Uuno Kailaan 'Punajuova' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 995. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot. PUNAJUOVA Kuoleman jälkeen julkaistu runokokoelma Kirj. UUNO KAILAS WSOY, Porvoo, 1933. "Punajuova, kauneus, jäi..." SISÄLLYS: I. Laulajat. Alkusanat. Laulajat. (Kansan Kuvalehti, 1932). Aleksis Kiven kuolinmajassa. (Aleksis Kiven kuolinmajan vieraskirjassa, 1925). Paha uni. (Suomen Kuvalehti, 1927). Varjo. (Käsikirjoitus, 1929). Pimeä virta. (Kansan Kuvalehti, 1930). Elämä. (Ihminen, 1926). Horror vacui. (Käsikirjoitus, 1927). Ystävä. (Kotoa ja kaukaa, 1925). Laulu. (Yhteishyvä, 1933). Satu tytöstä ja kukasta. (Kuluttajan Lehti, 1931). Lapsi ja kuollut äiti. (Meidän lapset, 1925). Matka. (Uuden Suomen sunnuntailiite, 1927). Aavistus. (Kansan Kuvalehti, 1931). Näkyjen yö. (Kuluttajan Lehti, 1927). Temppelissä. (Kansan Kuvalehti, 1929). Tie. (Nuori Voima, 1931). Ristin taru. (Uuden Suomen Sunnuntailiite, 1925). Hymni valolle. (Aamu 1926). Voittajat. (Kuluttajan Lehti, 1928). Syrjäkadulla. (Työväen Kalenteri, 1928). Nälkävuoden joulu. (Maaseudun Tulevaisuus, 1930). Elämälle. (Näyte "Tuuli ja tähkä"-kaudelta). Nuolen laulu. (Jousimies, 1925). Ajatuksesi. (Kuluttajan Lehti, 1927). Joulukirkkoon. (Ajan Sana, 1930). Kylmän kevään maa. (Helsingin Sanomat, 1932). Sydän ja Kuolleen meren apinat. (Jälkeenjääneissä papereissa). Pieni laulu meren luona. (Kotoa ja kaukaa, 1925). Ahnas portti. (Aamu, 1923). Kaipaus. (Näyte "Tuuli ja tähkä"-kaudelta). Oli niinkuin. (Suomen Kuvalehti, 1926). Esplanadin kevät. (Uud. Suom. Sunnuntailiite, 1929). Sinun luonasi. (Käsikirjoitus, 1927). Ilotytön helmet. (Kotoa ja kaukaa, 1925). Kevätlaulu. (Ylioppilaslehti, 1927). Hyttynen ja muurahainen. (Säästäjä, 1927). Köyhän miehen filosofiaa. (Säästäjä, 1932). Kuolematon. (Nuori Voima, 1931.). II. Veljesliitto. Veljesliitto. (Spes Patriae, 1931). Aika. (Helsingin Sanomat, 1932). Excelsior! (Nuori Voima, 1921). Päivän valloitus. (Kuluttajan Lehti, 1927). Termopylain laulu. (Hakkapeliitta, 1930). Isänmaan lipulle. (Itsenäisyyden Liiton lippujuhlaan, 1928). Säkeitä isänmaalle. (Kansan Kuvalehti, 1929). Vihamies. (Suomen Heimo, 1923). Tulen läpi. (Suomen Heimo, 1923). Osuustoimintamarssi. (Kuluttajan Lehti, 1931). Kunniapaikka. (Polkupyöräpataljoona 3. 10-vuotisjuhlajulkaisu, 1931). Synnyinseutu. (Uuden Suomen Sunnuntailiite, 1930). III. Vaeltaja. Vaeltaja. (Stellan Arvidsson). (Kotoa ja kaukaa, 1925). Pyhille arvostelijoille. (Artur Lundkvist). (Sininen kirja, 1927). Runoilija. (Dan Anderssonin mukaan). (Uuden Suomen Sunnuntailiite, 1927). Merellä. (Dan Andersson). (Kotoa ja kaukaa, 1925). Naiselle. (Dan Andersson). (Kotoa ja kaukaa, 1925). Leski. (Karlfeldt). (Aamu, 1931). Totuus. (Gustav Sandgren). (Kuluttajan Lehti, 1931). Purjehtija. (C.J.L. Almqvist). (Aamu, 1931). Mainourin laulu Eufratin rannalla. (C.J.L. Almqvist). (Aamu, 1931). Marian hämmästys. (C.J.L. Almqvist). (Aamu, 1931). Serenaadi Helmille. (J.J. Wecksell). (Jälkeenjääneissä papereissa). Spoon Riverin haudalla. (Edgar Lee Masters). Scholfield Harley. (Uud. Suom. Sunnuntailiite, 1927). Hortense Robbins. (Uud. Suom. Sunnuntailiite, 1927). Lydia Humprey. (Uud. Suom. Sunnuntailiite, 1927). Sam Hookey. (Uud. Suom. Sunnuntailiite, 1927). Runoilija Theodore. (Aamu, 1933). Mabel Osborne. (Aamu, 1933). Vapaus. (Bartolomeo Vanzetti). (Kulutt. Lehti, 1929). Jumalat. (Bartolomeo Vanzetti). (Kulutt. Lehti, 1929). Näky. (Bartolomeo Vanzetti). (Kulutt. Lehti, 1929). Ensimmäinen yö. (Isolde Kurz), (Panu, 1925). Eeva. (Else Lasker-Schiiler). (Panu, 1925). Sielut. (Paul Wertheimer). (Nuori Suomi, 1923). Suru. (Gottfrid Keller). (Seura, 1928). Lumimaan lauluja. Eskimorunoutta. (Knud Rasmussenin tanskannosten mukaan). (Elanto, 1931). Aurinko, kuu ja yksinäisyys. Nälkä. Sanat. Rakkaus. Laulu keväälle. Alkusanat. Uuno Kailas kirjoitti "Runojensa" esipuheessa v. 1932: "-- -- -- runoni eivät, mikäli minusta riippuu, tule koskaan ilmestymään 'koottuina'. Kun kirjailija ei yleensä voi Rimbaud'n tapaan polttamalla hävittää maan päältä sellaisia tuotantonsa osia, jotka ovat käyneet hänelle vastenmielisiksi, tuottaa hänelle ainakin tyydytystä niiden polttaminen -- symbolisesti." Saattaessaan "Runoja" -teoksensa painokuntoon kirjailija poltti todella eräässä mielessä sen tuotantonsa osan, jota hänen harvinaisen ankara ja valpas itsekritiikkinsä piti huonona, epävalmiina tai epäoleellisena. Niistäkin runoista, jotka tulivat tuohon kokoelmaan, saivat monet kokea sellaisen muodonvaihdoksen, että niitä tosiaan täydellä syyllä voi pitää kokonaan uusina. Saattaa kenties jostakin nyt julkisuuteen saatetun jälkeenjääneitten runojen valikoiman lukijasta tuntua pieteetin puutteelta, että on ryhdytty hänen kuolemansa jälkeen toimittamaan valikoimaa, johon olosuhteiden pakosta on joutunut hyvinkin eriarvoisia runoja, joukossa varmaan sellaisiakin, joita tekijä eläessään tuskin ainakaan sellaisinaan olisi suostunut ottamaan mukaan. Mutta monet seikat tekivät ainakin jälkeenjääneitten runojen kokoamisen välttämättömäksi -- ennen kaikkea tarve saattaa mikäli mahdollista kaikki runoilijan eri kehityskausinaan hajallaan siellä täällä sanoma- ja aikakauslehdissä julkaisemat runot tutkijain helposti käytettäväksi. Kun materiaalia kolmatta kuukautta kestäneen etsinnän aikana, jonka tuloksena oli myös arvokkaita missään julkaisemattomia käsikirjoituksia, kuitenkin kertyi odottamattoman runsaasti, katsoi kustantaja tekevänsä palveluksen Kailaan runouden ystäville julkaisemalla mahdollisimman laajan, mutta silti kriitillisesti seulotun valikoiman tästä runoainehistosta. Valikointia suorittaessamme olemme pyrkineet saamaan kokoelman mahdollisimman monipuoliseksi ja runoilijan eri kehityskausia valaisevaksi jättäen kuitenkin pois sellaiset runot, joilla olemme katsoneet olevan ensisijassa vain kirjallisuushistoriallista arvoa. Tekijän omaakin toivomusta noudattaen emme ole katsoneet aiheelliseksi ottaa mukaan, paria näytettä lukuunottamatta, ensinkään esim. "Tuuli ja tähkä"-kauden runoja. Osastoon "Laulajat" sisältyy, paitsi eräitä julkaisemattomia käsikirjoituksia ja muutamia "Runoja" -valikoiman jälkeen kirjoitettuja tai uusittuja runoja, joukko taiderunoja, joista ainakin muutamien tiedetään jääneen pois aikaisemmista kokoelmista joko epähuomiossa tai koska alkuperäiset käsikirjoitukset olivat tekijältä hukkuneet. Monet tämän osaston runoista ilmestyivät näet lehdissä, jotka taloudellisten vaikeuksien vuoksi verraten pian lopettivat toimintansa, mikä teki kirjailijalle vaikeaksi saada irtonumeroita enää myöhemmin tarvittaessa käsiinsä. Suppeampi ja ankarammin seulottu kokoelma olisi tietysti antanut tulokseksi eheämmän ja taiteellisemman kokonaiskuvan, mutta edellä esitetyistä syistä olemme tahtoneet saada mukaan valikoimaan mieluummin liian paljon kuin liian vähän. Rohkenemme kuitenkin toivoa, että "Punajuova" -- Kailaan itsensä edelliselle kokoelmalle ehdottama nimi -- tapaisi yhtä myötätuntoisen ja myötämielisen lukijakunnan kuin runoilijan oma seesteinen tilinpäätös, hänen viimeistelty valikoimansa "Runoja". Helsingissä lokakuulla 1933. _Ilmari Jäämaa_. _Olli Nuorto_. I. LAULAJAT LAULAJAT Mato kalliolla vaikeroi, onkimiehen jäännös, melkein vainaa: "Palan tuskissani. Kaipaan, oi, mullan kosteuteen pääni painaa." Sattui, että satakieli sen, korkeuden runoilija, kuuli. Sulosuu, se liki liidellen -- unta näkevänsä mato luuli -- helkähteli kärsijälle näin: "Laulusi on ihmeellinen, veli. Salaa kuuntelitko sydäntäin!" -- Mato päänsä nosti, ihmetteli. 1932. ALEKSIS KIVEN KUOLINMAJASSA Sinun henkesi täyttää tämän majan kokonaan. Se on luonani nyt ja puhuu: -- Ota matkasauvas, mene kauas hämärään ja kylmyyteen; älä katso taakses. Kuole yksin, lapsi, kun et jaksa enää. Ja huulesi kuiskaavat ehkä silloin: Minä elän. 1925. PAHA UNI Olin metsään eksynyt lapsi. Olin kulkenut outoja polkuja pitkin. Olin metsään eksynyt lapsi. Tien varrella, varjojen piirissä itkin. Ylt'ympäri Outoja hiipi näkymättömin askelin. Ääniä kuulin. Ylt'ympäri Outoja hiipi -- lie olleet peikkoja virnuvin huulin. Oli yökönlentoja päivät -- iankaikkinen mustien lintujen jata. Oli yökönlentoja päivät. Ohi luikersi lieroina vuosia sata. Ja pilvenvarjojen alta en päässyt pois -- olin kiinni maassa. Olin pilvenvarjojen alla ajan alusta loppuun kiinni maassa. 1927. VARJO On, Jumala on: hänen Varjonsa nään. Olemattoman varjoa ei vois olla. Hänen varjonsa käy yli tähden tään yö ratsu viittana, raudikolla. Hän on kauhea katsoa, Varjo tuo: hän tekee ihmisen silmästä ramman Kuka astuu Jumalan Varjon luo, hän lähtee lyömänä sielunvamman. Jumalamme on kaukana. Varjo vaan on luonamme. Kun hän sormella kajoo, elo ihmisen kuihtuu: jää tomu maan, joka hengittää, kunis raukee ja hajoo -- 1929. PIMEÄ VIRTA Eräs ystävä sanoi minulle: -- Näin yöllä sinusta unta. Oli pimeä, pimeä virta, ja sen autiolla rannalla me kuljimme hiljaisina. Sinä katselit kauan virtaa päin -- minä pelkäsin katsoa sitä. Sinä sanoit: -- Vene vesille! Hei, soudamme virtaa pitkin! Oli mustempi Tuonelan jokea se virta. -- Ei mennä! sanoin. Sinä katsoit minuun oudosti ja vastasit: -- Minun täytyy. Me työnsimme veneen vesille ja soudimme virtaa pitkin. Yli laidan katselit syvyyteen. Oli kasvosi kuolemankalpeat vesirenkaitten kehystäminä -- et enää tuntenut niitä. Ja äkkiä kauhistuen näin, että venettä outo voima vei kuin pimeän virran kohdusta ois noussut väkevä pyörre tai henget näkymättömät ois venettä kiidättäneet. Minä vapisin niinkuin horkassa, mutta -- silloin seisoinkin sen pimeän virran rannalla. Minun ajatukseni vain oli ollut mukana veneessäs, jota loitos tuntemattomaan yön-pimeä virta vei -- -- Hän vaikeni. Nousin. -- Hyvästi -- -- sen tuskin sanoa saatoin. Sillä kauhu kouristi mieltäni: Minä _näin_ sen pimeän virran. 1930. ELÄMÄ Elämä tuli ja tarttui minua käteen: poikani, sinä olet yksin, se ei ole hyvä; sinä olet liian kalpea, sinulla on jano. Tule, minä annan sinun maistaa hyvästä ja pahasta. Ja kun minä katsoin häntä, oli hän niinkuin äitini. Minä seurasin häntä; hän talutti minua kädestä. Ja minä näin monta kaupunkia ja maata ja monia kasvoja, kaikki ne puhuivat minulle. Pysähdyin kaivolle, siinä oli tyttö! hän juotti minua, astuin majaan, siellä oli vaimo! hän syötti minua, katsoin kehtoon, siinä oli lapsi! hän hymyili minulle. Minä näin rikollisen miehen ja minä näin kyntäjän työssään, minä näin synnyttävän äidin ja minä näin kuolevan silmät. Kaikki he antoivat minulle, mitä heillä oli. Mutta minun käteni pysyivät alati tyhjinä ja minä isosin ja janosin yhä. Elämä talutti minut kauemmaksi, rotkoon vuorien keskelle, aution taivaan alle: valvo ja odota täällä, kunnes minä tulen. Ja minä valvoin ja odotin neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä aution taivaan alla, katsellen pilvien varjoja hietikolla, korpin huuto ja pantterin askelet korvissani. Silloin katsoin itseeni! hän oli tullut, hän, jota odotin, Elämä! Hän oli astunut minuun, hän oli minussa, kokonaan minussa ja minua! hengitys hengitystäni, ääni minun ääntäni; kaikki mikä Elämässä tapahtui, tapahtui minussa. Minä olin Elämä. Ja minä menin vuorten yli ja alas laaksoon. Ja ihmiset tulivat minua vastaan! anna, anna meille! Ja kun minä avasin käteni -- katso, ne olivat täynnä! Ja minä annoin kaikille tarvitseville, mitä heiltä puuttui. 1926. HORROR VACUI (Tätä runoa, jonka ensimmäinen hiukan poikkeava muunnos ilmestyi 1925 Uuden Suomen Sunnuntailiitteessä, lienee pidettävä "Vaeltaja"-runon (kokoelmassa "Paljain jaloin", 1928) alkumuotona. -- Kokoojalle lausui tekijä siitä kirjeessään 16.11.27: "-- Se on oikeastaan hyvinkin persoonallinen runo, mutta liian luettelomainen, siksi en ottanut sitä mukaan kokoelmaan.") Sinäkin -- sinäkin tunnet tyhjän tilan itsessäsi ja kaikessa muussa. Hymyjä, joissa ei hymyilty, sanoja, jotka vaikenivat koko ajan, askelia, jotka eivät päässeet paikaltaan, elottomia suudelmia vierasten kesken. Kasvoja, joilla ei ollut mitään antamista, sydämiä, jotka eivät hengittäneet. Elämää, joka sivuutettiin tajuamatta -- niinkuin kulkija usein, poissa-olevana sivuuttaa taipaleen tiellä. -- -- Siemenessään lakastunutta elämää: niinkuin avaruuden seutuja, joissa ei ole valoa eikä pimeyttä eikä tuulta eikä sadetta. -- Kun näit tyhjän tilan itsessäsi ja kaikessa muussa, sinua puistatti varmaan niinkuin lasta, joka kulkee pimeän huoneen läpi. 1927. YSTÄVÄ Näimme toistemme salaisen tuskan: liekki söi, liekki söi nuoruuttamme. Tartuimme vaiti toistemme käteen, emmekä nähneet likaa toisissamme. Nyt oli helpompi jo: emme olleet yksin. 1925. LAULU (Todennäköisesti Kailaan viimeinen runo.) Joku lauloi yöllä unessain, minä selvästi kuulin sen. Sävel soi kuin helinä harppujen tai ääni kuorojen kaukaisten tai tuulien humisevain: "Näin varjon peittävän kasvojas, janos, nääntymyksesi näin. Veli, nosta silmäsi päivää päin, sinun on valo taivasten sädehtiväin, minut kohtaat polullas. Tie anturas alla on pitkä tie ja kuitenkin vaaksa vain. On autuas se, joka sormeni vie. Totisesti et sinä hukkuva lie minun valoni aavistain." Ja kun aamulla unesta havahdin, en tuntenut itseäin. Oli maailma laajana edessäin. Ei taakka painanut sydäntäin. Minä taivasta katselin. 1933. SATU TYTÖSTÄ JA KUKASTA. Minä lapsena pienen tytön näin ja hänellä kädessä kukan. Hän seisoi polulla edessäin alas kumartunein enkelinpäin, jota kehysti valkeus tukan. Salaperäistä hymyä hymyten hän katseli kukan terää. -- Olin luullut: hymyily sellainen vain taivas-kasvoilla ihmisen ylösnousemuspäivänä herää. -- Kukan terää hän katseli valkeaa, lumisormin hyväili sitä. -- Mitä siinä silmäsi nähdä saa? -- Näen teltan ja teltassa asustaa jokin ihana kuningas. -- Mitä! Hän silloin silmiini katseen loi niin ihmeellisen ja syvän. -- Hän puhuu, kuningas. Teltta soi. -- Mitä sanoja? -- Etkö kuulla voi kukankuninkaan sanoja hyvän? -- En. Kerro mulle! -- Hän teltastaan ihan kohta lähtee. -- Minne? -- Pois. Maahansa. Linnaan korkeaan. Se on auringonvalosta kokonaan. Minä seuraan häntä sinne -- -- Salaperäistä hymyä hymyten hän katseli kukan terää. Minä nauroin. Ehtoolla kuulin sen: jo nukkui se kalpea tyttönen sitä unta, jost' emme herää. 1931. LAPSI JA KUOLLUT ÄITI Mihin kaikki ne mustat miehet äitini veivät? Mihin äitini silmät ja äänen ja hymyn ne veivät? Olen huutanut: äiti! ja äiti ei ole tullut -- ne mustat miehet ne häntä päästä eivät. Monet kerrat tunnen kuitenkin, kuinka sa, kallis, mua, lastasi, katselet jostakin kaukaa, salaa. Ja silmäni sulkien nään, miten luokseni äiti taas hymyten, aurinkoisin otsin palaa. Tulet yöllä, äiti, ja istut reunalla vuoteen, et sanaa virka, mut silmiin katsot pitkään. Minä tahtoisin käteesi tarttua, syliin nousta, mut en uskalla, äiti, ja -- -- minne sä hävisitkään? Isä vie minut kirkkomaalle ja sanoo hiljaa: Laps, äiti on täällä, on kiven ja mullan alla. -- -- Ei, ei, minä tiedän sen, et maass' ole, äiti, olen tuntenut kasvosi kaukana taivahalla. Pois äitini silmät ja äänen ja hymyn ne veivät, ne mustat miehet -- mutta mun äitini salaa mua, lastaan, katselee ja mun luokseni, kallis, taas hymyten, aurinkoisin otsin palaa, 1925. MATKA Allamme multa ja juuria, yllämme kuilut. Ympäri sumujen katraat, pilven varjoja suuria, kaiku ja peikkojen huilut. Kuin madon matka ja tuulien, outo on retki ihmisen -- outo ja kaunis. On jano kaunis ja huulien kaunis on juopumishetki. Ken olen? Ihminen mikä on? Pyrkimys suotta. Kaipaus lännestä itään. Kuitenkin ihmisen ikä on tuhannen tuhatta vuotta. 1927. AAVISTUS Maailman piiri suurtuu joka hetki, ja itse silmissäni pienenen. Ja mua huimaa ajatuksen retki kautt' elon rannattoman manteren. Maat, meret maiden, merten taakse uudet kuin sumun hälvetessä nousevat, niin arvoitukselliset kaukaisuudet kuin itkun kuilu, taivaan kukkulat. Mä ihmettelen, muistuttaen lasta, mi tähyy kartanoita metsän taa. Nyt kyllin turvaton ja pieni vasta mä olen aavistamaan Jumalaa. 1931. NÄKYJEN YÖ Käyn jouluiltana vuoteeseeni ja sammutan pöydältä kynttilän. Läpi kylmän huoneeni ikkunanlasin näen tähtien silmäin syttyvän. Minä muistan erään pienen pojan, joka kerran katseli tähtiä päin, joka uskoi ihmeet ja uskoi taivaan -- ja silloinkin oli joulu näin. Hän mietti: Jo Uuteen Testamenttiin ovat kimmeltäneet tähdet nuo. Ja ensimmäisenä jouluyönä ne johtivat tietäjät seimen luo. Ja ne näkivät Neitsyen kumartuneena yli pienen poikansa, Messiaan, joka syntyi talliin, juhtien pariin, oli kuitenkin vapahtaja maan. Tätä poikanen mietti. Hän Linnunradan näki timanttikäätynä kimaltavan. Ja hän melkein enkelit näki ja kuuli hyvän tahdon ja rauhan sanoman. Taas tahtoisin olla se pieni poika, joka kerran jouluna mietti näin, joka uskoi ihmeet ja uskoi taivaan ja tähysti enkeleitä päin. Mut tiedän taivasten pääni päältä olemattoman kauas kadonneen ja enkelten olevan vainajia ja kauniit siipensä katkaisseen. Eräs raamatullinen kuva sentään yht'äkkiä silmiini hahmoutuu. Näen selvästi: kylmien tähtien alla on korotettuna ristinpuu. Ja ristin juurella kalvas äiti kuin suolapatsas on polvillaan. Ja ristillä riippuu se pieni poika, joka syntyi vapahtajaks maan. Hän ristillä riippuu tähtien alla, okaseppel kiertää kalpean pään. Minä suljen silmäni, etten näkis, mut silloin taas kuvan uuden nään: tuhat ristiä -- ristejä miljoonittain! Joka ristillä poika ihmisen. -- Mut katso: kaikki he hymyilevät. Ja he sanovat: -- Olemme tehneet sen. -- Se on täytetty. Anteeks annamme heille: mitä tekivät, eivät he tietäneet. Me kärsimme, että kuivuisivat sukupolvien poskilta kyyneleet. Ja katso: he astuvat ristiltä alas, kuin tähtien vihma he kimaltavat. Ja he kulkevat maan yli kansojen kesken, he, maailman ainoat vapahtajat. He kutsuvat: -- Tulkaa paratiisiin. Ja se paratiisi on päällä maan. On taivas haihtunut enkeleineen. Siis ihmiset taivasta rakentamaan! Niin kylmien tähtien alla yössä taas henkien parvi julistaa yli maan, yli ihmisen ainoan kodin hyvän tahdon ja rauhan sanomaa. 1927. TEMPPELISSÄ Oi, Herra, Herra, tässä on palvelijasi. Sinä tartuit palvelijaasi kädelläs, ja hän oli niinkuin höyhen kädessäs. Ovat vuoteni, Herra, kuin ovat öljypuun lehdet, mut jalkani siivitit, minun rientää annoit, ja matkalla uupunut en: sinä minua kannoit. Ja temppelissäs nyt olen edessäs. Oi Herra, siitä saakka kun palvelijaasi sinun henkes varjosi, riemulla päivin, öin lupauksesi täyttymystä ikävöin. Minun kattoni alle ei tule kuolema ennen, kuin näen sinun voideltus, niin vannoit mulle. Ja kattoni alla on soinut kiitos sulle. -- Oi, nyt näen voideltus, jota ikävöin. Oi Herra, Herra, kaunis on voideltusi. Hänen kasvoillansa on taivaan ihanuus ja kaikki autuus se, jota sieluni huus. Hän on temppelissäsi niinkuin aamurusko. Sinun rakkautesi hukuttava hyvyys sädehtii hänen silmistään kuin meren syvyys. Näen, Herra, kirkkautes, jota sieluni huus. Oi Herra, nyt sinä lasket palvelijasi lupauksesi mukaan rauhaan menemään. Ole kiitetty, Herra, että sun merkkis nään. Viel' äidin sydämen läpi on miekka käyvä, mut pian, Herra, pimeydelle kostat ja kirkkautees hyvät, lempeät, nöyrät nostat. Ole kiitetty, että sun aivoituksesi nään. Ole kiitetty, Herra, että sun palvelijasi sai kantaa voideltuasi povellaan: Hänen sylissään oli valkeus kaiken maan ja kaikkien vaivattujen kansojen lohtu. Niin kuumat, autuaat ovat kyyneleni, pajunvirpi virran luona on sydämeni, joka siunasi vapahdusta kaiken maan. 1929. TIE Minä olen tie sinun askeltesi alla. Olen nähnyt tulosi, näen sinun menosi, saatan sinua vaaksan matkaa. Kun olit lapsi -- kun aamutuuli heräsi ja kaste kimalsi ja keinui kukkien terissä kahden puolen minua ja aurinko kultasi minut ja vuoret sinersivät siellä, minne minä menin --. tunsit minun kutsuvan sinua: tule. Minä menin satuihin ja kuninkaan linnaan. Niin olin antanut sinulle sinisten vuorten näyn. Vartuit. Kaipuusi varttui. Vein sen sankariretkille kaukaisuuteen: voittamaan valtakuntia pyhistä haaveen maista, omistamaan maailman äärettömyyden rantoja myöten, tulemaan riemun tuuleksi, elämän sateeksi kuihtumuksen ylle, näkemään uusia näkyjä uusin silmin, johtamaan uusia totuuden joukkoja kupeella säilä niinkuin kulta ja tuli, laatimaan uusia kauneuden lakeja, olemaan vapahduksen henki. -- Minä olin rohkeiden askelten polku. Ikuisesti jättiläismäistä on nuoruuden uskallus omaan voimaan ja voittoon. Niinkuin siivitin kaipauksesi, niin minä myös annan sinulle kohtalon, suuren tai pienen, valosta ja varjosta tehdyn. Nostan ja vaivutan sinut. Riemu ja nyyhkytys kulkevat ylitseni samassa povessa. Toivo ja uupumus kohtaavat toisensa, taistelevat sinusta. Sinun ovat rakkaus ja viha ja huuma ja täyttymys ja harha ja vapahdus ja lepo. Neuvotonta taluttaa sallimuksen käsi, tietoinen nousee kohtalonsa herraksi. Kumpainenkin vaeltaa, kunne hän jaksaa. Jonakin päivänä laulat laulun tiestäsi, vaelluslaulun. Kuule, kuule, laulu, joka rinnastasi nousi, vaeltaa polulta polulle taivaan sinen ja pilvien alla kepein kaiun siivin! Toiset vaeltajat vastaavat sinulle: -- Se on meidän laulumme, meidän tiemme laulu. Iloitse tielläsi, sinun on kaikki, mikä elämässä elää. Minä, sinun polkusi, minä tulen kaikista ajoista, minä tulen kaikkien poistuneiden luota. 1931. RISTIN TARU Totta on taru: Hän ristiinnaulittu on, ruoskittu, otsalla okaat, etikalla täytetty suunsa. Lahoavat haudassa puhtaat, muserretut luunsa. Tänään, tänään vielä se taru totta on. Nään sinut, Iskariot, uus Kain, näen lähelläni: otsalla yö ja sielun pohjalla varjo, sa kuljet vieressäni. Aina, aina sun kanssas, mies, joka pimeän Golgatan juurella seisot kasvosi peittäin, ettei nähtäis pettäjän merkkiä niillä, sinä, jonka täytyy Mestarin kuvaa ja itseäs piillä paeten öljypuulehtoon ja nuoran oksalle heittäin, -- aikojen loppuun aina sun kanssas, mies, olemme pettäjät oman vapahtajamme: hopeapenningeistä me sielujen sielun myymme, ihmisen puhtaimpamme. Alati maassa ristillä riippua saa Hän, joka tulella ja pyhällä hengellä kastoi sieluja, viaton Jumalan poika ja ihmisen veli, Hän, joka jälkeemme elää ja ennen meitä eli. -- Mutta, ah, yöhömme, keskelle pimeitä nieluja tuhon ja tuomion aamu kun sarastaa, ristiinnaulitun kuva on tuskalla syöpyvä meihin, liekkinä auringon säteen, silloin me tunnemme Hänet ja tartumme, pettäjät, haavoitettuhun käteen. 1925. HYMNI VALOLLE Valon tulva tää miten maan yli kirmaa! Se päihdyttää. On kuin jokin kristallimalja väikkyis kädess' enkelin -- viiniä maahan läikkyis; kuin kipunois kiven kyljessä kulta -- ja karkelois siness' ilmanhenkiä tuhatluvuin, läpikuultavin, häilyvin harsopuvuin; kuin lainehtis povi maan, valo aivoja kirvelis, pääkopassa ois ilot heinäsirkkain, sydämissä sois sävel kiurun kirkkain -- ja alla maan myös tuntisi vainajat haudoissaan: kuin mahla ja paisuvat silmut puihin elo ehtynyt taas palas suonihin, luihin -- Valon tulva tää niin maan yli kirmaa. Se päihdyttää. On kuin jokin kristallimalja väikkyis kädess' enkelin -- viiniä maahan läikkyis. 1926. VOITTAJAT Pää kohottakaamme, veljet, ylös päivän kirkkauteen. Me olemme tulleet kaukaa yli yöllisen mantereen. Me olemme pilven alla niin kauan taistelleet kuin Jakob enkelin kanssa, ja me olemme voittaneet. Kovin koeteltihin meitä tuhat vuotta, päivin ja öin. Vaot kasvoihin, känsät käteen syvät uurtuivat orjantöin. Maan mullassa auramme kärki kun välkehti niinkuin jää, ei ollut se multa meidän, ei meidän se tähkäpää. Poran ääni ja moukarin iskut ja huohotus palkeiden ja koneitten kylmä laulu ja viuhina pyörien oli soittona korvissamme tuhat vuotta ja enemmän. Söi meitä se soitto: se paisui. Ja me näännyimme nälkähän. Kunis aika täyttyi, tänään kunis olemme voittajat. Me iskimme sauvalla kiveen ja -- purot pulppuavat! Työn iankaikkinen laulu tänä päivänä toisin soi: se on valtava hymni siitä, mitä pientenkin voima voi, miten tuhat känsäistä kättä valaliittoon vannottiin, miten vaskiset vaarnat murtui, miten päivä päästettiin. Kone ei ole herramme enää, vaan palvelijamme vain: nyt työkalun soitossa elää sävel uusien maailmain. Pää kohottakaamme, veljet, ylös päivän kirkkauteen. Me olemme tulleet kaukaa yli yöllisen mantereen. 1928. SYRJÄKADULLA Harmaita, harmaita seiniä pitkä rivi. Hevonen, kaakki, hamuillen kadulta heiniä. Reessä on hautakivi. Sieraimistaan sankkoja pilviä syösten tehdas pakkasaamuun kimeän huudon heittää. Ilmassa nokea. Ikkunat kaihi peittää. Kolme ihmistä: köyry ja sokea ukko ja kääpiövaimo, pitäen sokean kättä, ja pieni lapsi, kalpea, surullinen pieni lapsi. Näkevin heistä on sokea: toiset katsovat mitään ymmärtämättä. 1928. NÄLKÄVUODEN JOULU -- Kova aika, nyökkää vaari. -- Niin toki muistat kovemman ajan -- miten miltei kuolleista herättiin me armosta Vapahtajan. -- Niin, vastaa Mannisen vaari. -- Sen hyvin muistan. Kurja saatto me olimme, laiha ja rääsyinen. Ja se oli jouluaatto. -- Me olimme pienet poikaset ja kumpikin orvot ihan. Ja ovensa sulkivat ihmiset, monet äyskivät äänellä vihan. Vain sokea Katriina-muori ja me sen kestimme nälän ja piinan. -- Tien varrelle Alvarin jätimme ja Ailin ja suutarin Miinan. Ja viikkokausia hoippuneet me olimme talosta taloon. -- Ja poskilla jäiset kyyneleet me yövyimme yöksi saloon. Puri meitä julma pakkanen ja painoi uupumus suuri. Ja Katriina-muori muisti sen: 'Nyt on jouluaatto juuri -- --' Me istuimme lumessa vierekkäin yön tähtitaivaan alla. Ja äkkiä Katriina-muori näin huus äänellä korkealla: 'He sanovat: maassa rauha on, hyvä tahto ihmisillä! Hah-haa, näen viimeisen tuomion... Näen miekan enkelillä!' Ja sitten, Yrjänä, sinäkin kuin mieletön lunta kourit. Sinä tuijotit kylmiin tähtihin ja tajuttomasti hourit: 'On taivaan sali ja enkelit ja ihana joulukuusi ja lukemattomat kynttelit... ja Jeesus-lapsi huusi: On Yrjänä tullut, katsokaa! Nyt älkää tanssiko, älkää. Voileipiä hänelle antakaa! Hän on kauan kärsinyt nälkää. Ja uuniin puita, sillä hän on kovin viluissaan! Hänet luota lieden lämpimän he häätivät päällä maan.' Ja onnellisesti hymyten sinä kädellä lunta kahmit. Kuin vehnäleivän valkoisen lumipallon nälässä ahmit. Ja aamulla, kirkkoon ajaen, löys meidät lumelta siitä se isäntä, rekeen korjaten. Ja me elämme, Herraa kiitä! 1930. ELÄMÄLLE Et saiturina, kitsastain jaa armon-aarteitasi, ei; käsin isän-laupiain sä ruokit lapsiasi. Oon tyydyttänyt janoain sun hurman-maljastasi, ma kaipuun sain ja tuskan sain ja voiman voimastasi. Sen annoit, minkä antaa voit. -- Mut sentään: liiaks kuorta soit ja vähän ydintäsi. Ah elämä, ei sun se syys, jos enemmän tää sydän pyys ja kiros köyhyyttäsi... 1921. NUOLEN LAULU Ukon vaaja ma oon, avaruuksien mies! Yli maan, savun, pilvien syöksyn näin iankaikkista, kaukaista määrää päin. Minut tähtäsi korkea jousimies. Yli maan, savun, pilvien kiitänyt näin, kyvent' ilmasta iskenyt, leimuten, siniliekkinä äärillä vahvuuden ajan varrella on moni veljistäin. Yön korppeihin on tuhatsilmäisiin moni veljeni iskenyt matkallaan. Tulinuoli on myös moni kaarestaan alas syöksynyt jonnekin syvyyksiin. Joka kerta, kun määränsä nuoli ties joka kerralla maailma valkenee; yön korppien lauma vapisee joka kerta, kun ampuu jousimies. Ihanin, kivun-autuas riemu on yli maan, savun, pilvien kiitäväin iankaikkista, kaukaista määrää päin näin singahtaa kädest' auringon. 1925. AJATUKSESI Miten himertäväiseen etäisyyteen ne jo syntymästään halasivatkaan. Ja ne tunsivat äkkiä: niill' oli siivet. Ja arvelematta ne riensivät matkaan. Oman pääs yli, katsettas kauemmaksi läpikuultavin siivin ne nousta tohti. Joku kutsunut lie, joku antoi niille tien, matkan: tuntematonta kohti. Ne lensivät, pienet kimalaiset, tämän elämän kaikista kukista juoden, kunis takaa yhdeksän valtameren kotimatkalle kääntyivät mettä tuoden. Ja kun Näkymättömän käsiin viimein elos annoit nöyrällä hymyilyllä, ne etsijät, sinua ikuisemmat, ne liversivät sinun hautasi yllä. 1927. JOULUKIRKKOON He ajavat kulkusin helkkyvin, lumen laulu jalasten alla. Kodin sauhu kukkulan taakse jää. Lumi pakkasaamussa kimmeltää kuin tähtiä kuvastamalla. -- Isä, kuka on tehnyt pellon tuon? -- Minun vaarin vaarini kerta. Hänet kasakankeihäs maahan löi, ja kun vainio sitten heilimöi, niin tähkä punersi verta. He ajavat kulkusin helkkyvin. Isä miettii isien työtä: käsivarsia, jotka vaipuivat, ja selkiä, jotka taipuivat alas ankaran taakan myötä. Lumi pakkasaamussa kimmeltää, ja riekkoja lentää suolla. -- Poju, täältä se nousee hallayö, joka yhtenä yönä viljan syö. Isovaari sai nälkään kuolla. Ja he näkevät hallan silmissään, se hyiset turkit yllään nevall' asuu päivät ja rähmälleen käy öin elopeltoon kultaiseen jyvät tappaen henkäisyllään. He ajavat kulkusin helkkyvin, lumen laulu jalasten alla yli valkean, kimmeltävän maan. Talot varrella tien, havut portaillaan ja kynttilät ikkunalla. Yli lumisten kattojen nähdä voi jo kaukaa valkean kirkon. -- Poju, katsohan, vaarini, kirvesmies, on salvanut, kattanut, kukaties, tuon korkean torninnirkon. Monet kulkuset tiellä helkkyvät, lumi laulaa jalasten alla. Ohi sankaripatsaan kuljetaan. -- Isä, vaarihan kulki kuolemaan maan puolesta kaatumalla! 1930. KYLMÄN KEVÄÄN MAA Nyt kevään kiitost' et, runon torvi, soi, vaan huuliltasi huutava laulu suree. Jo liioin tääll' on haaveita säteilevään mut petolliseen kylvetty syliin kevään. Maa karvaan tiedon kalkista juuri joi: min kevät täällä luo, keväthalla puree. Vastikään roudan kourissa vavissut on sydämesi, maa liki jäistä napaa. Pois riemulaulut! Löytääkö lainkaan pesää tääll' onnenlintu? Näämmekö koskaan kesää? Oot käpälilläs kahleesi ruhjonut, maa, mut et ehkä ymmärrä olla vapaa -- -- Voi sua, meitä! Vaaniva katkeruus, kyyn katse täällä kulmien alta hohtaa. Viha syöpyi veriin kansamme onnettoman. Taas raadella se ruumiinsa tahtoi oman. Kun silmitönnä suvaitsemattomuus käy käskijäksi, turmaan se joukot johtaa. Se ajanhenki lentänyt tänne kait on, mustasiipi, etelän tuulten myötä, jos kohta hahmon ottikin täällä tutun, hyvän hartioilleen löys talonpoikaisnutun. Jos vallan sais se, nyrkki jos laatis lait, ois aika laulaa: Kansani, hyvää yötä! Jos kansa itse huoneensa hajoittaa sen perustusta kaivaen kahtahalta, niin voiko edes Jumala auttaa sitä! Jo tähtyy tänne, ahnaana vartoin, Itä. Mut murtumaton muurisi, kallis maa, ois ehyt hyväin tahtojen tasavalta. Pois keskinäinen syyttely! Vaino pois! Maass' onko parhain, kell' enin ääntä riittää ja kuka heti veljensä vetää hirteen, jos tämän ääni ei sula samaan virteen? Meit' armahtakoon Kohtalo, että sois taas selvä tunnus, kyljen mi kylkeen liittää! Maa, suvipäiväs, armas sun aurinkos on vielä kätköss' aikojen silmäluomen. Monet kerrat varmaan vastakin laulu suree, kun keväthalla haaveita täällä puree. Mut itse, itse kylvät sä kohtalos, ja itse kärsit, riemuitset, kansa Suomen. 1932. SYDÄN JA KUOLLEEN MEREN APINAT Kuolleen meren rannalla jossakin asui kerran suku, joka oli häätänyt sydämensä luotaan. Ja katso, nämä ihmiset menestyivät hyvin ja lihoivat hyvin. Heidän vehnänsä kypsyi ja rypäleensä paisuivat mehusta. He tekivät viekkaasti kauppaa ja kävivät julmasti sotaa. Ja kameelit kantoivat ryöstösaaliina kotiin kultaa ja kalliita kiviä vuorten takaa. He olivat onnelliset. Ja lihavin kaikista papeista puhui: -- Kiitetty olkoon Allah! Nyt hän on antanut meille siunauksensa runsaampana kuin koskaan. Tietäkää, uskovaiset kaikki: Allahin loppumaton suosio johtuu siitä, että tuo kärkäs rauhanrikkoja, Sydän, alati tyytymätön, alati kapinoiva Sydän ajettiin vihdoin henkipattona maasta. Eikö hän riistänyt meiltä öittemme unen ja päivällä virittänyt ansoja kaikille teillemme? Eikö hän napissut lempeitä lakejamme vastaan? Eikö hän solvannut myös, tuo röyhkeä Sydän, esivaltaa ja jaloja tuomareita että he muka tekivät pyövelin tekoja? Jos me hankimme sotaa tai jos solmimme rauhan, eikö hän sanonut meitä shakaaleiksi. Nyt hän on poissa. Allah, hän, joka Kuolleessa meressä nukkuu, hän ei katsellut Sydäntä suopein silmin: niskuri häiritsi alati hänenkin untaan. Iloitkaa, oi uskovaiset kaikki: Allah on vienyt hänet keskelle erämaata, että hän menehtyisi nälkään ja janoon, että me olisimme alati onnelliset! Kiitetty olkoon Allah! 74 Allah, hän, joka pyhällä vuorella valvoo, havahtui uneksimasta: hän oli kuullut jonkun lausuvan nimeään. Pyhällä vuorella seisoi verisin jaloin ihana olento niinkuin jumala itse langeten maahan. Hän oli uupunut Sydän. Hän puhui: -- Isäni, en ole löytänyt kotia ihmisten luota! Ja Allah katseli häntä ja kuunteli häntä ja suri. Ja Allah silmäsi laaksoon. Silloin kuuli hän sen, mitä lihavin kaikista papeista puhui. Ja Allah vihastui kovin. Allah kohotti kätensä: ihmiset olivat aamulla apinakansa. Sydän jäi Allahin luokse, ja lempeä jumala nosti hänet syliinsä niinkuin armaan lapsen. 1932. Kirjoitettu uudelleen. PIENI LAULU MEREN LUONA Sun pienet korvalehtes nuo on helmisimpukat. Ja simpukoiden yli käy pään tummat kiharat kuin huimat, tuoksuvaiset aallot meren. Ja rannikolla posken tuon on haahkan untuvaa. -- Ah, uneksisko punastuin ne päivän suudelmaa? -- Sun suus on koralleista tehty luola. Ken näki helmisimpukat, sen meri hukuttaa. Ken korallisen luolan löys, hän sinne katoaa. Hän on ja tahtoo olla meren saalis. 1925. AHNAS PORTTI. (Viimeinen säkeistö kokonaan uusi. Kaksi ensimmäistä sellaisina kuin ne painettiin "Silmästä silmään" -kokoelmaan.) Olet sulkenut portin juuri, sen taakse jättänyt mun. Se on julma, se portti ja suuri. Se portti on niellyt sun. Menit pois, veit kaiken valon. Ja nyt olen onneton. Syyspimeys pihassa talon kuin musta koira on. Voin mennä: on maailma avoin, mut kuitenkin kahleiss' oon. Ja otsani vangin tavoin lyön rautaristikkoon. 1933. KAIPAUS Tän' iltana ken mulle soittelis, kun aurinko on painumassa mereen. Tään aavain rauhan sanomattoman ken sävelissä siirtäis kuumaan vereen. Tän' iltana ken mulle soittelis, kun tuuli yöksi nukkuu kaislanpäihin. Niin olen sairas. Sydän ikävöi nyt pilvien ja iltaruskon häihin. Tän' iltana ken mulle soittelis ja laulais mulle laulun ikävästä, oi että kimmeltävin siivin vois kuin muuttolintu lentää elämästä! 1923. OLI NIINKUIN Oli niinkuin säteet auringon olis sydämestäni vuotaneet. Oli niinkuin silmies kalvohon olis orvokit puhjenneet. Ja on niinkuin mehiläiset ois nämä silmäni: niin ne janoaa. Ja on niinkuin sinusta ne jois imusarvin hunajaa. Ja on niinkuin ilma halkeais lasin lailla hauraan ja hohtavan ja se pikaristaan pudottais alas veripisaran, ja sen multa joisi vavisten, ja mullan sydän pakahtuis ja niinkuin lieska punainen ylös avaruuksiin uis. 1926. ESPLANAADIN KEVÄT Olen, veikkoset, ilman syytä sopimattoman onnellinen. Torin keskellä äsken juuri, sen suihkukaivon luona, ihan huomaamattani hymyilin merenneidon kauneudelle. (Eräs muumio silloin minuun hyvin säälivästi katsoi. Ja purjehti eteenpäin.) Kadun varrella puhkeevat puihin nuput, linnut ja lintujen äänet. Ja Kappelin soitto soi. Ja silmistä kaiken kansan Paan kurkkii, nuori ja ahnas Paan. Olen, veikkoset, ilman syytä sopimattoman onnellinen. 1929. SINUN LUONASI (Hyvin onnellinen laulu.) Sinä tuoksutkin viettelevältä, ja läheisyytesi huumaa. Olet näkymättömän liekin sydän -- ihos ympärillä on ilma kuumaa. Sinun hengitystäsi janoon ja isoan syödä suusi ja hukkuen, syvään hukkuen jäädä, povi raukean-ahnas, sun aaltoiluusi! Merivirran nielevä pyörre on auennut katseeseesi -- läpi kaikkien pohjattomuuksien vieden minut väräjävään sydämeesi. 1928. ILOTYTÖN HELMET Nää helmet ovat aivan niinkuin suuret kyyneleet, kuin suuret, tummat kyyneleet, joit' aina sisaresi, kaltaises, on itkeneet, on itkettyään itkeneet. Nää helmet mulle unohdit ja muiston itsestäs, on niissä muisto itsestäs: ne tummat ovat -- tumma myös on oma elämäs, on tumma, tumma elämäs. Näin tuskas pohjaan: kuinka sinut kietoo hämäryys, suur' epätoivon hämäryys; on rutto syönyt sydämes, kyy pesii syleilyys, kyy kiemurtelee syleilyys. Sä vajoat, sä vajoat. Sun synti hukuttaa, sun kadun synti hukuttaa. Mutta koskaan niellyt kurimus ei toista puhtaampaa, ei sydämeltään puhtaampaa. Se julma mies, mi harkiten sun uhras himossaan, mi uhras puhtaan himossaan, on totisesti tunteva sen synnin tunnollaan, kuin myllynkiven tunnollaan! Mut kuoltuamme, sisareni, kun Hän tuomitsee, meit', elämäämme tuomitsee, sun tumma kuores putoo pois, ja Isä hymyilee, ja taivaan Isä hymyilee. 1925. KEVÄTLAULU Oli talvella taivas jäässä ja ruumisarkussa maa. -- Kevättulvien seppel päässä nyt herää se, katsokaa! Valon aallossa lintujen tavoin ui katsehet ihmisten. Tänä päivänä kuuma ja avoin sydän nuori on jokainen. Katot haihtuvat päämme päältä ja seinät siirtyvät pois: Me katsomme kauas täältä kuin alppeja allamme ois. Tänä päivänä taivas sataa alas meihin. Riemuitkaa: Me soudamme Linnunrataa tuhatvuotisen matkan taa. Ja päällä päivänsäteen, sydämessä elämän, me saatamme tarttua käteen Pyhän Näkymättömän. 1927. HYTTYNEN JA MUURAHAINEN (Vanha tarina uusin sanoin.) Kesäpäivänä, peräti hyvällä miellä, tapas hyttynen muurahaisen tiellä. Se hyttynen hyrisi iloista virttä, ja se muurahainen raahasi hirttä. -- Mihin sellainen hoppu? -- Ma rakennan pesää -- Mitä turhia! Leikkisit. Vielä on kesää! Ei enempi pieksänyt toinen suuta, vaan raahasi, raahasi puuta. Ja hyttynen katseli häntä tovin. Ovat muutamat -- tuumi se -- tyhmiä kovin. Kesän riemuja eivät malta ne maistaa, vaan puurtavat työssä, kun aurinko paistaa. Mut toista on minun: en hetkiä tuhlaa, joka ainoa päivä mä vietän juhlaa. -- -- -- -- -- Tuli ahmatti syksy ja nieli kesän, lumin peitteli muurahaisen pesän. Mut sisällä siell' oli lämmin olo. -- Oli hyttynen kylmään kuollut, polo. 1927. KÖYHÄN MIEHEN FILOSOFIAA Mä puhun ylenkatsein rahasta kuin Nietzsche maineesta. Mut annas olla, kun ovat asiani hunningolla ja tyhjyys kurahtelee mahasta, ei ole enää raha pahasta, on kelloss' ääni toinen: mies se, jolla ei rahaa ole = plus ja miinus nolla, mut kell' on turkit sudennahasta ja pankkitili, puhumatta muusta, se miesten mies -- ja kohta raatimies. Sen ymmärtää jo koira, saati mies: ei ketään katsomista karvoihin, vaan muihin pätevämpiin arvoihin: mies lompakosta tutaan, koira luusta. 1929. KUOLEMATON (Akseli Gallen-Kallelan muistolle.) Tuli Tuonelle väkevä, matkasi manalle mahti. Kalma seisoi kartanolla, näki kultaisen kypärän, näki säilän syltä pitkän. Tiesi sankarin tulevan. Saapuja lähemmä astui, kasvoi askel askelelta, kun tuli veräjän suuhun, pää jo pilviä piteli. Otsa vuori, silmä järvi, ääni ukkosen jylinä: -- Lie tila minun levätä? Tunsi jo kysyjän Tuoni: -- Olet mies sitä sukua, jok' ei tuttu Tuonelassa. Päästäisin pihalle sinut, heti nukkujat heräisi. Jo on mies sinua ennen tullut tietäjän väellä, jo on mies sinua ennen mennyt toisille tuville. Ei ole tiloja täällä sinunlaistesi levätä. Virkkoi ja veräjän sulki, haki vartijat tuvasta. Sankari sanatta kääntyi, kaahloi poikki Tuonen virran, Elon puolelle eteni. Kulki pilvi, näin puheli: -- Mies olet näkyjä nähnyt elon, kuoleman kulusta silmin muita mahtavammin, nyt elät näyissä niissä. Tuli tuuli, näin humisi: -- Olet tiet samonnut loitot, liikut vielä loitommalti. Lausui Luoja pilven päältä: -- Minkä taivaalle valoksi, kenet ihmisten iloksi loin, sen en levätä anna Tuonen tummassa levossa. Sillä on osa parempi: aina taivaalle palata, aina muistossa asua. Kutsun uusia sukuja maan päälle, povessa niiden valona, ilona vielä annan suurteni levätä. 1931. II. VELJESLIITTO VELJESLIITTO Jyrinpäivänä muinoin nous Viro, saksojen syömä. avuks anoi meiltäkin miehiä miekkoineen. Apu viivästyi. Sotapursi kun täältä sousi, jo herposi heimoveljen käsi ja jousi. Iest' orjan niin ain' aikaan nykyiseen, polo kantaa sai Viro, sortajan maahan lyömä. Yhä lauloivat sentään vanhat virret Viron: "Apu ahdistuksen Suomelta toivotaan." Niin myös oli kirjoitettu kohtalon tähtiin. Sadat tuskan vuodet myöhemmin tuokio nähtiin, jona rientää voi veli veljeä auttamaan, veli heikompi nääntynyt ei, nous alta kiron. Ja luottaa rohkeni pirstotun heimon mieli, ett' aukee aurinkoisena vastaisuus, ett' iankaikkinen maissa on kansan kahden ilonpäivän päilyntä rannoilla Suomenlahden, ett' ugrilainen on syntyvä mahti uus, jonk' uljuudesta on kertova maineen kieli. Soi heimokannel: Totta on silta Suomen, työn, hengen aarteista parhaansa antaa voi nyt kansa toiselle, voittaen siitä itse. Mut sillan aina on käytävä sydämitse. Niin rakkaus säilyttää, mitä uhri loi, ja päivää on tätä suurempi vielä huomen. Tosin saattaa kohtalo iskeä säälimättä: kuten kärsimyksen yöhön se ylensi koin, niin myös voi pilviin peittää se aamun nuoren. Viron, Suomen kansa, reunalla tulivuoren me asumme kumpikin, yhteisin kohtaloin. Avuks toinen taas voi tarvita toisen kättä. Niin totta kuin pyhä Kaitselmus kansat johtaa ja Taivaisella on vaaka kädessään, niin totta kuin veri kallis huuhtoi maamme, niin totta, kaksi kansaa, me vannokaamme: Me seisomme rinnan, ei kumpikin yksinään, veli veljensä kaikissa kohtalon vaiheissa kohtaa. Kaks kansaa olkaamme, mut ei kahta mieltä, tai muuten loukkaamme urhoja kummuissaan! Jos kurkulla jommankumman on miekka milloin, taas kuultakoon Viron vanhat virret silloin: Apu hätään heimoveljeltä toivotaan. Viro tähyy pohjan, me etelän ilman pieltä. 1931. AIKA Suokoon henki, joka loi ja luo, jolt' on ymmärrys ja aavistelu, jonka silmä syvyyksistä juo, jonk' ei korvaa petä päivän melu, että runon lento noudattais, aika, siivenlyöntiesi teitä, suuni oikein sanotuksi sais, kuinka uhkaat, kuinka kutsut meitä! Julma kasvoillas on ankaruus. Vasta raastoi kansain maksaa sota. Nyt jo ihmissuvun sieluun uus tutkain syöpyy, ahdistuksen ota; kohoo, kansakunnat erottain, sairaan epäluulon, pelon muuri. Lienet unohtama jumalain, vuosisata, pahuudessa suuri! Tosin silmät laupiaammat loit, kaksikasvo-jumalatar ajan, tähän maahan. Joskin verta joit, sinussa me näimme vapahtajan. Ihanasti lensit yli maan siivin hulmuvin kuin pohjanpalo. Vuosisatain kaipuun täytit -- vaan missä on nyt kasvojesi valo? Huuhkaks muuttuin lennät, levität mustat siipes taivaanrantaa vasten. Varjot pitenevät, peittävät vielä viatonta päätä lasten. Miss' on miehet kuolleet pystypäin, hiipii luihun veljesvihan syöpä. Kuss' on suku käynyt kylväjäin, raekuuro kulkee, oraat lyöpä. Varjot pitenevät. Haparoi niinkuin silmät sidottuina kansa. Itsehävitykseen syöstä voi raskas veri huumauksessansa. Joukot sokaistuvat, seuraten sokeintansa, kansan hajoittajaa. Väärään ylvästelyyn tottuen emme tunne voimiemme rajaa. Malttamaton tahto, jota ei kansan olemuksen taju ohjaa, on kuin siemen, jonka tuuli vei harhailemaan vailla kasvupohjaa. Miss' on todelliset johtajat? Pyyteet hallitsevat satraappeineen. Liki muurejamme koikkuvat korpit, haaskalinnut, toivoss' eineen. Liian usein täällä selviää: kell' on pää ja maltti, vaill' on -- selkää, kenen selkä kestää, sen ei pää. Toinen toista kadehtii ja pelkää. Kallist' elonvoimaa haaskaantuu pieneen kiistaan sokeain ja rampain. -- Kuinka saattaisikaan nuori puu nyt jo seistä lailla juurevampain! Vielä heikko, valmis horjumaan -- ehkä laajalatva honka kerran! Voiman tasapainoon saavutaan vitkaan. Varro aikakauden verran! Juonut kohtalosi talviöin maast' et mahlaa, voimaa auringosta, vartuit laihoin vuosiympyröin, -- sitä janoisempi latva nosta! Kunhan itsestäsi luovu et, valo, ilma tulee elämäksi. Ylläs seestyy, jos sen ansaitset, tahi pilveilee, käy hämäräksi. Ehkä jälkeen vuosisatojen kasvaa ilmi olentosi parhain. Mutta lahon jos sait ytimen, kirves pannaan juurellesi varhain. -- -- -- -- -- Aika uhkaa, kutsuu, ystävät. Pelto vartoo, menkää rohkeasti. Sanani jos heikot, hämärät samoisivat sydämiinne asti, soisin niiden soivan siellä: Te siroittukaa, tulkaa siemeneksi. Kansanne on köyhä. Tehkää se rikkaaksi ja inhimilliseksi. Silmämme jos multaan tuijottaa, tomu silloin pian tahraa meidät. Hyvin kyllä maahan juurtukaa, jotta omakseen se tuntis teidät, mutta nouskaa korkeutta päin läheisen ja pienen hyödyn yli. Ravitseva, yhdistävä näin teit' on luovan hengen suuri syli. Taju, taito, kuri johdattaa saakoon teidät kilvoitukseen hyvään. Kansaa kasvattaen kasvakaa voimaan miehuulliseen, tyyneen, syvään. Tuomioissa lahjomattomat, hiljaiset ja lujat olkaa työssä. Niin saa kansa kerran johtajat, joiden käsi näyttää tietä yössä. Aika uhkaa, kutsuu, ystävät. Pelto vartoo, menkää rohkeasti. Sanani jos heikot, hämärät samoisivat sydämiinne asti, soisin niiden soivan siellä: Te siroittukaa, tulkaa siemeneksi. Kansanne on heikko. Tehkää se vahvaksi ja inhimilliseksi. 1932. EXCELSIOR! (Omistettu Nuoren Voiman Liitolle.) Oi ystäväni, veljet vuoriteillä, te uneksijat tähti-unelmain, nään, aavistan: on sydän altis teillä ja kädet vahvat soihdunkantajain. -- Nään, tiedän: kerran, kun on kaatuneet tään heimon tietäjät ja maatuneet, kun kansaa uhkaa sydämien kato ja kaikki kaikessa on saalis, sato -- on silloin tarvis teitä, sydäntänne ja uskoanne, mielen kuninkuutta. Nään: heimon hengenkukka mahlaa uutta on ammentava teidän hengestänne. Ain' avarammiks nouskoot sydämenne, niin ettei kerran pieniks löydettäis! Oi, ettei kasvais kaihi silmillemme ja sairas aika mieltä myrkyttäisi -- Ken kutsuttihin määriin ylhempiin ja töihin kirkkaampiin ja jylhempiin, hän yli yksilönsä katseen luokoon, ei paljon itselleen, vaan muille suokoon. Ja vuodattaen työhön sydäntänsä hän ylemmäksi nousten, itse nostain ja suuren riemun suureen tuskaan ostain niin käyköön alppitietä elämänsä. 1921. PÄIVÄN VALLOITUS _Varjonpuolella_ Varjonpuolella mäkeä, tuulenpuolla tunturia -- siell' oli maja matala alistettujen asua, siell' oli kolea kehto orjanlasten oljennella. Varjonpuolella mäkeä, tuulenpuolla tunturia ammotti luminen aava, tuijotti pimeä taivas, tunturin kuvetta pitkin Lapin päivät päivättömät niinkuin vuossadat vaelsi. Varjonpuolella mäkeä, tuulenpuolla tunturia olivat penkit puuttehesta, ovet köyhästä olosta, ikävästä pihtipielet. Kylmä liettä lämmitteli, Nälkä istui pöydän päässä, Katkera tuvassa liikkui, Itku lasta liekutteli, Tauti kehdossa valitti. Varjonpuolella mäkeä, tuulenpuolla tunturia niin oli aikojen alusta elo ollut orjanlasten: konsa siellä suu hymysi, hymy jääksi jähmettyihe; konsa syön-ala sykähti, sydän ahman syötäväksi. _Viesti_ Mies joku sanan samosi tunturin kuvetta pitkin: -- Orjalappi tielle työnny! On asua armahampi päivänpuolella mäkeä, tyynenpuolla tunturia. Lappi tuota tuumimahan: -- Päivänpuolella mäkeä, tyynenpuolla tunturia asuvat etelän lapset, suku meitä mahtavampi. Ei ole sijoa siellä orjille, osattomille. Tulisimme taas takaisin kolhittuina, päät verissä. Sanansaattaja hymähti: -- Siispä tänne tehtänehen päivänpuoli, tyynenpuoli. Lappi päätä puistamahan: -- Mitä miespolo puhelet? Lienet päästäsi vialla. Ellet -- aurinko aseta oikealle kohdallensa, tuulet toisaalle puhalla tältä puolen tunturia! Sanansaattaja puheli suulla suurten tietäjien: -- Käsi yksi ei ylety auringon asettajaksi, eikä tuulta toisahalle yhden huulilla puhuta. Yksi on heikko yksinänsä. Toinen toisensa avulla, toinen toisen olkapäiltä -- niin on noustava ylemmä. Siispä tuo'os, orjalappi, kädet jatkoksi käsien, huulet huulten auttajiksi, niin mä auringon asetan oikealle kohdallensa, tuulet toisaalle puhallan tältä puolen tunturia. Lappi tuota tuumimahan: -- On jo aikojen alusta Päivä käynyt polkuansa eikä kätten kääntämällä siitä siirtyne ylemmä. Hymyhuulin mies puheli: -- Siispä tunturi alemma. Taittakaamme vuorenhuippu! _Vuori murtuu_ Turjan tunturin laella yöt ja päivät pääksytyksin tuhat miestä työn teossa. Ne oli orjalappalaiset tunturia taittamassa. Missä moukari jylisi, kussa söi pora kiveä tahi kuokka maata jyrsi, siellä tunturi valitti, vuoren uksi ulvahteli, sieltä sinkosi kipunat aina jäämerelle asti. Näyn tään näkivät kerran vaimot tunturituvilla, lapinlapset kätkyvissä: oli tunturi tulessa, syttyi vuoren päälaelle aamuauringon kimallus. _Päivänrinne_ Oli vuosia samonnut alas tunturin kuvetta. Käet kukkui, järvet läikkyi, kukki maa, vihersi vilja. Lapinmailla päivä paistoi lavitsalle, lattialle, lapin vaimon vakkaselle, pienokaisen päälaelle kultajuovia kutoen. Oli tunturituvissa onnesta oven kamanat, ikkunat ilosta tehty. Hyvästi hyrisi rukki maammon armahan edessä, heljästi helisi soitto taatan sormien nenissä, lapinlasten katsehessa ui sini, kimalsi kulta. 1927. TERMOPYLAIN LAULU Sotahuutomme soi tuhat kertaa: -- Ei, eivät he milloinkaan ota maatamme tuuman vertaa -- -- joka tuumasta taistellaan! Sinis, veljeni, kun minä kuolen, minä heilutan tapparaa, sinis lennätän viuhuvan nuolen, sinis miekkani leimahtaa. Sinis ottelen auringon alla, kun en kättäni nostaa voi. Punas rintani purppuralla jo maan -- yhä lauluni soi: -- Veli, myö veren hintahan miekkas; mies väisty ei paikaltaan! Pyhä synnyinmaa, sinun hiekkas mitä kerran se kertookaan! Ikikunnia on soma ostaa: kukin mies, joka kaatuu näin, jumalissa hän palkkansa nostaa, hän on seisova seppelpäin! Sotahuutomme soi yhä maasta: -- Ei, eivät he milloinkaan yli hautamme käy, sitä raasta -- -- joka tuumasta taistellaan! 1930. ISÄNMAAN LIPULLE Lippumme, tuulissa auringon alla korkene taivaan ääriä päin vapauden riemua hulmuamalla polvesta polveen näin! Luonasi harmajat taatot meitä katsovat siunaten haudoistaan: taattomme kulkivat kuoleman teitä seuraten lippuaan. Arpa on meillä nyt vuorostamme kuulua kunniavartioos. Kaikki on liitetyt kamarallamme kohtalot kohtaloos. Viitot, hulmuten päitten päällä, vaiheet lastemme lastenkin. -- Suo sukupolvien seisoa täällä otsin pilvettömin! Häivytä mielistä hulmunnallas karsaus pois, vihan varjot pois, ett' olis veljiä veljet allas, kansamme -- kansa ois! Suo sukupolvien rauhan teitä voitosta voittoon kiiruhtaa! Vapautta hulmuten johdata meitä, suojele synnyinmaa! 1928. SÄKEITÄ ISÄNMAALLE Maa, isänmaani, koko kuvas näen, merestä mereen lumin peittyneen. Sun ylläs ovat tähdet kimmeltäen. Ja savut kohoavat iltaan hiljaiseen, sun kylies, sun kaupunkies savut. Nään tulet syttyneinä hämärään, maa, kamarallas armaat kodit nään. -- Ah, kynnyksillä tuoksuu tuoreet havut! Ma näen kansani. Se majoissansa on kaukaisissa -- sentään läheinen. Ja sydämensä sykinnässä kansa sanattomasti puhuu, tunnen sen. Ja vaiti olen minä -- suurempaani vain kuuntelen. Ja kuunteluni tää on täynnä syvää riemun värinää: se siunaa vapauttas, isänmaani. -- Ei mitään vapautta korkeampaa, ei mitään vapautta kalliimpaa! -- Se on kuin taivaan armo, joka rampaa äkisti kohtaa ihmeenä: hän saa taas jäseniinsä voiman, siitä juopuin -- hän katsoo ylös, silmä kimmeltäin, kuin unessa hän kulkee eteenpäin -- -- oi riemu käydä, sauvoistansa luopuin! Valosta juopuneena vaeltavan tään kansan näin mä tiellä kohtalon. -- Oi etten näkisi sen lankeavan! Polulla vaanimassa varjot on ja salahaudat kaunan kaivamina; ja suosta nousta märkähattu mies voi jousineen. -- Oi kansa, tiedä ties ja taiten astu, silmät valppahina! Vain se, mik' arvolliseks löytään, pysyy. Mi tutaan köykäiseksi, häviää. Sun tätä päivääs huomispäivä kysyy. Kuin kylvät nyt, niin kypsyy tähkäpää. Jos vihaa kylvät -- omaa sydäntäsi kuin käärme puret, ja saat tuomion: tulisen "Mene tekelinsä" on taas kirjoittava näkymätön käsi. Mut isänmaani, sinun povellasi tää kansani jos _kansaks_ kasvaa vois, mi kukoistus sun puhkeis kuorestasi ja minkä kaiun laulus saava ois! Ei valuis hukkaan voima ydintemme, vaan kilvoitellen kera mahtajain, myös suurta suoritettais näillä main. Me voimme nousta. -- Miksi nousis emme! Perusta, kansa, majas kalliolle, ei hiekalle, min tuuli hajoittaa. Pyhitä voittomaaksi auringolle tää verin lunastettu isänmaa. Rakenna ehyt suojamuuri sille: päät karaistuiksi, alttiiks sydämet! -- Sä mitä teitkään tahi tehnyt et, sä siitä vastaat jälkeentuleville. -- Nään sinut, kansani. Sä majoissasi oot kaukaisissa -- sentään läheinen, Nään sinut isänmaani. Hangillasi on kajo kohtaloittes tähtien. Salatut vaikka pysyy salattuina, voin huomispäiväs sentään aavistaa: oot onnellisen kansan vapaa maa; viherrät viljaa; nään kuus toukokuina. 1929. VIHAMIES (Karjalan pakolaisten mierovirsi.) Kovin ollut on, kohtalo, kätesi kitsas, kovin meitä on ruoskinut, vaino, sun vitsas; ei maan tämän päällä sitä heimoa, ei, kenen pellolta julmemmin viljat vei vihamies! Sama ollut on meill' osa orjuutettu sukupolvesta toiseen. Mut koskaan kettu näin näyttänyt ei sudenhampaitaan, näin iskenyt ei toki milloinkaan vihamies. Koko Karjala julmasti lyötiin lamaan. Nyt on heikko se kättänsä kohottamaan: punas liioin jo hankia hurmeellaan. Nyt tallaa sankarihautoja maan vihamies. Kotiseutujen polkuja konnat mataa. Kotipirttimme tuhkahan lunta sataa. -- -- Mut, Karjalan Herra, on tahdostas pian tunteva voittos ja kunnias vihamies. Ei Karjala kuole, ei vaivu se hautaan. Pian armeija mieron on tarttuva rautaan. Valan tehnyt se on käsi tähtiä päin: ei lastenlapsia sorra näin vihamies! 1923. TULEN LÄPI (A. K-S:lle.) [Kirjoitettu Sulho Rannan sävellykseen.] Jää vanhat ja viisaat nukkumaan, työ kutsuu nuoria meitä. Ase kourahan kaikkein puhtaimpaan, kun on käytävä kunnian teitä! Ja me riennämme näin vihamiestämme päin avuks kansalle näännytetylle, kunis syttyvä on hymy auringon polon Karjalan korpien ylle. Ja jos heimon vuoks käsi herpois tää, on meille se kohtalo ylväin: voi kallihin viljan kypsyttää vain kallista siementä kylväin. Täm' on kunnian tie, tulen kautta se vie avuks kansalle näännytetylle. Pian syttyvä on hymy auringon pyhän Karjalan korpien ylle. 1923. OSUUSTOIMINTAMARSSI Yks', yhteinen meillä on matka ja tie. Se sorron anturan alta, tuhatvuotisen puutteen pihdistä tuo ja se leivän suo, ilon päivään vie. Työn hengen mahti ja valta niin maailman uudesti luo. Lipun taivaankaarena kimmeltävän yli päittemme päivään nostain hänet sorramme, meitä ken sortaa pyys teot estämme köyhien köyhdyttäjäin. Soi itsekkyydelle kostain sotahuutomme: Yhteisyys! Se tunnustähti, se yöstä toi. Ja me astumme järkähtämättä sitä seuraten voitosta voittohon. Käsi yksi jos vain vähän tehdä voi, tuhat vahvaa känsäistä kättä tuhatkertainen voima on. Sadot kauniit jo kasvaa yhteistyö: elo ei ole pettua pelkkää. Kone kohta on palvelijamme vain, ei valtias, meitä mi ruhjoo ja syö; jo työkalun soitossa helkkää sävel aikojen armaampain. Sinun tielläsi, työssäsi, aika uus, etuvartijat vasta me liemme. Mut miljoonat saapuvat, kolkuttain sinun kultaista porttias, vastaisuus. Me rastimme taistelutiemme poluks polvien nousevain. Nyt laulumme taistelulauluna soi, pian kaikkien onnea soittaa. Ilon, rauhan voittoa ilmoittamaan pian välkkyvin siivin se nousta voi. Uus, korkea huomen koittaa yli kukkivan, kauniin maan. 1931. KUNNIAPAIKKA (10-vuotiaalle PPP 3:lle omistettu.) Kerto'os, laulun kieli, pyörän ja miehen mieli! Pyörän ja suksien mieheen saa turvata synnyinmaa. Veljet, kuoleman teillä kunniapaikka on meillä. Mies sysiparta jos milloin sais rajan poikki, me silloin penikulmasaappain siivekkäin painumme peikkoa päin. Veljet, kuoleman teillä kunniapaikka on meillä. Hurttia vastaan mennen ehdimme toisia ennen. Missä on tuimin turma ja yö, salamana kalpamme lyö. Veljet, kuoleman teillä kunniapaikka on meillä. Kenties seisoa saamme kerran muurina maamme niinkuin sankarit Leonidaan, vihityt kaatumaan. Veljet, kuoleman teillä kunniapaikka on meillä. Sankarin kohtalo parhain mennä on tuonelle varhain, ensimmäisenä kulmilleen voittaen seppeleen. Veljet, kuoleman teillä kunniapaikka on meillä. 1931. SYNNYINSEUTU Mä muistan talon punaisen ja pitkän aittarivin, omenapuut ja nurmikon ja ruokakellon soiton ja sirpin kalkkeen tahkohon ja tuulimyllyn loiton ja sarat kotipeltojen -- kuin kylvettyinä kivin -- ja koiranputki-pientareet ja horsmat raunioilla ja ahot, nuoret lepikot -- niin rikkaat mansikoista -- ja vaarat, joiden hartiot nous ryhmyisinä soista. Ne muistan, lapsen askelet myös tanterilla noilla. Ja järven lummerantaisen mä muistan onkiretket, ja luhtaniityn rentukat ja uljaan tuohitorven, mi huhui kautta korven, ja koivut, mahlaa tiukkuvat... -- Niin loitoll' on ne hetket, ne kietoo paiste kultainen. Kas, katsoi, illan ruskottain, nuor' poika ikkunasta: vei loitos kultanauha tien -- jonk' yllä pilvet hohti -- etelän ilmaa kohti. "Mä kerran tietä käyvä lien" -- hän mietti -- "maailmasta viel' laakereita valloittain!" Ja poika lähti etelään ja mennessänsä soitti: "Mä palaan kultakannuksin!" -- Sai kaupunkeihin, kyliin ja sattumusten syliin. Hän vähän, vähän voitti, jos voitti mitään ensinkään. Ja syttynyt ja sammunut on monen päivän valo. Taas ikkunasta katselen: tie kulkee kohti Pohjaa, ja maille synnyinseutujen se ajatukset ohjaa. Taas silmihini kangastut, punainen, vanha talo. Nään näyn: vainioillas sun käy vaari, vanha taata laill' itse Isän Jumalan. Hän hahmoltaan on ylväs kuin kirkon kivipylväs. Mä näen hänen siunaavan maan kasvua. -- Jo maata hän itse on maan siunatun Nään samoin maassa maatuvan -- myös mummon: laihan selän ja uskolliset askelet ja kädet laihat, hyvät ja poskikuopat syvät ja silmät hyvin totiset. -- Niin kauan kuin mä elän, ne muistan, niitä rakastan. -- Myös monen kangastuvan muun nään synnyinseudun kuvan. Nään miehet vahvoin hartioin ja auran känsät käissään, ja naiset pitkin palmikoin ja köyhät huivit päissään. Mut nuoren polven naurusuun nään tanhuun kokoontuvan. Niin uurasta ja sitkeää se on, se harmaa suku. Se möyri mannut kiviset, sai karun ulkokuoren. Mut tutkistele sydämet -- ja löydät kultavuoren. Ja kuinka käykin, kulta tää ei ajan virtaan huku. Ja säteilylle auringon ain' alttiimmaksi avaa maan poven aura kyntäjän. On -- katso -- kyntäjällä myös kyntäjänsä; itse hän on vainiona tällä. Nään: riemuun alla auringon myös harmaa kansa havaa. Jo kuoro äänten hilpeäin soi luota keinulautain. On pian, pian, kukaties, jo suuri juhannukses, mi korottaa sun ukses, sä köyhä synnyinseudun mies. Oi katso: ohi hautain käy lasten parvi seppelpäin! Sä kynnä, kylvä! Taattojen sä kintereillä kuljet ja itse korjaat kylvöstäs jo täyteläämmät säkit. Sä kynnä, kylvä! Jäljissäs käy ilon västäräkit: On helppo kyntää lapsien, kun itse luomet suljet. -- Nyt ikkunasta katselen mä silmin kyyneltyvin: Ah, sinne, sinne kätketyt luut äitini on armaan. Siks ain' on pyhää maata nyt se seutu kansan harmaan. Mä siunaan sen, mä siunaan sen: -- Voi, synnyinseutu, hyvin! 1930. III. VAELTAJA (Runosuomennoksia) VAELTAJA (Stellan Arvidson.) Oli valoa tulvillansa talo suuri, joss' istuivat unen vaiheilla ihmiset hiljaa. Urut soivat mahtavat. Ja siell' oli rauhallista, oli huone lämpöinen. Siell' istuvan rinnatusten näki rikkaiden, köyhien. Pääs huolista lepoon siellä, sai lohdun kurjuuteen, siell' unohti lämpimässä kukin syksyn sateineen. Ovell' ystävällinen herra pyys sisään astumaan: "Tule luoksemme lämpimähän, et jää toki palelemaan!" Syyspimeään ovesta tulvi valokaari säihkyen, ja urkujen pauhuun hiipi moni sielu viluinen. Eräs mies tuli tietä pitkin, mies köyry ja kulunut, mut katse, ikävää täynnä, oli pilviin kohonnut. Ja tuuli tarttui viittaan kuluun, vuosien repimään, moni ammotti kengissä reikä, oli haavoja käsissään. Mies ett' oli kulkenut kauan, hidas askel kieli sen, ripeämpään kulkuun kiihti hänet soitto kellojen. Meni hänkin taloa kohti sitä lämmintä, valoisaa, joss' ihmiset kuunteli hiljaa sävelt' urkujen mahtavaa. Ei mennyt sentään sisään kuin muut, vaan seisattui. Unelmissako loimotus lieden ikävöivälle kangastui? Ken tietää? Mies oven luota tuli, kättä puristain, pyys sydäntä lämmittämään valoss' iäisten maailmain ja -- juomaan lohdutuksen sydäntaistoja viihtävän ja kuulemahan sanaa iankaikkisen elämän. Syysteiden kulkija sentään yhä tiellä seisoi vain, mies kirkonportailla saanut ei vastausta lain. Lopuks kulkuri, lähtöä tehden ja viittaansa kiristäin käden kirkonmiehelle antoi ja puhui hälle näin: "Talos ilma on tuttu mulle. Sen lämpöön ja valoon jäin monet kerrat lapsena, laskin rivit pitkät kynttiläin. Minut nuorena ristin juureen toi hetkeni katkerin, myös uneni ihanimman minä siellä uneksin. Pahan löyhkän tunsin kerran, unen rauhasta heräsin, otin elämän omiin käsiin, menin teiden sotihin. Yö, autius mittaamaton minut piiritti tuulineen, ja taivas valoa yhtään ei tuikkinut pimeyteen. Oli ulkona kolkkoa, kylmää, rajumyrsky ulvoi vain, mut horroksen, löyhkän kaiken se karkoitti sielustain: ja jos repikin unteni verhot jumal'kuvani särkien, oli sentään se sankarin myrsky, ja nyt mitään kadu en. Mut usein vaikeroinut olen kovalla matkallain, kädet nyrkissä, vuosikaudet olen soimannut kohtaloain. Syvän, synkimmän ihmishädän tuta tuskalla saanut oon: ikitähtien alla astun pian kuoleman pimentoon. Mut alttiisti, ylpeästi kävin tietäni tyhjyyttä päin, minä kannoinhan palavaa taakkaa, ikiaarretta itsessäin: oma kohtalo, kipinä pyhä elon rovion ikuisen, piti kirkastettuna viedä yli teiden maallisten. Sitä kannoin ja rukoellut tuonpuoleista palkkaa en: oli ihana saada elää vaikk' yksikin hetkinen. Vaellus oli katkera, mutta suru sielun koulu lie, eräpolku on kauniimpi käydä kuin sileä puistotie. Olen oppinut rakastamaan tätä tietäni, vaaroja sen, se on minulle kalliimpi kuin on katu taivaan kultainen. Olen kulkenut tahdissa rytmin syysmyrskyjen kohinaan, ja uupunut, mielessä kaiho, suven koivujen suhinaan. Näin riemulla, kuinka päivä erätielleni säteen loi, ja vuottelin poutaa, milloin rajukuuroja pilvet toi. Elo niin meni, poutapäivin ja synkkine varjoineen, moni tuokio virhettä vailla, moni hukkui virheeseen. Mut elänyt elämäni täys riemua, tuskaa oon ja katsoa kiitollisna voin vuosihin, kohtaloon. Ja nyt olen vanha ja harmaa, ja silmäni sammuvat, ikävöiden mä kuuntelen joskus, urut kun soi mahtavat. Sillä nyt on katkera tietää jo kaiken loppuneen: koen uskoa enkeleihin ja uskoa taivaaseen ja että on kulkurilla koti jossakin kaukainen, ikivaloa tulvillansa ah, liekkien kultaisten. Mut tämä on pelkuruutta, olen tietänyt kauan sen. Elin korvessa, kuolemaankin minä lähden korpehen. Elon isien lahjana perin, mut on poikani saanut sen. Hän on vaaliva kipinäänsä läpi vuosikymmenten. Hän on murtava uusia teitä ja löytävä uuden maan. Minun laillani kärsii ja oppii hän ikuista katsomaan. Ja hän oppii vaeltamaan vaelluksen vuoksi vain, maan puolehen uljaana käymään myös tähtien kimaltavain. Minun laillani kuolee vihdoin hän, lunta hapsissaan. On suorempi, suurempi tiensä ylevämpähän kuolemaan. _Hänen_ poikansa jaksaa elää elon suoran, rohkean, yhä rohkeammin kuolla syliss' illan saapuvan. Hän polkunsa korpihin suuntaa tulen, miekan raivaaman, tien, ylpeä, käy tien vuoksi, ei toisen maailman. Niin taistelevat he kaikki ylevämmin toisiaan; petä, sorru ei kenkään, kun loppuu hält' öljy lampustaan. Vuossatojen pelkuruuden ens miehenä hylkäsin, päin valhetta, pelkuruutta minä ryntään vieläkin. Valontäysi ja lämmin on kirkkos, ja se kaunis sulle on: et myrskyn kulkevan kuullut yli metsän ja vainion... Et ymmärrä, ystävä hyvä. Sua jumalas suojelkoon! Mua viimeinen taistelu vuottaa. Ja sen taisteleva oon." 1925. PYHILLE ARVOSTELIJOILLE (Artur Lundkvist.) Herra tohtori, ennenkuin istutte tuomitsemaan, peskää musteiset kätenne, ja unohtakaa erääntyvä vekselinne ja ystävättärenne, joka haluaa uudet turkit. Ja ajatelkaa olevanne vanha astia, joka kenties pahenee uudesta viinistä. Ja jos uusi viini on mielestänne hapanta ja repäisevää, niin ajatelkaa: kerran nauttivat ukot sitä huuliaan lipoen, kovasti ylistäen sitä kyyneleet silmissä ja kieli täristen, syvästi halveksien uusia vuosikertoja. Herra tohtori -- lopuksi eräs kysymys meidän kesken: Onko sinulla rakkautta runoon, kuluttavaa rakkautta, joka ei koskaan petä? Ja jos löydät pienen elävän lapsen ryysykasoista, oletko valmis ottamaan sen hienoihin käsiisi ja nostamaan sen -- ei vain polvillesi -- vaan korkealle pääsi ylle, oman pääsi, niin korkealle kuin käsivartesi ylettyvät. 1927. RUNOILIJA (Dan Anderssonin mukaan.) Näin runoilija olla, kadull' asustella, kun edes taiston päätöstä ei näy, se on, on totisesti pakko painiskella kanss' itse Saatanan -- ties taivas, miten käy! Se kysyy uhmaa, verta, kyyneleitä. Käyn nyrkkisille nyt, tuo aamu kuoleman. Mut koskaan murhett' ei, ei naisen-kyyneleitä: en laps, en nainen ole, mies mä olenhan. Täm' on kuin kalastaisi kaiken yötä, eik' einettäkään pyydykseensä sais, kuin kulkis ulapalla yössä, myrskyn myötä, ja maat' ei koskaan, koskaan pilkottais. Mut kerran kylmä ruumis olen ikuisesti, ja silloin tyyni uni minut palkitkoon. Oon silloin mies, mi painiskelun kesti, ja mulla oikeus on olla, mikä oon. 1927. MERELLÄ (Dan Andersson.) Meren aallot, te laulatte vielä, kun nukkuu maa. Minut helmaanne, ystävät, tukehduttakaa! Jo laulujen, lemmen päivät keskellä vihreän maan ovat aaltoina kuolleet iltahan rauhaisaan. Ah, oisipa maa, jota kohti harhailen, niin vilvas kuin meren hyöky suolainen! On laivani mastoa vailla. Ma vajoan, kun kuolema lausuu kutsunsa vapahtavan. Veli yön, minä tuijotan hyökyyn nielevään. Ah, milloin myrskyssä vapahtajan nään? Te aallot, te laulatte vielä, kun nukkuu maa. Pois kauas pimeään minut kantakaa! Ohi saarten ja luotojen välkkyen, vaahtoillen minut viekää äänettömyytehen syvyyden! Jano mull' on teihin. Ah, kutsunne houkuttaa. Meren aallot, te laulatte vielä, kun nukkuu maa. Mies Natsarean, luo epätoivoisten yli vetten käytkö taas, meren tyyntäen? Miks poissa oot, valon peität kasvojes, edes sormella näytä et tietä lapsilles? Perämies hyvä meill' oli päivinä lapsuuden, Isä Jumala, taattomme tuuheapartainen. Yöss' yksin nyt vene kulkea, eksyä saa. Te aallot, te laulatte vielä, kun nukkuu maa. 1923. NAISELLE (Dan Andersson.) Minä tahtoisin suvipäivänä kohdata sun, kun maa on hukkua valoon ja ruusujen hehkuhun. Maan ylistyksenä silloin korkea laulumme sois, ois laulu se siitä, mi elää ja kasvaa ja kuolee pois. Me kumpikin oppisimme laulun tään elämältä, mi ankarin muodoin muovaa itseään, ja muodot kaikki, mi kovaan, julmahan taistoon vie suo palkan taistelulle -- se palkka on kuoleman tie. Koko sykkivä, ainaista kiistaa kuohuva maa ja mettiset, lehdetkin, joit' elämä paisuttaa, nekin laulavat samaan tahtiin ja meidän laulumme tapaan, elon laulun laulavat kanssamme korkean, vapaan. Elon elämme laulussa suuren ja riemuisan, ei toivoa, pelkoa meill' ole yön eikä kuoleman, ilo suonissa tanssimme vienon karkelon, ja soittona taivaan tuulet on alla auringon. Ja sitten, sitten vaivumme syliin maan kuin ruoho, mi syksyllä kuolee routahan ankaraan. Ja hautamme yllä taas elon korkea laulu soi. Ett' elimme kerran itse, sit' emme muistaa voi. 1925. LESKI (Erik Axel Karlfeldt.) Minun suustani josp' ois -- tahtoisin nyt --, tyly maan tytär, soinut se armain sana, joka söi kovin sydäntäni; värissyt ois ehkä se pannasta kirvoittavana. Minä mieluimmin soisin, ett' ollut ois näin ois kumppaneina käyty, sanat jättäen, mut sulo tunnettu hetkien äänettömäin, kun ois sydän toiseen solmiunut. Myös tahtoisin, että hymy turvallinen sanan harkitsemattoman kohdannut ois. Lorut ei lopu suusta, mut sydämen puhe varma on, vaikka se arkana sois. Eri rantoja vaelsimme virran vuon, joka laajeni vielä, kun läheni merta. Lens uupuvin siivin yli virran tuon uni surmaamastamme, suuresta kerta. 1931. TOTUUS (Gustav Sandgren.) Ja totuus oli nuoren naisen kaltainen, puhdas ja viaton ja seisoi alasti turulla, kauniit jäsenet kylpien tulvivassa auringonvalossa. Mutta ihmiset peittivät silmänsä huutaen: Voi meitä! Hän on itse julkeus! Ja kaupungin isät pitivät neuvoa keskenään, ja yksi sanoi: Hän viettelee nuorison -- ja toinen: Hän hävittää moraalin! Ja he lähettivät oikeudenpalvelijoita verhoamaan hänet säkkikankaalla ja viemään hänet tyrmään. Ja kansa riemuitsi ja huusi: Sinä portto! ja heitti lokaa... Mutta muutamat nuoret sanoivat: Eikö hän mahtane olla yksi meistä? Vielä vanginkaavussakin loisti hänen otsansa niinkuin ikuisuudenvalosta. Kukaties vanhojen sielut ovat sairaat ja heidän silmänsä hämärät siitä pelosta, että valo ja vilpittömyys kulkisivat heidän kuolleen maailmansa yli... Vapauttakaamme totuus! 1931. PURJEHTIJA (C.J.L. Almqvist.) Viuhu, viima, ja laivani purjeet paisuta, paisuta rajutuulin, myrskyin ja rakein ja lumin! En minä taivu enkä vaivu, sillä minun kokkani, lippuni, fokkani, mastoni, ruorini kestävät varmaan ärjyvän, harmaan, hirmuisimman aallokon vimman vaahtoa kyntäen. 1931. MAINOURIN LAULU EUFRATIN RANNALLA (C.J.L. Almqvist.) Miksi -- -- Miksi tässä rannalla istun? Eihän Nouronnihar tule. Eufratin aallot minua nauravat. Babylonin tulppaanit minua nauravat. Nouronniharin silmät nauravat. Miksi vielä rannalla istunkaan, kun syliisi, virta, tulla saan. 1931. MARIAN HÄMMÄSTYS (C.J.L. Almqvist.) Kedolla valkeat vuonat käyvät Jeesus lapsi keskellään. Maria hämmästyy ja huutaa: -- Sädekehä kietoo lapsen pään! 1931. SERENAADI HELMILLE (Josef Julius Wecksell.) Suukkoja tähti heittää perholle ruusuihin, kutrinsa tyttö peittää pieluksin. Lentää jos voisin siivillä säteiden, missä nyt oisin -- tiedänpä sen. Luoksesi untes tiellä hiipisin, hiljaa niin, kätkien laulun siellä kukkasiin. Katsella saisin kaunista armastain, taas katoaisin suudeltuain. Tähtönen yössä palaa, kuutamo kuuntelee, lauluni suutas salaa suutelee. Laulujen laivaan laineet sun tuutikoot! Lieskain ja taivaan keskellä oot. 1932. SPOON RIVERIN HAUTAUSMAALLA (Edgar Lee Masters.) I Scholfield Harley Jumala! älä pyydä minua vahvistamaan ihmeitäsi. Minä tunnen tähdet ja auringot ja lukemattomat maat. Mutta minä olen mitannut niiden etäisyydet ja punninnut ne ja keksinyt niiden ainekset. Minä olen luonut siipiä ilmaa varten, ja emäpuita vettä varten, ja rautahepoja maata varten. Minä olen suurentanut näön, jonka annoit minulle miljoonan kertaa, ja kuulon, jonka annoit minulle miljoonan kertaa, minä olen juossut sanan keralla avaruuden yli ja ottanut ilmasta tulta valoksi. Minä olen rakentanut suuria kaupunkeja ja puhkaissut vuoret, ja silloittanut valtavat vedet. Minä olen kirjoittanut Iliaksen ja Hamletin, ja selittänyt sinun salaisuutesi, ja etsinyt sinua lakkaamatta, ja löytänyt sinut jälleen, kun olin ensin kadottanut sinut väsymyksen hetkinä -- ja minä kysyn sinulta: Miltähän sinusta tuntuisi auringon tehtyäsi, jos madot seuraavana päivänä luikertelisivat sormiesi lomitse edes takaisin? 1927. II Hortense Robbins Minun nimeni oli lehdissä tavan takaa, kun olin syönyt puolista jossakin, tai matkustanut jonnekin, tai vuokrannut asunnon Parisista, jossa minä kestitsin ylhäisöä. Minä söin aina, tai matkustin, tai olin kylpemässä Baden-Badenissa. Nyt olen täällä, kunniaksi Spoon Riverille, sen perheen vieressä, josta minä polveudun. Nyt ei kukaan välitä siitä, missä söin puolista, tai elin, tai ketä kestitsin, tai kuinka usein olin kylpemässä Baden-Badenissa. 1927. III Lydia Humprey Kirkkoon ja kirkosta, kirkkoon ja kirkosta, raamattu kainalossa, kunnes olin vanha ja harmaa; naimaton, yksinäni maailmassa, pitäen seurakuntaa veljinä ja sisarina ja kirkkoa lapsena. Tiedän, että he nauroivat sitä ja ajattelivat, että olin hupsu. Tiesin kotkasielujen lentävän korkealla auringon paisteessa, kirkontornin yli ja nauravan kirkolle, ylenkatsoen minua, näkemättä minua. Mutta jos ilma oli korkealla suloinen heille, niin oli kirkko suloinen minulle. Se oli näkemys, näkemys, runoilijan näkemys yleistettynä! 1927. IV Sam Hookey Minä livistin kotoa sirkuksen mukana, kun olin rakastunut Mademoiselle Estraladaan, leijonankesyttäjään. Kerran, kun olin antanut leijonain paastota enemmän kuin yhden päivän, minä menin häkkiin ja aloin kurittaa Brutusta ja Leoa ja Gypsya. Kunnes Brutus hyökkäsi kimppuuni ja tappoi minut. Kun tulin näille seuduille, kohtasin varjon, joka kirosi minut ja sanoi, että se oli parahiksi minulle... Se oli Robespierre! 1927. V Runoilija Theodore Poikana tapasit istua tuntikausia samean Spoon-virran luona tuijottaen syvältäkatsovin silmin krapujen luolien aukkoon. Sinä odotit saavasi nähdä kravun -- ensin herkät tuntosarvet, ruohonkorren kaltaiset, ja sitten ruskeanharmaan ruumiin ja kiiltävänmustat silmät. Ja sinä mietit uneksivasti, mitä se ymmärsi, mitä se halusi ja miksi se ylipäänsä eli. Mutta vanhempana seurasit katsein miehiä ja naisia, jotka lymysivät elämän vilinän keskellä kohtalonsa luolissa. Sinä odotit saavasi nähdä heidän sielujensa astuvan esiin, jotta sinä olisit tietänyt, kuinka ja miksi he elivät ja miksi he puurastivat niin hellittämättä elämän köyhillä teillä, jotka köyhtyvät yhä, kun kesä kallistuu syksyyn. 1933. VI Mabel Osborne Sinun punaiset kukkasi nuokkuvat vihreiden lehtien kesken, sinä kaunis geranium. Mutta sinä et pyydä vettä: et voi puhua! Sinun ei tarvitse puhua -- sillä kaikki näkevät sinun kuolevan janoon, eikä kukaan kuitenkaan tule tuomaan vettä! He kulkevat ohitsesi, sanovat: "tuo geranium tarvitsisi vettä." Ja minä, jolla oli onnea jaettavaksi ja joka ikävöin osaa toisten riemuun, minä joka rakastin sinua, Spoon River, ja kaipasin rakkauttasi, minä menehdyin silmiesi edessä, Spoon River -- minä janosin, janosin, mutta minä olin mykkä, liian viaton ja ujo vaatimaan rakkautta sinulta, joka näit ja tiesit, että minä menehdyin niinkuin geranium, jonka joku on istuttanut haudalleni ja jättänyt kuolemaan vettä vailla. 1933. VAPAUS (Bartholomeo Vanzetti.) Vapaus. Tiedätkö, mitä se on? Minä en. Vapaus, mitä on se? Minä en tiedä. Vapaus! Sana soi kaikilla kielillä. Ja vapautta ei ole missäänl Sinä olet sen nähnyt? Missä? Maan päällä? _Sinä valehtelet!_ Sillä vapaus -- se olisi kaiken epäinhimillisen loppu. Se olisi kaiken julmuuden loppu. Se olisi kaiken inhimillisen vihan loppu. Se lopettaisi kaiken oikeuden polkea toisia. Vapaus -- se merkitsisi: _Maailma on tullut autuaaksi. Vapaus?_ Minä tunnen _vain sanan!_ 1929. JUMALAT (Bartholomeo Vanzetti.) Kirous kaikille, jotka lankeavat jumalien eteen -- epäjumalien! Samoin niille, jotka sanovat olevansa jumalien lähettämiä. Kumartukaa vain oman voimanne edessä: vakaumuksenne voiman! Kuunnelkaa vain yhtä ääntä: omantuntonne ääntä! Kulkekaa järkenne viitoittamaa tietä! _Älä kumarra ketään!_ Halveksikaa profeettoja, sillä he valehtelevat, rikkovat ihmiskuntaa vastaan. Maailmassa on ihmisiä eikä lainkaan -- profeettoja! Toinen on toista varten! Ei ole mitään muuta kuin laji! Ihmiset ovat ihmisiä. 1929. NÄKY (Bartholomeo Vanzetti.) Kantaen kahleita nilkoissamme me harjoitamme katumusta; me lepäämme loassa, pimeässä, hyljättyinä ja harjoitamme katumusta. Mutta me tiedämme: Te katkaisette kahleenne, kun hetki lyö, ja avaatte vankilan ammottavan kidan. Me kuulemme huudon, ainoan huudon: Maailma on vapaa! On vapaa! On vapaa! 1929. ENSIMMÄINEN Yö (Isolde Kurz.) Jo saapuu yö, ens yö sun haudassas. Oot ensi yötä poissa kotoas. Sun vuoteenas on kylmä, kylmä maa. Kuin voitkaan silmäs uneen ummistaa? Päänalaises on sateen-kosteat, yölinnut, tuulta säikkyin, kirkuvat, ei sulle loista lamppu yksikään, kuun sädeleikin haudallasi nään. Ja tunnit hiipivät niin verkalleen. Kai heräät kellonlyöntiin jokaiseen kuin minäkin? Mä yhtään nuku en, kun, armas, sait niin kehnon vuotehen. 1925. EEVA (Else Lasker-Schuler.) Olet pääsi painanut syvään ylitseni, sinun pääsi -- ah, sinulla on kevääntuoksuinen tukka! Sinun huultesi yli käy ruusunkarvainen päivänkilo, sinun huulesi ovat kuin paratiisin puiden kukka. Ja sydän on minussa itänyt rakkautta, ah, minun sydämeni riutuu kuluttavan kaipuun tähden. Ja sinä vapiset aavistustesi voimaa etkä sinä tiedä, miksi noin ähkyen hengität untasi nähden. Ja niinkuin muisto, jolla on tuhat juurta, niin pysyn sinussa kiinni ja elämäsi mullassa aina. Sinä olet sokean-nuori, sinä olet nuori kuin Adam... -- Syvään ylitseni noin sinä pääsi paina. 1925. SIELUT (Paul Wertheimer.) Sen tiedät: yksin jäämme molemmat. Kuin kaksi puuta, jotka uponneet on syvyyksien kultaan, sinehen, ja joiden latvaa merituuli suutelee. Niin lähetysten, sentään erillään, me kaksi, ikuisesti erillään. Puun toisen luota vieno kajastus käy toisen luokse; usva hopeinen väristen leikkii oksain ympärillä. Ja välillämme lentää kaipaus, ah, silmin hämärin ja siivin havisevin. 1923. SURU (Gottfried Keller.) Surusta, itkustani ma kudon kankahan ja siihen surupukuun tään varren verhoan. Sen vien mä teiden lokaan ja kuljen laahustain. Ja okahista tehty on kruunu otsallain. Mut vaellukselleni saa Päivä ilkkumaan: "Kas kääpiöllä yllään on puku kuninkaan." Niin vaippani ja kruunun pois heitän häveten; en ole surullinen, en ole iloinen. 1928. LUMIMAAN LAULUJA (Eskimorunoja.) Knud Rasmussenin tanskannosten mukaan I Aurinko, kuu ja yksinäisyys On tuskallista kääntää mielensä pois ja kaivata yksinäisyyteen ihmisten iloisesta parvesta. Ijaijaa -- Jaa -- Jaa. On iloista tuntea lämmön tulevan suuren maailman luokse ja nähdä aurinko vanhalla polullaan kesäyössä. Ijaijaa -- Jaa -- Jaa. On ahdistavaa tuntea kylmän tulevan suuren maailman luokse ja nähdä kuu -- uusikuu, täysikuu -- vanhalla polullaan talviyössä. Ijaijaa -: Jaa -- Jaa. Mihin mahtaa kaikki mennä? Minä ikävöin itään! Enkä kuitenkaan koskaan enää näe setääni, jolle minä ikävöin avata mieleni. II Nälkä (Eräin vapauksin suomennettu.) Hätä tuli minulle -- -- En jaksanut enää elää asuntopaikallani. Hoipuin sentähden maan yli nälästä menehtyvänä, kaatumaisillani joka hetki. Pienellä Moskusokse-järvellä narrasivat kalat minua. En saanut eineen palaa. Taivalsin vaivoin vielä tämän vuonon luokse, josta olin ennen pyytänyt lohia. Ikävöin riemukseni nähdä jotakin vedessä uivaa, kalan taikka hylkeen. Ajatus päätyi tyhjään niinkuin köysi, joka liukuu käsistä ja loppuu. Enkö minä enää löytäisikään elämisen keinoa? Kuitenkin mumisin loitsulukuja kaiken matkaa. III Sanat Amaijaa -- ai, jaa -- jaa, ai -- jaa, olen raskasmielinen, niin, minä juuri, en puhu koskaan pilaa, en ruoski pahalla sanalla toista. Se on minun tapani, sellainen olen, amaijaa -- jaa. Sanat saavat liikettä aikaan, ja sanat luovat hiljaisuuden, sanat tuovat toden tiedon ja synnyttävät valheen, amaijaa -- jaa -- jaa. IV Rakkaus Ajaija-jaa, minun leikkiparini, ja-ja-jai-jaa, hivelee helmaani, hajaijajaa, ottaa minut ja antaa minulle ruumiinsa, hajaija-jaa, ja-jaijaa -- -- Ja riistää nahkarenkaat ranteistani. V Laulu keväälle Aja-haa, aja-haa. Soudin kajakkia, etsin maata, aja-haa, aja-haa; täällä tulin lumen luokse, joka jo sulaa. Aja-hai-jaa, aja-hai-jaa. Siitä tiesin, että oli kevät ja että talvi oli ohi. Aja-hai-jaa, aja-hai-jaa. Ja pelkäsin, että minun silmäni olisivat heikot, liian heikot kaiken ihanuuden näkemään. Aja-hai-jaa, aja-hai-jaa, aja-haa.