Katri Valan 'Pesäpuu palaa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 905. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot. PESÄPUU PALAA Kirj. Katri Vala WSOY, Porvoo, 1942. SISÄLLYS: Runoilija. Pesäpuu palaa: Liitupiirit. Pesäpuu palaa. Tulva. Äidit. Jääsilta: Yötaivas. Keidas. Tuhottu nuoruus. Talvi on tullut. Samarialainen. Talviyö. Jääsilta. Kyllin jo seisoin: Kyllin jo seisoin. Kesä. Lapsen maailma. I. Kädet. II. Leikki. III. Kesää. Kevättuuli. Meren laulu maalle. Ilmestyskirja: Ilmestyskirja. RUNOILIJA. Sanottiin: satakieli puhkaistuin silmin on runoilija. Ja monet lauloivat ummistetuin silmin. ("Ihanasti laulavat runoilijat!") Mutta eräs avasi silmänsä ja lauloi. -- "Häpäisijä!" Likaiset neulat puhkaisivat ammoin hänen silmänsä, elämän, laulun kimmeltävät verkot. PESÄPUU PALAA. LIITUPIIRIT. Syystaivaan alla -- omenankuulaan, viljantuoksuisen soi lasten riemu, jalat vilistää (on poikanikin siellä). Ja liitupiiri tietää: varma turva, ei vihollinen tänne tulla voi. Se piiri pitää! Vaan isojen maailmasta -- on aina arvaamaton, tärkeilevä tuo -- putoaa kauhistava seikka keskeen kaiken: SOTA! Totiset silmät seuraa kysymystä: On sota, äiti. Missä? Kaukanako? Saako sota tulla sinne, missä kodit on? Aivan varmastiko ei? Vastaanko vai väistän? On meidän, suurten, maailma kunniaton. Ei mitkään lupaukset, liitupiirit, pidä. On täällä turvattomuus täydellinen. Mitenkä rauhoitan sun, pikku sydän, luon turvalliseks unes, elämäs? Syyskuussa 1939. PESÄPUU PALAA. Levottomina kiertävät ajatukset maata kuin linnut palavaa pesäpuuta. Hävityksen, nälän, paon tiet johtavat koteihin kautta maan. Siellä olisi ihmisen ollut hyvä elää kasvin lailla hiljaa suonissa tuleentuvien peltojen rauha. Sukeltaa aamujen kastemaljaan, kuohua väkevästi kesän auringon alla, liukua syyspäiväin hopeasineen. Laulaa laulu rakkaudesta, lasten ilosta ja ihmetyksestä. Tuskan mustissa liekeissä, valitusten meressä karaistuvat kärsivälliset sydämet, terästyvät viljelijäin siunaavat kädet kumeaan uhkaan, puhdistavaan hävitykseen. Ajatukset kiertävät maata kuin linnut palavaa pesäpuuta tähyten pesien tuhoojia, huutaen taistelun kovan laulun. TULVA. Parahdat unessa, lapsi, silmin kauhistunein ojennat pientä kättäs. Katso, kaikki on hyvin, lamppu palaa, on lämmin, ulkona kuusi ja koivu, hopeavillainen hämy untasi vartioi. Hymyilet, uinahdat jälleen. -- -- -- -- -- Kuuntelen vavisten. Mustat voimat hiipivät kaikkialla. Ne murtavat Styxin padot. Kuoleman virta tulvii yli elävien maan. Kuuletko lohikäärmesihinän myrkyllisessä usvassa? Kumiseva tuho. Miljoonat nuoret ruumiit ajelehtivat maan pinnalla. Suunnattomana lankeaa varjo yli valittavan maan. Kuuntelen vavisten: ruhjovat laineet hyökyvät seiniä vasten. Taloni, lyhty pimeässä aallokossa, vapisee, huojuu, Milloin luhistuvat seinät? -- -- -- -- -- Parahdat unessas, lapsi, silmin kauhistunein ojennat pientä kättäs. Katso, kaikki on hyvin. Syksyn tuuli tuutii silmulapsia uneen. Keväällä riemullista on herätä aurinkoon. Hymyilet, uinahdat jälleen. 1935. ÄIDIT. Tuskallista on olla äiti tässä maailmassa. Hirvittäväksi on runneltu, sinut, kaunis elämä, kun äidit sanovat: parempi olisi lapsen kuolla. Itku sodan polttamista maista, tuska veristen pikku ruumiitten ääreltä, romahtelevista taloista, pakolaisten uupuneista karavaaneista humisee yli maailman... Juuriansa kiskoen haavoittuneen jätin lailla huojuu elämän puu. Mutta kuin hauras kaisla-arkku Niilin rannalla, orja-äidin sitkeiden käsien solmima, keinuu maailman äidinsydän lasta kätkien kaikilla rannoilla toivoen, vaanien: Kenties tulevat, pelastavat, väkevät, puhtaat, pelottomat --! JÄÄSILTA. YÖTAIVAS. Taivaan sininen pelto, myrskyöiden syväksi kyntämä, kasvaa tähtien hopeakauraa, kylmän pellon harvaa kauraa. Ken tarttuu kuun terävään sirppiin? KEIDAS. Keskellä erämaan keltaista vihaa olin vaeltajain ilo -- tuuli vei tuoksuvan viestini kaukana menehtyville vaeltajille länteen ja itään! Olin elävän hengitys kuolleiden maassa. Mutta erämaan viha kietoi kuin kireä rengas, erämaa lainehti lähelläni upottavan lyijymeren lailla... Lasinterävänä on hietavihma sihissyt ylläni, erämaan hämähäkki-hihitys, hidas surma, vuosia, vuosia. Puuni -- hiekan syömät, mykät, mustat huudot, lähteeni, lähteeni hämärtyvä silmä syvällä... Voi menehtyvää voimaani! Vaeltajat, vaeltajat, viestini ei saavu enää! Silloin kuulen: syvällä hopeinen poreilu! Lähteeni etsien uusia teitä elottoman alitse, hyytyneen vihan. Hopeinen poreilu! Nauruni kuolemassa. TUHOTTU NUORUUS. Laivamme lähti iloisesti humisten täynnä nuoruuden loistavia unia, säihkyvää elämää, suloisesti kipeää. Puhkeavain kukkain hehku oli mielemme. Koskaan ei väkevyytemme uupua voi! Mikä matka salakavalan kareikon yli, piinaava sade, nälkä, kylmyys, köyhiä päiviä, pimeyttä, kammottavaa tuskaa. Me kestimme kauan, lakastuimme hitaasti. Hyhmäisessä vedessä, uponneen laivamme pyörteessä jatkuu vimmainen taistelu, toivottomien, ilottomien julma kilpa. Monet ovat tarttuneet minuun: väkevä uimari, pelasta! Vaikenen uupumuksesta. Väkevin! -- Merilintujen kirskuva noidannauru. Ikuisuuden ajelehdin taakkoineni, vajoan usein uppoamisen sumuun, nousen jälleen salaperäisesti, ihmetellen, Ei tule kukaan sanoen: kannan sinua, menehdyt. Tiedän, vajoan pian viimeisen kerran veden painamissa silmissäni nuoruuteni, loputtoman kasvun vahva ruokamulta, raiskattuna kuten miljoona nuoruutta jälleen ja jälleen. TALVI ON TULLUT. Talvi on jälleen tullut -- Jos olisin nuori, kenties laulaisin maan mustasta maljasta, täynnä lumikukkien viileyttä, kenties tähtien kaste kimaltaisi lauluni yönsinisellä niityllä. Mutta paleltuneet ovat nuoruuteni laulut. Lauluni on köyhä ja uupunut, kuin vaimo, joka kyhmyisin, sinistynein käsin poimii risuja hataran majansa tuleen. Kierrän niukan leipäni rataa, kalseaa kuin vankilan piha. Aistini, ajatukseni ovat karheat työstä. Talvi on tullut, hädän kiristäjä, puutteen lasten viimaruoskainen kiduttaja. Mutta pihlajat loimuavat kuin viestiroviot. SAMARIALAINEN. Haavoissani, janon poltteissa makasin, lyöty, autiolla vuoritiellä. Tulit, samarialainen, peitit lyödyn ruumiini, nostit, kannoit, vedellä virvoitit suuni, hellyydellä sydämeni. Elin jälleen. Eikä minulla ollut sukua ja ystäviä enää. Seurasin ankaria teitäsi: nälkää, vaaraa, kodittomuutta. Jaoimme taakat ja niukan leivän, olimme lohdutus toisillemme kovina päivinä. Mutta poluton viidakko, poluton viidakko on ihminen! Kerran piirsit hymyillen veitselläsi pisartelevan naarmun minuun. Kuilu on auennut, vertani polttaa sokaiseva myrkky. Pimenee ympärilläni, autioituu. TALVIYÖ. Ilma kilahtelee kuin lasikello, helisee puitten huurreneulaset. Hyytyneen teräsvirran lailla kaartuu tie sinisten varjojen alla. Talot, äänettömät lohkareet ilman jääkuullossa kuin hyisessä vedessä. Ihmiselämä kytee odottaen aurinkoa tahtoen polttautua eläväksi liekiksi läpi kuoleman, jähmettymisen välkehtivän lumouksen. JÄÄSILTA. Löysit sillan talven yli, hauraan jääköynnössillan. Astu hiljaa, hiljaa. Hopealehtimetsään on kiirinyt ohut risahdus, sillan salainen murtuma. Tulit murheenraskain askelin, itkun painoa kantain, Ei niin, ei niin. Astu hiljaa, hiljaa, voit päästä yli. Kovin kotkansilmin, sydämin kyyneleettömin, kevein tähyä aamujen taakse auringon tuhatsoutulaivaa, kun se nousee talven virtaa sytyttäen sillan, rannat ihanaan paloon. KYLLIN JO SEISOIN... KYLLIN JO SEISOIN... Kyllin jo seisoin tässä tuulessa, tuska, valitus, verinen pimeys viilsivät kuluttavan viiman lailla, söivät olemukseni seinämää, vain päiviä -- ja sydän jäisi luhistumisen alle vaieten kaikesta taistelustaan. Oi suvituuli, ilon tuuli, huikaisten satut minuun kuin ääni vuoressa asuvaan yli lumen, talven keskeltä puhaltaa sinun aurinkohuilusi poreilevan puron tomuisen sotijan juoda ja kylpeä. Tunnustellen haparoin ilossa. Epäröiden laukean lepoon. Järkkyen taipuvat kasvoni hymyyn. Silmäni eivät tahdo uskoa. Ja minä muistan, miksi kerran lähdin. Käännyn suvituuleen, ilon säihkyvä teräs valuu minuun. Kohta lähden jälleen. KESÄ. On ranta sateentuore, lehdet pirskoittavat tuoksuaan, läikkyy silkki veden läpi aurinkoisen sydämen. Kyllin olet kuunnellut talven ääniä pimeinä öinä. Olet kiusatun väsynyt varjo. Tässä on kesän ateria kaikkien aistien janoon ja nälkään. Syö auringon leipää, juo huolettomuuden purosta, ajelehdi vesilinnun lailla ajattomuuden kuullossa, ahmi, kunnes uuvut itämisen horteeseen tuntien vain siemenen ahtaan kaipuun kasvaa, kukkia, kantaa syksyyn väkevää hedelmää! LAPSEN MAAILMA. I. Kädet. Kädet ovat oivat toverit ja kaikki sormet. Ne kumartaa ja vilkuttaa jos tahtoo niin. Käsillä voi tarttua kiinni, voi heittää, voi kaikkea koskettaa: isän silmää ja äidin nenää. Onnellinen olla voi, kun on kädet. Ja milloin on surullinen -- sellaista sattuu: on nälkä, on yksin tai märkä -- niin sormet lohduttaa. Ne voi työntää suuhun ja kaiken unohtaa. II. Leikki. Tämä miekkonen ei siedä mitään hiljaa seisovaa. Kaikki pyörimään, heilumaan! Huii! Noin sinkoo kalikat. Jalat aplodeeraa, sillä käsillä on työtä kyllin: laiska maailma täytyy panna liikkeeseen. Rakentaako joku? Se hajoitetaan. Ei palikkaa palikan päälle. Kuin nuijat heiluu palleroiset kädet. Romahdusten räiskinässä kiekaisee huima kumousmies kuin nuori, iloinen kukko. III. Kesää. Onko ihmeellistä? Heleä pieni oksa aivan on edessäs. Oi oi oi somia lehtiä sen! Pyrähtää kasvojen luona jokin hohtavan valkoinen. Perhonen, perhonen! Silmiäs kukiksi luulee, sini -- sinikukkasiks. Kissa kellarin katolla on viisasta olevinaan. Linnut nauravat puussa, sinua naurattaa hassu hassu kissa. Lallaa lauletaan koko maailman laulu, keinutaan, keinutaan ruohonkorren tahtiin. KEVÄTTUULI. Kevään sakea tuuli valuu metsien läpi vainioille, kietoo maan paljaan ruumiin hulmuilevaan viittaan: hedelmöidy, kuki, synnytä! Ah, kukkamerta silmujen kätköissä! Laulut pulppuavat kuin lähteet, putoilevat helmien lailla päivän kultamaljaan salattujen pesien yllä. Purojen hopeapärskeen luona kimittävät lasten lasinheleät äänet, kenttien hiekka narisee riemun hyppelehtiväin askelten alla. Kasvit, linnut, lapset maan autuudessa, josta ihminen on karkoitettu kaiken tähden, mistä kevättuuli ei tiedä, mikä on vain märkivä vamma maan ihanilla kasvoilla. MEREN LAULU MAALLE. Keinun polviasi hyväillen, maa, ylläni lintujen kirkuna, auringon nauru. Keinun pimeissä syvyyksissäni syntymättömiä saaria kantain. Keinun ajattomassa rytmissä, jumalten hymyilevässä hekumassa. Loputtomasti kohoat ylläni, maa, loputtomasti valuvat virtasi ahnaisiin syvyyksiini! Vuoriesi tuulet, ihmistesi kumea tuska, pelottomat unet, verinen saasta, keinuvat minussa, ajautuvat kaukaisille rannoilleni. ILMESTYSKIRJA. ILMESTYSKIRJA. Myrsky on tullut. Tähdet varisevat kuin kypsät viikunat tuulessa, kun lohikäärmeen pyrstö taivaan pyyhkii. Palava vuori kaatuu mereen ja vesi vyöryy verenkarvainen. Nainen tähtiseppel, auringosta viitta, huutaa tuskaansa ja kauhuansa: lohikäärme seisoo synnyttäjän luona ja vartoo poikalasta saaliikseen. Vaan kotkansiivin paeta saa äiti ja poika turvakseen saa Jumalan. Merestä Peto nousee, käpälät karhun on ja kita leijonan. Se puhuu suurin sanoin. Kumartajat lausuu: "Ei ole vertaistaan, ei taistelussa voittajaa." Pilven päältä maahan putoo enkeleiden sirpit, maan viinipuusta kypsät tertut leikataan. Jumalan vihan suuri kuurna täyttyy ja poljettaissa roiskuu veri kauas ylitse peltomaiden, hevosten. Maan ja taivaan täyttää taisteluiden kumu ja linnut sotapäälliköiden lihaa syövät, kun Käärme, Peto syöstään syvyyteen. Hiljaisena seisoo temppeli täyttämänä kirkastuksen savun. Ihmisen pojan paluuta se vartoo ja laulun suurta huminaa.