovat sinun seisovan Porta Capenan ulkopuolella ja odottavan meitä. LUCRETIA: Hyvä, että tulitte. Olen seisonut näin tuntikaudet tässä. COLLATINUS: Kuinka? -- Miksi et ole käynyt sisälle kaupunkiin? Taikka tullut suoraan palatsiin, missä arvasit meidän niin suuressa tuskassa ja hädässä olevan. LUCRETIA (vaikeasti): Minä en ole uskaltanut. COLLATINUS: Sinä. Mitä olet peljännyt muka? LUCRETIA: Oma itseni on ollut hirvitys ja kalpea kauhu minulle. -- Toisinaan olen minä vavissut kuin kuutamon varjo tässä. COLLATINUS: Ja seisonut siinä kaikkien ohikulkevien pilkkana ja naurun-esineenä. -- (Väkinäisellä leikillä.) Hyi, etkö häpeä! Eihän se sovi Tarquinius Collatinuksen puolisolle. LUCRETIA (hiljaisesti): Vain yksinkertaista maalaiskansaa on tästä kulkenut ohitse eivätkä he ole nauraneet minulle. Päinvastoin ovat he väistyneet syrjään kunnioittavasti ja kuiskineet puoli-ääneen keskenään: "Tuossa on muudan, jolla on sydämen suru." COLLATINUS (kuten edellä): Eivätkö he ole kysyneet sinulta, onko sulhosi jättänyt sinut vai miehesi rikkonut vastaan vannottua uskollisuutta? LUCRETIA: Eivät. COLLATINUS: Sepä merkillistä! LUCRETIA: He eivät ole olleet niin sukkelia. -- He ovat vain pudistaneet päätään ja kaartaneet kauempaa minua häiritsemättä. (Vaitiolo.) COLLATINUS: Ja nyt? Kuinka kauan aiot seisoa siinä? LUCRETIA (katsoo häneen): Sinulla on kovin kiire, Collatinus. COLLATINUS: Eipä suinkaan, mutta mielestäni vaikutamme me kaikki tässä tilaisuudessa hiukan hullunkurisilta... LUCRETIA: Niinkö sinun mielestäsi? COLLATINUS: Minä itse en suinkaan vähimmän meistä. -- (Vaitiolo.) No, Brutus? Eikö sinulla ole enää yhtään kokkapuhetta hammastarhassasi? BRUTUS (kuivasti): Ei. COLLATINUS: Sinä näet itse, Lucretia. olethan saanut hänetkin sanoillasi aivan jääksi jähmettymään. -- (Vaitiolo. Hiljaa ja sydämellisesti.) Etkö aio tulla kotiin? LUCRETIA: Minulla ei ole mitään kotia enää. COLLATINUS: Sinulla? Ei kotia? -- Oletko järjiltäsi? LUCRETIA (soinnuttomasti): Eikä enää sinullakaan, Tarquinius Collatinus. (Painaa sydäntään suurimman tuskan vallassa.) Ah, jospa tietäisit...! COLLATINUS: Mitä? -- (Vaitiolo.) Sinä _olet_ järjiltäsi. -- Taikka olet sinä jostakin suuttunut minulle? -- (Hiukan hämillään.) No niin, minä myönnän, että se oli kevytmielistä leikinlaskua, tuo, joka aiheutti Sextus Tarquiniuksen matkan sinne... LUCRETIA (päätään nyykähyttäen): Minä tiedän: eräs veto. COLLATINUS: Niin, eräs veto, jota minä heti kaduin sen lyötyäni... LUCRETIA: Etkö peljännyt ollenkaan häviäväsi sitä? COLLATINUS (naurahtaen): En. Se ajatus ei juolahtanut mieleeni todellakaan. -- Mutta eihän se ollut niin suuri rikos? Eihän se ansainnut näin ankaraa rangaistusta? LUCRETIA: Ei. COLLATINUS: No niin? (Ojentaa kätensä.) LUCRETIA (siihen tarttumatta): Etkö tahdo tietää tarkemmin, missä olosuhteissa Sextus Tarquinius tapasi minut? COLLATINUS: Sitä ei minun todellakaan ole tarvis kysyä sinulta, Lucretia. LUCRETIA: No niin, sitten sanon minä sen sinulle kysymättäsi: hän tapasi minut värttinäni ääressä. COLLATINUS (sydämellisesti): Sen arvasinkin! -- Ja sitten juttelitte te hetken keskenänne... LUCRETIA: Niin. Me juttelimme. COLLATINUS: Ja sitten ratsasti hän takaisin Roomaan, vai kuinka? -- Ihme vaan, että palatsissa ei ole kukaan, ei edes hänen vaimonsa, nähnyt häntä. LUCRETIA: Niin, hän ratsasti ... mutta hän palasi takaisin. COLLATINUS: Takaisin? LUCRETIA (tukahtuneella äänellä): Minä olin mennyt levolle juuri. -- Silloin syöksyy Sextus Tarquinius äkkiä minun kammiooni, pyytää, rukoilee ja uhkaa minua... COLLATINUS: Uhkaa? LUCRETIA: ... uhkaa kuninkaan kostolla ja omallaan, joka oli kohtaava meitä molempia, ellen minä heti suostuisi hänen kerallaan sopimattomiin. COLLATINUS: Kautta jumalien! -- Ja sinä? LUCRETIA: ... Minä olin miltei alaston ... ja yksin ... yö pimeä vain minun ympärilläni ... ja hän oli jo sitä ennen minut julmilla puheillaan puolikuoliaaksi säikyttänyt... COLLATINUS: Ja sinä? Sinä antausit hänelle? LUCRETIA: Niin. COLLATINUS: Ah! LUCRETIA (syösten äkkiä hänen jalkoihinsa): Mutta tiedä, että tein sen ainoastaan henkeni hädässä ja koska kovin pelkäsin ja vapisin myös sinun puolestasi... COLLATINUS: Minun! (Kääntyy pois hitaasti ja peittää kasvonsa vaipallaan. Hänen hartiansa painuvat kumaraan: hän itkee. Pitkä vaitiolo. _Lucretia_, maassa polvillaan, katsoo rukoilevasti ylös häneen. Vaippa on valahtanut hänen hartioiltaan: hän ei huomaa sitä. _Brutus_ oikealla, yhä edelleen liikkumattomana, mutta ääretön sisällinen jännitys kasvoillaan. Pilvet kaupungin yllä palavat purppurassa.) LUCRETIA (hiljaa): Kallis puolisoni! Eikö sinulla ole enää yhtään sanaa minulle sanottavaa? (_Collatinus_ kääntyy hitaasti ja katsoo häneen. Lähestyy ja ojentaa kätensä hänelle.) COLLATINUS: Nouse! -- (_Lucretia_ nousee väristen.) Sinun on kylmä? LUCRETIA: On. COLLATINUS: Sinähän vapiset kiireestä kantapäähän. -- (Korjaa vaipan hänen hartioilleen.) Kuinka? Nyt vasta näen, kuinka ohuesti puettu sinä olet... LUCRETIA: Minulla ei ole ollut aikaa sitä ajatella. -- Heti kun hän oli poistunut, syöksyin minä ulos pimeään yöhön ja olen harhaillut siitä saakka pitkin lehtoja ja viidakoita... (Koettaa hymyillä.) Tämän vaipan lienen vain jostakin saanut hartioilleni... COLLATINUS (hiljaa): Siveä Lucretia. (Suutelee lempeästi otsalle häntä. _Lucretia_ nojaa päänsä raukeasti hänen povelleen.) LUCRETIA: Näin on hyvä. (Vaitiolo.) COLLATINUS: Ja avojaloin sinä olet! -- Näetkö? Päivä menee mailleen ja kaste lankeaa... Meidän on nyt heti kotiin kiirehdittävä. LUCRETIA (säpsähtäen): Ei! Ei kotiin! (Tempautuu irti ja katsoo suurin silmin häntä. _Brutus_ on vaistomaisesti astahtanut askeleen lähemmäksi.) COLLATINUS: Kuinka? Minne siis? LUCRETIA: Luuletko minun todellakin kutsuneen teitä kahta tänne vain kuulemaan minun häpeääni ja vaikerruksiani? COLLATINUS (hiljaisesti): En tiedä, miksi olet kutsunut meidät. Mutta arvelin sen tapahtuneen siksi, että... LUCRETIA: ... siksi että kostaisit minut, Collatinus! (Tempaa tikarin poveltaan, pistää sen sydämeensä ja vaipuu maahan äänettömänä.) COLLATINUS: Lucretia! (Aikoo syöksyä polvilleen hänen ruumiinsa ääreen. _Brutus_ estää häntä siitä.) BRUTUS (juhlallisesti): Hiljaa! -- Hän on oikeassa. Ei kyyneleitä. -- Toisin on Lucretia Collatinan kuolemaa vietettävä. COLLATINUS: Ystäväni! BRUTUS: Salli minun hoitaa vaimosi maahanpaniaiset! -- Oh, minä vannon, että hän on saapa peijaat, joista vielä vuosituhannet tulevat kertomaan. COLLATINUS (hämmästyneenä): Mitä aiot? BRUTUS (kätensä kohottaen): Kostaa! -- Kostaa, kuten hän itse käski meitä! -- Kostaa _hänen_ puolestaan, joka viruu tuossa verissään, kostaa kaikkien niiden puolesta, jotka Tarquinius Superbus on saattanut manalle ennen aikojaan! -- Mutta kostaa ennen kaikkea koko Rooman kansan puolesta, jonka tämä turmaa tuova kuningasheimo on tallannut jalkoihinsa. COLLATINUS: Syöstäkö hänet valtaistuimelta? BRUTUS: Niin. Mitta _on_ nyt täysi, Collatinus. Rooman kansa ei voi sietää tätä sortovaltaa kauempaa. COLLATINUS (kokonaan tyrmistyneenä): Ystäväni! -- Brutusko noin puhuu? BRUTUS: Niin. On aika, että opit jo vihdoinkin minut tuntemaan. COLLATINUS: Kuinka? Enkö tuntisi sinua, _sinua_, lapsuuteni leikkitoveria, nuoruuteni ystävää ja... (Katsoo häneen ja mykistyy äkkiä.) Ei, minä _en_ tunne sinua. Näen aivan oudon miehen edessäni. BRUTUS: Uuden, tarkoitat sinä? COLLATINUS: Tuo ääni ... tuo ryhti ... vanhan ystävyytemme nimessä vannotan sinua sanomaan minulle: kuka _olet_? BRUTUS (tarttuu hänen käteensä): Olen Brutus, olen ystäväsi, vaikka en se Brutus, mikä ennen olin ja joka sinua ennen on niin usein lystikkäillä leikkipuheillaan naurattanut. COLLATINUS: Et ... se ... Brutus? -- Kuka siis? BRUTUS: Toinen, suurempi, korkeampi ... synkkä kuin yö ja leppymätön kuin tähdet taivahalla... COLLATINUS: Todellakin: onhan kuin kasvaisit puhuessasi! BRUTUS (katkerasti): Niin hyvin on minun siis onnistunut oma itseni peittää, että kun ensi kerran elämässäni tahdon esille sen, ei minun paras ystäväni tunne minua! -- (Painaa sydäntään.) Oh! Täällä sisällä on asunut aina eräs toinen Brutus... COLLATINUS: Ystäväni: oikeastaan olen minä sitä aina aavistanut. BRUTUS: _Jos_ sinä olet sen aavistanut, niin sinä tiedät myös, _mitä_ minä olen kärsinyt näinä vuosina, siitä saakka kuin vanha kuninkaamme Servius Tullius murhattiin... COLLATINUS: Ja kuitenkin: kuinka sinä olet voinut ilveillä ja hymyillä, hullutella ja teeskennellä...? BRUTUS (raivoisasti): Itkenyt verta minä olen, syönyt sappea minä olen ja kyyn kylmän myrkkyä keittänyt sydämessäni. -- Aika on nyt kypsä, Collatinus. Minä tahdon Rooman kansan ja samalla oman sieluni tästä mätäpaiseesta puhdistaa. COLLATINUS: Sinäkin olet surrut siis Rooman kohtaloa? BRUTUS (katsoo häneen): Minä? COLLATINUS: Niin. Sinäkään et ole siis ollut kylmä isänmaasi asialle? BRUTUS: Minä? -- _Minä_, joka en ole muuta miettinyt, siitä saakka kuin opin ajattelemaan? -- _Minä_, joka en ole muuta murehtinut, siitä saakka kuin silmäni avautuivat näkemään rotuni rohkean pohjatonta kurjuutta ja häpeätä? _Minä_ olisin outo isänmaani asialle! COLLATINUS: Ystäväni! Tarkoitukseni ei suinkaan ollut loukata sinua... BRUTUS: _Minä_, joka olen _isänmaa itse_, sellaisena kuin se nyt tomusta nousee, heittää naamionsa, paljastaa oikeat kasvonpiirteensä ja astuu esiin peljättävänä, vanhurskaana tuomarina vaatimaan tilille kaikki tyrannit ja väärintekijät! COLLATINUS (hiljaisesti): _Uskotko_ sinä siis, että se vielä _voi_ nousta todellakin? BRUTUS: Nyt _se_ nousee, ja jumalat olkoot laupiaat sen äidin lapselle, joka nyt asettuu sen rankaisevaa valtaa vastustamaan. -- Oh, mitä me olemme sietäneet ja nielleet näiden ajast'aikojen vieriessä! COLLATINUS: Todellakin, tämä on ollut raskas aika jokaiselle Rooman kansalaiselle. Kukin on saanut kestää sen omalla tavallaan. BRUTUS (pidätetyllä raivolla): Kuinka me olemme kumartaneet ja hymyilleet, kuinka me olemme luikertaneet ja liehakoineet! Suudelleet ruoskaa me olemme ja kiittäneet "kost'jumala" jokaisesta potkusta, jonka tuo tuolta Palatinumilta on suvainnut antaa meille. COLLATINUS: Se on totta! BRUTUS: Ja mitä me olemme saaneet siitä palkaksemme? Lokaa ja verta me olemme saaneet siitä niin paksulta, että me siihen pakahdumme ja siihen uppoamme! COLLATINUS: Mutta voitko sinä siis todellakin kuvitella mielessäsi, että _mikään_ vääryys ja väkivalta enää voisi pakottaa siveellisen suuttumuksen myrskyn tämän kansan povesta ilmi mylvähtämään? BRUTUS: Niin totta kuin minä uskon omaan elämääni! Niin totta kuin minä uskon siihen myrskyyn, joka tällä hetkellä minun omassa rinnassani raivoaa! Niin totta kuin minä uskon tähtiin taivaalla ja jokaiseen vapaasen, itsenäiseen ajatukseen, joka näinä pitkinä vuosina on puhjennut kukkaan ja kypsynyt tekoon minun aivoissani: _uskoani Rooman kansan terveesen ytimeen en minä toki vielä milloinkaan ole kadottanut_. COLLATINUS (hiljaisesti): Hyvä olisi, ellet erehtyisi. Omasta puolestani täytyy minun häpeäkseni tunnustaa, etten aina ole ollut enää niin aivan varma siitä. BRUTUS: Kenties ... en aina ... minäkään. -- (Jälleen riehahtaen.) Mutta mitä? Silloin kun Lucretia surmataan, silloinko ei Rooman kansa menisi vastaan murhaajia? Mitä? Silloin kun Lucretia Collatina häväistään omassa kodissaan, silloinko ei rikas ja köyhä, vanha ja nuori, tarttuisi tapparaansa? _Minä_ en ainakaan voi muuta ymmärtää! COLLATINUS (surumielisesti): Etkö? BRUTUS: En. -- Mitä? Jos vielä tämäkin saa rankaisematta tapahtua, silloinhan tippuvat tähdet taivaalta, silloinhan ei kannata elää enää, silloinhan kuolee kaikki kaunis maailmasta ja jää jälelle vain kaikki huono ja mätä ja madonsyömä! -- Ei, ei, ei! -- _Siihen_ et sinä saa minua uskomaan, Collatinus. COLLATINUS (päättävästi): Hyvä. Siispä kantakaamme ruumis kaupunkiin ja asettakaamme se julkiseen paikkaan nähtäväksi, ja minä vannon, että se on saapa olla siinä korjaamatta, siksi kuin sinä olet pitänyt sille lupaamasi hautapuheen. BRUTUS: Ja minä vannon, että minä olen puhuva niin, että itse pimeä yö sen ympärillä on iskevä kekäleitä. -- Mutta joutukaamme! Päivä on jo mennyt mailleen ja minä näen kaupungin päältä synkän ukkospilven kohoavan. Me saamme yöksi myrskyn, Collatinus! COLLATINUS (lennokkaasti): Mutta aamuksi ihanan auringon-nousun! (Yrittävät käydä käsiksi ruumiisen, mutta polvistuvat kumpikin kuin yhteisestä sisällisestä käskystä sen ääreen. Pitkä vaitiolo. Nousevat hitaasti ja kantavat ruumiin kaupunginportista sisälle. Pian alkaa perältä kuulua yhä kasvavaa meteliä, huutoja ja äänten sorinaa. Portti suljetaan. _Sextus_ tulee juosten oikealta yrittäen kaupunkiin. Huomaa portin suljetuksi, huutaa, kolkutiaa, ei pääse sisälle. Vaipuu vihdoin paasipenkille epätoivoissaan. Meteli taustassa kasvaa kumeana ja onnettomuutta uhkaavana. _Tarquinius Superbus_, tukka tuulessa ja parta hajallaan, vasemmalta.) SEXTUS: Isä! TARQUINIUS: Poikani Sextus! -- (Syleilevät nopeasti.) Pois! Minun täytyy tuosta portista sisälle. SEXTUS: Sinä et pääse siitä portista. Se on suljettu. TARQUINIUS: Mahdotonta. -- Minä olen jättänyt jälkeeni kaiken sotajoukkoni vain kiiruhtaakseni ennen yötä sisälle siitä. -- Sillä tiedä, poikani: Minä palajan voittajana! SEXTUS: Ah! TARQUINIUS: Siksi älä enää kauemmin viivytä minua. Sillä minun täytyy sisälle Porta Capenan kautta. Sitten ei minulla ole enää mitään peljättävää kaikkena elin-aikanani. (Rientää perälle.) SEXTUS: Minä sanon sinulle, isä: portti on kiinni. TARQUINIUS (kolkuttaen): Hoi! Ohoi! -- Kuka sulkee kuninkaan silmien edestä? SEXTUS: Isä, minä pelkään. Mitä merkitsee tuo meteli kaupungissa? TARQUINIUS: He ovat vain saaneet tiedon kotiintulostani ja uskollinen kansani siitä jo ennakolta iloitsee. -- Hohoi, ohoi! Miksi ei kuule kukaan? Eivätkö vartiat ole paikoillaan? (Lyö ja potkii porttia. Vaitiolo.) SEXTUS: Ei kukaan tule meille avaamaan. TARQUINIUS: Sitten täytyy sinun sisälle jonkun toisen portin kautta. SEXTUS: Tulen juuri toiselta portilta: minä en päässyt sisälle. TARQUINIUS (ällistyneenä): Mitä tämä merkitsee? SEXTUS: Samaa olen minäkin kysynyt. Mutta minä en uskalla antaa pahan aavistukseni vastata siihen. TARQUINIUS (katsoo häneen): Sinä et uskalla...? -- Mutta onhan tämä tuiki naurettavaa. Minä olen lyönyt viholliseni, palajan voittajana ja nyt en minä pääse Porta Capenan kautta Rooman muurien sisälle! SEXTUS: Niin, isäni. Näyttää todellakin siltä kuin saisimme me viettää tämän yömme campagnalla. TARQUINIUS: Mutta minun täytyy päästä! -- Kuka minä olen sitten? Enkö minä ole kuningas Tarquinius Superbus? Enhän minä ole mikään keppikerjäläinen. -- Hoi! Ohoi! (Lyö ja rynkyttää porttia.) SEXTUS: Turha vaiva, isäni. Me olemme jätetyt ulkopuolelle. (Portti avautuu samassa.) TARQUINIUS: Ei. Sinä näet: portti avautuu. Vihdoinkin! -- Nyt täyttyy vihdoinkin oraakelin lause. (_Tullia_ syöksyy ulos kaupungista kuin kostotarten ajamana. Portti sulkeutuu.) SEXTUS: Äitini! TARQUINIUS: Tullia! Minne aiot? TULLIA: Pois! TARQUINIUS: Minun täytyy sisälle tuosta portista. -- (Vaipuu kokoon.) Ah! Se on jälleen sulkeutunut! TULLIA: Pois, jos henkenne on kallis teille! -- Me olemme karkoitetut maanpakoon. SEXTUS: Me? (Kääntyy hitaasti ja peittää kasvonsa vaipallaan.) TARQUINIUS (ylpeästi): Kuka ajaa _meidät_ maanpakoon? TULLIA: Kansa! TARQUINIUS: Rooman roskaväki? TULLIA: Minä en tiedä, mutta kaupunki on heidän hallussaan. -- Sanotaan, että senaatti istuu ... pidetään juuri kansankokousta forumilla... TARQUINIUS: Nyt? Illalla? TULLIA: Soihtujen valossa. -- Ja puhujalavalle on asetettu ruumis... TARQUINIUS: Ruumis? Kenen? TULLIA: Lucretia Collatinan, joka on saanut surmansa omasta kädestään. -- Brutus puhuu kuin ukkosen jumala! Tuliset lieskat sinkoilevat hänen kieleltään. TARQUINIUS (kokonaan hämmästyneenä): Brutus? -- Mitä tämä on? Kuinka on tämä kaikki ymmärrettävä? TULLIA: Minä en tiedä. -- Kaikki huutavat ja huitovat kuin mielenvikaiset. -- Kukaan ei pääse ulos eikä sisälle kaupunkiin. TARQUINIUS: Mutta sinä? TULLIA: Minut noudettiin väkisin palatsista. -- Pois! Pakoon! Pakoon! Pelkään, että he voivat katua päätöstään ja ajaa takaa meitä! TARQUINIUS: Mitä päätöstä? TULLIA: Että sinä et ole kuningas enää, että me olemme ajetut maanpakoon! -- Pois! Nopeasti! (Näyttämö on edellisen aikana hämärtynyt. Pilvi kaupungin päällä iskee tulta. Nyt yhä kasvavaa ukonjyrinää.) TARQUINIUS (kauhistuneena): Onko sitten maailmanloppu? Valitaanko uutta kuningasta? TULLIA: Ei. "Ei mitään kuninkaita enää!" "Kansa itse hallitkoon nyt itseään!" -- Näin he huutavat. TARQUINIUS: Ei mitään kuninkaita --? Kansa itse --? TULLIA: Niin. Luulen, että jo huomenna tasavalta julistetaan... TARQUINIUS: Häh? Tasavalta? Ei mitään kuninkaita enää? -- (Kuin itsekseen.) Sitten on meidän aika todellakin tarttua mieron sauvaan. (Peittää kasvonsa vaipallaan. Pitkä vaitiolo.) TULLIA (hiljaa): Armaani! Meidän on nyt lähdettävä. Yö yllättää, raju-ilma on kohta meidän päämme päällä. -- (Ukkosta ja salamoita.) Etkö kuule? Pois, nopeasti, jostakin vuorenkolosta tahi ystävällisestä majasta turvaa etsimään! TARQUINIUS: Vuorenkolosta! Voinko _minä_ turvautua jumaliin? Ystävällisestä majasta? Voinko minä turvautua ihmisiin? SEXTUS (äkkiä): Isä! Mutta on sinulla sotajoukko! Onhan sinulla voitollinen armeija takanasi! TARQUINIUS: Poikani! Minun uljas poikani! -- (Syleilee häntä.) Miksi et sitä minulle ennen sanonut? TULLIA: Turhaa toivoa! Jo käyvät tällä hetkellä salaiset käskyt kaikkialle, armeijaan, maakuntaan. Sinä olet henkipatto mies, Tarquinius Superbus, ja kuka tahansa saa surmata sinut, jos sinut tavataan Rooman alueella. (Pitkä vaitiolo. _Tarquinius Superbus_ on vaipunut kokoon. Ukkosta ja salamoita.) TARQUINIUS: Mutta mikä tapaus on voinut olla syynä näin äkilliseen ja yksimieliseen kansan kapinaan? -- Ah! Tuo ruumis? Kenen se oli? TULLIA: Lucretia Collatinan. Sanotaan, että poikamme Sextus on häväissyt hänet. TARQUINIUS: Onko se totta? SEXTUS (langeten hänen jalkoihinsa): Isä! (Vaitiolo.) TARQUINIUS: Nouse! -- (Harvakseen.) _Sinä olit siis isäsi poika._ TULLIA: Tarkoitat: _meidän_ poikamme, Tarquinius. (Laskee kätensä hänen olalleen.) TARQUINIUS (kuten edellä.) Tässä on siis koko perhe kokoontunut. -- (Vaitiolo. Ukkosta ja salamoita. Sade lankeaa.) Menkäämme! TULLIA: Minne? TARQUINIUS: Jonnekin, missä ei sade pieksä meidän kasvojamme. SEXTUS (itkien): Siis erämaahan kuolemaan! TARQUINIUS: Vaeltamaan ovelta ovelle, jos niin tarvitaan. TULLIA: Tarquinius Superbus! Sinä suuri sulho minun nuoruuteni! (Syleilee itkien häntä.) TARQUINIUS (särkyvällä äänellä): Tullia, tulitukka! -- (Hilliten itsensä.) Ojenna minulle toinen kätesi! Ja poikani Sextus ojentaa minulle toisen. -- (Suurimmalla ponnistuksella.) Kas niin! Ja nyt kohti tuntemattomia kohtaloita. (Vaeltavat hitaasti vasemmalle. _Tullia_ ja _Sextus_ itkevät ääneen, _Tarquinius Superbus_ kulkee hartiat kumarassa ja hoippuen kuin vanha ukko heidän välillään. Ukkosta ja salamoita.) Esirippu.