Katri Valan 'Maan laiturilla' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 903. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot. MAAN LAITURILLA Kirj. Katri Vala WSOY, Porvoo, 1930. SISÄLLYS: I. Maan laiturilla. Andante religioso. Kauneus. Legenda. Onnellinen. Tornin rakentajat. Katkennut kukka. Autio kaupunki. Huuto. Kuolema. Valvoja. Vapaus. Aurinkolautta. II. Tähti. Ennen kevättä. Valkeat aamut. Uni. Malja. Vaellus. Meri. Ikävä. Kielot. Myrsky. Laulu rakastetulle. Satu. Matka Eedeniin. Valitus. III. Herääminen. Nymfi soittaa. Kevät. Sininen aamu. Tänään. Lentokoneelle. Lampun epitaafi. Sanat. I. MAAN LAITURILLA. Kuljen, kuljen sydän palaen alla sädehtiväin lamppuketjujen. Lunta sataa hiljaa, tuoksuvat vierelläni kukat suuret, valkeat. Kaupunki on oudon utuinen. Mitä täältä etsin, sitä löydä en. Kuulen kohun kaukaa: planeetat halki avaruuden syöksyy valtavat. Valtamerten yli ennen kaipasin, avaruuden rannalla janoon tähtihin nyt kaukaisiin. Elämässä kaiken, kaiken kadotin. Laske, taivaan laiva, purjein kultaisin Maan laituriin! ANDANTE RELIGIOSO. Minun alaston sieluni kohoo läpi avaruuksien kuin sokea, huikaistunut lintu. Tähdet keinuvat ympärilläni kuin äärettömät kukat yötuulessa. Ei ole muuta kuin tämä nouseminen, virran huumaava kaipaus mereen, väkevyys, jota ei vielä ole, syntymätön tähti. Autuuteni on rajaton, autuuteni suutelee taivaan ovea, kun suuren valkeuden ihana säde tarttuu vavahtavaan sieluuni kuin käsi. Avaruudet ovat polvillansa. Auringosta aurinkoon käy huuto: Jumala! KAUNEUS. Etäällä, minne eivät silmämme näe, ylenee pyhä kukka tähtisyvyyksien yllä sanomattoman hiljaisena. Purjehdin hauraassa veneessäni yli kolmen pimeän meren. Rajalla, mustassa vedessä huikaiseva kirkkaus kuin ylösnousemuspäivä. Peitän kasvoni, janoan: vain kuvajainen Maan merissä. Voinko käteeni vangita veden haihtuvan hohteen, sirun kuvajaista? Etäällä tähtisyvyyksien yllä polttava saavuttamattomuus. LEGENDA. Kasteisena aamuna heräsi keltaharsoinen haltiatar kädessään loistava siemen. Se säteili kuin Jumalan silmä. Ja haltiatar vaelsi laulaen yli aivan nuoren maan, siniselle vuorelle hän kantoi siemenen kasvamaan. Taivas punertui sinä yönä, kun valtainen terä aukeni vuorella. Ja tuulella oli ihana salaisuus: suuri kukanlehti putosi humisten maahan, ja ihmiset lukivat siitä sanan RAKASTAA. Ja he riitelivät siitä ja selittivät sitä, mutta vain yksi sen ymmärsi. Hän kulki heidän keskellään niin ihmeen hohtavana ja hänen täytyi kuolla, sillä ei kukaan voinut nähdä hänen silmistänsä katsovaa Jumalaa. ONNELLINEN. Onneni on avaruus, jossa auringot syntyvät ja kuolevat. Niin onnellinen on vain se, joka seisoo rajalla, joka on kulkenut kauhun ja kärsimyksen pimeän tien, kuullut sydämensä huutavan jättiläispyörän alla, nähnyt unelmainsa kuolevan pimeään. Niin onnellinen on vain se, jolle ei ole jäänyt mitään, joka on vain värisevä lanka yli elämän ja kuoleman rajan. Olen kahden ihanuuden välillä: elämä -- huumaantunut juna sillalla valtameren yli kuolema -- ihanasti kiehtova niinkuin vain seikkailu ja tuntematon voi olla. Vaellanpa elämään tai kuolemaan, suuri, sädehtivä virta on kantava minut! TORNIN RAKENTAJAT. Välkkyvällä miekalla karkoitti enkelisi meidät ja hajoitti ihanan tornimme Baabelissa. Olemme ylen surulliset, emme ymmärrä toisiamme, emme ymmärrä sinua. Tahdoimme nousta lähemmäksi sinua läpi sinisen ilman ja tuoksuvain tuulien. Ja kuin lapset me riemuitsimme, kun saavuimme tornillemme säteilevinä aamuina: kohta, kohta olemme lähellä sinua, kasvojesi hohde lankeaa ylitsemme! Suuri hurmio yhdisti meidät, ikävöimme sinua. Välkkyvällä miekalla karkoitti enkelisi meidät ja hajoitti ihanan tornimme. Emmekä nyt ymmärrä toisiamme. _Mutta me tulemme luoksesi kerran!_ Olemme vain tomu, mutta meillä on ylpeä kaipuu, sukupolvesta sukupolveen on ikävämme kasvava. Me katoavat näemme vuosituhansien takaa ihmisen huikaisevan tien sinun valkeuteesi! KATKENNUT KUKKA. Polullani on outo kukka, tuntematon kaukaisesta maasta. Kuolevana se katsoo minua hehkuva terä polun tomussa. "Sisareni, sisareni", nyyhkytän hiljaa, "uneksitko maasta, josta tulit mustankiiltävänä siemenenä kypsyneenä ihanan auringon alla?" Olen voimaton ja kuolema on minussa. Hiljaisuudesta helähtävät soimaan kultaiset kielet ylitse maan, humahtaen aukeavat vakaiset ovet! Näen. Olen väkevä, ilon hurmiossa: kukkani, sinä olet punainen venhe, minun sankaritekojeni pursi hopeisella merellä! Olen leikki keulassasi, ikävöin, tahdon kasvaa korkeaksi. Missä on kaukainen maasi? Missä on minun maani? En ole nähnyt sitä koskaan. Palatko, venheeni, ennenkuin tulemme rantaan? AUTIO KAUPUNKI. Sydämeni on kaupunki, jonka asukkaat ovat jättäneet. Poissa on elämän hengitys. Tuuli kulkee läpi talojen, ikkunat rämähtävät auki. Tähdet ja kuu vaeltavat ylitse, aurinko paistaa kammottavasti esineisiin, joita ei kukaan koske, kaduille, joilta askelten äänet ovat häipyneet. Kevät, kesä, syksy, talvi menevät, sateet ja aurinko murentavat taloja, ruoho kasvaa porraskivillä, linnut pesivät autioihin huoneisiin. Kuollutta? Kärsivätkö kuolleet? Kuulen öin sanomattoman tuskan rajun huudon: miksi tuho tulee niin hitaasti, miksi ei nopea tulivirta pyyhkäise kaikkea pois, jottei mikään muistuttaisi elämästä, joka oli? HUUTO. Eikö kärsimykselleni tule koskaan rajaa? Liian vahva on elämänlankani. Tahdon paeta näitä iskuja, maahan, jossa on mustien kukkien rauha. Nauran teatraalisuuttasi, oi kohtalo: on hullua paloitella kirsikkaa jättiläisen miekalla. Miksi vihaat sydäntäni, miksi silvot sen kuin vihollisen? Näetkö sydämeni aurinkona, joka nousee julmuutesi yli? KUOLEMA. Kun olin hyvin nuori, kun olin lähellä kukkivaa maata, aurinkoa ja humisevia puita, pelkäsin sinua, kuolema. Nyt seison niiden joukossa, jotka odottavat rannalla, jotka katsovat väsynein silmin pimeälle merelle, milloin laivasi tulet näkyvät. Me emme tiedä mitään julmempaa kuin elämä, siksi me odotamme vapahdusta sinulta, josta emme mitään tiedä. Kun annat merkin, astumme laivaasi hiljaisesti toivoen: hyvyys, uusi kauneus, ehkä vapautta, kirkkautta kenties? VALVOJA. Katson unettomin silmin yöhön. Ikkuna on korkea ja tumma. Näkymättömänä paistaa kuu. Hopeapilareina seisovat puut. Ja kultaiset tähdet lepattavat matalalla kuin lamput öisessä temppelissä. Tänä yönä on kuolema hyvä. Tänä yönä olen niin hiljainen. Tänä yönä en pelkää kulkea yli pimeän kädessäni tähden väräjävä lyhty. VAPAUS. Ruumiini on ollut vankila. Nyt lyön sen rikki. Vapauden huikaiseva taivas jo näkyy. Voi tuulet, teissä on kaukaisten auringonnousujen tuoksu! Pois, pois yli tuskan maan, pois kehästä planeettain! Maa ei kuule riemuhuutoani, olen liian kaukana. AURINKOLAUTTA. Nyt katkesi viime köysi, köysi hohtava rakkauden. Olen aamun rannalla vapaa ja autuas ihminen. Sinut, aurinko, lautakseni taivaan valkeaan virtaan saan. Kuin lumotut linnut valoon me syöksymme Jumalaan! II. TÄHTI. Näitkö tähden lentävän? Sen tie värisee vielä sinessä. Sydämeni on valoisa ja kuuma; hengästynyt tähti on pudonnut sinne. Olen värisevä kaari kätesi alla, vuorilla kaikuva riemuhuuto, nauru, onnellinen nyyhkytys. Näkijän autuain kasvoin, ihanasti hymyillen kuuntelet, rakastettuni, suurta kohinaa yössä: huumauksen mahtava virta vyöryy tuoksuviin, villeihin metsiin. ENNEN KEVÄTTÄ. Kevät nukkuu aavistavana pimeässä metsässä. Kulje äänettömin askelin, älä puhu kuumia sanoja näiden puiden keskellä, jotka odottavat väristen! Käteni on kädessäsi kuin silmu pimeässä mullassa. Aurinkoni, älä nouse vielä, älä kumarru herättäen ylitseni! Tahdon uneksia vielä väkevyydestäsi nukkuvan kevään äärellä keskellä syntymättömän elämän jumalallista suloa. VALKEAT AAMUT. Valkeat aamut tulevat ihanassa saatossa peittäen kasteisilla hiuksillaan maan heräävät kasvot. Hypähdellen nousevat metsistä pienet helmenkirkkaat laulut taivaan siniseen kelloon. On liian onnellista elää näinä valkeina aamuina, kosketella elävin sormin rakastetun kasvoja, tuntea huulillansa elämän maku. Riemu on palannut sydämeeni kuin muuttolintujen parvi. Tahtoisin särkyä kasteen lailla heläjävään, siniseen kelloon! UNI. Siinä unessa oli pimeä yö, lasinen temppeli täynnä liekkejä, kaksi vihreää tähteä. Kalpeat kädet peittävät rukoilijan häikäistyneet silmät. Kummallinen rukous, ei ainoatakaan sanaa. Leikeistä kasvaa nopeasti kuultava kukka: hennot naisruumiit kehässä, victoria regia tulimeressä. Rukoilla sitä, mitä ei ole. Ojentaa kiihkeä käsi kohti vihreitä tähtiä! Kaikki murtuu. Jospa voisi vain hiljaa ihmetellä elämää. MALJA. Olen malja kädessäsi kuultava ja hauras. Huulesi ovat maljan reunalla. Minkä erämaan yli tulit niin janoisena? Juo minut! Juo minut! Kokosin elämän niityiltä auringon huuman ja kukkien meden, outojen hedelmäin mehun, kaukaiseen rantaan murtuvan aallon, tähtien kukkia, riemua, tuskaa, yksinäisyyttä, kuolemaa. Juo minut! Elämän ruhtinaskäsi on täyttävä minut yhä uudestaan. VAELLUS. Silmiesi hellyys on ylläni virvoittaen minut, niinkuin lempeä sadepilvi virvoittaa janoisen maan. Käsi kädessäsi loistaen silmiesi alla kuljen ohi kesän lämpimäin kasvojen, yli hymyilevän, ihanan ruohon. Mutta tiedän liian onnellisten kohtalon talvi on lähellä, vain kukka, ei koskaan hedelmää. Nopein askelin, käsi kädessäsi loistaen silmiesi alla kuljen yli ihanan maan, joka huutaa minua, kuljen lyhyen kesäni lakkaamatta niinkuin Lapin aurinko. MERI. Olet meri, rakastettuni, olen ranta, joka ei voi paeta. Synkässä uhmassa kuljit tietäsi ylitseni. Vaelsit vieraille rannoille petollisena ja julmana. Epätoivo oli niinkuin sumu ylläni, sydämeni voima loppui, en tiedä, mistä elin. Silloin palasit säihkyvänä hukuttavin merensilmin, suutelit jalkojani, lauloit: sinä ainoa. Tuhannesti jo kirosin sinut, tuhat kertaa anteeksi annoin. IKÄVÄ. Meren sinisen ulapan äärellä olen valkea talo. Sen holvien alla vesi soi. Ruusuköynnös ympärilläni, tuskallinen ja ihana kipu: ikävöin sinua. Auringonpolte on ylläni, meren sini on tarttunut minuun, meren kaipaus: odotan. Voit olla ulapan vihreä välke, hispanon huuto vuoristoteillä, punainen tuli mustalla taivaalla, olen tunteva sinut! Auringonpolte on ylläni, meren sini on tarttunut minuun. KIELOT. Ilta on harmaanvihreä kukka. Olen hiljainen ilosta. Valkeat, tuoksuvat kukkani, ihanankostea, suloinen juoma. Salaperäiset pienet veitikat, kuka toi teidät surulliseen huoneeseeni, joka vielä värisi nyyhkytyksistä? Sadeillan hieno onni: suuri villipeurani, olen nähnyt silmäsi, kauniin pojanhymysi ikkunani alla. MYRSKY. Tuulen laulu ulkona soi myrskyä ja kuolemaa, valittaa ranta harmaja. Ah, armas, mua peloittaa sun silmäs myrskyntummat, kuin lieska veres leimuaa. Mua suojele! Soi huuto luona kaislojen. Lie lintu yöhön eksynyt, mi etsii parveansa. Niin sieluasi etsin nyt, sen tahdon, tuulen huminassa sitä suutelen! LAULU RAKASTETULLE. En näe mustaa tietäni, en näe kuolemanrannan vartijaa, joka on huutanut kaiuttomasti: sinä tulet! Onni ja aurinko juoksevat nauraen valkoisella vuorella. Silmiesi hellyyteen sukeltavat silmäni kuin kaksi huoletonta lintua mereen. Janoinen käteni on tavoittanut oudon kukan. Ehkä Kharon heitti sen kuoleman virran yli. Se on harmaa ja tuoksuton, enkä tiedä sen nimeä. Rakastettuni, sekö toi kirpeän huuman juhlaamme elämänpuun alle? SATU. Veden partaalla kesän ihanalla viitalla on onnellista olla. Kerronko sinulle päättömän sadun? Vaaleassa kesäyössä oli mehiläisen pidot. Leinikinkukka kiharoillaan tanssi keltaharsoinen haltiatar huimasti aina auringon nousuun. Hunaja oli ihanaa juoda ja yö oli liian tuoksuva. Hän nukkuu nyt peipposen pesässä. Ja pariskunta on hiukan hämillään ja pelkää, sillä aivan pieni jalka on lähellä kauneinta munaa. Sinä et kuuntele sanojani, katsot vain hymyilevin merensilmin. Pysähdytä aurinko, merenjumalani, jottei tämä päivä menisi meiltä! MATKA EEDENIIN. Vieraassa kylässä kuljimme rakastettu ja minä. Juna syöksyi kimeästi huutaen kuin suuri kultanuoli läpi pimeyden. Oli syysyö ja aseman seinällä SUNLIGHT, SUNLIGHT, SUNLIGHT Ja nainen oli kassassa tuhruinen. "Mrs. Elämä, please, kaksi matkalippua Eedeniin." Hän hymyili äkkiä kirkastuen: SUNLIGHT! Juna tyhjä, me vaunussa kahden vain: kovin harvat kulkevat Eedeniin. Rakastettuni lauloi yössä: "orvokkini, mistä tulit luokseni näin aikaisin?" Ja juna huusi ihmetellen: aikaisin? VALITUS. Olin sinulle outo kukka, seisoin katsoen iltaan ja odotin rakkautta. Sinä suutelit silmiäni, sinä lauloit kukkuloilla: "Olet enemmän kuin rakas." Mistä tiesin säveleen vääräksi? Mistä tiesin käärmeensydämesi? Pois, mene pois! Heitin sydämeni yölliseen metsään. Voi tätä valitusta! Kaikki puut huutavat nimeäsi, joka kerran oli minulle onnen saari. III. HERÄÄMINEN. Virtaavan veden kylmä tuoksu, linnun onnenhellä sävel, kukan sinertävät kasvot unenhimmeään ui tajuntaani. Punavihertävä valo virtaa läpi puoliavoimien luonten silmiin. Mistä saavuin unen sumumeren yli? Lienen elänyt ja kuollut kauan sitten. Ja ollut kovin surullinen! Kuinka ihmeellistä: tämä maailmahan on tuore, kasteenihana! On äsken satanut, on koivunlehti nuori, sen hieno tuoksu käypi sieluun asti. Maa sädehtivi onnenitkustansa, ja aurinko on liian nuori, hellä. Mitä täällä on ja mitä tuolla? En nähdä ehdi. Voi, enhän pian kuole? Mistä tulinkaan, en muistaa voi? Lienen ollut leppäkerttu, purjehtinut koivunlehtivenosessa huimaavasti ja tehnyt haaksirikon oljenkorteen. Ah, autuasta heräämistä virtaavan veden kylmään tuoksuun! NYMFI SOITTAA. Nymfeistä huimin, hirvijalkainen, valkea ja raikas kuin nuori, hoikka puu, hiukset liekkikukkana yllä kasvojen Panin huilun varastaa ja vanhus raivostuu. Hei, nauraen lävitse metsien nyt nymfi huilun vie, ja jäljessä ähkien, etsien käy vanhan Panin tie. "Älä juokse, Pan", huutaa nymfi, "sinulle nauretaan!" Ken tuulen voisi tavoittaa, ken hirvijalkaisen? Pää tulinen kaukana leimuaa ja Pan on hikinen. "Mitäs, jätän sen vanhan huilun ja hiukan lepäilen." Nukahtaa alle laakeripuun Pan muistain nuoruuttaan, ja hellästi hopeoi lyhty kuun hänen pientä kaljuaan. Ihmiset pimeän laakson tuskastaan heräävät hopeaisen huilun lauluhun nuoreen, tulenihanaan, kun nymfi yllä maan vuorella soittaa säkenöivään aamuhun. KEVÄT. Yö kevään, taivas aivan yllä pään, sen taivutan ma kohden kasvojani kuin oksan kasteisen. Ja syliin poimin kukat tähtien niin vaaleat ja hennot. Elämään puunsilmu puhkee koskein huuliani. Sen riemu alkaa soida sielussani, sen tuoksu kietoo pilveen kuultavaan. SININEN AAMU. Sininen aamu, sininen aamu! Aurinko singahtaa kuin punainen suihku huurteisen koivun pyöreästä maljasta. Olentoni lävistää leiskahtaen ihana sininen miekka. Oi valkeus, säteilevä valkeus! Valkeus humahtaa lävitseni kuin lintuparvi. Pieni hömötiainen, sinun hurmaantuneessa viulussasi on vain yksi kieli: sininen latu vuorelle, joka on tänään minulle TIE. TÄNÄÄN. Nousin tänään kuolleista: Tänään astuin kohisevaan junaan, se laulaa: ELÄMÄ, ELÄMÄ, ELÄMÄ. Olen aivan hiljaa, vedän hatun kasvoilleni, sillä onneni paistaa kaikkeen maailmaan, kaikki näkevät, miten juna minua riemastuttaa, miten tahtoisin sanoa jokaiselle: rakas, ihanaa on elää! Uusi puutarha tuoksuu bentsiiniltä ja asfaltilta, punaiset, siniset, keltaiset lasikukat riippuvat betooniseinillä, kiitävät katuja, leimuavat silminä säteilevien muurien välissä. Ihmisiä, autoja, raitiovaunuja, kohinaa, valoja, valoja, valoja, naurua. Sonny boy surulliset kasvot, silmät, nälkä, palava suu. Elämä, äänesi kohisee minussa ja ulkopuolellani suurena, outona, värisyttävänä. Ja minä kuiskaan filmin ihanalle sankarille: rakas, ihanaa on elää tänään! LENTOKONEELLE. Elän suurta, totta satua: sinä ihmisen välkkyvä jättiläiskukka, hopeinen ja valkoinen iris, lentokone, nouset sinisestä järvestä valtaavan korkealle aurinkoisen maailman ylle. Sinä olet unohtanut juuresi, sinä olet unohtanut vartesi, on vain teriösi ihana kiihko: ylemmäs! Kurkistan terälehtiesi lomitse maata. Olen onnellisempi kuin rakastunut. Taivas on lähellä. Jumalan silmät katsovat ihmisen kukkaa. Uusi ihme: kuin laiva, joka etsii tuntematonta, kiitää nyt loistava teriösi etäälle, etäälle. Meissä on vain ilo ja hurjuus ja valloittamisen himo. Mikä on meidän tuntemattomamme? Uudet maat ovat liian vanhat meille! LAMPUN EPITAAFI. Olla kirkas kuin vesi, mustat langat sydämenä mulla. Kaipasin valaista, palaa, tahtoi sydämeni punaiseksi tulla. Liian väkevän virran syöksi luojani lävitseni. Tuskassa riemuitsin, paloin pyhän hetken, valoni iäksi meni. SANAT. Tukehdun virtaan, joka on minussa. Siellä on monia sanoja, huutoja, sopertelua, mutta ne kaikki tekevät minut surulliseksi, ei ole sanoja, joista uneksin. Kevät seisoi valkean puun alla, kevät ampui kultaisen nuolen taivaan lakeen. Juoksin hennonvihreään metsään. "Oi värisevä nuoli taivaankannessa, sinussa on sanani!" huusin. Hiljaista, tukehdun virtaan. Silloin näen ruohon ja puut: niillä ei ole sanoja, mutta ne ovat loistava sotajoukko, niiden äänettömyys on väkevämpi kaikkia sanoja.