Katri Valan 'Kaukainen puutarha' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 901. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot. KAUKAINEN PUUTARHA Kirj. Katri Vala WSOY, Porvoo, 1924. SISÄLLYS: I. Kukkiva maa. Huhtikuun viimeinen ilta. Maan povella. Kukkiva maa. Aurinko laskee. Nocturne. II. Murhattu maa. Syyskesän yöt. Kirkas syyspäivä. Sienet. Murhattu maa. Ensi lumi. Talviaurinko. III. Viimeiselle. Rukous. Viimeiselle. Ensimmäiset hetkeni. Kukka kulossa. IV. Kauhu. Hämähäkki. Virta. Kuollut. Mielipuoli. Musta akordi. Ero. Talvinen elegia. Ikävä. V. Satu. Satu. Haltiattaret. Sinipunainen fantasia. Tahitilainen serenaadi. Etiooppialainen fantasia. Taj Mahal. Punainen kuu. Illat. 1. (Hiljainen, surullinen ilta) 2. (Ihana, surullinen ilta) 3. (Kevätilta) Harmaa laulu. Maa. Keltainen nocturne. Ilta kaukaisessa puutarhassa. Sydän. I. KUKKIVA MAA. Ah, niitä säteileviä muistoja, kun kesä alkoi tulla, kun sinä, aurinko, nuorena ja ihastuneena kimmahdit miltei yöllä esiin ja sinkosit räiskyen ja säkenöiden yli taivaan polttavan kaaresi, kunnes vihdoin halkaisit sen kahdeksi kaarevaksi, siniseksi rinnaksi, jotka ruokkivat silmuja pursuavaa maata! HUHTIKUUN VIIMEINEN ILTA. Hiljainen ilta. Räystäitten itku on vaiennut, ja aurinko sukeltautunut pois. Hämärä -- sininen, äänetön -- on upottanut itseensä maisemat. Tummasta metsästä, pihkaisen suitsutuksen keskeltä, ylenee kuu kuin suuri, hämmästynyt kukka keltaisena ja raikkaana ja jää helottamaan sinistä taivasta vasten. Niin kalpeaa ja kuollutta. Missä viipyvätkään laulut, joissa soi kevätpurojen raivokas hurmio ja muuttolintujen kirkuva ikävä? Missä viipyykään aika, jolloin ruohon liian vihreä veri näyttää miltei punaiselta? MAAN POVELLA. Mikä hekuma levätä povellasi, maa, alastomin, nuorin jäsenin, suu ja sieraimet vihreässä rikkaudessasi! Jostain hiiluu tädykkeen terän hauras, lempeä sini kuin ihmeellinen silmä, ja lehvien välitse virtaa keltaisen vihreä valo. Rakastan sinua, maa! Mustana, ruskeana, vihreänä, elävänä ja kuolleena rakastan sinua, maa! Lepään povellasi kuin vihreällä alttarilla, jonka ihanat suitsutukset nousevat läpi valkean ruumiini, elämälle uhriksi annetun. Tee minut kaltaiseksesi, maa, alituisesti uudistuvaksi, alituisesti uutta luovaksi loppumattomalla, ihanalla hurmiolla! Kun tulee aika, jolloin silmäni ovat väsyneet ja sydämeni kylmä ja äänetön, kajahuta ihana kutsusi, villi, vauhko huutosi, joka virtaa läpi olemukseni kuin sula, räiskyvä kulta ja herättää minut riemuitsevana maailmaan, joka on nuori ja kukkiva ja säteilevä! KUKKIVA MAA. Maa kuohuu syreenien sinipunaisia terttuja, pihlajain valkeata kukkahärmää, tervakkojen punaisia tähtisikermiä. Sinisiä, keltaisia, valkeita kukkia lainehtivat niityt mielettöminä merinä. Ja tuoksua! Ihanampaa kuin pyhä suitsutus! Kuumaa ja värisevää ja hulluksijuovuttavaa, pakanallista maan ihon tuoksua! Elää, elää, elää! Elää raivokkaasti elämän korkea hetki, terälehdet äärimmilleen auenneina, elää ihanasti kukkien, tuoksustansa, auringosta hourien -- huumaavasti, täyteläästi elää! Mitä siitä, että kuolema tulee! Mitä siitä, että monivärinen ihanuus varisee kuihtuneena maahan. Onhan kukittu kerta! On paistanut aurinko, taivaan suuri ja polttava rakkaus, suoraan kukkasydämiin, olemusten värisevään pohjaan asti! AURINKO LASKEE. Huohottavana, säteilevänä, punaisena ja kylmänä katsot sinä, aurinko, maata, jonka yli valkohehkuisena kiisit korkealle kohoten. Suuren meren taakse sinä lasket, jonka rannalla minä seison pienenä ja yksinäisenä. Oi sinä kuuma ja ihana, oi sinä punainen ja kylmä, minun sydämeni paleltuu murheesta, kun sinä minut noin jätät! Katso, kuinka minä värisen, katso, kuinka käteni sinua kurkoittavat, kun sinä viet pois säteesi ruumiiltani, kun sinä lakkaat sieluuni paistamasta! Oi sinä jumalallinen! Tartu näihin kalpeisiin käsiin, vedä minut viininpunaisen meren yli polttavaan sydämeesi, jotta seuraisin sinua sinne, minne menet suuren meren taakse! NOCTURNE. Kuu paistaa yli vihreän maan -- sydänkesän himmeä hedelmä. Vedessä häilyy sen hohde kuin kynttilänliekki kylmässä huoneessa. Ja uninen multa tuoksuu -- -- Tietämättäni valuu minuun omituista rauhaa kuusta. Se on niin tuhannesti nähnyt maan peittyvän kukkiin ja kuihtuvan, ettei mikään sitä liikuta. Ja se onkin hiljaisempi kuin mikään muu. -- -- -- Editseni liukuu tumma, notkea varjo -- harmaa kissa kulkee yli pihanurmikon metsästämään nukkuvia lintuja kuunpaisteisista, pehmeistä pesistään. Sen tietä valaisevat leiniköt pienin, himmein soihduin. Värisevä huuto leikkaa hiljaisuuden -- kultaiseen veteen on uinut musta, huikaistunut lintu! II. MURHATTU MAA. Kuu kulkee yli kuihtuneen maan, Sen kelmeä sielu keinuu hopeamaininkeina alakuloiseen maahan, jonka kuolleet tuoksut nousevat kuultavaan ilmaan uupuneena rukouksena. SYYSKESÄN YÖT. Näinä syyskesän öinä, jolloin pimeys lainehtii talojen ympärillä kuin musta meri ja ikkunoista pyrähtelee lamppuja kohden kalpeita perhosia, näinä öinä muistelen kesän palavia päiviä. Ja ruumiini ojentuu pakenevaa aurinkoa kohti kuin jäätyvä puu turhaan odottaen polttavaa suudelmaa. Ja sydämeni pienenä ja säikähtäneenä näkee kaikkien kukkien tekevän kuolemaa. Ah, miksi en itsekin kuollut keltaisella hiekalla ihanan vihreän meren äärellä, kun ruumiini nautinnosta suljetuin silmin antautui auringolle kesän huumaavina päivinä! Silloin en olisi nähnyt sinua, Kuolema, vaan hymyilevänä, nuoruutta ja meriheinää tuoksuavana olisit saanut kantaa ruumiini pois. Enkä nyt istuisi tuijottaen mustaan ikkunaan, josta kantautuu sateen tuoksu ja kuolevien kukkien huuto palaneitten perhossiipien varistessa surullisen pääni ylle. KIRKAS SYYSPÄIVÄ. Metsä, maa ja taivas täynnä syksyn epätoivoista ihanuutta. Ilmassa mullan väsynyt hymy ja huo'unta. Taivaalla syysauringon kylmä kirkkaus. Tummanvihreissä puissa loistaa verenkarvaisia läikkiä, ja maasta vilahtaa jonkun myöhästyneen kellokukan arka, sininen katse kellastuneiden lehtien lomasta. Mäkien rinteillä helottaa puolukan, myöhäisen hedelmän punainen valtimoveri. Taivas, kesällä kuin maahanlaskeutunut, on vetäytynyt saavuttamattomiin. Sen väri on tummentunut kuin olisi se lempeinä, suvisina öinä imenyt itseensä myriaadien kukanterien sinen. Kaikki, kaikki ovat kadonneet kesän täyteläiset hetket, kukkivat päivät ja hymyilevät yöt. Syysauringon kylmässä kirkkaudessa keinuu kypsien omenain ja valmiiden tähkien tuoksu ja metsästä kuuluu siementen hiljainen variseminen -- -- -- SIENET. Pitkien sateitten jälkeen syksyn keltaisten lehtien lomista puhkeavat sienet omituisesti tuoksuvina kasvaen kylmiksi ja lihaviksi kuolleitten kasvien ja eläinten ruumiista. Haperoiden lakit ovat kuin himmeästikiiltävää, punaista tai kellertävää porsliinia. Haapasienet nousevat maasta hauraina ja naurettavan pieninä muistuttaen kuolleen lapsen harmahtavia korvalehtiä. Keltasienet hymyilevät kuivina ja iloisina, siroina ja keltaisina kuin voi. Yksinäisinä, suurina ja ilkeinä loistavat kauniitten kärpässienten punaiset, valkopilkkuiset lakit hohtavanvalkoisten jalkainsa kannattamina. Tatit komeilevat suuruudellaan, ruskeankeltaisina, kömpelöinä ja tyhminä. Imevät itseensä paljon kosteutta ja matoja ja putoavat lopulta ilettäviksi, limaisiksi kasoiksi. Mutta tummanruskean, kiinteän herkkutatin tahtoisi syödä juuri maasta poimittuna, vielä mullalle tuoksuavana. MURHATTU MAA. Rinta tyhjänä, mustana ja kuolleena, väkevien suonien elämänvoima loppuunvuotaneena lepää maa elämän murhaamana. Taivaita kiertää suuri nyyhkytys ja murhe valuu tummina puroina äsken kukkivilla kummuilla. Mykkä tuska puhuu vesiltä ja vuorilta ja järvet katsovat kuin sammuneet silmät kuoleman kaameita töitä. Metsistä nousee lahonnut lemu, ja suot ovat kuin mätäneviä ruumiita täynnä. Nukkuvien talojen ympärillä kiertää hiipiviä askeleita, ja koirat ulvovat. Sisällä vapisevat ihmiset ja itkevät unissaan selittämättömän kauhun kahleissa. Kiitävien pilvien lomasta leimahtaa värisevä tähti sysimustaan pimeyteen! ENSI LUMI. Olin unohtanut valkeuden katsellessani syksyn raskaita värejä ja eräänä aamuna oli valkeus edessäni. Seisoin hiljaisena hämmästyksestä. Kasvoilleni hajosi lempeä hiutale viileäksi tuoksuksi, ja valkean maiseman rauha solui sieluuni kuin juoma. Ikäänkuin Jumala olisi elämänkirjastaan kääntänyt piiloon syksyn verellä ja kullalla kirjoitetun lehden ja avannut suuren valkean aukean, jolle talviauringon kalpealla säteellä kirjoitetaan lauluja, jotka ovat viileitä ja kauniita ja lumitähden muotoisia. TALVIAURINKO. Aurinko paistaa lumiseen maailmaan ja tekee kaiken säteileväksi. Ikäänkuin myriaadeiksi sirpaleiksi särkyneenä se kimaltelee maasta ja metsistä, valkeilta niityiltä ja vuorilta tuo talven aurinko, joka on kuin valkoista timanttia kovan, jääkirkkaan taivaan alla. Maailma on kuin korkea Jumalan huone, jossa vallitsee kylmä, kirkas ajatus, eikä mitään huumausta, sellaisten Jumalan huone, joiden sydänkin on kuin valkoista timanttia, jotka ovat virheettömiä ja ankaria niinkuin se Jumalakin, joka ei maan kamaralle astu, vaan tuomitsee taivaitten takana. Katson arkana tämän temppelin ovelta aistimeni sairaina valkeudesta ja pakenen majani hämärään itkemään aurinkoa, kesän huumaavaa aurinkoa, ja lempeää Jumalaa, joka suutelee silmuja astellessaan kesäöinä moniväristen tuoksujen keskellä -- -- III. VIIMEISELLE. Ah, niin raskaina ovat vuodet vierineet, joina me kuumeisin käsin olemme etsineet, joina me pitkät yöt tutkimme elämän kirjaa nälkäisinä, janoisina vastausta kysymyksiimme saamatta! Tyhjyys tuijotti kaikkialta ja kuolema pilkkasi meitä. RUKOUS. Jumala, olen vain pieni liekki, joka hiljaa on lepattanut kaukana ja odottanut. Nyt en tyydy siihen enää! Tahdon leimuta! Tahdon palaa korkeana! Vain päivän ja yön! Loppukoon kaikki senjälkeen, kunhan ruumiini on ollut tuli, jonka lieskat ovat taivasta hiponeet suurina, kauhistuttavina, ihanina! Palaa tahdon, palaa, palaa! Tuhlata vuosien voiman silmänräpäyksessä! Vain päivän ja yön, Jumala! En vuosia, joita kahleina hautaan laahataan, en tasaista pitkää elämää rukoile, vain yötä ja päivää korkeana tulipatsaana! Jumala! Jumala! VIIMEISELLE. Avaa nääntyvä suusi ja huuda! Kaikki on mennyt! Aurinko on painunut viimeisen kerran surkeana, sammuneena. Maa on kukkinut viimeisen kerran. Nauru on kuollut. Viimeiset kyyneleet virtaavat tukehtuvana purona. Kaikki ovat kuolleet. Olet vain sinä, viimeinen lapsi, ja sammuva elämäsi! Mutta vielä sinä elät! Avaa nääntyvä suusi ja huuda -- ulvo! Kaikkien niiden tuskaa, jotka ovat edelläsi menneet. Kaikkien niiden vihaa, joita ei enää ole. Kaikkien niiden kaipuuta, jotka turhaan ojentelivat käsiään, joiden tomua ja nimeä ei kukaan tunne! Niin syöksyköön Maa mustana, radaltansa eksyneenä, koska aurinkoa ei enää ole, syöksyköön läpi avaruuden! Kenties se vie sinut ja huutosi sen Suuren luo, jonka tahdosta me olimme! Avaa nääntyvä suusi ja huuda, sinä viheliäinen kipinä sammuneesta elämäntulesta! Vie hänelle, Tuntemattomalle itkumme ja uhmamme ja ikuinen kirouksemme, meidän, joiden tomua ja nimeä ei kukaan tunne! ENSIMMÄISET HETKENI. Kaikki elämä oli silloin kadonnut maasta, ja Lapin aurinko miltei sammunut. Revontulien vihreät ja rikinkeltaiset soihdut häipyivät jo kalveten tunturin huippujen taa, kun suuren tuskan jälkeen lepäsin vihdoin kalpean äitini rinnalla aamukuutamossa. Äitini hymyili ja itki, ja minä vaistosin vain hänen lämpimien rintojensa tuoksun ja imeydyin kiinni punaisiin päihin, ja niin valui pieneen ruumiiseeni surullista ja kaunista elämää valkoisena, voimallisena maitona. Eikä minussa ollut pelkoa tuon lämpöisen rikkauden loppumisesta. Äitini rinnat olivat ehtymättömät kuin maa joka yhä uudestaan antaa ravinnon myriaadeille yksilöille. En myös tuntenut sääliä nuorta äitiäni kohtaan, joka verellänsä oli ruokkinut ja yhä ruokki minua. Minulla oli jumalainen oikeus olla julma, niinkuin kaikella versovalla elämällä on. KUKKA KULOSSA. Kun istuin helmaanvajonnein käsin ja katsoin laimein silmin maailmaa, joka oli täynnä haalistuneita värejä, kuulin jonkun huutavan minua. Mikä tuska palata elämään olemattomuuden rajalta! Kaikki minussa järkkyi ja vuoti verta. Rauenneissa aistimissani tuntui hullaannuttava kirvelys, kun niihin sattui elämän heijastus. Sieluni, joka lepäsi harmaana kuin kulon polttama maa, vapisi ja repeili, ja sen tuhkaan leimahti kirpeänpunainen kukka tuskallisesti hehkumaan. Julmana ja kauniina toteutti elämä alituista uudistumistaan. Osa olemustani viipyy vielä olemattomuuden rajalla, mutta toiseen virtaa jo kirkas veri, ja humisee ääretön riemu uuden kukkimisen ihanuudesta. IV. KAUHU. Olen heitetty elämään kuin lapsi yölliseen metsään: kuulen monia hirveitä ääniä, en ymmärrä, mitä ne ovat. Tuskin uskallan itkeä. HÄMÄHÄKKI. Katselin pientä, nopeasti kulkevaa hämähäkkiä, jonka mustaa, julmaa ruumista kannatti kahdeksan tummanpunaista jalkaa. Ajattelin suurta, mustaa hämähäkkiä, Kuolemaa, joka on kutonut verkkonsa yli maan, jonka jalat ovat tuskallisesti kuolleitten verestä punaiset. VIRTA. Vahva musta virta, sillä pieni lautta ja ihmisolento. Näen vain kädet. Ne ovat kouristuneet puuhun, ne ovat kellertävät ja epätoivoiset. Virta putoaa kuiluun. Taivas yllä on kuin suuri, kuollut, pilkallinen silmä. Jumalani, virtahan on täynnä lauttoja! Uusia sukeltaa esiin loppumattomasti. Jokaisella on ihmisolento. Harvat huutavat. Jotkut itkevät hiljaa. Useat nauravat. _Joka hetki putoaa joku_ -- -- -- KUOLLUT. Veden alla makasi kuollut selällään. Luomien alta kiilsivät valkuaiset. Hän hymyili ilkeästi. En voinut liikahtaa, vaikka hänen jalkansa koukistuivat hyppyyn. Olin jo miltei kuollut. Suuni avautui äänettömästi. Silloin putosi sairas lintu kasvoilleni. Joku päästi hirveän parahduksen. Ryömin ulisten pois voimattomana kauhusta. Aivan lähellä lammen pohjalla nauroi kuollut kovasti. MIELIPUOLI. Joku herätti minut ja kylmät sormet tarttuivat ranteisiini. Se oli mielipuoli. Kuljimme autioitten huoneitten läpi ja tulimme suureen saliin. Ikkunat olivat auki. Kuu paistoi. Lahoavien lehtien tuoksu tunkeutui sisään. "Nuorta lihaa", sanoi mielipuoli. "Kohta olet sinä maata, viileää, mustaa maata, kaikki jäsenesi ovat maata, kapeat sormesi ovat maata, punainen suusi on maata eikä suutele enää!" Näin jonkin heiluvan. Tempauduin raivokkaasti irti, ja juoksin, juoksin, juoksin! Kauhistunut huutoni kaikui autioissa huoneissa. Takanani ilkkui mielipuoli ääni: "Kuolet, kuolet, kuolet, kuolet!" MUSTA AKORDI. Yö on kuin suuri, musta kukka, jonka heteinä ylenevät kalpeat ihmissydämet vavisten hymysi edessä, oi Kuolema. Kenen ylitse ajavat tänä yönä hirveät vaunusi? Kenestä puserrat tänä yönä hitaasti elämän? Kenen kuolinhuuto kaikuu yössä, joka on kuin suuri, musta, värisevä kukka? Ei rukousta ole enää huulillamme. Ojennetut kätemme ovat ammoin pudonneet alas kuin katkaistut kukat sinun mustien vaunujesi vyöryessä. ERO. Päätimme unohtaa rakkautemme, päätimme kulkea eri teitä toisiamme muistamatta. Mikä mieletön päätös se oli! Ikäänkuin katkaistun oksan jälki koskaan voisi umpeutua näkymättömiin puussa! Nauraen ja kalvennein kasvoin raastoimme rakkautemme punaista liljaa ja murskasimme hehkuvat terälehdet jalkaimme alle. Mutta punainen lilja ei tahtonut kuolla. Sen elämänvoima oli hirveä nähdä. Murskattunakin värisi ja hehkui jokainen lehti ja katkotut oksat kohosivat taivaita kohti äänettöminä hätähuutoina. Vastasatanut lumi punastui pisaroivasta hurmeesta, ja ilmaan nousi verinen huuru. Sen lävitse yhtyivät katseemme kuin kahden murhaajan, ja me käännyimme pois kauhistuen toistemme silmiä. TALVINEN ELEGIA. Ah, kuinka surulliset ovat päiväni! Ulkona käy kylmä tuuli. Siellä jossain alastomien puiden keskellä lepattaa sydämeni tuulessa niin outona ja viluisena. Siitä on niin kauan, kun maa oli kukkia täynnä, siitä on niin kauan, kun aurinko oli suuri ja kuuma, siitä on niin kauan, kun vielä rakastin sinua, kun vielä ikävöin sinua. Nyt en tiedä. Kaikki on niin kaukaista, niin raskaan hämärän kietomaa, rakkaus, viha, tuska, riemu. Himmeästi tajuan vain nimittämättömän kärsimyksen ja kuoleman kauhun. Olen kuin syvään veteen uppoava. IKÄVÄ. Pitkä käärme on upottanut kylmän suunsa sydämeeni. Ah, miten kalpeat ovat kasvoni! Vain muutamia päiviä vielä, ja minä olen kuollut, kuollut koskaan elämättä. Miten himmeiksi ovat silmäni käyneet! Katson ikkunastani ulos. Juna viheltää äärettömän kaukana. Olen aivan yksin, ja suuren käärmeen kylmä suu on uponnut sydämeeni. Minä en huuda. Kuka minua kuulisi! V. SATU. Niin hyvä on päästää pimeääntottuneet silmät uimaan kohti kaukaista kellertävää rantaa kuin kaksi pientä levotonta laivaa. SATU. Oli kerran kuninkaantytär hento kuin pieni vilukukka. Ja Elämä tuli eikä kuullut häntä, sillä hänen äänensä oli hiljainen. Ja kuninkaantytär otti sydämen rinnastaan ja puhui sille. Se oli jalomuotoinen kuin malja punaista rubiinia. Ja kuninkaantytär hän meni pois päivääkään elämättä. Mutta sydän kiisi kuin soihtu yli erämaiden, löysi Elämän ja särkyi punaisiksi pisaroiksi hänen julmille käsilleen. HALTIATTARET. Punaharsoinen haltiatar sanoi: "Kauneinta ovat pilvet, kun ne vyöryvät taivaalla kuin suunnaton lammasmeri tai kiitävät repaleisina huutaen ja ojennetuin siivin kuin harmaat jättiläislinnut. Ja ukkospilvi -- miten ihana se on! Pimenee, metsän takaa nousee kuin suuren jumalan sinimusta pää ja alkaa salamoida ja jyristä. Ja tyyninä iltoina taivaanrannalla uivat pilvet ruskossa kuin punaiset lumpeet kultaisen meren rannalla. Voi tuntea niiden tuoksun." Keltaharsoinen haltiatar sanoi: "Kauneinta ovat kukat ja perhoset. Jos on kyllin pieni, voi kiivetä kellokukkain teriin. Miten kuultavan sinistä ilma niissä on, kun aurinko paistaa! On ihme, ettei kuole autuudesta kylpiessään kultaisessa pölyssä raukein, onnellisin jäsenin. Ja perhoset! Luuletteko, että enkelit ovat niitä kauniimpia!" Hän oli kovin pieni ja lapsellinen. Siniharsoinen haltiatar sanoi: "Kauneinta on lähde, jonka pohjalla on valkoista hiekkaa ja puita niin lähellä reunaa, että vesi on aivan vihreää siellä täällä kultainen täplä." Vihreäharsoinen haltiatar sanoi: "Kauneinta on suo. Sitä ei voi selittää. Liukukaa kerran veneessä mustaa suojokea, kun taivas on himmeän sininen, ja kuu paistaa, ja suosta nousee usvaa ja väkevän pursun lemua!" SINIPUNAINEN FANTASIA. Olet kovin nuori, silmäsi ovat intohimoisissa kyynelissä. Olet kovin kiihkeä, kätesi vapisevat niin. Suuria, sinipunaisia, kylmiä kukkia putoo. Mistä tulee ruskean myskin huumaava, pisaroiva lemu? Hiuksesi ovat himmeänloistavat siitä. Miten sinipunaista ja keinuvaa ilma on, niinkuin ohuet verhot! Se tulee kukista, niistä, jotka putoavat. TAHITILAINEN SERENAADI. Hiekassa näin varpaittesi jäljet kauniit kuin pienet näkinkengät, ja seppeleestäsi oli kukkia varissut tienviitakseni. Koko päivän sinua kaukaa katselin. Naurusi putosi päälaelleni kuin kimaltelevat pisarat, ja kätesi, vilkkaat kuin ruskeat linnut, palmikoitsivat seppelettä kulmillesi. Olet uupunut, armahin, laulettuasi ja naurettuasi keskipäivän hiljaisessa kuumuudessa, mutta anna minun nähdä silmäripsiesi varjot poskillasi! Meri lepää rannalla ja antaa kuun suudella jäseniänsä. Olisitpa sinä meri, armaani, ja minä onnellinen kuu! ETIOOPPIALAINEN FANTASIA. Aurinko putosi suuren leipäpuun taa kuin kannastaan irtaantunut, pyöreä ja punainen hedelmä. Metsästä kaukaa kuului ibiksen kaamea vaikerrus, mutta tamarindien alla kylässä kumisi häränvuotainen rumpu! Ruskea nainen kulki polkua helähtävin nilkkarenkain kaulassa merenpihkaketjut. Polun varrella varjossa näki musta mies naisen kulkevan kuin suuren kissan ja tunsi hänen nuoren ruumiinsa myskinlemun ja olkapäittensä himmeän kiillon. Kukaan ei kuullut naisen huutoa, kun väkevät käsivarret kantoivat hänet pois! Kuu oli liukunut esiin ja valaisi miehen kiihkeät kasvot. Nainen hymyili huohottaen paljaan rinnan uuvuttamana, kun näkyi palmunlehväinen maja, jonka ympärillä tuntui maahanvarisseiden, liian kypsien banaanien tuoksu, miehen jalkojen alla rusentuvien. TAJ MAHAL. Surullisina iltoina, kun ympärilläni on autiota ja yksinäistä ja olen väsynyt pieneen, köyhään elämääni, huvittelen lapsellisella unelmalla: olen pieni tyttö kuumilla Itämailla, joka illoin hiipii Jumna-joen rannalle, hiljaisten puutarhojen marmoritemppeliin uhraamaan bel-puun kukkia ja sandelipuuta Mumtaz-i-Mahalille, jonka soikeat kasvot olivat kuin kuultava hedelmä lihassansa vielä raakilon virvoittava kirpeys. Istahdan valkealle marmorilattialle ja kuuntelen pepalin oksien suhinaa uneksien rakkaudesta, joka rakentaa haudan, ihanan kuin Taj Mahal, pienen ruumiini ympärille -- sitten kun olen kuollut. PUNAINEN KUU. Oi kuu, kuinka sinä olet punainen! Missä sinä olet ollut, mitä sinä olet tehnyt? Niin hiljaisesti hiivit esiin puitten takaa kasvoillasi outo huume. Aa -- sinä tulet kaukaisesta maasta, jossa ihanat ihmiset juhlivat, jossa ilman täytti särkyväin hedelmäin lemu ja nauru ja paljaitten ruumiitten välkyntä paisteessasi ja varisevat, suuret kukkalehdet! Ja sinä istuit juhlivien keskelle, sinä juovuit ihanasta palmuviinistä, ja nauravat nuoret naiset pusersivat punaisten kukkain ja hedelmäin mehun sinun kasvoillesi! Ah, sinä näet vielä ruskeat, hennot sormet ja hehkuvat pisarat niitten lomissa! Ja sinä, joka olit niin kylmä ja hiljainen, sinä tunnet nyt itsesi levottomaksi, kasvoillasi on outo huume ja sinä olet punainen ja tuoksuva -- -- ILLAT. 1. (Hiljainen, surullinen ilta.) Hämärä painoi. Mikään ei jaksanut liikkua. Pieni lintu nyyhkytti lapsellisesti. Se ei tahtonut saada unta. Siltä oli joku kuollut. Lehtiä putosi. Katsoin kuuta: se oli aivan valkoinen ja hyvin kapea. 2. (Ihana, surullinen ilta.) Vedessä oli himmeä, kultainen viiru. Auringon pyöreä reuna painui alas. Kukat sulkeutuivat. Maa tuoksui raukeasti. Ohut, sinipunainen hämy suuteli silmiäni. Suuria, sametinmustia perhosia putosi kuolleina maahan! 3. (Kevätilta.) Istuin hiljaa kivellä. Vuokko värisi jalkaini juuressa. Lännestä hohti vielä opaalinkeltainen valo, mutta puitten alla oli jo aivan sinistä. Ilma oli kiihkeää, makeaa ja raskasta. Taivas ja maa tihkuivat hunajaa, pakahduttavaa houretta. Kasvit ja eläimet värisivät. HARMAA LAULU. Tahdoin laulaa laulun, joka olisi yksinkertainen ja hauras ja kuin pehmoista, harmaata savua. Sen piti kuvata hiutuvaa ikävää, raukeasilmäistä ja alistunutta. Eikä sen soinnuista pitänyt ainoankaan helähtää kuumaksi ja väkeväksi, eikä sen väreistä pitänyt ainoankaan säpsähdyttää silmää. Sellaisen laulun tahdoin laulaa, että sitä kuullessa tulisi, mieleen pitkä, talvinen hämärä, jolloin on niin rauhallista ja uuvuttavaa istua lumeen uponneessa talossaan harmaanpunaisen hiilloksen ääressä helmaanvajonnein käsin, silmät raukeasti katsoen hiljaisiin, lempeisiin unelmiin. Se on kauan hyrissyt mielessäni tuo laulu, niinkuin unelias rukki, jolla kehrätään harmaata lankaa pehmoisista, pieniä pilviä muistuttavista lepereistä. MAA. Jumalan ihana enkeli lähti valkeasta taivaastaan, pysähtyi kuunsirpin hennolle sakaralle ja katseli sieltä Maata, tuota eteenpäinkiitävää, kimaltelevaa kerää. Siellä kukkivat kentät ja viheriöivät puut, siellä kypsyivät hedelmät ja kellastuivat lehdet ja äänettömät hiutaleet peittivät elämän jäljet. Ja tuon kaiken keskellä syntyi, kasvoi, kukoisti ja kuoli ihminen itkien, nauraen, vihaten ja rakastaen. Ja itkua oli enemmän kuin naurua ja vihaa enemmän kuin rakkautta. Mutta Maa säteili ihmeellistä kauneutta. Suurten, koskemattomien metsien näkymättömistä kukista nousi värisevä tuoksu, jonka keskeltä huomaamattoman rakkauden teot ylenivät kuihtumattomina kuningasliljoina, ja itku helisi kauniimmin kuin nauru. Ja enkeli ikävöi pois ylhäisestä avaruudestaan, ikävöi olla Maan itkevä, naurava, kukkiva, kuoleva tomuhiukkanen. KELTAINEN NOCTURNE. Kuu liukuu esiin kuin valaistu laiva kultaisin, käyrin keuloin. Kauan sitten tulit luokseni surullisena ja pyysit sydäntäni. Nyt se on käsissäsi, pieni sydämeni. Mutta kuinka julmat ovat suuret, kauniit kätesi! Nostan kuolevat käteni kohti kuuta, joka liukuu ohi kuin valaistu laiva. Sinä olit unohtanut antaa sydämesi minulle. ILTA KAUKAISESSA PUUTARHASSA. Puutarhassa on valkoinen marmoriallas ja sen ympärillä tulipunaisia gladioluksia. Takana on korkea kukkula ylt'yleensä mustien orvokkien peitossa. Kaukaisten magnoliain tuoksu keinuu korkeitten palmujen alla, ja täplikkäät tiikerililjat värisevät. Tietä peittää valkoinen santa. Altaasta hehkuvat gladiolusten kuvat ja syöksyy korkea suihku kuultavanpunaisena laskevasta auringosta. Kohta on aivan pimeää! SYDÄN. Tuli ilta -- sydämeeni putosi helähtäen ambrankeltainen pisara, joka tuoksui myskiltä. Tuli yö -- sydämeni heräsi väristen ja avasi suuren, tumman teränsä, verestä kostean. Tuli aamu -- ruusunpunainen valo täytti ruumiini kuin kuultavan astian. Sydämeni putosi maahan kuin murskattu kukka. Tuli päivä -- katselin hymyillen haaltuneita lehtiä pienten jalkaini juuressa: Minulla oli ollut sydän.