Frederick Marryatin 'Uudisasukkaat Kanadassa' on Projekti Lönnrotin
julkaisu n:o 976. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,
joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen
suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.




UUDISASUKKAAT KANADASSA

Kirj.

Frederick Marryat


Mukailemalla suomennettu

Nuorten kirjoja. Uusi sarja 1.



Otava, Helsinki, 1926.






SISÄLLYS:

     Johdanto.
  1. taistelu sumussa.
  2. Maihinnousu Kanadassa.
  3. Syvissä metsissä.
  4. Malakias Bone ja hänen vaimonsa.
  5. Hektor ja Halli.
  6. Ikäviä uutisia.
  7. Talvi lähestyy.
  8. Hektor raukka.
  9. Metsästäjät lähtevät kalkkunanpyyntiin, mutta tuovat kotiin
     aivan toisenlaisen saaliin.
 10. Emman urotyö.
 11. Hiukan luonnontietoa.
 12. Hääjuhla metsässä.
 13. Metsä palaa.
 14. Vihainen Käärme näkee sellaista, mitä hänen ei pitäisi nähdä.
 15. Kummallinen susi.
 16. Surun päivä.
 17. Intiaanikirje.
 18. Sokeria ja karhuja.
 19. Viekkaus viekkautta vastaan.
 20. Johnin henki on vaarassa.
 21. Vihainen Käärme saa kaksi vankia yhden sijasta.
 22. Intiaanien joukossa.
 23. Rosvoja takaa ajamassa.
 24. Ottelu metsässä.
 25. Intiaanitarina.
 26. Kotiintulo.
     Loppu.




JOHDANTO.


Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla, siis Ranskan suuren
vallankumouksen aikoihin, eli Englannissa Campell niminen lääkäri.
Hän oli oikein kelpo mies, mutta ei mikään erittäin taitava lääkäri,
sillä hän ei koskaan ollut rakastanut lääkärintointa. Nuorena
ollessaan hän olisi mielellään ruvennut maanviljelijäksi, mutta
isä, joka itse oli lääkäri, toivoi pojan kulkevan samaa uraa. Nuori
Campell seurasi isänsä tahtoa ja tutki lääketiedettä. Hän suoritti
tutkintonsa, alkoi harjoittaa lääkärintointa, meni naimisiin ja sai
kaksi pulskaa poikaa. Mutta toimeentulo oli niukanlaista, varsinkin
sen jälkeen kun aviopuolisot olivat ottaneet rouva Campellin kaksi
pientä sisarentytärtä taloon. Heidän isänsä, kauppias Percival, oli
tehnyt vararikon, ja kohta sen jälkeen kuoli sekä hän että hänen
vaimonsa. Suurella hellyydellä Campellit vastaanottivat silloin
molemmat orvot ja kasvattivat heitä kuin omia lapsiaan konsanaan,
vaikka, kuten sanottu, usein oli vaikea hankkia ruokaa niin moneen
suuhun.

Mutta pian päättyivät leipähuolet, ja uusi onnellinen elämä koitti
perheelle.

Tohtori peri näet erään kaukaisen sukulaisen, herra Miltonin,
jonka olemassaoloa hän tähän asti tuskin oli muistanutkaan. Tämä
Milton oli ollut sangen omituinen mies. Hän ei asunut kauniilla,
englantilaisella maatilallaan "Koivikossa", vaan kiersi maita
mantereita ja asettui viimein asumaan Itä-Intiaan, jossa hän sitten
lienee kuollutkin, sillä 25 vuoteen ei hänestä ollut kuultu. Lähin
perillinen oli tohtori Campell, ja köyhästä maalaislääkäristä tuli
sitten yhtäkkiä varakas maatilanomistaja.

Näin siis tohtori sai hartaimman halunsa täytetyksi ja tästä lähtien
hän saattoi tykkänään antautua maanviljelijäksi, sai viljellä
peltoja, kasvattaa hevosia, lehmiä ja lampaita. Ja työtä hänelle
riittikin yllin kyllin. Maatila oli ollut monta vuotta isännättä, ja
se oli tietysti vaikuttanut melkoisesti tilan hoitoon, sillä kaikki
oli laiminlyöty. Mutta tohtori teki väsymättä työtä, ja kymmenen
vuoden kuluttua oli tila erinomaisessa kunnossa.

Mutta näiden vuosien kuluessa oli maatilanhoito niellyt kaikki
tulot, niin ettei perheelle jäänyt penniäkään säästöön. Vasta näiden
kymmenen vuoden kuluttua tohtori saattoi täydellä todella sanoa
vaimolleen: "Nyt me olemme voitolla! Ensivuonna on meillä Koivikosta
enemmän tuloja kuin menoja ja ne rahat panemme säästöön lapsien
varalle."

Mutta toisin kävi kuin tohtori oli ajatellut.

Eräänä päivänä Campell sai asianajajaltaan Lontoosta kirjeen, jossa
oli se hämmästyttävä uutinen, että maatilalle oli ilmestynyt uusi
perijä. Mutta asianajaja kirjoitti samalla, että tämä saattoi olla
jonkinlainen yritys kiristää rahoja ja pyysi valtakirjaa vetääkseen
perinnönriitelijän oikeuteen. Tohtori lähetti pyydetyn paperin, ja
kun ei kolmeen kuukauteen kuullut asiasta sen enempää, luuli hän
sen jo rauenneen. Mutta sitten saapui uusi kirje lontoolaiselta
asianajajalta, ja tällä kertaa se järkytti koko perheen rauhallisen
elämän. Sen sisällys oli seuraava:

"Korkeasti kunnioitettu herra tohtori! Valitettavasti minun täytyy
tänään ilmoittaa teille ikävä uutinen. Muistanette, että muutamia
kuukausia sitten lähetitte minulle valtakirjan oikeudenkäyntiä varten
miehen kanssa, joka väitti olevansa maatilanne oikea perillinen.
Oikeudenkäynti onkin kulussa, mutta minun täytyy ikäväkseni
ilmoittaa, että teillä on hyvin vähän, niin suoraan sanoen tuskin
minkäänlaisia toiveita päästä voitolle. On näet tullut ilmi,
että vastustajamme todellakin on se, joksi hän itseään väittää,
nimittäin edellisen omistajan poika. Herra Milton on näet mennyt
naimisiin Intiassa ja kuollut siellä. Pojan paperit ovat aivan
selvät, ne todistavat, että avioliitto on ollut täysin laillinen
ja että hän siis on kauniin herraskartanon oikea perillinen. Olen
kovin pahoillani siitä, että minun täytyy ilmoittaa teille tämä
Jobin-sanoma. Toivon kuitenkin voivani kaikenlaisilla verukkeilla
viivyttää asian ratkaisua ainakin vuoden ajan, mutta niin mielelläni
kuin tahtoisinkin, en voi asian päätöstä muuttaa. Teillä, herra
tohtori, on kuitenkin vielä aikaa. Kenties haluatte neuvotella
toisten lakimiesten kanssa. Mahdollisesti voisi keksiä jonkin
tekosyyn, jonka nojalla saattaisi sysätä asian vielä muutamia vuosia
tuonnemmaksi, mutta sitä tuskin luulen."

Kirje oli todellakin kuin salamanisku tohtorille ja hänen vaimolleen.
Mutta siitä he olivat heti selvillä, nämä kunnon ihmiset, etteivät
he millään tahtoneet viivytellä asian menoa. Jos perinnönvaatija oli
oikeassa, tuli hänen heti päästä oikeuksiinsa. He eivät tahtoneet
hetkeäkään pitää hallussaan laitonta omaisuutta.

Näillä sanoilla tohtori heti kirjoitti asianajajalleen pyytäen häntä
ensi tilassa ilmoittamaan uudelle omistajalle, että hän ja hänen
perheensä oli valmis luopumaan maatilasta, milloin niin vaadittiin.
Hän pyysi kuitenkin herra Miltonilta kuukauden ajan asiainsa
järjestämiseksi.

Muutamien päivien kuluttua tuli vastaus. Tohtorin oikeamielisyys oli
ilmeisesti tehnyt hyvän vaikutuksen hra Miltoniin. Hän kirjoitti
omasta puolestaan Campellille pahoitellen sitä, että joutui täten
ikäänkuin karkoittamaan perheen pois, mutta hän tahtoi tehdä kaiken
voitavansa asian helpottamiseksi. Hän oli ottanut tarkoin selkoa
tilan asioista ja tiesi, että tohtori oli pannut paljon työtä
kaikenlaisiin parannuksiin. Sentähden ei ensinnäkään hänen puoleltaan
voinut olla kysymystä minkäänlaisesta maksamattomien vuokrasaatavien
velkomisesta, vaan hän pyysi saada lukea ne tohtorin hyväksi, ja hän
tahtoi mielellään ostaa kaiken irtaimiston, jota he eivät voineet
käyttää ja josta tohtori oli kirjoittanut asianajajalleen. Hän
pyysi Campellin itsensä arvioituttamaan sen ja lähetti tulevalle
arviomiehelle ohjeen, että hän arvioisi tavaroille runsaan hinnan.
Kirjeensä lopuksi hän sanoi, että yksi kuukausi oli liian lyhyt
lähtöaika, ja ehdotti, että Campellit jäisivät Koivikkoon vielä
ensimmäiseksi vuosineljännekseksi. Sanalla sanoen, jos tohtori
Campell oli vierasta kohtaan käyttäytynyt kunnon miehen tavoin, niin
se tuotti hänelle runsaan vastapalkinnon.

Campellin perheelle oli lohdutukseksi, että heidän hyvälle tahdolleen
annettiin arvoa, ja he ottivat ilolla vastaan ystävällisen tarjouksen
asua vielä maatilalla muutamia kuukausia, joten tohtori saattoi
rauhassa järjestää asiansa.

He ryhtyivät heti toimeen. Talous supistettiin välttämättömimpään,
kaikki liikenevä erotettiin myytäväksi, ja huutokaupanpitäjän
saapuessa oli kaikki järjestyksessä. Nyt koitti raskaita päiviä,
mutta Campell ja hänen vaimonsa tiesivät tehneensä velvollisuutensa,
ja he kantoivat ikeensä nurkumatta.

Ei ole helppo vanhemmalla iällä aloittaa alusta uusissa oloissa, ja
kahta syvemmin tunsi tämän tohtori Campell, koska hän ei nähnyt muuta
mahdollisuutta kuin turvautua jälleen lääkärintoimeensa. Mutta se oli
kovin epävarma ura, ja hänen sydäntänsä painoi huoli ja levottomuus.

Viime vuosina rouva Campell oli synnyttänyt miehelleen vielä kaksi
poikaa, ja niin oli kaikkiaan kuusi päätä Koivikon nuorta väkeä --
Campellin neljä omaa poikaa ja nuo kaksi tyttöä.

Molemmat vanhemmat pojat olivat varttuneet kelpo nuorukaisiksi.
Henry, vanhin, oli luonteeltaan hiljainen ja vakava, hän tuli hyvin
äitiinsä. Hän aikoi papiksi ja opiskeli Oxfordissa. Seuraava, Alfred,
oli sitä vastoin täynnä uhkuvaa elämänintoa ja voimaa. Hän oli
valinnut merimiesuran ja oli tähän aikaan kadetti. Näitä lähinnä
olivat iältään nuo kaksi tyttöstä, Maria ja Emma Percival, toinen
kuudentoista, toinen kahdeksantoistavuotias. Molemmat olivat sieviä,
viehättäviä pikkuneitoja, ja varsinkin Emmalla oli säteilevän iloinen
luonne. Milloin hän ja Alfred olivat yksissä, panivat he, kuten
sanotaan, koko talon päälaelleen. Kahdesta nuoremmasta pojasta näytti
Arthur tulevan vanhempaan veljeensä Henryyn, sillä hän oli tavattoman
ahkera, hiljainen ja tottelevainen miehenalku, jota ei vanhempien
eikä opettajain koskaan tarvinnut kovistaa. John, nuorin, oli sitä
vastoin hassunkurinen pojannalli, joka monen mielestä ei ollut
oikein täysitolkkuinen. Hän ei välittänyt leikeistä, ei lukemisesta,
ei toisten lasten seurasta. Tuntikausia hän saattoi istua yhdellä
sijallaan puutarhassa torkkuen jonkin kirjan ääressä, ja voi sanoa,
ettei hän puhunut koskaan, ellei häneltä jotakin kysytty. Mutta kun
hän jotakin puhui, oli hänellä aina hyvin järkevää sanottavaa, ja
siksi tohtori ei ollut milläänkään siitä, mitä ihmiset luulivat.

"Antaa Johnin vain olla oloillaan", hän sanoi usein, kun äiti kävi
kärsimättömäksi pikkuvesan tylsyydestä. "Kyllä hänen sielunsa herää
aikanaan. Nyt se vielä nukkuu. Aika tehköön tehtävänsä. Pojassa on
hyvä pohja."

Mutta rouva Campell oli Johnista eri mieltä kuin hänen miehensä,
ja hän vuodatti monta kyyneltä ajatellessaan "rakkaan, tyhmän
poikaparkansa" tulevaisuutta.

Eräänä päivänä tohtori istui vaimonsa kanssa Koivikon suuressa
arkihuoneessa ja odotti molempia vanhempia poikiansa. Heidät
oli kutsuttu kotiin neuvottelemaan tulevaisuudestansa, ja
vanhemmat surivat nyt katkerasti sitä, että poikien täytyi luopua
siltä elämänuralta, jonka he olivat valinneet. Ei voinut tulla
kysymykseenkään, että Henry jatkaisi opintojaan yliopistossa tai että
Alfred suorittaisi luutnantintutkintonsa. Heidän täytyi nyt kummankin
ryhtyä johonkin tuottavaan toimeen voidakseen elättää itseään, sillä
isältä he eivät voineet enää saada mitään avustusta.

Kuului vaunujen ratinaa, ja molemmat tytöt, jotka olivat pitäneet
varansa eteisessä, avasivat ovet ja huusivat ilosta yht'aikaa:

"He tulevat! He tulevat!"

Hetken kuluttua veljekset syleilivät vanhempiaan. Kaikki olivat hyvin
liikutettuja; mutta Alfred ei tahtonut antautua surun valtaan. Hetken
kuluttua hän irroittautui äidin syleilystä ja huudahti iloisesti:

"No, nyt saa itku jo riittää! Me näytämme niin juhlallisilta kuin
olisimme hautajaisissa. Syödään nyt ensin hiukan ja neuvotellaan
sitten."

Kun nuorukaisten ruokahalu oli tyydytetty, alkoi neuvottelu, se
on, molemmat nuoremmat pojat lähetettiin nukkumaan ja muut neljä
seurasivat tohtorin ja hänen vaimonsa mukana arkihuoneeseen ja
kävivät takan ääreen istumaan.

"No, isä ja äiti", sanoi Henry. "Te kirjoititte meille, millä
kannalla asiat nyt ovat, ja me hyväksymme tietysti täydellisesti sen,
minkä te olette tehneet. Vaikka me olemmekin vielä kovin nuoria,
niin isä arvelee, että meidänkin täytyy ottaa osaa neuvotteluun ja
ilmaista mielipiteemme samoin kuin tekin. Mutta antakaa meidän ensin
kuulla, mitä te itse ajattelette."

Tohtori Campell tarttui nyt itse puheeseen ja selitti
perinpohjaisesti, miten kaikki oli järjestetty.

"Katsokaa, poikani", hän lopetti. "Nyt kun kaikki on suoritettu, en
omista muuta kuin pari tuhatta kruunua. Siinä on koko omaisuuteni.
Niinkuin kirjoitin teille, poikaparkani, en voi enää kustantaa teidän
opintojanne. Teidän täytyy itse raivata tienne. Mitä te olette
aikoneet tehdä?"

Henry ei vastannut mitään, vaan katsoi sen sijaan nuorempaan
veljeensä. Tämä lausui:

"Niin, isä ja äiti, teillä ei enempää kuin meilläkään ole suuria
toiveita. Te puhutte meistä; mutta me olemme nuoret ja tulemme aina
jollakin tavalla toimeen. Paljoa pahempi on isän laita, jonka täytyy
aloittaa aivan alusta. Koska te kuitenkin kysytte meidän neuvoamme,
tahdon puhua aivan suoraan, ikäänkuin olisin yhdenikäinen teidän
kanssanne. Kuulkaahan. Minulla on ehdotus, joka ehkä ensi hetkessä
voi tuntua kovin uhkarohkealta; mutta minä pyydän, että punnitsisitte
sitä tarkoin. Henrynkin mielestä se tuntui ensiksi mahdottomalta,
mutta nyt hän on aivan yhtä mieltä kanssani.

"Noista parista tuhannesta kruunusta, rakas isä, ei sinulla täällä
Englannissa ole paljon hyötyä. Jonkin aikaa voitte elää niillä, mutta
sitten te joudutte aivan puille paljaille. Niinkuin itsekin sanot,
sinun iälläsi on hyvin vaikea enää saada lääkärin tointa. Molempien
serkkujemme ehdotus, että he lähtisivät pois kotoa ja rupeaisivat
opettajattariksi, ei minua yhtään miellytä. Meidän perheemme on aina
pysynyt koossa, ja Maria ja Emma ovat olleet meille yhtä läheisiä
kuin sisaret. He ovat aivan liian nuoret seisoakseen omin jaloin."

"Sinä olet aivan oikeassa, Alfred", lausui äiti huoaten. "Mutta mitä
muuta meillä on edessä?"

Alfred jatkoi:

"Kuulkaa minun ehdotustani. Tässä maassa on vaikea elättää suurta
perhettä; mitä useampi lapsi, sitä suuremmat menot.

"Eräässä toisessa maassa on asianlaita aivan toinen: mitä useampi
lapsi, sitä suurempi rikkaus. Mitä arvelette, jos lähtisimme
sellaiseen maahan?"

"Mikä maa se on, Alfred?"

"Kuulkaahan nyt. Meidän laivamme muonamestarilla on veli, joka on
muuttanut Kanadaan, Amerikkaan. Niinkuin tiedätte, kuului Kanada
ensiksi ranskalaisille, mutta nykyään se on Englannin oma. Tämä veli
ei omistanut muuta kuin 500 kruunua. Hän on nyt oleskellut siellä
viisi vuotta, ja aivan vastikään luin erään hänen kirjeensä. Hän
kirjoittaa, että hänen on käynyt siellä hyvin ja että hän toivoo
muutamien vuosien kuluttua olevansa oikein varakas. Hän on ostanut
hallitukselta maata halvalla hinnalla, ja jos hänellä vain olisi
lapsia, jotka voisivat auttaa häntä, niin hän olisi jo rikas mies.
Sinulla, rakas isä, on rahaa, millä voit ostaa maata, ja sinulla on
lapsia, jotka voivat auttaa sinua työssä. Samalla saat itse ryhtyä
työhön, johon aina olet pannut kaikkein suurinta arvoa."

Alfred vaikeni, ja kaikki istuivat hetken aikaa ääneti, aivan
hämmästyneinä tästä uudesta ehdotuksesta.

"Niin!" Campell vihdoin sanoi. "Ehkäpä sinun ehdotuksessasi on
jotakin hyvää."

"Jotakin. Siinä on paljonkin hyvää", vastasi Alfred innokkaasti.

"Tietysti se tuottaisi paljon vaikeuksia, hyvinkin paljon vaikeuksia.
Meidän täytyisi tehdä paljon työtä, asua hirsimajassa tai
lautatalossa, kunnes saisimme paremman asunnon rakennetuksi, vieläpä
petoeläimet ja villit voisivat tuottaa meille vahinkoa. Mutta mitä
työhön tulee, niin Henry ja minä helpottaisimme sitä niin paljon kuin
suinkin. Meissä sinulla on jo kaksi apulaista, jotka tekevät työtä
ilmaiseksi, ja olen aivan varma siitä, että Emma ja Maria auttavat
myös kotiaskareissa äitiä niin paljon kuin suinkin. Jos talvi siellä
onkin kova, niin ei siellä ole puista puutetta, ja jos asuntomme
onkin epämukava ja olemme erotetut muusta maailmasta, niin on siinä
sittenkin yksi hyvä, joka merkitsee enemmän kuin kaikki muu: me
saamme elää yhdessä ja rakentaa kotimme rakkaudessa ja sovussa."

Alfred puhui niin innokkaasti ja lämpimästi, että vanhemmat olivat
syvästi liikuttuneita. Molemmat nuoret tytöt nousivat pystyyn ja
tarttuivat rouva Campellia käteen.

"Niin, Augusta-täti", huudahti Maria. "Voit luottaa siihen, että me
autamme sinua kotiaskareissa."

"Me opettelemme lypsämään ja keittämään ruokaa ja siivoamaan -- tuhat
kertaa mieluummin me teemme mitä työtä tahansa teidän luonanne, kuin
lähdemme vieraiden ihmisten luokse", yhtyi Emma puheeseen.

Rouva Campell suuteli nuoria tyttöjä, joiden kasvot punoittivat
ilosta, ja kääntyi sitten Alfredin puoleen:

"Sinä puhut ikäänkuin tahtoisit seurata meidän mukanamme?"

"Tietysti! Niinkuin jo sanoin, Henry ja minä rupeamme rengeiksi.
En voisi olla hetkeäkään rauhassa, jos te lähtisitte ilman minua.
Ajatelkaahan, jos joku intiaani ryöstäisi Marian tai jos karhu
yrittäisi syödä Emman -- täytyisihän minun toki olla paikalla
voidakseni pelastaa heidät."

"Oi, kyllä minä uskallan tapella punanahan kanssa", vastasi Maria.

"Ja minä karhun kanssa", sanoi Emma nauraen. "En minä ole niinkään
tottumaton seurustelemaan karhujen kanssa."

Hän nyökkäsi päätään Alfredille, joka vastasi nauraen:

"Sinä tarkoitit kai minua, pikku neiti?"

Tohtori oli sillä välin noussut pystyyn ja sanoi: "Lapset, tämä
ehdotus tulee aivan odottamatta meille molemmille. Meidän täytyy
tarkemmin ajatella asiaa. Kello on jo hyvin paljon. Mennään nyt
nukkumaan. Puhutaan siitä huomenna tarkemmin."

Kaikki lähtivät nyt levolle, mutta herra ja rouva Campell makasivat
kauan aikaa hereillä ja keskustelivat poikiensa ehdotuksesta, ja
nuorten tyttöjen huoneessa paloi tuli vielä myöhään yöllä. Tuo uusi,
ihmeellinen ehdotus väikkyi yhä heidän mielessään ja karkoitti unen
silmistä.

Seuraavana aamuna perhe kokoontui aamiaispöytään, ja tohtori alkoi
silloin heti puhua.

"Lapset!" hän sanoi. "Me olemme nyt tarkasti ajatelleet asiaa ja
olemme tulleet siihen päätökseen, että tahdomme seurata Alfredin
neuvoa. Jos te kaikki olette yhtä mieltä ja tahdotte lähteä
Amerikkaan, niin asia on ratkaistu."

"Kyllä me tahdomme", huudahtivat Emma ja Maria, ja pienet pojat
katsoivat ihmeissään toisiin, unohtipa Johnkin tavallisen ujoutensa
ja kysyi: "Lähdemmekö me Amerikkaan?"

Sillä aikaa kun isä lyhyesti selitti asian pojille, avautui
ruokasalin ovi, ja suuri, musta villakoira hyökkäsi sisään. Se
hyppäsi suoraan Emman luo ja nosti molemmat etukäpälänsä hänen
syliinsä heiluttaen häntäänsä ja haukkuen iloisesti. Sitten se
hyökkäsi vuoroin Marian, vuoroin tohtorin, rouvan ja poikien luo, ja
palasi taas takaisin Emman viereen haukkuen ja heiluttaen häntäänsä
kieli pitkänä suusta. Siinäpä vasta oli iloa!

"No, mutta Hektor, oletko sinä aivan hullu?" kysyi Emma tarttuen
käsillään pörröiseen päähän, jossa paloi kaksi kaunista, ruskeaa
silmää, ja suuteli sitä. "Tervetuloa kotiin, vanha ystävä!"

"Kas, se vasta on rakkautta!" huusi Alfred reippaasti. "Tuoko on se
musta herra, josta te olette meille kirjoittaneet?"

"Niin, Hektor se on! Hektor, tervehdi uusia isäntiäsi", käski Emma.
"Istu ja anna kättä kadetille -- no!"

Mutta koira osoitti niin innokkaasti rakkauttaan, ettei se malttanut
olla hiljaa. Se hyppäsi taaskin nuorten tyttöjen luo ja kävi vasta
sitten istumaan, kun sai korppua pureskellakseen.

"Miksi se on niin hurja?" Henry kysyi.

"Jos se aina on noin villi, niin se voi käydä vaivalloiseksi
talossa", arveli Alfred.

"Ei, ei", Emma vastasi. "Se on tavallisesti aivan rauhallinen ja
sävyisä. Mutta asianlaita on sellainen, että sen käpälä on ollut
kipeä, eivätkä mitkään voiteet ole voineet sitä parantaa. Siksi
eläinlääkäri otti sen kotiinsa voidakseen paremmin sitä hoitaa, ja
kokonaista kahdeksan päivää Hektor parka on nyt ollut tuon vieraan
herran luona. Eikö totta, Hektor, siellä ei ollut lainkaan hauska
olla?"

"Vov!" vastasi Hektor, mikä varmaan merkitsi samaa kuin ihmiskielellä
"Ei".

"Onko käpälä nyt aivan terve?" kysyi rouva Campell. "Annapas kun
katson."

Hektorin jalka nostettiin ylös, ja kaikkien iloksi kävi selville,
että haava oli kokonaan parantunut.

"Mutta eikö eläinlääkäri odota ulkona?" kysyi tohtori.

"Ei, herra tohtori", sanoi palvelustyttö, joka oli tullut koiran
mukana sisään, "hän ajoi vain ohitse ja jätti koiran tänne.
Kotimatkalla hän lupasi pistäytyä sisään. Mutta me emme saaneet
pidetyksi Hektoria poissa täältä -- se tahtoi välttämättä tulla
neitien luo."

"Niin, Hektor tiesi olevansa tervetullut", Emma sanoi ja silitteli
sen pitkiä, riippuvia korvia, hyväily, johon herra Hektor vastasi
äänekkäästi suutaan maiskuttaen.

"Erinomaista rakkautta", Henry sanoi nauraen. "Se söisi kai
mieluimmin sinut suuhunsa, Emma! Katsos, kuinka se pyrkii yhä
lähemmäksi sinua."

"Minäpä sanon sinulle, Henry, Hektor onkin oikeastaan minun koirani",
vastasi Emma. "Pastori antoi sen minulle puoli vuotta sitten, mutta
täytyyhän minun antaa siitä osani muillekin perheen jäsenille."

"Hektor on kai otettava mukaan Kanadaankin, isä?" kysyi Arthur.

"Hm -- enpä tiedä", arveli herra Campell; mutta nämä sanat herättivät
yleistä tyytymättömyyttä poikien ja tyttöjen parissa.

"Setä, ethän vain aio jättää Hektoria tänne?" huudahti Maria, ja Emma
katsoi rukoilevasti Alfrediin, ikäänkuin pyytäen apua.

Tämä sanoi heti: "Oi, isä! Emme voi tulla toimeen ilman Hektoria." Ja
John lausui lyhyesti niinkuin tavallisesti: "Hektor tulee mukaan!"

Alfred oli käsittänyt Emman äänettömän rukouksen ja taputtaen koiraa
päähän hän sanoi:

"Minä ehdotan, että otamme Hektorin mukaan. Sehän näyttää myös
kuuluvan perheeseen, eikä kenenkään tule jättää kotiaan. Joka
tapauksessa meidän olisi pakko ostaa itsellemme koira perille
tultuamme -- onhan silloin parempi ottaa tämä mukaan."

Alfredin sanat ratkaisivat asian, ja Hektor antoi nyt Emman käskystä
arvokkaasti ja juhlallisesti kättä Alfredille.

"No, lapset", tohtori sanoi. "Nyt meidän täytyy tarkemmin pohtia
asiaa. Mihin me nyt kaikkein ensiksi ryhdymme?"

"Sen minä sanon sinulle, isä!" vastasi Alfred. "Iltapäivällä minä
lähden Liverpooliin ottamaan selkoa laivojen kulusta ja kirjoitan
kirjeen muonamestarillemme pyytäen häneltä lähempiä tietoja.
Liverpoolissa koetan myöskin kysellä toisilta niin paljon kuin
mahdollista."

"Ja minä lähden Oxfordiin ja koetan saada kirjani ja kaikki muut
tavarani myydyksi", sanoi Henry.

"Onko teillä rahaa matkaa varten, lapset?"

"Kyllä, isä!" vastasivat molemmat nuoret miehet.

"Hyvä! Me täällä panemme tavaramme kokoon, ja Alfred hakekoon meille
halvan asunnon Liverpoolissa. Milloinkahan laivat lähtevät?"

"Aivan näihin aikoihin, isä! Nyt on maaliskuu, mitä pikemmin pääsemme
lähtemään, sitä parempi."

Iltapuolella pojat lähtivät siis matkaan. Vaikka he koettivat näyttää
niin iloisilta kuin suinkin, oli heidän sittenkin vaikea pysyä
hyvällä mielellä. Viimeistä kertaa he nyt lähtivät kotoa, jossa
olivat viettäneet niin monta onnellista hetkeä.

Muu perhe alkoi nyt kerätä kovalla kiireellä tavaroita kokoon ja
valmistui sanomaan jäähyväiset ystäville ja tuttaville. Tohtori oli
tehnyt paljon hyvää sinä aikana, jolloin hän oli ollut isäntänä
maatilallaan, ja siksipä kaikki surivat ja valittivat kuullessaan
hänen matkastaan. Toinen alustalainen toisensa jälkeen tarjoutui
kuljettamaan tavarat ja tohtorin perheen Liverpooliin -- kaikki
tahtoivat kilpaa osoittaa ystävällisyyttä rakkaalle isännälleen.

Sillä välin oli saapunut kirje Alfredilta, joka koko ajan oli ollut
täydessä toimessa. Hän oli tutustunut pariin kauppamieheen, jotka
harjoittivat kauppaa Kanadassa, ja he olivat antaneet hänelle monta
hyvää neuvoa ja ohjausta. Myöskin hän oli saanut käsiinsä laivan,
jonka oli määrä lähteä matkalle viikon kuluttua.

"Jos te saatte vain kaikki kuntoon", hän kirjoitti, "niin me pääsemme
lähtemään kuin prinssit, sillä laiva on erinomaisen hyvä, ja sen
kapteeni kuuluu olevan tavattoman ystävällinen mies".

Onneksi oli kaikki jo kunnossa Koivikossa. Tohtori vastasi
Alfredille, että hän tilaisi vain heille paikat laivassa, ja
seuraavana päivänä lähti koko perhe matkaan.

Viimeiset jäähyväiset oli jo heitetty puutarhalle, talolle ja
kaikille alustalaisille, -- ja talonpojat ja pehtorit katselivat
surumielin, kun tohtorin perhe ajoi ääneti ja alakuloisena pois
kauniista herraskartanosta, jossa ainakin tohtori ja hänen vaimonsa
olivat toivoneet saavansa elää loppuikänsä rauhassa ja levossa.
Toisin oli kuitenkin kohtalo määrännyt. Heidän kulkunsa ohjautui nyt
elämän myrskyiselle merelle -- mitä uudet olot toisivat mukanansa,
sitä ei kukaan voinut tietää. "Tulevaisuus on Jumalan kädessä", sanoi
tohtori kun talo katosi heidän näkyvistään.




ENSIMMÄINEN LUKU.

Taistelu sumussa.


Siihen aikaan, jolloin kertomuksemme alkaa, kävivät Englanti ja
Ranska keskenään sotaa, ja kulku merellä oli hyvin vaarallista. Sen
tähden useampia kauppalaivoja purjehti aina yhdessä, ja vieläkin
parempi, jos joku sotalaiva otti ne tykkiensä suojaan.

Siksipä tohtori Campell iloitsi suuresti, kun hän Liverpooliin
tullessaan näki satamassa toista sataa kauppalaivaa ja kuuli, että
ne kaikki olivat menossa Amerikkaan. Korkealle, yläpuolelle kaikkia
muita kohosivat suuren sotalaivan suorat mastot, ja sen vieressä oli
kaksi pienempää alusta.

Pian Campellin perhe oli kokoontunut "Delfiini" nimiseen laivaan,
jossa heidän oli määrä matkustaa, ja he järjestivät olonsa siinä niin
mukavaksi kuin suinkin. Toisten mennessä kannen alle jäi Alfred yksin
ylös, ja nojaten laivanpartaaseen hän katseli sotalaivojen liehuvia
lippuja. Hänen mielensä oli raskas ja hänen silmänsä kostuivat.
Hän oli nyt kirjoittanut valmiiksi erohakemuksensa ja aikoi vain
näyttää sitä isälleen ennen kuin lähettäisi sen menemään. Mutta
tuo hetki oli hänelle katkera, paljoa vaikeampi, kuin mitä hänen
omaisensa aavistivatkaan. Vähää ennen, kuin isä oli ilmoittanut
hänelle onnettomuudestaan, oli hän suorittanut luutnantintutkintonsa
Portsmouthissa. Hän oli aikonut yllättää toiset tällä uutisella,
mutta olojen muuttuessa ei hän ollut sitä heille edes maininnutkaan.
Mitä hyötyä siitä olisi ollutkaan? Kauniin, uuden univormunsa,
jolla hän oli aikonut ilahduttaa serkkujansa, oli hän kiireimmän
kautta taas myynyt, ja kaikki hänen kiihkeät toiveensa päästä
sotaan ja voittaa kunniaa ja mainetta olivat menneet myttyyn. Kelpo
nuorukainen ymmärsi mikä hänen velvollisuutensa oli ja seurasi sitä
tinkimättä; mutta ratkaisun hetki oli hänelle sittenkin raskas. --
Myöhemminkin elämässä Alfred Campell sai monesti osoittaa rohkeutta
ja toimeliaisuutta, mutta suurinta voimaa häneltä kysyttiin nyt hänen
taistellessaan oman sydämensä haluja vastaan. "Itsensä voittaminen
on vaikeampaa kuin koko kaupungin valloittaminen", sanoo vanha
sananlasku. Alfred oli vasta tänään kuullut, että kauppalaivat
saisivat kulkea sotalaivojen suojassa meren yli, ja omaistensa vuoksi
hän iloitsi siitä, mutta ylpeät risteilijät herättivät jälleen hänen
sydänsurunsa henkiin. Ne olivat juuri äsken saapuneet satamaan, ja
Alfred luki suurimman laivan kyljessä nimen: "Kuningas Arthur".
"Mitä?" huudahti hän. "'Kuningas Arthuriinhan' kapteeni Wilson juuri
pääsi päälliköksi -- oma rakas kapteenini."

Nopeasti hän juoksi kannelta alas, sai lainatuksi veneen, ja hetken
kuluttua hän astui "Kuningas Arthurin" kannelle. Täällä hän tapasi
useita entisiä tovereitansa ja pääsi heti kapteenin puheille.

"No, luutnantti Campell!" huudahti kapteeni nuoren miehen astuessa
sisään. "Olipa hauska tavata teitä vielä kerran. Minnekä teidät on
sijoitettu?"

"Ei minnekään, herra kapteeni! Minä pyysin kahden viikon lomaa ja
olen ollut kotona vanhempieni luona. Meidän elämässämme on nimittäin
tapahtunut surullinen muutos."

"Mitä te tarkoitatte?" kapteeni kysyi osaaottavasti.

Alfred kertoi nyt perinpohjin heidän matkastaan Kanadaan sekä mikä
oli syynä tähän matkaan. Kapteeni kuunteli tarkkaavaisesti. Kun
nuorukainen vaikeni, huudahti päällikkö:

"Te olette kelpo poika, Alfred Campell, mutta olen pahoillani, että
me kadotamme teidät."

Alfred ei vastannut, vaan huokasi syvään.

"Niin, niin, nuori ystäväni", lohdutti vanhempi upseeri. "Ei huolita
katsella tätä asiaa liian synkässä valossa -- ehkäpä voimme keksiä
jonkun keinon, jotta sittenkin voitte pysyä siinä toimessa, joka on
lähinnä sydäntänne."

"Mahdotonta, herra kapteeni", vastasi Alfred surullisena.

"Saadaanpa nähdä! Menkää vanhempienne luo ja sanokaa heille, että
tulen heitä tapaamaan puolen tunnin kuluttua. Lopetan vain ensin
tämän kirjoituksen."

Sitten kapteeni sanoi hänelle hyvästit, ja Alfred kiiruhti takaisin
kauppalaivaan ja ilmoitti vanhemmilleen kapteenin tulon.

Hetken kuluttua saapui myös kapteeni Wilson, ja vähän aikaa
keskusteltuaan kuulivat vanhemmat hämmästyksekseen, että päällikkö
sanoi Alfredia luutnantti Campelliksi. Ensi kerralla he eivät sen
johdosta ajatelleet sen enempää, mutta kun kapteeni jälleen sanoi:
"Teidän poikanne, luutnantti Campell", vastasi tohtori surullisesti:

"Te sanotte Alfredia luutnantiksi, herra kapteeni, mutta niin
pitkälle hän ei koskaan pääse. Eikö hän ole kertonut teille, että hän
aikoo ottaa eron ja seurata meidän mukanamme Amerikkaan?"

"Kyllä, mutta luutnantti hän sittenkin on."

"Mitä te tarkoitatte, herra kapteeni?"

Nyt täytyi Alfredin kertoa, mitä oli tapahtunut, ja vanhemmat
ilahtuivat suuresti, mutta kun kapteeni sanoi: "Herra tohtori,
tahtoisin tehdä teille ehdotuksen, jotta poikanne voisi sekä auttaa
teitä että pysyä nykyisessä asemassaan", niin alkoi Alfredin sydän
kiivaasti sykkiä. Mitähän päällikkö saattoi tarkoittaa?

Tämä jatkoi:

"Ymmärrän täydelleen, että voitte tarvita poikanne apua, kun tulette
Kanadaan, mutta kyllä kai te täällä laivassa tulette toimeen ilman
häntä?"

"Niin, tietysti."

"Hyvä, kuulkaa siis, mitä ehdotan. Eräs luutnanteistani on pyytänyt
päästä lomalle, minun täytyi kuitenkin kieltää -- voi olla, että
joudumme sodan jalkoihin, enkä uskalla päästää ketään upseereistani
pois. Mutta jos poikanne tahtoo ottaa hänen paikkansa, on asia
toinen. Jos hän haluaa, niin pidän huolta siitä, että hänet
komennetaan luutnantiksi 'Kuningas Arthuriin'. Kun sitten tulemme
Quebeciin, Kanadaan, voi hän tietysti päästä pois laivasta ja seurata
teidän mukananne maihin. Hänen ei tarvitse kokonaan ottaa eroa
upseerintoimesta, jos hän vain kerrankin on ollut mukana matkassa.
Hän voi toistaiseksi nauttia ns. odotusrahoja, ja niistä teillekin
ensi vuonna saattaa olla hyvä apu. Odottakoon sitten asioiden
kehittymistä. Kun ensimmäisten vuosien vaikeudet ovat voitetut,
tulette ehkä tekin toimeen ilman häntä tai ottakoon hän sitten eron
sotapalveluksesta; joka tapauksessa -- aika neuvon keksii, niinkuin
sananlasku sanoo."

Kapteeni Wilsonin ystävällinen tarjous otettiin tietysti ilolla
vastaan. Illalla, kun laivasto nosti ankkuria, seisoi Alfred
sotalaivan kannella vahdissa ja tervehti sotilaallisesti omaisiaan,
jotka olivat "Delfiinissä". Nuorukaisen kasvot loistivat iloa, ja
toiset heiluttivat hattujaan ja nenäliinojaan "luutnantti Campellin"
kunniaksi.

Matka alkoi hyvin, ilma oli yhtä loistava kuin vastaleivottu
luutnanttikin, ja Alfred tarkasteli usein lomahetkinään kiikarillaan
omaisiaan "Delfiinin" kannella.

Mutta kun he tulivat Newfoundlandin tasalle, kohosi sankka sumu.
Sotalaivat ampuivat vähän väliä kanuunoilla osoittaakseen mihin
suuntaan oli kuljettava, ja kauppalaivat soittivat kellojaan
varoittaakseen toisiaan yhteentörmäyksiltä.

Tuollainen sumu ei ole lainkaan mieluisa merellä, ja naiset olivat
levottomia. Myöskin molemmat pienet pojat pelkäsivät, ja Hektor, joka
muuten oli hyvin mieltynyt laivassaoloon, piiloutui Emman jalkoihin
-- kanuunanpauke ei varmaankaan miellyttänyt sitä.

Sumua kesti kaksi kokonaista päivää. Lakkaamatta kuului kanuunan
pauketta keulapuolesta, lakkaamatta kauppalaivojen kellot kilisivät.

Toisen päivän illalla, kun Campellin perhe istui teepöydän ääressä,
kuului melua kannelta. Kapteeni kiiruhti ylös katsomaan, mitä siellä
oli tekeillä ja huomasi, että ranskalaiset olivat vallanneet laivan.

Se oli todellakin ikävä juttu, ja kapteeni paran oli pakko mennä alas
kajuuttaan ja ilmoittaa matkustajilleen, että he olivat ranskalaisten
vankeja.

Hänen ilmoitustaan ei otettu vastaan iloiten, mutta siihen ei voitu
mitään. Saatiin vain alistua kohtaloon.

Kapteeni nousi jälleen kannelle, mutta hetken kuluttua hän palasi ja
sanoi, että sumu alkoi hälvetä. Jos se ennen pimeän tuloa kokonaan
poistui, niin oli hiukan toivoa, että "Kuningas Arthur" huomaisi,
mitä oli tapahtunut ja tulisi apuun.

Taaskin kului neljännestunti. Campellin perhe istui ääneti ja
kuunteli jokaista ääntä -- samassa kajahti useita kanuunanlaukauksia.
Ampuminen vain yltyi -- taistelu oli varmaan syttynyt aivan
lähitienoilla.

Asian laita oli sellainen, että suuri ranskalainen fregatti ja
korvetti olivat väijyneet kauppalaivastoa ja sumussa joutunut aivan
sen keskelle. Ennen kuin englantilaiset olivat huomanneet vihollista,
oli se jo anastanut useita laivoja, ja ranskalainen fregatti laski
sitten aivan lähelle "Kuningas Arthuria". Alfred, joka parastaikaa
oli vahdissa, huomasi kuitenkin heti laivan rungon kohotessa sumusta
näkyviin, että vihollinen lähestyi heitä.

Kapteenille annettiin sana ja merimiehet asettuivat paikoilleen.
Kaikki tapahtui aivan äänettömästi. Purjeita reivattiin, jotta
laivan vauhti vähenisi, ja kaikkialla vallitsi täydellinen
hiljaisuus. Ei ainoatakaan kuiskausta kuulunut. Vieras laiva
lähestyi lähestymistään, nyt sieltä kuului selvästi komentosanoja --
ranskankielinen käskykomento ja ranskankielinen vastaus! Siinä oli
siis vihollinen!

Samassa kajahti ilman halki englanninkielinen komentohuuto: "Ampukaa,
miehet!"

"Kuningas Arthur" lähetti kovan laukauksen vihollista vastaan.

Ranskalaiset eivät olleet ensinkään valmistuneet tällaiseen
tervehdykseen, vaikka tykkiporteista olivatkin suojat poistetut
siltä varalta, että taistelu syttyisi. Mutta rohkeat ranskalaiset
eivät hämmästyneet. Parin minuutin kuluttua hekin olivat taisteluun
valmiit, ja kiivas ammunta alkoi molempien laivojen välillä.

Kovat laukaukset saivat tuulenkin asettumaan, ja laivat pysyttelivät
paikoillaan, "Kuningas Arthurin" asema oli hiukan edullisempi. Se
asettui nimittäin kokka vasten ranskalaisen laivan kylkeä, jotta se
saattoi ampua täydellä voimalla viholliseen, jota vastoin tämä ei
voinut käyttää kuin neljää, viittä tykkiä. Sumu yhä tiheni; jolleivät
molemmat laivat olisi olleet niin lähetysten, eivät ne olisi voineet
lainkaan nähdä toisiansa.

Puolen tunnin ampumisen jälkeen huomasi kapteeni Wilson, että
vihollisen etupurjeen puomi oli tunkeutunut "Kuningas Arthurin"
isonpurjeen köysiportaiden läpi. Hän komensi heti sitomaan vieraan
puomin kiinni isoonmastoon, ja Alfred sekä lähinnä seisovat
merimiehet täyttivät hänen käskynsä. He eivät kadottaneet ainoatakaan
miestä, sillä sumu esti vihollisen näkemästä tätä reipasta
toimenpidettä.

"Nyt kaikki on valmista!" sanoi kapteeni Wilson viereiselle miehelle.

"Niin, herra kapteeni, kyllä se nyt on lujalla. Jos sumu hiukan
hellittäisi, niin he laskisivat lippunsa alas."

"Ei, sitä he eivät tee ennen kuin viime hädässä -- siitä voin antaa
pääni pantiksi", arveli kapteeni. "Eivät ranskalaiset niin hevillä
antaudu. Ampukaa ylimmällä patterilla", hän komensi. "Ei anneta
heille hengitystaukoa! Luutnantti Campell, kääntäkää hiukan oikealle
alimman patterin etummaiset kanuunat!"

"Saattepa nähdä, etteivät he antaudu ennen kuin viime tingassa",
jatkoi hän kääntyen naapurinsa puoleen. "Nuo tasavaltalaiset
tappelevat kuin sankarit."

"Ilma kirkastuu hiukan pohjan puolella", ilmoitti perämies.

"Minä näen sen", päällikkö vastasi. "No, mitä pikemmin sitä parempi.
Katsellaanpa minne meidän ammuksemme ovat joutuneet."

Kirkas auringonsäde näkyi taivaanrannassa ja sitä myöten kuin
se kohosi, leveni se yhä enemmän, kunnes sumupeite kohosi ja
kirkkaalla, sinisellä vedenpinnalla näkyi parin jalan korkeudelta
ilmaa. Päivänvalo lisääntyi, valoisa ala suureni, tuuli karehteli
vedenpinnalla, ja sumu kääriytyi kokoon aivan kuin matto, jota
pyöritetään kasaan.

Molemmat laivat lepäsivät nyt täydessä valossa, ja kapteeni
tarkasteli toisten laivojen asemaa.

Taistelu oli riehunut aivan keskellä laivastoa, sillä kaikki
kauppalaivat olivat heidän ympärillään. Vain muutamia harvoja oli
kauempana, kokka kääntyneenä vastakkaiseen suuntaan. Vihollinen oli
varmaan ottanut ne haltuunsa.

Monet kauppalaivoista olivat kadottaneet mastonsa ja purjeensa
tykkitulessa, mutta onneksi niiden runko ei ollut vahingoittunut.
Sen sijaan "Kuningas Arthur" oli hyvin pahasti pidellyt ranskalaista
fregattia. Isomasto sekä perämasto olivat suistuneet mereen, monet
tykkiporteista oli ammuttu rikki ja laivassa näytti vallitsevan kova
sekamelska.

"Se ei voi pysytellä enää kauan veden pinnalla!" huudahti kapteeni
Wilson. "Ampukaa, pojat!"

"Meidän fregattimme ovat tulossa tänne", sanoi Alfred. "Täällä niistä
ei kuitenkaan ole mitään hyötyä. Mitä arvelette, herra kapteeni,
eivätkö ne pikemmin voisi lähteä pelastamaan niitä laivoja, jotka
vihollinen on meiltä anastanut?"

"Hyvä, poikaseni!" vastasi päällikkö. "Antakaa niille heti merkki."

Alfred kiiruhti perälle totellakseen käskyä, mutta tuskin hän oli
saanut merkkilipun nousemaan maston huippuun, kun hän huudahti.
Pyssynluoti oli lävistänyt hänen vasemman käsivartensa, sillä
ranskalaiset ottivat nyt pyssynsä esille eivätkä ampuneet enää
tykeillään. Nuorukaisen haava ei ollut kuitenkaan kovinkaan syvä. Hän
otti kaulahuivin kaulastaan, sitoi sillä haavan ja jatkoi työtään.

Englantilaiset fregatit, jotka olivat huomanneet merkin, muuttivat
suuntaansa ja lähestyivät ranskalaista alusta, jonka nyt oli pakko
antautua ja luovuttaa sekä "Delfiini" että muut anastamansa laivat.
Sillä välin koetti "Kuningas Arthurin" vastustaja irroittua siitä,
mutta englantilaiset laivamiehet olivat varuillansa ja voittivat
vihollisen.

Hetken kuluttua Ranskan lippu laskettiin alas. Englantilaiset
upseerit ja osa miehistöä valtasivat laivan. Köydet, joilla se oli
kiinnitetty toiseen kiinni, hellitettiin, laivat erkanivat toisistaan
ja eläköönhuuto kajahti englannin kielellä "Kuningas Arthurin" voiton
kunniaksi.




TOINEN LUKU.

Maihinnousu Kanadassa.


Tunnin kuluttua oli kapteeni Wilson valmis jatkamaan matkaa, ja ennen
yön tuloa koko laivasto, kaikki kauppalaivat siihen luettuina, oli
koossa ja täydessä kulussa.

Seuraavana aamuna oli ilma kirkas ja leuto tuuli puhalsi. Rouva
Campell, joka samoin kuin kaikki Alfredin ystävät, oli ollut
huolissaan hänen puolestaan taistelun aikana, pyysi "Delfiinin"
kapteenia laskemaan "Kuningas Arthurin" kylkeen ja kysymään, miten
hänen poikansa laita oli. Kapteeni tahtoi rauhoittaa levotonta
äitiä ja lupasi täyttää hänen pyyntönsä. Hän laski aivan sotalaivan
läheisyyteen ja kohotti ilmaan laudan, johon hän oli kirjoittanut
liidulla: "Täällä kaikki hyvin! Miten luutnantti Campell jaksaa?"

Ei kapteenia eikä Alfrediakaan näkynyt kannella, mutta upseeri, joka
seisoi komentosillalla, otti päällikön suuren puhetorven käteensä ja
vastaus kuului selvästi:

"Kaikki hyvin! Campell on terve!"

"Jumalan kiitos!" huudahti iloinen äiti ja painoi kätensä ristiin.

"Nyt meidän täytyy laskea kauemmaksi", arveli kauppalaivan kapteeni.
"Kapteeni Wilson ei pidä siitä, jos pysyttelemme näin lähellä,
varsinkin kun hänellä on raskas sotalaiva perässänsä."

"Tietysti! Ei huolita laskea liian läheltä", sanoi tohtori.

"Mutta miksikähän Alfred ei ollut kannella?" kysyi Maria Percival.

"Oi, neiti", kuului vastaus, "hänellä on varmaan täysi työ alhaalla.
Muistakaa, että 'Kuningas Arthurissa' parastaikaa on kova kiire.
Kaikki taistelussa tulleet vammat on korjattava ja haavoittuneita
on hoidettava. Heillä on myös koko joukko vankeja, jotka on
sijoitettava. Tuollainen nuori luutnantti saa koko ajan olla
liikkeellä, tiedättehän."

Alfredin sukulaiset rauhoittuivat, mutta jos he olisivat tienneet,
ettei hän ollutkaan liikkeellä niinkuin kapteeni sanoi, vaan sen
sijaan makasi kuumeessa kojussaan, olisivat he tuskin olleet niin
levollisia. Taistelun päätyttyä otti laivalääkäri nimittäin kuulan
pois nuorukaisen käsivarresta ja sitoi haavan huolellisesti,
mutta kaiken yötä sitä oli pakottanut, eikä kuumekaan ollut aivan
vähäinen. Upseeri, joka oli vastannut, että kaikki on hyvin, tiesi
kuitenkin, ettei haava ollut vaarallinen, ja hänen mielestään oli
turha peloittaa nuorukaisen ystäviä sanomalla heille, että hän oli
haavoittunut ja makasi vuoteessa.

Seuraavana päivänä Alfred olikin jälleen jalkeilla. Hän kykeni
heiluttamaan nenäliinaansa "Delfiini" laivalle, ja tuo tervehdys
poisti viimeisenkin levottomuuden hänen äitinsä sydämestä.

Laivasto jatkoi matkaansa ja lähestyi Amerikan rannikkoa laskien
suurta S:t Lawrence-jokea kohti, jonka varrella Quebecin kaupunki
Kanadassa sijaitsee. Siirtolaiset olivat tietysti kaikki kannella
kiihkeästi katsellen maata, jota he lähestyivät.

Molemmat pojat seisoivat kapteenin rinnalla ja Arthur kysyi:

"Kapteeni, mitä eläimiä nuo ovat, jotka pyörivät tuolla? Katsokaas,
miten ne polskuttavat vettä ilmaan -- nuo suuret, valkoiset elukat?"

"Niitä sanotaan valkeiksi valaiksi", kuului vastaus. "Ne ovat hyvin
harvinaisia eikä niitä ole juuri muualla kuin näillä vesillä."

"Minkä näköisiä ovat muut valaat?"

"Ne ovat tummia, poikani. Pohjoisjäämeren valaat ovat aivan mustia,
mutta Eteläjäämeren valaat eli rasvavalaat ovat vaaleammat."

Arthurin pyynnöstä kapteeni kertoi tarkemmin valaista ja niiden
pyynnistä, hän oli näet itse kerran ollut valaanpyynnissä
Pohjoisjäämerellä. Arthur kyseli väsymättä, ja kapteeni antoi
auliisti vastauksia. Mutta pikku John seisoi ääneti hiukan
syrjempänä, hän näytti kauhean juhlalliselta ja tarkkaavaiselta,
mutta ei puhunut sanaakaan.

"No John!" kysyi Emma, kun keskustelu oli lopussa. "Mistä kapteeni
teille kertoi?"

"Valaista", vastasi John astuen hänen ohitsensa.

"Siinäkö kaikki?"

"Niin!" John vastasi ja meni matkoihinsa.

"Hän tahtoo nähtävästi pitää tietonsa itsellään", kapteeni arveli.

"Niin, tuskinpa saan tietää mitään valaanpyynnistä, ellette te tahdo
siitä minulle kertoa", sanoi Emma hymyillen.

Kolme viikkoa taistelun jälkeen saavuttiin Quebeciin, ja laivat
asettuivat ankkuriin satamassa.

Heti kun ankkuri oli heitetty sai Alfred lähteä "Delfiiniin", ja nyt
vasta kuulivat hänen sukulaisensa, että hän oli haavoittunut. Hänen
käsivartensa ei enää ollut siteessä ja hän oli melkein terve.

Hetkisen kuluttua tuli kapteeni Wilson itse.

"Aikani on hyvin täpärällä", sanoi hän puristaen tohtorin kättä.
"Minun täytyy nimittäin mennä tervehtimään kuvernööriä, mutta
sallikaa minun ensin onnitella teitä poikanne käytöksen johdosta. Hän
on käyttäytynyt kuin sankari."

"Sananne ilahduttavat meitä, herra kapteeni", vastasi rouva Campell,
"ikävä vain, että poikani haavoittui".

"Päinvastoin, rouva, paremmin ei olisi saattanut käydä. Sen takia
voin näet nyt täydellä syyllä antaa hänen seurata teitä sisämaahan ja
siitä huolimatta pitää hänet sotilaan kirjoissa."

"Mitä tarkoitatte, kapteeni?"

"Minä voin laskea hänet maihin sairaana täällä Quebecissä. Ja jos se
herättää huomiota Englannissa, luulevat he, että hänen haavansa estää
häntä sotapalveluksesta. Hän saa siis olla odotuspalkalla, niin kauan
kuin häntä haluttaa. Ja minä toistan vielä kerran äskeiset sanani:
aika neuvon antaa."

Herra ja rouva Campell eivät tienneet, miten kyllin kiittää
ystävällistä päällikköä, mutta tämä keskeytti heidän kiitostulvansa
ja nousi hyvästelemään.

"Luutnantti Campell saa nyt siis lomaa epämääräiseksi ajaksi", hän
lausui lopuksi.

"Herra lähettää meille ystäviä, silloin kun eniten niitä
tarvitsemme", huudahti rouva Campell katsellen poiskiitävää venettä.
"Kukapa olisi arvannut, että Alfredille hänen luopuessaan alastaan
meidän tähtemme tarjotaan paikka ja luvataan ylennystä."

Perhe ei vuokrannut mitään asuntoa kaupungissa, vaan pysyi laivassa,
heidän tarkoituksensa oli näet viipyä vain vähän aikaa Quebecissä.
Illalla kävi tohtori kuvernöörin puheilla ja huomasi, että kapteeni
Wilson täälläkin oli raivannut heille tietä. Kuvernööri vastaanotti
näet hänet hyvin ystävällisesti ja lupasi kaikin tavoin auttaa häntä.
Ensi työkseen hän kutsutti luokseen maanmittaustoimen yli-insinöörin,
ja häntä odotettaessa kuvernööri pyysi tohtoria illalliselle.
Insinööri saapui heidän vielä aterialla istuessaan, ja pian olivat
nuo kolme miestä innokkaassa keskustelussa.

"Minä kehoittaisin tohtori Campellia ostamaan osan siitä maasta,
jonka hallitus omistaa tällä puolen Ontario-järveä. Täällä lähempänä
on kyllä koko joukko maapalstoja, mutta ne eivät ole läheskään niin
hyvää maata. Siellä tohtori saisi ensiksikin useita tynnyrinaloja
mainiota niittyä. On tietysti kovin edullista, ettei heti tarvitse
polttaa metsää alan raivaamiseksi. Toiseksi on sillä paikalla sekin
etu, että suurta osaa siitä rajoittaa toiselta puolen järvi ja
toiselta joki. Ja lopuksi se ei ole kaukana Fort Henry-varustuksesta,
mistä tohtori aina voi saada apua hätätilassa."

"Tämä viimeinen seikka on kieltämättä varsin tärkeä", huomautti
kuvernööri.

Hän kumartui kartan ylitse, jonka insinööri oli levittänyt pöydälle,
ja jatkoi:

"Mutta minä huomaan, että tuolla puolen virtaa jo on uudisasukas."

"Niin, herra kuvernööri, sen palstan sai neljä vuotta sitten vanha
metsästäjä Malakias Bone. Eikö kuvernööri muista häntä? Hän oli
englantilaisen sotajoukon oppaana ennen Quebecin antautumista.
Kenraali piti häntä sangen suuressa arvossa, ja hän teki meille
niin suuria palveluksia, että hallitus antoi hänelle maan aivan
ilmaiseksi."

"Aivan niin, nyt minä muistan. Hän on kelpo mies kiireestä
kantapäähän ja verrattoman taitava metsämies. Teille olisi hyvin
edullista saada hänet naapuriksi."

Keskusteltiin vielä kotvan aikaa asiasta, ja tohtori päätti viimein
ostaa neuvotun maapalstan. Kauppakirja tehtiin ja allekirjoitettiin,
ja täten oli siis ensimmäinen askel astuttu.

Entinen tohtori ja tilanomistaja Campell oli nyt muuttunut
amerikkalaiseksi uudisasukkaaksi.

"Vielä muuan seikka", virkkoi kuvernööri insinöörille, "ettekö
te tunne ketään miestä joka suostuisi rupeamaan herra Campellin
palvelukseen. Siitä oli juuri puhetta ennen teidän tuloanne.
Campellilla täytyy ensimmäisenä vuonna olla joku apumies, joka voi
totuttaa heitä tähän uuteen elämään. Vaikka se maksaakin, kannattaa
se kyllä, kun ajattelee, kuinka hyödyllinen sellainen apulainen
on, joka tuntee metsäelämän perin pohjin. Voitteko mainita jonkun
sellaisen miehen?"

"Kyllä, herra kuvernööri, voin kyllä. Kuvernöörikin tuntee hänet,
vaikka tosin hänen huonoimmalta puoleltaan."

"Kuka hän on?"

"Martin Holdy, majavanpyydystäjä."

"Mitä ihmettä? Tuo nuori poikako, joka aina juopottelee ja paraikaa
istuu putkassa katurauhan häiritsemisestä! Ettehän toki aio jättää
Campellin perhettä hänen varaansa?"

"Niin minä aioin. Martin Holdy on kyllä raju veitikka, mutta
ainoastaan silloin, kun hän on kaupungissa. Niin pian kuin hän on
Quebecin ulkopuolella, vastaa hän painoaan kultaa. On vanha tuttu
asia, että metsästäjät aivan hullaantuvat, kun he tulevat kaupunkiin.
He ovat monta kuukautta olleet metsissä ja kärsineet kaikenlaista
puutetta ja vaivaa, ja kun he sitten palaavat turkiksineen ja saavat
ne kauppiaalle myydyksi, joutuvat he aivan suunniltaan, juovat,
hurjistelevat ja renttuilevat, kunnes viimeinenkin kolikko on mennyt.
Minä tunnen varsin hyvin Martin Holdyn, hän on monta kertaa ollut
kanssani maata mittaamassa. Minä uskallan vastata hänen puolestaan,
hän on reippain ja uskaliain mies, minkä minä tunnen -- ja sitä
paitsi itse rehellisyys ja luotettavuus."

Insinööri puolsi Martinia niin lämpimästi, että tohtori pyysi häntä
ottamaan selkoa miehestä, heti kun hän oli päässyt putkasta. Mutta
kuvernööri arveli, että koska hän jo oli istunut siellä yhden päivän,
saattaisi hän hiukan lievittää rangaistusta.

Insinööri lupasi sitten esittää Holdylle Campellin ehdotuksen, ja
kuvernööri ehdotti, että he taas seuraavana päivänä tapaisivat
toisensa hänen luonaan. Hän lisäsi vielä toivovansa, että Campellin
perhe soisi hänelle sen kunnian, että söisi päivällistä hänen
ja insinöörin seurassa. -- Silloin hän voisi esittää heidät
vaimolleenkin.

"Ottakaa koko perheenne mukaan", lausui kuninkaallinen virkamies.
"Haluaisin kovin mielelläni tutustua heihin kaikkiin -- tähän
uljaaseen joukkoon, joka uskaltaa lähteä seikkailemaan Amerikan
metsiin."

Campell kiitti luvaten saapua, ja keskusteltuaan vielä hyvän aikaa
molempien miesten kanssa, hän palasi laivalle.

Seuraavana päivänä vähän ennen sovittua aikaa pysähtyivät kuvernöörin
vaunut rantalaiturille, jonka luona "Delfiini" oli ankkurissa, ja
Campellin perhe ajoi niissä kuvernöörintalolle. Kuvernööri ja hänen
perheensä vastaanottivat vieraat sydämellisesti. Kapteeni Wilson ja
useita meriupseereita oli myöskin saapuvilla.

Mieliala päivällisillä oli sangen vilkas, ja molempain neitosten
kauneus herätti nähtävästi nuorten meriupseerien ihailua. Kaikki
surkuttelivat hartaasti, että niin paljon nuoruutta ja hilpeyttä
tuhlattiin Kanadan metsiin, mutta tytöt olivat hyvällä mielellä
eivätkä lainkaan masentuneet toisten puheista. Veitikkamainen Emma
pyysi päinvastoin nuoria luutnantteja saapumaan heidän vieraikseen
ensi vuonna luvaten opettaa heitä lypsämään ja kirnuamaan.

Päivällisen jälkeen ilmoitti palvelija, että Martin Holdy oli
ulkopuolella, ja heti sen jälkeen astui metsästäjä sisään.

Hän oli nuori, reipas, noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen mies. Hänen
kasvonsa olivat avonaiset ja ystävälliset, ja hän oli pukeutunut
täydelliseen metsästyspukuun. Nuttu oli eläimennahkaa, housut samoin.
Hattu oli vallattomasti toisella korvalla ja vyötäisiä ympäröi leveä
vyö, johon oli pistetty suunnattoman suuri veitsi.

Tullessaan huoneeseen hän otti kohteliaasti hatun päästään ja lausui
sointuvalla äänellä: "Herrasväki on halunnut minua puhutella?"

"Niin, Martin", insinööri virkkoi. "Tässä on tohtori Campell, josta
olen sinulle puhunut, ja tässä ovat hänen vaimonsa ja lapsensa."

Martin raapaisi jalallaan lattiaa ja lausui: "Ja herra haluaisi, että
minä lähtisin kanssanne?"

"Niin, ystäväni", vastasi tohtori. "Insinööri on sanonut, että te
olette luvannut olla meille uskollinen ja luotettava apulainen joka
suhteessa."

"Niin, herra tohtori."

"Martin ei toistaiseksi tahdo sitoutua kuin vuodeksi", lausui
insinööri. "Jos hän sen ajan kuluttua on tyytyväinen toimeensa,
ja te tarvitsette häntä vielä, saattaa hän kyllä jäädä edelleen
palvelukseenne."

"Kas tässä, Martin Holdy", sanoi kuvernööri. "Nyt luen teille
välikirjan, jotta voitte kuulla, onko teillä mitään sitä vastaan
muistuttamista."

Hän luki sitten seuraavan:

"Tohtori Horatius Campellin ja metsästäjä Martin Holdyn välillä
tehdään seuraava sopimus: Martin Holdy sitoutuu palvelemaan tohtori
Campellia vuoden ajan tästä päivästä lukien, ja sinä aikana auttamaan
häntä talouden hoidossa ja muissa tarvittavissa töissä. Kun vuosi on
kulunut umpeen, saa hän sata kruunua ja pääsee vapaasti lähtemään
minne tahtoo."

Martin nyökkäsi suostumuksen merkiksi.

"Tyytyvätkö molemmat asianosaiset tähän?" kysyi kuvernööri. "Ehkäpä
silloin piirrätte nimenne sopimuksen alle." Tohtori kirjoitti nimensä
ja ojensi sitten kynän Martinille.

"Suokaa anteeksi, mutta minä en tiedä, miten minun nimeni tavataan",
tämä vastusti. "Ja vaikkapa sen tietäisinkin, en kuitenkaan voisi
sitä kirjoittaa. Minun täytyy tehdä kuten intiaanit, merkitä paperiin
totemini."

"Mikä on totemi?" kysyi Campell.

"Se on tuntomerkki, mikä on jokaisella intiaanilla. Joku kutsuu
itseänsä käärmeeksi, joku majavaksi, joku kotkaksi jne., ja kunkin
nimikirjoituksena on sen eläimen kuva, jonka mukaan heillä on
nimensä. Me metsästäjät, jotka elämme niin paljon intiaanien parissa,
saamme myöskin sellaisia liikanimiä."

"Mikä on teidän liikanimenne?" kysyi Henry.

"Pantteri", kuului vastaus, "ja tässä saatte nähdä merkkini, mutta
nuorten neitien ei pidä nauraa sille. Se ei näet ole olevinaankaan
mikään hieno piirustus. Mutta kun tietää mikä se on, niin sen kyllä
helposti tuntee."

Näin sanoen Martin otti kynän ja piirusti kummallisen eläimen, jota
ei suinkaan käynyt kehuminen taiteellisesti tehdyksi. Mutta, kuten
hän sanoi, kun tiesi mikä se oli, saattoi sen kyllä siksi kuvitella.

Nuorilla tytöillä ja pojilla oli kyllä työ ja tuska pidättää
nauruaan, kun he näkivät Martinin totemin, mutta hän seisoi itse
niin vakavan näköisenä että he huomasivat loukkaavansa häntä, jos
tekisivät hänestä pilaa.

Ja kun hän kuvernöörin kysyessä, miksi hänellä oli nimenä Pantteri,
vastasi: "Siksi, että minä samana päivänä tapoin kaksi pantteria",
herätti se kunnioitusta merkkiä kohtaan.

"Kaksi pantteria!" huudahti muuten hiljainen John, ja naiset
ihmettelivät ääneen metsästäjän rohkeutta.

"Tunnetteko niitä seutuja, jonne nyt olemme matkalla?" Alfred kysyi.

"Kyllä, minä olen metsästänyt sielläpäin monta kuukautta. Siellä on
kauhean paljon majavia."

"Entä muita eläimiä?"

"Onpa kyllä, niin kutsuttua pientä riistaa."

"Mitä se on?"

"Panttereita, villikissoja ja karhuja."

"Totta tosiaan", huudahti rouva Campell, "mikä teistä sitten on
suurta riistaa?"

"Puhvelit, rouva, ne ovat suurta riistaa."

"Mutta ne eläimet, jotka äsken mainitsitte, kelpaavat tuskin
ravinnoksi", virkkoi kapteeni Wilson. "Villikissanpaistista en
koskaan ole kuullut puhuttavan. Eikö siellä ole muita eläimiä?"

"On kyllä, siellä on yllin kyllin peuroja ja kalkkunoita -- ja sitä
paitsi ovat karhut hyvää ravintoa luullakseni."

"Niin, karhunkinkku ei tosiaankaan ole hullumpaa", vakuutti
kuvernööri.

Martin heitti nyt hyvästi, ja muut puhelivat vielä tunnin. Sitten
kapteeni Wilson ja upseerit lausuivat sydämelliset jäähyväiset
perheelle. Heidän täytyi olla laivalla ennen pimeää, sillä
sotalaivojen oli määrä lähteä liikkeelle seuraavana aamuna.

"Luottakaa minuun", sanoi kapteeni puristaessaan viimeisen kerran
Alfredin kättä. "Minä en unohda teitä, nuori ystäväni! Suokaa minun
silloin tällöin kuulla itsestänne, niin voimme vuoden kuluttua
tarkemmin päättää asiasta."

Ennen kuin seura hajaantui, ehdotti kuvernööri, että Campellit
muuttaisivat ummehtuneista kajuutoistaan hänen taloonsa. Koko
yläkerros oli tyhjänä, hän sanoi, ja häntä ilahduttaisi suuresti, jos
perhe asuisi hänen kodissaan viikon tai pari.

"Ennen ette kuitenkaan voi tulla valmiiksi", arveli hän.
"On järjestettävä niin monta seikkaa, joita ette vielä ole
ajatelleetkaan."

Tehtyään muutamia kohteliaita vastaväitteitä suostuivat Campellit
ystävälliseen tarjoukseen, joka todellisuudessa heitä suuresti
ilahdutti. Tohtori oli vain ajatellut, että tulisi helpommaksi asua
laivalla kuin vuokrata huoneita kaupungista. Kuvernöörin tarjous
poisti tämän esteen.

Campellin perhe oli iloissaan, kun sillä taas oli luja maapohja
jalkainsa alla; mutta yksi oli muita iloisempi -- niin, suokaa
anteeksi, hän kuului todella myöskin "perheeseen" -- ken sitä ei
myöntänyt, joutui tekemisiin Emman kanssa. Se oli tietysti herra
Hektor. Se ei ollut lainkaan mielissään merimatkasta. Se oli käynyt
laihaksi ja nuutuneeksi, vaikka se ei ollutkaan juoksennellut
yltympäri kuten ennen Koivikossa. Nyt olivat retket rajoittuneet vain
alituiseen vaellukseen laivan kannella. Häntä ja korvat lerpallaan se
tallusteli aina lasten kintereillä ja istui surumielisesti tuijottaen
eteensä ikävän ilmikuvana. Kun sitten taistelu ja ampuminen alkoivat,
tuli se, kuten ennen on kerrottu, aivan hassuksi, ja seuraavana
aamuna oli sitä ensin miltei mahdoton saada kannelle. Turhaan Emma
sitä houkutteli ja torui. Vasta illan suussa se tulla lönkytteli ylös
ja asettui tavalliselle paikalleen nuoren valtiattarensa jalkoihin,
mutta kieltäytyi itsepäisesti syömästä, halveksipa se maukasta
luutakin. Oli oikein surkeata nähdä, miten tuo vilkas eläin oli
kadottanut sekä pulskeutensa että iloisuutensa.

"Siitä ei enää tule kalua", arveli Henry. Mutta Emma taputti
karvaista ystäväänsä ja lohdutteli sitä ja itseänsä sillä, että koira
kyllä tulisi ennalleen, jahka päästäisiin maihin.

"Ja millainen pelkurikin se on", Henry jatkoi. "Minä arvelin, että
tuommoinen villakoira voisi olla hyvä vartija metsissä. Mitä vielä!
Laukauksen kuullessaan se luikkii pakoon häntä koipien välissä."

"Ei, sitä se ei suinkaan tee", vastasi Emma harmissaan. "Se ei
pelännyt laukausta kotona, kun puutarhurimme kävi varpusjahdilla."

Henry purskahti nauruun.

"Niin, varpusjahdissa! Mutta Kanadassa ei juostakaan varpusparvien
jäljessä."

"Sen kyllä tiedän. Mutta sellaisia jymiseviä kanuunanlaukauksia,
jotka vavahduttavat laivaa pohjapuusta maston kärkeen asti, emme
myöskään kuule siellä metsissä. Se oli peloittavaa kuunnella. Meillä
muillakin oli totta tosiaan 'häntä koipien välissä'."

"No niin, saammehan nähdä", arveli serkku. "Ehkäpä se veitikka vielä
piristyy, jahka pääsemme maihin. Vaikka siitä ei ole suuria toiveita."

Mutta Henry oli väärässä. Heti kun Hektor tunsi vakavan maan
käpäliensä alla, sai se kuin noitakeinolla takaisin entisen
vilkkautensa. Se juoksenteli edestakaisin kuin hullu ja haukkui
niin, että perheen täytyi pidellä korviaan. Matkalla kuvernöörin
asuntoon se juoksi ensin vaunujen takana, sitten sivulla ja haukkui
isäntäväkeensä vilkuillen. Sitten se oli taas tuokion hevosten
jaloissa, ja sitten taas takaisin Campellien luo! Niin, niin, herra
Hektor oli taas "piristynyt" ja oli jälleen sama vilkas koira kuin
ennenkin.

Nyt koitti kiireinen aika heille kaikille. He eivät olleet ottaneet
Englannista kuin välttämättömimmät tarpeensa, koska tiesivät, että
Quebecista voi saada kaikenlaista. Nuoriso sai siis otsansa hiessä
kulkea ostoksilla ja merkitä pitkiin listoihin kaikki mitä tarvittiin.

Rouva Campell ja tytöt eivät liioin säästäneet voimiaan. He ostivat
karkeata kotikutoista kangasta ja auttoivat ompelijattaria pukujen
valmistamisessa.

Näin kuluivat päivät, ja kahden viikon perästä oli kaikki valmista.
Kaupungin englantilaisten ja ranskalaisten naisten keskuudessa
herätti suurta huomiota tämä hieno perhe, joka aikoi lähteä metsiin
ja tulla siellä omin neuvoin toimeen. Mutta turhaan he koettivat
saattaa Campelleja seuraelämään.

"Meillä ei ole lainkaan aikaa huvittelemiseen", kuului rouva
Campellin vastaus heidän kutsuihinsa, ja nuoret tytöt vastasivat
samoin. Heidän ajatuksissaan pyörivät vain maanviljelys ja
karjanhoito, hevoset ja lehmät.

Lähtöpäivä läheni. Kuvernööri oli sanonut, että hän aikoi lähettää
osaston sotamiehiä linnoitukseen, eikä voinut olla parempaa
tilaisuutta päästä varmassa suojassa matkustamaan. Campellit
päättivät siis seurata mukana, ja kuvernööri lupasi vielä toimittaa
kaksi suurta telttaa veneisiin. Campellit saattoivat uudispaikallaan
nukkua niissä, ennen kuin talo valmistui. Sitä paitsi hän oli
kieltänyt tohtoria ostamasta hevosia ja lehmiä Quebecista, koska
linnanpäällikkö saattoi myydä niitä paljoa helpommalla, ja niin ollen
ei niitä tarvinnut kuljettaa pitkää matkaa virtaa myöten.

Nyt lähetettiin taas sana Martin Holdylle, ja hänen avullaan
tarkastivat Henry ja Alfred vielä kerran ostoslistan.

Siinä oli kaikenlaisia talontarpeita, yksinkertaisia mutta lujia:
keittiökaluja, laseja ja posliineja, työaseita ja esineitä, joita
tarvittiin talon rakentamiseen, kuten uunikaakeleita, ikkunoita,
lautoja ym., samoin kaksi pientä vaunua, jotka saattoi panna kokoon.
Kotoaan he olivat tuoneet muutamia sieviä kapineita, joitakuita
hyviä, kauniisti kehystettyjä vaskipiirroksia, joilla saattoi
koristaa seiniä, pari kirjailtua nojatuolia, kauniisti veistetyn
kirjahyllyn, koko joukon hyviä kirjoja ynnä tyttöjen kaksi siroa
ompelulipasta.

Martin katseli suurin silmin näitä muinaisen komeuden jätteitä ja
arveli, että ne olivat liian hienoja erämaan hirsitaloon. Mutta rouva
Campell vastasi vain surumielisesti hymyillen, että näille muutamille
kapineille kyllä voitaisiin hankkia tilaa. Ne somistaisivat
verrattomasti yksinkertaista kotia.

"Onko lista nyt valmis", kysyi tohtori. "Emmekö ole unohtaneet
mitään?"

"Te puhuitte taannoin pyssyistä", Martin virkkoi. "Millaisia
tarkoititte?"

"Meillä on kolme lintupyssyä ja kolme muskettia pistoolien lisäksi."

"Lintupyssyjä -- haulin pirskuttajia -- ei kelpaa! Musketit ovat
sota-aseita -- ei kelpaa! Pistoolit eivät ole sen parempia kuin
nallipyssyt. Ei, teillä täytyy välttämättömästi olla luodikoita. On
aivan mahdotonta asettua metsiin ilman niitä. Minulla on omani, mutta
teillä täytyy myöskin olla muutamia."

"Niin kyllä, Martin on oikeassa", arveli Alfred. "Olimmepa hölmöjä,
kun ei kukaan meistä ennemmin tullut sitä ajatelleeksi. Montakohan
tarvitsemme?"

"Niin monta kuin meitä on."

"Meitä on kolme, eikö totta: Isä, Henry ja minä -- sillä poikia ei
tietysti voi ottaa lukuun."

"Niinkö arvelette, herra luutnantti? Sen me voimme hyvinkin tehdä. Ja
sitten te unohdatte naiset. Teidän äitinne, nuoret neidit ja molemmat
pojat -- siinä on viisi. Siis kaikkiaan kahdeksan luodikkoa."

"Oletteko hullu, Martin -- tahdotteko panna meidät naisetkin ampumaan
luodikoilla? Ja pojat?"

"Sanon teille, rouva, että ennen kuin minä olin niin vanha kuin
tuo poika tuossa" -- Martin viittasi Johniin -- "osasin minä ampua
keskelle maalia, ja naisen, joka asuu metsissä, tulee ainakin
osata ladata luodikko ja panna ruuti sankkireikään, vaikkei hän
tahtoisikaan sitä itse laukaista. Se on hengenvaarallinen ase, rouva,
sillä vaikka vain lapsi painakoon liipasinta, kykenee se tekemään
lopun voimakkaimmastakin miehestä."

Hän keskeytti puheensa, mutta huomatessaan naisten pelästyneet
katseet hän jatkoi: "Minä en tarkoita juuri sitä, että tulisimme
käyttämään niitä lähimmäisiämme vastaan, mutta joka tapauksessa on
turvallisinta pitää ne varana ja antaa muidenkin tietää, että niitä
on meillä ja että olemme valmiit tarpeen tullen niitä käyttämään."

"Hyvä, Martin", myönsi tohtori, "te saatatte olla oikeassa.
Ostakaamme siis kahdeksan luodikkoa."

"Ei, mieluummin kymmenen", keskeytti Martin isäntänsä. "Olisin jo
heti voinut sanoa kymmenen -- sillä täytyy aina olla joitakuita
varalla."

"Mutta siitä tulee melko suuri meno", muistutti Henry, joka tällä
välin oli tarkastanut listan. "Kunpa meillä vain olisi varoja siihen."

"Siihen täytyy olla varoja", sanoi metsästäjä niin päättävästi, että
toiset myöntyivät, ja luodikot kirjoitettiin listalle.

"Minä en kuitenkaan voi kuvitella naista luodikko kädessä", virkkoi
rouva Campell.

"Oi rouva, te katsotte asiaa toisin silmin, kunhan olette perillä",
Martin vastasi. "Otaksutaanpa, että me miehet olemme kaikki metsässä
ja karhu keksisi tulla vierailemaan luoksenne. Eikö silloin olisi
hyvä olemassa luodikko otuksen varalle? Ja olisiko teistä ja
neideistä todellakin mieluisempaa joutua karhun kämmeniin kuin
laukaista luodikko sitä vastaan?"

"Olette oikeassa, Martin Holdy, sellaisessa tapauksessa meidän täytyy
osata käyttää asetta."

"Niin", sanoi Maria. "Me emme tahdo ainoastaan oppia niitä lataamaan,
vaan myöskin käyttämään."

"Oi, siitäpä vasta hauskaa tulee", huudahti Arthur. "Sellainen oikein
suuri pyssy, se on vähän toista kuin meidän pienet leikkipyssymme,
siellä Koivikossa, vai mitä, John?"

John ei vastannut, nyökäytti vain kolme kertaa vahvasti päätään. Se
merkitsi, että tämä kummallinen pikku poika oli kovin mielissään.




KOLMAS LUKU.

Syvissä metsissä.


Vaikka oltiin keskellä toukokuuta, ei Quebecissä kuitenkaan vielä
ollut minkäänlaista tietoa kesästä. Puissa oli kyllä silmuja, mutta
ne eivät puhjenneet, ja kylmä tuuli puhalsi kaduilla. Sitten ilma
lämpeni yhtäkkiä, ja kolmen päivän kuluessa kehittyi kasvillisuus
niin sanomattoman nopeasti, että oltiin kuin keskellä kesää. Niin käy
aina Pohjois-Amerikassa, missä vaihtelut kylmästä kuumaan ja kuumasta
kylmään ovat sangen äkilliset.

Tämän ohella voimme kertoa nuorille lukijoillemme erään omituisen
piirteen Kanadan talvesta. Niin pian kuin talvi lähestyy,
teurastetaan nautakarjaa ja muita elukoita koko talven tarpeeksi.
Jokainen perhe teurastaa omat raavaansa, lampaansa, sikansa, kanansa,
kalkkunansa jne., ja kaikki ripustetaan ullakolle, missä ne jäätyvät
kovaksi ja pysyvät tuoreena ja hyvänä koko talven. Kun liha sitten
otetaan paistettavaksi tai keitettäväksi, sulatetaan se vähitellen
haaleassa vedessä ja asetetaan tulelle. Jos se sitä vastoin heti
jäisenä pantaisiin tulelle, olisi sitä mahdoton nauttia. Samalla
tavalla säilytetään ja käytetään pientä ns. lumikalaa. Sitä pyydetään
siten, että jäähän hakataan avanto, jolloin kaloja tuhansittain
tulee siihen hengittämään, avantoon heitetään verkko ja kalat
vedetään jäälle. Mutta parissa minuutissa ovat nämä pienet eläimet
jäätyneet aivan kankeiksi, ja niitä voi katkaista kahtia aivan kuin
laho tikkuja. Näillä kaloilla syötetään karjaa koko talven. Mutta
hassuinta koko jutussa on se, että vaikka kalat ovat olleet kylmästä
kangistuneet monta päivää, tulevat ne jälleen eläviksi, jos ne
pannaan veteen ja vähitellen sulatetaan, kuten tehdään lihallekin.
Ne käyvät silloin taas aivan hilpeiksi ja uiskentelevat iloisesti
astiassaan.

Kahdentenatoista päivänä toukokuuta oli kaikki valmista, ja
perhe sijoittui suuriin kanadalaisiin veneisiin, jotka olivat
lähtövalmiina Quebecin laivaveistämön luona. Veneitä oli kaikkiaan
kaksikymmentä, kokonainen pieni laivasto, ja Campellin perheellä oli
hallussaan suuri osa niistä. Kuvernööri ja monta muuta kaupungin
mahtihenkilöistä oli saattamassa perhettä satamaan. Kun oli
heitetty hyvästi, kaikui komennushuuto, sotamiehet tekivät kunniaa
kivääreillään -- kolminkertainen hurraahuuto kohosi ilmoille, ja
veneet liukuivat rannalta veteen. Vielä vähän aikaa heiluttivat
rannallaseisojat nenäliinojaan ja hattujaan, sitten he katosivat
siirtolaisten näkyvistä, ja ääneti kuuntelivat matkamiehet airojen
loiskeen täsmällistä tahtia.

Ei ihme, että Campellit olivat ääneti, sillä jokainen oli omiin
ajatuksiinsa vaipunut. He muistivat Koivikon ihanaa puutarhaa,
kaunis herraskartano kaikkine komeuksineen palasi elävästi heidän
silmiensä eteen -- nyt heidän oli lähdettävä kauas synkkiin metsiin,
oli tultava siellä toimeen omin neuvoin ja voimin ilman muuta
ihmisseuraa. Mutta ajatellessaan uutta tuntematonta elämää he eivät
tulleet alakuloisiksi, ainoastaan vakaviksi ja äänettömiksi. He
luottivat Jumalaan, he tiesivät, että hän suojelisi heitä uusissa
oloissa niinkuin oli suojellut vanhassa kodissakin.

Vene kiiti yhä eteenpäin. Pian he olivat keskellä suurta virtaa,
jota molemmin puolin reunusti rantojen vihannuus, ja hilpeänä kaikui
kanadalaisten soutajien laulu vesillä. Yksi soutajista lauloi edellä,
ja muut toistivat joka säkeen loppukerron.

    Kanadalainen soutajalaulu,

    Hei, veikot, vettä viiltäkää,
      kuoro: viiltäkää, viiltäkää!

    On soutukunta uljas tää,
      kuoro: uljas tää, uljas tää!

    Näin nousten, laskein airot lyö,
      kuoro: airot lyö, airot lyö!

    On matka meille tuttu työ,
      kuoro: tuttu työ, tuttu työ!

    Lie vastavirta, vastasää,
      kuoro: vastasää, vastasää!

    Vain jäntereet se jännittää,
      kuoro: jännittää, jännittää!

    Päin määrää reipas vauhti siis,
      kuoro: vauhti siis, vauhti siis!

    Lyö virran kuohut, niistä viis,
      kuoro: niistä viis, niistä viis!

Alfred karkoitti ensimmäisenä surulliset ajatukset. Hän kääntyi
upseerin puoleen, joka oli lähetetty sotamiesten mukaan, ja sanoi
kohteliaasti:

"Suokaa anteeksi, herra kapteeni! Kun kuvernööri esitti meidät
toisillemme rannalla, en oikein kuullut nimeänne. Meillä oli silloin
niin paljon muuta mielessä."

"Nimeni on Sinclair, Archibald Sinclair", vastasi nuori upseeri, ja
ystävällinen hymy kirkasti hänen kauniita kasvojaan. "Ymmärrän hyvin,
että te ja perheenne olette vakavien ajatusten vallassa", jatkoi
hän. "Mutta tiedättehän, että ensimmäinen askel on aina raskain.
Jäähyväishetki on nyt ohi, ja se kai on vaikein."

Kapteeni Sinclairin tarkoitus oli nähtävästi rohkaista perhettä, ja
naiset olivat hänelle siitä kiitolliset, Nuorten tyttöjen mielestä
tuo kaunis upseeri oli hauska matkakumppani, ja rouva Campell
ajatteli itsekseen, että onni suosi heitä matkalla. Aina he tapasivat
ystävällisiä ihmisiä -- ensin kapteeni Wilsonin, sitten kuvernöörin
ja nyt tämän nuoren miehen.

"Niin", vastasi hän kevyesti huokaisten. "Nyt olemme heittäneet
hyvästi sivistykselle -- tästedes täytyy meidän itse raivata tiemme
ja rakentaa koti asumattomaan seutuun."

"Ette kuitenkaan ole aivan oman onnenne nojaan heitetyt", virkkoi
taas kapteeni. "Fort Henrystä teidän asuntoonne on vain kolme
peninkulmaa. Arvaattehan, rouva, että me, linnoitusväkikin, olemme
iloiset saadessamme naapureita. On jotenkin ikävä olla niin erillään
kaikista ihmisistä."

"Tosiaan!" tohtori vastasi. "Sitä emme lainkaan ole ennen ajatelleet.
-- Upseereiltahan on niinikään katkaistu kaikki seurustelu muitten
ihmisten kanssa."

"Niin on, mutta kesällä se kyllä käy. Pitkät talvipäivät sitä
vastoin ovat mahdottoman ikävät ja yksitoikkoiset. Minä olin täällä
viime vuonna ja jään tänne kenties vielä pariksi vuodeksi, enkä voi
kieltää tulleeni sanomattoman iloiseksi, kun kuulin, että saisimme
naapureita. Ja kun kuvernööri kertoi, että perheessänne on sekä
nuoria herroja että neitejä, tulin tietysti kahta iloisemmaksi.
Everstimme on jo vanhanpuoleinen ja naimaton, ja molemmat toiset
upseerit ovat niinikään jotenkin ikäviä miehiä eivätkä välitä muusta
kuin korttipelistä ja whiskystä. Sen vuoksi olisin äärettömän
kiitollinen tohtorille ja teille, hyvä rouva, jos silloin tällöin
saisin pistäytyä luonanne juttelemassa nuorten kanssa."

Kapteeni Sinclair oli sangen miellyttävä, ja hän näytti vilpittömästi
iloitsevan siitä, että saisi olla yhdessä samanikäisten kanssa ja
pääsisi vanhempien upseerien juoma- ja peliseuroista. Sekä tohtori
että hänen vaimonsa ojensivat sen vuoksi empimättä hänelle kätensä,
ja tohtori lausui:

"Te olette tervetullut, nuori ystäväni, niin usein kuin haluatte.
Kuvernööri arvelikin, että teidän seuranne varmaankin tuottaisi
lapsilleni suurta iloa. Hän antoi teistä erinomaisen arvostelun."

Nuori upseeri punastui, mutta vastasi veitikkamainen ilme silmissään:

"Minua ilahduttaa, että korkea herrani, kuvernööri, kiittää
minua. Jospa everstini tekisi samoin. Hän sanoo, että minä olen
hassunkurinen otus, sen vuoksi, ettei minua huvita pelata vistiä
joka ilta. Ei, kun minä pelaan korttia, tahdon saada kunnollisen
myllymatin -- silloin saa nauraa niin paljon kuin haluttaa
herättämättä toisten paheksumista."

Nuoria huvitti upseerin mieltymys lastenleikkeihin, ja Maria sanoi:

"Silloin on minun ymmärtääkseni parasta, että kutsumme kapteenin
Arthurin ja Johnin pelitovereiksi. He rakastavat myllymattia enemmän
kuin mitään muuta maailmassa."

"Mielihyvällä seuraan kutsuanne", vastasi Sinclair. "Pyytäisin vain,
että nuoret neidit siinä tapauksessa asettuvat minun puolelleni."

Kapteenin iloinen olento oli kokonaan karkoittanut Campellien
alakuloisuuden. Juteltiin innokkaasti monta tuntia. Pian oli tämä
nuori mies heidän mielestään kuin perheeseen kuuluva, heistä kaikista
oli kuin olisivat he tunteneet hänet jo vuosikausia.

Päivällisaikaan soudettiin veneet maihin ja matkamiehet asettuivat
lepäämään. Sytytettiin nuotio ja paistettiin lihaa, keitettiin lientä
ja paahdettiin perunoita. Martin Holdy, joka Arthurin ja Johnin
kanssa oli istunut toisessa veneessä, touhusi kovasti hankkiakseen
naisille hyvän leposijan. Hän ja pojat juoksentelivat metsässä ja
keräsivät suuren joukon lehtiä, jotka he levittivät maahan. Lehdille
levitettiin matkapeitteet, ja kun rouva Campell ja nuoret tytöt
koettivat "metsävuodetta", selittivät he, etteivät heidän omat
vuoteensa kotona herraskartanossa olleet olleet rahtuakaan paremmat.
Ja tästä heidän väitteestään oli Martin Holdy hyvin mielissään.
Hektor oli oikein iloninnoissaan päästessään maihin. Se teki jos
jonkinlaisia hyppäyksiä, joutui lukemattomat kerrat innokkaiden
lehdenkerääjien jalkoihin, kääriytyi viimein kokoon puun juurelle
ja vaipui makeaan uneen kaikkien virtamatkan tuottamien vaivojen
päätteeksi.

Pian vaipuivat naisetkin uneen vahvan ilman raukaisemina. Miehet
polttivat vielä hetken aikaa piippuaan jutellen niitä näitä, sitten
hekin seurasivat toisten esimerkkiä.

Parin tunnin kuluttua jatkettiin matkaa, mutta juuri kun veneet
sysättiin rannasta, huudahti Arthur:

"Kas, kas! Siinä uiskentelee muutamia taloja -- yksi, kaksi, kolme!"

"Uivia taloja!" toisti hänen isänsä. "Mitä sinä lörpöttelet, poika?"

Mutta nyt näkivät kaikki, että niemen takaa sukelsi esiin useita
taloja, joista jokainen kohosi mahtavan hirsikasan päällä.

"Se on hirsilautta, jota kuljetetaan alas virtaa myöten", kapteeni
selitti. "Kun tulemme lähemmäksi sitä, huomaatte, että siinä on kolme
hirsikerrosta. Tuommoinen lautta on monen tuhannen kruunun arvoinen."

"Mutta kuinka hirret saadaan pysymään yhdessä niin etteivät ne
vierähdä alas?" kysyi Henry.

"Niin, katsokaapas, lautta yhdistetään ensin hirsillä, jotka
kiinnitetään toisiinsa puunauloilla, niin että ne muodostavat
jonkinlaisen arkun. Tälle asetetaan sitten muut hirret. Usein on
tuollaisilla hirsilautoilla satakunta ihmistä ja talot on rakennettu
heille asunnoiksi."

"Ja he voivat todellakin ohjata niitä varmasti?" kysyi tohtori.

"Mainiosti. Näettekö, kuinka mahdottoman pitkät airot heillä on? Ja
katsokaa kuinka kiire miehillä on!"

Ja kiire heillä todellakin oli! Milloin he juoksivat toiselle
puolelle vetämään airoja, joista kutakin hoitamaan tarvittiin
seitsemän-kahdeksan miehen yhdistetyt voimat, milloin taas riensivät
vastakkaisilla airoilla soutamaan, aina sen mukaan kuin perämies
komensi. Matkalaiset käänsivät nyt veneensä aivan lähelle rantaa
antaakseen tietä hirsilautalle, joka nopeasti purjehti heidän
ohitseen, ja kun se oli päässyt kappaleen matkan päähän, soutivat
Campellit taas virralle. Mutta lauttamiehet olivat sillä aikaa
nostaneet ainakin kymmenkunta purjetta mastoihin ja katosivat pian
näkyvistä.

Illan suussa veneet saapuivat autiolle varustukselle, jossa
retkeilijät olivat päättäneet olla yötä. Osa makuuvaatteista
kannettiin maihin, ja pian nukkuivat kaikki sikeästi.

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa samaan tapaan, mutta yö oli
vietettävä taivasalla, ja silloin sytytettiin nuotio petoeläinten
peloitukseksi. Vasta kolmantena päivänä päivällisaikaan saavuttiin
Fort Henry-linnoitukselle. Ja siellä vastaanotti heidät
linnanpäällikkö yhtä ystävällisesti kuin Quebecin kuvernööri oli
ottanut.

Päivällisen jälkeen lähtivät eversti ja hänen vieraansa linnoituksen
vallille näköalaa katselemaan. Heidän edessään levisi Ontario-järvi,
joka oli täynnä pieniä vihantia saaria. Molemmin puolin oli aukeita
nurmikoita, joilla linnoituksen karja makasi märehtimässä. Siellä
täällä oli kohotettu lankkukatos talvisuojaksi elukoille, ja vähän
kauempana oli pieni vallipaalujen ympäröimä varustus. Se oli
rakennettu karjapaimenten turvapaikaksi vaaran varalta. Raivatun
alan takana levisivät äärettömät vihreärinteiset metsät. Päivä
paistoi kirkkaasti, tikat lensivät puusta puuhun, juovikas jäälintu
uiskenteli virrassa, joka tällä paikalla laski järveen, ja kaikkialla
kuului pikkulintujen iloinen viserrys.

Seura seisoi ääneti nauttien ihanasta näköalasta.

Sitten katkaisi rouva Campell hiljaisuuden lausuen:

"Kuinka kaunista täällä on -- ja rauhallista! Quebecissä koetettiin
kaikin tavoin peloittaa meitä tänne tulemasta. Naiset arvelivat
meidän lähtevän suoraan erämaahan. Ja kuitenkin on täällä näin
ihanaa. En voi ajatella tämän kauniimpaa asuinseutua."

"Minä en tahdo teitä peloittaa, rouva hyvä!" vastasi eversti
vakavasti. "Sitä paitsi ei asiaa enää voi muuttaa, mikä on
tapahtunut, on tapahtunut. Mutta pyydän kuitenkin huomauttaa,
että kesäkuu Kanadassa on sangen erilainen kuin talvikuukaudet.
Rehellisesti tunnustaen, on täkäläinen talvi meistä upseereista
kauhean pitkä ja yksitoikkoinen. Sotilaan on kuitenkin täytettävä
velvollisuutensa, paistukoon hän sitten kuumassa vyöhykkeessä tai
paleltukoon kuoliaaksi Amerikan erämaissa. Mutta siinä tuleekin
kahvi. Nauttikaamme se täällä huvihuoneessa. Naisten läsnäolo ei joka
päivä sulostuta elämäämme."

Näin sanoen kohtelias eversti tarjosi käsivartensa rouva Campellille,
ja kapteeni Sinclair riensi tekemään samoin molemmille nuorille
tytöille. Eversti heitti silmäyksen olkansa yli ja huomasi
nuorukaisen innon.

"Ho, hoo", hän sanoi hymyillen. "Kapteeni ei tyydy yhteen saaliiseen.
Te voisitte kuitenkin suoda toisen näistä nuorista neitosista
luutnantti Schmidtille."

"Ken ensin myllylle joutuu, saa ensin jauhonsa jauhetuksi", kuului
Sinclairin hilpeä vastaus, mutta yllämainittu luutnantti, joka ei
juuri näyttänyt siltä kuin hän olisi voinut huvittaa naisia, kohautti
olkapäitään ja laahusti hitaasti toisten jäljessä.

Siitä syntyi iloinen kahvituokio.

Keskustelu kosketteli tietysti yksinomaan uutta elämää, joka odotti
Campelleja, ja eversti osasi antaa monta hyödyllistä neuvoa.

"Minun sotamieheni ovat täydellisesti teidän käytettävissänne", hän
sanoi muun muassa. "Te ette voi omin voimin tulla toimeen, kesä on
liian lyhyt.

"Ensiksikin on talo rakennettava, ja sitä varten lähetän tusinan
miehiä kanssanne. Viikon kuluttua voitte jo saada sen katon alle."

"Sehän olisi mainiota!" huudahti tohtori. Ja kapteeni Sinclair oli
heti valmis tarjoutumaan sotamiesten johtajaksi.

"Hyvä, hyvä, kapteeni!" eversti vastasi ja näytti varsin
veitikkamaiselta. "Kapteeni saa siis seurata sotamiehiä, -- tohtori
ja nuoret herrat haluavat tietysti lähteä mukaan -- mutta naisia minä
kehoittaisin jäämään tänne, kunnes talo on valmis."

Sinclairin hymyilevät kasvot kävivät koko lailla pitemmiksi ja
totisemmiksi hänen kuullessaan tämän ehdotuksen. Tätä hän ei ollut
arvannut. _Hänen_ oli lähdettävä sotamiesten kanssa, ja nuoret tytöt
jäisivät tänne -- ei, sehän oli aivan nurinkurista!

Eversti hymyili tarkastaessaan nuorukaisen vilkkaita kasvoja, joissa
ilo vaihtui pettymykseen, ja kysyi sitten rouva Campellin puoleen
kääntyen:

"Entä mitä arvelevat naiset ehdotuksestani?"

Rouva Campell empi hetken, sitten hän päättävästi lausui:

"Ei kiitos, herra linnanpäällikkö! Se ei voi tulla kysymykseenkään.
Me saimme kuvernööriltä telttoja mukaamme, ja ainahan meistä voi olla
jotain hyötyä miehelleni ja pojille."

"Niin, niin! Sen seikan ratkaisette tietysti itse. Mutta puhelkaamme
sitten karjasta, tohtori. Tiedätte, että olen saanut kuvernööriltä
käskyn myydä elukat teille mahdollisimman halvasta hinnasta. Ja
vielä jotain muutakin te minun ymmärtääkseni tarvitsette -- muutamia
koiria. Ne ovat välttämättömät metsissä. Mutta ne eläimet te saatte
minulta lahjaksi."

"Mitähän Hektor siihen sanoo?" Maria kysyi.

"Voimmehan kysyä häneltä", vastasi eversti, joka oli harras
eläintenystävä. "Tulepas tänne, sinä viisas vekkuli, ja sano,
tahdotko olla kiltti, jos saat jonkun leikkitoverin?"

Hän vihelsi Hektorille, joka siivosti ja säädyllisesti istui nuorten
valtiattariensa välissä, ja kun nämä sanoivat: "Mene everstin luo!"
ja viittasivat linnanpäällikköön, nousi Hektor, astui tottelevasti
everstin luo ja ojensi käpälänsä. Linnanpäällikkö raapi sitä korvan
takaaja kysyi vielä kerran:

"No, mikä on sinun arvoisa koira-ajatuksesi asiasta?" ja nykäisi
samalla sitä salaa hännästä.

"Vau", vastasi Hektor ja näytti varsin loukkaantuneelta moisesta
käytöksestä.

"Niin, vastauksen se kyllä antoi", eversti sanoi hymyillen ja antoi
koiralle sokeria. "Mutta oliko se myöntävä tai kieltävä -- sen saavat
Hektorin nuoret ystävät päättää."

"Minä luulen melkein, että se oli kieltävä", arveli Emma.

"Niin, eipä se juuri ollut mikään leppeä vauvau", sanoi Alfred.

"Olkoonpa myötä tai vastaan, täytyy sen nyt kuitenkin siihen
tyytyä. Te saatte kaksi mainiota kanakoiraa, yhden verikoiran ja
pienen terrierinpennun -- kaikki rohkeita eläimiä, jotka mielellään
antautuvat otteluun suden tai karhun kanssa."

"Sepä on oikein arvokas lahja", vastasi tohtori. "Tuhannet kiitokset,
herra eversti."

"Lehmät kuljetetaan luoksenne huomenna", eversti jatkoi, "sillä
kaiketi emäntäväen tarvitsee saada maitoa. Mutta, sanon sen
muistaessani, rouva Campell, lehmät ovat kovin ahnaat villille
sipulille, jota kasvaa täällä kaikkialla. Se antaa maidolle ilkeän
maun, jonka kuitenkin saa haihtumaan, jos lämmittää maidon, heti kun
se on lypsetty."

Eversti antoi heille vielä monta hyvää neuvoa, ja he viipyivät koko
sen päivän linnoituksessa. Mutta seuraavana aamuna he jo päivän
sarastaessa heittivät hyvästi ja purjehtivat pois kapteeni Sinclairin
ja kahdentoista sotamiehen saattamana.

Vesitse oli matka paljoa lyhyempi kuin maitse, ja puolen tunnin
kuluttua päästiin pieneen poukamaan, joka kuului Campellin
maaosuuteen.

"Tässä on nyt uusi maatilanne, herra tohtori", sanoi kapteeni
Sinclair ja viittasi edessä olevaan maahan. "Katsokaa tuonne,
missä pieni joki virtaa järveen -- siinä on itäraja, maa virran
tuolla puolen on vanhan metsästäjän, tiedättehän, Malakias Bonen.
Näettekö hänen pienen lautakojunsa, joka ei ole paljoa intiaanien
majoja suurempi? Hän onkin naimisissa intiaaninaisen kanssa ja elää
yksinomaan metsästyksestä."

"Mitä ihmettä?" huudahti Maria. "Saammeko naisseuraa täällä metsässä?
Sitä emme olisi odottaneet."

"Meidän täytyy jo heti tänä päivänä käydä hänen luonaan", lausui
Emma. "Intiaaninainen! Sepä on hauskaa."

"Hiukan oikealle!" kapteeni komensi. "Me laskemme maihin tuon pienen
kummun alapuolelle."

Pian olivat kaikki rannalla ja istuivat kummulle katselemaan uutta
kotiaan.

Pitkin järvenrantaa levisi laaja niittypalsta, jossa kasvoi hienoa
matalaa ruohoa. Sen takana oli laajalta viidakkoa, ja viidakon takana
kohosi tumma, läpipääsemätön puuseinämä, joka peitti taivaanrannan.

"Tiedättekö mitä, herra tohtori", sanoi Martin Holdy, "tuo
niittypalsta on vallan mainio asia. Olisimmepa saaneet heiluttaa
kirvestämme aika lailla, ennen kuin olisimme saaneet raivatuksi
sellaisen alan viljelykselle. Tuollaisenahan se on pieni sievä
omaisuus uudisasukkaalle."

"Niin, onpa todellakin, Martin!"

"Ja nyt täytyy meidän heti iskeä käsiksi, ei päivääkään saa kulua
hukkaan. Minä lähden metsään viiden-kuuden miehen kanssa, jotka
osaavat käyttää kirvestä. Toiset voivat pystyttää teltat, niin että
ne ovat järjestyksessä yötä varten, ja sillä aikaa määräävät kai
tohtori ja rouva talonpaikan."

Hetkisen kuluttua olivat kaikki liikkeellä. Henry ja Alfred ottivat
kirveensä ja seurasivat sotamiehiä metsään, toiset kuljettivat ruokaa
ja talouskaluja telttoihin. Tohtori ja kapteeni Sinclair tarkastivat
maaperää valitakseen parhaimman paikan asuntoa varten. Rouva Campell
oli noussut kummulle voidakseen sieltä valvoa tavarain purkamista, ja
pikku pojat auttoivat uutterasti, missä saattoivat.

Koska tytöillä ei tällä hetkellä ollut mitään tekemistä, kulkivat he
pitkin virranrantaa metsään päin.

Mutta äkkiä he pelästyivät nähdessään pitkän, laihan, nahkoihin
pukeutuneen miehen. Hän seisoi joen toisella rannalla pyssyynsä
nojautuneena ja tuijotti pitkään heihin. Hänen kasvonsa olivat niin
ruskeat ja ahavoituneet, että oli vaikea tietää, oliko hän intiaani
vaiko valkoinen.

"Se on varmaan metsästäjä, Emma", Maria kuiskasi.

"Niin varmaankin. Luuletko hänen puhuttelevan meitä?"

He odottivat hetken aikaa, mutta mies ei puhunut eikä liikkunut --
töllisteli vain.

"Halloo!" huusi Emma viimein kirkkaalla, reippaalla äänellään.
"Oletteko metsästäjä Malakias Bone?"

"Se on nimeni, mutta mitä ihmeen väkeä te olette? Ja mitä vieraita
ihmisiä täällä metsässä liikkuu? Onko tämä joitakin linnanpäällikön
keksimiä kujeita vai mikä on syynä kaikkeen tähän hälinään?"

"Hälinäänkö? Me olemme päinvastoin aivan rauhallista väkeä. Olemme
muuttaneet tänne asumaan ja tulemme siis teidän naapureiksenne."

"Tänne asumaan? Mitä lorua se on, tyttö? Puhutteko täyttä totta?"

"Puhun kyllä. Ettekö tunne Martin Holdya, metsästäjää? Hän on
seurassamme ja heiluttaa parhaillaan kirvestä metsässä hankkiakseen
hirsiä taloamme varten."

"Martin Holdy -- niin, hänet kyllä tunnen", vastasi metsästäjä.

Samassa hän heitti pyssyn olkapäälleen, käänsi tytöille selkänsä ja
lähti matkaansa hyvästiä heittämättä.

"Sepä vasta kohtelias mies", sanoi Emma purskahtaen nauruun.

"Siinä saimme ensi kerran kokea kanadalaista metsäkohteliaisuutta",
sanoi sisar, hänkin nauraen. "Mennäänpä kertomaan Martinille."

He kääntyivät ja saapuivat pian tiheikköön, jossa väki parhaillaan
kaatoi puita.

"Ahaa", arveli Martin kuultuaan neitojen seikkailun. "Hän on
suutuksissaan siitä, että hänen rauhaansa häiritään. Minä sitä kyllä
arvelin, mutta muuttakoon toiseen paikkaan, ellei ole tyytyväinen."

"Mutta miksi hän on suuttunut? Luulisi hänen olevan mielissään siitä,
että saa väkeä läheisyyteensä", Maria virkkoi.

"Niin te arvelette, neiti, mutta Malakias Bone on toista mieltä,
ja se on oikeastaan aivan luonnollista. Ajatelkaahan, että hän
on oleskellut täällä koko elämänsä -- hän on tottunut vain omaan
seuraansa. Minä tiedän sen itsestäni, neiti! Kun ei ihminen ole
kuukausiin puhunut sanaakaan, on hänen kovin vaikea puhua tai
kuunnella toisten puhetta. Se on luonnollisesti vain tottumus, mutta
niin kuitenkin on asianlaita, ja minä ymmärrän hyvin Malakiaan
mielentilan. Hän on tietysti aivan suunniltaan siitä, että me
häiritsemme hänen yksinäisyyttään. Minä menen häntä tapaamaan illalla
ja koetan puhua hänelle järkeä."

"Mutta eihän hän voi olla aivan tottumaton puhumaan", arveli Henry.
"Hänhän on naimisissa."

"On kyllä, mutta intiaanivaimo ei puhu halaistua sanaa, ellei mies
puhuttele häntä."

Alfred nauroi. "Sepä mainio järjestys! Luulenpa totta tosiaan, että
minäkin koetan saada käsiini sellaisen ihannevaimon."

"Niin, koeta vain!" tokaisi sukkela Emma hänelle vastaan. "Silloin
saisit sinä koko ajan soittaa suutasi kotona, ja se olisi tietysti
sinulle kovin mieluista. Tule, Maria, jättäkäämme hänet uneksimaan
intiaanivaimostaan."

Tytöt lähtivät nauraen pois. Miehet jatkoivat vielä työtään, ja ennen
pimeätä oli jo monta puuta kaadettuja maassa venyi koko joukko hirsiä
sahausta odottaen.

Teltat olivat myöskin jo pystytetyt. Nuotiot sytytettiin, ja
ensimmäinen ateria nautittiin. Sen jälkeen ryhdyttiin taas työhön, ja
illalla kokoontuivat kaikki väsyneinä mutta tyytyväisinä ensimmäisen
päivän kokemuksiin suuressa asumattomassa metsässä.




NELJÄS LUKU.

Malakias Bone ja hänen vaimonsa.


Kun perhe seuraavana aamuna kokoontui aamiaiselle, kysyi Maria:

"Kuuliko kukaan omituista melua yöllä? Minä oikein pelästyin siitä,
mutta kun ei kukaan muu ollut siitä tietääkseen, en minäkään sanonut
mitään."

"En minä mitään kuullut", Alfred vastasi, ja muut nuoret sanoivat
samaa.

"Isäsi ja minä kuulimme kyllä kummallista vihellystä ja vikinää ja
sitten aivan kuin kärrynpyöräin ratinaa", lausui rouva Campell.
"Mekin ihmettelimme mitä se oli."

"Luulen kyllä voivani selittää syyn siihen", sanoi kapteeni. "Sitä
melua saatte kuulla joka yö kesäisin, mutta te totutte kyllä pian
siihen."

"Mitä se sitten on?"

"Ei muuta kuin sammakoita -- niin, vikinään ovat kai sisiliskot
syypäät. Toivokaamme, ettei teidän untanne koskaan mikään
vaarallisempi seikka häiritsisi."

Heti aamiaisen jälkeen astui Martin Holdy telttaan.

"Herra tohtori!" sanoi hän, "nyt minä olen puhutellut Malakias Bonea".

"Vai niin! Mihin päätökseen tulitte?"

"Oh, hän on kovin harmissaan herrasväen tänne saapumisesta. Hän ei
halua jäädä tänne, saatuaan niin läheisiä naapureita."

"Lähteköön matkoihinsa sitten! Me emme todellakaan voi hänen
oikkujensa tähden palata takaisin", virkkoi tohtori hiukan tuimasti.

"Sen hän hyvin käsittää!" kuului Martinin vastaus. "Hän rakentaa
mökkinsä kauemmaksi täältä eikä sen enempää juonittele. Mutta jos hän
olisi heittiö, joka hän onneksi ei ole, voisi hän saattaa elämämme
kylläkin karvaaksi opastamalla intiaanit niskoillemme."

"Hui -- sepä olisi kaunis juttu!" huudahti Emma.

"Mutta miksi hän ei tahdo jäädä? On kuitenkin kovin ikävää, että
me karkoitamme hänet hänen omasta kodistaan", lausui rouva Campell
surkutellen. "Olemme jotenkin pitkän matkan päässä hänestä, sitä
paitsi on välillämme joki."

"Niinpä kyllä, rouva, mutta hän sanoo, että tänne tulee liian paljon
ihmisiä, ja sitä hän ei siedä. Ehdotin hänelle, että tohtori ostaisi
hänen palstansa, ja siihen hän kyllä suostuu."

"Sehän olisi mainiota, jos te saisitte omistusoikeuden virran
toiseenkin rantaan", sanoi kapteeni. "Nyt se on tietenkin vielä
jotenkin yhdentekevää, mutta vastedes kun tämä tulee tiheämmin
asutuksi, on se teille varsin tärkeätä."

"Aivan oikein, kapteeni! Te puhutte kuten käytännöllinen mies
ainakin. Puhu tästä asiasta lähemmin Bonelle, Martin."

Metsästäjä lupasi vielä esittää asian Bonelle, ja sitten meni kukin
taas työhönsä.

Viikon kuluttua oli suuri joukko hirsiä kaadettu ja veistetty, ja
koska tohtori maksoi sotamiehille päiväpalkan, ei hän kursaillut
pyytää heidän apuaan. Eversti oli valinnut reipasta, uutteraa väkeä,
ja työ sujui rivakasti. Joka päivä saapui linnoituksesta vene, joka
toi ruokaa sotamiehille ja sen lisäksi metsänriistaa ja muuta hyvää
perheelle. Eräänä päivänä tuli linnanpäällikkö itsekin tervehtimään
"uusia ystäviään".

Martinilla ja vanhalla Malakiaalla oli monta neuvottelua, ja
metsästäjä suostui myymään maansa Campelleille. Rahoja hän ei
huolinut, vaan tahtoi ruutia, peitteitä ja tupakkaa. Kauppasummaa ei
kuitenkaan vielä ollut määrätty, ja ukko tahtoi itse keskustella ja
sopia siitä tohtorin kanssa lopullisesti.

Sen lyhyen ajan kuluessa, jonka Campellit olivat viettäneet seudulla,
eivät he olleet tavanneet metsästäjää sen jälkeen kuin tuona
ensimmäisenä päivänä, jolloin tytöt hänet näkivät. Sen vuoksi olikin
hämmästys suuri, kun äiti valitti, ettei pikku John koskaan tullut
ajoissa aterialle, ja kun Martin kertoi sen tapahtuvan siksi, että
John viipyi niin kauan Bonen luona.

"Bonen luona -- metsästäjän luona?" äiti huudahti. "Mitä ihmettä hän
siellä tekisi?"

"Siellä hän kuitenkin on", vastasi Martin.

"Minä luulin herran ja rouvan tietävän siitä. Ei kulu päivääkään,
ettei John olisi Malakiaan luona."

"Enpä ole moista kuullut!"

"Mikä häneen on mennyt?"

"Niin, hassunkurinenhan hän aina on ollut!"

Näin huudahtelivat perheenjäsenet ihmetellen.

"Hoh, hän katselee intiaanivaimoa tai opettelee Malakiaalta pyssyn
puhdistusta. Hän ei hiisku sanaakaan, ellei ole siihen pakotettu,
kertoi vanha Malakias minulle tuonnoin, ja siinäpä juuri onkin syy,
miksi hän ja ukko niin hyvin viihtyvät keskenään. He ovat yhtä
puhumattomia kumpikin."

"Hän toi eilen kotiin koko vasullisen taimenia", sanoi Emma. "Me
kummastelimme hänen runsasta saalistaan, mutta nyt asia selviää. Ukko
ja hän ovat kai kalastaneet yhdessä."

"Niin, neiti, Johnille ei Malakiaan seura totta tosiaan ole pahaksi,
jos poika vain tottuu hänen juroon käytökseensä. Malakias on kokenut
metsämies ja voi opettaa tuommoiselle pojalle monta hyödyllistä
seikkaa. Voin kertoa teille, että ukko on jo opettanut hänet
laukaisemaan pyssyn."

"Oi, se on liian vaarallinen lelu", sanoi äiti.

"Hän ei tule käyttämään sitä leluna", Martin vastasi.

"Totta tosiaan, tuollahan ukko tuleekin, ja John tallustaa hänen
kintereillään!" huudahti Henry.

Aivan oikein! Molemmat lähestyivät telttaa, ja hetkisen kuluttua he
kumpikin astuivat sisään.

Sanaakaan sanomatta, tervehtimättäkään, vanha metsästäjä istuutui
rihlapyssy polviensa välissä.

"Hyvää päivää, herra Bone!" lausui tohtori. "Hauska, että tulitte,
jotta saamme keskustella."

"Miksi te oikeastaan tulitte tänne?" kysyi Bone katsellen ympäri
telttaa. "Ettehän te lainkaan sovi metsäelämään. Kun talvi tulee,
kyllästytte oloonne ja lähdette takaisin kotiinne."

"Ei suinkaan. Meillä ei sitä paitsi ole kotia, mihin mennä. Eikö
Martin ole kertonut teille, minkä vuoksi olemme tänne tulleet?"

"Martin on järkevä metsämies, eikä lörpöttele muitten ihmisten
asioita."

"Siinä on kelpo Martinimme ollut sangen hienotunteinen, mutta se ei
ole mikään salaisuus. Nyt saatte kuulla."

Sitten tohtori lyhyesti kertoi, minkätähden he olivat muuttaneet
Kanadaan. Malakias kuunteli tarkkaavasti, ja koska hän ei ollut
mikään hölmö, käsitti hän varsin hyvin, vaikkei tohtori kajonnutkaan
yksityisseikkoihin.

Kun Campell oli lopettanut, nyökkäsi Bone miettiväisesti päätään ja
sanoi vitkaan:

"Vai niin, eipä totta maar mahtanut tuntua teistä helpolta luopua
elämästänne herraskartanossa. Ja teidän lastenne on täytynyt heittää
lukunsa! Teillä on kelpo pojat!"

"Niin on", Campell vastasi.

Malakias ravisti taas päätään.

"Minua ilahduttaa, että ihmiset, jotka asettuvat seudullemme asumaan,
ovat kunnon väkeä, mutta siitä huolimatta tahdon kuitenkin mieluummin
päästä teistä ja tavaroistanne, tohtori Campell."

Emma purskahti nauruun ja näytti pienet, raikkaat tytönkasvonsa tädin
tuolin takaa.

"Tavaroista -- sisartani ja minuako te ehkä tavaroiksi kutsutte,
herra Bone?" hän kysyi.

"En, neiti, minä tarkoitin taloa ja karjaa, ja sen lisäksi
sotamiesjoukkoa, jolla meitä rasitetaan."

"Minä käsitän hyvin, että häiritsemme teidän yksinäisyyttänne",
jatkoi tohtori. "Mutta teidän tulee ajatella, että sotamiehet
piakkoin lähtevät pois täältä, ja silloin jäämme vain me tänne. Mutta
emme tietysti voi pidättää teitä, koska ette kerran tahdo jäädä.
Sanokaa nyt minulle ehtonne, niin saamme kaupan päätetyksi."

"Ehdot jätän teidän ja Martinin päätettäväksi. Minä lähden täältä
näinä päivinä."

"Minne te sitten lähdette?"

Malakias viittasi länteen päin.

"Te ette tule kuulemaan minun pyssyni pauketta", hän vastasi. "Mutta
te kyllästytte kyllä tähän elämään. Se ei ole hienoja ihmisiä varten.
Vain tämä poika on luotu metsämieheksi" -- hän laski kätensä Johnin
päälaelle -- "antakaa hänen tulla minun luokseni. Minä teen hänestä
kelpo metsästäjän."

"Me emme voi kokonaan antaa häntä teille", vastasi isä, "mutta hän
saa kyllä tulla luoksenne, niin usein kuin häntä haluttaa".

"Hyvä, se on miehen sana. Silloin minä kuitenkin jään läheisyyteenne."

Sen sanottuaan ukko lähti ulos hyvästiä heittämättä, ja John seurasi
häntä yhtä ääneti kuin oli tullutkin.

"Sepä oli hullunkurinen mies", huudahti rouva Campell, kun molemmat
ystävykset olivat lähteneet. "Eikä John juuri hienoa käytöstä häneltä
opi."

"Ei", vastasi hänen miehensä. "Mutta ei hän myöskään opi mitään
pahaa. Bone on kunnon mies, niin sanovat kaikki --."

"On hyvä, että ihmisellä on hädän tullen ystäviä", puuttui Martin
puheeseen. "Ja erämaassa on ystävä monin verroin kallis. Nyt lähtee
Malakias kauemmaksi länteen, ja jos joku vaara uhkaa, varoittaa hän
meitä pojan tähden."

"Martin on aivan oikeassa", lausui kapteeni Sinclair. "Malakias tulee
olemaan jonkinlainen etuvartija, joka ajoissa voi tuoda teille sanan,
jos nuo punaiset vintiöt lähestyisivät."

"Ja Johnille ovat metsästäjän opetukset hyväksi", Alfred virkkoi.

"Ne ovat joka tapauksessa ainoat, jotka hän vapaaehtoisesti ottaa
vastaan", arveli vanhin veli. "Antakaa hänen siis ottaa ne vastaan",
sanoi kapteeni.

Ja silleen asia jäikin, vaikka rouva Campellia yhä peloitti
ajatellessaan, että hänen rakas tyhmä poikansa saisi pyssyn käteensä.

Illalla, kun nuoret tytöt istuivat teltan edustalla, näkivät he
vanhan metsästäjän ja Johnin astuvan metsään, ja koska he siis
tiesivät, että hänen vaimonsa oli yksin kotona, saivat he kapteenin
seuraamaan heitä Bonen majalle.

Hiukan ylempänä, missä joki virtasi metsän läpi, oli suuri puu
kaatunut sen yli muodostaen luonnollisen sillan -- sitä tietä
kulkivat nyt Emma, Maria ja Sinclair ja pääsivätkin helposti
vastapäiselle rannalle. Sitten he taas kulkivat alas pitkin rantaa,
kunnes saapuivat Bonen majalle. He avasivat oven ja näkivät
intiaaninaisen, joka istui lattialla. Hän ompeli parhaillaan
ahkerasti hirvennahasta intiaanikenkiä, niinsanottuja mokkasiineja.
Kun kapteeni astui sisään, hätkähti hän, mutta nähdessään nuoret
tytöt hän nähtävästi rauhoittui. Hän loi silmänsä alas ja ompeli
edelleen.

"Mutta hänhän on aivan nuori, meidän ikäisemme!" huudahti Emma perin
hämmästyneenä. "Luulin häntä vanhaksi, rumaksi akaksi."

"Ja hän onkin viehättävä nuori tyttö!" vastasi Maria. "On oikein
surullista, että hänellä on sellainen tyly, vanha mies."

"Se ei ole lainkaan tavatonta intiaanien keskuudessa", sanoi
kapteeni. "Vanhalla päälliköllä saattaa usein olla kolme,
neljä nuorta vaimoa. Heitä pidetään kuitenkin vain hänen
palvelijattarinaan."

"Mutta me olemme varmaankin hänen mielestään hyvin sivistymättömiä,
kun näin seisomme tässä hänestä puhelemassa. Nyt meidän pitää koettaa
jollain lailla saada häntä ymmärtämään puhettamme. Tehän sanoitte,
kapteeni, osaavanne hiukan intiaanien kieltä."

"Niin, jos hän on Chippeway-heimoa tai jotain muuta heimoa täältä
päin. He puhuvat kaikki samaa murretta."

Hän puhutteli naista, ja tämä näytti ymmärtävän, vaikka kapteeni
luonnollisesti puhui hänen kieltään sangen puutteellisesti.

"Hän sanoo, että hänen miehensä on mennyt metsälle", Sinclair selitti.

"Kertokaa hänelle, että me jäämme tänne asumaan ja haluaisimme, että
hän ja me olisimme hyviä ystäviä", pyysi Maria.

Kapteeni toisti hänen sanansa, ja intiaanivaimo vastasi taas.
Kapteeni tulkitsi hymyillen:

"Hän sanoo, että te olette kauniita kukkia, mutta ette tämän maan
asukkaita. Halla tappaa teidät."

"Sanokaa hänelle, että hän toivottavasti näkee meidät elossa vielä
ensi kesänä", Maria vastasi.

"Ja antakaa hänelle tämä pieni neula", lisäsi Emma.

Kapteeni antoi neulan intiaanivaimolle, ja tämä vastasi jotain luoden
silmänsä Emmaan.

"Mitä hän sanoo?"

"Hän sanoo, ettei hän koskaan tule unohtamaan kaunista liljaa -- minä
luulen, että sana, jota hän käyttää, merkitsee liljaa, -- ja että
lilja on hyvin ystävällinen pikku Mansikalle."

"Hyvänen aika, kuinka runollisesti hän puhuu! Sanooko hän itseään
Mansikaksi? Kunpa kapteeni ei vain panisi omiaan?" sanoi Emma
veitikkamaisesti.

"En suinkaan. Minä olin viime vuonna monta kuukautta yhdessä erään
Chippeway-intiaanin kanssa, ja me söimme yhtämittaa metsämansikoita.
Sen sanan tunnen kyllä hyvin. Mutta tarkoittiko hän liljaa vai
ruusua, sitä en mene takaamaan. Se vain on varmaa, että hän tahtoi
verrata teitä johonkin hyvin hienoon."

"Eiköhän minullakin ole jotain antaa hänelle?" tuumi Maria. "Annapas
olla -- tässä on pieni norsunluinen neulakotelo. Siitä on hänelle
suuri hyöty, kun hän neuloo mokkasiinejansa. Katsopas, pikku
Mansikka, tämän voit avata, ja se on täynnä neuloja."

Ystävälliset tytöt istuivat uuden ystävänsä viereen, ja tämä sanoi
jotain osoittaen heidän jalkojaan.

"Hän sanoo, että hän mielellään antaisi jotain vastalahjaksi.
Ojentakaa jalkanne, neitoni, niin hän saa nähdä suuruuden."

Tytöt tottelivat. He antoivat Mansikan riisua kenkänsä ja ottaa mitan
langalla.

"Voi, kapteeni, kertokaa hänelle, että pikku poika, joka lähti
metsään hänen miehensä kanssa, on serkkumme."

"Hm -- enpä, häpeä kyllä, tiedä mitä 'serkku' on heidän kielellään",
kuului tulkin vastaus. "Enkö saa sanoa veli -- onhan se melkein sama?"

"Niin, niin -- sanokaa vain, olemmehan me kuin sisaruksia."

Kapteeni nyökkäsi ja sanoi, niinkuin oli pyydetty. Emma ei voinut
olla naurahtamatta, mutta kapteeni ei ollut millänsäkään, tulkitsi
vain vastauksen.

"Hän sanoo, että Pikku Majavasta kerran tulee suuri metsästäjä."

Molemmat tytöt purskahtivat nauruun.

"Majava -- Pikku Majava -- sellainen nimi! Johniako hän tarkoittaa?
Naurettava hän on ja naurettavan nimen hän nyt on saanut."

"Hänen mielestään se ei suinkaan ole naurettava", vastasi Sinclair.
"Majava ui ja sukeltaa hyvin, ja minä huomasin äskettäin, että John
osaa kumpaakin. Se on kunnianimi, neitiseni, eikä suinkaan ansaitse
naurua."

"Me emme naura enää -- kenties se häntä loukkaa. Hän käy niin
totiseksi -- pikku Mansikka", sanoi Maria ja taputti intiaanivaimon
tummaa kättä niin ystävällisesti, ettei sitä voinut väärinkäsittää.

Nuori vaimo hymyili jälleen ja vastasi hyväilyyn.

"Sanokaa hänelle nimemme -- Emma ja Maria. Kenties hän ymmärtää,
vaikka itsekin sanomme."

Emma osoitti sisartaan ja itseään ja sanoi hitaasti ja selvästi:

"Ma--ria -- Em--ma! Maria, Emma!"

Puhuteltu nyökkäsi innokkaasti, osoitti itse vieraitaan ja toisti
nimet virheettömästi.

Sitten tytöt heittivät hyvästi ja palasivat Sinclairin seurassa
sillalle.

"Kuinka herttainen hän oli!" huudahti Emma. "Minä en voi olla
toistamatta Marian sanoja. Sääli, että hänellä on sellainen vanha,
juro, omituinen mies."

"Emma neiti, mille hymyilitte silloin, kun minä en osannut tulkita
sanaa 'serkku'"? kysyi kapteeni.

Vallaton tyttö alkoi taas nauraa.

"Oi, älkää suuttuko, mutta se kuului niin hassulta, kun te puhuitte
niin katkonaisesti. Huomasin selvästi, ettei sanavarastonne ollut
erittäin suuri. Te puhuitte aivan varmaan seuraavasti: 'Pikku poika
-- tulee usein -- tyttöjen veli'. Niin puhuivat Arthur ja Johnkin
pieninä."

"Niin, kyllä teidän kelpaa ilkkua", Sinclair vastasi itsekin nauraen.
"Minä osaan kuitenkin enemmän kuin te. Ja tarkoitus kävi joka
tapauksessa selväksi."

"Mitähän äiti arvelee 'Majavasta'?" virkkoi Maria. "Poika parka! Nyt
hän saa koko elinikänsä kantaa sitä nimeä meidän kesken -- Pikku
Majava, haha!"

"Voi, Maria-neiti", sanoi kapteeni ja kävi äkkiä aivan vakavaksi.
"Älkää tehkö hänestä pilkkaa sen vuoksi. Te saatte olla varma siitä,
että John on kovin ylpeä nimestään. Te valititte itse, ettei poika
tahtonut oppia mitään ja kulki kuin unessa kotona. Nyt hän alkaa
herätä, nyt ei häntä saa missään ehkäistä. Antakaa hänen olla iloinen
uudesta nimestään. Uskokaa minua, hän ei kerskaile siitä perheen
keskuudessa, vaan iloitsee siitä siellä, missä hän tietää sille
pantavan arvoa."

Nuoren upseerin hyvyys ja hienotunteisuus saattoi molemmat
ajattelemattomat tytöt hämille. Emma loi silmänsä maahan, mutta Maria
lensi tulipunaiseksi ja huudahti nopeasti:

"Te olette oikeassa, kapteeni Sinclair, aivan oikeassa! Ja te puhutte
yhtä kauniisti kuin täti itse konsanaan. Kiitos!"

Tyttö ojensi kapteenille kätensä, jota tämä kiihkeästi puristi. Hän
ei kuitenkaan sanonut mitään, mutta piti pikku kättä niin kauan
omassaan, että tyttö taas huomasi veren kohoavan poskiinsa. Nopealla
liikkeellä hän tempaisi kätensä pois ja huusi Emmalle, joka oli
päässyt hiukan edelle. Emma kääntyi ja sanoi:

"Niin, kapteeni on oikeassa -- hän puhui kuin kunnon mies, sen
kiitoksen hän ansaitsee, ja me olemme oikein tyhmiä tyttöjä. Olisipa
hauskaa, jos pikku Johnista voisi tulla jotain. Kelpo metsästäjä ei
suinkaan ole halveksittava."

"Ei, siinä olette oikeassa", sanoi kapteeni. "Ja jos Malakias Bone
opettaa häntä laukaisemaan pyssynsä yhtä hyvin kuin hän laukaisee
omansa, voi Johnin perhe vain kiittää häntä."

Muutamien päivien kuluttua Malakias ja hänen vaimonsa muuttivat
seudulta pois. John, joka oli saanut vanhemmiltaan luvan vierailla
heidän luonaan pari päivää, seurasi heitä.

Kahden päivän kuluttua poika palasikin, mutta hän tuntui olevan
entistään vielä äänettömämpi. Hän oli kuitenkin tottelevainen ja
ystävällinen vanhempiaan kohtaan, ja hän ja Arthur kävivät yhdessä
joka päivä joella kalastamassa.

Tällä aikaa oli talo rakennettu valmiiksi, ja sotamiesten työ
oli päättynyt. Paitsi asuinhuoneita oli rakennettu myöskin lato
ja varastohuone, johon kuului hyvä kellari. Malakiaan maja joen
toisella puolella muutettiin navetaksi. Itse rakennusta ympäröi
pieni keittiökasvitarha ja pari kukkapengertä. Mutta ulkopuolella
kiersi lujaksi poljettu multavalli, johon oli isketty paksuja paaluja
vankaksi paalutukseksi. Tämä paalutus oli tehty intiaanihyökkäyksien
varalta, ja se teki koko asunnon niin linnoituksen näköiseksi, että
Emma antoi talolle nimen "Turvalinna". Hän ja Arthur saivat suurilla
kirjaimilla maalata tämän nimen pääoven yläpuolelle.

Kun kaikki oli valmista, lähtivät sotamiehet pois, ja se oli
surullinen päivä Campellin perheelle, sillä heidän mukanaan meni
myöskin kapteeni Sinclair. Sekä Emmasta että Mariasta tuntui ihan
kuin heidän oma veljensä olisi lähtenyt, mutta Maria oli kuitenkin
eniten murheissaan kapteenin lähdöstä. Kapteenin viimeinen
kädenpuristus ja sanat, jotka hän hyvästi heittäessään kuiskasi hänen
korvaansa, saivat nuoren tytön punastumaan hiusmartoa myöten.

Kauan Campellin perhe seisoi kummulla viittoen jäähyväisiä
poislähteville, ja surumielin he palasivat takaisin rakennukselle.
Nyt olivat heidän viimeiset maanmiehensä jättäneet heidät -- nyt he
todellakin olivat aivan yksin, oman onnensa nojaan jääneinä.

"Mitä kapteeni sanoi sinulle?" Emma kuiskasi sisarellensa heidän
astuessaan alas kummulta.

"Oh, eipä mitään -- hän sanoi vain: minä palaan pian", vastasi Maria
välinpitämättömän näköisenä. Mutta hän unohti mainita ne pari sanaa,
jotka kapteeni oli lisännyt: "ja minä ajattelen teitä joka ainoa
päivä". Sitä ei Maria sanonut sisarelle. Hän arveli, että se ei
koskenut muita kuin häntä itseään -- ja siinä meidän täytyy myöntää
Maria Percivalin olleen oikeassa.




VIIDES LUKU.

Hektor ja Halli.


Nyt oli perhe yksin ja työhön oli ryhdyttävä kaikin voimin.

Vanhan metsästäjän maja oli siis muuttunut navetaksi. Joen yli
asetettiin muutamia vankkoja lautoja, ja joka päivä kulkivat
molemmat tytöt navettaan lehmiä lypsämään. Martin ja nuoret miehet
työskentelivät tai pyytivät riistaa metsässä. Tohtori itse alkoi
laittaa puutarhaa, ja sen päähän oli rakennettu kaksi sikolättiä,
joiden röhkivät ja nuuskivat asukkaat herättivät pojissa suurta iloa.

Perheen oma asunto oli nyt myöskin valmis -- kaikin puolin hyvä ja
tilava. Siihen kuului ensiksikin suuri keittiö, jota amerikkalaiseen
tapaan myöskin käytettiin ruokasalina. Sen vieressä oli arkihuone
ja tämän takana kolme makuuhuonetta, yksi herra ja rouva Campellia
varten, toinen tyttärille ja kolmas pikku pojille. Toisessa
kerroksessa oli pieni huone Martinille, yksi suurempi molemmille
täysikasvuisille pojille ja vierashuone, jossa kapteeni Sinclair oli
nukkunut viimeisenä viikkona ennen lähtöään. Keittiön edessä oli
suuri eteinen, ja siihen laitettiin tila koirille, talon valppaille
vartijoille.

Hektor oli ensin kohdellut uusia kumppaneitaan suurella epäsuosiolla.
Se oli kuitenkin liian hyvin kasvatettu hyökätäkseen heti niiden
kimppuun, mutta sen suuret ruskeat silmät lensivät selälleen,
kun ne vietiin veneisiin, ja ne lensivät vielä enemmän selälleen
ensimmäisenä iltana, kun se näki ne sidottuina teltassa.

"Vai niinkö", se tietysti arveli, "tulevatko nuokin vekkulit
kuulumaan perheeseen? Siitä minä en lainkaan pidä."

Koiria oli kuten ennen olemme maininneet: kaksi metsäkoiraa,
Ponto ja Juno, Halli niminen verikoira ja pieni rottakoira Trim.
Viimeksimainittu oli hullunkurinen vekkuli, sen pikkuinen musta kuono
ja pienet vilkkuvat silmät tekivät sen kovin hauskan näköiseksi. Se
oli aina vilkas ja tuli heti koko perheen ystäväksi. Ponto ja Juno
pysyivät loitommalla, ja kului ainakin viikko, ennenkuin ne oikein
tutustuivat uuteen isäntäväkeensä, mutta sitten ne kiintyivätkin
kaikkiin suurella uskollisuudella. Verikoira Halli taas, kuten
useimmat sen rotukumppanit, oli ruma ja julmannäköinen otus, jonka
suusta irvisti esiin pari kauheata torahammasta. Se oli myös sangen
vihainen eikä välittänyt hyväilyistä, mutta siitä huolimatta se oli
uskollinen ja kiintyi kotiinsa ja isäntäväkeensä, kun se kerran oli
oppinut heidät tuntemaan. Kaikki koirat olivat aivan nuoria, molemmat
metsäkoirat tuskin vuoden vanhoja, Halli kolme neljännesvuotta ja
Trim vain puolen vuoden vanha -- siis vain pentu. Mutta eversti oli
vartavasten antanut Campelleille näin nuoria eläimiä, sillä mitä
nuorempana koiran saa, sitä enemmän se kiintyy isäntäänsä.

Mutta nämä uudet olennot eivät, kuten sanottu, voittaneet Hektorin
suosiota. Ei ole niinkään hauska, kun aina on tottunut olemaan
kukkona tunkiolla, yhtäkkiä jakaa "perheensä" ystävyyden neljän uuden
veljen kanssa, ja kovaa oli Hektorista nähdä, kuinka toiset saivat
hyväilyjä. Silloin se heti juoksi hyväilijän luo mairitellen ja
häntäänsä heiluttaen, raapaisi jalallaan häntä käsivarteen ja katseli
rukoilevasti ruskeilla silmillään, kuin olisi tahtonut sanoa:

"Älähän toki unohda Hektor raukkaa."

Mutta vähitellen pääsi sen hyvä luonto voitolle. Ja kukapa
saattoikaan vastustaa pikku Trimiä, kun se ketteränä hypiskeli
toisten ympärillä -- kateellisinkin koirasydän heltyi, ja monta
päivää murjotettuaan lakkasi Hektor viimein "katsomasta karsaasti"
uusiin tovereihinsa. Eräänä iltana se jo äkkiarvaamatta oli täydessä
leikissä Trimin ja metsäkoirien kanssa.

Halli, verikoira, istui leikin kestäessä levollisena keittiön oven
edustalla toisten touhua katsellen. Mutta silläkin oli kateelliset
tunteensa. Se puolestaan ei lainkaan pitänyt siitä, että Hektor
lyöttäytyi toverien seuraan. Se oli tähän asti tottunut olemaan
jonkinlaisena johtajana, ja nyt se ajatteli, että Hektor ehkä aikoi
vallata sen aseman. Sen vuoksi se katseltuaan hetken aikaa leikkiä,
päästi tuiman murahduksen, syöksyi nuolena leikkivien koirien
keskelle, iski Hektoria niskaan ja ravisti sitä aimo lailla.

Tätä odottamatonta hyökkäystä seurasi kova ulvonta. Toiset koirat
livistivät taloon, mutta Hektor koetti turhaan tempautua irti, ja
vihaisesti muristen kieriskelivät molemmat koirat pihalla. Melu
kävi yhä suuremmaksi, joka suunnalta riensivät Campellit paikalle,
mutta turhaan he koettivat erottaa tappelijoita. Veri alkoi virrata
-- Hallilla oli syvä haava kaulassa, ja Hektorin toinen pitkä
korva riippui riekaleina. Turhaan tytöt puhuttelivat niitä vuoroin
lempeästi vuoroin ankarasti, turhaan sivalsi Campell koirapiiskallaan
tappelijoita -- ei kumpikaan niistä välittänyt iskuista. Silloin
Martin tuli metsästä. Siinä tuokiossa hän oivalsi mitä oli tekeillä
ja tiesi myös miten ratkaista pulman. Hän juoksi aika vauhtia
kaivolle, jonka luona oli saavi vettä täynnä. Hän sieppasi sen,
juoksi takaisin, ja yks kaks syöksyi kohiseva vesiryöppy molempien
tappelupukarien niskaan.

Hu-hui! _Sitä_ ne eivät voineet vastustaa -- pelosta ulvoen ne
erosivat toisistaan, Halli täyttä laukkaa pihan yli puutarhaan,
jossa se paneutui keräksi erääseen kolkkaan ja turhaan koetti nuolla
kaulahaavaansa, Hektor taas sisään ja vasuunsa. Siinä se makasi
läähättäen kieli riipuksissa ja näytti kovin onnettomalta.

Nyt tuli naisväelle kiire sitoa molempien tappelutoverien haavat, ja
monta päivää näyttivät koiraraukat perin surkeilta. Hektorin molemmat
korvat ja hännänpää olivat siteissä, ja Hallilla oli kuumetta ja side
kaulassa. Mutta hyvä hoito sai Hallin panemaan arvoa isäntäväkensä
ystävällisyydelle. Oli oikein liikuttavaa nähdä, kuinka muuten niin
tyly koira nuoli nuorten hoitajattariensa käsiä ja koetti osoittaa
kiitollisuuttaan.

"Tuo tappelu oli oikein siunaukseksi", sanoi rouva Campell. "Minä
todella melkein pelkäsin Hallia -- nyt se tunne on tykkänään
kadonnut. Me olemme nyt hyviä ystäviä. Eikö totta, Halli?" kysyi hän
taputtaen koiran päätä.

Sitten pääsivät molemmat eläimet taas jalkeille, mutta vihollisuus
ei silti ollut lopussa. Taistelun seuraukset olivat vielä niin
tuoreessa muistossa, etteivät ne ruvenneet uuteen tappeluun. Niinpä
ne välttivät toisiaan ja murjottivat vihaisesti, joka kerta kun
kohtasivat toisensa.

"Mitä tästä oikein tulee?" huokasi rouva Campell. "Ne hyökkäävät
kyllä vielä toistensa kimppuun."

Ja niin ne tekivätkin! Eräänä aamuhetkenä kuului taas ulvomista,
murinaa ja haukuntaa -- tällä kertaa joen rannalta. Säikähtyneenä
perhe riensi katsomaan -- niin, aivan oikein, tuossa tappelivat taas
Hektor ja Halli elämästä ja kuolemasta. Nyt riistäytyi Hektor irti
ja kiiti pois pitkin joen rantaa Halli kintereillään! Nyt ne olivat
saapuneet sillalle; mutta tässä Hektor äkkiä pysähtyi ja kääntyi
vainoojaansa vastaan. Taas tappelua ja ulvontaa -- sitten kuului
loiskahdus -- siinä oli Halli vedessä! Hektor seisoi voittajana
sillalla ja tuijotti tuimasti verikoiraan, joka alkoi uida rantaa
kohti, mutta yhtäkkiä päästi Halli surkean ulvonnan, kohotti kuononsa
ylös ja alkoi loiskia etukäpälillä pääsemättä tuumaakaan eteenpäin.
Hämmästyneenä seurasi Hektor sen liikkeitä. Se vastasi ulvontaan
kuuluvalla haukunnalla, joka nähtävästi oli toiselle kehoitus uida
maihin ja jatkaa tappelua. Mutta Halli rukka ei silminnähtävästi
kyennyt seuraamaan kehoitusta. Surkeammalta, yhä surkeammalta
kuului sen ulvonta -- sen voimat olivat selvästi lopussa. Joko se
pudotessaan oli loukannut takajalkansa johonkin kiveen, tai se oli
saanut kouristuksen -- joka tapauksessa sen oli mahdoton päästä
maihin. Silloin tapahtui jotain odottamatonta. Ritarillinen Hektor
ei voinut nähdä vihollisensa hukkuvan auttamatta sitä. Kuului
loiskahdus, ja Hektor syöksyi veteen juuri samalla hetkellä, kun
Campellit astuivat sillalle.

Nopeasti ui villakoira Hallin luo, tarttui vihollisensa niskaan ja ui
takaisin rantaan.

Rannallaseisojat palkitsivat tämän jalon teon ihastuneella
hurraahuudolla. Pian seisoivat molemmat koirat maalla, ja surkeasti
ontuvan Hallin takajalat tutkittiin, mutta Hektorin olivat sen nuoret
ystävät puristaa kuoliaaksi, niin iloisia he olivat sen reippaasta
menettelystä.

"Hektor, sinä olet sankari ja jalo sielu!" Arthur huudahti. "Eipä
olisi monikaan ihminen kohdellut vihollistaan, niinkuin sinä teit."

"Niin, se on varma -- Hektor on parempi kuin me kaikki yhteensä",
vakuutti Emmakin.

Hallilla ei ollut verta käpälissään eikä se siis ollut loukannut
itseään, mutta se laahasi molempia sääriään jäljessään, ja vaikeata
oli saada se kuljetetuksi rakennukselle. Tohtorin täytyi nyt
ruveta eläinlääkäriksi, ja kun käpäliä oli vähän aikaa hierottu ja
taivuteltu, näkyi keino auttavan. Tunnin kuluttua Halli oli taas
entisellään.

Mutta mikä oli seuraus tästä tapahtumasta? Niin ajatelkaapas!
Illalla, kun Maria meni eteiseen, kuuli perhe hänen huudahtavan, ja
siinä samassa hän avasi oven ja huusi toisille:

"Tulkaa katsomaan -- Hektor ja Halli makaavat rauhallisesti
vieretysten!"

Ja niin olikin. Hektorin hyvä työ oli poistanut vihan molempain
eläinten mielestä, ja siitä lähtien ne olivat hyviä ystäviä. Menipä
ystävyys niinkin pitkälle, että Hektor luopui pehmeästä koristaan
arkihuoneessa ja nukkui mieluummin yönsä toverien seurassa eteisessä.
Eikä sen ja toisten koirain välillä ollut siitä hetkestä alkaen
minkäänlaista kaunaa.

Eräänä iltana, muutamia päiviä Hektorin ja Hallin viimeisen ottelun
jälkeen, rouva Campell pyysi, että Martin menisi Malakias Bonen
uudelle asunnolle tuomaan Johnin kotiin.

"Olemme kyllä luvanneet, että John saa seurata metsästäjää hänen
retkillään, mutta nyt on poika ollut poissa kokonaista neljä päivää,
ja se nyt ei sentään käy laatuun", hän lausui.

Martin lupasi täyttää hänen toivomuksensa ja lähti matkaan. Toiset
olivat istuutuneet penkille rakennuksen ulkopuolelle ja katselivat
ihastuneina komeata päivänlaskua, joka valoi kullanpunaista
loistettaan puihin ja pensaihin.

"Kaunista täällä on!" sanoi rouva Campell, "mutta lehdet ovat jo
kadottaneet tuoreen värinsä. Kesä on kulunut pitkälle, lapset! Ja
minun täytyy tunnustaa, että kauhistun talvea. Koivikossa en sitä
niin raskaalla mielellä odottanut."

"Niin, niin, silloin vasta alkavat koettelemuksemme täydellä
todella", vastasi hänen miehensä. "Mutta mehän tiedämme, että Jumala
on meitä yhtä lähellä täällä erämaassa kuin Englannissakin."

Kaikki istuivat ääneti hetken aikaa.

"Setä", virkkoi sitten Emma ikäänkuin antaakseen keskustelulle
iloisemman sävyn. "Mitä koettelemuksia luulet minun saavan? Lehmä
potkaisee kai kiulun kumoon tai ei kerma ota tullakseen voiksi."

"Tai sierettyvät kätesi pakkasesta ja jalkoihisi tulee
kylmänrakkoja", Arthur sanoi.

"Kapteeni ennusti meille vielä pahempiakin. Hän sanoi, että
jollemme ole varovaisia, voi pakkanen purra kasvojamme ja viedä
nenännipukkamme."

"Sehän olisi ilkeätä varsinkin sinulle, pikku Emma", arveli Alfred.
"Sillä sinulla ei totta tosiaan ole muutenkaan liiaksi nenää."

"Sinulla sitä sitä vastoin on, Alfred! Menköön siis sinun nenäsi
ensin."

"Minä ehdotan, että pidämme tarkoin silmällä toistemme nenänpäitä",
puuttui Henry puheeseen. "Me emme näet voi tietää milloin omamme on
vaarassa, mutta jos näemme pienenkin valkoisen täplän toisen nenässä,
tulee meidän heti ottaa lunta ja hieroa nenää sillä. Se on erittäin
hieno kohteliaisuuden osoitus tällä seudulla."

"Tuossa tulevat Martin ja John!" huudahti Alfred. "Ja eikös vaan
Johnilla ole pyssy olalla", Arthur sanoi.

"Niin, se on hassua", sanoi hänen isänsä tyytymättömänä. "Lapsen ei
pitäisi pidellä pyssyä, ennen kuin hän osaa sitä hoitaa."

"Mutta sitä hän kyllä osaa tehdä, herra tohtori", kuului Martinin
tervehdys. "Hän osaa sekä ladata että ampua, ja hän pitelee sitä niin
varovasti, ettei hän vahingoita itseään. Minä annoin tahallani hänen
kantaa sitä voidakseni pitää häntä silmällä. Hän on matkalla ampunut
tämän teerin."

"Malakias on ollut hyvä opettaja", virkkoi Alfred.

"Minä puhuin vanhalle Bonelle, ja hän lupasi, ettei hän vastedes pidä
poikaa luonansa kuin päivän lähettämättä häntä ensin kotiin kysymään
lupaa", sanoi Martin kääntyen herra Campellin puoleen.

"Enempää en vaadikaan, Martin."

"He olivat olleet metsällä kaksi viimeistä päivää ja olivat juuri
palanneet, kun minä tulin sinne."

"Minä ammuin Malakiaan kanssa yhden otuksen", sanoi John.

"Vai ammuit sinä otuksen -- niin, niin, sinustahan voi vielä aikaa
myöten saada hyötyä", arveli Alfred nipistäen pikku veljeä korvasta.

"Malakias tuo sen tänne huomenna", Martin jatkoi.

"Se ilahduttaa minua, tahtoisin mielelläni puhella hänen kanssaan",
sanoi tohtori. "Mutta, John, sinä olet ollut oikein paha, kun otit
luodikon lupaa pyytämättä."

Poika ei vastannut.

"Etkö kuullut, mitä sanoin, John?" kysyi hänen isänsä ankarasti.

"En voi ampua pyssyttä", John vastasi.

"Ei, sitä et voi, mutta pyssy ei ole sinun. Sinulla ei ollut lupaa
ottaa sitä."

"Antakaa se minulle, niin ammun teille päivällisruokaa joka
päiväksi", kuului Johnin vastaus.

"Antakaa se hänelle, isä! Kiusaus käy muuten liian vahvaksi",
kuiskasi Henry isälle.

Tohtori mietti hetkisen. Sitten hän lausui:

"No niin, John, minä annan sinulle pyssyn, jos sinä lupaat, ettet
koskaan luvatta lähde metsälle ja aina tulet kotiin sovittuun aikaan."

"Minä ilmoitan kyllä milloin lähden, jos vaan äiti sallii minun
mennä."

"Luulenpa pojan asettavan ehtoja", puuttui Alfred nauraen puheeseen.
"Hän tuntee jo olevansa metsästäjä, joka tuo meille päivällisruoan."

Huolimatta veljen puheesta enemmän, kuin jos se olisi ollut kärpäsen
surinaa, jatkoi John levollisesti:

"Minä tulen kyllä kotiin sovittuun aikaan, jos --"

"Entä mitä jos?"

"Jos olen ampunut jotain."

"Se poika on kerrassaan verraton", Martin huudahti ja katseli melkein
ihaillen Johnia. "Hän arvelee, että jos hän on jonkun otuksen
jäljillä, täytyy hänen saada sitä seurata, mutta jos hän kadottaa
jäljet tai kaataa eläimen, palaa hän kotiin. Juuri niin ajattelee
oikea metsämies, ja tohtorin ei pidä vastustaa sitä tunnetta."

"Vallan oikein! Hyvä, John, tee, niinkuin sanot, mutta muista
lupaustasi."

"Sen teen", John vastasi ja ojensi juhlallisesti isälle kätensä.

"Martin!" lausui Arthur. "Milloin opetat minua ampumaan luodikolla?"

"Kohta, poikani! Sinä et saa olla huonompi nuorempaa veljeäsi. Ja kun
osaat maaliin, pääset metsälle luutnantin ja minun kanssani. Eikö
totta, herra tohtori?"

"Tietysti, sitä paitsi päätimmehän, että vaimoni ja molemmat tytötkin
oppisivat ampumaan."

"Me rupeamme mielellämme opettajiksi", sanoi Alfred. "Annapas olla,
mitä työtä meillä on huomenna?"

"Meidänhän piti laittaa kalastuslautta", vastasi Martin. "Järvi on
kaloja täynnä, niin että on oikein häpeä, ellemme niitä pyydä, nyt
kun säät ovat suotuisat. Arthur oppii pian kalastamaan omin päin, ja
silloin hän tuo kotiin yhtä paljon ruokaa kuin Johnkin."

"Kaloja!" John sanoi ylenkatseellisesti.

"Niin, kaloja", vastasi Martin. "Taitava metsästäjä on aina myöskin
taitava kalastaja eikä halveksi kaloja. Niistä hän useinkin saa
kelpo aterian, silloin kun hänen muuten täytyisi nälkäisenä mennä
nukkumaan."

"Minä opin mielelläni kalastamaan", huudahti Arthur. "Mutta minä
tahdon myös joskus metsästää."

"Luonnollisesti, poikani!" vastasi isä. "Mutta joskus täytyy meidän
myös mennä levolle, ja minun mielestäni on jo aika tehdä se, kello on
jo paljon."

Seuraavana aamuna saapui Malakias Bone hartioillaan komea
metsäkauris. Tohtori ja pojat olivat rannalla lautan teossa, ja vain
naiset olivat kotona.

"Hyvää päivää, herra Bone!" sanoi Maria. "Mitä kuuluu? Sepä on muhkea
paisti."

"Niin, eikö totta, neiti? Ja se on kuin onkin veljenne saalis."

"Mitä sanotte -- onko se Johnin? Enpä ole mokomaa kuullut! Onko John
todella itse ampunut tuon eläimen?"

"Onpa niinkin ja niin komealla laukauksella, kuin olisi hän vanha
metsämies. Kumpi näistä nuorista neideistä on Maria?"

"Minä."

"Minulla on teille jotain." Näin sanoen ukko otti esille pienen,
ohueen puunkuoreen kiedotun mytyn, "Mansikka lähettää sen teille
lahjaksi."

Maria avasi kuoren ja näki parin mokkasiineja, jotka olivat sievästi
kirjaillut piikkisianpiikeillä.

"Voi, kuinka sievät ne ovat!" huudahti Maria. "Kuinka ystävällinen
hän on! Viekää hänelle tuhannet kiitokset minulta ja sanokaa, että
minä pidän hänestä paljon. Teettekö sen?"

"Kyllä. Sitä paitsi piti minun sanoa, että häh pian saa valmiiksi
toisen parin, ja ne saa Emma-neiti."

"Kiitos, kiitos -- hän on oikein herttainen. Viekää hänelle terveisiä
minultakin."

"Te syötte kai aamiaista meidän kanssamme, herra Bone?" rouva Campell
kysyi.

"Kiitos, rouva! Mutta en minä ole mikään herra. Nimeni on vain
Malakias Bone -- vanha Malakias. Sillä nimellä minut kaikki ihmiset
tuntevat."

"Ettepä taida seurustella kovinkaan monen ihmisen kanssa", arveli
leikkisä Emma, veitikka silmissään.

"Mekin sanomme siis vain vanha Bone", sanoi rouva Campell.

Nyt astuivat tohtori ja pojat sisään.

"Onko sinulla ruokaa, äiti, meillä on kova nälkä", kuului tohtorin
tervehdys.

"Aamiainen on heti valmis -- mutta näetkös, kuka täällä on?"

"Ahaa, Malakias Bone! Tervetuloa taas. Minulla on juuri yhtä ja
toista puhuttavaa teille."

Miehet istuivat, ja näytettyään tohtorille Johnin saaliin, metsästäjä
pyysi saada pienen tynnyrillisen ruutia ja vähän lyijyä. Hän olisi
näet halunnut saada tohtorilta tavaroita rahojen asemesta. Hän voisi
silloin saada ne aina sikäli kuin niitä tarvitsi.

"Miksi ette tahdo määrätä hintaa, jonka maastanne haluatte?" kysyi
tohtori.

"Kuinka minä voisin sen tehdä? Minähän sain maan ilmaiseksi. Te ja
Martin voitte itse määrätä ehdot."

"Te osoitatte minulle suurta luottamusta, enkä minä teitä petä. Minä
pelkään kuitenkin, että kestää jotenkin kauan, ennenkuin saatte
maksun, koska tahdotte saada sen vain tavaroissa."

"Sen parempi, herra tohtori. Kenties se kestää minun kuolemaani asti,
ja silloin saa poika periä jäännöksen", ukko sanoi ja laski kätensä
Johnin päälaelle.

"Bone hyvä", vastasi Campell, jota liikutti metsästäjän ilmeinen
rakkaus pikku poikaan, "minulla ei tietysti ole mitään sitä vastaan,
että John käy metsällä teidän kanssanne, ja minä olen hyvin iloissani
siitä, että te pidätte hänestä, mutta te ymmärrätte kyllä, että me
emme voi sallia hänen aina olla poissa oikeasta kodistaan. Hänen
täytyy tulla kotiin seuraavana päivänä."

"Se on aivan kohtuutonta", vastasi Malakias innokkaasti. "Kun
lähdemme otuksen ajoon, emme voi taata, että löydämme sen. Voi kestää
kauan, ennen kuin pääsemme vuorikauriin jäljille, ja jäljet voivat
viedä meidät hyvin etäälle. Pitääkö meidän heittää ajo kesken siksi,
että määräaika on lopussa. Minä suostun opettamaan pojalle ammatin,
mutta silloin teidän täytyy antaa hänen olla luonani kyllin kauan
joka kerran kun hän tulee. Muuten siitä ei synny mitään. Minä tahdon
tehdä hänestä miehen, herra tohtori. Hän on oppiva kaikki intiaanien
temput, ja minä lupaan, että hän ensi talvena osaa pyytää majavia ja
tuo teille nahat."

Tohtori näytti epätietoiselta ja loi kysyvän katseen vaimoonsa.

"Luulen, että meidän on kiitollisina vastaanotettava Malakias Bonen
tarjous", tämä vastasi. "Siten poika tulee tavallaan kouluun.
Tiedäthän, Campell, että aina olen ollut pahoillani Johnin
umpimielisyydestä ja hänen opettajiensa tyytymättömyydestä. Kun hän
nyt vihdoin on päässyt alulle jossakin, johon hänellä on halua, ja
hänelle tarjoutuu oiva opettaja, niin pitäisi meidän mielestäni
empimättä suostua tarjoukseen."

Äidin pieni puhe loi hymyn ukon ryppyisille kasvoille, ja hän
nyökkäsi päätään hyväksyvästi.

"Juuri niin, rouva kulta", virkkoi hän tyytyväisenä, "se oli
paikalleen sanottu. John on liian hyvä istumaan nokka kirjassa
kiinni tomuisessa koulussa. Hänestä tulee suuri metsästäjä, ja hänen
maineensa leviää kauas näihin metsiin."

"Minä tulen kyllä aina kotiin, milloin voin", sanoi John.

"Johnin sana riittää", arveli äiti. "Hän on rehellinen poika, joka
ei koskaan sano muuta kuin mitä hän ajattelee. Päätämmekö siis niin,
että hän on aina viikon kerrallaan teidän luonanne! Tyydyttekö
siihen, vanha Bone?"

"Kyllä, rouva! Se on paikalleen sanottu. Hänen ei silti tarvitse
unohtaa kotiansa."

Kun aamiainen oli syöty, ukko nousi. "Nyt minun täytyy lähteä taas
kotiin, jos te annatte ruudin, josta oli puhe. Saako poika tulla
mukaan?"

"Kyllä, ottakaa hänet vain. Tule tänne ja suutele minua, John. Ole
tottelevainen Malakiaalle ja muista iltarukouksesi", neuvoi äiti.

John sanoi hyvästit heille kaikille ja lähti sitten tyytyväisenä
matkaan vanhan metsästäjän kanssa. Kademielin katseli Arthur heidän
jälkeensä.

"Älkää unohtako lupaustanne, Martin", muistutti hän tälle, "täytyyhän
minunkin oppia käyttämään pyssyä".

"Täytyy kylläkin, poikaseni!"

"Ja me muut tahdomme myöskin oppia", Maria sanoi. "Milloinka
aloitamme, Alfred?"

"Milloin haluat, vaikkapa iltapuolella."

Illalla koko perhe opetteli pyssyä lataamaan ja laukaisemaan, ja
huomattiin, että varsinkin Emmalla oli hyvin hyvät taipumukset.




KUUDES LUKU.

Ikäviä uutisia.


Kesän kuluessa olivat Turvalinnan asukkaat ehtineet kokonaan mukautua
uuteen elämäänsä. Kaikki kävi kuin komennon mukaan. Rouva Campell
ja Arthur toimittivat aamuaskareet sisällä, ja Arthurista tuli
pian oikein näppärä apulainen. Hän kantoi veden joesta, hoiti siat
ja siipikarjan, pilkkoi polttopuut ja pesi lattiat. Äiti sanoikin
liikuttuneena, että poika oli hänen oikea kätensä.

Molemmilla nuorilla tytöillä oli myöskin yllin kyllin työtä.
He hoitivat uskollisesti lehmät ja auttoivat sitä paitsi
talousaskareissa. Tohtori itse oli liian vanha kestääkseen
raskasta työtä. Puutarhan perkaaminen hänen viimein täytyi jättää
Martinille, mutta hänelle riitti kyllä helpompiakin töitä. Molemmat
täysikasvuiset pojat raivasivat edelleen ja kävivät vuorotellen
metsällä. Ampumatunteja jatkettiin, ja Arthur pääsi pian niin
pitkälle, että hän sai seurata veljiään metsästysretkille. Hän
kaipasi vain harjoitusta tullakseen kelpo ampujaksi, arveli Martin.
Naisväkikin oppi pian taitavasti käyttämään pyssyä.

Jo kello viisi aamulla olivat kaikki jalkeilla ja kokoontuivat
rukoukseen. Sekä tohtori että hänen rouvansa olivat hurskaita
kristittyjä, jotka jo aikaisin olivat opettaneet lapsensa rakastamaan
Jumalaapa vanhasta perheraamatusta oli matkalla pidetty hyvää huolta.
Ei kukaan perheen jäsenistä olisi mistään hinnasta tahtonut jäädä
pois lyhyestä aamuhartaudesta, jonka tohtori piti, ja vain silloin
kun John oli Malakias Bonen luona, oli piirissä tyhjä paikka.

Kun aamuruoka oli syöty, meni jokainen toimeensa, ja sitten
kokoonnuttiin vasta kello kahdeksan aamiaiselle. Kello yksi syötiin
päivällinen, kello seitsemän illallinen, ja sitten oli vielä kaksi
hauskaa vapaatuntia kello yhdeksään. Silloin mentiin näet levolle, ja
tavallisesti nukkui jokainen hyvin tehtyään koko päivän terveellistä
työtä.

Näin kului viikko toisensa jälkeen ja talvi lähestyi ripein askelin.
John piti rehellisesti lupauksensa. Kun hän oli saanut erityisen
luvan, viipyi hän usein viikon kerrallaan vanhuksen luona, mutta jos
hän muuten seurasi ukkoa ja lupasi tulla takaisin pian, palasi hän
aina muutamien päivien kuluttua kotiin. Arthur ja hän soutivat usein
järvelle kalastamaan, ja kun järvi oli hyvin kalarikas, saivat he
runsaan saaliin. Pian oli rouva Campell suolannut kokonaisen tynnyrin
talven varaksi.

Moneen viikkoon ei kukaan ollut nähnyt kapteeni Sinclairia, ja Maria
loi monta ikävöivää katsetta järvelle, mutta siellä ei koskaan
näkynyt venettä. Silloin aukeni ovi eräänä päivänä, ja kapteeni
seisoi odottamatta heidän keskellään. Hän oli kulkenut jalan
linnoitukselta ja vastaanotettiin tietysti suurella riemulla.

Veri kohosi Marian poskille, kun hän näki nuoren upseerin hoikan
vartalon ovella, ja hänen onnellinen hymynsä osoitti selvään
rakastuneelle nuorukaiselle, että hänen tunteeseensa vastattiin.
Vain silmänräpäykseksi heidän katseensa yhtyivät, sitten Maria loi
silmänsä maahan, ja kapteeni kääntyi Campellin puoleen tarttuen hänen
ojennettuun käteensä.

"Jospa tietäisitte, kuinka olen kaivannut teitä kaikkia", huudahti
hän, "mutta minun on ollut mahdotonta tulla ennen, sillä vanhemmalla
luutnantilla on ollut loma".

Kapteeni pantiin nyt päivällispöytään istumaan ja arvata saattaa,
että keskustelu sujui vilkkaasti. Olihan Sinclair ollut mukana
uudisasutusta perustettaessa, ja hän tahtoi tietysti tietää kuinka
kaikki oli edistynyt, alkaen pienimmistä kukansiemenistä, jotka
linnanpäällikkö oli heille antanut, aina lehmiin ja sikoihin asti.
Hän toi muuten linnasta sen sanan, että nyt oli heinänkorjuu
päättynyt, ja muutamien päivien kuluttua oli eversti luvannut
lähettää koko kuormallisen heiniä parilla veneellä. Hän oli nimittäin
luvannut Campelleille rehua, koska ei heidän oma maansa vielä kyennyt
elättämään lehmiä.

Kapteeni viipyi muutamia päiviä Campellien luona ja oli nuorten
tyttöjen alituinen seuralainen, kun he lypsivät lehmiä. Hän ei
väsynyt katselemaan näitä molempia hienoja, hemmoteltuja nuoria
naisia, jotka iloisina ja reippaasti toimittivat uudet askareensa.
Mutta vaikkakin hän puheli ja nauroi hilpeän Emman kanssa, etsi
hänen katseensa kuitenkin taukoamatta hiljaisempaa Mariaa, ja näiden
muutamien päivien kuluessa kasvoi hänen kiintymyksensä tyttöön
syväksi, lämpimäksi rakkaudeksi.

"Hän tai ei kukaan muu on tuleva vaimokseni", hän ajatteli itsekseen.

Liian nopeasti kuluivat hetket, ja kapteenin täytyi taas lähteä pois.
Ennen lähtöään hän kuitenkin kuiskasi pari sanaa salaa Martinille.
Sitten hän pyysi, että Alfred seuraisi häntä linnoitukselle, viipyisi
siellä yön ja palaisi seuraavana aamuna takaisin.

Alfred myöntyi mielellään pieneen retkeen, ja pari tuntia
auringonlaskun jälkeen lähtivät molemmat nuorukaiset matkaan.
Sinclair lupasi palata niin pian kuin mahdollista.

Joen tuolla puolen he tapasivat Martin Holdyn, joka heti lausui:

"Kapteeni kuiskasi minulle, että kohtaisin teidät täällä. Toivon,
ettei teillä ole mitään ikäviä uutisia?"

"On monta seikkaa, josta tahtoisin neuvotella", vastasi kapteeni.
"Mutta minun mielestäni oli turha puhua niistä naisten kuullen.
Ensiksikin", jatkoi hän kääntyen Alfredin puoleen, "arvelin että
teidän olisi hyvä tuntea tie linnoitukselle. Voisihan talven kuluessa
sattua, että teidän olisi tuotava jokin sana meille. Ja sitten
tahtoisin vähän keskustella teidän ja Martinin kanssa muutamista
tiedoista, jotka olemme saaneet. Everstille on näet ilmoitettu, että
intiaanit ovat pitäneet useita neuvotteluja. Ei ole epäilystäkään
siitä, etteivät ranskalaiset lähettiläät käy heitä kiihottamassa.
Ranskalaiset eivät näet koskaan voi unohtaa sitä, että olemme
karkoittaneet heidät tästä maasta."

"Nepä ovat ikäviä sanomia", huudahti Alfred, mutta Martin pani suunsa
suppuun ja päästi pitkän vihellyksen.

"Meillä on kuitenkin yksi toivo, punanahat eivät osaa olla
yksimielisiä", Sinclair jatkoi. "Ja ehkäpä he pysyvät alallaan vielä
tämän vuoden, mutta me emme myöskään voi olla varmat siitä, etteivät
he jo nyt ryhdy väkivaltaisuuksiin. Olkaamme senvuoksi varuillamme,
me olemme tekemisissä ovelan ja kavalan vihollisen kanssa."

"Mitä meidän teidän mielestänne pitäisi tehdä?" kysyi Alfred.

"Toistaiseksi vain odottaa. Voihan olla, ettei koko hankkeesta tule
mitään, mutta eversti arveli, että teidän kumminkin pitäisi saada
tietää tästä."

"Niin katsokaas", virkkoi Martin. "Vaikka intiaanien päävoima
lähtisikin pois, on aina kuitenkin muutamia, jotka eivät tahdo palata
kotiin saaliitta. Nämä eivät ole oikeita sotureita, vaan pahinta
roskaväkeä, rosvoja ja ryöväreitä. Heitä meidän onkin pidettävä
silmällä. Onpa onni, että vanha Bone on muuttanut länteenpäin, hän
varoittaa kyllä meitä ajoissa."

"Mutta ensin täytyy hänelle ilmoittaa tästä", lausui Alfred. "Sinun
täytyy pistäytyä hänen luonaan tänä iltana, Martin, ja kertoa hänelle
kaikki."

"Sen teen, herra luutnantti."

"Kertokaa asiasta veljellenne, luutnantti Campell, mutta ei
kenellekään muulle", jatkoi Sinclair. "Ei ole syytä peloittaa
vanhempianne ja toisia. Jos me kuulemme jotain tarkempaa
linnoituksesta, lähetämme tietysti teille heti sanan."

"Lienee viisainta, että nyt heti lähden Malakiaan luo", Martin sanoi.
"Mitä pikemmin häntä varoitetaan, sen parempi."

"Niin, tee se, Martin, ja sano Malakiaalle meiltä terveisiä."

Sitten Alfred ja Sinclair erosivat Martinista, joka kääntyi ja
lähti kulkemaan metsään päin. Molemmat toiset jatkoivat matkaansa
linnoitukselle.

"Jospa minä voisin jäädä teidän luoksenne asumaan", kapteeni sanoi.
"Te ette arvaa, kuinka levoton olen puolestanne. Suoraan sanoen,
minusta tuntuu, että teidän isänne menetteli kerrassaan mielettömästi
asettuessaan tänne erämaahan."

Alfred kohotti olkapäitään.

"Niin, rakas kapteeni, te ette ole ensimmäinen, joka niin sanotte,
mutta me olemme tosiaan onnelliset ja tyytyväiset elämäämme. Tosin
emme arvanneet -- taikka minä en arvannut, sillä minustahan koko
ajatus on lähtenyt -- että me tulisimme asumaan näin kaukana kaikista
ihmisistä. Silloin olisimme ehkä kuitenkin -- ei, me emme olisi",
keskeytti hän itse puheensa ja jatkoi sitten tarttuen ystävän käteen.

"Voi, Sinclair, te ette arvaa, miltä meistä kaikista tuntui jättää
vanha kotimme! Katsokaa, jo sekin, että lähdimme kokonaan pois
Englannista, oli meille helpotus. Koska emme kuitenkaan saaneet jäädä
Koivikkoon, asumme mieluummin vaikka maailman äärissä kuin seudulla,
missä vanhan kodin muistot lakkaamatta osuvat tiellemme."

"Niin, minä ymmärrän kyllä teidät hyvin tässä suhteessa, ja ellei
noita intiaaneja olisi, kävisi muu kyllä päinsä."

Molemmat ystävät saapuivat pian linnoitukselle, missä Alfred
vastaanotettiin erittäin ystävällisesti. Eversti puhui myöskin
perheen vaarallisesta asemasta ja surkutteli varsinkin naisia.
Hän kysyi kautta rantain, eivätkö nämä mahdollisesti voisi asua
talvea linnoituksessa, ja sanoi, että siellä oli tilaa yllin kyllin
heille. Mutta Alfredin vastaus oli päättävä: "Ei, kiitoksia." Hän
tiesi, etteivät hänen äitinsä ja serkkunsa missään tapauksessa olisi
suostuneet jättämään toisia.

"Niin, niin, nuori ystäväni! Minä en tietysti tahdo pakottaa heitä.
Mutta sanokaa minulle, enkö millään tavalla voi auttaa teitä näissä
olosuhteissa?"

"Minä olen ajatellut kysyä, eikö eversti tahtoisi antaa Campelleille
muutamia raketteja", puuttui Sinclair puheeseen. "Jos he yöllä
laskevat raketin, voimme me nähdä sen täältä linnoituksesta ja
lähettää heille apua."

"Mainio keksintö, kapteeni", vastasi eversti, "pitäkää huolta siitä,
että luutnantti Campell saa pari kappaletta mukaansa".

"Ne ovat tosiaankin hyvät olemassa kotona", Alfred arveli, "ja minä
lausun everstille tuhannet kiitokset kaikesta ystävällisyydestä".

Seuraavana päivänä Alfred lähti takaisin veneellä, joka vei hänet
kotiin, ja eversti huusi hänelle jäähyväisiksi:

"Minä sanon väelleni, että he pitävät silmällä raketteja ja
silmänräpäyksessä hälyttävät, jos näkevät ne."




SEITSEMÄS LUKU.

Talvi lähestyy.


Alfredin palattua linnoituksesta kului pari päivää, ilman että mitään
tapahtui. Martin oli onneksi tavannut Malakias Bonen kotoa, ja hän
oli luvannut ilmoittaa Campelleille heti kun sai kuulla jotain uutta
intiaaneista. Hän arveli myöskin pian saavansa tietää, mitä oli
tekeillä ja mitä heiltä oli odotettavissa. Tämän tiedon saatuaan
Alfred rauhoittui, ja Sinclairin toivomuksen mukaan hän kertoi
ainoastaan Henrylle asiasta.

Eräänä iltana, kun kaikki olivat kokoontuneet tulen ympärille, yltyi
tuuli niin rajuksi, että oikein tuntui kamalalta.

"Nousee kova pohjoismyrsky", Martin sanoi, "nyt tulee talvi yks kaks".

"Niin, kuuletteko, kuinka oksat pieksevät ruutuja! Pian saamme
käyttää lumikenkiämme", arveli Alfred.

"Jumalan kiitos, että John on kotona näinä päivinä", sanoi äiti.
"Minä en voisi olla rauhallinen, jos tietäisin, että sinä olet
metsässä tällaisella ilmalla, John."

"Pyh", arveli John, joka istui vuolemassa satimenvipua.

"No, John", sanoi Martin, "kun sinä nyt saat lumikengät jalkaasi,
niin voit kiitää yhtä nopeasti kuin hirvi -- silloin sinun pitää
lähteä niitä metsästämään".

"Oletko koskaan ampunut hirviä, Martin?" kysyi tohtori.

"Monta kertaa! Ne ovat hassunkurisia eläimiä. Ne eivät juokse kuten
muut peurat, vaan ravaavat yhtä nopeasti kuin muut juoksevat ja
liikkuvat siten yhtä pian. Ne ovat hyvin arat, ja hyvin vaikea on
päästä niitä lähelle, paitsi talvella, jolloin lumikinokset ovat
korkeat. Silloin ne uppoavat kinoksiin, sillä ne ovat hyvin raskaat,
ja sitten ne makaavat siinä ja sätkivät, kunnes joku auttaa ne ylös
-- ja samalla ottaa ne hengiltä."

"Niin, hirvi ei voi kuten me muut liikkua lumikengissä", Henry sanoi
hymyillen.

"Ovatko ne vaarallisia eläimiä, Martin?" kysyi Arthur.

"Jokainen suuri eläin on vaarallinen, kun se asettuu vastarintaan",
sanoi Martin. "Tuollaisen hirven sarvi voi painaa viisikymmentä
naulaa, mutta syvässä lumessa ne ovat, kuten sanottu, vaarattomia.
Liha on hyvänmakuista, joten niitä kyllä kannattaa metsästää."

"Kyllä täällä sentään on kauhean kylmä", sanoi rouva Campell
väristen. "On aivan kuin istuisimme taivasalla, niin tuulee. Miten
sitten käy, kun pakkanen alkaa?"

"Silloin tulee myöskin lunta, ja sitten on paljon lämpöisempi",
lohdutti Martin.

"Lähtekäämme nyt levolle", sanoi tohtori. "Silloin tulemme pian
lämpimiksi. Henry, ojenna minulle Raamattu."

Tapansa mukaan Campell luki tänäkin iltana ääneen luvun pyhästä
kirjasta, ja sen jälkeen mentiin nukkumaan.

Yön kuluessa yltyi tuuli melkein hirmumyrskyksi. Metsän puut
rytisivät ja ryskyivät hangaten toisiaan pitkillä käsivarsillaan.
Tuuli vinkui talon nurkissa, ja kaarnaliuskat, joilla katto oli
katettu, läpättivät ylös ja alas. Uudisasukasten rakennus sai nyt
kestää tulikokeensa, ja hyvin se sen kestikin.

Aamupuolella yötä asettui myrsky, ja Campellit, jotka kaikki olivat
nukkuneet varsin levottomasti, huomasivat ilokseen, ettei mitään
vahinkoa ollut tapahtunut.

Emma ja Maria nukkuivat tavallista myöhempään, koska olivat maanneet
niin kauan valveilla, ja kun he menivät ulos, näkivät he suureksi
kummakseen, että lumi ympäröi taloa kolme jalkaa korkeina kinoksina.
Paikoittain olivat kinokset korkeammat kuin he itse.

Miehet lapioivat jo lunta täyttä vauhtia, ja pikku pojista oli
hirveän hauskaa olla lumisilla. Koirat olivat niinikään innoissaan.
Ne piehtaroivat pehmeässä lumessa kuin kalat vedessä. Tytöt
heittelivät niitä lumipalloilla, mutta koirat ravistivat lumen
turkeistaan ja pyöriskelivät kinoksissa ilosta ulvoen käpälät
taivasta kohti.

Rouva Campell, joka oli seisonut portailla toisten riemua katsomassa,
keskeytti iloisen leikin.

"Kas niin, lapset", huusi hän. "Nyt olette leikkineet kyllin.
Mitä luulette Mustikin ja Kaunikin arvelevan, kun ette tule niitä
lypsämään?"

"Ne sanovat varmaankin: Muu, muu", vastasi Emma, "mutta täti on
oikeassa. Nyt meidän pitää lähteä."

"Siitä ei tule mitään, nuoret neidit", virkkoi Martin. "Miten
luulette pääsevänne navetalle? Se on turha yritys. Jättäkää aamulypsy
minun toimekseni. Päivän kuluessa lapioimme sitten tien sinne, niin
että neidit saavat lypsää illalla."

Niin tehtiinkin, ja aamiaisen jälkeen alkoi koko perhe rouva
Campellia lukuunottamatta luoda lunta. Martinin neuvon mukaan
lapioitiin lumi paaluaitauksen rintaan ikäänkuin muuriksi. Siten
poistettiin lumi rakennuksen ympäriltä ja samalla saatiin valli
myrskyn varalle, joka kyllä vielä oli puhkeava joko ennemmin tai
myöhemmin.

Koko aamupuolen oli taivas yhä synkkä, ja lunta satoi yhtä mittaa
monta tuntia, mutta sitten ilma taas selkeni, ja aurinko alkoi
paistaa.

Oli hyvin raskasta luoda lunta taukoamatta koko päivä, ja viimein
jaettiin työvoima siten, että toinen ryhmä lepäsi, silloin kun
toinen teki työtä. Kun ilta joutui, olivat kaikki niin väsyneet,
etteivät tavallisuuden mukaan jaksaneet enää kokoontua tulen ääreen
juttelemaan, vaan jokainen meni levolle ja vaipui sikeään uneen.

Seuraavana aamuna ryhdyttiin taas lumenluomiseen, ja koska ei enää
satanut lunta, sujui työ kerkeästi eteenpäin. Navetalle raivattiin
tie, toinen varastohuoneelle, kolmas sikolättiin ja neljäs järvelle.

"Nyt meillä siis on vapaa pääsy kaikkiin valtakuntamme eri osiin",
sanoi tohtori. "Mutta mitä muuta ulkotyötä meillä vielä on?"

"Koko perheen on opittava hiihtämään lumikengillä", ehdotti Alfred.

"Mitähän sanoisivat ystävämme Englannissa, jos näkisivät meidän,
nuorten neitosten hiihtävän", Maria virkkoi. "He pitäisivät kai meitä
kauhean epänaisellisina."

"Tietysti", sanoi Martin, joka ei koskaan ollut nähnyt englantilaista
naista hänen kodissaan, ja sydämensä pohjasta halveksi kaikkea
hienoutta. "Ei liene montakaan englantilaista ladyä, joka olisi niin
reipas kuin _meidän_ molemmat neidit."

"_Meidän_ molemmat neidit" olivat näet saavuttaneet suoraluontoisen
metsästäjän rajattoman suosion.

"He eivät teeskentele nimeksikään", arveli hän. "Ja miksei nainen
voisi oppia hiihtämään yhtä hyvin kuin mieskin. Se on vain tyhmää
ennakkoluuloa. Antakaapas olla, naiset oppivat kyllä vielä kerran
maailmassa hiihtämään."

Ja siinä Martin oli oikeassa.

"Nyt kai John pian pistäytyy Malakiaan luona?" kysyi Emma.

"Menen sinne huomenna", kuului Johnin vastaus.

"Ei, ei huomenna, sillä sinä et saa mennä yksin", sanoi hänen isänsä.
"Huomennahan sitä paitsi teurastamme härän, ja silloin on kaikilla
yllin kyllin työtä. Meidän täytyy säästää heiniä, ja liha säilyy
kyllä tuoreena koko talven."

"John", sanoi äiti. "Muista, ettet lähde, ennenkuin isä antaa sinulle
luvan ja joku täysikasvuisista seuraa sinua."

John nyökkäsi, ja äiti oli nyt levollinen. Hän tiesi, että poika piti
sanansa. Johnin äänetön nyökkäys merkitsi yhtä paljon kuin monenkin
miehen juhlallinen lupaus.

"Martin, missä sinä oikeastaan olet syntynyt?" Henry kysyi eräänä
iltana, kun perhe taas oli kokoontunut takkavalkean ääreen.

"Minä olen syntynyt Quebecissä, herra Henry. Isäni oli korpraali
kenraali Wolfen armeijassa ja haavoittui suuressa taistelussa
ranskalaisia vastaan. Äiti kuoli aikaisin, ja jo puolikasvuisena minä
jouduin turkiskomppanian palvelukseen. Siellä minä opin ampumaan
ja virittämään satimia. Isä tahtoi välttämättä tehdä minusta
rummunlyöjän, mutta minä sanoin hänelle: 'Ei, isä, en minä rupea
mokomaksi rummuttajaksi. Olisipa sekin huvia.' 'Mitä aiot sitten
tehdä?' kysyi isä. 'Minä aion lähteä metsiin.' 'Niin, silloin saat
itse pitää huolen itsestäsi', arveli isäni. Silloin minä lähdin
metsiin, ja kun parin vuoden kuluttua tulin takaisin ja toin suuret
läjät nahkoja, joista sain hyvän hinnan, niin isä myönteli, ettei se
ollutkaan niin huono elinkeino kuin hän oli luullut."

"Onko hän nyt kuollut?"

"Hän kuoli muutamia vuosia sitten. Minä tulin oikein liikuttuneeksi,
kun kerran tulin kotiin ja kuulin, että hän oli sekä kuollut että
haudattu. Me vedimme näet aina yhtä köyttä. Voi, silloin kun minulla
oli rahoja kukkarossa, oli meillä monta iloa yhdessä."

"Ne olivat varmaankin huonoja iloja, Martin?"

"Niin olivat, herra tohtori, mutta hauskaa meillä sentään oli.
Me metsästäjät olemme kuin merimiehet. Me emme tiedä mitä tehdä
rahoillamme, kun ne saamme -- ja niin annamme kolikoiden vieriä,
kunnes ne ovat lopussa. Minä vakuutan teille, etten koskaan
ole iloisempi kuin antaessani viimeisen kolikkoni pois ja taas
ryhtyessäni metsäelämääni."

"Mutta mitä kamalaa ulvomista tuo on?" huudahti rouva Campell ja
hypähti pystyyn.

Toisetkin kuuntelivat kauhistuneina.

"Se on vain joku susipaha", vastasi Martin, joka rauhallisena istui
paikallaan. "Se vaanii aina talon nurkissa, kun talvi lähestyy.
Hiljaa, Hektor, hiljaa koirat -- se ei merkitse mitään."

Mutta sekä Hektor että toiset koirat murisivat eivätkä tahtoneet
millään rauhoittua.

"Jos lampaat nyt olisivat ulkona, kävisi niiden huonosti", Martin
jatkoi, "mutta ihmisille eivät sudet ole vaarallisia. Ne ovat yhtä
pelkureita kuin kavaliakin. Pane vain pois luodikkosi, pikku John! Ei
kannata tuhlata ruutia susiin. Nahka ei ole minkään arvoinen, eikä
liha kelpaa edes koiran ruoaksi. Anna petojen vain ulvoa, ne väsyvät
kyllä itse siihen, ja palaavat päivän koittaessa takaisin metsään."

"Niin, mutta on niin kamalaa kuulla niiden ulvomista", lausui Emma.

"Kas vain, kuinka hän vapisee", sanoi Alfred. "Muistatko, kuinka te
keväällä pelkäsitte, kun sammakot ja sisiliskot pitivät laulajaisia
-- mutta te totuitte kyllä pian siihen."

"Se olikin jotain aivan toista", puolusti rouva Campell Emmaa. "Tähän
ulvomiseen emme voi koskaan tottua."

"Totuttepa niinkin, rouva! Kun olette kuulleet sitä pari yötä,
nukutte yhtä rauhallisesti kuin ennenkin."

"Minä olisin levollisempi, jos kaikki luodikot olisivat ladatut",
sanoi Maria, joka tähän asti oli pysynyt äänettömänä.

"Minun on", John virkkoi.

"Ja toiset ladataan pian. Henry, tule auttamaan minua."

Näin sanoen Alfred nousi tuoliltaan, ja pian riippuivat kaikki pyssyt
ladattuina seinällä.

Seuraava aamu oli taas kirkas ja valoisa. Luonto näytti niin
säteilevältä päivänpaisteessa, että kaikki yölliset kauhut unohtuivat
tykkänään. Nuoret tytöt olivat väsyksissä, sillä huolimatta
ladatuista luodikoista ei kukaan heistä ollut ummistanut silmiään,
niin kauan kuin petoeläinten ulvontaa kesti. Mutta kuka olisi voinut
ottaa elämää synkältä kannalta kaiken tämän ihanuuden keskellä,
jonka taivaan Herra oli luonut? Järvi ei vielä ollut jäässä, ja
sininen vesi muodosti kauniin vastakohdan rantoja peittävälle
valkealle lumelle. Honkien oksat riippuivat raskaina maata kohti,
peittonaan puhdas, valkoinen lumikerros. Linnut olivat vaienneet,
eikä luonnosta kuulunut hiiskaustakaan. Kaikki oli niin hiljaa, että
nuoret ihmiset ehdottomasti hiljensivät ääntään kulkiessaan puhellen
joelle ja sillan yli navetalle. He olivat ottaneet pyssyt mukaansa
siltä varalta, että sudet näyttäytyisivät. Mutta Martin oli oikeassa,
petoja ei näkynyt eikä kuulunut.

"Näette siis, tyttöset, ettei teidän tarvitse pelätä kulkea yksin",
huomautti Alfred. "Martin tiesi kyllä, mitä hän sanoi."

"Olet ehkä oikeassa, mutta minä toivoisin kuitenkin, että lehmät
olisivat vähän lähempänä", arveli Maria, ja Emma oli samaa mieltä.

"Odottakaamme kärsivällisesti ensi vuoteen", tuumi Henry. "Isä
puhui siitä juuri eilen ja sanoi, että hän ei voi olla rauhallinen
tietäessään teidän joka aamu olevan niin kaukana talosta. Mutta tänä
vuonna emme voi vielä mitään tehdä."

"Ei mutta katsokaahan, mitä tuolta tulee!" huudahti Emma, joka juuri
kohosi seisomaan lypsettyään lehmänsä.

Kummallinen kulkue lähestyi. Etummaisena kävi tai oikeammin juoksi
voimakas mies, joka oli pukeutunut hetaleilla reunustettuun ja
suurella karvakauluksella varustettuun nahkaiseen päällysnuttuun.
Hänen hartioillaan riippui lyhyt viitta, joka liehui tuulessa.
Kädessään hänellä oli ruoska, jota hän tavan takaa läjähytti.
Häntä seurasi toinen mies, ohjaten pientä rekeä, jonka eteen oli
valjastettu kuusi komeaa susikoiraa.

Vinhaa vauhtia riensi kulkue eteenpäin ja lähestyi Campellin nuoria.

"Intiaaneja -- katsokaa!" Maria huudahti.

"Vihollisia!" toisti Henry luodikkoonsa tarttuen. Mutta kun
etummainen punanahka näki Henryn liikkeen, viittasi hän
ystävällisesti kädellään ja huusi englanninkielellä:

"Hyvä ystävä -- posti Quebecista -- kirjeitä -- uutisia!"

Riemusta huudahtaen nuoret riensivät miehen luo, ja kotvasen kuluttua
olivat kaikki talossa ja ympäröivät postimiehiä kuullakseen uutisia.

Intiaaneja ravittiin runsaasti kahvilla, maidolla ja ruoalla, jonka
jälkeen he palasivat takaisin linnoitukselle, mutta perhe alkoi
kiireesti avata postiansa. He olivat monta kertaa ennen saaneet
kirjeitä Quebecin ystävälliseltä kuvernööriltä, mutta tällä kertaa he
huomasivat suureksi jännityksekseen, että posti oli tuonut kirjeitä
ja sanomalehtiä aina Englannista asti.

Ne olivat kaikki yhdessä mytyssä, ja koko perhe ympäröi talon
isäntää, kun hän avasi sen. Päällimmäisenä oli suuri tukku
englantilaisia sanomalehtiä, joita jotkut heidän vanhoista
ystävistään olivat lähettäneet kotimaasta -- ne pantiin syrjään.
Sitten seurasi koko joukko kirjeitä perheiltä, joihin he olivat
tutustuneet Quebecissä, nekin saivat odottaa, sillä alimmaisena
oli kirjeitä vanhasta Englannista -- kaksi kirjettä kumpaisellekin
tytölle, yksi Campellille hänen asianajajaltaan Lontoosta, ja sitä
paitsi useita Henrylle ja Alfredille heidän entisiltä ystäviltään ja
tovereiltaan. Jokainen tarttui kiihkeästi kirjeeseensä, ja huoneessa
vallitsi syvä hiljaisuus, sillä aikaa kun ahmien luettiin ensimmäiset
uutiset. Rouva Campell yksin ei ollut saanut kirjettä, ja hän
seurasi levotonna Alfredin kasvojen ilmettä, kun tämä avasi suuren
sinisen kirjekotelon, joka silminnähtävästi sisälsi virkakirjeen.
Mutta tuskin oli Alfred lukenut ensimmäiset rivit, ennen kuin veri
syöksähti hänen poskiinsa, ja ilosta säteillen hän huudahti:

"Isä, äiti! Se on virallinen vahvistus nimitykseeni yliluutnantiksi.
Olen saanut urhoollisuuteni johdosta ylennyksen. Hurraa!"

Kaikki ympäröivät häntä, ja kun onnentoivotusten tulva oli ohi,
virkkoi tohtori:

"Minullakin on hauska uutinen, lapset! Asianajajamme lähettää minulle
kirjeen Miltonilta, joka ilmoittaa, että hän ei voi vastaanottaa
kasvihuoneen kallisarvoisia kasveja ilman erityistä maksua. Hän
on antanut asiantuntijan arvioida ne ja on sitten lähettänyt
asianajajallemme rahat niistä. Ajatelkaas -- kokonaista 1800 kruunua.
Asianajaja kysyy, pitääkö hänen lähettää rahat tänne vai tallettaa
johonkin Lontoon pankkiin."

"Sehän oli mainiota!" huudahti rouva Campell. "Mehän voimme tallettaa
ne Quebeciin."

"Niin, se on paras keino. Silloin voimme keväällä ostaa niillä uusia
lehmiä ja hevosia."

"Milton menetteli kauniisti", sanoi Henry.

"Niin, hän tuntuu olevan kelpo mies", isä arveli. "Minä en
todellakaan ole hetkeäkään ajatellut vaatia korvausta siitä, mikä
on tuottanut minulle kustannuksia mutta samalla iloa. Me olemme
kuitenkin liian köyhät hylätäksemme liiallisesta arkatuntoisuudesta
hänen tarjouksensa. Suostukaamme siihen kiitollisina."

"Mutta keneltä te, tytöt, olette saaneet kirjeitä?" kysyi äiti.

Emman ja Marian kirjeet olivat ystävättäriltä ja sisälsivät uutisia
kotiseudulta -- ilmoituksia vanhoista ystävistä, joista muutamat
olivat kuolleet, toiset kihloissa tai naimisissa jne. Vanha koti
ja entinen huoleton elämä muistui taas elävästi Campellin perheen
mieleen, ja kyyneleet pyrkivät jokaisen silmiin. Koko päivänä
he eivät voineet rauhoittua, ja ilta kului tavattoman hiljaa ja
vakavasti.




KAHDEKSAS LUKU.

Hektor raukka.


Seuraavana aamuna lähtivät Emma ja Maria uskollinen Hektor
kintereillään aamuaskareilleen navettaan. Lypsettyään lehmät he
istuivat hetken aikaa navetan kynnyksellä maitokiulut edessään.

"Tiedätkös mitä, Maria", virkkoi Emma. "Minä olen melkein pahoillani
siitä, että sain kirjeitä Margaretalta ja Emmiltä."

"Miksi niin?"

"Niin, kuulepas -- olen koko yön nähnyt unta Koivikosta ja vanhoista
ystävistämme. Kaikki se, mitä emme nyt saa ajatella ja surra, valtaa
taas mieleni. Sanotte, että minä olen iloisin teistä kaikista,
mutta älä kuitenkaan luule, että minä aina olen iloinen. Oi, uneni
muistuu niin selvästi mieleeni. Minä olin taas Koivikossa, meillä
oli vieraita, minä soitin harppuani ja sinä säestit minua pianolla.
Sitten lähdimme ajelemaan vaunuissa, ja seuraavassa tuokiossa olimme
sinä ja minä puutarhassa poimimassa ruusuja kirkkoon. Sen jälkeen
piti meidän lähteä tanssiaisiin. Täti toi minulle uuden sinisen
puvun, ja minä olin niin ihastunut siihen. Mutta juuri kun aioin
siihen pukeutua, heräsin. Ja missä olin? Hirsitalossa, köyhästi
sisustetussa huoneessamme, tuhansia peninkulmia vanhasta Koivikosta,
musiikista, kirjoista, tanssiaisista -- olin köyhä karjatyttö, joka
oli nukkunut liian kauan ja myöhästynyt neljännestunnin askareistaan."

Emma raukka purskahti kyyneliin. Hän oli vielä niin nuori, kummako
siis, jos hän kaipasi vanhan kodin iloista elämää.

Maria kietoi käsivartensa sisaren kaulaan ja vapisevin huulin hän
kuiskasi:

"Sisko kulta, minäkin olen nähnyt unta -- käsitän kyllä surusi, mutta
meidän täytyy pysyä uljaina. Meidän tarvitsee vain lausua sana, niin
setä ja täti sallivat meidän lähteä kotiin. Tahtoisitko mieluummin
asua Englannissa vieraiden joukossa kuin --?"

"En, en, tuhat kertaa en!" Emma huudahti kiivaasti ja irtautuen
sisaren syleilystä pyyhki kyyneleensä. "Sinun täytyy luvata minulle,
ettet koskaan enää sanallakaan viittaa tällaiseen ajatukseen. Se ei
ole koskaan, koskaan hetkeäkään juolahtanut mieleeni. Joskus vain
valtaa minut sellainen sanomaton ikävä. Tiedän kyllä, että minun
täytyy taistella sitä vastaan -- ja sen teenkin, sitä _tahdonkin_, on
vain joskus helpompi purkaa mieltään -- eikö totta?"

"Tietysti, tietysti!" vastasi sisar ja taputti rauhallisella
tavallaan kiihkeän tytön kättä. "Puhu sinä vain minulle, niin paljon
kuin haluat, mutta älä anna tädin ja sedän huomata mitään."

"En, sinä voit olla huoleti -- sehän olisi kerrassaan häpeällistä",
vastasi Emma. "Mutta nyt on kohtaus ohi tällä kertaa. Menkäämme nyt
kotiin -- katsopas, kuinka Hektor tekeytyy helläksi. Tämä vakava
keskustelu väsyttää sitä varmaankin."

"Se ymmärsi hyvin, että sinä itkit", Maria vastasi taputtaen Hektorin
kiharaa päätä. "Se tahtoo lohduttaa sinua omalla tavallaan, ja
tekee sen juoksemalla ja häntää heiluttamalla. Tulepas, poikaseni."
Näin sanoen Maria tarttui maitokiuluunsa, joka ei ollut aivan kevyt
taakka. Emma seurasi hänen esimerkkiään, ja molemmat astuivat
nopeasti polkua pitkin joelle. Hektor juoksi ilosta haukkuen heidän
ympärillään.

Kun he olivat saapuneet sillalle, tapahtui jotain odottamatonta!
Hektor pysähtyi tuokioksi, sen iloinen haukunta muuttui syväksi,
vihaiseksi murinaksi, ja yhtäkkiä se hyökkäsi korkeaan lumikinokseen.
Kuului ulvontaa, kauheaa ulvontaa, ja samassa vieri Hektor
lumikinosta alas suuri susi kimpussaan.

Syntyi vimmattu ottelu. Hektor taisteli kuin sankari, se puri ja
repi sutta minkä jaksoi, mutta peto oli sitä voimakkaampi. Muutamien
minuuttien kuluttua vaipui Hektor raukka kuolleena suden jalkoihin
veren virratessa pitkin sen karvaista ruumista.

Nuoret tytöt olivat taistelun kestäessä niin pelon jähmettämät,
etteivät kyenneet ajattelemaankaan omaa pelastustaan. Heidän
huomionsa oli kokonaan kiintynyt uskollisen koiran epätoivoiseen
taisteluun. Nyt kääntyi peto heitä vastaan. Silloin kuului koiran
haukuntaa ja usuttavia huutoja, ja John syöksyi sillan yli, Ponto ja
Juno edellään.

Molemmat koirat hyökkäsivät suden kimppuun, ja rahtuakaan pelkäämättä
riensi poika aivan taistelevien luo, kohotti luodikkonsa suun pedon
päätä kohti ja laukaisi. Kuului ulvonta, korahdus -- ja peto vieri
kuolettavasti haavoittuneena lumelle.

John oli tosin niin ritarillinen, että ampui pedon, mutta hänen
mieleensä ei juolahtanutkaan ulottaa ritarillisuuttaan niin pitkälle,
että hän olisi auttanut serkkujaan. Nuoret tytöt olivat kiertäneet
käsivartensa lujasti toistensa ympärille, ja kun susi kaatui, vaipui
Emmakin tiedottomana maahan.

John nyökkäsi päällään suteen päin, loi silmäyksen pelästyneihin
tyttöihin, heitti luodikon hartioilleen ja huusi: "Se on kuollut!"
Sitten hän kääntyi, kutsui koirat luokseen ja alkoi muitta mutkitta
astua kotiin päin.

Kotona käytiin juuri aamiaispöytään, ja John istuutui ääneti omalle
paikalleen pöydän ääreen.

"Sinäkö ammuit, John?" kysyi hänen isänsä.

"Niin", vastasi John.

"Mitä sinä ammuit?"

"Sutta."

"Sutta!" toisti isä kauhistuneena.

"Missä se oli?" kysyi Martin. "Sepä kummallista, että se liikkui
täällä päivän valossa."

"Oliko se lähellä rakennusta?" kysyi Henry. Johnin huulet vavahtivat.
Yhtäkkiä hän laski veitsen ja haarukan pöydälle ja kätki kasvot
käsiinsä.

"Se puri Hektor raukan kuoliaaksi", hän nyyhkytti.

"Voi -- mitä sanot -- kauheata!" huudahtivat kaikki, ja Arthur alkoi
myöskin itkeä. Olihan Hektor ollut molempien poikien erityinen
lemmikki.

"Mutta Hektorhan seurasi molempia serkkujasi", jatkoi isä. "He
menivät navetalle."

"Niin, se tapahtui navetan luona."

"Missä sitten Maria ja Emma olivat?"

"Suden luona."

"Herra Jumala taivaassa!" äiti huudahti ja vaipui puolitainnuksissa
tuolilleen. Miehet syöksyivät istuimiltaan, tempaisivat pyssynsä ja
hyökkäsivät ulos huoneesta. Tohtori ei seurannut toisia, vaan tuki
vaimoaan ja antoi hänelle lasin vettä. Kyyneleet vierivät pitkin
vaimon poskia, ja tuon tuostakin hän huudahti:

"Tyttö raukkani!"

John oli sillä aikaa pyyhkinyt kyyneleet silmistään ja alkoi nyt
rauhallisesti juoda teetään. Pojan ilmeinen välinpitämättömyys
suututti isää ja luoden häneen vihaisen silmäyksen hän huudahti:

"Tuo poika on kerrassaan sietämätön! Koiraa hän itkee, mutta
sisarista hän ei piittaa rahtuakaan."

"Ei heitä mikään vaivaa", sanoi John varsin loukkaantuneena.

"Eikö mikään, kun susi syö heidät."

"Susi ei tee heille mitään. Se on kuollut."

"Kuollut!" huusi äiti, ja veri palasi takaisin hänen poskiinsa. "Sinä
paha, tuhma poika, miksi et sitä heti sanonut?"

"Ei kukaan kysynyt minulta", vastasi John.

Sillä aikaa olivat Henry, Alfred, Martin ja Arthur saapuneet sillalle
ja näkivät kauhukseen Emman makaavan kuin kuollut maassa. Maria oli
polvillaan hänen vieressään, ja Hektor ja susi makasivat kappaleen
matkaa toisistaan, kumpikin verilätäkössä.

Siinä tuokiossa riensivät nuorukaiset paikalle ja huomasivat pian,
että Emma oli vain pyörtynyt. Hetkisen kuluttua hän taas avasi
silmänsä, ja Alfred lähetti Arthurin kiireesti kertomaan vanhemmille,
että tytöt olivat vahingoittumattomia. Sitten he kaikki lähtivät
hitaasti jäljestä, sillä sekä Emma että Maria vapisivat vielä pelosta.

Martin oli aivan suunniltaan ja selitti, että kaikki oli johtunut
hänen ajattelemattomuudestaan. Hän oli heittänyt vähän lihanjätteitä
lumelle navetan viereen siinä mielessä, että sudet söisivät sen
yöllä, mutta niitä oli ollut niin paljon, ettei susi ollut ennättänyt
syödä kaikkea, ja kun sen ateriaa häirittiin, raivostui se.

"Muuten eivät sudet koskaan ahdista ihmisiä", hän arveli, "mutta nyt
tuli Hektor häiritsemään petoa, ennen kuin se oli kylläinen, sen
vuoksi se joutui raivoihinsa. En koskaan voi antaa anteeksi itselleni
sitä tuhmuutta. Neiti raukat, Hektor raukka!"

"Älkäämme enää puhuko siitä", sanoi Alfred. "Kiittäkäämme Jumalaa,
että vain koira joutui uhriksi. Tästedes --."

"Tästedes nousen minä joka aamu puoli tuntia aikaisemmin ja ajan
lehmät rakennuksen luo", keskeytti Martin hänet. "Silloin saavat
nuoret neidit lypsää ne levossa ja rauhassa aituuksien sisäpuolella.
Tämmöistä ei saa koskaan enää tapahtua."

Kun saavuttiin taloon, seisoi äiti avoimin sylin ovella, ja tytöt
heittäytyivät itkien hänen kaulaansa. Hän vei heidät sisään ja
pakotti heidät heittäytymään vuoteelle, kunnes mielenliikutus oli
ennättänyt asettua.

Kun hän tuli arkihuoneeseen, ympäröivät kaikki toiset Johnia, joka
levollisena kuten tavallisesti istui luodikkoansa puhdistamassa.

"Katsokaas, rouva", huudahti Martin. "Enkö ollut oikeassa, luodikko
lapsen kädessä on yhtä tappava ase kuin täysikasvuisen miehen
käsissä."

"Lapsen kädessä -- Johnko sen ampui?"

"Niin, nyt vasta saamme sen tietää", vastasi isä. "Sinä olet
käyttäytynyt hyvin, John."

"Äiti sanoi, että olen paha poika", vastasi John nyreästi. "Ja sinä
sanoit, että olin sietämätön."

"Niin, John, siksi ettet kertonut meille, että susi oli kuollut. Minä
en sanonut sinua pahaksi senvuoksi, että ammuit sen. Nyt suutelen
sinua ja kiitän sinua rohkeudestasi ja mielenmaltistasi", sanoi hänen
äitinsä.

"Pikku Johnin tulee muistaa, että on kyllä hyvä vaarassa käyttäytyä
sankarin lailla, mutta elämässä on jotain, jota sanotaan pikku
seikkain voimaksi, ja se on sanomattoman tärkeätä. Ellemme
jokapäiväisessä elämässä pane huomiota toistemme tunteisiin, pidä
huolta toisistamme ja ole auttavaisia ja rehellisiä, käy elämä
sietämättömäksi. Kun John näki äitinsä ja minun suruni, olisi hänen
heti pitänyt meille lohdutukseksi kertoa, että lapsemme ovat elossa,
vaikkakin hän vastenmielisesti puhuu."

John näytti hiukan nyreältä isän nuhteet kuullessaan, mutta kun isä
lopuksi kysyi: "Tahdotko ajatella sanojani, John, ja toimia niiden
mukaan?" vastasi hän kuitenkin jotenkin ystävällisesti:

"Koetan."

"Kun Malakias saa kuulla tästä urotyöstä, jonka hänen pikku Majavansa
on tehnyt", kuiskasi Alfred Henrylle, "niin Majava saa kai pian uuden
nimityksen, 'Sudentappaja' tai jonkun muun mahtavan nimen".

Kun John oli puhdistanut pyssynsä, nousi hän istuimeltaan ja astui
kuten tavallisesti ääneti ovelle.

"Minne nyt menet, pikku John?" kysyi äiti.

"Nylkemään suden ja tuomaan Hektorin kotiin."

Ja sitten hän lähti.

Martin nauroi. "Siinä pojassa vasta metsästäjää on! Metsästäjä
kiireestä kantapäähän. Tietysti hän on oikeassa. Vanha Bone on
opettanut häntä nylkemään otuksen. Se kuuluu myöskin metsämiehen
tehtäviin. Ja Hektor raukan pitää saada hyvät hautajaiset."

"Niin pitääkin!" huudahti Arthur. "Saanko minäkin, äiti, mennä Johnin
avuksi sutta kotiin kantamaan?"

"Mene vain, poikani!"

"Onko täällä muita vaarallisia petoja kuin sudet?" kysyi rouva
Campell.

"Ei!" vastasi Martin. "Karhu vetää talviuntaan jossain ontossa
puussa. Se ei nyt vahingoita ketään, harvoin se tulee näkyviin ennen
kuin keväällä. Villikissa on kyllä paljoa vaarallisempi kuin susi,
mutta se on hyvin harvinainen. -- Jos herra ja rouva suvaitsevat,
menen minä poikien luo heitä auttamaan."

Vähän sen jälkeen kun Martin oli mennyt, tulivat nuoret tytöt
huoneestaan. Emma näytti olevan entisellään, mutta Maria oli vielä
kalpea ja totinen.

"Minusta tuntuu, että Emma pyörtymyksestään huolimatta on päässyt
vähemmällä säikähdyksellä kuin Maria", Alfred lausui.

"Niin, mutta minä pelkäsin paljoa enemmän kuin hän", vastasi Emma.
"Minä annoin vallan pelolleni, mutta Maria soti sitä vastaan. Maria
on rohkea vaarassa, mutta minä olen rohkea vain silloin, kun ei ole
mitään vaaraa."

Kaikki nauroivat Emman syvämietteiselle selitykselle, ja rouva
Campell sanoi:

"Parasta, että tytöt ottavat jonkin kirjan ja pysyvät levossa
vielä jonkun tunnin. Me emme tahdo nähdä mitään hermokohtauksia
jälkeenpäin."

"Oi, täti kulta, me emme ole hienoja, hermostuneita neitejä.
Karjatyttö kestää kyllä pienen pelästyksen. Kunpa Hektor raukka vain
olisi elossa."

"Niin Hektor raukka! Iltapuolella hautaamme sen oikein juhlallisesti.
-- Eläin raukka, se juoksi niin iloisena teidän edellänne, kun
lähditte navetalle."

Heidän vielä keskustellessaan sudesta ja Hektorista kuului eteisestä
askeleita, ja Malakias Bone astui sisään nuoren vaimonsa Mansikan
seuraamana.

Intiaaninainen astui ensi kertaa Campellien katon alle, vaikka perhe
kyllä usein oli pyytänyt, että hän tulisi Johnin tai miehensä kanssa
heidän luonaan käymään. Hänet vastaanotettiin tietysti erittäin
ystävällisesti. Emma ja Maria tarjosivat hänelle tuolin, mutta hän
pudisti hymyillen päätään ja istuutui lattialle tulen ääreen.

"Hän ei ole tottunut tuoleihin, pikku neiti, antakaa hänen olla,
missä hän on", sanoi vanha Bone. "Siinä hänen on paras olla, ja sitä
tekin kai tarkoitatte. Minä otin hänet mukaani, koska en jaksanut
yksin laahata kahta metsäkaurista. Pyytäisin saada lahjoittaa ne
rouvalle."

"Kiitos, Bone hyvä!" sanoi rouva Campell sydämellisesti. "Te olette
kovin ystävällinen. Ja minä iloitsen lahjasta kaksinkertaisesti,
koska se osoittaa, että olette kadottanut vastenmielisyytenne meitä
kohtaan."

"Olkaa vaiti!" Bone sanoi niin tuimasti, että rouva Campell olisi
loukkaantunut, elleivät seuraavat sanat olisi osoittaneet rehellisen
metsästäjän mieltä. Hän sanoi nimittäin:

"Minä en voi sanoilla selittää, kuinka häpeän käytöstäni teitä
kaikkia kohtaan. Minä olen vain juro äijä, sen tiedän hyvin, ja minua
kiukustutti se, että yksinäisyyttäni häirittiin. Mutta nyt pidän
teistä ja häpeän itseäni."

Bonen sanat olivat ilmeisesti niin vilpittömät, että rouva Campell
nopeasti ojensi hänelle kätensä.

Yksinäisen metsämiehen oli nähtävästi vaikea löytää sopivia sanoja,
joilla ilmaisisi tarkoitustaan, mutta kun hän lopuksi lausui: "Minä
olen sitä kauan miettinyt -- toivoisin, että meistä tulisi ystävät",
kurottuivat kaikkien kädet häntä kohtaan, ja ystävyys oli solmittu.

Bone nyökkäsi tyytyväisenä. Hän ei tuhlannut liikoja sanoja yhteen
asiaan ja oli iloinen, kun oli saanut keventää sydäntään.

Hän alkoi nyt puhua toisesta aiheesta. "Mansikka seurasi minua
tänään, tahdoin näet näyttää hänelle tien tänne, jotta hän osaisi
tuoda minulta sanan vaikka yöllä, jos niin tarvitaan."

Pojat hätääntyivät -- Bone oli varmaankin unohtanut, etteivät toiset
saisi tietää mitään intiaaneista tai oli Martin unohtanut mainita
hänelle siitä. Jotain oli kuitenkin sanottava, ja Henry vastasi siis
nopeasti:

"Asia on sellainen, että minä olen pyytänyt Malakiaksen ilmoittamaan
meille, jos hän saisi kuulla jotain intiaaneista. Sinclair kertoi
äskettäin, että he olivat pitäneet neuvotteluja lähellä linnoitusta,
mutta sillä kertaa he erkanivat tekemättä mitään vihamielisiä
päätöksiä. Niin että toistaiseksi ei ole mitään pelättävää."

Malakias aikoi puhua, mutta Alfred antoi hänelle aika potkun pöydän
alla. Ukko ymmärsi yskän ja vaikeni, mutta rouva Campell ja tytöt
näyttivät hiukan pelästyneiltä.

Malakias sanoi sen vuoksi:

"Niin, niin, rouva! Siinä on kaikki, eikä ole rahtuakaan syytä
pelätä. Se, jota ajoissa varoitetaan, pitää silmänsä auki, ja hyvähän
on joka tapauksessa, että Mansikka tuntee polut ja tiet tänne."

"Bone!" rouva Campell lausui hetkisen äänettömyyden jälkeen. "Te
salaatte meiltä jotain. Kun te _nyt_ tuotte tänne vaimonne, jota ette
tähän asti ole tuonut meille, tapahtuu se siitä syystä, että olette
kuullut jotain, jota me emme tiedä. Tehkää niin hyvin ja kertokaa se
meille, vanha Bone. Minä pyydän hartaasti, ettette salaisi meiltä
mitään. Jos vaara uhkaa, olemme paljoa levollisemmat tietäessämme,
mikä ja missä se on, kuin jos meidän täytyy elää epätietoisuudessa.
Enkö ole oikeassa, Campell?"

"Olet varmaan, rakas Augusta. Puhukaa suunne puhtaaksi, Malakias
Bone, ja älkää salatko mitään."

"Olkoon menneeksi! Punanahat kokoontuivat kuin kokoontuivatkin
ja erosivat taas metsästääkseen ja asettaakseen satimia. Mutta
muuan seikka ei minua miellytä! Vihainen Käärme, joka otti osaa
neuvotteluun ja oli kovin vihamielinen englantilaisille, on asettunut
näille seuduin talvisijalleen."

"Vihainen Käärme!" toisti Alfred. "Eikö se ollut hän, josta eversti
puhui meille? Hän on palvellut ranskalaisessa sotajoukossa ja sai
mitalin."

"Aivan niin, herra luutnantti! Hän ei kuitenkaan ole päällikkö, mutta
hän oli reipas soturi, ja ranskalaiset pitivät suurta melua hänestä,
koska hän palveli heitä hyvin. Sen vuoksi hän onkin saavuttanut
jonkinlaisen vaikutusvallan heimonsa keskuudessa, vaikkei häntä,
kuten sanottu, pidetä päällikkönä. Hän vihaa kaikkia valkoihoisia
ja koettaa aina kiihottaa kansaansa meitä vastaan, mutta hänen
vaikutusvaltansa on nykyään paljoa pienempi kuin ennen."

"Minkä tähden siis pelkäätte häntä, Malakias?"

"Sen vuoksi, että hän on pystyttänyt telttansa talvimetsästystä
varten liian lähelle meitä. Hänen seurassaan on kuusi, seitsemän
nuorta soturia, jotka ihailevat häntä. Ja Vihainen Käärme on kerta
kaikkiaan kelvoton lurjus, kavala ja ilkeä. Vaikka hänen heimonsa
olisikin rauhallinen, aikoo hän varmaankin toimia omin päin. Hän ei
suotta kanna nimeään."

"Aikooko hän hyökätä teidän kimppuunne? Silloin on paras, että
muutatte meidän luoksemme", tohtori sanoi.

"Minun? Ei, ei! Niin tyhmä hän ei ole. Hän tuntee minun luodikkoni,
josta hänellä on pari merkkiä ruumiissaan. Katsokaas, näillä
punanahoilla on kaikenlaisia kummallisia kuvitteluja. Sodan aikana
he eivät koskaan osanneet minuun luodeillaan, ja sen vuoksi he
luulevat, että minä olen haavoittumaton. He luulevat myöskin,
ettei minun luodikkoni koskaan ammu harhaan -- lyhyesti sanoen, he
pelkäävät minua melkein kuin yliluonnollista olentoa. He arvelevat,
että olen monen sadan vuoden vanha ja sanovat minua 'Harmaaksi
Mäyräksi'. Nähdessään kaukaa majani, he tekevät mieluummin pitkän
kierroksen kuin uskaltavat sitä lähestyä. Mutta teidän perhettänne
eivät intiaanit pelkää, ja jos vain Käärme pääsisi luikertelemaan
paaluaidan sisäpuolelle, saattaisi hän tehdä paljon pahaa. Mutta minä
sanon hänelle, että hänen on paras pysyä täältä loitolla. Hän, kuten
muutkin intiaanit, pelkää minua ja luulee, että olen poppamies."

"Mitä ihmettä?"

"Oh, se on pelkkää taikauskoa, kuten jo äsken kerroin. Kenties
he vielä kerran saavatkin maistaa luodikkoni taikavoimaa", sanoi
Malakias tuimasti hymyillen. "Mutta joka tapauksessa olen nyt
varoittanut teitä, ja toistaiseksi on kaikki rauhallista. Pitäkää
vain paaluovi tarkoin lukittuna, ja antakaa koirain vartioida. Jos
huomaan pienimmänkään vaaranmerkin, lähetän Mansikan luoksenne. Kun
kuulette kolmasti koputettavan paalutukseen, niin tiedätte, että se
on hän." Näin sanoen vanhus nousi.

"Tule, Mansikka", hän lausui. "Saako John tulla kanssani, rouva?"

"Kyllä, lähteköön vain -- hän on jo kauan ikävöinyt luoksenne. Mutta
ensin täytyy teidän saada kuulla hänen sankarityöstään."

Kertomus sudesta kerrottiin lyhyesti, ja ukko nyökkäsi hyväksyvästi.

"Siinä pojassa on ruutia", hän sanoi iloisesti. "Johnista tulee vielä
aikaa myöten suuri metsästäjä. Me kuljemme siis navetan ohi ja otamme
hänet mukaamme."

Kun tohtori illalla piti tavanmukaisen hartaushetken perheensä
keskuudessa, kiitti hän liikuttuneena tyttäriensä pelastuksesta ja
rukoili hartaasti, että taivaan Herra varjelisi ja suojelisi heitä
kaikkia vastedeskin.

"Hyvää yötä, lapset!" sanoi hän sitten. "Tämä päivä on ollut täynnä
mielenliikutuksia. Jumala siunatkoon teitä kaikkia."




YHDEKSÄS LUKU.


Metsästäjät lähtevät kalkkunanpyyntiin, mutta tuovat kotiin aivan
toisenlaisen saaliin.


Ensimmäiset talvikuukaudet kuluivat, ja joulu läheni. Silloin oli
Koivikossa ollut puuhaa ja kiirettä yllin kyllin. Jo kauan ennen
olivat rouva Campell ja nuoret tytöt kutoneet ja ommelleet köyhille.
Sitten leivottiin, pantiin juomaa, keitettiin ja paistettiin
ylenmääräisesti. Tänä vuonna vietti perhe ensimmäisen joulunsa
vieraalla maalla, eikä talon emäntä voinut tarjota suuria herkkuja.
Naiset aikoivat kuitenkin leipoa luumuvanukkaan, jota kaikki
englantilaiset suuresti rakastavat. Ja miehet arvelivat, että he
puolestaan voisivat hankkia joulupaistiksi kalkkunan. Amerikka on
näet kalkkunan kotimaa, ja sieltä se on tuotu Eurooppaankin.

Talo oli saatava puhtaaksi ja siistiksi, ja naisilla oli työtä yllin
kyllin. Tohtori ja Arthur pitivät sillä aikaa huolta siipikarjasta,
porsaista ja lehmistä. Elukoittenkin täytyi saada tuntea, että oli
joulu. Nuoret miehet sitä vastoin lähtivät metsälle, ja rouva Campell
valmistautui vastaanottamaan toivottua paistia. Tarkoitus oli näet
paistaa se jouluaattona, jotta joulupäivänä olisi niin vähän työtä
kuin mahdollista.

Mutta ilta pimeni eikä metsästäjiä kuulunut. Talonväki alkoi jo käydä
levottomaksi, kun Arthur, joka oli seisonut ikkunalla tähystämässä,
äkkiä huusi:

"Nyt he tulevat -- ja heillä on niin runsaasti saalista, että
kantavat sitä seipäillä."

Hän ja serkut riensivät metsästäjiä vastaan. Silloin huomattiin,
etteivät he kantaneetkaan metsän riistaa vaan ihmisolentoa oksista
tehdyillä paareilla.

"Mitä se on? Mitä se on?" tytöt huusivat säikähtyneinä.

"Älkää pelätkö!" kuului Alfredin vastaus. "Se on vain muuan poloinen
intiaaninainen, jonka olemme pelastaneet viluun kuolemasta."

"Kutsukaa isää", huusi Henry. "Hän on varmaankin hyvin sairas."

Yksissä voimin kannettiin vieras sisään ja laskettiin rouva Campellin
vuoteelle. Tohtori tutki häntä tarkoin ja huomasi, että hän oli
taittanut kehräsluunsa. Sitä paitsi hän oli puolitainnuksissa
kylmästä. Tohtori sitoi naisraukan jalan huolellisesti, ja Emma
ja Maria hieroivat hänen jäseniään, kunnes verenkierto taas pääsi
toimimaan. Sitten hän sai jotain lämmintä juodaksensa, jonka jälkeen
hänet vietiin toiseen kerrokseen ja laskettiin vierasvuoteeseen, jota
samoin kuin vierashuonetta sillä aikaa oli lämmitetty. Vähän ajan
kuluttua potilas vaipui sikeään uneen, ja nuoret tytöt palasivat
arkihuoneeseen äidin kanssa.

Metsästäjät kertoivat tavanneensa naisen pensaan juurelta, missä hän
oli levännyt puolikuolleena. Hän saattoi kuitenkin kertoa, että hän
kuului intiaaniparveen ja oli kantanut teltan sekä muun kuormaston.
Mutta hän oli kaatunut, ja kun huomattiin, että hänen oli mahdoton
enää kulkea, oli parvi jättänyt hänet lumeen kuolemaan.

"Niin, ajatelkaas", lausui Alfred harmistuneena. "He antoivat hänen
maata siinä yksinäisenä, sairaana ja avuttomana jättämättä hänelle
edes ruoanhituistakaan. Nuo kovasydämiset julmurit ansaitsisivat
selkäsaunan."

"Luutnantti puhuu liian ankarasti hänen seuralaisistaan", lausui
Martin. "Hätä ei lue lakia, eiväthän intiaanit voineet kantaa häntä
pitkiä matkoja metsästysretkellään."

"Jos heillä olisi ollut hyvää tahtoa, olisivat voimatkin kyllä
riittäneet", arveli Henry. "Mutta punanahat eivät pane naiselle
suurempaa arvoa kuin kuormajuhdalle -- sen olen ennen kuullut."

"Illallinen on valmis, lapset", ilmoitti äiti.

"Oh, minä olen melkein liian väsynyt jaksaakseni syödä", Alfred
huudahti, mutta istuutui kuitenkin pöytään ja söi sellaisella
innolla, että toiset nauroivat hänen "puuttuvalle ruokahalulleen".

"Eikö John vielä ole tullut?" kysyi Alfred, joka itsekin nauroi hyvää
ruokahaluansa.

"Hän lupasi olla kotona jouluaattona", vastasi äiti.

"Ja vanha Bone lupasi hankkia joitakuita kalkkunoita", sanoi Martin.
"Hän arveli kai, että hyvä paisti maistuisi joulunpyhinä."

"Haluaisinpa tietää, onko Bone pakana vai kristitty", virkkoi rouva
Campell. "Hän on niin monta vuotta elänyt villien keskuudessa. Mitä
arvelette, Martin?"

"Minä en ollenkaan luule, että hän on pakana, vaikka hän tosin ei ole
uskonnollinen siinä merkityksessä kuin te ehkä tarkoitatte. Tiedän
sen omasta itsestäni. Kun kuukausimääriä olen samoillut metsissä
vaihtamatta sanaakaan kenenkään ihmisen kanssa, tuntuu kuin olisi
Jumala minua lähempänä kuin istuessani Quebecin kirkossa. Samoin on
kai Malakiaan laita. Ja kun hän ei moneen vuoteen ole käynyt missään
kaupungissa, ovat uskonnolliset menot häneltä unohtuneet. Hän ei edes
tiedä mikä viikonpäivä kulloinkin on. Huomasin selvästi, että kun
rouva käski Johnin olla kotona 'perjantaina kahden viikon perästä',
koska silloin oli joulupäivä, vanha Malakias vaipui ajatuksiin.
Kenties hänen mieleensä silloin johtuivat lapsuusaikojen joulut.
Ellette olisi tullut sitä hänelle maininneeksi, olisi tuo päivä
kulunut kuten kaikki muutkin."

Perhe keskusteli vielä hetken aikaa ja lähti sitten levolle. Ennen
maatapanoa hiipivät Emma ja Maria vielä kerran yläkerrokseen
katsomaan sairastaan, mutta hän lepäsi rauhallisesti ja hymyili
unissaan, joten he pitivät parhaimpana antaa hänen nukkua edelleen.

Edellä kerrotusta olemme nähneet, etteivät Campellit millään
erityisellä tavalla viettäneet jouluaattoa, se ei näet ole tapana
englantilaisten keskuudessa. Joulupäivä on heidän mielestään tärkein,
ja sitä viettivät Campellitkin ilonpäivänä.

Perin toisenlainen oli kuitenkin tämä juhla kuin ne joulupäivät,
joita he olivat viettäneet englantilaisessa herraskartanossaan.
Suuria valkeita lumihiutaleita leijaili ilmassa, koillistuuli ravisti
lehdettömiä puita ja järvi oli paksuna jääkenttänä. Mutta heillä oli
ruokaa riittävästi, katto päänsä päällä ja lämmittävä tuli takassa.
He elivät onnellista perhe-elämää ja tunsivat selvästi, kuinka Jumala
oli heitä varjellut ja johdattanut heitä satamaan silloin, kun koko
heidän elämänsä uhkasi luhistua raunioiksi.

Sen vuoksi he kaikki kokoontuivat pyhäpuvuissaan aamurukoukseen
ja kuuntelivat liikuttunein mielin, kun tohtori luki päivän pyhän
evankeliumin. Kun hartaushetki oli lopussa, herätettiin heidän
vieraansa, kannettiin portaita alas ja laskettiin sohvalle. Jo
varhain aamulla oli tohtori tarkastanut siteen ja vakuuttanut, että
potilaan tila yleensä oli tyydyttävä.

Tuskin oli intiaaninainen tuotu arkihuoneeseen, kun jo Malakias
Bone, hänen pikku vaimonsa ja John astuivat sisään ja tervehtivät
talonväkeä.

John kantoi yhtä ja Mansikka kahta kalkkunaa, jotka he antoivat rouva
Campellille.

"Eläköön!" Alfred huusi pyörittäen veljeään. "On hyvä, että pikku
metsästäjämme muistaa perheensä vatsoja. Sinutta olisimme saaneet
tyytyä iankaikkiseen metsäkauriinpaistiimme."

"Niin, kalkkunoita ei ole niinkään helppo aina saada käsiinsä",
arveli Malakias. "Toivon, että nämä riittävät teille. Minä luulin
muuten, että nuoret herrat myöskin olivat tuoneet kalkkunapaistin."

"Ei, me saimme toisenlaista riistaa." Näin sanoen viittasi Alfred
intiaaninaiseen, joka hymyili ja nyökkäsi. Hän oli nuori nainen, ja
nyt kun hän oli syönyt ja nukkunut ja oli saanut Emman puvun ylleen,
ei hän ollut enää lainkaan sama surkea olento kuin edellisenä iltana.

"Sepä hauska, että tulitte tänne joulupäivänä, Malakias", lausui
tohtori. "Nyt viivytte tietysti koko päivän meillä?"

"Kyllä, kiitos kutsumasta, herra tohtori. Martin kutsui minua
tuonnoin, ja Mansikka tahtoi niin mielellään olla yhdessä nuorten
neitien kanssa. Lapsi raukka, hänellähän ei ole ketään yhdenikäistä
seuratoveria."

"Nyt puuttuu vain Archibald Sinclair joukostamme", virkkoi Alfred.
"Hän lupasi kyllä tulla, jos vain jollain lailla pääsisi vapaaksi."

"Olen varma siitä, että hän tulee, jos _voi_" --

"Ja viipyy koko päivän", kuului iloinen ääni heidän takaansa.

Siinä oli kapteeni itse, ja nyt nousi ilo ylimmilleen. Kaikki
tunkeutuivat hänen ympärilleen ja jokainen tahtoi puristaa hänen
kättään -- lukuunottamatta molempia intiaaninaisia ja Mariaa. Tämä
ei yhtynyt yleiseen tervehtelyyn, mutta hänen säteilevät silmänsä
ja hehkuvat poskensa osoittivat, ettei se johtunut suinkaan
välinpitämättömyydestä. Eikä kauan kestänytkään, ennen kuin kapteeni
oli vallannut itselleen paikan hänen vieressään.

"Minä tuon muuten tervetulleen sanoman", lausui Malakias.
"Meidän ei enää tarvitse pelätä intiaaneja. Olin eilen heidän
metsästyspaikallaan, ja se oli tyhjä. He ovat lähteneet matkaansa
ja samoilevat länteen päin -- tarkoitan Vihaista Käärmettä ja hänen
joukkoaan. He ovat ottaneet kaikki tavaransa mukaansa ja toistaiseksi
ei ole mitään vaaraa."

"Kenties kuuluu meidän saaliimme Käärmeen väkeen", sanoi Henry.
"Puhutelkaa te, pikku Mansikka, häntä, niin saamme kuulla, miten
hänen asiansa oikeastaan ovat."

Malakias tulkitsi Henryn sanat, ja Mansikka meni vieraan luo ja
puheli hänen kanssaan puoliääneen intiaanien kielellä. Malakias
kuunteli tarkkaavasti.

"Asian laita on, kuten arvelimme", selitti hän sitten toisille.
"Majavia on liian niukasti, sen vuoksi ovat Vihainen Käärme ja hänen
väkensä lähteneet toisaalle. Mutta keväällä he jälleen yhtyvät täällä
toisiin intiaaneihin."

"Onko hän samaa heimoa kuin Mansikka?" rouva Campell kysyi.

"Sangen mahdollista, rouva. Minä en muutoin oikein tiedä, mihin
heimoon Mansikka kuuluu."

"Mutta hänhän puhuu samaa kieltä kuin vieraamme."

"Sen kielen Mansikka on oppinut minulta."

"Teiltä? Mitä tarkoitatte?"

"Niin katsokaas, siitä on nyt noin kolmetoista, neljätoista vuotta,
kun minä saavuin eräälle paikalle, jossa oli ottelu huroniparven ja
jonkun muun intiaaniheimon välillä. Minä pysyin piilossa, kunnes
taistelu oli päättynyt, ja kuljin sitten tappelupaikan yli. Silloin
huomasin erään pensaan juurella kaksi vilkasta pikku silmää, jotka
tuijottivat minuun. Ensin luulin sitä ilvekseksi, mutta kun astuin
lähemmäksi pensasta näin pienen, parin vuoden vanhan intiaanitytön.
Minä kannoin hänet majaani ja olen pitänyt häntä luonani siitä asti,
niin etten tiedä mihin heimoon hän kuuluu. Nimitin hänet Mansikaksi,
koska löysin hänet mansikankukkien keskeltä."

"Ja sitten menitte hänen kanssaan naimisiin?" kysyi Emma.

"Naimisiin -- ei, neiti kulta, siihen olin aivan liian vanha.
Mutta kun kaikki sanovat häntä vaimokseni, ja koska hän toimittaa
vaimonaskareet kodissani, niin käyköön asia täydestä. Jos häntä
sanottaisiin tyttärekseni, olisi se paljoa lähempänä totuutta, sillä
minä olen ollut hänelle isän asemasta."

"Kelpo, vanha Malakias", huudahti tohtori ojentaen ukolle kätensä.
"Ja itsekö te näitte kaiken sen vaivan ja puuhan, mikä tuommoisesta
pikku olennosta on?"

"Ei ollut ketään muutakaan", sanoi vanha Malakias vaatimattomasti.
"Minun täytyi siis itse tehdä kaikki. Kunpa vain saisin selkoa
hänen heimostaan. Luulen, että he olivat tulleet jostain kaukaa ja
joutuneet huronien hyökkäyksen kohteeksi."

"Minkä vuoksi tahdotte saada selkoa hänen heimostaan? Hänhän on niin
iloinen ja tyytyväinen luonanne."

"Siksi, että olen vanha mies, ja minun kuoltuani on tyttö aivan
yksin."

"Ei, ei enää!" huudahtivat Campellit yhteen ääneen.

"Me pidämme huolen hänestä, siihen saatte luottaa", rouva Campell
sanoi, ja hänen miehensä lisäsi siihen:

"Sen teille lupaamme, Bone."

Ukko ojensi tohtorille kätensä ja nyökkäsi liikuttuneena.

"Tuntuu kuin vierisi kivi rinnastani", sanoi hän.

Nyt nousi rouva Campell ja pyysi tyttöjä keittiöön kynimään uhkeat
kalkkunat ja jouduttamaan ne uuniin.

Martin Holdy, joka seurasi heitä ollakseen heille apuna, loi
silmäyksen olkansa takaa arkihuoneeseen ja sanoi matalalla äänellä:

"Malakias onkin aina tuntunut minusta liian vanhalta tuon sievän
tytön mieheksi."

"Todellako, Martin! Niin, nythän voitte itse siepata hänet", ehdotti
Emma hymyillen.

"Kuka tietää, neiti", vastasi Martin yhtä lyhyesti ja ilkkuvasti kuin
John konsanaan.

Ja niin kului joulupäivä erämaassa, ja hyvin se kuluikin. Iloisina
ja kiitollisina laskeutuivat kaikki illalla levolle. -- Jouluriemu
ja hiljainen ilo asui jokaisen sydämessä, ja toiveikkaana kaikki
odottivat uutta vuotta.




KYMMENES LUKU.

Emman urotyö.


Talvi oli hyvin kova, lämpömittari osoitti monta astetta
jäätymispisteen alapuolella. Tuon tuostakin puri pakkanen Arthurin
nenää, kun hän illoin ja aamuin meni ulos polttopuita noutamaan.
Mutta hänen äitinsä oli aina varuillaan ja hieroi heti pojan nenää
lumella, ja hyvin se keino näkyi tepsivänkin. Sudet ulvoivat
kyllä vielä joka yö, mutta vähitellen siihen totuttiin, koiratkin
murahtivat vain vähän ja jatkoivat sitten untaan.

Uusi vuosi koitti ja kului eteenpäin. Kaikilla oli nyt aikaa
lukeakin, ja tohtori antoi pojille säännöllisiä opetustunteja.
Tytötkin, jotka väsyivät yhtämittaisiin talouspuuhiin, ottivat osaa
koulutunteihin, ja heistä oli kovin hauska oppia vähän kreikkaa ja
latinaa. Lumikenkäretket tuottivat suurta huvia, ja nuorilla oli
monta hilpeää matkaa yhdessä. Mutta kovin kauas he eivät uskaltaneet
lähteä punanahkain tähden.

Alfred, Henry ja Martin kävivät yhä vielä metsästämässä, ja Arthur
pääsi usein mukaan. Nuorukaisilla ei ollut nykyään mitään työtä,
ensimmäisenä vuonna kun ei ollut vielä viljaakaan riihessä.
Kanadalainen maamies pui tavallisesti viljansa talvella, ja
puintikautta kestää useita kuukausia.

Kun metsämiehet palasivat kotiin retkiltään, oli heillä alussa paljon
kertomista, mutta viimein väsyttiin tähänkin aiheeseen. Heidän
metsästysjuttunsa olivat näet aina samantapaisia, sillä erotuksella
vain, että saalis oli milloin metsäkauris, milloin hirvi, ilves tai
villikissa.

"Koskahan herra John suvaitsee näyttäytyä?" Emma lausui eräänä
päivänä istuessaan sisarensa seurassa ompelemassa.

"Vastahan hän pari päivää sitten lähti. Emme voi odottaa häntä vielä
tällä viikolla."

"Ei, se on totta. Eiköhän hän silloin tiedä jotain uutta
intiaaneista", arveli Emma haukotellen ja venytellen itseään.

"Varo ompelurasiaa, äläkä haukottele niin kauheasti kuin olisit susi,
joka aikoo syödä minut", huomautti Maria hymyillen.

"Tahtoisinpa tietää, veisikö Halli-verikoira voiton sudesta."

"Mitä puhut, Emma kulta, minusta saimme aivan kylliksemme Hektor
raukan taistelusta."

"Kun John tulee, tuo hän ehkä Malakiaalta jotain sanaa intiaaneista",
virkkoi Emma hetkisen kuluttua.

"Taasko sinä sitä ajattelet? Ne uutiset, jotka saamme siltä taholta,
ovat tuskin niin hauskoja, että niitä kannattaa ikävöidä."

"Oi, minulla on niin kauhean ikävä, että pelkkä sotapukuisen
intiaanin näkeminen olisi tervetullut vaihtelu."

"Todella hauska vaihtelu! Mutta pianhan metsämiehet saapuvat kotiin
-- silloin saamme nähdä, mitä he tuovat."

"Vanha juttu -- metsäkauriin! Hui, minä en enää viitsi ajatellakaan
metsänriistaa."

Näin sanoen kärsimätön tyttö nousi ja otti luodikon seinältä.

"Mitä nyt aiot?" kysyi sisar.

"Aion lähteä pienelle retkelle -- mutta olen luvannut sedälle, etten
liiku minnekään pyssyttä. Tuletko mukaan?"

"Ei kiitos! Tänään on aivan liian kylmä mielestäni."

"Mikä koirista on kotona? Vain Trim -- tulepas, pikku Trim, kohota
vähän laiskaa ruumistasi, me lähdemme kävelylle."

Emma ja Trim eivät olleet ehtineet kauas ja lähestyivät juuri erästä
tienmutkaa, kun he äkkiä kuulivat kummallista ääntä -- syvää,
vihaista murinaa.

"Mitähän se on?" ajatteli nuori tyttö, mutta hätkähti samassa.
Aivan hänen edessään seisoi näet suuri, harmaa karhu sulkien kapean
käytävän.

Vielä murahdus, ja karhu astui eteenpäin tyttöä kohti. Tämän sydän
alkoi sykkiä kiivaasti, mutta hän malttoi mielensä ja ajatteli:

"Minä olen aivan lähellä rakennusta -- levollisuutta vain, minä
ennätän kyllä sinne."

Hän kääntyi ja juoksi pari askelta -- silloin pelästytti häntä kiivas
haukunta. Pikku Trim oli syöksynyt esille ja asettui aivan pedon
eteen haukkuen sitä henkensä takaa.

Emma seisoi hetkisen neuvotonna. Nyt nousi karhu takajaloilleen ja
kohotti mahtavaa käpäläänsä -- sekunti vain, ja pikku Trimin osaksi
olisi tullut Hektorin kohtalo. Mutta Emma ei tahtonut nähdä toista
kertaa, kuinka uskollinen eläin tulisi surmatuksi hänen silmäinsä
edessä. Nopeasti hän kohotti luodikkonsa, kuului pamaus, -- ja karhu
kaatui kellelleen sydän lävistettynä.

Uljas tyttö pudotti pyssyn käsistään ja vaipui polvilleen. Hän oli
nytkin kuten tuonnoin suden nähdessään vaipua tainnoksiin, mutta hän
ei _tahtonut_ toista kertaa pyörtyä pelästyksestä. "Ylös, ylös!" hän
sanoi itselleen ja nousi vavisten pystyyn.

Luja tahto saa ihmeitä aikaan. Niinpä tässäkin. Muutaman minuutin
kuluttua kolkutettiin aitauksen ovelle, ja Emma astui sisään
punaposkisena säihkyvin silmin ja laukaistu luodikko kädessään.
Metsästäjät olivat sillä aikaa palanneet kotiin, ja koko perhe oli
tietysti suunniltaan kuullessaan Emman karhuseikkailusta. Arthur
katseli häntä syvällä kunnioituksella, ja toiset eivät tienneet miten
kylliksi ylistää hänen mielenmalttiaan.

"Nyt John käy kateelliseksi", arveli Arthur. "_Niin_ pitkälle hän ei
vielä ole päässyt."

Martin oli aivan innoissaan ja vakuutti kerta toisensa jälkeen, että
Emma-neidin pitäisi saada palkinto urhoollisuudesta. "Ja sellainen
varma silmä", lisäsi hän. "Laukaus on nähtävästi osunut suoraan
sydämeen. Muuten eläin ei olisi noin äkkiä kupertunut maahan."

Emma punastui.

"Ei, ei!" hän huusi torjuen toisten kiitostulvaa. "Nyt menette liian
pitkälle. Minulla oli kyllin järkeä ja voimaa laukaistakseni luodikon
-- siinä kaikki. Mutta minä vakuutan teille kaikille, että minä en
_tähdännyt_ ollenkaan -- en rahtuakaan. Muistan aivan selvästi, että
suljin silmäni ja laukaisin umpimähkään -- oli pelkkä sattuma, että
minä ylimalkaan osuin."

"Ahaa" huudahti Arthur, hänelle se silminnähtävästi oli suuri
helpotus, ettei serkku ollut häntä taitavampi. Toisilta meni suu
hymyyn, mutta isä sanoi vakavasti:

"Se oli joka tapauksessa rohkeasti tehty. Mutta mistä johtuu,
että karhu kömpii näkyviin keskellä talvea? Senhän pitäisi vetää
talviuntaan tähän aikaan."

"Niin, sitä minäkin tässä juuri tuumin", vastasi Martin. "Voi sattua,
että joskus tapaa jonkun, mutta se on kovin harvinaista. Silloin
on tavallisesti jokin häirinnyt sen talviunta -- kenties ilves tai
villikissa on pelästyttänyt sitä. Mutta menkäämme nyt nylkemään se.
-- Emma-neidin pitää saada sen nahasta matto huoneeseensa."

Illallispöydässä johtui keskustelu tietenkin taas Emman seikkailuun,
ja Martin kertoi monta muuta metsästysjuttua sekä karhuista että
susista.

"Oletteko tuntenut ketään naista, joka olisi surmannut karhun?"
kysyi Maria, joka nähtävästi oli hyvin ylpeä nuoremman sisarensa
neuvokkuudesta.

"En, neiti, mutta olen kuullut eräästä vaimosta, joka tappoi suden."

"Kuka hän oli, Martin?"

"Hänen nimensä oli Margaret Smith, ja hän oli naimisissa erään
maanviljelijän kanssa tuolla Quebecin puolella. Hän oli eräänä
päivänä tallissa ja näki sieltä, että susi muitta mutkitta astui
ovesta tupaan, jossa hänen nuorin lapsensa lepäsi kehdossa. Hän
syöksyi pedon jäljestä ja tuli juuri sisään, kun eläin oli tarttunut
lapsen vaatteisiin nostaakseen sen kehdosta. Susi katseli häneen
säihkyvin silmin, mutta se ei tahtonut päästää lasta eikä sen
vuoksi hyökännyt hänen kimppuunsa. Silmänräpäyksen he seisoivat
vastatusten -- sitten vaimo kiiti seinän luo ja sieppasi sieltä
miehensä luodikon. Hän ei unohtanut kuten Emma-neiti tähdätä, mutta
hän pelkäsi vahingoittavansa lastaan. Sitten hän ojensi pyssyn
suden lapaa kohti eikä sen päätä kohti. Peto kaatui eikä voinut
enää nousta, ja päästi samalla lapsen kidastaan. Äiti sieppasi sen,
mutta haavoitettu eläin puraisi häntä käsivarteen ja ruhjoi luut
tykkänään. Se oli kauhea juttu! Mutta lapsi pelastui, ja vaimon
huudon kuullessaan riensivät naapurit paikalle ja tappoivat pedon."

"Äiti raukka!" huudahti rouva Campell. "Kuinka hirveässä tuskassa hän
mahtoikaan olla!"




YHDESTOISTA LUKU.

Hiukan luonnontietoa.


Heti joulun jälkeen toi Martin eräänä päivänä kotiin muutamia
majavia, jotka hän oli pyytänyt, ja kaikki ihmettelivät niiden
kaunista nahkaa. -- Kun kaikki illalla olivat koolla arkihuoneessa,
sanoi Arthur:

"Äiti, kuulisitpa, mitä Martin kertoo majavista. Ne ovat melkein yhtä
viisaita kuin oikeat ihmiset."

"Ovatko ne niin viisaita eläimiä?"

"Ovat", Martin vastasi. "Intiaanit väittävät, että niillä on sielu
aivan kuin ihmisilläkin, ja varma on, että ne älyssä voittavat monen
miehen."

"Kerro meille hiukan noista 'ihmismäisistä' eläimistä, Martin", pyysi
tohtori.

"Niin, katsokaapas, ensiksikin ne rakentavat talonsa yhtä
huolellisesti kuin mekin. Ne ovat erinomaisen taitavat niin
kutsutussa insinöörityössä, ja patoavat veden yhtä taitavasti kuin
konsanaan oppinein mestari. Minä makasin kerran erään pensaan
juurella virran rannalla ja kuulin pienen majavaparven neuvottelevan.
Vakuutan teille, rouva, että ne keskustelivat kuin ihmiset ikään.
Vanhat johtivat puhetta ja nuoret kuuntelivat."

"Mitä ne sitten sanoivat?" kysyi Arthur.

"Ne eivät tietysti puhuneet niin, että minä olisin ymmärtänyt
-- kuulin vain käsittämättömiä ääniä, mutta itse ne ymmärsivät
mainiosti. Kun neuvottelu oli lopussa, ryhtyivät ne työhön
asetettuaan vahtisotamiehiä, joiden piti antaa varoitusmerkki vaaran
uhatessa."

"Niin tekevät myös monet sellaiset linnut, jotka elävät yhdessä
parvittain."

"Niinpä kyllä, herra tohtori! Mutta kuulkaahan vielä. Ensin majavat
valitsevat itselleen järven tai virran, joka on niille sopiva,
ja sitten ne ryhtyvät työhön. Vahvoja hampaitaan ne käyttävät
sahana puita kaataessaan ja häntää muurauslastana, ja etukäpäliään
ne käyttävät kuten me käsiämme. Leveät hännät kelpaavat myös
työntökärryiksi."

"Sepä on tosiaan merkillistä!"

"Eikö totta? -- Tehtyään näin työnjaon ne alkavat kasata maata
valleiksi, jotka välistä voivat olla neljä-viisisataa askelta pitkät
ja parikymmentä jalkaa korkeat. Nämä rakennetaan siten, että majavat
etuhampailla sahaavat suuria paksuja puita, jotka kasvavat veden
reunalla. Kun puu on sahattu poikki, kaatuu se virtaan ja kulkee
virran mukana sille paikalle, jossa sitä tullaan käyttämään. Mutta
niin viisaita ovat nämä pikku veitikat, että jos tuuli kääntyy ja
alkaa käydä maalta päin, jättävät ne puoleksi sahatun puun siihen,
kunnes ovat varmat siitä, että se kaatuu oikealle puolelle. Kun puut
näin on saatu sille paikalle, jonne pato on rakennettava, asetetaan
ne virran poikki ja sitä myöten kun majavat asettavat rungon toisensa
päälle, kohoaa vesi luonnollisesti ja nostaa yhä useampia ylös, niin
että ylimmät tulevat oikealle paikalleen. Mutta sitä ennen menevät
eläimet noutamaan liejua ja ruohoa, jonka ne litteillä hännillään
kuljettavat padon luo. Lieju ja ruoho käytetään aukkojen täytteeksi,
kunnes koko laitos on luja ja tiivis vallitus, oikea muuri, joka
täydellisesti sulkee vedeltä tien."

"Ja eläimet jaksavat suorittaa tuon vaikean työn? Eivätkö ne väsy?"

"Väsy! Minä olen kuullut niiden työskentelevän yökauden läpeensä. Ne
tuhrivat ja läiskyttävät hännillään, niin että olisi luullut ainakin
puolisensataa ihmistä olevan työssä eikä vain satakunta majavaa. Ne
työskentelevät yötä päivää eivätkä lepää koskaan, ennenkuin ovat
saaneet työnsä valmiiksi."

"Mutta vallituksen rakentaminen on kai vain esityötä, jota seuraa
varsinaisen asunnon rakentaminen? Kerropas meille vähän siitäkin."

"Mielelläni. 'Talon' sisäänkäytävä on aina vedenalainen, ja mitenkä
ne voivat saada paalut isketyksi pohjaan, on minulle kerrassaan
arvoitus. Mutta varmaa on, että ne kiinnittävät paalut oikein
tukevasti. Itse rakennus on kuin pyöreä kumpu, ja siinä on useita
kerroksia, joissa on pienet kamarit. Se on rakennettu kovasta
mullasta ja savesta ynnä oksista ja kasveista. Siinä on kolme
huonekerrosta, toinen toisensa päällä, ja jos vesi nousee kevättulvan
aikana tai sateella, voivat ne siirtyä yhä ylemmäksi."

"No, enpä ole moista kuullut! Ja ne asuvat siis kamareissa aivan
samalla lailla kuin mekin?" kysyi Emma.

"Niinpä kyllä, jokaisella majavalla on oma huoneensa."

"Jopa nyt! Niin mukavaa ei meillä, Marialla ja minullakaan ole. Vai
mitä sinä, Maria, arvelet?"

"Koristavatkohan ne huoneensa myöskin tauluilla ja verhoilla?" nauroi
Maria.

"Ei, neiti, niin pitkälle eivät majavat luullakseni kuitenkaan ole
päässeet."

"Sepä hyvä. Silloin me ihmiset olemme kuitenkin hiukan edellä näistä
viisaista eläimistä."

"Mitä nuo velikullat syövät?" Henry kysyi.

"Oh, oikeastaan vain puunkuoria, varsinkin haavan. Syksyllä ne
kokoavat suuret varastot muonaa, sillä talvisin sulkee jää majavat
niiden asuntoon."

"Kuinka niitä pyydetään?"

"Monella tavalla. Joskus murtavat intiaanit padon ja päästävät veden
virtaamaan. Sitten he tappavat kaikki majavat kymmenkuntaa naarasta
ja viittä-kuutta koirasta lukuunottamatta. Ne jätetään eloon, jotta
ne poikisivat ja lisääntyisivät. Sitten sulkevat metsästäjät jälleen
sulun, ja niin on kaikki taas entisellään.

"Kun majavajärvi on jäätynyt, voi niitä helposti pyytää toisellakin
tavalla. Majavanpyytäjä murtautuu sisään rakennuksen yläpuolelta.
Kaikki majavat pötkivät pakoon ja sukeltavat veteen. Hetkisen
kuluttua täytyy niiden kuitenkin nousta vedenpinnalle hengittämään,
ja silloin ne vangitaan verkkoihin.

"Onpa vielä kolmaskin tapa pyytää niitä, nimittäin ansoilla, joihin
on pantu haavankuorta syötiksi. Mutta se on varsin vaivalloinen
pyyntikeino."

"Elävätkö ne aina vedessä?"

"Kyllä tämä laji, joista nyt olen kertonut. On myöskin niin
kutsuttuja maamajavia. Ne kaivavat itselleen maahan koloja kuten
kaniinit, ja niitä on helppo pyytää. Intiaanit luulevat, että ne ovat
laiskoja ukkoja, jotka eivät ole viitsineet tehdä työtä kuten muut
majavat, ja ovat sen vuoksi tulleet karkoitetuiksi toisten parista."

"Näillä seuduin on oikeastaan hirveän paljon metsänriistaa", virkkoi
Alfred.

"Niin, täällä on kyllä otuksia jos jonkinlaisia, sekä peuroja että
kettuja, karhuja ja susia --"

"Pian kai karhut heräävät talviunestaan", keskeytti Henry Martinin
puheen. "Silloin täytyy olla varovainen. Ei kaikilla ole yhtä hyvä
karhuonni kuin Emma-serkulla."

"Ole kiusaamatta!" Emma sanoi ja pöllytti Henryä tukasta.

"Muistan kyllä sen kerran, jolloin _minä_ olin hengenvaarassa karhun
takia", sanoi Martin.

"Miten se tapahtui?"

"Niin, katsokaas, minä iskin kerran kirveeni puuhun, ja silloin
kuulin kummallista murinaa puun sisästä. Arvasin heti, että siellä
oli karhu, ja kiipesin sen vuoksi puuhun katsomaan, olinko oikeassa.
Mutta juuri kun olin päässyt onton rungon latvaan ja aioin kurkistaa
aukkoon, murtui laho puunkuori, ja minä tipahdin päistikkaa alas
koloon."

"Karhun luo? Olipa se oikein osuttu!"

"Niin, sanokaas muuta. Onneksi en pudonnut päälaelleni, sillä silloin
en nyt tässä seikkailuani kehuskelisi. Putosin syvälle alas, kunnes
jalkani koskettivat jotain pehmeää, ja eikös vain se ollutkin itse
mestari Mesikämmen omassa persoonassaan. Mutta minä tulin sellaisella
voimalla, että sen pää vääntyi aivan allepäin, joten se ei voinut
iskeä minuun hampaillaan."

"Sepä oli merkillinen juttu. Kuulepas, Martin, etköhän sinä pane
vähän omiasi?" kysyi tohtori.

"Tämä on ehkä noita niinsanottuja metsästäjäjuttuja", arveli Alfred.

Martinin posket lensivät punaisiksi.

"Ei, tuhannesti ei", huudahti hän kiivaasti. "Luulevatko herra
tohtori ja nuoret herrat todellakin, että minä valehtelen teille
vasten silmiä? Semmoinen voi käydä laatuun, kun istuu kaupungin
kapakoissa, mutta enhän toki istu valehtelemassa omalle isännälleni
ja emännälleni."

Tohtori tunsi loukanneensa kelpo metsästäjää ja ojensi hänelle
kätensä.

"Suo anteeksi, Martin hyvä", hän lausui. "Minä puhuin äsken tyhmästi.
Kerro vain edelleen. Me lupaamme uskoa kaikki, mitä sanot."

Tohtorin ystävälliset sanat rauhoittivat Martinia, ja hän jatkoi:
"Karhu pelästyi kuitenkin yhtä paljon kuin minäkin, ja makasi
sen vuoksi rauhallisesti pari minuuttia jalkaini alla. Silloin
olin minäkin jo selvinnyt ja aloin nyt kiivetä takaisin ylös.
Onneksi oli ontto runko niin leveä, että minä saatoin ponnistautua
ylöspäin siten, että painoin selkäni toista seinää vasten ja
polveni vastakkaiseen seinään. Siten pääsin taas päivän valoon ja
asetuin hajareisin eräälle oksalle vähän hengähtämään. Mutta en
ollut vetäissyt henkeä enempää kuin kolme-neljä kertaa, ennen kuin
keksin Otso-mestarin pään puolen kyynärän päässä itsestäni. Se
oli myöskin selvinnyt säikähdyksestään ja ajoi nyt häiritsijäänsä
takaa. Kyllä taisin sillä kertaa tavallista nopeammin tulla maahan
pitkin puunrunkoa ja yks-kaks-kolme -- siinä oli kontiokin aivan
kintereilläni! Minä syöksyin luodikkoni luo, joka oli ruohikossa,
käännyin ja ammuin otusta vasten naamaa, niin että se kuolleena
kupertui maahan."

"Huhuu! Sillä kertaa olisi teidän voinut käydä hyvin hullusti."

"Niin, niin olisi, mutta sillä kertaa oli onni järkeä parempi. Kyllä
tästedes varon kiipeämästä puuhun, kun kuulen karhun sen sisällä
murisevan."

"Tiedättekö mitä, Otso ei oikeastaan ollut niinkään väärässä. Tehän
pudota tupsahditte hänen kotiinsa ja pesäänsä."

"Kai meillä muillakin on yhtä suuri oikeus puihin kuin herra
karhulla", arveli Martin. "Taivaan Herra on antanut metsän meille
yhtä hyvin kuin eläimillekin."




KAHDESTOISTA LUKU.

Hääjuhla metsässä.


Tammikuu ja helmikuu kuluivat, maaliskuu seurasi niitä, ja yhä painoi
talven raskas käsi maata. Mutta kun huhtikuu koitti, sai aurinko
vallan, ja ilmat kävivät leudoiksi. Se tapahtui niin rajusti, että
pieni joki äkkiä paisui kohisevaksi virraksi, ja suuri osa niittyä
joutui tulvan alle. Parissa päivässä seutu muutti tykkänään näköä.
Lumi, joka kuukausmäärät oli rasittanut maaemoa, oli poissa, linnut
livertelivät taas rakennuksen ympärillä, ja uusi vaaleanvihreä
ruohopeite kattoi niityn. Vielä kymmenkunta päivää, ja puut saivat
lehtipukunsa, ilma huokui lämpöä -- kevät ja kesä saapuivat, kuten
Kanadassa on tavallista, miltei samaan aikaan.

Lehmät päästettiin laitumelle, ja Maria ja Emma saattoivat taas
kulkea navetalle susia pelkäämättä. Vene laskettiin vesille, ja pojat
pyysivät muhkeita lohia ja muuta kalaa. Henry, Arthur ja Martin
ryhtyivät kovalla kiireellä muokkaamaan raivattua maapalstaa ja
kylvämään siihen ensimmäisen viljan. Tohtori taaskin antautui jälleen
puutarhatyöhönsä. Kanat kaakottivat ja munivat ahkerasti, ja kun
metsästysaika oli lopussa, lähetettiin Mansikalle sana, että hän sai
joka päivä hakea tuoreita munia Turvalinnasta.

Vieras intiaaninainen oli oleskellut koko talven Campellien luona.
Hän oli lempeä, hiljainen nainen ja tuntui olevan sanomattoman
kiitollinen valkoisten huolenpidosta. Mutta hänellä ei ollut
läheskään Mansikan viehättävää olentoa ja herttaisia silmiä. Hänelle
oltiin ystävällisiä, mutta Maria ja Emma eivät tunteneet samaa
mieltymystä häneen, kuin he heti ensi silmäykseltä olivat tunteneet
Malakiaan nuoreen kasvattityttäreen. He olivatkin oikeastaan iloiset,
kun vieras kevätsäiden alkaessa ilmoitti haluavansa takaisin heimonsa
luo. Hän sai runsaan eväspussin ja lähti hartaasti kiitellen
ystävällistä isäntäväkeään. Tuskinpa aavistivat Campellit, että hän
vielä kerran joutuisi osoittamaan kiitollisuuttaan muutenkin kuin
vain sanoilla.

Siitä päivästä kun Malakias joulunpyhinä oli ollut läsnä
Campellien hartaushetkessä, tulivat hän ja Mansikka joka sunnuntai
uudisasunnolle ja viettivät koko päivän uusien ystäviensä luona. Oli
kerrassaan liikuttavaa nähdä, kuinka vanha erakko vähitellen suli
ollessaan yhdessä vilkkaan, iloisen nuorison kanssa, ja pian hänen
tyly käytöksensä kokonaan hävisi.

Huomatessaan, ettei Malakias enää arastellut heitä, kysyi tohtori,
eikö olisi parasta peruuttaa majan ja maapalstan kauppa, mutta ukko
ei millään ehdolla suostunut enää järjestämään asiaa toisin.

"Mitä minä maalla tekisin?" hän kysyi. "Pitäkää te vain kaikki.
Teillä on siitä enemmän hyötyä kuin minulla, mutta minua haluttaisi
kuitenkin muuttaa majani taas takaisin tänne. Olisiko teille
vastenmielistä, jos taas saisitte minut naapuriksenne?"

"Ei, ei! Tulkaa vain, milloin haluatte. Meidän nuoret auttavat kyllä
teitä muuttamaan tavaroitanne."

"Kiitos, se on kyllä pian tehty. Jos pojat saavat tulla luokseni
huomenaamulla varhain, käy koko muutto parissa tunnissa. Silloin
voi John vastedes nukkua kotonaan, vaikka hän käykin metsällä minun
kanssani. Ja se ei liene hänen äidilleen vastenmielistä", arveli ukko
hymyillen.

"Ei, siinä olette oikeassa", vastasi äiti iloisena.

"Sen lisäksi on vielä muuan seikka, joka minun piti selvittää",
jatkoi Malakias. "Martinilla on jotain kysyttävää teiltä, ja hän on
pyytänyt minua puhemiehekseen."

"Martin!" toisti tohtori ja katseli ympärilleen. "Hänhän oli tässä
aivan äskettäin. Miksi ei hän voi itse sitä sanoa?"

"Kas, hän arveli, että olisi mukavampaa, jos minä toisin sen esille.
Seikka on sellainen, että hän on iskenyt silmänsä Mansikkaan ja
tahtoisi mielellään hänet vaimokseen."

Malakiaan uutinen herätti oikein ihmettelyn myrskyn. Nuoret tytöt
lähenivät uteliaina, ja tohtori virkkoi:

"Kas, kas! Niin, onhan hän herttainen tyttönen."

"Niin on! Ja hän pyytäisi siis teiltä lupaa saada naida tytön."

"Mutta, hyvä ystävä, teillähän on määräämisvalta Mansikan suhteen
eikä meillä."

"Minä olen tosin intiaanien tavan mukaan Mansikan isä, mutta te
olette Martinin isäntä, ja sen vuoksi tulee hänen kysyä teiltä lupa."

"Meidän mieleemme ei koskaan juolahtaisikaan kieltää häneltä sitä --
vai mitä, Augusta?" kysyi tohtori.

"Ei tietystikään."

"Ja minä puolestani annan hänet mielelläni Martinille", jatkoi
metsästäjä. "Enkä aio vaatia hänestä mitään lahjoja."

"Vaatia Martinilta lahjoja -- Mansikasta! Enpä ole mokomaa kuullut!
Tavallisestihan _annetaan_ vaimolle jotain, eikä vaadita mitään
sulhaselta."

"Niin, ei englantilaisista naisista mutta intiaaninaisista kylläkin.
Englantilainen vaimo tarvitsee kodissaan väkeä, joka toimittaa
askareet, ja se tulee miehelle kalliiksi. Intiaanivaimo sitä vastoin
työskentelee sekä itsensä että miehensä edestä. Sen vuoksi hän onkin
jonkin arvoinen, ja sulhanen ostaa hänet aina isältä. Luulenpa, että
ajan pitkään tulee halvemmaksi ostaa intiaanivaimo kuin saada rahoja
englantilaisen vaimon myötä."

"Tepä olette oikein epäkohtelias, Malakias", nauroi Emma.

"Niin, niin pikku neiti, naurakaa vain, mutta totta se kuitenkin on.
Ja Mansikasta tulee kelpo vaimo, sen takaan. Enkä olisi antanutkaan
häntä Martinille, ellen tietäisi, että hän on reima metsästäjä ja
kunnon poika, joka tulee kohtelemaan pikku tyttöäni hyvästi."

"Mutta miten aiotte itse tulla toimeen ilman Mansikan apua?" kysyi
rouva Campell.

"Niin katsokaas, he aikovat rakentaa majansa aivan minun lähelleni,
ja silloin pitää Mansikka huolen minustakin. Sen hän kyllä helposti
tekee, ja Martin pysyy yhä teidän työssänne. Se tekee pojalle hyvää,
siitä olen varma. Kun hänellä on hyvä vaimo, ei hän halua vaihtaa
paikkaansa ruvetakseen taas viettämään metsämiehen erakkoelämää."

"Ei tietenkään. Tämä on kerrassaan mainiota, Malakias. Mutta kuka
heidät vihkii?" kysyi rouva Campell.

"Linnoituksessa ei ole pappia", Henry virkkoi. "Hänhän sairastui
syksyllä, joten hänen täytyi lähteä pois."

"Eihän siinä mitään pappia tarvita. Hän on intiaanityttö, ja Martin
ottaa hänet intiaanien tapaan vaimokseen."

"Kuinka sitten?"

"Hän tulee minun luokseni ja pyytää hänet omakseen, ja minä suostun,
ja sitten he yhdessä menevät omaan kotiinsa."

Toiset nauroivat. "Siinä ei ole liiaksi häämenoja!" lausui tohtori.

"Niin, aivan liiaksi vähän, jotta minä voisin siihen suostua",
virkkoi rouva Campell. "Mansikka on tosin intiaaninainen, mutta emme
me eikä Martin olla pakanoita, ja tekin, joka olette tytölle isän
asemassa, olette valkoihoinen. Meidän mielestämme hän ei olisi oikein
vihitty vaimo."

"Kuten tahdotte, rouva! Mutta vaikka hän lähtisikin kaupunkiin, ja
hänet vihittäisiin siellä virsin ja puhein, ei hän ymmärtäisi siitä
hölyn pölyä."

"Ei vielä, mutta sitten kun hän osaa hiukan englanninkieltä, toivon
saavani hänet ymmärtämään meidän uskontoammekin. Ja silloin hän
ilolla muistaa, että hän joutui avioliittoon, niinkuin joutua pitää.
Muuten hän ehkä haluaisi saada vihkimismenot suoritetuksi uudelleen.
Miksi ei siis suoritettaisi niitä nyt heti?"

"Niin, niin, sen asian saatte te ja tohtori päättää. Mutta mistä
saamme papin?"

"Ei ole välttämätöntä matkustaa kaupunkiin hakemaan pappia", sanoi
Alfred. "Sotalaivan kapteenilla on oikeus suorittaa kirkollisia
toimituksia, ja sama oikeus on linnoituksen päälliköllä hätätilassa.
Me kutsumme everstin tänne ja pidämme oikein pulskat häät nuorelle
morsiusparille."

Tyttöjen mielestä oli kummallista, että saattoi tulla "oikein"
naiduksi ilman papin apua, mutta tohtori virkkoi iloisesti:

"Niinpä kyllä, sillä tavallahan asia voidaan järjestää."

Martin kutsuttiin nyt sisään, ja sitten hän meni noutamaan Mansikan.
Tämä näytti olevan hyvin iloinen siitä, että nuorukaisesta tulisi
hänen aviomiehensä, ja niin oli asia hyvällä alulla.

Ryhdyttiin heti rakentamaan majaa nuorelle parille, ja tohtori
kirjoitti everstille pyytäen häntä ja upseereja juhlaan. Eversti
ilmoitti tulevansa mielellään, ja seuraava sunnuntai määrättiin
hääpäiväksi.

Siitä muodostui oikea juhlapäivä. Naiset olivat pukeutuneet
parhaimpiin pukuihinsa, ja Mansikalla oli uusi hirvennahkahame ja
kukkaseppele ohimollaan. Martin oli tarkoin selittänyt hänelle, miten
vihkiminen oli tapahtuva, ja kun eversti oli lukenut vihkimäsanat,
vastasi hän ääneen ja selvästi: "Tahdon", niinkuin hänelle oli
opetettu, ja samalla hän hymyili ja nyökkäsi toisille, aivan kuin hän
olisi halunnut sanoa:

"Enkö osannutkin läksyäni?" Sangen erilainen oli tämä pieni,
luonnollinen intiaanimorsian kuin englantilainen liikutettu,
punastuva morsian, mutta metsäläistytön liikuttava luottamus ja
teeskentelemättömyys voitti kaikkien sydämet. Kun hän seisoi siinä
sulhasensa rinnalla, kirjava kukkakiehkura pitkillä mustilla
hiuksillaan, näytti hän niin herttaiselta ja viattomalta, että
ankaran everstinkin täytyi hymyillä. Ja Martin ei voinut kääntää
hänestä katsettaan.

Vihkimisen jälkeen kävivät kaikki pöytään, joka oli täynnä herkkuja,
ja vaikka Mansikka nyt ensi kertaa istui tuolilla, suoritti hän sen
tempun mainiosti eikä ollut lainkaan hämillään. Tohtori toi esille
kaksi pulloa viiniä päivän kunniaksi, ja niin vietettiin oikein
iloiset häät.

Illan suussa eversti ja upseerit lausuivat jäähyväiset ja soutivat
takaisin linnoitukselle. Kun kapteeni Sinclair heitti hyvästi
Marialle, puristi hän tytön kättä ja kuiskasi:

"Seuraava morsian tässä talossa on Maria Percival" -- nämä sanat
saivat tytön posket punaisiksi kuin tulppaani, ja nopeasti hän
pakeni sisään. Sinclair katseli iloisesti hänen jälkeensä ja seurasi
sitten päällikköään veneeseen. Kun upseerit olivat lähteneet, heitti
morsiusparikin hyvästi. Alfred, Henry, Malakias ja pikku pojat
saattoivat heidät kotiin ja kohottivat lopuksi raikuvan eläköönhuudon
morsiusparin kunniaksi.

Näin vietettiin ensimmäiset häät Kanadan syvissä metsissä.




KOLMASTOISTA LUKU.

Metsä palaa.


Eversti oli sanonut, että hän viikon kuluttua aikoi lähettää veneen
Montrealin kaupunkiin, ja jos Campellit tahtoivat, saattoi joku
heistä hyvin lähteä mukaan ostoksille. Se oli tarjous, jota ei
käynyt hylkääminen. Taloon tarvittiin koko joukko kaikenlaisia
pikkutavaroita, ja mikä vielä tärkeämpää, varastossa oli suuri läjä
nahkoja, jotka oli myytävä. Malakiaan olivat arvokkaimmat, sillä
niiden joukossa oli koko joukko majavannahkoja. Martinin ja toisten
olivat enimmäkseen peurannahkoja.

Nyt oli vain kysymys siitä, _kuka_ rupeaisi "kauppamatkustajaksi".

Vanha Malakias ei tahtonut mielellään lähteä kaupunkiin. Martinia
tarvittiin talon töissä, eikä hän tietysti liioin ollut halukas
jättämään pikku vaimoansa. Henry ja Alfred taas eivät ymmärtäneet
kaupasta mitään, eivät ainakaan nahkakaupoista. Pulma ratkaistiin
kuitenkin siten, että Malakias tarjoutui lajittelemaan kaikki nahat
ja hinnoittamaan ne. Ellei nahoista maksettaisi määrättyä hintaa,
oli ne tuotava takaisin kotiin. Tohtori oli tyytyväinen tähän
järjestykseen, ja Henry määrättiin lähtemään. Kirjoitettiin pitkiä
luetteloja kaikesta siitä, mitä tarvittiin, nauloista ja ruuveista
aina jauhoihin, sokeriin, ompelutarpeisiin ja lääkkeisiin saakka.

Rahat, jotka tohtori oli saanut ansaritaimistaan Koivikossa, hän
aikoi käyttää karjansa lisäämiseen. Henryn tehtäväksi annettiin muun
muassa hankkia muutamia lampaita, vasikoita, härkä, pari lehmää, sekä
kaksi pientä kanadalaista ponia.

Henry siis matkusti, ja sillä aikaa kun hän oli poissa, kylvivät
toiset otsansa hiessä siementä vasta raivattuun maapalstaan. Toiseen
palstanpuoliskoon kylvettiin kauraa ja toiseen vehnää, Malakiaan
entiseen palstaan joen toiselle puolelle kylvettiin maissia. Heti
kun kylvö oli lopetettu, ryhdyttiin toiseen työhön. Viljavainiot
ympäröitiin korkealla aidalla, ja siihen käytettiin valkoisesta
setripuusta kiskottuja säleitä. Näitä setripuita kasvoi eräällä
suolla kappaleen matkan päässä.

Kului melkein viisi viikkoa, ennenkuin Henry palasi pitkältä
matkaltaan, ja sillä aikaa ehdittiin hyvin laittaa tarha odotetuille
lampaille ja pieni talli ponihevosille. Eversti oli useita kertoja
käynyt uudisasutuksella tohtorin puheilla. Hänen mieleensä oli näet
juolahtanut, että tohtorin olisi välttämättä rakennettava vesimylly,
koska virta hiukan alempana muodosti aikamoisen putouksen. Sellainen
yritys vaati kuitenkin tarkkaa pohtimista, ja Campellia peloitti
ryhtyä niin suuriin puuhiin. Hän arveli, että heiltä puuttui
työvoimia. Myllystä olisi kuitenkin ollut niin suuri etu, että asia
oli miettimisen arvoinen. Silloin saattaisi näet Turvalinna itse
jauhaa viljansa. Sitä paitsi oli eversti luvannut jauhattaa myllyssä
linnoituksenkin viljat, silloin kun ei ollut muuta jauhamista.

Pitkällisten neuvottelujen ja perinpohjaisen pohtimisen jälkeen
tohtori viimein päätti rakentaa myllyn, ja eversti lähetti taas
osaston sotamiehiä auttamaan puitten kaatamisessa. Koko myllykoneisto
tilattiin sitä vastoin Quebecista. Samoin lähetettiin hakemaan
myllynrakentajia.

Kun Henry palasi, hämmästyi hän suuria muutoksia, jotka hänen
poissaollessaan olivat tapahtuneet. Hän toi pelkkiä hyviä uutisia.
Nahoista oli maksettu vaadittu hinta, ja hevoset, vasikat ja lampaat
hän oli saanut kohtuullisilla ehdoilla. Matka-arkussaan oli hänellä
sitä paitsi muutamia uusia kirjoja ja vähän rihkamaa naisille. Hänen
mukanaan tuli kuin tuulahdus siitä maailmasta, jonka he olivat
jättäneet.

Kuukauden perästä saapuivat sitten veneet kaupungista tuoden myllyä
varten tilatut tavarat ja insinöörin, erään herra Emersonin, jonka
tuli valvoa töitä. Hän oli sivistynyt nuori mies, ystävällinen ja
miellyttävä, ja pian hänestä tuli koko perheen ystävä. Nyt kaikuivat
taas voimakkaat kirveeniskut metsässä, ja sotamiehet työskentelivät
tavallista ripeämmin, sillä insinööri oli mies, joka osasi panna
väkeensä vauhtia.

"Te olette tehnyt hyvän kaupan", virkkoi hän tohtorille. "Tämä
maa on mainiota, ja järvi edistää sekä vientiä että tuontia. Noin
viidenkymmenen vuoden kuluttua on maatilanne suuren omaisuuden
arvoinen."

"Kun vain olisimme hiukan lähempänä muita ihmisiä", vastasi tohtori
ja tukahdutti huokauksen. "Niin, mutta voittehan helposti saada
naapureita", jatkoi nuori mies. "Jos haluatte, kuulustelen minä
Quebecissä, olisiko siellä siirtolaisia, jotka tahtoisivat asettua
tänne."

"Niin, se on kieltämättä uusi ajatus joka kenties voi toteutua",
tohtori arveli. "Se lisäisi työvoimiamme! Mutta kyllä meidän täytyisi
saada tietää, _kuka_ tänne aikoo asettua."

"Tietysti. Teidän ei pidä ottaa vastaan kaikenlaista roskaväkeä, vaan
ainoastaan rehellisiä, kunnon ihmisiä. Ei ole niin vaikeata saada
heitä tänne, kuin saada heitä pysymään täällä, sillä siirtolainen
muuttaa maasta juuri hankkiakseen itselleen riippumattoman aseman.
Nyt saatte kuulla suunnitelmani. Tämän kesän kuluessa koetatte saada
kaadetuksi niin monta puuta kuin mahdollista, ja ensi vuodeksi
ostatte sitten enemmän maata hallitukselta -- sanokaamme noin 4--500
tynnyrinalaa. Te jaatte maan sadan tynnyrinalan suuruisiin palstoihin
ja annatte siirtolaisten viljellä viisikymmentä tynnyrinalaa, jotka
rajoittuvat teidän maahanne -- sillä ehdolla, että he saavat ostaa
toiset viisikymmentä tynnyrinalaa omakseen niin pian kuin voivat.
Silloin karttuu oma tilanne monella sadalla tynnyrinalalla viljeltyä
maata ja samalla saatte vakinaisia naapureita ympärillenne. Eikö tämä
ole hyvä tuuma?"

Campell hymyili nuoren miehen innolle. "Kyllä, herra insinööri, hyvä
se kyllä olisi, kunpa vain nuo monet tynnyrinalat ensin olisivat
raivatut puista puhtaiksi. Olen kyllä nähnyt, kuinka raskasta työtä
puitten kaataminen on. Mutta minä kiitän teitä keksinnöstänne. Ellei
sitä nyt heti voidakaan toteuttaa, voidaan se ehkä tehdä vuosien
kuluessa."

Kesä oli jo kulunut jotenkin pitkälle. Mylly oli valmis, ja uuttera
herra Emerson heitti hyvästit, mutta lupasi taas pian tulla
tervehtimään perhettä. Sotamiehetkin lähtivät pois, ja Campellit
olivat taas yksin. Tähän vuodenaikaan ei kuitenkaan kukaan joutanut
turhia haikailemaan, työtä oli näet yllin kyllin. Karja oli
lisääntynyt melkoisesti, oli hoidettavia lehmiä, lampaita, porsaita
ja hevosia, sitten täytyi niittää ja korjata heinä, leikata vilja ja
puida se avonaisessa ladossa, jonka sotamiehet olivat rakentaneet.
Oljet koottiin aumoihin talvirehuksi, ja jyvät vietiin myllyyn. Kun
syksy lähestyi, toi teurastus uutta kiirettä. Silavan ja kinkkujen
savustamista varten rakennettiin pieni vaja.

Näin vierivät päivät ja viikot jokapäiväisissä askareissa, ja perheen
työssä oli siunausta. Campellit alkoivat jo tuntea itsensä vapaiksi
leipähuolista, ja he olivat kiitollisia Herralle hänen hyvistä
töistään. "Auta itseäsi, niin Herrakin auttaa sinua", oli aina ollut
tohtorin mielilause, ja nyt se kävi toteen.

Ainoa vaara, joka uhkasi heidän rauhallista elämäänsä, tuli
punanahkain puolelta, ja kun nämä keskellä kesää pitivät
suuren neuvottelukokouksen, herätti se levottomuutta ja pelkoa
Turvalinnassa. Mutta tälläkin kerralla meni rajuilma ohitse:
Quebecista tuli englantilainen lähetys tuoden intiaaneille tupakkaa
ja mattoja lahjaksi voittaen täten täydellisesti päälliköt
puolelleen. Vihainen Käärme ja jotkut muut olivat kyllä puhuneet
kiihkeästi valkoihoisia vastaan, mutta heidät pakotettiin pian
vaikenemaan.

Niin kutsuttu intiaanikesä oli alkanut. Se tulee syksyllä, ja siihen
aikaan kattaa usein tiheä aamusumu koko seudun. Eräänä aamuna vähän
ennen päivännousua menivät Maria ja Emma, jotka sattumalta olivat
ensimmäisinä jalkeilla, lehmiä lypsämään ja ihmettelivät, kuinka
tavattoman paksu sumu sinä aamuna oli. Juuri kun he aikoivat nostaa
maitoastiansa päälaelleen, kuulivat he keveitä askelia takaansa. He
kääntyivät ja näkivät Mansikan. Nuoren vaimon muuten niin iloisilla
kasvoilla oli tänään pelokas ilme hänen huutaessaan:

"Odottakaa hiukan -- odottakaa, varovasti!"

"Mitä hän tarkoittaa?" kysyi Emma, mutta Maria astui pari askelta
intiaaninaista vastaan. Tämä saapui sisarten luo ja jatkoi:

"Sumu ei olla hyvä -- sumu paksu -- liian paksu."

"Oh, ei se meitä haittaa", Emma arveli ja kohotti taas sankoaan,
mutta Mansikka tarttui häntä käsivarteen ja käänsi hänet, niin että
hän tuli seisomaan kasvot metsää kohti.

"Sumu -- tulta -- ei hyvää tulta", hän jatkoi murteellisella
englanninkielellään.

Tytöt katsoivat häneen käsittämättä hänen puhettaan.

"Mitä sinä tarkoitat, Mansikka kiltti?" kysyi Maria.

"Eihän sumu ole tulta", Emma sanoi hiukan kärsimättömästi. "Lähdetään
nyt kotiin, Maria."

Samassa tuli Martin juoksujalkaa heidän luokseen huutaen:

"Onko herrasväki jalkeilla? Oletteko huomanneet mitään?"

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Maria.

"Tulta -- metsä on tulessa."

_"Metsä palaa!"_

Tytöt seisoivat aivan pelosta jähmettyneinä. He olivat eläneet kyllin
kauan erämaassa ymmärtääkseen, mikä vaara uhkasi, kun metsä paloi.

"Mitä meidän pitää tehdä?" kysyi Emma vavisten.

"Toistaiseksi ei mitään", kuului Martinin vastaus, ja nähdessään,
kuinka peloissaan he olivat, hän lisäsi: "Ei ole sanottu, että tuli
leviää tänne asti. Meidän täytyy vain olla varuillamme. Nyt on meidän
kaikkien ensiksi mentävä lehmien luo."

Näin sanoen hän otti sangot ja astui edellä, ja nuo kolme naista
seurasivat häntä vähän levollisempina hänen viimeisten sanojensa
johdosta.

Lehmät eivät nyt enää olleet niin kaukana talosta, vaan paalutuksen
sisäpuolella sijaitsevassa navetassa, ja pian oli lypsy päättynyt.
Sitten kaikki menivät rakennukseen, jossa toiset jo olivat jalkeilla.
Vähän myöhemmin saapuivat Malakias ja Johnkin. He olivat olleet
metsällä koko yön, mutta olivat nyt palanneet kotiin ilmoittamaan
tulipalosta. He olivat nähneet metsän palavan kaukana, ja arvelivat,
että tuli oli levinnyt peninkulmittain pohjoiseen ja itään päin.
Kun ei toistaiseksi kuitenkaan lainkaan tuullut, arveli vanhus,
että Turvalinna kenties välttäisi tulen vaaran. Koko päivä kului
tuskallisessa jännityksessä. Vähän jälkeen päivällisen kävi sumu
paksummaksi, ja tulenkäryä alkoi tuntua -- huono merkki. Illalla
alkoi tuulla, ja tuuli yltyi melkein myrskyksi. Sinä yönä ei paljon
nukuttu. Vartioitiin vuoronperään ja tähystettiin lakkaamatta
taivaalle, eikö näkyisi pilviä, jotka ennustaisivat sadetta. Mutta
tuon tuostakin tuikahtivat tähdet sumupilven lävitse, eikä näyttänyt
siltä, että saataisiin pelastavaa vettä.

Seuraavana aamuna kokoonnuttiin kalpeina aamurukoukseen. Hartaushetki
oli aivan lyhyt, mutta sitä lämpimämmin tohtori rukoili Jumalaa
suojelemaan ja varjelemaan hänen rakkaitaan vaarasta, joka uhkasi
kotia. Jokapäiväiset askareet toimitettiin niin pian kuin mahdollista
ja sen jälkeen kaikki kokoontuivat pihalle.

Savu täytti nyt ilman ja salpasi hengitystä. Tuuli ajoi sitä tiheinä
pilvinä järven yli, ja yhä vahvemmin tuntui palonkäry.

"Ettekö luule tulen pian saavuttavan meidät?" kysyi Campell
Malakiaalta.

"Hm -- jos tätä jatkuu, on se täällä kahdenkymmenenneljän tunnin
kuluttua", vastasi ukko.

"Herra Jumala, mitä meidän tulee tehdä?" kysyi rouva Campell
epätoivoissaan. "Meillähän ei ole ruiskuja eikä letkuja."

"Ne eivät auttaisikaan mitään", sanoi vanha metsästäjä
kylmäverisesti. "Te ette ole koskaan nähneet metsän palavan
peninkulmien alueella. Ruisku Amerikan aarniometsissä! Yhtähyvin
voisitte luulla voivanne sammuttaa kulon teekupillisella! Ei, on
vain kaksi pelastumisen mahdollisuutta. Toinen olisi se, että myrsky
nostattaisi oikein kunnollisen rankkasateen ja toinen, että tuuli
kääntyy."

Mutta tuuli ei kääntynyt eikä tullut sadetta, ja ennenkuin yö saapui,
alkoi kuulua kaukaista räiskyntää ja ryskettä, ja savu ja kuumuus
yltyivät.

Aurinko laski, ja nyt saattoi selvästi nähdä, miten liekit
leimahtelivat taivasta kohti, ja miten ilma oli täynnä tuhansia
kipinöitä. Vastustamattomalla vimmalla syöksyi tuli heitä kohti.

"Nyt on tosi edessä", huudahti Martin. "Ensin täytyy meidän päästää
karja irti."

Nuori mies riensi navettaan ja pian nelistivät irti päässeet elukat
rajua vauhtia järvelle. Vaisto osoitti niille tien pelastukseen. Ne
kahlasivat niin pitkälle veteen kuin pääsivät ja seisoivat järvessä
polvia myöten ammuen pelosta.

Sillä aikaa alkoivat toiset suurella kiireellä koota tärkeimpiä
tavaroita, ennen kaikkea aseita, joita ilman heidän elämänsä metsässä
oli mahdoton. Itkien kantoivat Emma ja Maria yhteen vähäisen
omaisuutensa, ja tohtori kokosi kaikki paperinsa ja sen pienen
rahamäärän, jonka hän omisti. Vanhaa perheraamattua ei myöskään
unohdettu, samoin pelastettiin Alfredin luutnantinvaltakirja.

Puoli tuntia kesti tämä kiireinen työ, sitten oli kaikki valmista,
ja nopeasti riennettiin rantaan. Onneksi oli kesän kuluessa
rakennettu kaksi uutta venettä, niin että kaikille oli sijaa --
yksinpä uskollisille koirillekin. Metsäkoirat ja Trim tulivat siihen
veneeseen, jossa tytöt olivat, ja molemmat suuret koirat istuivat
liikahtamatta paikoillaan vakaasti tuijottaen rantaan, mutta pikku
Trim piiloutui väristen Emman hameenliepeisiin.

Halli verikoira sitä vastoin hyppäsi siihen veneeseen, jota tohtori
ohjasi. Halli arveli nähtävästi, että sen paikka vaaran hetkellä
oli talon isännän luona. Hektorin kuoleman jälkeen Halli näet piti
itseään perheen vartijana myötä- ja vastoinkäymisessä.

Juuri kun veneet lähtivät rannasta, kuului kauheata ryskettä
metsänrinteestä, ja samassa syöksyi lauma peuroja tiheiköstä. Pitkin
harppauksin kiitivät uhkeat eläimet aukeaman yli ja syöksyivät
ihmisistä välittämättä veteen. Vesi kohisi ja kuohui niiden
ympärillä. Ne pitivät päänsä korkealla, sieraimet levenivät ja suu
oli vaahdossa. Ne läähättivät ja ähkyivät nopean juoksunsa jälkeen,
joka oli pelastanut ne kuoleman kynsistä. Ihaillen katselivat
Campellit, kuinka eläimet uivat heidän ohitseen, ja hetkeksi he
unohtivat oman vaaransa tarkatessaan komeita metsänasukkaita. Mutta
pian heitä pelästytti uusi lauma. Tällä kertaa eivät tulijat olleet
rauhallisia peuroja. Ei, kokonainen karhuperhe, otso-isä, otso-äiti
ja neljä nuorta otsopoikaa köntysti alas rinnettä ja polskahti
veteen keskelle lehmiä, hevosia, sikoja ja lampaita. Campellien
hätähuudoista eivät otukset rahtuakaan piitanneet. Katsomatta
oikealle tai vasemmalle ne uivat eteenpäin ja seurasivat samaa
suuntaa kuin peuratkin -- ne pyrkivät erästä pikku saarta kohti, joka
kohosi ulompana järvessä.

"Älkää pelätkö, rouva!" sanoi Martin, joka ohjasi naisten venettä.
"Tällaisissa tapauksissa unohtuu kaikki viha eläinten ja ihmisten
välillä -- me saamme kyllä pian nähdä useampiakin metsänasukkaita."

Martin oli oikeassa. Lyhyen ajan kuluessa kiiti metsästä milloin
rauhallisia eläimiä, milloin karhuja, susia, villikissoja ja
muita petoeläimiä: ihmisistä piittaamatta ne syöksyivät suin päin
aaltoihin. Yhteinen vaara oli kukistanut vaiston.

Nyt hipoivat liekit jo metsän äärimmäisiä puita ja kohosivat ilmaan
korkeina pylväinä. Kova rytinä ja ryske, kohina ja räiske lähestyi
tulen mukana. Tuon tuostakin kuului tiheiköstä ukkosenkaltainen
jyrähdys, joku metsän jättiläisistä siinä syöksyi kumoon. Samalla
satoi kipinöitä ja palavaa tuhkaa, ja savu ja kuumuus kävi niin
tukahduttavaksi, että töin tuskin saattoi hengittää.

Tohtori oli antanut veneitten kellua niin kauan kuin mahdollista
lähellä maata. Itse hän seisoi pystyssä silmät suunnattuina rantaan,
siihen kotiin, missä hän ja hänen omaisensa olivat luulleet voivansa
elää huolettomina. Nyt hän huomasi, että heidän oli pakko soutaa
pois, ja värisevin äänin hän käski:

"Soutakaa -- selälle."

Nuorukaiset laskivat airot veteen, ja vene kiiti nopeasti ulapalle.
Jonkun hetken kuluttua saattoi jo hengittää helpommin.

"Seis!" käski tohtori. "Tähän voimme taas pysähtyä!"

Veneet pysähtyivät jälleen, ja taas katseltiin ääneti kauhistuttavaa
tulivirtaa, joka nyt vyöryi aukean maan yli.

Viimein katkaisi Emma äänettömyyden.

"Nyt on navetta tulessa -- katsokaa, liekit loimuavat jo katon
lävitse!" hän huusi.

Rouva Campell rutisti vavisten miehensä kättä.

Monen, monen kuukauden uuttera työ oli pian tuhottu, talvi teki
tuloaan -- minne he nyt joutuisivatkaan?

Silloin huudahti Martin:

"Kas -- liekit nousevat suoraan taivasta kohti -- tuuli asettuu!"

"Ja katsokaa tuota mustaa pilveä tuolla -- se ei ole savua!" huudahti
Alfred. Jokainen oli ollut niin surullisiin ajatuksiin vaipuneena,
ettei kukaan ollut muistanut tarkastella taivasta. Se oli sillä välin
kokonaan peittynyt raskaisiin pilviin, ja jokunen pisarakin oli
pudonnut kenenkään huomaamatta. Yhtäkkiä kuului lotisevaa ääntä, ja
sade virtasi niin rajusti alas kuin konsanaan vieraissa maanosissa.
Tuossa tuokiossa oli järvi korkeissa vaahtopäisissä laineissa, ja
veneet täytyi nopeasti kääntää vasten tuulta.

"Istukaa aivan hiljaa -- airot ylös, Martin!" huusi Alfred, ja veneet
kiitivät vinhaa vauhtia aalloilla, jotka joka silmänräpäys uhkasivat
nielaista ne.

Viimein he saapuivat maihin. Miehet hyppäsivät veteen ja vetivät
veneet rantaan.

Parissa minuutissa oli kaikki kuin taikavoimalla muuttunut. Ei
liekkiä, ei kipinääkään enää -- kaikkialla vallitsi kuolonhiljaisuus.
Ilma oli kirkas ja puhdas, ja kuu heijastui laineista.

Kuinka iloiset ja kiitolliset he kaikki olivatkaan, seistessään taas
kodin oven sisäpuolella! Nyt vasta he oikein selvästi tunsivat, että
se oli _heidän_ kotinsa, _heidän_ Turvalinnansa, tämä koti, jonka he
juuri olivat olleet kadottamaisillaan!

Kun kaikki olivat koolla, polvistui tohtori, eikä yksikään silmä
jäänyt kuivaksi hänen hartaasti kiittäessään Jumalaa heidän
pelastuksestaan. Sitten riennettiin vaihtamaan märät vaatteet
kuiviin, ja pian olivat kaikki levolla, yö oli näet jo käsissä eikä
mihinkään työhön voitu ryhtyä. Molemmat metsästäjät ja Mansikka
jäivät myöskin Turvalinnaan. Tuli oli epäilemättä hävittänyt heidän
majansa. Kohta olivat kaikki sikeässä unessa unohtaen päivän vaivat
ja murheet. Vain uskolliset vartijat, koirat, valvoivat vielä
hetkisen, kunnes nekin sulkivat väsyneet silmänsä.




NELJÄSTOISTA LUKU.

Vihainen Käärme näkee sellaista, mitä hänen ei pitäisi nähdä.


Seuraavana aamuna oli koko perhe tavallista aikaisempaan jalkeilla,
sillä kaikki olivat uteliaat näkemään, kuinka suurta vahinkoa tuli
oli tehnyt. Pian huomattiin kuitenkin, että navetta oli ainoa,
mikä oikeastaan oli tuhoutunut. Sillä puolen joen, missä itse
asuinrakennus oli, olivat paaluaitaus ja useat ulkohuoneet hiukan
mustat ja kärventyneet, mutta se ei merkinnyt paljoa.

Niitty sitä vastoin oli tuhkan peitossa ja ruoho oli aivan palanut.
Joen tuonpuoleinen maa näytti vielä surkeammalta. Siellä oli suuri
ala metsää kerrassaan hävinnyt, vain siellä täällä kohosi joku runko
ojentaen lehdettömiä oksiaan taivasta kohti. Surullinen, lohduton
oli se kuva, joka levisi katselijan silmäin eteen. Rankkasade, joka
aamun tullen taas oli alkanut virrata, teki seudun vielä kurjemman
näköiseksi.

Tohtorin seistessä ympäristöä tarkastamassa astui Martin hänen
luokseen.

"Karja on pelastunut, herra tohtori", hän sanoi tyytyväisenä.
"Viisaat elukat ovat itse löytäneet tien kotiin. Minä olen lukenut
ne, ei puutu ainoatakaan."

"Jumalan kiitos", vastasi Campell iloisesti. "Se säästää paljon
rahaa, mutta muu näyttää oikein toivottomalta."

Nyt yhtyi Malakias toisiin. Hän oli kiertänyt ympäristön tutkiakseen,
millä kannalla asiat olivat, ja näytti oikein hilpeältä.

"Suvaitkaa minun toivottaa onnea", virkkoi hän harvinaisen
vilkkaasti. "Taivaan Herra on tehnyt puolestanne oikein oivaa työtä."

"Mitä tarkoitatte, Malakias?"

"Heh, eikö herra tohtori ole sitä keksinyt? Tehän tahdoitte
mielellänne saada tänne useampia uudisasukkaita, mutta pelkäsitte,
ettette saisi maata raivatuksi. Nyt on kaikki tyynni tehty."

Campell seisoi hetkisen sanatonna, sitten hän huudahti:

"Niin, niin! Kumma, etten sitä ennen keksinyt! Kuinka lyhytnäköisiä
me ihmiset olemmekaan! Tässä minä seison ja suren sellaista,
mikä itse asiassa on suureksi avuksi minulle. Hullu, kun en heti
oivaltanut asiaa."

"Ellei maata ensi vuoden kuluessa raivata, alkaa se taas versoa
puita", tuumasi Martin.

"Silloin voimme saada jo keväällä ennen mainitut naapurimme.
Kirjoitan heti tänä päivänä insinööri Emersonille ja pyydän häntä
muistamaan meitä. Joku teistä voi sitten viedä kirjeen ratsain
everstille. Linnastahan käydään usein kaupungissa. Halloo -- kuka
siellä?" keskeytti tohtori puheensa nähdessään pienen veneen, joka
täyttä vauhtia kiiti rantaa kohti.

Tulija oli kapteeni Sinclair parin sotamiehen saattamana. Nuorukainen
oli kalpea ja valvoneen näköinen, hänen äänensä vapisi, kun hän
käheästi huusi:

"Kuinka on? Oletteko pelastuneet?"

"Olemme -- kaikki tyynni tallella!" kuului vastaus.

Kapteeni hypähti maalle ja kertoi, miten kauheassa tuskassa hän oli
ollut koko yön. Linnoituksesta oli huomattu tulen leviäminen, mutta
hänen oli ollut mahdoton lähteä mihinkään, kun linnoitustakin uhkasi
tulenvaara.

"Te ette usko, miltä minusta tuntui jäädä sinne, kun tiesin teidän
kaikkien olevan täällä hengenvaarassa", virkkoi hän lopuksi puristaen
tohtorin kättä.

Tämä vastasi liikuttuneena kapteenin kädenpuristukseen, mutta kun he
molemmat rinnan astuivat talolle, lisäsi tohtori leikillisesti:

"Te olette uskollinen ystävämme, hyvä kapteeni, mutta sanokaa
minulle, olisitteko te ollut aivan yhtä peloissanne, jos muuan nuori
neito olisi ollut linnoituksessa eikä Turvalinnassa?"

Sinclair katsahti kummastuneena tohtoriin. Hän oli luullut, ettei
kukaan muu ollut huomannut hänen rakkauttaan Mariaan kuin tyttö
itse. Nyt hän näki, että hänen vanha ystävänsäkin tiesi asiasta ja
katsellen tohtoria vilpittömästi silmiin hän vastasi sydämellisesti:
"Niin, tohtori Campell, te olette oikeassa! Hänen tähtensä minä
eniten pelkäsin."

Hän vaikeni tuokion, sitten hän jatkoi:

"Tämä hetki ei tosin ole sopiva kosimiselle, mutta tohtori on itse
murtanut jään. Niin, minä rakastan kasvatustytärtänne Mariaa ja olen
rakastanut häntä ensi päivästä alkaen, jolloin olin hänen kanssaan
yhdessä. Onko teillä mitään sitä vastaan, että sanon sen hänelle
itselleen?"

"Ei, nuori ystäväni!" vastasi tohtori. "Puhukaa te vain hänelle. Minä
olen varma siitä, ettemme vaimoni ja minä koskaan voi saada parempaa
miestä pikku tytöllemme."

Sinclair ei jättänyt tätä suostumusta hyväkseen käyttämättä.
Aamiaisen jälkeen hän vei Marian mukaansa katsomaan kanatarhaa.
Siellä he istuivat ylösalaisin käännetyllä laatikolla, ja siinä, ei
kovinkaan juhlallisessa paikassa, kapteeni avasi sydämensä nuorelle
tytölle pyytäen häntä vaimokseen.

"Ensi vuonna päättyy virka-aikani täällä", hän sanoi. "Silloin olen
täyttänyt velvollisuuteni ja voin hyvällä omallatunnolla matkustaa
kotiin. Upseerilla ei tosin ole suuria tuloja, mutta minä olen
perinyt pienen sievän omaisuuden isältäni ja saatan tarjota teille
hyvän kodin. En rikkautta, mutta kuitenkin niin paljon, että voimme
huolettomina elää. Mitä arvelette, Maria? Tahdotteko jakaa kohtaloni,
tahdotteko tulla vaimokseni? Olenko erehtynyt luullessani, että minua
rakastatte, niinkuin minä rakastan teitä, Maria kulta!"

Näin sanoen hän tarttui tytön käteen ja aikoi syleillä häntä, mutta
nuori tyttö veti kätensä pois ja vastasi hiljaa:

"Kapteeni Sinclair! Te ette ole erehtynyt -- minä tulisin ilolla
vaimoksenne. Olen joskus ajatellut -- toivonut, että se mikä nyt on
tapahtunut, tapahtuisi -- mutta -- mutta --"

Hän vaikeni hetkeksi ja tukahdutti kyyneleensä jatkaen:

"Minä en voi jättää vanhempiani, niitä ihmisiä, jotka ovat
rakastaneet meitä, kuin olisimme olleet heidän omia lapsiaan.
Kiittämätön, kovin kiittämätön olisin, jos nyt lähtisin heidän
luotaan, kun he tarvitsevat minua."

"Niin, armaani, sen ymmärrän aivan hyvin, mutta kun he nyt itse
sanovat, että he voivat --"

"Ei, ei, ja tuhat kertaa ei", huudahti Maria ja hypähti ylös hänelle
harvinaisella kiihkeydellä, "te ette saa puhua niin! Vaikka setä ja
täti päästäisivätkin minut -- en minä suostu siihen -- en koskaan
voisi saada levollista hetkeä Englannissa tietäessäni, että he
tekevät työtä ja näkevät vaivaa täällä yksinäisyydessä."

Hän purskahti itkuun, mutta kapteeni tarttui hänen molempiin käsiinsä
ja sanoi:

"Pikku Maria, sinun rakkautesi kasvatusvanhempiisi lisää minun
rakkauttani, enkä minä tahdo houkutella sinua velvollisuudestasi.
Mutta kuulepas, jo tämän ajan kuluessa, jonka olette asuneet
täällä, on maatila nopeasti edistynyt. Nyt saatte ensi vuonna
vielä useampia uudisasukkaita tänne, ja rouva Campell saa enemmän
apua. Minä en lähdekään keväällä kotimaahan, vaan koetan saada
oloaikani pidennetyksi vuoden verran, ja sitten voimme odottaa, mitä
aika tuo. Kun vain tiedän, että sinä rakastat minua, odotan minä
kärsivällisesti. Me olemme molemmat nuoria, ja elämä on edessämme."

Kapteenin pieni puhe rauhoitti pelästynyttä tyttöä, ja kun Emma
vähän ajan kuluttua tuli hakemaan munia, oli hän mennä selälleen
säikähdyksestä, sillä keskellä kaakottavia kanoja ja kiekuvia
kukkoja istuivat hänen oma sisarensa ja Archibald Sinclair,
kapteeni hänen majesteettinsa neljännestäkolmatta kanadalaisesta
jalkaväenrykmentistä!

Kun sanoma kihlauksesta levisi, herätti se suurta riemua
Turvalinnassa. Liikuttuneena kuulivat tohtori ja hänen vaimonsa
nuorten päätöksen ja arvelivat, että he ehkä jo kesällä saattoivat
tulla toimeen ilman Marian apua. Mutta kelpo tyttö ei tahtonut kuulla
siitä puhuttavankaan, ja asia jäi niinkuin hän ja Sinclair olivat
päättäneet.

Neljäntoista päivän kuluttua sattui Turvalinnassa toinen tapaus, joka
ei suinkaan ollut yhtä iloinen.

Tohtori, Alfred ja Martin olivat siistimässä varastohuonetta ja
asettamassa tavaroita järjestykseen. He olivat avanneet monta
laatikkoa ja pakkaa tuulettaakseen niiden sisältöä ennen talven
tuloa, ja kaikki kolme olivat kovassa puuhassa. Juuri kun Campell
kääntyi nostaakseen erästä arkkua, huomasi hän aivan vieressään
intiaanin, joka himokkain katsein tarkasti niitä monia esineitä, mitä
oli hajallaan lattialla.

"Mitä tämä on?" tohtori huudahti pelosta säpsähtäen.

Martin ja Alfred, jotka seisoivat selin, kääntyivät myöskin ja
huomasivat intiaanin. Tämä oli vanhanpuoleinen, kookas ja jäntevä
mies pukeutuneena eläimennahkoihin. Päässä hänellä oli kotkansulka,
joka oli kiinnitetty otsanauhalla, ja kaulassa koko joukko vaski- ja
messinkihelyjä. Hänen kasvonsa eivät olleet maalatut, lukuunottamatta
kahta pientä kehää silmien ympärillä. Pää oli ajeltu ja yksi ainoa
pitkä kiehkura riippui alas niskalle. Vyössä hänellä oli kirves ja
kädessä luodikko. Lyhyesti sanoen, hän oli punanahka, joka näytti
vaaralliselta.

"Minä kyllä näen, mihinkä heimoon hän kuuluu", sanoi Martin. "Mutta
muuten en häntä tunne."

Hän puhutteli miestä intiaanikielellä, mutta villi vastasi vain:
"ugh".

"Hän ei tahdo sanoa, mikä hänen nimensä on", virkkoi Martin. "Ja
lyönpä veikkaa siitä, että hän ei ole täällä hyvissä aikeissa.
Juoskaa hakemaan Malakias, herra luutnantti, hän ehkä tuntee hänet."

Alfred riensi nopeasti vanhan metsästäjän majalle, joka tulipalon
jälkeen oli rakennettu paaluaidan viereen, ja tapasi onneksi hänet
kotoa. Sillä aikaa intiaani seisoi levollisena paikallaan, silmät
yhä kiinnitettyinä esillä oleviin tavaroihin. Hänen huomiotaan
kiinnittivät varsinkin suuret arkut, joissa oli ruutia ja kuulia.

Molemmat valkoiset miehet seisoivat myöskin ääneti ja tarkastivat
vierasta jännittyneinä. Nyt palasi Alfred Malakiaan seuraamana.

Intiaani kääntyi kuullessaan tulijan askeleet eikä näyttänyt oikein
tyytyväiseltä keksiessään ukon.

"Tunnetteko tämän miehen"? kysyi Campell kiihkeästi.

"Kyllä, saatanpa tuntea", vastasi Malakias painokkaasti ja lausui
muutamia sanoja intiaanikielellä vieraalle.

Intiaani vastasi kyllä nyt, mutta kun Malakias jotenkin lyhyesti oli
vielä virkkanut pari lausetta, kääntyi punanahka äkkiä ja astui pois
intiaanien tavallisella juhlallisella kävelytyylillä.

"Niin, mene sinä vain", sanoi Malakias ja sylkäisi hänen jälkeensä.
"Olipa harmillinen sattuma, että hän juuri nyt osui tulemaan ja sai
nähdä kaikki meidän rikkautemme."

"Kuka hän oli?"

"Kukako hän oli? Toden totta, Vihainen Käärme itse omassa
persoonassaan. Minä en arvannut, että hän taas liikkuu näillä mailla,
muuten olisin ollut enemmän varuillani."

"Mutta eihän tuo yksi mies voi tehdä meille mitään", virkkoi Alfred.

"Oh, hänen toverinsa ovat kyllä täällä lähellä, ja he ovat yhtä
ilkeitä kuin hän itsekin. Meidän täytyy tästedes pitää silmät auki.
Olipa koko onnettomuus, että hän sai nähdä ruudin ja kuulat. Hän
tahtoo nyt vaikka millä keinoin saada ne käsiinsä."

"Olisimmeko ehkä tehneet viisaasti, jos olisimme antaneet hänelle
jotain?" kysyi tohtori.

"Ei, mitä te ajattelettekaan. Ei millään ehdolla. Hän olisi vain
käyttänyt sitä meitä vastaan saadakseen loputkin."

"Parasta, ettei rouvasväki saa tietää mitään koko jutusta", ehdotti
Martin.

"Ei tietysti", sanoi Malakias. "Ainoastaan Mansikalle täytyy meidän
kertoa, mutta hänhän ei olekaan rouvasväkeä. Hän osaa ehkä paremmin
kuin kukaan muu meistä pitää silmät auki. Ei hän suotta aikojaan ole
punanahka. Olipa onni, että Vihainen Käärme näki minut täällä -- ehkä
se pitää häntä hiukan aisoissa."

Onneksi ei rouva Campell eivätkä tytöt olleet huomanneet intiaania.
Useita päiviä kulkivat miehet peloissaan, mutta kun mitään ei
tapahtunut, rauhoittuivat he vähitellen. Malakias ja John kävivät
joka päivä tähystelemässä, ja he ilmoittivat, että punanahat olivat
kokoontuneet jokavuotiseen neuvotteluunsa ja että heitä liikkui
suuret parvet metsissä. Kaikki oli kuitenkin levollista, ja viimein
arveltiin, että Vihainen Käärme oli luopunut aikeestaan yrittää
uudisasukkaitten kimppuun.

Mutta itse vanha viisas Malakiaskin erehtyi. Intiaani oli viekas
ja salakavala vihollinen, joka osasi iskeä valkoista miestä hänen
arimpaan kohtaansa.




VIIDESTOISTA LUKU.

Kummallinen susi.


Talvi oli taas käsissä. Ensin tulivat myrskyt, sitten alkoi pakkanen
ja lumentulo. Ystävillemme tuli erämaassa kiire saattaa kaikki
järjestykseen lähestyvien kuukausien varalle. Lehmille kannettiin
pahnoja navettaa ympäröivän paaluaidan sisäpuolelle, lampaat ajettiin
paalutettuun lammaskarsinaan ja hevoset suljettiin talliin.

Viimetalvinen kokemus oli opettanut uudisasukkaat paremmin
varustautumaan talven varalle. Rakennus oli tullut paljoa
lämpimämmäksi sen jälkeen kun tohtori oli hankkinut kaupungista
kaksinkertaiset ovet ja ikkunat, ja monet suden- ja karhuntaljat
tekivät huoneet kodikkaammiksi. -- Martin ja Malakias eivät enää
olleet omassa taloudessaan. Mansikka tuli joka aamu Campelleille ja
otti osaa heidän töihinsä. Kaikki tunsivat olevansa samaa perhettä.

Nyt oli paljon enemmän työtä kuin viime talvena, ja tämä vaikutti
sen, ettei pakollinen sisälläolo tuntunut niin ikävältä. Lampaat,
lehmät ja siat vaativat yhtämittaista hoitoa, ja miehet puivat
ahkeraan riihtä, jauhattivat viljaa sekä kävivät metsällä.

Henry oli Montrealissa käydessään ostanut koko joukon uusia kirjoja,
ja yhteisen sopimuksen mukaan oli ne pantu tallelle talvi-iltojen
varalle. Nyt ne siis otettiin esille ja tohtori luki ääneen joka ilta.

Näin kului aika kaikilta tasaisesti ja rauhallisesti. Malakiaan
arkuus oli nyt tyyten hävinnyt. Hän vietti aina iltansa toisten
seurassa, ja nuorisosta oli hyvin hauskaa kuulla hänen kertovan
seikkailuistaan intiaanien ja metsänpetojen parissa.

Johnia sitä vastoin eivät nämä yhteiset illanvietot lainkaan
miellyttäneet. Hänen suurin huvituksensa oli valmistaa mokkasiineja
tai teroittaa piikkisianpiikkejä Mansikan kanssa, ja toiset saivat
hänen puolestaan lukea ja jutella mielin määrin -- hän ei piitannut
siitä hölynpölyä. Silloin tällöin hänen isänsä koetti opettaa hänelle
jotain, mutta yhtä hyvin olisi voinut kantaa vettä seulalla. Kun
vain sopiva tilaisuus tuli, huiskis, poika oli ovesta ulkona, ja hän
istui mieluummin tuntikausia kyyryllään lumessa sutta väijymässä kuin
opiskeli puoli tuntia kieliä tai matematiikkaa isän johdolla.

Eräänä iltana hän taas oli hiipinyt pois ja istui kyyryllänsä
paaluaidan ulkopuolella susia väijymässä.

Oli melko pimeä, sillä kuu ei vielä ollut noussut, ja pian hän
huomasi eläimen, joka tuli ryömien vatsa melkein maassa kiinni.

Samassa hän kuuli äänen takaansa kuiskaavan: "Täälläkö sinä istut,
poika? Näetkö tuota eläintä tuossa?"

Kuului laukaus -- puhuja oli Martin, ja hän se myöskin ampui.

John hypähti pystyyn äkäisenä siitä, että hänen saaliinsa vietiin:

"Älä sinä pistä nenääsi joka paikkaan."

"No, no, pikku metsästäjä!" Martin vastasi säyseästi, "sinä luulet,
että sinun aina pitää saada ensimmäinen laukaus. Mutta omituisestipa
tuo susi käyttäytyy", lisäsi hän.

Eläin oli näet kohonnut takajaloilleen, jonka jälkeen se kellahti
kumoon ja vieri pois.

"Sepä oli kummallista", toisti metsästäjä miettiväisenä. "Ja minkä
vuoksi se tuli niin lähelle paaluaitaa? Senlaatuiset otukset vaanivat
mieluimmin sikolättien ja lammaskarsinain lähettyvillä. Tämä ei ole
mitään rehellistä peliä."

"Mitä tarkoitat?"

"Minä tarkoitan, poikani, että se kenties oli kaksijalkainen susi.
Mutta tulehan nyt sisään toisten luo."

John ei vastannut, vaan seurasi Martinia, ja niin pian kuin hän oli
päässyt oven sisäpuolelle, astui hän suoraa päätä naulakkoa kohti,
jossa avaimet riippuivat.

"Mitä sinä siellä teet?" kysyi isä.

"Otan portin avaimen", kuului pojan lyhyt vastaus.

"Ei, ei, John, porttia ei nyt saa avata", lausui Martin. "Asia on
sellainen, että minä ammuin jotain, jota luulin sudeksi, mutta joka
mahdollisesti onkin intiaani."

Kaikki hypähtivät säikähtyneinä pystyyn.

"Martin on oikeassa. Porttia ei millään ehdoin saa tänä iltana
avata", sanoi tohtori. "Jos se oli punanahka, ei hän tietenkään ollut
yksin. Kiertäkäämme talo nähdäksemme onko kaikki järjestyksessä."

Miehet ottivat luodikkonsa ja menivät ulos, naiset odottivat sillä
aikaa jännittyneinä. Tohtori ja pojat kulkivat toiselle puolelle,
molemmat metsästäjät toiselle, ja hetken kuluttua he yhtyivät.

"Kaikki levollista!" ilmoitti Martin.

"Emme mekään ole keksineet mitään", kuului Campellin vastaus.

Miehet seisoivat tuokion ja tarkastivat seutua. Kuu oli juuri
nousemaisillaan, ja sen kalpeassa valossa välkkyi tummansininen,
lumisten rantojen ympäröimä järvi, joka ei vielä ollut jäässä.
Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus, ei tuulenhenkäyskään saanut
vedenpintaa värehtimään, ei suhinaa kuulunut taloa ympäröivistä
puista. Vain silloin tällöin kuului pöllönhuuto siltä puolen, missä
syksyinen tuli ei ollut hävittänyt metsää.

Kaunis oli tämä rauhallinen, lumipeitteinen maisema, ja luonnon
suuruus vaikutti syvästi miesten mieleen.

"Niin kaunista ja niin rauhallista", tohtori sanoi katkaisten viimein
hiljaisuuden. "Ja kuitenkin väijyy meitä ehkä kuolema, jos uskallamme
lähteä portin ulkopuolelle. Taivaan Herra suojelkoon meitä."

Näin sanoen hän kääntyi ja meni sisään toisten seuraamana.

Vähän myöhemmin perheenjäsenet laskeutuivat levolle. Martin valvoi
lammaskarsinan ulkopuolella, ja John Ja Malakias toisella puolen
pihaa. Kaikki kolme vartioivat keskiyöhön. Sitten tulivat Alfred ja
Henry heidän sijalleen ja kello kolmesta vartioivat Martin ja tohtori.

Mutta yö kului rauhallisesti, ja Malakias arveli, että kaksijalkainen
susi oli ollut Vihaisen Käärmeen lähettämä vakoilija.

Auringon noustessa avattiin portti, ja miehet menivät ulos tarkemmin
tutkimaan asiaa.

"Toden totta, se on ollut punanahka eikä susi", Malakias sanoi.
"Katsokaa, tässä on lumessa hänen polvensa jäljet, hän on ryöminyt
pitkin maata, ja luoti on osunut. Tuossa on veripilkkuja.
Seuratkaamme niitä."

He kulkivat jonkin matkaa ja löysivät sitten sudennahan, joka oli
heitetty lumikinokselle.

"Kas vain", Martin huudahti. "Siinä on sudennahka, johon hän oli
kietoutunut -- joko hän on kuollut tai ovat toiset kantaneet hänet
pois."

"Siinä on hirveän paljon verta", Alfred virkkoi. "Kyllä kai hän
on, mies parka, heittänyt henkensä." He seurasivat jälkiä aina
metsänrinteelle. Siellä he huomasivat koko joukon jälkiä ja päättivät
siitä, että haavoitetun ystävät olivat kantaneet hänet pois. "Olipa
onni, että te satuitte menemään ulos juuri sillä hetkellä", virkkoi
Henry. "Nyt he tietävät, että olemme varuillamme."

He menivät nyt kaikki takaisin taloon ja kertoivat, mitä olivat
nähneet.

"Surullista, että siinä ihminen sai surmansa", sanoi lempeä
rouva Campell. "Punaiset miehet ovat yhtä hyvin veljiämme kuin
valkoihoisetkin."

Mutta Martinia ei tämä miellyttänyt, ja toisetkin miehet arvelivat,
että tappo oli tapahtunut vain hätäpuolustukseksi.

"Ellen _minä_ olisi häntä ampunut, olisivat hän ja hänen päällikkönsä
nylkeneet _meidän_ päänahkamme", Martin virkkoi.

"Jospa se edes olisi ollut Käärme itse, silloin olisimme tehneet
lopun koko jutusta", Henry tuumasi. "Olikohan se hän?"

"Ei, herra tohtori, se oli joku nuorista miehistä. Päällikkö itse ei
käy vakoilemassa", Malakias vastasi. Kului jonkin aikaa, ennen kuin
pelko haihtui Campellin perheen mielistä tämän tapahtuman jälkeen.
Mutta kuukauden kuluttua Malakias tuli kotiin tuoden sen rauhoittavan
sanoman, että Vihainen Käärme oli joukkoineen lähtenyt länteen päin.
Malakias oli kuullut sen eräältä intiaaniparvelta, jonka hän oli
tavannut metsässä. Käärme oli siis huomannut kaikki hyökkäysyritykset
turhiksi ja ainakin toistaiseksi heittänyt rosvotuumansa sikseen.

Metsästäjät lähtivät nyt taas levollisempina metsästysretkilleen,
ja naiset eivät enää pelänneet olla yksin kotosalla. Molemmat pojat
pääsivät vuorotellen miesten kanssa. Arthur, joka niin näppärästi
auttoi kotiaskareissa, oli nimittäin pyytänyt ja rukoillut, että hän
pääsisi silloin tällöin metsällekin, ja vanhemmat arvelivat, etteivät
he voineet häneltä sitä kieltää.

Arthur oli näet aivan oikein selittänyt, että hänen täytyi saada
harjaantua miestentöihin yhtä hyvin kuin nuorin velikin, ja eihän
Johnilla ollut oikeus aina vain "huvitella". Kun vanhemmat sen
lisäksi huomasivat, että John alkoi katsella Arthuria yli olkain
ja pitää itseään kovin mahtavana ja miehuullisena veljen rinnalla,
puhuivat he Malakiaalle asiasta.

Ukko huomasi myöskin, että oltiin tekemässä vääryyttä ystävällistä,
avuliasta Arthuria kohtaan, ja hän lupasi ruveta pojan opettajaksi.
Herra Johnin täytyi siis siivosti pysyä kotona ja auttaa äitiä,
kun Arthurin vuoro oli lähteä metsälle. Hauskaa se ei hänestä
ensin ollut, mutta kun asia selitettiin hänelle tarkemmin, ja hän
oikeastaan paljon piti kiltistä veljestään, tyytyi hän uuteen
järjestykseen.




KUUDESTOISTA LUKU.

Surun päivä.


Talvi alkoi nyt kaikessa tuimuudessaan. Ja joulua kuussa jäätyi
järvi, ja suuria lumikinoksia kasaantui talon ympärille. Kaikesta
päättäen oli pakkanen oleva nyt vielä ankarampi kuin edellisenä
vuonna.

Kokonaiseen viikkoon eivät miehet olleet voineet käydä metsällä,
niin pimeät olivat lyhyet joulukuunpäivät olleet, ja niin paksulta
oli lunta satanut. Nyt paistoi aurinko vihdoinkin, ja kiireesti
valmistauduttiin pitkälle retkelle.

Molemmat metsästäjät sekä Alfred ja Henry pukeutuivat
päällysnuttuihin ja karvalakkiin, sitoivat lumikengät jalkaansa
ja ottivat luodikot käteensä. Koirat eivät tällä kertaa päässeet
mukaan, ne olisivat vain uponneet lumikinoksiin. Juno ja Ponto tosin
liehakoivat ja heiluttivat häntäänsä, mutta se oli turhaa työtä.

"Ei mukaan, menkää nukkumaan, ei mukaan!" Alfred käski, ja
surullisina ne hiipivät nurkkaansa, josta ne rukoilevin silmin
seurasivat miesten puuhia. Mutta oli eräs, joka ei niinkään vaan
tyytynyt lyhyeen: "Mene nukkumaan!" ja se oli Arthur. Tällä kertaa
oli hänen vuoronsa päästä metsälle ja samalla oli tämä hänen
ensimmäinen pitempi metsästysretkensä. Ilosta säteillen hän seurasi
toisia ja heilutti lakkiaan jäähyväisiksi.

"Kuinka tyytyväinen ja kiltti hän on!" lausui Emma äidillensä, kun he
molemmat yhdessä seisoivat keittiössä katsellen metsämiesten jälkeen.

"Jospa John olisi puoliksikaan yhtä ystävällinen", hän jatkoi.

Äiti tukahdutti huokauksen.

"Minun mielestäni on John kuitenkin viime aikoina tullut vähän
ystävällisemmäksi", hän lausui. "Mutta Arthurin miellyttävää käytöstä
hän ei kuitenkaan koskaan saa. Molemmat veljet ovat niin erilaiset
kuin päivä ja yö."

"Hyvä, että Arthurkin kerran sai tilaisuuden päästä vähän ulos", hän
jatkoi hetkisen kuluttua. "Mutta minä en kuitenkaan koskaan saata
olla oikein rauhallinen lasteni puolesta, ennen kuin näen heidät
kotona taas. He ovat vielä liian nuoret tuollaisiin seikkailuihin."

"Oh, he suoriutuvat kyllä mainiosti!" Emma lohdutti. "Heillähän on
muassaan sekä veljet että lastenpiiat -- luulenpa, että Malakias on
yhtä hyvä kaitsija kuin kaksi lastenhoitajaa."

Sillä aikaa olivat metsästäjät kulkeneet monta tuntia turhaan etsien
metsänriistaa. Levättyään hetken aikaa ja syötyään aamiaista he
alkoivat taas samoilla eteenpäin, mutta vasta päivällisen aikaan
he pääsivät peuraparven jäljille. He saapuivat nimittäin eräälle
aukeamalle, missä lumi kohosi suurina kinoksina. Mutta siellä täällä
mäenrinteillä oli lumi kaavittu syrjään, ja saattoi nähdä, että ruoho
siinä kohden oli purtu poikki.

Kun metsästäjät olivat saapuneet tälle paikalle, pysähtyivät he
odottaakseen Arthuria ja Malakiasta, jotka tulivat hiukan jäljessä.
Arthur ei näet ollut yhtä harjaantunut käyttämään lumikenkiä kuin
toiset, ja Malakias kulki hänen rinnallaan antaen hänelle hyviä
neuvoja.

"Katsopas, poikani", hän sanoi. "Täällä on varmaankin parvi eläimiä
likitienoilla, mutta koska sinä et vielä ole ollut tällaisella
metsästysretkellä, niin paina nyt tarkoin mieleesi, mitä sinulle
sanon. Eläimillä ei ole ainoastaan terävä kuulo ja tarkka näkö, vaan
niillä on myöskin erinomaisen hieno vainu ja ne voivat tuntea ihmisen
pitkän matkan päästä, kun tuuli on myötäinen. Käsität siis, että me
koetamme saavuttaa ne takaa päin vastakkaiselta puolelta. Tuuli on
idästä, ja meidän pitää kulkea metsän läpi lännen puolelle. Jos sinä
näet ne, niin pysy piilossa ja tee niinkuin näet meidän muittenkin
tekevän. Jos tulemme jonkin kummun luo, niin älä juokse sitä ylös,
sillä silloin voit helposti tulla huomatuksi. Peurat saattavat olla
aivan lähellämme kummun toisella puolella. Lähene siis vain varovasti
ja koeta pysyä piilossa kuten me muutkin. Ymmärrätkö nyt, Arthur?"

"Kyllä! Minä pysyn takana ja teen kuten sanotte." Toista tuntia
samoili pieni metsästysseura viidakkoja ja soita yhäti pysytellen
tiheimmissä paikoissa, etteivät peurat niitä huomaisi.

Viimein he saapuivat aukeamalle, samalle, jossa he jo äsken olivat
olleet, vaikka silloin toisella puolella. Maaperä oli hyvin
epätasaista, täynnä kuoppia ja pieniä kumpuja. Joka kerta kun
täytyi kiivetä sellaiselle pienelle kummulle, ryömivät joko Martin
tai Malakias edeltäkäsin, kurkistivat alas kummun harjan yli ja
viittasivat sitten toisia seuraamaan. Tämä uudistui monta kertaa,
mutta viimein Martin kääntyi ja nosti sormen huulilleen.

Nyt tiesivät metsästäjät eläinten olevan lähellä, ja kun Martin
ryömi takaisin metsästystoveriensa luo, kertoi hän, että aivan
läheisyydessä oli uhkea parvi peuroja, noin kaksitoista, neljätoista
kappaletta. Ne kaapivat juuri lunta syrjään, mutta näyttivät aroilta
ja säikkyviltä, ikäänkuin ne aavistaisivat uhkaavaa vaaraa.

"Annapas niinä vähän kurkistan", sanoi Malakias ja ryömi itse
kummulle toisten kärsimättöminä odottaessa alhaalla.

Vanhus vakoili vain hetkisen, sitten hän kääntyi ja liukui nopeasti
alaspäin.

"Niin, Martin oli oikeassa. Ne näyttivät levottomilta. Luulisipa
melkein, että joku toinen on niitä ajanut. Odottakaamme vähän, kunnes
ne rauhoittuvat."

Odotettiin neljännestunti ja tähysteltyään vielä kerran kummulta he
huomasivat, että eläimet olivat rauhoittuneet, ja ajo saattoi siis
alkaa.

Hiljaa hiipivät kaikki kummun harjalle, ja laukaisivat melkein
yhtaikaa. Kolme eläintä kaatui, ja muut syöksyivät nuolen nopeudella
pakoon.

Alfred oli tähdännyt erääseen urospeuraan, joka seisoi muista
erillään, ja silminnähtävästi oli eläin haavoittunut. Se saattoi
kuitenkin laahautua mäkeä alas ja katosi pensaikkoon. Sillä aikaa
kun toiset juoksivat kaatuneiden eläinten luo antaakseen niille
kuoliniskun, riensivät Martin ja Alfred urospeuraa etsimään. Seuraten
verisiä jälkiä he tunkeutuivat kappaleen matkaa viidakkoon, kun äkkiä
kuulivat petoeläimen kumeaa murinaa.

"Karhuko se on tähän vuoden aikaan?" kysyi Alfred.

"Tuskin!" Martin vastasi. "Se, jonka Emma-neiti tapasi, oli aivan
poikkeus. Olkaamme kuitenkin varovaisia. Ryömikää te oikealle, niin
minä ryömin vasemmalle."

Niin tapahtuikin. Alfred saapui nopeammin perille kuin hänen
kumppaninsa, ja hän huomasi ensin saaliinsa, urospeuran, suuren
pantterin kourissa, joka juuri raateli sitä.

Tuossa tuokiossa oli Alfred kohottanut luodikkonsa -- kuului laukaus,
mutta pantteri ei kaatunut, haavoittui vain.

Karjuen se syöksyi Alfredin päälle tarttuen hänen olkapäihinsä.
Nuorukainen vaipui kirkaisten lumelle, ja hän olisi ollut kuoleman
oma, ellei Martin onneksi olisi tullut ja ampunut kuulaa pedon
aivoihin.

"Toivottavasti ette ole pahoin haavoittunut", Martin huudahti
pelästyneenä, auttaen Alfredia pystyyn.

"En, vaarallista se tuskin on, mutta kauheasti siihen koskee", Alfred
vastasi purren hampaansa yhteen.

Hän asui pari askelta, mutta vaipui sitten jälleen lumelle voihkien.

"On pahemmin kuin luulin. Päätäni huimaa."

"Istukaa vain hiljaa, niin minä sidon haavanne oikein kunnollisesti.
Halloo -- halloo -- tulkaa tänne -- halloo --!" Martin huusi, aukoi
vapisevin käsin Alfredin pukua ja koetti kaulaliinallaan tukkia
verenjuoksua.

Kuullessaan hänen huutonsa syöksyivät toiset paikalle, ja suuri oli
heidän kauhistuksensa, kun he näkivät Alfredin tilan.

"Arthur, juokse noutamaan vettä -- tuossa saat pikarin -- lähde on
aivan mäen alla", Malakias käski repien taitavasti siteitä omasta ja
toisten kaulaliinoista.

Kun Malakias oli saanut veren seisahtumaan, ja Alfred oli juonut
hiukan vettä, tunsi hän itsensä paljon paremmaksi ja selitti, että
hän nyt hyvin saattoi lähteä kotiinpäin.

"Sepä oli kauhea peto", hän sanoi. "Minä saan kiittää Martinia siitä,
että ylimalkaan vielä olen elossa."

"Niin, se oli tavattoman suuri otus", Malakias vastasi. "Tuollaista
ukkoa on mahdoton yksin nujertaa, sen lisäksi ne ovat kovin
sitkeähenkisiä."

"Mihin kohtaan osui kuulani?"

"Tähän lavan alle, ja hyvin se olikin tähdätty, mutta ellette osu
sydämeen tai aivoihin, niin hyökkää peto kimppuunne. Te olette saanut
oikein ilkeän haavan ja luultavasti saatte olla metsästyslakossa
ensimmäiset viisi-kuusi viikkoa."

"Nyt tunnen itseni taas oikein vahvaksi. Kootkaamme nyt saalis ja
lähtekäämme kotimatkalle."

"Martin ja minä nyljemme vain ensin pantterin -- tahdomme tietysti
viedä sen uhkean nahan voittosaaliina kotiin. Henry-herra ja Arthur
voivat sillä aikaa leikata parhaimmat palat kaadetuista eläimistä --
ottakaa vain reisikappaleet, älkää välittäkö nahoista. Kun meidän
täytyy auttaa luutnanttia, emme voi raahata liian paljon."

Alfred arveli kyllä, ettei heidän tarvinnut häntä ajatella. Mutta
Malakias tiesi, mitä hän tiesi, vaikka hän pitikin tietonsa ominaan.
Kokenut metsästäjä arvasi, että kunhan haavat ensin pingoittuvat,
niin palaavat tuskat kaksinkertaisina. Ja kovin kauas ei oltukaan
ennätetty, ennen kuin haavoja taas alkoi pakottaa.

Se oli vaikea kotimatka. Alfred ponnisti eteenpäin uljaasti ja
voitti tuskat kerran toisensa jälkeen. Mutta voimat heikontuivat
heikontumistaan, ja kohta täytyi hänen levähtää melkein joka
neljännestunti. Hän ei halunnut kuulla puhuttavankaan paareista ja
sanoi, että sotilaan tuli kulkea, kunnes hän kaatui.

Vihdoin viimein häämötti koti metsämiesten silmiin. Silloin olikin
Alfred raukka jo niin verenvuodon ja tuskien uuvuttama, että hän töin
tuskin jaksoi laahautua eteenpäin.

"Istukaa nyt tähän", Martin sanoi, "niin minä juoksen edeltäkäsin
ja tuon kulauksen viiniä teille vahvistukseksi, ennen kuin käytte
loppumatkan".

Sanottu ja tehty. Martinin pitkät sääret kantoivat hänet pian
Turvalinnaan, jossa hänen uutisensa herätti yleistä levottomuutta.

Tohtori riensi hakemaan haavasideaineitaan, ja äiti käski tyttöjen
valmistaa vuoteen ja lämmintä vettä.

Kenenkään huomaamatta oli Emma siepannut viinipullon kaapista ja
juoksi nyt paljain päin pihan yli ja tietä pitkin metsään.

"Neiti hyvä!" Martin huusi ja syöksyi hänen jälkeensä, mutta Emma ei
nähnyt eikä kuullut. Hän liiti eteenpäin kuin lintu ajattelematta
mitään muuta kuin sairasta. Helläsydäminen tyttö unohti, ettei
hänellä ollut lumikenkiä jalassaan, ja ennen kuin hän oli päässyt
puolitiehen metsää, oli hän niin väsyksissä, kuin olisi hän kulkenut
monta peninkulmaa. Mitä kauemmin hän juoksi, sen korkeammiksi kävivät
kinokset, ja sitä syvemmälle hän upposi.

Onneksi Martin saavutti hänet pian, ja auttoi tytön Alfredin luo.

Tämä makasi aivan tajutonna, ja Henry ja Malakias laittoivat täyttä
vauhtia paareja oksista.

"Kyllä hänet nyt kannetaan, sanokoon sitten mitä tahansa", virkkoi
ukko. "Eihän toki liene sotilaalle häpeällistä tulla kannetuksi
taistelusta, kun hän kerran on haavoittunut."

Emma polvistui Alfredin viereen ja loi epätoivoisen katseen serkun
kalpeihin kasvoihin.

"Alfred, rakas, rakas Alfred!" hän kuiskasi ja kumartui
loukkaantuneen yli.

Samassa nuorukainen avasi silmänsä ja katseli häneen hämmästyneenä.
"Pikku Emma", sanoi hän heikosti. "Oletko sinä täällä -- minun
tähteni --", hän painoi kouristuksentapaisesti tytön kättä ja vaipui
taas tainnoksiin.

Kohta sen jälkeen olivat paarit valmiit, ja Alfred nostettiin niille.
Martin ja Henry kohottivat taakan olkapäilleen, ja niin lähti pieni
kulkue astumaan kotiin päin.

Kun saavuttiin perille, laskettiin haavoittunut heti vuoteelle.
Isä tutki hänet ja ilmoitti, että haavat eivät suinkaan olleet
vaarattomia. Emmankin tila vaati lääkärinhoitoa, sillä tuskin
hän oli päässyt oven sisäpuolelle, kun hän sai vilunväristyksiä
ja alkoi voida kovin pahasti. Hän oli nähtävästi vilustunut
laupeudenretkellään.

Ensimmäinen tunti kului sairaiden hoitoon. Sitten valmistivat
Mansikka ja Maria vankan aterian metsästäjille, jotka kyllä
tarvitsivat jotain vahvistavaa.

Kun oli käyty pöytään, kysyi John: "Missä on Arthur?"

"Arthur?" -- "Eikö hän ole täällä?" -- "Eikö hän tullut toisten
mukana sisään?" huusivat kaikki yhteen ääneen. Huudettiin --
etsittiin -- Arthuria ei näkynyt.

Nyt kävi ilmi, että hänen kanssaan oli puhuttu viimeksi silloin,
kun Alfred pyörtyi ja Martin juoksi noutamaan apua. Silloin hän oli
istuutunut sitomaan lumikenkiään lujemmin kiinni ja oli sanonut
Henrylle, että hän heti olisi valmis. Mutta sen jälkeen oli kaikkien
huomio kääntynyt yksinomaan Alfrediin ja Emmaan, niin ettei kukaan
ollut muistanut poikaa.

Rouva Campell oli käynyt kuolonkalpeaksi.

"Pikku poikani", hän vaikeroi. "Yksin lumessa -- oi Jumala, hyvä
Jumala!"

"Meidän täytyy heti lähteä häntä etsimään", Henry sanoi, "Martin ja
Malakias, tulettehan tekin mukaan!"

Molemmat metsämiehet loivat toisiinsa puhuvan katseen seuratessaan
Henryn kutsua.

Porstuassa kuiskasi Martin ukolle: "Turhaa!"

Malakias nyökkäsi vain vastaukseksi. Hän oli yhtä kalpea kuin äitikin
ja hänen kätensä vapisivat niin kovin, että hän töintuskin saattoi
pidellä luodikkoa.

"Minä tahdon lähteä -- odottakaa vähän ja ottakaa minut mukaan!"
huusi John, joka myöskin oli noussut paikaltaan ja juoksi Malakiaan
jälkeen.

Mutta samassa näkyi rouva Campell ovessa ja sanoi niin ankarasti,
ettei John koskaan ollut nähnyt häntä sellaisena:

"John, sinä et astu jalallasi ovesta ulos."

"Niin, mutta, äiti --."

"Ei sanaakaan, ei tavuakaan -- luuletko, että tahdon kadottaa
sinutkin?"

Näin sanoen tarttui epätoivoinen äiti poikaa käsivarteen ja veti
hänet sisään.

"Rouva on oikeassa", Malakias sanoi. "Me emme tahdo edes Henry-herraa
seuraamme. Martin ja minä menemme yksin. Siitä asti kun tulimme
kotiin, on satanut lunta yhtämittaa. Vain kokeneet metsämiehet
saattavat liikkua tällaisessa ilmassa."

Näin sanoen molemmat metsästäjät vetivät taas päällystakit ylleen ja
lumikengät jalkaansa, ja sytytetty kuusisoihtu kädessään he lähtivät
uudestaan kulkemaan pimeässä ja pakkasessa. Murheellisina tuijottivat
vanhemmat heidän jälkeensä. Mutta metsästäjät seisahtuivat
metsänrinteelle. Tähän he pysähtyivät, sillä he tiesivät että he vain
henkensä kaupalla olisivat voineet kulkea edelleen.

He huusivat ja hoilasivat, kohottivat tulisoihtujaan ja tähystelivät
joka suunnalle. Vastausta ei kuulunut. He kulkivat edestakaisin,
ristiin rastiin ja etsivät -- mutta turhaan.

"Hyödytöntä", sanoi Martin viimein. "Tiesimmehän sen molemmat jo
ennakolta."

"Totta kyllä, mutta hänen äitiraukkansa ei voi sitä käsittää.
Niin kauan kuin hän tietää, että me haemme poikaa, ei hän lakkaa
toivomasta, ja toivo ylläpitää hänen mieltään, kunnes hän on paremmin
valmistunut kantamaan onnettomuuttaan."

Malakiaan sanat osoittivat, että hänellä oli sekä älyä että tunnetta
ja Martinin täytyi myöntää hänen olevan oikeassa. He samoilivat siis
vielä hetken aikaa lumessa. Mutta kun tuuli kääntyi pohjoiseen, ja
pakkanen kävi aivan sietämättömäksi, päättivät he jättää etsimisen
sikseen. He eivät kuitenkaan tahtoneet lähteä taloon, vaan päättivät
mennä kotiin omiin majoihinsa odottamaan päivän koittoa. Vasta
silloin he voisivat oikein todenteolla etsiä.

Heidän majoissaan ei ollut ketään, sillä Mansikka, joka myöskin luuli
tai oli luulevinaan, että he olivat hakemassa poikaa, oli tietysti
yötä Turvalinnassa, missä hänen lempeä, hiljainen osanottonsa
suuresti lohdutti rouva Campellia.

Molemmat metsästäjät rupesivat levolle Martinin majaan ahmaistuaan
ensin kulhollisen maitoa, muutamia keitetyitä munia ja kappaleen
kinkkua, jotka he onneksi löysivät keittiöstä. He olivat aivan
uuvuksissa nälästä ja väsymyksestä, ja sen lisäksi oli heidän
mielensä kovin masennuksissa. Molemmat syyttivät näet itseään siitä,
etteivät he olleet pitäneet pojasta parempaa huolta, varsinkin oli
Malakias mielestään syyllinen. Olihan Arthur jätetty hänen huostaansa
-- mutta kuinka hän oli hoitanut tehtävänsä?

Raskas, kovin raskas oli kelpo vanhuksen mieli, kun hän laskeutui
levolle. Moneen vuoteen ei hän ollut ollut niin surullinen.

Mutta Turvalinnassa kulkivat onnettomat vanhemmat sairasvuoteelta
toiselle ja sitten taas ikkunaan tai ovelle tähystääkseen pimeyteen.
Lumihiutaleet pieksivät ikkunaruutuja, myrsky ulvoi lehdettömissä
puissa, ja jokainen uusi tuulenpuuska pani heidät pelästyneinä
hätkähtämään. Harhailiko heidän iloinen, huoleton poikansa nyt yksin
ja hylättynä pimeässä metsässä, huusiko turhaan isää ja äitiä, oliko
hän uupuneena vaipunut lumelle vai olivatko sudet raadelleet hänen
kuoliaaksi? Tuhannet tuskaiset ajatukset raastivat onnettomain
vanhempain mieltä, ja epätoivoissaan rouva Campell väänteli käsiään
rukoillen:

"Herra, Herra, ota tämä kalkki minulta -- anna minulle poikani
terveenä takaisin."

       *       *       *       *       *

Mutta Jumala ei täyttänyt hänen rukoustaan.

Seuraavana aamuna oli lumisade tauonnut, ja kun metsästäjät palasivat
ilman Arthuria, menivät tohtori ja Henry itse häntä etsimään. Mutta
yöllinen lumisade oli peittänyt kaikki jäljet -- ei missään ollut
merkkiäkään kadonneesta pojasta. He kulkivat siihen paikkaan, missä
hänet viimeksi oli nähty ja etsivät ylt'ympäri siinä toivossa, että
näkisivät hänen rihlapyssynsä suun pistävän esiin lumesta -- kaikki
turhaan.

Murheellisina he palasivat kotiin, ja isä lähti kertomaan
vaimollensa, että kaikki toivo oli turha. Äiti raukka oli väsymyksen
ja mielen jännityksen uuvuttamana heittäytynyt vuoteelle, mutta kun
hänen miehensä avasi oven hypähti hän pystyyn huudahtaen:

"Onko hän tullut?"

"Ei!" vastasi masentunut isä. "Hän ei ole tullut."

"Mihin hän sitten on joutunut, oma, rakas, pikku poikani?" äiti
huudahti.

"Pojallasi on nyt hyvä -- Herra antoi, Herra otti -- vielä en voi
sanoa: kiitetty olkoon Herran nimi!" tohtori vastasi ja painoi
vaimonsa pään rintaansa vasten kyynelten vieriessä pitkin hänen
poskiaan.




SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Intiaanikirje.


Nyt koitti todella murheen aika Campellin perheelle. Toinen poika
oli kuollut, toinen pahoin haavoitettu, kasvattitytär sairas. Emman
vilustuminen kääntyi näet keuhkokuumeeksi, ja Alfredin haavakuume
kohosi ensimmäisenä viikkona peloittavan korkeaksi. Jotain hyvää oli
tästä huolien paljoudesta kuitenkin. Molempain sairaiden uhkaava tila
vaati niin suuressa määrin herra ja rouva Campellin huomiota, ettei
suru Arthurin kuolemasta murtanut heitä.

Hitaasti kuluivat päivät, ja ainoana valonsäteenä olivat kapteeni
Sinclairin vierailut. Hän toi mukanaan sellaisen tuulahduksen iloa ja
elämänhalua, että he kaikki laskivat tunnit siihen milloin seuraavan
kerran saisivat nähdä hänet. Kerrottuaan everstille kihlauksestaan
hän pääsi usein käymään Turvalinnassa, ja on helppo arvata, kuinka
iloisia molemmat nuoret olivat tavatessaan toisensa.

Mutta Maria Percival iloitsi nyt siitä, että hän saattoi auttaa
sairaita ja olla vanhempainsa apuna ja lohdutuksena näinä raskaina
aikoina. Monta kertaa hän sanoi sulhaselleen:

"Näetkös, Archibald, koti ei voi tulla toimeen ilman minua.
Ajattelepas, jos minä nyt olisin lähtenyt Englantiin ja olisin saanut
tietää kaikista näistä onnettomuuksista -- luuletko, että minulla
olisi ollut rauhallista hetkeä?"

Joulu tuli ja meni, ja uusi vuosi toi paremman käänteen molempain
sairaiden tilaan. Talven loppuessa oli tauti voitettu. Oli onni,
että Campell oli lääkäri -- kuinka he muuten olisivat suoriutuneet
kaikesta tästä kurjuudesta?

Vähitellen ryhtyi Emma taas entisiin askareihinsa, ja Alfred
muutettiin arkihuoneen sohvalle. Sieltä hän tyynyjen nojassa saattoi
nähdä seudun ja seurata perheen toimia.

Hitaasti edistyi paraneminen, ja hitaasti palasi taas ilo ja
tyytyväisyys Campellien mieliin. Leikistä ja naurusta ei tietysti
vielä ollut puhetta. Mutta kaikkien mielet täytti hiljainen
kiitollisuus taivaan Herraa kohtaan saattaen heidät kaksin verroin
lempeiksi ja helliksi toisilleen.

Kun nurmi keväällä taas alkoi vihannoida, palasi hilpeyskin nuorten
mieliin. Emman iloinen nauru kaikui jälleen kautta koko talon,
Alfredin eloisuus heräsi taas, ja vähitellen oppi äiti sietämään
nuorten hilpeyttä ja kuulemaan kadonneen poikansa nimeä mainittavan
purskahtamatta itkuun.

Heti kun lumi oli sulanut, tuli miehille kiire, ja kaikki olivat
työssä aamusta iltaan.

Ensimmäisenä kirkkaana päivänä lähtivät Malakias ja Martin metsään
sanomatta kuitenkaan mitään aikeistaan rouva Campellille. He etsivät
Arthurin ruumista, mutta heidän vaivansa oli turha. Poika raukasta ei
näkynyt jälkeäkään.

"Sudet ovat varmaankin repineet hänet ja syöneet viimeiseen luuhun
asti", Malakias sanoi huoaten.

Sekä lehmät että lampaat olivat nyt lisääntyneet niin suuresti,
että oli koko joukko nuoria vasikoita ja karitsoja. Osa karjasta
laskettiin laitumelle metsään ja vain lypsävät jätettiin kotiin.
Siten jäi enemmän aikaa peltotöihin, sittenkin oli kova kiire saada
jauhetuksi kaikki vilja, jonka eversti oli lähettänyt.

Kun eversti eräänä päivänä kävi maatilalla, ei hän väsynyt
ilmaisemasta ihmettelyään siitä, kuinka nopeasti kaikki oli
edistynyt. Nähdessään oivallisen karjatalouden hän huudahti:

"Tohtori hyvä! Minä saan hyvän tuuman. Sen jälkeen kun hallitus myi
teille sen maapalstan, joka ennen oli paras karjalaitumemme, on
meillä hyvin vaikea pitää karjaa linnoituksessa. Mitä arvelette,
jos minä kirjoittaisin Quebeciin ja ehdottaisin, että me vastedes
ostaisimme karjaa kunnon naapuriltamme. Toisin sanoen, te lisäätte
vielä enemmän karjaanne ja rupeatte linnoituksen tavaranhankkijaksi."

"Jos saan apua uudisasukkailta, joista olen kirjoittanut
insinöörille, suostun ilomielin tarjoukseenne", vastasi tohtori.
"Mutta näillä työvoimilla en uskalla laajentaa karjanhoitoani."

"Hyvänen aika, olin aivan unohtaa", eversti huudahti. "Kas tässä on
kirje juuri insinööri Emersonilta. Hän pyytää siinä minun sanomaan
teille, että hän on tavannut kolme kelpo siirtolaisperhettä, jotka
varmaan tulevat teitä miellyttämään. He saapuvat tänne heinäkuun
keskipaikkeilla."

Se muutti asian, ja ennen kuin eversti lähti pois, tohtori sitoutui
hankkimaan linnoitukselle karjaa ja jauhattamaan uuden lähetyksen
jauhoja.

Osa hiehoista voitiin viedä heti linnoitukseen, ja sitten kun
jauhettu viljakin oli lähetetty, sai tohtori rahamääräyksen Quebecin
pankkiin tavaroistaan, joten hänen ei tarvinnut sinä vuonna koskea
pääomaansa. Rouva Campellin lasku kanoista, munista ja silavasta,
jotka hän talven kuluessa oli myynyt linnanväelle, ei myöskään ollut
väheksyttävä. Näin olivat Campellit käyttämällä järkevästi pientä
pääomaansa, hyväntahtoisten ystävien avulla ja ennen kaikkea omalla
uutteralla työllään tulemassa jo varakkaiksi.

Eräänä toukokuun päivänä Malakias tuli myllylle, jossa hän tapasi
Alfredin yksinään työtä valvomassa.

"Sepä hyvä, että tapasin teidät yksin", lausui ukko. "Minulla on
teille hyvin tärkeä sanoma. Antakaa myllyn seista ja tulkaa tänne."

Näin sanoen hän istui rahille rakennuksen edustalle ja otti
tuohikaistaleen taskustaan.

"Mitä ihmettä nyt on tekeillä?" Alfred kysyi, pysähdytti
myllynrattaan ja seurasi ukkoa. "Tehän näytätte niin säteilevän
iloiselta, kuin olisitte voittanut miljoonan."

"Pyh, miljoonan!" vastasi vanhus ylenkatseellisesti. "Siitäkös
nyt kannattaisi puhua! Jos minä tarjoaisin teille miljoonan, jopa
kaksikymmentä miljoonaakin toisella kädellä ja uutiseni toisella,
niin hylkäisitte miljoonat ja tarttuisitte uutiseen."

"Silloin se lienee jotain aivan ihmeellistä", sanoi Alfred hilpeästi.
"Kaksikymmentämiljoonaa yhtä uutista vastaan. Mitähän se onkaan?"

Vastauksen asemesta metsästäjä ojensi hänelle voitonriemuisena
tuohipalan.

Alfred katseli häneen kysyvästi.

"Tuo tuossa -- tuo lappu harakanvarpaineen -- siinäkö kaikki?"

"Niin juuri -- katsokaa sitä tarkemmin."

Nuorukainen käänteli ja väänteli hullunkurista esinettä ja antoi sen
sitten takaisin Malakiaalle.

"Sehän on jotain lasten töherrystä", virkkoi hän. "Miksi tuhlaatte
aikaa semmoiseen?"

"Miksikö? Mutta, hyvä herra luutnantti, ettekö näe, että se on
intiaanikirje."

"Kirjekö?"

"Niin juuri, ja jospa osaisin lukea jonkun teidän kirjeenne yhtä
helposti kuin tämän. Se on intiaanikirje, ja minä tiedän myöskin,
kuka kirjeenkirjoittaja on. Hyvä työ ei mene koskaan hukkaan, ja
minua ilahduttaa nähdä, että villinkin sydämessä asuu kiitollisuutta."

"Mutta lukekaahan se minulle", Alfred pyysi kärsimättömästi.

"Hyvä. Katsokaa nyt ensin tänne!"

Näin sanoen ukko osoitti erästä merkkiä, joka oli alinna
tuohikaistaleessa.

"Mitä tämä on?"

"Se on jalka."

"Oikein. Muistatteko intiaaninaista, jonka pelastimme viime vuonna,
ja jonka isänne paransi. Hän on kirjoittanut kirjeen."

"Mitähän hänellä on meille sanomista?"

"Kuulkaapas nyt? Näettekö, tuossa on aurinko, joka näkyy vain
puoleksi, ja ne viivat, jotka lähtevät siitä, kulkevat alaspäin.
Se on siis laskeva aurinko, ja se merkitsee länttä. Sitten seuraa
kaksitoista intiaanimajaa, wigwamia, mikä merkitsee kahdentoista
päivän matkaa? Ymmärrättekö?"

"Kyllä, kyllä, jatkakaa vain."

"Sitten katselemme miesten kuvia. Ensimmäinen on päällikkö, koska
hänellä on kotkansulka päässä, ja käärme hänen edessään on tietysti
hänen toteminsa --"

"Ah, Vihainen Käärme."

"Niin, niin. Toiset kuusi ovat hänen väkeään, ja ainoastaan
päälliköllä ja joukon etummaisella miehellä on pyssy kädessä. Siten
saamme tietää, että heillä on vain kaksi rihlapyssyä." -- "No,
enpä ole kummempaa kuullut! Noin osaatte te, viisas, vanha Harmaa
Mäyrä, lukea koko kirjeen! Mutta mitähän tämä tarkoittaa? Ja mitähän
merkitsee tuo pieni olento, joka kulkee päällikön jäljestä?"

"Niin, siinäpä juuri se, joka on kahdenkymmenen miljoonan arvoinen.
Näettekö, että hänen yläpuolellaan on lumikenkäpari?"

"Näen kyllä, entä sitten?"

"Ettekö vieläkään arvaa salaisuutta?" ukko kysyi surkutellen
luutnantin lyhytjärkisyyttä. "Sehän on poika -- pikku Arthurimme,
jonka me luulimme kuolleeksi ja jonka intiaanit ovat ryöstäneet."

Alfred hypähti pystyyn ja riuhtaisi kirjeen vanhuksen kädestä.

"Laupias Jumala -- onko se mahdollista? Onko hän elossa -- ah, mikä
ilo! Oletteko varma siitä Malakias? Niin, se on aivan oikein poika,
tuo pikku olento tuossa?"

Alfred oli aivan hurjana ilosta ja tutki tutkimistaan kummallisia
piirustuksia.

"Nyt minä selitän teille koko kirjeen", sanoi ukko. "Vihainen Käärme
ja hänen joukkonsa ovat ryöstäneet veljenne ja vieneet hänet länteen
päin jonnekin, johon on kaksitoista päivämatkaa täältä. Tämän sanoman
lähettäjä on intiaaninainen, jonka hengen me pelastimme. En usko,
että kukaan valkoihoinen olisi voinut selvemmin kirjoittaa."

"Ei, siinä olette oikeassa! Ajatelkaa, kuinka ihmeellistä! Pikku
Arthur on elossa! Me otamme hänet takaisin, vaikka saisimme kulkea
satoja päivämatkoja ja tappaa tuhat intiaania. Mutta mitä meidän
pitää tehdä?"

"Ei ollenkaan mitään."

"Mitä sanotte? Pitäisikö meidän istua kädet ristissä, kun tiedämme
pojan olevan vankina."

"Pitää. Ennen kaikkea emme saa ryhtyä mihinkään päättömään tekoon.
Tiedämme pojan elävän Ja se on toistaiseksi tärkeintä. Intiaanit
eivät luonnollisesti arvaa, että olemme saaneet kirjeen -- siinä
tapauksessa nainen saisi heti surmansa, siitä saatte olla varma."

"Mitenkä kirje joutui käsiinne?"

"Se oli muutamilla peurannahoilla, jotka minä olin koonnut
virranrannalle ja merkinnyt nimelläni. Hän ei nähtävästi itse ole
ollut niin kaukana, vaan on lähettänyt kirjeensä perille jonkun
toisen, mahdollisesti jonkun intiaaninaisen mukana. Tuon tuostakin
samoilee näillä seuduin näet joku intiaaniparvi."

"Mutta miksi ette tahdo, että koetamme vapauttaa hänet?"

"Siksi että Käärmeellä on ollut tarkoituksensa poikaa ryöstäessään,
ja se tarkoitus on kyllä selvä. Hän tahtoo käyttää poikaa
vaihtotavarana ruutiin ja kuuliin. Katsokaa, kun päällikkö --
kutsukaamme häntä siten, tuota konnaa, vaikkei hän oikeastaan se
ole -- kun päällikkö, sanon minä, tuli meille viime kesänä ja
onnettomuudeksi näki ampumavarastomme, alkoi hän tietysti kauheasti
himoita sitä. Hän olisi hyökännyt kimppuumme talvella, jos hän
vain olisi saanut tilaisuuden siihen. Yksi hänen vakoilijoistaan
surmattiin, ja siitä hän tiesi, että olimme varuillamme. Kun tämä
tuuma meni myttyyn, keksi hän uuden. Hän on lakkaamatta väijynyt
meitä, ja kun poika jäi metsästysretkellämme jälkeen, sieppasi hän
hänet. Niin, niin, asia on aivan selvä. Hän tahtoo hieroa kauppaa
meidän kanssamme vangin luovuttamisesta, ja sen vuoksi ei meidän
tule ryhtyä mihinkään, ennen kuin kuulemme hänestä. Muuten saattaa
tapahtua, että viimeinen villitys tulee olemaan ensimmäistä pahempi."

"Näen kyllä, että olette oikeassa, Malakias! On vaikeata odottaa
tyynesti, mutta meidän on pakko totella täytymystä ja antaa hänelle,
mitä hän vaatii."

"Ei, ei millään muotoa. Se vain kiihottaisi häntä uusiin vehkeisiin."

"Mutta, rakas ystävä, mitä meidän sitten mielestänne tulee tehdä?"

"Kurittaa häntä, kun saamme siihen tilaisuutta, ja joka tapauksessa
odottaa kärsivällisesti. Saattepa olla varma siitä, että nyt kevään
tultua saamme taas kuulla hänestä."

"Sanommeko mitään isälle ja äidille?"

"Ei, ainoastaan Martinin ja Mansikan tulee saada tietää salaisuus.
Saattaisihan olla, että joku joukosta kääntyisi heidän puoleensa,
eikä ole pelkoa siitä, että he juoruavat."

"Mutta ajatelkaa, kuinka iloiseksi äiti tulisi."

"Niinpä kyllä -- ensi hetkellä. Mutta kuinka levoton hän sitten
olisi, ehkäpä kuukausimääriä. 'Se toivo, jonka täyttyminen kestää
kauan, saa sydämen sairaaksi', isäni sanoi aina, ja siinä hän oli
oikeassa. Voitte arvata, mitä tuskia vanhempanne kärsisivät yöt
päivät tietäessään lapsensa olevan intiaanien vallassa. Ei, olisi
päinvastoin aivan väärin kertoa heille tästä."

"Niin, tehkää, kuten tahdotte."

"Me odotamme siis, kunnes saamme lähemmin kuulla Käärmeestä, ja
uskokaa minua, se tapahtuu pian. On jo paljon, kun tiedämme mistä
joukosta poikaa on etsittävä. Jos on välttämätöntä, otamme hänet
takaisin kavaluudella ja väkivallalla."

"Jos minä sen Käärme-heittiön tapaan, muserran hänen päänsä", sanoi
kiivas nuorukainen.

"Noh, noh", muistutti Malakias. "Oli ihminen hyvä tai paha, ei
hänellä ole kuin yksi elämä, ja sen on hänelle taivaan Herra suonut.
Muistakaa, että intiaanit haluavat ruutia ja kuulia, mutta eivät
tahdo ottaa pojan henkeä."

"Käyköön sitten, niinkuin te tahdotte."

Tähän päättyi keskustelu ja kumpikin meni omiin toimiinsa.




KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Sokeria ja karhuja.


Turvalinnalle koitti tärkeä päivä -- vaahteroista oli laskettava
sokeria. Malakias ja Mansikka olivat näet hämmästyksekseen kuulleet,
etteivät Campellit tunteneet vaahterasokeria, vaan tilasivat
sokerinsa Quebecista.

"Sehän on aivan tarpeeton meno, hyvä rouva", ukko selitti.
"Ajatelkaahan, kuinka yllin kyllin kaikenlaista imelää taivaan Herra
on teille antanut -- sekä hunajaa että puusokeria -- miksi ette siis
käytä sitä ja säästä rahoja?"

"Kyllä, kyllä, hyvä ystävä", rouva Campell vastasi innokkaasti. "Me
otamme mielellämme sitä. Emmehän tietäneet siitä mitään. Millä tavoin
sitä saadaan?"

"Se on aivan yksinkertaista. Kaivamme reiän puun runkoon, pari jalkaa
maasta, ja siihen reikään pistetään putki, aivan niinkuin asetetaan
tappi tynnyriin. Siten juoksee neste ulos, ja me asetamme alle jonkin
altaan, johon kokoamme sen. Joka aamu tyhjennämme altaan ja kaadamme
nesteen kattiloihin."

"Niin, sehän kuuluu hyvin hauskalta, mutta mistä saamme altaita ja
kattiloita."

"Sen kyllä sanon. John ja Mansikka laittavat kyllä altaat yhdessä
viikossa. Tuolla mäen luona kasvaa koko joukko palsamimäntyjä, -- ne
ovat juuri sellaista pehmeätä puuta, josta sopii laittaa saaveja.
Ja varastohuoneessa on kaksi suurta kuparikattilaa, joita ei vielä
ole käytetty. Niistä tulee mainioita keittokattiloita. Me viemme ne
metsään, kaadamme vähitellen nesteen niihin ja keitämme kaikki tyynni
siellä. Kun keittopäivä koittaa, voi koko perhe kokoontua metsään, ja
me vietämme pienen juhlan sokerinkeiton kunniaksi."

"Sehän olisi mainiota. Mutta sanokaa minulle, kuinka paljon sokeria
luulette meidän saavan?"

"Noin yhdeksän-kymmenen ruukkua joka puusta."

"Jopa jotakin, mutta sehän olisi oikea tulolähde talolle."

"Niin, eikö totta?"

"Kuinka usein voi yhdestä puusta laskea -- enemmänkö kuin yhden
kerran? Tarkoitan, voiko laskea joka vuosi?"

"Kyllä, aivan hyvin. Voimakkaasta puusta saattaa laskea
viisitoista-kaksikymmentä vuotta. Sitten se ei kestä enää, vaan
kuolee."

"Silloin ovatkin puut toden totta täyttäneet tehtävänsä. Mutta mitä
puhuitte hunajasta?"

"Voi, Malakias, minä rakastan hunajaa", Emma huudahti. "Toimittakaa
sitä meille hiukan."

"John ja minä haemme kyllä jonkin puun, pikku neiti. Jos te kerran
pidätte niin paljon sellaisesta makeasta herkusta, pitää teidän sitä
saadakin."

"Minä tiedän, missä kasvaa hunajapuu", sanoi Martin, joka, samassa
yhtyi toisiin. "Minä pykälöin itselleni kaksi viikkoa sitten, mutta
olen aivan unohtanut kertoa siitä. Sen jälkeen kun mylly pantiin
käyntiin, emme ole ennättäneet muuta kuin olla noitten siunattujen
jauhojen kimpussa."

"Niin, te ja Alfred olettekin ottaneet sen työn kokonaan
niskoillenne. Henryä miellyttää puiminen enemmän. Hän sanoo viljan
antavan niin paljon työtä, ettei hän valmistu ennen kuin myöhään
talvella."

"Niin hullusti eivät asiat sentään ole, mutta jos nuoret herrat
vain pitävät huolen myllystä ja riihestä, niin John ja minä kyllä
toimitamme metsänriistaa."

"John on oikein taitava nyt -- hän käyttää pyssyään kuin vanha
metsästäjä ikään", tuumi Martin.

"Niin, hän voisi totta maar käydä metsällä aivan yksinkin", sanoi
Malakias, joka oli tyytyväinen suosikkinsa edistymiseen.

Seuraavana aamuna kaadettiin koko joukko palsamipuita, ja
altaidenteko alkoi. Kesti jonkun aikaa, ennen kuin ne kaikki olivat
valmiit, mutta heti niiden valmistuttua ne vietiin metsään.

Malakias pani ne ja kaksi suurta kattilaa vankkureihin ja lähti niitä
kuljettamaan, ja koko päivän hän sitten kaivoi reikiä ja asetti
putkia puihin.

Seuraavana aamuna hän taas meni metsään Johnin kanssa, ja he
suuntasivat kulkunsa sille puulle, jonka Martin oli keksinyt.
He kaatoivat sen ja sytyttivät illalla nuotion, joka karkoitti
mehiläiset. Sitten he hakkasivat reikiä päästäkseen hunajaan käsiksi
ja saivat kaksi sangollista hunajaa. Heidän saaliinsa herätti
tietysti suurta riemua kotona.

Kun he seuraavana aamuna kulkivat kaadetun puun ohi, näkivät he
karhun, joka seisoi voimainsa takaa ahmimassa kennokakun jäännöksiä.
"Kas", John kuiskasi. "Ammunko?"

"Älä, älä, salli sen hiukan herkutella", kuului Malakiaan vastaus.
"Meidän pyssymme tapaa sen kyllä toisen kerran. Nyt meillä on kiire."

Joka aamu kokosi Mansikka kaiken vaahterannesteen ja kaatoi sen
kattiloihin, jotka Malakias oli asettanut valmiiksi tulelle
nostettaviksi. Kahden viikon ajalla kerääntyi niin paljon nestettä,
että sekä kattilat että altaat täyttyivät. Sitten sytytettiin tuli,
ja John meni kotiin ilmoittamaan sokerinkeiton alkaneen.

Koko perhe jätti askareensa ja kokoontui päivällisen jälkeen
keittopaikalle. Nuoret miehet kantoivat ruokavasua. Oli näet päätetty
viettää oikein juhlapäivää metsässä.

Ensin katseltiin puita ja altaita, joihin raaka mehu oli juossut,
sitten tuli kattilain vuoro, joissa sokeri poreili, ja lopuksi
huomasivat naiset, että molemmat suuret pesutynnyrit seisoivat siinä
pestyinä ja puhdistettuina.

"Mutta, hyvät ystävät, tuossahan ovat pesutuvan tynnyrit", rouva
Campell huudahti. "Mitä niillä tehdään?"

"Niissä jäähdytetään mehu", vastasi Alfred. "Martin ja Mansikka ovat
pesseet ne."

"Katsokaa nyt, rouva", sanoi Malakias. "Nyt kaadamme ensimmäisen
keitoksen mehua jäähtymään."

Ihmetellen näkivät nyt kaikki, kuinka sokeri kiteytyi sitä myöten
kuin mehu jäähtyi, ja he iloitsivat ajatellessaan, ettei heiltä
vastedes enää puuttuisi sokeria.

Kun ensimmäinen työ oli päättynyt, istuttiin suuren puun juurelle
ja syötiin illallista: maitoa, hunajaa ja leipää, ja syötyään
heittäytyivät perheen jäsenet nurmelle juttelemaan niitä näitä
menneistä ajoista ja päivän tapahtumista.

Kaikki neljä koiraa olivat tietysti mukana, ja Trim näytti kaikki
temppunsa, "istui", "oli kuollut", hyppäsi kepin yli ja kulki
takajaloillaan.

Mutta juuri kun tuo pikku veitikka säädyllisesti ja juhlallisesti
tepsutteli, se äkkiä laskeutui kaikille neljälle käpälälleen, kiiti
nuolena pensaikkoon ja alkoi kaapia ja haukkua täyttä kurkkua.
Toisillekin koirille tuli hätä käteen ja ne yhtyivät meluun. Syntyi
sellainen korviasärkevä konsertti, että Campellit töin tuskin
kuulivat oman puheensa.

"Oi, ettekö saa niitä vaikenemaan", rouva Campell huudahti pidellen
käsillään korviaan. "Mitä ne haukkuvat?"

Mansikka viittasi mokkasiineihinsa ja laski sormensa piikkisian
piikeille, jotka koristivat hänen jalkineitaan.

"Minä en tiedä englantilaista nimeä", hän sanoi lempeästi.

"Oh, sehän on piikkisika -- etkö muista, että opetin sen sinulle
äskettäin?" kysyi Maria. Mansikka hymyili.

"Nuoret neidit opettaa Mansikalle monta, monta sanaa -- Mansikka
ei muista kaikkia!" hän vastasi. Koko talven oli tietysti koetettu
opettaa Mansikalle hänen miehensä äidinkieltä, ja hän oli oppinut
koko lailla. Mutta hänen oli usein vielä vaikea saada toisia
ymmärtämään puhettaan. "Onko siellä piikkisika?" Campell kysyi.
"Kyllä, aivan varmaan. Otammeko lapiot ja kaivamme sen esiin?"

"Tehkää se", John huusi, ja nuoret tytöt olivat samaa mieltä.

Martin ja Malakias olivat ottaneet lapiot myötä kaivaakseen kieloja
rouva Campellin puutarhaa varten, kuten he jo kauan olivat luvanneet.
Nyt he hiki hatussa kaivoivat saadakseen piikkisian esille. Kesti
kokonaisen tunnin ennen kuin se onnistui. Viimein se juoksi ulos
reiästä, ja koirat, jotka koko ajan olivat istuneet väräjävin
sieraimin ja vilkuvin korvin, syöksyivät nyt kiivaasti sen kimppuun.
Mutta kylläpä kiihkeät eläimet korjasivat pian turpansa! Hu, hu,
kuinka kipeästi piikit koskivat. Pikku Trim nosti verisen kuononsa
taivasta kohti surkeasti ulvoen ja haki lohdutusta tyttöjen luota.
Toiset kolme eivät niin vähällä hellittäneet. Ne hieroivat kuonoaan
käpäliinsä ja tekivät uuden yrityksen. Taaskin turhaan! Piikkisika
makasi maassa kuin pieni pallo, ja joka suunnalta töyttäsivät koirat
sen teräviä piikkejä vasten.

Silloin tuli Martin avuksi. Hän vieritti eläimen selälleen -- isku
vasten turpaa, ja piikkisikarukka oli kuollut.

Martin veti nyt parhaimmat piikit eläimestä ja antoi ne vaimolleen,
ja Mansikka lupasi laittaa niistä hänelle "parin kauniita, kauniita
kenkiä!"

Kun palattiin keittopaikalle, huudahti Emma kauhistuneena:

"Voi, karhu on jäähdytysammeen luona!"

Aivan oikein! Suuri otso seisoi nuuskimassa mehua.

"Älkää pelätkö!" virkkoi Malakias. "Eläin tahtoo vain sokeria. Se
pitää yhtä paljon sokerista kuin hunajasta."

"Se on aivan sama, jonka äsken näimme hunajapuun ääressä", sanoi John.

"Seiskaamme täällä sitä tarkastamassa", Malakias ehdotti. "Saatte
nähdä jotain oikein hullunkurista."

"Hullunkurista! Tuo kauhea petoeläinkö?" rouva Campell sanoi väristen.

"Voitte olla rauhallinen, rouva, ei ole mitään vaaraa", Martin
vakuutti. "Sekä Malakiaalla että minulla on rihlapyssymme, ja
Henry-herralla on myöskin omansa, kuten näen."

"Minä olisin kuitenkin mieluummin oven sisäpuolella", äiti arveli.

"Katsokaas, kuinka se nuolee päällisen mehusta", Malakias jatkoi.
"Mutta se ei siihen tyydy, siitä saatte olla varmat -- kas vain."

Karhu pisti nyt etukäpälänsä syvälle jäähdytystynnyriin. Vaikka
hyytynyt päällyskerros olikin kylmä, oli sokeri syvemmällä vielä
polttavan kuumaa. Kauheasti mörähtäen se vetäisi palaneen käpälänsä
pois, ja asettuen takajaloilleen istumaan heilutti käpälätään
edestakaisin.

"Enkö sitä sanonut!" Malakias virkkoi ja nauroi ihan katketakseen.
"Herkku oli kuumempaa, kuin se luuli."

Toiset nauroivat katsellessaan nenäkästä vierasta, joka yhä istui
takajaloillaan ja heilutti käpäläänsä kuin neito tanssiaisviuhkaansa.

"Se koettaa kyllä vielä kerran", Martin arveli. "Kunhan se vain ei
tule tännepäin", tohtori sanoi.

"Kyllä se sen tekee -- hiljaa Halli! Hiljaa, koirat! Pidättäkää
niitä, pian! Jos eläin tulee tänne, saa John näyttää taitoaan
herralle ja rouvalle. Eikö totta, John?"

John oli samaa mieltä.

"Niin, minun pitää todella saada ensimmäinen laukaus."

Karhu oli taas lähestynyt jäähdytystynnyriä ja uudestaan polttanut
itsensä. Mutta nyt näytti siltä kuin se olisi arvellut, että ne
olennot, jotka seisoivat siinä sen onnettomuutta nauramassa, olivat
siihen syypäät. Se päästi vihaisen mörinän ja alkoi tallustaa suoraan
Campelleja kohti.

"Nyt, John", käski vanha metsästäjä. "Tähtää nyt tarkasti ja lähetä
kuulasi suoraan silmien väliin."

John laskeutui polvilleen Malakiaan eteen, joka piti rihlapyssynsä
valmiina, ja rouva Campellin kauhuksi hän antoi pedon lähestyä noin
kolmenkymmenen kyynärän päähän. Vasta sitten hän laukaisi, ja karhu
kaatui kuolleena maahan ääntäkään päästämättä.

"Loistavasti, poikani. Osasit juuri siihen, minne piti", Malakias
huusi ylpeänä oppilaansa työstä.

"Kokeneinkaan metsästäjä ei olisi ampunut paremmin", Martin vakuutti
hyväksyvästi.

"Mutta, lapsi, miksi annoit sen tulla niin lähelle?" kysyi äiti, joka
vieläkin oli kalmankalpea.

"Tappaakseni sen -- en haavoittaakseni!" nuorukainen vastasi lyhyellä
tavallaan.

"Malakiaalla on todellakin kunniaa oppilaastaan", isä sanoi ja
taputti Johnin päätä. "Nahka kuuluu sinulle, poikani! Se on oikeus ja
kohtuus."

"Kelpaako karhu nyt syötäväksi -- se on kai liian laiha talviunensa
jälkeen?" kysyi tohtori.

"Niin on -- me saatamme vain leikata siitä reidet savustettavaksi
muun lihan kanssa. Missä on veitsesi?" kysyi Malakias.

Karhuntappoon päättyi tämä iloinen päivä metsässä. Pian sen jälkeen
lähdettiin takaisin kotiin, ja "juhla" oli lopussa. Näin huvittelivat
uudisasukkaat Kanadan metsissä.




YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Viekkaus viekkautta vastaan.


Kesän tullessa kävi liike linnoituksen ja uudisasutuksen välillä
paljoa helpommaksi, ja Archibald Sinclair käytti tietysti tilaisuutta
käydäkseen niin usein kuin mahdollista kihlattuaan tervehtimässä.
Hänelle oli myöskin kerrottu Arthuria koskeva salaisuus, ja
puhuttuaan everstilleen asiasta hän toi sen tervetulleen sanan, että
jos tulisi pakko käyttää väkivaltaa, saisivat Campellit mielellään
sotamiehiä.

Mutta toukokuu kului, oltiin jo hyvän matkaa kesäkuussakin, eikä
Vihaisesta Käärmeestä vieläkään kuulunut mitään. Silloin tapahtui
viimein jotain.

Eräänä päivänä, kun Malakias oli metsässä, näki hän nuoren intiaanin
tulevan luokseen. Vieraalla oli jousi, nuolia ja kirves, mutta ei
pyssyä.

Malakias istui ja lepäili puunrungolla, ja punanahka astui
levollisesti hänen luokseen ja istui maahan hänen eteensä sanaakaan
sanomatta.

Hetken vaitiolon jälkeen ukko kysyi: "Onko poikani lännestä päin?"

"Nuori Majava on lännestä päin", kuului vastaus. "Vanhat ovat
kertoneet hänelle Harmaasta Mäyrästä, joka on viettänyt käärmeen
elämää ja metsästänyt hänen isäinsä kanssa. Asuuko isäni valkoisen
miehen luona?"

"Hän asuu valkoisen miehen luona", myönsi Malakias. "Hänellä ei ole
intiaaniverta suonissaan."

"Onko valkoisella miehellä monta talossaan?" kuului intiaanin
seuraava kysymys.

"On, monta miestä ja monta rihlapyssyä", Malakias vastasi.

Intiaani oli taas vaiti ja ukko niinikään. Hän ymmärsi hyvin, että
punanahka oli välittäjä, mutta hän odotti kärsivällisesti, kunnes
toinen itsestään ottaisi asian puheeksi.

"Eikö pakkanen tapa valkoista miestä?" villi viimein kysyi.

"Ei, valkoinen mies kärsii talven jäätä yhtä hyvin kuin punainen. Hän
metsästää ja tuo riistaa kotiin."

"Ovatko kaikki ne, jotka tulivat tänne valkoisen miehen kanssa vielä
hänen talossaan?"

"Eivät kaikki. Valkoinen lapsi vaipui uneen lumessa ja on nyt henkien
maassa."

Taas oltiin ääneti. Sitten alkoi vieras jälleen puhua:

"Pieni lintu lauloi korvaani, ja sen laulu kuului näin: Valkoisen
miehen lapsi ei ole kuollut. Hän samoili metsässä ja eksyi. Intiaani
löysi hänet ja vei hänet wigwamiinsa kaukaiseen länteen."

"Eikö pieni lintu valehdellut Nuorelle Majavalle?" kysyi Malakias
kuivasti.

"Ei, pienen linnun laulu oli totta. Valkoinen poika on elossa ja asuu
intiaanin majassa."

"Hm -- on monta valkoista miestä maassa ja monta valkoista lasta",
vastasi viekas Harmaa Mäyrä. "Pieni lintu saattoi laulaa toisen
valkoisen miehen lapsesta."

"Valkoisella pojalla oli rihlapyssy kädessä ja lumikengät jaloissa."

"Niinhän on kaikilla, jotka talvella metsästävät."

"Mutta valkoinen poika tavattiin uuden maatilan läheisyydestä",
vakuutti intiaani ja oli kokonaan unohtaa teeskennellyn tyyneytensä.

"Miksi ei häntä sitten viety sinne?"

"Intiaanit olivat matkalla omaan wigwamiinsa eivätkä voineet poiketa
suunnastaan. Sitäpaitsi he pelkäsivät tulla valkoisen miehen taloon
auringonlaskun jälkeen. Hänellä kuuluu olevan monta rihlapyssyä ja
monta nuorta miestä."

"Valkoinen mies ei kohota pyssyään intiaania vastaan, tuli hän sitten
päivällä tai yöllä", sanoi Malakias painokkaasti. "Hän tappaa vain
hiipivän suden, kun se öiseen aikaan vaaniskelee hänen asuntonsa
ympärillä."

Intiaani ei jatkanut sen pitemmälle keskustelua. Malakiaan sanat
osoittivat hänelle, että susijuoni oli tullut ilmi.

Malakias ryhtyi nyt vuorostaan puheeseen. "Asuuko Nuori Majava täällä
lähellä?" hän kysyi. "Heimomme majat ovat kahdentoista päivänmatkan
päässä täältä", vastasi toinen.

"Ho hoo", Malakias arveli. "Tällä kertaa puhut totta, ystäväni!
Kaksitoista wigwamia, kaksitoista päivänmatkaa, niinhän kirjeessä
sanottiin." Sitten hän jatkoi:

"Onko päällikkö, joka johtaa Nuoren Majavan joukkoa, suuri soturi?"

"Onpa kyllä."

"Niin, niin hän on", toisti Malakias. "Vihainen Käärme on jo ollut
monessa taistelussa. Lähettikö hän Nuoren Majavan Harmaan Mäyrän
luo ilmoittamaan minulle, että valkoinen poika on elossa?" Intiaani
katsahti hämmästyneenä ylös. Hän huomasi nyt, että Harmaa Mäyrä tiesi
asiat paremmin, kuin he aavistivat.

"Siitä on monta kuukautta, kun Vihainen Käärme otti valkoisen
pojan huostaansa, ja koko tämän ajan hän on ruokkinut häntä
metsänriistalla. Hän on metsästänyt hänen puolestaan ja antanut
hänelle lämpöä, ja valkoinen poika rakastaa häntä kuin omaa isäänsä."

"Hm!" Harmaa Mäyrä mutisi epäillen.

Punanahka ei ollut kuulevinaan pientä keskeytystä, vaan jatkoi:

"Vihainen Käärme rakastaa poikaa kuin omaa lastansa. Hän tahtoo ottaa
hänet omaksi pojakseen, ja valkoisesta pojasta on tuleva heimon
päällikkö --"

"Suuri, kuuden miehen vahvuinen heimo", virkkoi siihen Malakias,
tällä kertaa salaamatta ivaansa.

Intiaani puristi huulensa yhteen ja hänen silmissään välähti vihan
salama. Mistähän ukko niin hyvin tiesi kaikki heidän asiansa? Hän oli
hetken ääneti, ennenkuin hän taas pääsi tavalliseen tyyneen ääneensä.

Sitten hän jatkoi:

"Poika unohtaa pian valkoiset miehet ja tulee punaiseksi kuin
intiaani."

"Poika on kolmannellatoista", vastasi Malakias. "Hän ei koskaan
unohda isänsä kieltä eikä äitinsä lauluja."

Nyt oli nuoren punanahan kekseliäisyys lopussa. Hän huomasi, että
hänen täytyi käydä suoraan asiaan käsiksi.

"Tahtooko valkoinen mies antaa lahjoja pojasta?" hän kysyi.

"Valkoinen mies on köyhä. Hän käy metsällä nuorten miestensä kanssa
kuten intiaanit. Mitä voi hän tarjota? Hänellä ei ole paloviinaa
kotonaan."

"Valkoisella miehellä on ruutia ja kuulia ja rihlapyssyjä."

"Antaako Vihainen Käärme pojan takaisin, jos hän saa sen, mitä Majava
sanoo?"

"Hän on lähtevä pitkälle matkalle ja tuo pojan mukanaan. Mutta
sanokoon valkoinen mies ensin mitä lahjoja hän tahtoo antaa."

"Se sanotaan hänelle", vastasi Malakias. "Ensi täysikuun aikana
kohtaan minä Nuoren Majavan auringonlaskun jälkeen itäpuolella pitkää
niittyä. Onko se päätetty?"

"Se on päätetty!" vastasi intiaani. Sen jälkeen hän nousi ja lähti
metsään.

Malakias sitä vastoin meni kotiin ja kertoi nuorille miehille, mitä
oli tapahtunut. Kapteeni Sinclair oli juuri sinä päivänä heidän
luonansa, ja he neuvottelivat kaikki, mitä olisi tehtävä.

"Eiköhän olisi parasta suostua tuon lurjuksen ehtoihin?" virkkoi
kapteeni. "Mitä merkitsee pari naulaa ruutia tai joku rihlapyssy sen
onnen rinnalla, että saamme pojan kotiin."

"Luonnollisesti, mutta siitähän ei olekaan kysymys", lausui Malakias.
"Tohtori antaisi tietysti ilolla koko varastohuoneensa kaikkine
tavaroineen, jos hän sillä saisi poikansa takaisin. Mutta meidän on
muistettava, mitä seuraa, jos annamme intiaaneille aseita. Käärme
vaatii monta rihlapyssyä, kenties enemmän kuin meillä on, ja kuulia
sen lisäksi. Hän on seurustellut paljon valkoihoisten kanssa ja
tietää, kuinka vähän arvoa panemme sellaisiin seikkoihin, kun on
kysymys lapsestamme. Ja kun olemme antaneet hänelle aseita, tulee hän
kaksinverroin vaaralliseksi. Muistakaa, me olemme tappaneet yhden
hänen joukostaan, hänen, joka sudenhahmossa vakoili taloamme. Yksin
se tappo vaatii kostoa. Jos nyt annamme hänelle aseita, saattaisi
tapahtua, että hän jonakin päivänä hyökkäisi kimppuumme omilla
aseillamme."

"Oh, me voimme kyllä puolustautua", arvelivat nuoret.

"Niin, päivällä kyllä, mutta entä yöllä? Miten silloin? Meillä ei ole
varaa pitää miehiä vartioimassa joka ainoa yö."

"Niin mutta, hyvä ystävä, mitä tahdotte sitten meille neuvoa?" Alfred
kysyi kärsimättömästi. "Onhan kauheata istua täällä ristissä käsin,
kun veliraukkani on noiden hirviöiden käsissä."

"Niin, mitä ehdotatte, että meidän pitää tehdä?" toisti Henry. "Me
seuraamme kokonaan teidän suunnitelmaanne."

"Kuulkaa siis. Me emme ole tehneet intiaanille mitään rauhanlupausta.
Minä kyllä varoin antamasta hänelle suojeluslupaa. Ehdotan sen
vuoksi, että me asetumme väijyksiin ja otamme hänet vangiksi.
Turvalinnassa hän ei voi olla. Ensiksikään emme voisi salata häntä
tohtorilta ja rouvalta ja toiseksi täytyisi meidän yötä päivää
vartioida häntä. Mutta arvelen, että eversti kyllä pitää hänet
linnoituksessa. Käärmeellä ei ole liian monta miestä, ja hänelle on
ikävä juttu, jos me pidätämme Nuoren Majavan."

"Mutta mitä sillä saavutamme?"

"Mitäkö saavutamme. Hän on tietysti panttivankina Arthurin edestä.
Pää päästä! Me teemme vaihtokauppaa Vihaisen Käärmeen kanssa --
jätämme hänelle Majavan saadaksemme pikku poikamme takaisin."

"Niin, se on mainiota -- tehkäämme niin", Alfred huudahti iloisesti,
ja toiset hyväksyivät myöskin ukon suunnitelman.

"Asia on siis päätetty", sanoi Sinclair. "Tänä iltana minä puhun
everstille. Kahden päivän perästä on täysikuu, ja silloin kokoonnumme
kaikki niitylle. Emme kai tarvitse sotamiesten apua, voimmehan
voittaa hänet yksinkin."

"Voimme kyllä, mutta ei häntä ole niinkään helppo käsitellä. Ruumiin
voimat eivät tässä niin paljon tule kysymykseen. Hän on pieni, liukas
vekkuli, jota on yhtä vaikea pidellä kuin ankeriasta."

"Oh, kyllä me hänet nujerramme", Martin arveli. "Minä otan
peurannahkaiset hihnani ja sidon hänet, jos te toiset pidätte hänet
kiinni."

"Neljä miestä yhtä vastaan, siitä minä en lainkaan pidä", kapteeni
sanoi. "Jääköön Martin ja Henry kotiin, ja sallikaa Alfredin ja minun
pitää huoli hänestä."

"Niin, miksi ei? Me voimme tosiaan kaikki tyynni istuutua takan
ääreen ja lähettää pikku Johnin ja Emma-neidin hänen kimppuunsa",
Malakias vastasi äreästi.

"Suokaa anteeksi, te puhutte kuin mieletön, herra kapteeni", lausui
Martin. "Malakias on oikeassa. Neljä valkoista sitomassa yhtä
intiaania ei ole suinkaan liikaa. Voimista ei nyt ole kysymys. Ellei
häntä sidota kuten tulee, luisuu hän käsistämme puolessa minuutissa.
Jättäkää te vain ylpeytenne ja luottakaa siihen, että vanha Malakias
tietää parhaiten."

Sinclair, joka huomasi loukanneensa vanhaa kokenutta metsästäjää,
ojensi nyt Malakiaalle kätensä hymyillen avoimella sydämellisellä
tavallaan.

"Älkää suuttuko, vanha Bone", hän sanoi. "Minä puhuin kuin tomppeli.
Me seuraamme tarkoin teidän määräystänne."

Ukko leppyi ja he menivät nyt kaikki niitylle sopimaan paikasta,
missä Malakias ja intiaani kohtaisivat toisensa. Malakias valitsi
suuren kiven, jolla hän aikoi itse istua, toisille hän osoitti
viidakon, jonne heidän tuli kätkeytyä. Se oli aivan Malakiaan paikan
takana ja sieltä he helposti saattaisivat yllättää intiaanin.

Kahden päivän kuluttua oli täysikuu. Se nousi myöhään, niin että
nuorukaiset saattoivat pimeän peitossa hiipiä paikalle. Malakiaan
neuvon mukaan he saapuivat kokonaista kaksi tuntia ennen sovittua
aikaa, sillä eihän saattanut tietää, vaikka punanahka olisi saapunut
aikaisemmin kuin oli määrätty.

Aika tuntui kovin pitkältä, sillä he eivät uskaltaneet puhua kuin
kuiskaten eivätkä luonnollisesti tupakoida, olisihan savu voinut
ilmaista heidät. Sinclair ja molemmat Campellit olivat ottaneet
kirjat mukaansa, ja Martin vuoli lusikkaa puunkappaleesta. Malakias
puolestaan istui kärsivällisenä kuin aito intiaani heidän edessään
ruohikossa käsivarret ristissä ja katseli yli niityn, jota näköpiirin
yli kohoava, punainen kuu vähitellen alkoi valaista. Viimein nousi
vanhus ruohikosta ja istui kivelle. "Nyt hän tulee", hän sanoi
puoliääneen. Nuoret hätkähtivät, Martin pisti lusikan taskuun, toiset
tekivät samoin kirjoilleen, ja jännittyneinä odotettiin lähettilästä.

"Onko hän siellä?" kuiskasi Alfred, mutta Martin tarttui häntä
käsivarteen ja kuiskasi takaisin: "Ei ääntä, ei sanaakaan."

Nyt näyttäytyi punanahka kedolla. Hän astui suoraa päätä Malakiaan
luo ja istuutui ääneti hänen rinnalleen. Intiaanien tavan mukaan
istuivat molemmat pari minuuttia hiljaa, ennenkuin aloittivat
keskustelun. Nuori intiaani katkaisi ensin äänettömyyden. "Onko isäni
puhunut valkoisen miehen kanssa?" hän kysyi.

"Valkoinen mies suree kadonnutta poikaansa, ja hänen vaimonsa itkee",
Malakias vastasi. "Jos päällikkö tuo pojan valkoisen miehen taloon,
saa hän lahjoja."

"Tahtooko valkoinen mies olla antelias?" kysyi Majava edelleen.

"Hänellä on ruutia, lyijyä ja tupakkaa -- mahtavatko tällaiset lahjat
miellyttää päällikköä?"

"Suuri päällikkö näki unta, ja hän kertoi sen Nuorelle Majavalle",
intiaani puhui. "Hän näki unta, että valkoinen poika laskettiin
äitinsä syliin, ja hän itki ilosta, ja valkoinen mies avasi
varastohuoneensa ja antoi Vihaiselle Käärmeelle kaksi rihlapyssyä,
kaksi pientä ruutitynnyriä ja niin paljon lyijyä kuin neljä miestä
jaksoi kantaa."

"Se oli hyvä uni", Malakias vastasi, "ja minä lupaan Nuorelle
Majavalle, että se ei täyty. Katso minuun, nuori mies, oletko koskaan
kuullut, että Harmaa Mäyrä valehtelee?" Näin sanoen hän tarttui
intiaanin käsivarteen ja tuijotti häntä silmiin.

Se oli sovittu merkki, ja tuossa tuokiossa olivat nuoret miehet
intiaanin kimpussa. Mutta siinä samassa oli intiaanikin jalkeilla,
ja ellei toinen hihnoista olisi kietoutunut hänen nilkkansa ympäri,
olisi hän päässyt pujahtamaan pakoon. Hänen käsivartensa sidottiin
selän taakse ja kaikki hänen aseensa otettiin pois.

"Te olitte oikeassa, Malakias", sanoi kapteeni. "Kuinka hänen
onnistui luikerrella meidän käsistämme, on minulle arvoitus."

"Nyt linnoitukselle niin pian kuin mahdollista", ukko käski.

"Meidän tarvitsee vain mennä suuren tammen luo", ilmoitti Sinclair.
"Siinä seisoo pari hevosta. Martin ratsastaa kyllä mukaan ja pitää
häntä silmällä."

"On parasta, että sanon hänelle, että hän voi olla levollinen
hengestään", Malakias sanoi ja kääntyi vangin puoleen. Hän selitti
hänelle asian.

Mutta intiaani ei vastannut sanaakaan, vilkuili vain levottomasti
ympärilleen.

"Kiirehtikää heitä matkaan", mutisi Henry.

"Hän näkyy odottavan jotain apua."

"Niinpä kyllä, tällä kertaa olette te viisas", vastasi Malakias.
"Mahdollisesti tulee Vihainen Käärme itse tänne kuulemaan
päätöksestä."

Seura hajosi siis. Sinclair ja Martin katosivat vankeineen metsään,
ja muut palasivat taloon. Saavuttuaan mäen harjalle katsahtivat
he vielä kerran taakseen ja huomasivat miehen varjon, joka seisoi
kumartuneena ja näytti tähystävän jotain.

"Kas!" Henry huudahti. "Eiköhän se ole Käärme."

"On kuin onkin", ukko vastasi. "Ja hänelle tulee kyllä kiire lukea
kirjeeni."

"Teidän kirjeenne?"

"Niin juuri -- täytyihän hänen saada tietää aikeistamme. Olen sen
vuoksi pannut tuohikaistaleen kivelle -- hän saa siitä kyllä selkoa
ja ymmärtää tarkoituksen."

"Mitä siinä kirjeessä oli?" kysyi Alfred. "Oliko se samantapainen
kuin intiaanivaimon."

"Oli kyllä. Siinä oli vain maja, jossa oli pieni poika ja sen
yläpuolella oli talo, jossa oli intiaani. Alapuolella olivat molemmat
vaihtuneet. Nyt oli intiaani majassa ja poika istui talossa. Se
oli niin selvä kirje, ettei sen selvempää oppinut mieskään saata
sepittää. Pää päästä -- mies pojasta."

ja myönsivät toiset Malakiaan olevan siinä oikeassa.




KAHDESKYMMENES LUKU.

Johnin henki on vaarassa.


Koko viikon olivat Malakiaan ja nuorukaisten mielet täynnä
levottomuutta ja jännitystä, Vihainen Käärme ei näet antanut mitään
tietoja itsestään. Sitä ei Malakias ollut odottanut, ja turhaan hän
tuumiskeli, mitä nyt oli tulossa. Vangittu intiaani oli lukkojen
takana linnoituksessa, mutta mitä se auttoi? Toistaiseksi ukko neuvoi
kuitenkin odottamaan ja pysymään rauhallisena.

Eräänä päivänä toi Sinclair tervetulleen sanan, että
siirtolaisperheet olivat tulleet linnoitukseen, ja seuraavana päivänä
saapuisivat uudisasutukselle.

Nyt oli kova kiire, ja kaikki olivat uteliaita näkemään millaisia
uudet naapurit olisivat. He toivat Quebecin kuvernööriltä kirjeitä ja
niitä suuria maapaloja koskevan sopimuskirjan, jotka Campell aikoi
ostaa. Kaikki oli järjestetty erittäin hyvin, ja vieraat saivat,
kuten Campellit aikanaan, asua parissa teltassa, jotka kuvernööri
oli heille lainannut. Tulijoita seurasi, kuten tohtorin ja everstin
välillä oli sovittu, osasto sotamiehiä taloa rakentamaan, ja pian oli
koko seutu vilkkaassa liikkeessä.

Uudet uudisasukkaat näyttivät olevan reippaita ja miellyttäviä
ihmisiä. Erään perheen jäsenet olivat Irlannista, jossa heillä
oli ollut talo, mutta monet onnettomuudet kuten tulipalo, tulva
ym. olivat heitä koetelleet. Lopuksi he olivat koonneet viimeiset
jäljellejääneet kolikkonsa ja lähteneet Kanadaan. Miehen nimi oli
Harving ja vaimon lisäksi hänellä oli kaksi täysikasvuista poikaa ja
neljätoistavuotias tytär. Toiseen perheeseen kuului mies, vaimo ja
poika. Heidän nimensä oli Graves. Mies oli ollut kauppias, mutta oli
tehnyt vararikon. Kolmannen perheen nimi oli Jackson. Heitä oli mies,
vaimo ja kokonaista seitsemän lasta. Mies oli entinen puutarhuri,
joka oli kerännyt pienen pääoman ja tahtoi nyt koettaa onneaan
uudessa maailmassa.

Heti ruvettiin valitsemaan paikkoja uusille taloille, ja maata
mitattiin jokaista varten. He saivat apua insinööri Emersonilta, joka
nyt lupauksensa mukaan käytti tilaisuutta ja vieraili Campellien
luona kaikkien iloksi.

Taaskin kaikui metsässä kirveeniskuja, ja taas leikkasivat sahat
puunrunkoja, joita vähitellen kokoontui suuret joukot ylt'ympäri
metsää.

Elokuun kuluessa saatiin kaikki järjestykseen, ja sotamiehet sekä
insinööri lähtivät jälleen pois. Mutta ennen lähtöään sai Emerson
Emma Percivalin lupaamaan, että hän odottaisi, kunnes nuori mies
voisi kerran viedä hänet vaimonaan kotiinsa.

"Mutta älkää pitäkö kiirettä", nuori tyttö sanoi itkien ja hymyillen
yhtä haavaa. "Maria on myöskin antanut sydämensä pois eikä hänkään
tahdo jättää kasvinkotiamme."

Insinööri ja tohtori olivat järjestäneet asiat uusien
metsänasukkaiden iloksi ja tyytyväisyydeksi, ja Campelleilla oli
myöskin syytä olla tyytyväisiä uudisasukkaihin. He eivät koskaan
nurisseet mistään työstä ja toimittivat tunnollisesti kaiken sen,
mihin ryhtyivät. Nyt muodostui kokonaisia metsästysseuroja, ja pian
ilmeni, että nuori kauppias käytti rihlapyssyä paremmin kuin hänen
molemmat maanmiehensä.

"Minä olen aina rakastanut metsästystä ja urheilua", hän sanoi
hymyillen. "Se olikin eräs syy, minkä vuoksi tein vararikon -- minä
juoksin näet peltokanojen jäljessä sen sijaan, että olisin seisonut
kaupassani."

Noin viikon kuluttua sen jälkeen, kun insinööri ja sotamiehet olivat
lähteneet, olivat Alfred ja Malakias eräänä aamuhetkenä myllyllä
työssä. Martin oli auttamassa uusien maapalstojen jakamisessa, Henry
oli luvannut auttaa isää perunoiden otossa, ja Malakias oli sen
vuoksi tarjoutunut myllymieheksi.

Vaikka Bone oli jo iäkäs mies, oli hän yhä yhtä voimakas kuin
ennenkin ja saattoi mainiosti käydä käsiksi mihin vain tarvittiin. --
"Missä John on?" veli kysyi.

"Kun viimeksi näin hänet, kantoi hän serkuillenne vettä keittiöön.
Siellähän hillotaan tänään, ja kaikki naiskädet ovat täydessä työssä.
Sekä metsävatut että kirsikat ovat poimitut."

"Hän sanoi lähtevänsä kalalle tänään, mutta minä aioin pyytää häntä
apulaisekseni. Te ette kestä tätä työtä, Malakias."

"Kestänpä kylläkin", vastasi ukko ja heitti raskaan jauhosäkin
portaita alas. "Mutta voisihan meillä joka tapauksessa olla vähän
apua Johnista. Vesille hän ei tietysti lähde. Nythän on oikein
myrskysää."

"Olisi juuri hänen tapaistaan lähteä vesille, kun tuulee. Hän ei ole
juuri halukas keittiötyöhön."

"Ei, hän koetti päästä sitä karkuun, mutta rouva kutsui häntä -- ja
silloin hänen täytyi kauniisti jäädä."

"Kuulkaapas, Malakias", Alfred jatkoi hetken kuluttua. "Mitä te
oikeastaan arvelette kaikista näistä vieraista ihmisistä? Ettekö
totta puhuen ole heihin kyllästynyt."

Ukko oli hetken aikaa ääneti, sitten hän sanoi varmasti:

"Ei, en minä ole. Jos joku pari vuotta sitten olisi kysynyt
minulta, tahtoisinko jäädä tänne, olisin varmasti antanut kieltävän
vastauksen. Olinhan niin kauan tottunut seurustelemaan vain itseni
kanssa. Mutta nyt en totta maar tiedä, kuinka tulisin toimeen
ilman teitä kaikkia. Olinhan melkein unohtanut käyttää kieltäni,
vaikka Jumala on antanut meille puheenlahjan juuri sen vuoksi, että
eroaisimme järjettömistä luontokappaleista."

"Niin, nyt teidän kielenne kyllä laulaa", arveli Alfred hymyillen.

"Niin tekee. Nyt minä vanhojen ihmisten tapaan lörpöttelen ehkä
liiankin paljon."

"Olkaa huoleti, ette ainakaan meidän mielestämme. Vahinko vain,
ettette ole saanut Johninkin suuta käymään."

"Ei, hänellä on nyt kerta kaikkiaan sellainen luonto. Hän ei
koskaan muutu toisenlaiseksi, mutta kas, siinä ero onkin, että minä
en nuoruudessani ollutkaan vaitelias. Metsät ovat tehneet minut
ihmisaraksi. Nyt luulen, että vanhoilla päivilläni palaan takaisin
siihen, mitä tunsin pikku poikana. Usein muistelen isäni taloa ja
pientä kaupunkia, joka oli sen lähellä. Silloin ajattelen, että olisi
hauska nähdä pienen kylän nousevan tähän ja kirkon kohoavan tuolla
mäellä. Olisipa kummallista vielä kerran astua kirkkoon ja rukoilla
Jumalaa Hänen omassa huoneessaan."

"Voisihan niin käydäkin. Olemmehan ainakin jo astuneet askeleen
saadessamme tänne uutta väkeä. Te saatte kenties olla läsnä sekä
vihkiäisissä että ristiäisissä tulevan kirkkomme katon alla."

"Niin, jos Jumala tahtoo -- mutta niin nopeasti se tuskin tapahtuu."

Kun he olivat työskennelleet muutamia tunteja, tuli Emma kutsumaan
heitä päivälliselle.

"Minä en voi löytää Johnia", hän sanoi. "Mansikka sanoo nähneensä
hänen kulkevan pitkin joen rantaa, ja äiti on suuttunut, kun hän on
poissa juuri nyt, kun meillä on niin paljon tekemistä."

"Kun hän ei vain olisi lähtenyt järvelle."

"Järvelle?"

"Niin, hän puhui siitä."

Alfred juoksi alas rannalle katsomaan, oliko vene paikoillaan. Se oli
poissa. Hän oli näkevinään kaukana kosken seutuvilla jotain veneen
tapaista. Hän riensi takaisin toisten luo ja huusi kiivaasti:

"Saattepa nähdä, että se on hän. Tuo hurja poika on uskaltanut lähteä
vesille tällaisessa myrskyssä."

Alfredin sanat kuullessaan Malakias kävi aivan kalpeaksi.

"Se on mahdotonta", hän huudahti käheästi. "Eipä niinkään. Järvellä
käy suuret laineet, mutta kaukana selällä ajelehtii jotain veneen
kaltaista. Mene kotiin ja koeta saada kiikarini käsiisi, Emma. Se on
hyllyllä vuoteeni yläpuolella. Mutta älä anna äidin huomata mitään."

Emma lähti juoksemaan ja palasi pian kiikari kädessään. He menivät
kaikki kolme järvenrannalle, ja kiikarilla saattoi aivan helposti
erottaa pienen veneen, joka keinui alas ja ylös vaahtoavilla
laineilla.

"Sehän on kauheata! Mitä me teemme?" huudahti Emma ja purskahti
itkuun. Malakias tuijotti ääneti järvelle.

"Minä sanon, mitä teemme", Alfred vastasi hetkisen aikaa mietittyään.
"Minä otan Lotan ja ratsastan sillä linnoitukselle. Ellei linnanväki
keksi häntä, ennen kuin hän kulkee sieltä ohi, on hän hukassa."

"Niin, jos hän joutuu kosken pyörteisiin, on hänen mahdoton
pelastua", sanoi Malakias epätoivoissaan.

"Äiti ei millään muotoa saa mitään huomata", Alfred jatkoi. "Minä
menen kotiin sanomaan, etten ole nälissäni, mutta säästäkää te vähän
ruokaa minulle. Sillä aikaa te, Malakias, satuloitte hevosen, eikö
totta?"

"Luonnollisesti."

Alfred ja Emma astuivat yhdessä kotiin, mutta Malakias meni talliin
Lottaa satuloimaan. Perhe istui jo päivällispöydän ääressä, kun he
tulivat, ja tohtori sanoi moittien:

"Te ette pidä huolta ruoka-ajasta, lapset! Ja missä Malakias on?"

"Entä missä on John?" kysyi äiti. "Tänään on kerrassaan mahdotonta
saada kaikkia koolle."

"Malakias ja John ovat kai jossain yhdessä", vastasi Alfred. "Ja minä
pyydän myöskin saada kadota. Minulla ei nyt ole aikaa syödä. Kai te
pidätte vähän ruokaa minulle."

Näin sanoen hän meni ulos. Mutta hän ei lähtenytkään myllyä kohti
kulkemaan, vaan riensi talliin, missä Malakias juuri kiinnitti
hevosen vatsavyötä.

Hetken kuluttua Alfred ratsasti täyttä laukkaa metsätietä pitkin, ja
Malakias sulki tallin oven.

Alfred oli kertonut ukolle, mitä hän oli sanonut äidille, ja
pyytänyt, ettei Malakias menisi päivälliselle, koska vanhemmat
luulivat, että John oli _hänen_ seurassaan.

Mutta kaikki hellä varovaisuus oli turhaa. Arthurin kadotettuaan oli
rouva Campell ruvennut kauheasti pelkäämään Johnin puolesta. Ja kun
Alfred oli lähtenyt huoneesta, meni äiti ikkunan ääreen katsomaan,
näkyisikö ukkoa ja Johnia.

Hän sattui juuri parahiksi näkemään vilauksen Alfredista, kun
tämä nelisti nurkan sivu. Hän näki myös metsästäjän, joka seisoi
tallinovella. Alfredin omituinen käytös peloitti häntä. Hänellä oli
muka niin kiirettä myllyllä, ettei hän ennättänyt syödä, ja nyt hän
kuitenkin ratsasti metsään eikä myllylle. Ja Malakias seisoi siinä
ilman Johnia! Ei, tässä oli jotain hullusti.

Hän kääntyi toisten puoleen ja huudahti vapisevalla äänellä:

"Johnille on tapahtunut jotain."

Hänen kalpeat kasvonsa pelästyttivät tohtoria ja toisia niin, että he
hypähtivät istuimiltaan.

"Mitä tarkoitat?"

"Mistä sen tiedät?"

"Se on mahdotonta!" Näin huudettiin hänen ympärillään.

Äiti purskahti itkuun ja vaipui tuolille istumaan.

"Olen varma siitä", hän nyyhkytti. "Alfred ratsasti linnoitukselle
päin, ja Malakias seisoo yksin pihalla. Mitähän se on?"

Toiset aikoivat rientää ulos, mutta Emma tarttui tohtorin käsivarteen
huudahtaen:

"Odottakaa vähän. Minä selitän teille sen."

Hän kertoi sitten mitä tiesi, mutta lisäsi, että kun Alfred oli
ratsastanut linnoitukselle, oli vaara vältetty.

"Ei suinkaan!" sanoi epätoivoinen äiti. "Järvellä käyvät isot
laineet, ja tuo pieni pähkinänkuori saattaa helposti jäädä
sotamiehiltä huomaamatta."

"Niin, mutta sen vuoksihan Alfred juuri ratsasti sinne", Emma sanoi.
"Maantie on puolta vertaa lyhyempi vesitietä -- hän saapuu kyllä
sinne ajoissa ja saa Johnin pelastetuksi."

Mutta äitiä ei mikään voinut lohduttaa, ja koko iltapuoli kului
kovassa tuskassa. Kaikki työt jäivät kesken, ei kukaan voinut
ajatella muuta kuin onnetonta poikaa. Vanha Malakias oli aivan
suunniltaan, hän ei voinut ollenkaan olla muiden kanssa yhdessä, vaan
kulki lakkaamatta edestakaisin metsätiellä, jota Alfredin piti tulla
takaisin.

Vihdoin nähtiin hänen ratsastavan täyttä neliä. Koko perhe oli
kokoontunut paalutuksen ulkopuolelle, ja kun hän huomasi heidät,
heilutti hän iloisesti hattuaan.

"Katsokaahan! Hän heiluttaa hattuaan!" Maria huusi. Rouva Campell
saattoi tuskin pysyä pystyssä. Hän tarttui vavisten miehensä
käsivarteen ja huudahti:

"Sehän on hyvä merkki, eikö totta?"

"Tietysti, tietysti -- kas, nyt hän taas viittaa!"

"Minun täytyy saada kuulla se hänen omasta suustaan, ennen kuin
uskon."

Alfred ratsasti niemen ympäri ja katosi hetkeksi odottavien
näkyvistä. Nyt hän jälleen tuli esille. Yhä nopeammin hän ratsasti,
tiesihän hän, että rakastavat sydämet sykkivät tuskasta. Nyt hän oli
päässyt niityn yli, nyt vielä viimeinen taival, ja nyt riihen ja
ulkohuoneiden ohi.

"Pelastettu! Pelastettu!" hän huusi ja heilutti taaskin hattuaan.

"Herra olkoon kiitetty armossaan!" äiti huudahti heikolla äänellä ja
pani kiitollisena kätensä ristiin.

Alfred hypähti maahan satulasta ja pian hän oli tyydyttänyt
omaistensa uteliaisuuden. John oli aivan oikein lähtenyt omin neuvoin
vesille, ja tuuli ja myrsky olivat kuljettaneet hänet putouksia
kohti. Mutta jo ennenkuin Alfred oli saapunut linnoitukselle, oli
vene sieltä käsin huomattu. Kapteeni Sinclair oli silloin kiireesti
saanut toisen veneen vesille ja parin sotamiehen kanssa hän oli
soutanut poikaa noutamaan. Ellei Sinclair olisi häntä saavuttanut,
olisi John varmasti hukkunut voimakkaisiin pyörteisiin, joita kohti
vene ajelehti.

Alfred oli saanut toisen hevosen linnoituksesta ja oli ratsastanut
takaisin rauhoittamaan omaisiaan. Kapteeni oli luvannut tuoda Johnin
jäljestäpäin. Muutaman tunnin kuluttua he tulivatkin, Sinclair
ratsasti poika selkänsä takana kaikkien suureksi iloksi.

Johnin omaiset eivät voineet kyllin ylistää kapteenia hänen
avuliaisuudestaan, ja vanhemmat lausuivat kerran toisensa jälkeen,
että he saivat kiittää häntä Johnin hengestä. Mitä herra Johniin
itseensä tuli, niin olipa hän hiukan niinkuin noloillaan. Hän
tiesi varsin hyvin käyttäytyneensä huonosti. Kun hänen äitinsä oli
syleillyt ja suudellut häntä ja samalla pitänyt hänelle pienen
nuhdesaarnan hänen rohkeudestaan, hiipi poika erääseen nurkkaan eikä
avannut suutaan koko iltana. Isä puhui hänelle ennen levollemenoa
kehoittaen häntä olemaan vasta varovampi. "Et suinkaan lähde
täst'edes vesille niin kovalla tuulella, John?"

"En", poika vastasi. "En voi kärsiä virranpyörteitä."

"Pysy sinä vain karhuissa, John, niiden kanssa tulet paremmin
toimeen", Alfred arveli antaen pojalle ystävällisen töytäyksen. "Sinä
olet itsekin vähän samaa maata."




KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Vihainen Käärme saa kaksi vankia yhden sijasta.


Vaikka päivät Turvalinnassa kuluivatkin päältäpäin katsoen
rauhallisesti, elivät kuitenkin useat perheen jäsenet alituisessa
pelossa ja levottomuudessa.

Nämä levottomat olivat Malakias ja nuoret miehet, jotka tiesivät,
että Arthur oleskeli intiaanien luona. Joka aamu, kun he heräsivät,
odottivat he sanaa "Käärmeeltä". Mutta yhä pettyivät he toiveissaan.
Ei nähty pienintäkään merkkiä siitä, että intiaani aikoisi ryhtyä
keskusteluihin vankien vaihtamisesta. Kapteeni kävi monta kertaa
viikossa Campellien luona, mutta ei hänkään tietänyt muuta, kuin että
kaikki oli rauhallista ja että nuori intiaani istui vahvassa tyrmässä
linnoituksessa.

Malakias ja hänen uskottunsa pitivät yhtä mittaa neuvotteluja, jotka
aina päättyivät siihen, ettei mitään päätöstä tehty. Aprikoitiin
sinne tänne, mutta oltiin yksimielisiä siitä, ettei uskallettu enää
antaa toisen talven kulua koettamatta saada poikaa takaisin. Jos
nyt kerrottaisiin jotain vanhemmille, ja päällikkö kuitenkin olisi
surmannut poikaraukan, tappanut hänet kostaakseen nuoren intiaanin
puolesta -- silloinhan olisi vanhempain suru kolminkertainen. Siten
vain avattaisiin haava ketään hyödyttämättä.

Aika kului, ja äkkiä tapahtui jotain, joka pakotti miehet toimimaan
ja tuotti uudestaan surua ja epätoivoa rauhalliseen uudisasukaskotiin.

Eräänä kirkkaana syyspäivänä oli Maria Percival lähtenyt metsään
lähelle taloa poimimaan mustikoita. Eräs uudisasukasten pikku
tytöistä, pieni Edit Jackson, oli hänen mukanaan. Parin tunnin
kuluttua oli Marian vasu täynnä, ja hän käski pienokaisen juosta
kotiin tyhjentämään sen.

Sanottu ja tehty. Edit Jackson vei vasun kotiin ja palasi pian
takaisin, mutta neiti Percivalia ei näkynyt eikä kuulunut. Pieni
tyttö luuli ensin, että hän oli mennyt syvemmälle metsään ja odotti
vähän aikaa. Sitten hän alkoi huutaa: "Neiti Percival! Neiti
Percival!" Ei vastausta.

Silloin valtasi lapsen pelko. Hän syöksyi takaisin Turvalinnaan ja
kertoi itkusuin, että neiti oli kadonnut ja että susi varmaankin oli
syönyt hänet.

Martin ja Alfred olivat myllyllä, John ja Henry metsässä, mutta
onneksi sattui Malakias olemaan Campellien luona.. Hän pyysi tohtoria
jäämään vaimonsa luo ja läksi itse Mansikan kanssa ottamaan asiasta
selkoa. Ei kukaan muu saanut heitä seurata, sillä jos useampia tuli
paikalle, tallautui maa ja jäljet hävisivät.

"Kas niin, Mansikka", virkkoi ukko, kun he olivat saapuneet metsään.
"Nyt täytyy meidän saada tietää, montako intiaania on ollut
liikkeellä, sillä ei kumpikaan meistä tietysti usko tuota susijuttua."

"Ei, punanahkojen työtä se on -- katso tänne, isä."

Naimisiin mentyään oli Mansikka tottunut kutsumaan ukkoa isäksi -- ja
sehän ukko todellisuudessa olikin ollut hänelle jo monta vuotta.

Malakias loi katseensa siihen suuntaan, mihin Mansikka viittasi, ja
hän näki jäljen matalassa ruohikossa.

"Minä näen sen, lapsi, minä näen sen, ja tuossa on vielä kaksi. Mutta
ne eivät todista vielä kyllin. Seuratkaamme jälkiä, kunnes saavumme
paremmalle paikalle."

He kulkivat viisi-kuusi kyynärää eteenpäin. Sitten ukko pysähtyi.

"Tässä on hänen kenkänsä jälki -- se näkyy selvemmin kuin mokkasiini."

"Tässä on taas merkki", Mansikka virkkoi ja kumartui tutkimaan ruohoa.

"Niin näkyy! Seuratkaamme sitä mäen juurelle, niin pääsemme asian
perille."

Malakias ja intiaanitar tutkivat ja tarkastivat nyt huolellisesti
ja tarkoin ruohikon, ja niin onnistui heidän seurata melkein
näkymättömiä jälkiä toista sataa kyynärää niiden lähtökohdasta.
Sitten hävisi Marian kengän jälki äkkiä, ja siitä he päättivät, että
hänet oli nostettu maasta -- siis ryöstetty.

Mäen juurella saattoi selvästi havaita intiaanimokkasiinien jälkiä,
ja mitatessaan jälkien pituuden ja leveyden huomasi Malakias, että ne
olivat kahden eri henkilön.

Vielä hetken aikaa kulkivat metsästäjä ja hänen kasvattinsa eteenpäin
katseet maahan luotuina. Silloin he äkkiä kuulivat ääniä:

"Malakias! Malakias! Oletteko löytäneet jotain?"

Alfred ja Martin tulivat juoksujalkaa heidän jälkeensä.

Malakias selitti, mitä hän oli nähnyt, ja lisäsi, että Käärme
tietysti taas oli ollut liikkeellä.

"Nyt se lurjus on voitolla", hän lausui lopuksi. "Meillä on vain yksi
vanki, mutta _hänellä_ on kaksi."

"Mitä me nyt teemme, Malakias? Onneton Maria raukka! Isä ja äiti ovat
aivan suunniltaan -- ja Sinclair parka! Mitä hän sanookaan?"

"Niin, se on kyllä kova pala kapteenin niellä", arveli ukko.
"Kuulkaa, mitä meidän pitää tehdä. Mansikka ja minä seuraamme
hitaasti jälkiä eteenpäin -- hänen täytyy välttämättä tulla mukaan,
sillä minä en tunne täällä ketään toista, jolla olisi niin terävä
silmä kuin pikku tytölläni, ja sillä aikaa kokoatte te, luutnantti,
niin monta miestä, kuin saatte käsiinne, ja sitten me kaikki lähdemme
rosvoja takaa-ajamaan. Kolmen tunnin kuluttua pitää kaikki olla
valmista."

"Ratsastanko minä linnoitukselle ja pyydän Sinclairia ottamaan
muutamia sotamiehiä mukaan?" kysyi Alfred.

"Kyllä tietenkin, meidän täytyy olla punanahkoja lukuisammat. Mutta
parasta olisi, jos herra Sinclair pysyisi kotona."

"Kotona?" toisti Alfred kummastuneena. "Käsitättehän, että juuri hän
palaa innosta tulla mukaan."

"Niinpä kyllä", Malakias vastasi kuivasti. "Ja juuri sen vuoksi olisi
hänen paras pysyä kotona. Hänen intonsa voisi helposti turmella
kaikki. Rakastuneet ihmiset eivät juuri tottele toisten neuvoja,
ja kapteeni panee tietysti taivaan ja maan liikkeelle päästäkseen
mukaan. Mutta rientäkää nyt vain matkaan, sillä aikaa kokoaa Martin
uudisasutuksen nuoret miehet. Henry-herraa ja Johnia emme nyt ennätä
hakea -- he ovat liian kaukana täältä, emmekä uskalla tuhlata aikaa."

Molemmat nuorukaiset tottelivat ukon määräyksiä ja riensivät talolle,
mutta metsästäjä ja Mansikka jatkoivat vakoiluaan.

Yli tunnin he seurasivat jälkiä, he kulkivat tiheintä metsikköä ja
saapuivat sitten paikalle, jossa silminnähtävästi oli sytytetty
nuotio. Ylt'ympäri oli ruoho poljettu -- saattoi nähdä, että siellä
oli ollut enemmän väkeä.

"Tässä on ollut koko joukon pesäpaikka", metsästäjä sanoi katsellen
ympärilleen.

Mansikka, joka oli tarkastanut maaperää, nousi pystyyn.

"Kas tässä on taas neidin jalka", sanoi hän.

"Niin onkin, se on päivänselvää. Kaksi heistä on ryöstänyt hänet ja
tuonut hänet tänne, missä toiset ovat heitä odottaneet -- ja sitten
on koko liuta jatkanut matkaansa. Nyt meidän täytyy koettaa löytää
uusia jälkiä, joita he tietysti ovat kaikin tavoin koettaneet kätkeä."

Mansikka viittasi nyt jälkiin, jotka näkyivät nuotion sijan
läheisyydessä ja lausui:

"Kas tuossa -- siinä on intiaaninaisen jäljet."

"Oikein", Malakias vastasi iloisesti. "Nainen, joka lähetti kirjeen,
on siis heidän seurassaan. Se on hyvä -- hän voi nimittäin tehdä
meille useampia palveluksia."

"Joka tapauksessa ei Maria-neiti silloin ole aivan yksin", arveli
Mansikka. "Rakas neiti parka."

"Niin, tyttö parka -- mutta me löydämme hänet kyllä ja vapautamme
hänet noiden villien lurjusten käsistä."

Ennen kuin Alfred satuloitsi hevosensa, meni hän talolle, jossa
hän tapasi vanhempansa ja Emman syvän surun vallassa. Hän kertoi
heille kaikki, mitä Malakias oli sanonut, ja koetti tavalliseen
tapaansa katsella asiaa valoisalta kannalta. Mutta puhuipa hän
kuinka rohkaisevasti tahansa -- sitä tosiasiaa, että Maria rukka oli
intiaanien käsissä, hän ei voinut puhua tyhjäksi.

Jonkun tunnin kuluttua pieni joukkue oli valmis lähtemään matkalle.
Siihen kuului Alfred, Martin, Malakias, Harvingin kaksi poikaa ja
nuoret Graves-veljekset, sitäpaitsi kaksi sotamiestä ja kapteeni
Sinclair. Heitä oli yksitoista miestä kaikkiaan, siis enemmän kuin
punanahkoja.

Sinclair oli ratsastaa karahuttanut uudisasutukselle kuin mieletön.
Hän oli aivan suunniltaan, ja Malakiaalla oli kova työ, ennenkuin hän
sai kiihkeän nuorukaisen rauhoitetuksi ja odottamaan, kunnes kaikki
oli järjestyksessä.

Oltiinhan lähdössä pitkälle retkelle, ja senvuoksi täytyi varustaa
matkaan vesipulloja ja leipää. Metsänriistaa saataisiin kyllä
metsästä, niin että lihaa ei tulisi puuttumaan.

Sillä aikaa kun metsästäjät kokoontuivat ja viimeisiä valmistuksia
tehtiin, kääntyi rouva Campell Martinin puoleen.

"Sanokaa minulle, Martin", hän kysyi alakuloisena, "otaksukaamme,
että te olette oikeassa väittäessänne, että intiaanit ovat hänet
ryöstäneet, minne luulette heidän silloin vieneen hänet?"

"Omiin majoihinsa, hyvä rouva."

"Ja kuinka kaukana ne ovat?"

"Sehän sanottiin -- tarkoitan", keskeytti nuori metsästäjä oman
puheensa hämillään siitä, että oli vähällä ilmaista kirjesalaisuuden.
"Tarkoitan, että ne voivat olla noin kymmenen päivämatkan päässä
täältä."

Rouva Campell kalpeni.

"Mitä sanotte, onko hänen täytynyt kävellä koko tämä matka?"

"Kyllä tietenkin. Eihän punanahoilla ole hevosia."

"Mutta hän ei voi kulkea niin nopeasti kuin mies."

"Ei voikaan, sen vuoksi luulenkin, että heiltä menee matkaan kaksin
verroin aikaa."

"Lapsi raukka, lapsi raukka! Luuletteko heidän rääkkäävän häntä?"

"Sitä en luule", Martin vastasi lohduttavasti. "Mutta joka
tapauksessa saavutamme heidät pian."

Tähän katkesi keskustelu, sillä Malakias huusi:

"Kaikki järjestyksessä. Oletteko valmiit?"

Miehet kokoontuivat kiireesti ukon ympärille. Malakias oli
luonnollisesti joukon johtaja, ja niin lähti parvi liikkeelle
synkkään metsään. Vanhemmat ja Emma heiluttivat heille jäähyväisiä.




KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Intiaanien joukossa.


Käärmeen väki oli aivan oikein ryöstänyt Marian. Kun Edit juoksi
kotiin viemään vasua, poimi neito edelleen marjoja. Mutta juuri
kun hän oli polvillaan ruohikossa ja kumartui marjoja ottaakseen,
tunsi hän kahden voimakkaan käsivarren kietoutuvan ympärilleen, ja
hänen suutaan vasten painettiin vaate, niin ettei hän voinut huutaa
eikä pyytää apua. Se olisikin ollut hyödytöntä, sillä hän oli liian
kaukana kodista, jotta kukaan olisi voinut kuulla hänen huutoaan.
Hänen päänsä painettiin nyt peitteeseen niin lujaan, että hän tuskin
sai hengitetyksi, ja sen jälkeen hän tunsi, että hänet nostettiin ja
kannettiin pois.

Jonkin aikaa hän taisteli saadakseen henkeä, mutta sitten hän meni
tainnoksiin ja tuli tajuihinsa vasta, kun tunsi tuulahduksen raitista
ilmaa. Silloin hän makasi puun juurella, ja häntä ympäröi viisi-kuusi
intiaania, jotka istuivat kyyryllään hänen ympärillään.

"Missä olen? Mitä minusta tahdotte?" hän voihki. Ei kukaan vastannut.
Hän koetti nousta, mutta silloin laskeutui muuan käsi käskevästi
hänen olkapäälleen, ja yksi punanahkoista sanoi:

"Valkoinen tyttö olla levollinen. Silloin hän ei kärsiä väkivaltaa.
Jos hän itkeä tai koettaa paeta, hän kuolla."

Näin sanoen hän heilutti uhkaavasti kirvestään, ja pelosta
puolitajuton tyttö vaipui takaisin maahan.

Intiaanit istuivat vielä hetken aikaa aivan liikkumattomina, sitten
Maria kuuli keveitä askelia lähellään ja näki nuorenpuoleisen
intiaaninaisen, joka toi ruokaa miehille. Kun hän oli asettanut vadin
heidän eteensä, kääntyi hän, ja silloin Maria tunsi intiaaninaisen,
joka oli ollut Turvalinnassa.

Nainen asetti ruokavadin hänenkin eteensä, mutta nosti samalla
salamannopeasti sormen huulilleen, ja Maria ymmärsi, että he eivät
saaneet tuntea toisiaan.

Nuori tyttö ei voinut syödä mitään, mutta joi sitävastoin ahneesti
maljallisen vettä, ja hetkisen kuluttua olivat intiaanitkin
lopettaneet ateriansa. He nousivat ja valmistautuivat lähtemään.

Monta tuntia kuljettiin eteenpäin, ja vaikka Maria oli voimakas nuori
tyttö, tunsi hän pian väsymystä. Hän oli hyvä kävelemään, mutta on
eri asia olla kävelyretkellä hyvien ystävien ja sukulaisten seurassa
kuin samoilla eteenpäin verenhimoisen intiaaniparven vankina. Hän
tiesi kuitenkin, että valitus ei mitään auttaisi, ja koetti parastaan
kestääksensä. Mutta kun päivällishetki joutui, ja hänen vartijansa
pysähtyivät lepäämään, vaipui hän uupuneena maahan.

Syötyään vähän ja nukuttuaan puolisen tuntia hän oli kuitenkin
virkeämpi ja jaksoi kulkea, kunnes yö joutui. Silloin intiaanit
jättivät hänet yksin heidän naisseuralaisensa kanssa, ja molemmat
naiset laskeutuivat levolle toistensa viereen.

Heti kun miehet olivat eronneet heistä, tarttui intiaaninainen Marian
käteen ja kuiskasi:

"Auttaa -- hyvä ystävä -- Ikava auttaa."

Sen enempää hän ei voinut sanoa, sillä hän osasi vain huonosti
englannin kieltä, mutta sanan "auttaa" hän oli kuullut Gampellien
luona, kun nämä olivat pyytäneet häneltä apua. "Hyvä ystävä" oli myös
niitä ystävällisiä sanoja, joita hän oli kuullut uudisasukkaiden
käyttävän, ja se vähä, minkä hän nyt oli sanonut, riitti
täydellisesti. Maria tiesi, ettei hän enää ollut yksin villien,
tylyjen miesten keskuudessa. Ikava -- se oli intiaaninaisen nimi ja
merkitsi "Metsäruusu" -- oli hänen ystävänsä, ja tahtoi auttaa häntä,
missä voi.

Sen vuoksi Maria iloisena pusersi toisen kättä, ja pian nukkuivat
molemmat, nuori tyttö rukoiltuaan ensin hartaasti Jumalaa.

Ennen aamunkoittoa hänet herätettiin, ja syötyään hätäpikaa aamiaista
he lähtivät edelleen astumaan.

Koko päivän vaelsivat punanahat ja heidän vankinsa, levähtäen vain
hetkisen silloin tällöin, kunnes he muutamana iltana saapuivat erään
järven rannalle. He vetivät esille veneen pensaikosta, ja monta
tuntia he soutivat rantoja myöten. Sitten kuljettiin taas jalkaisin.

Mutta nyt alkoi valkoisen tytön kulku hidastua. Hänen jalkansa
olivat täynnä rakkoja, ne olivat väsyneet ja hellät. Vetämällä ja
tyrkkimällä saivat intiaanit hänet vielä kulkemaan kappaleen matkaa,
mutta sitten hänen voimansa uupuivat. Itkien hän vaipui maahan,
miehet uhkasivat ja toruivat häntä, mutta sekään ei auttanut.

"Sallikaa minun kuolla tähän", hän nyyhkytti. "Tappakaa minut, niin
päättyvät kärsimykseni."

Mutta se ei ollut Käärmeen tarkoitus. Hän tahtoi päinvastoin viedä
tytön hyvään talteen leiriinsä vaihtaakseen hänet ja Arthurin
sittemmin aseisiin, ruutiin ja vangittuun intiaaniin. Hän kutsui
Ikävän luokseen ja käski hänen hoitaa "Valkoisen liljan" jalkoja.

Intiaanitar polvistui, riisui Marian sukat ja kengät ja pani sitten
hänen jaloilleen yrttikääreen. Hetken kuluttua tyttö rukka sai
lievitystä, ja koska villit asettuivat nyt yösijoilleen, sai hänkin
levätä.

Seuraavana aamuna täytyi Marian taas lähteä kulkemaan, ja nyt kävikin
kulku taas paljoa paremmin. Yrtit olivat auttaneet. Mutta sitä ei
kestänyt kauan.

Päivemmällä oli yrttien vaikutus haihtunut, ja tuskat palasivat
entistään tulisempina. Hänen täytyi tuon tuostakin istua, ja viimein
hän ei jaksanut kauemmaksi. Hän kääntyi päällikön puoleen ja huudahti
vavisten:

"Jos tahdot minut surmata, niin tee se, sillä nyt en voi astua
askeltakaan enää. Tuntuu kuin kävelisin tulessa. Surmaa minut, se on
parempi kuin nämä kärsimykset."

Päällikkö katseli häntä tuokion epäröiden. Sitten hän kohotti
kirveensä, ja näytti siltä, kuin tahtoisi hän täyttää tytön
rukouksen. Maria liitti kätensä yhteen, sulki silmänsä ja kuiskasi
Isämeidän-rukouksen -- mutta kun Käärme huomasi, että tytön tarkoitus
todellakin oli mieluummin kuolla hänen kädestään kuin kulkea
eteenpäin, laski hän jälleen kauhean aseensa.

Hän kääntyi, ja samassa Maria kuuli vihaisen huudahduksen.
Tyttö avasi silmänsä ja näki Ikavan vaipuvan maahan päällikön
kirveeniskusta, joka juuri äsken oli ollut häneen itseensä tähdätty.

Tätä näkyä ei uupunut, sairas tyttö enää kestänyt. Kirkaisten hän
lyyhistyi kokoon ja vaipui nurmelle tiedottomana.

Kun hän tuli tajuihinsa, makasi hän oksista punotuilla paareilla,
joita kaksi intiaania kantoi olkapäillään, ja tällä tavoin häntä
kuljetettiin lopun matkaa. Käärme käsitti, että tyttö oli liian
heikko kävelemään, ja hän huomasi, että heidän matkansa edistyi
paremmin, jos he kantoivat häntä kuin jos hän hiljakseen käveli
heidän kulkuaan hidastuttaen. Häntä ei kauemmin kävelyllä rääkätty,
ja hänen kipeät jalkansa saivat levätä, mutta Maria ei saanut
mielestään Ikava-raukkaa, joka oli joutunut niin julman kohtalon
alaiseksi. Turhaan hän koetti arvata, mikä oli syynä päällikön
vihanpurkaukseen. Hän ei aavistanut, että Metsäruusu-raukka oli
heidän matkallaan yhtämittaa katkonut oksia ja lehviä osviitaksi
valkoihoisille, joiden hän varmasti otaksui ajavan heitä takaa. Ja
päällikkö oli keksinyt tämän hänen juonensa. Verissään ja nähtävästi
hengetönnä makasi kelpo nainen nyt hylättynä korvessa. Turhaan hän
oli pannut henkensä alttiiksi auttaakseen sitä, joka kerran oli ollut
häntä kohtaan auttavainen.




KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Rosvoja takaa ajamassa.


Malakias ja hänen joukkonsa eivät olleet tällä aikaa suinkaan
kuhnailleet. Intiaaneilla oli vain parin tunnin etumatka, ja
valkoihoiset seurasivat heidän jäljestään, vaikkakin heidän täytyi
kulkea hyvin hitaasti, koska jälkiä ei saanut kadottaa.

Kaikesta valppaudesta huolimatta se kuitenkin tapahtui monta kertaa.

Ensimmäisen kerran he eksyivät jäljiltä erään puron luona. Turhaan
tutkivat metsästäjä ja Mansikka ympäristöä. He eivät nähneet mitään,
ja siksipä he aivan oikein arvelivat, että viekkaat punanahat olivat
kahlanneet kappaleen matkaa salatakseen jälkiään. Vasta tunnin
etsittyään Mansikka huomasi, missä intiaanit olivat astuneet maihin.
Mutta kun he hetken kuluttua saapuivat eräälle aukeamalle, missä
ruoho oli hyvin lyhyttä ja kuivaa, joutuivat he taas ymmälle.

Viimein Mansikka huusi Martinille, joka kulki hänen jäljessään:

"Minä olen löytänyt, Martin. Tule katsomaan!"

"Oikein", vastasi Martin. "Sinä olet meistä kaikista ovelin, pikku
Mansikka."

Toiset saapuivat nyt myöskin paikalle ja Mansikka osoitti iloisena
ruohoon.

"Katsokaa, monta jälkeä", hän sanoi. "He kääntyvät -- he kulkevat
edestakaisin -- he koettavat eksyttää meitä väärille jäljille."

Ja niin olikin. Nyt löydettiin pian oikeat jäljet, ja sitten
kuljettiin reippaasti eteenpäin hetken aikaa.

Äkkiä Martin pysähtyi ja osoitti katkaistua oksaa.

"Eiköhän tuo ole tehty tahallaan?" hän kysyi. "Mitä Malakias arvelee?"

Malakias tutki paikan. Hän ei kuitenkaan tahtonut lausua vielä
mitään, sanoi vain: "Hm! Saammehan nähdä."

Jonkin ajan kuluttua oli taas katkaistu oksa heidän tiellään.

"Mitä nyt arvelette, Malakias?" kysyi Martin.

"Me olemme oikealla tiellä", sanoi ukko iloisesti.

"Tämä on Ikavan työtä. _Hän_, jota me olemme auttaneet, on siis
heidän seurassaan. Nyt ei Maria-neiti ole yksin."

Kapteeni Sinclair, joka seisoi hänen vieressään, veti syvään henkeään.

"Oh, Herralle kiitos!" hän huudahti ääni väristen. "En voi kestää
sitä ajatusta, että hän olisi yksin villien joukossa."

"No, no, kapteeni", ukko lohdutti. "Älkää nyt antako tämän tykkänään
masentaa mieltänne. Tehän olette muuten niin reima mies, ja nyt
käytte pää riipuksissa kuin riikinkukko sadesäällä. Rohkeutta vain,
me saamme kyllä tytön käsiimme, siitä saatte olla varma."

Ukon luottavaiset sanat tekivät Sinclairille hyvää, ja hiukan
iloisempana hän seurasi Malakiasta, joka taas kulki joukon etunenässä
tarkaten pienintäkin merkkiä, mikä voisi osoittaa heille tietä.

Auringonlaskuun asti he kulkivat pysähtyen vain silloin tällöin
hetkeksi. He heittäytyivät suuren puun juurelle nukkumaan ja
jatkoivat seuraavana aamuna taas matkaansa.

Jäljet olivat nyt aivan selvät, ja taitetut oksat olivat yhä edelleen
heille hyvänä osviittana. Illan suussa he saapuivat järvelle, jonka
yli intiaanitkin olivat kulkeneet. Mutta rannalla jäljet taas
hävisivät.

"Tässä he ovat lähteneet vesille", Alfred sanoi. "Eikö totta Martin?
Mutta millä lailla he ovat päässeet?"

"Niin, siitä meidän täytyy ottaa selvä", Martin arveli.

"Tänä iltana on liian pimeä", puuttui Malakias puheeseen. "Nyt meidän
täytyy asettua levolle. Majoittukaamme tuon korkean kallion taakse,
siellä voimme sytyttää nuotion, joutumatta ilmi, jos punanahat
sattuisivat olemaan järven toisella puolella."

"Me olemme tänään kulkeneet paljon nopeammin, kuin Maria-neiti on
voinut kävellä", sanoi nuori Graves, kun he kaikki ohjasivat kulkunsa
kalliota kohti. "Jos me huomenna pääsemme samalla vauhdilla, olemme
pian heidän kintereillään."

"Jumala suokoon meille sen onnen", Sinclair sanoi vakavasti.

Niin pian kuin he olivat saapuneet kallion luo, alkoivat kaikki
kerätä polttopuita, ja parin minuutin kuluttua oli Mansikka
sytyttänyt loimuavan nuotion. Heillä ei ollut mitään kattilaa,
mutta he paloittelivat metsäkauriin, jonka olivat ampuneet tiellä
ja pistivät palat pieniin puikkoihin tulen ympärille. Teki hyvää
saada vähän lämmintä ruokaa, sillä edellisenä iltana he eivät olleet
uskaltaneet sytyttää tulta, kun olivat pelänneet herättää vihollisen
huomiota.

"On parasta, että paistamme vähän enemmän lihaa ja talletamme
taskuihimme huomiseen", Alfred ehdotti.

"Se oli hyvä ehdotus, luutnantti", virkkoi Malakias. "Ojenna minulle
liha, Mansikka. Ja kootkaa enemmän puikkoja, nuorukaiset."

Sotamiehet ja nuoret uudisasukkaat alkoivat etsiä, ja pian he olivat
koonneet suuren varaston puikkoja, jotka Malakias tottunein käsin
vuoli niin, että ne saattoi pistää maahan.

Kun ateria oli päätetty, ja toiset lihapalat paistetut, asetuttiin
levolle nuotion ympärille ja juteltiin niitä näitä. Yhtäkkiä Martin
hypähti pystyyn ja nosti rihlapyssyn olkapäälleen.

"Mitä nyt?" -- "Mitä siellä?" -- "Onko siellä jotain?" huudettiin
nuoren metsästäjän ympärillä.

"Hiljaa -- joku tulee -- tuolla tuon suuren puun takana", Martin
kuiskasi.

Kaikki miehet ponnahtivat jalkeille ja koettivat nähdä pimeän läpi,
joka heitä ympäröi.

"Aivan oikein -- nyt minä näen pään!" kuiskasi Alfred. "Mutta se on
hyvin pieni mies."

Samassa kuului hiljainen vihellys, jonka jälkeen

Mansikka kädellään painoi Martinin rihlapyssyn alas ja huudahti:

"Ei ampua -- se on John!"

"John!"

"Mahdotonta!" huudahtivat useat, mutta Mansikka nousi seisomaan ja
juoksi sinne, missä tulija seisoi.

Hetkisen kuluttua hän palasi, ja ketä hän talutti? Aivan oikein,
pikku Johnia.

Sanaakaan sanomatta poika nyökkäsi miehille ja istuutui levollisena
nuotion ääreen.

"Ei, mutta tämähän on noituutta!" hänen veljensä huudahti. "Miten
ihmeellä sinä tänne olet joutunut, poika?"

"Seurasin jälkiä", kuului Johnin vastaus.

"Niin, mutta kuinka, koska, millä tavalla olet sinä päässyt meidän
jäljillemme? Milloin läksit kotoa?"

"Eilen."

"Tietävätkö vanhempamme siitä? Antoivatko he luvan?"

"Minä tapasin vanhan Gravesin ja sanoin sen hänelle", poika
vastasi ja jatkoi sitten, heittäen ahnaan silmäyksen metsäkauriin
jäännöksiin: "Onko teillä ruokaa? Minä olen hyvin nälissäni."

"Mitä olet syönyt matkalla?" Martin kysyi.

"Vähän leipää -- olen hyvin nälkäinen", poika toisti.

Miehet katselivat melkein kunnioituksella pientä poikaa, joka näin
oli omin päin samoillut synkässä metsässä, raviten itseään vain
pienellä leivänpalalla, ja Malakias huudahti:

"Oi suuri Kiinan keisari! Sinä olet totta tosiaan suurenmoinen, John!
Löytää tien omin neuvoin, uskaltaa lähteä metsiin vain leivänkannikka
pussissa -- ja saapuu perille! Siitä pojasta tulee, kunniani kautta,
Kanadan paras metsämies."

"Olkaa vaiti, Bone!" keskeytti Alfred hiukan tuimasti. "Te panette
pojan pään pyörälle ylenmääräisellä kiitoksellanne. On kyllä hyvä,
ettei hän pelkää, mutta kaikella on rajansa. Ja jos isä ja äiti
olisivat arvanneet hänen uhkarohkean tuumansa, eivät he koskaan olisi
siihen suostuneet."

"Tietysti, nuori herra on aivan oikeassa", myönsi Malakias, joka
hyvin käsitti menneensä liian pitkälle. Mutta hänen äänessään ei
kuitenkaan ollut oikein vakuuttavaa sävyä.

"Kuinka sinä oikeastaan pääsit meidän jäljillemme?" Sinclair kysyi
johdattaakseen keskustelun pois oikeasta ja väärästä.

"Antakaa hänelle ruokarauha", virkkoi Martin. "Poika on nähtävästi
aivan nälkään nääntymässä. Älä syö liian nopeasti, John, muuten tulet
kipeäksi."

"Martin on oikeassa", Malakiaskin lausui. "Se kuuluu myöskin
metsästäjätaitoihin. Kokenut metsästäjä ei syö liiaksi, silloin kun
on paastonnut. Hitaasti, poikani, hitaasti. Laske kymmeneen joka
suupalan välillä."

Mutta niin järkevä kuin John olikin, hän ei kuitenkaan voinut hillitä
kauheata nälkäänsä, ja lihapala toisensa jälkeen katosi hänen
vatsaansa useiden leipäpalojen ja vesikulausten seurassa.

"Entä jos et olisikaan löytänyt meitä?" Graves kysyi.

"Niin, mitä silloin olisit tehnyt? Kuinka olisit silloin
suoriutunut?" lisäsi toinen Harvingeista.

John ei vastannut sanaakaan, löi vain kädellään rihlapyssyään, joka
oli hänen vieressään ruohikossa.

"Ette kai luule pojan lähteneen metsään ilman asetta?" Malakias kysyi
puoleksi loukkaantuneella äänellä. Hänelle oli Johnin pieninkin teko
kaiken moitteen yläpuolella.

"Minä en nähnyt, että se oli hänellä", Graves selitti puolustellen.

Nuoret uudisasukkaat pelkäsivät vähän Malakiasta eivätkä suinkaan
halunneet, että hän loi heihin terävän katseensa moittien.

Kun John oli päättänyt ateriansa, laskeutui koko parvi levolle
lukuunottamatta yhtä sotamiestä ja Alfredia, joilla oli ensimmäinen
vahtivuoro.

Päivän koittaessa mentiin taas järvenrannalle, mihin jäljet olivat
hävinneet. Tutkittuaan rantaa perinpohjaisesti Malakias kutsui
Mansikan luokseen ja pyysi häntä tarkastamaan erästä kohtaa.

"Eikö tuossa ole jälkiä kanootista, jota on vedetty pitkin
hietikkoa?" hän kysyi.

"On kyllä, isä -- aivan varmaan. He ovat soutaneet suoraan selän yli.
Meidän täytyy nyt kiertää järvi, ja se tuottaa heille puolen päivän
etumatkan", selitti Mansikka, jolta puhe kyllä silloin luisti, kun
hän sai puhua omaa intiaanikieltään.

Heidän täytyi siis kiertää järvi. Mutta -- ei toisellakaan puolella
ollut pienintäkään jälkeä huomattavissa.

Malakias, Martin ja Mansikka näyttivät nyreiltä. Mihin olivat
intiaanit joutuneet? Molemmat metsästäjät ja Mansikka pitivät
häpeänä, että kavala Käärme ja hänen väkensä näin olivat saaneet
vedetyksi heitä nenästä.

Kuljettiin takaisin lähtökohtaan kallion luo, ja etsittiin taas
turhaan. Viimein päästi Martin ilohuudahduksen. Hän oli erottautunut
muista ja oli keksinyt veneen, joka oli kätketty rantakaislikkoon.

Nyt oli kaikki selvää, ja hetkisen kuluttua olivat kaikki koolla
uusien jälkien luona, jotka olivat sangen selvät ja johtivat metsään.

Tunnin ajan he seurasivat jälkiä, ja taas oli tien viittana
katkaistuja oksia. Mutta nyt joutui yö, ja heidän täytyi jälleen
pysähtyä.

Seuraavana päivänä kuljettiin reippaasti eteenpäin. Yhtäkkiä Mansikka
pysähtyi ja huudahti:

"Kuulkaa -- joku ihminen vaikeroi."

Kaikki kuuntelivat, ja kun he kulkivat hiukan edemmäksi, huomasivat
he intiaaninaisen, joka makasi maassa verissään.

Hänet nostettiin nopeasti ylös, ja Campellit tunsivat Ikavan, joka
oli asunut heidän luonaan.

Häntä koetettiin nyt kaikin tavoin auttaa. Ammottava haava päässä
pestiin ja sidottiin vaatteella.

Hän sai vähän viiniä ja vettä juodakseen, ja Mansikka meni metsään
hakemaan parantavia yrttejä.

Päätettiin keskeyttää matka siksi päiväksi, jotta Ikava raukka saisi
levätä. Hehän tiesivät nyt olevansa oikeilla jäljillä, ja Ikava
saattoi antaa heille tärkeitä tietoja.

Mutta vasta seuraavana aamuna uskallettiin vaivata häntä
kysymyksillä, ja kovin pitkältä tuntui yö vangitun tytön levottomista
kasvinveljistä ja sulhasesta. Alfred ja Sinclair valvoivat yhdessä,
sillä ei kumpikaan heistä voinut nukkua. Mitä he saisivat seuraavana
aamuna kuulla -- mitenkä oli käynyt hänen, jota he molemmat surivat?

Aamulla herätessään oli haavoittunut paljoa parempi, vaikka hyvin
heikko. Hän saattoi kuitenkin tehdä selkoa Marian tilasta. Hänen
uutisensa eivät suinkaan olleet ilahduttavia tai lohdullisia, ja
Sinclair vaaleni kuullessaan armaansa kärsimyksistä.

Intiaanitar saattoi kuitenkin lopuksi kertoa heille lohdutukseksi,
että hän maatessaan puolipyörryksissä maassa, oli kuullut Käärmeen
sanovan:

"Laittakaa paarit! Meidän täytyy kantaa häntä."

Ensin hän oli luullut, että tarkoitus oli laittaa hänelle paarit,
mutta sitten hän oli pyörtynyt, ja kun hän heräsi, oli hän yksin
metsässä. Hän käsitti silloin, että sanat olivat tarkoittaneet Mariaa.

Sehän oli kuitenkin heikko lohdutus vangitun tytön omaisille.

Ikava kertoi vielä, että Vihainen Käärme oli todellakin ryöstänyt
Marian, ja että valko-ihoiset olivat vain päivämatkan päässä
intiaaneista. Nämä eivät kulkeneet suoraa suuntaa leiriään kohti,
vaan tekivät mutkan, joka hidastutti heidän matkaansa. Tämän he
tekivät siitä syystä, etteivät toiset heimot, joiden leiri oli heidän
tiellään, huomaisi heitä ja mahdollisesti antaisi ilmi takaa-ajajille.

Kun oli saatu tietoja Mariasta, tuli Arthurin vuoro, ja ilokseen he
kaikki kuulivat, että hän oli hyvissä voimissa. Alussa hän oli ollut
hyvin alakuloinen, mutta nyt hän näytti toivovan parasta. Ikava oli
näyttänyt hänelle kirjeensä, ennen kuin hän lähetti sen, ja poika
raukka oli itkenyt katkerasti ymmärrettyään tarkoituksen. Hän puheli
Ikavan kanssa niin usein kuin saattoi, ja pian hän käytti intiaanien
kieltä oikein taitavasti, ja se helpotti suuresti hänen asemaansa.

Kun kysyttiin, miten poikaa kohdeltiin, vastasi intiaaninainen
rikkaalla kuvakielellään:

"Valkoinen Kotka pakotettiin ensin kantamaan puita ja vettä. Mutta
kun päällikkö näki, kuinka reipas ja sukkela hän oli, otti hän
hänet telttaansa, ja nyt hän auttaa päällikköä eikä meitä muita.
Valkoisella Kotkalla on tarkka silmä. Hän käyttää joustaan ja
nuoltaan kuin intiaani, ja jos hän vielä viipyy pari vuotta teltassa,
saa hän kirveen vyölleen ja päästää sotaulvonnan, kun hän tappaa
vihollisensa."

"Siitä Jumala varjelkoon!" Alfred huudahti vakavasti, kun Malakias
oli kääntänyt Ikavan sanat.

"Punanahkaa ei hänestä koskaan tule", arveli Sinclair levollisesti.
"Hän ei voi unohtaa kotiaan eikä iltoja, jolloin hänen isänsä luki
hänelle Raamattua."

"Valkoinen Kotka rukoilee joka ilta Jumalaansa", Ikava vastasi. "Olen
kuullut hänen rukoilevan niinkuin hänen isänsä rukoili, kun minä olin
hänen kotonaan. Mutta hän on vielä nuori, ja elleivät hänen ystävänsä
tule häntä vapauttamaan, alkaa hän ehkä rukoilla intiaanien Jumalaa
ja oppii elämään intiaanien tavoin."

"Kenties -- mutta nyt hänen ystävänsä tulevat", vastasi Malakias. "Ja
me vapautamme hänet."

Sitten pidettiin yleinen neuvottelu, miten tästä lähtien oli
meneteltävä. Koska intiaanit tekivät pitkän kierroksen, ei heillä
ollut polttavaa kiirettä, ja Malakias ehdotti sen vuoksi, että
rauhallisesti odottaisivat muutamia päiviä, kunnes Metsäruusu oli
toipunut ja saattoi jatkaa matkaansa heidän kanssaan.

Niin päätettiinkin, ja koska ei enää tarvinnut pelätä Käärmeen väkeä,
majoituttiin rauhallisesti metsään. Malakias ja John menivät metsälle
ja toivat hyvän paistin palatessaan. Sillä aikaa rakensivat toiset
majoja oksista ja sammaleista. Siihen meni koko päivä, ja yöllä
laskeuduttiin hyvillä mielin nukkumaan. Vapautuksen hetki lähestyi
molempia vankeja.




KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Ottelu metsässä.


Ikava elpyi pian voimiinsa Mansikan taitavassa hoidossa, ja viikon
kuluttua joukko lähti taas liikkeelle. He kulkivat kuitenkin
hitaasti, etteivät rasittaisi haavoittunutta, ja kärsimättömän
kapteenin oli kovin vaikea hillitä itseään -- mieluimmin hän olisi
istuutunut hyvän ratsunsa selkään ja huimaa vauhtia kiitänyt
rakastettunsa luo vapauttaakseen hänet rosvojen käsistä. Mutta hänen
täytyi malttaa mielensä ja kulkea yhdessä toisten kanssa.

Viimein he saapuivat tiheään viidakkoon kapean virran varrelle
ja kätkeytyivät siihen. Nyt he olivat lähellä Käärmeen leiriä.
Päätettiin, että Malakias ja Ikava menisivät niin lähelle majoja kuin
mahdollista nähdäkseen, olivatko päällikkö ja sotilaat palanneet vai
ei. Ilta oli jo kuitenkin käsissä, joten oli liian myöhäistä lähteä
vakoilemaan. Heidän täytyi siis antaa yön kulua, ja monelle se oli
uneton yö.

Vähän ennen päivän koittoa lähdettiin liikkeelle, ja kuljettiin
varovasti eteenpäin, kunnes oltiin parin sadan kyynärän päässä
intiaanileiristä. Tässä oli taas pieni viidakko, johon Malakias käski
joukkonsa piiloutua. Sen jälkeen ryömivät Ikava ja hän nelinkontin
lähemmäksi vakoilemaan.

Pian he katosivat toisten näkyvistä, jotka levottomina pitivät leiriä
silmällä. Aurinko oli juuri nousemaisillaan, ja sen tultua näkyviin
oli leiriin varmaankin ilmaantuva eloa.

Noin neljännestunti kului, sitten vedettiin erään majan oviverho
syrjään ja puolikasvuinen intiaanipoika tuli näkyviin. Hän oli
pukeutunut hirvennahkaisiin housuihin ja paitaan, joka oli koristettu
punaisilla ja sinisillä nauhoilla. Kädessä hänellä oli jousi ja pari
nuolta.

Kaikki seurasivat häntä silmillään. Silloin tarttui John hänelle
aivan harvinaisella kiihkeydellä Alfredin käsivarteen ja kuiskasi:

"Mutta sehän on Arthur! Hän elää!"

"Arthur -- se on mahdotonta!"

"Kyllä", Mansikka kuiskasi. "Se on Arthur -- mutta älkää puhuko
ääneen."

"Kylläpä he ovat tehneet hänestä oikean intiaanin", arveli Alfred ja
hymyili hiljaa. "Mutta me pidämme huolta siitä, että hän saa taas
vanhan valkoisen naamansa. Herralle kiitos, poika näyttää oikein
reippaalta ja ketterältä."

Se oli kuin olikin Arthur. Hän seisoi hetken aikaa ja katseli
ympärilleen -- sitten hän huomasi variksen, joka lensi korkealla
hänen päänsä päällä. Hän jännitti jousensa, ja lintu vaipui alas
hänen jalkainsa eteen.

"Loistavasti tähdätty", kuiskasi kapteeni Sinclair. "Poika on joka
tapauksessa ainakin oppinut jotakin. Tuota et sinä, John, olisi
voinut tehdä."

John ei vastannut -- veljen äkillinen ilmestyminen ja tieto siitä,
että tämä siis vielä oli elossa, oli saanut hänet aivan pyörälle.

Vähän ajan kuluttua tuli vanha mies näkyviin, sitten intiaaninainen
ja hiukan myöhemmin kolme muuta naista ja muuan nuorukainen.

"Siinä on nyt kaikki heidän väkensä", sanoi Martin.

"Niin, Vihainen Käärme on tuskin ennättänyt vielä kotiin", Alfred
arveli. "Kunpa Malakias pian tulisi takaisin, tällä haavaa ei siellä
liene mitään tärkeää tekeillä."

Puolen tunnin kuluttua palasivat ukko ja Ikava. He olivat ryömineet
aivan lähelle majoja, ja Malakias arveli niinikään, etteivät
ryöstäjät vielä olleet ennättäneet saapua saaliineen. Oli siis helppo
hyökätä niiden kimppuun, jotka nyt olivat leirissä. Mutta siitä oli
se vaara, että jos ainoakaan heistä pääsisi pakenemaan, saattoi tämä
yksi viedä sanan päällikölle. Ja tärkeintä oli, että Käärme ja hänen
joukkonsa joutuivat heidän valtaansa.

Toisten kuiskaten keskustellessa, John keskeytti heidät. Hän viittasi
leiriin ja kuiskasi:

"Katsokaa, he laittautuvat metsälle -- Arthur lähtee mukaan."

"Poika on oikeassa kuten aina", Malakias vastasi. "Nyt on kysymys
ratkaistu. Me seuraamme heitä metsään ja yllätämme metsästäjät, ilman
että naiset saavat siitä pienintäkään vihiä. He eivät odota heitä
kotiin, ennen kuin illalla."

Tämä ehdotus saavutti yleistä kannatusta. Mutta Ikava sanoi:

"Teidän täytyy olla varovaisia. Vanha Korppi ja nuori Hirvenjalka
ovat sekä ovelia että urhoollisia."

"Niin he kyllä ovat, koska heidät on pantu leiriä vartioimaan",
arveli Martin. "Mutta me olemme vielä ovelampia."

"Eikö sinusta ole ikävä, kun sinun joukkosi kimppuun karataan?" kysyi
Mansikka punaiselta toveriltaan.

Metsäruusun silmät säkenöivät.

"Ikava vihaa heitä kaikkia", hän kuiskasi käheästi. "Vihainen Käärme
tappoi Ikavan miehen, Vihainen Käärme tappoi Ikavan pienen pojan
-- Ikava on ollut Vihaisen Käärmeen orjana kauan, kauan aikaa. Hän
riemuitsee nähdessään Vihaisen Käärmeen veren vuotavan."

Sillä aikaa olivat vanha ja nuori intiaani kulkeneet Arthurin
seurassa majoja ympäröivän aukeaman yli metsään. Malakias ja hänen
seuralaisensa hiipivät jäljessä siten, että kävivät kaksittain, kukin
pari pienen välimatkan päässä toisistaan.

Kokonaisen tunnin kesti tätä takaa-ajoa, ja jokainen pari piti
tarkkaa huolta siitä, etteivät heidän edellään astuvat joutuneet
heidän näkyvistään. Jonon etunenässä kulki tietysti Malakias, ja hän
oli tällä kertaa ottanut Johnin mukaansa.

Äkkiä tulla hurahti parvi eläimiä heidän eteensä. "Polvillenne",
kuiskasi ukko, ja toiset seurasivat nopeasti hänen esimerkkiään.

Nyt lensi ilman halki nuoli sattuen yhteen eläimeen -- punanahat
olivat kääntyneet ja huomanneet otukset. Eläin vaipui maahan, ja
intiaanit sekä Arthur menivät sen luo ja alkoivat nylkeä saalista.

Tämä oli hetki, jota Malakias oli odottanut.

Hiljaa hiipivät hän ja toiset eteenpäin, kunnes saapuivat paikalle --
muutamat oikealta, toiset vasemmalta, niin että nuo kolme metsästäjää
olivat täydellisesti piiritetyt. Sitten Malakias huudahti:
"Eteenpäin, lapset!"

Siinä tuokiossa olivat valkoihoiset syöksyneet pystyyn, mutta yhtä
nopeasti asettuivat intiaanitkin taisteluasentoon. Ylivoima oli
kuitenkin liian suuri -- seuraavassa silmänräpäyksessä molemmat
makasivat sidottuina maassa.

Riemuhuudoin riensi Arthur veljiensä luo, ja kyynelet vierivät pitkin
Alfredin poskia, kun hän sulki lapsen syliinsä.

"Nyt on äiti kiittävä Jumalaa", hän kuiskasi, ja Arthur kietoi
käsivartensa hänen kaulaansa vuoroin itkien, vuoroin nauraen.

"Ja nyt minua, nyt minua!" kuului ääni heidän takaansa. "Minulla on
ollut sinua niin kauhean ikävä. En olisi koskaan luullut, että olisin
voinut kaivata sinua niin paljon. Minulla ei ole ollut ketään niin
ikävä, sen jälkeen kuin Hektor kuoli."

John piti harvoin näin pitkiä puheita, mutta se vaikutti, ja Arthur
heittäytyi veljen kaulaan. Sitten tuli "kapteeni-langon" vuoro ja
Malakiaan ja Martinin ja Mansikan -- ilosta säteillen kulki kadonnut
ja jälleen löydetty poika sylistä syliin.

Kun ensimmäinen riemu oli hiukan asettunut, alettiin aprikoida, mitä
nyt oli tehtävä.

"Ei ole muuta kuin yksi keino", sanoi Malakias. "Meidän täytyy
kääntyä takaisin leirille ja kätkeytyä viidakkoon, kunnes Käärme
itse näyttäytyy. Arveluni mukaan pitäisi hänen olla täällä tuossa
paikassa. Meidän täytyy viedä vankimme mukaamme, mutta vaikka
saisimmekin odottaa päiväkauden, ei se mitään haittaa, koska vaimot
leirissä tietävät, että metsästysretki voi viedä montakin päivää.
He eivät epäile mitään, vaikka heidän molemmat auttajansa ja Arthur
vähän viipyisivätkin."

Palattiin siis takaisin samaa tietä. Mutta tuskin oli joukkue
saapunut viidakolle, ennen kuin kuului huutoa majojen toiselta
puolelta.

"Nyt he tulevat", sanoi Ikava.

"Hekö ne ovat? Onkohan Maria mukana?" huudahti Sinclair kiihkeästi.

"Hiljaa, kapteeni", ukko varoitti.

"Oh -- tietää hänen olevan niin lähellä!"

"Jos haluatte päästä häntä vielä lähemmäksi, pitää teidän olla
levollinen."

Oli helppo sanoa niin, mutta muuten niin uljas kapteeni vapisi
ajatellessaan, missä tilassa hän tapaisi armaansa. Oliko hän saanut
kestää paljon vaivoja? Olisiko hän aivan uuvuksissa? Olivatko he
uudelleen pakottaneet hänet kävelemään? -- Tuhansia tällaisia
kysymyksiä risteili Sinclairin ajatuksissa.

Nyt tuli useita miehiä metsänrinteeltä näkyviin. Ne olivat Käärme ja
hänen seuralaisensa. Neljä miestä kantoi oksista punottuja paareja.
Mariaa ei siis ollut pakotettu kävelemään.

Sinclair huokasi helpotuksesta, ja Alfred puristi lujasti hänen
kättään, kun he näkivät miesten laskevan paarit maahan ja Marian
nousevan niiltä. Kaksi intiaanivaimoa, jotka olivat tulleet ulos,
auttoivat häntä paareilta ja seurasivat häntä majaan. Hän horjui,
mutta pysyi kuitenkin pystyssä.

Päällikkö ja hänen seuralaisensa erosivat sitten ja katosivat eri
majoihin.

"Se on hyvä", Malakias virkkoi. "Nyt hänet on jätetty noiden kahden
vaimon huostaan. Meidän ei siis tarvitse olla levottomia siinä
suhteessa."

"Hyökkäämmekö nyt heidän kimppuunsa ja yllätämme heidät?" kysyi John.

"Ei, ei, odottakaamme vielä pari tuntia, kunnes tulee pimeä. Antaa
heidän nyt ensin syödä itsensä kylläisiksi ja sitten asettua levolle,
kuten intiaanit tekevät aterian jälkeen. Silloin on aika hyökätä."
Nuorukaisten täytyi hillitä malttamattomuutensa, ja vasta tunnin
kuluttua Malakias antoi käskyn hyökkäykseen.

Molemmat naiset, Mansikka ja Metsäruusu, jätettiin vankien luokse,
miehet sitävastoin hiipivät niin hiljaa kuin mahdollista majoja kohti
joihin Käärme ja hänen seuralaisensa olivat menneet sisään.

Kaikki oli levollista. Malakias oli otaksunut oikein -- intiaanit
lepäsivät metsäretkensä jälkeen.

"Kuulkaa, Bone", kuiskasi Sinclair. "Emmekö ensin pelasta neiti
Percivalia? Hän on silloin, tapahtui mitä tahansa, turvassa."

"Tällä kertaa on rakkaus tarkkanäköinen", ukko murisi. "On oikein
häpeällistä, etten ole tullut sitä ennen ajatelleeksi. Rientäkää
te vain, kapteeni, me toiset selvitämme kyllä yksin tämän jutun.
Malttakaa, John voi seurata teitä ja pitää huolta molemmista
intiaaninaisista, jotka häntä vartioivat."

Sinclairille ei tätä tarvittu kahdesti sanoa. Silmänräpäyksen
kuluttua seisoivat hän ja John majan edustalla, jonne Maria oli
viety, ja kun hän veti esiripun syrjään, huomasi hän heti tytön, joka
alakuloisena makasi lehtivuoteella. Hetkinen vain, ja Sinclairin
voimakkaat käsivarret kietoutuivat Marian ympäri.

Molemmat intiaaninaiset, jotka olivat istuneet nurkassa torkkumassa,
syöksyivät ylös kapteenin sisääntullessa ja alkoivat huutaa ja
kirkua. Mutta John nosti rihlapyssynsä suun suoraan heitä kohti, ja
he peräytyivät pelästyneinä.

Sitten Sinclair nosti Marian syliinsä ja kantoi hänet viidakkoon,
missä Mansikka ja Ikava odottivat, ja kun hän tiesi rakastettunsa
olevan turvassa, palasi hän nopeasti ystäväinsä luo.

Malakias, molemmat Harvingit ja toinen sotamiehistä riensivät
majalle, jossa Käärme asui -- Alfred, Graves, Martin ja toinen
sotamies toiselle majalle.

"Nukkuvina emme heitä kuitenkaan tahdo tappaa", Malakias kuiskasi.

Mutta se ei tullut kysymykseenkään, sillä molempien naisten huuto
oli herättänyt kaikki miehet. He syöksyivät ulos majoistaan, ja
nyt syntyi tulinen ottelu. Ylivoima oli kuitenkin liian suuri, ja
intiaanien täytyi taipua.

Malakiaan rihlapyssy teki lopun itse Vihaisesta Käärmeestä, ja
muut punanahat surmattiin myöskin lukuunottamatta kahta, jotka
haavoittuivat pahoin.

Mutta eivätpä valko-ihoisetkaan päässeet ilman uhria -- Martin sai
nirhaman poskeensa, toinen Harvingeista syvän haavan olkaansa ja
Sinclair puukoniskun käsivarteen. Graves taas sai melko vaarallisen
haavan rintaan. Ja lopuksi löydettiin toinen nuorista sotamiehistä
kuolevana erään puun juurelta.

Kun kaikki oli rauhoittunut, tapasivat Maria ja hänen ystävänsä
toisensa, ja heidän kohtaamisensa oli mieltäjärkyttävä, kuten arvata
saattaa, sillä kuoleman raskas käsi oli tehnyt hävitystään heidän
ympärillään.

Maria ei myöskään ollut tietänyt, että Arthur oli intiaanien luona,
ja suuri oli sen vuoksi hänen ilonsa, kun hän tunsi tuon pitkän,
kehittyneen intiaanipojan kadotetuksi kasvinveljekseen.

Molemmat intiaaninaiset, jotka olivat vartioineet Mariaa, olivat yhä
vielä majassa Johnin vartioimina. Toiset kaksi sitävastoin olivat
paenneet. Edellisten annettiin itse päättää, tahtoivatko he seurata
valkoisia uudisasutukselle vai seurata toisia metsään. He valitsivat
viimemainitun tien ja katosivat pian näkyvistä.

Kun he olivat hävinneet puitten sekaan, Alfred huudahti:

"Tuhat tulimmaista, he kulkevat aivan niiden kahden intiaanin ohi,
jotka me sidoimme puihin. Nyt he päästävät ne irti."

"Sen parempi -- silloin pääsemme heistä", vastasi Malakias. "Meidän
olisi kuitenkin joka tapauksessa täytynyt päästää heidät menemään.
Ukko ei ole vaarallinen, ja nuorukainen varoo kyllä vahingoittamasta
meitä. He tulevat liittymään johonkin toiseen parveen ja välttävät
tästedes meidän rihlapyssyjämme."

Tällä aikaa oli pimeä yllättänyt, eikä mihinkään muuhun voitu enää
ryhtyä. Haavoitetut intiaanit ja Graves vietiin suurimpaan majaan,
jossa Mansikka ja Ikava hoitivat heitä parhaimpansa mukaan. Mutta
yöllä molemmat intiaanit kuolivat. Graves sitävastoin tuli yhä
paremmaksi, ja seuraavana aamuna hän jo oli voittanut pahimman vaaran.

Molemmat intiaanittaret kokoilivat ahkerasti yrttejä, joita panivat
haavoille, ja heidän taitavalla hoidollaan paraneminen edistyi
nopeasti. Gravesin tähden täytyi heidän kuitenkin viipyä useita
päiviä. Viimein lähdettiin kuitenkin liikkeelle, mutta päivämatkat
tulivat hyvin lyhyiksi. Marian paarit joutuivat taas käytäntöön, ja
hitaasti lähti pieni joukkue kulkemaan intiaanileiristä, jossa nyt
kaatuneet villit ja englantilainen sotamies vieretysten lepäsivät
maan povessa.

Ikava seurasi tietysti Campelleja. Hän oli osoittautunut
luotettavaksi ystäväksi, eikä häntä voitu jättää oman onnensa nojaan.
Hänen juro olentonsa, joka ennen oli loukannut uudisasukkaita, kätki,
kuten nyt huomattiin, hyvän sydämen. Hänen vihansa Käärmeeseen oli
vieroittanut hänet omasta kansastaan. Hän toivoi saavansa viettää
loppuikänsä Turvalinnassa, missä ihmiset olivat "niin kilttejä
yksinäiselle Metsäruusu raukalle".

Hän teki valkoisille ystävilleen jälleen suuren palveluksen
osoittamalla heille tien pienelle virralle, jonka rannalle Käärme
oli kätkenyt kolme kanoottiaan. Paenneet punanahat olivat ottaneet
yhden niistä, mutta molemmat toiset olivat vielä paikoillaan, ja
Ikava tarjoutui opastamaan heitä virralla siihen kohtaan, missä se
yhtyi suurempaan virtaan, joka taas puolestaan laski järveen. Tätä
tietä päästiin uudisasutukselle puolta nopeammin kuin maitse, ja
haavoittuneet säästyivät siten matkan vaivoilta.

Niin lähdettiin siis kotiinpäin virtaa myöten. Päivät soudettiin,
illoin mentiin maihin nukkumaan ja ruokaa keittämään. Siitä tuli
hyvin ihana matka. Metsät olivat juuri komeimmassa syyspuvussaan,
ja matkamiehemme saivat olla aivan rauhassa sekä intiaaneilta että
petoeläimiltä. Usein jälkeenpäin, kun Maria muisteli elämäänsä
Kanadan metsissä, kuului tämä rauhallinen venematka hänen hauskimpiin
muistoihinsa. Hän ja Sinclair istuivat käsitysten veneiden liukuessa
eteenpäin leveällä virralla, kauniiden metsäisten rantojen ohitse. Ja
korkealle kaikui laulu:

    Hei veikot, vettä viiltäkää,
      kuoro: viiltäkää, viiltäkää!

    On soutukunta uljas tää,
      kuoro: uljas tää, uljas tää!

    Päin määrää reipas vauhti siis,
      kuoro: vauhti siis, vauhti siis!

    Lyö virran kuohut, niistä viis,
      kuoro: niistä viis, niistä viis!




KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Intiaanitarina.


Hilpeä kotimatka oli kerrassaan toisenlainen kuin menomatka,
puheltiin, naurettiin ja kerrottiin tarinoita koko päivä. Eräänä
yönä retkikunnan istuessa nuotion ääressä kääntyi puhe intiaanien
julmuuteen. Useat nuorukaisista arvelivat, että kaikki punanahat
olivat samanlaisia, ja ettei heissä asunut mitään hellempiä tunteita.
Malakias oli kuitenkin eri mieltä, hän otti esimerkiksi Mansikan,
joka oli yhtä lempeä ja herttainen kuin konsanaan joku eurooppalainen
nainen.

"Niin, mutta hän onkin nainen", väitti toinen Harvingeista. "Katsokaa
vain, kuinka miehet kohtelevat vaimojaan, he pitelevät heitä kuin
järjettömiä luontokappaleita."

"Ja kuitenkin on monta intiaaniaviomiestä, joka rakastaa vaimoaan
yhtä suuresti kuin eurooppalainen rakastaa omaansa", Malakias
vastasi. "Minä olen tuntenut punanahkoja, jotka koko elämänikänsä
ovat surreet kadotettua vaimoaan. Sitä todistavat myöskin heidän
vanhat satunsa. Tunnetteko tarinaa kuolleitten maasta?"

Koska kukaan ei sitä tuntenut, vetäisi Malakias sauhun piipustaan ja
kertoi seuraavan tarinan:


_Kuolleitten maa_.

Monta vuotta sitten asui Kalliovuorilla intiaanimetsästäjä, jota
hänen maanmiehensä pitivät koko heimon parhaimpana ampujana, ja joka
sitäpaitsi oli uljas ja rohkea mies.

Hänen majansa oli kalarikkaan virran rannalla, ja lähellä hänen
asuntoaan laski virta pieneen järveen. Seutu oli hedelmällinen,
maissi antoi hyvän sadon ja metsät olivat täynnä riistaa. Metsästäjän
majan ympärillä lauloivat kauniit linnut puissa, mutta vielä
iloisemmin laulelivat metsästäjän kolme lasta, kun ne leikitellen
juoksentelivat ulkona.

Olisi luullut, että metsästäjä oli onnellinen mies, mutta hän ei
ollut. Suru oli aikaisin kolkuttanut ennen niin onnellisen kodin
ovelle. Lasten äidin, metsästäjän nuoren vaimon, oli Suuri Henki
kutsunut kotiin, ja hänen miehensä kaipasi häntä lakkaamatta. Lasten
hilpeä leikki vihloi hänen korviaan. He eivät voineet surra kuten
hän, ja heidän naurunsa palautti mieleen ilon, jota vaimovainaja
osoitti miehen palatessa kotiin pyyntiretkiltään.

Eräänä yönä, kun hän levottomana heittelihe vuoteellaan, hän näki
kummallisen unen. Hän oli kulkevinaan suurella tasangolla, joka
päättyi korkeaan vuorijonoon. Kun hän lähestyi vuoria, kuuli hän
äänen, joka kuiskasi:

"Katsele ympärillesi. Tässä on kuoleman valtakunnan portti. Kulje
eteenpäin äläkä pelkää. Suuri Henki sallii sinun nähdä vaimosi."

"Vaimoni!" huudahti metsästäjä. Ja niin äänekäs oli hänen huutonsa,
että hän samassa heräsi.

Mies oli liian kiihottunut voidakseen uudelleen nukkua. Hän veti
mokkasiinit jalkaansa, kiinnitti vyön lanteilleen, otti jousensa
ja kirveensä ja meni ulos. Hän istui hevosensa selkään ja ratsasti
ruohoaavikon yli.

Mies kiiti eteenpäin vinhaa vauhtia. Hän ratsasti näin tuntikausia,
vihdoin nousi aurinko näköpiirin yli, ja uupunut metsästäjä pysähtyi.
Hän näki edessään suuren puhvelihärän, joka nähtävästi ei huomannut
häntä.

"Hyvä saalis!" hän ajatteli ja kohotti jousensa. Mutta juuri kun hän
aikoi lennättää nuolen, lähti eläin hurjaa vauhtia juoksemaan.

Metsästäjä seurasi sitä ja oli pian ampumavälin päässä eläimestä --
mutta nuoli ei osunut. Vahingoittumatta kiiti puhveli eteenpäin.

"Mitähän noituutta tämä lienee?" arveli metsästäjä. "En ole koskaan
kokenut mitään tällaista."

Kolmannen kerran hän pääsi ampumavälin päähän -- kolmannen kerran
eläin kiiti pakoon.

Silloin alkoi metsästäjää peloittaa. Hän pysähtyi ja katseli
ympärilleen. Hänen edessään kohosi jono kallioita, aivan niinkuin hän
oli nähnyt unissaan, ja samassa vaihtui metsästäjän pelko iloksi.

"Täällähän minun piti nähdä vaimoni", hän mutisi ja astui hevosen
selästä.

Sitten hän meni kallioiden luo ja alkoi kiivetä niitä ylös. Parin
minuutin kuluttua hän saapui eräälle vuorensolalle, ja kun hän oli
kulkenut sen toiselle puolelle, näki hän edessään tiheän, korkean
orjantappurapensaikon, joka näytti aivan läpipääsemättömältä.

Mies seisoi hetken aikaa epäröiden. Sitten hän kohotti kirveensä ja
heitti sen orjantappurapensaikkoon. Kuului ryskettä, ja katso --
orjantappuroiden väliin aukeni kapea polku.

Metsästäjä otti kirveensä ja kulki eteenpäin polkua pitkin. Hän
kuuli ympäriltään kuiskaavia ääniä, mutta ainoatakaan ihmistä ei
näkynyt. Vähän kauempana hän oli erottavinaan kalpeita varjoja, jotka
häilyivät sinne tänne. Mutta kun hän ehti sille paikalle, ei siellä
ollut ketään.

Metsästäjä tunsi sydämensä kiivaasti sykkivän, ja hänen mielensä kävi
yhä kummallisemmaksi. Mutta hän ei kadottanut rohkeuttaan, vaan astui
yhä eteenpäin.

Silloin pysähdytti hänet uusi este. Keskellä tietä seisoi suuri,
suunnaton jalopeura, joka painoi päänsä alas kuin hyökkäykseen.
Metsästäjä heitti kirveensä eläimen jälkeen, mutta isku osui taaskin
väärään, kuten nuoli äsken oli tehnyt.

Silloin syöksyi jalopeura aseettoman miehen päälle ja raastoi hänet
maahan. Veitsi, jota hän vyössään kantoi, soljui esille ja haavoitti
häntä käsivarteen. Metsästäjä luuli nyt viime hetkensä tulleen, mutta
jalopeura hävisi samassa jäljettömiin. Silloin metsästäjä nousi
pystyyn, ja vaikka veri virtasi hänen haavoitetusta käsivarrestaan,
ja petoeläimen kynnet olivat raadelleet hänen selkäänsä, niin että
veri vuoti, ei hän kuitenkaan tuntenut vähintäkään tuskaa eikä
uupumusta.

Taaskin alkoi mies samota eteenpäin ja saapui suuren virran rannalle.
Toisella puolella hän äkkäsi joukon miehiä, jotka taistelivat
keskenään. Mutta ei kuulunut huutoja, ei sotakiljuntaa eikä
haavoittuneiden vaikeroimista. Useat taistelevista kaatuivat maahan
kuin kuolleet, mutta hetkisen kuluttua he taas kohosivat pystyyn
ja ojensivat voittajalle kätensä. Sitten he kaikki rauhallisesti
astuivat kohti vuoria, jotka loistivat auringon valossa.

Metsästäjä kulki edelleen. Virta syöksyi kohisten eteenpäin, ja taas
hän näki ihmisiä toisella rannalla. Tällä kertaa ne olivat naisia,
jotka istuivat majan edustalla ja kutoivat verkkoa surumielistä
laulua laulaen. Mikään laulu ei ollut niin syvästi metsästäjän
sydäntä liikuttanut. Hän kuunteli ja kuunteli, ja hänestä tuntui,
ettei hän milloinkaan ollut mitään niin kaunista kuullut.

Mutta äkkiä hän huudahti ilosta. Naisten joukossa hän oli huomannut
kuolleen vaimonsa.

"Newata! Newata! Oletko siellä, armaani?" huusi hän.

Vaimo kääntyi katsomaan ja hymyili nähdessään hänet.

"Mieheni!" nainen vastasi. "Tule tänne, minun luokseni!"

Nopeasti mies irroitti vyönsä ja aikoi vetää kengätkin jalastaan,
ennen kuin lähti uimaan. Mutta vaimo huusi hänelle:

"Älä välitä vedestä. Ui ylitse, sellaisena kuin olet -- sinä et
kastu."

Vaikka tämä miehestä tuntui omituiselta, halusi hän kuitenkin niin
hartaasti saada sulkea Newatan syliinsä, ettei hän lainkaan epäröinyt.

Reippaasti hän syöksyi kohisevaan virtaan ja aallot kantoivat hänet
varovasti vastaiselle rannalle, eikä vesipisarakaan kastanut hänen
ruumistaan.

Nyt hän oli lähellä rantaa -- vielä tuokio ja hän seisoi vaimonsa
edessä.

"Newata!" hän huudahti ja avasi sylinsä.

Mutta vaimo väisti häntä ja vastasi juhlallisesti:

"Mieheni! Kuolevainen ei saa syleillä henkeä. Mutta kerran vielä me
tapaamme toisemme miehenä ja vaimona. Älä usko, että kaikki mitä
näet, on vain varjoja ja unelmaa. Täällä suovat työ ja ahkeruus onnea
ja rauhaa. Mutta sitä, mikä täällä on parhainta, et voi nähdä, sillä
se on salattu ihmissilmiltä."

"Oi vaimoni, oletko onnellinen?" kysyi metsästäjä.

"Tiedä, rakas isäntäni", vaimo vastasi, "että olen onnellisempi kuin
koskaan ennen olen ollut. Ja sinäkin tulet kerran yhtä onnelliseksi.
Mutta missä ikinä maan päällä kulkenetkin, siellä minä aina seuraan
sinua. Älä minua unohda, mutta älä myöskään sure minun tähteni.
Opeta lapseni tulemaan rehellisiksi ja urhoollisiksi kuten itsekin
olet. Rakas puolisoni, älä enää itke minun tähteni. Palaa takaisin
kotiimme. Suuri Henki seuratkoon sinua, missä kulkenetkin."

Hän viittasi miehelleen. Vielä kerran mies ojensi käsivartensa häntä
kohti. Silloin häipyivät sekä Newata että muutkin naiset hänen
silmistään, ja hän seisoi taas kallionsuun edustalla. Hänen hevosensa
söi rauhallisesti ruohoa, ja aurinko oli jo korkealla taivaankannella.

Silloin hän ymmärsi, että hän oli todellakin ollut kuolleitten
maassa, jonne ei muuten kukaan ihminen milloinkaan pääse, ennen
kuin hänen maallinen elämänsä on päättynyt. Hän istui taas ratsunsa
selkään ja monta tuntia ratsastettuaan hän saapui kotiin, jossa hänen
huolestuneet lapsensa juoksivat häntä vastaan.

Mutta vaimonsa sanoja hän ei koskaan unohtanut ja hänestä tuli
hyvä isä lapsilleen. Usein hän koetti metsästysretkillään löytää
kallionsuun, mutta hän ei enää koskaan tässä elämässä päässyt
vaimonsa luo kuolleitten maahan.




KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Kotiintulo.


Kun Malakias oli lopettanut kertomuksensa, istuivat kaikki hetken
ääneti. Sitten lausui Alfred:

"Niin, tämä tarina ilmaisee todella yhtä suurta rakkautta miehen ja
vaimon välillä, kuin jos olisi kysymys valkoihoisista. Ja samalla se
osoittaa, että punanahatkin uskovat kuolemattomuuteen."

"Sen he tekevät!" vastasi Malakias. "Ja he uskovat Jumalaan yhtä
hyvin kuin mekin. He antavat hänelle vain toisen nimen -- Suuri
Henki, Manitu. Mutta laskeutukaamme nyt levolle, yö on jo pitkälle
kulunut."

Eräänä päivänä häämöttivät linnoituksen vallit kaukaa, ja nuori
venekunta tervehti niitä riemuhuudoin, sillä nythän lähestyttiin
kotia. Uudisasutus oli tosin piilossa metsäisen niemen takana, mutta
he tiesivät pian saapuvansa sinne vapauttamaan odottavat vanhemmat
surusta ja jännityksestä.

Linnoituksen luona veneet laskivat maihin. Linnanpäällikkö ja koko
miehistö olivat näet vahtisotamiesten kutsumina marssineet paikalle.
Mutta Sinclairin sydän oli raskas, kun hän astui maihin ilmoittamaan
päällikölle seuralaisensa kuolemasta. Hän oli ollut kelpo
nuorukainen, ja nyt täytyi kirjoittaa hänen vanhoille vanhemmilleen
Englantiin ja ilmoittaa heille tuo surusanoma.

Muut, Sinclairia ja toista sotamiestä lukuunottamatta, soutivat
edelleen, ja pian sukelsi koti näkyviin.

Kotona olivat asiat kutakuinkin kunnossa. Eversti oli lähettänyt
Campellille kaksi sotamiestä avuksi, koska hän tiesi, että miehinen
työvoima oli poissa, ja Henryllä ja Emmalla oli yllin kyllin työtä
heitä opastaessaan. Ääneti ja alakuloisina toimittivat vanhemmat
ja molemmat nuoret askareitaan. Arthur oli poissa, Maria poissa --
kuinkahan moni toisista oli palaava terveenä kotiin!

Silloin kajahti eräänä päivänä riemuhuuto oven ulkopuolelta --
moninkertainen hurraahuuto, niin iloinen, että se herätti toivon
kotonaolevien sydämiin.

"Siinä he ovat, siinä he ovat?" huusi Emma ja syöksyi ovelle.

Se aukeni, ja Maria lepäsi kasvattiäitinsä sylissä.

Alfred, John ja Martin astuivat myöskin sisään,

Graves ja Harvingit riensivät kiireesti kukin omaan kotiinsa,
mutta pihalla seisoivat vielä Malakias, molemmat intiaaninaiset ja
Arthur. Maria oli aivan oikein saanut toiset suostumaan siihen,
että vanhemmille oli ensin varovasti annettava tieto Arthurin
pelastumisesta.

Oh, kuinka pojan sydän sykki, kun hän seisoi ulkopuolella ja
vavisten puristi Mansikan kättä odottaessaan kutsua, joka saattaisi
hänet sisään isän ja äidin luo. Koko hänen ruumiinsa värisi
jännityksestä ja ikävästä. Miksi häntä ei jo kutsuttu? Kuinka kauan
he selittivätkään?

Sisällä oli rouva Campell sillä aikaa vuodattanut ilonkyyneliä
pelastetun tyttärensä vuoksi, ja nyt istuivat kaikki koolla pöydän
ympärillä.

"Kuulepas, äiti", sanoi silloin Alfred. "Omituista kyllä, kuulimme
tällä retkellämme, että intiaanit olisivat löytäneet valkoisen pojan
metsästä."

"Oi, se ei ollut minun poikani."

"Niin, kukapa sen niin varmasti tietää. Vaikka voisihan se olla
Arthur yhtä hyvin kuin joku muukin."

Äidin silmät säteilivät hetkisen. Sitten hän pudisti päätään ja sanoi
surumielisesti:

"Sinä petät itseäsi ja meitä harhaluuloilla, Alfred. Jos se olisi
ollut Arthur, olisimme me kyllä saaneet siitä tiedon."

"Kenties olemmekin saaneet tietoja, vaikka emme ole siitä mitään
maininneet juuri siitä syystä, ettemme ole tahtoneet pettää sinua
turhalla toivolla, ennen kuin olimme varmat asiasta."

Campell nousi kiivaasti seisomaan ja huudahti:

"Alfred -- onko mahdollista? Sinä tiedät jotain pikku pojastamme?"

Mutta äiti kuiskasi vain:

"Ei, ei, se on mahdotonta."

"Isä, äiti, se _on_ mahdollista. Jumala on ollut meille armollinen.
Minä tiedän, että Arthur on elossa -- hän ei ole kaukana täältä."

"Ei kaukana täältä", huudahti äiti. "Lapsi, älä saata minua hulluksi
-- sano minulle, missä hän on -- missä?"

"Tässä -- sinun sylissäsi."

Näin sanoen Alfred avasi oven, ja Arthur syöksyi äidin syliin --
sitten isän luo, sitten Emman luo, sitten taas uudelleen, yhä
uudelleen äidin luo, joka puoliksi tajutonna painoi hänet sydämelleen.

Sitten Alfredin täytyi juurta jaksain kertoa Ikavan kirjeestä ja
kaikesta muusta, mikä oli tapahtunut, ja hetket kiitivät kysymysten
ja vastausten vilinässä. Sinä iltana oli tohtorilla todellakin
syytä kiittää Jumalaa kaikesta hänen loppumattomasta armostaan ja
hyvyydestään heitä kohtaan. Ja hänen kiitosrukoukseensa yhtyi koko
muu perhe liikuttunein sydämin.




Loppu.


Viikon kuluttua tulivat Sinclair ja eversti itse uudisasutukselle. He
kertoivat, että vangittu intiaani oli nyt laskettu vapaalle jalalle,
ja toivat kirjeitä ja sanomalehtiä, jotka samana päivänä olivat
saapuneet postin mukana Montrealista.

Kaikki olivat iloisia ja tyytyväisiä. Mariakin oli jo unohtanut
matkalla kärsimänsä tuskat ja vaivat, ja kaikki kävi entistä latuaan.

Uudet siirtolaiset olivat kaikki uutteraa väkeä, auttavaisia ja
ystävällisiä, ja intiaaniretken yhteiset vaarat olivat yhdistäneet
nuoret. Vaikka maapalstaa oli suuresti laajennettu ja hoito siis
vaati enemmän työtä, ei se tuottanut vaikeuksia, koska nyt oli
kyllin työvoimaa. Vanha Graves oli Alfredin poissa ollessa hoitanut
myllyä ja oli pyytänyt saada edelleenkin niin tehdä. Alfred suostui
tietysti mielellään hänen ehdotukseensa, hän sai nyt auttaa toisia
karjanhoidossa ja talviviljan kylvössä. Lyhyesti sanoen, rauha
ja varallisuus vallitsivat uudisasutuksessa. Alfredin Koivikossa
lausumat sanat olivat käyneet toteen: vaikka Campell ei vielä
ollutkaan rikas, oli hänen kotinsa kuitenkin näinä parina vuotena
niin paljon vaurastunut, että se oli sekä mukava että hauska.

Sinclair ja eversti olivat tulleet viettämään sunnuntaita. He olivat
ilmoittaneet tulostaan ennakolta, ja päivää vietettiin juhlallisesti
Marian ja Arthurin pelastuksen kunniaksi.

Päivällispöydässä Campell lausui:

"Rakkaat lapset! Tänä juhlapäivänä on minun sanottava teille
jotain, jota äitinne ja minä jo kauan olemme tuumineet. Me, joiden
on niin sanomattoman paljosta kiitettävä Jumalaa, emme saa olla
itsekkäitä, vaan meidän tulee ajatella teidän onneanne. Me olemme
nyt riippumattomat, ja jos kaikki sujuu kuten tähän asti, tulee
olomme yhä helpommaksi. Sen vuoksi olemme päättäneet lausua rakkaalle
Alfredillemme kiitokset kaikista niistä vaikeista hetkistä, jotka hän
on kestänyt kanssamme. Emme tahdo enää käyttää vahvoja käsivarsiasi
emmekä iloista, auttavaa ja rohkaisevaa mieltäsi. Sinä olet tehnyt
kyllin kauan työtä meidän puolestamme, nyt sinun pitää työskennellä
itseäsi varten, poikani. Palaa takaisin Englantiin ja siihen toimeen,
johon kuulut.

"Ja sinun, rakas Mariamme, tulee seurata sydämesi ääntä ja lähteä
miehesi kanssa _hänen_ kotiinsa, joka on oleva sinunkin. Kapteeni
ja minä olemme tänään keskustelleet, hän lähtee nyt takaisin
Englantiin, ja sinä lähdet hänen kanssaan. Äitisi ja minä tulemme
sinua kaipaamaan, mutta meidän täytyy siihen tyytyä ja teemmekin
sen ilomielin tietäessämme, että sinä olet onnellinen, rakas, pikku
tyttömme! Jumala teitä kaikkia siunatkoon, lapset, sekä niitä, jotka
lähtevät pois, että niitä, jotka luoksemme jäävät tänne metsien
yksinäisyyteen."

Kun perhe päivällisen jälkeen kokoontui pihalle toi rouva Campell
sanomalehdet ja kirjeet. Mutta tuskin oli tohtori avannut hänelle
osoitetun kuoren, kun hän ääneen huudahti. Muut kääntyivät katsomaan
häntä.

"Et suinkaan ole saanut mitään jobinsanomaa, Campell?" hänen vaimonsa
kysyi.

Tohtori laski kirjeen polvilleen vastaamatta. Hän tuijotti vain
eteensä ja näytti ajatuksiinsa vaipuneelta.

"Mutta hyvä Campell, mitä se oikein on?" kysyi rouva Campell
uudestaan aivan peloissaan ja laski kätensä tohtorin käsivarrelle.

Tohtori katsahti ylös ja tarttui hänen käteensä.

"Ei, Augusta!" hän vastasi vakavasti. "Huonoja uutisia ne eivät
ole, mutta odottamattomia. Tällaisen uutisen olemme kerran ennenkin
elämässämme saaneet. Lue, mitä tässä sanotaan, lue se ääneen ja
meille kaikille. Se on vanhalta asianajajaltamme Lontoosta."

Näin sanoen Campell ojensi kirjeen vaimolleen, joka luki:

    "Herra tohtori Campell!

    Minulla on ilo ilmoittaa Teille, että Te, niin pian kuin tahdotte,
    voitte jälleen palata kotimaahan ja ottaa haltuunne Koivikon.

    Nykyinen omistaja on näet viikko sitten syöksynyt hevosen selästä ja
    on tänään kuollut. Te, tohtori, olette siis jälleen lähin perillinen,
    koska herra Milton ei jättänyt jälkeensä lapsia. Hänen vaimonsa saa
    runsaan elinkoron maatilasta ja muuttaa ensi tilassa Skotlantiin,
    missä hänen vanhempansa asuvat. Te ja perheenne voitte siis tämän
    kirjeen saatuanne palata takaisin Englantiin, jossa kaikki on oleva
    valmiina teidän vastaanottoanne varten."

Kirjeen sisällys herätti yleistä hämminkiä koko perheessä, ja kaikki
tunkeutuivat äidin ympärille saadakseen lukea kirjeen oikein omin
silmin. Isä ja äiti näyttivät miltei enemmän hämmästyneiltä kuin
tyytyväisiltä, ja mitä pikkupoikiin tulee, huusivat he yhteen ääneen:

"Me emme tahdo takaisin Englantiin!"

"Minä olen mies enkä tahdo enää käydä koulua", lisäsi John.

"Hiljaa, lapset!" sanoi tohtori. "Se riippuu äidistä ja minusta. Mitä
arvelet, Augusta?"

"Oi, minä tuskin tiedän, mitä sanoisin", vastasi rouva Campell.
"Olimme jo niin iloiset ja tyytyväiset täällä -- hiljainen ja
tyytyväinen koti on parempi kuin koko maailman rikkaus. Sen olemme
oppineet täällä Kanadassa."

"Se on kyllä totta, rouva", yhtyi eversti puheeseen. "Mutta muistakaa
pitkää, ankaraa talvea, joka teidän on täällä kestettävä. Se ei ole
leikintekoa."

"Ja me käymme pian vanhoiksi", lisäsi Campell. "Tuntuu
turvallisemmalta viettää vanhuuttaan kotona Englannissa kuin täällä
erämaassa."

Koko ilta pohdittiin nyt uutista, ja yöllä nukkuivat Turvalinnan
asukkaat huonosti. Mutta aamulla tohtori ja hänen vaimonsa olivat
ratkaisseet asian.

Päätettiin, että isä, äiti, Emma, Henry ja Arthur lähtisivät yhdessä
Alfredin, Sinclairin ja hänen morsiamensa kanssa kotimaahan, mutta
John saisi jäädä uudisasutukselle Malakiaan valvonnan alaiseksi.
Vanhemmat arvelivat näet, että Arthurin halu metsäelämään häviäisi,
kun hän taas tulisi Englantiin, jotavastoin Johnin luonto oli niin
perinpohjin sulautunut hänen nykyiseen elämäänsä, että hänestä vain
tulisi surua, jos hänet pakotettaisiin muuhun.

Isä antoi kuitenkin Arthurille sen lupauksen, että hän, ellei hän
viihtyisi Englannissa, saisi kahden vuoden kuluttua matkustaa veljen
luo, eikä hänen myöskään tarvitsisi mennä kouluun, vaan hän saisi
lukea kotona kotiopettajan johdolla.

Mitä kanadalaiseen maatilaan tuli, oli Martinin määrä hoitaa
sitä, kunnes John tuli täysikasvuiseksi ja kykenisi ottamaan
maanviljelyksen haltuunsa. Vanha Graves, joka oli ottanut myllyn
hoitaakseen, oli sitä edelleenkin valvova, ja hän lupasi kirjoittaa
tohtorille joka kuukausi ja kertoa oloista ja Johnista.

Kun John kuuli päätöksen, oli hän kuin seitsemännessä taivaassa
ja lupasi kaikkein armollisimmasti itse kirjoittaa vanhemmilleen,
ja kulki sitten niin ylpeänä kuin kuningas. Hän jo melkein tunsi
olevansa uudistalon isäntä.

Everstikin lupasi kirjoittaa Campelleille ja pitää silmällä, ei yksin
Johnia, vaan myöskin maatilan hoitoa.

Niin matkusti siis Campellin perhe taas tuon pitkän matkan meren yli,
ja vietti joulunsa jälleen vanhassa kodissaan, rakkaassa Koivikossaan.

Henry ei enää palannut yliopistoon. Hän oli mieltynyt
maanviljelykseen ja antautui tilan viljelykseen. Hänestä tulikin
isälleen taitava apulainen, kunnes hän tohtorin kuoltua itse tuli
Koivikon omistajaksi.

Alfred astui uudelleen merisotaväkeen, pääsi entisen kapteeninsa
alaiseksi ja tuli pian itse kauniin fregatin päälliköksi.

Emma ei mennyt naimisiin, vaan oli monta vuotta päivänsäteenä
kasvatusvanhempansa kodissa. Heidän kuoltuaan hän muutti asumaan
Arthurin luo, joka täydellisesti oli heittänyt Kanadan mielestään ja
eli taitavana asianajajana. Iloinen "Emma täti" oli perheen nuorison
lemmikki. Suuret että pienet rakastivat häntä. Kilvan jokainen koetti
saada hänet kotiinsa "oikein pitkäksi, pitkäksi ajaksi". Vähitellen
kasvoi näet uusi sukupolvi -- sekä Sinclair että Henry saivat lapsia,
joiden leikki ja nauru oli vanhempien ilona.

John viipyi Kanadassa, kunnes hän oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta.
Silloin hän matkusti kotiin vanhempiansa tervehtimään. Hänestä oli
tullut kookas, voimakas nuorukainen, jonka suu oli nyt käynnissä.
Hän puhui kuitenkin etupäässä vain metsästyksestä ja kalastuksesta.
Turvalinna vaurastui yhä. Siirtolaiset noudattivat välikirjaa tarkoin
ja viljelivät nyt maata omaksi hyväkseen. Martinilla ja Mansikalla
oli kolme papussia, kuten lapsia intiaanien kielellä sanotaan,
mutta Malakias oli liian vanha metsiä käymään. Hän istui talvisin
uunin vieressä, ja kesällä hän lämmittelihe päivänpaisteessa oven
edustalla. Halli verikoira oli seurannut Campelleja Englantiin,
samoin pikku Trim, mutta ne olivat kumpikin jo vanhoja ja
harmaantuneita. Ponto ja Juno olivat sitävastoin jääneet Kanadaan,
ja John kertoi, että niillä oli ollut monta pentuetta, toipa hän
mukanaankin yhden pennun kullekin perheenjäsenelle tuliaisiksi.

Kun John matkusti takaisin, lahjoitti isä hänelle uudisasutuksen
kauppakirjan, ja pian sen jälkeen John voitti Montrealissa omakseen
pienen kanadalaisen vaimon, joka saattoi hänet täysin onnelliseksi.
Näin on tarinamme lopussa. Tohtori Campell ja hänen vaimonsa olivat
vaihtelevassa elämässään kokeneet sekä myötä- että vastoinkäymistä,
mutta he ymmärsivät mukautua niihin oloihin, jotka Jumala heille
soi. Heitä ei onnettomuus masentanut, eikä onni tehnyt ylpeiksi. He
täyttivät velvollisuutensa. Jospa kaikki nuoret lukijamme tekisivät
elämässään samoin. Silloin hekin ehkä kerran saavuttaisivat yhtä
onnellisen ja rauhallisen vanhuuden kuin tohtori Campell ja hänen
uskollinen vaimonsa.