Saima Harmajan 'Kaukainen maa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 646. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot. KAUKAINEN MAA Runoja Kirj. SAIMA HARMAJA WSOY, Porvoo - Helsinki, 1937. SISÄLLYS: PALAVA SYDÄN Aamuvarhain Olkoon niin! Mentyäsi Oven takana Eksyneet Omistaminen Kalypson kohtalo Levoton uni Meri Sinun kukkasi Hymy Tähti Tähdetön ilta Talven taittuessa Verkossa Kallioon itänyt Läheisyys Aamutervehdys Kuva Syttyen Tulkoon Onnellinen aamu Ruusu Sairaalassa Taakka Rukous Sydäntalvella Tulta Odotuksen jälkeen Kaksi liekkiä Ero "Henkipatto rakkaus" Kovinta Unohdus KEHTO JA KUILU Valo ja varjo Halki avaruuden Tapaaminen Kuunvaloa Kaukaa tullut Krookus Päivien valo Öisin, milloin taudin kouriin havaan Näkymätön kuutamo Ihana on talvipäivä Aamuhiihto Kaukainen maa Muistan On maa Kehto ja kuilu Valo haudalla Miksi pelkäisin? Odottaja Ensimmäinen kevätpäivä Rakas Kuolema PALAVA SYDÄN AAMUVARHAIN Kun aamun-pitkin varjoin koivut hohti, luo ruusupensaan valkean sun vein. Se vielä välkkyi kastekimaltein, mut kaikki kukat hymys meitä kohti. Syvälle niiden poveen kultaiseen kurottui päivä, sydänpohjaan hamaan. Ma taitoin ruusun, yöllä puhjenneen, sen terää suutelin, ja lehteen samaan veit kuumat huules syvään hengähtäin. Oi, miten silmiäsi sydän säikkyi, se miten löikään, kun sun hymys näin! Mut kaiken alta öiset sanas läikkyi. Niin aukes portti syliin Satumaan. Sen yli väikkyi ensi eron miekka. Tie viittoi, kullan-kosteana hiekka, ja nurmi kimalteli loisteessaan. 23.2.1935. OLKOON NIIN! Jo puiden varjot pitenevät maassa ja päivä kuolee syksyn pilvihin. Niin illan hämärässä uhmakkaassa taas mennyt aika palaa takaisin. Oi, mikään aika ei voi koskaan kuolla. Alati, tajuntasi tuolla puolla, syin salaisin se sua järkyttää. Ja tuskan hetki, kerran kärsimäsi, jo unhoitettunakin sisälläsi se elää loputonta elämää. Mut olkoon niin! Kun jälleen rinnallesi mun painat, sokaiseman hellyytesi, ma kestän kaiken -- mikä kohtaakin! Voi varjot seurata sun syliis asti; ne pysähtyy, kun vavahduttavasti mua suutelet sa huulin lämpimin. Ei ole onnea, mi kestäis iki. Vain rakkaus ja tuska kestävät. Ah, olkoon niin! Sun sydäntäsi liki en pelkää teitä, vallat pimeät. 12.11.1932. MENTYÄSI Jäin yksin jälleen, illan himmetessä, jokainen sanas vielä sydämessä kuin polte, joka ei voi helpottaa. Miks päästimme niin paljon huuliltamme? Jokainen sana, kerran lausumamme, on maailma, mi hengen meiltä saa. Oi sanat, sanat, miten pelkään teitä, huulilta tahdotonna vierineitä, joit' ei saa kiinni raskas ajatus. Ei auta, vaikka vapisin ja itkin; jo sinkositte ratojanne pitkin sydämeen, joss' on vaiston kaikkeus. Niin monin illoin yksin kärsin ennen näin, voimatonna, tuskan-vuotten mennen. Ne palaavatko, niinkö niiden lait? -- Nyt, mentyäsi, tunnen pohjaan saakka: muun yli kaiken olen sulle taakka, vain lahja, jonka pyytämättä sait. Oi muista! Polku yössä hennon kevään vei metsään, unissansa hymyilevään. En pahaa tahtonut, miks sitä tein? Ma itken. Mutta katua en saata: vain ikävöin, kun kevät kutsui maata, vain minkä täytyi, teki sydämein. Ei ehkä oikeutta elää sillä, ken kovaan sanaan vastaa kyynelillä, ja kell' ei suojaks mitään kilpeä. Ei vahva kulje hellien ja varoin. Mut toivotonta käsivarsin aroin on miehen sotisopaa syleillä. Ei ole hyvä väkevämmän alla. Ja pahempi on sentään vahvemmalla. Voi tuskaas, jos nyt näet, mitä teit! Ma kärsin enin, helpompi on mulla. Voi häpeääs, jos aavistusta sulla on syvyyksistä, joihin minut veit. Jo kauan sitten sammunut on kevät. Mut hellyytemme päivät säteilevät ei kuolla voi, jos kärsimyskin jää. Kun muistaisin: vain juuri mentyäsi ne peittää multa ahdistava käsi. Ne jossain, jossain on, nyt vaikk' en nää. Marraskuussa 1932. OVEN TAKANA Ei pimeys liikahda ympäri mun, oman vankini, tuskalla vangitun. Vika jossain on, on jonkun syy. Yhä taivas ulkona tähdittyy. Oven takana hengität, maailma. Vaan onko paluuta? Kun huoneen hämärtyessä yhä viestiäs ikävöin, kun valvon pimeydessä epäluulon nöyrtyvin öin, kun palaan luotasi illoin tuli huultesi katkera huulillain, sydämessäni vannon silloin: tämä ei ole totta, ei tämä vain. On pääsy usvien alta, on jossain portti ja tie, on kaikkitietävä valta, jok' ei pettää voi, joka vie. Niin totta kuin valhekuteen näin muuttavan maan, jossa hengitin, niin paluun vapauteen olen löytävä takaisin. Pois kanssasi murran tieni tai yksin. Jos väsyt, jää! Jos on tuskasi liian pieni, yhä tuskan maahan jää. 19.2.1933. EKSYNEET Öin, päivin kauhusta pitkin sua, kadotettu, itkin, öin, päivin rukoilin sua takaisin. Hän, Lempeä, armahti meitä, yön piirissä eksyneitä. Sain tuntea värähtäin taas kätesi kädessäin. Oi kuuntele -- tuskamme raukee. Läpi saartavan metsän aukee valojuova ja himmeä tie. Tule! -- Kotiin meidät se vie. 24.3.1933. OMISTAMINEN On jälleen kuultava kevät. Ja kun lehdin puhkeavin puut ihanat hymyilevät, koko talven unhoitin. Kun hivellen herkkää maata ujo tuuli puhaltaa, niin yhtään muistaa saata en sanaa kauheaa. Kun puistoja vihertyneitä taas yksin kulkea saan, kun ei johda armaita teitä mua kätesi milloinkaan, niin on kuin löytynyt vasta ois rakkauteesi tie. Sinun henkeäs autuasta ei mikään luotani vie. Ja kun peipponen, läheltä jostain, häälauluun puhkeaa, ja turhaan, kasvoni nostain, minä odotan suudelmaa, niin lopulta, pohjaan asti, sinun omasi olla saan. Niin, eroittamattomasti olet minun kokonaan. Keväällä 1933. KALYPSON KOHTALO Ma, jumalatar, kukkaisrannaltani sun löysin, uuvuttaman aaltojen. Kuin vastaus sa olit kaipuussani, kuin lähettämä valtain taivaisten. Häälaulun virittivät linnut armaan, hyväili kukat vieraan kutreja. Niin illan tullen autuuteeni varmaan ma nukuin sylissäsi, kuoleva. Oi täyttymystä! Ajastaikain takaa aarteensa salatuimmat antaa saa! Syvimpäin uniensa hurman jakaa sen kanssa, jota sydän rakastaa. Vaan kipu julmin: tulta jumalaista, Kalypson alttiutta pyydä et. Pois poveltani naista kuolevaista, kotias itkemään sa pakenet. Niin lähde, lähde! Jumalatar-rinta ei kestä nöyryytystä suurempaa. Ei kärsi pyhitetyn saaren pinta nyt enää askeltasi loukkaavaa. Pois, lautalles! Päin kotirantaa juokse nyt, aalto kuohupäinen, Ithakaan, ja uskollisen kutojansa luokse mies heikko saata kuolevaisen maan! Voi kipu yksinäisen ihanuuden, sydämen leppymätön runsaus! Häpeä rikkauden yhä uuden, jot' ei saa jakaa hengen kaipaus. Voi häntä, joka jumaluuden antaa sois, ikävöisi, vailla ottajaa. Sisimmät aarteensa vain itse kantaa saa hän. Ei häntä tunne kevään maa. 18.1.1933. LEVOTON UNI Yötuuli pilviä vie pohjaa päin. Ma heräsin. Niin pahaa unta näin. En nuku, en. Yötuuli pilvet kantaa maan yli, meren, kohti Suomen rantaa. Etäällä, pimenneinä, kohoaa ne kauniit tornit, joit' en nähdä saa. Mua painaa vieras maa, en enää kestä! Vie, tuuli, minut pois, en enää kestä, vie yli meren, joka hyrskyää! Ma tahdon kotiin. All' on tyhjän syli. Sen yli pääsen, lennän tuskan yli, pois yli meren, joka hyrskyää. Miss' olet? Aallot lyövät Suomen rantaa. En löydä sua, jota rakastan. Sun syliis siipeni ei jaksa kantaa. Yön tyhjyydessä yksin vajoan -- -- -- Miks kirkastui? Kuu paistaa yli Maan. Miks kaikki kevenee, miks tuska lähti? Tuo yli lahden värisevä tähti sun viime lupaukses loisteessaan. Ja äkkiä en ole yksin, en. Sun läheisyytes huoneessani tässä ma tunnen, elävänä pimeässä, sun hellyytesi syvän, suloisen. Et unohtanut. Aalto ei mua vienyt. Sa tulit, siunattu, vaikk' en ma tiennyt. Sun syleilysi turva tuudittaa mun uneen, joss' ei enää kuolemaa. Tuhanteen vuoteen et mua suudellut; nyt huultes lämmön tunnen ainoastaan, ja kun ma nukun, poveani vastaan sun pääsi lepää, armas, uupunut. Tartossa 17.11.1933. MERI Mun poveltani ilmaan vapaaseen vavisten kaipasit, ja kuolinhaavan löit tuskissasi mulle sydämeen, pois syösten ulapoille meren aavan. Mut sydämeni rakkaus on meri, se sinut saartaa purttas kuljettain. Ei aavain huoku ympärilläs eri, poveni hengitystä on se vain. Niin hyöky rakkauden tuskaisen sua vie ja kannattaa ja hukkuu sinuun. Ma, valtameri, minne pakenen? Kun syöksyit luotani, sa syöksyit minuun. Tartossa 2.12.1933. SINUN KUKKASI Kun haudon ongelmaamme kipeää, mi ajatusta uupuvaa ei säästä, mi koskaan väisty ei, ei luotaan päästä, mua kesän tuoksu lämmin tervehtää. Sun kukkas! Herkin varsin kaartuen ne hymyävät hymyn taivaisen. Niin avuton on ihmisymmärrys. Sen parhaimmatkin sanat väärin soivat, ne harhaan viedä, pettää, tappaa voivat. Lie vilpitön vain kukkain selitys. Sisimmän, mit' ei sanat koskaan sano, pyhimmän, mitä eivät huulet ano, tuo tuoksun aalto unhoittumaton -- Oi, älä kysy, mi sen nimi on! 25.12.1933. HYMY Kun täyttyi tuskamme mitta, kun säikkyen kohtaloas sain kuulla lohdutuksitta sanat julmat huuliltas, kun viime kerran itkin, kädet kietoen kaulaasi, sinä kalpenit, vapisitkin ja virkoit: hyvästi, niin tuoksuva, tumma ruusu näki eromme hirmuisen. Hymyn hienon se hymysi, ruusu, jota ymmärtänyt en. 11.1.1934. TÄHTI Tähti syttyy ylle majan sen, jossa vielä valvot, kaukainen. Äsken nyyhkytin. Nyt itke en. Tähti loistaa untas suojaten. Lapsen, jota hellyys ahdistaa, armas muistaa: valvoo maailmaa Rakkaus, mi ei voi tummentua, parempi kuin se, mi painaa mua. Taivaan tähti näyttää mulle tien. Sydämeni rauhan sulle vien. Kun jo uinut, huoneeseesi hiivin himmein ruusuin, enkelien siivin suloisimman lepos verhoten. Nuku, siunattu. Ma itke en. 6.2.1934. TÄHDETÖN ILTA Tänään painaa synkät pilvet maata, öistä seinää lävistää ei saata rakas tähtenikään lohduttain. Turhaan pyysin sitä tuskassain. Joka ilta sitä silmin haen, kun se yli majas kimaltaen kulkee kuin sun untas siunaten, sinun, jota silmin näe en. Tajuta jos voisin: kiertää yhä loitos korkeuden saatto pyhä yli kaipuun, jota voita en. Siivet Lempeyden taivaisen ylhemmissä asunnoissa siellä sua suojelevat tomun tiellä, unettomin tunnein väikkyen yli vuoteen, jota näe en. Polttaa pois jos voisi rikkomani rakkaus, mi painaa povessani. Jospa tuska, johon alistun, vapahtaisi tuskastasi sun! Hartain mielin kivun polttaa annan ruumistani, jota yhä kannan. Kastuu posket, mutta rukoillen sulle armahdusta uuvu en. Rakastan sua maassa pimeässä, rakastan sua ruumiissani tässä; siitä vapaana vain paremmin rakastaisin siivin valoisin. Onnellista oisi polullasi suojata sun joka askeltasi. Vaan jos riisuisin ma tomun pois, kipuun murtua sun mieles vois. Siksi pyydän taivaan enkeleitä, heitä, jotka kärsi ennen meitä, varjon teillä sua valvomaan, kunnes kerran silmäs nähdä saan. Pyydän, että yöstä kauheasta kotiin veisivät he kaksi lasta, jotka harhailuunsa tuskaiseen rukoilevat suojaa toisilleen. 19.2.1934. TALVEN TAITTUESSA Tumma vuosi kului unen lailla. Miten kestinkään sen -- unta vailla? Kivun alle kuinka kuollut en? Kimaltaen läpi kyynelten kevättalven sineen syttyy tähdet. Niinkuin ennen, vielä tulet, lähdet, kuumin huulin vielä suutelet. Näänkö illan, jolloin lähde et? Outo uudelleen on kaikki elää. Pian peipon armas riemu helää, tuoksuu puistot ensi hohteessaan kevätiltaan loppumattomaan. Kullanhämärälle tielle jäänkö silloin yksin -- kyynelsilmin näänkö tuomen, joka kukki huumaten yössä ihanimman keväimen? Vaan en usko, polttaessa muiston, ettet odottais mua teillä puiston. Syvemmin kuin lämpö syleilyn sitoo muisto tuskan kestetyn. Rakas, minne minut heittää voisit? Minne hellyyteni peittää voisit? Mikä leikata ne siteet vois, joita kerran rukoilimme pois. Rakastan! En tiedä, millä tavoin. Miten itse kaipaat, kaikin tavoin. Kaulaas painan posken lämpöisen niinkuin sisko -- mutta vavisten. 30.2.1934. VERKOSSA Kuin ammoin vaalenneissa unissani suu jumaloitu janoo huuliani. Ken lumouksen särkis satumaassa? Ma tiedän: tie vie tuntemattomiin. Mut suudelmassa vaaran-autuaassa jään merenpohjan kuumiin syvyyksiin. Sun katsees kaikki eron hetket surmaa. Ikuisten vetten pyörre vaatii, hurmaa. Mut kärsimyksen verkkoon tappavaan taas takerrumme valtamerten alla. Syy julma! Hymyilyllä sokealla vein sinut tuskaan jakamattomaan. Ei ole paluuta. Tie yksi: etten syliisi janoo enää milloinkaan. Ma olen sun. Mut mua vailla vaan voit nousta rauhaan kirkkaampien vetten. 19.5.1934. KALLIOON ITÄNYT Sun sydämesi kallioon ma tungen juurin hienoin. Sen kiveen kahlehdittu oon ma, niittykukka vienoin. Kiveä juurin janoisin nyt juon, ja kasvun estää se seinin järkkymättömin. Ken tuskani voi kestää! Sanovat: miksi muuta et pois rannan kukkamultaan? Sen yllä väikkyy perhoset, sen päivä pukee kultaan. -- Jumala! Minä, voimaton, hyväilen heikoin juurin sydäntä kovan kallion rukoillen: iske, Suurin! Kädelläs iske kallioon, jää murra jäykän pinnan! Elävä lähde puhjetkoon niin kivusta sen rinnan. 12.10.1934. LÄHEISYYS Etäällä jossain, yössä sateisessa pois luotani sa kuljet, läheinen. Mut huulillani tulta huulien mun on niin lämmin kadun solistessa, kuin vasten sydäntäni sykkivää yhäti lepäis rakastettu pää. Oi älä lähde! Huoneessani tässä on vielä kevät. Sade hyrskyää ja ruusut puhkeavat pimeässä, ja satakieli laulaa. Minuun jää! Jää povelleni, jossa aaltoo meri, ja raskas pääsi siihen vaipuen tuo rauhan, josta uneksinut en. Vereeni sykkii valtimoistas veri, poveeni sisimpäsi kumpuaa. Elämän alkulähteet liikkuu siellä, merellä keinut, tiettömällä tiellä ikuiset hyrskyt sua kuljettaa. Niin hukuttakoon pyörre Kohtalon, niin syvin hyöky syösköön päämme yli! Sun sylissäs on loputtoman syli. Olevan sydän sydämesi on. 22.10.1934. AAMUTERVEHDYS Syvyyksissä unten valkeus voitti. Silmäni aukes tuleen talvisen aamun. Povea vieläkin polttivat taivaisesti huulies jäljet. Silloin tiesin, ja sai tulen hohteen poski: kaukaa sieltä pilveen loistava-siipeen silmäsi loit, ja syttyi sen valkea rinta purppuraliekkiin. 26.11.1934. KUVA Sun kuvas luona viivyn, itkenyt. Sen silmiin tuska jäi ja lohtu kirkkain; se mulle hymyilee kuin vielä virkkain ne sanat, joita isoaisin nyt. Ma rakastan. Sen aina tiedät, sen. Myös tiedät murheen, jota myönnä en. Ma rakastan, mut olen liian heikko, ja lemmen kipua en voittaa voi. On hellyyteni satapäinen peikko. Se öisin untasikin vartioi. "Ei", vastaa silmin kuva hiljainen, "se hellyys enkeli on hienosiipi; niin usein uniini sen hymy hiipi, ja silloin tiesin, että huku en. Sa tiedät tuskan, joka meitä syö; ma tiedän valon, joka varjot poistaa, ma tiedän katseen, josta yksin loistaa unohdus, rauha, niinkuin lämmin yö. Ma tiedän sydämen, mi sykki mulle, sen vaikka jätin yksin pimeään. Ma tiedän lohdun sulle, siunatulle. Oi älä itke! Nyt sun syliis jään. Tuo kyyneleesi kaikki varjot yöstä, voi itkus sydämeni kuiluun syöstä, mut hymyilysi hellyys pohjaton heleimmän tähden paiste mulle on." 25-26.12.1934. SYTTYEN Syyttää et mua voi, jos liekkinä poltan. Syttyen vain tomu maan saa ilmojen kuullon. Tulta on alttarin autuas liekki, ja tulta liesien loimu. 12.1.1935. TULKOON Miks' sanat kuole ei, jo itketyt? Ne hetken harhaan syntyi sielussasi, mut maailmoina sinkos huuliltasi mun tajuntani yössä kiertäin nyt. Sylissä loputtoman syvyyden siell' yhteen syöksyy tuhat tuskan maata iäistä rataa, josta ei voi laata. Ma niitä kannan, vielä vavisten. Mut sano: tulkoon! Heti hulmahtaa yön halki valon, rakkauden laine. Maailmat polttaa pois sen alkuaine. Vain yksi jää: sun sydämesi maa. Niin voittamana riemun tulisen pysähtyy tuska sisimmässä veren. Ylitse eron, yli vuorten meren sylini sulle avaan, kaukainen. 29-30.1.1935. ONNELLINEN AAMU Huhtikuinen aamu heläjää. Kultasuinen lintu livertää. Syliin riemun nukuin, havahduin. Peippo vie mun lemmenlauleluin päivään uuteen, liian heleään, ihanuuteen, jonka todeks nään. Siivin hennoin kaukaa lentänyt! Riemulennoin liki lennä nyt, kohoo alle armaan ikkunan, uinuvalle laula: rakastan! 20.4.1935. RUUSU Väristen hurmaa kimalainen vaipuu syvälle ruusun poveen loistavaan, min kultaiseksi hehkutti jo kaipuu. Sen syli aukee, heteet syttyy, taipuu, ja lemmen tuoksu hienoin huumaa maan. Mut vasta silloin täyttyy autuus mainen, kun suven luoja, tulta-tuhlaavainen, sun kerran halki kukkain tulla suo luo ruusun, joss' on mesi jumalainen. Maan poika tulisin, se silloin juo! 9-16.2.1935. SAIRAALASSA Säälitön on eron miekka. Jälleen se voimani joi. Tyhjinä hohtaa seinät. Ei ovi aueta voi. Vaan pisin hetkien saatto kerran loppunut on. Niin tulet kotkana kerran, leimuna auringon. Silmies tummaan kultaan vuodet hukkua saa. Ruusuja hehkuu huone. Ei ole kuolemaa. 18-30.11.1935. TAAKKA Syysöin kuoleman-pitkin, kun yhä mietin ja itkin varjoissa sairaalan, koin sydänjuuriin saakka, ett' olen raskas taakka sylissä kalleimman. Morsian liian heikko hän, jota taudin peikko levotta vartioi. Vieläkö lemmit kättä, joka ei väsymättä ruusuja nostaa voi? Sanoitko elävin huulin sen, mitä unessa kuulin? Vieläkö uskonet, ett' olen taakkasi kallis, jonka et pudota sallis, josta hellitä et? 14.12.1935. RUKOUS Kallis enkeli, jonka näin äsken niityllä taivaan käyvän nöyränä, kutripäin, tule yöhömme kimmeltäin, tule maapallon vaivaan. Siipes varjoa rukoilen tuskaan, jonne en yllä. Itse valvon ja itke en. Vaan luo murretun sydämen lennä! Tiedät sen kyllä. Käsi raskas on painonaan Herran rankaisemalla. Kukaan auta ei päällä maan. Siellä viivy! Hän taistostaan nukkuu siipesi alla. 14.12.1935. SYDÄNTALVELLA Luona lamppuni lämpöisen kuluu hetkien kulta. Vielä pimeys ahmaisten ei sua ottanut multa. Sadun puutarhan aukaiset. Sinne kahden me jäämme. Ruusut kukkivat tuliset hetken ympäri päämme. Kuule: ruoskien ikkunaa viuhuu lumiset siimat. Meren aavalta raivoaa sydäntalviset viimat. Vasten yötä ja pimeää täytyy lähteä miehen. Valo ikkunan häilähtää vielä hetkeksi tiehen. Luona lamppuni viipyen sitten muuta en tiedä: näen myrskyssä poikasen, käyvän kuilujen viedä. 19.1.1936. TULTA Poloinen armas, synkeytes vanki, miks minuun koskea ei kätes saa? Mun ruumiini ei ole valkohanki, min kättes tuska voisi tummentaa. En ole ruusu terälehdin aroin, mi hajoo, vaikka kosket hellävaroin. Ma olen tulta, joka loimuaa. Sa poloinen, mi itsestäs et tiedä, voit kaiken pimeytes minuun viedä, ja puhtaammin vain liekki hulmahtaa. Jokainen varjos häviää ja hukkuu poveeni, missä sydämesi nukkuu, unessaan unta nähden huumaavaa. Mun suojaani sa ethän siltä kiellä? Tuleni anna tuskas tomu niellä, käsilles suo, ne mitä isoaa! Ma olen syvyydessä lämmin saari, sun kättes alla olen liekin kaari. Kipusi tuo! Se minuun uppoaa. 20.5.1936. ODOTUKSEN JÄLKEEN Lie unta, että vielä äsken itkin ja suvi suonissani juossut ei. Hän tullut on, ken viikoin tuskan-pitkin pois sydänkesän kaiken loiston vei. Taas puhkee ruusut väreihinsä kuumiin, kuin sylistäni puhjenneet ne ois, vyö hieno, tulinen kun kiertyy uumiin: sun kätes, jota torjuta ei pois! 16.12.1936. KAKSI LIEKKIÄ Kun minun henkeni tulta vastaan liekkisi lyö, kysyä jaksa en sulta, mistä on silmies yö. Kun läpi ruumiini kulkee hienoinen tulivuo: pois tajunnasta se sulkee kaiken mi tuskaa tuo. "Rakasta", huulesi toistaa. Vaikka ne hehkuun saa olkani vain, joka loistaa, vain poven hohtava maa, niin sydänpohjiin vaipuu nyt sanan kauneus tuo; raueten pelko ja kaipuu valheen lähteestä juo. Kun käsivarsiin kuumiin kalliin kaivatun jää hän, jonka heleän ruumiin rakkaus vain sytyttää, puhtaus povensa liekin on side silmillään. Niin hänet rakkaus viekin valosta pimeään. Voi yön keskellä lasta, kun lumo sammunut on! Unesta kuulaimmasta jäi tomu torjumaton. Päättömät polut uhkaa: käteen kurkoittuvaan katkera himo tuhkaa sataa tuskassaan. 1-16.12.1936. ERO Nyt tuskan kielet värisee, kun eron pakko lähenee, kun huulten äännettävä on tuo sana paluuton. Tie yksi, kahdeks auennut, erilleen kääntää soaistut, ja hellyys, jota kukkii maa, tomuksi raukeaa. Mut takaa julman elämän nään vapahduksen hämärän: tiet rakkauden himmeät etäällä yhtyvät. Voi säteen murtaa kuvastin, mut valoon käy se takaisin, ja selkeäksi selventyy jokaisen harhan syy. Vapaana viime hämystään sun silmäis salaisuuden nään, kun kerran täydellistä on vajaa ja voimaton. 9-10.11.1936. "HENKIPATTO RAKKAUS" Kirjoitettu vastalauseeksi sitä elämänkäsitystä vastaan, joka esiintyy Kaarlo Sarkian samannimisessä runossa. (Kokoelma "Unen kaivo", 1936.) Rakkaus henkipatto -- ei ole julmempaa. Ei kodin minkään katto häntä suojata saa. Kammoten nähdä huolta lieden pystyttäjän sentään lämpöä tuolta lepoonsa vaatii hän. Kun on kylliksi syönyt, viivy ei vapaa mies. Lie jotain rikki hän lyönyt, muut sen korjata ties. Ei avutonta hän auta, kun veret vaatii pois. Armaampi maata hauta kuin hänen vuoteensa ois. Kelle on vieras vastuu toista töykätessään, lapsena tietään astuu, miehenä ei ikänään. Kylvöön ei nosta hän kättä, vaan ei katsoa voi satoa ymmärtämättä: hälle sen sallimus soi. 2-3.12.1936. KOVINTA Kovinta ei särkemäsi sana, kipeintä ei kuolo hellyytes. Mutta polttavana ongelmana painaa yhä paha teko hyvän sydämes. Kivussa ei ollut tuska suurin, kun mua löit, sun suojaas janoovaa. Siksi vielä järkyn sydänjuurin, kun löit naista sairasta, mi itki vainajaa. Marraskuussa 1936. UNOHDUS Minä, jolta sydämen veisti armas lastuiksensa -- palamaan ne viskaten lämmitellä miehuutensa -- joka raskain kuumeöin syytän elävää ja kovin kuolleen luokse ikävöin, miten elän, tyhjin povin, miten kestän päivät nuo, joihin tuo muutosta ei aika pisin, pyyntö, toive, nöyryys sisin? Ehkä en nöyrry siis, ma tomuinen. Ehkä loin vääryydestä, jonka koin vihalleni puolustajan. Pyhää tietä liki rajan käyn jo rammoin jäsenin. Veinkö sinne, katkerin, halpuuteni mukanani? Eikö anteeks antaa vois sydän, joka tahtoo hyvää? Loukkausta kuolonsyvää luotaan pois eikö työnnä sielu jalo? Tuskan palo puhdista ei, tahraa vain. Kohtaloissa maailmain tiedän, haavani on pieni, helppo tieni. Mutta iskut, jotka kestää sain, muistot, jotka unohdusta estää, esiin nousee vihaa kasvattain. Ken ei jaksa täysin anteeks antaa, kärsimystä itse saa hän kantaa, niinkuin itse oisi syyllinen. Korkein Rakkaus, sua rukoilen, että unohduksen maistaa saisin, johon varjokaan ei lankeais; taivaan puutarhoissa tajuaisin vasta kuoltuani kasvot nuo, joiden muisto kipua nyt tuo. Iloisesti silloin puhuisin heti lähimmille enkeleille, hymyin, säteilyin mua neuvoneille: "Häntä nuoruudessa rakastin. Rinnan elää maassa saaneet emme, muistan -- jotain nousi välillemme, mitä oli se, en muistaa voi. Silmieni valo maassa harhain oli hän, mun nuoruuteni parhain." Kirjoitettu joitakin viikkoja ennen kuolemaa ja löytyi luonnosten joukosta kuoleman jälkeen, samoin kuin runot "Muistan", "Miksi pelkäisin" ja "Rakas Kuolema". KEHTO JA KUILU VALO JA VARJO En, kammiooni kahlittuna, voi kynääni purppuraan ja kultaan kastaa. Ei aavain pauhu unelmiini vastaa, maan lehtiholvit mulle huminoi. On huoneessani rauha kalvakkain, ei siellä ruusukaan suo täyttä tultaan, ja niinkuin kukka, vajoava multaan, jäsenin kuihtuvin sen asujain. Siks mitä piirtää kynä uupuneen, maan värihehkusta ken säteen sai vaan ja jolta suljettu on loisto taivaan? -- Se uraa aukoo hämyyn ikuiseen. Maan jäljettömän pintaa kartoittain se näkymättömästä etsii teitä, jo löydettyjä, jälleen häipyneitä, ja sille puhuu valo, varjo vain. 7.12.1936. HALKI AVARUUDEN Halki avaruuden tuiman sulle puhun väristen. Ajatuksen lento huiman kyllin onko -- tiedä en. Ehkä tähtiviluun jäätyy kauimpana siivet sen, pilviportaikosta häätyy eksyneenä poloinen. Sentään rakkauden säteen sydämeesi sinkoan. Läpi ilmain tuttuun käteen tartun, jota rakastan. Tuska palaa pitkin hetkin -- loppua en sille nää. Sano, salat viimeisetkin kuollessako selviää? Siellä jälkeen unen maisen toteen herännytkö liet, vettä aallon jumalaisen juoden hylkäät ihmistiet? Kaikkeuden kasvot näätkö hunnutonna kokonaan, niiden loistoon yksin jäätkö, unohtaen virvat maan? Silloin vastaa viereltäni ääni tajuamaton: "Siellä vain on elämäni, missä sydämeni on. Tähtipuutarhoissa pysyy vain ne, joit' ei kutsu maa. Rakkautta henget kysyy, vain se juottaa janoovaa. Halki avaruuden tarhain, maailmoiden miljoonain, myöhään tapahtuu ja varhain rakkauden tahto vain. Siksi eroittaa ei mikään sydämien teitä voi. Luonas olla iäst'ikään saan -- niin Luojan armo loi." 26.10.1936. TAPAAMINEN Usein tunnen unen syvetessä niinkuin luokses tajuaisin tien. Herään rauhan aalto sydämessä, kirkas, jonka päivän kipuun vien. Kuvat kalleimmat voi vielä piillä tajunnassa, jota huuhdon niillä. Taikka yöllä värähtäen herään, tietäen: nyt mua katselet. Kaiken voiman povestani kerään nähdäkseni silmäs suloiset. Uni palaa, vaan sen syvyyksissä kuulen äänes voiton kyynelissä. Tuskan tulisen tuo kuolon kalpa silpoessaan kaikki siteet maan. Sentään erottamaan liian halpa on se sydämiä toisistaan. Yli Yön ja Tajuttoman nielun kirkas kuuluu kutsu armaan sielun. 30.1.1937. KUUNVALOA Mun povessani vaikutat ja luot maan päällä yhä, henki aurinkoinen, mi syvimmästä totuudesta juot. Saa päivieni kulku vaivalloinen sun kauttas rauhan ylistettävän, saa tajuttoman riemun öitten unet. Ja rinnan kun sa kasvat, kirkastunet, nään seestyvän myös maisen hämärän povessa, jonne taivaan valo häilyy sun kauttas, jolle selvänä se päilyy. Siks että päivän silmäs nähdä saa, kuunpaiste sydämeeni lankeaa. 22.3.1937. KAUKAA TULLUT Syvälle katsoneet lie taivaan vesiin sun silmäs, joissa päilyy sini tuo, ja jalkais alta kiiruhtaneet esiin lie kukkaparvet, joista perho juo. Ja vielä äsken koskit kätösellä kai enkelien siipiuntuvaa, kun yhä sormissasi herkän-hellä, pyhäinen ruusun väri vaeltaa. Maan päälle miten löysit sieltä polun, sa, sydäntemme kirkas riemu nyt? Lumosivatko sisään alkusolun sun henget, uinuttamaan vihityt? Nukuitko keinuun taikavalmun kuvun, heräten vasta hämärässä Maan? Oi, sano, jäsen unhoittaneen suvun, kotisi unohditko kokonaan? Jos vielä nähdä kadotetut kunnaat voi silmäis tieto tajuamaton, niit' älä päästä! Vaikeat on lunnaat, kun omakses saat maisen kohtalon. Mua katsot syvästi. En taida kieltäs, oi, ihmis-umpu; vaan jos vieläkin sa sulan taivaallisen löydät tieltäs, se meille tuo! Tuo käsin molemmin! 27.12.1936. KROOKUS Krookus-pienokainen ruukussaan avaa kullanpunakellojaan vasten ihaninta tulta päivän, niinkuin lapsi hento, hymysuu joskus leikistänsä unohtuu lattialle nähden kultahäivän; heleätä juovaa silittäin suoraan aurinkoon hän kääntyy päin, pienet kasvot kaivaten sen paloon. Yli lapsen, kukan kultapään tulisesti kylvää liekkejään kevät, nostaen maan taimet valoon. 5.3.1937. PÄIVIEN VALO Päivieni valo on se hetki, jolloin sydämeni lapsen nään. Raskas vaikk' on jalkojeni retki, kestävät ne vuoksi määränpään. Hymy taivainen mua vastaan väikkyy, huilun-ääni tervetuloaan laulelee, ja povessani läikkyy rakkauden lähde tulvillaan. Usein mietin: pienokaisen myötä syntyykö myös Ilo maailmaan? Kädet pienet touhuavat työtä loistaessa hymyn innokkaan. Olemisen ihanuutta pelkkää livertää kuin peipon poikanen lapsi, jonka riemuäänet helkkää suojiin surutalon hiljaisen. Mutta vuokon-kasvoistasi milloin äitis silmin minuun katsahdat, tuskin hengähtäen tunnen silloin: aukee rajat, vaihtuu maailmat. Kyyneleissä riemun ajattoman lähelläni hengen armaan nään, ääntä kuunnellen, mi vie mun oman lapsuutemme taivashämärään. 5.2.1937. ÖISIN, MILLOIN TAUDIN KOURIIN HAVAAN Öisin, milloin taudin kouriin havaan, ihana on tietää tuskaisen, että avunpyyntöön vetoavaan äidin ääni vastaa suloinen. Niinkuin askeleet jo suojan antais, auttais käden armaan kosketus, niinpä on, kuin kivustani kantais osan sydämensä rakkaus. Kuten puuhun kasvaa verso hento, siten sinuun kasvan, sinuun jään. Minne eksyneekin mielen lento, luoksesi se palaa lepäämään. Yli rajan hauraan palaavani tiedän myös, jos tieni sinne vei Hän, ken näkee, että ruumiissani sua vailla sielu kestäis ei. 7.2.1937. NÄKYMÄTÖN KUUTAMO Kuun kasvoja en nähnyt pitkään aikaan, ma, jolta seinä kaukonäyt vie. Siks miten ihmeellisen hohteen saikaan eräänä hetkenä yöpilven tie, kun näkymätön, mutta hopeainen kuu paistoi, kenttänään yö jumalainen. Lie autuas ken vapaan taivaan alla voi päänsä nostaa tähti-aavaan päin, kun tiellä pyörryttävän korkealla yön lumojuhlan lähde loistaa näin. Vaan puutteessa ei hänkään, jonka huoneen hopeahärmään näyttää kuudan luoneen. 29.1.1937. IHANA ON TALVIPÄIVÄ Ihana on talvipäivä reessä, huurremetsä häikäisevä eessä, huurteen hopeoima hentoinen oksaholvi sineen piirtyen. Juhlamielin paistaa päivä saloon, joka valkeana nousten valoon itseänsä tuskin tunteekaan. Puhdas kimallus on yli maan, missä hanki aueta saa vapaa. Jalokivin katsojan se tapaa, päivän säteet heijastaen pois, itse säihkyen kuin päivä ois. Mutta missä mutkan polku teki, hilpeästi kääntyi kevyt reki, timanttisin pyörtein kohoaa sineen lunta unen-loistavaa. Hän ken metsämaiden sydämessä ajaa kulkusien helistessä, ohjaksissa orhi iloinen, mitä miettii hän? En tiedä, en. Mutta rauhaa säteillessä salon juhlamielin tuntee riemun jalon rinnassaan hän, liukuessa reen hopeisesta holviin helmiseen. 13.2.1937. AAMUHIIHTO Nyt väikkyy aamupilvet hohtein vienoin. Ne himmenee, ne hehkuun lehahtaa, ne hymyyn syttyy värein kullan-hienoin, mut tumman sinen taivaan-läikät saa. Mua mustin hiuksin vartoo koivu hento ja päivä paistaa hankeen heleään. Ma olen koivu, olen pilven lento ja kevein sinivarjo rannan jään. Sinessä läikkyy lumi luona ladun, on raikkaimmillaan tuoksu maaliskuun. Voi tomuisia asujoita kadun, voi nielemiä kivimuurin suun! Voi häntä, jok' on jäsentensä vanki ja metsän syliin milloinkaan ei saa sujahtaa aamulla, kun kantaa hanki ja huikaisevin harjuin loistaa maa. 1935-37. KAUKAINEN MAA Vuoskymmenen soutanut venhoni olen Lohjanjärven vesiin. Se varhain mieleni tenhosi, jo välkkyen lapsen kesiin. Selän tyynen siintoon pilviä ui, vaan kastaen loistavan rinnan kuin joutsenet parvin laskeutui ne alle kuultavan pinnan. Elokuussa, kun hämy ihmeellinen sinihahtuvin hiipii illoin, veden kuultoon piirtyvät väristen ujot hopeatähdet silloin. Kevätyöt ne soutajan mieleen tuo, kun on taivas hentoa tulta, vene yksin vienoja aaltoja luo, ja juovia saa veden kulta. Maan päällä ei paikkaa kauniimpaa kuin heleä saaren rinne. Sija lapsuus-unten se on, kotimaa, sydänjuurin ma kuulun sinne. Majan ympäri koivut on vaikeimmat, väkevin suven vihreys siellä. Kivet, pensaat, perhoset puhuvat, ja tallattu multa tiellä. Kun vuokkoja kasvoin kuultavin ei enää lehdossa kohtaa, syvä katse aukeni orvokin, sini lemmikkisilmien hohtaa. Ja silloin nurkkaus puutarhan on täynnään narsissilunta, kuten syyskesin tuoksua reseedan, hajuherneen hentoa unta. Piha armas ruusuja on itänyt terät hehkuen hellää tultaan. Käsi istutti ne, joka varmaan nyt tuo taimia taivaan multaan. Pyhä muistojen maa maja pieni on tuo, tuhat elää mennyttä seikkaa sen kuistikot, seinät, köynnökset suo, ja ne tuoreina povea leikkaa. Jos aamun hohdossa vieläkin minä rantaan kulkea saisin, ujo polku ruohossa kyynelin kun kiiltää voi ylimaisin! Jos alle tuttujen koivujen sijan sais edes hennot luuni! Tutut oksat ylläni humisten levon toisivat uinailuuni. 28.2-2.3.1937. MUISTAN Huoneessani himmeässä muistan, kuinka pilvet loisti syvin sinivärein kerran hämärtyissä maan. Mutta tuuli pilvet poisti voimakas, ja tähdet Herran säteilivät pimeässä iltaan valtavaan. Muistan suviruskon loimun, muistan aamun helmisateet, muistan kukkaniityn huuman suvi sylissään. Muistan ihollani kuuman päivän suudelman ja kateet kaislat, kun ne vitkaan soi mun soutaa selkeään. Armas aalto mua kauloi syvyyksissä sädeleikin; kaiken taivaan kullan, sinen vilvoittuen näin. Lasihuiluin rastas lauloi -- Sitten syksy minut veikin loppumaton, lopullinen, seinäin taakse jäin. Kevättalvella 1937. ON MAA On maa, johonka unten jäljet katoaa. Lähemmäs sitä askeleeni vie jokainen tie. Min täällä menetin, sen löydän sieltä, mi täällä soperrusta, selvää kieltä on maassa, missä harha hajoaa. On siellä toivo totta, turhaa pelko, salasta himmeimmästä kirkkain selko, ja syvin tuska enin lohduttaa. Kas, kyyneleet nuo, joihin ovat kummunneet poveni katkeruus ja raskaat surut, on vuorilähde, josta voimaa juon. Jos tuon ma sinne halvan rakkauden murut, käsiini jalokiviaarre jää, mi kimmeltää. Ja vainajat säteillen siimeksessä kulkevat -- oi ikävöity, vastassani lienet. Ma tartun käteen, jok' on kylmennyt, nään hymyn, jonka laskin hautaan varmaan Syliini siellä nostan lapsen armaan, min kasvot pienet on täällä kielletyt. On maa, johonka kaikki polut katoaa. Ken siellä on, ei katso heijastusta, mi meitä valaisee, kun tie on musta. Hän katsoo silmiin itse Olevaa. On Rauhan maa. 8-9.12.1936. KEHTO JA KUILU Kauan lähetessä kuolemaa ahdistus ja pelko katoaa. Kevyt kulkea on rajan yli, suojeleva putouksen syli. Hän ken taistelutta siihen jää, ehkä eniten hän ymmärtää. Syvemmille lähteille jo varhain ehkä joutua on osa parhain. Ken sen tietää? Sumuun hajoaa kaikki tieto, minkä tarjoo maa. Mutta syvyyksistä syvimmistä turvan tieto kohoo, viimeisistä: Kehdon lailla kuilu odottaa, untuvineen, siihen vaipuvaa. 15.2.1937. VALO HAUDALLA Hautaan laskettu on rakas, joka lämpimänä makas ennen, poski puuntaen. Kuinka jättää alle mullan kidutetun ruumis-kullan jaksaa sydän ihmisen? Ravistaissa eron peikon kuink' ei nääntyis usko heikon? Tuska mielen kukkuroi. Mutta alta paaden jäisen nousee sana pääsiäisen: maatuen ei kuolla voi. Kivun huumaa vahvempana nousee vapahduksen sana: Henki ylösnoussut on. Siksi hautakiven alta paistaa kirkas valon valta. Kuilu kätkee auringon. 28.3.1937. MIKSI PELKÄISIN? Kevät urpuja kultasi äsken, nyt lehdet kuihdutti syys. Liki maata on vaipuva jälleen tie kaiken, mi kukkia pyys. Kevätöin sydän liekehti tuskaa; mitä jäi, kun jo kylmeni maa? Sisin viisaus puiden ja ruohon kädet kuihtuvat korjatkaa! Syli mullan on lehdille armas, hymy kukkien kuolossakin syvä, tyyni ja kirkas kertoo: miks, syntyvä, pelkäisin? Kevättalvella 1937. ODOTTAJA Sydämessä armo rauhan varron mielin iloisin, kivun hetkin lyhyin, lauhan levon hetkin pitemmin, miten kääntyy elämäni, minne, askel, minut viet, vaikka vielä silmiltäni suljettu on kaikki tiet. Kahden valtakunnan rajaa tyyni laakso vartioi. Siellä odottajan majaa sydän harras pitää voi. Musta kuilu yksin johtaa maahan, jota tunne en; jyrkän vuoren jalka kohtaa tiellä kodin entisen. Ohenevan hunnun maisen tiedän tiellä molempain, selkenevän jumalaisen poven salaisuuden vain. Siksi laakson vihannalla helppo odotella on, rakkauden siiven alla, kypsyessä kohtalon. 28.3.1937. ENSIMMÄINEN KEVÄTPÄIVÄ Ensimmäinen kevätpäivä jää vielä väreilemään yllä pihan. Pieni talvilintu livertää uusin äänin, uupumatta ihan. Hopealta kuori oksien hohtaa hämyn tihetessä hiukan. Keveä on ilma hiljainen. Kaikki aarteet elämäni niukan, kaikki armo, minkä ikänään sydän omisti, lie läsnä tässä: valossa, mi kätkee hymyään, sädehuntuisessa hämärässä. 30.3.1937. RAKAS KUOLEMA Oi rakas Kuolema, lastasi muistatko viimein? Saavutko varjoin hienoin ja tuoksuvin siimein? Kättä en nosta, en sinun työtäsi estä. En, rakas Kuolema, uusia tuskia kestä. Painava vankila aukaise sieluni mennä. Untuvasiivin uupuja nosta ja lennä. 10.4.1937