Joel Lehtosen 'Hyvästijättö Lintukodolle' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 858. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot. HYVÄSTIJÄTTÖ LINTUKODOLLE Runoja Kirj. JOEL LEHTONEN Otava, Helsinki, 1934. Kirjailija Joel Lehtosen poistuttua ikuisen hiljaisuuden maahan julkaistaan tämän kirjallisuutemme erään lahjakkaimman ja omalaatuisimman persoonallisuuden viimeinen kirjallinen tuote, runoteos, jonka ääressä hänen harras etsijäsielunsa loppuun asti työskenteli, hänen jäähyväistervehdyksenään. SISÄLLYS: Vai maalle, saareemme tänne... Hän viime talvena kuoli. On jälleen kesäinen taivas. Ruiskukka minulle aina oli rakkaampi kuin ruis. Ja kuolla tahtoisin... Niin mieltäni murhe lyö... Kai Espanjassa hän kulkee... Ah, yhtään helpotusta ei mennyt onni tuo... El auta, kun pakko vie... Puvis de Chavannes'in _Köyhä kalastaja_. Menen rauhaan ikuisen yön... Miks itki beduiini... Punatöyhtöinen Hellerei... Poistut taas kirjastohuoneisiin... Se, jolla on korvat kuulla. Olen kärsinyt paljon... On tullut viimeinkin lämmin... Miss' entiset heinäkuuni? Nyt leikimme hiekassa rannan. Niin sääli on ihmistä... Oi, tahtoisin vieläkin elää... On Roomassa Piazza Navona... Oi kiitos, hohde taivaan... Jos simpukka ei aivan ois tavallinen vain... Musset on laulanut, että... En pettänyt laivaani koskaan... Vain -- yksi ihminen... Robinson Crusoe. Sen saakoot kivet huutaa... Näin kohtalo lyö... Niin mielensä on mennyt jo toiseen maailmaan... Mut mistä saat sen lemmen kuin Lyygialta sait? Nyt Lintukodon laulu on tehty uudestaan... Taas sairaalassa aamu... Vain viimeinen toivomus... Kun piikkiruoska iskee... Kun Styxin rannalle joudut... "Näin unta kesästä kerran"... VAI MAALLE, SAAREEMME TÄNNE... Vai maalle, saareemme tänne! Sitä enää en uskonut: jokin ääni jo kauan muuta oli korvaani kuiskaillut... Siis terve sittenkin, koivut, te kulta-urpuiset. Ja terve taas, kesä! -- Silti mua harhaan johda et. Jo puolisen sataa kertaa sun hetkessä loppuvan näin... Puet luonnon häihin, ja ryöstät häävaatteet syksysäin. Puet ihmisen toivoon ja onneen ja hellään rakkauteen, -- ja viimein yksin heität hänet harmaine hapsineen. Sua verrata saattaisi naiseen, joka kulmien alta lois hymyn tutkivan vanhaan mieheen, hän huokaa ja kääntyy pois. HÄN VIIME TALVENA KUOLI. ILMARI AHMAN MUISTOLLE Hän viime talvena kuoli, -- ei ollut hän vanhakaan. Ah, sielustani puolet vei kanssaan hän tuonelaan. Hyvä, viisas mies, joka parjaa ei toista, ei solvaa, lyö, ei ainakaan päin naamaa: kas siinä jo kaunis työ! Kun oltiin yhdessä, -- ehkä joka neljäs lauantai, -- hän kuunteli vaiti, tai nauroi, tai lauloi, jos viiniä sai. Hyvä pessimisti, -- hän tunsi niin työn kuin nautinnon, -- Ja nyt, miten kummallista: hän iäksi kadonnut on! Taas sinistä taivasta vasten noin hohtaa omenapuu, kukat valkeat siinä, ja ummut kuin nuoren neidon suu. Ja hän ei saa tätä nähdä! Hän luokseni astele ei!... Niin, ruumiinikin hautaan hän puoleksi kanssaan vei... ON JÄLLEEN KESÄINEN TAIVAS. On jälleen kesäinen taivas niin tummasti loistava kuin San Marcon alttariseinä, johon nuorena hurmaannuin... Ja omenapuistani vanhin, kun laskeudun ruohikkoon ja alhaalta katson, yhtyy sinitaivaan holvistoon. Se puuni on valkea aivan kuin uhkeat liljat nuo, joit' alttarille San Marcon Venetsian kansa tuo. Ja sitten: laulua liekö tuo kuoron kaukaisen, vai kirkonkellojen ääntä ja soittoa urkujen? Ei, aistinharhaa: puussa vain soittavat hyönteiset, kun mettä ne etsivät, -- siitä tuo laulu ja soittimet. -- -- -- Mun elämänpuunikin kerran noin kukki ... se urkuina soi. Ja eräille ehkä antaa se riemun mettä voi. Ei kauan, niin kukkaset kaikki pois lentävät omenapuun ja maatuvat, kuuluen kohta vain muistoihin menneen kuun. Ei urkuja, kuoroa siinä, ei riemua nauttivaa. -- On mullasta kasvanut puuni, -- ja sieluni multa saa. RUISKUKKA MINULLE AINA OLI RAKKAAMPI KUIN RUIS... Taas vainioilla täällä nyt kiurun laulu soi, ja lintunen taivaalle liitää, se syöksyy, se karkeloi! En tiedä, toivoko lienee mua ennen häikäissyt... Mut varmaan en koskaan ollut niin suruinen kuin nyt... Ah, silmiäni nostaa voin tuskin taivaalle päin... En jaksa... Maahan katson, maan multaan katselen näin. Mies pellolla toivoo, että ruis varhain tuleentuis... Ruiskukka minulle aina oli rakkaampi kuin ruis. Ja kukkani kaunis se kuihtuu nyt ehkä jo kohta pois... Siks soi nyt kiurun laulu kuin joutsenlaulu ois. Kas, tuossa kesannolla on kellastunut luu. Niin ihminenkin: kuolee ja maatuu, -- tuhoutuu. JA KUOLLA TAHTOISIN... Kuin sorsa, jolla on tehty pesä lahteen päilyvään, jää syksymmällä yksin, niin kerran yksin jään. Silt' ammuttu on raakkaat, sen siipi haavoittui, ja silti sen elää täytyy, se salmilla surren ui. Kun ihmisten käsiin kuolla se onneton kammoksuu, se sukeltaa, jää pohjaan: se kaislaan pureutuu. Näin jossakin siitä kuulin. Ja niin nyt minäkin yhä tartun murheisiini, -- ja kuolla tahtoisin... NIIN MIELTÄNI MURHE LYÖ... Yö myrskyinen, kilpaa saaren puut taipuvat maata päin, käy pauhina järvellä, maalla, -- suvi syksyltä tuntuu näin... Tuo ainainen pauhina! Kaikki muut äänet on tappanut yö... Ah, niinkuin luontoa myrsky, niin mieltäni murhe lyö... KAI ESPANJASSA HÄN KULKEE... Yö loppui... Kuin saippuavaahto on rantamme, -- ei toki, ei, vaan koski: et ääntäsi kuule, jos huutelet hoi tai hei! Pois tölliini väistyn ja painun luo lieden ... se viheltelee... Sade räiskyy... Viimein ilta kuin syksyllä synkkenee. Mut sittenkin mietin, -- koska vain heikosti aavistin pahat päiväni saapuvat: ehkä siten mieltäni rohkaisin: "Jos matkoilla viisautta talteen vain hiukankin sai merimies, niin elämän syksyllä kutsuu hänet luokseen lämmin lies. "Syysmyrskyillä kätköön hän painuu oman töllinsä lämpymän... Sen uunille nousee ja nukkuu... Mitä unta nyt nähnee hän? "Kai Espanjassa hän kulkee... Paras ballerinoista maan myös hänelle laulaa ja tanssii, lyö kastanjettejaan..." AH, YHTÄÄN HELPOTUSTA EI MENNYT ONNI TUO... Näin mietin myöskin silloin, kun kuolemaan ei voi mies pöyhkeä taipua kohta, vaan vastaan niskuroi: "Sää harmaa, myrsky pauhaa ja laine kylmänä lyö... Miks ruumistani aina kuin toukka ilkeä syö...? "Sää harmaa ... myrsky yltyy, syyskuisen synkkää on, -- oi, tuntuu kuin ilvettä ollut ois valta auringon! "Syys voisiko onnea antaa? Jos voisi, niin onnekkain se tieto, että paljon maan päällä nauttia sain. "Ett' ikävyyden aidat löin maahan, söin ja join, ja lempeäkin hankin sen minkä hiukan voin. "Ett' olin nuorena kerran kai kevytmielinen... Tein oikein: pettäneeksi sain kitsaan vanhuuden!" Ah, yhtään helpotusta ei mennyt onni tuo, kun myrkkymalja tuodaan ja kuuluu käsky: "Juo". EI AUTA, KUN PAKKO VIE... Näin outoa unta: laivan, -- vain kaarnalaivan, -- se ui meren myrskyssä, vuoroin nousi ja vuoroin hautaantui. "Kas kaarnalaivaa!" nauroin. -- Se täysissä purjeissaan, -- yks purje, -- kiireesti poistui yhä piiristä tunnetun maan. Sen miehistö, muurahainen, yks ainoa pikku mies, -- sama mies oli kapteeni, -- huusi: "Hei kapteeni, tiedätkö ties? "Maan reunalla maailma loppuu: maapallohan lattea on kuin lautanen, alla ei muuta kuin kuilu suunnaton. "Jos aiot sen reunalle, -- minkä kai lippusi jokaisen ylös nostaen tehnet, -- niin syöksyt alas kuiluun tyhjyyden. "Myös kertoi antiikki, että maan ympäri virta ois, Okeanos, -- kuin psykoosin kierto, jost' ihminen pääse ei pois. "Tosin maanosan uuden löysi Kolumbus, kun entiseen vain kaipasi niin, että suuttui tien tunnetun pituuteen. "Mut maanosat loppuivat kaikki. Okeanos ei hauska lie, -- ja kauhein on kuoleman kuilu." "Ei auta, kun pakko vie!" PUVIS DE CHAVANNES'IN _KÖYHÄ KALASTAJA_. Mies venheessä ... hän seisoi ja silmät kaihoten loi veteen, johon heitti hän verkkopyydyksen. Mies laiha, repaleissa. Siis köyhä... Kumaraan pää vaipunut, ja nöyryys ja murhe kasvoillaan. Se "Köyhä kalastaja", -- niin oli nimeltään se taulu, -- mitä mietti hän siinä venheessään? Miks käsivarret laihat ja paljaat povelleen hän oli pannut ristiin? Kai iltarukoukseen? Ja rannalla näin vaimon, ja lapsen leikkivän. Yö joutui, seudun peitti jo harso hämärän... -- -- -- Tuo taulu, jonka tehnyt on Puvis de Chavannes, ei mielestäni lähde, jos kuinka karkoitan. Ei ihme, että täällä sen muistan tosiaan, kun saari minut neuvoi myös kalastelemaan... Mut ehkä onkin toinen ja enteellinen syy? -- En tiedä... Yhä miete vain tauluun pysähtyy. -- -- -- Taas saaren ilta sammuu, yö ulapalle luo kuin hienon, harmaan harson, ja rintaan rauhan tuo. Viel' ennen yötä järveen vien verkot sakeat, ja aamulla saan niistä kai särjet muutamat... No, saalista, ja suurta, en kaipaa tosiaan, ei pyydä sitä vaimo, ei lapsi ollenkaan. Mut miksi siihen tauluun taas miete harhannee? -- Mies venheessä ... kuin surren hän veteen katselee... Hän milloin unhottanut on rakkaan puolison ja lapsiparven, jolle hän hankkii ravinnon? Mies ahkera on varmaan. -- Mut jospa anna ei nyt mitään verkko, jonka hän eilen veteen vei? MENEN RAUHAAN IKUISEN YÖN... Niin, kerskuin kylläkin, -- mutta jokin outo aavistus kai siten onnettomuuteni päivää pois torjumaan minut sai: "Kas tässä on jättiläinen! Lie kantataattoni Finn, joka Lundin papin kanssa teki silmäkontrahdin. "Finn muurasi papille kirkon, ja palkkioksi vain papin silmät hän oli saapa, tuo nauraja armon lain. "Nimi peikon on taika, jolla, jos ilmi sen jostakin saa, voi riistää peikolta voiman tai peikon kuolettaa. "Sai Finnin nimen nyt tietää pyhä mies ja lausui sen: Finn kuoli, kirkon kryptaan kivipylvääksi muuttuen. -- "Siis Finn oli taattoni vanhin Ja serkkuja aikoinaan nekin peikot, joista kertoo Topelius sadussaan. "Nuo mestarit hauskat, Killi ja Nalli Raision, -- satu 'Maamme kirjassa' tietää vain Finnin toisinnon. "Teki kirkkoja Killi, ja Nalli hän nauloja takoi ja loi. Työn palkka? Viekas pappi pois heiltäkin paikan söi! "Se siitä. Ja itse lienen nykyaikainen, aito Finn. Finn, suomalainen: oikein, nimi oivasti sattuikin! "Finn, suomalainen, jäykkä ja itsekäs lautapää, joka omaansa aina jäärää, -- ja aina yksin jää. "Asun järven saaressa yksin... Niin syrjästä saareni hain, kuin milloinkaan sen löytää voi asutuilla main. "Ei huolta perheestä, jolla ei arvoa peikoille lie! Ei yhteiskuntaa, josta mua peikkous irti vie. "Ei kirkkoa saaressa, vaikka se näkyy kuitenkin; -- niin, tuskin sieluun uskoo tämä kauhea, karkea Finn! "Jos teinkin kirkkoa monta tyyssijoiksi sielujen, niin työhöni ryhdyin vuoksi vain maallisen kauneuden. "Sen puolesta uhrasin kaikki: niin paljon annoin pois, että ihmisen silmien valkeus ei suurempi uhri ois!" -- -- -- "Oi autuutta saareni illan! Kävi äsken ukkonen, sade virtasi, -- hurmaten tuoksuu nyt metsä jälkeen sen. "Oi autuutta peikon! -- Silloin 'Pim, pom!' yli salmen soi. 'Hyi, mustakauhtanan kellot!' -- Finn niitä ei kärsiä voi. "Finn tietenkin unhotti, että on huomenna sunnuntai, jona päivänä varsinkin armon sai uskova, -- milloin sai... "Sen tähden nyt kirkon kellot näin soittavat kello kuus: paha muistutus, että on turhuus maan autuas ajattomuus!" -- -- -- Näin kerskuin onneni aikaan, -- Nyt voitettu lienee Finn: nimi Finnin on saatu ilmi, syyt, synnyt ja synnitkin. Se, jolle kirkkoja tehnyt on peikko, nyt riemuita saat kivipylväänä hautakryptaa Finn huomenna kaunistaa. Miten käy nyt? -- "Maahan heitän työkintaat ja kesken työn, jota uurastin, maailmasta menen rauhaan ikuisen yön." MIKS ITKI BEDUIINI... Miks itki beduiini, kun joutui keitaaseen, joss' ennen Lailan armaan hän pääsi sydämeen? "Ei leiristä nyt Lailan näy merkkiäkään, oi, ei telttaa, lieden hiiltä... Ei Lailan nauru soi. "Niin suruisesti huokaa nyt tuttu palmupuu... Kuin tuskan-itku lähde maan alta pusertuu... "Ei minulle nyt Laila pois laske huntuaan, ei lemmen riemu hohda kuin kuume poskillaan... "Miss' ennen armas kulki luo lähteen, vettä toi, tien ohdake nyt peittää tai hiekka umpeen loi. "Miss' astui armas jalka, se pieni, valkoinen, nyt kasvaa sanajalka, -- kyy ryömii alta sen... "Löi vieras Lailan heimon ja neidon orjuuteen se ryösti, -- kauan sitten hän kuoli murheeseen. "Kai taistelussa kaatui, ja Laila rinnallaan, hän, jonka muisto Lailan vei varhain kuolemaan? "Hän kiersi kaukomailla ja huikenteli vain! Nyt jouduin tänne yksin, ja synkkänä kuin Kain." PUNATÖYHTÖINEN HELLEREI. Kesä tölliimme, jonne me ennen kesän alkua muuteta ei, pesi keväällä kuistin alle punatöyhtöinen Hellerei. Mikä sellainen? Silkkikuikka. -- Me luultiin, että se ois vain sorsa, kun joskus yöllä sen kuulimme lentävän pois. Ja viimein sen sitten näimme. Se päivällä piilossaan oli portaiden alla, vain yöllä se uskalsi kalastamaan. Se pelkäsi, kunnes siinä jo tottui ihmisiin. -- Me, ihmiset, kaiket päivät pihamaallamme vietettiin. Ja silloin se, keskellä päivää, ulos puikahti piilostaan, -- ohi kahvipöytämme kulki se tyynesti kalastamaan. Se taivalsi pystyssä rinnoin ja askelin tarmokkain kuin mahtava rovastin rouva tai niinkuin hanhi vain. Ei häirinnyt mikään sen rauhaa siell' alla portaikon, -- vain joskus me pilkistimme sitä raosta permannon. Mut annahan olla, jos koira sitä vainusi kiihtyen ja haisteli porrasta: silloin me julmasti haukuimme sen. Tuon koiran! Se sai pojat siellä, se lintumme nimittäin; soi piipitys pesästä kerran, ja sitten ne pienet näin. Niin ystävät parhaimmatkin me puijasimme pois pihamaaltamme, ettei se perhe vain hermostunut ois... Ja sitten se, eräänä yönä, pojat selkäänsä otti ja vei ne järvelle niinkuin varkain, ja takaisin tullut ei. Siis uskoton? -- Koskaan se meiltä ei mitään kärkkynyt, -- ei vekseliin ja sen maksuun se meitä vehkeillyt. Se milloin pöydässämme söi, joi ja röyhtelöi, -- ja parjasi takana sitten, -- niin syöttäjänsäkin söi? POISTUT TAAS KIRJASTOHUONEISIIN... Näen sinussa, kirjaviisas, vain moukan kömpelön. -- Ja moittija itse? Kreivi kai "Maantien tähdistön"! Sen kreivin matkoilla joskus lie seikkoja sattunut niin kummia, etteivät tiedä niist' entiset julkaisut. Jos kerron sinulle niistä, -- ja suinkaan en, että kuu ois moksahtanut maahan, -- niin muotosi hapantuu. Ja väität, ettei missään voi koskaan käydä niin, -- ja kaikki tietäen poistut taas kirjastohuoneisiin, -- Jos minulla kokemusta ois saman verran vain kuin sinulla, niin sille kai antaisin huin ja hain! SE, JOLLA ON KORVAT KUULLA... Vaikk' ääni kuin enkelin joskus mun soittimessani ois, se useimmista silti kuin tyhjä kulkunen sois. Se, jolla on korvat kuulla, ei kuule, -- jos onnekkaan sai taidon ne sulkea silloin, kun soitin on oudon maan. Maan oudon? Kun käärmehuilu voi tuottaa turmion, jos uskoo sen, mitä tietää sain kourissa kohtalon! OLEN KÄRSINYT PALJON... Jos lienenkin fakiiri hullu, niin kunniaa, -- jumal'aut': yli ruumiini kymmenet kerrat on vyörynyt Jaggernaut. Se, että niin riemuiten altis olin itseuhraukseen -- tulos siitä? Tyhjäksi tunnen maan kaikkine pyyteineen. Olen kärsinyt paljon: valmis siis Elämän herran luo, -- käyn huomenna roviolle, saa tuhkani Gangeen vuo... ON TULLUT VIIMEINKIN LÄMMIN... On tullut viimeinkin lämmin, niin, tullut on heinäkuu: sen autuutta ei antaa voi mikään kuukausi muu. Siis terve, aurinko armas, ja taivaan siintävyys, -- ja tummuvat illat, joissa jo alkaa tuntua -- syys! MISS' ENTISET HEINÄKUUNI? Kas, vieraita saareen! -- Ensin kai kiinnymme uutisiin; joku häitänsä vietti tai syntyi, joku hautaan laskettiin... Ja sitten me yrittelemme pois kaiken unhottaa, kun heinäkuu on jälleen: se nauttii, ken elää saa! Tulikuumalla hiekalla rannan näen paljaat vartalot: rumat, joukossa kauniita, tuossa vain ihmisrauniot... -- -- -- Miss' entiset heinäkuuni?... Kevät kaipuun hellän toi, kesä hehkuvaksi sen lietsoi ja julmuutta siihen loi... Ja täytti sen kaipuun, -- silloin: ah, silloin kauneus tuo pois verhonsa riisui, -- se astui ruman totuuden hahmossa luo. Niin kaunein aikani kaiken syyspäiviltä ryösti ja vei... Syys huokaa köyhyyttä, jossa edes pettymyksiä ei... NYT LEIKIMME HIEKASSA RANNAN... Nyt leikimme hiekassa rannan kuin pienet pallerot, -- vain naisilla verhottu muuta kuin kauhein: lantiot. Me täällä jo sinuttelemme. -- Kun syksyllä kohdataan, niin tunteeko nainen herraa, kun herra on vaatteissaan? Ja nainen niin oudolta näyttää kuin haarniskassa hän ois. -- "Vai siellä me nähtiin, rouva? En tunne... Vaatteet pois!" NIIN SÄÄLI ON IHMISTÄ... Niin sääli on ihmistä, -- sääli, kun luonnon mestarityö on vain liha, aine, jonka pian toukka haudassa syö! Kas tuossa on nainen nuori ja melkein vaatteeton, tulikuumalla hiekalla loikoo hän kylvyssä auringon. Kuin vuoteella kultaisella hän lepää kyljellään. Käden nojassa poski, ja rauha hänen kaikissa piirteissään. Pää ruskea. Vartalo tumma kuin naisilla Indian. -- Niin hetki, ja nauttien syöksyy hän aaltoihin lahdelman. Nyt maalle hän nousee, kirmaa kuin varsa aavikon: niin täynnä terveyttä, voimaa, niin onnekas, vallaton. Kuin Venus itse hän sitten taas hiekalla lepäilee... Lumivalkea vaahto pyrkii luo kauniin, leikitsee... Mut vieläkin valkeammat ovat hampaat, kun avautuu hänen suunsa onnen nauruun, tuo nuori ja kaunis suu. Vain kauneuden hurmaa on riemu, joka mieleni haltioi! -- Mut miksi en silmiä niitä nyt enää katsella voi? Miks silmissä, joiden hohde kuin ambraan ruskeaan ja kultaan on sekoitettu, en ilmettä huomaakaan! Näen onttoina nyt nuo silmät... Ja kauniin, ruskean pään -- pääkallona! -- Näinkö ilkkuu mua kuolema enteillään? OI, TAHTOISIN VIELÄKIN ELÄÄ... Oi, tahtoisin vieläkin elää! Maan autuutta rakastan niin! Sitä rakastan niinkuin köyhä, joka pyrkii rikkauksiin! Tai niinkuin rikas ja ahne, joka vuoksi nautinnon yhä pöydässä istuu, vaikka jo kylliksi saanut on. Tai niinkuin köyhäksi tullut ja nöyryytetty mies: hän rahtusestakin kiittää, -- rovon arvon hän yksin ties... ON ROOMASSA PIAZZA NAVONA... On Roomassa Piazza Navona, ajosirkus muinainen, ja suihkulähde päissä on molemmissa sen. Siell' ihmeen, pikku ihmeen, sain kokea äskettäin, Olin joutunut sinne yöllä, -- kai hiukkasen juovuspäin. Tori autio, ihmiset siellä nyt eivät kuhisseet, ei autojen ilkeät torvet lähitienoilla ulvoneet. Yön rauhassa kaupunki nukkui. Vain suihkulähteiden vesi soitteli, -- pilvissä kulki kuu heikosti hohtaen. Ja silloin suihkujen äänen yhä selvemmin kuulin, tai, niin tuntui, niistä toisen, -- ja kuuntelemaan minut sai. Se ääni: se huokasi, kuiski, luo vietteli, kyyneliin se heltyi, -- en ymmärrä, kuinka se mieltäni kiehtoi niin! Menin lähteen luo, -- se muuten Berninin työtä on, työ sensualistinen, herkkä ja leikkivän vallaton. Sen marmoriveistoksista yks naikkosta esittää, vedenneitoa, jolla on pyrstö ja naisen ruumis ja pää. Poseidonin hirviöllä hän ratsasti jollakin, -- ja kouristi ratsunsa kaulaa käsin valkein, herttaisin! Hän nautti, kun hirviö riehui ja orjuutta kammoksui... Hän nauroi: poskiinsa kaksi hymykuoppaa muodostui... Ah, nuo hymykuopat ja naurun kevytmielinen kulkunen! Ne tunsin, jälleen ne soivat nyt muistoista nuoruuden! On kuollut hän kauan sitten. Mut rakkaudestaan en voi, en tahdo päästä, -- ja täällä vedenneito sen mieleeni toi... Kas siinä jo pohjaa tälle yön mystiikalle lie: niin loitolla nuoruus, ja hautaan yhä kiireemmin matkani vie. Oi nuoret, te tiedä ette, miten vanhuus on vaikeaa, kun huuliltamme se lemmen kuin viinin vieroittaa! Sain osani kylläkin, -- mutta vähän kaipaisin vieläkin, ja silti en pettäisi naista, ken on aarteeni viimeisin! Ja sitten? Kun lähteen luota kadun lähimmän kulmaukseen olin mennyt, niin madonnan siellä näin himmeine lyhtyineen. Kuvan tukka sen valossa hohti kuin -- keltainen kesävoi... Ja lapseensa ruskeat, suuret hän silmänsä hellästi loi. "Oi armias, joskin aina olen nälkäinen, pettynyt, niin tiedät: on elämän rikkaus näin silmäni häikäissyt! "Sen elämän, jonka henkeen nykyaikaiseen olet syy, kun synnytit Kärsimyksen, Mitä hymyysi kätkeytyy? "Sun hymysi on niin viisas kuin sen, jota muistelen. -- Mun annoit elää, -- oi anna nyt vieläkin hiukkasen! "Vain hiukan, en paljoa tahdo: mies köyhä tyytyä saa, jos murunen pöydältä rikkaan kuin koiralle putoaa. "Sen vannon, ja muistathan vielä, miten kauan palvella voin jo Raakelin vuoksi, -- kaiken siten rakkauden uhriksi toin! "Jos miellyinkin sitten Leaan, niin Raakel, Hän kiitoksen on ansainnut siitä, että opin uhrin: rakkauden. "Mua kuule, rakkauden äiti! Mun pääni jo valkea on! -- Ah, elää, hiukkasen vielä näin portilla kalmiston!" Kuva hymyili vain, ei sanaa se vastannut tietenkään. -- Yö hiljainen ... suihkukaivo vain kuiskaili mietteitään... -- -- -- Kun aamumaljansa sitten yökulkuri baarissa juo, ja noutaa tiskiltä uuden ja kääntyy pöytänsä luo... Niin toisella puolella pöytää ja kanssaan vastakkain hän kohtaa näyn, joka huimaa hänen päänsä kuin vanhan vain... Mies huudahtaa, niin kauneus tuo silmänsä häikäisee. Ah, itsekö Armoitettu nyt siinä säteilee? Sama tukka, -- mainitsen jälleen: kuin keltainen kesävoi, -- no, minkäpä sille: muoti niin naisia tyrannisoi! Mut taaskin nuo hymykuopat! ja silmät niin suopeat kuin sen, joka kuoli, vanhaan yli pöytäni katsoivat. Ja suuret ja viisaat silmät ne lausuivat mykkinä: "Saat..." -- Tämä riittää, oi te nuoret ja vielä vaateliaat! Miks kiitollisuus ei surmaa? Se ihmeeni! _Vannoneen_ mun tiedätte tyytyväni vain pieneen muruseen... OI KIITOS, HOHDE TAIVAAN... Kun lämpöä aurinko armas loi lahteen matalaan, niin simpukka ui sinne, tai ryömi kuoressaan: "Oi kiitos, hohde taivaan ja hellyys auringon! Ah, miksi tätä riittää voi tuskin tuokion?" Ja simpukkamme siinä nyt kuoren aukaisee, -- kuin sydämensä, -- rantaan se hiljaa matelee. "Mut silti: kiitos, loisto ja lämpö auringon!... Niin pimeä ja kylmä on pohja aallokon. "Kun helle loppuu, -- aina se loppuu lyhyeen, -- niin simpukka, se hiljaa taas painuu syvyyteen. "Pois syvyyteensä, missä ei paista päivä, kuu. Se kiittää suosijaansa, -- ja kuoreen sulkeutuu." JOS SIMPUKKA EI AIVAN OIS TAVALLINEN VAIN... Jos simpukka ei aivan ois tavallinen vain, -- niin, sellaisia täynnä on järvi näillä main... Vaan ehkä sieltä, missä kuin sormus ympäröi korallisaari raakut, ja kukkii, hedelmöi... Tai jos ei aivan luota se ois Papetoain, niin Karjalasta, luomus sen virtain laulavain... Niin silloin, jos se saanut näin hellän haavan ois, se kiitokseksi kauniin ja kalliin helmen lois. MUSSET ON LAULANUT, ETTÄ... Musset on laulanut, että kuu on kuin pilkku I:n. Kas, tuolla se pilkku, -- I:n varren kuu piirtää maininkiin... Mut mikseivät kuu ja sen kulta, joka järvestä heijastuu, ois jättiläiskynttilä, jossa on liekkinä itse kuu? Kuu kultainen... Myrsky ei pauhaa, yön tullen se tyyntyi pois. Vain maininki huokaa, soittaa kuin valtava harppu ois. Se haudalla soittaa, -- hauta on syvyys aallokon, -- sen pinnalla perhona leikkii kuun-lapsi nyt vallaton... Oi Lyygia, levolle lähde, niin huoneesi ikkunan luo käyn sitten, ja saat serenaadin, joka soi kuin maininki tuo. Yön hiljaisen valtava harppu: yli kielien sormillaan jokin aallotar vetää ja päästää ne jälleen vaikenemaan... Hän soittaa viestiä meille kai kentiltä autuuden, joka kyllä on meillä ollut, mut ei ole ikuinen... Siell' ihmiset leikkivät aina kuin lapset viattomat... Ovat kauniit siellä naiset, ja miehet rohkeat... Sen muistatko muinaisen aamun, kun mentiin "Valhallaan", niin varhain, että kaikki muut nukkuivat vuoteissaan? Maa hohteli kastetta, koivu, jonk' alta me asteltiin, oli hiirenkorvalla, kiuru ylös sinkosi korkeuksiin! "Valhalla": se muihin ei kuulu...! Olit armas kuin aamunkoi! -- Viel' armaampi nyt, kun synkin syys lempemme aateloi... EN PETTÄNYT LAIVAANI KOSKAAN... Jäi laivani vanha muinoin meren lahteen odottamaan, kun poikkesin maihin ja nautin maan riemut kerrassaan. Lie aikaa kylläkin siitä... Nyt jälleen sen nähdä saan: se painui puoleksi pohjaan, ei taklausta ollenkaan... "Hei, pumppuusi käyn ja autan sinut tyhjäksi, kuin nyt on sydän sen, joka kultaa säästi -- vain yhden kukkaron... "Sinut pinnalle nostan ja korjaan: puuaineesi värittömyys taas peittyy loistavasti... Kas, meille on tullut syys! "Sua varten se viimeinen kulta, -- kuin ensimmäinenkin: saa galjonihaukkasi lentää pian siivin säihkyvin! "Saat purjeet, joista yltää ylin itse taivaaseen -- ja heijastuu meren helmaan kuin kuoleman syvyyteen. "Niin, ystävä, -- ruumisarkku, johon ruumiini sulkeutuu, -- olet jälleen katsoa kaunis kuin kulta ja norsunluu...! "Ja muille, vaikka et meille, yhä sievoinen nähtävyys. -- Ja sitten me lähdemme: sillä nyt tullut on tottakin syys! "Ja joskin rannalle toivo jää toimetta katsomaan, en pettänyt laivaani koskaan! En koskaan! En kertaakaan!" VAIN -- YKSI IHMINEN... Vain sielunsairas raukka, sen myönnän, otaksuu, ett' armas kesä loppuu, kun loppuu heinäkuu! En moista vanhaa tuskaa voi millään vastustaa, -- mies entinenkin kuoli, kun mietti kuolemaa! Nyt heinäkuu on mennyt... Ei linnunliverrys soi niinkuin ennen: poissa on kevätkiihtymys! Ei, -- äänetön on metsä, -- tai kilvan huokailee se kanssa järven aallon, kun tuuli kohisee. Kas, silloin vanha tuska taas rintaan patoutuu, -- pois kaipaan täältä; kohta on jälleen elokuu. Muut kaikki tunteet, luonnon näyt kauniit turtuvat... En huomaa enää muuta kuin vaahdot valkeat... Niin, järvelle kun katson, saan miellehäiriön: on silmissäni järvi nyt meri ääretön! Niin suuri, ettei rantaa voi missään aavistaa: kuin vedenpaisumukseen maa hukkui, -- kaikki maa Vain yksi pikku saari jäi keskeen tyhjyyden, -- vain yksi saari, -- saareen vain -- yksi ihminen... ROBINSON CRUSOE. Robinson Crusoe, miksi taas kaipaat maailmaa? Sen valheet muistat, ja saarta et löytäisi kauniimpaa! Sun saartasi meri suojaa kuin seinät siniset... Ja katto on kristallista, jos taivasta katselet... Kuin lattiaksi sinne sait hiekan kultaisen. Ja aurinko sitten: yksin se antaa terveyden! Ja töllisi pieni vielä? Ja kauris? Ja leipäpuu? Ja papukaija: sen juttu vain yhäti parantuu! Se puhuu kauniita: toistaa sun sanojasi vain, -- meist' äänemme oma kuulla lie sittenkin arvokkain. Kay vieraitakin siellä: karaibit innokkaat, -- jos ihmissyöjiin yhdyt, niin hengittää toki saat! Sua kadehdin, Robinson! -- En tiedä, missä ois sen helpompaa, kun tullut on hetki kuolla pois... SEN SAAKOOT KIVET HUUTAA... Syyspuolen ilta niittyyn luo valon kalvenneen... Vain hetki, kylä musta yön yhtyy pimeyteen. Se kylä on musta ja harmaa kuin meidän luontokin, -- ei maali kestä, vaikka ois ollut loistavin! Niin, onhan kevät: silloin kai jokin kartano saa myös väriä, kun kukkaan puutarha puhkeaa. Ja vaitelias kansa taas silloin havahtuu, -- kuin juopuu: sille riemun toi viimein toukokuu... Syys sitten: luonto musta, ja kansa mykistyy. Ken syntyisin on maalta, maan luonteen hyväksyy. Niin aina on ollut: rahvas käy kirkkoon harmaaseen nyt vaieten kuin muinoin jo uhri vaaralleen. Ei kylä paljoa muutu... se on kuin piilipuu: puu lahoaa, sen kanto taas entisen vesoittuu... -- -- -- "Pois kaipaat syksyn tullen? Et aivan sittenkään voi sopeutua tänne maan henkeen hämärään?" "Niin, rahvaan piilipuusta lien oksa lahonnut: viel' ei vain tuhon koura mua irti katkaissut." "Siis hiukkasen kuin vieraan maan kasvi, -- siinä syy, -- se ruukussa ei täyttä saa mittaa, -- näivettyy? "Mut etkö näistä maista voi pitää sittenkin?" -- Ah, töllin ikkunassa näin tuolla palsamin... "Siis pidät, töllin lapsi! Se lausu julki!" -- "En, -- sen saakoot kivet huutaa." -- "Teit työtä?" -- "Vaikenen..." NÄIN KOHTALO LYÖ... Yks kuningas laittoi kerran pidot, uljaat niinkuin häät, ja kutsui vieraiksi viisaat ja vahvat ja äveriäät. Kas, hän oli ylpeä: miekoin hän valtasi aikoinaan maat, joita nyt hallitsi, -- heikot pois karkoitti seurastaan. Ah, vaivojen syitä raihnaan ja ramman hän mestaroi, -- palan Latsarukselle heitti... Hän voimalla valtikoi. Pidot siis. -- "Monet kutsuin, mutta ovat heidän joukostaan valituita vain harvat. No, muita hovinarreina pitää saan." Miten käy? Ketä kutsui, eivät he tulleet: vaimon nai yks eilen, ja toinen härjän tai pellon halvalla sai... "He eivätkö tulleet?" -- Siitä nyt ylpeä julmistui, -- hän nauroi vieläkin, mutta sydän hätkähti, oudoksui, Näin kohtalo lyö! -- Pian kutsui rujot, rammat ja vaivaiset hän juhliinsa, -- heikoille antoi hän linnansa kalleudet! Pois aarteensa, jotka hän koonnut oli valtavin taisteluin... Rujo, rampa hän nyt oli itse, ja kaikkein ruhjotuin. Voi päätellä pöyhkeä toinen: "Se on kohtalo korkeain!" Hän itse, kun köyhänä kulki: "Olen kärsivä ihminen vain..." NIIN MIELENSÄ ON MENNYT JO TOISEEN MAAILMAAN... Mies veistää uutta laivaa, kun haaksirikkoutui se entinen, -- kalaparvi sen ruumassa nyt ui. Hän ponnistellen veistää, -- ei hiisku sanallakaan: niin mielensä on mennyt jo toiseen maailmaan. Siis laivaa? -- Venhe pieni ja tervakylkinen! -- Se oisko arkki, jonne sai Noak kyyhkysen? Työ päättyy, köysistössä jo tuuli viheltää: "Nyt purjeet tänne uudet!" Vei vanhat myrskysää. Vai uudet! Yksi purje, -- vain purjeen jäännös lie... Mies, tuskan nähnyt, minne noin heikko laiva vie? MUT MISTÄ SAAT SEN LEMMEN KUIN LYYGIALTA SAIT? Kun matkustamme täältä, jää saari yksinään... Ei astu rakkain jalka sen hiekkaan pehmeään. Ei Lyygiani jalka: hän liikkui tuossa noin, -- ne jalan merkit aalto pois huuhtoo kohdakkoin. Syys sitten kellastuttaa ja riisuu saaren puut. -- Ja viimein talvi: metsä kuin kuolleen paljaat luut. Kai talitintti yksin siell' ensin hämmästyy: "Miss' ihmiset, ja missä se peipponen ja pyy?" Tai ehkä merimetso syysrantaa vartioi: kuin kuolon musta lintu se vaiti unelmoi... Vain toisen siiven vielä se avaa aurinkoon... Kun alkaa sataa lunta... se tyytyy kohtaloon. Niin, saari-raukka vuoden saa meitä odottaa. Tai ehkä viisi vuotta, -- tai viisi miljoonaa! Vai raukka? Joskin meillä ois maailmasta pois jo matka, saari itse: ken hävittää sen vois? Ne jalanjäljet, jotka me käytiin hietikkoon, pois aalto pyyhkii, -- saari voi luottaa kallioon. No niin: et kuole, saari, kun kuolemme, all right! -- Mut mistä saat sen lemmen kuin Lyygialta sait? NYT LINTUKODON LAULU ON TEHTY UUDESTAAN... Nyt lintukodon laulu on tehty uudestaan. Vai laulu! Laulun taidon sain tuskin kertaakaan. Ei: aavistusta laulun, -- kuin tuntu auringon ja linnun liveryksen ja tyynen saariston. Niin, tuntu, jonka tuuli tuo poikki ulappain: sään autereisen tuoksu ja kukkaismaisemain... TAAS SAIRAALASSA AAMU... Taas sairaalassa aamu, yön jälkeen valvotun! Taas päivä, -- ah, se rintaan tuo tuskan-huokaisun... En saata päivää nähdä, kun uudin ikkunan nyt vielä peittää, mutta sen kuulen alkavan. Kuin orkesterin suuren sen ääni vahvenee... Nyt juna huutaa, jyskää, maa alla tärisee... Nyt haukkuu koira... Soittaa työkello: kalkutus taas kaikuu kivimiesten... Nyt hissin vongahdus... Ja viimein on se pauhu kuin suuren armeijan, jok' alkaa jälleen marssin ja valtaa maailman. Kuin pauhu meren, jolla käy tuuli ... kuohu lyö, se rannan paatta jäytää, -- sen viimein rikki syö... Sen meren poikki kaukaa jo tänne katselen: maa kaunis täällä, siellä vain kauhu tyhjyyden. Tuo meri: kuinka suuret se vaivat tuottikaan! Nyt pieniksi kuin leikki ne huomaan kaikkiaan. Maa kaunis, meri kaunis! Ah, niiden seikkailuun en enää koskaan, koskaan voi päästä kaihottuun. En armeijassa taistoon nyt koskaan käydä voi: jäin tanterelle, ruumis kuin madon kiemuroi... Miks ikkunasta uudin taas ylös nostetaan, ja nähdä päivän loistoon mun täytyy kauheaan! VAIN VIIMEINEN TOIVOMUS... Oi anteeksi, rakkaani, että nyt kaipaan kauas pois... Meren poikki, jolla ei koskaan syysmyrskyjen pauhu sois... Meren poikki, jolla ei koskaan näy pettävä kangastus. Pois! Maahan, jossa täyttyy vain viimeinen toivomus. KUN PIIKKIRUOSKA ISKEE... En ollut rautaa muulloin kuin onnen-tuokioin: kun piikkiruoska iskee, niin maassa vaikeroin... En kotka, ah, en suinkaan! Vain arka varpunen: jos kättä huidot, lentoon se lähtee säikkyen... KUN STYXIN RANNALLE JOUDUT... Kun Styxin rannalle joudut, oi ihminen, muistaos: ei liehitellen juokse sua vastaan Kerberos! Se hirviö kolmipäinen. -- Pää yksi, se haukkuu vain: teit niin tai näin, se haukkuu sun kaikkesi summittain... Pää toinenkin haukkuu, mutta syyt muiden, -- siis kohtalon, -- se selvittää, syyt, joista saat kestää nyt tuomion... Ja kolmas päistä on vaiti: se hampain raivokkain käy kimppuusi, kurkkuun, vatsaan, sen raatelu on kuin hain! Ja sitten, kun Karonin purteen jo viimeinkin kaipaisit, mies huutaa: "Ei kiirettä! Passi? Sen varmaankin unhotit! "Ei passikirjassa leimaa näy meidän ministerin. Et valtakuntaamme pääse. Me vaadimme viisumin! "Just niin... Vain Kuolemalta saat passin... Pois lähde, jos niin tahdot ... siis: jos mennä sun antaisi Kerberos! "Just niin... On kiireitä tässä... No, miksikä aprikoit? Vain viisumi: hanki se tänne, -- jos Kerberokselta voit..." Ah, aivan kuin Lontoossa kerran, kun aioin Espanjaan! Tie suorin Parisin kautta vei sinne aikoinaan. Mut silloin parhaiksi rauha suurvaltojen solmittiin, tuo maailman viimeisin rauha, jos uskomme Wilsoniin... Mut yhäti vuoksi sen rauhan maa "voittanut" rettelöi: se viivytti matkailijoita tai porttinsa kiinni löi. Siis kiertele Englannin kautta! Mut yhdenpä unhotin, tai passi toimiston herra: haa, Ranskan viisumin! "Haa, ihmeen kummallista: on viisumi Espanjaan ja Britteinsaarille, mutta ei Ranskaan, voittajaan!" Näin konsulaatissa Ranskan mies nuori vimmastui, kun pyytelin leimaa siellä: "_Oui, monseigneur, oui, oui_!" En tahtonut meritse mennä, vaan poiketa Parisiin, No, tästäpä luutnantista nyt jouduin kiipeliin! "En päästä! Mielestä teiltä saa jäädä Champs-Elysées... ja ranskan kieli" -- ah, kuinka se soi ja sorahtelee! "En leimaani anna! Tässä on viisumi Espanjaan ja muualle... Mutta Ranska, haa ... negliseerataan! "En päästä! Jääkää tänne, jos tahdotte..." -- Permantoon nyt sätkänsä upseeri heitti, siis sylkilammikkoon. "En leimaani anna! Suomeen, jos tahdotte, palatkaa! -- Syy ei ole teidän? -- Siis meidän, jos kysyä kunnian saa? "En päästä." -- No, viimein hän päästi. -- Ja niinkuin upseeri tuo nyt tiuskii Karon, ja katseen hän tuskin passiini luo: "En päästä: viisumi puuttuu. Just niin, -- yks sinetti vain. Saat poistua kotiin täältä... tai sänkyihin sairaalain. "Just niin... Kysy koiralta lupaa. Ja jos et poistu nyt, lyön airolla... Erästä kuvaa et liene silmäillyt? "Doreta... Siinäkin kalloon kuin perkele kuolleita lyön... En silti päätäsi murskaa; ei, tekisin armotyön. "Taas! Mistäkö viisumin saisit? Ja millainenko se on? Morfiinia ... aikaani veisi, jos noutaisin luettelon. "Se hanki, jos Kerberos sallii... Tai tänne rannalle jää ja kärsi, kunnes ehkä hän viisumin lähettää... "Hän, jolla on kylläkin oikut ja taipumus tortyyriin: ei halvattu joskus kuolla saa vuosikymmeniin! "Ei nostaa kättä, ei jalkaa... Ei puhua sanaakaan, -- ah, kyynelet aina, aina vain virtaavat poskillaan..." "NÄIN UNTA KESÄSTÄ KERRAN"... "Näin unta kesästä kerran": vei purtemme hiljalleen joen pintaa palmujen alla yhä tropiikin syvyyteen... Me istuimme purressa kahden... kuin Paul ja Virginie... Ah, harvoin on totta se onni, jota kaipuumme haaveksii! En pettänyt sinua koskaan, ja rakkauden sinulta sain! Ei, kohtalo onnemme ryösti... Tai kohtalon vääryys vain .. Miks kaksikymmentä vuotta, ei paljon vähempää, -- me saatiin ainoastaan, me, kaksi ystävää? Miks yhdessä elää meidän vain tuokio sallittiin, kun niin monet kyllästyivät jo vuosiin muutamiin? Nyt edessämme ei koskaan unen palmurantaa näy. -- Vain kolkot kalliot, joihin jääkylmänä aalto käy... On mennyttä onnemme aika. -- Sen kohtalo meiltä vei... Kuin "satua kesästä siitä, jota koskaan tullut ei".