Eino Leinon 'Kootut teokset XVI' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 71.
E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään
rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.




KOOTUT TEOKSET XVI

Eino Leino



Otava, Helsinki, 1930.






SISÄLLYS:

I. Taidekirjoitelmia

Suomalaisesta runokielestä
Näytelmän tekotapa
   1. Antiikin näytelmä
   2. Renessanssin näytelmä
   3. Nykyaikainen keskustelunäytelmä
   4. Tulevaisuuden näytelmä
Kirjallisia mietelmiä
   1. Arvostelu
   2. Aihe ja tekotapa
   3. Kirjailijat ja nykyinen aika
   4. Runous ja proosa
   5. Amatöörit
   6. Kielen kivettymät
   7. Kalevalansankarit
   8. Lämmin ja kylmä taide
   9. Taiteen juuret
  10. Taide ja amerikkalaisuus
  11. Taide ja yhteiskunta
  12. Luonnonlahjat
Suomalaisia kirjailijoita. (Alkua toiseen sarjaan.)
  Maila Talvio
  Larin Kyösti
  O. Manninen
Suomalaisia Shakespeare-näyttelijöitä
  Ida Aalberg
  Aksel Ahlberg
  Benjamin Leino
  Adolf Lindfors
  Katri Rautio
  Kaarle Halme
  Otto Närhi

II. Yhteiskunnallisia ja poliittisia kirjoitelmia

Suomalaisuus
Ruotsalaiset ja me
Kansallisuuskysymyksemme
Suomalaisuus ja syvät rivit
Keskustelua kansallisuuskysymyksestä
Diplomaatti
Joulusta jouluun
Punainen viikko
   1. Kansalaissodan kynnyksellä
   2. Suomi ja Venäjä
   3. Masentunut mieliala
   4. Alhaiso ja ylhäisö
Syvällä tammen juuret
Suomen valtakunta
Rauha
   1. Piirteitä henkisestä kehityksestämme
   2. Aikakauden näköaloja
Venäjän vallankumous käännekohdassaan
Sunnuntain lukijoille
Suomen työväelle
   1. Kuilun kahden puolen
   2. Kansanvalta ja harvainvalta
   3. Pekka Svinhufvud
   4. Kansakunnan ulkopuolella
   5. Tällä hetkellä
   6. Eräitä ääriviivoja
Ryhmäpolitiikka ja puoluepolitiikka
Mistä pelastus?

III. Pakinoita
(Nimim. Mikko Vilkastus, Teemu y,m.)

Kirjallista pakinaa
Tarina talvisessa yössä
Eräällä taholla
Eräs juhlapuhe
Nykyaikaisessa virastossa
Aakkosia
Kunnia
Yö ja päivä
Kuvernöörin passi
Häkkilinnut
Senaattorien kohtalo
Keskiaikaista
"Jumalauta, perkele!"
Virkeät tuulet
Virkahakemus
Raatimies Blom Krestyssä
Uusia totuuksia
Lakimiesten kunniaksi
Kokovtsov
Maksim Gorjki
Herra kuvernööri
Ulster
Orfeus ja Morfeus






I

TAIDEKIRJOITELMIA




SUOMALAISESTA RUNOKIELESTÄ.



1.

Koko uudempi suomalainen runous on taistelua laajuuden ja koron
välillä. Vanhoissa Kalevalan säkeissä ne vielä käsikkäin kävivät,
sormikkain sopivat, ne ikäänkuin leikkivät lapsuuttaan. Mutta niin pian
kuin Suomen runous alkoi pyrkiä itsetajuntaan, niin pian kuin
ensimmäiset runo_taiteen_ oireet ilmenivät, syntyi myös näiden
kaksoisten välillä riita vallasta, joka ei vieläkään ole täysin
ratkaistu. Lyhyt historiallinen katsaus Ahlqvistin, I. Krohnin y.m.
johdolla tämän veljesvainon vaiheisiin lienee tässä paikallaan,
ennenkuin käymme sen nykyistä asemaa esittämään.

Suomen ensimmäisen taiderunoilijan, _Agricolan_, sepustuksista näkyy,
että hän tässä kysymyksessä asettui päättävästi koron kannalle, vaikka
kyllä sekin riimihädässä usein saa pahoja kolauksia. Hänen jälkeisistä
virsisepistä taas ei juuri tiedä, kumpaa he enemmän suosivat
laajuuttako vai korkoa, sillä yhtä lapsipuolen tavalla he kohtelevat
kumpaistakin. Vasta 17:llä vuosisadalla on suomalainen taiderunous edes
niin paljon vakaantunut, että voidaan puhua eri runomitoista oikeassa
merkityksessä ja silloin pistää tämäkin kysymys päänsä yleisestä
sekasorrosta. _Juhana Cajanus_, jonka kaunis "Etkös ole ihmisparka" on
kuin "kosteikko, kukkula, saari" näiden aikojen runoudessa, olisi
tuskin koron polkemiseen hairahtunut, jos olisi tyytynyt helpompaan
runomittaan. Nyt tapaa hänellä sellaisiakin virheitä kuin: _maan
poveen_ ja _tyhjäksi tavattomaks_.

Muut sen ajan runoilijat käyttivät enimmäkseen Kalevalan runomittaa.
Tähän asti ei vielä juuri voi sanoa, kumpi on vallassa, laajuusko vai
korko. Kumpikin ovat ne vielä yhtä heikkoja puoltaan pitämään ja saavat
osakseen kovimpiakin kolauksia. Mutta seuraavalla vuosisadalla saa
toinen veli hyvän liittolaisen latinalaisesta kuusmitasta, joka silloin
pääsi kieleemme juurtumaan. Sitä viljeltiin tietysti vanhojen esikuvain
mukaan, kokonaan laajuuden perustuksella, kuten seuraavat säkeet
eräästä _Achreniuksen_ runosta osoittavat:

    Ah, jos coi coittais sydämis' ja mielesä meidän,
    cosc' Sanahan saarna nyt cansain corwisa caicu@@@@

Kuitenkin ovat koron polkemiset trokeisessa mitassa verrattain
harvinaisia. Jambia taas käytettiin perin vähän ja silloinkin se oli
niin sekoitettua trokeilla, ettei tiedä, kumpaan runomittaan sen
lukisikaan.

Huvittavaa on nähdä sitten, mikä suuren _Franzénin_ kanta asiassa oli.
Hänen ainoa Suomenkielinen runonsa "Ruhtinaalle" on kokonaan korolle
rakennettu, kuten hänen ruotsalaisen runouden koulussa kehitetyltä
kieliaistiltaan voi odottaakin. Tulemme tuonnempana tähän runoon
palaamaan.

Sivuuttaen sitten tämän vuosisadan alkupuoliskon muut runoilijat,
joista vaan on mainittava, että he käyttivät enimmäkseen helppoja
trokeisia runomittoja ja niitä jotenkin hyvin, tulemme _Kallioon_. Hän
rakensi runonsa kokonaan korolle, vieläpä kuusmittansakin, kuten hänen
kaunis, klassillinen "Oma maa" osoittaa. Tämä on sitä merkittävämpää,
kun ennen ja kauan jälkeenkin häntä laajuus oli ollut kuusmitan ainoa
herra.

Yhteenveto edellisestä tulee siis opettamaan, että tämän vuosisadan
alkupuolelle asti korko siis oli pääasiallisesti vallinnut muita
runomittoja paitsi kuusmittaa, joka oli laajuuden hallussa. Ne koron
polkemiset, joita muualla siellä täällä tavataan, näyttävät johtuneen
enemmän runomitan vaikeudesta kuin korvan vaatimuksista. Kehitys näytti
vievän koron voittoon ja kuusmitassa olivat uudet, terveemmät
mielipiteet syntymässä.

Silloin tuli reaktiooni. Se aika, joka muuten Suomen historiassa on
edistyksen, elpymisen kultaista kevättä, on meidän korkokysymyksemme
kannalta surkeinta taantumusta. Sitä ikävämpää, kun sen alkaja oli itse
_Elias Lönnrot_. Hän rakensi runomittaiset suomennoksensa nimittäin
kokonaan laajuuden kannalle, johon häntä lienee houkutellut etupäässä
vanhan kansanrunouden vaikutus; myöskin lie kuusmitta, tuo Suomen
runouden ikuinen kiusa, tässä taas ollut tuhojaan tekemässä. Kuinka lie
ollutkin, vaan tällaisilta hänen jambinsa tulivat kuulumaan:

    Tee vastakin pesäsi liki pihoani,
    ja tyytymään opeta mua myös osahani.

(Runebergin "Lintuselle".)

Hänen aseveljensä _Ingman_ oli yhtä perinpohjainen koronpolkija, kuten
seuraavat hänen suomentamansa Wörösmartyn säkeet osoittavat:

    Eivät ne poikas turha'an
    vertään vuodattaneet,
    eivätkä sankaris paraat
    vaan suotta sortuneet.

Ne olivat niitä laajuuden kulta-aikoja, jolloin näytti siltä, kuin
olisi sen valta ijäksi Suomen runoudessa taattu. Ja takaajina nähtiin
maan parhaat nimet. Niinpä _Oksanenkin_ "Suomalaisessa sonetissaan"
käytti tällaisia jambeja:

    Soveltuva sonettien siteillä
    runon tekoon kalevalaisten kuulla.

Sellaiset säkeet kuin nämä jo ennen mainitut tuntuvat nyt ihan
mahdottomilta jokaisesta suomalaisesta. Siis on kuitenkin täytynyt
tapahtua käänne mielipiteissä, joka niin on muuttanut yleisön
kielikorvan. Noustuaan tälle huipulle on laajuuden valta taas lähtenyt
vaipumaan, johon mäenlaskuun pyydän lukijaa vilpittömällä ilolla
ottamaan osaa.

Paitsi että Lönnrot ja Ingman vanhemmilla päivillään paljon peräytyivät
jyrkistä mielipiteistään, asettuu jo kielimies Ahlqvist "Suomalaisessa
Runous-opissaan" ihan toiselle kannalle tämän kysymyksen suhteen kuin
runoilija Oksanen. Huomauttaen, että nykyinen runous on luettavaksi
eikä laulettavaksi aiottu, ja että "koron yleneminen runomitan ainoaksi
perustukseksi näyttää olevan välttämätön nykyisen sivistyksen piiriin
kuuluvissa kielissä", leimaa hän kokonaan virheellisiksi esim.
sellaiset jambit kuin:

    Suvun kuvien keskellä yksinään.
    Salihin astui Dmitri korea ei y.m.,

jotka juuri sisältävät samantapaisia virheitä kuin hänen omat
yllämainitut säkeensä. Mutta tähänkään ei Ahlqvistin runokorva
tyytynyt. Ei ensimmäisessä runojalassakaan, jolle hän niinkuin muutkin
myöhemmät tutkijat suo suuremman vapauden, saanut olla korkovirheitä
sellaisia, kuin esim.

    Heti hän kiiruhti kreivinnan luokse@@@@

eikä edes sellaisiakaan kuin

    Jalosti häntä kohtaan ojenti nyt@@@@

Kuinka ovat sitten hänen omat virheensä tässä suhteessa ymmärrettävät?

Ahlqvist näkyy kyllä itsekin Runousoppiaan laatiessaan huomanneen,
miten hän sen kautta tuli esiintymään kaksinaisessa valossa, miten
hänen teoriansa ja käytäntönsä ei oikein tahtonut lyödä yhteen. Kuinka
hän tahtoo itseään ymmärrettävän, selviää täydellisesti seuraavista
hänen sanoistaan: "Pelkälle korolle perustettu runomitta ei kuitenkaan
olisi _vielä_ tyydyttäväinen sivistyneen suomalaisen korvassa."
Kielimiehenä ja runouden lainsäätäjänä hän siis tähtäsi tulevaisuuteen,
mutta runoilijana oli tietysti kahlehdittu kielen silloiseen
kehityskantaan. Sama kaksinaisuus kuin filosofi ja valtiomies
Snellmanin välillä.

Ettei Ahlqvistin kielikorva ollut erehtynytkään, osoittaa seuraavain
aikojen kehitys. Uudemmat runoilijat ovat kilvan kiiruhtaneet
vapautumaan korkovirheistä, jotka vuosien vieriessä ovat käyneet yhä
harvinaisemmiksi. Virstapatsaina mainitsemme vain _Suonion, Cajanderin,
Erkon ja Genetzin_. Ja sitten kuin viimemainittu myös kuusmitassa on
laajuuden vallan kukistanut, voimme pitää taistelun päättyneenä. Korko
on viimeinkin päässyt oikeuksiinsa.

Ei sentään vielä ihan täydellisesti. Niin harvinaisia kuin
koronpolkemiset nykyään ovatkin keskellä säettä, säkeen alussa ja
lopussa ne, paha kyllä, ovat vielä sangen tavallisia. Enimmin loukkaava
näistä on pitkän korollisen tavun polkeminen lyhyen korottoman edellä,
jonka jo Genetz runo-opissaan hylkää ja joka onkin jo ylen harvinainen.
Joskus sitä sentään näkee vielä uusimmassakin runoudessa, kuin esim.
säe

    Harkiten salaisuutta sydämen.@@@@

Asteittain pienenevinä virheinä pidämme myös:

1:o pitkän korollisen tavun polkemisen seuraavan pitkän edellä,
niinkuin

    Raskaasta synnin syystä päästi

2:o lyhyen korollisen tavun polkemisen seuraavan pitkän edellä,
niinkuin

    jaella lapsijoukolleen.

3:o lyhyen korollisen tavun polkemisen seuraavan lyhyen edellä niinkuin

    elämä toist' on, usko toista.

Näistä jo Ahlqvist hylkäsi toisen kohdan, vaikka se vielä nytkin
yleisesti meidän runoudessamme kummittelee. Muut hän kyllä vielä
tavallaan hyväksyi, mutta ainoastaan joksikin aikaa, kuten näkyy hänen
käyttämistään lauseparsista "pikemmin näyttää se olevan luvallista" ja
"samoin luulisin toisinaan käyvän päinsä" j.n.e. Hänen aikanaan
täydellinen reformi tässä suhteessa ehkä olisikin ollut liian
varhaista, kun jambia vasta äsken oli enempi ruvettu meillä viljelemään
ja muutenkin kieli oli outo uusiin runomittoihin, joita tulvanaan tuli.
Mutta meidän tulee muistaa, että hänen Runousoppinsa ilmestymisestä on
jo kulunut neljättäkymmentä vuotta ja että paljon sellaista, joka
silloin voi olla ennenaikaista, on nyt tarpeen vaatimaa. Suuria
vaikeuksia en luulisi mainitun uudistuksen runoilijoillemme tuottavan
ja jos kerran myönnetään kielen kehityksen käyvän siihen suuntaan, että
korkoa ei _koskaan_ saa rikkoa, on sitä parempi, mitä pikemmin nuo
virheet katoavat. Sillä kansan kielikorvan kehittyessä tulevat nämä
koron polkemiset olemaan yhtä monta naulaa niiden runojen
hautakirstuun, jotka ovat ajan vaatimukset tässä suhteessa
laiminlyöneet. Kuinka monta sisältörikasta taideluomaa onkaan peittynyt
kirjallisuushistorian tomuun ainoastaan vanhentuneen muodon takia.

Sama olkoon sanottu myös säkeen loppuun sattuvista koronpolkemisista,
jotka kyllä ovat vähemmän loukkaavia, kun niissä ainoastaan sivukoron
polku tulee kysymykseen. Sellaiset ovat tavallisia daktylisessa ja
anapestisessa mitassa ja niistä ovat mielestämme taas asteittain
väheneviä virheitä:

1:o pitkän sivukorollisen tavun polkeminen seuraavan lyhyen edellä
niinkuin

    armahat impyenne. --

2:o lyhyen sivukorollisen tavun polkeminen seuraavan lyhyen edellä,
niinkuin

    immyt ainoiseni. --

3:o pitkän sivukorollisen tavun polkeminen seuraavan pitkän edellä,
niinkuin

    minä onneton ainoastaan, --

jota sentään pidämme suvaittavimpana, kun siinä st:n voi viedä
seuraavan tavun alkuun ja sivukorollinen tavu siten tuleekin lyhyeksi.
Sellaisissa säkeissä niinkuin

    kutsuvi taistelohon,

ei kieli vielä näytä vaativankaan perinpohjaista koron noudattamista,
yhtä vähän kuin säkeessä

    kummia kertoelee, --

jotka sointuvat ihan hyviltä suomalaisen korvaan. Syynä lienee
arvattavasti se, ettei korko voi saada voimakkaassa rytmissä
tällaisilla lyhyillä tavuilla minkäänlaista jalansijaa. -- Tämän kohdan
me siis jätämme vielä vastaisten polvien kehitettäväksi.

Ylläolevan yhteydessä sopinee myös ottaa puheeksi pääkoron polkeminen
sivukoron alle, jota vielä myös näkee siellä täällä. Kokonaan
sopimatonta on mielestämme alistaa jonkun sanan kaksi ensimmäistä
lyhyttä tavua daktylin loppuosaksi ja panna kolmas, pitkä, uutta
runojalkaa alottamaan, niinkuin

    aho, kangasmaa kumajaa,

ellei tahdota mitään erityistä voiman efektiä, niinkuin Cajanderin
säkeessä

    Ja soitto ei ennen kuultu sen kielissä nyt salamoi.

Tällaista on mielestämme suvaittava ainoastaan yhdistetyissä sanoissa,
sellaisista kuin: sinipiika, verikosto; niinkuin kaksi- ja
lyhyttavuiset sanat kohtuullisesti käytettyinä aina hyvin sopivat
daktylin loppuosaksi.

Päivälehti 20.12.1896.



2.

Edellisen kirjoituksemme loppuponsi kuului siis ylimalkaisesti: _Korko
on otettava suomalaisen runosäkeen perustaksi sen jokaisessa
runojalassa_. Tällä emme me, yhtä vähän kuin entisetkään koron
puolustajat, suinkaan tahdo kieltää laajuuden merkitystä runossa. Sen
vaan täytyy tulla vasta toisessa sijassa. Sääntönä on tietysti
pidettävä, että runokorko sattuu pitkälle tavulle, mutta se ei ole
välttämätöntä. Sillä laajuuden tehtävä runossa on antaa vivahduksia
runokoron, tai paremmin sanoen, poljennon pohjavärille ja silloin
voivat näennäiset laajuusvirheet usein juuri hyvin kuvata runon
sisällistä tunnelmaa. Täten tulevat ne tietysti enemmän
yksityiskohdista riippuviksi ja sentähden lieneekin parasta sen
kysymyksen valaisemiseksi ottaa kukin runomitta erikseen
käsiteltäväksi.

_Trokeeta_ ( --  -), tuota yksinkertaisinta mittaa, jolle Kalevalan
säkeetkin ovat rakennetut, ovat Väinön kanteleen kaiuttajat aina
suurimmalla taidolla viljelleet. Siinä mitassa ei siis olekaan paljoa
muistuttamista. Tavallisen pitkälyhyen ohella ovat tietysti myöskin
kaksoislyhyet ja kaksoispitkät runojalat sallittuja, joiden kautta
juuri saadaan vaihtelevaisuutta aikaan, niinkuin esim. kymmentavuisessa
trokeessa, Runebergin "idylli ja epigrammi"-runomitassa tällainen
vuorottelu on ihan välttämätön. Kuitenkin on sääntönä pidettävä, ettei
samassa säkeessä kaikki runojalat saa olla kokopitkiä tai kokolyhyitä.
Tässä lienee myös paikallaan huomauttaa siitä omituisesta seikasta,
että sellaiset lyhytpitkät trokeet kuin: enää, kevään, jotka
laajuudeltaan oikeastaan ovat jambeja (-  -- ), nyt ovat täydellisesti
kieleen juurtuneet. Vielä Ahlqvistin aikoihin oli niiden asema hyvin
epävarma: "Yhtä vähän kuin voisi laajuuden puolustajain kanssa lukea
esim. jambina sanan: vetää, yhtä vähän voipi sen kansanlaulun kanssa
lukea trokeena." Tässäkin on siis kielen kehitys käynyt siihen
suuntaan, että korko tulee olemaan tavujen runoarvon lopullinen
määrääjä.

_Jambista (-  -- ) on jo edellisessä luvussa paljon puhuttu, sillä tätä
runomittaa koskee tuo edellä vaadittu täydellinen koron noudattaminen
lähimmin. _Renvallin_ mielestä, joka oli ankara koron puolustaja, oli
tämä runomitta "miltei mahdoton käyttää meidän kielessä", kun muka
suomessa oli niin perin vähän yksitavuisia, jambin alkuun tarvittavia
sanoja. Ahlqvist ei tähän hylkäystuomioon kuitenkaan yhdy, vaan
ehdottelee kaikenlaisia apukeinoja tämän runomitan helpoitukseksi. Niin
esim. voitaisiin alkuun panna kaksi lyhyttä tavua yhden pitkän
asemesta:

    Elo kurja se, kun täytyy vain aina peljätä,

ja korkoakin hänen mielestään voitaisiin siinä runojalassa polkea
muutamissa, ensi luvussa mainituissa kohdissa.

Koron polkemiset olemme jo kaikki juurtaan myöten hyljänneet, eikä
tuokaan toinen keino mielestämme ole muuta kuin hätätilassa käytettävä,
sillä ehdottomasti sen kautta säkeen alkuun tulee jotakin levotonta ja
hätäistä, joka on vierasta tuon enimmäkseen murhenäytelmässä käytetyn
jambin luonteelle. Ainakaan siinä ei pitäisi käyttää muita kuin
sellaisia jo melkein diftongiksi sulaneita tavuja kuin: mua.

Mutta ehkä tämä jo itsestään niin vaikea runomitta täten käy ihan
mahdottomaksi suomenkielelle, kun kaikki apukeinot näin kielletään?

Vielä on yksi keino, jonka Ahlqvistkin mainitsee. Yksitavuisten sanojen
lukua voitaisiin hänen mielestään nimittäin "heiton varovaisella
käyttämisellä" paljonkin enentää. Ensiksikin sellaiset kaksitavuiset,
taipumattomat partikkelit kuin: miks', siks', vuoks', juur', pait'
(=paitsi) j.n.e. voitaisiin ihan ilman mitään lyhentää yksitavuisiksi,
huolimatta siitä, millä äänteellä seuraava alkaa. Samalla tavallahan
sana mut (pro mutta) tuli runokieleemme ympätyksi. Myöskin useita
verbimuotoja ja substantiivejakin voisi tällä tavalla yksitavuisiksi
supistaa, niin kuin läntiset murteemme tekevät. Yleensä ovat tietysti
lyhennettäessä Genetzin pääsäännöt noudatettavat.

Mutta vaikka me näin ehdotammekin suurempaa vapautta kaksitavuisten ja
erittäinkin partikkelein lyhentämisessä käytettäväksi, ovat
mielipiteemme sitä ankarammat useampitavuisten sanojen ja
päätteellisten muotojen suhteen. Ne ajat ovat menneet, jolloin _I.
Krohn_ täydellä todella ehdotti esim. tällaisia lyhennyksiä:

    Vanhall vapaall Suomenmaalla,

vakuutettuna täten suuresti auttavansa kielen sointuisuutta. Tällaisten
ja Genetzin sallimainkin lyhennysten suhteen lienee paras sääntö: mitä
vähemmän, sitä parempi. Kuta täyteläisempiä tavut ovat, sitä
puhtaammalta runo kajahtaa.

Jouduttuamme kerran näistä asioista puhumaan pyydämme vielä huomauttaa
erästä lyhentämistapaa, joka näkyy jääneen liiaksi unohduksiin.
Tarkoitamme n.s. "sisäistä lyhennystä", jollaisia ovat esim. hällä (pro
hänellä), oisi (pro olisi) j.n.e. Kalevalan kielessä niitä käytetään
paljon, niinkuin souttu (pro soudettu), kaattu (pro kaadettu) ja ehkäpä
samoin voisi tehdä monelle muullekin sanalle.

Useimmista Kalevalansäkeistä voi pienellä muutoksella saada
_daktylisia_ ( --  - -), joka runomitta siten on kieleemme erittäin
koteutunut. Sen kohtalo on kuitenkin ollut niin kauan kuusmitan
vaiheisiin kahlehdittu, että siitä on suomalaiseen daktyliinkin
ilmestynyt sille kokonaan epäoleellisia ominaisuuksia. Kuusmitassa kun
on Genetzin mukaan laajuuttakin ankarasti noudatettava, on tuo
latinalaisuus pyrkinyt muuallekin daktylin lentoa ehkäisemään. Parhaina
daktyleina on pidetty sellaisia kuin: laivoja, raunio, valkama y.m.,
jotka ovat täydellisesti tuon kaavan ( --  - -) näköisiä ja muita
johdonmukaisesti enemmän tai vähemmän virheellisinä, sen mukaan, kuinka
paljon ne siitä mallistaan ovat poikenneet.

Tämä käsitys on mielestämme ihan väärä, siten jää nimittäin ääretön
joukko suomalaisia sanoja kokonaan tämän runomitan ulkopuolelle, joka
yllämainittua sääntöä täsmälleen noudattamalla ei kelpaa muihin kuin
marsseihin: "Nous ylös miehet ja nous ylös naiset."

Ei, tässäkin kohden on laajuuden vaatimusten väistyttävä.

Kolmilyhyet daktylit (- - -), sellaiset kuin: elämä, heräsi, humisi
j.n.e. ovat jo kauan olleet kyllä varovaisesti käytännössä, mutta
niitäkin on käytetty kuin varkain hätätilassa. Ne ne ovat juuri meidän
kielellemme omituisia ja puhaltavat tuohon vieraan maan runomittaan
niin kotoisen huminan, että luulisi sitä omien kuusiemme kuiskinaksi.
Sama on asianlaita, jos toinen tavu, tai molemmatkin ovat
keskiarvoisia. Sellaisetkin säkeet kuin esim. nuo Franzénin

    Turvana tuhatten,
    Herrana sydänten
    Eläköön hän,

kajahtavat vallan hyviltä, vaikka tässä jos missään on voimakas,
marssintapainen tahti.

Myöskään sellaiset daktylit kuin: kauniimpi, rakkaampi j.n.e., eivät
itsessään ole sen väärempiä kuin nuo "säännöllisetkään". Jos niitä vain
oikein käytetään. Esim. Kallion kuusmitassa:

    Kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymämaa,

saa säe juuri niiden kautta tuon täyteläisen tunteen voiman, jota me
siinä niin ihailemme. Tässä niinkuin muissakin kohdissa käy siis
toteen, mitä ennen olemme laajuudesta sanoneet, että sen tehtävä on
runon värittäminen, varjostaminen ja sen seuraaminen täytyy suureksi
osaksi jättää runoilijan mausta riippuvaksi.

Sitä vastoin ovat kokonaan hylättävät sellaiset daktylit kuin: aukeaa,
Haades ( --  -  -- ), joita on vaikea lausuakin.

Vielä on eräs daktyliseen mittaan sopiva runojalka, jonka olen
säästänyt viimeiseksi juuri sen herkullisen tuoksun vuoksi. Sokeri
pohjassa. Miettikääpä, mikä se on, joka tekee tämäntapaisten
kansanlaulujen rytmin niin viehättäväksi:

    Ikävä on aikani, päivät on pitkät,
    surutont' en hetkeä muistakaan,

taikka

    Tule, tule kultani, tule kotipuoleen,
    taikka jo menehynkin ikävään ja huoleen.

Ne ovat juuri nuo kaihomieliset, ikäänkuin huolimattomasti heitetyt
_nelitavuiset daktylit_ (- - - -), joihin kansan runotar hunnuttaa
huolensa ja joiden läpi sen katse hymyilee tuota hiljaista suruaan.
Sellaisia meidän tulee taiderunouteemme istuttaa. Parhaiten ne sopivat
pitempiin runomittoihin, joissa tahti on kovempi ja lyhempiin taas nuo
ennen mainitut kolmilyhyet. Olemme vakuutetut, että tällä tavalla
daktylistä tulee meidän kansallisin ja hauskin runomittamme.

_Anapestille (- -  -- ) tässä näkyy käyneen niinkuin muinoin kersantti
Dufvan viimeiselle pojalle. Muille runomitoille on uhrattu liian paljon
tilaa ja sanoja, joten sille ei kuin "hiukka piisannut". Niin, niin me
kiiruhdamme hyväntahtoisten virkaveljiemme varalta heti myöntämään,
että "älyä kuinka äijällä" j.n.e. Kun sitäpaitsi eräs täkäläinen
kriitikko näkyy ottaneen tämän runomitan erityisen huolenpitonsa
esineeksi, ei meille jää siis vastaiseksi muuta kuin hänen
tutkimustensa tuloksia odotellessa yhtyä sydämen pohjasta Genetzin
vakaumukseen siitä, että

    "anapesti on edestakaisin käännetty daktyli".

Päivälehti 25. 12. 1896.



3.

Olemme edellisessä koettaneet esittää niitä näkökohtia, joita huomioon
ottamalla voitaisiin edes jossakin määrin suomalaistuttaa käytännössä
olevia runomittoja. Mutta vaikkapa me näin koetammekin saada niihin
niin paljon oman maan makua kuin mahdollista, vieraiksi ne kuitenkin
aina jäävät meidän oman Kalevalanrunomme rinnalla:

    "Parempi omalla maalla
    juoda vettä virsun alta
    kuin on maalla vierahalla
    kultamaljasta metonen."

Mettäkö se sitten on, jota me oman kansanrunoutemme hetesuonista
juomme? -- se, se vasta mettä on suomalaisen suuhun, se se humahtelee
kuin kotoinen hongikko, se se kumahtelee kuin kotoinen kangas. Sitä
runomittaa meidän on sylitellen, sylkytellen pideltävä, sitä
vaalittava, varjeltava, kehitettävä. Siinä meidän runoutemme voima
tulee olemaan.

Vai emmekö voisi luottaa sen tulevaisuuteen, nähtyämme, miten paljo se
nyt jo on alkuperäisestään kehittynyt? Vipusen virsien hyllyvästä ja
lyllyvästä runomitasta lyhyeen draamakieleen -- mikä ääretön edistys.

Mitähän sanoisivat nyt ne herrat, jotka muutamia kymmeniä vuosia sitten
Kalevalanmitan kokonaan hautaan tuomitsivat, jos nyt saisivat
näyttämöltä kuulla Erkon Ainoa tai Kullervoa? Vielä I. Krohnin
mielipide oli, että tätä runomittaa "kieltänee totisen runoilijan
sisällinen aisti käyttämästä suurempiin teoksiin. Sillä josko se
sopikin Kalevalan utukuviin, niin sillä on mahdoton esittää sellaisia
selväpiirteisiä muotoja kuin nykyinen runomaku vaatii." Sentään hänkin
Ritvalan helkavirsien johdosta tulee myöntäneeksi, että niiden "lyhyt,
ytimellinen kertomustapa oli uusi sangen arvollinen omaisuus, jota
Karjalan muinaiset runot kaipaavat. Kuka _tietää, mitä tästä juuresta
olisi saattanut sukeutua_, jos se olisi rauhassa saanut kasvaa." Mutta
_Lagervallin_ näytelmäkyhäykset saivat hänet kuitenkin ikuisesti siitä
vakuutetuksi, ettei Kalevalan mitta ainakaan näyttämölle kelvannut.

Toivorikkaampi oli _Lönnrot_ tässä suhteessa. "Suomen _uusi laulu_ on
perustettava _vanhan laulun_ kulmakiville", lausuu hän Kantelettaren
esipuheessa, joka on niin kaunis ja ylevä, että se ansaitsisi tulla
jokaiselle suomalaiselle tunnetuksi. Arvattavasti hän tällä tarkoitti
etupäässä, että Suomen uudemman runouden tuli kasvaa kansanlaulun
hengestä, mutta luultavasti tahtoi hän myös sen muodollisia
ominaisuuksia huomioonotettavaksi. Samalla tavalla lienee käsitettävä
_Renvallin_ toivotus, että "tämän kansan omituinen runolahja olisi
ansainnut tulla tarkkuudella hoidelluksi", -- sekä muodon että hengen
puolesta.

_Ahlqvist_ taas ei näytä paljon surevan Kalevalanmitan ruostumista.
Hänen mielestään se oli kehityksen lakien mukaista: "Vanhan runon muoto
näyttää siis niin hyvin herrassäätyisissä kuin talonpoikaisissakin
runoilijoissa joutuneen unhotuksiin." -- "Epäilemättä on näin muodoin
suuri muutos Suomen runoudessa tapahtunut eli tapahtumassa. Niinkuin
Suomen kansa muussakin olossansa kokee omistaa itsellensä
eurooppalaisen sivistyksen muodot, niin pyrkii se runoudessansakin
vapaaksi peritystä yksipuolisuudesta. Tapahtunut muutos ei siis ole
vahingoksi luettava; vaan edistyksenä pidettävä."

Mutta käytännössä on jo tosiaan itse asiassa tehty kokeita _uuden
suomalaisen metriikan muodostamisesta Kalevalan mitan pohjalla_. Meidän
uudemmissa kansanlauluissamme, joiden tutkimiseen kannattaisi kyllä
jonkun nuorista tiedemiehistämme antautua, löytyisi paljon siihen
aineksia. Mutta jo itse Kantelettaressa löytyy tällaisia säejaksoja:

    "Minä itse ruskia,
    minä itse valkia,
    minä kaunis ja ihana
    Miilokullan viereen",

jotka osoittavat, että kansan runotar alkoi jo käydä kauempaakin
marjassa, ei vain kotipientaroilta.

Myöskin _Juteini_ koetti tällaista runomittaa:

    "Naiset Eevan ensimäisen, elämätä,
    kyllä moittivat monasti",@@@@

eikä se tuntuisikaan hullummalta, kun jokukin säepari vain olisi
sopusoinnussa.

_Kallio_ näkyy myös ihan kuin vahingossa keksineen uuden reformin.
Hänen runossaan "Milloin muistelet minua", ovat kaikki muut säkeet
kyllä tavallista Kalevalanmittaa, mutta jokainen värsy loppuu säkeellä:

    "Milloin muistelet minua, milloin?"

siis voisi muihinkin, ei vain sellaisiin säkeihin kuin:

    Vaka vanha Väinämöinen

lisätä yhden tavuun (Runebergin eleginen mitta). Kalevalan säkeiden
tunnettu vaihtelevaisuus aukaisee tässä suhteessa äärettömät alat
uusille muodostuksille.

Suuri edistysaskel oli jo sekin, että Kallio jakoi tuon runonsa yhtä
pitkiin värssyihin, jotka antavat sille enemmän pontta ja pakottavat
määräperäiseen suunnitteluun. Lyyrillisissä runoissa lieneekin
värssyjako aivan välttämätön.

Myöskin _Erkko_ on Ainossa ja Kullervossa useissa kohden paljon
poikennut alkuperäisestä Kalevalanmitasta. Tavallisimpia muutoksia ovat
tämäntapaiset:

    "Jollet nyt visusti rienne
    miekan työhön,
    niin petät sukusi koston",

ja niiden kautta saakin runo paljon voimakkaamman rytmin. Sekaan on
kylvetty myös säkeitä sellaisia kuin:

    "Honkia hajoittelee",

jotka parhaiten sopinevatkin jonkin säejakson päättäjiksi. Tavattoman
kauniilta kuuluvat myöskin "Mikontytön" suusta tällaiset katkelmat:

    "Kokemusteni kovuutta
    raukka itken,
    mieron polkuja pahoja
    vaikeroin."

Ne soivat kuin varpusen valitus. --

Siinä on siis jo tie hiihdetty, latva taitettu. Toivottavasti ei se
latu saakaan umpeen peittyä, vaan tulevat sitä yhä useammat runojousen
jännittäjät laskemaan, sillä viepihän se ura koskemattomimpaan korpeen,
viljaisimmille viitakoille. Ehkäpä asettuu sinne joku vielä kokonaan
uudisasukkaaksi, perkkaa pellon, kuokkii korven ja laventaa suksiladun
leveäksi kirkkotieksi, jota ajetaan välkkyvin valjain ja kilisevin
kulkusin. Miks emme toivoisi?

Päivälehti 1.1.1897.




NÄYTELMÄN TEKOTAPA.



1. ANTIIKIN NÄYTELMÄ.

Kirjalliset muodot ja tekotavat vaihtelevat aikakausien henkisen
sisällyksen mukaisesti. Jos pitää paikkansa lause: ei mitään uutta
auringon alla, on yhtä paljon paikkansa pitävä tässä suhteessa tuo
toinen totuus: ei myöskään mitään pysyvää auringon alla. Se on seuraus
taiteen yleisestä luonteesta ja tarkoitusperästä, joka on olla
_ilmaisu_, jollekin inhimilliselle sielun-elämälle.

Kukin aikakausi luo ja tarvitsee oman muotonsa henkiselle
sisällykselleen, vieläpä usein oman taiteensakin. Me tiedämme esim.
kuinka myöhään nykyaikainen taidemusiikki varsinaisessa merkityksessään
kohoaa kukoistukseen. Miksi? Epäilemättä siksi, että _sävelihminen_
niin myöhään kehittyy. Samoin tiedämme me, että esim. kuvanveisto ei
missään ajassa eikä minkään kansan keskuudessa liene ollut niin yleinen
ja korkeasti kunnioitettu kuin Perikleen Ateenassa. Miksi? Epäilemättä
siksi, että muinaiset kreikkalaiset olivat niin merkillisessä määrin
_viivaihmisiä_. Samoin voisimme me mainita, että _väri-ihminen_ ei
milloinkaan liene ollut niin yleinen ja kauniisti kehittynyt kuin
renessanssin ja eritoten italialaisen renessanssin aikoina, eikä
_käsite-ihminen_ niin kaikkialla rehottava rikkaruoho kuin siinä
surullisessa aikakaudessa, johon me itse kuulumme ja jonka lopun me
vasta näemme etäisenä aamunsarastuksena taivaanrannalla ruskottavan.

Älköön lukija hämmästykö näitä monia "ihmis"-hirviöitä. Ne eivät
suinkaan ole pahemmat eivätkä peljättävämmät kuin ihmiset ylimalkaan,
tuskinpa tuhmemmatkaan. Ainakaan ne eivät ole tuhmemmat kuin monet
muut niistä tuhansista kaunotieteellisistä oppisanoista, joista
meidän-aikaiset estetiikat vilisevät. Ne ovat tässä käytetyt
merkitsemään ainoastaan neljää eri _ihmistyyppiä_, joista jokaisella
epäilemättä on vastaavaisuutensa nykyisessäkin ajassa, mutta jotka
suuresti ottaen kuitenkin merkitsevät neljää eri kehityskautta
länsieurooppalaisen sivistyksen historiassa.

Antiikki oli viiva-ihmisten kultainen aikakausi, renessanssi
väri-ihmisten, nykyhetki käsite-ihmisten. Sävelihminen viittaa
kaukaisuuteen, parempaan ja valoisampaan kehityskauteen.

Sentään ne kaikki ovat olleet luonnontieteellisesti välttämättömiä,
käsite-ihminen kuten hänen ehkä meidän mielestämme kauniimmat
edeltäjänsä ja myöskin mahdolliset jälkeläisensä. Sillä myöskään
_ihminen_ ei ole mikään pysyvä ja muuttumaton olio auringon alla. Sekin
on alituisessa liikkeessä ja kehityksessä, siinäkin syntyy ja kuolee
joka päivä jotakin, siinäkin puhkeavat vanhojen ja jo manalle-menevien
muotojen kotelosta aina uudet perhoset esille. Kaikella on syynsä ja
seurauksensa, kaikki, myöskin ihmishengen kehitys kohti korkeuksia,
tapahtuu järkähtämättömien luonnonlakien mukaisesti. Niin niveltyvät
myös ne neljä eri kehityskautta, joista yllä on ollut puhe, toisiinsa
teräksisellä johdonmukaisuudella, jonka edessä oikeastaan kaikki
mieskohtaiset tunnepurkaukset sen tahi tämän ihmistyypin etevämmyydestä
toisen rinnalla käyvät vähintään tarpeettomiksi. Niin on ja niin käy:
meille jää vain tosiasioiden merkitseminen maailmanmenon ja kohtalon
ikuisten valtojen edessä.

Ei kuitenkaan pelkkä kylmä tosiasioiden merkitseminen. Sillä emmehän me
sittenkään ole pelkkiä laskukoneita, olemmehan me tuntevia ja
ajattelevia ihmisiä, ja sellaisina on maailmanmenon traagillinen
kauneus omiaan meidät juhlallisella pelolla ja pyhällä vavistuksella
täyttämään. Hartaassa, hurskaassa ihmismielessä saattaa tuo vaikutus
paisua suorastaan uskonnolliseksi mielialaksi, ollenkaan riippumatta
silloin hänen uskontunnustuksestaan taikka siitä, mitä hän jumalikseen,
s.o. ihanteikseen nimittää. Myöskään uskonnot ja uskontunnustukset
eivät nimittäin ole mitään pysyväistä. Nekin vaihtuvat ihmishengen
yleisten kehityskausien mukana ja jokaisen meidän suhteemme pitää
paikkansa se totuus, että kullakin on sellaiset jumalat, jotka
hän ansaitsee. Mutta mitä ovat jumalat muuta kuin kuviteltuja
_ihanne-ihmisiä_, s.o. mielikuvituksemme havainnolliseen muotoon
pukemia ihmisihanteita, jotka tähtäävät johonkin meitä korkeampaan ja
siis tulkitsevat sitä meidän sielumme pyhintä ja salaisinta aavistusta,
joka ei meissä itsessämme eikä meitä ympäröivässä todellisuudessa vielä
ole tunteiksi, ajatuksiksi, sanoiksi ja teoiksi pukeutunut? Näin luo
kukin ihmistyyppi sen henkistä sisällystä vastaavan _ihannetyypin_,
jota hän suuremmalla tai vähemmällä hartaudella palvelee ja jumaloi.
Juuri tämäntapaisesta inhimillisen sielun tarpeesta olivat muinaisten
kreikkalaisten jumalat syntyneitä.

Mutta ihmisen ja hänen ihanteensa välillä vallitsee aina _traagillisen
ristiriidan_ laki. Sillä meidän ihanteemme on yhtä ääretön kuin meidän
voimamme sitä saavuttaa aina rajoitettu. Ja jos me pääsemmekin johonkin
ihanteelliseen päämäärään, ei mikään estä meidän mielikuvitustamme
jälleen toista vielä enemmän saavuttamisen arvoista siitä eteenpäin
rakentamasta. Jos me jälleen sen saavutamme, saattaa kolmas aina
kauniimpi taas sen takaa meille kangastella. Näin aina loppumattomiin.
Jo tavallisen _ihmistahdon_ ja _ihmisvoiman_ välillä vallitsee ikuinen
traagillinen ristiriita, saati sitten sen ihmistahdon ja ihmisvoiman,
jotka jotakin ihmistä korkeampaa, s.o. ihanteellista tavoittelevat.

Niitä, joissa me näemme tavallista suuremman ihmisvoiman tavallista
korkeamman päämäärän tavoittelemiseen taikka näennäiseen saavutukseen,
me nimitämme neroiksi. Muinaiset kreikkalaiset nimittivät heitä
_sankareiksi_. Sankarit yhdessä heidän jumaliensa kanssa muodostivat
muinaishelleeniläisen kauneusmaailman ytimen, silloin "sankarit" meidän
käsitekielellemme käännettynä merkiten ihmispyrkimystä, "jumalat" taas
ihmisen tuntemaa, tahtomaa, aavistamaa tahi vain mielikuvittelemaa
_kauneus-ihannetta_. Käytän tahallani sanaa "kauneus-ihanne", sillä
siihen sisältyvät ihmisen kaikki muut ikuiset ihanteet, siten
nimittäin, että mikä on todella kaunista, on samalla oikeaa, totta ja
siveellistä.

Näin käsitettyinä oli luonnollista, että jumalat kreikkalaisessa
runoudessa alituisesti ottivat osaa sankarien kohtaloihin, sillä
olivathan he osa ihmisestä itsestään, tulkiten juuri hänen pyhintä ja
ikävöivintä pyrkimystään kohti korkeuksia. Joskus auttoivat jumalat
heitä, ja silloin sankarit onnistuivat. Toisin vuoroin he eivät
auttaneet, vaan suuttuivat ja vihastuivat silmittömästi: silloin
syöksyivät uljaat urhot syvyyteen. Heitä piti olla monta, sillä monet
olivat myös pyrkivän ihmisen ihanteet. Mutta heidän yllään tuli vallita
_yhden_, jolle he eivät mitään havainnollista muotoa antaneet,
_sallimuksen_ salaperäisen mahdin, tuon suuren tuntemattoman
jumaluuden, liian pyhän edes mielikuvissa käsiteltäväksi. Sillä yksi
oli myös ihmisen ylin pyrkimys pohjaltaan: _äärettömyys_. Sen rinnalla
olivat kaikki äärelliset olennot, mielikuvituksenkin luomat,
mitättömiä, niiden _täytyi_ olla mitättömiä, jos mieli kokonaisuuden
olla osaa suuremman, koska pieninkin havainnollinen ääriviiva jo oli
jumalat ja sankarit tuosta kaikkeuden yhteisestä alkukodista erottanut.
Yksilö oli kreikkalaisen käsityksen mukaan jo syntymästään saakka
syvimmässä merkityksessä traagillinen.

Tältä henkiseltä pohjalta kohoaa muinaiskreikkalainen murhenäytelmä.

Sen pää-aihe on: yksilö vastaan maailmankaikkeutta, sankari suhteessaan
jumaliin. Sen yliperikuva on _Prometheus_. Se syntyy runoilijan omasta
uskonnollisesta mielialasta maailmanmenon, s.o. maailmantragiikan
edessä, se ottaa havainnolliset muodot hänen mielikuvituksessaan, se
kasvaa kauneuden äärettömästä ikävöimisestä hänen oman sisällisimmän
ihmisensä ihannetyypiksi, se joutuu kuviteltuun traagilliseen
ristiriitaan taivaan valtojen kanssa, samoinkuin ihminen itse oli
joutunut todelliseen traagilliseen ristiriitaan oman tahtonsa
ja voimansa välillä kauneusihannettaan tavoitellessaan.
Muinaiskreikkalainen murhenäytelmä on _haltioituneen hurmauksen_ luoma,
joka vähitellen aina havainnollisempiin ja yksityiskohtaisempiin
muotoihin kiteytyy. Sen sielullinen lähtökohta on sama kuin
laulurunoudenkin, tunnelma. Muinaiskreikkalainen _dityrambi_ on siis
sama kuin muinaiskreikkalainen näytelmä ensimmäisessä, alkeellisimmassa
asteessaan.

Aluksi puhuu siis vain yksi henkilö: runoilija. Mutta haltioituneen
hurmauksen yhä havainnollisempiin mielikuviin pukeutuessa rupeavat jo
nämä mielikuvat itse puhumaan: ensin yksi, sitten kaksi, sitten aina
useampia. Ne elävät, ne kärsivät, ne taistelevat ja sortuvat kuin
konsanaan ihmiset todellisuuden maailmassa, mutta ne eivät ole mitään
todellisia ihmisiä: ne ovat vain tekijän mielikuvia. Mutta ne
_kuvaavat_ todellisten ihmisten sisintä totuutta ja siksi ne voivat
näyttämöltä vaikuttaa todellisilta. Näyttelijän ihannetyyppi on
täydellisimpään havainnolliseen muotoon pukeutunut tekijän mielikuva.
Heitä on kreikkalaisessa näytelmässä ensin yksi: kuoron johtaja, joka
kuoronsa keralla havainnoitsee runoilijan haltioitunutta mielialaa,
s.o. itse runoilijaa. Sitten on heitä kaksi ja useampia, sikäli kuin
mielikuvat alkavat aina havainnollisempina kulkea runoilijan
sielunsilmien ohitse. Kuoro säestää ja ottaa osaa heidän toimintaansa
sillä jumalallisella oikeudella, joka jokaisella ihmisellä on hänen
mielikuviinsa. Tekijä ei yksityiskohtaistuta liiaksi mielikuviaan,
taikka toisin sanoen: ei tee heitä liian todellisiksi, sillä niiden
täytyy pysyä mielikuvina, jos niiden mieli vaikuttaa sisällisellä
totuudellaan. Eikä hän varsinkaan tee niitä käsitteellisiksi, sillä hän
tietää, että mielikuvituksen kauneus kärsisi siitä: ne muuttuisivat
heti yhtä äärellisiksi ja ahtaiksi olennoiksi kuin todellisetkin
ihmiset heidän ympärillään, ne kadottaisivat luomisen aamukasteen
kulmiltaan, lumous häviäisi, ja me joutuisimme keskelle tavallista,
jokapäiväistä arkielämää, josta me juuri taiteen ja mielikuvituksen
avulla pyrimme johonkin toiseen, korkeampaan ja valoisampaan,
kohoamaan. Kreikkalainen näytelmäkirjailija oli ja tahtoi olla ennen
kaikkea -- runoilija.

Sitten: näytelmärunoilija. Sitä varten tuli hänen tarkoin osata
ammattinsa. Jos hän oli oikein suuri nero, kuten Aiskylos, Sofokles
tahi Euripides, tuli hänen näytelmärunoutensa merkitsemään aina uutta
askelta kreikkalaisen näytelmän kehityksessä, jonka sielullisen viivan
me voimme sanoa kulkeneen haltioituneesta hurmauksesta järkeilevään
käsitteeseen. Siinä päättyy muinaiskreikkalainen murhenäytelmä siitä
yksinkertaisesta syystä, että sen kannattava sisällinen voima,
dityrambi, kuolee vastakohtansa saavutettuaan. Käsitteille voidaan
perustaa vain huvinäytelmää tahi porvarillista keskustelunäytelmää.

Muinaiskreikkalaisen näytelmän muoto vastaa täydellisesti sen henkistä
sisällystä. Se on viivataidetta, kuten ylimalkaan helleenien taide, se
on ääriviiva-taidetta, se on arkkitehtuuria. Värejä siinä ei ole juuri
nimeksikään, taikka oikeammin: siinä on vain yksi väri, marmorin
läpikuultava valkeus, joksi Aiskyloon tummempi myrskyisämpi
tunnelmapohja Sofokleelta viilenee. Sen henkilöt seisovat kuin pilarit
katottomassa temppelissä, jonka päällä päilyy Hellaan sininen taivas,
mutta joka myös voi jyristä ja salamoida ja musertaa onnettomat
ihmislapset. Kreikkalaisen näytelmän sankari ei ole syytön eikä syypää
kohtaloonsa. Hän on todellakin "tuollapuolen hyvän ja pahan": hän on
yli-ihminen, joka taistelee jumaliensa kera. Siksi eivät hänen
elämänkohtalonsa myöskään itketä taikka naurata meitä: ne täyttävät
meidät vain juhlallisella pelolla ja pyhällä vavistuksella. Tunnelma on
hiukan samantapainen kuin katsoessamme kaunista tulipaloa tahi
ukonilmaa. Me ihmettelemme raivoavien voimien myllerrystä, me ihailemme
sankarin juuri sortumalla ilmituomaa henkistä aateluutta, ja me
tunnemme rintamme laajenevan siitä "traagillisen optimismin" ja
_sankarillisen maailmankatsomuksen_ hengestä, joka oli muinaisille
kreikkalaisille ominaista ja jonka aika meille jälleen niin kauniina
taivaanrannalla ruskottaa. Tekijän on todellakin onnistunut kiehtoa
meidät alkuperäiseen uskonnolliseen mielialaansa, tietysti ainoastaan
sikäli kuin meissä itsessämme on siihen tarpeellista hartautta ja
ikävöimistä.

Juoni ei merkitse juuri mitään muinaiskreikkalaisessa murhenäytelmässä,
toimintaa ei siinä ole niin nimeksikään eikä oikeastaan sielullista
kehitystäkään nykyaikaisessa merkityksessä, ainoastaan siirtymistä
mielentilasta toiseen mielentilaan. Kaikki paino on muotojen ja
esitettävien mielikuvien _puhtaalla kauneudella_.

Muinaiskreikkalainen murhenäytelmä on todellinen tyypillinen "pyhä
draama".

16.12.1909.



2. RENESSANSSIN NÄYTELMÄ.

Antiikin näytelmä oli, samoinkuin sitä kannattava helleeninen
sivistysmuoto, ollut päätetty, täsmällinen kokonaisuus. Sen tekotapa
oli ollut täydellisessä sopusoinnussa ympäröivien olojen ja etenkin sen
_luonnon-hartaan_ ja _sallimus-uskonnollisen_ ihmistyypin kanssa, joka
oli sen luoja ja kehittäjä. Se meni muruiksi muinaisen helleenisen
sivistyksen murtuessa, eikä tämän perinnön-ottaja, muinainen Rooma,
ollut valtioviisaine, järkiperäisine ja sotilaallisine kansalaisineen
suinkaan kykenevä tässä, enemmän kuin muissakaan taiteellisissa
suhteissa, korkean edeltäjänsä lippua kantamaan. Antiikkisen näytelmän
aurinko meni mailleen Ateenan suuruuden keralla.

Seurasi tuhatvuotinen pimeys ihmiskunnan heleimmässä historiassa.
Uudet, raakalaiset kansakunnat, joiden kohtaloksi oli tullut sen
historian jatkaminen, tarvitsivat aikaa muodostuakseen, järjestyäkseen
muinaisen maailmanvallan raunioille. Heilläkin, niin germaaneilla kuin
kelttiläisillä, niin slaaveilla kuin suomalais-ugrilaisilla, oli kyllä
ikivanha luonnon-uskontonsa, joka kuitenkin oli liian heikko kestämään
vanhojen itäisten ja eteläisten sivistysmaiden Egyptin ja Assyrian,
Palestinan ja lopuksi rappeutuvan Hellaan luomaa yhteistä suurta
uskontorakennetta: _kristinoppia_. On nimittäin muistettava, että niin
yhtenäisenä kuin sen rakenne voikin oikea-uskoiselle kristitylle ja
eritoten meidän evankelis-luterilaisen kirkkokuntamme jäsenelle
esiintyä, sen alkuainekset ovat mitä kirjavinta, muinais-kansainvälistä
omaisuutta. Jo Vanhan Testamentin kuvailema muinaisisraelilainen
kulttuuri oli muinaisen egyptiläisen ja muinaisen assyrialaisen
sivistyksen sekoitusta. Uuden Testamentin mukana tuli siihen mitä
sekasortoisin paljous helleenisiä ja roomalaisia aineksia, kuitenkin
niin, että seemiläinen _spiritualismi_ ja itämainen, elämänkielteinen
ja luonnonvastainen _itseuhrautuminen_ jäivät siinä vallitseviksi.
Epäilemättä se oli korkein muoto pakanakansojen ikivanhasta
uhritavasta. Jos ihminen härkien ja oinaiden, orjien ja
panttivankien, omien poikiensa (vrt. Isak-tarina) ja tyttäriensä
(vrt. Iphigeneia-tarina) sijasta lopuksi uhrasi _itsensä_ ikuisten
julmien jumalien lepyttämiseksi (vrt. Kristus-tarina), silloin oli
uhriteoria korkeimman huippunsa saavuttanut eikä mikään itsetietoisen
yksilön _traagillinen taistelu_ kohtalon vaskisia valtoja vastaan enää
ollut mahdollinen. Kristinoppi tuli tässä suhteessa todellakin
kamppailevan ihmiskunnan pelastajaksi, joskin sangen omituiseksi ja
ikäänkuin nerokasta asianajo-temppua käyttäväksi: toivottoman taistelun
sijasta, josta kohtalo kuitenkin aina oli suoriutuva voittajana,
vapaaehtoinen _antautuminen_ kohtaloonsa, siinä heikossa toivossa, että
lyötyä ei ainakaan lyötäisi ja että ainakin elämän tuollapuolen,
haudantakaisessa Hadeksessa, itsensä uhraavalla ihmisellä olisi
joku palkinto tästä suurtyöstä odotettavissa. Kristillisen
maailmankatsomuksen olemus on jo sellaisenaan _optimistinen_ ja siis
mahdoton mitään oikeaa, todellista murhenäytelmää synnyttämään.

Tästä ei kuitenkaan seuraa, ettei sen olemukseen sisältyisi paljonkin
traagillisia ja suorastaan murhenäytelmällisiä aineksia. Sellaisia
tarjosi jo esim. Kristuksen kärsimyshistoria, joka antiikin silmillä
katsottuna olisi voinut antaa aihetta moneenkin suurenmoiseen
sankarinäytelmään. Mutta ei kristillisen kirkon silmillä, sillä olihan
sen metafyysillinen perustus juuri siinä, että kaikki kärsimys täällä
"alhaalla" vastaisi vain sitä suurempaa nautintoa siellä "ylhäällä":
Kaikki kristillisen maailmankatsomuksen luomat murhenäytelmät olisivat
päättyneet aivan päivänpaisteisesti, samoin kuin Kristuksen
kärsimyshistoria itse päättyy kirkastuksen korkeaan voittoriemuun. Jos
siis uudemman ajan näytelmä johtaa juurensa kristillisen kirkon
helmasta, niin tapahtuu se aivan muodollisesti ja siitä
yksinkertaisesta syystä, että kirkko oli ottanut _kaikki_ taiteet
palvelukseensa. Syvemmässä merkityksessä on näytelmä, samoinkuin taide
ja kaikki kaunis _havainnollinen muoto_ yleensä, alkuperäisen
kristillisyyden jyrkkä vastakohta. Olihan kaikki havainnollinen,
aistillinen maailma jo sellaisenaan jotakin mitätöntä ja ohimenevää,
ellei suorastaan pimeyden ruhtinaan keksintöä. Todellinen, traagillinen
näytelmä kävi jälleen mahdolliseksi, vasta kun ihmis-henki
eloon-elvytetyn hellenismin kautta oli tuosta tuhatvuotisesta
painajaisestaan vapautunut. _Renessanssi_ on tuon aikakauden nimi
ihmishengen suuressa kehityskulussa.

_Renessanssin_ näytelmä korkeimmassa kukassaan on taas Shakespeare.

Mikä ääretön ero antiikin näytelmään verrattuna. Siellä yksilö vastaan
maailmankaikkeutta, täällä ihminen vastaan ihmisiä. Siellä murrutaan
sallimuksen sokeiden valtojen mukaisesti, täällä käsitetään rikos ja
rangaistus ihmisen omassa povessa asuviksi. Siellä kaikki viivoja,
täällä kaikki värejä. Siellä kaikki ikuista, tyyntä, korkeaa ja
jumalallista, täällä kaikki vilkasta, eloisaa, ajallista ja
inhimillistä. Muinaiskreikkalainen näytelmäkirjailija oli tietäjä,
ajattelija, puoleksi uhripappi, puoleksi kansansa johdattaja.
Renessanssin näytelmäkirjallisuus kasvoi keskeltä markkinakojujen, sen
korkein edustaja oli ylhäisön hovinarri, alhaison huvittaja. Vasta
myöhempi aika, lähinnä Goethe ja saksalainen romantiikka, on hänestä
tehnyt ihmiskunnan suuren opettajan.

Oli luonnollista, että tämäntapaisessa näytelmärunoudessa _toiminta_
tuli olemaan sen kannattava ominaisuus.

Se vastasi ensiksikin englantilaisten omaa, käytännöllistä ja ulospäin
tähtäävää kansanluonnetta. Se vastasi samalla koko renessanssi-ajan
naivia, seikkailuhaluista ja elämäniloista luonteenomaisuutta. Olihan
teatteri juuri yleisön huvittamista varten, olihan näyttämö vain
kuviteltu leikkitanner, jolla nuoret ja vanhat, syylliset ja syyttömät,
ylhäiset ja alhaiset, tuhmat ja viisaat saattoivat inhimillisesti
yhdenarvoisina pitää viatonta iloaan. Sen pääasiallinen yleisö taas oli
kourallinen suuria lapsia, jotka tahtoivat katsella kaunista
kuvakirjaa. Mitä kimeämmin narrintiuvut kilisivät, mitä uljaammin
teatterikuningas kuoli ja mitä liikuttavammin teatterikuningatar painoi
käden sydämelleen, mitä säteilevämmin hyve voitti ja mitä pikimustemmin
pahe rangaistiin, mitä syvemmin syyttömyys huokaili ja mitä räikeämpien
ristiriitojen kautta kaikui renessanssi-ihmisen oikea elämän-oppi, että
kukin oli oman onnensa seppä ja että kukin kantoi kohtalonsa arpanopat
omassa kädessään: sitä voimakkaampina kaikuivat myös yleisön
kättentaputukset. Kansanomaisemmalta pohjalta ei vielä mikään taide
liene kohonnut. Shakespearen suuren, kaikkivaltiaan mielikuvituksen
ansiota on, että hän saattoi tämänkin aikoinaan niin halveksitun
taidemuodon ikuisen kauneuden otsalehdellä aateloida.

Antiikin näytelmä tuntuu meistä runoudelta yli-ihmisiä, aatelis-ihmisiä
varten. Shakespearen näytelmä oli runoutta kaikkea kansaa varten.
Edellinen ihannoi jumalia, jälkimmäinen ihmisiä, edellinen kuvasi
ihmishengen turhaa taisteloa taivasta, s.o. ihanteen äärettömyyttä
tavoitellessaan, jälkimmäinen näytti meille ihmiset sellaisina kuin he
olivat, s.o. äärellisinä ilmiöinä, jotka elivät, taistelivat ja
murtuivat omien sisällisten lakiensa mukaisesti. Renessanssin näyttämö
oli _maailma_, antiikin _maailmankaikkeus_. Shakespearen teatterin
olemus oli elämän _moninaisuus_, Aiskyloon ja Sofokleen taas elämän
_yhtenäisyys_ suurissa, yksinkertaisissa viivoissaan. Hellenismi oli
synteesin, renessanssi analyysin aikaa. Nykyaikaisia taidesanoja
käyttääksemme oli edellisen lähtökohta romanttinen, jälkimmäisen
realistinen. Ei ollut ihme siis, jos Shakespearen näytelmässä
yksilöllisen _sielunelämän erittelyllä_ tuli niin suuri sijansa
olemaan.

Mutta ulkonaisen toiminnan ohella oli Shakespearen näytelmän kannattava
ominaisuus kuitenkin sen henkilöiden sisällinen _intohimo_,
luonnollisesti ainoastaan traagillisten henkilöiden. Sillä sepä heidät
Shakespearen mielestä vasta tekikin todella traagillisiksi.

Ihminen syöksyy eteenpäin sokeassa intohimossaan ja sortuu: se oli
Shakespearen ja hänen mukanaan koko renessanssin näytelmän korkein
elämänviisaus. Ihmistä, olkoon hän kuinka viisas ja siveellinen
tahansa, saattaa sallimuksen nuoli kohdata: se oli antiikin ankara
elämän-oppi. Meidän ei ole tarvis huomauttaa, kumpi niistä on syvempi
ja samalla korkeampi, vaan ainoastaan tosiasiaksi merkitä, että
edellinen perustuu kristilliseen, jälkimmäinen helleeniseen
maailmankatsomukseen.

Näistä sielullisista alkulähteistä kumpuaa renessanssin näytelmän
yleinen tekotapa.

Jos kerran teatteri oli etupäässä yleisön huvittamista varten, oli
näytelmäkirjailijan mahdollisimman nerokkaasti sen makua seurattava.
Jos kerran yleisön maku vaati ensi sijassa vilkasta toimintaa,
värikkäitä kuvaelmia, intohimoisia ihmisiä ja vahvasti höystettyjä
sukkeluuksia, oli näytelmäkirjailijan niille kaikille teoksissaan tilaa
valmistettava. Ja jos kerran yleisön mielikuvitus oli niin tuores ja
naivi kuin suuren lapsilauman, sai tekijän mielikuvitus lentää kuinka
hurjasti tahansa, kunhan se vain voi valmistaa katsojilleen kyllin
vaihtelevaa ja jännittävää ajanvietettä. Ei kaivattu mitään ajan ja
paikan yhteyttä, ei eri osien tasasuhtaista viimeistelyä eikä juonen
klassillista yksinkertaisuutta. Pääasia oli, että näytelmässä oli
vauhtia, että paatoksessa oli pontta, että komiikassa oli kuohuvaa
elämää, että se sanalla sanoen voi tyydyttää sekä alhaisoa että
ylhäisöä.

Kirjallista ylhäisöä se ei kuitenkaan tyydyttänyt. Teatteria katsottiin
silloisten lähtökohtien mukaan -- sangen johdonmukaisesti muuten --
markkinataiteeksi, joka oli niin kaukana todellisesta arvokkaasta
runoudesta kuin taivas oli maasta erotettu. Näyttelijän ammatti oli
halveksittu, kuten ainakin ilveilijän. Tiedetäänhän, että esim.
Shakespeare kaikessa kunniassaan näyttelijän, teatterinjohtajan ja
näytelmäkirjailijan kolmiyhteytenä, elin-aikanaan tuskin saavutti
tavallisen porvarin, saati sitten aatelismiehen yhteiskunnallista
asemaa. Syynä siihen ei suinkaan ollut, ettei hänen näytelmistään olisi
pidetty, vaan ainoastaan se, että itse hänen taiteensa laatu jo
sellaisenaan merkitsi miehensä kaiken vakavan ja järjestetyn
yhteiskuntaelämän ulkopuolelle.

Teatterin ja teatterin-ohjelmiston täydellinen yhteensulaminen,
_näyttämötaiteen_ ja _näytelmärunouden_ ihanteellinen sopusointu,
luovan ja jälleen-luovan, tuottavan ja esittävän taiteen alituinen
elimellinen yhteys olivat Shakespearen teatterissa hämmästyttävään
määrään toteutuneet. Muinaiskreikkalaisessa murhenäytelmässä oli
pääpaino ollut tekijän sanoilla ja niiden kirkkaalla ja selvällä
_lausumisella_. Kaikkia kasvojen eleitä oli esim. pidetty niin
tarpeettomina, että näyttelijät -- tahi oikeammin sanoen: lausujat --
esiintyivät tyypillisissä, tavanmukaisissa naamioissa, jotka tekivät
kaiken yksityiskohtaisemman luonnekuvauksen mahdottomaksi. Shakespearen
teatteri merkitsi siinäkin, samoin kuin monissa muissakin suhteissa,
ääretöntä askelta kohti realistista, ulkonaista todellisuutta kuvaavaa
tekotapaa. _Luonteenomainen_ oli saanut sijansa puhtaan kauniin
_rinnalla_, sielullinen, psykologinen _mielenkiinto_ puhtaasti
esteettisen _mielihyvän_. Sillä ei suinkaan ole sanottu, etteivät nämä
sielulliset arvot useimmiten mitä onnistuneimmin yhtyisi Shakespearen
tuotannossa.

Shakespeare itse oli tietysti paljonkin yläpuolella omaa kirjallista
aikakauttaan. Usein koskettaa hän suorastaan antiikista tunnelmasävyä,
usein katkoo hän kaikki aikakautensa kirjalliset kahleet ja -- kuten
esim. _Kuningas Lear_'issa -- kohottaa yksilöllisen inhimillisen
tragiikan korkeimpaan, kosmilliseen suuruuteen. Mutta yleensä hänenkin
maailmankatsomuksensa on sangen kristillisillä aineksilla sekoitettu,
yleensä hänkin -- kuten esim. _Macbethissa_ ja monessa muussa -- johtaa
ihmiskohtaloiden juoksun ihmisten omien intohimojen alkusyistä. Sehän
on kylläkin tavallista ihmistragiikkaa, mutta rajoitetussa muodossa.
Antiikin käsitys siitä oli yleisempi, syvälle-tunkevampi.

Antiikin näytelmässä oli _kuoro_ ollut tekijän parhain ja aina käsillä
oleva puhetorvi. Shakespearen näytelmässä astui sen sijalle
_yksinpuhelu_, se, missä tekijä päähenkilönsä -- ja usein myös
sivuhenkilöittensä -- kautta parhaiten voi saada esille tarkoituksensa
ja tehdä ne suurimmallekin yleisölle ymmärrettäviksi. Mutta samalla
oli antiikin näytelmän _yleis-inhimillinen_ painopiste siirtynyt
_yksilöllisen_ sieluelämän alalle. Ainoastaan Shakespearen
maailmoita-syleilevä mielikuvitus saattoi tämänkin, itsessään tuiki
arkipäiväisen taidekeinon kautta tulkita omaa yleisinhimillistä
sisällystään.

Renessanssin näytelmä oli taidemuoto, joka vastasi täydellisesti
silloisen ihmistyypin henkistä sisällystä. Me olemme ennen nimittäneet
sitä väri-ihmiseksi. Me voisimme myöskin nimittää sitä toiminta- ja
intohimo-ihmiseksi, riippuen siitä, mitä sielunkykyä me milloinkin
tarkoitamme. Renessanssin ihminen oli eheä vain tuntiessaan. Ja siksi
täytyi renessanssin näytelmän, jos sen mieli aikalaisiaan miellyttää,
myöskin juuri näille sielullisille aines-osille rakentua.

Mutta ennen kaikkea: mielikuvitukselle.

Meille, kuivan, käsitteellisen nykypolven lapsille, on suorastaan
arvoituksellista, miten vähillä näyttämökeinoilla silloinen
näytelmäkirjailija saattoi tarkoittamansa todellisuuskuvan katsojilleen
välittää. Yleisön mielikuvituksen kuivuessa, elämän kadottaessa
väririkasta kauneuttaan, ihmisten oppiessa järkeilemään ja
ajattelemaan, johtui myös Shakespearen näytelmärunous pitkiksi ajoiksi
unohduksiin. Vasta kun ihmiskunta jälleen tunsi uuden kevään, uuden
nuortumisen ja luontoonpalaamisen tarvetta itsessään, se jälleen
keksittiin ja asetettiin maailmankirjallisuuden kunniasijalle,
samoinkuin antiikki itse ja sen keralla antiikin murhenäytelmä kerran
oli sille asetettu. Se, mitä renessanssi oli tehnyt antiikin suhteen,
jäi eräitä vuosisatoja myöhemmin eurooppalaisen ja ennen kaikkea
saksalaisen _romantiikan_ asiaksi.

On ollut edellä puhe ainoastaan Shakespearen näytelmästä, siksi että se
on renessanssin näytelmän ja samalla koko renessanssin hengen-elämän
korkein ja täydellisin ilmaisumuoto. Tulemme seuraavassa näkemään,
miten jo sekin kantaa oman kadotuksensa siemenen sisällään ja miten
siitä jälleen on uusi elämä, uusi elinvoimainen ja huippuunsa kehittyvä
taidemuoto puhkeava.

30.12.1909.



3. NYKYAIKAINEN KESKUSTELUNÄYTELMÄ.

Shakespearen näytelmien joukossa on eräs, joka jo sisällisesti särkee
kaikki renessanssinäytelmän rajat ja viittaa kauas toisten
ihmistyyppien ja toisten taidemuotojen tulevaisuuteen. Se on _Hamlet_.
Samoinkuin _Kuningas Lear_ kohtalokkaan ja jo miltei helleenisen
tragiikkansa kautta vetää viivan kauas taaksepäin, antiikin
murhenäytelmän majesteetillisiin pilaristoihin, samoin sitoo _Hamlet_
teon ja mietiskelyn jäytävässä ristiriidassaan renessanssi-näytelmän
äärimmäisen päätepisteen nykyaikaisen keskustelunäytelmän pitkään
kehityskulkuun, jonka huippuna jälleen on Ibsenin draamallista
tuotantoa pidettävä.

Yksilöllisen sielunelämän erittely oli Shakespearen näytelmässä jo
yleensä astunut aivan toiselle sijalle kuin antiikin näytelmässä.
Kuitenkin pysyivät sen traagilliset henkilöt vielä niin kauan eheinä
intohimon ja toiminnan ihmisinä kuin _tekijä_ vain eritteli heitä,
antaen toiminnan eri asteitten heidän sisällistä luonnettaan
heijastella. Mutta kun traagillinen henkilö _itse_ käänsi silmänsä
sisäänpäin, kun hän itse rupesi omien tekojensa syitä ja seurauksia,
oikeutusta tahi epä-oikeutusta tekijän tavoin seulomaan ja
harkitsemaan, silloin muuttui asia kokonaan. Silloin tunkeutui
_mietiskely_ kylmänä, rautaisena kiilana hänen kuuman tahtonsa ja sitä
tyydyttävän teon välille. Silloin hän ei ollut enää eheä, eikä hän
voinut tahtoa, yhtä vähän kuin toimiakaan, kokonaisesti ja
yhtenäisesti. Hän jakaantui kahtia: toiseen eteenpäin-syöksyvään,
toiseen taapäin-pidättävään, toiseen intohimoiseen ja toimihaluiseen,
toiseen itseään tarkastelevaan ja tutkivaan ihmiseen. Juuri sellainen
on Hamlet. Mietiskely murtaa teon rohkeuden häneltä.

Miksi niin monet myöhäisemmät sukupolvet aina nykyisyyteen saakka ovat
nähneet draamallisen ihanteensa Hamletissa! Eivätkö siksi, että he
tuossa onnettomassa tanskalaisessa kuninkaanpojassa ovat tavanneet
lihan omasta lihastaan ja veren omasta verestään? Miksi juuri se
kaikkien Shakespearen henkilöiden joukosta on osoittanut omaavansa
maagillisen voiman kiinnittää mieliä polvesta polveen, kaikkien
kansojen ja kaikkien kielten keskuudessa? Eikö siksi, että Othellot
ovat myöhäisempien aikojen todellisuudessa käyneet aina
harvinaisemmiksi, että Romeoita tuskin tavataan enää, että Kuningas
Learit vaikuttavat meihin muinaisen ajan suunnattomilta möhkäleiltä,
että Antoniukset ja Kleopatrat eivät löydä enää tarpeellista taustaa ja
liikkumisalaa olevista oloistamme? Ja miksi on Hamletista tullut juuri
mietiskelevän, synkkämielisen ja traagillisen nuorison ihanne? Eikö
siksi, että nuori mieli palaa aina johonkin suureen, että jokainen
vähänkin kyvykkäämpi nuori polvi hautoo aina joitakin suuria ajatuksia
povessaan, joita se syystä taikka toisesta ei saa teoiksi muodostumaan?
Hamlet on nykyaikaisen ihmistyypin tragiikka ensimmäisessä,
alkeellisimmassa asteessaan.

Itse hän on luonteensa syvimmältä pohjasävyltä vielä täysi
renessanssi-ihminen: terve, turmeltumaton elimistö, johon mietiskelyn
salaperäinen myrkky vain sitä hävittävämpänä ja tuhoa-tuottavampana
tunkeutuu, jokseenkin samantapaisesti kuin oli tunkeutunut nukkuessa
tuo miltei vertauskuvallinen salamurhainen myrkkyjuoma hänen
kostettavan isänsä, kuolleen kuninkaan korvasokkeloihin. _Hänessä_ ei
mietiskely suinkaan vielä kokonaan ole tappanut teon ja toiminnan
kykyä, kuten useat näytelmän kohdat ja eritoten sen salamana välkähtävä
loppu todistavat. Mietiskely hidastuttaa vain hänelle toimintaa, teko
ja teon tuumiskelu ovat kaksi yhtä väkevää vastavoimaa hänessä, jotka
kumpikin yltäkylläisessä täyteläisyydessään tahtovat kiskoa hänen
kauniin sielunsa kappaleiksi. Jälkimmäisen astuessa etualalle syntyy
nykyaikaisen käsite-ihmisen perikuva, joka myöskin näytelmärunoudessa
pian oli vaativa uusia muotoja uudelle henkiselle sisällykselleen.

Sitä ennen koetettiin kuitenkin vanhaa paikata, jo olemassa-olevia
näytelmämuotoja nykyisemmän ajan tarpeisiin sovitella ja kehitellä. Se
oli kuitenkin mahdotonta jo siitä yksinkertaisesta syystä, että ne
kumpikin olivat jo täydellisyytensä saavuttaneet. Oli olemassa
nimittäin vain kaksi suurta ja kokonaista näytelmätyyppiä: antiikin
ja renessanssin. Ainoastaan niiden yhdistämisestä saattoi niin
mieltäkiinnittävä sekamuoto kuin _ranskalais-klassillinen näytelmä_
sukeutua.

Muodollisesti se seuraa tarkoin antiikin klassillisen näytelmän lakeja,
mutta jo ensi silmäys siihen on omiaan meille todistamaan, miten
kokonaan toinen henkinen sisällys tässä on muinaishelleenisiin
muotoihin puristettu. Se on uutta viinaa vanhoissa leileissä, kädet
ovat Esaun, mutta ääni on Jaakopin. Ajan ja paikan yhteys tosin on
säilytetty, juoni on Shakespearen näytelmiin verrattuna äärettömästi
yksinkertaistunut ja ulkonainen toiminta supistettu vähimpäänsä.
Kuitenkaan ei ranskalainen klassillinen näytelmä suinkaan ole samaa
kuin antiikin, yhtä vähän kuin Corneillen taikka Racinen aikainen
ranskalainen aatelismies oli Aiskyloon taikka Sofokleen aikaiseen
Ateenan sivistyneeseen kansalaiseen verrattava. Paitsi sangen
kristillistynyttä maailmankatsomusta, joka tempaa yksilöllisen
tragiikan yleisen maailmantragiikan yhteydestä, oli ero mitä
läpitunkevin näytelmän kannattavaan henkiseen pitoisuuteen nähden.
Pääpaino oli inhimillisillä intohimoilla ja yksilöllisen sielunelämän
erittelyllä. Vaikuttakoon ranskalaisen klassillisen näytelmän
ihmiskuvaus meihin nyt kuinka tyypilliseltä ja ylimalkaiselta tahansa,
_antiikin_ näytelmään verrattuna se kaikissa tapauksissa on jo sangen
yksilöllistä ja luonteenomaista. Se on viivataidetta, mutta se on
samalla väritaidetta. Se on maalattua marmoria, toisin sanoen.

Toinen suuri ja mieltäkiinnittävä antiikin ja renessanssin sekamuoto on
_saksalainen klassillinen näytelmä_, Goethen ja Schillerin edustamana.
Aluksi he kumpikin, nuoruutensa myrsky- ja kiihko-aikana, olivat
kokonaan Shakespearen teatterin tenhoamia, pannen painoa
mielikuvituksen lennolle, toiminnalle ja intohimolle. Sitten
itse ihmisinä yhä helleenisemmiksi kirkastuen he myöskin
näytelmärunoudessaan joutuvat aina enemmän antiikin murhenäytelmän
korkeaan ilmakehään, jopa niinkin perinpohjaisesti, että Goethe jo
kolmenkymmenen vanhana voi luoda tuon kirkkaan ja säteilevän helmen
_Iphigeneia Tauriissa_ antiikkia lähentelevimmän taideteoksen koko
uudemman ajan näytelmäkirjallisuudessa. Tätäkään tietä ei kuitenkaan
voitu päästä sen pitemmälle. Antiikin näytelmä oli, kuten jo yllä on
huomautettu, täydellisyytensä saavuttanut taidemuoto, jota oli
mahdollinen jäljitellä, mutta ei voittaa, taikka pitemmälle kehittää.
Sama oli Shakespearen näytelmämuodon laita.

Täytyi keksiä jotakin uutta, jos mieli ihmisten muuttuneen henkisen
sisällyksen myöskin näyttämöllä tulla täysiin muodollisiin
oikeuksiinsa. Sitä ei voinut tarjota edes Goethen _Faust_ kaikessa
henkisessä rikkaudessaan, sillä tietäjän ja ajattelijan
vertauskuvallinen viisaus on siinä jälleen antiikin ja renessanssin
nerokkaaseen sekamuotoon pukeutunut. Mutta puhtaan tekotavan puolesta
se ei vie eteenpäin draaman kehitystä niin hiventäkään.

Toisin on Ibsenin draamallisen tuotannon laita. Ranskalaisen
salonkinäytelmän kehikolle alkuperäisesti rakentuen se kohottaa tämän
nykyaikaisen näytelmämuodon korkeimpaan mahdolliseen täydellisyyteensä,
todelliseksi tulkiksi ja päteväksi ilmaisuksi koko käsitteellisen
ihmistyypin henkiselle sisällykselle. Yhdessä antiikin ja renessanssin
näytelmän keralla se on kolmas viimeinen suuri näytelmämuoto, mikä
maailmankirjallisuudella näihin päiviin saakka on näytettävänään.

Pääpaino on nyt siirtynyt jo kokonaan _yksilöllisen sielunelämän_
erittelylle. _Mietiskely_, joka Hamletissa vielä oli vain eräänä,
joskin tärkeänä aineksena, on nyt etualalla, _teko_ ja varsinainen
_toiminta_ taas, kuten Ibsenillä tavallisesti, niin kaukana näytelmän
puitteiden ulkopuolella, että siitä vain henkilöiden esihistoriana
kerrotaan. _Yksinpuhelu_, tuo tekijän mahtavin puhetorvi renessanssin
näytelmässä, samoin kuin kuoro oli ollut antiikin näytelmässä, on nyt
hävinnyt kokonaan. Sen sijalle on astunut _kaksinpuhelu_, joka nyt on
muodostunut tekijän terävimmäksi ja miltei ainoaksi aseeksi
sielullisten ongelmien selvittämisessä. Katsojan _draamallinen_
jännitys sisältyy silloin siihen, että tekijä kaksinpuhelun kautta
paljastaa aste asteelta meille eräiden inhimillisten sielujen
syvyyksiä, samalla koskettaen heitä toisiinsa niin voimakkaasti, että
heidän entisyytensä säie säikeeltä punoutuu punaiseksi langaksi heidän
nykyisyyteensä. Ibsenin henkilöt ovat harvinaisessa määrässä
itsetietoisia, itseään eritteleviä ja toisiaan läpinäkeviä ihmisiä ja
heidän tragiikkansa johtuu usein heidän arasta, sisällisestä, ankarasta
ja herkkähermoisesta _siveydestään_, joka on toista kuin olevien olojen
heidän ympärillään. Katsojan _traagilliseen vaikutukseen_ yhtyy
sentähden usein juuri _siveellinen suuttumus_ olevia oloja vastaan,
jota ei antiikin eikä renessanssin näytelmä suinkaan ole omiaan meissä
herättämään. Eivätpä ne herätä meissä edes mitään suuttumusta niitäkään
traagillisia vastavoimia vastaan, jotka siellä astuvat sankarin ja
hänen onnensa välille: antiikin näytelmässä sokea _sallimus_,
renessanssin näytelmässä pääasiallisesti _rikos_ ja sitä seuraava
_rangaistus_, kristillisen maailmankatsomuksen mukaan käsitettyinä.
Ibsenin näytelmien aikaansaama traagillinen vaikutus on sen vuoksi
yleensä laadultaan matalampi kuin Aiskyloon taikka Shakespearen. Se ei
suinkaan estä niitä olemasta usein yhtä _vaikuttavia_, vaikka ne
järkeilevän luonteensa mukaisesti vaikuttavat meihin usein enemmän
käsitteitä _selvittävästi_ kuin uskonnollista mielialaa taikka
puhtaasti esteettistä mielialaa herättävästi. Dityrambisesta
kauneushurmauksesta ei niiden yhteydessä tavallisesti voi olla
puhettakaan.

Syynä siihen on luonnollisesti tekijän käytännöllinen
_tarkoitusperäisyys_, sekin vieras aines antiikin ja renessanssin
näytelmälle. Ibsen ei anna meille keskitettyä maailmankuvaa
sellaisenaan, ei pelkkää nykyaikaisen ihmistyypin ja olevien olojen
ihanteellista heijastusta. Hänellä on puhtaasti taiteellisten
tarkoitusperiensä ohella vielä lisäksi aina oma salainen, valpas ja
vaaniva tarkoitusperänsä, jota me ehkä parhaiten voisimme nimittää
_siveellis-yhteiskunnalliseksi_. Nykyaikainen ei tyydytä häntä
sellaisenaan. Olevat olot sen ympärillä vihastuttavat enemmän kuin
ihastuttavat häntä. Uudet olot, uuden ihmistyypin tahtoisi Ibsen luoda
tämän maan kamaralle, antaa sille oman korkeamman siveytensä ja
puhaltaa oman kauneusjanoisen henkensä sen sieraimiin. Itse
sangen tyypillisenä käsite-ihmisenä hän ikävöi tunne-ihmisiä,
tunnelma-ihmisiä, taikka kuten me edellä olemme nimittäneet:
_sävel-ihmisiä_. Mutta sellaisia varten ei ympäröivä maaperä vielä ole
valmistettu. Siksi ovat ympäröivät olot muutettavat, että ne entistä
enemmän antaisivat tilaa voimakkaiden _yksilöiden_ kehittymiselle.
Tasa-arvoisuuden, yleisen äänioikeuden ja enemmistövallan
porvarillisessa ja sosialistisessa aikakaudessa hän kohottaa rohkeasti
_henkisen ylimyksellisyyden_ lipun, jonka suhde oleviin oloihin nähden
on samalla _henkisen anarkismin_. Hän on valistuskauden lapsi, joka ei
kirjoita näytelmiään vain "huvin vuoksi". Hän nousee itse
porvarillisesta maaperästä, samoin kuin hänen näytelmänsä tekotapa
nykyaikaisen porvarillisen salonkinäytelmän perustalta, mutta hänen
aavistuksensa nuoli tähtää "aatelis-ihmisiin". Hän on itse "porvari
aatelismiehenä", niin sanoaksemme, ja juuri siksi nykyisessä ajassa
niin yksinäinen.

Näitä siveellisiä ja yhteiskunnallisia tarkoitusperiään saavuttaakseen
käyttää Ibsen mielellään _vertauskuvallisuutta_, jonka keralla jälleen
uusi taidekeino astuu nykyaikaisen keskustelunäytelmän palvelukseen.
Mahdollisesti voitaisiin siihenkin hyvällä tahdolla löytää esimerkkiä
Shakespearesta: _Myrsky_. Mutta se vaikuttaa meihin vielä sellaisenaan,
meidän ei ole sitävarten _pakko_ etsiä tekijän mielikuvien takaa niitä
vastaavia vertauskuvia. Toisin Ibsenillä ylimalkaan. Hänen henkilönsä,
heidän kaksinpuhelunsa, heidän kohtauksensa ja heidän sielunelämänsä,
kaikki on usein kaksinaisessa valossa katsottava: realistisessa ja
symbolistisessa. Sanotaan näin ja näin, mutta tarkoitetaan niin ja
niin. Siitä Ibsenin sananparreksi muuttunut salaperäisyys, jossa
kuitenkin on totta vain toinen puoli, sillä Ibsen puhuu kahta kieltä
yhtaikaa: toista suurelle yleisölle, toista harvoille valituille. Kyllä
hänen näytelmänsä sellaisinaan _ulkonaisesti_ ja realistisella silmällä
katsottuina, ovat selvät ja kirkkaat kuin jääkirkot. Niiden hämäryys
johtuu vasta niiden _sisällisestä_ vertauskuvallisuudesta, jonka kukin
tietysti selittää omalla tavallaan. Epäilemättä piilee vaarallinen
heikkouden siemen siinä, sillä niin totta kuin kaiken korkean ja
korkeimman taiteen tulee olla sisällisestikin yhtä selvää ja kirkasta
kuin ulkonaisesti, tulee runoilijan lausua julki, mitä hän tarkoittaa.
Vihjaukset eivät auta siinä: muuten himmenee hänen maailmankuvansa
todellakin -- vertauskuvaksi.

En tahdo sanoa, että näin aina kävi Ibsenillä, yhtä vähän kuin että
kaikki yllä sanottu pitäisi paikkansa hänen kaikkiin näytelmiinsä
nähden. Pitkän mies-ijän varrella syntyneinä ne myöskin tekotavassaan
kuvastelevat mestarin aina kehittyvää elämänkäsitystä. On ymmärrettävä
vain "attikalaisen suolan" kirpeänä rakeena hänen ylpeää lausettaan
itsestään: "Olen, mitä olen ollut halki elämäni", joskin hänen sisäisen
kehityksensä taival on niin poikkeuksellisella johdonmukaisuudella
suoritettu. Niinpä näemme me myöskin hänen näytelmiensä myöhäisemmällä
ijällä yhä enemmän lähestyvän helleenistä maailmankatsomusta, joskin
kaikki nykyaikaiset taidekeinonsa säilyttäen: _Kummittelijain_ ja
_John Gabriel Borkmanin_ kohtalokas tragiikka on siinä suhteessa
tunnusmerkillistä. Että Ibsen ei koskaan päässyt siihen samassa määrin
kuin esim. Goethe, on tosiasia, joka ei kuulu tämän pienen tutkielman
puitteisiin.

Paras olisi lopettaa ehkä jo tähän. Mutta silloinhan me emme vielä
olisi maininneet sanaakaan siitä _tulevaisuuden näytelmästä_, jota
kohden Ibsenin jälkeinen draamallinen tuotanto kuitenkin niin
intohimoisesti käsiään ojentelee. Olkoon se siis seuraavien
katselmusten esineenä.

16.1.1910.



4. TULEVAISUUDEN NÄYTELMÄ.

Jokaisessa asiassa on pyrkimyksiä, jotka tähtäävät kauas eteenpäin, ja
jälleen toisia, jotka päättävät taikka täydentävät entisyyden pitkiä
kehitysjaksoja. Niin myös näytelmäkirjallisuuden alalla ja niin myös
siinä ajassa, jonka lapsia me itse olemme. Varsinkaan nykyisen nopean
kehityksen vallitessa ei mikään kirjallinen suunta eikä taiteellinen
muoto ehdi siemenelle tuleentua, kun jo kymmenen nuorta vesaa sen
juuresta lehtiään levittää. Niinpä näemmekin, miten jo samaan aikaan,
kun nykyaikainen keskustelunäytelmä tuskin on Ibsenissä korkeimman
huippunsa saavuttanut, kaikkialla esiintyy pyrkimys uuteen näytelmään,
uuteen näytelmän tekotapaan. Tätä muodollista pyrkimystä on
luonnollisesti itse aikakaudessa piilevä uusi henkinen sisällys
kannattamassa.

Ibsenin näytelmä oli rakentunut ranskalaisen salonkinäytelmän jo
valmiille perustalle. Hän oli vain sen muodot suurentanut, sen viivat
kiteyttänyt ja yksinkertaistuttanut, valanut niihin oman ankaramman ja
ajatusrikkaamman, samalla syvemmin erittelevän ja kaukomielisemmin
uneksivan sielunsa olemuksen. Oli selvää, että tätä tietä ei voitu
päästä enää pitemmälle. Ibsenin näytelmä on päätetty kokonaisuus,
samoinkuin Sofokleen tai Shakespearen näytelmämuodot olivat ennen häntä
olleet. Se ei aloita, se lopettaa pitkän kehitysjakson.

Nykyaikainen keskustelunäytelmä ei voinut eikä voine koskaan sen
korkeammalle kehittyä, yhtä vähän kuin nykyaikaisen käsite-ihmisen
perikuva suurempaa täydellisyyttä saavuttaa. Ne ovat kumpikin eräiden
entisyyteen kuuluvien ilmiösarjojen tuloksia, jotka eivät synny kahta
kertaa, joskin ne vielä kauan, kautta vuosisatojen, tulevatkin sekä
kirjallisuudessa että todellisuudessa kummittelemaan.

Käsite-ihmistä seuraa -- ja on osaksi seurannut -- _sävel-ihminen_. Ja
keskustelunäytelmää seuraa -- ja on jo osaksi seurannut -- sen mukana
_tunnelma_-näytelmä, sanat "sävel" ja "tunnelma" silloin käytettyinä
ihmisen alkuperäistä, vaistomaista, hurmaus- ja haltioitumiskykyistä
puolta merkitsemään.

Ibsen itse oli tietäjä, joka aavisti luvatun maan. Hänen tehtävänsä oli
"kysyä", sanoi hän itse; "vastaaminen" sai jäädä tulevien polvien
asiaksi. Hänen tehtävänsä oli epäillä, ei uskoa, repiä, ei rakentaa,
mennä syvälle, ei kohota korkealle. Että hän siitä huolimatta
_taiteilijana_ uskoi ja rakensi ehkä enemmän ja korkeammin kuin kukaan
uudemman ajan mestareista, on seikka, joka ei muuta hänen asemaansa
ihmistyyppinä, hänen tehtäväänsä henkisenä sisältäjänä. Mutta myöskään
tänä jälkimmäisenä hän ei suinkaan ollut pelkkä epäilijä, pelkkä
kielteinen ajattelija ja arvostelija. Hän oli epäilijä, joka ennusti
uutta uskontoa, pään ja miettivän järjen mies, joka ihaili
alkuperäistä, salamantapaista vaistoelämää enemmän kuin mitään muuta
maailmassa. Ei ollut hyvä hänen mielestään, jos se yksilöllisen
siveyden, yksilöllisen totuuden ja yksilöllisen kauneuden oppi, jota
hän julisti, jäi vain ihmisten aivoihin ja heidän käsitteellisiin
ajatuksiinsa: sen täytyi tulla myöskin vereen ja sydämeen.
Tulevaisuuden ihmisen täytyi voida tuntea itsensä eheäksi kiireestä
kantapäähän. Mutta missä oli eheys, sen jälkeen kuin nykyaikaisen
ihmisen jäytävä itsearvostelu ja ikuinen itse-erittely olivat tappaneet
häneltä kaiken rohkean, elämän-uljaan toimitarmon? Hamlet-luonteet --
joiden huippuunsa kehitetty perikuva Ibsen itse on -- eivät suinkaan
olleet hänen omasta mielestäänkään luodut tulevaisuuden vapaampaa,
iloisempaa ihmiskuntaa muodostamaan. Oli tarpeen uusi ihminen, uusi
ihmistyyppi, uusi terveemmän ja reippaamman elämänvoiman lähde, jos
mieli toteutua milloinkaan hänen ja koko hänen aikakautensa unelma
henkisistä ylimyksistä, "yli-ihmisistä", joilla ajatus ei olisi
teon vihollinen, jotka tahtoisivat ja toimisivat suuresti,
silmänräpäyksellisesti, eheästi ja itsetietoisesti.

Tässä pulassaan Ibsen keksi _naisen_. Ja on enemmän kuin huvittavaa
nähdä, miten juuri se nykyaikaisen näytelmän mestari, jonka pyrkimykset
tähtäävät kenties pisimmälle tulevaisuuteen, samalla tuli olemaan
aikakautemme suurin _naisvihollinen_.

Tarkoitan luonnollisesti Strindbergiä. Jos Ibsenistä voidaan sanoa,
että hän päättää erään pitkän kehitysjakson, voidaan Strindbergiä
tervehtiä sekä ihmistyyppinä että näytelmäkirjailijana erään uuden
alkajana. Hän ei ole enää "teoreettinen ihminen" ollenkaan, hänessä ei
elä enää ainoastaan pää, vaan _koko_ ihminen. Hänen ajatuksensa eivät
vaikuta meihin enää pelkällä käsitteellisellä, vaan yhtä paljon
puhtaasti mielikuvituksellisella voimallaan. Ne eivät toisin sanoen ole
psyykillisiä, ne ovat psykofyysillisiä ilmiöitä. Vaistot, vietit,
hämärät aavistukset, sanalla sanoen koko ihmisen itsetiedoton puoli on
mukana jokaisessa hänen vuorosanassaan. Epäilemättä hän, kaikista
sisällisistä ristiriidoistaan huolimatta, on ihmistyyppinä eheämpi kuin
Ibsen. Hän on eheä jokaisessa uudessa kehityskaudessaan, samoinkuin
jokaisessa hetkellisessä mielialassaankin, niin toisiaan vastaansotivia
kuin ne muuten saattavatkin olla. _Tunnelma_ on tullut nykyaikaisen
ihmisen pelastajaksi hänen sisällisestä kaksijakoisuudestaan,
joskin tuo eheys usein on syntynyt sielunelämän _yhtenäisyyden_
kustannuksella. Strindbergin henkilöt elävät, toimivat ja tahtovat
salamannopean vaiston ohjaamina, tunnelmassa, joka tekijän välittämänä
joskus aivan pöyristyttävällä voimalla leviää katsomoon. Hetkellisen
tunnelman suuret synteesit, eivät yksilöllisen sielunelämän hiushienot
erittelyt, astuvat meitä vastaan kaikkialta hänen valtavasta
tuotannostaan.

Juuri samasta syystä hän joutuu joka hetki vastakkain Ibsenin
naisihanteen kanssa. Itse vaistoihmisenä ja Ibseniä paljon
"naisellisempana" ilmiönä hän tuntee itsensä alituisesti vaistojensa
vallasta riippuvaiseksi ja taistelee niitä vastaan todellista vanhan
testamentin tapaista jaakobintaistelua, joka on ehkä imponeeraavin
ilmiö koko nykyaikaisessa euroopalaisessa kirjallisuudessa.

Näytelmän tekotapaa vie Strindberg eteenpäin pääasiallisesti vanhoja
muotoja särkemällä. Itse aikoinaan, 1880-luvun taitteessa,
kirjoitettuaan loistavat, nykyaikaiset näytelmänsä _Fadern, Fröken
Julie_ ja _Fordringsägare_, joissa hän vetää Ibsenin asettamat
salonkinäytelmän rajat mitä ahtaimmalle, hän myöhemmin on
historiallisia näytelmiään varten ottanut avukseen shakespearelaisen
renessanssi-näytelmän tekotavan ja sen myös suurella menestyksellä
moniin subjektiivisiin tunnelmanäytelmiinsä sovittanut. Mutta
nykyaikaisen ihmisen tunnelma ei ole samaa kuin renessanssi-ihmisen
intohimo. Sen muoto täytyy olla myös toinen, ellei mieli jäädä
ammottavaa juopaa esitettävän henkisen sisällön ja tekotavan välille.

Tätä juopaa on Strindbergin jälkeinen draama kaikkialla maailmassa
pyrkinyt täyttämään.

Yleisenä sielullisena pohjana kaikille, jotka nykyisimmässä ajassa ovat
jotakin uutta näytelmän alalla koettaneet rakentaa on tunnelma, on
_traagillinen tunnelma_, lähinnä sukua antiikin metafyysilliselle,
kohtalokkaalle, kauneus-uskonnolliselle tunnelmalle. Juuri siitä sen
yliote nykyaikaiseen porvarisnäytelmään nähden ja samasta syystä sen
taipumus antiikisen näytelmän taidekeinoja hyväkseen käyttämään.
Mainittakoon vain esim. nimet Maeterlinck ja Gabriele d'Annunzio,
molemmat näytelmän tekotavan puolesta myönteisiä, uuttayrittäviä
kykyjä, taikka kielteiset, vanhaa-repivät älyniekat Wedekind ja Bernard
Shaw. -- Nuoria venäläisiä kirjailijoita meillä ei ole mitään syytä
mainita tässä yhteydessä. Tunnelmalle hekin rakentavat, mutta näytelmän
tekotavan yleiseen kehityskulkuun he tuskin tulevat vähimmässäkään
määrässä vaikuttamaan.

Mihin pyrkii sitten näytelmän tekotavan kehitys tällä hetkellä? Mihin
muotoihin se tahtoo pukea lähimmän vastaisuuden henkisen sisällyksen?

Tahtoisin mielipiteeni näistä seikoista pukea eräisiin ponsilauseisiin:

1:o. Tulevaisuuden näytelmä on oleva paljon enemmän _viivataidetta_
kuin nykyinen. Näytelmän plastillinen periaate on jälleen kohoava
oikeuksiinsa. Tarkoitettujen suhteiden, liikkeiden ja asentojen kauneus
ja sopusointuisuus on oleva joka hetki tekijän silmämääränä. Näin on
hän luova juhlaa, juhlamieltä katsomoon.

2:o. Samalla on myös _sana_ pääsevä jälleen oikeuksiinsa, ensin tekijän
puolelta, sitte esiintyjien. Jokainen tavu, jokainen äänne-yhtymä ja
sointu on oleva kallis asia sille, jolle kauneus on tullut sielun
sisimmäksi, arimmaksi uskonnoksi. Ihmis-äänen tulee myös lausumisen
puolesta olla soitin, joka voi tarjota meille puhtaasti
_säveltaiteellista_ nautintoa, kuten ihmiskieli jo kirjallisesti
käytettynä voi.

3:o. Näytelmän ympäristön, puvuston, koristeiden y.m. tulee kaiken
palvella samaa jo sen ensimmäiseen alkuluonnokseen sisältyvää
pohjatunnelmaa. Siitä on kaikki nouseva: _värit_, viivat, sävelet.

4:o. Nämä tarkoitusperät ovat saavutettavissa ainoastaan äärimmilleen
kehitetyn tyylittelyn kautta, jonka ensin täytyy tapahtua juuri
näytelmän tekotavassa, ennenkuin sitä voi vaatia toteutetuksi
_näyttämöllä_. Yksityisseikat ovat alistettavat suuriin yhteenvetoihin,
luonteenomainen astuu syrjään puhtaan kauneuden tieltä, pelkkä
sielullinen mielenkiinto puhtaan esteettisen tunnelman tieltä. Ajan ja
paikan yhteys on seuraava siitä itsestään, samoin yksinkertaistetut
näyttämövarusteet.

5:o. Draamallinen jännitys ei ole syntyvä juonen seikkailuista, eipä
edes päähenkilön sisällisestä kehityksestä, vaan ainoastaan siitä, että
me pala palalta, piirre piirteeltä saamme tutustua johonkin uuteen,
meille ennen tuntemattomaan, mutta tutustumista ansaitsevaan
ihmis-yksilöön ja hänen ympäristöönsä. Sitä varten tulee juonen iskeä
esille hänestä sarja _mielentiloja_, joiden kautta hän osoittaa meille
henkisen ääniasteikkonsa.

6:o. Tulevaisuuden näytelmä on kulkeva kauniina, traagillisena
kuvasarjana meidän ohitsemme. Se on vaikuttava meihin jotenkin samalla
tapaa kuin etäinen tulipalo tahi komea, yöllinen ukonilma. Sen
tarkoitus ei ole meitä itkettää eikä naurattaa, ei lämmittää eikä
kylmentää, ei tehdä meitä paremmiksi eikä pahemmiksi: sen tulee
vaikuttaa _luonnonilmiönä_. Juuri sellaisena se on antava meille
mahdollisimman täydellisen maailmankuvan, joka on omiaan meidän
sielumme salaperäisellä pelvolla, vavistuksella, mutta myös
kauneushurmiolla täyttämään.

17.4.1910.




KIRJALLISIA MIETELMIÄ.



1. ARVOSTELU.

Miksi ei aloittaa arvostelusta, koska se jälleen näkyy
päiväjärjestykseen joutuneen, joka näin joulun edellä onkin mitä
luonnollisinta? Kysymys on ikivanha kuin taivas. Mutta kukin aika ja
ajanjakso, kukin henkinen virtaus ja henkilöllisyys antaa sille uuden
sisällyksen.

Toinen arvostelija tuntee tehtäväkseen raivata tietä jollekin uudelle,
jonka hän huomaa ajassa piilevän, vaikka se ei vielä olisikaan saanut
kirjallisuudessa vastaavaa ilmaisuaan, herättää kirjailijoita sitä
näkemään, kylvää ympärilleen hedelmöittäviä siemeniä ja sytyttäviä
säkeniä, sanalla sanoen kulkea kirjallisuuden tulen- ja pilvenpatsaana,
eikä vain kuulua sen jälkijoukkoon. Tämä onni on kuitenkin suotu vain
harvoille. Meiltä voisimme me mainita esimerkkinä sellaisesta
arvostelijasta Fredrik Cygnaeuksen, muualta pohjoismaista Georg
Brandesin, vaikka hänen merkityksensä oikeastaan on jo laajentunutkin
maailmankirjalliseksi.

Luonnollisesti on sellainen arvostelu suurin siunaus sille
kirjallisuudelle, jolla on tilaisuus siitä nauttia ja käyttää hyväkseen
sen neuvoja, ohjeita ja opastuksia. Sillä kiittäköön se tai moittikoon,
iskeköön se sitten oikeaan tai harhaan, se herättää kuitenkin aina
yleisön mielenkiintoa ja antaa vakavaa ajattelemisen aihetta
asianomaiselle kirjailijalle. Eikä sellainen arvostelija viitsi edes
kirjoittaa aivan vähäpätöisistä ilmiöistä. On jo kunnia saada häneltä
kirpeäkin moitesana.

Mutta -- ja sillä tulemmekin me asian ytimeen -- sellainen arvostelu
edellyttää aina suurta ja laajaa henkilöllisyyttä, miestä, joka on
kokenut ja nähnyt paljon elämää, paljon mietiskellyt ajan ilmiöitä,
vaikka hänelle ei ole suotu kykyä muussa kuin arvostelun muodossa tehdä
sielunsa täyttä sisällystä tajuttavaksi muille ihmisille. Sellainen
arvostelu edellyttää neroa, toisin sanoen. Ja nerot ovat yhtä
harvinaisia kirjallisen arvostelun kuin minkä muun henkisen alan
historiassa hyvänsä. Toivon, että me ainakin siitä voimme olla
yksimielisiä.

Nerojen puutteessa on meidän tyydyttävä kykyihin. Ja niitä on yhtä
monta lajia kuin edellistäkin perityyppiä.

Toinen arvostelija voi vaikuttaa hyvää kirjallisuuden kehitykseen
pelkällä lukeneisuudellaan. Kirjailijat itse, kuten tunnettu, eivät
tavallisesti lue paljo, eikä yleisö, jolle he kirjoittavat, ole
useinkaan tässä suhteessa paremmin armoitettu. On silloin tärkeätä maan
kirjalliselle elämälle, jos on arvostelijoita, jotka voivat avata sille
uusia lähdesuonia, esitellä arvosteltavien teostensa yhteydessä uusia
ja yleisölle tuntemattomia, kuvata mielenkiintoisesti vieraiden maiden
kirjallisia ilmiöitä, kentiespä vielä juuri niiden kautta keksiä uusia
kauneusarvoja omankin maan kirjallisuudesta. Ellei se käy ehkä aina
päinsä jokapäiväisen sanomalehtiarvostelun yhteydessä, ovat sitävarten
aikakauskirjain ja tutkielmain muodot olemassa. Yleisö oppii niistä
näkemään maailmaa kotinurkkien ulkopuoleltakin, ja kirjailijat --
varsinkin nuoret, joiden elämänkäsitys ei ole vielä täsmällistynyt --
ehkä nekin löytävät jonkun kultajyväsen.

Yleensä ei arvostelun merkitystä tuottavaan kirjallisuuteen nähden ole
liioiteltava. Ammattimiehet, tässä tapauksessa kirjailijat itse,
ymmärtävät sittenkin tavallisesti paremmin näitä asioita kuin joku
niihin ulkoapäin tunkeutunut. Ellei arvostelu voi viittaa
kirjallisuudelle mitään uusia uria, jossa tapauksessa sen toiminta
vähemmän koskettaakin itse ammattia kuin yleisiä henkisiä virtauksia --
yhteisiä kaikille taiteille -- supistuu arvostelun vaikutus sittenkin
pääasiallisesti yleisön ohjaamiseen.

Ja niin olemmekin tulleet erääseen kolmanteen arvostelijatyyppiin eli
n.s. makumestareihin.

Epäilemättä ei tuo sana ole hyvässä huudossa, ei yleisön eikä
ammattimiesten kesken. Yleisö ei heistä pidä sentähden, että kukin
sentään niin mielellään tahtoo oman henkilökohtaisen makunsa säilyttää,
ammattimiehet taas sentähden, että juuri nuo n.s. makumestarit ovat
usein mitä vanhoillisinta väkeä, ajavat menneiden polvien ja menneiden
kehityskausien asioita, vaalivat ja vartioivat niitä huolellisesti kuin
pyhää tulta, kaikelle uudelle, kaikelle tuoreelle ja eteenpäin
tunkevalle kauniille silmänsä ummistaen. Mutta yhtä epäilemätöntä on,
että tällainenkin _arbiter elegantiarum_ voi joskus pelkällä maullaan
paljon kirjallisuuden hyväksi vaikuttaa. Toisen maku ei ole yhtä
kehittynyt kuin toisen, toinen taas on saanut jonkun syntyperäisen
kauneusaistin, jota toinen ei ole saanut. On silloin hyödyllistä, että
ne, jotka ovat sen sekä saaneet että pitkällä esteettisellä viljelyllä
kehittäneet, myöskin julkisuudessa lausuvat mielipiteitään
kirjallisista ilmiöistä. Ainakin on se parempi kuin että julkinen
arvostelu jää kokonaan niiden asiaksi, jotka eivät vähimmässäkään
määrin itse ole taiteellisia luonteita ja joiden toiminta tässä
suhteessa supistuukin pelkästään summittaisten arvosanojen antamiseen.

Ja niin olemme -- aina edelleen alaspäin kulkien -- tulleet jälleen uuteen
arvostelijatyyppiin: koulumestareihin.

Heitä ei voi nimittää kyvyiksi edes. Heillä ei ylimalkaan olisi mitään
tekemistä taiteen kanssa, elleivät he aina johonkin yliopistoon,
akatemiaan, johtokuntaan tai lautakuntaan kuuluen takaisi sanoilleen
edes niin paljon yhteiskunnallista painavuutta, että ne niiden
ulkopuolellakin, jonkun pienen piirin kesken, voivat käydä
taiteellisista mielipiteistä, ellei muualla niin sanomalehtien
palstoilla tai kustantajien konttoreissa. He pitävät itseään
erehtymättöminä ja juuri sen vuoksi yksinomaan erehtyväisenä kaikkea
muuta ihmiskuntaa, enin kirjailijoita, koska näillä jo asian luonnonkin
vuoksi on suurin tilaisuus tässä erehtyä. He puhuvat mieluimmin n.s.
taiteen laeista tai taiteen mittapuusta, joka luonnollisesti on yhtä
pitkä tai lyhyt kuin heidän oma ymmärryksensä on. He jakavat
kirjallisuuden aina hyvään ja huonoon -- ollenkaan ottamatta lukuun
näiden käsitteiden suhteellisuutta -- ja ovat, jos ketkään, ajavinaan
mielestään n.s. yleispätevää arvostelua, silloinkin kun he itse, jonkun
suosituksen, imartelun, puoluekannan tai yhteiskunnallisen näkökohdan
vuoksi, ovat juuri valmiit tavallisimmankin taiteellisen
yleispätevyyden uhraamaan.

Joskus on heillä nuoruudessaan ollut joku taiteellinen pisara,
useimmiten ei. Heidän luonteensa ja vaikutusvaltansa on yksinomaan
yhteiskunnallinen, sitä suurempi, mitä korkeampi, kunnioitetumpi tai
vakavaraisempi heidän oma asemansa siinä on.

Tunteeko joku sellaisen? Luulen, että se oli tavallisin
arvostelijatyyppi meillä -- entisaikaan.

Nykyään on luisuttu siitäkin alaspäin. Koulumestarilla oli ainakin se
etu, että hänet tunnettiin, että yleisö tiesi hänen sympatiansa ja
antipatiansa ja oppi niitä asiasta pois eritellen oman arvostelunsa
muodostamaan. Hän oli tavallisimmissa tapauksissa kuitenkin
persoonallisuus, joskaan ei taiteellinen. Mutta kuka voi sitä sanoa
meidän nykyisistä sanomalehtiarvostelijoistamme? Jos heissä joitakin
eri persoonallisia piirteitä ilmeneekin, ovat ne sitten niin
mikroskooppista laatua, etteivät ne jätä muuta vaikutusta lukijaan kuin
yleisen harmauden, värittömyyden ja yksitoikkosuuden. Ja se on
vaarallisinta, sillä se tappaa mielenkiinnon myös yleisössä.

Koulumestareista me olemme tulleet siis pelkkiin
nimimerkkiarvostelijoihin. Paras puhua heistä niin vähän kuin
mahdollista, ainoastaan todeta arvostelun yleinen kehityskulku meillä,
jos se ehkä sitten jollakin tapaa olisi autettavissa.

Hels. San. 17.11.1914.



2. AIHE JA TEKOTAPA.

Eräs seikka, joka sangen usein näyttää meikäläisiä arvostelijoita
harhauttavan, on kysymys aiheen ja tekotavan välisestä suhteesta, tai
pikemmin, taipumus jättää tämä kaikelle taiteelliselle toiminnalle mitä
tärkein elinkysymys kokonaan huomioon ottamatta.

Tarkastelkaamme hieman noita kahta käsitettä.

Aihe sellaisenaan ei kirjallisuudessa, enemmän kuin muissakaan
taiteissa, paljoa merkitse. Se voi olla melkein mikä hyvänsä, suuri tai
pieni, yli-ilmainen tai maassa mateleva, ulkonaisen tai sisäisen
havainnon synnyttämä. Pääasia on, että se todellakin innostuttaa
taiteilijaa, saa hänen sielunsa tavallisuudesta poikkeavaan
käymistilaan, herättää hänessä uusia ja hänelle itselleenkin ennen
aavistamattomia mielikuva-sarjoja, sanalla sanoen hedelmöittää hänen
sisäisen maailmansa. Mutta sinään ei sillä vielä ole mitään
kauneusarvoa. Sen arvo on yksinomaan psykologinen.

Aiheen esteettinen arvo riippuu tekotavasta, s.o. niistä muodoista,
joihin se on muovailijansa mielikuvituksessa pukeutunut, mikäli tämä
taidekeinojensa avulla nimittäin on ollut kykenevä niitä
havainnollisiksi tekemään. Ja kun on vaikea kuvitella taiteilijaa,
jonka sielu luovaan käymistilaan joutuneena ei joihinkin muotoihin heti
pukeutuisi, voidaankin sanoa, että aihe ja tekotapa ovat kaksoisia,
toinen toistaan määrääviä ja määritteleviä niin, että niitä usein on
tuiki mahdoton toisistaan erottaa.

Tuosta ei kuitenkaan johdu, että jokainen aihe olisi aina valmiina
taideteoksena löytänyt ainoan oikean ja vastaavan tekotapansa. Onpa
taiteilijoita, suuriakin, jotka siinä suhteessa suorastaan kieltävätkin
kaiken puheen "ainoasta oikeasta". "Minä voin käsitellä mitä aihetta
hyvänsä millä tekotavalla hyvänsä", väittävät he. Niinpä kylläkin,
mutta näin väittäessään he eivät ota ollenkaan lukuun, että aihe koko
ajan muuttuu tekotavan mukana. Aihe eri tavoin käsiteltynä ei ole sama
enää. Se on paljastanut itsestään aina uusia puolia, riippuen siitä,
mitä tietä ja millä asein taiteilija on tahtonut siihen tunkeutua.
Usein ei alkuperäisestä aiheesta ole enää jäljellä muuta kuin varjo.
Hyvinkin moni taiteilija on lähtenyt etsimään isänsä aaseja ja löytänyt
kuningaskunnan. Kaikki taiteellinen toiminta, vieläpä sen jokainen
vähäisinkin murto-osa, tottelee nimittäin tieten tai tietämättään
erästä suurta luonnonlakia, jota me tässä yhteydessä voisimme ehkä
sopivimmin sanoa taiteen _tarkoituksenmukaisuudeksi_ ja joka olisi
kenties lähinnä kristallien kiteytymislakeihin verrattavissa.

Me sanomme veistä hyväksi tai huonoksi siihen nähden, kuinka se täyttää
tarkoituksensa. Sama on myös aiheen ja tekotavankin laita. Aihe on
"hyvä" tai "huono", "kiitollinen" tai "epäkiitollinen" sikäli kuin se
todellakin on ollut omiaan taiteilijaa innostamaan ja hän siitä saamaan
jotakin merkittävää. Tekotapa taas on sikäli moitittava tai kiitettävä,
mikäli se on aiheensa mukainen ja mikäli taiteilija sen avulla näyttää
saaneen sanotuksi juuri sen, mikä hänellä sillä hetkellä on ollut
sydämellään.

Muihin taiteilijoihin nähden ovat nämä kylläkin tunnettuja ja
tunnustettuja totuuksia, joita ei mikään arvostelija jätä eikä voi
jättää huomioonottamatta. Mutta kirjallista kritiikkiä näemme sen
pahempi meillä joka päivä harjoitettavan niin kuin ei niitä ollenkaan
olisi olemassa.

Mahdollista kyllä, myös kirjallisuutta. Mutta se on toinen kysymys.

Taiteilijaa, joka suorittaisi esim. freskomaalauksen realistisimman
öljymaalauksen tekotapaa noudattaen, tuomittaisiin epäilemättä sangen
ankarasti, samoin taiteilijaa, joka ottaisi valmistaakseen esim.
ilmoituslevyn samalla kiusallisella yksityiskohtaisuudella kuin jonkun
pienen ja siron sisäkuvan. Ja vielä eteenpäin mennen: kuvanveistäjä,
maalari tai säveltaiteilija, joka on eksynyt liian "kirjallisen" aiheen
sokkeloihin, saa tuosta synnistään mitä pikimmin tarpeellisen
nokkapiuvinsa, jos hän edes sillä pääseekään, sillä monet rupeavat jo
sen vuoksi, kaikesta hänen tekotavan taituruudestaan huolimatta,
suorastaan epäilemään hänen taiteensa sisällistä pontta ja pätevyyttä.
Toiselta puolen otetaan mitä tarkimmin lukuun taiteilijan todelliset
tarkoitusperät, punnitaan ja arvioidaan, missä määrin hän on ne
saavuttanut, kuinka hän on käyttänyt keinojaan, kuinka hän on täyttänyt
tilan j.n.e. Hänen teoksensa esteettinen arvo riippuu silloin juuri
aiheen ja tekotavan välisen suhteen arvioimisesta.

Kirjallisuuteen nähden ei katsota maksavan vaivaa niin paljon aikaa ja
älyä tuhlata. Katsotaan riittäväksi, että tehdään mahdollisimman
laajasti selkoa sisällyksestä sekä liitetään alkuun ja loppuun joku
moittiva tai kiittävä mainesana, joka ei merkitse mitään, kun se ei
selitä mitään, ei teosta, ei tekijää eikä hänen tarkoitusperiään, vielä
vähemmän niiden onnistuneempaa tahi epäonnistuneempaa suoritusta.

Kuitenkin on aiheen ja tekotavan suhde kirjallisuudessa aivan yhtä
tärkeä kuin missä muussa taiteessa hyvänsä. Siinäkin vallitsee ylimpänä
määrääjänä sama tarkoituksenmukaisuus.

Kirjailija, joka koettaa sepittää näytelmää aiheesta, mikä itse asiassa
on vain pieni vähäpätöinen anekdootti, tai paksua romaania siitä, mikä
kenties parhaiten olisi lyyrillisen runon muodossa ilmaistava, tekee
epäilemättä erehdyksen, joka ei saa jäädä myöskään arvostelijalta
huomaamatta. Mutta arvostelija tekee aivan yhtä suuren erehdyksen, jos
hän esim. realistiseen kuvailuun ihastuneena vaatii sen ominaisuuksia
myöskin romanttiselta kertomukselta tai voimakastoimintaisen
renessanssidraaman ominaisuuksia hienolta tunnenäytelmältä tai
syvämietteiseltä keskustelunäytelmältä. Luonto luo kuitenkin omia
aikojaan, ja luonnontutkija unohtaa pääasiallisimman tehtävänsä, ellei
hän muista, että hänen suuruutensa on vain toteaminen.

Ottakaamme pieni esimerkki.

Kirjailija tahtoo kuvata seisovaa vettä, harmaata herpoutunutta
henkistä elämää, paikalleen, omaa liikkumattomuuttaan mätänevää
yhteiskuntaa tai jotakin muuta sen tapaista, Epäilemättä vaikuttaa se
koko hänen tekotapaansa, sitä enemmän, mitä suurempi kirjailija hän on.
Hänen lauseittensa rytmi muodostuu itsestään raskaaksi, hidastelevaksi.
Tunnelma, joka niiden yllä leijailee, on ahdistava, tukahduttava.
Toiminnan ja tapahtumien puutteessa -- jos niitä olisi, eihän se enää
mitään seisovaa vettä olisikaan -- hän on pakotettu viivähtämään
jokaisessa pikkuseikassa, samoin kuin hänen henkilönsä ovat pakotetut
kasvamaan ikäänkuin sisäänpäin ja erittelemään turhantarkasti jokaista
pienintäkin sielullista ilmiötään. Pieninkin ulkopuolinen tapahtuma
muodostuu elämäntärkeäksi ja vaatii myös asianomaisen tekijän puolelta
mitä huolellisinta perustelua ja valmistelua.

Koko hänen teoksensa saa leiman siitä. Ellei hän saa esille tuota
yleistä herpoutunutta, tukahduttavaa päätunnelmaa, hän epäilemättä on
todelliseen tarkoitusperäänsä nähden oleellisesti epäonnistunut.

Otaksukaamme jälleen, että hänen tarkoituksensa on ollut kuvata
vilisevää virtaa, tulvehtivaa, raikasveristä toimeliaisuutta,
yritteliästä, eteenpäin kiitävää yhteiskuntaa tai kenties suorastaan
huimaavaa kehityskulkua tai ryöpyttävää vallankumousta. Kuinka olisi
se mahdollista hitaalla poljennolla, pitkäveteisillä lauseilla,
laahustavilla sanakäänteillä? Ja kuinka se varsinkaan olisi mahdollista
yksityiskohtaisella tekotavalla? Juuri siten tulisi teoksen piiriin
kuuluvan kuvattavan elämän sisällinen totuus kokonaan vääristellyksi.
Yksinäisen, edessämme seisovan auton voi kuvata yksityiskohtaisesti.
Mutta jos sata autoa tomussa ja pölyssä kiitää huimaavalla vauhdilla
meidän ohitsemme, silloin tahtoisin nähdä taideniekan, joka ryhtyisi
mahdollisesti kylläkin esiin vilahtelevia yksityiskohtia kankaalle
kiinnittämään. Jos tuo aihe kerran sytyttää hänen sieluaan siihen
määrään, että hän ryhtyy sitä kuvaamaan, kiinnittää hän kaiken
huomionsa itse liikkeeseen, itse vauhtiin, itse menoon, muusta kaikesta
vähät välittäen.

Näihin seikkoihin kiinnittävät meidän kirjallisuusarvostelijat
mielestäni aivan liian vähän huomiota. Näyttää usein siltä, kuin he
vaatisivat taideteokselta ennen kaikkea monipuolisuutta. Siinä ja siinä
teoksessa on tekijä laiminlyönyt sen ja sen, siitä ja siitä puuttuvat
ne ja ne puolet, kirjoittavat he, ollenkaan ottamatta huomioon, onko
tekijän tarkoituksena ollut edes niitä kuvata ja eikö itse päävaikutus
juuri niiden kautta ehkä olisi heikentynyt.

Yksipuolisuus on usein taideteoksen voima, kuten taiteilijankin. Sen,
joka tahtoo tähdätä tarkkaan, täytyy voida ummistaa toinen silmänsä.
Yksipuolisesti, mutta voimakkaasti nähty kappale elämää painaa usein
taiteellisesti enemmän kuin monipuolisesti nähty, eikä kaunokirjallisen
teoksen tarvitse olla mikään väitöskirja.

Hels. San. 22.11.1914.



3. KIRJAILIJAT JA NYKYINEN AIKA.

Se, mistä ammattikirjailijain keskuudessa -- niiden, joilla ei ole
valtion eläkkeitä tai muita vakinaisia tulolähteitä -- on arvostelun
ohella enin puhetta, on epäilemättä kirjailijain omat elinehdot.

Muuten puhuttaisiin tuskin paljon arvosteluistakaan. Niidenkin merkitys
on meillä supistunut yhä enemmän yksinomaan taloudelliseksi, sillä
siitä kirjallisesta kunniasta tai häpeästä, jota ne ehkä ovat omiaan
ymmärtämättömän yleisön silmissä tuottamaan, taitavat vain hyvin harvat
ja nuoret kynänkäyttäjät meillä enää välittää. Vanhemmat kirjailijat
käsittävät asian realistisemmin. He ottavat kunniansa ja häpeänsä
omasta povestaan, tai miks'ei, myöskin jonkun muun sattumalta
singahtaneesta lauselmasta, jonka sisäinen totuus vahvistaa heidän omaa
uskoaan ja epäilyään. Mutta he tietävät, ettei kirjailijan taistelu ole
yksinomaan kirjallista laatua, vaan että kirjallisuus on samalla
taloudellinen elämänura, joka vaatii teräksistä tarmoa jokaiselta, ken
sitä taivaltaen ei tahdo sortua ennen aikojaan eikä jättää kesken
todellista, sisäistä elämäntehtäväänsä.

Tiedän omasta kokemuksestani, että kirjailija, jota joskus on mainittu
kyvykkääksikin, mutta paljon useammin ahkeraksi ja tuotteliaaksi, ei
meidän maassamme vieläkään elä yksinomaisella kirjailemisella. Hänelle
jää kaksi sivuammattia valittaviksi, ammattia, jotka useinkin
taloudellisesti muodostuvat pääammateiksi: suomentajan ja
sanomalehtimiehen. Niitä voi vaihdella, mutta niistä on turha
pyrkiäkään irti. Hän on kuin harakka tervatulla katolla. Jos hän saa
irti nokkansa, tarttuu hänen pyrstönsä siihen. Mutta jos hän on kyllin
viisas, ei hän sitä koetakaan, vaan tyytyy, mikäli voi, pitämään
vuorottain vapaana edes toisen päänsä.

Jos kirjailija on kyllin monipuolinen, on hänellä mahdollisesti vielä
kolmaskin tulolähde varalla: teatterit. Voimmehan täydellisyyden vuoksi
ottaa nekin huomioon, mutta vasta viimeisenä.

Pääasia jokaiselle todelliselle kirjailijalle on tietysti hänen omien
alkuperäisten hengenluomiensa julkisuuteen saattaminen. Kaikki tuo muu
uurtaminen ja puurtaminen tähtää aina vain samaan tarkoitusperään,
siihen nimittäin, että jäisi aineellista mahdollisuutta varustautua
edes hetkeksi omaan työhönsä. Rahatyö ei tyydytä nimittäin. Monelle
kirjailijalle on se suorastaan kauhistus kaiken nälkään kuolemisen
uhallakin. Mutta emmehän nyt puhu heistä, vaan niistä kirjailijoista,
jotka tekevät mitä ansiotyötä hyvänsä, kun se vain on jossakin
yhteydessä heidän varsinaisen ammattinsa kanssa.

Kuinka on nykyinen aika sitten heidän elinehtoihinsa vaikuttanut?

Sodan syttyessä näytti heidän tulevaisuutensa kylläkin pimeältä.
Kustantajat pelkäsivät yleistä hallaa koko joulumarkkinoilla ja
asettuivat syksyn alussa varsin varovaisiksi kaikkiin uusiin
kustannettaviin teoksiin nähden. Yleisön mielialan rauhoittuessa
rauhoittuivat sentään hekin vähitellen, ja jäljelle jäi vain
eräänlainen taipumus tekijäpalkkioiden tinkimiseen entistään alemmiksi
muka nykyisen olotilan vuoksi, vaikka kustantajat siitä tuskin tulevat
mitään kärsimään. Muuten saattanee sanoa, että alkuperäiseen
kotimaiseen joulukirjallisuuteen nähden olot ovat kehittyneet aivan
normaalisti.

Jonkun verran vaikeampaa lienee sopivan suomennostyön saanti, joka
tietysti on omiaan kirjailijain elinehtoja entisestään rajoittamaan.

Yksityisten kustantajien vaikuttimia on vaikea ottaa punnittaviksi
tässä. Ne ovat tietysti yhdellä yhdet, toisella toiset, eikä nykyinen
hetki arvattavasti ole omiaan pitempi-aikaisiin yrityksiin
kehoittamaan. Ainoa, joka on niistä riippumaton tässä suhteessa, on
"Suomalaisen Kirjallisuuden Edistämisrahasto", 50,000 mk:n vuotuisine
määrärahoineen meidän suurin ja mahtavin suomennuttajamme. Mutta senkin
palkkiot ovat niukistuneet, samalla kuin sen säännöt tiukistuneet ja
sen työtapa yleensä kaavoihin kangistunut, joten en usko sen
tällaisenaan voivan paljoakaan kirjailijain elinehtoja suomennostyöhön
nähden parantaa. Ne jäävät siis sellaisiksi kuin ovat: entisestään
jonkun verran huonommiksi.

Tuntuvimmin ja suoranaisimmin lienevät nykyiset olosuhteet niiden
kirjailijain aineelliseen asemaan vaikuttaneet, jotka ovat tottuneet
budjettinsa mahdollisia puutteita enemmän tai vähemmän tilapäisellä
sanomalehtityöllä täyttämään. Lehtien tila, samoin kuin sopivien
aiheiden vaali, on jo sellaisenaan minimaaliseksi rajoittunut. Lisäksi
tulee, että kirjailija vaistomaisesti tuntee suuren yleisön huomion --
juuri sen, johon hän sanomalehtien kautta vetoaa -- nykyään olevan
tähdätyn toisaalle, joten kaiken intiimimmän ja henkilökohtaisemman
kirjailun tyrkyttely tahtoo pudota pois aivan itsestään. Sanomalehtien
toimitukset eivät mahda juuri paljoa surra sitä, mutta ehkäpä sentään,
asianomaisten kirjailijain ohella, yksi ja toinen yleisöstä.

Arv. toimitusten hyväntahtoisuudella lienee asia kuitenkin jossakin
määrin järjestettävissä.

Mitä vihdoin teattereihin tulee, lienevät niiden tuottamat tulot,
joitakin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, aina muodostaneet
vähäisimmän lisän tällä alalla liikkuneiden kirjailijain kukkaroissa.
Lienee siis niiden suhteen jotakuinkin turhaa puhua nykyisen olotilan
aiheuttamien elinehtojen huononemisesta, kuten suomennostyön ja
sanomalehti-kirjoittelun alalla. Mutta _jos_ teatterit tahtoisivat
jotakin kirjailijain hyväksi tehdä, juuri jälkimmäisillä aloilla
sattuneiden entistään tukalampien elinehtojen korvaukseksi, olisi
niillä siihen nyt erinomainen tilaisuus erikoisesti suosimalla
kotimaista työtä ja ottamalla kotimaisten kirjailijain teoksia
entistään enemmän näyteltävikseen. Muille ei tässä suhteessa voine
suuriakaan vaatimuksia asettaa kuin Suomen Kansallisteatterille, joka
suurine apurahoineen on näytelmäkirjallisuutemme suhteen jotakuinkin
yhtä vakavaraisessa asemassa kuin äsken mainittu Edistämisrahasto
suomennoskirjallisuuden.

On vielä kolmas, jolle maamme kirjailijoidenkaan elinehtojen ei pitäisi
aivan vieraita olla: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Mutta sehän on
jo ehtinyt asettua niin kauas kaunokirjallisesta elämästä ja
tarkoitusperänsä niin tieteellisiksi muodostella, että arvaan sen
elävän kaikkien ajan vaihdosten, nykyistenkin yläpuolella. Turha on
sitä sentähden häiritä edes mietelmillä näin proosallisista ja
arkipäiväisistä asioista.

Kirjailijain elinehdot. Kuinka hengenmiehet viitsivät edes
haastellakaan tuommoisista!

Kirjailijat itse puolestaan ovat niistä jo kauankin keskuudessaan
haastaneet, nykyisinä aikoina entistä enemmän ja entistä suuremmalla
katkeruudella. Ja juuri se on mielestäni tässä suhteessa vaarallisinta,
sillä se painaa leimansa koko kirjallisuuteen. Meillä ei olisi nykyään
henkistä varaa siihen. Vaikkakaan ei voida kohtuudella väittää, että
kirjailijain toimeentulo olisi huonontunut nykyisen ajan mukana aivan
siinä määrin kuin näytti alussa syksyä, on se jo ennestäänkin tarpeeksi
huono, niin että paljon pienemmätkin oireet pahempaan päin koskevat
kipeästi siihen.

Se jääköön ylläolevien hurskaiden mietelmien loppuponneksi.

Hels. San. 15.12.1914.



4. RUNOUS JA PROOSA.

Kirjallisuus, yleisin ja helppotajuisin kaikista taiteista, kääntyy
aina koko kansan puoleen, tahtoen sitä kuvittelemaan, tuntemaan ja
ajattelemaan asianomaisen kirjailijan tavoin ynnä tuon sisäisen
sielunelämänsä vastaaviksi teoiksi ja toiminnaksi muodostamaan. Siksi
on sen merkitys myös mitä suurin kansakunnan elämälle.

Lienee harvoja ihmisiä meidän maassamme, jotka näin joulun alla eivät
ainakin jotakin kirjaa lukisi, siitä jotakin vaikutusta saisi ja siis
ainakin jollakin tapaa sen mukaan vastaista sielunelämäänsä
muodostaisi. Suorasanainen kirjallisuus voikin iloita jo verrattain
laajasta menekistä. Sen rinnalla on varsinainen runous, varsinainen
runopukuinen kaunokirjallisuus vieläkin lapsipuolen asemassa. Mutta
niinpä se taitaa olla kaikkialla muuallakin, joskin kirjallisesti
kehittyneemmät maat voivat tässä suhteessa suurempaa oikeutta ja
kohtuutta noudattaa.

Runous saa ylimalkaan lohduttautua sillä, että sen elin-ikä useimmissa
tapauksissa on pitempi kuin suorasanaisen kirjallisuuden. Samalla voi
se paljon suuremmassa määrässä kuin jälkimmäinen vedota tulevien
aikojen ja tulevien sukupolvien tuomioon. Mitä tämä merkitsee runouden
taiteelliselle vapaudelle sekä sen riippumattomuudelle oman aikansa ja
omien aikalaistensa arvostelusta, on selvää itsestään. Vedoten vain
oman aikakautensa parhaisiin eikä useimpiin se voi useinkin kohota
korkeammalle kuin mikään suorasanainen kirjallisuus ja viittoa läpi
vuosisatojen tietä noiden parhaiden sisäiseen totuuteen ja vapauteen.

Runoilijoille itselleen näyttää tuo lohdutus ensi katsannolla ehkä
kylläkin laihalta ja surumieliseltä. Kuitenkin ovat sadat runoilijat
kautta aikojen eläneet ja kuolleet tuossa vakaumuksessa, ja elleivät he
mahdollisesti ole tulleetkaan mitään niin erikoista kansakuntien
elämälle merkitsemään, joka on vain harvojen onni, on tuo vakaumus
kuitenkin pitänyt pystyssä heitä ja auttanut heitä elämän peljättävää
taistelua kestämään. Siinä täytyy siis olla jotakin lohdullista. Ja
runoilija, joka ei siitä mitään lohdutusta löydä, on aivan varmaan
hyvinkin pian tunteva elämänsä yhtä tyhjäksi ja köyhäksi kuin alansa
turhaksi ja epäkiitolliseksi.

Hän on vaikeneva. Hänestä on muodostuva n.s. sammuva tulivuori, joita
ei mistään maasta puutu, kaikkein vähimmän nuorista ja eteenpäin
kiitävistä kulttuureista.

Mikä hänessä on sammunut sitten? Ei suinkaan aina kyky ja äly, sillä
sangen monessa tapauksessa hän voisi vieläkin runoilla, jos vain
viitsisi enää, tekeekin sitä ehkä vielä joskus joutohetkinä leikillään.
Ei suinkaan aina tunne ja hermoherkkyyskään, sillä hän saattaa vieläkin
olla mitä tunteellisin ihminen, sitäkin herkempi ja hellempi omassa
pikku piirissään kun ei julkinen elämä eivätkä hänen oman elämäntyönsä
asettamat sisäiset vaatimukset ole enää hänen olentoaan koventamassa.
Vielä vähemmän on hänessä kuollut ja sammunut hänen mielikuvituksensa,
sillä nytpä vasta, kun hän ei sitä vankkurien eteen valjasta eikä sille
mitään ulkopuolista muotoa ja pääsyä anna, hän usein sielussaan vasta
kuvitteleekin.

Ei, sammunut on useimmissa tapauksissa hänen _ihanteellisuutensa_, se
ihannemielisyys nimittäin, joka ei usko vain tämän polven ja tämän
hetken totuuteen, vaan siihen, joka on tuleva ja jonka etäisen, ehkä
vielä vuosisatojen takaisen jylinän hän kuulee joka hetki kaikuvan
rinnassaan.

Kaikki suuri, korkea, monumentaalinen runous on mahdoton ilman sitä. Ja
siinäpä se lieneekin ehkä syvin ero runouden ja suorasanaisen
kirjallisuuden välillä.

Suorasanainen kirjallisuus on vielä useimmiten kotoisin tästä
maailmasta. Runouden maailma on toinen, usein pilvien, vielä useammin
tulevien aikojen takainen. Ja koska ihmiset ylimalkaan ovat enemmän
kotoisin tästä eikä tuosta toisesta, on jotakuinkin luonnollista, että
he tavallisissa tapauksissa myös suorasanaista kirjallisuutta enemmän
rakastavat. Runous vaatii lentoa ja mielikuvitusta, vielä runsaammin
äsken mainittua ihannemielisyyttä lukijaltaan, suorasanainen
kirjallisuus vain hiukan harrastusta elämän ilmiöiden tarkasteluun.

Oikeastaan on tässäkin, kuten useimmissakin taiteen (ja elämän)
näennäisissä vastakohdissa, kysymys vain aste-erosta. Runous on
jalostettua proosaa, toisin sanoen. Tätä yksinkertaista määritelmää
silmälläpitäen on meidän helpompi ymmärtää sekä niiden eri tekotapoja
että niiden sisäisten ominaisuuksien ytimeen tunkeutua.

Suorasanainen kirjallisuus vetoaa, kuten tavallinen puhuttu sanakin,
lähinnä älyyn ja erittelevään terveeseen järkeen, runous taas lähinnä
tunteeseen ja synteettiseen mielikuvitukseen. Niiden mukaiset ovat myös
niiden tekotavatkin tai niille asetettavat kohtuulliset vaatimukset.
Suorasanaiselta kirjallisuudelta on vaadittava ennenkaikkea ajatuksen
selvyyttä, mielikuvien, vertauksien, yleensä koko sisäisen näkemyksen
ja ulkonaisen havainnon kirkkautta ynnä lauserakennuksen lujuutta ja
täsmällisyyttä. Runoudelta korkeimmassa muodossa on vaadittava
luonnollisesti noita samoja ominaisuuksia, mutta ne eivät riitä vielä.
On vaadittava lentoa, sisäistä hehkua ja yleensä koko tarjotun
maailmankuvan suurpiirteisyyttä. Sen yksityiskohtaisuuteen ei ole
huomiota kiinnitettävä, ainoastaan sen kokoavaan ja tunnelmaa
herättävään vaikutukseen. Suorasanainen tyyli taas on kokoonpantu
pelkistä yksityiskohdista.

Suorasanainen tyyli voi olla mallikelposta, vaikka se ei täyttäisikään
muita kuin yllämainitut vaatimukset. Tässähän juuri ranskalaiset ovat
niin merkillisiä mestareita. Mutta runous, joka olisi vain selvää,
kirkasta ja täsmällistä, ei olisi vielä runoutta ollenkaan, kuten niin
monet valistuskausien tekeleet juuri osoittavat.

Rytmi, poljento ei sellaisenaan vielä ole mikään runouden ja proosan
erottaja toisistaan. Sitä on kyllä molemmissakin, ja täytyy olla, jos
mieli kirjallisuuden ylimalkaan voida elämää heijastella. Sillä
laajemmassa merkityksessä on rytmi yhteistä kaikille taiteille, samoin
kuin kaikelle sille ilmiöiden toisiaan seuraamiselle, jota me
ylimalkaan elämäksi nimitämme. Yhtä huono erottaja on myöskin rytmin
säännöllisyys, sillä joskin sitä useimmissa tapauksissa voi pitää
runollisen tyylin tunnusmerkkinä, on olemassa paljon runoutta, jossa
sitä ei ole nimeksikään, samoin kuin on olemassa paljon suorasanaista
kirjallisuutta, jossa se on yhtä säännöllinen ja markeerattu kuin
konsanaan runoudessa. Meidän ei auta sentähden muuta kuin tyytyä
tosiasiaan, että on olemassa runollista proosaa, samoin kuin jumala
nähköön paljon proosallista runouttakin, ja pitää kiinni yllämainitusta
määritelmästä ja aste-erosta.

Mutta juuri siinäpä usein erehdytäänkin.

Asetetaan usein runoudelle proosan, proosalle runouden vaatimuksia.
Tehdään täten vääryyttä kummallekin, useimmiten kuitenkin runoudelle,
jonka perus-ominaisuudet ovat paljon vaikeammin havaittavissa ja
määriteltävissä kuin tavallisen suorasanaisen kirjallisuuden. Jo sen
luontoon kuuluu, että se aina jäänee vain pienen vähemmistön
nautittavaksi. Mutta senkin nautintoa vaikeutetaan suorastaan, jos
esim. hempeimmältäkin laulurunoudelta vaaditaan samaa keskinkertaisen
terveen järjen tukevuutta kuin esim. yhteiskunnalliselta romaanilta
tai -- lakitekstiltä.

Hels. San. 23.12.1914.



5. AMATÖÖRIT.

On tähän asti ollut näissä tilapäisissä mietelmissä kysymys ainoastaan
ammattikirjailijoista. Näiden rinnalla ja näiden ohella -- usein heidän
yläpuolellaankin -- on epälukuinen lauma kynää käyttäviä henkilöitä,
joita, jos he toimisivat jonkun muun taiteen alalla, nimitettäisiin
yksinkertaisesti amatööreiksi, taiteen harrastajiksi.

Nimitys on tuttu meille, aivan kuin näiden asianomaisten henkilöiden
välttämättömyys. Mitään suurta teatterinäytäntöä ei esitetä ilman
heitä, yhtä vähän kuin mitään oratoriota tai kuorokonserttia.
Sellaisetkin mestarikuorot kuin "M. M." tai "Suomen Laulu" on, uskallan
väittää, kokoonpantu melkein yksinomaan amatööreistä. Heitä
arvostellaan sen mukaan ja ylimalkaan suosiollisesti, joka onkin
oikein, sillä mikä voikaan olla sen sympaattisempaa kuin että ihminen,
useimmiten keskellä arkielämänsä touhun ja huolien, löytää ja keksii
tilaisuutta itselleen harrastella ja harjoittaa niinkin lähimmistä
ruumiillisista tarpeistaan etäisiä asioita kuin taide, kauneus ja
elämän koreus ovat.

Myöskin kirjallisuudella on omat amatöörinsä. Ja sanottakoon se heti,
yhtä hyvin aluksi kuin lopuksikin, että he sillä alalla eivät suinkaan
ole pienimpiä pääruhtinaiden seassa.

He tuovat uutta verta kirjallisuuteen. He ovat kaikkien
ammattikirjailijoiden suuria opettajia, -- mikäli nämä nimittäin ovat
kyllin älykkäitä voidakseen käyttää hyväkseen terveellistä opetusta.
Usein he vievät eteenpäin myöskin tekotapaa. He syöksyvät keskelle
kirjallisuutta tosin ilman mitään itsetietoista koulutusta, mutta
myöskin ilman niitä ennakkoluuloja ja piintyneitä muotokäsityksiä,
jotka aina vaanivat ammattimiehen polulla, suoranaisena seurauksena
siitä, että hän aamusta iltaan niitä asioita ajattelee.

Amatööri ei ajattele niitä, sillä hän tulee taiteeseen ikäänkuin
sattumalta. Taide ei ole hänelle mikään elämäntehtävä, ainoastaan joko
joutohetkien huvitus tai kaukainen mielihaave, jota hän vain
tilaisuuden tarjoutuessa toteuttaa. Siis, toisin sanoen, vain ikäänkuin
tilapäinen rendezvous runotarten keskuudessa. Se ei estä häntä
kuitenkaan sanomasta julki seikkoja, jotka suorastaan hämmästyttävät
tuoreudellaan jokaista ammattimiestä. Usein ovat taiteen suurimmat
edistys-askeleet juuri amatööritaiteen kautta tapahtuneet.

Jokainen kirjailija on luonnollisesti alussa amatööri. Sittemmin, kun
hän päivästä päivään ja vuodesta vuoteen totuttautuu tuota mielitekoaan
seuraamaan ja sen mukaan elämänsä muodostamaan, tulee taikka voi
hänestä tulla ammattikirjailija.

Suomalaisella kirjallisuudella on ollut onni alusta saakka nauttia
amatööritaiteen siunauksista. Taikka oikeammin: Amatööritaidettahan se,
Aleksis Kiveä ja kenties jotakin muuta poikkeusta lukuunottamatta, on
ollutkin kokonaisuudessaan aina 1880-luvulle, jolloin meidän vakinaiset
ammattikirjailijamme vasta ilmestyvät. Tiedämme kaikki, mitkä
ennakkoluulot meillä aluksi heidän suhteensa vallitsivat. Pidettiin
suorastaan kansallisena skandaalina, että joku ihminen ilkesi valita
niin ylevän asian kuin kirjallisuuden samalla elinkeinokseen kuin
elämäntehtäväkseen. Itse taiteen, itse kirjallisuuden arvo muka kärsi
siitä. Olisi ollut elettävä runoudelle eikä runoudesta. Mutta samoinhan
on ollut laita myös suomalaisen politiikan ja parlamentarismin.

Verraten esim. ranskalaisiin oloihin voidaan niistäkin sanoa, että ne
näihin päiviin saakka ovat amatöörien käsissä olleet. Mutta ei mahda
olla montakaan ihmistä meidän maassamme, joka ei iloitsisi siitä, että
itse kehityksen pakko ja olojen välttämättömyys on meidän kansamme
valtiollisen toiminnan -- sen vähäisen, johon sillä on tilaisuutta --
johtanut yhä enemmän ammattimiesten johdettavaksi.

Juuri samoin ovat asiat kirjallisella alalla. Mutta se ei suinkaan estä
meitä iloitsemasta ja riemuitsemasta jokaisesta uudesta lisästä, jonka
amatööritaide voi tuoda kirjallisuuteen.

Suurin ja arvokkain lisä, minkä se on tuonut siihen, lienevät meidän
kansankirjailijamme.

Usein, lukiessani heidän teoksiaan -- Pietari Päivärinnan niinkuin
Kauppis-Heikin tai Heikki Meriläisen -- olen heidän mielikuvituksensa
tuoreutta ja sanontatapansa taiteellisuutta hämmästellen tullut
miettineeksi, mikä ääretön merkitys heillä oikeastaan on suomalaiselle
kirjallisuudelle. Hehän tuorestuttivat koko tyylin, kokonaisen
kirjallisen aikakauden meillä. Varsinainen n.s. taidekirjallisuus otti
paljon oppia heiltä. Sanat ovat sanoja ja tulkitsevat useimmiten sangen
huonosti ajatusta, monta monta kertaa on ainakin näiden rivien
kirjoittajan mielestä tuntunut siltä, kuin meillä ainakaan realistiseen
kansanpsykologiaan nähden, ei suurempaa taidetta olisikaan.

Taikka siinä on Upton Sinclair. Mielestäni tyypillinen
amatöörikirjailija, joskin hän jo taitaa elää -- ja hyvin elää --
ammatistaan. Mutta mitä melua hän on maailmassa aikaansaanut. Kuinka
tuoreita, kuinka välittömiä hänen havaintonsa ovat ja miten
suorasanainen tyyli suoltuu hänen käsistään! Georg Brandes itse, viime
vuonna Amerikassa käytyään, sanoi häntä mieltäkiinnittävimmäksi
henkilöksi, minkä hän oli tavannut siellä. Voimme ymmärtää, mikä tuossa
nuoressa miehessä oli vanhaa ihmistuntijaa ja -tutkijaa niin
viehättänyt. Se oli epäilemättä hänen amatööripiirteensä, jonka täytyi
olla kaviaaria kaikkien ammattikirjailijain ikuiselle lajittelijalle ja
numeroitsijalle.

Tehdäksemme täysin oikeutta amatööritaiteelle on meidän myöskin
muistettava, mitä kansan runous oikeastaan on. Epäilemättä
amatööritaidetta, ainakin meillä, jossa runous ei koskaan trubaduurien,
skaldien tai rapsodien omaksi muodostunut. Ukko Väinämöinen näyttää
tosin hiukan ammattirunoilijalta. Mutta toivokaamme, että hän kaiken
laulantansa ohellakin sentään oli kunnollinen talonisäntä, jos ei muun
vuoksi, niin siksi, että hän ei tahtonut rikkoa systeemiä.

Kirjallisuus, kuten kaikki muutkin taiteet, tarvitsee kerta kaikkiaan
amatöörejä. He ovat niitä makean veden lähdesuonia, jotka estävät sen
muuttumasta pelkästään ammatin ja elinkeinon erämaaksi. Se välitön
näkemys, joka pulppuaa esille esim. meidän rekilauluistamme, voi
todellakin raivostuttaa jokaisen ammattirunoilijan, mutta raivostuttaa
hyvällä tavalla, niin että hän ehkä itsekin oppii omaa sisäistä
havaintoaan ja omia mielikuviaan yhtä välittömästi lähestymään ja
muovailemaan. Jo sekin on hyvä, jos voi varastaa amatööritaiteelta. Se
kyllä siinä suhteessa kuittaa aina saatavansa, sillä niin itsenäistä ja
omintakeista kuin se useimmiten yksityisseikkoihin nähden onkin, niin
epävapaata ja epäitsenäistä se tavallisesti on sommitteluunsa ja
yleisiin taiteellisiin suuntaviivoihin nähden.

Meillä pitävät amatööritaiteesta kirjallisuuden alalla huolta myöskin
etupäässä debytantit. On opettavaista heihin tutustua.

Hels. San. 30.12.1914.



6. KIELEN KIVETTYMÄT.

Alkeellinen, primitiivinen taide, kansojen tai yksilöiden, on kaikilla
muilla aloilla mitä suurimman esteettisen huomion esineenä. Eikä
kummakaan, sillä jos minkään, täytyy juuri sen suurine, yksinkertaisine
sielunliikkeineen ja naivine, välittömine ilmaisutapoineen jokaista
esteettistä herkkusuuta viehättää. Samalla on kaikki kehittyneempi ja
itsetietoisempi taide, musiikki kuin arkkitehtuurikin, maalaus kuin
kuvanveistokin, paljon näistä vuosituhansien takaisista kansan
kauneustajun ilmaisuista hyötynyt. On ikäänkuin se alkulähteille
palaten aina ammentaisi uutta voimaa niistä, kohotakseen taas
hopeaisena vesipatsaana korkeuteen.

Alkeellisen muinaistaiteen ikää on vaikea määritellä. Näyttää kuin se
olisi yhtä vanha kuin ihminen itsekin, ainakin sen ikä olevan kymmenin
tuhansin ja sadoin tuhansin vuosin laskettava. Tuskin tekee
muinaistieteilijä sitä löytöä, sitä kaivausta, jonka keralla ei
ilmestyisi päivänvaloon myös joitakin, vaikka vähäisiäkin taideteoksia.
Kuvittelun, kuvailun ja koristelun halu on nähtävästi ihmiselle
myötäsyntynyttä. Näinpä koristelivat jo ammoiset metsäihmiset itseään,
vaatteitaan ja aseitaan, samoin luolaihmiset alkuperäisten asuntojensa
seiniä niiden mielikuvien ilmaisuilla, jotka olivat lähimpänä heidän
jokapäiväistä elämäänsä ja askareitaan. Varmaan on jokaisella
nykyaikaisella taiteilijalla niistä paljon huvia, jos hyötyäkin.

Myöskin monen vielä nykyäänkin kansan huulilla elävän kansansävelmän
juuret ovat usein tuhansien ja ehkäpä joskus kymmenienkin tuhansien
vuosien takaa etsittävät. Moni yksinkertainen arkitöissään askarteleva
kansanmies ja kansannainen hyräilee tänäkin päivänä vielä Suomen
saloilla ehkä sävelmää, jonka hänen kaukaiset esi-isänsä jo katolisena
aikana ovat jostakin kivikirkosta oppineet, sieltä sen korvassaan
keskelle aarnihonkien humua kantaneet ja täällä mieleisekseen
muovailleet. Jos hän olisi taide- ja sivistyshistorioitsija, hän
kauhistuisi sen säveltaiteellisen perintäviivan pituutta, jonka
viimeisenä pisteenä hän itse on. Mistä on tuo sävelmä hänen lähimpään
alkulähteeseensä, hänen kotipitäjänsä kivikirkkoon tullut? Eikö
toisista, suuremmista kirkoista, rikkaammista, eteläisemmistä maista,
joiden temppelien kuvut kultaa ja hopeaa kimmelsivät? Mistä on sama
sävelmä kristillisen kirkon omaksi tullut? Eikö kreikkalaisilta, joiden
pakanallinen musiikki kylläkin hyvin kelpasi kristillisen seurakunnan
hartautta herättämään, aivan kuin heidän pakanallinen filosofiansa
kristillisen ajattelun ponsia pohtimaan, tukemaan ja selittämään.
Mistä kreikkalaisille! Tässä loppuu meidän viisautemme. Mutta tuntien
tämän virkeän kauppakansan äärettömän henkisen joustavuuden ja
omaksumis- kuin sulattamiskyvynkin, voi jo ennakolta päättää, etteivät
he säveltaiteenkaan alalla mahtaneet vähemmän lainailla muilta
vanhemmilta Välimeren kansoilta kuin esim. jumaltaruissaan tai
kuvanveistossaan. Näin voi meidän päiviemme suomalainen mies tai nainen
tietämättään toistaa säveliä, jotka ehkä kymmeniä tuhansia vuosia ennen
ovat Minoksen palatseissa tai Egyptin palmujen alla kaikuneet.

Kansan huulilta ottaa (ja on ottanut) nykyaikainen säveltaide ne
jälleen palvelukseensa, valloittaa ne omikseen, muovailee ne
mieleisikseen ja saattaa ne suuriin, säteileviin konserttisaleihin,
joista ne ehkä jälleen kulkeutuvat kansan omiksi. Tämä on kaiken
taiteellisen toiminnan ikuinen kiertokulku.

Kuinka on asianlaita sitten kirjallisuuden ja runouden alalla?

Juuri samoin. Sielläkin ovat kansankieli, kansanrunous ja tarusto
kaiken itsetietoisen taiteellisen toiminnan a ja o, alku- ja
loppupiste, joita vain pieni, välkkyvä vesikaari toisiinsa yhdistää.

Kansanrunouden ja taiderunouden väliseen suhteeseen nähden lienee tuota
ajatusta jo selviönä pidettävä, samoin kansankieleen nähden sikäli kuin
varsinainen taidekirjallisuus siitä alati uusia sanoja, sanakuvioita ja
lauseparsia ammentaa. Mutta harva epäilemättä tulee ajatelleeksi, että
itse kieli, itse puhuttu kieli jo sellaisenaan, on pitkän taiteellisen
toiminnan tulos, joka ammoisista ajoista on meidän esivanhempiemme
hämärissä, aavistelevissa sieluissa tapahtunut eikä, jumalan kiitos,
päättynyt vieläkään. Jokainen kielen sana on palanen alkeellista,
primitiivistä taidetta. Jokainen kielen kuva on käynyt
syntymähetkellään saman lämpimän, läikähtelevän mielikuvitussarjan
läpi, mikä tarvitaan nykyaikaisen kirjallisen taideteoksen luomiseen,
vieläpä jokainen ääntiö ja kerakekin. Epäilemättä on kaiken ihmiskielen
(ja varmaan eläintenkin) alkuperäinen tarkoitus olla muotona niille
mielikuville, joita sisäinen tai ulkopuolinen havainto on asianomaisen
yksilön sielussa synnyttänyt. Eikä ole omiaan juuri vähentämään meidän
hartauttamme ja rakkauttamme äidinkieltä kohtaan, jos me sitä puhuen
tai kirjoittaen annamme sen ajatuksen kulkea läpi aivojemme, että me
kaikki elämämme ensimmäisinä vuosina olemme saaneet ikäänkuin lahjaksi
epälukuisen määrän pieniä taideteoksia, jotka nykyiseen muotoonsa
sorvautuakseen ovat vaatineet kymmenien ja satojen tuhansien vuosien
valmistelua ja viimeistelyä.

Kielen sanat ovat kielen kivettymiä. Nekin ovat olleet eläviä, lämpimiä
elimistöjä aikoinaan, vaikka aikojen varrella usein ehkä paljonkin
muotoaan muuttaneet, kylmenneet, kuolleet ja kangistuneet. Me puhumme
usein kansankielen kuvarikkaudesta. Mutta koko kieli on kuvakieltä,
josta me, jos osaisimme, niinkuin eläintieteilijä kalkkivuorista tai
geologi maakerrostumista lukea muinaisten aikojen mielikuvia, tunteita
ja ajatuksia.

Monet tieteet ovatkin tätä kielen kivettymien todistusarvoa hyväkseen
käyttäneet. Niin historia, niin kansatiede, niin muinaistiede. Usein,
missä muut todistuskappaleet puuttuvat, on toki kieli kansojen entisiä
vaiheita valaisemassa, heijastellen sanoillaan ja sanamuodoillaan
aikojen hämärään peittyneiden esivanhempien elämää, olosuhteita,
tarpeita ja askareita. Miksi ei myöskin heidän kauneustajuaan?
Tavallisesti aloitetaan sen tutkistelu vasta kansanrunoudesta, jonka
esteettiset arvot kaikkialla, jopa meilläkin jossakin määrin, kyllä on
otettu pohdinnan alaisiksi. Oikeastaan sen pitäisi alkaa jo kielestä,
kielen sanoista, niiden ääntiöissä ja kerakkeissa kenties hyvinkin
alkuperäisessä muodossaan säilyneistä mielikuvista, joiden avulla me
mahdollisesti voisimme tunkeutua vieläkin etäisempiin alkeellisen
kauneustajun maailmoihin kuin kansansävelmien tai koristelujen kautta.
Tarkoitan sanalla sanoen _kielen estetiikkaa_, joka samalla varmaankin
vaatisi harjoittajaltaan aivan toiset määrät filologista älyä ja
kaukonäköisyyttä kuin mikä jo nytkin katsotaan jokaisen todellisen
kaunotieteilijän välttämättömyyksiin kuuluvaksi.

Meillä suomalaisilla on onni omata kieli, joka on kuulu kauneudestaan
ja monia muita Euroopan kieliä alkuperäisempänä ja luonnontuoreempana
tullut kirjallisen viljelyn alaiseksi. Varmaankin olisi sen äänien ja
niiden takana piilevien mielikuvien selvittelyssä myös estetiikalla
paljon tekemistä.

Hels. San. 3.1.1915.



7. KALEVALANSANKARIT.

Näen äkkiä hämmästyksekseni (Hufvudstadsbladet, 5/1 1915), että
professori Kaarle Krohn on Suomalais-ugrilaisen seuran julkaisuissa
(XXX) esittänyt uuden teorian Kalevalan sankarien kielelliseen ja
esteettiseen syntyperään nähden. Asia on siksi mieltäkiinnittävä, että
toivon suomalaisen lukijakunnan antavan anteeksi näiden rivien
kirjoittajalle, jos heti riennän ilmoittamaan poikkeavan mielipiteeni
siitä.

Prof. Kaarle Krohn väittää, että Kalevalan taruhenkilöiden takana
todellakin piilisi mahdollisia historiallisia henkilöitä. Tämä ajatus,
tämä mielipide, tämä löytö on niin uusi, että se kylläkin tuottaa
kunniaa keksijälleen, että se saa tavallisen ihmisen miltei
hengästymään, enkä ihmettele, että ruotsalainen sanomalehti meidän
maassamme on katsonut sen lähes kolmen palstan arvoiseksi. Ihmettelen
ainoastaan, voiko tuo keksintö olla jotain yleispätevää vai onko prof.
Kaarle Krohnissa piilevä runosuoni (=Suonio) ehkä saanut hänessä
siihenmäärään ylivallan, että hän on oman tieteensä rajojen
ulkopuolella antautunut.

Voidaksemme ylimalkaan julkisuudessa jutella näistä asioista -- jotka,
sivumennen sanoen, eivät mielestäni suinkaan ole vähimmän tärkeitä
kansakunnan menestykselle -- on meidän asia oikeaan tasoonsa asetettava.
Meidän on muistaminen, että suomalainen kansanrunous ei voi olla
syntymähistorialtaan mikään poikkeus kansanrunouden kehityskulusta
ylimalkaan, yhtä vähän kuin Kalevalan puoli-inhimilliset,
puolijumalalliset sankarit siinä suhteessa eroavia esim. Homeroksen
taruhenkilöistä. Ei ole olemassa oikeastaan mitään eri kansallisuuksia,
on vain kansallisia kehitysasteita, ei yksilöitä, ainoastaan
yksilöllisiä tasapintoja. Kyseenalaiseen asiaan, suomalaiseen
kansanrunouteen ja sen taruhenkilöihin nähden se mielestäni merkitsee,
että samat lait, joiden mukaisesti esim. kreikkalainen kansanrunous on
syntynyt, pitävät paikkansa myös pohjolan kylmän taivaan alla.

Prof. Kaarle Krohn väittää nähtävästi -- uuden katsantokantansa
mukaisesti -- että esim. Väinämöisellä voisi olla joku historiallinen
vastaavaisuutensa. Mahdollista kyllä, mutta tahtoisin kuitenkin uskoa
mieluummin, että kansan myyttejä luova fantasia on ensin luonut
mielikuvan, joka sittemmin, ehkä ja kenties, on saanut historiallisia,
s.o. tässä tapauksessa, tosiasiallisia lisäkkeitä. Olisi oikeastaan
ehkä varovaisinta ratkaista jokainen asia _in casu_, jokainen
kalevalainen henkilökysymys toisin sanoen erikseen, mitään yleistä
teoriaa jonkun yksityistapauksen pohjalta muodostamatta. Prof. Kaarle
Krohn, joka tuntee nämä asiat paremmin kuin kukaan muu meidän
maassamme, on mielestäni paras ja perimmäinen vastaaja tässä asiassa.

Kreikkalaisten taruhenkilöiden syntymisprosessi tunnetaan useimmissa
tapauksissa. Useimmiten piilee niiden takana joku luonnonmyytti, joka
kenties vasta vuosituhantisten mielikuvasarjojen kautta on täsmällisiin
muotoihinsa pukeutunut. Tahtoisin toistaiseksi uskoa samaa myös
useimmista Kalevalan henkilöistä. Mutta jos nykyaikainen suomalainen
kansanrunouden tutkistelu on tullut toisiin johtopäätöksiin, muuttaa se
luonnollisesti meidän mielipiteemme kaikkeen kansanrunouteen nähden.

Hels. San. 6.1.1915.



8. LÄMMIN JA KYLMÄ TAIDE.

Yleinen porvarillinen käsitys taiteesta on, että sen tulisi vaikuttaa
etupäässä tunteisiin. Unohdetaan usein, että taide on aina edelleenkin
juuri etupäässä mielikuvituksen tuote, että sen tehtävä on herättää
mielikuvia, jotka vuorostaan, mutta vasta toisessa sijassa, voivat
kylläkin vaikuttaa myös tunteisiin. Tavallinen nykyaikainen lukija,
teatterikävijä, taulunkatselija tai säveltaiteen kuuntelija pitää ennen
kaikkea "lämpimästä" taiteesta, s.o. sellaisesta, joka liikuttaa häntä
nauruun tai kyyneliin, mieluummin jälkimmäiseen tunne-asteikkoon.
"Kauneimmat ovat surullisimmat laulut." Näytelmän menestys teatterissa
on taattu, jos vain ihmiset saavat kyllin itkeä siinä. Kun nykyaikainen
elämä, taide, tiede ja kasvatus kaikkine eri muotoineen ylimalkaan on
ohjautunut mielikuvituksen tappamiseen, sen sijaan että niiden tehtävä
olisi tätä tärkeätä (ja kenties lopullisesti tärkeintä) sielunkykyä
elvyttää, kehittää ja toteuttaa, on luonnollista myöskin, että
nykyaikainen ihminen lähestyy taidetta usein aivan väärillä
edellytyksillä varustettuna.

Oikeata, luonnontuoresta mielikuvitusta ei nykyään ole paljon muilla
kuin lapsilla ja suurilla kansanjoukoilla. Mehevinkin, raikkainkin
mielikuva, joka on sellaisenaan elävä elimistö, muuttuu nykyaikaisella
ihmisellä, jos hän joskus on sattunut mokoman aarteen löytämäänkin,
heti kuivan käsitteen luurangoksi. Mielikuva on vuorikultaa.
Nykyaikainen ihminen mynttää sen heti valmiiksi rahaksi ja lyö leiman
sen päälle.

Usein on samoin myös nykyisen taiteen laita. Taiteilija ei vierittele,
ei soudattele eikä tuudittele tarpeeksi omia mielikuviaan. Varsinkaan
hän ei tarpeeksi helli niitä, ja yhtä vähän hän niillä herkuttelee.
Jälki tulee sitten samanmukaista. Syntyy laihaa, luurankoista ja
käsitteellistä taidetta, jolla tietysti voi olla oma arvonsa ja oma
taidehistoriallinen merkityksensä silläkin, mutta joka ei kykene
myöskään taiteen vastaanottajassa mitään erikoista nautintoa
herättämään.

Toisin on ollut kaikkina taiteen suurina kukoistuskausina. Ei ole
olemassa mitään suurta ja muistomerkillistä taidetta, joka olisi muun
kuin välittömän mielikuvan pohjalle perustunut, ja taiteilija on sitä
suurempi ja merkityksellisempi, mitä enemmän hän voi sellaisia välittää
myös yleisölle. Shakespeare, kenties suurin mielikuvitus-ihminen, mitä
on elänyt milloinkaan, on tässä suhteessa tyypillinen. Katsokaa hänen
taidettaan. Missä ovat hänen n.s. aatteensa, missä hänen n.s.
mielipiteensä? Jos joku aatteentynkä voi joskus piilläkin hänen
sanojensa takana, ei siinä useimmissa tapauksissa ole mitään
merkillistä, päinvastoin voi se olla mitä kulunein, vanhentunein ja
arkipäiväisinkin.

Hänen voimansa ovat mielikuvat. Niiden vuoksi hän elää ja niiden vuoksi
hän pysyy luonnontuoreena ijäti, taikka ehkä oikeammin, niin kauan kuin
ihmiskunnalla on edes niin paljon mielikuvitusta, että se voi
vastaanottaa toisen mielikuvia.

Suureita on vain samanlaatuisilla suureilla mitattava. Tämä merkitsee
taiteeseen nähden, että taidetta on arvosteltava ainoastaan sen
mielikuva-määrän ja sen mielikuva-arvon mukaan, minkä se linkoaa
nauttijansa mielikuvitukseen. Ainakin täytyy tämän asteikon olla ja
pysyä keskeisimpänä kaikelle taiteelle. Voihan se tietysti herättää
myös ajatuksia, muodostaa mielipiteitä, kentiespä vielä
tahdontoimintaankin vaikuttaa, mutta se ei saa olla määräävänä missään
taidearvostelussa. Se täytyy pysyä toisarvoisessa sijassa. Sillä taide,
joka on etupäässä aatteiden ja mielipiteiden taidetta, on jo
sellaisenaan kadotuksen ja häviön omaksi tuomittu. Mielipiteet elävät
usein vain vuosikymmenen tai kaksi, mutta välitön mielikuva kantaa
luomisen aamukastetta kulmillaan.

"Runoileminen on näkemistä", sanoi Ibsen aikoinaan. Mutta samaa täytyy
olla myös taidearvostelun; joskaan ei samassa määrin. On nähtävä, on
uneksittava esiin mielikuvia asianomaisesta taideteoksesta. Unissaan on
jokainen ihminen taiteilija. Jospa me vain voisimme valveillammekin
säilyttää saman mielikuvituksen tuoreuden ja sommittelun
vaivattomuuden, olisimme me epäilemättä suuria ja maailman suurimpia
taiteilijoita.

Se, mitä yllä on sanottu aatteellisesta ja mielipiteellisestä
taiteesta, koskee tunteitakin. Epäilemättä voi taide myös niitä
tulkita, epäilemättä piilee jokaisessa mielikuvassa myös
tunne-aineksia. Mutta ne eivät missään suuressa ja todellisessa
taiteessa ole suinkaan etualalla. Kuka itkee esim. kreikkalaista
murhenäytelmää katsellessaan? Se ei vaikuta etupäässä tunteisiin,
vyöryttelee meidän sielunsilmiemme ohitse ainoastaan sarjan kauniita
mielikuvia, aivan niinkuin näytelmän tekijä on niitä omien
sielunsilmiensä ohitse vyörytellyt.

Nykyaikaisen porvarillisen yleisön mielestä sellainen on n.s. "kylmää
taidetta". Monta pitää ainoastaan vanha pieteetti, vanha perinnäinen
kunnioitus edes jossakin klassillisen taiteen yhteydessä. Suuri
klassillinen taide on juuri pääasiassa mielikuvataidetta. Ja mitä
köyhempi nykyaikaisen ihmisen mielikuvitus on, sitä vähemmän hän
siitä välittää. Jos se ei tarjoa tosiasiallisia aatteita eikä
tunneliikutuksia hänelle, on se hänestä harhaan osunutta. Hänelle tulee
ikävä ja hän -- haukottelee.

Syy ei tietysti aina ole hänen, eikä aina asianomaisen taiteilijankaan,
vaan nykyaikaisen elämän kokonaisuudessaan, jonka muuttumiseen ja
muodostumiseen taas niin tuhatlukuiset syyt vaikuttavat. On vain sääli,
että niin monet miljoonat ihmiset täten jäävät vaille niitä
mielikuvituksen nautintoja, joita tarjoaa taide, mikä on hyvän ja
pahan, kylmän ja lämpimän ulkopuolella.

Hels. San. 10.1.1915.



9. TAITEEN JUURET.

Taide korkeammassa merkityksessä tulee vasta verrattain myöhään
kansojen elämään. Kansan on täytynyt saada jo ensimmäiset
välttämättömät elintarpeensa tyydytetyiksi, hyvinvoinnin viritä, vatsan
täyttyä, miekan ja auran suorittaa jo alkeellisimman sotansa
olemassaolosta, ennenkuin kansalla on henkistä ja aineellista varaa
sellaisiin ylellisyyksiin kuin tiede, taide ja runous ovat. Vähitellen
siirtyvät nämäkin sitten elämän välttämättömyyksiin, ja ihmiskunnan
sivistys on jälleen astunut askeleen eteenpäin. Ihmisellä, tässä
tapauksessa erikoisesti sivistyneellä ihmisellä, nimittäin on
merkillinen kyky keksiä aina uusia keinoja niiden elintarpeiden
tyydyttämiseksi, joita ilman elämä kadottaisi hänelle kaiken arvonsa ja
suloutensa.

Siksi onkin _voiman ylijäämä_ kaiken taiteellisen ja kirjallisen
toiminnan suuri syntysana. Ilman sitä ei ole mitään taidettakaan.

Ei voi tehdä taidetta ilman sitä tarpeellista voiman ylijäämää, jonka
antaa tunto, että on voittanut tai voittava lähimmät vaikeutensa, että
jos murtuukin, kaatuu eräiden kauniiden tarkoitusperien vuoksi, joita
eivät elämän lukemattomat vastavoimat kuitenkaan ole saaneet
ryöstetyksi eikä lokaan tallatuksi. Eikä voi nauttia taiteesta, ellei
ole irti lähimmistä aineellisista vaikeuksistaan, ellei ole varaa antaa
hengen ja mielikuvituksen liihoitella omia aikojaan ja etsiä lepopuuta,
kuhun istahtaisi. Raskaiden olosuhteiden raatajalta ei suinkaan voi
vaatia, että hän olisi aina vireessä hengen miekkaa heiluttamaan, yhtä
vähän kuin suurten kivikuormien vetäjältä, että hänestä olisi raisuksi
kilpahevoseksi.

Taiteen, ja runouden syntysanoja erikseen, on koetettu monella tapaa
selittää. Milloin on otettu lähtökohdaksi uskonnollinen aavistelu,
milloin sukupuolivietti, milloin ihmisen luonnollinen tarve välittää
vaikutuksiaan, milloin huvittelun, koristelun tai seurustelun halu.
Onhan kaiken runouden sanottu myös työn ja sitä helpottavan rytmin
yhteydessä syntyneen. Työlauluista tahtoisin sen uskoa mielelläni,
samoinkuin lemmenlauluista, että ne ovat sukupuolivietin vaikutuksesta
syntyneitä. Monista lähteistä kumpuaa taide, mutta eiköhän niiden
syvimpänä pohjasuonena kuitenkin liene tuo samainen voiman ylijäämä,
jota ilman ne kaikki kuolisivat ja kuihtuisivat.

Rikkiväsynyt ihminen on huono seuramies. Samoin ei häneltä riitä
useinkaan paljon voimia eikä halua huvitteluun tai koristeluun. Hänen
tekee mielensä vain levähtää, vain koota voimia uuteen ponnistukseen,
jonka tarkoitus on hänen lähimpien elintarpeittensa tyydyttäminen.
Myöskin rakkaus, myöskin sukupuolivietti kaikkine ihanimpinekin
kulttuurikukkasineen on voiman ylijäämää. Kuinka sanoikaan Anatol
Francen verraton apotti Coignard? Hän väittää, että ihmisten maailma
kiertää kahden suuren napapisteen ympärillä, joiden nimet ovat nälkä ja
rakkaus. Varhaisimmassa nuoruudessaan hän oli taipuvainen asettamaan
rakkauden etusijaan. Mutta sittemmin hän oli tullut huomaamaan, että
ihmiset kuitenkin kaikitenkin tahtoivat mieluummin säilyttää oman
elämänsä kuin "antaa sitä muille", s.o. jatkaa sukuansa.
Itsesäilytysvietti oli siis sukupuoliviettiäkin väkevämpi.

Entä työ ja työn rytmi sitten? Epäilemättä helpottaa rytmi työtä, mutta
rytmihän ei ole mitään työlle erikoista, vaan eräs suuri elämänlaki,
joka vallitsee tuhansia eri ilmiöitä. Ihminen tahtoo yleensä elää ja
toimia, askarrella ja asustaa rytmillisesti. Siksi ei siitä suinkaan
voida koko runouden juuria johtaa, saati sitten kaiken taiteellisen
toiminnan, jonka syvimmäksi pohjaksi se ei kelpaa ollenkaan, ainoastaan
sen välineeksi ja keinoksi tai, toisin sanoen, yhä vain samaisen voiman
ylijäämän ilmaisuksi.

Ottakaamme pieni esimerkki.

Kuljen metsätietä pitkin. Askeleeni, ajatukseni ja tunnelmani
muodostuvat väkisinkin rytmillisiksi. Mutta jos pyrin sanoin
ilmaisemaan niitä, riippuu kokonaan sieluni omasta voiman taikka
väsyneisyyden tilasta, missä määrin onnistun siinä. Jos olen oikein
kauan kävellyt ja olen oikein ruumiillisesti väsynyt, en halua puhua
edes. Kaikki sielunvoimani menee ruumiillisen toimintani, tässä
tapauksessa kävelemisen, koneelliseen jatkamiseen.

Taikka toinen esimerkki.

Tanssilaulut ovat epäilemättä syntyneet tanssin rytmistä, samoin kuin
marssit askelrytmistä. Nyt on esim. nykyaikaisen näyttelijättären
toisinaan tanssittava ja laulettava yht'aikaa. Se käy hyvin päinsä,
niin kauan kuin tanssi on helppo ja vain vähän ruumiin ja hengen
ponnistusta vaativa, mutta mitä vaikeampi se on, sen vaikeammaksi ja
tuskallisemmaksi käy laulanta, kunnes se vihdoin eräällä asteella on
kokonaan mahdotonta.

Muinaisroomalaiset maanviljelijät voivat yksinkertaisia
kolmi-askeleitaan ("ter pede terram") suorittaessaan laulaa epäilemättä
yhtä yksinkertaisia elojuhla-virsiään, samoin sisilialaiset tytöt
saarensa selällisen tantereilla karkeloidessaan (ballare, ballata =
ballaadi) virittää koreankin hyppylaulun. Mutta että he ollenkaan
hyppäsivät, että heiltä ollenkaan riitti aikaa ja halua siihen, riippui
siitä voiman ylijäämästä, jota heidän ei tarvinnut käyttää omaan
toimeentulo-taisteloonsa ja joka purkautui esille itsetietoisena,
joskin alkeellisena taiteellisena toimintana.

Yleiset juhlamenot, joita ei puutu varsin alkuperäisellä asteella
olevilta luonnonkansoiltakaan ja jotka sisältävät niin monenmonituisia
taiteellisia aineksia, ovat johtaneet ajatuksen siihen, että kaiken
taiteen, siis runoudenkin alkuperä olisi ihmisen uskonnollisista
vaistoista etsittävä. Epäilemättä onkin uskonto, uskonnollinen aavistus
ja metafyysillinen mieliala eräs taiteen tärkeimpiä alkulähteitä, mutta
jos syvemmä kurkistamme, kohtaa meitä senkin alta sama maanalainen
vesisuoni, jota me edellä olemme voiman ylijäämäksi sanoneet ja jonka
me olemme tavanneet kaikkien muidenkin taiteen juurien alta.

Myöskin uskonto, myöskin metafyysillinen mieliala ja ijäisten asiain
mietiskely, vaatii varsinaisiksi uskonnollisiksi juhlamenoiksi
kehittyäkseen, että kansa on saavuttanut sen kehitysasteen, jolloin
sillä on aikaa ja varaa alkeellisimpien elintarpeittensa ohella
tuumia riippuvaisuussuhdettaan itseään väkevämpiin voimiin
maailmankaikkeudessa. Niitä on aina peljättävä ja kunnioitettava, hyviä
palkittava tai kiitettävä, pahoja kuritettava tai lepytettävä. Ihmisen
oma etu vaatii tätä. Mutta havaitakseen omaa etuaan -- joka on myös hänen
hyvän ja pahan käsityksensä ikuisesti vaihteleva, ikuisesti
suhteellinen mittapuu -- täytyy hänellä jo olla paljon voitettavaa ja
paljon kadotettavaa. Niinpä näemmekin, että mitä korkeammalle kansojen
sivistystaso nousee, taikka toisin sanoen, mitä suurempi sen voiman
ylijäämä on, sitä koreammiksi, sitä taiteellisemmiksi käyvät sen
uskonnolliset juhlamenot, jotka vähitellen maallistuen usein kokonaan
uskonnosta riippumattomaksi taiteelliseksi toiminnaksi muodostuvat.

Mutta eikö voiman ylijäämä siis yhtä hyvin ole kaiken tiedon, kaiken
tieteen ja yleensä inhimillisen kulttuurin syvin lähdesuoni?

Epäilemättä on. Onpa joku viisas mies vielä sanonut, että se, joka
ensimmäisenä keksi taidon ruveta lihaa tulella käristämään, varmaan oli
ihmiskunnan suurimpia hyväntekijöitä. Säästyi aivoille niin paljon
voimaa sulatuselimiltä. Mutta vaikka emme tahtoisikaan mennä niin
pitkälle, on meidän yllämainittuun kysymykseen myönteisesti vastattava.
Eikä suinkaan ole häpeäksi taiteelle, jos sen juurten alla piilee niin
syvä ja yleinen elämänlaki, että inhimillinen kehitys ylimalkaan on
kotoisin siitä.

Hels. San. 14.1.1915.



10. TAIDE JA AMERIKKALAISUUS.

Meillä eurooppalaisilla on kauan ollut tapana ylenkatsoa kaikkea, mitä
Suuri Länsi taiteen alalla meille esittää. Ainakaan kirjallisella
alalla eivät Longfellow, Edgar Allan Poe, Jack London taikka Upton
Sinclair ole voineet kumota tuota yleistä ennakkoluuloa. Uskon, että
lähin tulevaisuus on pakottava meidät siinä suhteessa hyvinkin suureen
arvojen uudestaanarvioimiseen.

Björnsonilla oli jo aavistus siitä. Se, joka on tutustunut hänen
näytelmäänsä _Laboremus_, tuntee sen kyllä. Amerikka oli hänelle,
ainakin hänen vanhoilla päivillään, työn ja teon, elämän ja terveyden
luvattu maa. Nähtyänsä pohjoismaisen naisvapautuksen haaksirikon --
_Maria på Storhove_ -- täytyi hänen luonnollisesti pukea uskonsa tuohon
uuteen maailmaan raikkaan, reippaan naisen hahmoon, joka seisoo omilla
jaloillaan.

Eikä amerikkalaisuus suinkaan siinä mitään kadottanut.

Eurooppalainen taide, eurooppalainen kirjallisuus (pohjoismaista ja
venäläistä suinkaan unohtamatta) ovat joutuneet umpikujaan. Kieltämisen
henki on saanut liian suuren ylivallan siinä. Ihmissielun
yksityiskohtainen eritteleminen on rangaissut itsensä ja näyttänyt
mitalin nurjan puolen. Maailma ei voi ijät kaiket elää sillä. Tarvitaan
jälleen tahdon, voimakkaan, terveen ihmistahdon runoutta, ja mistä se
muualta tulisi, ellei Amerikasta?

Ovathan sinne vanhan Euroopan kansojen parhaat, tarmokkaimmat pojat ja
tyttäret siirtyneet. Siellä virtailee uusi veri, joka jo alkaa myös
heidän kirjallisuudessaan heijastua. Jack London on erinomainen
esimerkki siitä.

En voi kyllin ihailla hänen kirjojaan. Gorjkin jälkeen ei tietääkseni
kukaan ole astunut yhtä alkuperäisillä voimilla ja yhtä tuoreilla
vaistoilla varustettuna maailmankirjallisuuteen, Puhumattakaan hänen
sisällisestä havainnostaan, joka on herkkä ja säälimätön kuin
luonnontiede itse, on hänen ulkopuolinen vaarin-ottonsa myöskin
suorastaan herkullinen. Hän itse ei kirjailijana ole suinkaan mikään
herkkusuu. Hän kertoo, hän kuvailee vain niinkuin asia on, ja me saamme
siitä mitä väkevimmän, mitä raffineeratuimman kauneusvaikutuksen.

Aivan kuin vanha Francisque Sarcey sanoi aikoinaan. Joku kysyi häneltä,
mikä on hyvä tyyli. Hän vastasi: "Jos minä sanon, että ulkona sataa,
silloin kun ulkona sataa, se on hyvä tyyli." Asiata ei voi paremmin
sanoa. Jack Londonilla y.m. nuorilla amerikkalaisilla on jotakin
samantapaista.

Mitäkö uutta he tuovat eurooppalaiseen kirjallisuuteen?

Paljon. He opettavat meidät jälleen ottamaan asiat suuresti ja
yksinkertaisesti. He pyyhkivät pois sen dekadenttipiirteen, joka
niinkuin kirous on levännyt meidän taiteemme yllä parina kolmena
viimeisenä vuosikymmenenä. Heissä ei ole hituistakaan kaunosielua. He
eivät revi eivätkä repostele, vaan rakentavat uusia, myönteisiä
elämänarvoja, jotka puhaltavat kuin raikas pohjatuuli meidän povemme
kautta.

He myöntävät elämän. He eivät ole mitään itsemurha-kandidaatteja. He
kuvailevat elämää tervein, kylmin ja kirkkain silmin, kuten niin moni
eurooppalainen kirjailija on ennen heitäkin tehnyt, mutta kuvailevat
sitä olemassa-olon taistelun kannalta, vieläpä niin kiihkeän ja
elämänmyönteisen, ettei meidän todellisuutemme voi näyttää mitään
siihen verrattavaa.

Nykyaikaisella eurooppalaisella -- ja miksen sanoisi myös suomalaisella --
taiteella olisi paljon heistä opittavaa. Strindbergin jälkeen, joka
nähdäkseni oli kirjallisella alalla sen viimeinen sana, on meidän
kirjallisuutemme jäänyt siihen, mihin skandinaavinen ja eurooppalainen
kirjallisuus jätti sen. Meillä on kaikki syy kääntää silmämme sinne
päin, missä nykyisen -- ja tulevan -- kirjallisuuden suuret syntysanat
itsestään ja olevista oloista itsestään ilmi pusertuvat.

Jo nyt me voimme nähdä eräät sen aines-osat.

Luonnontieteillä tulee nähtävästi olemaan mahtava sananvalta siinä.
Samoin nykyaikaisella teknillisellä kehityksellä, jonka _Tunnelin_
tekijä esim. näkyy tuntevan kuin viisi sormeaan. Miksi he
kirjoittaisivat ruusuista ja kukkasista? Kun elämä ei ole kerran kulkua
niiden päällä, kun sähkö ja kivihiili kerran hallitsevat maailmaa,
kirjoittavat he siitä, mitä he näkevät ja kuulevat joka päivä
ympärillään. Kaikki muu runous tuntuu sen rinnalla sangen
vanhanaikaiselta.

Eurooppalaisen kirjallisuuden täytyy koettaa kestää tässä kylläkin
epätasaisessa kilpailussa. Meidän täytyy saada veriimme samat
elämänarvot, ellei meidän mieli jäädä vanhoja raunioita laulamaan ja
ylistämään. Nuorelle sivistysmaalle niinkuin Suomi, pitäisi sen olla
helpompaakin kuin vanhoille. Riippuu yksinomaan taiteilijoista, missä
määrin me näihin asioihin nähden tulemme oman itsemme aikalaisiksi.

Hels. San. 22.1.1915.



11. TAIDE JA YHTEISKUNTA.

Taidetta, samoinkuin tiedettä tai mitä muuta inhimillistä toimintaa
hyvänsä, voidaan arvostella, ei vain sen omalta lähimmältä kannalta,
vaan monia muitakin sille vieraampia ja etäisempiä näkökohtia
silmälläpitäen. Niinpä onkin nykyaikainen arvostelu varsinaisten
kauneusarvojen ohella ruvennut ottamaan yhä enemmän huomioon jonkun
taiteellisen teoksen tai kokonaisen taiteellisen tuotannon sielullisia,
yhteiskunnallisia, historiallisia ja sivistyshistoriallisia arvoja,
jotka monen usein esteettisesti köykäisemmänkin taideteoksen
pelastavat, ainakin pitkiksi ajoiksi, unholaan joutumasta.

Taiteen yhteiskunnallinen vaikutus ja ylimalkaan sen merkitys
sosiologisena ilmiönä on eittämätön. Vaikuttaessaan mahtavasti ihmisen
mielikuvitukseen, tunteisiin, mielipiteisiin, tahtoon ja toimintaan,
saa se usein aikaan valtavia henkisiä liikkeitä, jotka puolestaan
vaikuttavat aineellisiin elin-ehtoihin, ollen itse samalla tulos
niistä. Ja ellei se aina sitä tekisikään, kuvaa ja kuvastelee se joka
tapauksessa välillisesti tai välittömästi niitä, muodostaen täten
kallisarvoisen ainehiston jokaiselle yhteiskunta-elämän tutkijalle.
Onpa usein ollut aikoja jolloin yhteiskunnassa liikkuvat voimat ja
vielä syntymistilassa olevat aatteet ovat etupäässä juuri taiteen ja
kirjallisuuden kautta esillepursuneet.

Tämä onkin mitä luonnollisinta, kun ottaa huomioon taiteen omat
syvimmät synnyt juuri etupäässä mielikuvituksen toimintana. Ihminen
kuvittelee, uskoo ja aavistelee tavallisesti jonkun asian, ennenkuin
hän sen tietää, tahtoo tai panee täytäntöön. Taide on ajan herkkä
heijastaja, usein menneen, vielä useimmin tulevan ja tuntemattomankin.
Siksi onkin yhteiskunnallisesti aivan oikein puhua niin vanhoillisesta
ja taantumuksellisesta kuin nuorteasta ja edistysmielisestä taiteesta,
niiden aatteellisten arvojen mukaisesti, jotka ovat olleet myötä sitä
synnyttämässä.

Puhtaasti taiteen kannalta puhuen merkitsevät nuo sanat toista. Silloin
eivät edistys ja taantumus ole aatteellisia eikä yhteiskunnallisia
arvoja, vaan useinkin yksinomaan taideteknillisiä. Esim.
maalaustaiteesta puhuen merkitsee n.s. vanhoillinen taiteilija sitä,
joka käyttää yhä vieläkin, joko itsepintaisuudesta tai
taitamattomuudesta, jotakin vanhentunutta tekotapaa, silloin kun toiset
ovat jo keksineet jonkun uuden ja entisen hyljänneet.

Asianomaisen taiteilijan muut aatteet ja mielipiteet tulevat silloin
tuskin ollenkaan kysymykseen. Hän saa ajatella valtiosta,
yhteiskunnasta, uskonnosta ja oman aikansa aatevirtauksista kuinka
radikaalisti hyvänsä: oman ammattinsa kannalta hän on ja pysyy
kuitenkin vanhoillisena, ellei hän itse edisty eikä keksi mitään uutta,
vaan jatkaa kerran oppimaansa ja omaksumaansa tekotapaa.

Samoin on laita kirjallisella alalla.

Siinäkin voidaan puhua vanhoillisista ja edistysmielisistä
kirjailijoista, niinhyvin yhteiskunnalliselta kuin puhtaasti
esteettiseltä kannalta, eikä näillä kahdella lähtökohdalla useinkaan
ole paljoa toistensa kanssa tekemistä. Toisinaan ne sattuvat yhteen
toisinaan eivät. Ympäröivästä yhteiskunnasta ja yleensä ihmiskunnan
henkisestä ynnä aineellisesta kehityskulusta mitä taantumuksellisimmin
ajatteleva kirjailija voi useinkin oman ammattinsa alalla olla
taideteknillisesti mitä perinjuurisin uudistaja ja päinvastoin. Tähän
nähden voisi maailmankirjallisuuden historiasta luetella esimerkkejä
kuinka paljon hyvänsä. Suurikin kirjailija voi olla yhteiskunnallisiin
mielipiteisiinsä nähden patavanhoillinen.

Mutta vielä eräs mieltäkiinnittävä tosiasia.

Ei ole kirjailijan omia henkilökohtaisia mielipiteitä aina katsottava
edes hänen teostensa yhteiskunnallisille arvoille määrääviksi.
Vanhoillisestikin ajatteleva kirjailija tai taiteilija voi joskus tehdä
juuri yhteiskunnallisesti mitä mullistavinta ja perinjuurisinta
taidetta, jolla ei ole mitään tekemistä hänen yhteiskunnallisten
mielipiteittensä kanssa, vaan on useinkin niiden kanssa mitä
jyrkimmässä ristiriidassa. Ibsen eräinä kehityskausinaan on mitä
oivallisin esimerkki siitä.

Tiedämme hänen ajatelleen Norjan nousevasta kansanvallasta usein
niinkin vanhoillisesti, että itse vanhoillinen puolue alkoi jo riemulla
tervehtiä häntä omakseen. Kuitenkin hänestä tuli perinjuurisin -- ja myös
yhteiskunnallisesti perinjuurisin -- uudistaja, mitä pohjoismaisella
kirjallisuudella on ikinä ollut, itse Björnsonkin myötä muistettuna.

Jos tahtoisimme etsiä esimerkkejä jonkun toisen taiteen alalta, olisi
Rodin kenties siinä suhteessa valaisevin. Sanotaan, että hänen
mielipiteensä yleensä ovat vanhoilliset. Mutta puhumattakaan siitä,
että hän oman taiteensa alalla on aikansa suurin uudistaja, on esim.
hänen "Ajattelijansa" Pantheonin edustalla Parisissa myöskin
yhteiskunnallisesti mitä radikaalisinta vieläpä mitä sosialistisinta
taidetta, joka samalla kuin se suorastaan ajaa suurten kansanjoukkojen
asiaa ei varmaankaan ole niihin syvää vaikutusta tekemättä.

Joku toinen olisi tehnyt sellaisesta aiheesta filosofian professorin.
Rodin teki siitä raskaasti, mutta äärettömällä henkisellä
itsepintaisuudella mietiskelevän työmiehen, joka tuumi tuimia
elämänongelmiaan niin sanoakseni koko ruumiillaan.

Tällä ei suinkaan ole sanottu, ettei olisi raikastuttavaa ja
vapauttavaa nähdä suuren taiteilijan tai kirjailijan myös
itsetietoisesti omaksuvan aikansa edistysmielisimpiä elämänarvoja ja,
joskaan ei yksipuolisesti ja suorastaan ajavan niitä -- jolloin
tarkoitusperäisen taiteen vaara aina on lähellä -- niin kuitenkin
sallivan niiden lämmitä ja hedelmöityä omassa mielikuvituksessaan.
Tekee aina tuskallisen vaikutuksen lukijaan, jos hän jonkun muuten
rakastamansa ja ihailemansa kirjailijan teosta lukiessaan huomaa
hänessä aivan toisia aatteita ja mielipiteitä kuin niitä, joiden
ajamiseen hän itse yksityishenkilönä ehkä on elämänsä pyhittänyt. Mutta
sehän riippuu kokonaan lukijan ja arvostelijan omista mielipiteistä,
jotka voivat olla yhteiskunnallisesti vanhoillisia tai edistysmielisiä
ja joiden mukaisesti siis myös hänen saamansa sivuvaikutus muodostuu.
Pappi ei ota mielellään käteensä kirjaa, jossa hänelle pyhää kirkkoa
pilkataan, yhtä vähän kuin jonkun yhteiskunnallisen uudistuksen ajaja
kirjaa, jossa hänelle kalleinta ja määräävintä asiaa suorastaan
vastustetaan. Mitä ahtaampi hän on itse ihmisenä, sitä vähemmän hän voi
toisin ajattelevia ymmärtää, ja mitä vähemmän viljelty esteettisesti,
sitä enemmän muodostuu mainittu sivuvaikutus hänelle päävaikutukseksi.

Lausuessani siis yllä, että on vapauttavaa nähdä itsetietoista taidetta
myös yhteiskunnallisesti edistysmielisenä, on tuo väite siis kokonaan
näiden rivien kirjoittajan oman henkisen läpileikkauksen lukuun
laskettava.

Yleensä täytyy myöntää, että kirjallisuus on se kaikista nykyaikaisista
taiteista, joka on lähinnä liittynyt aikamme yhteiskunnalliseen
edistystaisteluun. Sekin johtuu kirjallisuuden omasta kansanvaltaisesta
luonteesta, tai paremmin sanoen, sen käyttämistä taidekeinoista. Ollen
vapain ja riippumattomin ympäröivän yhteiskunnan mielipiteistä siksi,
että se vähimmän saa ja tarvitsee elääkseen vallanpitäjien kannatusta --
jotka aina muodostavat pienen vähemmistön -- puhuu se suorastaan suurille
kansanjoukoille, joissa kaikki uusi kytee ja herättää vilkkainta
vastakaikua. Musiikkia ja arkkitehtuuria voidaan jo paljon paremmin
käyttää vanhoillisten aatteiden palvelukseen, ja käytetäänkin, sillä ne
ovat kunkin aikakauden ja kunkin yhteiskunnan voitollisesta -- ei
taistelevasta -- vähemmistöstä paljon riippuvaisempia. Sama on laita
kuvaamataiteiden. Kirjallisuudella on sen sijaan joskus ja sangen
useinkin ritarillinen mahdollisuus tulkita taistelevan vähemmistön
mielipiteitä ja ajatuksia.

Tuon ovatkin useimmat aikamme kirjailijat ymmärtäneet. Viime vuosisadan
jälkipuoliskon valtava ja aina kansan syviin riveihin saakka
tunkeutunut valistuskausi on vaikuttanut, että saamme kirjallisuuden
alalta melkein etsimällä etsiä sitä suurta nimeä, joka ei samalla
merkitsisi vastustusta olevia oloja vastaan ja usein niiden hyvinkin
perinjuurista mullistamista. Ibsen, Tolstoi, Strindberg, Zola, kaikki
ovat siinä suhteessa olleet myös suuria yhteiskunnallisia uudistajia.
Asian ei taideteoreettisesti eikä kaikissa aikakausissa ole suinkaan
aina tarvis juuri niin olla. Mutta sellaiseksi se on meidän aikanamme
käytännössä muodostunut.

Hels. San. 31.1.1915.



12. LUONNONLAHJAT.

Oli ennen vanhaan aikaan tapana puhua suopeiden keijukaisten antimista,
joita nämä jakelivat ihmisten syntymäkehdoille kokonaan
mielivaltaisesti, ajan, paikan, syiden ja seurausten laeista kokonaan
välittämättä. Taisihan niitä olla pahansuopiakin hengettäriä, kuten
"Prinsessa Ruususen" surullinen esimerkki meille todistaa. Mutta
tavallisesti käsitettiin kuitenkin, että ihminen itse oli jollakin
muotoa syypää omaan onnettomuuteensa. Onnestaan ja menestyksestään
hänen sen sijaan oli kiitettävä Sallimuksen salaperäisiä voimia, jotka
vallitsivat hänen päänsä päällä.

Nykyaikainen luonnontieteellinen maailmankatsomus, jolla on niin monta
kauniin mielikuvan murhaa omallatunnollaan, on pahasti tuonkin soman
keijukaistarinan sisäistä totuutta horjuttanut. Me tiedämme nyt, ettei
kukaan synny omasta läheisemmästä eikä etäisemmästä ympäristöstään
riippumattomana, että meissä asuvat omien esi-isiemme ja esiäitiemme
salaperäiset alkuvoimat, että koko suuri luonto on tehnyt ja tekee
työtä meissä ja että aika ja ajan henki ovat mitä määräävimpiä
tekijöitä koko meidän yksilölliselle itseydellemme ja sen kehitykselle.
Maan lapsia me olemme. Tunnustamme Sallimuksen vain mikäli emme tunne
sitä.

Jos me siitä huolimatta puhumme edelleenkin ihmisten luonnonlahjoista,
tässä tapauksessa erikoisesti taiteilijoiden, tapahtuu se hiukan eri
merkityksessä kuin entiseen hyvään aikaan. Tarun keijukaisten lempeä
sädekehä on kadonnut niiden ympäriltä. Ne esiintyvät nyt meille
yksinkertaisina perintöominaisuuksina, perintöleivisköinä, jotka me
tosin saamme syntymästä ilman omaa syytämme ja ansiotamme, mutta joista
meidän on kuitenkin itsemme edessä ankara tili tekeminen, jos meidän
mieli olla omaan elämäämme tyytyväisiä ja onnellisia.

Luulen, että taiteilijat ja tiedemiehet vaivaavat tällä kysymyksellä
päätään enemmän kuin useimmat muut henkilöt. Eikä kummakaan. Sillä
useimmilla muilla aloilla vie työ, pelkkä itsepintainen työ, tekijänsä
toivottuun päämäärään, mutta taiteilijaa, joka ei löydä muotoa
sisäiselle mielikuvalleen, ja tiedemiestä, joka ei keksi järjellistä
selitystä havaitsemalleen ilmiölle, voi työ korkeintaan väliaikaisesti
lohduttaa, ei koskaan saattaa rauhan satamaan. Yhtä usein voi se
saattaa epätoivoon hänet. Eikä liene tunnollista taiteilijaa, joka ei
sellaisina hetkinä olisi epäillyt sisäistä kutsumustaan tai, toisin
sanoen, taiteellisten luonnonlahjojensa pätevyyttä, yhtä vähän kuin
sitä tunnollista tiedemiestä, joka ei olisi peljännyt väärälle uralle
antautuneensa.

Ankarimmin vaivaa tuo ajatus jokaista nuorta taiteilijaa.

Onko minulla lahjoja kylläksi sen tai tämän taiteen alalle
antautuakseni? Onnistunko, epäonnistunko? Enkö tee itseäni
naurettavaksi? Palava halu minulla kyllä olisi, olen valmis kärsimään
mitä aineellista puutetta tahansa toteuttaakseni kauneusihannetta,
jonka tunnen piilevän povessani, mutta onko minulla tarpeellista kykyä
siihen?

Hän kysyy itseltään, ystäviltään ja ystäviensä ystäviltä. Jos näiden
joukossa sattuu olemaan joku tunnustettu taiteilija tai taiteentuntija,
on tämä pahemmassa kuin pulassa hänen suhteensa. Mitä vastata nuorelle
miehelle? Uskaltaako kehoittaa häntä alalle, missä ruusut ovat harvat,
ohdakkeet sitä useammat, vai evätäkö empimättä?

Toiset kieltävät, toiset kehoittavat. Ja nuori mies tekee sittenkin
niinkuin hän itse tahtoo, hyvin tietäen, että hän itse ja yksinomaan
hän itse saa vastata seurauksista.

Epäilemättä tekee hän siinä järkevästi. Eihän tuohon kysymykseen _voi_
lopullisesti vastata kukaan muu kuin elämä itse ja se elämäntyö, johon
hän aikoo käyttää lahjojaan. Ja mikä määrää onnistumisen? Yleisö,
arvosteluko? Epäilemättä ulkonaisen, mutta ei suinkaan sitä sisällistä
tunnetta, joka sanoo taiteilijalle, onko hän oikealla alalla vai
väärällä ja tuottaako se hänelle todellista tyydytystä. Jos asianlaita
on jälkimmäinen, voi hän usein tyynin mielin sietää myös ulkonaiset
ahdinkotilat, varmassa vakaumuksessa siitä, että hän täten sittenkin
elää syvintä ja oleellisinta elämäänsä. Ei ole nimittäin suurempaa
onnea ihmiselle kuin että hän voi, tahtoo ja tohtii toteuttaa niin
perinpohjaisesti kuin suinkin kaikkia oman olentonsa syvyyksissä
piileviä mahdollisuuksia.

Ne hän on saanut lahjaksi syntymässä. Ja hän täyttää vain neljättä
käskyä, tekee vain velvollisuutensa vanhempiaan kohtaan, koettaessaan
työskennellä niistä jokaisen täyteen kukoistukseensa.

Mutta ihmisellä on muitakin luonnonlahjoja, muutakin perittyä henkistä
pääomaa kuin sitä, josta hän saa suorastaan kiittää vanhempiaan. Kukin
kansallisuus lahjoittaa joitakin kumminlahjoja omille lapsilleen, sitä
runsaampia ja loisteliaampia, mitä syvempi ja perinpohjaisempi
kansakunnan omaama sivistys on. Puhuakseni edelleenkin erikoisesti
taiteilijoista, on vielä otettava lukuun, ettei kaikkien
kansallisuuksien taiteellissivistyksellinen pääoma suinkaan aina ole
saman mynttilajin mukaan laskettavissa. Harva kansallisuus voi kaikilla
aloilla kilpailla kaikkien muiden kansallisuuksien kanssa. Jos
voimmekin myöntää esim. saksalaisilla olevan erikoisen taipumuksen
musiikkiin, jonka myöhäisemmän kehityskulun he niin merkitsevästi ovat
määränneet, eivät he esim. kuvaamataiteiden aloilla voi ollenkaan vetää
vertoja ranskalaisille. Ja usein jo samankin taiteen alalla tulevat
kansojen erilaiset lahjakkaisuusmuodot näkyviin. Täytyyhän myöntää
esim. italialaisilla olevan erikoiset syntyperäiset taipumukset
lauluntaitoon.

Kaikki sama kuvastuu myös kirjallisuuden eri aloilla.

Näytelmäkirjallisuuden, suuren klassillisen ja nykyaikaisen draaman
kehitykseen on esim. Venäjä verrattain vähän vaikuttanut. Mitä se
sensijaan on saanut aikaan realistisen romaanin ja kertomuksen ynnä
niissä ilmenevän yksityiskohtaisen sielullisen erittelyn aloilla, on
vaikuttanut valtavasti koko eurooppalaiseen kirjallisuuteen. Samoin
ranskalainen kirjallisuus tyylinsä vääjäämättömällä kirkkaudella ja
sommittelunsa rakenteellisella puhtaudella, samoin italialainen
kirjallisuus runokuviensa kuulakkaalla, plastillisella kauneudella,
samoin pohjoismainen kirjallisuus jykevällä, ihmisyyden syvimpiin
elinkysymyksiin tunkeutuvalla ihanteellisuudellaan ja herkällä,
väräjävällä, valohämyisellä runoudellaan. Jotakin näistä
ominaisuuksista on huomattavissa kunkin kansakunnan jokaisessa
kirjailijassa. Ne eivät ole yksilöllisiä ominaisuuksia, vaan
tyypillisiä, joista me jo kirjailijaa lähemmin tuntemattakin voimme
tavallisesti ennakolta päättää, minkä kansallisuuden keskuudessa hän on
syntynyt ja mistä sivistyspiiristä siis jo lapsuudessaan tullut
osalliseksi.

Mutta on myös jotakin yhteistä kaikille sivistyskansoille. Ja se onkin
kaikista syntymälahjoista arvokkain, minkä kukin taiteilija, kuulukoon
hän sitten mihin kansallisuuteen hyvänsä, saa ilmaiseksi.

Se on ensiksikin käsitys koko ihmiskunnan suuresta
yhteenkuuluvaisuudesta, sitä syvempi, laajempi ja voimakkaampi, mitä
valistuneempi kansakunta on ja mitä herkistyneemmät, jalostuneemmat
hänen omat inhimilliset ominaisuutensa. Toiseksi kuuluu siihen kunkin
erikois-alan, myös taidelajin historiallinen kehitys, johon
tutustumalla ja vertailemalla sen vivahduksia eri kansallisuuksien
keskuudessa, hän voi välttää monia yksilöllisiä harharetkiä, vieläpä
uhmata monia kansallisia ennakkoluulojakin. Ja kolmanneksi kuuluu
siihen aina laajenevin kehin ja ainakin kuviteltu kaikupohja hänen
sydämensä parhaille tunteille ja ajatuksille, niin ettei hän tunne
työnsä menevän hukkaan, vaan uskaltaa jatkaa sitä ikäänkuin monien
tuntemattomien ystävien ympäröimänä.

Mutta ovatko nuo kaikki sitten todellakin kunkin taiteilijan
syntyperäisiä luonnonlahjoja? Mitä on työ, taiteilijan intohimoinen,
itsetietoinen ja itsepintainen työ sitten?

Se on noiden lahjojen jokahetkistä ja jokapuolista hyväkseen
käyttämistä.

Hels. San. 14.2.1915.




SUOMALAISIA KIRJAILIJOITA.

(Alkua toiseen sarjaan.)



MAILA TALVIO.

Siinä kuumeentapaisessa vauhdissa, missä suomalainen kirjallisuus,
samoinkuin meidän suomalaiset sivistys-olomme yleensä ovat parin
viimeisen vuosikymmenen kuluessa kiitäneet -- eteenkö- vai taaksepäin,
jääköön sanomatta -- on ollut siinä mukana olleen yhtä vaikeata erottaa
eri aatevirtauksia kuin täysiä, selväpiirteisiä, yksityiskohtaisia
henkilökuvia. Olemme ylimalkaan vain tunteneet, että ajan poljento on
kiihtynyt, että olomme, sekä kirjallistaiteelliset että muut, ovat
entisestään moninkertaisesti avartuneet, että suomalaisuus on joka
taholla voittanut alaa ja että on ollut miltei mahdotonta edes
osapuillekaan seurata sen tuhatsärmäisiksi särkyneitä luonnepiirteitä,
saati sitten sen yksityisilmiöitä. Pitäen kuitenkin yhä edelleen kiinni
samoista kriitillisistä periaatteista, joiden valossa aikoinani pyrin
_Suomalaisten kirjailijain_ pikakuvien muodossa määrittelemään
suomalaisen kirjallisuuden kehityksen ääriviivoja Päivälehden piirin
edustajiin saakka, uskallan nyt yrittää samaa, joskin vähemmän
kiitollista tehtävää kirjallisuutemme myöhäisempiin ilmiöihin nähden,
hyvin tietäen, että nämä uudet pikakuvat voivat olla vieläkin
vähemmäntyhjentäviä kuin edelliset. Mutta älköön yrittänyttä
laitettako! _Joitakin_ yleisiä luonnepiirteitä on kuitenkin täytynyt
näkyä, _joitakin_ yksityisiä kirjailijaprofiileja silmiinpistäviksi
seijastua. Ellei niiden toteamisella mitään muuta voitettaisikaan,
voimme niiden kehityksissä saada edes jonkinlaisen kokonaiskuvan siitä
monikirjavasta ajasta, jossa elämme ja olemme eläneet, samoin siitä
kansallisesta kehitysasteesta, jolle olemme tahtoen tai tahtomattamme
joutuneet. Ja jos kerran myönnetään, että selvät käsitteet ovat
ensimmäisenä ehtona myös varmalle ja itsetietoiselle toiminnalle, ei
pieninkään lisä liene liian vähäarvoinen, joka vain jollakin tapaa on
omiaan meidän kirjallisia mielikuviamme -- yksilöllisiä tai kansallisia --
suuremmiksi ja ehjemmiksi käsitepiireiksi täsmällistyttämään.

Mutta tuota varten tarvitaan taas _tyylittelyä_, kuten sitä
taiteellisen luomistyön alalla nimitetään. Mitäkö se sitten on? Se on
ilmiöiden seulomista, se on niiden yhdistelemistä ja erittelemistä,
enempi-arvoisten korostamista ja vähempiarvoisten sivuuttamista, niin
että vain ilmiöiden _pää_piirteet, _pää_ominaisuudet, päämerkitykset
voivat tulla esille ja sellaisina yhteisiä, yhdenjaksoisia
kehitysketjuja muodostaa. En siis aio käsitellä jokaista kirjaa enkä
jokaista kirjailijaa, mikä meillä viimeisen parinkymmenen vuoden aikana
on esiintynyt, vaan ainoastaan niitä, jotka ovat tuoneet meidän
kirjallisuuteemme jotakin todella taiteellista tai henkistä uutta,
joiden kautta ajan henki on kulkenut ja jotka siis joltakin
merkitsevältä taholta ovat myöskin suomalaisen kansanhengen
kehitykselle edustavia.

Niistä huomattavimpia on epäilemättä Maila Talvio.

Hänenkin samoin kuin useiden muiden hänen aikalaistensa kirjallinen ura
alkoi Päivälehden piirin taiteellisten tunnustähtien alla. Kuinka olisi
muuten voinut ollakaan? Vallitsihan se jotakuinkin rajattomasti koko
1890-luvun kirjallisuutta, eikä ainoastaan kirjallisuutta vaan
taiteellista toimintaa ylimalkaan ja sen kautta laajoja aloja kansamme
yleisestä henkisestä elämästä. Maila Talvion esikoisteos _Haapaniemen
keinu_ (1895) ei kuulunut erikoista huomiota herättäviin, vaikka
kylläkin lupaaviin. Se oli herkkä vaatimaton kansankuvaus, josta tuskin
vielä voi aavistaa tekijättärensä laajaa ja voimakasta
taiteilijaluonnetta, Selvempänä esiintyi se jo hänen lastukokoelmassaan
_Nähtyä ja tunnettua_, joka osoitti sielullisen asteikon suurta
avartumista eikä vähemmän muodollista, ehkä lähinnä Juhani Ahon
silloisen suorasanaisen tyylin aiheuttamaa varmistumista. Syvä,
realistinen todellisuustuntu ja yhtä syvä uusromanttinen tunnelmatarve
taistelivat hänessä. Jo _Ailissa_ -- Maila Talvion kaikkein runollisimpia
kirjoja -- sulivat ne jossakin määrin yhteen. Mutta Maila Talvio tarvitsi
paljon perinjuurisempaa uudestisyntymistä kuin mitä hänen silloisesta
tuotannostaan olisi kukaan voinut aavistaa.

_Kaksi rakkautta_ ei ollut mikään eheä taideteos. Mutta se oli
edistysaskel: Tekijättären kiihkeä, kärsimätön, tummaverinen
temperamentti vietti siinä ensi kertaa voittojaan. Maila Talvion voima
ei kuitenkaan ole itsekohtainen, nykyaikainen sielun-erittely. Hän
tarvitsee ulkokohtaisia oloja ja itselleen vieraita, joskin
mielikuvituksen tutustuttamia henkilöitä esiintyäkseen kaikessa
loistossaan. Hänen voimansa on monumentaliteetti.

Ellei ennen kävi tämä selville sen romaanin kautta, joka nyt seurasi
Maila Talvion tuotannossa: _Pimeän pirtin hävitys_ (1901). Se ei
suinkaan ollut kokoonpantu pelkistä kultamurusista. Mutta siinä oli
vauhtia, voimaa ja lentoa, ja vielä enempääkin, sillä se todisti
tekijättären löytäneen oman sävelensä, jättäneen kerta kaikkiaan sen
estetisoivan kaunosieluisuuden, jonka hän oli saanut ikäänkuin
Päivälehden piirin luonnollisena perintönä, mutta jonka puitteissa hän
ei missään tapauksessa olisi voinut etsiä omaa elämäntehtäväänsä.

Se runollinen tunnelmahuntu, joka tähän saakka oli kaihtanut jossakin
määrin hänen katsettaan oli rikki repeytynyt. Hänestä tuli
yhteiskunnallinen kirjailija.

Tiedämme kaikki mitä hän sellaisena meille merkitsee: Hän on voima
yhteiskunnassa. Aina _Juha Joutsiasta_ (1903) hänen viimeisiin
teoksiinsa saakka, joista _Niniven lapset_ on erittäin luonteenomainen,
on hänen tuotantonsa osoittanut yhtämittaista taiteellista kehitystä ja
siis myöskin sisäistä, sielullista työtä ja kamppailua. Monia asioita
hän on teoksissaan koskettanut, mutta niille yhteistä on ollut, että
hän on ne todellakin läpi elänyt taiteilijatemperamentissaan ja että ne
kaikki ovat -- niinkuin vanhaan hyvään aikaan sanottiin -- eivät musteella,
vaan eräällä toisella ja paljon punaisemmalla nesteellä kirjoitetut.
Luulen että sitä joskus on nimitetty taiteilijan sydänvereksi.

Kansallisesti innostuneena, raittiutta, työväenkysymystä y.m.
vuosisadan taitteen aktuellisia asioita harrastavana on hän käyttänyt
kynäänsä usein niinkin agitatorisesti, että me entiset kaunosielut
olemme silloin tällöin seuranneet sitä arvelevaisin päänpudistuksin.
Mutta jumalan kiitos, taiteilija ei ole kuollut hänessä. Se elää
sittenkin omaa oikullista, joskus näkymätöntäkin elämäänsä kaikkien
yhteiskunnallisten aatteiden, kaikkien hyvää tarkoittavien kansallisten
ja sosiaalisten uudistustuumien alla, niiden kautta ja -- niistä
huolimattakin.

Maila Talvion suorasanainen tyyli on sekin vuosien vieriessä varsin
omaperäiseksi ja henkilökohtaiseksi muokkautunut. _Niniven lapset_
oli siinä suhteessa jo saavutus sellaisenaan, joskin se sommittelunsa
ja henkilökuvauksensa puolesta muuten saattoi antaa aihetta hyvinkin
oikeutetuille huomautuksille. Mutta tyyli on kirjailijan tunnusmerkki,
se puoli hänen taiteellisesta luomistyöstään, joka uskollisimmin ja
välittömimmin kuvastelee hänen henkistä kehitystään. Jos se käy
löyhäksi, hataraksi tai ylimalkaiseksi, voi jotakuinkin hyvällä
omallatunnolla mennä vannomaan, että samoin on asianomaisen henkisen
elämän laita. Juuri Maila Talvion tyylillisen taituruuden hioutuminen
ja silostuminen todistaa parhaiten, että me emme ole hänen
taiteelliseen kykyynsä nähden erehtyneet.

Joka tahtoo siihen lähemmin tutustua, sellaisena kuin se esiintyy
alastomimpana, kaiken tarkoitusperäisyyden ulkopuolella, lukekoon esim.
hänen _Hämähäkkinsä_. Mitään niin strindbergiläistä tunnelmaltaan ja
kirpeältä sielulliselta erittelyltään meillä tuskin on kirjoitettu.
Mutta näiltä ominaisuuksilta puuttuu Strindbergin suurpiirteisyyttä.
Sen saavuttaa Maila Talvio vasta käydessään käsiksi johonkin täysin
ulkokohtaiseen, kouraantuntuvaan aihepiiriin, kuten hän on niin
taukoamattomassa, itsepintaisessa, niin monta kertaa ja juuri siksi
taiteellisesti niin kunnioitettavassa tuotannossaan todistanut.

Sunnuntai 2.4.1916.



LARIN KYÖSTI.

Yleensä oli 1890-luvun uusromanttinen henki meillä pikemmin runoudelle
ja laulurunoudelle kuin novellille ja romaanille edullinen. Emme
tietysti tarkoita silloin edellisen vuosikymmenen kirjailijoita, jotka
silloinen realismi oli suorasanaisen tyylin alalle ajanut ja jotka nyt
kukin oman kirjailijapersoonallisuutensa puitteissa, mutta kaikki saman
kansallisen uusromantiikan läpitunkemina samaa ajanhenkeä
heijastelevat: Juhani Aho, Arvid Järnefelt, Santeri Ivalo, Kasimir
Leino. Tarkoitamme niitä nuoria, vasta nyt kirjallisuuteen astuvia
kykyjä, jotka edellisen kirjallisen polven kehitysviivoja noudattaen
jälleen johdattavat sitä johonkin uuteen ja ennen tuntemattomaan. Larin
Kyösti on niistä ensimmäisiä.

Olisi synti sanoa häntä kansalliseksi uusromantikoksi. Hänen
aitoruotsalainen, tai oikeammin, ruotsinmaalainen alkuperänsä -- hänessä
ei ole tippaakaan suomalaista verta nimittäin -- on saanut aikaan sen,
estäen toiselta puolen häntä lähestymästä suomalaisen kansansielun
syvintä, herkintä ja aineettominta olemusta, varjellen toiselta puolen
hänet useimmista niistä kansallisromanttisista arkipäiväisyyksistä,
joihin me muut hänen veljensä Apollossa olemme tainneet niin usein
tehdä itsemme syypäiksi. Hän on meidän itsenäisimmin ja omaperäisimmin
kehittyneitä runoilijoitamme, juuri siksi että hän on kaiken aikaa
seisonut ikäänkuin hiukan syrjässä, ikäänkuin hiukan ulkopuolella.

Olevat olot ovat häntä enimmäkseen naurattaneet. Mutta mille hän ei ole
nauranut, on suomalainen luonto ja se aitosuomalainen maalaismaaperä,
josta hän on niin monta ihanaa kuvaa, taulua ja säveltä irti maalannut
ja soinnuttanut.

Larin Kyösti ei ylimalkaan ole viivojen mies: hänen runonsa rakentuvat
vain harvoin lujiksi, kiinteiksi, veistokuvallisiksi tai
arkkitehtuurillisiksi kokonaisuuksiksi. Hän on ennen kaikkea värin
mies, hänellä on siihen luontainen silmä ja hän on vuosien vieriessä
oppinut mestarin tavoin sivellintä käyttämään. Tuotantonsa alussa hän
tahtoi kasata tauluihinsa ehkä liiaksi yksityiskohtia, jonka vuoksi
monetkin niistä jäivät vain luonnonkuviksi, vain laatukuviksi tai
oikullisen sisäisen tai ulkonaisen havainnon merkitsemiksi
muistiluetteloiksi. Myöhemmin hän on oppinut säästeliäämmin
sivellintään käyttämään, samoin alistamaan kaiken tuon tulvehtivan
detaljirikkautensa jonkun yhtenäisen, kannattavan ajatuksen, mielikuvan
tai tunnelman alle, mieluimmin kahden viimemainitun, sillä Larin
Kyöstissä on ylimalkaan sangen vähän tietäjää tai ajattelijaa. Mitkään
suuret ajankysymykset eivät koskaan näytä häntä syvemmin järkyttäneen,
yhtä vähän kuin uskon taiteen tietopuolisten pulmien mietiskelyn
hänelle montakaan unetonta yötä tuottaneen. Hänessä on yhtä vähän
kaunosielua kuin yhteiskunnallista probleemikirjailijaa. Hän on
laulurunoilija, mutta laulurunoilija Jumalan armosta, jonka todellinen
arvo huomataan ehkä vasta hänen kuoltuaan.

Kuinka voisi muuten ollakaan? Eihän aika, enemmän kuin suomalainen
kansansielukaan, ole meillä vielä kypsynyt syvemmälle esteettiselle
arvostelulle tai taidenautinnolle. Kiistellään kirjallisista
muotoseikoista -- eikä Larin Kyöstin muoto, varsinkaan ei hänen
poljentonsa, ole muuta kuin joissakin harvoissa poikkeustapauksissa
ylevän, ehdottoman koskemattomuuden leiman saavuttanut. Taistellaan
yhteiskunnallisista aatteista ja parannusehdotuksista -- kuka ehtii
silloin kuulemaan yksinäistä, oman sielunsa pakosta hyräilevää
kylälaulajaa? Taikka ellei taistella, kokoonnutaan jonkun yhteisen,
yhdistävän kansallisen, ja mieluimmin kansallisromanttisen, aatteen tai
muistomerkin ympärille -- silloinkin jää Larin Kyösti taka-alalle, sillä
mikään ei ole hänelle niin vierasta kuin ohjelmasuomalaisuus tai meidän
kansallisten perintämuistojemme palvominen. Toiselta puolelta on se
aivan luonnollista, kun edelleen pidämme mielessä hänen ruotsalaista
alkuperäänsä, toiselta puolelta on hän aivan liian rehellinen itselleen
ja taiteelleen edes yrittääkseen komeilla lainatuilla riikinsulilla.
Näin on hänestä tullut omien yksinäisten ja yksinomaan
henkilökohtaisten korpiteittensä taivaltaja. Hän käy kuin omasta
aikakaudestaan myöhästynyt Aleksis Kivi meidän keskuudessamme.

Taikka oikeammin hän on vielä yksinäisempi, vielä erakkoisempi ilmiö
kuin Aleksis Kivi, jolla kuitenkin oli entinen, vuosisatainen
suomalainen kylä-yhteiskunta ja aamuruskoinen, alkutoiveinen
kansanhengen herääminen kaksipuolisena, joskin vielä varsin
jyrkkäjakoisena kulttuuritaustanaan. Larin Kyöstillä ei ole mitään.
Itse suomalainen kylä-yhteiskunta on jo muuksi muuttunut hänen
ympärillään, eivätkä meidän korkeammat kansalliset sivistysolomme,
kuten sanottu, näytä koskaan erikoisesti hänen mieltään kiinnittäneen.
Hänelle on jäänyt vain luonto, vain eräät yksityiset, vielä jäljelle
jääneet kansantyypit ja kansantavat ynnä hänen yksinäinen,
itsekohtainen ja itseensä sulkeutunut sisällinen havaintonsa.

On aivan ihme mitä hän on saanut aikaan näistäkin, jonkun toisen
mielestä ehkä hyvinkin vaatimattomista ja riittämättömiksi
rajoitetuista tarvispuista. En tarkoita nyt hänen ensimmäisiä _Tän
pojan kevätrallatuksiaan_ (1897), jotka heti saavuttivat niin suuren
yleisösuosion suomalaisessa runoudessa ennen tuntemattomilla polskan ja
hanurin tahdeillaan. En tarkoita myöskään hänen jo tyynempään, mutta
samalla korkeampaan ja valikoidumpaan taiteeseen soinnutettuja
_Kylänlaulujaan_, yhtä vähän kuin hänen varhaisemman laulurunoutensa
ehkä voimakkainta kokoelmaansa _Kulkurin lauluja_ -- sekin samassa
hedelmällisessä 1900-luvun taitteessa syntynyt -- jossa hänen vilkas ja
pirteä ulkonainen havaintonsa oli ensi kerran ja aivan omaperäisellä,
hiukan saksalaista romantiikkaa muistuttavalla tavalla sulautunut
syväksi sisälliseksi näkemykseksi. En tarkoita oikeastaan mitään hänen
erikoista runokokoelmaansa, vaan niitä yksityisiä laulunhelmiä, joita
hän on niistä jokaiseen, osaksi myös muihin teoksiinsa siroitellut ja
joista monet ovat jo todellisiksi kansanlauluiksi muodostuneet. Eihän
sen sellaisenaan tarvitse mitään korkeata taiteellista tasoa merkitä:
kansanlauluksi voi muuttua myöskin mikä renkutus hyvänsä. Mutta kun se
tapahtuu niin kirjallisista lähtökohdista alkaneelle runoilijalle kuin
Larin Kyösti -- luulen, että nimet Bellman ja Fröding ovat tässä
paikallaan -- merkitsee se sangen paljon. Se todistaa, että hän on
todellakin onnistunut istuttamaan suomalais-kansalliseen maaperään
meille vieraista lähdesuonista kummunneet kirjalliset ihanteensa ja
luomaan niiden nojalla jotakin todella pysyvää ja pätevää, jonka Suomen
kansa, tässä tapauksessa ainoa oikea ylituomari, jo on omakseen
tunnustanut.

Jos olisi puhuttava jostakin erikoisesta Larin Kyöstin teoksesta, olisi
kaiketi lähinnä hänen _Korpinäkynsä_ (1915). Siinä esiintyvät hänen
parhaat runoilija-ominaisuutensa: objektiivinen näkemys, vapaasti,
vaivattomasti virtaileva mielikuvitus ja heleä sielunherkkyys, kaikki
eräänlaisen leveän eepillislyyrillisen suurpiirteisyyden leimaamina.
Jos voitiinkin vielä hänen ensimmäisistä runoistaan väittää, että
niissä suomalainen luonto ja ruotsalaiset kylätyypit viettivät
ikäänkuin jonkinlaisia kansatieteellisiä pukutanssiaisiaan
"Vermlantilaisten" tapaan, ei sitä voida enää. Larin Kyösti on kaikessa
hiljaisuudessa viimeisen viidentoista vuoden aikana kehittynyt
suureksi, harvinaisen eheäksi ja syvätunnelmaiseksi laulurunoilijaksi.

Hänen verraton, tarinoiva fantasiansa on saattanut hänet mitä
erilaisimpia ympäristöjä kuvailemaan, milloin karjalaisia, milloin
lappalaisia, milloin sisämaan, milloin saariston oloja. Värikkäimpiä ja
samalla luonteenomaisimpia hänen ballaadeistaan lienee ehkä _Kuisma ja
Helinä_, jonka hän sittemmin on myöskin pitemmäksi kertovaiseksi
runoelmaksi laajentanut. Tavattomalla vauhdilla ja reippaudella on
Larin Kyösti siinä iskenyt aiheeseen, joka todellakin hulmahtaa lukijaa
vastaan jo kaukaa kuin aron hevosen harja.

Larin Kyösti voisi antaa aihetta hyvinkin pitkiin mietelmiin ympäristön
suhteesta yksityisen taiteilijan henkilöllisyyteen ja kehitykseen.
Niihin ei kuitenkaan tässä ole tilaisuutta. Merkitsemme vain
tosiasiaksi, että hänen kehityksensä ja saavutuksensa tällä hetkellä
ovat myös koko suomalaisen laulurunouden kehitysasteita ja saavutuksia
ja että hänen suomalaisen ympäristönsä tuntu on käynyt hänen
tuotannossaan aina voimakkaammaksi. -- Myöskin suorasanaisen tyylin ja
näytelmän alalla liikkuu hän melkoisella keveydellä, joskin helposti
huomaa, että runomuoto on hänen varsinainen, kallisarvoinen
armolahjansa jumalilta.

Sunnuntai 9.4.1916.



O. MANNINEN.

Sillä nuorella suomalaisella runoilijapolvella, joka 1890-luvulla astui
vuorostaan ottamaan vastaan ja edelleen kehittämään edellisten
sukupolvien perintöä, oli melkein suoranainen pakko tulla
sanantaitureiksi. Kohtalo oli sen tehtäväksi jättänyt Suomen uudemman
runokielen vakiuttamisen, samoin kuin sen uudempi suorasanainen
kirjakieli oli 1880-luvulla esiin astuneen realistisen kirjailijapolven
käsissä vakiutunut. Oikeastaan oli pohja tätäkin varten jo laskettu
1880-luvulla, sillä olihan juuri "Päivälehden" piirin miehistä Kasimir
Leino vaikuttanut käänteentekevästi uudemman suomalaisen runouden
muotopuoleen. Mutta yleensä ei realismin eikä sitä seurannut lyhyt
naturalismin aika ollut varsinkaan puhtaan laulurunouden kehitykselle
edullinen. Sen maailmankatsomus oli liian järkeilevä, sen
sielunerittely liian yksityiskohtaista, sen teknilliset keinot liian
paljon arkielämän kamaraan kiinnitettyjä, että se olisi voinut muuta
kuin eräissä poikkeuksellisissa yksityistapauksissa korkeammaksi ja
syvemmäksi runoudeksi siivittyä. Ajanvirta oli vastaan sitä. Tarvittiin
1890-luvun uusromantiikan, tarvittiin koko muinaiskansallisen
lauluperinnön ja klassillisten maailmankirjailijoiden vapauttavaa
kosketusta, jos mieli suomalaisen runouden taas astua askel eteenpäin
siitä kansankielen ja kansanomaisen sanontatavan sokkelorakennuksesta,
missä se välillä oli pistäytynyt mielikuviaan ja taidekeinojaan
tuorestuttamassa.

Tähän sukupolveen kuuluu m.m. O. Manninen. Eikä hänen ansionsa suinkaan
ole oleva vähäinen sinä päivänä, jolloin tehdään lopputili nykyisen
suomalaisen runokielen kehityksestä.

Suoraan suomalaisesta maaperästä lähteneenä, harvinaisella
myötäsyntyneellä kirjallisella ja kielellisellä vaistolla varustettuna
sekä samalla myöskin niihin elimellisesti liittyvillä älyllisemmän ja
kriitillisemmän sielunelämän aineksilla kuin meillä yleensä on
tavallista, oli hän heti nuoresta ylioppilaasta saakka kuin ennakolta
määrätty siihen suomentajatehtävään, joka meillä jo siihen aikaan oli
alkanut käydä, ei ainoastaan kirjallisessa, vaan myöskin
yleiskansallisessa merkityksessä polttavaksi. Suomalaisen
sivistyspiirin myöskin kielellisesti kansallistuessa oli nimittäin
tultu entistä elävämmin tuntemaan arvokkaan ulkomaisen
käännöskirjallisuuden tarpeellisuus, kotimaisesta puhumattakaan, sillä
olivathan onnettomat sivistys-olomme saattaneet meidät siihen
omituiseen asemaan, että suurin osa suomalaista kansanheimoa ei voinut
omalla kielellään nauttia muuta kuin vähäisestä osasta edes n.s.
kansalliskirjailijainsa teoksia. Epäilemättä olivat Runeberg ja osaksi
Topelius suomenkielisen yleisön saatavissa käännöksinä, jotka
suomalaisen kirjakielen nopean kehityksen takia olivat auttamattomasti
vanhentuneita. Niistä oli siis aloitettava. Ja tähän työhön, etenkin
Runebergin koottujen teosten uuden suomenkielisen painoksen
toimittamiseen tuli 0. Manninen jo varhaisina vuosinaan mitä
merkityksellisintä ja perinjuurisinta osaa ottamaan.

Epäilemättä ei hän -- enemmän kuin muutkaan tämän toimituskomitean
jäsenistä -- ollut silloin vielä täysin kypsynyt tähän tavallista
klassillisempaa kielenkäyttöä, tavallista monumentaalisempaa,
harvaviivaisempaa tyylitaitoa kysyvään tehtävään, voidakseen muuta kuin
erinäisissä tapauksissa antaa lopullisia, heidän myöhemmin
kehittyneempää itsekritiikkiänsä täysin tyydyttäviä tuloksia. Mutta
siitä tuli, eikä suinkaan vähimmin juuri O. Manniselle, erinomainen
teknillinen esikoulu vastaisiin kirjallisiin tehtäviin. Täysin
taiteellisesti hillityllä ja samalla myöskin tyylillisesti
vapautuneella nuorekkaalla innostuksella on jo hänen erinomainen
Heine-käännöksensä _Saksanmaa_ suoritettu, samoin aina
vain hioutuneemmalla ja taiturillisemmalla kynällä tehty
Molière-käännöksensä _Oppineita naisia_, jossa suomentaja joutui
vieläkin vaativampien teknillisten vaikeuksien kanssa kamppailemaan.
Mannisen huippu tähän suuntaan, tämän järkeilevän, kärkeilevän, piukan
ja tiukan, jopa niukan ja osaksi karunkin sanontatavan viljelyyn nähden
on kuitenkin hänen äskettäin niin suurta kuuluisuutta saavuttanut _Peer
Gynt_-käännöksensä, missä enää vain jonkun vienomman, lempeämmän ja
levollisemman palasen laulahtava poljento joskus voi jättää sijaa
tuskin tuntuvalle toivomukselle.

Yleensä on Mannisen rytmiikka alkuperäisiltä aines-osiltaan pikemmin
iskevää, luisevaa ja nasevaa kuin keveästi, tasaisesti keinahtelevaa
tai loivissa, pitkissä mainingeissa aaltoilevaa. Sitä suuremmaksi
kirjalliseksi ansioksi hänelle on katsottava se suorastaan
sankarillinen kamppailu, jota hän tässä suhteessa on käynyt
syntyperäisen ja epäilemättä hänen oman taiteilijaluonteensa
perustaviin ominaisuuksiin niin läheisesti liittyvän rytmialueensa
laajentamiseksi. Joskaan _Vänrikki Stoolin tarinat_ -- epäämättömin
tähän-astinen todistus siitä -- eivät ehkä vielä saaneet suurta yleisöä
täysin vakuutetuksi tämän erikoisesti juuri mitä rauhallisinta,
puoli-eepillistä poljentoa ja mitä kirkkainta, koruttominta
lauserakennetta vaativan tehtävän vihoviimeisestä ratkaisusta, on
varmaa, että se Mannisen omassa kielenkäyttelyssä, esim. Runebergin
lyyrillisten runojen suomennoksiin nähden, oli huimaava askel
eteenpäin, puhumattakaan siitä, että se oli kunnioitettava ennätys
suomalaisen runokielen käyttelyyn nähden ylimalkaan. Arvattavasti tulee
hänen par'aikaa tekeillä olevat _Homeros_-käännöksensä tällekin hänen
runokieliselle kehitysviivalleen yleispätevän ja kaikille ymmärrettävän
päätepisteen panemaan.

On paljon syytetty O. Mannisen runokieltä liiallisesta
vaikeatajuisuudesta ja sanataituruudesta. Enemmän kuin pelkissä
muotoseikoissa luulen syyn siihen kuitenkin piilevän siinä älyllisessä
sielunsävyssä yleensä, joka on tuntuva useissa hänen alkuperäisissäkin
runoelmissaan. Älyllinen, alituisesti toimivan ajatuskoneiston
siivilöimä aivorunous on meillä vielä harvinaisuus, niin tavallinen
ilmiö kuin se onkin vanhemmissa sivistysmaissa. Manninen on tässä
suhteessa hiukan edellä aikaansa: hän on joutunut siihen runouden vielä
kansanomaiseen ja kansanvaltaiseen kehityskauteen, jolloin kuka hyvänsä
ensimmäinen vastaantulija katsoo myötäsyntyneeksi luonnolliseksi
oikeudekseen ymmärtää aikansa kehittyneimpienkin yksilöiden
sielun-elämää, jos se vain uskaltaa esiintyä runouden muodossa,
alku- ja loppusoinnuilla varustettuna. Muihin taiteisiin, maalaukseen,
kuvanveistoon ja varsinkin arkkitehtuuriin tai musiikkiin nähden on
katsantokanta jo toinen: käsitetään, että niiden ymmärtäminen, samoin
kuin kaikki syvempi taidenautinto yleensä, vaatii edes joitakin
sielullisia edellytyksiä, edes jotakin luonnollisen kauneustarpeen ja
esteettisen aistin itsekohtaista kehittämistä ja viljelemistä. Jos
kuten Mannisella älyllisesti korkeaan ja kriitillisesti tahkottuun
henkiseen tasoon ja tavallista yksilöityneempään, erakkoituneempaan
sielun-elämään vielä yhtyy ylhäisesti lakooninen, kiinteästi napitettu
ja kaikkia kansanpuhujan voimakeinoja karttava sanonta, on
luonnollista, että varsin moni vilpittömimmistäkin kirjallisuuden
viljelijöistä tuntee hänen runoutensa edessä itsensä kutsutuksi, mutta
ei valituksi. Uskon, että seuraavat sukupolvet, suomalaisen
hengenelämän yleensä älyllistyessä, tulevat hänelle siinä suhteessa
suurempaa oikeutta tekemään.

Mutta Jaakko Juteini? Mutta Kasimir Leino? Onhan esim. heillä kahdella
sama järkeilevä, jälkimmäisellä vielä ainakin osaksi sama älyllinen
piirre huomattavissa, eikä kummankaan heidän runouttaan silti voida
missään suhteessa sanoa vaikeatajuiseksi. Eipä kylläkään, mutta
edellisen järkeily liikkuukin enimmäkseen vielä esimerkillisten
elämänohjeiden, jälkimmäisen älyllisyys tosin yksilöllisen
totuudenetsinnän, mutta kuitenkin yleispätevyyttä vaativien
aatteellisten elämän-arvojen aloilla -- vasta myöhemmin salaperäisiksi
himmentyvien yksilöllisten mielikuvien ja mietiskelyjen piirissä --
silloin kuin Manninen jo alusta pitäen on syventynyt miltei puhtaasti
itsekohtaisten tunteittensa ja tunnelmiensa kirpeään, itsekriitilliseen
erittelyyn. Siinä ero heidän välillään, ja siinä myöskin ensimmäinen
ehto Mannisen kahden ohuen runokokoelman, _Säkeiden_ ja _Runojen_
oikeaan arvioimiseen.

Hänen mestarilaulunsa on epäilemättä "Veet viihtyy", tuo pieni, herkkä,
tummina päilyviä tunnelmasyvänteitä heijasteleva palanen vaivattomasti
muotoon läikähtäneine säepareineen. Jylhin ja jykevin hänen runoistaan
on ehkä "Metsien mies", helein ja herttaisin taas "Pellavankitkijä".
Niiden väliltä vilkahtelee monia arkoja, yksilöllisiä
sieluntunnustuksia, paljon tyyntä, aina miehekästä, usein surumielistä,
joskus hiukan katkeroitunutta elämänkokemusta ja pakkotalttumusta,
utuisia unikuvia, viehättäviä sisätauluja, hiljaa helkähtäviä
yksinäisen mielialan tai hellivän, miltei vartioivan tunteen ja
ikävöimisen säveliä. Yleensä pitää Mannisen runouden suhteen nähtävästi
paikkansa se, että hän vain kaikkein hiljaisimpina, kaikkein
yksilöllisimpinä ja yksinäisimpinä hetkinään saa puhkaistuksi sen
muodollisen taituruuden kuoren, joka seuraa häntä välttämättömänä
kirouksena ja siunauksena hänen suomentaja-ammatissaan. Usein vetäytyy
hän silloin ikäänkuin omaa alastomuuttaan säikähtäen vielä toiseen
kuoreen, käyden runokeinoiltaan karuksi, umpimieliseksi ja
harvasanaiseksi. Kun hän joskus onnistuu senkin rautapaidan
puhkaisemaan, on hän suuri runoilija: sen alta löytyy -- samoinkuin hänen
mainehikkaalta edeltäjältään Paavo Cajanderilta -- eräs vienosti
värähtelevä kultakieli, joka kaikuu harvoin, mutta silloin niin
kauniisti että koko metsä kuuntelee. "Musa lapidaris" on hänen parhaita
runojaan. Missä määrin siihen sisältyy tekijän omaa kirjallista
ohjelmaa, en tiedä, ainoastaan, ettei se pidä paikkaansa ainakaan hänen
vapautuneimpiin taiteellisiin luomishetkiinsä nähden.

Herra soittaa hänellä silloin, hänen kangasniemeläinen viulunsa kaikuu
silloin kuin cremonalainen.

Sunnuntai 2.7.1916.




SUOMALAISIA SHAKESPEARE-NÄYTTELIJÖITÄ.



IDA AALBERG.

Shakespeare kuuluu kansojen nuoruuteen. Nuori oli Englannin kansa hänet
luodessaan, nuori ja käymistilassa oli myös Saksan kansa oppiessaan
suurten klassikkojensa Goethen, Schillerin ja Lessingin kautta häntä
ymmärtämään. Sitä tietä hän tuli myös Ruotsiin ja Suomeen. Voimme pitää
suurena onnena meidän koko suomalaiselle sivistyksellemme eikä vähimmän
erikoisesti suomalaiselle kansalliskirjallisuudelle, että tämä sattui
niin merkillisesti yhteen sen alkavan aamuruskon kanssa, jota me olemme
tottuneet kansallisen herätyksen ajaksi nimittämään. Suomalainen
kansalliskirjallisuus tuli siten heti syntymästään saakka parhaiden
mahdollisten ulkovaikutusten alaiseksi.

Yhtä syvä, ellei ehkä vielä syvempi, tuli Shakespearen vaikutus olemaan
suomalaiseen näyttämötaiteeseen. Kirjallinen maaperä oli jo muokattu,
yleinen maku valmistettu jo maamme ruotsinkielisten runoilijain ja
arvostelijain kautta Shakespearen terveelle, luonnonraikkaalle
runoudelle. Mutta kuinka saada se itse nousevaan suomalaiseen
kansanhenkeen istutetuksi? Tarvittiin kääntäjää -- ja ilmestyi Paavo
Cajander. Tarvittiin teatteria -- ja ilmestyi Kaarlo Bergbom. Mutta
tarvittiin myös näyttämötaiteilijoita, joilla oli shakespearelaista
teatteriverta suonissaan, taikka ehkä oikeammin sanoen, jotka voisivat
nuo etäisen saarikansan nuoruuden luomat kirjalliset sankarihahmot
elävöittää Suomen kansalle omalla nuorella, punaisesti pulppuavalla
sydänverellään.

Ilmestyi Ida Aalberg. Ilman häntä ei meillä monellakaan ehkä olisi
mitään oikeata käsitystä eräistä maailmankirjallisuuden valtavimmista
saavutuksista.

Hän oli renessanssiverta kiireestä kantapäähän. Myrsky, pyhän intohimon
myrsky, raivosi hänen sisällään. Kuinka hän olisi muuten voinut niin
ymmärtää Kleopatraa, niin tulkita Lady Macbethia? En usko, että Suomen
kansa enää milloinkaan tulee sellaista näkemään. Hän kuului kansan
nuoruuteen. Suuria, eteviä, älykkäitä ja sivistyneitä näyttelijöitä
tulee sen henki ehkä vielä paljonkin synnyttämään, mutta tuskin enää
koskaan samalla alkuperäisellä voimalla ja neroudella varustettuna kuin
Ida Aalberg.

Kun hän puhui, leimusi näyttämö. Kun hän astui, seinät avartuivat, kun
hän katsoi meihin, katsoimme me suoraan todelliseen, suureen palavaan
ihmissydämeen. Se oli kuin olisi pätsin pohjaan katsonut, kuin olisi
äkkiä saanut kurkistaa suitsevan tulivuoren kitaan, missä kaikki
metallit ovat sulassa tilassa, kaikki alkuaineet myllertävät omaa
luomistuskaansa ja luomisriemuaan. Ei hyve eikä pahe tarvinnut hänen
tulkitsemanaan selitystä, ei anteeksipyyntöä eikä anteeksiantoa
olemukselleen. Ne _olivat_ ja siinä kaikki. Mutta juuri sellaistahan on
elämä ja luonto syvimmin käsiteltynä.

Ja juuri sellainen on Shakespeare itse.

Me opimme Ida Aalbergin kautta ymmärtämään eräitä hänen syvimmistä ja
pohjattomimmista naisluonteistaan. Me saimme hänen taiteensa
taikasauvan opastamina kurkistaa eräisiin ihmissydämen ja samalla
kaiken olevaisuuden kuiluihin, jotka muuten olisivat jääneet meille
ehkä ijäti tuntemattomiksi. Hän syvensi ja hän laajensi meitä. Me
olisimme ilman hänen suurta taidettaan henkisesti köyhempiä ja
pintapuolisempia kuin nyt olemme.

Me emme ilman häntä ymmärtäisi yhtä hyvin ihmistä emmekä maailmaa. Hän
tempasi arkipäivän tomusta meidät, kaikkien ahdistavien, rajoittavien
käsitteiden ja pienten pistelevien ristiriitojen ummehtuneesta
kamari-ilmasta meidät suuren, vapauttavan taiteen, itse taiteen ja
ihmisyyden Jumalan jylisevän ja salamoivan taivaan alle. Outo hurmio ja
kauhu täytti meidät. Me huomasimme olevamme alastomat emmekä hävenneet.

Me tulimme hänen kauttaan myös maailmankaikkeutta paremmin ymmärtämään.

Saman on Shakespeare tehnyt koko ihmiskunnalle. Siksi me tahdomme
muistaa tänä suuren näytelmärunouden merkkipäivänä myös niitä, jotka
itse runollista luomiskykyä omaamatta kuitenkin sen kautta luovat
meille niin paljon kaunista ja korkeata.

Ja heistä säilyy Ida Aalberg aina meidän muistossamme ensimmäisenä.



AKSEL AHLBERG.

Mitä edellä on sanottu Ida Aalbergista, pitää oikeastaan paikkansa myös
Aksel Ahlbergin suhteen, samoin kuin se suurin piirtein otettuna pitää
paikkansa koko Kansallisteatterin vanhemman näyttelijäpolven suhteen,
sillä jokaisella heistä on enemmän tai vähemmän shakespearelaista verta
suonissaan. He kaikki kuuluvat kansan nuoruuteen. Heissä kaikissa on --
tai on ainakin ollut -- sitä traagillista intohimoa, sitä syvää
rinta-äänistä mahtipontta, jota suurten sankarillisten osien
esittäjiltä vaaditaan. Siksi he ovatkin olleet kuin luodut juuri
Shakespearea tulkitsemaan.

He ovat liikkuneet hänen runoudessaan kuin kotonaan. He eivät ole
peljänneet tämän korkealentoisintakaan poljentoa, eivät rajuimpiakaan
raivonpuuskia, eivät hurjimpiakaan sielullisia ylimenoja, sillä heissä
on ollut kipinä samaa tulta, joka niin valtavana ja yli-inhimillisenä
on suuren brittiläisen omassa sydämessä loimottanut. He ovat olleet
sanalla sanoen ikäänkuin veistetyt samoista, joskaan ei ehkä yhtä
ylimittaisista tarvispuista. Siksi on heillä ollut se verraton onni,
jota ei tule millään nousevalla näyttelijäpolvella olemaan, että he
Shakespearea näytellessään eivät tunteneet tulkitsevansa
kirjallisuutta, vaan omaa ijäisintä itseään.

He ovat ikäänkuin kansallistuttaneet Shakespearen meille. Luulen, että
ainakin monelle pääkaupunkilaiselle ovat tämän sankarihahmot juuri
heidän kauttaan olleet ja ehkä vieläkin ovat vähintään yhtä läheisiä
kuin Kiven tai Kalevalan.

Päätä pitempänä kaikkea kansaa seisoo Aksel Ahlberg tällä hetkellä
heidän keskellään.

Muistan niin monta ihanaa taidehetkeä, jolloin ei todellakaan tiennyt
enää, kumpi näytteli paremmin, Ida Aalberg vai Aksel Ahlberg. Mitä
erikoisesti Shakespeareen tulee, on mieleeni ijäksi painunut
"Antoniuksen ja Kleopatran" valtava ensi-ilta 11 p. marrask. 1896. He
ikäänkuin inspiroivat, ikäänkuin haltioittivat ja tahtoivat
taiteellisesti voittaa toisiaan. Jos toinen jossakin vuorosanassa
kohosi korkealle, kohosi toinen heti seuraavassa vieläkin korkeammalle.
Näin antoivat he taiteilijoina saman mielikuvan katsojalle kuin mitä
Shakespeare itse on Antoniuksellaan ja Kleopatrallaan ihmisinä
tarkoittanut.

Sama suhde, sama henkinen ja taiteellinen jännitys, joka voi syntyä
vain kahden vertaisen, kahden sukulaisen sielun välillä, vallitsi
heidän välillään myös Macbethina ja Lady Macbethina.

Yleensä ei Ida Aalbergilla ollut eikä voinut olla ketään sopivampaa
vastanäyttelijää kuin Aksel Ahlberg. He ymmärsivät toisensa. Sama
kuuma, tumma renessanssiveri suihki heidän suonissaan, samat
taiteelliset päämäärät kannustivat heitä. He kuuluivat samaan
aikakauteen. Mahdollisesti oli Ida Aalbergin taiteellinen asteikko
laajempi kuin hänen, mahdollisesti myös hänen taiteellinen tahtonsa
kiinteämpi ja itsepintaisempi.

Aivan varmaan hän kohosi suurempaan ja yksityiskohtaisempaan
taituruuteen. Mutta ei suurpiirteisyyteen, ei traagilliseen
intohimoon eikä jaloon, kumeaan mahtiponteen nähden, joka juuri
Shakespeare-esityksessä tuli ennen muuta kysymykseen. Siinä he olivat
tasaväkiset. Siinä iski teräs piistä tulta. Siksi meidän on niin vaikea
heitä juuri niihin nähden erillisinä ilmiöinä ajatella.

Mutta he eivät myöskään tarvinneet toisiaan, jos siksi tuli, sillä he
olivat kumpikin itsenäisiä yksilöitä, kumpikin omalla pohjallaan
seisovia taiteilijapersoonallisuuksia. He voivat myöskin iskeä yksin
tulta, "tulta kynnestään" -- tässä tapauksessa leijonankynnestään kuten
ilman Ukko. Aksel Ahlberg osoitti sen kyllin selvästi Hamletina.



BENJAMIN LEINO.

Mutta missä on kolmas saman polven hahmoista? Missä on Shylock, missä
Enobarbus? Ja ennen kaikkea, missä on kuningas Lear?

Benjamin Leino havahtuu haudastaan. Sormenpäihin saakka kuningas, kuten
Shakespeare sanoisi hänestä. Hänen pääominaisuutensa on arvokkaisuus.
Hänen käynnissään on ryhtiä, hänen sanontatavassaan voimaa ja
miehekkäisyyttä. Hän ei ole rakastajatyyppi ollenkaan. Monet kauniit ja
samalla kamalat, turmiolliset tuulet eivät ole koskaan soittaneet hänen
sielunkanneltaan. Verrattuna edellisiin hän vaikuttaa jonkun verran
ahtaalta ja rajoitetulta. Mutta hänessä on pontta ja hänessä on rautaa.
Joskin hänen voimansa on pikemmin vakaumuksen kuin irtileimuavan
innostuksen, pikemmin aatteen kuin tunteen mahtipontta, eivät myöskään
ihmisintohimon vinhat aavikkotuulet ole vieraita hänelle. Onhan
maailmassa niin paljon muutakin kuin rakkautta, on valtaa ja kunniaa,
jotka voivat hurmata yhtä hulluksi raukan kuolevaisen, on keinoja,
hyviä taikka huonoja, millä niitä saavuttaa, ja taas keinoja kostaa,
jos kärsityn vääryyden tai korkeamman velvollisuuden tunto siihen
pakottaa.

Jostakin noiden raja-aitojen sisäpuolelta oli Benjamin Leinon
imponeeraava taiteilijapersoonallisuus etsittävä. Useimmat muistanevat
vielä hänen Shylockinsa. Kokonaisen rodun, poljetun, häväistyn, mutta
koskaan lannistumattoman, omaa hillittyä, juuri siksi sitäkin
pelottavampaa vihaansa keittävän, käärme-kähyisen heimon kostontunne
asui hänessä. Jos mahdollista, vieläkin selvemmin palauttaa mieleeni
hänen kuvaansa kuningas Lear. Oli patriarkallista suuruutta tuossa
kuvassa, oli raamatullista ja inhimillistä majesteettia niinkuin Job,
niinkuin Michel Angelo olisi riehunut meidän edessämme -- riehunut oman
onnettoman titaanirintansa tuskaa ja kironnut jumaliensa
kiittämättömyyttä.

Kuningas Lear oli Filip II:n rinnalla Schillerin "Don Carloksessa"
mielestäni Benjamin Leinon suurin saavutus korkean draaman alalla.
Jälkimmäisellä hän otti ikuiset jäähyväiset meiltä.



ADOLF LINDFORS.

    "Setä, setä, sinä olet vanhentunut, ennenkuin olet viisastunut!"

Tunnen hyvin tuon terävän ja kirpeän äänen. Se on Learin narrin ja
uskollisen seuralaisen, se on Adolf Lindforsin ja yllämainitun
murhenäyttelijäkolmikon yhtä uskollisen työtoverin Shakespearen suuren
runouden tulkinnassa.

Tuiki puutteelliseksi olisi jäänyt Suomen Kansallisteatterin yleisön
käsitys Shakespearen maailmoita syleilevästä inhimillisyydestä ilman
Lindforsia. Hänkin kuuluu samaan aikakauteen, myöskin hänellä on
shakespearelaista verta suonissaan. Mutta se ei purkaannu hänestä
suurten hävittävien intohimojen myrskynä, ei tunteen tuulispäinä, eikä
jalon paatoksen, eikä pyhän, siveellisen suuttumuksen rankaisevina
raekuuroina, vaan pikemmin suolanrakeina, pikemmin pistävän ivan ja
pilkan nuolina, keveän, älykkään leikittelyn tai hullunkurisen
hassuttelun vapauttavina, ilmaa puhdistavina sähköiskuina. Hän ei
jyrise, joskin hän salamoi. Jumalan armoittaman koomikon asia on
tähdätä hyvin ja osata maaliin. Hänen taiteensa tunnuslause on
tarkoituksenmukaisuus.

Siinä suhteessa on Lindfors voittamaton. Mainitsin Learin narrin,
saattaisin mainita myös Topias Räihän tai Autolykon. Mainitsen vain
Richard III:n, joka todisti, samalla kuin se piirsi hänen rajansa,
kuinka pitkälle äly ja pään nerous voivat todellakin mennä suureen
tragiikkaan nähden. Mutta onhan ennen muita mainittava hänen
Falstaffinsa.

Me tiedämme että Lindfors, niin laaja kuin hänen sielullinen
asteikkonsa onkin, niin joustavaksi kuin hänen taituruutensa on usein
mitä vastakkaisimpiinkin tehtäviin nähden osoittautunut, on syvimmältä
perusolemukseltaan sittenkin etupäässä Molière-näyttelijä. Mutta me
tiedämme myös, millä menestyksellä hän on soitellut kaikkia
inhimillisen komiikan kieliä, alhaisimmasta, itsetiedottomimmasta
hullunkurisuudesta kehittyneimpään, itsetietoisimpaan huumoriin, kuinka
hän on viihtynyt yhtä hyvin kansankuvausten kuin porvari- tai
salonkinäytelmien tyylissä, yhtä hyvin kotimaisessa kuin
pohjoismaisessa, tanskalaisessa, ranskalaisessa, saksalaisessa tai
venäläisessä huvinäytelmässä. Falstaff oli hänen huippunsa. Hän kokosi
siinä kaikki älykkään, särmäkkään komiikkansa säteet kuin
polttopisteeseen.

Oli jotakin peloittavaa hänen Falstaffissaan. Mikä se oli? Epäilemättä
sen ilmielävä todellisuus, mutta suurennettu, yliluonnollinen
todellisuus niinkuin yksityiskohtaisesti tehty muotokuva miehestä, joka
samalla on sielullisen erittelyn ja taiteellisen tyylittelyn avulla
kymmenkertaistutettu. Meitä kauhistaisi katsoa mikroskoopin läpi kättä,
jossa jokainen hikireikä olisi kuin hauta, jokainen ihokarva kuin
aarniopuu. Hiukan samantapaista pyhää pelkoa -- ei inhoa -- oli hänen
Falstaffinsa omiaan meissä herättämään.

Kuitenkin pidän sitä hänen parhaana taideluomanaan. Hän salli meidän
sen kautta saada aavistuksen niistä Shakespearen komiikan
salaperäisistä onkaloista, joissa oikeastaan jo komiikka loppuu, joissa
kaikki vastakohdat yhtyvät, joissa vallitsee vain kurja, halpa,
raadollinen ja kuitenkin ihana inhimillisyys.

Sunnuntai 23.4.1916.



KATRI RAUTIO.

Kuvaavaa Shakespearen runouden laajalle ja monipuoliselle
inhimillisyydelle -- jonka ääret vieläkin oikeastaan ovat mittaamattomat
-- on m.m. niiden näyttelijäin erilaisuus, joita meillä ennen muita
voidaan Shakespeare-näyttelijöiksi nimittää.

Mainitsin jo edellä Ida Aalbergin, Benjamin Leinon ja Adolf Lindforsin,
koettaen muutamin sanoin palauttaa mieliin niitä eri särmiä, joissa
suuren brittiläisen runous on meille vuosien vieriessä säteillyt heidän
tulkitsemanaan. Jäljellä olisi vielä monta, taikka ehkä oikeammin:
jäljellä olisi vielä Suomen Kansallisteatterin vanhempi näyttelijäkunta
kokonaisuudessaan. Tahdon valita heistä eräitä luonteenomaisimpia.

Katri Rautio on yksi niitä.

Hän kannatti naispuoleen nähden monta vuotta 1890-luvulla -- Ida
Aalbergin teatterista erottua ja suurta klassillista draamaa kuitenkin
aina edelleen kaivattaessa -- Kansallisteatterin ohjelmistoa. Sille joka
tunsi hänen etevän kykynsä, hänen aina huolellisen työtapansa ja
tasaisen, kirkkaan lausumistaitonsa, ei siinä epäilemättä ollutkaan
mitään hämmästyttävää? Mutta kuinka Herran nimessä hän saattoi tulla
toimeen Shakespearessa, joka on niin erikoisesti inhimillisten
intohimojen tulkki maailmanrunoilijain kesken? Katri Rautio taas toi
juuri sen kautta uutta Kansallisteatterin näyttämölle, että hän oli sen
ensimmäinen ja etevin keskustelunäyttelijätär.

Tuli avuksi Shakespearen naisluonteiden tavaton vaihtelevaisuus. Sillä
eipä hän olekaan kirjoittanut pelkkiä intohimon apoteoseja, kuten
Julia, kuten Kleopatra tai Lady Macbeth -- kaikki Ida Aalbergin väkevän
renessanssiveren värittämän taiteen huippukohtia -- vaan myöskin tyyniä,
herkkiä, heleitä ja älykkäitä, kuten Corneliat, kuten Desdemonat,
Portiat ja Hermionet. Niissä tuli Katri Raution kirkas, sopusointuinen,
marmorintapainen taide oikeuksiinsa. Muistan erikoisesti hänet
"Talvisesta tarinasta", jonka seestyneen, hiukan surumielisen kauneuden
ylle juuri hänen ylevä esityksensä valoi valkeuden lempeyden ja rauhan
kanteleen hiljaista helinää. Ilman Katri Rautiota olisi jälleen eräs
tärkeä puoli Shakespearesta jäänyt meille vähemmän tunnetuksi. Me
olisimme luulleet ehkä häntä vain myrskylinnuksi, vain korkeiden
kuohujen ja kajahtelevan naurun kuolemattomaksi runoilijaksi.

Emmekä ehkä ollenkaan aavistaneet, että myöskin hänen
jättiläissydämessään saattoi yhtä ihanasti nousta ja painua päivän
kultakehrä.



KAARLE HALME.

Kaarle Halme kuuluu samaan aikakauteen kuin Katri Rautiokin, siihen
välipolveen, jonka tehtäväksi meillä -- jos näyttämötaiteelliset olomme
ylimalkaan olisivat normaalisti kehittyneet -- olisi jäänyt teatterin
vanhemman polven hyvien traditsionien siirtäminen nuoremmille. Hänenkin
kauttaan, samoin kuin Katri Raution, ollaan jo oikeastaan kaukana
korkean, traagillisen mahtiponnen jylisevästä kauneudesta, ollaan jo
hyvällä tiellä yksityiskohtaiseen sielulliseen erittelyyn ja
salonkinäytelmään. Kuitenkaan ei traagillinen mahtiponsi, ei
Shakespearenkaan, suinkaan ole vierasta hänen monivivahteiselle
taiteilijaluonteelleen. Sen osoitti hän kyllin selvästi Othellollaan ja
Kuningas Learillaan, molemmat 1900-luvun alkuvuosina Helsingin
Ruotsalaisen teatterin näyttämöllä suoritetut.

Oli jylhyyttä ja suuruutta niissä luomissa, oli shakespearelaista
lentoa ja monumentaalisuutta. Mutta mikä oli erikoista niissä, oli se,
että niissä tietääkseni ensi kerran suomalaisella näyttämöllä oli tehty
koe tulkita, ehkä ei niinkään paljon Shakespearen omia jo
tavanmukaisiin puitteisiin pukeutuneita hahmoja, vaan pikemminkin
noiden jättihahmojen avulla ja niiden sisällä nykyaikaisempaa, meitä
lähempänä olevaa, yksityiskohtaisempaa ja tuhatsärmäisempää
inhimillisyyttä. Se oli rohkea yritys. Kuitenkin se onnistui ja me
saimme jälleen uuden opin Shakespearesta: sen nimittäin, että hänen
henkilönsä hyvin kestävät nykyaikaisempaakin käsittelyä kuin yleensä on
tapana sekä meillä että muualla.

Ja tuo oppi taas? Mitä se oli omiaan todistamaan? Eikö sitä, ettei
suuri runous, suuri taide kuole koskaan, että kukin aika voi sen
valossa tutkia itseään ja kuitenkaan sen erikoisia aikakaudellisia
kauneusviivoja rikkomatta saada ehkä juuri niiden kautta esille omatkin
parhaat taiteelliset tajuntansa ja pyrkimyksensä?

Ainakin on sekä ruotsinkielinen että suomenkielinen arvostelu ollut
yksimielinen merkitsemään ne Kaarle Halmeen ehkä etevimmiksi
taideluomiksi, jota se tuskin olisi tehnyt, ellei nykyaikaisestikin
käsitellyn Shakespearen ja sen nykyaikaisestikin tyylitellyn esityksen
välinen sopusointu olisi ollut verrattain täydellinen.

Missä piili sitten tuo Kaarle Halmeen Othellon ja Kuningas Learin usein
mainittu nykyaikaisuus?

Sekä sisällyksessä että muodossa, sekä sielullisen erittelyn että
tekotavan täsmällistyttämisessä ja yksityiskohtaistuttamisessa. Sitä
varten oli koko teksti seulottava ja tarkistettava. Mitä oli
Shakespeare kullakin vuorosanallaan tarkoittanut, kenelle se oli
tähdätty, mihin tähdätty ja miten esitettävä? Näyttämöllä ei saanut
tapahtua mitään ylimalkaista, ei mitään löyhää eikä ilmaan ammuttua.
Kaiken täytyi olla lujaa, kiinteää, ja niinkuin nykyaikaisessa
näytelmässäkin, kaikella täytyi olla selvästi tajuttu, jostakin
johtunut ja jonnekin johtava tarkoituksensa.

Shakespeare kesti tuon tulikokeen. Ja myöskin Kaarle Halme, joka ehkä
on hänen suurimmaksi teatterihistorialliseksi kunniakseen laskettava.



OTTO NÄRHI.

Mutta aina laajempi ja laajempi on ihmisnerouden näköpiiri. Ja myöskin
syvempi, kuten Otto Närhi, Suomen Kansallisteatterin ja samalla koko
suomalaisen näyttämötaiteen syvimpiä taiteilijaluonteita osoitti meille
yhdellä ainoalla nerouden salamalla.

Oli jotakin hirvittävää hänen Calibanissaan. En usko, että sitä on
missään maailmassa ja minkään kansan keskuudessa sillä tavoin esitetty.
Kun tuo samalla niin vertauskuvallinen ja niin henkilökohtaisesti
havainnollinen Shakespearen sielunsilmän kaamoittava ilmestys, tuo
suuren tietäjän kaukonäky luonnon salaperäisiin, peljättäviin
onkaloihin, ryömi esiin Otto Närhin hahmossa Kansallisteatterin
näyttämölle, silloin ymmärsimme me kaikki läsnäolijat, että tapahtui
jotakin ennen kuulumatonta suomalaisen näyttämötaiteen historiassa.
Mitäkö niin kuulumatonta? Sitä, että Shakespeare oli viety takaisin
alkulähteilleen. Eikä vain omille kirjallisilleen, vaan paljon
varhaisemmille, paljon etäisemmille ja alkuperäisemmille, sinne
luonnonmystiikan, sinne jumalhämärän ja kaiken olevaisen pyhille,
pöyristyttäville jyrkänteille, joiden alta kaikki näyt nousevat, joiden
onkaloista ikuisten maailmanarvoitusten kumina kuuluu, kaiken loitsun,
kaiken laulun, kaiken tiedon ja uskonnon alkukotiin. Otto Närhi oli
jonkun jumalallisen haltioitumisen vaistolla saanut kiinni sävelestä,
joka on vanhempi ja ikuisempi kuin itse Shakespeare, joskin se juuri
hänen valtasoittimensa virittämänä on ehkä syvimmin, ainakin laajimmin,
tullut ihmisille ymmärrettäväksi.

Lukija suokoon anteeksi, että käyn dityrambiseksi. Mutta se on ainoa
keino tulkita sitä mielikuvaa, sen mielikuvan herättämää tunnelmaa,
mikä minulla vielä tänäkin hetkenä -- neljäntoista pitkän vuoden
vierittyä -- on Otto Närhin Calibanista, sillä olihan se itse täysin
dityrambista, täysin dionysolaista taidetta. Mahdollisesti voi aika
tehdä myös osansa asiaan, mutta ei muuta kuin mitä taiteilija itse
tekee, tyylitellen pois pikkuseikkoja, korostaen arvokasta ja
luonteenomaista. Päävaikutus pysyy. Ja Otto Närhin Calibanin
päävaikutus on minulla vieläkin kuin neulankärjellä sielunsilmissäni.

Se oli metafyysillistä taidetta, kuten kaikki suurin taide. Se oli
välittömässä ja luonnollisessa yhteydessä maailmankaikkeuden kanssa.
Kun tuo ihmispeto karjahteli, kun se kohotti uhmaten pientä,
kalansuomuista päätään tai kiemurteli milloin voimattomassa vihassaan
ja pelossaan, milloin riettaassa intohimossaan iljettävää
liskoruumistaan, silloin tunsimme me kaikki pyhällä kauhulla luonnon
äärettömyyden ja kaiken yhteenkuuluvaisuuden hiipivän ympärillämme. Ja
tunnustimme nöyryydellä, että olimme saman suuren maa-emon kantamia.

Jos Shakespeare itse sinä iltana olisi istunut Suomen
Kansallisteatterin katsomossa, olisi hän ehkä hymyillyt kummallisesti
ja huomauttanut vierustoverilleen Ben Jonsonille tulleensa ei
teatteriin, ei iloisen taiteen, vaan Lapin noitien maahan, missä puhdas
shamanismi nähtävästi vielä kukki täydessä voimassaan. Eikä meidän
jälleenkään olisi auttanut muuta kuin alistua hänen
tietäjänäkemykseensä.

       *       *       *       *       *

Olisi monta muutakin muistettavaa. Olisi Salot ja Suoniot, jotka
turvallisella, tukevalla otteellaan ovat tehneet niin monta
Shakespeare-iltaa meillä mahdollisiksi, olisi Weckman, Lattu ja Falck,
jotka kukin ominaisella alallaan ovat saman hyvän tuloksen
aikaansaamista avittaneet, olisi ehkä ennen muita Hemmo Kallio, jonka
mainiosti tyylitelty Antreas Kälppäinen tällä hetkellä erikoisesti
mieleeni kangastuu. Elli Tompurin Julia ja Hamlet sietäisi
luonnollisesti aivan oman lukunsa, samoin kuin Lilli Tulenheimon Viola.
Mutta toiselta puolen ei näiden pikakuvien tarkoituskaan ole mitään
katkonaistakaan teatterihistoriaa muodostaa, ainoastaan tehdä
Shakespearen vuosisataismuiston yhteydessä kunniaa eräille suomalaisen
näyttämötaiteen Shakespeare-traditsioneille. Ja toiselta puolen on
meillä tällä kertaa aivan erikoinen, joskin murhemielinen syy muistaa
erästä Suomen Kansallisteatterin kunnollisimmista näyttelijöistä, joka
ehkä tapahtuu sopivimmin näiden muutenkin muistosanoiksi sorvautuneiden
pikakuvien jälkipuitteissa.

Tarkoitan äskettäin manalle mennyttä näyttelijää Aleksis Rautiota.

Mikään hänen Shakespeare-henkilöistään ei ole muita pysyvämmin
piirtynyt mieleeni, ellei se sitten ole hänen lyyrillinen narrinsa
"Loppiais-aatosta". Muistan hänen noin vain yleensä olleen mukana
sielläkin, olleen kaikkialla, kuten muutenkin Kansallisteatterin
näyttämöllä, milloin sankarina, milloin kansanmiehenä, milloin leikin,
milloin toden edustajana, aina tunnollisena työntekijänä, aina
huolellisena ja älykkäänä taiteilijana. Hänen suorittamiensa tehtävien
luku oli ääretön, mutta kauneimmat laakerinsa hän ehkä sittenkin
leikkasi suomalaisessa ja venäläisessä ohjelmistossa.

Suomalaisista kirjailijoista lienee Kivi ollut häntä lähinnä. Se joka
muistaa hänen Aapelinsa ja hänen Topiaksensa, tietää samalla, ettei
hänen paikkansa tule olemaan helposti täytettävissä.

Rauha raatajalle!

Sunnuntai 7.5.1916.






II

YHTEISKUNNALLISIA JA POLIITTISIA KIRJOITELMIA




SUOMALAISUUS.


Kolmessa allekirjoittaneelle osoitetussa pääkirjoituksessaan on U. S.
kuluneen viikon varrella jälleen kansallisuuskäsitystään selvittänyt.
Mitään asiallista uutta ne eivät tarjoa enää, mutta kuitenkin eräitä
mieltäkiinnittäviä yksityiskohtia, joita olisi synti kokonaan
vaitiololla sivuuttaa.

Sellaisia on esim. se odottamattoman suuri merkitys, minkä U. S:n
pääkirjoittaja antaa meidän ruotsalaistemme "vanhemmalle korkeammalle
kulttuurille". Taikka eihän se oikeastaan mitään odottamatonta ole.
Tiedetäänhän se jo ennaltaan, että U. S. ei usko tulevan paljoa hyvää
"suoraan auran kurjesta", kuten se sanoo. Hyvä tulee meidän
ruotsalaisiltamme, jotka tässä maassa "perinnäistä sivistystä"
edustavat. Mutta että hän niin rohkeasti asettaisi vastakkain
ruotsalaisuuden "luopiot" (s.o. suomalaistuneet vallassäätyläiset) ja
alkuperäiset suomalaiset "nousukassielut", se oli odottamatonta. Sillä
merkitsemällä suomalaisuuden oman kansallisen maaperän siksi
"tyhjäksi", josta "ei mitään luoda", kuten hän sanoo, hän aivan
liiankin selvään todistaa oikeaksi väitteen siitä loukkaavasta
epäuskosta suomalaisen kansallisuuden omaa voimaa kohtaan, joka hänen
kansalliseen ohjelmaansa sisältyy.

U. S:n pääkirjoittaja on nähtävästi kiihkomielinen mies, joka ei
aivan tarkoin punnitse sanojaan. Muuten hän epäilemättä ei niin
varomattomasti tarjoisi aseita käteen vastustajalleen, eikä menisi
julistamaan jumalallisiksi totuuksiksi esim. tämäntapaisia lauseita:
"kultuuri ei oikeastaan näytä tarvitsevan muuta ominaisuutta
hallitakseen ihmisiä ja niiden mieliä kuin että se on _vanhaa_". Kun
hän samassa silmänräpäyksessä julistaa meidän ruotsalaistemme
sivistyksen vanhemmaksi ja korkeammaksi, hän samalla antaa meille
täysin pätevän sielutieteellisen selityksen, miksi hän itse sen avuja
niin äärettömästi ihailee.

Olkoon kaukana myös näiden rivien kirjoittajasta ruotsalaistemme
"perinnäisen" sivistyksen halveksiminen. Olen päinvastoin taipuvainen
U. S:n pääkirjoittajan keralla sen vaikka taivaisiin saakka
kohottamaan, kunhan vain tehdään ero _sen ja nuoren suomalaisen
kulttuurin_ välillä. Että täällä on vanhempi -- ja sanottakoon vain
U. S:n pääkirjoittajan mieliksi -- "korkeampi" germaaninen kulttuuri, sen
tietää lapsikin Suomessa. Mutta että täällä myös luodaan erästä _uutta_
kulttuuria, joka ei ole germaaninen enää, vaan suomalainen muodoltaan
ja sisällykseltään, se näyttää menevän yli U. S:n pääkirjoittajan
ymmärryksen. Epäilemättä tämä uusi kulttuuri on vielä monessakin
suhteessa "nousukas"-kulttuuria. Mutta se on kaikissa tapauksissa
_omaa_ ja se on sellaisena meille monin kerroin tärkeämpi kuin se
"perinnäinen sivistys", jota meidän ruotsalaisemme edustavat.

Aivan hassutteluksi menee U. S:n pääkirjoittajan sokea ihailu tuota
ruotsalaistemme "vanhempaa, korkeampaa" kultuurikantaa kohtaan, kun hän
siirtää sen kirjalliselle alalle ja valittaa sitä suomenkielisen
kaunokirjallisen tuotantomme vauriota, "että se saa vain vähän
sellaisia harjoittajia, joilla on useamman polven kultuuripääoma
käytettävänään". Poloinen Kivi, poloinen Lönnrot. Mitä kaikkea hekin
olisivat mahtaneet saada aikaan, jos heillä olisi ollut hiukan enemmän
"perinnäistä sivistystä". Nyt he saivat _itse_ hankkia sivistyksensä ja
sen mukaista siitä tuli sitten myös. He jäivät ijäkseen --
"nousukassieluiksi".

Ei, hyvä hra U. S:n pääkirjoittaja. Te olette joutunut siihen
epäkiitolliseen asemaan, että te ylistätte muukalaista
_herraskulttuuria_ suomalaisen _kansankulttuurin_ kustannuksella. Kun
samalla ajattelen, että Te esiinnytte suuren "suomalaisen puolueen" ja
suuren valtiollisen äänenkannattajan nimessä, käy Teidän asemanne
traagillisuus minulle vielä silmiinpistävämmäksi. Jo ennen tiesin, että
Te olette Don Quijote, joka taistelette kehitystä vastaan, nimittäin
sitä kehitystä, joka meillä vaatii suomalaisen kansallisuuden ja
sivistyksen rakentumaan omalle voimalleen eikä ruotsalaisuuden siihen
mahdollisesti tuomille lisäyksille. Nyt näen, että Te itse olette
siihen määrään ruotsalaisen herraskulttuurin kahlehtima, että Te ette
luota sen suomalaisen kansankulttuurin omaan voimaan, joka täällä joka
taholta nousee, jonka nousua suomalaisuuden taistelu juuri on
tarkoittanut, joka ei ole perittyä, vaan useinkin ainoastaan yhdessä
miespolvessa hankittua. Te ette luota siihen, ettekä voi myöskään
sydämenne pohjasta siitä innostua. Teidän innostuksenne esineenä on yhä
edelleenkin meidän ruotsalaistemme "perinnäinen sivistys", vaikka
meillä on jo oma, suomalainen.

Nämä ovat kovia sanoja ehkä, mutta niiden täytyy tulla kerran
lausutuiksi. Suomalaisuus on ollut jo liian kauan yksityisen
kansalaisryhmän keppihevosena. Suomalaisen kansallisuuden ja
sivistyselämän täytyy päästä vapaaksi tästä painajaisesta, eikä se
pääse siitä vapaaksi, ennenkuin tehdään selvä ero ruotsalaisen ja
suomalaisen sivistyksen ja kansallisuuden välillä.

Mahdollisesti tämä ei ole Snellmanin oppia. Mutta minä en usko, että
suomalaisuus enää voi mennä eteenpäin menemällä -- "takaisin
Snellmaniin". Ei hänkään taapäin mennyt, kyllä hänenkin silmänsä
eteenpäin tähtäsivät. Samoin olisi tehtävä nyt myös suomalaisen
kansallisuuden. Sillä ei suinkaan, kaiken järjen nimessä, kansakunnalle
ole annettu suuria miehiä _sen_ vuoksi, että katsottaisiin itsensä
sokeiksi heihin ja muututtaisiin suolapatsaiksi, vaan _sen_ vuoksi,
että me, heidän hartioillaan seisoen, näkisimme kahta kauemmaksi. Ei
mikään Snellman ole syntynyt vapauttamaan edes U. S:n pääkirjoittajaa
velvollisuudesta ajatella itsenäisesti ja omintakeisesti. Eikä
Snellmanin elämäntyötä voida toista kertaa tehdä. Kyllä Suomen nykyään
elävän kansan täytyy tehdä oma elämäntyönsä, suurten miesten muistoilla
ja ajatuksilla liiaksi ratsastamatta.

Meidän ruotsalainen yläluokkamme ei suomalaistu enää, kuten kansallisen
herätyksen aikoina, vaan ruotsalaistuu yhä enemmän. Se on se
tosiseikka, johon olen tahtonut suomalaisen yleisön huomiota
kiinnittää. Mahdollisesti se on meille niin suuri kansallinen
onnettomuus kuin U. S:n pääkirjoittaja väittää, mutta meidän on sekin
kestettävä. Ja minä väitän, että me voimme kääntää sen omaksi
onneksemme, jos me emme jää ijäksi tuota onnettomuutta valittamaan,
siitä suuttumaan tai sillä mieltämme katkeroittamaan, vaan käymme
kaksinkertaisella voimalla omaa kansallisuuttamme ja sivistystämme
kohottamaan. Täytyy _kestää_, mitä ei voi _estää_. Siinä minun kantani
kaikessa lyhykäisyydessään.

U. S:n pääkirjoittajan ponsi on vieläkin lyhyempi: täytyy estää. Mutta
millä _keinoin_ estää? Sitäpä juuri hän ei sano meille. Hän sanoo vain,
että "meillä suomenmielisillä" on keinot. Mutta hän on juuri itse
tunnustanut, että ne eivät tuota mitään tuloksia: ei yksikään sielu
meidän ruotsalaisesta yläluokastamme käänny enää suomalaiseksi U. S:n
parannussaarnojen takia. Sellaiset keinot eivät ole mitään keinoja. Ne
ovat hölynpölyä.

Mutta kentiespä meillä nuorsuomalaisilla olisi keinot? U. S:n
pääkirjoittaja näyttää niin otaksuvan. Meneepä hän vielä niin pitkälle,
että hän tunnustaa nuorsuomalaisuudella olevan tässä suhteessa
"joitakuita ansioita". Sen minäkin mielelläni uskon. Jos joku sielu
tässä maassa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana vielä on kääntynyt
suomalaiseksi, niin ei hän arvattavasti ole sitä tehnyt U. S:n
pääkirjoittajan kansallisuusohjelman vuoksi, vaan kenties
nuorsuomalaisen. Mutta, jälleen kaiken järjen nimessä, ei suinkaan se
ole mikään puolustus _suomettarelaisten_ kansalliselle ohjelmalle, jos
nuorsuomalaisuus saa joitakin porttiproselyytteja?

Niin ilahduttava kuin tämä odottamaton tunnustus nuorsuomalaisten
kansallisen ohjelman etevämmyydestä epäilemättä onkin, ei se kuitenkaan
vielä riitä näiden rivien kirjoittajaa edes _tämän_ ohjelman
tepsiväisyydestä yllämainitussa asiassa täydellisesti vakuuttamaan.
Onhan totta, mitä U. S:n pääkirjoittaja sanoo, että erinäiset
ruotsalaiset ovat joskus kirjoitelleet "Valvojaan", "Päivään" j.n.e.
Toivottavasti he vast'edeskin tulevat kirjoittelemaan. Nuorsuomalaiset
ovat nyt kerta kaikkiaan "liitossa ruotsinmielisten kanssa". Mutta että
meidän tälle pikkuseikalle, jota ennen on U. S:n taholta pidetty
nuorsuomalaisuuden vikana ja joka nyt äkkiä koituu sen suurimmaksi
ansioksi, pitäisi perustaa koko kansallinen toimintamme ja samalla
toivomme kansallisesta ja sivistyksellisestä "eheydestä" Suomen
ruotsalaisten kanssa, se nyt on hiukan liian naivi väite, jonka voi
viskata ainoastaan se, jolta paremmat ovat loppuneet.

Taitaa muuten olla syytä lopettaa koko tämä sanomalehti-kiistakin,
sitäkin enemmän syytä, koska U. S:n pääkirjoittaja ei enää omasta
mielestäänkään voi tarpeellisella tyyneydellä lukea "hra Leinon
hävyttömyyksiä". Tuo nimenomainen tiedonanto hänen omasta yksityisestä
mielentilastaan oli kenties turha, varsinkin hänen uuden
artikkelisarjansa jälkeen, jossa lauseparret sellaiset kuin "joukkojen
mielistelyhalu", "halpahintaiset agitatsionifraasit", "halpamaiset
letkaukset", "viheliäiset sanomalehtitemput", "rienaava halveksuminen
kansamme suurimpia henkiä kohtaan" j.n.e. vilisevät. Mutta me
ymmärrämme, että hän, hänkin osaltaan, tahtoo kantaa niillä kortensa
sen nuoren suomalaisen kulttuurin kekoon, jonka "nousukassielut" häntä
kauhistavat ja jonka "alhaista henkistä tasoa" hän m.m. näiden rivien
kirjoittajassa valittaa. Omasta puolestani pyydän ne kuitenkin tarjota
hänelle takaisin pienenä, sirona kukkavihkona sen "vanhemman korkeamman
kulttuurin" yrttitarhasta, jota ilman hän ei tohdi eikä tahdo
suomalaisen kansallisuuden tulevaisuutta ajatella.

Mutta leikki sikseen. Katson tämän sanomalehtikiistan kautta todetuksi:

1) että meillä on kaksi sivistystä ja kansallisuutta, suomalainen ja
ruotsalainen, jotka yhä enemmän eroavat toisistaan;

2) että U. S. pitää sitä suurena kansallisena onnettomuutena, mutta ei
näe mitään keinoja sen estämiseksi, ellemme sellaisena ota lukuun
"Päivän" ja "Valvojan" ruotsalaisten avustajain lisäämistä;

3) että puolestani väitän tämän onnettomuuden, joka ei ole
estettävissä, voivan vielä kääntyä meidän onneksemme, jos Suomen kansan
henkistä ja aineellista pääomaa ei tuhlata turhaan taisteluun
tuulimyllyjä vastaan, vaan käytetään sen oman kansallisuuden ja
sivistyksen kehitykseksi;

4) että U. S. ei itsekään usko enää oman kansallisen ohjelmansa
toteutumiseen, jonka A ja O on juuri oppi ruotsalaistemme
sivistyksellisestä ja kansallisesta kuuluvaisuudesta suomalaiseen
kansanheimoon;

5) että tuolle "historialliselle totuudelle" perustettu kansallinen
ohjelma on mielestäni jo aikoja sitten merkityksensä kadottanut ja että
meillä on tarpeen uusi kansallinen ohjelma, joka perustuu nykyoloihin.

Lopuksi pyydän, että sitä, mitä tässä asiassa olen esittänyt, ei
pidettäisi muuna kuin mitä se on, nimittäin yksityisen kansalaisen
mielipiteinä, joiden mukaan siis myöskin yksin häntä (eikä mitään
ryhmää, puoluetta tai sanomalehteä) on arvosteltava.

Hels. San. 26.6.1910.




RUOTSALAISET JA ME.


Joku päivä sitten oli tässä lehdessä julaistu eräs hupainen haastattelu
("Suomalaiset eivät ole mitään", n:o 128), joka oli suomennettu
venäläisestä _Golos Moskvy_-lehdestä ja joka sen kirjoittajalla oli
muutamia vuosia sitten ollut Nya Pressenin päätoimittajan toht. Axel
Lillen kanssa. Jättäen syrjään kirjeenvaihtajan omat mietiskelyt
pidämme kiinni ainoastaan niistä, jotka hän esittää toht. Lillen
lausumiksi ja joille tietääkseni ei ole kuulunut minkäänlaista julkista
peruutusta.

Niiden mukaan eivät suomalaiset tosiaankaan olisi mitään. Heidän
tieteensä, taiteensa, kirjallisuutensa, kaikki on puhdasveristen
ruotsalaisten tekemää. Vielä tänäkin päivänä ovat suomalaisen
kulttuurin etevimmät kannattajat rodultaan ruotsalaisia, jotka vain
ovat muuttaneet kielensä ja nimensä suomalaisiksi. Suomen suomalainen
kansa itse on "kirottu rotu", jolle, "jos sillä olisi vain tupa, piippu
ja puolisensataa markkaa taskussa, olisi yhdentekevää, olipa se Venäjän
tai Turkin alla".

Nämä hassutukset, olivatpa ne sitten venäläisen kirjeenvaihtajan tai
Nya Pressenin päätoimittajan, eivät kaipaisi sen enempää vastinetta
suomalaiselta taholta, ellei ruotsinmaalaisten ylioppilasten äskeinen
käynti täällä Helsingissä ja sitä seurannut sanomalehti-jupakka olisi
ollut omiaan tähän kuuluvia kysymyksiä vielä enemmän pinnalle
penkomaan.

Ruotsinmaalaiset ylioppilaat ovat meidän ruotsalaisten osakuntiemme
taholta saaneet mitä sydämellisimmän vastaanoton, juhlien, huviretkien,
päivällisten ynnä juhlapuheiden muodossa, joihin vieraat ovat
vastanneet yhtä sydämellisesti. Molemmilta puolin on vakuutettu saman
kielen, saman kulttuurin ja kansallisuuden luomaa yhteenkuuluvaisuuden
tunnetta, teroitettu mieliin meidän ruotsalaistemme asemaa ruotsalaisen
kansallisuuden ja koko germaanisen kulttuurin äärimmäisinä etuvartioina
idässäpäin ja luvattu vastedes yhä enemmän lähentyä. Meidän
ruotsalaiset sanomalehtemme ovat samaa ruotsalaiskansallista säveltä
mielihyvällä säestäneet.

Tämä on antanut aiheen Uudelle Suomettarelle ("Ruotsinmielisemme ja
ruotsalaiset", n:o 128) julistaa kansallisuus-oppiaan, jonka mukaan
meidän ruotsinmielisemme vain ovat Suomen kansan harhautuneita lapsia,
joiden mitä pikimmin olisi Snellmanin suomalaiskansallinen katsantotapa
omistettava. Täällä ei, kuten eräs juhlapuhujista, vaasalaisen
osakunnan kuraattori hra Eklund, oli väittänyt, seiso kaksi kulttuuria
eikä kaksi kansallisuutta vastakkain, vaan ainoastaan suomalainen
kansallisuus ja eräs epäisänmaallinen, ruotsinkielinen yläluokka-aines.

Nya Pressen, vastatessaan tähän kirjoitukseen ("Uusi Suometar och det
svenska studentbesöket", n:o 129), hyväksyy mielihyvällä sen Uuden
Suomettaren kannan, että täällä ei seiso vastakkain kahta kulttuuria,
vaan ainoastaan kaksi saman kulttuurin kielimuotoa ja "vivahdusta".
"Sillä", jatkaa Nya Pressen, "onhan myöskin suomenkielinen kulttuuri
täällä pohjaltaan ja olentonsa varsinaisimmalta osalta ruotsalainen".

Näiden kahden vanhan riitapukarin, Uuden Suomettaren ja Nya Pressenin,
artikkeleissa esiintyy se sama vastakohta, joka kansallisen herätyksen
ajoilta asti on meidän maassamme mieltä kuohuttanut. Uusi Suometar,
Snellmanin, Yrjö-Koskisen y.m. menneiden polvien esitaistelijain
teorian mukaan, pitää kiinni kansallisesta yhteenkuuluvaisuudesta,
jonka nojalla meidän ruotsinmielisemme vain ovat ruotsalaistuneita
suomalaisia. Nya Pressen, Runebergin, Topeliuksen y.m. heidän
aikalaistensa mukaan, koettaa pitää kiinni sivistyksellisestä
yhteenkuuluvaisuudesta Skandinaavian kanssa, jonka nojalla, kuten myös
toht. Lillen yllä mainittu haastattelu tahtoo todistaa, itse nuo
suomalaisen kansallisuuden esitaistelijat vain olisivat
suomalaistuneita ruotsalaisia. Siis kaksi sangen vastakkaista
katsantokantaa, jotka kuitenkin yhtyvät siinä lopputuloksessa, että
Suomessa on vain yksi kulttuuri, vaikka se kahdella kielellä esiintyy.

Tekee mieltä-masentavan vaikutuksen vielä nykyään lukea tätä vanhaa
jankutusta, jonka johtopäätökset eivät pidä kutiaan, siksi että niiden
edellytykset ovat aikojen vieriessä muuttuneet. Enemmän tosi-olojen
pohjalla ovat mielestämme ne ruotsalaiset juhlapuhujat itse, joiden
sanoista Uusi Suometar on kauhuissaan ja jotka myös Nya Presseniltä
saavat lempeän varoituksen. Tällä emme kuitenkaan tarkoita uusmaalaisen
osakunnan inspehtorin prof. Wallensköldin väitettä, että suomalaiset
ylimalkaan katsoisivat vihollisin silmin ruotsinkieltä. Se on liian
vanha, ja pitää paikkansa ainoastaan sillä lisäyksellä, että
suomalaiset yleensä katsovat vihamielisin silmin ruotsinkielen
liiallista ylivaltaa maassamme eikä vähimmän juuri Suomen
pääkaupungissa.

Mutta noissa juhlapuheissa, erittäin hra Eklundin, esiintyy muuan
huomioonotettava seikka, johon näiden rivien kirjoittaja joskus
ennenkin on pyytänyt suomalaisen yleisön huomiota kiinnittää. Hra
Eklund sanoo suoraan, että meidän ruotsalainen sivistynyt säätymme ei
ole enää Runebergin ja Topeliuksen kannalla, jotka ruotsinkielisinäkin
seisoivat lähellä suomalaista kansallisuutta. Meidän nykyiset
sivistyneet ruotsalaisemme ovat olojen pakosta lähestyneet yhä enemmän
maamme ruotsalaista rannikkoasutusta ja tätä tietä myös Ruotsissa
asuvia heimolaisiaan. He tuntevat itsensä yhä enemmän _ruotsalaisen_
kansallisuus-aatteen elähyttämiksi.

Tämä on epäilemättä totta, jokainen, joka on seurannut meidän
ruotsalaisuutemme viime-aikaista kehitystä, sen työtä
rannikkopitäjissä, "Bragen" ja meidän ruotsalaisten nuorisoseurojemme
matkoja Ruotsiin j.n.e., on voinut havaita sen omilla silmillään. Me
voimme joko hyväksyä sen tai paheksua sitä, se on kuitenkin tosiasia,
joka meidän on myös parasta merkitä sellaiseksi.

Meidän ruotsalaisuutemme kehitys käy siihen suuntaan, sitä ei voi
auttaa Uusi Suometar eikä Nya Pressen yhteisillä ponnistuksillaan.
Joskin vielä 1800-luvun lopulle saakka voitiin puhua yhteisestä
suomalaisesta kulttuurista, joka esiintyi kahdessa eri kielimuodossa,
ei sitä voida enää: ne eroavat yhä enemmän toisistaan. Suomalainen
kulttuuri juurtuu yhä syvemmälle oman suomalaisen kansallisuutensa
kamaraan, ruotsalainen irtaantuu siitä yhä enemmän ja liittyy
ruotsinmaalaiseen. Turhat ovat siinä Uuden Suomettaren todistelut, että
suurin osa meidän sivistyneitä ruotsalaisiamme on vain
ruotsalaistuneita suomalaisia. Se on epäilemättä totta, mutta kun he
kerran _tuntevat_ olevansa ruotsalaisia, he _ovat_ ruotsalaistuneita
siihen määrään, että he pysyvät ruotsalaisina: meidän aikoinamme ei
suomettarelaisella käännytystyöllä tässä suhteessa enää ihmeitä saatane
aikaan. Yhtä turhat lienevät myös Nya Pressenin päätoimittajan toht.
Lillen valitukset siitä, että niin monet suomalaisuuden esitaistelijat
ovat ruotsalaisen äidinkielensä hyljänneet. Kun he kerran ovat sen
tehneet, he ovat suomalaistuneet, vaikka suomalaistuminen heille on
useimmille merkinnyt vain omaan alkuperäiseen kansallisuuteensa
palautumista.

Mitä suomalaisen kulttuurin erikoiseen skandinaavisuuteen tulee, josta
ruotsalaisemme näkyvät vielä nytkin ylpeilevän, niin tiedämme hyvin,
että se on totta ainoastaan hyvin tuntuvilla rajoituksilla. Me
myönnämme mielellämme, että nykyinen suomalainen kulttuuri on saanut
voimakkaimmat vaikutuksensa Skandinaaviasta, mutta mistä on
Skandinaavia saanut kulttuurinsa? Tähän antaa eräs toinen juhlapuhuja,
herra Eirik Hornborg, vastauksen ruotsinmaalaisille ylioppilaille
pitämässään päivällispuheessa: "Niin, hyvä herrasväki, tässä maassa
versoo suomalainen kulttuuri, joka alkuperältään ja melkoiseksi osaksi
olemukseltaan on ruotsalainen yhtä varmasti kuin ruotsalainen kulttuuri
on keskieurooppalaisen kulttuurin vaikuttama, yhtä varmasti kuin
roomalainen kulttuuri oli kreikkalaisen ja kreikkalainen itämaisen
kulttuurin vaikuttama, yhtä varmasti kuin jokainen kulttuurimuoto
lopuksi johtaa juurensa meidän poloisesta kantaisästämme,
hurjapartaisesta, koukkupolvisesta Prometheuksesta, ja hän ei ollut
germaani, ei helleeni eikä mitään muutakaan, ei edes aasialainen, sillä
hän, hyvä herrasväki, oli tuskin ihminen."

Tekee hyvää kuulla tällaisia sanoja. Sillä ne asettavat myöskin
meikäläisen kansallisuus- ja kulttuurikysymyksen oikealle tasolleen,
jolta mielipiteiden vaihto voi käydä mahdolliseksi.

Mutta ennen kaikkea: pysykäämme tosi-olojen pohjalla. Ja olot ovat nyt
toiset kuin Snellmanin, Runebergin ja Topeliuksen aikoina. Uusien
olojen mukana täytyy seurata myös uusi käsitys meidän
kansallisuuskysymyksestämme.

Ruotsalaiset ovat käsityksensä syventäneet, kuten he itse todistavat.
Se olisi aika tehdä jo Uuden Suomettarenkin.

Hels. San. 10.6.1910.




KANSALLISUUSKYSYMYKSEMME.


Tässä lehdessä äsken julkaisemani kirjoitus "Ruotsalaiset ja me" on
saanut tuon minulle odottamattoman kunnian tulla käsitellyksi parissa
Uuden Suomettaren pääkirjoituksessa ("Kansallisuus- ja kieliolomme",
n:ot 131, 135). Tosin ne näyttävät pääasiallisesti syntyneen
luvallisessa tarkoituksessa todistaa, että U. S:n kansallinen ohjelma
on paras mahdollinen eikä kaipaa mitään ojennuksia puolelta enemmän
kuin toiseltakaan. Mutta koska niissä samalla, harvinaisuuden vuoksi,
esiintyy ilmeinen rehellinen tarkoitus ymmärtää eikä väärin-ymmärtää
vastapuolen mielipiteitä, pyydän niiden johdosta vielä hetkiseksi Hels.
Sanomien lukijain huomiota kiinnittää. Teen sen siinä toivossa, että
sanomalehtikiista, niin hedelmättömiä kuin sellaiset tavallisesti
ovatkin, voi olla omiaan ajattelevissa lukijoissa eräitä
kansallisuuskysymyksellemme tärkeitä käsitteitä selvittämään.

Sitä varten on minun kuitenkin heti alussa jätettävä syrjään ne
viattomat letkaukset nuorsuomalaisten "sekaville päille ja heikoille
sydämille", samoin "monen nuorsuomalaisen kauniin sielun vetisyydelle
suomalaisen kansallisuuden asiassa", joita ilman U. S:n toimituksen
nähtävästi on mahdoton näinkin periaatteellisista asioista kirjoittaa.
Ne eivät sano mitään eivätkä satu kehenkään. Yhtä vaikea on
allekirjoittaneen tuntea itseään satutetuksi niistäkään enemmän tai
vähemmän hienostuneista kohteliaisuuksista, joita hänen "aivan
harvinaisessa määrässä sekavasti ja epämääräisesti ajateltu"
artikkelinsa U. S:n pääkirjoittajan taholta saa, sitäkin vaikeampi, kun
näen, että hän kirjoitukseni suurista puutteellisuuksista huolimatta on
sen sisällön aivan oikein käsittänyt ja jotakuinkin oikein myös
esittänyt lukijakunnalleen. Vaikka näiden rivien kirjoittajalle ei
kenties olekaan annettu ylhäältä sitä ymmärryksen säkenöivää neroutta
ja keskitetyn tyylitaidon lumoavaa loisteliaisuutta, mikä on U. S:n
kyseessä-olevan pääkirjoittajan kadehdittavaksi osaksi tullut, näymme
me siis sentään hyvällä tahdolla voivan ymmärtää toisiamme.

Yhdessä suhteessa on asianomainen pääkirjoittaja valitettavasti turhaa
työtä tehnyt. Hän on etsinyt kirjoituksestani, "mitä tästä kaikesta nyt
pitää _seuraaman_", eikä ole löytänyt sitä. Hän ei olekaan voinut
löytää sitä, koska sitä ei siinä ole ollut ja koska juuri olen visusti
välttänyt sitä siihen panemasta. Olen kirjoituksessani "Ruotsalaiset ja
me", samoin kuin joskus ennenkin, milloin olen tätä asiaa julkisuudessa
käsitellyt, tahallani pidättäytynyt kaikista johtopäätöksistä, ennen
kuin niiden edellytys, kyseessäoleva tosi-seikka itse, nykyinen
ruotsalainen natsionalismi, olisi suomalaisen yleisön tietoisuudessa
tullut kyllin todetuksi. Samasta johtuu myös se "täydellinen
välinpitämättömyys", jolla olen koettanut asiassa esiintyä ja jota
U. S. niin moitittavana pitää, sillä ainoastaan supistamalla
vähimpäänsä oman henkilökohtaisen mielihyvän tai mielipahan tunteet voi
toivoa tekevänsä edes osapuilleen oikeita huomioita ympäröivän elämän
ilmiöistä. Että se olisi samaa kuin tuon tosiseikan hyväksyminen, kuten
U. S. oman logiikkansa mukaan näyttää otaksuvan, ei ole totta, koska
juuri olen tahtonut asettaa keskustelun tästä yleispätevälle, kaiken
persoonallisen hyväksymisen tai paheksumisen ulkopuolella olevalle
perustalle.

Tältä kannalta iloitsen, että U. S. esittämästäni pääasiasta on
kanssani yhtä mieltä. Sekin myöntää, että "suuri osa Suomen vanhempaa
kulttuuri-ainesta nykyään on omistanut ohjelmakseen" ruotsalaisen
natsionalismin. Ja vielä enemmän: sekin myöntää, "että kielellinen
kahtiajakomme jo on vienyt ja varsinkin näyttää olevan yhä enemmän
viemässä sivistyksemmekin kahtiajakoon suomalaiseen ja ruotsalaiseen".
Mitään muuta minä en ole tahtonut kirjoituksellani "Ruotsalaiset ja me"
tästä asiasta väittääkään. Kaikki muu U. S:n puheenporina koskee niitä
oletettuja johtopäätöksiä, joita sen pääkirjoittaja allekirjoittaneen
nimessä on katsonut hyväksi tehdä tuon tosiseikan perustalla.

Mutta _jos_ U. S. sitten tahtoo siirtää keskustelun siihen, "mitä tästä
kaikesta nyt pitää _seuraaman_" ja missä määrin tuo tosiseikka on
omiaan meidän suomalaisten ja eritoten juuri suomettarelaisten
kansallisuuskäsitteitä tarkistamaan, niin näiden rivien kirjoittajalla
puolestaan ei ole mitään syytä kieltäytyä siitä. Totta puhuen
tarkoittikin edellisen kirjoitukseni loppuviittaus, että U. S:n kenties
olisi syytä "syventää" kansallisuuskäsitystään, juuri tällaisen
tilaisuuden provoseeraamista, jonka vuoksi minulla on kaikki syy olla
vaatimattoman artikkelin tulokseen _tässäkin_ suhteessa täysin
tyytyväinen.

Myöntäessään kehityksen käyvän siihen suuntaan, jota ruotsalaistemme
kasvava ruotsalaiskansallinen natsionalismi osoittaa, myöntää U. S:n
pääkirjoittaja samalla, että se käy juuri päinvastaiseen suuntaan kuin
mihin Snellman ja hänen oppilaansa olisivat tahtoneet ohjata sen. Ja
myöntäessään, että meillä on jo syntynyt ja näyttää vast'edes vielä
enemmän olevan erkanemassa kaksi kulttuuria, suomalainen ja
ruotsalainen, entisen yhden sijasta, myöntää hän kehityksen käyvän
juuri päinvastaiseen suuntaan kuin mihin Runebergin ja Topeliuksen
miespolvi sen käyvän toivotteli. Kuitenkin, koska hän, entisyyden
kannalla seisoen, on "syvästi vakuutettu tällaisen kahtiajaon
onnettomuudesta", hän pitää velvollisuutenaan taistella sitä vastaan ja
koettaa koota niin suuria kansanjoukkoja kuin suinkin mahdollista
samaan taisteluun: taisteluun kehitystä vastaan. Tuollainen
härkäpäisyys tekee näiden rivien kirjoittajaan suorastaan traagillisen
vaikutuksen.

Historia on täynnä traagillisia, kehitystä vastaan taistelevia
sankareita, joilta me emme voi kieltää myötätuntoamme, vielä vähemmän
henkilökohtaista kunnioitustamme. Mutta että koko Suomen suomalaisen
kansan pitäisi tulla yhtä traagilliseksi, vain sentähden, että Snellman
on niin sanonut tai Topelius näin uneksinut, se on mielestäni sentään
hiukan liiaksi vaadittu. Sillä tuo taistelu on _toivoton_, ja se on
omiaan tekemään uljaimmankin sankarin pessimistiseksi.

Myöskin U. S:n pääkirjoittajan se on jo tehnyt sellaiseksi. Hän ei
itsekään usko voitavan kehitystä tässä suhteessa muuttaa, ainoastaan
jarruttaa. Tosin hän kielellistä kahtiajakoamme seuranneesta
sivistyksellisestä kahtiajaostamme puhuessaan sanoo, että "niin
toivottomalla kannalla eivät kuitenkaan olot meillä luullakseni vielä
ole", mutta hän ei ole siitä varmasti vakuutettu. Ja hän huokaisee:
"jos asiat jo olisivat tässä kohden inhimillisesti nähden
auttamattomat, silloin työ kansallisen ja kulttuuriyhteyden
ylläpitämiseksi tosin olisi tarkoituksetonta". Ne ovat auttamattomat,
se _on_ tarkoituksetonta, vastaa kehitys hänelle. Kansallista ja
sivistyksellistä yhteenkuuluvaisuuden-tunnetta voi tässä maassa
olla ainoastaan Suomen _suomalaisen heimon_ kesken. Meidän
ruotsalaisemme ovat ja tulevat vast'edes vielä enemmän olemaan sen
ulkopuolella. Heidän ja meidän välillä voi olla vain _valtiollisen
yhteenkuuluvaisuuden_ tunne mahdollinen.

Mihin perustaa U. S:n pääkirjoittaja sitten heikon toivonsa, että
kansallinen ja sivistyksellinen kahtiajakomme ei vielä olisi
auttamaton? Siihen, että hän on huomannut meidän ruotsalaistemme
"parempien ja etevämpien" henkilöiden joukossa "myöskin niitä, jotka
eivät ole eivätkä tahdo olla tuon ruotsalaisen natsionalismin
kannalla". Epäilemättä on sellaisia henkilöitä, niinkuin kantoja
kaskessa, muistomerkkejä entisiltä hyviltä ajoilta, jolloin tässä
maassa vielä oli kuvaannollisesti puhuen "kaksi kieltä, mutta yksi
mieli". Mitä hyvää U. S:n pääkirjoittaja sitten odottaa näiltä
"paremmilta" ruotsinmielisiltä? Ei paljoa, päättäen sen omasta nöyrästä
tunnustuksesta, että suomettarelaisella käännytystyöllä "ei nykyään
enää sanottavia _suoranaisia_ tuloksia voida ruotsinmielistemme kesken
aikaansaada". Miksi U. S. sitä harjoittaa sitten? Tuon käännytystyön
_välillisten_ tuloksien vuoksi, vastaa kirjoittaja. Ne mahtavat
todellakin olla suurenmoiset, koska niitä varten kannattaa kokonaisen
puolueen ja sen keralla laajan sanomalehdistön uhrata aikansa ja
voimiaan? Eivät, eivät ne suurenmoiset ole. Siitä, mitä U. S. tässä
asiassa päivä päivältä, viikko viikolta ja vuosi vuodelta esittää,
"tihkuu sentään aina jokin pisara, jollei kaikkien tai edes monienkaan
niin sentään aina muutamien" ruotsalaistemme silmäin eteen. Paljon
melua, vähän villoja. Se johtaa väkisinkin mieleen ajatuksen meidän
kristillisen lähetystyömme tuloksista mustien maan-osassa, jossa
jokainen "pelastettu" sielu kultaa kalliimmalla takseerataan.

Meidän kristilliset pakanakäännyttäjämme ovat kuitenkin siinä suhteessa
onnellisemmat, että he todellakin, silloin tällöin, _saavat_ aina
jonkun sielun käännytetyksi. Mutta U. S. ei saa yhtään, eipä se edes
enää toivo sitä. Mutta kun se samalla sanoo ymmärtävänsä, että selvää
ja suoraa oppositsionia me emme voi noiltakaan "paremmilta"
ruotsinmielisiltä heidän natsionalistisia hengenheimolaisiaan vastaan
odottaa, niin me emme todellakaan käsitä, _mitä_ hyötyä meidän
kansalliselle asiallemme voi olla tuosta "tihkumisesta". Sen täytyy
olla ainakin sangen platoninen, ja työn, jota U. S. harjoittaa, olla
_l'art pour l'art_, taidetta taiteen, kansallista kiivailua kansallisen
kiivailun vuoksi.

Mutta ehkäpä se ei sitä teekään vain meidän ruotsalaistemme tähden? Ei.
Se julistaa ruotsalaisen sivistyneen säätymme yhteenkuuluvaisuutta
suomalaisen kansanheimon kanssa myös tämän suomalaisen kansanheimon
_omaa_ etua silmällä-pitämällä. Ainakin "yksi riidaton vaikutus" on sen
mielestä tuolla käännytystyöllä, se nimittäin, että suomalaisen
kansanheimon keskuudessa säilyy oikea käsitys meidän
kansallisuuskysymyksemme "historiallisesta totuudesta". U. S:n
pääkirjoittajan mielestä on "suunnaton käytännöllinen merkitys",
tunnustetaanko meidän ruotsinmielisemme ruotsalaistuneiksi
suomalaisiksi vai suorastaan ruotsalaisiksi. Edellisessä tapauksessa
ovat heidän vaatimuksensa valta-asemansa säilyttämisestä meillä
puhdasta yläluokkaitsekkyyttä, jälkimmäisessä "vähemmistökansallisuuden
oikeutettuja vaatimuksia omalle kansallisuudelleen ja kielelleen".

U. S:n kansallisen kiivailun tulokset ovat tältäkin kannalta katsoen
enemmän kuin apokryfisia. Totuus, jota se tahtoo säilyttää suomalaisen
heimon keskuudessa, on historiallinen totuus ja säilyy kyllä Suomen
historiassa. Mutta siitä ei seuraa vielä, että historiallinen totuus
pitäisi paikkaansa yhä tänään, huomenna ja ylihuomenna. Sillä mikä on
tässä tapauksessa historiallinen totuus? Se, mikä oli ennen totta.
Nykyään on totta, että meidän ruotsalaisemme ruotsalaistuvat yhä
enemmän. Entisen ruotsalaisen herraspuolueen "ruotsalaiseksi
kansanpuolueeksi" muodostuminen, ruotsalaisen "sivistysrahaston" ja
"kansan-akatemian" perustaminen, nykyinen ruotsalaiskansallinen
herätystyö meidän ruotsalaisissa rannikkopitäjissämme, lähempi yhteys
ruotsinmaalaisten kanssa, kaikki todistavat, että yhtenäisen
kansallisuuden ja yhtenäisen kansallisen sivistyksen ajat ovat ijäksi
ohitse tässä maassa. Miksi pitäisi suomalaisen pitää ikänsä kiinni
tuosta historiallisesta totuudesta muuna kuin -- historiallisena
totuutena? Toimi-ohjeeksi meille se ei kelpaa enää, eikä ole pitkiin
aikoihin kelvannut. Siitä saakka kuin Suomen suomalainen kirjallisuus
itse on käynyt luomaan omakielistä ja omamielistä sivistystään, siitä
saakka on tuolle historialliselle totuudelle perustettu kansallinen
ohjelma meillä kadottanut merkityksensä.

Entä tuo "suunnaton käytännöllinen merkitys" meidän ruotsalaisiimme
nähden sitten? "Vähemmistökansallisuuden oikeutettuja vaatimuksia"
meillä ei kukaan tahtone kieltää, mutta kyllä sen ylivalta-asemaa.
Pysykööt he vain ruotsalaisina. Mutta silloin heidän on tyydyttävä
tässä maassa edustamaan myöskin ainoastaan vähemmistökansallisuutta.
Mitä muuta voitetaan U. S:n teorialla? Tuskin sitäkään, ainoastaan
parhaassa tapauksessa jonkun verran keinotekoista rotuvihaa.

Eivät suomalaiset itse, ne, jotka korvesta tulevat, ne jotka eivät ole
ensin monessa polvessa muukalaistuneet ja sitten yhdessä polvessa
takaisin suomalaistuneet, vihaa ruotsalaisia. He vihaavat vain
"herroja" ja niitä on "suomenmielisiksi" itseään nimittävissä yhtä
paljon kuin ruotsinmielisissäkin. Turha on U. S:n tälläkään taholla,
kuten parit viimeiset valtiopäivävaalit todistavat, kansallista
käännytystyötään harjoittaa. Eivät suomalaiset voi tulla ensin
"suomenmielisiksi", sitten suomenkielisiksi ja sitten kukaties kerran --
suomalaisiksi, kuten niin monet suomettarelaisten vallassukujen
jäsenet. Hyvä, jos he voivat tulla ihmisiksi. Heidän tehtävänsä ei ole
kansallistua, vaan ihmistyä. Snellmanin ruotsalaiselle sivistyneelle
säädylle tarkoitetut parannussaarnat eivät heille kuulu. He ovat jo
syntymästään saakka suomalaisia eivätkä _voi_ muuta ollakaan. Ja heissä
tahtoo U. S:n pääkirjoittaja ylläpitää käsitystä kansallisesta ja
sivistyksellisestä eheydestä meidän joka hetki yhä ruotsalaistuvien
ruotsalaistemme kanssa. Se ei käy yksinkertaisesti. He eivät tahdo
tietää siitä mitään. He eivät tahdo kunnioittaa Runebergia
_kansallisena_ runoilijanaan, vaikka muuten kyllä suurena
runoilijanaan, kuten Y. L:n viime talvena antama esimerkki on omiaan
todistamaan. Pahoin pelkään, että he ovat kyllin kiittämättömiä
kääntämään selkänsä myös _sille_ Snellmanille, jota U. S. päivästä
päivään jankuttaa. Ainakaan ei viimekeväinen Snellman-juhla
Kansallisteatterissa mitään hyvää tässä suhteessa todistanut. Heidän
kansalliseksi tietäjäkseen tulee Elias Lönnrot, heidän kansalliseksi
runoilijakseen Aleksis Kivi. He tahtovat tehdä hedelmällistä työtä oman
kulttuurinsa kohottamiseksi, ei toisen kukistamiseksi.

Se on se kansallinen kanta, jolla myös näiden rivien kirjoittaja on. Ja
se on se syvempi käsitys meidän kansallisuuskysymyksestämme, jota
uskallan kaikille suomalaisille, mutta enin itseään varsinaisiksi
"suomenmielisiksi" nimittäville suositella.

Meidän ruotsalaisiimme nähden merkitsee tämä katsantokanta, että heidät
on jätettävä yhä enemmän pois laskuista, milloin suomalaisen
kansallisuuden ja suomalaisen kulttuurin tulevaisuutta tässä maassa
ajatellaan. Suomalaisuus on jo sivistyksellisessäkin suhteessa kyllin
voimakas seisoakseen omilla jaloillaan. Sen ei tarvitse kerjätä enää
niitä almuja, joita maamme ruotsalaiset eivät kuitenkaan pudota sille
pöydältään. Sen on myöskin turha tuhlata ijät kaiket voimiaan
hyödyttömän ja tuloksettoman _veto_-oikeutensa käyttämiseen
ruotsalaistemme kasvavaa ruotsalaista kansallistumista vastaan. Se voi
tulla toimeen ilmankin heitä. Sen kansallinen ohjelma ei voi olla
_kielteinen_ eikä _kehitysvastainen_. Myönteinen tulee sen olla ja
kehitysmukainen, suoraan Suomen omien korpien povesta kumpuava, ilman
sarvia ja hampaita muiden kansallisuuksien kansallisia ohjelmia
vastaan, ainoastaan omaa itseään toteuttava. Sellainen ei ole U. S:n
pääkirjoittajan kansallinen ohjelma. Hän itse riippuu kuin hukkuva
oljenkorressa kiinni meidän ruotsinmielisissämme.

Se on kansallisen heikkouden, se on kansallisen köyhyyden-todistuksen
kanta. Mutta se ei ole Suomen suomalaisen kansallisuuden.

Se on niiden kanta, jotka katsovat meidän ruotsinmielisiimme yhä kuin
johonkin ylempään, kuin Suomen kansan luonnollisiin johtajiin, jos nämä
miekkoset vain armossaan suvaitsisivat tulla suomenmielisiksi. "Tulkaa
ja hallitkaa meitä", kuten venäläiset Rurikin aikoina skandinaaveille
kirjoittivat. Eikö U. S:n pääkirjoittaja ymmärrä, mikä loukkaava
epä-usko suomalaisen kansallisuuden omaa elinvoimaa vastaan hänen
kansalliseen ohjelmaansa sisältyy? Jos hän sen ymmärtäisi, hän ei ehkä
puhuisi niin rohkeasti nuorsuomalaisten kaunosielujen "vetisyydestä"
kansallisessa asiassamme. Meidän kansallinen ohjelmamme on paljon
perinjuurisempi kuin hänen omansa. Sillä siihen sisältyy suomalaisen
kansanheimon täydellinen, kansallinen ja sivistyksellinen
_itsenäistyminen_.

U. S:n pääkirjoittaja tunnustaa itse, "että meillä suomenmielisillä
kyllä on syytä paljon 'syventää' _suomalaisuuttamme_", jonka sanan hän
alleviivaa ja jonka minä alleviivaisin vielä enemmän. Tunnustaapa hän
vielä, että "siinä puuttuu kyllä vielä meiltä melkein kaikki". Tämän
puutteen poistaminen olisi mielestäni juuri paljon tärkeämpää meidän
kansalliselle asiallemme kuin kansallisen ja sivistyksellisen "eheyden"
mahdoton ylläpitäminen meidän ruotsalaistemme kanssa.

Paljon tärkeämpi myös kuin tämän "eheyden" aikaansaaminen, jos se
ylimalkaan olisi aikaansaatavissa, olisi meidän oman suomalaisen
kansanheimomme kansallinen ja sivistyksellinen eheys, joka sekin on
mahdoton, ellei kansallisen asian painopistettä siirretä meidän
ruotsalaistemme keskuudesta suomalaisten omiin käsiin. U. S:n
pääkirjoittaja tahtoo sen edelleenkin säilyttää siellä, missä se oli
Snellmanin aikoina, ojentaen suomalaisen kansallisuuden tässä maassa
ikuisen protestantin, ikuisen vastalauseen-tekijän asemaan. Se on hänen
suuri erehdyksensä. Mitä meitä auttaa, jos se tai tämä ruotsalainen
herrasmies tai nainen tulee vaikka kuinkakin läheisillä siteillä
suomalaiseen kansallisuuteen liitetyksi? Meitä auttaisi paljon enemmän,
jos rakentuisi lähempi silta kaikkien suomalaisten kesken ja vaikkapa
vielä se vanha kansallinen ja sivistyksellinen "Suomen silta"
pääkaupungista vain neljän tunnin matkan päässä asuvien virolaisten
kanssa, josta jo vuosikymmeniä sitten on tässä maassa uneksia
uskallettu.

Hels. San. 19.10.1910.




SUOMALAISUUS JA SYVÄT RIVIT.


Jotkut lukijoistamme muistavat kenties vielä sen sanomalehti-kiistan,
johon näiden rivien kirjoittaja viime kesänä joutui Uuden Suomettaren
kanssa väittäessään, että suomalaisuuden aate tuon lehden edustamalla
taholla vaatii syventämistä, että oli turhaa toivoa ja hukkaan
heitettyä työtä koettaa meidän ruotsalaista yläluokkaamme käännyttää ja
että kansallisen asian oli meillä Suomen kansan omalle, korpien povesta
kumpuavalle voimalle rakennettava. Luonnollisesti ei lehti _silloin_
voinut antaa paljoakaan tunnustusta näille näkökohdille -- "hra Leinon
hävyttömyyksille", kuten se silloin kuului. Nyt on minulle kuitenkin
tapahtunut se odottamaton onni, että olen saanut samasta lehdestä ja
saman lehden pääkirjoitusosastosta lukea eräitä noista samoista
kerettiläisistä näkökohdista, vaikka tietysti toisessa äänilajissa
lausuttuina ja toisella tähtäimellä varustettuina.

Kirjoittaja on suomettarelainen puoluesihteeri, maisteri K. N.
Rantakari. Pitkässä, 3-osaisessa artikkelisarjassaan "Kansan
pohjakerrosten merkitys" (U. S., n:rot 252, 253, 255) hän monilla
muiden maiden kansallisuustaisteluista lainatuilla esimerkeillä
todistelee kansan syvistä riveistä nousevan itsetunnon ratkaisevaa
merkitystä kansojen tulevaisuudelle. Artikkelisarja näyttää
pääasiallisesti meikäläistä sosialidemokratiaa vastaan tähdätyltä,
mutta myöskin nykyinen ja juuri Uuden Suomettaren tähän saakka edustama
"suomenmielisyys" voi nähtävästi ottaa hyvän osansa siitä.

Suomalaisuuden johtajat eivät hra Rantakarin mielestä ole voineet
tunkeutua suomalaisen rahvaan sisäiseen sielunmaailmaan (Yrjö-Koskinen
kuitenkin enin, sanoo hän). Syynä siihen on ollut, että "tämän
kansallisen aatteen enimmät ajajat ovat lähteneet kansamme enemmistölle
niin vieraantuneesta luokasta kuin meidän kielellisestikin eristäytynyt
yläluokkamme on". Tuo syrjästä tuleva apu ja herätys, "niin lämpymässä
ja uhrautuvassa mielessä kuin se tapahtuukin", voi sitäpaitsi herättää
kansan syvien rivien taholta samaa katkeruutta kuin von Konowin
korpraalissa sanat: "Loasta, sano, kenpä sun nostikaan? Mun kauttainhan
sait paikan ja palkankin." Suomen kansan syvät rivit eivät tahdo tuntea
joutuneensa "toisten jalomielisyyden esineiksi".

Mistä oikea apu ja herätys sitten? Hra Rantakari sanoo sen suoraan:

"Toista on silloin, jos kansa saa asiansa ajajia samalla kertaa omista
riveistään. Heistä tiedetään, että he eivät toimi eivätkä taistele
ylhäisen jalomielisyydellä alempien puolesta, vaan että he tuntevat
niinkuin kansa tuntee, että he taistelevat sentähden, että syvien
rivien asia on heidän oma asiansa. -- Kansan omasta keskuudesta lähteneet
henkilöt saattavat pukea kansallisen ajatuksen siihen muotoon, josta
kansa sen voi omaksua."

Hra Rantakarin mielestä suomalaisuuden nykyiseen alennukseen ei ole
suurimpana syynä se, "että meillä on piloille hemmoteltu, suurelta
osalta dekadenttinen, ruotsalaistunut yläluokka". Syynä on "kansamme
pohjakerrosten kansallisen itsetunnon puute". Sinnepäin olisi siis
hänen mielestään suomalaisuuden varsinainen työ tähdättävä eikä
ruotsalaisen yläluokan hedelmättömään käännyttämiseen:

"Kansan pohjakerroksiin on suomalaisuuden asianajajien suunnattava
herätystyönsä. Suunnattava se kokonaan toisella tarmolla ja huomiolla
kuin viime aikoina on tapahtunut. Siellä kansan keskuudessa on kyllä
maaperää, kun sitä oikealla auralla oikein kynnetään. Ja jollei sitä
siellä ole -- niin sitä ei ole missään."

Meneepä hra Rantakari niinkin pitkälle kerettiläisessä
mielenlaadussaan, että hän tuskin _toivookaan_ ruotsalaisen
yläluokkamme kääntymistä. (Niin pitkälle en minä viimekesäisessä
kiistassa mennyt.) Hän sanoo kyllä olevan niitäkin, "jotka katsoisivat
asian autetuksi vain sillä, että ruotsalaistunut yläluokkamme
suomalaistuisi". Mutta hänen mielestään on siihen pyrittävä vain
"ehdolla, että tuo luokka luopuisi paljosta muustakin kuin kielestään,
sillä niine ominaisuuksineen, joita ruotsalaistuneella yläluokalla nyt
on, _ei sen kääntymistä olisi syytä kovinkaan suureksi voitoksi
arvostella_".

Painottamani sanat tulkitsevat kansallisuuskäsitystä, joka mielestäni
on juuri päinvastainen U. S:n viimekesäisen pääkirjoittajan
käsitykselle samasta asiasta. Odotan nyt vain jännityksellä kiihkeän
polemiikin puhkeamista heidän välillään.

Enkä sitä odotellessani tahdo lisätä edelliseen muuta kuin omat sanani
samasta asiasta ("Suomalaisuus", Hels. San. N:o 143), jotka nykyistä
käsityskantaani yhä edelleenkin tulkitsevat:

"Meidän ruotsalainen yläluokkamme ei suomalaistu enää, kuten
kansallisen herätyksen aikoina vaan ruotsalaistuu yhä enemmän. Se on
se tosiseikka, johon olen tahtonut suomalaisen yleisön huomiota
kiinnittää. Mahdollisesti se on meille niin suuri kansallinen
onnettomuus kuin U. S:n pääkirjoittaja väittää, mutta meidän on sekin
kestettävä. Ja minä väitän, että me voimme kääntää sen omaksi
onneksemme, jos me emme jää ijäksemme tuota onnettomuutta valittamaan,
siitä suuttumaan tai sillä mieltämme katkeroittamaan, vaan käymme
kaksinkertaisella voimalla omaa kansallisuuttamme ja sivistystämme
kohottamaan. Täytyy _kestää_, mitä ei voi _estää_. Siinä minun kantani
kaikessa lyhykäisyydessään."

Ympäri käydään, yhteen tullaan -- jos ei toisen, niin toisen U. S:n
pääkirjoittajan kanssa.

Hels. San. 6.11.1910.




KESKUSTELUA KANSALLISUUSKYSYMYKSESTÄ.


Eilisessä Uudessa Suomettaressa selittää hra Rantakari, otsakkeella
_Suomalaisuus ja kansan eri kerrokset_ ("Vastausta Eino Leinolle
ynnä muille"), edelleen kantaansa kansallisuuskysymykseemme
nähden. Kirjoitus on lähinnä aiheutunut (erään hänen toisen
artikkelisarjansa johdosta) tekemästäni huomautuksesta, että hänen
kansallisuuskäsityksensä tuntuu kohoavan pääasiallisesti samalta
pohjalta kuin se näiden rivien kirjoittajan käsitys, josta hän viime
kesänä joutui pitkään sanomalehti-kiistaan juuri -- U. S:n kanssa.

Hra Rantakarin mielestä on "jonkun verran perää" siinä väitteessä, että
hän kaikessa pääasiassa on asettunut silloiselle kannalleni, jonka hän
on käsittänyt siten, "että suomalaisuus on nostettava satulaan
suomalaisten omilla jo tarjona olevilla voimilla eikä jäätävä
odottamaan ainoastaan sitä, että ruotsalaistunut yläluokka
suomalaistumisensa kautta antaisi meille jalomielistä apuaan." Hyvä,
juuri sitä olen tarkoittanut. Hra Rantakarinkin mielestä "on selvää,
että luottamus ja usko omaan rotuumme, jonka asian puolesta me kukin
tahdomme esiintyä, kansallinen ja kansanvaltainen itsetunto, jos meissä
sitä kerran on, pakottaa meidät pöyhistelevän ruotsalaistuneen
herrassäädyn edessä nostamaan päämme pystyyn". Aivan niin, vaikka sen
suinkaan ei ole tarvis tapahtua ainoastaan meidän ruotsalaistuneen
herrassäätymme edessä.

Sitävastoin ei hra Rantakari myönnä, että hänen kantansa olisi toinen
tässä asiassa kuin U. S:n tähänastinen (s.o. sen viimekesäisen
toimituksen). Jos niin on, ei kukaan iloitse siitä enemmän kuin minä,
sillä siinä tapauksessa me kaikki kolme olisimme ainakin uuden,
syventyneen kansallisuuskäsityksen lähtökohdasta yksimielisiä.

Olen koettanut kykyni mukaan kuvata sitä. Hän tekee sen kenties vielä
paremmin. Kenties on hänen onnistunut löytää se sopivampi muoto
asialle, se "sesam, aukene", jonka myös meidän suomettarelaisemme
voivat omaksua. Hän sanoo:

"Meidän suomalaisessakin sivistyneessä luokassamme -- kuulukoon mihin
puolueeseen tahansa -- on jo nyt monta ruotsinmielisille ominaista
piirrettä ja käsitystä. Miten vahvoiksi ja turmiollisiksi ne
kasvaisivatkaan, jos eräänä aamuna heräisimme siihen, että koko
ruotsalainen yläluokkamme olisi kaikkine nykyisine käsityksineen,
tapoineen, pyyteineen muuttunut suomalaiseksi yläluokaksi."

Ja kuvattuaan tämän ruotsalaisen yläluokan ominaisuuksia hra Rantakari
jatkaa:

"Näillä ominaisuuksilla emme tahtoisi lisätä suomalaista yhteisöä.
Sellainen sivistynyt luokka, puhukoon niin suomea kuin tahansa, ei
kykenisi viemään kansallista kehitystä tuumaakaan eteenpäin, kaikkein
vähimmin se kykenisi kohottamaan kansan syvät rivit kansalliseen
tietoisuuteen ja itsetuntoon."

Jos tämä on sama kuin U. S:n viimekesäinen kanta, mahtavat aivoni olla
todellakin pimitetyt. Sillä muistaakseni oli U. S:n mielestä silloin
ruotsalaistemme hallussa oleva "perinnäinen sivistys" mitä erinomaisin
ja toivottavin lisä kansalliseen kulttuuriimme.

Sikäli kuin heikko ymmärrykseni on jaksanut seurata keskustelun eri
polvekkeita, on U. S:n tähänastinen kanta ollut, että ruotsalainen
yläluokkamme on keinoilla millä hyvänsä suomalaiseksi käännytettävä.
Tuo on se meidän suomettarelaistemme "pakanalähetys", kuten leikillä
olen sitä nimittänyt. Olen kysynyt, mitkä nuo keinot ovat, enkä saanut
mitään tyydyttävää vastausta, siitä yksinkertaisesta syystä, että niitä
ei ole. Hra Rantakari ei tahdo heitä erikoisesti käännyttää. Hän tahtoo
suorastaan tehdä lopun heistä: "Sellaisen yläluokan kuin
ruotsinmielisen holhouksesta täytyy tulla loppu, ja suorastaan kansansa
kansallisen kehityksen vastustamisesta, kansallisesta
eristäytymisestään elävän säätyläiskerroksen, jommoinen on kansakunnan
suurin häpeä, täytyy kerran lakata kokonaan olemasta." Jälleen kysyn
minä: millä keinoin?

Hän itse tekee tuon saman kysymyksen: "Mutta millä keinoin on sitten
koetettava päästä tuollaisesta loisluokasta?" Ja jälleen jään minä
vaille vastausta. Sillä sellaisena voinee tuskin pitää hra Rantakarin
vastausta omaan kysymykseensä: "Minusta mitä tietä ja millä keinoin
hyvänsä." Omasta puolestani luulen olevan yhtä vähän keinoja tehdä
loppua meidän ruotsalaisistamme kuin heitä suomalaisiksi käännyttää.
Mutta sen holhouksesta? Se on toinen asia, juuri sitä varten on
meidän suomalaisten syvennettävä kansallisuuskäsitystämme niin, että
me sisällisesti itsenäistymme, luomme omat muotomme kaikilla
sivistys-elämän aloilla, henkisillä ja aineellisilla, uskallamme toisin
sanoen tuntea, ajatella ja toimia suomalaisesti. Jos sen teemme, meillä
ei ole mitään syytä itkeä ruotsalaistemme "eristäytymistä".

Luulen, että meillä on vielä vuosisatoja oleva tässä maassa pieni
ruotsalainen vähemmistö, tunnustettakoon heidät sitten eri
kansallisuudeksi, kuten minä teen, tai sanottakoon heitä
"ruotsinmielisiksi" tai "ruotsalaistuneeksi yläluokaksi", joita
nimityksiä U. S. näyttää mieluummin käyttävän. Saamme pitää sitä onnena
tai onnettomuutena, meidän on kuitenkin keksittävä joku "status quo"
heidän suhteensa. Ja sellaisen luulen omasta puolestani olevan
johdettavissa siitä ajatustavasta, että me tunnustamme heidät eri
kansallisuudeksi, kuten he itsekin tahtovat olla. Se pesänselvitys ei
tietysti ole vielä lopullisesti tapahtunut, mutta se tapahtuu joka
päivä, meidän edessämme, vitkaan ja varmasti, luonnonlain
välttämättömyydellä. Lähempi liittyminen ruotsalaiseen
rannikkorahvaaseen tuo sen mukanaan.

Olen huomauttanut, että joku "kolmanneksi U. S:n pääkirjoittajaksi"
itseään nimittävä pitää sitä tavallaan hyvänäkin. Onhan parempi, että
ruotsalainen yläluokkamme tuntee edes johonkin maaperään kuuluvansa
kuin että se jäisi kokonaan ilmaan häilymään. Sama on myös näiden
rivien kirjoittajan mielipide. Mutta jos se saavuttaa laajempaa
kannatusta, myöskin suomettarelaisten taholta, silloin on
kansallisuuskysymyksemme kokonaan uudelle asteelle kehittynyt.

Hels. San. 2.12.1910.




DIPLOMAATTI.


Hän oli teräväpäinen mies eikä huonompi sydämeltään kuin moni niistä,
jotka häntä nyt kivittivät. Hän oli sivistynyt mies, luki
kirjallisuutta, ulkomaalaistakin, kävi teattereissa, konserteissa ja
keskusteli mielellään siitä, mitä oli nähnyt ja kuullut. Hän oli päälle
päätteeksi valistunut ja vapaamielinen mies, sillä hänen selvä, hiukan
kuiva järkevyytensä esti häntä liiallisesta kansalliskiihkosta samoin
kuin hänen kehittynyt arvostelukykynsä ja ivallinen esiytymistapansa
suorastaan viittasi nykyaikaiseen epäilijään. Mutta hän ylenkatsoi
ihmisiä.

Siitä oli juuri tuleva hänen kompastuskivensä.

Ei ole nimittäin mikään leikin asia ylenkatsoa ihmisiä. Ainoastaan
suuret luonteet voivat sen tehdä, sortumatta itse syihin ja rikoksiin.
Kysymyksessä oleva henkilö -- nimittäkäämme häntä esim. Herra Hyväpääksi
-- ei ollut mikään sellainen suuri luonne. Niin, hän sortui.

Hän ei sortunut niinkuin monet muut yhtä valistuneet ja vapaamieliset
henget. Ei ratkennut juomaan, ei laiminlyönyt virkaansa, ei jättänyt
vekseleitään maksamatta. Hän oli kaikkeen tähän liian kuivakiskoinen ja
liian toimintatarmoinen mies. Eikä hän ulkonaisesti sortunut ollenkaan,
päinvastoin kohosi hän hyvin korkealle. Hän on nykyään yksi niitä
"huomattuja miehiä", joiden jokaista askelta sanomalehdet seuraavat,
tarkkaavaisesti, mutta ei kunnioittavasti.

Suunnan mies, toisin sanoen.

Hänen entinen seurapiirinsä on jo aikoja sitten kääntänyt selkänsä
hänelle. Jos hän enää joidenkin kanssa seurustelee, mahtavat ne kuulua
aivan toisiin ilmakerroksiin. Kun hän viime talvena näkyi
Kansallisteatterissa, tekivät ihmiset tietä hänelle. Hänen ei siis enää
tarvitse käyttää kyynäspäitään. Hänellä on kyllin tilaa ympärillään.

Hän käy pää pystyssä niinkuin ennenkin. Mutta hän ei hymyile enää.
Näkee, että hänen täytyy joka päivä käyttää sangen suuri osa
energiastaan ollenkaan pystyssä pysyäkseen. Kulmien välissä on syvä
ryppy ja silmien ilme on ankara ja vakaa. Luulisi häntä syrjästä
katsoen lujimman vakaumuksen ja ankarimman aatteen mieheksi.

Eikö hän ole sitä sitten? Epäilemättä. Hänen aatteensa oli se, että oli
_naivia_ toimia muun kuin oman lähimmän etunsa edestä, ja hänen
vakaumuksensa se, että ainoastaan typerät ihmiset voivat epäröidä
silloin kuin oli valittavissa toiselta puolen valta, rikkaus ja
kuuluisuus ja toiselta puolen hyvä omatunto ja huomaamaton asema. Eikö
se sitten olisi totta? Olisiko hän siis kaikessa teräväpäisyydessäänkin
erehtynyt?

Hän on mies, joka kamppailee maailmankatsomuksensa edestä.

Olisiko todellakin viisaita, järkeviä ja kaikin puolin punnitsevia
miehiä, jotka tekevät työtä puhtaasti epäitsekkäistä tarkoitusperistä?
He teeskentelevät. Olisiko todellakin niin, että oikeus ja totuus
voisivat vieläkin innostaa ihmisiä sankaritöihin, jopa kuolemaankin? He
olivat hulluja. Eikö ihmiskunta kokonaisuudessaan olisikaan aivan
ylenkatsottava? Mahdotonta.

Minä näen hänen silmistään että hän miettii. Miettii lakkaamatta,
väsähtymättä. Hän ei tahdo myöntää, että hän olisi otaksunut ihmisiä
huonommiksi kuin mitä he olivat. Sillä hän tietää, että se on yhtä
naivia kuin otaksua heitä paremmiksi.

Ja naivi tahtoo hän kaikkein viimeksi olla.

Mitä jos hän sittenkin olisi ollut naivi? Mitä jos hän sittenkään ei
olisi lukuunottanut kaikkia asianhaaroja? Kuitenkin oli hän ollut
kaikki niin tyysti harkitsevinaan... Hän ei ollut hakenut virkaa; se
oli tarjottu hänelle. Ellei hän olisi ottanut sitä vastaan, olisi sen
tehnyt joku toinen... Miksi hän olisi sotinut vasten omaa hyötyään?
Sitäpaitsi oli hänen hyötynsä tässä tapauksessa koko kansankin hyöty,
sillä hän tunsi voivansa täyttää viran. Kuka tietää, minkälainen lurjus
siihen olisi tullut, jos hän olisi kieltäytynyt.

Noin suunnilleen hän oli ajatellut. Ja vielä lisäksi: oli
_diplomaattista_ ottaa virka vastaan.

Sillä sanalla oli häneen vastustamaton lumousvoima. Diplomatia, se oli
hänelle jo hamasta nuoruudesta asti kangastanut kaikkein korkeimpana
elämäntoimintana. Se oli juuri sellaista puhdasta järjen leikkiä,
korkeampaa matematiikkaa, jota hän ihaili ja jota hän tunsi itsensä
kutsutuksi leikkimään.

Kaikki tuo puhe ihmisyydestä oli sentimentaalia. Kansan tahto,
sanomalehdet, yleinen mielipide, -- mitä ne oikeastaan olivat? Joukko
rähisijöitä, kourallinen suunpieksijöitä. Mitä tiesivät he
diplomatiasta? Eivät niin hölyn pölyä.

Hän halveksi politiikkaa, voidakseen sitä enemmän ihailla diplomatiaa.
Mutta diplomatian ainainen sääntö on: "Kaikki kansan edestä, ei mitään
kansan kautta."

Tietysti tahtoi hänkin tehdä työtä kansan edestä. Se nyt kuului kerran
asiaan. Mutta hän tahtoi tehdä sitä viisaasti eikä niinkuin kansa itse
teki: typerästi. Hän oli niinkuin pelaaja, joka tahtoo antautua
uhkapeliin toisen rahoilla, välittämättä siitä, onko toisella halu
pelata vai ei.

Mutta niin juuri tekevät aina diplomaatit. He pelaavat aina toisen
rahoilla, nimittäin kansan. Milloin voittavat, milloin häviävät.
Välistä pelaavat he kansan verelläkin. Mutta omaa vertansa he eivät
anna milloinkaan.

Jos he voittavat, juhlitaan heitä. Jos he häviävät, kivitetään. He
tietävät sen itse hyvin ja siksi ovat he pakotetut pelaamaan, aina vaan
pelaamaan, sitä korkeammilla panoksilla, mitä epäsuotuisampi onni
heillä on. Heidän sydämensä tykyttää, hiki helmeilee heidän otsallaan,
mutta heidän huulensa hymyilevät, sillä sekin kuuluu asiaan. Elleivät
he alituisesti hymyilisi, ei kansakaan enää uskoisi heihin. Ja niin
tulisi ilmi asioiden oikea tila.

Mutta hän ei hymyile enää.

Siitä voi päättää, että loppu lähestyy. -- Nyt näkyy hän jälleen
kivulloisuuden takia pyytäneen virkalomaa.

Hels. San. 10.8.1908.




JOULUSTA JOULUUN.

Päätoimittajan kokemuksia.


Ja nyt on siis joulu jälleen. Ja Sunnuntai on siis kokonaisen vuoden
elänyt. Epäilemättä on tämä seikka omiaan täyttämään mieleni monilla
muistoilla ja ajatuksilla.

Raskas ja rasittava on tämä vuosi ollut, vaikka kylläkin elämäni
sisältörikkaimpia, ainakin mitä sen tuottamiin ulkopuolisiin
vaikutuksiin tulee. Olinhan tosin ennenkin sanomalehtimiehenä toiminut,
kirjoitellut jo kolmattakymmentä vuotta kaikenkaltaisiin lehtiin ja
julkaisuihin, ollut myöskin mukana eräitä niistä perustamassa, mutta
päätoimittajana en ollut vielä ollut milloinkaan, joskin siihenkin
olisi joskus ollut tilaisuutta. Osaksi oli minulta siihen puuttunut
tahtoa, osaksi uskallusta. Olen nimittäin aina pitänyt itseäni kovin
huonona muita käskemään, ja vielä nytkin -- kaikesta huolimatta --
oikeastaan parempana työtä tekemään kuin sitä muilla teettämään. Mutta
ehkä syvimpänä syynä epäilyksiini tuossa suhteessa oli ollut sen
edesvastuun pelko, jonka tiesin seuraavan jokaisen päätoimittajapaikan
mukana ja jonka asettamien velvollisuuksien tajusin hyvin täytetyiksi
tullakseen vaativan miehensä kokonaan. Siihen taas ei mieleni ollut
koskaan tahtonut taipua sen kirjallisen edesvastuuntunteen takia, joka
aina vuosi vuodelta aina yksinomaisempana ja vääjäämättömämpänä eteeni
jyrkistyen vaati minua täyttämään oman elämäntehtäväni runoilijana.
Aika kiitää, elämän hetket entävät. Ei ole aikaa enää sivupoluille,
täytyy keskittyä, täytyy kulkea suoraan kohti päämäärää, jos mieli
ehtiä perille ennen illan varjojen liiaksi pitenemistä.

Kaikki nuo vähemmän valoisat näkökohdat heräsivät heti aivoissani, kun
minua eräänä kauniina päivänä vuosi sitten pyydettiin rupeamaan uuden,
aikeissa olevan kirjallisen viikkolehden perustajaksi.

Asiaan kuuluu vielä, että olin juuri lähtemässä kauas maaseudulle, enkä
vain joulua viettämään, vaan oikein pitemmäksi aikaa, ehkä ainaiseksi.
Olin väsynyt Helsinkiin. Tunsin mielestäni jo kutakuinkin täkäläiset
olot ja ihmiset, katsoin, ettei minulla täällä enää kirjailijanakaan
ollut paljon oppimista. Havaitsin sitäpaitsi kirjallisen tuotantoni
suuntautuvan välttämättömyyden voimalla urille, jotka näyttivät olevan
paremmin suoritettavissa yksinäisillä metsäteillä kuin suurkaupungin
hälinässä. Helsinki on nimittäin nyt jo todellinen suurkaupunki -- eikä
kaikkein miellyttävimpiä -- joka tapauksessa aivan toisenlainen kuin
parikymmentä vuotta sitten tänne asettuessani. Työrauhaa esim. on
täällä enää vaikea saada varastamallakaan: se on suorastaan
ryöstettävä. Mutta sitten kulkee asianomainen itse taas viikkokaudet
murhaajan omallatunnolla monien muiden tärkeiden tai vähemmän tärkeiden
velvollisuuksien vuoksi, joita ympäröivä yhteiskunta hänelle asettaa ja
joita hänen on täytynyt lyödä päähän rautanuijalla tuon kaikkein
kallisarvoisimman niiltä riistääkseen.

Eikä sekään ole aina yksinomaan miellyttävää.

Pitikö minun nyt luopua tuosta houkuttelevasta ja jo vuosikausia
kantamastani maallemuuttosuunnitelmastani? Oliko minun siis jälleen
juurruttava Helsinkiin, jo nyt kun olin itseni siitä sisällisesti, jopa
ulkonaisestikin irroittanut niin perinpohjin kuin mahdollista? Tuliko
minun siis luopua kalliisti ostetusta taiteilijavapaudestani yrityksen
vuoksi, jonka vielä oli puussa pohjat, petäjässä liisteet, ja toimen
vuoksi, sanomalehtityön vuoksi, joka varmaankin olisi vaativa suuren
osan muutenkin vaikeasti hankittavasta työajastani ja jota juuri siksi
olin vuosi vuodelta koettanut aina vähempäänsä supistaa?

Eikö se ollut taka-askel? Eikö se ollut syöksemistä ojasta allikkoon?

Ja sitäpaitsi: enhän ollut ollenkaan varma, että edes kelpaisin
päätoimittajaksi. Tulivathan siinä juuri nuo yllämainitut ja minulle
tähän saakka tuiki tuntemattomat kyvyt ja avut kysymykseen. Kuinka
kaikkien pyhimysten nimessä se kävisi? Ja mitähän siitäkin lapsesta
tulisi, joka saisi näin kärsimättömän ja omaan henkilökohtaiseen
taiteilija-itsenäisyyteensä tottuneen holhoojasedän taipaleelle
taluttajakseen?

Katsoin kuitenkin velvollisuudekseni kysyä, millaiseksi oli lehden
ohjelma ajateltu.

-- Saat määrätä sen itse, vastattiin. Se jää kokonaan sinun huoleksesi.

Se oli uusi kokemus! Taikka oikeammin ensimmäinen uusi kokemus
päätoimittajana.

-- Mutta tottahan teillä sentään on joitakuita toivomuksia? painoin
vielä päälle. Mihin suuntaan se olisi sitten toimitettava edes?

-- Sekin jää kokonaan sinun huoleksesi.

Ainoana evästyksenä, minkä sain irti heistä, mainittiin kuitenkin, että
lehden olisi asetuttava puolueiden ulkopuolelle.

Tuo miellytti suuresti minua. Olinkin jo eräitä vuosia sitten
huomannut -- samoinkuin sen jo epäilemättä on koko ajatteleva Suomi
huomannut -- etteivät maassamme vallitsevat puoluerajat enää mitenkään
olevia oloja vastanneet. Etenkin olin huomannut sen maamme kahteen
kansalliseen puolueeseen nähden, joita mikään oleellinen ei nähdäkseni
enää toisistaan erottanut. Ja nehän meillä suomalaisen sivistyksen
asioissa, ainakin toistaiseksi, juuri tulivat lähinnä kysymykseen.
Mutta myöskin muihin puolueisiin nähden, niin sosialistiseen kuin
maalaisliittoon että ruotsalaiseen kansanpuolueeseen nähden, joissa
kaikissa tiesin omaavani niin monta kirjallista ja aatteellista
ystävää, tuntui tuo kanta mielestäni, varsinkin yleisiä henkisiä
kysymyksiä harrastavan kirjallisen viikkolehden ohjelmana,
mahdollisimman sympaattiselta.

Ja kuitenkin olin minä ennen puoluepukari! Niin voi ihminen muuttua,
olkoon tämä mainittu siitä esimerkkinä. Mutta niin voivat myös ajat ja
olot muuttua meillä, enpä luule olevani ainoa esimerkki.

Monissa muissakin suhteissa olivat mielipiteeni entisestään paljon
muuttuneet. Oltuani nuorempana hyvinkin koneellisen maailmankatsomuksen
mies olin sittemmin ruvennut tuotakin elämän selitystapaa epäilemään,
päättyen ihmiskuntaan ja sen yksilöihin nähden lähinnä n.s.
traagilliseen optimismiin, metafyysillisiin asioihin nähden taas
täydelliselle "emme tiedä"-kannalle. Pitkien sisäisten taisteloiden ja
mietiskelyjen jälkeen olin tullut myös omien tuskieni tietä syvemmin
muiden ajatuksia tajuamaan. Estetiikka ei riittänyt minulle enää. Monet
sille vieraat eetilliset arvot nousivat eteeni vaativina ja uhkaavina.
Mutta koska niiden lähempi esittely ei liene tässä paikallaan ja koska
toivottavasti minulla tulee olemaan tilaisuus tähän kuuluvista
seikoista ehkä piankin tehdä selkoa eräässä toisessa yhteydessä,
riittäköön tässä vain huomautus, että niilläkin oli suuri osansa siinä
Sunnuntain ohjelman ylimalkaisessa määrittelyssä, joka oli julaistu
lehtemme näytenumerossa ja joka oli yllämainitun alustavan keskustelun
tuloksena.

Asia ei omalta kohdaltani siltä suinkaan ollut ratkaistu vielä. Epäröin
vieläkin viimeiseen saakka ryhtyä päätoimittajaksi lehdelle, jonka
kannattaja- ja avustajajoukkoon -- sen kokoavan ohjelman mukaisesti --
tulisi niin erilaisia aineksia kuulumaan ja josta siis ei kukaan vielä
oikeastaan voinut sanoa, tulisiko siitä kala vai lintu. Tiesin kyllä
oman kantani, mutta vastaisiko se muiden kantaa? Tunsin kyllä itse
vuosien vieriessä käyneeni kyllin sovinnolliseksi ja suvaitsevaiseksi
aivan toisinkin ajattelevia kohtaan, mutta saavuttaisiko niiden
periaatteiden mukaan johdettu lehti mitään vastakaikua maassa, jossa on
tullut tavaksi jo ennakolta asettua takakäpälilleen, milloin on kysymys
muiden mielipiteistä? Lisäksi tulivat minulle tuiki vieraat osakeyhtiön
perustamishommat, osakaskokoukset, listojen laadinnat y.m.s., jotka
olivat heti alkuunsa lopettaa vähäisen kärsivällisyyteni. Jäädäkö vai
lähteä? Jalka käski, toinen kielsi. Teenkö väärin vai oikein. Päätin
kuitenkin jäädä tapausten menoa odottamaan.

Käytäntö ratkaisi asian. Osakeyhtiö muodostui, lehti perustui, ja --
samalla oli minun enää liian myöhäistä peräytyä! Mutta samalla olivat
myös kaikki epäilykseni kuin tuhka tuuleen haihtuneet. Koetetaan
sitten! ajattelin, sillä iloni tällaisen lehden syntymisestä oli
suunnaton eikä se suinkaan käynyt pienemmäksi kaikesta siitä
myötätunnosta, jota sen ohjelma heti alusta alkaen mitä erilaisimpien
kansalaispiirien puolelta sai osakseen. Se oli nyt siis todellisuus,
elämänkysymyksiä käsittelevä kirjallinen viikkolehti, johon eri
puolueiden ja eri aatesuuntien edustajat, totuudenetsijät ja
elämänkauneuden palvelijat saattoivat hyvällä omallatunnolla
kirjoittaa. Tunsin kylläksi suomalaista sivistyshistoriaa
ymmärtääkseni, että mitään tämäntapaista ei meillä vielä koskaan ollut
tapahtunut. Se tuntui kuin ihmeeltä mielestäni.

Sunnuntai parka! ajattelin. Paljon sinua rakastetaan, saa nähdä, kuinka
olet kaikki sinuun liittyvät hyvät toiveet toteuttava.

Täytyi päätoimittajankin tehdä paljon väkivaltaa itselleen. Olin esim.
aina peljännyt puhelinta. Nyt täytyi minun seisoa päiväkaudet puhelimen
ääressä. Samoin on minulle ollut aina mitä vaikeinta ja
vastenmielisintä vedota henkilökohtaisiin ystäviini, silloinkin kun se
jonkin aatteellisen tai kirjallisen tarkoitusperän vuoksi olisi ollut
välttämätöntä. Nyt täytyi minun tehdä sitä alituiseen ja usein hyvinkin
häikäilemättömästi, vaatien heitä edes jollakin kirjallisella
avustuksella Sunnuntaita muistamaan, niin kalliiksi kuin tiesinkin
heidän aikansa ja niin monille muille tahoille kiistellyiksi heidän
harrastuksensa.

Kirjoitukset eivät nimittäin tule itsestään. Tosin on Sunnuntailla sen
syntymästä saakka ollut joukko aatteellisia ystäviä, joiden suhteen ei
ole tarvittu mitään erikoisia eikä ainakaan uudistettuja huomautuksia
tuossa suhteessa, mutta he yksin eivät olisi riittäneet pitämään lehteä
edes niinkään monipuolisena kuin se on ollut, elleivät mitä
erilaisimmilla aloilla toimivat kansalaiset olisi suostuneet sitä
hyväntahtoisesti jollakin kirjoituksella tukemaan ja sen pyrkimyksille
myötätuntoaan osoittamaan. Lyhyt silmäys lehtemme avustajaluetteloon
riittää todistamaan, miten laajojen piirien avulla tuo tarkoitusperä on
saavutettu.

Erästä puutetta itsessäni en vielä ole onnistunut voittamaan, joskin
ehkä hiukan korjaamaan, nimittäin luontaista vastenmielisyyttäni
kirjeiden kirjoittamista vastaan, kuten monet lehden avustajista ehkä
ovat harmikseen huomanneet. Mutta se asia näyttää siksi toivottomalta,
että pelkät anteeksipyynnöt jäänevät yhä edelleen siinä suhteessa
ainoaksi turvakseni. -- Hiukan samoin on laita myös ihmisten tapaamisen.

Toinen vaikeus on ollut eräänlaisen tasapainon säilyttäminen niiden eri
harrastusten välillä, jotka ovat Sunnuntaissa esiintyneet. Tulihan sen
olla kirjallinen, mutta samalla elämänkysymyksiä käsittelevä lehti,
kansallinen, mutta samalla tähtäävä yleisinhimillisiin päämääriin,
henkinen, mutta ei silti suinkaan elämän aineellisiakaan arvoja
halveksiva. Ikäänkuin rajapyykkinä tuolla tiellä ovat lehtemme vuoden
varrella julkaisemat juhlanumerot, sellaiset nimittäin kuin _Kalevala-,
Shakespeare-, liike_- ja _kirjallisuus_-numerot, joista kukin
nähdäkseni on ikäänkuin eri puolta tuosta Sunnuntain yleisestä
ohjelmasta edustanut. Samaa tasapainoa on koetettu seurata myös lehden
yksityisiin numeroihin nähden, mikäli se niiden suppeissa rajoissa on
ollut mahdollista.

Näistä, samoinkuin muistakaan lehden toimitusta koskevista seikoista
olisin tuskin ollenkaan enkä ainakaan niin onnellisesti suoriutunut
ilman uutteran ja täsmällisen toimitussihteerimme, kirjailijatar
_L. Onervan_ arvokasta työtoveruutta, jonka ansioksi m.m. lehtemme
säännöllinen ilmestyminen on melkein yksinomaisesti luettava.

Muut vaikeudet ovat olleet pääasiallisesti käytännöllistä laatua ja
sellaisina kuuluneet lähinnä lehtemme taloudenhoitajalle, johtaja
_V. Kososelle_. Luonnollisesti ei Sunnuntai kannata vielä. Tilaajamäärä
on tosin vuoden kuluessa säännöllisesti karttunut, samoin nyttemmin
myös ilmoitukset, mutta eivät riittävästi, taatakseen lehden
aineellisen toimeentulon. Takeet siihen ovat olleet muilta tahoilta
hankittavat. Mutta tarvitaan kaikkien ystäviemme jatkuvaa kannatusta
sekä innokasta asiamiestoimintaa, jos mieli lehtemme rahallisen pohjan
vakiutua ja sen voida säännöllisesti suorittaa edes niitä hävettävän
pieniä tekijäpalkkioita, joilla se kuluneen vuoden varrella on
koettanut edes suorastaan kynästään eläviä avustajiaan tyydyttää. --
Useat ovat nähtävästi nämä lehtemme vaikeudet havaiten, myös
kirjoittaneet siihen kokonaan ilman palkkiota.

Samalla kuin siis lausuin yllämainituille työtovereilleni sulimmat
kiitokseni, pyydän kunnioittavimmin kiittää kaikkia lehden ystäviä,
avustajia, kannattajia ja asiamiehiä siitä suuresta myötätunnosta, jota
he ovat Sunnuntaita kohtaan kuluneen vuoden aikana osoittaneet ja jonka
avulla vain sen ohjelman toteuttaminen myös tulevana vuonna on
mahdollinen.

-- Ja oma suhteeni lehteen? Jäänkö vai lähden? Ja jos jään niin missä
määrin? Voinko antautua yksinomaan sille, vai vaativatko muut
kirjalliset työni minua siitä loitommalla pysyttelemään?

Kysymys on arkaluonteinen, vaikka kylläkin erään lehdessämme
aikaisemmin näkyneen uutisen aiheuttama. Uskallan kuitenkin vastata
siihen:

-- Jään joka tapauksessa. Toivon voivani suorittaa muut kirjalliset
velvollisuuteni senkin toimittamisen yhteydessä. Tapahtuuko tuo
toimittaminen lähempää vai loitompaa, kuuluu sen kysymyksen
käytännölliseen järjestelyyn, jota yllä olen kirjailijan työrauhaksi
nimittänyt.

Sunnuntai on todella käynyt rakkaaksi minulle, samoin kuin muullekin
lehden toimitukselle, joskaan se ei vielä suinkaan täytä kaikkia
ainakaan meidän itsemme sille asettamia vaatimuksia. Monta tärkeätä
alaa on vielä kokonaan koskematta, monta osastoa vielä tuiki
puutteellisesti edustettuna. Mutta ehkäpä tuleva vuosi on siinäkin
suhteessa tuova korjaukset mukanaan.

Siinä hyvässä luottamuksessa uskallamme lähteä uudelle taipaleelle.




PUNAINEN VIIKKO.



1. KANSALAISSODAN KYNNYKSELLÄ.

Syvä suru ja tuska täyttää jokaisen rauhaarakastavan kansalaisen
sydämen viime päivien kauhuntapauksia muistellessa. Suomen suurin
puolue muukalaisten pistimien avulla omia kansalaisiaan ahdistamassa!
Näemmekö me pahaa, punaista unta vai onko tämä täyttä hirmuista
todellisuutta? Kotitarkastuksia, vangitsemisia, vapaan sanan sortoa,
alkeellisimpienkin kansalaisoikeuksien polkemista, verta, ruumiita ja
ryöstömurhia! Sen näyn tarjoaa nykyisen bolshevikkilaisen "vapauden"
tanner meille.

Mitään pahempaa me emme ole mustimmankaan tsaarivallan aikana kokeneet.
Emmekä edes mitään siihen lähestulkoonkaan verrattavaa.

Siltä taholtako se siis tulikin tuo pelätty "vastavallankumouksen"
peikko? Sillä me olemme todellakin näihin saakka olleet niin naiveja,
että me olemme uskoneet vastavallankumouksella ja sitä seuranneella
kansanvallalla todellakin tarkoitetun myöskin _kansalaisvapauden_ ja
sen ehdottoman loukkaamattomuuden voimaansaattamista. Mutta se vapaus,
minkä merkeissä me täällä nykyään elämme, on sellaista kaiken vapauden
irvikuvaa, että sitä ei suotta ole uudeksi ennenkuulumattomaksi
punaiseksi hirmuvallaksi nimitetty.

Vielä viime maaliskuussa me tässä lehdessä saatoimme vielä hyvällä
omallatunnolla tervehtiä Venäjän suurta vallankumousta uudella
Marseljeesin suomennoksella. Mutta mitähän hirmuvaltaa me nyt mahdamme
ajatella esim. seuraavia saman vapausmarssin sanoja lukiessamme:

    "Hirmuvaltain, vaaraksi maamme,
    liput hurmeiset näätte liehuvan."

Taikka seuraavia:

    "Vainioilta huudot jo vainon
    tänne raikuu raivoisat,
    meiltä tappaa he tahtovat
    isät, äidit, puolison kainon."

Taikka seuraavia:

    "Kuinka? Täällä siis vallitseisko
    laki laumain ventovierasten?
    Rosvot, ryövärit meitä hallitseisko,
    löisi maahan nuoren vapauden?
    Jumal' auta! Orjainko halpain
    meitä tahto taivuttais
    ja me itsekö vaivuttais
    alle taas tyrannien kalpain?"

Niin merkillisesti ovat osat vaihtuneet, että Suomen äsken vapautunut
kansa voi peloittavalla johdonmukaisuudella nuo samat sanat näihin
uusiin sortajiinsa liiankin kirjaimellisesti sovittaa. Eikä tarvitse
olla profeetta eikä kostonhimoinen huomauttaakseen myöskin seuraavissa
Marseljeesin säkeissä piilevästä uhkaavasta varoituksesta:

    "Vallat peljätkää, vaviskaatte,
    mustat sankarit salamurhien!
    Palkan varman töistänne saatte,
    tohdin taata jo nyt teille sen.
    Joka mies sotamies on silloin
    teitä vastaan taistelemaan,
    uudet nousee helmasta maan,
    vaikka vanhat kaatuisi milloin."

Joka miekkaan tarttuu se miekkaan hukkuu. Jos mihinkään, pitää tuo
totuus paikkansa valtiolliseen puolueeseen nähden, joka lähtee ajamaan
asiaansa kansalaisverellä ja vieraan valloittajan pistimillä.

Ja pelastus?

Emme tahtoisi mielellämme rukoilla Marseljeesin leimuavilla sanoilla:

    "Pyhä rakkaus synnyinmaamme,
    nouse, nostata kättä kostavaa!"

Mutta kuitenkin tahtoisimme sen keralla huutaa kaikkiin ilmansuuntiin:

    "Vapaus vapaus varjelkaamme,
    on sun alttaris armas isänmaa!"

Sillä Suomen vapaus ei ole vielä koskaan ollut niin lähellä perikatoaan
kuin nyt. Eikä Suomi itse vielä milloinkaan ollut niin läheisesti
liitetty Venäjän valtakuntaan.



2. SUOMI JA VENÄJÄ.

Sehän tässä surkeudessa vielä on surullisinta, että kaikki tämän
tärisyttävän murhenäytelmän muodot ovat itäisestä naapurimaastamme
lainattuja. Ei mitään itsenäistä, ei mitään luovaa, omaperäistä kykyä
ja mielikuvitusta, järjestä puhumattakaan, jota on synti mainitakin
tässä yhteydessä. Kaikki lainatavaraa, kaikki typerää hedelmätöntä
matkimista ja hengetöntä jäljittelyä.

Totisesti: kamalampaa köyhyydentodistusta ei suomalainen kansansielu
liene vielä koskaan itsestään antanut kuin äskeisessä suurlakossa.

Kun siellä bolshevikit, niin meillä punakaartit. Kun heillä
upseerimurhat, niin meillä kansalaismurhat, kun siellä komissaarit,
porvarillisten lehtien lakkautukset ja kansalaissota, niin meillä
tietysti samoin. Se on niin orjallista, niin epäitsenäistä, että tekee
mieli itkeä tuskasta ja häpeästä.

Sitäkö se siis olikin, se meidän kansallinen etsikkoaikamme? Sitäkö
meidän sosialistiemme itsenäisyysharrastus, sitäkö heidän kiirehtivä
kansanvaltainen huolenpitonsa maan ja kansan kohtaloista? Siihenkö se
on vienyt tuo "veljeily". Näinkö täällä siis aiotaan toteuttaa
kansainvälisen sosialismin meille lupaamaa ihanneyhteiskuntaa?

Se näytti jo alusta alkaen sangen arveluttavalta tuo "veljeily".
Varsinkin ne kansamme ainekset lienevät katselleet sitä päätään
pudistaen, joiden mielestä me olimme saaneet jo enemmän kuin kylläksi
"siskoilustakin". Vaadittiin Suomen vapautta ja lyötiin samalla mitä
lämpimintä veljenkättä muukalaisen sotaväen kanssa. Nyt on tuo
veljestyminen mennyt niin pitkälle, että venäläinen sotaväki -- kaikista
vallankumouksen alussa antamistaan juhlallisista lupauksista
huolimatta -- sekautuu meidän kaikkiin sisäisimpiinkin asioihimme, eikä
ainoastaan sekaudu, vaan seisoo suorastaan niiden keskellä, jopa niiden
määräävänä tekijänä.

Siihenkö on maamme sosialidemokraattinen puolue tahtonut johtaa asiat
meillä? Siihen, täytyy pakostakin vastata, nyt alkaneen kansalaissodan
ensimmäistä vaihetta tarkatessamme. Mutta samalla on se asettunut
ulkopuolelle kansakunnan, ja itsensä kaikista muista isänmaallisista
puolueista lopullisesti irroittanut.

Älköön vapaan ja itsenäisen Suomen pyhä nimi enää ikinä kaikuko heidän
huuliltaan! He ovat pettäneet meidän yhteisen suuren asiamme, he
ovat tehneet itsensä arvottomiksi sitä täst'edes ajamaan. Omia
luokkapyyteitään he voivat ajaa, mutta eivät muuta. Jos he vielä
joskus käyttävät noita komealle kalskahtavia sanoja kansojen
itsemääräämisoikeudesta, on se ainakin _meidän_ kansaamme nähden
_heidän_ suussaan suurinta kyynillisyyttä. Ja kyynillisyydellä
tarkoitamme me tässä tapauksessa sitä, että he tuskin itsekään
uskoisivat siinä tapauksessa omia sanojaan.

Tiedämme hyvin, että tämä kyynillisyys ei yleensäkään ole aivan outo
ilmiö valtiollisessa elämässämme. Mutta erikoisesti me olemme olleet
näkevinämme sen jo vuosia ja vuosikymmeniä juuri meidän
sosialidemokraattisessa puolueessamme rehoittavan. Emme puhu niin
paljon joukoista kuin joukkojen johtajista. He ja heidän
sanomalehdistönsä, "Työmies" etunenässä, ovat järjestelmällisesti oman
puolueensa joukkosielua myrkyttäneet. Nyt näemme tulokset. Vihan kylvö
kasvaa murhan tähkäpäitä.

Toden totta: meitä värisyttää jo ajatuskin, että tämä puolue, jonka
punakaartien kädet nyt tippuvat verta, vielä äsken muodosti
eduskuntamme ja hallituksemme enemmistön. Jumalan kiitos, että viime
vaalit päättyivät niinkuin ne päättyivät. Riittää, että he ovat
_olleet_ siellä enemmistönä. "Punaisia" ja mielipiteiltämme radikaaleja
me muutkin olemme luulleet tässä maassa olevamme, mutta jos he vieläkin
olisivat tämän kansan tahdon yksinvaltiaita toteuttajia, me
punastuisimme häpeästä.

Jumalan kiitos, Suomen kansan enemmistö ei sittenkään ole heidän
kannallaan. Ja se antaa nykyisessäkin ajan ahdistuksessa edes joitakin
epämääräisiäkin toiveita tämän kansan tulevaisuudesta.

Ja kuitenkin: tämä on henkisesti kurjempaa, tämä on sielullisesti
viheliäisempää kuin edes missään Venäjälläkään. Siinä lieneekin sen
ainoa omaperäinen, sen ainoa supisuomalainen piirre. Siellä toki on
kysymys vallasta, täällä yksinomaan -- väkivallasta.

Siellä ovat pitkin vallankumouksen kulkua humisseet ilmassa aina edes
jotkut kansanvaltaiset aatteet ja suuret ihanteet. Mitä meillä humisee?
Ei muuta kuin raaka pilkkanauru, ei muuta kuin täydellinen ihanteiden
puute ja henkinen tyhjyys, jonka kolina tuntuu sitä kammottavammalta,
kun juuri nyt on tili tehtävä koko meidän vuosisataisen kansallisen
kehityksemme tuloksista.



3. MASENTUNUT MIELIALA.

Olemme mekin luulleet Suomen itsenäisyyden harrastajia olevamme. Nyt
emme tiedä, mitä sanoa enää. Jos meiltä nyt kysyttäisiin meidän oman
kansallisen Marseljeesimme sanoilla:

    "Turhaanko kantelo soinut lie
    Väinämön tenhoisa, raikas?"

niin pyrkisi tällä hetkellä ainakin näiden rivien kirjoittajan huulille
tuo kaamea epätoivon sana: "Turhaan!" Ja jos meiltä edelleen yhtä
liikuttavasti kysyttäisiin:

    "Turhaanko synnyt kaikk' opit sie?
    Turhako Sammon nouantatie?
    Turha sun muinainen taikas?"

niin painaisi varmaan moni meistä päänsä tällä hetkellä hiljaa alas ja
kuiskaisi tuskin kuulumattomasti: "Turhaan!"

Eikä taitaisi asia paljon muuttua, vaikka meiltä eräässä toisessa
reippaammassa ja sytyttävämmässäkin äänilajissa kysyttäisiin:

    "Suottako, kansani, keskeen jään
    raivasit maan ihanimman?
    Suottako suojasit suojas tään?
    Suottako välkytit peitses pään
    keskellä taistojen vimman?"

Niin syvästi on meidän henkisten työntekijäin mieli viime päivien
tapahtumien johdosta murhettunut ja masentunut. Ja kun se kerran on
masentunut meiltä, lienee se masentunut ehkä vielä enemmän monilta
muilta meidän kaltaisiltamme kansalaisilta, jotka itse suomalaisina
ovat tämän surujen heimon henkisiin voimiin uskoneet, niitä palvoneet
ja niistä elämänsä parhaan sisällyksen löytäneet. Oliko se siis kaikki
turhaa? _Oli_, kumahtaa kuin kuolinkello meidän korvissamme. Suomen
kansa ei ole etsikkohetkellään ollut kypsä itsenäisyyteen.

Jos niin on, silloin laukesi laulu Suvantolasta.

Silloin ei isänmaallinen sävel enää ikinä nouse eheänä huulillemme.
Silloin on vain pidätetyn tuskan ja kansallisen häpeän virsi oleva
meille omiaan, sillä totisesti me seisomme silloin pyhimmän pyyteemme
ja rakkaimman unelmamme raunioilla.



4. ALHAISO JA YLHÄISÖ.

Silloin vasta meistä tulee todellisia maailman kansalaisia.

Ja henkisiä ylimyksiä. Tähän asti me olemme kaikki olleet
kansanvaltaisia.

Mutta jos sen nyt kerran täytyy niin olla, jos kerran meidänkin
yhteisen kansallisen historiamme on välttämättä patriisien ja
plebeijien historiaksi jakauduttava, niin jakautukoon se siis heti ja
perinjuurin. Luokkarajat selviksi, juopa väliin! Kaikki jalo, kaikki
suora, kaikki vapaasyntyinen, sanalla sanoen kaikki _ylhäinen_ saakoon
meiltä aina ja joka paikassa lämpimintä rakkautta ja tunnustusta
osakseen, mutta sen sijaan viiltävintä vihaa ja ylpeintä ylenkatsetta
kaikki halpa, kaikki epäpuhdas, kaikki orjasyntyinen, sanalla sanoen
kaikki _alhainen_. Me olemme kaikki tässä maassa olleet liian
hemmoittelevia kansamme huonoja taipumuksia kohtaan. Alhaista ei
nähtävästi _voi_ tehdä ylhäiseksi, ei ainakaan sen oikkuihin
hyväntahtoisesti alentumalla, ja siksi me emme voi vastata myöskään sen
heittämiin taistohansikoihin muulla kuin sillä ainoalla aseella, mikä
meillä on: _hengen aateluudella_.

Sitä eivät meidän nykyiset aseiden-etsijämme ja kotitarkastajamme tule
meiltä kuitenkaan löytämään eivätkä pois ottamaan, vaikka he
särkisivätkin meidän ovemme pyssynperillä ja ampuisivat meidät omille
kynnyksillemme. Eivät sittenkään, vaikka me sen heitä vastaan
paljastaisimmekin ja se välkkyisi päivänkirkkaana heidän silmiensä
edessä.

Sillä he eivät sitä näkisi. Ja jos näkisivätkin, he eivät sitä tuntisi
eivätkä aseeksi tunnustaisi.

Se kuuluu ylhäisille.

Sunnuntai 25.11.1917.



SYVÄLLÄ TAMMEN JUURET.

Kaksi suurta kansainvälistä liikettä, kaksi suurta yleisinhimillistä
ajatusta on viimeisen sadanvuoden aikana yli Suomen kulkenut ja
määrännyt sen ulkonaisen ja sisäisen kehityksen. Tarkoitan
kansallisuusajatusta ja sitä seurannutta suomalaisuustaistelua,
tarkoitan myös yhteiskunnallista liikettä ja sitä seurannutta
luokkataistelua. Edellinen leikittiin valtiollisesti loppuun oikeastaan
jo v:n 1905 suurlakossa ynnä sen välittömän tuloksen, maailman
kansanvaltaisimman eduskuntareformin kautta. Keskellä jälkimmäistä me
seisomme vielä.

Mutta aivan samoin kuin meidän ruotsinmielisemme Bobrikovin vuosina
myönsivät suomalaisuuden liikkeen äärettömän merkityksen meidän koko
kulttuurillemme ja valtiolliselle olemassaolollemme, aivan samoin on
meidän porvarillisten nyt myöntäminen sosialidemokraattisen liikkeen,
s.o. järjestyneen työväenliikkeen merkitys _koko_ maallemme ja
kansakunnallemme. Missä me olisimme tällä hetkellä ilman sitä? Keskellä
täydellistä anarkiaa, jonka rinnalla tämä nykyinen olisi pelkkää
lastenleikkiä.

Ei, järjestynyt työväenliike ei ole meille yleiskansalliselta kannalta
vaarallinen. Päinvastoin olisin omasta puolestani taipuvainen pitämään
sitä suojelevana suojamuurina kaikkia niitä kansamme aineksia kohtaan,
jotka ainakin vielä toistaiseksi näyttävät mahdottomilta mihinkään
järjestykseen tai järjestelmään ilman pakkoa alistumaan. Kuinka on
heidän suhteensa meneteltävä? Näin kysyvät huolestuneina kaikki ne muut
kansamme ainekset, joille isänmaan yhteinen etu on kallis, jotka ajavat
kaikkien sen yhteiskuntaluokkien parasta ja jotka ovat kyllin
kehittyneitä käsittääkseen, että tässä maassa ei minkään kansallisen,
yhtä vähän kuin yhteiskunnallisenkaan asian ajaminen ole mahdollinen
ilman niiden suomalaisen kansansielun syvimpien vaistojen tuntemusta,
joita ennen on meillä merkitty sanoilla laillisuus ja lainkuuliaisuus --
ja vastaus? Nähdäkseni ei muu kansoihin ja yhteiskuntiin,
yksilöihinkään nähden, kuin että niissä piilee voimia, jotka ovat
pakolla pakotettavat siihen, mihin itseään säilyttävä ihminen ja
lainkuuliainen kansalainen hyvällä alistuu.

On toinen asia missä määrin tuo on nykyisissä oloissa mahdollinen.

Kaiken yhteiskunnallisen järjestyksen ylläpitäminen -- varsinkin
nykyisissä maailmaa myllertävissä oloissa ylläpitäminen -- vaatii
tietysti lujaa, toimintakykyistä valtiovaltaa. Luulen, että sellaisen
luominen on kaikkien porvarillisten puolueiden ja arvattavasti myös
useimpien kehittyneimpien sosialistiemme tarkoitus, mutta on toinen
asia, kuuluuko se nykyään toteutettavien mahdollisuuksien piiriin.
Omasta puolestani en usko sitä. Pelkään että meillä vielä kauan on
koetettava tulla toimeen keskinäisen ymmärryksen ja anteeksiantamuksen
merkeissä.

Ja _ymmärrämmehän_ me meidän sosialismimme kaikkine punakaarteineen,
sen vuosisatoja kestäneen kansallisen, kielellisen ja yhteiskunnallisen
sorron, jonka vielä perkkaamattomasta maaperästä nämäkin kauhuntyöt
ovat kasvaneet, samoinkuin me ymmärrämme aikakauden erikoisen laadun ja
varsinkin naapurimaamme Venäjän nykyään niin tarttuvan ja tartuttavan
esimerkin. Kyllä ymmärrämme, ei puhetta. Eikä meissä ole vähintäkään
vihaa siitä tai kostonhimoakaan. Mutta me _murehdimme_, että senkin
jälkeen kuin edistysmieliset porvarilliset ainekset meillä ovat
osoittaneet uuden kansanvaltaisen Suomen vaatimuksen täysin tajuavansa,
tuo vuosisatojen routa piilee todellakin vielä niin synkkänä ja
liikkumattomana meidän korpiemme pimennoissa, etteivät niiden rivit
vielä tälläkään valtiollisesti ratkaisevalla hetkellämme tunne itseään
samaan kansakuntaan kuuluvaksi. Sillä jos se tuntisi jotakin
sentapaista, he eivät myöskään asettaisi omia kohtaloitaan kansakunnan
ulkopuolelle, eivätkä nykyisyyttään ja tulevaisuuttaan vieraan
valloittajan pistimistä riippuvaisiksi.

Ja anteeksi annammehan me heille. Hehän eivät tiedä mitä he tekevät.
Mutta emmehän me voi mitenkään sallia emmekä hyväksyä yhteiskunnallisen
taistelun muotoja, joiden me näemme koituvan koko isänmaamme -- siis
myöskin sen sosialidemokraattisten kansankerrosten -- turmioksi ja
perikadoksi. Olkoon, että Suomen muukalaistuneet valtaluokat entisinä
aikoina ovat rikkoneet paljon. Mutta _niin_ paljon ne eivät ole syntiä
tehneet, että kaikkien rauhallisten kansalaisten tässä maassa täytyisi
vieläkin vastata -- ja aseet kädessä vastata -- heidän synneistään.

Siksi sanon minäkin: Aseet alas! Meidän sosialidemokraattinen
puolueemme on nyt jännittänyt jousen niin tiukalle kuin se sen
omaan järkeen, järjestykseen ja järjestelmään nähden lienee
ollut mahdollista. Puuttuisi nyt vain enää, että maamme muut
kansalaispuolueet osoittaisivat yhtä pientä itsehillitsemiskykyä ja
yhtä heikkoa yhteenkuuluvaisuustunnetta. Silloin olisi kansalaissota
täällä valmis. Siksi amnestia kylläkin, mutta ei amnestiaa roistoille,
murhamiehille ja ryöväreille. Puolustaisimme sitäkin, jos se yleensä
olisi yhteiskunnalliselta kannalta mahdollista, sillä totisesti ei tule
olemaan mikään nautinto kenellekään isänmaanystävälle nähdä näiden
harhautuneiden velisurmaajien hämmästyneine supisuomalaisine hahmoineen
marssivan tuomaripöydän eteen. Mutta jos kansamme oikeustajunta sitä
vaatii, niin tapahtukoon se! Me seisomme joka tapauksessa sielullisen
arvoituksen edessä, joka peloittavalla salamantapaisuudella on
valaissut meille eräitä suomalaisen kansansielun syvänteitä, joita me
tosin joskus epätoivoisina hetkinämme olemme aavistaneet, vaikka emme
kuitenkaan tosiksi uskoneet emmekä tunnustaneet.

Nyt se on suoraan ja selvään sanottava. _Tämän kansan sielussa asuu
villipeto, joka irralle ja itsenäiseksi päästyään voi käydä
vaaralliseksi myöskin ihmiskunnan yleiselle kulttuurille_, mikäli sitä
on sen käpälien ulottuvissa. Se on hyvä renki, mutta huono isäntä. Sitä
ei suinkaan ole tapettava, sillä mitä olisi tämän kansan sielu ilman
tuota villipetoa, tuota meteorista voimaa, jonka kuumista välähdyksistä
myöskin tämän kansakunnan kauneimmat kulttuurisaavutukset ovat
kukkineet. Mutta se on viljeltävä ja kesytettävä.

Onnelliset ne, jotka tässä hirvittävässä aikakaudessa voivat sanoutua
irti omasta kansansielustaan ja todeta tyytyväisyydellä, että he
ainakin itseensä nähden ovat onnistuneet tuon pedon tyystin
kukistamaan! On toisia jotka eivät voi sitä tehdä, ja minä luulen, että
me henkisen työn tekijät kuulumme niihin. Me emme itsetietoisesti
murhaa emmekä varasta tosin, mutta me emme voi kieltää inhimillistä
myötätuntoamme miltään elolliselta, yhtä vähän kuin mikään inhimillinen
on vierasta meille. Mutta me emme nähtävästi sittenkään ole tehneet
kyllin paljon työtä emmekä henkisiä voimiamme kyllin paljon
jännittäneet, koska tällainen on mahdollista meidän omassa maassamme ja
oman kansakuntamme keskuudessa.

Mutta _kuinka_ paljon meidän on siis ponnistettava?

Myöskään meidän henkiset kykymme eivät ole rajattomat. Ja niiden, jotka
täällä aineellisista eduista ase kädessä taistelevat, tulisi muistaa,
että tämä maa olisi pimeä ja tämä kansakunta tuomittu kuolemaan, ellei
täällä olisi muitakin, joiden aineellinen asema on ehkä vielä huonompi,
mutta jotka eivät suoraan sanoen välitä siitä, hyvin tietäen juuri
siten parhaiten isänmaan ja ihmisyyden yleistä asiaa ajavansa. Jos tätä
jatkuu, me emme jaksa enää. Rajansa kaikella, myös hengen
kärsivällisyydellä, joskaan ei ehkä -- kärsimyksillä.

Sunnuntai 2.12.1917.




SUOMEN VALTAKUNTA.

Historiallisia päiviä.


Historiallisia päiviähän tässä on oikeastaan vietetty pari viimeistä
vuosikymmentä, herkeämättä, levähtämättä. Ankara on ajan paine ollut,
vaatinut meitä kaikkia viimeiseen saakka voimiamme ponnistamaan. Eikä
se suinkaan ole lakannut vieläkään, pikemmin päinvastoin. Mutta tulihan
kuitenkin pieni lomahetki.

Pienikö? Ei, tuli suuri! Tuli juhlavieras taloon, vaikka siellä vielä
onkin paljon mullin mallin. Se koitti se Suomen suuri sunnuntai. Leviää
hiljaisuus sieluun keskellä ajan melskeitäkin, syttyy aamutähti
sydämeen, joka vielä äsken oli tuskasta ja ahdistuksesta pakahtua.

Se tuli, sen _täytyi_ tulla. Sillä emme me muuten olisi enää kauan
kestäneet.

Eikö tämäkään juhlahetki ole omiaan luomaan Suomen kansan keskuuteen
sitä "Jumalan rauhaa", joka katsottiin mahdolliseksi kautta Euroopan jo
ammoisina vuosisatoina?

Ne saapuivat peräkkäin nuo suuret sanomat.

Venäjän bolshevikkihallitus tunnustanut Suomen itsenäisyyden. Ruotsi
tunnustanut Suomen itsenäisyyden, Ranska tunnustanut Suomen
itsenäisyyden, vieläpä kehoittanut kaikkia liittolaisiakin samoin
tekemään.

Ja juuri tätä kirjoitettaessa levitetään lisälehteä myöskin Saksan,
suuren, rautaisen Saksan, samantapaisesta päätöksestä. Ja ennenkuin
tämä numero on saapunut lukijoillemme voinee Suomen nuori valtakunta jo
iloita puolen maailman yksimielisestä tunnustuksesta.

Se _voi_ siis todella olla jostakin yksimielinen, tuo maailma, jossa
tälläkin hetkellä maailmanhistorian suurimmat sotajoukot seisovat
vastakkain! Se _on_ siis ainakin jossakin määrin totta tuo kansojen
itsemääräämis-oikeus, jonka edestä molemmat valtaryhmät ovat sanoneet
taistelevansa.

Mutta silloinhan voi olla totta myöskin ikuisen rauhan aate. Silloinhan
voi toteutua myöskin Wilsonin suurpiirteinen suunnitelma kaikkien
kansojen maailmanliitosta, joka olisi oikeudelle eikä väkivallalle
perustettu.

Silloinhan alkaa tuhatvuotinen valtakunta.

Ainakin on Venäjän bolshevikkihallitus tehnyt voitavansa sen
lähestymiseen ja piirtänyt siten nimensä ikuisiksi ajoiksi kiitollisen
ihmiskunnan historiaan. Kerenski oli opettanut meidät jo epäilemään
kaikkia. Nyt me uskomme! Lenin ei ole valehdellut, Trotski ei ole
valehdellut kansojen itsemääräämisoikeutta kuuluttaessaan.

Ja samassa hengenvedossa se ilmoittaa tulevansa hyväksymään myöskin
Ukrainan itsenäisyyden.

Se käy, se kulkee kuin vapauden myrsky. Eikä tämän jälkeen ole enää
epäilystä sen menettelytavoista monen muunkin kahleitaan katkovan
Venäjän heimon suhteen.

Me muistamme ennen muita Viron.

Ehkä piankin on myös Viro itsenäinen tasavalta. Silloin syntyy
itsestään kysymys näiden kahden veljeskansan toisiinsa suhtautumisesta.

On ollut jo julkisuudessa puhetta niiden välisestä unionista.
Epäilemättä vastaisi se lähinnä myöskin Suomen kansan hartaimpia
toivomuksia. Mutta ehkäpä -- kuten myöskin on naapurimaiden
sanomalehdistössä esitetty -- kaikki Itämeren rantojen pienet vallat
liittyvät yhteen, muodostaen silloin valtioryhmän, jonka sana painaisi
jotakin jo koko maan-osammekin neuvospöydässä.

Kaikki mahdollisuudet ovat avoinna. Ja meidän on muistettava, että
Suomella on tästälähtien valta päättää itse omista kohtaloistaan.

Mikä ihana valta! Ja mikä vastuunalaisuus!

Jos mikään lienee se omiaan Suomen kansaa henkisesti suuremmaksi ja
paremmaksi kasvattamaan.

Orjuus ei olisi voinut enää kasvattaa meitä. Se vain turmeli, se
tukahdutti. Taisi pilata koko nykyisen sukupolven. Mutta ne tulevat,
uudet sukupolvet, ne käyvät pystypäisempinä kuin me, niiden ei tarvitse
teeskennellä, valehdella eikä kiemurrella niin paljon kuin nykyisen
Suomen on pitänyt, sillä ne ovat _vapaasyntyisiä_ eivätkä ole
orjanruoskaa ikinä maistaneet. Maailma on heille suurempi ja
valoisampi.

Ja silloinhan me emme ole turhaan eläneet.

Eivätkä ole turhaan eläneet silloin entisetkään sukupolvet, kaikki ne
joiden työlle meidän vapausvaatimuksemme on perustunut ja jotka ovat
muokanneet tämän maan siksi, mikä se nyt on ja millaisena se nyt astuu
maailman vapaiden, suvereenien valtakuntien keskuuteen.

Silloin ei ole soinut turhaan Väinön kannel.

Silloin ei suotta paukkanut Ilmarisen paja eikä hukkaan kipinät sen
kattotorvesta lentäneet.

Silloin saa jotakin järkeä myös meidän ensimmäisen itsenäisyysmiehemme
Lallin murhateko ja samoin jotakin järkeä myös hänen vastapuolensa
käynti Kupittaalla.

Silloin ei Tuomas piispa turhaan hautonut hierarkisia haaveitaan eikä
Maunu Tavast turhaan kuninkoinut Kuusistossa.

Silloin ei suotta Mikael Agricola Wittenbergissä opiskellut, ei Juhana
herttua turhaan puhunut suomea Turun torilla eikä Suomea
suuriruhtinaskunnaksi julistanut.

Silloin ei elänyt suotta Klaus Fleming.

Mutta silloin ei elänyt suotta myöskään Jaakko Ilkka eikä suotta
samonneet Pohjanmaan lakeuksilta nuijamiehet.

Silloin eivät ole iskeneet hukkaan myöskään hakkapeliitat, ei Kustaa
Aadolf avannut suotta Helsingin valtiopäiviä eikä Suomi suotta kantanut
kahta viidettäosaa koko Ruotsin valtakunnan sotilastaakasta.

Silloin eivät ole pelkkiä nimiä vain Breitenfeld, Lützen, Narva ja niin
monet muut.

Eikä pelkkää paraatia Turun yliopiston avaus ja "Kreivin aika".

Koko meidän kansallinen historiamme saa tämän kautta järkeä ja
järjestystä. Silloin ei turhan tautta ole kestetty Isoa vihaa, ei
turhan tautta Armfeltin joukot jäätyneet Norjan tuntureilla eikä Daniel
Medelplan leikannut puuhun aapistaan.

Ne tulevat kaikki sieltä, Eevert Hornit ja Taneli Jusleniukset, miekan
ja hengen miehet. Mutta mitä lähempää nykyisiä aikoja ne tulevat, sitä
harvalukuisemmiksi käyvät edellisten, sitä taajemmiksi jälkimmäisten
parvet.

Tuossa tulee Porthan, tuossa Franzén, Chydenius ja Calonius. Mutta mikä
on tuo "joukko ryysyinen", joka pitkänä jonona polun päästä
poimettelee?

Ah, se on Suomen viimeinen sotajoukko! Siinä ne ovat Savon jääkärit,
siinä Karjalan rakuunat ja Porin pojat. Heidän tarinansa on päättynyt,
ja maa on valloitettu.

Mutta hengen miehet eivät ole vielä laskeneet aseitaan.

Alkaa uusi taistelu, jota oikeastaan on kestänyt näihin päiviin saakka,
taikka vielä tarkemmin, siihen päivään saakka, jolloin Suomen
itsenäisyys tunnustettiin. Ja silloinhan sitä ei ole turhaan
suoritettu.

Ei suotta syntynyt Elias Lönnrot, eikä samonnut sateessa ja tuulessa
Karjalan saloja pitkin.

Oli kaitselmuksella jotakin tarkoitusta kutsuessaan esille Snellmanin
ja Runebergin, Topeliuksen ja heidän aikalaisensa. Ei hukkaan elänyt
Castrén eikä Nervander, ei Nordström eikä Lauri Stenbäck. Mutta ei
hukkaan myöskään Paavo Ruotsalainen eikä toinen Paavo, joka kaivoi ojat
kahta syvemmiksi.

Miekan ja hengen miesten joukossa ei ole myöskään auran miehiä
unohdettava. Me emme voi mainita heidän nimiään, sillä ne ovat
todellakin vain auran kynnellä Suomen maan kamaraan kirjoitetut, mutta
me voimme tehdä heille tällä hetkellä äänettömästi kunniaa.

Missä me olisimme ilman heitä?

Ja missä me olisimme ilman Yrjö Koskista ja suomalaisia kouluja? Ja
missä ilman Leo Mecheliniä ja perustuslakitaistelua? Missä olisi
suomenkielinen kirjallisuus ilman Oksasta ja Aleksis Kiveä, missä
suomalainen taide ilman Fredrik Cygnaeusta ja Albert Edelfeltiä?

He eivät ole saaneet nähdä tämän päivän koittoa. Mutta he eivät ole
hukkaan eläneet.

On hyvä tällä hetkellä, että meillä on hiukan taidetta ja tiedettä
tässä maassa ja että me ennen valtiollisen itsenäisyytemme
tunnustamista olemme henkisesti itsenäistyneet. Sillä täten me astumme
nyt vapaiden valtakuntien joukkoon hiukan toisena kuin Albania
aikoinaan ja meille asetetaan myöskin toisenlaiset vaatimukset.

Mutta oli hyvä, että meillä oli myöskin _Eugen Schauman_.

Siis ei se mennyt hukkaan sekään laukaus! Eivätkä suotta Suomen miehet
vankilaan ja maanpakoon.

Eivätkä Saksaan Suomen pojat. Eikä hirteen Lukkarila. Eikä Krestiin
Viipurin hovioikeus eivätkä niin monet nuorukaiset Shpalernajaan.

Eikä Siperiaan Pekka Svinhufvud! Sekin tapaus saa nyt tarkoituksensa ja
oikeat kehyksensä.

Kaikki valkenee vähitellen. Miksi meillä ei nyt ole seisovaa
sotajoukkoa? Eikö siksi, että me sitä paremmin olemme koko sodan ajan
voineet pysyä miltei puolueettomina? Ja miksi meidän mielipiteemme ovat
yhtä ristiriitaiset kuin ovat olleet jaetut meidän sympatiamme ja
antipatiamme? Eikö siksi, että me emme miekkaan tarttuisi ja että
kumpikin valtaryhmä saattaisi heti meidän itsenäisyytemme tunnustaa?

Kaikkia voimiaan tarvitsee vapaa valtakunta, sekä henkisiä että
aineellisia. Samoin kaikkia lapsiaan, kaikkia kansalaisiaan,
erikykyisiä ja erilaisia, erimietteisiä ja erimielisiä.

Useat niistä vetävät vastaköyttäkin, mutta juuri siten auttavat
parhaiten kokonaisuuden yhteistulosta.

Mutta nyt Suomen valtakunta ennen kaikkea tarvitsee sisäistä rauhaa ja
järjestystä.

Emmekö me voi olla _siitä_ yksimielisiä, kun me kerran olemme olleet
niin yksimielisiä Suomen itsenäisyydestä?

Sunnuntai 13.1.1918.




RAUHA.



1. PIIRTEITÄ HENKISESTÄ KEHITYKSESTÄMME.

    "Rauha! Sana suloinen,
    sana siipien valkeiden..."

Pian parikymmentä vuotta on jo siitä vierähtänyt, kun saatoin tulkita
rauhanrakkauttani eräällä runolla, josta ylläolevat säkeet ovat
lainattuja. Se oli kesällä 1898. Runon nimi oli "Mietelmiä", ja nämä
mietelmät olivat aiheutuneet silloisen tsaari Nikolain
rauhanmanifestista, joka antoi alkusysäyksen Haagin rauhankongressiin.

Me olimme vielä lapsia siihen aikaan. Mitä me tiesimme sodasta ja sen
kirouksista? Vallitsihan rauha meillä ja rauha muualla, kulttuuri
kukoisti, tieteet ja taiteet heilimöivät, kansojen rauhallinen
kilpailu, kansanvaltainen edistystyö ja ihmishengen vapautuminen
vanhoista ennakkoluuloista olivat ajan tunnussanoja. Kaikki uskoivat
yhteiskunnalliseen edistykseen ja kansanvalistukseen. Eikä ryssäkään
ollut vielä maahan tullut, vanhojen miesten lausepartta käyttääksemme.
Mitä me tiesimme kansallisuuden tuhoamis-yrityksistä silloin, mitä
perustuslakien loukkauksista, mitä kansan oikeustajunnan
voimattomuudesta vieraan valloittajan ikeen alla, mitä yleensä isänmaan
vapautta ja kansallista sivistystyötämme vastaan kohdistetusta
vainosta, sorrosta ja väkivallasta? Ja mitä kansalaisvapauden sorrosta?
Mitä valtiollisesta vakoilusta; mitä kotitarkastuksista, mitä "mustista
miehistä", mitä sanomalehtien lakkautuksista ja maanpakoon ajamisista?
Taivas päilyi pilvettömänä meidän päittemme päällä ja maa, ikivanha
maa, seisoi järkkymättömänä jalkojemme alla. Somer soitti, hiekka
helkki alla askeliemme.

Me miestyimme hiukan Bobrikovin vuosina. Hän oli Suomen kansan suuri
valtiollinen kasvattaja. Hän opetti meille, ettei ollut keisarisanojen
pyhyyteen luottamista, ettei pienten kansojen rauhallisinkaan
sivistyspyrkimys eikä enkelimäisinkään viattomuus painaneet mitään
maailmanpolitiikan vaa'assa, milloin suurvaltojen edut ja
kansalliskiihkoinen itsekkäisyys vaativat niiden hävittämistä. Mutta
nuorukaisia me olimme vielä siihen aikaan. Me uskoimme vielä oikeuden
voittoon ja ainakin länsimaisten sivistyskansojen jalomielisyyteen. Tuo
usko sai vain tukea suurlakosta. Paistoihan päivä jälleen täydeltä
terältään, seisoihan maa jälleen järkkymättömänä alla jalkojemme. Vain
ne, jotka näkivät pitemmälle, pudistelivat päätään ja viittasivat
tuokioksi väistyneihin, mutta ei näköpiiristä poistuneihin
ukkospilviin, ja ne, jotka olivat kuulleet maanalaisen kuminan alta
jalkojensa, puhuivat uhkaavasta sosiaalisesta tilanteesta ja
yhteiskunnallisen vallankumouksen mahdollisuudesta.

Mutta täysiksi, koviksi, karastuneiksi miehiksi me kasvoimme vasta
uuden sortojärjestelmän aikana. Me tunsimme tekevämme vain
velvollisuutemme seisoessamme kukin kannallamme, mutta lopullisen
voiton toivo lienee jo monelta horjahtanut. Pieni Suomi tuntui niin
ikuisiksi ajoiksi liitetyltä Venäjän valtakuntaan, että tuntui turhalta
edes koettaakaan pyrkiä pois sen syleilystä. Ja tuon jättiläisen ei
tarvinnut edes tehdä mitään erikoista, se vain lepäsi meidän päällämme
ja herpaisi meidät hitaasti, mutta varmasti myrkyllisellä
henkäyksellään. Toiset kestivät sen paremmin, toiset huonommin. Mutta
me tunsimme kaikki, kuinka kansa alkoi jälleen mädätä meidän
ympärillämme, kuinka sen huonoimmat ainekset pyrkivät jälleen pinnalle
pulpahtelemaan, miten kansan henkinen ilmakehä alkoi täyttyä
kuolettavista basilleista ja miten mahdoton meidän oli toivoa mitään
epäitsekästä apua myöskään muualta maailmasta. Me näimme myös
kehittymättömään, sivistymättömään ympäristöön äkkiä, päätäpahkaa
istutetun kansanvallan hyvät ja huonot puolet. Me totesimme ne
välinpitämättömästi ja nykäytimme olkapäitämme. Me vanhenimme,
viisastuimme ja -- vieraannuimme politiikasta.

Se jäi kunkin yksityisen kansalaisen kunnon ja kunnian asiaksi. Oli
vain tehtävä velvollisuutensa, ei muuta, kuoltava uskollisina
isänmaamme laeille kuten kelpo spartalaiset. Se oli karua, ankaraa
oppia, mutta karuksi ja ankaraksi oli muuttunut myös elämä meidän
ympärillämme.

Maailmansota tapasi meidät jo harmaahapsina. Ja mitä me siitä saakka
olemme sielullisesti kokeneet, on ollut omiaan meitä vain aina
nopeammin vanhettamaan. On ihme, että elämme vielä. Mutta herkimpien
meistä täytyy olla jo vähintään satavuotisia. Eihän ollut nyt enää
kysymys vain meidän omasta vähäpätöisestä isänmaastamme, ei enää vain
sen kansallisesta kehityksestä ja mahdollisista sivistystehtävistä. Oli
kysymys koko maailmasta., oli kysymys koko ihmiskunnasta ja
ihmisyydestä. Pessimistisinkään meistä tuskin lienee sitä _niin_
julmaksi, _niin_ raa'aksi, _niin_ petomaiseksi, sanalla sanoen niin
epäinhimilliseksi kuvitellut. Ja monet meistä huomasivat silloin
kauhulla, että koko nykyaikainen sivistys oli mennyt harhaan, että n.s.
luonnontieteellinen maailmankatsomus -- tai mekaaninen tai
materialistinen, miksi sitä vain sanottaneekin -- oli ihmisen, elävän
ihmisen, koneiden, myöskin hirvittävien murhakoneiden ylivaltaan
orjuuttanut, että pelkkä aineellisten etujen tavoittelemisen oli
saattanut kansat ase kädessä kylmien kauppa- ja teollisuusetujensa
puolesta taistelemaan ja että yksipuolinen isänmaanrakkaus ilman sitä
täydentävää ja avartavaa ihmisyyden tuntoa oli saanut heidät kuin sudet
toisiaan raatelemaan. Eikä yhtään valojuovaa taivaanrannalla. Kaikki
vain maailmanmyrskyn pauhinaa, kaikki vain ukkosta, salamoita ja niiden
välillä pilkkopimeää.

Mykistyivät silloin tiede ja taide, vaikenivat silloin myös kaikki
vienommat sävelet sydämissämme. Vaikenivat ja vapisivat pelosta ja
ahdistuksesta, sillä mehän _näimme_, miten miljoonienkaan yksilöiden
elämä ei merkinnyt mitään, miten kaikki sukupolvien rauhallisen
kehityksen hedelmät, kulttuuri, ihmisyys, henkinen ja aineellinen
pääoma, kansainväliset sopimukset, kaikki uhrattiin säälimättä ja
silmää räpäyttämättä tuon tulipunaisen, tuon veripunaisen Molokin
kitaan. Kaikki meidän yksilöllistä elämäämme ja samalla myös koko
ihmisyyden ihanaa tarkoitusperää kannattavat pylväät tuntuivat
järkähtäneen juuriltaan. Oli kuin olisi meidät äkkiä jostakin toisesta
onnellisemmasta olotilasta syösty pelkän tuskan, pelkän kauhun, pelkän
raakalaisuuden ja petomaisuuden maailmaan.

Sitä on kestänyt jo neljättä pitkää vuotta! Sehän on kokonainen
iankaikkisuus. Neljättä pitkää vuotta me olemme olleet eristetyt
kaikesta siitä kansainvälisestä kulttuuriyhteydestä, joka jo oli
nykyaikaisen ihmisen välttämättömäksi elinehdoksi muodostunut. Pelkkiä
sodan, pelkkiä joukkoteurastuksen, pelkkiä hävitettyjen kansojen ja
riehuvien hirmuhenkien sanomia. Ei sanaakaan niistä rauhallisista
vapauden ja veljeyden ihanteista, joille me olimme nuoruudessamme
vannoutuneet.

Tuli sitten Venäjän suuri vallankumous. Meitä vaadittiin sitä
juhlimaan, siitä iloitsemaan ja innostumaan. Vain harvat meistä
jaksoivat sitä enää. Me olimme liian vanhoja jo silloin, me epäilimme
ja -- me olimme oikeassa. Ei niin, ettei meidän oman isänmaamme taivaalla
näkyisi sen valtiollisen vapauden heikko valojuova. Mutta mitä me
teemme sillä ilman kansalaisvapautta ja sen loukkaamattomuutta? Monien
mielet täällä ovat jo niin synkistyneet, että ne olisivat taipuvaiset
hyväksymään minkä hallituksen, vieraan tai kotimaisen hyvänsä, jos se
vain jaksaisi taata meille tarpeellisen työrauhan ja yhteiskunnallisen
järjestyksen.

Ja nyt soinnahtaa läpi tykkien jyskeen, lentokoneiden surinan,
kuolevien tuskanhuutojen ja nälkäännyttävien saartoketjujen tuo
suloinen sana: rauha. Mitä tunteita on se omiaan meissä herättämään?

Sunnuntai 9.12.1917.



2. AIKAKAUDEN NÄKÖALOJA.

Tarvitaan erikoista uskon voimaa siltä ihmiseltä, joka Suomenmaassa
armon vuoden 1917 lopulla, varsinkin parin viimeisen vuosikymmenen
valtiollisen historian myötäelettyään, vielä jaksaa uskoa mihinkään
hyviin voimiin isänmaassa ja maailmassa.

Isänmaahan nähden siksi, että vaikka koko valtiollisen historiamme
opetus, eikä suinkaan liian lievä opetus, on ollut opetusta kansallisen
eripuraisuuden tuottamasta kirouksesta ja sellaisena juuri opetusta
yksimielisyyteen, tämä kansa juuri historiansa tärkeimmällä hetkellä on
eripuraisempi kuin milloinkaan. Juuri sillä hetkellä, jolloin tämän
kansan olisi ollut ikäänkuin pyhävaatteissaan kaiken kansan edessä
esiinnyttävä, silloin esiintyy se sellaisissa riihiryysyissä, taikka
oikeammin pyövelin puvuissa, ettei pessimistisinkään meistä olisi
voinut edes aavistaa mokomia sen aitan-orsilla olevankaan. Täällä
varastetaan, ryöstetään ja murhataan niinkuin ei minkään villikansan
keskuudessa. Ja samalla käännymme me koko sivistyneen maailman puoleen
pyytäen ikäänkuin tuon kaiken tunnustuksena sen vahvistusta -- Suomen
itsenäisyydelle.

Todellakin erinomainen kisällinäyte! Ja suoritettu niin oikeaan aikaan,
ettei pahahenki itse olisi voinut valita parempaa.

Mutta ehkäpä se sittenkin -- ja nyt me tulemme juuri tuohon n.s.
sivistyneeseen maailmaan -- oli juuri oikea aika. Ja ehkäpä ne
erinomaiset todistuskappaleet, ryöstöt, murhat ja hävitykset, joita me
itse häpeämme ja jotka paras osa kansaamme ehdottomasti tuomitsee,
mutta jotka me tahtoen tai tahtomattamme olemme juuri ratkaisevalla
hetkellä lyöneet maailman valtojen vaakalautaan, -- ehkäpä ne juuri
niiden mielestä ovatkin ne ainoat oikeat aateliskirjat, jotka takaavat
meille paikan Euroopan "sivistysvaltioiden" keskuudessa. Todistavathan
ne toki kaikessa kömpelyydessäänkin, että meissä on pontta, että meissä
on miehen mieltä! Ja että meissä on karskiutta, että me emme ole
kulttuurin kukkuloilla hempeämielisiksi veltostuneet, että meillä on
terve pohja, sanalla sanoen, että me emme kavahda verta emmekä
väkivaltaa! Sillä mitä tekevät nuo suuret sivistyskansat itse? Eivätkö
ne tapa, ryöstä ja raivoa keskenään kuin koskaan kunnon
punakaartilaiset? Ehkäpä ovat Turun huligaanit terroristisilla
teoillaan _tähän_ maailmaan ja _tähän_ aikakauteen nähden juuri
hankkineet meille paikan valtakuntien keskuudessa tai vaikuttaneet
ainakin Suomen itsenäisyyden hyväksi enemmän kuin kaikki sen henkiset
työntekijät ja rauhalliset korvenraatajat vuosisatojen vieriessä!

Näin katkeriin ajatuksiin on n.s. "sivistysmaailman" yleinen henkinen
tilanne omiaan meidät tällä hetkellä apeuttamaan.

Mieleeni muistuvat japanilaiset. Joku viisas mies heidän joukossaan
sanoi kerran myrkyllisesti: Meillä oli ajattelijoita ja runoilijoita,
tiedemiehiä ja taiteilijoita. Meidän kulttuurimme kukoisti, meidän
kansallamme oli hyvät tavat, se oli työtätekevä ja onnellinen kansa,
joka tuli toimeen omillaan. Kuitenkin me olimme eurooppalaisten
mielestä vain keltaisia apinoita. Vasta sitten kun me opimme käymään
sotaa, kun me opimme surmaamaan ja hävittämään, kun me hankimme
itsellemme kiväärejä, pommeja, tykkejä ja teräksisiä merihirviöitä,
meistä tuli heidän silmissään kulttuurikansa.

Meitä suomalaisia on joskus, ehkä puolipiloillaan, sanottu Euroopan
japanilaisiksi. Myöskin meillä on ollut ikivanha hengenviljelyksemme,
on ollut tietäjiä ja taitajia, säveltäjiä ja runoilijoita. Me olemme
olleet ylpeitä kansanvalistuksemme korkeasta kehitysasteesta, me olemme
henkeämme pidättäen seuranneet suomalaisen tieteen ja taiteen
saavutuksia suurissa sivistysmaissa ja luulleet niidenkin avulla maamme
itsenäisyyden asiaa edistävämme. Ehkä me olemme erehtyneet! Ehkä
meidänkin täytyy ensin oppia käymään sotaa -- paremman puutteessa ja
ikäänkuin harjoituksen vuoksi tosin aluksi vain kansalaissotaa --
ennenkuin maailman suuret sivistyskansat myöntävät meidät veljikseen ja
vertaisikseen.

Tältä näyttää maailman nykyinen henkinen tilanne meidän vanhojen
japanilaisten, vanhojen _samuraiden_ silmillä katsottuna. Omasta
puolestani myönnän tällä hetkellä vihaavani, kammoavani ja
ylenkatsovani koko nykyistä eurooppalaista sivistyspiiriä siihen
määrään, että pidän mitä suurimpana häpeänä tätä meidän kansallista
pakkoamme pyytää sen valtiollisilta edustajilta vahvistusta
kalevalaisen kansan hengen ulkopuolisellekaan itsenäisyydelle.

Ja tälle sukupolvelle, tälle aikakaudelle, tälle sivistyspiirille
meillä ja muualla kaikuu nyt sana: rauha. Mitä se tietää siitä, mitä se
siitä ymmärtää?

Kuinka voi _rauhoittua_ maa ja maailma, missä vain aineelliset edut
mieliä vallitsevat, missä vain raaimmat, julmimmat, häikäilemättömimmät
ja paksunahkaisimmat sielut menestyvät, missä näiden sielujen
ylimmäksi päämääräksi on pelkän aineellisen olemassaolon taistelu ja
hyvinvointi kohotettu ja missä ihaillaan vain itsekkäisyyttä, vain
omanvoitonpyyntiä, valtiollista, kansallista ja yksilöllistä? Ei, ei se
tapahdu nykyisen sukupolven, nykyisen eurooppalaisen sivistyksen
vallitessa. Täytyy syntyä uusi sivistys ja ehkä vielä monenmonta uutta
sukupolvea, ennenkuin on "kunnia jumalalle korkeudessa, _maassa rauha_
ja ihmisille hyvä tahto".

Mutta onhan maailmassa muutakin sivistystä kuin nykyinen
eurooppalainen. Onhan ollut kautta kaikkien aikakausien muutakin
kulttuuria kuin se, jonka viimeisen sanan ovat aina kärjistyneempi
aineellinen kilpailu ja aina täydellisemmät murha-aseet muodostaneet.
On ollut tietäjiä ja taitajia, on ollut uskojia ja suuria
uskonnonperustajia. Sitä ei ole vain myönnetty kulttuuriksi. Sitä on
pilkattu ja häväisty, sorrettu tai mairiteltu, tai ehkä vielä
tavallisemmin alistettu omien itsekästen tarkoitusperien palvelukseen.
Siinä suhteessa on koko henkinen maailma ollut vanhan Japanin, vanhan
kalevalaisen -- tai intialaisen -- kansanhengen asemassa. Vasta sen
aseettomaan voittokulkuun maailmassa perustuvat meidän ikuisen rauhan
toivomme ja toivotuksemme.

Elämme suurta aikaa, jolloin maiden rajat muuttuvat, valtakunnat
vapisevat. Huolimatta maailmansodasta -- taikka oikeammin juuri sen
kautta -- ovat itä ja länsi tulleet lähemmä toisiaan, kaikki maailman
kansat ensi kertaa elämässään tunteneet kuuluvansa itseään suurempaan
yhteyteen. Aika on täytetty, maaperä valmistettu sille uudelle,
_todelliselle_ rauhan evankeliumille, jonka siipien me jo nyt kuulemme
ilmassa suhisevan.

Mutta sen kohtaloista eivät päätä suuret sotapäälliköt eivätkä
valtiomiehet. Niistä päättävät korkeammat voimat, jotka jo nyt
vaikuttavat ajassa, vaikkakin vielä hiljaa ja huomaamattomina.

Sunnuntai 23.12.1917.




VENÄJÄN VALLANKUMOUS KÄÄNNEKOHDASSAAN.


Monta vaihetta on Venäjän vallankumouksella jo ollut sen vajaan vuoden
sisällä, minkä se on kestänyt, onpa ollut jo erinäisiä käännekohtiakin.
Palauttakaamme mieliimme vain ensin Väliaikainen hallitus, sitten
Kerenskin diktatuuri, sitten "hyökkäävä" sodankäynti, sitten
bolshevikkien kapina viime kesänä, sitten Kornilovin kapina, sitten
Kaledinin kapina ja bolshevikkien diktatuuri. On sanottu äärimmäisen
kansanvallan aina päättyvän rajattomaan yksinvaltaan: Venäjän nuori
vallankumous elää jo toista diktatoorista aikakauttaan.

Mutta kaikkien noiden eri vaiheiden läpi on kulkenut näihin päiviin
saakka kuitenkin yksi punainen lanka, yksi johtava ajatus, jota ei
kukaan ole uskaltanut vielä poikki leikata. Se on ollut tuo niin
luonnollinen ajatus perustavasta kansalliskokouksesta. Keisariuden
kukistuttua, kaiken vallan siirryttyä kansalle, oli luonnollista, että
luotaisiin uusi valtio-elin, jonka kautta kansa itse laajimmassa
mahdollisessa merkityksessään toisi julki uudet suvereeniset oikeutensa
ja laatisi uuden vapaan olemassaolonsa poliittiset perusteet. Siksi
käsittikin Duuman asettama hallitus itsensä vain "väliaikaiseksi". Sen
tarkoitus tuli olla vain ikäänkuin jonkunlainen juoksevien asioiden
ministeristö, joka hoitaisi valtiokoneistoa ainoastaan siihen
saakka kuin se voisi luovuttaa valtansa maan todelliselle
hallitsijalle, kansan tahdolle, ja sen tulkille, perustavalle
kansalliskokoukselle. Siihen viittasi jo suuriruhtinas Mikael
tunnetussa luopumuskirjelmässään, siihen aina uudelleen väliaikainen
hallitus, milloin joku tärkeämpi kysymys, kuten Suomen tai Ukrainan,
vaati sen vastausta. Väliaikainen hallitus ei ottanut ratkaistavakseen
mitään tärkeämpiä kysymyksiä, eipä edes kysymystä valtiomuodosta tai
sodasta ja rauhasta. Kaikki kuului perustavalle kansalliskokoukselle.

Mutta sellainen ei ollut silmänräpäyksessä koolle kutsuttu maassa,
jossa ei milloinkaan ollut mitään siihen verrattavaa valtio-elintä,
joka ulottui Veikselistä Tyyneen mereen ja jossa eri kielet,
kansallisuudet sekä asutus- ja sivistyssuhteet tekivät asian vielä
monimutkaisemmaksi. Myöskin vallankumoukselliselle armeijalle oli
tietysti vallitsevien kansanvaltaisten periaatteiden mukaan
valmistettava tilaisuus äänestää. Mutta äänestää keskellä palavaa
sotaa, vallihaudoissa ja tykkien jyskeessä, ei myöskään ollut mikään
helppo vaaliteknillinen temppu, yhtä vähän kuin äänestysluettelojen
laatiminen y.m. puhtaasti kansliatoimenpiteet. Niin kului kallista
aikaa hukkaan, ja Väliaikainen hallitus menetti merkityksensä.

Sen mielestä olisi vallankumouksen pitänyt odottaa, jäädä
epämääräiseksi ajaksi siihen kädet ristissä istumaan, siksi kuin he
olisivat ehtineet saada valmiiksi lupaamansa kansalliskokouksen. Sehän
oli mahdoton vaatimus. Kevät ei odota kylväjää. Kyllä kylväjän täytyy
olla valmiina, silloin kun luonto muuttaa muotojaan. Ja kevään voima
kasvoi, vaikeudet kasvoivat kaikkialta ja Väliaikainen hallitus sortui
oman ohjelmansa mahdottomuuteen.

Lenin ja Trotski ovat toisesta päästä aloittaneet. He ovat alusta
alkaen tunteneet itsensä Venäjän suvereenisen kansantahdon täyttäjiksi.
Mikään kysymys ei ole ollut niin tärkeä, etteivät he heti ja empimättä
olisi ottaneet sitä ratkaistavakseen. Varsin vaivattomasti he kaiken
imperialismin leppymättöminä vihollisina ja kansojen
itsemääräämisoikeuden ystävinä aloittavat siitä lähimmästä, missä he
todellakin voivat heti periaatteensa käytännössä toteuttaa, ja
hajoittavat Venäjän valtakunnan. Varsin vaivattomasti he suututtavat
kaikki liittolaisensa julkaisemalla joukon salaisia, arkaluontoisia
diplomaattisia asiakirjoja, vieläpä loukkaavat sydänveriin saakka niitä
aloittamalla yksityisrauhan neuvottelut. Eräät liittolaishallitukset
eivät tunnusta heitä. He vastaavat siihen -- vangitsemalla Romanian
lähettilään! Kaikki lähetystöt panevat jyrkän vastalauseensa. He
vapauttavat lähettilään mutta antavat käskyn -- Romanian kuninkaan
vangitsemisesta! Sentään hekin valmistelevat Perustavaa
kansalliskokousta. Mutta eivät _suvereenia_ kansalliskokousta, eivät
kansantahdon kaikkivaltaista ilmaisijaa eivätkä Venäjän valtiollisen
elämän perusteiden uudestalaatijaa, vaan heidän jo tehtyjä ja vielä
tekemättömiä valtiotekojaan hyväksyvää kansalliskokousta. He joutuvat
vähemmistöön ja -- hajoittavat sen.

Millä vallalla? Millä voimalla? Epäilemättä asevoimalla, epäilemättä
ainakin hetkellisesti fyysillisesti väkevämmän oikeudella. Mutta
samalla he ovat myöskin luopuneet siitä _henkisestä_ oikeudesta, joka
heillä tähän saakka on ollut olla Venäjän vallankumouksen johdossa ja
joka on perustunut Venäjän tähän saakka laajimman ja kansanvaltaisimman
järjestön tahtoon: työläis- ja sotilasneuvostojen. Ja silloin ei
tarvitse olla profeetta ennustaakseen myöskin tämän toisen diktatuurin
pikaista päättymistä.

Bolshevikkien mielestä ovat Venäjän valtiollisen elämän yleiset
perusteet jo määriteltyjä. Venäjä on "neuvostotasavalta". Myöskin sen
lähimmät poliittiset tehtävät ovat määriteltyjä: yksityisrauha ja
perinjuurinen yhteiskunnallinen vallankumous. Mahdollisesti olisi
Perustava kansalliskokous ne hyväksynytkin. Mutta arvattavasti on
bolshevikeilla ollut pätevät syynsä ryhtyessään yllämainittuun
radikaaliseen toimenpiteeseensä. He ovat olleet tienhaarassa ja --
valinneet. Kysymys tulee nyt olemaan siitä, kumpi on voimakkaampi, jo
olemassa oleva neuvostohallitus vaiko Perustava kansalliskokous, joka
itse hädintuskin ehti perustua, eikä jälleen tarvitse olla profeetta
ennustaakseen, miten tämäkin ristiriita on ratkeava, joskin meillä
Venäjän vallankumouksen vastaiseen kulkuun nähden on vielä monta
kysymysmerkkiä.

Yhteen niistä tahtoisin suomalaisen yleisön huomiota erikoisesti
kiinnittää.

Se on Venäjän talonpoikaisneuvosto. Siitä ei ole vielä paljon puhuttu,
mutta tultaneen puhumaan sitä enemmän. Meidän on nimittäin muistaminen,
että Venäjä, joskin se on myöskin sotilasten ja kaupunkityöläisten
Venäjä, on ennen kaikkea _talonpoikien_ Venäjä, jotka eivät ole
bolshevikkeja, vaan sosialivallankumouksellisia. He eivät ole vielä
määräävästi esiintyneet, he järjestyvät tietysti myöhimmin kaikista,
mutta jos he todellakin ovat Perustavan kansalliskokouksen ajatuksen
omaksuneet, on turha sitä vastustaa. He tulevat ajamaan sen läpi
ennemmin tai myöhemmin talonpojan sitkeällä itsepintaisuudella ja
kumoamaan jokaisen hallituksen, jonka he huomaavat sitä jarruttavan.
Leninin he jo vihelsivät ulos kongressistaan. Mutta samoin tulee
käymään jokaiselle, joka ei ota ajoissa tajutakseen, että
vallankumouksellinen diktatuuri on vain siellä, missä se on kansan
suuren voimansa ja oikeutensa tuntevan enemmistön kannattama.

Bolshevikit tuntevat voimansa ja oikeutensa. Mutta -- he eivät ole
enemmistö. Jos he siitä huolimatta tahtovat pitää asevoimin valtaa
käsissään, he astuvat itse sen vastavallankumouksen polulle, josta he
ovat muita varoittaneet ja jota vastaan he juuri ovat sanoneet
taistelevansa.

Sunnuntai 27.1.1918.




SUNNUNTAIN LUKIJOILLE.


Vapausnumerona, juhlanumerona oli tarkoitus Sunnuntain 3 p. helmik.
ilmestyä. Valtiollisen itsenäisyytemme tunnustuksien eri tahoilta,
Saksasta, Ranskasta, Ruotsista, Itävallasta saapuessa tahdoimme mekin
näet omalta osaltamme olla mukana näitä kansamme suuria sunnuntaihetkiä
viettämässä.

Samana päivänä, jolloin tuo sanottiin, 27 p. tammik., puhkesi jo
punainen hirmuvalta. Mitä siitä saakka on tapahtunut, on ollut ja on
kuin pahaa painajaista, kuin kamalaa, yhtämittaista kauhununta, josta
me vasta nyt alamme jälleen silmät sikkarassa ja käsivarret
vavahtelevina kohota jälleen kohti Jumalan aurinkoa.

Onhan se paikallaan vielä. Paistaahan se vielä niin pahoille kuin
vanhurskaillekin. Mutta maa, jota se valaisee, ei ole enää sama kuin
ennen, ja me etsimme sydän kurkussa, mitä vielä on jäljellä sen
entisistä eläjistä, ystävistä ja vihollisista.

Me seisomme raunioilla. Meni tuhkaksi meidän unelmiemme maa. Se suuri,
valkea Suomi, tarkoitan, joka on asunut meidän kaikkien sydämissämme ja
paistanut meitä vastaan parhaista mielikuvistamme, se henkinen,
ikivanha, isien tiedon ja lasten toivon Suomi, jossa riidat ratkaistiin
rakkaudella, sodat sanalla ja ajatuksilla. Se rauhan Suomi, tarkoitan,
jossa ei ollut seisovia sotajoukkoja, ja joka kuin kaitselmuksen
erikoisesta armosta näytti säästyneen maailmansodan ainakin suurimmilta
kirouksilta.

Mitä näemme sen sijasta nyt?

Vain raunioita, vain verisiä ruumiita ja silvottuja jäseniä, poltettuja
kyliä, jopa kokonaisia kauppaloitakin, rikottuja teitä ja siltoja,
autioiksi ryöstettyjä maa-aloja, hävitettyjä henkisiä ja aineellisia
arvoja, rikoksia niin pimeitä, ettei luulisi niitä edes pedoista
julmimman, ihmispedon, tekemiksi, murhia ja salamurhia niin
kammottavia, että me emme löydä mitään vastaavaisuuksia niille minkään
kansan historiasta. Pirullinen, mielenvikainen, vaahtosuinen, ennen
tuntematon kauhu on kulkenut yli suloisen Suomenniemen, huutaen ja
hoilaten, rääkyen ja rääkäten, nykyajan parhailla ja
tarkoituksenmukaisimmilla sota-aseilla varustettuna, tykit, pistimet,
kuularuiskut, käsipommit ja lentokoneet kainalossaan. On tallattu
jalkojen alle _kaikki_ inhimilliset elämänarvot, palattu takaisin
eläimen ja eläintä alemman, langenneen enkelin asteelle, jolle Jumala
oli antanut järjen päähän, mutta joka asetti sen itsekkäiden,
hävittävien intohimojensa palvelukseen.

Se on nyt raunioina, se veljeyden ja ihmisrakkauden Suomi, joka jo
kangasteli sielunsilmissämme niin lähellä, niin korvan kuultavissa,
niin käden ulottuvissa. Ja rauniot kytevät vielä, punainen liekki vielä
sieltä täältä leimahtelee, kähisten salakavalana, kostonhimoisena
käärmeenä kivien koloissa, kuristen sammakkona voimattomassa vihassaan
Suomen suurilla suorämeillä, joissa ikuinen, vuosituhantinen routa asuu
yhä yhtenä ja liikkumattomana, joiden pohjaan ei ihmisyyden, ei elämän,
ei Jumalan aurinko ole vielä paistanut milloinkaan.

Me emme voineet estää sitä tapahtumasta. Me, jotka näimme tuhon
tulevan, jotka kuulimme tuon tuomiotorven jylinän päivä päivältä ja
viikko viikolta lähenevän, jotka tunsimme tämän poloisen heimonhengen
pahat ja kivikovat, kolkot ja hedelmättömät, pyhyydenherjaiset ja
velisurmaiset puolet, me olemme tässä maailmankaatomyrskyssä ehkä
suurimman ja musertavimman tappion kärsineet. Ei niin, että me
vieläkään tunnustaisimme olleemme väärässä, ettemme me olisi oikean
asian puolesta henkemme viimeiseen huohottavaan ponnistukseen saakka
taistelleet, ettei tuolla valkealla Suomella, josta puhun, _meidän_
Suomellamme olisi koskaan ollutkaan mitään todellisuutta, eikä niin,
että me nyt, kaiken kadotettuamme, harhailisimme keskellä raunioita
etsien turhaan mitään uutta kiinteää pistettä ja tarkoitusperää
työllemme ja elämällemme. Kyllä se seisoo, _se_ valkea Suomi, _siinä_
suhteessa eivät seiso ymmällä ja ilman päämäärää muut kuin ne, jotka
ovat erehtyneet omaa sisäistä totuuttaan ulkopuoliseksi todellisuudeksi
luulemaan. Mutta se ei estä meitä kaikkia, kriitillisimpiäkin siinä
suhteessa, tunnustamasta suurinta ja musertavinta tappiota, mitä
henkiset voimat ja järjellinen ajatus vielä milloinkaan ovat
Suomenmaassa kärsineet, niiden voimattomuutta fyysillisen ja
aineellisen väkivallan ympärillämme temmeltäessä, niiden avuttomuutta
lopettamaan sitä sakean, synkänpunaisen veljesveren vuodatusta, joka
nyt lämpimänä, huuruavana, päivän pääsemättömänä huntuna kattaa kaiken
Suomenniemen. Ja _tähän_ tappioon osallisina pidän kaikkia meitä
henkisen työn tekijöitä, kaikilta aloilta ja kaikista
kansankerroksista, joissa rakkaus on väkevämpi kuin viha ja jotka
kaikilla parhailla ponnistuksillaan koettivat, mutta eivät voineet
estää tätä vuosisataista turmiota tapahtumasta.

Me olimme voimattomia juuri sillä hetkellä, jolloin meidän voimamme
olisi ollut kaiken kansan voima, jolloin ratkaistiin Suomen elämän ja
kuoleman arpa.

Tarvittiin toista Suomea, toista "valkeaa Suomea", Svinhufvudin ja
Mannerheimin, Pohjanmaan, Savon ja Karjalan talonpoikien, Suomen
sivistyneistön, ylioppilasten, opettajiston, virkamiehistön, papiston,
porvariston ja aateliston spartalaista, isiensä laeille uskollista,
tasavaltaista ja kansanvaltaista Suomea tuota punaista, hirmuvaltaista
ja harvainvaltaista, lopuksi yksinvaltaista, ilmestyskirjallista petoa
kukistamaan. Tarvittiin tykkejä ja kuularuiskuja, kiväärejä ja
käsipommeja, lentokoneita ja lopuksi suuria, vieraita sotalaivoja,
maailman mainehikkaimmalla armeijalla lastattuja, meitä tuosta
tukahduttavasta terrorista vapauttamaan, meille yhteiskunnallisen
elämän ensimmäisiä, alkeellisia asioita, hengen ja ruumiin turvaa
takaamaan, antamaan meille edes sen verran sanan ja ajatuksen vapautta,
että me toki nyt voimme kohottaa tuskanhuutomme ilmoille ja esiintyä
jälleen ihmisenä ihmisten seassa.

Se oli meidän suuri musertava tappiomme. Ei siitä saakka kuin Sampo
meni muruiksi ja "elo leivätön Lapissa" oli, sen tärisyttävämpää,
kohtalokkaampaa murhenäytelmää ole Pohjolan valon ja pimeyden sodassa
tapahtunut.

Mitä meille on jäänyt jälelle sitten?

Ei muuta kuin työ, ei muuta kuin uuden ja paremman Sammon takominen,
päivästä päivään, viikosta viikkoon, vuodesta vuoteen. Pitemmälle en
tällä hetkellä todellakaan jaksa ajatella, vaikka tiedän sen työn
jälleen vaativan vuosikymmeniä ja vuosisatoja. Meidän silmämme eivät
koskaan tule sen työn päättymistä näkemään, yhtä vähän kuin koskaan
toista samanlaista etsikkoaikaa kansamme elämässä. Kuitenkin on käytävä
kiinni vasaran varteen, vaikka väsyneenäkin, sielu rikkinäisenä, sydän
verta vuotavana. Jos uuvahdummekin, jos uinahdammekin ikuiseen lepoon,
astuvat toiset ja tuoreemmat voimat tilallemme.

Ne ovat jälellä kaikki vielä, meidän ystävämme ja meidän vihollisemme,
meidän auttajamme ja meidän vastustajamme. Tuossa on kansamme kunto
kullanpuhdas, tasavaltaisen kansanvaltaisen Suomen parhaissa miehissä
ja naisissa edustettuna. Tuossa sen vankkumattomuus vaaran hetkellä,
tuossa sen valonkaipuu, kauneudenkaipuu tiedon ja taidon jano,
uskollisuus, rehellisyys ja lainkuuliaisuus. Eivät ne ole kadonneet, ne
elävät kaikki olennoituina lihassa ja luussa meidän edessämme. Ovathan
ne meidän luonnollisia ystäviämme ja liittolaisiamme siinä uudessa
valon sodassa, joka jälleen jonkun toisen vuosisadan vieriessä ja
jonkun toisen sukupolven näitä polkuja kulkiessa, on jälleen tämän maan
tantereella taisteltava. Ja ovathan tuossa heidän vastakohtansa, meidän
ikuiset vihollisemme ja vainolaisemme, ovat typeryys ja härkäpäisyys,
jotka eivät ota oppia kovimmastakaan kohtaloniskusta, ovat ilkeys ja
kateus, itsekkyys ja pahansuopaisuus, jolle kaikki inhimillinen on
vierasta ja joka tahtoo vain iskeä, purra, haavoittaa ja hävittää. Kas
siinä on pelkurimaisuus, tuo supisuomalainen raukkamaisuus, joka
mahtailee toisen selän takana, eikä koskaan tahdo ottaa sanojensa ja
tekojensa edesvastuuta täysin kantaakseen, ja siinä on kaiken
kunnioittamisen, kaiken rakastamisen, kaiken korkeamman ihailemisen
puute, joka painaa niin toivottoman leiman meidän julkiseen ja
yksityiseen elämäämme. Ja kas, kas, etkö ole sinäkin siellä, sinä
luihu, sinä räähkä, sinä räikyttävä "Iso-Kiero", sinä sysimusta Suuri
Tuntematon, joka aina etsit huonoja vaikuttimia toisten tekojen takaa
ja nautit kuin koira luupalasesta, kun luulet sellaisen löytäneesi...

Mikään niistä ei ole kadonnut, ei ystävistä eikä vihollisista. Eikä
varsinkaan tuo pikkusieluinen ahdasmielisyys, joka on kyvytön omaa
pientä, itsekästä ja itsekylläistä totuuttaan millekään yhteiselle ja
korkeammalle asialle alistamaan.

Me voimme siis jälleen hyvällä omallatunnolla aloittaa vanhaa
tehtäväämme.

Se oli jo valmis, tuo meidän valkea Suomemme. Mutta se oli valmis vain
meidän parhaissa tunteissamme ja mielikuvissamme. Se on saatettava
sieltä tahtoihin, tekoihin ja toimintaan, ensin kunkin meidän
yksityisen, sitten aina useampien, kunnes meitä on kyllin paljon
valaistaksemme ja lämmittääksemme tätä pimeyttä syvyyden päällä.

Alussa oli maa autio ja tyhjä. Monen mielestä, jolta kaikki ihannekuvat
hänen omaan isänmaahansa nähden ovat näinä kuukausina perinpohjin
kukistuneet, voi nyt samoin tuntua.

Hänen lohdutuksenaan olkoon tieto siitä, että _Henki_, joka jo silloin
liikkui vetten päällä, ei ole vieläkään alkuperäisestä voimastaan
mitään kadottanut.

Sunnuntai 2.5.1918.




SUOMEN TYÖVÄELLE.



1. KUILUN KAHDEN PUOLEN.

Suuri onnettomuus on tapahtunut. Mutta nyt on vielä liian varhaista
ajatella sen mahdollisia syitä ja seurauksia.

Nyt on vain koetettava saada pelastetuksi, mitä vielä on
pelastettavissa.

Suomalainen veri vuotaa vielä virtoina. Suomalaiset miehet seisovat
vielä ase kädessä vasten toisiaan. Eikö mikään järjen, luokkatietoisen
tai ei, eikö mikään kansallisen, sosialisen tai edes luonnollisen
itsesäilytysvietin sana voi vieläkään päästä kuuluviin ja saada tuota
verivirtaa lakkaamaan?

Kenelle tahtoisin puhua sitten?

Suomen työväelle. Ensi kertaa elämässäni. Sillä kaikessa muussa
kirjallisessa toiminnassani olen koettanut puhua koko Suomen kansalle
enkä millekään erikoisille kansanluokille. Mutta tällä kertaa tunnen
ajan ankaran tilanteen siihen pakottamana syvän tarpeen puhua juuri
Suomen työväelle.

Samasta syystä olen eilispäivästä saakka vakinaisesti liittynyt tämän
lehden toimitukseen.

"Aseet alas!" on jo varhaisimmasta nuoruudestani ollut ohjelmani.

Mutta nyt ennen kaikkea: aseet alas! Sillä jokainen hetki, minkä Suomen
työväki jatkaa tätä jo alunpitäen toivotonta, mutta nyttemmin
suorastaan mielenvikaista taistelua laillista esivaltaa vastaan, on
vain omiaan sekä sen omaa että koko kansan ja ihmisyyden yhteistä,
suurta asiaa vahingoittamaan.

Ja minne tahtoisin tuon sanan, tuon arpakapulan, tuon viimeisen terveen
järjen kipinän tässä sydäntä viiltävän veljessodan pauhinassa vielä
lähettää.

En rintamille enää, sillä ensiksikään se ei kantaisi sinne asti ja
toiseksi sitä tuskin siellä kuultaisiin. Enkä myöskään
puoluejohtajienne korviin, sillä he ovat teidät harhaan johdettuaan
pettäneet teidän asianne ja paenneet. Teille itsellenne, Suomen
työväelle, Helsingin työväelle, tämän lehden lukijakunnalle ja niille
tuhansille, joille tämä lehti leviää, tahtoisin huutaa korvaan ja
huomauttaa heille siitä kansalaisvelvollisuudesta, jota pidän tällä
hetkellä tärkeimpänä:

Koettakoon kukin kohdastaan, niin kauas kuin kunkin sana, ajatus ja
yleensä vaikutusvalta ulottuvat, saada noita villiytyneitä edes nyt
aseensa laskemaan ja ne laillisen valtiovaltamme edustajille ja
varjelijoille luovuttamaan!

Niihin ryhtyminen oli jo suuri typeryys ja onnettomuus. Mutta niitä
vielä kantaminen, niiden salakähmäinen käyttäminen, niillä murhaaminen
tai niiden kavala piilottaminen jonkun vastaisen tietysti vieläkin
typerämmin suunnitellun ja löyhemmille perusteille kuvitellun
vallankumouksen varalta on jo niin epätoivoisen paksupäistä, niin
sydämetöntä ja yösynkkää Suomen työväen -- ja koko maailman työväen --
asian tuhoamista, että pöyristyttää ajatellakin sellaisten ainesten
koskaan merkinneen mitään _missään_ kansalaispuolueessa ja _minkään_
kansakunnan keskuudessa.

Ja meillä he ovat vielä olleet suuna päänä maan suurimman puolueen
kokouksissa!

Tiedän, että ne enää esim. näillä tienoin ja tässä kaupungissa ovat
vain yksityisiä terroristeja. Mutta samoin kuin he vielä nytkin,
pelinsä menetettyään, koettavat salamurhaisessa vimmassaan tehdä
vastarintaa laillisen järjestyksen palauttajia vastaan, samoin he jo
vuosia ennen vallankumousta, mutta erittäinkin viime keväästä lähtien
ovat terrorisoineet myöskin suomalaista sosialidemokratiaa. Saavatko he
vielä nytkin ja kuinka kauan sitä tehdä? Kuinka monta kunnon
kansalaista, suojeluskuntalaista tai urhoollista saksalaista sotilasta
-- jotka totisesti ovat paremman ja kunniakkaamman kohtalon ansainneet --
täytyy kuolla vielä, ennenkuin Helsinki on tullut todella rauhoitetuksi
ja Suomi?

Ja kuinka monta entistä punakaartilaista? Sillä että _rikos nyt saa
rangaistuksensa_, sen ei enää pitäisi olla epätietoista kenellekään.

Käytän tahallani sanoja "entinen punakaartilainen" noista yksinäisistä
pahantekijöistä tai heidän mahdollisista pimeistä toveripiireistä
puhuessani. Sillä sanottakoon tämän hirmuvaltaisen ja niin lukemattomia
omavaltaisiakin yksityis- ja joukkomurhia tehneen "kaartin" toiminnasta
mitä tahansa, _niin_ huonoksi, _niin_ typeräksi kuin nämä viime päivien
ja öiden ammuskelut todistavat, ei se kuitenkaan liene ollut
alkuperäisesti tarkoitettu.

Eikä ollutkaan. Olihan siinä aluksi pohjalla, uskon ja toivon ainakin,
edes _joku_, joskin himmeä ihanteellinen tarkoitusperä. Mutta nyt? Sana
ihanne on yleensä liian hyvä käytettäväksi tässä yhteydessä.

Juuri nyt, tällä hetkellä, tätä yön hiljaisuudessa kirjoittaessani,
pamahti jälleen muutamia laukauksia tuolta kadulta. Ensin yksi ja
sitten heti kaksi peräkkäin. Kuka? Mikä? Minkä vuoksi? Mistä minä
tiedän! Mutta oli niitä kuullessa mahdoton estää tuota kaameaa,
salamannopeaa, nyttemmin tavallista ja kuitenkin aina yhtä vakavaa
ajatusta syntymästä: siellä ehkä jälleen kuoli joku. Eikö siitä siis
tule loppua milloinkaan?

On Suomen työväen kunnian ja elinehdon asia saada se lopetetuksi.

Juuri tuonne, tuonne pimeihin kellareihin ja ullakoihin tai missä he
piileskelevätkin, tahtoisin tunkeutua tai saada sinne edes jonkun,
vaikka etäisenkin, mutta _oikean_ kaiun sanoistani. Enkä ainoastaan
näistä puutteellisista ja sammaltelevista sanoista -- sillä nämä ajat,
jos mitkään, lienevät opettaneet meille kaikkien sanojen
puutteellisuuden ja panneet parhaankin puhujan meistä änkyttämään -- vaan
siitä ankarasta, raudanraskaasta, mutta kuitenkin välttämättömästä ja
vääjäämättömästä totuudesta, johon ei ainoastaan heidän ja heidän
rikostoveriensa, vaan myöskin kaikkien tähän vallankumoukseen tavalla
tai toisella osaaottaneiden, on nyt totuttava ja alistuttava, jos
heidän mieli pelastaa rahtuakaan suomalaisen sosialidemokratian,
ainakin jollekin heistä ja ainakin alkuperäisesti pyhästä ja kalliista
asiasta.

Ja tuo totuus kuuluu näin: _Peli on nyt menetetty. Punainen hirmuvalta
ei nosta enää päätään tässä maassa milloinkaan. Se oli ja meni. Me
tiedämme nyt, mitä se on. Suomessa ei enää ikinä tule toista
köyhälistön aseellista vallankumousta_.

Paljon muuta voi tapahtua, mutta ei sitä. Myöskin suomalainen
sosialidemokratia voi vielä jälleen nousta uudistuneena tuhastaan,
mutta ei koskaan enää samana eikä aseellisesti kumouksellisena. Eikähän
se enää vuosiin ole mitään oikeaa, rehellistä sosialidemokratiaa
ollutkaan. Mutta jos sen mieli meillä nyt ja vasta _nyt_ uudelta,
terveemmältä ja totisemmalta pohjalta perustua, on pidettävä sen
pahimpana vihollisena jokaista, joka yhä vieläkin ase kädessä laillista
esivaltaa uhittelee ja sosialidemokratian tai yleensä minkään aatteen
ja ihanteen vaipalla omia sysimustia pyyteitään verhoaa.
Sosialidemokratia on jo kauan ollut aivan liian pyhä ja kaunis nimi
koko entisen puoluejohdon toiminnalle, saati sitten tälle
vallankumoukselle, jota tuskin voi nihilismin, anarkismin tai yleensä
minkään muunkaan -ismin nimellä kunnioittaa.

Omasta puolestani en ole edes sosialisti. Kuinkako siitä huolimatta
uskallan puhua Suomen työväelle? Siksi että en ole myöskään
kapitalisti, en porvari enkä työnantaja. Puhun puolueettomana
suomalaisena kirjailijana. Kuulun henkisiin työläisiin ja siis n.s.
sivistyneeseen köyhälistöön. Miksi en ole ennen puhunut sitten? Siksi
että teidän entinen puoluejohtonne on seisonut kuin muuri teidän ja
meidän välillä. Nyt se muuri on rauennut, nyt ei sitä ole enää. Nyt me
voimme tavata toisemme, nyt me voimme edes keskustella keskenämme.
_Sillä me kuulumme yhteen_, ja teidän asianne on, on aina ollut ja
tulee aina olemaan meidänkin asiamme.

Mutta ei siltä pohjalta, joka sorti. Sen suunnan kanssa, joka johti
asiat tähän umpikujaan ja joka jo viimeisen vuosikymmenen ajan vallitsi
suomalaista sosialidemokratiaa, ei maan sivistyneistöllä ollut eikä
voinut olla mitään tekemistä. Se suorastaan piti loitolla meidät siitä.
Aina hurjemmassa vallantavoittelussaan se ei kammonnut mitään keinoja,
eipä edes suoranaista valhetta ja vääristelyä Suomen työväen
pimittämiseksi ja omien usein hyvinkin henkilökohtaisten pyyteittensä
saavuttamiseksi. Se ei olisi ollut mahdollista, jos maan sivistyneistö
olisi ollut mukana. Siksi se oli syrjään sysättävä. Mutta täten sen
henkistä pääomaa halveksien se tuli halveksineeksi myöskin sen henkistä
työvoimaa, sen älyä, järkeä, tietoja ja kokemusta, ja lopuksi _kaikkea_
älyä, kaikkea _kykyä_, jopa lopuksi tavallisen terveen järjen
vaatimuksiakin.

Siten tuli Suomen vallankumouksesta sellainen kuin siitä tuli. Ja siten
joutuivat maan henkinen ja ruumiillinen työväestö sen kuluessa niin
erilleen seisomaan, ettei mitään siihen verrattavaa liene minkään maan
vallankumouksen historiasta löydettävissä. Tällä kertaa se oli ankara,
joskin murheellinen välttämättömyys. Mutta älköön sitä enää koskaan
tapahtuko ainakaan tämän kansan historiassa!

Ja siksi ei meillä enää koskaan _saa_ tapahtua toista tämänkaltaista
vallankumousta. Sillä silloin me joutuisimme jälleen kahden puolen
kuilua seisomaan.

Miltä se tuntuu, tiedän itse. Mutta ehkä se on tunnettu tämän
vallankumouksen kuluessa myös jonkun verran kuilun toisellakin puolen.

Siksi on meidän kumpienkin nyt tiedettävä tiemme, joka ei voi olla
mikään muu kuin tuon kuilun täyttäminen ja pyrkiminen siihen
keskinäiseen ymmärrykseen, jota ilman ei mikään terve yhteiskunta-elämä
ole maassa mahdollinen.

Työn Valta 18.4.1918.



2. KANSANVALTA JA HARVAINVALTA.

Yhtenä syvimmistä syistä, joka esti ja jonka täytyi estää meitä
henkisen työn tekijöitä pikkusormellakin olemasta mukana tässä
köyhälistön "diktatuurissa" -- vaikka useimmat meistä epäilemättä
kuuluvatkin köyhälistöön -- oli sen harvainvaltainen luonne, oli sen
kaikkia kansanvaltaisia periaatteita loukkaava synty ja tarkoitusperä.

Luonnollisesti oli siihen lukemattomia muitakin syitä. Mutta varmaan
oli tämä yksi syvimpiä.

Kansanvaltaisia me kaikki olimme. Tosin me olimme useimmat vielä varsin
virkavaltaisessa yhteiskunnassa syntyneet, mutta venäläinen sortovalta,
jota vastaan tässä maassa jo pari viimeistä vuosikymmentä on turhaan
koetettu saada yhteistä ja yhtenäistä kansalaisrintamaa, oli avannut
kaikkien vanhoillisimpienkin silmät näkemään kansanvaltaisten
uudistusten välttämättömyyden. Ja niihin oli myönnytty niin helposti ja
niin alttiisti kuin ei missään muussa Euroopan eikä maailman maassa,
siksi kuin meitä jo ainakin ulkopuoliseen valtiorakenteeseen nähden
voitiin sanoa "edeltäjäkansaksi", jolta muka kaikkien muitten oli oppia
otettava.

Kaunis "edeltäjäkansa" todellakin! Suomalainen sosialidemokratia,
sellaisena kuin se punaisessa vallankumouksessa esiintyi ja esiintyy
vieläkin levittäen laajoilla aloilla maatamme ympärilleen kauhua ja
kuolemaa, oli ja on vielä viedä perikatoon myöskin suomalaisen
demokratian.

Olihan demokratian, samoinkuin sosialidemokratian, täydellisimpänä
valtiomuodollisena takeena aina pidetty yleisellä ja yhtäläisellä,
salaisella ja suhteellisella vaalitavalla valittua kansan-eduskuntaa.
Siinähän saattoi kukin äänestyslippunsa kautta saada mielipiteensä
kuuluviin. Siinähän ei tehty mitään eroa köyhän eikä rikkaan, miehen
eikä naisen, kehittyneen eikä kehittymättömän äänestäjän välillä. Siinä
vallitsi tasa-arvoisuus niin suuri, ettei sitä ole missään luonnossa
eikä jokapäiväisessä elämässä. Tosin tuon eduskunnan työn teki
vaikeaksi, jopa usein mahdottomaksikin maamme riippuvaisuus
tsaarivaltaisesta Venäjästä, mutta sehän ei ollut meidän
autettavissamme. Siinä oli joka tapauksessa ase, väline kuinka
perinjuurisille ja pitkälle meneville demokraattisille -- ja
sosialidemokraattisille -- uudistuksille hyvänsä, mikäli ne olivat
saavuttaneet kansan suuren enemmistön kannatuksen.

Siihen, mikä meillä jo oli olemassa, näytti pyrkivän myöskin Venäjän
vallankumous. Sen perustuslakia säätävä kansalliskokous, jos se olisi
saanut kokoontua, ei olisi voinut kokoonpanoltaan olla missään
tapauksessa sen kansanvaltaisempi kuin meidän eduskuntamme.

Me tiedämme, kuinka siellä kävi. Bolshevikit tulivat ja hajoittivat
tämän koko vallankumouksellisen Venäjän pyhimmän toivon ja unelman,
tehden samalla veristä vääryyttä koko Venäjän kansan suurta enemmistöä
kohtaan. Millä voimalla? Kenen aseilla? Kurittoman armeijan, joka
saatuaan perinpohjin selkäänsä ulkonaisilta vihollisiltaan käänsi
aseensa "sisäistä vihollista" vastaan ja -- teki tyhjäksi Venäjän
vallankumouksen saavutukset.

Raskas ja ahdistava oli tsaarivallan sorto ollut Venäjän kansan suurta
enemmistöä kohtaan. Nyt se sai toisen ja vieläkin julmemman sorto-ikeen
itselleen. Sotilasväkivallan aikoja on aina pidetty hirmuisimpina
lehtinä jokaisen maan historiassa. Venäjän ne ovat vieneet kuiluun,
josta se valtakunnallisesti katsoen ei tule ikinä nousemaan.

Meillä suomalaisilla ei ollut tuosta suremista. Näimmehän me pala
palalta sortuvan sen vallankumouksellisen rakenteen, joka uhkasi
tukahduttaa meidät kamalalla, pimeällä, ummehtuneella ilmallaan ja
jossa meille oli varattu vain vaatimattoman, yhdenmukaisen tiilen sija.
Saksan rautanyrkki kolkutti, ja rakennus luhistui. Me olimme vapaat.
Mutta samalla oli meidän kansamme saanut siveellisen ja valtiollisen
tartunnan, joka meillä puhkesi punaiseen vallankumoukseen.

Liian kauan olivat kurittomat venäläiset sotajoukot saaneet majailla
tässä maassa, liian kauan kaupunkien ja esikaupunkien vetelehtijät tai
vallitöiden tärvelevät joukkiot veljeillä heidän kanssaan ja unohtaa
sekä demokratian että todellisen länsimaisen sosialidemokratian
opetuksia. Eivät he olleet heiltä hengittäneet vallankumouksen suurta,
vapaata ihanteellista ilmaa -- sillä on olemassa sellaistakin -- vaan
monisatavuotisen, tsaarivaltaisen orjuuden istuttamia inhoittavia
basilleja. Suomalaiset bolshevikkitytöt keikkuivat jokaisen
venäläisen sotilaan kaulassa. Suomalaiset bolshevikkipojat tekivät
politiikkaa venäläisten matruusien kanssa ja -- perustelivat
punakaarteja. Suomalainen sosialidemokraattinen puoluejohto näki
koko tuon arveluttavan kehityksen, mutta ei tehnyt mitään sen
torjumiseksi. Päinvastoin veljeili se sillä aikaa hyvässä rauhassa
bolshevikkijohtajien kanssa ja varusti heidän mallinsa mukaista
punaista vallankumousta.

Venäjän vallankumous oli suuri historiallinen välttämättömyys.
Vuosisadan ajan oli maan henkinen valiojoukko, sen parhaat pojat ja
tyttäret, tehneet työtä sitä varten, temmaten mukaansa aina laajemmat
kansankerrokset vastustamaan tuota todellakin mätää ja jo kaiken
siveellisenkin oikeutuksensa kadottanutta tsaarivaltaa, joka uhkasi
kuin syöpä koko Euroopan elimistöä. Sen täytyi tapahtua, jos mieli
koskaan tulla ihmistä venäläisestä talonpojasta.

Suomen vallankumous oli edellisen julma irvikuva. Ketä vastaan se
tehtiin oikeastaan? Maailman kansanvaltaisinta eduskuntaa vastaan, joka
juuri oli saanut hyväksytyiksi sekä yhtä kansanvaltaiset kunnallislait
että kahdeksan tunnin työpäivälain. Kuka sen teki oikeastaan? Sydämetön
puoluejohto ja pieni kansan vähemmistö, joka ensiksi lainaksi saatujen,
sitten kaiketi omaksi ostettujen tai lahjoitettujen venäläisten
pistimien avulla tahtoi tehdä juuri itsenäisyytensä saavuttaneen
Suomenkin bolshevistisen anarkian siunauksista osalliseksi.

Jos mikään, oli tämä harvainvaltaa. Ja jos mikään, oli harvainvaltaa se
punainen hirmuhallitus, mitä täällä harjoitettiin.

Mutta surman-iskunsa koko Suomen kansan sydämeen tähtäsi tuo
harvainvalta hajoittamalla Suomen eduskunnan ja vangitsemalla, jopa
murhaamallakin sen jäseniä.

Suomen eduskunta oli tämän kansan pitkän historiallisen kehityksen
tulos. Varhaisemmin kuin useimmat muut Euroopan kansat, jo enemmän kuin
viisisataa vuotta oli Suomi, kiitos olkoon vapaan Ruotsin yhteyden,
saanut laillisesti valittujen edustajiensa kautta olla mukana
lainlaadinnassa. Joka tuntee edes hiukankin parlamentarismin historiaa,
tietää, mitä taisteluja, kärsimyksiä ja uhrauksia on kansoilta
vaadittu, ennenkuin niiden eduskunnat todella ovat nykyisiksi
kansantahdon pyhiksi tulkeiksi ja ilmaisijoiksi muodostuneet. Mutta
siksi ne myöskin ovat niin kalliita kansoille, että on erikoisilla
lakimääräyksillä taattu jokaisen niiden yksityisen jäsenenkin
loukkaamattomuus. Ja meillä hajoitetaan ja tahdotaan vangita koko
kansaneduskunta, vieläpä sillä hetkellä, jolloin sen käsissä oli vallan
täydellisyys!

Se oli kuolemansynti! Sitä ei Suomen historian hengetär tule antamaan
anteeksi tämän punaisen vallankumouksen toimeenpanijoille tässä eikä
tulevassa elämässä.

Se oli rikos vasten kansanvaltaa. Se oli yritys kohottaa korkeimmiksi
käskijöiksi tässä maassa kourallinen henkilöitä, jotka ainoastaan
kansamme kehittymättömyyden ja poikkeuksellisten olojen vuoksi ovat
yleensä näytelleet mitään osaa maamme valtiollisessa elämässä.

Jumalan kiitos, tuo yritys ei onnistunut. Se olisi epäilemättä jo
piankin murtunut suomalaisen talonpojan, suomalaisen porvariston ja
sivistyneistön muodostamaa yhteistä rintamaa -- aktiivista ja passiivista
vastaan, ellei Venäjän bolshevikkihallitus sitä aseellisesti auttamalla
ja yllyttämällä olisi näihin päiviin saakka sitä ylläpitänyt. Nyt sen
mursi, ainakin Helsinkiin nähden, Saksan rautanyrkki. On kansallinen
häpeä, että sitä tarvittiin, mutta ei ole kansallinen häpeä, että sitä
pyydettiin. Sillä sellainen jättiläisvalta kuin Venäjä saattaa vielä
sortuessaankin uhata perikadolla pientä, kolmimiljoonaista kansakuntaa.

"Ettekö näe, että me par'aikaa juuri valloitamme takaisin Suomen?"
lausui Lenin pirullisesti, kun häntä Moskovan kokouksessa syytettiin
siitä, että hän kansallisuuksien itsemääräämisoikeuden politiikallaan
hajoitti Venäjän valtakunnan.

Totisesti hän oli onnistuakin.

Todistaa terveen kansanvallan voimaa tässä maassa, että hän ei
onnistunut. Ja todistaa terveen kansanvallan voimaa Saksassa, että se
omasta hirvittävästä maailmantaistelustaan huolimatta katsoi
kansainväliseksi velvollisuudekseen tulla pelastamaan meitä
harvainvallasta, hirmuvallasta ja anarkiasta.

Pelastamalla suomalaisen demokratian se toivottavasti on pelastava
myöskin suomalaisen sosialidemokratian noista samoista
perivihollisista.

Työn Valta 20.4.1918.



3. PEKKA SVINHUFVUD.

Toisena niistä syvimmistä syistä, jotka enemmän kuin mitkään ovat
maamme henkisen köyhälistön ja sosialidemokraattisen puoluejohdon tiet
niin turmiollisesti toisistaan etäännyttäneet, on mainittava se
isänmaanrakkauden puute, joka vuosi vuodelta aina uhkaavampana on
painanut leimansa sen työhön ja toimintaan.

Ensimmäisenä noista syistä mainitsin edellisessä kirjoituksessani sen
harvainvaltaisen, jopa lopuksi täysin yksinvaltaisen luonteen, joka oli
epäkansanvaltaisempi kuin koko se valtio ja yhteiskunta, minkä
kansanvaltaistuttamiseksi se juuri oli taistelevinaan, ja jonka
johdonmukaisesti täytyi päättyä sotilasvaltaan, hirmuvaltaan ja
"köyhälistön diktatuuriin".

Tuo toinen syy ei ole ollut vähemmän syvä. Ja seurauksiltaan on se
ollut ensimmäistä ehkä vieläkin tuhoisampi.

Liian kauan oli maamme sosialidemokraattinen puoluejohto ajanut
asiaansa isänmaan yhteisestä kohtalosta vähääkään välittämättä. Tämä
oli vuosi vuodelta jäänyt yhä yksinomaisemmin maamme sivistyneistön,
vieläpä ehkä ankarimmin juuri maamme sivistyneen köyhälistön
kannettavaksi. Sillä keitä kohtasivat meitä vastaan aina uudistetut
venäläiset laittomuus-iskut? Etupäässä maamme virkamiehistöä, köyhiä
opettajia, sanomalehtimiehiä y.m. Heidän kunniakseen onkin ensisijassa
luettava se kahdenkymmenen vuoden oikeustaistelussa karaistunut
passiivinen vastarinta, jonka punaisen hirmuvallan miehet heti
kohtasivat rautaisena muurina edessään, kun he laillisuuden suoralta
polulta poiketen lähtivät aseellisen kapinan, väkivallan, maanpetoksen
ja kansankavalluksen tietä suomalaisen sosialidemokratian asiaa
ajamaan.

Eikä sekään ollut muuta kuin heidän jo ennen omaksumiensa
epäisänmaallisten lähtökohtien johdonmukaista kehitystä. Vaikka he
sittemmin olisivat niiden seurauksia kauhistuen niistä luopuneetkin --
jota he eivät tehneet -- olisi tapausten järkähtämätön logiikka heidät
kuitenkin siihen pakottanut.

Heidän sisäiset vaikuttimensa eivät kuulu meidän tuomiovaltaamme.
Mutta juuri ulkopuolisten tapausten nojalla me tuomitsemme heitä
_tuhmuudesta_, niin suuresta, että se jo sellaisenaan on rikoksellista
suuren valtiollisen puolueen johtajissa, ja me syytämme heitä
_ihanteiden puutteesta_, varsinkin isänmaanrakkauden puutteesta, joka
oli ja on vieläkin viedä koko maan ja kansan perikatoon.

Se johti heidät veljessotaan. Se syöksi heidät siihen synkimpään veren
ja hävityksen murhenäytelmään, mitä vielä koskaan on Suomenniemellä
esitetty.

Tällä tiellään he kohtasivat ensimmäisenä edessään maan laillisen
hallituksen.

Se oli muodostettu itsenäisyyskysymystä silmälläpitämällä, tuota
ainoaa, joka ensi kerran tämän kansan historiassa näytti voivan
yhdistää kaikki käsityskannat, kaikki puolueet, kaikki kansanluokat,
kaikki tämän heimon lapset saman yhteisen lipun alle. Tuon hallituksen
etunenässä seisoi mies, jonka isänmaallista mieltä, vieläpä sanan
parhaassa merkityksessä _kansan_ mieltä, ei voinut epäillä kukaan, joka
ennen oli istunut Suomen eduskunnan yleisesti kunnioitettuna
puhemiehenä, jonka venäläinen sortovalta, vain hänen järkähtämättömän
oikeudentuntonsa vuoksi, oli temmannut tuomaripöydästä ja ajanut
maanpakoon, joka juuri oli palannut Siperiasta ja ryhtynyt kansansa
toivomuksesta ensin ylimmän lainvalvojan sitten hallituksen päämiehen
edesvastuunalaista tointa mitä raskaimmassa ja ratkaisevimmassa
ajankohdassa hoitamaan. Tarkoitan Pekka Svinhufvudia. Tiedän, että hän
nautti myöskin sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän yleistä
kunnioitusta, ja uskallan väittää, että hän tälläkin hetkellä olennoi
useita niistä suomalaisen kansanluonteen parhaista puolista, joille
toivoisin suomalaisen demokratian ja etenkin suomalaisen
sosialidemokratian rakentuvan.

Ja _hänen_ täytyi häilyä täällä viikkokaudet hengenvaarassa. Ja _hänet_
olisi tämä sama suomalainen työväki, joka niin sokeasti uskoi omiin
sydämettömiin johtajiinsa, varmaan repinyt kappaleiksi, ellei hän
salavihkaa ja valepuvussa olisi päässyt sen käsistä pelastumaan!

Nyt ovat sen omat johtajat, samoin salavihkaa ja valepuvussa
pelastuneet. Mutta siihen loppuukin kaikki yhtäläisyys heidän
välillään. Svinhufvud pelastaessaan itsensä ajatteli koko kansansa ja
isänmaansa pelastusta. Mutta mitä ajattelivat Tokoi ja Manner, Valpas
ja Sirola tyhjentäessään Suomen Pankin ja kansalaissodan kauhuihin
syöksemänsä isänmaan tomun jaloistaan pudistaessaan?

Tokkohan edes Suomen työväen parasta, jonka kuitenkin olisi pitänyt
olla lähinnä heidän sydäntään?

Ei, he ajattelivat vain oman itsensä parasta. He olisivat ehkä voineet
tehdä jotakin Suomen työväen hyväksi, jos he olisivat jääneet,
kehoittamalla sitä edes viimeisellä kahdennellatoista hetkellä aseensa
laskemaan. Jos he olisivat olleet miehiä, he olisivat jääneet, ottaneet
syyn vallankumouksesta miehekkäästi päälleen, ja koettaneet edes täten
harhaanjohtamansa työväen raskasta kohtaloa lievittää. Mutta he eivät
olleet miehiä, he olivat valtiollisia seikkailijoita, jotka ainoastaan
suomalaisen työväestön kehittymättömyys, arvostelukyvyttömyys ja
herkkäuskoisuus oli kansamme turmioksi vallan kukkuloille kohottanut.

Siksi ei tämän maan multa ole myöskään hevillä heltiävä heidän
saappaistaan. Se on kosteaa, siinä on verta, veljesverta, ja se veri
syyttää heitä siitä rakkauden puutteesta, jolla he ovat tämän kansan
kohtaloita ohjanneet, ja siitä sydämettömyydestä, jota he ovat koko
suomalaisen demokratian, mutta etenkin suomalaisen sosialidemokratian
yhteistä, suurta asiaa kohtaan osoittaneet.

Suomen työväki, Suomen sosialidemokratia saa nyt vastata heidän
synneistään. Jos on jotakin mahdollisuutta sen vielä toipua tästä
hirvittävästä iskusta, saa se kiittää siitä ainoastaan suomalaista
kansanvaltaa -- jonka he tahtoivat kumota juuri -- ja sitä seikkaa, että
meillä on laki, on laillinen hallitus ja eduskunta, joiden tehtäväksi
nyt jää koko tämän verisen vyyhdin selvitteleminen ja sen ainoan
oikeuden turvaaminen, minkä nuo paenneet johtajat ovat Suomen äsken
niin kukoistavasta työväenasiasta jälelleen jättäneet, nimittäin:
_voitettujen oikeuden_.

Ja siinä on nähdäkseni Pekka Svinhufvud jälleen mies paikallaan.

Työn Valta 25.4.1918.



4. KANSAKUNNAN ULKOPUOLELLA.

Varmaan olisivat punaisen hirmun miehet miettineet monta kertaa päänsä
ympäri, jos he olisivat aavistaneet niitä kaikkia vastavoimia tämän
kansan sielussa, joita he esille manasivat ryhtyessään mielettömään
yritykseensä.

Maamme poliittiset puolueet he tunsivat, sillä olivathan he niiden
kanssa olleet jo niin monessa vaalitaistelussa ja parlamentaarisessa
ottelossa. Samoin he tunsivat maamme porvarillisen sanomalehdistön ja
tiesivät, mikä valta sillä oli yleisen mielipiteen muodostamisessa.
Siksi oli se ensin tukahdutettava. Kun samalla kaiken valtiollisen
elämän huiput, laillinen hallitus ja kansan itsensä valitsema
eduskunta, olisivat vangitut tai ainakin pakotetut hajoamaan, olisi
vallan täydellisyys heidän käsissään ja kansa itse valmis tottelemaan
uusia tyrannejaan ja lainsäätäjiään.

Kuten todellisuus on näyttänyt, siinä he perinpohjin erehtyivät.

Kaikkia henkisiä ja ihanteellisia arvoja halveksien eivät punaisen
hirmun miehet tunteneet varsinkaan eräitä tämän kansansielun
ominaisuuksia: eivät sen _isänmaallista mieltä_, joka ei niinkään ollut
kädenkäänteessä valmis veljistymään vanhan perivihollisensa, saati
sitten sen huonoimpien ainesten kanssa, eivät sen todella
_kansanvaltaista mieltä_, joka juuri vanhasta sortovallasta päästyään
ei niinkään hevillä tahtonut niskoilleen näitä uusia ja vielä paljon
pahempia sortovaltiaita, eivät sen _laillisuusmieltä_, joka
vuosisatojen kuluessa oli siihen juurtunut ja parin viime vuosikymmenen
kuluessa vain voimistunut ja karaistunut. Mutta varsinkaan he eivät
tunteneet tämän kansanhengen syvimmistä hetteistä kuohahtanutta
_itsenäisyysmieltä_, joka vihdoinkin katsoi ajankohdan koittaneeksi
tehdä totta esivanhempiemme parhaista vapaudenhaaveista ja
valtiollisista harrastuksista. He olivat nukkuneet. Taikka oikeammin:
he olivat räyhänneet vain puhujalavoilla ja puoluekokouksissa ja
ummistaneet silmänsä sille hajanaiselle, ankaralle todellisuudelle,
joka "valkean Suomen" nimellä sittemmin esiintyi heille kaikessa
peloittavassa sitkeydessään ja vääjäämättömyydessään.

He eivät tunteneet Suomen sivistyneistöä, joka vallankumouksen ensi
hetkestä saakka asetti heitä vastaan vanhan koetellun passiivisen
vastarintansa, jota ei edes Venäjän tsaarivalta mahtavimmillaankaan
ollut koskaan saanut täysin puhkaistuksi. Mutta varsinkaan he eivät
tunteneet _suomalaista talonpoikaa_ sellaisena kuin me muut jo ennen
tunsimme hänet Pohjanmaalta, Savosta ja Karjalasta, joka ennemmin olisi
antanut hakata itsensä kappaleiksi, kuin koskaan taipunut heidän
ikeeseensä ja joka nyt esitti heitä vastaan oman aktiivisen
vastarintansa astuen ase kädessä kotiaan ja kontuaan, isänmaataan ja
esi-isiensä jälkeenjättämää sekä henkistä että aineellista viljelystä
puolustamaan.

Punaisen hirmun miehet tunsivat vain Etelä-Suomen suurviljelijät. Mutta
hehän olivat "herroja", heitähän oli niin vähän, että heidät voi
murhata vaikka sukupuuttoon! Samoin tunsivat he vain suuret työnantajat
ja teollisuuden harjoittajat, jotka voitiin joko samoin surmata tahi
tehdä terrorisoimalla vahingottomiksi. Mahdollisesti tunsivat he myös
jonkin verran maamme virka- ja liikemiehistöä, mutta he halveksivat
liiaksi sen siveellistä selkärankaa uskoakseen hetkeksikään
siitä koituvan mitään vakavampaa vaaraa heidän veriselle
vallankaappaukselleen. Ja pahimmassa tapauksessa: voitiinhan sekin
surmata sukupuuttoon! Kykenihän kuka hyvänsä. mitä tointa hyvänsä
hoitamaan, voitiinhan liikkeet "natsionalisoida" ja julistaa niihin
kätketty pääoma kansan ja yhteiskunnan omaisuudeksi. Vielä helpommin
voitiin luonnollisesti tulla toimeen ilman maan henkistä köyhälistöä,
sillä olihan se tämän "materialistisen historiankäsityksen" piirissä
vain välttämätön paha, saman surkuteltavan kapitalismin tuote, joka
juuri oli kumottava. Se voitiin joko _ostaa_, jos sen palveluksia
tarvittiin, tai heittää romukoppaan.

Mutta mitä tehdä suomalaiselle talonpojalle?

Häntä ei voinut hävittää sukupuuttoon. Sillä ensiksikin oli heitä liian
paljon ja toiseksi tunnustettiin sekä hänen ansionsa estä
kansantaloudellinen tarpeellisuutensa. Myöskin punaisen hirmun miehet
ymmärsivät, että kedot olivat kynnettävät ja kylvettävät -- kylvöviljan
kulutuksesta huolimatta -- jos mieli tässä maassa menestyä edes heidän
bolshevistisen ihannevaltionsa. Oli sentähden aivan liikuttavaa nähdä
tuon hirmuhallituksen äänenkannattajien avuttomuutta, kun heidän tuli
puolustaa menettelytapaansa suomalaisen talonpojan edessä. Te olette
hulluja! huusivat ne. Emmehän me _teitä_ vastaan taistele, vaan
"herroja", suurkapitalisteja, suurporvareita, suurteollisuuden
harjoittajia! Tehän olette meidän luonnolliset liittolaisemme, Jaakko
Ilkkojen jälkeläiset. Nouskaa nytkin vastaan Klaus Flemingin huoveja,
tulkaa meidän puolellemme!

Mutta suomalainen talonpoika tunki vain päälle. Se tosin tunsi itsensä
vanhoihin "nuijamiehiin" kuuluvaksi, mutta se näki nyt huovinsa ja
sortajansa juuri niiden rivissä, jotka olivat punaisen väkivallan ja
ryöstövallan lipun hänen riihiensä ja aittojensa ovien eteen
pystyttäneet.

Yhtä huonosti kävi sen agitatsionin, joka oli aiottu "valkean Suomen"
passiivisen vastarinnan murtamiseksi. Suomen henkinen köyhälistö _ei_
ollut ostettavissa.

Oli luonnollista, etteivät pankkien ovet avautuneet, sillä olisihan se
ollut samaa kuin päästää sisään kiljuva ryövärilauma. Oli yhtä
luonnollista, että työpaikat pysyivät suljettuina, sillä tunsihan
jokainen työnantaja punaisen vallankumouksen tähtäävän erikoisesti
juuri hänen etujaan. Mutta miten selittää köyhien opettajien,
kansakoulunopettajien y.m. kantaa, joille tarjottiin kaksinkertaisia
palkkoja, jotka siitä huolimatta osoittivat ilmeistä
"vastavallankumouksellisuutta"?

Punaisen hirmun miesten materialistinen maailmankäsitys kärsi tässä
suurimman tappionsa.

Että ihminen eli leivästä, sen he olivat käsittäneet. Siksi he vielä
vähin voivat ymmärtää suomalaisen talonpojan kantaa, tosin sitäkin
ainoastaan itsekkäältä, aineellisten etujen kannalta, joka yksin ei
suinkaan riittänyt tätä meillä ennen kuulumatonta kansannousua
selittämään. Mutta että ihminen ei elä _vain_ leivästä, se oli
hepreankieltä heille. Siksi he seisoivat aivan ymmällä Suomen henkisen
köyhälistön omaksuman yksimielisen kannan edessä, joka ei ollut eikä
voinut olla muuten kuin eräiden heille tuntemattomien henkisten arvojen
avulla selitettävissä.

He eivät tajunneet Suomen _kansansielua_, ja siksi he joutuivat
ulkopuolelle kansakunnan.

Kerran ennen maamme valtiollisessa historiassa on käynyt poliittiselle
puolueelle hiukan samantapaisesti. Se tapahtui Bobrikovin vuosina.
Silloinkin asettui yksityinen poliittinen puolue omavaltaisesti koko
Suomen kansan omavaltaiseksi holhoojaksi. Silloinkaan ei kansantahto
heitä siksi tunnustanut. Me muistamme, millä perinpohjaisuudella
suurlakko ja sen aikaansaanut kansan-aalto silloin pyyhkäisi pois
heidät vallan kukkuloilta.

Silloinkin oli kysymys valtiollisesta veljeilystä kansamme
perivihollisen, venäläisen sortovallan kanssa. Silloinkin oltiin jo
lähellä kansalaissotaa. Me tiedämme, mikä oli lorun loppu siitä, ja
tuon esimerkin olisi pitänyt tämän vallankaappauksen toimeenpanijoille
opettaa, että tämä kansa ei ymmärrä leikkiä silloin, kun on kysymys sen
pyhimmistä aatteellisista arvoista ja valtiollisesta olemassaolosta.

Bolshevismi, joka oli meihin nähden vain venäläisen sortovallan toinen
ja entistäkin suurempi puoli, tahtoi meidät jälleen sulkea hajoavan
venäläisen valtakunnallisuuden tukahduttavaan syleilyyn. Tokoit ja
Mannerit sitä joko eivät käsittäneet tai pitivät vähäarvoisena sen
"maailman vallankumouksen" rinnalla, jonka he toivoivat täältä vyöryvän
Eurooppaan, joka muka vain kädet ojossa odotti tätä uutta ihmisyyden
evankeliumia. Ne unohtivat, että mitään ihmisyyden asiaa ei voida ajaa
isänmaan asian ulkopuolella yhtä vähän kuin minkään kansainvälisen
"ihannevaltion" lippua ohitse oman kansakunnan pystyttää.

Siksi asettui heidän suomalainen isänmaansa heitä vastaan, ja Suomen
tähän saakka suurimmaksi maailmanhistorialliseksi tehtäväksi tuli tuon
venäläisen ruttotaudin täällä pysäyttäminen ja täällä tuhoaminen.

Olkamme nyt heitä viisaampia. Ottakaamme me nyt oppia heidän
turmiostaan ja tunnustakaamme ainakin se totuus, minkä me näemme
niin verisenä todellisuutena ympärillämme Suomen metsiin ja
hankiin kirjailtuvan. Tarkoitan sitä totuutta, että _mikään
sosialidemokraattinen puolue ei ole meillä mahdollinen isänmaan
yhteisen asian ulkopuolella_, eikä myöskään ulkopuolella niitä
_laillisuuden ja kansanvallan, kansanvapauden ja kansalaisvapauden_
ikuisia ihanteita, jolle me toivomme Suomen nuoren verikasteisen
valtakunnan kaikesta huolimatta rakentuvan.

Ainoastaan tätä tietä on mahdollinen myöskin se _kansanvallan
yhteiskunnallistuttaminen_, jota kaikki todellinen sosialidemokratia
kuitenkin lopuksi tarkoittaa.

Työn Valta 27.4.1918.



5. TÄLLÄ HETKELLÄ.

Mitä on Suomen työväen tällä hetkellä tehtävä siis? Sen
sosialidemokraattisen työväen nimittäin, joka ei koskaan ole punaista
hirmua hyväksynyt, joka sitä on aina omassa sisimmässään vastustanut ja
vain voimattomuudesta tai kehittymättömyydestä joutunut omien
puoluejohtajiensa petollisesta menettelystä kärsimään?

Mikäli tässä maassa vielä rauhallista ja lainkuuliaista suomalaista
työväkeä on -- ja _onhan_ sitä, senhän me tiedämme -- jonka on onnistunut
pysytellä sekä punakaartien että kansankavalluskuntien että kaikkien
niiden asettamien tuhatlukuisten ja tuhatväristen siviilivirkojen
ulkopuolella, on sen tärkein tehtävä tällä hetkellä vain rauhoittaa,
vain saada ympärillään riehuvia intohimon aaltoja edes jo nyt
asettumaan. "Rintamille", jos sellaisista vielä voidaan puhua
ollenkaan, sen ääni ei ulotu enää, yhtä vähän kuin saarrettuihin
kyliin, kaupunkeihin tai vankileireihin. Mutta jokaisella on oma
yksityinen ympäristönsä, jossa hän voi samaa rauhantyötä harjoittaa.

Ainoastaan tätä tietä me voimme pelastaa jotakin suomalaisen
demokratian, joskaan emme suomalaisen sosialidemokratian asiasta
entisessä muodossaan.

Se on nyt mennyt menojaan. Ja jouti mennäkin, sillä sellaisena miksi se
viime vuosina kehittyi, sillä ei ollut enää muuta kuin nimi yhteistä
todellisen länsimaisen sosialidemokratian kanssa. Mutta siinäkin oli jo
niin paljon liikaa, että tulee kulumaan vuosia, ehkä vuosikymmeniä
tässä maassa, ennen kuin suomalaisen sosialidemokratian täten tahrattu
maine voi saavuttaa maamme julkisessa elämässä mitään kirkkautta tai
kantavuutta. Jos se on mahdollista vielä, on se mahdollista ainoastaan
Suomen työväen oman järkevän esiintymisen avulla, jonka ei pitäisi olla
niin vaikeata, kun sen parhaimmisto joka tapauksessa on tämän
kauhistuttavan romahduksen kautta päässyt vapaaksi punaisesta
painajaisestaan.

Meiltä on nyt suu tukossa, meiltä demokraateiltakin, saati sitten
sosialidemokraateilta. Peli on hävitty, kaikki valtit ovat
vanhoillisilla. Missään maassa ei rajaton kansanvalta ole antanut
huonompaa tulosta kuin meillä, minkään kansan keskuudessa ei
sosialidemokratian nimellä käypä oppi ole osoittautunut niin
turmiolliseksi koko kansan olemassaololle ja yhteiskunnalliselle
järjestykselle. Näin sanoessamme emme luonnollisesti ota lukuun
Venäjää, sillä siellä ei ole koskaan ollutkaan mitään todellista,
elimellistä järjestystä eikä kansanvaltaa. On ollut vain tsaarin, vain
Kerenskin ja vihdoin "köyhälistön", s.o. Leninin ja Trotskin
diktatuuri.

Meillä oli todellinen kansanvalta. Meillä oli jo ainakin paperilla
rajaton kansanvalta, sen jälkeen kuin Suomen eduskunta oli julistanut
myöskin hallitsijan oikeudet itselleen kuuluviksi. Se on nyt vieläkin
meillä, mutta ainoastaan paperilla. Todellisuudessa meillä on
sotilasdiktatuuri.

Suomen työväen on nyt totuttava tuohon ajatukseen. Ja se voi omalta
osaltaan lyhentää tuota diktatuuria -- jonka tehtävänä juuri on maan
rauhoittaminen -- vain auttamalla sitä tuossa tehtävässä ja täten
todistamalla sen ennemmin tai myöhemmin tarpeettomaksi.

Tällä hetkellä ei ole muuta viisasta työväenpolitiikkaa. Vasta sitten
on kaikki muu politikoiminen, kaikki valtiollinen elämä ja
järjestäytyminen maassa mahdollinen.

Tätä olisi hyvä pitää muistossa myöskin maamme muiden puolueiden ja
sanomalehtien, mutta ennen kaikkea niiden entisen sosialidemokraattisen
puolueen pirstaleiden, jotka hyvällä omallatunnolla ja säilytetyllä
kansalaiskunnialla vielä vastaisuudessa aikovat käydä uutta ja
parempaa, puhtaampaa ja jalostuneempaa sosialidemokraattista puoluetta
perustamaan. Omasta puolestani pidän sitä vielä mahdottomana nykyisten
poikkeuksellisten olosuhteiden vallitessa, samoin kuin pelkkänä
tuulenpieksämisenä kaikkea kiistaa kuningasvallasta tai tasavallasta,
kansanvaltaisemmasta tai harvainvaltaisemmasta hallitusmuodosta. Meillä
on nyt maassa kaksi tekijää, jotka tällä hetkellä nähdäkseni vaativat
kaiken huomion osakseen, kaksi vierasta jotka jo liian kauan ovat
saaneet täällä koteutua. Ne ovat _sota_ ja _nälkä_. Jos vielä ensi
kesänä kolmas rajan takana vaaniva vieras yhtyy niihin, nimittäin
_rutto_, ei täällä kohta tarvita kuninkaita eikä presidenttejä, eikä
yleensä muita majesteetteja kuin sitä kutsumatonta, joka täällä jo on:
kuoleman majesteetti. Täällä tarvitaan vain haudankaivajia ja sen
verran isänmaan kamaraa, kuin kukin tarvitsee siinä maatakseen.

Ja sitäpaitsi meillä on maassa vieras sotaväki. Tosin he ovat tulleet
tänne maamme laillisen hallituksen kutsumina ja siis meidän ystävinämme
ja liittolaisinamme, tosin he ovat tehneet verrattomia palveluksia
meidän maallemme ja etenkin sekä suomalaisen demokratian että
sosialidemokratian tällä hetkellä yhteiselle asialle -- sillä molemmat ne
olivat sortua tuon punaisen hirmun kitaan -- ja meillä on kaikilla
senvuoksi täysi syy osoittaa heille kaikkea kunnioitusta ja
kiitollisuutta. Varsinkin tulevat nuo tunteet täydellisiksi, kun
me muistamme, että ilman Saksan loistavia voittoja Puolassa,
Itä-Preussissa, Galitsiassa ja Väinäjoella, ei mikään vallankumous
Venäjällä ollut mahdollinen, eikä meillä mitään tilaisuutta irtaantua
ja itsenäistyä omaksi valtakunnaksemme. Mutta niin paljon kansallista
arvokkaisuutta toivoisi toki tuolla valtakunnalla nuoruudestaan
huolimatta olevan, että se ei ryhtyisi määrittelemään valtiollista
tahtoaan ja hallitusmuotoaan, ennenkuin tuo tahto on todellakin vapaa,
s.o. ennenkuin kapina on täydelleen kukistettu, yhteiskunnallinen
järjestys palautettu ja meidän mahtavan liittolaisemme aseellinen apu
ja edustus täällä täten käynyt tarpeettomaksi. Paitsi muusta, johtuu
tämä kanta niistä kansallisen häveliäisyyden syistä, joita olisi hyvä
ottaa huomioon niin kuulun kunniavieraan läsnä ollessa.

Tunnemme nimittäin kyllin paljon Suomen politiikkaa, ettemme tahtoisi
kaikkia sen sisäisiä kurjuuksia ja ristiriitoja heti näille uusille
ystävillemme paljastaa. Ja ne _tulevat_ esille, jos meillä tällä
hetkellä ruvetaan politikoimaan niinkuin tavallisissa oloissa,
ottamatta huomioon tilanteen äärimmäistä, hirvittävää vakavuutta.

Kansallisesta kuolemasta me ehkä olemme päässeet, mutta me seisomme
vieläkin kuoleman kynnyksellä.

Pois politiikka! tekisi sentähden mieleni tällä hetkellä huudahtaa.
Joka mies ja nainen paikalleen! Maa on rauhoitettava, pellot ovat
kynnettävät ja kylvettävät. Siihen saakka voivat nykyiset lailliset
valtio-elimet, etupäässä Suomen senaatti, varsin hyvin edelleenkin
hoitaa maan asioita.

Työn Valta 30.4.1918.



6. ERÄITÄ ÄÄRIVIIVOJA.

Jos on parasta työväenpolitiikkaa tällä hetkellä olla kokonaan
politikoimatta -- kuten väitän -- niin mihin sitten on käytettävä se aika,
se väliaika, joka sille sen julkiseen toimintaan nähden on pakostakin
muodostunut?

Ajatteluun, itsetutkisteluun. On hetkinen hengähdettävä, jos mieli
voida olosuhteiden salliessa lähteä uudella ja paremmalla ohjelmalla
taipaleelle.

Mitään varsinaista, maan ja kansan asioihin vaikuttavaa valtiollista
toimintaa ei Suomen sosialidemokraattinen työväki kuitenkaan voisi
tällä hetkellä harjoittaa. Siksi pahasti on se uskottujen miestensä,
puoluejohtajiensa, puhujiensa, järjestöjensä y.m. kautta punaisen
hirmun pauloihin sekaantunut. Niistä päästäkseen on sillä
edessään valtiollisena puolueena vain sama puhdistustyö, mitä
yhteiskuntaa-säilyttävät ainekset nyt koko isänmaahan nähden
suorittavat. Vasta kun se on tehty -- ja perinpohjin tehty -- voi syntyä
kysymys uudesta valtiollisesta esiintymisestä.

Mutta sitä ennen? Onko Suomen työväen istuttava kädet ristissä siis ja
sallittava kaiken ympärillään vaieten ja vastaansanomatta tapahtua?

Kyllä, vaikka ei kädet ristissä tosin. On tehtävä sitä kiinteämpää
sisäpuolista ja ulkopuolista valistustyötä, jota arvaankin useimpien
meistä nykyään kaikella mahdollisella vakavuudella harjoittavan. On
opittava ja on opetettava. Ja onhan tässä nyt totisesti aihetta ja alaa
niihin kumpaiseenkin!

Nyt lasketaan pohja Suomen uuden, vapaan ja itsenäisen valtakunnan
tulevaisuudelle. Silloin ei ole samantekevää tuon uuden kokonaisuuden
kannalta, mitä Suomen työväki siitä ajattelee. Tämä maailmansota laskee
myös pohjan uudelle ja toivottavasti paremmalle, onnellisemmalle
aikakaudelle ihmiskunnan historiassa. Silloin ei ole samantekevää,
miten suhtautuu siihen suomalainen sosialidemokratia. Sillä niin totta
kuin se ainakin omaan isänmaahansa nähden on tällä kertaa ollut myötä
vain kielteisenä aineksena sitä muodostamassa, niin totta on se kerran
oleva siinä mukana myöskin myönteisenä, ja täten omalta, vähäiseltä
osalta uuden ja paremman ihmisyyskäsitteen muodostamiseen tuossa
aikakaudessa vaikuttava.

Mutta politiikka? Mutta valtiollinen toiminta? Onko Suomen työväen siis
kokonaan pysyttävä syrjässä siitä? Ummistettava silmänsä ja korvansa,
heitettävä kirveensä järveen ja annettava palttua kaikelle
poliittiselle politiikalle ylimalkaan?

Eipä suinkaan. Ensiksikään ei se olisi mahdollista enää ja toiseksi se
olisi takaperoista sekä työväen omalle että koko isänmaan yhteiselle
asialle. Suomen työväki päinvastoin juuri täten ottaisi itse osaa
siihen taantumukseen, joka arvattavasti on, tai jonka luonnonpakosta
ainakin _pitäisi_ olla tämän väkivaltaisen rynnistyksen historiallisena
ja kansanpsykologisena seurauksena. On odotettava, on ensin katsottava,
_kuinka_ suureksi ja peloittavaksi tuo taantumus todellisuudessa tulee
ja _tuleeko_ siitä edes mitään varsinaista taantumusta, ennenkuin on
mahdollista sen suhteen tarkemmin kantaansa määritellä. Sillä olot ja
mielipiteet meidän ympärillämme eivät vielä ole täsmällisiksi
piirtyneet, ajan heiluri ei vielä äskeisestä äkkiliikkeestään
paikoilleen asettunut. Sen verran me jo kuitenkin näemme, että meidän
maassamme on muodostumassa vankka vanhoillinen, kuningasmielinen ja
arvattavasti myöskin korkeakirkollinen oikeisto ynnä sen vastapainona
vapaamielinen, kansanvaltainen vasemmisto, jonka äärimmäisellä siivellä
tietysti Suomen vastaisen sosialidemokratian ehkä hyvinkin
vaatimattomaksi supistuneen puolueen -- tai puolueiden -- tuleva paikka on.
Mutta maaseudun mielipide ei ole vielä selvä, eikä voine selvetäkään
ennen uusia vaaleja, joita tuskin tultaneen ainakaan lähimmässä
tulevaisuudessa suorittamaan.

On ollut julkisuudessa puhetta paljonkin sekä uuden hallitusmuodon
säätämisestä että nykyisin voimassaolevan -- joskin vain paperilla
voimassaolevan -- rajattoman kansanvallan rajoittamisesta. Ei liene
tarpeellista huomauttaa, että Suomen työväen kannalta olisi tietysti
suotavinta, jos kaikki päätökset ja toimenpiteet tuossa suhteessa
saataisiin edes syksyyn lykätyiksi. Silloin olisivat sekä kansan aallot
että vasta-aallot jo asettuneet, eikä mikään vaarallisempi,
perinjuurisempi taantumus enää arvattavasti tulisi kysymykseen. Mutta
on ehkä tarpeellista siitä huomauttaa isänmaan _yhteisen_ edun
kannalta, joka tällä kertaa, yhtä vähän kuin oikein käsitettynä
milloinkaan, ei suinkaan ole vastakkainen Suomen työväen eduille, vaan
päinvastoin niiden kanssa mitä läheisimmin yhdistynyt. On väitetty
Suomen eduskunnan viimeaikaisesta lainsäädäntötyöstä, että se ei ole
tapahtunut normaalien olosuhteiden vallitessa, jonka vuoksi ei myöskään
olisi miksikään häpeäksi tälle samalle eduskunnalle tarkistaa tehtyjä
erehdyksiä. Valaisevina esimerkkeinä tähän suuntaan on mainittu lakia
8-tunnin työpäivästä -- jonka voimaanastumisen hallitus onkin lykännyt
kuudeksi kuukaudeksi -- sekä uusia kunnallislakeja, joita myöskin on
vaadittu peruutettaviksi.

Näihin y.m. todella taantumuksellisiin vaatimuksiin nähden voidaan
juuri isänmaan yhteisen edun kannalta huomauttaa, että elleivät olot
meillä _ennen_ punaista hirmua olleet normaalit, eivät ne ole
vieläkään, sillä joskaan meillä ei enää ole puukkoa kurkussa, kuten
silloin, on se tällä välin pistetty -- sekä kuvaannollisesti että
puustavillisesti puhuen -- liian monen ihmisen sydämeen, että täällä sen
suuremmilla ja sen kauemmas kantavilla tulevaisuustakeilla voitaisiin
nyt heti tulla täydelliseen poliittiseen oikeamielisyyteen ja
tasapainoon. Ei ole hyväenteistä meidän nuoren vapautemme varttumiselle
ja kukoistukselle, jos se heti aloittaa uransa taantumuksellisilla
toimenpiteillä, eikä eduksi suomalaisen parlamentarismin ulkopuoliselle
arvonannolle, jos se nyt, jälleen poikkeuksellisten olojen
pakotuksesta, tekee päätöksiä, jotka ehkä hyvinkin läheisessä
tulevaisuudessa osoittautuvat pikaista korjausta kaipaaviksi. Olkoon,
että siinä suhteessa on ennen tehty erehdyksiä ja hätiköity. Olisi
onnetonta, jos tämä nykyinen pian loppuunsuoritettu "vastavallankumous"
ottaisi käytäntöön meillä samat kuumeentapaiset menetelmät, jotka
olivat ennen vallankumousta vallinneille olosuhteille niin
tunnusmerkillisiä.

Ajan myrkky olisi siinä tapauksessa tunkeutunut syvemmälle Suomen
yhteiskunnalliseen ruumiiseen kuin olisimme osanneet aavistaakaan.

Bolshevismi kukisti valtakunnallisen Venäjän, mutta sai itse ikuisen
tartunnan siitä. Suomen tervejärkinen kansan-aines on kukistanut
meikäläisen bolshevismin, mutta on varmaankin varova sen tekemiä
erehdyksiä missään muodossa uudistamasta. Tosi on, että myrkky kaipaa
vastamyrkkyä, vallankumous vastavallankumousta. Mutta jos meidän mieli
päästä _kokonaan_ myrkyistä erillemme, päästä koko siitä
vallankumouksellisesta, punaisen hirmun saastuttamasta ilmakehästä,
jossa vain anarkia ja väkivalta rehoittavat, on meidän niin pian kuin
mahdollista käytävä jälleen rakentamaan täällä vanhaa, nykyään niin
surullisessa kunnossa olevaa _oikeusvaltiotamme_, mutta uusille,
kansanvaltaisille, kaikkien kansanluokkien tasa-arvoisuuteen ja
kaikkien sen yksilöiden yhdenvertaisiin oikeuksiin perustuville
kulmakiville. Jokainen erehdys siinä suhteessa kaivaa tuon valtion
juuria, jokainen vallanpitäjien harha-askel käy ennemmin tai myöhemmin
tuhoisaksi myöskin koko kansakunnan olemassaololle.

Eikö ole siis oikein mitata samalla mitalla? Eikö ole oikein, jos
"valkea Suomi" vastaa punaiseen vallankumoukseen iskemällä hampaan
hampaasta niiltä, jotka ovat tahtoneet purra sitä?

Epäilemättä, Mooseksen lain kannalta. Mutta ei sen kansojen
kirjoittamattoman evankeliumin kannalta, joka julistaa, ettei mikään
valtakunta saata ajan pitkään kukoistaa, jos joku, vaikka vähäisempikin
osa sen kansalaisia, tuntee itsensä siinä oudoiksi ja syrjäytetyiksi.

Ja tässä tapauksessa tulisivat kaikki kansanvallan rajoitukset
käsittämään miltei toista puolta kansakuntaa!

Sitäpaitsi on Mooseksen laki jo tapahtunut. Joka on miekkaan tarttunut,
on miekkaan hukkunut, ja mikä jälellä on, on vain jälkiselvittelyä,
saman lain käytäntöön sovelluttamista. Se on välttämätöntä. Mutta ei
ole välttämätöntä samalla panna vaaranalaisiksi niitä _todellisen_,
terveen ja valistuneen kansanvallan periaatteita, joiden nimessä tämä
suuri taistelu juuri on käyty, ja joista punainen hirmu oli vain
kamala, vääristelty irvikuva. Puhumattakaan siitä, että se ei olisi
oikein Suomen "_vastavallankumouksellista_" työväkeä kohtaan, jota ehkä
on enempi kuin luulemmekaan, ei se olisi oikein myöskään koko Suomen
kansaa kohtaan, meitä ja muita ajattelevia, valtiollisesti
täysijärkisiä kansalaisia, joita ilman "valkeaa Suomea" ei nyt olisi
eikä olisi koskaan ollutkaan. Se olisi samaa kuin tehdä meidät kaikki,
jotka tässä maassa olemme, vapaamielisesti tai tasavaltaisesti,
demokraattisesti tai sosialidemokraattisesti ajatelleet, tunteneet ja
toimineet, -- se olisi samaa, sanon, kuin tehdä meidät kaikki yhtä
syyllisiksi punaisen hirmun synneistä, kuten jo siellä täällä onkin
julkisuudessa tapahtunut.

Mutta _siihen_ me tuskin olemme suostuvaisia. Jos kaikesta huolimatta
niin tapahtuu, me pidätämme itsellemme ainakin vapaan puhevallan
asiassa, joskin pyydämme lykkäystä johonkin sopivampaan ajankohtaan ja
tilaisuuteen.

Työn Valta 4.5.1918.




RYHMÄPOLITIIKKA JA PUOLUEPOLITIIKKA.


Puoluepolitiikka ei ole tällä hetkellä korkeassa kurssissa meillä. Eikä
kummakaan: olemmehan me juuri päässeet todistamasta eräitä sen
hurjimmista, mielenvikaisimmista ilmestysmuodoista. Eipä edes
parlamentarismilla kokonaisuudessaan ole mitään ehdottoman
universaalilääkkeen mainetta meidän sanomalehtiemme palstoilla. Sillä
sehän ei ole mahdollista ilman puoluepolitiikkaa ja puoluetaistelua.
Siinä suhteessa on yleinen mielipide meillä mennyt niin oikealle, että
eräs vanha tunnettu valtiollinen toimihenkilö ja yliopiston professori
saattoi jo joku viikko sitten esittää julkisuudessa niinkin
epäparlamentaarisia mielipiteitä, ettei ministerien meillä välttämättä
tarvitsisi olla eduskunnan luottamusta nauttivia miehiä, vaan lähinnä
ainoastaan kuninkaan neuvonantajia!

Nyt tulee toinen professori (J. R. Danielson-Kalmari) ja asettaa
suuressa valtiollisessa puheessa vastakkain käsitteet _monarkia_ ja
_anarkia_. Niistä olisi siis oikeastaan muka kysymys, kun on kysymys
meidän tulevasta valtiomuodostamme!

Hels. Sanomia on paljon moitittu siitä, että se on samaan kysymykseen
nähden asettanut vastakkain käsitteet _yksinvalta_ ja _tasavalta_, ja
väitetty niitä asiallisesti erehdyttäviksi yllytyskeinoiksi. Saa nähdä
mitä on nykyisellä yleisellä mielipiteellä tästä Danielson-Kalmarin
uudesta keksinnöstä sanottavaa.

On omituinen ilmiö muuten, että juuri ne henkilöt ja se
kansalaispuolue, joka 1905 suurlakon jälkeen enimmän kerskui
kansanvaltaisilla mielipiteillään eikä tiennyt, millä parhaiten
hyväillä suomalaista sosialidemokratiaa, jopa silloista punakaartiakin,
nyt on ensimmäinen vaatimaan kaksikamarista eduskuntaa, kuningasta
j.n.e. Vai oliko asianlaita niin, että kaikki tuo entinen -- samoinkuin
nykyinenkin -- olisi vain olosuhteitten vaatimaa mahtiaseman
säilyttämistä ilman sen syvempää periaatteellista sisältöä?

Ja yhtä omituinen ilmiö on, että juuri nyt, kun suomalainen
kansanvalta ja eduskuntavalta on osoittanut suurinta mahdollista
elinvoimaansa kukistaessaan punaisen hirmuvallan, helsinkiläisissä
puoluepolitikoitsijoissa esiintyy aivan erikoinen epäluulo samaista
kansanvaltaa ja eduskuntavaltaa vastaan uutta ja parempaa Suomea
suunniteltaissa. Moititaan puoluepolitiikkaa ja joudutaan --
ryhmäpolitiikkaan! Sillä miksi muuksi on oikeastaan nimitettävä sitä
salaperäistä tissuttelua ja tassuttelua, joksi meidän valtiollinen
elämämme on muuttumaisillaan?

Emme puhu mitään poikkeuksellisten olosuhteiden vaatimista hallituksen
toimenpiteistä, joihin kuuluu m.m. julkisen sananvapauden rajoittaminen
erinäisiin asioihin nähden. Se lienee välttämätöntä, joskin
arveluttavaa, kuten "Dagens Press" onkin aivan oikein huomauttanut.
Tarkoitamme sitä salaperäisyyden verhoa, joka leviää päivä päivältä ja
viikko viikolta aina enemmän tärkeimpienkin isänmaamme elinkysymysten
ylle ja josta johtuu, että yksityiset pääkaupunkilaiset ryhmäkunnat
saavat aivan suhteetonta merkitystä niiden ratkaisuun nähden.

Tahdotaan välttää uusia vaaleja, kansan äänestyksiä ja yleensä kaikkea,
joka "kiihottaa". Äskeisten katkerien kokemusten jälkeen se onkin
varsin ymmärrettävää. Kysymys on vain siitä, mikä todellisuudessa
kiihottaa enemmän, julkinen vapaa kansalaistoimintako, johon myöskin
puoluepolitiikka lienee luettava, vaiko se koko- tai puolisalainen
yleisen mielipiteen yllytys, jota m. m. erinäisiin nimitysasioihin,
mutta etenkin suureen valtiomuotokysymykseemme nähden harjoitetaan.

Muuten viittavat kaikki merkit siihen, että meidän jälellejääneillä
kansalaispuolueillamme on nyt edessään keskinäinen pyykinpesu, joka
eräistä jo julkisuuteen pulpahtaneista oireista päättäen ei käyne aivan
helpoksi. Olisimme isänmaan yhteisen edun kannalta suoneet sen vielä
lykkäytyvän johonkin sopivampaan ajankohtaan. Mutta nähtävästi se ei
meidän poliittisen itsehillinnän puutteen vuoksi ole vältettävissä.
Väärin on kuitenkin, että tuo yleinen ilmanpuhdistus kohdistetaan
eräisiin mielivaltaisesti valittuihin yksilöihin, kuten Sario tai
Linder, eikä kokonaisiin puolueihin ja katsantotapoihin. Tosi on, että
uusi aika kaipaa uusia miehiä, joilla on takanaan ehdottomasti tahraton
valtiollinen menneisyys. Mutta yhtä tosi on, että ellei meillä ole
varaa mennä itse pahan juuriin, ei paljon paranneta asiaa sillä, että
latvoja karsitaan.

Työn Valta 31.5.1918.




MISTÄ PELASTUS?

Yleisen mielenmuutoksen tarpeellisuudesta.


Tiedämme koko Suomen olevan nykyään täynnä epätoivoisia ihmisiä ja
särjettyjä sydämiä. En puhu niille enkä niistä, jotka voivat hyvin ja
iloitsevat, sillä eiväthän terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat.
Mistä pelastus? kohoaa tuhansilta huulilta meidän ympäriltämme. Mistä
tie, mistä pääsy valkeuteen tästä ajan hirvittävästä ahdingosta?

Ei muusta kuin meidän oman sisäisen itsemme uudestasyntymisestä. Eivät
auta siinä ulkopuoliset uudistukset eivätkä taantumukset, eivät
laitokset eikä lakipykälät, kuningasvallat eivätkä tasavallat. Kaikki
ne voivat olla hyvät olemassa, mutta _yksi on tarpeellinen_: Suomen
kansan on sisäisesti uudestisynnyttävä. "Kansalla" tarkoitan tietysti
jokaista meitä itseämme. Ei tule rauha tähän maahan, ellei rakkaus
rakenna Suomen uutta valtakuntaa. Viha kasvattaa vain vihaa, kosto vain
uusia kostotoimia. Jokaisen Suomen kansalaisen olisi nyt tarkoin
tuumittava, eikö hän ehkä _itse_ ole jollakin tapaa myötäsyyllinen
siihen, että pahuus on täällä paisunut näin yli äyräittensä ja että
hyvyys vain heikkona liekkinä syysmyrskyssä lepattelee.

Syysmyrskyssäkö? Toivokaamme toki kuitenkin, että tämä on kevätmyrskyä.
Talven kahleethan tässä kuitenkin ovat katkenneet, päättynyt
vuosisataisen orjuuden aika, vieras valta maasta karkoitettu. _Onhan_
Suomi nyt vapaa! Onhan isänmaa nyt itsenäinen, mutta jos se on
itsenäinen vain sillä hinnalla, että se on jotakin alkuperäisestä
kauneudestaan kadottanut, siitä kauneudesta, tarkoitan, joka täällä
ennen Jumalan hymynä ja lempeämmän, valkeamman ihmisyydenuskon
aavistuksena leijaili vuorten ja laaksojen yllä, niin on tuo
itsenäisyys todella tullut liian kalliilla hinnalla ostetuksi. Sillä
jos on totta yksilöiden suhteen, ettei auta heitä, vaikka he kaiken
maailman voittaisivat, jos he samalla saavat vahingon kuolemattomalle
sielulleen, on totta myöskin kansojen suhteen, ettei auta ulkopuolinen
vapaus heitä, jos sisäpuoliset kansalliset intohimot kuitenkin
vaahtosuisina heidän keskuudessaan raivoavat. _Rex regi rebellis!_
Kuningas kuninkaalle kapinallinen! Meidän kansallamme oli jo kädessään
onnensormus. Jos sen mieli enää löytyä milloinkaan, on meidän kaikkien
autettava sen etsinnässä.

Mutta sitä varten on välttämätöntä, että me _ainakin nyt_ jätämme pois
tuon ainaisen toisten vikojen ja heikkouksien kaivelemisen, joka tekee
sekä julkisen että yksityisen elämän täällä niin pieneksi, karuksi,
katkeraksi ja pahansuopaiseksi. Koettakaamme kerran kiinnittää
huomiotamme vain ihmisten hyviin puoliin! Pahan juuri on joka
tapauksessa vain meissä itsessämme. Maailma meidän ulkopuolellamme
olisi parempi ja valoisampi, jos me itse olisimme voimakkaammin
hyvyyttä ja valkeutta ympärillemme heijastaneet.

Meidän on hinnalla millä hyvänsä päästävä normaalisiin oloihin ja
ajatustapoihin taas. Mutta ei niin, että ne olot ja ajatustavat, jotka
täällä ennen kansalaissotaa vallitsivat, olisivat nyt normaalisina
takaisin toivottavia. Eivät, ne eivät riitä enää. Meidän on nyt
asetettava normiksemme vain se paras, minkä me jo silloin tunsimme ja
aavistimme, mutta jota me olimme liian heikkoja tai liian pimitettyjä
jo silloin toteuttamaan.

Tästä maasta on saatava jälleen ihmisten asuinsija. Eikä siihen päästä
muuta tietä kuin arvaamalla oman tilansa ja antamalla arvon
toisellekin, kuten suomalainen viisauslauselma niin ikipätevästi sanoo.
Kuka ei jaksa rakastaa, kunnioittakoon edes, kuka ei ihailla tai
sääliä, älköön edes vihatko tai halveksiko! Sillä totisesti: _niin_
paljon parempia me ihmiset emme toisiimme nähden ole, että meillä olisi
mitään syytä tai varaa siihen.

Vapaus! Mitä auttaa ulkopuolinen vapaus meitä, jos on orjan leima
omassa henkisessä olemuksessamme?

Sunnuntai 2.6.1918.






III

PAKINOITA




KIRJALLISTA PAKINAA.


Ensimmäiset joulukirjallisuuden uutuudet alkavat ilmestyä. Kirjallisena
miehenä oli Mikko heti kiirehtänyt niihin tutustumaan.

-- On sentään hauskaa, että meillä ilmestyy edes kirjoja, virkkoi hän,
hyvillä mielin näytellen kirjakauppapakettiaan. Sille alalle ei vielä
kuitenkaan näy halla kynsiään iskeneen.

-- Niinkö arvelet?

Mikko katsoi minua pitkään.

-- Sitä en minä ainakaan ole vielä huomannut, virkkoi hän sitten, alkaen
vasta ostamiaan kirjoja auki leikata. Kirjoja ilmestyy ja kirjoja
ostetaan. Onko se ehkä sinun mielestäsi hallan merkkejä?

-- Mutta kirjallinen yleisömme ei kasva.

Se oli totuus, jonka Mikkokin tiesi. Hän nyökäytti päätään ja jatkoi
pienellä resignatsionilla:

-- Ei kasva, mutta ei toki vähenekään. Se on kuitenkin pieni voitto
näissä oloissa. Ja toinen voitto on se, että näissä oloissa ei mikään
humbuugi taiteen alalla menesty.

-- Tokkohan? arvelin minä vastaan. Eivätköhän nämä ajat juuri ole omiaan
esim. isänmaallista humbuugia taiteen ja erittäin kirjallisuuden alalla
synnyttämään?

-- Sitä en toki niin vaarallisena pitäisi. Jos jotakin meillä nykyään
isänmaasta kirjoitetaan, tapahtuu se tavallisesti niin täydestä
sydämestä, että olisi sääli sellaista paheksua. Eivätkä ihmiset pane
sellaiselle enemmän arvoa nyt kuin ennenkään, jolloin ei ollut olemassa
niinkään suuria syitä isänmaasta kirjoittaa. Päinvastoin on mielestäni
tässä suhteessa pieni taka-askel yleisessä mielipiteessä jo
huomattavissa. Pahempi on tuon n.s. tendenssikirjallisuuden kanssa,
joka nähtävästi meilläkin alkaa voittaa yhä suurempaa alaa. Sitä
vastaan olisi minun mielestäni kirjallinen taistelu suunnattava.

Mikko on suurimpia "taide taiteen vuoksi"-opin kannattajia. Se oli
tullut useinkin esille meidän keskinäisissä keskusteluissamme, eikä
hänen lausepartensa "taistelun suuntaamisesta" sentähden minua
vähintäkään hämmästyttänyt. Tahdoinpa kuitenkin ottaa tarkemman pohdin
hänen mielipiteistään.

-- Luuletko tosiaan sitä niin vaaralliseksi, sanoin. Minun mielestäni on
tuiki luonnollista, että monet yhteiskunnalliset ja edistysaatteet,
jotka ajassa liikkuvat, alkavat hakea itselleen muotoja myöskin
kirjallisuudessa. Saavuttavathan ne siten vain laveampaa vastakaikua.

Sitä ei minun olisi pitänyt sanoa. Mikko laski kirjan pois kädestään ja
suuntasi minua kohtaan hirvittävän iskun paperiveitsellään.

-- Sinäkin Brutus.

Hän nousi ylös, käveli hetkisen aikaa edestakaisin, pysähtyi vihdoin
minun eteeni ja piti minulle kädet puuskassa vihdoin seuraavan pienen
luennon:

-- Minä olen edistyksen mies, jos kukaan. Harrastan kaikkia niitä
kysymyksiä, joita ajassa on, käyn usein kokouksissakin ja luen
sanomalehteni tarkempaan kuin moni maalaisvaari. Mutta kun minä otan
kirjan käteeni, vaadin minä, että minä saan samalla tutustua taikka
jatkaa tuttavuuttani jonkun persoonallisuuden kanssa. Nuoressa
kirjallisuudessa, niinkuin meidän, on erittäin tärkeätä, ettei
hairahduta millekään syrjäpoluille, vaan pysytään puhtaan kauneuden
kannalla, ja se merkitsee samaa kuin että kirjailijan asia on kuvata
ihmisiä eikä aatteita. Epäilemättä löytyy sellaisiakin ihmisiä, joissa
joku aate on tullut pääasiaksi, jotka elävät ja kuolevat sen keralla,
mutta on aivan väärin ajatella, että he olisivat maailman korkeimpia
ihmisiä. Korkein ihminen on se, joka on enimmän ihminen, ja ihmiseen
kuuluu niin paljon muuta, etupäässä muuta kuin aatteita. Siihen kuuluu
tunteita ja mielikuvia, ajatuksia ja tahdontoimintaa, ja missä
sellaista ei ole oikein ja luonnollisesti kuvattu, siellä ei myöskään
mitään kirjallista taidetta ole olemassa. Sinä muistanet itse, mikä
suunta rupesi yhteen aikaan olemaan vallitsevana meidän
laulurunouteemme nähden. Ruvettiin panemaan paljo enempi arvoa jonkun
runoilijan aatteille kuin hänen tunteilleen ja mielikuvitukselleen ja
vaatimaan pitkin linjaa runoilijoiltamme "enemmän aatteita". Sama
vaatimus tuntuu nykyään olevan ilmassa suorasanaiseen kirjallisuuteemme
nähden. Sellaiselle kansakoulumaalle kuin meidän ei mitään tappavampaa
kirjallista ajatuskantaa voi ajatella, sillä meillä on muutenkin täällä
Suomessa aivan liian suuri taipumus arvostelemaan kaikkia ihmisiä ja
oloja vain jonkun varman, määrätyn aatteen valossa, huolimatta kaikista
niistä tuhansista toisiaan risteilevistä langoista, jotka yhdessä
ihmiselämän muodostavat. Jumalan kiitos, olemme me vähitellen päässeet
kaikista kirjallisista suunnista kirjallisiin persoonallisuuksiin,
joiden pohjalla ainoastaan puhdas taide on mahdollinen, mutta pitääkö
meidän nyt heti sen sijasta johtua epäkirjallisiin suuntiin, joiden
pohjalla ei mikään taide ole mahdollinen? Minä vain kysyn.

Kysy päälle vain, ajattelin itsekseni, ei asia minua koske eikä monta
muutakaan meidän kirjailijoistamme. Joku tendenssiteos on tosin silloin
tällöin ilmestynyt ja herättänyt ehkä suurempaa huomiota kuin mihin sen
puhtaasti kirjallinen arvo olisi oikeuttanut, mutta ei yksi pääsky
kesää tee. Päinvastoin oli olevien olojen kuvaaminen jäänyt mielestäni
liiankin syrjään ja kirjailijamme paenneet historiallisiin ja
mytologisiin aineisiin, jotka aina tuovat mukanaan liiallisen
ylimalkaisuuden vaaran. Sanoinkin sen Mikolle.

Hän oli esitelmänsä pitänyt, istahtanut jälleen alas ja ryhtynyt uusia
kirjoja auki leikkaamaan. Kuitenkaan ei hän vielä ollut niin tyyni
miltä näytti, sen huomasin minä selvästi hänen suupielistään.

-- Epäilemättä on sekin vaara, virkkoi hän, ja liian estetiseeraavat
katsantokannat voivat myöskin johtaa persoonattomaan puhtaaseen
taiteeseen. Mutta että tuo vaara vielä meillä olisi niin lähellä, sitä
en usko. Totta hiidessä meillä vielä on tunteita, tarpeeksi tuoreita,
samoin mielikuvia ja huomioita elämästä, todellisen tuoreen ja
persoonallisen taiteen kannattamiseksi, varsinkin kun meillä ei ole
liiaksi traditsioneja eikä kirjallisia esikuvia, jotka sellaisen
kehittymistä voisivat ehkäistä. Pääasia on, että yleisömme tottuu
pitämään pientäkin persoonallista tunnepalasta tahi oikein huomattua
sielullista kuvausta suuremmassa arvossa kuin suurinta romaania tahi
näytelmää, jonka henkilöt ovat vain käsitteellistä tietä raketut.
Esimerkkejä en tahdo tässä ruveta luettelemaan, mutta sellaisiakin on
jo olemassa.

-- Tuo kaikki on hurskasta toivomusta, sanoin. Onko sinulla jotakin
käytännöllistä tarkoitusperää, johon tähtäät?

Sellaista ei Mikolla tällä kertaa ollut. Hän oli vain tahtonut saada
sanotuksi, että meidän kirjallisuudessamme oli taiteelliselle
näkökannalle, persoonallisuudelle, tekotavalle, kielenkäytölle y.m.s.
seikoille annettava pääasiallinen paino, jo senkin tähden, ettei meillä
monilla kirjallisuutemme aloilla vielä mitään traditsioneja ollut.
Traditsionit olivat nyt luotavat, ja siksi oli hänen mielestään
surkeata, jos kirjallisuutemme näissä oloissa horjahtaisi pois puhtaan
ja suuren taiteen kannalta.

-- Hiukan samoja asioita on myöskin ruotsalaisella taholla näinä aikoina
pohdittu, huomautin. Ei ole kauan aikaa siitä kulunut kuin eräs nuori
ruotsinkielinen runoilija julkaisi ankaran syytöksen virkaveljiään
vastaan, jotka vain muka liihoittelevat omassa yli-ilmaisessa
eetterissään ja puhaltelevat kupliaan "i en dådstark storm". Mitä sinä
siitä arvelet?

-- Samaa kuin minun kaimani, vanhempi ruotsinkielinen runoilijamme. Jos
jollakin kirjailijalla on todellakin aate sydämellään, niin laulakoon
sen ulos ja herättäköön myrskyn, mutta muuten vaietkoon hän siinä
seurakunnassa. Siinä on puhevalta tiedemiehillä, filosofeilla, ja
yhteiskunnallisten kysymysten ajajilla. Jos kirjailija sattumalta
kuuluu niiden joukkoon, niin on hänen tietysti puhuttava sydäntään
lähellä olevista seikoista, mutta ainakin niiden tulee aina muistaa,
että on olemassa muitakin myrskyjä, joita kirjailija voi herättää.

-- Mitä myrskyjä tarkoitat? kysyin.

-- Niitä, jotka yksityisen ihmisen tunne- ja mielikuvitusmaailmassa
myllertävät. Niitä herättämästä ei kirjallisuus saa koskaan lakata.

-- Eikä lakkaakaan, sanoin minä. "Se liikkuu kuitenkin."

-- Niin, mikä sitten? kysyi Mikko, joka jo oli saanut kirjansa auki
leikatuksi ja jäänyt joitakin lauseita sen takasivulta tarkastamaan.
Mikä liikkuu?

-- Ihmissydän.

Mikko nyykähytti päätään. Hänellä ei niin selvään asiaan ollut mitään
sanomista. Hän vaipui katsomaan, mitenkä se meidän nuoressa
kirjallisuudessamme liikkuu.

Mikko Vilkastus, Päivälehti 7.11.1902.




TARINA TALVISESSA YÖSSÄ.


Paukkuva pakkanen. Korkeat tähdet taivaalla.

Kuljimme kylmässä talviyössä, Mikko ja minä. Tuuli puhalsi turkin
saumoistakin sisälle, ja vilu tuntui jokaiseen verisoluun saakka. Ei
tahtonut puhekaan oikein luistaa.

-- Kylmä on, sanoi, Mikko.

-- Niin on, sanoin minä.

Sitten oltiin taas hetkinen äänetönnä. Mutta korkeat tähdet vilkkuivat
kauniisti.

Oletteko koskaan oikein katsoneet tähtiä silmiin? Niiden kanssa ei
ylipäänsä ole leikkiä laskemista. Auringon kanssa vielä voi laskea
leikkiä, se on niinkuin vanha setä, joka pitkä piippu suussa
keinutuolissaan keinuu, ymmärtää meidän tuhmuutemme ja antaa ne
anteeksi. Samoin ei ole mikään kumma tulla kuun kanssa toimeen. Se on
herttainen vanha täti, joka klassillisen sukankutimensa ja yhtä
klassillisten silmälasiensa takaa seuraa koko maailmaa ja johtaa sen
kulkua leppoisella pään nyykäyksellä.

Sellaisten kanssa ei ole mikään kumma tulla toimeen. Toista on tähtien.
Niiden kanssa ei ole leikkiä laskemista. Ne ovat pieniä, polvisukkaisia
tyttölapsia, jotka katsovat meihin kirkkailla silmillään eivätkä
ymmärrä yhtään mitään. Heidän järkensä on yhtä lyhyt kuin heidän
palmikkonsa, ja heidän sielunsa rauha yhtä samentumaton kuin uuden,
vasta-ostetun kymmenen pennin peilin pinta. Koeta heille selittää
jotakin, silloin kun he väittävät vastaan tahi lepyttää heitä, silloin
kun he ovat suuttuneita. He kuuntelevat sinua, katselevat sinua
kirkkailla silmillään, ovat ajattelevinaan, mutta lopuksi nostavat he
kuitenkin nenänsä yhtä "rikkiviisaan näköisinä" pystyyn ja sanovat:
"Ei, ei, näin on asia." Heillä on kerta kaikkiaan oma vakaumuksensa, he
tuntevat olevansa oikeassa ja sitä et sinä aina yhtä varmasti tunne.
Tähtien kanssa ei ole leikkiä laskemista.

-- Vai tunnetko sinä?

Olin ajatellut asiata niin tuiki kiinteästi, että lausuin viimeisen
ajatuksen aivan ääneen. Mikko katsahti minuun kummastuneena.

-- Mitä sitten?

Selitin hänelle parilla sanalla ajatusjuoksuni, ikäänkuin häveten
sellaisia mielikuvia miesten kesken. Jos se nyt tuohon iskee ivallaan,
ajattelin, niin leimaa se minut heti paikalla sentimentaaliseksi
narriksi, joka kuljen ja tyhjiä kuvittelen paukkuvassa pakkasyössä.
Mutta Mikko ei ole mikään ymmärtämätön ystävä.

Hän on päinvastoin hyvin ymmärtäväinen. Hän ei koskaan käytä ivaansa
muita kuin kilvellä katettuja kohtaan. Hän ei koskaan iske paljaaseen
ihoon.

Niinpä hän ei nytkään sanonut muuta kuin:

-- Tähdet ovat aatteita. Niiden kanssa ei ylipäänsä ole leikkiä
laskemista.

Tuo ei tosiaankaan tunnustanut miltään leikinlaskulta. Katsahdin hiukan
epävarmasti tähtiin ikäänkuin nähdäkseni, olinko minä ehkä
mahdollisesti tehnyt itseäni sellaiseen syntiin syylliseksi. Mutta ne
vilkkuivat aina vain yhtä kauniisti. Sitten katsahdin minä Mikkoon.

-- Mitä tarkoitat?

Ei sanonut Mikko mitään erityistä tarkoittaneensa. Oli heittänyt tuon
lauseen vain paremman puutteessa, kun ei muutakaan vastausta minun
mielikuvitteluuni keksinyt. Mutta minä näin kyllä hänen
silmäkulmistaan, että hän tarkoitti jotakin.

-- Sinä katsoit tähtiin, sanoi hän hetken päästä. Sanoivatko ne jotakin?

-- Eivät mitään.

-- Ne eivät sano milloinkaan mitään.

Siinä sitä oltiin. Kuitenkaan en minä voinut päästä siitä
vakaumuksesta, että vaikka ne eivät sanokaan mitään, ne sentään ehkä
tietävät yhtä ja toista.

Senkin oljenkorren taittoi Mikko minulta.

-- Ne tietävät sen, minkä mekin tiedämme. Taikka oikeammin ne tietävät
vielä paljon vähemmän. Ne tietävät ainoastaan oman ratansa, eivätkä
sitäkään oikeastaan tiedä, vaan tuntevat sen ja kiertävät sitä
iankaikkisesti. Turhaa on heidän kanssaan koettaakaan saada mitään
järkiperäistä keskustelua aikaan.

Tuo oli kyllä vanhaa ja tunnettua. Siinä merkityksessä en minäkään
aivan ollut heidän kanssaan keskustellut. Mikko oli mielestäni tällä
kertaa aivan liian proosallinen.

-- Minä puhun esimerkkien ja tunnustähtien kautta, sanoin.

-- Niin minäkin.

-- Mutta sinä et ymmärrä vertausta.

-- Etpä sinäkään ymmärrä minun vertaustani. Juuri samanlaisia ovat
ihmisten aatteet. Ne kiertävät iankaikkisia ratojaan ja palaavat
jälleen aina samalle paikalleen. Vai oletko sinä koskaan mitään
sellaista aatetta tavannut, joka ei olisi kiertynyt omaa häntäänsä
purevaksi käärmeeksi?

Tuo oli mielestäni hyökkäys kaikkea pyhää ja totta vastaan maailmassa.
Tiesin kyllä Mikon epäileväksi mieheksi ja synteihinsä tuiki
paatuneeksi, mutta ei hän silti mielestäni saanut herjata jumalaa.
Tottahan jotakin oli kiinteätä maailmassa.

Ilmoitin hänelle siveellisen paheksumiseni niin suopeasti ja
toverillisesti kuin mahdollista ja lisäsin:

-- Onhan niitä kiintotähtiäkin.

-- Mitä esimerkiksi?

-- Esimerkiksi aurinko.

Huomasin heti sanoneeni tuhmuuden. Tietysti sekin kiertää toisia
aurinkoja. Onneksi ei Mikko kuitenkaan tuohon hetkelliseen epähuomioon
pahemmin takertunut.

-- Olet oikeassa, se on meidän kiintotähtemme. Me tarvitsemme sitä,
sillä ilman sitä emme voisi elää, ja olisi sentähden sula vääryys
väittää senkin kiertävän. Samanlainen aurinko on ihmisille n.s. usko
elämään. Sitä ei saa ottaa heiltä pois, sillä muuten he heti paikalla
kangistuvat ja kaikki kuolee. Se olisi kuitenkin suuri onnettomuus,
sillä meille on äärettömän tärkeätä, että me elämme. Se on meille
ylipäänsä tärkeintä kaikista. En tiedä, onko se kenellekään muulle niin
erittäin tärkeätä, mutta sitä ei minun tarvitsekaan tietää. Sitä
aatetta ei siis saa ihmisten mielistä järkyttää. Mutta sitä enemmän
muita.

Tuo oli mielestäni skeptillisintä puhetta, mitä ikinä olin kuullut.
Usko elämään sai siis muka armosta jäädä paikoilleen, mutta ei myöskään
mitään muuta. Katsoin kauhistuneena Mikkoon:

-- Sinä olet epäilyksen henki. Nyt minä tunnen sinut.

Mikko nyykähytti päätään.

-- Ainoastaan mitä aatteisiin tulee. Ihmisten suhteen minä olen hyvinkin
uskovainen. Ensiksikin minä rakastan heitä, sillä he ovat mielestäni
paljon lämpimämpiä kuin tähdet ja toiseksi he huvittavat minua.
Varsinkin sellaiset, jotka vielä johonkin aatteeseen uskovat. Se on
minusta mieltäkiinnittävää taikauskoa, verrattava keskiaikaiseen
astrologiaan, joka opetti ihmisten kohtaloiden riippuvan sen tahi tämän
tähtisikermän asemasta, minkä alla joku oli syntynyt. Nykyään me
nauramme tuolle. Minä en naura sille, enemmän kuin tällekään nykyiselle
tähtiuskolle, minä vaan tutkin sitä ja olen huvitettu siitä. Paha vaan,
että sellaiset ihmiset yhä vaan harvenevat. Toivoakseni ei tuo kumma
sielullinen ilmiö tule minun elämäni aikana häviämään, sillä silloin en
todellakaan tietäisi, mitä tekisin. Olen liian vanha jo uusiakin
urheilulajeja oppimaan.

Hän sanoi kaiken tuon niin selkäpiitä pakastuttavalla tyyneydellä,
etten tiennyt oikein, laskiko hän leikkiä vai ei. Sitä ei myöskään
hänen silmäkulmistaan näkynyt. Päätin siis tehdä kerralla selvän
asiasta.

-- Et tiedä mitä tekisit. Tutki itseäsi.

-- Sen olenkin jo tuiki tarkkaan tutkinut. Et löydä minusta niin aatteen
tynkääkään.

-- Minusta löydät.

-- Siksipä juuri tutkinkin sinua. Vai luuletko, että minä muuten
viitsisin kanssasi seurustella! Ohoh. Olen joskus tavannut jonkun
samanlaisen miehen kuin minä ja silloin olemme me hiipineet toistemme
ohi kuin kaksi auguuria tahi pikemmin pahantekijää, sillä me tiedämme,
että jos me ilmaisisimme oikean itsemme, niin ihmiset hirttäisivät
meidät.

-- Ole vakuutettu siitä, että minä ilmaisen sinut. Ennemmin tai
myöhemmin sinä kuitenkin heilut hirsipuussa.

Sanoin tuon sangen sydämettömästi, sillä Mikon uskottomuus oli minua
kovin suututtanut. Kaduin kuitenkin heti lausettani, sillä enhän minä
toki toivonut Mikolle niin hullusti käyvän.

Mutta Mikko oli jo ehtinyt ottaa marttyyrin muodon päälleen.

-- Olkoon menneeksi minun puolestani, jos sen välttämättä täytyy
tapahtua. Samoin on käynyt jo niin monelle muulle. Mutta väärin uskot,
jos uskot minua sinun Mefistoksesi, sillä minä en todellakaan tahdo
sinulle mitään pahaa. Päinvastoin toivon minä sinulle kaikkea hyvää,
nimittäin sitä, mitä sinä hyvänä pidät, että sinä ylipäänsä menestyisit
ja kauan eläisit. Samoin toivon minä kaikille ihmisille. Minä en tahdo
sormenpäällänikään muuttaa mitään mitä maailmassa on tahi tapahtuu, se
on kaikki minusta yhtä mieltäkiinnittävää. Etsit turhaan mitään
pukinkaviota minun kantapäästäni. Periaatteesta käytän minä aina
tällaisia pehmeitä vilttisaappaita, mutta sillä käytännöllä on myöskin
vissi symbolistinen merkityksensä. Minä en tahdo astua rikki mitään, en
edes ihmisten liikavarpaita.

Kovin hyväntahtoiselta hän tosiaan näyttikin lyhyessä
lammasnahkaturkissaan, karvalakissaan ja pehmeissä huopasaappaissaan.
Kulmakarvat törröttivät tuuheina ja kuuraisina ja sileäksi ajeltu leuka
kiilsi talviyön aavemaisessa valaistuksessa. Huulensa hän piti tiukasti
yhteen suljettuina.

Hän näytti sanalla sanoen niin kokonaiselta ja luoksepääsemättömältä,
etten minä tiennyt muuta kuin kysyä:

-- Miksi et?

-- Siksi että he silloin parahtavat niin pahasti. Vielä pahemmin he
parahtavat, jos jotakin heidän aatteellista kantaansa kosketat.
Useimmilla ihmisillä on nimittäin oma nimikkoaatteensa, aivankuin pikku
lapsilla nimikkotähtensä, jonka kanssa he syntyvät ja kuolevat ja jonka
edestä he taistelevat. Kuinka he ovat sen valinneet, sitä he eivät
itsekään tiedä. Se on useimmiten sattunut heidän silmäänsä jo kehdossa,
riippuen siis siitä, missä olevaisuuden maassa ja valtakunnassa heidän
kehtonsa kulloinkin on sattunut keinumaan. Sellaista tähteä on turha
ruveta heiltä riistämään. He uskovat siihen, he näkevät siinä kaiken
maailman ihanuuden, he sykittelevät ja sylkyttelevät sitä,
keskustelevat sen kanssa, tervehtivät sitä joka aamu noustessaan ja
sanovat sille joka ilta hyvästi maata mennessään. Se on samalla kertaa
heidän ystävänsä ja jumalansa, heidän suojattinsa ja heidän
taikakalunsa. Sitä ei saa heiltä riistää, sillä silloin he eivät voisi
elää enää.

-- Olisi hyvin hauska tietää, minkä tähden alla sinä olet syntynyt.

-- Minä en ole syntynyt minkään tähden alla. Minä olen syntynyt itse
auringon alla ja siksi onkin minulla siitä niin kauniit lapsuusmuistot.
Luulen, että minulla samasta syystä on säilynyt jonkinlainen pieteetti
tuota n.s. elämänuskoa kohtaan. Mutta ei se minua sokaise enää sekään.

-- Sinä olet siis sittenkin Mefisto.

-- Hyvin passiivinen Mefisto. Jos sanoisin sinulle, mikä minä oikeastaan
olen, niin hämmästyisit.

-- Sano se.

-- Minä olen taiteen henki.

Hän sanoi sen todellakin aivan vakavalla naamalla, mutta hiukan
haukotellen. Nähtävästi hänen mielestään oli tällä kertaa jo puhuttu
metafysiikkaa tarpeeksi.

-- Haukottelevan taiteen?

-- Oikea taide haukottelee aina. Siksi se myös panee ihmiset niin hyvin
haukottelemaan. Oikea taide on eetteriä, tiedäthän sitä, jota meidän ja
tähtien välillä väikkyy, ja siis paljon raittiimpaa ja viileämpää kuin
se ilma, jota me tavallisesti hengitämme. Sellaista eivät ihmiset voi
ilman haukottelematta kestää. He sanovat kaikkia klassikoita ikäviksi,
mutta lukevat niitä kuitenkin -- ne, jotka lukevat -- sillä he kaipaavat
unta. Se, joka ei kaipaa unta, ei ole mikään taiteellinen ihminen.

Hän on niin sanottu terve ihminen, joka ei kaipaa mitään parannusta,
hän uskoo aatteisiin ja tahtoo toimia niiden puolesta. Kaiken oikean
taiteen ja taiteellisuuden alkuehto on sairaus.

Hän haukotteli jälleen oikein kuuluvasti. Nähtävästi oli hän
taiteellinen ihminen. Että hän olisi itse taiteen henki ollut, sitä en
minä sillä kertaa vielä myöntänyt. Enkä vielä pitkään aikaan sen
jälkeenkään.

Nyt en minä kehoita ketään ihmistä sitä myöntämään.

Mikko Vilkastus, Päivälehti 5.12.1902.




ERÄÄLLÄ TAHOLLA.


"Eräällä taholla" tapahtuu aina jotakin. Eräällä taholla "parjataan",
eräällä taholla "ryvetetään", eräällä taholla "ollaan rappeutumassa" ja
eräällä taholla on aina "väitetty jotakin". Kaikki paha ylipäänsä tulee
"eräältä taholta".

On luonnollista, ettei kaikki tämä pahennus saa rankaisematta tapahtua.
"Eräs taho" saa sentähden myös kuulla kunniansa. Aukaisitpa melkein
minkä helsinkiläisen lehden tahansa, niin saat aina lukea "erään tahon"
uusista urotöistä. Milloin se on boikotteerannut, milloin agiteerannut,
milloin oikein konspireerannut, mutta aina se vain eksisteeraa ja aina
se rikeeraa. Eikä sille ole apua sanastakaan. Sitä koetetaan neuvoa
sekä hyvällä että pahalla, sitä "näpsäytetään", sitä "letkautetaan", ja
kun ei se riitä, niin se "leimataan". Mutta aina vain samalla
menestyksellä. Eräs taho jatkaa yhä "kurjaa menettelyään". Eräs taho on
parantumaton.

Olin niin kauan lukenut sanomalehdissä tuosta "eräästä tahosta", että
aloin jo tulla uteliaaksi. Sehän on yksi h@@@@in "taho", ajattelin
minä. Ja niin päätin minä eräänä kauniina päivänä ottaa pohdin, missä
sellainen paheen pesä oikeastaan on olemassa.

Omassa toimituksessa eivät tienneet asiasta hölynpölyä. Neuvoivat
menemään Suomettareen.

Minä Suomettaren toimitukseen.

Siellä iskettiin silmää ja hymyiltiin salaperäisesti. Toimitussihteeri,
joka nähtävästi vainusi tässä jotakin sotajuonta, kuiskasi korvaani:

-- Itsestään hyvä mies asian arvaa.

Etten näyttäisi aivan tuhmalta, iskin minäkin silmää vastaan ja
hymyilin salaperäisesti. Sitten kiitin minä kohteliaasti toverillisesta
tiedonannosta ja, vielä enemmän arvoani pelastaakseni, lausuin ovelta
seuraavan maagillisen taikasanan:

-- Hekatombi, katakombi! Ja niin minä lähdin.

Mikä nuo salaperäiset sanat silloin suuhuni toikaan, en tiedä vielä
tänäkään päivänä, yhtä vähän kuin sitäkään, mitenkä ne Suomettaren
toimituksessa ymmärrettiin. Näin vain lähtiessäni, mitenkä
toimitussihteerin suupielet oudosti värähtivät.

Mutta minä seisoin kadunkulmassa ja mietin, mille taholle minä
oikeastaan lähtisin löytääkseni "erään tahon". Niin kapasin minä
"Huusiksen" toimitukseen.

Mutta nyt olin minä vahingosta viisastunut. Minä en kysynytkään enää,
missä eräs taho on, vaan astuin rohkeasti keskelle kotimaan osaston
huonetta ja lausuin kaikuvimmalla ruotsinkielelläni:

-- Hälsningar från ett visst håll. (Terveisiä eräältä taholta.)

Hävyttömyys maan perii.

Minun sanoillani oli aivan arvaamaton vaikutus, koko toimitus keräytyi
ympärilleni.

-- Tosiaan. Kuuluuko mitään? Puhutaanko siellä jotakin? Onko jotakin
odotettavissa?

Reportterien sieraimet kohoilivat. He vainusivat nähtävästi skandaalia.

Mutta minä olin nyt päättänyt kerta kaikkiaan olla diplomaatillinen.

-- Piru on irti, sanoin minä ja lisäsin vielä varmemmaksi vakuudeksi
jälleen suomeksi pari kunnon s@@@@nan p@@@@lettä. -- Oletteko kuullut
heidän uusimmasta sikamaisuudestaan?

Minä näin, että sanani saavuttivat luottamusta. Tarjottiin sikari, ja
päätoimittaja taputti minua olalle.

-- Veli on hyvä ja tulee tänne minun huoneeseeni. Saamme jutella asiasta
vähän laveammin.

Sanottu ja tehty. Tarjosi punssia, oikeata ruotsinpunssia, ja kilisti.
Katsoi sitten syvälle silmiini ja sanoi:

-- Noh?

Minä sanoin:

-- Tjah.

Mitä minä muuta olisin voinut sanoakaan.

Hän sanoi:

-- Ahaa?

Minä sanoin:

-- Jajaa.

-- Tuhansia kiitoksia, sanoi hän ja nousi ylös. Tulen pitämään veljeä
muistossa tästä palveluksesta.

Sitten hän saattoi minut ovelle, puristi moneen kertaan lämpimästi
minun kättäni ja minä lähdin.

Seuraavana päivänä luin minä Huusiksesta, että "eräältä luotettavalta
taholta" oli lehdelle ilmoitettu, että "eräältä taholta" on jälleen
piakkoin jotakin odotettavissa. Kaikki pääkaupungin lehdet lainasivat
uutisen, mutta seuraavana päivänä julisti Uusi Suometar sen
perättömäksi ja väitti "asiasta lähemmin selkoa otettuaan", että
jotakin ei ole odotettavissa "piakkoin", vaan "kohdakkoin". Joka sekin
kaikkiin pääkaupungin -- ja tietysti myöskin maaseudun -- lehtiin
lainattiin.

Mutta minä olin aina edelleenkin yhtä viisas kuin ennenkin.

Menisinköhän Suomen Kansan toimitukseen?

Menin Suomen Kansan toimitukseen.

Päätoimittaja oli kauppamatkoilla, eikä toimistossa muita kuin
"nuoremman lehden nuori arvostelija". Hänen kanssaan voin ottaa asian
gemyyttisesti.

-- Kuulutko sinä "eräälle taholle"?

-- Tietysti, vastasi hän hetkeäkään epäilemättä. -- Mikä se on?

-- Kagaali.

Mikä kaunis tuttu sana kansallisen herätyksen ajoilta, joka niin
hävittömästi on yleisestä kielenkäytöstä pois kagaliseerattu. Minä
ihastuin:

-- Elä hemmetissä.

-- Aivan varmaan.

Kiitin ja lähdin.

Nyt Hagelstamin luo.

Hän ei ollut kotona.

Minä "Pirttiin".

Hän oli "Pirtissä".

Siellä oli muitakin.

Minä saapastan sisään.

-- Mitä hittoa te täällä oikeastaan hommailette?

-- Huuti tolvana.

Minä hämmästyin.

-- Ettekös te sitten ole se "eräällä taholla"?

-- Me emme ole mikään "eräällä taholla". Me olemme tahko itse.

-- Mikä tahko?

-- Jumalan tahko.

Puolikymmentä profeetallisesta tulesta säihkyvää silmäparia tuijotti
minuun kiinteästi. Minun alkoi tulla paha olla.

Uskalsin vielä sopertaa:

-- Mitä te tahkoatte?

-- Maailmaa.

Minä hoipertelin tyrmistyneenä ulos. Ovea sulkiessani kuulin vielä
jäljessäni murauksen:

-- Satans bracka.

Kadulle tultuani tapasin minä erään ystäväni.

-- Sinä olet miettivän näköinen.

-- Joo, sanoin minä ja selitin hänelle hätäni. Tiedätkö sinä, missä
"eräs taho" on?

-- Tietysti, sieltä kai tulet.

-- Mutta minä olen siis ollut siellä?

-- Mitäs kysyt sitten.

Sanoi ja meni.

Suruisena ja rikkirevittynä ruumiin ja sielun puolesta, katsoin minä
vielä hänen jälkeensä, seisoin vielä hetkisen paikallani ja lähdin
miettiväisenä, vitkalleen astumaan -- "eräälle taholle".

Mikko Vilkastus, Päivälehti 30.1.1902.




ERÄS JUHLAPUHE.


(Eräs taiteilija oli kerran kutsuttu "Härkästen yhdistyksen"
kunniapäivälliselle. Illan kuluessa pidettiin hänelle seuraava puhe.)

Arvoisat läsnäolijat. Kovin kunnioitettavat "H. y":n jäsenet. Minua on
pyydetty lausumaan muutamia sanoja tässä todella harvinaisessa
seurassa, johon myös minulla on onni kuulua. Tämän kunnioitettavan
toimen olen minä myös vastaanottanut, hyvin tietäen, että kunnia siitä
on molemminpuolinen, sekä seuran että minun. Toki ennenkuin lausun
mitään enempää, pyytäisin, että ne, jotka eivät ole seuran jäseniä,
poistuisivat salista, sillä heillä ei ole täällä mitään kunniaa. (Ei
kukaan poistu.) Hyvä. Siis voin minä jatkaa. Arvoisat läsnäolijat. Minä
tiedän teidän kalliin aikanne -- myös minun aikani on hyvin kallis -- ja
että te kaikki mieluimmin tahtoisitte syödä. (Iloisuutta.) Mutta
ihminen ei elä ainoastaan syömisestä. Ihminen tarvitsee elääkseen myös
eräänlaisia sielullisia liikutuksia, jotka avittavat ruoan sulatusta.
Jokainen teistä on kuullut niistä puhuttavan, jotkut ehkä itsekin niitä
tunteneet. Yhteisellä nimellä sanotaan niitä taiteeksi. Vaikka hyvin
tiedänkin, missä seurassa minulla on kunnia puhua, pyytäisin kuitenkin
kaikkia läsnäolijoita varastamaan -- (yleinen hämmästys) hetkisen
isänmaalle niin kalliista ajastaan (yleinen tyytyväisyyden hyminä) ja
lainaamaan korvansa ja aivonsa pariksi sekunniksi tälle asialle. Sillä
minä aion puhua taiteesta ja sen merkityksestä meille. (Yleinen
jännitys.)

Hyvät herrat. Kysytään, mikä on taide? Kuten äsken huomautin, ei taide
ole samaa kuin syöminen. (Jännitys herpautuu.) Mutta se on kuitenkin
mitä läheisimmässä yhteydessä ruoansulatuksen kanssa (jännitys kohoaa
jälleen). Taiteella on nimittäin merkillinen voima vaikuttaa sekä
alempiin että ylempiin eläimiin. Koiraan esim. vaikuttaa se
surullisesti, hevoseen iloisesti. On luonnollista, että se ei voi
ihmisiin, ei ainakaan sillä kehityskannalla oleviin ihmisiin kuin me,
vaikuttaa samalla tapaa. Se ei voi meissä herättää mitään tunteita.
(Huutoja: Ei! Ei! Liian selvään! Asiaan!) Minä olen asiassa, hyvät
herrat. Löytyy nimittäin myöskin ihmisiä, joihin se vaikuttaa tunteita
herättävästi. Mutta kuten edellisestä käy selville, on se atavismia,
jota löytyy vain tämän seuran ulkopuolella. Meihin vaikuttaa taide
ruokaa sulattavasti. (Yleistä hyväksymistä.)

Hyvät herrat. Kuitenkin on meissäkin paljon atavismia. (Huutoja:
Kuulkaa! Kuulkaa!) Me härkäset polveudumme nimittäin niistä Suomen
suurista häristä, jotka ovat Suomen pellon kyntäneet. He ovat jättäneet
meille perinnöksi tämän pellon, he ovat antaneet sen meille ikäänkuin
luovuttamattomaksi aatelistilaksi, jossa meillä on oikeus mielin määrin
syödä ja käydä laitumella. (Hyvä! Hyvä!) Se tulee meidän aina muistaa.
Vaikka me olemmekin vain pikku härkiä, olemme me härkiä kuitenkin, ja
joskaan me emme usko enää, niin me puskemme. Mutta me emme kylvä ja
kynnä enää, sillä sitä ei meidän ole tarvis enää. Sen jätämme me niille
elukoille, jotka eivät polveudu mistään, joilla ei ole mitään
sukuluetteloa ja suurten esi-isäin traditsioneja kannettavanaan.
Sanalla sanoen: nousukkaille. (Hyvä! Hyvä!) He kyntäkööt ja kylväkööt.
Me puolestamme, me -- syömme. (Korvia huumaava hyvä-huuto. Eräät ovat
käsittäneet puhujan väärin ja yrittävät käydä käsiksi paistiin. Toiset
huomauttavat heitä tästä erehdyksestä. Ohimenevää tyytymättömyyttä.)
Hyvät herrat. Tässä meillä on keskellämme sellainen nousukas. Me olemme
osoittaneet hänelle sen kunnian, että olemme kutsuneet hänet
vieraaksemme, mutta sitä emme me suinkaan ole tehneet siitä syystä,
että hän olisi meidän vertaisemme. Pikemmin on hän verrattava meidän
esi-isiimme, joista äskettäin mainitsin, sillä hän kyntää ja kylvää
niinkuin hekin, eikä käy laitumella. Mutta meidän vertaisemme ei hän
silti ole, sillä kuten toivottavasti kaikki tässä seurassa tietävät,
ovat jälkeläiset taikka tässä tapauksessa epigoonit aina edeltäjiänsä
suuremmat. (Huutoja: Kyllä! Kyllä! Kyllä tiedetään!) Toivon, että
arvoisa kunniavieraamme tämän asian tietää. (Kunniavieras pudistaa
päätään.) Kuinka? Olisinko erehtynyt teidän suhteenne? Toivon
kuitenkin, että tämä pieni auringonpimennys arvoisan vieraamme aivoissa
johtuu siitä yksinkertaisesta seikasta, että hän ei ole epigooni. Jos
hän sitä olisi, niinkuin mekin olemme, jos hänellä olisi yhtä suuri
perintö säilytettävänään kuin meillä, ei hän varmaan päätään
pudistaisi. Hän tuntisi kuuluvansa niiden rotuun, jotka tässä maassa
voivat jotakin ja merkitsevät jotakin, jotka täällä kauan elävät ja
menestyvät. Toisin sanoen epigoonien rotuun, sillä noilla n.s.
uranuurtajilla on se onnettomuus, että he eivät elä kauan. He kuolevat
aina ennemmin tai myöhemmin. Vai kuinka? Elääkö meidän joukossamme
tässä salissa ketään, joka ei olisi epigooni. (Kaikki pudistavat
päätään. Eräs huudahtaa leikillisesti: Kaikki me olemme Aatamin
epigooneja! Yleinen iloisuus.) Siinäpä se. Ainoastaan epigoonein on
suotu elää iankaikkisesti. Eläkööt he! (Tilapäinen eläköön-huuto. Sen
jälkeen syvä juhlallisuus.) Hyvä herra kunniavieras. (Kunniavieras
nousee.) Me olemme kutsuneet teidät tähän seuraan, emme
kunnioittaaksemme teitä, sillä sellainen ei tietysti tule tässä
tapauksessa kysymykseen, vaan kunnioittaaksemme teidän kauttanne omia
esi-isiämme, s.o. itseämme. Me tarvitsemmekin kunnioittamista. On
nimittäin eräällä taholla tapahtunut sellainen käsitteiden ja kaikkien
suhteiden sekaannus, että on ruvettu pitämään nykyään eläviä härkiä
suurempina kuin meitä härkäsiä, Suomen suurten kyntäjäin jälkeläisiä.
Te olette myös sellainen härkä, me tiedämme sen. Te kynnätte omaa
sarkaanne kuin konsanaan ikimuistoiset esi-isämme, ja jos hyvin käy,
tulette tekin vielä monen, monen pikku härkäsen esi-isäksi. Mutta
meidän rinnallamme olette te vain kärpänen. (Yleistä hyväksymistä.
Kunniavieras kumartaa.) Näen ilokseni, että tekin sen tunnustatte.
Nousukkaaksi näytätte te myöskin sangen ihmismäiseltä. Te olette
taiteilija, suuri taiteilija, minä tiedän sen -- ja sellaiselle annetaan
yhtä ja toista anteeksi. Mutta enempää kuin korkeintaan siedettävä ette
te tässä seurassa ole, ettekä tule olemaan. (Huutoja: Ei! Ei! Useimmat
näyttävät jo väsymyksen merkkejä ja käyvät käsiksi paistiin.) Teidän
epigooninnekin ovat jo enemmän siedettäviä, sillä heillä on suonissaan
vanhempaa verta kuin teillä. Niin vanhaa verta kuin meillä ei heillä
kuitenkaan koskaan tule olemaan, sillä kohotkoot Suomen taiteilijat
kuinka korkealle tahansa, _tässä seurassa_ ainakin tulevat he aina
olemaan nousukkaita. Taiteilija, olkoon hän kuinka epigooni tahansa, on
kuitenkin aina härkä, jonka ei sovi käydä laitumella, ei ainakaan
aineellisesti ja juuri tästä aineellisesta puolesta olen minä tahtonut
tässä seurassa huomauttaa. (Taiteilija rupeaa katselemaan ovenpieliin.
Useat pidättävät häntä.)

Herra taiteilija. Teillä ei ole mitään syytä kadota joukostamme, sillä
tällä kertaa me kyllä maksamme teidän puolestanne. Vai kuinka?
(Hyväksymistä. Toimeenpannaan yleinen rahankeräys.) Te voitte siis
rauhallisesti jäädä. Me olemme tällä kertaa kutsuneet teidät seuraamme
huomauttaaksemme teille, kuka te olette ja että te, jos jollekin
tovereistanne joskus sattuisi sama kunnia, osaisitte silloin
kainoudesta punastuen väistyä. Myöskään ei teillä ole lupa sinä päivänä
mennä syömään päivällistä minnekään muualle, vaikka teillä ei olisi
tilaisuutta ottaa osaa meidän päivällisiimme. Sellainen päivä on oleva
paastopäivä kaikille Suomen taiteilijoille, sillä samassa kuin me
ruokimme teitä, ruokimme me teitä kaikkia. (Huumaava kättentaputus.
Heilutetaan ruokaliinoja. Kunniavieras riuhtoo yhä enemmän
irtipäästäkseen.)

Hyvät herrat. Me rakastamme kaikki Suomen taidetta, mutta me emme
rakasta taiteilijoita. Taide on aina jotakin, joka on puhdasta, nöyrää
ja sievää, joka vaikuttaa meihin miellyttävästi kuin puhdas liina
katetulla pöydällä. (Liikutusta.) Mutta taiteilijat ovat useinkin
röyhkeitä, he eivät valitse syöntiaikojaan ja saavat täten aikaan
arvaamatonta hämminkiä hyvin järjestetyssä perheessä. Suomen kansa on
tällainen perhe. Me emme kärsi siinä mitään epäjärjestystä. (Huutoja:
Emme! Nousevaa innostusta. Useat, jotka jo olivat alkaneet syödä,
tarkkaavat.) Elleivät taiteilijat tahdo taipua meidän ruokakellomme
mukaan, jätämme heidät kokonaan eteiseen kuten esim. tässä tapauksessa.
Onnettomuudeksi on täällä meidän joukossamme eräs, jota emme voineet
siten jättää, mutta sekin onnettomuus on Jumalan, isänmaan ja minun
avulla kääntynyt onneksemme. Me olemme saaneet hänelle sanotuksi, mitä
me olemme tahtoneet saada sanotuksi ja voimme siis hyvällä
omallatunnolla juoda hänen maljansa. Hänen, ei, -- meidän esi-isiemme, --
meidän itsemme malja! Eläkäämme! (Jyrisevä eläköön-huuto. Taiteilija
pujahtaa ulos. Kilistäjät jäävät katsomaan toisiinsa hämmästyneinä.)

Mikko Vilkastus, Päivälehti 31.10.1902.




NYKYAIKAISESSA VIRASTOSSA.


_Päällikkö_: Mitä irvistystä siellä?

_Alamainen_: Anteeksi, hra Päällikkö. Minä vain haukottelin.

_Päällikkö_: Miksi te haukottelitte?

_Alamainen_ (hämillään): Haukottelin, kah, haukottelin --
haukotellakseni.

_Päällikkö_ (jyrähtävällä äänellä): Ei mitään mutkitteluja. Te
haukottelitte minulle!

_Alamainen_ (kauhistuneena): Minä --?

_Päällikkö_: Saatte mennä. Minä en suvaitse mitään laittomia
mielenosoituksia.

       *       *       *       *       *

_Päällikkö_ Te aivastitte.

_Alamainen_: Kyllä, hra Päällikkö.

_Päällikkö_: Te olette jo pitemmän aikaa harjoittanut täällä jatkuvaa
aivastelua vahingolliseen suuntaan. Saatte mennä.

_Alamainen_ (koettaen lyödä asian leikiksi): Mutta, hra Päällikkö.

_Päällikkö_ (ankarasti): Ei mitään muttia! Minä en kärsi virastossani
mitään perustuslaillista aivastelua.

_Alamainen_ (vakavasti): Minä olen vanha mies --

_Päällikkö_ (jäätävän ivallisesti): Tahdotteko sillä sanoa, että minä
olen homo novus?

_Alamainen_ (menee kumartaen).

       *       *       *       *       *

_Päällikkö_: Huomasin teidän nakkaavan niskojanne äsken ohikulkiessani.
Mitä se merkitsee?

_Alamainen_: Anteeksi, hra Päällikkö. Jos tein sen, tein sen
tietämättäni.

_Päällikkö_: Olenpa ihan varma, että tarkoititte minua. (Ikäänkuin
itsekseen.) Niin monet ihmiset nakkaavat minulle niskojaan.

_Alamainen_ (säälien): Hra Päällikkö --

_Päällikkö_ (heräten ajatuksistaan, jyrkästi): Saatte mennä.

_Alamainen_: Tarkoitatte --?

_Päällikkö_: Mars, matkaan. Minä en kärsi mitään valtiollista
uppiniskaisuutta.

       *       *       *       *       *

_Alamainen_: Pyytäisin hiukan palkankorotusta.

_Päällikkö_: Hm. Asiata voi ajatella. (Muistaa äkkiä jotakin).
Odottakaas. Te ette tervehtinyt minua eilen klo 3 i.p. Mikonkadulla.

_Alamainen_: Anteeksi, minä en ollut eilen ollenkaan Mikonkadulla
klo 3 i.p.

_Päällikkö_: Ei tee mitään. Luuletteko, että tässä tulee kysymykseen
mikään alibi?

_Alamainen_: ? ? ?

_Päällikkö_: Saatte mennä. Minä en kärsi vehkeilijöitä.

       *       *       *       *       *

_Päällikkö_ (yksin): Vihdoinkin yksin. -- Yksinäisin on voimakkain. --
(Katkerasti.) He luulevat kaikki, että olen homo novus. --
(Tyytyväisenä.) Toivon nyt kaikille päivänselvästi todistaneeni, että
_en_ sitä ole. -- (Hetken epäilyksen valtaamana.) Mutta onkohan tämä
todellakin valtion etujen silmälläpitämistä? -- (Ylpeästi.) Valtio olen
_minä_. -- Ja minulla on oikeus vaatia kunnioitusta itselleni.

(Esirippu laskee.)

Teemu, Hels. San. 8.3.1905.




AAKKOSIA.


Kansalaiskunto.

A: Missä ystävä tunnetaan?

B: Eiköhän hädässä.

A: Mutta missä tunnetaan kunnon kansalainen?

B: Epäilemättä maan hädässä.

A: Meillä oli äsken maan hätä.

B: Moni Suomen kansalainen oli silloin tilaisuudessa kuntonsa
osoittamaan.

A: Mutta myös moni kunnottomuutensa.

B: Onko Suomen kansa tuon kaiken jo nyt unohtanut?

A: Mahdollista kyllä.

B: Silloin se on katkerasti katuva sitä, kun jälleen uusi maan hätä
kohtaa meitä.

       *       *       *       *       *

Olojen mukaan.

C: Oletko suomenmielinen?

D: Olojen mukaan.

C: Oletko kansanvaltainen?

D: Olojen mukaan.

C: Kunnioitatko lakia ja asetuksia?

D: Olojen mukaan.

C: Harrastatko vähäväkisten tilan parantamista?

D: Olojen mukaan.

C: Kumarratko venäläiselle virkavallalle?

D: Olojen mukaan.

C: Seuraatko valtiollisessa toiminnassasi ihmiskunnan suuria ihanteita,
kuten esim. totuutta ja oikeutta?

D: Olojen mukaan.

C: Puhuisitko suomea senaatissa, jos joku uusi Bobrikoff ilmestyisi sen
pöydän päähän?

D: Olojen mukaan.

C: Siis olet sinä suomettarelainen?

D: Olen sitä täydestä sydämestäni.

       *       *       *       *       *

Otsakkeet.

E: Tiedätkö, mikä on Uuden Suomettaren eilisen pääkirjoituksen nimi?

F: Kuuluu olevan "Parjaajille".

E: Mikä mahtaa se olla tänään?

F: Arvattavasti "Herjaajille".

E: Mutta eikö jokainen lehti kirjoita etupäässä omalle
lukijakunnalleen?

F: Luonnollisesti. Siitä näkyy, että jumala on.

       *       *       *       *       *

Prof. Setälä.

G: Hän on todellakin merkitsevä henkilö.

H: Se on ollut aina myöskin minun vähäpätöinen ajatukseni.

G: Se on vielä enemmän suomettarelaisten. He vainuavat hänen
käsialojaan kaikkialla ja joka paikassa.

H: Kuten esim. jokaisessa Hels. Sanomain pääkirjoituksessa.

G: Ei vähemmän "Valvojan" Spectator-kirjeissä.

H: Nyt he ovat ruvenneet epäilemään, että prof. Setälä on kirjoittanut
myöskin kaikki nuorsuomalaisten vaalijulistukset.

G: Se on sielutieteelliseltä kannalta varsin arveluttavaa.

H: Se on monomaniaa. Mutta mitä sanot siitä makupalasesta, jonka U. S.
eilen rohkeni tarjota lukijakunnalleen?

G: Mistä?

H: "Typeryydestä ja kollomaisesta sisusta päättäen" eivät U. S:n
mielestä nuorsuomalaisten vaalijulistukset voi olla kenenkään muun kuin
prof. Setälän laatimia.

G: Se on fennomaniaa. Sellaista nimittäin, joksi se Uuden Suomettaren
ja sen hengenheimolaisten käsissä on kehittynyt.

Teemu, Hels. San. 9.3.1905.




KUNNIA.


Kuka olisi uskonut, että yksilölläkin on oikeuksia? Minä en ainakaan
olisi uskonut sitä. Minusta on viime aikoina tuntunut kuin niitä,
ainakin meidän maassa, olisi yksilöllä sangen vähän eikä paljon muita
velvollisuuksiakaan kuin totella, johon sisältyvät kaikki muut. Olen
nyttemmin tullut toisiin tuloksiin, kuten "Peer Gyntin" muinaistutkija.

Yksilöllä on paljonkin oikeuksia. Onpa hänellä oikein erityinen, oma
"oikeusalansakin". Sitä ei ole kenenkään hyvä mennä loukkaamaan. Lain
kerubiimi valvoo tulinen miekka kädessä yksilön elämää, vapautta,
ruumiillista loukkaamattomuutta ja -- kunniaa. Eikö se kuulu kauniilta ja
idylliseltä kuin lasten tarina?

Kuitenkaan ei se ole lasten tarina. Siitä on olemassa mustaa valkoisen
päällä. Hyvänsuopa kohtalo on lehittänyt eteeni kirjan, jossa ne kaikki
ovat selvin sanoin säädetty, yksilön oikeudet ja kovat rangaistukset
niiden loukkaamisesta. Se kirja ei tule enää koskaan minun viereltäni
luopumaan.

Uusi elämä on alkava minulle. Varmana, vakavana olen tästä lähtien
tietäni taivaltava. Jos joku astuu eteeni tai _yrittääkään_ käydä
käsiksi minun elämääni, vapauteeni, ruumiilliseen loukkaamattomuuteeni
taikka kunniaani, lyön minä vain auki kirjan sivun, sen ja sen,
tuomitsen hänet pykälän mukaan, sen ja sen, ja jätän hänet
oikeamielisen ja valppaan järjestysvallan käsiin, joka ilolla on paneva
tuomioni täytäntöön. Noli me tangere, ystäväni.

Mikä on tämä "kultainen bulla", mikä on tämä kaikkien kansalaisten
"vade mecum"?

Senkin olen sanova sinulle. Edessäni lepää kirja, jonka kannella
luetaan seuraava akateemisesti arvokas otsake: "_Anteckningar enligt
Professor Jaakko Forsmans föreläsningar öfver De särskilda brotten
enligt strafflagen af den 19 december 1889_. Med tillstånd af
föreläsaren, men utan hans medverkan utgifna af _L. Aspegrén_ och
_E. Saxén. I. Brotten mot individens rättsgebit_." Ikävä kyllä, en ole
tilaisuudessa ilmoittamaan kirjan suomenkielistä nimeä, kun Jaakko
Forsmanin, tämän vahvan kansallismielisen, luennot ovat enimmältä
osaltaan olleet ruotsinkielisiä.

Sentään koetan esittää lukijalle eräitä suomenkielisiä otteita
todistaakseni tämän teoksen tärkeyttä ja merkitystä. Otteet ovat tehdyt
ilman vannotetun kielenkääntäjän apua, joten niillä ei ole mitään
juriidista pätevyyttä tässä yhteydessä. Ne ovatkin tarkoitetut tekemään
ainoastaan niin sanoakseni moraalista propagandaa, yksilön itsetietoa
kohottamaan.

Erityisesti on minun mieltäni kiinnittänyt kuuluisan lainoppineen
esitys yksilön kunniasta. Tämä on mielestäni niitä yksilön oikeuksia,
joita tänä solvausten, herjausten, parjausten ja panettelun aikakautena
on useimmin mieleensä johdatettava. Tästä luetaan siv. 137, § 22:

"Kunnialla juriidisessa merkityksessä ymmärretään sitä persoonallista
kunnioitusta, jota jokainen ihminen on oikeutettu nauttimaan muilta,
sekä ihmisenä ylimalkaan että järjestetyn yhteiskunnan jäsenenä."

Sitä siis ei ole loukattava.

Tähän huomauttaa tosin eräs lainoppinut, herra Berner, että ihmisen
sisällinen arvo on hänen ulkonaisen huomionsa oikea pohja, mutta koska
tämä arvo on puhtaasti sisällistä laatua, ei siihen mikään loukkaus voi
ulottua.

Se on sisällinen arvo. Sitä siis saa mukiloida niin paljon kuin
tahansa.

Mutta mitä tulee tuohon ulkonaiseen kunniaan, jota laki suojelee,
tarvitaan sen loukkaamiseen "positiivista tekoa", ilmottaa Jaakko
Forsman. Sitävastoin ei ole kunnianloukkausta, jos joku "laiminlyö"
osoittaa kunnioitustaan jollekin toiselle henkilölle, sillä
kunnianosoitusten luonteeseen kuuluu, että ne ovat vapaaehtoisia, joten
"olisi kokonaan luonnotonta rangaistuksen uhalla pakottaa ketään
niihin".

Minua ei siis voida pakottaa positiivisesti illumineeraamaan
ikkunoitani, ei lakkia päästäni ottamaan ulkoilmassa, ei juomaan
Kiipulan kahvia, ellen minä sattumalta _tahtoisi_ juoda Kiipulan
kahvia, eikä myöskään tekemään mitään kohteliaisuuskäyntejä.
"Indiviidi, o Jahrhundert. Henget heräävät ... on ilo elää."

Mutta oletetaan, että olisin virkamies. Mikä olisi minun yksilöllinen
vapauteni tässä suhteessa ylempää virkamiestä, esim. itse virkakunnan
päällikköä kohtaan.

Rajaton. Ellet usko minua, usko Jaakko Forsmania:

"Kuitenkin on joskus puhuttu kunniasta, joka vaatisi eräitä
kunnianosoituksia, siis todellista positiivista toimintaa. Tämä
ilmenisi n.s. virkakunnissa, joka vaatisi kunnianosoituksia viran
omistajaa kohtaan, esim. lakin nostamista taikka kumartamista
korkeamman virkamiehen edessä. Syynä tähän olisi silloin se, että
alamaiset olisivat velvolliset positiivisilla teoilla osoittamaan
kunnioitustaan niitä kohtaan, joita valtio on luottamuksellaan
kunnioittanut. _Tämä käsitys on kuitenkin kokonaan perusteeton_."

Jumalan kiitos. Siunattu Jaakko Forsman! Eläköön sinun muistosi, ja
kantakoon sinun oppisi hedelmiä aina kolmanteen ja neljänteen polveen.
-- Rintaani rupesikin jo ahdistamaan. Pelkäsin, että olisin ikuisesti
pakotettu pysymään ainoastaan ihmisenä ja järjestetyn yhteiskunnan
jäsenenä. Noilla ehdoilla sitävastoin voisin ottaa virankin vastaan.

Mutta miksi on tuo käsitys perusteeton? Miksi ei ole yksilö pakotettu
positiivisesti osoittamaan kunnioitustaan henkilöä kohtaan, jota
"valtio on luottamuksellaan kunnioittanut"?

Siihenkin sanoo sanansa Jaakko Forsman:

"_Usein tapahtuu, että yksityinen mielipide jostakin virkamiehestä on
räikeässä ristiriidassa siihen kunnioitukseen nähden, jota tämä
esivallan puolelta nauttii_."

Punktum.

Kaikki, mitä siihen lisätään, on pahasta.

Teemu, Hels. San. 21.3.1905.




YÖ JA PÄIVÄ.


Päivä päätänsä kohotti, voidaan eilisen ilosanoman johdosta sanoa.
Hyväksytty on Suomen säätyjen anomus siihen saakka kuin se on tullut
esitetyksi ja niin on nyttemmin _asevelvollisuusasia_, tuo pahin
painajaisemme, saanut täksi kertaa tyydyttävän ratkaisunsa. Rauha ja
tyytyväisyys on leviävä pitkin Suomen saloja, jo nyt tämän tärkeän
viestin johdosta, ja vielä enemmän, sitä myöten kuin anomuksen muutkin
kohdat, kuten toivoa sopii, tulevat hyväksytyiksi. Sillä olkoot meidän
keskinäiset erimielisyytemme kuinka suuria ja syvällekäypiä tahansa,
_yksi_ on kuitenkin tosiasiaksi merkittävä, se nimittäin, että tämä
anomus tulkitsee _koko_ Suomen kansan mielen, kaikista lyhytnäköisistä
tinkimisyrityksistä ja kotimaisten miestemme valonarkuudesta
huolimatta.

"Eppur si muove." Se liikkuu kuitenkin.

Monessa suhteessa on tämä ensimmäisen päivänsäteen pilkahdus omiaan
ajatuksia kansalaisten mielissä herättämään. Ensiksikin osoittaa se,
että Suomen kansan oikeuskäsitys, jonka valtiopäivät ovat peittelemättä
julkilausuneet ja joka nyt on myöskin saavuttanut kaikkein korkeimman
vahvistuksen, on todellakin se kallio, jolla seisten kansamme voi
turvallisimmin kohdata tulevia kohtaloita. Toiseksi on se leimuava
"mene tekel" kaikille suurpoliittisille viisasteluille, keinotteluille
ja koko sille n.s. _reaalipolitiikalle_, jota vielä äskettäin
suomalaiset miehet ovat Suomen kansan korkeimmaksi ihanteeksi
juljenneet esittää. Kolmanneksi todistaa se, että suora sana, ajallaan
lausuttuna, on myöskin viisas sana, ja että tämä sana voi joskus painaa
valtiollisessakin vaakalaudassa enemmän kuin toinen, vähemmän suora
sana.

Ehkä se on sittenkin rehellisyys, joka maan perii.

Onpa siinä ilon aihetta tarpeeksi. Mutta ei puutu meiltä vieläkään
surun aihetta. Kukkuloilla on vasta päivä päätänsä kohottanut, syvänä
lepää vielä yö laaksoissa niiden alla. Heti kun käännämme silmämme
oleviin, jokapäiväisiin oloihimme, kohtaavat meitä kuvat, joita
pimeämpiä tuskin ennen lienee keskuudessamme ilmestynyt.

Keitä ovat esim. nuo "mustat miehet"? Kuinka on mahdollista, että he
häiritsemättä voivat jatkaa kaikkea ihmisyyttä ja järjestetyn
yhteiskunnan ensimmäisiä periaatteita vastaan sotivaa toimintaansa?
Mikä on tämä salaperäinen "Fehme"-oikeus, joka toimeenpanee
tutkimuksiaan, milteipä tuomioitaankin, _kaikkien_ lakien, vanhojen ja
uusien ulkopuolella, jonka suhteen poliisi on voimaton ja santarmi
viaton? Se mieltenkuohu, jota nämä mystilliset tapahtumat ovat
herättäneet, ei asetu, ennenkuin päivänsäde on tähänkin pimeään
kolkkaan pilkistänyt.

Mikä mies on nyt esim. Hokkanen? Mitä merkitsevät ne uudet
vangitsemiset, joita hänen ilmiantojensa johdosta on toimeenpantu?
Kenen asioilla on tämä mies liikkunut, mistä palkan kantanut, miksi
kumouksellista sekamelskaa puhunut, kuinka ollut poliisikamarin
koppivankilain ovia avaamassa? Ellei hän taas ole liikkunut kenenkään
asioilla, ei kenenkään palkoissa ollut, niin on se kaikki sitovasti
toteen näytettävä. Tähänkin hämärään historiaan on päivän silmä
satutettava.

Entä poliisilaitoksemme suhde vallankumouksellisiin puheisiin,
julistuksiin ja katumellakoihin nähden, joista kaikista tähän asti on
perustuslaillisia puolueita syytetty? Nyttemmin on Pekonen keksinyt
"aktiivisen vastarinnan" puolueen. Mutta Albrecht taas on keksinyt
jotakin aivan toista. Jännityksellä odottaa koko Suomen kansa valkeuita
tähänkin merkilliseen yllätykseen.

Siinä eräitä esimerkkejä yöstä, joka vielä laaksojen syvänteissä
vallitsee.

Mutta meidän ei tarvitse niinkään syvälle mennä. Kaikkialla pitkin
vuorten rinteitä kautta Suomenniemen taistelevat vielä totuus
ja valhe, yö ja päivä. Puhumattakaan suoranaisista vallan
väärinkäytöksistä, taistelee myöskin itse kansan henki vielä suurta
kamppaustaan laillisuuden, järkähtämättömän oikeuden ja vapaan
yhteiskuntajärjestyksen puolesta vasten valekristillisyyden vaipassa
esiintyvää nöyryyttä, obskurantismia ja valtiollista jesuiittamoraalia.
Siinä taistelussa tarvitaan piankin kaikkien niiden Suomen miesten,
naisten ja nousevien nuorten voimat, joita ei upposokea rikkiviisaus
vielä ole sumentanut.

Päivä on päätänsä kohottanut. Mutta "Ulappalan umpisilmät" esiintyvät
vielä suomalaisen kansanhengen oikeina ja todellisina paimenina.

Heidät on siitä erehdyksestä herätettävä.

Teemu, Hels. San. 31.3.1905.




KUVERNÖÖRIN PASSI.


(Tapahtumain paikka "kotimaisessa" lääninkansliassa.)

_Kuvernööri_: Minä aion matkalle.

_Virkamies_: Ooh. Onko joitakin erityisiä toimenpiteitä tarpeen?

_Kuvernööri_: Ulkomaanmatkalle. Terveyteni on jälleen huonontunut.

_Virkamies_: Ah. Herra kuvernöörin tulisi säästää itseään. Niin
tarmokas ponnistelu kansan hyväksi...

_Kuvernööri_ (ankarasti): Minä olen kansallismielinen mies ja uhraan
kaikki kansan hyväksi. Sitä samaa vaadin minä myöskin alaisiltani.

_Virkamies_: Luonnollisesti. Tarkoitukseni olikin vain pyytää herra
kuvernööriä säästämään kallista terveyttään -- kansan hyväksi.

_Kuvernööri_: Persiist. Se muuttaa asian. -- Mitä te hohotatte?

_Virkamies_: Hra kuvernööri suvaitsee muistaa meidän supisuomalaisia
puheenparsiamme.

_Kuvernööri_: Toivon, että te seuraatte minun esimerkkiäni. Minä en ole
ainoastaan kansallismielinen, vaan myöskin kansanvaltainen mies, enkä
suvaitse virastossani mitään länsimaisen kulttuurin mädännystä.
Ymmärrättekö?

_Virkamies_: Persiist.

_Kuvernööri_: Nyt minä tarvitsen passin. -- Hm. Tai oikeammin jonkun
tittelin.

_Virkamies_ (ällistyneenä): Tit --?

_Kuvernööri_ (alentuvaisesti ja hyväntahtoisesti): Niin, tietysti
minulla on titteli, "herra kuvernööri" nimittäin. Mutta on olemassa
siellä ulkomailla niin monenlaisia kuvernöörejä, ja kun tulee
oleskelemaan hotelleissa, kylpypaikoissa j.n.e. ... lyhyesti: te
ymmärrätte?

_Virkamies_: ? ? ?

_Kuvernööri_ (raivostuen): Pässinpää.

_Virkamies_: ? ? ?

_Kuvernööri_ (hetken vaitiolon jälkeen tyynesti ja ylenkatseellisesti):
Kirjoittakaa passiin "Hänen Ylhäisyytensä, herra kuvernööri".

_Virkamies_ (kumartaa musertuneena).

Esirippu.

Teemu, Hels. San. 10.8.1905.




HÄKKILINNUT.


He ovat pyrähtäneet häkistään.

He ovat lentäneet yli Suomenlahden suolaisten laineiden kohti
autuaampia asuinsijoja, parempia paikkakuntia ja kohteliaampia
kaupunginviskaaleja. Lentäessään he ovat laulaneet näin:

-- Ei pidätä meitä muurit eikä tornit, linnat eikä saaret merelliset. Me
kuljemme läpi lukkojen niinkuin pimeys ja me yllätämme vartijat
niinkuin yö, joka kaikki peittää. Ei ole meille mikään mahdotonta.

-- Myöskin sitkeämmät siteet me olemme murtaneet, kuinka voisi kivi ja
rauta meitä kahlehtia? Lain ja oikeuden lukot olemme me särkeneet, maan
neuvoskunta on voimaton meidän edessämme. Me olemme maan herrat.

-- Me olemme luomakunnan kuninkaat, sillä meitä on monta ja meidän
tiemme ovat lukemattomat niinkuin hiekka meressä. Me peitämme maat
niinkuin myrkyllinen sumu ja kouristamme niinkuin läkkikalan
käsivarret. Me menemme nyt, mutta me palajamme jälleen.

-- Vaviskoot ne, jotka ovat meidät vanginneet, peljätkööt, jotka ovat
pakenemistamme estäneet. Tietäkööt he, että me emme ole mitään
yksityishenkilöitä, vaan että he ovat meissä vainonneet kokonaista
järjestelmää. Me olemme verkko, mutta missä on hämähäkki?

-- Hän on siellä, missä on meidän voimamme ja kunniamme: suurissa
kanslioissa, byrokratian pyhitetyissä templisaleissa. Hän on suojeleva
meitä.

-- Hän on kostava meidän puolestamme ja iskevä syvään, niinkuin he ovat
meitä iskeneet. Hän on kiivas jumala kaikille, jotka meitä vihaavat,
mutta niille, jotka meitä rakastavat, on hän lempeä ja aivan hyvä.
Sillä hänen nimensä on: _obskurantismin henki_.

Teemu, Hels. San. 16.8.1905.




SENAATTORIEN KOHTALO.


"Eroavien senaattorien sijottaminen" alkaa jo huolestuttaa Uutta
Suometarta.

Eroavien, ei suinkaan eronneiden.

Lehti julkaisee eilen asiasta vakavan ja perusteellisen pääkirjotuksen.

Senaattorin virka ei ole elinkautinen, tietty se. Voi tapahtua, että
maamme korkeimmat virkamiehet heräävät eräänä kauniina aamuna ja
huomaavat olevansa vallan -- virkaheittoja. Mikä silloin eteen? Mihin
ovat poloiset sijoitettavat?

Kuvernööreiksi, ylitirehtööreiksi j.n.e. esittelee U. S.

Bon, sanoo ranskalainen.

Nämä tosin ovat arvoltaan alempia virkoja kuin senaattorin, mutta väärä
virkavaltaisuus ei saa tässä esteitä rakentaa. Siitä olisi hyötyä sekä
maalle että senaattoreille itselleen.

Katsokaamme, miten tässä asiassa ennen on menetelty.

Meillä on, kuten tunnettu, paljonkin virkaheittoja senaattoreita.
Varsinkin tässä takavuosina niitä ilmestyi kuin sieniä sateen jälkeen.
Mihin heidät sijoitettiin?

Useat heistä saivat erota ilman eläkettä. Toisilta, joilla oli eläke,
otettiin sekin pois. Yksi rupesi asianajajaksi, toinen liikemieheksi,
kolmas konttoripäälliköksi.

Lopuksi karkoitettiin monet heistä maanpakoon.

Toisin ennen, toisin nyt. Parempaa huolta aiotaan vasta pitää niistä,
jotka hallituksen neuvospöydästä eroavat.

U. S. sanoo ottaneensa asian puheeksi "hetkellä, jolloin sillä on vain
periaatteellinen merkitys".

Niinpä kylläkin. Käytännöllistä merkitystä on sillä ainoastaan niiden
suhteen, jotka jo ovat eronneet.

Luonnollisesti ei saa luulla, että U. S. ajaisi heidän asiaansa.

Toistakin harhaluuloa vastaan takaa U. S. itsensä jo edeltäpäin. Kun
lehti niin auliisti lupailee hroille senaattoreille alempiarvoisia
paikkoja, niin voitaisiin luulla, että lehti mielellään tahtoisi päästä
heistä.

Pois se. Hetki on U. S:lle juuri sellainen, "jolloin ei voida epäillä
meidän kiertoteitä pyrkivän jotakin erityistä henkilöä ahdistamaan".

Kuka voisi olla näin pahanilkinen epäilijä?

En ainakaan minä. Enkä luule, että kukaan muukaan. Voisiko koko tässä
matoisessa maailmassa olla "erityistä henkilöä", joka olisi samalla
kertaa suomalainen senaattori ja U. S:n ahdistama?

Minä en usko. "Hetki" on sellainen, kuten U. S. vakuuttaakin.

Päinvastoin todistaa arv. lehden hellä huolenpito nykyisten
senaattoriemme tulevaisuudesta niin lämmintä ystävyyttä ja niin
liikuttavaa uskollisuutta, että se voi pusertaa kyyneleet
paatuneimmankin vastustajan silmistä, -- vaikka asialla onkin
toistaiseksi vain "periaatteellinen merkitys".

Eikö sitä nyt mitenkään voisi saada hiukan käytännöllisemmäksi?

U. S. sanoo, etteivät mielipiteet siinä suhteessa ole vielä kypsyneet,
ei ylhäällä eikä alhaalla päin.

On kyllä. Ainakin täällä alhaalla päin, josta m.m. minä katselen
asioita, toivotaan nykyään oikein palavasti virkaheittoja
senaattoreita. Juuri nykyään.

Hetki on sellainen, kuten U. S. sanoisi.

Mihin heidät sitten sijoitettaisiin?

Oh, siitä pälkähästä kyllä aina päästäisiin. Voisihan heidän suhteensa
sovittaa nyt aluksi vaikka samaa menettelytapaa kuin -- takavuosina.

Mitä "ylhäisiin hallintovirkoihin", sellaisiin kuin
tirehtöörinpaikkoihin y.m. tulee, niin olisi melkein sääli, jos ne
luisuisivat U. S:n ja Uuden Auran toimittajien käsistä.

Teemu, Hels. San. 16.8.1905.




KESKIAIKAISTA.



1.

Jos korkeinta olentoa ylipäänsä voitaisiin loukata, olisi sellainen
rikos ansaitseva kuolemanrangaistuksen. Tämä oli 1885 vuoden
lakivaliokunnan mielipide asiasta.

Mutta koska se kanta on jo aikoja sitten "tieteessä syrjäytetty", ei
voi olla kysymys muusta kuin "yhteiskunnan jäsenten uskonnollisen
tunteen häiritsemisestä".

Siitä siis on "Karjalan" vastuunalainen toimittaja haastettu oikeuteen.

Väitetään, että hän on törkeästi pilkannut jumalaa. Sillä hänen ei
tosin ole onnistunut loukata korkeinta olentoa, mutta kyllä häiritä
Suomen painoylihallituksen, Savonlinnan tuomiokapitulin ja v.t.
prokuraattorin uskonnollista tunteellisuutta.

Nämä kaikki ovat nimittäin yksimielisesti katsoneet tässä olevan
törkeän jumalanpilkan kysymyksessä, pilkan, josta uusi rikoslakimme
säätää vankeutta tahi kuritushuonetta.

Kuinka on "Karjalan" vastuunalainen toimittaja voinut hairahtua näin
suureen syntiin?

Me tunnemme kaikki syytteenalaisen kirjoituksen nimen: "_Suometar
taivaassa_."

Mutta ei meidän tarvitse tunteakaan. Mitä me enää todistuksia
kaipaamme.

Tehdä Suomettaresta taivaallinen äänenkannattaja, -- siihen ajatukseen jo
itsessään sisältyy kaiken pyhän ja oikean syvä halveksuminen.

Miksi ei "Karjalan" vastuunalainen toimittaja kirjoittanut
esim. "Suometar helvetissä". Se olisi ollut kaikin puolin
tarkoituksenmukaisempaa.

Pirua saa nimittäin pilkata meidän maassamme kuinka paljon tahansa.
Siitä ei arvattavasti säädä mitään myöskään uusi rikoslakimme.

Nähtävästi on "Karjalan" vastuunalainen toimittaja ajatellut näin:

-- Minä aion kirjoittaa valtiollisen satiirin. Minä aion loukata
vastustajieni _valtiollisia_ mielipiteitä niin paljon kuin voin.
Saadakseni oikein heidät käsittämään, mihin syvyyden kuiluun he ovat
syöksymässä, aion asettaa heidän _valtiollisen_ äänenkannattajansa
taivaaseen ja siten pitää peilin heidän edessänsä. Onpa kumma, jos he
eivät silloin käänny pois pahalta tieltään ja tee _valtiollista_
parannusta.

Se oli kovin lyhytnäköisesti ajateltu.

Sillä mitäpäs tapahtui?

Eivät loukkaantuneetkaan vastustajien valtiolliset mielipiteet, ei
ollutkaan kysymys valtiollisesta äänenkannattajasta, ei syntynytkään
suurta valtiollista herätystä. Loukkautuivatkin Suomen
painoylihallituksen _uskonnolliset_ tunteet, tehtiinkin uskonnollinen
juttu asiasta ja syntyikin uskonnollis-siveellinen suuttumus, joka
ulottui Savonlinnan tuomiokapitulista aina v.t. prokuraattorin
virastoon. Ei ollutkaan pilkattu, ei ollut tarkoituskaan pilkata Uutta
Suometarta, vaan -- taivasta.

Niin pahasti voi ihminen erehtyä.

Siitä nyt taivas rankaisee häntä -- Viipurin raastuvanoikeuden kautta,
jonka eteen hänen on tulevan syysk. 8 p:nä _vankeusrangaistuksen_
uhalla saavuttava.

Arvattavasti hän saapuu.

Viipuri on, kuten tunnettu, "linnoitettu alue". Siellä ei sellainen
uhkaus ole leikin kannalta otettava.

Teemu, Hels. San. 15.8.1905.



2.

Uusi Suometar on onnellisessa asemassa. Korkeammat voimat sitä
suojelevat.

Ajatellaanpa vain, että tässä olisi ollut kysymyksessä esim. Helsingin
Sanomat. Olisiko Suomen painoylihallituksen uskonnollinen tunne
siinäkin tapauksessa tullut loukatuksi?

Nonoh, en mene arentieraamaan. Ehkä hyvinkin olisi. Paha on mennä
päättelemään puoleen taikka toiseen niin epävarmoista asioista.

Yhteiskunnan jäsenten uskonnolliset tunteet ovat epävarmoja asioita.
Siksi voidaankin ne ratkaista parhaiten raastuvanoikeudessa.

Niinpä esim. tuo ikivanha jumala-kysymys. Onko jumalaa vai ei? Jos hän
on olemassa, onko hän teistinen vai panteistinen, transcendentti vai
immanentti, persoonallinen vai persoonaton?

Ne ovat kaikki hyvin hämäriä kysymyksiä. Paras on niissä kaikissa
vedota -- raastuvanoikeuteen.

Pahan syntyperä on myöskin erittäin epämääräinen historia. Samoin
armonvalitsemus-oppi ja tuhatvuotinen valtakunta.

Turha on niillä enää vaivata päätään. Paras on kysyä suorastaan --
raastuvanoikeudelta.

Sielun kuolemattomuus on asia, josta itse "Salomon saarnaaja" ei
tahtonut käydä takaukseen. Eipä hän ollut edes oikein varma siitä,
menikö eläimen sielu alaspäin ja ihmisen sielu ylöspäin.

Salomon parka. Paha, että hän eli niin kauan ennen meidän kristillistä
ajanlaskuamme.

Ikävä myöskin, ettei hän ollut syntynyt Suomessa, ja kaikkein ikävintä,
ettei hän elänyt 20:nnella vuosisadalla.

Täällä ei hänen olisi tarvinnut mennä merta etemmäksi kalaan. Sellaisia
epäilijöitä varten on meillä olemassa -- raastuvanoikeus.

Se selittää kaikki asiat jullilleen. Se on ylipäänsä paras paikka,
milloin vain metafysiikka on kysymyksessä.

Miksi synnyimme? Miksi elämme? Mitä on kuolema? Mitä tulee sitten?

Niitä kysymyksiä ovat idän viisaat ammoisista ajoista turhaan
tutkineet. Hulluja miehiä. Miksi he eivät tulleet tänne?

Suomessa ratkaistaan sellaiset asiat -- raastuvanoikeudessa.

Tietysti vasta sitten kuin Suomen painoylihallitus, Savonlinnan
tuomiokapituli ja prokuraattori ovat lausuneet asiasta oman
mielipiteensä.

Jos suomalainen raastuvanoikeus kykenee ratkaisemaan niin
arkaluontoisen asian kuin ihmisten uskonnollinen tunteellisuus ja sen
loukkaantumisaste on, voi siltä odottaa vastausta kaikkiin elämän ja
kuoleman kysymyksiin.

Merkillistä se on muuten tuon Jumalan pilkkaamisen laita. Siihen
hairahdutaan vain joskus ja jotkut. Ne mahtavat olla niitä maailman
suurimpia syntisiä.

Meillä esim. ei siihen ole kaikesta maan hädästä ja kalliista ajasta
huolimatta hairahtuneet muut kuin "Karjalan" vastuunalainen toimittaja.

Kuitenkin on meillä ihmisiä, jotka joka päivä puhuvat Jumalasta.
Agathon Meurman esim. Mutta hänhän onkin harras kristitty.

Hän puhuu maailman vapahtajasta samassa hengenvedossa kuin
edesmenneestä prokuraattorista, eikä Suomen painoylihallituksen mieleen
liene vielä eläissään johtunut, että tässä olisi mikään "yhteiskunnan
jäsenten uskonnollisen tunteen loukkaaminen" kysymyksessä.

Myöskin Uuden Suomettaren Matti on Jumalaa pelkääväinen mies, ja hänen
suunsa puhuu mielellään hänen sydämensä kyllyydestä. Virittääpä hän
silloin tällöin pienen virrenkin, itselleen iloksi ja korkeimmalle
olennolle kunniaksi.

Kuitenkaan ei Savonlinnan tuomiokapitulilla ole tähän päivään saakka
ollut mitään asian johdosta muistuttamista.

Jumalaa, joka on rakkaus, rukoillaan meidän kirkoissamme joka sunnuntai
varjelemaan maan sotajoukkoja maalla ja merellä. Eikä tietääkseni vielä
kukaan prokuraattorinviran haltija liene katsonut tämän vaativan mitään
toimenpidettä hänen puoleltaan.

Mutta annapas tulla "Karjalan" vastuunalaisen toimittajan, ehkä
ensimmäisen kerran elämässään, taivaan asioista turisemaan. Heti on
hänen kimpussaan sekä kirkkolaki että painolaki ja siunatuksi lopuksi --
rikoslaki.

Sitä se on, kun ei suutari pysy lestissään. Kuka käski hänen mennä
aukaisemaan suutaan asioissa, joista puhumaan monet ovat kutsutut,
mutta vain harvat valitut?

Teemu, Hels. San. 17.8.1905.




"JUMAL'AUTA, PERKELE!"


Näillä valituilla sanoilla on eräs santarmi, par'aikaa kestävän
poliisitutkimuksen mukaan, palauttanut laillisia oloja Viipurin
viimeisessä kujanjuoksussa.

Että hän on sen ohessa iskenyt sinne tänne sapelillaan, ampunut y.m.s.,
ei ole omiaan suurempaa mielenkiintoa herättämään. Se on nyt kerran
asiaankuuluvata. Me olemme tottuneet sellaiseen.

Mutta: "jumal'auta, perkele". Näissä sanoissa on jotakin uutta.

Minä, vaikka sen itse sanonkin, en ole niitä miesten arimpia, mitä
tavalliseen suukopuun ja suomenkielen vapaaseen ja voimakkaaseen
käyttelyyn tulee. Lupaanpa päinvastoin siinä suhteessa antautua
tukkanuottasille yhden ja toisen kanssa, joka housuja kantaa.

Myöskään tässä tapauksessa eivät ne ole nuo sulavat sanat itse, jotka
ovat minuun tehneet niin kivetyttävän vaikutuksen. Jos esim. ne sanoisi
maantienryöväri, joka samalla kiristäisi minua kurkusta, niin luulen,
että hyvin ystävällisesti jättäisin hänelle käyntikorttini, ja sanoisin
kadottamatta persoonallista arvokkaisuuttani ja mielenmalttiani:
"Päivää. Päivää."

Toivon ainakin, että sanoisin niin.

Mutta en mene takaamaan, mitä tapahtuisi, jos korkea esivalta
itse, erään edustajansa hahmossa, kiljaisisi äkkiä korvaani tuon
kaksois-tunnussanan. Pahoin pelkään, että pötkisin pakoon minkä käpälät
kannattaisivat.

Myöskin Viipurissa näkyy näiden sanojen vaikutus olleen arvaamaton.
Koko väkijoukko on lähtenyt juoksemaan, toisia on tallattu jalkoihin,
on huudettu, on huidottu. Lopputulos: pitkä ja perinpohjainen
poliisipöytäkirja asiasta.

Niin suuri on kahden hyvin valitun virallisen sanan valta Suomenmaassa.
Mutta niihin sisältyykin kaikki se väki ja voima, mitä sekä taivas että
helvetti ovat yhteen toviin tilaisuudessa presteeraamaan.

Että kysymyksessä olevassa kansanjuhlassa sitäpaitsi lyötiin ja
ammuttiin ja pidettiin muuta pikkulystiä, on vähemmän arvoista.
Sellaisten mitättömyyksien takia ei meillä enää paniikkia synny,
kaikkein vähimmän Viipurissa, jossa ne jo kuuluvat jokapäiväiseen
leipään, niinkuin hyvä vaimo ja uskolliset kylänmiehet.

Pakokauhun sai aikaan: "jumal'auta, perkele". Se on ainakin minun
vakaumukseni asiasta.

Teemu, Hels. San. 19.8.1905.




VIRKEÄT TUULET.


    Motto: "Virkeät tuulet puhaltavat virastoissamme."
    E. G. Palmén.

Kysymys on tietysti yhä edelleenkin rautatiehallituksesta.

Jokainen kuluva päivä tuo yhä uusia aineksia. Kronikoitsijalla on
todellinen runsauden pula tämän vireän virkakunnan suhteen.

Tämä siitä huolimatta, että rautatiehallituksen virkaatekevät herrat
eivät anna enää mitään uutisia sanomalehdille henkilöistä, jotka ovat
siltä virkoja hakeneet.

Päätirehtööri selittää asian näin:

Hän puolestaan ei ole mikään julkisuuden vastustaja. Mutta hän ei pidä
epätäydellisistä sanomalehti-uutisista. Ja epätäydellisiksi jäisivät
kaikissa tapauksissa ne uutiset, jotka reistraattori -- hra Baranow --
sanomalehdille antaisi, sillä niin monet henkilöt katsovat
edullisemmaksi kääntyä virkahakemuksissaan suorastaan tirehtöörin
puoleen, joka arvattavasti merkitsee heidän nimensä ja ansioluettelonsa
vain muistiin, -- jos merkitsee.

Tosin säätää Suomen laki, että kaikki hakemukset ovat jätettävät
reistraattorin konttoriin ja merkittävät diarioihin. Mutta sehän on
vähemmän arvoista. Minun mielestäni on v.t. päätirehtöörin selitys
täysin tyydyttävä.

Myöskin hakijat ovat täysin oikeassa sivuuttaessaan reistraattorin.
Sillä se herra ei ekspedieeraa. Heidän hakemuksensa voisivat jäädä
vain historiallisiksi dokumenteiksi hra Baranowin yksityiseen
käsikirjoituskokoelmaan.

Arvelen nimittäin, että hänellä on käsikirjoituskokoelma. Hän on, sen
mukaan kun minä nyttemmin olen mieleeni juolahuttanut, täkäläisen
Ruotsalaisen kansanteatterin entinen näyttelijä ja säilyttänee hän
ainakin vanhat loisto-osansa muistona muinaisilta alennuksen
ajoiltaan. -- Eikä hän muistaakseni ollut ilman näyttämöllisiä
taipumuksia.

Nyt näyttelee hän paljon suurempaa rollia. Mutta hän tekee sen
tottuneen näyttelijän varmuudella. Minun mielestäni tässä olisi jotakin
hra Nygrénille varteenotettavaa.

Lahjat joutuvat hukkaan erämaassa, sanoo Aleksis Kivi. Olisi
surullista, jos kävisi samoin myös hra Baranowin taiteellisten
taipumusten. Hiukan enemmän itseluottamusta vaan, ja herra
reistraattori voisi piankin registreerata itsensä tunnetuksi tähdeksi
meidän kansallisen näyttämötaiteemme taivaalle.

Tämä hra Baranowista, joka nähtävästi on hyvin sympaattinen nuori mies.
Mitä hroihin v.t. päätirehtööreihin tulee, ovat he aivan oikeassa
tutkistellessaan mieluummin ihmisten sydämiä ja munaskuita kuin heidän
viheliäisiä hakemuspapereitaan.

Kuinka virkahakemukset nykyään rautatiehallituksessa tapahtuvat, sen
kerron seikkaperäisesti ensi kerralla.

Teemu, Hels. San. 30.8.1905.




VIRKAHAKEMUS.

3-näytöksinen tragedia, johon liittyy iloinen loppuilveily.


1:NEN NÄYTÖS.

(Eräs kansliahuone. Reistraattori seisoo keskellä lattiata, puettuna
valkoiseen kaapuun, ja deklamoi itsekseen. Hakija tulee.)

_Hakija_ (kumartuen): Minulla olisi tänne jätettävä...

_Reistraattori_: Haa!

_Hakija_: En tiedä, lienenkö erehtynyt...

_Reistraattori_: Hamlet! Hamlet!

_Hakija_ (kalpenee): Kenenkä puoleen voisin kääntyä?

_Reistraattori_: Hii! Haa!

_Hakija_ (pakenee kauhistuneena).


2:NEN NÄYTÖS.

(Kilometrikonttori. Päällikkö messuaa, säestäen itseään
urkuharmoonilla. Hakija tulee.)

_Hakija_: Anteeksi, että vaivaan...

_Päällikkö_: Te Deum...

_Hakija_: Taidan häiritä, mutta minä en tiedä, kenenkä puoleen
kääntyisin.

_Päällikkö_: Puer natus in Bethlehem.

_Hakija_: Paljon mahdollista, mutta...

_Päällikkö_ (jyrähtelevällä äänellä): Hosiannah!

_Hakija_ (lyhistyy maahan muserrettuna).


3:S NÄYTÖS.

(Toinen kansliahuone. Leikkauspöytä. Sihteeri, valkea esiliina
edessään, käsivarret paljaina. Hakija, joka on enää vain entisyytensä
varjo, hiipii varovaisesti sisälle.)

_Hakija_: Minä, minä...

_Sihteeri_: Ahaa, tekö se olette? -- (Koettelee hänen valtimoaan.) Tjah.
Sangen huolestuttavaa.

_Hakija_: Minä en ole sairas.

_Sihteeri_: Oh, teidän terveytenne on kokonaan järkytetty. -- (Välkyttää
kirurgiveistä hänen edessään.) Kenties pieni leikkaus...

_Hakija_ (tukka pystyssä): Mitäh?!

_Sihteeri_ (ystävällisesti hymyillen): Erittäin mieltäkiinnittävä
tapaus. Umpisuolen seinämät...

_Hakija_ (kadottaa järkensä ja lähetetään Lybeckin sairaalaan).


EPILOOGI.

(V.t. päätirehtöörin virkahuone. Eräs toinen hakija tulee.)

_2:nen hakija_: Kysymys olisi eräästä virasta.

_Tirehtööri_: Jahhah, hauska, että heti osasitte oikeaan. Istukaa,
olkaa hyvä.

_2:nen hakija_: Minulla ei tosin ole mitään ansioluetteloa.

_Tirehtööri_: Ei minullakaan. Hyvä naama ja nuhteeton elämänvaellus on
paras suositus korkeimpiinkin arvoasemiin. Tupakkaa?

_2:nen hakija_: Tietysti minä voisin hankkia sellaisen.

_Tirehtööri_: Tuiki tarpeetonta. Mihin joutuisi koko virkavalta, jos
ihmisiä ansion mukaan kohdeltaisiin? -- Te saatte viran.

(Loppu.)

Teemu, Hels. San. 31.8.1905.




RAATIMIES BLOM KRESTYSSÄ.


(Varhainen aamuhetki. Blom uneksii. Kaukaiset lapsuudenkuvat väikkyvät
hänen sielunsilmiensä ohitse.)

_Vankilantirehtööri_ (tulee): Hyvää huomenta, vangittu n:o...

_Blom_ (vielä uneksien): Isä, äiti...

_Tirehtööri_: Hyvää huomenta, sanoin minä. Saan luvan toivottaa onnea
vangitun syntymäpäivän johdosta.

_Blom_ (kuten edellä): Minä muistan... Minä tiedän...
Syntymäpäiväpöytä...

_Tirehtööri_: Samasta syystä on vankilan johtokunta päättänyt myöntää
vangitulle eräitä ylimääräisiä armonosoituksia.

_Blom_ (katsoo suurin silmin häneen): Armon --? Kukkia ... laulua ...
koivuja ikkunan eteen...

_Tirehtööri_: Vangittu ei vieläkään näy olevan täydessä tajussaan.
(Pudistaa häntä.) Hän on nyt vankilassa, ymmärtääkö hän, vankilassa.

_Blom_ (hieroen silmiään): Niin, niin... Se on totta... Mutta miksi?

_Tirehtööri_ (ankarasti): Kärsimässä oikeudenmukaista rangaistustaan.
Ymmärtääkö? Pietarin piirioikeuden päätöksen mukaan.

_Blom_ (hiljaisesti): Muistan kuulleeni jotakin siitä. Mutta sen
laillisuutta en minä ole koskaan vielä tunnustanut.

_Tirehtööri_: Siitä ei ole aika eikä paikka tässä keskustella. Olen
tullut kokonaan toisista syistä.

_Blom_ (jo kokonaan valveilla): Miksi tirehtööri on tullut?

_Tirehtööri_: Vangittu täyttää tänään 79 vuotta. Päivän merkityksen
johdosta...

_Blom_ (yrittää nousta vuoteeltaan): Oh, mikä huomaavaisuus. (Vedet
silmissä.) Olen liikutettu, että näissäkin virallisissa olosuhteissa...
(Hapuilee tirehtöörin kättä kiittääkseen.)

_Tirehtööri_: Vangitun ei ole tarvis vaivautua. Ylimääräiset
armonosoitukset, joista mainitsin, ovat ne, että vangittu tästä lähtien
saa kävellä ulkoilmassa neljännestunnin enemmän...

_Blom_ (vaipuen vuoteelleen): Mutta minähän en jaksa kävellä.

_Tirehtööri_: Se ei kuulu esivallalle. Sitäpaitsi on vangitulle
sallittu hankkia koppiinsa eräitä voimistelutelineitä.

_Blom_ (surumielisesti): Kiitos, kiitos...

_Tirehtööri_: Näitä suosionosoituksia vastaavat luonnollisesti
erinäiset kovennetut järjestyssäännöt, jotka koskevat kaikkia
vangittuja ja joista minun on täten kunnia ilmoittaa... (Alkaa lukea.)

(Esirippu.)

Teemu, Hels. San. 8.11.1905.




UUSIA TOTUUKSIA.


Niitäkin on. Ja meidän kirjallinen maailmamme on niitä näinä päivinä
nähnyt useampiakin.

Ensimäisen keksi Aspelin. Anteeksi, valtioneuvos Aspelin-Haapkylä,
vaikka minä puolestani mieluimmin muistan häntä hänen entisellä
nimellään, samalla, jolla hän jo toistakymmentä vuotta sitten opetti
"kuinka Pekka tuli kirjailijaksi". Taikka, ehkä erehdyn minä. Ehkä
hänen nimensä oli "Ellei" siihen aikaan. "Valvojassa" se tapahtui
ainakin, ja hänen reseptinsä oli siihen aikaan sama kuin nytkin, s.o.
ensin virka, sitten taide. Taikka, koska kaikki on kehityksen lain
alaista, siihen aikaan: ensin tutkinnot, sitten runoilemaan.

En muista, ottiko hän itseään esimerkiksi.

Käsitykseni Aspelinista oli jo silloin -- ja on yhä edelleenkin -- se, että
hän oikeastaan, kaiken tieteellisyytensä ja virallisuutensa alla, on
aika runoilija. Siinäkin suhteessa hän muistuttaa Wirséniä, autuasta
muistossa. Ja oikeastaan, jos hän tahtoisi olla rehellinen, olisi
hänen mielestään runoilijan oikea tyyppi se, joka enimmän lähenisi
häntä itseään, s.o. julkaisisi jonkun käännöksen, joitakin
ylioppilasalbumi-runoja, suorittaisi tutkintonsa, hankkisi viran
ja -- vaikenisi.

Tiedettä hän luonnollisesti saisi harjoittaa. Mutta mieluimmin
runoudella sekoitettua tiedettä, kuten esim. "Suomalaisen teatterin
historia".

Näin arvelen Aspelinin joskus joutohetkinään runoilijan asemaa ja
tehtävää Suomen maassa ajattelevan. Mielestäni se on inhimillistä.
"Minä olen maailman keskipiste", sanoi jo Anatole Francen koira
aikoinaan, ja siinä suhteessa me olemme kaikki Herran edessä hyviä
savokarjalaisia.

Mutta mikä olikaan hänen uusi totuutensa?

Se oli se, että _kaikki kirjailijat eivät ole neroja_.

Uutta, ihka uutta, uuden uutukaista! Mikä hämmästyttävä tieto, mikä
pöyristyttävän mullistava keksintö, arvokas Suomal. Kirjallisuuden
Seuran vuosikokouksessa julistettavaksi! Pelkään, että koko meidän
kirjallinen maailmamme on sen kuullessaan pudonnut niinkutsutulleen.
Puhumattakaan itse kirjailijoista.

Me kun kaikki olemme luulleet ihan päinvastoin. Me kun kaikki olemme
eläneet siinä hurskaassa uskossa, että jokainen sana, jonka me
kirjoitamme, on neroutta. Ettei tarvitse muuta kuin kirjoittaa kirja,
olla suorittamatta mitään tutkintoa, olla hankkimatta mitään virkaa
j.n.e., niin on nero. Ah, jaa. Ja nyt tulee Aspelin ja ottaa tuonkin
viimeisen illusionin meiltä.

Se on kovaa. Se on julmaa. Onko ihme, että me kaikki putosimme
niinkutsutullemme?

Vanha leikinlaskija Arvid Järnefelt näyttää sille ainakin pudonneen. En
tahdo väittää, että hänen henkiset kykynsä olisivat siitä vähintäkään
kolahdusta saaneet, mutta hänkin on hämmästyttänyt maailmaa eräillä
uusilla totuuksilla.

Ja sehän on jo tapaturma sellaisenaan.

Aspelin keksi vain yhden, mutta Järnefelt useampia. Aspelinilla
oli vain yksi resepti, miten tulla neroksi (s.o. tulla ensin
virkamieheksi), mutta Järnefeltillä on ainakin niitä pari kummassakin
kainalossa. Ensimäinen keino, melkein conditio sine qua non, on jättää
räätälinsä maksamatta. Ellei se auta, voi jättää suutarin. Jos sekään,
kaikesta epätodennäköisyydestä huolimatta ei auttaisi, on annettava
palttua vekseleille. Mies, joka siitä ei tule neroksi, on jo idiootti
suorastaan.

Mutta onpa sellaisellekin oma reseptinsä.

Ruumiillinen työ nimittäin.

Mutta siinäkin on se vaara, että voi helposti joutua yläluokkaan
kuuluvaksi. Ehkä se kuitenkin käy päinsä. Täytyy vain estää itseään
siihen liiaksi innostumasta, jota varten taas on pettämättömin keino
se, ettei tee työtä itsensä, vaan muiden hyväksi.

Näin vanha leikinlaskija Arvid Järnefelt.

Ja kaiken tuon on saanut aikaan Aspelin hirvittävällä totuudellaan.
Miksi pitikään sen Newtonin omenan pudota hänen päähänsä, että kaikki
kirjailijat eivät ole neroja?

Ajatelkaapa, jos hän olisi sanonut: kaikki professorit eivät ole
neroja.

Yksikään kukko ei olisi kiekaissut siitä.

Hels. San. 6.5.1913.




LAKIMIESTEN KUNNIAKSI.

Harvoin on runoilija teille tilaisuudessa virsiä virittämään.

Olette käytännöllistä väkeä, usein itsekästä ja
omanvoitonpyyntöistäkin, ette vain meillä vaan kaikkialla maailmassa.
Katsotte enemmän elämän lähimpiä realiteetteja kuin niiden takaa
häämöttäviä kaukaisia utukuvia, jotka jo huomenna kenties ovat
realiteetteja nekin, vaikka vielä tänään monen mielestä turhia ja
naurettavia. Tavallisesti pidetään niitä runoilijain, hullujen ja
haaveksijain etuoikeutena.

Suoraan sanoen, te lakimiehet olette tavallisesti varsin vähäisessä
määrässä idealisteja. Teette harvoin tekoja, jotka oman
henkilökohtaisen onnen uhallakin tähtäisivät johonkin itseänne
korkeampaan, iäisempään päämäärään.

Ja nyt on yhtäkkiä Suomen lakitiede ruvennut runoilemaan. Ja nyt käyvät
äkki-arvaamatta Suomen juristit koko kansan olemassa-olon taistelun
etunenässä, kantaen ihanteen lippua korkealla, uhraten oman maallisen
menestyksensä, vieläpä vapautensakin, niin korkean ja iäisen utukuvan
eteen kuin on oikeus, kuin on isänmaan vapaudelle perustuva
humaniteetti.

Se on näytelmä, jota maailma ei vielä ole nähnyt. Se on uusi muoto,
joka on omiaan koko sivistyneelle ihmiskunnalle todistamaan, että
täällä luodaan myös uutta sisällystä.

Kuninkaat, kenraalit, suuret sotapäälliköt ovat käyneet kansojen
etunenässä. Profeetat, mahtavat piispat tai henkiset suurmiehet ovat
joskus olleet kansojen kilpi ja omatunto. Kansat itse ovat myös joskus
käyneet oman kohtalonsa ohjiin ja suurena, myllertävänä, väkivaltaisena
armeijana marssineet kohti nousevan aamun sarastusta. Mutta kansan
lakimiehet. Milloin ja missä he ovat mies mieheltä antaneet vangita
itsensä oikeusaatteen ja ihanteen vuoksi?

Missä väkivalta puhuu, vaikenee laki tavallisesti. Laki on
järjestettyjä oloja varten. Vallankumous lakkauttaa aina ensiksi lain.
Brennuksen miekka saattaa aina oikeuden vaa'an voimakkaamman puolelle
painumaan. Lakimiehet tulevat sitten jäljestäpäin ja toteavat
tosiseikan.

Tuohon on maailma tottunut. Ja ihmiskunnan historia tarjoaa siitä
meille kuinka monta esimerkkiä hyvänsä.

Ettäkö täällä luotaisiin jotakin uutta? Ettäkö täältä, pienestä
Suomesta pitäen, näytettäisiin esimerkkiä jostakin muusta ja
päinvastaisesta? Uskomatonta. Ja kuitenkin on meidän pakko uskoa omien
silmiemme ilmielävää todistusta.

Sehän on totta tuo, että meidän joukossamme on ihmisiä, jotka eivät
ajattele vain omaa parastaan. Ja onhan totta sekin, että täällä on
väkivalta ja vallankumous, mutta Suomen lakimiehet antavat mieluummin
vangita itsensä kuin luopuvat vakaumuksestaan ja tahtovat sen maansa
laiksi tunnustaa. Ainahan on tosin heikkojakin sieluja, mutta
toistaiseksi he vain vahvistavat sääntöä. Suomen lakimiehet osoittavat
tällä hetkellä ihannemielisyyttä, jota kaikki muut ammattikunnat voivat
heiltä kadehtia.

Jos mikään, on tämä näytelmä omiaan tekemään lain kansan sydämelle
kalliiksi ja lain pyhyyden syvälle synnyinmaan kamaraan istuttamaan.
Kunnia niille miehille, Wibeliuksen oikeille jälkeläisille, joissa
tällä hetkellä kärjistyy koko kansan elämäntahto ja oikeustajunta!

Mutta kansat ovat tavallisesti sankareitaan kohtaan nurjia ja
kiittämättömiä. Saamme nähdä, onko Suomen kansa piankin vanhurskaat
tuomarinsa unohtava.

Hels. San. 28.10.1913.




KOKOVTSOV.

    Motto: "Puhutaan, sanoi Kokovtsov, Venäjän sisäpolitiikasta.
    Mutta mitä sillä käsitetään?" -- Berl. Tagebl.


_Sanomalehtimies_: Saanko luvan kysyä, mitä Teid. Ylh. ajattelee
Venäjän nykyisestä valtiollisesta tilasta?

_Ministeri_: Se on hyvä. Se on oivallinen. Meidän suhteemme
suurvaltoihin...

_Sanomalehtimies_: Tarkoitin oikeastaan Venäjän sisäpoliittista tilaa.
Voisiko Teid. Ylh. ehkä nimittää minulle, mitkä uudet valtiolliset
lakiehdotukset tulevat lähimmässä vastaisuudessa duumalle jätettäväksi?

_Ministeri_: Ei mitkään. Ei kerrassaan mitkään.

_Sanomalehtimies_ (kysymysmerkkinä): Kuinka? Minä en ymmärrä...

_Ministeri_: Siitä aivan yksinkertaisesta syystä, että meillä Venäjällä
ei ole mitään sisäpolitiikkaa.

_Sanomalehtimies_ (änkyttäen): Mutta duuma? Mutta sanomalehdistö? Mutta
semstvot, koulut ja yliopistot?

_Ministeri_ (taputtaen häntä isällisesti olalle): Pikkuseikkoja.
Pelkkiä vähäpätöisyyksiä. Niistä ei välitä kukaan, kaikkein vähimmän
kansa itse. Hallitukselle ne luonnollisesti aina ovat olleet vain
ikäviä välttämättömyyksiä.

_Sanomalehtimies_: Minä ymmärrän. Mutta kuinka hallitus sitten aikoo
niihin lähimmässä tulevaisuudessa suhtautua?

_Ministeri_: Se ei suhtaudu niihin ollenkaan. Se jättää ne
yksinkertaisesti huomioon ottamatta.

_Sanomalehtimies_ (huutomerkkinä): Kuinka Herran nimessä se on
mahdollista?

_Ministeri_: Jos ne tekevät jotakin rikollista, niitä luonnollisesti
rangaistaan. Siinä kaikki. Ja koska niiden toiminta ja alkuperä jo
asian luontoon nähden on rikollinen...

_Sanomalehtimies_ (ilahtuneena): ... niin on niitä aina rangaistava.
Minä ymmärrän. Minä ymmärrän vihdoinkin jotakin.

_Ministeri_ (arvokkaasti): ... niin on hallituksella tilaisuus osoittaa
lempeyttään joka hetki, jolloin se ei rankaise niitä. Te huomaatte,
että meitä elähyttävät vain ylevät ja tosihumaaniset tarkoitusperät.

_Sanomalehtimies_: Ja muuta sisäpolitiikkaa teillä ei ole Venäjällä?

_Ministeri_: Ei. Me olemme ottaneet tehtäväksemme vain hyvän
hallintokoneiston luomisen. Tosin meillä on puute intelligenssistä...

_Sanomalehtimies_: Minä arvaan. Heistä useimmat ovat jo aikoja sitten
karkoitetut Siperiaan tai nääntyvät Venäjän vankiloissa.

_Ministeri_ (äkeästi): Te erehdytte kokonaan. Heitä ei ole vielä
ollutkaan. Sillä mikään todellinen, hyvä hallitus ei vielä ole heitä
luonut eikä kasvattanut.

_Sanomalehtimies_: Hallituksen toimenpiteellä siis...?

_Ministeri_: Epäilemättä. Se on ainoa varma keino. Yksilöllinen
intelligenssi, joka ei ole hallituksen tukema eikä herättämä, häälyy
kuin korsi tuulessa. Me aiomme asettaa myös tämän puolen Venäjän
henkistä elämää vakavalle pohjalle, niin että jumala ja tsaari voivat
olla meihin tyytyväisiä.

_Sanomalehtimies_: Siis ei mitään ristiriitoja kansan ja hallituksen
välillä?

_Ministeri_ (hymyillen): Valitettavasti ei. Valitettavasti teidän
haastattelunne vuoksi, josta ei näin ollen tule mielenkiintoinen. Mutta
te tiedätte, onnellisilla ihmisillä ei ole mitään historiaa.

_Sanomalehtimies_: Oh, minä kyllä olen tyytyväinen, jos vain Venäjän
kansa on tyytyväinen... Apropos? Teid. Ylh. ymmärtää, että juuri
sanomalehtiolot olisivat minulle erikoisesti...

_Ministeri_: Ne ovat luonnolliset. Niinkuin kaikki muukin Venäjällä.

_Sanomalehtimies_: Ja suomalaisten virkamiesten vangitsemiset?

_Ministeri_: Myöskin luonnolliset. Valitan vielä kerran, ettei minulla
ole teille mitään ihmeellistä kerrottavaa.

_Sanomalehtimies_ (vakavasti): Sepä siinä juuri onkin ihmeellistä.

_Ministeri_ (ällistyneenä): Mikä?

_Sanomalehtimies_: Että kaikki, mitä Venäjällä nykyään tapahtuu, on
Teid. Ylh. mielestä niin kovin luonnollista.

_Ministeri_ (hymyillen): Sekin kuuluu luonnon järjestykseen. Tarkoitan,
luonnolliseen venäläiseen järjestykseen.

Teemu, Hels. San. 21.11.1913.




MAKSIM GORJKI.


(Valtiollisen salapoliisin päällikkö tulee sähkösanoma kädessään
kansliahuoneeseensa.)

_Päällikkö_: Gorjki! Kuka on Maksim Gorjki?

_Virkamies_: Te-te-teidän ylhäisyytenne tarkoittaa ehkä maailmankuulua
kirjailijaa...

_Päällikkö_: Minä en tunne ketään kirjailija Gorjkia. Minä tunnen vain
valtiollisesti epäluulon-alaisen Gorjkin, josta rajasantarmisto juuri
sähköttää, että hän on saapunut Venäjälle.

_Virkamies_ (varovaisesti): Ehkä se on sittenkin sama kirjailija
Gorjki...?

_Päällikkö_: Minä en tiedä mitään. Minä en _tahdo_ tietää mitään, mikä
ei kuulu minun virkatoimiini. Ottakaa selvä miehestä. Jos hän kerran on
epäluulon-alainen, täytyy hänen luonnollisesti löytyä meidän
kirjoissamme.

_Virkamies_: Luonnollisesti, Teidän Ylhäisyytenne, luonnollisesti.
(Selailee innokkaasti luetteloita.) Täällä puhutaan eräästä leipuri
Gorjkista...

_Päällikkö_ (ankarasti): Ettekö voi jättää loukkaamatta kunniallisia
ja Venäjällä täysin sallittuja ammattikuntia? Valtiollisesti
epäluulon-alainen on yksinomaan valtiollisesti epäluulon-alainen.
Leipuri sitävastoin...

_Virkamies_: Hän on ollut sitäpaitsi lautturina, kokkipoikana,
nahkurinsällinä, maankiertäjänä...

_Päällikkö_ (ärjyen): Te olette idiootti. Kysyn kuka hän on.

_Virkamies_: Kapinoitsija. Keuhkotautinen. Laatinut
vallankumouksellisia julistuksia.

_Päällikkö_: Hyvä. Siis ei mikään poikkeus. Hänen olinpaikkansa?

_Virkamies_: Hänellä ei ole mitään vakinaista olinpaikkaa. Mutta koko
maailman sanomalehdistö antaa joka päivä tiedon siitä.

_Päällikkö_ (lempeällä ivalla): Koko maailman sanomalehdistö. Hyvä
herra, tiedättekö, mitä on koko maailman sanomalehdistö?

_Virkamies_ (vilpittömästi): En. Mutta minä olen kuullut, että sen
urkkijat seuraavat jokaista Gorjkin askelta tämän maapallon pinnalla.
Hän ei voi hävitä meiltä.

_Päällikkö_: Eikö? (Säälivällä ylemmyydellä.) Ja te sanotte samalla,
että hän on kirjailija? Eikö meillä Venäjällä kenties ennen ole
hävinnyt kirjailijoita? Tolstoi hävisi Jasnaja Poljanasta, Dostojevski
piileskeli pitkät ajat Siperiassa...

_Virkamies_: Mutta he löytyivät jälleen.

_Päällikkö_ (voitollisella hymyllä): Esivallalta he eivät koskaan ole
olleetkaan kadoksissa. Venäjältä ei saa hävitä kukaan, ei mihinkään.
(Vielä ohuemmalla hymyllä.) Paitsi luonnollisesti esivallan oman
toimenpiteen kautta.

_Virkamies_: Ymmärrän Teidän Ylhäisyytenne. Maksim Gorjki... (Vilkuttaa
silmäänsä.) Hänen on hävittävä.

_Päällikkö_: Pässinpää. Häntä on vartioitava ankarasti. (Musertavalla
ivalla.) Ettekö ymmärrä, että me olemme edesvastuunalaisia hänen
terveydentilastaan?

_Virkamies_ (kokonaan pöllämystyneenä): Terveyden --?

_Päällikkö_: Niin sillä olkaa vakuutettu, hän ei ole tullut turhan
tautta Venäjälle. (Läpitunkevalla silmäyksellä.) Hän on tullut täällä
_kuollakseen_. Oh, nuo miehet voivat keksiä mitä hyvänsä.

_Virkamies_: Kuollakseen? Mutta eikö se ole mitä luvallisin
toimenpide hänen puoleltaan, varsinkin jos hän on valtiollisesti
epäluulon-alainen?

_Päällikkö_ (harvakseen ja kasvattavasti): Valtiollisesti
epäluulon-alaisen on lupa Venäjällä kuolla yksinomaan hallituksen
toimenpiteestä. Painakaa se mieleenne. Ja antakaa minulle joka
päivä seikkaperäiset tiedot hänen terveydentilastaan.

_Virkamies_: Ymmärrän, Teid. Ylhäisyytenne.

_Päällikkö_ (menee mutisten): Pässinpäitä, kaikki kaalinpäitä. Niinkuin
kuka hyvänsä nihilisti saisi elää ja kuolla silloin kun itse tahtoo.
Joku järjestys ... (kääntyy ovessa) jos hänen päähänsä ehkä pälkähtäisi
kuolla, on vartiosto kaksinkertaistutettava.

_Virkamies_ (kumartaa äänettömästi).

Teemu, Hels. San. 22.1.1914.




HERRA KUVERNÖÖRI.

(Sotilasräätälin luona. Herra kuvernööri astuu sisälle.)

_Kuvernööri_: Aa, juva päivä, Ivan Ivanovitsh. Minulla on jälleen
tehtävänä pieni tilaus teiltä. -- Mitä kuuluu?

_Räätäli_ (hykerrellen käsiään): Kost'jumala, Teidän Ylhäisyytenne.
Huonot ajat, huonot ajat. Herra kuvernööri ei ole vieläkään minua
unohtanut?

_Kuvernööri_: Rakas Ivan Ivanovitsh. Kuinka se tulisi kysymykseen? Te
olette paras räätäli maailmassa, sillä te teette kaikki saman mallin
mukaan.

_Räätäli_ (kiitellen ja kumarrellen): Luonnollisesti. Rakastan
yhdenmukaisuutta...

_Kuvernööri_: Yhdenvertaisuutta, tarkoitatte te?

_Räätäli_: Juuri niin, Teid. Ylhäisyytenne. Ihmisten ulkonaiset
eroavaisuudet...

_Kuvernööri_: Ja sisälliset, tarkoitatte te?

_Räätäli_ (raapaisten jalkaansa): Luonnollisesti, Teid. Ylhäisyytenne,
luonnollisesti. Ovat mielestäni siksi vähäpätöiset verrattuina kaikkiin
niihin erinomaisiin ominaisuuksiin, joissa he ovat toistensa kaltaisia,
että he varsin hyvin voivat mahtua saman takin sisälle.

_Kuvernööri_ (edelleen hyväntahtoisesti): Ja housujen, tarkoitatte te?

_Räätäli_ (vilpittömällä ihailulla): Teid. Ylhäisyydellänne on
merkillinen kyky arvata toisen ajatukset. -- Sanalla sanoen: yksi takki
ja yksi maailma. Se on minun vaatimaton tunnuslauseeni, luvalla sanoen.

_Kuvernööri_: Ja yksi räätäli, tarkoitatte te?

_Räätäli_ (kokonaan kumarruksissa kuin linkkuveitsi): Teid.
Ylhäisyytenne tekee liian suuren kunnian minulle. Tosin minä olen vain
räätäli arvoltani, mutta minä uskallan sanoa, että minä olen räätäli,
joka ... joka...

_Kuvernööri_ (ystävällisesti häntä olalle taputtaen): Olette räätäli
juuri minun mieleni mukaan. -- Mutta koska me nyt olemme selvillä
periaatteista, toivon, että käytännöllinen puoli on sitäkin pikemmin
oleva suoritettu meidän välillämme.

_Räätäli_: Jättäkää se kokonaan, kokonaan minun huolekseni, Teid.
Ylhäisyytenne. Siis tilaus?

_Kuvernööri_: Niin. Eräitä univormuja.

_Räätäli_: Erinomaista, aivan erinomaista, Teid. Ylhäisyytenne. Siis
vain luku, rykmentti ja arvoluokat...?

_Kuvernööri_: Tällä kertaa koskee asia kaupungin maistraattia.

_Räätäli_: Suuremmoista, suuremmoista, Teid. Ylhäisyytenne. -- (Hiukan
nolostuneena.) Maistraatti? Niin ... tuota ... minkälaiseen pukuun
suvaitsette, että puemme heidät?

_Kuvernööri_: Se jää kokonaan teidän asiaksenne, rakas Ivan Ivanovitsh.
Pääasia että kaikki on tehty saman mitan ja mallin mukaan.

_Räätäli_: Olkaa siitä vakuutettu, Teid. Ylhäisyytenne. Minun liikkeeni
pyytää palvella valtiota eikä mitään yksilöllisiä vallattomuuksia. --
(Mielevästi.) Kuinka monta sataa kappaletta saan siis luvan laskuun
kirjoittaa?

_Kuvernööri_: Otamme nyt aluksi vain sata. Mutta ensi kerralla ...
(miettii) niin, ensi kerralla koskee asia kaupungin valtuustoa.

_Räätäli_ (jälleen linkkuveitsenä): Olen kokonaan Teid. Ylhäisyytenne
käytettävissä.

_Kuvernööri_: Hyvä. Taikka oikeammin: hyvästi. (Kääntyy ovessa.) Ja
muistakaa kaunista periaatettanne: yksi räätäli...

_Räätäli_ (avaten kumarrellen ovea hänelle): Ja yksi kuvernööri, Teid.
Ylhäisyytenne.

_Kuvernööri_ (hymyillen armollisesti): Me kaksi ymmärrämme toisemme
täydellisesti. (Menee.)

(Esirippu.)

Teemu, Hels. San. 25.1.1914.




ULSTER.


(Englannin pääministerin kabinetti. Asquith pöytänsä ääressä.
Sotaministeri Seely syöksyy sisälle.)

_Seely_ (kuohuksissaan): He eivät tottele! Veli, hyvä veli! He pyytävät
eronsa!

_Asquith_ (tyynesti): Ketkä?

_Seely_: Upseerit! Vanhoilliset upseerit! Lordien pojat! He
kieltäytyvät marssimasta kapinallista Ulsteria vastaan.

_Asquith_ (jääkylmästi): Toistaiseksi meillä ei ole mitään kapinaa
Englannissa.

_Seely_: Ei, mutta Ulsterissa. Satatuhatta miestä seisoo siellä
aseissa. He eivät huoli "Home rulesta". He kieltäytyvät tottelemasta
Englannin kuninkaan ja parlamentin vahvistamia asetuksia.

_Asquith_ (kuten edellä): He ovat aivan oikeassa.

_Seely_ (hämmästyneenä): Ni-ni-ni-niin tietystikin. He voivat vielä
olla oikeassa, mutta upseerit, mutta kapinalliset upseerit eivät
varmaan ole oikeassa. Mikä skandaali! Mitä ajattelevat Venäjä ja
Ranska, mitä koko Europa meistä?

_Asquith_: Myöskin eronpyytäneet upseerit ovat aivan oikeassa.

_Seely_ (typertyneenä): Anteeksi. Minä en varmaan oikein ymmärtänyt...

_Asquith_: Saanko lausua selvemmin sanottavani? Englantilaisen
upseerin, samoinkuin sotamiehenkin, asia on kussakin esiintyvässä
tapauksessa harkita, onko hänelle annettu käsky laillinen vai ei.

_Seely_: Ku-kuinka?

_Asquith_ (järkähtämättömänä): Se ei ole ainoastaan hänen kieltämätön
oikeutensa, vaan myöskin hänen velvollisuutensa.

_Seely_ (hetken mietittyään, päättävästi): Saanko minä siinä
tapauksessa pyytää eroni?

_Asquith_: Kyllä, se on sallittu veljelle. Mutta eroa minä en missään
tapauksessa voi myöntää sinulle. Sillä eihän sinua ole käsketty
tekemään mitään laitonta.

_Seely_: Entä upseereja sitten? Olenko minä antanut jotakin laitonta
käskyä heille?

_Asquith_: Nähtävästi olet, koska he ovat asian niin harkinneet. Ja
sinä tiedät, jos englantilainen upseeri tottelee laitonta määräystä,
hän tulee heti hirtetyksi.

_Seely_ (pyyhkien hikeä otsaltaan): On helpompi olla upseeri kuin
sotaministeri Englannissa.

_Asquith_: Tämäntapainen selitys on sinun kaikissa tapauksissa
parlamentille annettava.

Teemu, Hels. San. 31.3.1914.




ORFEUS JA MORFEUS.


Esimuistoisista ajoista ovat nämä kaksi jumaluusolentoa olleet mitä
läheisimmässä yhteydessä keskenään. Laulu ja unelma! Kansat ja yksilöt,
vieläpä vainajat ja kuolemattomat jumalatkin ovat niiden yhtä suloisen
kuin vaarallisen taikavoiman alle mielellään alistuneet.

Oikeastaan ei Morfeus aivan suorastaan merkitse unelmaa vaan unta. Hän
on kreikkalaisten jumaluustaruston mukaan unen jumala itse, yön poika
ja kuoleman kaksoisveli. Unelmien jumala taas oli oikeastaan Hypnos,
Morfeun poika. Samaa järkähtämätöntä luonnon logiikkaa seuraten, jota
kreikkalaiset itse jumaluustarustossaan noudattivat, tulisi minun siis
oikeastaan unelmista puhuessani puhua Hypnoksesta eikä Morfeusta, mutta
hänestä ja hänen merkillisestä vallastaan ihmisten yli tarinoi taas
ystäväni toht. Jalmari Hahl toisessa paikassa lehteämme aivan
odottamattomalla asiantuntemuksella. Tarkoitan hänen henkilökohtaisiin
kokemuksiinsa perustuvaa kirjoitustaan "Hypnotismia", jonka kanssa
menestyksellä kilpaillakseni minulla ei olisi edessä muuta yhtä
mieltäkiinnittävää aihetta kuin kenties -- morfinismi! Mutta osaksi ovat
kokemukseni sillä alalla todellakin liian vähäiset, osaksi pelkään,
että jotkut arv. lukijoistamme voisivat erehtyä luulemaan sitä joksikin
uudeksi kirjalliseksi suunnaksi, jolle Sunnuntai on äkkiä jostakin
tuntemattomasta syystä joutunut turmiollista propagandaa tekemään.

Minulle on siis jäänyt vain Orfeus ja Morfeus.

Laulun uinuttavan vaikutuksen me tiedämme siis jo Kalevalasta.
Väinämöiselle esim. ei ollut mikään konsti nukuttaa koko Pohjolan väki
mestarilaulullaan. Homerokseen vaikutti taas hänen oma laulunlahjansa
niin valtavasti, että hän itsekin uinahti joskus: _interdum dormitat
ipse Homeros_, kuten jo vanhat roomalaiset olivat asian arvioineet.
Saman ajatuksen on Fröding niin sattuvasti tulkinnut runossaan "Skalden
Wennerbom" noilla siivitetyillä sanoilla: "det är skönt för skalder att
få sova" (niin makea on runoniekkain maata). Myöhemmät runoilijat
ovatkin usein todella seuranneet Homeroksen esimerkkiä -- ja heidän
lukijansa luultavasti vielä useammin. Niinpä ansaitsisi mielestäni
vähintään Nobel-palkinnon se, joka nukahtamatta voisi lukea läpi Danten
_Paratiisin_, jos se ylimalkaan olisi inhimillisesti mahdollista.
Pienemmän lisäpalkinnon olisin taipuvainen antamaan jo jokaiselle, joka
sen _vain_ lukisi, vaikka uinahdellenkin.

Toistaiseksi tiedän esim. meillä Suomessa vain kolme sellaista
ihmeidentekijää: tuntematon mutta sankarillinen typografi Porvoossa,
joka sen on ollut pakotettu latomaan, toht. Kaarlo Koskimies
Hämeenlinnassa, joka sen on ollut pakotettu Uudessa Suomettaressa
arvostelemaan, ja lopuksi näiden rivien kirjoittaja, joka sen on ollut
pakotettu suomentamaan, kaikki syntiemme vuoksi luonnollisesti.
Mahdollisesti on olemassa vielä eräs neljäskin, mutta jos on, ei se voi
olla kukaan muu kuin ystäväni toht. Olaf Homén, joka on kaikki
lukenut. -- Mutta pelkään poikenneeni liian kauas aineestani, kuten setä
Herodotoksen oli tapana sanoa.

Suuret runoilijat eivät yleensä koskaan ole peljänneet olla nukuttavia,
suurista uskonnon-opettajista ja saarnamiehistä puhumattakaan, jotka
ovat olleet sillä alalla suorastaan taitureita, kuten vieläkin voidaan
nähdä meidän kirkoistamme. Pahoin pelkään, että useimmissa tapauksissa
tämä onkin oikea avain heidän suuruuteensa. Sillä jos nyt kerran
voidaan pitää selviönä, että unella on niin tärkeä ja siunauksellinen
tehtävä koko ihmiskunnan terveydessä kuin sillä on yleisessä
tietoisuudessa -- mehän nukumme, vieläpä yleensä hyvällä omallatunnolla,
pois ainakin kolmannen osan elämäämme -- niin olisi todellakin kurja se
taiteilija, joka ei valmistaisi niin oleelliselle ihmissielun toiminnan
osalle myös jotakin tilaa omassa tuotannossaan. Tahtomatta mennä niin
pitkälle kuin Calderon, jonka mielestä koko elämä oli unelmaa,
pyytäisin väittää siis, että ainakin kolmas osa jokaisen kunnon Orfeun
tuotannosta on Morfeun kunniaksi kirjoitettu. Mutta asialla on myös
syvästi eetillinen puolensa, eikä se siis suinkaan ole pelkillä
esteettisillä rikkiviisauksilla ratkaistavissa.

Me olemme kaikki kuulleet puhuttavan "synnin unesta". Mutta me olemme
kuulleet sanottavan myös, että "se, joka nukkuu, ei tee syntiä". Niin
näennäisesti vastakkaisilta kuin nämä sananparret voivat meihin ensi
hetkessä vaikuttaakin, piilee kuitenkin syvä totuus niissä ja
tarkoittavat ne samaa onnellista, surutonta olotilaa, jota ainoastaan
"hukkuneen rukous" voi joskus, vaikka ohimenevästi keskeyttää. Mikäkö
olotila se on? Eikö lapsen, eikö yksilön, eikö kansan, eikö ylimalkaan
viattoman luontokappaleen, silloin kun se ei vielä ole tullut
tietoisuuteen omasta itsestään? Synnit nukkuvat hänessä silloin,
eivätkä ainoastaan tehdyt, vaan vieläpä tekemättömätkin. Siksi kuuluu
heille taivaan valtakunta.

Voimme käsittää nyt, minkä hirmuisen rikoksen koko ihmiskuntaa vastaan
teki Shakespearen mielestä Macbeth, silloin kun hän "murhasi unen". Hän
sulki suorastaan taivaan portit siltä. Esi-isämme Aadamin ajoista, joka
sulki paratiisin portit meiltä, ei ollut mitään niin hirvittävää
tihutyötä tapahtunut. Ainoastaan suurten runoilijoiden ja heidän
ihmeellisen nukuttavan voimansa avulla ovat ne jälleen meille auenneet.
Voimme nyt käsittää myöskin paremmin, mitä Prospero tarkoittaa
salaperäisillä sanoillaan: "sama kude on meissä kuin mik' unelmissa
on". Hän tarkoitti luonnollisesti, että meidän unelmamme ovat yhtä
syntisiä kuin mekin -- koska me kerran olemme synnissä sekä siinneitä
että syntyneitä -- ja että ainoa todella onnellinen olotila ihmiselle on
siis kuolema, joka kaikki unelmat lopettaa.

Hamlet epäili, kuten tunnettu, hiukan tuota totuutta. Mutta hän oli nyt
hiukan hassu muutenkin, eikä missään tapauksessa kykenevä kumoamaan
niin monen mainehikkaan auktoriteetin todistusta unesta, jota myös
"kuoleman kuvaksi" sanotaan.

Arv. lukijamme tuntenevat Ibsenin _Peer Gyntin_. Eikö sekin pääty
Solvejgin kehtolauluun päähenkilön tavoitteleman korkeimman onnen ja
autuuden vertauskuvana? Arv. lukijamme muistanevat myös _Prinsessa
Ruususen_? Nukkuvat linnat ja kaupungit ovat aina mahtavasti kansojen
mielikuvitukseen vaikuttaneet. Otaksun tutuksi myös koko esteettisen
hengenviljelyksen nukuttavan vaikutuksen ihmisen eetilliseen
kehitykseen. Lukemattomia kertoja ovat Orfeus ja Morfeus täten lyöneet
kättä toisilleen.

Myöskin Suomen kansa kokonaisuudessaan on ilmi-elävä todistus siitä.
Ellei se ammoisista ajoista saakka olisi ollut laulun kansa, se tuskin
nytkään siinä määrässä olisi kolmen miljoonan unikeon kansa.
Viettäessämme siis vanhan kristillisen legendan mukaista seitsemän
unikeon päivää, vietämmekin siis oikeastaan omaa toista
kansallispäiväämme, jos toinen on Kalevalan. Antamalla Orfeulle, mikä
Orfeun on, ja Morfeulle, mikä on Morfeun, toteutamme kaikesta päättäen
parhaiten omaa syvintä kansallista olemustamme. Jos minulta
kysyttäisiin, mikä tällä hetkellä on paras ja kansallisin tapa viettää
sitä, en totta totisesti voisi antaa parempaa ja vilpittömämpää neuvoa
kuin tuon yhden ainoan kultaisen sanan: nukkuminen.

Muistan eräästä vanhasta aatelisesta vaakunakilvestä sanat: _Arte et
Marte_ (taidolla ja taistolla). Ei tarvinne lisätä, mitkä latinalaiset
riimisanat omasta puolestani olisin taipuvainen meidän kansalliseen
vaakunakilpeemme kirjoittamaan.

Mutta lisään ne kuitenkin vapaine käännöksineen: _Orphes et Morphes_
(laululla ja laiskuudella).

Sunnuntai 30.7.1916.