Eino Leinon 'Kootut teokset X' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 50. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot. KOOTUT TEOKSET X Eino Leino Otava, Helsinki, 1932. SISÄLLYS: OLLI SUURPÄÄ. Romaani NUORI NAINEN. Neljä kertomusta Sininen lintu Kirsikkapuu Tyhjyyden kammo Kalevan tulet TYÖN ORJA. Romaani OLLI SUURPÄÄ Romaani (1908) 1. Jäinen viima puhalsi läpi Helsingin puistokatujen. Talvi oli, mutta lumi oli sulanut moneen kertaan ja lopuksi kokonaan unohtunut pilvien tuolle puolen. Ajurien kärryt vierivät viluisina kylmillä katukivillä. Ihmisiä ei näkynyt monta liikkeellä, vaikka oli tavallinen iltakävelyn tunti, hetki ennen teatterien ja konserttien alkamista. Perheet pysyivät mieluimmin kotonaan. Poikamiehet pujahtivat nopeasti kapakan ovesta sisälle. Varatuomari Olli Suurpää purjehti laajassa pietarilaisessa turkissaan turvallisesti pitkin Pohjois-Esplanaadia. Hän oli varannut maallisen majansa jotakuinkin täydellisesti kaikilta kylmän ja lämmön vaihteluilta. Kuitenkin tähtäsivät hänenkin silmänsä sangen kiinteästi kahta Kämpin edessä palavaa sähkölamppua, jotka hän jo kaukaa erotti suurten myymäläin lähettämistä valokimpuista. Hän oli matkalla pieneen, salaiseen puoluekokoukseen. Julkisia ei siihen aikaan saatukaan pitää, ei ainakaan ilman armollisen esivallan suostumusta. Sitä taas ei ollut toivomista muilla kuin hallituspuolueen jäsenillä. Esivalta merkitsi nimittäin silloin samaa kuin sortovalta. Niiden, jotka sitä vastustivat, tuli yhtyä hiljaa ja huomaamatta niinkuin varkaat yöllä. Epäilys ja ilmianto hiipi heidän kintereillään. Varatuomari Olli Suurpää ei ollut koskaan ollut mikään intohimoinen puoluepukari. Hän oli tyyni ja valistunut kansalainen. Mutta myrskyinen aika oli temmannut hänetkin pyörteesensä. Hänen täytyi mennä virran mukana, niin vähän halua kuin hänellä siihen itse asiassa olisi ollutkin. Hänen oli pakko vastustaa hallitusta. Hän oli hamasta ylioppilas-ajoistaan kuulunut suomalaiseen vastustuspuolueesen, tosin kyllä sen maltillisimpiin ja yhteiskuntaa-säilyttävimpiin aineksiin. Vielä vähemmän kuin ennen sopi hänen nyt ajatella hallituksen kannattamista. Mutta itse vastustus ei ollut nyt samaa kuin ennen, ei yhtä mukavaa, hupaista ja vaaratonta. Se oli nyt taistelua elämästä ja kuolemasta, jossa pantiin kaikki alttiiksi, virat, arvot, tavarat, perhe-onnet, vieläpä oma mieskohtainen vapauskin. Henkikulta yksin säästettiin toistaiseksi, mutta maanpako uhkasi jokaista vanhoille perustuslaeille kuuliaista kansalaista. Sitäkin kolkompana kangasti väkivaltainen siirto Venäjälle, jota rankaisukeinoa diktatuuri-asetuksen nojalla oli viime aikoina myöskin ruvettu uppiniskaisimpien vastustusmiesten suhteen käyttämään. Länsimaisiin olosuhteisiin tottuneelle merkitsi se mahdollisuus miltei kuoleman läheisyyttä. Ajatus seisahti siinä ja silmät tuijottivat tuntemattomaan pimeyteen. Varatuomari Olli Suurpää ei pitänyt tällaisesta taistelusta. Se suututti, pelotti ja hermostutti häntä. Kaikki hänen entiset elämäntapansa olivat järkytetyt myötä juuriaan. Alituisesti kutsuttiin, kärtettiin ja käskettiin häntä puolueen nimessä jonnekin, alituisesti tarvittiin häntä jossakin ja alituisesti annettiin hänelle uusia vastuunalaisia luottamustoimia. Siitä kärsi hänen terveytensä. Jospa hän edes olisi voinut olla sydänjuuriinsa saakka vakuutettu oikeuden lopullisesta voitosta ja venäläisen virkavallan pikaisesta kukistumisesta, kuten niin monet muut hänen puoluetovereistaan olivat! Mutta hän oli epäilijä. Hän seurasi passiivisen vastarinnan mukana päätä pudistaen, sillä hän pelkäsi sen päättyvän poliisikamarin pöydän eteen. Mutta juuri siksi pidettiin hänen läsnäoloaan välttämättömänä kaikissa salaisissa neuvotteluissa. Katsottiin hänen edustavan kriitillistä ainesta, joka oli enemmän kuin terveellinen kaikkien liian tuulentupaisten ehdotusten vastapainoksi. Sitä vastaan ei varatuomari Suurpäällä suinkaan olisi itse asiassa ollut mitään väittämistä, ellei hän samalla olisi pelännyt joutua ikävyyksiin tästä valtiollisesta arvostelijatoimestaan. Viisaana miehenä otti hän kaikki mahdollisuudet lukuun. Ja silloin täytyi hänen rehellisesti tunnustaa itselleen, että hänellä ei ollut pienintäkään halua tulla ajetuksi maanpakoon tahi istahtaa edes hetkiseksi johonkin venäläiseen tutkintovankilaan. Hän, varatuomari Olli Suurpää, kahden santarmin saattamana! Jo se ajatus oli hänen mielestään yhtä naurettava kuin mahdoton ja vastenmielinen. Marttyyrikruunu oli hänelle jo aikoja sitten kaiken houkuttelevan kimmellyksensä kadottanut. Hän katsoi sen aivan liian ohueksi päähineeksi kaljulle kiireelleen. Nytkin purjetuuleen Edlundin kulmasta kohti Kämppiä höllötellessään hän ei voinut olla tuolle ajatukselle mielessään karvaasti myhähtämättä. Eikä sitten muuta kuin kunnia ja hyvän omantunnon rauha palkinnoksi kestetyistä kärsimyksistä! Se oli jo sellaisenaan sangen laiha lohdutus. Sitäpaitsi jäivät nekin ainakin vielä toistaiseksi tulematta. Kunniaa hän ei niittänyt enempää kuin kuka tahansa muukaan vaatimaton työntekijä passiivisen vastarinnan vainiolla. Mitä taas hänen omaantuntoonsa tuli, kävi se vaan sitä levottomammaksi, mitä tuimemmaksi taistelu ja mitä lähemmäksi kotitarkastuksen ja sitä seuraavien karkoitustoimenpiteiden mahdollisuus. Kenties saattoi tästä taistelusta kiteytyä jollekin toiselle hyväkin omatunto. Hänelle puolestaan syntyi siitä vain paha omatunto. Se oli sangen merkillistä eikä Olli nyt ensi kertaa miettinyt sitä. Mistä se mahtoi johtua? Viisaustieteellisesti oli Olli ratkaissut asian siten, että omattunnot mahtoivat olla yhtä erilaiset kuin olivat ihmisten sydämet ja selkämunatkin. Lääketieteellisesti hän oli tehnyt sen diagnosin, että ihmisen omatunto riippui sydämen yleisestä terveydentilasta ja että hänen sydämensä mahtoi jostakin erikoisesta syystä olla hyvin hermostunut. Sielutieteellisesti hän oli tullut siihen tulokseen, että hän ehkä toimi vasten omaa syvempää itseään taikka oli ainakin etääntynyt liiaksi olemuksensa keskipisteestä, niinkuin varomaton sotapäällikkö voi joskus tehdä liian rohkeita joukkoliikkeitä armeijansa alkuperäisestä perusasemasta. Historia ja yhteiskuntatiede taas olivat antaneet hänelle sen opetuksen, että omatunto oli vain menneiden kehityskausien ääni ihmisessä ja että Ollin esi-isät hamasta harmaasta muinaisuudesta siis nähtävästi ilmoittivat sen kautta tyytymättömyyttään hänen nykyiseen valtiolliseen toimintaansa. Myöskin uskonto olisi epäilemättä voinut antaa jonkun selityksen asiaan. Mutta siitä oli Olli jo varhaisessa lapsuudessaan tykkänään vierautunut. Pääasia oli, että passiivinen vastarinta ei nykyisessä muodossaan tarjonnut hänelle sisällistä tyydytystä. Hänen olisi jo monta kertaa tehnyt mielensä jarruttaa tahi kääntyä takaisin, jos hän olisi voinut. Mutta hänellä ei ollut siihen kylliksi rohkeutta eikä päättäväisyyttä. Hän tunsi vain kiitävänsä pikajunan vauhdilla kohti varmaa perikatoaan. Tänä iltana oli hänen tuulensa tavallista huonompi. Hän oli jo niin varmasti sopinut erään maaseutu-ystävänsä kanssa, joka päivällisen aikaan oli hänen luonaan pistäytynyt, tavata sinfoniakonsertin jälkeen Yliopiston eteisessä ja siirtyä sitten syömään yhteistä illallista Seurahuoneelle. Siitä olisi voinut tulla hyvinkin miellyttävä ilta, sillä he olivat vanhoja luokkatovereita ja kasvinkumppaleita, joita monet hupaiset muistot yhdistivät. Mutta heti ystävän lähdettyä oli kilissyt hänen pöytäpuhelimensa ja joku puoluejohtajista oli antanut hänelle lyhyen määräyksen saapua erääsen Ylä-Kämpin yksityishuoneesen täsmälleen kello 7. Olli oli kysynyt vain vaatimattomasti, oliko hänen läsnäolonsa aivan välttämätön. Oli. Siinä ei ollut mitään tekemistä. Tämä kokous oli sattunut hänelle tuiki sopimattomasti. Epäilemättä hän olisi mielellään jäänyt poiskin siitä, jos hän vaan olisi uskaltanut. Mutta hänessä asui taikauskoinen kunnioitus kaikkia valtiollisia kokouksia kohtaan, niin suuria kuin pieniäkin, siitä yksinkertaisesta syystä nimittäin, että ne hänen mielestään jollakin tavoin edustivat yleistä mielipidettä. Ja yleinen mielipide oli asia, jonka kanssa ei koskaan, saati sitten näinä rauhattomina aikoina, ollut leikkimistä. Sitäpaitsi tunsi Olli, ja oli aina tuntenut, salaperäistä pelkoa kaikkia ammattipolitikoitsijoita kohtaan. Niiden kanssa oli vielä vähemmän leikkimistä. Ne olivat herroja, joilla oli jyrkät periaatteet ja kiivaat sympatiat ja antipatiat. Olli, joka ei omannut kumpiakaan, oli aina tuntenut itsensä sangen turvattomaksi heidän seurassaan. Hän oli usein kuunnellut selkäranka kylmänä niitä intohimoisia kuolemantuomioita, joilla moni vähänkin epäluotettava ja ennen kaikkea poissaoleva puoluetoveri tuollaisessa kokouksessa nopeasti ja kivuttomasti teilattiin. Siellä oli paras olla saapuvilla, jos mieli säilyttää kansalaiskunniansa. Näissä mietelmissä hän oli saapunut Kämpin hotellin eteen. Hän avasi oven ja astui eteiseen, jossa jo suloinen lämmin tulvehti häntä vastaan. Hän tiesi, että kokousta varten tilattu yksityishuone oli yläkerrassa, mutta periaatteen vuoksi kurkisti hän kuitenkin mennessään alakerran kahvilaan. Siellä ei näkynyt ketään. Hetki oli vielä liian varhainen. Hänen tavallinen iltaseuransa keräytyi vasta paria tuntia myöhemmin. Mitä jos hän kuitenkin jättäisi turkkinsa tänne? Voisihan olla, että poliittinen kokous päättyisi inhimilliseen aikaan ja hänelle vielä jäisi hetki pari toverilliseen seurusteluun. Se oli onnellinen ajatus. Sinfoniakonsertti hänen kaikissa tapauksissa nähtävästi täytyi tältä illalta karkoittaa mielestään. Samoin herttainen maaseutu-ystävänsä, jonka hän sentään voisi tavata huomennakin. Mutta Ollin mieli oli jo isosti keveämpi, samoin kuin hänen ruumiinsakin, kun hän elegantissa poikkitakissaan nopein, joustavin askelin nousi yläkertaan. Vielä lyhyt pysähdys käytävän peilin eteen, sipaisu viiksille, pitempi huolenpito taitehikkaalle jakaukselle. Sitten pieni kriitillinen ryppy kulmakarvojen väliin ja kultasankaiset rillit pätevästi kiinni suoran nenän varteen. Hän oli valmis valtiolliseen puoluekokoukseen. 2. Huone oli pieni eikä suurempaa tarvittukaan. Koolla olivat vain suomalaisen vastustuspuolueen pylväät. Näön vuoksi oli tarkoitus syödä yhteinen illallinen, mutta muuten oli kysymys tärkeistä poliittisista suunnitelmista ensikeväisen sotaväen kutsunnan varalta. Siihen oli nimittäin puolueen johtajien mielestä nykyään koko passiivisen vastarinnan kärki tähdättävä. Myöskin heidän piirinsä oli ennen ollut lukuisampi. Pari oli ajettu maanpakoon. Joku oli heikontuneen terveytensä vuoksi vetäytynyt syrjään liian työläästä valtiollisesta taistelusta. Toiset taas olivat agiteeraamassa maaseudulla, missä salaiset nuuskijat ja ilmiantajat ajoivat heitä takaa kuin jäneksiä. Juuri tänä aamuna oli saapunut tieto, että yksi ja kenties innokkain heistä oli vangittu astuessaan jollekin sisämaan rautatien-asemalle. Mieliala oli sen johdosta tavallista vakavampi. Heitä itseään saattoi sama isku kohdata millä hetkellä hyvänsä. Pahinta oli nimittäin, että tuossa viimeisessä vangitsemisessa olivat santarmit saaneet käsiinsä eräitä papereita. Ehkä jo ensi yönä astuisivat kotitarkastajat heidän huoneisiinsa. Oli tunnettu tarve neuvotella tuokiotilasta. Jokaisen täytyi myöntää, että se oli synkempi kuin milloinkaan. Mutta kukaan ei asettanut edes kysymyksen alaiseksi, ettei vastarintaa olisi entistä tarmokkaammin jatkettava. Olli ei voinut enää pidättää itseään. -- Viimekeväinen asevelvollisuuslakko menestyi vain puolittain, sanoi hän. -- Niin, myönsi raskaasti toimittaja Taavi Teräksinen, puhdasposkinen mies, silmät kirkkaat ja älykkäät. -- Ensikeväinen on varmaan täydellisesti epäonnistuva, jatkoi Olli. -- Sekin on mahdollista. -- No niin? Mielestäni tämä on epätoivoista taistelua. -- Rumalta näyttää. -- Mutta kevääsen mennessä voi vielä paljon tapahtua, puuttui puheesen lehtori Kesäniemi, parantumaton optimisti, joka jo vuosi sitten oli esivallan mahtikäskyllä virastaan erotettu. -- Pahaa voi siihen mennessä paljon tapahtua, jatkoi Olli järkähtämätöntä ajatusjuoksuaan. -- Myöskin hyvää, lauloi lehtori Kesäniemen ääni niinkuin leivonen pilvettömän taivaan sinestä. Pääasia on, ettemme kadota uskoamme tulevaisuuteen. -- Se on jumalan kädessä, ivasi Olli. Mutta onko veljellä joitakin perusteellisia syitä odottaa muutosta parempaan päin? Kenties jo lähimmässä tulevaisuudessa? -- Sitä en tahdo väittää. Mutta minä vastaan kansallisrunoilijan sanoilla: "viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi". Hän puhui kauniisti, ihanteellisesti ja lapsellisesti. Outo, joka ensi kerran olisi kuullut häntä, olisi voinut pitää häntä hyvinkin kehittymättömänä. Tässä seurassa tunnettiin hänet paremmin. Tiedettiin, mikä tuli asui tuossa vaatimattomassa miehessä, mikä luonteenlujuus noiden herkkien ja hauraiden sanojen takana. Myöskään Olli ei voinut kieltää häneltä syvintä sisällistä kunnioitustaan. Mutta lehtori Kesäniemi oli hänen mielestään auttamattomasti naivi. Häneen oli turha tuhlata ruutiaan. Varsinaiset puoluejohtajat pysyivät äänettöminä. Olli katsoi vedoten heihin. -- Niin pian kuin on kysymys uskon asioista, virkahti hän ohuimmalla ja ivallisimmalla äänenpainollaan, tunnen minä itseni tässä seurassa kuin Juudas Mestarinsa opetuslasten seassa. Mutta jos on kysymys järjellisestä keskustelusta, syistä ja vastasyistä, otan siihen mielihyvällä osaa. -- Hillitse kieltäsi! kuiskasi hänelle salavihkaa aina tasapuolinen Taavi Teräksinen. Sinä loukkaat Kesänientä. -- Minä tahdon kerrankin puhua suuni puhtaaksi, kuiskasi Olli. -- Onko sinulla joku uusi ehdotus? hymyili Saarni. Saarni oli varsinaisia puoluejohtajia. Hän oli hienonnäköinen, korkea-otsainen mies, silmät päässä kuin kaksi kivihiiltä, hermostunut, ivallinen hymy alati suupielissä väreilevänä. Saarni oli Ollin pahin vastustaja tämäntapaisissa kokouksissa. Hänen kielensä oli yhtä terävä kuin Ollinkin eikä Olli voinut edes sydämensä syvimmässä häntä naiviksi nimittää. Sen lisäksi hän oli liukas kuin ankeriainen, tekeytyi kapeaksi kuin teräskynä ja tarjosi aina vähimmän mahdollisen maalitaulun halukkaille hyökkääjille. Ollin ei ollut koskaan onnistunut tukkia suuta häneltä. Päinvastoin oli Saarni sen tehnyt useammin kuin yhden kerran. Siksi ei Olli koskaan voinut oikein sietää häntä, varsinkaan ei hänen diabolista hymyään, jossa aina oli jotakin voitollista, ikäänkuin hän taas olisi keksinyt jonkun uuden musertavan todistuskappaleen ja odottaisi vain sopivaa hetkeä lingotakseen sen esille peljättävästä liuhuparrastaan. Se oli oikea mefisto miehekseen ja niin taitava herja vielä, että hän kuitenkin aina lopuksi esiintyi positiivisten ihanteiden ajajana, silloin kun Olli poloinen vain alasrepivänä arvostelijana. Se vasta oli mestarikujeilija Ollin mielestä! Monta muuten juhlallista puhetta oli Saarni häneltä turrannut, katkeroittanut monta kaunista iltahetkeä. Siksi ei Olli mokoman kanssa mielellään haastanut riitaa, sillä hän pelkäsi jo edeltäkäsin saavansa tuntuvasti rökkiin häneltä. -- Ei, vastasi hän vaatimattomasti, seivästäen vain silmänsä Saarniin yli kultasankaisten nenäkakkulainsa. Minulla ei ole mitään uutta ehdotusta. -- Siinäpä se, hymyili Saarni. Sinä olet negatiivinen henki ja tahdot kuitenkin vaikuttaa isänmaasi kohtaloon. -- Mitä veli sillä tarkoittaa? kysyi Olli jo jotakuinkin kärkevästi. -- Ilman vaan. Mielestäni on aika itse jo niin kielteinen, että pieni myönnytys myöskin uskon asioille ei voi muuta kuin hyödyttää meitä. Eikös se taas tapansa mukaan kiekannut itsensä sille puolen! Kuitenkin tiesi Olli ja näki omilla silmillään, että Saarni oli yhtä suuri epäilijä kuin hänkin. Miksi ei tuo mies koskaan tahtonut suoraan myöntää sitä? Inhimillisesti katsoen heidän olisi pitänyt olla parhaita ystäviä. Mutta Saarni ei ollut koskaan antautunut hänelle, vältti tavata häntä kahdenkesken ja katsoi silloinkin häneen aina sellaisella ilkamoivalla hymyllä ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Kyllä tunnen sinut, varatuomari Olli Suurpää! Sinä olet todellakin Juudas meidän seurassamme." Sellainen mies voi saattaa raivoon Ollin. Onneksi puuttui samalla Pekka Kolehmainen puheesen. -- Usko jääköön kunkin yksityiseksi asiaksi, hän sanoi. Omasta puolestani kunnioitan minä järkähtämätöntä uskoa oikean asiamme lopulliseen onnistumiseen. Mutta se ei kuulu tähän. Me emme taistele voiton tähden. -- Siis minkä tähden? kysyi Olli entiseen ivalliseen tapaansa. Kunnianko? -- Veli Olli tietää sen kyllä yhtä hyvin kuin me muutkin, vaikka hän ei leikillisellä hetkellään ole sitä tietävinään. Me teemme vain, mitä me rehellisinä miehinä yksinkertaisesti emme voi jättää tekemättä. Se oli vakavaa puhetta. Seurasi hetken hiljaisuus. Myöskin Olli loi silmänsä ilmeisellä mielihyvällä viimeiseen puhujaan. Siinä oli mies kokonaan toista maata kuin Saarni. Vakaumuksen mies kiireestä kantapäähän, leveäharteinen kuin harmaa kallio, kasvot kuin veistetyt visapuusta. Huomasi heti ensi näkemältä, että hänessä ei ollut vilppiä ensinkään. Jo hänen syvä, lämmin silmänluontinsa oli omiaan luottamusta herättämään. Siinä oli mies, jolle asia todellakin oli pyhä. Mutta kuinka mahtoi olla Saarnin laita? Eiköhän veijari vain passiivisen vastarinnankin varjolla ajanut omia yksityisiä pyyteitään? Se oli ajatus, joka joskus ennenkin oli vaivannut Ollia. Sillä hän ei peljännyt mitään niin suuresti kuin näyttää naivilta tahi tulla jossakin suhteessa nenästä vedetyksi. Mahdollisesti hän tässä yksin olikin oikean asian ihanteellinen esitaistelija? Ehkä noilla muillakin, ei vaan Saarnilla, oli omat sivutarkoituksensa? Ei, ei kaikilla ainakaan. Pekan suhteen hän ainakaan ei voinut pettyä. Siinä oli vähintään yksi, jonka puhtaista tarkoitusperistä hän koska hyvänsä saattoi mennä takaukseen. Asiallinen keskustelu alkoi. Olli vaipui omiin mietteisiinsä. 3. Olli ei katsonut miksikään erikoiseksi hyveeksi olla vilpitön muita kohtaan. Mutta itselleen hän oli harvinaisen rehellinen. Hän myönsi nyt esim. mykkänä toveriensa poliittista keskustelua kuunnellessaan, että hän oli tässä seurassa vain vanhasta tottumuksesta. Hänen asemansa oli kiero, hänen läsnäolonsa täällä oli petosta. Hänen paikkansa olisi jo oikeastaan aikoja sitten ollut hallituspuolueen riveissä. Miksi hän ei noussut ylös ja sanonut suoraan sitä? Siksi että hän pelkäsi yleisen mielipiteen tuomiota. Hän oli raukka. Niin juuri, se oli oikea sana. Ihme, ettei kukaan noista muista huomannut sitä. Kenties Saarni, sillä hänen silmänsä vilahtivat usein omituisesti tännepäin. Hänellä saattoi olla joku aavistus siitä. Täytyi olla varoillaan, täytyi pitää kieli keskellä suuta, ettei vaan tulisi liikoja lausuneeksi. Hän oli jo äsken ollut liian avomielinen. Ja hän oli aikonut olla vielä avomielisempi. Miten typerää! Hän oli todellakin tahtonut puhua suunsa puhtaaksi. Siinä silmänräpäyksessä hän olisi allekirjoittanut valtiollisen kuolemantuomionsa. Onneksi hän oli vielä voittanut kiusauksen. Nyt oli hänen otettava siitä oppia vastaisen varalle. Tuollaiset hetket voivat todellakin syöstä miehensä perikatoon. Yksi ainoa avomielisyyden puuska, ja on raunioina kaikki, minkä pitkä elämä on vuosien vieriessä rakentanut. Hän päätti tästä lähtien olla tiivis kuin seinä. Kukaan kuolevainen ei saisi koskaan kurkistaa hänen sydämensä salaisiin komeroihin. Kuitenkin värähteli hänen sisällään omituinen, hiirenherkkä levottomuus, kun hän kuunteli toveriensa vastarinta-suunnitelmia ja heidän hiljaisella, harmaalla äänellä lausumiaan ehdotuksia tarpeellisen propagandan järjestämiseksi. Heidän tuumansa olivat kaikki hänen mielestään yhtä heikkoja ja lapsellisia. Neulanpistoja, joihin jokaiseen venäläinen virkavalta vastaisi kangenlyönnillä! Hän ei uskonut niiden yhdenkään tehoavaan vaikutukseen. Mutta hän ei suinkaan sanonut sitä. Hän vain nyykäytti päätään täydellisen hyväksymisensä merkiksi. Taas toisinaan teki hän jonkun näennäisen vastaväitteen, jonka toverit helposti kumosivat. Sillä aikaa liitelivät ja laatelivat hänen ajatuksensa. Oliko enää syytä jousta jännittää? Eikö ollutkin jo parempi etsiä sovintoa hallituksen ja hallituspuolueen kera sekä jättää kaikki turha vastarinta toistaiseksi? Odottaa kärsivällisesti aikaa parempaa ja koettaa hiljaisuudessa pitää vireillä kansallishenkeä ynnä vanhojen perustuslakien kunnioitusta? Tietysti vain niillä aloilla ja niillä keinoilla, jotka vielä olivat luvallisia. -- No, Olli! Mitäs sinä mietit? Hän säpsähti ja vilkaisi nopeasti läsnäolijoihin. Oliko hän ollut jo liian kauan vaiti? Oliko joku kenties jo arvannut hänen ajatuksensa? Hän pyysi näön vuoksi puheenvuoron. Nyt voi hän jälleen rauhassa vaipua mietteisiinsä. Hän nojasi pään käsiinsä ja tarkasteli rilliensä yli tovereitaan. Uskoivatko nuo kaikki nyt todellakin siihen, mitä he sanoivat? Se tuntui Ollin mielestä sulalta mahdottomuudelta. Mutta mitkä vaikuttimet mahtoivat kutakin heistä ajaa tähän epätoivoiseen taisteluun? Se oli kysymys, joka jo usein ennenkin oli pyörinyt hänen aivoissaan. Olli ei mielellään uskonut eikä tahtonut uskoa mihinkään epäitsekkäisiin vaikuttimiin. Hän ei tosin järkevänä miehenä voinut kieltää, että maailmassa eli ja oli aina elänyt eräitä haaveilijoita, idealisteja ja utopisteja, jotka puhuivat ihmiskunnan onnesta, kansojen vapaudesta, totuudesta, veljeydestä ynnä muista yhtä pilventakaisista asioista. Mutta he olivat Ollin mielestä aina olleet enemmän tahi vähemmän hassahtaneita. Täyspäinen mies oli hänen maailmankatsomuksensa mukaan aina itsekäs. Sen oli Olli huomannut jo varhaisessa nuoruudessaan eikä hänen tähänastinen elämänkokemuksensa ollut millään tavalla tuota oppilausetta vääräksi todistanut. Viime aikoina oli hänestä kuitenkin ruvennut tuntumaan siltä kuin olisi hänen syytä jossakin suhteessa tarkistaa sen pätevyyttä. Eikö hänen edessään tälläkin hetkellä istunut joukko ihmisiä, jotka kaiken inhimillisen arvioimisen mukaan toimivat vasten omia ajallisia etujaan? Kuitenkaan ei Olli parhaalla tahdollaankaan voinut pitää heitä hassahtavina. Ymmärryksen lahjat olivat heillä yhtä hyvät kuin hänellä itselläänkin. He olivat joka suhteessa Ollin vertaisia: saaneet saman kasvatuksen, suorittaneet samoja taikka samanarvoisia tutkinnoita, tulleet virkoihin ja yhteiskunnallisiin luottamustoimiin, kantaneet palkkansa ja olleet yhtä mieltä hänen kanssaan useimmista isänmaan ja ihmiskunnan suurista ydinkysymyksistä. Eikä Olli myöskään siveellisessä suhteessa ollut tähän saakka pitänyt itseään heistä ollenkaan eroavana. Mikä piru heihin nyt oli äkkiä mennyt? Eivätkö he huomanneet, että he vaelsivat kohti varmaa perikatoaan? Taikka tahtoivatko he uhallakin taistella niiden näkymättömien valtojen puolesta, jotka hyvän ja pahan tiedon puusta syönyt ihmishenki oli keksinyt peittääkseen omaa alastomuuttaan? Aatteiden ja ihanteiden puolesta nimittäin? Se oli Ollin mielestä tuiki käsittämätöntä. Eikö joku aate tahi mielipide ollut vain osa ihmisestä? Eikö osa ollut aina pienempi kokonaisuutta? Oliko oikeus uhrata kokonaisuutta osan edestä, joka sitäpaitsi saattoi olla tänään toinen, huomenna toinen? Sillä mikä oli sen muuttuvampaa kuin mielipide, mikä sen vaihtuvampaa kuin vakaumus? Sehän vieri kuin virta, tietysti vain niin kauan kuin ihminen itse henkisesti kasvoi ja kehittyi. Paljon pysyvämpiä olivat jo tunteet ja intohimot. Niitä ei ihminen itse valikoinut: hän syntyi niihin. Niiden takia itsekkäätkin ihmiset todella sangen usein uhrasivat kokonaisuutensa. Mutta aate! Mikä se oli? Kupla aalloilla, joiden alla pohjattomat syvyydet hämärsivät. Lintu lehtipuussa, jonka oksilla niin monet muut kauniit asiat kukoistivat. Pitikö koko puu uhrata vain tuon pienen linnun vuoksi? Oliko tuo kupla tärkeämpi kuin koko sen alla kohiseva valtameri? Miestä, joka oli intohimojensa herra, pidettiin yleensä viisaana, järkevänä ja valistuneena. Eikö sitten ollut vielä paljon viisaampaa ja valistuneempaa olla myöskin herra ajatuksiensa, niin että nämä eivät päässeet muodostumaan turmiotatuottaviksi voimiksi yksilön elämässä? Ihminen ei Ollin mielestä koskaan eikä missään tapauksessa ollut oikeutettu itseään uhraamaan. Hassut, hurmahenget, mielenvikaiset saattoivat sen tehdä, mutta ei kukaan oikein-ajatteleva kansalainen. Kuitenkin oli tässä hänen edessään eräitä sangen tervejärkisiä kansalaisia, jotka nähtävästi olivat sielunsa syvimmässä päättäneet uhrautua. Miten se oli selitettävissä? Tämä kiusallinen kysymys oli Ollille jo ennenkin paljon salaista päänvaivaa tuottanut. Nyt astui se tavallista kiinteämpänä esiin hänen aivojensa komeroista. Mutta samalla valkeni hänelle myös vastaus siihen: he olivat naiveja! Ihme, että hän ei ollut tuota ennen keksinyt. Tosin oli lehtori Kesäniemi aina ollut naivi hänen mielestään. Mutta he olivat naiveja kaikki, niin Pekka kuin Taavi ja kaikki muutkin, paitsi ei luonnollisesti tuo viirunaama, tuo Saarni, joka oli syntynyt hirsipuuta varten. Naivi taikka itsekäs, -- mitään kolmatta mahdollisuutta ei nähtävästi ollut ihmiselle olemassa. Tämä selitys tyydytti täydellisesti Ollia. Nyt vasta hän mielestään oikein ymmärsi toverinsa. Heidän tekojensa yksinkertaisena vaikuttimena oli nähtävästi tuo merkillinen itsepettäminen, joka välistä voi sumentaa viisaimmankin ihmisen silmät ikävää ja epämiellyttävää totuutta näkemästä. Ihminen uskoo aina helposti siihen, mitä toivoo, ja tässä oli toivo paremmista ajoista nähtävästi sokaissut tavallista terävämmätkin ymmärrykset. Totuus on aina tyly ja julma, puhumattakaan suurista maailmantotuuksista, jotka ovat oikeita verikoiria. Siksi niin monet ihmiset mieluummin kauniin valheen kera vaeltavat. Ollin otsa selkeni, hänen silmänsä kirkastuivat. Hän sai takaisin kaiken entisen varmuutensa, ylemmyytensä ja itseluottamuksensa. Nyt hän oli heidän suhteensa valmis. He eivät sittenkään olleet ajatelleet yhtä voimakkaasti kuin hän, eivätkä yhtä syvälle olemuksen kuiluun kurkistaneet! He liikkuivat pinnalla, hän syvyydessä. Hän oli sittenkin Olli Suurpää. Kaikki sisällinen arkuus ja epäitsenäisyys oli samalla kuin pois puhallettu hänestä. Hän katsoi kelloaan. -- Anteeksi, hän sanoi. Mutta minun täytyy nyt todellakin lähteä. -- Minne? -- Sinfoniakonserttiin. -- Häh? -- Minä ehdin vielä kuulemaan viimeistä osastoa. Toverit katsoivat toisiinsa hämmästyneinä. -- Mitä lempoa? Tässä on vielä paljon tärkeitä asioita jälellä. -- Anteeksi, Beethovenin sinfonia on tällä hetkellä minun tärkein asiani. Olli oli noussut ja katsoi ympärilleen. Hänen silmänsä hymyilivät kultasankaisten nenäkakkulain ylitse harmaina, pistävinä ja ivallisina. Oli jotakin ärsyttävää ja ikäänkuin tahallista taistelunvaatimusta hänen olennossaan. Kukaan ei kuitenkaan ottanut vastaan heitettyä hansikasta. Tällä kertaa oli Olli todellakin voittanut. Hänen oli onnistunut hämmästyttää itse Saarnikin, joka katsoi nolona eteensä keksimättä mitään pirullista sanottavaa. Olli odotti pari silmänräpäystä. Sitten kumarsi hän kohteliaasti. -- Näkemiin saakka, hyvät herrat. Hän meni. Toverit nykäyttivät olkapäitään. Se oli nyt noita Ollin kummallisia päähänpistoja, joista ei ollut sen enempää välittämistä. 4. Olli Suurpää ei suinkaan ollut mikään varsinainen musiikkimies. Hän oli siihen aivan liiaksi järkeilevä, käsite-ihminen kiireestä kantapäähän. Kuitenkin hän nautti musiikista. Se vaikutti häneen omituisella tavalla vapauttavasti. Musiikki irroitti ikäänkuin hänen hermonsa toisistaan, hänen ajatuksensa kiertyivät silloin pois tavalliselta kehältään ja hänen mielikuvituksensa häkkilinnut tekivät eräitä avuttomia, turvattomia lentoyrityksiä. Tietysti palasivat ne aina pian takaisin vaarattomilta ilmamatkoiltaan, mutta toivat kuitenkin tullessaan henkäyksen maailmoista, missä ei mitään ääriä ollut, vieläpä välistä hyppysellisen kosmillista pölyä pyrstöllään. Se oli Ollin mielestä yhtä hauskaa kuin eriskummallista nautintoa. Hän oli myös kuullut joskus sanottavan, että musiikki jalosti ihmistä. Omasta puolestaan hän ei suinkaan olisi tahtonut mennä siitä asiasta niin aivan kivenkovaan takaukseen. Pikemmin olisi hän voinut väittää, että musiikki vaikutti häneen suunnilleen samoin kuin naiset ja alkohooli. Oli sitäpaitsi helpompaa hinnaltaan ja verrattomasti viattomampaa seurauksiltaan. Hän piti siitä. Hän ei yleensä tuntenut mitään syvempää sisällistä tarvetta tulla jalommaksi. Hän oli täysin tyytyväinen siihen siveelliseen ennätykseen, jonka hän jo oli saavuttanut. Kaikkein vähimmän hän katsoi kauneuden valtakunnan olevan luodun ihmisille uutta ja parempaa elämää opettamaan. Musiikki oli sangen miellyttävää, jota ei saanut nauttia liian usein eikä liian suurissa annoksissa. Sillä silloin voi se vaikuttaa vahingollisesti realipoliittisen poikamiehen elämään. Siksi kävi hän ainoastaan sinfoniakonserteissa. Hänen musikaalinen makunsa oli hyvin rajoitettu. Säveltaide yksilön rajoja ratkovana, tähtitarhoja syleilevänä oli hänen henkinen hekkumansa, jonka takia hän mielellään haukkasi siitä silloin tällöin kohtuullisen viipaleen omien kiinteästi käsitteellisten ajatustensa lomaan. Mutta juuri samasta syystä hän ei ollenkaan voinut sietää ohjelmamusiikkia, ei mitään, joka kaipasi sanoja selitykseksi tai missä yleensä oli pakko kiinnittää ajatuksensa joihinkin ennakolta määrättyihin tahi määriteltävissä oleviin asioihin. Laulu oli hänen mielestään vain profaania rahvasta varten ja ooppera kotoisin sieltä, missä pippuri kasvaa. Luonnollisesti oli Beethoven näin ollen hänen ihanteensa. Siinä oli vähimmän ainetta, enimmän henkeä, vähimmän aikaa, enimmän iankaikkisuutta. Vähimmän yksilöllistä, luonteenomaista ja todellisuuden kirjavaa moninaisuutta, enimmän sitä yhtä, sitä samaa, sitä suurta, sitä tuntematonta, jota milloin jumalaksi, milloin maailmansieluksi, milloin elämän ja kuoleman kiertokuluksi sanottiin. Siinä oli musiikki hänen mielestään, mitä sen piti olla. Kaikki muu oli vielä jonkun verran tästä maailmasta. Tämä maailma, se oli hänen maailmansa, varatuomari Olli Suurpään oma maailma, jossa hän asui ja askarteli, missä hänen virkansa, toimensa, toveripiirinsä ja vaatimattomat nautintonsa olivat ja jossa hän viihtyi pääasiassa niin erinomaisesti. Mutta tällä hänen maailmallaan oli yksi vihollinen, nimittäin juuri tuo toinen maailma, pimeyden ja perkeleen, kadotuksen ja kuoleman kotosija. Useimmille ihmisille ilmestyi se vain kuolemana. Mutta sitten seisoikin se tuossa ihan vieressä ja oli valmis ketä tahansa, usein mitä sopimattomimmalla hetkellä ja mitä huonoimmin valittujen asianhaarain vallitessa, takinkaulukseen tarttumaan. Kuolema ei Ollin mielestä ollut mikään gentlemanni. Elämä sen sijaan oli jo paljon paremmin kasvatettu. Siinä oli jo jotakin, joka oli ymmärrettävissä ja siis jotakin järjellistä, hyvää ja oikeutettua. Mutta kuolema! Sitä ei voinut käsittää parhaalla tahdollaankaan. Ja koska sitä ei voinut käsittää, se oli Ollin sanakirjan mukaan jotakin typerää, pahaa, huonoa ja miltei hylättävää. Kuolemalla ei ollut eikä voinut olla mitään järjellistä tarkoitusta. Se oli epäloogillinen ajatus-hyppäys taikka hengetön kuva-arvoitus ilman selitystä. Siinä oli samalla eräs epämiellyttävä raakuuden, jopa sivistymättömyyden piirre, jota tosin ei kokonaan puuttunut elämältäkään, mutta joka kaikissa tapauksissa siinä esiintyi varsin hyväntahtoisena ja hymyilevänä törkeytenä. Kuolema sitä vastoin oli bandiitti, rikoksentekijä, varas yöllä, ilman mitään personallista ylevyyttä taikka edes tavallista arvostelukykyä. Samalla oli siinä jotakin niin peijakkaan epäyksilöllistä, juopunutta, harhailevaa ja mielipuolista. Olli ei, piru vieköön, kun hän pahan pään päällensä otti, myöntänyt kuolemalle minkäänlaista oikeutta olemassaoloon. Musiikkina se kuitenkin oli jo isosti siedettävämpää. Musiikkia kuunnellessaan ajatteli Olli nimittäin aina kuolemaa. Ja juuri sävelten muodossa hän saattoi ajatella sitä jotakuinkin tyynesti ja turvallisesti. Kuolema kadotti siten edes hiukan jähmetyttävää kammoaan, tuli tutummaksi, ystävällisemmäksi ja ymmärrettävämmäksi. Sen kanssa voi jo hiukan leikkiäkin. Siihen saattoi kurkistaa niinkuin kaivoon ja jälleen tarpeen tullessa vetää päänsä takaisin niinkuin kuoreensa kilpikonna. Kenties sanoi samalla joku outo aavistus Olli Suurpäälle, että hän kauneuden äärellisten muotojen kautta äärettömyyden ijäisiä jääkenttiä vallitessaan, itsekin astui ikäänkuin askeleen lähemmäksi kuolemattomuutta. 5. Varatuomarin tulo konserttisaliin oli aina jo taideteos sellaisenaan. Hän astui sisälle suuresta paraatiovesta, eteni hitaasti ja juhlallisena kuin joulukirkko pitkin keskikäytävää, tervehti puoleen ja toiseen, ei hätiköinyt, ei kättä antanut, pysähtyi vain hetkeksi, veti otsanahkansa huomaavaisiin kurttuihin ja tuijotti rilliensä läpi merkitsevästi asianomaiseen tuttavaan. Saapui vihdoin paikalleen kateederin juurelle, istui, otti rillit nenältään, pyyhki ne huolellisesti ja loi sillä välin siristeleviä katseita ympärilleen, ikäänkuin kummeksien, mihin seuraan hän oikeastaan oli joutunutkaan. Tuon katseen alla tunsi tavallinen kuolevainen itsensä aina enemmän tahi vähemmän taskuvarkaaksi. Nyt painoi hän tarmokkaalla liikkeellä rillit takaisin nenälleen. Kääntyi, tarkasti lehterin, tuijotti turvattomalle takaseinälle, antoi armollisen hyväksymisensä Edelfeltin seinämaalaukselle ja kumarsi tuskin huomattavasti päätään Aleksander I:sen rintakuvalle. Vielä pieni nautiskeleva hymy soittolavan läheisille tuoliriveille, jotka olivat kauniinpuoleisilla naisilla kukitetut. Hän oli valmis astumaan sävelten maailmoihin. Silloin, juuri silloin sattuu hänen silmäänsä katse vastapäiseltä tuoliriviltä, tuosta aivan hänen edestään. Se on kaunis. Olli korjaa rillejään, pyyhkäisee kaljua päälakeaan ja tekee lähemmän tarkastuksen. Epäilemättä istuu siinä nainen, joka suoraan sanoen töllöttää häneen. Kuka se mahtaa olla? Olli muistelee, muistelee, mutta ei keksi nimeä. Kuitenkin hän on joskus nähnyt tuon naisen. Mutta missä? Hän ei kuolemakseenkaan muista sitä. Ja nainen katsoo yhä häneen. Pitäisikö hänen kenties tervehtiä? Hän tekee heikon yrityksen, mutta nainen ei ole sitä huomaavinaan. Katsoo vaan kiinteästi häneen. Tämähän on aivan hullunkurista. Välihetki on loppunut. Sinfonia alkaa. Nainen tuijottaa aina vaan häneen. Olli alkaa tuntea itsensä rauhattomaksi. Mahtaako hänen puvussaan olla jotakin epäjärjestyksessä? Hän ottaa salaa pienen pyöreän peilin liivinsä taskusta ja tarkistaa nopeasti kauluksensa, kravattinsa ja rintapielensä. Kaikki on niinkuin ollakin pitää. Hän ei huomaa mitään merkillistä itsessään. Kuitenkaan ei tuon naisen katse väisty hänestä hetkeksikään. Mikä on tarkoitus? Olli päättää olla asiaa enempää ajattelematta. Hän on tullut nauttimaan musiikista eikä paistamaan särkeä hullun ihmisen kanssa. Hän kääntää päänsä poispäin ja jättäytyy sävelaaltojen ajeltavaksi. Kuitenkin tuntee hän yhäti tuon katseen polttavan ohimoitaan. Hyvin kummallinen silmäpari todellakin. Oikeastaan mahtaa se olla tumma, mutta Olliin vaikuttaa se aivan keltaiselta. Noin katsoo vain yö-eläin. Tuon naisen sielu ei ole kotoisin päivän kultaisilta kunnahilta. Ollin taiteellinen nautinto häiriytyy. Hän ei kuule mitään eikä voi kuvitella mitään. Lempoko tuon tuijottajan juuri nyt hänen eteensä lähetti? Mitä se mahtaa tahtoa hänestä? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Olisi järjetöntä jotakin muuta otaksua. Epäilemättä on tuo nainen hullu taikka hysteerinen. Mutta missä on Olli ennen nähnyt hänet? Jossakin he ovat ennen toisensa tavanneet, siitä on Olli aivan varma, vaikka hän ei mitenkään jaksa muistaa sitä. Hän pinnistää ajatuskykyään, hän vertaa mielessään kaikki mahdolliset naistuttavuutensa. Ei, hän ei voi muistaa sitä. Mutta vaikka he olisivatkin tavanneet toisensa jossakin, ei se vielä Ollin ymmärryksen mukaan mitenkään saattanut olla riittävä syy tuollaiseen julkijumalattomaan tuijotukseen. Tuo nainen oli nähtävästi hyvin sivistymätön. Mutta katsoiko se todellakin yhä häneen? Olli kääntää päänsä ja tulee siitä heti täysin vakuutetuksi. Nyt päättää hänkin tuijottaa. Olisipa ikuinen ihme, ellei hän saisi tuota silmäparia lannistetuksi. Myöskin hänellä on silmät, piru vie! Sitäpaitsi hänellä on nenäkakkulat, joiden vaikutus aina ennen tämäntapaisissa tilaisuuksissa oli ollut valtaava turvattomaan vaimo-ihmiseen. Hän kohotti päänsä ja linkosi kylmän, itsekylläisen katseen noihin kahteen keltaiseen aurinkoon. Se suli niihin kuin kesäinen rae kuumaan maantiehiekkaan. Ja rae seurasi raetta niinkuin sekunti sekuntia, ilman että hänen onnistui jäällä jähdyttää sitä, mikä tahtoi hänet tulena korventaa. Samalla kasvoivat kasvamistaan sävel-aallot hänen ympärillään. Meret myrskysivät, näkymättömien maailmoiden ukkoset jyrisivät, kaikki voittoa kuoleman yli, kaikki kiitosta elämän ihanuuden. Jumalainen kauneus tahtoi nähtävästi toden teolla itsensä ja valtakuntansa ilmoittaa. Yhä korkeammalle kohosi mestarin henki. Yhä voimakkaampina vyöryivät hänen ajatuksensa. Mitkään muodot eivät enää riittäneet hänelle. Hän särki kaikki ajalliset kahleet ja syöksyi ylenluonnollisen titaanin tavoin suoraan kohti iankaikkisuutta. Tulen tahtoi hän tuoda ihmisille, lait laatia sallimuksen päätä-pyörryttävään hulluuteen, paremmat kuin sen omat, kauniimmat, järjellisemmät, inhimillisemmät. Eikä ollut loppua ihmishengen hehkuvalla kasvamisella eikä äärtä sävelten äärettömällä, voitollisella riemukululla kautta korkeuksien. Mahdottomin tuntui tässä mahdolliselta, ihme itse tuiki luonnolliselta ja yksinkertaiselta. Olli Suurpää oli kokonaan huumaantunut. Hänen silmänsä upposivat tuohon outoon, kiiluvaan naissieluun, joka väreili häntä vastaan kuin kahden kaivon syvyydestä. Samalla sattuivat hänen korvaansa soitinten pilviä-piirtävät uhma-äänet, täyttäen hänen sielunsa pyhällä pelvolla ja kauhistuksella. Oliko ihmisen lupa kohota noin korkealle? Ja saiko kukaan rankaisematta samota noin kauas kuolevaisten asuinsijoilta? Olli Suurpää ei tuntenut itseään enää kyllin turvalliseksi tuolillaan. Tässähän voi tapahtua mitä tahansa, ajatteli hän. Hänen sydämensä löi levottomasti, niinkuin se oli lyönyt viime aikoina usein hänen valtiollisen toimintansa vuoksi. Pelkäsikö hän jälleen menettävänsä personallisuutensa? Soimasiko omatunto häntä siitä? Oliko hän jälleen poikennut liian kauas oman olemuksensa keskipisteestä? Hän ei tällä kertaa voinut eritellä oikein selvästi sielunsa tiloja. Outo hämärä lankesi hänen sydämeensä. Hän näki edessään vain kaksi keltaista silmäterää, jotka suurenivat ja pienenivät, kapinoivat ja antautuivat, rakastivat ja uhkasivat. Mitä ne mahtoivat uhata hänelle? Soitto taukosi. Lumous oli lopussa. Olli heräsi kuin unesta. Nyt näki hän aivan selvästi, ettei nainen ollut ollenkaan katsonut häneen. Tämä oli tuijottanut vain tyhjään ilmaan, pari millimetriä hänen ohitsensa, vaikka Olli oli luullut sen häntä tarkoittavan. Luonnollisesti hänen ohitsensa. Kuinka hän oli voinut muuta kuvitellakaan? Hän oli nähnyt näkyjä. Sateenkaari oli hänen silmänsä sumentanut. 6. Eteisessä hän tapasi koulutoverinsa, jonka kanssa he olivat päättäneet syödä yhteisen illallisen. -- Missä? Olli ehdotteli Seurahuonetta. Mutta maalaisserkku oli itsepäinen. Hän halusi intohimoisesti Ala-Kämppiin, johon monet nuoruusmuistot häntä yhdistivät, kuten hän sanoi. -- Olkoon menneeksi. Ollin mieliteot eivät olleet yhtä jyrkät. Hän suostui. Oikeastaan hän olisi tänä iltana mieluummin istahtanut jossakin muualla. Sillä hän pelkäsi hiukan tavata puoluetovereitaan, jotka hän äsken oli niin äkkipikaisesti jättänyt. Ne peijakkaat saattoivat myöhemmin samaan paikkaan laskeutua. Hän käveli nyt jo kokonaan maan päällä. Hän oli jättänyt musiikin ihanteelliset ilmakerrokset ja oli jälleen sama järkevä Olli Suurpää, joksi hänet koko Helsinki tunsi ja jollaisena hän niin runsain määrin oli saavuttanut kansan ja yhteiskunnan yleisen luottamuksen. Maalaistuttavan nimi oli Mikko. Hän oli lääketieteen tohtori arvoltaan ja asui eräässä lääninpääkaupungissa. -- On hyvä, että maailmassa on edes jotakin pysyväistä, tuumi Mikko tutkien mielihyvällä illallislistasta sopivaa ruoka-annosta itselleen. Jotakin, joka ei muutu, vaikka kaikki muu muuttuisikin. -- Mitä tarkoitat? kysyi Olli. -- Tarkoitan tällaista ravintolan ruokalistaa. Erittäinkin moisina mullerruksen ja sekamelskan aikoina, joissa nykyään elämme, on äärettömän turvallista tietää, ettei kaikki sentään ole ajan vaihtelujen alaista. Tällainen ruokalista on kuin kallio meressä. Se seisoo järkkymättä. -- Kuitenkin täytyy minun särkeä sekin viimeinen kaunis mielikuvasi luodun pysyväisyydestä. -- Älä hemmetissä! Kuinka niin? -- Käännäpäs lehteä! Sekin on muuttunut esivallan mahtikäskystä. -- Kolme kotimaista kieltä... -- Kuten näet, on suomenkieli vihdoinkin päässyt oikeuksiinsa. -- Yhdessä venäjänkielen kanssa. -- Kiitos olkoon Bobrikovin. Mikko oli vahva kansallismielinen ja kuului kotimaisen hallituksen uskollisimpiin kannattajiin. Käytännölliseen politiikkaan hän tosin ei koskaan. ollut suoranaisesti ottanut osaa, yhtä vähän kuin hän hyväksyi sydämessään kaikkia hallituspuolueen toimenpiteitä. Mutta häneen oli jo entisiltä opintoajoiltaan juurtunut vakava viha kaikkia ruotsinmielisiä vastaan, erittäinkin sitä epäkansallisuutta, joka rehoitti akateemisen sivistyksen kukkuloilla. Routavuodet eivät olleet siinä suhteessa vähintäkään hänen vakaumustaan murentaneet. Eri puolueiden jäsenet eivät näinä aikoina mielellään puhuneet politiikasta. Täytyi välttää kaikkia tulenarkoja aineita, jos mieli ollenkaan jatkaa seurustelua. Hekin, vaikka olivat vanhoja koulutovereita, katsoivat parhaaksi katkaista siitä keskustelun. Ei oltu vuosikausiin tavattu toisiaan; ei voinut toinen tietää, kuinka vereslihalla toinen olisi siihen tahi tähän kysymykseen nähden. He tekivät tilauksensa äänettöminä. -- No, Olli, lausui Mikko sitten ikäänkuin tapaillen entistä tuttavallisuutta. -- Mitä niin? kysyi Olli kuivasti. -- Ilman vaan, että etkö sinä vieläkään ole huomannut Suomessa olevan muitakin kaupunkeja kuin Helsinki? -- En. Oletko sinä? Mikko rupesi hiljakseen haukuskelemaan pääkaupunkia. Se oli nyt vain muodon vuoksi, sellaista hyväntahtoista luskutusta. Oikeastaan oli hän äärettömän mielissään siitä, että hän jälleen oli päässyt pääkylään puikahtamaan, että hän jälleen istui suuressa, valaistussa salissa ja kuuli ympärillään huoletonta puheenporinaa. Ja kuin ohimennen välkähti hänen mieleensä oman nykyisen asuntokaupunkinsa autiot kadut, kamala seurahuone, sen punamullattu bufettineiti ja harmaa tarjoilupöytä, jota vastaan pari hakkailevaa lääninhallituksen herraa näkyi tavallisesti nojallaan. Prrr! Se ei ollut mikään mieltä ilahduttava kuvasarja. Oli paras olla sitä ajattelematta. Olli katseli ikävystyneenä ympärilleen. Hän tunsi tuon luskutuksen, hän tiesi, että sen tarkoitus oli vain estää kirottuja helsinkiläisiä aivan päällepäin pääsemästä. Tuolla patsaan juuressa istui jo hänen tavallinen iltaseuransa. Niillä näytti olevan hyvin hauska siellä. Ne olivat jo päässeet kahviin ja likööriin. Myöskin Ollin olisi jo tehnyt mieli sinne. Mutta se oli ruma ajatus, jonka hän heti karkoitti mielestään. Hänen täytyi nyt uhrautua. Olihan ihmisellä joitakin velvollisuuksia vanhoja koulutoverejansa kohtaan. Myöskin Mikko rupesi ympärillä istuvia tarkastelemaan. -- Ketä nuo ovat? hän kysyi osoittaen kahta lähellä-istujaa. -- Ne ovat filosofeja, vastasi Olli. Ne istuvat päät yhdessä, kuten näet, totisuus iankaikkinen kasvoillaan. Silloin tällöin räpähyttelevät he silmäluomiaan keskinäisen ymmärryksen merkiksi tavalla, joka on tarkoitettu todistamaan, että he tuntevat toisensa ja ovat valmiit tunnustamaan toisilleen sangen arvokkaan ja huomattavan aseman isänmaassa ja yhteiskunnassa. Muuten he eivät näe eivätkä kuule mitään. He ovat kokonaan omaan seuraansa syventyneet. -- Mitä he tekevät? -- He selvittelevät elämän suuria ongelmia. Yksi heistä on lakitieteen ylioppilas, joka harrastaa estetiikkaa, toinen eläinlääkärikokelas, joka aikoo Dresdeniin. Kumpikaan ei tee muuta kuin velkaa. He ovat meidän kaikkein ensimmäisiä ajattelijoitamme. Mikko nauroi. Hän oli ollut niin kauan poissa Helsingistä, että kapakkayleisö oli jo muuttunut. Viime vuosina olikin aineenvaihdos siinä suhteessa ollut tavallista nopeampaa. -- Entäs nuo? kysyi hän jälleen. -- Ne ovat nakertajia. Yksi heistä on opettaja ja kirjasto-amanuenssi, toinen arvostelee taidetta aikakauslehdissä, kolmas politikoi ja neljäs luovii teatterikulissien välissä. Kullakin heistä on taattu toimeentulonsa: henkisesti he elävät siitä, mitä he nakertavat, ja aineellisesti siitä, mitä he nakerteluistaan muille purettavat. -- He ovat kuin sopulit siis? -- He syövät kaikki puhtaaksi. Kaikki, mitä heidän tiellensä sattuu, tiedettä, taidetta, kirjallisuutta, politiikkaa, yhteiskunta- ja perhe-elämää. Murentavat kaikki yhtä pieneksi kuin he itse ovat, hävittävät ajatuksia, tekevät tyhjäksi uusia alotteita, levittävät juoruja jokaisesta, joka ei kuulu heidän komplottiinsa, ja peukaloivat niiden tekoja, jotka jotakin toimivat, tahtovat ja saavat aikaan, omalla tahmealla tarmottomuudellaan. He ovat pessimistejä, siksi että heidän ei tarvitsisi tehdä mitään, ateisteja, siksi että he pelkäävät jumalaa, sensualisteja, siksi että heillä ei ole henkeä, ja lihan evankeliumin julistajia, siksi että heillä ei ole luustoa. Ystäviä he ovat siksi, että he ovat rikostovereita. He ovat sangen kirjavaa seuraa, mutta vaarallisempia kuin Faraon laihat lehmät, sillä ne söivät vain vertaisiaan, mutta nämä popsivat kaikkea, mitä maan ja taivaan välillä on, eivätkä kuitenkaan tule kylläisiksi. Mahdollisesti johtuu se siitä, että he jo ennaltaan ovat itsekylläisiä. Heitä on sinun vältettävä, ystäväni. Mikko loi ihailevan katseen kumppaliinsa. Hän oli lapsuudestaan saakka tottunut pitämään Ollia itseään etevämpänä. Eritoten hän oli aina tunnustanut tämän sujuvan sanavalmiuden. Noin ei Mikko omasta mielestään olisi koskaan osannut kiteyttää vaikutuksiaan. Sekä yleensä elämäntaidossa että erittäinkin keveässä seurustelussa oli Olli aina ollut hänen mestarinsa. Usein hän oli sen vuoksi kadehtinut Ollia, vielä useammin vilpittömästi kunnioittanut ja katsonut ylös häneen. Varsinkin sen jälkeen kun hän oli muuttanut maaseudulle, oli Ollin seura aina kajastanut hänelle parhaana osana pääkaupungista, ikäänkuin sen henkisen elämän tuoksuna ja ekstraktina. Hän oli sentähden hyvin iloinen, että hänen nyt jo ensimmäisenä iltanaan oli onnistunut tavata Olli viinan vierellä. Täten pääsi hän mielestään tuossa tuokiossa keskelle Helsinkiä. Aluksi oli Olli vaikuttanut häneen hiukan vieraalta. Nyt hän jälleen tunsi tuttavansa. Juuri tuollaisena tahtoi Mikko nähdä hänet, hermostuneena, ivallisena, ihmisvihaavana, mutta hauskana ja pirteänä elämän-nautiskelijana, kieli myrkyllinen ja pää selkeä kuin kirkas talvipäivä. Se oli Olli, hänen kannaltaan. Tuossa istui arvokas seura, jonka jäsenet Mikkokin tunsi nimeltään. -- Nuo ovat merkkimiehiä, sanoi Mikko. -- Niin, hymyili Olli. Se on meidän kansallinen yläkamarimme. Tiedemiehiä, jotka jatkavat suurten miesten työtä, juristeja, jotka jo ovat suuria miehiä, ja puoluepukareita, jotka pian aikovat tulla siksi. He ovat olleet erään kansallistaloudellisen yhdistyksen kokouksessa. -- Entäs nuo? kysyi Mikko. Se sattui olemaan juuri Ollin tavallinen iltaseura. -- Ne ovat seuramiehiä, virkahti hän lyhyesti. Joku niistä huomasi hänet ja kohotti tervehtien lasiaan. Siellä olivat kielten kantimet jo irtautuneet, ilma oli täynnä tuoreimpia päivän kuulumia ja viimeisimpiä kompasanoja, kuten äänekkäät naurun remahdukset kyllin todistivat. Siellä olisi Ollinkin paras paikka ollut. Tuntui tällä kertaa sangen vaikealta hänestä tapailla Mikon kanssa ystävyyden höllentyneitä siteitä. Sama kuin olisi vanhoja hämähäkinverkkoja yhteen solmiellut. -- Sinä tunnet heidät? kysyi Mikko. -- Kyllä. He muodostavat nykyään minun henkisen jälkiruokani niissä illallisissa, joihin siirrytään elämän komediasta. -- Hauskoja miehiä? -- Erinomaisia suunsoittajia. Mutta nyt tuli sisälle sivistynyttä naisseuraa. Kaikki päät kurottuivat katsomaan. 7. Olli säpsähti. Eikö se ollut sama nainen, joka äsken niin omituisesti oli hänen huomiotaan konserttisalissa kiinnittänyt? Hänellä oli mukanaan kaksi nuorempaa naista, jotka nähtävästi olivat hänen tyttäriään. Tuossa oli mieskin, luonnollisesti. Epäilemättä oli koko perhe äsken istunut yhdessä, vaikka Olli ei satunnaisen näköharhansa aikana ollut ehtinyt muita erottaa. Myöskään naisesta hän ei oikeastaan ollut havainnut muuta kuin silmät. Nyt saattoi hän jo ottaa tuon ilmiön koko joukon yleispätevämmän tarkastelun alaiseksi. Kaunis hän ei ollut, jumala paratkoon. Ainakaan ei sen mittapuun mukaan, joka naiselliseen ihanuuteen nähden oli käytännössä Helsingin esplanaadilla. Mutta hän oli hyvin omituinen. Oli jotakin mielenvikaista taikka rikollista hänen päänsä muodostuksessa. Se oli Ollin ensimmäinen vaikutus, jonka hän sai jumala ties mistä, vaikka nainen ei ollenkaan riisunut päähinettään. Tukka oli vaalea, kenties hiukan kellahtava, kulmakarvat kummallisesti vinot ja leukapielet tavallista pitemmät, joten suu tuli ikäänkuin sysätyksi eteenpäin. Otsa oli matala, nenä kaareutuva sisään eikä ulospäin, muuten jotenkin sopusuhtaisesti. Huulet kuin kulovalkean hipaisemat. Merkillisintä hänessä olivat kuitenkin silmät, jotka olivat suuret, kosteat ja aistilliset. Välistä voivat ne saada myöskin äärettömän surullisen ja säälittävän ilmeen, niinkuin pieni lapsi olisi niiden takana itkuun pillahtamaisillaan. Niiden oikeaa väriä ei Olli sitä vastoin vieläkään saanut täysin tarkistetuksi. Mutta ne mahtoivat olla mustat. Häneen ne kaikissa tapauksissa vaikuttivat keltaisilta. Toinen tyttäristä oli puhkeava kaunotar, suu kuin verinen viiva, silmät päässä kuin kaksi räiskyvää katajapehkoa yöllistä metsänrantaa vasten. Toinen oli vielä lapsi ja kasvoiltaan kehittymätön. Mies vaikutti vakavalta tiedemieheltä. Tummatukkainen, korkeaotsainen, leukapartainen, ijältään kenties jo käypä viidettäkymmentä. Kasvot olivat kalpeat ja hienopiirteiset, silmät lempeät ja syvät, silmäluomet raskaat ja väsyneet. Heti ensi hetkestä tunsi Olli tuota miestä rakastavansa. Nyt huomasi myöskin Mikko tulijat. -- Kas perkele, hän sanoi vilkastuen. -- Mikä nyt? -- Ne ovat täällä. -- Ketkä? -- Nuo, etkö näe? Tohtori Ylä-Heikkilä perheineen. -- Tunnetko heidät. -- Mehän asumme samassa kaupungissa. -- Todellakin? -- Oikeastaan minun ainoa sivistynyt seurapiirini siellä. Minun täytyy, anteeksi, nousta heitä tervehtimään. Myöskin Ylä-Heikkilät olivat jo nähneet Mikon. Olli katsoi kulmiensa alta, miten he kaikki sydämellisesti tervehtivät ja kättelivät tätä. Taisi olla hyväkin tuttava perheessä. Varsinkin tyttäret puhuivat iloisesti ja pajattivat. Mikko palasi takaisin hyvillä mielin ja suu messingillä. -- Sepä omituinen sattuma, hän sanoi. Me olemme istuneet samassa konsertissa emmekä tietäneet tuon taivaallista toisistamme. Missä minunkin silmäni lienevät olleet? Olli tiesi kyllä, missä hänen omat silmänsä olivat soiton aikana olleet. Mutta hän ei katsonut tarpeelliseksi mainita siitä mitään tässä yhteydessä. Mikko sen sijaan ei lakannut ihmettelemästä omituista sattumaansa. -- Kippis, hän sanoi ja joi pohjaan rommituutinkinsa, jonka hän oli tilannut ruokaa odotellessaan. Tapaus on tuiki merkillinen. Minulle pölähtää päähän yht'äkkiä: minä lähden Helsinkiin. Heille samoin... Nyt tulivat heidän ruoka-annoksensa. He ottivat ryypyt juhlan kunniaksi, tilasivatpa vielä pullon punaviiniäkin toverillista mielialaa ylentääkseen. Mutta Mikon ajatukset pyörivät nähtävästi yhä edelleen tohtori Ylä-Heikkilän perheessä. -- He pyysivät minua myöskin pöytäänsä istumaan, hän sanoi. -- Miksi et mennyt? kysyi Olli kuivakiskoisesti. -- Sanoin istuvani täällä erään vanhan luokkatoverini kanssa. He kysyivät, kuka se oli. Minä mainitsin sinut nimeltäsi. -- Vai niin. -- Tohtori Ylä-Heikkilä muisti sinut vielä varsin hyvin yliopistoajoiltaan. Tulkaa molemmat, hän sanoi. Rouva kannatti innokkaasti ehdotusta. -- Todella? -- Hän näyttää kovin mieltäkiinnittävältä, sanoi rouva. -- Sangen ystävällistä. -- Eikö totta? Menemmekö? -- He ovat minulle tuiki tuntemattomia. -- Mitä se tekee! Olemmehan me kaksi vanhoja lapsuudentovereita. Ja jälleen oli Ollilla syytä huokaista nykyaikaisen elämän suurta proosallisuutta. Kerran pitkästä kotvasta näkee hän naisen, jonka silmät tekevät häneen hetkellisen vaikutuksen. Kenties olisi ollut hauska ajatella häntä joskus yksinäisinä iltahetkinä, toivotella häntä tuttavakseen, kuvitella kukaties kuinka salaperäisiä seikkailuita. Niin tarjoutuu hänelle tilaisuus jo samana iltana esittäytyä tuntemattomalle ihanteelleen, istua hänen kanssaan keskellä kapakan hälinää, tutustua hänen mieheensä, juoda kenties vielä veljenmaljat hänen kanssaan ja tulla sedäksi kahdelle suloiselle tyttärelle. Hirvittävää! Ei mitään runoutta, ei mitään romantiikkaa, ei mitään esteratsastusta. Kaikki yhtä harmaata, mukavaa ja luvallista. Missä ajoissa me elämmekään! Hän suostui kuin uhrilammas. -- Voimmehan me juoda kahvit siellä, sanoi hän. Mikko ilahtui kovasti. Ja syötyään he siirtyivät toiseen pöytään. 8. Tohtori Ylä-Heikkilän silmäluomet olivat todellakin hyvin raskaat. Kun hän ne joskus kohotti, näytti Ollista kuin olisi pohjaton alakuloisuus aukaissut hänelle syvyytensä. Mitä mahtaa tuo mies murehtia? ajatteli Olli. Joskus hieroi tohtori Ylä-Heikkilä otsaansa ja koputteli hajamielisesti kulmaluitaan. Muuten istui hän kuin patsas paikallaan, pää käden varaan vaipuneena. Tuo ei ole onnellinen mies, ajatteli Olli. Onko hän kenties katsonut liian syvälle elämään vai omaan sydämeensä? Silloin tällöin otti tohtori Ylä-Heikkilä osaa myös keskusteluun. Hänen sanansa olivat hiljaiset, harkitut ja niinkuin naulan päähän naksahtavat. Useimmiten hän ei kuitenkaan viitsinyt sanoa mitään, vaikka näki selvästi, että hän ajatteli. Hänen huulillaan leikki raukea hymyily, jonka tarkoitus oli olla hyväntahtoinen. Mutta Ollin harjaantunut silmä oivalsi helposti sarkastisen elämänviisauden viivat hänen suupielissään. Tuo ei ole mikään tuhma mies, ajatteli Olli. Varmasti tulee hänestä kerran lääkintäneuvos. Myöskin tohtoritar piti nyt silmänsä enimmäkseen uutimien takana. Hänenkin kasvoillaan oli omituinen, hervahtanut ilme, jota Olli ei osannut selittää, Puhetta ylläpiti oikeastaan vain Mikko, vanhemman neiti Ylä-Heikkilän suosiollisella säestyksellä. Tuo tyttö olikin sangen harvinainen ilmiö ja kuin luotu tekemään hulluksi vielä monen moitteettoman poikamiehen. Kaikki se, mikä vanhempien ulkonäössä oli verhottua, uinuvaa, väsynyttä ja vähän sairaloista, oli hänessä selvää ja säkenöivää kuin sähköpatteri. Hänessä ei ollut mitään peitettyä, teeskenneltyä taikka terhenistä. Vasta kehittynyt vartalo oli kuin jousi vireessä. Ääni kilisi kuin hopeakello. Toisen tyttären ääni sitävastoin oli vielä hiukan lapsellisen karhea, mutta sekin varma, ärsyttävä ja taistovalmis. Olli teki hänelle pari kohteliasta kysymystä ja vaipui sitten samaan vaitioloon, joka jo näytti tohtorin ja tohtorittaren sydämet niin himmeiksi hämärtäneen. Äkkiä kääntyi tohtori Ylä-Heikkilä hänen puoleensa. -- Me olemme vanhoja tuttavia, hän sanoi. -- Kenties olemme kerran tavanneet toisemme nuorina ylioppilaina, hymyili Olli. -- Minä en tarkoittanut juuri sitä. Mitä lempoa hän sitten mahtoi tarkoittaa? Olli katsoi kysyvästi häneen. Sarkastiset viivat tohtorin suupielissä esiintyivät nyt entistä silmiinpistävämmin. -- Mutta minä muistan teidät myöskin ylioppilaskokouksista, hän sanoi. Varsinkin nuo pari vaakasuoraa ryppyä teidän otsassanne, jotka siinä vieläkin ovat. Olli nauroi. -- Ne olivat jo silloin minun keskitetty elämänkatsomukseni, sanoi hän. -- Ne herättivät aina mielikuvan yksinäisestä ajattelijasta, joka aikoi harmaantua ijäisyyden ongelmissa. Nyt suvaitsi hymyillä myöskin rouva tohtoritar. -- Minäkin muistan teidät, virkahti hän. Eräistä tanssiaisista Ylioppilastalolla. Te poljitte rikki minun laahukseni. Siis siellä minä olen nähnyt tuon naisen, ajatteli Olli. Jälleen mikä elämän arkipäiväisyys! Ja minä kun jo olin valmis kuvittelemaan, että sen oli täytynyt tapahtua jossakin entisessä olotilassa ennen syntymistäni. Mutta ääneen hän sanoi: -- Minä vakuutan, etten enää olisi yhtä taitamaton. -- Oletteko nyt aivan varma siitä? -- Kyllä. Minä kantaisin sitä sirosti ja kauniisti niinkuin hovipoika Heinen runossa. Tohtoritar nyrpisti nenäänsä. Nähtävästi ei Ollin kohteliaisuus häntä miellyttänyt. -- Minä en muista Heinen runoja, hän sanoi. -- Mutta sinä muistat, puuttui tohtori Ylä-Heikkilä puheesen, että eräs nuori ylioppilas kenties parikymmentä vuotta sitten polki rikki sinun laahuksesi. Te näette, herra varatuomari: sitä ei nainen unohda koskaan. -- Eikä anna anteeksi, hymyili Olli. -- Ei tässä eikä tulevassa elämässä. Herrat nauroivat. Tohtoritar tuijotti eteensä totisena ja surumielisenä. -- Se oli minun ensimmäinen oikea tanssipukuni, sanoi hän. Hänen silmissään oli taas tuo kostea kiilto, ikäänkuin olisi niiden takana ollut pieni lapsi itkuun pillahtamaisillaan. Eikä Olli tiennyt, pitikö hänen ottaa asia toden vai leikin kannalta. -- Olkaa vakuutettu, hän sanoi, että minä vietin unettoman yön sen tapaturman jälkeen. -- Te! nauroi tohtoritar. Te menitte menojanne. Kotvan perästä näin minä teidät seisomassa hajamielisenä seinää vasten ja tarkastelemassa tanssiyleisöä hyvin halveksiva hymy huulillanne. -- Todellakin? jatkoi Olli samaan tyyliin. Sitten johtui se epäilemättä minun pitkästä vartalostani ja vielä pitemmästä kaulastani. Nämä avut, jotka luoja jo syntymässä on antanut minulle, ovat nimittäin jo alun pitäen kohottaneet minut siihen asemaan isänmaassa ja ihmiskunnassa, että olen voinut katsella suurinta osaa siitä niin sanoakseni ylhäältä alaspäin. -- Taikka toisin sanoen, tavallista korkeamman hevosen selästä halveksia maailmaa, pisti Mikko. -- Aivan kuin ystäväni tässä niin sattuvasti mielipiteensä määrittelee. Maailma kuitenkin käsitettynä silloin ainoastaan kaikessa ylimalkaisuudessaan. Syntyi lyhyt vaitiolo. Tohtori Ylä-Heikkilä oli käynyt aivan totiseksi. Olli ei voinut olla syrjäkarein katsomatta häneen ja ihmettelemättä, että joku voi olla niin Saarnin näköinen eikä kuitenkaan vaikuttaa vastenmielisesti. Päinvastoin tunsi hän kuin tasaisen, rauhallisen uuninlämmön virtailevan tuosta miehestä omaan sydämeensä. Siinä oli mies, joka oli pannut pellit kiinni aikoinaan. Hänen miellyttävässä läheisyydessään voi todella viluinenkin vieras hetken lämmitellä. Noihin toisiin hän ei enää sen suurempaa huomiota kiinnittänyt. Mikko ja vanhempi neiti Ylä-Heikkilä, jonka nimi kuului olevan Sirkka, olivat nyt päässeet politiikkaan. Sirkka oli fanaattinen venäläisvihollinen. Hän ei ainoastaan tuntunut olevan passiivisen vastarinnan kannattaja, vaan vielä aktiivisenkin. -- Jos minä olisin mies, sanoi hän, liittyisin minä varmasti jonkun vallankumouksellisen järjestön taisteluosastoon. Tohtori Ylä-Heikkilä hymyili raukeasti. -- Onneksi sinä et ole mies. Mutta sellaisiin voivat myöskin naiset liittyä. Sinun ei sitä varten tarvitse hakea mitään erivapautusta sukupuolestasi. -- Te hyväksytte aktiivisen vastarinnan? kysyi Olli. -- Se on mielestäni vain luonnollinen jatko passiiviselle. -- Ja siitä on teidän mielipiteenne mikä? -- Että Suomen kansa ei vielä ole kypsynyt siihen. Katsokaa vain ympärillenne! Mutta koettaa sopii, kuten on koetettukin. -- Te ette ota osaa politiikkaan? -- En. Koko minun aikani menee lääkärinammattiini. Jos sitäpaitsi tahtoo vielä vähän seurata tiedettään ... te ymmärrätte. -- Kyllä. -- Minun taisteluni on taistelua kuoleman kanssa. Siinä sodassa tahdoin minäkin kerran seisoa tai kaatua paikalleni. Miksi hän puhui menneessä ajassa? Olli ei voinut sitä ymmärtää. Tohtoritar Ylä-Heikkilä oli kohottanut silmäluomensa ja katsoi nyt suoraan Olliin. Hänen silmänsä olivat suuret ja huikaisevat niinkuin sisälliset revontulet olisivat äkkiä niiden taivaan sytyttäneet. Mutta hänen piirteensä olivat täysin tyynet ja levolliset. -- Siinä sodassa, lausui Olli keveästi, te varmaan olette suuri aktivisti. -- En tiedä. Elämä on niin vaikea elää. Tämä yleinen mietelmä tuli aivan äkkiarvaamatta. Oliko se itsetunnustus? Pulpahtiko se vasten hänen tahtoaan? Olli katsoi tutkivasti tohtori Ylä-Heikkilään. Nuo sanat olivat kumahtaneet kuin haudasta. Tuolle miehelle mahtoi elämä todellakin olla hyvin vaikeata. Mikko ja Sirkka koettivat jälleen solmia puheen katkennutta lankaa. Mutta mieliala jäi raskaaksi, ainakin Ollin mielestä, joka vain odotti sopivaa hetkeä livistääkseen. Hän oli sentähden sangen kiitollinen tohtorittarelle, kun tämä ennen pitkää ehdotti poislähtöä. He maksoivat, nousivat ja lähtivät. Eteisessä kohtasi Olli puoluetoverinsa, jotka juuri laskeutuivat yläkerrasta. Hän kesti tosin Saarnin pirullisen katseen, mutta tunsi kuitenkin ikäänkuin pahan omantunnon piston sydämessään. Hän päätti vasta olla isänmaalle uskollisempi. 9. Ulkona oli jäinen tuuli kehittynyt myrskyksi. Nurkat tohisivat, katonharjat humisivat. Taivas oli kuitenkin seijastunut jonkun verran. Viluinen puolikuu purjehti esiin Vaasanpankin korkean talon takaa, keskellä pilvenrepaleita, jotka vinhaa vauhtiaan riensivät kaupungin ylitse. Tohtori Ylä-Heikkilä perheineen asui Fennian hotellissa. Mikko taas oli jo iltapäivällä sopinut yösijasta Ollin salinsohvalla. Hänellä oli jotakin tärkeää puhumista Ollille, oli hän sanonut. Kävi päinsä parhaiten keskustella siitä hyväätekevän yön siipien alla. Ystävykset saattoivat Ylä-Heikkilän perheen asuntopaikkaansa. Mikko kulki edellä Sirkan kanssa. Sitten seurasi tohtori itse nuoremman tyttärensä keralla. Jälkijoukon muodostivat Olli ja tohtoritar, joka kuin sattumalta oli jättäytynyt hänen rinnalleen. He kulkivat hetkisen äänettöminä. -- Minä näin teidät sinfoniakonsertissa, sanoi tohtoritar. -- Myöskin minä teidät, sanoi Olli. -- Minä tuijotin koko ajan teihin. Olli säpsähti. Se ei siis sittenkään ollut mikään näköhäiriö. Mutta hän päätti tällä kertaa olla mielenmalttiaan kadottamatta. -- Te ajattelitte varmaan rikkimennyttä laahustintanne, virkahti hän. -- Ei, minä ajattelin teitä. -- Ettehän te tunne minua. -- Kenties paremmin kuin te luulettekaan. -- Mahdollista kyllä. Minä olen yksinkertainen mies, jonka sisällisen koneiston näkee ensi silmäyksellä. -- Sitä en tahdo sanoa. Mutta minä tunsin teidän sisarenne. -- Missä? -- Täällä Helsingissä. Hän kävi jatkolla, minä musiikki-opistossa. -- Hän on nyt kuollut. -- Minä tiedän. Me olimme parhaat ystävät jonkun aikaa. -- Kuinka kauan? -- Niin kauan kuin minä olin teihin ihastunut. -- Onko se mahdollista? Olli pysähtyi ja katsoi häneen humoristisesti. -- Onpa niinkin. Teidän sisarenne tiesi kyllä siitä. -- Tosiaan! Miksi minä en koskaan tavannut teitä hänen luonaan? -- Siksi että te ette koskaan käynyt häntä katsomassa. Olli mietti. Tuo puhuu totta, päätteli hän. Hän oli todellakin ylioppilaana ollessaan aivan sydämettömästi laiminlyönyt sisartaan. -- Mutta hän kävi minua katsomassa, sanoi hän. Te olisitte voinut tulla joskus minun luokseni. -- Kyllä. Mutta minä pidin sitä sopimattomana. Miksi hän minulle keimailee? ajatteli Olli. Mutta ääneen hän sanoi: -- Nyt te ette pitäisi enää? -- Kuka tietää. Minä kuulin jo silloin niin paljon pahaa teistä. -- Minä olenkin siitä saakka tullut monin verroin paremmaksi. -- Siinä tapauksessa minä ehkä voin tulla teidän luoksenne. -- Milloin? -- Milloin vaan haluatte. -- Kenties jo huomenna? -- Kenties jo huomenna. -- Mihin aikaan? -- Mieluummin silloin kun te olette kotona. -- Minä olen kotona koko iltapäivän. -- Minä tulen siis iltapäivällä. -- Te ette tiedä minun osotettani. -- Minä näen sen kyllä osotekalenterista. Tuo nainen on joko hullu taikka rikkiviisas, ajatteli Olli. Luonnollisesti hän ei tule. Mutta jos hän tulee? Mitä sitten? Niin, ei mitään sen enempää. Me juomme kupin kahvia yhdessä taikka tarjoan minä lasin viiniä hänelle. Mutta jos hän ei tule yksin? Silloin on hän suuri leikinlaskija. Olli päätti heti ottaa selvän siitä. -- Te tulette tietysti miehenne kanssa? kysyi hän. -- Ettehän te ole minun miestäni kutsuneet. -- Mutta minä voin kutsua hänet. -- Se on kokonaan teidän vallassanne. He olivat tulleet Fennian ovelle. Tohtoritar ojensi kätensä hänelle. -- Näkemiin, sanoi hän. Ja kiitos saattamisesta. -- Kiitos itsellenne. Muutkin hyvästelivät. -- Meillä olisi paljon puhumista toistemme kanssa, lausui Ollille tohtori Ylä-Heikkilä. Mutta ikävä kyllä, täytyy meidän nyt erota. -- Niin, virkkoi Olli. Te puhuitte äsken niin kauniisti taistelusta kuolemaa vastaan. Sekö on teidän mielestänne arvokkain sota ihmiselle? -- Se on sota ihmisyyden. He erosivat lujalla kädenlyönnillä. -- Te olette ollut uskoton meille viime aikoina, kuului tohtoritar toruvan Mikkoa, käsi ovenrivassa. Missä teitä on pidetty viime aikoina? Ettehän ole käynyt meitä viikkomääriin katsomassa. -- Paljon työtä, hyvä rouva. -- Teidän täytyy oppia siis jälleen laiskottelemaan. Näkemiin saakka, hyvät herrat. Ja te, herra varatuomari, lupaatte varmaan käydä katsomassa meitä, jos satutte joskus sinnepäin maailmaa. -- Epäilemättä. Onhan se minun vanha koulukaupunkini. Olli voi huoleti luvata. Hän ei arvattavasti enää elämässään tulisi sielläpäin pistäytymään. 10. -- Miksi sinä et käy heitä katsomassa? kysyi Olli ystävältään, kun he jälleen kahdenkesken olivat lähteneet tuulta puskemaan. -- Sinä kuulit: työtä, työtä. -- Tuota voit sinä puhua tuhmemmille. Ei sen takia laiminlyödä perhettä, jossa on kaksi puhkeavaa kaunotarta. Tunnusta pois: sinulla on omat syysi siihen. -- Entäpä olisivatkin. Miksi minä en muuten sanoisi sitä sinulle? Pieni lemmentarina näet. -- Kerro! -- Hm. Minä en enää elä yksin, ystäväni. -- Kuinka? Oletko antanut salassa vihkiä itsesi? -- En juuri sitä. -- Mutta elät yhdessä jonkun naisen kanssa? Häpeisit vähän. -- Hän asuu seinän takana vanhan, raihnaisen isänsä kanssa, jonka minä lääketaidollani olen kuoleman kielistä pelastanut. Hänen nimensä on Alli. Hän on samalla minun orjani ja palvelijattareni. Jos minä tarvitsen jotakin, minä vain koputan seinään ja hän tulee. Se on hyvin mukavaa. -- Epäilemättä. Minkälaiset silmät hänellä ovat? -- Siniset. Mutta sinä et voi aavistaa, minkälaiset siniset. Kun hän tulee, on kuin suuri päivänpaisteinen meri virtaisi huoneesen hänen kerallaan. -- Todellakin? Etköhän sinä nyt liioittele? -- En. Jokainen hänen katseensa on kuin lämmin laine, joka läikähtää yli poloisten ihmislasten. Kaikki sinertyy niiden silmien edessä, seinät, katto, huonekalut ja ikkunaverhot. Minunkin viheliäinen odotussalonkini on hänen läsnäollessaan kuin sininen sali kuninkaan kartanossa. -- Muistan lukeneeni jotakin sellaista romaaneista. Mutta minä en ole koskaan tiennyt, että moinen voisi todellisuudessa olla mahdollista. -- Maan ja taivaan välillä, hyvä ystävä, on paljon kaunista, jota sinä et ole koskaan tiennyt etkä uskonut olevan olemassa. Mutta siinä syy, miksi minä siellä syrjäkylässä olen viime aikoina elänyt parhaasta päästä kotonani. He vaikenivat. Olli mietti kuulemiaan. Eipä niinkään hullusti, ajatteli hän. Mikko oli nähtävästi siellä maaseudulla osannut järjestää itselleen sangen siedettävät olosuhteet. Ja aivan itsestään siirtyivät Ollin ajatukset hänen omaan rakastajattareensa, Liisa-nimiseen, joka asui jossakin hautuumaan puolella. Se ei ollut jumala paratkoon enää mikään Helena hempeältä nuoruudeltaan, mutta ei myöskään liian vanha, ruma tai rahan-ahne. Liisa oli miellyttävä, vakaantunut ihminen ja aivan kuin luotu Ollin vaatimattoman lemmenkaipuun tyydyttäjäksi. Eritoten oli Olli oppinut ajanoloon pitämään arvossa hänen tasaista ja lempeää mielenlaatuaan, jolle kaikki oikuttelu oli vierasta ja kaikki vierastelu voitettua kehityskantaa jostakin alhaisemmasta olotilasta. Sillä myrskyiset kohtaukset, jännitetyt dynamiittipitoiset vaitiolot ja romantisen mustasukkaisuuden väkipuukko-välkähtelyt olivat asioita, jotka Ollin terveen harkinnan mukaan todellisuudessa olivat sangen epämiellyttäviä, niin houkuttelevilta kuin ne mielikuvituksen kultapilvissä kangastivatkin. Luonnollisesti ei Liisa ollut yksinomaan häntä varten. Mutta hänellä ei ollut vähintäkään haittaa tuntemattomista kilpailijoistaan, hän ei nähnyt heitä koskaan eikä niitä heidän keskensä mainittu sanallakaan. Sitäpaitsi käytti hän aina taattuja varokeinoja eikä sallinut itselleen mitään ajallisia ikävyyksiä. Hän ilmestyi Liisan luokse yhtä täsmällisesti kuin virastoon tahi korttipöytään, kellonlyömälleen ja varmana viikonpäivänä, jota ei ollut tarvis enää ennakolta määrätäkään. Ja hän poistui jälleen muutaman tunnin kuluttua yhtä ylevänä, varmana ja voitollisena, viikset pystyssä ja pää kenossa, sielu suurena ja sydän ehompana entistään. Varsinkin joskus kuutamoisina talvi-iltoina, kun hän laajassa pietarilaisessa turkissaan asteli takaisin kohti keskikaupunkia, oli hän näky jumalille. Silloin oli hänen hahmonsa juhlallinen kuin espanjalaisen hidalgon. Kaikki halpa oli hänen takanaan. Hänen ajatuksensa syleilivät silloin pelkkiä pyhiä ja katoamattomia asioita maailmankaikkeudessa. Hän oli, kuten sanotaan, graviteettinen rakastaja. -- Kuinka vanha se sinun Allisi on? kysyi Olli miettivästi. -- Yhdeksäntoista vuotta. Ero on ijällä, ajatteli Olli. Joskus oli hänen mieleensä juolahtanut etsiä uusi, nuorempi ja kauniimpi ystävätär itselleen. Kuitenkin muisti hän omaksi kunniakseen, että hän aina heti oli voittanut kiusauksen ja karkoittanut luotaan vilpittömällä inholla mokomat ajatukset, pitäen syystä kyllä niitä vain perkeleen pauloina ja lihan houkutuksina. Liisa oli lempeä, tahdikas ja ystävällinen. Liisa tunsi hänen tapansa, tiesi hänen toivomuksensa ja tyydytti hänen yksinkertaiset aistilliset tarpeensa Ollin mielestä aivan moitteettomasti. Miksi hän olisi heittänyt turvallista rakkaus-elämäänsä epävarmojen kohtaloiden ajeltavaksi? Hän pysyi uskollisena Liisalleen. Mikko oli äkkiä pysähtynyt. -- Kuules! Pitääkö tämän nyt loppua tähän? -- Minkä? -- Tämän illanvieton. Pitääkö meidän nyt mennä nukkumaan? -- Arvattavasti. -- Me emme pääse enää minnekään? -- Kapakat ovat jo kiinni, kuten näet. -- Olisi ollut hauska istua vielä yhdessä vähän. Kun harvoin liikkuu Helsingissä näet... -- Voimmehan valvoa vielä hetken minun kotonani. -- Kuivin suin? -- Lasin burgunderia saatan sinulle aina tarjota. Olli näytti kokonaan kylmältä ja tunteettomalta. Mikko ähkäsi hermostuneena. -- Sattui pahasti, ettemme saaneet istua kahden kesken siellä Kämpissä. Minun olisi tehnyt mieli purkaa sinulle hiukan sydäntäni. -- Mikään ei estä sinua sitä tekemästä minun asunnossani. -- Ei se ole samaa. Puolueettomalla alalla on oma viehätyksensä. Paha kurkiko tuon seuran nyt meidän tiellemme satuttikin! -- Kuules Mikko! Etköhän sinä nyt ole sangen kiittämätön? -- Kuinka niin? Minä näin, että sinulla ei ollut hauska siinä seurassa. -- Mutta sinulla sitä vastoin...? -- Menettelihän tuo. Mutta aiotko sinä nyt todellakin painautua kotiinpäin? Mikko seisahtui katulyhdyn alle ja katsoi rukoilevasti ystäväänsä. -- Niin olisi hieno meininki. Entä itse? -- Minä olen kuullut, että teillä on täällä jonkinlainen klubi, ilmaisi Mikko nyt suoraan ajatuksensa. -- On kyllä. Klubi on. -- Jonne saa viedä vieraitakin? -- Saa viedä. -- No niin? Sinä voisit olla niin kiltti ja viedä minut sinne. Ollia ei olisi oikeastaan tällä kertaa haluttanut. Hän oli väsynyt. Mutta hänen täytyi suostua lopultakin. Mikko pani koko personallisuutensa vaakalautaan. He menivät klubiin. 11. He saivat klubissa yksityisen huoneen. Mikko tilasi heti sampanjaa. Olli katsoi häneen kummastuen. -- Oletko perinyt? kysyi hän. -- En. Minä olen rakastunut. -- Minä tiedän. Sinä kerroit jo äsken siitä. -- Oh, se oli vaan minun maallinen rakkauteni! -- Sinulla on siis toinenkin? -- On. Taivaallinen. -- Olethan oikea Sardanapalus mieheksesi. Kuka se sitten on? -- Se on hän. Hän, jota saatoin äsken hotelliin. -- Neiti Ylä-Heikkilä? -- Sirkka on hänen nimensä. -- Mutta hänhän on lapsi vielä. -- Kaksikymmentä vuotta. -- Hän näyttää vasta seitsemäntoista vuotiaalta. -- Voi olla. Mutta hän on sielultaan sitä kehittyneempi. -- Tosiaankin! Sitä en minä huomannut. Mikko hymyili tyytyväisenä. -- Seurassa näet hän on täydellinen pyryharakka. Mutta jospa kuulisit, kuinka syviä ja vakavia asioita me kahdenkesken juttelemme! -- Minä voin kuvitella sen. -- Silloin hän on yksinkertaisesti hurmaava. -- Minä en epäile sitä ollenkaan. Mutta sinähän voisit olla setä hänelle. -- Minä olenkin setä. Mutta se ei estä minua häntä platoonisesti rakastamasta. -- Se on toista. Maljasi sitten, vanha veikko! Minä pesen käteni. He kilistivät ja tervehtivät toisiaan silmillään. Mikko oli nyt tullut hyvin totiseksi. -- Sinä voisit pestä myöskin sydämesi, sanoi hän. Sillä minä näen sinun ivallisista suupielistäsi, että sinä et vielä ole selvillä, mistä tässä on kysymys oikein. Tässä on kysymys rakkaudesta, kuuletko sinä, siitä oikeasta, pyhästä, suuresta ja ijäisestä rakkaudesta, josta runoilijat puhuvat ja jota on kuin onkin maailmassa, huolimatta teidän irvistävästä epäilyksestänne. -- Minä en epäile, kun näen sinut. -- Enkä minä, kun näen hänet. Minä uskon, uskon täydellisesti niinkuin ainoastaan heränneet ihmiset uskovat, uskon onneen, uskon elämään, uskon kaikkien hyvien ihmisten yhteyteen. Kuuletko sinä, mitä minä puhun? -- Minä kuulen. -- Se soinnahtaa tietysti sinun korvissasi vanhalta katkismukselta. Se onkin katkismusta, minun katkismustani nimittäin, ei Martti Lutherin eikä sitä teidän poliittista kansalaiskatkismustanne, jolla te perustuslailliset nykyään kansaa turmelette. -- Anteeksi, mutta meidän toverillisen yhdessäolomme kannalta luulen, että meidän on parasta olla puhumatta politiikasta. -- Kernaasti minun puolestani. Me puhumme siis vain rakkaudesta. Rakastaisit sinäkin, Olli, rakastaisit yhtä ainoaa ihmistä maailmassa, syvästi, eheästi ja sydämellisesti, niin sinä et voisi enää vihata ketään, et pahinta valtiollista vastustajaasi. Oh, rakkaus! Sinä et tiedä, mitä rakkaus on. Ihminen sulaa sen kautta ikäänkuin johonkin itseään suurempaan kokonaisuuteen. -- Mutta sinä rakastat kahta. -- Se juuri on minun tragiikkani. Minä olen kirjoittanut myöskin runon siitä. Tahdotko kuulla? -- Kuinka? Sinä olet vimman villitty mies. Oletko ruvennut kirjoittamaan runojakin? -- Siellä meidän kaupungissamme runoilevat kaikki säätyhenkilöt postimestarista ja pormestarista vähäpätöisimpään lääninhallituksen ylimääräiseen asti. Minä olen vain seurannut yleisen muodin mukana. -- Se mahtaa olla autuaitten asuinsija. -- Meillä on myöskin oikea, todellinen runoilija siellä, Ilmari Paatsalo nimittäin, joka on tunnettu jo kaukana toverikunnan ulkopuolellakin. -- Koulupoika? -- Ylioppilaskokelas. Ikävä kyllä, hän on intohimoisesti rakastunut rouva Ylä-Heikkilään. -- Huvitteleeko tämä ihastuttava tohtoritar siellä panemalla pyörälle raukkojen koulupoikien pääkomeroita? -- Minä en tiedä. Pääasia on, että hän on tehnyt Paatsalosta runoilijan. Suuren runoilijan. Minä olen vain mitätön kyläkirjuri hänen rinnallaan. -- Sinä olet siis todenteolla tehnyt synnin pyhää henkeä vastaan? -- Vain tämän yhden ainoan kerran. Mutta sallihan, että luen sen sinulle. Minä osaan sen kyllä muistostani. Ja Mikko deklamoi liikutuksesta väräjävällä äänenpainoilla: Toinen -- toinen. Toinen kaikkensa minulle antoi, toinen ei antanut mitään. Ja sentään kaikkeni hälle mä annoin, joka ei antanut mitään. Toista mä kiusasin kuolohon saakka, toinen kiusasi mua. Ja sentään lemmin mä kuolohon saakka häntä, ken kiusasi mua. Lietsovi toinen liekkiä julmaa, toinen vaieten palaa. Ja sentään seuraan mä liekkiä julmaa -- rakkaus vaieten palaa. -- Mutta sinähän olet runoilija! huusi Olli. Tule tänne, että saan syleillä sinua. Mikko katsoi eteensä surumielisesti. -- Siinä ei ole loppusointuja, virkahti hän. -- Tjah, se on kyllä arveluttava asia. Mutta mitäs tehdä? -- Minä en löydä niitä. Sehän se juuri onkin ero oikeiden runoilijain ja meidän kyläkirjurien välillä. -- Paatsalolla on loppusoinnut? -- On aivan erinomaiset. Minä näytin hänelle kerran tämän tekeleeni. Hän hymyili säälivästi. Ei se ole mikään runo, hän sanoi. -- Mikä se sitten on? -- Katsos, sen se veitikka jätti juuri sanomatta. Mutta minä näin hänen naamastaan, että hän ei tahtonut loukata miestä vanhempaa. -- Tästä lähtein sinä voit vedota minun valistuneesen arvosteluuni. -- Ja se kuuluu? -- Että muutamia tuhansia tuollaisia säkeitä vaan... -- Pahoin pelkään, että nämä jäävät minun viimeisikseni. -- Kuinka? Sinä peljästytät minua. Miksi panna kynttiläänsä vakan alle? Mikko tuijotti synkkänä sampanjalasiinsa. Sitten siemaisi hän sen tyhjäksi ja rupesi hiljakseen haukuskelemaan Ollia. 12. -- Sinä olet hieno mies, sanoi hän, hienompi kuin monet muut. Käytät kaljua päälakea ja kultasankaisia nenäkakkuloita. Puku moitteeton, parta parisilainen. Kuulut niihin, jotka antavat leiman Helsingille. -- Kiitän nöyrimmästi. -- Tarkoitan tuota tunnettua varatuomari-leimaa, joka on yhtä oleellinen Suomen pääkaupungille kuin upseerileima Pietarille, kamasaksa-leima Berlinille, kokotti- ja monokkelileima Parisille. Olet paljon lukenut, paljon matkustellut, kieliniekka, kaikenniekka. Suorittanut kunnialla akatemialliset oppiarvot. Vakavan yhteiskunnallisen aseman saavuttanut. Käytetty monessa tärkeässä luottamustoimessa. Mieluinen vieras jokaisessa seurapiirissä. -- Jatka, jatka! Kuuntelen tässä henkeä pidättämättä sinun lennokasta kuvaustasi. -- Miesten mies, naisten mies, taiteentuntija, ihmistuntija, itsetuntija ynnä asiantuntija useimmilla elämän eri aloilla. Mutta sinulla on yksi vika. -- Todellakin? -- Sinä pelkäät olla naurettava. Ja naurettavia ovat sinun mielestäsi kaikki ihmiset, jotka jossakin suhteessa ovat toisellaisia kuin sinä itse. Siis enemmän tai vähemmän kaikki ihmiset maailmassa. Itse sinä et sitävastoin koskaan ole omasta mielestäsi naurettava. -- Onko se vika? -- Sellaisenaan ei se arvattavasti mikään niin hengenvaarallinen virhe olisi, ei jo yleisyytensäkään vuoksi, sillä niinhän useimmat ihmiset naurettavuussuhteensa muihin määrittelevät. Mutta sinussa on tämä, kuten sanottu, sangen luonnollinen ja ymmärrettävä ominaisuus tavallista pitemmälle kehittynyt. Se on joka hetki sinun tietoisuudessasi. Se muodostaa sinun sanasi ja mielipiteesi, määrää sinun tekosi ja toimintasi. Sinä et millään ehdolla tahdo olla elämän narri. Siksi sinä olet itsesi narri. Viinassa totuus, ajatteli Olli. Mutta hän ei tahtonut sanallakaan häiritä ystävänsä haltioitunutta esitystä. -- Muut ihmiset, jatkoi Mikko, ovat mielestäsi naurettavia siksi, että sinä oikeastaan katsot olevasi heitä kaikkia etevämpi. Ja heitä etevämpi katsot sinä olevasi siksi, että sinä et ole ollenkaan naurettava. Jo pelkkä ajatuskin, että muut mahdollisesti voisivat keksiä sinussa jotakin naurettavaa, taikka niinkuin se sinun kielelläsi kuuluu: naivia, saattaa sinun sydämesi kuolettavasta tuskasta kouristumaan. -- Mutta minä en toivottavasti osoita muille kuin sinulle tätä mieskohtaista heikkouttani? -- Et, sinä olet aivan liian viisas siihen. Muuten ei se sinun mielestäsi suinkaan ole heikkous, vaan päinvastoin suuri etevämmyys. Se on koko sinun henkisen rakenteesi kulmakiviä. Sinä et kuitenkaan tahdo ylvästellä sillä, hyvin tietäen, että se olisi typerää ja juuri sen vuoksi omiaan tekemään sinut naurettavaksi. -- Herran henki on tullut sinun päällesi, hymyili Olli. Sinä puhut kuin Bileamin aasi kosteikossa. -- Älä keskeytä minua! Siksi sinä olet esiintymistavaltasi tyyni ja vaatimaton, puristat kädestä Pekkoja ja Paavoja, juot sinun-maljoja oikeaan ja vasempaan. Käyt sanalla sanoen läpi tämän matoisen maailman niinkuin valepukuinen prinssi taikka Tuhannen ja yhden yön kaliifi, samalla kuitenkin kaiken aikaa hymyillen salaperäisesti ja ikäänkuin vilkuttaen silmää itsellesi? -- Itselleni? Mikä se on? -- Se on tuo oikea kaliifi, joka kankeana ja synkkämielisenä istuu sydämesi salaisimmassa komerossa. Sinä tahdot olla ihminen ihmisten seassa, mutta myöskin jumala jumalten seassa, ilman että ne kaksi millään tavalla joutuvat ristiriitaan taikka häiritsevät sinun samalla kertaa inhimillistä ja yli-inhimillistä olemassaoloasi. -- Tuo kaikki on totta kuin kaksikertaa kaksi on neljä. -- Mutta entä jos se kerran olisikin viisi? Silloin romahtaisi koko sinun henkinen rakennuksesi raunioiksi. -- Silloin olisi se totta vain siihen saakka. Mutta mitä on tuolla sinun sielullisella läpileikkauksellasi, jonka totuutta ihmettelen, tekemistä äskeisen rakkaudentunnustuksesi kanssa? -- Enemmän kuin luuletkaan. Rakkaus on intohimo. Mutta sinä olet jo hamasta varhaisesta nuoruudestasi ollut huomaavinasi, että intohimot, tahi niinkuin ihmiset niitä usein nimittävät, paheet ovat aivan erikoisesti omiaan tekemään viisaimmankin miehen naurettavaksi. -- Siksi minä palvelen hyvettä, näetkös. Sillä paheet liittävät todellakin asianomaisen isäntänsä liian läheisesti muihin ihmisiin. Mikko nauroi. -- Saattaa piillä pieni totuus sinun puheessasi. -- Minä olen itse kokenut sen. Jos minä nuorena ylioppilaana joskus oikein join, pelasin, tappelin, söin kielletyn puun hedelmästä taikka vietin yleensä velttoa ja epäsäännöllistä elämää, heti tunsin minä lähimmäisenrakkauden ja inhimillisen yhteenkuuluvaisuus-tunteen virtaavan suloisena, lämmittävänä viininä kautta kaikkien solujeni. Mutta jos minä kävin luennoilla, istuin kotona, opiskelin ahkerasti ja olin hyvä esimerkki kaikille tovereilleni ... tiedätkö, mitä silloin tapahtui? Minä tunsin itseni heti hyvin epätoverilliseksi. Ja jos minä jatkoin sitä jonkun aikaa, tulin minä niin ilkeäksi ja itsekkääksi, että hirvitti sieluani, rupesin ajattelemaan omaa etuani, suunnittelemaan tulevaisuuttani y.m.s. halpamaista. Mistä se johtui? -- Siitä, että sinä tarvitset pahaa omaatuntoa pysyäksesi ihmisenä. -- Nyt minulla on sangen hyvä omatunto. -- Siksi ovatkin sinun sanasi kylmät ja kyynilliset. He kilistivät keskenään ja vaikenivat. Mikko joi aina lasinsa pohjaan. Olli vain hiukan kostutti huuliaan. Kumpikin tunsi nyt hetkeksi puhuneensa pisteesen. Vaitiolon aikana he salassa tarkastelivat toisiaan. Mikko oli Ollin mielestä lihonut, Olli Mikon mielestä laihtunut. Hänen nenänvartensa oli ohennut ja silmien ympärille ilmestynyt pienten, hiuksenhienojen vakojen sädekehä. Sitäpaitsi hän näytti kovin kalpealta. Mahtoiko mies olla sairas? Mikko ajatteli huolestuksella ystävänsä yleistä terveydentilaa. Olli taas mietti, miten he kaksi puhuivat oikeastaan kuin eri taivaankappaleilta. Joskus entisinä aikoina he olivat ymmärtäneet toisensa täydellisesti. Olivat voineet yhdessä esitellä samoja huomioita ja tehdä niistä sielutieteellisiä johtopäätöksiä. Nyt oli Mikon olentoon tullut jotakin muuta, joka oli outoa Ollille, jotakin naivia, onnellista ja epäitsekästä. Hän myönsi elämän. Hän eli nähtävästi autuaassa sopusoinnussa elämän ikuisten valtojen kanssa, jotka Ollin mielestä olivat yksinomaan pahat, julmat ja peljättävät. Mahdollisesti oli maaseutu vaikuttanut epäedullisesti Mikkoon. Taikka on se sittenkin rakkautta, ajatteli Olli. Ja ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta ja tarpeesta lähestyä toisiaan rupesivat he äkkiä puhumaan entisistä koulupoika-ajoistaan. Siellä oli jotakin, jota eivät vuodet eivätkä eri elämänkokemukset olleet murentaneet. Tuhannet muistot yhdistivät heitä. He siirtyivät takaisin muinaisiin aikoihin ja monet kauniit kuvat vaelsivat heidän kostuvien silmiensä ohitse. Oikeastaan ne olivat vain Mikon silmät, jotka kostuivat. Mutta myöskin Olli tunsi mielensä kummallisen keveäksi, vienoksi ja päivänpaisteiseksi. Jumalat olivat antaneet hänelle helpon hetken. Menneisyyden kultainen taikasauva oli häntä koskettanut. 13. He olivat kotoisin samasta pitäjästä Länsi-Suomessa. Ollin isä oli ollut varakas maanviljelijä, Mikon taas velkaantunut nimismies. Yhdessä heidät oli pantu kouluun, rinnakkain he olivat kaikki luokat istuneet, Olli ensimmäisenä ja Mikko toisena. Molempia heitä oli pidetty hyvin lahjakkaina. Samana päivänä he olivat päässeet yliopistoon. Jo koulussa olivat näyttäytyneet selvästi heidän erilaiset taipumuksensa. Olli sai aina parhaat arvosanat historiassa ja kielissä, Mikko taas matematiikassa ja luonnontieteissä. Samoin tulivat jo varhain esille heidän luonteittensa eroavaisuudet. Olli herätti sekä toveriensa että opettajiensa kunnioituksen terävällä kielellään, nopealla käsityskyvyllään ja muistillaan, joka oli suorastaan kuulumaton koko oppilaitoksessa. Mikosta taas pitivät opettajat hänen ahkeruutensa ja huolellisuutensa, toverit taas hänen herttaisen sydämensä ja leveän leikinlaskunsa tähden. Hänellä ei ollut yhtä hyvä pää kuin Ollilla, mutta hän korvasi sen muilla erinomaisilla ominaisuuksillaan. Olli oli ihailtu, peljätty ja kunnioitettu, Mikko yksinomaan pidetty ja rakastettu. He asuivat samassa koulupoika-kortteerissa, jossa taloutta hoiti nimismiehen vanha palvelijatar Anna-Kaisa. Se muodostui pian koko luokan yhteiseksi kokouspaikaksi. Olli ja Mikko olivat heidän tunnustetut johtajansa. Toverikunnassa toimitti Olli aina vakavaa sanomalehteä, jolla oli tuo traagillinen nimi Kullervo. Mikko taas oli pilalehden itseoikeutettu julkaisija. Kumpikin he katsoivat väärällä uralla olevansa. Olli piti itseään suurena humoristina, vaikka hän itse asiassa ei voinut olla muuta kuin hiukan ivallinen. Mikko taas oli mielestään syvästi ristiriitainen luonne, joka jo ennakolta oli määrätty murtumaan ja menemään perikatoon. Ainoastaan toverien yksimielinen äänestys voi pakottaa heidät toimimaan näin täydellisesti vasten omaa pyhintä vakaumustaan. Kahdeksannella luokalla he kumpikin rakastuivat. Siihen saakka he olivat intohimoisesti halveksineet naisia, varsinkin kaikkia nuoria tyttöjä, jotka eivät olleet vähintään viittäkolmatta täyttäneet. Heidän yhteisen valittunsa nimi oli ollut Linda. Hän oli ollut kaunis kuin karamellikuva punaisine huulineen ja mustine kulmakarvoineen. -- Mutta hänen käynnissään oli jotakin aistillista, sanoi Olli. -- Aivan varmaan asui hänen äänessään selvä lihallisuus, myönsi Mikkokin. -- Luuletko, että hän oli kevytmielinen? -- Se on hyvinkin uskottavaa. Muuten ei Yrjö ikinä olisi häntä meiltä valloittanut. Yrjö oli ollut heidän yhteinen kilpailijansa. Mutta sen he olivat saaneet vasta myöhemmin tietää. Siihen saakka he olivat olleet mustasukkaisia toisilleen ja äkäisiä kuin ampiaiset. -- Minä näin teidät kerran yhdessä syrjäkadulla, sanoi Olli. -- Ja minä teidät kirkkopuistossa, sanoi Mikko. Se oli synkin hetki minun elämässäni. -- Me vihasimme intensiivisesti toisiamme. -- Emmekä viikkokauteen puhuneet mitään. -- Vaanimme. -- Ja vakoilimme. -- Sinä hehkuit halusta vahingoittaa minua. -- Keskitetty ilkeys uhosi sinun silmäteristäsi. -- Kaikki ihmiskunnan huonoimmat vietit näyttivät ottaneen asuntonsa meidän sydämiimme. -- Minä olisin mielelläni ampunut sinut. -- Siksi kuljit sinä synkkänä kuin murhanenkeli. -- Ja sinä kelmeänä kuin velisurmaaja. Onneksi saimme me kuulla aivan sattumalta, ettei Linda rakastanut meitä kumpaakaan. Hän oli rakastanut Yrjöä. Yrjö oli heiltä ryöstänyt hänet. Mutta ihme kyllä, he eivät olleet siitä Yrjöä vihanneet. He olivat halveksineet nimittäin jo silloin Lindaa sanomattomasti. Ja vannoneet toisilleen ijäisen ystävyyden. -- Minä olen pitänyt sen tähän saakka, väitti Mikko. -- Myöskin minä, väitti Olli. He vaikenivat hetkeksi ja katsoivat toisiinsa hymyillen kaihomielisesti. -- Kuitenkin oli Linda hyvin kaunis, huokasi Mikko. -- Ilman ei Yrjö arvattavasti olisi hänestä huolinutkaan. -- Hän oli naisten mies. -- Hän oli mielevä mies, vaikka ei juuri etevä koulunpenkillä. -- Huonopäisenä häntä pidettiin. Mutta hyvä voimistelija. -- Rinta kuin ryövärillä. Aina iloinen ja mielinen. -- Eheä luonne. Ei koskaan ylenantanut ystävää hädässä eikä ilmoittanut syyllistä opettajalle. -- Otti usein omaksi syykseenkin. -- Istui kerran karsserissa koko luokan edestä. Yrjö oli sitten mennyt kadettikouluun. Hänestä oli tullut upseeri ja hän oli viettänyt vuosia Venäjällä. Sitten hän oli perinyt rikkaan enonsa, joka oli vanha kenraali, ja ottanut eron sotapalveluksesta. Nyt asui hän Suurpään kartanossa Turun lähistöllä. -- Minun vanhalla sukutilallani, sanoi Olli. -- Niinhän sinä olet aina väittänyt sitä, nauroi Mikko. -- Se on totta. Minä polveudun vanhasta Suurpään aatelissuvusta. -- Ikävä kyllä, kuoli se jo vuosisatoja sitten sukupuuttoon. Se oli Ollin omituinen päähänpisto. Hän oli aina katsonut olevansa tuon keskiaikaisen aatelissuvun viimeinen jälkeläinen. Samoin oli hänen järkähtämätön vakaumuksensa, että tuo kartano oikeastaan kuului hänelle ja että se oli ammoisina aikoina ollut hänen isiensä omaisuus. -- Minä en voi todistaa sitä millään lakipykälillä, tunnusti hän avomielisesti. Mutta minä tiedän sen itse, tunnen luissani, kuten sanotaan. Se tieto iski minuun ensi hetkessä, kun kerran koulupoikana eräällä jalkamatkalla lähestyin taloa. -- Minä olin sinun mukanasi, huomautti Mikko. -- Se on totta. Sitten muistat sinä myös, että ojensin mäen päällä käteni ja sanoin: "Tuossa on minun kotitaloni." -- Luulin, että laskit leikkiä. -- Se oli totista totuutta. Minä en ole mistään asiasta elämässäni ollut niin vakuutettu. -- Kenties vieläkin olet? -- Kuin omasta elämästäni. Minä en voi epäillä sitä. Se on selvää minulle. Minä olen syntynyt se totuus sielussani. -- Paha vaan, että se kuolee sinun kerallasi. -- Minulla ei todellakaan ole mitään keinoja tehdä sitä yleispäteväksi. Jos puhuisin siitä, suljettaisiin minut hulluinhuoneesen. Mutta sinä tiedät, miksi minä kannan nimeä Suurpää. -- Sinä otit sen koulupoikana. -- Minä otin sen sillä oikeudella, jolla kukin ottaa omansa, mistä hän sen sitten löytäneekin. Eihän minun nimeni enää sen jälkeen kuin olin nähnyt korkean kotisijani voinut olla hetkeäkään Olli Hägglund! -- Sinulle naurettiin silloin vahvasti, vaikka vaan harvat tiesivät sinun kummallisesta mielikuvastasi. Olli väitti edelleen, ettei se suinkaan ollut mikään mielikuva. Hän oli tuntenut jokaisen ikitammen ja lehtokujan siellä, samoin jokaisen kolkan ja komeron vanhassa rakennuksessa, joka oli autiona. Kummallisesti oli kohtalo satuttanut. Nyt elivät Yrjö ja Linda siellä. Linda oli tyttökoulun käytyään mennyt karjakkokouluun. Hän oli meijerinhoitajattarena ja karjanhoidon neuvojana kiertänyt Länsi-Suomen suuria kartanoita ja jäänyt vihdoin Yrjön enon taloon. Eno oli kuollut, Yrjö ottanut isännän ohjat käsiinsä, Linda keimaillut hänelle vuoden kaksi ja saanut vihdoin vanhan rakkaudenliekin leimahtamaan hänen sydämessään. Hän oli päässyt Suurpään kartanon emännäksi. Ystävykset muistelivat vielä hetken häntä. Sitten sanoi Olli iloisesti: -- Sen pituinen se. Samaan aikaan kuin hän petti meidät koulunpenkillä, me joimme itsemme ensi kerran juovuksiin. -- Se oli surullinen tarina, sanoi Mikko. Hutikka oli tehnyt heihin tuiki erilaisen vaikutuksen. Mikko oli käynyt äänekkääksi, istunut käsi kaulalla, avannut sydämensä ja itkenyt. Olli oli otsa rypyssä koettanut säilyttää arvokkaisuuttaan. Molemmat olivat joutuneet asiasta rehtorinkansliaan ja saaneet alennetun käytöksen päästötodistukseensa. Muuten he olivat tulleet ylioppilaiksi suurella kunnialla. Mikko oli laskenut kaikki laskut, Olli taas ottanut korkeimman arvosanan latinassa ja ainekirjoituksessa. Yliopistossa he kumpikin olivat kirjoittautuneet filosofiseen tiedekuntaan, Olli sen historiallis-kielitieteellisen, Mikko fyysillis-matemaattisen osaston jäseneksi. Uransa olivat he jo usein valkeina kevätöinä koulukaupunkinsa puistossa suureksi suunnitelleet. -- Minä aioin historioitsijaksi, sanoi Olli. -- Ja minä luonnontutkijaksi, sanoi Mikko. He olivat sitä usein yhdessä haaveilleet. Mikko oli väräjävällä äänellä ilmoittanut sisimmän halunsa vetävän Etelä-Amerikan synkkiin aarniometsiin, tutkimaan eräitä tuiki harvinaisia hyönteislajeja, joiden pelkät latinalaiset nimet jo kangastivat houkuttelevilta ja salaperäisiltä. Olli taas oli joskus heikkona hetkenä tunnustanut, että hänen pyhin päämääränsä oli kerran istahtaa vanhan Niniven ja Babylonin raunioille sekä kaivaa esiin vuosituhansien sorasta menneitä valtakuntia ja kultuurikausia. Pian oli karu kohtalo kuitenkin pakottanut heidät aikalailla tinkimään toiveistaan. Ollista oli tullut totinen lakimies, Mikosta taas keskinkertainen lääkäri pikkukaupunkiin. Ylioppilaina olivat ajan aatteet heidät jo sisälliseltä vakaumukseltaan toisistaan erottaneet. Olli oli omaksunut nykyaikaisen, vapaamielisen ja kosmopoliittisuuteen viittaavan maailmankatsomuksen, joka oli jyrkässä ristiriidassa suomalaisuuden liikkeen silloisten tunnusmerkkien kanssa. Mikko taas oli pysynyt vanhoille johtajille uskollisena. Niin olivat he routavuosien kohdatessa aivan kuin itsestään liukuneet kumpikin eri leirikuntaansa: Mikko myöntyväisyyspuolueesen, Olli passiivisen vastarinnan kannattajiin. Ainoastaan heidän vanha ystävyytensä ja kenties myöskin se tärkeä seikka, että he asuivat eri paikkakunnilla, saattoi heidät vielä keskellä ajan myrskyjä näin viinan vierellä toverilliseen kanssapuheesen yhdistää. Muuten oli puolueiden väli kuin puukolla leikattu. Pidettiin suorastaan kuolemansyntinä seurustella valtiollisten vastustajiensa kera. Mikko tilasi lisää sampanjaa. Olli opponeerasi, Kello oli jo paljon ja hänen olisi tehnyt mielensä jo levolle. Pieninkin ylimääräinen valvominen oli sitäpaitsi vastaan hänen säännöllisiä elämäntapojaan. Mutta Mikko oli taipumaton. -- Minä tahdon nyt kerrankin puhua sinun kanssasi, sanoi hän. Puhua pitkien vuosien perästä. -- Minä olen väsynyt, selitti Olli. Minä en jaksa laverrella enää. -- Sinun ei tarvitsekaan sitä. Minä puhun. Sinä voit muodostaa kuulijakunnan. Hän ajoi tahtonsa lävitse. Ollin täytyi uhrautua. Hän oli todellakin liian väsynyt voidakseen enää tarpeellisella voimalla puolustaa personallista vaalivapauttaan. 14. Mikko tuijotti hetkisen eteensä syvämielisen näköisenä. -- Kuinka vanha sinä olet? kysyi hän sitten äkkiarvaamatta. -- Kolmekymmentä kahdeksan. Mutta mieleltäni minä olen vähintään itseni iso-isä. -- Siinäpä se. Sinä et ole onnellinen. Ja miksi sinä et ole onnellinen? Siksi että sinä olet umpimielinen mies etkä anna taivaantuulien puhaltaa kautta sydämesi. Minä puolestani avaan itseni aina selkoselälleen. -- Minä olen mies, joka pidän kiinni yksilöllisyydestäni enkä sitä kaikkiin ilmansuuntiin siroittele. -- Sinä elät elämän ulkopuolella, intti Mikko itsepäisesti. Mahdollisesti myöskin elämän yläpuolella. Mutta sinä et elä mukana elämässä, et siinä elämässä, jossa ihmiset iloitsevat, surevat, kärsivät ja kamppailevat. Se kaikki on sinulle jotakin epäoleellista. Olli hymyili itsekseen. Hän tiesi hyvin, mitä kohden Mikko tähtäili. Hänen pitäisi tietysti myöskin rakastua! Tulla hulluksi, juosta jonkun keskenkasvuisen tyttöletukan perässä, itkeä, ulvoa, nauraa ja joutua naurettavaksi. Rakastuneilla oli merkillinen halu tehdä kaikki muutkin yhtä onnellisiksi kuin he itse olivat. -- Elämä on epäkaunista, sanoi hän. -- Sano mieluimmin, että se on liian karkeasyistä sinulle. Sinä olet heikko mies etkä uskalla elää sitä. -- Elän omaa elämääni, sanoi Olli. -- Siinäpä se. Sinä et elä kenenkään muun elävän olennon elämää. Sinusta ei lähde mitään lankoja muihin ihmisiin. -- Eikö? sanoi Olli ja nauroi kulmakarvoillaan. Luulin kuitenkin, että esim. me kaksi... -- Me olemme vanhat toverit eikä siitä sen enempää. Minä puhun nyt sinun suhteestasi muihin ihmisiin. -- Kuinka? Eikö se ole mielestäsi tyydyttävä? -- Ei. -- Mitä puuttuu? -- Sinä et pidä kenestäkään. -- Päinvastoin... -- Siksi et saata myöskään ihmetellä, etteivät muutkaan oikein toden teolla pidä sinusta. -- Tosiaan? Minä en vaikuta siis edullisesti? Luulin kuitenkin, että jumala on antanut minulle jotenkin siistin naamataulun. -- Aivan ilman omaa ansiotasi. Mutta minä en tarkoittanut nyt sitä. Tarkoitin, että sinulla on paljon vihollisia eikä yhtään ainoaa oikeaa ystävää. -- Paitsi sinä. -- Minä puhun nyt yleispätevästi ja kokonaan itseni ulkopuolelta. Se oli samallaista jo koulupoikana. Sinun olentosi ei herättänyt rakkautta ja luottamusta. -- Vihatkoon, kunhan pelkäävät! nauroi Olli. -- Näetkös itse? Sinun olisi pitänyt syntyä hirmuhallitsijaksi. Jos sinä olisit Venäjän sisäasiainministeri, antaisit sinä silmää räpäyttämättä ampua kokonaisia kyläkuntia. Onneksi sinä et ole ministeri. Mutta suoraan sanoen pelkäisin minä sitä hetkeä, jolloin sinusta tulisi esim. kuvernööri meidän kaupunkiimme. Olli nauroi vielä, mutta väkinäisesti. -- Tuo on sopimatonta pilaa, sanoi hän. Toivon, että voit joillakin vähemmän karkeilla väreillä maalata minun luonnekuvani. Mikko mietti hetkisen. Sitten rupesi hän äkkiä puhumaan Ollista nuorena ylioppilaana. -- Sinun koko olennossasi, sanoi hän, oli jo silloin jotakin pingoitetun juhlallista ja mittaeltua. Sinun äänesi oli hillitty ja surunvoittoinen niinkuin miehen, jossa on murtunut jotakin, tahi sen, jota jumalat ovat erikoisella kostollaan kunnioittaneet. Puhuessasi sinä panit painoa jokaiselle sanalle ja käytit paatosta, joka oli johdonmukaisesti väärä, mutta joka siitä huolimatta oli omiaan meissä kaikissa taikauskoista pelkoa ja kunnioitusta herättämään. Varsinkin jos sinä joskus tarpeen tullen, elämäsi suurina sunnuntaihetkinä, otit rillit nenältäsi ja seivästit turvattomaan lähimmäiseesi kaksi elotonta, väritöntä ja hiukan huolestunutta silmäterää, teki se keneen tahaansa oudon ja tärisyttävän vaikutuksen. Huomasi silloin syrjäinenkin, että siinä oli mies, joka ei ollut olemassa vain huvin vuoksi, vaan jonka elämä kului velvollisuuksiensa raskaassa, mutta raudanlujassa täyttämisessä. Olli katsoi kelloaan. Mikko alkoi puhua hänen mielestään liian hyvin, miltei nerokkaasti. Sekin oli eräs luonteen eroavaisuus heidän välillään. Hän oli usein sitä entisinä aikoina ihmetellyt. Mitä myöhempi iltahetki oli ja mitä useammin lasit olivat täyttyneet, sitä älykkäämmäksi ja lennokkaammaksi kävi Mikko, mutta Olli sen sijaan sitä tyhjemmäksi ja typerämmäksi. Lopulta istui hän tavallisesti aivan äänetönnä. Mikko oli hätääntynyt, nähdessään Ollin katsovan kelloaan. Hän tiesi, että ainoa keino saada Olli vielä hetkinen viipymään, oli puhua vain hänestä itsestään. Se aine tarjosi hänelle aina monipuolisimman mielenkiinnon. Hän piti sentähden itsepintaisesti kiinni alottamastaan luonnekuvasta. Eikä ollut aikaakaan, kun jo Ollikin innostui. Itse-iva oli aina ollut hänen henkinen himoruokansa. Jos Mikon tarkoitus oli tehdä hänet naurettavaksi omissa silmissään, erehtyi hän suuresti, sillä sen taidon osasi hän itse kyllä paljoa paremmin! Hän maistoi lasistaan ja loihe lausumaan: -- Mutta muistatko, mitkä olivat minun elämäni suuret sunnuntaihetket, ne nimittäin, jolloin tapani oli käyttää tuota järeätä tykistöä? Se tapahtui aina, kun tarvitsin jonkun uuden nimen vekseleihini taikka velkakirjoihini, ja minä tarvitsin niitä sangen usein. Uudistuksista minä en niin paljoa vaivaa nähnyt. Ne suoritin minä ikäänkuin ohimennen enkä ottanut edes rillejä pois nenältäni. Loin vaan lyhyen, totisen silmäyksen niiden ylitse, joka merkitsi, että asianomaisella ystävällä oli kunnia vielä eteenkinpäin pysyä minun liiketuttavuudessani. Mikko nauroi kohti kurkkuaan. Hänen pieni viekkautensa oli onnistunut. Olli jatkoi hyvillä mielin: -- Joskus, vaikka hyvin harvoin, voin minä alentua myöskin vippaamaan. Mutta sen täytyi silloin olla kaikkein läheisimpiä henkisiä kalpaveljiäni eikä koskaan ilman korkeita ja ihanteellisia harrastuksia. Enkä minä koskaan vipannut vähempää kuin satamarkkaa, mieluummin useampia, jotka minä aina määräpäivänä toimitin takaisin oikealle omistajalleen, tosin pieni säälin-ilme suupielessäni, joka oli tarkoitettu ikäänkuin tulkitsemaan minun sydämellisintä osanottoani toisen taloudelliseen ahdinkoon nähden. Koko tapaus jätti asianomaiseen lainan-antajaan aina luullakseni sen vaikutuksen kuin olisin minä jostakin tietymättömästä syystä tahtonut aivan erityisellä tavalla kunnioittaa häntä taikka osoittaa hänelle suurinta mieskohtaista luottamustani. Mikko oli nyt noussut ylös lasi kädessään. Hän tahtoi nyt pitää puheen Ollille, tuolle vanhalle, rakkaalle, herttaiselle Ollille, jolla oli niin terävä pää ja joka ei säästänyt itseäänkään syövyttävältä, ilkamoivalta ivaltaan. Hän tahtoi puhua heidän entiseen leikilliseen toveritapaansa, lausua kerrankin tunnustuksensa tuolle miehelle, joka oli ollut hänen nuoruutensa ilo ja elämänsä päivänpaiste. -- Kummallinen vaikutus sinulla on aina ollut minuun, sanoi hän jo hiukan sammalkielin. Sinä olet aina ollut kuin vaaksan verran pitempi minua, varmempi, herrahtavampi, helsinkiläisempi. Minä taas olen aina pysynyt tällaisena talonpoikais-ylioppilaana. Se on sitäkin merkillisempää, kun sinä oikeastaan olet juuri talonpoikais-ylioppilas, minä taas nimismiehen poika. Mutta se on arvattavasti johtunut siitä, että sinä olet aina osannut pitää itsesi salaperäisenä kuin seitsemällä sinetillä lukittu kirja, jota vain joskus raotetaan eikä koskaan aivan auki. Jokainen, joka tulee sinun tuttavuuteesi, saa kohta sen käsityksen, että sinun elämälläsi on joku suurempi ja pyhempi tarkoitus kuin tavallisten synnin-orjien, että koko tämä ajallinen maailma turhine, vaikka ei silti vähemmän viehättävine, ilmiöineen on sinulle vain jotakin tilapäistä ja ohimenevää, että sinä vaellat täällä murheen laaksossa vain inkognito ja että personallisuutesi painopiste ynnä koko henkisen olemuksesi oikea kotosija on jollakin tähän saakka tuntemattomalla taivaankappaleella, jonne me muut poloiset vain parhaina hetkinämme voimme ampua aavistuksemme pyhimmät sulkanuolet. Sinä ympäröit itsesi sanalla sanoen sellaisella älyllisen ylemmyyden ja sielullisen aateluuden ohennetulla ilmakehällä, että siinä Suomen suurimmatkin kuuluisuudet, tiedemiehet, taiteilijat, puoluepäälliköt tuntevat itsensä avuttomiksi, sanomalehtimiehistä ja tavallisista suunsoittajista puhumattakaan, jotka sinä vaiennat yhdellä ainoalla silmäluomen ylimyksellisellä kohotuksella. Jo nuorena ylioppilaana sinä tahdoit seurustella vain tunnettujen miesten kanssa. Minä olin jo silloin sinun ainoa vähäpätöinen tuttavuutesi. Joskus myöhemmin saattoi tapahtua, että seuraamme eksyi joku nimetön keltanokka tahi vaatimaton kunnon kansalainen provinssista. Istuivat hetken, aukoivat kitasiaan kuin kala kuivalla maalla ja karkkosivat pois vilpittömällä kauhulla, puolikuolleina ja henkihieverissä. He eivät koskaan sen koommin uhkarohkeata yritystään uudistaneet. Mikko oli nero tällaisina hetkinään. Hän puhui vielä paljon ja loisteliaasti. Hän olisi puhunut kukaties vielä kuinka kauan, ellei ovi olisi samalla avautunut ja heidän huoneesensa syöksähtänyt joukko taiteilijoita. He olivat istuneet viereisessä huoneessa, kuulleet ääniä seinän takaa ja niiden vapaiden tapojen nojalla, jotka klubissa vallitsivat, tulleet katsomaan ketä siellä oli. Olli oli heidän kaikkien vanha tuttavansa. He esittelivät itsensä pikaisesti Mikolle ja pyysivät herroja hyväntahtoisesti heidän vaatimattomaan seurapiiriinsä liittymään. Olli esteli ja koki tehdä salaisia merkkiä Mikollekin. Mutta tämä oli kokonaan hurmautunut niin monesta uudesta ja mainehikkaasta tuttavuudesta. -- Tietysti, hän sanoi, tietysti. Me tulemme. Heidät vietiin riemusaatossa viereiseen huoneesen. 15. Mikko oli täydellisesti mielialaan antautunut. Hän oli parhaalla tuulellaan, nakkeli ympärilleen leveitä maaseutusukkeluuksia ja veteli rasvaisia rekilauluja. Hänessä oli mehua, hänessä oli maaperää. Taiteilijat pitivät hänestä. Parissa minuutissa oli Mikosta tullut koko seuran keskipiste. Olli istui äänettömänä syrjässä ja teki huomioitaan. Eivät olleet mitättömiä miehiä, jotka hänen ympärillään nyt niin äänekkäästi iloitsivat. Jos tämän huoneen katto olisi äkkiä romahtanut alas ja haudannut alleen kaikki läsnäolijat, olisi syntynyt syvä hiljaisuus useammalla kuin yhdellä kansallisen taiteen saralla. Se olisi ollut maansuru, jonka vertaa ei vielä olisi nähty, onnettomuus, jota vielä vuosisadat olisivat valittaneet. Kauhun huuto olisi käynyt läpi kansan ja yhteiskunnan. Eikä ihmiskuntakaan olisi iloinnut siitä. Eräillä heistä oli jo europalainen maine; toiset olivat jo hyvällä alulla siihen pääsemässä. Mutta nyt he lepäsivät. Nyt he olivat ainoastaan ihmisiä. Iloisia, onnellisia, elämänhaluisia, päähänpistoisia kuin pienet lapset, valmiita jokaiseen leikinlaskuun ja kiitollisia jokaisesta hurjimmastakin hullutuksesta. Mikko kuului nyt puhuvan heille platoonisesta rakkaudestaan. Kuitenkin ilman nimiä luonnollisesti. -- Ja hän? Rakastaako hän sinua? He olivat kaikki heti tulleet veljiksi Mikon kanssa ja kuuntelivat nyt hänen jaarituksiaan suurimmalla tarkkaavaisuudella. -- Hm, arveli Mikko, sitä minä en tiedä vielä varmaan. Mutta minä en luule sitä. -- Sinä et siis vielä ole kihloissa? -- En. -- Kenties et ole kosinutkaan? -- En. Suoraan sanoen, ei se ajatus ole vielä koskaan päähäni juolahtanut. Minä rakastan häntä ja sillä hyvä. Mitä se häntä liikuttaa? Se on minun yksityinen asiani. Taiteilijat olivat ihastuksissaan. -- Mikko on tulevaisuuden tyyppi, sanoivat he. Hän on vuosituhannen edellä ajastaan. Hän ei ajattele avioliittoa, sormuksia, vihkimyksiä eikä ristiäisiä. Rakkaus on vain tunne, vain mielikuva, hänen oman sydämensä hienoin kukkatuoksu hänelle, josta hän on kiitollinen jumalille. Hän on täysin tietoinen siitä, että rakastaa on jotakin toista kuin tulla rakastetuksi. Hänen maljansa! Mikon malja juotiin suurella melulla ja pauhinalla. Taiteilijat oikein syleilivät Mikkoa. Sitten he tahtoivat kuulla lisää hänen platoonisesta rakkaudestaan. -- Tyttö ei siis tiedä ollenkaan, että rakastat häntä? -- Epäilemättä tietää hän siitä. Minä olen sanonut sen hänelle niinkuin kaikille ihmisille, jotka vain ovat tahtoneet kuulla sitä. Miksi minä pitäisin sitä salaisuutenani? Minä tahtoisin päinvastoin huutaa sen joka ilmansuuntaan. -- Ja mitä hän on sanonut silloin? -- Hän on nauranut. Niinkuin kaikki muutkin sitäpaitsi. Isä on nauranut, äiti on nauranut... -- Myöskin perhe tietää siis asiasta? -- Luonnollisesti. Ovathan hänen vanhempansa minun hyviä ystäviäni. Kuinka minä kätkisin heiltä jotakin tämänkaltaista? Me keskustelemme usein siitä. -- He hyväksyvät rakkautesi? -- He saavat luvan. Mitä he muuta voisivatkaan tehdä? Eiväthän he voi minua sen vuoksi pellolle ajaa. Tietäväthän he, että minä vain sitä enemmän olen heidän ystävänsä. -- Epäilemättä. -- Onko se minun syyni sitäpaitsi? Olenko minä itse päättänyt rakastaa heidän tytärtään? Onko minulla yleensä ollut vaalinvaltaa ollenkaan? Ei. Minä rakastan häntä ja siinä kaikki. Onhan se ihmeellistä. Onhan se luonnon-ihme sellaisenaan. Onhan rakkaus niin suuri mysteerio, että me ihmiset seisomme sanattomina sen edessä. Ja meidän pitäisi vielä tuomita ja arvostella sitä! Se yksinkertaisesti ei riipu meidän moitteestamme tahi hyväksymisestämme. -- Mutta he nauravat sinulle? -- Mitä se tekee! Luonnollisesti he nauravat minulle. Onhan se itse asiassa hyvin naurettavaa. Mutta älkää luulko, että minä sen vuoksi olen ollenkaan tuhmempi entistäni. Päinvastoin näen minä kaikki entistä tarkemmin ja selkeämmin. -- Myös asian naurettavan puolen? -- Epäilemättä. Mutta minä en välitä siitä. Se on pikkuseikka, jonka minä näpähytän pois peukalollani ja keskisormellani. Minä en pelkää näet olla naurettava. Se juuri on ero esim. minun ja Ollin välillä. Siksi minä olenkin häntä onnellisempi. Taiteilijat iskivät silmää Ollille ja kilistivät jälleen Mikon kanssa. Mikko oli paras mies maailmassa heidän mielestään. Olli oli säpsähtänyt, kun kuuli nimeään mainittavan. Miksi ei hänen annettu olla rauhassa? Hänellä ei ollut vähintäkään halua joutua tässä seurassa Mikon peljättävän avomielisyyden esineeksi. Kuitenkin oli hän juuri tuota ominaisuutta aina kadehtinut Mikossa. Kuinka voi avata itsensä noin selkoselälleen ventovieraille ihmisille? Epäilemättä taiteilijat juuri sen vuoksi pitivät hänestä. He tunsivat hänessä saman verenkäynnin. He oivalsivat hänessä etäisen hengenheimolaisen. Juuri samoinhan he itsekin tekivät. Jospa Ollikin olisi edes kerran voinut noin täydestä sydämestään antautua! Noin kokonaan unohtaa kaikki, olla hetken lapsi, antaa tunteiden puhua ja vaistojen tulvia yli äyräittensä! Mutta ei, hän ei voinut sitä. Se lahja oli evätty häneltä. Hän oli tuomittu ikuiseen umpikuoreensa. Hän oli kyllä joskus juomapöydässä koettanut sitä. Mutta hän oli heti kuullut korvassaan, kuinka väärältä hänen äänensä silloin sorahti ja kuinka epärehelliseltä hänen keinotekoinen haltioitumisensa. Viini oli hänelle vain viiniä, ei älyn silmänräpäyksellistä salamoimista, sampanja sampanjaa, ei odottamattomien mielikuvien yltäkylläisyyttä. Hänen ei yksinkertaisesti ollut lupa puhua niin. Se oli vasten hänen sisällistä olemustaan. Hän ei saanut juopua, ei makeasta viinasta, vielä vähemmän hengestä ja totuudesta. Hän oli toista verta. Hän oli Olli Suurpää. Siksi oli hänen osansa tavallisesti istua mykkänä tällaisessa seurassa. Toiset juttelivat halusta hänen kanssaan, niin kauan kuin olivat selviä nimittäin, kuuntelivatpa vielä kunnioittavalla tarkkaavaisuudella hänen teräviä, täsmällisiä lausuntojaan. Mutta sikäli kuin mieliala nousi, jäi Olli yhä enemmän yksin. Jos joskus vielä käännyttiinkin hänen puoleensa, tapahtui se vaan ymmärtävänä kuulijana, jolla sitäpaitsi oli se kadehdittava ominaisuus, että hän ei itse puhunut mitään. Eikä kukaan kysynyt hänen omia mielipiteitään. Muuten ei kysymys enää ollutkaan mielipiteistä, vaan mielikuvista, mielijohteista, hetkellisistä vaikutuksista ja satunnaisista aistimuksista. Se oli sangen outo maailma Ollille. Hän tunsi itsensä siinä kömpelöksi kuin rautapukuinen sukeltaja meren pohjalla. Noille toisille se sitävastoin oli aivan luonnollinen. He liikkuivat siinä keveästi kuin kalat vedessä. Kuitenkin viihtyi Olli aina jonkun aikaa sangen hyvin tällaisessa seurassa. Se oli suoranainen lepo hänen alituisesti jäytävälle erittelyjärjelleen. Oli sittenkin suloista maata hetki meren pohjalla, vaikka ei voinutkaan liikkua siellä. Täällä oli kaikki niin toisellaista kuin tuolla ylhäällä ihmisten parissa. Täällä vallitsi syvä hiljaisuus. Kummat korallit kasvoivat täällä ja kimmelsivät salaperäiset merentähdet. Auringon säteet sattuivat tänne vain ijäisen hämärän seitteinä, jotka kiersivät kauniisti vihertäviä seiniä ja kaarikattoisia kristallisaleja. Täällä tulivat ihmiset toimeen omalla valollaan. Mikään laine ei tänne läikähtänyt, mikään ääni ei tänne merenpinta-maailmasta tunkeutunut. Taikka jos läikähti, taikka jos tunkeutuikin, tuli se vain etäisenä lauluna tahi vienosti värähtävänä iltakaikuna aallon kanteleesta. Mutta myöskin veenkoirat voivat täällä vengotella, astua esiin peljättävät merihirviöt, joita maailma ei ollut nähnyt, ja näyttää murhaavia hampaitaan keskeltä yön ijäisiä ruusuja, jotka kasvoivat luoksepääsemättömillä kallionkielekkeillä. Ja riuttojen lomassa saattoivat merikäärmeet kähistä, joiden pituus olisi itse mätäkuun huikentelevan haltiattaren kivettyneeksi hämmästykseksi vaientanut. Täällä oli meren alkumaailma, josta runous ja taide tulivat ja josta ihmishengen helein kultuuri oli ammoisista ajoista saakka ammentanut. 16. Mikko oli yht'äkkiä ruvennut puhumaan politiikasta. Se oli oikeastaan sangen vieras aine tälle seurapiirille. Taikka oikeastaan vain tavallaan vieras. He olivat kaikki kyllä seuranneet intohimoisesti isänmaansa kohtaloita. Mutta he suurensivat kaikki suhteet, näkivät jokaisen asian alta, mitä eivät muut nähneet siinä, ja puhuivat lauseparsilla, jotka eivät olleet lainatut sanomalehdistöstä tahi puoluekokouksien päätöksistä. Epäilemättä he eivät olisi kelvanneet valtiopäiville. Mutta Olli puolestaan tunnusti mielellään, ettei hän missään muussa seurassa saanut kuulla niin lennokkaita poliittisia totuuksia. Yksi heistä, suurin kaikista, oli tähän saakka istunut aivan äänetönnä. Nyt hän äkkiä vilkastui. Hänen silmänsä saivat kaukokatseisen ilmeen ja hänen äänensä rupesi myrähtelemään niinkuin etäinen ukkonen taivaanrannalla. -- Punainen tähti on tullut likelle maata, sanoi hän. Ihmiset näkevät verta. Syntyi syvä hiljaisuus. Hän puhui harvoin, mutta hartaasti. Kaikki tahtoivat kuulla häntä. -- Jokainen päivä tuo uusia tietoja Itä-Aasian tappotanterilta. Mandshuria huppeloi hurmeessaan. Maa on muuttunut haudoiksi ja meri, ikivanha valtameri, tarujen julma jumaluus, on avannut kitansa nielläkseen ihmiskunnan ihanimmat ajatukset rauhasta, joka olisi kunniaksi jumalalle korkeudessa, ja kansojen veljeydestä, jonka takana seisoisi hallitusten hyvä tahto. Hän hengähti ja katsoi voitollisesti ympärilleen. Kaikki olivat nousseet ylös. Tämä oli harvinainen juhlahetki, sillä hän oli puhuja jumalan armosta ja hänellä oli sekä sana että ajatus vallassaan. -- Kaikkialle kautta sivistyneen maailman, jatkoi hän, vierivät viestit sinisten sähkökipinäin kiidättäminä kertoen tuhansien ja taas tuhansien ihmisten mielipuolisesta teurastamisesta, nykyaikaisten sota-aseiden tarkoituksenmukaisesta täydellisyydestä, venäläisen rekryytin urhoollisuudesta ja japanilaisen pää-esikunnan mallikelpoisesta murhaamismatematiikasta. Ja kaikkialla ympäri tämän taivaankappaleen, joka samaan aikaan silmittömällä vauhdillaan kiertää rataansa yli autioiden, äänettömien syvyyksien, New-Yorkin pörssissä ja Parisin bulevardikahviloissa, Berlinin upseeriklubeissa ja Lontoon suurissa kauppahuoneissa, ahmivat elävät, tuntevat ja ajattelevat ihmiset noita tietoja, ei säälillä, ei kalpealla kauhistuksella, vaan samalla oman turvallisuuden tuntonsa varmentamalla mielenkiinnolla, jolla he lukevat sanomia hävittävistä luonnonihmeistä, maanjäristyksistä ja tulivuorenpurkauksista. Tässä on nähkääs jotakin kaikille. Tämä tarjoaa jokaiselle jonkun tyydytyksen. Tutkimista sotatieteilijöille, sensatsioni-uutisia sanomalehtimiehille, jännitystä ulkomaisten lähetystöjen jäsenille, keskustelun aihetta valtiollisten kannujen valajille, tuskan ja veren hekkumallista hajuvettä turmeltuneille hienohelmoille. Alkuperäinen ihmispeto, ainoastaan muutaman tuhatvuoden viljelyksen kytkemä ja taltuttama, kalistaa kahleitaan. Kuinka naurettavan heikoilta, kuinka surkean mitättömiltä tuntuvatkaan silloin ne siteet, joilla tieteen, taiteen, uskonnon, lainsäädännön ja vapaan ajatuksen harvat suuret henget ovat vuosisatojen vieriessä turhaan koettaneet hillitä sen hurjaa kesyttömyyttä! Ainoastaan sieltä täältä, pimeistä maista ja barbaarisesta aikakaudesta, kohoaa jonkun yksinäisen ja jo kaukana vastaisuuden kauniimmassa ja onnellisemmassa olotilassa elävän ihmis-ystävän katse kohti korkeuksia, nousee täynnä murhetta maailman menosta ja sanatonta kärsimystä elämän rumuudesta. Eikä avaruus vastaa hänelle eikä taivaan vahvuus lakkaa kimmeltäviä kuvasarjojaan kuljettamasta. Ja tuossa onnettomassa, äärettömässä valtakunnassa, möhkäleessä Veikselin varsilta saakka Tyyneen mereen, Odessasta asti Arkangeliin, käy kumea, maanalainen jyrinä niinkuin ennen suurten tapauksien alkamista. Mutta sen päällä painaa tukahduttava hiljaisuus, sen rajojen sisällä lepää yö niin synkkä ja sydämetön kuin olisi pyhä aurinko itse kääntänyt kasvonsa siitä pois ja uusi jää-aika uhkaisi sen kautta vyöryä Europaan. Siellä seisovat tyhjinä kaikki yliopistot, mutta vankilat ovat täydet ja poliisikamarit muuttuneet kaupunkien kultuurikeskuksiksi. Siellä piestään ihmisiä ja rääkätään koululapsia kaduilla, mutta konnat palkitaan ja piiskurit koristetaan aina korkeammilla arvoilla, viroilla ja ritarimerkeillä. Siellä kidutetaan kansoja ja näännytetään nälkään miljoonia, samalla kuin esivalta varastaa ja Kristuksen kirkot kiiltävät kullasta ja maallisesta komeudesta. Siellä vangitaan niitä, jotka ovat maan suola, ja vainotaan niitä, jotka ovat maailman valkeus. Siellä on vapaa sana tehty mykäksi ja vapaa ajatus karkoitettu Siperian etäisimmille, asumattomimmille kulmakunnille. Siellä on valtiomahti vaihdettu kasakaksi, pantu se hurjan hevosen selkään ja laskettu laukkaamaan pitkin inhimillisen viljelyksen kultaisia vainioita. Ja kasakan jälestä tulevat santarmit ja santarmikätyrit, nuuskijat ja kotitarkastajat, salamurhaajat ja mustat miehet, hiipivät, kuuntelevat, kurkistelevat, tissuttavat ja tassuttavat, tallaavat maahan jokaisen tuleentuvan tähkäpään, jonka kasakan kavio vielä on jättänyt, ja vetävät sitkeät, harmaat hämähäkkilankansa yli koko tuon maassa makaavan voimattoman jättiläisen, jolla vain sydän sykkii, jolla vain pää valvoo ja jonka päästä niin suuret ja surulliset silmät tuijottavat Europaan. Siellä ei ole mitään oikeutta, ei mitään vapautta, ei ihmisarvoa eikä kansalaisen loukkaamattomuutta enää. Siellä on vain orjuus ja mielivalta. Mutta vain sen kansan jaloimmat ja valistuneimmat yksilöt tuntevat selkeästi, mitä tapahtuu. Tuntevat ja tulevat marttyyreiksi. Ja tässä pienessä valtiossa Laatokan ja Pohjanlahden välillä, jonka sanotaan olevan tuohon peljättävään, muodottomaan möhkäleesen erottamattomasti yhdistetyn, vallitsee sama synkkä ja epätoivoinen vaitiolo. Tuo summaton pimeys sen vieressä heittää varjonsa tännekin, se lankeaa jokaiseen kaupunkiin ja kylään, jokaiseen kotiin, kouluun ja virastoon, maamiehen pirttiin ja liikemiehen pulpetille, tutkijan työpöydälle, kirjailijan ja taiteilijan kammioon. Ja kaikkialle se putoaa raskaana kuin lyijy, painaa ikkunat sisälle ja ilmoittaa olevansa oven takana. Tämä on kummallista aikaa. Joka taholla huojuvat isiltäperityn yhteiskuntarakennuksen perustukset ja kattoparrut. Ihmiset tuntevat itsensä äkkiä temmatuiksi rauhallisista majoistaan ja asetetuiksi asumaan paljaan taivaan alle, mutta ei jumalan taivaan, vaan sen, jonka enkeleinä istuvat Plehve, Pobedonostsev ja Bobrikov. Kuu ja tähdet kiertävät sen kannella, mutta eivät jumalan tähdet ja kuu, vaan ne, jotka saavat valonsa hovisuosion vaihtelevista säteistä. Se on keinotekoinen taivas keinotekoisine kappaleineen, jotka eivät ole ihmetöitä maailmanhengen kädestä, vaan välikappaleita kädessä heikon kuolevaisen. Hän, joka sen taivaan on tehnyt ja sen korkeuden kansojen ylitse kohottanut, on unohtanut yhden tärkeän asian: sen alla ei ole ilmaa. Sen alla ei voi hengittää kukaan, jolle elämä on rakas ja joka on tottunut vaatimaan elämältä muutakin kuin ruokaa, juomaa ja suvun ensimmäisten eläimellisten viettien täyttämistä. Se on yksityisen mielivallan taivas mielivaltaisine säädöksineen ja määräyksineen, jotka eivät tähtää kansojen kehittämistä kohti korkeampia kultuurimuotoja, vaan niiden kansallisen erikoisuuden hävittämistä. Meille Suomen suuriruhtinaskunnan kolmelle miljoonalle asukkaalle merkitsee hallituksen tahto palajamista takaisin valosta pimeyteen, vapaudesta orjuuteen, oikeudesta vääryyteen, sivistyksestä raakuuteen, julmuuteen ja typeryyteen. Eivät tarkoita hallituksen käskykirjeet kansalaisten onnea, joka on omien mahdollisuuksiensa kaikinpuolinen viljeleminen ja vapaa käyttäminen, vaan näiden mahdollisuuksien täydellistä tukahduttamista. Ei ole armollisen esivallan päämääränä enää ihmiskunnan kunnia, joka on kuulua kaikin kielin kaikkien kansojen itsenäisestä työstä ja edistyksestä, vaan sen päämäärä on tehdä tyhjäksi kaikki se, mitä lukemattomien sukupolvien sarjat hamasta harmaasta muinaisuudesta ovat Suomen maassa saaneet aikaan uupumattomalla työllä ja mitä epäsuotuisimpien olosuhteiden vallitessa. Oikea ei ole täällä enää oikeata eikä väärä väärää. Maan parhaat miehet ovat ajetut maanpakoon. Kaikki vastarinta tuntuu jo turhalta ja yhä useammat äänet kansan omasta keskuudesta kehoittavat malttiin, nöyryyteen ja alistumiseen. Me elämme sumuisessa, myrkyllisessä ajassa, jossa päivä näyttää ijäksi menneen ja elämä, kultainen elämä, arvonsa kadottaneen. Orjuus ei ole enää vain ovella: se on hiipimässä kansan sydämeen. Ja siellä kohtaavat toisen orjuuden jäljet sitä: kultuuri-orjuuden. -- Puhuja kehitteli nyt yhtä pontevasti tämän toisen orjuuden syntyjä syviä. Ne eivät olleet suinkaan mitään uusia asioita tälle kuulijakunnalle, mutta tapa, jolla hän puhui, oli uusi ja sytyttävä. Sanat sattuivat kuin kivenhakkaajan väkivasara kallioon. Myöskin Olli kuunteli henkeä pidättämättä surullista tarinaa suo-maan heimosta, jonka lopullinen turmio näytti nyt päätetyn pilvien käräjissä. 17. Puheen jälkeen seurasi yleinen innostus. Kaikki puhuivat yht'aikaa. Olli katsoi salassa kelloaan ja huomasi, että se oli jo 1/2 3. Nyt oli hänen lopullisesti lähdettävä. Hän näki turhaksi ilmoittaa enää aikomustaan Mikolle. Tämä seisoi nimittäin nyt tuolilla ja piti puhetta maallisesta rakkaudestaan. Sikäli kuin Olli tämäntapaisia tilaisuuksia ymmärsi, ei hänen ystävänsä tulisi kotiin ennen aamun koittamista. -- Tulen valossa näyttää hänen tukkansa aivan kultaiselta, kuuli hän Mikon korkealentoisesti selittävän. Silloin peitän minä siihen pääni mielelläni. Hän puhui nähtävästi Allistaan. Kukaan ei enää kuullut häntä. Hetken kultainen kupla kimmelsi vaahtoavien lasien yllä. Ilma räiskyi ihmisneroa. Hengen miljonäärit heittelivät ympärilleen pääomia, jotka olisivat riittäneet monen köyhän miehen elinkautiseksi sielunravinnoksi. Olli hiipi pois hiljaa ja huomaamatta. Hän oli köyhä mies ja hän tunsi köyhyytensä. Hänellä ei ollut varaa tuhlata. Hänellä ei ollut mitään muille annettavaa. Helpotuksen huokaus pääsi hänen rinnastaan, kun hän jälleen käänsi avaimen oman ovensa lukkoon. Nyt voi hän jälleen olla oma itsensä, nyt ei hänen enää tarvinnut leikkiä rikasta miestä. Mitä olikaan hänellä ollut tuossa seurassa tekemistä? Eikö hän istunut sielläkin kuin Judas Mestarin opetuslasten seassa? Muut kaikki olivat vapaita, luonnollisia, onnellisia. Hän yksin istui synkkänä ja kylmänä huomioiden tekijänä, vaikka väkinäinen hymy leikittelikin hänen huulillaan. Muut antoivat, hän otti. Missä oli hänen muinainen ylpeytensä? Oliko hän joutunut jo niin alas, että hän tyytyi elämään muruilla, jotka muiden pöydältä putosivat? Hän sytytti tulen lamppuun ja loi väsyneen katseen ympärilleen. Raskas mieliala täytti hänet. Tämä oli siis se oma pieni nurkka, jonka hän oli valloittanut itselleen maailman markkinoilta. Hänen huoneustonsa oli Kruunuhaan puolessa. Siihen kuului salonki, ruokasali, keittiö ja makuukamari, joka viimemainittu oli samalla hänen työhuoneensa, vaikka hän ei koskaan tehnyt työtä siinä. Kirjoituspöydän alla -- jonka ääressä hän ei koskaan kirjoittanut -- urahteli hänen vanha hyväntahtoinen villakoiransa Matti. Keittiössä -- jonka ovea hän ei koskaan avannut -- hoiti huoneenhallitusta hänen uskollinen palkkapiikansa Eeva. Joskus järjesti hän kotonaan kortti-illan. Muuten ei mikään häirinnyt täällä hänen päiviensä tyyntä menoa eikä hänen öittensä rauhallisesti kuorsaavaa onnellisuutta. Ollin ajatukset kääntyivät taas tavallista latuaan itse-ivallisiksi. Ja kun hän oli istunut keinutuoliinsa, sytyttänyt paperossin ja ottanut näön vuoksi kirjan yöpöydältään, ensimmäisen, joka käteen sattui, piti hän itselleen yön hiljaisuudessa seuraavan myrkyllisen yksinpuhelun. -- Minä olen aitohelsinkiläinen. Vaikka maalta kotoisin, tunnen minä itseni täysin koteutuneeksi pääkaupunkiin. Helsinki ei ole minulle mikään tilapäinen tyyssija tahi yhden yön katto pään päällä, ei mikään läpikulkupaikka, tori, hotelli tahi majatalo. Minä todellakin asun siinä. Ja minä rakastan Helsinkiä, tätä kirkasta ja heleää kaupunkia rannalla sinisen Suomenlahden, jossa niin monet nuoret voimat pursuvat ja käyvät kiivainta taisteluaan maassa vallitsevat mielipiteet ja ajatukset. Itse minä en taistele enää. Minä olen tyyneen tullut. Minun personallisuuteni on suunnilleen valmis, minun maailmankatsomukseni kiinteä ja järkähtämätön. Ainakin minä itse mielelläni kuvittelen niin. Mielestäni ei minulle enää sisällisesti voi tapahtua mitään. Minä olen voittanut elämän taistelussa. Nyt nautin minä voittoni hedelmistä. -- Hän viskasi pois paperossinpätkän ja hymyili katkerasti itsekseen. Samalla tunsi hän Matin kostean kuonon kättänsä vasten. Matti oli herännyt hänen tulostaan, oikonut koipiaan uneliaasti ja lopuksi noussut nopeasti ylös, arvellen ehkä, että oli jo aamu, koska hänen isäntänsä istui jo valveilla täysissä pukimissaan. Olli silitteli hiljaa hänen päätään ja jatkoi ajatusjuoksuaan. -- Minä olen koettanut järjestää tämän ajallisen elämäni niin viisaalle ja järkiperäiselle kannalle kuin mahdollista. Aamupäivä virastossa, iltapäivä kotona loikoen tahi lueksien. Välillä puolentunnin kävely ennen päivällistä Pohjois-Esplanaadilla, päässä nuhteeton silkkihattu, isiltäperityn yhteiskuntajärjestyksen salkku kainalossa. Illalla teatteri, konsertti, kokous tahi korttipöytä, joista jokaisesta hyvillä aikomuksilla tasoitettu tie kapakkaan. Kotiin kello 1 yöllä, vuoteeseen kello 2 -- 1/2 3, riippuen siitä, mikä kirja milloinkin sattuu yöpöydälläni sijaitsemaan. Joskus lyhyt käynti klubissa hyvien ystävien houkutuksesta. Mutta se onkin ainoa poikkeus, minkä sallin itselleni muuten täsmällisissä elämäntavoissani. Työtä on sen verran, että tuppi heiluu, vatsaa niin paljon, että ruoka maistuu. Perhehuolet eivät paina minua, aineellinen hätä ei ahdista minua. Murtuneet toiveet, joita minullakin tietysti on ollut ja joista joku tynkä kenties on jäänyt johonkin sydämeni syvimpään komeroon, eivät tuota unettomia öitä minulle. Mitkään ylivoimaiset pyyteet tahi tyydyttämättömät mieliteot eivät kannusta kesyä tahtoani. Minä olen herra itseni ja intohimojeni. Gentlemanni kiireestä kantapäähän. Minulla on oma suutarini, räätälini, parturini ja kylvettäjäni. Samoin varma vakinainen kirjakauppani, viinipuotini ja sikarimyymäläni. Minä olen kaikille niille ehdottomasti uskollinen ja ne taas puolestaan pitävät hellää ja epäitsekästä huolta minun henkiruumiillisesta hyvinvoinnistani. Minä olen kuin mallikelpoisesti järjestetty porvarillinen yhteiskunta pienoiskoossa, kallistuen huomattavasti kohti humaanista ja oikeudenmukaista virkavaltaisuutta. Minun elämäni on kuin peili, jota minä pidän isänmaani kasvojen edessä. Siinä heijastuvat kaikki ne hyvät ja huonot puolet, jotka mennyt kansallisen herätyksen vuosisata jätti uudelle perinnöksi. Minä olen tulos Ruotsin laista ja Suomen talonpojasta, germanisesta kultuurista ja suomalais-ugrilaisesta raaka-aineesta, nousukkaan häikäilemättömyydestä ja ylimyksellisen yläluokan itsekkäisyydestä. Kenties myöskin tulos kansallisesta innostuksesta ja koroillaan-elävästä epäkansallisesta tyytyväisyydestä. Vanha ja uusi lyövät minun sydämessäni kättä toisilleen. Minä olen läpileikkaus aikani suomalaisesta sivistyksestä. Minä näyn teatterien ensi-illoissa, joissa minulla on oma pysyväinen paikkani permannon ensimmäisellä tuolirivillä. Minä näyn sinfoniakonserteissa Yliopiston juhlasalissa, jossa minulla on numeroitu sijan vasemmalla kateederista. Minä näyn kapakoissa, joita minä tosin jonkun verran vuorottelen, mutta teen senkin tuiki säännöllisesti, valiten aina mikäli mahdollista samat pöytäni ja pöytäseurueeni. Minun elämäni käy kuin kello. Maa on minuun ja minä maahan sangen tyytyväinen. -- Hän katsoi, mikä kirja oli sattunut hänelle käteen. Se oli Anatole France. Hän avasi sen umpimähkää ja oli hetken lukevinaan. Mutta sitten sulki hän sen väsyneenä ja heitti takaisin yöpöydälleen. Matti oli painanut päänsä hänen polvelleen ja katsoi häneen viisaasti, uskollisesti, kenties hiukan surumielisesti. Olli otti hänen päänsä käsiensä väliin ja tunsi syvän keskinäisen ymmärryksen sähkön virtaavan heidän välillään. -- Ikävä kyllä, sanoi hän mielessään, minä en ole Anatole France, yhtä vähän kuin sinä olet Riquet. Muuten me voisimme vaihtaa monta viisasta ja opettavaista ajatusta. Mutta sittenkin voisi olla hyvä, että me joskus avaisimme sydämemme. Minä luulen, että meillä voisi olla paljon huvia ja hyötyä siitä. Sillä me olemme molemmat yhtä yksinäiset. Sinä tiedät esim. että minulla on rakastajatar, jonka nimi on Liisa. Liisalla on kissa, jonka nimi on Mirkki. Minä en yleensä pidä kissoista ja tämä merkillinen mielipiteiden eroavaisuus Liisan ja minun välillä antaa aihetta meille joka kerta pitkään ja perusteelliseen keskusteluun. Liisan mielestä on kissa yksinkertaisesti luomakunnan kruunu. Minun mielestäni se taas on aivan sietämätön elikko, vapaalla jalalla kävelevä peto, joka ei oikeastaan kesyty koskaan, vaan pysyy aina yhtä viekkaana, salavihaisena ja peljättävänä. Sitäpaitsi ovat kissat luonteettomia. Niiden joukosta ei parhaalla tahdollaankaan voi erottaa mitään määrättyjä ja tarkkapiirteisiä personallisuuksia. Toista ovat sittenkin mielestäni koirat. Sinä esim. olet yksilö erikseen. Sinä olet yksinkertaisesti minun ylpeyteni, aivan kuin minä itse olen ylpeys kansan ja yhteiskunnan. -- Olli odotti, mitä Matti virkkaisi tähän hänelle harvinaiseen tunnustukseen. Ja Matin silmät puhuivat todellakin. Ne kertoivat syvästä liikutuksesta ja täydellisestä sielujen sopusoinnusta, joka Ollin kielelle käännettynä pukeutui seuraavaan kaunopuheiseen esitykseen: -- Minä olen vain uskollinen kuva isännästäni. Minä seuraan sinua aina aamuisin virastoon, teen sitten pienen kierroksen kaupungilla ja palajan kotiini tyynenä ja täsmällisenä, yhtään harha-askelta astumatta. Kaikki kevytmielisyys on jo luonnostaan vierasta ja vastenmielistä minulle. Mutta sinun vaikutuksesi minuun on ollut yksinomaan hyvä ja siveellisesti kasvattava. Myöskin minä olen täysi herrasmies. Myöskin minä tiedän käyttäytyä ja hillitä intohimoni. Minun rakkauteni ei tosin ole aivan yhtä puhdas ja ihanteellinen kuin sinun, mutta minunkin elämännautintoni liihoittelee keskitse ajan turmeluksen korkealla kuin linnunrata halki taivaan, täynnä pieniä, miellyttäviä tähtösiä. Minäkin pysyn erilläni pyyteen myrskyistä ja raakojen, alkuperäisten luonnonviettien lokaisista onkaloista. Leipäkysymykseni minä olen ratkaissut liittymällä lujasti sinuun, samoin kuin sinä liittymällä porvarilliseen yhteiskuntaan. Sisällisen onneni taas minä olen turvannut mielen valistuneella tasapainolla. Minä en sympatiseeraa enkä antipatiseeraa liiaksi ja kartan vaistomaisesti kaikkea ruoansulatusta häiritsevää radikalismia. Mieskohtaisuus on mielestäni yksipuolinen ja turmiota-tuottava ominaisuus. Fanatismia minä en hyväksy ollenkaan. Jo pikavihaisuus, jota näen ympärilläni niin monen lyhytjärkisen piskin omaksi ajalliseksi onnettomuudekseen harjoittavan, vaikuttaa minuun suorastaan naivilta ja naurettavalta. Miksi ei mieluummin syödä, juoda, nukkua, hoidella terveyttään ja kehitellä sieluaan vaihtelevilla ja sisältörikkailla keskusteluilla kaupungin ylevimpien koirien kanssa, joiden seurassa minä puolestani astun joka päivä Pohjois-Esplanaadin päästä päähän yhtä juhlallisena kuin konsanaan minun isäntäni salkku kainalossa. Maailmankatsomustani minä en ehkä ole tullut määritelleeksi yhtä tarkoin kuin sinä esimerkiksi, mutta jo minun ulkonaisesta olennostani pitäisi näkyä, että se on tehty samoista tarvepuista. Minunkin mielestäni on yhteiskunta mallikelpoisesti järjestetty, ainakin noin ylimalkaan, suurissa pääpiirteissään. Pienempiä puutteita ja epäkohtia tosin on olemassa, mutta ne ovat epäilemättä isällisen hallituksen ja ymmärtäväisen lainsäädännön avulla helposti autettavissa. Pääasia on, ettei pidetä turhaa kiirettä eikä varsinkaan sallita mitään liian jyrkkiä ja hätiköityjä mullerruksia yhteiskunta-elämän säännöllisessä verenkierrossa. Minä olen tasaisen kehityksen ystävä, kuten sanotaan. Kaikki anarkismi, esim. ruokajärjestykseen nähden, on mielestäni arveluttavaa. Mitä taas kaikkeen vallankumoukselliseen tulee, niin minä en löydä sanoja merkitäkseni sen inhuutta ja epäisänmaallisuutta. Siksi vihaan minä intohimoisesti kissoja, jotka kaikki ilman poikkeusta vaikuttavat minuun vankilasta karanneilta venäläisiltä sosiali-revolutsionääreiltä. Niitä ei mielestäni ole mikään synti tappaa, kiduttaa tahi ahdistaa, vaikka minä itse jo oman arvonikaan tähden en viitsi tehokkaammin olla siinä toimessa osallisena. Mutta minun myötätunteeni ovat tässä asiassa kokonaan sen laillisen esivallan puolella, jota näen niin monen vertaiseni Helsingin esplanaadilla edustavan. Niin kauan kuin virkakunnat toimivat, lain koura tekee työnsä säännöllisesti ja kansa on keisarille ynnä isänmaalle järkähtämättömästi uskollinen, ei mielestäni rauhallisella kansalaisella ole vähintäkään järjellistä syytä kapinalliseen huolenpitoon kansan ja yhteiskunnan kohtalosta. Muuten käy minunkin elämäni kuin kello. Minäkin olen maahan ja maa minuun täysin tyytyväinen. -- Niin se oli ennen, huokasi Olli. Mutta sitten tulivat synkät routavuodet. Kaikki on nyt äkkiä muuttunut toiseksi. Sinä olet jäänyt surkeasti jälelle ajastasi, niinkuin minäkin ehkä. Mennään maata, Matti parka, mennään maata! Me emme sovi näihin oloihin. Me olemme tyynen rannan sorsia. Me emme ole syntyneet myrskyssä soutamaan. Hän rupesi riisuutumaan hiljalleen. Ja riisuutuessaan hän ajatteli, miten nopeasti ajan pyörä oli ympäri käännähtänyt. 18. Routavuodet herättivät minussa erään uuden poliittisen tunteen, mietti Olli. Se oli viha. Viha rauhanhäiritsijöitä vastaan. Minulta ei ollut siihen saakka puuttunut mitään. Minun oli ollut niin erinomaisen hyvä elää maailmassa. Nyt minulta puuttui tarpeellinen lepo. Aika oli äkkiä tullut hulluksi ja lähtenyt kiitämään kuin villikissa ympäri ämpäriä. Sanottiin tosin, että kuljettiin taaksepäin ja että se oli venäläinen taantumus, joka istui ohjaksissa. Mutta mielestäni kävi se matka -- ja käy vieläkin -- kuin pitkin koleista, pimentyvää korpitietä, yli kivien ja kantojen, hurja hevonen edessä ja hyvä piiska pahan kyytipojan kädessä. Ei ole mikään ilo silloin edes esivallan kaikkein kuuliaisimmalle palvelijalle istua vankkureissa, joissa istuimet sitäpaitsi ovat sijoitetut takaperin ja joiden tekijältä vieterit tuntuvat tykkänään unohtuneen. Sisälmykset siinä menevät ylösalaisin, tukka pystyssä siinä istuu aseeton maamies ja odottaa kauhistuksella hetkeä, jolloin hevonen puuhun puskee, välttämätön turmio tulee ja koko rumilas syöksyy suoraan helvettiin. Sanomalehdet alkoivat sisältää joka aamu pelkkiä huolestuttavia uutisia. Kansliassa alkoivat virkatoverini kertoa kuiskaten ja salaperäisellä äänellä toinen toistaan tärisyttävämpiä oikeudenrikoksia. Ja kun minä tavalliselle puolipäivä-kävelylleni Pohjois-Esplanaadille laskeuduin, sattui sielläkin korvaani ainoastaan ikäviä ja epämiellyttäviä asioita. Mieliala oli raskas, ilma saastainen ja myrkyllinen. Se teki ihmiset tylyiksi, karsaiksi ja epäystävällisiksi. Minä kärsin suuresti siitä, sillä minä olen oikeastaan toverillinen ja seuraa rakastava mies enkä pelkää mitään niin pahasti kuin yksinäisyyttä. Muistan senkin päivän, kun lakkautettiin minun sanomalehteni. Silloin suutuin minä aivan tavattomasti. Eikö se ollut minun sanomalehteni, jonka minä olin tilannut ja maksanut omilla rahoillani? Eikö minulla ollut kieltämätön, tinkimätön oikeus saada se säännöllisesti joka aamu kirjelaatikkooni? Ellen minä saanut sitä sekunnilleen, silloin kun minun oli saatava se, yhdessä aamukahvin kanssa nimittäin, soitin heti vihaisesti lehden toimistoon. Ja nyt ilmoittaa lehti lyhyesti, että syistä, jotka eivät ole toimituksen eikä kirjapainon, se yksinkertaisesti lakkaa ilmestymästä. Se oli vääryyttä. Se oli veristä vääryyttä. Sitäkin sietämättömämpää, kun ei siitä ollut raastuvan-oikeuteen, ei hovi-oikeuteen, eipä edes keisarilliseen senaattiin vetoamista. Eikö siis enää edes yksityinen omistus-oikeus ollut pyhä ja loukkaamaton? Ei ollut, vastasi ajan henki. Se mullersi monta entistä käsityskantaa minun sielussani. Minä tunsin olevani kuin orpo piru männyn latvassa. Jos ei lailla enää ollut mitään voimaa ja merkitystä, niin mitä merkitystä oli sitten enää minullakaan? Turhaan olin minä siinä tapauksessa ottanut lakitieteellisen tutkintoni. Minä olin sanomalehteni lakkauttamisesta suorastaan siveellisesti järkytetty. Muut esivallan tähän-astiset väärinkäytökset saatoin minä vielä vastahakoisesti sulattaa, sillä niistä ei ollut mikään välittömästi koskenut minuun. Mutta tässä astui väärä esivalta suoranaisesti keskelle minun omia pyhitettyjä elämäntapojani. Minun sanomalehteni! Olihan se vuosien vieriessä muodostunut ikäänkuin osaksi minun omasta henkisestä olemuksestani. Minä tunsin sen jokaisen sanankäänteen ja lauseparren, sen harvat ranskalaiset sitaatit ja savolaiset sukkeluudet. Sen tapa ajatella ja puhua oli minun omani. Sen viholliset olivat minunkin vihollisiani, sen ystävät minunkin ystäviäni. Uutinen oli mielestäni oikea uutinen, vasta kun oma lehteni oli antanut sille julkisen vahvistuksen, virkanimitys vasta täysin pätevä, kun se oli saanut sädekehänsä äänenkannattajan ensimmäisessä ja arvokkaimmassa osastossa. Enhän minä voinut vaihtaa enää sanomalehteä! Sehän olisi ollut sama kuin jos minua olisi käsketty vaihtamaan oma sisällinen ihmiseni. Mutta pakko tekee joskus mahdottomankin mahdolliseksi: minä vaihdoin sisällisen ihmisen. Minun sanomalehteni oli ollut suomenmielinen, perustuslaillinen, vapaamielinen ja kansanvaltainen. Mitään toista samansuuntaista aamulehteä ei Suomen pääkaupunki kustantanut itselleen. Minä koetin sentähden elää jonkun aikaa kokonaan ilman sanomalehteä. Mutta se oli kuin olisi elänyt säkissä: virastossa olivat toverit aina aamulla minua viisaampia. Minun täytyi tilata joku lehti ja minä tilasin juuri vastapuolueen äänenkannattajan, nähdäkseni kerrankin, mitä se kirjoitti, ja voidakseni oikein sydämeni pohjasta hekkumoida sen halpamaisuudella, huonoudella ja typeryydellä. Aluksi inhoittikin minua kovasti ottaa edes peukaloni ja etusormeni väliin tuota mokomaa, josta olin niin paljon pahaa kuullut ja jonka tiesin ajavan isänmaalle niin tuiki turmiollisia päämääriä. Siksi luin siitä vain senaatin viralliset uutiset y.m.s. välttämättömät asiat, joita minä yksinkertaisesti en voinut jättää lukematta. Mutta jo jonkun päivän perästä rupesin minä uutta lehteä käsissäni hiukan levittelemään. Sanomalehtihän tuo tuntui olevan tämäkin, ulkomaan-osasto oli tässäkin, löysi tästäkin seikkaperäiset selonteot kuningasten kohtauksista ja majesteettien maljapuheista, ministeristöjen skandaaleista ja prinssien ynnä prinsessojen rakkausseikkailuista, jotka minulle ynnä minun kanssani enimmälle osalle Suomen suuriruhtinaskunnan asujamistoa edustivat ulkomaiden henkistä elämää. Siinä suhteessa olivat kaikkien puolueiden sanomalehdet toistensa vertaisia. Paha vaan, että tämä lehti ei ollut oppositsionissa. Vähitellen ja päivä päivältä siirryin kuitenkin myös jo pääkirjoituksiin, kronikoihin ja kotimaan osastoon. Monesti viskasin lehden suuttuneena kädestäni. Kuinka niillä oli otsaa sellaista kirjoittaa? Ja kuinka voi Suomen kansalla olla vatsaa sellaista sulattaa? Mutta pian otin sen jälleen kiltisti armoihini, luin viikon, luin toisen eikä kulunut aikaakaan, kun jo rupesin sisimmässäni tunnustamaan, että se tavallaan ja monella tärkeällä rajoituksella tietystikin saattoi sittenkin eräisiin yksityisseikkoihin nähden olla oikeassa. Luonnollisesti ei vielä itse pääasiaan nähden, sillä olinhan minä jyrkkä perustuslaillinen. Olihan vastustettava keinoilla millä tahansa venäläistä virkavaltaa: mikään ei mielestäni ollut luonnollisempaa. Mutta kun oikein asiaa aprikoin, niin keinoistahan tässä vain taisikin olla kysymys. Koko puolueiden välinen erimielisyys taisikin koskea vain taktiikkaa. Olivathan ne nuokin toiset oikeastaan vastustavinaan, vaikka omilla keinoillaan, jotka epäilemättä eivät olleet yhteiselle suurelle asialle otollisia. Mutta täytyihän sitä sentään kunnioittaa jokaista rehellistä vakaumusta ja täytyihän tehdä edes se oikeus valtiollisille vastustajilleen, että myönsi heidänkin hyvää tarkoittavan ja istuvan keisarillisessa senaatissa kukaties kuinka jaloista ja epäitsekkäistä vaikuttimista. Ehkäpä he vielä aivan arvokkaastikin historian tuomio-istuimen edessä selkänahkansa säilyttäisivät. Ja epäilys tunkeutui yhä syvemmälle minun sydämeeni. Minä en enää ollut varma mistään, mutta katsoin siten kohonneeni vain korkeammalle ihmisyyden asteelle. Minulle alkoi olla kaikki yhdentekevää, mutta pidin sitä vain todistuksena avartuneesta ajatusmaailmastani. Enkä minä voinut kyllin surkutella niitä poloisia, jotka kulkivat vain yhden totuuden kytkyessä oivaltamatta, että sen vastakohtakin oli totuus. Näin rakensin minä kirkkoni keskelle kylää ja pidin siellä omaa poliittista jumalanpalvelustani. Täytyihän sitä olla tasapuolinen, täytyihän sitä ymmärtää jokaisen mielipiteen verrannollista oikeutusta. Myöskin venäläiset suomi-syöjät saattoivat monessa suhteessa olla oikeassa. Lähtiväthän nekin kansallisesta innostuksesta ja oman isänmaansa kunniaahan nekin ajattelivat. Eikähän ollut taattu, miten Suomen omat natsionalistiset valtiomiehet olisivat venäläisiä kohdelleet, jos Suomessa olisi ollut toistasataa miljoonaa asukasta ja Venäjällä vain kolme. Kansojen omantunnon avaruus riippuu useinkin vain niiden pinta-alan laajuudesta ja valtakuntien oikeuskäsitys vain niiden luotosta ulkomaisilla rahamarkkinoilla. Kun on heikko, täytyy puhua heikkojen oikeudesta. Jos olisi voimakas, puhuisi ehkä voiman oikeudesta. Kullakin kansalla samoin kuin yksilölläkin tässä maailmassa taitaa olla oikeutta elämään vain sen verran kuin hän jaksaa ottaa ja puolustaa sitä. Suomen kansalla nähtävästi on hyvin vähän oikeutta elämään. Eikähän ole missään kirjoitetussa eikä kirjoittamattomassa laissa määrätty, että sen välttämättä tarvitsee elää enempää. Eihän mikään kansa elä iankaikkisesti. Kansat syntyvät, elävät ja kuolevat, ja kenties on Suomen kansa jo aikansa elänytkin. Kenties on sen kuoleman kello jo lyönyt eikä mikään mahti maailmassa voi enää huomenna sitä henkiin virotella. Eikö se jo nytkin elä keinotekoisesti? Eikö täällä jo nytkin tuoksu myskille? Varmaan tekee kuolema jossakin tuloaan. Tietysti ovat venäläiset vielä tällä hetkellä Suomen valtiollisia vastustajia ja sellaisina vihattavia. Mutta muuten he ovat aivan erinomaista väkeä, onpa minulla heidän joukossaan monta herttaista yksityis-ystävääkin. Minä taidan venäjänkieltä, olen opiskellut sitä nuorena ylioppilaana sitä varten jonkun vuoden stipendiaattina Moskovassa. Minulla oli siellä sangen hupaista ja muistelen niitä aikoja usein ja mielelläni. Täytyy vain ymmärtää valtakunnan edut ja antaa hiukan arvoa myöskin korkeammalle panslavistiselle politiikalle, joka vaatii rajamaiden lähemmin liittämistä Pyhän Venäjän suureen ja lämpimään sydämeen. Kenties eivät panslavistitkaan sillä niin aivan pahaa tarkoita, yhtä vähän kuin juutalaisvainoillaan, jotka kyllä itsessään saattavat olla inhoittavia ja ehdottomasti hylättäviä, mutta periaatteellisesti ehkä hyvinkin oikeutetun isänmaallisen entusiasmin aiheuttamia. Tätä tietä kohosin minä yhä korkeammalle ihmisyyden ja valistuneen suvaitsevaisuuden asteelle. Eikä minulla enää tuntunut olevan mitään erikoista sitäkään vastaan, että Suomi todellakin olisi jonkun verran sulanut tuohon suurempaan isänmaahan, kunhan se vaan olisi tapahtunut siististi, rauhallisesti ja laillisia muotoja noudattaen. Mutta tämä äkillinen ja päällekäypä tapa ärsytti minua. Minun venäläisillä veljilläni ei nähtävästi ollut vähintäkään käsitystä suomalaisesta kansansielusta, yhtä vähän kuin länsimaisesta oikeudenkäytöstä ja järjestetyn yhteiskunta-elämän ensimmäisistä aakkosista. Ja joskus havaitsin minä jo sydämessäni suuren halun opettaa niitä heille. Kuitenkin pysyin minä -- ja olen tähän päivään saakka pysynyt -- vielä perustuslaillisena. Minä otin osaa julkiseen mielenosotukseen lakkautetun sanomalehden päätoimittajan ikkunan alla ja olin mukana myöskin niillä päivällisillä, jotka saman toimittajan kunniaksi kaupungin suurimmassa salissa pidettiin. Tuskin saatoin minä estää silmiäni vettymästä kuullessani niin monta kaunista ja isänmaallista puhetta. Hyräilinpä itsekin Maamme-laulua yleisen innostuneen mielialan lainehtiessa. Juuri tuollaiset suuret tilaisuudet, joissa on paljon kansaa koolla, kaikki samaa ylevää tarkoitusperää varten, ovat jo varhaisesta nuoruudestani saakka olleet minun henkisiä mässäyshetkiäni. Ne herättävät minussa eloon kaiken sen sydämenlämmön ja inhimillisen yhteenkuuluvaisuus-tunteen, joka muuten vetää sikeätä untaan sieluni kimmeltävissä jääkammioissa. Siksi en koskaan puutu mistään kansallisesta kunnianosotuksesta Runebergin patsaalla, yhtä vähän kuin suurten merkkimiesten päivällisiltä tahi hautajaisista. Minä otan esille silloin nuo tunteet oikeastaan jo kotoa lähtiessäni, niinkuin otan hännystakin naulasta ja valkoisen kaulaliinan piirongin laatikosta. Ja varsinkin kun astun suureen, valaistuun saliin, näen pitkät, notkuvat pöydät ja pöydillä moniväriset lasit, samoin huikaisevat sähkökruunut ja lukuisan, aaltoilevan juhlakansan, jota sama tunne yhdistää, joka on täällä saman aatteen tahi saman henkilön tähden, -- silloin täyttyy rintani harvinaisesta autuudesta, silloin unohdan minä kaikki ikävät asiat ja vedän sieraimiini ainoastaan kauneutta, totuutta, oikeutta ja muita ihmiskunnan pyhimpiä ihanteita, mikäli niihin nimittäin ei sekoitu pieni miellyttävä sivukäry keittiön salatuista aarnihaudoista. Itse kärsimys tuntuu minusta silloin suloiselta, itse suru vain suolalta elämän hernerokassa. Näillä aistimuksilla on syvät juurensa koko minun sisällisessä olemuksessani. Minä olen aina ollut vain kollektiivisten tunteiden mies. Minun oma tunne-elämäni on köyhä ja surkastunut. Minä tarvitsen tuollaisia juhlatilaisuuksia, ellei mieli minun kokonaan jähmettyä omaan pikku-itsekkääsen yksilöllisyyteeni, jonka piiri ei ulotu kauemmaksi ahtaan minuuteni miellyttäviä ja epämiellyttäviä olotiloja. Minussa asuu tarve edes muiden kautta tuntea kuuluvani johonkin itseäni suurempaan yhteyteen. 19. Olli ei saanut unta sinä yönä. Hänen sydämensä tykytti epäsäännöllisesti. Välistä se sahasi, välistä se höyläsi, -- ruumis-arkkua, ajatteli Olli. Toisinaan tuntui se jo naulaavan kiinni sitä. Se piti jos jonkinlaista pikku naperrusta. Taas toisin vuoroin oli kuin tuo väsymätön puuseppä siellä sisällä olisi pysähtynyt työstään ja katsellut hetkisen mielihyvällä kättensä aloja. Silloin tuntui Ollista sangen tuskalliselta. Oli sittenkin parempi olla, kun se taas ryhtyi viheltäen veistämään. Iloinen mies, ajatteli Olli. Tekisi mieli tarjota ryyppy sinulle. Se olikin koko noita miehekseen. Nyt se viilasi, nyt se takoi. Puuseppä-verstas oli äkkiä muuttunut konepajaksi. Nyt se soitti viulua. Nyt se taas kalkutteli kuin kovaa graniittia. Käsistään tekevä mies, ajatteli Olli. Panee perhana vielä minulle hautapatsaankin. Mies siellä sisällä oli äkkiä käynyt hyvin totiseksi. Vekkuli-puuseppä oli kadonnut jäljettömiin ja sen sijaan tullut tekopyhä kolportööri. Se saarnasi. Sanat putoelivat niinkuin jäätyneet hietaharkot ruumiskirstulle. Nyt se messusi. Nyt otti nenäliinan taskustaan ja nyyhki ääneensä niinkuin olisi surrut upporikasta setää tahi väkäleukaa anoppiaan. Minut viedään oikein koululla hautaan, ajatteli Olli. Eikös lempo ajeeraa vielä armainta ystävääni! Hänen oli mahdoton nukkua. Mies makasi, vaate valvoi. Jos hän joskus hetkeksi koiran-uneen uinahtikin, kimposi hän taas kohta istualleen, niinkuin sähkö-iskun saanut ja katsoi kahdella säikähtyneellä silmällä yön pimeyteen. Hän oli luullut kuolevansa. Eikö viluinen vieras jo seisonutkin tuossa hänen jalkapohjissaan? Minun hermostoni on silmin-nähtävästi pilalla, ajatteli Olli. Minun täytyy jo huomisena päivänä puhua asiasta lääkärini kanssa. Hän nousi ylös, sytytti lampun ja katsoi kelloaan. Se näkyi olevan viisi. Ei tästä kuitenkaan enää mitään kunnon nukkumista tulisi. Paras jos hän ottaisi kylvyn ja koettaisi valvoa aamuun saakka. Sitten se kyllä menisi. Hän voisi lähteä hiukan aikaisemmin virastosta ja nukahtaa iltapäivällä. Hän painoi sähkönappulaa. Kotvan perästä ilmestyi Eeva säikähtyneenä ja unenpöpperöisenä huoneesen. -- Soittiko herra? -- Kyllä. Minä olen hiukan sairas enkä saa unta. Tahtoisiko Eeva olla hyvä ja tehdä tulen kylpyhuoneesen? -- Varatuomari näyttääkin niin raihnaiselta. Kylpy virkisti häntä, mutta karkoitti unen vielä kauemmaksi. Hän istahti kirjoituspöytänsä ääreen. Jospa hän koettaisi tehdä hiukan työtä! Mutta mitä? Hän kirjoitti joskus sanomalehtiin ja oli eilisenäkin päivänä lähettänyt erään artikkelin uuteen perustuslailliseen äänenkannattajaan. Mutta hän ei ollut tottunut kotona kirjoittamaan. Hän teki kaikki sellaisetkin työt virastossa. Siellä tunsi hän olevansa oikeassa mielialassa, juuri sellaisessa, jota julkiseen esiintymiseen tarvittiin. Mitä jos hän kirjoittaisi jotakin yksityistä? Kirjeenkö? Hän ei ollut kirjevaihdossa kenenkään ihmisen kanssa. Muistiinpanoja? Hänellä ei ollut mitään merkillistä muistettavaa. Päiväkirjaa? Hän oli usein tuuminut sitä. Mitä jos hän todellakin rupeisi pitämään päiväkirjaa? Voisi joskus vastaisuudessa olla hyvin hauska selailla sitä. Luonnollisesti se olisi naivia ja lapsellista. Mutta eihän kenenkään tarvitsisi tietää sitä. Ja itsensä edessä hän kyllä voisi puolustautua tästä pienestä, viattomasta heikkoudesta. Hän kastoi kynän mustetolppoon ja kirjoitti kauniilla, täsmällisellä käsialalla: "Ajat ovat sellaiset, että oikeastaan jokaisen jälkimaailmastaan vähänkin välittävän kansalaisen tulisi pitää päiväkirjaa. Mutta enhän minä välitä jälkimaailmasta. Nykyisyys on minulle kaikki kaikessa, hetki kullan kallis, kuten sanotaan. Tällä minä en suinkaan vielä ole myöntänyt, että sekään olisi minulle niin aivan kallis. Itsestäni minä vielä sentään välitän jonkun verran. Ja siksi minun tekisi mieleni merkitä muistiin ne erilaiset vaikutelmat ja sieluntilat, joita nykyiset valtiolliset tapahtumat minussa synnyttävät. Mutta arvattavasti siitä ei, parhaista ponnistuksistani huolimatta, tulisi mitään oikeata päiväkirjaa, sillä eihän minulla ole kykyä eikä rohkeutta valokuvaamaan sisällistä itseäni. Minun tekisi mieli tyylitellä, yhdistellä ja erotella asioita, kenties vielä vähän kaunistellakin. Siitä tulisi romaani. Ja sehän olisi jotakin hirvittävää. Sillä enhän minä ole mikään kirjailija. Minä olen tyyni, talttunut virkamies. Minun päälakeni olisi kokonaan kalju, ellen minä peittäisi sitä eräällä taitehikkaalla kampaustavalla, joka on parturini salaisuus. Minä olen jo aikoja sitten jättänyt jäähyväiseni elämäni ruusunpunaisille unelmille. Oikeastaan ei minulla ole koskaan niitä liiaksi ollutkaan. Paras sentähden, että tyydyn vain tilapäisiin ja hajanaisiin muistiinpanoihin. Kirjoitan, mitä mieleeni juolahtaa. Ne ihmiset, jotka voivat tarkoin määritellä itsensä, ovat hyvin onnellisia. Jospa minäkin voisin sitä! Se onkin ainoa onni, jota enää luokseni toivottelen. Mutta se mahtaa olla liian suuri onni. Sillä se ei tule milloinkaan. Kuitenkin on se mielestäni ainoa onni, joka ansaitsee toivomista ja etsimistä. Minä olen etsinyt sitä lapsuudestani saakka ja tulen nähtävästi etsimään, siksi kuin pimeys peittää minut. Tietysti aina yhtä turhaan. Usein pelkään minä etsiväni unikuvaa, jonka olen jossakin nähnyt, mutta unohtanut jollekin toiselle taivaankappaleelle. Sillä tämä ei ole minun oikea asuinsijani. Minä en kuulu tänne. Minä en ole koskaan kuulunut tänne. Nyt te tiedätte sen. Kuka tietää? Ei kukaan muu koko avarassa maailmassa kuin minä itse, Olli Suurpää, joka istun ja kirjoitan tätä myöhään yöllä taikka pikemmin varhain aamulla unta turhaan odotellessani. Epäilemättä on se suuri onni. Sillä voida määritellä itsensä on jo lohkaista itsensä irti äärettömyydestä, joka on paha ja peljättävä sisälliseltä olemukseltaan. Minä en voi uskoa itseäni kenellekään, jo siitä yksinkertaisesta syystä, että minä en tahdo. Tuskin voin minä uskoa itseäni paperillekaan. Mutta siinä on nähtävästi sentään joku huvitus, sillä minusta tuntuu kuin kirjoittamalla ajatukseni voisin paremmin koota ja vallita niitä. Pelkään, että edessäni on uusi sisällinen murroskausi. Tahi kenties minä olen jo keskellä sitä. Sellainen on tietysti aina huolestuttavaa. Mutta erittäinkin on siinä murheen aihetta minulle, joka jo luulin saapuneeni satamaan, laiva täynnä kalliita kiviä ja myrhamia. Minä olin jo toimittanut taloni, kuten sanotaan. Minä en luullut enää, että mikään mahti maailmassa voisi minua sielullisesti järkähyttää. Minun luonteeni pääpiirteet olivat jo selvät, minun tapani ja tottumukseni kiteytyneet. Sitäpaitsi minulla oli eräänlainen maailmankatsomus. Merkillinen asia muuten tuo maailmankatsomus. Toisilla ihmisillä se on, toisilla sitä ei ole. Silminnähtävästi se ei ole mikään leikin asia. Kaikki katsovat tietysti maailmaa joltakin kulmalta. Mutta on aivan kuin toiset katsoisivat sitä silmillä, toiset reijillä. Edelliset ovat näkevinään siinä jotakin ajattelemisen arvoista. Jälkimmäiset eivät näe mitään sellaista. Kumpaisillekin käy yhtä hullusti. Edelliset miettivät ja miettivät päänsä puhki, ja kun he ovat kylläksi miettineet, lyövät he sen pahki seinään, ja tekevät siitä sen sangen loogillisen huomion, että siinä on seinä. Jälkimmäiset juoksevat päin mäntyä aivan suorastaan, miettimättä mitään, kun he ovat juosseet yhden kerran, juoksevat he toisen ja kolmannen kerran, aina uuteen mäntyyn, eivätkä huomaa edes kuollessaan, että ihminen hyvin luultavasti jo alunpitäen on syntynyt päin männikköön. Edellisillä on maailmankatsomus, jälkimmäisillä ei. Minä tietysti tunsin kuuluvani noihin edellisiin. Minulla oli mielestäni jo varsin vakaantunut maailmankatsomus. Se ei ollut mikään kirkko, jumala paratkoon, eipä edes kellotapuli, joita suuret ajattelijat aivoillaan rakentelevat ja joista he sangen ystävällisesti soittavat sielukelloja toisilleen. Minun maailmankatsomuksen ei ollut niin huimaavan korkea. Se ei ollut edes niin kohtuullisen korkea kuin joskus varhaisessa nuoruudessani olin sitä kuvitellut. Mutta se oli mielestäni sitä syvempi ja tanakampi. Minussa oli mielestäni enää hyvin vähän humpuukia. Ja humpuukilla tarkoitan minä tässä tapauksessa sitä itsensä ja muiden ylimalkaista pettämistä, joka sivumennen sanoen taitaakin olla ensimmäinen ehto kaikelle inhimilliselle yhteis-elämälle. Minä taas luulin pettäneeni vain muita enkä itseäni. Ihmisillä ei ole voimaa katsoa totuutta silmiin. Siksi katselevat he mieluummin vain -- todellisuutta. Minulla oli mielestäni joskus ollut tuo voima, vaikka minä en ollut enää pitkään aikaan käyttänyt sitä. Ja siksi minulla oli maailmankatsomus. Se oli, kuten sanottu, sangen syvä ja rehellinen maailmankatsomus, jolla sitäpaitsi oli se hyvä puoli, että se sopi kuin valettu minulle. Se ei millään tavalla vanginnut minun personallista liikuntavapauttani. Sillä se oli dualistinen niinkuin ihminen itse ja kaksijakoinen kuin halaistu viikunanhedelmä. On hyvä syödä elämän viikunoita, kun voi niiden lehdillä vielä verhota häpeänsä. Me tulimme hyvin toimeen toistemme kanssa, minä ja minun maailmankatsomukseni nimittäin. Minä viihdyin sen seurassa, olin tyytyväinen ja jaksoin elää s.o. kantaa oman elämäni. Ja mitä muuta voi kurja luontokappale vaatia niin keinotekoiselta ja epämääräiseltä asialta kuin maailmankatsomus? Minä en ainakaan vaatinut mitään sen enempää. Sillä elämän kuorma ei koskaan ole ollut keveä minulle. Minun päiväni menivät rauhallista menoaan, liittyen viikoiksi, vuosiksi ja kuukausiksi. Jokainen niistä toi aina jotakin uutta tullessaan. Mutta mikään ei tuonut enää sellaista uutta, joka olisi syvemmältä sieluni lähteitä läikähyttänyt. Enkä minä sitä enää katsonut mahdolliseksikaan. Minä olin mielestäni katsonut jo kerta kaikkiaan niin syvälle oman olemukseni kaivoon, ettei sieltä enää pitänyt nousta mitään minulle hämmästyttävää. Myöskin muista ihmisistä minä luin niinkuin kirjasta. Minä tunsin elämän ja kirjat minä mielestäni olin vasta lukenutkin. Ajan aatteet olivat minulle selvät kuin viisi sormeani. Minulla oli oma kantani niiden jokaisen suhteen ja minä annoin niille kaikille suhteellisen oikeutuksen. Minä olin mielestäni jo selittänyt myöskin ijäisyyden ongelmat, ainakin mikäli ne minua koskivat, ja maailmankaikkeus oli kuin sileä pöytä minun edessäni. Riippui kokonaan minusta itsestäni, asettaisinko minä sille sämpylöitä tahi kaltiaisia. Luonnollisesti minä en vielä ollut valmis. Mutta milloin ihminen on valmis? Ei koskaan eläessään ja harvoin kuollessaan. Nyt täytyy minun tunnustaa, että mieleni on jollakin tavalla joutunut pois tavallisesta tasapainostaan. Onko se tuon naisen vuoksi, jota odotan iltapäivällä? Sehän olisi sairaloista. Kuitenkin on hän herättänyt minussa eloon sarjan sielunliikkeitä, jotka eivät ole vähemmän outoja minulle kuin viimeaikaisten valtiollisten tapahtumien herättämät. Mutta minä en tahdo nyt puhua niistä. Minun täytyy ensin tutkia ne tarkkaan ja lajitella kukin omaan osastoonsa. Mieluummin tahtoisin minä puhua vielä siitä maailmankatsomuksesta, joka oli minulla. Se oli, kuten sanotaan, terve maailmankatsomus. Sen juuret tunkivat syvälle maan uumeniin eikä sen katto kohonnut omaa päätäni korkeammaksi. Ei kukaan järjellinen ihminen olisi voinut väittää edes piloillaan, että se oli mikään tuulentupa tahi pilvilinna. Pikemmin se oli tavallinen virkamiespuustelli maalla, veistetty vankoista hongista, aiottu ihmisten asuinsijaksi. Minä saatoin liikkua siinä missä hyvänsä ja kuitenkin aina olla kotona. Tehdä työtä elämän pitkät arkipäivät ja uneksia sen suuret sunnuntait. Olivat näet minullakin muinoin harvat onnenhetkeni, jolloin himmeä hartaus soitti kanneltaan sydämeni kylmässä ja sinertävässä talvihämärässä. Ne olivat minun miellyttäviä lepopäiviäni. Minä kokosin silloin niin paljon kauniita mielikuvia kuin katsoin tarvitsevani pitkän viikon varalle. Monellakin muotoa voivat kauniit mielikuvat olla ihmiselle hyödyllisiä. Niitä voi käyttää esim. niinkuin pieksuja, jos sattuvat syksysateet ja talojen takapihat rupeavat liian lokaisina lainehtimaan. Minun taloni ei ollut kalliolle rakennettu, mutta ei myöskään pelkälle juoksuhiekalle. Olipahan pystytetty vain sille pyhälle soraläjälle, joka oli jäänyt nuoruuden hohtavasta romantiikasta ja ensi lemmen lumotuista maurilaisista marmoripalatseista. Arkena minä olin täysverinen realisti. Mutta pyhäpäivin saatoin minä vielä muistaa, miltä tuntui olla Pyhä Yrjänä, jolle jokainen lohikäärme kangasti kauniiden prinsessojen etuvartiana. Minä pelkään, että lohikäärmeet ovat yksinkertaisesti lohikäärmeitä. Ja koska minä en ollut nähnyt mitään kaunista kuninkaantytärtä muuta kuin unissani, olin minä jo valmis vannomaan, ettei sellaisia ylipäänsä olekaan olemassa muualla kuin miehen omassa mielikuvituksessa. Siellä on näet kaikki mahdollista. Sillä siellä asuu jumala. Siellä on jokainen ihminen kaikkivaltias. Onko hän samalla kaikkihyvä ja kaikkiviisas, sen jätän minä mielikuvituksen teologien s.o. estetiikan professorien tutkittavaksi. Yksi ajatus vaivaa minua. Kun se nyt yön hiljaisuudessa tulee minun ylitseni, käyvät minulla kylmät väreet pitkin selkäpiitä. Mitähän jos mielikuvat toteutuvat? Se on minun suuri, musertava kysymykseni. Ei, ei, se olisi liian peljättävää. Kuka ei kuolisi silloin heti kuin kärpänen pakkasessa? Sillä kuka ei ole nähnyt liian rumia ja liian kauniita mielikuvia? Minä en ole nähnyt monta, mutta ne sitä selvempään. Ne eivät saa toteutua. Minä kiistän ja kiellän sen. Sillä totuuden pitää olla eri ja todellisuus eri. Eihän elämä saa olla samaa kuin unelma. Mikä siivo siitä tulisi, jos ne kaksi yhtyisivät? Se olisi maailmanloppu. Ainakin loppu minun maailmani. Sillä onhan se kokonaan perustettu juuri tuolle järjelliselle kahtiajaolle. Ja onhan sama kahtiajako ainoa mahdollinen tapa elää tämän ilman alla. Ja mikä yhteys se olisi, jos ei olisi eroa todella eikä todellisella? Minä oikein suutun, kun ajattelen sitä. Eihän jumala voi olla sama kuin perkele. Eihän myöntäminen voi olla samaa kuin kieltäminen. Mutta jos niin on, loppuu kaikki logiikka. Silloin seisotaan perikadon partaalla, jota ei voi seurata muu kuin syöksyminen syvyyteen. Mielestäni pitäisi jumalan pysyä erillään perkeleestä. Mielestäni pitäisi jumalan pysyä mahdollisimman kaukana perkeleestä. Sillä se on tuiki välttämätöntä meidän isiltäperitylle maailmanjärjestyksellemme eikä vähemmän välttämätöntä minun omalle henkiruumiilliselle hyvinvoinnilleni. Mutta kuitenkin! Entä jos ne kaksi yhtyisivät? Entä jos ne olisivatkin yhtä, olisivat olleet sitä hamasta iankaikkisuudesta, eikä olisikaan olemassa kaunista eikä rumaa, ei totta eikä valhetta, ei yleensä vastakohtia ollenkaan, vaan ainoastaan eri puolia samasta asiasta? Silloinhan ei kukaan tietäisi enää oikeata kättä vasemmasta erottaa. Silloinhan kuolisivat surusta kaikki jumalat ja perkeleet ja jäisi jälelle vain suuri tuntematon taiteilija, jonka mielikuvat joka hetki toteutuvat. Jos niin on, mennään sitten maata, Olli Suurpää! Sinun aikasi on auttamattomasti ohitse. Sillä sinun aikasi on ollut juuri sen kaksinaisen moraalin, politiikan, estetiikan, filosofian ja metafysiikan, jota itse edustat omassa sydämessäsi. Jos kerran päivä koittaa, mitä on sen valossa kummituksilla tekemistä? Tulevat toiset ihmiset, toiset ihanteet hallitsevat maailmaa. Mene maata, Olli Suurpää, mene maata! Sinun ainoa oikeutuksesi elämään on juuri ollut, että olet ollut liitossa sekä jumalan että perkeleen kanssa. Mutta jos ne kaksi tekevät liiton keskenään? Silloin perii sinut hukka, Olli Suurpää! Silloin kostavat he kumpikin sinulle, sillä sinä olet tehnyt liian paljon syntiä vastaan heitä molempia. Minä luulin jo, että vain kaikki minun rumimmat mielikuvani toteutuvat. Tämä aika yksin oli murtaa minut. Mutta jos myöskin minun kauneimmat mielikuvani astuvat esiin ilmi elävinä ja tulevat vaatimaan tilille minua, silloin on minun viimeinen hetkeni lyönyt. Sillä mitä voin minä vastata heille? Tuo nainen on minun kaunein mielikuvani". 20. Hän nukahti pari tuntia. Jo varhain aamulla kilisi hänen pöytäpuhelimensa. Hänen ystävänsä ja puoluetoverinsa Pekka Kolehmainen tahtoi tavata häntä. -- Nyt heti? kysyi Olli hiukan kiusaantuneena. Hän olisi mielellään loikonut vielä hetken kaksi. -- Nyt heti. -- Missä? -- Minun kotonani. Voitko tulla? -- Tietysti. Mutta mikä on hätänä? -- Lähemmin suullisesti. Minun on pakko vedota tällä kertaa suoraan sinun ystävyyteesi. Tuletko? -- Olen siellä silmänräpäyksessä. Pekan ääni oli matala ja kova. Noin puhui mies, jolla oli jotakin erikoista sanottavaa. Nähtävästi oli taas jotakin tärisyttävää tapahtunut jälkeen eilis-illan. Kenties oli Pekka saanut jonkun arvaamattoman jobinpostin maaseudulta. Sanomalehti, jonka Olli kahvia juodessaan sivumennen vilkaisi, ei sisältänyt mitään erikoista. Mutta tärkeimmät uutiset kulkivatkin nykyään kautta ilman. Siellä ei ollut mitään sensuuria. Siellä kohisi ja myrskysi. Sanomalehdet sitävastoin lirisivät hiljaa kuin kuivaneet metsäpurot. Olli puki sutiputi päälleen. Jo parinkymmenen minuutin perästä hän oli Pekan asunnossa. Tämä otti hänet vastaan eteisen kynnyksellä. -- Täällä on ollut kotitarkastus, hän sanoi ensi sanakseen. -- Häh? -- Niin. Kolmen päivän kuluttua on minun lähdettävä. Olli katsoi häneen kivettyneenä. Pekka oli aivan tyyni. Hänen piirteensä olivat vain tavallista tiiviimmät ja hänen huulensa entistä ohuemmat. Mutta pienet, harmaat silmät tuikkivat tuuheiden kulmakarvojen alta pistävinä kuin kaksi puukonterää. Hän näytti vaaralliselta mieheltä nyt. Tuon näköinen mies, ajatteli Olli, on niinkuin kokonainen sotajoukko varustuksissaan. Lyöty taapäin kenties, mutta ei muserrettu. -- Me emme mene sinne, sanoi Pekka, kun Olli eteisestä yritti hänen tavalliseen työkammioonsa. Siellä on kaikki mullin mallin. Me voimme istua esim. keittiössä. Sen jättivät he kuitenkin pahemmin penkomatta. -- He eivät käyneet siellä? -- He yrittivät, mutta poliisiupseeri, joka muutenkin oli hyvin häpeissään, ymmärsi ylenkatseellisen huomautukseni. He siirtyivät muihin huoneisiin. Oli kovin hiljaista Pekan asunnossa. Olli katsoi kysyvästi ympärilleen. -- Minä olen lähettänyt perheeni ja piikani pois, selitti Pekka. He ovat sukulaisten luona. Tämä ei ole enää heidän kotinsa. Sitäpaitsi tahdoin minä olla hetken yksinäni. Onni on helppo jakaa, ajatteli Olli. Paljon vaikeampi onnettomuus. -- He olivat kaiketi hyvin säikähtyneet? sanoi hän sitten. -- Lapset tietysti vähän, ei vaimo. Hän samoin kuin minäkin oli jo ammoin ollut siihen valmistunut. -- Löysivätkö he jotakin? -- Eivät mitään tärkeätä. Tietysti minä olin jo ensimmäisten kotitarkastusten jälkeen ryhtynyt siinä suhteessa tarpeellisiin toimenpiteisiin. Ainoastaan joku määrä yksityisiä perhekirjeitä... -- Kaikki kelpasi heille? -- Kaikki paperit, mitä he vaan tapasivat, suljettiin sinetillä ja vietiin pois, poliisikamariinko vai santarmihallitukseen, en tiedä. -- Ei mitään kiellettyä kirjallisuutta? -- Ainoastaan joku lentolehti. Se ei merkitse mitään, mutta tietysti ei mikään enää vaikuttanut itse asiaan. Minun maanpakoni oli jo ennakolta määrätty. Kolmen päivän perästä on minun lähdettävä. Olli aikoi sanoa jotakin, mutta ei voinut. Kaikki sanat olivat äkkiä käyneet hänen mielestään kovin kuluneiksi ja arkipäiväisiksi. Seurasi hetken vaitiolo. He istuivat keittiössä, johon talven sarastuva päivä heitti harmaata valoaan. Pekka oli tarjonnut paperossin. He tupruttelivat lyhyitä tupakkasavuja ja vilkaisivat aina välillä toisiinsa nopeasti ja terävästi. -- Se on sittenkin inhoittavaa, pääsi Pekalta vihdoin ajatustensa lomassa. -- Mikä? -- Tuollainen kotitarkastus. Vaikka minä olin valmistunut kaikkeen, vaikka minä tiesin kaikki, kuinka se tapahtuisi, niin sittenkin! Minä en soisi sitä pahimmalle vihamiehelleni. Eikä Olli vieläkään keksinyt mitään sanottavaa. Hänen huonosti nukuttu yönsä painoi kuin lyijy takaraivossa. Tämä äkkiarvaamaton tapaus oli hänet kokonaan typerryttänyt. Pekka jatkoi: -- Maanpaosta minä en puhu mitään. Siinä on ainakin jotakin suurpiirteistä, se on onnettomuus, se on elämänsuru, joka ei alenna ihmistä eikä myöskään sitä esivaltaa, joka käyttää sitä rangaistuskeinonaan. Valtiolle vaarallinen kansalainen? Sitä voivat parhaatkin olla. -- Ovat olleetkin aina muinaisesta Hellaasta saakka, huomautti Olli. -- Mutta kotitarkastus! Se on raakaa, se on rumaa, saastaista ja pikkumaista. Se jättää jälkeensä jotakin häpeällistä, jonka voi tuntea jo nenällään. Minusta on kuin ei täällä enää koskaan saisi kyllin tuuletetuksi. Pekka meni ja avasi ikkunan viereisessä huoneessa. Talvinen ilma huurusi autioon huoneustoon. -- Kuitenkin on kotitarkastus tuttu järjestyskeino kaikkialla sivistyneissäkin yhteiskunnissa, virkahti Olli. Pekka pysähtyi hänen eteensä. Hänen harmaat silmäteränsä tuikkivat teräksisinä ja onnettomuutta uhkaavina. -- Siksi ei maan päällä ole vielä mitään sivistyneitä yhteiskuntia, sanoi hän äänellä, joka tunki Ollin luihin ja ytimiin. On vain siellä täällä joku sivistynyt ihminen kuin saari meressä. Ne ovat raakalais-yhteiskuntia. Ne eivät ole luodut sivistyneitä ihmisiä varten. Vai ovatko? Ajattele vain tullitarkastusta! Olli ajatteli. Pekka saattoi kyllä tavallaan olla oikeassa. Oli vain outoa kuulla tällaista anarkistista oppia häneltä, joka tavallisissa oloissa oli niin järkevä, karu ja harvasanainen. Nähtävästi oli hän sydänjuuriinsa saakka loukkaantunut. Hän tunnusti nyt sisimmän uskontonsa. -- Pitäisi olla oikeastaan vain kaksi yhteiskuntaa, jatkoi Pekka, toinen ihmisiä, toinen eläimiä varten, niinkuin meillä kohta on oleva vain kaksi puoluetta, toinen rehellisten ihmisten, toinen ilmiantajien. Mutta rehelliset, sivistyneet ja hienot ihmiset eivät vielä ole muodostaneet mitään valtioita tai yhteiskuntia. Ne ovat eläinten ja sangen saastaisten eläinten tekemiä. Meitä ihmisiä on vielä liian vähän. Me emme mahdu tämän maan pinnalle. Täällä on noita toisia liian paljon. He saastuttavat ilman meiltä. Me olemme syntyneet liian varhain maailmaan. Olli katsoi ihmetellen ystäväänsä. Mikä tarmo tuossa miehessä, mikä äkillinen voima ja lento! Kuinka vastoinkäyminen oli hänet karkaissut, kohottanut ja aateloinut! Pii oli sattunut teräkseen, napakaira kallioon. Se iski sinistä tulta. Kipinät kirposivat hänen aivoistaan ajan pimeyteen. Ja Ollin mielestä oli äkkiä kuin olisi katto kohonnut, seinät siirtyneet. Eikö se ollut ihana, mahtava ihmis-ajatus itse, joka puhui tuon miehen suun kautta, vastaisuuden suurvalta, joka vaati tilaa ympärilleen? Mitä merkitsivät sen edessä miljoonat painetit ja poliisimiekat? Ne karisivat tien oheen kuin kellastuneet lehdet myrskyn puhaltaessa. -- Mihin me menemme? virkahti Pekka katkerasti. Maa on heidän, ja heidän taivaansa on yhtä raaka ja typerä kuin heidän yhteiskuntansa. Me olemme maanpakolaisia kaikkialla. Täytyy tehdä uusi maa ja uusi taivas, ennen kuin meistä tulee lainkuuliaisia kansalaisia. Hän oli nyt syttynyt. Hän roihusi ilmi valkeana. Eikä Olli voinut kylläkseen kummastella, mitenkä tuon miehen ajatuspiiri oli voinut yhdessä yössä niin avartua. Mitä merkitsi tässä enää Suomen vähäpätöinen autonomiakysymys, mitä helmikuun manifesti tahi passiivinen vastarinta! Kysymys oli ihmiskunnasta, kysymys oli sen nykyisestä kehityskaudesta ja sitä vastaavasta valtiojärjestelmästä. Suomen pieni kysymys oli vain ohimenevä murto-osa siitä. Hänen edessään ei seisonut kurja, yksityinen maanpakolainen, jonka venäläinen virkavalta oli lumisen isänmaansa rajojen taakse karkoittanut, vaan aatelis-ihminen, tulevaisuuden tyyppi, ihmiskunnan valoisa unelma omasta onnellisesta kasvamisestaan kohti korkeuksia. Eikä tässä ollut kysymys vuosista ja vuosikymmenistä, vaan vuosituhansista ja aurinkovuosista, jotka kaikki olivat niinkuin hetki Hengen kaikkivaltiaan jumalan edessä. Hänen karmi selkäpiitään. Hän muisti, mitä hän oli viime yönä aikansa kuluksi pannut paperille. Mitä jos mielikuvat toteutuvat? Tuossa seisoi jälleen yksi ilmielävänä hänen edessään. Mutta sitä kesti vain hetkisen. Heti sen perästä kävi kaikki hänelle taas niin surkean pieneksi ja tragikoomilliseksi. Eivätkö he istuneet keittiössä? Tämä oli todellakin sopiva ympäristö siipeen ammutun ihmis-ajatuksen voimattomalle pyristelemiselle! Eivätkö he istuneet kahden kammottavassa talossa, joka juuri oli häväisty yöllisellä kotitarkastuksella? Tämä oli todellakin sopiva paikka luoda uusia taivaita ja maailmoita! Ja kuka oli puhuja itse? Ihmiskunnan sankariko, suuri tiedemieskö, murtava taiteilijako tahi ennen tuntemattomien totuuksien ajattelijako? Ei, aivan tavallinen ja yksinkertainen mies, Pekka Kolehmainen nimeltään, jonka Olli hyvin tunsi ja joka ei missään suhteessa ollut häntä etevämpi, vaikka hän nyt oli niin äkkiarvaamatta saanut maanpakolaisen marttyyrikruunun otsalleen. Pekka, hänen vanha ystävänsä ja puoluetoverinsa Pekka, siinä vain patojen ja kattiloiden keskellä puski maan mahtavia vastaan viheriäistä sappeaan. Toisakseen välkähti hänen mieleensä ajatus, että se kenties sittenkin oli oikea paikka ja oikea ympäristö, että kenties sittenkin tässä humahtivat korkeammat voimat ja että tuolla miehellä kenties sittenkin oli oikeus puhua juuri noin. Eikö ihmisyys ollut läsnä siellä, missä sen edestä kiivaimmin taisteltiin? Kenties tuo tavallinen mies tässä silmänräpäyksessä kuitenkin oli uuden ja paremman ihmiskunnan apostoli? Mutta hän karkoitti sen ajatuksen heti naurettavana mielestään. Ei ollut sankareita, ei ollut aatteen apostoleita. Oli vain joko naiveja tahi itsekkäitä ihmisiä. Pekka veti syvään ilmaa sieramiinsa. -- Täällä on kalmanhajua, hän sanoi äkisti. -- Minusta täällä on kylmä, sanoi Olli väristen ja hieroi kämmeniään. Pekka meni ja sulki ikkunan viereisessä huoneessa. Hän palasi takaisin pieni pullo kädessään, jonka hän oli löytänyt eräästä avatusta piironginlaatikosta. -- Se on hajuvettä, hän sanoi ja pirskutti Ollin päälle sitä. Mielestäni me tarvitsemme hiukan raikastusta hermoillemme. Myöskin Ollin täytyi hymähtää Pekan hullunkuriselle keksinnölle. Sitten tulivat he molemmat jälleen hyvin totisiksi. -- Eivät kuitenkaan särkeneet mitään? virkahti Olli. -- Eivät. Nämä olivat tavallista siistimpiä tarkastajia. Pitkä vaitiolo. -- Anteeksi, sanoi Pekka ja heräsi ajatuksistaan. Minä en ole kutsunut sinua tänne saamaan hajuvettä taikka kuulemaan tunnepurkauksiani nykyaikaisesta yhteiskuntajärjestyksestä. Minun tarkoitukseni sinun suhteesi oli paljon käytännöllisempi. Tahdoin neuvotella kanssasi eräistä omista ja puolueemme asioista. Pekka jätti hänen huolekseen paljon, myöskin raha-asioita. Olli suostui tietysti kaikkeen mielellään. Hän, joka muuten ei suinkaan ollut uhrautuvainen luonteeltaan, tunsi tällä hetkellä syvän sisällisen tarpeen tehdä palveluksia ystävälleen. Hän ikäänkuin itsekin kasvoi siten omasta mielestään. Hänkin tuli täten ikäänkuin jostakin suuresta onnettomuudesta osalliseksi. Juoksevat seikat olivat nyt heidän välillään suoritetut. Pekka laski kätensä hänen olalleen ja katsoi suoraan silmäterään. -- Tehtäväni puolueessa, sanoi hän, jätän kokonaan sinulle. -- Minulleko? kysyi Olli hämmästyneenä. -- Niin. Minä en tiedä ketään sinua sopivampaa. -- Kaikki ovat sopivammat. -- Sinä tunnet heidät kaikki. Heillä on jokaisella työtä korviin saakka. Sinä yksin olet päässyt vähällä, jumala ties kuinka. Nyt on sinun todenteolla aisoihin astuttava. -- Minun? joka juuri olen päättänyt irtautua politiikasta! Tämä tunnustus pääsi Ollilta aivan odottamatta. Hän itsekin säikähti sitä. Hän oli tosin viime aikoina usein ajatellut sitä, mutta hän ei suinkaan olisi tahtonut tässä silmänräpäyksessä Pekalle mielipidettään niin jyrkästi määritellä. Pekka katsoi häneen vakavasti ja surumielisesti. -- Ei nyt. Nyt ei saa kukaan siitä irtautua. Kenties sitten, myöhemmin. Nyt vaatii vastarinta kaikki käytettävät voimat puolueessa. -- Sinä uskot siis vielä siihen? kysyi Olli. Tämä ei ollut enää vaistomaisesti lennähtänyt lause. Hänkin oli nyt kerran päättänyt olla aivan rehellinen. -- Mihin? -- Passiivisen vastarinnan onnistumiseen? -- Suoraan sanoen: en. -- En minäkään. He katsoivat tiukasti toisiinsa niinkuin kaksi miestä, joiden totuuden hetki on tullut. Sitten kääntyi Pekka kävelemään. -- Mutta se ei suinkaan millään tavoin vapauta meitä velvollisuuksistamme, lisäsi hän hetken perästä. Eikä meidän ole tarvis tätä tietoa muille levittää. -- Eikö? Olli ei voinut estää hienoa hymyä huuliltaan. Pekka katsoi häneen tuuheiden kulmakarvojensa alta. -- Minä tunnen tuon, hän sanoi matalalla äänellä. Epätoivon henki on meidän vaarallisin vihollisemme. Toivotonta taistelua kestävät vain harvat. Minä luulin sinua siihen kyllin voimakkaaksi. Olli tunsi kuin etäisen kannelkielen helähtävän povessaan. Hän oli äkkiä käynyt kuolemankalpeaksi. -- Minä en jaksa enää, sanoi hän hiljaa. Minä olen lopussa. -- Ennen kuin olet alottanutkaan? Pekan sanat tulivat kuin tykinluodit. Olli tunsi kaikkien muuriensa maahan raukenevan. Hänen täytyi nyt sanoa totuus, koko totuus. Tuolle miehelle hän ei voisi enää kuitenkaan valehdella. Hänen täytyi nyt kertoa kaikki, mitä hän oli miettinyt ja hautonut, ja miten epäilys oli yhä syvemmälle hänen sydänjuuriinsa tunkeutunut. Täytyi puhua suunsa puhtaaksi, ilmoittaa, miten hän oli muuttunut vähitellen ja miten hän jo nyt olisi oikeastaan ollut kypsä hallituspuolueen riveihin astumaan. Oli pakko olla aivan rehellinen. Hän yksinkertaisesti ei viitsinyt valehdella enää. Hän tahtoi puhua totta, mutta hän ei voinut. Hän oli valehdellut jo liian kauan. Hänen kielensä ei kääntynyt enää totuuden karvasta sanaa ilmaisemaan. Vain hänen suupielensä värähtivät kummallisesti. Samalla tunsi hän jotakin kosteata kohoavan silmäkulmaansa. Hänen täytyi kääntyä syrjin Pekkaan, ottaa rillit nenältään ja olla niitä pyyhkivinään. Minun hermostoni on auttamattomasti pilalla, ajatteli Olli. Hän itki. Ei ääneen, ei valtoinaan. Kyyneleet eivät tulleet virtana ja tulvaltaan, eivät suloisina ja vapauttavina. Ainoastaan pari suolaista, kirpeää pisaraa pusertui esiin kuin kallion-alaisesta lähteensuonesta, äärettömän painon alta. Pekka tuskin huomasi hänen hetkellistä liikutustaan. Hän tuijotti suoraan eteensä, pää leveiden hartioiden väliin hiukan kumartuneena. Hän julisti samaa ylpeää, vuorenvankkaa oppia, jota hän jo eilen oli tuolla salaisessa kokouksessa ohimennen välähyttänyt. -- Menestys ei ole ollut minun toiminnalleni ratkaiseva, sanoi hän. Minä en ole tehnyt työtä tuloksien tähden. Minä en tiedä, voitammeko, mutta minä tiedän ja tunnen sydämeni syvimmässä, että minulla ei ole valtaa valita. Minun on täytynyt ja täytyy toimia juuri niinkuin olen toiminut, jos minun mieli toteuttaa parasta itseäni. Hän on onnellinen, ajatteli Olli. Minulla on vaalin valta. Minä en ole kokoonpantu yhtä eheistä aineksista. Hän oli jo taas täysin itsensä herra. Ja hänen äänensä oli jääkylmä, kun hän lausui kultasankaisten nenäkakkuloittensa takaa: -- Ihminen taistelee aina itsensä tähden. Mutta kullakin on oma vihollisensa. -- Meillä on vain yksi: sortovalta. Taas katsoivat he kiinteästi toisiaan. Nähtävästi ei Pekka häntä ollenkaan ymmärtänyt. -- Sinä olet kyllästynyt valtiolliseen taisteluun? kysyi hän. Olli ei voinut olla sisällisesti hymyilemättä. Oliko tässä nyt kysymys politiikasta! Elämästä ja kuolemasta tässä oli kysymys, epätoivoisen miehen viimeisestä ponnistuksesta seisoa omilla jaloillaan. Ja kuin korkeudesta kumahtivat hänen mieleensä tohtori Ylä-Heikkilän sanat: "Minun taisteluni on taistelua kuoleman kanssa. Siinä sodassa tahdoin minäkin kerran seisoa tahi kaatua paikalleni." Eikö hän ollut lisännyt vielä: "Se on sota ihmisyyden." Siinä mies, ajatteli Olli, joka minua ymmärtäisi. Turhaan hän oli aikonut sanoa totuuden Pekalle. Pekka olisi katsonut häneen kuin kummitukseen. Hän vastasi: -- Minä olen kyllästynyt vain valehtelemaan. Sillä minä en viitsi enää, minä en viitsi! Viimeiset sanat tulivat niin kiivaasti, että Pekka hämmästyi. Mitä ei Olli mahtanut viitsiä enää? Agiteeratako? Olli puhui hänen mielestään tänään niin merkillisen hämärästi. -- Teon tulee seurata ajatusta, sanoi hän sentähden vain ylimalkaisesti. Minä ajattelen niin, siksi minä toimin niin. Muu kaikki on minulle toisarvoista. Mutta minä olen tänä yönä vannonut valan, josta luulen, että tulen myöskin sen pitämään. -- Mikä vala se on? -- Vihan vala. Tähän saakka minä olen vain surrut, säälinyt tahi rakastanut. Nyt minä vihaan. -- Ketä? -- Sortajia. Ylenkatse on nähtävästi tuiki outo tunne hänelle, ajatteli Olli. Hän ojensi kätensä jäähyväisiksi. -- Vielä yksi asia, muisti Pekka eteisessä. He eivät, kuten sanoin, saaneet mitään tärkeitä papereita. Kuitenkin yhden. -- Minkä? -- Meidän eilisen kokouksemme pöytäkirjan. -- Kuinka? Pidettiinkö siinä pöytäkirja? Olli tunsi ilkeän piston sydämessään. Aivan kuin olisi kylmä kyykäärme sen ympäri luikertanut. -- Tein eräitä muistiinpanoja kotiin tultuani, selitti Pekka. Ikävä kyllä, niissä olivat läsnäolijain nimet. -- Anteeksi, sanoi Olli. Minä en ole nukkunut oikein hyvin viime yönä. Hän oli huomattavasti horjahtanut. -- Se oli varomatonta, myönsi Pekka. Mutta sitä on nyt jo liian myöhäistä katua. Tahdoin vaan ilmoittaa sinulle asiasta, jos sinulta mahdollisesti pyydettäisiin jotakin virallista selitystä. Olli kiitti. Selityksen pyynti oli sama kuin virkaero. -- Huomasit ehkä tänne tullessasi, sanoi Pekka, että taloni on vartioitu. Jos lähden ulos, seuraavat salapoliisit kintereilläni. Paras on sentähden, ettemme näinä päivinä enää tapaa toisiamme. Jäähyväiset voimme jättää rautatie-asemalla. -- Kuten tahdot, sanoi Olli. Pekka puristi vielä kerran hänen kättään kynnyksellä. -- Me emme ole koskaan olleet oikein lähellä toisiamme, sanoi hän ikäänkuin anteeksipyytävästi. Kenties on syy ollut minussa, kenties vähän sinussakin. Me olemme umpimielisiä miehiä emmekä helposti avaa sydäntämme. Mutta minusta on kuitenkin tuntunut joskus kuin juuri sinä olisit kaikista ystävistäni minut parhaiten ymmärtänyt. Jälleen tuo kirottu ymmärtäjän osa! ajatteli Olli. Eikö hän koskaan pääsisi siitä? Hän ymmärsi jokaisen, mutta kuka hänet? Mikko! Se oli totta. Mikko ymmärsi häntä jonkun verran. Tohtori Ylä-Heikkilä? Se mies ymmärtäisi hänet täydellisesti. Olli päätti vielä tänä päivänä hakea käsiinsä tohtori Ylä-Heikkilän. Paraadiovesta ulos astuessaan huomasi hän heti kadun toisella puolella epäilyttävän yksilön, puoleksi herran, puoleksi hampuusin, jonka silmät pälyivät alituisesti Pekan porraskäytävään. Jälleen tunsi Olli tuon ilkeän piston sydämessään. Jotakin kylmää, kosteaa ja likaista luikersi hänen ympärillään. Eikö tuo mies katsonut aivan erikoisesti häneen? Ainakin tuntui Ollista niin. 21. Olli pysähtyi kadun-nurkkaan ja katsoi kelloaan. Hän ehtisi vielä vakinaisen lääkärinsä luo ennen virasto-ajan alkamista, jos hän aikoi tutkituttaa sydämensä. Kenties siinä oli joku vika. Toista unetonta yötä hän ei tahtonut enää sen vuoksi piehtaroida vuoteellaan. Mutta viitsisikö hän mennä sinne? Olli voi niin hyvin kuvitella mielessään koko vastaanoton. Lääkäri kuuntelisi, koputtelisi, pudistelisi päätään ja puhuisi liiallisesta rasittumisesta, tarpeellisesta levosta ja maaseudun hiljaisuudesta. Oliko hänellä sydänvika? Ei, sitä ei lääkäri tahtonut väittää, mutta se voisi kehittyä sydänviaksi. Toistaiseksi oli hänen sydämensä vain hermostunut. Niin ainakin Olli nyt kuvitteli lääkärin sanovan, kun hän hitaasti vaelsi pitkin Pohjois-Esplanaadia. Yöllä oli satanut lunta. Ilma oli lauha, päivä paistoi. Puut hohtivat kuin teatterien talvipuut, suuret, vaikeat pumpulilaatat oksillaan. Olli tunsi mielensä oikein virkistyvän. Hän jaksoi taas joltisellakin hirtehishuumorilla ajatella heikontuneen terveytensä tilaa, joka äsken oli häntä toden teolla huolestuttanut. Kenties hän olikin ainoastaan hiukan hermostunut. Siinäpä se, ajatteli hän. Ihminen on aina jollakin tavoin epäkunnossa. Ellei se ole pää, niin on sydän, ellei sydän, niin maksa tahi munuaiset. Nyt olin minä esim. saanut pääni jotakuinkin kuntoon. Minulla oli terveet mielipiteet ja järkiperäinen maailmankatsomus, niiden seurauksena taas hyvä virka, huoleton toimeentulo, ystävälliset kylänmiehet, koti, koira, puolue, emännöitsijä ja rakastajatar. Minä olin, kuten sanotaan, onnellinen mies. Silloin rupeaa minun sydämeni äkkiä hulluttelemaan. Lääkäri sanoisi epäilemättä, että siellä vallitsevat epälailliset olot. Arvattavasti kuvastaa sydämeni ajan yleistä hämminkiä. Mutta jos se kehittyy oikeaksi sydänviaksi? Silloin minä kuolen kuin sammakko, joka tahtoi paisua härjän vertaiseksi. No niin, joku syy täytyy kuolemalla olla. Mutta miksi juuri sydänvika? Siitähän voi saada halvauksen. Toisakseen on se kenties ylimyksellisin tapa kuolla. Ainakin arvokkain, mitä nyt tässä kiireessä voin itselleni kuvitella. Minä syön, juon, nukun, kävelen, pidän seuraa, kuten ennenkin. Eräänä päivänä minä kaadun kadulle tahi oikaisen koipeni omalla sohvallani. Tullaan, tutkitaan: sydän on halki kuin tupakkakukkaro. Toisakseen saattaisi olla hyvä ruveta sitä hoitamaan. Mutta millä tavoin? Poistamalla pahan syyt tietystikin. Mikä syy saattaa minun sydämelläni olla hermostua? Minä en tee työtä liiaksi, en nauti enkä huvittele liiaksi mielestäni. Mutta kenties minä politikoin liiaksi? Se on mahdollista. Hyvä, minä heitän politiikan. Se onkin totta: politiikka ärsyttää minua. Joskus sisältävät myöskin sanomalehdet asioita, jotka voivat tehdä ihmisen raivohulluksi. Ja ikäänkuin sattumalta muistui hänen mieleensä, miten kipeästi hänen sydämensä oli vavahtanut, kun tuo poliisikätyri Pekan porraskäytävän edessä oli häntä silmiin tirkistänyt. Siinäpä se, vähemmästäkin voi ihminen saada sydänvian. Minä palajan takaisin yksityis-elämään. Se on ainoa keino, ajatteli hän, ellen tahdo seurata lääkärin neuvoa ja muuttaa maaseudulle. Ja sitähän minä en tahdo. Mitä Herran nimessä minä maaseudulla tekisin? Jättää virkani, huoneustoni, hyvät toverini, sileät asfalttikäytäväni? Mahdotonta. Kenties minun pitäisi olla siellä vuosi, kenties kaksi? Kävellä havumetsissä? Kuolla ikävään? Juoda lämmintä lehmänmaitoa? Prrr, paras kun en enää ajattele sitä asiaa. Nyt muistui hänen mieleensä Mikko ynnä tohtori Ylä-Heikkilä perheineen. Mitä jos hän muuttaisi johonkin pikkukaupunkiin. Eihän olisi mikään mahdottomuus saada virka jossakin lääninhallituksessa. Kenties hän voisi hyvinkin viihtyä siellä? Sydän paranisi, pää tuhmistuisi. Kaikki tyyntyisi ja hiljeneisi. Autiot kadut, pieni valittu seurapiiri. Mennä varhain maata, nousta ylös auringon kanssa. Odottaa pääkaupungin postia, käydä rautatie-asemalla, nähdä vilaukselta suuren maailman humua ja tuttuja ohikulkijoita. Se voisi olla idylli. Mutta ei! Sehän olisi maankavallusta. Olli karkoitti pelästyneenä luotaan mokomat vaaralliset mielikuvat. Parempi on, että jätän politiikan, ajatteli hän. Myöskin Helsingissä voi elävältä hautautua. Tietysti täytyy sen tapahtua vitkaan ja varovasti, niin ettei kukaan huomaa sitä. Mutta pidänkö minä myös päätökseni? Pidän. Rupean aluksi jäämään pois puolueeni kokouksista. Mutta se voi olla omiaan vain lisäämään sisällistä levottomuuttani. Luen ehkä sanomalehdistä asioita, jotka kiinnittävät huomiotani: tahdon tietää enemmän niistä. Sitä taas en voi, ellen tunne syntyjä syviä, sanojen alla piileviä salaviittauksia, niiden kärkiä ja tähtäimiä. Nykyisinä aikoina täytyy voida lukea rivien välistä. Huomaan kenties äkkiä kuuluvani suureen yleisöön, siihen, jota johdetaan, sen sijaan, että itse tähän saakka olen ollut johtajia. Se olisi sangen epämiellyttävää. Paras, että lakkaan lukemasta myöskin sanomalehtiä. Se voisi auttaa jonkun aikaa. Nukkuisin hyvin enkä tulisi pahalla tuulella virastoon. Mutta jo siellä kertoisivat virkatoverini minulle sanomalehdistöstä saamiaan tietoja, jotka kenties olisivat omiaan mielenrauhaani häiritsemään. Illalla ravintolassa olisi tilani kahta kamalampi. Joka taholta tehtäisiin minulle kysymyksiä, joihin minä en voisi vastata mitään. Puhuttaisiin asioita, joita en tunne. Jos vaikenisin, ruvettaisiin minua pitämään salaperäisenä ja umpimielisenä. Sanottaisiin ehkä, että haudon jotakin taikka luulen olevani viisaampi kuin kaikki muut. Pelkään, että minun olisi parasta välttää myöskin tovereitani eikä käydä enää kapakoissa. Mutta mitä minä sitten tekisin? Minun elämäni muodostuisi yhä synkemmäksi ja yksinäisemmäksi. Istuisin illat kotona, lukisin, kävelisin, loikoisin sohvallani ja ajattelisin. Elämä tuolla ulkona rupeisi tuntumaan minusta yhä suuremmalta hassutukselta. Minä heittäisin jalat ristiin sohvallani, sylkisin kattoon ja miettisin esim. näin: Mitä ovat minun toverini? Onko heidän joukossaan yhtään viisasta miestä, joka ei olisi kettu, tai yhtään rehellistä miestä, joka ei olisi oinas? Ja tuo heidän ikuinen politikoimisensa sitten? Onko siinä mitään meininkiä? Räyhäämistä se on, rähisemistä ja tuulenpieksämistä, jolle hallituksen jäsenet epäilemättä vain partaansa hymyilevät. Entä sitten minun oma puolueeni? Mikä se on? Kourallinen rähisijöitä, jotka vielä ylläpitävät turhaa vastarintaa kotimaista hallitusta vastaan, sen jälkeen kuin Suomen kansan suuri enemmistö jo on sen toimenpiteet hyväksynyt. Ne mahtavat olla hyvin naiveja ja kehittymättömiä, jotka moisen asian edestä rahansa ja aikansa kuluttavat. Tällaiselta mahtaisi elämä ruveta yksinäisestä tuntumaan, koska se nytkin minusta jo melkoisesti tuntuu niin. Eikä sillä hyvä. Jos minun oma puolueeni ei ole mitään, ovat sitä tietysti vielä vähemmän muut puolueet. Mitä varten yleensä tarvitaan puolueita? Hyvien asioidenko ajamista varten? Ei, vaan ansiokkaiden kansalaisten kohottamiseksi hyviin virkoihin ja hallitukseen. Etten ole tuota ennen huomannut! Minullahan on jo hyvä virka ja paremman voisin saada, jos minä vaan lakkaisin hallitusta vastustamasta. Kuinka naivi minä olen ollut! Politiikka saattaa ehkä olla paikallaan kansanvaltaisessa yhteiskunnassa. Mutta nythän isännöi maassa venäläinen virkavalta. Täytyy olla tomppeli miehekseen, joka uskoo sitä voitavan vastustaa pelkällä politiikalla. Valtiotaitoa siinä tarvitaan. Suomi kaipaa ennen kaikkea valtiomiehiä. Ei politiikalla, vaan diplomatialla on venäläinen virkavalta kukistettava. Luulen, että minusta todellakin voisi tulla taitava diplomaatti, ajatteli Olli. Mutta sitä varten minun täytyisi muuttaa puoluetta. Olisi pakko vaihtaa väriä, notkistaa selkänsä, myöntyä ja alistua. Kenties ei se niin vaarallista olisikaan. Alistuvathan sanomalehdetkin, nimittäin sensuurin alle. Maanpakolaiset myöntyvät maasta lähtemään. Koulut suostuvat uusiin lukujärjestyksiin, ravintoloitsijat uusiin ruokalistoihin, talonomistajat kolmikielisiin katukilpiin. Kaikki ovat tavalla tahi toisella alistuneet. Entä jos siitä huolimatta saisin osakseni häpeää ja halveksimista? Kah, eihän ihminen kuole kansalaisten ylenkatseesta. Mutta saattaisi myös tapahtua, että minulta diplomaattisella tielläni vaadittaisiin suoranaisia palveluksia venäläiselle virkavallalle. Tietysti, juuri siinähän piilikin diplomatian salaisuus. Palvelus palveluksesta. Antaa toisella kädellä ja ottaa toisella. Onhan parempi sittenkin, että virat jäävät kotimaisten miesten käsiin kuin että kaikenkarvaiset sivistymättömät roistot pääsevät niissä rehentelemään. Jos minun esimerkiksi, ajatteli Olli, tulisi ajaa oma veljeni maanpakoon, niin olisihan sittenkin sopivampi, että minä sen tekisin, kuin että sen tekisi joku kylmä, tunteeton onnen-onkija. Minä voisin sen tehdä edes jonkinlaisella lämmöllä ja veljen rakkaudella. Pää-asia on, ettei jätä pulaan isänmaata, kun ahtaat ajat sitä murtelevat. Mies se, joka pysyy paikallaan eikä väisty raukkamaisesti, kuten ne virkamiehet, jotka eroavat muka pahan omantunnon syiden takia. Kenellä ei ole pahaa omaatuntoa, mutta kuka joutaa nyt siitä välittämään? Täytyy kestää nyt siveelliset kiusat kansan ja yhteiskunnan todellisen edun takia. Hyvä hevonen kuolee valjaisiinsa. Täytyyhän kaikissakin oloissa olla tilaa hyödylliselle kansalaistoiminnalle. Mitä on sitäpaitsi omatunto? Eikö se ole vain menneiden sukupolvien ääni meissä? Eikö kaikki rohkea, kaikki repäisevä inhimillinen edistys ole useimmiten tapahtunut juuri vasten omaatuntoa? Valistunutta miestä ei sen ääni suinkaan saa kerran viitotulta tieltä järkähyttää. Mutta laki ja oikeus? Kansan etu on korkein laki, ja oikeus se, minkä kansallishenki kullakin hetkellä tunnustaa oikeaksi. Valtiomies on olennoitu kansallishenki. Hänen tulee kullakin hetkellä ja kussakin yksityiskohdassa punnita parhaan ymmärryksensä mukaisesti, mitä kansan todellinen etu vaatii. Laki on olemassa vain pässinpäitä varten. Viisas mies osaa jo tavallisissakin oloissa aina sen pykälien lomitse itsensä puhtaaksi pujotella. Vielä vähemmän saa se levottomissa oloissa sitoa kenenkään isänmaanystävän toimintavapautta, saati sitten valtiomiehen, joka tekee tilinsä vain historian tuomio-istuimen edessä. Jos hän onnistuu, hän on oikeassa. Jos hän epäonnistuu, hän on väärässä. Muuta oikeutta ja vääryyttä ei valtiollisella alalla ole ja lain määrää se, jolla on onni puolellaan. Mitä jos minäkin kerran koettaisin onneani? ajatteli Olli. Mielestäni minulla olisi kaikki edellytykset onnistuneesen uhkapeliin. Hän oli ajatuksissaan tullut Etelä-satamaan. Meri lainehti mustana ja lyijyisenä. Mutta rannat olivat valkeat, lumi kimmelsi Luodon jyrkillä kalliorinteillä ja päivä paistoi päälle Tähtitorni-mäen neitseellisen viattomuuden. Kaikki hyvät haltiat tuntui talvinen aamu kutsuneen kokoon peittämään maata puhtaan vaippansa alle. Mutta merta se ei voinut vielä peittää. Se eli omaa elämäänsä kaikista haltioiden tuutulauluista välittämättä. Maa valehtelee, ajatteli Olli. Meri on rehellisempi ja puhuu totta. Mutta siitä ei suinkaan seuraa, että minun nyt tekisi mieleni merelle. Päinvastoin olisi hauska nyt ajaa kilisevin kulkusin pitkin loivaa myötämäkeä, kaunis nainen kainalossa. 22. Häntä hiukasi. Hän katsoi jälleen kelloaan. Lääkäriin hän ei missään tapauksessa ehtisi enää. Mutta aamiaisen hän vielä kerkeäisi puraista jossakin, jos hän kiirehtisi. Pekka pahuus oli soittanut hänelle nimittäin niin varhain, että hän tuskin oli saanut kahvinsa nielaistuksi. Hänellä ei nyt ollut halu tavata ketään. Ja hän valitsi miellyttävän, rauhallisen, maanalaisen paikan, jossa hän katsoi voileivän ja ryypyn olevan tällä hetkellä Herralle otollisimman. Mutta ihminen päättää, jumala säätää. Hän erehtyi surkeasti valinnassaan. Siellä söi aamiaista sama taiteilijaseura, jonka hän oli tavannut klubissa pikkutunneilla. Ne olivat jatkaneet koko yön eivätkä peijakkaat näyttäneet edes väsyneiltä, vain ehommilta entistään. Kuitenkin kuuli heidän äänekkäästä puheestaan, että maapallo alkoi olla jo sangen vähäpätöinen kalu heidän käsissään. Olli olisi mielellään luikkinut tiehensä, mutta ei voinut enää. Hänet oli huomattu, hänet vedettiin riemuhuudolla samaan pöytään. Mikko ei ollut enää heidän joukossaan. Hän oli unohtunut klubin sohvalle kuorsaamaan. Hetken tunsi Olli itsensä kokonaan avuttomaksi; Kaikki puhuivat ja nauroivat yht'aikaa ja selittivät jotakin, josta viimeksi oli ollut kiista heidän välillään. Hänen korvansa rupesivat jo tilliä soimaan. Mutta sitten hän muisti valttinsa, jonka hän myöskin laukasi pöytään tarpeellisella juhlallisuudella. -- Pekka Kolehmainen on maasta karkoitettu, pisti hän äkisti puheen lomaan. Syntyi syvä hiljaisuus. Kaikki tunsivat Pekan ja pitivät paljon hänestä. Joku tahtoi tietää enemmän tapauksesta. -- Hänen luonaan on viime yönä ollut kotitarkastus, selitti Olli. Hänen on lähdettävä kolmen päivän perästä. Se suuri taiteilija, joka oli puhunut punaisesta tähdestä viime yönä, nousi nyt ylös. Hänen äänensä ei ollut enää etäisen ukkosen, vaan jalopeuran, joka karjui saalistaan aution erämaan pimeydessä. Hän puhui jälleen Suomen maasta ja Suomen kansakunnasta, kuvasi ajan yleistä mielialaa, ja miten ei ulkoa, tuolta suuresta maailmastakaan, ollut pitkään aikaan saapunut kuin musertavia ja mieltä ahdistavia sanomia. Tässäkään ei ollut kysymys vain Pekasta, vain maapakolaisesta, vain passiivisesta vastarinnasta tahi Suomen pienestä valtiollisesta kysymyksestä. Tässäkin oli läsnä koko ihmisyys. Mutta hän puhui paremmin kuin Pekka ja osasi antaa lennokkaamman muodon ajatuksilleen. -- Vuosisata vaihtui onnettomuutta uhkaavana, sanoi hän. Ranskassa Dreyfusjuttu, joka järkytti koko ihmiskunnan luottamuksen omaan parempaan itseensä ja suuren vallankumouksen julistamiin ihanteihin, joilla se oli sata vuotta elänyt. Preussissä raskas, byzantiininen rautavalta. Englanti, suuri Englanti, nyt Chamberlainin astinlauta, kävi kunniatonta sotaansa vasten buurikansaa. Itse vapaa Amerikka näyttää kulkevan kohti välttämätöntä imperialismia. Valtioitsekkäisyys, valtakuntien aineellinen hyöty ja oman voiton pyynti, jotka ulospäin esiintyvät sydämettömänä siirtomaa-politiikkana, sisäänpäin yhä kasvavina sotavarustuksina ja yhä kultuurivihollisempana taantumuksena, tuntuvat tukahduttaneen jo kaikki jalommat ja pyhemmät pyrkimykset maailmasta. Ja kuten aina, valitsee ajan henki itselleen myös arvoisensa välikappaleet. Suurilta valtiomiehiltä ei vaadita enää Gladstonen, eipä edes Bismarckin hyveitä, vaan keinottelijan, pörssimiehen ja poliisipäällikön. Sydämettömyys on pantu systeemiin, julmuudesta tehty järjestelmä. Pienten kansojen kohtalo ei ole vielä milloinkaan kangastanut niin pilkkopimeältä. Ainakin tuntuu se niin meistä, Suomen kansasta ja kansalaisista, jotka olemme kasvaneet vapaan ja valoisan skandinaavisen kultuurin vaikutuksen alla. Meitä on opetettu välttämään vääryyttä, kunnioittamaan oikeutta, pitämään pyhänä ihmisyyttä, vihaamaan valhetta, vilppiä, matelevaisuutta ja silmänpalvelusta. Tämä kansa on kasvanut myöskin kristillisen kirkon vaikutuksen alla, joka on opettanut sille, että esivalta on jumalasta ja että jumala on sekä hyvä että vanhurskas. Se on varttunut vielä koko ihmiskunnan kultuurivaikutusten yhteydessä, istunut kuin kiltti koulupoika Saksan, Ranskan, Englannin, Itävallan ja Italian jalkojen juuressa, katsonut aina ylös niihin, ihaillut suurten kansojen etevämmyyttä, niiden valtavia ennätyksiä tieteen, taiteen, lainsäädännön, kaupan ja teollisuuden aloilla, niiden elinkeinojen kehitystä, niiden kyliä, kaupunkeja, nykyaikaisia viljelystapoja, erinomaisesti järjestettyjä vesijohtoja ja lokaviemärilaitoksia. Enin kuitenkin niiden vapaampia ja iloisempia ihmisiä. Meille on sanottu, että ihmiskunta edistyy höyryn ja sähkön nopeudella ja että pienen kansan on koeteltava pysyä perässä, ellei sen mieli kuolla ja hankiin hautautua. Seitsemänsataa vuotta ovat papit tämän kansan kirkoissa saarnanneet, että hyvä palkitaan hyvällä ja paha pahalla, että nöyryys on kaunein kaikista ja vaatimattomuus sangen suloinen nähdä nuorisossa. Kolmatta sataa vuotta on tälle kansalle yliopiston kateederista ojennettu tieteen totuuksia, tutkivan ihmishengen hedelmiä, teologiaa, historiaa, filosofiaa, metafysiikkaa, matematiikkaa, vanhoja klassillisia ja itämaisia kieliä, muinaisen Rooman ja Ateenan kultuuria, ja samalla sanottu, että tuo kaikki on jotakin, jota ilman ei mikään kansa voi tulla toimeen, ei elää eikä kauan maan päällä menestyä. Ja tällä kansalla on lopuksi oma aikojen aamuhämärästä kumpuava laulu -- ja loitsuviisautensa, joka kertoo, että tieto on valtaa, että ajatus on voimaa ja että oikeata sanaa, oikealla hetkellä lausuttua, tottelevat ihmiset, luonnonvoimat ja itse jumalatkin. Ja tämä kansa on uskonut tuohon kaikkeen ja se on rehellisesti, vähien voimiensa mukaan, koettanut kohota sivistyskansaksi. Ja nyt sanotaan sille äkkiä, että kaikki tuo on turhaa, että se ei merkitse mitään, että kansan voima ei riipu kouluista, vaan kasarmeista, että kansan oikeutta elämään ei mitata sen sivistysmäärän, vaan sen painettien luvun mukaan, ettei kysytä kansalta elämän taistelussa, montako peltoa se on perkannut tahi montako tiedemiestä, taiteilijaa, runoilijaa, yhteiskunnan ja julkisen elämän sankaria synnyttänyt, vaan montako sotalaivaa sillä on ja paljoko rahaa niitä kunnossa pitääkseen ja uusia hankkiakseen. Oikeastaan ei sitä kukaan ole sanonut meille, mutta me ymmärrämme sen kyllä sanomattakin. Maailman meno puhuu siksi selvää kieltä Suomen suuriruhtinaskunnan ympärillä. Ja mitä sen sisällä tapahtuu, on vain omiaan tuota ulkoapäin tulevaa vakaumusta vahvistamaan. Ei ole ihme, jos järkkyvät silloin juuriltaan täällä monet ihanteelliset maailmankatsomukset, jos tuntuu monesta vähemmän ihanteellisestakin, että elämä on turha eikä maailma luotu ihmisiä varten, vaan petoja, Calibaneja ja vedenpaisumuksen takaisia hirviöitä. -- Olli nousi, maksoi nopeasti ja puikahti pois huomaamatta. Vasta kadulle tullessaan tohti hän hengähtää. Oliko tuo mies puhunut hänelle? Ainakin sattuivat hänen sanansa Olliin. Hänenkin mielessään oli jotakin järkähtänyt. Hänenkin suoniinsa oli ajan myrkky tunkeutunut. Elämä oli käynyt liian rumaksi, ihmisyyden kuorma liian raskaaksi hänelle. Punainen tähti oli tullut likelle maata. Ihmiset olivat muuttuneet hulluiksi, julmiksi ja verenhimoisiksi. Eikö ollut hassua kävellä enää kahdella jalalla? Eikö ollut parempi heti langeta neljälle jalalle? Kuitenkin on minun pysyttävä pystyssä, ajatteli Olli. Kuitenkin on minun taisteltava urhokkaasti, vaikka mädätyksen siemen jo kasvaa keltaista kukkaa sydämessäni. 23. Olli oli myöhästynyt jonkun minuutin tavallisesta virka-ajastaan. Heti omaan osastoonsa tultuaan kuuli hän, että viraston päällikkö oli kysynyt häntä. Olli säpsähti. Joko nyt? ajatteli hän. Oliko päällikkö jo nyt saanut salaisen raportin santarmihallituksesta? Täällä toimittiin välistä huimaavan nopeasti. Tiedettiinkö jo eilisestä kokouksesta vai pidettiinkö häntä noin vaan ylimalkaan vahingollisena kansalaisena? Päällikkö oli venäläinen, taisi hiukan maan molempia kieliä, mutta mursi vahvasti puhuessaan. Hän otti Ollin hyvin ystävällisesti vastaan. -- Painakaa puuta, hän sanoi. Olkaa niin hyvä. Olli istui. Päällikkö tarjosi hänelle paperossin omasta kotelostaan. -- Teidän ei tee mielenne maaseudulle? kysyi hän äkkiarvaamatta. Siinäpä se, ajatteli Olli. On se lempo saanut vihiä jostakin. Tahtoo neuvoa minulle maa-elämän yksinäisyyttä. Se on niin paljon kuin jäniksenpassi. Mutta ääneen hän sanoi: -- Eipä erityisesti. -- Kentiespä kuitenkin? hymyili päällikkö päivänpaisteisesti. -- Minä viihdyn varsin hyvin Helsingissä, vastasi Olli. Paholainen, ajatteli hän itsekseen. On vielä kohtelias, hymyilee ja kiusoittelee. Leikkii kuin kissa hiirellä. Tahtoo kärventää hiljaisella tulella. Mutta et minusta niin hevillä suoriudu. Tule vain karkeammaksi! -- Teillä on lainopillinen tutkinto? kysyi päällikkö. -- On tutkinto. -- Ja te osaatte venäjää? -- On tainnut jo unohtua. -- Niin suomalaiset aina sanovat. Mutta te olette kuitenkin kerran osannut sitä? -- Kävinhän minä sitä varten Moskovassa. -- Moskovassa! Te olette ollut Moskovassa! Rakas ystävä, miksi ette ole ennen sanonut minulle sitä? Päällikkö näytti kerrassaan ihastuneelta. -- Ei ole sattunut puheeksi, vastasi Olli. Tässä täytyy pitää kieli keskellä suuta, ajatteli hän. Ne voivat olla usein hyvinkin viekkaita nuo herrat. Kukaties minkä ansan asettaa? Tässä voi jo nyt olla vipu viritetty. Päällikkö hieroi tyytyväisenä käsiään. -- Erinomaista, aivan erinomaista, sanoi hän. Te olette kuin luotu siihen. -- Mihin? Päällikkö tuli hänen eteensä ja löi häntä vastauksen asemasta tuttavallisesti olalle. -- Onko teidän siis aivan mahdoton sanoa jäähyvästit Helsingille? kysyi hän sitten. Olli oli noussut. Jotakin se viittilöi, ajatteli hän. Mutta mitä? Jos voisi mitään päättää hänen sydämellisestä äänenpainostaan, niin ei tässä sittenkään mahtane olla kysymys virkaerosta. -- Miksi minun pitäisi jättää jäähyvästit Helsingille? sanoi hän suoraan. Päällikön ääni kävi omituisen pehmeäksi ja salaperäiseksi. -- On paikka auki, ystäväni. Hyvä paikka, edullinen paikka. Virkaylennys! Aivan kuin teitä varten. -- Mikä paikka? -- Lääninsihteerin paikka eräässä maaseutukaupungissa. Päällikkö mainitsi kaupungin nimenkin. Olli hämmästyi. Se oli sama, jossa Mikko ja Ylä-Heikkilät asuivat. Hänen vanha koulukaupunkinsa! Mitä hän oli äsken tuolla kadulla kulkiessaan ajatellut? Autiot kadut, pieni valittu piiri... Toteutuivatko siis kaikki mielikuvat silmänräpäyksessä? Omituinen sattuma todellakin. Mutta ääneen hän sanoi: -- Minä jään mieluimmin Helsinkiin. Epäilemättä se olisi ollut virkaylennys. Epäilemättä se olisi ollut aika harppaus eteenpäin. Mutta samasta paikasta oli juuri äsken entinen vanhoille perustuslaeille kuuliainen lääninsihteeri erotettu. Kukaan kunniallinen lakimies koko maassa ei olisi taipuvainen hänen toimeensa nykyisissä oloissa astumaan. Päällikkö ei nähtävästi voinut taikka tahtonut käsittää häntä. -- Te olette hullu, sanoi hän. Lääninsihteeristä te voitte päästä kuvernööriksi, kuvernööristä senaattoriksi, senaattorista ministerivaltiosihteeriksi. Lyhyesti: minä luulen, että teillä on loistava diplomaattinen tulevaisuus edessänne. Päällikkö näytti sitä sanoessaan aivan totiselta. Olli tunsi kylmien väreiden käyvän pitkin selkäpiitään. Diplomaattinen tulevaisuus! Juuri samaahan hän oli äsken itsekseen aprikoinut. Oliko hän siis lasista? Katsoivatko kaikki ihmiset hänen lävitseen? Mielikuvilla oli siis joku todellisuus. Ihminen oli siis jossakin edesvastuussa myöskin mielikuvistaan. -- Kiitän nöyrimmästi, sanoi hän. Mutta minä olen aivan tyytyväinen nykyiseen asemaani. Se on tosin vaatimaton eikä suuripalkkainen... Päällikkö vihelsi. -- Minä ymmärrän, sanoi hän. Te pelkäätte muuttokustannuksia? Kaikki korvataan. Kaikki maksetaan. Kruunu maksaa. Teidän ei tarvitse muuta kuin istua junaan ja pakata kapsäkkinne. -- Ei se aivan niin käy, sanoi Olli. -- Kuinka ei? Vaimo ei suostu? Poika ylioppilas? Eikö? Käy kimnaasia? Olli ei voinut olla hymyilemättä. -- Ei ole vaimoa ollenkaan, sanoi hän. -- Harashoo! vapaa mies? valmis lähtemään? Voi mennä naimisiin vaikka ruhtinattaren kanssa? Eikö? Mikä piru teitä sitten täällä pidättää? -- Voivathan ne olla omat esteensä poikamiehelläkin, hymyili Olli. Nyt iski päällikkö silmää hänelle. -- Joku kaunis tyttö siis? Ahaa, minä ymmärrän. Tanssijatar? Varieteelaulajatar? Tumma? Vaalea? Tunnustakaa pois! Te voitte kertoa kaikki minulle niinkuin isällenne. -- Ei ole tyttöäkään. Päällikkö katsoi häneen surumielisesti. -- Ai, ai, sanoi hän. Olisitte muuten voinut ottaa mukaanne hänet. Hän ottaisi Liisan mukaansa? Ollin teki mieli purskahtaa täyteen nauruun tälle ajatukselle. -- Se sattui nyt niin pahasti, sanoi hän. -- Minä ymmärrän. Teillä on sydämensuru. Melankolia, ah, sille ei ole muuta lääkettä kuin aika. Teitä pelottaa maaseudun yksinäisyys? -- Mahdollista kyllä. -- Se ei ole mikään Pietari, jumala paratkoon, ei mikään Moskova. Kauanko te olitte Moskovassa? -- Kaksi vuotta. -- Kaksi vuotta! Sallikaa, että syleilen teitä. Päällikkö syleili häntä puustavillisesti. -- Mikä kaupunki! Mikä kaupunki! huudahti hän sitten. Moskova! Ah, Moskova! Hän sulki silmänsä sisällisen liikutuksen valtaamana. Nähtävästi oli hänelläkin mitä herttaisimmat muistot sieltä. -- Kaupunki, jota ehdotan teille, sanoi hän sitten, ei ole edes mikään Helsinki. Ei mitään iltahuveja, ei naamiaisia, ei teattereita, ei konsertteja. Ah!... Te käytte mielellänne konserteissa? -- Joskus. -- Minä olen nähnyt teidät siellä. Myöskin minä harrastan musiikkia. Harjoitankin sitä. Taide on oikeastaan aina ollut minun ensimmäinen ja suurin rakkauteni. -- Erittäin hauskaa kuulla. -- Niinkuin teidänkin epäilemättä? Minä laulan, minä soitan, lausun, kirjoitan runojakin. Tietysti vain kotitarpeiksi. Miksi ette koskaan käy minun perheessäni? Se oli kiusallinen kysymys, johon Ollin tässä yhteydessä oli sangen vaikea vastata rehellisesti. Mutta päällikkö ei odottanutkaan mitään vastausta, vaan jatkoi hehkuvalla slaavilaisella kaunopuheliaisuudellaan: -- Tekin olette taiteellinen mies. Minä näen sen teidän silmistänne. Teidän pitäisi välttämättömästi päästä Pietariin. Tahdotteko, että toimitan teille paikan ministerivaltiosihteerin virastossa? Minä pidän teistä. Te olette gentlemanni. Olli kumarsi. -- Suomalaiset valtiomiehet eivät yleensä ole gentlemanneja. Te olette ainoa sivistynyt mies, minkä minä olen tavannut virastossani. Muut ... tshinovnikoita! Te olette luotu suurempia oloja varten. Kuka tietää ... moni suomalainen on kohonnut korkeihin virkoihin Venäjällä. Täällä teidän henkiset lahjanne surkastuvat. Helsinki! Mikä on Helsinki? Ei oopperaa, ei balettia, ei hienostunutta seura-elämää! Teidän pitäisi päästä hovin läheisyyteen... Ah! Myöskin minä tukahdun täällä. -- Teidän Korkea-arvoisuutenne ei voi siirtyä takaisin Pietariin? kysyi Olli viattomasti. Päällikkö levitti kämmenensä. -- Mitä minä voin? Hänen Majesteettinsa korkea tahto on minun lakini. Minut on määrätty tänne. Soromnoo! Ihminen ei saa ajatella vain omaa mukavuuttaan. Kaikki keisarin ja isänmaan edestä. Hänkin on onnellinen, ajatteli Olli. Hän ei vaivaa päätään asioilla, jotka eivät kuulu häneen. Hän on kone. Hän on virkamies. Hän tekee vaan, mitä hänen käsketään. Sillä välin virvoittaa hän sieluaan kauniilla ja valikoidulla elämän nautinnolla. Eikö se oikeastaan ollut kerran minunkin ohjelmani? Mutta minä en ole yhtä ehyt luonne kuin hän, ajatteli Olli sitten. Hän on täydellinen. Virkamiehenä hän epäilemättä on valmis kirjoittamaan nimensä minkä korkeammasta paikasta tulleen käskyn alle tahansa. Ihmisenä hän ei tahdo pahaa itikallekaan. Siitäkin näkyy, mikä ero on ihmisen ja virkamiehen välillä. Ne ovat kaksi vastakkaista käsitettä. Tuo osaa yhdistää vastakohdat. Hän on vuoroin hyvä virkamies, vuoroin mallikelpoinen ihminen, ilman että ne kaksi koskaan joutuvat ristiriitaan keskenään. Hän on vain pyyhkäissyt pois kaiken aatteellisen puolen itsestään. Minä olen paljon huonompi ihminen enkä niin erinomainen virkamiehenäkään. Minun käy hullusti viimeisellä tuomiolla. Aivan varmaan istuu hän isä Abrahamin helmassa, silloin kun minä poloinen poika tulisessa järvessä peppuroitsen. Se johtuu siitä, että hän on dualisti. Koko kuolemantakainen elämä on järjestetty dualisteja varten. Hän riisuu vain virkamiehen yltään ja astuu iloisena ihmisenä taivaasen. Virkatakki on vain suojellut hänen ihmisyytensä puhtaana ja sekoittumattomana. Hän on ihanne. Minä vain epätäydellinen välimuoto ihmisen ja virkamiehen välillä. Tuon rinnalla tunnen minä itseni tuiki monistiseksi. Mutta se mahtaa johtua siitä, että minä en ole vielä aivan yhtä täydellisesti voinut pyyhkäistä pois aatteellista puolta itsestäni. Tuo on sen tehnyt kokonaan. Tuo ei ajattele, hän vain tuntee, uskoo ja kuvittelee. Ja juuri sellaisia vartenhan taivaan valtakunta minun tietääkseni on valmistettu. -- Suomen virkamiehet, jatkoi päällikkö, typerät virkamiehet! Eivät ymmärrä omaa etuaan. Venäjä on virkamiesten paratiisi, jos Suomi onkin heidän luvattu maansa, kuten olen kuullut sanottavan. Tulla venäläiseksi, tulla paratiisiin. Miksi erota? Miksi niskoitella? Kansa ei niskoittele. Vain intelligenssi. Miksi intelligenssi? Tuhma intelligenssi! Lukenut vallankumouksen historiaa? Harmaantunut? Vapaus? Veljeys, tasa-arvoisuus? Venäjällä ovat kaikki veljiä. Venäjällä ovat kaikki tasa-arvoisia tsaarin ja jumalan edessä. -- Ja vapaita? uskalsi Olli kysyä. Päällikkö katsoi häneen lempeästi ja isällisesti. Sitten kohautti hän olkapäitään. -- Vapaus! sanoi hän. Se on utopia. Se kuuluu runoilijoille. Byronille, Pushkinille, Lermontoville. Miksei, myöskin Runebergille. Runeberg suuri runoilija. Suomen kansa viettää hänen muistoaan. Hyvä, saa viettää. Lermontov on minun lempirunoilijani. Mikä nero, ah! Nerot yksin ovat vapaita. Mutta nekin vain mielikuvituksessaan. Mitä minä kirjoitin viime yönä? ajatteli Olli. Tuo mies sanoo sen nyt minulle päivän valkeudessa. -- Maan päällä, jatkoi päällikkö, on kaikki pientä, sidottua ja kahlehdittua. Vain ihmisen mielikuvitus on vapaa. Siellä saa jokainen tehdä mitä tahansa. Ei kukaan käske, ei kukaan tottele siellä. Kaikki ovat herroja, kaikki pajareita. Mutta maan päällä? Ei ole vapautta maan päällä. Vain kahleita, vain orjia. Suomen intelligenssin tulisi ymmärtää se. Intelligenssille on itsevaltius paras. Sosialidemokraatit eivät mitään intelligenssiä. He eivät tarvitse sitä. Kuulkaa, onko teillä mielikuvitusta? -- Ei niin hituistakaan. Päällikkö katsoi häneen suurin silmin. -- Se on mahdotonta, sanoi hän sitten. Te laskette leikkiä. Sivistynyt mies ei voi olla ilman mielikuvitusta. Minulla on ääretön mielikuvitus. -- Todellakin? -- Minä voin kuvitella itseni miksi tahansa. Välistä kuvittelen minä itseni Turkin keisariksi, välistä mushikaksi, kynänvarreksi tahi peltopyyksi. Jos minä suljen silmäni, näin, voin minä olla vaikka sukkanauha. Eikö se ole merkillistä? -- Epäilemättä. -- Nero ei mielikuvituksessaan tunne mitään mahdottomuuksia. Minä en ole mikään nero. Siksi minä esim. en voi kuvitella itseäni nälkäkurjeksi. Se on koomillista, mutta minä en voi sitä. Se sotii vasten minun synnynnäistä luontoani. Tuolla miehellä on synnyntähumala, ajatteli Olli. Mutta ääneen hän sanoi: -- Jos minä koettaisin sitä, tuntisin minä itseni varmaan prima-ballerinaksi. Eikä hän kuitenkaan voinut olla tuota miekkoista kadehtimatta. Mikä onnen myyrä! Hänellä on ääretön mielikuvitus. Nyt sulkee hän silmänsä ja kuvittelee itsensä kukaties herttakuninkaaksi. Ja sillä aikaa seison minä poloinen tässä hänen edessään tuhmana kuin pata-ässä, ilman yhtään kaunista mielikuvaa aivoissani. Hän on nero. Hän on suuri taiteilija. Päällikkö oli todellakin sulkenut silmänsä ja huokasi pateettisesti: -- Mielikuvitus! Ah, mielikuvitus!... Mitä olisi ihminen ilman mielikuvitusta! Seuraavassa hetkessä hän jälleen oli mallikelpoinen virkamies. -- Siis päätetty? sanoi hän äkisti ja ojensi kätensä jäähyväisiksi. -- Mikä? -- Teistä tulee lääninsihteeri. -- Ei suinkaan. -- Kaikki on valmista. On ollut kysymys teistä jo Hänen Ylhäisyytensä kanssa. Hänen Ylhäisyydellään on mitä parhaat tiedot teistä. Sepä pentelettä, ajatteli Olli. -- Te kuulutte vastustuspuolueesen, hyvä. Te ette matkusta maaseudulla, parempi. Pysytte Helsingissä, ette agiteeraa, istutte ravintoloissa, syötte, juotte, seurustelette, käytte konserteissa, paras. Me tarvitsemme juuri teidän kaltaisianne itsenäisiä ja sivistyneitä virkamiehiä, jotka nauttivat elämästä, tekevät työnsä säännöllisesti ja antavat maailman mennä menojaan. Roistoja ja onnenonkijoita meillä on tarpeeksi. Sallikaa, että onnittelen teitä, herra Lääninsihteeri. -- Mahdotonta. Minä en voi. -- Te voitte kyllä. Teidän täytyy. Suuri tulevaisuus kutsuu teitä. Oma isänmaanne odottaa teitä. Huomatkaa: Suomella on paljon virkamiehiä. Mutta Suomella ei ole paljon valtiomiehiä. Tuo mies on itse piru, ajatteli Olli. Hän sanoo kaikki julki, mitä minä olen salassa ajatellut. -- Te olette liian kohtelias, lausui hän kumartaen. Päällikkö hyvästeli molemmin käsin häntä. -- Te olette syntynyt valtiomieheksi, sanoi hän. Teistä tulee toinen Yrjö-Koskinen. Saattepa nähdä. Hän suuri valtiomies. Te lääninsihteeri. Vuoden päästä senaattori. Te pudistatte päätänne? Älkää vielä päättäkö! Pyytäkää miettimis-aikaa. Te saatte. Ajatelkaa asia valmiiksi huomiseen. Olli palasi aivan huumautuneena päällikön huoneesta. Hän ei ollut koskaan elämässään kokenut niin suurta ystävällisyyttä. 24. Virkatuntinsa suoritettuaan laskeutui Olli Pohjois-Esplanaadille. Hänen mielensä oli synkkä, hänen aivonsa monen vastakkaisen ajatuksen raatelemat. Silloin löi joku häntä olalle takaapäin. Se oli Yrjö. Se oli todellakin Yrjö, Suurpään kartanon isäntä, hänen vanha luokkakumppaninsa ja onnellisempi kilpailijansa Lindan suosiosta. Olli oli kyllä tavannut hänet ennen nuorena luutnanttina, mutta tahtoi nyt tuskin tuntea häntä. Tuoko oli jälellä kerran niin komeasta voimistelijasta? Yrjö oli vanhentunut, käynyt laihaksi kuin luuranko, varsi kumartunut. Mutta hänen silmänsä olivat suurentuneet ja ikäänkuin kahdeksi kaukonäköiseksi linssiksi lasittuneet, kasvoista oli kulunut pois kaikki häiritsevä ja epäoleellinen, niiden ilme muuttunut henkevämmäksi ja älykkäämmäksi. Hän puhui hiljaisella äänellä ja pyysi saada jutella hetken Ollin kanssa. Noin voi vaan suru kalvaa ihmisen, ajatteli Olli. Taikka onko hän ehkä ollut sairas? Mahdollisesti hän ei myöskään ole onnellinen Lindan kanssa. -- Minua vastaan on tehty ilmianto, kertoi Yrjö. Eräs minun omista torppareistani. Hän sai kuitenkin sitten omantunnon vaivoja ja tuli tunnustamaan minulle asian. Vaimoni kehoituksesta matkustin minä silloin päätäpahkaa tänne tiedustellakseni kenraalikuvernöörin kansliasta, olisiko sinne ehkä saapunut joku sellainen paperi. Minulla on ilmiantajan omakätinen peruutus taskussani. -- Oletko ottanut osaa politiikkaan? kysyi Olli. -- Alussa vähän. Nyt elän minä kokonaan kamariini sulkeutuneena. Tuskin olen vuosikausiin enää käynyt edes kuntakokouksissa. Hän ei ole onnellinen, ajatteli Olli. -- Mitä sinä teet siellä maatilallasi? kysyi hän sitten. -- Minä luen. Kuten muistat, olivat minun tietoni jo koulussa hyvin hatarat; nyt on minulla ollut niissä paljon parsittavaa. Olen etsinyt esiin vanhat koulukirjani ja kerrannut ne perinpohjaisesti. Sitten olen ostanut uusia. Kartanossa oli jo ennaltaan hyvä kirjasto. Minun aikanani se ei suinkaan ole huonontunut. -- Lukeminen huvittaa sinua? -- Kyllä. Sinä et usko, kuinka vähän ihminen tietää itsestään ja muusta maailmasta. Minä en tarkoita nyt sinua, joka olet lukenut aina. Mutta sellainen kuin minä esimerkiksi: uusi elämä on auennut minulle. Suuri muutos on hänessä epäilemättä tapahtunut, ajatteli Olli. Mutta onkohan hänessä murtunut jotakin? Mies, jolla on kartano ja perhe, ei tavallisesti ole noin tiedonhaluinen. -- Sinä luet päivät päästään? kysyi hän. -- Niin. Ja sitten minä ajattelen. Kävelen edes takaisin kamarissani ja pysähdyn välistä ikkunan ääreen. Usein kävelen minä koko yön ja heittäydyn vasta aamupuhteella maata sohvalleni. -- Sinä et saa unta? -- En tiedä. Minä olen nukkunut ennen niin paljon, että voin nyt hiukan valvoakin. Vaimoni, joka asuu toisessa kerroksessa, pelkää vaan, että teen joskus tulipalon. Sillä minä unohdan säännöllisesti lamput ja kynttilät palamaan. Hänen vaimonsa asuu toisessa rakennuksessa, ajatteli Olli. Hän on siis onneton avioliitossaan. Mutta ääneen hän sanoi: -- Sinä asut vanhassa rakennuksessa? -- Niin. Koko alikerta on minun hallussani. Joskus yöllä valaisen minä kaikki huoneet, sytytän kynttiläkruunut katoissa ja polttelen tulta uuneissa. Sinä et usko, kuinka monta riemua yksinäisyys tarjoaa minulle. -- Ja sinua vastaan on tehty ilmianto? -- Niin. Eikö se ole hullunkurista? Minua, joka en enää lue edes sanomalehtiäkään. Mutta torpparini eivät pidä minusta. He näkevät tulien tuikkivan läpi yön vanhasta rakennuksesta ja luulevat minun tekevän väärää rahaa tahi laittavan pommeja kuka ties. Enostani, jolta perin kartanon, he sen sijaan pitivät paljon. Hän oli iloinen ja elämänhaluinen mies, näki mielellään vieraita luonaan ja kestitsi joskus alustalaisiaankin. Verot ovat minun aikanani heillä kauttaaltaan pienemmät, mutta se ei nähtävästi ole auttanut asiaa. Nuori isäntä on ylpeä, sanovat he. Eikä meillä käy ketään vieraitakaan. Olli sai vähitellen täydellisen mielikuvan hänen elämästään. Samalla ilmestyi hänen sielun-silmiensä eteen tarkkapiirteisenä tuo yksinäinen kartano kuusien keskellä, alempana järvenlahti ja kaunis lehtiranta. Enemmän kuin koskaan tuntui hänestä, että siellä oli hänen oikea kotinsa, juuri samassa vanhassa rakennuksessa, jossa Yrjö asui, juuri samoissa autioissa huoneissa, joissa Yrjö öisin tulta poltti, saman kirjaston läheisyydessä, jota tämä nyt näytti ruvenneen niin uutterasti viljelemään. Mutta Linda, hänen ensi lempensä esine? Kuinka hän mahtoi voida? Asuiko hänkin yksin vai oliko hänellä ehkä laaja lapsiliuta seuranaan? -- Vaimosi voi hyvin? kysyi Olli. -- Kyllä. Hän hoitaa kartanoa mallikelpoisesti. Akkavalta siis, ajatteli Olli. Nuori, verevä lääninkarjakko, joka on ottanut ohjat omaan käteensä vanhalta ja heikontuneelta herrassuvulta. Miehelle ei ole jäänyt muuta kuin lukeminen ja ajatteleminen. Nähtävästi hän on lukenut ja ajatellut paljon. Hänen henkiset lahjansa ovat huomattavasti kehittyneet. He olivat jutellessaan jättäneet Pohjois-Esplanaadin ja kävelivät nyt pitkin Kaivopuistoon vievää rantatietä. Huolimatta koulutoveruudestaan he olivat ennen olleet sangen vieraita toisilleen. Nyt saattoivat he puhua samalta tasolta. Nyt tunsivat he keskinäisen ymmärryksen kutoutuvan välilleen. He puhuivat politiikasta. Sitten ajan hengestä ja koko nykyisestä kultuurikaudesta. Yrjö tuntui kehittyneen täydelliseksi individualistiksi. -- Pelastakoon itsensä, kuka voi, hän sanoi. Pääasia on, ettei itse millään tavalla myötävaikuta ajan raakuuteen. -- Eikä laittomuuteen? kysyi Olli. -- Se seuraa edellisestä. Olli ihmetteli, kuinka selkeästi Yrjö yksinäisyydestään huolimatta oli Suomen kansan nykyisen psykologian ymmärtänyt. Hän ei puhuessaan suinkaan säästänyt herrasluokkaa. Mutta hän ei uskonut myöskään paljoa hyvää mahdollisesta kansanvallasta eikä Venäjän vallankumouksen ihanteista. -- Sinä olet tolstoisti? kysyi Olli. -- Minä olen yksinäinen mies, jonka ainoa toivo on tehdä itseään vähän täydellisemmäksi. Se oli hänen mielestään ainoa keino ihmiskunnan edistykseen. Täytyi suunnata toimintansa sisäänpäin eikä ulospäin, niin kansojen kuin yksilöiden. Ennen kaikkea Suomen kansan, jota oli vain kolme miljoonaa. Laumana se ei muiden suurempien laumojen rinnalla merkinnyt mitään, mutta kolme miljoonaa sivistynyttä ja kehittynyttä yksilöä oli mahti, jonka suhteen mikä suurvalta tahansa oli aseeton. Mutta sitä varten oli turha ruveta kansaa valistamaan. Kunkin tuli valistaa vain itseään. Kultuuri oli aurinko, joka kyllä säteilisi ympärilleen, missä se kerran oli ottanut asuntonsa ihmissydämeen. -- Mistä sinulla on nämä mietteet? kysyi Olli. -- Minä olen niitä itsekseni ajatellut. Olli huomasi pian, että yksilöllisyyden oppi oli Yrjössä muodostunut täydelliseksi uskonnoksi. Hän puhui siitä hartaudella niinkuin uskovaiset omista jumalallisista asioistaan. Keskellä ajan pimeyttä hän näytti säilyttäneen uskon ihmiseen, niin puhtaan, hurskaan ja ihanteellisen, että se todellakin kilpaa talvisen auringon kanssa heitti säteitä Kaivopuiston kimmeltäville lumipeitteille. Olli tunsi itsensä tuiki köyhäksi hänen rinnallaan. Hän käänsi puheen mieluummin taas politiikkaan. -- Mutta jos he nyt tulevat ja pitävät luonasi kotitarkastuksen? kysyi Olli. Mitä sinä silloin teet? -- En tiedä. Mahdollisesti minä ammun itseni, mahdollisesti jonkun muun. Kaikissa tapauksissa minä olen ladannut enoni vanhat ratsupistoolit. Tuo nyt on kerskailua, ajatteli Olli. Ei ihminen niin vain itseään ammu. Ei sivistynyt ihminen hevillä miesmurhaa tee. Hänessä elää vielä sentään vanha mahtipontinen koulupoika. Sitä suuremmalla mielihyvällä hän kuunteli Yrjön esitystä ilmiantojen sielutieteellisestä alkuhistoriasta. -- Suomen kansa, selitti Yrjö, oli Ruotsin vallan aikana vain näennäisesti vapaa. Se nautti tosin lakien turvaa ja lähetti edustajia Ruotsin valtiopäiville. Mutta sen kieli oli kytketty, sen henki kahlehdittu, sen koulut ja yliopisto epäkansallisia, samoin sen ylemmät ja alemmat virkakunnat. Itse tämän onnettoman kansan omat lapset, ne harvat nimittäin, joilla oli varoja ja tilaisuutta opin tielle, unohtivat usein suomalaisen alkuperänsä ja muuttuivat niin mieleltään kuin kieleltäänkin muukalaisiksi isiensä maassa. Ruotsi edusti korkeampaa kultuuria. Siellä oli kaikki: sivistys, varallisuus, sotamaine, virat, arvot, hovi ja hienostuneet elämäntavat. Täällä ei ollut mitään: karu kannikka vaan ja nimetön kuolema korpien pimennossa. Ruotsi oli maan sivistyneen säädyn puhekieli. Ruotsiksi runoiltiin, ruotsiksi rakastettiin, ruotsiksi käytiin kauppaa ja kirjoitettiin tuomio-istuinten pöytäkirjat. Vain jumalan sanaa saarnattiin suomeksi. Vain korpien povessa saattoi suomalainen kansallishenki elää omaa itsenäistä elämäänsä, jonka kukka oli Kalevala. Suru oli tehnyt siitä suuren runoilijan. Mutta muuten asui kansassa syvä epäluulo ja katkeruus ruotsalaisia herrojaan kohtaan. Virkamiesten käytös täällä etäisissä rajamaissa ei aina ollut mallikelpoinen eikä Ruotsin esivalta aina pitänyt tarpeellista huolta suomalaisista alammaisistaan. Sitäpaitsi panivat Ruotsin suuret sodat usein maan tuhkaksi ja raunioiksi, ryöstivät Suomen sorjimman miehuuden ja uhrasivat sen etäisille tappotantereille, ilman että kansa siitä sai edes mainehikasta kansallista historiaa korvaukseksi. Ei auttanut enää, että Suomi oli sisällisesti itsenäisenä suuriruhtinaskuntana Venäjään yhdistetty. Ei sekään, että kautta koko maan sivistyneen säädyn kävi kansallinen herätys ja että laajat piirit sen jaloimmista aineksista tunsivat äkkiä kuuluvansa juuriltaan tähän samaan suo-maahan, jota he ennen olivat niin suuresti hävenneet tahi halveksuneet. Ei sekään, että ruvettiin äkkiä suomenkieltä harrastamaan, sen sukulaiskieliä tutkimaan, kaivamaan esille suomalais-ugrilaisten heimojen muinaismuistoja sekä niiden lauluja, loitsuja, sananlaskuja ja arvoituksia keräämään. Ei sekään, että alettiin tätä ennen niin kylmästi kohdeltua suomalaista kansanainesta ihailla ylenpalttisesti, kehua sen kuntoa ja hyviä tapoja, sen nöyrää vaatimattomuutta ja liikuttavaa lainkuuliaisuutta, sen urhoollisuutta sodassa ja ahkeruutta rauhan askareissa, sen harrasta jumalanpelkoa ja järkähtämätöntä uskoa sallimukseen pahimman päivän päälle rynnätessä. Eikä sekään, että huomattiin äkkiä olevan kunnia kuulua tähän kansaan, jolla oli niin sitkeä selkäranka ja niin klassillisesti puhdasviivainen maailmankatsomus. Turhaan havaittiin samalla, että Suomi oli kaunis maa, Europan ihanimpia. Turhaan tunnustettiin itkusilmin ja käsi sydämellä, että se tuhansine järvineen, metsäisine vaaroineen ja kukkuloineen, synkkine korpineen, syöksyvine virtoineen ja koskineen, niittyineen, peltoineen, lempeine lehtirantoineen, valkeine kesä-öineen, hohtavine hankineen, revontulineen ja talvistaivaineen hyvin ansaitsi kaikkien lastensa jakamattoman rakkauden ja uskollisuuden. Mikään ei auttanut enää. Suomen kansan syvissä riveissä pysyi edelleen vanha katkeruus kaikkia sivistyneitä kohtaan, joita se vuosisatojen vieriessä oli oppinut vain vieraskielisenä vallasluokkana tuntemaan. Liian myöhään ruvettiin ruotsiksi kirjoittamaan kauniita runoja isänmaasta ja suomeksi julkaisemaan sanomalehtiä ja kirjallisuutta. Liian myöhään kiirehdittiin perustamaan suomenkielisiä kouluja, kasvattamaan suomalaisia virkamiehiä, vaatimaan kansankielen kunnioitusta ja kaiuttamaan sitä tieteessä, taiteessa, kodeissa, seura-elämässä, näyttämöltä ja laululavalta. Liian myöhään syntyi suomenkielinen sivistynyt sääty, joka otti kansan asian omakseen ja vei sitä voitosta voittoon kiivaassa taistelussa aikaansa ymmärtämättömän, harvalukuisen, mutta varakkaan ja yhteiskunnallisesti merkitsevän ruotsalaisen virka- ja kauppaylimystön kanssa. Liian myöhään tämä sama epäkansallinen yläluokka osoitti tajuavansa ajan merkit paremmin kuin moni kansallismielinen, kun byrokraattisen Venäjän hallitus päätti hävittää Suomen sisällisen itsenäisyyden. Liian myöhään se, uskollisena germanisen kultuurinsa kauneimmille traditsioneille, nousi ylös yhtenä miehenä puolustamaan lakien pyhyyttä ja kansalaisen vapautta, tuomarien loukkaamattomuutta ja koko sitä länsimaista oikeusjärjestystä, joka ammoisesta keskiajasta saakka oli ollut Suomen yhteiskunnan kulmakivi. Vuosisatojen vääryydet olivat olleet liian suuret. Suomen kansan syvät rivit eivät kauttaaltaan enää luottaneet heihin. Turhaan yhtyivät heihin kaikki ne kansallismieliset, jotka tajusivat, ettei mikään kansanvaltainen, ei mikään vapaamielinen, eipä edes suomalaiskansallinen edistystyö ollut maassa mahdollinen, ilman perustuslaillista yhteiskuntajärjestystä. Turhaan koetettiin tältä taholta kansalle todistaa, ettei nyt ollut kysymys ruotsinmielisistä eikä suomenmielisistä, vaan Venäjän keisarikunnan suhteesta Suomen suuriruhtinaskuntaan, että oli pidettävä kiinni lain puustavista, jos mieli säilyä sen hengenkään, että oli valmistauduttava kukaties vuosisataiseen vastarintaan ja että tuon vastarinnan tuli olla passiivinen, jo siitä yksinkertaisesta syystä, että se ei voinut olla aktiivinen ja että se oli ainoa mahti, minkä me täällä voimme Venäjän miljoonalukuista painettimetsää vasten asettaa. Epäluulo pysyi ja suuri, liian suuri osa Suomen kansaa seurasi vanhoja, kansallismielisiä johtajiaan, jotka olivat liian vanhoja syntyäkseen uudestaan ja liian rajoitettuja valtiolliselta kyvyltään kääntääkseen muuttuneiden olosuhteiden mukaan äkkiä rintamansa pois ruotsinmielisistä ja yhdessä ruotsinmielisten kanssa päin uutta vihollista. Kansa meni kahtia eikä ole sen jälkeen saavuttanut eheyttään. Ja tuolta Suomen sydämestä, sen omista syvistä riveistä, alkoi pursua esiin aineksia, jotka hämmästyttivät häijyydellään, raakuudellaan, julkeudellaan ja pohjattomalla siveellisellä turmeluksellaan. Repesi aukkoja siihen ohueen, pettävään sammalkerrokseen, jonka vieras kultuuri oli hädin tuskin saanut kudotuksi yli kansanluonteen pahimpien lätäköiden, ja sen alta ammotti liejuisia, selkäpiitä karmivia kurimoita, joista vuosituhansien routa huokui hallaista ja myrkyllistä henkeään. Alkuperäinen raakuus kohotti päätään. Villit vaistot heräsivät unestaan, johon pintapuolisen puolisivistyksen seireenilaulut olivat sen hetkeksi tuudittaneet. Kaikki eläimelliset intohimot, väkisin vangitut sydämen syvimpiin komeroihin, lähtivät liikkeelle, lähtivät viekkaina, karsaina, pahansuopina ja salakavalina, etsien saalistaan hämärtyvässä yössä, keltaiset silmät julmuudesta kiiluvina, sieramet väreilevinä nälästä ja hävityksen kauhistavasta hekkumasta. Paljastuivat silloin suomalaisen kansanluonteen pahimmat puolet: sen kateus, sen epäluuloisuus, sen eripuraisuus ja viha naapurien välillä, sen korpien yksinäisyydessä kytevä kostonhimo ja sen rajaton, silmitön, äkkiarvaamatta esiin purskahtava raivopuuskaisuus. Samoin sen ääretön kevytmielisyys, sen huolettomuus huomisesta päivästään, sen suurisanaisuus ja vähätekoisuus, sen velttous, sen tarmottomuus käydä käsiksi kohtalonsa pyöriin, sen yhteistunnon puute, sen valtiollinen ja yhteiskunnallinen kypsymättömyys, sen kerskailu uhkaavan vaaran suussa ja sen toimeton, vapiseva pelko, kun vaarasta näytti totta tulevan. Konnia ja roistoja ilmestyi niin runsaasti, ettei rehellisten ihmisten mielipide enää parhaalla tahdollaankaan riittänyt tuomitsemaan niitä kaikkia kyllin ankarasti. Salaisia ilmiantoja tulvaili niin tukuttain lääninhallituksiin, että itse venäläiset kuvernööritkin olivat siitä ihmeissään. -- Täytyy nyt sokeimmankin isänmaan-ystävän, puhui Yrjö, huomata kauhistuksella, ettei kansa, tuo oma, rakastettu kansa, olekaan niin kaunis kuin sitä on kansallisen innostuksen ylläpitämiseksi ja epäkansallisen yläluokan vastapainoksi vuosikymmeniä toitotettu, vaan että sen hengessä päinvastoin piilee laajoja, viljelemättömiä aloja, louhikoita, joissa kyykäärmeet kähisevät, ja upottavia rämeitä, joiden pohjaan päivä ei ole paistanut milloinkaan. Ja ne uhkaavat levetä ja peittää koko maan tuhoa-tuottavaan syleilyynsä. He olivat saapuneet Kaivopuiston rantaan. Aava meri aukeni heidän edessään. Viaporin linnoitukset mustine tykkineen ja valkeine lumivaippoineen nousivat merestä niinkuin uhkaavat todistajat alkuperäisistä luonnonvoimista, joita eivät ihmisjärjet hallinneet. Päivä oli mennyt pilveen, meri vyöryi raskaana ja rautaisena. Ja tuolta kaukaa, kahden linnoitetun saaren takaa, näkyi lähestyvän sankka sumuseinä tulevan kostean tuulen mukana ja kulkevan suoraan kohti kaupunkia. Olli tunsi kaidepuuta vasten nojatessaan jo nyt sen jäisen henkäyksen kasvoillaan. Hän puhuu minusta, ajatteli hän. Minussakin on revennyt aukkoja ohueen sammalkerrokseen. Minunkin mielessäni ammottaa kurimoita, joiden pohjaan päivä ei ole paistanut milloinkaan. Sielläkin ovat villit vaistot lähteneet liikkeelle. Sielläkin kiiluvat keltaiset silmät ja käyvät väreet hävityksen hekkumasta. Hän vavahti. Hän oli muistanut tuon naisen muotokuvan, joka oli luvannut tulla häntä katsomaan iltapäivällä. Eivätkö silläkin olleet keltaiset silmät? Oliko tuo nainenkin ehkä vain ajan hengen herättämä mielikuva hänen omasta rinnastaan? Vilu karsi hänen ruumistaan. -- Lähdemmekö? sanoi hän sitten. He palasivat kaupunkiin synkkinä ja äänettöminä. 25. Olli söi päivällisensä hyvällä ruokahalulla. Sitten heittäytyi hän salin-sohvalleen ja nukahti heti. Valvottu yö yhdessä äskeisen kävelymatkan kanssa oli hänet perinpohjin uuvuttanut. Hän näki unta Suurpään kartanosta. Hän oli olevinaan siellä tuon naisen kera, jolla oli keltaiset silmät ja rikollinen päänmuoto. Hän oli näyttelevinään kaikkia sen merkillisyyksiä kumppanilleen ja haastelevinansa näin valkeassa kesä-yössä, käsi kättä vasten, kummun himmeän kuusen alla: * * * * * "Tämä on minun kotini, täällä minun syntymäsijani. Lintu vieraiden viitojen, nyt tunnet minut. Tätä hetkeä olen aina toivonut, aina pelännyt. Voisinko sinua koskaan tuoda tänne? Miltä kaikki täällä näyttäisi sinusta? Ja miltä näyttäisit sinä itse minun syvimpien syntymävaistojeni valaistuksessa? Ja miltä minä? Vuodet pitkät olen tuuminut tätä matkaa ja aina sen ajatuksen jälleen karkoittanut mielestäni. Talvet pitkät olen vuoteellani piehtaroinut ja koettanut oikean kotini kuvaa pikku palasista jälleen mielessäni sommitella. Nyt ei minun ole enää tarvis tehdä sitä. Se on tässä nyt kaikki, minun ympärilläni, sinun edessäsi. Kaikki kuin avattu kirja. Sinun ei tarvitse muuta kuin selailla sen lehtiä ja lukea sitä. Se kirja olen minä. Se minä, jota itse olen pelännyt ja peittänyt, pois ajanut, taas maanitellen takaisin toivotellut. Se minä, joka on syvempi kuin kaikki muut minuuteni ja jonka päällä ne muut vain kuplina keinuilevat. Lue! Se on tässä sinun edessäsi. Tuo järvi on minua ja nämä kuuset minua, minua ovat koivujen varjot vedessä ja vastarannan metsän takaa kuuluva kumea ja epämääräinen koskenkohina. Mutta täytyy olla hyvät korvat sitä kuullakseen. Minua on tuo laituri ja tuo uimahuone, tuo sauna ja ruokoranta niemen päässä. Myöskin kaikki nämä rakennukset ovat minua. Enin kuitenkin minua on tämä valkea kesäinen yö vanhassa Suurpäässä, kuten tätä kartanoa taidetaan minun mukaani nimittää. Metsä nukkuu, lahti nukkuu. Kaikki ihmiset talossa nukkuvat. Ei ketään muita valveilla kuin minä. Sinäkin varmaan nukut. Kuuletko tuon surisevan sääsken, joka juuri istahtaa kädelleni? Meidän lempemme lintu se on. Kohta se imee vereni minusta. Ei ole yö, ei ole päivä. On ijankaikkinen valoisuus, ilman alkua, ilman loppua. Silloin tällöin vain uninen yörastas äännähtää. Joskus kilahtaa hevosenkello lahden tuolla puolen. Mutta koski metsän takana humisee lakkaamatta. Täytyy vain olla hyvät korvat sitä kuullakseen. Se ei ole mikään tavallinen koski nimittäin. Se on jumalan koski, pyhyyden ääni luonnossa ja ihmissydämissä. Se soi välistä kovemmin, välistä hiljaisemmin. Joskus tuntuu se kokonaan tauonneen. Mutta se soi aina. Täytyy vain olla kyllin tyyntä ja valkeata sitä kuullakseen. Eikä tuo koirakaan, joka tuolla järven takana jossakin kaukaisuudessa haukahtelee, ole mikään tavallinen tiisti. Se on loihdittu koira, sadun ja tarinan tuttu. Se haukkuu sinnepäin, missä kuolema kulkee, ja aavistaa salaiset kammot, jotka kyliä ja kartanoita lähestyvät. Se on Lapin koira, pyhä pystykorva, pohjolan valkeassa hämärässä. Täällä on ilma täynnä taikaa ja ennusmerkkejä. Kuinka en siis itse myös olisi loihdittu, kuinka en sinuakin taiotuksi toivottaisi? Eihän tämä ole ollut minulle mikään tavallinen matka. Pikemmin on se pyhiinvaellus taivaan ratoja myöten, toivioretki onnen kultaiselle kukkulalle. Vai helähtääkö hiekka allasi missään niinkuin täällä? Vai lepattavatko haavan lehdet --? Eivät missään niinkuin täällä. Sillä täällä ne lepattavat aina. Väärin ne sanovat, jotka väittävät niiden omaa kevyttä mieltään leikamoivan. Elleivät ne näet aina leikkisi, itkisivät ne itsensä keltaisiksi ja kuolisivat siinä silmänräpäyksessä. Niiden täytyy aina karkeloida, jos niiden mieli kestää kaikkea sitä kauneutta ja surumielisyyttä, joka niiden ympärillä vavahtelee helmassa valkean yön. Ne ovat kaikki minun mielialojani --." * * * * * Hän herää siitä, että ovikello helähtää. Hän herää vielä enemmän siitä, että hänen vanha palvelijattarensa tulee sisälle ja sanoo jotakin. Enimmän kuitenkin herää hän erottaessaan iltahämäräisen huoneen ovipielestä mustapukuisen naisen, jonka silmät sattuvat kuin kaksi keltaista pilkkua hänen aivoihinsa. Hän nousee ylös. Hän on nyt jo aivan valveillaan. -- Minä tulin, sanoo nainen hiljaisesti. -- Tervetulemaan, sanoo Olli ja käy vastaan hänelle. Missä teidän miehenne on? -- Minun mieheni on kuollut. Olli hämmästyy sanattomaksi. Eihän ihminen niin voi kuolla. Vasta eilenhän he olivat yhdessä keskustelleet. Juuri tänään hän oli tahtonut tavata häntä. Kuollut! Sehän oli mahdotonta. Eihän voi kuolla ainoa ihminen, joka kenties olisi hänet täydellisesti ymmärtänyt. Mutta hänen äänensä sanoo: -- Milloin ja miten kuoli teidän miehenne? -- Hän kuoli viime yönä aivohalvaukseen. Olli katsoo ja katsoo tuohon naiseen. Hänen kylmä ja kiiltävä katseensa tunkeutuu kuin jäätikari naisen silmäterään. Mutta nainen ei sulje silmiään eikä käännä kasvojaan pois hänestä. Päinvastoin näyttävät hänen silmäteränsä suurentuvan ja ikäänkuin imevän itseensä sitä harmaata hallanhenkeä, joka uhoaa häntä vastaan Ollin koko olennosta. Ja Ollista tuntuu samalla kuin keltaiset tulenlieskat tuon naisen silmistä ojentuisivat häntä kohden ja kiertäisivät hänen päänsä kuumaan kultarenkaasen. Epäilemättä on tuossa naisessa jotakin rikollista, ajattelee Olli. Ikävä kyllä, vastaa hän täydellisesti sitä nais-ihannetta, joka sydämessäni minä olen syntynyt maailmaan. Onneksi hän ei ole olemassa. Onneksi on hän vain minun mielikuvani. Mutta miksi seisoo hän tällä hetkellä edessäni ja tuijottaa minuun? Tahtooko hän vaatia tilille minua? Olenko minä edesvastuussa hänen teoistaan? Mutta hän kuulee äänensä sanovan: -- Se ei ole totta. Sinä murhasit hänet. Naisen silmät täyttyvät äkkiä kyynelillä. -- Nyt te jälleen poljitte rikki minun laahukseni, sanoo hän. Sitten painaa hän päänsä alas ja puhkeaa hillittömästi itkemään. Hän haastaa halki kyynelien. Olli seisoo avuttomana hänen edessään. Hän kuulee tarinan miehestä, jolle elämä oli käynyt liian raskaaksi, ja naisesta, joka kaikella elinvoimallaan turhaan koetti tukea häntä. Hän hämmästyy sen suhteen hienoutta, joka oli vallinnut noiden kahden yksinäisen sielun välillä, ja hän tuntee musertuvansa niiden kauniiden mielikuvien painosta, jotka tuon naisen nyyhkytysten seasta virtaavat hänen aivoihinsa. Onko maailmassa siis sellaisiakin ihmisiä? Onko elämässä niin paljon kauneutta? Silloin on hänen tuomionsa tullut. Mihin oli hän itse oman synnynnäisen hienoutensa maailmassa hävittänyt? -- Hän otti myrkkyä, sanoo nainen. Minä tiesin hänen päätöksestään ja olin sen jo aikoja sitten hyväksynyt. Minä en voinut nähdä hänen kärsivän enää. Mutta minä tahdoin salata hänen tekonsa muilta. Te pakotitte minut puhumaan. Hän tyyntyy vähitellen eikä itke enää. Huoneessa on jo melkein pimeä. He seisovat kauan äänetönnä. -- Hyvästi, sanoo nainen vihdoin ja ojentaa kätensä. Minä en voi sanoa enää näkemiin. -- Menettekö nyt? kysyy Olli säpsähtäen. Hänestä tuntuu kuin tuon naisen keralla poistuisi hänen paras ajatuksensa. -- Menen. Minä tahdoin vain pitää lupaukseni. -- Minne? -- Sinne, mistä minä tulin. Sumuun ja hämärään. Olli tahtoo pidättää häntä. Hän vetää kätensä hiljaa pois ja häviää. Minä olen mennyt mies, ajatteli Olli. Minä olen ajatellut liian pahaa maailmasta. Sen mukaan minä olen itseni muodostanut. Minä en tahtonut olla parempi enkä huonompi kuin muut. Nyt ovat muut paremmat minua. Hän kävelee koneellisesti makuuhuoneesensa ja sytyttää lampun. Koko kohtaus on vaikuttanut häneen kuin unennäkö. 26. Heti sen perästä tulee Mikko. Hän on kokonaan poissa suunniltaan. -- Se oli kauhea tapaus, sanoo hän jo ovessa. Tohtori Ylä-Heikkilä on kuollut. -- Aivohalvaukseen? -- Niin. Mutta mistä sinä sen tiedät? -- Hänen vaimonsa oli juuri täällä ja kertoi sen minulle. -- Niinkö? Minä menen hotelliin ja kysyn tohtori Ylä-Heikkilää. Siellä vastataan minulle, että hän on kuollut. Minä en usko sitä, syöksyn sisälle ja kohtaan hänen tyttärensä. Joku lääkäri on jo käynyt siellä ja kirjoittanut kuolemantodistuksen. Hän vaipuu väsyneenä tuolille istumaan. Eikä kumpikaan pitkään aikaan puhu mitään. -- Hän oli hieno mies, virkahtaa Mikko vihdoin. -- Hän oli liian hieno tähän maailmaan. Jälleen pitkä vaitiolo. -- Minä puhelin hänen kanssaan paljon viime talvena, sanoo Mikko. Hän oli suuri isänmaanystävä. Hän suri syvästi Suomen kohtaloa. Pelkään, että valtiolliset seikat ovat paljon hänen yleiseen terveydentilaansa vaikuttaneet. -- Hän oli ystävä ihmisyyden. Elämän rumuus on hänen kuolemansa aiheuttanut. Mikko katsoo kummastuneena häneen. Eivätkä he taas pitkään aikaan puhu mitään. -- Sattuu sitä kaikellaista, sanoo Mikko vihdoin keveämmällä äänellä. Minä menen Seurahuoneelle syömään päivällistä. Siellä istuvat kaikessa rauhassa Ilmari Paatsalo -- tiedäthän, tuo toverikuntarunoilija, josta kerroin sinulle eilen klubissa -- ja minun lemmittyni Alli. He sanoivat matkustaneensa muka minua hakemaan. -- Myöskin Paatsalo? -- Hän ihailee minua suuresti, sillä hän näkee minussa todellisen gentlemannin. Arvattavasti hänen on tullut ikävä tohtoritar Ylä-Heikkilää. Mutta Alli sanoi, että hänen oli tullut ikävä minua. Eikä hän koskaan vielä ole niin verisesti valehdellut. -- Kuinka niin? Onko sinulla joku syy epäillä hänen sanojaan? -- Minä huomasin heti ensi katseella, että hän on silmittömästi rakastunut Paatsaloon. Eikä tämäkään näyttänyt aivan viaton olevan. He punastuivat ja vaalenivat molemmat, kun näkivät minut, ja kysyivät katseillaan aina kesken puhetta neuvoa toisiltaan. Pahoin pelkään, että he ovat karanneet yhdessä. Kaikissa tapauksissa on minun suhteeni siihen tyttöön nyt lopussa. Minä en aio kilpailla kunniasta herra Paatsalon kanssa. -- Mutta eikö hänen ihanteensa ole tohtoritar? -- Tohtoritar on hänen taivaallinen rakkautensa. Olli muistaa Mikon oman rakkausrunon, jonka tämä oli klubissa viime yönä deklamoinut. Ja hän sanoo piloillaan: -- Sinä voisit kirjoittaa runon siitä. -- Ihminen kirjoittaa vain yhden runon elämässään, vastaa Mikko vakavasti. Se oli minun runoni. Muut tulisivat olemaan vain sen toisintoja. -- Mutta tämä yksi sinun oli pakko kirjoittaa? -- Se oli suorastaan välttämättömyys. Minä en päässyt siitä. -- Siinäpä se, vastaa Olli. Toisilla voi olla pakko kirjoittaa useampia. Vaitiolo. -- Nämä kaksi tapausta ovat minut kerrassaan järkyttäneet, sanoo Mikko sittemmin. Voisit tarjota lasin viiniä minulle. Kenties se hiukan minun surullista mieltäni virkistäisi. Olli tekee työtä käskettyä. Mikko valittelee jälleen tohtori Ylä-Heikkilän kuolemaa. -- Onneksi ei kaikki kaunis kuollut hänen kerallaan, sanoo hän. -- Mitä tarkoitat? -- Tarkoitan hänen vanhempaa tytärtään. -- Niin, huokaisee Mikko. Minulle jää nyt vain taivaallinen rakkauteni. -- Ja muisto menneestä armaastasi? -- Niin. Mutta minä en saata hänestä uneksia. -- Miksi et? -- Hän ei ollut minulle mikään taivaallinen yrttitarha. -- Eikö? Mikä hän oli? -- Pikemmin muistutti hän minulle Semiramiin riippuvista puutarhoista. Mies parka, ajatteli Olli. Hänkin on dualisti. Mutta nyt hän on toisen puolen minuudestaan kadottanut. -- Minä matkustan pois tänä iltana, selittää Mikko. Hyvä kun pääsen koko Helsingistä. Se viime yö kohisee vielä pääkopassani. -- Taisit tulla hyvään hutikkaan? -- Olin aivan kuollut vielä aamupäivällä. Mutta nyt muistaa Olli, että hänelle tänään aamupäivällä on tarjottu lääninsihteerin paikka samassa kaupungissa, missä Mikko asuu. Hän päättää kysyä Mikon ajatusta asiasta. Mikko ihastuu ikihyväksi. -- Sehän on erinomaista, sanoo hän. Me tapaamme joka päivä toisemme, voimme vaikka asua yksissä. Me kaksi vanhaa ystävää. Olli huomauttaa, että hän oikeastaan kuuluu perustuslailliseen puolueesen. Hänen toverinsa tulevat mitä ankarimmin hänen tekoaan tuomitsemaan. -- Yleinen mielipide on, kuten tiedät, drakooninen, selittää hän. Sen kanssa ei nykyään ole leikkimistä. -- Mutta kunnon mies menettelee vain vakaumuksensa mukaan, sanoo Mikko. Minä hyväksyn täydellisesti sinun askeleesi. Siinäpä se, ajattelee Olli. Jospa minulla olisi siitä niin vankka vakaumus! Mutta eihän minulla ole sitä. Minulla on vain epäilykseni sen vakaumuksen vastakohdasta. Mikko nousee ylös ja menee. Hänellä on vielä jotakin asiaa kaupungilla. Olli jäi yksin. Hän otti esiin pienen käsipeilin, johon juuri mahtui miehen naamataulu, tarkasti sen ja seinäpeilin avulla, oliko jakaus niskassa vedetty varmasti ja kohtisuoraan kuin laskinluoti. Sitten istui hän keinutuoliin ja vaipui omien kasvojensa perusteelliseen ja lahjomattomaan tutkimiseen. Aluksi kuletteli hän peiliä ympäri päätä, katseli itseään profiilissa, vuoroin oikealta, vuoroin vasemmalta. Hän oli vielä sangen kaunis mies mielestään. Päälaki oli tosin auttamattomasti kalju ja otsa kohonnut liian korkeaksi, jakautuen ylhäällä kahteen sarakkeesen, jotka vastustamattomalla voimalla pyrkivät kohden pohjoisnapaa. Mutta vielä ne eivät kuitenkaan olleet yhtyneet, vielä erotti niitä melkoinen hiustupajas, joka järkiperäisesti viljeltynä riitti peittämään suuren osan päälaenkin puhdasviivaisesta tonsuurista. Niskassa hänellä taas oli karvoja liiaksikin, samoin ohimoilla, jossa ne olivat miellyttävästi hopeoituneet. Nyt pullisti hän silmänsä ja puski päänsä eteenpäin, pitäen peiliä niin korkealla kuin hänen katseensa kulmien alta suinkin ylettyivät. Sitten vei hän sen suunsa eteen, irvisti ikeniään, pisti ulos kielensä ja tarkasti hampaansa, sekä ne, jotka olivat ehyet, että ne, joista kultapaikat kauniisti kimaltelivat. Lykkäsi sitten leukansa eteenpäin, ujutti niin pitkälle kuin nikamat suinkin sallivat ja koetteli vielä kerran käsiselällään, oliko parturi ennen päivällistä tehnyt mallikelpoisesti tehtävänsä. Samalla oli hän huomaavinaan, että hänen toinen leukansa, joka muuten hiukan herrahtavassa siroudessaan oli hänen ylpeytensä, osoitti poroporvarillisia pyöristymisen oireita. Hän päätti sen johdosta taas ruveta noudattamaan spartaanista ruokajärjestystä. Tämä kaikki oli kuitenkin vielä vain sitä karkeampaa tarkastelua, jota hän ei laiminlyönyt milloinkaan ennen maatamenoaan. Nyt vasta alkoi hänen sisällisemmän ihmisensä tutkistelu, se, jossa myöskin sielu oli mukana, muistoineen, toiveineen, pettymyksineen, pysyvine pyyteineen ja hetkellisine mielihaluineen. Sitä varten oli peili vietävä aivan silmien tasalle, tuijotettava siihen kotvanen liikahtamatta, rypistettävä kulmakarvojaan, hymyiltävä, tultava jälleen totiseksi, vilkutettava silmää itselleen ja tehtävä jos jonkinlaisia kasvojen-eleitä, joiden määrä oli salaman-nopeasti tulkita hänen vaihtelevia ajatuksiaan. Tässäkin suhteessa hän tuli sangen tyydyttäviin tuloksiin. Epäilemättä oli hänen henkensä vielä virkeä, hänen tahtonsa terve, hänen älynsä terävä ja tunne-elämänsä kirkkaaksi kiteytynyt, niinkuin timantti, joka loisti omalla valollaan. Kuitenkin tunsi hän olevansa täydellisessä henkisessä hajoamistilassa. Mistä se mahtoi johtua? Hän oli aina asettanut mielen tasapainon kaikkia muita hyveitä korkeammalle. Minä menen varhain maata tänä iltana, ajatteli hän. Kaikki riippuu vain yön valvokista. Mitä jos todellakin ottaisin vastaan tuon lääninsihteerin viran? ajatteli hän sitten. Meillä voisi Mikon kanssa siellä maaseutukaupungissa olla sangen miellyttävää. Kenties tohtoritar Ylä-Heikkiläkin vielä jää sinne kauniine tyttärineen. Tänä keväänä tosin ovat sotaväen-kutsunnat ja minulle saattaa tulla pakko toimia pontevasti niiden menestymiseksi. Mutta mitä ei ihminen tee isänmaansa takia? Suomella on vähän valtiomiehiä. Minä olen kuin luotu niiden lukua ainakin yhdellä lisäämään. Sitten johtui hänen mieleensä taas Suurpään kartano asukkaineen. Mahdollisesti siellä tapahtuu kotitarkastus. Mitähän jos minä saisin tehtäväkseni sen toimittaa? Minä lähestyisin kartanoa hyvänä miehenä paikkakunnan nimismiehen kanssa; poliisin minä jättäisin pihalle hevosta pitämään. Meidät otettaisiin harvinaisina vieraina vastaan, tuotaisiin viinit pöytään ja tarjottaisiin illallinen. Linda yksin aavistaisi kaikki; hänen silmänsä seuraisivat minua palavina kaikkialle. Ohimennen, keveän puheen lopussa, mainitsisin vihdoin asiani. Yrjö vetäisi esiin ratsupistoolinsa ja aikoisi ampua minut. Linda huudahtaisi ja heittäytyisi meidän välillemme, laukaus pamahtaisi ja Linda lepäisi kuolleena lattialla. Hän katsoisi äärettömällä rakkaudella Olliin. "Sinua minä olen aina rakastanut", olisivat hänen viimeiset sanansa. Hänen mielikuvansa kävivät nyt aistillisiksi ja hekkumallisiksi. Kuitenkin sekoittui niihin ikäänkuin käärinliinojen hajua. Linda ei olisikaan kuollut, vaan ilmestyisi yöllä hänen huoneesensa tuolla uudessa rakennuksessa, jonne hänet oli lähetetty nukkumaan. "Minulla oli niin epämukava vuode siellä haudassa", sanoisi Linda. "Minun täytyi nousta tänne nukkumaan." "Tervetulemaan", sanoisi Olli. "Sehän onkin minun häävuoteeni", sanoisi Linda. "Me mahdumme kyllä molemmat siihen", vastaisi Olli. Linda kietoisi kylmät käsivartensa hänen kaulaansa ja suutelisi häntä. Hänen huulensa polttaisivat niinkuin rauta pakkasessa. Se oli hyvin miellyttävä kuvasarja Ollin mielestä eikä hän hevillä tahtonut päästää sitä haihtumaan. Hän tunsi siitä samaa nautintoa kuin hän joskus aamulla sängyssään oli tuntenut lukiessaan sanomalehdistä vallankumouksellisten venäläisten kiduttamisesta, piiskaamisesta ja naisten raiskauksista esivallan valvonnan alla. Ennen hän oli aina sydämessään kauhistunut tätä turmeltunutta tunnettaan. Nyt hän nautti siitä niinkuin mato kalmanhajusta. Se, että hän nautti, oli uusi sielullinen vaarinotto, joka kiinnitti hetkisen hänen huomiotaan. Vuosi vuodelta olivat sellaiset käyneet hänelle yhä harvinaisemmiksi. Jos se odottamaton onni hänelle vielä joskus oli tapahtunut, että hän oli löytänyt sisältään jonkun uuden ja tähän saakka hänelle tuntemattoman mielenliikkeen, oli hän aina ottanut sen vastaan niinkuin kunnioitetun juhlavieraan tahi luonnontutkija oudon perhosen, joka asettuu suorastaan hänen nenälleen istumaan. Eilinen ja tämä päivä olivat kuitenkin siinä suhteessa olleet siksi runsaita hänelle, että hän ei joutanut sen harvinaisuutta kauemmin ihailemaan. Hän määritteli vain nopeasti sen suvun, lajin ja yksilölliset ominaisuudet sekä tuikkasi sen vihdoin hyönteisneulan päähän entisten koreasiipisten lukua lisäämään. Sitten ylensi hän hetkeksi mielensä täysin uskonnollisella tunteella tahi oikeammin sanoen syvällä sisällisellä nöyryydellä taivaan tutkimattoman jumalan puoleen, ihmetellen elämän rikkautta ynnä suuren luonnon mahtavaa ja loppumatonta monipuolisuutta. Minä olen kypsä lääninsihteeriksi, ajatteli Olli. Huomenna minä menen ja otan vastaan viran. Sitten rupesi hän mielessään jättämään hyvästejä Helsingille. Ihmisistä hän oli pian suoriutunut. Kaupunki itse antoi hänelle enemmän surumielisen hyvästijätön aihetta, samoin meri, jonka hän oli nähnyt milloin kauniina kesä-iltana Katajanokan kahden puolen taivaan terhenistä kuulakkuutta heijastavan, milloin synkässä syysmyrskyssä pauhaavan vasten Kaivopuiston kallioita. Kapakat hän myös hyvästeli, vaikka jotenkin joutuin, sillä siellä istui yleinen mielipide ja langetti terroristisia tuomioitaan poliittisista puoluepettureista. Siellä istui myöskin Saarni, pirullinen hymy huulillaan. Jo huomenna ne ehkä samoin Ollia tuomitsisivat. Tuomitsisivat eivätkä huomaisi ollenkaan, että juuri silloin Olli Suurpään henki leijaili heidän ylitsensä. Sillä mitä hän oli muuta kun torajyvä siitä samasta siemenestä, josta he itse olivat niin kauniisti kukoistaneet? Liisan hän oli kokonaan unohtaa hyvästelemättä. Entä jos Liisa tulisi liikutetuksi hänen poislähdöstään ja lupaisi itkeä itsensä kuoliaaksi? Silloin ei auttaisi muu kuin jättää Matti, Ollin uskollisesti urahteleva villakoira, hänen lohdutuksekseen. Matti saikin jäädä tänne, sillä hän ei tahtoisi viedä täältä mukaansa tuonne maaseutukaupunkiin mitään, joka entistä Olli Suurpäätä muistuttaisi. Tietysti se olisi kova kolaus Matille, joka oli tottunut ainoastaan miesseuraan. Matin täytyisi muuttaa aika lailla luonnettaan ja elämäntapojaan voidakseen viihtyä uusissa olosuhteissaan. Kenties hän muuttaisikin. Kenties hänenkin silmänsä saisivat saman nöyrän ja kirkollisen ilmeen, joka Liisalla joskus parempina hetkinään oli ja jolloin tämä aina haki esiin kaikki postillat ja virsikirjat, mitkä hänellä vielä olivat tallella viattomilta tyttö-ajoiltaan. Ja Liisa antaisi hänelle vastalahjaksi Mirkin. Se olisi danaolainen lahja hänelle, sillä sen silmät kiiluivat keltaisina pimeässä. Ne muistuttaisivat hänelle aina tohtoritar Ylä-Heikkilää. Jotakin outoa tulisi sen mukana hänen taloonsa. Hän ei koskaan enää nukkuisi yötään rauhallisesti. Suomenmaassa on jotakin mätää, ajatteli Olli. Miksi loistaisivat kaikki mielikuvani muuten kuin lahopuu minun ympärilläni? Hän heitti peilin kädestään. Häntä inhoitti enää katsoa siihen. Oli joskus ennen ollut hetkiä hänellä, jolloin hän oli hävennyt koko ihmisrodun puolesta. Nyt tuntui hänestä kuin olisi ihmisyys hävennyt hänen puolestaan. Ja samalla tuntui hänestä kuin mielikuvituksen vaaralliset henget, jotka muuten kautta elämän olivat nöyrinä madelleet hänen lainopillisen järkensä edessä, olisivat nyt tehneet kapinan ja kantaneet hänet tahdottomana, ei kohti korkeuksia, vaan päin yhä yöllisempiä ja pöyristyttävämpiä syvyyksiä. Hänelle tuli ääretön tarve äkkiä ajatella jotakin kaunista. Ja hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja luki hymähdellen, mitä hän edellisenä yönä oli kirjoittanut. Sitten kastoi kynän mustetolppoon ja jatkoi aivan uudessa äänilajissa: * * * * * "On jossakin vanha talo viheriällä nurmipenkereellä ja sen alla pieni metsälampi. Siellä sanotaan minun syntyneen kerran kesäisnä yönä. Mutta se ei ole totta. Minä tulin siihen jollakin tuntemattomalla tavalla Suurpään kartanosta. Siinä talossa on sarja huoneita, pieniä ja matalia, mutta sen toisessa päässä asuu mies niin voimakas ja väkevä ja sen toisessa päässä askartelee nainen niin hiljainen ja hieno, ettei sellaisia näe muualla kuin mielikuvituksessaan. Ne ovat minun isäni ja äitini. Ikävä vaan, että he molemmat jo ammoin ovat kuolleet ja elävät vain silloin tällöin minun mielikuvituksessani. Muille on se talo tyhjä ja kolkko, rakennus, jossa ei asu kukaan ja jonka lahonneet seinät odottavat vain viimeistä tuomiotaan. Seuliainen raksuttaa sen jokaisessa hirressä ja porraspuut ovat jo vanhuuttaan maahan varisseet. Pian onkin koko talo maan tasalla. Kaikki, minkä aion kertoa, elää ainoastaan minun aivoissani. Tokko se koskaan lie muualla elänytkään? Muistinko mainita, että tuon salaperäisen talon huoneesta huoneesen juoksentelee meluisa lapsilauma, joita sanotaan minun sisarikseni? Nyt he kaikki ovat kuolleet, ja nousevat haudoistaan vain joskus, kun minä heitä ajattelen. Niiden joukossa on yksi, joka ei ollenkaan ymmärrä, mitä varten hän on tullut tähän maailmaan. Tämä on tarina talosta, jota ei ole ollut, ja laulu lapsesta, joka ei ole elänyt muualla kuin joskus jonkun tuntemattoman jumalan aivokomerossa. Siinä ei siis voi olla mitään jännittäviä seikkailuja eikä se ole juuri hupainenkaan. Sen ainoa etu ja viehätys on, että se ei ole pilassa pituudella. Oikeastaan voisi se jo loppua tähänkin. Mutta sittenhän jäisi minulta kertomatta, miten nuo nurmikentät kesällä lemuavat ja miten kummalliset perhot niiden yli äänettömästi leijailevat. Ja jokainen perhonen on niinkuin sen lapsen ihmettelevä ajatus, joka aavistaa olevansa kotoisin Suurpään kartanosta eikä ymmärrä, mitä varten hänet on viskattu tähän vanhaan talorotteloon, keskelle outoja ihmisiä, joita hänen käsketään rakastaa ja kunnioittaa, jos hänen mieli kauan elää ja maan päällä menestyä. Enkähän minä vielä ole virkkanut sitäkään, miten punaisena kuu kurkistaa yli metsälammen ja vetää laiturin päähän pitkän, välkkyvän ajatusviivan. Luonnollisesti siinä ei ole mitään järjellistä ajatusta. Mutta varmaan siinä on joku ajatus, jos laiturilla istuu yksinäinen orposielu, joka ei ollenkaan tiedä, mitä varten hänet on tehty tähän maailmaan. Ja varmaan on siinä vielä enemmän ajatusta, jos tuon sielun täyttää ääretön, sanaton ikävyys eikä hänellä ole ketään, kenelle kertoa ikävänsä. Hän ikävöi kotiinsa, josta hän on tullut, ja ihmettelee, miten kaikki täällä on hänelle outoa ja hämärää. Miksi sanotaan tuota taloa tuossa hänen kodikseen, eikä esim. jotakin toista taloa, ja miksi hän on poika eikä esim. tyttö? Miksi on tämä maailma ylipäänsä niinkuin se on, eikä esim. ylös alaisin, kuten maailma veden pinnassa hänen vierellään? Hänellä on hyvin paljon miettimistä. Mutta tulee muistaa, että hän on lapsi, ja lapsethan, kuten tunnettu, eivät ymmärrä mitään. Tämä taas ei tunnu ymmärtävän edes elämän ensimmäisiä alkeellisia kysymyksiä. Kuitenkin tajuaa hän jo aivan tarkkaan, että ellei hän sattumalta olisi syntynyt elämään, hän arvattavasti ja hyvin luultavasti ei ollenkaan olisi viitsinyt elää, vaan jäänyt mieluummin elämättä. Tässä tapauksessa voisi hän kuitenkin ehkä sivumennen katsahtaa siihen. Ettei se ollut mitään erinomaista, siitä hän oli jo edeltäpäin varmasti vakuutettu. Se oli viisas lapsi, hymähtää joku. Epäilemättä hän ei ollut kaikkein typerimpiä. Ikävä vaan, että hän isänkodista tähän maailmaan tullessaan ei ollut saanut muuta perintöä kuin palasen parkaa valhekudosta aivoihinsa. Siitä ei kuitenkaan johdu, että tuo valhe olisi ollut vähemmän totta kuin tuollainen tavallinen, kulunut totuus, jonka kuka tahansa suustaan singahuttaa -- -- --" * * * * * Seuraavana päivänä hän meni ja otti vastaan viran. Nyt nauttii hän suurta eläkettä, tekee tiheään ulkomaamatkoja ja on yleiseen olemassa-oloonsa sangen tyytyväinen. NUORI NAINEN Neljä kertomusta (1910) Alppilan japanilaisessa huoneessa istui eräänä kesäisenä iltana pieni seurue, joka siellä oli usein ennenkin kokoontunut. Heitä oli vain neljä: toht. Juho Varjakka, naislääkäri ja tunnettu tiedemies, pankinjohtaja Taneli Koskenkorva, sanomalehden toimittaja Jakke Pulliainen, huomattu etupäässä juopottelevan elämäntapansa vuoksi, ja vihdoin yliopiston dosentti Väinö Teikari, joka tilasi pukunsa aina suoraan Parisista. He olivat kaikki jo keski-ikäisiä miehiä ja kaikki toimensa vuoksi pakotettuja viettämään kesänsä Helsingissä, viimemainittu erään tieteellisen työnsä tähden, joka vaati kirjastojen ja arkistojen läheisyyttä. He viihtyivät hyvin yhdessä. Niin erilaiset kuin olivatkin heidän ammattinsa, heidän luonteensa ja osaksi myös heidän mielipiteensä maailman asioista, heissä oli kuitenkin joku yhteinen järjen ja tunteen taso, joku yhteinen nautiskelevan, suvaitsevaisen poikamiehen piirre, jota he eivät muissa tavanneet ja jonka vuoksi he aina mielellään toisensa lasin ääressä kohtasivat. Talvella vieroittivat eri tuttavuudet, eri seurapiirit ja heidän ammattejaan seuraavat velvollisuudet heitä usein toisistaan. Mutta näin kesäisin, kun kaupunki muuten oli tuttavista tyhjä ja sen seura-elämä kokonaan pysähtynyt, he liittyivät jälleen sitä lujemmin toisiinsa, milloin he vain kaikki neljä sattuivat samaan aikaan kaupungissa oleskelemaan. Illallinen oli jo syöty, viinit juotu ja kahvitarjotin pöydälle asetettu. Hyttynen surisi sisään avoimesta ikkunasta, aurinko meni mailleen havumetsän taa, jonka latvat jo lepäsivät kesä-yön kuultavassa, sinipunertavassa autereessa. Puheen porina lakkasi hetkeksi, heidät valtasi hiljainen, riuduttava kaihomieli. -- Vahinko, etten ole syntynyt taiteilijaksi, virkahti pankkiherra. Silloin tulisin minä tänne muutamina iltoina peräkkäin, nauttisin tuosta näköalasta, tekisin taulun siitä, jonka ihmiset ostaisivat vielä rahaisella rahalla minulta. Nyt on minun pakko ansaita leipäni toisella paljon ikävämmällä ja epäkauniimmalla elinkeinolla. -- Voit olla sangen tyytyväinen elinkeinoosi, pisti sanomalehtimies piloillaan. Sinulla on suru vain muiden ihmisten rahoista, silloin kun meillä muilla omistamme. Sitäpaitsi jää sinulta vielä kyllin aikaa matkustelemiseen, lueskelemiseen ja sielusi ihanteellisempien puolien hoitelemiseen. Toista on minun poloisen. -- Entäs minun! huokasi haikeasti toht. Varjakka. Täytyy olla aisoissa aamusta iltaan ja suorastaan ryöstää itselleen joskus tällainen pieni lepohetki. Silloinkin on jo paha omatunto. Mutta kaikki tapahtuu siinä toivossa, että minusta kerran tulee rikas ja että joskus vanhana miehenä voin elää arvoni ja synnynnäisten taipumuksieni mukaisesti. -- Kukaan ei ole tullut rikkaaksi omalla työllään, sanoi synkästi yliopiston dosentti. Minä puolestani olen aina ollut kahden vaiheilla, onko parempi elää kuin miljonääri vai kuolla miljonäärinä. Pelkään, että olen vuosien vieriessä kallistunut yhä enemmän edellisen vaihtoehdon puolelle. Pankkiherra oli sytyttänyt sikarinsa. Hän nojasi pään käsivarteensa ja katsoi isällisesti yliopiston dosenttiin, joka par'aikaa laitteli mielijuomaansa, ruskean bolsin ja Sayer'n konjakin sekoitusta. -- Ja kun olisit rikastunut? kysyi hän. Kuinka aikoisit sinä sitten järjestää elämäsi vanhoilla päivilläsi? Tietääkseni on rikkauden, samoin kuin elämänkokemuksenkin, laita paha kyllä ylimalkaan se, että ne tulevat ihmiselle vasta sitten kuin ei enää voi käyttää niitä. Teikari viivytteli vastausta. Hänen sijastaan puuttui toht. Varjakka puheesen. -- Minun hartain toivomukseni, sanoi hän, mukavasti selkäkenoon nojautuen, on saada kerran matkustaa Pyhälle maalle, Meidän Herramme Vapahtajamme haudalle, nähdä pääni päällä Bethlehemin tähti ja ajaa aasin selässä Galileasta Jerusalemiin. Te hämmästytte. Te pidätte sitä oikkuna, hetken mielijohteena. Mutta te erehdytte siinä, aivan kuin ihmiset ylimalkaan, pitäessään minua jumalankieltäjänä. Minä en kiellä enkä myönnä, minä en tiedä mitään haudan tuolta puolen, ja juuri siksi minulla on ääretön sisällinen tarve uskoa sekä lunastukseen että iankaikkiseen kadotukseen. Toistaiseksi en kuitenkaan ole tuossa parhaalla tahdollanikaan onnistunut. Mutta minä olen syntynyt kristillisen kirkon helmassa ja minä olen kuullut puhuttavan Jeesuksesta Kristuksesta, ennen kuin Romuluksesta, Remuksesta, Napoleonista tai Hannibalista. Siksi minä tahtoisin niin mielelläni nähdä paikat, missä hän on elänyt, ja löisinpä melkein vetoa, että tulisin paremmaksi ihmiseksi siellä. Ainakin tulisin minä lähemmäksi sukuani, syntyperääni ja kenties myös omaa itseäni, jolle esivanhempieni hahmossa on niin monta sataa vuotta Jumalan puhdasta sanaa julistettu. Eikö totta: elämä on kummallista kiertokulkua? Ensin tahtoo päästä pois tuosta kaikesta niin kauas kuin mahdollista, ja kun on päässyt kyllin kauas, tekee mieli alkaa jälleen sitä lähestyä. Toverit hymyilivät. He tiesivät, että toht. Varjakka oli suurin epäilijä heistä kaikista, ja he päättelivät hänen puhuvan noin vaan piloillaan. Jakke Pulliainen kohotti lasinsa. -- Maasta olet sinä tullut, sanoi hän. -- Ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman, sanoi toht. Varjakka vastaten hänen maljaansa. Jos on joku jumalallinen totuus, minkä minä olen valmis aina ja kaikesta sydämestäni tunnustamaan, niin on se tuo suuri sana, joka kaikuu kautta kristikunnan, jokaisen sen avoimen haudan partaalla. Se pitää paikkansa jo tähän elämään nähden. Ihminen pyrkii ensin pois itsestään ja sitten takaisin itseensä. Siksi tahtoisin minä matkustaa tuon ristiin-naulitun juutalaisen haudalle, josta minä olen kuullut niin paljon, että hän on ikäänkuin osa minun syvimmästä, alkuperäisimmästä itsestäni. Jos voisin, tunnustaisin syntini siellä, ja palajaisin takaisin hurskaana, uskovana kristittynä. Ikävä kyllä, minun elämäntapani eivät salli tuota matkaa, ennen kuin olen kyllin rikas, ja rikkaus taas, kuten herrat tietävät, ei kuulu oikeastaan olevan mikään pettämätön suositus taivaan valtakuntaan. Hän, joka näin puhui, oli noita muita hienompi, herkempi ja tunteellisempi, vaikka hän muiden seurassa olikin umpimielisempi kuin kukaan, tiivis kuin sileä seinä, luoksepääsemätön ja leukaan saakka napitettu. Tavallisesti leikki pieni, keveä hymy hänen kapeilla huulillaan. Hänen kasvonsa, jotka muodostivat siropiirteisen suorakaiteen, olivat reippaat ja miehekkäät, silmänluonti oli avoin ja syvä, otsa pikemmin matala kuin korkea, nenä suora, viikset ohuet ja yhdensuuntaiset ylähuulen kanssa. Teki hyvää kätellä häntä, sillä hän suoritti sen niin lujasti, varmasti ja luotettavasti. Mutta kaiken hilpeän, säteilevän seuratapansa ohella hänessä oli jotakin surumielistä, jotakin alla-piilevää, jotakin utuista, ikävöivää, samalla niin syvästi murtunutta ja toivottomasti talttunutta, että se vaikutti vaientavasti hänen tavalliseen ympäristöönsä. Viittasiko se menneihin mielenmyrskyihin vai oliko se hänessä jotakin myötäsyntynyttä? Kukaan ei saattanut sanoa sitä tarkalleen. Väinö Teikari puolestaan oli aina väittänyt, että siihen mahtoi olla syynä joku salainen lemmensuru, ja sehän kuullosti kylläkin otaksuttavalta. Tiedettiin hänellä olleen paljonkin sentapaisia seikkailuita, vaikka hän itse vaikeni niistä kuin hauta, ollen erittäin arka rakastamiensa naisten hyvästä nimestä ja kunniasta. Kuitenkin oli rakkauspsykologia juuri hänen mieli-aineitaan, ainoa, mihin hän ei väsynyt koskaan ja josta hän toveripiirissäkin saattoi suoranaisesti innostua. Epäilemättä häntä pidettiin sangen kyvykkäänä myös oman tieteensä alalla, mutta hän näytti hoitelevan sitä pikemmin velvollisuudentunnosta, joka hänellä oli yleensä hyvin pitkälle kehittynyt, kuin sisällisestä kutsumuksesta. Muuten hän harrasteli mitä erilaisimpia asioita, luki kirjailijoita, joita ei kukaan muu lukenut, maalaili, soitti pianoa, taisipa joskus hiukan säveltääkin. Mutta sen kaiken hän teki vain omaksi yksityiseksi huvikseen, väittäen olevansa elämän dilettanti, josta ei koskaan tulisi mitään eheää eikä täyspainoista. Pankkiherra rypisti otsaansa tyytymättömänä, sillä hän ei sallinut tehtävän pilkkaa uskonnosta. -- Huomaan, että veli laskee leikkiä vakavista asioista, sanoi hän. Herrat tietävät, että minä en voi ottaa osaa siihen. Tosin on minun kaiken kohtuuden nimessä tunnustettava, että minäkään en aina, kuten esim. nyt, enkä ylimalkaan onnellisina hetkinäni, elä elävässä yhteydessä Herrani Jumalani kanssa. Mutta minulla on myös vaikeat hetken ja silloin huudan minä häntä lapsen sydämellä avukseni. Jos minä teenkin syntiä, hyvät herrat, niin olkaa varmat, että minä myös saan kärsiä siitä. Kuitenkaan minä en valita kohtaloani, sillä elämä olisikin minulle muuten aivan liian kolkko ja yksipuolinen, enkä minä käsitä niitä ihmisiä, jotka voivat tulla toimeen ilman uskontoa. Te hymyilette. Mutta te ette hymyilisi, jos te tietäisitte, miten paljon paremmalta tämä sikari maistuu suussani, jos sen makuun sekoittuu miellyttävä tunne perisynnistä ja yleensä kielletyistä nautinnoista. Toverit hymyilivät, mutta eivät virkkaneet mitään. He tiesivät Taneli Koskenkorvan puhuvan sydämensä syvyydestä, vaikka se olisi voinutkin oudon mielestä kajahtaa pahimmalta pilkalta samoja pyhiä asioita vastaan, joita hän oli julistavinaan. Pankinjohtaja Koskenkorva oli todellakin uskonnollinen mies, mutta omalla tavallaan. Hän oli kehittyneimpiä sybariitteja koko Helsingissä, viinin tuntija, ruoan tuntija, kauniiden naisten tuntija, vieläpä erikoisten, valikoitujen kastikkeiden valmistaja. Mutta naiset olivat hänelle vain nautinto-välikappaleita ja miehet miellyttäviä tai epämiellyttäviä vain mikäli ne voivat hänen joutohetkiään hauskuttaa. Hän oli oikeastaan mitä johdonmukaisin egoisti kiireestä kantapäähän, mutta juuri siksi hyvä, herttainen ja muillekin samoja iloja suopa, kuten useimmat nautiskelijat, sillä nimenomaisella ehdolla vain, että muiden ilot eivät saaneet häiritä hänen ilojaan. Tämä hänen luonteensa maailmallinen puoli ei suinkaan estänyt häntä kirkossa käymästä eikä silloin tällöin, tavallisesti jonkun liiaksi pingoitetun nautintokauden perästä, syviin uskonnollisiin mietiskelyihin antautumasta. Hän oli oikeastaan täydellinen lapsi sydämensä sisimmässä, mutta Niniven lapsi, joka ei tainnut oikeata kättä vasemmasta erottaa, vaikka hän itse asiassa käytteli niitä kumpaakin yhtä suurella tottumuksella. Kun hän oli pyhällä tuulellaan, hän ei käynyt missään, ei perheissä eikä kapakoissa, eli yksin omassa poikamies-kodissaan, jonka hän oli järjestänyt yhtä mukavaksi kuin hänen maailmankatsomuksensakin oli, pukeutui synkästi ja arvokkaasti, ja kulki kadulla juhlallisena kuin peijaiskutsuja, tuskin huomattavalla nyykähdyksellä tuttaviaan tervehtäen. Mutta annas kun hänen syntinen tuulensa tuli, silloin näkyi hän taas kaikkialla, teattereissa, konserteissa ja ravintoloissa, pukeutui koreilevasti kuin riikinkukko, kiikaroi jokaista kaunista naista, tuttua ja tuntematonta, ja ehdotteli mielellään pientä iltahetkeä jossakin kapakan yksityishuoneessa tai kotonaan, jossa hyvin usein nähtiin vieraina myös nuoria rouvia ja neitosia. Viime vuosina olivat nuo hänen mielentilojensa heiluriliikkeet alkaneet yhä enemmän tihentyä, ja samalla lyhentyä, niin että hänellä nyt jo vajaan viikon kuluessa voi olla sekä syntinen että hurskas tuulensa, jopa joskus samana päivänäkin. Hänen toverinsa olivat aikoja sitten tottuneet tuohon kaikkeen ja pitivät hänestä juuri sellaisenaan. Kun ei kukaan virkkanut mitään, jatkoi Koskenkorva: -- Muuten ajattelen minäkin usein vanhuutta ja vanhaksi tulemista. Olen jo lähellä viittäkymmentä, minun ruumiini ei kestä kauan enää, ja sieluni voimat herpoavat vitkaan, mutta vääjäämättömästi. Herrat tietävät, että minulla on hengenahdistus, vaikka hyvällä hoidolla, jokavuotisilla kylpymatkoilla ja säännöllisellä elämällä vielä voinenkin sen kotvan kurissa pitää. Kuitenkin näen olevani vähitellen pakotettu yhä, enemmän rajoittamaan nautintojani, joka ei ole vahinko sikäli, että ne käyvät vain sitä valikoidummiksi. Kun tulen työhön kykenemättömäksi, otan eron toimestani ja asetun jonnekin ulkomaille asumaan. Ihanteeni on kuolla Parisissa, mieluimmin sydänhalvaukseen ja Café de la Paix'n edustalla. Siellä näkee niin paljon virkeitä, elämänhaluisia vanhuksia ja soreita hienohelmoja. Istuisin siinä, imeskelisin sikariani, maistelisin absinttilasiani, katselisin ihmisvilinää ja menisin kotiin tyytyväisenä, että olen tähänkin saakka elänyt. Jokainen päivä siellä antaisi minulle enemmän vaikutuksia kuin vuosi täällä, ja koska aika on mitattava saatujen vaikutusten luvun mukaan, olisi minulla siis siellä mahdollisuus elää vanhaksi kuin Methusalem. Sydän on nähtävästi minun heikko kohtani, siispä en rasittaisi sydäntäni, vaan joitakin muita elimiä, kunnes nekin väsyisivät vuorostaan. Ihminen on sitkeä, hyvät herrat, ja juuri siihen perustan minä tämän kultaisena kangastelevan tulevaisuuskuvani. Purisin tekohampailla, hengittäisin hopeapillillä, kävelisin vieterien varassa, kuuntelisin kuulotorvella, katselisin väkevillä silmälaseilla, joiden apuna voisin käyttää vielä monokkelia tai teatteriputkea. Olisin sanalla sanoen keinotekoinen kiireestä kantapäähän. Eikö se olisi ihanaa, hyvät herrat? Eikö olisi hurmaava tunne tuo, jos tuntisi omassa olennossaan toteuttavansa ihmisen voittoa luonnon yli ja nykyaikaisen kultuurin korkeimpia, ylevimpiä ennätyksiä? -- Niin korkealle lentäviä unelmia ei minulla ole, virkahti sanomalehtimies. En ole vielä liian vanha naimisiin. Aion ennen pitkää etsiä hyvän, siveän tytön itselleni, jonka ei tarvitse olla aivan kaunis ja älykäs, sillä silloin hän pettäisi minut tai ei ollenkaan huolisi minusta. Hänen tulee olla hellä, tunteellinen ja uskollinen. Pääasia on, että hän minut ymmärtäisi, ja että minä olisin hänelle kaikki kaikessa, samoin kuin hän minulle olisi. Minä uhraisin hänelle elämäni syksyn ja hän kevään. Me muuttaisimme jonnekin kauas maaseudun hiljaisuuteen, ruokkisimme kanoja ja katsoisimme aina välillä syvälle silmiin toisiamme. Meille ei tulisi mitään sanomalehteä. Me emme tietäisi mitään ulkomaailmasta, yhtä vähän kuin se meistä, ja olisimme onnelliset. Te tiedätte, että olen aina ollut hiukan hentomielinen. Mutta se johtuu minun yksinäisestä, runollisesta luonteestani, jonka on aina ollut vaikea tottua ihmisvilinään ja puhelinten kilinään. Jakke Pulliainen näytti oikein marttyyrilta noin puhuessaan. Itse asiassa hän oli mitä piintynein pääkaupunkilainen, joka ei mitenkään olisi voinut järjestää edes kesäistä olemassa-oloaan ilman toimistoansa, Kappelia, Kaivohuonetta ynnä muita Helsingin kosteikkoja. Maaseudulle hän ei koskaan matkustanut pitemmälle kuin Oulunkylään, erään vanhan nuoruustuttavansa luo, jolla oli siellä oma huvilansa, ja silloinkin hänellä oli jo hirmuinen hätä ennättää vain viimeisellä junalla yöksi takaisin Helsinkiin. Jo Korkeasaari oli hänelle ulkomaita, Seurasaaresta puhumattakaan, jonne hän vain harvana kesänä kerkesi ja jonne menoa hän mietti ja suunnitteli monta päivää kuin olisi ollut kysymys matkasta maailman ympäri. Kuuden viikon vuotuiset loma-ajat, jotka lehti myönsi jokaiselle toimittajalleen, olivat hänen kirouksensa. Ne häiritsivät hänen päiviensä säännöllistä kulkua, samoin kuin joulut ja pitkät pääsiäispyhät, eikä hän tiennyt, mihin käyttää niitä. Hän oli synnynnäinen sanomalehtisielu, vaikka hän itse usein kaihomielisesti huokaili väärälle uralle joutuneensa. Hän ei olisi voinut olla hetkeäkään yksin, vaikka hän usein äänekkäästi pahoitteli, että hänen ammattinsa vaati häntä niin paljon erilaisten ihmisten kera seurustelemaan. Hänelle oli mitä helpointa kiinnittää mieltään tuhansiin asioihin, jotka eivät häntä henkilöllisesti vähääkään liikuttaneet, mutta ainoastaan siksi päiväksi tai siksi tuokioksi: huomenna ne olivat taas kaikki häneltä kuin pois puhalletut. Kuitenkin hän katsoi olevansa syvä, perinpohjainen luonne, jonka vain pakosta oli täytynyt sanomalehti-alalle antautua. Jos joku olisi sanonut, että hän petti itseään, hän olisi suuttunut ikipäiviksi, vaikka hän itse asiassa oli uskollinen vain lehdelleen. Sen edut olivat hänenkin etujaan, sen mielipiteet hänenkin mielipiteitään, sen ystävät kaikilla mallikelpoisilla pään ja sydämen lahjoilla varustettuja, sen viholliset säälittäviä, harhailevia olentoja, joiden ainoa autuuttava pelastus oli tuhlaajapojan tavoin palata hänen lehtensä ja luonnollisesti myös samalla sitä kannattavan puolueen helmaan. Siitä huolimatta hän katsoi olevansa mitä itsenäisin mies, joka ei koskaan antanut ulkoapäin tulevan painostuksen määrätä myötä- tai vastatunteitaan, saati sitten ajatuksiaan ja mielipiteitään. Mutta asianlaita oli niin, että hän tunsi vaistomaisesti vain sitä samaa, mitä lehden johto kulloinkin tunsi, ja ajatteli sen aivoilla eikä omillaan. Siten hänen etunsa eivät koskaan joutuneet ristiriitaan hänen vakaumuksiensa kanssa. Hän oli eheä luonne, kuten muutkin tässä seurassa, joka oli ainoa, minkä hän salli itselleen poliittisten puoluetoveriensa ulkopuolelta. -- Kukaan meistä ei ole vielä liian vanha naimisiin, huomautti dosentti Teikari, joka tähän saakka oli istunut äänettömänä. Lausun tämän tietysti kokonaan lukuun-ottamatta ystäväämme rahaministeriä, joka on ollut naimisissa ja josta ei siis liene suuriakaan toiveita enää, ja ystäväämme naistuntijaa, joka elää vapaassa rakkaudessa, kuten on tapa taiteellisten henkilöiden. -- Te tiedätte, hyvät herrat, hymyili toht. Varjakka, sen johtuvan yksinomaan siitä, että meillä ei ole mitään kunnollista sivili-avioliittoa. Luonnollisesti minä voisin antaa syyttää itseäni raastuvan-oikeudessa naisen raiskauksesta, tunnustaa rikokseni ja tulla tuomituksi pitämään häntä laillisena aviovaimonani. Mutta se on sikamaista. Ja taas mennäkseni papin luo minun täytyy ensin käydä Pyhällä maalla horjuvaa uskoani vahvistamassa. -- Me tiedämme sen, jatkoi yliopiston dosentti, ja annamme anteeksi sinulle. Tarkoitukseni olikin oikeastaan vain huomauttaa, että minäkään en ole vielä liian vanha avioliittoon. Aion pian tehdä tuon tempun, mutta sitä ennen minun on etsittävä joku upporikas tyttö itselleni. Minä en jaksa enää tätä tieteellistä työtä, nähkääs, minun pääni ei kestä sitä, en voi ajatella itseäni lyseonlehtorina jossakin kaukana maaseudulla eikä minulla myöskään inhimillisesti katsoen ole vähintäkään toivoa päästä professoriksi. Kuitenkaan minä en voi luopua sivistyneelle miehelle sopivista elämäntavoista, jotka maksavat monin kerroin enemmän kuin mitätön dosenttitoimeni tuottaa minulle. Teen velkaa siis. Mutta luottoni, kuten ystävämme rahaministeri voi omasta kokemuksestaan todistaa, on jo äärimmilleen pingoitettu. Onneksi on minulla täti, vanha, kunnon täti Pietarissa. Hän ei ole rikas, mutta hän on luvannut hankkia sieltä jonkun äveriään pikkuporvarin tyttären minulle. Hän saa olla millainen tahansa, lihava, laiha, nuori tai vanha ja väkäleuka. Myöskin hän saa olla hyvä tai pahankurinen, luja tai lempeä luonteeltaan. En ole asettanut mitään ehtoja hänen suhteensa, sillä en ole siinä asemassa, että voisin tehdä sen. Otan vastaan, mitä korkeat jumalat antavat minulle, kunhan hän vain on rikas ja voi taata minulle turvallisen toimeentulon. Jos hän on uskonnollinen, koetan olla loukkaamatta hänen uskontoaan, jos kevytmielinen, hankin hiukan leveälierisemmän hatun, jolla peitän sarveni. Jos hän pitää koti-elämästä, pysyn kotona, jos ulko-elämästä, istun hänen kanssaan joka ilta oopperassa, teatterissa tai ravintolassa. Tottahan aina tulee toimeen naisen kanssa, jota ei rakasta, ja minähän en aio naida häntä rakkaudesta. Hän saa minusta mitä mallikelpoisimman aviomiehen. Mutta tätini on kirjoittanut minulle, että ennen kuin voin saada sellaisen rahapussin, minulla pitäisi olla joku sopiva paikka, mieluimmin liike-alalla, päästäkseni luonnollisesti ja vaivattomasti rikkaiden perijättärien tuttavuuteen. Yliopiston dosentit kuuluvat olevan huonossa huudossa Venäjällä, sillä he ovat useimmat vallankumouksellisia ja melkein kaikki köyhiä kuin kirkonrotat. Minun täytyy siis nyt ensin hankkia joku paikka, voidakseni sittemmin elää paikattomana. Mieleni palaa jo liike-alalle. Luulen, että minusta voisi tulla etevä kauppamatkustaja, Siinä ammatissa tulisivat tietoni, kielitaitoni ja sivistynyt seurustelutapani paljon parempaan ja näkyvämpään käytäntöön kuin Suomen yliopistossa, jossa on tuota kaikkea liiaksikin. Juuri yksinkertaisten ihmisten ja juhtinahkalle haiskahtavien kupetsien keskellä minä voisin paistaa kuin aurinko, toivoakseni, kunnes suvaitsisin hyväntahtoisesti ja majesteetillisesti mennä mailleni jonkun pehmeän, pyylevän rahasäkin sydämeen. Hänen äänensä soinnahti tätä sanoessa niin lempeästi ja kohtaloon alistuvasti, että se väkisinkin kutkutti kuulijain nauruhermoja. Dosentti Teikarin erikoinen luonnepiirre oli hänen miellyttävä itse-ivansa, joka taas oli seuraus hänen laajasta päästään ja valistuneesta sydämestään. Hän ymmärsi kaikki, hän anteeksi antoi kaikki, myöskin omat pienet heikkoutensa. Maailma oli hänen mielestään ylimalkaan typerä ja elämä naurettava. Tuon yleisen tuomion piiristä hän ei suinkaan sulkenut pois myöskään omaa arvoisata henkilöään. Hän oli aina valmis kuuntelemaan hartaudella mitä vastakkaisimpia mielipiteitä, myöntäen kunkin olevan suhteellisesti oikeassa. Yksipuolisuutta ja fanatismia hän suorastaan kunnioitti, siksi että ne olivat kauimpana hänen omista luonne-ominaisuuksistaan. Hänellä ei ollut mitään illusioneja, ei tästä, vielä vähemmän tulevasta elämästä. Ihmiset olivat hänelle eriskummallisia, kaksijalkaisia eläimiä, joilta ei voinut vaatia mitään, sillä eiväthän he olleet itse tehneet itseänsä. Kaikkein vähimmän sopi heiltä vaatia mitään hyvää, jaloa tai järjellistä. Inhimillinen tietäminen oli hänelle vain harha ja taitaminen unissakävijän askeleita katonharjalla. Joka heräsi, oli hukassa. Kaikesta päättäen hän piti itseään heränneenä, sillä hän myönsi mielellään, että hän ei tiennyt eikä tainnut mitään. Hän ei väitellyt koskaan, ainoastaan keskusteli, ja antoi mielellään oikeuden vastustajalle. Epäily, joka hänellä oli kehittynyt ennen kaikkea epäilyksi epäilyn omasta oikeutuksesta, ei suinkaan ollut vahingoittanut hänen sydämensä luontaista hyvyyttä eikä hänen herttaista, hilpeää elämäniloaan, jonka vuoksi hän oli pidetty kaikissa seurapiireissä. Naiset väittivät kuitenkin, että he eivät koskaan voisi rakastua häneen, sillä he tunsivat vaistomaisesti, että hän ei käsitellyt heitä tarpeellisella vakavuudella. Hän valitteli itsekin usein sitä, huomauttaen, että rakkaudessa voittaa aina se, joka jaksaa himoita enin, ja että hänen yksityiset voimalähteensä tuossa suhteessa olivat rajoitetut. Siksi voi hänen mielestään naisasioissa tuhmin koulupoika lyödä sivistyneimmän miehen laudalta, jos tällä jälkimmäisellä ei ollut intohimon salaisuutta. Dosentin tulevaisuuden tuumat otettiin vastaan yleisellä innostuksella, jonka näkyvänä tuloksena pian ilmestyi pöydälle pari sampanjapulloa. Hänen mahdollisuutensa liike-alalle ja avioliittoon pohdittiin ensin puolelta jos toiseltakin, kunnes siirryttiin ylimalkaan naisista puhumaan. Se tapahtui aina heidän yhdessä ollessaan eräällä määrätyllä kehitys-asteella, joka riippui yhtä paljon nautittujen väkijuomien paljoudesta kuin ruoansulatuksesta. Tällä kertaa sai heidän keskustelunsa kuitenkin aivan erikoisen, henkilökohtaisen leiman, syistä, jotka he kaikki tiesivät ja jotka he olivat jo ennen ilmoittaneet toisilleen. Heidän pieni, hauska toveripiirinsä oli hajautumaisillaan. Dosentti Teikari oli hakenut ja saanut todellakin lehtorinpaikan eräässä Suomen syrjäisimmistä pikkukaupungeista, jonne hänen oli jo ensi syksystä siirryttävä. Pankinjohtaja Koskenkorvalla taas oli joku päivä sitten ollut vakava keskustelu lääkärinsä kanssa, joka oli kehoittanut häntä hänen pitkälle kehittyneen sydänvikansa vuoksi heti ottamaan virkavapautta ja matkustamaan erääsen saksalaiseen parantolaan, sillä muuten hän ei voinut vastata seurauksista. Toht. Varjakka, joka vuosi vuodelta oli ruvennut yhä enemmän kärsimään yksinäisestä poikamies-elämästään, oli juuri äsken saanut tehdyksi miehekkään päätöksen mennä kristilliseen avioliittoon nykyisen rakastajattarensa, erään sievän, näppärän sairaanhoitajattaren kanssa, jolle hän jo sitä varten oli morsiuspuvunkin ostanut. Häät oli oikeastaan määrätty vasta ensi jouluksi, mutta toht. Varjakka tunsi tunnossaan, että ne tapahtuisivat jo sitä ennen, elokuun iltojen pimetessä, jotka aina olivat hänessä sentapaisia, vaarallisia mielikuvia herättäneet. Ainoa, jonka elämä oli jäävä ennalleen, oli Jakke Pulliainen, sanomalehtimies. Mutta hän oli jäävä yksin, kuin kanto kaskeen, jonka vuoksi hänkään ei ollut aivan tunteeton hetken merkitykselle. Sillä kaikkien mielissä kyti ajatus, että he neljä eivät enää koskaan tulisi näin toverillisesti yhdessä istumaan. Puhuttiin naisista ja tarkoitettiin naista, sitä yhtä, sitä suurta, sitä epämääräistä ja ainoata, joka poikamiesten mielissä usein päilyy, niin kauan kuin heissä vielä on jälellä kipinäkin nuoruutensa romantisuutta. Sikarien sininen savu kierteli ilmassa, samoin kuin tulinen juoma juttelijain veressä ja ohimoissa. Mutta sampanjakuplien ja tupakansavun keskeltä vilahteli eräitä herkkiä, elettyjä lemmentaruja, soinnahteli eräitä vienoja sydänkieliä, jotka jäivät ilmaan kaikumaan. Kuuleva korva ne otti, näkevä silmä ne näki ja liitti yhteen eheäksi mielikuvaksi nuoresta naisesta, jota he kaikki kuvittelivat, ihanteesta, joka miesten mielissä valoisina kesä-öinä kangastelee, jota ei ole missään, joka ei ole elänyt koskaan, joka kulkee vain nukkuvien metsien sinertävässä autereessa, joka ilmenee vain säteenä, viivana, vivahduksena... Hän oli tällä hetkellä avoimen akkunan läpi Alppilan japanilaiseen huoneesen pistäytynyt. Ja ne, jotka kertoivat hänestä, ne näkivät hänet sielunsa silmillä yhtä selvästi kuin he kerran olivat ruumiinsa silmillä nähneet ne naiset, jotka heissä olivat tuon terhenisen mielikuvan herättäneet. SININEN LINTU. Minun miellyttävin potilaani, kertoi toht. Varjakka, oli eräs nuori rouva, joka omituisesta syystä oli jättänyt ulkomailla oleskelevan miehensä ja palannut kotimaahan. Me olimme oikeastaan lapsuuden-ystäviä, vaikka sitten maailmanrannalla toisistamme vieraantuneet. Hän oli vanhan virkamiesperheen tytär täältä pääkaupungista. Hänen isänsä, sivistynyt, hyväntahtoinen ylitirehtööri oli mennyt naimisiin oman taloudenhoitajattarensa kanssa, hänkin koulunkäynyt ihminen tosin, mutta vailla sitä sielun laajuutta ja sydämen lempeää ihmis-ymmärrystä, joka usein on vasta pitkien sukupolvien kehityksellä, kärsimyksillä ja nautinnoilla voitettavissa. Heillä oli kesähuvilansa minun kotiseudullani maan sydämessä. Siellä me olimme tutustuneet, tehneet marjaretkiä, soudelleet tyyniä vedenselkiä valoisina kesä-öinä, ja minä luulen nyt jälkeenpäin, että hän ensimmäisinä ylioppilasvuosinani taisi hiukan pitää minusta. Minä puolestani en siihen aikaan olisi uskaltanut ajatellakaan kohottaa silmiäni niin korkealle kuin ylitirehtöörin tyttäreen. Heitä oli viisi lasta, joista kaksi oli kuollut jo nuorena ja kolmas, Eetu-niminen, mennyt ylioppilaana rappiolle sekä perheen suojelevasta helmasta etääntynyt. Häntä sanottiin vain Eetu poloiseksi, kunnes tuli aika, jolloin hänen nimeään ei siinä talossa enää mainittu ollenkaan. Hän oli näet varastanut ja istui linnassa. Niin oli heille jäänyt oikeastaan vain kaksi lasta, kaksi tytärtä, toinen Jenni, toinen Leena nimeltään, edellinen kahdeksan vuotta vanhempi jälkimmäistä. Niin kauan kuin isä ja äiti elivät, meni kaikki tavallista, tyyntä latuaan, kesät maalla, talvet Helsingissä, välillä pieni ulkomaa-matka Sveitsiin, Tukholmaan tai Berliniin. Jenni oli jo opettajatar, Leena parissakymmenissä oleva ylioppilas, ilman että heille kummallekaan oli vielä mitään erikoista tapahtunut. Mutta sitten sai heidän isänsä aivohalvauksen, kuolinpesä teki vararikon, huvila myötiin huutokaupalla ja talon koko omaisuus kaikkiin taivaantuuliin siroitettiin. Vasta silloin astui heidän eteensä elämän talvipuoli kaikessa kylmässä, viiltävässä todellisuudessaan. Jenni teki pian päätöksensä. Hän meni naimisiin erään varakkaan konttoripäällikön, kiltin oman onnensa sepän kanssa, joka sekä voi että tahtoi tarjota kodin hänelle ja hänen äidilleen. Leena haparoi kauemmin, otti toimen eräässä pankissa, siirtyi siitä opettajattareksi, yritti myös sairaanhoitajattaren ammattia, mutta päätyi hänkin lopuksi avioliittoon, joka ei kuitenkaan muodostunut yhtä onnelliseksi kuin hänen käytännöllisemmän ja järkevämmän sisarensa. Hänen miehensä oli köyhä taiteilija. He asuivat aluksi maalla Helsingin lähistössä, siirtyivät sitten valtion matkarahan avulla Firenzeen, missä Leena synnytti hänelle pojan, joka kuoli jo parin kuukauden vanhana. Muita lapsia heillä ei ollut, ja tuo ainoa jäi vain vienoksi, surumieliseksi muistoksi heille. Se tapahtui keväällä. Toista vuotta he olivat jo Firenzessä asuneet ja aikoivat jäädä yhä edelleen sinne, mikäli rahat riittivät ja Jennin mies, konttoripäällikkö, joka samalla oli taiteen-ystävä, antoi aineellista kannatustaan. Niin tuli jälleen kevät ja sen keralla uusi, entistä kovempi kohtalon-isku. Syy siihen oli kokonaan taiteilijan. Edellisenä talvena, Leenan sairaana ollessa, oli hän iskenyt silmänsä erääsen nuoreen pohjoismaiseen kuvanveistäjättäreen, joka muuten oli kihloissa toisen kanssa, tunnelmoinut hänen kanssaan viikon kaksi erinäisten sypressien varjoissa, elänyt tuollaista viatonta sielujen yhteis-elämää, kunnes naikkosen oikea sulhanen oli tullut ja korjannut omansa. Tietääkseni he elävät nyt onnellisessa avioliitossa ja asuvat jossakin Tyrolin vuorikylässä. Mutta noiden toisten, Leenan ja hänen miehensä, avio-onni rikkoutui ijäksi tuon mitättömän välitarinan tähden, josta Leena ei siihen saakka ollut tiennyt mitään ja josta hän arvattavasti, ilman miehen typeryyttä, ei koskaan olisi tullutkaan tietämään. Eräässä pahan omantunnon puuskassa tunnusti mies nimittäin vaimolleen tuon itsessään niin vähäpätöisen todellisuuden, jonka hän kuitenkin oli saanut kasvamaan aivan jättiläiskokoiseksi omalla kauhistuneella mielikuvituksellaan. He olivat itkeneet yhdessä, he olivat tutkineet itseään ja toisiaan, he olivat eritelleet ja yhdistelleet, tarkistaneet ja todenneet sielunliikkeitään, ja kuinka he lienevätkin sitten tuota asiaa sormiensa välissä käännelleet ja väännelleet, he olivat tulleet tuohon järjettömään lopputulokseen, että aviollinen yhdyselämä heidän välillään oli tämän jälkeen mahdoton, niin paljon kuin he edelleen toisiaan rakastivatkin. He tekivät sen korkeamman siveyden nimessä, nähkääs. He pitivät toisistaan, he kirjoittivat toisilleen, he olivat yhä edelleenkin hyviä ystäviä ja katsoivat, että he kumpikaan eivät enää voisi kenenkään muun kanssa tulla koskaan onnellisiksi. Kuitenkin he erosivat, jonka eron he sitten myöhemmin myöskin laillistuttivat. Leena palasi kotimaahan ja taiteilija jäi yksin Firenzeen. Samaan aikaan kuoli Leenan äiti. Leena ehti parhaiksi hänen kuolinvuoteelleen, sai hänen kamarinsa sisaren luona, otti paikan lankonsa konttorissa, ja niin näytti hänen elämänsä jälleen lähtevän sitä tyyntä, turvallista latua luijottamaan, joka on perhenaisten luontainen elämänrata, jolla ei ole mitään odottamattomia hyppyreitä ja joka ei pääty ennen kuin kuolemassa. Kolme vuotta oli näin kulunut. Niin ilmestyi hän äkkiä minun vastaanotto-tunnilleni, valittaen päänsärkyä, unettomuutta, yleistä väsymystä y.m. tuollaista, joka on yhtä paljon sielun kuin ruumiin sairautta ja jota mikään lääkäri ei ota vakavasti. Tiesin jo silloin jonkun verran hänen elämänkohtaloistaan, jonka vuoksi hän heti herätti mielenkiintoani, ei lääkärinä erityisesti, mutta yleensä elämän ja ihmisten tarkastelijana. Lapsuudenystävä kun olin, oli minulle sangen helppoa tavata häntä senjälkeen useamminkin, ja mitä enemmän seurustelin hänen kanssaan, sitä merkillisemmäksi olennoksi hän kävi mielestäni. Hän suorastaan kiihotti tutkimushaluani, joka valitettavasti ei koskaan ole ammattini mukaisille aloille yhtä innokkaasti suuntautunut. En tahdo kieltää, että myöhemmin rakastin häntä. Mutta aluksi se aivan varmaan ei ollut rakkautta, vaan pikemmin tiedonhalua tai korkeintaan hyvin heikosti eroottista uteliaisuutta. Hän ei nimittäin vaikuttanut minuun aistillisesti. Hän ei herättänyt intohimoja, vaan eräänlaista sydämen riutumusta, etäistä, utuista ja kipeää kaihomieltä. Aina kun olin poissa hänen seurastaan, päätin johtaa tuon tuttavuuteni johonkin järjelliseen ratkaisuun, ja minulle, joka en usko puhtaasen ystävyyteen miehen ja naisen välillä, oli ainoa järjellinen ratkaisu luonnollisesti joko kosia tai koettaa vietellä häntä. Mutta heti kun olin hänen seurassaan, jouduin jälleen tuohon tuudittavaan, selittämättömään passivisuuden mielialaan, jossa hermoni niin suloisesti lepäsivät. Hänen kanssaan ei näyttänyt yleensä mikään ratkaisu mahdolliselta. Aluksi en tosin sitä erikoisesti toivonutkaan, sillä minähän olin vain päättänyt ottaa selon hänestä ynnä niistä sisäisistä vaikuttimista, jotka olivat hänen tähän-astisen elämänkulkunsa määränneet. Sitä varten oli minun ensin otettava selko hänen entisestä miehestään, jonka tunsin ohimennen. Kenties olisin voinut alottaa hänen kanssaan kirjevaihdon, jollakin tekosyyllä luonnollisesti, tai kuulla jotakin hänestä hänen tovereiltaan. Mutta pidin turhana kääntyä kenenkään muun puoleen, kun minulla kerran oli hänen rakastamansa ja häntä rakastanut nainen edessäni, sillä ihmiset yleensä tuntevat hyvin vähän itseään ja vielä vähemmän toisiaan. Hitaasti, varovaisesti ja hienotunteisesti menetellen voinkin tätä tietä saada hänestä sangen seikkaperäisen ja jotakuinkin koossapysyvän luonnekuvan. Hänen entinen miehensä oli ollut iankaikkinen itsekasvattaja, itsejäytäjä, itsekiduttaja. Mikään ei kelvannut hänelle sellaisenaan. Kaikki oli kehitettävä, jalostettava, korjattava ja parannettava joksikin muuksi kuin miksi jumala oli luonut sen. Leenakin oli usein epäillyt, oliko hän taiteilija ollenkaan, sillä hänen mielestään olisi oikean taiteilijan pitänyt voida iloita maailmasta juuri sellaisena kuin se oli. Hän, Leena, olisi niin mielellään tahtonut tulla rakastetuksi sellaisenaan, avuineen ja vikoineen, miellyttävine ja epämiellyttävine ominaisuuksineen. Hänen entisen miehensä mielestä taas olisi ollut aina taisteltava, aina pyrittävä ja ponnisteltava, aina ylemmä, aina korkeammalle kehitys-asteelle, aina puhtaampaan, täydellisempään, yksilöllisempään ihmisyyteen. Eihän mikään nainen olisi voinut sitä ajan oloon kestää, saati sitten Leena, joka oli niin herkkä, niin hauras ja tunteellinen. Hyvä hänen entinen miehensä oli ollut hänelle, aivan liian hyvä, sanoi hän itse, vaikka hän kyllä osasi itseäänkin arvostaa. Mutta tuo mies oli ollut kuitenkin jotakin aivan toista ainesta kuin hän, jotakin moraalista, metafyysillistä, ylenluonnollista, jonka arvoitusta hän ei ollut koskaan voinut itselleen selvittää. Epäilemättä oli hänen miehensä häntä rakastanut, samoin kuin hän miestään, ja pitiväthän he yhä edelleenkin niin paljon toisistaan. Mutta siinä oli kuitenkin aina ollut tuo jokin, heidän välillään oli kuitenkin aina seisonut tuo muudan, tuo paha, tuo kylmä, tuo vieroittava, ikäänkuin vaatimus tai pyyntö tai pakko tai käsky, joka oli voinut hänen mieltään matona kalvaa, taas toisin vuoroin hänen päänsä päällä piiskana läjähtää. Leenan olisi pitänyt muuttua joksikin muuksi. Siinä se oli. Leenan koko olemus oli noussut sitä vastaan. Luonnollisesti oli hänenkin mielestään ollut hyvä itseään kasvattaa. Mutta eihän ollut silti syytä kiusata itseään, kun elämä oli niin lyhyt, kun ei kuoleman takana ollut mitään ja kun kaikki loppui samassa kuin oli alkanutkin. Leena puolestaan olisi tahtonut niin mielellään joskus vain elää ja olla onnellinen. Hänellähän ei ollut muuta kuin tämä elämä, tämä maailma, josta hänen oli kiinni pidettävä. Mutta mikä ilo oli elää, jos täytyi aina koota eikä saanut koskaan tuhlata, jos täytyi aina ylöspäin eikä saanut koskaan hyvää luikua alamäkeen laskettaa? Tuonkin tähden oli Leena usein epäillyt, että hänen entinen miehensä ei ollut oikea taiteilija. Sillä eihän oikea taiteilija säästä, hän tuhlaa. Eikö juuri se ollutkin taiteen olemus ja oliko ylimalkaan mitään muuta todellista iloa maailmassa? Mutta tuo mies oli kitupiikki. Taidetta ei Leena niin paljoa ymmärtänyt, että hänellä olisi voinut olla mitään itsenäistä käsitystä siitä. Hänen oli siis arvostelussaan ollut pakko nojautua yksinomaan ihmiseen, ei hänen työhönsä, ja ihmisenä oli hänen entinen miehensä ollut vähemmän taiteilija kuin parantumaton uneksija, joka Leena muuten itsekin oli ja tiesi olevansa. Siinä he olivat yhtyneet, mutta heidän unelmiensa laatu oli ollut tuiki erilainen. Leenan unelmat kulkivat kuin pilvet kaupungin kattojen yli. Niillä ei ollut mitään pohjaa todellisuudessa, niissä ei ollut pontta eikä perää, ne eivät nousseet ympäröivästä elämästä eivätkä ne myöskään voineet mitään sen menoon vaikuttaa. Niitä ei voinut toteuttaa, toisin sanoen, eikä niitä voinut edes ajatella toteutetuiksi. Ne olivat järjettömyyksiä, kaiken luonnon, kaiken luonnollisen logiikan ja luonnonlakien vastaisia. Hän uneksi mahdottomia. Hän itsekin tiesi sen, oli aina tiennyt sen ja oli oppinut niitä myös oman itsensä edessä häpeämään. Hullutuksia, outoja päähänpistoja ne olivat, omiaan kenen tahansa täysijärkisen ihmisen aivoja sekoittamaan. Mutta se juuri oli ollut ero hänen ja hänen entisen miehensä välillä, sillä hänen miehensä uneksi vain pelkkää todellisuutta, joskin uutta ja ennen tuntematonta. Hänen miehensä unelmat nousivat todellisuudesta ja niillä oli ainakin mahdollisuus siihen takaisin vaikuttaa. Tuo mies ei ollut koskaan uneksinut mitään turhaa. Hän oli suorastaan vihannut kaikkia vaimonsa eriskummallisia, vaikka viattomiakin päähänpistoja, ollen omassa sielunelämässäänkin niin ihmeteltävän, niin saavuttamattoman kansallistaloudellinen. Eikö totta, tuo mies mahtoi olla hiukan hassahtava? Uneksia pelkkää hyvää, järjellistä ja hyödyllistä! Mitä varten ihmiselle on annettu unelma siis? Eikö sitä varten, että hän ainakin sen piirissä voisi tehdä äärettömiä hullutuksia? Tuo mies ei ollut tehnyt elämässään kuin yhden, sen, joka oli heidän avio-eronsa aiheuttanut. Muuten hän oli ollut harvinaisen yhtenäinen. Hän oli nähnyt elämässä tarkoituksen, jota ei Leena parhaalla tahdollaankaan voinut nähdä siinä, eräänlaisen kätketyn, sisäisen ajatuksen, joka ihmisen omassa työssään, omassa elämässään ja oman henkensä heleimmässä kuvastimessa oli ilmi saatettava. Se ajatus oli ääretön kuin luonto itse ja sellaisena siis ihmis-aivoille käsittämätön. Mutta ihmis-aivot, oli tuo mies sanonut, voivat vallata aina uusia ja uusia aloja siitä. Ja juuri siinä oli hänen mielestään ihmis-elämän ääretön ihanuus, että oli alaa edessä ja takana niin kauas kuin silmä kantoi, että työ ei loppunut, että taistelu ei laannut, että veri lauloi suonissa jokahetkisen, iankaikkisen voiton virttä, siksi kuin tappio tuli, siksi kuin kuolema kohtasi, siksi kuin kaikki tyyntyi, talttui, taukosi ja pysähtyi. Sankarin kuolo sotakentällä, se oli ollut se vertauskuva, jota hänen miehensä oli mielellään käyttänyt ihmisen kohtalosta maan päällä puhuessaan. Elämä oli taistelua, ja se, joka parhaiten taisteli, voi myöskin viimeisellä hetkellään syvimmin ja levollisimmin uinahtaa. Merkillinen mies hän oli ollut, siitä ei epäilystä. Leenan mielestä hän oli yhä vieläkin suoranainen nero, vaikka ei ehkä taiteellinen, ja vaikka hänen oli niin vaikea päästä esille ja yleisön suosiota saavuttaa. Omasta puolestani en sitä erikoisesti ihmetellytkään, kuultuani, miten korkealle hänen unelmansa tähtäsivät. Koko maailman tahtoi tuo mies oman sisällisen ihanteensa mukaan muodostaa, koko elämän, koko ihmiskunnan. Hyviä, viisaita, täysiä ihmisiä; hän tahtoi tähän maailmaan, ylenkatseellisia, jos niin tarvittiin, rakastavia, intohimoisia, tyyniä pinnaltaan, palavia syvyydessään: jää- ja tuli-ihmisiä. Ainakin hän itse oli väittänyt tuntevansa povessaan sellaisen ihannekuvan. Mutta koska hän ei sitä voinut aivan niin laajassa asteikossa toteuttaa, hän oli sanonut tahtovansa ainakin itse kohota sitä kohden niin korkealle kuin mahdollista. "Joka kerta kuin näen siitä pienen pilkahduksenkin", hän oli sanonut, "joko muiden sielussa tai omassani, käyn jälleen kahta ylpeämmäksi ja rohkeammaksi". Se ei ollut mikään yli-ilmainen ihanne hänelle. Se oli luuta ja lihaa: ihmisiä. Yli-ihmisiä, jos niin tahdotte, mutta kaikissa tapauksissa enemmän ihmisiä kuin useimmat nykyään elävät kuolevaiset. "Maailma on niin harvaan asuttu vielä", oli hänen tapansa ollut myös sanoa. Oli muka vain joku ihminen, joku tuota ihannekuvaa lähentelevä ihmistyyppi, siellä täällä kuin Robinsson autiolla saarellaan, joku siinä tai tässä maassa, joku ainoa siinä tai tässä aikakaudessa. "Mutta joka kerta kun minä kuulen sellaisen hengenheimolaisen äänen", hän oli kerran sanonut, "vaikka se tulisi tuhansien vuosien ja tuhansien peninkulmien takaa, minä saan takaisin nuoruuteni rautarohkean uskon itseeni ja kutsumukseeni". Silloin hän ei ollut yksin enää. Silloin hän tunsi, että hän ei elänyt turhaan, että myöskin hänellä oli oikeus elää ja ettei hänen tarvinnut ollenkaan pyytää ympäristöltään ja aikalaisiltaan anteeksi olemassaoloaan. Mahdollisesti tuollainen mies voi olla nero, mutta tuskin taiteellinen. Ihmisten, jotka näkevät maailmassa, mitä muut eivät siinä näe, on yleensä sangen vaikea tehdä itseään muille edes taiteellisesti ymmärrettäviksi. Kerron hänestä senvuoksi, että tietäisitte, mikä oli se henkinen ilmakehä, josta Leena tuli ja jossa hän osaksi yhä vieläkin eli, siksi kuin hän eräänä päivänä täällä Helsingissä minun vastaanottohuoneeseeni ilmestyi. Se oli ollut hänelle aivan liian kova, liian ankara, liian älyllinen ja aatteellinen ilmakehä. Häntä oli vilustanut. Ja kuitenkin hän huusi lämpöä ja herkkyyttä koko olennollaan. Hänen entinen miehensä oli ollut yksinkertaisesti liian miehekäs hänelle, siinä se oli. Minussa hän tapasi vertaisensa. Minun seurassani hänen oli hyvä olla, minun kanssani hän voi jutella, laverrella, tunteilla ja tunnelmoida. Ei niin, ettei hänen entinen miehensä olisi ollut henkisesti hänen vertaisensa, -- olipa tämä vielä monessa suhteessa ollut kyynärän pitempi häntä, mutta ei siinä, mikä hänelle, Leenalle, oli pääasiallisin. Hänen miehessään oli kaikki ollut niin päättävää, niin itsepintaista, niin hirmuhallitsevan keskitettyä: kasvot, ryhti, ajatukset ja mielipiteet. Epäilemättä hän oli mies, jota nainen voi rakastaa. Mutta Leena ei ollut koskaan voinut rakastaa häntä inhimillisellä rakkaudella, itkevällä ja nauravalla, rikkovalla ja anteeksi-antavalla. Hän oli pikemmin ihannoinut ja jumaloinut häntä. Kun ensimmäinen pilvi oli sitten ilmestynyt heidän taivaalleen, kun ensimmäinen rikos oli tapahtunut ja tuo mies astunut alas luonnottomalta jalustaltaan, esiintyen kerrankin elämässään tavallisena kuolevaisena, ei mikään yhdys-elämä entisessä merkityksessä enää ollut heidän välillään mahdollinen. Ei heidän mielestään, tarkoitan. Minun mielestäni siitä olisi voinut vasta alkaakin oikea, terve ja luonnollinen avioliitto. Mutta heiltä oli lumous haihtunut, unelma mennyt. Heidän suhteensa oli ollut alun pitäen tuolle miehen yli-ihmisyydelle, siis väärälle pohjalle, perustettu. Kun se petti, luhistui koko rakennus. Tuo mies ei ollut voinut sietää sitä ajatusta, että hänen vaimonsa oli kerran nähnyt hänet henkisesti alastomana, eikä nainen puolestaan ajatusta, että mies oli särkenyt hänen jumalankuvansa. Siksi he erosivat. Näin olen minä ainakin asian ymmärtänyt. Eivätkö ihmiset ole kummallisia? He rakentavat ensin talon, jota he nimittävät onnekseen, ihanteekseen tai maailmankatsomuksekseen, ja kun heidän pitäisi muuttaa siihen, he huomaavatkin tehneensä sen ovet ja ikkunat niin ahtaiksi, että he eivät itse mahdu sisälle siihen: Nuo kaksi olivat juuri olleet sellaisen ennakkokäsityksen uhreja, kuten niin monet ihmiset nykyaikaan. Heillä oli ollut väärä käsitys rakkaudesta, miehellä eritoten. Tehdä ensin rikos ja tunnustaa sitten rikos! Eipä sillä, että minä puolestani olisin pitänyt sitä minään rikoksena, mutta jos hän kerran itse oli sitä mieltä, hänen velvollisuutensa olisi ollut salata se ainakin vaimoltaan. Miksi esiintyä arkiryysyissä juuri sen edessä, jota rakastaa? Miksi ei ennemmin puhtaana, pestynä ja pyhävaatteissa? Rakkaus on juhlaa mielestäni eikä suinkaan surun juhlaa, vaan ilon. Mutta me tärvelemme ilon sekä itseltämme että muilta olemalla liian rehellisiä. Oikeastaan pitäisi miehen jo alusta alkaen järjestää suhteensa naisen kanssa niin, ettei tulisi eikä voisi tulla kysymystä ollenkaan rehellisyydestä tai epärehellisyydestä. Eihän ihminen ole toisen oma. Eihän kenelläkään ole mitään oikeuksia tai velvollisuuksia muiden kuin itsensä suhteen. Miksi vaatia tilille ketään tai itseään ja ajatuksiaan muille tilittää? Mies, joka niin tekee, on joko pelkuri tai mielipuoli. Rakastava nainen tahtoo aina olla ehdottomasti rehellinen, jakaa ilot ja surut, tuskat ja kärsimykset, mieluimmin juuri viimemainitut, sillä vasta silloin hän tuntee itsensä tarpeelliseksi olioksi maailmankaikkeudessa. Mutta juuri se tekee hänen rakkautensa miehelle aina ennen pitkää niin kiusalliseksi. Eihän ihminen ole mikään kaksois-olento. Mutta naiset eivät koskaan opi seisomaan omilla jaloillaan tai tekemään vain vieraskäyntejä miehensä sydämessä. He ovat kotikissoja ja he tahtovat perustaa kodin jokaiseen hänen povensa pienimpäänkin sopukkaan. Se on sietämätöntä, sillä jossakinhan täytyy miehenkin saada tuntea olevansa kotonaan. Mutta miehen oikea koti on vain se osa hänen sielustaan, jossa hän on yksinäinen ja jää ijäti yksinäiseksi. Päästyäni näin pitkälle, päätin vielä saada selon, miksi tuo nainen ylimalkaan oli mennyt miehelään. Se oli, kuten arvasinkin. Leena ei ollut ottanut miestään, vaan mies oli ottanut hänet. Ei kysynyt, tahtoiko toinen vai ei, ottanut kuin omansa, vienyt voittosaaliinaan, kantanut pois kömpelöillä käsivarsillaan. Leena oli ollut tuosta sekä hämmästynyt että ihastunut niin, että hän ei ollut muistanut edes suuttua, saati sitten tehdä mitään vastarintaa. Ja kun hän oli muistanut, se oli ollut liian myöhäistä jo. Jälkeenpäin häntä oli joskus harmittanut, että hän silloin oli niin helposti antautunut ja että hän omalla lemmentarinallaan oli joutunut niin vanhan-aikaista ja arkipäiväistä totuutta palvelemaan: totuutta miehestä, joka tulee tuuliaispäänä, ja naisesta, joka lehtenä antaa itseään lennättää. Jotakin aivan toista hän kerran oli syvimmässä sydämessään rakkaudella ja rakkaus-elämällä tarkoittanut, jotakin paljon hienompaa, nykyaikaisempaa, tasa-arvoisempaa. Mutta kun hän ei ollut nähnyt sitä töteutettuna missään ympäristössään, hän oli itsekin ruvennut epäilemään oman sydämensä salaista, yksinäistä vaatimusta. Samalla olivat sortuneet kaikki hänen hauraat, haaveelliset mielipiteensä uudenaikaisemmasta, ihmis-arvoisemmasta suhteesta miehen ja naisen välillä, sortuneet kuin keinotekoinen rakenne, jonka juuria routa liikuttaa. Elämän routa se lienee ollut. Sille rakkauskäsitykselle, jonka hän tunsi ja tunnusti omakseen, vaikka hän ei omalta kohdaltaan ollutkaan seurannut sitä, hän ei ollut löytänyt todellisuudesta mitään jalansijaa. Siksi oli hänen uskonsa siihen murtunut jo kauan ennen kuin hän mitään avioliittoa ajattelikaan. "Kun joskus oikein tarkkaan koetan muistella sieluni silloista kehityskautta", hän sanoi kerran minulle, "tulen aina siihen päätökseen, että mikään muu ratkaisu ei olisi voinut ollakaan minulle mahdollinen". Hän oli ollut umpisolassa, hänen miehensä oli tullut siitä pelastavaksi pääsyksi hänelle. Muuten olisi hänen umpisolansa muuttunut hänelle umpisukkulaksi, laineet olisivat lyöneet hänen päänsä yli ja elämän arkipuoli hänen olemuksensa mieluisekseen muovaellut. "Antamalla itseni minä olen säilyttänyt itseni", hän sanoi taas toisen kerran minulle. Luulen, että se oli totta. Hän oli ojentanut sielunsa ja ruumiinsa tuolle miehelle kuin tarjottimella, kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Tässä se on, minun koko itseyteni, mutta minä en osaa tehdä sillä mitään enkä viitsisi myöskään aivan vielä heittää sitä rikkaläjälle. Tee sinä, mitä tahdot sillä, tuhlaa se tai säilytä minua varten, jos ehkä joskus maailmassa vielä tulisin sitä tarvitsemaan!" Ja mies oli ottanut vastaan ja tallettanut sen, sulkenut kuin lippaasen ja pistänyt avaimen liivintaskuunsa. Näin oli Leena sitten monta vuotta elänyt. Nyt, yksinäisyydessään, hän oli jälleen tuntenut halua itseään tarkastella, katsomaan, mitä hänestä oli tullut, ja arvioimaan, mitä vielä mahtoi olla jälellä hänen alkuperäisestä, tyttö-aikaisesta olemuksestaan. Hän oli katsonut ja tullut heti täysin levolliseksi. Se oli kaikki siellä, se oli kaikki tallessa, kiitos olkoon hänen miehensä huolellisen säilyttämistaidon. Se oli kaikki jälellä, sellaisena kuin hän sen muisti oman henkilöllisyytensä ensimmäisestä heräämisestä, kirkkaana, kulumattomana pääomana, joka tosin ei ollut vuosien varrella lisääntynyt, mutta ei vähentynytkään. Hänen entinen miehensä ei ollut koskenut siihen, siksi että hän ei ollut tarvinnut sitä: hän oli ollut sitä tehdäkseen liian täynnä omaa itseään. Leena tunsi hiukan katkeruutta tuota ajatellessaan, mutta samalla oli se omiaan täyttämään henkilökohtaisen turvallisuuden tunteella hänet. "Tiedän voivani olla oma itseni", hän sanoi kerran minulle, "oma väärentämätön, synnynnäinen minuuteni, siinä silmänräpäyksessä kuin se käy tarpeelliseksi". Arvaan, että hän juuri siksi saattoi olla niin tyyni ja rauhallinen. Ja toisen kerran hän sanoi minulle: "Tiedän taas, kuka olen ja mitä minä voin, jos vaan tahdon voida". Tuo ajatus, sanoi hän, oli käynyt hänelle niin rakkaaksi, että hän muisti sen heti ensimmäiseksi aamulla herätessään ja unohti vasta viimeiseksi illalla maata mennessään. Senjälkeen kuin hän oli tuon sanonut minulle, tuntui minusta kuin olisivat hänen kasvonsa kaunistuneet, hänen vartensa notkahdellut norjemmin ja joustavammin. Myöskin iloisemmaksi hän oli käynyt minusta. Mutta ehkä se oli vain mielikuvitusta. Näemme ylimalkaan ihmiset ainoastaan omien sieluntilojemme prisman läpi ja minuun olivat hänen sanansa todellakin ilahduttavasti vaikuttaneet. Tiesin hänestä nyt, mitä tahdoinkin tietää, enkä kuitenkaan voinut siirtää häntä lajiteltujen ilmiöiden joukkoon. Hänen seuransa oli jo käynyt minulle välttämättömäksi. Me olimme paljon yhdessä sinä keväänä, kävimme teattereissa, konserteissa, taidenäyttelyissä, ja teimme pitkiä kävelyretkiä Helsingin ympäristöön, milloin jäälle, milloin Töölön tai Alppilan tietä pitkin. Se olikin muuten mitä ihanin kevät, päivät korkeat ja kauniit, yöt raikkaat ja tähtikirkkaat. Kaikesta päättäen hän hiukan piti minusta. Meidän tuttavuutemme oli kehittynyt jo niin läheiseksi, että me voimme vaietakin, kulkea kilometri-määriä aivan äänettöminä, ilman että se vähimmässäkään määrässä vaivasi meitä. "Eikö ole ihmeellistä", hän lausui kerran tuollaisen vaitiolon jälkeen, "että minun vanhempiani ei ole enää missään?" "Ei missään muualla", jatkoin minä ikäänkuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa, "kuin tällä hetkellä teidän omassa mielikuvituksessanne". "Juuri se on niin kummallista", sanoi hän. "Ensin on jotakin ja sitten äkkiä ei olekaan mitään. Ja joka hetki syntyy ja häviää kokonaisia maailmoita." "Elämä on unelma", virkahdin minä puolipiloillani. "Eilinen ei ole mitään ja huominen on vain saippuakupla, joka särkyy, kun tämä-päivä siihen koskettaa." Hän nyykäytti päätään äänettömänä ja vaipui jälleen ajatuksiinsa. Mutta hänen sanoistaan minä pääsin hiukan selville hänen silloisesta mielentilastaan. Hän eli entisyydessä. Hän toivotteli mennyttä takaisin. Hän ei elänyt nykyhetkeä varten eikä hänestä lähtenyt mitään lankoja tulevaisuuteen. Luulen, että hän juuri siksi oli niin utuinen mielestäni, niin itseensä verhoutunut. Hän tunsi kaiketi kuuluvansa johonkin menevään, häviävään maailmankuvaan. Toisin vuoroin hän saattoi kyllä äkillisellä tempauksella ponnahtaa irti tuosta petollisesta, herpaisevasta tunnelmasta, jonka itsekin tunsin hänen seurassaan ja joka uhosi koko hänen olennostaan. Hän oli silloin hilpeä, äänekäs, miltei raju. Mutta pian hän ikäänkuin uuvahti jälleen, sulki umppunsa kuin valkea lummekukka yön lähestyessä. Te kysytte, minkä näköinen hän oli? Totta puhuen en voi muistaa sitä tarkalleen. Omasta puolestani näin hänet aina sinisessä, te ymmärrätte, väkevässä ruiskukan sinisessä, joka väikkyi kuin kummallinen sädekehä pari tuumaa hänen päänsä ympärillä. Olen varma, että se oli hänen sisimmän sielunsa väri. Minulle hän jäi unikuvaksi, joka aina tällaisina kesä-öinä nousee sieluni silmien eteen, elävänä, kuulakkaana ja selväpiirteisenä. Ja aina silloin minä tunnen jälleen tuon riuduttavan, sydäntä hiukaisevan mielialan, missä hän itse eli, jota hän myös minuun välitti, mutta jota minun on vaikea lähemmin määritellä. Luulen kuitenkin siihen sisältyvän jonkun epämääräisen toivon, että voisi elää elämänsä uudelleen, että voisi saada kaikki takaisin, entisyytensä unelmat ja nuoruutensa suuret päivänkukat. Hän oli sattunut minun tielleni aikaan, jolloin minä jostakin itselleni käsittämättömästä syystä tunsin joutuneeni ikäänkuin pois nikamistani. Olin sisällisesti hermostunut. En voinut olla yksin enkä muiden kanssa, pelkäsin itseäni, ja toisten ihmisten seura teki minut vieläkin aremmaksi. Mitä se mahtaa olla? kyselin itseltäni. Olenko rakastunut? Minä? Minun ijälläni? Torjuin tuon ajatuksen luotani yksinomaan naurettavana, sillä jo paljas päälakeni oli omiaan sen mahdottomuutta todistamaan. Mutta kun kurkistin sydämeeni, täytyi minun tunnustaa, että siellä kaikki oli äkkiä ruvennut käymään niin kummalliseksi. Tarrauduin kiinni jokaiseen oljenkorteen ja tunsin kuitenkin meneväni perikatoon. Elämä ikäänkuin luisui pois minulta. Taas toisin vuoroin tuntui minusta kuin en koskaan olisi oikein elänytkään. Se mahtoi olla jonkinlainen väli-aika. Ei erikoisia iloja eikä suruja, ainoastaan tasaista, harmaata arkipäivää. Tunsin, että jotakin kuoli minussa, varmasti, vähitellen, ikäänkuin jonkun koneellisesti, säälimättömästi vaikuttavan luonnonlain välttämättömyydellä. On jotakuinkin epämiellyttävää tuntea tulevansa oman paremman itsensä ruumiskirstuksi. Etsin turhaan nimeä tuolle tunteelle, ja kun en löytänyt, kysyin sitä häneltä. "Minä muistan tuon tunteen tyttövuosiltani", hän sanoi, luoden syvän silmäyksen minuun. "Ilon ikävä se on." "Te ette enää tunne sitä?" kysyin minä. "Kyllä joskus", vastasi hän, "mutta silloin se nousee kuin kaikuna jostakin hyvin etäisestä entisyydestä". "Ja nyt? Mitä nyt tunnette?" kysyin vielä. "Nykyään minä en tunne enää niin hienoja tunteita", vastasi hän hymyillen raukeasti. "Minusta on tullut täydellinen poroporvari." Muistan, että hänen vastauksensa loukkasi minua, sillä mielestäni hän olisi voinut puhua muille, mutta ei minulle niin. Ja minä sanoinkin sen hänelle. "Miksi te puhutte minulle aina niin pirullisessa äänilajissa?" "Ainako?" kysyi hän hiljaa. "Ette aina, mutta usein. Olemmehan me kaksi ihmistä, joilla ei ole mitään syytä peljätä toisiamme." "Minä tiedän", sanoi hän hetken vaiettuaan. "Miehet pyytävät aina olla poikkeus-asemassa meidän naispoloisten suhteen. Mutta millä oikeudella te pyydätte sitä?" "En millään. Pyydän ainoastaan olla teidän ystävänne." Näin, että hänen silmänsä kirkastuivat kiitollisuudesta, ja hän ojensi kätensä minulle pehmeällä, hyväilevällä liikkeellä, jota pidin jo onnellisena enteenä hänessä liikahtavalle lemmenkaipuulle. Mutta heti seuraavassa hetkessä hän sulkeutui jälleen ja hänen katseensa peittyi takaisin tuohon läpitunkemattomaan, uneksivaan utupilveen, jota jo olin tottunut ihailemaan hänen erikoisimpana, luonteenomaisimpana ilmeenään, monesta syvästä sydänsurusta kummunneena. Hänen kuvansa kasvoi siitä saakka aina korkeammaksi sielussani. Näin hänessä naisen, joka oli suuri sielustaan, viljelty vaistoiltaan, yksinäinen, ylpeä olento, ja juuri sentähden miehen oikea toveri. Kuka toinen katsoi niin? Ei kukaan minun maailmassani. Muistan erään illan, jonka istuin hänen kammiossaan, lämpiävän uunin edessä, riittyvän hiiloksen valaistessa hänen pieniä, hiljaisia kasvojaan. Sanoinko jo, että hän asui sisarensa luona Katajanokalla, jossa tällä oli tilava, uuden-aikainen huoneistonsa? Kävin usein häntä siellä katsomassa, mieluimmin emännän poissa-ollessa, sillä hänen sisarensa ei ollut ollenkaan yhtä miellyttävä kuin hän itse, oli kylmähkö, järkeilevä porvarillinen luonne, joka kuului elämän tyytyväisiin. Hän oli tyytyväinen, kunhan hänellä oli vain miehensä, lapsensa, seurapiirinsä ja yhteiskunnallinen asemansa, eritoten kaksi jälkimmäistä. Jenni oli sisarensa täydellinen vastakohta jo ulkomuodoltaankin: pitkä, laihakaulainen, kulmikkaat olkapäät, kasvoilla pikkumaisen säntillisyyden ja itsekylläisen arvosteluhalun ilme. Kun hän nauroi, hän painoi päänsä rumasti hartioittensa väliin ja kikatti ilkeästi kuin harakka. Vielä vastakkaisemmat olivat nuo kaksi sisarta sisälliseltä luonteeltaan. Jos toinen oli Martta, oli toinen Maria. Luulen, että he sydämensä pohjasta vihasivatkin toisiaan, tuolla äänettömällä, syövyttävällä vihalla, joka on vain läheisten sukulaisten tai eri sukupuolten välillä mahdollinen. Näin heti tullessani, että hän oli itkenyt, ja sain siihen myöhemmin selityksen. Hän oli juuri saanut kirjeen entiseltä mieheltään. Tämä kärsi kovasti yksinäisyydestään, mutta kesti sen sankarillisesti. Juuri tuo hänen sisällinen taistelunsa, jonka Leena luki hänen jokaisen rivinsä välistä, oli hänen sydäntään liikuttanut. Me juttelimme sitten paljon hänestä, ja kuinka lieneekin tapahtunut, mutta meidän keskustelumme sai omituisen, pistävän, tuolle miehelle epäedullisen kärjen, jota me emme kumpikaan alussa tarkoittaneet. "Hän kirjoittaa kauniita kirjeitä?" kysyin minä jotakin sanoakseni. "Kyllä", vastasi hän. "Mutta ne jättävät kuitenkin niin kummallisen autiuden ja tyhjyyden tunteen. Ne alkavat kaikki sanalla "minä" ja vaikuttavat kuitenkin niin kummallisen personattomilta." "Kuinka niin?" kysyin minä. "Eikö hän, jos kukaan, juuri ole personallisuus?" "En tiedä", vastasi hän. "Hänen kirjeensä tulevat kuin jostakin tuntemattomasta avaruudesta, ne ovat osoitetut kuin jollekin yhtä tuntemattomalle taivaankappaleelle." "Luulen ymmärtäväni teidät", sanoin minä. "Ne eivät ole kirjeitä kahden määrätyn yksilön, miehen ja naisen välillä. Ne ovat ypö-yksinäisen sielun tunnustuksia, jotka hän lähettää tyhjään ilmaan langattomina sähkösanomina." Leena tuijotti eteensä äänettömänä. Seurasi pitkä vaitiolo. "Epäilen, että hän on koskaan minua rakastanut", hän virkahti äkkiä ynseästi. "Sitähän te ette voi epäillä", sanoin minä hämmästyneenä. "Kyllä", vastasi hän silmät ummessa ja pieni ryppy kulmakarvojen välissä. "Tuskin hän tietää edes, mitä rakkaus on, eikä hän taida ketään naista maailmassa todellisella, inhimillisellä rakkaudella rakastaa." "Hän on yli-ihminen", väitin minä leikilläni. "Ei, epä-ihminen hän on", jatkoi hän kuin unessa, "eikä hän ole koskaan ymmärtänyt eikä tule koskaan ymmärtämään oikeaa, syvää, laajaa ja sykkivää inhimillisyyttä. Siksi ei hänestä myös koskaan tule suurta taiteilijaa." Vaikenin ja katsoin yhä enemmän ymmällä häneen. Oliko tuo Leena? Tuntui kuin hän olisi antanut vallan syvimmille, itsetiedottomimmille sielunliikkeilleen. Puhuimme paljon muutakin sinä iltana, mutta nuo sanat painuivat siksi syvälle mieleeni, että muistin ne, kun kohta senjälkeen kuulin taiteilijan ampuneen itsensä Firenzessä. En tiedä tuntimäärää, mutta tiedän, että hän teki sen samana iltana, jolloin nuo sanat lausuttiin. Pitäkää minua vain taika-uskoisena! Mutta minä olen syvimmässä sielussani vakuutettu, että hän kuoli samalla hetkellä kuin ainoa ihminen, joka koskaan eli uskonut häneen, kielsi hänet erään vieraan, kolmannen ihmisen edessä. Hänen kuolemansa lienee tuskin ollut Suomen taiteelle mikään korvaamaton tappio. Mutta minuun teki tuo tapaus hyvin kiusallisen vaikutuksen. Muistan erään toisenkin illan, jonka istuin hänen kammiossaan, jälleen lämpiävän uunin edessä, sillä hänen oli aina kylmä, jonka vuoksi hänellä aina oli tummanpunainen shaali hartioillaan. Silloin oli kysymys hänen sisarestaan. "Kuinka teidän sisarenne voi?" olin minä noin tavan vuoksi puheen lomassa virkahtanut. "Kiitos kysymästä", vastasi hän jälleen tuolla ynseällä äänenpainollaan, joka niin omituisesti poikkesi hänen muuten lempeästä, ystävällisestä olennostaan. "Eikö totta? Te ette pidä sisarestanne?" "En", vastasi hän vilpittömästi. "Miksi hänestä pitäisin? Me olemme niin kokonaan toista verta. Minä olen tullut isääni ja hän äitiini, jota minä en myöskään voinut koskaan oikein kärsiä." Vaikenin, sillä tunsin hänen vanhempainsa muinaiset kotiolot, jotka olivat olleet päältäpäin sileät, mutta sisältä hyvinkin onnettomat. "Minun sisareni on luotu johtamaan miestään ja pitämään tukevaa, turvallista huoneenhallitusta", jatkoi hän aivan aiheettomasti. "Ja te? Mitä varten te olette luotu?" kysyin minä kääntääkseni keskustelua pois tuolta vaaralliselta alalta. "En tiedä itsekään", vastasi hän, "mutta ainakaan minä en ole syntynyt rehkimään enkä raatamaan, en kärsimään, pyrkimään enkä ponnistelemaan". "Ette", sanoin minä, "on ihmisiä, jotka tekevät suurinta iloa muille, jos he vain nauttivat ja rakastavat, ovat kauniita, rikkaita ja onnellisia". "Minä en ole mitään niistä", vastasi hän miltei vihalla, "on kuin kova kohtalo olisi meidän arpanoppamme, sisareni ja minun, kummallisesti vaihettanut". "Nyt te ette puhu totta", sanoin minä. "Teillä ei todellakaan ole mitään syytä nurkua kohtaloanne." "_Hän_ on hyödyllinen ja _hän_ on onnellinen", hän sanoi katkerasti. "Minä sitävastoin olen vain väsynyt. Voi olla hyvä näin, mutta voi toisinkin olla." Tuo oli mielestäni suorastaan turkkilaista ajatustapaa, ja minä sanoin sen hänelle. "Voi olla", sanoi hän tyynesti, "mutta minä en todellakaan tunne mitään halua pienimmälläkään sormenliikkeellä omaa kohtaloani ohjata tai muuksi muodostella". Heti senjälkeen sairastui ja kuoli hänen sisarensa. Nyt rupesin häntä melkein pelkäämään. Minua ei hämmästyttänyt enää, kun kuulin, että hän aikoi viettää häitä entisen lankonsa, konttoripäällikön kanssa, eikä sekään, että hän hää-yönään, joka oli myöhään marraskuulla, oli syöksynyt ulos huoneistaan, rientänyt pitkin Pohjoista Siltarantaa ja yrittänyt hukuttautua. Passipoliisi, joka juuri vei erästä humalaista miestä putkaan, oli hänet pelastanut. Humalainen mies oli ollut hänen veljensä, Eetu-poloinen, joka oli äsken päässyt vankilasta ja jälleen entiseen elämäntapaansa antautunut. Veli ja sisar olivat toisensa poliisiasemalla tavanneet. Joku päivä senjälkeen soitettiin myöhään illalla ovikelloani. "Siellä on eräs hampuusi", sanoi palvelijattareni, "hän ei lähde pois, hän tahtoo tavata tohtoria". Kirosin, menin katsomaan: se oli Eetu. Hän oli nytkin hyvin juovuksissa. "Sisareni on sairas", hän sanoi silmäänsä vilkuttaen, "ja pyytää, että tohtori heti tulisi häntä katsomaan". Arvelin ensin, että se oli vain hänen keksintöjään, sillä hän käytti samalla tilaisuutta kerjätäkseen minulta pienen rahasumman. "Sisareni lähettää teille tämän", hän sanoi sitten, ojentaen pienen paketin minulle. Huomasin, että se oli joku kirja, ja uskoin todeksi hänen sanansa. Olin valmis parissa silmänräpäyksessä. Hänen veljensä tuli mukaan. Tuhannet ajatukset risteilivät aivoissani, kun vihelsin ajurin ja pyysin tuota retkua rinnalleni istumaan. Hän puhui koko matkan, itki, kiitteli vuoroin minua, vuoroin sisartaan, ja moitti itseään. Minä en sanonut mitään. Ulko-ovella hän onneksi jätti minut, pyysi tervehtimään sisartaan ja pistäytyi arvattavasti lähimpään sivukapakkaan. Leena makasi keuhkokuumeessa ja houraili. Hänen miehensä tai, oikeammin sanoen, hänen sulhasensa, konttoripäällikkö, istui hänen vuoteessa laidalla kokonaan murtuneena. "Kuoleeko hän?" kysyi hän kuiskaten minulta. "Niin kauan kuin on elämää, on toivoa", vastasin tavanmukaisesti, vaikka oikeastaan minä en paljoa toivonut enää. Hän näytti aivan liian heikolta kestääkseen onnellisesti ankaran taudinpuuskan. Seuraavana päivänä hän kuitenkin tunsi minut, kiitti, että olin tullut, ja pyysi istumaan. Keskustelimme yhtä ja toista, mutta huomasin heti, että hänen ajatuksensa olivat kaukana täältä. "Näettekö tuon tulenvarjostimen?" hän sanoi äkkiä. Vastasin näkeväni, vaikka en minä puolestani huomannut siinä mitään erikoista. "Se on ainoa näkyvä muisto isänkodistani", virkahti hän, hymyillen surullisesti. Katsoin tarkemmin sitä ja huomasin, että sen tummalle pinnalle oli ommeltu pieni, hopeinen puunlehvä ja sen päälle sininen lintu kirjaeltu. Jumala ties, minkä iso-äidin lahja jollekin suvun valkopartaisista patriarkoista! "Sininen lintu laulaa", hän sanoi jälleen raukealla hymyllään. Hänen mielensä oli haihtunut muinaisiin muisteloihin. Hän puhui isästään ja äidistään, sedistään, tädeistään ja heidän vanhemmistaan, ammoin jo kuolleista ihmisistä. Olisin pyytänyt häntä vaikenemaan, mutta en voinut: ääretön melankolia hiipi sydämeeni. Näin edessäni sarjan hienoja, sivistyneitä miehiä, joiden silmät nyt tuijottivat tuolta tuntemattomasta avaruudesta häneen niin lempeinä ja surullisina, laihoja, täsmällisiä naisia, jotka astuivat uunin pimennosta esiin niin ohuina ja selväviivaisina kuin kuparipiirrokset. Sininen lintu lauloi. Minunkin mielessäni nousivat vanhat, tutunomaiset ja rintaa-riuduttavat kuvasarjat. Vaivuin viimeisen kerran elämässäni siihen kummalliseen, tuudittavaan mielialaan, jota koko hänen olentonsa oli aina ollut omiaan minussa herättämään. Peittyivät kuin pumpuliin kaikki terävät särmät sydämessäni. Lamppu liekutti himmeämmin, käteni lepäsivät polvilla raukeina ja hervottomina. Sininen lintu lauloi. Kuuntelin silmät kiinni ja henkeäni pidättäen sen outoa, onttoa, kuin hyvin etäiseltä, suuresta tyhjyydestä soivan englantilaisen torven tapaista ääntelyä. Leena vaikeni ja veti ilmaa sieraimiinsa. "Eikö ollutkin", kysyi hän sitten, "kuin olisivat tuoreet kuusenlehvät tuoksahtaneet?" Hän sanoi kyllä tietävänsä, mitä se oli: hänen isänsä kannettiin hautaan pitkän, raskaan päivätyön päätettyään. "Ja nyt?" kysyi hän jälleen. "Ettekö kuullut tylyjen vasaran-iskujen kumahtavan?" Se merkitsi taas hänen kotinsa huutokauppaa. Hän eli entisyydessä. Sininen lintu lauloi hänelle. Hän muisteli mennyttä takaisin, hän toivotteli itseään entiseksi. Kuoleman lintu se oli. Olin itse häntä hautaan kantamassa. Kun palasin sieltä ja asetin eteisen pukutelineen päälle silinteriäni, sain käteeni paperikääryn, saman, jonka hänen veljensä oli tuonut minulle ja joka minulta oli lähdön kiireessä siihen unohtunut. Aukaisin sen ja huomasin, että se oli vanha muistikirja, tuollainen, joita tyttökoululaiset käyttävät. Selailin sitä, luin hänen ystäviensä ja ystävättäriensä lauselmia, ja sain vihdoin eteeni runonpätkän "Ilon ikävä", omalla, silloin vielä hiukan kömpelöllä käsialallani kirjoitetun. Se alkoi: "Miks suret? Aikas mennyt ammoin ei koskaan palaja uudestaan..." Minä itkin. Minä itkin todellakin. Minä itkin niinkuin ihminen koskaan on itkenyt, sillä minä huomasin äkkiä häntä jo silloin tietämättäni rakastaneeni. Itkin, että hän oli poissa, itkin, etten koskaan, koskaan enää saisi nähdä häntä, ja itkin vielä enemmän sitä, että elämän-onni kerran oli kulkenut vierelläni enkä minä, mielipuoli, ollut osannut tarttua siihen. KIRSIKKAPUU. Minä tartuin onneeni, kertoi pankinjohtaja Koskenkorva, mutta päästin sen jälleen käsistäni. Hän oli erään entisen sotilaan tytär, isä puolalainen, äiti juutalainen. Isä oli kuollut aikoja sitten ja äiti oli jonkinlainen epämääräinen kaupustelijatar. Äiti lähetteli tytärtään kauppaamaan hirveän kömpelösti tehtyjä vaatekukkasia, jotka menivät kuin kuumille kiville, sillä hänen tyttärensä, joka siihen aikaan oli noin kuuden- tai seitsentoistavuotias, ei tarvinnut muuta kuin katsoa, niin jokainen tyhjensi kukkaronsa hänelle. Hän oli kaunis kuin enkeli, mutta pikemmin pimeyden enkeli kuin valkeuden. Hänen tukkansa oli tumma, hänen silmänsä suuret, synkät ja kimaltelevat, hänen vartensa hoikka kuin elämänlanka. Huomattavinta hänessä kuitenkin olivat hänen huulensa, jotka olivat kuin kaksi yhteenpuserrettua kirsikkaa. Ristin mielessäni hänet heti "kirsikkapuuksi". Hän oli niin kaunis, että ihmiset kadulla kääntyivät häntä katsomaan. Eikä kukaan voinut ymmärtää, että niinkin pitkä ihminen voi pysyä pystyssä niin kapean varren varassa. Hänet olisi vyötäisten kohdalta voinut sulkea miehen kahmaloon. Muistan nähneeni ensi kerran hänet eräässä kadunkulmassa, johon hän oli pysähtynyt jonkun ystävättärensä kanssa. Kuljin heidän ohitseen ja hän katsoi minuun tuimasti, vakavasti ja tutkivasti. Hänen katseensa poikkesi siihen määrään kaikkien niiden naisten katseista, jotka olin nähnyt, että se piirtyi syvälle mieleeni ja että muistan sen vielä tänäpäivänäkin. Siinä katseessa ei ollut mitään tavanmukaista. Siinä oli kummallinen, kiihkeä ja miltei äkäinen mielenkiinto jokaista uutta ilmiötä kohtaan, joka ohimennenkin sattui hänen polulleen, aistituoreus ja elämänharrastus, jonka me useimmat jo lapsuudessa olemme kadottaneet. Hän oli suuri lapsi todellakin, naivi sielunsa sisimpään, mutta naivi sillä tavoin, että kaikkien, jotka joutuivat hänen lähelleen, täytyi häntä salassa kadehtia. Hänessä ei ollut mitään tylsää, ei mitään muodostettua, pyöristettyä ja tylppäpäistä. Hän oli lahjomaton, alkuperäinen luonto itse, kirottava ja siunattava, vihattava ja rakastettava kaikessa raa'assa, kirpeässä, alastomassa ihanuudessaan. Eräänä päivänä hän ilmestyi ovelleni. Ostin kaikki hänen tekokukkansa ja maksoin setelirahalla. Hän aikoi antaa minulle jotakin takaisin, minä viittasin, että hänen ei tarvitsisi tehdä sitä, hän kiitti ja meni matkoihinsa. Viikon päästä hän tuli jälleen. Hän sai taas setelirahansa ja minä hänen tekokukkansa, jotka heti heitin uuniin luonnollisesti. Nyt alkoi kummallinen suhde meidän välillämme. Hän palasi säännöllisesti joka viikko, samana päivänä ja samalla kellonlyömällä, minä tiesin, mistä oli kysymys, ja pidin aina yhtä suuren paperirahan hänelle jo valmiiksi varattuna liivintaskussani. Lopuksi ei meidän välillämme enää vaihdettu sanaakaan. Hän katsoi minuun ja ojensi kukkansa, minä katsoin häneen ja ojensin rahani hänelle. Luulen, että se olikin onnellisin suhde meidän välillämme. Tuota kesti kokonaisen talven. Hänen käyntinsä vaikuttivat omituisen virkistävästi minuun. Tulin hyvälle tuulelle, löin näppiäni, kuljin vihellellen edestakaisin huoneissani ja tunsin itseni puolta nuoremmaksi. Olinkin ollut siihen aikaan sangen alakuloinen. Vaimoni oli kuollut pari vuotta sitten ja minä olin jäänyt yksin pojan kanssa, josta juuri piti tulla ylioppilas, ja tytön, joka vielä kävi lyhyissä hameissa. Heillä kummallakin oli omat elämänharrastuksensa. He eivät enää kaivanneet äitiään eivätkä vielä minua. He joko eivät huomanneet ääretöntä sisällistä yksinäisyyttäni taikka eivät voineet sitä lievittää. Koti oli käynyt tyhjäksi minulle. Minä kuljin kuin erakko maailmassa. Koetin etsiä seuraa, ajanvietettä. Kaikki turhaan! Tunsin olevani vanha, auttamattomasti vanha, ja aloin jo tottua tuohon ajatukseen. Uusiin naimisiin minä en aikonut. Täytyihän miehen jo minun ijälläni voida kieltäytyä maailmasta. Tässä tuli avuksi minun uskonnollinen vakaumukseni. Päätin elää lasteni hyväksi ja tiesin, että tuo olisi myöskin Jumalalle otollisinta. Oikeastaan olisi sydämeni velvollisuus ollut täyttyä rajattomasta riemusta ja autuudesta. Mutta niin syvät ovat synnin juuret meissä, että mieleni pysyi yhä edelleen harmaana ja murheellisena. Hän toi jälleen väriä minun elämääni. Vaikka hän ei sanonut mitään enkä minä mitään, hänen kuvansa säilyi sielussani. Minulla ei ollut mitään aikomusta häntä sen enemmän lähestyä. Mutta ollakseni oikein rehellinen, on minun tunnustettava, että hän vaikutti ensimmäisestä silmänräpäyksestä aistillisesti minuun, aistillisemmin kuin kukaan muu nainen, ärsyttävämmin kuin pahin vihollinen. Ja epäilemättä hän oli vihollinen. Hän loi suorastaan vihamielisiä silmäyksiä minuun eikä hän enää kiittänyt edes minua rahastani. Kuitenkin hän tuli aina takaisin. Tiesin, että se tapahtui yksinomaan rahan vuoksi, jonka hän oli tottunut saamaan minulta, ja iloitsin sentään siitä. Niin köyhä minä olin ulkopuolisista ilon-aiheista siihen aikaan. Onneksi hän tuli aina kellonlyömällä, jolloin tyttäreni oli tanssikoulussa ja herra poikani mittaili päästä päähän esplanaadia. Olin kotona yksin kuuron emännöitsijämme kanssa, joka vain harvoin kuuli ovikellon soiton keittiöönsä. Muuten oli tuo hänen luonnonvikansa minulle iankaikkisen kiusan lähde, mutta muistan, että tässä tapauksessa siunasin sitä, sillä minulle oli muodostunut suoranaiseksi iloksi itse ottaa vastaan hänet eteisen kynnyksellä. Hän ei koskaan astunut kynnyksen yli. Me suoritimme äänettömän kohtauksemme miltei oven raosta. Hänen tuima, tutkiva katseensa putosi kuin kielletty hedelmä minulle ja minä häpesin sanomattomasti heikkouttani. Sillä eihän minun, keski-ikäisen leskimiehen, kahden lapsen isän ja yhteiskunnan pylvään, olisi millään muotoa sopinut nauttia tuollaisesta. Taivaallista tuomariani minä en niin paljon hänen yhteydessään ajatellut. Hän jollakin selittämättömällä tavalla mataloitti minua, ohjaten kaiken huomiokykyni maallisiin, etten sanoisi maanalaisiin ja lihallisiin asioihin. Kerran keväällä, tuolla samalla hetkellä ja tuona samana viikonpäivänä, tuli hänen äitinsä. Se oli odottamaton yllätys minulle, vaikka ei miellyttävintä lajia, sillä hänen äitinsä oli tanakka, lyhyenläntä juutalaismuija, jokseenkin minun ikäiseni. En tahdo sanoa, että hän olisi ollut aivan ruma. Entisen kauneuden jäljet näkyivät kyllä vielä hänen kasvoillaan. Mutta kuitenkin. Minä peräydyin hämmästyneenä. Hän astui sisälle rohkeasti, kysyi, olinko minä se ja se, ja pyysi puhua pari sanaa kanssani. Aukaisin äänettömänä hänelle oven kamariini. Heti sen tehtyäni kaduin sitä. Miksi en ajanut ulos häntä, kuten olin suoriutunut ennen niin monesta kutsumattomasta kävijästä? Enhän tiennyt edes silloin vielä, että hän oli tuon tuntemattoman kaunottaren äiti. Ja jos olisin tiennytkin, mitä oli minulla oikeastaan mokoman roskaväen kanssa tekemistä? Arvattavasti olin niin hämmästynyt, etten ehtinyt koota ajatuksiani. Kenties aavistin myös, että täytyi olla joku salaperäinen yhteys tulijan ja tuon kauniin tytön välillä, jonka olin tottunut samaan aikaan kynnykselläni tapaamaan. Hän istui käskemättä. Vasta sitten hän esitteli itsensä. "Minä olen Xenian äiti", hän sanoi, "sen, jolta herra ostaa tekokukkia". Nyt tiesin siis, että hänen nimensä oli Xenia, ja pidin luonnollisena, että hän oli kertonut myös äidilleen omituisesta herrasta keskikaupungilla, joka osti aina kaikki hänen kukkansa ja maksoi ruhtinaallisesti. "Minä olen ollut kipeä", sanoi hän sitten, "enkä ole voinut kukkia tällä viikolla valmistaa. Siksi ei Xenia tahtonut tulla tyhjin käsin." Arvasin, että hän puolestaan ei aikonut lähteä tyhjin käsin, ja kopeloin jo taskuani ojentaakseni hänelle rahan, joka siellä oli jo valmiina hänen tytärtään varten. "Herra pitää tekokukista?" ehätti hän nopeasti kysymään. "Kyllä", vastasin minä epäröiden, nähdessäni hänen luihun silmäyksensä. "Mutta herralla ei ole, mihin niitä asettaa?" kysyi hän jälleen, luoden pikaisen katseen ympäri huonettani. "Ei", vastasin minä umpimähkää, "ei tässä huoneessa". "Herra ostaa sitten minulta tämän", hän sanoi vetäen esille erään maalatun, banaalin lasimaljan. Samalla mainitsi hän hinnan, joka oli suorastaan sikamainen tavaran arvoon nähden. Sanoin, etten tarvinnut sitä, mutta ojensin hänelle kuitenkin rahat, päästäkseni mitä pikimmin hänestä, sillä hänen läsnä-olonsa todellakin inhoitti sieluani. "Herra ei pidä tästä?" virkkoi hän kiiluvin silmin, kätkien nopeasti saamansa rahasumman. "Meillä on kotona monta muuta samanlaista, mutta eriväristä lasia." Sanoin, etten tarvinnut hänen lasejaan, ja avasin oven hänelle eteiseen. Hän hymyili nöyrästi, ilkeästi ja alammaisesti. "Jos herra tahtoo, herra voi käydä itse valitsemassa." Hän mainitsi katunumeron, jota minä en viitsi tässä mainita, ja luikahti eteiseen. Seurasin häntä, sillä tiesin, että hän ei pääsisi omin neuvoin ovesta. "Herra voi tulla, milloin vain haluttaa, me olemme aina kotona, jos en minä, niin tyttäreni." Suljin oven hänen jälkeensä suutuksissani. Tunsin koskettaneeni johonkin limaiseen, häpeälliseen, ja annoin ankaran käskyn palvelijattarelle kuunnella tarkemmin ovikelloa, ettei minun tarvitsisi vaivautua avaamaan kaikenlaisille epäilyttäville henkilöille. Ihme kyllä, mielenkiintoni tuon tytön suhteen ei vähentynyt yllämainitun käynnin johdosta. Hän vaikutti nyt minuun liljalta, joka on kasvanut rikkaläjällä. En tiedä koskaan olleeni mikään mielikuvitus-ihminen, mutta ainakin eroottisen mielikuvituksen hän oli minussa eloon herättänyt. Näin kuvia, jotka olivat yhtä viehättäviä aistilliselle kuin kauhistavia yli-aistilliselle olemukselleni. Piirsin mielessäni yksityiskohtia hänen kasvoistaan ja puvustaan, jonka mustalaishetaleinen köyhyys säälitti sydäntäni. Hän herätti todellakin surkutteluani, aivan yhtä paljon kuin hänen ympäristönsä, josta olin nähnyt pienen vilahduksen, herätti inhoa ja torjuvaa itsesäilytystä. Mutta molemmat vain kiihottivat eroottista vaistoani, joka vihdoin kasvoi niin epäluonnolliseksi, että todellakin tein tuon turmiollisen, kohtalokkaan vieraskäynnin. En tiedä, tokko viitsinen kertoa sen seikkaperäisyyksiä, yhtä vähän kuin niidenkään, jotka sitten seurasivat. Kerron ainoastaan, että he asuivat eräässä pienessä kamarissa pihan perällä, jonne sitten pujahdin useamminkin illan hämärässä. Tiesin mitä tein, kaduin joka kerran jälkeen katkerasti tekoani, enkä kuitenkaan voinut olla sinne menemättä. Huone oli jaettu kahtia ohuella vaateseinällä, jonka toisella puolen oli jonkinlainen kyökkikomero, missä äiti askarteli, toisella puolen tyttären valtakunta, tarkoitettu samalla vierashuoneeksi. Siinä oli äärettömästi kaikenlaista pikkurihkamaa, huonekalut hujan hajan, ja vaikka huone itse asiassa oli sangen tilava, ei siinä usein tahtonut olla edes vapaata istumapaikkaa. Näyttelin yhä edelleenkin vakavaa, hiukan ihmisystävällistä kauppatuttavaa, jolla tosin oli omituiset makunsa ja taipumuksensa, mutta ei suinkaan mitään irstaita aikomuksia mielessään. Minulle riitti aluksi vain muutaman minuutin käynti siellä. Näin milloin äidin, milloin tyttären, suoritin ostokseni, vedin tuota ilmaa sieraimiini, ja menin pois niin voimakkaassa eroottisessa mielialassa, että se souti monta päivää suonissani. Tunsin henkisesti turmeltuvani. Huusin joka yö avukseni Jumalaa, mutta heräsin joka aamu entistä saastaisempien mielikuvien kahlehtimana. Aavistin jo edeltäpäin, että nyt, kuten joskus ennenkin, lihan himo voittaisi hengen alttiuden minussa. Mutta en ole koskaan rehellisemmin taistellut, enkä kuitenkaan koskaan tuntenut vaipuvani sen syvemmälle. Olisin kenties vielä voinut kunnioittaa itseäni, jos tarkoitukseni olisi ollut yksinkertaisesti vietellä hänet. Se olisi ollut edes jonkinlaista suoraa peliä, joka olisi loppunut sitten kuin tarkoitukseni olisi ollut saavutettu ja josta minä olisin päässyt viikon, parin sisällisellä kurinpidolla ja katumuksella. Mutta hän herätti eräitä turmeltuneita, epäluonnollisia vaistoja, joita en koskaan ollut ennen tuntenut, jotka kumpusivat esille olentoni syvimmistä, salatuimmista onkaloista ja hallitsivat kuin teräskourin koko hermostoani. Epäilemättä ne säikyttivät minua, mutta tuottivat samalla suurempaa aisti-iloa kuin mikään luonnollisen sukupuoli-elämän tietä saatu hermovaikutus. Te arvaatte, kuinka minä kärsin siitä. Sillä teille, jotka ette tunne Jumalaa, on tietysti samantekevää, saatteko ilonne luonnollista tai epäluonnollista tietä. Mutta minulle, joka ainakin parempina hetkinäni tunnen itseni hänen kurjaksi, katuvaiseksi tuhlaajapojakseen, on hyvin tärkeätä pitää kiinni kaitselmuksen määräämästä järjestyksestä myös aistillisiin nautintoihin nähden, ettei niiden tuottama synnintunto minua kokonaan ruhjoisi ja musertaisi. Kohtuus on paras kaikessa, ja kultainen keskitie se polku myös sukupuoli-elämään nähden, jolta me parhaiten voimme poimia sekä synnin ruusut että taivaan kyynelkimaltavat liljankukat. Muutaman minuutin käynnit tuossa paheenpesässä eivät riittäneet minulle enää. Ne tihentyivät ja samalla pitenivät. Panin merkille, että se miellytti suuresti hänen äitiään, joka silminnähtävästi tahtoi parittaa meidät toisillemme, tietysti tukevaa aineellista korvausta vastaan minun puoleltani. Mutta enhän minä ollut ensi kertaa pappia kyydissä. Täytyihän minun ensin ottaa selko tavarasta, voidakseni olla varuillani hinnan suhteen, joka minun todennäköisesti oli siitä maksettava. Xenian arvo nousi silmissäni, mitä enemmän tutustuin häneen. Samalla kävi hänen ensin niin yksinkertainen luonnekuvansa minulle aina monisäikeisemmäksi ja vaikeammaksi ymmärtää. Minä, joka pettymisen pelosta aina mieluummin edellytän pahaa kuin hyvää ihmisistä, olin alussa luullut häntä laitakaupungin turmeltuneeksi lapseksi, joka jo ensimmäisinä tyttövuosinaan oli suorittanut laajemman ja perinjuurisemman elämänkoulun kuin useimmat perhetytöt koko ijässään. Hänen synkkä, tutkiva katseensa, hänen vapaa käytöstapansa, hänen koristelematon, miltei julkea kielenkäyttönsä, kaikki viittasivat siihen suuntaan. Mutta minä huomasin pian, että se oli väärä otaksuma. Hän ei ollut turmeltunut, vaan naivi, niin jumalattoman naivi, että meidän, kurjien, käsitteellisten järki-ihmisten on vaikea mitään niin naivia kuvitella. Eikä hänen olemuksensa arvoitus suinkaan ollut vielä sillä ratkaistu. Naiveja ihmisiä minä olin kyllä ennenkin nähnyt, olihan minun oma tyttäreni naivi ja onhan minua itseänikin usein naiviksi sanottu. Mutta hän oli naivi kokonaan toisella tavalla kuin me pohjoismaalaiset osaamme olla, jotka käsitämme naivisuudella eräänlaista horrosta, unitilaa, onnellista tietämättömyyttä tämän maailman asioista. Mikään minun entisistä määritelmistäni ei sopinut hänen suhteensa. Täytyi luoda aivan uusi asteikko, uusi sielullinen järjestelmä hänelle. Hänen sielunsa ei nukkunut, se oli joka hetki vireessä. Pieninkin vaikutus ulkomaailmasta tapasi hänet aina varuillaan, aina tuoreena, ensikertaisena ja vastaan-ottavana. Maailma oli hänelle jokahetkinen, vaaniva vihollinen, ja hän katseli sitä alku-ihmisen itsesäilyttävällä, pahaa-aavistavalla mielenkiinnolla, valmiina antamaan iskuja tai torjumaan, hyökkäämään tai pakoon ponnahtamaan. Elämä oli hänelle pelottavan vakava, ei sen tarkoituksen vuoksi, sillä eihän hänen elämällään ollut mitään pitemmälle-tähtäävää tarkoitusta, vaan sellaisenaan, itse elämänvaiston vuoksi, joka pursui niin eläimellisen terveenä, synkkänä ja traagillisena hänessä. Joku ääni sanoi sisälläni, että hänen kanssaan ei ollut leikkimistä. Hänen silmässään oli väläys, joka muistutti tikarinterää. Minun olisi pitänyt ottaa siitä opikseni. Mutta Jumala ei minua valistanut, ja oma järkeni oli synninsumun pimittämä. Onneksi oli minun poikani tullut ylioppilaaksi, ja minä olin luvannut tehdä hänen kanssaan syyskesällä matkan Englantiin, jonne hänen piti jäädä pariksi vuodeksi kieltä oppimaan ja sikäläiseen liike-elämään tutustumaan. Tahdoin nimittäin, että hän saisi nykyaikaisen merkantilisen kasvatuksen. Matka teki hyvää minulle. Kadotin näkyvistäni tuon vaarallisen ja minulle kokonaan sopimattoman tuttavuuden, tapasin tiellä eräitä vanhoja ulkomaalaisia ystäviä, pistäysin Parisissa, ja palasin kotiin reipastuneena sekä sielultani että ruumiiltani. Vain hyvin harvoin johtui Xenian romantinen kuva enää mieleeni ja silloinkin niin etäisenä kuin olisin jostakin kirjasta lukenut sen. Tartuin työhöni terveenä ja innokkaana. Kauimmin pysyi minulla muisto jostakin häpeällisestä, johon olin ollut luisumaisillani, väsähtyneestä, elostelevasta vanhasta herrasta, joka kaulus pystyssä hiipi laitakaupungille. Mutta toivoin ajan oloon tuonkin unohtavani. Niin näin minä hänen rohkeasti, mutta ei liiaksi paljastetun kuvansa eräässä taidenäyttelyssä. Ahaa, ajattelin minä, hän on ruvennut malliksi, nyt hyvästi naivisuus ja viattomuus! Kuva herätti huomiota, pikemmin mallin kuin tekotapansa kauneudella. Taiteilija oli tuttu minulle, minä tapasin hänet, hän kertoi ylpeydellä uudesta aarteestaan, jota kaikki hänen työtoverinsa häneltä kadehtivat. Tahdoin ottaa selville, oliko hän tehnyt sen, minkä minä olin jättänyt tytön suhteen tekemättä. Sillä vaikka pidinkin sitä luonnollisena, tunsin, että tuo ajatus omituisesti levottuutti sydäntäni. "Onneksi olkoon", sanoin hänelle silmääni vilkuttaen. "Jos todellisuus vastaa kuvaa, hän on todellakin _malli_kelpoinen." "Hän on todellisuudessa paljon kauniimpi kuin minun kuvassani", vastasi hän. "Vahinko vain, että hän ei suostu alastomaksi malliksi." "Eikö todellakaan?" kysyin epäilevästi. "Ei tuumaakaan enemmän kuin minun kuvassani", vastasi hän. "Kaulansa ja rintansa hän kyllä paljastaa, sillä hän on saanut jostakin tietää sen kuuluvan hienon maailman tapoihin. Mutta muuten hän ei suostu näyttämään edes varpaitaan." Tunsin mieleni kummallisesti keventyvän hänen vastauksestaan. Kuulin samalla, että Xenia otti hyvän maksun häneltä, ja se tieto saattoi minut vielä paremmalle tuulelle. Tahdoin välttämättä tehdä jotakin hyvää tuolle kunnon miehelle, ja kun hän ei suostunut ottamaan vastaan tarjottua sampanja-illallista, tilasin päätäpahkaa häneltä taulun, jossa juuri tuo nainen olisi mallina eikä kukaan muu. Se huvi tuli minulle sievoisen summan maksamaan. Mutta taiteilija tahtoi välttämättä, että tulisin seuraavana päivänä hänen atelieriinsa, missä voisin nähdä erilaisia luonnoksia samasta mallista ja valita parhaan niistä. Menin, vaikka tunsin jälleen kielletyillä poluilla kulkevani. Tiesin ennemmin tai myöhemmin tätä tietä jälleen kohtaavani Xenian, mutta täytyypä minun tunnustaa hiukan hämmästyneeni, kun hän tulikin atelierin ovea avaamaan. Taiteilija oli kutsunut hänet, että saisin verrata hänen luonnostaan todellisuuteen. Tervehdin kylmästi ja vieraasti häntä, ja ilokseni hän vastasi yhtä vieraasti tervehdykseen. Pidin myös silmällä, miten taiteilija kohteli häntä ja hän taiteilijaa, ja huomasin, ettei todellakaan ollut mitään lähempää suhdetta heidän välillään. Se ilahdutti sanomattomasti minua. Tilasin luonnoksen, jota taiteilija itse piti parhaana, sanoin hyvästi heti tytön mentyä ja laitoin niin, että voin kadun kulmassa vaivattomasti kohdata hänet. "Te ette käy enää tekokukkien kaupalla?" kysyin minä. "En", sanoi hän, "te näette, että minulla nyt on muuta ansiota". "Ette maalaa enää kukkalasejakaan?" "En. Mutta äitini maalaa vielä toisinaan. Tahdotteko tulla ostamaan jonkun?" Hänen suora ehdotuksensa rauhoitti täydellisesti minut. Hänellä ei näyttänyt olevan vähintäkään käsitystä entisten käyntieni sopimattomuudesta, yhtä vähän kuin mitään aavistusta, millä mielellä olin tehnyt ne. Hän kohteli minua kuin mitä tahansa vanhaa kauppatuttavaa. Kieltäydyin kuitenkin, Jumalan kiitos, tällä kertaa, esittäen syyksi, ettei minulla ollut aikaa. Mutta hänen naivisuutensa, joka tuntui minusta tarumaiselta, oli jälleen herättänyt eloon kaikki turmeltuneet lemmenvaistoni, ja muistan jo siinä silmänräpäyksessä tehneeni lujan päätöksen pyytää ansaani tuon harvinaisen otuksen, joka ei näyttänyt ainakaan tätä vaaraa epäilevän. Niin pyysin, niin sain hänet. Kuva valmistui nopeasti, sillä taiteilija tarvitsi rahaa, ja saatuansa rahat hän tahtoi heti matkustaa ulkomaille, kiroillen vain, että oli vuokrannut koko vuodeksi atelierinsa. Kehoitin häntä vain huoleti matkustamaan, luvaten ottaa atelierin omiin nimiini, muka erästä nuorta sukulaistani varten, joka myös aikoi taiteilijaksi ja jota ei koskaan ole ollut olemassa. Nyt oli minulla paikka, missä tavata Xenia, minä määräsin lemmenkohtauksen, hän tuli, ja minä viettelin hänet. Huomasin heti, että hän antautui paljon vähemmällä naivisuudella kuin olisin muuten hänen olennoltaan odottanut. Hän näytti tehneen päätöksensä jo ennen tuloaan. Pelkään, että hän oli kotkansilmällä katsonut minulla olevan rahaa ja että hän oli neuvotellut asiasta ensin äitinsä kanssa. Ehkä erehdyn minä. Mutta minusta tuntui niin oudolta, että hän ei ollenkaan väistänyt eikä epäröinyt, kun tahdoin suudella häntä, kiersi käsivartensa vain kaulani ympäri ja salli kaiken rankaisematta tapahtua. Ainoa, minkä muistan tuosta kohtauksesta, ovat hänen silmänsä ja ne pysyvät ijäti mielessäni. Ne tuijottivat koko ajan, lakkaamatta, synkästi, tuimasti ja tutkivasti minuun, aivan kuin ne olisivat tahtoneet etsiä esille kätketyimmän, itsetiedottomimman olemukseni. Pelkään sen myös jo silloin paljastaneeni hänelle, sillä hän otti minut ensimmäisestä syleilystä kokonaan valtoihinsa. Hänessä kohtasin minä väkevämpäni. Hänen rakkaudessaan ei ollut vähintäkään häveliäisyyttä, sillä se näytti olevan hänelle luonnollisin asia maailmassa. Hän levitti eteeni kaikki, mitä hänellä oli, kuin tarjottimelle. Hän alotti antamalla minun tehdä hänelle, mitä tahdoin, siksi kuin hän teki minulle, mitä hän tahtoi. Hän arvasi epämääräisimmät, epäluonnollisimmatkin lemmenpyyteeni ja täytti ne jo ennen kuin olin niitä edes itselleni tunnustanut. Minä en koskaan saa enää sellaista rakastajatarta. Usein katsoin minä kauhistuneena häneen, sillä minusta tuntui mahdottomalta, että tuollainen villipeto sai käydä sivistyneessä yhteiskunnassa irrallaan. Ja peto hän olikin, nuori peto, joka näytti olevan luotu vain rakkautta varten. Minä olin tahtonut vain leikkiä hänen kanssaan, vain pyytää paulaani hänet, hän kietoikin minut sieluineni ja ruumiineni pehmeillä, sitkeillä, hirvittävillä käpälillään. En tiedä tänäkään päivänä, rakastiko hän todella minua, mikä vuosiini nähden tuntuu hiukan mahdottomalta. Mutta luulen, että hän piti paljon minusta, sillä minä olin hyvä hänelle, ainakin paljon parempi kuin maailma ylimalkaan oli ollut häntä kohtaan. "Kaikki ihmiset ovat pahoja", sanoi hän usein minulle, "sinä yksin olet hyvä". Samalla hiipi hän luokseni ja katsoi minua silmiin koiran uskollisuudella, joka viilsi syvintä sydäntäni. Sillä enhän minä ollut mitään sellaista ansainnut. "Jos sinä jätät minut", saattoi hän taas toisen kerran sanoa, "minä en tahdo elää enää". Se oli nyt tietysti vain tuollainen sananparsi, mutta minä kuuntelin sitä mielelläni. On niin suloista tuntea olevansa kaikki kaikessa jollekin ihmiselle. Mutta minä en hetkeäkään kuvitellut olevani hänen herransa ja käskijänsä, sillä enhän minä voinut käyttää häntä muuhun kuin rakkauteen ja siinä hän oli minun herrattareni ja lainlaatijattareni. Hän totteli jokaista pienintäkin vihjaustani, mutta juuri siten hän hallitsi ja piti ikeensä alla minua. Ja mikä pahinta, minä viihdyin päivä päivältä paremmin siinä, jouduin yhä kauemmaksi muusta maailmasta, jopa toimialastani ja lapsistanikin, ja rupesin pitämään häntä oman maailmani keskipisteenä, jonka ympäri tuo kaikki muu kiersi ja josta se sai valonsa ja arvonsa minulle. Oli aikoja, jolloin hän määräsi koko elämänkäsitykseni, jolloin ihmiset olivat minulle sympaattisia tai antipaattisia vain sikäli kuin ne omissa ajatuksissani suhtautuivat häneen, asiat tärkeitä tai vähemmän tärkeitä, mikäli ne olivat hänestä kauempana tai häntä lähempänä. Hän oli hirveän mustasukkainen ja pelkäsi joka hetki kadottavansa minut. Jos vain ohimennenkin tulin maininneeksi jonkun muun naisen nimen, hän synkistyi heti, hänen silmänsä leimahtivat ilkeästi, hänen kulmakarvansa vetääntyivät kokoon, hänen leukapielensä työntyivät eteenpäin ja koko hänen kasvonsa saivat ruman, raa'an ja epäinhimillisen ilmeen, joka vaikutti kovin vastenmielisesti minuun. Eräänä päivänä hän oli nähnyt minut kadulla tyttäreni kanssa, joka jo silloin alkoi olla täysi daami eikä ollenkaan hulluimman näköinen. Hän vaati minut heti tilille siitä. "Kuka se nainen oli?" hän kysyi minulta, koko olento kokoon kyyristyneenä, aivan kuin pedon, joka on valmis hyökkäykseen. "Tyttäreni", vastasin minä välinpitämättömästi. "Sinun tyttäresi?" toisti hän kiiluvin silmin. "Minä näin, että hän vihaa minua." "Kuinka sen voit nähdä?" kysyin minä. "Eihän hän edes katsonut sinuun." "Hän katsoi kyllä", vastasi hän, "katsoi sen verran, vaikka hän ei ollut katsovinaan. Hän tietää, että -- sinä rakastat minua, eikä hän voi sietää sitä." "Ei hän tiedä, että minä rakastan sinua. Ja jos tietäisikin, hän on liian hienotunteinen sitä osoittaakseen." "Ole varma siitä, että hän tietää. Hän tahtoo erottaa meidät toisistamme." "Nyt teet sinä väärin hänelle", sanoin minä. "Sinä pidät siis enemmän hänestä kuin minusta?" oli hänellä heti valmis vastakysymys. "Nehän ovat kaksi eri asiaa", koetin minä selittää. "Eihän niitä voi verrata toisiinsa." "Kyllä", vastasi hän. "Kaikki muut, joita sinä rakastat, ovat minun vihollisiani." Tähän tapaan jatkui meidän keskustelumme. Hän ei sallinut ketään kilpailijaa, hän tahtoi aina pakottaa minut valitsemaan hänen tai kaiken muun maailman välillä. Juuri se teki hänen rakkautensa ajan pitkään niin rasittavaksi. Mutta minä kestin kiusani, sillä hän merkitsi minulle todellakin enemmän kuin kaikki muu maailmassa. Hän piirsi ikäänkuin noitapiirin minun ympärilleni, joka erotti minut kaikista muista ihmisistä. Tietysti tapahtui se osaksi minun omasta tahdostani, sillä minä olin siihen aikaan todellakin väsynyt ihmisiin, varsinkin tovereihini, ja näin eräänlaisella vahingon-ilolla heidän luotani etääntyvän. Piirin sisälle ei jäänyt aluksi muita kuin me kaksi, ja se oli minun elämäni onnellisin aika, niin syvästi kuin se sotikin vasten uskonnollista vakaumustani ja niin syylliseksi kuin itseni tunsinkin sen johdosta. Varsinkin koski minuun kovasti, että minun täytyi jättää omat lapseni piirin ulkopuolelle. Mutta minä olin sokea, olin kuuromykkä kaikelle muulle kuin hänelle. Sitä kesti eräitä vuosia ja olisi kestänyt kukaties vielä kauemminkin, jos hän olisi tyytynyt siihen eikä alkanut vetää muita, vieraita ihmisiä, piirin sisäpuolelle. Minulle vieraita, tarkoitan, sillä hänelle ne olivat hyvinkin tuttavia. Ensin hänen äitinsä, joka edelleen herätti minun inhoani, sitten hänen tätinsä ja vihdoin koko hänen sukunsa ja suvun lapset, narinkka-suvun, jonka jäseniä alkoi yhä useammin vilahdella atelierissa, meidän pyhitetyllä alueellamme. Aluksi ne kaikkosivat heti minun tullessani. Vähitellen ne kävivät yhä tuttavallisemmiksi, jäivät pitkiksi ajoiksi huoneesen meidän kerallamme, eikä minulla ollut enää voimaa heitä ulos ajaakseni. Vihdoin ehdotti Xenia, että hänen äitinsä saisi muuttaa asumaan keittiöön, joka oli atelierin takana, sillä se olisi meille kaikille sekä huokeampaa että mukavaa. Suostuin siihenkin, vaikka tunsin yhä alemma suistuvani. Nyt alkoi minulle aika, josta mieluimmin vaikenisin, ellei se kuuluisi oleellisena renkaana silloiseen sielunkehitykseeni. Olin alkanut jo tottua Xeniaan, ottaa hänet inhimillisesti, tutkia mielenkiinnolla myöskin hänen henkisiä puoliaan, jopa hiukan häntä viljellä, sivistää ja opettaakin. Luulen, että siitä olisi ajan oloon voinut muodostua hyvinkin terve ja luonnollinen rakkaus-elämä. Kaikki tuo oli nyt kuin pois puhallettu. Hänen äitinsä läsnä-olo herätti jälleen kaikki turmeltuneet, häpeälliset vaistoni eloon minussa. Minä vaivuin jälleen elostelijaksi, nautiskelijaksi, eläimeksi. Minua varten seisoi aina valmiiksi laitettu vuode atelierissa. Ellen tullut, nukkui Xenia äitinsä kera. Jos tulin, katosi hän hetkeksi toiseen huoneesen ja palasi sieltä takaisin paitasillaan, kasvot pakanallisesta riemusta ja rakkaudesta hohtavina. Juuri tuo hänen synnintunnottomuutensa, kaiken siveyden ja kaiken sopivaisuuden puute hänessä, teki tärisyttävän vaikutuksen minun kristilliseen sydämeeni. Pitäessäni tuota nuorta ruumista kädessäni, tuntiessani sen intohimosta ja aistillisesta hurmauksesta värisevän, minä tunsin itseni vanhaksi, vaivaiseksi syntiseksi, joka vieläkin kurkotteli kielletyn puun hedelmää, vaikka hänen paikkansa jo aikoja sitten olisi ollut paratiisin muurien ulkopuolella. Enkä muista raskaampia askeleita astuneeni kuin palatessani aamu-yöstä kotiini pitkin autioita katuja ja omaan huoneeseeni varovasti, varpaillani hiipiessäni. Kukaan ei tiedä niitä taisteloita, joita taivas ja helvetti silloin suorittivat sydämessäni. Pidin itseäni menneenä miehenä, jolle oli armo liikkua enää kunniallisten ihmisten keskuudessa. Tuota kesti lähes kaksi vuotta, jotka tekivät harmaapään miehen minusta. Te nuoret, mitä te tiedätte harmaapään miehen rakkaudesta? Teille on rakkaus ollut leikkiä, lemmiskelyä, tunnelmaa tai elämän ruusuja ilman orjantappuroita. Minulle se on ollut kuluttava tuli ja syvä kaivo, johon olen tuntenut syöksyväni, rautainen käsi, joka on tahtonut pusertaa rikki kulmaluuni, jatkuva rikos, häpeä, tuska, hekkuma ja hengenvaara yhtä aikaa. Ei sen kuiluissa eikä korkeuksissa ole mitään minulle tuntematonta, aistillisen rakkauden nimittäin, sillä mitään muuta minä en tunnusta rakkaudeksi. Epäilemättä se olisi vienyt minut perikatoon, ellei oma poikani olisi tullut avukseni. Oikeastaan oli jo Xenia ja vielä enemmän hänen äitinsä tulleet avukseni, antamalla minulle yhä useampia vihjauksia avioliitosta, siitä päämäärästä, johon he tähtäsivät. Se vaikutti kuin kylmä suihku minuun, mutta ainoastaan aivoihini ja älylliseen olentooni. Sydämeni pysyi yhä edelleen yhtä sokeana, vaikka järkeni jo olikin valpas ja varuillaan. Enhän minä mitenkään voinut mennä hänen kanssaan naimisiin enkä esittää häntä lapsilleni heidän uutena äitinään, yhteiskunnasta puhumattakaan, jonka arvostelun tiesin jo ennakolta ja jonka tuomioille, niin riippumaton mies kuin olenkin, en koskaan ole voinut pysyä kyllin tunteettomana. Jumala tietää kuitenkin, kuinka minun olisi käynyt, ellei poikani olisi palannut Englannista. Tyttäreni ei olisi voinut pelastaa minua, sillä ensiksi hän oli liian nuori ja toiseksi minä en olisi sallinut hänen puoleltaan minkäänlaista sekautumista asioihini. Poikani kanssa minulla sen sijaan oli aina ollut toverillinen väli, jonka vuoksi hän voi sen tehdä vanhaa isäänsä loukkaamatta. Varmaan hän toimi tässä asiassa Jumalan valittuna välikappaleena. Sillä minä olin kohottanut hehkuvia rukouksia hänen puoleensa, niin usein kuin valoisammat hetkeni sallivat sen. Poikani oli tuskin ollut puolta vuotta Helsingissä, kun hän eräänä aamuna pyysi puhutella minua, käyden suoraan ja häikäilemättä asiaan. Meillä oli pitkä keskustelu hänen kanssaan, joka minun puoleltani päättyi kyyneleillä. Hänen kyyneleensä eivät olleet yhtä herkässä. Hän oli tuolla ulkona suuressa maailmassa saanut sileiksi ajetuille kasvoilleen kummallisen, jäykän ja täsmällisen ilmeen, jota ei ole meidän polven miehillä ja joka lienee ollut hänen anglosaksisen kasvatuksensa tuloksia. Lienenkö maininnut, että hän ennen kotiin palajamistaan oli saanut käydä myös Amerikassa, poltti lyhytvartista piippua ja kävi aina housunlahkeet ylös käärittyinä? "Isä", sanoi hän, katsoen tiukasti silmiin minua, "se ei käy laatuun, siitä täytyy tulla loppu". "Mistä sitten?" kysyin viattomana. "Tuosta sinun tyttöjutustasi", sanoi hän. "Se on skandaali. Pian koko kaupunki puhuu siitä." "Kuka on puhunut?" kysyin säpsähtäen. "Mitä puhunut?" "Ei vielä kukaan eikä mitään", vastasi, hän samalla järkähtämättömällä naamalla. "Olen ottanut selon siitä omin neuvoineni." "En tiennyt, että sinusta on tullut salapoliisi", sanoin ylenkatseellisesti. "Mutta sehän kuuluu olevan suosituin päiväntyyppi Englannissa." "Voin olla salapoliisi", vastasi hän tyynesti, "mutta ainoastaan kotitarpeiksi. Ja tässä tapauksessa minä suorastaan kiellän sinua enää tuota suhdetta jatkamasta." "Kenen luvalla?" ärjäsin minä. "Jokaisen järjellisen ihmisen luvalla", vastasi hän, "joka näkee jonkun hänelle rakkaan olennon aikovan tappaa itsensä ja estää hänet sitä tekemästä". "Pidätkö minua siis sairaana tai mielipuolena?" ärjäsin uudestaan hänelle. "En vielä kumpanakaan", vastasi hän. "Jos pitäisin, en sinun kanssasi keskustelisi." "Mitä tekisit sitten?" kysyin minä. "Suorittaisin asian omin neuvoineni", vastasi hän. "Ja teen sen nytkin, ellei sinulla ole voimaa." "Sinä uskaltaisit?" "Kyllä, kun on kysymys sinusta ja Marjatasta." Tyttäreni nimi toi vedet silmiini, mutta minä koetin kuitenkin vielä pysyä urhoollisena. "Mitä hänestä?" kysyin ankarasti. "Toivottavasti et ole ainakaan hänelle virkkanut asiasta mitään." "Mitä ajatteletkaan?" sanoi hän. "Juuri häneltä tahdon salata asian. Ja juuri hänen vuokseen sinun on tuosta naisesta luovuttava." Hän kävi päälle kuin matematiikka, hyvin tietäen, mikä heikoin kohtani oli. "Minä en voi", sanoin minä. "Minä autan sinua", sanoi hän. "Minä en voi sittenkään." "Hyvä, siispä otan minä asian kokonaan omaksi huolekseni." "Mitä aiot tehdä?" "Toimittaa pois täältä tuon naisen." "Minne?" "Sitä en sano. Anna minulle rahaa sitä varten." "Luuletko, että hän suostuu rahasta lähtemään? Oh, sinä et tunne häntä!" "Isä, sinä olet lapsi", sanoi hän. "Rahalla voi kaikki." "Kaikkiko?" kysyin minä katsoen kauhistuneena häneen. "Kaikki", vastasi hän. "Jumalan kiitos, sinulla on vielä rahaa. Se pyöristää terävimmätkin kulmat elämässä." Hän ajoi perille tahtonsa. Hän sai summan, jonka hän mainitsi, hän haki käsiinsä Xenian ja niin hävisi tämä minun näköpiiristäni. Epäilemättä teki poikani tuon kaiken hyvässä tarkoituksessa. Minä olen usein kiittänytkin häntä siitä, hän on hymyillyt ja esittänyt, että joisimme lasin whiskyä yhdessä, myöskin minä olen koettanut hymyillä, mutta minä olen tuntenut, kuinka suupieleni silloin ovat aina oudosti vääristyneet. Ei, hänen ei olisi pitänyt sittenkään tehdä sitä. Hänen olisi pitänyt jättää minulle minun iloni, vaikka se olisi vienytkin minut perikatoon. Enkö sitten enää koskaan kuullut Xeniasta? Kyllä, vieläpä näinkin hänet, senjälkeen kuin hän oli palannut Amerikasta, jonne poikani oli hänet lähettänyt. Se aika oli minulle uskonnollisen mietiskelyn, kiivaan katumuksen ja ankaran tilinteon aika. Etsin lohdutusta kaikkialta. Kerran raskaissa ajatuksissa tuntikaudet katua tallustettuani, pistäysin Pelastus-armeijan kokoukseen. Siellä hän oli. Hänestä oli tällä välin tullut pelastusarmeijalainen. Hän istui lavalla ja lauloi. Oli kummallista kuulla Jesuksen nimeä noilta huulilta, jotka niin usein olivat minun korvaani synnin ja hekkuman sanoja sopertaneet. Iloitsin kuitenkin, että hänen oli niin hyvin käynyt, sillä olin pelännyt hänen menevän suoraan katu-ojaan. Kokouksen jälkeen etsin käsiini hänet, me rukoilimme yhdessä ja puhuimme kauan ja kauniisti Jumalan karitsasta. Surullista entisyyttämme me emme sanallakaan koskettaneet. Nyt vasta minä sain todella rauhan sielulleni. Sitten jälkeenpäin kuulin tosin, että hän oli eronnut Pelastus-armeijasta, mutta se ei enää mieltäni liikuttanut, yhtä vähän kuin se kirjekään, jonka hän joku vuosi myöhemmin kirjoitti minulle. Hän makasi silloin sairaana, hän oli synnyttänyt lapsen jollekin upseerille, joka ei hänestä sen enempää välittänyt. Hän sai rahansa, mutta minä en mennyt häntä katsomaan. Nyt hän kuuluu elävän isänsä kotikylässä Puolassa, en tiedä, millaisissa oloissa. Ajattelen häntä usein ja suljen hänet joka yö esirukouksiini. Olen yksinäinen mies. Tyttäreni on onnellisissa naimisissa ja poikani saanut edullisen paikan, kuten tiedätte, eräässä pankkimme haarakonttoreista. Kotini on autio ja tyhjä. Istun siellä yksin muistoineni. Ikävä kyllä, en vieläkään ole voinut järjestää elämääni täydellisesti Jumalan mielen mukaan. Mutta minä tunnen, että hän on leppynyt minulle, ja kun pääsen tuonne saksalaiseen parantolaani, hän on leppyvä vielä enemmän. Heikontuneesta terveydestäni huolimatta houkuttelee synti kuitenkin vielä väkevästi minua. Toisinaan tuntuu minusta, että voisin uhrata autuuteni toivon yhden yön vuoksi Xenian parmahilla. Tiedän, että hän on jonkun verran lihonut, mutta olen varma, että hänen ruumiinsa ei ole siitä rumentunut. Kenties en tahdokaan kuolla Parisissa. Kenties etsin hänet vielä kerran käsiini enkä sitten enää koskaan eroa hänestä. Kenties ottaa hän minut vielä takaisin noitapiiriinsä. Kenties onnistuisi minun myöskin hänet vielä takaisin Jesuksen Kristuksen jalkojen juureen johdattaa. Silloin olisi onneni täydellinen. Me häviäisimme jäljettömiin maailmalta, eläisimme vain toinen toisellemme, ja kun kuoleman hetki tulisi, me nukahtaisimme pois hymyillen, tietäen tapaavamme toisemme Isän kartanoissa. TYHJYYDEN KAMMO. Minun asiantuntemukseni tällä alalla, kertoi Jakke Pulliainen, on aivan vaatimaton, joka johtuu osaksi luonnollisesta vastenmielisyydestäni naista kohtaan, osaksi kuluttavasta ammatistani, joka on omiaan tulisimmatkin intohimot taltuttamaan. Te tiedätte, että olen oikeastaan sisäänpäin kääntynyt, runollinen luonne, vaikka väärälle uralle joutuneena olen pakotettu hyvinkin ulkopuolista elämää viettämään. Siksi on nainen ollut aina pyhä minulle, naisen ihannekuva nimittäin, joka lienee syntynyt minun kerallani ja joka hautaan saakka tulee säilymään sydämessäni, olkoon sillä sitten vastinetta todellisuudessa taikka ei. Mutta minä olen ollut sen kuitenkin erään kuolevaisen hahmossa näkevinäni. Hänen nimensä oli Elisa, ja hän oli vain köyhä, itseään elättävä konttorineiti tästä kaupungista, isätön ja äiditön, ilman veljiä tai sisaria, ypöyksin maailmassa. Miten olin häneen tutustunut ei kuulu asiaan, yhtä vähän kuin sekään, miten minä, vanha syntinen, olin hänen puhtaan ja väkevän rakkautensa saavuttanut. Hän antautui minulle kokonaan, empimättä, avoimesti ja iloisesti, sen enempiä avioliitto-lupauksia minun puoleltani vaatimatta. Meidän suhteemme oli aivan rehellinen. Hän tiesi, että minä olin velkainen mies, joka epäterveen nuoruus-elämän ja sitä seuranneiden hurjastelujen jälkeen en suinkaan ollut luotu sukua jatkamaan, ja minä taas, että hän melkein kehdosta saakka oli tottunut pitämään huolta itsestään, että hän rakasti minua vain itseni vuoksi ja vain niin kauan kuin minä todellakin miellytin häntä. Tuo oli omiaan kohottamaan häntä äärettömästi silmissäni. Ensi kerran elämässäni minä tapasin naisen, jota voin kunnioittaa ja jonka tunnustin miehen vertaiseksi. Ja tuollainen nainen rakasti minua! Se oli omiaan kohottamaan myös tavattomasti omaa itsetuntoani. Minä olin siis jotakin, minä _en_ ollut roskaväkeä, koska hän piti minusta. Täytyy olla ollut itsensä ja itseluottamuksensa niin kadottamaisillaan kuin minä, voidakseen oikein käsittää tuon tunteen onnellisuuden. Hän ei ollut kaunis, mutta hän oli miellyttävä. Hänen karu ammattinsa ja kovat elämänkohtalonsa olivat painaneet eräänlaisen miehekkään, kulmikkaan leiman hänen olentoonsa. Vain minun seurassani pehmeni hän, voi sulaa kuin vaha ja käydä oikein kauniiksi, jopa keimailevaksikin, sillä hän muuttui naiselliseksi. Jo kun hän kaukaa näki minut, valaisi herttainen, hempeä ja sydämellinen hohde hänen kasvojaan. Muuten, kun hän kulki yksin ja minä joskus hänen huomaamattaan voin nähdä hänen ilmeensä, hän oli niin kovan, miltei katkeran näköinen, että häntä tuskin olisi voinut tuntea samaksi ihmiseksi. Silloin hän ei suinkaan miellyttävästi vaikuttanut. Lienee johtunut siitä, ettei minulla myöskään ollut ketään kilpakosijaa. Ne harvat ihmiset, jotka tunsivat hänet, pitivät häntä vähäpätöisenä, mielenkiinnottomana olentona, jolle ei ollut tarpeellista mitään sen suurempaa huomiota osoittaa. Sekin oli oikeastaan hyvä mielestäni, sillä eihän kenenkään tarvinnut tietää, mikä aarre minulla oli hänet omatessani. Omaksi kunniakseni on minun nimittäin mainittava, että alusta alkaen tunsin täydellisesti hänen arvonsa ja tunnustin sen myös aina itselleni. Enkä olisi muuta voinutkaan, sillä ilman häntä minä olisin jo aikoja sitten katu-ojassa. Myöskin minä olen yksin maailmassa. Myöskin minä olen isätön ja äiditön olento, jonka on täytynyt varhaisimmasta nuoruudestani saakka tottua tulemaan omin voimin toimeen maailmassa. Ja minä olen tullut, vaikka minun onkin sitä varten täytynyt reivata monta purjetta, heittää mereen monta kaunista unelmaa. Sittenkin olisin luultavasti ilman häntä haaksirikkoutunut. Hänen kanssaan kävi matka helpommin. Hän ei raskauttanut, vaan kevensi elämääni. Ennen kuin tutustuin häneen olin synkkä, kolkko mies, joka ei ollut kaukana itsemurhasta. Elin pelkkää ulkopuolista elämää ja tunsin joka hetki tekeväni vääryyttä syvemmälle, sisäisemmälle itselleni. Hän teki minut jälleen tai, oikeammin sanoen, ensi kerran elämässäni ihmiseksi. Hänen seurassaan minä vasta opin itkemään ja nauramaan, jota en ollut voinut tehdä oikein naivisti edes poikavuosinani. Se oli kovin suloista, ja minä olen hänelle siitä ijäti kiitollinen. Ilman häntä minä en koskaan olisi oppinut tuntemaan itseäni, vaan mennyt hautaani käyttämättömänä raaka-aineena, itselleni ja muille outona, salaperäisenä olentona, jonka nimi maan päällä oli Jakke Pulliainen. Kun ajattelen tuota kohtaloa, joka niin vähällä oli tulla osakseni, karmii selkäpiitäni. Vahinkohan olisi luonnollisesti ollut ainoastaan minun, mutta minulle korvaamaton. Hän ei asunut perheessä, sillä hän ei sietänyt vieraita ihmisiä ympärillään. Hän oli vuokrannut oman yksityishuoneensa, joka oli samalla hänen keittiönsä ja makuukammionsa. Päivät hän istui konttorissa, illoin tulin minä hänen luokseen teetä juomaan. Usein jäin yöksi sinne, usein menin myös pois puoli-yön korvissa ja pistäysin vielä ennen kotiin-menoani joko toimistoon tai kapakkaan. Oikeata kotia ei minulla ole ollut koskaan. Vuokrahuone, jossa asuin ja jossa yhä vieläkin asun, on minulle aina ollut vastenmielinen. Se on huone kuin tuhannet muutkin Helsingissä, mutta minusta kylmä, autio ja kamala kuin vankiluola. Kuitenkin tarjoaa se katon pääni päälle, niiksi harvoiksi yön hetkiksi, jotka vietän siellä. Toimisto ja kapakka ovat olleet ainoat oikeat tyyssijani, joissa olen viihtynyt ja joissa olen elänyt elämäni. Nyt oli minulla kolmas: hänen kammionsa. Se oli suuri muutos minun elämässäni eikä voinut olla syvästi koko silloiseen sielulliseen kehitykseeni vaikuttamatta. Hänen luonaan minä pääsin pois julkisuudesta, jonka armoton, kaikki-yleistävä, kaikkitasoittava leimamerkki jo oli pahasti syöpynyt minuun. Osasin tuskin olla enää yksityis-ihminen. Olin tottunut puhumaan vain politiikasta, yhteiskunta-oloista, tunnetuista henkilöistä ja päivän tapauksista. Hän ei tuosta kaikesta tiennyt mitään, sillä hän eli tuon kaiken ulkopuolella. Hänen kanssaan minun täytyi keksiä muita puheenaineita. "Minä en ymmärrä politikkaa", sanoi hän suoraan, "ja tunnetut henkilöt ovat mielestäni ikäviä". Myöskin minä olisin voinut tehdä saman tunnustuksen, jos olisin uskaltanut. Mutta minä olin katsonut tuon kaiken aina kuuluvan ikäänkuin yleiseen sivistykseen. Hän ei siitä välittänyt ollenkaan. Hän ei viikkokausiin lukenut sanomalehtiä. Hän eli omaa elämäänsä, luki omia kirjojaan, mieluimmin luonnontieteellisiä, ja ajatteli ennen kaikkea omia ajatuksiaan. Hänen seurassaan minunkin oli pakko pusertaa itsestäni esiin se vähäinen yksityishenkilöni, minkä julkinen sana vielä oli jättänyt koskettamatta. Luonnollisesti minä tunsin tuosta häntä kohtaan syvää kiitollisuutta. Mutta meidän suhteemme jatkui, minä aloin tottua häneen ja samalla jossakin määrin laiminlyödä häntä. Varsinaisesti uskoton en hänelle ollut. Mutta en tahdo kieltää, että joskus annoin hänen odottaa turhaan, vaikka olin luvannut tulla ja tiesin hänen istuvan yksin kammiossaan. Toisin vuoroin, puolipiloillani, hankin hänelle myös syytä pieneen, viattomaan mustasukkaisuuteen, joka suuresti huvitti minua. Tunsin itseni silloin taas todella rakastetuksi ja onnelliseksi. Että se olisi hänelle tuskallista, en ajatellut, yhtä vähän kuin sitäkään, että minulla koskaan olisi syytä olla hänen tähtensä mustasukkainen. En pitänyt tarpeellisena myöskään joka hetki osoittaa hänelle rakkauttani. Katsoin itsestään selväksi asiaksi, että hän aina ja ijät kaiket rakastaisi minua vain itseni tähden, kuten hän oli alottanutkin rakastaa, sillä enhän minä ollut muuttunut entisestäni, en ainakaan huonompaan, vaan pikemmin parempaan päin. Siksi en ollut hänelle huomaavainen, en muistanut hänen merkkipäiviään enkä tehnyt noita pieniä palveluksia, jotka oikeastaan ovat yhtä suloisia sekä tekijälleen että teon esineelle. Luulin, että hän ei välittänyt sellaisesta. Vain joskus toin vielä ikäänkuin vanhasta muistosta jonkun pienen kukan hänelle. Mutta sitäkään ei ollut enää kuukausiin tapahtunut. En tahdo silti sanoa, että rakastin häntä vähemmän kuin ennen. Mutta minä olin tottunut onneeni, oman turvallisuuteni tuudittamana. Niin sattui se tapaus, joka myllersi syvyyden lähteet sydämessäni, joka oli tehdä mielipuolen miehen minusta ja jota en vielä nytkään voi olla ilman sisällistä väristystä ajattelematta. Meillä oli lehdessä eräs nuori mies, nuori ylioppilas, Luukas Lohipato nimeltään, jonka minä olin hankkinut lehteen, valpas, pitkäsäärinen uutisten hankkija ja miellyttävä päivänpakisija. Hän kohteli minua aina suurella kunnioituksella, sillä ensiksikin minä olin häntä kymmenen vuotta vanhempi ja toiseksi hän tiesi olevansa kiitollisuuden velassa minulle. Minä puolestani tunsin häntä kohtaan ensi hetkestä saakka erikoista myötätuntoa. Kohtelin häntä aina ystävällisesti ja toverillisesti, puhuin hänestä hyvää kaikkialla ja kiitin hänelle itselleenkin usein hänen älykkäitä pikku-palojaan. Näin, että hänen kasvonsa kirkastuivat ilosta silloin, sillä pätevämmältä taholta hän ei tosiaankaan olisi voinut saada tuota tunnustusta. En tahdo kehua itseäni, mutta herrat kenties muistavat, että minäkin olen nuoruudessani tuota samaa kevyt-aseista sanomalehti-tointa harjoittanut. Olin tullut, samoin kuin hänkin, lehteen uutisten hankkijaksi ja päivänpakisijaksi, jolla viimemainitulla alalla niitin monta kaunista laakeria. Niittäisin vieläkin, jos viitsisin, mutta olen väsynyt, kynäni on kangistunut ja kenties myöskin vähän tylsistynyt. Vain hyvin harvoin, kerran pari vuodessa, käytän sitä enää päivänpakinaan. Silloin teen sen vanhalla taituruudella, joka aina herättää toimituksen nuorempien jäsenien kunnioittavaa ihailua, sillä joskin heillä on sanomista kymmentä kertaa enemmän kuin minulla, he eivät saa esille sanottavaansa. Itse tunnen syvästi henkisen köyhyyteni. Kun näen lehdessä heidän kömpelöt, turvattomat sepustuksensa, jotka puutteellisen muotonsa alla kuitenkin kätkevät usein kokonaisia ilonaiheiden aartehistoja, en voi estää pientä kateuden huokausta povestani tunkeutumasta. Ollapa minulla nuo aiheet, tuo tuores näkemys ja sukkelien päähänpistojen tulva! Tekisin jokaisesta taideteoksen. He taas kadehtivat minun tottumustani ja sorminäppäryyttäni. "Ei vanhalle vertoja vedä", sanovat he usein, kun tilaisuuden tullen sitä hiukan väläytän heille. Se imartelee itserakkauttani, enkä kuitenkaan voi olla tuntematta itseäni henkiseksi kerjäläiseksi heidän keskuudessaan. Luukas Lohipato tuli tuoreilla voimilla lehteen. Hänellä oli omaperäistä mielikuvitusta ja luontainen keveys kirjoittaa. Kuten sanottu, otin hänet heti siipieni suojaan, pidin silmäni hänen yllään, ohjailin, neuvoin ja opastelin häntä, ilman että hän itse tuskin sitä huomasikaan, ja hänestä tuli vähällä vaivalla erinomainen sanomalehtimies. Puolessa vuodessa hän oppi enemmän kuin toiset viidessä. Hänen päivänpakinansa herättivät huomiota, niitä luettiin, niille naurettiin ja ne vaikuttivat valistavasti yleisöön. Iloitsin vilpittömästi hänen edistys-askeleistaan, näin hänessä ikäänkuin oman itseni, kymmentä vuotta nuorempana. Hänessä oli todella jotakin samaa kuin minussa, sama syvä elämänkäsitys ja sama hilpeä mielenkiinto sen pinta-ilmiöihin. "Ille faciet", sanoin usein hänestä leikilläni. Myöskin ulkomuodoltaan ja käytöstavaltaan hän muistutti jossakin määrin minua, joskin hän oli vaatimattomampi ja vähemmän kehittynyt. Päätin olla isällinen ystävä hänelle, sillä muistin itse sellaista siinä ijässä kovin kaivanneeni. Voin tulla usein oikein hentomielisesti liikutetuksi, kun ajattelin, että hänenkin kävisi vihdoin samoin kuin minun, että hänkin vähitellen väsähtäisi, tylsistyisi ja kangistuisi. Elämä ei ole helppoa, hyvät herrat, ja sanomalehtimiehen polku ei ole pelkillä ruusuilla reunustettu. Hänellä itsellään ei luonnollisesti vielä ollut pienimpiäkään epäilyksiä siinä suhteessa. Hänen taivaansa oli pilvetön, hänen silmänsä säteilivät elämän-uskallusta, hänen kynänsä juoksi kuin lyly lumella, häneltä ei koskaan puuttunut aiheita kirjoittamiseen. Hän suorastaan nautti työstä ja siitä salaperäisestä, houkuttelevasta vallantunteesta, jonka nuori sanomalehtimies tuntee kynänsä mustepulloon kastaessaan ja muistaessaan, että sen, mitä hän tällä hetkellä ajattelee, tulevat huomenna kymmenettuhannet ajattelemaan. Myöhäisemmät katkerat kokemukset opettavat kyllä, että se on erehdys, on harhakuva. Mutta joka ei siitä riemuitsevasta, kiitollisesta tunteesta ole alottanut, hänestä ei ikinä tule edes käyttökelpoista sanomalehtimiestä. Olin johdattanut tuon nuorukaisen rakkaan ystävättäreni tuttavuuteen, osaksi aivan epäitsekkäistä, osaksi myös vähemmän kauniista vaikuttimista. Pelkäsin, että hän rupeisi juomaan, sillä näin hänellä olevan siihen hyvät taipumukset. Toistaiseksi en tosin ollut nähnyt häntä vielä kertaakaan hutikassa, mutta hän oleskeli mielellään ravintoloissa, otti naukun silloin kuin muutkin ottivat ja eli mielestäni jo jonkun verran yli varojensa. Naisten kanssa hän ei nähdäkseni vielä porsastanut, hän oli vielä miltei naurettavan arka ja kaino siinä suhteessa, mutta tiesin kainouden ylimalkaan olevan hyveen, joka menee vuosien mukana. Hänen hekkumalliset, nautinnonjanoisesti kaartuvat huulensa olivat pettämätön merkki minulle. Tuollaisin huulin olin minäkin kerran tullut Helsinkiin. Katsoin sentähden, että hänelle olisi hyvä, jos hänellä olisi, kuten minulla, joku muukin tyyssija kuin toimisto ja ravintola. Otin sentähden hänet usein mukaani illoin mennessäni Elsan luo teetä juomaan. Käytin joskus häntä myös lemmenlähettiläänä, viemään ilmoitusta, etten voinut tulla, tai muuhun sellaiseen, Liitin hänet, toisin sanoen, siihen lähimpään, minulle pyhään seurapiiriin, jonka ennen vain Elsa ja minä olimme muodostaneet. Ajattelin hänen parastaan ja taisin ajatella joskus myös omaa mukavuuttani, sillä enhän minä aina voinut olla vain Elsan kanssa, ja silloin oli mielestäni hyvä, että hän ei ollut aivan yksin. Varsinkin sinä syksynä oli minulla ollut tavallista enemmän työtä toimistossa, joka minun ikävän tottumukseni mukaan oli vaatinut vastaavan alkoholimäärän erinäisissä kaupungin ravintoloissa. Hän oli siten tullut sangen paljon Elsan kanssa seurustelleeksi. Minä en nähnyt siinä mitään pahaa, sillä päähäni ei pälähtänytkään, että hän voisi käydä minulle vaaralliseksi. Sentään huomasin eräänlaisen muutoksen hänessä tapahtuneen. Hän oli minua kohtaan kunnioittava ja hienotunteinen, kuten aina ennenkin, mutta hän katsoi usein minuun kummallisella, syventyneellä silmänluonnilla, jota en voinut selittää. Hän kalpeni, hän laihtui silmissä, hänen kasvonsa kävivät kypsemmän, miehekkäämmän ja sielukkaamman näköisiksi. Hän suorastaan henkevöityi muutamien viikkojen kuluessa. Hän karttoi toveripiirejä, hän ei oleskellut enää kapakoissa, hän hankki uuden puvun itselleen eikä kuitenkaan ottanut palkkaansa etukäteen. Olisi ollut tietysti lähellä ajatus, että hän oli rakastunut ja että hän oli juuri minun ystävättäreeni rakastunut, ainoaan sivistyneesen naiseen, jonka kanssa hän seurusteli. Mutta minä en nähnyt, en aavistanut mitään. Luulin ensin, että hän oli sittenkin hairahtunut ja hankkinut jonkun salataudin itselleen. Kysyin häneltä, kuinka asianlaita oli, ja näin, että hän loukkautui kysymyksestäni. Hyvä on, ajattelin minä, Elsan seura on hänet hienostanut. Sepä erinomaista! Nyt hän välttää Helsingin ensimmäiset, karkeimmat houkutukset ja säästyy monelta ikävältä kokemukselta. Elsasta me emme olleet koskaan oikein kahden kesken jutelleet. Kun joskus mainitsin hänen nimensä, hän vaikeni heti ja näkyi mieluimmin karttavan koko puheen-ainetta. Luulin kuitenkin, että hän tiesi läheisen suhteemme, sillä olihan hänen täytynyt arvata se. Mitkään hellyyden-osoitukset Elsan ja minun välilläni eivät tietysti tulleet kysymykseen hänen läsnä-ollessaan. Mutta näkyyhän sellainen silmistä, kuuluuhan sellainen äänenpainoista, eikä hän ollut mikään typerä mies. Pidin sitä asiaa meidän välillämme selvänä ilman selityksiäkin. Kerran kysyin häneltä ohimennen, mitä hän piti Elsasta. "Hän on syvä nainen", hän sanoi ja loi minuun taas tuon kummallisen, synkistyneen, ikäänkuin jostakin kuilusta nousevan silmäyksensä. Olin hänen vastaukseensa tyytyväinen. Myöskin Elsalta minä kysyin kerran hänen mielipidettään Lohipadosta. "Luulen, että hän on hyvä poika", hän sanoi, "mutta niin kovin lapsellinen ja kehittymätön". Sekin vastaus tyydytti minua, sillä se oli minunkin ajatukseni hänestä. Mutta myöskin Elsan minä huomasin muuttuvan silmissäni, ja se herätti ensimmäiset epäilyksen vaistot minussa. Hän oli käynyt hempeämmäksi, aistillisemmaksi. Sillä aikaa kuin tuo toinen laihtui, kalpeni ja henkevöityi, hän ikäänkuin pyöristyi, verevöityi ja naisellistui koko olennoltaan. Hän liikkui pehmeämmin, hän puhui hiljaisemmin, hän katsoi kauniimmin ja sydämellisemmin. Hänen silmiinsä oli tullut jotakin enkelimäistä, äidillistä, suojelevaa suloutta, jota en ennen ollut huomannut niissä. Pidin sen tietysti omana ansioitani ja iloitsin siitä kuin perhonen päiväpaisteesta, sillä se muistutti minulle niin elävästi meidän rakkautemme ensimmäisiä armaita onnen-aikoja. Minä sanoinkin sen hänelle ja näin hänen punastuvan kuin pikkutyttö. Hän oli silloin niin suloinen, että olisin tahtonut syödä suuhuni hänet. Hän oli minua kohtaan hellempi kuin milloinkaan ja minä hänestä ylpeämpi, onnellisempi ja turvallisempi. Onneni teki tuhmanrohkeaksi minut. Laiminlöin häntä, en käynyt hänen luonaan säännöllisesti, tulin hänen luokseen joskus hienossa hiprakassa ja laskin vallatonta, vähemmän soveliasta leikkipuhetta. Usein oli hän yksin kotona, usein istui myös Lohipato siellä jo ennen minua. Minun tullessani he vaikenivat ja jättivät ikäänkuin minulle puheenjohtajan toimen. Minä hoitelin sitä luonnollisella, huolettomalla tavallani, joka tosin ei ole minulle synnynnäistä, mutta jonka minä olen oppinut elämän taipaleella. "Mistä te puhuitte?" saatoin joskus äkkiä kysäistä heiltä. He katsoivat toisiinsa hämillään. "Tarkoitan, mistä te puhuitte, ennen minun tuloani." "Emme mistään", sanoi Elsa, "istuimme vain ja odotimme sinua". "Sepä mahtoi olla hauskaa seuranpitoa", sanoin minä. "Kuule, Luukas, kunnon sanomalehtimiehen tulee osata myös keskustella eikä vain kirjoittaa." "Minä olen niin kömpelö", hän sanoi yksinkertaisesti. "Ja minä niin jäykkä", lisäsi Elsa, luoden pehmeimmän katseensa minuun. Minä hymyilin, hän hymyili, Lohipato hymyili, ja minä jatkoin jälleen äänekästä, leikillistä, naurunremahdusten keskeyttämää ilotulitustani. Kerran illalla, ollessani Elsan kanssa kahden kesken, meni paha henki minuun, ja minä rupesin kiusoittelemaan häntä muka hänen entisillä ja nykyisillä kosijoillaan. Tiesin hyvin, että hän siinä suhteessa oli puhtaampi kuin kukaan, että hän rakasti ainoastaan minua eikä ollut koskaan ennen ketään muuta rakastanut. Mutta minusta oli hauskaa saada hänet punastumaan ja puolustelemaan itseään, väittämään innokkaasti valheeksi, mitä minä en edes totena esittänytkään, ja katsomaan kiivaalla vakavuudella minuun, jota sisäinen nauru ja riemastus pudistutti. Kävin läpi kaikki hänen harvat herratuttavuutensa ensimmäisiltä nuoruusvuosilta saakka, mikäli ne olivat jonkun hänen sanansa johdosta muistiini tarttuneet, koetin itse keksiä uusia, sepitin olemattomia tuokiotiloja ja laskettelin omasta päästäni mitä mahdottomimpia lemmentaruja. "Siihenkin sinä olet ollut rakastunut ja siihen", sanoin minä. "Ja sille iskit silmää silloin ja sitä miellyttääksesi teit tämän ja tuon!" Hän nauroi, hän nimitti hulluksi minua, hän oli kiusattu ja samalla silmin-nähtävästi huvitettu teeskennellystä mustasukkaisuudestani. Niin tulin myös Luukas Lohipadon nimen maininneeksi. Huomasin heti arkaan kohtaan koskettaneeni. Hän vaikeni äkkiä, hän käänsi kasvonsa pois, hän ei ruvennut puolustelemaan itseään eikä väittänyt valheeksi sanojani. "Hän on lapsi", hän sanoi ainoastaan. "Mutta sinä rakastat tuota lasta", jatkoin minä yhä leikkiäni. "Ja hän rakastaa sinua. Etkö luule minun sitä huomanneeni?" "Hän", toisti hän hiljaa, hymyillen jälleen, kasvoillaan tuo omituinen, äidillinen, sisäänpäin kääntynyt ilme, jota hänellä ei ennen ollut ja joka oli tullut häneen vasta viime aikoina. "Juuri hän", sanoin minä. "Hän on itse sen minulle tunnustanut. Hän kulkee ja kuihtuu sinun tähtesi. Etkö voisi häntä armahtaa?" Hänen käytöksensä kävi yhä omituisemmaksi. Myöskin minä huomasin menneeni liian pitkälle, mutta kun minun on vaikea pysäyttää itseäni kerran vauhtiin päästyäni, pingoitin yhä enemmän nyt jo sangen pakotettua leikkiäni, kuvailin, kuinka tuo heidän rakkautensa muka oli alkanut ja mille asteelle se nyt oli kehittynyt, luettelin heidän tapaamisiaan, joissa itse olin ollut mukana, panin jokaiseen heidän sanaansa kätketyn, kiellettyä lemmenkaipuuta huokuvan tarkoituksen ja olin näkevinäni heidät kaksi petetyn rakastajan kierossa, vääristelevässä valaistuksessa. Nyt en voinut peittää sisällistä, hykähtelevää riemuani enää. Nauroin ääneen, ilkuin ja annoin mielikuvitukseni kiitää villin ratsun lailla. Ja todellakin: minä sain tuosta kaikesta loogillisen kokonaisuuden. Kuva liittyi kuvaan, sana sanaan, tunnelma tunnelmaan rautaisella, johdonmukaisella välttämättömyydellä kuin rengas renkaasen, kaikki varjo lankesi heitä vastaan, ja Elsan olisi ollut vaikea tehdä tyhjiksi väitteitäni, jos hän olisi tahtonutkin. Olin kuin noita, joka on saanut silmäänsä lasisirun. Näin kaikki, mutta kaikki nurinpäin. Samalla ilmoitin, että täysin ymmärsin heidän molemminpuolisen mieltymyksensä, etten ollut siitä heille vihainen ollenkaan, että olin jo kauan katsonut heidän suhdettaan ja että olin jo ensi hetkestä arvannut sellaisen heidän välilleen sukeutuvan. "Se oli niin sallittu!" huokasin keinotekoisesti. "Te kuulutte yhteen, kohtalo on määrännyt teidät toisillenne." "Sinä tahdot päästä minusta?" kysyi Elsa ja loi surumielisen silmäyksen minuun. "Enpä suinkaan", vastasin, "mutta tiedän turhaksi potkia tutkainta vastaan. Poistun omaan autioon tyhjyyteeni. Te rakastatte toisianne ja tulette onnellisiksi." "Sinä et saa jättää minua", sanoi hän silmät kyynelissä. "Enhän minä rakasta häntä." "Kenties sinä et tiedä sitä vielä itsekään", väitin minä. "Sinä et tahdo tunnustaa sitä vielä itsellesi. Mutta uusi rakkaus itää jo sinussa, sinä olet huomannut kyllä, jos olet tahtonut huomata, sen ensimmäiset, salaperäiset ailahdukset." "Minä pidän sinusta", sanoi hän ja kiersi käsivartensa kaulani ympäri. "Minä uskon sen", myönsin jalomielisesti. "Pidät vielä, pidät minustakin. Mutta sinä pidät myös hänestä. Hän on nouseva, minä mailleen menevä päivä." "Sinä et ole ollut vielä koskaan noin julma minua kohtaan", sanoi hän hiljaa. "En", vastasin minä, "sillä minä en ole ollut koskaan niin tosi. Myöskin hänelle tahdon olla yhtä tosi. Myöskin hänen kanssaan täytyy minun saada joku selitys aikaan." "Ei, ei", sanoi hän pyytävästi ja hätäisesti. "Kyllä", jatkoin minä järkähtämättä. "Se viirunaama kulkee täällä ja hakkailee minun henttuani. Jos hän luulee olevansa viekkaampi minua, hän pettyy." "Hänhän pitää vain sinusta", sanoi Elsa. "Hän teeskentelee vain sitä", sanoin minä, "tietäen siten helpommin sinut kietovansa. Eihän hän voi alkaa suhdettaan sinuun parjaamalla minua." "Hän kiittää sinua", äänteli Elsa epätoivoisesti, "hän puhuu aina vain suurimmalla kunnioituksella ja ihailulla sinusta". "Sepä peijakasta", nauroin minä. "Juuri se todistaa hänen syyllisyyttään. Se poika on syntynyt konnaksi. Olen nähnyt aina hänen naamastaan, että hän on luotu päättämään päivänsä kuritushuoneessa." "Nyt teet sinä veristä vääryyttä hänelle", väitti Elsa. "Sinä et itsekään tarkoita, mitä sanot. Olethan ennen puhunut pelkkää hyvää hänestä." "Se oli ennen", sanoin minä. "Tein sen vain nähdäkseni, miten se vaikuttaisi sinuun. Samoin olen sinua hänelle kiittänyt ja tutkinut koko ajan hänen kasvonjuonteitaan." "Ja mitä olet luullut niissä näkeväsi?" kysyi hän. "Konnuutta, sulaa konnuutta", sanoin minä. "En olisi voinut uskoa, että ihminen voi olla niin nuori ja niin turmeltunut." Tähän tapaan jatkui meidän keskustelumme. Se päättyi siihen, että Elsa purskahti vihdoin itkemään. Minä lohdutin häntä, sanoin puhuneeni pelkkää leikkiä ja sainkin hänet ainakin ulkonaisesti tyyntymään. Meidän kohtauksemme loppui pitkään suudelmaan ja syleilyyn. Ja pois mennessäni minä olin erittäin tyytyväinen itseeni, ajatellen, että jos heissä todella olisi jotakin sentapaista orastanut, tämä oli varmin keino kitkeä se pois ja säilyttää Elsa itselleni. Mutta tuo kohtaus jäi mieleeni ja minä ajattelin paljon seuraavina päivinä sitä. Pidin sangen luonnollisena, että Lohipato olisi Elsaan rakastunut. Eihän hänellä näkynyt ketään muutakaan sivistynyttä naistuttavaa olevan ja olihan Elsa todellakin nainen, jollaista jokainen vähänkin syvempi luonne saattoi toivotella itselleen. Elsan suhteen minä sen sijaan olin varma asiastani. Hän on luja kuin kallio, ajattelin minä, hän on karu, miltei miehekäs luonne, hänestä kilpistyvät kaikki sentapaiset houkutukset. Päähäni ei edes pälkähtänyt, että hän voisi rakastua tuohon keltanokkaan, joka niin ikäisekseen kehittynyt kuin olikin sentään oli vain maalaistollo minun rinnallani. Muuten oli Lohipato juuri viimeisinä viikkoina osoittanut erikoista henkistä vireyttä lehdessä. Hän teki työtä kahden edestä, hän kirjoitti paremmin kuin koskaan, hänen tehtäväkseen oli uskottu erään tärkeän, pitkän sanomalehti-kiistan hoitaminen, ja hän suoriutui siitä kaikella kunnialla. Hän suorastaan musersi vastustajansa. Koko kaupunki puhui siitä, hänen kompasanansa kulkivat suusta suuhun ja hänen terävä-näköiset todistelunsa ja päätelmäsarjansa olivat herättäneet itse herrojen johtokunnanjäsenten huomiota. Päätoimittaja oli hyvillään ja hykerteli käsiään. "Lohipato on meille korvaamaton", sanoi hän minulle. "Hän on syntynyt sanomalehtimieheksi." "Epäilemättä", vastasin minä. "Hänellä pitäisi olla vain vähemmän työtä ja enemmän palkkaa." "Ei", sanoi päätoimittaja, "mutta enemmän työtä ja enemmän palkkaa. Sitä pitää hänellä olla. Nuori mies tahtoo ansaita kannuksensa." "Hän on jo ansainnut ne", sanoin minä. "Mutta olisi oikein, jos johtokunta todellakin kultaisi ne." Hän sai palkankorotuksen. Samalla vapautettiin hänet ikävimmistä reportterivelvollisuuksistaan ja ilmoitettiin hänelle, että jos hän todenteolla aikoi sanomalehtimies-alalle antautua, se olisi hyvin mieluista johtokunnalle, joka siinä tapauksessa tulisi pitämään huolta, että hän kenties jo ensi kesänä voisi saada pienen ulkomaisen opintorahan pistäytyäkseen ainakin Skandinavian ja Saksan sanomalehti-oloja tarkastelemaan. Suurempaa kunniaa ei ole ikinä tapahtunut niin nuorelle kynäniekalle. Hänen tiensä näytti johtavan kultaan ja kunniaan. Iloitsin vilpittömästi hänen onnestaan, sillä olihan hän oikeastaan minun kasvattini ja oppilaani ja lisäsihän se tavallaan minunkin arvoani lehdessä, että olin sellaisen harvinaisen kyvyn keksinyt, meillä Suomessa, jossa sanomalehtimiehiä kyllä kasvaa joka oksalla, mutta tuskin yhtään kunnollista. Olin tosin itse aikonut hakea tuota samaa matkarahaa, mutta vaikenin näin ollen visusti aikomuksestani, tuntematta edes pienintä kateuden oiretta häntä kohtaan. Hänen menestyksensä herätti pelkkiä hyviä ja jaloja ajatuksia minussa, sillä tiesinhän aina kuitenkin olevani päätä pitempi häntä. Saman päivän illalla, jolloin hän oli saanut palkankorotuksensa, sanoi Elsa minulle, etten huomenna voinut tulla hänen luokseen, sillä Lohipato oli kutsunut hänet teatteriin. Se oli kuukauden ensimmäinen päivä. Myöskin minä olin kantanut palkkani, myöskin minulla sattui olemaan se ilta vapaa ja myöskin minä olin ajatellut sinä iltana viedä Elsan johonkin ravintolaan soittoa kuulemaan. "Mutta teatterin jälkeen minä voin tavata sinut", sanoin hänelle ilmoittaen samalla aikomukseni. "Niin, en tiedä, luultavasti", sanoi hän ja oli hyvin hämillään. "Lohipato on kyllä sanonut, että hän tahtoo pitää minulle pienet kemut teatterin jälkeen." "Todellakin?" virkahdin minä, tuntien samalla kuin kyynpiston sydämessäni. "Niin, hänellä on kyllä syytä ilonpitoon. Häntä on onni potkaissut. Olenko kertonut sinulle siitä?" "Hän on kertonut", vastasi Elsa hiljaa. "Hän sanoo, että ensimmäisen kerran hänen elämässään on kohtalo hiukan hymyillyt hänelle." "Ja sen johdosta hän on kutsunut ulos sinut?" kysyin vielä, katsoen tutkivasti häneen. "Niin." "Eikä minua." "Ehkä hän aikoo kutsua sinut joskus toisen kerran." "Kiitos kunniasta. Mutta jos minä nyt kutsuisin samaksi illaksi sinut?" "Minun on niin vaikea syödä sanaani." "Mutta jos minä nyt kuitenkin tekisin sen?" "Tekisit sen vain kiusataksesi minua. Mehän tapaamme aina toisemme." "Tekin näytte tapaavan toisenne sangen usein. Mutta olkoon menneeksi minun puolestani." "Ethän vain ole vihainen minulle?" "En ollenkaan. Ymmärrän täydellisesti sinut." Tällä kertaa minä olin todellakin äkäinen, en niin paljon Elsalle tosin kuin tuolle tomppelille, joka ei ymmärtänyt ensimmäisiä kohteliaisuuden vaatimuksia. Mutta myöskin Elsa oli mielestäni menetellyt vähemmän hienotunteisesti. Menin pois loukkautuneena ja päätin kostaa tuon kolttosen hänelle lähimmässä tulevaisuudessa. Mutta miten? Pysymällä poissa hänen luotaan eräitä iltoja peräkkäin, luonnollisesti. Se oli aina ennen ollut pettämätön keinoni hänen suhteensa, jos oli sattunut joku solmu meidän välillemme tai jos olin ollut huomaavinani hänen alkavan kylmetä minulle. Varsinkin rakkautemme ensi-aikoina olin usein käyttänyt tuota keinoa, osaksi pakottaakseni häntä ratkaisevaan askeleesen, osaksi myös oman sisällisen ylpeyteni tähden, joka siihenastisessa sielullisessa yksinäisyydessäni oli kasvanut epäluonnollisen araksi, ärtyisäksi ja helposti loukkautuvaksi. Olin tuntenut monta julmaa, hekkumallista nautintoa huomatessani sen tepsivän Elsaan, sillä se todisti, että hän oli minun vallassani, että hän piti minusta enemmän kuin minä hänestä ja että minä siis olin häntä voimakkaampi. Minä voin erota, hän ei. Tuo oli aina täyttänyt merkillisellä onnentunteella minut. Luulin, että se kuului rakkauteen, että miehen ja naisen todellisen, terveen suhteen täytyi olla niin, enkä tiennyt mistään paremmasta. Sitäpaitsi oli niin suloista, kun Elsa tuollaisen loukkautumisen jälkeen teki parastaan keimaillakseen sekä lepyttääkseen suuttunutta herraansa ja sulttaaniansa. Että se voisi olla vaikeata hänelle, koska hän ei ollut rikkonut mitään, ei juolahtanut mieleeni, yhtä vähän kuin sekään, etten lopuksi aina leppyisi ja antaisi anteeksi hänelle. Sillä enhän minä tahtonut erota hänestä. Tiesinhän minä, mikä aarre hän minulle oli, ja olihan minulla kaikki syy olla häneen tyytyväinen. Mutta minä koettelin jumalia. Minä tahdoin tietää, rakastiko hän todella minua, ja toisekseen, olinko minä vielä itsenäinen mies vai kiersinkö jo jotakin itseni ulkopuolella olevaa kiintotähteä. Kokeeni oli aina onnistunut. Elsa oli aina soittanut puhelimella lehteen, pyytänyt tavata minua, ja minä olin suvainnut armossa suoda hänelle tilaisuuden puhdistautua ja minut jälleen omakseen miellytellä. Tällä kertaa se ei onnistunut. Elsa ei antanut mitään merkkiä itsestään, minä olin poissa kolme iltaa hänen luotaan, istuin kapakoissa ja koetin juoda itseäni juovuksiin. Hyvällä tahdolla se jossakin määrin onnistuikin, mutta minulle ei ollut mikään ilo juoda, kummallinen tyhjyydentunne vaivasi minua, kaikki tuntui minusta rumalta, inhoittavalta ja kamalalta. Lopuksi minä en kestänyt enää, tein poikkeuksen säännöstä, odotin hänen konttorinsa ovella, siksi kuin hän tuli, ja kysyin aivan vaatimattomasti, sainko saattaa kotiin hänet. Hän näytti suuresti hämmästyvän tästä odottamattomasta kohteliaisuudesta. Olikin kulunut vuosia siitä kuin hänelle oli sellaista minun puoleltani tapahtunut. Ennen, siihen aikaan kuin hän vielä oli epävarma, pyydettävä saalis, olin kyllä seisonut joka ilta kuin katulyhty täsmällisesti paikallani hänen konttorinsa ovella. Mutta myöhemmin, sitten kuin olin saanut hänet omakseni, olin yhä enemmän harventanut noita kotiinsaattamisia, siksi kuin ne olivat kokonaan jääneet pois. Osaksi ne olivat toimitustyöni vuoksi minulle todellakin epämukavia, osaksi tuntui tuollainen seinäkellon säännöllisyys minusta lapselliselta, orjuuttavalta ja yksitoikkoiselta. Tiesinhän tapaavani hänet kuitenkin joka ilta hänen kotonaan! Hänkin oli tottunut täydellisesti siihen ja oli joskus suorastaan kieltänyt minua turhan tautta vaivautumasta, jos puolipiloillani olin aikonut tulla häntä työpaikastaan kotiinsa opastamaan. "Sinäkö se olet?" hän sanoi ja ojensi kätensä. "Minä", virkahdin viattomasti, "kuka muu se voisi olla?" "Ei kukaan. En ole nähnyt vain niin pitkään aikaan sinua." "Enkä minä sinua. Siksi teki mieleni tavata sinut." Hän kiitti, mutta hän näytti olevan yhä enemmän hämillään. Kävelimme hänen asuntoaan kohden, vaihdoimme vielä muutamia merkityksettömiä vuorosanoja, meidän puheemme katkesi, koetin punoa sitä uudelleen, mutta menestymättä. Hän oli kovin hajamielinen. "Mikä sinua vaivaa?" kysyin. "Ei minua mikään vaivaa", vastasi hän nopeasti, katsomatta minuun. "Eikö?" kysyin jälleen koettaen katsoa häntä silmiin. "Sinä olet tänään niin kovin kummallinen." Hän nauroi väkinäisesti. "Sinä luulet vain niin", sanoi hän. "Se johtuu siitä, ettet niin pitkään aikaan ole nähnyt minua." Huomasin turhaksi enempää tiedustella häneltä. Odotin, mitä tuleman piti, sydän täynnä synkkiä aavistuksia. Hän tuntui olevan, koko ihminen, sisällisessä, hätäisessä sekasorrossa. Eikä hän osoittanut pienintäkään parannuksenteon merkkiä, katumusta tahi aietta lepyttää minua pitkän poissa-oloni jälkeen, joka hänen oli täytynyt käsittää mielen-osoitukseksi minun puoleltani. Olin kuitenkin jo itse liian suuressa sisällisessä jännityksessä tuohon poikkeukseen tavallisuudesta sen enempää huomiota kiinnittääkseni. Asuntonsa porraskäytävän edessä hän pysähtyi. "Me voimme kyllä mennä ylös", hän sanoi, "mutta me emme voi jäädä pitkäksi aikaa sinne". "Miksi emme?" kysyin. "Hän tulee sinne." "Kuka hän?" "Hän, Lohipato." "Se ei suinkaan liene mikään este?" kysyin nyt jo kokonaan katkerana ja pilkallisena. "Enhän minäkään ole ollut ennen este hänen tulolleen." Hän katsoi avuttomana minuun. "Etpä suinkaan", sanoi hän. "Mutta me olimme sopineet hänen kanssaan mennä tänä iltana johonkin ravintolaan." "Jälleen?" kysyin minä pitkäveteisesti. "Hän pitää paljon kemuja sinulle." "Suo nyt anteeksi, että sattui näin", sanoi hän. "Mutta enhän tiennyt, että tulisit tänään. Ja minun on niin ikävä yksin olla ja sinua turhaan odottaa." Tuohon en minä voinut sanoa mitään. Mutta minun sisälläni kiehui ja kihisi. _Nyt_ ainakin täytyi minun saada täysi selko asiasta. Että heidän välillään oli jotakin, se oli selvää. Mutta minun oli saatava tietää, mihin saakka heidän suhteensa todella oli kehittynyt. Seurasin ylös häntä hänen huoneesensa, istuin hetkisen sangen vaiteliaana, eikä minun ollut tarvis pitkiä aikoja odottaakaan, kun jo tuli kilpakosijani. Niin nimitin minä häntä jo ivallisesti mielessäni. Me emme olleet tavanneet toimistossa toisiamme näinä päivinä muuta kuin ohimennen. Meillä oli eri huoneet ja eri työmme siellä, vaikka hänen tapansa oli tulla usein minulta jotakin pikkuseikkaa kysymään tai muuten kanssani päivänkuulumisista pakisemaan. Nyt vasta pisti päähäni, että hän ei näinä päivinä ollut käynyt ollenkaan kamarissani. Välttikö hän tahallaan minua? Oliko hänellä jo paha omatunto? Katsoin tarkkaan hänen kasvonjuonteitaan, mutta en huomannut niissä mitään erikoista. Hän oli tyyni kuin tavallisesti, silmissään tuo synkistynyt, syventynyt ilme, jota jo jonkun aikaa olin koettanut turhaan selittää. Elsa yksin näytti levottomalta. Hänen silmänsä lensivät toisesta toiseen meihin, hän nousi, hän istui, hän siirsi jälleen paikkaa, hän käyttäytyi sanalla sanoen kuin kompassi, joka on joutunut kahden vastakkaisen magneettivirran vaikutuksen alaiseksi. Tästä saakka ei mikään jäänyt minulta huomaamatta. Olin kuin peili, johon pieninkin sen piiriin sattuva ilmiö kuvastuu. Tunsin äkkiä, että minussa ei elänyt muuta kuin pää: kaikki muu oli kuin kuollut, kuin pois puhallettu. Olin aivan tyyni, aivoni olivat kylmät ja kirkkaat. Niillä olisi voinut vaikka lasia leikata. Olin pukeutunut sotisopaani, katsoin heihin kuin kahteen viholliseen. Tahallani en johtanut keskustelua. Johtakoon hän, ajattelin myrkyllisesti sydämessäni, hän, tuo nuorempi, onnellisempi kilpakosijani, osoittakoon seurustelutaitoaan, olkoon pirteä ja mieltäkiinnittävä! Nythän hänellä on siihen hyvä tilaisuus. Kävi, kuten olin arvannutkin. Hänessä ei ollut miestä siihen. Hän näytti odottavan, että minä tavallisuuden mukaan täyttäisin huoneen hullutuksillani ja päähänpistoillani, ja kun minä vaikenin itsepintaisesti, hän teki jonkun heikon yrityksen, joka ei saavuttanut edes Elsan huomiota. Tämäkin katsoi odottavasti minuun, ikäänkuin pyytäen, että auttaisin häntä tätä kiusallista mielialaa keventämään. Katsokoon vain, ajattelin, minun ei ainakaan tee mieli olla teidän kahden hovinarrinne eikä pitää huolta pöytämusiikista, silloin kun teidän armonne suvaitsevat illastaa. Heillä ei ollut mitään toisilleen sanomista, ei ainakaan minun läsnä-ollessani. Lohipato näytti nololta ja Elsa sanomattomasti vaivautuneelta. Nautin todellakin kiusasta, jota tunsin heille tuottavani. Merkitsin sen heti mieleeni uutena halpamaisuuden asteena, jonka olin saavuttanut. Vielä joku päivä ennen en olisi uskonut sellaista itsestäni. Miksi minä en lähtenyt, miksi minä en jättänyt heitä kahdenkesken? Siksi että tahdoin täyden selon heistä ja saada heidät itsensä minun edessäni jollakin tavoin paljastamaan. Vihdoin kävi hiljaisuus liian painostavaksi. Hermoni eivät kestäneet enää. "Mennään", sanoin minä ja nousin päättävästi. "Minne?" kysyi Elsa, luoden hätäisen katseen minuun. "Syömään illallista luonnollisesti", sanoin keveästi. "Jonnekin ravintolaan. Tuletko mukaan, Luukas?" Hän katsoi minuun, hän katsoi Elsaan, he loivat nopean, neuvottoman katseen toisiinsa. Eihän heidän auttanut muu kuin suostuminen. Se oli ensimmäinen pieni valonsäde minulle. Kenties he eivät olleet vielä selittäneet toisilleen tunteitaan? Kenties he eivät vielä olleet varmat toisistaan? Nähtävästi ei kumpikaan heistä vielä tahtonut mitään ratkaisua minun kanssani. Tulimme ravintolaan, saimme yksityishuoneen. Mietin, kiusaisinko heitä edelleen passiivisena syrjästä-katsojana. Mutta tiesin jo ennakolta hermoni liian huonoiksi siihen ja valitsin toisen varmemman ja minulle edullisemman taistelutavan. Heittäysin jälleen hilpeäksi, sellaiseksi kuin olin ollut aina ennenkin heidän kahden seurassaan, laskin leikkiä, kerroin kaskuja, pakotin heidät ensin hymyilemään, sitten täyttä kurkkua nauramaan. Elsa oli kuin olisi päässyt painajaisesta. Lohipato koetti mahdollisimman kauan pidättää nauruaan, mutta lopuksi täytyi hänenkin minun mukanani hohottaa. Välillä he katsoivat toisiinsa eräänlaisella keskinäisellä ymmärryksellä, jonka otin visusti vaarin ja jonka selitin omalla tavallani. Nähtävästi heidän kahdenkeskeiset puhelunsa eivät käyneet tässä äänilajissa. Nähtävästi he tahtoivat sanoa toisilleen: Tuollainen hän on, hän on parantumaton, hän tekee pilaa kaikesta, eikä hänen kanssaan auta muuta kuin hullutella! Epäilemättä tuo ajatus, jonka selvästi luin heidän silmistään, olisi jossakin muussa tuokiotilassa syvästi loukannut minua. Mutta tällä kertaa oli minulle vain pääasia tuudittaa heidät ensin aivan turvallisiksi, että sitä helpommin voisin vaania heitä ja että he sitä täydellisemmin itsensä minulle sitten esittelisivät. Juoneni onnistui loistavammin kuin olisin osannut arvatakaan, jopa niin täydellisesti, että puoletkin siitä olisi hyvin riittänyt minulle. En tahdo kieltää, että onnellinen tulokseni oli myös suureksi osaksi ikuisen suojeluspyhäni, -- kaikkivaltiaan Sanctus Spirituksen ansiota. Mutta minä kutsuin hänet avukseni, minä ohjailin varovasti ja taitavasti hänen askeleitaan, minä kaasin heihin summattomat määrät miedompia ja voimakkaampia väkijuomia, mutta niin sirosti ja salakavalasti, että he eivät ollenkaan huomanneet sitä. Oikeastaan oli tarkoitukseni juottaa hutikkaan ainoastaan tuo nulikka, joka niin tuiki hävyttömästi oli hypännyt nenälleni. Mutta sitten, nähdessäni, että myöskin Elsa, joka muuten tuskin maistoi, nyt hoiteli lasiaan epätoivon urhoudella, ajattelin: Soromnoo, kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Kyllä tästä hyvä tulee. Me joimme viiniä, söimme, otimme ryyppyjä, joimme taas toista viiniä, sen päälle kahvia ja erilaisia liköörejä. Olin kaiken aikaa hyvin varuillani, vaikka tiesin olevani koeteltu, arpiniekka uros tällä taistelukentällä. Huomasin ensiksikin, että Lohipato ei kohdellut minua entisellä, nuorelle miehelle sopivalla kunnioituksella. Ahaa, ajattelin, se on ensimmäinen seuraus siitä, että hän katsoo jo saaneensa jonkinlaisen yli-otteen. Huomasin vielä, että hänellä oli intohimoinen halu sanoa vastaan minua, hänellä, joka ennen aina oli kainosti jokaista mielipidettäni kannattanut. Hän suorastaan näytti hakevan riitaa minun kanssani. Hoitelin hänen vastaväitteitään leikillisellä, hyväntahtoisella ylemmyydellä. Kerran, jostakin aivan vähäpätöisestä ja meille merkityksettömästä seikasta puhuessamme, näin äkkiä vihamielisen välkähdyksen hänen silmässään. Ahaa, ajattelin, oletko sinä sitä laatua? Varo itseäsi, sillä nyt en minäkään tunne enää mitään armahdusta! Nyt muutuin minä päällekäyjäksi, hän puolustajaksi. Kuten ehkä tiedätte, ei minulta ole sana vielä koskaan puuttunut, kun todella olen tarvinnut sitä. Sillä kertaa minä suorastaan säkenöin, minä pidin sellaisen älyn ja sukkeluuden ilotulituksen hänen päänsä ympärillä, että hän ei tiennyt enää tälle maailmalle. Tuskin oli sana hänen huuliltaan lennähtänyt, kun minä otin jo kiinni siitä, heitin sen ilmaan, osoitin sen järjettömyyden, ja pudotin sen hänelle takaisin kaikissa hymyn ja huumorin sateenkaaren väreissä kimaltelevana. Hän ei voinut sanoa enää mitään, ja jos hän sanoi, hän kävi aina typerämmäksi. Vihdoin hän rupesi laskettelemaan suustaan suoranaisia raakuuksia. Minä hymyilin, minä katsoin Elsaan, kohotin olkapäitäni ja vetosin hänen arvosteluunsa. Elsa kallistui silmin-nähtävästi minuun päin, sillä nyt olin minä voimakkaampi. Hän katsoi minuun entisellä, alistuvalla hellyydellä, mutta hän katsoi myöskin kilpailijaani, ja piti kätensä ikäänkuin minua ärsyttääkseen tämän käden päällä pöytäliinalla. Äkkiä rupesi Lohipato voimaan pahoin. Hän mykistyi kokonaan, hän kävi kuolemankalpeaksi, hän kieltäytyi maistamasta mitään enää, kätki pään käsiinsä, ja tuijotti taas eteensä synkkänä ja totisena. "Sinä olet niin kalpea, niin kalpea", sanoi Elsa huolestuneena. "Oletko sairas?" Hän ei vastannut mitään, hän vain pudisti päätään ja koetti saada kulmakarvojaan oikeaan järjestykseen. Tiesin, mitä laatua tuo sairaus oli, ja pelkäsin, että hän siinä silmänräpäyksessä rupeisi ylen-antamaan, kun hän onneksi nousi ylös ja hoippui notkahtelevin polvin ulos huoneestamme. Hän palasi takaisin, mutta ei selvempänä. Hän istui, veti tuolinsa lähemmä Elsaa ja laski kätensä hänen vyötäisilleen rakastavalla, onnellisella, idioottimaisella ilmeellä, jossa ei näkynyt pienintäkään häpeäntunnetta minun läsnä-olostani. Elsa katsoi minuun anteeksi-pyytävästi, katsoi häneen suojaavasti ja äidillisesti, mutta ei näyttänyt suuttuneelta eikä loukatulta. Nyt olin minä nähnyt tarpeeksi. Ehdotin poislähtöä ja sain heidät todellakin kunniallisesti kadulle sieltä. Elsa kulki hänen käsikynkässään. He inhottivat minua niin, että olisin mieluimmin jättänyt heidät, mutta huomasin, että Elsa horjahteli. En ollut vielä milloinkaan nähnyt häntä tuossa tilassa, säikähdin, pelkäsin häväistysjuttua. Katsoin tuohon toiseen ja huomasin, ettei hänestäkään ollut ritarilliseksi saattajaksi, sillä hänellä oli täysi työ pysyä omilla jaloillaan. Vihelsin ajurin, istuin itse, pakotin heidät puoliväkisin siihen, ja käskin ajamaan Elsan asuntoon. He huojuivat ajurissakin, Elsan hattu riippui niskassa, ihmiset katsoivat, jokainen sekunti oli minulle iankaikkisuus. He itse olivat onnellisessa tietämättömyydessä tilastaan, hymyilivät autuaasti, puristelivat toisiaan, Elsan luodessa aina välillä minuun pitkiä, tutkivia, voitollisia silmäyksiä. Jumalan kiitos, matka loppui vihdoin. Saatoin ylös heidät, sanoin nopeat jäähyväiset, joihin he eivät ehtineet vastata mitään, suljin oven heidän jälkeensä ja riensin kadulle juoksujalkaa. Nyt se oli sitä myöten selvä! Nyt ei minulla enää koskaan voinut olla mitään tuossa talossa tekemistä. Olin hirvittävässä sisällisessä jännityksessä. Vaikka olinkin poistunut siinä varmassa vakaumuksessa, etten koskaan enää tahtoisi tavata Elsaa, en nähdä häntä, enkä tietää hänestä mitään, vaivasi minua kuitenkin sanomattomasti ajatus, että nuo kaksi nyt olivat keskellä yötä siinä samassa huoneessa, jossa itse ennen olin kokenut niin monta suloista nautintoa. Mitä he tekivät siellä? Katsoivatko he toisiaan, sopersivatko he älyttömiä hyväilysanoja vai vaipuivatko suorastaan uinailevaan syleilyyn? Katsoen heidän sielulliseen ja ruumiilliseen tilaansa, pidin luonnollisimpana viimemainittua mahdollisuutta. Ja sillä aikaa kuljin minä täällä yksin, yössä, katuja pitkin! Miksi olinkin jättänyt heidät sinne? Mieleni teki jo palata takaisin, mutta en iljennyt, ylpeyteni esti siitä minua. Minne menisin siis? Tunsin olevani toimistotyöhön kykenemätön, kotini kauhisti minua, pistäydyin erääsen syrjäiseen ravintolaan, jossa toivoin saada rauhassa koota ajatuksiani ja miettiä minua kohdannutta onnettomuutta koko laajuudessaan. Sielläkin sattui olemaan pari tuttavaa. He huomasivat heti ovelta minut, nousivat, tulivat luokseni ja pyysivät minua pöytäänsä istumaan. Olisin mieluimmin karannut, mutta pelkäsin myös yksinäisyyttä. Suostuin sentähden, istuin heidän pöytäänsä, tilasin jotakin, koetin keskustella, mutta huomasin olevani niin hermostunut, että voin puhua tuskin, ainoastaan harvakseen, sana sanalta, kuin vanha ukko. He katsoivat kummastuneina minuun. "En ole oikein terve", selitin heille. "Sitäpaitsi on minulle tapahtunut jotakin ikävää." Kasvoni mahtoivat olla merkillisen näköiset, sillä he tulivat heti hyvin vakaviksi. En voinut sietää heidän hiljaista osan-ottoaan, pyysin anteeksi, nousin ja tapasin itseni jälleen kadulta. Sielustani ei poistunut hetkeksikään mielikuva kahdesta ihmisestä, jotka tuolla yksinäisessä kamarissa tällä hetkellä toisiaan syleilivät. Ja noista kahdesta oli toinen minun ystäväni, toinen rakastajattareni! Entinen ystäväni, entinen rakastajattareni! En tahtonut enää ajatella heitä, en tunnustaa itselläni olevan enää mitään heidän kanssaan tekemistä. Olin ottanut ajurin ja ajanut kotiin, kulkenut kuin unessa portaita ylös ja pistänyt avaimen oikeaan ovilukkoon. Heräsin vasta tietoisuuteen kuullessani sen heikon kirahduksen. Astuin huoneeseeni, tein tulta ja katsoin ympärilleni. Autius ja tyhjyys henkivät joka taholta vastaani. "Täytyy olla tyyni, aivan tyyni", höpisin itsekseni. Riisuuduin verkalleen, menin sänkyyni, puhalsin kynttilän sammuksiin. Mutta minun oli mahdoton nukkua. Viha, inho, ylenkatse ja lemmenkateus soutivat tulikerinä suonissani. Koko sielullinen elimistöni tuntui olevan järkytetty. Näin heidät mitä hekkumallisimmissa asenteissa, onnellisina, halailevina, hourailevina voitonriemusta ja armaasta antaumuksesta. Muistin jokaisen yksityiskohdan Elsan ruumiista, hänen povensa, hänen hartiansa, hänen uumenensa, jalkansa ja käsivartensa. Tuo kaikki oli nyt toisen hyväilyjen esineenä! Kaikkea tuota kauneutta peitti nyt toinen suudelmilla! Kuulin äkkiä, että purin äänekkäästi hampaitani. Kimposin ylös, sytytin kynttilän, otin käteeni kirjan yöpöydältä. En voinut lukeakaan. Sydämeni tykytti haljetakseen, minua puistatti, ja aina välillä kävivät salamantapaiset hermo-iskut varpaisiin asti takaraivostani. Nousin ylös, puin päälleni, rupesin kävelemään edestakaisin kamarissani. Ei kukaan ihminen tiedä, mitä minä kärsin tuona yönä, enkä ole tiennyt ennen, että ihminen yleensä on niin suureen kärsimykseen kykenevä. Valitin ääneen, kun koski liian kovasti. Kaduin tuhat kertaa, että olin jättänyt kahden heidät. Miksi en ollut jäänyt mieluummin vaikka heille tulta näyttämään? Muru murulta rapisi ylpeytesi ja miehinen vastustusvoimani tuon suuren tuskan kouristaissa. Haihtuivat viha ja ylenkatse, minä olisin ottanut Elsan takaisin, vaikka vielä punoittavana toisen suudelmista. Mutta huolisiko hän enää minusta? Kenties oli hänen rakkautensa jo kokonaan sammunut minuun? Nyt vasta minä tunsin olevani oikein köyhä, oikein orpo maailmassa. Nyt vasta kävivät pimeys ja hiljaisuus ja yön äärettömyys peljättäviksi ympärilläni. En koskaan, en koskaan saisi siis enää kohdata hänen kirkasta, lempeää katsettaan, en painaa häntä povelleni, en nähdä hänen hiljaa raukeavan rakkauteensa! Elämä menisi, vuodet vierisivät, ei kukaan minua ymmärtäisi, sieluni kävisi aina yksinäisemmäksi. Kuluisin kapakassa ja toimistossa, viettäisin yöni tässä piinakammiossa, tulisin aina oudommaksi, eriskummallisemmaksi, ensin itselleni, sitten muillekin epäilemättä. Minulla ei olisi mitään pohjaa, ei mitään keskipistettä, luisuisin, haihtuisin, häviäisin. "Ihminen ei voi olla yksin, ei yksin", ääntelin itsekseni. Sinä yönä olisi kelvannut seurakseni kuka tahansa, portto, koira, kissa tai pahin viholliseni, kunhan se vain olisi ollut jotakin elävää, hengittävää! Ja minä tiesin, että tulisi monta tuollaista yötä. "Ei yksin, ei yksin", ääntelin rukoilevasti valittaen. Katsoin aina välillä kelloani, eikö loppuisi tämä kauhun yö. Sekunnit olivat viikkoja, minuutit kuukausia. Ihmettelen, että elän vielä. Mutta minä en soisi sellaista yötä kenellekään, en niillekään, jotka minulle olivat sen valmistaneet. Minä murruin sisällisesti. Minä nöyrryin, minusta tuli heikko, kurja kuolevainen. Annoin anteeksi kaikille vihollisilleni, annoin anteeksi myös noille kahdelle syylliselle. Minä olin valmis vaikka suutelemaan ruoskaa, kunhan joku elävä olento vain viitsisi piestä minua sillä. Olisin mennyt minne hyvänsä, missä vain oli ihmisiä, mutta enhän minä voinut yöllä mennä mihinkään. Kello tuli 2, tuli 3, tuli 4, 5 ja 6. Minä olin kävellyt 1:stä saakka. Olin väsynyt, polveni horjuivat, päätäni pakotti, ja kuitenkin minä kävelin yhä. Jokainen askel kohotti minut aina korkeammalle inhimillisen jalouden asteelle. Ei ollut sitä rikosta, jota en nyt olisi antanut anteeksi Elsalle, jos vain olisin voinut olla varma, että hän ei kokonaan hylkäisi minua. Odotin aamua, tuntien siihen saakka tuskin kestäväni. Laskin hetkiä, pelkäsin tulla liian varhain, jolloin hän ehkä ei päästäisi minua sisälle, ja taas liian myöhään, jolloin hän ehkä jo olisi mennyt ulos. Minun täytyi, minun täytyi nyt juuri tavata hänet! Vaikka polvillani minä pyytäisin ja rukoilisin häntä, että hän ottaisi minut vielä kerran omakseen! Ja klo 1/2 9 minä todellakin kompuroin harmaassa, kylmässä aamusumussa hänen ovelleen, kukka kädessäni, valmiina liehakoimaan, valehtelemaan ja tekemään mitä halpaa tahansa, jos hän vielä ottaisi minut armoihinsa. Voitteko ymmärtää sitä? Niin heikko voi ihminen olla, kun tyhjyyden kammo häntä ahdistaa. Te ette ole koskaan sitä tunteneet? Siispä ette koskaan ole naista rakastaneet. Oikea rakkaus pyyhkii pois kaikki, sisällisen itsenäisyytemme, ylpeytemme, oman arvon ja kunnian tuntomme, jos niin tarvitaan. Mitä ne ovat? Koruja, ylellisyystavaraa, tuon yhden välttämättömän, tuon ainoan arvokkaan rinnalla, jota ei voi, ei tahdo kadottaa. Mitä sitten seurasi, ei kuulu tähän. Valloitin takaisin rakastajattareni. Lohipato rupesi juomaan, sanoi itsensä irti lehdestä, meni rappiolle eikä ole senjälkeen noussut enää. Taitaa olla jossakin sukulaistensa luona koti-opettajana. Mutta myöskään meidän suhteemme Elsan kanssa ei kestänyt enää kauan tuon tapauksen jälkeen. Olin kärsinyt liiaksi, en voinut kärsiä enempää. Vihasin salaa häntä, siksi kuin jaksoin tehdä eron hänestä. En kaipaa häntä, sillä nyt on minulla toinen, nuorempi ja kauniimpi rakastajatar. Olen tylsistynyt. Mutta siunaan häntä siitä, että hän opetti minulle, miten kaamea elämä on, jos tahtoo sen läpi yksinäisenä ja ylpeänä vaeltaa. Minä en voinut. Vain nerot ja mielipuolet tekevät niin. KALEVAN TULET. Minulle ei ole niin traagillista juttua tapahtunut, kertoi dosentti Teikari, arvattavasti sentähden, että minä en enää moneen, hyvin moneen vuoteen ole ollut kykenevä ottamaan mitään asiaa traagillisesti. Minun täytyy mennä varhaisimpaan nuoruuteeni, voidakseni löytää naista, joka minuun olisi syvästi ja vakavasti vaikuttanut. Sanotaan, että nuoruus on kevytmielinen, mutta siitä uskallan minä olla eri mielipidettä. Nuoruus on totinen, pelottavan totinen ikäkausi. Taitaa riippua siitä, mitä milloinkin ottaa totisesti, mutta ainakin minusta tuntuu siltä kuin juuri nuoruus tuntisi vaistomaisesti, mitkä ovat oikeat, syvät elämänarvot. Pääni kannalta ymmärrän vieläkin, että rakkauden pitäisi olla yksi niistä. Mutta sydämeni ei enää sano mitään siinä suhteessa. Minä rakastan päälläni, jos rakastan, eikähän se voi olla oikeata rakkautta. Mutta minä olen myös kerran rakastanut sydämelläni. Saimi oli hänen nimensä. Hän oli erään suuresti kunnioittamani yliopiston-opettajan tytär, johon olin hänen isänsä kodissa tutustunut. Hänen isänsä, jolle minun juuri piti tutkintoni suorittaa, oli alusta alkaen kohdellut minua mitä suurimmalla ystävyydellä. Nähtävästi hän toivoi uutta tieteenvaloa minusta. Aavistin kyllä, että hän ennemmin tai myöhemmin huomaisi surkeasti erehtyneensä, mutta olin jo katsonut liian syvälle hänen tyttärensä sinisiin silmiin, etten olisi kaikin mokomin tahtonut ylläpitää hänessä tuota harhauskoa. Hänen kotinsa oli aina auki minulle. Puhuin tiedettä professorin työhuoneessa ja taidetta naisten kera salissa, johon hän usein jätti minut. Minulla oli tilaisuus seurustella Saimin kanssa melkein niin paljon kuin halusin ja minusta näytti kuin ei seurani olisi ollut aivan vastenmielinen hänelle. Omasta puolestani olin häneen korvia myöten rakastunut. Hän oli merkillinen tyttö, ainakin silloin mielestäni maailman kahdeksas ihme. Sisällinen ylpeys, yhtyneenä äärettömään nautinnonhaluun, näytti olevan hänen perus-ominaisuuksiaan. Edellinen esti häntä ostamasta nautintojaan millä hinnalla hyvänsä, jälkimmäinen piti hänen aistillisen olemuksensa tuoreena ja täyteläisenä. Asua upeasti hän olisi tahtonut, käydä puettuna oman viimeisimmän mielitekonsa mukaisesti, matkustaa ensiluokkaisesti ja ajaa välkkyvillä kolmivaljakoilla. Mutta kun hän ei tuota kaikkea voinut, hän oli ennemmin sangen tyytyväinen yksinkertaiseen elämään isänsä kodissa kuin hän olisi lähtenyt sitä, edes rikkaan miehen hahmossa, ominpäin maailmalta etsimään. Ei edes matkustaa hän tahtonut. Hän oli mieluummin kotona kuin hän olisi taipunut tinkimään ulkomailla jokaisesta hotellihuoneesta ja jokaista ruokalajia tilatessaan sen hintaa ajattelemaan. Ainakin sanoi hän minulle niin. Hän kävi myös puettuna aivan vaatimattomasti, vaikka hänen isällään olisi ollut ehkä varaa häntä hiukan koristaakin. Ei edes yhtään jalokiveä hän kantanut, sillä jos hän kerran olisi antanut vallan tuolle intohimolleen, sanoi hän, hän ei olisi tyytynyt yhteen, vaan vaatinut niitä kipollisia, kourallisia. Hän vihasi luonnostaan kaikkea puolinaista. Saadakseen juuri jotakin eheää tyyliä elämäänsä, hänen oli täytynyt kaikesta tuosta olemuksensa ylellisestä, nautinnonhaluisesta puolesta karusti ja säälimättömästi kieltäytyä. Kuitenkaan hän ei ollut saanut sitä tapetuksi. Se eli kyllä hänessä, se asui hänen veressään ja vaistoissaan, ja tuntuipa välistä kuin se olisi vain tuhatkertaisesti kasvanut siitä, ettei hän voinut antaa sille mitään ulkonaista muotoa eikä käytäntöä. Kun se ei koskaan päässyt pinnalle kumpuamaan, se painui pohjavesiin, syöpyi aina syvemmälle hänen itsetiedottomaan sielun-elämäänsä ja myrkytti mieleisikseen laajat alat hänen henkisestä olemuksestaan. Usein unissa, kertoi hän, se syöksähti esiin sieltä hirvittävänä, peljättävänä yön valtakuntana, ja hän oli aamulla, herättyään pitkän aikaa muka oikein kauhistunut, kun hän muisti, mitä hurjia, houkuttavia mielettömyyksiä hän jälleen olikaan kuvitellut. "Joskus päivälläkin", sanoi hän, "yksin ollessa, peilin edessä, joka on minun mielipaikkani, tai kadulla kävellessäni, pyrkivät nuo vaaralliset mielikuvat ilmi pulpahtamaan". Hän sanoi silloin tuntevansa kuin kulkisi kuuma laine hänen ylitseen ja katsahtavansa aina pelästyneenä ympärilleen, ettei vain joku ollut arvannut hänen ajatuksiaan. Silloin hän muka aina häpesi ihmisiä, ollen mielestään niin tuiki turvaton ja alaston heidän edessään. Kenties hän sellaisina hetkinä tunsi itsensä myös hiukan synnilliseksi. Mutta muuten oli synnintunto jotakin aivan vierasta ja vähäpätöistä tuolle mielentilalle, sanoi hän. Eräänä päivänä esimerkiksi hän oli keskikaupungilla kävellessään nähnyt myymälän ikkunassa leopardintaljan, joka oli häntä suuresti miellyttänyt. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli ollut astua sisälle kauppaan ja ostaa se. Hän oli jo ehtinyt miettiä valmiiksi, mitä hän sillä tekisi ja minne hän sen kamarissaan asettaisi. Panisiko hän sen seinälle vai lattialle, heittäisikö tuolinkarmin yli vai kenties pitäisikin sen vain omana ilonaan? Silittelisi sen karvaista pehmeyttä yksin ollessaan, painaisi poskensa siihen ja tuntisi suloisten, viettelevien väreiden hiipivän pitkin koko hipiäänsä? Hän oli jo tuota ajatellessaan tuntenut ne. Mutta heti seuraavassa hetkessä hän oli muistanut, ettei hänellä eikä hänen isälläänkään ollut rahaa sellaisiin. Hän oli jälleen painanut alas tuon synnillisen puolensa, nyt kuten niin usein ennenkin, takaisin omiin onkaloihinsa, missä se oli pysynytkin, siksi kuin hän joku kuukausi myöhemmin sai nostaa pienehkön henkivakuutuksen, jonka hänen isänsä heti hänen synnyttyään oli ottanut hänen nimelleen ja joka lankesi hänen hyväkseen, kun hän oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Yhtiön konttorista palatessaan hän oli kulkenut saman turkiskaupan ohitse. Jälleen oli tuo vaarallinen mieliteko herännyt hänessä, jälleen hän oli saanut sen takaisin painetuksi. Mutta kun hän oli tullut kotiin, se oli alkanut todenteolla vaivata häntä. Hän ei ollut voinut lukea, ei ajatella mitään eikä keksiä muutakaan ajanvietettä. Vihdoin hän oli noussut uhmaten nojatuolissaan ja ojentanut käsivartensa voimakkaalla liikkeellä levälleen. Kuinka pientä ja kurjaa olikaan hänen elämänsä, kuinka vähän hän itse asiassa sai maistaa elämän makeudesta! Hän tarvitsi tuon taljan. Hän meni ja osti sen. Joku päivä senjälkeen tapasin hänet esplanaadilla. Ehdottelin, että menisimme Ateneumiin erästä uutta ulkomaista taidenäyttelyä katsomaan. "En viitsi", sanoi hän, "mutta jos olet kiltti, voin sen sijaan tarjota sinulle jotakin muuta taiteellista nautintoa". "Mitä siis?" kysyin uteliaana. "Sen näet sitten", sanoi hän. "Saat samalla pienen silmäyksen naisen salaperäiseen sielunelämään, jota niin harrastelet." "Nytkö heti?" kysyin vielä uteliaampana. "Nyt", vastasi hän, hymyillen viekkaasti ja suloisesti. "Mutta sitä ennen me menemme konditoriaan." Hän oli sinä päivänä hurmaavampi kuin milloinkaan. Hänen käyntinsä oli keveämpi, hänen silmänluontinsa suurempi ja syvempi, hänen äänensä heleämpi. Olin aivan hassastunut. Mikä nainen! ajattelin minä. Niin kaunis, niin nuorekas, niin keimaileva, niin säteilevä! Toden totta, täytyi olla minun vakavilla periaatteillani varustettu nuorukainen, joka tuossakin vaarallisessa seurassa voi säilyttää tarpeellisen tasapainonsa ja mielenmalttinsa. Konditoriasta me menimme hänen kotiinsa, missä hän näytti minulle leopardintaljan. "Eikö se ole kaunis?" kysyi hän. "Kyllä", vastasin minä. "Mutta sekö oli sinun taidenautintosi?" "Odota!" sanoi hän ja heitti taljan kaulansa ympäri. "Enkö ole nyt kuin ruhtinatar?" Hän oli niin kaunis, että minun olisi tehnyt mieleni suudella häntä, mutta ruhtinattaren näköinen hän ei suinkaan ollut mielestäni. "Olet kuin Eeva ennen syntiinlankeemusta", vastasin minä. "Enpäs, vaan jälkeen", ilakoi hän. "Sillä ennen syntiinlankeemusta he olivat alastomia eivätkä hävenneet." "Aivan varmaan he silloin olivat kauniimpia ja onnellisempia", huomautin minä. Hän otti taljan kaulastaan ja koetteli sitä ikäänkuin hameeksi kupeilleen. "Olisi hauska käydä aina nahkoihin puettuna", sanoi hän. "Niinpä kyllä", vastasin minä, "mutta näkisin mieluummin sinut sellaisena kuin olit ennen syntiinlankeemusta". "Hävytön poika!" sanoi hän. "Nyt kadotit taidenautintosi." Hän keinutteli kuvastimen edessä lanteitaan, hiljaisesti, hekkumallisesti ja itämaisesti. "Tiedätkö, mikä mieluimmin tahtoisin olla", kysyi hän äkkiä, "ellen olisi professorin tytär? "En", vastasin minä, "mutta arvattavasti odaliski, raukea, hunnutettu haareminainen". "Et arvaa", sanoi hän. "Ryöstetty tsherkessityttö siis tai kenties tummaihoinen egyptiläinen, laiska, ylimyksellinen faaraokissa, jolla kuitenkin on kynnet, jos niin tarvitaan?" "Hipoo läheltä", hän sanoi. "Mitäs vielä tahdon olla?" "Niilin kaunis käärmehyinen, surmata miehiä kahden punaisen huulesi puremalla ja herättää jälleen eloon heitä lumoavalla silmänluonnillasi." "Mainiota", hän huusi käsiään taputtaen. "Jatka! Jatka!" "Kuninkaiden ja keisarien pitäisi sinun eteesi polvistua, maan mahtavat tahtoisit sinä jalkojesi juuressa matelemaan." "Juuri niin, juuri niin", sanoi hän. "Eikö totta: sinä olet tuon kaiken jo hyvin monesta kirjasta lukenut?" "Epäilemättä", vastasin minä. "Tuo sinun itsesi elää iankaikkisesti kansanlauluissa ja legendoissa." Sellaista me juttelimme. Myöhemmin hän tunnusti minulle, että hänen mielensä teki oikeastaan tanssijattareksi. Minä en hämmästynyt tuosta ollenkaan, sillä tiesin, että hän koulutyttönä oli halunnut mennä teatteriin. Siinäkin oli pidätetty mieliteko vain syventynyt ja käynyt hurjemmaksi hänen sydämessään. "Miksi et mennyt sitten?" kysyin häneltä. "Vanhempani kielsivät", vastasi hän. "Mutta eihän se ole mikään syy", väitin minä, "luopua rakkaimmasta mielihalustaan?" "Epäilemättä ei", vastasi hän ja painoi päänsä alas surumielisesti. Näyttelijättärenä olisi tuo hänen salainen mielikuvitus-elämänsä varmaan tullut hyvään käytäntöön. Nyt se piili hänessä hedelmättömänä pääomana, joka tuotti hänelle vain tuskaa eikä iloa. Näyttelijättärenä hänellä olisi myöskin ollut tilaisuus toteuttaa, jos ei muuten, niin ainakin näennäisesti, tuota toista, nautinnonhaluista, aisti-iloista puolta itsessään, eläytyä rikkaiksi, ylhäisiksi prinsessoiksi, rakastaviksi, verta-valuviksi kuningattariksi. "Miksi en mennyt teatteriin?" valitteli hän itse. "Kenties voit sen vieläkin tehdä", kehoitin minä, "jos sinulla vain on kylläksi rohkeutta ja päättäväisyyttä". "Minulla ei ole", valitti hän. "Minä olen raukka, minä olen oikein huono luonne. Minä pelkään." Eräänä päivänä hän minun läsnä-ollessani tarkasteli itseään joka puolelta kuvastimen edessä ja harmitteli pukuaan, joka ei oikein päästänyt ilmi hänen muotojensa nuoria, notkeita ja siroja ääriviivoja. Yhdyin innokkaasti hänen pahoitteluunsa. "Niin", sanoi hän, luoden viekkaan ja voitollisen katseen minuun. "Tahtoisit kaiketi nähdä minut alastomana?" "Minä kuolisin silloin pelkästä mielenliikutuksesta", vastasin, enkä paljoa valehdellutkaan, sillä tuo ajatus saattoi jo nytkin sydämeni seisahtumaan. "Sinä olet sika", sanoi hän. "Mutta jos tulet meille kesällä, niin kukaties saat nähdä jotakin." Samalla kertoi hän, että tuo halu tulla tanssijattareksi eli niin syvällä hänessä, ettei hän ollut uskaltanut sanoa sitä kenellekään, vielä vähemmän antaa pienintäkään muotoa sille. Näytellä hän sentään oli joskus tohtinut, koulunsa toverikunnassa, jopa kerran ylioppilaaksi tultuaan eräässä julkisessa juhlassakin, mutta ei koskaan esiintyä hyväntekeväisissä arpajaisbaleteissa tai hyppiä edes tarantellaa heidän keskinäisissä osakunta-iltamissaan. Kuitenkin hän olisi tahtonut tanssia, tanssia hurjasti ja huimaavasti, vienosti ja houkuttelevasti, aistillisesti ja miehiin vaikuttavasti, niin että heidän pyyteensä olisivat häntä pyörteenä lavalla ympäröineet ja heidän hengityksensä kohonnut tulikuumana pilvenä hänen poskilleen. Ja vielä paljon muita, vielä syvempiä ja salaisempia mielihaluja hänellä oli, kertoi hän, mutta niitä esti hänen kasvatuksensa ja hänen luonnollinen kainoutensa häntä edes itselleen tunnustamasta. Mitä jälkimmäiseen tuli, saattoi siitä olla eri mielipiteitä. "Tiedätkö, että puolineitseet ovat nykyään muodissa Parisissa?" kysyi hän kerran minulta. Onneksi tiesin, mitä tuo käsite merkitsi, ja kysyin häneltä, pitikö hän myös itseään sellaisena. "Mitä itse arvelet?" sanoi hän keimaillen. "Olen kuullut, että juuri sellaiset miehiin mahtavasti vaikuttavat." Vakuutin hänelle, että hän vaikutti aivan ylenluonnollisen valtavasti minuun. "Niin sinuun", virkahti hän, heittäen hurmaavan ja ylenkatseellisen silmäyksen minuun. "Sinuun vaikuttavat kaikki naiset." "Ei kukaan niin tärisyttävästi kuin sinä", vastasin. "Mutta tahtoisitko ylimalkaan miehiin vaikuttaa, jokaiseen, keneen tahansa?" "Kyllä", vastasi hän, "etkö luule, että osaisin? Osaisin varmaan, paljon paremmin ja pysyvämmin kuin nuo kurjat helmojen-heittäjät tuolla varieteelavalla." "Sitä en epäile. Mutta millä keinoilla?" "Pienillä, tuskin huomattavalla, yhdellä ainoalla kevytmielisellä liikkeellä tai kyynillisellä eleellä saisin aikaan ihmeellisiä asioita." "Tokkohan!" sanoin minä häntä ärsyttääkseni. "Ole varma siitä", huudahti hän miltei kiivaasti, "mutta sitä varten minulla pitäisi olla toinen puku, jalokiviä pitäisi minulla olla, ja sitten pitäisi minun vielä olla hiukan toinen sielultani". "Tokkohan!" ärsytin häntä jälleen. "Tokkohan tuo sielullinen muutos olisi enää niin tarpeellinen?" "Kyllä", vastasi hän totisesti. "Ei oikeastaan toinen, mutta yksipuolisempi. Minun täytyisi sitä varten tappaa kaikki muut puolet itsestäni ja jättää eloon vain tuo yksi, tuo syvä, tuo outo, vetävä ja houkutteleva." "Etkö voi sitä sitten?" kysyin häneltä. "Tuskin", vastasi hän. "Lienen tuomittu ijät kaiket sitä kätkemään ja häpeämään." Tuo soinnahti miltei traagilliselta. "Sinä!" huudahdin heltyneenä. "Sinun ei todellakaan ole tarvis hävetä eikä peitellä mitään puolia itsestäsi." "Kyllä", sanoi hän surullisesti. "Äidin sylistä miehen syliin, tiedän hyvin, että se on oleva kohtaloni." "Sinun!" väitin minä vastaan, "sinun, joka olet poikkeusluonne, yksinäinen ilmiö, vailla vertausta, vailla yhtymäkohtia koko ympäristössäsi!" "Älä innostu!" sanoi hän. "Jos tarkastelet elämäni ulkonaisia viivoja, huomaat niiden olevan täsmälleen samoja kuin ovat olleet niin monen tuhannen sivistyneen tyttölapsen ennen minua ja kuin ne varmaan minun jälkeenikin tulevat olemaan. Missä näet minun yksilöllisyyttäni, missä haaveilemaasi henkilökohtaista erikoisuutta?" Hän puhui totta. Se oli kaikki jäänyt hänen sisälleen. Siitä ei tiennyt kukaan. Se eli kaikki vain hänen vaistoissaan ja epämääräisissä mielikuvissaan. Minulle yksin hän oli ne avata uskaltanut. Hän uneksi pois elämäänsä. Hänelle itselleenkin, sanoi hän, esiintyi yhä selvempänä tuo pelottava totuus, että hän eli unessa, että hänen päivänsä haihtuivat horrostilassa, että hänellä oikeastaan olisi ollut jo sangen kiire, jos hänen oli mieli toteuttaa edes pieneksi osaksi kaikkia niitä elettäviä, hurmaavia mahdollisuuksia, jotka joskus liikahtivat kuin synnytettävät lapset hänen povensa alla. Elää, elää, elää, millä hinnalla hyvänsä! Tuo tuskanhuuto, sanoi hän, oli ollut jo usein hänet tukahduttaa. Mutta elämä oli karkea, ja hänen sisällinen ylpeytensä esti häntä sen syleilyyn rentonaan antautumasta. Kaikkea puolinaista hän vihasi, hän oli siis mieluummin kokonaan antautumatta. Jo koulussa hän oli ollut sellainen, ei välittänyt pojista eikä Fazerin karamelleista, istunut tuntinsa totisena, suljettuna ja miettiväisenä, ollut samoin kotona muiden seurassa, mutta heti yksin päästyään heittäytynyt hervottomana omien kauneushaaveittensa kannatettavaksi, jotka hän pitkäaikaisella viljelyllä oli saanut harvinaiseen kiihkeyteen kohotetuksi. Vieraihin maihin ja valtakuntiin hän oli silloin ikävöinyt, synkkiin sypressilehtoihin leikkimään, astelemaan outojen, kuvankauniiden lasten kera loppumattomien marmoripilaristojen valkeassa, pyörryttävässä pyhyydessä, pukinjalkaisten faunien ja irstaiden satyyrien kera kisailemaan. Hänen ei ollut tarvinnut muuta kuin sulkea silmänsä, niin hänellä oli ollut koko tuo toinen, ihanampi, kuviteltu maailma ilmi elävänä edessään. Hän oli ollut jo sangen varhaisvanha, kun hän koulukurssinsa suoritettuaan oli saanut valkean lakkinsa. Muistan vielä hyvin, millainen hän oli, kun hän ensi kerran isänsä luennolle ilmestyi. Hänen pukunsa oli huomattavan tyylitelty, tukka kammattu Botticellin tapaan, suu oli kriitillisesti supussa, silmäluomet uneksivasti alasluodut. Hän oli ylimalkaan koristeellisin, keinotekoisin ja itserakkaimman näköinen olento, mikä koskaan on vielä Helsingin katuja keikutellut. Jos hän olisi ollut mies, hänestä olisi varmaan tullut kaunosielu. Nyt hänestä oli vähällä tulla sinisukka, sillä hän kirjoitteli jo joitakin tunnelmapätkiä osakunnan sanomalehteen. Ne eivät kuitenkaan olleet minkään arvoisia, jonka hän itsekin huomasi pian. Hänen yliopisto-luvuistaan ei vain tahtonut tulla mitään. Hän lueskeli runoutta, kotimaista ja ulkomaista, kävi teattereissa ja konserteissa, soitti ja maalata tuhertelikin. Mutta hän tunsi, että tuo kaikki ei ollut hänen oikeaa elämäänsä. Hänen oikea elämänsä olisi ollut jossakin muualla, jos hän vain olisi saanut särjetyksi tuon hienon, hauraan silkkikotelon, jonka hänen kauneusjanonsa ja ylimalkaiset, mutta aisti-iloiset mielikuvansa olivat kehränneet hänen ympärilleen. Neiti kammiossa hän oli, jonka jokainen silmäys pyysi ja vaati luokseen vapauttaja-ritaria. En tiedä, kuka hänet oli vapauttanut, mutta hän oli jo sangen toisenlainen, kun minä tutustuin lähemmin häneen parin vuoden perästä. Hän vaikutti vapaalta, hiukan liiankin vapaalta, luonnolliselta, joskin naisellisesti keimailevalta. Hän oli herkkupala, jonka ympäri minä en yksin kiertänyt. Mutta hän piti minusta, salli minun suudella itseään, hyväili joskus kiihkeästi ja uskalletusti minua ja salli minun reessä, ajurinvällyn alla, painaa merkitsevästi polveaan. Luulin olevani kihloissa, mutta en ollut salakihloissakaan. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään sellaisesta. Pelkään, että hän ei ollut oikein selvillä itsestään, taikka tuijotti hän edelleen liian kiinteästi omiin kätkettyihin kauneusmaailmoihinsa. Hän ei ollut pelkkä uneksija enää, vaan turmeltunut uneksija, joka ei usko omiin mielikuviinsa, mutta nauttii kuitenkin niistä ja niillä herkuttelee. Hänen ilonsa olivat itsenautiskelijan iloja, samoin hänen surunsakin. Mikään ulkopuolinen ei koskenut häneen kyllin syvästi, mikään esineellinen ei tehnyt liian kipeää. Keskustelin usein kirjallisuudesta hänen kanssaan. Hän ei voinut ymmärtää, miten vanhentuneita mielipiteitä suurimmatkin, nykyaikaisimmatkin nerot vielä viitsivät naisesta levittää. "Ajatelkaa nyt Strindbergiä esimerkiksi", sanoi hän, "eihän sellaisia naisia, joita hän kuvaa, ole muualla kuin hänen omien hullujen aivojensa onkaloissa". Väitin häntä vastaan. "Taikka kenties niitä on", myönsi hän sitten miettivästi, "mutta silloin ne kuuluvat johonkin hyvin etäiseen, voitettuun kehityskauteen. Nainen miehen verivihollisena! Oh, kuinka se kuuluu typerältä ja vanhan-aikaiselta!" "Mutta ajattelepas Ibsenin miehiä sitten!" kiistin minä. "Ovatko ne mielestäsi nykyaikaisempia? Tai Wedekindin tai Bernard Shaw'n tai ylimalkaan nykyaikaisen kirjallisuuden? Tyydyttävätkö ne sinua?" "Eivät", vastasi hän yksinkertaisesti. "Siinäpä se", sanoin minä. "Minua ne suorastaan inhottavat." "Minä puhun ainoastaan naisista", jatkoi hän, "naisista, joita nykyaikainen kirjallisuus kuvaa. He ovat mielestäni ensiksikin aivan liian sivistymättömiä." Hän väitti, että herrat kirjailijat, kun he eivät ole ymmärtäneet naisen sielua, ovat tehneet hänestä pelkän sukupuoli-olennon, jolla on vain ruumis. "Mutta ehkä se myös on naisten oma vika", lisäsi hän. "Maailma on täynnä pelkkiä äitejä ja rakastajattaria." Hän puolestaan ei tahtonut olla kumpaakaan. "Mikä tahtoisit siis olla?" kysyin. "Vanhapiikako?" "Jos minä olisin kirjailija", hän vastasi, "minä kuvaisin yksinäisen naisen, joka ei olisi miehen ystävä eikä vihollinen. Mies ei merkitsisi hänelle enempää kuin sanotaan miehen naiselle merkitsevän." "Ohoh", sanoin minä, "mikä kummitus-olento se olisi!" "Nainen, joka on yhtä yksinäinen kuin sanotaan miehen olevan sydämensä autiossa sisimmässä, joka ilman miestäkin on oma kokonaisuutensa, oma maailmansa." "Sellaista naista ei ole olemassa", väitin minä. "Onpas, koska juuri tällä hetkellä näen hänet niin selvästi sielunsilmilläni." "Nainen syntyy miehen unelmasta", väitin minä, "eikä naisen". "Samoin kuin mies naisen rakkaudesta eikä miehen. Tiedän, että tuo on yleinen sääntö. Mutta siitä on ja täytyy olla poikkeuksia." "Oletko sinä ehkä yksi niistä?" ilvehdin minä. "En tiedä", vastasi hän. "Mutta ellei tuollaista naista vielä olisikaan olemassa, hän tulee, sen minä tunnen ja voin vakuuttaa omasta sisällisestä kokemuksestani." Hän näytti hirmuisen vakavalta noin sanoessaan. Koetin vielä lyödä leikiksi asian. "Mutta täytyyhän tuollaisen naisen myös joskus rakastaa", virkahdin keveästi. "Kuinka hän silloin menettelee? Onko rakkaus hänelle jotakin toisarvoista?" Hän mietti. "Tahtooko hän miestä miellyttää vai ei?" jatkoin minä. "Onko hän kuuma vai kylmä, jos hän nyt kaikesta sisällisestä yksinäisyydestään huolimatta kuitenkin joutuu miehen kanssa kosketukseen?" Hän mietti edelleen. "Vai kenties hän on penseä", ilvehdin minä. "Se olisi mielestäni suuri onnettomuus." Hän loi minuun tummuvan, salaperäisen katseen, jota en ymmärtänyt. Näin ainoastaan, että hänen suupielensä väreilivät omituisesti ikäänkuin hän olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan. "Hän on surullinen", sanoi hän sitten hiljaisesti, "sillä hän ei ole tottunut kohtaamaan mitään ymmärrystä ympäristössään". "Eikö todellakaan?" kysyin minä, myöskin ääntäni merkitsevästi alentaen. "Mutta _jos_ hän kohtaa", sanoi hän katsoen suoraan ja syvälle silmiini, "hän voi olla myös äärettömän iloinen ja onnellinen, sillä vasta yksinäinen nainen voi sitä oikein arvostaa". "Kerro minulle hiukan enemmän tuosta naisesta", sanoin minä. Ja Saimi kertoi. "Hän on kiitollinen pienimmästäkin hyvästä", hän sanoi, "minkä hän saa itsensä ulkopuolelta, ja pahaa hän yksinkertaisesti kieltäytyy vastaanottamasta. Siitä hyvästä, minkä hän kenties voi itse lahjoittaa, hän ei vaadi mitään vastapalkkiota, sillä hän ei tuhlaa, ei lahjoita niin, että hän köyhtyy, vaan antaa ainoastaan oman olentonsa yltäkylläisyydestä. Hän ei harjoita mitään hyväntekeväisyyttä, ei edes rakkaudessaan. Hän ei uhraudu millekään eikä kenellekään, ei miehelleen eikä lapsilleen, ei suvulleen, taloudelleen, isänmaalleen tai ihmiskunnalle. Jos hän jotakin niiden hyväksi tekee, hän tekee vain siksi, että hänen on hyvä olla niin. Hän on yksin, hän on yksinäinen ilmiö kuin tähti avaruudessa, mutta jos hän kohtaa toisen yhtä yksinäisen, he ymmärtävät toisensa, puristavat hiljaa kädestä toisiaan, hulluttelevat, pitävät hauskaa, antautuvat toisilleen kukaties, mutta he tekevät sen tietoisina siitä, että he sydämensä syvimmässä kuitenkin ovat yksinäisiä ja jäävät ijäti yksinäisiksi. He eivät riipu toisistaan, he tietävät, että he ovat yksin syntyneet ja tulevat yksin kuolemaan, että he kumpikaan eivät ole mitään velkapäät toisilleen ja vastaavat kaikesta vain oman itsensä edessä. Mitä sanot sellaisesta rakkaudesta?" Tähän suuntaan hän puhui. Muistan, että tuo tapahtui eräillä illallisilla, jotka teatterin jälkeen tarjosin hänelle Seurahuoneella. Hän korjasi rannerengasta valkeassa käsivarressaan ja katsoi minuun aivan varmasti ja vaivattomasti, aivan kuin hän olisi kysynyt, pidinkö punaviinistä, jota edeskäypä juuri kaasi laseihimme. Mutta minä mietin pääni ympäri, ennenkuin otin vastatakseni hänen kysymykseensä. Koko maailma oli silmissäni äkkiä käynyt niin pelottavan totiseksi, juhlalliseksi ja leikittömäksi. Koskaan hän ei ollut vielä puhunut minulle niin. Epäilemättä ei oma käsitykseni rakkaudesta ollut yhtä syvä ja kaunis. Mutta hän oli koskettanut erästä kieltä, joka myöskin minussa oli kerran soinut, jossakin kaukana, koulupoika-vuosinani, vaikka se sittemmin, siis jo nuorena ylioppilaana, oli ruostunut, tomuttunut ja unhottunut. Mitä vastaisin tuolle kummalliselle tytölle, joka katsoi niin kysyvästi ja läpitunkevasti minuun ja näytti, keskellä tämän elämän todellisuutta, vaativan mielestäni hiukan pingoitetuille sanoilleen ehdotonta ymmärrystä ja hyväksymystä? "Mitä nyt sanot", alotin verkalleen, "on minulle liian läheistä ja syvää, voidakseni silmänräpäyksessä vastata siihen. Olet kaikesta päättäen enemmän miettinyt asiaa, osaat sanasi paremmin sovittaa ja sorvaella. Mutta minusta tuntuu, että toiselta puolen olet oikeassa, et tähän elämään nähden tosin, vaan johonkin toiseen, tulevaan, johon kuulut ja johon myös mielipiteesi kuulunevat. Toiselta puolen taas..." "Toiselta puolen ja toiselta puolen!" ivasi hän. "Äh, sinä olet poroporvari! Juo!" Hän nauroi ja kilisti hilpeästi lasiani. "Ja minä rikkiviisas ajattelija", lisäsi hän sitten. "Eihän se ollenkaan sovi tulevalle varieteetanssijattarelle." En tiedä, oliko hän yhtä yksinäinen ilmiö kuin hän väitti olevansa. Mutta tiedän, että hän katsoi voivansa sallia itselleen sellaistakin, jota muut ihmiset tavallisesti pitävät hyvin sopimattomana. Ajatelkaas, että hän kerran esiintyi minulle todellakin alastomana. Se tapahtui maalla hänen isänsä huvilassa, jonne tämän erikoisesta pyynnöstä olin pistäytynyt kesämatkoillani. Me olimme valvoneet myöhään, en ollut saanut yöllä unta, olin piehtaroinut tunnin kaksi vuoteellani ja lähtenyt aamunkoitossa yksin sumuiselle järvelle soutelemaan. Palatessani hän seisoi uimahuoneen portailla, valmiina astumaan veteen. Hän huomasi minut kyllä, päivä paistoi jo korkealla metsän päällä, sumu oli haihtunut ja rannat välähtelivät yöllistä kastettaan, kun hiljaa huopailin niemen takaa ja käänsin purrenkokan hänen kotinsa valkamaan. Hän ei liikahtanut, hän antoi minun tulla aivan lähelle. Vasta kun huusin hyvää huomenta hänelle, hän pulahti veteen ja ui pärskien veneeni luokse. "Sinä olet ollut soutelemassa?" sanoi hän. "Miksi et ottanut minua mukaasi?" "En tiennyt sinun olevan näin varhain ylhäällä", vastasin. "Olen nukkunut huonosti, siksi lähdin vähän vilvoittelemaan." "Myöskin minä olen valvonut koko yön", sanoi hän. "Mitä olet tehnyt?" "Rakastanut", sanoi hän ja sukelsi samalla. "Ketä rakastanut?" kysyin häneltä, kun hänen päänsä jälleen kohosi pinnalle, tällä kertaa veneen toisella puolen. "Itseäsi?" "Hyi", sanoi hän, "katso, etten kaada venettäsi"! "Ketä sitten?" "Sinua, sinua!" "Nyt valehtelet." "Luuletko, että muuten olisin sinua äsken tuossa odottanut?" "Kiitos kauniista kuvaelmasta. Teitkö sen tahallasi?" "Äh, miten typerä sinä olet! Ei sellaista satu, ellei satuta." "Mutta jos joku muu olisi nähnyt sinut? Nähnyt, että näyttelit itseäsi minulle?" "Mitä se olisi tehnyt! En minä muiden omaa esittänyt." "Sinä nautit itse siitä?" "Kyllä. Ja sinun tiesin nauttivan vielä enemmän." "Sinä et erehtynyt. Mutta miksi et sitten anna itseäsi minulle?" "Ei sinussa ole minun ottajaani." Se oli hävyttömästi sanottu, mutta luulen, että hän puhui totta. Olen ollut aina hiukan arka luonteeltani. Varsinkin hänen suhteensa olin erikoisen arka, sillä olihan hän minun opettajani tytär, ja hänen isänsä oli monessa suhteessa tullut ikäänkuin minunkin henkiseksi kasvatus-isäkseni. Tunsin häntä kohtaan mitä vilpittömintä kunnioitusta. Sen tiesi hänen tyttärensä ja siksi saattoi hän kohdella minua niin. En usko, että hän todella rakasti minua. Hän käytti minua vain eräänlaisena nautintovälikappaleena. En tiedä, miksi hän juuri minut oli valinnut tuohon jonkun verran noloon tehtävään, mutta arvattavasti minä näytin hänen mielestään siihen sopivimmalta hänen tuttavapiirissään. Pari päivää senjälkeen hän asetti minut vielä kovemmalle koetukselle. Olimme tehneet pitäjän herrasnuorison kanssa pitkän jalkamatkan eräisiin kansanjuhliin toiseen pitäjään. Oli kävelty ensin yö sinne, koska päivin oli hirmuinen helle vallinnut, maattu, mutta ei nukuttu heinäladossa, kierrelty aamupäivä paikkakunnan merkillisyyksiä katselemassa, iltapäivä tanssittu, laulettu ja loilotettu, kunnes vihdoin yön hämärtyessä oli lähdetty takaisin kotiin palailemaan. Me jättäysimme pian jälkeen Saimin kanssa. Toiset menivät edellä ja huusivat niin, että metsä raikui. Hän valitti olevansa väsynyt, me istahdimme tuon tuostakin, mutta emme puhuneet juuri mitään. Se oli myöhään elokuulla. Taivas oli synkässä pilvessä, ei olisi paljoa nähnyt eteensä, elleivät äänettömät salamat, nuo, joita kansa Kalevan tuliksi sanoo, olisi leimunneet kautta avaruuden. Siitä syntyi kummallinen, kaamea kajastus, joka ikäänkuin kohotti meidät lähemmä tähtitarhoja. Ilma oli lämmin kuin maito, kangas tuoksui kuivalle petäjälle ja kanervikolle. Luonnon kauneus lie estänyt meidät puhumasta. Oli sähköä taivaalla, lie ollut sähköä myös omissa sydämissämme. Hän piti koko ajan kiinni kädestäni. Kuinka kumman tavalla hän lie niin asettanutkin, että meidän valtimomme tykkivät vastakkain. Se oli mystillinen tunne, jota en ikinä unohda, mieluinen ja samalla tuskallinen, pistävä ja samalla outoihin mielialoihin tuudittava. En koskaan ollut tuntenut olevani vielä niin lähellä ketään toista ihmistä, tuskin itseänikään. Kaksi maailmaa, kaksi vastavirtaa, jotka yhtyivät toisiinsa! Mutta hänen sähkönsä mahtoi olla jotakin aivan toista laatua kuin minun, sillä minä en tuntenut saavani häneltä mitään, vain antavani. Jotakin virtasi pois minusta. Kohta kipenöitsi koko käteni, kohta tuntui sama vaikutus aivoissa ja koko hermostossa. Luulen, että nainen voisi tappaa miehen niin. Tie kulki lähellä äkkijyrkkää järvenrantaa. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta me seisahduimme, katsoimme toisiimme, poikkesimme tieltä ja menimme aivan törmälle. Levitin sadevaippani, istuimme tiheän viidakon suojaan. Oli kuin olisi taivas palanut, kuin olisi koko maailmankaikkeus läikkynyt tulena edessämme. Hänen silmänsä painuivat kiinni, hänen päänsä hervahti syliini, laskin hänet kuin pienen lapsen pitkälleen. Niin katsoimme me hetken luonnon voimien salaperäistä juhlaleikkiä edessämme. Äkkiä huomasin, että hän nukkui. Hän lepäsi silmät kiinni, liikkumattomana, syvään ja tasaisesti hengittäen. Hän on väsynyt, ajattelin, hän voi hiukan nukkua todellakin, meillä on vielä kappale matkaa kotiin. Mutta sitten pisti minun päähäni, että hän kenties ei ollutkaan väsynyt, että hän kenties ei nukkunutkaan, vaan oli jälleen tahallaan minulle tämän uskalletun, houkuttelevan tuokiotilan valmistanut. Se täytti säkenöivällä riemulla minut. Nyt taikka ei koskaan, ajattelin. Koska hän niin tahtoo, koska taivas niin tahtoo, koska se myös on minun oma tahtoni, niin täytyy välttämättömän tapahtua. Kumarruin hänen ylitseen ja suutelin hiljaa suulle häntä. Hän ei liikahtanut. Suutelin kovemmin, hän ei silmiään raottanut. Jos hän nukkui, hän mahtoi nukkua sangen sikeästi, ja olisi ollut synti häiritä häntä. Mutta jos hän ei nukkunut? Silloin olisi ollut vielä suurempi synti olla häntä häiritsemättä. Henkeäni ahdisti. Tuo nuori tyttö, tämä yö, tämä metsä, tuo maailmanpalo, kaikki tuntui kutsuvan minua pyhän luonnon huntua kohottamaan. Mutta minä en uskaltanut. Sellainen raukka minä olen aina ollut. Hän jäi minulta siksi, mikä hän olikin: puolineitseeksi. Siitä on jo monta vuotta kulunut. Mutta antaisin vieläkin kappaleen elämääni, jos tietäisin, nukkuiko hän todellakin sillä hetkellä vai valvoi. Jos hän nukkui, silloin olin minä sika todellakin, kuten hän oli aina väittänyt minun olevan, sillä hyväilin häntä tavalla, jota en viitsi kertoa tässä. Mutta jos hän valvoi ja salli tuon kaiken tapahtua, jos hän oli itse tuon kohtauksen järjestänyt ja jättäytynyt tahallaan valtoihini, vaikka minä en käyttänyt valtaani, silloin ... niin, silloin olisi paras, että myllynkivi minun kaulaani ripustettaisiin. Pelkään, etten saa sitä koskaan tietää. Hän on nyt niin arvokas opettajatar ja vanha piika, että minun on mahdoton kysyä sitä häneltä. Sanoisiko hän sitä edes? Mitä takeita minulla olisi siitä, että hän puhuisi totta? Sanoi hän niin taikka näin, aina jäisi epäilyksen ota minuun. Sitäpaitsi hän osoittaa minua kohtaan selittämätöntä vastenmielisyyttä, on osoittanut samasta kesästä saakka, josta kerroin teille. Luultavasti menen hautaan sen salaisuuden kanssa. Asia itsessään olisi vähäpätöinen, ellen uskoisi, että sinä yönä jäi myös minun oman elämäni salaisuus ijäti ratkaisemattomaksi. * * * * * Aamu valkeni. Oli aika lähteä jo. Silloin näkivät he kaikki hänet, nuoren naisen, joka kulki kesäaamun autereessa. Hänen ruumiinsa kaartui kuin jousi, hänen käsivartensa olivat jännitetyt kuin kaksi linkoa taaksepäin. Sarastava päivä valoi hänen tiiviit, täyteläiset muotonsa purppuraan. Hän kulki ohi ikkunan, tuolla kaukana puiden latvojen päällä, siellä, minne nuo neljä Alppilan Japanilaisessa huoneessa istuvaa miestä tuijottivat. Hän kulki kuin kuningatar. Ruskopilvi piti huolta hänen kruunustaan, taivaan seijastuva kirkkaus kiersi hänet mantteliinsa. Hän meni eikä palannut. Mutta aistien terve, tuhatsärmäinen ilo säteili hänestä. Ja jokainen aisti kukki kesää. Ja jokainen särmä säteili nousevaa aurinkoa. He tuijottivat vielä hetken hänen jälkeensä äänettöminä. Kukin ajatteli omaa kultaista elämäntarinaansa. Ajatteli ilojaan ja surujaan ja siunasi tuota ottavaa ja antavaa, hävittävää ja hedelmöittävää jumaluutta sydämessään. -- Viimeinen malja! virkahti toht. Varjakka. He joivat pohjaan sen, tietäen hyvin, ketä he kukin sillä tarkoittivat. Ja heistä tuntui samalla kuin he olisivat katsoneet kaiken olevaisuuden kaameaan, ammottavaan tyhjyyteen, johon heidän mielihaaveensa oli mennyt ja johon kukin heistä oli jäljettömästi häviävä. TYÖN ORJA Romaani (1911) 1. -- Kah! Sinähän se olet? -- Päivää, päivää. Mitä sinä teet täällä Berlinissä? Tohtori Johannes Tamminen ja sähköteknikko Topi Huotari puristivat sydämellisesti kädestä toisiaan. He olivat vanhoja tuttavia. Edellinen oli asunut koko talven Berlinissä, jälkimmäinen kertoi palailevansa viimeksi Sveitsistä, jossa hän oli ollut tutkimassa jotakin alaansa kuuluvaa uutta keksintöä. -- Valtion matkarahalla? kysyi Tamminen. -- Eikö hiidessä! Oman yhtiön kustannuksella. -- Se on totta. Sinähän olet toimitusjohtaja. -- Epäilemättä. Mutta minä aion pian vaihtaa asemaa. -- Saat paremman paikan? -- Paremman palkan luonnollisesti. Ja sinä? -- Jatkan tiedettäni. Kaikessa hiljaisuudessa. He eivät olleet toisiaan vuosikausiin tavanneet. Topi Huotari ehdotteli, että he menisivät jonnekin juomaan lasin viiniä. Tamminen katsoi miettivästi kelloaan. -- Minun pitäisi oikeastaan jo aikoja sitten istua työpöytäni ääressä, sanoi hän. Mutta olkoon menneeksi! Tämän harvinaisen tapauksen kunniaksi. -- Sinä olet aina yhtä ahkera? -- Ei auta muu, jos aion kesään mennessä saada valmiiksi jotakin. No niin, minä tulen mukaan, mutta vain muutamaksi minuutiksi. -- Peijakas, sinähän sähkön ja höyryn aikakauteen kuulut, nauroi Topi. Tunnen itseni tuiki vanhan-aikuiseksi sinun rinnallasi. -- Sähköä se on henkinenkin sähkö. He seisoivat Brandenburgin portin luona, jonne Johannes tavallisesti ulotti yksinäiset kävelymatkansa tuolta Potsdamin puolelta, missä hänen asuntonsa oli. Topi taas oli aikonut Tiergarteniin. Johannes tiesi lähellä hyvän viinipaikan. Pian istuivat he myymälän takaosassa, hiljaisessa, puolihämärässä huoneessa, joka oli miehenkorkuisilla aituuksilla jaettu mukaviin pilttuisiin. Seinällä komeili suuri, erinomainen kuva Strindbergistä. Topi kääntyi sitä tutkimaan. -- Tämä on Strindbergin vanha viinipaikka, selitti Johannes. -- Tosiaankin! Paikka sai Topille miltei pyhyyden leiman. Niin käytännöllisellä alalla kuin hän olikin, hän harrasteli nimittäin suuresti kirjallisuutta. Strindbergiä hän taas suorastaan jumaloitsi, vaikkakaan hän ei voinut ymmärtää tämän naisvihaa. -- Taikka ei oikeastaan aivan sama, lisäsi Johannes välinpitämättömästi. Isäntä on vain sama. Mutta hän on muuttanut sen jälkeen. -- Niinkö? virkahti Topi hajamielisesti. Hän oli jo keksinyt seinältä erään toisen taulun, merimaiseman Strindbergiltä, jonka tämä joskus lienee ravintolan isännälle lahjoittanut. Tavallinen kuolevainen ei siinä nähnyt paljon muuta kuin mustaa. Mutta Topin haltioituneessa mielessä se kasvoi yhdeksi aikamme etevimmistä taideteoksista. -- Se on sentään poika, se Strindberg! vahvisti hän vielä kerran ajatuksensa. On se poika. -- Maljasi. Sinä olet sama entusiasti kuin ennenkin. -- Mutta myös sama materialisti. Taikka oikeastaan, paljon pahempi vielä. Kehityn kumpaankin ulottuvaisuuteeni. -- Hyvään ja pahaan? -- Henkiseen ja aineelliseen, nauroi Topi. -- Minä puolestani etsin edelleenkin keskipistettäni. Johannes sanoi sen enemmän leikillä kuin todella, sillä olihan hänellä, ja juuri hänellä, henkinen keskipisteensä. Siitä ei Topikaan tiennyt mitään. Se oli hänen unelmiensa määrä ja työnsä tarkoitusperä. Kukaan ei tiennyt siitä. Eikä hänellä myöskään ollut mitään halua ruveta sitä ennen aikojaan maailmalle ilmoittelemaan. Seurasi hetken hiljaisuus. Johannes kysyi, milloin Topi oli tullut Berliniin. -- Tänä aamuna. Suoraan Münchenistä. Hän oli sinne huvin vuoksi pistäytynyt. Hänellä oli myöskin matkaseuraa. -- Keitä? -- Tietysti suomalaisia. Niitähän kohtaa nykyään kaikkialla. Hauskaa väkeä muuten. Topi luetteli eräiden suomalaisten liikemiesten nimiä, joukossa joku taiteilijakin. Huvimatkailijoita ne olivat, Italiasta palailevia, jotka hän oli äkki-arvaamatta Münchenissä yhdyttänyt. -- Olin juuri menossa Raatihuoneen kellariin, kertoi Topi, tiedäthän, tuohon maanalaiseen viiniravintolaan, niin tulevat ovella vastaan minua... Mitäs muuta, tulijat olivat kääntyneet takaisin. He olivat istuneet koko päivän yksissä ja päättäneet, koska he kaikki olivat kotimatkalla, palata samassa matkueessa Berlinin ja Köpenhaminan kautta Helsinkiin. -- Ja missä he tällä hetkellä ovat? -- Museoissa. Taidetta tutkimassa. Topi ei ollut viitsinyt seurata heitä sinne. Niin hän oli jäänyt yksin ja tavannut Johanneksen. Mutta hän oli luvannut syödä päivällistä heidän kanssaan Kempinskissä. -- Luonnollisesti! hymyili Johannes. Kenties veli tulee mukaan? -- En, Herran nimessä! Johannes Tammisella oli vilpitön kauhu kaikkia maamiehiä kohtaan. Varsinkin vihasi hän kaikkia tilapäisiä, ulkomailla tapahtuvia tuttavuuksia, jotka solmittiin pelkän yhteisen isänmaan ja kotipaikkatunteen hyllyvällä perustalla. Äsken hän oli tehnyt silmänräpäyksellisen poikkeuksen tavoistaan, suostuessaan tulemaan Topin kanssa hetkeksi tähän viinitupaan. Mutta he kaksi olivat vanhoja tuttavia. Kuitenkin hän jo nyt katui satunnaista heikkouttaan. Olisi parempi, ajatteli hän, jos istuisin tälläkin hetkellä oman työpöytäni ääressä. Olihan se sittenkin hänen ainoa ilonsa. Ja ylimalkaan hänen mielestään ainoa ihmisen arvoinen ilo maailmassa. Tuttavuudet! Mitä ne olivat? Kosteikkoja erämaassako? Eivät, vaan erämaita sille, jolla oli omassa työssään kukkivat keitaansa ja kosteikkonsa. Topi ei voinut arvata, miten epäystävällisesti toinen hänestä ja ylimalkaan muusta maailmasta tällä hetkellä ajatteli. Mutta hän katsoi Johannekseen kummastuneena. -- Kuinka niin? kysyi hän. Työ estää? -- Etupäässä työ. Mutta muutenkaan en missään tapauksessa suostuisi tuohon seuraan tulemaan. -- Miksi et? Seura kuin seura. -- Suoraan sanoen: suomalaiset ovat viime vuosina ruvenneet todellakin sietämättömässä määrässä matkustelemaan. -- Se voi olla totta, nauroi Topi. Sinä et rakasta kansalaisiasi? -- Kyllä, kaukaa, hymyili Johannes. -- Mutta läheltä? -- En tiedä mitään inhoittavampia olentoja. He kilistivät. -- Kiitos kohteliaisuudesta. -- Läsnäolijoita luonnollisesti lukuun ottamatta. -- Tuolla rajoituksella voin minäkin jossakin määrin yhtyä edellisen. puhujan mielipiteeseen. He nauroivat ja kilistivät lasejaan. Johannes kehitteli edelleen kantaansa. Olihan tietysti hyvä, että hänen armaat maamiehensä matkustivat. Olihan se merkki maan nousevasta varallisuudesta, kasvavasta sivistyskaipuusta, europalaistumisesta, kansainvälistymisestä. Mutta se olisi ollut vielä ilahduttavampi merkki siitä kaikesta, jos he eivät aina ja jokapaikassa olisi vain toistensa seuraa etsineet. Miksi he eivät voineet olla yksin tai ulkomaalaisten kanssa? Sehän olisi kenties ollut kehittävää. Mutta nyt he nuuskivat toisiaan jokaisesta Europan nurkasta ja sulkivat siten itseltään nekin pienet kehittymismahdollisuudet, joita uusien vaikutusten vastaanotto muuten ehkä olisi taannut heille. -- Saa siitä yksinäisyydestäkin kyllänsä, väitti Topi. Varsinkin näin perheellinen mies... -- Se on totta. Veli on naimisissa? muisti Johannes. -- Ollut jo kaksi vuotta. Perheen isä, puheli Topi tyytyväisenä. -- Isä? Se teki aina Johannekseen valtaavan vaikutuksen. -- Poika on, ja toinen tulee juhannukseksi, jos jumala suo. -- Maljasi! Minun ei tarvitse kysyä, oletko onnellinen. Topi raappi päälakeaan. -- Kyllähän se siltä kohdalta. Mutta milloinkas se on ihminen lopulta onnellinen! -- Mitä puuttuu? -- Tilaa. -- Liikkumisvapautta? -- Työn tilaa, toiminnan tilaa. Tilaa toteuttaa suunnitelmiaan. -- Sinulla on suuret tuumat? -- Ja pienet mahdollisuudet. Mutta jumalan kiitos, toivon niidenkin lähimmässä tulevaisuudessa suurenevan, lisäsi hän sitten hiukan salaperäisesti. Johannes katsoi kulmiensa alta Topiin. Jo toisen kerran viittaili tuo mies johonkin. Äsken hän oli maininnut jotakin pian tapahtuvasta paikanmuutoksestaan. Muuttakoon vain! Käyköön vain hyvin hänelle! ajatteli Johannes. Topi oli aina ollut hänen mielestään yksi niitä harvoja todella kunnon miehiä, joita hän oli elämänsä varrella tavannut ja jotka siksi myös ehdottomasti ansaitsivat menestystä ja kauan elää maailmassa. Hyvä mies, mutta rajoitettu, arvioi Johannes itsekseen. Ja varmaankin verraton perheen isä! Mitä suuria suunnitelmia hänellä voi olla? Tietysti sähköteknillisiä. Ammattimies kiireestä kantapäähän! Mutta juuri sellaisethan ne maan päällä menestyvätkin. Hän itse sitävastoin? Jumala ties, milloin hän olisi edes niin pitkällä. Mutta hänen kunnianhimonsa tähtäsikin niin paljon korkeammalle. Huimaavan korkealle kerrassaan. Täytyi tehdä työtä, aina enemmän työtä. Mutta sitä säteilevämpi olikin oleva kerran myös hänen voittonsa ja palkintonsa. Entä ellei hän onnistuisikaan? Palkitsihan työ itsensä, olihan se jo sellaisenaan ilo ihmiselle. Ja olihan se sitä suurempi ilo, mitä laajemmat aatteelliset näköalat ja korkeammat ihanteelliset tarkoitusperät sen takaa tekijälle kangastuivat. Työ aateloi ihmisen. Ja ihanne aateloi työn, arkipäiväisimmänkin. Se oli Johannes Tammisen usko, syvä ja järkkymätön. Hän katsoi äkisti kelloaan. -- Nyt minun täytyy lähteä, sanoi hän ja nousi päättävästi. Näkemiin, ja kiitos tästä hetkestä! -- Kiitos itsellesi, virkahti Topi hiukan tyytymättömänä. Mutta me tapaamme kaiketi vielä? -- Toivottavasti. Jäätkö vielä kauaksi aikaa Berliniin? -- Vain pariksi päiväksi. Tottahan sinä syöt jossakin? Topin mielestä he olisivat huomisen varalta voineet sopia esim. yhteisestä aamiaisesta. -- Jolle sinä et tulisi kuitenkaan, nauroi Johannes, joka ei ollut ollenkaan huvitettu tästä ehdotuksesta. -- Kuinka niin? -- Tietysti sinun matkaseurasi tahtoo myös syödä jossakin. Ei, paras, että pistät pienen kirjelipun, jos tahdot tavata minua. -- Saatko sitä sitten? -- Olen aina kotona. Hyvästi, ja tervehdi tuttaviani! -- Kaukaa? -- Taikka läheltä. Kunhan minun vaan ei tarvitse tavata heitä. He erosivat viinipuodin ovella kättä lyöden ja peittäen kumpikin jotenkin pingoitetulla naurunremakalla pientä sisällistä hermostumistaan. Johannekselle oli pääasia päästä niin pian kuin mahdollista yksinäisyyteen ja rakkaan työpöytänsä ääreen. Topi taas oli jonkun verran loukkautunut siitä, että hänen vanha tuttavansa osoitti niin vähän mielenkiintoa häneen, vaikka olikin vuosia vierähtänyt heidän viimeisestä tapaamisestaan. Kääntyivät vielä kerran ja nyykäyttivät päätä toisilleen. Ja kulkivat kumpikin omalle taholleen, vaikka olisivat voineet varsin hyvin kappaleen matkaa yhdessäkin kulkea. 2. Johannes ei ollut aikansa niukkuutta teeskennellyt. Hän teki todellakin työtä aamusta iltaan, oli aina tehnyt, vaikka hän vaikeina hetkinään, joita hänellä tuon tuostakin oli, syyttikin itseään ankarasti veltosta nuoruudestaan. Hän oli erään tehtaan isännöitsijän poika Länsi-Suomesta. Hänen lapsuutensa oli ollut sangen surullinen. Hänen äitinsä oli kuollut jo hänen kapaloissa ollessaan ja hänen isänsä joutunut riitaan esimiehensä, tehtaan omistajan kanssa, pyytänyt ja saanut eronsa, perustanut kilpailevan liikkeen, mutta tehnyt tarpeellisen pääoman puutteessa vararikon. Johannes oli ollut silloin koulun yläluokilla, josta saakka hän oli saanut itse elättää itseään. Hänen isänsä oli koettanut vielä kamppailla vuoden kaksi murtuneella terveydellään, mutta epäonnistunut ja kaatunut hautaan samana keväänä, jolloin hän itse oli saanut ylioppilaslakin. Siitä saakka oli Johannes seisonut ypö-yksin maailmassa. Veljiä hänellä ei ollut, sisar oli, vanhempi sisar, hourujen hoitolassa. Joitakin etäisiä sukulaisia hänellä lienee elänyt vielä isän syntymäpitäjässä, kaukana Pohjanmaalla, jossa hän ei ollut käynyt milloinkaan. Yksinkertaista väkeä, talonpoikaisia ukkoja ja akkoja ynnä heidän lapsiaan, jotka merkitsivät Johannekselle yhtä vähän kuin hän heille arvattavasti. Hän oli yksin. Hän tunsi sen syvästi ja oli aina oivaltanut, että hänen oli vain omiin voimiinsa luotettava elämän taistelussa. Tähän asti se oli käynyt, jumalan kiitos. Vaikeata se oli ollut. Monesti oli tie noussut pystynä eteen. Oli ollut tarmo taittua ja selkäranka siihen sitkahtaa. Kuitenkin se oli käynyt jotenkuten. Mutta tästä eteenpäin? Nyt hän oli pannut kaikki yhdelle kortille. Jos se petti, petti samalla myös koko hänen pohjansa ja perustansa. Täytyi ponnistaa. Ei saanut antaa yhdenkään hetken mennä hukkaan, yhdenkään päivän jälkeä jättämättä. Jos _hänen_ otteensa heltisi, jos _hänen_ jalkansa livetti, ei mikään eikä kukaan pitänyt pystyssä häntä. Muilla saattoi olla varaa veltostellakin, ei hänellä. Työkyky oli hänen ainoa pääomansa. Sitä oli hänen hoidettava ja kartutettava. Ja vankalla aikomuksella käyttää hyvin ainakin tämän iltapäivän pisti Johannes avaimen tuttuun lukonreikään ja astui huoneesensa, joka aina otti hänet vastaan yhtä siistinä, turvallisena ja ystävällisenä. Hetken perästä tuli sisälle hänen saksalainen emäntänsä. Herttainen, vähävarainen leskirouva, joka salaperäisen näköisenä ilmoitti, että tohtoria oli ollut hakemassa joku nainen hänen ulkona ollessaan. -- Nainen? Johannes kohotti katseensa kummastuneena työpöydästään. -- Suloinen suomalainen nainen, joka kertoi tuntevansa tohtorin ja tuovansa terveisiä kotimaasta. Emäntä näytti aina salaperäisemmältä sitä sanoessaan. Johannes mietti. Kuka se voi olla? Hänellä ei tietääkseen ollut ketään suomalaista naistuttavaa Berlinissä. Mutta olihan nainen sanonut tuovansa terveisiä kotimaasta. Hän oli siis ehkä juuri saapunut tänne. Siinä tapauksessa oli Johanneksen mahdoton arvata. Mutta kenellä suomalaisella naisella saattoi olla niin paljon mielenkiintoa häneen, että tuli jalansyten häntä katsomaan? Tuomaan terveisiä? Keneltä? Johannes ilahtui. Ehkä se on Aura? ajatteli hän. Aura oli hänen entinen sosialistinen työkumppaninsa ja puoluetoverinsa. Niin mahdottomalta kuin hänestä tuntuikin, että Aura olisi tällä hetkellä Berlinissä, tuotti tuo ajatus kuitenkin suurta iloa hänelle. -- Hän ei jättänyt käyntikorttiaan? -- Ei. -- Eikä sanonut nimeään? -- Luulen, että hän sanoi sen. Mutta minä olen sen valitettavasti unohtanut. -- Ei vahinkoa, virkahti Johannes välinpitämättömästi. Ei se ollut Aura. Aura olisi kyllä jättänyt jonkun merkin itsestään. Eikähän se voinut Aura ollakaan, sillä olihan Aura valtiopäivillä ja istuihan Eduskunta juuri koolla Helsingissä. -- Ei suurta vahinkoa ainakaan, hymyili emäntä. Sillä hän lupasi tulla takaisin. -- Niinkö? -- Hän näytti yleensä kovin kiihkeästi tahtovan tavata tohtoria. Johannes loi jälleen nopean silmäyksen emäntäänsä. Nähtävästi teki tämä pientä pilaa hänestä. Nainen? Tapaamassa nuorta tohtoria? Saksalaisen porvariskäsityksen mukaan oli seikka jo sellaisenaan mieltäkiinnittävä. Nyt kuului selvästi pientä kirkasta naurunkikatusta avoimen oven takaa. -- Trudchen! oli emäntä toruvinaan. Oletko hiljaa! -- Hän tulee, hän tulee, hän tulee! huusi nuorekas nais-ääni sieltä, purskahtaen sitten täyttä kurkkua nauramaan. Emännän 17-vuotias tytär se oli, Trudchen nimeltään, jonka tämä olisi mielellään tahtonut saada naimisiin. Johannes oli alussa ollut hiukan kohtelias tytölle, tarjonnut pari teatterilippua ja pyytänyt hänet äitineen jonkun kerran ulos ravintolaan. Mutta hän oli heti huomannut tulevansa väärin käsitetyksi. Äiti oli ruvennut kutsumaan häntä omalle puolelleen ja tyttö heittämään häneen pitkiä, kaihomielisiä silmäyksiä. Hän oli senvuoksi lakannut kaikesta turhasta huomaavaisuudesta ja vetäytynyt kylmän, virallisen tiedemiehen kuoreen, jolla oli kovin kiire ja joka ei missään suhteessa tahtonut häiriytyä. -- Hän tulee? Mistä Trudchen on sen niin varmaan tietävinään? kysyi hän sentähden kuivimmalla, asiallisimmalla äänenpainollaan. Tyttö pisti terhakan päänsä sisälle ovesta. -- Minä tiedän! minä tiedän! Tohtorilla on morsian! Tohtorilla on morsian kotimaassaan! Johannes rypisti kulmakarvojaan. -- Hullutuksia, sanoi hän äkeästi. Minulla ei ole mitään morsianta enkä tule sellaista myöskään pitkään aikaan hankkimaan. Tyttö nauroi kahta helakammin. -- Tohtori on pettänyt, tohtori on jättänyt morsiamensa! Ja nyt on morsian matkustanut tohtoria noutamaan! Hän löi oven kiinni ja juoksi tiehensä ilakoiden. Vielä toisesta huoneesta kuului hänen raikas, vallaton naurantansa. Myöskin emäntää pyrki naurattamaan. Kuitenkin hän, huomattuaan, että tohtori ei ollut leikkituulella, koetti tekeytyä hyvin totiseksi. -- Tohtorin täytyy antaa anteeksi, sanoi hän. Trudchen on vielä niin kovin lapsellinen. Johannes vastasi yksikantaan: -- Niin. Hän on lapsellinen. Emäntä seisoi vielä hetkisen ja odotti, että tohtori sanoisi jotakin. Sitten hän käännähti ympäri lausuen hiukan haikeasti: -- Ei, täytyy tästä mennä askareilleen, etten häiritsisi tohtoria. Johannes ei väittänyt vastaan. Ja emäntä sulki oven jälkeensä paljon vakavampana kuin hän oli avannut sen. Heti hänen mentyään nousi Johannes kävelemään. Olihan tapaus itsessään varsin vähäpätöinen. Kuitenkin se oli häntä tuntuvasti ärsyttänyt. Ja hän ärtyi vielä enemmän huomatessaan, että tarvittiin niin vähän häntä hermostuttamaan. Luonnollisesti se oli tämän kirotun yksinäisyyden vika, joka kuitenkin oli niin tuiki välttämätön hänen työlleen ja henkiselle keskittymiskyvylleen. Johannes oli todellakin sangen paljon yksin. Saattoi joskus kulua kokonaisia päiviä, ilman että hän tapasi ketään tai kuuli omaa ääntään muualla kuin tehdessään yksitoikkoisia tilauksiaan ruokapaikoissa tai tavanmukaisia ostoksiaan sikarimyymälässä. Mutta se juuri oli suloista hänestä. Juuri silloin saattoi hän ajatella ja työskennellä voimakkaimmin. Ja juuri sitävarten olivat tällaiset suurkaupungit ihanat olemassa: niissä voi elää omaa elämäänsä ja olla yksin paremmin kuin synkimmässä Lapin korvessa. Ainakin tunsi ihminen itsensä niissä yksinäisemmäksi. Mutta mitä kauemmin yhteen toviin hän oli tuollaisena suurkaupungin erakkona elänyt, sitä vaikeampi hänen oli tulla tekemisiin ihmisten kanssa. Sitä kipeämmin koski hänen herkistyneihin hermoihinsa jokainen, vähäisinkin vaikutus ulkomaailmasta. Se saattoi joskus käydä suorastaan kiusalliseksi. Mieluimmin hän olisi tahtonut äärimmäisyyteen saakka pingoittaa tätä sisällistä yksinäisyys-iloaan. Olla kuulematta ja näkemättä ketään. Hautautua täydellisesti maailmalta. Mutta eihän se käynyt päinsä. Täytyihän hänen aina joku sana sanoa, joku kirje kirjoittaa. Ne voivat silloin muodostua suoranaisiksi merkkipylväiksi hänen elämässään. Tuttavan kohtaaminen, kuten tänään tuo hetken yhdessä-olo Topi Huotarin kanssa, oli tavallisissa oloissa hänelle jo jättiläistapaus. Hän voi miettiä pari päivää sitä, käännellä ja väännellä jokaista sanottua sanaa mielessään, muistella toisen kasvon-ilmeitä ja kuunnella aina uudestaan ja uudestaan omia äskeisiä äänenpainojaan. Se oli yksinäisyyden helvetti, jolla hän sai maksaa sen taivaan ihanuudet. Ja sen kärsimykset saattoivat käydä sitä kipeämmiksi, mitä kiihkeämmin ja häikäilemättömämmin hän oli nauttinut yksinolostaan. Voi sattua, että hän kiersi monta kadunkulmaa, ennen kuin hän sai hermonsa edes senverran ulkomaailmaa vastaan terästetyiksi, että uskalsi astua sisälle tavalliseen ruokapaikkaansa. Ja voi tapahtua myöskin, että hän käveli kymmenen minuuttia kirjakaupan edustalla ja meni sittenkin kotiinsa ilman tarvitsemaansa teosta, vain senvuoksi, ettei hän saanut mieltään noita muutamia sanoja varten kyllin yleispätevään tasapainoon viritetyksi. Hän vakuutti silloin aina itselleen, ettei hän sitä sentään vielä tänään niin tärkeästi tarvinnutkaan. Saattoihan hän huomennakin tuon ostoksensa suorittaa. Mutta jälkeenpäin hän oli moisesta aina kovin vihainen itselleen. Hän huomasi olleensa liian paljon yksin ja haki hakemalla ihmisiä. Saattoihan ihminen vähemmästäkin hulluksi tulla! Ja eiköö ollutkin väärin näin järjettömästi hermojaan jännittää, kun hän itse tiesi kuitenkin, ettei hänellä siinä suhteessa ollut liikoja kerskumista? Nyt hänellä oli ollut jälleen tuollainen pitkä yksinäisyyden aikakausi. Mutta hän tunsi sen pian lähenevän loppuaan. Hän kävi taas liian herkäksi. Vaikutukset ulkomaailmasta kasvoivat liian valtaviksi. Kärsimys voitti nautinnon, yksinäisyyden liekit kohosivat liian korkealle. Niitä vastaan ei ollut muuta lieventävää lääkettä kuin: seura. Ja häntä kadutti jo, että hän oli niin töykeästi työntänyt luotaan Topi Huotarinkin. Olisi hän hyvin voinut syödä päivällistä niiden kanssa. Eikä se olisi paljon hänen työ-aikaansa tärvellyt, jos hän olisi sopinut tämän kanssa yhteisestä aamiaisesta. Myöskin kadutti häntä hiukan äskeinen töykeä käytöstapansa ystävällistä emäntäväkeään kohtaan. Mikä mörkö hän oli, joka ei sietänyt edes tuon vertaa hilpeätä, viatonta leikinlaskua? Olihan Trudchen soma tyttö. Miksi hän ei ollut suostunut hetkeksi hänen kanssaan naljailemaan? Hän päätti heti korjata erehdyksensä. Ja pyytää hänet äitineen vielä tänä iltana ravintolaan. Mutta hän ehtisi tuon asian kyllä hiukan myöhemminkin suorittaa. Nyt hän tahtoi ennen kaikkea tehdä työtä. Ja hän istui päättävästi kirjoituspöytänsä ääreen, jolla lepäsi hänen suurteoksensa alkuluonnos: "Suomi tulevaisuuden valtiona." Johannes oli kansallistalouden tohtori ja tiukka sosialisti mielipiteiltään. Ne olivat sortovuosina saattaneet hänet myös kiihkeään valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan, jonka hedelmänä hänelle oli suurlakon jälkeen kuin itsestään pudonnut sosialistisen kansan-edustajan paikka valtiopäivillä sekä yleensä merkitsevä asema puolueen johdossa ja sen pää-äänenkannattajassa. Nyt hän oli kuitenkin asunut koko vuoden ulkomailla tieteellisiä ansioitaan lisäten, yhteiskunnallista kirjallisuutta suomentaen, mutta pääasiallisesti valmistellen suurta kansantajuista teostaan, jonka selässä hän aikoi jälleen maansa julkiseen elämään purjehtia. Politiikka oli ruvennut häntä ikävystyttämään. Hän ei ollut, puoluetoveriensa innokkaista kehoituksista huolimatta, suostunut rupeamaan enää kansan-edustajaksi eikä antanut valita itseään edes puoluehallintoon. Samalla oli hänen välinsä särkynyt koko sosialistisen puolueen kanssa ja hän oli ollut pakotettu siitä muodollisesti eroamaan. Mutta ainoastaan muodollisesti. Sillä mielipiteiltään hän katsoi yhä edelleenkin olevansa kansainvälisen sosialismin kannalla, vaikka hän ei ollut tyytyväinen tapaan, jolla sen asiaa Suomessa ajettiin. Politiikkaan sellaisenaan hän ei ollut väsynyt, vaan omaan puoluejohtoonsa, jossa hänellä tosin oli ääni, mutta ei ratkaisevaa sanaa. Ja juuri sen hän tahtoi tällä teoksellaan hankkia itselleen. Hän tahtoi tulla suomalaisen sosialismin auktoriteetiksi. Se oli hänen suuri, huikaiseva päämääränsä, jonka hän oli itselleen asettanut ja jonka takaa toiset vielä huikaisevammat hänelle kangastelivat. Nyt olivat tosin kaikki tiet tukossa häneltä. Mutta hän tahtoi aukaista ne jälleen ja palata takaisin, ei voitettuna, vaan voittajana ja päätään pitempänä entistään. Monet hänen entisistä puoluetovereistaan pitivät häntä luopiona. He saisivat nähdä vielä, ketä he olivat pistäneet! Johannes tahtoi tulla takaisin ankarana ja vanhurskaana tuomarina. Porvarilliset puolueet taas olivat sulkeneet häneltä ovensa, samalla kuin hän oli astunut taistelevan sosialismin riveihin, eikä hän ainakaan vielä tuntenut pienintäkään halua käydä niille koputtamaan. Joihinkin vapaamielisiin porvarillisiin sanomalehtiin hän tosin olisi voinut periaatteittensa puolesta kirjoittaa. Mutta hän ei ollut tahtonut vielä polttaa kaikkia laivoja takanaan myöskään nykyiseen sosialistiseen puoluejohtoon nähden, ennen kuin hänen suuri teoksensa olisi valmis ja ennen kuin hän tuntisi istuvansa kyllin varmasti yleisen mielipiteen satulassa. Kaikki riippui tästä teoksesta, myöskin hänen aineellinen asemansa. Hän oli laiminlyönyt senvuoksi niin paljon muita töitään ja ottanut kustantajalta jo niin paljon etukäteen, että hänen _täytyi_ saada se valmiiksi ennen kesää, maksoi mitä maksoi. Sitä vaati myös hänen oma sisällinen rauhansa ja kunnianhimonsa. Sillä hän ei suinkaan ollut ajanut ainoastaan poliittisia pyyteitä tätä kirjaa suunnitellessaan. Myöskin hänen yksityisen, sisäisen olentonsa syvin ilmaisu se oli. Toistaiseksi hän piti sitä elämänsä päätyönä. Sen valmistuminen häämöitti hänelle hänen ajattelemisensa ja ihanteellisen innostuksensa korkeimpana, sinertävänä kukkulana. Siinä hän tahtoi sanoa sanansa kerta kaikkiaan. Siitä piti tulla suomalaisen sosialismin raamattu ja sen hän tahtoi myöskin muiden kansojen hyödyksi ja opetukseksi käännättää. Hän oli ollut niin varovainen, että hän oli jo ennen lähtöään ulkomaille hankkinut sille varman kustantajankin. Asia oli selvä sitä myöten. Nyt täytyi ponnistaa päälle vaan, että kirja kesään mennessä valmistuisi. Silloin se voisi syksyksi ilmestyä ja hän palata takaisin kotimaahansa, ei suomalaisen sosialismin rintama-upseerina enää, vaan sen esikuntapäällikkönä ja henkisenä johtajana. 3. Kauan ei Johannes ollut istunut työpöytänsä ääressä, kun hänen ovelleen jälleen koputettiin. Hän päätti olla tällä kertaa hermostumatta. -- Sisään, lausui hän sentähden tyynimmällä, lempeimmällä äänenpainollaan. Hänen emäntänsä se oli, joku kirje kädessään. Tämä aikoi poistua heti asiansa toimitettuaan, mutta Johannes pyysi hänet kohteliaasti istumaan. -- Ajattelin, että menisimme jonnekin tänä iltana, hän sanoi, jos nimittäin teillä ja tyttärellänne ei ole muutakaan ohjelmaa. Mitä sanoisitte esim. Apollo-teatterista? Emäntä näytti iloisesti hämmästyneeltä. Apollo-teatteri oli kevyt-ohjelmistoinen näyttämö, joka esitti pieniä, helppotajuisia näytelmiä ja laulunumeroja. Johannes tiesi, että se oli hänen emäntänsä, kuten yleensä alemman berliniläisen porvariston, suosituimpia käymäpaikkoja. -- Me olimme kyllä aikoneet iso-äidin luokse tänä iltana, virkahti emäntä hyvillä mielin, mutta ehdimmehän me sinne joskus toistekin. Pyydän siis vain kiittää herra tohtoria. -- Ei kiittämistä. Illat käyvät niin pitkiksi joskus eikä aina tahdo työkään sujua. -- Tohtori onkin niin ahkera. -- Täytyyhän sitä olla, jos mieli mennä eteenpäin maailmassa. Johannes koetti puhua tahallaan niin, että hänen emäntänsä voisi ottaa osaa keskusteluun. Ahkeruus oli nykyaikaisen berliniläisen päähyveitä. Kun siitä langasta veti, rakentui heti keskinäinen ymmärrys hänen ja heidän välille. Niinpä nytkin. Emäntä puhkesi puhumaan. -- Ahkera oli minunkin mieheni, kertoi hän. Työ ja koti, oli minun mieheni tapa sanoa, ne ovat kuitenkin ihmisen suurin ilo maailmassa. -- Eipä sitä muutakaan iloa, myönsi Johannes. -- Tohtorin pitäisi myös mennä naimisiin. Emäntä näytti sen sanovan aivan vilpittömästi. Mutta Johannes epäili tuon takana piilevän jälleen jonkun kätketyn naittamistarkoituksen. -- Niinkö? virkahti hän vain sentähden varovasti. Luuleeko rouva, että se sopisi minulle? -- Mikä sitten? -- Avioliitto. Emäntä katsoi häneen kummastuneena. Nähtävästi hän ei ollenkaan ymmärtänyt Johanneksen ajatusjuoksua, yhtä vähän kuin ylimalkaan ihmisiä, jotka eivät olisi luotuja kristillistä avioliittoa varten. -- Koti sopii jokaiselle, hän sanoi hetken vaitiolon jälkeen yksinkertaisesti. Tohtori tekee työtä, mutta tohtorilta puuttuu koti. Ja siksi on tohtori niin usein synkkä ja alakuloinen. Tuokin on huomannut sen, ajatteli Johannes. Eikä hän jälleen voinut olla mielessään harmittelematta berliniläisen porvariston ystävällistä tungettevaisuutta. Synkkä? Alakuloinen? Mitä se muihin kuului! Mutta ääneen hän sanoi: -- Täytyy miettiä asiaa. Me tapaamme siis illalla. Tulen kello puoli 8:n tienoilla teitä noutamaan. -- Niin. Näkemiin saakka, herra tohtori. Emäntä meni tyytyväisenä. Sillä se asia oli korjattu, ajatteli Johannes. Olenko minä nyt iloisempi? Onko minun nyt parempi olla? Tuskin! Mutta täytyyhän sitä myös jotakin tehdä sympaattisen ja ystävällisen ilmakehän hankkimiseksi. Vasta sitten hän aukaisi kirjeen, jonka hän oli saanut. Sen sisällys oli omiaan tuottamaan hänelle mielenliikutuksen. Siinä seisoi nopeilla, epäsäännöllisillä kirjaimilla piirrettynä: "Isäni pyytää teitä sydämellisesti tervehtiä. Ellei teillä ole mitään sitä vastaan, syömme tänään yhteisen päivällisen. Odotamme teitä k:lo 5 i.p. Hotel Kronprinz." Sen alla päivämäärä ja lähettäjän nimi: Signe Carp, vapaaherrallisella kruunulla varustettuna. Signe Carp! Mikä muistojen sarja tulvikaan häntä vastaan noista muutamista kirjaimista! Hänen täytyi panna kirje taskuunsa ja kävellä monta kertaa huoneensa lattian yli, ennen kuin hänen ollenkaan onnistui ajatuksiaan edes itselleen selvittää. Signe Carp! Se merkitsi kokonaista aikakautta hänen elämässään. "Isäni pyytää teitä tervehtiä." Ne sanat eivät vieläkään olleet hänelle kaikkea alkuperäistä merkitystään kadottaneet. Signe Carp oli ollut hänen ensimmäinen suuri rakkautensa, hänen _ainoa_ suuri rakkautensa, olisi hän ollut taipuvainen sanomaan. Siitä oli monta vuotta kulunut. Aika oli haavat arpeuttanut, mutta vieläkin sävähti joku salainen sähkövirta hänen sisällään, kun hän ajatteli, että hän pian seisoisi silmä vasten silmää hänen edessään. Sillä tämä oli päivälliskutsu, josta ei voinut kieltäytyä. Vapaaherra Carp oli maansa mahtimiehiä. Hän oli alkuaan ollut korkea virkamies, ottanut eronsa jo ensimmäisten valtiollisten pilvien kohotessa 1890-luvun alulla, siirtynyt senjälkeen yksityistä asianajoliikettä harjoittamaan, tullut karkoitetuksi maanpakoon Bobrikovin diktatuurin aikoina ja liittynyt suurlakon jälkeen lainopillisena neuvonantajana erääsen vuorineuvos Rabbingin omistamista osakeyhtiöistä. Jyrkän, perustuslaillisen katsantokantansa vuoksi hän nautti kaikkien puoluetoveriensa jakamatonta kunnioitusta, joka välittyi myöskin vastustajiin, sitäkin enemmän, kun hän aina julkisuudessa esiintyi humaanisena, sivistyneenä ja sovinnollisena, joskin järkähtämättömänä ja suoraselkäisenä laillisuuden esitaistelijana. Oikea-uskoisissa perustuslaillisissa piireissä ympäröi melkein tarumainen sädekehä hänen nimeään. Tiedettiin hänen tehneen maalleen suuria palveluksia. Mainittiin mielihyvällä hänen ylhäisistä suhteistaan ja korkeista ulkomaisista tuttavuuksistaan, joita hänellä sanottiin olevan myös hallitsevien hovien läheisyydessä. Kuiskittiin legendana, miten itse Venäjän virkavalta oli saattanut hänen tietoonsa karkoituskäskyn erinäisiä kohteliaisuusmuotoja noudattaen, ja kerrottiin vahingonilolla, kuinka kotitarkastusta toimeenpaneva suomalainen lääninsihteeri oli seisonut vaivaisena syntisenä hänen edessään. Hän oli suurmies. Hän oli isänmaallinen sankari ja tukipylväs. Johannes Tamminen oli vain isännöitsijän poika ja sosialistinen kansan-edustaja. Kuitenkin yhdistivät häntä monet sitkeät, hiuksenhienot säikeet tuohon ylimystöperheesen. Kun hänen isänsä oli tehnyt vararikon ja hän katsoi olevansa pakotettu itse pitämään huolta toimeentulostaan, mutta ei silti tahtonut koulunkäyntiään katkaista, hän oli hakenut ja saanut kotiopettajan paikan vapaaherra Carpin perheessä, ensin saman-ikäisensä pojan, sitten kolmen tätä nuoremman tyttären suomenkielen opintojen ohjaajana. Vanhimpaan heistä, Signeen, hän oli vielä ylioppilaanakin ollut korviaan myöten rakastunut. Kömpelö, tuskin sanoiksi puhjennut kosinta, epämääräinen, ilakoiva vastaus, jonka Johannes oli pistäväksi pilkaksi käsittänyt, sisällinen loukkautuminen ja sitä seurannut päistikkainen Amerikanmatka olivat Johanneksen puolelta tuon haaveellisen suhteen lopettaneet. Senjälkeen hän ei ollut tavannut Signeä. Hän oli välttänyt suorastaan tavata tätä, vaikka Signen isä, vapaaherra, oli hänelle ystävällinen, kuten ennenkin, ja vaikka he puolestaan usein Eduskunnassa ja muualla tapasivat toisiaan. Ja nyt oli Signe täällä Berlinissä! Ja nyt oli hänen tuokion kuluttua syötävä päivällistä hänen ja hänen isänsä kanssa! Johannes katsoi kelloaan. Sehän näyttikin jo puoli 5:ttä. Hänen oli kiirehdittävä, jos hänen mieli ehtiä määrähetkellä Hotel Kronprinziin. Työ sai nyt jäädä tälle päivälle. Huomenna koettaisi hän olla kahta ahkerampi. Hänen mielensä oli enemmän kuohuksissa kuin hän tahtoi itselleen tunnustaa kadulle astuessaan ja vielä raitiotie-vaunussa istuessaan. Mitä olisi vapaaherralla, mitä olisi Signellä hänelle sanomista? Oliko se ollut vain päähänpisto noilta molemmilta? Vai piilikö tämän päivälliskutsun alla jotakin tärkeämpää? Ja kumman päähän oli pälkähtänyt, että hän, Johannes Tamminen, yleensä oli Berlinissä? Signenkö? Hänen isänsäkö? Tietysti hänen isänsä! Kysymys oli ehkä jostakin suurpoliittisesta toimenpiteestä. Niin, luonnollisesti sen täytyi olla. Olivathan he molemmat tavallaan puoluejohtajia. Ja vetiväthän kaikki valtiolliset puolueet ainakin tuossa pääkysymyksessä, taistelussa Venäjän virkavaltaa vastaan, yhtä köyttä. Tuo ajatuskyky tyynnytti jo Johannesta jonkun verran. Mutta sitten hän tunsi veren jälleen poskilleen sävähtävän: Kenen luokse hän oli menossa oikein? Eikö vihollisleiriin? Eikö perustuslaillisten pääpukarin, eikö vuorineuvos Rabbingin lainopillisen neuvonantajan, hän, Johannes Tamminen, Tuomas Tammisen poika, hylätty kosija ja tulinen sosialisti? Mitä hulluja! Miksi hän ei kääntynyt takaisin? Oliko hänkin vielä ennakkoluulojen orja? Miksi merkitsi hänelle tuo päivälliskutsu enemmän kuin hänen vanhan tuttavansa Topi Huotarin, jonka hän oli niin kylmästi luotaan torjunut? Siksikö, että tämän alla oli vapaaherrallinen kruunu ollut? Johannes hymähti omalle ajatukselleen. Ei, ei se senvuoksi ollut. Hän meni vain yksinkertaisesti senvuoksi, että hän tahtoi mennä. Hän tahtoi katsoa petoa silmiin. Hän ei tahtonut esiintyä pelkurina siinä, missä hän tunsi suurimman vastavoimansa olevan. Ei se ollut Signe, ei se ollut tämän isä, vapaaherrakaan. Mutta näiden takaa nousi synkkänä vuorena kolmas vielä suurempi voima, se, joka oli syössyt turmioon hänen isänsä ja jonka voittamiselle, murtamiselle, maan tasalle musertamiselle Johannes jo varhaisimmasta nuoruudestaan oli elämänsä pyhittänyt: vuorineuvos Rabbing. Hänen isänsä Tuomas Tamminen oli aikoinaan ollut saman monimiljonäärin palveluksessa. Ja miljooniensa painolla oli raharuhtinas hänen isänsä kilpailevan liikkeen musertanut. Kilpailu oli ollutkin kovin epätasainen: toisella puolen vain työ, äly, tarmo ja ahkeruus, toisella puolen pääoma ja yhteiskunnallinen arvo-asema. Ja nyt oli vapaaherra Carp saman veren-imijän palveluksessa! Ihmeelliset olivat kohtalon langat. Mitä olisi hänen isänsä, ankara, järkähtämätön Tuomas Tamminen sanonut, jos hän olisi nähnyt poikansa näillä poluilla taivaltavan? Noissa ajatuksissa saapui Johannes hotellin ovelle. Lähetti sisälle nimikorttinsa ja istahti esikäytävään odottamaan. 4. Siinä istuessaan muisti Johannes, että häntähän oli käynyt kysymässä nainen hänen poissaollessaan. Se ei voinut olla kukaan muu kuin Signe. Ensin käy hän toisen kotona, sitten kirjoittaa hän kirjeen! Signelle mahtoi siis jostakin syystä olla hyvin tärkeää tavata häntä. -- Päivää, päivää! Kiitos, että tulitte. Te olitte todellakin kovin ystävällinen. Signe se oli, joka sieltä iloisesti riensi alas portaita häntä tervehtimään. Johannes nousi nopeasti. -- Ja te vielä ystävällisempi, kun muistitte minua. Tervetulemaan Berliniin! He puristivat toistensa käsiä, Signe lämpimästi ja sydämellisesti, Johannes kohteliaasti ja kunnioittavasti. Häntä ilahdutti oma tyyneytensä. Hyvä, että hän kerrankin näin itsensä herrana ja näin puolueettomalla alueella tuli tekemisiin tuon naisen kanssa. -- Te kaiketi hämmästyitte suuresti saadessanne minun kirjeeni? Eikö totta? Teillä ei ollut mitään aavistusta, että olisin Berlinissä? -- Olisin ehkä hämmästynyt vielä enemmän, ellei... -- Ellei mitä? -- Ellei emäntäni juuri olisi ehtinyt ilmoittaa teidän käyneen minua katsomassa, sanoi Johannes. -- Minun? Signe katsoi suurin silmin häneen. Teeskentelee, ajatteli Johannes. Mutta ääneen hän sanoi: -- Niin, tietysti, aamupäivällä, hiukan ennen kotiintuloani. Nuori, suloinen, suomalainen nainen, joka oli kertonut tuntevansa minut ja tuovansa terveisiä kotimaasta. -- Minä? Minä olisin käynyt teitä hakemassa? Signe nauroi, niin että hänen pienet, valkeat hampaansa kimaltelivat. Johannes huomasi sanoneensa tyhmyyden. Hän virkahti sentähden aivan kuivakiskoisesti: -- Se on ollut siis joku muu. -- Kyllä se on ollut joku muu, nauroi Signe. Joku toinen tohtorin naistuttavuuksista. Hyvä, ettei tuo tuuma toki minun päähäni pälkähtänyt. -- Anteeksi, että voin sellaista epäilläkin. Mutta muuten se olisi ollut sangen teidän tapaistanne. -- Kuinka niin? Signe katsoi häneen ällistyneenä. Johanneksen äänessä oli jotakin, joka oli omiaan hänen naurunsa tyrehdyttämään. Johannes katsoi kiinteästi silmiin häntä ja lausui harvakseen, paino jokaisella sanalla: -- Koska teidän päähänne voi pälkähtää kirjoittaa minulle, tosin vähäpätöisen asian johdosta, mutta kuitenkin minulle, joka en ole nähnyt teitä kymmeneen vuoteen ja johon nähden te tuskin voitte asettaa edes hauskan päivällisseuran vaatimuksia. -- No, mutta herra tohtori! Signe löi kätensä yhteen sulasta hämmästyksestä. -- Niin. Olen ainoastaan tahtonut huomauttaa teille, että teidän hurmaava naurunne ei tässä tapauksessa kenties ollut aivan paikallaan. Johannes sanoi sen melkein karkeasti, mutta hän ei voinut pidättää itseään, sillä hän oli tuntenut ensi hetkestä tuon vanhan loukkautumisensa jälleen heräävän sydämessään. Hän tahtoi heti antaa tuon koreasiipisen päiväperhosen tietää, ettei hän ollut enää mikään lapsi, ei mikään kömpelö kotiopettaja, jonka kanssa sopi naljailla kuinka hyvänsä. Vakava, kypsynyt mies hän oli, jonka paremmin sopi käyttää tuota toista leikkikalunaan, jos hän tahtoi käyttää. Suhde oli vaihtunut, vuodet olivat tehneet tehtävänsä. Vain tältä uudelta pohjalta oli seurustelu mahdollinen heidän välillään, ei muulta. Sitä tahtoi Johannes hänelle töykeillä sanoillaan huomauttaa. Signe oli arastunut ja käynyt hyvin totiseksi. Hän käänsi päänsä syrjään ja katsoi alas. Seurasi hetken vaitiolo, jonka aikana Johanneksen katse ei väistynyt hänen kasvoiltaan. Tuo nainen oli siis ollut hänen nuoruutensa armastettu! Sievä hän oli vieläkin Johanneksen mielestä, kovin sievä, pienine, herkkine kasvoineen, pitkine silmäripsineen ja hiukan hekumallisine, lapsellisesti kaartuvine nautiskelijahuulineen. Korukalu hän oli, luotu käsillä kannettavaksi. Ei sopinut ottaa kovilla kourilla kiinni hänestä. Täytyi suojata ja turvata häntä päinvastoin kaikilta ikäviltä vaikutuksilta. Nyt seisoi hän siinä niin nurpolla nokin kuin lapsi, joka on ollut vallaton ja saanut varoituksen. Nyt hän oli kiltti kyllä, mutta samalla oli myös kaikki iloisuus tipotiessään. Täytyi jälleen laittaa hyvälle tuulelle hänet. Johanneksen mieliala muuttui silmänräpäyksessä. Signen koko olento vetosi tällä hetkellä hänen ritarillisiin, suojeleviin vaistoihinsa. -- Anteeksi, hän sanoi toisella, hiukan vavahtavalla äänellä. Tarkoitukseni ei ollut loukata teitä. Signe kääntyi ja loi pitkän, kostean silmäyksen häneen. -- Kiitos, hän sanoi hiljaa kätensä ojentaen. Te olette niin hyvä. Minun on teiltä anteeksi pyydettävä. Heti seuraavassa hetkessä hän oli jälleen iloinen kuin leivonen. Hän avasi nopeasti huoneensa oven, ja huusi: -- Irene, Irene! Tohtori Tamminen on täällä. Meillä on kavaljeeri! Meidän ei tarvitse istua ja syödä päivällistä kahden kesken. Hän johdatti Johanneksen riemusaatossa sisälle. Johannes odotti tapaavansa siellä vapaaherran ja koetti säilyttää ryhtinsä mahdollisimman kankeana ja juhlallisena. Mutta hän ei nähnytkään huoneessa muita kuin Irenen, Signen serkun, pitkäkasvoisen, parissakymmenissä olevan kaunottaren, joka ujostuneena nousi häntä tervehtimään. Kun Johannes viimeksi oli nähnyt hänet, hän oli käynyt vielä lyhyissä hameissa. Nyt hän oli täysi daami, mutta vielä ikäänkuin pisara luomisen aamukastetta kulmillaan. -- Tekö tarvitsette kavaljeeria? kysyi Johannes leikillisesti, hänelle kätensä ojentaen. -- Me molemmat! Me molemmat! huusi Signe vallattomasti. Te ette voi arvata, herra tohtori, miten surullinen orpojen, yksinäisten naisten asema on ulkomailla. Kaikkialla katsottiin heihin muka ja millä silmäyksillä! Kaikkialla ajateltiin heistä, jumala ties mitä! Miehet olivat Signen mielestä sentään kovin hävyttömiä. -- Onko se myös teidän yksityinen mielipiteenne, neiti Irene? kysyi Johannes. Irene ei vastannut mitään, vaan hymyili ainoastaan tyynesti ja epämääräisesti. Signe vastasi hänen puolestaan. -- Hänellä ei voi olla eikä saa olla heistä vielä mitään mielipidettä, sanoi hän. Mitä te ajattelettekaan, herra tohtori? Onhan hän vielä lapsi, vasta kaksikymmentä kolme vuotta! -- Ja sitä te sanotte lapseksi, te! sanoi Johannes, siirtämättä silmiään tummasta, hymyilevästä tyttösestä. Mitäs neiti Irene itse siitä arvelee? -- Minä en arvele mitään, lausui Irene. Signe on niin vallaton. Eikö herra tohtori suvaitse käydä istumaan? Signe nauroi. -- Kuulkaas vaan, hän sanoi, matkien Irenen levollista, herttaisen arvokasta äänenpainoa. Mikä emäntä! Mikä maailmannainen! Eikö hän ole suloinen, herra tohtori? Signe puolestaan sanoi olevansa häneen aivan hassastunut! Ja hän syöksyi Irenen luo, tarttui häntä käsistä kiinni, veti hänet sohvaan vierelleen, syleili ja suuteli häntä. Irene irtautui hänestä pehmeällä, torjuvalla ja samalla hyväilevällä kädenliikkeellä. -- Sinä olet hullu, hän sanoi, aivan hullu. Mitä tohtori meistä ajatteleekaan? -- Hän ei ihmettele sitä ollenkaan, sanoi Johannes. Ei teidät nähdessään. Hän kumarsi Irenelle. Signe uhkasi häntä etusormellaan. -- Ei mitään kohteliaisuuksia, pyydän, sanoi hän. Tahdotteko tehdä hänet vielä itserakkaaksi? Niinkuin ei hänellä jo ilmankin olisi aivan liian suuret ajatukset itsestään! -- Se ei ole totta, sanoi Irene. Eihän minulla ole mitään ajatuksia. -- Eikö? kysyi Johannes huvitettuna. Ei pieniä eikä suuria? -- Ei muista eikä itsestäni. Irene lausui sen niin rakastettavalla, vilpittömällä avomielisyydellä, että Signen ja Johanneksen täytyi väkisinkin jälleen nauruun purskahtaa. -- Hyi, miksi te nauratte! sanoi Irene hyväntahtoisesti. Sellaista se on aina ja on ollut aina, herra tohtori. Jos minä en sano mitään, minulle nauretaan. Jos minä sanon jotakin, minulle nauretaan vielä enemmän. Herttainen lapsi, ajatteli Johannes. Kerrankin oikea luonnonlapsi, kaikesta perinnäisestä sivistyksestään ja yhteiskunnallisesta hyvinvoinnistaan huolimatta. Tietysti oli tuossa kaikessa jonkun verran naisellista keimailua. Mutta kuinka naivia, kuinka viehättävää keimailua! Hän oli harvinaisuus. Hän oli ilmiönä paljon mieltäkiinnittävämpi kuin hänen serkkunsa. Mutta ääneen sanoi Johannes: -- Ja mitä te silloin teette, neiti Irene, kun me muut, tavalliset kuolevaiset, ajattelemme? Irene katsoi häneen lepäävällä, hyväilevällä silmäparillaan. -- En tiedä, sanoi hän. Minä olen vain. Minä en ajattele mitään. Minä en ole tuntenut koskaan mitään tarvetta ajatella. -- Mutta jos te tuntisitte? Jos teille tulisi tarve? -- No niin, silloin kaiketi minäkin koettaisin ajatella. Signe nauroi jälleen, taputti kädellä häntä ja katsoi Johannekseen ikäänkuin vaatien hyväksyvää vahvistusta omalle, serkulliselle ihailulleen. Johannes nyykäytti hänelle päätään miettiväisenä. Hän ajoi takaa erästä vertauskohtaa aivoissaan. Nyt hän tapasi sen. Tuo tyttö on oikeassa, tuumi hän itsekseen. Hän ei ajattele, siksi että hänen ei ole koskaan ollut pakko ajatella. Vasta ulkonainen tarve, vasta päälletunkevat elämänkysymykset ja olosuhteet pakottavat yleensä ihmisen ajattelemaan. Ihminen on laiska luonnostaan. Tuo tyttö ei ajattele, siksi ettei elämän kova todellisuus vielä milloinkaan ole häntä koskettanut. Hänen on ollut aina hyvä olla. Hänellä on ollut aina koti, vanhemmat, rakastavat sukulaiset ja ystävälliset kasvot ympärillään. Hänen pöytänsä on aina ollut katettu, hänen vuoteensa lämmin ja untuvainen. Hän on kulkenut elämänsä kukkasilla. Kuinka Herran nimessä hän olisi oppinut ajattelemaan? Ja Johannes muisti erään lukemansa jutun eskimosta, joka oli ollut jonkun pohjoisnapa-retkeilijän mukana ja jolta kysyttiin: "Mitä te ajattelitte, kun etäännyitte niin kauas kodistanne ja näitte vain autioita jääkenttiä ympärillänne?" "Meillä oli evästä tarpeeksi. Ei eskimo mitään ajatellut." "Entä kun tulitte niin lähelle pohjoisnapaa? Entä kun aina vain mentiin ja mentiin eteenpäin?" "Meiltä ei puuttunut mitään." "Mutta kun käännyitte takaisin? Kun tiesitte jälleen ihmisten ilmoille pääsevänne?" "Sanoinhan jo, että meillä oli evästä riittävästi. Valkoinen jumala piti huolen kaikesta. Ei eskimon tarvinnut mitään ajatella." Johanneksen huulet kiertyivät kummalliseen hymyyn. Eskimo ajattelee vain silloin, kun eskimolla on nälkä tai jano tai muuten paha olla. Tuolla tytöllä on aina ollut hyvä. Valkoinen jumala on pitänyt huolen kaikesta. Hänen ei ole koskaan ollut tarvis ajatella. Hänenkö yksin ei? Eikö yleensä ollut sama koko yläluokan ja kaikkien yhteiskunnan päivänrinteellä kasvaneiden laita? Ihmis-ajatus nousi vain ihmiskärsimyksestä. Ja eivätkö kaikki ihmiset olleet pohjaltaan siinä suhteessa eskimoita? Ihmiskunnan suuret ajattelijat olivat ihmiskunnan suuria kärsijöitä. Kaikki ajattelijat eivät tosin olleet kärsineet nälkää ja janoa, se oli totta. Mutta jokapäiväisen leivän käsite laajeni, herkistyi ja moninaistui, sikäli kuin ihmiset itse laajenivat, herkistyivät ja moninaistuivat. Ruumiin tarpeiden tyydyttäminen ei riittänyt enää heille. He kärsivät, ellei heidän henkensä saanut kohota aina korkeammalle vapauteen, valoon ja aurinkoon. Ja kuitenkin olivat niin monet ihmiset vielä vailla ensimmäisiä, alkuperäisiä elin-ehtojaan. Näin kauas oli Johanneksen ajatus ehtinyt lennähtää, kun hän kuuli Irenen lausuvan serkulleen: -- Signe! Etkö näe, että tohtori hymyilee ivallisesti? Nyt minä olen mahtanut sanoa varmaan jotakin oikein typerää. -- Päinvastoin, lausui Johannes, heräten ajatuksistaan. Teidän sanoissanne piili syvä totuus. -- Mutta te hymyilitte? väitti Irene. -- En ivallisesti, vaan ymmärtävästi. Sillä minun tehtäväni oli etsiä se ilmi niistä, lausui Johannes isällisesti. -- Ja te löysitte sen? -- Luulen löytäneeni. Ja toivon, että sen vielä joskus sopivassa tilaisuudessa voin tarjota teille. Signe nousi puolipiloillaan, puolivakavasti tyytymättömänä. -- Jos te nyt tässä vielä rupeatte uusia totuuksia etsimään, sanoi hän, me emme ikinä saa mitään päivällistä. Herra tohtori: onko teillä jotakin ehdotusta? -- Ehdotusta? -- Kahdelle yksinäiselle naiselle sopivaa, siistiä ehdotusta, tarkoitan minä luonnollisesti. Ehdotusta päivällispaikasta, tarkoitti hän! Sillä eiväthän he voineet ravita itseään pelkällä henkevällä keskustelulla. -- Arvattavasti emme, vaikka sekin on jo omiaan suuresti... -- Teitä kyllästyttämään? nauroi Signe. -- Minun sisällistä nälkääni tyydyttämään, korjasi Johannes. Minä olen niin paljon yksin. Mutta juuri siksi minä osaan tällaisia seurustelutilaisuuksia myös oikein arvostaa. Tuo tunnustus pääsi Johannekselta kuin vahingossa. Heti kun hän oli sanonut sen, hän katui sitä. Irene katsoi häneen pitkällä, hempeällä silmäyksellä, Signe kuin varkain ja ohimennen. Mikä piru saattoikin nuo sanat huulilleni? ajatteli Johannes. Olihan aivan kuin hän olisi vedonnut toisten hyväntekeväisyyteen. Mutta tosi oli, että hän viihtyi hetki hetkeltä aina paremmin tässä seurassa. Nyt johtui kuitenkin äkkiä hänen mieleensä jotakin. -- Teidän isänne on kaupungilla? kysyi hän Signeltä. -- Eipä suinkaan, vastasi tämä ilkamoiden. Hän ei ole Berlinissä ollenkaan. -- Ei Berlinissä? Mutta...? -- Mutta hän lähettää teille kaikissa tapauksissa sydämellisimmät terveisensä, nauroi Signe. Oliko se niin ikuinen ihme? Sanat kulkivat kautta ilman, terveiset läpi sydämien. Pääasia oli, että hänen isänsä oli elossa ja olisi varmaan ollut hyvin iloinen nähdessään heidät näin varman ja vakavan ritarin katsannon alla. Johannes kumarsi. -- Hänen hyvä ajatuksensa minusta on korkein iloni ja kunniani, sanoi hän. Mutta missä hän on siis? Helsingissä? Kuussa? -- Norjassa, vain parin viikon matkalla, virkistäytymässä. Valtiollisten huolten lomassa, te ymmärrätte... -- Sen ymmärrän. Mutta... -- Mutta te ette ymmärrä, kuinka me olemme täällä? He kaksi taas olivat matkalla Wiesbadeniin, Irenen äidin luo, joka siellä oli koko talven asunut. Hänellä oli sydänvika. -- Niinkö? Ja te olette nyt päättänyt pysähtyä joksikin ajaksi Berliniin? -- Vain muutamiksi päiviksi. Meillä on siis kiire, jos meidän mieli käyttää aikaamme! Signen mielestä Johanneksella oli nyt kaikki tarpeelliset tiedot heistä. Kyllä, Johanneksenkin mielestä. -- Te näette, että me emme ole mitään maankiertäjiä? Te huomaatte, että me emme vaella millään harhapoluilla? -- Valitettavasti ette, hymyili Johannes. Olisin suonut ehkä mieluummin, että olisitte olleet maankiertäjiä. -- Sitä en epäile, virkahti Signe nokkelasti. Teillä olisi ollut sitä suuremmat mahdollisuudet osoittaa ritarillista uljuuttanne. -- Maantie-ritarillista, johon olen tottunut ja joka parhaiten sopii minulle. Heidän näin naljaillessa laittautuivat serkukset valmiiksi ulos lähtemään. Ja Johanneksen auttaessa päällysvaatteita heidän ylleen kertoi Signe samalla heidän pienen sotaviekkautensa, taikka oikeastaan hänen, sillä hän se oli keksinyt pistää kirjeesen nuo taikasanat: "Isäni pyytää teitä sydämellisesti tervehtiä." -- Meille oli nimittäin aivan välttämätöntä tavata teitä, nauroi Signe. Tämä tepsii! oli hän sanonut. Ja Irene... -- En minä mitään sanonut, hymyili Irene. Mennään nyt sitten! He astuivat iloisesti ja äänekkäästi pajattaen alas portaita, serkukset käsikynkässä, Johannes keppi käsivarrella hiukan heitä jälempänä. Eikä hän voinut olla pienellä syrjäsilmäyksellä ihailematta noiden kahden nuortean varren rytmillistä taipumista eikä noiden kahden hienohipiäisen poskipään siroa pyöreyttä, suurten, muodinmukaisten hattujen alla. Elegantimmassa naisseurassa ei Johannes vielä ikinä ollut ulkomailla esiintynyt. Ja hän tunsi vilpitöntä tyytyväisyyttä siitä, että hänen kevätpalttoonsa oli uusi ja hänen kenkänsä moitteettomasti kiillotetut. Ikävä, ettei hänellä ollut silinteriä, vaan ainoastaan musta, pehmeä huopahattu. Johannes päätti ensi tilassa hankkia itselleen silinterin. Eihän sitä tiennyt, mihin seuraan sitä sattui näin ulkomailla joutumaan, ja vaikka olikin sosialisti, tai oikeammin, koska juuri oli sosialisti, täytyi toki siististi pukeutua. Mutta hansikkaat hänellä oli. Ja niitä alkoi hän hitaasti sormiinsa pujotella, tuntien selittämätöntä elämän-ilon ja suorastaan ruumiillista hyvinvoinnin tunnetta, joka sai hänen jalkansa tavallista nopsemmin nousemaan ja hänen kielensä harvinaisella kerkeydellä kääntymään. 5. -- Mutta minne me menemme? kysyi Signe hotellin ovella. Johannes ehdotteli eri paikkoja, suomalaisten tavallisia, keskikaupungilla. Mikään ei kelvannut niistä. Signe julisti ne kaikki armotta liian tutuiksi ja arkipäiväisiksi. -- Niihinhän me olisimme voineet kaksinkin mennä, hän sanoi. Ei, he tahtoivat jotakin uutta! Toisin sanoen, hän tahtoi, sillä Irene oli aivan ensikertalainen näissä asioissa. -- Todella? kysyi Johannes, kääntyen suojelevasti nuoremman serkun puoleen. Te olette ensi kertaa ulkomailla? -- Olen minä ollut Tukholmassa, virkahti Irene vaatimattomasti. -- Niin, pikkutyttönä, papan ja mamman kanssa, keskeytti Signe. Mutta oikein ulkomailla, suuressa maailmassa, on hän nyt vasta. Ja häntä haluttaa niin hirveästi... -- Teitä haluttaa, oikaisi Johannes. No niin, mitä te haluatte siis niin hirveästi? -- Seikkailla luonnollisesti, nauroi Signe, kiertäen keimaillen siroa vartaloaan. Mitä varten he muuten olisivat ulkomailla? Ja mitä varten he muuten olisivat jääneet Berliniin? -- Ja mitä varten te muuten olisitte kirjoittaneet minulle! nauroi Johannes vastaan. Mutta emmehän me voi seikkailla päivällistä syödessämme. -- Päivällinen on sivuseikka, lausui Signe päättävästi. Hänen mielestään he voisivat senkin syödä kuitenkin hiukan salaperäisemmin. Peitetymmin, tarkoitti hän, intiimimmin, jossakin, missä oli lehtimajoja, ja etäistä musiikkia, ja puolihämärää... -- Hyvä on, sanoi Johannes. Minä johdan. Hän johti erääsen maanalaiseen paikkaan heidät, jossa oli kaikkea, mitä Signe halusi. Ravintolassa oli vähän väkeä. Sen oikea vierasaika alkoi vasta illemmalla. -- Tämä on hyvä! huudahti Signe käsiään taputtaen. Ja nyt päivällistä! Ja nyt viiniä! Ja nyt egyptiläisiä sigarretteja! Johannes tarkasteli päivällisten aikana heitä molempia. Kuinka yhdennäköisiä ja kuitenkin kuinka erilaisia! Kumpikin he olivat tummat, kummallakin heistä oli suuret, ruskeat silmät, pitkät silmäripset ja huulet hiukan hekumallisesti, hyvänpäivän-lapsellisesti kaareutuvat. Signe oli vain vähän lyhyempi, hänen kasvonsa olivat jonkun verran pyöreämmät ja hänen nenänsä epäsäännöllisempi. Mutta muuten he olivat kuin kaksi marjaa, saman varren kantamaa. Heidän kasvojensa ilme erotti heidät sensijaan täydellisesti toisistaan. Signen oli vilkas, nopeaeleinen, älyllinen, hänen silmänsä räiskähtelivät kuin revontulet ja hänen suupielensä olivat alituisessa väreilyssä. Samalla oli hänen kasvoillaan jotakin ohennettua, jotakin hermostunutta, jotakin sisällisesti pingoitettua ja levotonta. Tulleeko se ijän mukana? ajatteli Johannes. Tunteneeko hän jo elämän liukuvan käsistään? Eihän hän vielä ole täyttänyt kolmeakymmentä. Mutta hänessä on jo jotakin juuretonta, irrallista ja hätiköivää. Pelkääkö hän joutuvansa vanhaksipiiaksi? Taikka ehkä hän on syntynyt sellaiseksi. Kaikissa tapauksissa hänen olisi paras mennä pian naimisiin, päätti Johannes. Ja se voisi olla paras myöskin tuolle toiselle hienohelmalle. Irenen kasvoilla oli kaikki rauhallista, pehmeää ja uneksivaa. Kuinka kaunis nainen on levossaan, ajatteli Johannes. Kuinka hän on arvokas, kuinka hän on itsetiedottomasti hallitseva ja sopusointuinen! Kuinka plastillinen jokainen hänen kädenliikkeensä, kuinka tyyni hänen hymynsä, kuinka tuoreesti pulpahtava jokainen hänen äänenpainonsa! Hän ei puhu paljoa, eikä häntä kuitenkaan voi jättää huomioon ottamatta. Hänen sanoissaan ei ole mitään erinomaista, saati nerokasta, eikä häntä kuitenkaan voi pitää typeränä. Kuuntelisin paljon mieluummin häntä kuin tuota toista, ajatteli Johannes. Mutta minä pelkään, että hän itse on luotu vähemmän puhumaan kuin kuuntelemaan. Ei, Irene ei ollut mikään päivänkukka, joksi Johannes ensin oli häntä kuvitellut. Olisi ollut synti sanoa, että hänellä oli aamukastetta kulmillaan. Kuun kukka hän oli. Kuuttaren hopeakairan olisi pitänyt välkkyä noiden sysimustien suortuvien lomasta. Hän ei ole vielä herännyt ollenkaan, ajatteli Johannes. Mikään myrsky ei ole vielä tuota sydäntä myllertänyt. Ei edes lemmen ensimmäinen auringonsäde ole vielä noita henkisiä silmäluomia raottanut. Hän ei ajattele mitään. Hän ei tunne mitään. Hän tuoksuu vain kuin kukka kauneuttaan. Ainoat, mitkä kulkevat hänen aivoissaan, ovat mielikuvat. Kulkevat kuin keveät, kesä-öiset pilvet aallottoman lammenpinnan yli. Nukkuva kuninkaantytär, ajatteli Johannes. Romantinen kaunotar, puutarha-orvokki! Miks'ei, kun hän nyt kerran on sellainen. Onko se vika, että hän vaikuttaa liian romantiselta ja ylimalkaiselta? Oliko yksilöllinen kauneus siis ainoaa kaunista? Ja mikä oli itse asiassa yksilöllistä? Vainko pahkapuu metsässä? Vainko syylä nenän syrjässä? Miksi ei myöskin suoraan kasvanut koivu ja moitteeton nenänvarsi? Mikä oli todenteolla luonteettomampaa kuin luonto itse? Mikä ylimalkaisempaa kuin tuollainen tyyni kesä-yö tai kreikkalainen kuvapatsas? Eivätkö ne olleet kauniita? Eikö se karakteristinen kauneus, josta niin monet nykyaikaiset taiteilijat puhuivat, ollutkin vain elämän epätäydellisyyttä? Mutta jos elämän kerran onnistui luoda jotakin, mikä kuolevaisen silmään kangasti täydelliseltä, eikö se ollut yhtä ihailtavaa kuin epätäydellinenkin? Totta jumaliste! Ja jos jumala itse kerran ryhtyi taiteilijaksi ja loi ihmisen oman ihannekuvansa mukaan, oliko hän silti vähemmän taiteilija kuin tuollainen nykyaikainen maalari, kirjailija tai kuvanveistäjä? Tuollainen, joka pelkästä banalisuuden pelosta tahtoi kädestä pitäen yleisölleen ilmoittaa, etteivät hänen kuvaamansa henkilöt suinkaan olleet klassillisesti kauniita, sanan tavallisessa, arkipäiväistyneessä merkityksessä, vaan eräällä toisella, yksilöllisemmällä, luonteenomaisemmalla tavalla kauniita ja sentähden muka enemmän ihailtavia? Johannes puolestaan tunsi tällä hetkellä ja tässä tilaisuudessa olevansa taipuvainen antamaan kaiken kunnian jumalalle. Nyt näki hän jotakin täydellisen kaunista edessään. Ei ollut tuon tytön piirteissä, ilmeissä eikä koko olennossa mitään, jota hän olisi toivonut toisenlaiseksi. Silti hänen ei suinkaan tehnyt mielensä omata häntä. Tähtiä ei poimita, ei sidota säkkiin kuutamoa, ajatteli Johannes. Ne putoovat, mihin ne tahtovat. Se paistaa, mihin sitä haluttaa, metsiin, meriin tai sykkiviin ihmissydämiin, ollenkaan välittämättä, onko niitä olemassa vai ei. Eikö ollut samoin ijäisen kauneuden laita? Joskus olivat kansat ja taiteilijat sen käsittäneet. Mutta nykyaikaisilla kansoilla oli liian kiire välittääkseen enää mistään iankaikkisesta. He tunsivat elävänsä vain tuokion. Ja kiirehtivät kulkuaan yhteisen, vilisevän virran mukana. Nykyaikaiset ihmiset tekevät liian paljon työtä, ajatteli Johannes. He eivät ehdi nauttimaan mistään, eivät mitään tuntemaan, ajattelemaan tai mielikuvittelemaan. Kaikki tekevät, kansat ja hallitsijat, ylhäisö ja alhaiso, porvarit ja työväki, köyhälistö ja miljoonanomistajat. Työ on tehty ajan evankeliumiksi. Työ on muka ihmisen kunnia, työ on muka ihmiskunnan aateluus, joka sen eläimistä erottaa! Kaikki tahtovat olla työn orjia. Kukaan ei uskalla laiskan nimeä itselleen tunnustaa. Ja kuitenkin on ihminen laiska alkuperäiseltä olennoltaan. Mutta eihän saanut olla mitään alkuperäistä! Täytyihän koko luonto ja ihminen viljellä, kesyttää, muuksi muodostella. Mitä varten? Siksikö että hän ei muuten tullut toimeen maailmassa? Että olemassa-olon taistelu pakotti siihen? Siis oli työ käytännöllinen pakko eikä mikään uskonto tai aateliskilpi... -- Herra tohtori, te tuijotatte todellakin liian kauan minun serkkuuni, kuuli hän Signen vierellään virkahtavan. Minulla on kohta kaikki syy käydä mustasukkaiseksi. -- Teillä? kysyi Johannes, heräten hämmästyneenä ajatuksistaan. Kuinka niin? -- Tehän tuskin kuulette, mitä minä puhun teille. Hävetkäähän toki. Kuinka epäkohtelias! -- Päinvastoin, hyvä neiti, päinvastoin. Minä kuulen jokaisen sananne. Te kerroitte...? -- Minä en kertonut mitään, lausui Signe nauruun helähtäen. Minä vain kysyin teiltä jotakin. Ja odotan vieläkin vastaustanne. -- Te kysyitte...? -- Siinäpä se, te ette ole kuullut mitään. Te olette koko ajan vain ihaillut serkkuani. -- Pyydän siinä tapauksessa anteeksi teiltä molemmilta. Johannes hymyili hämillään ja etsi anteeksipyytävästi Irenen katsetta, samalla kuin hän kumarsi päätään ilvehtivälle Signe-neidille. Irene kohtasi hänen katseensa täysin vapaana ja luonnollisena. Vain kirkas, leveä hyväntuulen hymy kulki hänen huultensa yli. Noin hymyilee vain nainen, jonka ei tarvitse pelätä näyttää hampaitaan, ajatteli Johannes. Tuolla toisella on jo kultapaikka vasemmassa kulmahampaassaan. Se kiiltää, kun hän nauraa, ja se vaivaa häntä. Siksi hän nauraa suu supummassa, mutta siitä johtuvat taas nuo huulten pienet rasittuneet sädeviivat. Johannes pani myös merkille, että Signellä oli pienemmät hampaat kuin Irenellä. Kovin pienet, melkein liian pienet. Kun Signe nauroi, hän muistutti nakertajaa. Myöskin hänen sormensa olivat laihemmat ja ohuemmat. Kuka tietää, ehkä piilevät kissankynnet niissä, ajatteli Johannes. Peto hän on, vaikkei aivan suuri peto. Tuossa toisessa taas ei ole petoa ollenkaan. Kaikki oli Irenessä hänen mielestään niin suloista, niin pehmeää, niin hyväntahtoista. Mitä eläintä hän muistuttikaan? Ehkä enimmän leikkivää koiranpentua, joka laahustaa yli lattian, iloksi muille ja itselleen? Ei hän niin kömpelö ollut. Hän ei ollut kömpelö ollenkaan, vaan ainoastaan suloinen, raukea ja rakastettava. Ei raukea väsymyksestä, vaan voimansa tunnosta. Ei rakastettava minkään ansiotöiden, vaan pelkästään oman olentonsa vuoksi. Siis pieni näätä, joka käpäliään ojentelee! Siis kuitenkin peto, vaikka nuorempi, jonka käpälistä kyllä löytyisi kynnet aikoinaan. -- Eihän tohtori ole minuun katsonut, kuuli hän Irenen hyväntahtoisesti nuhdellen sanovan serkulleen. Tohtori oli muka vain syönyt ja katsonut lautaseensa. -- Niin, ja sitten taas sinuun, kahveli kädessään, aivan kuin hän aikoisi leikata parhaan palan sinusta, nauroi Signe. Tohtori sai muka kyllä hakkailla Ireneä, mutta ainoastaan vanhemman serkun luvalla. -- Kiitos luvastanne, kaunis holhoojatar, sanoi Johannes. -- Minä en ole antanut sitä vielä, väitti Signe. Tie hänen sydämeensä... -- Käy ainoastaan teidän sydämenne kautta, nauroi Johannes. Ja hän uskalsi jo huomauttaa, ettei Signen serkku siinä tapauksessa voinut olla lujemmalla piikkilanka-aidalla vartioitu. Päivällinen oli syöty, Signe vaati mokkaa ja likööriä. Hän istui hiukan selkäkenossa, polvi toisen päällä, oikea käsi Irenen uumenilla. Vasen hoiteli kultavartista egyptiläistä paperossia, jota hän selittämättömällä, samalla synnillisyyden ja samalla ylemmyyden ilmeellä naisten tapaan tuprutteli. Viini oli kohottanut heikon punerruksen hänen poskilleen. Hän oli aina juonut lasinsa pohjaan. Johannes oli maistellut varovammin, Irene tuskin huuliaan lasinlaitaan koskettanut. Mikä täydellinen kahvila-ilmiö! ajatteli Johannes Signen eleitä seuratessaan. Kuinka lähellä väijyikään jokaisen maailmannaisen takana puolimaailman nainen! Kuinka hiuksenhieno saattoikaan joskus olla ero n.s. kunniallisen ja kevytmielisen naisen välillä! Kaikki voi usein riippua sattumasta, oikusta, tilaisuudesta. Jos tuo olisi alhaison tytär, ajatteli Johannes, päättäisi hän ehkä päivänsä maantien ojassa. Nyt hän on ylhäisön lapsi, joutuu kristillisiin naimisiin tai kuolee nirppanokkana vanhanapiikana. Koko hänen perheensä, hänen sukuperänsä ja yhteiskunnallinen asemansa kannattavat häntä. Hän ei _pääse_ putoamaan. Siinä se on. Eikä Johannes voinut olla samalla muistamatta omaa kasvinsisartaan, joka oli langennut, joka oli syöksynyt niin syvälle, ettei hän edes kärsinyt enää omasta häpeästään. Ehkä se olikin onnellisinta hänelle. Olihan tuo kaikki niin luonnollista mökintytölle. Johannes oli tahtonut mielellään tehdä jotakin hänen hyväkseen, mutta hän ei voinut. Tyttö ei tahtonut sitä eikä tarvinnut hänen apuaan. Hänellä oli muita ystäviä. Ja tuosta surullisesta muistosta kasvoi sisällinen kauna hänessä kumpaakin noita edessään lekottelevaa kultaperhoa vastaan. Enin Signeä, mutta myöskään Irene ei säästynyt siltä. Hyvähän heidän oli hymyillä. Konstiko heidän oli katsella kirkkaasti ja valoisasti elämää? Heidän kauneutensa riippui vain -- rahasta. Pannaanpa heidätkin työjuhdiksi, ajatteli Johannes, kytketäänpä heidätkin tehtaasen tai pesupaljan ääreen, niin on pian haihtuva heidän hipiänsä valkeus ja sammuva silmän tuikkiva elämän-ilo. Rahasta riippui kasvojen kukoistus, rahasta jokainen sorea piirre, ele, liike ja äänenpaino. Jos niiden takaa pilkisti esiin joku kaunis ajatus tai tunne-arvo, oli sekin vain rahan ja sen luoman hyvinvoinnin hedelmiä. Raha oli maailman valtias. Raha loi henkisen ja ruumiillisen kauneuden, raha loi totuuden, jalouden ja hyvyyden maailmaan. Rikkaiden ihmisten oli niin helppo olla hyviä. Heidän oli niin helppo olla kauniita, jaloja ja ystävällisiä. Raha pyöristi, raha tasoitti kaikki. Raha kitki kaikki piikit pois heidän polultaan. Rahako? Eihän raha mitään tehnyt. Olihan raha hedelmätön. _Työ_, uupumaton ihmistyö oli tehnyt kaikki. Työ oli maailman valtias. Olisi _pitänyt_ olla, mutta ei ollut. Raha oli sen kunnia-istuimelta kukistanut. Pyhä työ! Johannesta oikein kauhistutti, että hän äsken oli tullut niin kerettiläisesti ja kiittämättömästi työstä ajatelleeksi. Ja mitä oli tarvittu siihen? Vain pari kuutamosilmää, vain hiukan silkkihameiden kahinaa! Niinkö heikko hän oli? Niinkö löyhässä olikin hänen periaatteellinen mahtipontensa? Johannes tunsi jälleen povensa pohjasta kumpuavan tuon kumean vihan riistäjäluokkaa vastaan. Tuon perivaiston, joka oli hänen tahtonsa teräsjousi ja hänen sisäisen itsenäisyytensä elinehto. Ja samalla oli kaikki epämääräinen, kaikki hetkellinen uneksunta ja haaveharhailu hänestä kuin pois puhallettu. Miksi hän tässä istui? Eihän hänen paikkansa ollut täällä. Hänenhän piti tehdä työtä, paljon työtä. Oliko hänellä aikaa ruveta suomalaisen yläluokan tytärten seikkailuja opastelemaan? Hän katsoi kelloaan. Signe huomasi sen. -- Teillä on kiire? hän kysyi hiukan pisteliäästi. -- Niin, anteeksi, sanoi Johannes. Minä en tiennyt varata enemmän aikaa itselleni. -- Sepä ikävää, virkahti Signe nyreästi. Me istuimme niin hauskasti tässä. Joku kohtaus? -- Niin, minulla on kohtaus. -- Naisten kanssa? -- Oikein arvattu, naisten kanssa, hymyili Johannes. Hän muisti, että hänhän todellakin oli luvannut tänä iltana istua ulkona saksalaisen emäntänsä ja tämän tyttären kera. Tuo lupaus harmitti häntä nyt jonkun verran. Hän oli jo saanut aivan tarpeeksi seuranpidosta. Mutta olihan se täytettävä. Ellei hän ehkä kuitenkin vielä voisi keksiä jotakin tekosyytä, jolla siirtää se toistaiseksi? Kaikissa tapauksissa oli hänen nyt lähdettävä. -- Niin, myönsi Signe pahantuulisesti. Siinähän ei sitten ole mitään tekemistä. Ja hän lisäsi kärkevästi Irenelle, että tohtorilla nähtävästi oli toista ja viehättävämpää seuraa tarjonaan. -- Päinvastoin, hyvät neidit, päinvastoin, vakuutti Johannes. Mutta lupaus! -- Lupaus! Mitä se on? purskahti Signe hermostuneesti. Luotu rikottavaksi! Jos nimittäin oli halu rikkoa, lisäsi hän vielä, hymyillen ohuinta, salaperäisintä hymyään. -- Kiitos kauniista opetuksesta, vastasi Johannes ärsyttävästi. Mutta mitä hyötyä minulla voisi olla siitä, että rikkoisin lupaukseni? Signe loi nopean, välkähtävän silmäyksen häneen. Sitten kääntyi hän serkkunsa puoleen, joka oli ottanut lyijykynän laukustaan ja piirteli hajamielisen näköisenä jotakin pöytäliinaan. -- Mitä sinä teet? kysyi hän. -- Irvikuvia, nauroi Irene, peittäen piirustuksensa vallattomasti kädellään. -- Sinä kuulet, että tohtorin pitää mennä, lausui Signe vakavasti ja virallisesti. -- Myöskin minun, selitti Irene toimekkaana. Häneltä oli jäänyt kesken kirje äidille Wiesbadeniin. Se oli hänen vielä tänä iltana välttämättömästi kirjoitettava. Johannes tahtoi maksaa, mutta Signe ei mitenkään sallinut sitä. -- Minä olen houkutellut teidät ulos, hän sanoi. Minä maksan. Mikään muu ei hänen mielestään tietysti voinut tulla kysymykseenkään. -- Kuten tahdotte, lausui Johannes. Me maksamme siis kukin puolestamme. Signe ojensi rahansa hänelle vaihdettavaksi. Sillä aikaa kuin Johannes keskusteli tarjoilijan kanssa, otti Signe ikäänkuin muissa mietteissä Irenen kynän pöydältä ja kirjoitteli laskun selkäpuolelle. Johannes tarvitsi sitä takaisin. Silloin sattuivat hänen silmäänsä sanat: "Mitäkö hyötyä teillä on lupauksenne rikkomisesta? Aina enemmän kuin siitä, että pidätte sen." Hän vilkaisi nopeasti Signeen, joka yhtä nopeasti vastasi hänen katseesensa. Kaikki nousivat. Johannes rutisti paperin ja pisti sen povitaskuunsa. -- Te säilytätte laskuja, huomautti Signe ohimennen. -- _Tämän_ säilytän minä, lausui Johannes merkitsevästi. He tulivat kadulle. Lämmin huhtikuun ilta läikähti heidän kasvoilleen. 6. Johannes palasi kotiinsa sinä iltana vasta kauan puoli-yön jälkeen, posket polttavina, pää kuumana risteilevistä ajatuksista. Hänelle oli tapahtunut jotakin, jonka hän oli luullut kuuluvan jo aikoja sitten sivuutettuun kehityskauteensa. Nainen oli pettänyt hänet! Sama nainen, joka oli hänet kerran ennenkin pettänyt. Pettänyt, pettänyt perinpohjaisesti! Sitä hän ei voisi koskaan elämässään enää antaa anteeksi itselleen. Narri hän oli, naisten narri! Ei hän oppinut mistään, ei hän viisastunut mistään. Eikä hänestä koskaan kunnollista, täyspäistä miestä tulisi. Signe oli häntä jälleen pitänyt pilkkanaan. Signe, jonka suhteen hän jo oli luullut olevansa täysin palovakuutettu! Signe, jota hän ei ajatellut koskaan, jonka muisto vain joskus, viileänä, muiden asioiden yhteydessä, voi hänen mieltään koskettaa! Eivätkö kymmenen vuotta, kymmenen kärsimyksen, taistelun ja mietiskelyn vuotta, siis merkinneet mitään? Oliko hänen kohtalonsa jäädä ikuiseksi koulupojaksi? Kuinka oli moinen taka-askel ollut mahdollinen? Ja kuinka oli tämä kaikki, mutta varsinkin tuo viimeinen, suuri loppuromahdus voinut tapahtua? Johannes koetti järjestellä ajatuksiaan. He olivat saattaneet Irenen hotelliin. Signe oli sanonut poikkeavansa vielä erääsen lähelläolevaan myymälään, mutta heti kun oli käännytty kadun kulman ympäri, pistänyt käsivartensa Johanneksen kainaloon ja lausunut matalalla, muuttuneella äänellä: "Te ette mene tänä iltana mihinkään. _Minä_ tahdon puhua teidän kanssanne." Hän oli pyytänyt, hän oli vaatinut, että Johannes häntä kuuntelisi. Tämän ainoan kerran elämässään. Johanneksen korvat olivat kuumenneet. Hän oli antanut vietellä itsensä. He olivat olleet koko illan yhdessä. Signe oli ollut suloista suloisempi, välkkynyt kaikissa sateenkaaren väreissä. Johannes ei lopuksi ollut tietänyt tälle maailmalle. "Me seikkailemme", oli Signe sanonut. Ja he olivat seikkailleet. He olivat käyneet kaikenmoisissa paikoissa, eräissä, jotka avattiin vasta kello 10, toisissa, jotka avattiin vasta kello 12. Johannes oli unohtanut kaikki, myöskin peruuttaa edes kaupunginposti-kirjeellä lupauksensa saksalaiselle emännälleen. Hän oli rakastunut uudelleen. Ja hän oli tuntenut itsensä rakastetuksi. Kaikki hänen ensilempensä kultaiset, autereiset mielialat olivat hänessä heränneet. Päätäpyörryttävän riemun, varmuuden ja voitollisuuden laine oli käynyt läpi hänen olentonsa. Hän oli katsonut Signen silmiin kuin kahteen aurinkoon. Ja silmät olivat väistyneet ja houkutelleet hänen edessään, kutsuneet ja kiehtoneet, torjuneet ja taas antautuneet. Onni oli viittonut hänelle, _hänen_ onnensa, köyhän onni, käsittämätön, ja salaperäinen. Ollut otettavissa ja jälleen saavuttamattomissa. "Milloin seikkailu tulee?" oli Signe kysynyt aina leikillään. Ja Johannes oli luvannut hänelle seikkailun ja johdattanut aina uuteen paikkaan hänet. Signehän oli luvannut puhua hänen kanssaan. Signehän oli antanut ymmärtää, että hänellä olisi muka jotakin elämäntärkeää, jotakin kohtalokkaan korvaamatonta sanomista. Mutta kun Johannes nyt palautteli mieleensä heidän äskeisen yhdessäolonsa eri tuokiotiloja, hän huomasikin puhuneensa koko ajan miltei yksin. Mitä oli tuo toinen sanonut? Ei mitään. Ei ainakaan mitään merkillistä tai tunnustuksellista. Signe oli puhunut vain silmillään, eleillään ja vivahduksillaan. Joku katse, joku päänliike, joku hymy, joku verhottu vaitiolo, joku sisältörikkaasti lausuttu, mutta itse asiassa aivan sisällyksetön huomautus oli riittänyt hänen puoleltaan vuoropuhelun vaihtotavaraksi. Johannes oli puhunut. Hän oli antanut, hän oli aukaissut itsensä. Hän oli ollut onnellinen. Onnellinen siitä, että hän antoi, autuas siitä, että toinen vastaan-otti. Älynsä, tunteensa, herkimmät haaveensa ja hauraimmat elämyksensä hän oli tarjonnut tuolle naiselle, joka näytti vain pyytävän lisää, joka vain vaati enemmän, joka ei näyttänyt koskaan kyllästyvän, vaan ahmivan kaikki sangen ohuilla, mutta hekumallisilla, lapsellisesti kaartuvilla nautiskelija-huulillaan. Missä olivat hänen silmänsä olleet? Eivätkö olleetkin koko ajan nauraneet pienet, valkeat nakertajahampaat noiden huulten takana? Nauraneet ja purreet pieneksi kaiken, minkä hän muka suurta ja parastaan tarjosi hänelle. Lopuksi he olivat istuneet eräässä toisen luokan yöravintolassa. Mustalaiset olivat soittaneet, suurkaupungin katulinnut ja niiden pyydetyt pyydystäjät parveilleet heidän ympärillään. Signe oli katsellut uteliaasti kaikkea. Johannes oli uskaltanut pusertaa merkitsevästi hänen kättään ja tuntenut itsensä maailman herraksi, kun toinen oli syvällä, upottavalla silmäyksellä sallinut sen tapahtua. "Milloin seikkailu tulee?" oli Signe jälleen hiljaisella, hunnutetulla äänellä kysynyt. Ja Johannes oli hänelle uudella kädenpuserruksella jälleen luvannut sen. Se, mikä sitten oli seurannut, oli liian läheistä, liian tuskallista. He olivat istuneet katetussa automobiilissä. Johannes oli pitänyt Signen kättä kädessään. Signe oli kuomun nurkkaan painautunut. Johannes ei ollut erottanut hänen kasvojaan, nähnyt vain epämääräiset ääriviivat ja aavistanut silmien tummat, salaperäiset syvyydet. Ja hän oli puhunut. Puhunut ensimmäisestä rakkaudestaan, ainoasta, autuaasta, kullankimaltavasta. Rakkaudestaan häneen, Signeen, hämäräiseen, terheniseen, näkinkenkään, vitsanvarpaan, kymmenen vuotta sitten! Signe oli kuunnellut sanaakaan sanomatta. Joskus, kun Johanneksen puhetulva oli tauonnut ja hän oli jäänyt ankarassa, henkeä-salpaavassa jännityksessään vastausta odottamaan, hän oli vastauksen asemasta tuntenut vain heikon, vienon, kuin henkisen kosketuksen kädessään. Ja hän oli puhunut jälleen. Hän oli kuvannut muinaiset muistonsa ja toiveensa, riemunsa ja sydänjuuria jäytävän ikävöimisensä. Hän ei ollut peittänyt mitään, ei kaihtanut mitään. Riisunut viimeisenkin esiripun sydämensä pyhän, utuisen aamulemmen edestä. Vihdoin hän oli aivan itsetiedottomalla liikkeellä laskenut käsivartensa Signen uumenille. "Me ajamme hotelliin", oli Signe silloin sanonut. Ja Johannes oli antanut käskyn ajajalle. Mutta hänen käsivartensa oli jäänyt ikäänkuin vahingossa paikalleen. Ja he olivat istuneet silmä silmää, käsi kättä, sielu sielua vasten pimeässä kuomunkulmassa monta minuuttia, vaieten, aistien, ruumiillisesti tuntien ja henkisesti havaiten toisiaan. Vaunun pysähtyessä hotellin ovelle oli Johannes kumartunut ja tahtonut suudella häntä. Signe oli noussut, koonnut hameensa ja astunut kadulle. Ojentanut kätensä ja lausunut hiljaisella, sulkeutuvalla äänellään: "Kiitos. Minä olen saanut seikkailuni." Kääntynyt hotellin ovessa, vieläpä virkkanut ilakoiden: "Näkemiin. Älkää unohtako meitä!" Jospa tuo viimeinen äänenpaino edes olisi ollut toinen! Edellinen olisi jättänyt vielä jotakin toivoa. Jälkimmäinen mursi kaikki. Olihan se sama, jolla Signe jo kerran ennen oli hänen elämäntoivonsa musertanut! Oli ollut murtaa elämänrohkeudenkin. Johannes oli ollut koko sen vuoden kuin lamassa. Työkyky oli ollut poissa, yleinen haluttomuus hermoissa ja jäsenissä. Hän oli jo ollut vähällä ruveta juomaan. Ainakin oli alkoholi häneltä jo monta raskasta hetkeä lievittänyt. Vihdoin oli hänen terve itsesäilytys-viettinsä tullut väliin. Hän oli päättävällä tempaisulla hakenut ja saanut Amerikan Suomi-opistossa paikan, joka juuri silloin oli auki julistettu. Tosin hän ei ollut viihtynyt kauan siellä. Olot olivat liian oudot hänelle ja suomalaisten keskinäiset riitaisuudet siellä hänen mielestään vielä pikkumaisempia ja ikävämpiä kuin kotimaassa. Hän oli palannut takaisin jo puolentoista vuoden kuluttua. Mutta se aika oli riittänyt hänelle nuoren elimistön uudistamiseksi ja vanhojen, kalvavien mielihauteiden karkoittamiseksi. Muutenkin oli matka tehnyt hyvää hänelle. Aukaissut hänen silmänsä nykyaikaiseen kuohuvaan elämään, syventänyt hänen sisäistä itsenäisyyttään ja laajentanut hänen koko henkistä näköpiiriään. Hänen hidas, länsi-suomalainen verensä oli siellä joutunut liikkeeseen. Hänen siihen saakka hiukan untelo, sulkeutunut sielun-elämänsä oli valvahtanut, saanut vauhtia, tahtoa, tarmoa, yritteliäisyyttä ja kunnianhimoa. Siitä matkastaan hän itse laskikin elämänsä suuren murroskauden. Sen taitteen, joka oli tehnyt hänestä miehen, yksilön ja maailmankansalaisen. Ynnä sosialistin. Heti matkansa jälkeen hän oli ruvennut esiintymään työväen-yhdistyksissä ja sosialistisiin sanomalehtiin kirjoittelemaan. Hänessä oli herännyt intohimoinen halu tulla huomatuksi. Liittyikö tuohon haluun myös joku salainen mieliteko tulla huomatuksi Signen ja hänen isänsä silmissä? Sitä ei Johannes ollut ainakaan tahtonut koskaan tunnustaa itselleen. Hän oli vain mielihyvällä merkinnyt tosiasiaksi, että paha oli kääntynyt hyväksi hänelle. Kestetyt kärsimykset olivat vain häntä karkaisseet ja terästäneet. Signe oli antanut surun lahjan hänelle. Ja siitä oli Johannes joskus jaloimpina hetkinään voinut tuntea häntä kohtaan oikein vilpitöntä kiitollisuutta. Nyt hän ei voinut. Nyt hän ei parhaalla tahdollaankaan jaksanut kiittää Signeä siitä uudesta murheen antimesta, jonka tämä vähillä keinoilla oli hänelle valmistanut. Että hän olikin ollut niin houkka ja vielä kerran lyönyt kirveensä kiveen! Olihan selvää, ettei Signe häntä ollenkaan rakastanut. Olihan tietysti ollut tämän puolelta vain mielioikku lähettää tänään tuo kirottu kirje hänelle. Tietysti mieli-oikku! Naiset ovat niin uteliaita näkemään, mitä on tullut heidän entisistä uhreistaan! Ja hän oli nöyrtynyt nähtäväksi! Ja hän oli taipunut, taipunut kaikesta huolimatta, mitä oli tapahtunut heidän välillään, noudattamaan tuota nais-armollista asevelvollisuus-kutsuntaa! Mitä varten hän oli sen tehnyt? Siksikö vain, että kirjeen alussa olivat seisoneet nuo taikasanat: "Isäni pyytää teitä sydämellisesti tervehtiä?" Ei, hän antoi palttua tuollaisille yläluokan mahtimiehille ja heidän vapaaherrallisille kruunuilleen! Vanha rakkaus oli hänessä liekkiin leimahtanut. Se oli leimahtanut jo silloin, kun hän oli saanut Signen kirjeen. Se oli seurannut häntä serkusten luo hotelliin. Istunut koko illan hänen vierellään, sokaissut hänen terveen järkensä ja arvostelukykynsä. Vain välistä, silloin kun hän oli katsellut Signeä kylmästi ja mielenkiinnottomasti, hän oli siitä tuokioksi vapautunut. Ja ne hetket kangastuivat nyt valoisimpina Johannekselle koko tästä tapaamisesta, jonka muisto muuten oli hänelle syttä synkeämpi. Mutta oliko, kun hän oikein ajatteli, ollut tervettä järkeä tuokaan, että hän päivällistä syödessä oli niin suuresti Ireneä serkun kustannuksella ihannoinut? Mitä hän oli etsinyt Irenestä? Mitä nähnyt hänessä? Eikö entistä mielikuvaansa? Eikö kymmenen vuoden takaista, utuista unelmaansa tuosta toisesta serkusta, joka oli vanhennut sillä välin ja josta hän ei ollut ensi hetkessä löytänyt sitä? Sittemmin, _kun_ hän oli löytänyt sen, hän oli heti suinpäin uponnut siihen kuin suohon Joukahainen. Ja olisi tietysti vieläkin siellä, ellei Signe olisi hänelle niin laupiaasti auttavaa kättään ojentanut! Varsinkin harmitti Johannesta, että hän äskeisessä avomielisyyden puuskassaan oli tullut Signelle myös suhdettaan muihin naisiin koskettaneeksi. Sitä vielä puuttui! Täytyi sitä olla pohjanperäläinen, täytyi sitä olla kehittymätön pölkkypää miehekseen! Meneppäs ja levitä elämäkertasi toisen, vieraan, välinpitämättömän ihmisen eteen! Ojenna kuin tarjottimella! Pahemman kuin vieraan, vaarallisemman kuin välinpitämättömän! Väijyvän, vaanivan, aistihaluisen, sensatsionikipeän naisen, joka ilkkuen tietää itsensä rakastetuksi, mutta ei tunne mitään vastarakkautta! Eikä vain omaa elämäkertaansa! Myöskin muiden, ystävien, todellisten ystävien, hyvien, uskollisten ihmisten, jotka sen ovat toiselle luottamuksesta uskoneet. Ovat turvattomia, eivät voi edes vetää häntä tilille siitä. Se oli alhaista. Se oli raakaa! Eikö hän ollut kieltänyt kaikki muut suhteensa, parhaimmatkin, ennen kuin kukko kolmasti oli kiekahtanut? Vain ansaitakseen tuon naisen rakkautta, vain kantaakseen uusia ja yhä uusia suitsutusuhreja hänen alttarilleen! Eikä Johannes voinut tällä hetkellä olla ilman liikutusta muistelematta sitä parasta, sitä hienointa, naissuhdetta, mikä hänellä oli, jota hän sai kiittää niin paljosta, joka niin monena vaikeana hetkenä oli suorastaan pitänyt pystyssä häntä ja työhön kannustanut. Se oli suhde Auraan, suomalais-amerikalaiseen naiseen, johon hän oli Atlannin takaa palatessaan laivalla tutustunut. He olivat jutelleet ja huomanneet heti ensi hetkestä olevansa aatetovereita. He olivat vielä kotimaahan tultuaankin jatkaneet tuttavuuttaan. Tavanneet toisiaan työväenyhdistyksessä, sattuneet samoihin komiteoihin istumaan ja vihdoin vierekkäin Eduskuntaan. Johannes ei tiennyt mitään hänen entisistä elämän-kohtaloistaan Amerikassa. Eikä paljon muuta hänen yksityis-olostaan Helsingissäkään kuin että hän piti pientä lankakauppaa Sörnäisten puolella ja ansaitsi nähtävästi sillä vaatimattoman toimeentulonsa. Kuitenkin hän oli muodostunut Johanneksen elämässä tekijäksi, jonka vaikutus tuntui kauas, tännekin, vieraille maille ja vieraiden ihmisten keskuuteen. Aura ei ollut kaunis, mutta hyvännäköinen. Auralla oli harmaansiniset silmät ja luja, luottava kädenlyönti. Aura ei koskaan vaivojaan vaikerrellut eikä tuonut torille yksityisiä huoliaan. Kun puolueseikat kävivät hullusti, kun riitalangat menivät ristiin ja johtajien keskinäiset eripuraisuudet uhkasivat tehdä tyhjäksi kaiken, minkä mahtava, yksimielinen kansan-aalto tuolta kaukaa, syvien rivien sydämestä, oli köyhälistön valtaa ja alaluokan vapausvaatimusta julkisen elämän pinnalle kohottanut, silloin Aura esiintyi sovittajana, välittäjänä, rauhanrakentajana. Kun muut väistyivät, Aura toimi. Kun muut katsoivat malkaa toisen silmässä, Aura otti sen pois omastaan. Kun puolueen parhaat ainekset menettivät intonsa ja tahtoivat vetäytyä syrjään julkisen elämän tanterelta, Aura rohkaisi. Ulospäin näkyi hänen toimintansa vähemmän. Mutta puolueen sisällä hän oli välttämätön, koossapitävä voima, jonka arvon kaikki tunsivat, vaikka vain harvat tahtoivat sen tunnustaa. Johannes oli niitä harvoja. Hän sekä kunnioitti että ihaili tuota naista, jonka koko olento oli niin suora ja rehti, joka aina piti kiinni suuresta pääasiasta, joka ei koskaan omaa etuaan ajatellut. Kun Johannes oli ilmoittanut omankin halunsa olevan vetäytyä syrjään ja erota Eduskunnasta, heillä oli ollut monta vakavaa keskustelua keskenään. Johannes oli julkituonut koko pessimisminsä asioiden nykyiseen tilaan nähden koko maassa ja etenkin omassa puolueessaan. Aura oli pitänyt sitä tarpeellisempana, että ne harvat kyvyt, joita puolueella oli ja jotka myös koko maahan nähden jotakin merkitsivät, pysyivät eturinnassa. Hän oli taipunut, vasta kun Johannes oli viitannut siihen, etteihän hänen syrjäytymisensä tarvinnut kovin pitkä-aikainen olla. Hetkellistä väsymystä siis? Niin, sen saattoi Aurakin ymmärtää. Väsymystä valtiolliseen toimintaan? Olihan se niin luonnollista, jos oli vuosia ponnistellut ja varsinkin jos hautoi muita suunnitelmia mielessään. Mutta ei väsymystä köyhälistön taisteluun eikä oikean asian ajamiseen. Mitään sellaista ei Aura voinut eikä tahtonut ymmärtää. Johannes oli tehnyt hänelle tiettäväksi, että sitähän kaikki hänen suunnitelmansa juuri tarkoittivatkin, vaikka hän luuli sitä tällä hetkellä paremmin palvelevansa sulkeutumalla itseensä ja tyydyttämällä kauan salassa kytenyttä kirjoittamistarvettaan. Aura oli silloin tullut oikein iloiseksi, toivottanut hyvää onnea, mutta myöskin pikaista palajamista takaisin julkisuuden tanterelle. Johannes oli hiukan hävennyt silloin hänen varmaa, luottavaa kädenlyöntiään. Eihän hän ollut tuota päätöstä kypsytellessään yksinomaan köyhälistön taistelua ja oikean asian voittoa ajatellut. Kyllä hän oli ajatellut myöskin omaa voittoaan, vaikkakaan ei aineellista. Auran muisto tyynnytti jonkun verran Johannesta ja hän tunsi itsensä siitä hänelle sydämellisesti kiitolliseksi. Tännekin saakka säteili tuo nainen siis puhdasta, sympaattista ilmakehäänsä! Ollapa hän nyt tässä! Astuisipa Aura nyt tässä hänen vierellään, saisipa Johannes nyt aukaista hänelle sydämensä ja kuulla jälleen hänen tyyniä, järkeviä syitään ja vastasyitään! Sensijaan hän oli ripittänyt itsensä tuolle toiselle, herrasheilakalle, vihollistyttärelle, joka ei häntä vähintäkään ymmärtänyt ja joka luonnollisesti sisässään, ja ehkä serkunkin seurassa, par'aikaa ilvehti hänelle! Piti pilkkanaan hänen moukkamaista, nousukasmaista tarvettaan avata sydämensä heti selkoselälleen. Ripittänyt itsensä ja kertonut vielä Aurastakin! Signelle, joka oli kuunnellut sitä liikkumattomana kuin lapsi, silmäripset alasluotuina, kummallinen, hieno, arvoituksentapainen hymy ohuilla huulillaan. Se oli rikos! Se oli rikos Pyhää Henkeä vastaan. Sitä ei voinut pyytää eikä saada anteeksi. Se oli jääpä hänen omantuntonsa pistäväksi, sovittamattomaksi tutkaimeksi. 7. Johannes heräsi hetkeksi ajatuksistaan, kun eräs vastaantuleva herra pyysi häneltä tulta. Hän katsoi hämmästyneenä kysyjään. Se oli totta, olihan hänellä suupielessään palava sikari, jota hän oli kävellessään aivan epätoivon vimmalla imenyt. Milloin ja missä hän lienee senkin sytyttänyt! Kenties kadunkulmassa, jossa hän oli tullut sen verran tuntoihinsa, että oli huomannut tarvitsevansa raikasta ilmaa ja pysäyttänyt automobiilin. -- Kiitos, sanoi herra, kohotti kohteliaasti hattuaan ja meni menojaan. Omituinen tapa tuokin täällä Berlinissä, ajatteli Johannes, pyytää tulta toisen tupakasta. Tuo herra oli häntä jollakin tapaa hermostuttanut. Miksi ei pitänyt itse tulitikkuja? Miksi suotta tungetella ja vaivata vieraita ihmisiä? Se oli niin lemmon saksalaista! Se oli niin poroporvarillista! Tulla siihen toisen suun eteen ja pakottaa toinen melkein toisen sierainten kautta hengittämään! Täytyy olla sivistymätön hevosvaras, täytyy olla taskuvaras sellaista tehdäkseen! Ja Johannes tuijotti oikein äkeästi menijän jälkeen viinistä ja hänelle harvinaisesta yönvalvokista väsyneillä silmillään. Samalla kopaisi hän aivan vaistomaisesti povitaskuaan. Aivan oikein! Lompakko oli poissa. Se huomio herätti hänet kokonaan. Eihän siinä miljoonia ollut, mutta sentään tähteet siitä satamarkkasesta, jonka hän oli tänään särkenyt ja joka oli melkoinen summa hänelle hänen nykyisissä olosuhteissaan. Tuoko mies sen oli varastanut? Vai oliko se häneltä ehkä unohtunut automobiiliin? Tai johonkin ravintolaan, jossa hän oli sitä käsitellyt? Tai ehkä se oli häneltä jossakin muualla napattu? Konstikos häneltä olisi ollut napatakin, kun hän oli kulkenut kuin unessa, palttoo auki, ja kukaties ehkä ääneensäkin ajatellut! Tehnyt tietysti tollon tai humalaisen vaikutuksen, joka on ensi kertaa suurkaupungissa. -- Perkele! pääsi häneltä aivan selvällä suomenkielellä niin kovasti, että ohikulkijat kääntyivät taakseen katsomaan. Tuo mies sen oli sittenkin siepannut! Ja Johannes päätti jo lähteä ajamaan takaa äskeistä tulenpyytäjäänsä, kun hän äkkiä kuuli lähellään pehmeän, hiukan kimeän, mutta hyväntahtoisen mies-äänen samoin suomeksi virkahtavan: -- Iltaa, iltaa, vaikka aamupa tuo taitaa jo olla. Mitäs suomalainen siinä niin ääneensä rukoilee? Johannes kohotti katseensa hätkähtäen. Hänen edessään seisoi vanha, lyhyenläntä ukkorähjä, kädet syvällä palttoon taskuissa, joka ei näyttänyt aivan uudelta ja joka oli vain yhdellä napilla pyylevän vatsan yli huolimattomasti kiinnitetty. Päässä leveälierinen huopahattu, kuten hänelläkin, mutta lyöty luttuun ja rypistyneempi. Sen alla kaksi pientä, kummallisesti kiiluvaa, teräsharmaata silmää, nykerö nenä, karkealla kädellä vetäistyt viikset, leveästi hymyilevä suu ja turpea, eteenpäin työntyvä alileuka, jossa lyhyt tylppä parranläiskä kuin harjassuka. Johannes ei muistanut ikinä nähneensä häntä. Joku suomalainen maalaiskauppias? ajatteli hän. Tai pikkukaupungin. pormestari? Mutta ääneen hän sanoi: -- Jos herra pitää vähän tätä sikaria, niin minä juoksen tuon miehen jälkeen. -- Minkä miehen? kysyi äijä nauraa hehettäen. -- Sen, joka tässä juuri, kirkkaalla kadulla, sieppasi lompakkoni, tuiskahti Johannes vihaisesti. Niin hauskaa kuin hänestä muka olikin tavata maamiehiään, hänellä ei ollut nyt aikaa siihen. Hänellä oli tulinen kiire tavata kiinni pahantekijä. Nyt hehetti äijä vieläkin makeammin. Hänen naurunsa oli omituisen pehmeää, velttoa ja kaavamaista. Aivan kuin hän olisi nauranut liian paljon elämässään eikä oikein viitsinyt enää. Tahtonut vain merkitä noin suurimmassa ylimalkaisuudessaan asian ääretöntä naurettavuutta. -- Heh, heh, veikö paljonkin? Johannes loi sangen tuiman silmäyksen häneen. -- Tietysti. Minun ensimmäisen miljoonani! Äijä näytti hieman hämmästyvän. Hänen pienet, harmaat siansilmänsä tuikahtivat kuin kaksi puukonterää ja hän vetäisi koukkusormin kerran pari alaleukansa harjastupajasta. Silti hän ei kuitenkaan lakannut veltosta, hyväntahtoisesta vanhanmiehen-naurustaan. -- Ähhäh, ei kumma sitten, että tuli suomalaiselle turva perkeleesen! Siitä sanoi hän kaikkialla maailmassa tuntevansa omat pappenheimiläisensä. Rymä taidat itsekin olla, ajatteli Johannes. Sen olet näköinenkin. Mutta ääneen hän sanoi: -- Olisi teiltä viety, niin kyllä siinä itsekin perkelöisitte! Ja hän aikoi jo jättää toisen siihen seisomaan ja syöksyä luulottelemansa varkaan jälestä, kun äijä estäen laski kätensä hänen olalleen. -- Turha vaiva! sanoi hän, katsoen leveällä hyväntahtoisuudella häneen. Tässä on teidän lompakkonne. Näin sanoen hän veti toisesta palttoontaskustaan lompakon, jonka Johannes heti tunsi omakseen. Hän katsoi äijään hölmistyneenä. -- Niin, se on minun, hän sopersi. Te löysitte sen? -- Onneksenne, muhoili äijä. Se putosi teiltä, kun kumarruitte sitomaan kengännauhojanne. -- Kumarruinko minä? Missä? -- Keskellä katua, niin että oli ikuinen ihme, ettei kukaan ajanut päällenne. Te olette ollut hiukan ... noin ... hum... Äijä osoitti otsaansa leikillisesti. -- Hummaamassa? Niin, luonnollisesti, selitti Johannes. Hiukan, noin, tshinglallaa... Hän ei muistanut kuolemakseenkaan, että hän olisi koko matkalla kumartunut tai sitonut kengännauhojaan. Mutta tietysti sen täytyi olla totta, koska tuo toinen niin sanoi ja koska hänellä oli itse todistuskappale kädessään. -- Vai niin, hän lisäsi hyvillä mielin. Ja te näitte, että se putosi minulta? Ja ajoitte takaa minua? -- Monta kadunkulmaa, joka ei ole niin aivan leikin asia vanhalle miehelle. Minulla on, nähkääs, vähän hengen-ahdistusta... Äijä rykästeli painaen toisella kädellä rintaansa. Johannes kiitti vielä kerran ja sai takaisin lompakkonsa. Hän yritti aukaista sen, nähdäkseen oliko sen sisällys tallella, mutta häpesi heti ajatustaan ja pisti sen muitta mutkitta takkinsa povitaskuun. -- Kiitos vaan, hän sanoi. Satuin vähän suomalaisten seuraan tässä. Ja taisin kulkea koko matkan tänne keskikaupungilta kovin ajatuksissani... Äijä nyykäytti päätään hyväksyvästi. Johannes ei tiennyt, mitä sanoa enää, vaan tuumi itsekseen, pitäisikö tuolle esitellä itsensä tai antaa juomarahaa. Mieluimmin hän olisi heti ojentanut kätensä jäähyväisiksi, mutta olihan toinen tehnyt hänelle hyväntyön, josta hänen varmaan oli tavalla tai toisella osoitettava kiitollisuuttaan. Äijä näytti arvaavan hänen ajatuksensa. -- Kuulkaa, sanoi hän, tarttuen hänen napinläpeensä tuttavallisesti. Enkö teidänkin mielestänne ole ansainnut vähän löytäjäisiä? -- Kyllä, tietysti, vastasi Johannes helpotuksesta huoahtaen ja teki liikkeen kohti povitaskuaan. -- Ei, ei, sanoi äijä pidättävästi. En minä sitä tarkoita. Mutta... -- Mutta mitä? -- Lasin olutta te voisitte tarjota minulle, hehetti ukko. Jossakin täällä lähiravintolassa. -- Mielelläni, kovin mielelläni, lausui Johannes, hyvillään että pääsi niin vähällä. Tuolla! Hän osoitti jonkun matkan päästä loistavia pyöreitä sähkölamppuja. -- Ei, ei, sanoi äijä päätään pudistaen. -- Siinä on suuri ensiluokan ravintola, väitti Johannes. Ja se on kyllä vielä auki tähän aikaan. -- Tiedän, tiedän, virkahti äijä miltei kärsimättömästi. Hän sanoi vihaavansa kaikkia suuria paikkoja. Yleisö aina yhtä tuhmaa, ympäristö aina samaan kaavaan valettua...! Johannes katsoi häneen kummastuneena. Ei, ei tuo ollut mikään pikkuporvari. Saattoi olla suurikin tukkukauppias tai kenties joku eläkettä nauttiva koulurehtori. Täytyi kohdella häntä senmukaisesti. -- Te olette aivan oikeassa, hän sanoi. Siis mieluummin joku issikkapaikka! Niin, hehheh, vaatimattomasti, aivan vaatimattomasti, nauroi ukko. Ellei teillä nimittäin ole mitään sitä vastaan? -- Eipä suinkaan. Mutta minä en tiedä vaan, tokko tässä lähellä mahtaa olla sellaisia paikkoja, vastasi Johannes luoden etsivän ja epävarman katseen ympärilleen. -- Minä tiedän, sanoi ukko. Tulkaa te vaan minun mukanani. Hän näytti tuntevan Berlinin paremmin kuin Johannes itse. Lyhyillä, tepsuttavilla askelilla lähti hän varmasti liikkumaan pitkin katukäytävää, viitaten kädellään eräälle sivukadulle, joka ei ollut kaukana Johanneksen omasta asunnosta. -- Tuolla, hän sanoi. Siellä on meidän paikkamme. Siellä me saamme ryypyn, voileivän ja lasin olutta. Tuo ei ole ensi kertaa pappia kyydissä, ajatteli Johannes. Vanha herra on nähtävästi myös hummannut. Häntä janottaa ja hän haluaa seuraa itselleen. Omituinen sattuma, että hän tapasi minut. Miellyttävä sattuma minulle, sillä ilman häntä minä olisin nyt keskellä Berliniä pennitönnä. Tosin Johannes odotti huomenna pientä rahalähetystä kotimaasta. Juuri siihen nähden hän oli uskaltanutkin tänään liikkua hiukan yli varojensa. Mutta kirjeet voivat aina myöhästyä päivän pari. Ilman tuon äijän ystävällisyyttä hänen olisi ollut kiristettävä nälkävyötään kukaties kuinkakin kiusallisesti. -- Te olette ollut kauan Berlinissä? hän kysyi puheen aluksi. -- En tähän toviin, vastasi ukko. Mutta kyllä ennen. -- Liikeasioissa? -- Niin, liikeasioissa. -- Millä alalla, jos saan luvan kysyä? Äijä kääntyi ja loi häneen pienet, pistävät siansilmänsä. -- Nuori mies, hän sanoi sangen ojentavasti, mutta täydellisen maailmanmiehen kohteliaisuudella. Myöskään minä en ole kysynyt teiltä mitään. -- Anteeksi... -- Ei mitään. Mutta eikö teidänkin mielestänne: meillä suomalaisilla on hauskempaa olla yhdessä ulkomailla, jos me tiedämme niin vähän kuin mahdollista toisistamme. Johannes myönsi sen ja häpesi samassa omaa taitamattomuuttaan. Kuinka hän oli ollutkin niin tungettelevainen? Hän, joka juuri tahtoi pitää ihmiset loitolla omasta yksityisestä henkilöstään! Ja hänen täytyi ottaa ansaittua ojennusta siinä suhteessa ensimmäiseltä vastaantulevalta suomalaiselta kadulla! Oliko viini todellakin pannut hänen päänsä pyörälle? Vai vaivasiko häntä vielä äskeinen avomielisyytensä Signen seurassa, jonka muisto yhä karvaana palana painoi hänen kurkkuaan? _Noli me tangere_, oli tuo ukko hänelle omalla kohteliaalla tavallaan huomauttanut. Johannes päätti ottaa opetuksen varteensa, ei vain häneen, vaan myöskin muihin vastaisiin tuttavuuksiin nähden. Ja jälleen oli kuin olisi äijä arvannut hänen ajatuksensa. -- Hehheh, te loukkaudutte? hän sanoi ja pisti ikäänkuin äskeisten sanojensa merkitystä lieventääkseen kätensä tuttavallisesti hänen kainaloonsa. Suomalaiset loukkautuivat hänen mielestään liian vähästä! Ei pitänyt loukkautua. Piti elää ja antaa ihmisten elää. Mutta ennen kaikkea oli asetettava asiansa niin, ettei voinut ylimalkaan tulla loukatuksi. Ja kun ei Johannes heti keksinyt tuohon mitään sanottavaa, hän lisäsi: -- Minä pidän teistä. Teidän olennossanne oli jo silloin, kun te kuljitte tuolla yksin ajatuksissanne jotakin, joka miellytti minua. -- Hauskaa kuulla, sanoi Johannes. -- Niin. Mutta ettehän te silti voi vaatia, heh, heh, heh, että minä lankeaisin teidän kaulaanne ja tekisin teille rakkaudentunnustuksen! Äijä nauroi pehmeää, sarkastista, hiukan käheää nauruaan, joka oikeastaan vaikutti sangen vastenmielisesti Johannekseen. Hän tunsi vaistomaisesti siitä uhoavan kummallisen, täydellisen epäkunnioituksen häntä itseään ja kenties yleensä ihmisiä kohtaan. Taikka johtuiko se ehkä siitä, että Johannes tunsi tuon naurun kumpuavan hänen omaa sieluaan syvemmistä lähteensuonista? -- Enpä suinkaan, hän vastasi, _sitä_ en minä voi vaatia. Ja hän pyysi, että äijä, periaatteilleen uskollisena, sallisi toisen olla muodostamatta mitään käsitystä myöskin _hänen_ omasta olennostaan. Ukon silmät tuikahtivat: -- Siitä, olenko _minä_ miellyttävä tai epämiellyttävä? hän kysyi. -- Niin, vastasi Johannes. Toivottavasti te ette vaadi minulta mitään vastarakkauden tunnustusta. Nyt hän oli tyytyväinen itseensä. Nyt hän oli saanut maksaa samalla mitalla ja tunsi heti hyväntuulen hymyn kutittavan huuliaan. Äijä hehetti, -- Te olette ylpeä, hän sanoi. Sen parempi. Mutta nyt meidän on mentävä kadun yli. Heidän täytyi pysähtyä ohivierivien vaunujen vuoksi. Yöllinen Berlini hurisi heidän ympärillään. Kello saattoi olla jo kolme, mutta kadut olivat vielä täynnä kansaa. Oli kirkasta kuin päivällä, suurista ravintoloista tulvaili iloista väkeä, automobiilit toitottivat, herrat kiirehtivät tekemään viimeisiä lemmenkauppojaan, kaunottaret myömään hienommin tai karkeammin tarjottuja sulojaan. Kaikilla ripeä käynti ja tiukka, täsmällinen kasvon-ilme. Kaikilla nopea tahti ja päämäärästään tietoinen jalannousu. -- Berlini kuluttaa nopeasti, huomautti äijä. Noista miehistä olivat useimmat nuorta liikeväkeä. Heidän oli oltava taas ylhäällä neljän viiden tunnin perästä ja tehtävä koko päivä työtä uutterasti. Siksi heidän keski-ikänsä olikin kovin alhainen. Kuka kesti kymmenen, kuka kaksikymmentä vuotta. -- Grotte-mylly! sanoi Johannes toisen kirjallista sivistystä koetellakseen. Mutta noilla naisilla oli ehkä sensijaan liiaksikin aikaa venyä vuoteillaan? -- Punainen mylly! puhkesi äijä ylenkatseellisella äänellä puhumaan. Hän ei sanonut käsittävänsä, kuinka miehet olivat niin hulluja! Uhrata rahansa, elämänsä, terveytensä naisten vuoksi, jotka, jos he eivät saisi miestä, olisivat valmiit samoin tekemään. Kuka oli sanonut, että juuri miehen tuli ostaa ja naisen myödä? Miksi ei asia voinut olla päinvastoinkin? Ja niin se vielä tulikin olemaan, jos nykyaikainen naisliike sai ilman vastarintaa täyttää tarkoitusperänsä. -- Te olette naisvihaaja, hymyili Johannes. -- Olen, olen, olen! kähisi ukko odottamattomalla kiihkeydellä. Nykyaikaisen, emansipeeratun naisen vihaaja hän sanoi olevansa, ei itämaalaisen, ei japanilaisen naisen vihaaja eikä myöskään vielä niin paljoa romaanisen tai saksalaisen. Mutta anglosaksisen, mutta pohjoismaisen! -- Te olette nähnyt paljon naisia, huomautti Johannes. -- Kyllä, vastasi ukko lyhyesti, ja hänen pienet silmänsä tuikkivat tulta. Mutta en yhtään kunnollista, en yhtään miehen arvoista. Joka ei ollut tuhma, oli petollinen. Joka oli hyväsydäminen, oli pässinpää! Hän jatkoi esitystään. Johannes katseli salavihkaa syrjästä hänen kasvojaan. Ei, ei se ollut mikään tukkukauppias tai maalainen koulurehtori. Saattoi se olla korkeammankin sivistyksen saanut, ehkä professori, ehkä esittelijäsihteeri. Taikka oli ehkä muuten vain viisas mies. Paljon elänyt, paljon kokenut, paljon lukenut, miettinyt, matkustellut ja nähnyt maailmaa. Kenties oli koroillaan eläjä vanhapoika, koska oli ollut varaa siihen? -- Miehet ovat hulluja! toisti ukko terävällä, kimeällä äänellään. Siitä oli nyt kaukana kaikki hyväntahtoinen hehetys. Se halkoi ilmaa ohuena ja iskevänä kuin kyynkieli. Miehet eivät nähneet, mitä maailmassa tapahtui, väitti ukko. Puhuttiin valtiollisista, puhuttiin yhteiskunnallisista vallankumouksista. Mitä ne olivat sen hirvittävän vallankumouksen, sen luonnonmullerruksen rinnalla, joka tapahtui joka hetki, halki maailman, heidän ympärillään? Sillä se kävi, se oli käyvä halki maailman, naisliike nimittäin! Pohjoismaista se oli alkanut. Ja nyt se myllersi jo puolta Europaa. -- Naisliike on vain osa ihmiskunnan yleisestä vapausliikkeestä, huomautti Johannes. Siksi olivatkin sosialidemokraatit kaikkialla ottaneet sen mielellään ohjelmaansa. -- Älkää puhuko minulle sosialidemokratiasta! huusi ukko. Älkää tässä yhteydessä, tarkoitan. Sosialidemokratia oli ohimenevä liike hänen mielestään. Sen maailmanhistoriallinen osa oli oleva loppuun näytelty tällä vuosisadalla. -- Niinkö luulette? hymyili Johannes. Te olette optimisti. -- Ja te sosialisti, vastasi ukko nopealla silmäntuikahduksella häneen. Mistäkö hän sen tiesi. Sen kuuli jo Johanneksen ensi sanasta. Mutta äijä ei tahtonut nyt puhua sosialidemokratiasta. Hän sanoi tahtovansa puhua naisliikkeestä. -- Aivan oikein, myönsi Johannes. Mutta emmeköhän, jos me tähän jäämme, me silloin mahtane jäädä vaille ryyppyä ja voileipää? -- Se on totta, sanoi ukko, lyöden ystävällisesti olalle häntä. Me menemme ja jatkamme siellä keskustelua. He pääsivät sivukadulle. Eivätkä he olleet monta askelta astuneetkaan, kun äijä jo kiipesi pari porrasta matalalle, mitättömän näköiselle ovelle, jonka toisella puolen pari himmeästi valaistua ikkunaa kuumotti, ja sanoi: -- Tässä! Johannes ihmetteli. On sillä paikkansa, ajatteli hän. Mutta kun on kerran pirun kelkkaansa ottanut... Hän astui sisälle. 8. Todellinen issikkapaikka. Pitkä tiski, jonka takana jättiläiskokoinen, punakasvoinen, liikaa veren ja alkoholin runsauttaan tiukkuva isäntä, väkiviina-kranat edessään. Ympäri huonetta, jossa vain yksi vaivainen kaasuliekki lekutteli, puisia pöytiä ja karkeatekoisia, korkeakarmisia tuolia. Seinällä keisarin ja jumalan kuvat. Yleisö oli sangen vähälukuinen. Joku epäilyttävän näköinen, tummapintainen, vilkassilmäinen miespöytye. Eräs hakkaileva pariskunta, nainen jo museokelpoinen. Kaksi ajuria, jotka halulla haukkasivat lämmintä makkaraansa. Vihdoin yksi poliisi, joka myöskin oli pistäytynyt kadulta tänne virkistäytymään. Poliisin läsnäolo rauhoitti suuresti Johannesta. Oltiinhan täällä sentään esivallan suojassa ja laillisessa yhteiskunnassa. Äijä tuntui olevan vanha tuttu täällä. Isäntä nyökkäsi hänelle päätään ystävällisesti. Toivotti tervetulemaan ja valitti, ettei hän ollut pitkään aikaan nähnyt häntä. -- Olen ollut taas matkoilla, selitti äijä. Täytyy aina välillä hoitaa vähän asioitaankin. Johannes kuuli, että ukko puhui täysin puhdasta saksaa. Äänsi oikein, käyttipä vielä berliniläistä murrettakin. Kuuli ja kummastui yhä enemmän. Minkähän peijakkaan seuraan hän oli mahtanut joutuakaan! -- Makkaraa? kysyi isäntä. -- Ei. Voita, leipää, sardiineja. -- Ryyppy? -- Kyllä. Mutta oikeata jyväviinaa. -- Meillä on vain oikeata, kehui isäntä leveästi. Ensimmäisen luokan Famos! Oluesta hän ei kysynytkään. Leikkasi leipää kaksi hirmuista kimpaletta. Asetti niiden päälle tavattoman voivuoren ynnä kolme sardiinia kummallekin. Toi veitset ja kahvelit, joudutti ryypyt, kaatoi oluet. Yksinkertainen yöateria oli valmis. Ei mitään lautasia eikä ruokaliinoja. Ei mitään liinaa pöydällekään. -- Mutta ei myöskään juomarahoja, sanoi äijä, kun Johannes huomautti hänelle tästä spartalaisesta järjestyksestä. Hän sanoi pitävänsä tällaisesta. Jos hän voisi, mitä tahtoisi, hän söisi muka aina täällä. -- Onhan teillä vapaus, sanoi Johannes, laittaen valmiiksi voileipäänsä. Vapaus seurata halujanne. -- Harvoin, sanoi ukko. Mutta ploiskis! -- Terveydeksi, vastasi isäntä tiskin takaa. Hän oli myös kaatanut ryypyn itselleen. -- Teidän luvallanne? Äijä nyykäytti hänelle päätään hyväksyvästi. Isäntä kumosi vielä toisenkin ryypyn samaan teurastajakaulaansa, johon näytti jo monta ennenkin pudonneen. Johannes tunsi heti, että väkevä neste jälleen kihahti hänen päähänsä. Eikä hän voinut olla irvistämättä. Äijä sanoi: -- Se maistoi? Eikö totta, myöskin ruoka maistuu täällä toisenlaiselta? Hän näytti voivan täällä hyvin kuin kala vedessä. Ja syödessään hän rupesi Berliniä hiljakseen kehuskelemaan. -- Minä pidän Berlinistä, sanoi hän. Hän tiesi, että suomalaisilla yleensä oli tapana haukkua Berliniä. Se oli muka niin epätaiteellinen, niin poroporvarillinen. Eivätkä suomalaiset kuitenkaan viihtyneet missään niin hyvin kuin täällä. Täällä oli sentään niin kotoista ja turvallista. Ehkä liiankin turvallista, hymähti Johannes. Berlinin poliisi... -- Ei häiritse ketään, jos vain itse ei häiritse muita ihmisiä, väitti ukko. Tietysti, eihän tämä ollut mikään Parisi. Mutta mikä polttopiste, mikä sähköpatteri! Mikä kaikkien voimien kokoutuminen ja jälleen joka suuntaan linkoutuminen! -- Te olette ollut Parisissa? kysäisi hän. Ei, Johannes ei ollut ollut Parisissa. Lontoossa hän oli ollut ja New-Yorkissa. Hänellä oli myöskin jo ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan ollut tilaisuus seurata tulkkina erästä suomalaista tukkukauppiasta. Matka oli käynyt halki Venäjän Odessaan ja Konstantinopeliin, sieltä Palestinaan ja Egyptiin, sieltä Kreikan, Italian, Itävallan ja Saksan kautta takaisin omalle maalle. Se ei ollut kuitenkaan ollut mikään hauska matka hänelle. Tukkukauppias oli ollut sangen omavaltainen ja vaikeasti tyydytettävä isäntä, joka oli kohdellut häntä pikemmin heitukkanaan ja passaripoikanaan kuin vertaisenaan ja matkatoverinaan. Johannes oli kiittänyt, kun oli päässyt hänestä. -- Sen ymmärrän, nauroi äijä. Mutta miesseura oli sentään aina miesseuraa. Hän puolestaan kertoi tehneensä tuon saman matkan kerran naisseurassa... -- Rakastajattarenne kanssa? uskalsi Johannes kysyä. -- Anteeksi, vihityn vaimoni kanssa, hehetti ukko. Ja hänkin oli kiittänyt onneaan, että ylimalkaan palasi hengissä sieltä. -- Palasiko _hän_ hengissä? uskalsi Johannes jälleen kysyä, rohkaistuneena äijän leikillisestä puhetavasta. -- Kyllä, hän elää, voi hyvin ja kukoistaa. Seurasi lyhyt vaitiolo. Hän on siis naimisissa, ajatteli Johannes. Mutta nähtävästi äijä ei erikoisesti rakasta vaimoaan. Voihan vaimo olla Xantippa. Mutta kyllä silläkin naisella oli seitsemän päivää viikossa, joka sai tuommoisen ukkorähjän rakkautta tyydyttää. Eipä sillä, että tältä järkensä puolesta olisi puuttunut mitään. Mutta oli muuten kovin kummallista kuvitella häntä aviomiehenä. -- Suomalaiset matkustavat kovin paljon, hän huomautti jotakin sanoakseen. Ja hän esitti jälleen hiukan teeskennellyn inhonsa kaikkia matkustavia kansalaisiaan kohtaan. Se oli hänelle vähitellen muodostunut täydelliseksi taidenumeroksi. Ei ollut muka sitä museota Europassa, jonka saleja ei vähintään puolikymmentä maalaisserkkua saapastanut. Ei sitä kahvilaa, jossa ei ainakin joku tuttava tai outo tullut olalle lyömään ja leveällä suomenkielellä iloaan tästä odottamattomasta tapaamisesta ilmoittamaan. Berlini oli pahin kaikista. Siinä yhtyivät heidän kaikkien tiensä ja erosivat. Varsinkin näin kevätpuoleen niitä näki kaikkialla, enin kuitenkin Friedrich-kadulla ja Wertheimin edustalla. Oli aivan kuin olisi uusi hakkapeliittain armeija lähtenyt liikkeelle tuolta pohjan periltä, tällä kertaa vain entistä ehompana ja lukuisampana. Tullut todellisen kansanvaelluksen tapaan, naiset ja lapset mukanaan. Tulvinut yli esi-isiensä tappotanterien, tahtonut haudata alleen Saksan kukoistavat kaupungit Hampurista Kölniin, Stettinistä Leipzigiin, Dresdeniin ja Müncheniin saakka. Vähävaraisinkin suomalainen pedagogi katsoi silloin pyhäksi velvollisuudekseen tehdä ainakin parin viikon opintomatkan Saksan tieteellisen elämän keskuksiin. Ahtaimmissakin olosuhteissa elävä helsinkiläinen porvarisperhe piti kunnianasianaan silloin suorittaa ainakin välttämättömimmät ostoksensa Berlinin jättiläismyymälöissä. Ja kaikki toivat ne terveisiä kotimaasta, kaikki tahtoivat ne ainakin yhden illan tai aamupäivän istua ja pakista ulkomailla elävän kansalaisensa kanssa tumman oluen ja Rheinin viinin vierellä. Baueriin esim. oli siinä suhteessa aivan hengenvaarallista pistäytyä. Äijää näytti hänen esityksensä huvittavan. Mutta ei näyttänyt häntä millään tavalla loukkaavan tai hämmästyttävän, kuten Topi Huotaria. Kun Johannes oli lopettanut, hän virkahti aivan yksinkertaisesti: -- Onhan luonnollista, että suomalaiset matkustavat. Sillä eihän _voi_ asua kotimaassa. Tuo väite tuli Johannekselle niin äkki-arvaamatta, että hän mykistyi silmänräpäykseksi. Eikä se tapahtunut ensi kertaa hänelle tämän äijän seurassa. Tietysti oli hänenkin mielestään kotimaan ilmakehä raskas. Tietysti siellä oli vaikea elää myöskin monen hänen toverinsa mielestä. Mutta hän ei ollut koskaan kuullut tuota väitettä vielä tuolla jyrkkyydellä lingottavan. -- Kuinka tarkoitatte? kysyi hän. -- Tarkoitan, eihän se ole ihmisten asuinsija, jatkoi ukko. Tarkoitan, sivistyneiden ihmisten, niinkuin te ja minä ja monet meidän kaltaisemme. Sehän oli konnien, sehän oli murhamiesten ja valtiollisten onnen-onkijain kotisija, väitti hän. Mädätys ylhäällä ja mädätys alhaalla! Päältä virkavallan, alta anarkian ja raakalaisuuden uhka. Siinä välissä ohut kerros kultuuria, joka mureni päivä päivältä yhä ohuemmaksi. Ei, Suomi ei ollut mikään sivistynyt maa. Sen kansan kohtalo olisi ollut muka epätoivoinen, ellei se kaikkiviisaan jumalan, vatsakatarrin, keuhkotaudin ja kuningas alkoholin armosta pian kuolisi sukupuuttoon. Se olisi äijän mielestä sopivin ratkaisu myös koko Suomen ja Venäjän kysymykselle? -- Kuitenkin se lisääntyy, lausui Johannes rauhallisesti. Kansa lisääntyi, kansan tieto ja taito, yleinen varallisuus ja hyvinvointi lisääntyivät. Mitäs äijä siihen sanoi? Taisi homehtua odotellessa se hautajais-frakki, jolla hän aikoi Suomen kansan muistoa kunnioittaa. -- Täitkin lisääntyvät, virkahti ukko. Mutta minä kuulen puheestanne, että olette patriootti. Hänen mielestään oli hauska nähdä suomalaista sosialistia, joka oli patriootti. Sellaista tapasi kovin harvoin meidän päivinämme. -- Jos meillä kerran sota tulee, vastasi Johannes varsin tulisesti, nähdään kyllä, ketkä ovat oikeat isänmaan-ystävät. Yläluokka pötkii tietysti pakoon pitkin Europaa. Se _pääsi_ nimittäin pakoon, selitti Johannes. Alaluokan täytyi jäädä puolustamaan kotiaan ja kontuaan. Sekin oli vain rahakysymys. -- Kuten koko sosialismi, irvisti ukko. -- Anteeksi, se on enemmän, sillä se on oikeuskysymys, väitti Johannes vakavasti. -- Mikä on oikeus? kysyi ukko, levittäen Pilatuksen tapaan käsiään. Se oli siellä, missä oli voima. Mikä ratkaisi, kuka oli oikeassa, kuka väärässä? Voitto. Voittaja laati lain, voittaja määräsi oikeuden mallit. Se, mikä oli väärin tänään, voi olla oikein huomenna, ja päinvastoin, riippuen siitä, kuka oli yöllä vallan itselleen anastanut. Ei ollut ihmiskunnan asioissa mitään ylintä tuomio-istuinta, ei nykyistä eikä tulevaa. Jumala yksin oli ehdoton. Senjälkeen kuin hän oli pantu viralta, olivat kaikki ehdottomat käsitteet kadottaneet merkityksensä. -- Ja mikä on teidän ylin oikeusmallinne? kysyi Johannes puolipiloillaan. -- Täytyy onnistua maailmassa, siinä kaikki, vastasi äijä, hymyillen viekkaasti ja hörpäten olutlasistaan. Kaikki muu oli hänen mielestään tuulenpieksämistä. -- Ja te mitä sanotte sitten onnistumiseksi? kysyi Johannes, vielä vastaten hymyyn, mutta epävarmasti. Hän tunsi ukon sanojen valuvan hienona myrkkynä koko elimistöönsä, varmistavan hänen omia hämäriä epäilyjään ja herättävän eloon uusia, ennen tuntemattomia. Eikö hän itsekin ollut joskus noin ajatellut? Hetkinä, joita hän jälkeenpäin oli heikoimmikseen nimittänyt? -- Valtaa, valtaa, vastasi ukko kiihkeästi. Vallan saavuttaminen, ihmisten, ihmis-elämän, ihmisvoimien ja niiden kautta luonnonvoimien hallitseminen, oli hänen mielestään korkeinta onnistumista. Kaikki pyrkivät valtaan, suuret ja pienet, kaikki tahtoivat tehdä maan itselleen alammaiseksi ja käyttää hyväkseen toisiaan. Vain tuon pyrkimyksen kautta oli kultuuri syntynyt. Vain sen kautta se oli hetkeäkään mahdollinen. -- Siis sorron pohjalta? hymähti Johannes. -- Nimittäkää sitä miksi haluatte! vastasi ukko. Pääasia on, että yksilöt, kansat, yhteiskunnat nousevat vain toisten hartioilta. Ei ollut mitään nousua ilman valtaa, ei mitään valtaa ilman toisten sortamista. Tai niinkuin äijä sen mieluummin tahtoi sanoa: hyväkseen käyttämistä. -- Omaksi yksityiseksi hyväkseen? -- Yleiseksi hyväksi, maailman hyväksi, jos niin tahdotte. Sillä mikä oli yksityinen? Mikä oli yleinen? Nekin olivat vain sanoja. Kaikki ihmiset tekivät työtä yksityiseksi hyväkseen... -- Myöskin ihmiskunnan suuret hyväntekijät? huomautti Johannes. -- Kaikki, varmisti ukko päättävästi. Kaikki kokosivat toisilta, myöskin henkisillä aloilla, kaikki riistivät, anastivat ja käyttivät hyväkseen. Mutta kaikkien työ tuli myös kaikkien hyväksi. -- Jos tulee, huomautti Johannes happamesti. -- Aina. Mitä Johannes muuten sanoi hyväksi ja mitä pahaksi? tiukkasi ukko. Ketä hyväntekijäksi ja ketä pahantekijäksi? Nekin olivat vain sanoja. Napoleon oli tietysti Johanneksen mielestä suuri pahantekijä, koska hän lopetti Ranskan suuren vallankumouksen ja teurastutti miljoonia ihmisiä? Ja kuitenkin hän oli kenties sittenkin hyväntekijä, suurin, minkä historia tunsi. -- Tietysti, jos kaikki käsitteet asetetaan päälaelleen, kuten te näytte tekevän! pisti Johannes. -- Kuten kaikki ihmiset tekevät, hehetti ukko. Ruma oli kaunis ja kaunis oli ruma! Se oli ainoa oikea oppi maailmassa. -- Pirun oppi! Kaikkien sivistyneiden ihmisten oppi, hymyili äijä. Totuus oli se, jonka vastakohtakin oli totuus. Elämä oli joka pisteessään ääretön, ja me ihmiset voimme sanoa sitä hyväksi tai pahaksi, suureksi tai pieneksi, todeksi tai epätodeksi, ja osua kuitenkin suhteellisesti oikeaan. Johannes peitti haukotuksensa. Tällainen kapakkafilosofia, tällaiset metafyysilliset harharetket eivät oikeastaan häntä huvittaneet. Ne päättyivät aina siihen, että kaikki oli turhuus, joka hänen mielestään taas oli tavaton henkisen köyhyyden todistus. Se teki tyhjäksi kaiken tekemisen. Raukaisi kaiken ajattelemisen ja omien voimien ponnistamisen. Hän ilmoittikin tuon mielipiteensä jotakuinkin peittelemättömästi puhetoverilleen. Äijä innostui. -- Päinvastoin, sanoi hän kimeällä, kiihkeällä äänellään, aivan päinvastoin. Aina jäi muka jälelle jotakin, nimittäin nautinto. Täytyi tehdä vain, mistä nautti, ja ajatella niinkuin huvitti. Tällä hetkellä häntä esim. huvitti riisua päällysvaatteensa. Sillä eikö totta Johanneksenkin mielestä: täällä oli hiukan kuuma. He olivat istuneet lakit päässä ja täysissä tamineissaan. Nyt vasta huomasi Johannes, kuinka sian näköinen oikeastaan hänen tuntematon toverinsa oli. Siansilmät, siankorvat, siankärsä. Tukkakin sian harjasten tapainen, pysty, kankea, tasaiseksi leikattu. Kaikki epämääräistä, harmahtavan punertavaa väriä, joka parrassa ja ohimoilla jo vivahti hopeaan. Mutta mikä henkinen pirteys tuossa miehessä! Mikä tuli, mitkä näköalat! Johannes ei voinut olla ihmettelemättä. Milloin oli Suomen porvaristo käynyt noin älykkääksi? Tämä mahtoi olla poikkeustapaus, mutta mikä? Hän päätti ottaa vielä kerran selon siitä. Ukko kehitteli edelleen mielipiteitään. Yksilö oli kaiken keskipiste. Hyvää oli vain yksilöllinen hyvä, pahaa vain yksilöllinen paha, jonka toiselle tyrkyttäminenkin jo oli yritystä toisen orjuuttamiseen. Tuo ei ollut mitenkään tietopuolisesti puolustettavissa, ainoastaan käytännön, käytännöllisen pakon ja olemassa-olon taistelun kannalta. Se taas ei tarvinnut mitään puolustusta. Napoleon oli ihmiskunnan suurin hyväntekijä. Hän oli osoittanut, kuinka korkealle ihminen voi nousta ja kuinka paljon vallalleen alistaa. Sitäpaitsi hän oli särkenyt valta-istuimia, siirtänyt valtakuntien rajoja, nöyryyttänyt keisareita ja kuninkaita enemmän kuin kukaan. Näin hän myös oli suurin vallankumouksellinen, jos Johannes sosialistina tahtoi ehkä mieluummin tämän muodon hyväntekeväisyyttä hyväksyä. Nykyajan Napoleoneja olivat Morganit, Rockefellerit, Vanderbiltit. Raha oli nykyisen ajan valtikka. Miekat, pyssyt, tykit ja sotalaivat olivat vain sen tahdon täyttäjiä, sen vertauskuvallisia palvelijoita. Kaikki kysymykset olivat valtakysymyksiä. Niin sosialismit kuin spiritismit, niin naisliike, raittiusliike tai maailmanrauhan liike. Itse rakkaus oli vain valtakysymys, valtakysymys kahden sukupuolen välillä. Luonnon järjestyksen mukaan oli mies voimakkaampi. Miehen olisi siis aina tullut suoriutua siitä taistelusta voittajana. Mutta naiset ja naisellistuneet miehet olivat kääntäneet koko voiman käsitteen takaperin, pukeneet sen miehen päälle kuin housut väärinpäin, niin että hän uskoi edistykseksi sitä, mikä oli vain _naisen_ edistystä, ja oikeaksi sitä, mikä oli vain naisen kannalta oikeaa. Miehen, oikean miehen, kannalta oli koko naisliike kovin väärää ja hylättävää. Kukaan terve ihminen, kansa tai yhteiskuntaluokka ei luopunut vapaaehtoisesti vallasta. Jos se sen teki, se todisti samalla olevansa mätä, madonsyömä ja rappeutunut. Oli yhtä hurjaa nähdä sivistynyttä henkilöä sosialistien riveissä kuin miestä puhujalavalla ajamassa naisten ääni-oikeutta. Kukin ajakoon vain omaa asiaansa. Rikas rikkaan, köyhä köyhän, naiset naisten ja miehet miesten asiaa! Näin oli myöskin aivan oikein, että suomalaiset ajoivat suomalaisten asiaa, mutta aivan yhtä oikein, että venäläiset ajoivat omaansa. Se oli yleinen sääntö, josta tosin voi olla poikkeuksia. Mutta nekin vain vahvistivat sääntöä, sillä jos ihminen yleensä ajoi toisen asiaa, hän sen teki vain näennäisesti, toista hallitakseen, ja oli siis syvemmässä merkityksessä kuitenkin oman itsensä intohimon asiamies. Niin teki sivistynyt, joka rupesi sosialismin palvelukseen, niin mies, joka saarnasi naisvapautusta. He tahtoivat hallita alempiaan, siinä kaikki. Valtakysymys pysyi. Aseet vain vaihtelivat. Mutta mieluummin näytti äijä aina palajavan takaisin naiskysymykseen. Se oli hänen mielestään nykyajan tärkein. Siitä riippui kansojen ja yhteiskuntien tulevaisuus. Hän ei uskonut mihinkään todelliseen tasa-arvoon miehen ja naisen välillä. Ennen oli mies ollut voitolla. Pian oli oleva nainen. Nainen otti miehen oikeudet, mutta sälytti hänen selkäänsä kaikki entiset velvollisuudet. Naisia oli nyt jo enemmän. Oli miesten puolelta sulaa hullutusta antaa heille ääni-oikeutta. Nyt he saivat olla jo naisille siitä kiitollisia, kuten Suomessa, ett'eivät nämä sitä väärinkäyttäneet. Ennen olivat naiset saaneet olla kiitollisia. Osat olivat jo nyt vaihtuneet ja vaihtuisivat vielä enemmän tulevaisuudessa. Suomen miehet elivät jo valtiollisessa suhteessa Suomen naisten armoilla. Se oli totuus. Sosialistit eivät olleet niin vaarallisia. Heitä oli vähemmän kuin porvareita. Mutta jos Suomen naiset tahtoisivat, he voisivat jo nyt vallata useimmat paikat Eduskunnassa. Tietysti he eivät sitä vielä tahtoneet, sillä se ei olisi ollut heille edullista. Miehet olisivat ehkä siitä heränneet ja toimeenpanneet vastavallankumouksen. Mutta viidenkymmenen, mutta sadan vuoden perästä! Miehet tulisivat silloin kauhistuksella huomaamaan muuttuneensa vapaista orjiksi, hallitsijoista hallituiksi. Ainakin. julkiseen elämään nähden heidän olisi tullut säilyttää yli-otteensa. Sen kadotettuaan he muuttuisivat samalla viekkaiksi, keimaileviksi, ja epäluotettaviksi. Ollen riippuvaisia naisten vallasta heille kävisi välttämättömäksi keinoilla millä hyvänsä naisten mielisuosiota säilyttää. Jo nyt valehtelivat ja vilpistelivät monet miehet naisten edessä. Miksi? Siksi että he pelkäsivät näitä ja siksi että nämä olivat jo nyt monessa suhteessa heitä voimakkaammat. Kuitenkin olisi asianlaidan luonnollisesti pitänyt olla päinvastoin. Olihan mies herra. Olihan mies luomakunnan kruunu! Miesten tulisi kantaa päänsä korkealla, mutta myöskin oivaltaa uhkaava vaara ja yhtyä sentähden suureksi, kansainväliseksi miespuolueeksi. Naiset Suomessa olivat jo saaneet valtiollisen ääni-oikeutensa. Mutta olivatko he silti lakkauttaneet omia nais-yhdistyksiään? Eivätpä suinkaan, sillä he tahtoivat ajaa edelleen omaa asiaansa. Keitä vastaan? Tietysti miehiä, jotka olivat heidän luonnolliset vihollisensa. Naisilla oli jo nyt voimakas, keskinäinen yleinen mielipide. Jokainen mies, joka ei tanssinut heidän pillinsä mukaan, leimattiin tuhmaksi, raa'aksi, turmeltuneeksi tai vanhoilliseksi. Missä oli miesten yleinen mielipide? Missä olivat mieslehdet, miesklubit ja mies-yhdistykset? Naiset tunkeutuivat kaikkialle. Useimmat sanomalehdet tosin olivat vielä miesten toimittamia, mutta nekin ajoivat vain naisten asiaa. Sehän olikin aivan ihanteellista naisten kannalta! Miehet tekivät työn ja naiset poimivat hedelmät. Ainoastaan maalla, jossa vielä yleensä vallitsevatkin terveemmät olosuhteet sukupuolten välillä, oli asioidentila parempi. Siellä oli isäntä-yhdistyksiä ja emäntä-yhdistyksiä. Se oli tervettä edistystä. Tuohon suuntaan olisi kysymystä kehitettävä, siksi kuin koko maa, siksi kuin koko maailma olisi vain suuri isä- ja emä-yhdistys, joiden välillä lopullisen valtataistelun tulisi tapahtua. Naisten taktiikka oli sama kuin sosialistien: he eivät vielä tahtoneetkaan päästä ulkonaiseen valtaan. He eivät vielä pyrkineetkään ehdottomaan enemmistöön, sillä he eivät olisi tehneet sillä mitään. Toiset olisivat voineet jättää heille silloin valtion ja yhteiskunnan, sanoa: hoitakaa se, eikä heissä kuitenkaan olisi ollut sen hoitajia. Naiset käyttivät miestä hyväkseen, samoin kuin sosialistit käyttivät porvarillisten tietoa, taitoa ja laintuntemusta. Siten he nyt jo itse asiassa hallitsivat yhteiskuntaa, vaikka he vielä ikäänkuin vanhasta tottumuksesta tekivät sen peitetysti ja salakavalasti. Altapäin, toisin sanoen, joka olikin heidän luonnonmääräämä asemansa. Jo nyt tuomittiin naista usein paljon edullisemmalla mitalla kuin miestä. Jos nainen oli onneton avioliitossaan, sääli koko kaupunki häntä. Mutta jos mies oli onneton, hän ei juljennut sitä edes omalle parhaalle ystävälleen tunnustaa. Sitä pidettiin häpeällisenä, epäritarillisena. Ja kuinka naiset olisivat siitä kaakottaneet! Mies, joka parjaa omaa vaimoaan! Olihan se hirviö ihmishahmossa. Mies itsekin olisi pitänyt sitä häpeällisenä, vaikka hänen oma vaimonsa olisi parjannut häntä kuinka paljon tahansa ja vaikka hänen omat parhaat ystävänsä olisivat hänestä juuri senvuoksi vetäytyneet syrjään ja vierautuneet. Mies oli nykyaikaisessa avioliitossa yksin, ehdottomasti yksin. Naisella oli isänsä, äitinsä, sukulaisensa ja ystävättärensä, joille hän ei pitänyt minään häpeänä ilmoitella aviohuoliaan. Miehellä saattoi myöskin olla isänsä, äitinsä, sukulaisensa ja ystävänsä. Mutta hänen suunsa pysyi mykkänä, ja jos hän oli onneton, hän veti oman nokimustan murheensa hiilellä ylikäymättömän piirin itsensä ja perheensä ympärille. Tietysti se oli uljaampaa. Tietysti se oli komeampaa ja ritarillisempaa. Mutta siitä oli myöskin seurauksena, että mies sortui, sillä aikaa kuin nainen eli edelleen, kukki ja kukoisti kuin Saaronin lilja... Ukko säköi sanoja suustaan kuin tulikipinöitä. Hänen silmänsä leimusivat matalan otsan alta sisäistä vihaa, katkeruutta, voimaa ja intohimoa, niin että teki kipeää katsoa niihin. Johannes istui kuin lumottuna. Kuin metsän otus kalkkarokäärmeen edessä. Mitä oli tuo mies mahtanut elää? Mitä hän oli mahtanut kokea ja kärsiä, ennen kuin hän oli tullut moisiin tuloksiin? Johannes tunsi itsensä tuon ukon rinnalla kovin nuoreksi ja lapselliseksi. Tietysti hän ei hyväksynyt kaikkea, mitä toinen sanoi. Mutta kaikki piirtyi hänen mieleensä, kaikki vaikutti kiihottavasti hänen omiin vaaniviin miesvaistoihinsa, jotka äsken, Signen seurassa, olivat saaneet niin kovan kolahduksen. -- Ja entä avioliiton ulkopuolella? kähisi ukko, raappien partaansa kourukynsillään. Puhuttiin niin paljon naisista, joita sydämettömät miehet olivat pettäneet. Heitä autettiin, säälittiin ja surkuteltiin. Kuka puhui miehistä, joita naiset olivat pettäneet? Tapahtui se avioliitossa tai avioliiton ulkopuolella, mies jäi yksinomaan naurettavaksi. Kuitenkin voi katastrofi miehelle olla yhtä suuri. Kuitenkin saattoi keimaileva nainen viedä turmioon yhtä monta miestä, raunioittaa yhtä monta jaloa, puhtaasti tuntevaa ja kauniisti ajattelevaa miesyksilöä kuin koskaan raiskata impeä Don Juan. Kuka veti naista tilille siitä? Don Juania tuomittiin, mutta hänen naisellista vertauskuvaansa ylistettiin, ihailtiin ja käsillä kannettiin. Jälleen tuntui Johanneksesta kuin olisi äijä arvannut hiuskarvalleen hänen ajatuksensa. Juuri samaahan hän itsekin oli äsken vaistomaisesti tuntenut Signen seurasta palatessaan, vaikka hänellä ei ollut ollut kyllin voimaa tai älyä pukea sanoihin sitä. Tämä lausui julki kaikki hänen salaiset mielenliikkeensä. Signe oli ollut syöstä hänet turmioon. Jos hän olisi mennyt turmioon, ei kukaan olisi siitä tuon enempää välittänyt. Mutta jos hän olisi yrittänyt tehdä samaa Signelle, hän olisi oman itsensäkin edessä esiintynyt kovin raakana ja konnamaisena. -- Naisten voima on miesten ritarillisuus, jatkoi ukko. Sen avulla he voittivat aina. Siksi naiset tahtoivat sen säilyttää, vaikka he samalla tahtoivat kaikilla aloilla esiintyä miehen vertaisina. Nainen joko on miehen vertainen tai hän ei ole. Edellisessä tapauksessa hän ei voi vaatia mitään ritarillisuutta osakseen, jälkimmäisessä taas ei mitään miehen oikeuksia. Mutta nykyaikainen nainen vaatii molemmat. Ja miehet ovat vielä kyllin hulluja kirjoissa, tauluissa, kuvapatsaissa, vieläpä elämässä ja omassa sydämessäänkin häntä jumaloidakseen. Ibsen oli siinä suhteessa erinomainen esimerkki meidän sairaasta aikakaudestamme. -- Mutta Strindberg? uskalsi Johannes huomauttaa. Hän ei ainakaan naista jumaloi. -- Ei, myönsi ukko. Ja siinä hän on aivan oikeassa. Miesten piti ihannoida vain miestä. Kuka lempo oli sanonut, että nainen oli kauniimpi sukupuoli? Hänen mielestään oli mies paljon kauniimpi sekä hengeltään että ruumiinrakenteeltaan. Mutta Strindberg oli narri, sillä hän oli vielä liian riippuvainen naisista. Miesten, voidakseen itsenäistyä ja suoriutua voittajina tästä hirvittävästä taistelusta, oli ennemmin tai myöhemmin laitettava itsensä naisista riippumattomiksi. -- Taidamme saada sitä kauan odottaa, hymyili Johannes. Ikinaisellinen viehätti meitä, selitti hän. Ei ollut mitään keinoa paeta kohtaloaan. Ja miehen kohtalo oli nainen. Mies halusi haihtua naisen rakkauteen. Äijä katsoi kummallisesti häneen ja laski kätensä hänen kädelleen. Johannes huomasi nyt vasta, miten leveä, pehmeä ja lihava tuo kämmen oli. Ellei se olisi ollut niin lämmin, olisi hänestä tuntunut aivan kuin suuri sammakko olisi hänen käsiselälleen loikahtanut. -- Kreikkalaisilla oli keinonsa, sanoi ukko matalalla äänellä. Myöskin meillä europalaisilla olisi keinomme, jos me vain ymmärtäisimme käyttää niitä. Miesten tulisi rakastaa vain miehiä, niinkuin monet naiset nykyään jo ainoastaan naisia rakastivat. Sanottiin, että se oli luonnotonta. Mutta mikä oli luonnotonta? Ei mikään. Sillä olihan kaikki luontoa, eihän ollut mitään luonnon ulkopuolella. Nyt ymmärsi Johannes. Hän tempasi kätensä pois ja nousi maksaakseen. -- Minä maksan, sanoi ukko kiiluvin silmin. -- Ei, vaan minä, lausui Johannes jyrkästi. Olihan minun suoritettava teille löytäjäisiä. -- Sehän oli vain leikkiä, sulaa leikkiä, väitti ukko. -- Teidän leikkinne on tällä kertaa sattunut väärään esineesen, virkahti Johannes. Isäntä! Ukko oli jo ehtinyt iskeä silmää isännälle. Tämä hymyili leveästi. -- Kaikki on maksettu, sanoi hän. -- Pyydän siinä tapauksessa lausua vain hyvästini, sanoi Johannes jääkylmästi äijälle kumartaen. Ja hän lausui vielä toivovansa, että joskus toiste voisi jossakin toisessa muodossa korvata hänen hyväntyönsä. -- Jaa, kiitos, kiitos, hehetti ukko. Me tapaamme vielä. Johannes astui puhkuen kadulle. Vasta siellä uskalsi hän ruveta lähemmin selvittämään ajatuksiaan. Tämä oli tapahtunut ensi kerran hänelle. Hän ei ollut mielestään vielä koskaan niin niljaiseen ja kamalaan koskettanut. 9. Johannes tuli kotiinsa kello 5. Hän haparoi työpöytänsä luo ja sytytti lampun. Ensimmäinen näky, joka kohtasi häntä oli kirjelippu hänen saksalaiselta emännältään. Tämä ilmoitti tyttärensä kera häntä eilen illalla kauan turhaan odottaneensa. He pelkäsivät, että Johannekselle oli tapahtunut jotakin. Jos Johannes siis tahtoisi heitä rauhoittaa, niin hän olisi hyvä ja heti kotiin tultuaan panisi pienen lipun eteiseen. Ei sanaakaan soimausta, ei pienintä huomautusta hänen tahdittomasta laiminlyönnistään. Johannes tunsi pahan omantunnon piston sydämessään. Hän näki edessään Trudchenin, teatteria varten valmiiksi pukeutuneena, ja ystävällisen emäntänsä, joka huolestuneena katsoi vuoroin piironkikelloon, vuoroin kadulle, peläten hänen joutuneen kukaties minkä surman suuhun. Mitä ne hänestä, vieraasta ihmisestä, niin huolehtivat? Ehkä ne sittenkin hiukan pitivät hänestä. Ehkä hän ei kuitenkaan ollut aivan samantekevä heille. Ja jo se ajatus, että joku elävä olento tällä hetkellä välitti hänestä, sai hänen silmänsä kyynelistä hämärtymään. Hän istui pöytänsä ääreen ja kirjoitti nopeasti lyhyen vastauksen. Hän sanoi kovin valittavansa asiaa, mutta tavanneensa eilen aivan odottamatta eräitä kansalaisiaan ja olleensa pakotettu heidän seurassaan iltansa viettämään. Hän pyysi tuhannesti anteeksi ja lupasi selittää kaikki lähemmin huomenna. Silloin he myös voisivat sopia seuraavasta teatteri-illasta. Sen tehtyään hän riisui kenkänsä, kiinnitti niihin kirjelipun, raotti ovea ja asetti ne eteiseen kiillotettaviksi. Pisti sitten tohvelit jalkoihinsa ja rupesi tasaisilla, äänettömillä askelilla kävelemään edestakaisin huoneessaan. Häntä ei nukuttanut. Hän ajatteli tämän päivän tapauksia, eri ihmisiä, joita hän oli tavannut, ja eri vaikutuksia, jotka nämä olivat hänen sieluunsa jättäneet. Signen kuva nousi jälleen muista etualalle. Mutta siihen liittyi pian myöskin tuon pyylevän, helvetillisen ukkorähjän kuva. Tuo äijä oli sittenkin ollut oikeassa. Ei pitänyt liiaksi naisia ihannoida. He eivät itse pitäneet siitä, ja siitä seurasi pelkkää surua ja onnettomuutta. Täytyi ottaa heidät suoremmin, häikäilemättömämmin. Naiset kunnioittivat vain voimaa. Liian hienot, liian arat ja kainot miehet olivat naisten mielestä aina naurettavia. He olivat oikeassa. Onneton rakastaja oli aina naurettava. Onneton? "Mitä te sanotte onnistumiseksi?" "Valtaa", oli ukko vastannut. Valtaa naisen yli, hän olisi vastannut tässä tapauksessa. Voisiko hän, Johannes, ehkä valloittaa Signen omakseen? Miksei, jos hän vain ryhtyisi miehen tavoin asiaan. Tosin oli Signe ylhäisestä suvusta ja hänen isänsä maan mahtimiehiä. Entä sitten! Olihan hänkin tohtori, olihan hänkin tunnettu politikoitsija ja yhteiskunnallinen kirjailija. Ei se niin mahdotonta olisi. Ja Johanneksen aivot täyttyivät epämääräisillä, hekumallisilla näyillä, hänen siinä edestakaisin kävellen ja Signeä omakseen kuvitellen. Välillä vilkaisi hän aina peiliin, jonka ohi hänen oli kuljettava. Eihän hän mikään kyttyräselkäinen ollut. Olihan hänellä oikeastaan sangen edullinen ulkomuoto. Pitkät, soikeat kasvot. Suora nenä, älykäs otsa, mukiinmenevät viikset ja tumma tukka, joka oli kulmilta vähän kiharakin. Lisäksi solakka vartalo keskimittaa pitempi, rinta leveä ja voimakas. Mitäs puuttui? Vain ulkonevissa poskipäissä, turvattomassa suunseudussa ja kenties liian heleässä, maitomaisessa ihossa hän oli näkevinään talonpoikamaisen sukuperän merkkejä. Itse asiassa hän oli komea poika. Hansikkaisiin ja hännystakkiin puettuna hän hyvin saattoi kilpailla minkä paroonin tai kreivin pojan kanssa tahansa naisten suosiosta. Muilla aloilla tunsi Johannes taas äärettömästi ylemmyytensä. Olihan hän lahjakas. Olihan hänellä tavallista parempi, keskitetty järjenjuoksu. Sitäpaitsi yleistä humaanista sivistystä. Historia, estetiikka ja suomenkieli olivat olleet hänen kandidaattitutkintonsa pää-aineet. Kansallistaloutta ja muita yhteiskunnallisia tieteitä hän taas oli aina harrastanut. Niiden alalta hän myös oli väitöskirjansa aiheen valinnut sekä sen menestyksellä suorittanut. Maailmaa hän oli nähnyt enemmän kuin moni muu. Elämänkokemusta hänellä oli mielestään aivan riittävästi kolmenkymmenen vuotiaaksi. Olipa ihme, ellei hän voisi naista valloittaa! Mutta aineellinen asema? Mutta vakava, yhteiskunnallinen toimeentulo? Niin, se häneltä puuttui tosin. Puuttui tykkänään, kun hän oikein ajatteli. Sosialismi elätti huonosti harrastajansa. Edusmiehen toimen hän voisi saada tietysti takaisin milloin hyvänsä ja siitä vähän tuloa. Mutta sen keralla seurasi niin tulenperhanasti muita puuhia ja velvollisuuksia, jotka veivät miehen koko ajan ja estivät lisätuloja hankkimasta. Kannatti oikeastaan paremmin tämä yhteiskunnallisen kirjallisuuden suomenteleminen, joka hänellä nyt jo kohta vuoden oli ollut aineellisena astinlautanaan. Sillä eli kuitenkin, kun piti suun säkkiä myöten. Sen lomassa jäi vielä aikaa hänen mielityöhönsäkin "Suomi tulevaisuuden valtiona". Politiikan ja edusmiestoimen jaloissa sitä ei ollut ajattelemistakaan. Johannes astui työpöytänsä ääreen, missä hänen paperipinkkansa lepäsivät, ja selaili niitä ajatuksissaan. Olihan siinä törkyä! Olisihan noista painovalmiista sivuistakin jo nytkin sievoinen kirja tullut. Mutta enemmän tarvittiin, ennen kuin oli sanottu julki kaikki, mitä hänellä oli sydämellään. Tarvittiin arviolta melkein kaksivertaa lisää, ennen kuin olisi valmis hänen aaterakenteensa. Tuo suurtyö, joka hankkisi hänen nimelleen kaiun kansainvälisen sosialismin riveissä ja takaisi hänelle itselleen kuolemattomuuden. Sangen luettava kirja siitä tulisi. Jo aihe oli hänestä uusi ja mieltäkiinnittävä. "Kyllä sitä menemään tulee", oli hänen suomalainen kustantajansakin arvellut, "suuri yleisö ostaa meillä nykyään tuollaista kirjallisuutta". Johannes olikin suunnitellut sen oikeaksi kansankirjaksi. Niin helppotajuiseksi, että oppimattomin työmieskin voisi sitä ymmärtää. Ei mitään liikaa viisastelua, ei turhia tilastotieteellisiä numerosarjoja. Mutta kuitenkin vahva aatteellinen suunta ja sitova todistelutapa. Mieluummin hän olisi antanut puhtaasti kaunokirjallisen muodon sille, jos hän olisi uskaltanut. Mutta hän ei luottanut tarpeeksi kirjallisiin kykyihinsä, jotka toverikunta-ajoilta saakka olivat jääneet viljelemättömiksi. Nyt siitä oli muodostumassa noin vaan puoleksi tieteellinen, puoleksi kaunokirjallinen teos, joka kenties juuri tällaisena voisi tehokkaimmin ja laajimpiin piireihin vaikuttaa. Eräänlainen utopia siitä tulisi. Ihannevaltion unelma, jonka laatimisessa hän tahtoi käyttää hyväkseen kaikkein uusimpia kansallistalouden voittoja ja kaikkein viimeisimpiä valtio-opin, yhteiskuntafilosofian ja ennen muita tietysti sosialidemokraattisten ajattelijain saavutuksia. Maailmankuva pienoiskoossa siitä tulisi, kansainvälisen sosialistisen maailman, sellaisena kuin hän sen näki sielunsa silmien edessä ja sellaisena kuin tämä 20:s vuosisata, hänen varman vakaumuksensa mukaan, sen oli ennen loppuaan toteuttava. Mutta Suomessa se voitiin toteuttaa jo ennen, jos vain Europan vallat takaisivat sille itsenäisen aseman ja neutraliteetin. Täällä oli maanala sille paremmin kuin missään valmistettu. Täällä oli sosialismi jo nyt suuremmassa vauhdissa ja merkitsevämmässä valtiollisessa asemassa kuin missään muualla. Täällä ei ollut militaristista henkeä eikä kansallista sotaväkeä. Ei mitään puolustettavia siirtomaa-etuja eikä edes siinä määrin pinttyneitä, naurettavia ennakkoluuloja kuin suurissa sivistysmaissa. Suomessa oli kansanvaltaisuudella jo nyt syvät juuret ja rajattomat kehitysmahdollisuudet. Suomessa oli sosialistisen ihannevaltion synty mahdollinen. Miksi Johannes oli valinnut tuon muodon maailmankatsomuksensa julistamiseksi, siitä hän ei ollut itsekään oikein selvillä. Mutta hän arveli sen tapahtuneen salaisesta, syvällä piilevästä pyyteestä koettaa yhdistää perittyä kansallista ja itsehankkimaansa sosialistista ajatustapaa. Jyrkkä ristiriita, joka näiden eri katsantokantojen edustajien välillä vallitsi hänen kotimaassaan, oli usein viiltänyt hänen sydäntään, jopa joskus määrännyt hänen julkista esiintymistäänkin tavalla, mikä hänelle jo hänen oman puoluejohtonsa taholta oli tuottanut useamman kuin kerran "revisionistin" pelätyn haukkumanimen. Mutta eiväthän ne itse asiassa olleet ristiriitaisia. Taikka oikeammin, olivat ainoastaan äärimmäiseen hulluuteensa asti kehitettyinä. Hän puolestaan tunsi vallan mainiosti voivansa olla samalla kansallisen asian ja kansainvälisen sosialismin palvelija. Senkin tahtoi Johannes saada uudessa kirjassaan julki sanotuksi. Mitä jos hän istuisi pöytänsä ääreen? Mitä jos hän jatkaisi siitä, mihin hän oli lopettanut eilen aamupäivällä? Yö oli jo pitkälle kulunut. Mitä jos hän koettaisi tehdä työtä aamuun saakka ja nukahtaa sitten pois väsymyksensä iltapäivällä? Johannes koetti, mutta työ ei ottanut edistyäkseen. Ajatukset kiertyivät kerälle, käsitteet sommelolle. Hän jäi aina jokaiseen vastakäsitteesen tuijottamaan ja koko ajan hän oli kuulevinaan tuon äsken tapaamansa äijäpahuksen vastenmielisen naurunhehetyksen korvissaan. Helvetin äijä se oli ollut! Oikea myrkynkeittäjä. Selvien asioiden sekoittaja. Johannes nousi jälleen kävelemään. Kuinka se oli taas sanonutkaan? "Oli yhtä hurjaa nähdä sivistynyttä henkilöä sosialistien riveissä kuin miestä puhujalavalla ajamassa naisten äänioikeutta." Oli sekin paradoksi olevinaan! Ja kuinka se oli vielä sanonut? "Kukin ajakoon omaa asiaansa!" Tietysti, sitähän Johannes juuri ajoi. Olihan hänen asiansa juuri sosialismi. Tekikö hän sen itsekkäisyydestä? Tahtoiko hän hallita noita laumoja? Tietysti, mutta ainoastaan valistaakseen ja kohottaakseen heitä. Mutta mikä oli saanut hänet juuri sosialismia harrastamaan? Eikö ollut niin monia muita keinoja palvella isänmaata ja ihmisyyttä? Johannes mietti mielessään. Tuon ukon muisto tuntui jollakin tapaa vaativan tilille häntä. Pakottavan menemään syntyihin syviin, etsimään koko elämänjuoksunsa salaisimpia pohjavirtoja. Minkä vuoksiko hän oli ruvennut sosialismia harrastamaan? Hyvä, siitä hän oli heti tekevä selon. Huomaamattaan keskusteli Johannes ajatuksissaan yhä edelleen saman äijän kanssa, jota hän vielä hetki sitten oli paennut niin suurella inholla ja kauhistuksella. Mistäkö saakka hän oli harrastanut sosialismia? Jo koulupojasta, vaikka hän vasta Amerikasta palattuaan oli varsinaisesti liittynyt sosialistiseen puolueesen. Mikäkö oli johtanut hänet siihen? Tietysti hänen luontainen oikeudentuntonsa ynnä hänen erikoiset elämänkohtalonsa lapsena ja nuorukaisena. "Viha se oli ollut", hehetti ukon ääni hänen korvissaan. Tietysti viha! Viha lähinnä vuorineuvos Rabbingia vastaan, mutta sitten koko porvarillista yhteiskuntaa. Hän oli nähnyt, miten hänen isänsä oli taistellut ja sortunut. Hän oli aavistanut, mitä juonia häntä vastaan oli pantu liikkeelle, vaikka hän oli ollut vielä liian nuori niitä täydellisesti ymmärtääkseen. Mutta hän oli ollut kuitenkin kyllin vanha tajutakseen, että tässä oli kysymys työstä ja pääomasta, taistelusta hänen isänsä, nousukkaan, tyhjäkätisen Tuomas Tammisen kyvyn ja älyn ynnä vuorineuvos Rabbingin isiltäperityn omaisuuden välillä. Pääoma oli voittanut, työ kukistunut. Oliko ihme, että hän vihasi porvarillista yhteiskuntaa? "Siis kuitenkin henkilökohtaista vihaa", kuuli hän äijän ärsyttävästi huomauttavan. Eipä niinkään henkilökohtaista, vastasi hän siihen melkein ääneen. Hän ei ollut ikinä vuorineuvos Rabbingia nähnyt. Ei tiennyt hänestä henkilökohtaisesti, oliko hän kala vai lintu. Vuorineuvos Rabbing ei ollut koskaan hänen lapsena ollessaan käynyt sillä tehtaalla, jonka isännöitsijä hänen isänsä oli. Jos vuorineuvoksella oli ollut jotakin asiaa tälle, hän oli kirjoittanut tai kutsuttanut hänet luokseen Helsinkiin, jossa hänen pääkonttorinsa oli. Muuten kerrottiin hänen, varsinkin naimisiin mentyään, oleskelevan enimmäkseen ulkomailla. Hänen rouvansa oli sensijaan kerran Helsingissä osoitettu Johannekselle. Pitkä, komea nainen. Hän oli ollut juuri astumassa vaunuihinsa, jotka olivat Seurahuoneen edessä odottaneet. Hänen ryhtinsä oli ollut moitteeton ja hänen upean vartalonsa kaarre aivan ruhtinaallinen. Sanottiinkin hänen olevan jonkun kaukaasialaisen lammasruhtinaan tyttären, jonka vuorineuvos oli tuonut mukanaan Moskovasta. "Sellainen nainen pitäisi sinullakin olla", kuuli hän ukon kimeän, intohimoisen äänen soinnahtavan. Pitkä, komea, pystyrinta! Silloin tietäisi muka Johanneskin jotakin elämästä. Silloin voisi hänkin sanoa sanansa naisten rakkaudesta. Johanneksen aivot täyttyivät jälleen houkuttavilla, hekumallisilla kuvilla, joita hän turhaan koetti torjua mielestään. Pah, eihän se ollut hänen nais-ihanteensa! Hänen ihanteensa oli sirompi, henkevämpi, aineettomampi. Signe oli kerran vastannut sitä. Olisi vieläkin vastannut sitä, ellei... "Ellei mitä?" kysyi kärkkäästi tuo päälletunkeva äijän-ääni. "Ellei hän pitäisi minua pilkkanaan", täytyi Johanneksen hänelle huoaten tunnustaa. "Pilkkanaan? Sinua? Kuinka se on mahdollista?" usutti toinen. "Niin se kuitenkin on. Hän on juuri muutamia tunteja sitten sen minulle jälleen päivänselvästi osoittanut." "Sinä erehdyt! Mitä hän teki sinulle?" "Hän nauroi." Johannes pysähtyi peilin eteen. Rypisti kulmansa ja tuijotti tuimasti silmiin itseään. "Naiset nauravat aina", lohdutti ukko. "Ota hänet, valloita hänet! Hän nauroi vain sinun omaa avuttomuuttasi." "Hän nauroi minun hienoimmille unelmilleni", huokasi Johannes. "Äh, houkka!" ärjäsi toinen. "Ei saa olla mitään hienoja unelmia." Taikka jos oli mahdoton päästä niistä, ne täytyi pitää vain itselleen. Muille täytyi tarjota vain sitä, mitä muut voivat vastaanottaa. Ja tuolle naikkoselle oli Johanneksen tarjottava... "Minä olen jo tarjonnut henkeni hänelle", vastasi Johannes juhlallisesti. "Hän ei huoli siitä." "Hän on oikeassa", hehetti ukko. "Mitä on henki? Palanen lihaa on paljon parempi jo." Se oli näet jo jotakin kouraantuntuvaa. "Sinä erehdyt! Hän on niin sielukas, hän on niin terheninen." "Hullutuksia! Hassutuksia! Ei ole mitään sielukkaita naisia maailmassa." "Hän on", väitti Johannes kohottaen pateettisesti käsivartensa. "Sielu on vain miehellä. Naisella on vain..." Johannes oli näkevinään irstaan liikkeen, jolla täydensi ajatuksensa. "Voit olla oikeassa muiden naisten suhteen, et hänen! Hän on poikkeus sukupuolestaan." "Huomaan, että rakastat häntä vielä." "En, minä vihaan!" "Mainiota. Siispä kosta hänelle!" "Mielelläni. Mutta miten?" "Nöyryytä hänet, niinkuin hän on sinut nöyryyttänyt! Saata hänet kärsimään samoja tuskia, joita itse olet hänen tähtensä kärsinyt!" neuvoi ääni. Se ajatus kelpasi Johannekselle. Lemmen tuskia? Pistävän pilkan tuskia? Vaivaa mustan sukkamielen? Olihan hän niitä kaikkia Signen vuoksi kärsinyt. Mutta hän ei rakastanut ketään muuta. Kuinka siis kostaa hänelle? Rupeamalla edes näön vuoksi jotakin toista rakastamaan. Ketä siis? Jotakin tuttavaa? Jotakin sukulaista? Hänen serkkuaan. Irenen kuutamoinen kuva kulki Johanneksen kiihoittuneiden aivojen läpi. Samalla vetäytyivät hänen huulensa pirulliseen hymyyn. Siinä ajatus! Kolmatta kertaa hän ei tahtonut enää Signen edessä loukattuna esiintyä. Äijän ääni oli voittanut hänessä. Hän ei kärsinyt, sillä hän ei tahtonut kärsiä enää. Nyt oli hänellä valmis sotasuunnitelma. 10. Johannes teki nyt pari päivää työtä ahkerasti. Työ edistyi, mutta vain muodollisesti. Hän kirjoitti vain, mitä hän oli ennen ajatellut. Mutta kun entiset ajatukset loppuivat ja hänen tuli alottaa jotakin uutta, silloin hämärtyi kaikki hänen aivoissaan. Sisällinen raivo ja epätoivo valtasivat hänet. Oliko hän väsynyt? Oliko hän äkkiä työkykynsä kadottanut? Mutta eihän hänellä ollut aikaa väsyä. Työn _piti_ tulla valmiiksi ennen kesää. Teoksen _täytyi_ jouluksi ilmestyä. Muuten meni kaikki nurin. Muuten taittui hänen koko henkinen selkärankansa ja ehtyi hänen aineellinen toimeentulonsa. Hänen laskelmansa olivat selvät. Ellei hän saanut valmiiksi tätä työtään ennen toukokuun loppua, hän ei nähnyt mitään mahdollisuutta elää kesän yli. Velkaa hän ei tahtonut tehdä, sillä se soti vasten hänen periaatteitaan. Etukäteen hän ei voinut saada kustantajalta enää, ennen kuin käsikirjoitus oli jätetty. Eikä olisi viitsinyt pyytääkään. Hänellä ei ollut edessään muu kuin nälkäkuolema, ellei hän ajoissa jättäisi koko juttua ja ryhtyisi niiden parin kansallistaloudellisen käsikirjan suomentamiseen, jotka joulusta saakka olivat levänneet hänen pöydällään. Mutta se olisi taas ääretön sisällinen haaksirikko hänelle. Silloinhan hän olisi pakotettu itselleen tunnustamaan, että hän oli ottanut tehtäväkseen työn, joka kävi yli hänen voimiensa. Jos hänelle voi sellaista kerran tapahtua, voihan sama sattua hänelle useamminkin. Milloin hän sitten olisi varma itsestään? Olihan hän nyt varannut aikaa itselleen. Olihan hänellä nyt, ensi kerran elämässään, ollut aikaa puoli vuotta mielensä mukaan käytettävänään. Milloin hänellä ennen oli ollut näin edullinen tilaisuus? Ei milloinkaan. Ei koulupoikana eikä ylioppilaana. Vielä vähemmän sitten myöhemmin, maisteriksi ja tohtoriksi tultuaan ja julkisen elämän mieheksi antauduttuaan. Työn orja hän oli ikänsä ollut. Oliko hän häkkilintu, joka ei osannut enää käyttää vapauttaan? Jos hän ei saisi tätä työtä _nyt_ valmiiksi, hän ei saisi sitä koskaan valmiiksi. Se oli hänen varma vakaumuksensa. Sillä hän ei koskaan enää saisi tällaista tilaisuutta. Se jäisi hänelle vain unelmaksi, vain toteutumattomaksi mielihauteeksi. Ja juuri nehän olivat yksilön vapaalle kehitykselle vaarallisimmat. Ensi syksynä hänen kuitenkin oli jälleen aisoihin astuttava. Ellei hän aikonut ruveta opettajaksi, joka oli hänen kauhunsa, hänen oli jälleen ruvettava sanomalehtimieheksi tai kansan-edustajaksi. Mutta sitävarten hänen oli lopullisesti valittava sosialistien ja porvarillisten puolueiden välillä. Eikä hän tahtonut valita, ennen kuin tämä hänen elämänsä suurtyö ja rakkain suunnitelmansa olisi kunnolla suoritettu. Eihän hän voinut jäädä ilmaan häilymään. Eikähän Suomessa voinut elää puolueiden ulkopuolella. Nyt hänellä vielä oli valta valita, ei sitten enää. Tuhannet langat, tuhannet olosuhteet tulisivat hänet sitomaan. Hänen oli valittava ijäkseen, elämäkseen. Hänellä oli vain yksi elämä. Ja sen suunnasta, sen lopullisesta päämäärästä hänen oli ensi syksynä päätettävä. Muodollisesti ensi syksynä. Muihin nähden, ulkopuolisesti, vasta ennen vuoden loppua ja tulevien eduskunta-vaalien alkamista. Mutta sisällään, mutta omassa sielussaan oikeastaan jo nyt. Muodot seuraisivat kyllä itsestään sitä sisällistä päätöstä, jonka hän nyt tekisi. Hän oli tienhaarassa. Ja tunto siitä häiritsi nähtävästi hänen ajatustensa kirkasta keskittämistä. Tahtoiko hän mennä oikeaan vai vasempaan? Tahtoiko hän astua hallituksen vai oppositsionin tietä? Tahtoiko hän asettua vallassa-olevan kapitalistisen järjestelmän kannalle vai sen uuden, sen syntymättömän, jota hänen omat silmänsä eivät varmaan tulisi koskaan näkemään? Tahtoiko hän tehdä työtä lähimpien vai etäisimpien päämäärien eteen? Näkyvien ja esineellisten tarkoitusperien vai ikuisempien ja näkymättömien? Nykyisyys vai tulevaisuus? Siinä ponsi. Omaatuntoansa hän kyllä tahtoi seurata. Mutta ei ollut niin helppo saada selville, mikä oli omantunnon ääni tässä pulmallisessa kysymyksessä. Vakaumuksestaan hän ei missään tapauksessa tahtonut tinkiä hiuskarvaakaan. Mutta mikä oli hänen vakaumuksensa? Mikä hänen sisin, vaistomaisin sielunpyrkimyksensä? Hätäkö sitten, jos olisi saanut siitä kiinni! Siinähän olisi ollut ohjenuora. Johtolanka, jota seurata, ratakiskot, joita viilettää vaikka perikatoon! Mutta kun ei ollut rataa, kun ei ollut viittatietä. Ja kun juuri se oli kahdesta vastakkaisesta valittava. Tietopuolisesti oli Johannes valinnut jo hamassa nuoruudessaan. Hän oli sosialisti. Hän oli vakuutettu, että kansainvälinen sosialidemokratia oli voittava ja että useimmat sen unelmista tulisivat toteutumaan. Mutta oliko se tapahtuva tasaisen kehityksen vai vallankumouksen, evolutsionin vai revolutsionin tietä? Siitä hänellä ei todellakaan ollut mitään varmaa vakaumusta. Itse asiallehan se tietysti oli sama. Mutta ei suinkaan asian ajajille. Siitähän riippui koko asian käytännöllinen puoli. Ja käytännöllisestä puolestahan tässä olikin kysymys, jos kerran tietopuoli oli selvillä eikä siinä suhteessa enää mitään sijaa epäilylle. Oli kysymys ihanteen toteuttamisesta todellisuudessa. Ja oli kysymys lähinnä Johanneksen omasta henkilökohtaisesta suhtautumisesta siihen. Kysymys aatteen takomisesta elämäntyöksi, vakaumuksen puhtaan vuorikullan mynttäämisestä ulkopuolisiksi teoiksi ja toiminnaksi. Ja siinä tuli kysymys jälleen uusista vakaumuksista ja uusista, toisiaan risteilevistä vaihdekiskoista. Johanneksesta tuntui usein kuin hän olisi seisonut suurella rautatie-asemalla. Tuollaisessa kuohuvan, kansainvälisen liike-elämän solmukohdassa, josta lähtee junia joka minuutti ja matkustajia eri ilmansuuntiin. Jos hyppäät tuohon junaan, joudut itään. Jos tuohon, ehkä länteen tai koilliseen. Suunnan ero voi olla alkupisteessään tuskin silmin havaittava. Mutta kulman sivujen jatkuessa voi toinen viedä pohjoiselle, toinen eteläiselle pallonpuoliskolle. Taikka tuntui hänestä joskus kuin hän olisi seisonut tähtäys-asennossa, kivääri kädessään. Nostat millimetrin ja ammut kuuhun! Lasket millimetrin, ja ammut maahan! Tässä, sinun kohdallasi, on ero niin mitättömän pieni. Mutta siellä, kauempana, kilometrin tai parin päässä, se saa ihmeitä aikaan. Kuu oli yli-ilmaisen idealismin, maa karkean materialismin vertauskuva hänelle. Hänen elämäntyönsä oli luoti, jonka hän tahtoi lennättää. Jos sen mieli sattua maaliin, sen oli noiden kahden äärimmäisyyden väliltä kuljettava. Hän ei olisi mielellään tahtonut tonkia maata, mutta vielä vähemmän tuhlata ruutia harakoille. Johannes oli ollut aina taipuvainen kieltämään kaikki vastakohdat tai julistamaan ne ainakin suhteellisiksi mielessään. Mutta olihan tässä vastakohta! Oli useampiakin, vaikka ne lopuksi kaikki saman suuren, pääasiallisen vastakohdan alle alistuivat. Oikea vai vasen? Porvari vai sosialisti? Hallitus vai vastustus? Evolutsioni vai revolutsioni? Kenties eivät nekään teoreettisesti ja metafyysillisesti ottaen olleet mitään vastakohtia. Mutta käytännössä ne olivat aivan varmaan. Ja yksilön, joka joutui niiden eteen, oli lähdettävä jompaakumpaa tietä taivaltamaan. Yhtyiväthän kaikki samansuuntaisetkin viivat äärettömyydessä. Mutta oliko hänellä aikaa äärettömyyttä ajatella? Äärettömyydessä olivat _plus_ ja _minus_ sama. Äärettömyydessä lakkasivat kaikki inhimilliset käsitteet. Mutta oliko hänellä varaa johtaa niitä niin pitkälle? Eikö hänen ollut ajateltava vain lähintä, vain kouraantuntuvinta tulevaisuutta? Ja silloin hänen oli päätettävä, menisikö hän kotimaahan tultuaan porvarilliseen vai sosialistiseen lehteen. Rupeisiko porvarilliseksi vai sosialistiseksi kansan-edustajaksi? Hän tiesi vielä voivansa päästä kummaksikin. Kaikki riippui siitä, minnepäin hän purtensa ohjaisi, minkä tuulen hän antaisi viittansa liepeitä levittää. Nuo ajatukset tahtoivat tunkea aina Johanneksen työn lomaan ja häiritä sitä. Silloin hän saattoi istua kauan liikkumattomana kynä kädessään. Tuijottaa vain tyhjään ilmaan tai laskea koneellisesti seinäpaperin kuvioita. Kunnes hän jälleen huomasi harhapoluille joutuneensa, suuttui, rypisti otsansa ja kääntyi päättävästi papereihinsa. Tämä ensin! Sitten tuo kaikki muu. "Suomi tulevaisuuden valtiona!" Jos hänessä ei ollut miestä saamaan tätä valmiiksi, niinkuin hän oli luvannut itselleen, ystävilleen ja kustantajalleen, silloin hän todellakin oli kurja, luonteeton olento, jonka olikin parasta jäädä ikuiseksi työn orjaksi! Oikean, raskaan, vastenmielisen työn, eikä sellaisen, josta nauttii ja jota tekee mielellään! Eikö sitten kaikkea työtä voinut tehdä mielellään? Ei, ehdottomasti ei! Johannes tunsi henkeään ahdistavan, kun hän ajattelikin, että hän olisi pakotettu hautautumaan jonkun suomalaisen pikkukaupungin koulun-opettajaksi. Kuitenkin oli monille kova täytymys sitäkin työtä tehdä. Kenties he nauttivat siitä? Kenties he tekivät sitä hyvinkin mielellään? Mahdollista kyllä, mutta he eivät olisi tehneet taas jotakin muuta työtä mielellään. Eivät ehkä suutarin tai räätälin työtä. Eivätkä nämä ehkä taas olisi mielellään ajurin tai piharengin tointa harjoittaneet. Tehtaan työmies taas ei olisi mielellään taipunut ojankaivuun. Ja hänelle, Johannekselle, oli aina ollut tavallaan ojankaivua opettaminen. Hän oli saanut sitä tehdä kylläksi jo koulupoikana ja nuorena ylioppilaana. Hän tiesi, että jos hän siihen jälleen rupeaisi, se olisi kaiken hänen sisäisen kehityksensä loppu, hänen henkinen itsemurhansa. Parempi palata sittenkin julkisuuden tanterelle. Parempi taistella jokaisesta jalansijasta kuin ennen aikojaan ojentaa aseensa ja tunnustaa itsensä voitetuksi. Ja jälleen lähtivät hänen ajatuksensa entisiä latujaan kulkemaan. Ja jälleen unohtui kynä käteen ja silmä tyhjää ilmaa tuijottamaan. Kerran hänen näin istuessaan ja elämänsä lähintä tulevaisuutta tuumiessaan koputettiin hiljaa hänen ovelleen. Trudchen se oli, joka tuli kysymään, oliko tohtorin lampussa öljyä. Hän ei ollut muka aamulla muistanut täyttää sitä. Oli, lampussa oli öljyä. Hänen äitinsä oli nähtävästi aamulla täyttänyt sen. -- Minä olen usein niin hajamielinen, selitti Trudchen. En muista tavallisimpia käytännöllisiä asioita. Johannes huomasi heti, että tuo oli tekosyy. Ja hän odotti, mitä Trudchenilla olisi hänelle tärkeämpää sanomista. Tyttö viipyi ovensuussa. -- Onko tohtorilla kovin kiire? hän kysyi. -- Aina, vastasi Johannes, mutta koetti hymyillä niin ystävällisesti kuin mahdollista. Kuinka niin? Trudchen loi silmänsä alas. -- Minulla olisi ollut tohtorille vähän asiaa, virkahti hän. Arvasinhan minä, ajatteli Johannes. Joku perhehuoli? Joku pikkutytön murhe? Voihan sellaiseenkin olla hauska tutustua työn lomassa. Hän nousi. Olikin tullut hämärä jo aivan hänen huomaamattaan. Jälleen hän oli istunut ja tuuminut turhuuksia. Hän viittasi ystävällisesti nojatuoliin. -- Trudchen on hyvä ja istuu, sanoi hän. Ei ollut tavallista, että Trudchen yksin kävi Johanneksen kamarissa. Äiti hoiteli kaikki jokapäiväiset askareet. Jos Trudchen joskus sinne tuli, hän tuli vain äitinsä liepeissä. Tyttö istui koneellisesti. Johannes katsoi häneen, sytytti sikarin ja istui sohvankulmaan. Veti pari haikua ja katsoi jälleen kysyvästi häneen. -- Kas niin, hän sanoi. Olen valmis kuuntelemaan. Tyttö ei vieläkään sanonut mitään. Istui vain alasluoduin silmäripsin. Kun Johannes kumartui häntä tarkemmin katsomaan, hän huomasi, että Trudchen itki. -- Kas niin, kas niin, hän sanoi, tyttöä hiljaa kädelle taputtaen. Ei pidä itkeä. Ei pilata kauniita silmiään... Trudchen itki valtoinaan. Hän tarttui Johanneksen käteen, puristi kovasti sitä ja vei, ennen kuin toinen ehti estää, sen huulilleen. Johannes tempasi kätensä pois nopeasti. -- Trudchen! hän sanoi ankarasti. Mitä tämä on? Tyttö ei vastannut, vaan kätki kasvonsa käsillään. Syöksyi sitten äkkiä hänen jalkoihinsa ja huusi: -- Minä en tiedä, mitä minä teen! Minä en tiedä, mitä minä teen! Johanneksen oli nyt aika laskea pois sikarinsa. Hän koetti kohottaa tyttöä ylös, mutta hän ei voinut. Hänen täytyi päinvastoin vetää hänet luokseen ja kannattaa käsistä häntä, jos mieli estää häntä lattialle pitkin pituuttaan kaatumasta. Ja niin tuli Trudchenin pää lepäämään hänen polvillaan. Tyttö itki hervottomana. Kun Johannes koetti jotakin puhua hänelle ja häntä tyynnyttää, hän sai vain vastaukseksi itkunhyrskeiden lomasta: -- Minun on niin vaikea olla! Minun on niin vaikea! Johannes ei tiennyt, mitä tehdä hänelle. Vihdoin hän sanoi aivan koruttomasti: -- Eikö Trudchen tahtoisi nousta ylös? Äiti voi tulla. Trudchen loi lyhyen silmäyksen häneen. -- Äiti ei ole kotona, sanoi hän. Minä olen yksin. Minä olen aivan yksin maailmassa! Painoi poskensa Johanneksen polvea vastaan ja rupesi jälleen nyyhkyttämään. Nyt loppui Johanneksen kärsivällisyys. -- Trudchenin täytyy heti nousta, sanoi hän päättävästi. Kuuleeko Trudchen? Nyt heti, aivan heti! Eihän tämä käy päinsä. Ellei Trudchen heti nousisi, hän uhkasi kertoa äidille asian. Eikä Trudchen enää koskaan saisi tulla hänen huoneesensa. Itse hän ei päässyt nousemaan. Kun hän yritti, hän tunsi tytön käsivarsien kietoutuvan lujasti ympärilleen ja painavan häntä takaisin istumaan. Ja hän kuuli korvissaan vain sanat: -- Ei kukaan ymmärrä minua, ei kukaan! Eikä kukaan tahdo minua ymmärtää. Nyt oli Johannes vielä äskeistä pahemmassa pinteessä. Hän päätti tyynesti odottaa kohtaloaan. -- Hyvä on, hän sanoi. Minä poltan. Hän otti sikarinsa ja poltteli tuokion äänettömänä. Huoneessa oli jo melkein pimeä. Vain Trudchenin nyyhkytykset ja sikaria kiiluva tulipää olisivat sisään-astujalle ilmaisseet siellä olevan kaksi ihmistä, jotka ruumiillisesti olivat niin lähellä toisiaan, ett'eivät he voineet enää päästä lähemmäksi. Johannes istui liikkumattomana. Oikeastaan hän oli sangen äkäinen tästä yhtä naurettavasta kuin kiusallisesta tuokiotilasta. Tyttö oli joko hysteerinen tai häneen hullusti rakastunut! Taikka oli se tuollaista ylimalkaista nuoruuden tunteellisuutta vain, joka tuli alkavan naisijän mukana... Trudchenilla ei ollut isää. Eikä hänen äitinsä ollut varmaankaan kyllin kehittynyt häntä ymmärtääkseen. Mikä äiti sitäpaitsi ymmärsi tyttäriään tuossa ijässä? Ja mikä isä poikiaan? Tämä ajatus saattoi Johanneksen jo tyttöä kohtaan isosti sovinnollisemmaksi. Ehkä Trudchen etsikin hänestä vain isää? Mutta isää itselleenkö vai tulevalle lapselleen? Siinä kysymys. Tuollainen nuori naissielu saattoi olla niin herkkä ja monisäikeinen kudos, että oli suorastaan synti sitä karkealla kädellä koskettaa. Johannes tyyntyi pian kokonaan. Olihan Trudchen lapsi, aivan lapsi. Ja itkihän se tuossa kuin lapsi hänen polvillaan. Ja valitti, että hänen oli niin vaikea olla ja ettei kukaan häntä ymmärtänyt. Ikäänkuin yksin hänen olisi ollut vaikea! Ikäänkuin vain hän olisi ollut orpo maailmassa! Olihan Johanneksenkin. Tiesikö hänkään, mitä hän teki? Tajusiko häntäkään kukaan? Ymmärsikö hän edes itse itseään? Kummallinen yhteenkuuluvaisuuden tunto virtaili hänen olentoonsa tuosta nuoresta, lämpimästä naisruumiista, noista pehmeistä käsivarsista ja tuosta nyyhkyttävästä, neitseellisestä povesta, joka niin avuttomana hänen polviaan vasten pusertui. Hänen oli mahdoton olla äkäinen enää. Hän tunsi itsensä nyt vain sisällisesti kauniiksi, jaloksi ja isälliseksi. Hän laski jälleen pois sikarinsa ja rupesi hiljaa, rauhoittavasti tytön suortuvia hivelemään. Samalla kumpusivat kuin itsestään sanat, tyynet, ystävälliset, vieraskieliset sanat hänen huulilleen. Trudchen ei saanut luulla, että hän vain oli onneton. Oli niin paljon yhtä orpoja ja yksinäisiä. Täytyi vain talttua, vain hillitä itsensä. Kaikki olivat astuneet yhtä suurilla vaatimuksilla elämään, mutta kaikkien vaatimukset eivät tulleet samassa määrin täytetyiksi. Hän julisti kohtaloon alistumisen oppia, hän, joka aina oli pitänyt suurimpana kunnianaan uhmata jumalia! Johannes huomasi senkin, mutta hän ei siitä välittänyt. Miks'ei hän voisi kerran näinkin ajatella? Kenties olisi hänenkin pakko pian nöyrtyä ja kohtaloonsa alistua? Tinkiä liian suurista vaatimuksistaan? Luopua liian suurista unelmistaan? Kenties hän ei saisikaan ikinä valmiiksi suurta teostaan "Suomi tulevaisuuden valtiona"? Tuo epäily teki nöyräksi hänet. Mutta samassa tunsi hän myös kymmeniä vuosia vanhenneensa. Hänhän puhui kuin vanha ukko. Mutta täytyihän hänenkin kerran vanheta, eihän hänkään voinut vaatia ikuista nuoruutta itselleen. Kumma kyllä, saattoi Johannes nyt ajatella tuota kaikkea ilman katkeruutta. Eilen se ei olisi hänelle vielä onnistunut. Eikä vielä jotakin minuuttia sitten. Mutta Trudchenin läsnä-olossa oli jotakin, joka pakotti hänet alistumisen evankeliumia julistamaan. -- Täytyy tyytyä siihen, mitä täytyy, sanoi hän. Ja sitten, aivan huomaamattaan, hän rupesi omasta itsestään puhumaan. Hän kertoi isästään ja äidistään. Hän puhui kodistaan ja koulupoika-ajoistaan. Hän kuvaili, kuinka vaikeata hänen nytkin oli olla ja kuinka täpärällä koko hänen olemassa-olonsa heilui. Ja vielä teki hän tiettäväksi, että hänellä oli vihollisia, paljon vihollisia, jotka etsivät hänen turmiotaan, mutta myöskin eräitä kunnon ystäviä, joihin hän voi luottaa ja joiden avulla hän toivoi kaikesta vielä menestyksellä suoriutuvansa. Tyttö kuunteli. Hän lakkasi nyyhkyttämästä. Hänen käsivarsiensa ote höltyi vähitellen, hänen päänsä kohosi ja pian tunsi Johannes pimeässä Trudchenin käden hiljaa ja tyynnyttävästi hänen omaa kättään hivelevän. Itse oli tyttö tyyntynyt jo aivan kokonaan. Toisen murhe oli vedonnut hänen syvimpiin naisellisiin vaistoihinsa ja hänen oman elämänhuolensa haihduttanut. He istuivat kauan pimeässä äänettöminä. Johannes nousi vihdoin ja sytytti lampun. Ja nyt hän sai kuulla myöskin, mikä oli tytön käynnin hänen huoneessaan aiheuttanut. Trudchen kertoi sen nyt aivan levollisesti hänelle. Hänellä oli ihailija. Eräs etäinen sukulainen, konttoristi, joka kävi heillä, jonka Johanneskin tunsi ja jonka nimi oli Fritz. Tämä oli eilen illalla kosinut häntä. Fritz oli kunnon poika. Trudchen sanoi pitävänsä paljon hänestä, mutta hän ei tiennyt, oliko se oikeaa rakkautta. Siitä kyyneleet. Ja siksi hän oli tullut Johannekselta neuvoa kysymään. -- Tohtori on niin viisas, sanoi hän. Äitikin sanoo, että tohtori tietää kaikki. Ja myöskin Fritz kunnioittaa suuresti tohtoria. -- Niinkö? hymyili Johannes. Ja äiti? Tietääkö hän asiasta? -- Luonnollisesti. Hän sanoo, että minun pitäisi ottaa Fritz. Mutta minä en tiedä itse. Fritz olikin kunnon miehenä ja perheen ystävänä ensin kääntynyt äidin puoleen. Johannes katsoi vakavasti Trudcheniin. Tyttö kohtasi yhtä vakavana hänen katseensa sinisillä, hiukan itkettyneillä silmillään, jotka siitä olivat vain suurentuneet ja kirkastuneet. Johannes tunsi vasten tahtoaan joutuneensa rippi-isän edesvastuulliseen ja arkaluontoiseen asemaan. -- Niin, tietysti te otatte Fritzin, hän virkahti. Trudchenin silmät saivat melkein rukoilevan, madonnamaisen ilmeen. -- Niinkö? sanoi hän avuttomasti. Te neuvotte minua siihen? Johannes katsoi jälleen häneen. Hän tiesi, että tarvittiin vain sana häneltä, ja tuosta naimiskaupasta ei tulisi mitään. Kenties olikin Trudchenin tarkoitus vain asettaa temppelin harjalle hänet? Kenties tuo Fritz olikin vain keksitty tekosyy, jolla tahdottiin lopullisesti tutkia hänen tunteitaan? Oli, miten oli, ainakin tässä asiassa hän tahtoi käyttäytyä gentlemannina. Ja hän vastasi jälleen vakavasti ja isällisesti: -- Niin, minä neuvon siihen. Minä luulen, että Trudchen on tuleva hänen kanssaan onnelliseksi. Ja hän ojensi kätensä toivottaen kaikesta sydämestään onnea hänelle. -- Kiitos, sanoi Trudchen hiljaisesti. Me menemme kihloihin sitten. Hän poistui äänettömästi. Johannes tahtoi istua jälleen työtään jatkamaan, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla. Trudchenin käynti oli jättänyt tuiki alakuloisen ja painostavan vaikutuksen jälelleen. Hänen rintaansa ahdisti. Lamppu liekutti himmeämmin, koko huone oli kuin entisestään tummennut ja supistunut. Hän nousi kävelemään. Noinko helposti elämänkysymyksiä ratkaistaan? ajatteli hän. Pari kyyneltä, pari epäröivää ajatusta, siinä kaikki. Ja lopuksi neuvo vieraalta tohtorilta! Sitäkö oli ihmis-onni? Siinäkö oli rakkauden koko mysteria? Onnellisia ihmisiä, ajatteli hän. Pysyvät elämän harvoissa viivoissa, ratkaisevat vain sen suuret alkukysymykset. Ja niistä on tietysti ensimmäinen jokapäiväinen leipä. Trudchenin ja hänen äitinsä tasolla kuului siihen tietysti ennen kaikkea kunnon aviopuoliso, josta kaikki nuo muut hyvät putosivat kuin hedelmät puusta: kohtuullinen toimeentulo, kuuliaiset lapset, hyvät, ystävälliset kylänmiehet. Se oli niin varmaa. Se oli niin tukevaa ja turvallista. Ja kun Luoja lisäksi antoi terveyttä ja pitkää ikää, ei ihmisellä voinut eikä saanutkaan olla enää mitään valittamista. Tuon onnen olisi hänkin ehkä vielä voinut hankkia itselleen. Johannes hymähti. Kenties siihen ehtii vielä, ajatteli hän. Mutta hän ei voinut olla vertaamatta tuohon yleispätevään, porvarilliseen onnen-käsitykseen omaa vaikeaa, haparoivaa, epämääräistä etsintäänsä. Mitä hän etsi oikein? Tietysti tahtoi hänkin tulla onnelliseksi. Mutta mitä hän käsitti onnella? Tuonko kirjan kirjoittamista? "Onni on valtaa!" kuuli hän jälleen tuon toissayönä tapaamansa äijän äänen korvissaan. Poistu, paha henki! ärjäsi hän sille mielessään. Onni on rakkautta. Onni on lämpöä, ystävyyttä ja ymmärtämystä. Ja onni on ennen kaikkea työtä! Työtä aatteen, työtä ihanteen ja tulevien sukupolvien hyväksi. Johannes istui päättävästi kirjoituspöytänsä ääreen. 11. Mutta heti Trudchenin mentyä tuli Topi Huotari. Johannes tunsi heti hänen korkean, kantavan bassoäänensä eteisestä. Oliko tohtori kotona? "Kyllä", kuului Trudchen vastaavan hiljaisesti. Ja voi hyvin? Ja missä huoneessa hän asui? "Ei, ei siitä ovesta." Topi tuli sisälle lakki päässä, palttoo yllään, ja nähtävästi hiukan liikutettuna. -- Päivää, sanoi hän leveästi. Olipa tänne matkaa! Hyvä, että tapasin sinut. Johannes nousi kättelemään. -- Päivää, päivää, sanoi hän. Olethan vielä Berlinissä. Se ei soinnahtanut erittäin ystävälliseltä. Mutta Topi oli liian toimessaan huomatakseen mitään. -- Olen, vastasi hän painokkaasti. Mutta tiedätkö mistä syystä minä olen? Luepas tämä sähkösanoma! Hän kaivoi palttoonsa taskusta rutistuneen paperin ja piti sitä Johanneksen silmien edessä. -- Niin, minä näen, että se on sähkösanoma, virkahti Johannes. -- Niin, mutta mitäs siinä seisoo? Lue! Sinun pitää lukea se. Johannes luki: "Kaikki hyvin. Odottakaa Berlinissä! Vuorineuvos saapuu jonkun päivän päästä sinne." Alla nimi, jota Johannes ei tuntenut. Hän ojensi paperin takaisin omistajalle. -- Mikä vuorineuvos? kysyi hän. Topi katsoi häneen voitonriemuisesti. -- Vuorineuvos, vuorineuvos Rabbing luonnollisesti, sanoi hän. Minun tuleva esimieheni! Hän saapuu Berliniin. Hän tahtoi tavata minua. Johannes synkistyi. Vuorineuvos Rabbingin nimi vaikutti aina kiusallisesti häneen. Vuorineuvos Rabbing oli aikojen kuluessa muodostunut hänelle kaiken pahan esikuvaksi. -- Mitä se merkitsee? kysyi hän sentähden kylmästi, Topin iloon millään muotoa osaa ottamatta. -- Se merkitsee, että minä tästä päivästä saakka olen hänen palveluksessaan, selitti Topi. Että minun ehtoni ovat hyväksytyt! Että minulla on nyt tuhat markkaa kuukaudessa! -- Se on paljon, vastasi Johannes kuivakiskoisesti. Enkä minä kuitenkaan katso voivani sinua hyvällä omallatunnolla onnitella. -- Kuinka niin? Topi katsoi ällistyneenä häneen. Johannes mietti. Sanoisiko hän tuolle, joka näytti niin vilpittömästi iloitsevan onnestaan, mikä mies vuorineuvos Rabbing oli? Kuinka tämä istui kuin sammakko koko Suomen liike-elämän päällä? Ehkäisi kaikki, tukehdutti kaikki, teki tyhjäksi kaikki uudet alotteet ja kukisti kaikki kilpailevat nuoret yritykset! -- Kuinka niin? tiuvasi Topi. Miksi et voi muka onnitella? Kertoisiko tuolle, ajatteli Johannes, mitä vuorineuvos Rabbingista myös liikemiesten omissa piireissä ajateltiin, vaikka kukaan ei rohjennut julki lausua sitä? Kuinka vuorineuvos oli kohdellut aikoinaan hänen isäänsä, kuinka satoja muita, ja mitä hänen omat apulaisensa hänestä ajattelivat? Eihän voinut saada pahempaa isäntää. Olihan se sama kuin joutua pirun palvelukseen. -- Että sinäkin viitsit! pääsi häneltä vasten tahtoaan. -- "Viitsit"? Viitsin mitä? Ottaako vastaan kaksitoista tuhatta markkaa? -- Mennä sen veren-imijän mieheksi, virkkoi Johannes. Ja hän selitti parilla sanalla Topille, mikä oli hänen mielipiteensä asiasta. Topi oli tähän saakka ollut onnellinen mies, joskin hänellä oli ollut ehkä joku tuhat vähemmän palkkaa. Hän oli ollut oma miehensä, oman liikkeensä toimitusjohtaja. -- Johtokunta siinäkin oli, huomautti Topi. Mutta totta on, että se ei minun työhöni paljoa sekaantunut. Siinäpä se, väitti Johannes. Vuorineuvos Rabbing tulisi sekaantumaan kaikkeen. Hän ei kärsinyt mitään itsenäisiä miehiä. Hän ei sietänyt mitään omapäisiä alotteita. Kaiken tuli käydä hänen kauttaan. Kaikkien muiden piti olla vain shakkinappuloita hänen kädessään. -- Mistä sinulla on tuo käsitys vuorineuvos Rabbingista? kysyi Topi. -- Isältäni, vastasi Johannes. Ja eräiltä muilta, jotka ovat joutuneet hänen kanssaan tekemisiin. Topi vaikeni, sillä hän muisti Johanneksen isän ja vuorineuvoksen välillä olleen jotakin riidanrapinaa. Lie ollut paljonkin, koska se näytti niin syvästi myös poikaan vaikuttaneen. Vuorineuvos Rabbing käytti hyväkseen kaikkia, jatkoi Johannes. Imi mehun, kulutti työkyvyn, ja potkaisi sitten maantielle! Niin hän teki sekä työmiehilleen että isännöitsijöilleen ja konttorihenkilöilleen. Kukaan hänen alammaisensa ei voinut olla hetkeäkään varma asemastaan. -- Nyt tuomitset sinä väärin vuorineuvosta, lausui Topi. Jos Johannes tahtoi yleispätevästi asioita arvostella, sanoi hän, täytyi hänen myöntää, että harva oli tehnyt niin paljon alammaistensa hyväksi kuin juuri vuorineuvos Rabbing. Topi oli käynyt eräillä hänen tehtaillaan. Missään ei työväellä ollut mukavampia ja terveellisempiä asuntoja, laajempia lukusaleja eikä paremmin varustettuja kirjastoja. -- Rabbingin työmiehet voivat kuin prinssit, väitti hän. Siihen koulut, siihen kokoushuoneet. -- Minä tiedän, katkaisi Johannes. Sinä voisit lisätä vielä: siihen henkivakuutukset, siihen palovakuutukset, siihen tapaturma-vakuutukset, säästökassat, hautaus- ja sairasapu-rahastot. Tuo oli kyllä tunnettua. Ja niihin viitattiinkin Suomessa aina, kun oli kysymys kapitalistisen järjestelmän kiittämisestä ja sosialismin saattamisesta huonoon huutoon. Katsokaa vuorineuvos Rabbingia! sanottiin. Siinä on malli-isäntä! Siinä on isännän ja työväen väli mallikelpoisesti järjestetty! -- Eikö olekin sitten? hymyili Topi, mielestään jo kokonaan voitonpuolella. Mutta sinä nyt olet sosialisti. Ethän sinä tietysti tahdo tunnustaa olevan ketään kunnon kapitalistia. Kyllä, sen tahtoi Johannes kyllä tunnustaa. Kapitalistien joukossa saattoi olla hyvinkin monta kunnon ihmistä, yhtä paljon ja ehkä enemmän kuin itse sosialistien. Mutta vuorineuvos Rabbing ei ollut mikään kunnon ihminen. Ja jos se tuli väärän järjestelmän lisäksi... -- Sinulla on omat ennakkoluulosi, väitti Topi. Vuorineuvos Rabbing on tietysti mies kuin useimmat muutkin liikemiehet, ainoastaan hiukan heitä etevämpi. Tietysti hän ajoi omaa etuaan. Mutta kuka ei tässä maailmassa tehnyt sitä? Tietysti hän käytti muita hyväkseen. Mutta eivätkö muutkin hänestä hyötyneet? Topi ainakin hyötyi tuhat markkaa kuussa. Ja sillä hinnalla hän puolestaan lupasi toistaiseksi olla kenen käytettävänä tahansa. -- Jos vuorineuvos Rabbing on roisto, sanoi hän, hän ainakin maksaa hyvin kanssarikollisilleen! Sitä eivät kaikki roistot tehneet. Ja se oli hänen mielestään jo isosti lieventävä asianhaara. Johannes ei viitsinyt väitellä enää. Menköön toinen, mihin meni! Itsepähän sai Topi vastata kohtalostaan. Ja ehkäpä hän tulisi hyvinkin onnelliseksi vuorineuvos Rabbingin palveluksessa. Johannesta kadutti jo, että hän oli ollenkaan sanonut mitään. Eihän hän voinut vaatia, että Topi ymmärtäisi häntä ja hänen ääretöntä vastenmielisyyttään pelkkää vuorineuvos Rabbingin nimeä ja käsitettä kohtaan. Olihan tuolla tunteella niin syvät ja erikoiset juuret hänessä. Mutta koska hän kerran oli jotakin sanonut, hän tahtoi myös keskittää johonkin ponteen sanottavansa. -- Tähän asti sinä olet ollut herra, lausui hän. Nyt sinusta tulee orja, rahan orja. -- Parempi sekin kuin työn orja, väitti Topi. Sillä se minä olen ollut näinä vuosina. Herra, sanot sinä? Mitä sillä tarkoitat? -- Tarkoitan, että olet ollut vapaa mies. -- Kaunis vapaus! Vapaampi minusta nyt tulee. Vähemmän työtä ja enemmän palkkaa! Eikö se ollut myöskin sosialismin oikea resepti? nauroi Topi. Johannes ei vastannut. Hän kulki edestakaisin lattialla pehmeissä huopatossuissaan ja mietti otsa rypyssä. Topin sanat olivat häneen läheltä koskettaneet. Vapaus? ajatteli hän. Mikä oli vapaus? Ja kuka oli vapaa lopullisesti? Hänkö, joka tässä marssi ja tuumi joka hetki työtään ja toimeentuloaan? Vai tuoko, jolla oli toimeentulo ja jonka palkka oli vain nousemassa? No niin, Topi oli rahan orja. Mutta ehkä Topi lopullisesti oli paljon vapaampi häntä itseään. Hänellähän ei ollut lepoa koskaan. Hänellähän ei ollut lomaa milloinkaan. Hänellähän oli aina paha omatunto, jos häneltä oli päiväkin, jos puolikin päivää hukkaan kulunut. Hänhän orja oli, työn orja. Mitä se auttoi, että hän teki työtä mielellään? Työ vallitsi häntä, työ vaati jokaisen päivän, jokaisen hetken häneltä. Työhän vasta hirmuvaltias oli. Paljon pahempi isäntä kuin mikään raharuhtinas. Raha on vapautta, ajatteli hän. Mutta jos hänellä olisi rahaa, voisiko hän sittenkään olla työtä tekemättä? Tuskin. Hän oli jo liiaksi tottunut siihen. Työn intohimo asui hänessä. Voisiko hän koskaan elämässään voittaa sitä? Olisi hyvin mukavaa voida joskus laiskotellakin, ajatteli hän. Lapsena hän oli voinut sitä ja vielä koulun alaluokillakin. Mutta sitten oli tullut eteen ankara välttämättömyys. Työn pakko se oli ollut. Johtunut toimeentulon kysymyksestä. Siis hän ei ollut suinkaan vapaaehtoisesti ruvennut työtä tekemään? Työnhalu ei siis ollut suinkaan mitään hänelle ominaista, myötäsyntynyttä? Hänen oli ollut vain pakko tehdä työtä enemmän kuin monen muun ja hän oli tehnyt. Ja kuvitellut tekevänsä sitä mielellään! Ei, työtä ei kukaan tehnyt mielellään. Jos joku sanoi niin, hän valehteli tai hän ei ollut syvemmin asiaa ajatellut. Kaikki tahtoivat vähemmän työtä ja enemmän palkkaa. Hän itse, kuten Topi ja kuten niin monet miljoonat maailmassa. Ja hän oli koettanut tehdä uskonnon siitä! Mikä hulluus! Mikä henkinen sokeus! Mutta niinhän ihmiset yleensä tekivät. Käänsivät pahan hyväksi, virheensä ansioiksi. Muodostivat mielipiteensä sen mukaan kuin käytännöllinen pakko vaati heitä muodostamaan. Ja olisivat kuitenkin olleet valmiit vannomaan, että he tekivät sen aivan vapaasti ja luonnollisesti, ilman mitään ulkonaista pakotusta. Ihmisillä on sellaiset mielipiteet kuin heillä on varaa pitää, ajatteli Johannes. Hänellä oli tällaiset mielipiteet, siksi että hän oli syntynyt keskiluokasta. Jos hän olisi ollut yläluokan lapsi, hänellä olisi ollut yläluokan katsantotapa. Jos alaluokan lapsi, arvattavasti alaluokan vaistot ja maailmankatsomuskin. Nähtävästi hän juuri siksi, että hän itse oli keskiluokan lapsi, koetti yhdistää niitä molempia. Hänen isänsä oli tehnyt vararikon ja hän oli ollut poika-ijästään saakka pakotettu itse leipänsä ansaitsemaan. Se oli tehnyt hänestä sosialistin. Mutta hän ei voinut kuulua sosialistisen puolueen äärimmäiseen vasemmistoon, siihen, joka vaati aseihin tartuttavaksi. Miksi ei? Siksi että hän ei ollut syntynyt samassa yhteiskunta-asemassa kuin he eikä kestänyt samoja elämänkohtaloita. Hänen paikkansa oli sosialismin oikealla sivustalla. Aivan kuin se olisi ollut porvarillisten puolueiden vasemmalla, jos hän olisi niihin liittynyt. Mikä määräsi sen? Tietysti hänen vakaumuksensa. Mutta mikä määräsi hänen vakaumuksensa? Tietysti hänen verensä, hänen syntyperänsä ja elämänkohtalonsa. Sokea sallimus siis! Sillä eihän hän ollut itse itseään siittänyt eikä synnyttänyt. Ja jos hänen isänsä ei olisi tehnyt vararikkoa? Jos hän ei olisi ollut pakotettu itse leipäänsä ansaitsemaan? Olisiko hän nyt sosialisti ollenkaan? Tuskin. Sokea sallimus oli senkin määrännyt. Ei ollut vapaata tahtoa, tunnetta, mielipidettä, ei edes vapaita vaistoja eikä intohimoja maailmassa. Mutta jos näin oli, eikö ollut naurettavaa koettaakaan muuttaa ihmisiä toisenlaisiksi tai saada heitä toisin ajattelemaan? Hehän ajattelivat niin, siksi että heidän _täytyi_ niin ajatella... Kun ei Topi saanut mitään vastausta ystävältään, hän rupesi hiljakseen omaa kohtaansa selittämään. -- Älä luule, että minä olen narri, sanoi hän. Ymmärrän varsin hyvin, mitä vuorineuvos Rabbing tahtoo minusta. Liike, jonka toimitusjohtaja hän oli ollut, oli uusi ja oli ruvennut hyvin menemään. Ja vaikka Topi sen itse sanoi, se oli ollut hänen ansionsa, sillä hän oli tehnyt työtä kuin hevonen nämä viimeiset vuodet. Suonut tuskin ruoka-aikoja ja pyhäpäiviä itselleen. Hänen kuntonsa ja ahkeruutensa olivatkin ammattipiireissä herättäneet huomiota. Nyt oli vuorineuvos Rabbingilla toinen samantapainen, vanhempi ja vakavaraisempi liike, jolle tämä uusi yritys tuotti suurta vauriota. Mikä oli sen luonnollisempaa kuin että hän tahtoi tappaa sen? Ja kiinnittää palvelukseensa toisen liikkeen toimitusjohtajan? -- Mutta edeltäjäsi virassa? kysyi Johannes. Minne hän on joutunut? -- Tietysti erotettu, vastasi Topi, aivan kuin se olisi ollut itsestään selvin asia maailmassa. Eikä hänestä vahinkoa ollutkaan. Hän oli ollut jo vanha. Ja hän oli hoitanut liikettä liian vanhan-aikaisten periaatteiden mukaisesti. -- Ja tuota pidät sinä luonnollisena? hymähti Johannes katkerasti. Hän muisti isäänsä. Samoin oli tälle käynyt. Toinen nuorempi, uuden-aikaisempi oli tunkenut hänet tieltään. -- Se on liikemoraalia, vastasi Topi. Johannes nyykäytti hänelle päätään hyväksyvästi. -- Niinpä tiedät, kun itse tulet vanhaksi... Topi ei antanut hänen lopettaa lausettaan. -- Se on sen-aikainen murhe, lausui hän iloisesti. Nyt minä olen onnellinen mies ja nautin onnestani. Hän oli huomannut jo viime talvena eräistä vihjauksista, että hänellä olisi valmis paikka Rabbingin liikkeessä. Varmuuden hän oli hankkinut siitä kuitenkin vasta vähää ennen ulkomaa-matkaansa. -- Kuinka? kysyi Johannes. Etkö kertonut toissapäivänä minulle matkustavasi oman yhtiösi, _entisen_ yhtiösi rahoilla? -- Kyllä, vastasi Topi luonnollisesti. -- Ja sinä tiesit jo silloin, että tulisit siitä pian luopumaan? Maksatat heillä vielä opintomatkasi? -- Aivan oikein. Välikirjani menee umpeen vasta syyskuussa. -- Mutta sehän on... Petollista! aikoi Johannes sanoa. -- Se on liikemoraalia, hymyili Topi. Miksi he olivat niin hulluja, että maksoivat? Miks'eivät olleet häntä välikirjalla pitemmäksi aikaa sitoneet? Taanneet itselleen hänen työtään ja ammattikokemustaan ainakin muutamiksi vuosiksi eteenpäin, ennen kuin matkarahan antoivat. -- Mutta kaikissa tapauksissa... Johannes ei ymmärtänyt eikä tahtonut ymmärtää sellaista menettelyä. Topi, jota hän oli aina niin kunnon miehenä pitänyt! Mutta se mahtoi olla liikemoraalia. Oli niin paljon moraaleja maailmassa. Oli yksityistä, oli valtiollista, oli orjamoraalia, oli herramoraalia, ja jumala ties mitä! Ehkäpä Topin oli yhtä hyvää kuin jonkun muunkin. Kuka oli tuntojen tuomari? Ja missä oli ylin tuomio-istuin? Yhden asian hän kuitenkin tahtoi vielä kysyä ystävältään. -- Sinä siis kuulut jo nyt tavallasi vuorineuvos Rabbingin palvelukseen? -- Kyllä, tavallani, vastasi Topi. Tämän sähkösanoman jälkeen. Se oli liikkeen johtokunnan puheenjohtajalta. Eräs noita bulvaaneja, joita vuorineuvos Rabbingilla aina oli, milloin hän ei tahtonut itse näkyä! Hänen kanssaan Topi olikin ollut vain tekemisissä, ensin suullisesti siellä kotimaassa, sitten kirjeellisesti täältä ulkomailta pitäen. Oikeastaan oli asia jo Topin Sveitsissä ollessa tullut päätetyksi heidän kesken. Oli vain kysymys enää eräistä ylimääräisistä palkkaeduista, joita Topi voimansa tunnossa oli vaatinut itselleen. Johtokunta oli ne jo periaatteessa hyväksynyt, mutta asia oli vielä alistettu vuorineuvos Rabbingin harkinnan alaiseksi. Nyt oli tämäkin sen siis lopullisesti hyväksynyt. Ja nyt oli Topi tapaava hänet täällä Berlinissä, jonne vuorineuvos oli saapuva matkaltaan Lontoosta ja Parisista. -- Se mies on aina matkoilla, selitti Topi. Ja kuitenkin, kun häntä tarvitaan, hän on aina kotimaassa. Hän on kaikkialla! Kuin jumala, näkymätön ja jokapaikassa läsnä-oleva. -- Niin, myönsi Johannes. Paha on kaikkialla läsnä-oleva. Mutta hän ei ollut vielä saanut tehneeksi kysymystään, joka mietitytti häntä. -- Sinä kuulut siis vuorineuvos Rabbingin palvelukseen, sanoi hän, ja aiot kuitenkin vielä ensi syyskuuhun saakka kantaa palkan entiseltä yhtiöltäsi? -- Tietysti. Välikirjan mukaan. -- Mutta jos he saavat tietää sinun salahommistasi? -- Tietysti ne saavat tietää, hymyili Topi. Yhtiökokous on nyt keväällä ja asia tulee sanomalehtiin. -- Mitä he silloin sanovat? Entisen yhtiösi johtokunta nimittäin? -- Se on heidän asiansa, virkkoi Topi verrattomalla ylemmyydellä. -- Eivätkö he heti erota sinua? Eiväthän he voi sallia, että sinä kilpailevan liikkeen tulevana johtajana toimit heidän liikkeessään. Topi hymyili tyytyväisesti. -- Jos he sen tekevät, sanoi hän, minä haastatan heidät oikeuteen välikirjan rikkomisesta. Voinpa vielä vaatia vahingonkorvaustakin. -- Vahingonkorvausta? Mistä? -- Tietysti hukkaan menneestä oppi-ajasta, nauroi hän. Sillä onhan oloni tuossa entisessä liikkeessä ollut kuin oppi-aika minulle. Se oli ollut hänen kokeilukenttänsä, hänen ponnahdinlautansa. Ilman sitä hän ei olisi koskaan kiivennyt näin korkealle. -- He maksavat viulut, sanoi Topi. Ja minä soitan. Tuo oli Johanneksen mielestä jo niin nerokasta, että hänenkin täytyi nauruun purskahtaa. -- Ja vuorineuvos Rabbing soittaa sinulla, sanoi hän. Onneksi olkoon! Nyt voin minä sinua _hyvällä_ omallatunnolla onnitella. -- Soittaa parhaiten, joka viimeksi soittaa, mutisi Topi. Muuten hän ei ollut tullut väittelemään Johanneksen kanssa, sanoi hän. Hän oli tullut hakemaan Johannesta ulos. Sillä oli Johanneksella kuinka kiire tahansa olevinaan, tämä ilta hänen kuitenkin täytyi uhrata ystävälleen. -- Minä tahdon istua ja iloita, selitti Topi. Ja minä tahdon maksaa! Hän oli istunut ja iloinnut jo koko iltapäivän, kertoi hän. Aamupäivällä hän oli, heti sähkösanoman saatuaan, kirjoittanut pitkän kirjeen vaimolleen. Mutta sitten hän oli mennyt Baueriin, tavannut siellä pari tuttavaa, syönyt heidän kanssaan päivällistä ja tullut nyt Johannesta hakemaan. -- Sinun _pitää_ tulla, sanoi Topi. Tätä ei tapahdu minulle kuin kerran. kymmenessä vuodessa. Enkä minä vielä liian hutikassa ole. Tuttavat olivat jääneet Victoria-kahvilaan odottamaan. -- Keitä he ovat? kysyi Johannes. -- Samaa matkaseuraa, josta jo toissapäivänä mainitsin sinulle. Kauppias Oikarinen, tiedäthän, tuo suuri tukkukauppias Itä-Suomesta ja kuvanveistäjä Toivo Muttila. Hauskoja miehiä! Kyllä sinä heidän kanssaan toimeen tulet. Heidänkin oli ollut tarkoitus matkustaa oikeastaan jo eilen. Mutta heillekin oli tullut joku sähkötieto, joka oli heidät tänne pidättänyt. Johannes katsoi kelloaan. Alkoikin lähestyä hänen tavallinen illallis-aikansa. -- Minä tulen, sanoi hän. Mutta en pitkäksi aikaa. -- Niin pitkäksi kuin puhumista piisaa, nauroi Topi hyvillä mielin. Olitpa kerrankin oikea toveri! Tule, ja minä vakuutan, että saat nähdä onnellisen miehen minussa. -- Sitä en epäile, vastasi Johannes. Mutta muista, että jumalat ovat kateellisia. Ottavat toisella kädellä, mitä antavat toisella... -- Ja minä pidän näillä molemmilla, keskeytti Topi. Mennään nyt! He menivät. Topi oli tullut automobiililla, joka vartoi oven edessä. Johannes nuhteli häntä kevytmielisestä rahan tuhlauksesta. -- Kerran elämässä, kerran elämässä! huusi Topi. Istu alas! Victoria-kahvilaan! Ettei hän vain joisi itseään juovuksiin, ajatteli Johannes. Ilo tekee hulluksi ihmisen. Murhe pitää miehensä jo paljon paremmin jaloillaan. 12. Kahvila oli täpötäynnä väkeä. Tuolien ja pöytien lomitse pujottelemalla he vihdoin löysivät sen sohvankulman, missä Topi Huotarin toverit istuivat. Nämä osoittivat innokkaasti iloaan hänen tulonsa johdosta. -- Kauanpa viivyit, lausui Oikarinen, pieni, vilkas karjalainen, joka häikäilemättä puhui omaa murrettaan. Mie jo pelkäsin, ettet tulisikaan. Johannes oli pysähtynyt hiukan taemma. Topi tahtoi esittää hänet Oikariselle. -- Me kyllä tunnemme toisemme, hymyili Johannes. Olihan Oikarinen sama tukkukauppias, jonka tulkkina hän ennen ylioppilas-aikoinaan oli tehnyt suuren ulkomaisen kiertomatkansa. Oikarisen suu meni leveään hymyyn, kun hän huomasi Johanneksen. -- Päivää, päivää, sanoi hän, sydämellisesti kätensä ojentaen, mutta paikaltaan nousematta. Tohtorihan se on! Tottahan me toki tunnetaan toisemme, kun ollaan vanhoja reissukampraatteja... Ja Oikarinen selitti seuralle, että tämä tohtorihan hänellä oli ollut kuskipoikanaan Egyptin-matkallaan. Nyt hänellä oli tämä Muttila, joka oli viime talvena muovaillut hänestä rintakuvan ja saanut valtionpalkinnon sillä. Herrat kai olivat kuulleet siitä? Muttila nousi juhlallisesti tervehtimään. -- Me tullaan Italiasta, sanoi hän. On pysähdytty tähän Berliniin. Tärkeiden asioiden vuoksi. Hän lausui viimeiset sanat tavallista painokkaammin. Muuten ilmoitti Muttila täydellisesti halveksivansa Berliniä ja koko saksalaista kansanluonnetta. Mitä ihmisiä! Mitä rakennuksia! Mitkä museot, mitkä hirvittävät kuvapatsaat! -- Ei siun pidä niin puhua, ojensi Oikarinen häntä. Sie et ymmärrä Berliniä. Berlini on ahväärikaupunki ja sie et ymmärrä ahvääriä. Oikarinen selitti, että se olikin ainoa ero heidän välillään. Hän rakasti taidetta ja ymmärsi taidetta. Muttila taas piti paljon rahasta, mutta ei ymmärtänyt ahvääriä ollenkaan. -- Hyvä mies muuten tämä Muttila, lisäsi hän. Ei koppava ollenkaan, kuten niin monet muut taiteilijat. Saa sitä neuvoa, ja ottaa se onkeensa, mitä sille sanoo. Kyll' siitä vielä taiteilija tulee. Terve! Muttila teki kärsivän marttyyrin eleen. -- Ja kyll' siusta vielä ahväärimies, sanoi hän sitten. Terve! Se huvitti Oikarista tavattomasti. Ja hän selitti Johannekselle, että ahväärimatkoilla hän oikeastaan olikin, vaikka samalla katseli muutakin maailmaa. Hän oli aina tottunut huvin ja hyödyn yhdistämään. -- Täälläkin Berlinissä, sanoi hän, älkää luulko, että mie täällä tyhjin toimin olen. Miulla on ahvääriä, paljon ahvääriä. Mie olisin matkustanut poiskin jo eilen, vaan sitten tuli illalla tämä sähkösanoma. Se oli vuorineuvos Rabbingin pääkonttorista Helsingistä. Johannes vilkaisi Topi Huotariin, joka mulkoillen vastasi hänen katseesensa. -- Myö ollaan vanhoja ahväärituttavia Rappingin kanssa, kehuskeli Oikarinen huomattavalla itsetyytyväisyydellä. Vanhat veljet ja toverit! Et sie, Huotari, ikinäs kadu, että tulet sen miehen alustalaiseksi. Hän kertoi vuorineuvos Rabbingin saapuvan niinkuin huomenna Berliniin. Ja heidän piti tavata toisiaan tärkeissä asioissa. -- Miullahan ne tärkeät asiat on, selitti Oikarinen. Mitäs tällä Muttilalla! Vähän vain tyttöjä katselee, hihihi... Kuvanveistäjän ammatti oli hänen mielestään aivan erikoisen edullinen sitä tarkoitusta varten. Tarvitsee muka mallia, vie kotiinsa, riisuu alastomaksi. Eikä kenelläkään ole mitään muistuttamista. -- Siinä sen tärkeät asiat on, hihitti Oikarinen. Jos en mie ois ahväärimies, mie rupeisin kuvanveistäjäksi. Kippis! Muttila katsoi filosofisesti lasiinsa. -- Sie et vain saisi ketään atelieriisi, virkahti hän. Ja mitä tärkeihin asioihin tulee, niin perästä kuuluu, sanoi torventekijä. Johannes olisi tahtonut syödä, mutta toisilla ei ollut nälkä vielä. Hänen sallittiin kuitenkin tilata pari voileipää. Toiset tahtoivat syödä vasta myöhemmin ja jossakin oikeassa ruokaravintolassa, mutta sitä ennen he tahtoivat käydä vielä varieteessa. -- Mie tahdon nähdä naisia, selitti Oikarinen. Ja mie tahdon syödä naisten kanssa illallista. Ja tohtorin täytyy tulla mukaan. Mie maksan. Tämä Huotari oli maksanut tähän asti, lisäsi hän. Nyt oli hänen vuoronsa. Ja oli hänelläkin syynsä siihen, sillä tuotti tämä sähkösanoma hänellekin tuhansia. Johannes meni mukana tahdottomasti. Tällainen seura oli suorastaan lepo hänen viime aikoina hyvinkin ärtyneille hermoilleen. He pistäytyivät varieteehen. Oikarinen sai nähdä naisia. Lähellä oli pieni "musiikkisalonki", joka oli tätä tarkoitusta varten sangen taitavasti järjestetty. Ne, jotka tahtoivat kuulla musiikkia ja nähdä esityksiä, voivat istua aivan rauhallisesti salongissa. Ne taas, jotka välittivät vähemmän taiteesta kuin taiteilijattarista itsestään, pääsivät eräästä sivuovesta suorastaan yksityishuoneisiin. Ovenvartija vilkasi tottuneella silmällä heihin ja ohjasi heidät heti jälkimmäistä tietä sisälle. Huoneet olivat pieniä, paksuilla oviverhoilla ja pehmeillä leposohvilla varustettuja. Jostakin kuului lasien kilinää ja naurunkikatusta. He valitsivat suurimman ja tilavimman niistä. -- Mie en riisu päältäni, sanoi Oikarinen. On sitten vapaampi lähtemään. Viisas mies tuo, ajatteli Johannes. Ei vanhaa nenästä vedetä. Lihavahko, keski-ikäinen nais-ihminen tuli mielevänä kysymään, mitä herrat suvaitsivat. Muttila katsoi tiedustavasti Oikariseen. -- Sano sille, käski Oikarinen, että mie en juo muuta kuin pommeria. Sano, että tuopi pullon miestä päälle! Emännän kasvot kirkastuivat, kun hän kuuli tilauksen. -- Ja muuta? kysyi hän merkitsevästi. -- Tietää se sen sanomattakin, virkahti Oikarinen. Tyttö miestä päälle. Hän itse selitti tahtovansa "ruuna riiman". Se oli eräs hänen seisovista sukkeluuksistaan. "Pruna prima", se oli primadonna tai primaballerina. Muttila tulkitsi Oikarisen tahdon emännälle. Tämä nyykäytti päätään hyväksyvästi. -- Sikari, sanoi Oikarinen, tarjoten kotelostaan Johannekselle. Eivät sitten ainakaan suuhun lennä. -- Jaa, ketkä? -- Nuopahan herhiläiset, hymyili Oikarinen, puraisten sikarinsa ja syläisten pään suustaan. Vieläkös se tohtori muistaa? Näinhän sitä myökin ennen aikoinaan. Johannes muisti kyllä. Oikarinen oli ollut hänen suuri opettajansa elämän taidossa. Tuokiotila oli sama kuin niin usein heidän yhteisellä Egyptinmatkallaan. Se ero ainoastaan, että tällä kertaa oli Muttila pikenttinä. Pullot tulivat ja tytöt niiden mukana. Oikarinen otti heti yhden kummallekin polvelleen.. Tytöt ymmärsivät, kuka päähenkilö oli, ja kohdistivat häneen kaiken huomionsa. Taputtivat häntä leuan alle ja sallivat hänen rohkeita hyväilyjään. Toiset kaksi hän oli määrännyt Johanneksen ja Topi Huotarin hoidettaviksi. Johannes esiintyi englantilaisena eikä ollut muuta kieltä ymmärtävinään. Topi ei ollut ollut yhtä viisas, vaan tuonut heti esille saksankielen taitonsa, joka osottautui erinomaiseksi. Hän sai sentähden ylläpitää keskustelua kaikkien kolmen puolesta. Muttila oli jäänyt aivan ilman. Mutta hän lohduttausi samppanjalla ja jalkakurtiisilla. Tytöt tahtoivat riisua Oikarisen palttoon, mutta hän ei sallinut sitä. Ei edes sikaria hän suostunut suustaan ottamaan. Mutta muuten hän oli aivan mainio kavaljeeri. -- Nää on minun tyttöjäni, selitti Oikarinen, minun ottotyttöjäni. Sano niille, Muttila, että mie tykkään paljon heistä. Muttila teki työtä käskettyä. Ja tytöt ilmaisivat äänekkäästi ihastustaan. -- Hyvä setä, hyvä setä, he sanoivat ja tahtoivat kilvan tarjota hänelle sulojaan. Hyi, setää! Mitä setä tekee? Toinen heistä ilmoitti, että hänen täytyi nyt mennä esiintymään. -- Pieni laulu vaan, hän sanoi. Minä tulen heti takaisin. Mutta Oikarinen ei päästänyt häntä. -- Ei sinun nyt sovi mennä, huomautti hän. Sano hänelle, Muttila, että mie annan viismarkkasen emännälle. Emäntä tuli, sai lasinsa ja viismarkkasensa. Vilkutti silmää tytöille, tytöt hänelle, ja lopuksi he kaikki iskivät silmää Oikariselle. Tuossa saalis, näyttivät he ajattelevan. Tuossa kukko, joka vielä ennen aamunkoittoa munii kultaisia munia meille. Mutta tytöt olivat tehneet laskelmansa Oikarisen tahtoa kuulustelematta. -- En mie näitä tässä jaksa kauan pitää, hän virkahti äkkiä ja lykkäsi tytöt polviltaan. Ota sie, Muttila! Mie tahdon juoda kanss' vähän pommeria. Tytöt osoittivat suurta tyytymättömyyttä, mutta alistuivat kohtaloonsa. Pitivät nähtävästi sen jonakin ohimenevänä oikkuna sedältä. -- Mie olen saanut näistä tarpeeni, kääntyi Oikarinen Johanneksen puoleen puhumaan. Kippis! Mitenkä se oli? Eikö me oltu ennen veljet tohtorin kanssa? -- Ollaan vieläkin, hymyili Johannes. -- Sitähän miekin! Kun ei ole tavattu niin pitkiin aikoihin ja kun siusta on tällä välin niin kuuluisa mies tullut... -- Jaa, kuinka kuuluisa? kysyi Johannes. -- Edusmies ja muuta. Mutta anna sie palttua sille sosialismille! Vaikka voi se olla ahvääriä sekin, lisäsi hän sitten tuttavallisella, keskinäisellä ymmärryksellä. -- Huonoa ahvääriä, väitti Johannes. -- Ka, tietysti, myönsi Oikarinen. Mut sen selästä voi hypätä paremman ahväärin selkään. Etkö hypännekin? lisäsi hän, jälleen silmiään hyväntahtoisesti siristäen. -- Niin, minäkö? hymähti Johannes. Mihinkäpä minä hyppäisin? Oikarinen katsoi hetken leikillisen tutkivasti häneen. Sitten kun Johannes ei näyttänyt ymmärtävän hänen leikkiään, vetäisi hänkin suunsa vakavaksi. -- Ka niin, mitäpä niistä, hän sanoi. Puhuivat vain siellä Helsingissä... -- Mitä puhuivat? kysyi Johannes. Oikarinen katsoi varovasti ympärilleen. Ei näyttänyt olevan vaaraa Muttilasta eikä Topi Huotarista. -- Että siusta tulisi rokuristi, kuiskasi hän sitten. -- Prokuristi? Johannes katsoi häneen hämmästyneenä. -- Tai tuota, konttoripäällikkö. Miten minä sanoin? Siihen, siihenpähän Rabbingin konttoriin! -- Rabbingin! Johannes ei tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa tälle jutulle. Mutta hän tahtoi kuulla enemmän. -- Mitähän vuorineuvos minulta! lausui hän sentähden, luoden ikäänkuin ujostuneena alas silmäluomensa. Oikarinen innostui. Se oli noita vuorineuvoksen tavallisia neronleimauksia. Tietysti saattoi olla ensi silmäyksellä hämmästyttävää, että juuri Johannes... -- Minä itse olen enimmän hämmästynyt, selitti Johannes. -- Sie, veitikka! Oikarinen löi häntä tuttavallisesti olalle. Aivan kuin olisi tahtonut sanoa: peijooni, olet sie aika ahväärimies! -- Paikka on hyvä. Siihen olisi kyllä ollut paljon pyrkijöitä, lisäsi hän. Mutta Rabbingilla on aina oma päänsä. Se osaa, se! -- Mikähän neronleimaus tässä nyt sitten on? tiedusti Johannes. Ka, asia oli aivan selvä, selitti Oikarinen. Johannes oli sosialismin merkkimiehiä. Sitäpaitsi sen harvoja oppi-arvoja saavuttaneita edustajia. Mikä oli sen luonnollisempaa kuin että Rabbing, joka oli samalla tapaa jo monta kiivasta sosialistia kesyttänyt, nyt oli iskenyt silmänsä häneen? Johannes oli tohtori, ei sopinut tarjota vähäpätöistä paikkaa hänelle. -- Eikä hänen vaalinsa ole hulluimpaan mieheen osunutkaan, lisäsi Oikarinen, nyykäyttäen hänelle päätään rohkaisevasti. Kippis! Mie olen aina tykännyt paljon siusta. Johanneksen korvat olivat kuumenneet. Mikä lemmon juttu tämä oli, joka hänelle näin äkki-arvaamatta ja näin oudossa paikassa syötettiin? Tiesivätkö muut siitä? Kuka oli sen pannut liikkeelle? Mitä tuon jutun takana piili? Oliko tarkoitus pilkata häntä tai tappaa hänet julkisena henkilönä? Oli asianlaita miten tahansa, sen takana ei voinut piillä mitään hyvää. Ja hän päätti itsekseen heti kirjoittaa Helsinkiin ja ottaa selon siitä. Mutta ääneen hän sanoi: -- Sinä kuulit sen Helsingissä? Tietävätköhän monet siitä? -- Ka, kuuluu se seisoneen jo sosialistisissa sanomalehdissäkin, selitti Oikarinen. Morjens, ajatteli Johannes. Tuli on silloin pantu kulkemaan, kipinä kiertämään. Siis siinä leirissä ainakin minä mahdan olla kuollut mies tätä nykyä. -- Vai niin, hän sanoi jyrkästi. Ikävä kyllä, siinä ei ole perää vähintäkään. Oikarinen katsoi epäuskoisesti häneen. -- Sie aiot pysyä sosialistina? virkahti hän keveästi. Ka, ei miulla mitään sosialismiakaan vastaan ole. Pahemmat ne on nuo osuuskaupat! Hän puolestaan ei sekoittanut politiikkaa ahvääreihinsä, kertoi hän. Hän möi jokaiselle, joka vain tahtoi ostaa häneltä. Toista oli vuorineuvos Rabbingin laita! Hänellä oli aina suuret näköalat, laajat tarkoitusperät. -- Mie olenkin vain tällainen kamasaksa, nauroi hän. Johannes ei vastannut mitään. Kummat ajatukset kiertelivät hänen aivoissaan. Mutta Oikarinen oli jo kyllästynyt tähän paikkaan. -- Myö mennään nyt! sanoi hän. Muttila, hoida sie lasku käsikassastasi. Tytöt hätääntyivät ja yrittivät yhteisvoimin pidättää häntä. Mutta Oikarinen oli järkähtämätön. -- Muttila, virkahti hän, sano niille, että meillä on muita asioita. Taikka jos tahtovat välttämättä tavata meitä, niin tulkoot sitten huomen-illalla hotelliin. He pääsivät pois hädin tuskin. Kadulle tultua sanoi Johannes hyvästit heille. Hän tahtoi mennä kotiin. Nyt hän oli yhtä järkähtämätön. 13. Seuraava päivä oli sunnuntai. Heti Johanneksen tultua aamiaiselta, käytiin häntä kutsumassa emännän puolelle, missä Trudchenin kihlajaisia vietettiin. Läsnä oli vain eräitä sukulaisia ja suvun läheisimpiä ystäviä. Yksinkertaista, porvarillista väkeä, jonka seurassa Johannes viihtyi erinomaisesti. Miehet puhuivat politiikkaa, kotimaista ja ulkomaista. Myöskin Suomen kysymystä kosketeltiin ja Johannes sai tehdä juurtajaksain siitä selkoa heille. -- Niin, aivan oikein, virkahti eräs kuulijoista, pienen olutpaikan isäntä. Tietysti te tahdotte tulla saksalaisiksi. Koko maailman täytyy tulla saksalaiseksi. Se oli esitelmän tulos. Naiset kuuntelivat päältä ja maiskuttelivat sokerileivoksiaan. Trudchen, joka oli yleisen huomion esineenä, kantoi hetken merkityksen miellyttävällä arvokkaisuudella. Sama ei oikein tahtonut onnistua hänen sulhaselleen. Tämä punastui vähäväliä tuiki tarpeettomasti, ei sanonut mitään, siirteli jalkojaan ja kaasi viinilasinsa valkealle pöytäliinalle. Kesken kestiä soi ovikello. Trudchen meni avaamaan ja palasi takaisin ilmoittaen, että eräs herra tahtoi tavata tohtoria. Topi se oli. Johannes ohjasi hänet huoneeseensa. -- No, kuinkas teidän iltanne päättyi? hän kysäisi iloisesti. "Rattoisaa mielialaa jatkui pikkutunneille saakka?" kuten se sanomalehdissä kuuluu. Topi oli istunut sohvankulmaan. Hitaasti ja haparoivalla äänellä hän sopersi sanan kerrassaan. Niin, oli ollut hauskaa. Muttila oli kaikkien hämmästykseksi tarjoutunut viimeiset pirakat maksamaan. Hän oli saanut uuden, suuren rintakuvatilauksen nimittäin. -- Nyt ymmärrän minä hänen salaperäisen hymynsä, virkahti Johannes. Kuka tilaa häneltä rintakuvan? -- Vuorineuvos Rabbing. Aina tuo sama nimi! Sehän rupesi olemaan jo liian mystillistä. Oliko tuo mies todellakin joka paikassa läsnä-oleva? Liikkuiko hän kuin jumalan henki vetten yllä? -- Muttila oli tietysti myös saanut sähkösanoman? hymähti Johannes. Vai onko vuorineuvos ehkä jo saapunut Berliniin? Topi ei vastannut. Johannes katsoi häneen ja huomasi nyt vasta, kuinka kalmankalpea hän oli. Onpa poika tainnut viettää perusteellisesti eilisiltansa, ajatteli hän. Mutta sitten katsoi hän jälleen, säikähti ja nousi ylös. Hän oli nähnyt selvään Topin alasluotujen silmäluomien alta pusertuvan esiin kyyneleitä. Aivan oikein, Topi itki. Mitä tämä oli? -- Mies, kuinka sinun laitasi on? kysyi Johannes. Pää? Hermot? Vai onko sinulle tapahtunut jotakin ikävää? Topi kamppaili värähtelevin huulin vasten sisällistä mielenkuohuaan. -- Niin, sanoi hän sitten vaikeasti, minulle on tapahtunut jotakin ikävää. -- Mitä? Joku tapaturma? Olethan tuossa toki? Hukannut rahaa? Suuria summia? Häh? Topi ei vastannut, vaan nojasi pään kätensä varaan ikäänkuin tahtoen koota ajatuksiaan. Nähtävästi hän etsi muotoa, miten ilmoittaisi asiansa Johannekselle. -- Suo anteeksi, hän sanoi, minun pääni on aivan sekaisin. En ole koko yöhön nukkunut. Sitten se kävi liian hirveäksi. Minun _täytyi_ saada tavata sinua. -- Mutta mitä Herran nimessä on sitten tapahtunut? kysyi Johannes, nyt jo vakavasti huolestuneena. Ikäviä uutisia kotimaasta? Lapsi sairastunut? -- Ei, ei... -- Vaimosi? Johannes alensi vaistomaisesti ääntään. Hän muisti, että Topi oli jotakin maininnut hänelle vaimonsa lähestyvästä synnytyksestä. Olisiko se jo tapahtunut? Lapsi kuollut? Vaimo? -- Niin, sanoi Topi äkkiä aivan kovalla ja kirkkaalla äänellä. Hän on pettänyt minut. -- Kuka? Johannes ei tahtonut uskoa korviaan. -- Vaimoni. Hän on pettänyt minut. Hän on pettänyt jo kauan minua. Ja lapsi, joka syntyy, ei ole minun lapseni. Topi tuijotti eteensä, kasvoillaan ilme, joka kauhistutti Johannesta. Oliko tuo Topi? Oliko Topi tullut hulluksi? Saanut jonkun äkillisen taudinkohtauksen? -- Ei sinun lapsesi? pääsi Johannekselta melkein parahtaen. -- Ei, vastasi Topi samalla hirvittävällä, jähmettyneellä tyyneydellä. Hän ilmoittaa itse siitä minulle. Se on lopussa. Kaikki on lopussa. Topi oli noussut ja tullut aivan Johanneksen eteen, joka tahtomattaan perettyi pari askelta. Mitään sellaista hän ei ollut ikinä nähnyt. Tuska, joka kuvastui noissa kasvoissa, oli yli-inhimillinen. -- Se on lopussa, toisti Topi, katsoen suoraan silmiin häntä. Kuuletko, kaikki on lopussa. Minulla ei ole mitään perhettä enää. Johannes tiesi, mitä nuo sanat merkitsivät Topille. Eihän hänellä ollut mitään laajempia, yleis-inhimillisempiä harrastuksia. Perhe oli ollut hänelle kaikki kaikessa. Perhe oli ollut koko hänen maailmansa. Jos se oli lopussa, se oli maailmanloppu hänelle. Ja myöskin hänen oma loppunsa. Sillä sen kanssa katkesivat kaikki oljenkorret häneltä. Johannes johdatti hänet jälleen istumaan. -- Ystäväni, hän sanoi sitten vakavasti, sinun täytyy nyt ennen kaikkea olla järkevä. Voihan olla, että erehdyt... Topi esti jyrkällä kädenliikkeellä hänet jatkamasta. -- Sanoinhan sinulle, että hän itse ilmi-antaa itsensä, virkahti hän. Tässä on kirje? Tahdotko lukea? -- En, sanoi Johannes päätään pudistaen. -- Hyvä. Siispä luen minä sen sinulle. Sinun _täytyy_ kuunnella. -- Etköhän sen lukemisella liiaksi kiusaa itseäsi, esitti Johannes varovasti. Sillä arvattavasti sinä sen jo olet itseksesi monta kertaa lukenut. -- Sata kertaa, tuhat kertaa! Enhän minä ole muuta tehnyt kuin lukenut tätä kirjettä koko yön. Mutta sinun täytyy tulla vakuutetuksi, että mikään erehdys ei tässä asiassa ole mahdollinen. Muutenhan Johannes voi muka luulla häntä humalaiseksi tai mielipuoleksi. Hän vaati suorastaan vanhan toveruuden nimessä, että Johannes häntä kuuntelisi. Mikään ei voinut estää häntä. Hän luki kirjeen. Vaimo ilmoitti siinä monilla huokauksilla, selityksillä, itsesoimauksilla ja tuskanparahduksilla, ettei hän enää voinut pettää Topia. Ei enää tämän viimeisen kirjeen jälkeen, jossa Topi oli maininnut kotimatkastaan ja valoisista tulevaisuustoiveistaan. Hänen täytyi sanoa täysi totuus. Ja totuus oli se, että hän jo lähes vuoden oli ollut uskoton hänelle ja että hän oli rakastanut toista, joka nyt vuorostaan oli pettänyt hänet. -- Riittää, sanoi Johannes hiljaisesti. Vaimo parka! Hän kuvitteli mielessään tuon kurjan naisen tilaa, joka nyt orpona, pettäneenä ja petettynä, istui lapsensa kera autiossa kodissaan. Seinät syyttivät, katto tahtoi murskata hänet. Mitä hän oli mahtanut kärsiäkään, ennen kuin hän oli päättänyt ottaa tuon ratkaisevan askeleen ja tunnustaa kaikki miehelleen. -- Ei riitä, virkahti Topi julmasti. Kuulehan eteenpäin! Ja hän jatkoi lukemistaan, joka näytti tuottavan tuskallista, hekumallista huvia hänelle. Äkkiä hypähti Johannes. -- Kenen sanoit sinä tuon miehen olevan? Topi luki nimen uudestaan. Se oli hyvinkin tuttu Johannekselle. -- Työnjohtaja Jaakko Jyrkkä, luki Topi. Tässä seisoo niin. Tunnetko hänet? Onneksi hän ei ole minun tehtaastani. Josko Johannes tunsi hänet! Olihan Jyrkkä ollut hänen läheisimpiä puoluetovereitaan. Suuri, musta, rokon-arpinen mies ja kiivas sosialisti! Hän ei vain voinut ymmärtää, että Jyrkkä... -- Kenties sinä tunnet myös naisen, jonka vuoksi hän on jättänyt vaimoni? jatkoi Topi järkähtämättömällä, kamalalla tyyneydellä. Hänen nimensä seisoo täällä alempana. Aura, Aura... -- Aura? kysyi Johannes henkeään pidättäen. -- Aivan oikein, Aura Kylmänen. Niin se oli. Sinä näet, että minun vaimoni on aivan rehellinen. Hän ei jätä mitään yksityiskohtaa mainitsematta. Johannes oli noussut ylös ja mittaili nyt pitkin askelin permantoa. Ystävän tuska oli häneltä toisen ja läheisemmän vuoksi unohtunut. -- Mutta sehän on mahdotonta, höpisi hän. Sehän on tuiki mahdotonta... Miksi se muka olisi hänestä niin mahdotonta, sitä ei Johannes ollut mies tällä hetkellä itselleen selittämään. Hänestä tuntui vain, että jos tuo oli totta, silloin katkesi hänen viimeinen siteensä siihen maailmaan, jossa Jaakko Jyrkkä nyt oli niin ehdoton hallitsija. Olihan Aura suorastaan hänen aatteellinen selkänojansa. Jyrkkä taas oli jo pitemmän aikaa osoittanut häntä kohtaan ilmeistä vihamielisyyttä. Topi ei näyttänyt huomaavan ollenkaan ystävänsä liikutusta. Hän luki yhä edelleen kirjettään, toistaen tärkeimpiä sanoja, alleviivaten parhaita paikkoja ja käyttäytyen ylimalkaan niinkuin vähämielinen. Äkkiä pysähtyi Johannes ja loi katseen sohvankulmassa istujaan.. Samassa selvisi hänelle koko tuokiotilan ääretön vakavuus. -- Mehän tulemme molemmat hulluiksi tällä tavalla, hän sanoi, otsaansa rypistäen. Älä lue enää! Ja hän tempaisi kirjeen nopeasti Topin kädestä, joka jäi häneen ällistyneellä silmäyksellä katsomaan. -- Minähän olen jo hullu, Topi sanoi sitten hiljaa ja ikäänkuin anteeksipyytävästi. Aivan hullu. Älä välitä minusta! Mennyttä kalua minä olen... Hän painoi jälleen pään käsiinsä. Johannes katsoi hetkisen häneen keksimättä sanoa mitään. -- Me menemme, virkahti hän sitten päättävästi. -- Minne? kysyi Topi avuttomasti. -- Pois. Jonnekin. Kävelemään. Eihän tätä kestä kenenkään ihmisen hermot. Töin tuskin sai Johannes hänet kadulle. Siellä pälkähti hänen päähänsä jotakin. -- Nyt minä tiedän, mihin me menemme, hän sanoi. Muistatko, missä me pari päivää sitten istuimme? Topista oli kaikki samantekevää. -- Pari päivää! sanoi hän väsyneesti kättään kohottaen. Siitähän on iankaikkisuus. -- Saatpa nyt vain istua oppi-isääsi Strindbergiä vastapäätä, sanoi Johannes. Sillä nähdäkseni ei sinulle enää ole muuta lääkettä kuin yksi olemassa. -- Mikä? -- Saada naisrakkautesi naisvihaksi muuttumaan, vastasi Johannes. Topi loi raukean, surullisen silmäyksen häneen. -- Ja sinulle? kysyi hän sitten. Johannes ei vastannut enää. Hänelle ei tuosta lääkkeestä olisi tehoa enää, tiesi hän. Hänen mielikuvansa olivat murtuneet jo nuoruudessa. Topi oli pysynyt nuorena tähän saakka. Mutta nyt oli hänkin vanheneva muutamassa vuorokaudessa enemmän kuin koko entisessä elämässään. 14. Pari tuntia myöhemmin oli Johannes paluumatkalla takaisin kohti omaa asuntoaan. Hän oli koettanut lohduttaa Topia niin hyvin kuin oli tainnut ja saattanut hänet vihdoin hotelliin levähtämään. Topi oli näyttänyt jonkun verran tyyntyneeltä, mutta Johannes pelkäsi kuitenkin pahinta hänen puolestaan. Hän tiesi, ettei Topi ikinä voisi tätä tapausta unohtaa eikä antaa anteeksi vaimolleen. Mitä hän siis oli tekevä?... Johannes ei uskaltanut jatkaa ajatusjuoksuaan. Myöskään hänen oma sydämensä ei ollut syttä valkeampi. Topin kohtalo oli koskenut kovasti häneen, ei oikeastaan jutun itsensä vuoksi, vaan siihen sekautuneiden henkilöiden. Olivathan. Aura ja Jaakko Jyrkkä kumpikin omalta kulmaltaan läheisesti hänen ajatusmaailmaansa koskettaneet. Ja Topi oli epätoivossaan kysynyt häneltä kuin rikostoverilta: -- Tuoko se nyt on sitä nykyaikaista naissosialismia? Sitä vuoroviljelystä, jota ne kuuluvat saarnaavan siellä teidän lehdissänne? Eikä Johannes ollut osannut siihen sanoa mitään. Mitä vastata epätoivoiselle? Hän olisi itse tahtonut kysyä sitä ja paljoa muuta noilta molemmilta. Mutta hän tunsi, ettei hän voisi enää edes heille kirjoittaa. Hänen viimeiset siteensä entisten puoluetoveriensa kanssa tuntuivat nyt katkenneen. Hän oli nyt yksinäisempi olento kuin milloinkaan. Samalla hän muisti jälleen, mitä tukkukauppias Oikarinen oli kertonut hänelle. Häntä aiottiin pyytää vuorineuvos Rabbingin palvelukseen? Mikä kohtalon iva! Mutta miks'ei, jos kerran kaikki muu maailma oli mullin mallin... Johanneksen huulet vetäytyivät pirulliseen hymyyn, aivan kuin hänelle joskus näinä päivinä oli tapahtunut Signeä ajatellessaan. Ja silloin hän muisti aina ne kalpean Natsarealaisen sanat, jotka häntä jo lapsena olivat kauhistaneet ja joiden valtavan, hirvittävän voiman hän nyt vasta alkoi ymmärtää: -- Olkaa viattomat kuin kyyhkyset ja kavalat kuin kyykäärmeet, mutisi hän. Sekö oli oikea oppi? Sitäkö oli seurattava, jos mieli jotakin saada aikaan ja toteuttaa maailmassa? Miksi hän ei voisi mennä Rabbingin palvelukseen? Taata toimeentulonsa, saada vaikutusvaltaa ja yhteiskunnallista asemaa? Eihän palveluksen tarvitsisi olla ikuinen. Jäisihän hänelle aikaa vielä senjälkeenkin harrastaa sosialismia ja ottaa osaa yhteiskunnalliseen vapaustaisteluun. Mutta hänen työnsä. Mutta hänen suuri teoksensa "Suomi tulevaisuuden valtiona?" Kuinka sen kävisi? Voisiko hän, jos hän kerran tuolla tapaa olisi sitonut kätensä, kirjoittaa sitä enää vapaan miehen mielellä ja suoruudella? Tuskin. Ja sehän näkökanta oli, senhän täytyi olla hänelle ratkaiseva. Eihän hän voinut olla uskoton työlle, Pyhälle työlle! Jos se usko vain säilyi hänessä, sai koko muu maailma murtua hänen ympärillään. Mutta säilyikö se hänessä enää? Tekikö hän enää työtä sillä oikealla uskonnollisella mielenlaadulla, jolla hän oli sitä ennen tehnyt ja josta hän myös oli aina itsekseen johtanut menestymisen salaisuuden? Ei, myöskin työn usko oli hänessä viime päivinä jollakin muotoa järkähtänyt. Mutta se oli niin vakava huomio, että se heti tyrehdytti kaiken yli-ihmisellisen virnistyksen Johanneksen huulilta. Jos niin oli asianlaita todellakin, sittenhän hänellä ei ollut enää mitään kiintopistettä maailmassa. Sittenhän oli kaikki samantekevää. Sittenhän hän jo todellakin oli kypsä vuorineuvos Rabbingin palvelukseen! -- Ei, ei se voi olla niin, sanoi hän melkein hätäisesti itsekseen. Mikä olisi hänet niin äkkiä muuttanut? Vai olisiko mädätyksen mato jo kauan kaivertanut hänen sydäntään? Sillä olihan tämä mädätystä, selvää mädätystä! Täytyihän ihmisen johonkin uskoa, täytyihän ihmisellä olla joku itseään korkeampi päämäärä maailmassa. Olihan uskonnoton ihminen kuin kuollut, kuin kaatunut puu metsässä. Joko oli tuo kohtalo, jota hän niin usein oli muissa säälinyt, nyt tullut hänen osakseen? -- Hyvää päivää, herra tohtori, kuuli hän samalla syvän, miehekkään äänen lähellään virkahtavan. Te pidätte täällä puheharjoituksia itseksenne? -- Minäkö? Johannes katsoi hämmästyneenä ympärilleen ja typertyi vielä enemmän. Vapaaherra Carp seisoi hänen edessään. Huomaamattaan hän oli kävellyt Brandenburgin portista ulos ja jatkanut matkaansa kauas pitkin erästä syrjäistä puistokäytävää. Nähtävästi hän oli jälleen seurannut pahaa tapaansa ja puhunut ääneen itsekseen. -- Anteeksi, sopersi hän, temmaten hatun päästään. Minä kuljin niin mietteissäni ... minä en huomannut ollenkaan... Vapaaherra Carp puristi hänen kättään sydämellisesti. -- Ymmärrän, ymmärrän kovin hyvin, nauroi hän. Kun on elänyt kauan yksin ja vieraissa kaupungeissa... Johannes heitti kiitollisen silmäyksen häneen. Siinä mies, jolle ei tarvinnut mitään selittää. Siinä mies, joka kenties hänetkin ymmärtäisi, jos hän vain rohkenisi uskoa hänelle nykyiset ristiriitaiset mielenmyrskynsä. Hän tunsi sydämensä heti keventyvän. Vapaaherran ystävälliset, avomieliset silmät paistoivat kuin aurinko hänen pimeyteensä. -- Milloin vapaaherra on saapunut Berliniin? hän kysyi. -- Eilen, eilen-illalla, selitti vapaaherra. Hyvä, että tapasin teidät. Minun olisi kuitenkin täytynyt hakea tiedät käsiini. -- Minut? Johannes tunsi punastuvansa pelkästä mielihyvästä. Tämä oli tuttavuus, jonka hän aina oli asettanut kovin korkealle elämässään. Kerrankin mies, jota voi kunnioittaa! Kerrankin mies, jolla oli selvä suunta ja suuret ihanteelliset tarkoitusperät. Ellei hän vain olisi ollut tuon kirotun vuorineuvoksen palveluksessa... Ja samalla jysähti Johanneksen aivoihin, että vapaaherra Carp tietysti oli myöskin matkustanut tänne tapaamaan vuorineuvos Rabbingia. Saanut sähkösanoman, totellut taikasanaa. Aivan kuin Topi, aivan kuin kuvanveistäjä Muttila tai tukkukauppias Oikarinen. Kaikki, kaikki he olivat samanlaisia! Kaikki he olivat mammonan orjia, kaikki tanssivat tuon kultaisen vasikan ympärillä! Kaikki muut, paitsi ei hän itse vielä. Ei vielä nyt, mutta kenties jo huomisesta. Tuo ajatus oli käynyt kuin jäinen virta läpi hänen aivojensa. Ja hän kysyi karskilla, häikäilemättömällä äänellä, joka kokonaan poikkesi hänen äskeisestä, ujosta ja hapuilevasta tavastaan: -- Asia koskee vuorineuvos Rabbingia, eikö totta? -- Ah, te tiedätte siitä jo? Niin, tuo uutinen oli tietysti ennen-aikainen... Se oli ollut, kuten Johannes oli arvannutkin, Johanneksen vihollisten julkaisema. Mutta muuten oli asiassa perä. Vapaaherra Carp oli tavannut Rabbingin ennen lähtöään Helsingistä ja Rabbing oli jättänyt koko jutun hänelle, Johanneksen vanhana ystävänä ja suosijana, järjestettäväksi. Paikka oli valmis, ja oli siihen astuttava ennen kesää. Ellei Johanneksella nimittäin ollut mitään tarjottuja ehtoja vastaan muistuttamista? Vapaaherra Carp selitti kaikki muutamassa silmänräpäyksessä hänelle. Johannes katsoi häneen kuin kummitukseen. Siinäkö se oli? Noinko se vain kävi? Noinko sitä järjestettiin? Noinko sitä korkeammissa piireissä köyhien ihmisten elämän-urat ja kohtalot päätettiin? -- Ymmärrän, että te tahdotte miettimis-aikaa, virkahti vapaaherra Carp, kun Johannes ei vieläkään vastannut mitään. Se sopii. Ja vapaaherra Carp selitti samalla sujuvalla puhetaidolla, jonka Johannes niin hyvin tunsi kotiopettaja-ajoiltaan ja sittemmin Eduskunnan istunnoista, että kaikki kävi aivan erinomaisesti. Hän oli nyt matkalla Wiesbadeniin, josta hän palajaisi takaisin toukokuun viime päivinä. Johannes voisi varmuuteen tultuaan joko kirjoittaa hänelle sinne tai odottaa häntä täällä. Vuorineuvos Rabbing saapuisi huomenaamulla kaupunkiin, Johannes voisi silloin tavata hänet ja sopia alustavasti hänen kanssaan asiasta. Eikä Johannes vieläkään vastannut mitään. Hän vain tuijotti vapaaherraan. Hän olisi tahtonut katsoa tuon vanhan diplomaatin sydämeen. Tarkoittiko tuo ystävällisen näköinen, harmaapartainen herra, jonka perheessä hän oli nuoruutensa ensimmäiset kohtalorikkaat vuodet viettänyt, tällä hetkellä hänen onneaan vai turmiotaan? Oliko tuon ehdotuksen takana jotakin vielä kummallisempaa kuin tuo itsessään jo suuri kumma hänelle, että häntä pidettiin näin tärkeänä henkilönä? Tahdottiinko hänelle pahaa vai hyvää? Aiottiinko hänet johtaa pimeydestä valkeuteen vai päinvastoin? Työn orja hän oli ollut ikänsä. Oliko tarkoitus vapauttaa hänet vai saattaa vielä vaikeampaan, tuskallisempaan orjuuteen? "Raha on valtaa!" kuuli hän erään epämääräisen äänen, jonka alkuperää hän ei nyt ehtinyt etsiskelemään, soinnahtavan korvissaan. "Työ on valtaa!" teki hänen mielensä ärjäistä takaisin sille. Mutta hän ei voinut, sillä hän ei olisi uskonut enää omia sanojaan. Eikä vapaaherra Carpin kasvoista näkynyt mitään muuta kuin pelkkää arvokasta, päivänpaisteista herttaisuutta. -- Niin, sanoi Johannes lopuksi. Täytyy miettiä asiaa. He olivat istuneet puiston penkillä, erään pienen lammikon rannalla, jossa oli rauhallista keskustella. Vapaaherra Carp nousi nyt ja ojensi kätensä hänelle. -- Oikein, sanoi hän reippaalla, miehekkäällä tavallaan. Tärkeitä asioita ei ole kevytmielisesti päätettävä. Mutta nyt hänen oli nälkä, lisäsi hän sitten leikillisesti. Ja jos Johannes tahtoi tehdä hänelle mieliksi, hän seuraisi nyt vapaaherran vieraana päivällisille. -- Myöskin viiniä ja nuorta, miellyttävää naisseuraa tarjotaan, hymyili vapaaherra. Ah, sehän on totta, tohtorihan on jo tavannut heidät. Hänen tyttärensä oli kertonut siitä. Ja hän pyysi nyt kiittää Johannesta ystävällisestä ritarillisuudesta, jota tämä oli hänen tyttärelleen ja Irenelle osoittanut. Johannes kumarsi. -- Tässä tapauksessa se todellakaan ei ollut mikään uhraus minulta, lausui hän kohteliaasti. Arvoisat naiset ovat siis vielä Berlinissä? -- Kyllä, vastasi vapaaherra. Ja hän lisäsi vielä hilpeästi, että hän toivoi heidän jääneen tänne todellakin vanhan isänsä vuoksi, kuten he olivat sanoneet, eikä esim. eräiden sivuvaikuttimien. Näin sanoessaan hän katsoi leikillisesti Johannekseen, joka tunsi jälleen punastuvansa. Oliko Signe ehkä kertonut jotakin? Tiesikö vapaaherra ehkä, mitä kaikkea hänen tyttärensä joskus oli merkinnyt Johannekselle? -- "Wer nicht liebt Wein, Weib und Gesang", hyräili vapaaherra ja pisti käsivartensa Johanneksen kainaloon. Naiset odottavat. Meidän on kiirehdittävä, ellei meidän mieli nähdä heitä suuttuneina. Hänkin sanoi halanneensa yksinäisyyttä ja tulleensa senvuoksi puistoon kävelemään. Hänelläkin oli nimittäin miettimistä jotakin. Hänen täytyi vielä tänä iltana kirjoittaa loppulause erääsen artikkeliinsa, jonka hän oli jo aikoja sitten luvannut johonkin ranskalaiseen aikakauskirjaan. Kirjoitus kosketteli Suomen valtio-oikeudellista asemaa. Johannes onnitteli häntä väsähtymättömistä työvoimista, joita hän edelleen niin suurella auliudella käytti isänmaan palvelukseen. Vapaaherra hymyili. -- Jumalan kiitos, sanoi hän, että meillä on työtä ja että meillä on isänmaa. Mitä me muuten olisimme? Tahdosta kaikki riippui, lisäsi hän. Voimat tulivat kyllä itsestään. Eikä Johannes voinut olla muistamatta omaa synkkää, puskupäistä työtapaansa tuota valoisaa, sopusointuista puhetta kuullessaan. Hän tiesi valiokunta-kokemuksistaan, että vapaaherra Carp sekä teki työtä että pystyi työhön, vaikka kaikki näytti valmistuvan kuin leikillä häneltä. Ei työ eikä ikä näyttänyt häntä vähääkään painostavan. Päinvastoin kävi hänen otsansa vain sitä kirkkaammaksi ja hänen olentonsa sitä keveämmäksi, mitä enemmän julkiset toimet hänelle vaivaa ja työtaakkaa kasasivat. Kuitenkaan hän ei laiminlyönyt myöskään iloisen seura-elämän nautintoja. Hän näytti ehtivän kaikkeen ja häneltä näytti riittävän aikaa kaikkeen. Ja työ näytti olevan siunaus eikä kirous hänelle. Mutta hänen ei ole koskaan tarvinnutkaan olla työn orja, ajatteli Johannes sisällisellä katkeruudella. Hänen ei ole koskaan tarvinnut itseään työllä ylenmäärin rasittaa. Siksi on säilynyt työn ilo hänelle. Ja eikö se säilyisi kaikille, jos kaikki kasvaisivat yhtä onnellisissa olosuhteissa? Kaikille muille, paitsi ei minulle, ajatteli hän taas. Sillä eihän työn orjuus ole ollut minulle vain ulkonaisten olosuhteiden tyrkyttämä. Sisältäpäin se oli tullut, sisältäpäin painostanut. Olisi hän vähemmälläkin elänyt. Mutta hän ei ollut osannut tehdä muuta kuin työtä. Mikään ei ollut häntä maailmassa huvittanut. Työ ei ollut koskaan ollut hänelle ilo, vaan intohimo. Niin se oli. Siksi se oli hänet niin perinpohjin orjakseen lannistanut. Siksi se oli imenyt kaiken hänen mielenkiintonsa ja ollut usein tehdä, ei yli-ihmistä, vaan epä-ihmisen hänestä. Sellaisen, joka ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään muuta kuin työtään. Joka kulki läpi elämän kuin umpisokea, mistään nauttimatta, mistään kärsimättä, vaikka hänen edessään olisivat kaikki helvetin kuilut ja taivaan ihanuudet auenneet. Johannes oikein mielessään sätti itseään, että hän oli elänyt kolmenkymmenen vanhaksi eikä ollut vielä tuon verta omasta onnestaan ymmärtänyt. Onni ei ollut valtaa, vaan vapautta, päätteli hän itsekseen. Ja jos hänestä mieli koskaan tulla onnellinen mies, hänen oli vapauduttava tästä intohimostaan. Jos hän siitä pääsisi, hän heräisi kuin pahasta painajaisesta! -- Te väitätte? kuuli hän vapaaherran äänen vierellään soinnahtavan. Minun mielestäni taas... He olivat keskustelleet nykyisistä ajoista Suomessa ja uhkaavasta taantumuksesta. Ja Johannes oli väittänyt, ettei suomalaisilla kenties ollut tarpeeksi ihanteellisuutta kestääkseen tässä uudessa, epätasaisessa taistelussa Venäjän virkavallan kanssa. -- Päinvastoin, juuri päinvastoin, väitti vapaaherra. Meillä on nyt suuremmat mahdollisuudet onnistua kuin koskaan ennen, sillä meistä alkaa vähitellen tulla realisteja. -- Realismin kannalta on meidän asiamme heti kadotettu, väitti Johannes. -- Realismi palvelijana, idealismi isäntänä, hymyili vapaaherra. Niin me voitamme. Ja kiitos olkoon sosialismin, me olemme heränneet huomaamaan aineellisten arvojen merkityksen myöskin valtiollisessa elämässä. Vapaaherra kehitteli edelleen ajatustaan. Ennen oli taisteltu aatteilla ja lakipykälillä. Nyt oli taisteltava rahalla. Suomen entinen taistelu oli ollut oikeustaistelua. Tämä, joka nyt uhkasi, oli oleva kotimaisen kaupan, teollisuuden, maanviljelyksen, karjanhoidon ja kaikkien kansallisten elin-ehtojen ottelua vasten päälletunkevaa vihollista. Ahaa, ajatteli Johannes. Kuuluuko se niin? "Viattomat kuin kyyhkyset ja kavalat kuin kyykäärmeet." Eikö se ollut hänenkin oppiaan? Eikä hän voinut olla itsekseen hymyilemättä. Tuota oppia, josta hän aina oli ponnistellut pois päästäksensä, saarnasi nyt hänelle, sosialistille ja radikaalille ajattelijalle, vanha, harmaapartainen mies, jota hän isänmaan suuressa kysymyksessä oli tottunut melkein poliittisena trubaduurina pitämään! Hän oli mahtanut olla liian kauan poissa kotimaastaan. Oliko ajan aatteiden tuuliviiri sillä välin näin ympäri käännähtänyt? 15. Päivällisillä, jotka syötiin musiikin soidessa, erään hienon, keskikaupunkilaisen hotellin sisäterassilla, esiintyi vapaaherra Carp mitä hilpeimpänä seuramiehenä. Vain viattomia sanaleikkejä, vain pieniä, keveitä sukkeluuksia ja vuoropuhelun lomaan somasti siroitettuja kaskuja, joita hän kertoi mestarillisesti. Ei sanaakaan politiikasta. Ei mitään vakavia, ikäviä eikä ruuansulatusta häiritseviä asioita. Johannes ei voinut olla sydämestään ihailematta tuon miehen joustavuutta. Mikä gentlemanni! Mikä miellyttävä seurakumppani! Ja kuinka kaikki häneltä sujui ja solui kuin itsestään! Noin hänkin olisi tahtonut nauraa, noin pakista. Mutta hän ei voinut. Tämän sähkö-auringon säteillessä hän tunsi oman vähänkin seuratottumuksensa kokonaan himmenevän. Signeen hän tuskin tohti katsahtaakaan. Hän kohdisti sensijaan koko huomionsa Ireneen, joka ei ollenkaan näyttänyt tuosta pahastuvan. Johannes ei ollut ollenkaan tavannut heitä tuon päivän jälkeen, jolloin hän oli saanut Signen kirjeen. Jotakin outoa oli tullut heihin. Signe puhui melkein yhtä vähän kuin Johanneskin ja vältti katsoa silmiin häntä. Irene taas oli vilkas ja iloinen ja loi joskus salavihkaa Johannekseen pitkiä, tutkivia silmäyksiä. Mitä se oli? Johannes tunsi ilmassa jotakin outoa, mutta ei voinut sitä itselleen selittää. Äkkiä hän kuuli Signen sanovan isälleen: -- He rakastavat toisiaan, he kaksi. Johannes kohotti katseensa tyrmistyneenä ja näki Signen viittaavan häntä ja Ireneä kahvelillaan. -- Niin, nyykäytti vapaaherra päätään rauhallisesti. Sinä olet kertonut siitä minulle. -- Niin, mutta he ovat jo kihloissa. Etkö usko? -- Mielelläni, vastasi vapaaherra jälleen. Mikään ei olisi minusta sen luonnollisempaa. Johannes ei tahtonut uskoa omia korviaan. Mitä lempoa? Oliko hän kihloissa? Oliko hän Ireneen rakastunut? Kuka sitä sanoi? Signekö, jolle hän vasta muutamia päiviä sitten juuri oli tehnyt oman epäonnistuneen rakkaudentunnustuksensa! -- Sanotko _sinä_ niin? kuuli hän Signen jälleen virkahtavan isälleen. Sanotko _sinä_ niin? Sinä soisit sen siis mielelläsi? -- Kyllä, muhoili partaansa vapaaherra. Mielestäni he sopisivat erinomaisesti toisilleen. Johannes luuli tulevansa hulluksi. Mitä tämä oli oikeastaan? Tehtiinkö hänestä jälleen pilkkaa vai oliko Signe ymmärryksensä kadottanut? Hän katsahti kuin apua etsivä ympärilleen. Signe oli puhunut niin äänekkäästi, että Irenen oli täytynyt kuulla hänen sanansa. Mutta Irene hymyili vain yhtä tyynesti ja viehättävästi kuin ennenkin, siirtämättä ollenkaan pois kuutamoista silmäpariaan, johon Johannes upotti oman tuijottavan, sekasortoisen kysymyksensä. Päinvastoin näytti hänen huulensa kaartuvan kuin valmiisen, kypsyvään suudelmaan. Musiikki pauhasi. Signe ja vapaaherra keskustelivat edelleen, jälkimmäinen aina välillä vilaisten heihin herttaisesti ja suojelevasti. Asioidentila kävi Johannekselle sietämättömäksi. Hän kääntyi päättävästi Irenen puoleen. -- Onko teidän serkkunne kertonut teille jotakin? hän kysyi. -- Kyllä, kuiskasi Irene ja loi katseensa alas. Nyt teki Johanneksen mieli hävitä maan rakoon. -- _Mitä_ hän on kertonut teille? kivahti hän. Kaikki ne tuhmuudet, jotka minä tuona iltana tulin hänelle sanoneeksi? -- Kaikki. -- Ja te? Mitäs _te_ siihen sanotte? Johanneksen oli vaikea enää itseään pidättää. Hän melkein huusi julki nuo sanat. Olihan Signe hänen mielestään käyttäytynyt tuiki sopimattomasti! Olihan se aivan häpeämätöntä! Paljastaa hänen sydämensä herkimmät salaisuudet! Ja uskotella sitten vielä isälleen, että Johannes oli kihloissa hänen serkkunsa kanssa! Oliko kummempaa kuultu? Mutta Signe oli saapa sen vielä maksaa, totta totisesti! Irene ei vastannut aluksi mitään. Hän loi vain suuren, kimaltelevan katseen Johannekseen, jonka hyväilevän vaikutuksen tämä tunsi kiertävän päätään kuin siunauksen. -- Niin, minäkö? virkahti hän sitten hiljaa. En minä mitään ajattele. Johanneksen täytyi hymyillä vasten tahtoaan. Se oli totta! Tuon hän oli kokonaan unohtanut. Eihän eskimo mitään ajatellut. Mutta tuo toinen! Tuo ajatteli nähtävästi liiankin paljon. Jumala ties minkä verkon hän oli tästä kutonut jo? Heti kun jälkiruoka oli syöty, nousi vapaaherra. -- Anteeksi, sanoi hän, pistäydyn hetkiseksi hotellin kirjoitushuoneesen. Tulen pian takaisin. Te voitte varsin hyvin jäädä tänne kahvia juomaan. Ja hän selitti hymyillen Johannekselle, että hänen täytyi päättää artikkelinsa, jos sen mieli ehtiä vielä tämän illan postiin. Johanneksen taas oli luvattava, ettei hän poistuisi sillä aikaa. -- Isä, odota, minä tulen mukaan, virkahti Signe. Sillä nyt on minulla kirje kirjoitettava. Viimeiset sanat hän lausui erikoisella äänenpainolla Johannekseen ja Ireneen päin ikäänkuin hän olisi tahtonut vartavasten muistuttaa heitä tuosta illasta, jolloin Irene oli saman syyn takia jättänyt heidät kahden kesken. Tämä oli Johannekselle jo liikaa. -- Anteeksi, sanoi hän, nousten nopeasti pöydästä ja Signen jälkeen kiirehtien. Neiti, te unohditte jotakin. -- Mitä? -- Tämän, sanoi Johannes ja ojensi pienen paperipalasen hänelle. Se oli sama, jolle Signe tuolla edellisellä kerralla oli kirjoittanut, ettei Johannes tulisi kauppojaan katumaan, jos hän jäisi heidän seuraansa. Johannes oli kätkenyt sen taskuunsa ja nyt äkkiä muistanut sen. -- Kiitos, sanoi Signe ja otti paperin. Se lupaus oli tehty hyvässä tarkoituksessa. He seisoivat keskellä käytävää ja katsoivat suoraan silmiin toisiansa. Ihmisiä tuli ja meni. Viinurit lensivät, musiikki pauhasi, ihmis-äänet sorisivat, veitset ja kahvelit kilisivät heidän ympärillään. Johannes ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään. Hän katsoi vain noiden kahden silmän tummaan salaisuuteen, jonka hän tahtoi nyt, juuri nyt, tässä tuokiossa, hurjasti ja väkivaltaisesti selvittää. -- Niin, sanoi hän hitaasti ja katkerasti. Te saitte seikkailunne. Mutta minä? Mitä minä sain? -- Hänet, sanoi Signe, viitaten päällään sinne päin, missä Irene istui. Mutta menkää! Hän odottaa. Enemmän toiste. -- Milloin? -- Sitten, sitten ... Sitten kun te olette kosinut häntä. Signe sanoi viimeiset sanat hätäisellä, pistävällä äänenpainolla, joka katkaisi Johanneksen viimeisenkin järjenjuoksun. Hän tarttui Signeä kädestä kiinni ja sopersi: -- Mitä te sanotte? Mitä te tarkoitatte...? Signe melkein tempasi kätensä pois. Hänen silmänsä leimahtivat ja hänen äänensä helähti kuin teräsjousi, kun hän sanoi: -- Menkää! Sillä _häntä_ te rakastatte ettekä minua. Luuletteko, etten minä ole ensi hetkestä nähnyt sitä? Samassa livahti hän kuin sisilisko ulos samasta ovesta, josta hänen isänsä juuri oli mennyt. Hän oli hyvin ampunut vasamansa. Johannes palasi horjuvin polvin paikalleen. Nyt hän vasta olikin sisällisessä sekasorrossa. Nyt vasta kiehui ja kihisi hänen aivoissaan. Ehkä Signe oli hyvinkin oikeassa? Mutta silloinhan hän, Johannes, vasta olikin oikea tomppeli, joka ei tuntenut edes sen vertaa itseään, että olisi tiennyt, ketä hän rakasti oikein! Taikka oli Signe väärässä? Mutta uskoiko hän itse todellakin, mitä hän oli sanonut? Vai oliko hän lingonnut nuo sanat vain päästäkseen Johanneksesta ja katkaistakseen kaikki viimeisetkin langat heidän väliltään. Irene ei näyttänyt mitään huomanneen. -- Te annoitte jonkun paperin hänelle? kysyi hän tyynesti, hymyillen kirkasta, peilailevaa hymyään. -- Niin, vastasi Johannes hajamielisesti. Se oli vain eräs vanha velkasitoumus. -- Entisiltä ajoilta? kysyi Irene vielä, luoden pitkän, veitikkamaisen katseen häneen. -- Niin, entisiltä ajoilta. Se oli jo molemmin puolin suoritettu. Johannes tunsi jälleen Irenen pitkän, hyväilevän katseen kiertävän kulmiaan kuin siunauksen. Mitä tämä oli oikeastaan? ajatteli hän. Kertoihan tuo katse rakkautta? Tulkitsihan tuo ilme lämmintä, ääretöntä antautumusta, joka herpaisi hänen sielunsa ja kietoi kuin pumpuliin koko hänen olentonsa? Vai eikö hän enää tiennyt mitään, ymmärtänyt mitään? Täytyihän tuon olla rakkautta! Vai oliko hänkin jo kuin Niniven lapsi, joka ei osannut enää oikeata kättä vasemmasta erottaa? Hän koetti tyyntyä. Joi kahvikuppinsa, sytytti sikarin, nojasi päänsä käden varaan ja katsoi vakavasti Ireneen. -- Ettekö tahtoisi olla hyvä, sanoi hän sitten aivan kiltisti, ja kertoa sanasta sanaan, mitä serkkunne on puhunut teille? -- En, vastasi Irene, jälleen sama veitikkamainen ilo silmissään. Taitaisi tulla liian pitkä kertomus siitä. -- No niin, sitten lyhyesti? -- Jos teillä on vielä joku paperipala, minä kirjoitan sen mieluummin teille. Johannes repäisi lehden muistikirjastaan. Irene kirjoitti ja ojensi sen takaisin hänelle. Johannes luki: "Hän on sanonut, että te rakastatte minua. Siinä kaikki." Johannes ei kotvaan uskaltanut nostaa silmiään paperista. Hän luki uudelleen ja uudelleen nuo rivit. Salamoina kulkivat kuvat hänen sielussaan. Ehkä oli Signe sittenkin oikeassa? Ehkä olikin Irenen hempeä hahmo tuona kohtalokkaana iltana tuonut lemmen ja tunnustuksen sanat hänen huulilleen? Johannes koetti muistella, mitä kaikkea tuona iltana oli tapahtunut. Eikö hän ollutkin istunut ja vertaillut toisiinsa näitä serkuksia? Ja eikö tuo vertailu ollutkin päättynyt nuoremman eduksi ja vanhemman tappioksi! Kenties oli Signe silloin huomannut hänestä jotakin? Kenties oli hänen katseensa, kenties kasvonilmeensä juorunnut jotakin? Mutta silloinhan oli Signe paljon hienompi psykologi kuin hän itse. Ja silloinhan Signe ei tietysti ollut uskonut sanaakaan siitä, mitä Johannes oli hänelle sittemmin kahdenkesken sanonut. Taikka ehkä hän oli uskonut jotakin? Ehkä senverran, että Johannes joskus ennen-aikaan, kymmenen vuotta sitten, oli häntä rakastanut? Mutta jos hän ei ollut uskonut, että Johannes enää rakasti häntä, kuinka hän oli mahtanut sitten tämän uuden, valtavan tunnepurkauksen itselleen selittää? Ja kuinka tuolle toiselle? Ja kuinka oli tuo toinen sen selittänyt itselleen? Johannes otti kynän ajatuksissaan ja kirjoitti samalle paperille, heti Irenen sanojen alle: "Ja jos teidän serkkunne olisi puhunut totta? Mitä te siihen sanoisitte?" Irene luki, hymyili ja kirjoitti vastaukseksi: "En minä mitään sanoisi. Minä tunnen vain." -- Ja mitä te tunnette? kysyi Johannes äkkiä, keskeyttäen kirjoitusleikin. Te pidätte tietysti minua äärettömän naivina ja naurettavana olentona? -- Tuskin, vastasi Irene, hymyillen omituisesti, salaperäisesti ja ikäänkuin sisäänpäin. Eskimo ajattelee, huomautti Johannes itselleen. Mutta ääneen hän sanoi: -- Minä olen mies, joka ei tunne itseään. Sanokaa minulle, kuka minä olen! -- Se on helposti sanottu, hymyili Irene. Mutta minä kirjoitan paremmin kuin minä puhun. Ja hän kirjoitti jälleen muistikirja-lehdelle ja ojensi sen Johannekselle. Johannes luki: "Te olette _mies_, oikea mies. Ja jos minä olisin Signen sijassa..." -- Niin, mitä sitten? kysyi Johannes. Mitä te silloin tekisitte? Irene käänsi kasvonsa pois. Mutta Johannes kuuli hänen hiljaa virkahtavan: -- Minä en teitä niin helposti muille luovuttaisi. Heidän kätensä tapasivat toisensa. Eivätkä he sitten enää pitkään aikaan puhuneet mitään. 16. Johannes kulki jälleen myrskymielin kotiinsa Potsdamin sillan yli. Hän oli jälleen ollut koko iltapäivän Signen ja Irenen seurassa. Vapaaherra Carp oli nimittäin hetken perästä tullut ilmoittamaan, ettei hänen artikkelinsa valmistuisikaan niin nopeasti kuin hän oli luullut ja pyytänyt Johannesta uhrautumaan hänen sijastaan nuorten neitosien ritariksi. He puolestaan tapaisivat toisensa huomenaamulla samassa hotellissa, jolloin Johanneksella myös tulisi olemaan tilaisuus tutustua vuorineuvos Rabbingiin. Nyt oli Johannes selvittänyt täydellisesti välinsä Signen kanssa. Ja se oli tuottanut hänelle erään uuden sielullisen kokemuksen, jota hän par'aikaa koetti eritellä mielessään. -- Mutta ellette te uskonut, että rakastin teitä, hän oli kysynyt Signeltä, miksi te siis ollenkaan kuuntelitte minun hulluja lemmenhoureitani? -- Niin, se oli kenties epämoraalista minun puoleltani, oli Signe sanonut. Mutta hän oli niin mielellään tahtonut oppia tuntemaan, kuinka mies voi pettää itseään. Eikä vain itseään, vaan myöskin muita, ainoastaan jonkun entisen, ammoin haihtuneen mielikuvan pohjalta, kun joku uusi eroottinen vaikutus on siihen koskettanut. -- Ja jos asianlaita olisi ollut toinen? hän oli vielä kysynyt. Ellei Ireneä olisi ollut olemassa ja minä olisin kuitenkin tehnyt teille saman tunnustuksen? -- Niin, mitä sitten? oli Signe kysynyt vastaan ilkamoiden. -- Tarkoitan: mitä te siinä tapauksessa olisitte vastannut minulle? -- Totuuden, oli Signe sanonut. Sillä _olinhan_ minä kuitenkin se nainen, joka tuona ensi aamuna kävi teitä kotoa etsimässä. Se oli siis sittenkin ollut Signe. Eikä Johannes ollut voinut kyllin ihmetellä niitä naispoven hämäriä liikkeitä, jotka olivat tuon käynnin ja sitten sitä seuranneen tapahtumasarjan aiheuttaneet. Hän huomasi, että hän oli tavannut mestarinsa. Ja hän koetti nyt kotiin kulkiessaan itselleen selvittää, mitä hänen oli tässä asioidentilassa tekeminen. Hänen teki mieli hengittää hiukan raitista ilmaa, ennen kuin hän sulkeutuisi yksinäiseen kammioonsa. Ja hän lähti seurailemaan virran vartta, yksitoikkoista, tummien lehvästöjen läpi tuikkivaa katulyhtyjonoa, joka pitkänä kaarena reunusti rantaparrasta ja hävisi etäisyyteen. Oli tähtikirkas, myöhäisen huhtikuun ilta. Ilma oli haalea kuin maito ja tuo Berlinille ominainen kivihiilen ja kuuman asfaltin tuoksu suli yhteen jostakin etäältä, Ala-Saksan suurilta vainioilta tulevien lämpöaaltojen kanssa, maistuen ryydiltä ja maustimilta. Johanneksen pohjoismainen sielu nautti siitä kuin ainakin lauhkeamman vyöhykkeen antimista. Jo Tanskassa tai oikeammin jo Juutinraumassa hän oli joka matkallaan tuntenut tämän tuoksun, joka vaikutti häneen aina samalla, salaperäisellä, houkuttelevalta ja troopillisella tunnelmalla. Hän muisti, miten väsyneenä ja rikki-raadeltuna hän oli tuon taipaleen viime syksynä suorittanut. Miten hän täällä ulkomailla, yksinäisyydessä ja kaukana kotimaansa julkisesta elämästä, jälleen oli koonnut itsensä, syventynyt työhönsä ja tuntenut ajatuksiensa päivä päivältä voimistuvan, kirkastuvan ja karaistuvan. Ja miten hän jälleen näinä viime päivinä oli ollut rikki menemässä, miten työn pohja oli luisunut häneltä syrjään, hänen sielunsa omasta keskipisteestään harhautunut ja koko hänen elämänsä ollut uusille urille suuntautumassa. "Työtä, työtä!" huusi epätoivoinen ääni hänen sisällään. "Mutta mitävarten työtä!" vastasi heti siihen eräs toinen, kylmä ja pirullinen ääni, jonka puolelle Johannes tunsi päivä päivältä ja hetki hetkeltä yhä enemmän kallistuvansa. Siinäpä se, minä olen menettänyt uskon työhöni, ajatteli hän. Minä olen vapaa. Työn orjuus ei enää sido minua. Nyt on vain kysymys, mitä minä teen tällä vapaudellani. Otanko vastaan huolettoman aineellisen aseman? Nähtävästi ei sitävarten tarvitse muuta kuin kätensä ojentaa. Menenkö kihloihin naisen kanssa, jota en rakasta, mutta jota nainen, jota todella olen rakastanut, väittää rakastavani? Sekin käy yhtä helposti. Kaikki käy yhtä helposti sille, joka on viimeisen ihanteensa kadottanut. Myöskin valtiollinen asemani olisi minulle tältä pohjalta leikkityö takaisin valloittaa. Kenties vielä entistä ehompi asema. Sehän käy kuin tanssi, kun ei vaan ota ajaakseen mitään itseään ijäisempiä asioita. Johannes tunsi huulensa kiertyvän ohueen, voitolliseen hymyilyyn. Miksi hän ei oikeastaan ottaisi vastaan tuota kaikkea? Olisihan se kosto kaikille. Kosto Signelle, joka oli leikkinyt kuin kissa hiirellä hänen elämällään! Kosto koko hänen omalle entiselle itselleen ja turhille unelmilleen, joiden vuoksi hän oli saanut kärsiä niin paljon! Ja vielä kosto kaikille hänen vihollisilleen, ennen muita tuolle tuntemattomalle vuorineuvos Rabbingille, joka aikoi käyttää häntä omien salaperäisten tarkoitustensa palvelukseen! Monta muuta hän oli täten ottanut, käyttänyt ja musertanut. Mutta entäpä hän tällä kertaa olisikin tavannut väkevämpänsä? Johannes oli näissä ajatuksissaan etääntynyt liikkeen suurilta valtaväyliltä ja tullut erään toisen pienemmän sillan läheisyyteen. Täällä oli hiljaista ja hämärää. Täällä eivät hevosenkaviot kopsaneet eivätkä raitiotie-vaunut vilisseet. Eivät automobiilit toitottaneet, eivät leimunneet suurten myymäläin valomeret. Katu oli melkein autio ja tyhjä. Vain hänen omat yksinäiset askeleensa kaikuivat vasten tasaisia kivilaattoja. Hän pysähtyi sikariaan sytyttämään. Samassa hän kuuli kiivaita ääniä jostakin aivan läheisyydestään. Nais-äänen ja mies-äänen, jotka riitelivät keskenään. Nais-ääni oli kova, kirkas ja täsmällinen. Mies-ääni taas kummallisen kimeä, pehmeä ja pingoitettu. Jälkimmäinen huusi ja raivosi. Edellinen vastaili kylmästi ja viiltävästi, leikaten ilmaa kuin timantti lasia. Sanoja ei voinut erottaa. Sen verran kuitenkin, että Johannes heti huomasi kielen olevan jotakin muuta kuin saksaa. Hän käännähti ympäri katsoakseen, mistä nuo äänet tulivat. Ja hän näki edessään kadun toisella puolen sillan korvassa matalan, kaksikerroksisen rakennuksen, jonka seinältä häämöittivät suurilla, haalistuneilla kultakirjaimilla piirretyt sanat: "Drei Kronen." Nähtävästi joku kolmannen luokan majatalo. Yläkerran valaistut ikkunat olivat auki. Juuri sieltä sinkoutuivat, mikäli korva voi päättää, nuo vihan kuumat ja kylmät äänenpainot yön pimeyteen. Ruotsia se oli. Nyt erotti Johannes sen aivan selvälleen. Ja vielä lisäksi suomen-ruotsia! Ei, hän ei voinut siitä erehtyä. Siis joku helsinkiläinen porvarisperhe, päätteli Johannes. Joku, joka laihan kukkaronsa vuoksi on ollut pakotettu tuosta vaatimattomasta paikasta yösijansa etsimään ja kenties samasta syystä joutunut suunkopuun ennen uinahtamistaan aviollisen autuutensa polstereille. Johannes aikoi jo kääntyä takaisin, kun hänen päähänsä samassa iski, että tuo mies-ääni oli hyvinkin tuttu hänelle. Olihan se saman merkillisen äijän ääni, joka kerran ennen oli hänet tuolla Potsdamin kadulla öisistä ajatuksistaan herättänyt? Maailma on sentään hyvin pieni, ajatteli Johannes. Tuossa minä nyt heti saan selon hänen salaisuudestaan. Mutta tuskin hän oli toipunut tuosta ensimmäisestä hämmästyksestään, kun uusi ja paljon huumaavampi kohtasi häntä. Hän oli kuulevinaan omaa nimeään mainittavan. Johannes hypähti. Valehtelivatko hänen korvansa? Oliko hän hullu? Vai oliko hän niin ylenmäärin hermostunut? Joskus ennenkin oli hänelle tuontapaisia kuulohäiriöitä tapahtunut. Suuren ihmisjoukon sorinasta, kaduilla, toreilla, rautatie-asemilla tai outoon ravintolaan astuessa, olivat hänen korvansa usein ottaneet vastaan katkonaisia yksityis-ääniä ja niistä järjellisiä sanoja, lauseita, kysymyksiä ja vastauksia muodostaneet. Johannes oli kuitenkin ne aina heti oman mielikuvituksensa tuotteiksi ymmärtänyt. Luonnollisesti täytyi asianlaidan tässä olla sama. Ja kuitenkin hän olisi voinut vannoa, että hän oli kuullut tuon mies-äänen sanovan kiihkeästi ja itsepintaisesti: -- Minä otan tohtori Tammisen. Minä tarvitsen häntä. -- Ja minä kiellän sinut häntä ottamasta, oli siihen vastannut tuo kylmä, kirkas nais-ääni. -- Ja minä en välitä sinun kiellostasi! oli hän jälleen ollut kuulevinaan mies-äänen sanovan. Mihin aiottiin hänet ottaa? Kuka aikoi? Ja kenellä oli moinen mielenkiinto estää sitä tapahtumasta? Minä olen hullu, hymähti Johannes itsekseen. Taikka minä olen täynnä makeata viinaa. Paras, että laittaudun heti kotiini peiton alle. Hän oikaisi kadun yli, hotellin porraskäytävän ohi johtavalle sivukadulle, josta hän tiesi olevan suorimman tien omaan kaupungin-osaansa. Nyt vasta hän huomasi, että hotellin edessä odottivat suljetut taksavaunut. Pilanpäin ja osaksi myöskin tyydyttämättömästä uteliaisuudesta hän heitti ohimennen kuskipukillaan torkkuvalle ajurille: -- Vapaa? -- Ei, vastasi ajuri yhtä lakoonisesti. -- Tilattu? -- Pyydetty odottamaan. Samassa aukeni hotellin ovi. Johannes vetäytyi askeleen syrjään ja näki siitä astuvan ulos pitkäkasvuisen, komeasti puetun naisen, joka lausui kirkkaalla, täsmällisellä äänellään saman suurhotellin nimen, missä hän juuri tänään oli vapaaherra Carpin ja tämän naisten kera syönyt päivällistä. Johannes kuuli heti, että se oli sama nais-ääni, jonka hänen korvansa äsken oli tuolta avattujen akkunain takaa erottanut. Ja hän ehti juuri parhaiksi näkemään täyteläisen vartalon ja upean pohkeen kaaren, kun nainen hameensa kooten kumartui kuomun pimentoon. Tuon kaaren hän oli nähnyt ennen jossakin: Mutta missä? Helsingissä! Aivan oikein, vuorineuvoksetar Rabbing se oli. Mutta mitä hän teki täällä? Tuossa hotellissa; joka näytti ennemmin rosvojen pesältä kuin sivistyneiden ihmisten asunnolta? Tietysti hän oli ollut tapaamassa jotakin. Tuota ukkoa? Mitä voi heillä kahdella olla keskenään tekemistä? Se mies on vuorineuvos Rabbing, iski nyt välkähdyksenä Johanneksen päähän. Mutta mitä tekee hän tuolla hotellissa? Jos hän todella on vuorineuvos Rabbing, silloinhan hän on asunut jo monta päivää täällä. Mutta miksi hän on valehdellut kaikille kauppatuttavilleen saapuvansa kaupunkiin vasta huomen-aamulla? Epäilemättä siksi, että hänellä on tuossa hotellissa jotakin muuta, jotakin hyvin tärkeätä tekemistä. Mitä se voi olla? Ja oliko se todellakin vuorineuvos Rabbing? Kaikki salapoliisin vaistot olivat heränneet Johanneksessa. Tuossa hotellissa piilee rikos, ajatteli hän. Hän kääntyi päättävästi ympäri ja astui hotellin ovesta sisälle. Ei, todellakaan tämä ei ollut mikään ensiluokan paikka. Eteinen oli pimeä ja ikävä, matto kulunut ja portaat, jotka näkyivät nousevan yläkertaan, ahtaat ja epämukavat. Ovenvartia, laiha, kippuranenäinen, luppasilmä ukko, otti hänet vastaan matelevalla kumarruksella ja monilla luihuilla silmänluonneilla. Jos tuo ei ole luotu vankilan koppia varten, ajatteli Johannes, niin ei sitten kukaan tämän ilman alla! Mutta ääneen hän sanoi: -- Etsin vuorineuvos Rabbingia. Onko hän kotona? Hänen karski käytöksensä näytti tekevän vaikutuksensa ovenvartiaan. Tämän kumarrukset syvenivät huomattavasti, mutta samalla kaartuivat hänen kulmakarvansa aina epäluuloisemmin. -- Mi-minä ... minä en tiedä, änkytti hän. Johannes kopaisi liivintaskuaan ja ojensi kaksi markkaa hänelle. Sitten hän kaivoi esille käyntikorttinsa ja virkahti käskevästi: -- Viekää tämä hänelle! Ja sanokaa, että sen lähettäjä tulee huomenna häntä eräässä toisessa paikassa tapaamaan. -- Mielelläni, armollinen herra. Ovenvartia riensi yläkertaan. Hänen poistuttuaan astui Johannes kadulle. Hän tiesi nyt, mitä hän tahtoi, ja aavisti, mihin salaperäisiin tarkoituksiin Rabbing käytti tätä hotellia. Hän oli kuullut sellaisia olevan paljonkin suurkaupungeissa. Mutta ensi kerran hän oli omin silmin nähnyt paikan, missä naisvihaajat nähtävästi tapasivat toisiaan. Pieni silmäys alikerran ruokasaliin ja siinä istuskeleviin seurueisiin oli hänet siitä vakuuttanut. 17. Tämän jälkeen ei enää mikään olisi voinut Johannesta hämmästyttää, ei mikään liikuttaa. Hän oli kuin puu, joka ei tunne mitään, ei tahdo mitään. Kaikki inhimillinen oli kuollut hänestä. Häntä ei hämmästyttänyt, että hän kotiin tullessaan tapasi pöydältään Topi Huotarin hänelle lähettämän kirjeen, jossa tämä ilmoitti aikomuksestaan päättää päivänsä ennemmin kuin kestää kohtaloniskuaan. Onhan se niin luonnollista, ajatteli hän olkapäätään nykäyttäen, tässä kummallisimmassa kaikista maailmoista. Mitäpä siinä olisivat hänen toimenpiteensä auttaneetkaan! Sillä Topi ilmoitti olevansa kuollut jo ennen kuin hänen kirjeensä Johanneksen saavuttaisi. Johannes nukkui yönsä aivan rauhallisesti. Nousi ylös hyvissä ajoissa, pukeutui juhlapukuunsa ja ilmestyi minuutilleen vapaaherra Carpin hotelliin, jossa hän tapasi myös tukkukauppias Oikarisen ja hänen taiteilijansa. Vuorineuvos otti hymyillen vastaan hänet. Eikä Johanneskaan osoittanut sen suurempaa ihmettelyä, vaikka hän ei voinut olla ohimennen leikillisesti huomauttamatta heidän odottamattomasta yöllisestä kohtauksestaan. -- Herra vuorineuvos on pelastanut minun lompakkoni, selitti hän kaksimielisesti läsnä-olijoille, jotka kukin käsittivät sen omalla tavallaan. -- Toivon, että vielä usein olen tilaisuudessa tekemään teille saman palveluksen, nauroi Rabbing. Ja he katsoivat toisiaan silmiin kuin kaksi auguria, jotka toisensa ymmärsivät ja tiesivät saman hengen lapsia olevansa. Heidän asiansa oli pian päätetty. Näön vuoksi otti Johannes kuitenkin miettimis-aikaa pari viikkoa, joiden kuluttua hänen oli kirjeellinen tieto Rabbingille annettava. Vuorineuvoksetarta ei näkynyt. Rabbing sanoi hänen jatkaneen matkaansa suoraan kotimaahan. Upeilla aamiaispäivällisillä, jotka sitten seurasivat, herätti jonkun verran murheellista mielialaa Topi Huotarin poissaolo. Johannes selitti syyn siihen ja puhelintieto Topin hotellista vahvisti sen. -- Hän oli heikko, virkahti vuorineuvos. Me emme olisi kuitenkaan voineet kauan käyttää häntä. Kaikki katsoivat hetken lautaseensa näyttäen vakavalla pään-nyykähdyksellä tuon lauseen täysin hyväksyvän. Signeä ei Johannes sitten tavannut enää, mutta kyllä Irenen, jonka kanssa he jo sopivat tulevasta kihlauksestaan. Irene matkustaisi nyt ensin sukulaistensa kera Wiesbadeniin ja kirjoittaisi sieltä Johannekselle, mitä hänen äitinsä asiasta arvelisi. Sitten he rientäisivät yhtä matkaa kotimaahan. Johannes jäi vielä pariksi viikoksi Berliniin. Hän kulki samoja katuja kuin ennenkin, söi samoissa ruokapaikoissa ja tunsi vaipuvansa joka hetki syvemmälle ehdottoman sielullisen yksinäisyyden tylsyyteen. Ei mikään eikä kukaan liikuttanut häntä enää, senjälkeen kuin hän eräänä viimeisen tuskan ja epätoivon yönä oli työntänyt uuniin paksun paperipinkan pöydältään. Siinä meni "Suomi tulevaisuuden valtiona". Mutta olisi ollut synti sanoa, että hän myöskään kärsi enää. Hän antoi päivän mennä, toisen tulla, ihmetellen, oliko hän enää ollenkaan olemassa. Usein hän ajatteli jo seurata Topin esimerkkiä. Mutta sekin tuntui hänestä niin joutavanpäiväiseltä. Eivät edes aineelliset huolet voineet herättää häntä tästä yleisestä herpautumistilastaan. Naurusuin panttasi hän kellonsa, ainoan muiston isältään, vielä naurusuisemmin hän koetti valmistaa samaa kohtaloa vanhalle talvipalttoolleen, josta ei edes pahin juutalainen huolinut kuitenkaan. Nälkäpäivätkin, joita hänellä oli useampia, menivät hänen ohitseen jälkeä jättämättä. Tuttavia ei Johannes tavannut enää muita paitsi erään lähetystön Berlinin "Suomalaisesta yhdistyksestä", joka tuli häneltä erästä kauan sitten luvattua iltama-esitelmäänsä karhuamaan. Yksinkertaista käsityöläisväkeä, joiden kanssa Johannes aikaisemmin oli paljonkin seurustellut, vaikka hän nyt oli heidät ylhäisempien tuttavuuksiensa vuoksi unohtanut. Johannes piti esitelmänsä ja ihmetteli, miten kuollut mies voi puhua ja ihanteeton muita innostuttaa. Ei koskaan ollut hänellä ennen esitelmöitsijänä sellaista menestystä ollut. Saksalaista emäntäänsä hän tapasi vielä silloin tällöin, samoin Trudchenia ja tämän sulhasta, jotka hiljaa, mutta varmasti vaelsivat kohti hääilojaan. Hekään eivät enää Johannesta vähintäkään liikuttaneet. Eräänä yönä tapahtui hänelle kuitenkin jotakin ihmeellistä. Hän heräsi siihen, että hänen ovellensa hiljaa koputettiin. Hän nousi, raotti ovea ja kuuli pimeästä eteisestä kuiskattavan: -- Iso-äiti on sairaana ja äiti nukkuu hänen luonaan. Minua niin pelottaa. Ja Trudchen pyysi kauniisti, että hän saisi hetkeksi tulla sisälle. Olihan pimeä. Ei kukaan näkisi heitä. Johannes jätti oven raolleen ja kiirehti takaisin vuoteesensa. Hetken perästä hän näki sisälle leijailevan jotakin epämääräistä, kuin valkean enkelin, joka istahti hänen sänkynsä laidalle. -- Sinäkin suret, sanoi enkeli. Miksi? Nyt olisin minä valmis sinua lohduttamaan. Eikä Johannes muistanut edes kummastua, että Trudchen häntä sinutteli ja silitteli niin hellästi hänen kulmiaan. -- Minä olen mennyttä miestä, sanoi hän. Eikä mikään mahti maailmassa voi enää minua pelastaa. -- Me olemme menneitä molemmat, kuului ääni pimeydestä soinnahtavan. Mutta juuri siksi me kuulumme toisillemme. Johannes itki. Itki itsensä väsyksiin ja heräsi vasta tietoisuuteen tuntiessaan nuoren, lämpimän naisruumiin kosketuksen vasten ihoaan. Sitten he eivät enää tavanneet toisiaan. Sillä seuraavana päivänä saapuivat Irene ja vapaaherra Carp jälleen kaupunkiin, heidän kihlauksensa päätettiin julaista ja samalla sähköttää vuorineuvos Rabbingille, että Johannes oli valmis astumaan hänen palvelukseensa. Tavaransa noudatti Johannes hotellin portinvartialla entisestä majapaikastaan. Mutta Trudchenin suuret, surulliset silmät seurasivat mukana kotimatkallekin ja niihin uusiin olosuhteisiin, jotka häntä odottivat. Eikä haihtunut myöskään muisto niiden kukkivien lehmusten, joiden alla hän eräässä Berlinin puistossa oli Irenen kanssa lähtöpäivänsä viettänyt ja jotka olivat kuulleet tämän kysymyksen: -- Ystäväni, sinä olet niin surullinen? Onhan kesä. -- On, oli Johannes vastannut, hiljaa hänen kättään puristaen. On onni yksillä, kesä kaikilla. Mikä lienee meillä edessämme?