Saima Harmajan 'Huhtikuu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 642. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot. HUHTIKUU Runoja Kirj. SAIMA HARMAJA WSOY, Porvoo--Helsinki, 1932. SISÄLLYS: HUHTIKUU Huhtikuu SAIRAS Sairas Lokakuu Noita Valvoja SATEINEN ILTA Ruskea sisar Sateisena yönä Edith Södergran Syysilta Voittaja KESÄ Sininen ilta Veturilaulu Yö tasangolla Armahdus Kevätilta Rannalla Aamu Pilvinen päivä Sateen jälkeen Peipponen Kevät Herääminen Siemenet TAOTTU SYDÄN Sairaalassa Väkevä kukka Syysmetsässä Hämärissä Jäätyvä järvi Rajalla Taottu sydän LAULU SISARELLE VARJOJEN MAASSA Laulu sisarelle varjojen maassa HUHTIKUU HUHTIKUU On väsynyt ja harmaa maa. Ja märkää lunta putoaa. Ja yli meren aution soi tuulen laulu lohduton. On huhtikuu. On vaikein aika maan. Nyt kevät itkee luomistuskissaan. Oi, tiedänhän, se voittain taistelun taas nostaa valtikkansa lumotun. Ja kyyneleissään hymyy huhtikuu, -- käy päivä esiin, multa kirkastuu, ja yli mullan kuultaa vihreys, soi ihmeellisen tuulen hengitys. Oi, tiedänhän, ei kevät hyljätä voi ketään, joll' on kevään ikävä. Ja kuitenkin: se säikkyvä, se uusi, hento elämä, se, joka puissa, mullassa nyt sykkii kohti valoa, ja jolle viima ulapan on niinkuin viesti kuoleman, se vieno, joka palelee ja värisee ja vapisee, -- oi, jaksaako se yhä odottaa, siks' kunnes auringossa herää maa? Oi, tietääkö se kaikkein viluisin sen vapahtavan, minkä minäkin? Oi, tietääkö se arka, vaalea: ei kevään rakkaus voi sammua. Ei yhtään ikävöivää päällä maan voi kevät jättää, oi, ei milloinkaan! Ei ketään, joka kaipaa kylliksi, sen tiedän -- enkö sitä tietäisi! 19.7.1931 SAIRAS SAIRAS I Pienet ja kärsivät tähdet katsovat kaupunkiin. Olen niin väsynyt tänään tuskiini hiljaisiin. Kerran, kauan sitten palavaa unta näin. Taivaalla hulmusi tähdet ylleni syöksähtäin. Siitä on liian kauan. -- Nyt minä rukoilen vain, että tänään saisin nukkua vähäsen. 27.11.1931 II Vain eläimet valittavat, minä en saa valittaa. On pimeä, pimeä maa. Ja kuolema hiipii ympäri ja saalistaa. Minä olen ihminen. Rinnassa hirveä nyyhkytys kuuntelen, kuuntelen kulkua kahisevaa. Minä olen ihminen. Kuulkoon Jumala sydämeni huudon, kuolema, hiipivä kuolema ei sitä kuulla saa. 14.3.1931 III Oi Jumala, siipeni murtuneet ota käsiisi ihmeellisiin! Olen lentänyt liian kauas, olen lentänyt eksyksiin. Olen lentänyt siivin voitollisin läpi ilmojen häikäiseväin. Tuhat aurinkokuntaa kiersin, joka ainoan taivaan näin. Nyt rajalla viimeisen taivaan ja rajalla kuoleman maan minä vapisen enää hiljaa ja rukoilen, rukoilen vaan. 1931 IV Niin kauan, niin kauan jo makasin näin, pää raukea ikkunan valoa päin. Pilvet liukuvat taivaalla, metsä on himmeä tuskasta. Niin kauan, kuin muistan, jo makasin näin, pää pilvien lentoa päin. Oi, olenko kuollut, Jumala, kun en enää kaipaa haudasta, kun ei vapise siipeni murtuneet, vaikka pilvien nousun nään. Oi Jumala, olenko kuollut jo, kun en välitä, nouseeko aurinko, vai laskeeko hämärä ikuinen yli vuoteeni lämpöisen. 1931 LOKAKUU Yli kentän likaisen raaka valo lyhtyjen. Värisevää ikkunaa sade kiduttaa. Niinkuin prinssi kietoi hän satuun pääni särkevän. Miksi petyin? Tiesinhän lait elämän. Märkää, märkää sumua maassa, puissa, katoilla. Jumala, oi Jumala, näin voiko jatkua! 23.11.1929 NOITA Minä olen noita. Vaviskaa minun edessäni, oi ihmiset. Kun minä nostan lumotun sauvani, tottelee minua kaikki maailmassa. Katsokaa! Siellä, missä äsken kohosivat kiviset muurinne, pauhaavat nyt valtameren mainingit pirstoutuen koralliriuttaan. Ja kalpean ikkunan takana huojuvat intohimoiset palmut, ja pimeydessä hiipivät pantterit pehmein tassuin. Minä olen noita! Kuuletko, ruumiini, olet noidan ruumis, eikä noita voi kärsiä. Jännity, murtuva ruumiini, taikasauva on sytyttävä sinut ilmiliekkiin. Sillä noita ei voi sairastaa. Hän voi vain kohottaa lumotun sauvansa tai kuolla. 24.1.1930 VALVOJA Olen maannut koko yön kuunnellen sateen valitusta ja autojen levotonta kohinaa. Lukemattomina öinä olen vielä makaava näin, humiseva hiljaisuus ympärilläni, tietäen ettei aamun tultua mikään muutu, ettei yksikään ohihumahtavista autoista pysähdy oveni eteen. Mutta kerran, kerran, sadan vuoden kuluttua se on kuitenkin tapahtuva, Ihme. Älkää sanoko minulle, ettei sitä ole! Minä olen äärettömän nuori enkä ole vielä nähnyt mitään, ja siksi minä tiedän enemmän kuin te. Ja minä tiedän, että se on aikojen alussa minua varten luotu ja että se on saapuva kerran ja hulmuten tempaava minut kanssaan pois. Ja mitä merkitsee silloin tuhat unetonta yötä! Hymyilkää vain säälivästi, hiljaiset seinät; liekkinä olen ponnahtava kauas syleilystänne, kun aika on täysi. 26.11.1929 SATEINEN ILTA RUSKEA SISAR Kun on apea syksyilta, kun on sumua kaduilla, olen usein unessa nähdyt sinut, siskoni ruskea. Jo on syttyneet palavat tähdet yli saaresi kaukaisen. Meri nauttien rannoilla huokaa maan tuoksua hengittäen. Sinä hiivit palmujen alle, kun kuutamo kaunein on. Helyt hennon nilkkasi soivat kuin kutsu rauhaton. Ja väkevä kämmekän tuoksu ui raskaasti metsästä. Yli ruskean ruumiisi häilyy kisa varjojen värisevä -- Mikä vilahti viidakossa, mitä oksat rasahtaa? Kuu hymyillen peittyy pilveen. Vain tähdet loimuaa. 1929 SATEISENA YÖNÄ Tulin elokuvista silloin, ja yö oli sateinen. Minä kengät märkinä kuljin yli kadun sumuisen. Sinä sateisena yönä tuli Kristus vastaani. Ja pisarat surullisesti hänen ylleen putoili. Mikä kalpeus kasvoissansa, mikä yö hänen silmissään! Ohi samean mainosvalon hän kulki pimeään. Sinä sateisena yönä koko kaupunki sairasti. Ei kukaan tiennyt: Kristus oli tullut vastaani. 16.10.1930 EDITH SÖDERGRAN Sateinen ilta hengitti kylmää kosteuttaan pimeän ikkunan läpi. Kasvot märkää ruutua vasten ajattelin sinua, suuri henki, palava liekki sateisella kadulla. Pimeässä aavistit uuden auringon nousun, etäältä tunsit sen legioonien jyminän. Kylmät pisarat väistyivät hämmästyen valtavan loimusi luota. Kostean ikkunan luona tiesin, ettei minulla ole sinun voimaasi. Hulmahda sielussani, Jumala, etten sammuisi sateiselle tielle. 1930 SYYSILTA Sade hiljaa ja herkeämättä yli mäntyjen lankeaa. On ilta. Ja jälleen tummuu tämä köyhä ja harmaa maa. Ja huoneessa äänettömässä minä en voi ymmärtää: että kerran keskellä kesää elin suurta ja säteilevää, että jalkani polkenut kerran maan lämpimän multaa on, missä Tonava verkkaan vyöryy läpi kukkivan tasangon, ja suojassa akaasioiden on neilikkapuutarha. Voi miksi en tahtonut silloin sinua suudella! 30.9.I931 VOITTAJA Hän tuskin nosti päätään kumaraa. Vain hapuileva katse liukui meissä, kun vavisten ja silmät kyyneleissä me ylistimme häntä, voittajaa. Hän seisoi meitä tuskin tajuten. Löi ohitsensa hurmiomme pauhu. Me hiljennyimme. Meihin hiipi kauhu. Ja silloin ymmärsimme jokainen: Ei voittoa, ei valtaa olekaan. Hän, suurin meistä, unelmiaan vastaan on tomu vain, on varjo ainoastaan. Ei ole armahdusta päällä maan. Uuno Kailaan saadessa NVL:n kultamerkin. KESÄ SININEN ILTA Sininen, rannaton ilta kevään varhaisen. Aavoilta kohoilevilta tuulee kylmeten. Etäällä ulapalla laivat jyskyttää. Ritisten jalkojen alla särkyy hauras jää. VETURILAULU Veturi vihelsi sävelen riemukkaan. Rajalta Liettuan puolelle Saksanmaan! Likainen asema liukui taaksepäin. Nääntyvät pellot pakeni silmistäin. Veturi tuprutti sauhua sakeaa. Siihen hukkui sairas, kiusattu maa. Punaiset talot kiitivät lännestä, valkeita teitä välähti silmissä. Ääriä vailla vainiot aaltoili. Poikien keihäs nurmelta singahti! Veturi lauloi suuressa riemussaan. Ylpeä juna ylpeän Saksanmaan! 1930 YÖ TASANGOLLA Tasangon tummuessa tuoksuvat akaasiat. Valmujen punaiset liekit hiljaa sammuvat. Sinä olet vieras ja tumma. Tämä satu on isies maa. -- Minun maassani viileät pilvet yli metsien vaeltaa. -- Ihmeellisessä yössä kuljemme vierekkäin, outojen kukkien yli, vuorien viivaa päin. 20.4.1931 ARMAHDUS Keveät pilvet uivat ylitse saaren sen. Nurmella lempeällä nukkuu ihminen. Kaukana pauhaa meri, mahtava, armoton -- joka sen ihmisen otti, jonka oma se on. Pieni ihminen itki, purren hampaitaan. Soutaen murtuvin sormin suoraan kuolemaan. Hyvä Jumala silloin armahti vajoavaa. Kantoi sylissänsä saarelle vetten taa. Keveinä saaren yli pilvet liukua saa. Uskollisesti pursi rannalla odottaa. 13.11.1930 KEVÄTILTA Kevätillan autuas kirkkaus yli maan, yli aaltojen ui. Kuin pilvien loistoa pitkin liukuu minun purteni päivänlaskua kohti. Vesi taivaan hentoa kultaa huoaten hengittää. Olen puhdas nyt. En koskaan ma pettynyt, koskaan en uupunut kesken, en koskaan ma epäillyt valtaa kirkkauden. Olen kaunis nyt, on solunut sieluni pohjaan Hänen henkensä autuas hyväily, joka pilvet ja aallot loi. 6.6.1928-1929 RANNALLA Ihanat vaaleat pilvet liukuvat taivaalla. Hiljaa ja lumoavasti laulaa ulappa. Aaltojen hyväilyistä hiekka on väsynyt. Tulisit aivan hiljaa, tulisit juuri nyt -- 17.3.1930 AAMU Aamun kirkkaus on niinkuin laulu. Itse taivas lepää järvessä. Liikkumatta, autuaina pilvet uneksivat ilman äärillä. Kaislat välkkyy kastepisaroista, metsä hymyy läpi kyynelten. Kaukaa, helisten ja värähdellen rastaan huilu jumalallinen. 10.6.1931 PILVINEN PÄIVÄ Valkea hämärä peittää suvista taivasta. Kukkien lempeä hehku hohtaa nurmella. Hyvä on ihmisen olla sylissä vihreän maan. Nurmelle lämpöiselle, apilan huountaan suloista painaa päänsä pienen ihmisen. Valkean pilven valoon nukkua huoaten. 15.7.I931 SATEEN JÄLKEEN Sininen ukkospilvi soutaa metsän taa. Oi miten loistaa kyynelissään ihana vihreä maa! Taivaalta häikäisevästi aurinko hymyilee. Jumalan linnut laulavat. Aurinko hymyilee! PEIPPONEN Olen itkenyt lakkaamatta läpi päivän keväisen. Ja minun sydämeni tuska on vuorenkorkuinen. Mutta pieni peipponen lensi minun ikkunani taa. Ja se lauloi hurmaantuneena, ja sen riemua helisi maa. Oi Jumala! Sydämessäni on aivan pimeää. Ja kuitenkin peipponen lauloi. En voi sitä ymmärtää! --.6.1931 KEVÄT Tulen kuoleman varjon maasta. Tulen iltaan vaaleaan. Näen mykkänä: vihreä huntu on tullut ja kietonut maan. Ja on tuulta ja tuoksua lauhaa, ja linnunlaulua soi, -- kun omassa rinnassani sydän kuoleva vaikeroi. Oi ei! Tämä maa on kaunis! Tämä on ja pysyy ja jää. Se, mikä on iskenyt minuun, ei voi tätä järkyttää. Tämä heleä, kostea multa, tämä kirkkaus loppumaton, se ei välitä, välitä, vaikka joku sydän murtunut on. --.5.1931 Palatessa Tuberkuloosisairaalan röntgentutkimuksesta. HERÄÄMINEN Rajuilmassa murtui kerran minun purteni huoleton. Tuhat kauhua koin sinä yönä käsivarsilla aallokon. Mitä rakastin, kaikki, kaikki läpi aaltojen hajosi. Löi silmiini myrskyn siivet. Vesi altani vajosi -- -- Niin ikuisen uneni halki nous laulua mainingin. Läpi luomien valkeni taivas. Minä silmäni aukaisin. Mitä näen: meri aamussa päilyy, sen aalloilla pilviä ui. Mihin katson, mainingeilla vain aamun pilviä ui. Ja niinkuin en ennen koskaan, näen, tunnen kauneuden: on salaista valoa täynnä vesi, taivas ja tuulet sen. Mitä merkitsi se, mikä hukkui, en enää muistaa voi. Näen vain, joku itkuni kuuli, joku myrskyn kammitsoi, ja kun altani vajosi kaikki, mitä koskaan rakastin, joku kantoi käsillänsä minut keinuun mainingin. 1931 SIEMENET Kevät on, on syntymis-aika. Syvällä maassa tuhat siementä sykkii voimaa uhmaavaa. Mikä nälkä ja pakko vankilan seinän murtaa? Tuhat kiihkeää silmua kuoresta ponnahtaa. Oi kauhua! Pimeys vieressä, yllä ja alla. Mitä tehdä? Ylt'ympäri multaa ahdistavaa. Yön seinän ken rikkoa vois käsin nuorin ja hennoin? Tuhat kalpeaa silmua multaan uupua saa -- Ei! Jostakin virtaa salainen voima ja kutsu. Se on rakkaus itse. Se voittaa vallat maan. Ylöspäin! Apu, täyttymys siellä on jossain. Tuhat itua vavisten syöksyy haudastaan -- Keväällä 1932 TAOTTU SYDÄN SAIRAALASSA Jo pihalta lyhdyn valo on sammunut kokonaan. Ei pimeämpää yötä voi olla päällä maan. Minun seinäni takana yskii kuoleva ihminen. Minä en ole kuollut vielä, minä elän ja vapisen. 1931 VÄKEVÄ KUKKA Olen väkevä kukka, itänyt kuumassa maassa. Imin mullasta voimaa unessa autuaassa, minun teräni hehkuen kohosi aurinkoon. Niin tuli pohjatuuli ja repäisi kukkani irti, niin tuli myrskytuuli ja tempasi juureni pois. Ilmojen pyörteissä nousin, vaivuin vavisten, nääntyen, kauhua täynnä, mutta en sammua voinut. Mihin tuuli on varteni viskannut, olen juurtunut uudelleen, tuhat kertaa kuoleman jälkeen olen kukkinut uudelleen! Minun levätä missään ei anna maa, sade varttani lyö, vilu vapisuttaa, joka tuulen henkäyksessä minun kukkani vaikeroi. Mutta ajasta aikaan muuta en voi kuin rakastaa, vain rakastaa maan ihmeellistä multaa, ja myrskyn ulvontaa. Niin kesken kuolemankamppailun näen äkkiä kirkkauteen: säde auringon lävitseni syöksähtää tulivirtana uudelleen, tuhat kertaa uudelleen! Minä en voi sammua milloinkaan. Minä, murtunut, huudan pauhinaan: Ole kiitetty, korkea Jumala, joka loit tämän taistelun maan. 13.9.I931 SYYSMETSÄSSÄ Oi loistoa syksyn metsän! Oi kirkasta voimaa sen! Ylt'ympäri ruskeat rungot läpi havujen vihreyden, märät, kiiltävät lehdet mullassa ja kostea sammalmaa, -- en mitään maailmassa voi siten rakastaa. Joka ainoan lehden kauneus koskee sydämeen, joka mättään väriin silmäni jää kuin uuteen syvyyteen. Ja havut hohtavat helmissään, ja haapa alaston käsivartensa paljaat ja voimakkaat ylös tuuliin nostanut on. Tätä tuoksua syksyn mullan! Ei ole sen vahvempaa. Läpi kaiken se hiljaa tunkeutuu ja kaiken puhdistaa. Ah, kaatunut koivu tuolla, sylissä kanervain nyt makaa janoavasti, oksin autuain. Mikä raju ja mahtava riemu! Maan multaa väkevää ja taivaan puhdasta tuulta vain juoda ja hengittää. Oi miksi en saa näin kuolla! En tahtoisi elämää. Se on synkkä ja vieras valta, se tahraa ja himmentää. Mihin paeta voisin sitä? Se on kantava minutkin pois, kuin sinuun, kostea metsä, en koskaan vaipunut ois -- Oi ei! Pidä minusta kiinni! Älä päästä luotasi mua! Vain sinussa sieluni kasvaa voi, vain sinulle antautua. En koskaan ketään muuta minä tahdo rakastaa, senjälkeen, kun sinua suutelin, syksyn ruskea maa. 1931 HÄMÄRISSÄ Illan herkistyessä pilvien värit himmenevät. Hennossa pimeydessä latvat värisevät. Kuun yli liukuu kuulaana savua kultaista. Jumala -- palaanko takaisin, vai kuolenko lopultakin? 17.12.1931 JÄÄTYVÄ JÄRVI Tänä yönä jäätyy järvi. Vesi tuskin liikahtaa. Kuun valkean paisteen alla on kuolemanhiljaa maa. Vain mykässä vartiossa puut seisovat pimennossa, puut pitkine varjoineen. Ja kaukana koira haukkuu. Se on hirveä koira, se haukkuu sysimustaan pimeyteen. -- Tänä yönä jäätyy järvi. Kuu pysähtynyt on. Pidä kädestäni kiinni, sinä Tajuamaton. 1931 RAJALLA Joku voima on jalkani vienyt läpi seutujen lumottujen. Mitä koskaan ennen en tiennyt, nyt näen sen hämmästyen. Joka päivä näen: miten syvä on kauneus tämän maan. Yhä kasvava, lisääntyvä, yhä vaihtuva muodoissaan. Niin hetkenä herkimpänä saan nähdä sieluun sen. Valon nähdä leviävänä läpi mullan ja kivien. Joku värisevä kuutamonhetki vie ovelle maailmain, joiden edessä ihmisen retki on häilyvä varjo vain, vie rajoille ajattomuuden, niin lähelle kuolemaa, että siellä elämän uuden näen nousevan aikojen taa, näen valossa vapisevassa: on kuolema täyttymys. On loppuva kuolemassa vain murhe ja epäilys. Niin rajalla häilyvällä olen viipynyt kuunnellen. Sydän -- löytänyt tähdellä tällä vain kivun ja kauneuden -- on hitaasti tajuamassa sitä hurmaa mahtavaa, miten uudessa maailmassa tämä tuska ratkeaa, miten silmiltä nälkäisiltä tämä huntu riisutaan --. Maan poluilta eksyttäviltä mitä enää hakisinkaan? Ei ylemmäs mikään jano voi viedä elävää. Mihin käännyn? Oi Jumala, sano, mihin maahan sieluni jää? Jos tomuni hämmentävän olen valmis riisumaan, minut rannalta Häviävän vie Loppumattomaan, jos viipyvän tähdellä tällä yhä tahdot, näytä tie! Minut kädelläs väkevällä läpi pimeyden vie! Tiedänhän: tähdellä millään on pelätä mahdoton sen, jolla ympärillään kättesi suoja on. 20.12.1931 TAOTTU SYDÄN Tuskan ahjossa kerran suli sydämeni kova ja hiljainen. Sitä liekit söi, sen puhdisti tuli, ja itse kuolema takoi sen. Niin, elämä: aseellas raskaimmalla lyö, iske! Enää en murtua voi. Minun sydämeni helisee moukarin alla, mitä kipeämmin lyöt, sitä syvemmin se soi. 21.11.I931 LAULU SISARELLE VARJOJEN MAASSA LAULU SISARELLE VARJOJEN MAASSA Oi siskoni, vieläkö joskus jäät sitä aikaa muistelemaan, jona kerran yhdessä viivyimme rajalla varjojen maan? Miten parvella pimeän sairaalan olen maannut vierelläs saman valtavan tuskan kantaen kuin sinäkin hengessäs. Ei vain oma kauhu ja kuolema -- Koko maailman kärsimyksen me tunsimme painavan harteita kuin vuoren hirmuisen. Rivit honkien mustina seisoivat, yö hengitti latvoissa. Sanomattoman syvä ja hiljainen oli metsän huounta. Ja taivaalla loistivat tähdet -- Miten katsoimme pimeyteen, miten koetimme jaksaa tunkeutua sen sieluun salaiseen. Ajastaikojen halki vyöryneet on tähdet ratojaan. Mitä kohtaloita kantavat läpi yön ne loisteessaan? Joku uupunut ihminen sielläkin nyt voi tutkia tuskaansa. Me olimme kauan hiljaa. Sinä kuiskasit: Jumala -- Me puhuimme Jumalasta, huulet väristen. Ja pimeydestä levisi voima salainen. Oi kuolema! Riemu ja vapautus! Rajat murtaa kaipuullaan! Tämä kärsimys temmata päältämme kuin vaate temmataan! Tämä onneton ruumis jättää taa! Läpi pimeän syöksyä pois -- Yhä vieläkin kuultavat kasvosi nään, kuunvaloa olla ne vois -- Miten vapisivat sinä yönä sielumme häkeissään! Me tunsimme ikävöiden: ne nostivat siipiään. -- -- Yhä pimeni aamut. Aurinko läpi usvien jaksanut ei. Yhä uuvuimme päivin. Mut iltaisin tuli mahtava virta ja vei -- Miten emme sen alle jääneet, en voi minä ymmärtää. Mutta hitaasti aamut valkeni taas, sai siniset varjot jää, lumi tuoksui -- Ja jonakin päivänä me tunsimme hämmentyen: oli umpeen liukunut uudelleen ovi kuoleman ihmeellinen. Oi siskoni! Onneen tottuu niin liian nopeaan. Kevättuulet kun syöksyvät humisten yli paljaan, ruskean maan, kuin autuas lintu unhoittaa sydän tuskan ja pimeyden. Mutta varjojen myötä on hävinnyt myös yön kirkkaus salainen. Oi vieläkö, vieläkö tuntisit sen? Yhä vaivutko kuuntelemaan, miten liikkuvat tähdet radoissaan yli tuskaa huokuvan maan. Yhä vieläkö sielusi siivet häkin seiniä vasten lyö? Oi ei! Se on mennyt! Aamussa pois kuolee, kuolee yö -- 1932