[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fxNLyvQtwgeT_qHqsQt5xDGz9fsB0W44NpdXocOuvZSg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},10,"Seitsemän veljestä","Kivi, Aleksis",1834,1872,"10-kivi-aleksis-seitseman-veljesta","10__Kivi_Aleksis__Seitsemän_veljestä","Kertomus","romaani",[],[15],"klassikot","fi",1870,null,81611,519773,false,11940,[24],"Finland -- Fiction",[26,27],"Classics of Literature","Novels","\"Seitsemän veljestä\" by Aleksis Kivi is a novel published in 1870. Seven unruly brothers clash with authority in their Finnish village and flee to the wilderness to escape the requirement to learn reading for church confirmation. Through years of hard labor, misadventures, and personal struggles in their isolated forest home, they gradually transform from social outcasts into responsible members of society. This groundbreaking work is considered Finland's first significant novel written in Finnish and has achieved the status of a national masterpiece. (This is an automatically generated summary.)",[],1075,"Aleksis Kiven klassikkoromaani kertoo Jukolan seitsemästä veljeksestä, jotka pakoilevat lukkarin kuria ja yhteiskunnan velvoitteita Impivaaran erämaahan. Kymmenen vuotta kestäneen metsäelämän aikana veljekset kamppailevat luonnonvoimia, sisäisiä riitojaan ja omaa itsepäisyyttään vastaan. Lopulta teos kuvaa heidän kasvuaan vastuullisiksi maanviljelijöiksi ja arvostetuiksi kyläyhteisön jäseniksi. Romaani on suomenkielisen kaunokirjallisuuden kulmakivi, jossa yhdistyvät huumori, kansankuvaus ja syvällinen ihmistuntemus.","Aleksis Kiven 'Seitsemän veljestä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 10.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen ja\nProjekti Gutenbergin DP oikolukijat.","SEITSEMÄN VELJESTÄ\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nAleksis Kivi\n\n\n\nHelsinki, Otava, 1891.\n\n_Seitsemän veljestä_ ilmestyi ensimmäisen kerran v. 1870 neljänä\nvihkona, yhtenä niteenä 1873.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\n\nJukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella\nrinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen\ntanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön\nmennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niittu, apilaäyräinen,\nhalkileikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heiniä,\nennenkuin joutui laitumeksi kylän karjalle. Muutoin on talolla avaria\nmetsiä, soita ja erämaita, jotka, tämän tilustan ensimmäisen perustajan\noivallisen toiminnan kautta, olivat langenneet sille osaksi jo ison-jaon\nkäydessä entisinä aikoina. Silloinpa Jukolan isäntä, pitäen enemmän\nhuolta jälkeentulevainsa edusta kuin omasta parhaastansa, otti vastaan\nosaksensa kulon polttaman metsän ja sai sillä keinolla seitsemän vertaa\nenemmän kuin toiset naapurinsa. Mutta kaikki kulovalkean jäljet olivat\njo kadonneet hänen piiristänsä ja tuuhea metsä kasvanut sijaan. -- Ja\ntämä on niiden seitsemän veljen koto, joiden elämänvaiheita tässä nyt\nkäyn kertoilemaan.\n\nVeljesten nimet vanhimmasta nuorimpaan ovat: Juhani, Tuomas, Aapo,\nSimeoni, Timo, Lauri ja Eero. Ovat heistä Tuomas ja Aapo kaksoispari ja\nsamoin Timo ja Lauri. Juhanin, vanhimman veljen, ikä on kaksikymmentä ja\nviisi vuotta, mutta Eero, nuorin heistä, on tuskin nähnyt\nkahdeksantoista auringon kierrosta. Ruumiin vartalo heillä on tukeva ja\nharteva, pituus kohtalainen, paitsi Eeron, joka vielä on kovin lyhyt.\nPisin heistä kaikista on Aapo, ehkä ei suinkaan hartevin. Tämä\njälkimmäinen etu ja kunnia on Tuomaan, joka oikein on kuuluisa\nhartioittensa levyyden tähden. Omituisuus, joka heitä kaikkia yhteisesti\nmerkitsee, on heidän ruskea ihonsa ja kankea, hampunkarvainen tukkansa,\njonka karheus etenkin Juhanilla on silmään pistävä.\n\nHeidän isäänsä, joka oli ankaran innokas metsämies, kohtasi hänen\nparhaassa iässään äkisti surma, kun hän tappeli äkeän karhun kanssa.\nMolemmat silloin, niin metsän kontio kuin mies, löyttiin kuolleina,\ntoinen toisensa rinnalla maaten verisellä tanterella. Pahoin oli mies\nhaavoitettu, mutta pedonkin sekä kurkku että kylki nähtiin puukon\nviiltämänä ja hänen rintansa kiväärin tuiman luodin lävistämänä. Niin\nlopetti päivänsä roteva mies, joka oli kaatanut enemmän kuin\nviisikymmentä karhua. -- Mutta näiden metsäretkiensä kautta löi hän\nlaimin työn ja toimen talossansa, joka vähitellen, ilman esimiehen\njohtoa, joutui rappiolle. Eivät kyenneet hänen poikansakaan kyntöön ja\nkylvöön; sillä olivatpa he perineet isältänsä saman voimallisen innon\nmetsä-otusten pyyntöön. He rakentelivat satimia, loukkuja, ansaita ja\nteerentarhoja surmaksi linnuille ja jäniksille. Niin viettivät he\npoikuutensa ajat, kunnes rupesivat käsittelemään tuliluikkua ja\nrohkenivat lähestyä otsoa korvessa.\n\nÄiti kyllä koetti sekä nuhteilla että kurilla saattaa heitä työhön ja\nahkeruuteen, mutta heidän uppiniskaisuutensa oli jäykkä vastus kaikille\nhänen yrityksillensä. Oli hän muutoin kelpo vaimo; tunnettu oli hänen\nsuora ja vilpitön, ehkä hieman jyrkkä mielensä. Kelpo mies oli myös\nhänen veljensä, poikien oiva eno, joka nuoruudessaan oli uljaana\nmerimiehenä purjehtinut kaukaiset meret, nähnyt monta kansaa ja\nkaupunkia; mutta näkönsäpä kadotti hän viimein, käyden umpisokeaksi, ja\nvietti ikänsä pimeät päivät Jukolan talossa. Hän silloin usein,\nveistellen tunteensa viittauksen mukaan kauhoja, lusikoita,\nkirvesvarsia, kurikkoja ja muita huoneessa tarpeellisia kaluja, kertoili\nsisarensa pojille tarinoita ja merkillisiä asioita sekä omasta maasta\nettä vieraista valtakunnista, kertoili myös ihmeitä ja tapauksia\nraamatusta. Näitä hänen jutelmiansa kuultelivat pojat kaikella\nhartaudella ja painoivat lujasti muistoonsa. Mutta yhtä mieluisasti\neivät he kuullelleetkaan äitinsä käskyjä ja nuhteita, vaan olivatpa\nkovakorvaisia vallan, huolimatta monestakaan pieksiäis-löylystä. Useinpa\nkyllä, huomatessaan selkäsaunan lähestyvän, vilkasi veliparvi\nkarkutielle, saattaen tämän kautta sekä äitillensä että muille murhetta\nja kiusaa, ja sillä omaa asiaansa pahentaen.\n\nTässä olkoon kerrottu eräs tapaus veljesten lapsuudesta. He tiesivät\nkototalonsa riihen alla kananpesän, jonka omistaja oli eräs eukko,\nkutsuttu \"Männistön muoriksi\"; sillä hänen pieni mökkinsä seisoi\nmännistössä lähellä Jukolaa. Johtui kerran veljesten mieleen paistetut\nmunat, ja päättivät he lopulta riistää pesän ja lähteä metsään\nnauttimaan saaliistansa. He täyttivät myös päätöksensä, tyhjensivät\npesän ja läksivät yksimielisesti metsään, kuusi veljestä; Eero pyöri\nsilloin vielä äitinsä jalkain juurella. Mutta koska he ehtivät eräälle\nsolisevalle ojalle pimeässä kuusistossa, rakensivat he valkean äyräälle,\nkäärivät munat ryysyihin, kastoivat ne veteen ja panivat paistumaan\nkihisevään tuhkaan. Ja kun herkut olivat viimein kypsyneet, söivät he\nmaittavan atrian ja astelivat siitä tyytyväisinä kotiansa taas. Mutta\nkotomäelle ehdittyä, kohtasi heitä hirmumyrsky; sillä olipa jo heidän\ntekonsa tullut ilmi. Männistön muori ärhenteli ja riehui, ja kiivaalla\nkatsannolla kiirehti veljeksiä vastaan heidän äitinsä, kädessä vinkuva\nruoska. Mutta eivätpä mielineetkään pojat käydä kohden tuota vihuria,\nvaan kääntyivät takaisin ja pakenivat jälleen metsien turvaan,\nhuolimatta äitinsä huudoista.\n\nMeni nyt päivä, meni vielä toinen, mutta karkureita ei kuulunut; ja tämä\nheidän viipymisensä saattoi äitin lopulta kovin levottomaksi; ja vihansa\nmuuttui pian murheeksi ja säälin kyyneleiksi. Hän läksi heitä etsimään,\netsi metsät ristiin rastiin, mutta löytämättä lapsiansa. Saipa asia yhä\nkamalamman muodon ja vaati viimein kruununmiehiä käymään asiaan käsiksi.\nSana saatettiin jahtivoudille, joka viipymättä kokoonkutsui koko\nToukolan kylän ja sen ympäristön. Ja nyt läksi joukko sekä nuoria että\nvanhoja, naisia niinkuin miehiäkin, jahtivoudin johtamana, pitkänä\nrivinä urkkimaan ympäri metsää. Ensimmäisenä päivänä etsivät he\nläheisimmillä tienoilla, mutta ilman toivottua seurausta; toisena\npäivänä siirtyivät he kauemmas, ja koska astuivat korkealle mäelle,\nnäkivät he etäältä erään suon partaalta sinisen savupatsaan kiertoilevan\nylös ilmaan. Tarkasti merkitsivät he suunnan, josta savu suitsusi, ja\nsitä kohden jatkoivat he retkensä taas. Viimein likemmin jouduttuansa\nkuulivat he äänen, joka lauloi seuraavalla tavalla:\n\n    \"Elettiinpä ennenkin,\n    Vaikk' ojan takan' oltiin,\n    Ojapuita poltettiin\n    Ja ojast' oltta juotiin\".\n\nSilloinpa Jukolan emäntä, kuultuansa laulun, ilahtui suuresti; sillä hän\ntunsi sen poikansa Juhanin ääneksi. Ja kumahteli usein metsä tulinuijan\npaukkeesta; josta kaikesta etsijät nyt varmaan havaitsivat lähestyvänsä\nkarkulaisten leiriä. Siitä antoi jahtivouti käskyn piirittämään pojat ja\nsitten heitä lähenemään hiljaisuudessa, mutta pysäymään kuitenkin matkan\npäähän heidän majapaikastansa.\n\nTapahtui niinkuin hän käski. Ja koska joukko, piirittäin veljekset\nkaikin puolin, oli heitä likeynyt noin viisikymmentä askelta, seisahtui\nse silloin; ja ilmestyi nyt seuraava näky: Rakettu oli kiven juurelle\nhavuista pieni koiju, jonka ovella makasi Juhani sammaleisella sijalla,\nkatsellen ylös pilviin ja lauleskellen. Kaksi, kolme syltää koijusta\nloimotti iloinen valkea, ja sen hiilistössä korventeli Simeoni ansalla\npyyttyä teereä päivälliseksi. Aapo ja Timo no'etuilla kasvoilla -- sillä\nolivatpa he äskettäin olleet tonttusilla -- paistelivat nauriita kuumassa\ntuhassa. Pienen saviropakon partaalla istui äänetönnä Lauri, tehden\nsavikukkoja, härkiä ja uljaita varsoja; ja oli hänellä heitä jo aika\nrivi kuivamassa sammaleisen hirren kyljellä. Mutta tulinuijaa paukutteli\nTuomas: sylki maakivelle vahtoisen syljen, asetti siihen tulisen hiilen,\nja tämän päälle viskasi hän kaikin voimin toisen kiven, ja jyske, usein\ntuima kuin tavallinen kiväärin paukaus, kajahti ympärille, ja nokinen\nsavu kivien välistä pyörähteli ilmaan.\n\nJUHANI. Elettiinpä ennenkin,\n        Vaikk' ojan takan' oltiin...\nMutta peijakas meidän kuitenkin viimein täällä perii. Se on niinkuin\nkädessä, te mullisaukon pojat.\n\nAAPO. Senhän minä kohta sanoin käydessämme jäniksen passiin. Voi meitä\nhulluja! Sissit ja mustalaiset tällä tavalla rähmästelkööt ilmi-taivaan\nalla.\n\nTIMO. Jumalan taivas kuitenkin.\n\nAAPO. Asua täällä susien ja karhujen kanssa.\n\nTUOMAS. Ja Jumalan kanssa.\n\nJUHANI. Oikein, Tuomas! Jumalan ja hänen enkeleinsä kanssa. Ah! jos nyt\ntaitaisimme katsoa autuaan sielun ja ruumiin silmällä, niin selvästipä\nnäkisimme, kuinka koko joukko suojelevia siipi-enkeliä on meidän\npiirittänyt ja kuinka itse Jumala harmaana äijänä istuu vallan\nkeskellämme tässä kuin armahin isä.\n\nSIMEONI. Mutta mitä aattelee nyt äitiparka?\n\nTUOMAS. Hän mielisi peitota meitä paistikkaiksi, koska vaan kynsiinsä\njoutuisimme.\n\nJUHANI. Ai poika, saisimmepa saunan!\n\nTUOMAS. Saunan, saunan!\n\nJUHANI. Kipinöitsevän saunan! Niin, kylläs sen tiedät.\n\nAAPO. Se viimeinkin on saatavamme.\n\nSIMEONI. Hyvin tietysti. Sentähden on parasta mennä ottamaan se sauna ja\npäästä kerran näistä härkäpäivistä.\n\nJUHANI. Härkä ei juuri käyskelekkään vapaa-ehtoisesti teuraspenkkiin,\nveikkoseni.\n\nAAPO. Mitä jaarittelet, poika? Talvi lähestyy ja meille ei annettukaan\nsyntyissämme turkkia niskaan.\n\nSIMEONI. Ei siis muuta kuin kotia mars! ja tulla löylytetyksi ja syystä\nkyllä, syystä kyllä.\n\nJUHANI. Säästyköön, veljet, säästyköön selkämme vielä kuitenkin muutamat\nvuorokaudet. Emmehän tiedä mitä pelastus-keinoa Jumala meille keksii\nvielä mennessä parin kolmen päivän. Niin, täällä, täällä pyllyilkäämme\nvielä: tuossa päivämme, tuon kantosen valkean ympärillä, ja yömme\nhavuisessa koijussa, röhötellen rinnakkain rivissä kuin emän naskit\npahnoilla. -- Mutta mitä sanot sinä, Lauri pokko, siellä savilaukussa?\nMitä? Käymmekö koreasti pieksiäis-löylyyn?\n\nLAURI. Ollaanhan täällä vielä.\n\nJUHANI. Senhän minäkin parhaaksi harkitsen. Juuri niin! -- Mutta onpa\nsinulla siellä karjaa oikein aika lailla.\n\nTUOMAS. On sekä karjaa että siipi-eläimiä sillä pojalla.\n\nJUHANI. Huikea liuta. Tulispa sinusta oikein kukkomaakari.\n\nTUOMAS. Oikein fläätälä.\n\nJUHANI. Oivallinen fläätälä. -- Mikä ryssänkukla sieltä nyt taasen heltii\nkynsistäsi?\n\nLAURI. Tämä on vaan tuommoinen pikkuinen poika.\n\nJUHANI. Kas tuota nallikkaa!\n\nTUOMAS. Tekee poikia kuin mies.\n\nJUHANI. Poikia kuin tervaskannon päitä; ja ruokkii kuin mies sekä pojat\nettä karjat. -- Mutta veljet, veljet, jouduttakaa jo päivällinen pöytään;\nsillä mahani rupee motkottamaan. Pane mujua, pane kiehuvaa mujua tuon\nnauriin paistavalle kyljelle tuossa. -- Kenenpä on vuoro lähteä nauriita\nvarkaisin?\n\nSIMEONI. Minunpa on taasen käyminen synnin työhön.\n\nJUHANI. Henkemme piteiksi täytyy meidän hieman nypistellä toisen omasta.\nJos tämä on syntiä, niin on se niitä pienimpiä kuin tehdään tässä\nmatoisessa maassa. Ja katso, jos kuolen ilman muuta synninmerkkiä\nkirjassani, niin eihän tuo pieni variksenjalka minua juuri estäisi\npääsemästä vähän parempaan elämään. Siitä oikeasta hääsalista minua\npiankin nääsättäisi ulos, sen mä kyllä luulen, mutta ainahan annettaisi\npojalle siellä jokin ovenvartijan virka, ja sekin olisi hirmuisesti\nlystiä. -- Niin, uskokaamme niin, ja ottakaamme suruttomasti mitä\nkerralla kupuumme mahtuu.\n\nAAPO. Mutta katsonpa jo parhaaksi että heitämme Kuokkalan naurismaan ja\netsimme itsellemme toisen. Vähentyminen päivä päivältä saattaa pian\nomistajan vartioimaan maatansa yöt ja päivät.\n\nJAHTIVOUTI. Ei yhtään surua siitä juonesta enää, poikaset, ei yhtään. No\nno, miksi hätäilette? Katsokaa: joukko suojelevia enkeliä on teidän\npiirittänyt aivan sukkelasti.\n\nNiin haasteli vouti veljeksille, jotka pahoin peljästyneinä rynkäsivät\nylös ja kaapasivat juoksemaan mikä minnekkin, mutta huomasivat pian\nkauhistuen tiensä teljetyksi kaikkialta. Silloin lausui taasen vouti:\n\"apajassahan olette, luikkarit, koreasti apajassa, josta ette pääse\nennenkuin on teitä hieman suomustettu muistoksi, pieneksi muistoksi\nteille, mitkä jalkajuonet olette meille saattaneet, luikkarit. Tänne,\nmuori, koivun-oksallanne, ja antakaat heille oikein lämpöisestä\nkourasta. Jos niin, että kohtaisitte vastakynttä, niin onpa tässä teille\napumuijia\". Seurasi nyt kuritus äitin kädestä, käyden miehestä mieheen\nyli koko poikaparven; ja kova oli Kuokkalan korvessa rähinä. Kiivaasti\nkyllä käyttikin vitsaansa muori, mutta jahtivouti vakuutti heidän\nkuitenkin saaneen liian liepeän saunan.\n\nMutta koska tämä viimeinen toimi oli tehty, läksivät he kukin kotiansa,\nniin myös äiti poikinensa. Kaiken tien hän pauhasi ja toreli\nkarkulaisia; eikä vielä heidän kotia tultuansakaan lakannut myrsky.\nVieläpä rakentaessaan pojillensa atriaa laukkutuolille metelöitsi eukko,\nuhaten heitä uudella pieksiäis-saunalla. Mutta nähtyään, millä nälän\nahneudella he iskivät hampain leipään ja silakkaan, käänsi hän kasvonsa\nheistä, pyhkäisten salaa kyyneleen ruskealta, karhealta poskeltansa.\n\nNiin päättyi poikien karkuretki. Ja tämä oli tapaus heidän lapsuutensa\najasta, johon kertomuksestani poikkesin.\n\nVeljesten parhaita huvituksia oli myös kiekonlyöminen, jota leikkiä he\nvielä miehuutensakin iässä rakastelivat harjoitella. He silloin,\njaettuina kahteen joukkoon, taistelivat kiivaasti, kumpikin puoli\npyrkien kohden määrättyä esinettä. Kova oli silloin huuto, juoksu ja\ntemmellys, ja tulvana virtasi hiki heidän kasvoiltansa. Humisten hyppeli\nkiekko pitkin tietä, ja ponnahti usein kartusta miehelle vasten kasvoja,\nniin että kun he palasivat leikistä, oli yhden ja toisen otsa\nvarustettuna aika sarvella, tai poski ajettuneena simpulaksi. Niin kului\nheidän nuoruutensa päivät: kesät metsissä tai maantiellä kiekkoa\nheittäessä, talvet kodon uunin päällä hiottavassa kuumuudessa.\n\nMutta huomasivatpa veljetkin aikojen muuttuvan. Tapahtuipa asioita,\njotka saattoivat heitä enemmän kuin ennen muistelemaan huomis-päivää ja\nsiirtymään vähän entisistä menoistansa. -- Heidän äitinsä oli kuollut, ja\ntuli nyt yhden heistä astua isännyyteen, hillitsemään taloa pääsemästä\nperin kumoukseen ja huolta pitämään kruununveron maksosta, joka Jukolan\navarien maiden ja metsien suhteen ei kuitenkaan ollut suuri. Mutta\npuuhaa ja tekemistä on ainakin hävinneessä talossa. Tuli vielä harjaksi\nkaikelle tälle, että pitäjän uusi rovasti oli kaikessa virkansa toimessa\npeloittavan ankara mies. Liioinkin laiskalukijoille oli hän armoton,\nkäytellen heitä kohtaan kaikkia keinoja, myös jalkapuun rangaistusta.\nNiinpä oli hän Jukolan poikihinkin teroittanut tarkan silmänsä. Oikeinpa\nlautamiehen kautta oli hän antanut heille kiivaan käskyn, että he\ntavallista vikkelämmin saattaisivat itsensä lukkarin luoksi oppiaksensa\nlukemaan. -- Muistellen näitä seikkoja, istuessaan kotona avarassa tuvassa\neräänä iltana syksykesällä, haastelivat veljekset keskenänsä seuraavalla\ntavalla:\n\nAAPO. Sanonpa: tämä hurja elämä ei käy päisin, vaan on sen loppu\nviimein hävitys ja turmio. Veljet! toiset tavat ja toimet, jos toivomme\nonnea ja rauhaa.\n\nJUHANI. Haasteletpa oikein, sitä ei taida kieltää.\n\nSIMEONI. Jumala paratkoon! hillitön, villitty on elämämme ollut aina\ntähän päivään asti.\n\nTIMO. Onpa tässä elämässä elämää ja maailmassa maailmaa. Kyllä kelpaa,\njos käskeekin. Ohhoo!\n\nJUHANI. Liian hurjasti, tai oikeammin sanottu, liian huolimattomasti\nolemme eläneet, sitä ei taida kieltää. Muistakaamme toki: \"nuoruus ja\nhulluus, vanhuus ja viisaus\".\n\nAAPO. Mutta jo on aika viisastua, aika on panna kaikki halut ja himot\njärjen ikeen alle ja etunenässä tehdä se, joka tuo hyötyä, vaan ei sitä\njoka makeammalle maistuu. Nyt viipymättä rakentamaan taloamme\nkunnialliseen kuntoon taas!\n\nJUHANI. Oikein haasteltu! Ensiksi käykäämme lannan kimppuun niinkuin\nsontiaiset, ja paukahtelkoon havutukki Jukolan nurkissa aamusta iltaan;\nkarja, uhkea karja antakoon moskaa puolestansa korotteeksi myös; ja\nnouskoon tarhaamme kasat korkeat kuin kuninkaan linnan kultaiset muurit.\nNiin teemme. Ensi maanantaina aloitamme ja juuresta jaksain.\n\nAAPO. Miksi ei jo huomenna?\n\nJUHANI. Vasta ensi maanantaina. Eihän ole vahinko harkita asiaa vielä\nkypsemmäksi. Niin, olkoon sanottu: ensi maanantaina.\n\nAAPO. Mutta yksi pykälä on meillä kohta suoritettavana. Tämä on laita:\nJos talonpitoomme toivomme järjestystä ja pysyväisyyttä, niin yksi\nolkoon esimies ja isäntä. Me tiedämme, että tämä oikeus ja velvollisuus\non Juhanin sekä hänen esikoisuutensa että äitimme määräyksen kautta.\n\nJUHANI. Niin, niin se oikeus, valta ja voima on minun!\n\nAAPO. Mutta katso, että sitä sopuisasti käyttelet ja yhteiseksi\nhyödyksi.\n\nJUHANI. Parastani tahdon koettaa. Mutta kun vaan tottelisitte ilman\nkönistämistä ja ruoskaa! Mutta parastani tahdon koettaa.\n\nAAPO. Ruoskaa?\n\nJUHANI. Jos niin tarvitaan, näetkös.\n\nTUOMAS. Puhu koirillesi ruoskasta.\n\nTIMO. Et pehmitä kruununmaatani sinä, et koskaan; sen tehköön lain ja\noikeuden hulja, jos selkäni syystä syhyy.\n\nJUHANI. Miksi iskette kiinni löysään sanaan? Onhan meillä tässä onnemme\nsijaa, jos vaan sovinto vallitsee ja sarvet pannaan syrjään.\n\nEERO. Tarkasti kuitenkin määrättäköön keskinäiset suhteemme.\n\nAAPO. Ja kuulkaamme jokaisen mieli.\n\nJUHANI. Mitä sanot, Lauri, harvasanainen aina?\n\nLAURI. Sanoisinpa jotain. Muuttakaamme metsään ja heittäkäämme hiiteen\ntämän maailman pauhu.\n\nJUHANI. Häh?\n\nAAPO. Mies hourii taas.\n\nJUHANI. Muuttaisimme metsään? Mitä hulluuksia!\n\nAAPO. Ole huolimatta. -- Katso näin olen tuumaillut. Sinulla, Juhani, on\nensiksi valta astua isännyyteen, jos niin tahdot.\n\nJUHANI. Minä kun tahdon.\n\nAAPO. Me toiset, niin kauan kuin viivymme kotomme rakkaissa nurkissa ja\nolemme naimattomia miehiä, teemme talon työtä, syömme talon ruokaa ja\nsaamme talosta vaatteet. Kuun ensimmäinen maanantai, paitsi kylvö- ja\nleikkuu-aikana, olkoon aina oma päivämme, mutta tulkoon meille\nsilloinkin talosta ruoka. Vuosittain antakoon talo meille kullekin\npuolen tynnyrin kauroja kylvöön, ja vuosittain olkoon meillä valta\nraketa yhteishuhta, jonka suuruus on vähintäkin kolmen tynnyrin ala.\nNäin ovat tuumani kotomme ja naimattomuuden kannalta. Mutta minä tiedän,\nettei yksikään meistä kernaasti siirry Jukolan armaitten alojen\nvaiheilta pois, ja eihän pakoita siihen tilamme ahtaus, vaan onpa\nväljyyttä seitsemälle veljelle näillä mantereilla. Mutta hän, joka aikaa\nvoittain tuntisi halun perustamaan itsellensä oman asunnon ja perheen\neikä kuitenkaan mieli tässä lain voimalla ja maamittarikustannuksilla\nkäydä pirstoilemaan taloa, eikö taitaisi hän tyytyä seuraavaan etuun?\nPeriköön hän talosta kappaleen maata, johon hän rakentaa huoneensa ja\npellot sen ympärille. Saakoon hän myös osaksensa jonkunmoisen\nniittulohon, ja olkoon hänellä valta raivata itsellensä metsästä\nheinämaata lisäksi, niin että voi elättää pari hevosta ja neljä, viisi\nnautaa. Ja ilman yhtään veroa ja ulostekoa viljelköön tilaansa ja\nnauttikoon sen tuotteita niin hän kuin hänen lapsensa, eleskellen\nrauhassa omalla pohjallansa. -- Niin olen minä asiaa aprikoinut. Mitä\nsanotte.\n\nJUHANI. Jotenkin järkevästi aprikoittu. Ottakaamme punnittaviksi ne\npykälät.\n\nLAURI. Mutta toisin tehty vielä järkevämmin tehty. Muuttakaamme metsien\nkohtuun ja myykäämme viheliäinen Jukola, tai pankaamme se vuokralle\nRajaportin nahkapeitturille. Hän on meille ilmoittanut halunsa siihen\nkauppaan; mutta vähintäkin kymmeneksi vuodeksi tahtoo hän haltuunsa\ntalon. Tehkäämme niinkuin sanon ja muuttakaamme hevosinemme, koirinemme\nja pyssyinemme juurelle jyrkän Impivaaran vuoren. Sinne rakentakaamme\nitsellemme iloinen pirtti iloiselle päivänkaltevalle aholle, ja siellä,\npyydellen salojen otuksia, elämme rauhassa kaukana maailman menosta ja\nkiukkuisista ihmisistä. -- Näinpä olen itsekseni tuumiskellut yöt ja\npäivät vuosien kuluessa.\n\nJUHANI. Onko peeveli riivannut sun aivos, poika?\n\nEERO. Ellei peeveli, niin metsäneito.\n\nLAURI. Niin tuumailen ja kerran teen. Siellä eläisimme vasta herroina,\npyydellen lintuja, oravia, jäniksiä, kettuja, susia, mäyriä ja\npöyrykarvaisia karhuja.\n\nJUHANI. No peijakas! annapas mennä koko Noakin arkki aina hiirestä\nhirveen asti.\n\nEERO. Siinä vasta neuvo: sanoa jäähyväiset suolalle ja leivälle ja imeä\nverta, hilloa lihaa kuin hyttyset ja Lapin noidat. Ja söisimmekö vielä\nkettua ja suttakin Impivaaran komeroissa kuin karvaiset vuoripeikot?\n\nLAURI. Ketuista ja susista saamme nahkoja, nahoista rahaa, rahalla\nsuolaa ja leipää.\n\nEERO. Nahoista saamme vaatteet, mutta liha, verinen, höyryävä liha\nolkoon ainoa ruokamme; suolaa ja leipää eivät tarvitse apinat ja\npapiaanit metsässä.\n\nLAURI. Niin tuumailen ja kerran teen.\n\nTIMO. Ottakaamme asia harkittavaksi juuresta jaksain. Miksi emme\ntaitaisi pureskella metsässäkin suolaa ja leipää? Miks' emme? Mutta Eero\non irvihammas, aina tiellämme, aina pitkänä kantona kaskessamme. Ken voi\nkieltää metsän asukasta tuolloin tällöin lähestymästä kylienkin nurkkia,\ntuolloin tällöin, aina kuinka tarpeet vaativat? Vai isketkö minua\nsilloin puulla päähän, Eero?\n\nEERO. En, veljeni, vaan vieläpä \"suolojakin saat jos marjoja\ntuot\". -- Muuttakaa, pojat, muuttakaa, minä en kiellä, vaan tulenpa teitä\nvielä kyytiinkin, vien teitä tästä oikein suden travia.\n\nJUHANI. Mutta pianpa kyydittäisivät metsänhaltijat heidän sieltä\ntakaisin, minä takaan sen.\n\nLAURI. \"Toisen kerran tullessa on kotoinen kynnys korkee\", minä tiedän\nsen, ja älä luule, että kolkutan ovellesi enää, koska sen kerran\nheitin. -- Vappuna muutan.\n\nTIMO. Kukatiesi tulen minä kanssas.\n\nLAURI. Minä en kiellä, en käske; tee niinkuin sydämesi parhaaksi\nkatsoo. -- Minä muutan tulevana Vappuna Impivaaran aholle. Ensiksihän\nsiellä, kunnes pieni, lämmin pirttini on valmis, asun isoisämme\nturpeentuneessa sysikoijussa. No, silloinpa, tehtyäni oman päivätyöni,\nlepään vasta rauhan majassa, kuullellen kuinka kontio korvessa viheltää\nja teeri puhaltelee Sompiossa.\n\nTIMO. Minä tulen, Lauri; olkoon sanottu, Lauri.\n\nTUOMAS. Elleivät parane tässä ajat, niin seuraan teitä minäkin.\n\nJUHANI. Tuomaskin! Sinäkö muuttaisit myös?\n\nTUOMAS. Elleivät ajat parane.\n\nLAURI. Minä muutan Vappuna vaikka lähestyisi Jukolan taloa makean leivän\npäivät.\n\nTIMO. Sinä ja minä, me kaksi, me muutamme tästä Sompion suolle kuin\nkeväiset kurjet; ja ilma ja tuulet soi!\n\nJUHANI. Haidjai! Mutta kas jos totuuden tunnustan, niin Laurin aikeessa\non salaista vetoa. Metsä houkuttelee. Voi peeveli! tuntuupa kuin näkisin\nsen metsän takana ilman ihanan lakeuden.\n\nAAPO. Te hullut, mitä aattelette? -- Muuttaa metsään! Miksi? Onhan meillä\ntalo ja huoneet; katto kultainen päämme päällä!\n\nJUHANI. Tosi, meillä on talo, jossa riipumme kynsin ja hampain, niin\nkauan kuin se vähänkin suurukselle hajahtaa. Mutta katsos, jos nyt kova\nonni kiertäisi tässä kaikki nurin niskoin, vastoin miehen parhaita\ntuumia, niin olkoon metsä takataloni, jonne piankin tästä vilkaisen,\nkoska viimeiset tuutissa kolisee. -- Niin, talonpidon toimeen ja\nraatamiseen nyt iskemme peloittavalla vauhdilla; ja käykäämme taasen\npykälään, joka tässä oikeammiten olikin kysymyksenä. -- Minun tyhmän\npääkalloni mukaan on Aapo ylimalkaan harkinnut asiat jotenkin\njärkevästi; ja kaikki käy hyvin, jos vaan itse kukin kohdastamme\nharrastelemme yksimielisyyttä ja sovintoa. Mutta kas jos riitaa etsimme,\nniin kylläpä löydämme aina syitä niskaharjastemme kohotteiksi.\n\nSIMEONI. Missä emme löydä sitä niinkauan kuin tuo vanha Aatami\nkutittelee ja kutkuttaa meissä täällä luun ja nahan välissä?\n\nTIMO. Vanhan Aatamin olen aina aatellut vanhaksi, vakavaksi taatoksi\nvilttihatussa, mustassa pitkätakissa, polvihousuissa ja punaisissa\nliiveissä, jotka ulottuvat aina alipuolelle miehen napaa. Sellaisena\nukkona astelee hän aatoksissaan ja ajelee härkäparia.\n\nSIMEONI. Vanhalla Aatamilla tarkoitetaan synnin juurta, perisyntiä.\n\nTIMO. Minä tiedän, että hän on perisynnin tunnusmerkki ja esikuva, se\nsarvipää saatana helvetistä, mutta sellaisena pokkona, kuin sanoin, hän\nastelee edessäni, ajellen härkäparia. Sitä en voi auttaa.\n\nJUHANI. Tämä uskon-pykälä jääköön, ja pysykäämme asiassa. -- Aapo, mitä\ntuumiskelemme noista kahdesta meidän torpistamme: Vuohenkalmasta ja\nKekkurista?\n\nAAPO. Muistettava on, että niiden molempain hallitsijat möyrivät kerran\nmaansa raa'asta, kolkosta korvesta, ja heitä ei siis karkoiteta\nturpeiltansa pois -- joka oliskin väärin -- niinkauan kuin on heillä\nmahtia pitää sarkojansa ruokossa, ja sittenkin määrää laki heille\ntilasta jonkun vanhuuden turvan. Niin on laita siinä kohdassa. -- Mutta\nkatsellaanpas erästä toista seikkaa, joka luullakseni on jotenkin\nnapakassa. Sillä se on täällä meidän tärkein askelemme, se joko saattaa\npään harmaaksi ennen aikoja tai tuo meille elämän poudan ja päättää\nviimein päivämme illan kultaruskoon. Ja sinuunpa, Juhani, se ensiksi nyt\nkoskee. Huomaa siis mitä sanon: Emännätön isännyys on puoletonta ja\nontuvaa; talo ilman aitan polulla astelevaa emäntää...\n\nTIMO. On niinkuin suden pesä ilman naarassutta, tai niinkuin saapas\nilman toista saapasta; totisesti ontuupa se, niinkuin Aapo sanoi.\n\nAAPO. Talo ilman aitan polulla astelevata emäntää on niinkuin pilvinen\npäivä, ja sen perheenpöydän päässä asuu ikävyys kuin riutuva syksy-ilta.\nMutta hyvä emäntä on talon kirkas aurinko, joka valaisee ja\nlämmittää. -- Katso: ensimmäisenä jättää hän aamulla vuoteen, sotkee\ntaikinansa, rakentaa miehellensä suurusta pöytään, evästää heidän\nmetsään ja siitä kiirehtii hän kiulu kourassa tarhaan, lypsämään\nkirjavan karjansa. Nyt hän leipoo, hyörii ja pyörii; nyt on hän pöydän\nääressä, nyt keikahtaa hän tuolla peräpenkin päässä leipä kämmenillä, ja\nnyt hän pyrynä kohentelee uunia, joka ammentaa hohtavasta kidastansa\ntulta ja savua. Nyt hän, leipäin noustessa, viimein itsekin, lapsi\nrinnoilla, einehtii, syö kimpaleen leipää, paistetun silakan ja ryyppää\nhaarikosta piimää päälle. Mutta eipä unohda hän halliakaan, talon\nuskollista vartijaa portaalla, eikä kissaa, joka unisena uuninpäältä\nkillistellen katsahtelee. -- Ja nyt hän taasen hyörii ja pyörii, kääntyy\nja keikkuu, sotkee vielä toisen taikinan kaukaloonsa nousemaan, leipoo\nsen leiväksi ja paistaa, ja virtana juoksee hiki hänen otsaltansa. Mutta\nkatso: päivän laskiessa on hänellä leivät katossa, varras ladottuna\nvartaasen, joista raitis elämä liehahtaa alas. Ja silloinpa, miesten\ntullessa metsästä, vartoo heitä höyryävä illallinen pestyllä pöydällä.\nMutta missä on emäntä itse? Tuolla hän pihalla taasen lypsää\nvääräsarvisia nautojansa, ja kiulussa helluu rieskan sohiseva, vahtoinen\nharja. -- Niin hän hyörii ja pyörii, niin hän kääntyy ja keikkuu; ja\nvasta, koska toiset jyräävät jo sikeimmässä unessa, kallistuu hän\nsiunaten vuoteellensa. Mutta eihän vieläkään ole työnsä ja toimensa\nkaikki. Tuskittelematta hän yön kuluessa nousee sijaltansa hetkettäisin,\ntunnittaisin, nousee viihdyttämään pienoista lastaan, joka tuossa itkee\nhyyryttelee kehdossansa. -- Tämä, veljet, on oivallinen emäntä.\n\nJUHANI. Hyvin puhuttu, Aapo, ja käsitänpä puheesi tarkoituksen. Se,\nnimittäin, pyrkii taivuttamaan minua naimiseen. Niin, minä ymmärrän.\nVaimo, sanoit sinä, on tarpeellinen kappale huoneenhallituksessa. Tosi!\nMutta äläppäs huoli. Toivos, luullakseni, täyttyy piankin. No noh; niin!\nTunnustanpa, että mieleni täyttä päätä on jo iskenyt tyttöön, josta\ntoivon saavani avion ja hyvän, elleivät petä minua vanhat merkit. --\nNiin, veljet, toiset päivät ja toiset konstit meitä lähestyy, ja\npäälleni otettava isännyys minua ankarasti huolettaa. Isännän,\nisännän hartioita painaa täällä hirmuinen taakka, ja suuri on kerran\ntilinsä tuomiolla. Minunpa edesvastauksessani olette nyt kaikki yli\nsumman; muistakaa se.\n\nTUOMAS. Sinun? Mitä vasten?\n\nJUHANI. Minä olen isäntänne; minunpa kämmenpäistäni imetään kerran\nvereni teidän tähtenne.\n\nTUOMAS. Itse vastaan minä sekä ruumiini että sieluni edestä.\n\nTIMO. Itse minäkin vastaan; heh!\n\nAAPO. Veli Juhani, huomaa, että sellaiset lauseet synnyttävät pahaa\nverta.\n\nJUHANI. En tarkoittanut pahaa verta enemmin kuin pahaa lihaakaan, mutta\nniinkuin terva, niinkuin karriainen kuumana kesänä takerrutte vimmatusti\nturhaan, merkittömään sanaan, vaikka tunnette sydämmeni perin pohjin.\nMinä närkästyn!\n\nAAPO. Tämä jääköön, ja sano meille nyt, jos mielit, ken on tyttö, joka\nsydämmesi on puoleensa vetänyt.\n\nJUHANI. Sen tahdon sanoa huikailematta. Likka, jota armottomasti\nrakastan, on \"Männistön muorin\" Venla.\n\nAAPO. Hm.\n\nJUHANI. Mitä sanot?\n\nAAPO. Hm, minä vaan sanon.\n\nTUOMAS. Kiusallinen asia.\n\nSIMEONI. Venla. Kas, kas! Mutta olkoon kaikki taivaan isän huomassa.\n\nAAPO. Hm, vai Venla.\n\nJUHANI. Mitä te mörisette? Mutta ah! minä aavistan jotakin; ja\nvarjelkoon meitä Herran poika! Mitä? Puhukaa suunne puhtaaksi!\n\nAAPO. Kuule: jo vuosia on aatokseni tytössä hartaasti askaroinut.\n\nSIMEONI. Jos hänen on Luoja minulle suonut, niin miksi murehtisin?\n\nEERO. Älä yhtään. Hän on sinulle suotu ja minä otan hänen.\n\nJUHANI. Mitä sanoo Tuomas?\n\nTUOMAS. Kiusallinen asia; tyttö miellyttää minua kovin, sen tunnustan.\n\nJUHANI. Vai niin, vai niin. Hyvä! Entäs Timo?\n\nTIMO. Minä teen saman tunnustuksen.\n\nJUHANI. \"Herran poika ja Kaitarannan Kusta!\" Mutta Eero?\n\nEERO. Teen saman vilpittömän tunnustuksen, saman vilpittömän\ntunnustuksen.\n\nJUHANI. Hyvä, hyvin hyvä! Hahaa! -- Ja Timokin, Timokin!\n\nTIMO. Tyttö on minulle vahvasti rakas, sen tunnustan. Tosin pieksi hän\nminua kerran aika lailla, huhtoi minua tiitistä silloin oikein vahvasti\nja muistanpa sen löylytyksen; no noh!\n\nJUHANI. Vaiti, vaiti! sillä nyt on kysymys tokko häntä rakastat.\n\nTIMO. Jaa-a, jaa-a, sen teen, ja vahvasti, jos nimittäin hän rakastaa\nminua takaisin.\n\nJUHANI. Niin, niin! Astut siis tielleni myös?\n\nTIMO. En suinkaan, en suinkaan, ellet todenteolla voi mieltäs hillitä,\nmieltäs ja kieltäs. Kuitenkin pidän tuosta luntusta paljon ja tahdon\nmyös parastani koettaa saada häntä vaimokseni.\n\nJUHANI. Hyvä, hyvä! Mutta mitä sanoo Lauri?\n\nLAURI. Mitä on minun tytön kanssa tekemistä?\n\nJUHANI. Kenen puolta pidät?\n\nLAURI. En takerru asiaan, en tuolta enkä täältä.\n\nJUHANI. Tuleepa tästä kuitenkin soppa.\n\nLAURI. Siihen en pistä lusikkaani minä.\n\nJUHANI. Kaikki siis, paitsi Lauri. Pojat, pojat, Jukolan veljeskunta ja\nsukuni suuri! Nyt isketään, ja maa ja taivas täräjää! Nyt, kultaiset\nveljet, veitsi, kirves tai halko, ja yksi kaikkia vastaan ja kaikki yhtä\nvastaan kuin seitsemän sonnia! Olkoon menneeksi! Halko on aseeni;\ntuohon visapäiseen tartun minä, ja syyttäköön hän itseänsä, jonka\npääkuori saa siitä päreen. -- Ottakaa halkonne, pojat, ja astukaa esiin,\njos on teissä miehen vastusta.\n\nEERO. Tässä seison aseissa, vaikka vähän matalampi muita.\n\nJUHANI. Sinä, kavun napu! Mutta kas kun huomaan taas tuon pilkallisen,\ntuon salaisen, tuon förpiiskatun irvistyksen naamassasi, ja näkyypä kuin\ntekisit vaan leikkiä koko asiasta. Mutta kyllä sinun opetan.\n\nEERO. Mitä huolit siitä, kun vaan halkoni tekee totta?\n\nJUHANI. Kyllä sinun opetan kohta. Ottakaa halkonne, ottakaa halkonne,\npojat!\n\nTIMO. Tässä olen minä ja minun halkoni, jos niin tarvitaan. Minä en\ntahdokkaan vihaa ja riitaa, mutta jos niin tarvitaan.\n\nJUHANI. Halkos', Tuomas!\n\nTUOMAS. Mene hiiteen halkoinesi, pöllö!\n\nJUHANI. Istu ja pala!\n\nSIMEONI. Hirveä, pakanallinen ja turkkilainen on tämä meteli; mutta\nleikistä luovun minä ja heitän naima-asiani Herran huomaan.\n\nLAURI. Pois luovun minä.\n\nJUHANI. Sentähden siirtykää te sivulle, siirtykää sivulle jaloista\npois! -- Käy halkoos, Aapo, ja kajahdelkoot Jukolan seinät pääkallojen\nhaljetessa. Tulta ja sarvipäitä!\n\nAAPO. Kurja on ihmis-lapsi. Kauhistunpa, Juhani, katsellessani muotoasi\nnyt, nähdessäni, kuinka silmäs pyörähtelee ja tukkas seisoo pystyssä\nkuin takkuheinä.\n\nJUHANI. Anna seista, anna seista; se on juuri se tavallinen ja oikea\njussin-tukka.\n\nEERO. Mielinpä sitä pöllyttää hieman.\n\nJUHANI. Sinä peukalo! Parasta, ettäs pysyt koreasti nurkassa. Pois!\nminun tulee sinua armo.\n\nEERO. Vie ajoissa nurkkaan tuo hirveä leukas. Sitähän minun tulee armo;\nsillä se jo tutisee ja tärisee kuin kerjäläinen.\n\nJUHANI. Katsos, kuinka tämä halko tutisee, katsos.\n\nAAPO. Juhani!\n\nEERO. Lyö! Luulenpa, että sataa täältä takaisin ja ehkä sataa oikein\nrakeita suuria kuin halkoja. Lyö tänne!\n\nJUHANI. Kyllä.\n\nAAPO. Et lyö, Juhani!\n\nJUHANI. Mene tunkiolle sinä, tai ota halkos ja puolusta itseäs,\npehmitänpä muutoin pääsi. Ota halkos!\n\nAAPO. Missä on järkes?\n\nJUHANI. Tässä visapäisessä halossa; katsos, nytpä se hiiskuu sanasen.\n\nAAPO. Varro, veli, varro, kunnes minäkin tempaisen kouraani aseen. --\nKas niin; tässä nyt seison makkarahalko kädessä. Mutta ensin pari sanaa,\nsinä Jukolan kristillinen veliparvi, ja sitten tapelkaamme kuin hullut\nsudet. -- Huomatkaat: mies vihan vimmassa on verta-janoova peto, vaan ei\nihminen; hän on umpisokea näkemään, mikä on oikeus ja kohtuus; ja\nkaikkein vähimmin voi hän vihansa vallassa suorittaa rakkauden asioita.\nMutta jos nyt kuitenkin koettaisimme järjen kannalta katsella tätä\nseikkaa, joka saattoi veljet halkosilleen, niin luulen, että laita on\nnäin. Tyttö ei taida meitä kaikkia rakastaa, yhtä ainoata vaan, jos hän\nkehenkään meistä suostuu, jonka seurassa käsi kädessä hän mielisi\nvaeltaa yli elon ohdakkeisen mäen. Näenpä siis parhaaksi, että käymme\nkaikki miehissä ja yht'aikaa hänen luoksensa ilmoittamaan vakaasti\nasiamme, kysyen hartaalla mielellä ja kielellä, taitaisko hän kellenkään\nmeistä sydämmensä lahjoittaa. Jos nyt tyttö on myöntyvä, niin se meistä,\njolle lankesi toivottu arpa, kiittäköön onnensa päivää, mutta toiset\ntyytykööt napisematta kohtaloonsa. Hän, joka jäi osattomaksi, nielköön\nkiusansa, toivoen, että hänkin vielä kohtaa määrätyn siippansa täällä.\nJos teemme niin, niin teemme kuin miehet ja oikeat veljet. Ja silloinpa\nisämme ja äitimme kirkastetut haamut astuvat ulos taivaan hehkuvasta\nportista ja, seisten reunalla kiiltävän pilven, katselevat alas\npäällemme, huutain meille korkealla äänellä: \"Kas niin, Juhani, kas\nniin, Tuomas ja Aapo, kas niin, Simeoni, Timo ja Lauri, juuri niin,\nminun pikku-Eeroni! Olettepa poikia, joihin mielistymme!\"\n\nJUHANI. Mies, haasteletpa, saakeli vie, kuin taivaan enkeli, eikä paljon\npuutu, ettet saata minua itkemään.\n\nSIMEONI. Me kiitämme sinua, Aapo.\n\nJUHANI. Kiitoksia vaan. Tuonne paiskaan halkoni.\n\nTIMO. Sinne minäkin. Ja tämä riita loppui niin kuin jo alusta\ntahdoinkin.\n\nSIMEONI. Aapo pitää peilin edessämme, ja siitä häntä kiittäkäämme.\n\nEERO. Häntä kiittäkäämme, veisatkaamme oikein \"Simeonin kiitosvirsi\".\n\nSIMEONI. Pilkkaa, pilkkaa ja virnistystä taas!\n\nTIMO. Ole tekemättä pilkkaa, Eero, Jumalan sanasta, Simeonin\nkiitosvirrestä.\n\nAAPO. Ah, niin nuori ja niin paatunut!\n\nSIMEONI. Niin nuori ja niin paatunut! Eero, Eero! Niin, nyt en sano\nmuuta, vaan huokaan sinun tähtes.\n\nJUHANI. Ennustanpa, Eero, meidän kerran tai kaksi täytyvämme antaa\nsinulle oikein isän kädestä. Sillä äiti kasvatti sinua liian hempeästi.\n\nSIMEONI. Meidän tulee häntä kurittaa, niin kauan kuin sydämensä vielä on\nnuoruuden norja ja taipuvainen; mutta tehkäämme se rakkaalla kädellä\neikä vihan kiukussa. Vihan kuritus ajaa perkeleitä sisään, vaan ei ulos.\n\nEERO. Kas tuossa, ja oikein rakkaasta kädestä.\n\nSIMEONI. No tuota jumalatonta, kun nyt löi minua!\n\nEERO. Ja vasten kuonoa. Vähemmästäkin on sappi haljennut.\n\nJUHANI. Tuleppas tänne, poikaseni. Timo, anna tuo keppi tuolta\nnurkasta.\n\nSIMEONI. Kas niin, Juhani, pidä häntä koreasti polvillasi, minä lasken\nhousunsa alas.\n\nEERO. Älkää helvetissä!\n\nJUHANI. Turhaan pyristät, knääkkä.\n\nSIMEONI. Äläppäs häntä hellitä.\n\nJUHANI. Kas tuota kiiskiä. Mutta ethän pääse, et.\n\nEERO. Lyökääs, te sen vietävät, niin tulen pistän nurkan alle. Teenpä\ntotisesti tulta ja savua, tulta ja savua teen!\n\nJUHANI. Sitä sappea! Vai pistät tulen nurkan alle? Ah sitä sappea!\n\nSIMEONI. Herra varjele sitä sappea!\n\nJUHANI. Keppi tänne, Timo!\n\nTIMO. Enhän sitä löydä.\n\nJUHANI. Sinä sokko, etkö näe sitä nurkassa tuolla?\n\nTIMO. Ja tämäkö? koivuinen?\n\nJUHANI. Sama juuri; saatappas se tänne.\n\nSIMEONI. Lyö, mutta järkevästi eikä vallan voimia mukaan.\n\nJUHANI. Kyllä minä tiedän.\n\nLAURI. Ei yhtään iskua, sanon minä!\n\nTUOMAS. Antakaa pojan olla!\n\nJUHANI. Hän tarvitsee vähän saparollensa.\n\nLAURI. Et nyt koske häneen sormellaskaan.\n\nTUOMAS. Laske poika irti! Paikalla!\n\nTIMO. Saakoon hän anteeksi, se Eero-poika, tämän kerran kumminkin vielä.\n\nSIMEONI. Anteeksi, anteeksi, kunnes ohdake ja rikkaruoho voittaa nisun.\n\nLAURI. Älä koske häneen.\n\nAAPO. Antakaamme hänelle anteeksi; ja niin koetamme koota tulisia hiiliä\nhänen päänsä päälle.\n\nJUHANI. Mene nyt ja kiitä onneas.\n\nSIMEONI. Ja rukoile Jumalata lahjoittamaan sinulle uuden sydämmen,\nmielen ja kielen.\n\nTIMO. Mutta minä menen ma'ata.\n\nAAPO. Katselkaamme vielä yhtä pykälää.\n\nTIMO. Ma'ata menen. Tule kanssani, Eero; mennään ma'ata ja unohdetaan\ntämä maailman viholaispesä, se kurja kekonen, joka sateessa höyryy ja\nryöhää. Tule, Eero!\n\nJUHANI. Mutta mikä on pykälä, jonka suoritusta tahdot?\n\nAAPO. Jumala paratkoon! onhan laita, ettemme tunne A:takaan, aapisen\nensimmäistä kirjainta, ja kuitenkin on sanantaito kristillisen\nkansalaisen välttämätön velvollisuus. Mutta siihen voidaan meitä\npakoittaa lain mahdilla, kirkkolain mahdilla. Ja te tiedätte, mikä\nkruunun kone meitä vartoo ja meitä mielii temmaista hampaisinsa, ellemme\nitsiämme opeta kiltisti lukemaan. Jalkapuuhan meitä vartoo, veljet,\nmusta jalkapuu, joka, ammoittaen jynkästi ympyriäisillä lävillänsä,\nmaata röhöttää tuolla kirkon porstuassa kuin musta karju. Juuri tällä\nhelvetin pihdillä on meitä rovastimme uhannut, ja saattaapa hän\nuhkauksensa toteen, ellei hän näe meiltä jokapäiväistä ahkeruutta ja\nharjoitusta, se on varma asia.\n\nJUHANI. Mahdotonta oppia lukemaan.\n\nAAPO. Ihmisten tekemänä on tämä konsti ollut ennenkin.\n\nTUOMAS. Saispa siinä hikoilla mies.\n\nJUHANI. Ja puhkailla. Minulla on niin kova pää!\n\nAAPO. Mutta voimallinen tahto vie miehen läpi harmaan kiven. Käykäämme\njuoneen, tuottakaamme itsellemme aapiskirjat Hämeenlinnasta ja\nlähtekäämme lukkarille kouluun, niinkuin on rovastimme käsky. Se\ntehkäämme, ennen kuin viedään meitä kruunun vauhdilla.\n\nJUHANI. Minä pelkään, että niin on tässä tehtävä, minä pelkään. Jumala\narmahtakoon meitä! Mutta olkoon jo huomiseksi tämä tuuma ja menkäämme\nlevolle.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\n\nOn tyyni syyskuun aamu. Kaste kiiltää kedolla, sumu kiiriskelee\nkellastuneiden lehdistöjen tutkaimilla ja haihtuu lopulta korkeuteen.\nTänä aamuna ovat veljet nousneet ylös kovin äkeinä ja äänettöminä,\npesneet kasvonsa, harjanneet tukkansa ja pukeutuneet pyhävaatteisinsa.\nSillä tänäpänä olivat he päättäneet lähteä lukkarin luoksi kouluun.\n\nSyövät he nyt aamuistansa Jukolan pitkän, honkaisen pöydän ääressä, ja\nnäkyy heille maittavan ruskeat herneet, ehkei ollut heidän muotonsa\niloinen, vaan kiusan karmeus väikkyi heidän kulmakarvoillansa; aatos\nkouluretkestä, johon heidän kohta tulee lähteä, on matkaan-saattanut\ntämän. Mutta atrioittuansa, eivät he kuitenkaan rientäneet heti matkaan,\nvaan istuivat vielä hetkeksi levähtämään. Vaiti he istuivat, ja mikä\nheistä alakuloisesti tuijotteli alas permantoon, mikä taasen katseli\npunakansista aapiskirjaansa, käännellen sen tukevia lehtiä. Pirtin\neteläisen akkunan ääressä istuu Juhani, katsahdellen ylös kiviseen\nmäkeen ja tuuheaan männistöön, josta haamoitti muorin tönö\npunapielisellä ovellansa.\n\nJUHANI. Venla tuolla astelee pitkin polkua, ja onpa hänen käymisensä\nnopsa.\n\nAAPO. Ja eilen piti niin äitin kuin tyttärenkin lähtemän sukulaistensa\nluoksi Tikkalaan nauriita liistimään ja puolaimia poimiskelemaan,\nviipyäkseen siellä aina myöhään syksyyn.\n\nJUHANI. Aina myöhään syksyyn? Minä tulen kovin levottomaksi. Kaiketi\nlähtevät he; mutta Tikkalassa on tänä vuonna renki, joka on pulski poika\nja suuri vekkuli, ja sinne menisi pian meidän kaikkein toivo.\nParastahan siis tehdä tuossa tiimassa se merkillinen temppu, tehdä\nkysymys, kaikkein kysymysten kysymys. Mennään siis likalta kysymään,\ntahtoisiko mielensä taipua ja sydämmensä syttyä.\n\nTUOMAS. Sen katson parhaaksi minäkin.\n\nTIMO. Niin minäkin.\n\nJUHANI. Niin, niin! ei nyt muuta tällä erällä kuin naimaan kaikki ja\nyht'aikaa niinkuin pojat. Niin, niin! Herra varjele meitä! Mutta ei\nauta, vaan naimaan, naimaan! Nyt olemme puvussa parhaassa, pestyinä ja\nharjattuina; koko ulkomuotomme on kristityn ihmisen kaltainen: siisti ja\nniinkuin uudesta syntynyt. -- Minä tulen kovin levottomaksi.--Mutta\nVenlan luoksi! Nyt on otollinen aika.\n\nKERO. Ja olkoon se myös autuuden päivä.\n\nJUHANI. Kenen autuuden päivä, kenen? Ahaa! kuinka luulet, poika?\n\nEERO. Vaikka meidän kaikkein.\n\nJUHANI. Toisin sanottu, että hän tulis meidän kaikkein vaimoksi.\n\nEERO. Olkoon menneeksi.\n\nJUHANI. Äläst.\n\nSIMEONI. Kuinka Jumalan nimessä se olisi mahdollista?\n\nEERO. Jumalan edessä ei ole mitään mahdotonta. Uskotaan, toivotaan ja\nrakastetaan kaikki yksimielisesti.\n\nJUHANI. Vaiti, Eero! sillä nyt mennään naimaan ja samaa tietä kouluun,\nhaarapussit olalla.\n\nAAPO. Mutta käyttääksemme tointa kunnollisesti, olkoon meistä yksi\nniinkuin puheen-kannattaja tuolla mökissä.\n\nJUHANI. Tärkeä pykälä. Mutta sinäpä juuri oletkin tähän toimeen niinkuin\nvalettu. Sinulla on hyvät lahjat: puhees on aina herättävä tulta ja\nleimausta miehen povessa. Totisesti! oletpa syntynyt papiksi.\n\nAAPO. Mitä tiedän minä? ja miksi haastelemme lahjoista? Täällä metsissä\nne katoovat tietämättömyyden sumuun, haihtuvat pois kuin lirisevä\npuronen santaan.\n\nJUHANI. Kova onni ei päästänyt sinua kouluun.\n\nAAPO. Mistä olis tullut varat meidän talollemme minua kouluttaa?\nMuistakaa: keikkuupa siinä yksikin pussi kodon ja koulun välillä,\nennenkuin saadaan poika puusäkkiin. -- Mutta asiaan taasen, naima-asiaan.\nOlkoon niinkuin tahdotte. Minä astun esiin yhteiseksi puheenjohtajaksi\nja koen haastella kuin viisas mies.\n\nJUHANI. Käykäämme juoneen. -- Herrajesta! Mutta eihän auta, vaan\nkäykäämme juoneen täyttä päätä. Pussimme jätämme ulkopuolelle muorin\nmökkiä, ja Lauri, jolla ei ole tässä lähteessä yhtään nautaa,\nvartioitkoon niitä sioilta. Mennään nyt! ja astukaamme morsiushuoneesen\naapiskirja kourassa; se antaa meille vähän niinkuin juhlallisuutta.\n\nEERO. Liioinkin jos kukkolehden näkyviin käännämme.\n\nJUHANI. Joko taas? Mutta kukostapa muistan sen kamoittavan unen, joka\nraivosi minua menneenä yönä.\n\nSIMEONI. Kerro se; ehkä on se meille terveellinen varoitus.\n\nJUHANI. Uneksuinpa, että oli tuolla uunin päällä kananpesä ja siinä\nseitsemän munaa.\n\nSIMEONI. Jukolan seitsemän poikaa!\n\nJUHANI. Mutta yksi munista oli hassun pikkuinen.\n\nSIMEONI. Eero!\n\nJUHANI. Kukko kuoli!\n\nSIMEONI. Isämme!\n\nJUHANI. Kana kuoli!\n\nSIMEONI. Äitimme!\n\nJUHANI. Sittenpä kohta kaiken maailman hiiret, rotat ja kärpät pesän\nkimppuun. -- Mitäpä nämät elävät tarkoittaa?\n\nSIMEONI. Syntisiä himojamme ja maailman hekumaa.\n\nJUHANI. Kaiketi niin. -- Tulivat kärpät, rotat ja hiiret ja kierittelivät\nja vierittelivät, kolistelivat ja kalistelivat munia, jotka pian\nsärkyivät, ja siitä pikkuisesta munasta leimahti kovin karvas haisu.\n\nSIMEONI. Huomaa tämä, Eero.\n\nJUHANI. Munat rikottiin ja hirmuinen ääni, kuin monen kosken pauhu, nyt\nhuusi mun korvaani uunin päältä: \"kaikki on rikottu, ja se rikkomus oli\nsuuri!\" Niin huudettiin, mutta rupesimmepa viimein kuitenkin kokoilemaan\nja keittelemään tuota seka-melskaa, ja saimme siitä lopulta sitä niin\nkutsuttua munakokkoa eli munakokkelia; ja me söimme sitä vallan\nmieluisasti ja annoimme myöskin naapureillemme.\n\nEERO. Hyvää unta.\n\nJUHANI. Katkeraa, katkeraa: sinä haisit siinä kuin helvetti. Kovin\nkatkeraa unta näin minä sinusta, poika.\n\nEERO. Mutta minä näin sinusta oikein makeata unta; näinpä että\naapiskirjan kukko muni sinulle ahkeruutesi ja viisautesi palkinnoksi\naika läjän karamellia ja sokerin paloja. Sinä iloitsit kovin,\nmaiskuttelit makeisias; annoitpa vielä minullekin.\n\nJUHANI. Vai annoin sinullekin. Olihan se hyvinkin tehty.\n\nEERO. \"Koskas anti pahaa tekee?\"\n\nJUHANI. Ei koskaan; liioinkin jos antaisin sinulle vähän kepistä.\n\nEERO. Miksi vaan vähän?\n\nJUHANI. Kitas kiinni, mullikka!\n\nTUOMAS. Tehkäät se molemmat ja lähtekäämme matkaan.\n\nAAPO. Ottakoon kukin pussinsa ja aapisensa.\n\nNiin läksivät he kosimaan naapurin tytärtä. Perätysten, äänettöminä he\nastelivat yli perunakuoppatöyrään, astelivat kivistä mäkeä ylös ja\nseisoivat lopulta ulkopuolella Männistön muorin mökkiä.\n\nJUHANI. Tässä ollaan, tähän jätämme pussit; ja sinä, Lauri, istu\nuskollisena vartijana, kunnes palaamme morsiushuoneesta takaisin.\n\nLAURI. Viivyttekö siellä kauankin?\n\nJUHANI. Aina kuinka asiamme luonnistuminen vaatii. -- Onko kellään\nsormusta?\n\nEERO. Sitä et tarvitse.\n\nJUHANI. Onko kellään sormusta taskussa?\n\nTIMO. Ei minulla eikä, tietääkseni, muillakaan. Siinäpä se on:\nnuorenmiehen pitäisi aina käydä kiiltävä sormus plakkarissa.\n\nJUHANI. No peijakas! Tässäpä seistään nyt. Ja eilen oli meillä\nreppuryssä Iisakki, jolta olisin tainnut ostaa sekä sormuksen että\nkaulaliinan, mutta minä sika en tuota hoksannut.\n\nAAPO. Ne välikappaleet taidamme ostaa itsellemme jälestäpäin. Ja parasta\nonkin saadaksemme ensin varma tieto, tuleeko meistä kenkään ja ken\nmeistä tulee tekemään tämän iloisen ostoksen.\n\nJUHANI. Ken aukaisi ovea? Venlako?\n\nTIMO. Ämmähän se oli, se kämä-leuka.\n\nJUHANI. Venlan rukki pörrää siellä kuin iloinen sontiainen kesä-iltana,\nennustaen poutaa. Mennään nyt! Missä on aapiseni?\n\nAAPO. Kourassasi, veljeni. Olethan, Jumalan luoma, niinkuin vähän\npyörässä päästäs.\n\nJUHANI. Ei juuri hätää, veljeni. Mutta enhän ole vaan no'essa\nkasvoiltani?\n\nEERO. Et suinkaan, vaan oletpa puhdas ja lämmin kuin vasta munittu muna.\n\nJUHANI. Mennään nyt!\n\nEERO. Vartokaa! Minä olen nuorin ja mahdan aukaista teille oven ja tulla\nitse viimeisenä. Astukaa sisään.\n\nAstuivat he muorin matalaan mökkiin, Juhani edellä, silmät pöllöllään ja\ntukka pystyssä kuin piikkisian harjakset, ja toiset seurasivat häntä\nuskollisesti, vakaasti kantapäissä. Niin astuivat he sisään, ja Eero\nkimmautti oven heidän jälkeensä kiinni, mutta itse jäi hän ulkopuolelle,\nistui alas kedolle, huulilla sukkela myhäilys.\n\nMutta eukko, jonka huoneessa viisi veljestä nyt seisoo kosiomiehinä, on\nriepas ja vireä eukko; hän käyttelee elinkeinoksensa kananhoitoa ja\nmarjannoukkimista. Suvin ja syksyin keikkuu hän ahkerasti kantoisilla\nahoilla, mansikka- ja puolain-töyräillä, keikkuu ja hikoilee tyttärensä\nVenlan kanssa. Kauniiksi kutsuttiin neitoa. Hänen hiuksensa olivat\nruosteenkarvaiset, katsanto viekas ja terävä, suu myös sulava, ehkä\nmelkein liian leveä. Varreltansa oli hän lyhyt, mutta harteva ja\npalleroinen, ja vahvaksi sanottiin häntä myös. Tämän kaltainen oli\nveljesten lempilintu männistön suojassa.\n\nMutta mökin ovi kirahti, ja Juhani astui kiivaudella ulos, vihaisesti\nlausuen toisille, jotka vielä viipyivät sisällä: \"tulkaa pois, pojat!\"\nUlos kävivät he viimein kaikki närkästyksen muodolla ja läksivät\nkäyskelemään kohden kirkonkylää. Mutta koska he olivat ehtineet\nhuoneesta noin viisikymmentä askelta, noukkasi Juhani maasta\nnyrkin-kokoisen kiven ja, puhisten vihasta, nakkasi hän sen vasten\nhuoneen ovea; jyskähti mökki ja kiljahti mökissä muija, avasi oven,\nkiroili ja ärhenteli, heristellen nyrkkiänsä pakeneville veljille.\nAapiskirja kourassa ja haarapussi olalla veljet astelivat perätysten\npitkin kirkkotietä, sanaakaan vaihettamatta keskenänsä. Vihan vinhalla\nvauhdilla he vaelsivat: santa kihisi ja pussit keikkui; eivätkä he\nhuomanneet, kuinka joutui tie. Äänettöminä kulkivat he kauan, kunnes\nEero viimein avasi suunsa ja lausui:\n\nEERO. Kuinka luonnistui asia?\n\nJUHANI. Jaa-ah! kuinkahan tuo luonnistui? Tulitkos sisään kanssamme,\nsinä harakka, sinä variksen poikanen? Mutta etpä uskaltanut, et\ntotisesti uskaltanutkaan. Mitä tuommoisesta variksen poikasesta? Hänen\npeittäisi Venla huppuun. Mutta kas, kas, kuinka paljon olenkin sinusta\nuneksinut. Näinhän, niinkuin nyt muistan, menneenä yönä sinusta vielä\ntoisenkin unen. Merkillistä! Tuollahan istuit männistössä Venlan\nvieressä rakkaassa kiemailuksessa, koska minä teitä lähenin noin\nhiipistellen hiljaa. Mutta kas, kun huomasitte minun, noin mitäspä teki\nsilloin Venla? Kätki peijakas sinun hameensa liepeisin. \"Mitä olet\nhameeses käärinyt\", kysyin minä. \"Ainoastaan pienen variksen poikasen\",\nvastasi tyttö heilakka. Hi, hi, hi! Ja eipä ollutkaan tämä unta, ei\nkoira vieköön ollutkaan! vaan itsestänsä, omasta päästänsä tämän sepitti\nJuhani poika. Jaa-ah! hän ei ole juuri niin tyhmä kuin luullaan.\n\nEERO. Merkillistä kuinka olemmekin unta uneksuneet toinen toisestamme.\nMinä taasen tällä lailla sinusta: Tuolla männistössä ikään seisoitte\nsinä ja Venla, armiaasti halaillen ja katsellen totisina ylös pilviin.\nSieltähän, taivaan korkeudesta, anoitte jotakin merkkiä, niinkuin\nrakkautenne otollisuuden osoitteeksi. Taivas kuulteli, kuultelivat\nmetsä, maa ja pienet lintusetkin, ja te itse syvimmässä äänettömyydessä\nvarroitte, mitä tuosta piti tuleman. Tulipas myös lopulta eräs vanha\nvaris, lentää kahnustaen halki tyynen ilman, ja ehdittyänsä ihan\nkohdallenne katsoa mulautti hän kerran alas teidän päällenne, mutta\nkäänsi taasen pian silmänsä toisialle, levitti koipensa ja laski jotakin\nvalkoista, joka putosi alas ja ruiskahti poikaa ja tyttöä vasten otsaa,\npläiskähti vasten pläsiä vallan. -- Tämä älköön suinkaan pahentako\nmieltäs; sillä uneksinpa niin, enkä mitään ole sepittänyt omasta\npäästäni.\n\nJUHANI. Minä sinun riivatun...\n\nSilloin karkasi hän julmistuneena kohden Eeroa, joka nopeasti pakeni\nvihaisen veljensä edestä. Loiskaten poikkesi hän tieltä, vilkaisi\njäniksenä pitkin ahoa, mutta Juhani pötki villittynä karhuna hänen\njälessänsä. Keikahtelivat pussit, tömisi heidän allansa kuiva tanner; ja\nkuului toisten veljesten huuto, manaten riitamiehiä malttiin ja sopuun.\nMutta tielle takaisin kiirehti taasen Eero, ja riensivät toiset häntä\npelastamaan hirmuisen Juhanin kynsistä, joka juoksi jo nuorimman\nveljensä kantapäissä.\n\nTUOMAS. Seisahdappas koreasti, Juhani.\n\nJUHANI. Minä hänen nykistän!\n\nTUOMAS. Koreasti, poikaseni.\n\nJUHANI. Istu ja pala!\n\nAAPO. Hän palkitsi vaan kunnian kunnialla.\n\nJUHANI. Kirottu olkoon hänen kielensä, kirottu olkoon tämä päivä!\nSaimmehan, Jumalan nimessä! rukkaset Venlalta. Vankosarviset kyöpelit ja\nkorkeuden sotajoukko suuri! Eihän näe nyt silmäni syltääkään eteensä,\nniin on musta maa ja taivas, musta sydämmeni tähden. Istu ja pala!\n\nSIMEONI. Älä kiroo, mies.\n\nJUHANI. Kiroon että maailma pyörii, hajoo kuin vanha pakkoreki\nmastohirren alle!\n\nSIMEONI. Mitäs tahdomme tehdä?\n\nJUHANI. Tehdä? Ellei tämä aapiskirja olisi Jumalan sanaa, Jumalan oma\nkirja, niin säpäleiksi, säpäleiksi paikalla tämä kirja! Mutta kas tässä:\nruokapussini mätkin mäskiksi mäkeen! Tahdotteko nähdä?\n\nSIMEONI. Älä Herran tähden Herran lahjaa. Muisteleppas \"Paimion piikaa\".\n\nJUHANI. Sydämmeni vaivassa!\n\nSIMEONI. \"Kärsimys vaivass', manna taivaass'\".\n\nJUHANI. Minä annan palttua taivaan mannalle, koska en saanut Männistön\nmuorin Venlaa. Voi veikkoset ja sukuni suuri! Jos tietäisitte, niin\ntulisittepa ymmärtämään, että aatokseni jo lähes kymmenen vuotta on\npyöriskellyt tässä luntussa oikein hassusti. Mutta menihän toivoni nyt,\nmeni kuin tuhka tuuleen.\n\nTIMO. Rukkaset saimme aamuhetkenä.\n\nJUHANI. Joka mies!\n\nTIMO. Ei armahdettu ketäkään, ei pienintäkään meistä. Kaikki saimme\nvaan.\n\nJUHANI. Kaikki, kaikki! Mutta parempi kuitenkin niin, kuin että joku\nteistä toisista olis saanut hänen siipaksensa. Panisinpa, peeveli vie!\nnyt selkään poikaa, jolle se temppu olis tapahtunut, sen minä tekisin.\n\nTUOMAS. Me olimme kovin mahdottomia. Sen näytti likan pilkallinen\nirvistys koska Aapo oli maininnut yhteisen asiamme.\n\nJUHANI. Selkään hän tarvitsis, koko lunttu. Tehdä pilkkaa meistä! Varro,\nnaasikka. -- Parastansa koetti Aapo, sitä ei taida kieltää, mutta eihän\nolisi tässä auttanut itse keruupin kieli.\n\nTIMO. Mutta jos olisimme astuneet likan eteen mustassa verka-takissa ja\nolisi kello pullistanut liivimme taskua kuin pulski huhta-nauris, avain\nvielä kilkahdellut ketjuissa ja hopeahelainen piippu ryöhännyt\nhampaissamme, niin olisipa, koira vie! tullut asiastamme sekä munia että\npoikasia.\n\nJUHANI. Naisella ja harakalla on molemmilla yhtä kiivas halu\nkiiltoaineisin. -- Mutta Aapo on vaiti kuin jäätynyt järvi.\n\nAAPO. Äänellämme ei ole kaikua myrskyssä. Tai rupesko jo mielesi hurjat\ntuulen-kierrokset asettumaan povessasi?\n\nJUHANI. Sydämmeni hurmeinen lammikko lainehtii vielä, lainehtii kauan.\nMutta sano kuitenkin sana.\n\nAAPO. Kaksikin. Siis kuule nyt. Ota sydämmesi kouraan ja kuiskaa sen\nkorvaan järjen kielellä näin: Venla ei sinusta huolinut, koska ei hän\nsinua rakasta, ja ettei hän sitä tee, se älköön sinua närkästyttäkö;\nsillä rakkauden liekin virittää taivas, vaan ei ihmisen tuumat.\nKerjuutyttö rakastuu kuninkaasen, ruhtinatar rakastuu nokipoikaan aivan\nvimmatusti. Niin lentelee täällä ristiin rastiin rakkauden henki, ja\nsinä et tiedä kusta hän tulee.\n\nTIMO. Rakkaus puhaltaa mistä hän tahtoo, sinä kuulet hänen humunsa,\nmutta etpä tiedä kusta hän tulee ja kuhunka hän menee. Niin kuulin usein\nentisen ruotumummon lauseilevan. Mutta Jumalan rakkauttapa hän silloin\ntarkoittikin, luulen minä.\n\nAAPO. Sano vielä, Juhani, sydämellesi näin: ole potkittelematta! Venla\nteki oikein antaessaan sinulle kiellon; sillä avioliittohon ruveta ilman\nrakkauden ponnistusta, ei tahdo käydä päisin, vaan se mutkistelee ja\ntekee monasti ikuisen kiusan töitä, niinkuin, sen pahempi, nyt usein\nnähdään ja kuullaan. Niin, veljet, Venla ottakoon sen, joka on hänelle\nmäärätty, me teemme samoin.\n\nTIMO. Sen tytön, joka on tehty minun kylkiluustani, saan minä viimein,\nvaikka peijakas kiljuisi. Tiedänpä vielä yhden asian: miehen sydän istuu\nvasemmalla, mutta naisen oikealla puolella rinnassa.\n\nJUHANI. Mutta minun sydämeni ei istu, vaan loiskii ja riehuu kuin\npakana. -- Oi sinä hälläkkä, sinä mustalaislunttu! miksi hylkäsit minun\ntalonpojan, oikein savitalon pojan, vanhimman pojan?\n\nAAPO. Siinä ei mitään ihmeteltävää. Talomme on huutavassa hukassa, ja\ntuo neitonen toivoo, vaikka luullakseni turhaan, pääsevänsä emännäksi\npaljoa parempaan taloon. Olenpa kuullut, että hyväilee häntä tuo hyväkäs\nSorvarin Juhani.\n\nJUHANI. Sinä piikkileuka Jussi! olisit nyt kintaissani, pyhkeilisinpä\nsinua vähän. Narrata likkaa ikuiseen häpeään!\n\nAAPO. Niin, niin, maailma on yht'aikaa hullu ja petollinen. Venlalta ei\npuutu muotoa eikä Jussilta juonia. Sorvari on julkinen talo, se\nhoukuttelee, mutta Jukola, tämä vaivaisten pesä, on perin surkeassa\ntilassa, ja me itse, talon seitsemän perillistä, vieläkin surkeammassa\ntilassa, niin ainakin maailman edessä. Ihmiset, muistellen nuoruutemme\nlaiskaa ja usein hurjapäistäkin elämäämme, eivät taida meistä vartoa\nenää juuri mitään kunnollista. Ja tiedänpä, että tuskin\nkymmenen-vuotinen siivo ja kaikin tavoin kunniallinen käytös voisi\nsaattaa meitä kansalaistemme silmissä täyteen ihmisarvoon taas. Niin\ntukala on pääseminen pahan nimen liasta, koska se kerran on tarttunut\nmieheen. Mutta parempihan viimeinkin nousta, kuin ijankaikkiseksi uupua\nviheliäisyytemme ropakkoon. Sentähden, parannusta, parannusta\nharrastelkaamme kaikin voimin!\n\nJUHANI. Parannuksen tiellähän nyt ollaan. Mut tämä onneton naimaretki\nantoi sydämelleni iskun, josta se potee hirveästi päiviä ja viikkoja;\nantoi haavan.\n\nAAPO. Haavan, haavan, totisesti; mutta aika, tiedän minä, saattaa sen\nhaavan unohduksen rupeen ja nahkaan. -- Mikä meno tuolla tiellä.\n\nTIMO. Toukolan poikia iloinen joukko.\n\nAAPO. Viettävätpä joutomaanantaita vallattomassa hummauksessa,\nsuuri-kelmit.\n\nTIMO. Ja tahtovat vahvasti meitäkin seuraansa.\n\nJUHANI. Kiusaus lähestyy.\n\nTIMO. Heidän on niin lysti.\n\nJUHANI. Mutta meidän? Mikä seisoo edessä meillä? Tuhannen sarvipäätä!\nvartoohan meitä vaivaisia tulinen tukkajuhla.\n\nEERO. Mikä eroitus: jänkkäillä aapistoa lukkarin ovinurkassa, tai\nhurraten ja laulellen viettää iloista joutomaanantaita iloisten\nkumppanien kanssa.\n\nJUHANI. Eroitus on hirmuisen suuri, suuri kuin syvyyden kaivon ja\ntaivaan välillä. Veljet, mihin astumme?\n\nEERO. Astukaamme taivaasen vaan.\n\nAAPO. Kaivoon, kaivoon! yltäkyllin horimaan elämän vettä. Opin, taidon\nja viisauden aarnioihin tahdomme syventyä.\n\nTUOMAS. Lukkarille, lukkarille!\n\nJUHANI. No tallustellaan!\n\nEERO. Kuulkaas Kissalan Aapelin klaneettia.\n\nJUHANI. Ihanata!\n\nTIMO. Soi kuin pää-enkelin pasuuna.\n\nJUHANI. Koska taivaan sotajoukko ekseeraa ja marssii että poro priiskuu.\nIhanata!\n\nTIMO. He tahtovat meitä vahvasti kanssansa.\n\nJUHANI. Hyvin tietty. Kiusaus lähestyy meitä, lähestyy totisesti.\n\nVeljesten näin haastellessa, läheni heitä joukko Toukolan poikia, mutta\neipä juuri niin kohteliaasti ja hyväntahtoisesti kuin Jukolaiset\nvartoivat. Olivatpa jotenkin päissään, ja miellytti heitä nyt hieman\nilvehtiä veljesten kanssa ja lauloivat heidän edessään nykyään\nsepitetyn laulun, jonka olivat nimittäneet: \"Seitsemän miehen voima\".\nNiinpä he, Kissalan Aapelin puhaltaissa, likenivät koulumiehiä, laulain\nseuraavalla tavalla:\n\n    Kiljukoon nyt kaikkein kaula,\n    Koska mielin virren laulaa\n    Voimasta seitsemän miehen.\n\n    Tähtiä kuin otavassa,\n    Poikia on Jukolassa,\n    Laiskanpulskeja jallii.\n\n    Juho pauhaa, pirtti roikkaa;\n    Hän on talon aika poika,\n    Ankara \"Poika-Jussi\".\n\n    Tuomas seisoo niinkuin tammi,\n    Koska saarnaa Aaprahammi,\n    Jukolan Salomon suuri.\n\n    Simeoni, liuhuparta,\n    Valittaa se \"ihmisparka,\n    Syntinen, saatana, kurja\".\n\n    Simeoni herneet keittää,\n    Timo sekaan rasvat heittää,\n    Patahan kuohuvaan sylkee.\n\n    Lauri-poika metsäss' häärii,\n    Katselevi puita väärii,\n    Mäyränä nummia tonkii.\n\n    Viimein tulee hännän huippu,\n    Pikku-Eero, liukas luikku,\n    Jukolan tiuskea rakki.\n\n    Siinä onpi velisarja,\n    Jalo niinkuin sonnikarja,\n    Voimalla seitsemän miehen.\n\nÄänettöminä, vaikka purren hammasta, kuultelivat veljet tätä laulua.\nMutta kun kiusaajien pilkka ei päättynyt vielä siihen, vaan sateli\nivasanoja lakkaamatta, varsinkin aapiskukosta ja sen munimisesta, niin\nrupesi veljesten sappi paisumaan ja heidän silmänsä kävivät teräviksi,\nsupistuivat pieniksi kuin tihkurin silmät, koska hän kannon alta\nmustassa korvessa katsahtaa ulos päivän valkeuteen. Mutta nyt tapahtui\nettä Toukolaisista eräs luikkari, mennessään Juhanin ohitse, tempasi\näkisti aapiskirjan hänen kädestänsä ja läksi juoksemaan kaikin voimin,\nmutta julmistuneena kaappasi Juhani hänen perässään. Silloin karkasivat\nmyös toiset veljet tulisella vauhdilla pilkkaajiensa päälle, ja tappelu\noli yleinen. Ensiksi moiskahtelivat korvapuustit, moiskahtelivat\nkahdenpuolen, mutta siitä iskivät he toinen toisensa kurkkuihin ja\nrupesivat -- sokeasti, äheltäen -- repimään, riistomaan ja huhtoen\nkäyttelemään nyrkkiänsä. Tuimasti iskivät vastaan Toukolaiset, mutta\ntuimemmin vielä läimäyttelivät Jukolan miehet; ja raskaasti kuin\nrautanuijat putosivat veljesten rusikat heidän vihamiestensä päitä\nvasten. Kiiriskeltiin tomussa ja pölyssä, joka kuivalta tieltä nousi\npalloellen ilmaan, ja santa ja somero kahisi heidän ympärillänsä\nlehdistössä. Näin kesti hetken rähisevä ottelu, ja veljet, melkein jo\nvoittajina, huusivat korkealla äänellä: \"rukoiletteko, sen vietävät,\narmoa?\"; ja kaiku pilvistä vastasi: \"armoa!\" Mutta kauan pinnistelivät\nToukolaiset vastaan, kunnes he viimein voimattomina vaipuivat maahan.\nSiinä he makasivat revityillä takinliepeillä ja turpuneilla kasvoilla,\nniellen ahneesti raikasta ilmaa kuumaan, huokuvaan sisustaansa. Voiton\nmiehinä seisoivat veljet, mutta näytti heidän muotonsakin että oli\nheille tarpeeksi taistelossa ja mieluisa heillekin nyt hetken levähdys.\nVarsinkin oli Eeron kanssa melskeessä pahoin menetelty; sillä\nvartalonsa lyhyys saattoi riitakumppanillensa suuren edun. Useinpa hän\ntappeluksen kestäessä pyöriskeli pienenä mäyräkoirana toisten urosten\njaloissa, ja ainoastaan kerkeä apu toisilta veljiltänsä esti hänen perin\nruntoutumasta. Pöyrytetyllä tukalla istui hän nyt ojan äyräällä ja\nkokoili uusia voimia, puuskuttaen kovin.\n\nMutta toisten juuri lakatessa tappelemasta, lähestyi Juhani miehensä\nkanssa, kiskoen häntä kauluksesta ja välimmiten kiristäen häntä\nkurkusta. Peloittava, hirmuinen oli nyt muoto Jukolan vanhimman veljen.\nViha tuiskahteli tulena hänen ainakin jotenkin pienistä silmistänsä,\njotka, nyt kiukusta veripunaisina, pyörähtelivät vimmatusti hänen\npäässänsä; karvas hiki virtasi alas hänen poskiltansa, ja niinkuin\nsotaorhi hän puhalteli ja huohotteli.\n\nJUHANI. Ha'e aapiseni, ha'e a-p-c-kirjani, paikalla! Katsos, likistänpä\nsinut muutoin niin että rapas lentää. Ha'e Herran tähden se punakansinen\naapiseni, sinä junkkari. Katsos näin minä sinulle annan, katsos näin!\n\nTOUKOLAINEN. Älä lyö!\n\nJUHANI. A-p-c-kirja!\n\nTOUKOLAINEN. Tuonnehan sen viskasin pensaasen.\n\nJUHANI. Anna se kouraani oikein korealla kädellä, lilli-hankulla, sinä\njunkkari. Luuletko tässä näin vaan tanssielevasi, junkkari? Etkö sinä\nriivattu anna sitä punakansista aapelusta kouraani?\n\nTOUKOLAINEN. Muserrathan kurkkuni, kurkkuni!\n\nJUHANI. A-p-c-kirja! Herra varjelkoon meitä! A-p-c-kirja!\n\nTOUKOLAINEN. Tässä, sinä hirveä mies.\n\nJUHANI. Annappa sille pieni suukkonen. Niin, suutele sitä koreasti.\n\nTOUKOLAINEN. Mitä? Suudella?\n\nJUHANI. Oikein nätisti. Ja tee se Herran tähden, mun veljeni, jos\nselkäsi syhyy ja henkesi on sinulle rakas. Tee se, tee se, muutoin\nhuutaa jo tällä hetkellä sun veresi kostoa mun päälleni, kuin ennen\nhurskaan Aapelin veri. Sillä sinä näet, että olen vihasta kasvoiltani\nmusta kuin saunan tonttu. Sentähden suutele aapistani. Minä rukoilen\nsinua meidän molempain puolesta! -- Kas niin.\n\nTOUKOLAINEN. Oletko tyytyväinen?\n\nJUHANI. Vallan tyytyväinen. Mene nyt ja kiitä Luojaasi, että pääsit\ntällä. Ja jos tuossa välimaassa, hartioittesi ja tuon päänuijas välillä,\nolet havaitseva joitakin jälkiä, ikäänkuin kruuvipenkin hampaista, ja\nvarsinkin jos huomenna tunnet siellä vielä niinkuin siantaudin tapaista\nkankeutta, niin äläppäs juuri kovin tuota ihmettele. Niin, mene nyt.\nMutta yksi sana vielä, yksi sana, veikkoseni. Kenen sepittämä on veisu,\njota meidän äsken täytyi kuullella korvat pystyssä?\n\nTOUKOLAINEN. Sitä en tiedä.\n\nJUHANI. Sano kidastasi!\n\nTOUKOLAINEN. Minä en tiedä.\n\nJUHANI. No, no, kyllähän siitä aina tiedon saan. Mutta vie minulta\nterveisiä Kissalan Aapelille ja sano hänelle, että koska hänen kohtaan,\nniin soipa hänen kurkkunsa vielä kileämmin kuin äsken hänen\nklaneettinsa. Mene nyt; sillä minun läsnäoloni ei ole sinulle juuri\nterveellistä. -- Ole mököttelemättä kostosta. Varo etten saa sitä\npistosta päähäni että kaapaisen perässäsi, antamaan sinulle hieman\nkaupan päälle.\n\nTUOMAS. Olkoon hän jo rauhassa, kurja mies.\n\nJUHANI. Hän on saanut köniinsä, minä takaan sen. -- Mutta jättäkäämme\ntämä hirveästi kynnetty, tuhanteen ristiin viilletty maantiensarka.\nTässä ei ole nyt hyvä viipyä: sillä tappelu maantiellä on, lain kannalta\nkatsoen, kovin vaikea asia ja taitaa saattaa miehensä koviin kiipaleisin.\n\nAAPO. Rientäkäämme! -- Mutta sepä vasta leivotus; ja olisinpa tullut\nsiinä höyhennetyksi ilman Simeonia; hän levitti vähän kasaa päältäni.\n\nSIMEONI. Miksi koskimme heihin? Mutta ihminen on heikko, eikä voi\nhillitä vihansa ja synnin voimaa. Ah! katsellessani kuinka Tuomaan\nnyrkki kumoili miehiä, aattelinpa: nyt ei ole miesmurha kaukana.\n\nTUOMAS. Löinpä kenties liian varomatta, mutta onhan jo vähemmästäkin\nlyöty. -- Astukaamme huikeammin; päivä joutuu.\n\nKiivaasti he astelivat, mutta närkästys ja harmi ei tahtonut haihtua\nheidän kasvoiltansa, vaan kipeästi pisteli heidän sydäntänsä, koska he\nmuistelivat Toukolan poikain herjaus-veisua. Äänetönnä asteli Juhani\nedellä, asteli kiukun tuimuudella, syljeskellen ja välimmiten ravistaen\npäätänsä. Viimein kuitenkin, kääntyen toisten puoleen, avasi hän suunsa.\n\nJUHANI. Kenen riivatun sepittämä on tämä laulu?\n\nEERO. Kissalan Aapelin.\n\nAAPO. Sitä kohden uumoon minäkin; sillä hän on kiukkuinen pilkkakirves.\nTekipä hän kylläkin häijynaikaisen pilkkarunon tuosta kappalaisukostamme,\njoka -- Jumala paratkoon!--sattui hieman tahrimaan nenänsä lukukinkerillä.\n\nTIMO. Mutta olisi minulla kortteli viinaa ja pari sanaa kuiskata Nikulan\nAnanian korvaan, niin kuulisimmepa piankin vaikka syllän pituisen\nveisun, jossa kyllä näytettäisiin mikä mies hän on tämä Aapeli. Suuri\nlurjus ja hunsvotti hän on; kävelee pitkin kyliä klaneetti kädessä,\ntekee pii'oille lapsia ja elää vanhan äitinsä niskoilla. Uuspeili koko\nmies.\n\nJUHANI. Olisi lorulaulu, jonka he kutsuivat seitsemän miehen voimaksi,\nkotoisin hänen pääkallostansa, niin katso, koska ensiksi hänen kohtaan,\nvaikka kirkon-mäellä, niin pää-nahkansa nyljen tuppeen niskasta aina\nsilmäkarvoihin asti, se olkoon sanottu. -- Mutta emmekö taitaisi iskeä\nmieheen lain voimalla.\n\nAAPO. Laki ei tuomitse ketään ilman ankaria todistusmiehiä.\n\nJUHANI. Astukoon hän sitten puhdistus-valalle; ja luulenpa hänen ensin\nvähän arvelevan, ennen kuin viskaa sielunsa pimeyden alhoon. Mutta jos\nhän sen surkean tempun tekis, niin -- hyvää yötä sitten, naapurini, makaa\nrauhassa minun puolestani.\n\nAAPO. Mutta luulenpa, ettei laki tämänkaltaisessa seikassa päästäkkään\nvalan-tekoon kannustettua miestä.\n\nJUHANI. Hän saakoon sitten omasta nyrkistäni, ja onpa hänelle siitä,\nluulen minä, sama terveellinen karvastus kuin lain ja oikeudenkin\nsuolasta.\n\nSIMEONI. Mutta heittäkäämme jo tällä erällä sikseen sekä laulu että tuo\npedollinen tuiskaus tiellä. -- Tuossa on se tervaskanto, jonka juurella\nkerran karjassa käydessäni nukuin ihmeelliseen unennäköön, vaikka\nnaukuilikin vatsassani nälkä. Olinhan olevanani taivaassa, istuin\npehmeällä, helluvalla sohvallani ja edessäni höyrysi harjallinen\nruokapöytä. Maittavia, kovin maittavia olivatkin ne ruuat ja niin\nrasvaisia. Minä söin ja join, ja pienet keruupi-pojat passasivat minua\nkuin mahtavata persoonaa. Kaikki oli verrattoman kaunista ja\njuhlallista: siinä lähellä, kultaisessa salissa, kaikui enkelien kuori,\nja minä kuulin veisattavan sen uuden ja suuren virren. Niin uneksuin, ja\nsilloinpa sain tämän kipinän rintaani, joka älköön siitä enää koskaan\nsammuko!\n\nJUHANI. Se isolukija paimen-ukko, se puna-silmä, liuhaparta Tervakosken\nTuomas, silloinen kumppanisi karjassa, saattoi sinun vähän\nkaistapäiseksi; ja siinäpä se kipinä.\n\nSIMEONI. Niin, niin, kyllähän viimeisenä päivänä nähdään!\n\nTUOMAS. Mutta tuossahan on kuusi, josta isämme kaatoi kerran aika\nilveksen; ja olikin se hänen viimeinen ilveksensä.\n\nTIMO. Niinpä, sen kerran perästä ei hän enää taaputtanut kotiansa\ntakaisin, vaan kylmänä kiskottiin metsästä.\n\nJUHANI. Potra ja huikea mies, mutta kova ja kiinteä kuin kallio\npoikiansa kohtaan. Harvoinpa hän kuitenkin asteli Jukolan pihoilla, vaan\nmetsissä hän asui, ja kotona oli hiirillä elämä.\n\nAAPO. Tosin unohti hän paljon kotonsa tuon ehkä noidutun pyyntihimonsa\ntähden, mutta olipa hän kuitenkin kelpo isä, ja kunnian miehenä hän\nkuoli. Levätköön hän rauhassa!\n\nTIMO. Ja kaksinkerroin äitimme.\n\nJUHANI. Siinä oli kunnon emäntä ja hurskas ihminen, vaikka ei hän\nlukeakkaan osannut.\n\nSIMEONI. Kuitenkin rukoili hän polvillansa illoin ja aamuin.\n\nJUHANI. Sen hän teki. Verraton äiti ja emäntä! Muistelenpa aina, koska\nasteli hän sahrojen sarvissa, jykevänä kuin jättiläis-eukko.\n\nEERO. Oli hän oiva äiti, mutta miksi emme olleet tottelevia lapsia me,\nmiks' emme raataneet silloin pellolla kuin seitsemän karhua? Olisipa\nJukola nyt toisenmoinen. Mutta mitä ymmärsin minä silloin, pieni\npaita-ressu?\n\nJUHANI. Kitas kiinni siinä! Muistanpa vielä tuon häijyn ja tiuskean\nkäytöksesi äiti parkaa kohtaan. Mutta ainapa hän sinua armahteli,\nniinkuin tavallisesti sekä isä että äiti nuorimpaa lastansa; mutta kas\nvanhimman turkki on lakkaamatta pöllytyksessä, niinkuin tuon itsestäni\nparhain tiedän. Onhan, peevelissä, minua aikanani peitottu kuin hallia\nvaan, mutta toivonpa kaiken olleen hyväksi, Jumalan avulla.\n\nSIMEONI. Totisesti tekee kuritus hyvää, varsinkin, jos siunaat ruoskan\nja kuritat Herran nimessä.\n\nEERO. Varsinkin jos vielä lämmität ruoskan.\n\nSIMEONI. Minä en kuule sinun viheliäisiä kompasanojas, sinä umpisokea,\nsinä hempeästi kuritettu lapsi.\n\nTIMO. \"Hyvä lapsi kurittaa itse itsensä\", mutta tämän tempun tahtoisin\nnähdä.\n\nSIMEONI. Tässä on Sonnimäen tien-risti, tännepä asti aina kirkkotarhasta\nvainosi kuolleen haamu tuota ilkivaltaista Kiikalan lasimiestä, joka\nkulkeissansa yöllä ohi kirkon, laski, jumalaton, huikean kirouksen\nsuustansa. Tämä olkoon teille varoitukseksi karttamaan kirous-syntiä.\n\nJUHANI. Mutta Sonnimäen harjulla seisomme, kirkko näkyy ja tuolla\nloistaa lukkarin punainen puustelli kuin liekehtivä perkelten pesä! Hih!\ntuossahan koko helvetin herraus, tuossa se peloittava viisaus ja\nhirmuinen kunnia. Nyt kaikki jäseneni puutuvat ja jalkani iskevät\narmottomasti vastakynttä. Ah! mitä teen tällä pyövelin hetkellä, mitä\nteen, minä teidän kurja vanhin veljenne?\n\nEERO. Koska olet vanhin veljemme, astele edellämme hyvillä esimerkeillä\nja käänny takaisin helvetin tieltä. Minä olen valmis käymään seuraasi.\n\nTUOMAS. Vaiti, Eero! Nyt ei askeltakaan takaisin.\n\nJUHANI. Oi sarvipäät! Lukkarin ovi on mielestäni surman kita.\n\nAAPO. Juuri siinä on ihmis-arvomme ja kunniamme alku.\n\nJUHANI. Kuuma kunnia, kuuma kunnia! Voi meitä! Tuollahan näen koko\nlukkarin komeuden, pappilan peloittavan prameuden, ja luontoni iskee\nvastaan -- Jumala auta meitä! -- iskee vastaan. Mitä sanot, Timo?\n\nTIMO. Vahvastihan se iskee.\n\nAAPO. Sen uskon, mutta täällä ei tanssita aina ruusuilla ja kukkasilla.\n\nJUHANI. Ruusuilla ja kukkasilla? Olemmeko tanssineet ruusuilla ja\nkukkasilla?\n\nAAPO. Saammepa niellä täällä montakin karvasta marjaa, veikkoseni.\n\nJUHANI. Karvasta marjaa? Emmekö jo tarpeiksi ole nielleet karvaita\nmarjoja? Voi Aapo parka! monessa liemessä olemme jo keitetyt, monessa\ntuulessa on tukkamme tuiskinut. Ja minkätähden? Missä on voittomme? Tämä\nmaailma on aika tunkiokasa, vaan ei muuta. Hiiteen lukkarit ja papit,\nlukukinkerit ja kirjat ja nimismiehet paperi-pakkoinensa! Mailman\nkiusanhenkiä kaikki! Mainitsin kirjat, mutta silloin en juuri\ntarkoittanut pipliaa, virsikirjaa, katkismusta ja aapista enkä myöskään\n\"huutavan ääntä korvessa\" -- se hirvittävä kirja -- niitä en juuri nyt\ntarkoittanut. Mutta miksi synnyin tänne?\n\nSIMEONI. Älä sadattele päiviäsi, armon-aikasi päiviä.\n\nJUHANI. Miksi synnyin tänne, miksi synnyin?\n\nTIMO. Tännepä synnyin kurjaksi matkamieheksi. Miksi en avannut ennen\nsilmääni halkihuulisena jäniksen poikasena tuon näreen alla tuossa?\n\nJUHANI. Tai minä tuona oravana, joka männyn haarukalla häntä pystyssä\nvirskuttelee? Suruton leipänsä on käpy ja kuusen parta lämmin peittonsa\nsammaleisessa tuvassa.\n\nTIMO. Eikä tarvitse hänen lukea.\n\nJUHANI. Ei tarvitse hänen lukea!\n\nAAPO. Jokaiselle on osansa annettu, ja ainapa \"miekka miestä mukaan\". Ja\ntäällä ei auta valitus ja murhe, vaan työ ja toimi. Eteenpäin nyt vaan,\nmun veljeni!\n\nTUOMAS. Eteenpäin, lukkarille, vaikka yli meren kuohuvan kurkun!\n\nJUHANI. Mitä mietit, Eero-poika?\n\nEERO. Mietin mennä lukkarille kouluun.\n\nJUHANI. Hm! Mennään sitten, astutaan sitten. Ah Herran poika! Mutta\nlaula, Timo-veljeni, laula!\n\nTIMO. Laulanpa oravasta sammaleisessa kammiossaan.\n\nJUHANI. Niin, niin!\n\nTIMO.\n\n     Makeasti oravainen\n     Makaa sammalhuoneessansa;\n     Sinnepä ei Hallin hammas\n     Eikä metsämiehen ansa\n     Ehtineet milloinkaan.\n\n     Kammiostaan korkeasta\n     Katselee hän mailman piirii,\n     Taisteloa allans' monta;\n     Havu-oksan rauhan-viiri\n     Päällänsä liepoittaa.\n\n     Mikä elo onnellinen\n     Keinuvassa kehtolinnass'!\n     Siellä kiikkuu oravainen\n     Armaan kuusen äitinrinnass':\n     Metsolan kantele soi!\n\n     Siellä torkkuu heiluhäntä\n     Akkunalla pienoisella,\n     Linnut laulain taivaan alla\n     Saattaa hänen iltasella\n     Unien Kultalaan.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nKaksi päivää on mennyt. Lukkarin väkituvassa pöydän ympärillä istuvat\nveljet, jämäten aapistoa niinkuin sanelee heille milloin lukkari itse ja\nmilloin hänen pieni kahdeksan-vuotias tyttärensä. Niin he, aapiskirjat\navattuina kourissa, harjoittelevat lukua hartaasti, hikisillä otsilla.\nMutta ainoastaan viisi Jukolan poikaa nähdään istuvan penkillä pöydän\ntakana. Missä ovat Juhani ja Timo? Tuollahan häpeänurkassa lähellä ovea\nhe seisovat, ja heidän tukkansa, jossa äsken oli kiemarrellut lukkarin\njäntevä koura, töröttää vielä korkeassa pörrössä.\n\nVallan vitkaa edistyi veljesten oppi, jota ei jouduttanut heidän\nopettajansa peloittava kiinteys, vaan päinvastoin kangisti aina enemmin\nheidän haluansa ja mieltänsä. Juhani ja Timo tunsivat tuskin enemmin\nkuin A:n; toisten taito oli kuitenkin astunut muutaman kirjaimen\nkauvemmas. Mutta huikean poikkeuksen heistä kaikista teki veli Eero,\njoka jo oli jättänyt aapiston ja harjoitteli tavaamista oikein\nvikkelästi.\n\nIlta läheni, mutta tämän päivän kuluessa eivät olleet veljet vielä\nmaistaneet ruuan einettä. Sillä lukkari, joka oli pannut heidän eväänsä\ntakavarikkoon, koetti nälänkin piinalla kiihoittaa heidän haluansa\nlukuun. Niinpä, kiukkuisen nälän likistämänä, seisoi Juhani loukossansa,\nravistellen pyöreätä päätänsä, syljeskellen ja heitellen opettajansa\npuoleen mulkoilevia häränsilmiä. Mutta torkkuen seisoi hänen rinnallansa\nTimo, huolimatta maailman menosta. -- Vihdoin kuitenkin pysäytti lukkari\nlukemisen ja lausui: \"Pidättäkää nyt ja syökää, te puuhevoset,\nmöykyttäkää kuin märehtivät pukit tarhassa. Mutta muistakaa, tämän\natrian perästä ei pidä tuleman huulillenne yhtään suuruksen murenata\nennen kuin aapisto on päässänne, te visa-kalloiset sonnit. Tunnin annan\nteille atrian-ajaksi, mutta ovesta ette käy vielä askeltakaan ulos.\nKatsonpa terveelliseksi pidentää arestianne aina iltaan asti, hyvin\nterveelliseksi. Mutta avatkaa nyt kitanne, sillä paikalla saatte\neväs-laukkunne kynsiinne.\" Niin hän haasteli, poistui ja lähetti piian\nkautta veljeksille heidän eväänsä, mutta ovi teljettiin tuikeasti.\n\nTIMO. Missä on pussini?\n\nLAURI. Tuossa sinun, tässä minun. Syönpä vaikka pieniä kiviä nyt.\n\nJUHANI. Nyt ei syödä yhtään ainoata einettä!\n\nLAURI. Mitä? Eikö syötäisi nyt?\n\nJUHANI. Ei einettäkään!\n\nLAURI. Sulje ennen kämmenelläsi meren kurkku.\n\nJUHANI. Olkoot pussit koreasti rauhassa.\n\nAAPO. Mikä on tarkoitukses?\n\nJUHANI. Tehdä lukkarille kiusaa. Ei nyt syödä ennen kuin on nousnut\nhuomispäivä. Vereni kiehuu, pojat, ja Keitulan tuulimyllynä pyörii\npääni. Mutta kiusa vasten kiusaa!\n\nAAPO. Sille kiusalle nauraisi ukkomme aivan sulavasti.\n\nJUHANI. Anna hänen nauraa! Minä en syö. -- Eero tavailee jo, kas,\nkas. -- Minä en syö.\n\nTUOMAS. En minäkään tässä, mutta Sonnimäen nummella tuolla. Siellä istun\nkohta kanervaisella polstarilla.\n\nJUHANI. Oikein! Siellä, siellä kohta pyllyilemme.\n\nEERO. Minä suostun tuumaan, pojat.\n\nAAPO. Mitä hulluuksia taas?\n\nJUHANI. Vankeudesta pois!\n\nAAPO. Ymmärrys hoi!\n\nJUHANI. Sonnimäen hongisto hoi!\n\nEERO. Niin juuri! Ja ymmärrys vastasi: hoi.\n\nJUHANI. Vastasi kuin poika.\n\nAAPO. Simeoni, koeta parastas.\n\nSIMEONI. Siivosti, veljet! Mutta sanonpa, ettei ole meistä\nlukumiehiksi, ja sentähden jääkööt hyvästi siinä kohdassa kaikki puuhat.\nOlkoon toki elämämme nuhteeton ja siivo; sillä me taidamme elää\nkristittyinä ihmisinä ilman luvun-taitoakin, kun vaan uskomme.\n\nAAPO. Kaadathan sinä riivattu, vaan et nosta.\n\nJUHANI. Simeoni haastelee oikeuden ja kohtuuden kieltä. Pois tästä,\npojat; luontoni ei kestä kauemmin.\n\nTUOMAS. Sydäntäni niristelee nähdessäni kuinka Juhania jauhetaan. Pois,\npojat!\n\nJUHANI. Päätetty asia. Mutta älä surkuttele minua, Tuomas; sillä kosto\non kädessäni. Onhan minua kuranssattu, revitty kuin kravunsyöttiä,\ntotisesti! Ja onpa taskussani aika hamppu-pivo, lukkarin rohtima\nhamppu-pivo. Mutta ellei se vihko kerran tukkee lukkarin kitaa, niin\ntapahtuu se siitä syystä, että teen tavarastani jonkunlaisen koneen ja\nkappaleen. Lukkarilla on kaula, jaa, hänellä on kaula; mutta enpä\nhiiskahdakkaan enemmin nyt.\n\nEERO. Minä ehkä tiedän toisen ja paremman neuvon. Hius-kiemurasta, jota\nsäilyttelet plakkarissas, kierrämme oivan ongen-siiman lukkarille\nlahjaksi hyvän opetuksen edestä. Mutta miksi yllytän syntiin, koska\ntiedän ja kaikki yksimielisesti myönnämme, että kuritus tekee\nsanomattoman hyvää, niinkuin veljellisesti juttelimme tiellä.\n\nJUHANI. Eero tavailee jo. Kas kilttiä poikaa vaan.\n\nEERO. Häpeä kyllä näin vanhan vasta tavaamista harjoitella.\n\nJUHANI. Vanhan? Entäs meidän toisten ikä?\n\nSIMEONI. Hän pistelee.\n\nJUHANI. Niin, pisteletpä taas, sinä ohdake nisupellossamme, sinä katkera\nhappamus Jukolan kristillisessä veli-taikinassa, sinä piikki-sika,\npiikki-porsas, sinä sammakko!\n\nSIMEONI. Hiljaa, lukkarin tähden hiljaa!\n\nJUHANI. Korttikaalista ulos kaikki yksimielisesti! Joka nyt vastaan\npinnistää, köniinsä saa.\n\nTUOMAS. Kaikki liriin, kaikki!\n\nAAPO. Timo, lujamielinen veljeni, mitä sanot?\n\nTIMO. \"Ettei tule tuohesta takkia, eikä vanhasta pappia\", sentähden\n\"pillit pussiin ja pois\" ja kaikki yhdestä päästä. Taidanpa kiinnittää\nasiani vielä yhdellä sanalla: \"kahden puolen kirves hiotaan\".\n\nAAPO. Lauri, kuinka teet?\n\nLAURI. Käyn tästä Sonnimäelle.\n\nAAPO. Ah! vaikka kuolleet haudoistansa huutaisivat: te niskurit, te\nhullut miehet!\n\nJUHANI. Ei auttais sittenkään, vaan mars, poika! Tuletko? Muutoin --\nHerra Kiesus! -- tästä leimahtaa ja läimähtää. Tuletko?\n\nAAPO. Minä tulen. Mutta vielä yksi sana.\n\nTUOMAS. Ei auttaisi nyt tässä tuhannenkaan sanaa.\n\nJUHANI. Ei vaikka jokaisella sanalla olisi tuhannen miekkaa.\n\nEERO. Ja jokaisella miekalla tuhannen terää.\n\nJUHANI. Tuhannen tulta-iskevää terää. Niin juuri; ei auttais sittenkään.\nMaarstrannista pois, Sipirjasta pois, pois hirmuisesta aarniosta kuin\nseitsemän luotia kanuunan kidasta! Tässäpä on sekä luoti että kanuuna,\nladattu kanuuna, joka kuumenee kuumenemistaan, nyt se on tulipunainen,\nja kohta paukahtaa. Voi armaat veljet ja sukulaiset ja saman äitin\nkantamat! te näitte kuinka hän lierutti tämän otsavihkoni etusormensa\nympäri, kahmasi sitten kaikella kourallansa näin, kas tällä tavalla, ja\nsitten ravisti hän, että hampaat helähti. Hm!\n\nTUOMAS. Minä näin sen ja poski-lihani pullistuivat vihasta.\n\nEERO. Minä kuulin kuinka Juhanin hampaat helähti, näin kuinka Tuomaan\nposki-lihat pullistuivat, ja minä kauhistuin, mutta kiitinpä sentähden\nJumalaa teidän puolestanne, muistaissani kuinka hyvää kuri kuitenkin\ntekee.\n\nJUHANI. Älä, rakas veljeni, saata tuli-lunttua kanuunan vänkypannuihin,\nnimittäin näihin kahteen korvaani, sitä älä tee.\n\nTUOMAS. Miksi häntä äköittelet, Eero?\n\nJUHANI. Eero onkin lukkarin lillipoika. No hyvähän sekin, vallan hyvä.\nMutta mitä pahaa olen minä tehnyt, että lukkari minua näin rääkkää? Onko\nse rikos, että on minulla niin kova pää? Eihän paljon puutu etten itke.\n\nTIMO. Mitä olen minä tehnyt, koska näin riivatusti tukkaani vanutetaan?\nSiitäkö syystä, että on minulla se järki, jonka Jumala minulle kerran\nviisaudessansa antoi?\n\nLAURI. Kolme tukkapöllyä olen minä saanut.\n\nJUHANI. Kaikilla meillä on täältä makeita muistoja. -- Ovi auki!\n\nAAPO. Huomaa, että olemme telkien takana.\n\nTIMO. Puskuri on päällä, vahva puskuri.\n\nJUHANI. Kätkee kuin korsi; mutta toiseksi: onhan tuossa akkuna. Yksi\nhuhmaus pussillani, ja kuuluupa korea helinä ja kilinä.\n\nAAPO. Onhan pääsi jo perin pyörässä.\n\nJUHANI. Kahden päivän pyörittämisestä, kahden päivän pyörittämisestä,\nveikkoni!\n\nSIMEONI. Ei akkunaa sentähden särjetä, vaan keskustelkaamme koreasti\nlukkarin kanssa.\n\nJUHANI. Mene helvettiin keskustelemaan perkeleen kanssa! -- Akkuna\nsäpäleiksi ja vankeudesta pois! \"Ulos koko pataljoona!\" huusi kapteeni\nvihoissansa.\n\nTUOMAS. Ovi hakaan, Eero!\n\nEERO. Niin juuri; linnan isoportti kiini pataljonan marssiessa västingin\ntakaportista ulos. -- Ha'assa on ovi.\n\nAAPO. Minä varoitan teitä!\n\nJUHANI. Tehty on tehty. Katsos tuossa!\n\nAAPO. Sinä hirmuinen, julkijumalaton!\n\nSIMEONI. Kas niin! Se on tehty! Siinähän akkuna sälähti!\n\nJUHANI. Akkuna sälähti ja taivas välähti, kun kerran vaan keikahti\nJussin pussi! Se oli Laiska-Jaakon mälli.\n\nSIMEONI. Meitä poloisia!\n\nJUHANI. Tie on auki, lähdetkö liikkeille?\n\nSIMEONI. Minä seuraan teitä, velikulta!\n\nJUHANI. Aapo, tie on auki, lähdetkö liikkeille?\n\nAAPO. Miksi nyrkki pystyssä, sinä hullu? Minä seuraan, seuraan! Mitähän\ntässä enää muuta, koska kerran on palanen kelkassamme.\n\nJUHANI. Istu ja pala!\n\nTUOMAS. Kaikki pussit selkään ja akkunasta ulos! Porstua tömisee.\n\nJUHANI. Onko se lukkari? Minä sivuun häntä.\n\nTUOMAS. Tule!\n\nJUHANI. Se on lukkari. Minä sivuun häntä hieman.\n\nTUOMAS. Pois! sanon minä.\n\nJUHANI. Älä astu tielleni nyt. Minä rakastan sinua, Tuomas veljeni.\n\nTUOMAS. En päästä sinua tekemään hirmutöitä. Riennä nyt vaan kanssani\nakkunasta ulos; tuollahan jo pelto-murulla kaapaisevat toiset. Tule!\n\nJUHANI. Hellitä! Mitä pelkäät sinä hirmutöitä? Hänen otan vaan koreasti\npolvilleni, nostan ylös takkinsa pitkät liepeet ja nassielen häntä\npaljaalla kämmenelläni, ja totta on tekevä tämä kämmen. Hellitä, armas\nveljeni, muutoin sydämmeni halkee kuin Korkin säkkipilli. Hellitä! sinä\nnäet kuinka pääni höyryy.\n\nTUOMAS. Olemmepa ikuiset vihamiehet, ellet tottele minua nyt. Huomaa\nmitä sanoin.\n\nJUHANI. Mennään sitten. Mutta enpä suostuisi tähän, jos en sydämestäni\nsinua rakastaisi.\n\nHe vaikenivat, viskasivat itsensä akkunasta mäelle ja juoksivat nopeasti\nyli lukkarin perunapellon. Saralla kilkahtelivat pienet kivet,\nmulta-kokkareet lentelivät korkealle ilmaan, ja pian he katosivat\ntiheään lepistöön toisten jäljessä. Silloin lukkari vihan hirmuisella\nmuodolla rynkäs sisään, heiluttaen kourassansa meren-ruokoista, jykevätä\nsauvaa. Korkealla, kiljuvalla äänellä huuteli hän karkureita, mutta\nturhaan. Ulos lepistöstä kirmasivat veljekset, juoksivat yli kivisen,\nkallionkieluisen tienoon, siitä halki ahtaan katajiston, siitä yli\npappilan avaran, kaisla-rantaisen Neulaniemen niitun, viimein poikki\nlakean, kumisevan ahon, ja seisoivat santaisella tiellä, Sonnimäen\nkaltevan nummen alla. Ylös pitkin mukulakivistä rinnettä he astuivat ja\nehdittyänsä nummen harjulle, päättivät he rakentaa itsellensä leiriä\nhonkien juurille, kanervaiselle maalle; ja pian suitsuili heidän\ntuleltansa savu ylös puitten latvoille.\n\nKorkea oli seutu, jossa veljekset majailivat. Näkyi sinne mäen takaa\npappilan murros-katto, mutta mäen huipulla lukkarin punainen talo, suuri\nkirkonkylä, ja tuolla kuusien helmassa pitäjän kivi-kirkko, juhlallinen,\nkomea. Näkyi vielä moniluotoinen järvi, jota viivaili itäpohjoinen,\nvaisusti ja liepeästi liehtoen kirkkaan taivaan alla, liehtoen yli\njärven, yli niittuin ja metsien, yli Sonnimäen hongiston, jonka juurilla\nveljekset nyt lepäsivät ja paistelivat nauriita loimottavalla nuotiolla.\n\nJUHANI. Nyt syömme oikein kuninkaallisen atrian.\n\nTIMO. Oikein herran-päiväisen.\n\nJUHANI. Naudan-lihaa pussista ja nauris-hillukkoja mujusta. Ne ovat\nkypsiä tuossa paikassa.\n\n    Tuuli se puhaltaa ja puun-latvat taipuu,\n    Kultani ääni se kaukana kaikuu...\n\nMikä härkäpäinen tyhmyys meiltä, istua lukkarin penkillä aapinen\nkourassa, istua kaksi peevelillistä päivää.\n\nEERO. Mutta kas seista sen ovi-nurkassa, sehän vasta toista.\n\nJUHANI. Hyvä, Eeroseni, sinä viisas Eeroseni, sinä kuus-tuumainen\nEeroseni, sinä napa-taatta. -- Lukkarin ovi-nurkassa! Minä sinun\nsaakelin opetan.\n\nAAPO. Hiljaa, hiljaa, te pakanat!\n\nTUOMAS. Istu rauhassa, Juhani, ja ole huolimatta hänen puheistansa.\n\nJUHANI. Lakki päästäs kun syöt, sinä kokkare.\n\nTUOMAS. Lakki päästäs, sanon minäkin.\n\nJUHANI. Kas niin. Totella täytyy sinun; ei auta.\n\nSIMEONI. Aina vaan nalkutusta, paljasta nalkutusta. Jumala teidän\nsielunne ja mielenne kerran valaiskoon!\n\nJUHANI. Ainapa hän on kiusan kapula.\n\nEERO. Ainapa olen kirotuissa hampaissanne \"se turvikko ja peukalo, se\npikkunappula Eero\". Mutta senpä tähden olen sitkeä.\n\nJUHANI. Sinä olet vihainen rakkikoira, niinkuin kuului veisussa\n\"seitsemän miehen voima\".\n\nEERO. Purenpa takaisin ja terävästi.\n\nJUHANI. Sinä olet karvautta täys.\n\nAAPO. Sallipas minullekin sananen. Eero lausui jotakin, jossa\nluullakseni löytyi hieman totuutta. Katso: sitä karvautta, jota hän\nvälimmiten jakelee ympärillensä, olemme kenties itse paljon keitelleet.\nMuistakaamme toki: kaikki olemme saman Luojan luontokappaleita.\n\nTIMO. Vallan niin. Jos minulla on kaksi \"nokkaa, toinen kuin lesti ja\ntoinen kuin leivän puolikas\", niin mitäs muiden siihen tulee? Itse mä\nniitä kannan. Mutta heittäkäämme jo nokat ja nakat, Luojat ja luomiset\ntuperin tuhkaan. Kas täältä, Juhani, saat nauriin, pehmeän kuin\ntuhkulaisen. Iskeppäs sen niskaan ja älä ole milläskään tuon joutavan\npuheista. Hän on nuori ja ymmärtämätön. -- Syö, veljeni.\n\nJUHANI. Syön kyllä.\n\nTIMO. Nyt elämme kuin häissä vaan täällä korkealla, kaikuvalla mäellä.\n\nJUHANI. Kuin taivaan häissä. Mutta rääkättiinpä meitä äsken vielä\noikein surkeasti helvetissä tuolla alhaalla.\n\nTIMO. \"Toisinaan alaslasketaan, toisinaan ylösnostetaan\" tässä\nmaailmassa.\n\nJUHANI. Niin on laita. Mitä sanot, veli Aapo?\n\nAAPO. Olenpa koettanut parastani, mutta turhaan. Nyt suutun kuitenkin\nkerran ja heitän elomme haaksen perämelan kohtalon kouraan. Tässä istun.\n\nJUHANI. Tässä istumme ja tuossahan makaa jalkaimme alla koko maailma.\nTuolla punoittaa lukkarin talo kuin punainen kukko ja tuolla kohoo\nkorkeuteen Herran temppelin torni.\n\nAAPO. Senpä temppelin juurella kerran istumme häpeän mustassa puussa,\nistumme niskat kyyryssä, kuin seitsemän variksen-poikasta aidalla, ja\nkuulemme ihmisten, osoittaen sormellansa, lausuvan: tuossa istuvat\nJukolan laiskat veljekset.\n\nJUHANI. Ei koita se päivä, jona Jukolan pojat, niskat kyyryssä kuin\nvariksen-poikaset istuvat häpeän mustassa puussa ja kuulevat ihmisten,\nosoittaen sormellansa, lausuvan: tuossa istuvat Jukolan laiskat\nveljekset. Tämä päivä ei koita, ennen menen hirteen, tai marssin aina\nmaailman-loppuun, Heinolan pataljoonaan kivääriä keikuttelemaan. \"Mitä\nminä huolin, veitikka nuori?\" Nyt, veljet, koska olemme syöneet, niin\nlaulamme, heläytämme että nummi tärisee.\n\nSIMEONI. Siunataan itsemme ja nukutaan.\n\nJUHANI. Ensin lauletaan: \"Mitä minä huolin\". Karastappas kurkkuas, Timo.\n\nTIMO. Minä olen valmis.\n\nJUHANI. Entäs Eero-poika? Olemmehan ystävät taas?\n\nEERO. Ystävät ja veljekset.\n\nJUHANI. Kaikki hyvin. Mutta kruuvaappas kurkkuas.\n\nEERO. Se on jo täydessä tämmingissä.\n\nJUHANI. Hyvä! Ja kuullelkoot nyt toiset kuinka hongisto remuaa. -- Nyt\npojat!\n\n    Mitä minä huolin, veitikka nuori,\n    Jolla on rinta kuin Tunturi-vuori?\n    Frallaralla rallaralla rallarallalaa!\n\n    Heinolan pokkojen uhkeaan joukkoon\n    Pois minä lähden, tyttöjen houkko;\n    Frallaralla rallaralla rallarallalaa!\n\n    Eipä mua peljätä piispa, ei pappi;\n    Kohta on ylläni sankarin takki.\n    Frallaralla rallaralla rallarallalaa!\n\n    Juokseppas, Rusko, ja pyöritä pyörää;\n    Keisarin knalleja karsitaan syömään.\n    Frallaralla rallaralla rallarallalaa!\n\n    Mitä minä huolin, veitikka nuori,\n    Jolla on rinta kuin Tunturin vuori?\n    Frallaralla rallaralla rallarallalaa!\n\nJUHANI. Juuri niin! Kas tässähän on meidän hyvä olla.\n\nSIMEONI. Vähemmin ääntä, vähemmin ääntä! Niinhän mekastatte kuin\nlekionat peikkoja. -- Mutta hiljaa, hiljaa! täällä tulee ihmisiä.\n\nJUHANI. Ihmisiä? Katso tarkemmin, niin näet suljun Mustalaisia, näet\n\"Rajamäen rykmentin\".\n\nMatkue, joka lähestyi, oli eräs ympärikulkeva perhe, kotoisin pienestä\nmökistä Rajamäen ahoilla, josta syystä maailma kutsui sitä Rajamäen\nrykmentiksi. Sen esimies ja isäntä on tuo kaikkein tuntema Mikko, lyhyt,\nmutta käpeä mies, musta vilttihattu päässä. Hän kauppailee retkillänsä\npikiä ja vilkuttelee vikkelästi kuoharin terävää veistä. Harjoittelee\nhän myös viuluniekan virkaa, vinguttelee useinkin tuota mustan-punaista\nilokonettansa tanssiloissa ja talkoo-iltojen iloissa, kastellen\nkaulaansa aina tarjomusta mukaan. -- Mutta kiltti kuppari on hänen\nakkansa, Kaisa, nuuskanaamainen, tuikea eukko. Harvapa on sauna, jota\nhän ohi-kulkeissansa ei saattaisi savuamaan kuppasaunaksi sen\npaikkakunnan eukoille. Silloin hyppii Kaisan kirves, suunsa massahtelee\nja nuuskainen naamansa hikoilee hirveästi, mutta paisuu myöskin\ntuliaispussi. -- On heillä joukko lapsiakin, joka seuraa heitä heidän\nmatkoillansa kylästä kylään, talosta taloon. Kaksi niistä käyvät jo\nretkensä itse, hyppelevät iloisina vanhempainsa vaiheilla pitkin tietä,\nmilloin edellä, milloin jäljessä, mutta niitä kolmea nuorempata\nkuljetetaan isän ja äitin kuormana vankkureissa; ja Kaisa aina aisoissa\nvetää, Mikko lykkää sauvallansa perään. Kova on siinä meteli, missä\nRajamäen matkue on vaeltamassa; ja olipa eräs koiran-hammas sepittänyt\ntästä perheestä pitkän ilveellisen veisun, kutsuttu rykmentin nimellä.\nTämä oli räyhäävä joukko, joka nyt matkusti pitkin tietä Sonnimäen\nnummen alta kohden kirkonkylää, koska veljekset, iloisena kuin oinaat,\nviettivät vapauden hetkeä nummen korkealla harjulla.\n\nJUHANI. Heisaa! terve, sinä ennenmainittu rykmentti, terve!\n\nTIMO. \"Hustote tili?\" sanoi Ruotsalainen.\n\nEERO. \"Kappusivai!\" sanoi Ryssä.\n\nKAISA. Mitä tahdotte, te siellä ylhäällä?\n\nEERO. Että muori tulee ja imee oikein tuikean sarven tämän veli Juhanin\nruskeaan reisi-pakaraan.\n\nJUHANI. Muori imee ja napsuttelee, koska faari pelaa, sehän vasta\nyhteen-mallaa.\n\nMIKKO. Minä annan teille peevelin, te Jukolan sissit!\n\nEERO. Ukko ei tahdo pelata. No laulakaamme sitten me, ja oikein huikea\nmarssi.\n\nJUHANI. Huikea marssi, kun astelee ohitsemme Rajamäen rykmentti. No,\npojat Timo ja Eero!\n\n    Karsitaan nyt kulkemahan\n      Ylös, alas mäkii,\n    Kuohintahan, kuppaamahan,\n      Kauppoilemaan pikii.\n\n    Aisoiss' Kaisa nuuska-naama\n      Itse olla tykkää,\n    Mikko, purren mälliänsä,\n      Sauvall' perään lykkää.\n\nJUHANI. Juuri niin! Onpa tämä vähän lystillinen laulu-remputus.\n\nKAISA. Tietäkää, te sen vietävät siellä, että me kuljemme aina\nkunnialla, mutta te, te kiertelette ympäri ihmisten metsiä kuin ryövärit\nja raatelevat pedot. Minä kuppaan, minä, ja teen terveyttä; Mikko\nkuohii, hän, ja tekee lihavia kaltteja, muhkeita härkiä ja komeoita\nruunia, joilla ratsastelee kuningasten kuninkaat; se tietäkäät, te\nperkeleet.\n\nJUHANI. Pari värssyä sen saarnan päälle, pojat! Timo ja Eero, reippaat\npojat! Yht'aikaa!\n\n    Kaisan huulet massahtelee,\n      Napsuttelee kirves;\n    Kreeta-muori Kaisan kynsiss'\n      Juttuu hampaat irviss'.\n\n    Mutta tuolla tarhan puoless':\n      Mikä pauhu? Heisaa!\n    Kyltät, kaltit saarnailevat,\n      Pikku-porsaat veisaa.\n\n    Miksi kyltät hälisevät?\n      Miksi naskit kirkuu?\n    Katsos: läätin oven alla\n      Mikon veitsi vilkkuu.\n\nJUHANI. Totisesti lystillinen laulu-remputus; sitä ei taida kieltää,\nMikko?\n\nMIKKO. Pidä juuri kohta leipä-laukkus kiinni ja tiedä, että tässä on\nitse Mestari-Mikko, joka nypisti maaherran orhin puhtaan lakanan päällä,\nvuodattamatta yhtään ainoata veren tippaa. Ja siitäpä tempusta sai hän\nvaltuus-kirjan, jota ei itse Rooman keisarikaan ole mies rikkomaan.\nSellainen Mikko minä olen.\n\nEERO. Oh sinä kaksinkertainen Kuohari-Mikko noita-akkasi kanssa!\n\nKAISA. Katso etten noidu teitä susi-laumaksi kuin äijä ennen ylpeän\nhääjoukon.\n\nJUHANI. Tässäpä seison vielä vanhana Jukolan-Jussina omissa housuissani,\nja niinpä toivon Jumalan avulla seisovani myöskin tästälähin. Eihän\nsiitä noita-konstistasi, muija-parka, tule enemmän kuin koska toisvuonna\nennustit meille maailman loppua ja saatoit monen akan pyytämään turhaan\nanteeksi entistä häijyyttänsä ukoltaan.\n\nKAISA. Kuule mitä nyt ennustan.\n\nEERO. Ennustatpa ja toivot meille lämpöisen saunan ja sinun itsesi meitä\nkuppailemaan niskaan.\n\nJUHANI. Mutta se on hullu ennustus ja toivo. Tosin ai'on kotia\ntullessani lämmittää saunan ja kylpeä oikein herttaisesti, mutta\nAatamin-frakkia niskassani en ensinkään mieli rikkoa.\n\nKAISA. Kuule, kuule! Tuleksi on menevä saunasi ja tuleksi tupasi myös,\nja surkeassa tilassa lähdet sinä itse samoomaan metsiä, rämeitä ja\nsoita, etsien suojaa paleltuvalle ruumiillesi. Ah! verisesti täytyy\nsinun vielä taistella sekä ihmisten että metsän petojen kanssa ja siitä,\npuuskuttaen kuin kuoleva jänis, kallistaa pensaasen tuo kirottu pääsi.\nTämä kuulkaa ja muistakaa.\n\nJUHANI. Mene helvettiin...\n\nTUOMAS. Vaikene jo, vaikene!\n\nSIMEONI. Sinä jumalaton, villitty!\n\nJUHANI. Mene tulipunaiseen helvettiin! Mene lukkarille ja noidu\nlukkarin kurkkuun ijankaikkinen sian-tauti.\n\nEERO. Että hän laulaa kuin Mikon kynsissä vanha torahampainen karju.\n\nJUHANI. Niin! ja rovastille, sille ulkokullatulle, tekopyhälle, ja\nrikkaalle rasva- ja makkara-rovastille... Mitä määräisimme hänelle?\nSanoppas, Eero.\n\nEERO. Tapahtukoon hänelle paisti-kinkerillä niinkuin tapahtui ennen\npuplikaanille Oulun portilla: tulkoon hänen säkkiinsä aika\nkissapiirakka.\n\nJUHANI. Niin! Paltamon kalakukko, näetkös, jossa kissa, karvainen kissa\non moskana sisällä.\n\nEERO. Ja siitä tehköön hän seuraavana sunnuntaina rangaistus-saarnan\nniin vimmatun ja pohtavan että repee tuo rasvainen mahansa, repee kerran\nremahtaen vaan.\n\nJUHANI. Niin! ja sitten peijakas hänen periköön, ottakoon hänen\nniskaansa ja lennättäköön häntä niinkuin pirun on tapana pappia\nlennättää.\n\nEERO. Vieköön rikkaan miehen toveriksi sen mahtavan ja rikkaan rovastin.\n\nJUHANI. Siinähän ovat terveiset, joita pyydämme sinun saattamaan\nkoreasti esiin sekä lukkarille että rovastille. Ja jos kaiken tämän\nteet, niin saatpa sitten noitua minun itseni vaikka sudeksi, niinkuin\nuhkasit.\n\nEERO. Sudeksi niin ahneeksi, että hän kerralla nielee kitaansa koko\nRajamäen rykmentin.\n\nJUHANI. Niin! ja vielä sarvi-säkin kaupan päälle.\n\nEERO. Vielä pikipussinkin paakelssina.\n\nJUHANI. Niin juuri, sinä vasaran-poika!\n\nKAISA. Kaikki hyvin! rovastin ja lukkarin pitää saaman teiltä\nterveisenne, ja se keitto on kupissanne kerran vielä, te kirotut! Anna\nheille kivestä läksiäisiksi, Mikko, anna että pääkuori aukenee.\n\nMIKKO. Tässäpä on mukava harakan-kivi, juuri kuin käsketty. -- Tuossa, te\nPelttarin pukit! -- Mars, Kaisa! Nyt mennään.\n\nJUHANI. Tuota riivattua! Nakkasi kiven, ja liki liippasi, ettei iskenyt\nminua otsikkoon.\n\nEERO. Lähetetään polla takaisin.\n\nJUHANI. Sinkauta se ukolle takaisin, että hattu kömähtää.\n\nTUOMAS. Oleppas heittämättä, poika, jos tahdot säästää saivaristoas.\n\nAAPO. Näethän, sinä konna, että siellä on lapsia.\n\nJUHANI. Pidätä kives; he jo mennä kaapaisevat että nummi jymisee.\n\nSIMEONI. Voi te ilkeen-aikaiset, te kalmukit ja koiran-kuonolaiset!\nEihän enää rauhallinen matkamieskään pääse kunniallisesti ohitsemme\ntiellä. Voi te rosvot!\n\nJUHANI. Minäkö, joka en vääristäisi heiltä hiuskarvaakaan? Mutta katsos\nkoska mies on oikein uhossa ja huikeat puuskaukset toukaa läpi hänen\npotran ruumiinsa, niin -- kylläs sen tiedät. Kaksi yötä ja päivää on\npoika istunut tornissa. Mutta lähetinpä lukkarille vallan uhkeita\nterveisiä sappeni lievitteeksi.\n\nAAPO. Ja vielä hullumpia rovastille. Niitä terveisiä taidamme vielä\nkatkerasti katua.\n\nJUHANI. \"Mitä minä huolin, veitikka nuori?\" Elämä, nuoren miehen elämä\non juuri niinkuin tämä kaikuva, kohiseva nummi. Ja tuollahan koillisessa\nlongoittaa Impivaaran töykeä vuori ja tuolla taasen luoteisessa läikkyy\nkirkon-kylän järvi ja vieläpä haamoittaa tuolla muitakin järviä, tuolla\nilman rannalla kuin ikuisessa kaukaisuudessa. Kolistimen kolme järveä\nsiellä silmäni näkee.\n\n    \"Ei mun auta, ei mun auta,\n    Täytyy mennä järveen;\n    Kultani on niin vihainen\n    Ja puhisee kuin kärme\".\n\nTuon järven pinnallapa tuossa istuu usein lukkari-ukkomme ongen-pahla\nkourassa. Ah! könöttäisi hän siellä nyt ja minä olisin tuima\ntuulenpuuska, äkeä hirmu-myrsky kaakosta, niin tietäisinpä mitä kohden\nrynkäisin pauhinalla, ja pianpa puljahtelis kumossa lukkarin ruuhi.\n\nSIMEONI. Mikä synnillinen toivotus!\n\nJUHANI. Sen minä tekisin, ruuhen minä kumoisin että kiehuisi vellinä\njärven vesi.\n\nTIMO. Suden paistiksi koko mies.\n\nJUHANI. Suden-kuoppaan hänen syöksisin ja itse paseerailisin riemuiten\nreunalla.\n\nAAPO. Kettu, kerran karhun pahan-suopa, narrasi kuoppaan kontio-kurjan.\nKovin hän silloin nauroi ja käyskeli siinä ylhäällä ympäri ammottavan\nkuopan, haastellen pilkallisesti. Siitä astui hän ilveksen selkään,\nilves vei hänen ylös korkeaan kuuseen, joka seisoi siinä lähellä. Rupesi\nlaulamaan kettu iloissansa ja kutsumaan kokoon tuulia jokaisesta\nneljästä ilmasta; käski heitä soittamaan kuusen kanteletta hänen\nlaulunsa mukaan. Tulivat pian itä, läntinen ja etelä, ja ankarasti\nkaikkui ja kohisi kuusi. Tuli myös voimallinen pohja, rynkäsi halki\npartaisen, pimeän korven, humisten ja ryskyin. Silloin kuusi pauhasi,\nvapisi ja kumartui syvään, murtui viimein ja kaatui kohden kuoppaa,\nviskaten kaatuessaan latvastansa ketun alas karhun syliin syvässä\nkuopassa.\n\nTIMO. No peijakas! Mutta nyt?\n\nJUHANI. Kylläs tuon arvaat, kuinka nyt tapahtui. Kieppasi mar' karhu\noikein rotevasti kiinni ketun kamarasta ja ravisti että hampaat helähti,\nniinkuin teki hyvä lukkari minulle. -- Mutta ymmärränpä Aapon\ntarkoituksen. Hän tahtoi minua muistuttaa, että joka toiselle kuoppaa\nkaivaa, hän putoo siihen itse. Olkoon niinkin, mutta suden-kuopan\nsaaliiksi lukkarin soisin vaan.\n\nTIMO. Nähdä lukkarin kuoppaan lötkähtävän, sitähän ei juuri minunkaan\nsydämeni vastaanlöis. Mutta en tuota ukko-rässyä sentähden kauankaan\npiinaisi tunkkaisessa kammiossa. Kaksi tuntia, kaksi tuntia vaan. Ja\njääköön tämä tähän. Eläköön lukkari rauhassa, putoomatta edes\nnärkästyneen sydämenikään kuoppaan. Mutta yhtä ihmettelen. Kuinka\ntaidatte uskoa tuollaisia lorujuttuja kuin tämä ketusta ja karhusta. Voi\nveikkoset! eihän taida kettu edes joutaviakaan jaaritella, sitä vähemmin\nkutsua vielä tykönsä maailman tuulia. Te uskotte tämän, mutta minä\npäätän asian puhtaaksi valheeksi.\n\nJUHANI. Se tiedetään, ettei Timon pää ole juuri terävimpiä tässä\nmaailmassa.\n\nTIMO. Vaikk'ei. Mutta tällä päällä vaellan halki tämän maailman yhtä\nkunniallisesti kuin sinäkin taikka jokin muu, mies tai vaimo.\n\nAAPO. Timo ei käsitä kuvausta.\n\nJUHANI. Ei ensinkään se poika parka nyt käsitä. Mutta katsoppas jos\nselitän sinulle seikan. Tapaus ketusta ja karhusta on arvattavasti\nniistä ajoista, joina kaikki luontokappaleet ja vielä puutkin taisivat\npuhua, niinkuin vanhassa testamentissa kerrotaan; ja sen olen kuullut\nvainaalta sokea-enoltamme.\n\nAAPO. Ethän käsitä nyt sinäkään satua ja sen tarkoitusta.\n\nTIMO. Mutta kuitenkin \"pata kattilaa soimaa; musta kylki molemmilla\".\n\nJUHANI. Mielitkö viisastella, mies? Mutta usko minua, niin kiitänpä\nJumalaa siitä, etten ole niin tyhmä kuin sinä, Timo-poloinen.\n\nTIMO. Vaikka et ole; enpä siinä mitään vaaraa näekkään.\n\nEERO. Tee sinä, Timo, niinkuin puplikaani ennen: lyö ainoastaan vasten\nrintaasi, ja saadaanpa nähdä, kumpi teistä tästä parempana miehenä kotia\nmarssii.\n\nJUHANI. Aih! joko sattui pikku-Eeroonkin, sinä puplikaani itse?\n\nEERO. Sattui oikein makeasti itse puplikaanien päämieheen, tuohon\npikku-Zakeukseen.\n\nJUHANI. Minä en huoli sinun Zakeuksistas ja makeuksistas, vaan panen\nitseni makeasti nukkumaan. Selin tahdon teihin kääntyä ja maata kuin\nviholais-pesä kinoksen alla. -- Mutta Jumala auta meitä! olemmehan\nasettuneet kamalaan paikkaan.\n\nAAPO. Miksi niin?\n\nJUHANI. Tuossahan tuo merkillinen, kamoittava kivi, joka antaa aina niin\nmurheellisen vastauksen kirkonkelloin pauhinalle. Ja katsokaapas noita\nsilmiä sitten, jotka tuijottelevat tuolta päällemme lakkaamatta. Minä\nkauhistun. Mennään tästä Herran nimeen!\n\nTUOMAS. Istukaamme rauhassa.\n\nJUHANI. Mutta metsänhaltija on tässä kova ja kiukkuinen.\n\nAAPO. Ainoastaan heitä kohtaan, jotka kiroilevat tai osoittelevat muuta\njumalattomuutta. Sentähden kavahda itses siitä. Mutta tarina noista\nkuvista tuolla kiven kyljessä on tapaus kaukaisista ajoista.\n\nLAURI. Tahdotko sen kertoa meille?\n\nAAPO. Mutta katselkaa ensin tarkemmin tuota kiveä. Siellä nä'ette\nniinkuin neljä kultaista, säteilevää pistettä. Ne ovat kahden rakastajan\nsulavat silmät, korean neidon ja uljaan nuorukaisen; ja heidän kuvansa\nnä'ette myös piirrettyinä kiveen. Katselkaa heitä, silmät vähän\nrakosilla. Siinä he istuvat yhdistettyinä hellimpään syleilykseen. Mutta\nalempana, nuorten jalkain juuressa makaa kymeröissään ja miekalla\nlävistettynä eräs vanha uros.\n\nTIMO. Juuri niinkuin sanot.\n\nLAURI. Jotakin sellaista luulen minäkin siellä näkeväni. Mutta kerro\nasia.\n\nSeuraavan tarinan kertoi heille Aapo.\n\nSeisoi ennen tässä lähellä eräs komea linna, ja tämän linnan herra oli\nrikas ja mahtava mies. Hänellä oli tytärpuoli, äititön, mutta suloinen\nja kaunis kuin aamu. Neitoa rakasti eräs nuorukainen, mutta sekä\nnuorukaista että neitoa vihasi linnan hirmuinen isäntä, jonka sydämessä\nei koskaan löytynyt lemmen sijaa. Mutta tytär rakasti myös ylevätä\nnuorukaista; ja he kohtasivat toisiansa usein tällä kaikuvalla nummella,\nja juuri tämän kiven juurella olikin heidän yhtymyspaikkansa. Mutta\nsaipa isä tiedon nuorten salaisesta liitosta ja lausui kerran neitosen\nkorviin hirmuisen valan. \"Tyttäreni\", sanoi hän, \"katso etten saavuta\nteitä syleilyksessä metsien yössä. Tiedä, että miekkani teidät kohta\nsilloin yhteen-vihkii veriseen kuolemaan. Sen lupaan ja pyhästi vannon\".\nNiin hän lausui, ja neitonen kauhistui kuultuansa valan. Ei hän\nkuitenkaan unohtanut sydämensä ystävää, vaan kiivaammaksi yhä kiihtyi\nhänen lempensä.\n\nOli tyyni kesä-yö; tuli aavistus immen poveen, että nuorukainen käyskeli\nnummella, vartoen kultastansa. Viimein, koska hän arveli kaikkein jo\nlinnassa lepäävän syvimmässä unessa, läksi hän, käärittynä avaraan,\nhienoiseen huiviinsa, lemmenretkellensä, hiipi varjona ulos, katosi pian\nmetsän kohtuun, ja liehahti kerran kasteisessa viidassa sininen liina.\nMutta kaikki eivät linnassa maanneetkaan, vaan seisoipa akkunan ääressä\nitse linnan herra, tähtäillen neitoa, joka öisenä haamuna siirtyi pois.\nSilloin vyötti hän miekkansa miehustalle, tempasi käteensä keihään ja\nkiirehti ulos, katosi metsään neitosen jäljestä. Verta-janoova peto\nsilloin vainosi lempeä-silmäistä karitsaa.\n\nMutta ylös nummelle kiirehti huohottava tyttö ja kohtasi ystävänsä\nsiellä, harmaan kiven juurella. Siinä he seisoivat, syleillen armaasti\ntoinen toistaan, kuiskaillen rakkauden kieltä autuaana hetkenä. Eivätpä\nseisoneet he enää maan pinnalla täällä, vaan heidän sielunsa käyskelivät\ntaivaan kukkas-niituilla. -- Meni niin muutama silmän-rävähdys ja rynkäsi\näkisti esiin linnan hirmuinen herra, syöksi terävän keihäänsä neidon\nvasempaan kylkeen, että sen kärki nuorukaisen oikeasta kyljestä tunkeusi\nulos, ja niin hän yhdisti heidät kuolemassa. He kallistuivat vasten\nkiveä, ja yhtenä virtana juoksi heidän verensä nummella, punaten\nkanervakukkasten posket. Siinä, teräksisen siteen yhdistäminä, he\nistuivat kivisellä istuimella, äänettöminä, mutta aina armaasti\nsyleillen toinen toistaan. Ja ihanasti kuin neljä kultaista tähteä\nsäteilivät heidän silmänsä kohden linnan valtiasta isäntää, joka\nkummastuen katseli ihmeellistä, tyyntä kuvausta kuoleman kidassa. Syntyi\näkisti ukkosen ilma, välähteli ja jyrisi taivas, mutta väläysten\nsinertävässä loimossa nuorten silmät säteilivät onnen-autuaasti, kuin\nneljä kynttilää taivaan salissa, pyhässä ilmassa loistaa. Tätä katseli\nmurhamies, kun korkeuden viha riehui hänen päällänsä ja ympärillään.\nVoimallisesti puhui hänen sielullensa nuorten ihanasti riutuvat silmät,\nheidän koskena juokseva verensä, puhui jyrisevä taivas. Hänen mielensä\nliikkui, liikkui ensimmäisen kerran, koska hän, sydämessä katumus kylmä\nja musta, katseli kuolevien ihmeellisiä silmiä, jotka aina lakkaamatta\npaistoivat hymyten häntä vastaan. Hänen sydämensä kammostui ja vapisi,\nkun salamat leimahtelivat ja avaruus pauhasi, ja kaikkialta karkasivat\nhänen päällensä kauhistuksen henget. Ääretön vimma saavutti hänen\nsielunsa.\n\nKatsoi hän vielä kerran nuoria kohden: mutta sieltäpä aina samat\nhohtavat silmät, vaikka jo sammuvina, katselivat hymyten häntä vastaan.\nSilloin löi hän käsivartensa ristiin ja rupesi, kuin jäätyneellä\nkatseella, tuijottamaan itään päin, ja niin hän seisoi kauan mykkänä\nsynkeässä yössä. Mutta viimein ja äkisti kohoitti hän povensa korkealle\nja huusi pitkän huudon, pitkän ja peloittavan kovan, joka jylisten\nkiiriskeli ympäri tienoota. Seisoi hän taasen äänetönnä hetken, jona hän\nkuulteli tarkasti ja kauan, kunnes viimeinen kaiku hänen huudostansa oli\nvaiennut etäisimmän kunnaan povehen. Ja koska tämä oli tapahtunut\nsilloin hän taasen, yhä tuijoittaen kohden itää, huusi hirmuisesti, ja\nkauan seuduissa kiiriskeli kaiku, jonka juoksua vuoresta vuoreen hän\nkuulteli tarkasti. Mutta viimein kuoli kaukainen, vapiseva ääni, leimaus\nlepäsi ja sammuneet olivat nuorten säteilevät silmät; ainoastaan raskas\nsade huokaili metsässä. Silloin, äkisti kuin unesta heräten, tempasi\nlinnan herra miekkansa huotrasta, lävisti rintansa ja kaatui nuorten\njalkain juureen. Ja leimahti taivas kerran vielä, leimahti ja jyrisi;\nmutta pian vallitsi taasen kaikkialla hiljaisuus.\n\nAamu tuli, ja nummella löydettiin kuolleet harmaan kiven juurelta; pois\nhe kannettiin ja sija heille rinnakkain rakettiin hautaan. Mutta kivessä\nnähtiin sen jälkeen heidän kuvansa; ja näkyi siinä kaksi nuorta,\nsyleillen toinen toistaan, ja heidän allansa polvillaan eräs ankara,\npartainen uros. Ja neljä ihmeellistä nastaa, kuin neljä kultaista\ntähteä, kiven kyljessä säteilee sekä yöllä että päivällä, muistuttaen\nrakastavain ihanasti raukenevia silmiä. Ja pitkäsen nuoli, niinkuin\ntarina kertoilee, piirsi, leimahtaessaan, kiveen nämät kuvat. Ja\nniinkuin tässä kuvauksessa, niin istuvat nuorukainen ja impi onnellisina\nkorkeuden istuimilla; ja niinkuin uros tuossa matelee, niin entinen\nlinnan herra paahteisessa ilmassa rangaistuksen vuoteella. Ja koska\nsoivat tornin kellot, teroittaa hän aina tarkasti korvansa, kuullellen\nkaikua kivestä; mutta yhä murheellinen on helinä. Kerran toki on kivestä\nkuuluva ihmeellisen lempeä ja iloinen ääni, ja silloin on tullut miehen\nsovinnon ja pelastuksen hetki, mutta lähellä on myös kaiken maailman\nhetki. Ja sentähden kuultelee aina kansa erinomaisella levottomuudella\nkaikua kivessä, koska kellot soi. He soisivat miehen sovinnon päivän\nvalkenevan, mutta muistelevat kauhistuen maailman tuomiohetkeä.\n\nTämä oli tarina, jonka Aapo kertoi veljillensä Sonnimäen nummella.\n\nTIMO. Mutta saapa ukko hikoilla. Aina tuomiopäivään asti! Ohhoo!\n\nSIMEONI. Sinä tomppeli, katso ettei juuri tällä hetkellä möräise tuomion\ntorvi.\n\nEERO. Maailman lopusta ei ole yhtään pelkoa niin kauan kuin pakanoita\nmaan päällä löytyy. No Jumala paratkoon! tässähän on seitsemän\nvillittyä pakanaa vallan kristikunnan helmassa. Mutta eihän niin pahaa,\nettei siinä aina jotakuta hyvääkin. Olemmehan maailman pylväitä me.\n\nJUHANI. Sinäkö maailman pylväs? Kuustuumainen.\n\nSIMEONI. Vapisetpa, Eero, vapiset kuin perkele, kun lähestyy päivä, jota\npilkkaat nyt.\n\nTIMO. Sitä ei hän tee, sen takaan minä. Ohhoo! silloinpa on meteliä ja\nmullerrusta. Kaksi mullerrusta on jo ollut, kolmas on vielä tulematta;\nja silloin tapahtuu se suuri autuuden merkki; silloin maailma on menevä\ntuhaksi ja tomuksi kuin kuiva virsu. Silloinpa karja aholla mörää ja\nsiat kujalla kauheasti vinkuu, jos nimittäin tämä tuho on tapahtuva\nkesäiseen aikaan, mutta jos se talvella tapahtuu, niin karjapa silloin\nometassa teiskaa ja mörää ja läätin pahnoissa sika-parat vinkuu.\nSilloinpa on melskettä, pojat. Ohhoo! Kaksi mullerrusta on jo ollut,\nkolmas on vielä tulematta, niinkuin sokea-eno sanoi.\n\nSIMEONI. Niin, niin, muistelkaamme tätä päivää.\n\nJUHANI. Vai'etkaa jo, veljet. Varjele Jumala! käännättehän perin\nnurinniskoin tässä miehen sydämmen. Nukkukaamme, nukkukaamme!\n\nNiin he haastelivat, mutta kanssapuheensa vaikeni viimein ja uni\nkallisti heidät alas toisen toisensa perästä. Heistä viimeisenä istui\nvalveillansa Simeoni, nojaten itseänsä vasten hongan pulloista juurta.\nHän istui ja mietiskeli hartaasti näitä maailman viimeisiä aikoja ja\ntuomion suurta päivää. Ja punaisina, kosteina, liepeinä paloivat hänen\nsilmänsä, mutta ruskea punerrus hänen karheista poskistansa paistoi\nkauas. Lopulta nukkui myöskin hän; ja niin he kaikki makeasti uneksuivat\nnuotion ääressä, joka loimotti vielä hetken, mutta vähitellen raukeni ja\nsammui.\n\nPäivä hämärtyi ja hämärä sakeni yöksi; ilma oli lenseä ja paahteinen;\nvälähteli tuolloin tällöin koillisessa taivaan alla, koska ylös kohosi\ntuima ukkosilma. Kotkan vauhdilla läheni se kirkonkylää, viskeli\nkohdustansa tulta ja sytytti äkisti pappilan riihen, joka, kuivaa olkea\ntäynnä, leimahti pian valtaiseen tuleen. Rupesivat kellot pauhaamaan ja\ntuli liikettä kylään, kaikkialta kiirehti väkeä hurjalle tulelle,\nvirtasi miestä ja naista, mutta turhaan. Peloittavasti loimotti riihi,\nja veripunaiseksi muuttui taivaan kansi. Mutta ilma nyt rynkäsi kohden\nSonnimäkeä, jossa veljekset makasivat sikeässä unessa; ja heidän\nkuorsauksistaan remahteli nummi. Nytpä hirmuinen jyräys on heidät\nherättävä ja silloin he säikähtävät pahemmin kuin koskaan eläissänsä.\nHeidän unihouriva mielensä kauhistuu, koska viipymättä pujahtaa\nmuistoonsa synkeä tarina, kuvailukset maailman lopusta, luonnon\nriehuessa heidän ympärillään kolkossa yössä. Ja mikä on valoa tässä\nyössä, on ukkospilven salamista ja kamala haame aaltoilevasta palosta\nkylässä. -- Nyt välähti ja vilauksessa seurasi verraton jyräys, joka\npaikalla herätti veljekset. Huutaen kovasti ja kirkuvalla äänellä,\nloiskasivat he yhtaikaa ylös maasta, ja hiukset narreillaan pystyssä\nkuin kahiseva kahila, ja silmät renkaina päässä, tuijottelivat he kohden\ntoinen toistansa muutaman silmänräpäyksen.\n\nSIMEONI. Tuomiopäivä!\n\nJUHANI. Missä ollaan, missä ollaan?\n\nSIMEONI. Jokos mennään?\n\nJUHANI. Auta meitä, armo!\n\nAAPO. Hirveätä, hirveätä!\n\nTUOMAS. Hirveätä kyllä.\n\nTIMO. Herra varjele meitä poika parkoja!\n\nSIMEONI. Jopa kellot soivat!\n\nJUHANI. Ja kivi kilisee ja tanssii! Hii, haa!\n\nSIMEONI. \"Taivaan kellot soivat!\"\n\nJUHANI. \"Ja vaipuvat mun voiman'!\"\n\nSIMEONI. Ja näinkös nyt vaan mennään?\n\nJUHANI. Auta meitä, laupeus ja armo!\n\nAAPO. Voi kauheutta!\n\nJUHANI. Tuomas, Tuomas, tempaise tuosta takinhännästäni kiinni! Hii,\nhaa!\n\nSIMEONI. Hii, haa! nyt mennään, mennään!\n\nJUHANI. Tuomas, minun veljeni Kristuksessa!\n\nTUOMAS. Tässä olen; mitä tahdot?\n\nJUHANI. Rukoile!\n\nTUOMAS. Niin, rukoile tässä.\n\nJUHANI. Rukoile, Timo, jos taidat!\n\nTIMO. Tahdon koettaa.\n\nJUHANI. Tee se pian!\n\nTIMO. O Herra, suru suuri, o Bethlehemin armoistuin!\n\nJUHANI. Mitä sanoo Lauri?\n\nLAURI. Enhän tiedä mitä sanon tässä kurjuudessa.\n\nJUHANI. Kurjuus, ääretön kurjuus! Mutta luulenpa kuitenkin, ettei ole\nloppu juuri vielä.\n\nSIMEONI. Oi jos annettaisiin meille armonaikaa vielä yksi päiväkin!\n\nJUHANI. Tai yksi viikko, kallis viikko! -- Mutta mitä aattelemme tästä\nkamoittavasta valosta ja kelloin sekavasta kaikunnasta?\n\nAAPO. Onhan tulipalo kylässä, hyvät ihmiset.\n\nJUHANI. Niin, Aapo, ja hätäkello moikaa.\n\nEERO. Tulessa on pappilan riihi.\n\nJUHANI. Menköön tuhannen riihtä kun vaan seisoo tämä matoinen maailma ja\nme sen seitsemän syntistä lasta. Herra auta! Uihan koko ruumiini kylmän\nhien virrassa.\n\nTIMO. Eipä ilman ettei minunkin housuni vapise.\n\nJUHANI. Verraton hetki!\n\nSIMEONI. Näin meitä Jumala rankaisee syntiemme tähden.\n\nJUHANI. Totta! Miksipä lauloimme tuon ilkeenaikaisen veisun Rajamäen\nrykmentistä?\n\nSIMEONI. Te pilkkasitte hävyttömästi Mikkoa ja Kaisaa!\n\nJUHANI. Ettäs sanot! Mutta Jumala siunatkoon heitä! Hän siunatkoon meitä\nkaikkia, kaikkia, lukkariakin!\n\nSIMEONI. Se rukous on taivaalle otollinen.\n\nJUHANI. Lähtekäämme tästä hirmuisesta paikasta. Tuoltahan leimuaa tänne\npalo kuin kadotuksen pätsi, ja tuolta kalustaa kiven kyljestä nuo\nsilmätkin niin surkeasti päällemme. Tietäkää, että juuri Aapon kertomus\nniistä kissan-silmistä saattoi matkaan tämän ravistuksen selkäluissamme.\nMutta lähtekäämme liesuun, ja älköön kukaan meistä unohtako pussiansa ja\naapistoansa. Pois veljet! Tammistoon marssitaan Kyöstin luokse, Kyöstin\nluokse Herran avulla, ja siitä huomenna kotia, jos eletään. Mennään nyt!\n\nLAURI. Mutta kohta on niskassamme roima sade ja kastummepa kuin rotat.\n\nJUHANI. Anna kastua, anna kastua! Saatiinhan vielä armo. Mennään nyt!\n\nHe riensivät pois, astellen kiivaasti toinen-toisensa jäljestä,\njoutuivat pian santaiselle tielle ja teroittivat suuntansa kohden\nTammiston taloa. Tulen iskussa ja jyrinässä, joka monialle kiiriskeli\ntaivaan alla, he käyskelivät hetken, kunnes rupesi heitä valelemaan\nrankka sade. Silloin tuimensivat he käymisensä juoksuksi ja lähenivät\n\"Kulomäen kuusta\", joka, korkeutensa ja tuuheutensa tähden kuuluisa,\nseisoi juuri maantien varrella suojana monelle sateessa kulkevalle.\nTämän juurelle veljekset istuivat kuuron kestäessä ja pauhatessa\nvaltaisen kuusen; mutta koska ilma yleni, jatkoivat he kulkunsa taas.\nAsettuipa luonto, tuuli taukosi, pilvet pakenivat ja kelmeänä kohosi kuu\nmetsän latvoisa ylös. Ilman kiirettä ja huolta astelivat jo veljeksetkin\nläiskyvällä tiellä.\n\nTUOMAS. Olenpa usein aatellut mistä ja mitä on ukkonen, tuo leimaus ja\njyrinä.\n\nAAPO. Siitähän sanoi sokea-eno syntyvän taivaalle tämän kapinan, koska\npilvilohkareitten väliin on sijoittunut kuivaa hietaa, tuulenkierrosten\nnostamana ylös ilmaan.\n\nTUOMAS. Kuinkahan ollee.\n\nJUHANI. Mutta lapsenpa mieli yhtäkin kuvailee. Kuinkaspa ennen\ntuonpäiväisenä paitaressuna aattelin ukkosesta minä? Jumalahan, näetkös,\nsilloin ajeli jyritteli pitkin taivaan katuja, ja tulta iski kivinen tie\nja pyörän rautainen kenkä. Hähhäh! Lapsella on lapsen mieli.\n\nTIMO. Entäs minä? Samaan suuntaanhan tuumiskelin minäkin, koska mokomana\npienenä peijakkaan peukalona kapsuttelin kujalla ukon jyskyessä,\ntapsuttelin, tapsuttelin paitatilkku päällä. Jumala jyrää peltoansa,\naattelin minä, jyrää ja livauttelee oikein makeita iskuja\nsonninsuoroisella piiskallansa, ja iskuistapa noin nyt säkenöitsee\npulskin ruunan pullea reisi, niinkuin muhkean hevon lautasilta näemme\nkipinöitä heltivän, koska sitä pyhkeilemme. Niin, olivatpa nämät\nmietteitä.\n\nSIMEONI. Aattelinpa lapsena ja aattelen vielä: taivaan leimaus ja jyrinä\non ilmoittava Jumalan vihaa syntisiä kohtaan maan päällä; sillä ihmisten\nsynnit ovat suuret, lukemattomat kuin santa meressä.\n\nJUHANI. Tosin tehdään täällä syntiä, sitä ei taida kieltää, mutta\nkylläpä täällä syntistäkin oikein suolassa ja pippurissa keitetään.\nPoikani, muisteleppas kouluretkeämme ja mitä sen kestäessä koimme.\nLukkarihan meitä kynsi ja pöllytti kuin haukka; sen tunnen vielä ja\npuren hammasta, mun poikaseni.\n\nMutta kului öinen tie ja läheni Tammiston talo, johon veljekset astuivat\nvakaasti sisään, ja Kyösti rakensi heille oivalliset sijat. Tämä Kyösti,\nmies jykevä kuin hirsi, oli talon ainoa poika, mutta ei mielinyt koskaan\nastua isännyytensä valtaan, vaan tahtoipa hän aina oleskella oloillansa,\nitseksensä. Oli hän myös kerran käyskellyt kuin riiviössä pitkin kyliä,\nsaarnaten ja huutain; ja tähän tilaan, niinkuin kerrotaan, saattoi hänen\ntuumaukset uskon asioissa. Ja koska hän viimein tuosta selkeni, oli hän\ntaasen muutoin sama kuin ennenkin, mutta ei nauranut hän milloinkaan\nenään. Ja se kummallinen kohta myös tapahtui, että hän piti tästälähin\nparhaina ystävinänsä Jukolan veljeksiä, joita hän tuskin oli\ntuntenutkaan ennen. Tämänpä miehen luoksi nyt astuivat veljekset\nottamaan kortteeriansa yöksi.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\n\nSeuraavana päivänä lähenivät Jukolaiset kotoansa taas, astellen toinen\ntoisensa jäljestä. Mutta viheliäinen oli heidän muotonsa: vaatteensa\npahoin revityt, kasvonsa kirjavat mustelmista ja haavoista. Juhanilta,\njoka vaelsi edellä, oli vasen silmä isketty melkein umpeen, kovin olivat\nturpuneet Aapon huulet, Timon otsasta oli puhjennut ulos ankara sarvi,\nja ontuen käyskeli Simeoni toisten perässä. Pää heiltä kaikilta oli\npahoin pehmitetty; ja mikä oli käärinyt sen ympäri tyhjennetyn\neväspussinsa, mikä temmaisnut mekostansa ryysyjä haavoillensa.\nTällaisessa tilassa palasivat kouluretkeltänsä; ja riensivät heitä\nvastaan koiransa Killi ja Kiiski, iloisesti liehakoiten. Mutta veljekset\neivät juuri jaksaneet osoitella hyväilystä takaisin uskollisia\nvartijoitansa kohtaan.\n\nMutta ken oli heidän kanssaan näin pahoin menetellyt? Ken oli voinut\nnäin masentaa Jukolan vahvat veljekset? Olihan tämä Toukolaisten\nkostotyö. He, saatuansa tiedon Jukolaisten viipyvän Tammistossa,\nyhtyivät liittoon kahdenkymmenen miehen voimalla ja kätkivät itsensä\ntien varrelle pensastoon vartomaan vihamiehiänsä. Siinä he kauan\ntorkkuivat ja vartoivat, kourissa jykevät aseet. Mutta viimein,\nkoulumiesten lähetessä, karkasivat liittolaiset heidän päällensä\ntulisella vauhdilla, tien molemmilta puolilta he rynkäsivät päin, ja\nnousi hirveä seiväsleikki, jossa veljekset piestiin pahoin. Mutta\nilmaiseksi eivät Toukolaisetkaan taistelosta seljinneet, vaan tunsipa\nmonikin huimauksella veljesten nyrkkien vaikutuksen. Kaksi heistä\nkannettiin pyörtyneinä kotiansa: Kuninkalan Eenokki ja Kissalan Aapeli.\nJa paistoi silloin Aapelin pääkallo niskasta aina otsaan asti, paistoi\nkuin tinakannun pohja. Julianin koura oli tehnyt tämän töykeän\nraivaustyön.\n\nMutta viimeinpä toki istuivat veljekset kotonsa avarassa tuvassa,\nväsyneinä kovin.\n\nJUHANI. Kenen vuoro on lämmittää sauna?\n\nTIMO. Onhan se minun.\n\nJUHANI. Lämmitä se sitten että kiukaat rymisee.\n\nTIMO. Parastani tahdon koettaa.\n\nJUHANI. Tee se aika-mekosta, sillä haavamme tarvitsevat löylyä;\ntotisesti! Mutta sinä, Eero, käyppäs Routiosta tuoppi viinaa, jonka\nhinnaksi määrään korvestamme parhaan hirren. Tuoppi viinaa!\n\nSIMEONI. Siinähän ehkä liiaksikin.\n\nJUHANI. Se tuskin riittää rasvoiksi seitsemälle miehelle. Onhan tässä,\nHerran tieten, haavoja kuin tähtiä taivaalla; ja kovin kivistää ja\npotkii tämä silmä, mutta kovemmin vielä sappi ja sydän täällä sisussa.\nMutta kaikki hyvin, kaikki hyvin! Jukolan Jussi ei ole kuollut vielä.\n\nIlta tuli, alakuloinen syyskuun ilta, Eero toi Routiosta viinan ja Timo\nsaattoi sanoman, että sauna oli valmis; ja muuttui hieman leppeämmäksi\nveljesten äkeä mieli. Läksivät he kylpemään ja löylyä heitti Timo,\npaukahtelivat kiukaan mustettuneet kivet ja pilvenä kiiriskeli kuuma\nhöyry ympäri saunaa. Kaikin voimin käytteli nyt kukin mäihäpehmeätä,\nihanata lehtivihkoansa, he kylpivät ja hautelivat haavojaan, ja kauas\nkuului saunasta vihtain vinha mätkinä.\n\nJUHANI. Saavatpa nyt haavamme sen turkin-polskan. Saunanlöyly, sehän\nsairaan ruumiin ja sielun paras lääke täällä. Mutta kirveleepä silmä\nkuin peeveli! No kirvele ja karvele, sitä tuimemmin annan sinulle\nkuumuutta niskaan. Kuinka on turpas laita, Aapo?\n\nAAPO. Sulaapa tuo vähitellen.\n\nJUHANI. Hutkiele ja nuiji sitä kuin Ryssä koniansa, niin kyllähän\npehmiää. Mutta uutta löylyä, Timo, koska on virkas tänä iltana meitä\npalvella. -- Kas niin, poikaseni! Annappas tulla vaan. Onpas siellä\nkuumaa, onpas siellä kuumaa! Sillä lailla, sinä vekama-veljeni!\n\nLAURI. Ottaa kynsiin.\n\nJUHANI. Saakootpa kynnet kyytinsä myös.\n\nAAPO. Herkene jo heittämästä, poika; onpa muutoin tiemme täältä ulos\njoka miehen.\n\nEERO. Kiittäkäämme häntä vähän vielä, ja olemmepa kartena pian.\n\nJUHANI. Olkoon jo kylliksi, Timo. Äläppäs heitä enään. Älä helvetissä\nheitä enään! -- Lähdetkö alas, Simeoni?\n\nSIMEONI. Lähdenpä minä poloinen poika. Ja ah, jos tietäisitte miksi!\n\nJUHANI. Sanoppas.\n\nSIMEONI. Muistele, ihminen, kadotuksen pätsiä ja rukoile yöt ja päivät.\n\nJUHANI. Mitä hulluja! Salli ruumiis saada jos se niin tahtoo; sillä jota\nkuumempi löyly, sitä parempi sen parantava vaikutus ja voima. Kylläs sen\ntiedät.\n\nSIMEONI. Kenen tämä lämmin vesi tässä ämpärissä kiukaan juurella?\n\nJUHANI. Se on minun, sanoi seppä tupaansa. Älä koske siihen.\n\nSIMEONI. Otanpa siitä pienen lirauksen.\n\nJUHANI. Älä, veikkonen veli-kulta, muutoin on paha. Miksi et lämmittänyt\nitsellesi?\n\nTUOMAS. Mitä tuossa turhia ärhentelet? Otahan minun sangostani, Simeoni.\n\nTIMO. Taikka minun, tuossa parven rappusen alla.\n\nJUHANI. Ota sitten vaikka minunkin ämpäristäni, mutta jätäppäs ainakin\npuolet jäljelle.\n\nLAURI. Eero! Sinä riivattu, katso etten viskaise sinua parvelta alas.\n\nAAPO. Mitä konsteja ja koukkuja on teillä siellä nurkassa, te kaksi?\n\nJUHANI. Mitä närinää siellä? Häh?\n\nLAURI. Toista selkään puhaltelee.\n\nAAPO. Siivosti vaan, Eero!\n\nJUHANI. Heh, vihakiiski.\n\nSIMEONI. Eero, Eero, eikö löylyn mojova kuumuuskaan tuo mieleesi\nhelvetin tulta. Muistele Hemmolan Juhoa, muistele Hemmolan Juhoa!\n\nJUHANI. Hänpä tautivuoteellansa näki sen tulisen järven, josta hän\nkerran vielä pelastettiin, ja siitä syystä, niinkuin hänelle sanottiin,\nettä hän aina saunanparvella oli muistellut helvettiä. -- Mutta päivänkö\nvalo tuolta kiiltää läpi nurkan?\n\nLAURI. Kirkkaan päivän.\n\nJUHANI. O peto! sauna veisaa viimeistä värssyänsä. Sentähden olkoon\nisännyyteni ensimmäinen pyrkimys uusi sauna.\n\nAAPO. Uusihan tässä kyllä tarvitaan.\n\nJUHANI. Uusi, uusi ilman kieltoa. Saunaton talo ei käy laatuun sekä\nkylpemisen että emännän ja muonamiesten muijien lasten-saamisen tähden.\nNiin, ryöhäävä sauna, haukkuva halli, kiekuva kukko ja naukuva kissa,\nnehän oivan talon tunnusmerkkejä ovat. Niin, onpa sillä tekemistä ja\npuuhaa, joka meidän talon vastaanottaa. -- Tarvittaisiinpa hieman taasen\nlöylyä, Timo.\n\nTIMO. Saaman pitää.\n\nSIMEONI. Mutta muistelkaamme, että on lauvantai-ilta.\n\nJUHANI. Ja katselkaamme ettei riipu nahkamme pian orressa kuin entisen\npiian. Hirvittävä tapaus!\n\nSIMEONI. Tyttöhän ei koskaan ehtinyt saunaan toisten seurassa, vaan\nkuhkaili ja kahkaili siellä muiden jo maatessa. Mutta eräänä\nlauvantai-iltana viipyi hän tavallista kauemmin. Käytiinpä häntä\netsimään; mutta mitä löyttiin hänestä? Ainoastaan nahka orressa. Ja\noikeinpa mestarin tavalla oli tämä nahka nyljetty, olivatpa siinä\nhiukset, silmät, korvat, suu ja vielä kynnetkin jäljellä.\n\nJUHANI. Olkoon se tapaus meille... Kas, kas, kuinka vihaisesti tuo\nselkäni ottaa löylyä! Niinkuin et olis saanut maistaa vihtaa sitten\nuuttavuotta.\n\nLAURI. Mutta kuka oli hänen nylkenyt?\n\nTIMO. Kuka; kysy sitä. Kukas muu kuin se...\n\nJUHANI. Pää-ukko.\n\nTIMO. Niin. Hän, joka käy ympäri kuin kiljuva peura. -- Kauhea tapaus!\n\nJUHANI. Pistäppäs, Timo-poika, tuo paitani tuolta orrelta kouraani.\n\nTIMO. Ja tämäkö?\n\nJUHANI. Noh! Eeron tilkkusta hän tarjoo tässä miehelle. Voi sinua! --\nTuo keskimmäinen tuossa.\n\nTIMO. Ja tämäkö?\n\nJUHANI. Siinähän aikamiehen mekko. Tattis vaan. -- Kauhea tapaus, sanon\nminäkin, mentyäni vielä äskeiseen. Mutta olkoon se meille muistimeksi,\nettä \"aatosta juhla korkein\". -- Nyt peskäämme itsemme puhtaiksi kuin\nolisimme lähteneet napamuijan nopsista kourista; ja sitten tupaan paita\nkainalossa, ja tulehtunut ruumis saakoon niskaansa oikein raikasta\nilmaa. -- Mutta luulenpa, tuo silmä-kulta kuultelee hieman.\n\nSIMEONI. Mutta eipä kuultele tuo jalkani, vaan särkee ja mojoo kuin\nkiehuvassa mujussa. Mihin joudun sen kanssa, minä kurja?\n\nEERO. Pane koreasti ma'ata tultuamme tupaan ja rukoile jalkain voidetta,\nja sitten kiitä Luojaas, joka sinun tänäpänä varjeli \"ettet ole jalkaas\nkivehen loukannut\", niinkuin luemme ehtoorukouksessa.\n\nSIMEONI. Minä en kuule sinua, minä en kuule.\n\nEERO. Rukoile sitten korvarasvaa myös. Mutta astuppas jo liikkeille,\njäätpä muutoin tänne peijakkaan saaliiksi.\n\nSIMEONI. Korvani ovat sinua kohtaan ummessa, ummessa hengellisellä\ntavalla. Ymmärrä, ihminen!\n\nEERO. Tule nyt, onpa muutoin pian nahkasi orressa, ja oikein\nruumiillisella tavalla.\n\nAlastomina ja varikuumina he astuivat saunasta tupaan; ja ruumiinsa\nruskoittivat kuin päivän polttama koivun-kuori. Tultuaan sisään,\nistuivat he levähtämään hetkeksi, hellittäen hikeä runsaasti; ja siitä\npueskelivat he vähitellen päällensä. Mutta Juhani rupesi nyt keittämään\nrasvoja koko haavoitetulle veljeskunnalle. Hän asetti tulelle vanhan,\nmalmisen ja varrettoman pannun, kaatoi siihen tuopin viinaa ja viinaan\nsekoitti hän kaksi korttelia kruutia, korttelin tulikivi-jauhoja ja\nsuoloja saman verran. Ja koska tämä oli kiehunut noin tunnin, nosti hän\nkeitoksen jähtymään, ja rasva, pikimustan vellin kaltaisna, oli valmis.\nHaavojansa, varsinkin niitä, jotka löytyi heidän päissään, voitelivat he\ntällä voiteella ja pyhkäisivät uutta, keltaruskeata tervaa päälle. Ja\nsilloinpa kovin likistyivät heidän hampaansa yhteen ja kasvonsa\nmustenivat hirveästi; niin karvasteli haavoissa ankara lääke. Mutta\nSimeoni rakensi ehtoollisen, kantoi pöytään seitsemän reikäleipää,\nkuivan naudan-kontan ja harjallisen pöytyrin naurishautaa. Mutta ruoka\ntänä iltana ei kovin heille maistanut, vaan pianpa siirtyivät he\npöydästä, riisuivat päältänsä ja painuivat alas vuoteillensa.\n\nYö oli pimeä ja kaikkialla vallitsi äänettömyys ja hiljaisuus. Mutta\näkisti valkeni avaruus Jukolan ympärillä; sen sauna oli syttynyt tuleen.\nSillä kuumaksi oli Timo lämmittänyt harmaakivisen uunin, josta seinä\nrupesi kytemään ja lomahti viimein liekkiin. Ja niinpä ihanassa rauhassa\npaloi rakennus tuhaksi, yhdenkään silmän näkemättä. Ja koska aamu\nkoitti, löytyi Jukolan saunasta jäljellä ainoastaan muutama kytevä\nkekäle ja uunin hohtava raunio. Viimein, puolipäivän aikana heräsivät\nmyös veljekset, nousivat jotenkin raittiimpina kuin menneenä iltana,\npukivat päällensä ja rupesivat murkinalle, joka nyt tuntui heille\nmakuisaksi. Kauan he atrioitsivat sanaakaan lausumatta, mutta lopulta\nnousi juttu tuosta jyrkeästä tapauksesta tiellä Tammiston ja Toukolan\nvälillä.\n\nJUHANI. Aika saunan saimme totisesti; mutta ryöväreinä he karkasivat\npäällemme seipäillä ja karangoilla. Mutta ah! olisi meillä myös ollut\naseet kourissa ja vaara silmissämme varoilla, niin sahattaisiinpa\ntänäpänä Toukolan kylässä arkunlautoja, ja haudankaivajalla olis työtä.\nKissalan Aapelille annoin kuitenkin osansa.\n\nTUOMAS. Valkea, hiukseton linja juoksi hänen otsaltansa niskaan alas\nkuin linnunrata syksytaivaalla.\n\nJUHANI. Sinä näit sen?\n\nTUOMAS. Minä näin sen.\n\nJUHANI. Hän on saanut. Mutta muut, muut, Herran Kiesus!\n\nEERO. Heitä kostamme aina ytimiin asti.\n\nJUHANI. Lyökäämme kaikki yksimielisesti päämme yhteen ja nouskoon siitä\ntuuma verrattomaan kostoon.\n\nAAPO. Miksi tekisimme ijankaikkiset tuhot? Käykäämme lakiin ja\noikeuteen, vaan ei omankäden työhön.\n\nJUHANI. Ensimmäisen Toukolaisen, jonka saan kynsiini, syön kitaani\nelävältä nahkoineen ja karvoineen; siinä on laki ja oikeus.\n\nSIMEONI. Kurja veljeni! aiotko sinä koskaan joutua taivaan perilliseksi?\n\nJUHANI. Mitä huolin taivaasta, ellen saa nähdä Tuhkalan Matin verta ja\nrapaa!\n\nSIMEONI. Voi hirmu itseäs, voi hirmu! Täytyy itkeä.\n\nJUHANI. Itke sinä kissan kuolemasta, vaan älä minun tähteni. Hmmh!\nMinäpä teen makkaroita.\n\nTUOMAS. Tämän raatelemisen kostan minä kerran, sen lupaan ja vannon.\nSusihan miestä näin menettää.\n\nJUHANI. Villisusi. Minä vannon saman valan.\n\nAAPO. Se kosto lankee takaisin omalle niskallemme; mutta lain tuomio\nrankaisee heidät ja palkitsee meidät.\n\nJUHANI. Mutta lain kautta ei tule kärsimään heidän selkänsä näistä\nhaavoista, joita kannamme.\n\nAAPO. Sitä hullummin heidän kukkaronsa ja kunniansa.\n\nSIMEONI. Pois mielestämme verinen kosto, ja turvatkaamme lakiin. Niin\ntahdon, vaikka mieleni kovin kamookin keräjätalon menoa ja hälinää.\n\nJUHANI. Jos siihen tulee, niin eipä juuri kömmähdy tämä poika siinäkään\npaikassa. Tosin pamppailee sydän hieman, koska ensi kerran seisomme\nkorkean-oikeuden pöydän edessä, mutta pianpa itsensä röyhistää\naika-mies. Muistanpa vielä, oltuani vierasmiehenä Koivulan\nKaisa-rukalle, joka etsi elatusta lapsellensa, muistanpa koska komsarjus\nhuusi: \"Juhani Juhanin-poika Jukola, Toukolan kylästä!\"\n\nTIMO. \"Ja nuorempi veljensä Timoteeus!\" Minähän olin siellä myös; ja\nsaipa Kaisa lapsellensa isän että paukahti. Minähän olin vierasmiehenä\nmyös, Juhani.\n\nJUHANI. Olit, olit. Mutta sielläpä vasta väkeä porstua, porras ja piha\ntäys. Porstuassapa istuin minä ja juttelin Tammiston Kyöstin kanssa,\nmitä ja kuinka pojan piti la'in edessä lausuman. Hartaasti juuri\nhaastelinkin hänelle, nyppien takkinsa nappia noin, tuolla tavalla,\nkoska komsarjus eli sudenkutsija huusi korkealla äänellä, että kyllä\nmonen silmät ja korvat pöllähtivät pystyyn: \"Juhani Juhanin poika\nJukola, Toukolan kylästä!\"\n\nTIMO. \"Ja nuorempi veljensä Timoteeus!\" Ja saipa, koira vieköön! Kaisa\nlapsellensa isän.\n\nJUHANI. Sai kyllä.\n\nTIMO. Vaikka ei meitä valallekaan laskettu.\n\nJUHANI. Ei laskettu; tosi; mutta vakava ja vilpitön puheemme vaikutti\npaljon.\n\nTIMO. Ja nimemme on kulkenut protokollissa ja suplikaaneissa aina\nkeisariin asti, heh!\n\nJUHANI. Hyvin tietty. -- Niin huusi komsarjus, ja silloinpa vähän\nhetkautti pojan sydänketoissa, mutta pianpa hän perehtyi ja lasketteli\nsuustansa totuuden järkähtämätöntä kieltä kuin apostoli itse, huolimatta\nkoko keräjäkunnan naurusta ja tirskunnasta.\n\nTIMO. Niinhän keräjissä leivotetaan; ja kaikki käy hyvin. Mutta\nvedetäänpä siellä kuitenkin yhtäkin vetonuoraa ja yksikin vikkelä\nkampurajalka heitetään.\n\nJUHANI. Tosi; mutta oikeus ja totuus kieppaisee itsellensä lopulta\nväkistenkin voiton monen konstin päästä.\n\nTIMO. Monen konstin ja koukun päästä; niin kyllä, ellei itse ilminen\npeijakas ole asiamiehenä, joka tekee yön päiväksi ja päivän yöksi ja\npiimäksi mustan tervan. -- Mutta yksi asia on yhtä hyvä kuin kaksikin.\nMiksi ei Jumala asettanut oikeuden ratkaisemista lujemmalle, ja perin\npohjin lujalle perustalle täällä? Miksi vierasmiehet, vaikeat tutkinnot\nja lainoppineitten koukut? Tämähän mielestäni olis suorin tie oikeuteen\nja totuuteen, koska asia näkyy hämäräksi, eikä saata sitä pohtia. Koko\nkeräjäkunta, ja itse tuomari etunenässä, astuu ulos pihalle, jossa\nkomsarjus eli jahtivouti soittaa ankaran suurta koivutorvea, jota\nkutsuttaisiin keräjätorveksi; sitä hän soittaisi toitottaen muutaman\nkerran ja pitäen sen kitaa kohden Herran korkeutta. Mutta silloin\naukenis taivas ja oikeuden enkeli ilmestyisi kaikelle kansalle, kysyen\nkorkealla äänellä: \"mitä komsarjus tahtoo\", mutta häneltä kysyisi\nkomsarjus takaisin korkealla, huutavalla äänellä: \"onko kannustettu\nmiesi viaton vai syyllinen?\" Nytpä kirkastettu enkeli antaisi\nvastauksen, jonka oikeutta ei kenenkään tarvitsis epäillä ja jonka\nmukaan tulisi miestä joko päästää Herran huomaan tai sukia oikein aika\nlailla. Niinpä, luulen minä, kävisi hyvin kuntoon kaikki.\n\nJUHANI. Miksi niinkään paljon komentoa ja hunööriä? Katsokaapas kuinka\nminä olen tuumiskellut asiaa. Olisinpa Luojana asettanut näin: Syytetty\nmies vahvistakoon sanansa valalla, pyhällä valalla, ja jos hän oikein\nvannoo, niin lähteköön vapaana miehenä marssimaan kotiansa taas, mutta\njos häntä miellyttäisi pistää suustansa valheen, niin auetkoon allansa\nmatoinen maa ja nielköön hänen helvettiin alas. Siinähän totuuden suorin\ntie.\n\nAAPO. Se keino voisi käydä päisin, mutta ehkäpä kuitenkin parhain kaikki\nniinkuin sen kerran asetti itse viisauden Isä.\n\nJUHANI. Parhain. Tässä istumme revittyinä, rupisina, silmäpuolina kuin\nkollikissat maaliskuussa. Onko tämä herttaista? Peeveli! tämä maailma on\nsuurin hulluus mikä löytyy auringon alla.\n\nSIMEONI. Niin on hän asettanut, Herra, sillä hän tahtoo koetella\nihmislapsen voimaa uskossa.\n\nJUHANI. Voimaa uskossa. Hän koettelee ja kokee, mutta hänen koetustensa\nkautta menee sieluja siihen ijankaikkiseen saunaan niinkuin sääksiä\nvaan; sinne, johon en soisi kannettakaan minä, vaikka syntinen ihminen.\n\nTUOMAS. Kova leikki on tämä elämä ja maailma. Vähänpä on kunkin toivoa\nniin pienestä osasta kuin Josua ja Kaaleppi kuuden sadan tuhannen miehen\nseassa.\n\nJUHANI. Oikein! Mitä on siis tämä elämä? Helvetin porstua.\n\nSIMEONI. Juhani, Juhani, malta mieles ja kieles!\n\nJUHANI. Helvetti valmis, sanon minä, jos oikein pahan pääni päälleni\notan. Minäpä täällä olen kärsivä sielu ja Toukolan pojat perkeleitä,\nhaarut kourissa. Häijyjä henkiä ovat ihmiset meitä kohtaan.\n\nAAPO. Astukaammepas hieman omaan poveemme. Ihmisten vihan olemme kenties\nsuureksi osaksi itse virittäneet ja voimassa pitäneet. Muistakaamme\nkuinka olemme heidän naurismaissaan ja hernehuhdissaan peuhailleet,\nsotkeneet onkiretkillämme heidän jokirantojensa heinän, ampuneet usein\nheidän piirittämänsä karhut ja monta muuta sellaista temppua tehneet,\nhuolimatta lain uhkauksista ja omantunnon äänestä.\n\nSIMEONI. Olemmehan vihoittaneet taivaan ja maan. Useinpa ma'ata\npannessani ja muistellessani nuoruutemme ilkivaltaisia töitä, pistelee\naivan kipeästi kurjaa rintaani tuo omantunnon tulinen miekka, ja\ntuntuupa kuin kuulisin eriskummallisen kohinan kuin kaukaisen,\nhuokailevan sateen, ja kuin synkeä ääni vielä kuiskaisi minua korvaan:\n\"Jumalan ja ihmisten huokaus Jukolan seitsemän pojan tähden\". Tuho uhkaa\nmeitä, veljet, eikä kiillä meille onnen tähti ennen kuin on meidän ja\nihmisten väli paremmalla kannalla. Miksi emme siis kävisi pyytämään\nanteeksi, luvaten tästälähin toisin eleskellä?\n\nEERO. Minä itkisin, jos taitaisin. Simeoni, Simeoni! \"ei paljon puutu\nettet\" ... jaa, ei paljon puutu. \"Mutta mene tällä haavalla matkaas\".\n\nSIMEONI. Niin, niin, kyllähän viimeisenä päivänä nähdään.\n\nTIMO. Kääntyisikö minun pääni anteekspyyntöön? En usko sitä.\n\nTUOMAS. Ei niinkauan kuin korppi on musta.\n\nEERO. \"Tuomiolle tullessamme\" siis tapahtuu se toimi. Silloinhan on\nkorppi valkea kuin lumi, niinkuin lauletaan iloisen pojan ja kultamuorin\nveisussa. Kernaasti minun puolestani olkoot viimeiset tuutissa, ennen\nkuin tässä rukoukseen rupeemme.\n\nJUHANI. Usko minua, Simeoni, täällä ei käy kuntoon lakkaamatta katsella\nkuinka on sielumme laita, alati muistella tuota tulista uumentoa,\nperkelettä ja pieniä perkeleitä. Sellaiset aatokset joko myllertävät\nsekaisin miehen pään tai kietovat nuoran hänen kaulaansa. -- Noita\nentisiä hurjapäisyyksiämme on enemmin pidettävä nuoruuden hulluutena kuin\nsynteinä ankarimmassa tarkoituksessa. Ja toiseksi, olenpa tullut siihen\nuskoon ja vakuutukseen, että täytyy täällä välimmiten ummistaa silmänsä,\neikä olla näkevänänsä mitä näkee ja tietävänänsä mitä tietää. Niinpä\ntäytyy täällä miehen, jos hän tahtoo päästä eheällä turkilla elämän\nhuhmaresta ulos. -- Olkaa pöllistelemättä; tässä ei tarvita yhtään\npöllistystä. -- Tarkoitanpa noita pienempiä syntejä Jumalaa kohtaan,\nvaan ei naapuriani. Naapuri ja lähimmäinen on keikkanokka, näpäkärsä\nja tarvitsee oman parhaansa yhtä hyvin kuin minäkin; mutta Jumala on\npitkämielinen ja laupias mies, ja antaa viimein aina anteeksi, jos\nvilpittömästä sydämmestä rukoilemme. Jaa, jaa, minä tarkoitan: ei käy\nkuntoon aina ja joka paikassa hiuskarvan tarkkuudella vertoa omia\ntöitämme ja pieniä tuommoisia kanaljavikkelyyksiämme Jumalan sanan ja\nkäskyjen rinnalla, vaan parasta pysyä siinä keskivälissä. Törkeitä\nsyntejä tulee meidän karttaa, kaikella muotoa, sanon minä, ja rukoilla\nsilmäin voidetta, mutta niitä pienempiä, nimittäin pienempiä Jumalata\nkohtaan, ei aina laskea omantunnon ongennokkaan, vaan seistä siinä\nkeskivälissä, keskivälissä.\n\nSIMEONI. Suuri Jumala! noinhan saatana ihmistä korvaan kuiskuttelee.\n\nTIMO. Juuri niinkuin Ollin muori viinahimossa pistää tuiskujuttuja\nMäkelän emännälle.\n\nAAPO. Juhani lausui muutaman sanan, joita ihmeellä ja närkästyksellä\nkuultelin. Veli, niinkö opettaa meitä Jumalan käskyt? Niinkö opetti\nmeitä äitimme? Ei suinkaan! Yksi seisoo Jumalan edessä tuhantena ja\ntuhannen yhtenä. Mitä siis leksottelet pienemmistä synneistä, mitä\nkeskivälistä, puolustaen kahden herran palvelusta? Sanoppas, Juhani:\nmikä on synti?\n\nJUHANI. Mikä on totuus? sinä Jukolan Salomoni, herra Jupisteri ja\nUkko-Paavo Savosta? \"Mikä on synti?\" Aih! \"Mikä on synti?\" Kas kuinka\nviisaasti kysytty, merkillisen viisaasti. \"Onpas siinä päätä, siinä\nmeidän pojassa\", onpa tottakin. Niin, kuka enää puhuukaan? \"Mikä on\nsynti?\" Ahhah! Mikä on totuus? kysyn minä.\n\nTUOMAS. Mitä venailet ja koukistelet, poika? Tiedä että oppi, jonka\nilmoitit, on pahanhengen oppia.\n\nJUHANI. Tahdonpa teille kertoa elävän esimerkin, joka puolustaa uskoani\nlujasti. Muistelkaapas entistä Kirkon-kylän nahkuria. Mies tuli kummiin\naatoksiin sielustansa, synnistä ja maailman mammonasta ja rupesi paljon\nmuuttelemaan entistä elämäänsä. Niinpä lakkasi hän äkisti ottamasta\nvastaan ja antamasta nahkoja sunnuntai- ja juhla-päivinä, huolimatta\nsiitä kuinka tärkeäksi talonpoika katsoi yhden tien ja kaksi asiaa.\nTurhaanpa varoittelivat häntä ystävänsä, koska huomasivat työn häneltä\nvähenevän päivä päivältä, mutta hänen virkaveljellensä naapuritalossa\nehtimiseen enenevän. Ainapa vaan vastasi hullu mies: \"minun kätteni työn\nJumala kylläkin siunaa, vaikka oliskin sitä vähemmin, mutta hänen, joka\nluulee nyt tempaavansa leivänpalan suustani, hänen pitää viimein\nniittämän kirousta otsansa hiestä, koska ei hän Herran sapattia\nkunnioita\". Niin hän lausuili, kävellen töllötellen pyhäpäivinä\nvirsikirja kourassa, silmät ympyrjäisinä päässä ja tukka pystyssä kuin\nPommin Pietarin tukka. Mutta mitenkäs tuossa kävi miehen lopulta? Sen\ntiedämme. Tulipas piankin hänen käteensä raskain puu, kerjuusauva tuli\nhänen käteensä, ja hänen tieksensä kruunun pitkä sarka. Nytpä hän\nkäyskelee kylästä kylään, kallistellen lasia, koska vaan taitaa.\nKerranpa kohtasin hänen tuolla Kanamäen harjulla tien vieressä; siinä\nhän istui kelkkansa kaustalla, ja kovin oli päissään kurja mies. Kuinkas\non laitanne, karvari? kysyin minä; \"on niinkuin on\", vastasi hän, kerran\nkatsoa mulauttaen kankeasti päälleni. Mutta kysyinpä häneltä vielä:\nkuinkas nyt mestari oikein jaksaa? -- \"Jaksan niinkuin jaksan\", lausui\nhän taasen ja läksi tiehensä, lykäten kelkkaa edellään ja loilottaen\njonkunmoista hullua veisua. Siinä oli hänen loppunsa. Mutta toinen\nkarvari? Hänpä oikein vasta rikastui ja rikkaana ja onnellisena miehenä\nkuolikin.\n\nAAPO. Ahdaspäinen usko ja hengellinen ylpeys hävitti nahkurin, ja niinpä\nkäy kaikille hänen kaimoillensa. Kuinka hyväänsä, mutta sun oppis on\nväärää oppia ja uskoa.\n\nSIMEONI. Väärät profeetat ja viimeiset maailman ajat.\n\nTIMO. Hän tahtoisi kiusata meitä Turkkilaisten uskoon. Mutta etpä\njärkähdytä minua; sillä minä olen vissi ja luja, vissi ja luja kuin\nkirveen silmä.\n\nJUHANI. Annappas, Tuomas, tuo leivänpuolikas tuolta pöydän\npäästä. -- \"Väärät profeetat\". En kiusaa ketään syntiin ja vääryyteen,\nja itse en varastaisi naskaliakaan suutarilta enkä neulan silmää\nkraatalilta. Mutta sydämeni kipenöitsee, koska tarkoitukseni aina\nkierretään pahimmaksi, tehdään pikimustaksi, vaikka mustanruskea karva\nolisi jo kylliksi.\n\nAAPO. Haastelitpa niin selvästi, harkitsit asian niin pykälästä pykälään\nja haarasta haaraan, ettei tainnut sitä väärin ymmärtää.\n\nTIMO. Pääni panen pantiksi, että hän tahtoi saattaa meitä Turkkilaisten\nuskoon.\n\nSIMEONI. Jumala armahtakoon häntä!\n\nJUHANI. Kitanne kiinni, ja paikalla! Jumalaa minun tähteni rukoilla,\nnuhdella minua kuin laimeasilmäinen pappi, se ei käy kuntoon. Sillä\nminulla on juuri tarpeeksi järkeä, vaikken olekkaan vallan paljasta\nviisautta kuin esimerkiksi tuo meidän Aapomme.\n\nAAPO. Jumala paratkoon! enhän ole tarpeeksikaan viisas.\n\nJUHANI. Paljasta viisautta, paljasta viisautta! Ja pidä leipäläpes\nkiinni, saatpa muutoin tästä konttaluusta vasten kuonoas ja vähän\nparemmin kuin eilen. Sen sanon ja taukoon syömästä, koska säkkini on\ntäys.\n\nTIMO. Takaanpa, että olemme jo kuin kiiliäinen joka mies.\n\nEERO. Mutta miksi en näe saunaa?\n\nJUHANI. Mitä tuommoinen lyhyt aidantakuinen? -- Mutta -- onhan sauna\nmennyt helvettiin!\n\nEERO. Ei, vaan taivaan korkeuteen tulisissa vaunuissa.\n\nJUHANI. Olisiko se palanut?\n\nEERO. Mistä minä tiedän, ja mitä on minun sen kanssa tekemistä? Se on\nJukolan isännän sauna, vaan ei minun.\n\nJUHANI. Ottipa Eeronkin ruumis löylyä eilen illalla, ellen väärin\nmuista. Niin, niin, kaikki aina vaan isännän hartioille, sen mä luulen.\nMutta käykäämme katsomaan. Missä on lakkini? Käykäämme katsomaan,\nveljet. Minä tiedän että saunamme on tuhkana.\n\nLäksivät katsomaan kuinka oli saunan laita. Siitä näkyi enään jäljellä\nainoastaan musta kiuvas ja savuava aherrus. Ja hävityksen kuvausta\nkatselivat veljekset hetken kiusallisella mielellä, ja palasivat viimein\npirttiinsä takaisin. Viimeisenä asteli Juhani, kourassa kaksi\nrauta-sarantoa, jotka hän vihaisesti viskasi pöydälle.\n\nJUHANI. Niin, Jukolan talo on nyt saunaton.\n\nEERO. \"Ja saunaton talo ei käy laatuun\", sanoi Juhani.\n\nJUHANI. Kuumaksi lämmitti Timo sen rakkaan uunin ja tuhaksi meni armaat,\nnokiset orret ja seinät, joiden suojassa kaikki olimme astuneet maailman\nvalkeuteen. Timo kuumensi uunin ankarasti, sanon minä.\n\nTIMO. Käskysi mukaan, käskysi mukaan; kyllä sen tiedät.\n\nJUHANI. Minä annan peeveliä käskyillesi, vaan että olemme saunattomia\nmiehiä, ja tämä on kiusattava asia; huoneenrakennus ei lisää leipää.\n\nAAPO. Kiusattava asia; mutta sauna oli kuitenkin vanha, nurkat reikiä\ntäynnä; ja itsehän päätit eilen piankin rakentaa uuden.\n\nJUHANI. Tosin oli se vanha ja sen hirret haudotut aina ytimeen asti,\nmutta olishan tuo vielä ritkunut tuossa vuoden tai kaksi. Talolla ei ole\nvielä voimia menettää saunojen rakennukseen; pellot, pellot ovat tässä\nensiksi kynsiin otettavat.\n\nTUOMAS. Jääpä sinulta pellot niinkuin mennä kesänä huikea Aroniittu,\njonka muhkean heinän annoimme lakastua ilman yhtään ainoata viikatteen\nsivallusta. Mutta oma tahtos. Ainapa, koska muistuttelin sinua sen\nniittämisestä, vastasit tuohon: \"emmehän lähde juuri vielä; heinä kasvaa\nvielä että rotisee\".\n\nJUHANI. Se on mennyt asia eikä parane siitä että sitä leksottelet.\nAroniittu kasvaa sitä uhkeammin tulevana kesänä. -- Mutta kuka on mies,\njoka astelee kohden taloamme tuolla pellolla?\n\nTUOMAS. Lautamies Mäkelä. Mitä tahtoo mies?\n\nJUHANI. Nyt peijakas on irti. Kruunun nimessä hän tulee, ja tuon kirotun\ntappeluksen tähden Toukolaisten kanssa.\n\nAAPO. Jälkimmäisessä ottelossa on laki puolellamme, mutta edellisessä\nkatsokaamme eteemme. Sallikaat minun tehdä hänelle asiasta selko.\n\nJUHANI. Mutta minä, veljeksistä vanhin, tahdon myöskin sanavaltaa, koska\nyhteinen etu on puheena.\n\nAAPO. Mutta katso, ettet haastele itsiämme säkkiin, jos täytyisi meidän\nniinkuin vähän mutkistella.\n\nJUHANI. Kyllä minä tiedän.\n\nSisään astui Mäkelä, oiva ja suopeamielinen lautamies. Kuitenkin tuli\nhän ajaen toista asiaa, kuin sitä, jota veljekset arvelivat.\n\nMÄKELÄ. Päivää!\n\nVELJEKSET. Päivää!\n\nMÄKELÄ. Mitä hirveyksiä näen minä? Pojat, kuinka on laitanne?\nRevittyinä, sinimarjoissa, ruvessa ja ryysyt päässä! Voi teitä\nviheliäisiä!\n\nJUHANI. \"Kyllä koira haavansa nuolee\", mutta katsokoot sudet itsensä.\nTästäkö syystä seisotte huoneessamme nyt?\n\nMÄKELÄ. Mitäpä tiesin minä tästä? Mutta veljeksetkö raatelevat toinen\ntoistansa tällä tavalla! Hävetkäät!\n\nJUHANI. Te erehdytte, Mäkelä. Veljekset ovat kohdelleet toinen toistansa\nkuin enkelit; tämä on naapurien työ.\n\nMÄKELÄ. Kuka on sitten tämän tehnyt?\n\nJUHANI. Hyvät naapurit. Mutta saanko kysyä mistä syystä olette käynyt\nmeitä tervehtimään?\n\nMÄKELÄ. Tuikeasta syystä. Pojat, pojat! onpa nyt edessänne tuhon päivä.\n\nJUHANI. Millinen on tämä päivä?\n\nMÄKELÄ. Häpeän päivä.\n\nJUHANI. Koska se nousee?\n\nMÄKELÄ. Provastilta olen saanut tuiman käskyn, saattaakseni teitä\ntulevana sunnuntaina kirkolle.\n\nJUHANI. Mitä tahtoo hän meistä kirkolla?\n\nMÄKELÄ. Istuttaa teitä jalkapuuhun; suoraan sanottu.\n\nJUHANI. Mistä syystä?\n\nMÄKELÄ. Hänellä on monta syytä. -- Te hurjat ja hullut! särjitte lukkarin\nakkunan ja karkasitte häneltä kuin sudet!\n\nJUHANI. Meitä lukkari raateli kuin villisusi.\n\nMÄKELÄ. Mutta mitä on provasti teille tehnyt?\n\nJUHANI. Ei kirpun kipeätä.\n\nMÄKELÄ. Ja kuitenkin olette häntä pilkanneet ja häväisneet tuon\navosuisen, hävyttömän Kuppa-Kaisan kautta. Lähetitte Rajamäen kauheata\nrykmenttiä myöten sikamaisimpia, oikein konnan lauseita terveisinä\nylhäiselle miehelle ja seurakuntamme paimenelle, sepä verrattoman julkea\nrohkeus!\n\nJUHANI. \"Kyllä se on totta, mutta se todistettakoon\", sanoi Kakkisten\nJaakko, mutta niin en sano minä.\n\nMÄKELÄ. Mutta nyt, tietäkäät, että teitä provastimme ankarin kosto\nkohtaa. Nyt on hän teille armoton mies.\n\nAAPO. Istukaat, Mäkelä, niin keskustelemme asiaa vähän laveammalta ja\nsyvemmältä. -- Katsokaapas tätä paikkaa: taitaisko provasti kruuvata\nmeitä jalkapuuhun Rajamäen Kaisan valheista? Ei suinkaan! Näytettäköön\nasia laillisesti toteen mitä olemme lausuneet ja millä tavalla hänen\nkunniaansa leikanneet.\n\nJUHANI. \"Ensin asia tutkitaan, ennen kuin miestä hutkitaan\", se on\ntietty se.\n\nMÄKELÄ. Mutta toinen kysymys, tuo lukemisen seikka, sepä kuitenkin antaa\nhänelle joltisen vallan kirkkolain kautta, jota hän nyt varmaan on\nvihoissansa käyttävä teitä kohtaan.\n\nJUHANI. Lukupuuhassa on puolellamme Jumalan asetus ja laki, joka lyö\nsitä yritystä vastaan. Katsokaas, hän on jo äitimme kohdussa antanut\nmeille niin kovat päät, että lukemaan oppiminen on meiltä mahdoton\nasia. Mitäs tehdään, Mäkelä? Kovin epätasaisesti lankeevat täällä\nhengenlahjat päämme päälle.\n\nMÄKELÄ. Päänne kovuus on teiltä tyhjä luuloitus. Ahkeruus ja\njokapäiväinen harjoitus voittaa viimein kaikki. -- Isänne oli parhaita\nlukijoita.\n\nAAPO. Mutta äitimme ei tuntenut yhtään ainoata kirjaintakaan, ja\nkuitenkin oli hän totinen kristitty.\n\nJUHANI. Ja kasvatti ja kuritti poikiansa Jumalan pelossa. Jumala\nsiunatkoon muijaa!\n\nMÄKELÄ. Eikö koettanut hän teitä kohtaan apua muiden taidosta.\n\nJUHANI. Koetti kyllä parastansa; hän koettikin Männistön-muorin kautta.\nMutta äkeä ämmä rupesi kohta löylyttelemään selkäämme, ja tupansa\nmuuttui silmissämme hirveämmäksi peikkoin luolaa; emmekä lopulta\nastuneetkaan mökkiin sisään, vaikka he meitä pieksivät kuin tulta\npohtaen.\n\nMÄKELÄ. Olittepa silloin ymmärtämättöminä, mutta nyt seisotte miehinä\nkannallanne; ja järkevä, terve mies voi mitä hän tahtoo; sentähden\nosoittakaat sekä provastille että koko maailmalle mitä miehuus\nvoi. -- Sinua, Aapo, jolla on niin järkevä mieli ja jolta ei puutu yhtä\nja toista tietoakaan, vaan jonka tarkka muisto säilyttää kaiken nähdyn\nja kuullun, sinua minun täytyy ihmetellä ettet jo ole tehnyt toisin.\n\nAAPO. Vähänpä tiedän minä; noh tiedän toki yhtä ja toista. Vainaa\nsokea-enommehan kertoili meille monta asiaa, kertoili raamatusta,\nmerimatkoiltansa ja maailman rakennosta, ja silloinpa aina häntä\nkuultelimme hartaalla mielellä.\n\nJUHANI. Kuultelimme korvat pystyssä kuin jänikset, koska ukko meille\njutteli Mooseksesta, Israelin lapsista, tapauksista kuningasten kirjassa\nja ilmestysraamatun ihmeistä. \"Ja heidän siipeinsä havina oli kuin\nratasten kituna, koska he sotaan juoksevat\". Herrajesta! me tunnemme\npaljon ihmeitä ja asioita, emmekä olekkaan juuri niin villittyjä\npakanoita kuin luullaan.\n\nMÄKELÄ. Mutta aapiskirjasta täytyy teidän alkaa, päästäksenne\nkristillisen seurakunnan oikeiksi jäseniksi.\n\nAAPO. Mäkelä, tuolla laudalla näette seitsemän aapiaista, jotka ovat\nostetut Linnasta, ja tämä ilmestys todistakoon meidän pyrkivän oppia\nkohden. Provastimme osoittakoon meitä kohtaan hieman vielä kärsimystä,\nja minä luulen, että asiastamme sikiää, syntyy ja kasvaa jotain.\n\nJUHANI. Hän osoittakoon kärsimystä, ja tahdonpa maksaa hänelle\nkymmenykset kahdenkertaisesta ja nuoren linnun lihaa ei pidä hänen\nkupistansa puuttuman lailliseen aikaan.\n\nMÄKELÄ. Eipä auta tässä, luulen minä, rukoukset ja koreat lupaukset,\nkoska muistelen hänen kiivasta ja oikeata vihaansa teitä kohtaan.\n\nJUHANI. Mitä tahtoo hän sitten meistä ja mitä tahdotte te? Hyvä!\nTulkaapas seitsemänkymmenen miehen kanssa, ja verta pitää sittenkin\nruiskuaman.\n\nMÄKELÄ. Mutta sanokaat kuinka aiotte käydä käsiin, oppiaksenne aapiaista\nja vähääkatkismusta, joka on provastimme tärkein määräys.\n\nJUHANI. Kokea tässä kotona Männistönmuorin tai hänen tyttärensä Venlan\nopetusta. Hyvälukijoita naisia molemmat.\n\nMÄKELÄ. Tahdonpa ilmoittaa aikeenne provastille. Mutta oman rauhanne\ntähden käykäät pyytämään häneltä anteeksi hävytöntä elkeänne.\n\nJUHANI. Sitä pykälää tahdomme harkita.\n\nMÄKELÄ. Tehkäät niinkuin sanon; ja tietäkäät, ellei hän teissä huomaa\nvilpitöntä, ahkerata harrastusta, niin jalkapuussa, jalkapuussa istutte\nkoreasti joku sunnuntaipäivä kirkon kivijalan juurella. Sen sanon; ja\njääkäät hyvästi!\n\nJUHANI. Hyvästi, hyvästi!\n\nTUOMAS. Täyttä päätäkö sinä haastelit hänelle Männistön-muorista ja\nhänen tyttärestään? Täyttä päätäkö sinä puoleksi melkein lupasit käydä\nkonttimaan provastin edessä?\n\nJUHANI. Ei ollut siinä merkiksikään täyttä päätä, ja todentekoa ei\nmerkiksikään. Ajan voittamisen tähden poika lörpötteli näin.\nMännistönmuori tai Venla johdattamaan tässä kirja-tikkuamme! Sitähän jo\nnaurelisivat kaikki Toukolan siatkin. Te kuulitte, meitä uhattiin\nvarmaan jalkapuulla, häpeän hirsipuulla. Tuhannen tulimmaista! eikö ole\nmiehellä valta elää rauhassa ja tahtonsa mukaan omalla kannallansa,\nkoska ei hän seiso kenenkään tiellä, ei loukkaa kenenkään oikeutta? Kuka\nvoi sen kieltää? Mutta sanonpa kerran vielä: papit ja virkamiehet\nkirjoinensa ja protokollinensa ovat ihmisten häijyt henget. -- Oh sinä\nmusta sika! Voi päivää kirottua täällä! Niinpä nyt ylisniskoin meitä\nkohtaa kovan onnen nuijaukset ja ihmisten kiusanteot, että olen valmis\njuoksemaan pääni seinään. Oh sinä musta sonni! Venla meille antoi\nrukkaset; tehneet ovat he meistä myrkyllisen pilkkaveisun; lukkari meitä\nrääkkäsi kuin pahalainen itse; Toukolan pojat meitä hakkasivat kuin\nnummea vaan, selkäämme saimme kuin jouluporsaat ja oikeinhan\njoulupukkeina käyskelemme tässä ykssilmäisinä tonttuina, ryysyt päässä.\nMitä vielä? Onhan kotomme nyt ilman köyhän ainoata kestiä, ilman kiukaan\nkohisevaa löylyä. Tuollahan kytee ja savuaa entisen armaan saunamme\naherrus. Ja sittenhän on jäljellä vielä perkeleistä pahin. Hmh!\nKymmenellä lävellä irvistelee meitä vastaan kirkonporstuasta jalkatukki.\nKirkas tuli! Ellei tämänkaltainen kiusantemppujen rykelmä vie\npartaveistä miehen kurkkuun, mikä sitten? Oh sinä sarvipää sonni!\n\nEERO. Nyt muistat hieman väärin; jalkapuussa ei olekkaan kymmentä läpeä.\n\nJUHANI. Kuinka monta sitten?\n\nEERO. Kuinka monta tähteä otavassa, kuinka monta poikaa Jukolassa?\n\nJUHANI. Seitsemän poikaa meitä on. Siis seitsemän läpeä ja seitsemän\npoikaa. No sitä hullumpi. Seitsemän läpeä! Aina sitä hullumpi vaan. Kas\nkuinka ihmiset ja kova sallimus ovat yhdessä juonessa meitä vastaan.\nSeitsemän läpeä kuin myllynkiven silmää! Mikä pilkka kovalta onnelta!\nMutta ampukoot he päällemme kaikki kiukkunsa nuolet, mehän puremme\nläpikiusatut sydämemme kovaksi kuin kipenöitsevä teräs. Puhaltakoot\nmeitä kohtaan joka haaralta myrkkyä kuin kärmeet, ja taivas satakoon\npäällemme paljasta sappea, me kuitenkin, silmät ummessa, kiristäen\nhammasta ja myristen kuin villit härjät, rynkäämme päisin. Ja jos\nviimein kiskottaisiin meitä jalka-pihtiin kruunun voimalla, niin\nihanalla ilollapa istuisin kontti-puussa minä.\n\nAAPO. Miksi ilolla?\n\nJUHANI. Ethän sinä käsitä, mun veljeni, vihan tuomiovoimaa. Koston tuuma\nsaattaisi pojan unohtamaan kaiken häpeän; ja häpeähän on heidän\ntarkoituksensa. Aatos, veristää tuota herra provastiamme, sehän\nmaistuisi vihaiselle mielelleni kuin hunajakaste. Enkä tuossa veistä, en\npyssyä käyttelis, kuin entinen Karjan mies, en, vaan kynsillä ja\nhampailla iskisin hänen kurkkuunsa kuin susi-ilves. Kappaleiksi,\ntuhanneksi kappaleeksi repisin miehen, ja niinpä saisin oikein\nmaiskutella kostoni herkkua. Tekisinpä niin, vaikka olisin kymmenen\nhengen omistaja ja jokaista henkeä kymmenen vuotta rääkättäisiin\npiikki-tynnörissä. Eihän tuo mitään olis koston hekuman suhteen.\n\nAAPO. Sinä myllerrät ylös kaiken olentosi perin pohjin. Valeleppas,\nkurja veli, sydämesi tulikuohuvata kattilaa viileällä vedellä\nkärsivällisyyden lirisevästä ojasta, joka halki niitun vaeltaa\neteenpäin, koukistellen hiljaa.\n\nSIMEONI. Onhan muotos pikimusta, ja veripunaisina, pistävinä pyörähtelee\nsilmäs. Armahda itseäs.\n\nTUOMAS. Tosin kostaisimme, jos pantaisiin meidät istumaan häpeän\nistuimelle, mutta olkoon sydämemme rauhassa kunnes tämä on tapahtuva.\nEihän ole vielä kaikki toivo mennyt.\n\nJUHANI. Yhdestä maailman kulmasta kuumoittaa meille vieläkin rauhan\npäivä. Ilvesjärvi tuolla Impivaaran kupeilla on se satama, jonne\npurjehdimme myrskyistä pois. Nyt olen päättänyt.\n\nLAURI. Sen tein minä jo menneenä vuonna.\n\nEERO. Minä seuraan teitä vaikka Impivaaran syvimpään luolaan, jossa,\nniinkuin sanotaan, vanha vuoren-ukko keittelee pikiä, päässä kypärä\nsadasta lammasnahasta.\n\nTUOMAS. Sinne tästä siirrymme kaikki.\n\nJUHANI. Sinne siirrymme ja rakennamme uuden maailman.\n\nAAPO. Eikö käsittäisi meitä sielläkin esivallan koura?\n\nJUHANI. Metsä penikoitansa suojelee. Siellä vasta kannallamme seistään;\nsyvälle kuin tirisilmäiset myyrät siellä itsemme kaivamme aina maan\nytimeen asti. Ja miellyttäiskö heitä sielläkin ahdistella poikia, niin\npitää heidän havaitseman miltä tuntuu häiritä seitsemää karhua\nkonnossansa. -- Nyt nahkapeitturille kaupat kirjallisesti vahvistamaan.\nKymmeneksi vuodeksi menköön talomme toisen kouriin.\n\nSIMEONI. Halaanpa minäkin rauhan kammioon. Veljet, uusi koto ja uusi\nsydän luokaamme itsellemme metsien kohdussa.\n\nJUHANI. Kaikki yksimielisesti!\n\nAAPO. Kuinka päätät, Timo?\n\nTIMO. \"Siinä minä, missä muutkin\", sanoo sananlasku.\n\nAAPO. Te muutatte, ja minäkö jäisin tähän yksinäiseksi hongaksi Jukolan\npihalle? Ah! kovin lujasti ovat olentoni kaikki juuret ja oksat yhtyneet\nteidän piiriinne. Olkoon menneeksi, ja toivokaamme parasta tästä\nretkestämme. Minä seuraan.\n\nJUHANI. Oivallista! Nyt nahkapeitturille joka mies, laillista välikirjaa\ntekemään. Kaikki yksimielisesti!\n\nLäksivät he miehissä välikirjan tekoon, vourasivat talonsa\nnahkapeitturille kymmeneksi vuodeksi; ja kirjallisesti määrättiin\nseuraavat pykälät. Nahkapeitturi hallitsee ja viljelee taloa kymmenen\nvuotta, kolme ensimmäistä vuotta ilman yhtään vouraa, mutta siitälähin\nmaksakoon hän veljeksille seitsemän tynnöriä rukiita vuodelta ja\nrakentakoon uuden saunan ennen voura-ajan loputtua. Vapaasti ja joka\npaikassa Jukolan metsissä pyydystelkööt veljekset, ja mitä otuksia\nhyväänsä, joihin vaan on laillinen lupa. Talon piirin pohjoisessa\nosassa, Impivaaran seudussa, olkoon heillä valta tehdä ja elää tahtonsa\nmukaan sekä maalla että metsissä. Pyhäinmiesten päivänä ottaa\nnahkapeitturi haltuunsa talon, mutta veljeksillä, jos heitä niin\nmiellyttää, olkoon syntymäkodossaan vielä tulevan talven suoja. Nämät\nolivat pää-ehdot välikirjassa.\n\nTuli Marraskuu, ja nahkapeitturi oli kuorminensa Jukolan pihalla ja\nvastaan-otti talon hallituksen määrätyksi ajaksi. Mutta veljekset,\nkarttaaksensa provastia ja hänen käskyläisiänsä, elelivät tämän talven\nenimmin metsissä, hiihdellen ympäri ja pyydystellen; ja majailivat\nsysikoijussa Impivaaran aholla. Muutto ei kuitenkaan ollut vielä\noikeammiten tehty hevosella ja muilla välttämättömillä kappaleilla. Tämä\noli määrätty tapahtumaan koska suvi oli tullut. Kuitenkin pitivät he jo\ntulevasta pirtistänsä huolta: hakkasivat hirret kevääksi kuivamaan ja\nvierittelivät perustuskiviä kantoiselle aholle, jyrkän vuoren alle.\n\nNiin meni talvi, ja sen kuluessa ei joutunut veljeksille provastilta\nminkäänlaista käskyä, ei muistutusta. Odottiko hän, vai oliko hän\nheittänyt heidät kohtalon huomaan?\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\n\nKevät oli tullut, kinokset olivat sulaneet, suojasti puhalteli tuuli,\nmaa rupesi viheriöitsemään ja koivisto kävi lehteen.\n\nVeljekset nyt retkeilevät muuttomatkallansa Jukolan ja Impivaaran\nvälillä. Kulkevat pitkin kivistä, polvellista metsätietä, pyssyt olalla\nja tuohikontit seljässä, joissa on heidän ampuma-varansa. Edellä astuu\nJuhani ja hänen rinnallansa Jukolan suuret, äkeät koirat, Killi ja\nKiiski. Heidän jäljessään, vetäen reteliä, kulkee, Timon ajamana,\nveljesten silmäpuoli hevonen, vanha Valko. Mutta kuormaa seuraavat muut\nveljekset, pyssyt olalla ja kontit seljässä, autellen Valkoa tien\npahimmissa paikoissa. Viimeisenä käyskelee Eero, kantaen sylissään\nJukolan uljasta kukkoa, josta eivät veljekset mielineet erota, vaan\nottivat sen myötänsä päiväntiedon antajaksi Impivaaran erämaassa.\nRattailla näit arkun, suden- ja ketun-rautoja, padan ja padassa kaksi\ntammipöytyriä, kauhan, seitsemän lusikkaa ja muita keittokonstiin\nkuuluvia kappaleita. Padalle peitteeksi oli pantu karkea, herneillä\ntäytetty säkki; ja ylimmäisenä tämän päällä putkisteli ja naukui\npienessä pussissa Jukolan vanha kissa. -- Niin läksivät veljekset\nentisestä kodostansa, vaelsivat alakuloisina, äänettöminä pitkin\nvaikeata, kivistä metsätietä. Taivas oli kirkas, ilma tyyni ja alasmäkeä\nlänteen juoksi jo auringon pyörä.\n\nJUHANI. Ihminen on merenkulkija elämän myrskyisellä merellä. Niinhän\nmekin nyt purjehdimme armaista syntymänurkistamme pois, purjehdimme\nvankkurilaivallamme eksyttävien metsien halki Impivaaran jyrkkää saarta\nkohden. Ah!\n\nTIMO. Eihän paljon puutu, etten tuhri kyyneleitä poskiltani, minä\nsammakko kanssa.\n\nJUHANI. Sitä en ihmettele, katsottuani omaan poveeni tällä murheen\nhetkellä. Mutta ei auta tässä maailmassa, vaan olkoon miehen sydän aina\nkova kuin valkoinen harakankivi. Matkamieheksi on ihmislapsi syntynyt\ntänne, täällä ei ole hänellä yhtään pysyväistä sijaa.\n\nTIMO. Täällä käyskelee hän vähän ajan, keikkuu ja kiikkuu kunnes hän\nvihdoin kännistyy ja nääntyy kuin rotta seinän-juureen.\n\nJUHANI. Oikein sanottu, viisaasti juteltu!\n\nSIMEONI. Ja jos olis siinä sitten kaikki; mutta silloinpa vasta.\n\nJUHANI. Tulee leivisköistämme kysymys, tahdoit sinä sanoa. Totta!\n\nTIMO. Silloin tulee sanottavaksi ilman yhtään vilppiä ja viekastusta:\ntässä olen minä ja tässä on, Herra, leiviskäs.\n\nSIMEONI. Aina pitäisi ihmisen muisteleman loppuansa; mutta hän on\npaatunut.\n\nJUHANI. Paatunut, paatunut, sitä ei taida kieltää. Mutta sellaisiahan,\nJumala nähköön, olemme kaikki tämän taivaan alla. Kuitenkin koetamme\ntäyttä päätä elää tästälähin niinkuin hurskasten urosten tulee, kun\nkerran olemme tänne oikein ehtineet sijoittua ja saaneet itsellemme\nlämpöisen rauhanmajan. Tehkäämme, veljet, ankara liitto ja heittäkäämme\npois kaikki synnin eljet, kaikki viha, riita ja vaino täällä\nlintukodossa. Pois viha, vaino ja ylpeys.\n\nEERO. Ja prameus.\n\nJUHANI. Niin!\n\nEERO. Ja koreat, synnilliset vaatteet.\n\nJUHANI. Niin!\n\nEERO. Letkuvat kirkkokäässyt ja kaikki koreat kirkon kemputtimet.\n\nJUHANI. Mitä? Mitä sinä puhut?\n\nSIMEONI. Hän veistelee taas.\n\nJUHANI. Minä huomaan sen. Katso etten tempaa niskastasi kiinni, jos\nnimittäin huolisin houkon puheista, mutta enhän sitten oliskaan mies, en\ntotisesti oliskaan. -- Kuinka pitelet, sinä peevelin kirottu nallikka,\nsitä kukkoa? Miksi porahtelee elikkoparka?\n\nEERO. Korjasin vaan sen siipeä, joka riippui.\n\nJUHANI. Kyllä minä sinun korjaan kohta. Katso etten ota niskastas.\nTietäkäät, että on siinä paras kukko koko kihlakunnassamme virkansa\ntoimessa; aina tarkka ja luotettava. Ensi kerran kiekuu hän kello\nkahdelta, toisen kerran neljältä, joka on paras nousun aika. Siitä\nkukosta on meille paljon hausketta täällä sydänmaassa. -- Ja kissa sitten\ntuolla kuorman harjalla! Voi sinua Matti-poikaa! Siellähän keikut ja\nheilut ja katselet pussin lävestä ulos, naukuen aivan surkeasti. \"Voi\näijä-rukka, vanha sukka!\" eihän ole sinulla enää juuri monta päivää\ntäällä tassuteltavana. Silmäs käyvät jo kovin tummiksi ja karhealta\nkuuluu naukumises. Mutta ehkäpä kuitenkin kostut vielä, päästyäsi\nlihavien metsähiirien niskaan. Toivonpa niin. Mutta teitä, Killi ja\nKiiski, armoittelen kuitenkin enimmin kaikista. Niinkuin me itse, olette\ntekin siinneet, syntyneet ja kasvaneet Jukolassa, kasvaneet omina\nveljinämme. Ah kuinka palavasti katselette minua silmiin! Niin, Killi,\nniin, minun Kiiski-poikani, niin! Ja heittelette häntäänne noin\niloisesti! No ettehän tiedä, että nyt jätämme ihanaisen kotomme. Voi\nteitä kurjia! Minun täytyy itkeä, täytyy.\n\nTIMO. Katsos kuinka neuvoit äsken itse. Pidä sydämesi jykevänä, sydämesi\njykevänä.\n\nJUHANI. En voi, en voi, heittäissäni kultaisen kodon.\n\nTUOMAS. Painaahan tämä päivä miehen mieltä; mutta Impivaarassa on meillä\npian toinen koto ja kohta ehkä yhtä rakas.\n\nJUHANI. Mitä sanoit, veljeni? Ei maassa eikä taivaassa ole paikkaa niin\nrakasta kuin se, jossa synnyimme ja kasvoimme ja jonka tantereilla\npieninä piimäpartaisina piehtaroitselimme.\n\nAAPO. Tosin musertaa sydäntämme jäähyväishetki; sillä kotopensas on\njänöllekin rakas.\n\nJUHANI. Kuinka sanoi emojänis ennen, koska hän, huomaten itsensä\nuudestaan tiineeksi, käski pienen poikansa luotansa pois, pois tulevien\ntieltä?\n\nTIMO. \"Lähdeppäs jo matkahasi, poikaseni, pienoiseni, ja muista aina\nmitä sanon: missä risu, siinä vipu, missä laukku, siinä loukku\".\n\nJUHANI. Niin hän sanoi pojallensa, ja läksi poika taaputtamaan pois; hän\ntaaputteli, töllitteli pitkin ahoa ja nummen syrjää, töllötteli,\nhalkinen huuli vilpittömässä irvissä. Niin asteli hän kodostansa, ja\nmurheellisesti paistoi ilta.\n\nEERO. Se oli Jänis-Jussi.\n\nJUHANI. Anna olla vaan. -- Niin hän läksi kodostansa ja niinpä lähdemme\nmyöskin me. Jää hyvästi, koto! Porrastasi, tunkiotasi tahtoisin suudella\nnyt.\n\nAAPO. Niin, veljeni. Mutta koettakaamme karkoittaa tämä mielen synkeys\npois. Kohta on meillä tekeillä tuima toimi ja työ, kohta jumisevat\nhirret, kirveet paukkuu, ja ylös kohden taivasta kohoopi huikea pirtti\nImpivaaran aholla, keskellä jylhiä metsiä. Katsokaat: johan ankarassa\nkorvessa, kuusien kohinassa retkeilemme.\n\nNiin he haastelivat keskenänsä, matkustaen halki synkeän salon. Mutta\nvähitellen yleni seutu ja heidän tiensä luikerteli ylös korkealle\nmetsäiselle maalle, joka Teerimäeksi kutsuttiin. Tuolla ja täällä näkyi\nsammaltuneita kallion-kieluja, muodoltaan jättiläisten hautakumpujen\nnäköisiä, joiden ympärillä matalat, juurevat männyt humisivat. Kovin\nravisteli rattaita ja vanhan Valkon lapoja kallioinen tie, jossa silmä\npaikoin tuskin taisi eroittaa entistä raition rataa. Yli mäen kulki tie;\nsillä pohjattomia rämeitä levisi sen molemmilla puolilla. Mutta\nveljekset itse tekivät myös parastansa, keventääkseen vanhan\nykssilmäisen vetäjän kuormaa. Viimein ehtivät he mäen harjulle, sallivat\nValkon siinä hetken puhallella, ja katsahtivat maailman lakeuksiin alas.\nHeidän silmänsä näki kaukaisia kyliä, niittuja, peltoja, sinertäviä\njärviä ja lännen metsien reunalla kirkon korkean tornin. Mutta etelässä\nerään kunnaan rinteellä kuumoitti Jukolan talo kuin kadotettu onnen maa;\nja riutuvat aatokset täyttivät taas veljesten rinnat. Mutta he käänsivät\nsiitä vihdoin silmänsä Pohjaan päin, ja siellä näkyi korkea Impivaara,\nsen jyrkästi kaltuva viete, pimeät luolat ja partaiset, myrskyjen\nrepimät kuuset, jotka seisoivat vuoren kyljillä. Mutta vuoren alustalla\nnäkivät he hauskan, kantoisen ahon, vastaisen asuinpaikkansa, ja ahon\nalla korven, joka heille oli antava salskeita hirsiä huoneitten\nrakentamiseen. Tämän kaiken he näkivät, näkivät mäntyin välistä kirkkaan\nIlvesjärven ja heleän auringon lähellä laskuansa loistavan vuoren\nluoteiselta jyrkältä; ja toivon ihana leimaus välähti heidän silmistänsä\nja kohotti heidän rintansa taas.\n\nSiitä läksivät he taas eteenpäin ja yhä uljaammalla vauhdilla rupesivat\nhe kiirehtimään kohden uutta kotoansa. Mäki aleni, ja he tulivat\nnummelle honkien pylvästöön, jossa kanerva, puolaimen varret ja\nkuihtuvat ruohonpiipat vaihetellen peittivät kumisevan maan. Tuli\nhietainen, rakettu tie, joka johdatti Viertolan kartanosta kirkkoon; he\nastuivat sen poikki, pitäen omaa metsätietänsä, joka kulki pitkin nummen\nselkää.\n\nAAPO. Tässä on nummi, jossa, niinkuin vanhat ihmiset juttelee, ennen\nmuinoin oli kärmeitten keräjäsali. Tuomarina siinä istui heidän\nkuninkaansa, tuo ankaran harvoin näkyvä valkea kärme, päässä verrattoman\nkallis kruunu. Mutta ryöväsipä tämän kruunun heiltä eräs rohkea\nratsastaja, niinkuin tarina kertoilee.\n\nJa kertoi heille Aapo seuraavan tarinan, heidän kulkeissansa pitkin\nnummen harjua alas kohden autiota Sompiosuota. Tuli eräs ratsastaja ja\nnäki nummella kärmeitten kuninkaan, jolla oli kimmeltävä kruunu päässä.\nHän ratsasti häntä kohden, noukkasi miekkansa kärjellä kruunun kuninkaan\npäästä, kannusti hevostansa ja kirmasi kalleuksinensa pois kuin tuulissa\nja pilvissä. Mutta eivät olleet kärmeetkään myöhäisiä, vaan läksivät\nkohta kiukkuisesti vainoomaan julkeata ryöväriä. He kiitivät suhinalla\npäin, kierrettyinä rengoiksi, ja tuhannen kurraa pyöri silloin\nratsastajan jäljissä kuin kiekko maantiellä poikien heittämänä pyörii.\nPian saavuttivat he ratsastajan, parveilivat jo tiuhasti hevosen\njaloissa, loiskeilivat sen lautasille ylös, ja suuri oli miehen vaara.\nJa hädissään viskasi hän heille hattunsakin syötiksi alas, jonka he\npaikalla repivät kappaleiksi ja söivät vihansa vimmassa. Mutta miestä ei\nauttanut kauan tämä keino, pianpa kärmeet kiiriskelee hänen jäljissänsä\ntaas ja santa kiertoilee korkealle tieltä. Ja yhä kiivaammin kannusti\nuros huohoittavaa hevostansa; virtana juoksi veri uhkean orhin\nrikkiviilletyistä kyljistä, ja suusta roiskahteli sohiseva vahto.\nRatsastaja pakeni metsään, mutta metsä ei estänyt hänen vihollistensa\njuoksua. Tuli virta vastaan, ja kohahtaen ratsasti hän sen kierroksiin\nja veipä orhi hänen nopeasti sen ylitse. Tuli virta kärmeillekin\nvastaan, ja monen kosken pauhinalla he syöksivät itsensä lainetten\nkohtuun, uivat myrskyn vauhdilla sen ylitse: ja korkealle nousi valkea\nkuohu. Mies ratsasti yhä eteenpäin, ja yhä vainosi häntä kärmetten\nvillitty joukko. Näki hän matkan päässä hurjasti palavan kasken, ja\nkohden tulta hän nyt kannusti hevosensa, ja, kietoen itsensä virran\nkylvyssä läpikastettuun kauhtanaansa, rynkäsi hän liekkien helmaan, vaan\nkärmeet eivät vilaustakaan viipyneet häntä seuraamasta. Niinpä taivaan\nratsastava sankari kultapilvien halki kiitää. Kerran vielä iski hän\nkannukset orhinsa kupeisin ja kerran vielä hän kirmasi eteenpäin, sitten\nkaatui pyrskivä orhi, unohtaen ainiaaksi elon kuuman leikin. Mutta\nvapaassa ilmassa seisoi mies, pelastettuna tulesta ja hirmuisista\nvihamiehistänsä; tulihan oli polttanut kärmeitten lukemattoman lauman.\nSiinä sankari seisoi riemuitsevalla katsannolla, kädessä ihmeellinen\nkalleus.\n\nAAPO. Se oli tarina valkean kärmeen kruunusta Teerimäen nummella tässä.\n\nJUHANI. Uhkea tarina ja vielä uhkeampi mies, joka tempasi kruunun\nkärmeen päästä ja kilvoitti sen viimein omaksensa. Potra mies!\n\nTIMO. Harvapas mies täällä näkee tämän kärmeen, mutta se, joka hänen\nnäkee, tulee verrattoman viisaaksi, niinkuin vanhat ihmiset sanoo.\n\nJUHANI. Sanotaanpa myöskin: joka keväällä ennen käen kukkumista tämän\ntuomarikärmeen käsittää, sen keittää ja syö, hän ymmärtää korpin puheen,\njosta hän saa tiedon mitä hänelle siitälähin on tapahtuva.\n\nEERO. Sanotaanpa vielä niinkin: joka keväällä jälkeen käen kukkumisen\ntekee kaiken tämän, se mies ymmärtää korpin puheen, josta hän saa tiedon\nmitä hänelle sitä-ennen on tapahtunut.\n\nJUHANI. Voi, veikkoseni, kuinka tyhmästi nyt haastelit! Eikö tiedä sitä\njoka mies syömättä murenaakaan kärmeen lihaa? Kas nytpä Eero vasta\nnäytti minä miehenä hän järkensä puolesta oikeammiten käy, tyhmänä\npässinä. \"Hän saa tiedon mitä hänelle sitä-ennen on tapahtunut\". Onko\ntämä aatos kotoisin miehen päästä? Voi sinua poika-parkaa!\n\nAAPO. Äläs mitään, Juho. Hän joko haasteli tyhmyydestä tai konstaili ja\nkoukisteli hän taas; kuinka hyväänsä, mutta kummassakin kohdassa viskasi\nhän eteemme merkittävän aatoksen. Koettakaamme tarkastella hänen\nlausettansa, ja luulenpa taitavamme onkia siitä jotakin viisautta.\nTietää mitä on tapahtunut, sehän on, eräältä kannalta katsoen, viisaus\nsuuri. Jos visusti harkitset mikä kylvö menneistä päivistä saattoi\nhyödyllisiä, mikä vahingollisia hedelmiä, ja sen mukaan asetat elämäsi,\ntyös ja toimes, niin oletpa viisas mies. Jospa meidänkin silmämme\nennemmin olisivat auenneet, niin luulenpa ettemme näin nyt\nkahnusteliskaan siirtolaisina tässä.\n\nJUHANI. Tässä kuin sudenpoikaset ilmi-taivaan alla. Mutta tehty on\ntehty.\n\nTUOMAS. Mitä Jukolassa kadotimme, sen kieppaamme takaisin Impivaaran\naholla. -- Tänne koko velisarja, ja iskeköön kyntensä kuormaan joka mies,\nauttaen Valkoamme niinkauan kuin suota kestää. Tänne kaikki! Vaipuuhan\nvankkurien pyörä vaaksan syvältä mutaiseen maahan.\n\nNäin haastellen keskenään olivat he vaeltaneet nummelta alas, kulkeneet\npoikki Seunalan Matin lakean ahon, siitä halki tiuhan näreistön, ja\nseisoivat nyt Sompiosuon partaalla. Synkeäksi näytti tämä suo, jonka\npinnalla vaihetteli mutaisia, rämeisiä aukkoja, sammaleisia mättäitä,\nkarpalon kotoja, ja siellä ja täällä seisoi matala, kuihtuva koivu,\nalakuloisesti nyökytellen päätänsä iltatuulessa. Mutta keskeltä oli suo\nkaitaisin ja siinä maa myös naveampi ja kiinteämpi. Seisoi siinä\nlyhykäisiä mäntyjä sammaleisessa puvussa ja mättäillä tummanviheriäisiä,\nväkevästi hajahtavia juovuke-pensaita. Ja yli tämän taipaleen juoksi\nvaivaloinen tie suon toiselle rannalle, jossa taasen alkoi pimeä korpi.\nPitkin tätä tietä retkeilivät nyt veljekset yli suon. Mikä heistä veti\naisoista Valkon rinnalla, mikä taasen lykkäsi vankkureita. Vihdoin,\nvaikka työläästi, ehtivät he suon ranteesen ja matkustivat taasen\nkuivalla maalla korven monijuurista tietä, jota kesti noin viisi sataa\naskelta. Mutta viimein välkähti heidän eteensä kantoisen ahon lakeus, ja\nseisoivat he määrätyssä paikassa, komeroisen vuoren alla.\n\nTässäpä muinoin veljesten iso-isä, mainio raataja, oli viljellyt huhtia\nja suitsutellut ankaria sysihautoja. Monta kaskea oli hän tämän vuoren\nympärillä kaatanut ja polttanut, risu-äkeellänsä karhinut monen mustan,\nkylvetyn maan, ja viimein korjannut riiheensä satoisat oljet. Aherrus\nahon syrjässä tuolla osoitti vielä paikan, missä oli hänen metsäriihensä\nseisonut, josta hän kohta kotiansa saattoi valmiin viljan, heittäen\ntalvikeliksi oljet ja pahnat. Mutta riihen aherruksesta kappale matkaa,\ntuolla ahon ja metsän rajalla näkyi musta sysihaudan pohja, valtaisen\nsuuri, jossa hän oli poltellut kiliseviä sysiä huhtamaan teloista. Niin\noli tässä entinen Jukolan uhkea isäntä hyörinyt ja puuhaillut monen\npolttavan auringon alla, pyhkien otsaltansa monen helmeilevän hien.\nMutta yönsä lepäsi hän turvekattoisessa koijussa miilunsa vartijana: ja\nsaman koijun olivat nyt veljekset määränneet itsellensä väliaikaiseksi\nasuntomajaksi.\n\nAvara on kantoinen aho, mutta kauemmas sen reunoja ei kuitenkaan näe sun\nsilmäs; sillä idässä, etelässä, lännessä sulkevat metsät sun silmäsi\nalan ja pohjoisessa korkea vuori. Mutta jos astut tämän vuoren harvoilla\nkuusilla kruunatulle harjanteelle, niin kantaapa silmäsi etäälle kohden\nkaikkia ilmoja. Sen eteläisellä puolella näet ensiksi ihan jalkas alla\ntuon mainitun, juohevasti kaltevan ahon, kauempana synkeän korven, sen\ntakana taasen Sompiosuon, ja tuolla ilman reunalla kohoo ylös vaisusti\nsinertävä Teerimäki. Pohjaa kohden alenee vähitellen vuori, ja sen\nloivalla kamaralla, jota ennen myös oli huhtina käytetty, seisoo\nkoivisto nuori ja tiuha, jonka ruohottomilla poluilla teeret hyppelevät\nja pyyt alakuloisesti viheltelee. Idässä näkyy tasainen nummi\nhongistonensa, lännessä ryhmyinen, sammalkallioinen maa, tuolla ja\ntäällä, sammaleisella harjulla matala, mutta ko'okas ja tuuhea mänty.\nMäntyjen takana kiiltää tuolla kirkkaana ja kalaisena Ilvesjärvi, noin\ntuhannen askelta ahosta pois. Mutta näetpä tuskin muuta, vaikka kauaskin\nkatsot. Saloin tumma meri haamoittaa sun ympärilläs kaikkialla. Näet\ntoki himmeän siinnon Viertolan kartanosta koillisessa ja kaukana tuolla\nluoteisen ilman rannalla kirkon harmaan tornin. Tämänkaltainen oli seutu\nja sen ympäristö, jonka Jukolaiset olivat määränneet asumapaikaksensa.\n\nMutta sysikoijun vaiheille olivat veljekset tänä iltana asettuneet alas,\nlaskeneet aisoista väsyneen Valkon, kello kaulassa, laitumelle ja\ntehneet kannoista ja karangoista iloisen valkean aholle. Siinä paistoi\nSimeoni silakoita, nauriita ja naudan lihaa yhteiseksi illalliseksi, ja\nmuut hyöriskelivät vankkurien ympärillä, purkaen kuormaa ja kantain\nkutakin kalua ja kapinetta paikallensa. Mutta koska tämä oli tehty ja\nruoka rakettu valmiiksi, istuivat he atrioitsemaan iltaiselle aholle; ja\naurinko oli vaipunut vuoren taakse.\n\nSIMEONI. Tämä on siis ensimmäinen atriamme tässä uudessa kodossa; ja\ntuokoon se onnen ja Jumalan rauhan kaikille muillekin atrioillemme\ntäällä.\n\nJUHANI. Onni, muhkea onni olkoon ainoa toverimme täällä kaikissa\ntoimissa ja töissä, joihin vaan kyntemme pystyy.\n\nAAPO. Tahtoisinpa lausua tärkeän aatoksen.\n\nJUHANI. No puhkaise se sydänkarsinastas ulos.\n\nAAPO. Päätön ruumis ei käy päisin, sanon minä.\n\nJUHANI. Vaan nuijailee seiniä kuin päätön kana.\n\nTIMO. Vaikkei päätönkään, kun se vaan tulee riiviöön, niin pöllähtelee\nse noin, noin, sinne ja tänne, sinne ja tänne. Niinhän tekevät usein\nMännistön-muorin kanat, ja silloin sanoo muija noidan-nuolten lentelevän\nilmassa.\n\nJUHANI. Mutta puhdistappas suus, veli Aapo.\n\nAAPO. Tämä on tuuma aivossani: Jos tahdomme täällä jotain ja\nkunnokkaasti matkaansaattaa, niin yksi meistä olkoon aina ensimmäisenä\nmiehenä, keskustelemisten johtajana, ratkaisijana riitaisissa asioissa.\nSanalla sanoen, yksi olkoon, jonka ääni käy etunenässä järjestyksen\ntähden.\n\nJUHANI. Minä olen tässä vanhin.\n\nAAPO. Sinä olet Jukolan sarjan esikoinen, ja olkoon sinulla sen oikeus\nmyös.\n\nJUHANI. Olenpa rivin ensimmäinen mies, ja tiedän myös vaatia teiltä\nkuuliaisuutta. Mutta kun vaan tottelisitte.\n\nAAPO. Se on oikeus ja kohtuus. Mutta jokaisen sana ottakaamme kuitenkin\naina kuullaksemme yhteisissä kysymyksissä.\n\nJUHANI. Sinun neuvoillesi varsinkin tahdon aina ja kernaasti korvani\nkallistaa. Mutta minä olen ensimmäinen.\n\nAAPO. Tosi! Mutta mikä rangaistus määrätään hänelle, joka\nuppiniskaisuutta, auttamatonta vastakynttä osoittelee?\n\nJUHANI. Hänen pistän tuonne vuoren komeroon ja kannan kasan\nkymmenleiviskäisiä kiviä teljeksi luolan kitaan. Siellä hän istukoon\npäivän tai kaksi, aina kuinka asiat ja asian haarat vaativat. Niin,\nniin, siellä imeköön hän kynsiänsä, muistellen mitä rauhaansa kuuluu.\n\nLAURI. En suostu päätökseen minä.\n\nTUOMAS. Enkä minä.\n\nTIMO. Olenko minä piirtoposkinen metsäsika, jonka asunto on vuoren\ntunkkainen luola? Pois se.\n\nJUHANI. Te rupeette kapinoitsemaan.\n\nTUOMAS. Se rangaistuksen pykälä ei käy päisin, ei käy.\n\nTIMO. \"Ei käy kontoon\", sanoo sananlasku. Minä en ole metsäsika, mäyrä.\n\nJUHANI. Sentähden käytä itses aina kiltisti ja siivosti, välttääksesi\nvihani rankaisevaa kauhistusta.\n\nTIMO. Mutta minä en ole mäyrä, enkä susi. Hei, hei! En ole karhukaan\nenkä mikään rotta! Tiedä huutia vähän. \"Tiedä huutia, sanoi Jaakkolan\nJuuti\"; Hehheh!\n\nAAPO. Sallitaanko minulle sananvuoro?\n\nJUHANI. Kernaasti. Mitä mielit sanoa?\n\nAAPO. Etten kiltaa minäkään tuota rangaistus-parakraaffia, jonka\ntahtoisit käytettäväksi välillemme asettaa, vaan katsonpa sen veljesten\nkeskenä liian törkeäksi, pedolliseksi.\n\nJUHANI. Vai et kiltaa? Etkö kiltaa? Etkö totisesti kiltaa? Sanoppas\nsitten viisaampi parakraaffi, koska minä en milloinkaan käsitä mikä on\noikein, mikä väärin.\n\nAAPO. Sitä en sano.\n\nJUHANI. Sanoppas se uusi, kiilattava parakraaffi, sinä Jukolan tietäjä.\n\nAAPO. Kaukana tietäjän arvosta. Mutta tämä...\n\nJUHANI. Parakraaffi, parakraaffi!\n\nAAPO. Tämähän on...\n\nJUHANI. Parakraaffi, parakraaffi! Sanoppas se viisas parakraaffi!\n\nAAPO. Oletko hullu? Huutelethan tuossa kuin istuisit tulisissa\nhousuissa. Miksi kirkut ja keikuttelet päätäs kuin tarhapöllö?\n\nJUHANI. Parakraaffi! huudan minä huikeasti. Se ihka uusi ja vanha,\nviisas parakraaffi! Sanoppas se, ja minä kuultelen äänetönnä kuin särki\nsammakon motkotusta.\n\nAAPO. Tämä on tuumani asiasta: Hän, joka ylen katsoo neuvot ja\nvaroitukset, aina vaan ilkivaltaisuutta osoittelee, kylvellen välillemme\neripuraisuuden siementä, hän siirrettäköön liitostamme, karkoitettakoon\nkauas pois.\n\nTUOMAS. Tämä olkoon asetus.\n\nLAURI. Siihen suostun.\n\nTIMO. Niin minäkin.\n\nSIMEONI. Siihen suostumme kaikki yhteisesti.\n\nJUHANI. Hm! Olkoon päätetty. Ja muistakaat: joka tästälähin mielii\nvikuroita, hänellä on jäniksen passi kourassa, potkua pyllyssä ja\nkäpälämäki edessä. -- Mihin työhön iskemme huomenna kiinni, te murjaanit?\nKyllä minä teidät opetan.\n\nAAPO. Hieman harmin vallassa; mutta eihän tuo nyt samenna meidän\ntyynettä ja kirkasta mieltämme tänä iltahetkenä.\n\nJUHANI. Mihin raatamiseen rupeemme koska päivä koittaa?\n\nAAPO. Tietysti on tässä pirttimme rakennus ensimmäinen.\n\nJUHANI. Niin onkin. Huomenna varhain käyköön neljä miestä, jokainen\nkirveskynä kourassa, nurkallensa, ja olkoot nämät neljä miestä: minä\nitse, Tuomas, Simeoni ja Aapo. Muut palhikoot ja kiiritelkööt meille\nhirsiä ylös. Ja koska pirtti ja pieni aitta-koppa ovat valmiit, niin\nkohta pojat kaasinsa haalimiseen, metsästys- ja kalastus-retkille. Se\nmuistakaat!\n\nNäin päättivät he viimein atriansa ja kävivät lepoon sysikoijun\nsuojaan. Tuli yö, pilvinen, mutta tyyni toukokuun yö. Korvessa huuteli\nhuhkain käheällä äänellänsä, Ilvesjärvellä narisivat sorsat, ja\ntuolloin, tällöin kuului kaukaa kontion terävä vihellys. Muutoin\nvallitsi luonnossa rauha ja syvä hiljaisuus. Mutta veljeksiä\nturvemajassa ei mielinyt käydä tervehtimään hienosiipinen Unonen.\nÄänettöminä, mutta kierrellen itsiänsä kyljeltä kyljelle, mietiskelivät\nhe tämän maailman menoa ja elämämme muuttuvaisuutta.\n\nAAPO. Eihän ole luullakseni vielä ummistunut yhdenkään silmä.\n\nJUHANI. Makeasti makaa jo Timo, mutta me muut itsiämme tässä vääntelemme\nja kääntelemme kuin makkarat kiehuvassa kattilassa. Miksi olemme näin\nvirkkuja?\n\nAAPO. Elomme tie on tänäpänä tehnyt töykeän käännöksen.\n\nJUHANI. Siitäpä mieleni levoton, kovin levoton.\n\nSIMEONI. Synkeä on sydämeni tila. Mikä olen minä? Tuhlaajapoika.\n\nJUHANI. Hm! Korpeen kadonnut lammas.\n\nSIMEONI. Niin heitimme naapurit ja kristilliset lähimmäiset.\n\nTUOMAS. Tässä ollaan ja täällä pysytään niin kauan kuin metsässä\ntuoretta lihaa löytyy.\n\nAAPO. Kaikki onnistuu hyvin, jos käymme aina käsiin järkevällä mielellä.\n\nSIMEONI. Huhkain tuolla korvessa huutelee, ja hänen huutonsa ei ennusta\nkoskaan hyvää. Ennustaapa tulipaloa, tappeluksia ja murhia niinkuin\nvanhat ihmiset sanoo.\n\nTUOMAS. Metsässä on huutaminen sillä virkana ja ilman mitään merkitystä.\n\nEERO. Tässä on kylä, Impivaaran turvekattoinen talo.\n\nSIMEONI. Mutta nyt on ennustaja muuttanut sijaa, huutelee tuolla vuoren\nharjulla. Siellä ennen, niinkuin tarina kertoilee, rukoili \"Kalvea impi\"\nsyntejänsä anteeksi, rukoili kaikki yöt niin talvella kuin kesällä.\n\nJUHANI. Hänestäpä on tämä vuori saanut nimensä Impivaara. Kuulin kerran\nlapsena tuon tarinan, mutta onpa se jo enimmäksi haihtunut mielestäni.\nVeli Aapo, sinä juttele se meille tässä ikävän yömme vietteeksi.\n\nAAPO. Timo kuorsaa kuin mies; mutta maatkoon hän rauhassa; minä mielin\nteille kertoa tarinan.\n\nSeuraavan tarinan kalveasta immestä kertoi nyt Aapo veljillensä:\n\nAsui muinoin tämän vuoren luolissa eräs hirmuinen peikko, ihmisten\nkauhistus ja surma. Kaksi oli hänellä elämän himoa ja hekumaa: katsella\nja pidellä aarteitansa luolien syvissä kätköissä ja juoda ihmisen-verta,\njota hän ankarasti janosi. Mutta ainoastaan yhdeksän askelta vuoresta\noli hänellä voima väkivaltaiseen käytökseen, ja sentähden täytyi hänen\nharjoitella kavaluutta retkillänsä. Hän taisi muuttaa haamunsa miksi\ntahtoi; ja ympäri tienoita nähtiin hänen kuljeksivan milloin kauniina\nnuorukaisena, milloin ihanaisena impenä, aina sitä myöten kuin hän\nmiehen tai naisen verta janosi. Monen voitti hänen katsantonsa\nhelvetillinen ihanuus, moni sai henkensä heittää peikon kamoittavissa\nluolissa. Niin tämä hirviö vietteli luokseen onnettomat uhrinsa.\n\nOli lempeä kesä-yö. Viherjällä nurmella istui eräs nuorukainen,\nsyleillen lemmittyänsä, nuorta neitoa, joka hohtavana ruusuna lepäsi\nhänen rinnoillansa. Tämä oli heidän jäähyväis-syleilyksensä; sillä pois\ntuli pojan matkustaa ja erota ajaksi sydämensä ystävästä. -- \"Impeni\",\nniin haasteli nuorukainen, \"nyt lähden sinulta pois, mutta tuskin ehtii\nsata aurinkoa nousta ja laskea ennenkuin sun kohtaan taas\". -- Lausui\nneito: \"eikä aurinko läskeissänsä heitä niin armasta jäähyväis-silmäystä\nmaailmallensa, kuin minä mun kultaselleni koska hän poistuu, eikä\nnoustessansa säteile niin ihanasti taivaan loimo, kuin säteilee mun\nsilmäni, koska taasen kiirehdin sua vastaan. Ja mitä kirkkaan päivän\npituuteen sielustani mahtuu, se on aatos sinusta, ja unieni himmeässä\nmaailmassa käyskelen sun kanssas\". -- Niinpä neito; mutta taasen\nnuorukainen lausui: \"Ihanasti haastelit; mutta miksi aavistaa mun\nsieluni pahaa? Impeni, nyt vannokaamme toinentoisellemme ijäinen\nuskollisuus tässä taivaan kasvoin alla\". Ja he vannoivat pyhän valan,\nvannoivat Jumalan ja taivaan edessä, ja hengähtämättä kuultelivat heidän\nsanojansa metsät ja vuoret. Mutta viimein aamun koittaessa syleilivät he\nviimeisen kerran ja erosivat toinentoisestansa. Pois riensi nuorukainen,\nmutta kauan käyskeli neito yksin metsän hämärässä, muistellen kaunista\nkultastansa.\n\nKoska näin hän käyskelee tuuhean männistön kohdussa, mikä ihmeellinen\nhaamu käy häntä vastaan? Hän näkee nuoren miehen, jalon kuin ruhtinas ja\nihanan kuin tämä kultainen aamu. Kuin tulen liekki väikkyy ja kimmeltää\nhänen hattunsa höyhen-töyhtö. Hänen hartioillansa riippuu kauhtana,\nsinertävä kuin taivas ja kuin taivas kirjava kiiltävistä tähdistä. Hänen\nihotakkinsa on valkea kuin lumi, ja miehustalla on hänellä\npurppuranpunainen vyö. Impeen hän katsahtaa ja katsannosta virtaa\nliekehtivä rakkaus, ja autuaasti kaikuu hänen äänensä, koska hän\nneidolle haastelee: \"Älä mua pelkää, suloinen impi, olenpa sun ystäväs\nja saatan sulle äärettömän onnen, jos vaan kerran saan sinua syleillä.\nMinä olen voimallinen mies, on minulla aarteita ja kalleita kiviä ilman\nlukua ja määrää, ja taitaisinpa ostaa vaikka kaiken tämän maailman. Tule\nmun kullakseni, minä tahdon viedä sun komeaan linnaan ja asettaa sinun\nviereeni loistavalle istuimelle\". Niin hän haasteli viehättävällä\näänellä ja hämmästyneenä seisoi neito. Hän muisteli äsken vannottua\nvalaansa, ja poispäin hän kallistui, mutta kallistui taasen mieheen päin\nja eriskummallinen häiriö käsitti hänen mielensä. Miestä kohden hän\nkääntyi, peittäen kädellään kasvonsa kuin paistavan auringon edessä;\npois hän taasen kääntyi, mutta katsahti kerran vielä ihmeelliseen\nhaamuun. Voimallinen ihastus säteili sieltä häntä vastaan, ja äkisti\nvaipui neito kauniin ruhtinaan syliin. Mutta pois riensi ruhtinas\nsaaliinensa, joka niinkuin houreessa lepäsi hänen käsivarsillansa. Yli\njyrkkien mäkien, halki syvien laaksojen he lakkaamatta kulkivat, ja yhä\npimeämmäksi muuttui metsä heidän ympärillään. Levottomasti tytkyi immen\nsydän ja tuskan hiki juoksi hänen otsaltansa alas; sillä viimein hän\nhuomasi niinkuin jotain pedollista, hirveätä haamun silmien lumoovassa\nliekissä. Hän katsahteli ympärillensä, ja nopeasti sinkoilivat ohitse\nsynkeät kuuset, hänen kantajansa vinhasti juostessa; hän katsahteli\nnuorukaisen kasvoihin, ja kamoittavat väristykset karsivat hänen\nruumistansa, mutta kummallinen ihastus vallitsi kuitenkin hänen\nsydämessään.\n\nKulkivat he alati eteenpäin halki metsien, ja näkyi viimein korkea vuori\nja sen pimeät luolat. Ja nyt, koska he olivat ainoastaan muutaman\naskeleen vuoresta, tapahtui hirveätä. Mies kuninkaallisessa puvussa\nmuuttui äkisti hirmuiseksi peikoksi: sarvet tunkeusivat ulos hänen\npäästään, niskassansa kahisivat kankeat harjakset, ja kurja tyttö nyt\ntunsi kipeästi povessaan hänen terävät kyntensä. Ja siinä onneton impi\nhuusi, reutoili ja tempaili tuskissansa, mutta turhaan. Ilkeällä\nkiljunalla raahasi hänen peikko syvimpään luolaansa ja imi hänestä veren\naina viimeiseen pisaraan asti. Mutta tapahtui ihme: henki ei\nlähtenytkään neitosen jäsenistä, vaan hän jäi elämään verettömänä,\nlumivalkeana; murheellisena kuoleman haamuna Kalman maasta. Kummastuen\nhuomasi tämän peikko, käytti uhriansa kohtaan kynsiään ja hampaitansa\nkaikin voimin, mutta eipä voinutkaan häntä kuolettaa. Viimein päätti hän\npitää häntä ainiaan luonansa uumentojen yössä. Mutta mitä palvelusta\ntaisi hän tehdä, mitä hyötyä matkaansaattaa peikolle? Tämä määräsi immen\npuhdistamaan aarteitansa ja kalleita kiviänsä, niitä hänen eteensä\nlakkaamatta pinoilemaan, sillä eipä hän väsynyt niitä ihaellen\nkatselemasta.\n\nNäin vuosia elelee kelmeä, veretön impi vangittuna vuoren kohtuun. Mutta\nyöllä toki nähdään hänen seisovan äänettömänä rukoilijana vuoren\nharjulla. Ken antoi hänelle tämän vapauden? Taivaanko voima? -- Mutta yöt\nkaikki, myrskyssä, sateessa ja kireässä pakkasessa hän seisoo vuoren\nkiireellä, rukoillen syntejänsä anteeksi. Verettömänä, lumivalkeana ja\nkuin kuva, niin liikkumattomana, äänetönnä hän seisoo, kädet rinnoilla\nja pää kallistuneena rinnoille alas. Ei rohkene kurja nostaa otsaansa\nkohden taivasta yhtään ainoata kertaa, vaan päin kirkon torniin, metsien\netäiselle reunalle on hänen silmänsä lakkaamatta teroitettu. Sillä\nainapa toki salainen ääni hänen korvaansa toivosta kuiskaa; vaikka\nkaukaisena kipenänä, kuin tuhansien peninkulmien päästä, pilkoittaa\nhänelle tämä toivo. Niin hän yönsä vuorella viettää, eikä kuulu hänen\nhuuliltansa valitusta milloinkaan; ei nouse, ei vaivu huokauksista\nrukoilevan povi. Niin kuluu synkeä yö, mutta aamun koittaessa tempaisee\nhänen taasen luoliinsa armoton peikko.\n\nTuskinpa oli sata aurinkoa ehtinyt valkaista maata, ennen kuin\nnuorukainen, neidon lemmitty, palasi iloisena kotiinsa matkaltaan. Mutta\nihana impensä ei rientänytkään häntä vastaan tervetuloa toivottamaan.\nHän kyseli missä kaunoinen viipyi, vaan ei saanut tietoa keltään.\nKaikkialta hän etsiskeli häntä yöt ja päivät, väsymättä, mutta aina\nturhaan; impi oli kadonnut ilman jälkeä kuin aamun kaste. Viimein heitti\nhän kaiken toivon, unohti kaiken elämän ilon ja käyskeli täällä vielä\najan mykkänä varjona. Kerran viimein, koska hohtava päivä oli nousnut,\npimitti kuoleman yö hänen silmänsä valon.\n\nMutta vuosia hirmuisen pitkiä viettää kalvea impi: päivät peikon\nluolissa lakkaamatta puhdistellen ja latoen aarteita julman kiusaajansa\nsilmäin alla; mutta yöt hän vuoren harjanteella kuluttaa. Verettömänä,\nlumivalkeana ja kuin kuva, niin liikkumattomana, äänetönnä hän seisoo\nkädet rinnoilla ja pää kallistuneena rinnoille asti. Ei rohkene hän\nnostaa otsaansa kohden taivasta, vaan päin kirkon tornia, metsien\netäiselle reunalle, on hänen silmänsä lakkaamatta teroitettu. Ei hän\nvalita; ei nouse, ei vaivu huokauksista rukoilevan povi.\n\nOn vaalea kesä-yö. Vuorella seisoo taasen neito, muistelee aikaa, jonka\nhän on viettänyt tuskallisessa vankeudessansa; ja vuosia sata on mennyt\nsiitä päivästä, jona hän erosi sydämensä ystävästä. Hän kauhistuu,\naatoksensa pyörtyy ja kylmiä hikihelmiä kiirahtelee hänen otsaltansa\nalas vuoren sammaleiselle kamaralle, koska hän kuvailee menneitten\nvuoskymmenien pituutta. Silloin rohkeni hän ensimmäisen kerran katsahtaa\nkorkeuteen ylös, ja hetken päästä huomasi hän ihmeellisen valon, joka\nlentävänä tähtenä näkyi häntä lähestyvän kaukaisista avaruuksista. Mutta\njota lähemmäs tämä valo häntä ehti, sitä enemmin muutti se muotoansa.\nEikä ollutkaan se mikään lentävä tähti; vaan kirkastettu nuorukainen,\nvälähtelevä miekka kädessä. Kajastipa niistä kasvoista ihana tuttavuus,\nja kiivaasti rupesi lyömään neidon sydän; sillä nyt hän tunsi entisen\nylkänsä. Mutta miksi lähestyi hän miekka kädessä? Tämä neitoa arvelutti,\nja hän lausui heikeällä äänellä: \"Tämäkö miekka mun tuskani viimein\nlopettaa? Tässä on poveni, nuori sankari, iske sun kirkkaalla\nteräkselläs tänne, ja, jos taidat, lahjoita mulle kuolema, jota jo\nkauan, kauan olen ikävöinnyt\". Niin haasteli hän vuorella, mutta eipä\ntuonut hänelle nuorukainen kuolemaa, vaan elämän suloisen liehauksen,\njoka jo tuoksuavana aamutuulena hymisten kierteli ympäri kalvean immen.\nLemmekkäästi katsahtava nuori mies otti hänen syliinsä, suuteli häntä,\nja kohta tunsi veretön impi hienon veren virran suloisena koskena\njuoksevan suonissansa, hänen poskensa hohti kuin aamuruskon pilvi, ja\nilosta läikkyi heleä otsa. Ja hän heitti kiharaisen päänsä yli ylkänsä\nkäsivarren, katsahti ylös kirkkaasen korkeuteen, huoaten povestansa ulos\nvuoskymmenien tuskat; ja nuorukaisen sormet harhailivat hänen\nkiharissaan, jotka somasti liehahtelivat hiljaisessa tuulessa. Ihana oli\npelastuksen hetki ja pääsinpäivän aamu. Linnut visertelivät kuusissa\ntuon jylhän vuoren reunoilla ja koillisesta nousi auringon hohtava\nviilu. Oli tämä aamu sen aamun kaltainen koska ystävykset kerran\nviherjällä nurmella erosivat pitkäksi ajaksi.\n\nMutta nytpä äkeä peikko, vihan pyrstöt pystyssä, kiipesi vuorelle ylös,\ntemmataksensa impeä komeroihinsa taas. Vaan tuskin oli hän kuroittanut\nkyntensä neitoa kohden, niin nuorukaisen miekka, nopea kuin salama,\nhänen rintansa lävisti; ja vuorelle roiskahti musta verensä. Pois käänsi\nimpi kasvonsa tästä nä'ystä, painaen otsansa vasten ystävänsä povea,\nkoska peikko, pahasti kiljahtaen, heitti henkensä ja putosi vuoren\nrinteeltä alas. Niin pelastui maailma kamoittavasta hirviöstä. Mutta\nhopeaisen pilven kirkkaassa helmassa väikkyivät nuorukainen ja impi ylös\nkorkeuden tienoihin. Ylkänsä polvilla lepäsi morsian ja, painain otsansa\nvasten hänen poveansa, hymyili onnellisna. Halki avaruuksien he\nkiitivät, ja alas kaukaiseen syvyyteen jäi heistä metsät, vuoret ja\nlaaksoin monipolviset haarat. Ja kaikkipa viimein heidän silmistänsä\nkatosi kuin sinertävään savuun.\n\nTämä oli tarina kalveasta immestä, jonka Aapo kertoi veljillensä\nturpeisessa koijussa sinä unettomana yönä Impivaaran aholla.\n\nJUHANI. Mutta heräyypä Timo juuri tarinamme päättyessä.\n\nTIMO. Miksi ette makaa rauhassa, pojat?\n\nJUHANI. Tässä tarinoitaan vahvasti. -- Niin, siinähän oli tarina\nentisestä tytöstä ja peikosta.\n\nSIMEONI. Mutta sanotaanpa tuon hirveän peikon eleskelevän vieläkin.\nMetsämiehet ovat hänen nähneet; ja hänellä onkin vaan yksi silmä, joka\nyön pimeydessä loistaa kuin hehkuva hiili.\n\nJUHANI. Mitästäpä tapahtui muutama vuosi takaperin Kuokkalan vanhalle\nukolle, joka nyt Herran huomassa lepää. Yhtenä keväänä, ollessansa\nmetson-soitimella ja vartoessaan puolyönhetken kulumista nuotionsa\nvieressä tässä aholla, näki hän tuolla vuoren-juurella saman loistavan\nhohteen ja kuuli äänen, joka lakkaamatta kyseli: \"nakkaanko ma,\nnakkaanko ma?\" Niin hän kyseli monet tuhannet kerrat, että ukko, joka\nolikin sitä vanhaa juurta ja jonka sydän ei pamppaillut juuri turhasta,\nlopulta vihastui ja vastasi häntä tiuskealla äänellä: \"nakkaa, sen tulla\nja viedä!\"\n\nTIMO. Mutta kas silloin ei muuta tarvinnut.\n\nJUHANI. Niin, jutteleppas Timo, kuinka kävi.\n\nTIMO. Kas kun tuli hetken päästä irvistävä luuranko ukon nuotiolle, että\nropsahti, tuli kuin kymmenen miehen kourasta ja sammutti tulen aina\nviimeiseen kipenään asti. Mutta ukkopas nyt sieppasi kiväärin kouraansa\nja tapsutti koreasti pois koko vuoren näkyvistä, vaikka, niinkuin Juhani\nsanoi, hän olikin sitä vanhaa juurta eikä sydämensä juuri turhasta\npamppaillut.\n\nSIMEONI. Olemme siis muuttaneet tänne peikkojen ja paholaisten\nkaupunkiin.\n\nAAPO. Tänne muutimme ja täällä asumme ilman pelkoa. Peikko, jos hän\noliskin hengissä vielä, on jo perin voimaton; senpä juuri osoitti hänen\nkäytöksensä Kuokkalan ukkoa kohtaan. Vihoissaan taisi hän ainoastaan\nsammuttaa tulen, senkin vasta miehen omalla luvalla. Hänen mahtinsa\nmasensi ainiaaksi pyhän nuorukaisen miekka.\n\nJUHANI. Mutta tyttöä uumentojen pimeydessä täytyy minun armoitella,\ntyttöä tuon riivatun harjasniskan kanssa.\n\nSIMEONI. Miksi ei hän seisnut kiusausta vastaan.\n\nJUHANI. Ai, poika, älä sano niin! Kuinkahan kävis, jos esimerkiksi\njossain kukoistavassa rauhanlaaksossa sinua vastaan astelisi\nkuninkaantytär, kaunis kuin ruusu ja kukkanen, kepsauttelis luokses\nsilkissä, saaleissa ja pumaatan hajussa, hehkuvassa kultahepenessä kuin\nriikinkukko, ja tällainen epeli astuis sinua vastaan ja tahtoisi\nhalailla ja suudella sinua, niin kuinkahan kurjan sydämes kävisi? Minä\nkysyn, Simeoni.\n\nSIMEONI. Minä rukoilisin voimaa uskossa.\n\nJUHANI. Hm.\n\nTIMO. Minä en päästäisi häntä halailemaan itseäni ja vielä vähemmin\nsuuta muiskuttelemaan. Pysy minusta pois, sanoisin minä, pysy peijooni,\nmatkan päässä, otanpa muutoin karahkan tuolta viidasta ja roitelen että\nselkäsi huomenna loistaa kirjavammalta leppätertun siipiä. Niin minä\ntekisin ilman yhtään armoa. Kyllähän sitten kelpais.\n\nJUHANI. Voi, veikkoseni! luulenpa että haastelisit vähän toisin, jos\nhieman enemmin olisit katsellut ympärilles tässä maailmassa, jos\nesimerkiksi olisit käynyt Turun kaupungissa. Sen olen minä tehnyt, koska\najoin sinne härkiä Viertolan kartanosta. Näinpä siellä yhtäkin\nihmeekseni, näin kuinka prameus ja komu voi panna pyörään ihmislasten\npäät. Voi teitä, voi pauhaavata kylää, voi häilyväistä elämää kumminkin!\nTuolta jyrisee vaunut, täältä jyrisee vaunut, ja vaunuissa istuu sen\nvietäviä viiksinaamaisia narreja, istuu tyttöjä kuin posliinivauvoja,\ntuoksuttaen kauas ympärillensä sakean hajun kalleista öljyistä ja\nrasvoista. Mutta katsoppas tuonne! Jesta ja varjele! sieltähän nyt\nhipsuttelee esiin kultahöyhenissä oikein aika vekama mamselli tai\nröökinä mitä hän lie. Kas hänen kaulaansa! Valkea kuin rieskamaito,\nposki ruttopunainen, ja silmät palaa hänen päässään kuin päiväpaisteessa\nkaksi roviotulta, koska häntä vastaan käy oikea kekkale mieheksi,\nhatussa, kiiltomustassa hännystakissa, ja tirkist... -- no vie sinun\npirkele itseäskin! -- tirkistelee läpi nelikulmaisen lasin, joka välkkyy\nvekkulin vasemmalla silmällä. Mutta kas nyt... -- no sinun seitsemän\nseppää! -- nytpä keksautetaan kummaltakin puolelta, ja kas kun naara nyt\noikein rypistää suunsa mansikkasuuksi ja livertelee kuin pääskynen\npäiväisellä katolla, ja teikari hänen edessänsä viskelee kättänsä ja\nhäntäänsä, heilauttelee hattuansa ja raappaisee jalallansa että kivikatu\nkipenöitsee, kas sepä vasta leikkiä oli. Voi, te harakat itsiänne!\naattelin minä, poika-nalliainen, seistessäni kadun kulmalla, rykelmä\ntuoreita härjänvuotia olalla, ja suu mareissa katsellen tuota\nteerenpeliä.\n\nTUOMAS. Herrat ovat narreja.\n\nTIMO. Ja lapsekkaita kuin piimänaamaiset kakarat. Niinpä syövätkin,\nryysyt rinnoilla, ja eivätpä -- koira vieköön! -- osaa lusikkaansakaan\nnuolla, koska pöydästä nousevat; sen olen nähnyt omilla silmilläni\nsuureksi ihmeekseni.\n\nSIMEONI. Mutta peijata ja nylkeä talonpoikaa, siihen kyllä ovat miehiä.\n\nJUHANI. Tosi, että löytyy herrasmaailmassa paljon ämmällistä ja\nnaurettavaa, sen huomasin Turku-retkelläni. Mutta kas kun meitä lähenee\noikein rasvojen hajussa ja liehuvissa krooseissa tuollainen\nliehakoitseva lunttu, niin eipä ilman ettei hemmahtele ihmislapsen\nsydän. Jaa, jaa, pojat! maailman hekuma houkuttelee vahvasti; sen\nhuomasin Turku-retkelläni. Ja sanonpa kerran vielä, että sydämeni\nsurkuttelee tyttöä tuolla vuorella. Ja oli hänellä jo aika pelastua\nhelvetistä ja seilata ystävänsä kanssa rauhan satamaan, jonne Jumala\nmeitäkin viimein auttakoon. Siinä toivossa koetamme nukkua nyt. Tosin on\ntästä vuoresta vielä yksi merkillinen tarina, mutta jääköön se\ntoistaiseksi, ja koettakaamme nukkua nyt. -- Meneppäs kuitenkin, Simeoni,\npeittämään hiilustaa tuhalla, ettei minun tarvitse huomen-aamulla\nkarkkua kilkuttaa ja heinävihkoa heilutella, vaan pääsen kohta\nnakuttelemaan hirren päätä kuin punaharjainen tikka. Meneppäs.\n\nLähti Simeoni tekemään Juhanin käskyä, mutta astui pian takaisin, tukka\npystyssä ja silmät selällään päässä. Mököttäen haasteli hän jotain\neräästä kummallisesta, palavasta silmästä siellä ulkona vankkurien\nääressä. Tästäpä muutkin pöllähtivät, siunasivat sieluansa ja\nruumistansa, ja astuivat miehissä ulos koijustansa; ja muistutti heidän\ntukkansa tuulenpesää koivussa. Liikkumattomina, mykkinä patsaina he\nseisoivat, tuijotellen suuntaan, jonne Simeonin sormi osoitti. He\nkatsoivat rävähtämättä ja näkivätkin varmaan ratasten takana kummallisen\nkiillon, joka välimmiten katosi, mutta pian taas näytti hohtavan\nvalonsa. Tämän olisivat he kenties pitäneet hevosensa Valkon ainoana\nsilmänä, mutta eihän sieltä haamoittanut mitään valkeata, vaan päin\nvastoin jotakin mustaa, eikä kuulunut kellon kilausta. Näin arvellen\nseisoivat veljekset järkähtämättä; mutta viimein toki lausui Tuomas\njotenkin tuikealla äänellä:\n\nTUOMAS. Mitä puuttuu?\n\nJUHANI. Älä Herran tähden rupea praakailemaan hänen kanssansa niin\nturskisti. -- Se on hän! Mitäs nyt teemme, veljet? Se on hän! Mitä\nsanoisimme hänelle?\n\nAAPO. Enhän totisesti tiedä.\n\nTIMO. Nytpä virrenvärssy hyvää tekis.\n\nJUHANI. Eikö kenkään meistä osaa ulkoa yhtään ainoata rukousta.\nLukekaat, armaat veljet, hellittäkäät Herran nimessä mitä vaan\nmuistatte, mitä vaan päähän pistää, ilman yhtään sovittelemista\nraamatunkappaletta ainetta myöten. Lukekaat vaikka hätäkasteesta, veljet\narmaat.\n\nTIMO. Olenpa tainnut yhden ja toisen jakson virsikirjasta, mutta nyt on\nniinkuin hirveä puskuri pääni ovella.\n\nSIMEONI. Henki ei salli sinun puhua enemmin kuin minunkaan.\n\nTIMO. Eipä hän salli.\n\nJUHANI. Tämä on hirmuista!\n\nAAPO. Hirmuista!\n\nTIMO. Totisesti hirmuista.\n\nJUHANI. Mitä tehdä?\n\nTUOMAS. Luja käytös häntä kohtaan on luullakseni paras. Kysykäämme kuka\nhän on ja mitä hän tahtoo.\n\nJUHANI. Annas kun minä kysyn. Kukas olet? Kukas olet? Kukas olet ja mitä\ntahdot meistä? -- Ei sanaakaan vastimeksi.\n\nLAURI. Otamme tuliskekäleet.\n\nJUHANI. Otamme tuliskekäleet ja peittoomme sinun paistiksi, ellet sano\nnimeäs, sukuas ja asiaas.\n\nLAURI. Ei, mutta tarkoitinpa iskeä kekäleisin kohta.\n\nJUHANI. Kun uskaltais.\n\nTUOMAS. Yksi kuolema Herralle velkaa.\n\nJUHANI. Niin, yksi kuolema Herralle velkaa! Kekäleet kouraamme, pojat!\n\nSeisoivat he pian rivissä, tuliset kekäleet aseina käsissä. Etunenässä\nseisoi Juhani, silmät ympyrjäisinä kuin huhkaimen, ja katsellen silmää\nvankkurien takana, joka erinomaisella hohteella katseli häntä vastaan.\nNiin seisoivat veljekset säkenöitsevissä aseissa öisellä aholla; ja\nhyypiö huuteli vuoren kuusilta, kolkko korpi heidän allansa hohisi\nraskaasti, ja pimeät pilvet peittivät taivaan kannen.\n\nJUHANI. Kun minä sanon: nyt, pojat! niin silloin lentäkööt kekäleet\nkouristamme perkeleen niskaan.\n\nSIMEONI. Mutta koettakaamme vielä vähän manausta.\n\nJUHANI. Oikein harkittu! Vähän manausta ensin. Mutta mitä sanoisin\nhänelle? Kuiskaa minulle, Simeoni; sillä itse olen tällä hetkellä\nmerkillisen typerä. Mutta kuiskaa sinä minulle sanat, ja heitänpä ne\nhänelle vasten naamaa että korpi kaikuu.\n\nSIMEONI. Huomaa sitten kuinka sanelen. -- Tässä seisomme.\n\nJUHANI. Tässä seisomme!\n\nSIMEONI. Kuin uskon sankarit, tuliset miekat kourissa.\n\nJUHANI. Kuin uskon sankarit, tuliset miekat kourissa!\n\nSIMEONI. Mene tiehes.\n\nJUHANI. Mene helvettiis!\n\nSIMEONI. Me olemme kastettuja kristittyjä, Jumalan sotamiehiä.\n\nJUHANI. Me olemme kastettuja kristittyjä, Jumalan sotamiehiä, Kristuksen\nsoltaatteja.\n\nSIMEONI. Vaikka emme lukeakkaan osaa.\n\nJUHANI. Vaikka emme lukeakkaan osaa.\n\nSIMEONI. Mutta uskomme kuitenkin.\n\nJUHANI. Mutta uskomme kuitenkin ja luotamme lujasti siihen.\n\nSIMEONI. Mene nyt.\n\nJUHANI. Mene nyt!\n\nSIMEONI. Kohta kukko kiekuu.\n\nJUHANI. Kohta kukko kiekuu!\n\nSIMEONI. Ja Herran valkeutta huutaa.\n\nJUHANI. Ja Herran Zebaothin valkeutta huutaa!\n\nSIMEONI. Mutta hän ei ole huomaavinansa.\n\nJUHANI. Mutta hän ei huom... Niin, hän ei huoli vaikka kirkkuisin\nhänelle enkelin kielellä. Herra siunatkoon meitä, veljet! sillä ei nyt\nmuuta tällä erällä kuin -- nyt pojat!\n\nSilloin he kaikki viskasivat kekäleensä kohden kummitusta, joka vasaman\nvauhdilla läksi juoksemaan pois neljän jalan jytinällä, ja kauan\nvilahtivat hohtavat hiilet hänen seljässänsä halki öisen pimeyden. Niin\nhän pakeni tulisesta kahakasta, ja ehdittyään ahon reunalle alas,\nrohkeni hän lopulta seisahtua, puhaltaen kerran, kaksi kaikuvasti. Ja\nveljesten aave, kamoittava körri oli kuitenkin heidän ykssilmäinen\nhevosensa, joka hetkeksi oli kadottanut valkean värinsä suon mustissa\nmutarapakoissa, joihin kaiketi oli vaipunut ja kauan niissä kiiriskellyt\nennenkuin pääsi kuivalle jälleen. Siinäpä piehtaroimisessa oli hän myös\ntemmaisnut kellon kaulastaan, joka seikka tällä hetkellä paljon saattoi\nveljesten luulon harhateille. Tämä oli silmä, joka vankkurien takaa yön\nhämärässä loisti, niinkuin monen elikon silmä loistaa pimeydessä. --\nMutta vasta hetken mentyä, ja silloinkin varoten, rohkenivat veljekset\nlähestyä Valkoansa, ja huomasivat erhetyksen vihdoin. Tästä he äkeillä\nkasvoilla palasivat koijuunsa takaisin; ja viimein aamun valjetessa\nlepäsivät he jokainen sikeässä unessa.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\n\nOli vihdoin valmis veljesten pirtti. Viisi syltää oli sen pituus ja\nkolme sen leveys; itään päin antoi sen toinen, länteen toinen pää.\nTultuas sisään ovesta, joka oli huoneen itäisessä päässä, seisoi\noikealla suuri kiuvas-uuni, vasemmalla hinkalo, rakettu Valkoa varten\ntalveksi. Kynnyksestä eteenpäin, lähes keskelle huonetta, oli allasi\nhavutettu maa, mutta peripuolella oli uhkea permanto leveistä palkeista\nrakettu ja ylös tämän kohdalle väljä parvi. Sillä sekä asuintupana että\nsaunana käyttelivät veljekset uutta pirttiänsä. Asuntohuoneesta noin\nkaksikymmentä askelta seisoi heidän aittansa, liitetty yhteen pienistä,\nympyrjäisistä kuusista.\n\nOli siis veljeksillä oivallinen suoja sadetta, myrskyä ja talvipakkasta\nvastaan, oli myös varahuone heidän ruoka-aineitansa varten. Ja nytpä\ntaisivat he täyttä tointa käydä käsin metsästämiseen ja kaikellaiseen\npyydystykseen. Ja lähestyi silloin surma metsoille, teereille ja pyille,\njäniksille, oraville ja jynkkämielisille mäyrille, niinmyös Ilvesjärven\nsorsille ja kaloille. Silloin kiivaan Killin ja Kiiskin haukkinasta ja\npyssyjen jyskeestä kajahtelivat mäet ja äärettömät kuusiset salot.\nKaatoi myös veljesten luoti tuolloin, tällöin pyöreäkarvaisen kontion;\nmutta ei kuitenkaan ollut vielä mesikämmenen pyyntiin oikea aika.\n\nTuli halla-öinen syksy, ja kuolivat tai pakenivat syviin kätköihinsä\nheinäsirkat, sisiliskot ja sammakot, ja olipa aika pyydystellä kettuja\nkiiltävillä sangoilla; tämän konstin olivat veljekset oppineet\nisältänsä. Saipa nyt moni vikkeläjalkainen Mikko maksaa hienolla\nnahallansa muutaman makean palan. -- Jänisten tiedetään metsässä\npolkeilevan teitä pehmeään lumeen, ja näillepä teille virittelivät\nveljekset sadoittaisin messinkipauloja monen valkeaturkkisen surmaksi.\nVielä olivat he rakentaneet itsellensä oivallisen, kalteva-aitaisen\nsudentarhan pensastoiseen ojankoon ahon itäiselle reunalle. Ja paitsi\ntätä olivat he, suden pyyntiä varten myös, kaivaneet kuopan, valtaisen\nsyvän, kappaleen pirtistä kuivaan santaiseen tantereesen päin. Paisti\nvietteli jykevään aitaukseen monen nälkäisen suden; ja silloin, koska\nveljekset huomasivat saaliinsa ahdingossa, nousi tarhassa pauhua ja\nryskettä pimeänä syksy-yönä. Silloin yksi veljeksistä seisoi aidan\nnojalla, pyssy kädessä, kiehtoen luodilla kaataaksensa karheakarvaista\npetoa; toinen hänen rinnallansa, pitäen tulta, tervaskalikallista,\nloimottavaa soittoa. Mikä taasen heistä autteli Killiä ja Kiiskiä\najelemaan pensastosta ulos synkeänaamaisia, irvisteleviä petoja,\nväikkyen tervasloimoinensa tuonne, tänne. Kova oli meteli miesten\nhuudoista, koirien reuhusta ja pyssyjen paukkinasta ja väsymättä\nremahteli korpi ja Impivaaran komeroinen seinä. Niin temmellettiin, lumi\ntahraantui, punertui yhä enemmin ja enemmin, sotkettiin tuhanteen\nsuuntaan, kunnes viimein kaikki häntyrit makasivat veressänsä. Ja siitä\nsaattoi taasen saaliin nylkeminen veljeksille työtä ja tointa, mutta\nolipa heille kuitenkin tämä toimi vallan hauskaa. -- Myös kuoppaan, ahon\nläntisellä partaalla, kiiruhti yksi ja toinen metsän viistosilmä.\n\nTapahtui kerran, että varhain eräänä aamuna, muiden vielä maatessa, Timo\nläksi katsomaan viritettyä kuoppaa, jonka puoleksi vajonnut peite jo\nmatkan päästä antoi miehelle hyvän toivon. Ja ehdittyänsä kuopan\nreunalle, näkikin hänen iloinen silmänsä syvyydessä hallavan esineen,\nnäki aika suden, joka, kuono painettuna vasten maata, makasi\nliikkumatta, kyräten silmillään ylös kohden miestä. -- Mitä päätti nyt\nTimo? Yksin nykistää sudelta hengen ja muiden suureksi huviksi astua\npirttiin, karvainen taakka olalla. Kävi hän juoneen, kantoi esiin\ntikapuut pirtin seinykseltä, asetti ne varoten kuoppaan, ja itse,\nraskas halkonuija kädessä, astui hän alas pitkin pykäliä, aikoen\nrouhaista myrskäksi pedon pään. Kauan huhtoili hän nuijallansa, hampaat\nirvissä, mutta ainapa vaan tyhjää ilmaa. Suden pää pujahteli aivan\nvikkelästi, pujahteli oikealle, vasemmalle, koska mies läimäytteli\nhankalalla aseellansa. Viimein pudotti hän nuijansa sudelle, eikä\nkeksinyt silloin muuta neuvoa kuin astua ylös ja rientää pirttiin\nilmoittamaan mitä oli tapahtunut.\n\nSiitä, hetken päästä läksivät veljekset, varustettuna seipäillä,\nköysillä ja kuristimilla, saavuttamaan saalistansa. Mutta tyhjä oli\nkuoppa heidän ehdittyänsä esiin. Pitkin tikapuita, jotka Timo oli\njättänyt jälkeensä kuoppaan, oli heidän sutensa koreasti astunut ylös ja\nvilkaisnut tiehensä, kiittäen onneansa. Sen huomasivat veljekset\npaikalla, ja, kiroten ja kiristellen hampaita, nyt etsi heidän\njulmistunut silmänsä Timoa; mutta hän ei ollutkaan enään saapuvilla. Hän\njuoksi jo paeten tuolla metsän reunalla, jossa pian peittyi männistön\nsuojaan. Hän ymmärsi, ettei ollut hyvä jäädä asiasta enemmän\nkeskustelemaan. Mutta muut kiljuivat hänen peräänsä, nyrkit pystyssä,\nluvaten peitota hänen hillukaksi aina päästä kantapäihin asti, jos hän\nvielä uskaltaisi pirtin ovea raoittaa. Niin he uhkailivat, jättivät\nkuopan äkeinä ja vihaisina, ja astuivat pirttiinsä takaisin. Mutta\npakolaisena käyskeli metsässä Timo, ja pian rupesivat veljekset katumaan\nkäytöstänsä häntä kohtaan, huomaten vahingon tapahtuneen hänen\nymmärtämättömyytensä kautta, vaan ei häijystä koiranjuonesta. Sentähden\nastui Juhani jo ennen iltaa Impivaaran harjulle ylös, huuteli sieltä\nvahvalla äänellänsä kohden kaikkia ilmoja, ja kutsui Timoa, vakuuttain\nja vannoin hänen ei tarvitsevan pelätä palatakseen paikalla takaisin.\nNiin hän huuteli, ja hetken mentyä palasi Timo, kyräten pahasti ja\nmulkoillen silmiänsä. Lausumatta sanaakaan riisui hän päältänsä,\nkallistui vuoteellensa alas, ja pian kuorsasi hän syvässä unessa.\n\nTullut oli myös karhunpyynnin otollisin aika. Silloin ottivat veljekset\nkeihäänsä, painoivat kivääreihinsä tuikeat luodit ja läksivät\nherättämään salon ruhtinasta, joka jo pimeässä konnossaan uneksui\nsyvällä lumisten kuusien alla. Ja kaatoi heidän luikkunsa monen\nturpaisen kontion, koska hän vihaisena rynkäsi rauhankammiostaan ulos.\nSilloin nousi usein tuima taistelo, lumi suoksahteli kauas ympärille ja\npunertui vuotavasta verestä, kun haavoja annettiin kahden-puolen. Niinpä\ntaisteltiin kunnes viimein karheanaamainen otso makasi rauhallisna.\nMutta veljekset, ehdittyään iloisesti kotiansa taakkanensa, voitelivat\nhaavojansa lääkkeellä, joka oli rakennettu viinasta, suolasta, kruudista\nja tulikivijauhoista. Sillä he voitelivat haavojansa ja pyhkäisivät\nkeltaruskeata tervaa päälle.\n\nNiin haalivat he elantoansa korvesta ja mäkien viidoista, täyttäin\nvarahuoneensa monellaisella otuksella: linnuilla, jäniksillä, mäyrillä\nja karhun-lihalla. Olivat he myös pitäneet huolta vanhan uskollisen\nValkonsa talvisesta muonasta. Nähtiin suon rannalla tuolla valtainen,\nsirpillä niitetty ja sileäksi harjattu heinäsuova, kylliksi riittävä\ntalven kestäessä. Ei ollut myös unohdettu heidän pirttinsä talvilämpymän\nvaroja. Seisoi huikea halkopino lähellä aittaa ja vielä tervaskantoja\nkorkea kasa, kuin aika röykkiö Hiiden hirven sarvia, pirtin seinyksellä,\nulettuen maasta ylös katon räystääsen asti. -- Niin varustettuna taisivat\nhe vakaasti katsoa talvea vasten hyyrteistä partaa.\n\nOn joulu-ilta. Ilma on suoja, harmaat pilvet peittää taivaan ja vasta\ntullut lumi peittää vuoret ja laaksot. Kuuluu metsästä hiljainen kohina,\nteeri illastaa urpuisessa koivussa, tilhiparvi punoittavassa pihlajassa,\nja harakka, männistön kärkäs neito, kantelee varpuja vastaisen pesänsä\nperusteeksi. Niin mökissä kuin komeassa kartanossa on iloa ja rauhaa,\nniinmyös veljesten pirtissä Impivaaran aholla. Ulkopuolella sen ovea\nnäet olkikuorman, jonka Valko on vetänyt Viertolan kartanosta joulun\nkunnioiksi pirtin laattialle. Ei tainneet veljekset täälläkään unohtaa\njoulu-olkien kahinata, joka oli ihanin muistonsa lapsuuden ajoista.\n\nMutta pirtistä kuuluu löylyn kohina kiukaan kuumilta kiviltä ja\npehmeitten vihtojen hutkina. Ottavat nyt veljekset ankaran joulukylvyn.\nJa koska viimein polttavan helteinen löylytys oli päätetty, astuivat he\nalas, pukivat päällensä ja istuivat levähtämään palkeille, jotka rahien\nverosta olivat asetetut pitkin seiniä. Siinä he istuivat, puhallellen ja\nvuodattaen hikeä. Loimottava päre valkaisi huonetta; Valko hinkalossaan\nrouskutteli kauroja, koska oli muistettu hänenkin jouluansa; torkkuen ja\nhaukoitellen istui orrellansa kukko; Killi ja Kiiski, leu'at\nkäpälillään, makasivat lähellä uunia, ja Juhanin polvilla kehräili\nentinen Jukolan vanha, vesiharmaa kissa.\n\nRupesivat viimein Timo ja Simeoni rakentelemaan ehtoollista; mutta muut\nnostelivat lyhteitä sisään. Aukaisivat he siteet, levittelivät oljet\npermannolle noin korttelin paksulta, mutta paksummalta parvelle vielä,\njossa he tavallisesti viettivät iltansa ja yönsä. -- Valmis vihdoin oli\nehtoollinen: seitsemän reikäleipää, kaksi tammipöytyrillistä höyryävää\nkarhun-lihaa ja kiulullinen olutta seisoi pöydällä. Itse olivat he\nkeittäneet oluensa, muistain tarkasti äitinsä menetystä tämän juoman\npanossa. Mutta olivatpa sen laittaneet väkevämmäksi tavallista\ntalonpojan olutta. Mustanpunaisena kuohui se kiulussa; ja jos\nkannullisen sitä nielaisit, tunsitpa hieman huimausta aivossas. -- Mutta\npöydässä istuivat he jo kaikki, nauttien lihaa ja leipää ja kiulusta\nvaahtoavaa olutta.\n\nAAPO. Onpa tässä runsaastikin pinottu etehemme einettä.\n\nJUHANI. Syödään ja juodaan, pojat, sillä nyt on meillä joulu, joulu\nkaikilla, niin elikoilla kuin ihmisilläkin. Valeleppas, Timo-veikkoseni,\noluella Valko-raiskan kaurakasaa tuolla soimessa. -- Kas niin! olkoon\nmenneeksi tuoppi kumminkin. Tänä iltana ei yhtään kitsautta, vaan kaikki\nsaakoot, niin hepo, koira ja kissa kuin Jukolan iloiset veljekset. Kukko\nmaatkoon rauhassa ja periköön osansa huomenna. Tuossa teille, Killi ja\nKiiski, huikea kimpale karhun koivesta, ja tuossa sinulle, kissa-rukka.\nMutta ensin kättä, sinä killisilmä! -- Kas niin! Ja sitten molemmilla\nkäsillä! Katselkaapas kissamme konsteja ja sanokaat, että minäkin olen\nhieman opetusmestaria. Kättä paiskelee hän jo molemmilla kääpillä\nyht'aikaa, ja silloinpa hän asettaa itsensä istumaan kuin vakava ukko ja\npistää, veitikka, kumpaisetkin etu-tallukkansa kouraani. Noin!\n\nAAPO. Voi tuota pilaa!\n\nTUOMAS. Mitä miehen vielä vanhoilla päivillänsäkin pitää oppiman.\n\nJUHANI. On mar' se oppi vetänyt aikaakin. Mutta enpä hellittänyt poikaa\nennen kuin hän molemmilla käpälillä kiitti opettajaansa. Nyt hän sen\ntekee kuin mies, ja maisteri on maksettu. -- Sepä vasta kissa! Kas\ntuossa! pistäppäs poskees kappale karhua. Ja Kiiski ja Killi sitten.\nNiin, niin! \"Visko miestä, mutta älä hänen koiraansa\". Oikein! Mutta\ntähän tahdon lisätä: visko Jukolan Jussia, mutta älä hänen kissaansa.\n\nEERO. Noudatappas tänne sitä olut-kiulua, Juhani.\n\nJUHANI. Saaman pitää. Juo, veikkonen, Jumalan luoma, juo, sillä nyt on\njoulu, ja varoja ei puutu aitasta. Mikä on meidän täällä ollaksemme?\nMitä huolisimme vaikka pöllähtäisi tulessa tuhaksi ja tomuksi koko tämä\nmaailma paitsi Impivaara ja sen ympäristö. Täällä elämme kuin huhdassa\nvaan, omalla kannallamme ilman kuurtamista ja kaartamista kiukkuisista\nihmisistä. Täällä on meidän hyvä olla. Metsä on niittumme, peltomme,\nmyllymme ja pesämme ijankaikkinen.\n\nTIMO. Ja liha-aittamme.\n\nJUHANI. Juuri niin! Täällä on hyvä olla! Kiitoksia, Lauri, keinostas,\njonka meille keksit, päästäksemme maailman markkinoilta. Täällä on\nvapaus ja rauha. Kysynpä vielä: mitä huolisimme, vaikka polttaisi\nkultainen tuli tämän maailman kaiken, kun vaan säästyy pohjapuoli\nJukolan talosta ja sen seitsemän poikaa?\n\nTIMO. Lähtis kulovalkea kerran karsimaan yli koko maailman, niin tuhaksi\nja poroksi menis myös Jukolan pohjapuoli ja vielä sen seitsemän\npoikaakin kaupan päälle.\n\nJUHANI. Sen hyvin tiedän. Mutta katsos kun mies taitaa aatella mitä hän\ntahtoo, aatella itsensä koko maailman herraksi tai tönkeileväksi\nsontiaiseksi. Kas hän taitaa aatella kuolleiksi Jumalan, perkeleet,\nenkelit ja koko ihmissuvun ja elikot maassa, meressä ja ilmassa, aatella\nmaan, helvetin ja taivaan katoovan kuin tappuratukko tulessa, ja\npimeyden astuvan sijaan, jossa kenokaula sinä ilmoisna ikänä ei Herran\nvalkeutta huuda. Niin sinkoilee täällä miehen aatos: ja ken taitaa\nviskellä verkkoja sen teille?\n\nTIMO. Kuka käsittää tämän maailman rakennusta? Ei ihmislapsi, joka on\ntyperä ja tyhmä kuin määkivä jäärä. Mutta parasta ottaa päivä tultuansa,\nsallia sen mennä mentyänsä, käyköön sitten puuhun tai mäntyyn. Täällä\nollaan vaan.\n\nJUHANI. Mikä on meidän täällä ollaksemme? Mitä puuttuu?\n\nTIMO. \"Ei Jumalan armoa eikä linnunkaan piimää\". Aitta on ruokaa täys ja\npirttimme lämmin. Täälläkin kiiriskelemme oljilla.\n\nJUHANI. Täällä kiiriskelemme kuin mullikat kahisevilla oljilla. Kylpeä\ntaidamme koska miellyttää, koska vaan päähämme pistää, ja syödä koska\nmaistaa. -- Mutta olemmehan jo ravitut miehet. Ei siis muuta kuin\nsiunaamme säkkiämme ja korjaamme pöydän.\n\nSIMEONI. Odottakaas siks kun olen lukenut lyhykäisen ruokaluvun ja\nlaulanut värssyn päälle.\n\nJUHANI. Se jääköön tällä kerralla. Miksi et tehnyt sitä ennen\natriaa? -- Käyppäs, Eero-poika, nuorimmakses laskemaan tynnöristä olutta.\n\nSIMEONI. Et salli siis laulettavan virrenvärssyä joulu-illan kunnioiksi?\n\nJUHANI. Eihän meistä laulajiksi, velikulta. Lauletaan ja luetaan\nsydämmissämme, joka onkin Jumalalle otollisin uhri. -- Mutta tuossa taasen\nolutkiulu, kuohuva ja vahtoova kuin Kyrön koski. Tattis, poika, vaan!\nSaadaanpas tästä! Kimauta tuosta, veli Tuomas, ja oikein aika mekosta.\n\nTUOMAS. Enhän tuossa kauankaan huikaile.\n\nJUHANI. Niinhän mies kulauttaa. Sellaiset siemaukset saattaa\nkurkuistamme oikein lukkarin-kurkut.\n\n    \"Elettiinpä ennenkin,\n    Vaikk' ojan takan' oltiin;\n    Ojapuita poltettiin\n    Ja ojast' oltta juotiin\".\n\nJuuri niin. Mutta onhan juomanamme ohran ruskea neste, polttopuunamme\nhalko ja tervaskanto, ja allamme on pehmeä, olkinen polstari, oiva\npainitanner vaikka kuninkaille ja suuriruhtinaille. -- Yksi sana, Tuomas.\nTakasihan kerran veli Aapo sinun väkes ja voimas käyvän jo huikeasti yli\nJuhon, mutta sitä en juuri mielisi uskoa. Kuinkahan tuossa\npyörähtelisimme? Koetetaan!\n\nSIMEONI. Alallamme! ja armahtakaat noita kiiltäviä olkia edes\nhuomispäivään.\n\nJUHANI. Nythän ilo parhaimmallansa, \"aatosta juhla korkein\"; ja\npahnoiksihan on olkien mentävä. -- Miellyttääkö Tuomasta?\n\nTUOMAS. Käyhän tuota koettaa.\n\nJUHANI. Ristipainia!\n\nTUOMAS. Olkoon menneeksi!\n\nJUHANI. Isketäänpäs, isketäänpäs!\n\nAAPO. Varro, poika! Saakoon Tuomaskin lujan kahmauksen housusi\nkaulureista.\n\nJUHANI. Hän saakoon, hän saakoon!\n\nEERO. Juho, miksi irvistät ja väännät silmiäs kuin härkä penkissä? Voi\nveljeäni! Mutta katso, ettet itseäsi häväise nyt.\n\nAAPO. Kaikki hyvin. Kenen on ensimmäinen heitto?\n\nJUHANI. Olkoon se Tuomaan.\n\nTUOMAS. Olkoon se vanhimman veljen.\n\nJUHANI. Seiso sitten kannallas.\n\nTUOMAS. Tahdon koettaa.\n\nJUHANI. Seisotko, seisotko?\n\nTUOMAS. Tahdon koettaa.\n\nAAPO. Heleijaa, pojat! Sillä lailla, juuri niin! Taistelettepa kuin\nuskon sankarit. Juho kimpustaa ja vääntää kuin Israeli itse ja \"Tuomas\nseisoo niinkuin tammi\".\n\nEERO. \"Koska saarnaa Aaprahammi\". Mutta katso Juhon suuta ja kauhistu.\nAh! pistäisin nyt vaikka teräspuikon hänen hampaittensa väliin -- roiskis!\nja olispa se kohta kahtena kappaleena. Kauhistunpa, kauhistunpa!\n\nAAPO. Miesten otteloa vaan. Nousee ja vaipuuhan allamme palkit.\n\nEERO. Kuin urkujen polkimet; ja Tuomaan töppöset kyntää laattiata kuin\njäreät metsä-sahrat.\n\nAAPO. Ei siinä juuri sivelläkkään maitosormilla. Peijakas! olis tämä\npinnistys tuolla vuorella, niin iskisivätpä korkkoraudat säkeniä\nkalliosta.\n\nEERO. Oikein kultaisia tähtiä lentelis metsään, ja nousispa tuosta\niloinen kulovalkia. -- Mutta aina seisoo Tuomas.\n\nTUOMAS. Oletko jo nytkinyt tarpeekses?\n\nJUHANI. Heitäs sinä.\n\nTUOMAS. Tahdon koettaa. Mutta katso nyt, niin laattia pyörii.\n\nEERO. Muista, muista, Juho! --\n\nAAPO. Se oli heitto.\n\nEERO. Se oli jumaus kuin \"Haamaan halkonuijasta\" kuin isku \"taivaan\ntulivasarasta\".\n\nTIMO. Ja tuossa makaa Juhani kuin mallassäkki.\n\nEERO. Voi \"Poika-Jussia\"!\n\nTIMO. Niin kutsui hän itseänsä pikku-poikana.\n\nAAPO. Pitää kuitenkin tietämän kuinka miestä heittää. Muista, Tuomas:\neihän ole ihmisen ruumis raudasta, vaan lihasta ja luusta.\n\nTIMO. Niin, vaikka hän housujakin kantaa.\n\nTUOMAS. Turmelinko sinua?\n\nJUHANI. Katso itses.\n\nTUOMAS. Nouse ylös.\n\nJUHANI. Nousen kyllä ja näytän sinulle miesvoiman käsikapulassa. Siinä\nleikissä voimat punnitaan.\n\nTUOMAS. Tuoppas, Eero, haara tuolta nurkasta. -- Kas tässä, Juhani.\n\nJUHANI. Tässä olen. Ja nyt takatassu vasten takatassua ja ympäri haarua\nkynnet!\n\nAAPO. Ja koska luihkaan, silloin vetäkäät, mutta ilman yhtään tempausta.\nHaara varpaitten kohdalle, juuri varpaitten kohdalle, ei tuumaa\nkummallekaan puolelle. -- Nyt, pojat!\n\nTIMO. Juho nousee ylös että kääkähtää vaan.\n\nAAPO. Eihän siinä armotkaan auta.\n\nJUHANI. Mene laskemaan olutta, Timo.\n\nTIMO. Onnuthan, veli.\n\nJUHANI. Olutta laskemaan, sinä riivatun nallikka! Kuulitko? Vai tahdotko\nkorvilles?\n\nTUOMAS. Vioitinko jalkas?\n\nJUHANI. Mitä huolit siitä? Katso oma käpäläs. Mitä koskee se minuun, jos\nkorkkoni heltikin saappaastani? Heltihän se painissa kuin nauriin\nliuska. Mutta katso itses, sinä. Näkyy, että voitat minun painissa ja\nkäsikapulassa; mutta tules tappelemaan.\n\nAAPO. Tappelus ei kuulu asiaan nyt.\n\nJUHANI. Kyllä, jos vaan tahdomme.\n\nTUOMAS. Minä en tahdo.\n\nJUHANI. Et uskalla.\n\nAAPO. Tiedä paini leikiksi.\n\nSIMEONI. Minä tiedän sen leikiksi, josta syntyy usein tappelus ja murha.\n\nJUHANI. Tuomas voittakoon, mutta ei notkista Juhania tässä kukaan muu.\nSen vannon ja näytän miehestä mieheen yli kaiken komppanian. -- Yksi\nnappaus, Aapo! Pitääkös kaulukses? Pitääkös?\n\nAAPO. Hurjapää ilman pienintäkään syytä! Malta, malta, ja painikaamme\nkunnon tavalla.\n\nJUHANI. Kirkas leimaus!\n\nAAPO. Malta, sanon minä. -- Kas niin, nyt heitä.\n\nEERO. Juho tanssii polskaa niinkuin poika, vaikka ontuenkin.\n\nJUHANI. Mitä lausut nyt, veli Aapo?\n\nAAPO. Että makaan sun allas.\n\nJUHANI. Astuppas numeroon, Simeoni.\n\nSIMEONI. En tuhannen riksin edestä rikkomaan korkeata juhlaa.\n\nJUHANI. Kunnioitettu olkoon joulu-juhla! Eihän sitä viattomassa painissa\nrikota, jossa mielemme on iloinen ja sydämemme puhdas. Yksi koetus,\nSimeoni!\n\nSIMEONI. Miksi kiusaat minua?\n\nJUHANI. Yksi rynnistys!\n\nSIMEONI. Sinä saatana!\n\nAAPO. Rauhaa hänelle, Juhani, rauhaa!\n\nJUHANI. Sopiihan meidän koettaa. Kas niin, yksi ainoa kiekaus\nkauluksesta!\n\nSIMEONI. Mene helvettiin, häijy henki! Minä myönnän, että voitat.\n\nTUOMAS. Sen uskon vasta koska näen. En luule Simeoninkaan jänteitä juuri\nvasikanlihaksi.\n\nJUHANI. Sentähden tulkoon hän koettamaan. Siinähän nähdään, ovatko\nvasikkaa vai mustaa, saartuvallista karhua.\n\nAAPO. Olkoon hän oloillansa ja astukoon esiin toinen uros, mieluisampi\nrinnustukseen. Veli Timo, aina uljas mies!\n\nJUHANI. Haluttaisko?\n\nAAPO. Päin tuuleen, Timo! Ethän ole koskaan nurru-poika.\n\nTUOMAS. Ei koskaan, vaan aina reipas, aina niinkuin omassa talossansa.\nEnhän unohda tempausta, jonka hän teki tuossa ainoisessa melakassa\nToukolaisten kanssa. Saipa hän ensin huomaamatta nupillensa aika\nnassauksen, mutta, siitä suuriakaan huolimatta, kääntyi hän vakaasti\nympäri, sieppasi seipään miehensä kourasta ja nytpä iski hän takaisin\nvasten pääkuorta -- ja seiväs poikki. Seiväs poikki että sälähti, ja alas\nmaahan lotkahti mies kuin tyhjä säkki. Niin teki Jukolan Timo. Ja minä\ntiedän, että löytyy hänessä miehen-vastusta vieläkin.\n\nTIMO. Tuleppas, poika.\n\nJUHANI. Sitähän juuri mielin. Mutta annas kun kieppaisen pielistäsi\nkiinni minä myös. Nyt olen valmis.\n\nAAPO. Ensimmäinen olkoon Timon.\n\nJUHANI. Olkoon niin. Ehdinpä vähän puuskuttamaan.\n\nTIMO. Kas tuossa!\n\nJUHANI. Ei, poikaseni!\n\nTUOMAS. Jotenkin tuima tempaus, Timo, sinä urhoollinen Timo! Mutta onkos\nvaraa parantaa?\n\nJUHANI. Ei tästä näin vaan mennä.\n\nTUOMAS. Timo, onkos varaa parantaa?\n\nTIMO. Pitäis olla. -- Mitä tämä sanoo?\n\nJUHANI. \"Ei tästä näin vaan mennä, sanoi Hyvänmäen kerjäläinen.\"\n\nAAPO. Kerran vielä, Timo.\n\nTUOMAS. Onkos varaa parantaa?\n\nTIMO. Pitäis olla. -- Entäs tämä?\n\nJUHANI. \"Ei tästä näin vaan mennä, sanoi Hyvänmäen kerjäläinen.\"\n\nTUOMAS. Mutta se oli nykäys, joka tuntui.\n\nEERO. Ei vaaraa, ainoastaan hieman ja juuri viattomasti tärähti Juhanin\nääni.\n\nJUHANI. Pystyssä seison.\n\nTUOMAS. Kerran vielä, Timo.\n\nTIMO. Koetetaan, koetetaan.\n\nJUHANI. \"Ventta-holl!\" Housuni putoo!\n\nTIMO. \"Mutta nyt, sanoi Kaitaranta\".\n\nJUHANI. Housuni putoo! Kuuletko sinä?\n\nTIMO. Kas noin, veljeni!\n\nAAPO. Tuossako makaa Juhani taas, suudellen permantoa?\n\nEERO. Ja puhaltaen niinkuin sonni-härkä. Mutta hyvä että \"ehtii hän\nvähän puuskuttamaan\".\n\nTIMO. Allani makaa poika kuin märkä tallukka vaan.\n\nTUOMAS. Mutta housunsa tekivät hänelle teposet.\n\nAAPO. Olkoon se sanottu totuuden nimessä. Juhanin omat housut olivat\ntässä herraansa vastaan ja rupesivat liittolaisiksi Timolle.\n\nEERO. Niin on asia. Sentähden kaikki housut pois ja uudistukoon leikki.\n\nSIMEONI. Pidä nyt kitas, sinä rääkkä! Annanpa muutoin vasten nokkaas.\nEikö ole sinulle jo kylliksi tätä helvetin leikkiä?\n\nEERO. No muuttukoon se taivaan leikiksi. Housut ja paidat pois, ja\npainikaat kuin kaksi enkeliä Paratiisin pelloilla.\n\nTUOMAS. Miksi istut hänen niskoillansa, Timo?\n\nTIMO. Olis nyt halko, niin panis niin pitkin pakaroja että pläikkyis.\n\nAAPO. Miksi niin? Tämä on painia, vaan ei tappelusta.\n\nEERO. Onko Timo suutuksissaan?\n\nTIMO. Ei suinkaan, ei suinkaan, mutta sanonpa: olis nyt halko tai\nympyriäinen tela, niin panis niin pitkin pakaroja, että pläikkyis.\n\nTUOMAS. Laske hän ylös.\n\nTIMO. Nouse, Jumalan luoma.\n\nJUHANI. Minä nousen, ja tiedä, saatuani housut kiinni taas, on vuoro\nsinun taas painua alas, ja toisin kuin äsken minä. Minähän, poloinen\npoika, kämärryin alles onnettomuuden kautta, jonka sinä niin vikkelästi\nkäytit hyödyksesi, hunsvotti, saapasvedin!\n\nAAPO. Vihastuminen kauas! Minä tiedän että hän tuskin huomasi\nhousuvahinkoas, ennen kuin heitto oli tehty. Sen teki hän tiimmellyksen\nkuumuudessa, poika-parka.\n\nJUHANI. Sen hän kyllä tiesi, se mullisaukko. Mutta olettepa kaikki\nniinkuin korpit niskoillani. Vai ei hän tiennyt. Enkö huutanut kuin\nrajamies huikealla äänellä: ventta-holl, housut putoo? Mutta hän ei\nsiitä huolinut, vaan tempaili kynsineen ja hampaineen kuin kissa. Mutta\nistu ja pala! Kyllä sinun opetan tästedes käyttelemään onneksesi toisen\nsylttyhousuja, kyllä sinun opetan.\n\nTIMO. Sen tein minä tiimmellyksen kuumuudessa, poika-parka.\n\nJUHANI. Minä sinun opetan, saatuani housut ylös ja nälkävyön kiinni kuin\nnalkitun vanteen.\n\nTIMO. Minä annan palttua koko painille; koska kerran voitin, niin\nvoitin, eihän siinä mitään muuta mutinata. Mitä kuuluu housut tänne?\nPainissa painii mies, vaan ei housut ja säärykset tai muut lumisukat.\n\nJUHANI. Kourat kaulukseen taas ja rinta vasten rintaa! Istu ja pala!\n\nTIMO. Menenkö ma hänen kanssansa tuohon lapsekkaasen työhön?\n\nEERO. Mitä hän kysyy vielä. Mene, Jumalan luoma, mene koska pääset.\n\nSIMEONI. Älä mene, sanon minä.\n\nEERO. Älä mene, jos pelkäät ja vapiset.\n\nJUHANI. Nyt ei auta pelko eikä vapistus, vaan täytyy hänen käydä uuteen\nkilvoitukseen ja juuri tällä Jumalan hetkellä.\n\nEERO. Armahda häntä, Juhani, armahda!\n\nTIMO. Minkätähden? Eero, minkätähden? Olkoon menneeksi yksi pinnistys\nvielä, yksi tai kaksi. Tersii vaan!\n\nJUHANI. Tässä, poika!\n\nTUOMAS. Koreasti, Juho!\n\nAAPO. Koreasti! Noinhan tappelee kaksi nälkäistä haukkaa.\n\nSIMEONI. Tappelua, sulaa tappelua!\n\nAAPO. Järkevästi, Juhani!\n\nSIMEONI. Voi teitä hirmuja, voi teitä hirmuja!\n\nEERO. Älähän veljeäsi runno!\n\nSIMEONI. Aha, aha! johan kelmenee Eerokin. Siinä ovat kalas, joita\nonkeilit.\n\nTUOMAS. Juhani!\n\nSIMEONI. Hajoohan jo pirttikin, te pedot ja perkeleet!\n\nJUHANI. \"Votti, poika, sanoi Ryssä!\" No miksi makaat siinä, ja\nkillistelet ylös kattoon?\n\nTIMO. Sinä voitat minun nyt, mutta annappas ajan vähän muokata vielä:\nsinä vanhenet ja kasvat pikkuiseksi, mutta minä vartun ja voimistun.\n\nJUHANI. Kerran ransistuu ja loppuu tämä maailmakin, saati syntinen\nihmis-parka. Aika tasii meitä kaikkia, veljeni. Mutta nouse ylös ja\nkulauta naamaas siemaus olutta ja tunnusta että on sinussa pari luotia\nvähemmin voimaa kuin minussa.\n\nTIMO. Se nähtiin. Tuossahan makasin rähmäkkäänä allas ja sinä päälläni\nkuin röyheä karhu.\n\nJUHANI. \"Saappas tästä, Saparamatti, Kiikka-Heikin kannusta!\" -- Olen\nsiis Jukolan laumassa toinen mies mitä voimaan kosee. Lauri ja Eero ovat\ntosin koettamatta vielä, mutta he tietäkööt että mesiäisiä he\nkuultelisivat koetuksessa; ja Simeoni on itsensä tunnustanut heikommaksi\nminua. Mutta pikkusormen mies ei ole Jukolan veljeksistä yksikään, sen\ntakaan minä. Tulkoon tänne vaikka viisikymmentä Toukolaista, nyrkki\nvasten nyrkkiä. Viisi tynnöriähän minä niskallani kannan, ja Tuomas\nvähän enemmin; viisi tynnyriä, kun toinen vaan painon selkääni pinoo.\n\nTUOMAS. Mutta mielisinpä nähdä Laurin ja Eeron lyövän painia oikein\ntiukasti.\n\nAAPO. Totisesti jotain nähtävää. Toinen vakava ja tyyni kuin talven\nsuoja, toinen pikkuinen kuin keri, mutta niinkuin leimaus vilkas ja\nterävä. Päin tuuleen, ja siinäpä ottelevat kärppä ja koiras-jänis. En\nvertaa sinua jänikseen arkuudesta, siihen ei ole syytä, en liikuntoskaan\ntähden, sillä Lauri astelee kuin seppä Könnin kuokkamies, -- jonka\njalkoja ja kuokkaa käytteli sukkela kellovärkki mahassa -- mutta\nnäyttäispä mielestäni ottelo kuin kärpän ja uhkean koiras-jäniksen paini.\n\nJUHANI. Yksi rinnustus, pojat, yksi rinnustus tai ristipaini!\n\nLAURI. Mitä tiimellyksestä Eeron kanssa? Hänestä et saa kunnon nappausta\nkoskaan, vaan tuolla hän teiskaa haaroissa kuin kissa, kynsii ja\nlikistelee toisen ohimia sen riivatun tavalla, että tuskin voit vetää\nhengen pihausta rintaas. Niinpä hän teki koska menneenä syksynä\npainiskelimme Aroniitulla. Ja kuka siinä voitti, kuka alle meni, sitä\n\"ei ymmärtänyt Iivarikaan\". Mitäs minä hänen kanssansa enään menisin?\n\nEERO. En ollut vahvempi sinua hiuskarvankaan vertaa. Usko jos tahdot.\n\nLAURI. Sen uskon, koska tiedän sinun heikommaksi.\n\nJUHANI. Sen näyttäköön rehellinen paini.\n\nLAURI. Mitäs minä hänen kanssansa enään menisin?\n\nSIMEONI. Pankaamme jo ma'ata, te villityt.\n\nJUHANI. Öitä on monta, mutta joulu on vaan kerran vuodessa, ja sentähden\niloitkaamme nyt. Iloitse, sinä jouluhuone, iloitse koko Israelin maa!\nTänä yönä, tällä hetkellä on tapahtunut suuri ihme Babylonin\nkaupungissa. Iloitkaamme! -- Mitä leikkiä löisimme? Syömmekö joulupaistia?\npistämmekö sikaa, vai sohimmeko suutaria?\n\nSIMEONI. Kas niin! Tässäkö vielä uisakoittelisimme kuin vallattomat\nkakarat? Mene pois!\n\nJUHANI. Nuoren miehen naimattoman elämä on tanssia. Eikös niin, Timo?\n\nTIMO. Hi, hi, hi!\n\nJUHANI. Eikös niin?\n\nTIMO. Kyllähän se semmoista on.\n\nEERO. Juuri niin, \"Jussi-kulta\".\n\nJUHANI. Sanoi kettu jänikselle. Oikein! Tämä elämä käy laatuun; onhan se\nvälimmiten lystiäkin ja nostelee hieman kantapäitä. -- Tanssikaamme\nryssää; siinä olen minä juuri mekkari. Katsokaas!\n\nAAPO. Antaisko oluemme huimausta?\n\nJUHANI. Kumauta naamaas kannua kolme, niin etköhän huomaa pientä\nleiskausta tuolla yli-kerrassa? -- Mutta laula, Eero, koska Poika-Jussi\ntanssii. Hellitäppäs!\n\nEERO. Mitä sorttia tahdotaan?\n\nJUHANI. Mitä hyväänsä, kun se vaan raikkuu ja remuu. Hellitä, poika,\nkirkaise että multahirret nousee! Laula, sinä mulli-saukon poika, laula\nkoska minä tanssin, loiskin niinkuin pässi, loiskin aina kattoon asti.\nLaula!\n\nEERO. Tahdonpa koettaa:\n\n    \"Iloitkaat ja riemuitkaat,\n    Nyt on meillä joulu;\n    Nyt on oltta ammeet täynnä,\n    Haarikat ja kiulut;\n    Ammeet täynnä, ammeet täynnä,\n    Haarikat ja kiulut!\"\n\n    \"Anjanpellon markkinoilla\n    Oltta, viinaa juotiin,\n    Mustan härjän hinnalla,\n    Nuot kihlakalut tuotiin,\n      Tuotiin, tuotiin;\n    Mustan härjän hinnalla\n    Nuot kihlakalut tuotiin\".\n\n    Jussi, pussi, Jukolan Jussi!\n\nAAPO. Vaiti, Eero, ja äläppäs suututa häntä.\n\nJUHANI. Laula päälle vaan; en minä suutu; laula päälle, ettei mun\ntarvitse tanssia ilman musiikkia.\n\nEERO. Jussi, pussi, Jukolan Jussi!\n      \"Jussi, Jassi, jauhokuono,\n      Porsaan pahnan pöllyttäjä...\"\n\nTIMO. Hi, hi, hi! Voi mitä hulluja lauleletkin.\n\nJUHANI. Laula päälle vaan, laula päälle. En minä suutu.\n\nEERO. \"Jussi, Jassi, jauhokuono\",\n\nMinä laulan ja napsaan vielä sormianikin.\n\n      \"Porsaan pahnan pöllyttäjä,\n      Sikoläätin lämmittäjä!\"\n\n      Jussi, pussi, Jukolan Jussi!\n\n      \"Iita meni rantaan,\n      Kirjoitteli santaan\n      Nimen kultansa,\n      Nimen kultansa\".\n\n      \"Kun mä kultani äänen kuulin,\n      Ensi kerran nähdessäin,\n      Niin taivaan iloss' olevain luulin,\n      Serafiimein seassa;\n      Niin taivaan iloss' olevain luulin,\n      Serafiimein seassa\".\n\n      Jussi, pussi, Jukolan Jussi!\n\n      \"Muistatkos, Maija,\n      Kun mansikka syötiin\n      Ja iloleikki lyötiin?\n      Fralla ralla laa!\n      Mansikka syötiin\n      Ja iloleikki lyötiin\".\n      Fralla ralla laa!\n\n      Jussi, pussi, Jukolan Jussi!\n\n      \"Älä, sinä Aato-parka\n      Jussia soimaa;\n      Sen sinä tiedät että\n      Jussill' on voimaa.\n      Jussi istuu linnass',\n      Pukin lapa rinnass';\n      Kaikki me olemme\n      Yhdessä hinnass'\".\n      Fralla ralla laa!\n\n      \"Vilukselan Vitka\n      Ja Viuvalan Pispa,\n      Syvän-ojan Sonni\n      Ja Sylvinän Jalli!\n      Ralla ralla laa!\n      Syvän-ojan Sonni\n      Ja Sylvinän Jalli!\"\n      Ralla ralla laa!\n\n      \"Voi minua, hurjaa poikaa,\n      Miks mä itsein laitoin!\n      Talo mull' on kotona,\n      Ja itse kannan rautoi,\n      Talo mull' on kotona,\n      Ja itse kannan rautoi\".\n\nJUHANI. Noin vaan! Noin! Eihän tässä raudat paina. Laula päälle!\n\nEERO. Jussi, pussi, Jukolan Jussi!\n      Jussi, Jassi, jauhokuono,\n      Porsaan pahnan pöllyttäjä,\n      Sikoläätin lämmittäjä!\n      Jussi, pussi, Jukolan Jussi!\n\nEikö ole jo tarpeeksi?\n\nJUHANI. Enemmin! Karja-Matin häitä tanssitaan. Enemmin!\nEnemmin! -- Karja-Matin häitä!\n\nSIMEONI. Kukkokin jo hirmustuen kirkaisee tälle jumalattomalle menolle\nja jyskinälle.\n\nJUHANI. Kitas kiinni, kukko, ja älä siinä kotkottele!\n\nTUOMAS. Onhan tuota jo tuossa, Juhani.\n\nAAPO. Viehän sinusta hengen tuo turkkilaistanssi.\n\nJUHANI. Tämä on ryssää. Eikös niin, Eero?\n\nEERO. Tämä on jussia.\n\nJUHANI. Olkoon niin, ja olkoon sitten menneeksi jussintanssia pari\nkymmentä loiskausta kerran vielä.\n\nSIMEONI. Sinä hurja mies!\n\nTIMO. Kas noin, kas noin! Hi, hi, hi! No vie sinun riivattu!\n\nJUHANI. Pois tieltä! Muutoin sotken sinun liiskaksi kuin kasakan-hevonen\njuopuneen markkinapokon. Hih!\n\nAAPO. Onpa nahkahihnansa löylyssä tuolla takana. Pompahteleepa se;\npompahtelee ylös, pompahtelee alas, piesten vuoroon hänen selkäänsä ja\npakaroitansa. O sinä!\n\nJUHANI. Laila, laa, laa! Sepä vasta pöllytystä oli. Hehheh! -- Toisen\nkerran ijässäni tanssahtelin. Ensimmäinen tapahtui Karja-Matin häissä,\njoissa ei löytynyt naisen-puolta kuin kolme vanhaa ämmää, mutta miehiä\naika liuta. Mutta kas kun Matti prykäsi meille pari kupillista muikeaa\nkahvipunssia, niin ei sitten yhtäkään muuta kuin löylyttämään\npermantopalkkia, me ukot keskenämme; ja huokailipa allamme syntinen maa.\nÄmmä-rukat kiittivät päästyänsä koko leivotuksesta; mehän olisimme\ntanssittaneet heitä ryysyiksi. Voi sinun peijakas kumminkin! -- Mutta\nnyt päältämme vaatteet aina paitaan asti, ja ylös parvelle. Emmehän\nkuitenkaan ummista silmiämme juuri vielä, vaan kuohuvan olutkiulun\nääressä ja tervaisen päreen loimottaessa, kertoilemme iloisia satuja ja\ntarinoita tuolla parven lämpymässä.\n\nRiisuivat he päältänsä, täyttivät kiulun oluella kerran vielä ja\nastuivat miehissä parvelle. Siellä he, mekkosillaan kaikki, istuivat\nolkisella sijalla hautovassa kuumuudessa. Ahkerasti kierteli ympäri\nmiehestä mieheen vaahtoova kiulu ja seinähirren raossa loimotti\nhonkaisen päreen kultainen liekki. Mutta läimähti Juhanin päähän aate ja\nvalahti suustansa lause, jonka seuraus oli viimein kova onni.\n\nJUHANI. Täällähän itsiämme oikein paistelemme kuin pyllimakkarat pätsin\noljilla, ja lämmintä antaa meille kiukaan kuumat kivet. Eero, valeleppas\nuunille kannullinen olutta, niin tiedämmehän mille maistuu ohranesteen\nlöyly.\n\nTUOMAS. Mikä hullu juoni olis tämä?\n\nJUHANI. Uljas juoni. Valeleppas.\n\nEERO. Minä tahdon totella esimiestäni.\n\nJUHANI. Pari kannullista olutta kiukaalle!\n\nTUOMAS. Ei pisaraakaan! Jos kuulen sieltä pienenkin pihauksen, niin\nonneton hän, joka saattoi sen matkaan.\n\nAAPO. Olkaamme tuhlaamatta oivallista juomaa.\n\nTIMO. Eihän ole meillä varoja olutlöylyssä elää, ei suinkaan, ei\nsuinkaan.\n\nJUHANI. Lystipä olis tuota maistaa.\n\nTUOMAS. Minä kiellän sen lujasti.\n\nJUHANI. Lystipä olis tuota maistaa. -- Voitto äsköisessä painissa on\naika lailla kohottanut Tuomaan niskapyrstöjä, ja luuleepa hän nyt\nhallitsevansa tässä huoneessa mielensä mukaan. Muistappas kuitenkin,\nettä karvas sappi, koska se oikein paisuu, antaa pojallensa\ntappeluksessa seitsemän miehen voiman. Kuinka hyväänsä, mutta minun\nsilmäni eivät vielä suinkaan mieli vartioita sinua.\n\nSIMEONI. Painin hedelmiä, painin hedelmiä kaikki!\n\nJUHANI. Annappas molskahtaa, Eero. Minä vastaan asian ja puolustan\nmiestä.\n\nEERO. Se on esimiehen käsky, ja minun täytyy totella; muutoin on\njäniksen-passi kourassani vallan joulu-yönä.\n\nSilloin Eero, purren hammasta ja mytistäen huulensa vikkelään\nmyhäilykseen, täytti kerkeästi Juhanin tahdon, ja pian kuului kiukaalta\npläiskäys ja kohta sen jälkeen tuima kohaus. Rynkäisi nyt Tuomas\njulmistuen ylös ja karkasi kotkana kohden Eeroa, mutta Juhanikin\nkiirehti puolustamaan nuorinta veljeänsä. Siitäpä nousi nyt yleinen\nkärhämä, jonka vilinässä palava päre viskattiin parvelta alas\nlaattialle. Siellä se pian, veljesten huomaamatta, viritti olkihin\nvilkkaan tulen. Niinkuin rinki veden pinnalla leviää tasan ja nopeasti\nkaikkialle, niinmyös tulen kirkas pyörö yhä suureni laattialla. Ulettui\nse korkeammalle yhä ja tuikkieli jo parven permantoa, ennen kuin huoneen\nasujamet äkkäsivät allansa vaaran. Mutta myöhään sen äkkäsivät,\nehtiäksensä pelastamaan muuta kuin omat henkensä ja elikkojen, jotka\nlöytyivät pirtissä. Laajalta jo aaltoilivat liekit, ja suuri oli hätä ja\ntemmellys. Kaikki riensivät he kohden ovea, jonka auetessa miehet,\nkoirat, kissa ja kukko hirveällä rähinällä karkasivat ulos melkein\nyht'aikaa. Näkyi niinkuin pirtti olis heidät oksentanut savuneen\nkidastansa ulos lumiselle maalle, jossa he nyt seisoivat, yskien kilpaa.\nMutta viimeisenä astui ulos Lauri, talutellen kriimuvarresta Valkoa,\njoka muutoin kaiketi olisi jäänyt uhriksi paloon. Ulos tunkeusi jo\nväkivaltainen tuli akkunojen pienistä aukoista ja viimein sekä ovesta\nettä katosta. Loimoin helmassa liekkui Impivaaran jykevä pirtti. Mutta\nlumisella tanterella seisoi pirtin miehistö suojatonna; olihan jo\nsysikoijukin, heidän ensimmäinen turvansa täällä, heiltä hajotettu aina\nmaahan asti, ja varahuone tuossa seisoi rakettuna harvaksi kuin\nharakanpesä. Siinä oljentelivat veljekset, ja heidän ainoa verhonsa\ntuulia ja pakkasta vastaan oli rohtiminen, lyhykäinen paita. Ei edes\nlakkeja päittensä peitteeksi eikä virsuja jalkoihinsa he ehtineet\npelastamaan valkean vallasta. Jäljellä huoneen entisistä kapineista\nlöytyi ainoastaan pyssyt ja tuohikontit, jotka olivat ennen kylpemistä\nsaatetut aittaan. -- Mutta lumessa seisoivat veljekset, kaikki selin\nvasten humisevaa paloa, nostellen ja lämmitellen milloin oikeata,\nmilloin vasempaa jalkaansa; ja punersivatpa ne jalat, lumen ja tulen\nhaudottuna, punersivat kuin hanhien räpylät.\n\nHe nauttivat viimeistä hyvää, jota heidän pirttinsä heille antoi vielä,\nnauttivat nuotion lämmintä; ja ankara oli heidän valkeansa. Valtaisesti\nnousi korkeuteen liekki, kaikkialle kajasti väikkyvä valkeus, ja\npartaiset kuuset vuoren harjulla hymyilivät suloisesti kuin aamuruskon\ntulessa. Nousi tervaskantoin rykelmästä savu, sakea ja pikimusta, ylös\npilvihin ja kiiriskeli palloellen taivaskaton alla. Mutta aholla ja sen\nympäristössä oli valkeus, vallitsi punertava päivä talviyön sydämmessä,\nja oudostaen kummallista haametta, katselivat linnut tuijotellen puitten\nlumisilta oksilta alas, koska Impivaaran vahvasti rakettu pirtti kävi\nhiiliksi ja tuhaksi. Mutta kyhnien tukkaansa vihoissaan ja murheissaan\nseisoivat veljekset siinä ympärillä, seisoivat kaikki selin vasten tulta\nja nostelivat vuoroon jalkainsa anturoita kohden lämmittävää tulta.\nKuitenkin masentui vähitellen heidän ristikkovalkeansa, kukistui lopulta\nkekäleinä alas, ja tuhansista, räiskyvistä säkenistä täyttyi öinen ilma.\nKauhistuen huomasivat veljekset silloin, että taivas alkoi kirkastua ja\ntuuli kääntyä etelästä pohjaan. Ilma oli muutoksessa suojasta\npakkaseksi.\n\nAAPO. Tulesta pelastuimme, mutta pakkasen uhreiksi. Katsokaat: taivas\nselkiää ja kylmästi jo puhaltaa Pohja. Veljet, vaaramme on hirvittävä.\n\nJUHANI. Kirous ja kuolema! Kuka saattoi tämän aikaan?\n\nTUOMAS. Kuka! Sinä tulen ruoka, vieläkös kysyt? Jos nyt oikein tekisin,\nniin tuonne sun syöksisin paistumaan tuliseen mujuun.\n\nJUHANI. Ei koskaan tee sitä yksi Tuomas, ei koskaan. Mutta kirottu\nolkoon se mies, joka saattoi matkaan tämän helvetin yön!\n\nTUOMAS. Hän itseänsä kiroo.\n\nJUHANI. Kirottu olkoon se mies, nimittäin Tuomas Jukola.\n\nTUOMAS. Sanos se toinen kerta.\n\nJUHANI. Tuomas Juhanin poika Jukola on kaiken tämän syy.\n\nAAPO. Tuomas!\n\nSIMEONI. Juhani!\n\nLAURI. Hiljaa!\n\nTIMO. Nyt ette pääse iskemään yhteen, ettehän pääse, te junkkarit. Niin,\nniin, ollaan siivosti vaan ja lämmitellään itsiämme veljellisesti.\n\nSIMEONI. Te jumalattomat!\n\nAAPO. Viha ja riita pois, koska uhkaa meitä surkein kuolema.\n\nTUOMAS. Kuka on syypää, kuka on syypää?\n\nJUHANI. Viaton olen minä.\n\nTUOMAS. Viaton! Kirkas tuli! minä syön sinun elävältä!\n\nAAPO. Siivosti, siivosti!\n\nSIMEONI. Jumalan tähden siivosti!\n\nAAPO. Syytön tai syypää, se jääköön ratkaisematta nyt, koska riento on\nainoa pelastuksemme. Pirttimme on tuhkana ja melkein alastomina seisomme\nhangella. Miksi luen tämän rohtimisen paita-riekaleen? Hyvä kuitenkin,\nettä jäi meille pyssyt ja ampumavarat tuonne aittaan; sillä aseita\ntarvitsemme nyt. Teerimäeltä kaikuu susien ulvova ääni.\n\nTUOMAS. Mitä teemme siis?\n\nAAPO. En tiedä muuta keinoa kuin kiirehtiä kohden Jukolaa, kiirehtiä\nkalvean kuoleman tähden. Kaksi aina ratsastakoon Valkoa ja muut heitä\njuosten seuratkoot. Niin tapahtukoon: juosten vuorotellen, vuorotellen\nratsastaen. Hevosemme kautta pääsemme siis sotkemasta hankea kaiken\ntien, ja Jumalan avulla ehkä pelastumme vielä.\n\nJUHANI. Mutta onpa siinä tallukkamme naurishautana, ennen kuin seisomme\nJukolan tuvassa, halkoisen pystyvalkean hauteessa.\n\nSIMEONI. Siinä kuitenkin ainoa toivomme. Ja sentähden rientäkäämme.\nTuuli tuimenee jo ja taivaan kansi paljastuu! Rientäkäämme!\n\nEERO. Surmamme on tullut!\n\nJUHANI. Siinä on Jukolan seitsemän poikaa!\n\nSIMEONI. Hätämme on hirmuinen, mutta voimallinen korkeuden Herra.\nRientäkäämme!\n\nTUOMAS. Ulos aitasta pyssyt ja kontit!\n\nJUHANI. Kauhistava yö! Täältä uhkaa meitä paukkuva pakkanen, tuolta\nnälkäiset, ulvovat sudet.\n\nTIMO. Vaarassa olemme sekä Valko että me itse.\n\nJUHANI. Me itse vielä suuremmassa. Paljas mies, niin olen kuullut, on\ntalvella sudelle kovin mieluisa paisti.\n\nTIMO. Ja mies ja sika, niin olen kuullut, maistuvat yhtä, ja se\ntiedetään, että sika on talvella Häntä-Heikin haluruoka. Tuima on\nedessämme pykälä ja puntti; sitä ei taida kieltää.\n\nJUHANI. Mitä teemme?\n\nAAPO. Jukolaan kuin noidannuolet halki yön, ennen kuin pakkanen tulistuu\nja löylyttää veremme jäätymään polttavalla kylmyydellä. Päin Jukolaan\nyli kiljuvan Teerimäen! Susia vastaan on meillä aseet, mutta ei\nhyydepartaista kuningas Pakkasta vastaan.\n\nTUOMAS. Tässä pyssyt ja kontit. Nyt kivääri olkaan ja kontti selkään\njoka mies, ja kaksi käyköön ratsastamaan, me muut potkimme jäljestä mitä\nvoimme. Mutta rientäkäämme, rientäkäämme kuolemattomien sielujemme\ntähden!\n\nJUHANI. Pohja kirkastuu ja tähdet kiiltää! Hii, haa! Mutta rientäkäämme!\n\nAAPO. Huomenna saatamme täältä tavarat ja kalut, jotka meille valkea\njätti; huomenna tulemme ja korjaamme myös kissan ja kukon. Tämän yön he\nkyllä tarkenevat tässä tulisen aherruksen vaiheilla. Mutta Killi ja\nKiiski käykööt kanssamme retkelle kuin uskolliset kumppanit. -- Missä\nhe ovat?\n\nTUOMAS. Heitä ei näy. -- Vaiti! kuullelkaamme.\n\nEERO. Kaukana tästä he jo vilkaisevat. Tuoltahan kuuluu haukuntansa\nvuoren takaa.\n\nTUOMAS. Ilvestä he ajavat, ja kaiketi oli tämä ilves kulkenut läheltä\nohi pirttimme, saattaen jälkensä koirille. Mutta ajakoot he mielensä\nmukaan; nyt meidän täytyy ne unohtaa ja kiirehtiä tuikeaan matkaan.\n\nJUHANI. Olkoon menneeksi! Sillä elämä ja kuolema ovat iskeneet toinen\ntoisensa kamaraan kuin kaksi koiraskarhua.\n\nAAPO. Nyt liikkeille kaikki voimat!\n\nJUHANI. Sielumme ja ruumiimme kaikki voimat aina ytimeen asti!\n\nTUOMAS. Muistain että uhkaa meitä surkein kuolema.\n\nJUHANI. Kahtialta uhkaa meitä musta kuolema. Hii, haa! nyt nokka jäässä\ntaikka suolet maassa, ellei seiso poika hetken päästä liukkailla oljilla\nvalkean valossa. Yksi näistä kolmesta on tapahtuva tunnin päästä. Mutta\neihän auta huikailemaan tässä, ei ensinkään, vaan purren hammasta nyt\nhalkaisen vaikka jäävuoret, peninkulmien paksut.\n\nSIMEONI. Koettakaamme Herran nimessä ja avulla.\n\nJUHANI. Hänen avullansa. Mitähän voi täällä omasta voimastansa vaimosta\nsyntynyt mies? Mutta olkaamme hyvässä turvassa.\n\nEERO. Lähtekäämme ilman yhtään siekailusta enään!\n\nJUHANI. Ja ilman yhtään pelkoa! Mennään nyt!\n\nTUOMAS. Kaikki valmiit siis. Astukaatpas selkään, Eero ja Simeoni, ja\nlähtekäät ratsastamaan kohden Jukolaa, mutta niin, että pysymme aina\nlähellä konimme hokkeja me, jotka vilkaisemme jalkasin jäljessänne\nlumessa.\n\nNiin läksivät he matkalle: alastomina, puettuina ainoastaan rohtimiseen\npaitaan ja kantain kukin konttiansa selässä ja pyssyänsä olalla tai\nkädessä. Niin he läksivät talviselle, öiselle tielle, paeten pakkasta,\njoka karkasi heidän päällensä Pohjolan rämeiltä. Mutta ei tullut hän\nkuitenkaan hirmuisimmalla naamalla, eihän käynyt tuo ilma tällä erällä\nankarimmaksi ilmaksi. Tosin paljastui välimmiten taivaan otsa, mutta\npurjehtivat pilvet peittivät sen taas, ja kohtuullisesti liehtoi\npohjonen. Olivatpa veljekset myös kylmän tuttavia, monessa kiljuvassa\npakkasessa oli heidän nahkansa kamartunut, ja olivatpa he ennen,\nvallattomina poikina, useinkin sotkeilleet kinoksia paljainjaloin,\ntunnit pitkät. Mutta kamala, hirvittävän kamala oli heille nyt kuitenkin\nretki Impivaarasta Jukolaan. Kiivaasti he karkasivat eteenpäin,\nsydämmissä kauhistus. Edellä, Valkon selässä, ratsastivat Eero ja\nSimeoni, muut juosten heitä seurasivat kintereissä, polkien korven\nlunta, joka juoksusta tuiskahteli ympäri. Mutta Impivaaran aholla,\nhohtavan kiukaan lähellä istuivat kissa ja kukko, alakuloisesti\nkillistellen hiiltyvään tuleen.\n\nKohden kylää riensivät veljekset, heittivät jo Sompiosuon selkänsä\ntaakse ja lähenivät Teerimäkeä, josta yhä kuului susien kamoittava\nulvominen. Mutta näreistössä, suon ja Seunalan Jaakon ahon välillä\ntapahtui ratsastajain muutos: alas astuivat Eero ja Simeoni ja kaksi\nveljeksistä taas riensi heidän sijaansa. Viipymättä jatkoivat he\nretkeänsä, jälleen, kirmasivat pitkin nummen selkää, poikki Viertolan\ntien ja siitä halki avaran, humisevan hongiston. Mutta viimein läheni\nkallioinen Teerimäki, ja äkisti vaikeni susien monimelskainen ääni. Pian\nseisoivat he vuoren harjanteella ja antoivat hevosensa hengähtää;\nratsastajat taasen astuivat seljästä alas ja kohta toista kaksi heidän\nsijaansa ylös. Vielä he seisoivat lumisella kalliolla; Pohjonen\npuhalteli, taivaan kumo kirkastui hetkeksi taas ja otavan sarvi osoitti\njo puol'yön menneeksi.\n\nMutta levättyänsä, riensivät he taasen alas pitkin sileätä vuoritietä,\nja koska tämä oli loppunut, astuivat he pimeään kuusistoon ja kolkkona\nseisoi luonto heidän ympärillänsä. Kelmeänä katseli kuu alas, hyypiöt\nhuutelivat ja tuolla ja täällä korven kohdussa seisoi eriskummallinen\nhaamu, näyttäen metsän kontiolle, hirveän suurelle: kaatuneitten kuusten\nkorkealle kohotetut, sammaleiset juuret. Liikkumatta kuin jäätyneet\naaveet tuijottelivat nämät karhunkuvat kohden kummallista matkuetta,\njoka vinhasti juoksi heidän ohitsensa. Niin he katselivat järkähtämättä,\nmutta heidän välillensä, ympärillensä ilmestyi pian peloittavaa liikettä\njylhään kuusistoon. Silloin nälkäiset sudet kaartelivat veljesten\nvaiheilla, likenivät heitä yhä enemmin ja enemmin. Milloin edellä tai\njäljessä, heilahtaen poikki tien, milloin tien kummallakin puolella\nkuusien välistä näkyi heidän vilkaiseva juoksunsa. Kiukkuisina,\nverta-janoovina he seurasivat öillisiä pakolaisia Impivaarasta; ja\nräiskyivät ja paukahtelivat katketessaan kuusten juurien kuivat oksat.\nVavisten ja korskahdellen juoksi vauhko Valko; ja mies, joka ratsasti\netummaisena, taisi tuskin hillitä häntä kiitämästä. Mutta aina\nnenäkkäämmäksi kiihtyi petoin rohkeus. Huohottaen verijanoisina\nliehahtelivat he usein läheltä miesten ohitse; ja peloitteeksi\npaukahteli tuolloin, tällöin veljesten pyssyt, milloin oikealle, milloin\nvasemmalle. Tästäpä eivät he kuitenkaan karkoittuneet kauas.\n\nTuli vastaan Kiljavan lakea, kulovalkian polttama nummi jossa siellä ja\ntäällä seisoi kuivettunut männynrunko, haukan ja huhkaimen istuimena.\nTässä kävi jo peloittavaksi susien kiukku, ja suuri oli miesten vaara.\nRatsastivat silloin Tuomas ja Timo, mutta muut, jotka juoksivat jalkasin\njäljessä, seisahtuivat äkisti ja laukaisivat melkein yht'aikaa ankaran\nammunnan vainoojiansa kohden, jotka, säikähtyen tästä, nyt siirtyivät\nheistä matkan. Läksivät taasen miehet kirmaisemaan eteenpäin; mutta\nkauan ei viipynyt, ennen kuin jälleen kahisi heidän vaiheillansa susien\nväijyvä lauma, ja vaara oli suurempi kuin koskaan ennen. Silloin\npysäytti Tuomas hevosen ja lausui kovalla äänellä: \"mies, jonka pyssy on\ntyhjä, ladatkoon sen paikalla! Hän rientäköön tulena ja tuiskuna!\" Niin\nhän huusi, astui alas, käskien Timoa lujasti hallitsemaan Valkoa.\nSeisoivat nyt veljekset ja latasivat, eikä tunteneet he kylmää, ei\njaloissaan, ei missään ruumiinsa jäsenissä. Seisoivat myös pedot\nviisikymmentä askelta miehistä, heihin lakkaamatta iskien ahneet\nsilmänsä, viskellen häntiänsä kiihoissaan. -- Ja paljastettuna pilvistä\nhaamoitti taivaan kumo, josta kirkas kuu nyt katseli nummelle alas.\n\nTUOMAS. Ovatko pyssymme ladatut?\n\nAAPO. Se on tehty. Mikä on tarkoitukses?\n\nJUHANI. Kaikki yht'aikaa taas!\n\nTUOMAS. Ei, jos henkemme on teille rakas. Aina olkoon latingissa jonkun\nluikku; se muistakaat. Lauri, sinullahan vakavin käsi ja tarkin silmä,\nastuppas rinnalleni tähän.\n\nLAURI. Tässä seison. Mitä tahdot?\n\nTUOMAS. Nälkäinen susi syö verisen veljensäkin. Jospa tuon tempun nyt\nvoisimme saattaa matkaan, niin siinä olis pelastuksemme. -- Koetetaan.\nLauri, tuota ensimmäistä vasemmalla tarkoitamme, ja laukaisemme\nyht'aikaa, mutta säästäkäät tultanne, te muut. Lauri, tähtääppäs nyt\ntarkasti kuin kotka ja anna leimahtaa koska minä sanon: nyt.\n\nLAURI. Minä olen valmis.\n\nTUOMAS. Nyt.\n\nSilloin laukaisivat molemmat samassa silmän räpäyksessä, ja kaapaisten\npakenivat sudet. Kuitenkin viipyi tanterella heistä yksi, pyrkien\nkontimalla muiden seuraan, mutta ei joutunut tiensä. Eteenpäin taas\nkaikin voimin riensivät miehet: juoksi jalkasin kuusi veljestä, Timo\nvaan yksin ratsastaen edellä. Ja menipä niin hetki aikaa. Pianpa\nseisahtui susien pako, he palasivat takaisin, vilkaisten kiivaasti\nkohden öistä matkuetta jälleen. Kohisi ympärituoksuava lumi ja tömisi\nKiljavan lakea nummi, koska he joukossa kirmasivat päin. Tulisella\nvauhdilla he ehtivät tuon veressään matelevan kumppaninsa luoksi,\nsyöksähtivät hänen ohitsensa, mutta kääntyivät pian ympäri, koska veren\nviehättävä haju heidän sieraimiinsa lemahti. Ympäri he kiekkaisivat:\nhännät heilahti, lumi tuiskahti ja tulta iski yössä himon ja kimman\nsilmä. Silloin hirveästi irvistäen karkasivat he joukossa haavoitetun\nveljensä päälle; ja nousi nummelle meteli ja ähellys hirmuinen, olisipa\nluullut korkeuden pielien kukistuvan. Tanner tärisi ja lumi muuttui\nhirmuiseksi pöpöräksi, koska entiset ystävät tempoelivat kappaleiksi\nkorven poikaa, jonka veren Tuomaan ja Laurin tarkat luodit olivat\niskeneet juoksemaan. Mutta äänettömyys vallitsi taasen öisellä nummella.\nKuului ainoastaan hiljaista äyhkinää, ja paukahtelivat luut, koska\npedot, naamat veressä ja välähtelevillä silmillä, riuhtoen atrioitsivat\nuhriansa.\n\nMutta kauhistavista vihamiehistänsä kaukana jo retkeilivät veljekset; ja\nihanalle oli heidän korvissaan kaikunut susien murharähinä Kiljavalla,\nse oli heille pelastuksen suloinen ja hyvä sanoma. Läheni heitä Kuttilan\navara niittu, jonka ympäri kaartaen heidän tiensä kulki ahteisen tienoon\nyli. Mutta ajan voittamisen tähden päättivät he nyt oikaista tämän\nniitun halki. Rynkäsivät he miehissä vasten aitaa, se murtui alas, ja\nValko kantain kahta veljeksistä taas, astui yli kaadetun aidan ja läksi\nmiesten huljan sukimana juoksemaan pitkin niitun sileätä pintaa. Mutta\nviipymättä riensivät perässä ne veljeksistä, joiden vuoro oli taasen\ntallata lunta. Poikki niitun kulki talvitie kirkonkylään, ja\nmatkustavia, kolmella hevosella ja kolmella reellä, retkeili par'aikaa\ntällä tiellä. Mutta pahoin pelästyivät niin hevoset kuin miehet, koska\nnäkivät veljesten lähestyvän heitä pohjosesta. Näkivät he kuunvalossa\nseitsemän miestä paitasillaan, pyssyt olalla, hevosinensa kiirehtivän\nesiin. Ja luulivat he joukon kiukkuisia peikkoja Impivaaran luolista\nkarkaavan heidän päällensä. Kova oli niitulla liike ja meno.\nVirna-päisinä kiitivät matkustavien hevoset, kiitivät sinne, kiitivät\ntänne, ja miehistä mikä huusi, mikä siunaili, mikä kirosi ja lausui\nkaikuvalla äänellä. Mutta veljekset loivat tuskin silmänsä kohden tätä\nkiihkellystä, he vaan juoksivat vimmatusti Jukolaan päin yli Kuttilan\nniitun, ja savuna halkesi lumi heidän edellänsä. Tuli vastaan niitun\ntoinen aita, he rynkäsivät miehissä päin, se murtui alas räiskähtäin, ja\npian he retkeilivät mäkisellä tiellä taas.\n\nMutta olipa tämä yö heille kamala ja hirmuinen. He juoksivat ankarasti,\njuoksivat vilkaisten ja huohoittain, ja epäilys tuijotteli ulos heidän\nseiväskankeista katseistansa, jotka he lakkaamatta teroittivat kohden\nentistä Jukolan kotoa. Niin he sanaakaan lausumatta kirmasivat yhä\neteenpäin, ja nopeasti pakeni heidän altansa luminen maa. Mutta viimein,\nehdittyään Pohjanpellon töyrylle, näkivät he kalveassa kuutamossa, mäen\nrinteellä Jukolan talon, ja melkein yht'aikaa kuului heidän suistansa:\n\"Jukola, Jukola!\" Siitä juoksivat he mäkeä alas, harppasivat Ojaniitun\npoikki kuin siivitetyt peikot ja kiepoivat taasen mäkeä ylös, ja\nseisoivat talon teljetyn oven kynnyksellä. Aikaa ei ollut heillä\nkolkuttamaan ja odottamaan laskemista sisään, vaan rynkäsivät he kaikin\nvoimin päin ja ryskyen ja kolisten lennähti porstuvan jykevä ovi auki.\nPauhulla ja töminällä riensivät he porstuvasta tupaan ja siitä\ntuulenpuuskana tulisijan hiilistöön, josta heitä vastaan hengitti kallis\nlämmin. Mutta kovin säikähtyi nahkapeitturin unihoureinen perhe,\nluullen ryövärien karkaavan heidän päällensä.\n\nNAHKAPEITTURI. Kuka hirviö näin astuu kunniallisen miehen huoneesen\njuuri joulu-yönä? Sano; pyssyni on ojennettu!\n\nTUOMAS. Olkoon pyssy rauhassa, mies.\n\nAAPO. Älä ammu oman talon väkeä.\n\nJUHANI. Me olemme, Jumala paratkoon, Impivaarasta.\n\nTIMO. Entisen Jukolan seitsemän poikaa!\n\nSIMEONI. Herra armahtakoon meitä! Seitsemän sielua on menossa\nijankaikkisuuteen juuri tällä hirmuisella hetkellä. Herra armahtakoon\nmeitä!\n\nJUHANI. Tuli poltti tuon oivallisen pirttimme metsässä ja kaiken\ntavaramme myös. Tännehän nyt vilkaisimme kuin jänikset ilman yhtäkään\nmuuta ruumis-pahan verhoa kuin paitariepu, lyhyt miehen paitariepu. Ja\nse oli kova leikki.\n\nNAHKAPEITTURIN EMÄNTÄ. Herresta varjele!\n\nNAHKAPEITTURI. Voi teitä kurjia!\n\nJUHANI. Niin, onkos tämä enään laitaa! Tässähän nyt istumme kuin\nharakat, huutaen Herran armoa. Ah! mun täytyy itkeä.\n\nEMÄNTÄ. Kurjat lapsukaiset! Riennä, ukko, virittämään valkeata.\n\nEERO. Voi onneton yö, voi onnettomia meitä!\n\nAAPO. Voi kauhistuksen yötä, voi!\n\nSIMEONI. Ah voi!\n\nJUHANI. Älä itke, Eero, älä itke, Simeoni, älä yhtään ruikuta, Aapo! Älä\nitke, älä itke, Eero-veljeni; sillä nyt olemme suojassa. Mutta olipa se\nturkin marssia.\n\nEMÄNTÄ. Voi ihmislasta täällä, voi!\n\nJUHANI. Kultainen emäntä, teidän itkunne ja surkutuksenne saattaa minun\nuudestaan kyyneleisin. Ah! Mutta älkäät itkekö, muori, älkäät itkekö!\nOlemmehan jo pääsneet petoin ja pakkasten kynsistä tänne kristillisten\nlähimmäisten lämpymään. Ja siitä Jumalalle kiitos.\n\nTUOMAS. Surkea, perin surkea on tilamme. Mutta tehkäät meille loimottava\npystyvalkea, tuokaat myös pari lyhdettä olkia sijaksemme laattialle ja\nsaattakaat Valko talliin ja heiniä eteen.\n\nAAPO. Suokaat anteeksi, että lain nimessä ja henkemme tähden näin\nlujasti anomme teiltä apua ja holhomista. Henkemme tähden, henkemme\ntähden!\n\nJUHANI. Oi armonliiton enkelit! istuuhan henki juuri nokkani kärjessä\nvallan lähtemäisillänsä, lähtemäisillänsä. -- Jos on talossa lihaa ja\nolutta, niin tuokaat esiin. -- Kas se vasta leikki oli, löylytys, jota\nmuistamme. -- Tuokaas lihaa ja lämmitettyä olutta kalliin henkemme ja\nsielumme tähden.\n\nNAHKAPEITTURI. Miten ehdimme ja voimme, hyvät ystävät, ja saatuani ensin\nhuoneesemme valoa. -- Teitä onnettomia! paitasillaan juuri.\n\nJUHANI. Ei ryysyä päässä eikä kenkärajaa töppösissä. Katsokaas noita\nSipillan-jalkoja, katsokaas.\n\nNAHKAPEITTURI. Karvojahan tämä pöyhistää. Tules katsomaan, muija.\n\nTIMO. Katsokaas minunkin sääriäni.\n\nJUHANI. Mitä ne ovat näiden rinnalla? Tuossa! Katsos, poika,\npaistikkaita.\n\nTIMO. Entä tuossa!\n\nJUHANI. Mitä sinun koipes tässä ovat?\n\nTIMO. Ja minunko? Äläs mitään. Nähkääs nyt. Onkos tämä ihmisen-lihaa?\n\nNAHKAPEITTURI. Riennä, muija, katsomaan.\n\nEMÄNTÄ. No hyvät ihmiset ja taivaan voimat!\n\nJUHANI. Niin, onkos tämä enään laitaa? -- Tuomaankin silmät ovat kosteat.\nÄlä itke, Tuomas. -- Kun ma sanonkin: onkos tämä laitaa?\n\nTIMO. Näinhän täällä ihmisen vasikkaa lennätetään.\n\nEMÄNTÄ. Kuinka ne nyt punoittaa ja hohtaa, punoittaa ja hohtaa! Hyvät\nihmiset!\n\nTIMO. Kuin rauta ahjossa, varsinkin meltorauta. Hi, hi!\n\nEMÄNTÄ. Niin punaiset, niin punaiset! Herresta varjele!\n\nJUHANI. Ovatpa ne juuri \"valanto-vasken kaltaiset\", niinkuin seisoo\nraamatussa. Herra auttakoon meitä vaivaisia!\n\nEMÄNTÄ. Voi teitä lapsukaisia!\n\nLAURI. Tehkäät mitä pyysimme ja lupasitte.\n\nAAPO. Me rukoilemme: rientäkäät! Itse kyllä laitamme pystyvalkian, koska\ntäällä nurkassa löytyy halkoja, uhkeita, tuohisia halkoja.\n\nJUHANI. Niinpä vanhassa Jukolassa, noiden tuttavien, nokisten ortten\nalla istumme taas, ja tässä viivymme aina Vappuun asti. Entinen tupa\nolkoon vielä tämän talven kortteerinamme.\n\nTUOMAS. Mutta annappas kesän tulla.\n\nJUHANI. Annappas kesän tulla, ja pirtti, ensimmäistä uhkeampi, seisoo\nImpivaaran aholla taas.\n\nTUOMAS. Koska vaan lumi on mennyt, kaikuupa vieläkin kirvesten iskuista\nkorvet ja vuoret ja Jukolan veljesten ei tarvitse enään kerjätä\ntuulenturvaa muilta.\n\nJUHANI. Potrasti sanottu. Tuomas, unohtakaamme se kirottu temppu, joka\nsaattoi pirttimme tuleen, ja kuvailkaamme mielessämme uutta pirttiä,\njonka kohotamme pystyyn taas.\n\nTUOMAS. Tiedä, että jo lähteissämme peloittavalle retkelle povestani\nkaikki närä hälveni; ja tiedä, koska tiellä, juostessas mun jäljessäni,\nsinä puhaltelit niskaani kuin uiva orhi, niin leikkasipa tämä sydäntäni.\n\nJUHANI. Sentähden riemuitkaamme, että se retki on päätetty ja että\nseisomme lämpöisessä pirtissä taas. -- Tuossahan tuodaan meille ruokaa ja\njuomaa ja tuossa kaksi valtaista lyhdettä kiiltäviä olkia. Kiittäkäämme\nJumalaa, armaat veljet!\n\nMutta iloisesti leimusi koivuinen pystyvalkia, jonka herttaisessa\nhauteessa veljekset itsiänsä mieluisasti lämmittelivät. Siinä hetken\nseistyänsä, seitsemän miehen rivissä, siirtyivät he pöytään, nauttimaan\nlihaa, leipää, makkaroita ja lämmitettyä olutta, jonka kaiken heille\nnahkapeitturin emäntä, armoitteleva vaimo rakensi. Isäntä itse otti\nhuolen Valkosta, talutti hänen talliin ja täytti soimen heinillä hänen\neteensä. Viimein, seuraten miesten jälkiä, tulivat myös koirat synkeältä\nretkeltänsä, tulivat huohoittaen, liehakoiden, ja ilosta leimusivat\nheidän silmänsä. Suurella ilolla ottivat veljekset heitä vastaan:\narmoittelivat heitä, ravitsivat heitä ja hyväilivät heitä kaikin tavoin.\n\nMutta, koska veljekset olivat atrioinneet, vaipuivat he alas olkisille\nvuoteillensa, ja pian, käärittyinä unen hienoon huiviin, unohtivat he\nelon taistelon. Makeasti he makasivat, ja kauan vielä lämmitti heitä\nloimottava valkea, kunnes se riutui ja hiiltyi. Sulki silloin emäntä\npellin, ja tupaan virtasi uunista ihana lämmin; siitä kallistui vaimo\nitsekkin vuoteellensa taas, ja oli jälleen huoneessa yleinen hiljaisuus.\nMutta ulkona hyppeli pakkanen räiskytellen pitkin aitoja, pohjoinen\nliehtoi voimakkaasti tähtikimmeltävän taivaan alla, josta kalvea kuu\nhymyten katseli alas.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\n\nKeväällä varhain, jo ennen kurkien tuloa, heittivät veljekset Jukolan,\npakenivat Impivaaran aholle taas ja rupesivat kohta kaikin voimin\nrakentamaan itsellensä uutta pirttiä. Pian lepäsi nurkkakivillä jykeviä\nhirsiä ja kerros liittyi kerrokseen. Silloin monena päivänä aamun\nkoitteesta aina iltahämärään paukkuivat kirveet ja jumahteli raskas\nnuija. Siinä Juhani, Aapo, Tuomas ja Simeoni istuivat kukin nurkallansa,\nmutta muut palhoilivat ja kiirittelivät lonnoja myöden hirsiä ylös\nrakennolle. Hiki-päin, mutta hauskalla mielellä aina he puuhailivat, ja\nvakaasti kohosi huone ja ympäri tuoksusi pihkan raikas haju. Mutta\nmenipä taasen päiviä, joina veljekset ei liikuttaneetkaan kirveitänsä,\nvaan, kuorsaten sikeässä unessa, viettivät vuorokautensa illasta iltaan\nja vielä kolmanteenkin aamuun.\n\nKuitenkin, jo ennen laihopeltojen kellastumista kylässä, seisoi pirtti\nvalmiina Impivaaran aholla; seisoi samassa paikassa, samassa muodossa ja\ntilassa kuin ensimmäinen; uhkeampana vielä se seisoi. Ja nytpä\nveljekset, koska luja pirttinsä oli valmis, taisivat päätyä täysin\nvoimin pyyntöretkillensä taas. Sekä metsästykseen että kalastukseen\nIlvesjärvelle varustelivat he itseänsä, läksivät aseinensa,\npyydyksinensä matkaan, ja koiratkin seurasivat heitä tultaläikkyvillä\nsilmillä. Väsymättä samoilivat he metsäisiä vuoria, soita ja maita ja\nviiltelivät kaikkialle järven heleää pintaa, kiehtoen itsellensä\nelaketta sekä hetkeksi että tulevaksi tuikeaksi talveksi. Ja silloin\nAhtolan ja Tapion asujamista moni henkensä heitti.\n\nMutta mielinpä nyt kertoa vanhasta Taula-Matista, veljesten ainoasta\nystävästä täällä metsissä. -- Oli ukko, nimeltä Taula-Matti; asui\ntuuhealla, visaisella mäellä, yksin hän asui pienessä majassansa muutama\ntuhannen askelia Impivaaran vuoresta. Taulaa teki hän pehmeintä Hämeessä\nja vallan vahvoja tuohikenkiä, ja tämä virkansa toi hänelle puuttumatta\njokapäiväisen leipänsä. Nuorempana oli hän matkustanut Pohjanmaalla,\njonne jalona kyytimiehenä seurasi entistä pitäjän provastia, joka oli\nmuuttanut aina Lapinmaan rajoille. Siellä oli Taula-Matti viipynyt\nseuraavan kesän, pyynnellen karhuja, ahmoja ja kurkia Pohjolan\näärettömillä rämeillä. Näiltä retkiltä oli hänellä kertomista paljon; ja\nmuisto oli hänellä verrattoman tarkka; eipä hän unohtanut mitä hän\nkerran näki tai kuuli. Tarkka oli myös hänen havaintonsa ja silmänsä;\npyörryttävien salojen halki hän vaelteli milloinkaan eksymättä. Ei\nlöytynytkään paikkaa niin kaukaista, missä hän vaan kerran oli käynyt,\njonka suuntaa ei hän luullut tietävänsä, erehtymättä hiuskarvan vertaa.\nHän osoitti sen kohta peukalollansa; ja turhaan väittelivät vastaan,\nniin järkähtämättömänä piti hän tietoansa. Jos esimerkiksi häneltä\nkysyit: \"missä on Vuokatti\", vastasi hän kohta, puskien peukalollansa\nkohden taivaan reunaa: \"tuolla; katso pitkin peukaloani; tuolla, vaikka\nampuisit. Kuusamon kirkko on tuon pienen kuveron kohdalla, mutta siitä\npieni kukon harppaus oikealle kulkee linja Vuokattiin\". Samoin, jos\nkysyit häneltä: \"missä on Porrassalmen tappeluskenttä\", vastasi hän\ntaasen viipymättä ja puskien peukalollaan kohden taivaan reunaa:\n\"tuolla; katsos pitkin peukaloani; tuolla, vaikkas ampuisit\". Niin oli\nukko tarkka, ja tarkoin tunsi hän myös metsät monien peninkulmien\navaralta majansa ympärillä. Moneen ristiin oli hän ne astellut, etsien\nmilloin kääpiä, milloin kenkätuohia ja milloin käyskellen pauloillansa.\nTapahtui myös joskus, että hän, näin ympäri kuljeksien, poikkesi\nImpivaaran pirttiin tervehtimään veljeksiä. Ja silloin oli veljeksillä\nhauska hetki: suut selällään he kuultelivat ukon kertomuksia, suut\nselällään ja korvat pystyssä kuin nahkasiiven korvat. -- Kerranpa taasen\neräänä elokuun iltana istuu hän veljesten luona, haastellen\nmetsäretkistänsä pohjoisilla mailla.\n\nJUHANI. Vai niin. Mutta kuinkas sitten?\n\nTAULA-MATTI. Niin, kuinkaspa kävi? Tultiin siitä oikein moiselle\naukolle, heiluvaan suohon, ja suksilla sujuttiin yli tuon pöhisevän\nhaudan. Löydettiin monta lämpöistä kurjenpesää, ammuttiin monta kirkuvaa\nkurkea, pullistettiin pussimme munilla ja höyhenillä, ja kurjet viskasi\nmies aika rykelmänä olallensa. Ja sitten me ryypättiin. -- Siitä\nlähdettiin liesuun taas, koirat ja kurjet niskassa, yli helluvan ja\nhyllyvän, porisevan ja pirisevän rämeen; ja usein oli uros\nmenemäisillänsä kuun kullan päiviksi ijankaikkiseen syvyyteen, niskassa\nmariseva koira. Mutta tultiinpas kuitenkin mäikyvälle mäelle taas,\nnavealle taipalelle, vaikka märkinä kuin uitetut hiiret. Siihen\nrakennettiin yöleiri, tehtiin heiluva tuli ja riisuttiin päältä\nlotisevat nutut. Eikä siinä muuta kuin tempasit tuppeen vaan sekä housut\nettä paidan, tuppeen kuin ankerjaannahan. Höyrysivät pian vaatteet\noksilla, kihisivät kurjen-munat mujussa ja me itse nyt kääntelimme ja\nvääntelimme tuossa tulosen herttaisessa hauteessa, ilki-alastomina kuin\nöiset kyöpelit. Ja sitten me ryypättiin. -- Mutta mitenkäspä luonnistui\naika? kuinkaspa kului meiltä toukoyö? Ainahan tuossa koirat kiertelivät\nnoita kosteita sieraimiansa ja mulkoilivat ylös puitten latvoihin.\nLopultahan mekin rupesimme tirkistelemään ylöspäin, ja mitäpäs näimme\nsiellä?\n\nJUHANI. Sanokaas. Kaiketi pienen kyynysilmän karhunpoikasen.\n\nTIMO. Tai itse Körrin ja Kyöpelin, arvaan minä.\n\nTAULA-MATTI. Ei niin eikä näin, vaan istui siellä tumpuri ahma-vetkale\nkuivan, partaisen männyn haarikossa. Heiskanen ampui, mutta turhaan;\nPikku-Jussi ampui, mutta turhaan; livautinpa lopulta minäkin, mutta\nmelkein samalla autuudella. Heilahti ahma vaan kerran ja ärähti oikein\näkeästi, mutta istui koreasti oksalla jäljellä. Silloin huusi\nHeiskanen: \"noidanjuonia, noidanjuonia!\" otti taskustansa\nkuolleenhampaan, puri siihen muutaman kerran ja sylki luotiin, jonka hän\nkiersi uudestaan pyssyynsä. Sitten soikotteli hän hetken kädellänsä\nilmassa ja, väännellen silmiänsä peloittavasti, lausui, peevelin poika,\npari kolme eriskummallista, hirveätä sanaa, ampui, ja alaspa mötkähti\nmännystä ahma. Mutta kaukana kuolemasta oli vielä peijakas, ja nousipa\nleikki taas. Me itsehän, ihan alastomina kuin oltiin, emme taitaneet\nastua juuri liki tuota häijyläistä; eivätkä mielineet lähestyä häntä\nkoiratkaan, vaan tuossa he nilkuttelivat ja nalkuttelivat syllän päästä,\nkoska ahma pyrskäytteli, pyrskäytteli heitä moristen pensastosta\nvastaan. Noitavoimat, näettekös, vaikuttivat vieläkin. Mutta rupesi\nHeiskanen taasen latomaan suustansa kauheita sanoja, soikotellen\nkättänsä ja väännellen silmiänsä hirveästi. Ja kas kun nyt koira oikein\nkarkasi kiinni tuohon punakitaiseen vekamaan karkasi kipenöitsevänä\nrakettina vaan, niin tulipas siitä pöllytys. No herran poika kun se\nkoira nyt pani sen ahma-rukan noin, noin, noin vaan! Etpä, peijakas vie,\nole nähnyt sellaista löylyä ja kuranssia vielä, et totisesti.\n\nJUHANI. Tulimmaista tuhannen!\n\nTIMO. Siinä olis ollut lysti!\n\nTAULA-MATTI. Olipa se hauskaa ja lystillistä leikkiä, oli mar'!\n\nTIMO. Ja sitten pistitte ahman pussiinne?\n\nTAULA-MATTI. Olihan tuo pulskeakin pussiin pistettävä jalli; lihava\nköntti. Niin; ja sitten me ryypättiin. -- Sitten pu'imme nutut päällemme\ntaas, kruutikuivana, ja pantiinpas koreasti ma'ata tuohon heiluvan tulen\nhauteesen. Mutta vähänpä siinä unta uneksuttiin, koska noidannuolia kuin\ntulisia kärmeitä lenteli lakkaamatta ristiin, rastiin ilmassa huimaavan\npäämme yli. Useinpa kyllä putkahteli Heiskanen ylös, huutain korkealla\näänellä: \"sammu, noidannuoli, sammu, noidannuoli!\" ja kohahtaen raukeni\nheistä moni mikä metsään, mikä harmaasen suohon, mutta useampi vielä\nmennä pyhkäsi pitkin sileätä tietänsä, huolimatta hänen huudostansa.\nKerranpa kuului, viiltäen pohjosesta etelään, riivatun äkeä ja vinha\npuhina, jota seurasi vielä pientä vilinätä kauan. Mikähän pokko siitä\nvilkkaisi? kysyin minä Heiskaselta, joka hetken päästä minulle morahtaen\nvastasi: \"mänihän siitä itse ukko Hiisi\". -- Kului taasen tunti, kului\nkaksi, ja tulta iski liepeä, sumuinen ilma. Mutta idästä suon partaalta\nkuului äkisti ääni kuin sammaleisten kuusten kohaus, ja vastasi nyt suon\nläntiseltä rannalta pian taasen toinen ääni, mutta hieno niinkuin kahaus\npienestä koivistosta. Mikä kohaus se siellä, ja mikä kahaus tämä täällä?\nkysyin minä taasen, ja vastasi viimein Heiskanen morahtaen: \"hoastaahan\nkuusiston toatto tyttönsä kanssa\". -- Mutta meni vihdoin yö ja koitti\nkerran aamu ja siitä lähdettiin tallustamaan taas. Kas kun nyt juuri\nmetsän rannalla näimme hallavan, sen peevelinmoisen suden, mutta hän\npakeni kuin hernehaasia tuulispäässä. Näkyi viimein enään vasempi\ntakajalkansa, minä ojensin pyssyni ja ammuin tassun poikki, poikki\nniinkuin rouskun, mutta pelastipa hän nahkansa kuitenkin. Poikki ammuin\näijä-paran töppösen.\n\nTIMO. Voi peijakas! Kääppä poikki kuin jääpuikko, ja makasi edessänne\nmaassa kuin pöydällä laskiais-sorkka?\n\nTAULA-MATTI. Ei sentähden juuri niin.\n\nTUOMAS. Mutta mistä huomasitte käpälän katkenneeksi?\n\nTAULA-MATTI. Juoksimmehan hänen jäljessään huikean matkan ja näimme\nusein kuinka, susi-pojan astellessa, laahaava, letkuva tallukkansa oli\ntehnyt tuommoisia kymmen-numeroja santaan.\n\nTIMO. No vie sinun perhana! Kymmenen-numeroja santaan? Hi, hi, hi!\n\nTAULA-MATTI. Selviä kymmenen-numeroja.\n\nJUHANI. Susi oli päivissä.\n\nTAULA-MATTI. Susi oli päivissä, jos miehetkin. Mutta koirat peijakkaat\neivät siirtyneet syltääkään kintuistamme, vaan astelivat alakuloisina,\nhännät lyyhyssä, ne ennen aina urheat koirat.\n\nAAPO. Mikä oli masentanut heidän intonsa?\n\nTAULA-MATTI. Noitakeinot, hurmaavat lumouskaasut, joista ilma oli täys\nkuin kruutisavusta sodan ilma. Tosin koetti Heiskanen parastansa, manasi\nja sadatteli, soikotellen kättänsä, mutta turhaan perin. Ja Pikku-Jussi\nveitikka, hän juosta tapsutteli kuin keri, tömitellen maata, hikoen\nkovin. Sillä eihän ollut pojalla koipea kun kaikkein korkeintaan kolme\nkorttelia; mutta olipa hänellä oikein saukon selkä, pitkä ja sitkeä.\nSitkeä oli koko mieskin, riivatun sitkeä ja kiinteä kuin saukko itse.\nKauan hän pöllytteli sutta perään, joka ontuen tallusteli edellä; mutta\neipä lopultakaan auttanut, vaan täytyi hänen heittää Häntä-Heikki\nmetsien haltuun. Niin; ja sitten me ryypättiin. Ja koska tämä oli tehty,\nkäytiinpäs astelemaan kotiapäin taas, kantain runsasta saalistamme. Niin\nasteltiin, pussit kainalossa, pusseissa munat ja höyhenet ja yhtä ja\ntoista pienempää metsäviljaa; sukset ja kurjet selässä, pyssyt kourassa;\nja vuoroitellen lönkytteli kunkin olalla karvainen ahma. Niin\nkuljettiin. Mutta lentelipä pilvien rajalla pieni, mököttelevä\ntaivaanvuohi; minä ammuin sen ja pistin pussiini. Siitä käytyämme\nhetken, näinpä männyn latvassa siipioravan, litteän ja suurisilmäisen,\nminä ammuin sen ja pistin pussiini.\n\nTultiin lopulta väljille, korkeille ahoille ja näkyi kerran vielä tuolla\netelässä Turkkilan talo, josta oli lähdetty tuimalle retkelle. Tultiin\nveriseen paikkaan, jonka Turkkilan isäntä jo pyyntiin mennessämme oli\nosoittanut meille ja jossa karhu kaksi päivää sitten oli tappanut uhkean\norhin. Siinä katseltiin hetki kontion tahrattua pöytää, ja huomasinpa\nkohta, että hän nykyään, kaiketi menneenä iltana, oli auringon laskiessa\nkäynyt nauttimassa tähteitä paististansa. Arvelinpa nyt hänen palaavan\nsamaan paikkaan taasen tämänkin päivän sammuessa, ja sentähden päätin\njäädä häntä vartomaan; mutta edelle, Turkkilaan läksivät muut iloista\nehtoollista rakentamaan. Siinäpä seisoin nyt ja tuumiskelin, tuumiskelin\nja pitelin päätäni kuinka tuota vierastani vuottaisin lakealla aholla,\njossa, kiivetäkses ylös, ei seisnyt yhtään ainoata puuta. Mutta \"sukkela\nvikkelän voittaa\", keksinpä keinon viimein, oivallisen oikein moisen\nkoneen. Näinpä siinä lähellä tervaskannon, mustan ja julman suuren,\njonka juuret keväitten kirret oli kohottaneet ylös, ainakin kyynärän\nkorkealle. Siitähän naputin kirveelläni poikki sen keskimmäisen juuren,\njoka tunkee oikeasti alas, kiskoin ulos ja avarsin kuoppaa vielä hieman.\nSinne nyt matelin sisään, pistin kiväärini kidan ulos verikenttää kohden\nja rupesin koreassa suojassa odottamaan ohtopoikaa, päälläni ankara\nlinna. Hän tuli, läheni kontien arolta, iski hampaansa orhin revittyyn\nlapaan, ja päätinpä nyt varoten antaa hänelle lyijyä otsaan. Mutta\npeeveli kuitenkin! kilkahtipa silloin perin pikkuruisen tuo\nmessinkiviilu pyssyni perässä vasten takkini tinanappia, ja kilahduksen\nkuuli paikalla kontion tarkka korva. Villittynä karkasi hän kohden,\nmutta paukahtipa häntä vastaan. Siitä kuitenkaan huolimatta, juoksi hän\nvaan päin, kirkuen peloittavalla äänellä. Kuuluipa nyt jytinätä pääni\npäällä: juuret ryskysi ja maa remahteli, koska monisarvinen kanto\nnostettiin päältäni pois. Ja minä poika-parka ajattelin jo tulleeksi\ntuhoni päivän ja varroinpa vaan, pyssy kourassa, koska tuikahtaisi esiin\nhirmun avattu kita. Mutta äkkiinpä nyt lakkasi telme, ja kaikki oli\nhiljaa, äänettä kuin haudassa, ja eipä, niinkuin odotin, tullutkaan\ntuosta iskettäväksi yhteen. Varroinpas hetken vielä, mutta katsoa\nkurkkasinhan lopulta pystyssä töröittävien juurien välistä toiselle\npuolelle, ja siellähän makasi ihan hengettömänä karhu, kaadettu kanto\nsylissä, ja vuodattaen uhkeasta rinnastaan vertansa multaan. Mutta\nheleijaa! ajattelin minä, seistessäni vapaana poikana taasen, vapaan\ntaivaan alla. Olihan tervaskanto vallan sukkelasti siirtynyt päältäni\npois.\n\nJUHANI. \"Helvetti, sanoi Heskuun-Jaakko!\"\n\nTIMO. Vie sinun seitsemän seppää!\n\nJUHANI. Sukkelin tempaus maan piirin päällä!\n\nTUOMAS. Urhea tempaus, miehukas tempaus sekä kontion että teidän!\n\nJUHANI. Oi sinä musta sonni!\n\nTIMO. Perhana! Enhän taida enään muuta sanoa. Mutta kuinkas sitten?\n\nTAULA-MATTI. Niin, arvaathan kuinka sitten kävi, arvaathan että paukaus\nkuului Turkkilaan kuin ammeen pohjasta ja saattoi pian miestä niinkuin\nsääkseä aholle. Ja nousi nyt remua ja meteliä, koska taipuvassa,\nkeikkuvassa salossa kannettiin kontiota taloon. Olipa siinä aika taatto:\nriippuen kiikissä, pimitti hän koko Turkkilan tuvan kuin taivaalla sakea\nukkospilvi. -- Siinä oli sen päivän puuhat, sen päivän ja retken. Ja\nsitten me ryypättiin.\n\nJUHANI. Ja vietitte iloisia peijaisia.\n\nTAULA-MATTI. Ne Turkkilassa aljettiin ja pappilassa päätettiin,\npäätettiin liemisillä naamoilla ja laimeilla silmillä. Niin oli, ja ne\npäivät ovat olleet ja menneet. Mutta mieluisasti muistelee ukko retkiä\nmiehuutensa parhaista päivistä ja mieluisasti niitä kertoilee.\n\nAAPO. Ja mieluisasti kuultelemme me.\n\nJUHANI. Kertokaat niin aina aamuun asti, ja me emme muistakkaan että\nunta on maailmassa.\n\nTAULA-MATTI. Onpa jo aika lähteä kömppeilemään kölsäänsä taas; on aika,\non. Jumalan haltuun, veljet!\n\nJUHANI. Herran huomaan, kunnioitettava Matti.\n\nAAPO. Voikaat hyvin, ja tervetuloa pirttiimme aina!\n\nLäksi Matti, kirves olalla, käymään kohden pientä mökkiänsä visaisella,\ntuuhealla mäellä, kaukana kylästä. Mutta yön lepoon läksivät veljekset,\nsillä johan pimeys voitti, ja illan himmenevä valo kajasti vaisusti\nheidän pirttinsä ahtaista akkuna-reijistä. Mutta kauanpa aatokset\nparveilivat tulisina heidän aivoissansa, poistaen virvoittavan unen. He\nmuistelivat Taula-Matin kertomuksia Pohjan erämaista, lumotusta ilmasta\nsiellä ja noidannuolista, jotka sihisten sinkoilivat ristiin, rastiin\nhalki tumman yön. Niinkuin siellä nuolet säkenöitsivät ja pyssyt\nleimahteli, niin leimahteli heidän povensa kummallisesta halusta ja\ninnosta. Enimminkin kaikista kannatti heidän kimmaansa kurki, tuo\nviisaasti, närkisti katseleva lintu, jonka jylhä kirkkuna kajahtelee\nympäri Pohjan rämeitä; ja heidän aatostansa vastaan hohti höyhenellisten\npesien herttainen lämmin, hohti kiiltävin munineen juovuke-pensasten\nhelmoista. Siellä pitkäkaulaisia pyytää ja heidän pesiänsä riistellä, se\nnyt oli veljesten himona. Voimallisesti heidän mieltänsä viehätti\nPohjolan soitten juhlallinen synkeys.\n\nMutta kau'emmin kaikista valvoi vuoteellansa Juhani. Hän tuumiskeli\nmillä keinolla näillä kotopitäjän mailla saataisiin matkaan pyynti, joka\nvetäisi vertaa tuolle äsken kerrotulle Pimentolan soilla. Hän muisteli\nKourusuota, jossa tosin ei löytynyt kurkia, mutta laikkokylkisiä sorsia\nviljavalta. Ja koska Pohjan-miesten välimaiset ryyppäykset kiemailivat\nhänen mieltänsä kummallisella voimalla, niin muisteli hän löytyvän\nviinaa Viertolan kartanossa. Ja niinpä sai hän aatoksissaan kokoon\njonkunmoisen kopian Pohjolan jalosta pyynnistä, ja, päätettyään panna\nsen huomenna toimeen, nukkui hän lopulta; mutta unissaan peuhaili hän\nkauan Taula-Matin mahtavilla retkillä. Kerranpa loiskasi hän uneksuen\nvuoteeltansa ylös, huutain hirmuisella äänellä: \"Ahman-poika,\nahman-poika! Ottakaat kiinni se kurjankaula!\" Tälle huudolle muut,\npuoleksi heräten, ärähtivät äkeästi loukoistansa; vaipuivat kuitenkin\npian uneensa taas. Mutta kauan tuijoitteli ympärillensä Juhani, ennen\nkuin huomasi ettei hän seisnutkaan Lapin summilla mailla, soitten\nvälissä, harmaalla taipaleella, vaan kotopirtin rauhallisella parvella.\nVähitellen selkeni mielensä, vuoteellensa kallistui hän jälleen ja\nnukkui sikeästi. -- Mutta aamulla, noustuaan ylös, muisteli hän öillistä\npäätöstään ja rupesi kohta sitä muille esittelemään.\n\nJUHANI. Veljet, kuulkaat mitä sanon ja mihin tahdon nyt teroittaa teidän\nmielenne. Muistelenpa saaliikasta seutua, ihmettelen kovin että aina\ntähän päivään asti olemme unohtaneet Kourusuon, jonka ruohistoissa ja\nkirkkaissa lammikoissa parveilee vesilintua ilman lukua ja määrää.\nSinnepä nyt lähtekäämme pyyntiin ja tuommepa sieltä säkittäin sorsia\nkuin purasnuijia.\n\nTUOMAS. Minä taivun tuumaas.\n\nTIMO. Ja kernaasti minä.\n\nEERO. Minä myös; ja koska samoilen Kourusuossa, niin pidän itseni\nPikku-Jussina Lapinmaan nevoilla. Olkoon menneeksi!\n\nAAPO. En iske minäkään vastaan hanketta, joka taitaa meille saattaa\nmonen päivän muonan.\n\nJUHANI. Päätämme siis retken. Mutta Kourusuohon on huikea matka, aika\nsuden virsta, ja viivymmepä siellä ainakin yhden yön. Sentähden ei\ntekisi, luullakseni, ryyppy pahaa, majaillessamme ilmi-taivaan alla.\n\nTUOMAS. Viertolassa on viinaa.\n\nJUHANI. Viinaa ja hyvää.\n\nTUOMAS. Seitsemän korttelia, pojat!\n\nJUHANI. Oikein! Kortteli miestä kohden.\n\nAAPO. Ehkä jätämme viinan, johon onneksemme emme ole juuri tottuneet\nvielä.\n\nJUHANI. Oletpa tuolloin, tällöin ottanut naukin niin sinä kuin minäkin.\n\nEERO. Ymmärrä, Aapo, miehen lapsekas yskä. Suo, että kerran mekin\ntaidamme sanoa: \"ja sitten me ryypättiin\", koska harmaapäisinä ukkoina\nkertoilemme entisiä sankartöitämme nuorisolle. Suo, että oikein elävältä\nluulemme kuranssaavamme ahmanpoikia Pohjolassa.\n\nJUHANI. Hullujako taas? Onhan se oikeutta ja velvollisuutta, että\nihminen ruokkoo ruumistansa. Tällä retkellä tulemme kylläkin\ntallustamaan rämeitä ja heiluvia hetteitä, ja loskomärkinä viettämään\nyömme karhunsammaleisella vuoteella. Silloinpa tekee pieni kulaus\ntaskumatista hyvääkin, luulen minä. -- Katsomme siis parhaaksi että\nmatkaan astuessa emme ole ilman rohtoryyppyä kontissa. Ja lähteköön nyt\nLauri-poika Viertolaan, paras ketunnahka poijussa; ja viinaa pitää\nheltimän.\n\nLäksi Lauri viinaa Viertolasta tuomaan, vahvistus juomaksi\nsorsanpyynnissä Kourusuolla. -- Impivaarasta noin viisituhatta askelta,\nViertolan maalla, on tämä suo, avara, ympäröitty synkeillä metsillä. Sen\npinnalla, joka on sorsien mieluisa asunto, vaihtelee kirkkaita lammeja,\nkorkeita ruohistoja ja mättäällisiä saarentoja kuihtuvin mäntyineen.\nTänne oli veljekset päättäneet lähteä ajelemaan narisevia sorsia,\ntoivoin yltäkylläistä saalista.\n\nTuli Lauri Viertolasta, tuoden helmeilevää viinaa, laskettuna tinaiseen\npulloon, heidän isänsä entiseen metsäpulloon. Mutta paitsi viinaa, toi\nhän myös Metsolasta tärkeän uutisen, joka kiihoitti veljesten mielen\nvielä tuimempaan intoon. Kertoi hän karhun kaataneen yhden parhaista\nViertolan härjistä ja tiesi myös murhapaikan, joka oli Impivaarasta\nPohjaan päin Viertolan maalla, mutta lähellä Jukolan metsärajaa. Ohi\ntämän paikan päättivät nyt veljekset kulkea Kourusuolle ja lähteä\nkotoansa vasta kun päivä kallistuis iltaan. Ehkä olivat kohtaavat\nkontion, jolla on tapana auringon laskiessa käydä nauttimassa jätteitä\nkaadetusta saaliistansa. Niin he toivoivat. Ja koska voimakas puolinen\noli syöty ja iltapäivä aleni, läksivät he retkellensä varustettuna\nlujasti: tuohikontit seljassa ja tuikeat latingit pyssyissä. Viimeisenä\nasteli Lauri, taluttaen nuorasta koiria ja kantain kontissansa seitsemän\nkorttelia viinaa. Oli hän määrätty jäämään koirineen noin kolme sataa\naskelta teurastustanterelta pois, ja hänen piti päästää Killi ja Kiiski,\nkuultuansa huutoa tai pyssyn pauketta. Niin teki hän myös; seisahtui\najoissa erään kuusen juurelle odottamaan mitä tapahtuisi. Muut\nastelivat likemmäs paikkaa, jossa härkä oli raadeltu, ja löysivät\npuoleksi syödyn elikon ruumiin verisellä maalla kolkossa kuusistossa.\nKätkivät he nyt itsensä kohtuullisen ampumamatkan päähän erään matalan,\nmutta tiuhan näreistön suojaan, päättäen vartoa.\n\nKului hetki joltisen pitkä. Mutta viimein kuului arolta hiljaista\ntassailemista ja varpuin ratinaa, ja nytpä arvattiin ruokavieraan\nlähestyvän atrialle. Niinpä tapahtuikin. Puitten välistä lähestyi varoen\nja hiljaa tavattoman suuri karhu. Mutta näkyi hän saaneen vaarasta\naistin; sillä äyhkeillen ja käännellen kuonoansa seisahtui hän jo kauas\nuhristaan. Kauan hän juonitteli, ja tuntui lopulta kuin olisi hän\nmielinyt siirtyä takaisin, lähestymättä miehiä pyssynkantamalle.\nSyvimmässä äänettömyydessä vartoivat veljekset näreistössä, kunnes\nviimein Timo, huolimatta muiden kieltävistä viittauksista, läksi\nkaartaen ja hiiviskellen käymään kohden äkeätä vihollista. Ja nyt, koska\nhän luuli jo olevansa kontiota kylliksi lähellä, laukaisi hän; mutta\nainoastaan kruuti sankista lemahti ylös ilmaan eikä sytyttänyt latinkia\nputkessa. Vihaisena karkasi nyt kontio kuin suuri, sammaleinen kiirivä\nkivi kohden miestä, joka viipymättä paiskasi itsensä alas kasvoillensa\nmaahan, ja siinä makasi hän liikkumatta. Peto häntä haisteli, kyhneili\nja tukisteli, maristen ja äyhkien pahoin. Kaiketi olis Timon surma nyt\ntullut, ellei Juhani olis rientänyt häntä apuun, ampuen kohden karhun\nselkärankaa. Ei uskaltanut hän tähdätä alemmas, muistellen veljeänsä,\njoka makasi hirviön alla. Mutta luoti ei sattunut, ei kumminkaan\nkosevalla tavalla, sillä rynkäsipä kuusiston ruhtinas kohden Juhania\nhurjempana vielä, jättäen Timon maata tonkeilemaan. Silloin Juhani,\npuolustaen henkeänsä, käänsi pyssynsä perän vasten elikon avattua kitaa,\nja peloittava taistelo oli tulossa. Mutta ampui nyt Tuomas, lähettäen\nkontion koipeen tulisen luodin. Kartellen hänkin veljeänsä, ei tainnut\nhän tähdätä päähän tai rintaan, joiden haavoittaminen varmemmin tuottaa\nkuoleman. Toki tunsi nyt karhu ruumiissaan lyijyä, ja alas virtasi veri\npitkin hänen lihavaa, pöyreätä konttaansa. Julmistuneena, hirmuisella\nkiljunalla kirmusi hän päin Tuomasta nyt, mutta sai niin ankaran iskun\nmiehen pyssystä otsaansa, että hän, ravistaen päätään, seisahtui äkisti\njuoksussaan. Ja tässä nyt seisoivat vihamiehet vilauksen aikaa, uhalla\nkatsellen toinentoistaan.\n\nSilloinpa riensivät esiin koirat, lähenivät vinhasti ja äänettöminä kuin\nkaksi leimausta, mutta, heidän ehdittyänsä röyheän kontion luoksi, nousi\nkiukkuinen melakka. Killi ärhenteli karhua vasten partaa, toki seisten\nhänestä aina jonkun askeleen syrjempänä. Mutta hänen takanansa teuhasi\nKiiski, rohkenipa tuolloin, tällöin temmata pienen nappauksenkin hänen\nreisivilloistansa. Kuitenkin keikahti hän vikkelästi syrjään aina, koska\nmetsän mesikämmen kuin mustanhallava, valtainen ruko käänteli itseänsä\nheidän keskellään. Viimeinpä, tehtyänsä muutaman onnistumattoman\nhyökkäyksen kiusaajoitansa kohden, pakeni otso, reuhuvat koirat\njäljessään.\n\nKaikki tämä tapahtui kovin joutuisasti ja ennen muiden veljesten\nehtimistä taistelopaikalle. Mutta Juhani ja Tuomas latasivat kohta\nuudestaan, toivoen saavuttavansa kontion kerran vielä. Nousi myös Timo\ntuosta vähitellen pystyyn ja tuijotteli ympärillensä hetken, niinkuin ei\nolis hän juuri käsittänyt, missä oli Pohja, mistä ilmasta tuuli\npuhalteli. Kiivaasti nyt nuhtelivat häntä muut hänen tyhmästä\nrohkeudestaan, joka olis tainnut hukuttaa tässä miesten henkiä, ja\nkenties oli auttamattomaksi pilannut pyynnin. Sanaakaan lausumatta istui\nTimo mättäällä, pistellen auki sankin läpeä ja veitsen hamaralla\nnakutellen piitä terävämmäksi. Ja pian seisoivat he kaikki valmiina\ntaasen jatkamaan pyyntiänsä.\n\nYhä kauemmaspa siirtyi koirien haukunta, heikkeni melkein\nkuulumattomaksi, ja veljekset rupesivat jo arvelemaan tokko\nkohtaisivatkaan enää saalistansa. Mutta hetken mentyä kaikkuivat taasen\nselvemmin Kiliin ja Kiiskin äänet, lähestyen yhä likemmäksi, ja näkyi\nettä karhu nyt teki tavallisen kierroksensa ja oli palaamassa samalle\npaikalle, josta oli lähtenyt. Asettivatpa veljekset itsensä mukaviin\npaikkoihin pyssyt kourissa, likenevää ajoa vartomaan. Pienellä,\nruohoisella aukolla seisoi Simeoni ja hänestä jonkun matkan päässä\nLauri, molemmat liikkumatta, äänetönnä kuin patsaat. Täyttä juoksua,\nniin että maa tömisi, läheni karhu näyttäin avatun, mustanpunaisen\nkitansa. Kohden Simeonia kiiti huohoittava otso. Ampui mies, ja\nkiirahtipa mesikämmen nurmelle nurin, mutta nousi jälleen ylös, karaten\nkohden ampujata. Mutta leimahti silloin Laurin pyssy, tuima paukaus\nkajahti ympäri, ja äänetönnä lepäsi kontio Simeonin jalkain juurella.\nSiinä hän lepäsi, jäsentäkään liikuttamatta, ja veri virtasi päästä ja\nrinnasta.\n\nMutta veljekset kokoontuivat pian kaatuneen karhun ympärille, ja oli se\nvanha ja suuri koiraskarhu. Nähtiin nyt, että hänen päänsä ihan korvan\njuurelta oli lävistetty, ja lävistetty oli myös kylki. Ensin mainitun\nhaavan, sen tiesivät kaikki, oli saattanut Laurin luoti; sillä elikko,\njonka aivo on puhkaistu, kaatuu vilauksessa, eikä koskaan enää nouse.\nMutta tyytyväisinä istuivat ampujat metsän pöyreäturkkisen sankarin\nympärillä, hankkiutuen kumauttelemaan murharyyppyä. Tyytyväisinä myös ja\njalosti katsellen istuivat koirat kaatuneen vihamiehensä vieressä. --\nIlta oli kaunis, tuuli oli vaijennut ja aurinko aleni pimeän korven\nhelmaan. Hauska oli tuossa veljesten levähtää näin hertaisena\niltahetkenä, kun oli päätetty leikki metelöitsevä ja kuuma.\n\nJUHANI. Ensimmäinen ryyppy olkoon Laurin. Hän ampui kuin mies, kohtasi\nveitikkaa oikein kultaiseen paikkaan, ja kämmenillensä valahti kontio\nalas kuin viikatteen edestä heinä. Aika naukki, poikaseni!\n\nLAURI. Jospahan minäkin kerran kulauttaisin ryypyn kurkustani alas.\n\nJUHANI. Sinä \"härkämies\" viinatiellä, ilman yhtään makua vielä, viaton\nkuin lammas.\n\nLAURI. Ma'un tiedän, tiedän ettei lintu juuri likaisi miestä, mutta\nmillenkä maailma tuntuu koska iloinen poika humalassa keikahtelee, siitä\nen totisesti tiedä.\n\nAAPO. Aatteleppas jotain, Lauri, ja tahtoisin sinua ennen kieltää kuin\nkäskeä.\n\nLAURI. Saakaamme tästä!\n\nAAPO. Ja toivokaamme, ettei ole tämä turmelevan tavan alkeiksi.\n\nLAURI. Mitä jaarittelet? Otappas tuosta, koska on meillä syytä olla\nhieman noin niinkuin lystillisinä.\n\nJUHANI. Tuossahan makaa pokkomme kuin aika heinäriippi, ja säästetty on\nnyt monen naudan ja hevosen henki.\n\nTIMO. Tiedänpä, että tulevalla kertaa Viertolan herra työntäisee\nviinapullon ilmaiseksi poveemme, tuopin tai kaksi.\n\nJUHANI. Sitä en lukisikaan liiaksi, koska pelastimme hänen härkäliutansa\ntuolta hirviöltä tuossa.\n\nAAPO. Mutta onpa siinä härkäliutaa; neljäkymmentä keihäspäätä. Kesän\nkaiken elustelevat he metsissä niin yöt kuin päivät, mutta talven\nkuluessa vetävät he ulos pelloille kaiken kartanon lannan. Mutta tuo\nheidän vapaa kesäinen elämänsä metsissä heidät melkein villiksi saattaa.\n\nJUHANI. Varjelkoon Jumala joutumasta heidän joukkoonsa koirien kanssa;\ntekevätpä pian murennusta sekä miehestä että hänen koiristaan.\nMuistakaamme Nikkilän hätää Honkamäen härkien parissa; suuri oli miehen\nhätä vaikkei juhtien paljous ollutkaan niin hirveä kuin tämä Viertolan\nmulkoileva lauma. Koiriensa tähden, jotka tuollaisessa kilakassa aina\nturvauvat isäntänsä luoksi, olis hänen surma lopultakin saavuttanut, jos\nei olis sattunut vastaan vahva niitun-aita, joka suojelevana\nlinnan-muurina viimein seisautti härkien rynnäkkö-juoksun.\n\nAAPO. Olkaamme varoilla. Kuulinpa äsken niinkuin käheän kiljauksen\ntuolta mäeltä. He eivät olekkaan, luullakseni, meistä kaukana. -- Mutta\nmitä askartelee Eero tuon kiven juurella?\n\nEERO. Saukkohan täällä on, täällä ontelossa kiven alla.\n\nJUHANI. Olisko tuo mahdollista?\n\nEERO. Varmaan. Sisään menee lävestä jäljet, mutta ulos ei yhtään,\nniinkuin näen tuossa sannassa.\n\nAAPO. Näytäppäs ne jäljet koirille, niin kylläpä osoittaa heidän\nhäntänsä keikunta onko siellä kortteeriväkeä.\n\nJUHANI. Tänne, Killi ja Kiiski!\n\nTUOMAS. Tiellään ovat he taas ja, luullakseni, jäniksen jäljillä.\n\nEERO. Yhteisillä voimilla kyllä vipuamme ylös tämän kiven.\n\nTUOMAS. Onhan turhempaakin koetettu. Tänne kirvees, Juhani, ja tuosta\nlyön meille kullenkin jykevät kanget, joilla miehissä kohotamme kiven,\nkoska koiramme ovat tulleet.\n\nNiin he haastelivat; ja löi Tuomas Juhanin terävällä kirveellä kullenkin\nmiehelle tuikean kangen, neljä koivuista ja kolme pihlajaista. -- Mutta\näkisti he kuulivat metsästä kovan jyskeen ja pauhun, joka tuntui heitä\nlähestyvän peloittavalla vauhdilla. Tuota oudostellen kuultelivat\nveljekset, kanget kourissa, kuultelivat ja vartosivat mitä viimein\nmetsästä ilmaantuisi. Kuului sieltä ilkeää, sekavata möryä; välimmiten\nvingahtelivat koirat kovin kipeästi; ja pian ilmestyi sieltä kauhistava\nnäky. Kiilien tuli heitä kohden kymmenen kiukkuista härkää, kaahaten\nedellään koiria, jotka pakenivat henkensä tähden, kiirehtien miesten\nluoksi. Mutta tämä saattoi pöyhistymään miesten karvat, ja kylmät\nväristykset karsivat heidän ruumistansa. Ja ilman yhtään pidätystä\nkarkasivat härjät päin, möräten huumaavasti; voimakkaasti iskettiin\nheitä vastaan, ja alkoi kamoittava taistelo. Vahvoilla kangillansa\nläimäyttelivät veljekset, halkasivat sarvitettuja päitä, ja kaksi jo\nhärjistä makasi tanterella, viskellen sorkkiansa ilmassa. Mutta uhkasi\nveljeksiäkin surman kuolema. Kaatui Timo, ja kumartui jo härkä\nlävistääkseen allansa makaavan miehen rintaa; mutta silloinpa lankesi\nraskaasti alas Tuomaan pihlajainen kanki, lankesi, katkaisten juhdalta\nselkärangan. Möyhkäten vaipui elikko hengettömänä maahan, ja Timo oli\npelastettu. Myös Aapoa uhkasi samankaltainen tuho, mutta hänenpä taasen\npelastivat Juhani ja Eero. Voimallisesti nuijaili Juhani kangellansa\nhärkää sarvien väliin, Eero häntä rytkäytteli hännästä, sillä keinolla\nsiirtäen hirviön aseman, joka myöskin pian makasi tanterella, viskellen\nsorkkiansa ilmassa. Koivuisen kankensa kadotti taistelon vilinässä Timo,\nmutta huomasi pian Juhanin kirveen kedolla; sen tempasi hän kouraansa ja\nrupesi huhmailemaan ympärillensä tulisella tuimuudella. Hän iski\noikealle, iski vasemmalle: hirveästi aukenivat härkien mahat ja kohisten\nvuosi alas kentälle verta, vettä ja rapaa. Niin taistelivat miehet\nkalveina kuoleman kidassa; ja parastansa tekivät myös koirat, käytellen\nhampaitansa kuin rautahohtimia härkien kurkkuihin. Kova oli\nsekamelskassa meno ja meteli, ylös ja alas keikahtelivat kanget,\nkorkealla ilmassa sinkoilivat härkien heltiyneet sarvet, ja veljesten\nhuuto, koirien ähellys ja elukkain möly suli yhteen kauhistavaksi\nääneksi.\n\nMutta viimein ottelu herkesi. Seitsemän härkää makasi hengettömänä\nmaassa, kolme heistä pakeni, mikä yksisarvisena, mikä perin nuijapäisenä\nja mikä muutoin hakattuna pahoin. Mutta kalveina, silmät pystyssä,\nseisoivat veljekset hurmeisella maalla. Punoittaen seisoi Timo, kourassa\nverinen, rapainen kirves, seisoi kuin kaskea hakkaava mies. He taisivat\ntuskin käsittää mitä oli tapahtunut. Kaikki tuntui heistä kamalaksi\nuneksi, kun he muistelivat kärhämätä, joka tuimana tuulispäänä lähestyi\nheitä, riehui vilauksen aikaa heidän keskellänsä ja raukeni äkisti\njälleen. Kauhistuen katselivat he otusten paljoutta, jotka nyt makasivat\nheidän edessään verisellä kedolla: kuusiston kontio, julman suuri, ja\nseitsemän lihavata härkää. Kovia työnnähdyksiä olivat he itsekin\nleikissä kokeneet, varsinkin Aapo, Juhani ja Timo; mutta seisoivat he\nkuitenkin kaikki pystyssä vielä. Siinä he seisoivat, kanget käsissä,\nhuohoittaen, hikoillen ja äänettöminä tuijotellen toinen toistansa\nkohden.\n\nMutta hengähtää ehtivät he tuskin, ennen kuin läheni uusi vaara, monin\nkerroin suurempana ensimmäistä. Tuulispäätä seurasi hirmumyrsky.\nTuntuipa kuin olisi nyt lähestynyt maailman viimeinen hetki. Tanner\njyrisi kuin maanjäristyksestä, metsä ryskyi ja hirmuinen möry täytti\nillan tyynen ilman, koska juosten läheni kolmekymmentä ja kolme\nhurjapäistä härkää. Melskettä kuultelivat veljekset, silmät ympyrjäisinä\npäissä, kuultelivat hetken ihan liikkumatta, mykkinä kuin kauan kaahattu\nsikolauma pensastossa pellon-aidan kulmalla, korvat lotkassa kuultelee,\nlähestyisikö vainoojansa vielä. Niin veljeksetkin, kunnes härkäjoukko\nrynkäsi korvesta ulos. Silloin viskasivat he kankensa, ottivat pyssynsä\nja pakenivat koirinensa kaikin voimin, ja möräten karkasivat härjät\nheidän jäljissään. Raja-aitaan päin, Viertolan ja Jukolan metsien\nvälillä, kiirehtivät veljekset. Tuli heitä vastaan matala vesilampi,\npäältäpäin ruohoisella kamaralla katettu; mutta kaartelemiseen ei ollut\nheillä aikaa, vaan ilman arvelematta juoksivat he lammin poikki. Kuului\nkohaus, koska he vesituiskuun ja sumuun peittyivät, mutta ilmestyivätpä\nhe samana hetkenä selvään ilmaan taas. Muistuttipa heidän juoksunsa\nkuuta korkeuden sininiitulla. Ei väisty hän syrjään hattaran edestä,\njoka tahtoo sulkea hänen tiensä, vaan huoletonna hän retkeilee sen\nläpitse, ja kirkkaampana kuin ennen astuu hän jälleen sen kautta ulos.\nJa vakaasti, juhlallisesti hän vaeltaa. Mutta Jukolan pojat juoksivat\nkuin jänikset ja villit oinaat; sillä hätä kirmasi heidän kantapäissään.\nTuli aita uusi ja vahva, ja tulisesti lennähtivät veljekset sen yli,\nmutta pari kymmentä askelta sen toiselle puolelle seisahtuivat he\nlakealle aholle, katselemaan voisiko tämä aita heitä pelastaa. Lähestyi\nsitä raivokas, elämöitsevä härkäliuta, kuului kova räiskäys ja nurin\nmurrettiin kuusinen aita, ja olivat nyt härjät veljeksiä likempänä kuin\nennen. Siitä kirmaistiin yli kumisevan ahon: miehet ja koirat edellä,\njuhdat heidän jäljessään, möräten, ja potkien ilmaan turpeita ja\npöllyävää hietaa, niinkuin talven myrsky savuna kiertää lunta korkealle\nylös. Vimman vauhdilla juoksivat veljekset, sydämmissään kuoleman\nkauhistus, sillä he luulivat jo polkevansa viimeistä tynkkää elämänsä\ntiestä.\n\nKuului silloin huuto Aapon suusta: \"kontit seljästämme, mutta pitäkäämme\npyssyt!\" Niin hän lausui, ja kuusi tuohikonttia kellahti paikalla alas\nmaahan; seitsemäs keikkui vielä Laurin seljässä; hän ei mielinyt sitä\nhellittää vielä. Vähänpä kuitenkin auttoi tämä keino; sillä yhä likemmäs\nläheni heitä hirveä töminä ja möry. Mutta kaikui taasen Aapon huulilta\nsurkeasti kiljuva huuto: \"Hiidenkivelle, Hiidenkivelle!\" Ja tarkoitti\nhän erästä kiveä, valtaisen suurta, joka seisoi kolkossa korvessa. Sitä\nkohden kiirehtivät nyt veljekset, seisoivat pian sen juurella, ja\nleimauksina vilkaisivat niin miehet kuin koirat sen harjalle ylös. Kauas\ntuoksahtivat sammaleet, koska heidän kouransa kaappasivat kiven kulmista\nkiinni; heidän kyntensä iskivät lujemmin, tarkemmin ja terävämmin kuin\nkoskaan ilveksen väärät kynnet. Niin he pelastuivat hirvittävästä\nkuolemasta, mutta olivatpa olleet lähellä surman nielua. Tuskin olivat\nhe ehtineet kivelle, niin jo temmelsi heidän ympärillään juhtalauma,\nmyristen ja kuopien maata. Ja tämä kivi, miesten turvapaikka, oli\nmelkein neliskulmainen, syllän korkea kallionkappale, ja seisoi korvessa\nnoin kolme sataa askelta ahon reunalta. Siinä nyt istuivat veljekset,\nhikoen ja puhaltaen peloittavasti, juostuansa kiukkuisen kuoleman\nedestä. Äänettöminä, sanaakaan lausumatta, istuivat he kauan. Mutta\nviimein avasi Juhani suunsa.\n\nJUHANI. Tässä ollaan, veljet, ja kiittäkäämme onneamme siitä. Sillä se\noli marssi, jota muistamme niin kauan kuin härkiä maailmassa löytyy.\n\nAAPO. Tässä ollaan, mutta kuinkahan tästä tullaan? Itsepintainen on\nhärkä, ja nämät tässä ovat vihan vimmoissaan kumppaniensa surman tähden,\njota nyt mielisivät koirillemme monenkertaisesti kostaa.\n\nJUHANI. Ja me saisimme samasta kauhasta.\n\nAAPO. Ilman tämän kiven kultaista korkeutta.\n\nJUHANI. Olipa se meille tervetuloa. Totisesti! Kuin oravat, niinpä\nkiipesimme nopeasti ylös.\n\nEERO. \"Ja sitten me ryypättiin\".\n\nJUHANI. Juuri niin! Kiitos Herran, että on meillä kumminkin viinaa, jos\nniin, että opetettaisiin poikia paastoomaan tässä.\n\nLAURI. En hellittänyt konttiani minä.\n\nJUHANI. \"Sulle kiitos\" myös, mun veljeni. Mutta saatappas tinapullos\nesiin, kumauta siitä aika naukki ja sitten pane se vierimään ympäri. Nyt\ntarvitsee sydän vähän vahvistusta.\n\nAAPO. Mutta sitä tavaraa tulee meidän nauttia varoten näin vaarallisessa\nasemassa kuin tämä.\n\nJUHANI. Terveellinen muistutus. Mutta otappas tuosta yksi kohtuullinen\nkulaus.\n\nAAPO. Kohtuus on aina paras. Muistakaamme: tässä on myös vuoteemme ja\nehkä enemmin kuin yhdeksi yöksi.\n\nJUHANI. Auttakoon meitä Jumala siitä! Minä toivon, että nälkä piankin\npoistaa tuon sarvimetsän ympäriltämme. -- Niin, tässä istumme kuin\nseitsemän ukulia korvessa, tässä sammaleisella Hiidenkivellä. Mutta\nmistähän on syntyisin tämä nimi?\n\nAAPO. Eräästä kummallisesta tarinasta.\n\nJUHANI. Kertooppas se meille aikamme vietteeksi. Sillä tässähän tarinat\njuuri omaansa, tarinat ja historjat.\n\nJa seuraavan tarinan tästä kivestä kertoi heille Aapo.\n\nAsui ennen linnassansa Lapin tuntureilla eräs voimallinen\nHiiden-ruhtinas, mahtavin tenhomies Pohjolassa. Oli hänellä peura jalo\nja kaunis, juoksemaan verrattoman nopea. Läksi tuo sorea eläin kerran\nkevättalvisena päivänä karkelemaan hankikantehelle ja päätyi samoomaan\nympäri Suomen-nientä. Silloin moni joutsimies, nähtyänsä kultakarvaisen\nja heleäsilmäisen peuran, riensi häntä vainoomaan karkaistulla\nnuolellansa. Mutta kenkään ei voinut häntä seurata, vaan pian jätti hän\nkauas jälkeensä hiihtävän miehen. -- Joutui hän viimein Hämeen-maalle,\njossa löytyi eräs mainio hiihtäjä ja tarkka joutsimies. Tämä nyt sai\nvainun Hiiden komeasta peurasta, läksi kerkeästi häntä kiehtomaan,\nliukuen sileillä suksillansa, olalla tuima kaari. Kiljuvalla vauhdilla\npitkin tasaista hankea kirmasi peura, mutta vauhdilla vielä vinhemmällä\njoutsimies hänen jäljessään. Niin juoksivat he kauan sekä aukeat\nlakeudet että jyrkät mäet ylös, alas. Mutta rupesipa viimein väsymys\nsaavuttamaan peuraa; hän jo kovin huohoittaen pakeni, juoksunsa heikkeni\nja yhä likemmäksi läheni mies. Tapahtui silloin kumma, joka kuitenkin on\nennenkin nähty pidättävän monen ampuniekan nuolen. Äkisti kääntyi peura\nympäri, lähestyi vainoojaansa rukoilevalla muodolla ja vuodattaen\nhereitä kyyneleitä. Mutta ensinkään arvelematta lähetti vasamansa\narmoton mies, lävisti ihanan eläimen otsan; ja niin kaatui Hiiden peura,\npunaten verellänsä valkean lumen.\n\nSilloin Hiisi, käyskellen Pohjan-perän kolkoissa laaksoissa, tunsi\näkisti sydämensä kiertyvän ja tiesi kohta, että kultainen varsansa\nvaelteli vaarassa. Hän kiirehti ylös tunturille, jossa linnansa seisoi,\nja rupesi noitakurkistimellansa tähtäilemään etelään päin. Ja näki hän\nkaukana tummassa kuusistossa peuransa, joka, veressään uiskellen,\nkierteli itseänsä kuoleman tuskissa; ja näki hän murhamiehen seisovan\nuhrinsa vieressä riemuitsevalla katsannolla. Silloin julmistui hän\nhirmuisesti, tempasi linnansa muurista suuren neliskulmaisen\nkivimöhkäleen, sinkautti sen korkealle ilmaan, lentämään kohden\njoutsimiestä Hämeen saloissa. Voimallisella pauhulla ja huminalla kiiti\nankara kivi, valtaisessa kaaressa halkaisten pilvien tuulisen maailman.\nKohosi se ylös taivaan kumuun, vaipui alas taasen, vaipui päivään päin,\nja juuri ampuniekan päälaelle putosi summaton paino, haudaten miehen\nallensa ijankaikkiseksi.\n\nJUHANI. Ja miehen surma oli meidän onneksemme. Missä olisimme nyt me\nilman tätä kiveä? Tuolla korvessahan rapana ja raatoina vetelisimme,\nkurjat.\n\nTUOMAS. Mutta kyllä vielä tässäkin tarpeeksemme saamme. Minä takaan sen.\n\nJUHANI. Jumala auttakoon meitä ajoissa!\n\nTIMO. Täytyyhän tässä poikien untakin jyritellä päälliskyttäisin\ntoinentoisensa niskoilla kuin pääskysen-poikaset pesässänsä.\n\nAAPO. Se ei käy päisin. Pianhan kellahtaisi unipöllöinen mies alas\nhärkien saaliiksi. Sentähden kaksi meistä aina, yksi kummallakin\nvierellä, vartioitkoon uneksuvaa veljeänsä.\n\nJUHANI. Järkevä neuvo; ja käyttäkäämme sitä tarkasti; tässä on\nkortteerimme ainakin tämä yö. Sen näemme jo kaikki härkien hankkeista.\nTuossahan jo kolme peeveliä makaa röhöttää kirotuilla mahoillansa,\npuhkaten ja märehtien, perkeleet! -- Mutta pankaat ma'ata, pojat; minä\nja Aapo tahdomme teitä vahdata tuonne likimaihin puoleen yöhön. Pankaat\nma'ata, pankaat ma'ata. Herra siunatkoon meitä!\n\nAAPO. Voi meitä poloisia kumminkin!\n\nSIMEONI. Mihin olemmekin onnettomat joutuneet.\n\nJUHANI. Kurjuuteen, suureen kurjuuteen. Mutta pankaat ma'ata, siunatkaat\nsielujanne ja ruumiitanne ja nukkukaat Herran nimeen.\n\nNiin viettivät he yönsä: valvoi aina kaksi, muiden ma'atessa\nsammaleisella kivellä; ja pitkä oli yö. Koitti viimein toki aamu,\naurinko nousi ja kohosi ylös taivaalle, mutta sama oli heidän kohtalonsa\nvielä; ainapa sarvet, heitä piirittäen, keikkuivat Hiidenkiven\nympärillä, ja kovin jo heitä likisteli nälkä. Kuitenkin toivoivat he\nsaman armottoman vieraan tekevän tehtävänsä härkienkin mahoissa ja\nlopulta pakoittavan heidät siirtymään laitumille. Niin he toivoivat,\nodottaen vihamiestensä poistumista. Mutta kauhistuksella huomasivat he\npian, että eläimen ruokaa löytyi kyllin tuossa korven kosteassa\nsararuohossa Hiidenkiven vaiheilla. Sitähän rupesivat nyt härjät\nvakaasti näykkeilemään, siirtymättä kauemmas kuin että sammaleinen kivi\nheillä lakkaamatta oli näkyvissä.\n\nJUHANI. Eihän ole heillä aijettakaan korjata luitansa. Ottavatpa,\npeeveli vie, tähän asuntonsa ja rakentonsa aina talveen asti.\n\nEERO. Heillä on riivattu nahassa.\n\nTIMO. Mikä on heidän tässä ollessa? Korpi antaa heille sekä ruo'an että\njuoman; mutta kuiva sammale on meillä tässä leipänä ja särpimenä.\n\nSIMEONI. Mutta asian laita on tämä, että me istumme tässä koiriemme\ntähden. Minä pelkään, että pelastuksemme ainoa tie on viskata Killi ja\nKiiski uhriksi vihaisille härjille.\n\nJUHANI. Julma neuvo.\n\nAAPO. Jota emme leikin seuraa.\n\nJUHANI. Ei niinkauan kuin seisoo pystyssä Jukolan Juho.\n\nTUOMAS. Viskaisimmeko nahkamme lunastimeksi heitä, jotka niin monet\nkerrat ovat pelastaneet henkemme petoin murhaavista kynsistä? Ja\noliskohan tuosta hyötyä meille? Minä epäilen.\n\nJUHANI. Samoin minä. Härjät tuossa, saatuansa kerran koiramme ryysyiksi,\nrupeaisivat vallan koreasti vartomaan täällä aina vaan enemmin\nsarvillensa seivästettävää. Varma asia.\n\nSIMEONI. Niin, niin, mutta mihin keinoon käymme, koska nälkä oikein\nrupeaa naukuilemaan tuossa mahassa?\n\nJUHANI. Se naukuilee ensi-ajan maarussamme, mutta sieltä ampuu se pian\ntuohon pamppailevaan sydämeen, ampuu kuin kissa lihavan hiiren niskaan,\nja silloin lannistuu uhkea mies. Kova, kova on nyt miehen päivä. Mihin\nkeinoon käymme? kysyn minäkin.\n\nAAPO. Huutakaamme huikeasti kaikki yhdestä suusta; äänen ehkä kuulee\njokin metsässä käyskelevä, tai ehtii se aina Viertolaan ja saattaa\nihmiset jotain arvelemaan.\n\nJUHANI. Sitä keinoa käy koettaa.\n\nTIMO. Huutakaamme vahvasti.\n\nJUHANI. Oikein riivatusti. Paukahtakaamme kaikki yht'aikaa tähän\nmaan-ihmeelliseen huutoon. Kaikki yht'aikaa, niin on sen vaikutus\nenemmin potraa. Kas niin, nouskaamme pystyyn ja olkaamme valmiit. Kun\nkolmannen kerran kämmenelläni läikytän, kirkaisemme, ja kirkaisemme kuin\nseitsemän miestä. -- Yks, kaks, kolme!\n\nHuusivat he miehissä kaikin voimin ja yht'aikaa, että kivi ja maa sen\nalla ja ympärillä järähti, ja vavahtaen karkasivat härjätkin jonkun\naskeleen kivestä pois. Peloittavalle myös kuului seitsemän miehen\näkkinen kirkaus ja sitten jolittava huuto, johon vielä sekaantui koirien\nsurkea ulvominen. Huusivat he viisi pitkää huutoa, ja metsä pauhasi ja\nkauas kiiriskeli kaiku. Mutta koska oli huudettu viides ja ankara huuto,\nistuivat he taasen hengähtämään hetkeksi. Siinä levättyänsä, uudistivat\nhe saman toimen, huutaen seitsemän kertaa, ja rupesivat sitten\nodottamaan mitä tämä keino vaikuttaisi. Mustuneilla kasvoilla,\nveripunertavilla silmillä he istuivat sammaleiselle kivelle, ja kovin\nliehtoivat heidän rintansa palkeet.\n\nJUHANI. Varrotaanpas mitä tämä tekee, varrotaanpas. Ovathan ihmiset\nhulluja, elleivät ymmärrä, ettei miesjoukko ilman suurinta hätää paru\nnäin. Varrotaanpas.\n\nEERO. Mutta ellei tästä metelistä apua meille ilmesty, niin olemme\ntottakin kuoleman omat. Länteen vaipuu jo toinen aurinko ja vimmatusti\nkiihtyy nälkä.\n\nSIMEONI. Jumala armahtakoon! yksi yö ja puolitoista päivää on mennyt\nsiitä kun viimeiseksi söimme.\n\nTIMO. Niin onkin. Kuulkaas kurinaa tuolla vatsassani, kurinaa ja murinaa\nja pientä piiputustakin. Tämä on kovaa.\n\nJUHANI. Kovaa, kovaa; me tiedämme ja uskomme sen, mentyämme omaan\nvatsaamme.\n\nSIMEONI. Pitkä on nälkäisen päivä!\n\nTIMO. Pitkähän se on.\n\nJUHANI. Pitkä ja synkeä! Onko jo tyhjennetty Aaponkin aivo? Etkö muista\nenään variksenkaan vaakutusta, tarhapöllönkään pakinaa jutellakses\nmeille, istuissamme Nälkäsaaressa hirmuisessa.\n\nAAPO. Muistanpa tarinan, jonka juuri nälkä nyt johtaakin mieleeni; mutta\nse ei saata meitä unohtamaan ruumiimme ravintoa, vaan muistuttelee kovin\nsekä ruokaa että juomaa.\n\nJUHANI. Sinä meinaat miestä vuoressa. Minä olen kuullut sen.\n\nTIMO. Mutta minulle on se uutta; kerro se, veli Aapo.\n\nSIMEONI. Kerro se, kerro se!\n\nAAPO. Onhan se tarina miehestä, jalosta uskonsankarista, joka istui\nmuutaman ajan vankina Impivaaran luolissa, niinkuin ennen tuo kalvea\nimpi, mutta toisenkaltaisesta syystä.\n\nJa seuraavan tarinan kertoi heille Aapo:\n\nEnnen, koska kristin-usko ja pakanuus vielä taistelivat keskenänsä\nHämeenmaassa, oli käännettyjen joukossa eräs mainio mies, hurskas ja\nharras uutta uskoa levittämään, jota hän myös kiivaasti harjoitteli\nRuotsin valtakunnan aseitten suojassa. Mutta kotimaahansa täytyi\nhaarniskoittuin sankarten äkisti siirtyä täältä, ja kristityt Hämäläiset\njoutuivat pakanallisten veljeinsä hirmuisimman vainon alle. Mikä heistä\nsurmattiin kauhistavalla tavalla, mikä etsi pelastustansa, paeten\nsalojen eksyttävään kohtuun, mikä vuorten luoliin ja mikä minnekkin.\nImpivaaran komeroihin kiirehti mainittu hurskas mies; mutta hänen\nvainoojansa, jotka koston vimmassa seurasivat hänen jälkiään, huomasivat\npian mihin hän oli itsensä kätkenyt. \"Susi teljettäköön omaan\nluolaansa!\" huusivat he ilkeästi riemuiten, muurasivat luolan aukion\nlujasti kiinni ja heittivät miehen nääntymään nälkään ja pimeyteen.\n\nSurkea loppu olisi nyt saavuttanut miehen, mutta ihmeen teki taivas\ntaas. Tuskin oli luolan suulta kadonnut päivän-valon viimeinen siinto,\nniin jopa valkeni avara luola ihanimmasta, hopeakirkkaasta paisteesta;\nja niin oli miehellä kylmän kallion sydämessä liepeä, taivaallinen\npäivä. Ja tapahtuipa ihmeitä vielä enemmin. Katso, kuvertui äkisti\nluolan permantoon heleä lähde, jonka vesi ei ottaen milloinkaan\nvähentynyt; ja oli siis miehellä kivikammiossaan alati raikasta juomaa.\nMutta vieläpä lähteen reunalta kohosi ylös kaunis, viherjöitsevä puu,\nkantain herttaisimpia hedelmiä, jotka eivät ottaen loppuneet; ja siitä\nsai mies suloisen ravintonsa. Tässä vietti hän päivänsä, ylistäen\nHerraa, tässä hän vietti yönsä, uneksuen autuitten maasta. Ja hänen\npäivänsä oli kuin kesän päivä, lämmin ja kirkas, ja hänen yönsä\nherttaista hämärän aikaa. Niin kului vuosi, ja virtana juoksi Hämeessä\nkristittyin veri. Mutta koska vainon kauhistava aastaika oli kiertynyt\numpeen ja ulkona paistoi ihana syyskuun-aamu, ehti sankarin korviin\nvasarain ja rautakankein jytinä luolan kiinnimuuratulta suulta. Läpi\ntuon kivisen ruhan rupesi viimein pilkahtelemaan päivä, ja vilauksessa\nkatosi luolasta ihmeellinen valkeus, niinmyös lähde ja lähteen reunalta\nhedelmällinen puu.\n\nMutta mikä saattoi matkaan tämän pauhinan ja telmeen tuolla ulkopuolella\nluolan aukiota? Seisoi siellä pakanoita suuri joukko ja heidän\nkeskellänsä muutamia kristittyjä sidottuina nuoriin ja tuomittuina\nnälkään kuolemaan vuoren pimeässä uumennossa. Eivätkä arvelleet he muuta\nkuin että sama surma oli kohdannut miestä, joka vuotta ennen samaan\nluolaan suljettiin. Mutta kovin he kummastuivat, koska luolan auetessa\nsankari astui ulos kirkastetulla, säteilevällä otsalla. Ja ääni, jonka\npyhä heläys tunkeusi aina ytimiin asti, kaikui hänen suustansa: \"terve,\nystävät ja veljet, terve, kultainen aurinko ja kohisevat metsät, terve!\"\nSilloin lankesi joukko hänen eteensä polvilleen, ylistäen sitä Jumalaa,\njohon hän uskoi ja joka oli hänen pelastanut hirveästä kuolemasta.\nMutta korkealla äänellä kertoi heille mies ne ihanat ihmetyöt, joita hän\nvuoren kohdussa oli kokenut; ja yhdestä suusta huusi hänelle kansa:\n\"kasta meitäkin, kasta meitäkin uskoon saman Jumalan päälle!\" Niin he\nmiehen suureksi riemuksi huusivat ja päästivät viipymättä nuorista\nkuolemaan tuomitut vangit. Siitä astui ojan partahalle hurskas uros, ja\nseurasi häntä joukko, joka, luopuen pakanuudesta, antoi itsensä kastaa\nKristuksen uskoon. Mutta ylhäällä äyräällä, seisoivat äsken vielä\nuhreiksi määrätyt miehet, veisaten kiitosvirttä Hänelle, joka\ntuskallisesta kuolemasta oli pelastanut sekä heidät itse että heidän\nvanhurskaan isänsä ja johdattanut pimeydestä valkeuteen pakanain lapset.\nNiin he veisasivat, katsahtaen taivaan korkeuteen ylös.\n\nAAPO. Tämä on tarina hurskaasta miehestä.\n\nJUHANI. Ja pakanain kastaminen tapahtui juuri samalla kohdalla ojassa,\njossa nyt on meidän sudentarhamme.\n\nSIMEONI. Usko ihmeitä tekee. Olenpa varma siitä, ettei miehellä luolassa\nollut yhtään lähdettä eikä hedelmällistä puuta ja ettei mikään\nmaalliselle silmälle paistava valo valaisnutkaan hänen kammiotansa, vaan\nettä luja ja järkähtämätön usko tyydytti kaiken hänen ruumiillisen\ntarpeensa. Hänen henkensä voima oli hänelle raikkaana lähteenä,\nmaistavana hedelmänä ja säteilevänä valkeutena. Mitä sanoi entinen\nkarjatoverini, Tervakosken Tuomas? \"Jos sinulla on uskon kilpi ja hengen\nmiekka, niin mene vaikka perkeletten kanssa polskaa tanssimaan\". Niin\nlausui hurskas ukko.\n\nJUHANI. Mutta aika-miehen maha ei tule kauankaan toimeen paljaalla\nuskolla ja tyhjällä ilmalla, ei vaikka mätänis. Ja minä vannon, että hän\npisteli poskeensa muikeampaakin muonaa kuin hedelmiä ja vettä. Sitä\nvaatii miehen ruumis, joka on kasvanut ja varttunut täällä lihan ja\nruisleivän nojalla. Niin, niin, kerrotaanpa tarinaa vielä toisellakin\nlailla. Kerrotaan, että viisi mustaa sonninsarvea ilmestyi äkisti\nmiehelle luolan seinään. Koska hän nyt aukaisi ensimmäisen sarven, niin\nroiskahtipa siitä suhisten ulos parasta, heleätä vapriikin paloviinaa\nruokaryypyksi, joka kylläkin veti ryppyyn miehen huulet. Toisesta\nsarvesta taasen kiskoi hän kyynärittäin ulos monipoimullista, rasvaista\nja lämmintä sianmakkaraa. Mutta kolmannesta pinnisteli kankeana kaarena\nulos parasta uutispuuroa, ja neljännestä piimää puuronkastiksi, piimää\nsakeata kuin terva. Ja koska hän nyt oli täyttänyt maarunsa kuin\npuutiainen, niin aukaisi hän vallan vikkelästi viidennen sarven ja siitä\nlappasi hän ulos pikanellia, parasta tanskan punttirullaa, joka paisui\npojan poskessa kuin imevä iilimato. Tarvitsiko enään parempaa\ntrahtamenttia joutilas mies?\n\nTIMO. Hän oli taivaassa, hän. Mutta me?\n\nTUOMAS. Tämä polttaa miehen mieltä.\n\nTIMO. Ja pyörryttää pojan päätä.\n\nJUHANI. Tuhannen riksiä senkaltaisen atrian edestä nyt! Tuhannen tuhatta\nriksiä!\n\nSIMEONI. \"Poimullista, rasvaista, lämmintä sianmakkaraa\"! Niin, me\nistumme keskellä helvettiä ja kuulemme kerrottavan kuinka taivaassa\niloitaan ja syödään. Ah! Mitä on meidän tekeminen, veljet, mitä on\nmeidän tekeminen?\n\nEERO. Uskokaamme, uskokaamme!\n\nSIMEONI. Haasteletko vielä pilkan kieltä, sinä hirmu!\n\nEERO. Viimeinen pihaus, veljeni, viimeinen pihaus; usko minua. Kohta\nvaivun huokuen alas kuin tyhjäksi käypä rakko, härjänrakko. Ah olis\ntässä yksi lämpimäisleipä ja voita sen päällä!\n\nTIMO. Ja voin päällä vielä maan kauhea pyllimakkara.\n\nJUHANI. Olis tässä seitsemän lämpymäisleipää, seitsemän naulaa voita ja\nseitsemän pystyvalkean ääressä haudottua makkaraa; kas siitä nousis\nkesti.\n\nEERO. Kirkas tuli ja leimaus!\n\nTIMO. Ihmisen pitäisi aina oleman viisas ja kantaman ehtimiseen suoloja\ntaskussansa tupossa. Suola sitoo sisun ja vie henkemme viikkokausia\nedes ilman suuruksen hyttystäkään suolen-päässä.\n\nJUHANI. Ai poika! ei suolallakaan juuri pitkälle potkita.\n\nTIMO. Mutta Koiviston Iisakki, se verrattoman laiska mies, ma'ata\nröhöittelee Karkkulan saunanparvella monta Jumalan päivää yhteen\njaksoon, nauttimatta einettäkään suurusta. Ja millä keinolla pihisee\nhenki-parka miehessä? Tuo uuspeili kun imeskelee suolatuppoa kuin kakara\näitinsä nisänappia.\n\nJUHANI. Istuupa hän myös usein kuin rääkkä kylän ruispelloissa,\nhieroskellen tähkäpäistä jyviä naamaansa. -- Kas, onpa meillä jo\nmyöhäinen ilta, mutta apua ei kuulu meille ihmismaailmasta, ja tässähän\nvaan aina pasteerailee, pasteerailee ympärillämme kolmekymmentä ja kolme\npuhisevaa perkelettä. Mutta puskeileepa tuossa peeveliä kaksi. Iskekäät\nyhteen, iskekäät yhteen ja touhaiskaat läpitse toinen toisenne otsat,\ntouhaiskaat että aivot päästänne roiskahtaa tanterelle, niin on meillä\nkaksi kiusankappaletta vähemmin. Kas noin, kas noin! Onhan meillä tässä\nhieman huviakin ajan vietteeksi. -- Niin juuri! ja kestäköön tämä leikki\nkauan ja kyntäköön maata kahdeksan luista auraa.\n\nTUOMAS. Jykevästi siinä ottelevat kyyttöselkä ja koivipää.\n\nJUHANI. Mutta Koivi voittaa.\n\nTUOMAS. Kyyttö voittaa.\n\nJUHANI. Tässä käpäläni, lyöppäs vetoa.\n\nTUOMAS. Olkoon menneeksi. Timo, eroita.\n\nJUHANI. Kas niin!\n\nTUOMAS. Kortteli viinaa!\n\nJUHANI. Sanottu. -- Katsellaanpas, katsellaanpas kahden pojan otteloa.\nMutta nyt he hieman niinkuin levähtävät otsa vasten otsaa.\n\nTIMO. Ja nytkeilevät noin vaan hiljakseen.\n\nJUHANI. Mutta nyt! Nyt parannetaan täyttä päätä. No Koivi, minun\nKoivini, iske sorkkas lujasti maahan!\n\nTUOMAS. Iske lujemmin vielä sinä, minun urhea Kyyttöni. Sillä lailla!\n\nJUHANI. Koivi. Koivi!\n\nTUOMAS. Minun roteva Kyyttöni terästetyllä otsalla! No niin! Mutta heitä\njo tuo vakava junnaus ja työnnäise miehes helkkariin.\n\nJUHANI. Koivi! Peeveli sinun sarves karsikoon! Pakenetko, riivattu?\n\nTUOMAS. Käpälämäki kelpaa hänelle.\n\nTIMO. Ja toinen tuhnii vielä perään kuin peijakas. Hi, hi, hi!\n\nTUOMAS. Niin, Juhani.\n\nJUHANI. Meni minulta kortteli viinaa. Sen saat kun pääsemme pinteestä.\nMutta koskahan se päivä koittanee? Ah! tapahtuupa vuosien päästä, että\njahtivoutimme komennon alla kiskotaan täältä aika telakuorma kylään ja\nkylästä kirkkotarhaan, kiskotaan kasa kalisevia, kolisevia luurankoja\nseitsemästä miehestä.\n\nSIMEONI. Ja niin päättyi syntinen elämämme.\n\nJUHANI. Niin päättyi elämämme.\n\nTIMO. Niinhän se päättyi.\n\nJUHANI. Päättyi surkealla tavalla. Mutta aukaiseppas konttisi, Lauri, ja\nkäyköön ympäri yksi kumaus.\n\nAAPO. Olkoon tämä kerta, mutta loppu viinastamme säästyköön suurimpaan\nhätään.\n\nJUHANI. Niinkuin sanot. Mutta nyt otamme naukin, joka tuntuu ja sitten\nhuudamme kuin pämpästä.\n\nKoska he olivat ryypänneet, korottivat he äänensä taas, huutaen kaikki\nyht'aikaa. Ehti kaiku Viertolan voudin korvaan, koska hän käyskeli\nriihimäellä, mutta hän ei käsittänyt huudon tarkoitusta, vaan lausui\nkamostuen itseksensä: \"rajahaltija siellä huutaa\". Mutta veljekset,\njännittäen leukojansa kohden taivasta ja ammoittaen, suut seljällään,\nkuin traakit tai kuin pesässänsä linnunpoikaset koska kuulevat\nlähestyvän emänsä siipien havinan, huusivat aina vielä huikeasti,\nhuusivat kymmenen kertaa. Ja siitä istuivat he taasen sammaleiselle\nsijallensa, sydämissä riutuva toivo.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\n\nTullut on jo neljäs päivä, veljesten ollessa kivellä, mutta alati vielä\nhärkien piirittäminä he istuivat. Tuolloin, tällöin siirtyivät elikot\nkauemmaskin, mutta ainapa käyskeli näkyvissä yksi ja toinen, antain\nmyristen kohta kumppaneillensa tiedon, jos veljekset yrittivät pyrkimään\npois vankeudestansa. Siinä ympärillä mikä heistä nyt tempoilee naamaansa\nkorven ruohoa, koukistellen kieltänsä, mikä märehtien ja raskaasti\npuhkaten lepää tuossa pullealla mahallansa. Tuossa kaksi leikin ja\ntotuuden välissä kisailee, ja ympäri kaikuu heidän sarviensa läikkynä.\nMutta tuossa taasen ihan Hiidenkiven juurella yksi heistä vihaisesti\nkuoppii, viskellen multaa ja varpuja korkealle, ja möräten ilkeästi.\nNiin he siinä aikailevat veljesten tuskaksi, kalveaksi vimmaksi; sillä\nkuolemata vartovat jo Jukolan uhkeat pojat. -- Hetki sitten oli Lauri\nkumonnut kurkkuunsa joltisen siemauksen viinaa, nyt teki hän samoin\nkerran vielä, josta muut kovin kummastuivat ja rupesivat häntä\nkiinteästi nuhtelemaan.\n\nJUHANI. Peijakasko sinua riivaa?\n\nAAPO. Mitä aatteletkin? Muista että ollaan samassa puristimessa kaikki.\n\nTUOMAS. Muista asuntomme kämmenen leveäksi sijaksi, jossa meidän tulee\nvaroten liikkua.\n\nLAURI. Vimman villitty mies!\n\nAAPO. Mutta se ei käy kuntoon.\n\nLAURI. Käyköön sitten Hornan koloon. Myllyn kivenä pyöriköön linnamme ja\nviskatkoon elukkain saaliiksi seitsemän onnetonta poikaa. Pyöri, kivi,\nidästä länteen, ja, metsä ympärillämme, lännestä itään pyöri! Heleijaa!\n\nJUHANI. Olethan jo humalassa, poika?\n\nLAURI. Tuleeko sitä kysyä? Mitä maksaa elämä ja maailma? Ei yhtään\nhomeista äyriä. Sentähden menköön kaikki tomuna ja tuhkana pitkin\ntuulien teitä. Loiskis! Saakaamme tästä, sydämeni veljet.\n\nAAPO. Hän on päissään. Kannu häneltä pois!\n\nLAURI. Se ei lähde juuri leikillä. Kannu on minun; enhän sitä\nhellittänyt härkien sotkettavaksi aholle. Mutta te muut? Ah! laskittepa\nkonttinne koreasti maahan kuin kurjat mustalaiset, koska nimismiehen\npyssy paukahtaa.\n\nJUHANI. Kannu tänne!\n\nLAURI. Kannu on minun.\n\nJUHANI. Mutta minä tahdon sen haltuuni.\n\nLAURI. Sinä tahdot? Jos tahdot, niin saatpa sen vasten otsikkoas.\n\nJUHANI. Rupeaisitko tappelemaan?\n\nLAURI. Jos tahdot, niin ei sitäkään pidä puuttuman. Mutta eihän rakkaat\nveljekset tappele. Sentähden saakaamme tästä.\n\nTIMO. Älä ryyppää, Lauri.\n\nJUHANI. Kannu tänne kohta!\n\nLAURI. Selkään minä sinulle annan. Mitähän sinä luulet olevas?\n\nJUHANI. Syntinen ihminen, tosi; mutta olenpa kuitenkin vanhin veljes.\n\nLAURI. Vanhin? No sitä enemminhän olet ehtinyt syntiä tekemään ja sitä\nenemmin tarvitset selkääs. Mutta skool! sanoi Ruotsalainen.\n\nTUOMAS. Et maista pisaraakaan.\n\nLAURI. Tuomaasta pidän minä paljon, Tuomaasta ja pikku-Eerosta. Mutta\nnuo muut tuossa? Mitä sanon heistä?\n\nTUOMAS. Kitas kiinni ja kannu tänne! Tuossa, Juhani, ota kontti selkääs\nja viina haltuus.\n\nLAURI. Ainoastaan sinä taidat kääntää Laurin pään. Pidänpä sinusta,\nsinusta ja pikku-Eerosta.\n\nTUOMAS. Vaiti!\n\nLAURI. Tuommoisia miehiä! Mitä on Jukolan Jussi? Häyrypää kukko;\nnuijapää sonni.\n\nJUHANI. Pidä suus kiinni kohta, ettei korvani kuule jotakin sellaista\ntoista kertaa.\n\nLAURI. \"Jolla on korva, hän kuulkoon\", saarnaa Aapo, se Jukolan pyhä\nPaavali.\n\nSIMEONI. Ah sinua! Oletko sinä se entinen vakaa, totinen ja\nharvasanainen poika? Oletko sinä Lauri? Tuommoinen avosuinen riivattu?\n\nLAURI. Olethan sinäkin Simeoni, se imeläsuinen \"terve-rabbi\".\n\nSIMEONI. Sen annan sinulle anteeksi, aina ko'oten, aina ko'oten tulisia\nhiiliä pääsi päälle.\n\nLAURI. Mene helvettiin, siellä on hiiliä!\n\nSIMEONI. Jumalaton!\n\nTIMO. Kun oikein karvat seljässäni pöyhistyy.\n\nLAURI. Mitä mököttelee Timo, se Jukolan hallavasilmäinen vuohipukki?\n\nTIMO. Anna olla vaan. Vuohen-maito on hyvääkin.\n\nLAURI. Häh?\n\nTIMO. Vuohen-maito on hyvääkin. Mutta kiitänpä sinua tästä\nkunnioituksesta: suurkiitos! Niin, siinä oli meidän osamme; suurkiitos!\nMutta nyt tulee etees toista sorttia kalua. Katsoppas tuossa\nlillipoikiasi, Tuomasta ja Eeroa, tuossa noin.\n\nLAURI. Häh?\n\nTIMO. Katsoppas tuossa lillipoikiasi, Tuomasta ja Eeroa, tuossa noin.\n\nLAURI. Häh?\n\nTIMO. Pappi praakaa kolme kertaa, mutta hän saa makson.\n\nLAURI. \"Toista sorttia kalua\", mökötit sinä. Mutta kylläpä tiedän mihin\nsorttiin kaluun heidät vertaan. Tuomas-poika on kirves jalo, vakaa,\nmiehukas ja tuima, mutta pikku Eero-putikkani tuossa on pieni, terävä ja\nnaseva veistinkirves. Niin, hän \"veistelee\", veistelee oikein\nvikkelästi, viskelee ympärillensä pieniä koukkusanoja, se junkkari.\n\nJUHANI. Hyvä! Mutta sanoitko sinä minun häyrypääksi kukoksi.\n\nTIMO. Sanoipa hän minunkin vuohipukiksi. Suur'kiitos!\n\nLAURI. Eero veistelee, mutta hänellä on miehen sydän.\n\nJUHANI. Hyvä, hyvä! Mutta sanoitko sinä minun häyrypääksi kukoksi?\n\nLAURI. Sanoin sinun vielä nuijapääksi sonniksikin.\n\nJUHANI. Praa, veli, praa!\n\nTIMO. Ole rauhassa, Juho. Hän sanoi minunkin vuohipukiksi ja minä kiitän\nhäntä siitä arvonimestä; sillä vuohi ei olekkaan mikään hyljätty eläin.\nViertolan punaposkinen röökinä, se Lyytia-röökinä, juo paljasta\nvalkoisen vuohen maitoa, ei yhtään muuta. Kas siinä.\n\nSIMEONI. Olisimmeko miehiä jos ottaisimme onkeen juopuneen sanoja?\n\nLAURI. Sinäkö mies? Sinä? Voi veikkoseni! rupeaisitpa katkerasti\nitkemään jos näkisit jotain, jota likat eivät juuri näytäkkään\ntuommoisille nurru-pojille kuin sinä.\n\nJUHANI. Simeoni, Simeoni! ottaisinpa ennen puukosta kuin tällaisia\npistoksia.\n\nSIMEONI. NO, no, kyllähän viimeisenä päivänä nähdään ketä he pistäneet\novat.\n\nTIMO. Meitä olet sinä yhdeksikin maalannut aina kukosta kirveskynään\nasti; mutta mikähän olet sinä itse, jos kysyn sangen kiinteästi ja otan\npäälleni oikein kieron pään.\n\nLAURI. Minä olen Lauri.\n\nTIMO. Kas, kas! Paljas kiltti Lauri vaan?\n\nLAURI. Oiva Lauri, en yhtään muuta, vaikka minua on yhdeksikin mielitty\nkuvata ja kutsua: mäyräksi, Könnin kuokkamieheksi, kärnäveikoksi ja sen\ntuhanneksi täällä. Hm! Olenpa teidän jokaisen huulilta kuullut yhtä ja\ntoista tämänmoista. Mutta syvimmässä äänettömyydessä olen pistellyt\nkaikki tuonne hampaan kolon talteen. Nytpä mielisin hieman lievitellä\ntätä yhteiskassaa, mielisin, peeveli vie! antaa teille oikein aika\nplootuja otsaan, ja alas joka mies kuin tamppusäkki härkien saaliiksi!\n\nAAPO. Onko tämä totisesti Lauri, se siivo, äänetön Lauri? Kuka uskoisi?\n\nJUHANI. Aih! veli Aapo, aih! siellä nisukullassa löytyy paljon\nkoiruohoa. Sitä olen uumoillut jo kauan, mutta nytpä tunnen miehen\nsydämen.\n\nLAURI. Turpas kiinni, sinä Jukolan sonni.\n\nJUHANI. Älä Herran tähden äköittele minua kauemmin, sillä vereni\nkuumenee, kuumenee! Sinä kirottu nallikka, tuonne viskaan sinun härkien\nhuhmareen, ja tulkoon hävityksen kauhistus, tulkoon almanakan viimeinen\npäivä!\n\nSIMEONI. Surkeutta, surkeutta!\n\nAAPO. Hiljaa, hiljaa! Tappelus kauas tästä.\n\nTUOMAS. Ole järkevä, sinä.\n\nJUHANI. Hän on minua hävyttömästi haukkunut. Kukko häyrypää!\n\nAAPO. Entäs pyhä Paavali. Ole rauhassa.\n\nTIMO. Entäs vuohipukki. Mitäs siitä sanot? Monet tuhannet kiitokset, mun\nkaksoisveljeni!\n\nAAPO. Muistakaamme kuinka lähellä olemme kuoleman kitaa. Veljet, minulla\non aatos aivoissani, kielenpäässäni pieni keino, jonka luulen tässä\njuuri tärkeäksi. Huomatkaat: tämä kivi on laiva myrskyssä ja myrskynä on\ntuo möräilevä, vihainen härkäliuta kivemme ympärillä. Vai valitsenko\ntoisen kuvan? Niin, olkoon siis tämä kivemme linnana, jota vihollinen,\njulmasti keihäillä varustettu vihollinen piirittää. Mutta jos nyt\nlinnalla, joka piiritetty on, ei ole päämiestä, järjestyksen ja\npuolustuksen johtajata, niin vallattomuus ja häiriö anastaa miehistön ja\npian on hukassa sekä linna että linnan väki. Samoin käy myös meille,\nellemme toisin tässä aseta ja rakenna, ellemme saata välillemme\nlaillista järjestystä. Siis olkoon yksi, jonka järkevätä sanaa jokainen\nkuulkoon ja sitämyöten itseänsä käyttäköön. Juhani, hillitse nyt itses\nja koko velisarja. Tiedä että useammat meistä astuvat sun puolelles,\nesimiehyyttäsi tueten tässä piiritetyssä linnassa.\n\nJUHANI. Mikä rangaistus määrätään hänelle, joka ei tottele sanaani, vaan\nhäijyn sisunsa kautta matkaansaattaa yleisen sekamelskan ja vaaran?\n\nTUOMAS. Hän viskattakoon alas härkien eteen.\n\nJUHANI. Oikein, Tuomas.\n\nAAPO. Jyrkkä rangaistus, mutta senhän tilamme vaatii. Minä suostun\nmääräykseen.\n\nSIMEONI. \"Härkien eteen\", niinkuin marttyyria ennen, mutta tässä ei auta\nhempeys.\n\nTIMO. Hän viskattakoon härkien eteen, se olkoon laki ja asetus.\n\nJUHANI. Se olkoon laki ja asetus. Painakaat sydämeenne tämä hirmuinen\nparakraaffi ja eläkäät sen mukaan. Nyt on ensimmäinen käskyni, että\nLauri vaikenee ja panee koreasti ma'ata; toiseksi käsken minä, että\nsydämemme lohdutukseksi jokainen meistä, paitsi Lauri, ottaa\ntinapullosta pienen naukin. Niin, saadaan tästä.\n\nLAURI. Mutta minäkö en saisi, minäkö?\n\nJUHANI. Sinä panet ma'ata.\n\nLAURI. Siihen on helvetissä kylläkin aikaa.\n\nJUHANI. Jumala tiesi, Lauri-kulta, missä ma'ataan vielä.\n\nLAURI.\n\n    \"Jumala tiesi Jussi-kulta\n    Missä nahka naulitaan\".\n\nMinä laulan kuin mies, heläytän kuin klaneetista vaan.\n\n    \"Minä olen pikkuinen poika,\n    Mamman oma Jussi,\n    Minä olen pikkuinen poika,\n    Mamman oma Jussi\".\n\nJUHANI. Säästä laulus toistaiseksi.\n\nEERO. Säästä pikkupojan laulu minulle.\n\nLAURI. Säästetään se Jukolan Jussille ja aljetaanpas toinen ja oikein\niso laulu. Lauletaan ja tanssitaan, heleijaa!\n\nJUHANI. Katso, etten tuomitse sinua viskattavaksi härkien eteen.\n\nTUOMAS. Lauri, nyt varoitan sinua viimeisen kerran.\n\nLAURI. Viimeisen kerran? No parastahan onkin että taukoot.\n\nJUHANI. Että juuri Tuonelan portilla taidammekin elämöitä näin, me\ntäyskarvaiset pakanat!\n\nSIMEONI. Ansiosta kyllä meitä rankaiseekin Jumala. Oi! rankaise meitä,\nvitsaa meitä tässä piinakivellä.\n\nLAURI. Ilokivi tämä on, Väinämöisen ilokivi, joka ukko sanottiin olleen\nSavon jumala. Kuulinpa hänestä kerran oikein sukkelan runolaulun eräältä\nnokipoika-vekkulilta. Muistanpa myös samalta pojalta huikean saarnan,\njota hän oikein sulavasti hellitteli ulos punaisista huulistansa ja\nirvistävistä hampaistaan, koska seisoi Kuninkalan tuoksuavassa torvessa.\nJa hän saarnasi näin...\n\nJUHANI. Vaiti nyt, sinä villi peto!\n\nLAURI. Saarnatkaamme, koska jo olemme kylliksi laulaneet, laulaneet\nkaikki yhdestä suusta niinkuin kirkossa on tapana. Minä olen pappina,\ntämä kivi on saarnastuolina, te olette lukkareina, ja härjät tuossa\nympärillämme ovat seurakunta hurskas ja vakaa. Mutta ensiksi\nmarssivärssy saarnastuoliin. Te kuulitte. Pappi vartoo.\n\nJUHANI. Varro, varro, kyllä sinun marssitan ja värssytän kohta.\n\nLAURI. Sinä oletkin päälukkari, ukko itse, nämät muut ovat oppipoikiasi,\ntuommoisia puolivillaisia herroja, jotka hikoillen ja punoittaen kuin\nkalkkunat täyttää kirkkomme lukkarinpenkin sekä sunnuntakeina että\njuhlapäivinä. Tässä he nyt taas istuvat pöllöttävät, rintapielet\nleveillään, tukka livottuna voilla ja ihralla, ja pieni, kuihtuva\nleukapartakin tutisee hieman. Mutta istukaat nyt kuitenkin rauhassa ja\nlaulakaat \"Matti-pappi\" saarnastuoliin. Tosin kaapasi hän Keijulan\nkrouvista kirkkoon, mutta hän valeli päänsä ja harjasi tukkansa, ja nyt,\nkovin liikutettuna, hän konttii rukoillen ylös saarnastuoliin ja\nporuttelee ämmiä kuin poika. Nyt, lukkari-Jutte, minä katsoa mulautan\npuolees, sentähden anna paukkua. \"Synta tei, Jutte\", huusi entinen pappi\nlukkarille.\n\nJUHANI. Supista juuri kohta koreasti suus, sinä ryökäle!\n\nLAURI. Ei niin, vaan \"suu avaa kaikkein paimenten\", pitää sinun\nlaulaman. Mutta olkoon tässä jo kylliksi, vaikene, kuultele ja pane suus\nkoreaksi \"kirkkosuuksi\" koska minä saarnaan. Niin, nokipoika, lainaa\nsinä minulle mieles ja vapaa kieles. -- \"Minä tahdon saarnan saarnata\ntässä saarnastuolin päällä Pietarin vanhasta kaprokista ja kymmenestä\nnappilävestä. Kuitenkin tahdon ensiksi katsoa lammaslaumani yli, mutta\nnäenpä sydämeni suureksi suruksi haisevia vuohia vaan ja sen peijakkaan\npukkeja. Voi te Kärkölän neitseet, narssut ja naasikat! te pöyhkeilette\nsilkeissä ja saaleissa, kullanhohtavina kuin riikinkukot; mutta\nsylkekäät minua vasten naamaa, ellette viimeisenä päivänä huuda vielä\nMatti-pastooria puhelemaan puolestanne. Mutta se on nietua se! -- Hyvää\npäivää, ukko Räihä! Minä tahdon sinulle sanasen sanoa: Ota vaari tuosta\nKettulan vanhasta vaarista. Mutta sinä peevelin Peltolan Paavo, mitä\nteit sinä Tanun hirsitalkoossa talvella? Sinä klasia kilistit ja likkoja\nlikistit. Mutta minä sanon sinulle, poikanalli: ota Jumppilan Jallista\nvaari; muutoin tuomitsee sinua viimein Matti-pappi, pakanat, Krekiläiset\nja Prekiläiset; ja sitten säkki päähän ja helvettiin. Avaa siis ajoissa\nkorvaläpes ja kuule mitä sanon ja saarnaan; sillä minä olen keitetty\nmonessa liemessä, ja tässä rinnassa on sydän kuin hylkeennahkainen\ntupakkikukkaro. Onhan poika monessakin ollut. Minä olen ollut\nHelsingissä opissa, vesikopissa, jalkapuussa ja monessa muussa\nkonttapuussa. Mutta siitä on paras, etten ole varas, etten ole loannut\nkenenkään kaivoa, enkä halaillut toisen miehen vaimoa\".\n\n\"Oli minulla kerran morsian pieni, pieni penttu, aika lunttu, mutta hän\nkarkasi minulta kauas pois. Minä läksin häntä hakemaan: ha'in Suomen\nsuuren maat ja meret, Saksat ja Virot, mutta en löytänyt\nkullan-kokkoani. Tulin taasen suureen Suomen-saareen, ja löysinpä hänen\ntuolta Tampereen takaa hietaharjulta. Tuossahan Tettuni pieni! huusi\npoika iloissansa, mutta Tettu tuiskahti ja lausui: \"mikä olet sinä? mikä\nmaan-mustettu? mikä tervaan kastettu?\" ja kiepasi ensimmäiseen tölliin.\nMutta minä, aina lysti-poika, en tuosta suuriakaan surrut; panin\nturpaani tupakkaa ja poikkesin parhaaseen kapakkaan, jossa Mikko meteli\nja ämmiä veteli\".\n\n\"Tuoppi olutta ja kaksi korttelia viinaa lippariksi on kohtuullinen\nmitta ja määrä väsyneen miehen kurkkuun ja päähän. Nytpä kannu keikkui\nja parta kastui, pojat laulaa laskettelivat ja muorin tyttäret nauraa\nrikostelivat. Mutta läksinpä iloleikistä pois, läksin pitkin katua\nkäymään. Lauluni remahti, akkunat säpäleiksi sälähti, ja siitäpä\nliikkeille Tampereen poroporvarit kaikki. Mutta minä, aina lysti-poika,\nminä viitenä vilkkasin pitkin rantaa, heille potkaisin vasten kuonoa\nsoraa ja santaa. Tulin siitä Poriin, pantiin pärekoriin ja vedettiin\npitkin torii; tulin Uuteenkaupunkiin, siellä akkunasta haukuttiin; tulin\nTurkuun, pistettiin puukko kurkkuun. Tulinpa lopulta Aningaisten kadun\nhaaraan ja siellä kohtasin viisi nokkelata naaraa. Ensimmäinen potkaisi\nmua jalallansa, toinen sanoi: \"anna sen pojan olla alallansa; hän ei ole\nmikään rakkari eikä mikään pikiprakkari\". Mutta kolmas kysyi: \"mikä sitä\npoikaa vaivaa?\" ja neljäs sanoi: \"häntä pitäis auttaa ajallansa\". No\nlähdetäänpäs käsi kädessä käymään, lausuin minä, mutta viides tuuppasi\nvihaisesti nyrkillänsä ja ärjähti: \"mene Helsinkiin!\" Menin minä\nHelsinkiin, pantiin syömään kruunun vellinkii, ja sitten poikaa\ntutkittiin ja huikeasti selkään hutkittiin: \"mene nyt, mene tiehes,\nsinä vasaran-poika!\" Läksin taasen tietä käymään, minä veitikka, aina\niloinen, minä, jonka sydän on kuin hylkeennahkainen tupakkikukkaro.\nKuljeskelin, laulelin ja tallustelin pitkin tölmällistä tietä; tulin\nHämeesen, astuin ylös Kuninkalan saarnastuoliin; ja sitten oli ammen\nplottis!\"\n\n\"Tahdon minä kuulutuksen kuuluttaa. Pitäjän lukkari ja läänin kuppari\naikovat ahkerasti avioliittoon, viettävät huomenna häänsä, huomenna\njälkeen kaalin. He liittykööt yhteen ja istukoot kiinni kuin\nTattarin-Paavalin piki ja terva! -- Seuraavat talot nyt käsketään tämän\nkautta päivätyöhön pappilaan: Yllilä, Allila, Yli-Seppälä, Pimppala ja\nAlavesi. Toltti lautoja, leiviskä traaksipiikin rautanauloja, mies\ntalosta, kaksi parhaasta paikkaamaan pappilan pienempätä sikaruuhta. --\nKiialan ha'asta on karannut yksi vanha ruuna, iso, suuri, mustan-pruuni,\nkello kaulassa, umpiraudassa, vähäläntä, lyhytläntä, typpihäntä\".\n\n\"Mutta ei nyt mitään muuta tällä erällä, vaan että lammas on laakea\neläin, ei hän puske eikä potki, mutta kas kun härkä pääsee vallallensa,\nhän puuhaa puuta, kuopii maata ja puhaltaa sen tulen palavata lokaa ja\nrapaa paimenta vasten naamaa ja napaa. -- Ja sitten oli taasen ammen\nplottis! jokainen menköön omaan koppiins, minä menen kivimuuriin\". --\nSehän oli saarna.\n\nSIMEONI. Sellaista jumalatonta sinä osaat, mutta osaatko lukea, juupeli?\n\nLAURI. Se vasta kysymys: osaako pappi lukea. \"Minä osaan lukea ja\nveisaan enkä koskaan kesken seisaa; niin pitkä virsi kuin navetan\nseinähirsi\". Mutta papin tulee messuta, eikä veisata. Minä messuan ja\npikku-Eero vastaa.\n\nEERO. Minä vastaan jos vaan nälältäni jaksan.\n\nJUHANI. Rupeaisitko hullun kanssa juonittelemaan? Sinä peijooni! aina\nvalmis koiran-elkiin. Kas sen mä luulen. Ja sinä, Lauri, pane nyt\nkoreasti itses nukkumaan; lopeta, velikulta, tämä leikki ja leiskuna,\nmuutoin langetan päällesi järkähtämättömän tuomion, ja kohtapa kymmenen\nkouraa sun viskaa alas härkien eteen. Lopeta tämä leikki.\n\nLAURI. Vastahan alku tanssii, veljeni, tanssii. Niin, tanssitaan,\npainitaan, tanssitaan jussia että sammaleet tuoksuu. Kas näin!\n\nTIMO. Sinä peijakkaan poika! Vähältä etten kuukahtanut kiveltä alas.\nHiljaa, hiljaa!\n\nJUHANI. Lauri, joko nyt sanon tuon hirmuisen sanan, joka vilauksessa\ntekee sinun murennukseksi? Ja se järkähtämätön sana kuuluu näin: hän\nviskattakoon härkien eteen. Joko sanon?\n\nLAURI. Älä mitään sano, vaan laula koska minä tanssin jussia. Hih!\n\nJUHANI. Hän viskattakoon härkien eteen, ja Jumala olkoon hänen\nkanssansa! Ammen. -- Nyt se on sanottu. Hän menköön.\n\nLAURI. Mennään kaikki yhdessä, käsi kädessä elämän Nälkälästä pois!\n\nTUOMAS. Lakimme täyttyköön, ja lähde kuolemaas!\n\nJUHANI. Älä helvetissä, Tuomas!\n\nTUOMAS. Alas kiveltä, poika!\n\nJUHANI. Älä taivaan tähden!\n\nAAPO. Tuomas kalvenee! Jumala auttakoon meitä! Tuomas kalvenee!\n\nJUHANI. Tekisitkö hirmutöitä? Veljeni, veljeni!\n\nAAPO. Hän kalvenee kun kuoleva mies, ja läsnä on kauhistuksen työ!\nHillitse mieles, Tuomas, oi hillitse mieles! Minä rukoilen sinua. Ylös\nkaikki ja auttakaat Lauria, auttakaat!\n\nTUOMAS. Pois tieltä!\n\nJUHANI. Ei, Tuomas, ei!\n\nTUOMAS. Pois tieltä! Sinä olit tuomari, minä olen pyöveli, ja lakimme\ntäyttyköön. Alas kiveltä ilman armoa, mies!\n\nLAURI. Kuin sysitukki Nukarin tammesta alas. Heleijaa!\n\nSIMEONI. Armoa, Tuomas, armoa, armoa!\n\nTUOMAS. Ei yhtään armoa!\n\nJUHANI. Varjelkoon meitä Jumala tekemästä veljenmurhaa!\n\nTIMO. Niin, Kainin tappamasta Aapelia.\n\nTUOMAS. Hän kuolee!\n\nAAPO. Malta mieles!\n\nTUOMAS. Hän kuolee!\n\nJUHANI. Suojelkoon meitä taivaan valta! Ei, Tuomas, tämä ei käy kuntoon.\n\nTIMO. Ei suinkaan, ei suinkaan. Lauri on meidän jokaisen veli. Seis!\n\nJUHANI. Miestappo on tekeillä! Pelastakaamme Lauri, pelastakaamme kurja\nveljemme!\n\nNousi nyt kivellä kiivas rynnistys. Mikä siinä hallitsi vihaista\nTuomasta kauluksesta, mikä miehustasta, mikä riippui Laurin koivessa,\nmikä mistäkin häntä piteli kiirahtamasta alas. Monipäiseksi,\nmonijalkaiseksi hirmueläimeksi näkyi velijoukko, joka rähisten yhdessä\nkimpussa pinnisteli. Repien itseänsä, moristen, puhkaten ja huokaillen\nse eläin liikkui, pyöriskeli, kiiriskeli kiven reunalta toiselle\nreunalle ja takaisin taas. Koirat siinä peloissaan, hännät lyyhyssä ja\nusein vierähtämäisillänsä alas härkien uhreiksi, pujahtelivat sinne\ntänne, varjellen henkeänsä. Sakeammin kuin ennen kokoontuivat härjätkin\ntällä hetkellä kiven ympärille, katsellen, silmät pystyssä, kauhistavaa\notteloa. Mutta yleinen väsymys saattoi viimein rauhan Hiidenkivelle, ja\nhuohoittaen lepäsivät veljekset hienoksi jauhoksi hierotulla\nsammaleella. Mutta lopulta lausui Simeoni, saarnasi ja väänteli\nsilmiänsä hirveästi korkeutta kohden.\n\nSIMEONI. Pedoiksi, perkeleiksi ovat muuttuneet kristityt ihmiset.\nSentähden rankaise meitä, Herra. Iske tänne vihasi vasamalla, lyö\nmäskiksi ja ravaksi syntisen Sionin seitsemän poikaa!\n\nAAPO. Niin, Tuomas, ainahan seisoo tässä viisi vastoin yhtä; sen\ntiedätkin. Mutta olkoon rauha nyt ja hillitkäät Lauria kunnes hän\nnukkuu, vaivainen.\n\nTUOMAS. Kirous! Alas nakkaan teidät tästä jok'ainoan miehen, jos niin\ntahdon, ja sen tahdon, jos vihani vimma vielä kiihoittuu. Mutta hiljaa,\npojat, nyt, hiljaa ja koreasti! Sillä vereni kuohuu, ja mitätön asia on\nsilloin mielestäni kuolema ja kuoleman kauhistukset. Sentähden:\nkoreasti, koreasti vaan!\n\nJUHANI. Tuomas on vaarallinen mies. Ole ennen toverini sinä, mies, joka\npriiskahtelet, priiskahtelet päälleni joka päivä ja tiima, kuin sinä,\nmies, joka suutut harvoin, mutta hartaasti, ja saatat silloin kurjan\nhenkeni vaaraan. Ah! tämä oli paha leikki.\n\nSIMEONI. Piekse meitä, kurita meitä, korkeuden voima!\n\nTIMO. Ole vaiti, Simeoni, minä rukoilen.\n\nSIMEONI. Jos minä olen vaiti, niin puhuu ja lausuu tämä kivi. Piekse\nmeitä, hutki meitä!\n\nJUHANI. Ole huutamatta päällemme enään suurempata surmaa. Tässä on jo\nvitsausta kylliksi.\n\nTUOMAS. Tuossa hän saarnaa niinkuin hullu, kädet ristissä ja silmät\npäässä kuin kuoleman-hyypiön silmät. Suus kiinni kohta!\n\nTIMO. Ole vaiti, Simeoni, minä rukoilen; ja eläkäämme rauhassa\nkaikki. -- Kas Lauri-poikaa: hän jo raukenee ja nukkuu, nukkuuhan\npoika-parka. -- Niin, eläkäämme Jumalan tähden rauhassa ja\nkärsivällisyydessä, kunnes astelemme tästä kotia taas.\n\nJUHANI. Kotia! Emmehän joudu edes hauta-kotoomme, kunnialliseen\nkirkonmaahan, vaan tähänpä nukahdamme viimein korppien ja kotkien\nnokittaviksi. Minä kuolen nyt juuri, tuossa paikassa; no niin, minä\nkuolen. Tässäkö oli tämä elämä? Mitä se maksoi?\n\nTIMO. Niin, tässäkö oli tämä elämä? Mitä se maksoi? Kysymys.\n\nJUHANI. Et tietänyt, armas äitimme, mihin kurjuuteen synnytit kerran\nseitsemän pientä nalliaista.\n\nTIMO. Ethän tietänyt.\n\nJUHANI. Oi jos nyt kerran vielä ryyppäisimme, valoittaisimme pullosta\nviimeisen pisaran. Tuossa, Tuomas, ryyppäise ja anna käydä.\n\nTUOMAS. En huoli sinun viinastasi\n\nJUHANI. Aha, haha! joko nyt on unohdettu kaikki Jumppilan Jallit ja\nKuninkalan saarnastuolit? Kyllä jo teuhasitkin, teuhasit ja peuhasit\njuuri elämän ja kuoleman rajalla. Hirmuista, kun aattelen sun astuneeksi\nJumalan eteen juopuneena, silmät killissä.\n\nTIMO. Minä kauhistun! Jumalan eteen juopuneena!\n\nJUHANI. Jumalan eteen juopuneena, silmät killissä. Se on aatos se.\n\nSIMEONI. Ettäs sanot!\n\nJUHANI. Johan liki liippasi, ettei niin tapahtunut. Mutta nyt hän lepää\ntuossa kalveana. Ah! silmäni vuotaa, koska sieluni häntä surkuttelee, ja\ntahtoisinpa kätkeä aina sydämeni sisimmäiseen karsinaan tuon kurjan,\nköyhän ja kärsivän veljeni tuossa.\n\nAAPO. Mutta unessaan hän unohtaa tämän nälkämme, tämän kuolettavan\nmadon.\n\nSIMEONI. Kolmas päivä! Niin vaipukaamme jo kuolemaan.\n\nEERO. Ja kuolla täytyy meidän, vaikka on edessämme lihaa, elävätä lihaa.\n\nSIMEONI. Se liha meidät kuolettaa, kuolettaa!\n\nJUHANI. Juuri tänäpänä, tällä tiimalla ja minuutilla! Niin, tällä\ntiimalla.\n\nTIMO. Tappakaamme se liha, ampukaamme joka-ainoa sarvipää, ja tulkoon\nmeille tuoretta lihaa oikein roimalta. Viisi kivääriä on latingissa ja\nLaurin kontissa on ampumavaroja kyllin.\n\nJUHANI. Siinä on aatos!\n\nAAPO. Joka meidät pelastaa!\n\nEERO. Pelastaa tosin!\n\nJUHANI. Ah! millä maksamme Timon?\n\nSIMEONI. Sinä Herran enkeli!\n\nTIMO. Tuoretta lihaa, tuoretta lihaa! Ei yhtään muuta. Heheh! -- Laurin\nkontissa on kymmenittäin nykyisin valettuja luoteja, ja kruutia vielä\nuseampi latinki.\n\nJUHANI. Niinkuin sanot, sinä verraton poika! Täällä on luoteja ja\nkruutia, enemmin kuin tarpeiksi. Härkiä on tässä kolmekymmentä ja kolme.\nHm. Me tomppelit ja töpöt! miksi emme jo ennen keksineet tuota keinoa?\n\nAAPO. Tosin minäkin tuota temppua tässä kerran muistelin, mutta varat\nLaurin kontissa eivät johtuneetkaan mieleeni, enkä siis ilmoittanut\naprikoimistani teille muille, sillä viisi luotia, viisi härkää.\n\nJUHANI. Sitä kohden tuumiskelin minäkin, mutta ehtimättä\nkauemmas. -- Kolmekymmentä ja kolme härkää. Hyvä! Kuulkaat, te\nKaura-Matin poikajunkkarit! jos nyt ammumme kuin miehet, lävistämme\naina joka ampauksella juhdalta sydämen tai pään, niin avattu, avattu\non meille vapauden tie. Voi sinä, Timo-jukuri, itseäskin!\n\nTIMO. Hä sanoinhan ma sen. Eihän tässä yhtään muuta. Kyllä sen tiedät.\nNääntyisimmekö tähän niinkuin rotat? Eihän siihen uhkeilla pojilla aikaa\nole. Heheh! Minä sanoin sen.\n\nJUHANI. Nyt leimaus ja jyrinä ja auki isketty on vapauden tie!\n\nAAPO. Niin, Juhani! Tosin kulkee tämä tie yli verisien ruumisten, mutta\nei auta.\n\nJUHANI. Ei auta, vaan ympäri Hiidenkiveä lainehtikoon mustanpunainen\nveri. Me onnen myyrät! kohtahan syömme lihaa kuin sudet!\n\nAAPO. Mutta millä maksamme neljäkymmentä härkää?\n\nJUHANI. Elämän ja kuoleman tähden, ja siitä on laki puolellamme. Lihaa\nteemme, ja Viertolan mätimahainen patruuna lihansa korjatkoon, jos\nmiellyttää. Ei koske se meihin.\n\nAAPO. Kuinka käy, sen näemme, kun välttämätön työ on tehty. Mutta koska\nmurha suuri on tehty, niin on meillä kohta toinen askare. Huomatkaat,\nkun viimein maassa makaa joka huiskahäntä, niin kohta heitä nylkemään;\nmutta yksi meistä lähteköön murhesanomalla Viertolan kartanoon.\n\nJUHANI. Tärkeä neuvo. Nylkemään, nylkemään, ennen kuin nahka sitkistyy\nlihaan. Tapahtukoon niin, ja tulkoon sitten kelle hyväänsä lihat ja\nnahat, suolet ja mahat. Nauta penkkiin ja nahka pois! Meillä jokaisella\non vyöllämme veitsi, joka pystyy, ja tässä on puukko terävä kuin kärmeen\nkieli. Niin; käykäämme käsin veriseen työhön. Nyt mies, jonka tuliluikku\non tyhjä, pankoon sisään taattavan latingin; ja sitten iskemme veriseen,\nveriseen työhön.\n\nAAPO. Mutta veljet! voimmehan kilvoitella vieläkin nälän kanssa tunnin\ntai kaksi, varsinkin nyt kun pelastus on tietty asia. Koettakaamme vielä\nkerta kuuden miehen kurkun voimaa ja sitten vartokaamme hetki, tuskamme,\nvankeutemme viimeinen hetki.\n\nJUHANI. Tosin likistää nälkä, mutta tehkäämme niinkuin tahdot.\nHuutakaamme, ja ehkä pääsemme pinteestä, vuodattamatta veren pisaraa.\nTurha toivo kuitenkin. No, no, me voimme vieläkin vartoa hieman; onhan\nvapautemme hirveä välikappale kourassamme nyt. Siis kirkaiskaamme täyttä\nkurkkua taas. Minä rukoilen, tehkäät niin, sillä se on minun käskyni.\nTuomas, äänetön kuin tämä kivi, paneppas pämppäs möräämään myös. Tee se,\nminä rukoilen sinua, sillä se on minun käskyni.\n\nTUOMAS. Älä leksoittele. Minä teen niinkuin yhteiset asetuksemme vaatii.\n\nJUHANI. Olkaat valmiit. Yks, kaks, kolme.\n\nKohottivat he äänensä, kohottivat seitsemän kertaa, ja ympäri kaikui\nhuuto ja koirien ulvominen. Siitä vaipuivat he vartomaan taas, vaikka\nnälkä oli kova, mutta varma tieto pelastuksesta antoi heille uusia\nvoimia. Yksi heidän joukostansa, veli Lauri, ei kuitenkaan tuntenut\nnälän tuskaa eikä toivon iloa. Tuossa hän muiden jalkain juurella makasi\nkuorsaten ja kalveana. -- Vartoivat siinä veljekset hetken, vartoivat\ntoisen, ja läheni jo laskuansa kolmannen päivän aurinko. Silloin Juhani,\nkuultuansa vaisun ukkosen jyminän koillisesta, huusi korkealla kuoleman\näänellä: \"nyt, pojat! Herra auttakoon meitä, ja ammen!\" Ja kohta alkoi\ntulinen, verta vuodattava leikki.\n\nSavupilviin peittyi harmaa Hiidenkivi, mutta pilvistä leimahteli,\npaukahteli kuolema kaikkialle härkien liutaan. Ja sarvipäistä yksi\ntuolla, toinen täällä, luodin lävistämänä loiskaisi mörähtäen äkisti\nylös ja kaatui, puhaltaen voimallisen henkensä rinnastaan ulos. Elikko,\njonka aivo oli puhkaistu, raukeni pian, tuskin kertaakaan hän potkaisi,\nvaan ojensi jalkansa kankeina sauvoina; ja niin hän henkensä heitti, ja\nmustanpunaisena roiskui veri haavasta korkealle ilmaan ja ilmasta\nkaarena maahan. Mutta hän, jonka rinta haavoitettiin, eikä juuri sydän\nlävistynyt, hän riehui kauan, kirmaisten verisenä tuonne, tänne muiden\njoukossa, jotka luoti vielä oli säästänyt, kunnes viimein hän\nnurin-niskoin kellahti alas tanterelle ja siinä vielä hetken myristen\nviskeli sorkkiansa ilmassa. Ja kiire, hälinä ja peloittava temmellys nyt\nnousi pian muissa, koska, tuntien löyhkän toverinsa höyryävästä verestä,\nhe raivoten rynkäsivät kaikki yhteen rykelmään. Kielet ulkona,\nväännellen silmiänsä ja hirmuisella möryllä täyttäen korven, paiskelivat\nhe risuja, turpeita ja multaa korkealle selkiensä ylitse.\n\nMutta kivellä, kierrottuina savuun, seisoivat kalveina peikkoina\nveljekset, ampuen, ladaten, ja ampuen lakkaamatta ja aina kiirahteli\nhärkiä maahan. Pyssyt leimahtelivat, paukahtelivat, mutta ankarammin\nvielä tuolla korkeudessa jyrisi ja välähteli, jossa ukkonen pilvien\nvuorilla ajeli. Silloin savu ja taivaan pimeät pilvet saattoivat synkeän\nhämärän Hiidenkiven ympärille. Hämärässä kaikui härkien kiljuna ja poru,\nkoirien ulvominen, pyssyjen pauke ja pitkäsen jylisevä ääni, ja kuusien\nlatvoissa kohisi myrsky. Kauhistava oli hetki; verikuumaksi tuntui ilma.\nHeräsi myös Lauri nyt puoleksi valveilleen, avasi silmänsä, mutta näki\nainoastaan kamoittavan himmeyden ja himmeydessä tummia haamuja seisovan\nympärillään. Hän kuuli verrattoman melskeen, kuuli vierestänsä, kuuli\nalhaalta maasta ja ylhäältä korkeudesta; ja levottomassa veressään\ntuntui hänestä vielä kuin olisi kaikki vaipunut alaspäin kiivaalla\nvauhdilla. Synkeä aatos astui hänen mieleensä ja hän lausui itsekseen:\n\"näin mennään syvyyden pätsiin, mennään; mutta mennään sitten; mikä\nauttaa enään?\" Niin hän lausui, käänsi kylkensä, ummisti silmänsä ja\nnukkui jälleen sikeään uneen.\n\nMutta niinkuin komea linna, niin vaatehti itsensä Hiidenkivi savuiseen\nkauhtanaan, matkien ukkosen kieltä. Sen ympärillä lainehti veri ja\nsadoittain keikahteli siinä sorkkia ilmassa. Jyritteli ukkonen pilvissä,\njotka nyt rupesivat raskaasti satamaan, ammentaen vettä alas kohisevaan\nkorpeen. Mutta tehty oli murha-työ, ei näkynyt enää pystyssä yhtään\nainoaa sarvea. Maassa makasivat Viertolan kartanon kolmekymmentä ja\nkolme härkää, mikä jo kuolleena vallan, mikä potkien vielä; ja sieltä ja\ntäältä kuului kuolonkamppauksen korahtelevia hengenvetoja. Mutta alas\nkiveltä astuivat veljekset koirinensa, riensivät verhoon tuuhean kuusen\njuurelle; sillä tuimasti satoi ukkospilvi ja huokaili partainen salo.\nTässä he seisoivat, katsellen edessään kuoleman runsasta niittoa; ja\nmonena solisevana purona juoksi verinen vesi Hiidenkiven ympäriltä\nkohden jokaista suuntaa. Mutta koska sade oli lakannut, astuivat he\nverhosta ulos, käyskelivät äänettöminä irvistellen uhriensa ympärillä,\nkatsellen kamoittavasti ja tuolloin, tällöin ravistaen päitänsa.\n\nJUHANI. Onpa tässä lihaa.\n\nTIMO. Ja verta.\n\nJUHANI. Ja verta kanssa, on totisesti. Kasvaispa tämän kiven ympäristö\nvaikka pippuria kymmenen vuotta perätysten; niin on saanut moskaa\nniskaansa tämä maa. -- Mutta iskekäämme tulta ja tehkäämme valkea, jossa\ntaidamme paistaa itsellemme tuoretta lihaa. Ah, maistuupa, maistuupa\npojille nyt härjänpaisti! Tuokaat, veljet, puita ja pihkalastuja, minä\nisken tulta; mutta Timo rientäköön aholle ja saattakoon tänne kirveeni\nja tuohikontit, jotka vaaran hetkenä hellitimme. Ja sitten, syötyämme,\nrupeemme miehissä juoneen, rupeemme \"otta nakka pois\", sanoi Krööni,\npunapartainen ukko. Maan povessa jo lepää hänkin, mutta parastahan\npäästyänsä. Täällä kärsi äijä-rukka nälkää kuin juoksukoira; eikä ollut\nhänellä ystävää, ei heimolaista, ei suojaa mihin päänsä pisti, vaan\nolipa vielä tuo turhanpäiväinen kunniakin hänen papinkirjastansa pois.\nTuonne hän kyykähti Kolistimen riiheen, ja kaikki on nyt unohdettu\nturpeen alla. -- Kas niin, Eero, siinähän rasvaisia pihkalastuja, tuossa\ntuo Simeoni kuivia karankoja, ja kohta on meillä riekas valkea.\nViilteleppäs valmiiksi, Tuomas, oikein aika viuloja tuon kailokyljen\nreidestä. Ah-hah! mielisinpä, mielisinpä jo tuossa paikassa iskeä kiinni\nkuin kissa raakaan, veriseen paistiin.\n\nTUOMAS. Hieman vielä kärsimystä, ja paistimme maistuu yhä uhkeammin.\n\nJUHANI. Niin vallan. -- Mutta kiittäkäämme, että kuulumme sukuun, joka\non oppinut taistelemaan nälän kanssa, sukuun ja kansaan. Emmehän muutoin\ntässä hyöriskelisi enään juuri näin. Sen takaan.\n\nMutta pian paistui liekissä seitsemän muhkeata lihankappaletta. Siis\nmuistivat he myös Laurinkin, vaikk'eivät kuitenkaan tahtoneet häiritä\nhänen untansa kivellä, jossa hän aina vielä makasi, heräymättä\nsilloinkaan koska rankkasade häntä valeli. Mutta Timo oli lähtenyt\nmatkaan; löysi myös aholta kontit, löysi kirveen veriseltä tanterelta,\njossa makasi kontio ja seitsemän härkää. Ja palasi hän retkeltänsä\ntakaisin, kontit seljässä ja kirves kainalossa, ja silloin otettiin\nesiin kuusi reikäleipää ja lihankimpaleet tulesta; ja pienentyi miesten\nhampaissa kuiva leipä ja paistettu, suolaan kastettu härjänliha.\nNauttivat myös Killi ja Kiiski nyt yltäkylläisen atrian, paastottuaan\nisäntiensä kanssa kolme yötä ja päivää. Mutta koska he olivat itsensä\nravinneet, niin koirat kuin miehet, tuntui äkisti veljesten jäsenissä\npuuduttava raukeus. Voimallinen, vastaanseisomaton uni heitä painoi, ja\nhe kallistuivat, silmät ummessa, alas tanterelle, toinen toisensa\nperässä. Ylhäällä kivellä makasi kuorsaten Lauri, alhaalla kiven\njuurella muut nuotion ympärillä, koska aurinko sammui ja syyskuun päivä\npimeni yöksi. Niin he lepäsivät uhriensa, surmatun härkäjoukon keskellä;\nja leiriä vartioitsivat äkeä Killi ja Kiiski.\n\nMutta viimein, kun oli jo ehtinyt kappale yötä eteenpäin, heräsivät he\nunestansa ja tunsivat jälleen jäsenissään entisen voiman. Nousivat he\nylös ja rupesivat kantelemaan mustia, mehukkaita tervaskantoja tulelle,\nettä punertavassa valossa näkisivät nylkeä suurta saalistansa, mutta\nlähettivät Eeron viipymättä Viertolaan voudille asiasta tietoa antamaan.\nYlös valahti mustanpunainen liekki, valaisten maata ja jylhää metsää.\nKohden kartanoa asteli Eero, mutta muut kävivät kaikin voimin\nketistelemään kaadettuja hirviänsä.\n\nSilloin heräsi myös Lauri syvästä, pitkästä unestansa ja katsoi\nharristellen ympärillensä, katsoi hetken, käsittämättä mitä näki. Tuossa\npalava kantokasa valaisi tyynen, pimeän yön, kaikkialla näkyi veressään\npyllyileviä nautoja, kielet hampaista ulkona ja mahat kohistuneina\nkorkealle. Kaksi heistä oli jo muuttunut lihoiksi, kolmas oli par'aikaa\nmuuttumassa. Ja siinäpä nyt veljeksistä mikä nylki, mikä hallitsi\njalkaa, mikä riuhtoili kirveellä rikki naudan jykeviä luita, ja mikä\nheistä lihoja latoili kuusen juurelle valtaiseen pinoon. Tämän kaiken\nnäki Laurin pohmeloinen silmä; mutta lopulta kuitenkin hän käsitti mitä\noli tapahtunut. Hän katsahti alas, näki lähellä nuotiota sammaleisella\nmättäällä leivän ja leivällä kappaleen paistettua lihaa. Silloin tunsi\nhän kiivaan hiukaistuksen vatsassansa, astui kiveltä alas, istui valkean\nhauteesen ja iski kouransa lihaan ja leipään. Paljasti hän kuitenkin\npäänsä, liitti kätensä ristiin ja, nopeasti nyökäyttäin tuota pörröistä\ntukkaansa, siunasi hän ruokaa ja alkoi maistavan ehtoollisen. Siinä,\nsilmät äkeinä äkeän otsan alla, hän äänetönnä istui ja atrioitsi. Siinä\nhän istui, kuivatellen vaatteitansa tervasliekkien hohteessa, ja muut,\nhänestä muutaman askeleen päässä, askartelivat ja hyöriskelivät\nvikkelästi; sillä teurastettavana oli heillä suuri kontio ja\nneljäkymmentä härkää.\n\nSananpa saattoi Eero Viertolan voudille, vouti kiireesti herrallensa, ja\nnousi tuosta huuto ja tulinen hälinä; ja Eero läksi vilkaisemaan\ntakaisin tavallista vikkelämmin. Mutta kiljuen ja kipenöiten vihasta\nkokoonkutsui Viertolan herra kaikki saapuvilla olevat miehet. Siitä\nläksi hän hurjasti käymään kohden Hiidenkiveä, kymmenen rotevaa miestä\nseurassaan, ja lähinnä herraansa asteli kartanon harteva vouti, kourassa\npeloittava tervapamppu. Samosivat he ankarasti eteenpäin, ja lähestyi\nviimein paikka, josta heitä vastaan punertava valo haamoitti. Valossa\nnäkivät he seitsemän urosta, kuin seitsemän öillistä, mieltä hurmailevaa\naavetta, ja veristä työtä harjoittelivat aaveet, verisissä kourissa\nveriset veitset. Mikä nylki, mikä hallitsi jalkaa, mikä riuhtoili rikki\nnyljetyn juhdan jykeviä luita, ja mikä levitteli vuotia kuivaamaan\nkuusien taipuville oksille. Siellä koiratkin keikahtelivat, nauttien\nnaudoista noita hyljättäviä taikapaloja, joita teurastajat viskelivät\nympärillensä. Pian huomasivat Killi ja Kiiski, että vierasta väkeä\nlähestyi, ja he karkasivat kohden äkeällä haukunnalla, mutta kovistaen\nriensivät veljekset hillitsemään heitä. Astuipa esiin vihainen Viertolan\npatruuna, astui hikoillen kovin tuo isovatsainen, pulleasilmäinen herra,\nkymmenen miehen voimalla.\n\nAAPO. Hyvää iltaa, herra!\n\nJUHANI. Jumala auttakoon meitä! tässä oli hirvittävä leikki.\n\nVIERTOLA. Onko jo helvetti irti! Surmattu neljäkymmentä härkää!\nKauhistus ja kuolema!\n\nAAPO. Niin on tapahtunut seitsemän miehen hengen päästimeksi.\n\nVIERTOLA. Minä teidät opetan, te Jukolan metsäsissit ja rosvot! Selkään\nheitä, miehet, ja peitotkaat että makaavat veressään maassa kuin uhkeat\nhärkäni tuossa. Päin tuuleen, miehet!\n\nAAPO. Hiljaa, herra!\n\nTUOMAS. Hiljaa, hiljaa!\n\nJUHANI. Seis, herraseni, miehinesi, seis! ja muista mikä rauhaas tulee.\n\nAAPO. Keskustelkaamme järkevästi kovan onnen kohtausta.\n\nJUHANI. Kaikilla on meillä yhteinen laki, jonka edessä me seisomme\nverta-verroin. Sillä ämmän kohdusta olet sinä astunut ulos juuri\nniinkuin minäkin ja yhtä paljaana, yhtä paljaana, et tuumaakaan\nparempana poikana. Ja sinun aatelisuutes? sen päälle tehköön pienen\nkonstin meidän vanha, nilkosilmäinen kukko. Yhteinen laki! ja tässä\nkohdassa on se vahvasti Jukolaisten puolella.\n\nVIERTOLA. Puolellanne! Onko teillä valta, te kirotut, teurastaa juhtiani\nomalla maallani?\n\nJUHANI. Onko teillä valta päästää valloillensa härkiä, joista on\nmiehelle hengen surma?\n\nVIERTOLA. Omalla maallani he kävivät ja aidatussa ha'assa.\n\nJUHANI. Sitten lasketaan vaa'alle tämä. Tuo kappale raja-aidasta, jonka\nhärjät surkeaksi piinaksemme murtivat alas, kuuluu koreasti Viertolan\nosaksi. Mutta nyt tahdon kysyä: miksi panee rikas kartano niin rässyn\naidan, että sen elikko yhdessä roisauksessa runtoo maahan?\n\nVOUTI. Aita kuin harjaksen terä, sinä lurjus!\n\nJUHANI. Aita, jonka juhta työnnäisi vaan kortena tieltänsä pois!\n\nVIERTOLA. Mitä oli teidän tekemistä minun ha'assani, minun ha'assani, te\njunkkarit? Mitä?\n\nJUHANI. Ahdistimme karhua, vaarallista petoa, joka pian nykistää niin\nteidät kuin teidän härkännekin. Raatelevan kontion tapoimme, ja niinpä\nteimme isänmaallemme suuren, yhteisen hyödyn. Eikö ole tämä yhteinen\nhyöty: penssata pedot, peikot ja perkeleet maailmasta pois? Katsokaas\ntuota paikkaa. Laki on vahvasti puolellamme, on vaikka mätänis.\n\nVOUTI. Suus kiinni, sinä ryökäle, ja älä siinä lörpöttele!\n\nVIERTOLA. Miellyttääpä heitä vielä tehdä meistä pilkkaa, lurjukset!\nSelkään heitä! Karatkaat päin!\n\nAAPO. Siivosti, herrat, voudit ja rengit, ja muistakaat kuinka on meitä\nkiusattu tässä kiusan kivellä ja että jokainen meistä on pian vimman\nvillitty poika.\n\nJUHANI. Oikein sanottu. Vimman villitty poika, vimman villitty poika!\nAh! hänen aatoksensa kääntyy äkisti ympäri, hän puree sydämensä\nkivikovaksi ja silloin yksi leimaus, ja maa ja taivas naukuu. Ah! tässä\non meitä kiusattu kolme yötä ja päivää elämän ja kuoleman rajalla.\n\nTUOMAS. Mutta nyt olemme syöneet veristä lihaa, hengittäneet murhan\nveristä höyryä, ja tässä seisomme, veriset puukot verisissä kourissamme,\nveriset aina kyynäspäihin asti. Suokoon Herra teidän ottamaan ajoissa\nsanastamme vaari, me muutoin teemme tämän yön kauhistuksen helvetiksi.\nOttakaat, ottakaat sanastamme vaari!\n\nEERO. Ja varoitus härjistä tuossa.\n\nJUHANI. Oi Herra, suo tällä hetkellä heille silmänvoidetta ja sydämen\nvoimaa hillitsemään itsiänsä kiusaamasta meitä kauemmin! Anna heille\njärkeä päähän ja ottakoot varoituksen onnettomista härjistä tuossa,\nsillä me taidamme vieläkin tehdä makkaroita! Anna heille viisautta,\nHerra, me muutoin käymme heidän papeiksensa ja vihimme heidät näillä\nverisillä puukoilla yhdeksi lihaksi ja vereksi noiden onnettomien\nhärkien kanssa tuossa, ja teemme kiljuvaksi helvetiksi tämän öisen\nkorven. Oi Herra, varjele tuota Viertolan isomahaista herraa ja hänen\nröykkeitä miehiänsä! Armahda heitä, Jumalan kaikkivaltias poika!\n\nTUOMAS. Tässä seisomme, astukaat esiin jos miellyttää.\n\nJUHANI. Tässä seisomme, astukaat esiin jos miellyttää.\n\nVIERTOLA. Hyvä, hyvä! Nyt ylvästelkäät, mutta kerran, luulen minä,\nlausuu laki toista ja koreasti silloin lannistuu ylpeytenne pyrstö, ja\nonpa vielä kurja talonnekin mennyt aina tunkkaiseen perustaan\nasti. -- Pois, mieheni! Neljäkymmentä härkää heitän saaliiksenne nyt,\nmutta kaikki vielä tempaan teiltä takaisin aina viimeiseen sorkkaan\nasti. Lähtekäämme!\n\nJUHANI. Korjatkaat lihanne ja ränttynne ennenkuin pahenevat. Ne ei koske\nmeihin; riensimme vaan nylkemään ennen nahan sitkistymistä lihaan.\n\nVIERTOLA. Kaikki hyvin! Kotia, miehet, niinkuin käsken.\n\nPoistui miehinensä Viertolan herra, uhaten kovin ja kiroillen; mutta\nveljekset rupesivat jälleen teurastukseen. Ja seuraavana päivänä oli\nneljäkymmentä härkää nyljetty, ja palasivat veljekset kotiansa, kangessa\nkantain karhua mustanhallavaa, ankaran suurta. Mutta juhtien niin lihat\nkuin nahat ja suolet heittivät he metsään, kuitenkin kahden veljen\nvartioittavaksi. -- Ja niin loppui retki, joka syntyi Taula-Matin\nkertomuksista Pohjolan mailta, ja alusta määrättiin sorsan-pyynniksi\nKourusuohon.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\n\nOn eräs syyskuun aamu; muutama päivä on mennyt sitten kuin veljesten\nvaikea retki päättyi. Aholla he istuvat nyt kiehuvan lihapadan\nympärillä. Kaksi vuorokautta olivat he matkan päästä vartioinneet\nlihoja korvessa, mutta kenkään ei käynyt niitä korjaamaan, ja näkyi siis\ntulevan tuosta verraton haaskio. Silloin päättivät he käyttää\nhyödyksensä noita muhkeita kasoja metsässä ja elää oikein jalosti\nlihapadan ääressä aika tuonnemmaksi. Niin tapahtui. He kantoivat otukset\naittaansa, joka täyttyi lihasta, ja orret peittyivät riippuvista\nvuodista. Ja nytpä kiehui molskien ja kuohuen hirveän suuri lihapata\nkantoisella aholla lähellä pirttiä, kiehui melkein lakkaamatta aamusta\niltaan, ja täysinä ponnistelivat veljesten vatsat. -- Siinä he viettivät\nsuruttomia, iloisia päiviä nyt. Milloin he söivät, milloin he\nhaastelivat satuja ja tarinoita, ja milloin taasen he makeasti\nmakasivat, mättäällä pää, ja kuorsauksista jyrähteli kumiseva aho.\n\nAamu oli kaunis, sen taivas sinisenä, kirkkaana kaarteli, ja metsistä\nympärillä kuului raikkaan koillisen kohina. Lihapatansa vaiheilla\noljentelivat veljekset; mikä istui kannon päässä, mikä ahon kuivalla\nkamaralla, nauttien runsasta aamullistansa. Siinä myös koiratkin,\nrehoittaen mahoillansa, hilloivat härjän saartuvallista, voimakasta\nlihaa. Kaikkein kasvoilla näkyi hilpeys ja jykevä rauha.\n\nTIMO. Kiitos Viertolan herralle tästäkin atriasta.\n\nJUHANI. Kiitos ja kunnia hänelle!\n\nAAPO. Mutta luemmepa kalliiksikin vielä tämän kestin. Varmaankin ei\nheitä Viertolainen asiaa juuri näin.\n\nJUHANI. Laki on puolellamme; sen huomaa kaiketi herrammekin ja heittää\nkeräjänkäymisen hiiteen. Syökäämme lihaa, veljet, ja suruttomasti\nsulakoon se vatsassamme, sillä selkämme on vapaa. -- Mutta enemmin\nliikettä, pojat, enemmin liikettä ja marssia; härjänliha on lujaa\nmuonaa.\n\nEERO. Iskekäämme käsi käteen ja veljesrinkiä tanssikaamme, loiskikaamme,\nja takaanpa että vatsa vaipuu.\n\nJUHANI. Emmehän tässä harakoitse kuin mätäkuun houkot, vaan yhdymmepä\ntoisenmoiseen leikkiin. Ah! missä ovat nyt poikuuteni huikeat päivät?\nVeljet, lyökäämme tulista kurraa kerran vielä kuin löimme ennen Toukolan\ntomuavilla teillä. Tässä on meillä sileä aho, ja mitä kantoja on\nesteeksi, tempaisemme juurineen pois, ja tuolta otamme tarhallemme\njatkoa nummen tasaisesta pinnasta. Nyt velisarja kahteen osaan, ja sen\npuolen miehet, jotka käyvät taistelossa tappiolle, nielkööt ehtoolla\njuhdan lihaa kymmenen naulaa.\n\nTUOMAS. Olkoon sanottu.\n\nJUHANI. Kymmenen naulaa, veljet?\n\nEERO. Juuri niin! Kymmenen naulaa rangaistukseksi heille, joita visainen\nkurra kaahaa.\n\nJUHANI. Kolme kummallakin puolella, se olis suorin kauppa, mutta meitä\non seitsemän miestä.\n\nLAURI. Pois luovun minä. Ennen katselen kalupuita metsissä, kuin\nhurjapäisenä poika-nallina tässä juoksen ja hikoilen. Lyökäät\nleikkiänne, minä käyn metsään, kirveskynä kainalossa.\n\nNiin haastellen he päättivät viimein atriansa ja läksivät rakentamaan\nkiekkotarhaa. Sen raivasivat he juoksemaan halki ahon ja vielä matkan\npitkin nummen kamaraa ahon itäisellä puolella. Ja muutaman tunnin päästä\nseisoivat he valmiina leikkiin, kourissa vahvat koivuiset kanget; ja\nseisoivat he jaettuina kahteen joukkoon: Juhani, Simeoni ja Timo\ntoisella puolella, mutta toisella Tuomas, Aapo ja Eero. Alkoi kiekko\nlennellä heidän välillänsä, ja kauas kajahteli tienoo, koska kanget\niskelivät vasten visasta pyörää, joka huminalla juoksi edestakaisin.\n\nMutta salojen helmoissa astelee Lauri, kirves kainalossa. Vitkoin hän\nkäyskelee, katsellen tarkasti ympärillensä, ja ainapa seisahtuu kulkunsa\nhetkeksi koska silmänsä huomaa pahkoja, puitten haaruja, vääriä, ja\ntuuheitten koivujen tai mäntyjen latvoissa hattapäitä tuulenpesiä. Nyt\nhän kohtaa myrskyn murtaman kuusen korkean kannon, sitä katselee hän\nhetken, tuumiskellen, ja rupeaa viimein kirveellänsä nakuttelemaan läpeä\nsen kylkeen. Tehtyänsä tämän, aattelee hän itseksensä: rakentaa mar'\ntulevana keväänä pesänsä tuohon läpeen punahäntäinen leppälintu tai\npikkuinen, kirjava tikka. Niin hän aattelee, merkitsee visusti paikan,\nja tiensä jatkaa eteenpäin. Mutta hetken kuljettuansa, huomaa hän\nriippuvaoksaisen koivun, jonka rangasta puskee ulos valtainen pahka,\nkuperiainen, aika joulukakun vertainen. Sen iskee hän irti, ottaa sen\nmukaansa ja määrää siitä ankaran kousun. Lähtee hän jälleen vaeltamaan,\nmutta pianpa näkee tarkka silmänsä pienen kallionkielun syrjässä\nkummallisesti vääristyneen katajan. Mitähän tuostakin tulis? hän\naattelee, lyöpi läimäyttää tuimalla kirveellänsä kerran ja kaksi, ja\nkatajan kaataa. Hän karsii sen, katselee sitä myhäillen hetken, ottaa\nsen mukaansa ja lähtee käymään taas. Kuulee hän kylien karjankelloja,\nluihkaisee kerran huikealla äänellä, peloittaakseen Häntyriä seuduilta\npois. Hän luihkaisee ja ympäri valahtaa kaiku, ystävällisesti vastaten.\nNiin hän astelee ja ehtii viimein kanervaisen kummun harjulle, näkee\nerään hongan latvassa suuren tuulenpesän keikkuvan, koska viileä\nkoillinen liehtoilee. Hän kaataa hongan, katkaisee siitä ryhtevän hatun\nja istuu katselemaan löytöänsä.\n\nSiinä istui hän kauan, harkiten ja tutkistellen sekä tuulenpesää että\npahkaa ja tuota monikoukullista katajaa. \"Millä tavalla oli luonto\nheidät saattanut matkaan? Mikä oli vääristänyt katajan noin moneen\nkymmeneen mutkaan ja polveen?\" Ja kallistui hän alas, nojaten päänsä\nvasten vanhaa, ruohoittunutta viholaispesää. Siinä katsoi hän puiden\nlatvoja, purjehtivia hattaroita, mietiskellen maan ja taivaan rakentoa;\nja etäältä, Impivaaran aholta, kaikui hänen korviinsa mäikynä\nkiekkokankien iskuista. Viimein tahtoi hän siirtää aivostansa kaikki\naatokset pois ja päätti nukkua; vaan eipä mielinyt uni häntä lähestyä.\nMutta mitä keinoa käytteli tavallisesti Lauri, koska tapahtui että\nUnonen viipyi? Hän silloin aatteli itsensä joko pieneksi myyräksi, joka\nmöyriskelee rauhallisessa maanalaisessa kartanossaan ja nukkuu viimein\nhienolle hietavuoteellensa, tai kuvaili hän itsensä paksukarvaiseksi\nkarhuksi, lepääväksi jynkässä, sammaleisessa konnussansa kuusten juurien\nalla, jonka päällä talven tuiskuavat myrskyt pauhaa. Niin aatteli hän,\nja silloin uni melkein aina pian painoi hänen silmäkantensa uneen.\nSamoin nytkin, koska hän aatteli itseänsä myyrän poikaseksi,\nrähmästeleväksi, syvällä maa-emon kohdussa.\n\nHän nukkui, mutta uni jatkoi hänen mielensä kuvailusta. Koko hänen\nruumiinsa, niin hänestä tuntui, supistui äkisti hienokarvaiseksi\nmyyräksi, silmänsä kävivät kovin pieniksi, mutta kämmenensä pullistuivat\nsenkaltaisiksi hansikkaiksi, ja valmis oli myyrä, joka nummen kohdussa\nkaiveli honkien juurien alla. Siellä hän möyrieli ja kaiveli, kaiveli\nitsensä lopulta ylöspäin pitkin hongan lahounutta sydäntä, ehti latvan\nviimeiseen huippuun ja huomasi nyt istuvansa keskellä tuulenpesää\nhienossa, sammaleisessa karsinassa. \"Tässä on minun hyvä olla, tässä\ntahdon asua ijankaikkisesti\", aatteli hän, katsoa tirkistäen pienillä\nmyyräsilmillään kammionsa pienestä akkunasta ulos. Ja hän näki allansa\nsynkeän maailman käärittynä syksyillan ikävään hämärään. Hän näki\nImpivaaran jyrkän vuoren, mutta mittaamattomassa, mieltä polttavassa\nkaukaisuudessa, näki siellä iltaisten metsien keskellä tuon alakuloisen\npirtin, ja vielä näki hän armaitten veljeinsä heittelevän kiekkoa\nprovastin kanssa sumuisella, kaikuvalla aholla. Ja häntä miellytti\nkatkerasti itkeä, mutta kyynel ei tahtonut juosta, vaan pyöriskeli\nlevotonna lähteessänsä. Kohden Impivaaraa hän katseli: ja yli ahon ja\nvielä kappaleen pitkin nummen pintaa oli levitetty härjänvuotia,\nverisiä, tuoreita, levitetty pitkään riviin, jota myöten hyppeli\nhumiseva kiekko. Koivuisilla, tyvistä väärillä kangilla, veljekset\nuhkeasti läimäyttelivät, mutta uhkeammin vielä iski provasti hengen\nmiekallansa. Ja sitkeimmästä raudasta, vanhoista hevosenkengistä, oli\ntämä hengen miekka taottu, niin kerskaili provasti itse, ylpeästi\nheiluttain asettansa ilmassa, heiluttain ja kamautellen sitä vasten\ntuota tammista uskonkilpeänsä, joka riippui hänen rintansa vasemmalla\npuolella.\n\nHikipäin he mäikyttelivät, edestakaisin lenteli kiekko heidän\nvälillänsä, ja kauas kuului kova meno ja paukkina. Mutta viimein huomasi\nprovasti ettei kiekko ollutkaan tavallinen kiekko, vaan oli se\npunakansinen aapiskirja, jota veljekset käyttelivät kiekkona leikissä.\nTästä julmistui provasti, kirosi ja sadatteli, huutaen tuhannen\ntulimmaista veljesten päälle. Hän viittasi läikkyvällä miekallansa\nitään, länteen, pohjoiseen ja etelään päin, huusi korkealla äänellä\n\"iijaa iijaa!\" ja kaikista ilmoista läheni mustia pilviä\nmyrskynkierroksissa, läheni hirmuisella vauhdilla kohden murheellista\nImpivaaraa. Tuli tuhansittain tuulispäitä, ja veljesten ympärillä he\ntöytäsivät yhteen kaikki ja tempasivat heidät helmoihinsa. Ja pian\nkiiriskeli kuusi veljestä tuulen siivillä korkealla ilmassa ylisniskoin\nsekavassa rykelmässä. Niin käärittyinä tomuun ja pilvien sumuun pyörivät\nhe vinhasti ympäri kuin loinpuut pyörii, joita kankurin vilkas käsi\nviskelee. Katseli tuota kauhistuen Lauri myyränhaamussa tuulenpesästä,\nkumartelevan hongan latvasta. Milloin näki hän pyörivästä kierroksesta\nmiehen kouran pistävän ulos, milloin leuvan niinkuin Juhanin jykevä\nleuka, ja milloin taasen liehahti ylös karhea tukka hänen katsantonsa\nohi. Mutta kämäytti äkisti pappi miekallaan vasten tammista\nuskon-kilpeänsä, ja siirtyi kohta pilvipatsas, läksi kiitämään kohden\nhongistoa, jossa Lauri kiikkui korkeassa kehdossansa, ja siitäpä\npöllähtivät hänen myyränsilmänsä pystyyn. Kuitenkin lensi tuima\ntuulispää hänen ohitsensa, ja äkisti kuului ja äkisti vaikeni taasen\nveljesten surkea rääkkynä ja rähinä. Ohitse hän lensi, mutta\npeloittavalla vauhdilla: metsä kohisi kuin tuhannen koskea, kohisi ja\nryskyi, ja honka, jonka latvassa Lauri tuulenpesässä lepäsi, kaatui\nräikkynällä, josta mies, säikähtäen kovin, heräsi unestansa. Pahasti hän\nparahti, loiskasi ylös mättäältänsä ja huusi melkein itkevällä äänellä:\n\"auta, Jumala, ihmislasta!\" Kauan tuijotteli hän ympärillensä, kohta\nmuistamatta missä hän oli. Mutta viimein asettuivat hänen aatoksensa\nentisille tiloillensa taas, varsinkin kun hän havaitsi vieressään\nkapineet: väärän katajan, pahkamollon ja tuulenpesän, röyheän kuin\nTurkin keisarin hattu.\n\nLopulta läksi hän, kirves kainalossa, kalut olalla, astelemaan kohden\nImpivaaraa jälleen, päättäen ei milloinkaan enään kuvata itseänsä\nluontokappaleeksi, kun Jumala kerran oli luonut hänen järkeväksi\nihmiseksi. Niin mietiskellen, käyskeli hän eteenpäin; huomasi vielä\nkivisen polun varrella pienen koivun, joka hänen silmäänsä miellytti.\n\"Mitähän tuostakin tulis, -- hyvä kakkulakeppi\", aatteli hän, iski\nkirveellänsä, ja oli miehellä seljässä oivallinen kalupuu\nkakkulasauvaksi. Ja tällä taakan lisäyksellä hän läksi taasen kulkemaan;\nja hetken päästä seisoi hän nummella, katsellen äkeänä ja äänetönnä\nveljesten iloista leikkiä, tulista kiekon heittoa. Kovin siinä\niskeiltiin ja juostiin, ja voittajina taistelivat Tuomas, Aapo ja Eero,\njotka jo olivat karkoittaneet vastusmiehensä tarhan itäiseen päähän.\nMutta kun raivattu tie oli loppunut, vaihettivat puolueet asemia\nkiistassaan, ja veljekset Juhani, Simeoni ja Timo rupesivat pakenemaan\nkohden kotoa taas, vaikka pinnistelivätkin vastaan voimiansa myöden.\nVaikeata oli vastustaa Tuomaan heittoa, koska kiekko loiskien ja parkuen\nkirmasi esiin; vaikeata kiekon, taasen tullessaan takaisin, pyöriä ohi\nEeron, ilman sattumista hänen sauvaansa. Niin siinä kamppailtiin,\nhikoiltiin ja kirkkuiltiin täyttä kitaa, ja kamppausta katseli äänetön\nLauri, seljässä Metsolan taakka, katselivat myös Killi ja Kiiski, istuen\naina lähellä Juhania, avaten tuolloin, tällöin leukojansa vilahtavaan\nhaukoitukseen. Ja kirkkaana kaarteli heidän päällänsä syyskuun taivas,\nraikas koillinen hongistossa hymisi, ja korvessa, kuivan kuusen\nkyljessä, nakutteli punaharjainen, keltasilmäinen tikka, ja välistä\nhelähteli hänen kileä ja kaunis äänensä.\n\nJUHANI. Nyt annappas kurrasi tulla ja saapa hän seipäästäni otsikkoonsa,\ntietääkseen mistä hän on tullut.\n\nTUOMAS. Kas tuossa! Siinä heitto, joka soittaa teidät aina\nIlvesjärvelle.\n\nJUHANI. Sitä en juuri tahtoisi uskoa. Niin tuossahan se makaa,\nveikkoseni, vallan koreasti. Mutta Herran leimaus! nyt katso, poika,\nkinttus. Tuossa!\n\nTUOMAS. Lyö vastaan, iske häntä, Aapo!\n\nAAPO. Meni kuin pääskynen ohitseni suhinalla. Mutta minä tiedän että\nEeron kanki kajahtaa taasen. Juuri niinkuin sanoin! Hyvin isketty, Eero,\nhyvin!\n\nTUOMAS. Kunnia Eerolle, kunnia korkea!\n\nJUHANI. Ilman sitä peevelin tiitiäistä siellä hännässänne olisittepa jo\nmetsän pohjassa, äijä-parat.\n\nTUOMAS. Ota vastaan kurra, mies, ja älä siinä löpertele kuin lapsi.\n\nEERO. Heleijaa! Meneepä ohitsensa taas.\n\nAAPO. Ei kohtaa häntä yksikään sauva, ei yksikään.\n\nTUOMAS. Ei enemmin kuin lentävää tähteä taivaalla. Veljet, mitä sanotte?\n\nEERO. Aikapa siinä enään sanaakaan hiiskua, kun juoksevat, hännät\nlurpassa, kadonneen lampaan jäljessä.\n\nTUOMAS. Lystiä! Laula, Eero, laula, iloleikkiä lyödessämme. Laula\nRajamäen rykmentistä, joka loiloitus ei anna tätä heittoa perään, vaan\nkestää meille vielä voitonvirreksikin ahon toisella rannalla tuolla.\nLaula Mikon ja Kaisan retkistä pitäjällä.\n\nEERO. Olkoonhan laulua ja riemua, ja saakoot sauvamme vauhtia\nlaulustani.\n\n    Rajamäell' korkealla\n    Asuu pariskunta,\n    Harjoitellen virkaa viisi,\n    Ammattia monta.\n\n    Mikko, ukko viltti-hattu,\n    Kuoharina kulkee,\n    Usein pelimiehenäkin\n    Laattiata polkee.\n\n    Kantelee hän, kauppailee hän\n    Pikipalleroita,\n    Katsoo kaivot, sulkee veret,\n    Vallan kiltti noita.\n\n    Kaisa, akka nuuskanaama\n    Imeskelee sarvee,\n    Askarrellen saunanlöylyss',\n    Keskell' ämmäparvee.\n\n    Seuraa heitä poikaa viisi\n    Kaikiss' matkan vaaroiss',\n    Heikka, vanhin, ratsastellen,\n    Keppihepo haaroiss'.\n\n    Toinen poika, harjastukka,\n    Matti-nimen kantaa,\n    Maailma nimen \"Mörökölli\"\n    Veitikalle antaa.\n\n    Sitten tulee kaksoispari,\n    Nalliaista kaksi;\n    Nuorimpansa kutsuu Mikko\n    \"Pikkutallukaksi\".\n\n    Siinä ompi rykmänttimme\n    Lähtemässä reissuun;\n    Valmihina vankkurit jo\n    Tunkiolla seisoo.\n\n    Karsitaan nyt kulkemahan\n    Ylös, alas mäkii,\n    Kuohimahan, kuppaamahan,\n    Kauppailemaan pikii.\n\n    Aisoiss' Kaisa nuuskanaama\n    Itse olla tykkää;\n    Mikko, purren mälliänsä,\n    Sauvall' perään lykkää.\n\n    Kuormana on rattahilla\n    Kolme nalliaista,\n    Pikisäkki, sarvipussi.\n    Pientä kaikellaista.\n\n    Poika-nallit vankkureissa\n    Kirkkuu kitaa täyttä,\n    Kaisa heille huutaa, kiroo,\n    Mikko nyrkkins' näyttää.\n\n    Edelläpä konillansa\n    Heikka-poika kaahaa.\n    Mörökölli viimeisenä\n    Pullorattait' raahaa.\n\n    Tullaan viimein suureen kylään:\n    Portit räikkyy, paukkuu,\n    Lapset parkuin piiloon juoksee,\n    Koirat kiljuu, haukkuu.\n\n    Onpa Mikkoon monen Hallin\n    Syytä katsoo karsaast';\n    Uhattu on Mikon veitsell'\n    Lasta piimäpartaist'.\n\n    Siitä talon koirat reuhuu,\n    Siitä lasten kauhu,\n    Rykmäntti kun Rajamäen\n    Astuu sisään pauhull'.\n\n    Laattialla lentoo juoksee\n    Heikka orhins kanssa,\n    Mörökölli jyrittelee\n    Pullorattaillansa.\n\n    Nytpä aika potkauksen\n    Antaa orhi hurja:\n    Pirstaleiksi Köllin rattaat,\n    Möräämähän kurja.\n\n    Tuima Kaisa tunkiolta\n    Ruoskan hirveen tuopi,\n    Jolla Heikka-peijakasta\n    Ankarasti suomii.\n\n    Mutta tuolla kaksoispari\n    Kiskoo tukkanuottaa;\n    Heitä taasen vuorostansa\n    Kaisan hulja suoppaa.\n\n    Heikka voihkaa, Kölli mörää,\n    Rääkkyy nalliaiset,\n    Kaisa huutaa, lyöden jalkaans':\n    \"Peikot, Mustalaiset!\"\n\n    Voittaisipa kirku tämä\n    Kurjet Pohjan soilla,\n    Voittais juoppo-vaihettajat\n    Hevosmarkkinoilla.\n\nJUHANI. Mitä tuumiskelee Aapo siellä? Katso, poika, ettet teloittanut\nkiekkoani visaista ja vahvaa.\n\nTUOMAS. Tuonnehan se kanervistoon polulta pöllähti ja pysähtyi\nmielestäni lähelle tuota pientä närettä. -- Päivää, Lauri! No miksi seisot\ntuossa noin äkeänä ja äänetönnä?\n\nEERO. Mitä kuuluu metsästä, Lauri?\n\nJUHANI. Kysy häneltä. Siinä hän seisoo kuin entinen Paijulan Heikki, se\nMyllymäen Hessu, röykkiö kenkärajoja seljässä. -- Mutta Aapo, Aapo, sinä\npeijakkaan pokko, mitä kuhnailet siellä.\n\nTIMO. Tee joutua, tee joutua, Aapo-veljeni.\n\nJUHANI. Tirkistelee ja haeskelee siellä kuin kissa poikaansa...\n\n    \"Tuuli se puhaltaa ja puunlatvat taipuu...\"\n\nSiirryppäs hieman tieltä pois, mun Kiiski-koiraseni, muutoin ovat\nkäpäläsi vaarassa. -- Kuuletko sinä? Pois tieltä.\n\n    \"Tuuli se puhaltaa ja puunlatvat taipuu,\n    Kultani ääni se kaukana kaikuu\".\n\nJaa, jaa, Kiiski-parka, tässä ei auta armot. Kyllä sen tiedät. Siinä\nmahdat istua ja haukoitella niinkuin parhaiten maistaa. Jörri sinä.\nHehehee! Siinä saat istua rauhassa ja katsella kurran juoksua. -- Mutta\nsoikoon saakeli, ellei tässä kiekkoa löydetä! Etsimään sitä joka mies!\n\nEERO. Tässä on kalu.\n\nTUOMAS. Saatappas se tänne peukaloni ja etusormeni pihtiin.\n\nAAPO. Ja lähetä se heille oikein miehen kourasta.\n\nJUHANI. Juuri niin! täällä on myös vastassa miehen kanki.\n\nTUOMAS. Pois alta, muutoin annan sulle sarven otsaan.\n\nAAPO. Ohipa se humisee!\n\nEERO. Voi, sä Juho-veikkoseni! miksi piekset tyhjää tuulta noin?\n\nJUHANI. Iske vastaan, Simeoni, läimäytä nurin että tanner soi! Oh sinä\nnahjus itseäskin! No, Timo poikani, katso että kankesi paukahtaa! --\npeeveli sinun nahkaas! Tarvitsisitpa viisi paria vitsoja, verkkasen\nvekama!\n\nTUOMAS. Mars vaan! Eihän siinä muuta. Mutta saatetaanpas\nRajamäen-rykmentti kylästä ulos. Muistathan, Eero, kuinka Hemmon sauna\nsavuaa?\n\nEERO.\n\n    Mutta sana kulkemahan\n    Eipä ollut myöhä:\n    Tullut ompi Kuppa-Kaisa,\n    Hemmon sauna ryöhää.\n\n    Kohta ämmii sauna täysi\n    Joka ilmast' neljäst';\n    Maailmat kumoon juttelevat.\n    Sata sarvee seljäss'.\n\n    Kaisan huulet massahtelee,\n    Napsuttelee kirves,\n    Kreeta-muori Kaisan kynsiss',\n    Juttuu hampaat irviss'.\n\n    Mutta tuolla tarhan puoless',\n    Mikä pauhu? Heisaa!\n    Kyltät, kaltit saarnailevat,\n    Pikku-porsaat veisaa.\n\n    Miksi kyltät rähisevät?\n    Miksi naskit kirkuu?\n    Katsos: läätin oven alla\n    Mikon veitsi vilkkuu.\n\n    Hyvin Mikko kaikki teki,\n    Kaisa hyvin kaikki;\n    Sitten akka niinkuin ukko\n    Harjaisia naukkii.\n\n    Sitten taasen kulkemahan\n    Kohden kylää toista;\n    Mikko, aina lysti-poika,\n    Lähtömarssin soittaa.\n\n    Aisoiss' Kaisa nuuskanaama\n    Itse olla tykkää,\n    Mikko, purren mälliänsä,\n    Sauvall' perään-lykkää.\n\n    Tuollapa jo retkeilevät\n    Uuden pellon alla,\n    Koirat heitä saattelevat\n    Kiivaall' haukkinalla.\n\n    Nallit vinkuu, Kaisa kiroo,\n    Mörää Mörökölli,\n    Mikko koirii kivittelee,\n    Santa tiellä pöllyy.\n\n    Mutta viimein loppu tulee\n    Hirveest' pauhinasta,\n    Kotihin jo koirat käyvät\n    Joukkoo saattamasta.\n\n    Loppunut on lasten tuska,\n    Kurjain itkuhyrsky,\n    Koska ompi ohimennyt\n    Rajamäen myrsky.\n\n    Kerran viel' tok' rähinätä\n    Korppimäelt' kaikuu;\n    Ukon-ilma pakeneva\n    Taivaan reunall' raikkuu;\n\n    Niinpä hirmurykmäntistä\n    Laskettelin laulaa;\n    Aika ompi kastamahan\n    Lauluniekan kaulaa.\n\nSiihen loppui Eeron laulu, loppui myös teiskaus voimihin koseva; ja\naurinko vaipui länteen sammaleisten mäntyin kohtuun. Hikisinä astelivat\nveljekset nyt kotia, niin voittajat, Tuomas, Aapo ja Eero, kuin\nvoitetut, mutta viimeisenä käyskeli Lauri, olalla valtainen taakka.\nSiitä tultuaan pirttipihalle, asettivat he padan tulelle lihaa täynnä ja\nkeittivät sitä. Rupesivat he yhteisesti atrioitsemaan; mutta Juhanin,\nSimeonin ja Timon oli nieltävä härjänlihaa peloittava mitta, kymmenen\nnaulaa, niinkuin leikin alkaessa yhteisesti määrättiin. Ilman armoa\ntäytyi heidän tehdä tehtävänsä, kun Tuomas heidän edessään uhaten\nseisoi. Jalosti he purivat ja nieleskelivät, vaikka usein hyökkäsikin\nheidän vatsansa vastaan ja silmänsä veriponnistuivat. Täyttivät viimein\nmääränsä Simeoni ja Timo, ja silloin he, puhkaten ja surkeasti\nirvistäen, astuivat viipymättä pirttiin ja kaatuivat nukkumaan\nkaislaisille vuoteillensa. Mutta hetken vielä viipyi tuikeassa\natriassaan Juhani, vaikka hän ahkeraankin pureksi ja jäyräsi. Äänetönnä,\nkatsahdellen kankeasti korpeen alas, istui hän kannolla ja söi,\nvihaisena, varsinkin kuullessaan Eeron väkivaltaista naurun\ntirskumista. Lopulta nielaisi hän viimeisen kerran, ja kasvonsa\npullistuivat ja punehtuivat hirmuisesti, mutta alaspa lotkahti kuitenkin\nkurkusta pala, puoleksi purtu. Ja silloinpa hän viipymättä, puhkaten,\nsurkeasti irvistäen ja pidellen vatsastansa, astui vääntäin pirttiin ja\nkaatui nukkumaan kaislaiselle vuoteellensa; ja seurasivat häntä myös\nmuut veljet yölliseen lepoon.\n\nKoska he viimein aamulla heräsivät sikeästä unestansa, seisoi pirtissä\nlautamies Mäkelä vierasmiehen kanssa. Tuli hän Viertolan herran\nlähettämänä, käskien heitä keräjiin härkien surmaamisesta. Äänetönnä\ntuijoitellen kuultelivat veljekset lautamiehen käskyä, nousivat tuosta\nvihdoin, pukivat päällensä, vähitellen seljiten unen häiriöstä. Kyhneili\ntukkaansa äkeä Juhani ja lausui morisevalla äänellä.\n\nJUHANI. Tämä on ankara asia; olihan siinä kilpana seitsemän henkeä. Ja\nmitä on tuhannen nautaa yhden ainoan miehen verosta?\n\nMÄKELÄ. Härjät käyskelivät koreasti Viertolan omalla, aidatulla maalla.\n\nJUHANI. Mutta karhu, joka on sekä ihmisen että härjän vihamies, kaiken\nesivallan vihamies, ei käyskelekkään yhtä koreasti, tultuansa Viertolan\nherran maalle, vaan pistää koreasti poskeensa niin herran kuin minun\nitsenikin ja Mäkelänkin; ja kaikki olemme, toivon minä, kalliisti\nostettuja sielu-parkoja. Katsokaas tuota paikkaa. Ai, ai, Mäkelä! täällä\non tallessa monta koukkua, punttia ja pykälää, täällä hampaan kolossa,\nja niilläpä kerran koreasti kylläkin tukkeen Viertolaisen kidan. Nyt en\nniitä mieli juuri ilmoittaa, mutta tuomarin edessä hellitetään täältä\nyhtä ja toista, aina kuinka asiat vaatii, asiat ja asian haarat.\n\nTIMO. Emme olekkaan juuri kakaroita keräjä-asioissa. Astuimmehan esiin,\nJumala paratkoon, parhaina pokkoina siinä ankarassa prosessissa, jonka\nKoivulan Kaisa nosti lapsen elatuksesta. Ainapa muistan vielä kuinka\nhuudettiin: \"Juhani Juhanin poika Jukola ja hänen nuorempi veljensä\nTimoteeus!\"\n\nJUHANI. Timo vaikene, vaikene paikalla kuin myyränpoikanen. -- Niin,\nMäkelä, asia on sitä laatua, juuri niinkuin sanon.\n\nMÄKELÄ. Ette siis yrittelekkään maksamaan hyvällä Viertolaisen vahinkoa?\n\nJUHANI. Ei äyriä, ei äyriä, ei yhtään kruunun äyriä! Me seisomme\noikeuden kannalla, ja viimein on meillä voitto vaikka mätänis.\n\nMÄKELÄ. Mutta olenpa kuullut, että syödään täällä lihaa kuin kekrinä\nvaan. Mitä lihaa mässätään täällä niin runsaasti?\n\nJUHANI. Härjänlihaa, härjänlihaa, Viertolan härkien muhkeata lihaa. Eikä\nolekkaan meillä juuri tapana mässätä, mutta syömme noin vaan koreasti,\nniin paljon kuin kristillisen ihmisen nälkäiseen maaruun mahtuu.\n\nMÄKELÄ. Koskitte siis kuitenkin lihoihin, joiden kanssa, niinkuin lause\non omista suistanne kuulunut, ei ollut teidän mitään tekemistä.\n\nJUHANI. Lihat olisivat muutoin mädäntyneet ja levittäneet syhelmät, ja\nsyymät, rutot ja rupitaudit ympäri koko Suomen. Mutta mehän pelastimme\nisänmaamme sellaisesta surkeudesta. Ja jos taasen kysyisitte, miksi\nemme selkämme vissimmän vapauden tähden kuopanneet lihoja maan\nsyvyyteen, -- joka oliskin oikean tomppelin kysymys -- mutta jos niin\nkysyisitte, niin siihenpä vastaisimme näin: Me emme tahtoneet tehdä niin\nsuurta syntiä, menettäen isäinmaaltamme ja esivallaltamme niin\nvoimallista, mehukasta särvintä kuin härjänlihaa, varsinkin muistellessa\nkuinka moni poika on tänäkin vuonna saanut purra männyn kylkeä kuin\npukki.\n\nMÄKELÄ. No, totta sanoen, niin oikeinpa teitte, korjatessanne mitä\nViertola ylpeästi hylkäsi. Siinä on sen kysymyksen ratkaisu; mutta mitä\nkoskee varsinaiseen seikkaan, vahingon palkintoon, niin pelkäänpä että\nse teiltä viimein kiskotaan ulos.\n\nJUHANI. Ei leikin, ei leikin. Menkööt ennen tanteret ja talot aina\nnurkkakiviin asti.\n\nMÄKELÄ. Minä olen tehnyt työni ja sanonut mitä asiasta uskon. Hyvästi!\n\nJUHANI. Sanokaat uskonne vielä toisestakin asiasta. Mitähän provastimme\nmeistä aattelee tähän aikaan?\n\nMÄKELÄ. Siinä kohdassa hotisee maailma hirveästi, mutta mainetten\nhuutoihin ei ole paljon luottamista. Mutta yhden asian taidan teille\nkuitenkin varmaan vakuuttaa, sen nimittäin, että provasti on teidän\ntähtenne kiivaassa keskustelussa piispan kanssa ja että piispan toimesta\ntulee kohta pitäjäämme viisikymmentä kasakkaa.\n\nJUHANI. Karasoo!\n\nMÄKELÄ. Niin, viisikymmentä hevosta ja miestä.\n\nJUHANI. Karasoo! Kasakkojen piikkejä on Suomen poika ennenkin taitellut.\n\nMÄKELÄ. Ikävä asia ainakin. Mutta eihän tuo kuitenkaan ole niin\nhirmuista kuin huudetaan. Olisko tämä enään laitaa? \"Komppania\nkasakoita, pöllyävä komppania keihästettyjä kasakoita, hosurit muassa\".\nNiin, mitä mä tuommoista joutojuttua uskoisin. Viisikymmentä miestä\ntulee, ei enemmin.\n\nJUHANI. Anna heidän tulla.\n\nMÄKELÄ. Sinäkö niin sanot? Junkkari! Ja minä kun antaisin viisi plootua\npäästäksemme heistä, päästäksemme häpeästä. Mitä hulluuksia! Sotavoimia\npitäjäämme seitsemän miehen tähden? Hulluuksia, hulluuksia! Mutta\nniinhän on piispamme toimittanut.\n\nJUHANI. Hyvin kaikki!\n\nMÄKELÄ. Pahoin, pahoin, peevelin pahoin. Mutta hyvästi nyt!\n\nJUHANI. Jumalan haltuun, Mäkelä! ja sinä, Karilan Taavetti, mene Herran\nhuomaan ja nimeen.\n\nTUOMAS. Oliskohan tuossa aihetta?\n\nJUHANI. Kas niin, pojat! Neljäkymmentä härkää ja komppania kasakoita!\nOta minua kohtuus, Ilvesjärvi!\n\nAAPO. Epäilenpä kovin...\n\nJUHANI. Neljäkymmentä härkää ja pataljoona kasakoita, hosurit muassa,\nmulkosilmäiset hosurit! Ota minua kirkkaasen kohtuus, järvi!\n\nAAPO. Malta mieles, mies, ja älä riehu.\n\nJUHANI. Sinä kuulit mitä hän sanoi.\n\nLAURI. Hän valehteli. Sen näin hänen silmistänsä, vaikka koettikin ukko\nottaa päällensä vallan totisen muodon. Hän valehteli; sen vannon minä.\n\nAAPO. Suuri junkkari koko Mäkelä. Kasakoita pantakoon liikkeille Karjan\nryöväriä ja Nurmijärven rosvoja varten, vaan ei kohden kunniallisia\nmiehiä, joiden papinkirjassa ei löydy vielä yhtään ainoata häpeän\npilkkua. Mutta Mäkelä on suuri junkkari.\n\nTUOMAS. Ja kuitenkin aina kunnian ukko.\n\nAAPO. Kunnian ukko, rehellisyys itse, mutta voipa hän sukkeloita, koska\nhän vaan tahtoo, ja hienolla, hienolla tavalla, ettet tiedä asioistakaan\nennenkuin pyristelet hänen verkossansa. Ah! olis siinä rinnassa kylmä\nsydän ja pahansuopa mieli, niin voittaispa hän itse perkeleenkin\npimeyden juonissa. Mutta nyt hän suo ja tekee paljasta hyvää, vaikka\nsommaileekin tuolloin, tällöin oikein riivatusti. Ah sinä! kuinka\nsovititkin sanas ja lausees tässä historiassa. Eihän ilman, etten hieman\nkömmähtänyt minäkin.\n\nJUHANI. Minähän, poika-parka, peljästyin perin hukille tuon suurikelmin\njaarituksista; mutta nytpä huomaan, että kaikki oli puhdasta valetta.\nKasakoita tänne? Mitä vielä? Hähhäh!\n\nAAPO. Mutta olipa siinä sutkausta suurustan alle. Meneppäs jo, Lauri, ja\ntee valkea tuonne keitinkiven juurelle; sillä vatsa sanoo että atrian\naika lähestyy.\n\nLäksi Lauri ulos aholle, teki leimuavan tulen, ja hetken päästä astuivat\nmuutkin pirtistä ulos, asettivat itsensä keitinkiven ympärille; ja\nkeitettiin taasen murkinaksi padallinen tuoretta lihaa. Ruvettiinpa\natrialle, mutta Juhania, Simeonia ja Timoa ei miellyttänyt tänäpänä\nhärkä.\n\nEERO. Syökäät lihaa, pojat. Juhani, syö härjänlihaa.\n\nJUHANI. Syö itse!\n\nTIMO. Minua ei miellytä tämä härkien lihavuus, ei sitä vastenkaan.\n\nSIMEONI. Tunnenpa väristyksen syntisessä ruumiissani, koska heitän\nsilmäni tuonne pataan.\n\nTIMO. Söisinkö enää koskaan tuoretta lihaa? Pois se!\n\nJUHANI. Niellä kymmenen naulaa härjästä makoonsa. Kymmenen naulaa!\nSuttahan se muistuttaa. Mutta nyt olen saanut tarpeikseni, ja suljettu\non elämäni tie, koska ei enää liha maista. Ja lihan, lihan nojallahan on\nmeidän täällä elettävä. Mutta nyt on mielestäni tuo pata kuin mustia\nsammakoita täynnä. Ah! ei paljon puutu etten itke.\n\nTIMO. Mitä auttaa itku? Usko minua, niin en ole tuhrinut silmiäni sitten\nkuin emo-eukkoni haudalla, koska muori peitettiin maan mullan rakoseen,\nsilloinpa vähän pihauttelin. Muutoin, koska poika-rässyä kovan onnen\npäivä uhkaa, niin aattelenpa aina: eihän tuosta kuolemata vihaisempaa\ntule. Mitä suremme? Aika antaa uusia neuvoja.\n\nJUHANI. Oikein! Sen tempun näytän teille kohta, näytän, peijakas vie!\nSillä tähän pääkalloon syttyy pieni aatoksen kipenä. No, noh! Ei se\ntyhmä pääkään, ei se tyhmä pääkään ole juuri tyhmin tyhmä. No, noh!\nAatokseni kipenä syttyy.\n\nTIMO. Mimmoinen kipenä?\n\nJUHANI. No, noh!\n\nTIMO. Mimmoinen kipenä?\n\nJUHANI. Ehkä ovat täällä kaikki kotona. No, noh!\n\nTIMO. Oletko keksinyt keinon?\n\nJUHANI. Onhan tässä, Herran nimessä, tervaskantoja kuin mustia tonttuja\ntuhansittain ympärillämme.\n\nTIMO. On kyllä. Mutta mitä autuutta antaa meille tervaskanto?\n\nJUHANI. Sinä heikko-uskoinen sielu-parka. Kannoista keitämme kihisevää\ntervaa, tervasta pikiä, kiiltävänmustia lohkareita, joista saamme rahaa.\nSen konstin tunnen yhtä hyvin kuin Rajamäen Mikkokin. Mutta kiitos\nEerolle, joka eilen hänestä loilotteli ja saattoi nyt mieleeni tämän\ntervaskanto-keinon; sillä keinoa muuta ei löydy meillä rahansaantiin.\nOtuskin metsissämme vähenee jo vähenemistään, ja rahaksi käytettynä eipä\nriittäisi se leipään ja muuhun särpimeen, koska lihasta kerran, niinkuin\nluulen, olen ottanut ikuiset jäähyväiset. Mutta kaikki nyt palkitsee\npiki ja terva. Ottakaamme Mikosta vaari, Mikosta vaari.\n\nTIMO. Ottakaamme niin. Mutta siihen pitäis sitten myöskin yhdistää tuo\nMikon toinen virka, jos uusi elämämme leiville löis. Minä kyllä tiedän,\nettä kissa pistetään nahkahihaan ja koira nelikkotynnöriin, jos heistä\nkunnon tavalla pohdin otat, mutta siinä tarvitaan vielä monta muutakin\nviisautta. Ja se virka pidetään vähän niinkuin häpeällisenä.\nMuistakaamme se kanssa.\n\nJUHANI. Mene sinä hiiteen kuohariveitsinesi! Minä poltan tervaa, minä,\nja keitän pikiä; ja sinun pitää vielä näkemän kuinka pikikäärämistä\nrahasummia kiepataan. Aapo, mitä aattelet tuumastani?\n\nAAPO. Olenpa sitä aivossani aprikoinnut, eikä ole se juuri ilman\njärkevyyttä, mutta leipää ei helli siitä kylliksi. Kaikkein vähimmin\nvoimme rikasten herrojen kanssa lakia käydä pikijähkäleitten perustalla.\nJa onnettomat olemme, jos käymme viimein asiassa alle!\n\nJUHANI. Niin, niin; mutta mitäs tehdään? Oikeuttansa kukin täällä etsii.\n\nAAPO. Tehkäämme sovinto ja heittäkäämme keräjänkäynti.\n\nJUHANI. Poika! millä sovitamme Viertolan tulisen herran ja maksamme\nhärkänsä?\n\nAAPO. Eihän riitä siihen piki, ei terva eikä metsän otus, joka jo\nväheneekin peloittavalla tavalla. Mutta katsos nyt, kuinka syntyy\naatoksesta aatos ja sanasta sana. Koska haastelit tervaskannoista, niin\njohtui mieleeni Jukolan äärettömät salot, sen tuuheat koivistot,\nmännistöt ja kuusi-metsät. Voihan seitsemän miestä kaataa kaskea\nkymmenet tynnörin-alat muutamana päivänä. Kasken poltamme, kylvämme ja\nleikkaamme viimein ja jyvät viemme härkien hintana Viertolaan, jätämme\nkuitenkin aittaamme osan omiksi tarpeiksemme. Ja siinä on leipää heille,\njoita liha ja veri peloittaa. Taasen mitä Viertolaiseen koskee, niin\nellei härkien hinnaksi riitä ensimmäinen huhta, niin tekee sen toinen,\ntekee kolmas kaikitenkin. Mutta siksi kuin vilja lainehtii huhdassamme,\npuristelemme kaikin voimin metsän antimuoria; ja teille kolmelle maistaa\nliha kylläkin vielä. Niin kuluessa kahden vuoden mutta koska huhdassamme\nseisoo valmiina teräinen laiho, niin aumoja rakentelemme ja riihiä\nkolkkeilemme, no niinhän silloin työskentelemme kuin oikeassa talossa.\nMutta katso: jos päätämme astua moiseen juoneen, niin lähteköön meistä\nkiireesti yksi tai kaksi tuon Viertolan kanssa keskustelemaan, ja\nluulenpa että hän viimeinkin lauhtuu ja päättää odottaa satoa\nhuhdastamme; sillä häntä sanotaan kuitenkin vähän kelpomieheksi.\n\nTUOMAS. Sitä neuvoa kelpaa harkita.\n\nJUHANI. Kelpaa tosin. Onpa se neuvo kotoisin miehen kallosta, vaan ei\nhatsaleen ämmän pääkkösestä.\n\nAAPO. Sitä harkitkaamme, ja huomenna päättyköön mitä päättyy.\n\nMeni päivä, tuli yö ja nousi taasen toinen päivä, ja päättivät,\nveljekset seurata Aapon neuvoa. Kaksi heistä, Juhani ja Aapo, läksivät\npuhelemaan sovinnon kieltä Viertolan kiivaan herran kanssa. Mutta pian\nmuuttui liepeäksi peljätty herra ja mieltyi vartomaan vahinkonsa\npalkintoa mainiosta huhdasta. Miksi ei olisi hän suostunut kauppaan,\nkoska Jukolan jylhissä metsissä monenkaltaiset ja summattomat hyödyt\nolivat hänelle tarjona. Mutta vallan tyytyväisinä kääntyivät veljekset\ntakaisin kartanosta, saattaen kotiansa iloisen sanoman.\n\nMeni taasen päiviä kaksi, kolme ja läksivät veljekset miehissä metsään,\nkiiltävät kirveet olalla, mutta, kourassa vesuri, vanha katkennut\nsirppi, asteli viimeisenä Eero. Määrättiin huhdaksi avara, päivänkalteva\nja tuuhea-mäntyinen mäki, jonka yläpuolella nähtiin korkea hongisto. Ja\nniinpä kasken kaataminen aljettiin: kirveet paukahtelivat, metsä kaikui,\nja rytinällä kaatui mänty männyn hartioille. Mutta aina edellä riensi\nEero, leikellen poikki vesurillaan taipuvia sitkeitä vesoja. Niin kaatui\nryhevätä metsää usea tynnörin-ala, ja ympäri tuoksusi viherjän havun ja\ntuoreitten lastujen raikas haju. Ja siinä nyt makasi päivänrinteisellä\nmäellä Impivaaran kaski, ankaran avara; tuskin oli nähty sen vertaista\nennen. Ja työ oli tehty viiden syyskuun päivän kuluessa. Siitä lepäsivät\nhe makeasti taasen pirtissänsä, kuorsaten kolme yötä ja päivää. Mutta\nkoska ruumiinsa oli tarpeeksi levännyt, läksivät he ulos ajoretkillensä\nkellastuneisin metsiin. Jymiseviä mäkiä he samosivat, samosivat korpia\nkoleita, kiehtoen tarkoilla luodeillansa Tapiolan karjaa tulevan talven\nvaroiksi. Mutta kovin jo rupesikin vähenemään metsävilja noissa\ntienoissa Impivaaran ympärillä; ja aika oli jo veljesten käydä kokemaan\ntoisenkaltaista elonkeinoa.\n\nTalvi tuli, lumi peitti maan, aholla kiertoili vinkka tuuli ja rakenteli\nkinoksia vasten pirtin seiniä. Mutta pirtissä, parven hiottavassa\nlämpymässä oljentelivat veljekset, leväten menneen kesän monesta\npuuhasta ja vaivasta. Ahkeraan he kylpeilivät, hautelivat jäseniänsä\npehmeillä vihdoilla herttaisessa löylyssä. Humisten kuumalta kiukaalta\nkohosi löyly, hajosi kiiriskellen ympäri huonetta, tunkeusi viimein\nreijistä ulos ja haihtui kylmän-kiljuvaan ilmaan, alakuloisen, vaalean\ntaivaan alle. Niinpä kaislavuoteillansa viettivät uniset miehet sekä\npäivät että yöt. Siellä he monenakin talvi-yönä katselivat pienestä\nakkunalävestänsä kelmeitten revontulten välkkynätä pohjosessa. Silloin\ntuolla vuoren harjulla, partaisten kuusten takaa, kajasti\nkauas-haamoittava kaari. Siellä säihkyen ja äänetönnä soitto syttyi ja\nsammui ja syttyi taasen, tuli tulta ajeli, ehtien aina Pohjolan valjulta\nportilta ylös korkeuden kumoon, ja välimmiten vavahteli ympäri taivasta\nhimmeä valo. Tuotapa leikkiä katselivat veljekset pirttinsä parvelta,\nihmetellen ja arvellen tuonne, tänne tämän juhlallisen ilmiön alkua ja\nsyytä. Mutta he arvelivat ja tuumiskelivat turhaan.\n\nSilloin, tällöin läksivät he kuitenkin lyhykäisen päivän valjetessa ulos\ntuulien temmellykseen, läksivät hiihtelemään liukkailla suksillansa\nhalki hyyrteisten metsien. Ja miten onnistui, saavuttivat he milloin\nvilkkaan teeren, milloin harmaakarvaisen oravan ja milloin Metsolan\nasujamista jonkun muun. -- Kohtasivat he korvessa ilveksen pyöreät jäljet,\njotka somana viivana juoksivat pitkin hankea, ja kiihtyi heti vimmatusti\nkoirien into, joka näytti, ettei otus heistä kaukana kaarrellut. Pian\nkuului Killin ja Kiiskin vingahteleva haukunta, ja kiivaasti siirtyi\najo, kiivaasti riensivät myös veljekset sen jäljessä. Halki korven nyt\nkaahattiin, korvesta kivistä mäkeä ylös, ja kallioitten kyljistä\npiestiin lumi ja sammale kauas. Edellä karkasi ilves, jonka silmät\nkirkkaina välähtelivät, kirkkaina kuin kaksi peiliä päiväisen palossa.\nHäntä vainosi koirien kiljuva kiukku ja suksien suhinalla seitsemän\nmiestä. Nyt vinhasti kirmaistiin Kamajan korkeata harjannetta myöden\nlounaasen päin, josta päivän riutuva tähti kuusien välistä kuumoitti\nheitä vastaan; ja raikkui oikealla pohjoiset alankomaat, raikkui\nvasemmalla eteläiset alankomaat, kun Killi ja Kiiski ilmoittivat\ntulta-hengittävän kimmansa. Mutta pysähtyivät äkisti kilpailevat äänet,\nkoska vääräkynsinen ilves vaaran kovimpana hetkenä kiipesi nopeasti ylös\nkuusen latvaan. Mieluisasti otti kuusi hänen helmaansa, mutta ei\nkuitenkaan voinut häntä kuolemasta suojella. Siinä reuhuivat koirat,\nkärkkyen leimuavilla silmillä ylös korkeuteen, josta hiljainen murina\nkuului, ja kuusi ravisteli tukkaansa, uhaten vainoojia. Mutta\npauhinalla, räiskynällä rynkäsivät veljekset hiihtäen esiin, ja tulena\nheidän poskensa hohtivat ja rinnat liehtoi. Silloin lausui Tuomas: \"nyt\nhillitkäät koiria, veljet, pääsemästä vaaralliseen taisteloon, jossa\npian heidän mahansa viillettäisiin\". Niin hän lausui ja kohta iskivät\nmuut kouransa lujasti koirien turkkiin, koska Tuomas luikkunsa ojensi ja\nampui. Alas kellehti kuusesta verinen ilves, ja koirat kohta kiljahtaen\nreutomaan, päästäkseen uhrinsa kimppuun, mutta eivätpä pääsneet\nkuitenkaan. Makasi nyt lumisella tanterella ilves, teiskaten ja\ntemmeltäin, ja kaikkialle temmoili hän kynsillänsä terävillä. Mutta\ntoinen luoti hänen tuskansa lyhensi, lävistäen aivot, ja hän raukeni.\nSilloin kuusi uhaten ravisti kihariansa kerran vielä ja kylvi alas\nlatvastansa kimmeltävää lunta kuolevan poikansa peitteeksi, koska veren\nkuumassa virrassa pakeni sydämestä raitis henki ja hälveni höyrynä\nilmaan. Ja niinpä loppui valtainen ajo tuolla Kamajan kuusisella mäellä,\njonne luoteisesta haamoitti Impivaaran vuori ja himmeänä kantoinen aho\nsen alla. Sinne nyt veljekset iloisina saaliinensa taasen iskivät\nsuuntansa.\n\nNiinpä hyyrteisissä metsissä hiihtelivät he mäkiä ylös ja alas,\nhiihtelivät tasaisia tantereita; ja kauas paistoi miehen avoin ja ruskea\nrinta. Niin heidän aikansa viettyi, enimmin kuitenkin pirtin lämpymässä,\nkoska säteetön, unelias aurinko viipyili etelän helteisessä maailmassa.\nKauas oli se siirtynyt, elon tulinen lähde; tuskinpa se eräänä päivänä\nenään nosti otsansakaan ylös metsien sinisestä helmasta. Mutta silloinpa\nse samassa kääntyikin ja alkoi taasen matkansa Pohjolaan.\n\nKesä oli tullut, kaski karsittiin; ja kuumina poutapäivinä kuivi\nsummaton risurykelmä, ja polton-aika lähestyi. Mutta rajanaapureille\nsanomaa saattamatta, kellenkään tietoa antamatta, läksivät veljekset\npolttamaan kaskeansa. Tuli pistettiin varvistoon ja ankara liekki kohosi\njyrinällä korkeuteen ja pian pyöriskeli ruskea savu aina pilvien ääriin.\nEteenpäin retkeili palo, ja tuhaksi poltti se kasken auringon heleässä\npaisteessa. Mutta ei se tyytynyt ainoastaan kasken risuun ja puuhun,\nvaan rynkäsipä myös viimein jylinällä hongiston pylvässaliin. Silloin\nveljekset kauhistuen riensivät kaikin voimin vastustamaan vallatonta\nvoimaa: he lakaisivat ja pieksivät kanervaista tannerta, ja heidän\nkuusiluutansa milloin väikähtelivät, vingahtelivat ilmassa, milloin\nlöivät raskaasti maahan, että humahteli santainen mäki. Mutta tuostapa\nei kuitenkaan riehuva liekki ottanut masentuakseen, se kiirehti yhä vaan\npohtaen eteenpäin. Huusi viimein Juhani korkealla äänellä: \"housut\nkouraamme joka mies, ne kastakaamme lähteesen ja niillä kuloa\nhuhtokaamme!\" Tempasivat he päältänsä housut, upottivat ne helluvaan,\nkylmään lähteesen ja rupesivat huhtomahan, peittoomahan nummen palavata\npintaa. Korkealle singahteli tulinen tuhka ja noki, maa tömisi kuin\njoukko ratsastajoita olisi kiitänyt täyttä laukkaa sen ylitse; ja\nhämmentyivätpä hurjat loimot. Mustina kuin murjaanit, ja uiskellen\nhiessä kaatuivat miehet voimattomina alas maahan, puuskuttaen,\nhuohoittaen tulisesta leikistä.\n\nMutta puhtaaksi oli palanut kaski, joka kylvettiin ja kynnettiin,\nrisu-äkeellä karhittiin seitsemän miehen voimalla, ja viimeiseksi luja\naita pantiin sen ympärille; ja ennen talven tuloa rehoitteli huhdassa\noivallinen oras. Mutta aitaanpa jätettiin sopivia läpiä ja reikiä,\njoihin rakettiin raskaita loukkuja monen jäniksen kuolemaksi.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\n\nKului päiviä taasen, tuli toisen kesän leikkuu-aika, ja huhdassa\nkiikkuili laiho loistoisa ja uhkea, jonka vertaista tuskin oli nähty.\nSilloin veljekset säteilevän auringon helteessä leikkasivat huhtansa; ja\npian oli muuttunut kuhilaiksi läikkyvä olki. Mutta vähitellen katosivat\nkuhilaat taasen, siirrettyinä pirttiin. Siellä parven lämpymässä vilja\nkuivattiin, alhaalla seinään lyötiin ja puhdistettiin. Ja oli viimein\nhuhta ihan lakea, jyvät korjatut, joista suurin osa viipymättä\nsaatettiin Viertolaan, mutta omiksi tarpeiksi jätettiin kuitenkin\nkaksikymmentä tynnöriä. Tuli nyt jyvien kautta maksetuksi noin puolet\nveljesten maksettavasta; ja lupasi Viertolainen kuitata heidän velkansa\nkaiken, jos heittäisivät huhdan hänelle kerran kauralla viljeltäväksi,\nantaisivat hänelle Jukolan metsästä hirret uuteen, uhkeaan riiheen, ja\nsaattaisivat takaisin neljäkymmentä härjänvuotaa. Ja veljekset\nsuostuivat kauppaan.\n\nNiin olivat he pääsneet kiusallisesta seikasta, joka kuitenkin oli\nsaattanut heidän aittaansa jyviä enemmin kuin tulevan talven tarpeiksi.\nMutta toi se heille vielä tärkeämpiäkin kohtauksia. Tuosta viljasta,\nnoista pulskeista huhtajyvistä lennähti Juhanin aatos viinanpolttoon ja\nkohta suostui hänen tuumiinsa myöskin Timo. Muut tuota yritystä alussa\nkyllä iskivät vastaan, mutta voittipa viimein Juhanin ja Timon tahto.\nJuhani lausuili, kuinka viinakin, jos sitä taidolla ja kohtuudella\nnauttii, on iloksi ja onneksi, etenkin heille, kaarneenpoikasille\nsynkeässä sydänmaassa. Ja kävivät he juoneen, rakensivat pienen kölsän\nsudentarhan ojankoon ja saattoivat sinne Jukolasta vanhan viinapannun;\nsillä nahkapeitturilla itsellään ei ollutkaan varoja viinankeittoon.\nMutta nytpä Impivaaran ojalta savu suitsuilemaan taivahalle; ja\nrunsaasti antoi keitto kirkasta viinaa.\n\nRupesivat nyt veljekset huvittelemaan itsiänsä, naukkien päivät aamusta\niltaan, ja heidän aikansa meni kuin virran juoksu. Ja kahden, kolmen\npäivän päästä jo kaikui heidän korvissaan lakkaamaton, humiseva soitto,\nkuin kaukaisen pasuunan ääni, ja iloisesti pyöri maailma ympäri heidän\nsilmissänsä. Paitasillaan he oljentelivat pirtissä, josta alati kuului\nhirveä meteli ja loilotus, milloin taasen painimisen jytinä, milloin\ntappeluksenkin rähinä ja jyske. Silloinpa usein lennähti äkisti pirtin\njykevä ovi auki ja kaappasi ulos mies miten jaksoi ja samoin hänen\nperässänsä toinen, vilkkaisten kaikin voimin. Ympäri huoneen juostiin,\nja kelkkui paita, lyhyt, neljäniitinen, ja vilahtelivat ruskeat koivet.\nNiin kirmaistiin, kunnes iskettiin yhteen tai kunnes muut veljekset\nriensivät väliin sovintoa ja rauhaa rakentamaan. Siitä astuttiin\nmiehissä pirttiin taas, ryypättiin ystävyyden ryypyt ja laulettiin\niloinen laulu, vallattomasti loiloiteltiin.\n\nLauri yksin ei liittynyt tuohon hummaukseen. Muistellen hurjapäistä\nhumalaansa Hiidenkivellä, oli hän tehnyt päätöksen jalon ja pyhän, ettei\nsinä ilmoisna ikänä laskisi huulillensa juovuttavaa juomaa; ja piti hän\nmyös päätöksensä. Nyt hän äänetönnä käyskeli metsissä, katsellen puitten\nvääriä, haeskellen kalupuita talon tarpeiksi. Ahkerasti askarteli hän\nmyös huhdassa loukkuinensa, ja useinpa sieltä palasi hän, kantaen jänön\npoikaa pullistuneessa pussissansa. Tapahtui kerran, koska hän taasen\nasteli katsomassa pyydyksiänsä, että hän loukussa näki erään ruskean\nelävän. Tyytyväisenä lausui hän: \"Jumalan kiitos että ketun sain!\" mutta\npian kuultiin jälleen hänen suustansa karhea, morahtava huuto:\n\"Viertolan ruskea kissa ja saatana!\" Niin hän huusi, viskasi kissan\nvihaisesti metsään, viritti loukun ja läksi taasen kulkemaan\nsatimillensa ja teerentarhoillensa. Niin vietti hän päivänsä metsien\nviileydessä, sill'aikaa kuin muut killisilmin peuhailivat paahteisessa\npirtissä.\n\nLähestyi Mikkelinpäivä, ja miellytti veljeksiä viettää juhla oikein\noivallisesti. Varustettiin kaupunkiin rahallinen kuorma, jonka hinnalla\npiti ostettaman pöhnää juhlan kunnioiksi: rommia, putelli-olutta,\nnahkiaisia, sillejä ja vehnäsiä. Tuima oli ratasten ympärillä miesten\nliike ja toimi raikkaana syyskuun aamuna. Siinä säkkejä nosteltiin ja\naseteltiin, köyttä kiskottiin ja vahvoja siansolmuja lyötiin. Kaikki\ntapahtui vallan keveästi, tapahtui tulisella vauhdilla; sillä jokainen\nheistä, jos siirrämme joukosta Laurin, oli kumonnut naamaansa huikean\naamuryypyn. Pian seisoi kuorma valmiina pihalla, ja läksivät Simeoni ja\nEero matkustamaan kohden Hämeenlinnaa, rattailla tynnöri rukiita ja\nkymmenen kannua viinaa, ja aisoissa vanha Valko. -- Mutta pirtissä\njatkettiin iloisesti pauhaavaa elämää, viinaa haarikasta keikautettiin,\nja meni päivä päivän jäljessä. Meni jo viikko ja toistakin, mutta\nmatkamiehiä kaupungista ei näkynyt, ei kuulunut, ja rupesivat veljet\narvelemaan asiaa sinne, tänne. Ja heidän näin arvellessaan koitti\nviimein kymmenes päivä, mutta aina samalla tietämättömyyden tiellä\nviipyivät Simeoni ja Eero.\n\nAurinko nousi, ja korkeimmallaan kierteli pirtissä reuhuava ilo; ja\nvoimakkaasti siellä lausuiltiin, koska kukin kerskaili voimiansa. Mutta\näänetönnä kolkassaan istui Lauri ja veisteli visasta pyssyntukkia.\nSiellä voimakkaasti lausuiltiin. \"Poika niinkuin nurkanpää!\" \"Töppöset\ntaivasta kohden, koska mies lyö!\" \"Muistatteko, veljet, kuinka makeasti\nKolistimen Antti sai tästä kämmenestä tuonne vasten leukaperää? Hän sai\nkuin mies, ja tanner soi ja taivas kimahti, kun kaatui salskea poika\".\nNiin siellä kilvan haasteltiin, ja välimmiten taasen kumautettiin\nhelmeilevää nestettä haarikasta. -- Mutta nousi äkisti kiivas kina Timon\nja Juhanin välille, ja kovin siinä sydämystyi lopulta vanhin veli. Sillä\nTimo ei nyt ollenkaan mielinyt antaa perään, vaan väitteli lujasti\nvastaan sananlaskuilla, raamatun värssyillä ja pahoin ontuvilla\nvertauksilla. Tuostapa Juhanin sappi paisui, hänen silmänsä säihkyivät\ntulta, ja viimein, äkisti vaijeten, rynkäsi hän ylös kuin ärrytetty\nkarhu kohden itsepintaista veljeänsä. Mutta pakenemaan Timo; juoksi ulos\naholle poika paljain paidoin, ja hänen jäljessänsä Juhani samoin\npuettuna. Muutaman askeleen päähän kynnyksestä vainooja kuitenkin jo\nseisahtui, mutta Timo, luullen julmistuneen veljen olevan kantapäissä,\njuoksi vääntäin yhä eteenpäin pitkin kantoista ahoa. Ja nyt, arvaten\nvihamiehensä kynnet iskevän juuri niskaansa, aukaisi hän suunsa ja\nparahti karkealla äänellä, katsoen kankeasti taakseen. Mutta hänen\nsilmänsä suurenivat, kun hän huomasi Juhanin seisovan hänestä kaukana,\nlähellä pirtin porrasta, kyhnien niskaansa ja katsellen kahta\nviheliäistä matkamiestä, jotka korven rannasta kihnustain lähenivät\nkohden pirttiä. Ulos riensivät muutkin, punoittain kuin saunanlöylyssä,\nriensivät rakentamaan sovintoa riita veljesten välille. Mutta pian\nkääntyivät kaikkein silmät kohden Simeonia ja Eeroa, jotka palasivat\nviimein matkaltansa, surkeassa tilassa.\n\nValko, nyt ainoastaan luuna ja nahkana, asteli sanomattoman vitkaan;\ntuollahan lerkkui hänen päänsä alhaalla etujalkain välissä, ja maata\nlakaisi murheellisesti riippuva huuli. Mutta viheliäinen oli myös\nmiesten muoto. Lokaisilla kasvoilla ja vaatteilla istuivat he rattailla\nkuin kaksi varista sateessa. Simeonilta oli varastettu lakki, Eerolta\nsukat ja saappaat; rahoista oli heillä jäljellä ainoastaan kuusi\nkopeekkaa, jotka Eeron tietämättä olivat jääneet hänen liivinsä taskuun,\nja siinä myös löytyi yksi rikkimurentunut prenikka. Missä ja kuinka\nolivat he hävittäneet kuorman hinnan? Oli se Hämeenlinnassa menetetty\nviinaan ja vehnäpulliin; ja näinpä nyt tyhjin kourin ja kovin\npohmeloisina lähenivät he kotoansa. Vaiti, perin ällistyneinä katselivat\nmuut pirtin ovella tätä ilmestystä, ja Simeoni ja Eero lukivat\npeloittavan tuomionsa heidän katsannoistaan. Ja harkitsipa Simeoni\nparhaaksi, kaapaista käpälämäkeen, niin kauan kuin vielä oli aikaa.\nLoiskaisi hän rattailta alas, heitti niin veljensä kuin hevosen ja\nkatosi korpeen. Samaa keinoa käyttää tuumiskeli myös Eerokin, mutta hän\ntoivoi taitavansa poistaa puolestansa kaiken syyn ja seistä pian ihan\nviattomana veljestensä edessä. Niin hän mietiskeli ja päätti kulkea\nesiin.\n\nTultuansa vihdoin pirttipihalle, otti hän päällensä kovin murheellisen\nmuodon ja, tervehtimättä, sanaakaan mainitsematta, astui hän alas ja\nrupesi päästämään Valkoa valjaista. Mutta nyt tuli kiivas kysymys kuinka\nmatka oli tehty ja mihin kuorman hinta oli hävitetty. Eero kertoi heille\nkaikki, muistuttaen että rahat olivat Simeonin hoidettavina; että\nSimeoni käski ja hänen nuoremman tuli totella; että Simeoni on vanhempi\nja siis enemmin kokenut ja viisaampi kuin hän, nuori, ymmärtämätön\npoikanulikka. Niin hän itseänsä puolusti, mutta muut ymmärsivät hyvin,\nettei hänkään ollut syytön, ja niinpä todisti myös hänen pohmeloinen\nmuotonsa. Sentähden katsoivat he oikeaksi rangaista häntä ja viipymättä.\nIski nyt Tuomas hänen kaulukseensa, asetti hänen, keveästi kuin vauvan,\nruomana alas tanterelle, mutta noukkasi Juhani tunkiolta karsitun\nhavun-oksan, jolla sivalteli muutaman kerran Eeroa reiteen, löi tuimalla\nkädellä, ja pahasti marisi poika heidän allansa. Koska tämä oli tehty,\nviskasi Juhani vihaisesti ruoskan kourastansa, lausuen: \"suokoon Jumala,\nettä kuritin sinua viimeisen kerran, ja saattakoon tämä saunoitus\nsinulle uuden sydämen! Se on toivoni, mutta pelkäänpä toivovani turhaan,\nsillä hyvä lapsi kurittaa itse itsensä, mutta paha ei kuristakaan\nparane\". Niin lausui hän, astui äkeänä pirttiin, pyrkien ylös olkiselle\nvuoteellensa. Mutta mentyänsä uunin ohi, huomasi hän kissan, joka\nunisena istui kiukaalla, ja otti hän suuhunsa palan leipää, pureskeli\nsen pieneksi ja pisti purusen vanhalle Matille, joka kehräten ja\nrakoisilla silmillä nautitsi mitä oli saanut. Siitä, katsahtaen\nkarmeasti aina, kiipesi hän ylös parvelle, hieraisi kerran vatsaansa,\nkallistui oljille ja peitti itsensä lämpöisellä kaattuvalla.\n\nMutta Eeron kuritusta oli Simeoni kamoten katsellut korven pimeydestä\nja kuullut hänen huutonsa, ja hyvin hän tiesi, että hän itse olisi\nsaanut vielä kovemman rangaistuksen vihaisilta veljiltänsä. Sentähden\nkiitti hän onneansa ollessaan nyt kuusien suojassa, siirtyi kauemmas\nahon haamusta pois ja katosi metsien turvaavaan helmaan. Mutta synkkä ja\nautio, kuin syksyn metsät hänen ympärillään, oli myös hänen sydämensä.\nKauan hän asteli sammaleista korpea, asteli viimein kivistä,\nmustikanvartista maata, ja murheellisesti huokaili kellastunut koivisto\nkäydessä kolkon tuulen. Mihin piti hänen vaeltaa metsien pyörryttävissä\nsaleissa? Mihin piti paeta miehen, koska iloton ja pimeä oli elämä ja\npimeä kuoleman yö?\n\nMutta pihalla, lähellä pirtin ovea askartelivat veljekset, syöttäen\nsuuruksella ja hieroen, sukien väsynyttä Valkoa. Vihaisena,\nviheljäisessä tilassansakin, istui Eero pirtin kynnyksellä, pureskellen\nhammasta, ja parvella makasi Juhani kaattuvan alla. Mutta koska Valko\noli ruokottu ja laskettu laitumelle ja retelit asetetut vasten pirtin\nseinää, astuivat veljekset sisään, sydämen karvaudella muistellen\nturhaan varrottuja juhlatavaroita. Viimein astui myös Eero pirttiin\näänetönnä ja kyräten kiukkuisesti. Silloin Juhani, kohottaen päätänsä\npeiton alta ja kurkistellen yli parven reunan, haastoi seuraavalla\ntavalla: \"Vieläkö sinä kyräät, sonni? Etkö saanut kenties löylytystä\nansion mukaan, jääräpässi? Peijakas? jos olisimme oikein ansiosta\nsinulle antaneet, niin tuskinpa nyt kömppisit tuossa omilla töppösilläs\npirttiimme. Usko minua, ja kiitä onneasi, että pääsit näin helpolla\nhinnalla. Mutta toista vartokoon Simeoni. Ah! hän voidelkoon selkänsä\nkarhun-ihralla, ennenkuin rohkenee aukaista oveamme. Hän tarvitsee,\ntarvitsee totisesti! Myydä viina, ja koska krouvari on sen oikein\nehtinyt sekoittamaan peräloroksi, ostaa se takaisin moninkerroin\nkalliimpana, ja lioittaa sitten samaan sikuriveteen ja tyyriisen,\ntyyriisen makuvariin ruissäkit aina viimeiseen jyvään asti, sanalla\nsanoen: kaikki mitä rattailta heltii, menettää viinaan, siirappijuomaan,\nvehnäpulliin ja prenikoihin. Ah! ken olis sitä Simeonista luullut?\nSiinäkö oli hänen jumalisuutensa? Siinäkö monen hartaan rukouksen\nhedelmät? Mutta eihän tule meidän kuitenkaan tuostakaan hullummin\nihmetellä. Onhan, pahasti kyllä, jumalisilla miehillä tavallisesti\nkiivas veto viinaan, varsinkin ryypiskelemiseen kaapin-oven takana. Sen\nolen kaikessa tyhmyydessäni tullut huomaitsemaan. Muistelkaammepas\nesimerkiksi Härkämäen isäntää, jota kutsutaan ja katsotaan hurskaaksi\nmieheksi; mutta sama pokko juuri käyskelee päivänsä täydessä vommassa,\npunoittaen kuin hiilistö aamusta iltaan. -- Kas kun hän nyt lähtee ulos\nraitillensa kammaristaan postillan ja virsikirjan äärestä. Ensiksipä\ntyyrätään tie kohden kaappia, ja siellä on tapahtuva pieni konsti, pieni\nkeikaushunööri. Ulos nyt astutaan, kohden tallia touvataan, ja renki,\npoloinen poika, tietää kuulevansa saarnan, joka kestää ja kelpaa. Mutta\npäättyyhän viimein saarna pahankin papin, nariseehan vihdoin ovi, ja\nkylkimyyryä kohden omettaa marssii nyt ukko. Ja siellähän taas on\npiikarääsy tulisissa tauloissa, kun isäntä kukkopunaisena häntä oikein\nripittää, ripittää, motkoittaa ja kotkoittaa. Voi sinua äijä-könttiä!\nNoh, loppuuhan nälkävuosikin, astellaanhan ometasta tupaan. Mutta\ntuollapa vasta rähinä nousee, saarna tiuskeinta tiuskeampi emännän ja\ntyttären osaksi, kestävä tunnin tai kaksi. Tiuskaiseepa emäntäkin\nvälimmiten vastaan, tiuskaisee ja ärjäisee, mutta vaiti on tyttönen ja\ntipahtelee raukan kyynel. Voi sinua jörriä! Mutta vihdoinpa kuitenkin\ntuntuu saarnamiehen kurkku käyvän kuivaksi ja karkeaksi, ja käydäänpäs\nsitä kastamaan kammarin kaappiin; ja sitten taasen virsikirja kouraan ja\nlaulamaan että pihtipielet vapisee. Niin kuluu mieheltä päivä, kuluu\nviikko, kunnes hän sunnuntainaamulla kömöittää tyttären kanssa kirkkoon,\nkömöittää noissa kääsyissänsä, patalakki päässä ja takinkaulus korkealla\nkenossa. Siellä hän nyt istuu Herran temppelissä, suu mytyssä ja\nkulmakarvat kohotettuina ylös aina puoleen otsaan; siellä hän istuu,\nkarautellen kurkkuansa ihan hurskasten tavalla, istuu juhlallisena,\nvakaana ja totisena kuin vasta palkittu sonni. Niin hän siellä kököittää\nkuin rajapyykki metsässä; mutta kas kun hän palaa kirkosta takaisin ja\nehtii viimein kotonsa pihalle, niin tuiskuavalla vauhdilla,\ntultatuiskuavalla vauhdilla riennetään suoraan kohden kammarin kaappia\ntaas; ja nytpä ukko \"maistaa että pohja paistaa\". Niin hartaasti\nnaukkielee hän, jota kutsutaan maailman pylvääksi, niin kovassa\nkimmassa, niin kovassa kimmassa käyskelee täällä herännyt mies. Ja\nsamoinpa luulisin käyvän Simeonille myös, jos onni hänen pistäisi kerran\nHärkämäen puukenkiin. -- Tosin on parempi henki vuosien kuluessa tehnyt\ntodenteolla ja ehtimiseen Simeonia kohtaan työtä, ehtimiseen, sitä ei\ntaida kieltää, vaikka hän usein on liikamääriinkin pyristellyt sielunsa\nsiipiä. Niin, niin, mutta monessa kohdassa on hän taasen pelkkä maailman\nlapsi, yhtä suuri syntisäkki kuin minä ja moni muukin, ja tekee\ntemppuja, missä ei auta muu kuin aika löylytys. Ja nytpä hän oikein\npeevelin tepposet teki. Totellen perkeleen kuiskausta, joi hän naamaansa\nkalliin kuorman eikä tuonut meille murenaakaan juhlahöystettä. Hmmh!\nhammastahan purra täytyy. No, no, hän saa vielä saparollensa, saa että\npirtti roikkaa\". Niin haasteli Juhani, kurkistellen parven reunalta\nalas; siitä vaipui hän takaisin vuoteellensa ja nukkui. Lepoon kaatuivat\nmuutkin, ja makasivat he sikeästi aina seuraavaan aamuun.\n\nMutta Simeonia ei kuulunut, ei usean yön ja päivän perästäkään.\nTuostahan veljille arvelua taasen, arvelua ja murhettakin, varsinkin\nkoska Eerolta vihdoin kuulivat hänen oikean tilansa. Sillä koska parin,\nkolmen päivän kuluttua Eeron äkeä mieli oli vähän lievinnyt, antoi hän\nmuristen ilmi kuinka Simeonin laita oli heidän palatessaan kaupungista.\nOlipa hän useinkin haastellut joistakin pienistä, tuumankorkeista\näijistä, jotka, niinkuin hän lausuili, parveilivat tuhansittain hänen\nympärillään. Niin kertoili muristen ja hiljaa Eero, mutta kertomus\nmuutti Simeonia kohtaan veljesten mielen. Synkeällä sydämellä läksi\nJuhani etsimään kadonnutta veljeänsä, käyskeli avaralta ympäri metsiä,\nhuudellen häntä nimeltä. Kohtasi hän erään mäen alla Taula-Matin, joka,\nkirves kourassa, etsiskeli kääpiä ja pakurimöhkäleitä, joilla jo olikin\ntäyttänyt paitansa mahan ja poven. Matti kertoili, että hän menneenä\nyönä oli kuullut surkeata ääntä ja ruikutusta kaukaa metsistä; ja tämä\nääni oli hänen mielestänsä muistuttanut Simeonin ääntä. Tästäpä kipeä\npistos Juhanin sydämeen, ja hän kiirehti kotiansa, vuodattaen polttavia\nkyyneleitä veljensä onnettoman kohtalon tähden. Määrättiin nyt yleinen\netsiminen ympäri metsiä. Jokaisen veljeksistä tuli lähteä ulos yksin ja\neri suuntaa kohden, ja hänen, joka pakolaisen saavuttaisi, piti saattaa\nse kotia, astua ylös Impivaaran vuorelle ja, puhaltain koivutorvea,\nilmoittaa asia muille. Toi nyt Eero torvensa kalpeasta pensastosta,\nkoivutorvensa ankaran, kahden kyynärän pituisen ja kauas kuuluvan, ja\nupotti sen yöksi sudentarhan solisevaan ojaan. Sillä, tehty jo keväällä\nparhaana mäihän aikana, oli ämyri nyt kovin ravistunut ja kuiva.\n\nVarhain seuraavana aamuna läksivät he retkellensä. Impivaaran pirtti oli\nse piste, josta kuusi miestä kuin sädettä pyörässä kävi kaikkialle ulos.\nAlkoi nyt meteli, jossa huuto nieli huudon ja kaiku kaikua ajeli\näärettömien metsien helmassa. Mutta yhä kauemmas poistui pauhu ja\nvaltaisesti laajeni pyörö. Ja tämän pyörön sinä sait, jos seistessäs\nImpivaaran harjulla ja kuullellessas huutoja etäällä ympärilläs, vedit\nviivan huudosta huutoon. Niin samosivat he kaikkialle, retkeilivät kukin\nsuuntaansa kohden; ja ilma oli kirkas ja tyyni, lempeästi paistoi\nsyyskuun aurinko. -- Juhanipa, huudellen huikeasti, asteli ryskinällä\nmäkiä ylös ja alas. Mutta eipä ehtinyt hänen korvaansa kaivatun ääni; ja\npuolipäivä lähestyi. Viimein kuitenkin, koska ei hänen kurkkunsa\nväsynyt, vaan lakkaamatta pauhasi kuin vaskinen torvi, kuuli hän\nkummallisen, heikon ja käheän vastauksen. Ja ilmestyi ääni kuin kahden\nsammaleisen kallion vinkalosta, muutaman korkean kuusen suojasta. Sinne\nkiirehti Juhani ja löysi kadotetun miehen, löysi hänen armoitettavassa\ntilassa. Kamoittavana haamuna, kädet ristissä, silmät pystyssä kuin\nukulin silmät ja tukka ilmassa töyhtöisenä, istui hän tuuhean kuusen\njuurella. Siinä hän istui, huiskutellen ruumistansa, ja hänen suustaan\nkuului hiljainen ja tärisevä virrennuotin hyräilys. Juhani rupesi\nhäneltä kyselemään kuinka oli hänen laitansa, mutta saatuaan häneltä\nainoastaan sekavia, kummallisia vastauksia, riensi hän viipymättä kotia\ntuon kalliin löytönsä kanssa. Ja kun hän viimein oli saattanut veljensä\npirttiin ja teljinnyt oven hänen jälkeensä, astui hän kohta ylös\nvuorelle, kourassa mahtava torvi. Tyynenä, kaukaisuudessa sinertävänä\nkiertyi hänen ympärillään metsäinen, avara maailma, ja laskeuva aurinko\nlännen reunalta valeli kultaisella ruskollansa noita vanhoja,\ntakkukarvaisia kuusia vuoren harjanteella. Ja asetti Juhani huulillensa\nankaran ämyrin, mutta ei tahtonut käydä; kuului pämpän ammoittavasta\nkidasta vaan muutama käheä pihaus. Puhalsi hän kerran vielä, mutta ei\nkuitenkaan heltinyt heleätä ääntä. Silloin paisutti hän rintansa\nuudestaan, täytti sen ilmalla aina pohjaan asti, puhalsi kolmannen\nkerran, ja poskensa pullistuivat hirmuisesti, mutta nytpä koivutorvi\njuhlallisella äänellä mylvähtikin ja kiljahti. Etäälle kohden kaikkia\nilmoja kiiriskeli kaiku ja kohtapa kuului iloisia vastauksia idästä,\nlännestä, pohjosesta ja etelästä, kuului riutuen ja heikeästi\nsinimetsien ikuisen kaukaisesta hämärästä. -- Meni tuota taasen hetki,\nmeni kaksi ja kolme, ja rupesivat veljet ilmaumaan kotonsa pihalle ja\npihalta pirttiin yksi toisensa jäljessä. Viimein seisoivat he kaikki\nSimeonin ympärillä pirtissä, surkuttelevilla silmillä katsellen häntä,\njoka istui rahilla kuin huhkain ladon katolla ja pöllisteli totisena\ntakaisin heitä vastaan.\n\nJUHANI. Simeoni veljemme!\n\nTUOMAS. Kuinka on laitas?\n\nTIMO. Tunnetkos minua? -- Ei luotua sanaa. -- Tunnetkos minua?\n\nSIMEONI. Tunnen kyllä.\n\nTIMO. Kukas minä olen?\n\nSIMEONI. Hä Jukolan Timo. Niin, enkö ma häntä tuntis?\n\nTIMO. Oikein! Minä olen Timo, sinun oma veljes. -- Hätä ei ole vielä\nsuurin suuri, pojat.\n\nSIMEONI. Suuri ja hirmuinen on päivä, joka lähestyy, ja sen nimi on\nhävityksen kauhistus.\n\nAAPO. Miksi ennustat niin?\n\nSIMEONI. Hän sanoi.\n\nJUHANI. Kuka?\n\nSIMEONI. Hän, hän, mun toverini matkalla.\n\nEERO. Ja minäkö?\n\nSIMEONI. Et sinä, vaan se hirmu, joka on minua johdatellut. Oi veljet!\nteille taidan kertoa asioita, jotka kohottavat karvanne pystyyn kuin\nvihaisen karjun harjasrivi. Mutta antakaas minulle ensin pieni ryyppy\nsydämeni vahvisteeksi; ja olkoon tämä viimeinen ryyppy, jonka nielaisen\nkurkustani alas.\n\nJUHANI. Otahan ryyppy, Jumalan luoma; katsos tässä, mun armas veljeni.\n\nSIMEONI. Suurkiitos! -- Nytpä tahdon koettaa kertoa mitä olen nähnyt ja\nkuullut, kertoa varoitteeksi meille kaikille. Kuulkaat: minä olen nähnyt\nhänen.\n\nJUHANI. Kenen ihmeen olet sinä nähnyt?\n\nSIMEONI. Itse päämestarin, itse Lusifeeruksen!\n\nAAPO. Hänen näit vain unissa tai mielenhoureessa, jonka saattoi matkaan\nväkevien ylellinen nautinto.\n\nSIMEONI. Hänen olen totisesti nähnyt.\n\nTIMO. Minkä muotoinen hän oli?\n\nSIMEONI. Kuin tyhmyys itse, mutta kas kun ketunhäntä keikahtelikin\nsiellä takana.\n\nTIMO. Oliko hän suurikin?\n\nSIMEONI. Noin minun pituiseni, vaikka taisipa hän itsensä muuttaa\nmiksikä hän tahtoi. Ensiksi, kun hän ilmestyi, tuli hän tuulen puuskana\nkohinalla pensastoon, jossa istuin. Kuka se on? kysyin minä kiljaisten;\n\"ystävä\" hän vastasi, otti minua kädestä ja käski minua seuraamaan\nitseänsä. Minä seurasin häntä, koska en uskaltanut kynsiä vastaan, vaan\nkatsoin parhaaksi tehdä hänen tahtonsa. Ja nytpä vaelsimme yhdessä kauan\npitkin ohdakkeista, kivistä tietä; ja muuttuipa hän milloin miksikin.\nVälistä hyppeli hän edelläni pienenä, naukuvana kissanpoikasena,\nkatsellen taakseen aivan tyhmästi ja minua vasten silmiä. Välistä taasen\nkohosi hän hirmuisen pitkäksi mieheksi, ulettui päänsä aina pilvien\nrajalle. Sieltä huusi hän minulle: \"näetkös minun päätäni?\" Minä,\nhaastellen aina hänen mieliksensä, ihmettelin pituuttansa suuresti ja\nsanoin, että silmäni tuskin eroitti hänen haarojansakaan. Silloin veti\nhän suunsa suureen, riemulliseen nauruun ja katseli minua tarkasti.\nSitten teki hän vielä monta muutakin temppua, ja talutti minun viimein\nylös korkealle vuorelle; siellä kumartui hän eteeni ja sanoi \"astuppas\nselkääni\". Minä kauhistuin, mutta en uskaltanut kynsiä vastaan, vaan\nkiipesin sievästi hänen niskaansa ylös. Kysyin häneltä kuitenkin:\nmihinkäs nyt mennään? ja hän vastasi: \"ylöspäin mennään\". Sitten rupesi\nhän kovin puhkaamaan, hikoomaan ja ruumistansa kiertelemään, ja minä\npoloinen hänen seljässänsä kiikahtelin sinne tänne, ehtimiseen,\nikäänkuin muutama päivä sitten Hämeenlinnan torilla marakatti koiran\nseljässä. Mutta viimein puhkesi kaksi kirjavaa siipeä hänen\nhartioistansa ulos ja muutaman kerran hän niitä heilautti, ja nytpä\nrupesimme vilkkaisemaan ylös korkeuteen, kohden kuuta, joka hohti meidän\npäällämme kuin vaski-ammeen pohja. Sinnepä sinkaistiin, ja pyörryttävään\nsyvyyteen jäi meiltä matoinen maa. Ehdittiin tuosta viimein kuuhun,\njoka, niinkuin sokea-eno kertoili, on suuri, ympyrjäinen ja loistava\nkallio-saari ilmassa, ja näinpä siellä ihmeitä ja kummia, ihmeitä ja\nkummia! Ah, eihän voi niitä kertoa syntinen kieli!\n\nTUOMAS. Tee se voimiesi mukaan.\n\nJUHANI. Voimiesi mukaan, veljeni, vaikk'ei niinkuin vaatisi aineen\nankaruus.\n\nSIMEONI. Koettaa tahdon. -- Niin, kuuhun tultiin, ja vei minun saatana\nsen viimeiselle reunalle, korkealle kukkulalle, jossa seisoi torni vielä\nkorkeampi, rakettu nahasta, saapasnahasta. Ylös torniin me astuimme, hän\nedellä ja minä hänen jäljessään, ja kauanpa astelimme pitkin\nympärivingertäviä rappuja. Lopulta seisoimme saapasnahka-tornin\nviimeisessä huipussa, josta näin montakin maata ja merta, näin suuria\nkaupungeita ja ihmeellisiä rakennuksia kaukaisuudessa allamme.\nRohkeninpa nyhkäistä saatanaa kylkeen, kysyen häneltä: mikä on tuo, joka\nnäkyy tuolla allamme syvyydessä? Tiuskaisten ja katsahtaen karmeasti\npuoleeni vastasi hän: \"sakramenttu, poika! mitä on minun tekemistä sinun\nkanssas? Mutta siellähän on maailma, josta läksimme. Katsele ja\ntutkistele\". Niin hän sanoi, ja minä nyt, huoaten, rupesin visusti\nkatselemaan ja tutkistelemaan; ja näinpä kaiken maailman piirin, näin\nEnklannin valtakunnan, Turkinmaan, Pariisin kaupungin ja Amerikan\nvaltakunnan. Sitten näin minä Isonturkin nousevan ja kauheasti\nhävittävän kaikki; ja hänen jäljessään asteli se suuri sarvipää Mammona,\najellen ihmissukua maan-äärestä maan-ääreen kuin susi lammaslaumaa. Niin\nhän ajeli ja kaahasi, ja kuristi lopulta koko maailman ja Amerikan\nvaltakunnan. Tämän näin ja kysyin taasen saatanalta, nyhkäisten häntä\nkylkeen: onko siis nyt hävitetty maailma, josta minä olin kotoisin?\nTuikeasti vastasi hän: \"sakramenttu, poika! mitä on minun tekemistä\nsinun kanssas? Mutta onhan tämä ennustus pian tapahtuvasta asiasta.\nKatsele ja tutkistele\". Ja, huoaten syvään, minä katselin ja\ntutkistelin. Mutta uskalsinpa kysyä kerran vielä: koska on tämä\ntapahtuva? Pahasti rämähtäen vastasi hän taasen: \"se tapahtuu juuri\nniin pian kuin nämät kaksi nahkaista torvea ilmestyy meille läpi seinän,\njuuri tähän etehemme\". Ja nyt vihelsi hän kerran ja pitkään. Mutta ah\njos kertoa voisin!\n\nJUHANI. Se tee, jos suinkin jaksat. Voi mitä ihmeitä ja kummia olet\nnähnyt! Tämä jotain ennustaa, ja kaiketi on tuhomme, Jumalan rangaistus\ntulossa päällemme, ellei juuri maailman loppu. Onkos tämä laitaa:\nkäyskellä perkeleen kanssa kuussa?\n\nSIMEONI. Ja nahkatornissa!\n\nJUHANI. Nahkatornissa. Onkos tämä laitaa?\n\nTIMO. Saapasnahka-tornissa!\n\nJUHANI. Niin, saapasnahka-tornissa. Ah! Mutta kerro meille kaikki; sillä\nvaikka tunnenkin väristyksiä seljässäni, taitaa kuitenkin tämä\nlouhiminen tehdä hyvääkin syntiselle sydämelleni, joka on niin paatunut,\nniin jäykkä, että sattuu siihen tuskin muu kuin helvetin halkonuija tai\ntaivaan tulivasara. Anna jyristä ja sataa, veljeni, anna sataa vaikka\nkorppejooneja; sitähän me tarvitsemme. Niin, mitä tapahtui sitten?\n\nSIMEONI. Siis kuulkaat, kuulkaat! Kimeästi saatana vihelsi, ja tulipas,\nniinkuin hän oli sanonut, kaksi nahkapiippua, kaksi hirmuista torvea\ntouvaten läpi seinän. Rupesivat ne kauheasti huutamaan ja kiljumaan,\nkuin villityt jalopeurat, rupesivat ammentamaan kidoistansa savua, piin\nhaisua ja tulikiven kaasua. Ja pian me kovin yskimään, niin saatana kuin\nminäkin, yskimään, köhisemaan ja pitelemään korvistamme, koska ne kaksi\npeloittavaa pämppää möräsi. Ja yhä tuikkeni ääni, ja torni vapisi,\nankara saapasnahka-torni vapisi ja kukistui viimein ryskeellä ja\njytinällä, ja me tuossa seurasimme sen kaatuessa, kätkettyinä\nnahkaviilujen rykelmään. Mihin saatana joutui, sitä en tiedä, mutta\nylisniskoin kuukuilin minä aina alaspäin, alas kalliolta, alas kuun\nviimeiseltä reunalta, ja rupesin nyt putoomaan maata kohden parin\nkyynärän leveällä nahan kappaleella. Mutta nahka, kuusta kotoisin ollen,\nkuuhun veti, minä taasen, maasta kotoisin, kohden maata vedin; niin\nsanottiin; ja koska ruumiini paino voitti nahkaviilun kohotuksen, niin\nkuljinpa alaspäin, vaikka vitkalleen, ikäänkuin purjehtien vanhan\nvariksen seljässä. Onnekseni kaikki; sillä ilman tätä nahkapaattiani,\nilmalaivaani, olisinpa pudonnut kuin rapasäkki mäskiksi maahan, koska en\nlevännytkään enään saatanan siipien nojalla. Mutta hiljaa, hiljaa nyt\nseilailin kohden rakasta maakotoani taas, ja laskeuduin viimein erään\nkuusen juurelle lähelle paikkaa, josta olin lähtenyt saatanan kanssa\nmatkaan. Vielä pitelin kourissani nahkalevyä, johon nyt huomasin\nkirjoitetuksi punaisilla kirjaimilla seuraavalla tavalla: \"Jukolan\nveljeksille tämä, ja terveisiä täysin kourin! Mutta koska ylhäällä\npilven juurella on näkyvä tulinen merkki, tai niinkuin hehkuva\nkotkanhäntä, niin katso: loppu on läsnä hamaan siihen päivään saakka\nkoska tämä tapahtuva on. Annettu saapasnahka-tornista melkein viimeisenä\npäivänä ja luultavasti vuotena totisesti ihan viimeisenä\". Niin seisoi\nluettavana nahkataulussa, jonka nyt hellitin kädestäni, ja taasen rupesi\nhän sinkoilemaan ylös kuuhun. -- Siinä matkani synkeä ja totinen tosi.\n\nJUHANI. Ihmeellistä, merkillistä ja hirmuista yht'aikaa.\n\nTIMO. Mutta oletpa kuitenkin oppinut lukemaan näillä harharetkilläs.\n\nSIMEONI. Älä luule. Olenpa yhtä typerä kuin ennenkin.\n\nTIMO. Ehkä taidat konstin ja koukun. Koetappas; tässä on aapiskirjani.\n\nSIMEONI. Niin, mitä vielä. Onpa niinkuin katselisin ryssän tai hebrean\nkieltä. Silloin hengen vaikutuksesta tiesin paljon, joka nyt on edessäni\npimeää, ja olenpa jälleen sama ihmisraukka, sama syntinen, suuri\nsyntinen. Ja pääni käy pyörään, sillä se päivä on tullut! Pääni käy\npyörään, sillä silmäni ovat nähneet itse Lusifeeruksen. Ai, ai, kuinka\nkarvainen se oli!\n\nJUHANI. Voi meitä poika-parkoja, voi!\n\nSIMEONI. Tuhannen kertaa voi! Pääni pyörii, pyörii! Minä olen nähnyt\nLusifeeruksen. Se pyörii!\n\nJUHANI. Rukoile Jumalaa, veljeni, rukoile Jumalaa!\n\nSIMEONI. Rukoillaan kaikki yhdessä. -- Minä olen nähnyt Lusifeeruksen\nkarvaisen voiman! -- Rukoillaan kaikki!\n\nTIMO. NO, jos niin tarvitaan. Miksi emme rukoilisi?\n\nJUHANI. Surkeatahan tämä on, ah, voi!\n\nTIMO. Älä itke, Juhani.\n\nJUHANI. Itkisinpä verta jos taitaisin; sillä olemmehan eläneet kuin\nKoirankuonolaiset, juoneet viinaa kuin Mahometit ja Turkkilaiset. Mutta\nnyt siitä tulkoon luku laulun perästä, elämä toisenmoinen, muutoin\nlankee pian päällemme taivaan hirmuinen viha kuin raskas Tunturinvuori,\nja painaa meidät helvettiin alas. Jaa, jaa, poikia on varoitettu\nennustuksilla ja ihmeillä, ja vartokaamme pahinta peeveliä, ellemme\najoissa ota merkeistä vaaria.\n\nLAURI. Pahinta kyllä meidän vartoa tulee; sillä onpa minullakin jotain\nkerrottavaa. Kuulkaat! Koska, teidän heittäissänne kiekkoa aholla,\nkäyskelin metsässä, haeskelin kalupuita talon tarpeeksi, näin minä\nihmeellistä unta, ma'atessani tuolla kankaalla. Katselinpa niinkuin\nkorkean hongan latvasta kuinka hurjasti löitte kurraa täällä aholla\npitkin tuoreita härjänvuotia. Ja arvatkaas kenen kanssa. Veikkoset,\noman, kiivaan provastimme kanssa läimäyttelitte. Mutta kuinkas kävi?\nHuomasi viimein provasti, ettei kiekko ollutkaan tavallinen kiekko, vaan\npunakantinen aapiskirja. Siitä suuttui hän hirveästi ja, heiluttaen\nmiekallansa, huusi korkealla äänellä: \"iijaa, iijaa!\" ja kohta lähestyi\npeloittava hirmumyrsky, joka teidät viskasi ruumenina ylös ilmaan\ntuulien haltuun. Niin uneksuin, ja jotakin merkitsee tämä uni.\n\nJUHANI. Merkitsee totisesti, ennustaa meille tässä jotain helvetin\npolskaa; sitä ei tarvitse epäillä. Kahdelta haaralta on meitä\nvaroitettu, ja ellemme nyt ota vaaria, niin tulta, pikiä ja pieniä kiviä\nvielä sataa päällemme, kuin tapahtui ennen Sodoman ja Gomorran\nkaupungeille.\n\nAAPO. Olkaamme kuitenkin liioin kauhistumatta.\n\nTUOMAS. En vissiin päätä kuinka on, mutta kaikki mitä Simeoni on nähnyt,\non kenties kotoisin pohmeloisen aivosta vaan.\n\nJUHANI. Mitäs puhut, mies? Teetkö tyhjäksi taivaan tärkeää tointa?\n\nTIMO. Älä haastele vastoin Jumalan töitä ja ihmeitä.\n\nSIMEONI. Ah! kuussa olen käynyt ja nähnyt Lusifeeruksen, josta sieluni\non nyt peloissansa kovin. Voi minua, ja voi meitä kaikkia!\n\nTUOMAS. Surkeus suuri! Mutta ota vielä yksi ryyppy ja mene sitten\nma'ata.\n\nSIMEONI. Niin, mitähän tuo tekis?\n\nTIMO. Ei ole viinaa enään.\n\nTUOMAS. Se on ero asiassa.\n\nSIMEONI. Kiitos Herran, että loppui se kerran, se viinamyrkky. Ja älköön\nnyt enään tulko huulilleni pisaraakaan tätä juomaa, sen lupaan ja\nvannon.\n\nJUHANI. Kirottu olkoon tämä helvetinsahti!\n\nTIMO. Vähän pahastipa teimme, kun rupesimme keittelemään tätä\njuoma-ainetta.\n\nAAPO. Kenen tahdosta tapahtui tämä? Vastatkaat minua, Juhani ja Timo.\n\nJUHANI. Onpa viina sinullekin maistanut, veljeni, on tosin. Ja toiseksi,\nniin tehty on tehty, eikä saata sitä enään takaisin ruikutus ja marina.\nNiin, niin, mikä on mennyt, se on suden suussa; mutta olkoon tästälähin\ntoinen laki. -- Nyt ojalle! ja kirvespohjallani nuijin tuhanteen myttyyn\ntuon pahalaisen vaskihärjän, tuon kirotun viinapannun, ja kölsän hajotan\nkuin harakan-pesän.\n\nSIMEONI. Tee se, veljeni, ja taivas riemuitsee.\n\nJUHANI. Minä teen sen.\n\nAAPO. Miksi hävittäisimme kaluja ja kappaleita, joita taidamme\nkunniallisesti myydä?\n\nJUHANI. Mutta katsos tätä paikkaa: mies, jolle myisin pannuni, mitä\nrakentelis hän sillä, minkälaista terveyden vettä? Samaa sorttia, samaa\nsorttia, samaa helvetin asian-ajajaa, joka on jo syösnyt meidät itse\naina kadotuksen partaalle, ja samaan kurjuuteen saattaisin myös monen\nmuun tämän pannuni kautta. Mutta siitä synnistä tahdon olla kaukana,\ntullessani viimein Herran tuomiolle. -- Niin, nyt pannu myttyyn ja kölsä\nnurin!\n\nAAPO. Myykäämme se kruunulle, joka mynttää siitä rahoja.\n\nJUHANI. Kyllä siitä klopoja heltii vaikka sen myttyynkin mynttään. Tässä\non kirveeni; ota kirvees sinä myös, Timo, ja käy kanssani sudentarhaan.\nMutta huomenna, koska on sunnuntai, lähdemme kirkkoon. Kirkkoon\nlähdemme, konttien rukoilemaan tuon kurjan, ainoan ja kuolemattoman\nsielumme edestä, joka on jo kyllä tarpeellista. Kirkkoon joka mies,\nmuutoin meitä saatana leivoittaa. -- Sudentarhaan, Timo!\n\nAlas ojalle nyt astuivat Juhani ja Timo, runtoivat pian viinapannun ihan\nmuodottomaksi kappaleeksi ja hävittivät kölsän. Mutta yön lepäsivät he\nsyvimmässä unessa, heräsivät varhain seuraavana aamuna ja rupesivat\nitsiänsä varustelemaan kirkkoon. Läksivät he matkaan: Aapolla kainalossa\nheidän isänsä vanha virsikirja, Simeonilla \"Huutava-ääni\", mutta,\npunakan-sinen aapiainen kourassa, astelivat Juhani ja Timo. Ja\nkulkeissansa haastelivat he seuraavalla tavalla.\n\nSIMEONI. Kas, jota lähemmäs Herran temppeliä astun, niin tyyntyypä\nmieleni myrsky yhä enemmin ja enemmin ja sydämeni vilvoittuu. Ah!\nhurskasten retkillähän käyskelee viisas mies, mutta synnin loassa täällä\nrypee tyhmyys ja sokeus. Voi! koska taakseni katsahdan, niin hirveäksi\nhelvetiksi, jonka ympäri viinan siniset liekit kiertelee, kuvastuu\nmieleeni tuo onneton kaupunkimatka.\n\nTIMO. Sentähden älä, veljeni, tee enään koskaan niin. Minä rukoilen\nsinua. Onkos tämä laitaa? Pinnata naamaansa kallista trahtööri-viinaa\nyöt ja päivät, yöt ja päivät, ja juoda vielä makuvaria kuin suuret\nherrat. No, noh, tämä älköön olko nuhde, vaan veljellinen varoitus.\n\nSIMEONI. Minä pahoin tein, ja pahoin teimme kaikki, käydessämme viinan\nkeittoon ja naukkimiseen. Mutta nyt, päättäkäämme yhteisesti heittää\nainiaaksi tämä juoma, joka eläimeksi muuttaa ihmislapsen.\n\nJUHANI. Vallan siaksi, vieläpä alhaisemmaksikin röhkielevää harjasniskaa\nsaattaa se aina miehensä lopulta. Sentähden tässä nyt puristamme viinan\nkanssa lujasti jäähyväiskättä ja pyydämme hänen lähtemään meistä kuuksi\npäiväksi Herran nimeen. Niin Aapo, nyt kerro meille tarina siasta\nlammikossa, jonka kerran kuulimme sokea-enon suusta; kerro se meille\ntässä käydessämme.\n\nAAPO. Teen sen mielistikin. Oi! antakoon se meille aina tuikeamman\ninhon tuota tuomittua metelivettä kohtaan.\n\nJuttelipa Aapo heille seuraavan:\n\nOli sunnuntai-aamu; lokalammikossa kesä-auringon hohteessa röhöitteli\nsika, katsellen kansaa, joka kulki hänen ohitsensa kirkkoon.\nKadehtivalla, kivistävällä sydämellä katseli se ihmisen jaloa, kaunista\nmuotoa, muistellen omaa harjastettua haamuansa. Vieläpä säteili muutaman\nohikäyvän otsalta niin ankara loiste, että sian katsanto siitä\nhämmästyen ammahti takaisin; ja kovin se oli vihoissaan Jumalalle, joka\nei myös häntä ollut ihmiseksi luonut. Koska se viimein oli kylliksi\nnupisnut ja närisnyt, oikaisi se koipensa, ummisti pienet kyynysilmänsä\nja nukkui. Mutta koska se hetken päästä heräsi, makasi sen vieressä\nkumppani, eräs juomari, joka päissään oli kiirahtanut lammikkoon alas,\nja oli nyt tukahtumaisillansa lokaan. Sika huomasi hänen vaaransa,\narmahti häntä ja, iskien torahampaansa miehen kaulukseen, kiskoi hänen\nylös kuivalle maalle. Mutta tuon armotyön tehtyänsä, se katseli miestä\nhetken, irvisti pahasti ja lausui: \"sinä kurja mies, onhan muotos niin\nruma, etten kauemmin ilkene katsella\". Niin sika lausui, läksi hänestä\nröhkien pois ja rupesi tonkimaan maata.\n\nJUHANI. Oivallinen tarina. -- Mutta tuota kohden ilmaa on Jukolan talo,\nja hyvä että tiemme kulkee kaukaa sen ohi; sillä musertuispa sydämemme\nnähdessämme entisen kodon. Hyvä myös, että jää meistä kauas Toukolan\nkylä ja vihatoverimme siellä. Kas kun pelkään että, jos heitä\nkohtaisimme ja he näyttäisivät meille pienenkin irvistyksen, minä kohta\nkarkaisin heidän kurkkuunsa kuin kissa. Enpä ole vielä unohtanut\nlöylytystä, jonka heiltä sain, enkä lupaustani hirveästä kostosta.\n\nTUOMAS. Ei ole mennyt minunkaan muistostani kaksi asiaa.\n\nSIMEONI. Meidän tulee anteeksi antaa ja unohtaa.\n\nJUHANI. Olkoon menneeksi: jos nöyrtyvät ja tulevat minulta anteeksi\nrukoilemaan, todistaen pahoin tehneensä, silloin kernaastikin unohdan\nkaikki, likistänpä heidän kanssaan vielä käpälääkin, silmät kyyneleissä.\nMutta niinkauan kuin eivät mieli taipua tähän, vaan päinvastoin minua\nhammastavat lakkaamatta, niin purenpa hammasta minäkin, puren että\nkipenöitsee.\n\nNäin haastellessaan keskenänsä, lähestyivät he Tammiston taloa. Siinä\nseisoi pihalla paljon kansaa, miehiä ja naisia, ja kauas kuului eräs\nääni, joka räknäili: \"ensimmäinen, toinen, kolmas kerta\", ja kyseli:\n\"eikös kukaan enemmin lisää?\" Oli se ryöstöhuuto-kauppa, jota itse\nnimismies käytteli, istuen lähellä porrasta pienen pöydän ääressä ja\nkirjoitellen kirjaansa ostajien nimet ja tavarojen hinnat; ja oli nyt\npar'aikaa menemässä talon ammuva karja. Kovin kummastuen seisoivat\nveljekset, arvellen miksi sunnuntaina tällaista tointa käytettiin. Mutta\nolivatpa he erehtyneet lukiessaan viikkonsa päiviä Impivaaran\nsydänmaassa humalan humussa, joka vauhdilla vie eteenpäin miehen ajan.\nMaanantai ja puhdas arkio oli tämä päivä, jota veljekset olivat pitäneet\nsunnuntaina ja jona olivat lähteneet astelemaan kirkkoon, kirjat\nkourissa.\n\nKatselivat he ympärillensä, nähdäkseen Kyöstiä, uskollista ystäväänsä.\nMutta hän ei ollut tässä, hän käyskeli kaukana pellolla, käyskeli\ntuijotellen totisesti maahan ja mietiskellen itseksensä. Kysyipä viimein\nJuhani muutamalta mieheltä, joka seisoi heitä lähinnä, kuinka yhteistä\nhuutokauppaa uskallettiin pitää sunnuntaina, Herran pyhänä sapattina.\nKulovalkeana silloin nauru ja tirskuna juoksi miehestä mieheen ympäri\nkaiken kansan, ja nytpä arvasivat veljekset asian oikean laidan.\nÄllistyneinä, äänettöminä ja punehtuen seisoivat he kauan, kuullellen\nihmisten naurua ja pilkkaa. Läheni heitä myös joukko Toukolan poikia,\nkysyivät heiltä ivaten Impivaaran uudesta uskosta, sen kalenterista ja\nmiksi kutsuttiin heidän almanakassaan tämä viikon kahdeksas päivä. Tuota\nkuultelivat veljekset, ja äkisti loimahti heidän vihansa tuimaan tuleen,\nja myrsky oli valloillansa. Kuin irtipäästetyt kahlekoirat karkasivat he\nkiljunalla Toukolaisten päälle, ja peloittava tappelus nousi nyt\nTammisto pihalla.\n\nSimeoni ei tuohon leikkiin mielinyt sekaantua, vaan oli hänen haltuunsa\nheitetty kaikkein kirjat, joita hän lujasti hallitsi kourissansa ja\nkatseli tuskallisella muodolla, surkeasti levottomalla silmällä tuiman\ntaistelon vaiheita. Mutta nähtyänsä Aapon kovassa ahdistuksessa kolmen\nrotevan Toukolaisen kourissa, nähtyänsä kipeällä sydämellä kuinka kurja\nveljensä kelmeni ja kuinka hänen katsantonsa jo tuijoitteli tynsästi\nkohden puitten latvoja, kun iskuja, säkenöitseviä iskuja sateli joka\nhaaralta, silloin asetti Simeoni kirjat kädestänsä kivelle siihen\nlähelle, kiirehti auttamaan Aapoa ja katosi pian tappeluksen hurjiin\nlaineisin.\n\nToimitusmies ensin kyllä koetti estää tämän vihaisen tulvan paisumista,\nmutta huomaittuaan ei tässä mitään voivansa matkaansaattaa, siirtyi hän\najoissa syrjään ja katseli ihmeeksensä veljesten ääretöntä voimaa. Ja\nvoimaa niin väkivaltaista, sen käytännössä niin tuulispään tapaista\nvauhtia eivät olleet veljekset ennen koskaan vielä osoittaneet. Kauan\nja salassa kytevä kostontunne sai vihdoin tuulta, ja kasvoi siitä\ntulinen, kauhistava myrsky; ja verraton oli hälinä ja pauhu. Kalveina ja\nvapisevina pakenivat naiset taistelopaikasta, mikä sylissään kantaen,\nmikä taluttaen kädestä pientä, peljästynyttä lapsukaista. Virnapäisinä\ntalon naudat, niin uhkea sonni kuin vakavat lehmät, juoksivat tuonne,\ntänne, ja ympäri kaikui huuto, möry ja poru, kun Jukolan veljekset\nlöivät ja kun Toukolaiset löivät heitä vastaan, Toukolaiset ja heidän\nmonta ystäväänsä. Juhani, purren hammasta ja vallan tuhankarvaisena\nkasvoiltansa, huhtoi voimallisesti vihamiestensä joukkoon, huhtoi\noikealle, vasemmalle, ja leukansa longahteli vihan kiukusta. Mutta kuin\nkallio, niin rynkäsi esiin harteva Tuomas, ja mihin raskas nyrkkinsä\niski, siihen kaatui aina mies, kaatui kaksikin yhdellä iskulla. Nähtiin\nsiinä tapahtuvan, että kun hän yhtä löi, tämä kaatui vauhdilla niin\ntuimalla, jotta kaatuessaan toisenkin miehen kumosi, joka seisoi hänen\nvieressänsä. Timo läimäytteli kuin uros hirsistössä läimäyttelee\nkirveellänsä; ja kauas kuumoittivat hänen ruskeat, karheat, vihasta\nhohtavat poskensa. Miehenvastusta ei puuttunut Eeroltakaan tässä\nkahakassa. Muiden jalkoihin hän tosin kiirahteli usein, mutta ainapa hän\njälleen pian pinnisteli itsensä ylös miesröykkiön alta, ja iskuja\nlenteli hänestä taasen kuin ampauksia ympäripyörivästä raketista.\nHurjimmin kaikista riehui Lauri; hän löi ja temmelsi kalveana kuin\nmurhan-enkeli, ja kaikki hänen edestänsä pakeni ja murtui. Kauhistuen\nkatselivat ihmiset tätä kamppausta. Kaikkialla näkyi kamoittavan\nkalveita kasvoja, hirveästi huokuvia sieraimia, tuolla verisiä naamoja,\ntäällä multaisia kuonoja. Katso vihan synkeätä liekkiä heidän\nsilmissään, joka rynkää vaan kiukkunsa maalia kohden, huolimatta vaikka\nsataisi vastaan tulta ja tulikiveä. Tämän kaiken he näkivät, ja kuulivat\nparinan ja ähellyksen niin hirmuisen kuin susijoukon murhaavasti\ntapellessa syys-yön pimeässä metsässä.\n\nNiin oteltiin Tammiston pihalla, ja tuimemmaksi yhä vaan ottelo\nkiihtyi. Makasi jo tuolla mies, makasi jo täälläkin, vuodattaen verta\nhietaiselle tanterelle. Maata jo kasteli veljestenkin mustanpunainen\nveri; sillä Toukolaiset jo iskeilivät puukoillansa; mutta puukkoja ei\nnyt riippunutkaan veljesten vöillä, koska he olivat retkellä pyhään\ntemppeliin. Nyt, koska he huomasivat kuuman verensä juoksevan,\nsieppasivat he teloja mäeltä aseiksensa, teloja, karankoja, tai mursivat\nseipäitä lähimmistä aidoista ja karkasivat villittyinä päin; pian\nkuitenkin kohtasivat he samankaltaisia aseita vihollistensakin puolelta;\nja rupesivat nyt seipäät ja kanget räiskynällä loiskeilemaan ympäri\nmiesten päitä. Ja näyttipä aina vielä epätietoiseksi ken tässä\nvoittaisi, ken taipuisi tappiolle. Veljekset, vaikka he jalostikin\ntaistelivat, taistelivat kuitenkin monilukuisen vihollisen kanssa; ja\nankarasti, vimmatusti lyötiin heitä vastaan.\n\nMutta lähestyi silloin tappelukenttää mies, joka heti saattoi vaa'an\npainumaan Jukolaisten puolelle. Lähestyi pellolta, juosten, karaten ja\npahasti mölisten, Tammiston juureva Kyösti. Jykevä seiväs kourassa, hän\nkirmasi esiin kauhistuksen harmaankalveana haamuna, tukka pyrstönä\npystyssä kuin peikon; ja iski hän kuin leimaus Toukolaisten selkään,\nsaattaen häiriön heidän joukkoonsa, mutta veljesten into kiihtyi.\nMölisten ja pyöritellen silmiänsä löi hän peloittavasti, löi kuin\nmieletön, hullu mies; pieksivät taasen veljekset toiselta puolelta,\npieksivät kahdenkertaisesti ja hurjasti pakenivat viholliset viimein,\nne, joita ei vielä seiväs ollut maahan kaatanut.\n\nPois nyt riensivät veljeksetkin, läksivät juoksemaan kohden kotoansa,\nhuutain Kyöstiä seuraansa. Mutta Kyösti ei kuullut heidän käskyänsä,\nvaan pihalla raivosi hän lakkaamatta, kirkkui, ärhenteli, ja kamoittava\noli hänen muotonsa. Mutta veljekset kiitivät jo kujan kuivalla,\nsavuavalla tiellä; ja koska he ehtivät pienelle sillalle peltojen\nvälissä, kuulivat he jäljessään Kyöstin äänen. He seisahtuivat, katsoen\ntaakseen, ja näkivät hurjan miehen, seiväs olalla, heitä lähestyvän\njuosten, mölisten ja heilutellen kättänsä ilmassa; ja pian seisoi heidän\nedessään hirmuinen Kyösti. Hän hikoili, puuskutti ja uhosta ja vimmasta\ntuijottelivat ristiin hänen harreat silmänsä. Et ymmärtänyt hänen\nsekamelskaista puhettansa, jossa usein kuului korkea ja kestävä huuto:\n\"älämölöö, ai älämölöö!\" Veljekset rukoilivat häntä käymään heidän\nkanssansa Impivaaraan eikä lähtemään takaisin tuonne susien kitaan,\nmutta hän seisoi yhä vaan paikallansa, jupisten itsekseen ja\ntuijoitellen. Äkistipä katsahti hän kiivaasti veljeksiin ja lausui:\n\"menkäät kotia nyt!\" niin lausui hän ja kääntyi heistä pois. Ympäri\nkääntyivät myös veljekset ja siirtyivät vastapäiseen suuntaan. Mutta\nhetken päästä kaikui kerran vielä Kyöstin sakea ääni, ja veljekset,\nkatsoen taakseen, näkivät miehen seisovan kujalla, ravistellen kättänsä\nja päätänsä, ja kuulivat hänen taasen huutavan korkealla äänellä:\n\"menkää kotia nyt!\" Siitä riensi hän pois samaa tietä, jota oli tullut,\nja pois metsäpirttiinsä riensivät myös veljekset, monella heistä päässä\nkorkea kuhmo ja käsivarressa vertatihuva haava. Katsoen kankeasti\neteensä astelivat he tuimalla vauhdilla, aatoksissaan kuoleman\njäädyttävä synkeys. -- Niin loppui tappelus Tammiston kartanolla, josta\nmoni kannettiin pyörtyneenä pois, ja moni oli saanut haavan, joka\nainiaaksi hänen merkitsi.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\n\nOn ilta samana päivänä, jona niin kiukkuisesti Tammistossa oteltiin.\nPirtissään istuvat veljekset, he ovat voidelleet ja sitoneet haavojansa\nniinkuin parhaiten on käynyt. He istuvat, sydämissä pimeä, ijankaikkinen\nyö, ja alas permantoon on teroitettu heidän katsantonsa, vimmaa täynnä.\nHe muistelevat mitä ovat tehneet, tietävät mikä rangaistus heitä uhkaa;\nhe mietiskelevät onnetonta, toivotonta tilaansa, ja peloittava on\näänettömyys huoneessa. Viimeinpä kuitenkin saattoi Simeoni matkaan\nseuraavan kanssapuheen.\n\nSIMEONI. Veljet, veljet! sanokaat yksi sana. Mitä on meidän tekeminen\npäästäksemme kruunun kynsistä.\n\nAAPO. Ah! ei ole meillä enään pelastuksen keinoa tästä ahdingosta, ei\ntämän taivaan alla.\n\nJUHANI. Kiikissä olemme, kukissa! Kaikki on mennyt, kaikki onni ja\ntoivo!\n\nTUOMAS. Peijakas meidät perii, perii ilman armoa; siis ottakaamme,\nsilmät ummessa, vastaan mitä olemme ansainneet. Kruunun käskyläistä\nhäiritsimme keskellä tulista tointansa, ja tämä paikka on kova; miehiä\nlöimme kenties raajarikoiksi, joka paikka on vieläkin kovempi. Noh, ehkä\nnykäisimme vielä joltain henki-kultaisenkin pois, ja sittenpä kaikki\nhyvä; tallella olemme ja syömme kruunun surutonta leipää.\n\nSIMEONI. Voi meitä poloisia poikia!\n\nTIMO. Poloisia Jukolan poikia! Ja seitsemän kappaletta! Mitäs tehdään\nnyt?\n\nLAURI. Kyllä tiedän mitä teen.\n\nJUHANI. Minä myös. Veitsi kurkkuun joka miehen!\n\nTIMO. Älä helsingissä!\n\nJUHANI. Puukkoni, kirkasteräinen puukkoni! Verta lasken että lainehtii!\n\nAAPO. Juhani!\n\nJUHANI. Juoskoon yhdeksi ainoaksi lammikoksi veri seitsemästä miehestä\nja uppoutkaamme sitten yhdessä punaiseen mereen, kuin upposi ennen koko\nvanhantestamentin kansa! Missä on visapäinen puukkoni, kaiken, kaiken\nsovintomies?\n\nAAPO. Malta mieles!\n\nJUHANI. Pois tieltä sinä ja pois tämä kirottu elämä! Puukko!\n\nSIMEONI. Hillitkäämme häntä!\n\nAAPO. Tänne, veljet!\n\nJUHANI. Pois tieltä!\n\nTUOMAS. Koreasti, poika!\n\nJUHANI. Hellitä, Tuomas veljeni!\n\nTUOMAS. Sinä istut koreasti!\n\nJUHANI. Mitä maksaa nyt enään koreus, kun kaikki on mennyt? Mielitkö\nottaa koreasti vastaan neljäkymmentä paria tuoreita raippavitsoja?\n\nTUOMAS. En mieli.\n\nJUHANI. Mutta mitä?\n\nTUOMAS. Menen hirteen, mutta sitten vasta.\n\nJUHANI. Tehkäämme paikalla se, joka kerran on tehtävä.\n\nTUOMAS. Tuumikaamme.\n\nJUHANI. Hahaa! kaikki on turha.\n\nTUOMAS. Ehk'ei juuri vielä!\n\nJUHANI. Lain hansikat vartoo meitä.\n\nSIMEONI. Suomesta pois, paimeniksi Inkerinmaalle!\n\nTIMO. Tai portinvartijoiksi Pietarin kaupunkiin.\n\nAAPO. Kovin vähäpätöiset keinot.\n\nEERO. Merelle vesiä viiltämään kuin uhkea enomme ennen? Jos siirrymme\nkerran Suomen rannalta, olemme kruunun kourista vapaat, ja koetamme\nkohden Engelsmannia; hänenpä laivansa mastossa maksaa mies.\n\nAAPO. Sitä neuvoa käskee vähän perustella.\n\nTUOMAS. Olispa tuo ehkä jotain, mutta muistakaat: ennenkuin ehdimme\nSuomen rantaan, niin onpa kaiketi kourissamme kruunun kihlakalut.\n\nTIMO. Ohhoo! jos heltimmekin eheillä nahoilla Suomesta, niin koskapa\nolisimme Enklannissa? Onpa sinne miljuunia ja tuhannen miljuuniakin\npeninkulmia. Ohhoo!\n\nAAPO. Mutta kuulkaas sananen: Ruvetkaamme suden omaksi kansaksi, niin\nvähänpä tarvitsee meidän peljätä hänen hampaitansa. Sotaväkeen\nmarssikaamme värvinkiä ottamaan muutamaksi vuodeksi. Ah! tämä keino on\njyrkeä, mutta ehkä paras tässä kilakassa. Niin, lähtekäämme Heinolan\nkuuluisaan ja hirveän suureen pataljooniin, joka Parolan nummella\nkesäkaudet äkseeraa ja rikeeraa. Tätä pykälää voimme harkita, muistaen,\nettä kruunu pitää poikiensa puolta.\n\nJUHANI. Minä pelkään, että, veli veikkoseni, keksit nyt oikean keinon.\nKasarmi on pelastanut läikistä monta hurjapäätä poikaa ennenkin.\nMuistelkaamme esimerkiksi Karilan renkiä, jolle, suurikelmille, kerran\npisti päähän ropsia isäntäänsä vähän selkään, ja siitäpä olis käynyt\npojalle pahoin, mutta kas kun oli junkkarilla äkkipikaan niskassa harmaa\ntakki, ja tämähän pelasti miehensä. -- Olkoon menneeksi! Kohden kasarmia\nmarssikaamme! Sotaan kuoli isämme setä, Kyrön sotaan, jossa\nviissyltäinen hirsi veressä uiskenteli; sotaan kuoli myös oma setämme,\nkaatui meren rannalle Pohjanmaalla; niin on tässä käynyt monen muun sekä\nheimolaisen että naapurin, ja samoin taidamme kaatua mekin, kaatua\nhurskaina sankareina. Kuolemassa on parempi, taivaassa on parempi olla\nkuin täällä ihmispetojen keskellä. Täytyy itkeä. Niin, siellä on parempi\nkuin täällä. Oojah! paljon parempi.\n\nTUOMAS. Veljeni, näin saatat meidät kaikki pusertamaan kyyneleitä.\n\nSIMEONI. Herra, katso puoleemme ja anna armos auringon paistaa!\n\nNiin loppui heidän kanssapuheensa itkuun, yleiseen, hyrskyvään itkuun;\nkuivana ei pysynyt yhdenkään veljen silmä. -- Mutta ilta pimeni, yö tuli,\nja kaikki vaipuivat he lopulta itkusta syvään uneen. -- Seuraavana\npäivänä tuumiskelivat he vielä, aprikoitsivat hiessäpäin mikä keino\nheidät parhaiten pelastaisi; ja tarkasti vartioitsi heidän silmänsä\nulkona pirtin ympärillä, huomatakseen jo matkanpäästä jos lähestyisi\nheitä kruununvoimia. Niin he tähtäilivät ja tuumiskelivat; ja kasarmi,\nvaikka kyllä kamoittava, näkyi heistä kuitenkin parhaaksi turvapaikaksi.\nSentähden päättivät he lähteä miehissä matkalle kohden Heinolaa ja ottaa\nvärvinkiä kuudeksi vuodeksi. Ja koska taasen toinen päivä nousi,\nalkoivat he pitkän vaelluksensa likistyvällä sydämellä, synkeällä\nmielellä. Astuivat he eteenpäin, muistelematta, että siinä hankkeessa\ntarvittiin passit ja papinkirjat, astelivat he, tuohikontit seljässä,\nensin Jukolaan päin, aikeissa pyytää nahkapeitturia ottamaan haltuunsa\nheidän elikkonsa ja pitämään vähän pirtistä huolta.\n\nTultuansa Viertolan tielle, kohtasivat he nimismiehen, joka, jahtivouti\ntakana, ajoi jyrittäen heitä vastaan. Veljekset tuosta hämmästyivät,\narvellen hänen retkensä koskevan heitä. Olivat he jo melkein juosta\nmetsään, mutta astuivat kuitenkin esiin, muistaen, ettei kaksi miestä\nheitä milloinkaan kiinni saisi. Mutta väärin he arvelivatkin; perin\ntoisella virkatoimella ajeli nyt nimismies ympäri pitäjää. Ja olipa hän\noiva mies; uljas, ylevä ja iloinen aina. Jukolan veljeksistä ja heidän\nelostansa metsissä hän alati oli suureksi huviksensa kuullut\nkerrottavan; ja oli hän heidän suosijansa, puolustajansa, vaan ei\nvihamiehensä. Mutta nyt, ehdittyään heidän kohdallensa, rupesi hän\nhaastelemaan hauskasti.\n\nNIMISMIES. Päivää, päivää! Mihin marssivat pojat noin totisina?\nVastatkaat minua, katsomatta tuolla lailla puoleeni, juuri kuin\nkorpisudet. Mihin, kontit seljässä?\n\nJUHANI. Edessämme on pitkä matka.\n\nNIMISMIES. Helvettiinkö sitten mennään? Häh?\n\nJUHANI. Tahdotteko meistä mitään?\n\nNIMISMIES. Mitähän olis teillä annettavaa minulle? Mutta onhan lupa\nkysyä vaikk'ei varaa ostaa. No oikeinpa silmänne kyräilee ja mullistelee\nminuun, ja ellen olis tottunut katselemaan itse perkelettä vasten\nnaamaa, niin ehkä sydämeni vähän pampahtelis. Ha, ha, ha! Mutta\nsaakeliko teissä rikeeraa?\n\nJUHANI. Minä kysyn teiltä yhtä paikkaa: Nouseeko siitä kruunun asia?\n\nNIMISMIES. Mistä?\n\nJUHANI. Hm. Siitä, siitä.\n\nNIMISMIES. Mistä, sinä takkutukkainen köntti? Mistä?\n\nJUHANI. Tuosta kärhämästä Tammiston kartanolla.\n\nNIMISMIES. Ahaa! se toispäiväinen leikki? Jahah! siitäpä nyt tahtoisin\nteille virkkaa jotain.\n\nJUHANI. Onko miestappoa tapahtunut?\n\nNIMISMIES. Kiitä onneas, ettei niin ole laita. Mutta, leimaus ja jyrinä!\nkun ajoitte tiehenne kruunun virkamiehen toimestansa ja kumositte vielä\nhänen kirjoituspöytänsä, aatelkaas sitä paikkaa.\n\nJUHANI. Jumala paratkoon! sitähän olemmekin aatelleet ja aprikoinneet\noikein vahvasti ja tulleet ymmärtämään mikä siitä pojat perii. Niin,\nniin, peeveli meidät perii, ja sentähden olemme myös valinneet peevelin\nonnen osan. Tietäkäät: Parolan suureen pataljonaan loikertaa nyt tiemme\nmäkiä ylös ja alas, että santa soi. Siellähän on viimeinen sola, jonne\nhädissä ja tuskissa pakenemme, kun ihmiset, ne kiukkuiset perkeleet,\nmeitä ahdistavat joka haaralta kuin sudenpoikasia apajassa. Parolaan\nmennään! ja onneton hän, joka tahtoo nyt tietämme teljetä; sillä kruunu\ntarvitsee miehiä, sota on tekeillä, niinkuin olemme kuulleet. Kohta\nseisomme kruunun haarniskoissa, ja koskekaatpas meihin silloin, te\nsaatanat. Hii, haa! tahtoisinpa purra poikki tämän maailman, poikki\ntämän maailman kuin nahkiaisen; ja vähältä etten itke tässä murheesta ja\nvihan kiukusta yht'aikaa; itken ja heristelen nyrkkiäni. Parolaan\nmarssitaan! Siellä on miehiä kuin kaarneenpoikia, Parolassa.\n\nNIMISMIES. Te pöllöt ja pököt! heittäisittekö oman, rauhaisen pirttinne\nomalla tanterella ja lähtisitte kasarmin keppien vinkunaan?\n\nJUHANI. Parempi kuitenkin siellä kuin louhia västingissä vuorta; ja\ntoiseksi, niin Hämäläisen ruskea nahka on tuuman paksu, niinkuin\nnähdään.\n\nNIMISMIES. Louhia vuorta västingissä! Miksi?\n\nJUHANI. Juuri te, herra, meitä sinne mielisitte kiskoa kilisevissä\nkahleissa. Ja mistä syystä? Tuosta onnettomasta tempusta Tammiston\npihalla, siitä että su'imme vähän selkään noita Toukolan poikia, johon\nsukimiseen, Jumal'avita! meitä ärrytettiin oikein vimmatusti. Mutta\nnytpä mielitään tehdä tästä kruunun asia, tehdä \"kärpäsestä härkänen\",\nkuin sananlasku sanoo.\n\nNIMISMIES. Sen valehtelet! Mene hiiteen, mies! minulla on tärkeämpiäkin\ntoimituksia.\n\nJUHANI. Jos sen armon meille soisittekin, että saisimme kulkea Hiiden\nvallassa, jota emme vielä usko, niin ovathan tässä kuitenkin Toukolaiset\nniskassamme, lain voimalla niskassamme. Me onnettomat iskimme ensiksi,\nja siitä on meillä kovin huono puoli; mutta ei pidä heidänkään pääsemän\nilman \"maksa pois lakkarista\". Onpa täällä kylliksi haavoja, jotka\ntuskin vielä ovat ehtineet saada rupikaprokkia niskaansa; ja ne\ntodistavat jotain, ne haavat. Hmmh! -- Mutta jos Toukolaisistakin\nselkiäisimme, niin onhan meillä tässä aina varrottavana kerran vuodessa\ntuomiopäivä: lukukinkeri-päivä. Peeveli! sanonpa kuin ennen Jaakkolan\nPaavo, se korea poika: \"kävishän tämä elämä laatuun ilman yhtä päivää\nvuodessa, ilman tuota kirottua kinkeripäivää\", sanoi hän. Ja sanoipa hän\nvielä: \"ei se kipu, mutta se häpy\", niinpä kerran ikään tultuansa\ntukkajuhlasta, jossa taasen hänen kamaransa oli pahoin pehmitetty. --\nMutta kuinkas kävi seuraavana vuotena samassa juhlassa? Pisti mar' pappi\nhänen pöydän alle istumaan kuin ukulin, ja tämän näki hänen korea ja\nnuori morsiamensa lukutuvan porstuvasta, näki ja pyörtyi tyttö-rääsy,\nkiikahti kynnykselle nurin kuin hanhenpoikanen. Se oli paha leikki; sen\nperästä rupesi Paavo juomaan kuin mies, sai rukkaset morsiameltansa kuin\nmies, ja joi vielä uhkeammin, ja viheljäisenä hevosnylkyrinä kuoli hän\nviimein. Se oli loppu korean Paavon, jolla ei suinkaan ollut huono pää,\nei totisesti, vaan olipa hän viisaimpia, vikkelimpiä nuoria miehiä,\nmutta nurjana, nurjana oli vieras-äiti tyrkännyt kirjan hänen kouraansa\nalusta alkain, ja siitäpä lukupäivä hänelle tuli kauhistuksen päiväksi.\nJa onkos tämä laitaa! Kukkoisten Mikko, mies ko'okas ja jykevä kuin\nhavutukki, ja leveäposkinen kuin Tuhkalan muorin vanha kissa, mutta eipä\njuuri niitä hyvälukijoita, kuultuansa kinkeri-aamuna tarhanvajaan\npappien kulkusten kilinän, peljästyi kuin lammas. Niin hirvittävä on\ntämä päivä, tämä hioittava pöllytysjuhla. Ja kerranpa, tiedämme,\nsaattaisi provasti väkivoimalla meidätkin sinne ja sieltä häpeän\nhirteen, jalkapuuhun, mutta kaikista näistä meidät pelastaa kruunun\nharmaa takki, kaikista näistä nyt otamme ainiaaksi hyvästi; prassai!\n\nNIMISMIES. Te mielettömät oinaat, mitä hulluuksia hankittekin! Noh,\nmenkäät, menkäät, astukaat päälle niin kauas kuin kestää kruunun\nsantaista sarkaa. Mitä riivattuja on minun tekemistä kanssanne?\nKuittihan on rätinkimme Tammistosta, sen vakuutan ja vannon, te köllit!\nKuitti! ja suljetut ovat myös Toukolaisten kidat. Hoo, sen tein jo\nsamana päivänä, jona ottelus tapahtui, koska näin ettei mennyt siinä\nhenkiä. Uhkailivatpa roistot keräjänkäynnillä, ja kuitenkin olivat he\nkeittäneet sopan itse. Mutta laskinpa nyt vaa'alle painoni minä myös,\nja Toukolaiset vaikenivat kuin myyrät; sillä onpa minulla heissä monta\nkoukkua, joista voisin kiskoa heitä kovaan kiikkiin. Sentähden ovat he\nnyt vaiti ja pitävät koreasti hyvänänsä mitä ovat saaneet. Mitä koskee\ntaasen asemaanne provastia kohtaan, niin kysynpä: onko hän teitä\nkiristellyt näinä viimeisinä aikoina?\n\nAAPO. Sitä ei hän ole tehnyt, ja ihmeeksemme kyllä.\n\nNIMISMIES. Eikä tee hän sitä milloinkaan enään; se muistakaat sanakseni.\nJa kuka on saattanut matkaan tämän? Kukahan muu kuin tuo meidän vanha\nvallesmanni? Ja sanottepa nyt hänen, te kiittämättömät peijoonit,\nyrittelevän riivattuja teitä kohtaan. Kuinka hyväänsä, mutta onpa minua\nhullua vähän miellyttänyt tuo sudenpoikasten elämä. Ha, ha, ha! No, noh,\nleikki saakoon sijaansa, puhdas leikki. Mutta olkoon sanottu: rauha\nteille minun puolestani, ja niin myös provastimme puolesta; sillä hän on\ntullut ymmärtämään, ettei tuohesta tule takkia. No niin, ei yhtään\nvaaraa, pojat, ei yhtään, vaikka tarvitsisittekin köniinne aika lailla,\nte verkkasen juutit. Mutta menkäät nyt koreasti kotia! Paikalla! sanon\nminä. Jaa, jaa, vasemmalle kääntymys nyt vaan, vasemmalle kääntymys ja\nkotia mars, sinä Impivaaran komppania! Kotia, te junkkarit, ja jääkäät\nHerran nimeen. -- Heisaa, Liinaharja!\n\nNiin lausuen, tempasi hän ohjaksista, ja travia pisti eteenpäin taasen\nnimismiehen, koko pitäjässä tunnettu, liinaharjainen ruuna. Pois he\nkiirivät räikkynällä; tärähteli takana ukko jahtivoudin hattu, ja savuna\nkierteli tomu heidän jäljessänsä. Mutta veljekset seisoivat tien\nvieressä kuin seitsemän suolapatsasta, seisoivat ja katselivat tuota\nmenoa. Sanaakaan hiiskumatta ja arvellen mitä heidän piti aatteleman\nkaikesta tästä, seisoivat he ja tuijoittelivat poistuvien perään, kunnes\nnimismiehen rattaat katosivat kaarevalla tiellä.\n\nTIMO. Kuinka se komsarjus on vanhettunut sitten kuin viimeiseksi näimme\nhänen Kuokkalan korvessa äitimme ja kylänväen kanssa!\n\nJUHANI. Mitä sinä, Aapo, aattelet tästä nimismiehen koreasta puheesta?\n\nAAPO. Kunnon mieheksi hänen luulisin ja että hän kanssamme haasteli\nvakaasta rinnasta, mutta seiskäämme vahtia, sillä herroihin ei ole\nluottamista.\n\nJUHANI. Seiskäämme valmiina kaappaisemaan kohden susien kotoa. Hänellä\non peeveli nahassa, hän koettaa vietellä meitä paulaan.\n\nTUOMAS. Kotiamme takaisin tahtoi hän meitä narrata valmiiksi\nsaaliiksensa palattuaan Viertolasta, joukko miehiä seurassa, koska\ntiedetään, ettei ole vähillä voimilla iskettävä Jukolan sarjaan. Hän\ntulee ja korjaa meidät koreasti talteen, jos häntä varromme.\n\nJUHANI. Hä, niinhän minäkin aattelen. Hän on pyynnissä, ankarassa\najossa, ja me olemme otukset, joita hän kiehtoo. Kaiketi on tapahtunut\nhirveätä, josta ei enään kasarmikaan meitä vapahda. Siis ei nyt muuta\nkuin sissin passi kouraan ja paikalla metsään! Maantieltä pois, pojat!\n\nAAPO. Ah! mikä on nyt tehtävänä?\n\nJUHANI. Kaikki on jo tehty; tässä on seitsemän valmista metsäsissiä.\nMutta koettakaamme olla niin sieviä, niin armeliaita ryöväreitä kuin\nmahdollista, pyytäen aina ensin koreasti nälkämme sammutteeksi; niin,\nniin, ja ellei hyvällä helli, niin väkirynnäköllä tulkoon sitten, mutta\naina voimme karttaa verenvuodatusta ja murhaa. Mennään nyt!\n\nSIMEONI. Juhani, Juhani, mitä haastelet!\n\nAAPO. Ah! missä on nyt kurjain veljesten turva?\n\nJUHANI. Sissien retkillä! Mennään nyt!\n\nTUOMAS. Kitas jo kiinni, sinä hurja hullu! Ennen astelen tästä Siperjan\nikikylmyyteen kuin rupean syömään ryövärin leipää. Sinä villitty, onko\ntarkoitukses vakaa, vai leksoitteletko mieletöntä leikkiä? Mitä pitää\nminun sinusta aatteleman?\n\nJUHANI. Voi veljeni! tämä hetki on kiertänyt pääni pyörään, ja enhän\njuuri tiedä mitä puhun ja teen. Nimismieshän tässä oli, ja katosi taasen\nkuin tuuliin ja pilviin; mutta onpa sitten mielestäni aikoja mennyt,\naikaa siitä on, aikaa! Tuonne hän katosi, mihin peukalosormeni osoittaa,\nkuin Taula-Matin peukalosormi. Tuonne hän katosi savuun, ja keskellä\nsavua singahteli sotaorhin valkea harja. Mutta siitä on niin pitkä aika,\nniin pitkä!\n\nTUOMAS. Kas niin!\n\nAAPO. Mitä nyt, mitä nyt?\n\nTUOMAS. Te näette, veljet, ettei Juhoakaan aina juuri ammuta samalta\noksalta, jolla hän istuu.\n\nLAURI. Mitä siinä silmiäsi vääntelet ja päätäsi keikuttelet ja huokailet\nsieraimistas tuolla lailla? Niin mar'! Kiitä että on aivosi eheä.\n\nTUOMAS. Niin, niin, hän peitelköön äsköistä tyhmyyttänsä niinkuin hän\nparhaiten taitaa. Mutta mitä helvettiä tekisimme nyt? Sanoppas, Aapo.\n\nAAPO. Minä en tiedä.\n\nEERO. Kuulkaat, veljet: emmehän tuota vielä varmaan tiedä oliskohan\nnimismiehen haaroissa kettu meitä kohtaan.\n\nLAURI. Minä uskon toisin, sillä katselinpa häntä tarkasti silmäterään,\nja siinä ei vilahdellut vilppiä. Ja harkitkaas. Miksi olisi hän tullut\nilman miesvoimia aina tähän asti, vaikka hänen tiellänsä on mökkejä ja\nkyliä? Miksi kulkisi hän ohi Impivaaran seudun aina Viertolan kartanoon,\njosta hänellä on vähemmin avun toivetta kuin suurista kylistä, jotka hän\non heittänyt jälkeensä? Kummallista! Viertolasta palaisi hän taasen\ntakaisin tämän huikean matkan, palaisi miesjoukkonsa kanssa viimein\nkohden pirttiämme. Hulluuksia! Eihän mallaa tämä yhteen nimismiehemme\nennen aina viisasten ja vikkelien tuumien kanssa.\n\nAAPO. Ei tahdo mallata, sen huomaan minäkin, mutta eipä siinä kylliksi\nluotettavaa. Luuletpa nyt aprikoitsevas asiaa kovinkin viisaasti, mutta\nkatsos kun usein tapahtuu, usein on asian laita päin vastoin kuin\nparhaan, viisaimman miehen järki sen on osoittanut. Ja onpa meillä\npelkoon syytä. Rikoksemme on lain silmissä suuri, ankaran suuri; ja\nhuomaa kuinka tavattoman, kuinka erinomaisen ystävällisesti tuo\nnimismies haasteli kanssamme.\n\nTUOMAS. Ei ollut se rehellisyyden kieltä, vaan kiehuipa sappea sen\nhunajan alla. Mutta mitä nyt tekisimme?\n\nEERO. Tehkäämme näin: käykäämme kotia kerran vielä, mutta älkäämme\nviipykö hetkeäkään pirtissä, vaan heittäkäämme telkeämättä sen ovi, joka\nnäyttää niinkuin olisivat sen asukkaat koreasti kotona; ja itse istumme\nkätkössä Impivaaran luolissa ja rotkoissa; siellä oljentelemme pari\nkolme vuorokautta, tähtäellen tarkasti lakkaamatta alas kohden\npirttiämme. Jos nyt tämän ajan kuluessa lähestyisi nimismies huonettamme\nvoiminensa, niin olemmehan aina kohta valmiina karkuteille vuorten ja\nmetsien suojassa. Mutta ellei tuosta mitään ilmestyisi noin kolmen yön\nja päivän mentyä, niin kaukana on meistä kaikki vaara.\n\nTUOMAS. Siinähän neuvo ja hyvä.\n\nAAPO. Me teemme niin.\n\nTUOMAS. Kääntykäämme takaisin; tule, Juho, ja pane pois tuo morakas\nmuoto.\n\nLäksivät he käymään taasen kohden Impivaaraa ja seisoivat pian kotonsa\npihalla. Seuraten Eeron neuvoa, kiersivät he linkun ovelta pois,\nkiipesivät ylös vuorelle ja kätkivät itsensä tarkoin, mikä mukavaan\nkallion halkeemaan, mikä näreitten verhoon vuoren penkereille. Siellä he\nvenyivät, teroittaen kiehtovan silmänsä alas kohden pirttiä, ympäri\nkantoista ahoa ja pitkin kolkon metsän rantaa. Siellä he lepäsivät,\npitivät vuoroitellen vahtia kolmen vuorokauden kuluessa: söivät\ntuohikonteistansa ja sammuttivat janonsa kirkkaasta lähteestä, joka\nvuoren harjulta kumpuili ylös ja vuodatti laineensa alas pitkin\nkallioista tietä. Hauskasti siinä pieni puronen lirisi päivän pitkän\nkestäessä, lirisi kestäessä kuutamoisen yön, soiden vartioitsevan veljen\nkuultelevaan korvaan.\n\nMutta kun kolmantena päivänä aurinko jo kiirehti laskuansa kohden,\nastuivat veljekset vuorelta alas, kävivät pirttiinsä, iloiten\nsydämissään, koska näytti, että oli heidän pelkonsa turha. Mutta ei\nkatsoneet he kuitenkaan vielä ihan luotettavaksi asiaansa, vaan\nsilmäilivät yhä varoten akkunasta ulos. Siitä seuraavana päivänä\nlähetettiin vakooja ulos, lähetettiin Aapo, saattamaan heille visseyttä\nlujaa. Vuorokauden viipyi hän kylissä ja taloissa, ja koska hän palasi,\nnähtiin hänen kasvoillaan rauhan sanoma. Ja istuivat he nyt miehissä\nhonkaisen pöydän ympärille, ja Aapo, istuen itse pöydän päässä, rupesi\nkertoilemaan veljillensä mitä oli kuullut.\n\nAAPO. Veljet! hän on verraton mies, tuo meidän vallesmanni; hän on\ntehnyt niinkuin hän sanoi, ja niin on asiamme laita. Toukolan miehet,\nvaikka onkin monella etujalassa aika patti, tai päässä millä korkea\nkuhmo, millä pahoin irvistävä reikä, eivät hiiskahda lainkäymisestä\nsanaakaan, eivätkä oman käden kostosta; ja nimismiehen toimesta, hänen\nhirveistä uhkauksistansa kaikki tämä. Ja mitähän nyt tuumiskelee meistä\nprovastimme? Niin; ukko on suonut meille rauhan, ikuisen rauhan; sillä\nhän on päättynyt uskoon, jota nimismies hänelle on vakuuttanut, että\nkova leikki meitä kohtaan olisi ijankaikkiseksi tuhoksemme. Mutta\nhuomatkaat vielä: Koska tuo Härkämäki, oiva äijä ainakin sentään,\njutellessaan eräänä päivänä provastin kanssa, oli myös meistäkin jotain\nmaininnut, sanonut, jörähtäen: \"kukas tietää vaikka tulisi pojista vielä\noikein jupisteerit\", niin tuohonpa oli lausunut pappi, että suuri olis\nhänen ilonsa ja riemunsa Herrassa, jos se ihme tapahtuisi, että Jukolan\nveljekset kerran astuisivat hänen eteensä, lukien välttäväisesti sisältä\nja nuot kymmenen käskysanaa ja uskontunnustuksen ulkoa. Niin on hän\nlausunut sulavan lauseen. Tämän ja paljon muuta olen kuullut, kuullut\nmonen miehen suusta, ja luotettavin niistä on Tammiston Kyösti, joka ei\nkoskaan naura eikä valehtele.\n\nJUHANI. Nimismies, sinä kunnon mies, rynkäisinpä sun tähtes vaikka\nloimoittavaan tuleen! No vie sinun musta, kiljuva sonni! Voinhan tuskin\nuskoa.\n\nAAPO. Kaikki niinkuin sanon. Mutta nähkäämme siis, etteivät herrat juuri\nolekkaan niin suuria junkkareita kuin luullaan. Muistakaamme tässä myös\ntuota Viertolaista, joka leppyi aivan pian ja suostui pyyntöömme kaikin\npuolin. Ja provastimme, jos katselemme häntä ilman närää hyvän sydämen\nja järjen suoralta kannalta, nousee, tiedän minä, edessämme ankaraan\narvoon. Hän on kiivas, mutta oikea Herran viinamäen mies, ja\nsanomattoman paljon on hän jo tehnyt seurakunnallemme hyvää. Kumonnut on\nhän monen ilkivaltaisen krouvin; monen miehen ja hänen entisen\njalkasiippansa on hän pakoittanut käymään lailliseen avioliittoon; ja\nmonta naapurusta, jotka ennen veristellen toinentoistansa vainosivat, on\nhän saattanut ihanimpaan sovintoon. Ja mitä on hän tahtonut, puuhaten\nmeidän tähtemme? Meitä kristityiksi kunnian miehiksi. Nyt on hän meidät\njättänyt, mutta lausuu kuitenkin meistä niin ihanan toivoituksen, että\nsydän likistyy sitä muistellessa.\n\nTUOMAS. Mutta nytpä miehet lukemaan, nyt aapiskirja kouraan ja sanaa\npäähän vaikka halkonuijalla.\n\nAAPO. Lausuitpa jotain, josta, jos niin teemme, syntyy meille uusi onni.\nAh, jos yksimielisesti kävisimme nyt tärkeään toimeen, siitä heltimättä\nennen kuin työ on päätetty!\n\nJUHANI. Minä ymmärrän: Iskisimme aapiaiseen kynsin ja hampain, siitä\nheltimättä ennen kuin olemme kukon hännän alla. Oikein! Kentiesi kohta\npäätämme jotain, ja kerran päätettyämme, sen teemme myös, teemme vaikka\nverta hikoillen. Onhan minulla pää kova, kohden kova, mutta löytyypä\nsiinä kuitenkin yhtä ja toista, yhtä ja toista hyvin närkkiäkin\nvärkkiä. Enköhän jokapäiväisen harjoituksen kautta voisi kulkea kilpaa\nviidenvuotisen tyttö-rääsyn kanssa? Miksi en? Ahkeruus voittaa kovan\nonnen.\n\nAAPO. Oi Juhani! nostaahan sydäntäni tämä puhees, miehuutta ja järkeä\ntäys.\n\nJUHANI. Ahkeruushan kovan onnenkin voittaa. Niin, jos kerran käymme\njuoneen, ikenet irvissähän siinä pinnistelemme. Mutta asiaa käskee\ntuumiskella, visusti ja juuresta jaksain.\n\nAAPO. Koettaa tahdomme, sillä tämä pykälä on mahtava. Katsokaat: ellemme\nosaa lukea, niin laillinen vaimokin on meiltä kielletty hedelmä.\n\nTIMO. Jassoo! Onkos se niinkin? No vie sinun! Sittenhän kelpaa tuota\nkoettaa, koska sen konstin kautta saan itselleni ehkä kelpo akankin, jos\nniin hulluksi tulisin. Mutta kukas tietää kuinka täällä pojan päähän\nmällähtää. Sitä ei tiedä muut kuin Jumala.\n\nJUHANI. Aprikoitkaamme asiaa visusti: meillä on niin kovat päät.\n\nMeni taasen muutama päivä, ja eräänä iltana otettiin asia uudestaan\nkeskusteltavaksi, ja yhteisesti nyt päätettiin ruveta hartaudella luvun\nharjoitukseen.\n\nJUHANI. Kahden vuoden mentyä olkoon aapiskirja päässäni; se on sanottu.\nMutta Timo-parkaa minä surkuttelen; hänellä on vielä kovempi kallo kuin\nminulla, kaksinkerroin kovempi.\n\nTIMO. Älä yhtään huoli, vaikka onkin se kaksinkerroin kovempi. No, no,\nsinä opit aapiskirjas kahtena vuotena, minä siis neljänä. Niin,\nkärsimystähän siinä vaan tarvitaan.\n\nJUHANI. Kas, kas, se sukkeluus tempasi rätingistä joukon päiviä pois,\nkokonaisen vuoden. -- Mutta, ai poika! olemmepa sen peijakkaan kelkassa.\nYksikin puhkaus siinä lasketaan, ja liemenä on aapiskirja ennen kuin on\nse päässämme kannesta kanteen. Jumala auttakoon meitä!\n\nTIMO. Aapiskirjani tahdon oppia.\n\nJUHANI. Sen tahdon minäkin, vaikka tuo tuntuisi ja maistuisi kuin\npureskelis pieniä kiviä ja raakoja perunoita. Sen tahdon, koska on\nprovastimme niin hyvä ja laupias meitä kohtaan, että oikein tulee häntä\narmo. Mutta mistä saavutamme sievän ja suopean opettajan?\n\nAAPO. Yhtä siinäkin tuumiskellut olen. Minä katson puolees, Eero. Jaa,\njaa, sinulla on terävä pää, sitä ei taida kieltää. Mutta kiitä Jumalaa\ntästä lahjasta ja siirry meistä muutamaksi viikoksi maailmalle,\neväskontti seljässä ja aapiainen povessa. Mene jahtivoudin, tuon\noivallisen sudenkutsijan opetettavaksi. Hän on taitava mies, ja minä\ntiedän, ettei hän sinulta kiellä opetustansa, varsinkin kun lupaamme\nhänelle palkinnoksi uhkean kaskimaan ja paistiksi muutaman koirasmetson.\nMutta sinä, opittuas tavallisen lukumäärän tärkeimmät osat, palaat\nsilloin takaisin taas ja opetat meitä.\n\nJUHANI. Vai niin. Eero opettaisi meitä. Hm. Eero? Mutta älä tule\nsentähden ylpeäksi, Eero; sen minä sanon.\n\nEERO. Pois se! Opettaja käyköön hyvillä esimerkeillä opetuslastensa\nedellä, muistaen ankaraa tilinteon päivää, koska hänen tulee sanoa:\n\"tässä, Herra, olen minä ja ne, jotkas minulle annoit\".\n\nJUHANI. Kas, kas, joko pistätti? Mutta laita on tämä: sinä opetat minua,\nkoska niin tahdon, tai olet äänettä kuin ahven, koska tahdon, ja minä\nluen sinun edessäs aina tahtoni mukaan. Siinä se on. Kyllähän me sinun\nkuranssissa pidämme; sen tiedätkin. Mutta käypä tuo keino ehkä laatuun.\n\nTUOMAS. Paras keino, jonka Aapo vielä on keksinyt.\n\nJUHANI. Tuhannen riksiä tästä keinosta!\n\nAAPO. Eero, mitä aattelet asiasta itse?\n\nEERO. Tahdonpa tuota aatella.\n\nAAPO. Se käy päisin, käy epäilemättä. -- Mutta nyt mielin soutaa esiin\nankarimman aatteeni, tuuman, joka seisoo ja kestää. Urheat pojat ja\nveljet! Nouskoon Impivaaraan uhkea uudistalo, nouskoon se korvesta\nseitsemän miehen voimalla. Niin, pöllistyypä silmänne ja kummastellen\nkatselette minua. Sitä en ihmettele. Mutta aatelkaas perään: elonkemomme\ntäällä sydänmaassa käy vaikeammaksi päivä päivältä; harvoin täällä\nkuulemme enää kontion vihellystä ja harvoinpa metso korvessa kohahtaa\nedestämme ylös. Vieläpä huomaamme toisen asian, huomaamme, että \"yksin\nei ole miehen hyvä olla\". Niinpä kerran mietiskelemme; mutta pysyköön\nkaukana morsiusvuoteesta villi kiertolainen erämaassa, joka tuskin voi\ntäyttää oman kurnailevan maarunsa, saati vielä vaimon ja lasten. Mutta\nraivatkaamme niituksi tuo avara korpi, pelloksi kuokkikaamme tämä\nkalteva, kultainen aho, ja nouskoon vähitellen pirttimme ympärille,\njumisevalle pihalle, talli, ometta, riihi, luhti ja vielä muitakin\nhuoneita aina tarvetta myöten. Ja niin on meillä aika talo, Impivaaraksi\nkutsuttu, talo kunnollisempi syntymäkotoamme Jukolaa. Ja ennen kuin on\ntullut päivä, jona tuo vanha Jukola on omanamme taas, niin tässäpä\nihanasti niitut viherjöitsee, viljaiset pellot lainehtii ja illan\ntullessa lähestyy meitä metsästä ammoova, kirjava karja.\n\nJUHANI. Haasteletpa sorealla suulla. Mutta katsos, veljeni, meillä on jo\nentisestään talo, joka tosin on vuorattuna vieraalle nyt, mutta omamme\non se taasen, mentyä muutaman vuoden.\n\nAAPO. Mutta ennen kuin on mennyt tämä aika, niin olemme laiska-jaakkoja\nilman vertaa, viitsimme tuskin nostella enään tallukoitamme maasta, ja\nkaiketi on meillä silloin yhtä yörinen talo kuin ennenkin. Kuullut olen\nnahkapeitturin huonoksi mieheksi, saamattomaksi nahjukseksi, ja mitään\nnäkyvää muutosta ei ole vielä tapahtunut, ei pelloilla, ei niituilla. Ja\nvaikka toisinkin olis, niin ainahan parempi, että on meillä yhden talon\nsijasta kaksi: Jukola ja Impivaara. On myös silloin arvomme nousnut\nsummattomasti ihmisten silmissä, ja vaimoiksi on meille tarjona moni\npulski ja hehkuva Hämeen tyttö. Työhön ja toimeen, veljet! Työhön\nkaikin voimin; sillä tämä elämä maksaa tämän vaivan, ja ihmiskunta,\nnäemme, ei olekkaan tuota pahempi vekkuli; ei, vaan onpa, luulen minä,\nmaailma meille niin kuin maailmalle me; ja hän, joka \"alati vääryyttä\nkärsii\", hän katsokoon kuinka on laita omassa povessansa. Usein ovat he\nmeitä kiukkuisesti kohdelleet; tosi! mutta oikeammiten vaan Toukolan\njuupelit, ja siihen on mielestäni ollut heillä hieman syytäkin. Kuinka\nhyväänsä, mutta paras on sovinto ja rauha; ja rauhan voimme jälleen\nrakentaa, jos vaan täyttä päätä niin tahdomme. Katsokaat: me\naskartelemme tässä ajan, niinkuin on tapa täällä säällisten miesten, ja\ntultuamme viimein Toukolan vaimoille taas, katsahtavat meihin entiset\nviholliset vähän arvokkaammin kuin ennen, ja jos me silloin annamme\nheille leppeitä katsantoja takaisin, niin nousee tuosta piankin yleisen\nsovinnon kirkas päivä. Tosin maksoi tämä meille paljon, maksoi työtä ja\nhammasta purevata vaivaa, mutta ilman näitä ei täällä milloinkaan toukoa\ntehdä. Ja huomatkaat, asettakaat selkeästi sielumme silmän eteen, mikä\non voittomme viimein: Me olemme miehiä, ystäviä kaikkein kanssa, taloja\non meillä kaksi, tuleva aikamme aina \"Hyvän toivon niemi\", ja hautamme\ntuolla elämän hämäräisellä rannalla ei näytä meille kauhistuksen\nkodoksi, vaan ihanaksi lepokammioksi, himmeäksi porstuvaksi autuitten\nsaliin.\n\nTUOMAS. Somasti sinä puhut ja oikein, ja minä suostun tahtoos. Veljet!\nkuulkaamme häntä, sillä tämä asia on mahtava, se synnyttää elämämme\nuudestaan, kohottaa metsien reunalle aamun koin. Minä suostun!\n\nTIMO. Niin minäkin.\n\nSIMEONI. Jumala on kuullut meitä, ja elomme valkenee. Minä suostun Aapon\nihanaan tuumaan.\n\nEERO. Minä suostun myös sillä otammehan miehukkaan askeleen nyt.\n\nJUHANI. Enkö tekis samoin minä, teidän kurja vanhin veljenne? Minä\nsuostun, ja onnen päiväksi kutsun aina tämän päivän. Olihan meitä jo\nlähestyä kahleet tai kruunun harmaa takki ja rumpujen pärinä, mutta\nnythän seisomme kaukana kaikista näistä, keskellä kotometsiemme kohinaa.\nNiinpä sydän-yönä meidän taivaamme äkisti valkeni, ja tämä valkeus, niin\ntoivokaamme, vielä poistaa kaikki pilvet ja \"Jumalan kynttylät loistaa\",\nniinkuin paimen heloitellen laulaa. Ah! parastansa ovat meitä kohtaan\ntehneet Jumala ja nimismies; parastamme myös mekin tahdomme nyt\npuolestamme koettaa.\n\nSiitä seuraavana päivänä he lähettivät veli Eeron astelemaan\noppiretkellensä, varustettuna vahvasti. Tuohikontti seljässä, haarapussi\nolalla ja aapiskirja poijussa läksi hän vaeltamaan kohden jahtivoudin\nasuntoa. Mutta muut hankkivat itsellensä kuokkia ja rautalapioita ja\nrupesivat kuokkimaan pelloksi ahoa heidän pirttinsä ympärillä. Päivä\npäivältä lisääntyi siihen yhä enemmin ja enemmin turpeiksi pienennettyä\nmaata; ja niin puolainvarsille ja kissankääpille rakettiin ikuinen\nhauta. Mutta koska olivat kuokkineet ahon pinnasta valtaisen piirin,\narvaten siinä olevan kyllin kylvö-alaa seitsemän miehen elannoksi,\nsiirtyivät he aholta korpeen alas ja rupesivat raivaamaan nutuksi\nsatavuotista kuusistoa, joka torkkuen seisoi alapuolella ahoa,\nkäärittynä sammaleiseen turkkiin. Silloin taasen kirves kajahteli\nympäri, ja rytinällä kaatui kuusi kosteiseen maahan. Kuuset he karsivat,\nkokosivat oksat kasoihin, vedettäviksi talvella talon tarhaan, mutta\nhirret kantoivat he ylös kantoiselle aholle uuden riihen ja ometan\nrakennuspuiksi. Silloinpa kantaessa miehet vakaasti astelivat toinen\ntoisensa jäljessä; ja kuudella lujalla olkapäällä lepäsi jykevä hirsi.\nMutta tultuansa ylös töyrylle, laskivat he, Juhanin huudon mukaan,\nyht'aikaa taakkansa alas, ja putosi hirsi jyrinällä, että maa tömähti,\nja kohahtaen vastasi korpi. Niin, laajeni heidän niittunsa korven\nrannalta yhä kauemmas päivään päin, ja niin saivat he aineita rakettavia\nhuoneita varten.\n\nEero teki myös ahkerasti työtä oppiaksensa lukemaan, ja nopeasti\nedistyi hänen taitonsa. Lauvantai-iltoina palasi hän kotiansa tyhjillä\npusseilla; mutta seuraavana maanantaina läksi hän taasen, seljässä\ntäytetty kontti ja olalla pullea haaralaukku, läksi kouluun, aapiskirja\npovessa. Niin kului syksy, talvi läheni, ja veljekset heittivät sekä\npellot että niitut lepoon seuraavaksi kevääksi ja riensivät hankkimaan\nmuonaa niin elikoille kuin itsellensä. Syksyn koleissa metsissä he\nkaalailivat ristiin, rastiin koirinensa, tehden veristä niitosta; ja\nalas suon rannalle kohosi taasen korkea heinäsuova vanhaa Valkoa varten.\n\nTalvi oli tullut; joulu-aattona palasi Eero kotia, jahtivoudin mielestä\ntarpeeksi oppineena ja kelvollisna opettamaan veljiänsä. Ihmeteltävän\nkerkeästi oli hän oppinut. Selvästi luki hän sisältä, ja aapiskirjan\ntaisi hän ulkoa kannesta kanteen, niinmyös vähänkatkismuksen. -- Ja nyt,\nkun joulu oli mennyt, alkoi luku ja puuha. Siinä opettajana istui Eero\nja oppilaisina hänen veljensä, jotka yhdestä suusta huusivat kirjainten\nnimet, niinkuin nuorin veli heille saneli. Yhdestä suusta he huusivat,\nja mäikkyi avara pirtti. Työlästä ja tuskaa täynnä oli heille tämä työ,\ntuskaa täynnä alussa varsinkin; surkeasti siinä puhkailtiin ja\nhikoiltiin. Enimmin kaikista ponnisteli Juhanin sisu; hartaudesta järisi\nhänen leukansa; ja torkahteleva Timo, joka istui hänen rinnallansa, sai\nhäneltä monta vihaista nyrkin tyrkkäystä, kun taasen nyökähteli alas\nkurjan pää. -- Kiusoitti myös veljeksiä, ettei Eero aina harjoitellut\nopettajavirkaansa suoralla vakuudella, vaan hellitteli useinkin\nsuustansa pisteleviä kompasanoja. Oli hän jo saanut veljiltänsä monta\nvaroitusta, mutta mielensä viehätti häntä.\n\nKerran eräänä talvisena päivänä, kun äkeä pakkanen oli ulkona ja taivaan\netäiseltä reunalta paistoi melkein säteetön aurinko, istuivat veljekset\npirtissänsä täydessä puuhassa, aapiskirjat kourissa. Kauas kuului heidän\nharras, mutta yksipintainen lukunsa; ja alkoivat he nyt aapiston tällä\nerällä toiseen kertaan.\n\nEERO. A.\n\nMUUT. A.\n\nEERO. P.\n\nMUUT. P.\n\nEERO. Niin, A on ensimmäinen aapiston kirjain ja Ö sen viimeinen. \"A ja\nÖ, alku ja loppu, ensimmäinen ja viimeinen\", seisoo jossain\nraamatunkappaleessa. Mutta niinköhän koskaan olette kuulleet tai nähneet\nviimeisen ensimmäisenä, Ö:n A:na? Onhan se hieman sukkelaakin, kun tuo,\npikkuinen, tuo ennen viimeinen vaivainen on äkisti parven esimmäisenä\nkukkopoikasena, jonka puoleen muut katsovat ylös niinkuin hunöörillä ja\nkunnioituksella, niinkuin jotakin isällisyyttä kohden, vaikka\ntapahtuukin se vähän ympyrjäisillä silmillä. Mutta miksi poikkeen\nasioihin, joista ei ole meidän tekemistä nyt? Niin lukekaapas taas.\n\nJUHANI. Ymmärränkö tarkoitukses? Minä pelkään että ymmärrän. Mutta opeta\nnyt meitä koreasti, muutoin sinun peijakas perii.\n\nEERO. Niin lukekaas kiltisti taas. C.\n\nMUUT. C.\n\nEERO. T.\n\nMUUT. T, E, Äffä, Kee...\n\nJUHANI. \"Ventta holl!\" Minä poloinen olen eksynyt. Mutta annetaanpas\nmennä alusta alkaen kerta vielä.\n\nEERO. A.\n\nMUUT. A.\n\nEERO. \"A, P, C ummee nälkäpuuroo\". Mitä ymmärretään sillä lauseella,\nJuhani? Taidatko selittää sen?\n\nJUHANI. Koetanpa ottaa siitä pohdin. Lähtekääs vähän kanssani ulos, te\nmuut; sillä meillä on keskusteltavana tärkeä asia.\n\nNiin hän lausui, astui pihalle, ja muut seurasivat häntä; ja vähän\nlevottomalla sydämellä rupesi nyt Eero arvelemaan, mitähän tarkoittaisi\ntämä heidän siirtymisensä ulos. Mutta veljekset tuumiskelivat pihalla,\nmiten he parhaiten voisivat masentaa Eeron häijyä kompahimoa, joka\nsaattoi hänen ilvehtimään, aapiskirja kourassa, ja tekemään pilkkaa ei\nainoastaan heistä, vaan myös Jumalasta ja hänen sanastansa. Ja he\ntuomitsivat hänen ansainneeksi vakavan pieksiäissaunan. Astuivat he\ntaasen pirttiin, ja tuore, koivuinen ruoska veli Juhanin kourassa\nhirvitti Eeron sielua. Iskivätpä poikaan Tuomas ja Simeoni kiinteillä\nkourilla; ja parastansa teki nyt Juhanin hulja. Siinä Eero huusi,\npotki ja raivosi, ja päästyänsä viimein, katsoi hän ympärilleen\nhirmuisella, murhaavalla muodolla.\n\nJUHANI. Kas niin, otappas kirja kouraas taas ja opeta meitä sievästi,\njunkkari, ja muista tätä löylytystä, koska sun kanalja kieles tahtoisi\ntästälähin haastella pilkkasanoja. Vai niin! Ahah! Jokos sattui? Niin,\nniin, nyt on käynyt sinulle niinkuin profeetallisesti ennustin jo vuosia\nsitten. Sillä \"paha on viimein pilkkaajan palkka\", sen voit tietää. Ota\nkirjas, sanon minä, ja opeta meitä järkevällä ja siivolla tavalla,\njunkkari.\n\nTUOMAS. Älä pure hammasta, vaan istu kiltisti jälleen tuohon pöydän\npäähän ja tee niinkuin käskemme. Tee se ilman yhtään murinata, muutoin\nkeikkuu vielä ruoska minun kourassani, ja nouseepa tuosta sitten pyry\nmonin kerroin kiivaampi kuin äsken.\n\nAlkoi taasen luku; mutta sanelipa Eero veljillensä kirjainten nimet\nkovin karmealla, purevalla äänellä ja kyräävillä silmäniskuilla. Ja\nniinpä jyrkeä henki Impivaaran koulupöydän ääressä vallitsi kauan,\nkunnes aika, mennessä muutaman päivän, lievitti jälleen Eeron äkeän\nmielen ja muodon. Niin harrastelivat veljekset ehtiäkseen lukemisen\ntaitoon, ja edistyikin heidän työnsä, vaikka alussa sangen vitkaa,\nvarsinkin Timolta ja Juhanilta.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\n\nKesä tuli ja työ vainiolla alkoi. Veljekset milloin kyntelivät ja\näjestelivät peltoansa, milloin raivasivat niittua korvessa ja milloin\ntaasen rakentelivat uutta omettaansa kumisevalle aholle. Vaikeaksi\ntuntui heille alussa tämä raatamisen järjestys; mutta, pakoittaen\nluontoansa, taisivat he viimein täyttää kaikki arkiopäivät aamusta\niltaan. Ja niin valmistui heidän omettansa, heidän peltonsa muuttui\nhienoksi mullaksi, ja yhä avarammaksi laajeni korvessa uusi niittu.\nMakasi heidän edessään uhkea Luhtaniittu, monikantoisena, mättäällisenä,\nmutta heinää tuottavana. Tuli tuosta kylvön-aika; silloin myivät\nveljekset lohon metsästänsä taas ja ostivat sen hinnalla rukiita. Ja\nkylvi Tuomas Impivaaran uuden pellon, kolme tynnöriä ruista hän kylvi\nsen pöllyäviin sarkoihin. Siitä kohosi pian teräinen oras ja viherjöitsi\nmuhkeana syyskuun raikkaissa tuulissa.\n\nMutta koivu kellastui, purppura-hameessansa seisoi haapa, ja illan\nkosteat sumut peittivät väikkyvään kohtuunsa Luhtaniitun. Oli syksy\ntaasen, ja veljekset eivät unohtaneet talven tarpeita; olivat he myös\ntoimittaneet omettaansa kolme mullikkaa ja yhden nuoren, jukuripään\nsonnin. Ja loppui työ ja raataminen ulkona, jossa kaikki jo lepäsi\nkinosten alla, mutta pirtissä jo alkoi askare toinen, askare aapiskirjan\nkanssa tuolla pöydän ääressä. Ahkerasti harjoittelivat veljekset lukua\ntaas, ja heidän taitonsa karttui, vaikka vähitellen. Lukivat he jo kelpo\nlailla sisältä, ja kävivät nyt puuhaan oppiaksensa ulkoa aapiaisen\nkappaleita; jämäten ja höristen joka nurkassa nyt pyrittiin kohden\nkukkoa. Sinne ehtivät he myös viimein toinen toisensa jäljessä:\nensimmäisenä Lauri, sitten Aapo ja Simeoni ja vihdoinpa Tuomaskin,\nmutta kaukana heistä vielä työskentelivät Juhani ja Timo. Lopultahan\npääsi myös Timokin toivottuun satamaan, koska Juhani vielä\nuskontunnustuksessa hikoili, huokaili ja kiukkuisena puhkaili.\nLeikkelipä hänen sydäntänsä, että hän oli viimeinen mies; mutta eihän\nauttanut tuossa muiden armo, vaan ainoasti oma ahkeruus ja työ. Sisältä\nluki hän ehkä selvemmin ja nopeammin kuin Timo, mutta voittipa Timo\nhänen taasen ulkoa-oppimisessa.\n\nMutta ne, joilla aapiskirja jo oli muistossa, päättivät nyt muutaman\npäivän jouten elää, katsoen iloisesti taakseen läpipäästyyn puuhaan ja\nvaivaan. Pyssy kädessä he hiihtelivät ympäri metsiä; ja kaatoi heidän\nluotinsa valkeaturkkisen jäniksen lumisen näreen alla, kaatoi\nkoirasmetson, joka kylmästä kömpelönä, höyhenet pörrössä, istui kuusen\npartaisella oksalla synkeän korven ja jylisevän nummen rajalla. -- Mutta\npirtissä istui Juhani, istui ihan paitasillaan, puserrellen pöydänpäässä\nhikeä, aapiskirja kädessä. Kovin äkeänä ja tukkaansa repien hän\nhieroskeli jykevälehtistä kirjaansa. Tapahtuipa tuossa usein, että hän,\nvihoissansa hammasta purren, melkein kyyneleitä vuodattaen, äkisti\nrynkäsi rahilta ylös, tempasi havutukin nurkasta kouriinsa, nosti sen\nkorkeuteen ja paiskasi tuimasti maahan taas; ja silloin pirtti jumahti,\nja keikahti miehen lyhykäinen paita. Niin hän tuolloin, tällöin iski\nkyntensä tukkiin; sillä suurella puuhalla juurtui aapiainen miehen\naivoon. Mutta istuipa hän taasen pöydän-nokalle kertomaan vaikeata\nkappaletta. Ja viimeinpä, tullessa kevään, oli hänkin oppinut kirjansa\nkannesta kanteen; ja ylpeästi katsahtaen painoi hän sen umpeen.\n\nKinokset sulivat, virtasivat vetenä alas niitulle ja niitulta\nSompiosuohon; ja kävivät nyt veljekset rakentamaan riihtänsä; perustivat\nsen kappaleen matkan päähän pirtistä, tuonne ahon tasaisimmalle\ntanterelle; ja kauas kaikui taasen kirvesten paukkina ja nurkkanuijan\njyske. Ja koska aurinko korkeimmallaan kiiriskeli yli taivaan, koska\nmetsät ja niitut viherjöitsivät ja ruis teki terää, silloin seisoi\nvalmiina Impivaaran riihi. Ihanassa kesävaatteessansa nähtiin luonto,\ntuoksuen heilimöitsi pelto, ja parasta toivoivat Impivaaran miehet.\nMutta kerranpa tuuli äkisti viskautui pohjoseen, sieltä liehtoi hän\ntuimasti pitkän, suvisen päivän ja saattoi ilman viileäksi, koleaksi.\nVäsymättä hän liehtoi, kunnes viimein illan tullessa hän vaikeni ja\nvaipui lepoon. Kuin hauta oli äänetön ja kylmä tämä yö, ja pellon\npovella makasi harmaa halla kuin tukehuttava painaja nuoren immen\nkukoistavalla povella. Ja seuraavana aamuna katseli aurinko murheisella\nsilmällä yön tekoja, hyyrteistä, jäätynyttä laihopeltoa. Astuivat myös\nveljekset varhain pirtistänsä ulos, huomasivat kamostuen hallan\nhävitystyön, ja synkeäksi kävi heidän mielensä. Kahden, kolmen päivän\npäästä näkivät he tuon ennen mehevän laihon valkeana, kuihtuneena\nedessänsä.\n\nJUHANI. Niin meni toivomme, kultainen niittomme meni. Olki on jäljellä,\nmutta tähkäpää keikkuu siinä kuivana, ilman ydintä ja voimaa. Niin,\npojat, temmattiin meiltä tulevan vuoden suurus.\n\nTUOMAS. Kova isku, varsinkin koska muistelemme, kuinka tiukka täällä jo\non metsien otus. Niinhän kuin ilvekset me samosimme menneenä syksynä\nsalot tuhansiin ristiin, ja saimme tuskin talveksemme ravinnon.\n\nJUHANI. Mikä on siis tehtävänä? Emmehän vielä juuri näin heitä\npeltoamme, jonka me hiellä ja vaivalla valmistimme ahon jäykästä\nkamarasta.\n\nTUOMAS. Sitä emme tee, vaan syksyllä kylvämme peltomme taas, tietäin\nettä vaihtelee täällä hallaiset ja hallattomat vuodet ja että päältä\niskein hallattomia löytyy kuitenkin enemmin kuin noita kirottuja\nhyyrrepartaisia.\n\nAAPO. Uskonpa hallan käyvän tervehtimään meitä ehkä jokaisena kesänä,\nniinkauan kuin Sompiosuo tuolla alhaalla on sammakkojen ja karpaloin\nkotona. Niinpä kaiketi. Sentähden, jos mielimme tästälähin säilytellä\npeltoamme hallalta, niin kuivatkaamme suo, johtakaamme vesi ja kosteus\nsen pohjasta pois, raivaten ja kaivellen siihen ojia. Ja siinäpä taasen\nlyömme kaksi yhdellä iskulla: yht'aikaa poistamme pelloistamme hallan ja\nteemme itsellemme uutta niittua.\n\nTUOMAS. Sen luullakseni katsomme parhaaksi kaikki. Niin on meidän\ntehtävä, jos tahdomme tänne sydänmaahan rakentaa itsellemme taloa.\n\nLapiot ja kirveet olalla, läksivät he eräänä päivänä alas suohon sitä\nraivaamaan ja ojittamaan. Kaivoivat he ensin valtaojan, suoran ja syvän,\nja siihen johdattivat pienempiä molemmilta puolilta; ja korkeita harjuja\nsammaleista, mudasta ja savesta nousi pian ojain partaille. Kasvoi siinä\nkuihtuvia, matalia koivuja; ne kaadettiin ja kannettiin kasoihin\nseuraavana kesänä poltettaviksi; ja uutta niittua karttui Impivaaran\ntaloon. Niin he työskentelivät monta raskasta päivää varhaisesta aamusta\nmyöhäiseen iltaan. Ja ojitettuna nähtiin lopulta suurin osa kolkkoa\nSompiosuota, jonka pinta nyt rupesi päivä päivältä käymään aina\nkuivemmaksi. -- Mutta kylvö-aika oli tullut, ja taasen kylvi Tuomas\npellon, ja pian kohosi maasta oras. -- Talvensa viettivät veljekset\nsamoin kuin menneen, lukua harjoitellen; ja olipa viimein vähäkatkismus\ntarttunut heidän muistoonsa. Mutta eivät pysäyneet vielä Eero, Lauri ja\nAapo, vaan jatkoivat lukuansa yhä eteenpäin kohden katkismuksen loppua.\nNälkäisellä vatsalla istuivat he monta päivää kirjansa ääressä; sillä\nhuonosti oli otus karttunut menneenä syksynä, ja lyhyempi kuin ennen oli\nollut heidän aikansa pyyntiin. He kyllä retkeilivät metsissä nytkin,\nhiihdellen ympäri, mutta tiukka oli heidän vaivansa palkka.\n\nTulipa viimein viherjöitsevä kesä, ja reheänä kasvoi ruis Impivaaran\npellolla. Mutta kerran taasen tuuli äkisti pohjoseen kääntyi, sieltä\nliehtoi hän tuimasti pitkän kesäpäivän, kunnes hän illan tullessa\nvaikeni ja vaipui lepoon. Kuin hauta niin äänetön ja kylmä oli yö, ja\npellon povella makasi harmaa halla, hengittäen kuoloa kylmää. Varhain\nseuraavana aamuna astuivat veljekset pirtistänsä ulos ja katselivat\nkauhistuen hävitystä vainiolla. Ja valkeana, lakastuneena kajasti pian\näsken viherjöitsevä laiho. Tuumiskelivat miehet mitä nyt tehdä ja mihin\nkeinoon ryhtyä, ja harkitsivat parhaaksi, raivaten ja kaivellen\nperinpohjin kuivata Sompiosuo, josta he tiesivät hallan nousevan heidän\npelloillensa. Niin he päättivät, ja möyräilivät ja kaivelivat sumuisessa\nsuossa, kuluessa kuuman kesän, nähden usein mieltä synkistävää nälkää.\nOli silloin työpäivä raskas; väsyneinä käyskelivät he kotiansa vasta\nauringon laskiessa, ja tuskan ja vaivan musta juonne ympäröitsi vaisun\nmiehen huulet.\n\nMutta syksyn tullessa oli suo jo reunasta reunaan ojassa ja kuivaksi\nnurmeksi muuttunut sen kamara; ja oli siinä veljeksillä uusi, oivallinen\nniittu, lakea Sompioniittu. Taasen pelto kylvettiin, ja kuokittu oli\nuusia sarkojakin ahosta kesäkylvöä varten tulevaksi kevääksi. Mutta\nmetsäotuksen karttumista oli kovin hämmentänyt menneen kevään kylmyys,\nja vähemmin kuin koskaan ennen ehtivät nyt veljekset hankkia varoja\ntalveksi. Kovin siis kiristi heitä nälkä tämän talven kuluessa, jona\nsyllänpaksu lumi peitti maan ja pakkanen oli ankara. Seinät\npaukahtelivat, kivet ja kalliot halkesivat, ja pienet lintuset\nputoilivat lumisiukaleina, kuolleina ilmasta alas. Huomasipa usein\nmatkamies, että sylki hänen suustansa jäätyi ilmassa kiinteäksi\npalloksi, ja kun ehti se maahan, liukui se kilisten tallan sileällä\njäljellä. -- Eräänä tämänkaltaisena päivänä, kun pohjonen kiljui vaalean,\nkirkkaan, kylmästä kipenöitsevän taivaan alla, istuivat veljekset\npirttinsä hioittavassa lämpymässä, keskustellen tilastansa, millä\nkeinolla tyydytettäisiin naukuva maha.\n\nJUHANI. Tämä ei käy laatuun. Enemmin kuin vuorokausi on mennyt sitten\nkun viimeiseksi söin. Ja mitä herkkua söin silloin ja kuinka suuren\nkimpaleen? Tuhannen tulimmaista! kaksi kuivaa, pihkaista oravan koipea.\nMutta sellaisesta atriasta ei ole aikamiehen mako suuriakaan\ntietävänänsä. Mitä sanot, Tuomas?\n\nTUOMAS. Siristä nälkävyötäs.\n\nJUHANI. Katso: olenpa keskeltä pieni kuin armahin röökinä, pieni kuin\nruskea vihalainen; mutta se konsti ei auta meitä ijäksi. Ei auta, vaan\nmikä on tehtävämme, se tehkäämme, ja pian. Sydän kuristuu, veljeni,\nsydän kuristuu ja kolkosta ikävyydestä lakastuu miehen mieli.\n\nSIMEONI. Olisko tässä enään muuta keinoa edessämme, kuin maantie,\nkerjäläisen pitkä ja kova peltosarka?\n\nJUHANI. Se olkoon viimeinen pelastuksen tie. -- Mutta minä hengitän kuin\ntyhjästä tynnöristä. Eikö enään keksi yhtään ainoata konstia ja koukkua\nveli Aapon aivo?\n\nAAPO. Mitä voimme saattaa matkaan tyhjästä?\n\nJUHANI. Tyhjästähän on luotu koko tämä maailmakin. Miksi ei syntyisi\nsiitä sitten edes yksi kappale tamppukakkua?\n\nAAPO. Jos kaikkivaltiaita olisimme.\n\nJUHANI. Ah! jos olisimme edes heidän pitenttipoikiansa, niin nytpä\nhyppelisimme tuolla kultaisilla kartanoilla, ja mannaa, pojat, paljasta\nmannaa söisimme ja hunajaa joisimme kuin vettä virrasta vaan. Niinpä\nherrastelisimme; ja syljeskellen kuultelisimme kun jokin kerjäläisrukka\nmaan päältä meille kertoilisi seitsemästä viheljäisestä veljeksestä\ntuolla alhaalla mutaisen Sompiosuon varrella, jotka oljentelevat\nsavuisessa pirtissä kuin nahkasiivet toinentoisensa niskoilla hongan\nholossa, ja näkevät nälkää kuin sudet.\n\nEERO. Mitä turhia kuvailet? Käykäämme Kuokkalan korpeen tarkemmin\ntutkimaan tuota seutua, jonka syksyllä liian helposti heitimme.\n\nJUHANI. Kontiot menivät sieltä helvettiin; se on melkein vissi asia.\n\nEERO. Melkein! Mikä hulluus tässä istua nälässämme ristissä käsin, kun\nehkä voimme toimittaa itsellemme oivalliset paistit? Toivomme on heikko,\nmutta koettakaamme, lähtekäämme mainittuun korpeen, ja ellemme kohtaa\nsiellä karhua, niin kenties jonkun muun otuksen. Mutta jos ei tämäkään\nonnistuisi, niin onhan silloin lähellä Kuokkalan talo, josta saamme\nlainaksi ainakin leivän miestä kohden ja ehkä vielä muutaman vakan\nherneitäkin. Ihmisiin on tässä viimeinkin turvattava, ellei omat\nkeinomme onnistuisi. Mutta me otamme lainaksi ja maksamme koska\njaksamme.\n\nNiin haasteli Eero, ja vihdoin muutkin parhaaksi harkitsivat hänen\nneuvoansa seurata. Pyssyt kainalossa, läksivät he koirinensa hiihtämään\nkohden Kuokkalan korpea. liukkaasti suksi hangella juoksi, mutta\nhuohoittain ja hitaammin kuin ennen nyt retkeilivät veljekset; polviensa\nentinen jäntevyys tuntui jotenkin hervottomaksi. Lopulta ehtivät he\ntarkoitettuun tienoonsa ja rupesivat hiihtelemään tuonne, tänne kohden\nkaikkia suuntia, etsien kontiota, vaan aivan turhaan. Ilta läheni,\nveljekset heittivät jo kaiken toivon, mutta päättivät Eeron\nkehoituksesta vielä kerran etsiä erään metsäisen kallion ympäristöä\nkorvessa. Heidän sinne tultuansa, nousi pian tuima haukunta, ja ulos\njynkästä kuusistosta rynkäsi karhu, kiirehti pois, ja pyrynä pyöriskeli\nlumi hänen jäljessään. Juoksi hän, monialle mutkistellen, monialle\nkaarrellen liukuivat veljekset kiiltävillä suksillansa, ja koirien\nmekastavasta äänestä karheasti joroitteli pakkasen äkeä ilma. Kuuluipa\nviimein ampaus Tuomaan pyssystä, ja, verta vuodattaen, ryömi kontio\nhangessa. Karkasivat hänen päällensä koirat, läheni häntä mies jykevällä\nkarhukeihäällänsä, ja siinä melkein ilman yhtään vastaanrynnistystä otti\notso kuolemansa miehen keihäästä ja koirien hampaista. Alas\nkämmenillensä hän vaipui ja puhalti ulos henkensä hurmeiseen lumeen.\nMutta tuskin tämä olikaan tapahtunut ja veljekset kokoontuneet saaliinsa\nympärille, niin jopa metsästä taasen kuului tulinen haukunta ja reuhu.\nSilloin kaksi nuorta, vuoskuntaista karhua kiippaisi, koiria paeten,\nulos konnostansa, muutama sata askel pois sen talvisijasta, joka ensiksi\nkohdattiin ja saavutettiin. Ja nousi kiivas tappelus villaisten\npenikkain ja rohkean Killin ja Kiiskin välille, joka purevana, verisenä\nkesti, kunnes veljekset keihäinensä riensivät apuun koirillensa. Pian\nmyös kaatoivat he kiukkuisesti taistelevat mullikarhut, ja lopettivat\nkarvoja pyryttävän leikin.\n\nMutta ilta oli tullut; kannettiin lihava saalis kuusisen, sammaleisen\nkallion juurelle ja tehtiin valkea. Mutta valkean tuuliselle puolelle\nrakettiin yösijat partaisista havuista, ja havuista kohotettiin verho\nseivästen ja karankojen nojalle, joka esti tuulen liehtoomasta ja\nsaattoi nuotion liekin suopeasti loimoittamaan. Siitä kävivät nyt\nveljekset maistavan illallisen toimeen, piirsivät ja nylkivät emäkontion\nmuhkean kääpän, leikkasivat siitä pehmeitä viiluja, paistoivat ne\ntulessa ja täyttivät mieluisasti nälkäiset vatsansa, eivätkä myös\nunohtaneet Killiä ja Kiiskiä. Ja nukkuivat he pian partaiselle\nvuoteellensa, koska väsynyt ruumis oli ravittu ja murhe nälästä moneksi\npäiväksi poistettu. Herttaisesti lepäsivät myös koirat, juostuansa kauan\nja kiivaasti; lepäsivät, leuka käpälällä, tuolloin, tällöin avaten\nsilmänsä, jotka jalolla tyyneydellä olivat teroitetut kohden verisiä\notuksia kinoksella. Lepäsivät he kaikki nuotion leimutessa ja taivaan\ntähtien pilkkiessä; mutta heidän ympärillään kuivettuneissa kuusissa\npaukahteli pakkanen ja jylhässä metsässä veisailivat kylmät, huokailevat\ntuulet. Ja aamun valjetessa läksivät veljekset hiihtelemään saaliinensa\nkohden kotoa taas; ja raskas oli heidän taakkansa, mutta hauska.\n\nVarhainen ja kaunis oli seuraava kevät. Ahkerasti harjoittelivat\nveljekset kalastamista kirkkaalla Ilvesjärvellä; ja heidän verkkoonsa\ntakertui tai onkeensa tarttui moni kyrmyniskainen ahven ja kultakylkinen\nsorva. Rannalla, tuoksuavan tuomen verhossa he istuivat monen kelmeän\nkesä-aamun kajastaessa, lippaellen ylös ongillansa Ahtolan kiiltävää\nkarjaa. Siinä sorsat naristen lentelivät pitkin järven öljytyynettä\npintaa, ja veljesten luoti heistä kaatoi lennosta monta. Kaunis oli\nkevät niin Ilvesjärven rannoilla kuin niituilla ja laihopelloilla\nImpivaaran pirtin ympärillä, jossa uhkea vilja rehoitti, kasvain\npäivien hohtavassa paisteessa ja öitten lempeässä viileessä. Riehui\ntänäkin kesänä monasti tuima pohjonen, saattaen viimein koljon ja\ntyyneen yön, mutta syvällä, Sompioniitun pohjassa makasi halla,\nteroitellen korviansa, vaan voimatonna kohottamaan päätänsä nurmen\nkamaran alta ylös. Niin kasvoi pellolla vilja ja niitulla heinä tänä\nheleänä kesänä, ja välistä lempeä sade taas kasteli tuoksuavaa maata.\nHelteisessä poudassa niitettiin niitut ja leikattiin pellon\nraskastähkäiset rukiit; ja korkeina torneina seisoivat niin suovat\nLuhta- ja Sompioniituilla kuin aumat pirtin ympärillä. Runsaimman sadon\ntuotti tämä kesä, jota veljekset aina riemuiten muistelivat \"kultaisena\nkesänä\".\n\nMutta koska vilja oli leikattu ja kylvö tehty, läksivät veljekset eräänä\nlauvantai-aamuna kauan varustetulle retkellensä, läksivät pappilaan\nprovastin tutkinnon alle. Isällisesti, lempeästi kohteli heitä provasti,\nja huomasi pian suureksi iloksensa, että heidän lukutaitonsa oli\nmoitteeton, vieläpä yhden ja toisen vallan kiitettävä; Laurin julisti\nhän parhaaksi lukijaksi Toukolan suuressa kylässä. Vieläpä huomasi hän\nheidän käsityksensä uskon-opista yleiseen selväksi, vilpittömäksi.\nSentähden, koska he viikon päästä seuraavana sunnuntaina palasivat\nrippikirkosta kotiansa, oli heillä jokaisella kädessä nahkakansinen\nuusitestamentti, provastin lahjoittama ahkeruuden palkinnoksi.\nTyytyväisinä, mutta vakavilla kasvoilla astuivat he pirttiinsä, jonka\nTammiston Kyösti, heidän karjanhoitajansa menneen viikon kuluessa, oli\nlakaisnut ja lehdittänyt. Mutta koska he olivat atrioinneet ja Kyösti\nheistä poistunut, istuivat he kukin itseksensä tutkistelemaan raamattua;\nja syvä äänettömyys vallitsi huoneessa.\n\nNiin meni suloinen kesä, tuli syksy raikas ja viileä, tuli talvi ja\nonnellinen kesä taas. Niin vuodet, jotka nyt seurasivat, saattoivat\nonnea ja menestystä Impivaaran taloon. Ahkeruus on onnen lähde, ja\nahkerasti puuhasivat ja toimittelivat veljekset, josta pellot\nlaajenivat yhä enemmin ja enemmin, viljaa karttui aitan laariin, hevosia\ntalliin ja nautoja omettaan orsien alle.\n\nSeisoi vielä tallissa tuo vanha, ykssilmäinen Valko, mutta kahdenpuolen\nhäntä hinkaloissaan kaksi luiskeata varsaa, yksi ostettu Tammistosta,\ntoinen Kuokkalan vaarilta. Terävästi rouskuttelivat varsat peltokedon\nkirkasta heinää ja, katsahtaen lapsekkaalla huolettomuudella, tekivät\ntuolloin, tällöin vähän kiusaakin vanhukselle heidän keskellänsä,\nmielien tervehtiä häntä matalan väliseinän yli. Mutta äkeänä, korvat\nniuhossa, Valko seisoo, ja heinissä lepää hänen riippuva huulensa, kun\nvanhat, kuluneet hampaat kalsusti pienentää ruokaa. -- Kymmenen nautaa\nseisoo talon ometassa. Jos aukaisit sen ovea, niin katsoi sinua vastaan\nkahdeksan vilpitöntä, vakavaa lehmännaamaa ja kaksi sonnia, kuin kaksi\njuurevaa tervaskantoa. Jopa vanhempi heistä on tuomittu tulevana keväänä\nkadottamaan vapautensa ja suostumaan vetohärjän kohtaloon, mutta\nnuorempi tuossa saa edelleen omassa vallassaan sorkehtia karjamailla.\n-- Niin talon ometassa, jossa ahkerimmin kaikista askarteli Simeonin\nnuhteeton käsi.\n\nNousi vähitellen kaikki talonpojan talossa tarpeelliset huoneetkin\nImpivaaran pihalle. Niinpä kohosi myös oivallinen sauna pihan ja pellon\nrajalle, ja silloin katosi pirtistä parvi, katosi sen ovinurkasta\nkiuvasuuni, ja sijaan rakettiin korsteni, taloissa tavallinen. Rakettiin\npalhotuista kuusista uhkea laattia, joka, ennen alkaen vasta huoneen\npuolesta pituudesta, ulettui nyt periltä aina kynnykselle. Vielä lyötiin\nentisten läpien sijaan seiniin kolme valaisevaa akkunaa. Ja nyt, kun\nkatsahdit huoneesta ulos päivän puoleen, näit talon pellot ja\nLuhtaniitun peltojen alla, kauempana toisen, lakeamman niitun, entisen\nSompiosuon. Halki peltojen ja niittujen kulki talon tie kohden kirkkoa\nja entistä kotoa, juoksi niitusta tiuhaan kuusistoon, siitä pitkin\nnummea Teerimäen harjulle, joka komeana haamoitti etelässä kimmeltävien\npilvien rajalla. Koska länteen katsahdit, näit peltojen takana\nsammaleisia kallionkieluja, tuolla ja täällä matalan, mutta jäntevän\nmännyn, jonka huojuvalla latvalla aurinko usein kesä-iltana säteili.\nMutta pirtin pohjoinen akkuna katseli jynkästi kohden Impivaaran jyrkkää\nvuorta. Niin osoitteli itseänsä eteesi maailma, koska lakeassa tuvassa\nkatsahdit akkunoista ulos ilmoihin. Mutta jos aukaisit huoneen raskaan\noven ja iskit silmäs itään ja koilliseen, niin huomasit kivisen,\nkantoisen ahon, ahon reunalla nummen ja jylisevän hongiston, jonka\nhelmasta astui kesän aurinko taivaalle ylös. Tämänkaltainen oli luonnon\nmuoto Impivaaran ympärillä, joka nyt oli nousemassa valtaiseksi taloksi.\n\nMuutoksesta, joka tapahtui veljeksissä ja tämän kautta Impivaaran\npihoilla ja vainioilla, kulki pian maine ympäri pitäjää. Tuota ensin\ntuskin uskottiin, mutta maine pysyi totena, jota kummastuen kerrottiin;\nja rupesipa vähitellen nousemaan veljeksille arvoa ja kunniaa. Itse\nkuitenkin he harvoin siirtyivät omilta maisemiltansa pois; ja\nsyntymätaloansa eivät he tahtoneet nähdä ennen kuin oli tullut aika,\njona Jukola oli heidän omansa taas. Sen lupauksen olivat he tehneet, ja\nainapa karttelivat he matkan päästäkään näkemästä kotonsa armaita\nvainioita.\n\nTulipa viimeinen kesä niistä kymmenestä vuodesta, joiksi Jukola oli\nannettu vieraan viljeltäväksi; ja syksyllä oli siis veljeksillä valta\nmuuttaa syntymätaloonsa takaisin. -- Oli kesäkuussa kirkas ja lämmin\nsunnuntaipäivä; Impivaaran avatusta ovesta virtas sisään auringon heleä\npaiste, kuvaten kultaisen kaavan tuvan lehditetylle laattialle. Pöydän\nääressä istuivat äänettöminä Tuomas ja Simeoni, lukien kukin\nuuttatestamenttiansa; Juhani, Timo ja Eero käyskelivät ulkona\nviljamailla ja katselivat ihastellen tämän herttaisen kesän kukoistavaa\nkauneutta; vaiti vaelteli metsässä Lauri, mutta Aapo oli käynyt\ntervehtimään Tammiston Kyöstiä. Sinisenä kaarteli taivas, ilmassa\nliehtoi hiljainen länsituuli, uudessa lehtivaipassansa väikkyi mäellä\nkoivu, ja valkeavaahtoinen pihlaja levitti tuoksua ympärillensä kauas.\nImpivaaran pellolla laine lainetta liepeästi ajeli ja vilja välkähteli\npaisteessa tulisen auringon, joka jo kiirehti ylös puolipäivän\nkorkeuteen. -- Mutta palasivatpa veljekset kotiansa: tulivat käyskelijät\npelloilta, tuli Aapo Tammistosta ja astui Lauri nummen helmasta ulos.\nSalaisesti myhäillen he lähenivät jaloa huonettansa, joka taasen\nrauhaisesti hymyten katsoi heitä vastaan, ja sen poutaisella katolla\nhyppeli päivän hopeakimmeltävä lämmin. Tyytyväisillä sydämillä,\nkirkkailla kasvoilla he astuivat lehditettyyn, väljään tupaan.\n\nMutta kun olivat atrioinneet, istuivat he taasen mikä minnekkin ja mikä\nmitäkin mietiskellen, tai katsellen eteensä-avattuun kirjaan.\nPerä-akkunan ääressä, joka antoi länteen päin, istui Aapo, askarrellen\nnysänsä kanssa, ja näkyi kuin olis hänen aatoksensa syventynyt tärkeään\nasiaan. Viimein aukaisi hän suunsa, ja syntyi siitä seuraava\nkeskustelma.\n\nAAPO. Tammistossa kohtasin nahkapeitturin ja haastelin hänen kanssansa\nyhteisistä asioistamme. Hän on saanut mylläripaikan, ja olis valmis\nluopumaan Jukolasta jo tulevan syyskuun alussa, johon annoin hänelle\nhyvän toivon.\n\nTUOMAS. Parasta että välttyy hän tieltämme tavallista vikkelämmin; sillä\nhänen kätensä ei ole nostanut Jukolaa, vaan kaatanut yhä enemmin; ja\nvuokraansa ei ole hän maksanut meille yhtään ainoaa jyvää.\n\nAAPO. Tuon kaiken tuomitsis laki hänen maksamaan, mutta millä hän sen\ntekis?\n\nTUOMAS. Siihen on hän ikuisesti voimaton, ellei pane hän pantiksi kurjaa\nsieluansa.\n\nAAPO. Työtuomion kautta hän ehkä viimein maksaisi kaikki, mutta rässyllä\non kivuloinen muija ja monta mankuvaa lasta.\n\nJUHANI. Menköön herraansa tämä kurja nahjus. Niin, olkoon hän meistä\nkuitti. Myös on huono onni koetellut häntä näiden kymmenen vuoden\nmennessä; sitä ei taida kieltää. Mutta vaikka oliskin onni armahin\nhäntä syleillyt, niin eipä ole hän koskaan syntynyt talontekijäksi\nmieheksi; tarvitaanpa siinä vähän potraa pokkoa, mutta siihen ei löydy\nhänessä kurssia enemmin kuin kintaassa. Sentähden menköön hän\nnalkkeilemaan myllyänsä, mutta me tahdomme näyttää kuinka tehdään\nJukolasta pitäjämme uhkein talo.\n\nAAPO. Ainapa tuo on jalompaa, katsella edessämme taloa, jonka möyrityt\npellot ja raivatut niitut tiedämme omien käsiemme työksi. -- Meistä kolme\njääköön tähän uudispaikkaamme hoitamaan, muut kaivelkoot ja kynnelkööt\nJukolan pohjalla; mutta suurimmissa, kiireimmissä töissä käymme käsiin\nkaikki seitsemän miestä yksinvoimin ja yht'aikaa niin tässä kuin entisen\nkotomme vainioilla. Ja niin on meillä kohtakin kaksi oivaa taloa ja\nkaksi torppaa, kaikkein parhaimpaa, ja siinäpä osaa, tannerta ja tilaa\nmeille jokaiselle erikseen, kun lopulta on tapahtuva yleinen jako,\nkunkin tulevaisuuden määräys. Ja toivokaamme, että viimein kaikki on\nkulkeva hyvän toivon mukaan! Niin, kaikkihan vihdoin hyvin, jos vaan\njärkevyys ja oikea taju aina on johdattavana tähtenämme täällä,\npolkeissamme elämän tietä.\n\nTIMO. Paljon tulee se eukkoon ja hänen emännöitsemiseensä tuvan orsien\nalla, kuinka ukon raataminen tuolla ulkona, tuolla poudassa ja sateessa,\non tuottava viimein rikkauden tai köyhyyden.\n\nAAPO. Kas Timoa vaan! hän juttelee kuin kokenut mies. Onpa laita\nniinkuin sanot. Vaimo huoneen joko nostaa ylös mahtiin ja kunniaan tai\nrepii sen alas aina multahirsiin asti. Nyt en puhu talosta, jossa isäntä\non vallan villitty, joka hetkessä menettää vuosien hedelmät, siitä\ntalosta en puhu, siinä ei auttaisi moision rikkaus eikä vaimon emännyys,\nvaikka olis hän vikkelä kuin kärppä ja kitsas kuin juutalais-ämmä. Mutta\nolkoon tavallinen talo ja siinä isäntä tavallinen tuhlaaja, mutta kas\njos talossa vaan on emäntä tiivis ja säästäväinen, niin seisoopa se\ntalo, seisoo väkisten. Sitäpä vastoin huone, jossa emäntä tuhlaa, käy\npian kumoon ilman armoa, käy vaikka kynsiskin isäntäinen vastaan\nkymmenen miehen kouralla. Tosin voi isäntä itsensä kulauttaa aika lailla\nhumalaan ja tappelee hän kylässä, josta laki antaa hänelle ansion mukaan\nsuolaa selkään, mutta kuitenkin taidamme lukea tällaisia haaksirikkoja\npieniksi nurmikoiksi, verihaavoiksi ihmisen ruumiissa, johon vertaan nyt\ntalon. Mutta emäntä, joka tuhlaa, on talon ruumiin jokapäiväinen mato\nvatsassa, sen koi, sen syöpä, joka menettää kaikki nesteet ja viimein\nkoko rakennuksen ransistaa ja kaataa. Nytpä muistan kertomuksen, jonka\nkuulin jo isämme-isältä, siltä aina viisaalta, varakkaalta ja eteenpäin\nkatsovalta mieheltä. Ja näin hän kertoili: Oli kaksi veljestä, molemmat\nyhtä raittiit ja toimekkaat, molemmilla heillä oli talo, kaikin puolin\nyhdenvertaiset, ja molemmilla myös oli vaimo ja lapsia. Yksi heistä\npysyi aina varallisena miehenä, mutta toinen heistä kävi yhä köyhemmäksi\npäivä päivältä, ja yhtäpä tuosta monikin arveli, kuitenkaan huomaamatta\nsyytä, mikä olis matkaansaattanut tämän eroituksen veljesten\nhuoneenhallituksessa. Mutta kerranpa eräänä lauvantai-iltana läksi\nisoisämme jollekin asialle näihin molempiin taloihin. Ensiksi tuli hän\nrikkaan miehen huoneesen, jossa emäntä, vasta kirnuttuansa, jakeli\nvoileipiä lapsillensa; siitä astui hän köyhän veljen tupaan, jossa\nemäntä myöskin antoi lapsillensa kirnuvaisia, mutta kas, panihan muori\nainakin kaksi vertaa paksummalta voita leivälle kuin tapahtui\nnaapuritalossa, ja nytpä ymmärsi ukko syyn tuon yhden veljen rikkauteen\nja toisen köyhyyteen. Niinkuin jälkimmäiseltä emännältä meni\nkaksinverroin voita, niinpä myös, vaikka melkein näkymättömällä tavalla\nkarisi aina kahdenvertaisesti kaikkea muutakin tavaraa hänen sormiensa\nvälistä. Ja olishan siis hänen emännöitsemisensä tarvinnut kaksi\ntämänlaista taloa, seistäksensä naapurin yhden talon rinnalla. Niin\nkertoili kerran ukko viisaudestansa kuuluisa.\n\nJUHANI. Oikein harkitsi hän asian. Huono ja tuhlaaja emäntä on talon\nkaikki kuluttava rotta ja kurja katsoa puoleen kuin porolammikossa vanha\ntallukkahaasu.\n\nAAPO. Olkoon siis naiminen, niinkuin se olla pitää, elämämme ankarin\naskel. Sillä huono emäntä on miehen tuho, mutta kelpo ja armas vaimo on\nhänen onnensa ihanin, hänen paras ystävänsä, kultainen kunniansa, ja\ntekee hänen huoneensa ilon ja rauhan satamaksi. Ja sellaista vaimoa hän\nkohdelkoon ja pidelköön kuin omaa silmäteräänsä, kuin sielunsa kalliinta\naarretta. Ja luulenpa myös, että vähemmin, paljon vähemmin löytyisi\ntäällä kehnoja vaimoja, jos miesi nuoren aviosiippasensa virheitä kävisi\naina ojentelemaan lempeillä sanoilla ja rakkahilla silmän-iskuilla,\nkartellen visusti tuomasta nalkutellen esiin noiden \"oivain\nnaapuri-eukkoin\" esimerkkejä, ja suoden tuon aina \"kunnollisen kuolleen\nkultamuorinsa\" ma'ata rauhassa haudan kammiossa. -- Niin, veljet! ehkä\non meillä kaikilla piankin eukkonen vieressämme ja pieniä pirpanoita\nympärillä ja sentähden en nyt haastelekkaan näin paljaasta hetken\nmielipiteestä, vaan enemmin ehkä tuumasta, ja tarkoitanpa istuttaa\nnäitä, sanojani sydämienne pohjaan.\n\nJUHANI. Hyvinhän sinä kaikki olet tehnyt, monta kallista neuvoa olet\nmeillen antanut. Totisesti! oletpa oikein isällisellä, mielellä ja\nkielellä meitä johdellut täällä salojen yössä. Veljet, kiittäkäämme\nAapoa, hän on tehnyt suuren työn.\n\nAAPO. Mene pois! Mitä tuossa turhia. Niin -- noh! Niin! Vaan että\nseisomme nyt tässä, ja yksinvoimin taistelleet olemme: tempoilleet,\nriistoneet, repineet päästäksemme viimein kovan onnen rykelmäisestä\nkorvesta lakealle, vapaalle aholle.--Mutta katsokaat: ilma on kirkas\nja tyyni, kohden laskuansa alenee jo aurinko ja vilisten nyt kutee\nkouruliuta Ilvesjärven korteistossa. Lähtekäämme panemaan mertojamme\nulos, ja huomenna on meillä maistava murkina.\n\nIlvesjärvelle he astuivat asettelemaan pyydyksiä kultakylkisille\nkouruille, jotka par'aikaa iloisesti kutelivat, ja vilahteli järven\nruohoinen ranta. Mutta kotia jäivät Simeoni ja Timo, jäivät karjan\nkorjuun tähden; ja ammuten ja kelloin kilinällä palasivat jo\nvääräsarviset laitumeltaan pitkin kanervaista nummea. Ja kantoisella,\nkuivalla aholla lypsettiin märehtivät lehmät, ajettiin siitä tarhaan,\njossa he pian toinen toisensa perässä vaipuivat alas havuisille\nvuoteillensa. Mutta tuolla Ilvesjärven tyynellä pinnalla soutelivat muut\ntylppäkuonoisella tukkiruuhellansa, lasketellen mertoja järven heleään\nsyvyyteen pitkin korteiston moniniemellistä reunaa; ja tuolla mäntyin\nlatvoissa luoteisessa väikkyi tulipunertava iltarusko.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\n\nOn eräs kelmeä syyskuun päivä, jona veljekset ovat päättäneet lähteä\nsaavuttamaan entistä valtaansa Jukolan talossa, jota eivät olleet\nnähneet kiertoessa yhdeksän vuoden. Tiellä, joka juoksee kohden kylää\npeltojen, Luhta- ja Sompioniitun halki, retkeilee nyt seitsemän miestä,\nja yhä kauemmas poistuu heistä Impivaaran uudistalo, johon Tammiston\nKyösti on jäänyt elikkoin hoitajaksi päivän tai kahden ajaksi. -- Edellä\nja rinnatuksin käyskelivät Juhani, Aapo ja Tuomas; mielukkaasti he\nastelivat, ja asui heidän kasvoillansa tyyni riemu. Seurasi heitä\nvankkurikuorma, vetämänä kahden nuoren tamman, joita ohjaili Lauri,\nistuen pienen oluttynnörin kyljellä. Ja olutta oli tynnöri täynnä,\ntehtyä juuri varten tuliaisjuhlaa Jukolassa. Sitten astelivat Simeoni ja\nTimo, kumpikin taluttaen ammuilevaa lehmää karjan aluksi Jukolan\nomettaan. Mutta viimeisenä vaelsi veli Eero, johdattaen nuorasta pientä,\nkönttipäistä sonnia, joka oli määrätty pitämään talon karjan\nkarttumisesta murhetta. Kernaastihan seurasi sonnimulli lehmiä, astellen\nheidän jäljessään vallan kopealla mörinällä. Iloisina hyppelivät myös\nKilli ja Kiiski, milloin edellä, milloin perässä, milloin loiskien\nkahdenpuolen matkuetta, iloisina, vaikka jo harmaapäisinä. He olivat\nainoat elikot, jotka, Jukolasta syntyisin ollen, nyt palasivat vanhaan\nkotoonsa takaisin. Valko oli kuollut ja makasi makeasti syvässä\nhautakammiossaan Luhtaniitun aidan takana; kuollut ja kuopattu oli\nvanha, karheasti naukuileva kissa, Juhanin armasteltu Matti; ja\nviimeinpä myös kenokaulainen kukkokin kuoli ja kuopattiin. Kiekua\nheloitteli Impivaaran orsilla taasen toinen kukko, ja uunin päällä\nkillisteli toinen kissa, ja kaksi nuorta, uljasta hevosta oli nyt\nvetämässä veljesten vankkureita reippaalla vauhdilla Jukolaan.\n\nNiin he vaelsivat: siirtyivät ulos lakeasta Sompiosta ja astuivat metsän\nsyvyyteen. Ilma oli selkeä ja tyyni, liepeästi paistoi aurinko\nvaaleansiniseltä, hymyävältä taivaalta. Tuli heidän eteensä Seunalan\nMatin aho, siitä Viertolan kirkkotie, jonka yli he vaelsivat ylösmäkeä,\npitkin santaista nummea hongiston halki. Viimein seisoivat he Teerimäen\nharjulla, josta heidän tiensä sileänä ratana juoksi kalliota alas. Mutta\nvuoren harjulle, josta näki avaralle kohden kaikkia ilmoja, seisahtuivat\nveljekset hetkeksi levähtämään juhtinensa. He iskivät silmänsä\nlounaiseen, ja kaukana kuumoitti heidän lapsuutensa Jukola. Mutta pian\nhimmensi kyynel heidän silmänsä ja kumma riutumus täytti heidän povensa,\nkuin soliseva vesi täyttää uppoovan miehen poven. -- Mutta katsahtivat he\ntaasen lounaiseen, ja mäen kaltevalla rinteellä haamoitti Jukola kuin\ntumma entisyys. Siitä katsahtivat he viimein takaisin pohjoseen päin, ja\nviherjöitsevien oraspeltojen keskellä hymyili iloisesti Impivaaran uusi\ntalo, ja ylempänä seisoi jyrkkä vuori. Niin he katselivat, milloin\npohjoseen ja milloin etelään ja milloin mihinkin ilmaan, ja ihanasti\nkastuivat heidän silmänsä. Mutta olutta laski Juhani, miehestä mieheen\nkiertoili ympäri katajainen haarikka.\n\nJUHANI. Me vuodatamme kyyneleitä, mutta ilon ja riemun helmiä ovat ne\nkyyneleet; sentähden juokaamme ja iloitkaamme.\n\nAAPO. Kiitos Luojan, että nyt seisomme ilon lapsina tässä! Onnelliset\nme, jotka onnen hetkenä huomasimme mikä rauhaamme tuli ja tuotimme oivia\nhedelmiä, ennen kuin synkeä tuomiomme kirjoitettiin etehemme seinään.\nTämä, ja Jumalan johtava käsi on elämämme tien kohottanut ylös näin\njalolle ja iloiselle kunnaalle, jonka harjulla nyt voiton sankarina\nseisomme. Kymmenen kultaista vuotta on mennyt sitten kun vihan, sydämen\nkiukun vallassa pakenimme metsien pimeyteen. Niin teimme. Mutta uskonpa,\njos lakkaamatta olisimme oljennelleet etelässä tuolla, vainon ja\nnärkästyksen katkerassa ilmassa, että käyskelisimme murheen poikina nyt.\nOnneksemme siis heitimme kylän ja kylänmiehet; sillä nyt on tapahtunut\nmiehissä muutos. -- Tässähän nyt seisomme, katsellen sovinnon suopealla\nsilmällä tuonne kohden Toukolan kylää, ja täällä takana on meillä jalo\nseljänvastus.\n\nNiin, tuolla on entinen, armas Jukola, tuolla Toukolan kylä, tuolla\nkirkontorni ja tuolla taasen uhkea Impivaara. Selvästi astuu nyt eteeni\nelon-retkemme kohtaukset tuon menneen vuoskymmenen helmasta. -- Katso\nkuinka tiemme on juosnut. Me ensin, mutta perin mahdottomina, koetimme\npyrkiä kristillisten ihmisten yhteyteen, tehden onnettoman retken kohden\njuhlallista tornia tuolla ilman partaalla. Oli se kiusan kirottu retki,\nmutta siinä myös se voimakas ponnistaja, joka meidät väkisinkin pakoitti\nmetsien syvyyteen. Tuonne tuon harmaan, jyrkän vuoren kupeille me\nsiirryimme pois ja rakensimme itsellemme lujan pirtin. Mutta ahne tuli\npoltti pirttimme tuhaksi, ja silloinpa pojat sudenpenikoina kaappaisivat\nJukolaan takaisin taas; ja leikki on kova. Mutta emmehän tuostakaan\njuuri paljon huolineet, vaan metsien haltuun läksimme taas ja rakensimme\nitsellemme toisen pirtin, uhkeamman ensimmäistä.\n\nTaisimme nyt taasen vapaasti halutyötämme harjoitella; ja koirat\nreuhtoilivat, tuliluikut paukahtelivat, ja runsaasti vuosi salojen\nkarjan raikasta verta. Mutta sielläpä äkisti nosti meidät ankara kohtalo\nkamalalle Hiidenkivelle koetukseen aivan hirmuiseen. Ja tuolla arvaten\non se nälän, vaivan ja armaan onnen kivi, tuolla, jossa alenee metsän\nhimmeä reuna ja tuo harvaoksainen kuusi korkeimmalle kaikista kohottaa\nhuippunsa. Siellä on kivi, joka saattoi meille murhetta ja tuskaa, mutta\njota myöskin taidamme kutsua onnemme kiveksi. Huomaitkaamme: sieltähän,\njatkaen aina, on syntyisin tämä ilon ja onnen hetki tässä Teerimäen\nharjulla. Kivi hirveä korvessa matkaansaattoi ankaran huhdan, joka\ntaasen antoi meille kosolta viljaa. Mutta tästähän -- pahasti, pahasti\nkyllä -- myös nousi se muistossamme kovin murheellinen viinakesti. Vaan\näläppäs mitään. Tämä viinan villitty mälinä mullersi ylös helvetin ja\nkaikki perkeleet meille kamoittavaksi varoitukseksi, poiketaksemme\ntoiselle tielle. Kahdelta haaralta saimme uhkaavia muistutuksia:\nSimeonin kummallisen henkinäön ja Laurin merkittävän uneksumisen kautta.\nJa hyvä meille, että otimme onkeemme nämät tärkeät viittaukset salatusta\nmaasta! Kuin miehet me silloin päätimme heittää ijankaikkiseksi\njuovuttavan, kirotun viinajuoman, jossa päätöksessä toivon jalosti\nseisovamme.\n\nMutta kohtasipa meitä vieläkin vallan tuikea temppu. Ja tämä tapahtui\nsekä paljon viinan että tuon häijyn ja jäykän sisumme kautta, joka ei\nvieläkään ollut tarpeeksi pehmitetty, vaan syvyydessään keitti\nkostonhimoa. Meitä kohtasi tuo vihan-kiljumisen, suden-ähellyksen,\nseiväs-räiskynän ja verenvuodatuksen päivä, tuo kuuma päivä Tammiston\nkartanolla. Niinpä meitä viinan hummauksesta kuritettiin. Mutta tuostapa\njuuri, tuosta rangaistuksen päivästä rupesi onnemme virtaamaan. Kas, kun\njo seisoimme mustan kauhistuksen rinteellä, silloinpa armollinen Jumala\nkirkasti etehemme maailman; ja sen hän teki tuon oivallisen\nvallesmannimme kautta. Mutta me itse, mitä teimme me? Astuimme kuin\nmiehet itsensä-kieltämisen, työn ja toimen tielle. Tosin kohtasi meitä\nvieläkin moni puuha ja ahdinko, mutta me notkistimme niiden niskat,\ntouvasimme väkivoimin aina eteenpäin, ja tässä seisomme nyt. -- Kiitos\nJumalalle, joka meitä johdatti, kiitos meille itsellemme, jotka\ntahdoimme ajoissa viisastua, kiitos äitillemme, joka lapsuutemme päivinä\nmuistutteli meille Jumalan tahtoa ja lakia! Hänen lauseistansa painui\naina yksi ja toinen sydämemme syvyyteen, josta varoittava ääni alati\nkuiskasi meitä korvaan, kuiskasi halki hurjimpain myrskyin, ja elomme\nalus ei vaipunutkaan haaksirikkoon.\n\nJUHANI. Ah! jos eläisi nyt äiti, käyskellen tuolla Jukolan pihalla,\nniin, nähtyään poikiensa lähestyvän, kiirehtis hän meitä vastaan aina\nOjaniitun ahteelle tuolla. Mutta taivaan salissa istuu nyt eukko,\nvartoen lapsiansa. Kyllä tullaan, muori, tullaanpa Jumalan avulla mekin\nsinne kerran. -- Niin, nyt lähtekäämme, veljet, vaeltamaan taas,\nvaeltakaamme alas kallioista tietä.\n\nLäksivät he alas, tulivat pimeään korpeen, siitä viimein kulon\npolttamalle, korkealle Kiljavan-nummelle, jossa kirkkuvat haukat\nsinkoilivat ilmassa heleän taivaan alla. Kulkivat he jo moni-ahteisella\ntiellä ohi Kuttilan lakean niitun.\n\nJUHANI. Pojat, pojat! tuntuupa jo sieraimissani kotonurkkien haisu,\nihanampi neitsytmaarian sänkyruohon tuoksua. Pojat ja veljet, saman\nmaatuskan kantamat ja synnyttämät kaikki, kuulkaat yksi oiva sana:\nKäskekäämme tuliaisjuhlalle kanssamme Jukolaan joka ainoa mies ja vaimo,\nkoiras ja naaras, jonka vaan kohtaamme tiellä ennen kotoa.\n\nAAPO. Sen teemme.\n\nTUOMAS. Olkoon sanottu.\n\nTIMO. Kaikkihan käskemme, aina kruununvoudista Ruokko-Massaan asti, jos\nheidät kohtaamme vaan.\n\nJUHANI. Aina maaherrasta Toukolan tallukkaan asti; ja nouseepa tästä\niloinen kesti, nousee totisesti. Ja kas kun oikein tanssia leivoitamme\nToukolan tyttöjen kanssa, leivoitamme, että jyskyää Jukolan permanto ja\nkatosta karisee kaarna! Tosin on laita niin, että ainoastaan Aapo meistä\nosaa katrillia, me muut vaan polskaa, mutta sitähän osaamme kuin miehet.\nJa olkoon menneeksi polskaa, paljasta polskaa. Mutta mistä saisimme\noikein huikean pelimiehen ja kiltin kahvinkeittäjän?\n\nAAPO. Tottahan vielä siihenkin neuvoja löytyy.\n\nJUHANI. Tässä maailmassa. Niin, tottahan vaankin vielä siihenkin neuvoja\nlöytyy. Neuvoja ei ole meiltä puuttunut kovemmissakaan tempuissa, vaan\nkaikkien on täytynyt kääntyä ja vääntyä, kiertyä ja koukistua tahtomme\nmukaan. Ojentuahan on kaikkien täytynyt, ja kymmenen vuotta on mennyt\nkuin pyyhkien. Tralla, raa, raa, tralla, raa! Kahvia en ole juonut\nsitten kuin Karja-Matin häissä, mutta olkoon menneeksi tänäpänä juhlan\nkunnioiksi, koska juomme oikein veljenmaljaa kaikki seitsemän poikaa,\nsalskeata seitsemän miestä. Ja ensimmäisinä, aina ensimmäisinä me\nkolme tässä astelemme: minä, Aapo ja Tuomas, Impivaaran\nhenkivartija-pataljooni. Uhkeita poikia kaikki. Eipä Eerokaan ole enään\njuuri niitä lyhimpiä Suomessa, ei suinkaan. Mutta vitkoin nousi hän\nnaulastansa, peevelin vitkoin. Tulipa hänestä kuitenkin oikein\nlaatuunkäypä mies sekä sielun että ruumiin puolesta. Ja sen teki vuosien\nvoima täällä metsissä, meidän veljesten avulla; pari pientä\npieksiäis-ryöppäystä vaan meidän muiden kädestä ja mies oli kuin\nöljytty. Vai kuinka? Mitä sanot sinä itse siellä takana?\n\nEERO. Tosi mitä ruumiiseni koskee, mutta sieluparassani, pelkään minä,\nlöytyy vielä paljon sinuakin varten varoilla tuota kirottua\nVanhan-Aatamin pirunpihkaa, joka usein kyllä veivaa ja kiertää\nnurinniskoin koko maailman. Niinpä hän nytkin kääntää silmäni, koska\ntäältä takaa katselen teitä siellä eturivissä. Kas, kas, kuinka\nJuhanikin silmissäni taasen pöllöittelee tuolla Aapon rinnalla kuin\npystysilmäinen tallipässi vakavan valakan rinnalla.\n\nJUHANI. Niin, Eero-poikaseni. Mutta tänäpänä kihisee ja irvistelee\nilmassa ilon ja riemun henget. Sentähden, mitä huolin minä? Lauleskelen\nvaan.\n\n    Fralla, laa, tralla, laa!\n    \"Kuinka taidan iloinen olla?\n    Kuinka taidan tyytyä?\"\n    Fralla, lalla, lalla, lalla,\n    Fralla, lalla, laa!\n\nKuka on mies, joka könöittää meitä vastaan tuolla aholla?\n\nAAPO. Ukko itse, luulen minä.\n\nTUOMAS. Totisesti! No terve miestä!\n\nJUHANI. Lukkari! Sama lukkari!\n\nTUOMAS. Sama, sama. Terve miestä vaan!\n\nJUHANI. Herran poika! Sama junkkari juuri, pattisauva kourassa ja\nentisen provastimme isolippainen vannelakki päässä! No vie sinun musta\nsonni itseäskin! Sama junkkari, sama junkkari!\n\nTIMO. Meidän koulumestarimme.\n\nJUHANI. Mutta kuinka koulutti hän meitä? No, no, nythän sopii sitä\nkysyä.\n\nSIMEONI. Hän käyköön ohitsemme kunnialla.\n\nTUOMAS. Hän on käskettävä tuliaiskestiin päätöksemme mukaan.\n\nJUHANI. Peeveli! se täytyy meidän tehdä. Mutta minun tekee mieli häntä\nhieman muistutella menneistä ajoista; sillä sydämessäni on aina jotakin\npientä pistosta häntä kohtaan. Yhdestä tahdon häntä muistuttaa, ja\nsitten astukoon hän seuraamme, jos häntä miellyttää. Hän on minua\nopettanut. Hyvä! Ehkä taidan minä vuorostani opettaa häntä nyt, ehkä\ntaidan heittää hänelle pienen sukkelan kysymyksen testamentistani.\n\nTIMO. Jotain häneltä kysyn minäkin. Täällä on yksi vikkelä ongelma,\ntäällä seinähammasten juurien alla, ja saadaanpas nähdä kuinka hän tuon\nselittää. Minäpä en häntä ensinkään vihaa; sillä tukkani on taasen yhtä\nsakea kuin ennenkin; mutta saadaanpas nähdä kuinka hän suorittaa solmun,\njonka pistän hänelle avattavaksi.\n\nAAPO. Vaiti, veljet! ja kohdelkaamme häntä kunnialla, näyttäen, että\ntulemme kylään toisenmoisina miehinä kuin ennen sieltä lähteissämme.\nKäyttäkäämme itsiämme aina viisaalla tavalla.\n\nJUHANI. Mitä viisauteen koskee, niin tahdonpa juuri tällä hetkellä\nparastani koettaa, viskellen hänelle noin niinkuin leikin vuoksi pieniä\nkysymyksiä raamatun syvyydestä. Olenpa lukenut testamenttini kannesta\nkanteen ja ymmärtänyt sen myös, toivon minä. Mutta sanoppas, Eero, mitä\nhäneltä kysyisin noin vilpittömällä tavalla.\n\nEERO. Kysyppäs millä keinolla viisi miestä ja kaksi kalaa ruokittiin\nviidellä tuhannella leivällä.\n\nJUHANI. Kitas kiinni, sinä Lopen pahalainen, Kylmän-ojan lörpöittävä\npaara! Minä sinun opetan. Kysyisin ja selittäisin asian, jota ei ymmärrä\nitse arkkipiispakaan. Mutta kyllä tiedän mitä kysyn; ja tuossa on ukko.\n\nTUOMAS. Minä varoitan sinua: kohtele häntä kelpotavalla.\n\nJUHANI. Kyllä minä tiedän.\n\nLUKKARI. Päivää, päivää, pojat!\n\nVELJEKSET. Päivää!\n\nLUKKARI. Majaa muutetaan, luulen minä.\n\nTUOMAS. Sitähän tässä niinkuin vähän on tekeillä.\n\nLUKKARI. Vai niin, vai niin. Hm. Niin, niin. -- Tuulemaanpa rupee.\nTulleeko siitä sadetta?\n\nJUHANI. Ehkäpä niinkin.\n\nLUKKARI. Puhaltaapa oikein raskaasti.\n\nTUOMAS. Raskaasti kyllä, raskaasti.\n\nLUKKARI. Niin tekee, jaa. Hm, hm. Vai noin nyt pojat muuttaa.\n\nJUHANI. Näin hiljakseen. -- Mutta onkos kanttoorilla tähän aikaan yhtään\nkoulupoikaa pöydän-nokalla?\n\nLUKKARI. Eihän ole.\n\nJUHANI. Eikä yhtään ainoaa pörröpäistä nallikkaa ovinurkassa?\n\nLUKKARI. Hehee! Ei, poikaseni, ei. Hm. Niin, niin. Vai noin nyt\nmuutetaan. No tervetuloa syntymätaloonne takaisin taas!\n\nJUHANI. Tuhannet kiitokset, herra kanttoori. Metsän korvesta tullaan,\nja, niinkuin näette, on tuossa varsoillamme vedettävänä ankara kuorma,\njonka painoa lisää vielä seitsemän uuttatestamenttia, seitsemän\nEnklannin lahjaa. Ja luulenpa että juuri syvimmät, vaikeimmat paikat\ntässä kirjassa painaa nyt kuormaamme enimmin kaikista. Mutta jos\nkoettaisimme hieman kevennellä tuota kuormaa, lievitellä muutamia\nsolmuja, puntteja ja pusseja siellä. Taitaakos kanttoori...\n\nTUOMAS. Juhani!\n\nJUHANI. Taitaakos kanttoori vastata minulle yhteen kysymykseen,\nkysymykseen, joka on saattanut täällä monenkin aivon aprikoitsemaan.\nSanokaas minulle: mitkä ovat Sepeteuksen poikain nimet?\n\nTIMO. \"Minä ja sinä yksi, Keskievarin Antti ja Jussi toinen; kuinka\nmonta meittiä ollaan?\" kysyi minulta kerran Loimaan mies, ja samoin\nkysyn minä kanttoorilta nyt.\n\nJUHANI. Timo hillitköön leipälaukkunsa. -- Niin, herra kanttoori, mitkä\nolivat Sepeteuksen poikain nimet? Se on kysymykseni; kuulkaat päälle,\npojat!\n\nTIMO. Minä ja sinä yksi, keskievarin Antti ja Jussi toinen; kuinka monta\nmeittiä ollaan? Se on ongelmani; kuulkaat päälle, pojat! -- Kuinka monta,\nherrani?\n\nLUKKARI. Kaksi, poikaseni, vaan ei suinkaan neljä; niin,\nlilli-poikaseni, kaksi, kaksi vaan. He, he!\n\nTIMO. Kas siinäpä seistiin. Niin vastasin minäkin Loimaan miehelle.\nMutta äläst! Siinä rykelmässä on meitä neljä, herra korkeasti oppinut\nkanttoori.\n\nJUHANI. Etkö siinä riivattu voi hillitä leukojasi kunnes vanhin veljes\non tehnyt tehtävänsä. Tuhannen tulimmaista!\n\nTIMO. Älä herran ... älä herran tähden tuuppaise minua enään toista ja\nkolmatta kertaa poskelle. Sinä hunsvotti! olenko minä vasikka edessäs,\nvasikka tai mullikka? En suinkaan, en suinkaan, vaan olenpa kiivasta\nmiestä kun kerran oikein kiivastun.\n\nJUHANI. Suus kiinni nyt ja kuultele. -- Mitkä olivat Sepeteuksen poikain\nnimet?\n\nLUKKARI. Vilpitön kysymys. Mutta kysyi minulta kerran tuo entinen\nprovastimme: \"mikä oli Sepeteuksen poikain isän nimi\" ja arvaas, veli\nJuhani, kuinka hänelle vastasin, antaissani oikean vastauksen? Niin,\nsuodaanko minun kysyä: mikä oli Sepeteuksen poikain isän nimi?\n\nJUHANI. Jassoo ... jassoo ... vai niin. löytyykö sekin nimi\ntestamentissani?\n\nLUKKARI. Löytyy tosin, löytyy jo kysymyksessäni.\n\nJUHANI. Vai niin ... nonoh ... hm... Vai löytyy se\ntestamentissani? -- Mutta -- niinhän juuri minäkin olin aikeissa kysyä\nteiltä, mutta kysyin malttamattomuudessa hieman toisin. Ongelman olen\nkuullut, mutta enpä ole viitsinyt kiehtoa siihen selkoa testamentistani.\nMinä en olekkaan mikään korkea kirjanoppinut ja jupisteeri, en kuulu\npappissäätyyn kuin esimerkiksi lukkari. Hän kuuluu siihen, mutta säädyn\nviimeisenä häntänä, samana häntänä, joka kerran oli leikissä ukko\nViksarin kanssa.\n\nTIMO. Se olikin suntio eli torkka, joka tarinassa kutsui itsensä\npappissäädyn hännäksi ja löylytti vähän Viksaria.\n\nEERO. Lukkarihan se oli.\n\nJUHANI. Lukkari tai suntio, suntio tai lukkari; minä vaan tahdon sanoa,\netten kuulu siihen kunniaan, minulla ei ole valta kiekua kirkossa kuin\naamukukko orrella eikä pöyrytellä poikaköllien saivaristoa. Ja jos\nmielitte kuulla suustani oikein totuuden... Tiedättekö kuinka\nvirolais-ukko Korkki sanoi Hämeenlinnan viskaalille?\n\nLUKKARI. No kuinkaspa hän sanoi?\n\nJUHANI. \"Mene elvettii, sinä pirkelee mias!\" Hmmh! Kenenkähän nyrkin\nluulisitte tässä ylinnä keikkuvan? Häh? Smatrii, kubbe! ja huomaa kuinka\nkymmenen vuoden kuluessa muuttuu täällä maailman muoto.\n\nAAPO. Juho, Juho!\n\nTUOMAS. Nyt, veli, tahdon minäkin sanoa sanan; ja oleppas vaiti oman\nrauhas tähden. -- Kanttoori antakoon heille anteeksi; he eivät ymmärrä.\nOlkaat huomaamatta ja tehkäät niin hyvin ja käykäät kanssamme pieniin\ntuliaispitoihin Jukolaan; sillä tämä päivä on meille päivien päivä.\n\nLUKKARI. Minä kiitän, mutta aikani ei juuri myönnä kuulemaan\nkutsumustanne nyt.\n\nSIMEONI. Tulkaat rakentamaan sovinto meidän ja Toukolaisten välille;\ntehkäät se Jumalan tähden.\n\nAAPO. Me rukoilemme, tulkaat ja tehkäät rauha. Eiköhän ole tämä työ\nteille velvollisuutta virkanne kirkollisuuden kautta? Siis kavahtakaat,\nettei närkästy teille ainoastaan Jumala, mutta myöskin tuo oivallinen\nprovastimme, kuultuansa ettette ole tahtonut käydä sovintomiehen toimeen\nnäin tärkeässä asiassa kuin tämä. Katsokaas tuota paikkaa.\n\nLUKKARI. Olkoon teidän tahtonne. Minä seuraan ja tahdon koettaa\nparastani täritellä Toukolaisten sydämiä, ja Herran ja oman puheeni\nvoimalla taivuttaa heitä veljelliseen sovintoon. Mutta puhukaamme ensin\nsuumme puhtaaksi. Minä näen teidän silmissänne tuon kyräilevän, vaikka\njo kalsunkin vihan minua kohtaan, ja tiedän sen syyn. Niin, olinpa\nteille kiinteä opettaja, kiinteä ja kova, sen tunnustan, ja katkerasti\nolen sitä jo katunut. Mutta samalla kiinteällä keinolla on kerran minua\nitseäkin opetettu, samalla kouristelevalla keinolla, paratkoon Jumala!\nMutta mitä tarkoitin kiinteydelläni teitä kohtaan? Omaa etuanne, omaa\netuanne; se tietäkäät. Ja olkaat myös varmat siitä, että juuri tällä\nhetkellä, vaikka hieman hämmästyikin mieleni tässä teidän nyt\nkäydessänne mua vastaan, sieluni iloitsee, koska katselen teitä miehinä\nnyt ja tiedän teidän tekonne ja taistelonne, vieriessä kymmenen Herran\nvuoden.\n\nAAPO. Tästä ylistyksestä kiitämme teitä.\n\nTUOMAS. Me tiedämme teidät kunnian mieheksi ja tiedämme että Juhani ja\nTimo pyytävät teiltä anteeksi kierot sanansa.\n\nTIMO. Minä myönnän että hän on kunnian ukko, vaikka kovakin\nkoulumestari.\n\nJUHANI. Lukkari tunnusti ei juuri oikein tehneensä meitä kohtaan, minä\nteen saman tunnustuksen itsepuolestani häntä kohtaan, ja niin on välimme\nkuitti, varsinkin koska myönnän että olimme hänelle aika visapäitä\noppilaita, joiden kovia kalloja vasten hänen kärsimyksensä rintarauta\nväkistenkin särkeytyi. Ja ken takaa, ken takaa, kysyn minä, ettei\nsaattanut meille myös jotain hyvää tämä tukkapään jauhoitus ja\nhiuskiemurojen pöllytys? Eihän yhtään takeita ole.\n\nAAPO. Vaan että kaikki on unohdettu. Siis astukaamme miehissä eteenpäin.\nTehkäät niin hyvin, kanttoori.\n\nLäksivät he kulkemaan, kulkivat pitkin ahteista tietä, joka veljeksille\nkuitenkin oli soma ja rakas; sillä rupesi käymään heitä vastaan\nlapsuuden ahoja, kiviä ja kantoja; ja puhalteli heidän syliinsä raitis\nlänsituuli. -- Mutta äkisti kuului peloittava meteli, ja Rajamäen\nrykmentti astui heitä vastaan. Näkyi Kaisan nuuskainen naama ja kiivaat\nsilmät tuon mustan korvamyssyn alla; ja aisoissa käyskeli eukko,\ntorellen ja kiroten. Mutta Heikka oli jo heittänyt keppiheponsa,\nMörökölli pullorattaansa, ja äitinsä rinnalla he astelivat, auttaen\nkukin aisastansa eukkoa vetämässä vankkureita. Mikko itse, musta\nvilttihattu päässä ja poskessa ankara tupakkimälli, lykkäsi, niinkuin\ntapansa oli, sauvallansa perään. Mutta häntä seurasi kaksoispari,\nratsastaen keppihevosilla, ja viimeisenä tapsutteli Mikon\nPikkutallukkainen, vetäen pullorattaita kylän pöllyävällä tiellä. Ja\nvaunuissa, siellä näit sinä pikisäkin, sarvipussin ja vasikannahkaisen\nrepun, jossa löytyi Mikon, Heikan ja Mörököllin veitset, ja näitpä\nsiellä vielä viulunkin, käärittynä Kaisan vanhaan, punaiseen\nvillahuiviin.\n\nNiin retkeili vastuksiin kaksi kummallista matkuetta, ja nousi tuosta\nmelakka ja pauhu. Työläästi ja korskahdellen lähestyivät rykmenttiä\nImpivaaran nuoret hevoset; Killi ja Kiiski, niskaharjakset korkealla\npystyssä, remasivat ja ärhentelivät kovin; ja silloin kaksoispari ja\ntallukka pieni juoksivat möräten vankkurien turviin. Siinä Kaisa kiroili\nja toreli tiuskealla äänellä poikiansa; mutta Mikko sauvaansa heilutteli\nkoirille, heilutteli ja rämisi pahoin. Pysähdyttiin kahden puolen, ja\näänettä toinentoistaan katseltiin kauan: asukkaat Rajamäeltä\ntirkistellen niinkuin ihmeeksensä, mutta veljekset kovin kömmähtäen,\nmuistellessaan päätöstänsä tiellä. Kuitenkin astui viimein esiin veli\nAapo.\n\nAAPO. Rauha teille!\n\nMIKKO. Sama teille, mutta suistakaat vähän koirianne.\n\nAAPO. Killi ja Kiiski, vait!\n\nJUHANI. Terve miestä, sinä Rajamäen Mikko! Kuinka jaksat ja mitä uusia\nmaailmalta?\n\nMIKKO. Sekalaista, sekalaista sekä hyvää että pahaa, mutta ainapa, koira\nvieköön, hyvä kuitenkin täällä päällimmäisenä keikkuu, ja tämän elämän\nretkutus käy laatuun, käypä se. Niin, pojat, vankkaahan täällä, Jumalan\nkiitos, aina sentähden vähän työtä ja tointa kylissä ja kartanoissa.\nJaa, jaa, Mikolla ei ole yhtäkään hätää niin kauan kuin työtä ja tointa\npiisaa maailmassa, vaikka täytyykin kulkea ja jamata talosta taloon ja\nkylästä kylään työtä ja leipää hakemassa. Ei Mikolla ole mitään hätää.\n\nAAPO. Kyllä sen uskomme; ja onnistukoon virkanne teille vaan uhkeammin\naina. Mutta nyt, Mikko, nyt pistää meitä päähän tuuma, ja tahtoisimmepa\nviipyä tällä erällä parissanne enemmin kuin yhden hetken. Niin, kuulkaat\nyksi sana.\n\nMIKKO. Ahaa! Minä arvaan asian, kun johtuu mieleeni tuo vanha, yhteinen\nolutjuustomme Sonnimäen nummen alla, juusto, joka vieläkin teitä\nröyhtelyttää. Mutta hyvä, että seisomme kartteeratulla tiellä ja että on\nmeillä tässä herra kanttoorissa oivallinen vierasmies. Syrjähtäkääs\nhieman sivulle, hyvät naapurit ja ystävät, hieman sivulle.\n\nAAPO. Kuulkaat meitä!\n\nKAISA. Pois tieltä, te sen vietävät! Me tahdomme kulkea. Pois tieltä,\nmuutoin teidät pyöveli perii!\n\nLUKKARI. Erhetys, sinä kunnioitettava Rajamäen perhe, erhetys jyrkkä!\nKuulkaat mitä sanon ja pyhästi takaan. Ah! toisin kuin ennen on nyt\nJukolan veljesten elämä, sekä sielun että ruumiin puolesta. Toisin,\nJumal'avita! Tietäkäät, he ovat kantaneet kääntymyksen ja parannuksen\nihanimpia hedelmiä ja nyt he palauvat rakkaasen syntymäkotoonsa riemun\nja kunnian poikina, tahtoen temmaista sylihinsä kaiken tämän maailman.\nSentähden kutsuvat he teitäkin iloiseen tuliaisjuhlaan, sovintojuhlaan\nentiseen Jukolan taloon. Tämä on heidän sydämensä yritys teitä kohtaan\ntällä heidän jupileerauksensa hetkellä. Uskokaat mitä teidän\nkanttoorinne sanoo.\n\nJUHANI. Juuri niin kuin kanttoori sanoo!\n\nAAPO. Mikko ja Kaisa! me tahdomme näyttää itsemme miehiksi ja tehdä\nmiesten töitä, unohtaen entisyyden. Mutta mitä lausui Mikko tuosta\nolutjuustosta Sonnimäellä? Hyvä ystävä, sen keitimme itse ja itseppä sen\nsyödäkkin saimme. Niin juuri, ja muistelenpa vielä toistakin asiaa\ntuosta Sonnimäen illasta. Ennustihan silloin eukkonne meille ankaria\ntuhon päiviä? Sen hän teki, ja oikeinpa hän ennusti. Myrskyt tulivat ja\npieksivät meitä kovin, kovin, mutta myrskyt ja pilvet ovat menneet taas\nja ihana päivä koittaa. No lähtekääs ennustamaan meille kerta vielä, ja\nme toivomme silmänne näkevän valkeampia kuvia. Olenpa kuullut teidän\nparhaiten ennustavan kahvissa, ja kahvia ei pidä puuttuman tänä iltana\nJukolassa.\n\nJUHANI. Kahvia ja olutta!\n\nAAPO. Kahvia ja olutta! Siis tulkaat ja ennustakaat meille onnen päiviä.\n\nMIKKO. Kaisa pouvaa kahvissa ja minä pelaan viulua juhlan koroitteiksi;\nsopiihan se hyvinkin.\n\nAAPO. Vallan hyvin.\n\nJUHANI. Sinä uljas Mikko.\n\nMIKKO. Pelaanpa jo teille iloisen marssin tullessamme Jukolaan.\n\nJUHANI. Sinä verraton Mikko! Pelaa, pelaa että maailma leimahtelee,\npelaa, Jumalan luoma.\n\nAAPO. Kaikki soveltuu oivallisesti.\n\nJUHANI. Kaikki paukahtaa kuin lukkoon vaan!\n\nMIKKO. Vankkurit ympäri, Heikka ja Matti poikaseni! Ja sinä, Kaisa,\nheitä jo tuo tuimuuden äkeys naamastasi hiiteen ja teeppäs nätti keikaus\nJukolaan päin.\n\nKAISA. Jaa-ah! kyllä minä sinun keikautan tässä. Jos niin hulluksi\npäättyisinkin ja lähtisin talkittamaan takaisin vanhoilla korvillani,\nniin astelisinko heidän vikurien aasiensa sotkettavana tuossa raitiolla?\nKönöittäkööt he edellä, me kahnustelemme perässä.\n\nMIKKO. Oikein, Kaisa! Hellittäkäät edellä, veljet, antakaat mennä oikein\npyrstötähden vauhdilla, me suhutamme suitsuavana häntänä perässä. -- Tuo\nmeidän muori on vähän kiivasta muoria.\n\nJUHANI. Mutta onpa siinä muoria kuitenkin.\n\nAAPO. Oivallinen muori!\n\nMIKKO. Onpa peijakas niinkin; minä uskallan sen sanoa. Se on minun\nmuijani.\n\nJUHANI. Muija kuin patavaltti vaan!\n\nMIKKO. Onpa niinkin. Kiivasta eukkoa, kiivasta eukkoa; mutta kas kun\nkerran ukkokin karvansa pörristää, niin paneepa. silloin mamma itsekkin\nsuunsa koreaan, lilliseen nipistykseen, panee, ei auta. Mutta hempeä\nukko olen kuitenkin, olen, ja annan Kaisan valtikoita. Ja mitä huolin\nsiitä, kun vaan kaikki käy kuntoon? -- Heleijaa, pojat! Perässä tullaan\nkuin suutari kraatarin perässä taivaasen. \"Perässä vaikka perhana olis\",\nsanoi suutari, kiskoen pikilankaansa, hampaat irvissä. Niin, niin, mars\nja anna soida, anna soida!\n\nLäksivät he miehissä kulkemaan eteenpäin; ja myrskyksi tuimeni tuuli,\nkoivisto humisi ja taipui, ja milloin paistoi aurinko lempeästi, milloin\npeittyi se taasen ihanien hattarien kohtuun, jotka vilkkaasti\nkorkeudessa lentelivät pohjosen ajamina kohden kaukaista, kaarevaa\ntaivaan reunaa. Vaelsivat he mäkiä ylös ja alas, ja suloinen oli\nveljeksille tämä vaellus ja tämä myrsky, kun lähenivät kotonsa kunnasta\nlounaisessa.\n\nMutta tulipa heitä vastaan vanha ukko, Kolistimen mustatukkainen, äkeä\ntaatto. Harmaat, pensaiset kulmakarvat, kuin kaksi huhkaimen siipeä,\nmelkein peittivät hänen tuikeat silmänsä. Oli hän aikanansa ollut kunnon\nampuniekka, kaatanut monta karhua ja sutta. Tuli viimein ankara tauti,\njoka vei häneltä kuulon voiman, ja kuuli hän enään ainoastaan huutavan\npuheen, huikeasti huudetun hänen korvaansa. Tämä onneton kohtaus sulki\nhäneltä ainiaaksi karhunampujan tien, ja silloin päätyi hän pauloilla\npyydystämään. Niitä hän syksyinä ja talvina viritteli summalta metsiin\nlintujen, jänisten ja oravien kuolemaksi. Oli hän vakaa, jyrkeämielinen\nja törmäsanainen ukko; tuli pian tuittupääksi, katsellen elämää omalta\nkannaltansa. Hänpä nyt syyssunnuntain iltahetkenä käyskeli veljeksiä\nvastaan ahteisella tiellä.\n\nJUHANI. Terve, sinä vanha!\n\nTIMO. Terve, taatto, terve!\n\nJUHANI. Seis, kunnioitettava äijäkarru!\n\nKOLISTIMEN UKKO. Häh?\n\nJUHANI. Terveisiä metsämaailmalta.\n\nUKKO. Mitä tahdot?\n\nTUOMAS. Huuda häntä korvaan ja vahvasti.\n\nJUHANI. Tässä me ollaan nyt!\n\nUKKO. Niinpä, perkele vie! olettekin, ja tästälähin armahtakoon meitä\ntaivaan ukko täällä kylissä taas.\n\nJUHANI. Mitä?\n\nAAPO. Nyt ei ole poika hyvällä tuulella.\n\nJUHANI. Mitä sinä meinaat?\n\nUKKO. Arvaatpa sen. Niin, niin, kyllä, kyllä, kyllä tässä nyt nousee\nmeille toiset juonet. Hyvin tietty.\n\nJUHANI. Veljet, tämä leikkaa kunniaamme.\n\nAAPO. Ole huolimatta ja käske häntä vaan kanssamme Jukolaan.\n\nJUHANI. Kuitenkin kaikitenkin, ukko, kun olet tuommoinen potra ukko,\nniin käskemme sinua nyt Jukolaan viettämään kanssamme oikein ryskeistä\ntuliaisjuhlaa.\n\nUKKO. Mitäs tulit, sinä peikko? Miksi et pysynyt tuolla vuortesi\nkomeroissa aina kurjaan kuolemaas asti? Mitäs tulit?\n\nJUHANI. Jassoo! tämäkös on kiitos käskystäni?\n\nUKKO. Tulistunpa kiusasta ja harmista koska muistelen ansojani. Kirous!\nonpa yksikin aika metso menevä tästälähin paulastani toisen pussiin. Te\nköllit! niistä naappailtiin jo kylliksi ennenkin.\n\nJUHANI. Sanotko sinä meitä varkaiksi?\n\nUKKO. Sanoinko ma, sanoinko ma? Mutta sinä ymmärrät yskän, ymmärrätpä,\nvaikka oletkin tuommoinen tuhma käenpoikanen tai mullisteleva\nmetsonpoikanen.\n\nJUHANI. Sanotko sinä meitä varkaiksi koska sinua kestiin käskemme?\n\nUKKO. Mitä sanoit? Huuda kovemmin, huuda niinkuin mies pruukkaa ja älä\ntuossa vingu ja rääky. -- Mitä sanoit, poika?\n\nJUHANI. Kestiin minä teitä käsken; sillä olemmepa kaikki niinkuin teidän\nkummipoikianne.\n\nUKKO. Sinäkö minun kummipoikani?\n\nJUHANI. Minä ja nämät kuusi veljestäni tässä. Sentähden: tulkaat\nkestiin, kummi.\n\nUKKO. Suus kiinni! minä en ole sinun kummis.\n\nJUHANI. Olette juuri vissiin.\n\nUKKO. Minä en ole sinun kummis, en!\n\nJUHANI. Juuri vissiin.\n\nUKKO. Suus kiinni, sanon minä.\n\nJUHANI. Juuri vissiin, ellei Männistönmuori ole valehdellut.\n\nUKKO. Kuka?\n\nJUHANI. Männistönmuori, tämän kylän yhteinen lapsimuija.\n\nUKKO. Minä annan palttua Männistönmuorille, vaan etten ole sinun enkä\nnoiden muidenkaan kummi. Minä sinun kummis? Huuti!\n\nJUHANI. Huuti? Vai niin! Mutta minua ei olekkaan kannettu papin eteen\nhammassuisena, umpisilmäisenä penikkanulkkina, ei koskaan. Mutta kuinka\nhyväänsä: minä käsken teitä kestiin.\n\nUKKO. Mutta minä en tule, en, vaan kiellän sinun käskemästä.\n\nJUHANI. Minä käsken vaan.\n\nUKKO. Mutta minä en tule, sinä riivattu! Pidä kitas!\n\nJUHANI. Minä käsken vaan.\n\nLUKKARI. Pojat, pojat! olkoon ukko rauhassa.\n\nMIKKO. Hän menköön meistä herraansa. Yksinkertainen ja töykeä äijä;\nkatselee silmiimme kuin villakoira; hän menköön. Mars, ukko!\n\nJUHANI. Mutta kuitenkin niiden yksinkertaisten, harmaitten jörösilmien\npohjasta kurkistelee mielestäni ylös niinkuin jokin pieni klipparimikko;\nja hän on vähän paisuttanut minun sappeani. -- Minä käsken sinua kestiin,\nhuikeaan hummaukseen. Olutta naamaas pinnailemaan minä sinua käsken.\nOlethan kuitenkin hyvä taatto.\n\nUKKO. Mitä sanoit? Huuda kovemmin.\n\nJUHANI. Hyvä taatto, vaikka vähän uutelias. Mutta onhan tuo synti\nainakin ollut kuuroin perisynti.\n\nUKKO. Häh?\n\nJUHANI. Uutelias, nyyfiiki, ukko-rässy, sanoi ruotsalainen; mutta\nmuutoin kelpo taatto.\n\nUKKO. Köntti, hävytön köntti! Mutta onko, onko, onko metson poikasilla\njärkeä päässä? Ei tuumaakaan. Höh! tuossahan lentää ylös jaloistani aika\nparvi, metsoparvi...\n\nJUHANI. Esimerkiksi seitsemän metsonpoikaa.\n\nUKKO. Mitä sanoit?\n\nJUHANI. Seitsemän metsonpoikaa!\n\nUKKO. Olkoon heitä kuinka monta hyväänsä; tuolta he katsella töllöttävät\nkoivun-oksilta. Tuossa nyt mällistelee vastaan yksi kuin sonni kohden\nuutta porttia, ja vasta hän pöllähtää kun paukahtaa, mutta silloin on\nhän pussissa. Samoin nytkin mällistelee tässä seitsemän könttiä kohden\nKolistimen vaaria juuri niinkuin seitsemän könisilmäistä metsonpoikaa.\nKöntit! Mitä, mitä, mitä minusta tahdotte?\n\nJUHANI. Tahdon sanoa oikein vakaalla mielellä ja kielellä, etten ole\nmikään varas enkä metsonpoikanen enkä köntti, ja sanon vielä yksin tein,\nettä eräs vanha karru, eräs förpiiskatun ukko, joka ei seiso minusta\njuuri kaukana, ei montakaan virstaa tällä santaisella maantiellä, että\ntämä mies, tämä häpeemätön karru on suuri lurjus ja hunsvotti; ja olkoon\nse sanottu kaikella kunnioituksella.\n\nUKKO. Kuka mies, kuka mies, sinä töpö käenpoika kuivan hongan nenässä?\nOle, ole, ole, ole, olenko minä hunsvotti edessäs? Sanoppas. Kuka mies,\nsinä käenpoika?\n\nJUHANI. Mitä peijakasta puhaltaisin hänen kirottuun korvaansa?\n\nAAPO. Älä enään mitään puhalla, vaan lähtekäämme.\n\nJUHANI. Ei juuri vielä; sillä hän on suurikelmi ukko. Mitä peevelin\npuskua puhaltaisin hänen korvaansa?\n\nEERO. Annas minä koetan. Mutta pidä sinä tuota sonnipulkkia.\n\nJUHANI. Niin, puhallappas sinne yksi mojova sana.\n\nUKKO. Kuka mies? Häh?\n\nEERO. \"Kukakhaar!\" sanoi pieni käenpoika kuivan hongan nokassa.\nKukakhaar!\n\nUKKO. Tuossa on käki!\n\nEERO. Sinä riivattu!\n\nJUHANI. Kas tuota perhanaa! Paukahtipa!\n\nEERO. Paukahti, ja korva lukkoon.\n\nAAPO. Oikein tehty, sinä Kolistimen körri, oikein!\n\nEERO. Hiiteen äijä! Sivalsi että kipenöitsee.\n\nJUHANI. Ukko, ukko! huomaas mitä teit: tempasit nyrkilläsi poskelle\nkunniallista miestä vallan maantien päällä ja pyhänä sapattina. Ai, ai,\nukko!\n\nAAPO. Oikein tehty, sinä Kolistimen riihitonttu, oikein!\n\nUKKO. Mitä lörpöttelet sinä siellä?\n\nEERO. Oikein sanottu, sinä Kolistimen nurkkajulli, oikein!\n\nUKKO. Suus kiinni sinäkin, kärppä. Minä, minä opetan poikia nenälleni\nloiskeilemaan. Sillä Kolistimen vaari ei siinä juuri kauankaan siekaile\nennen kun hän iskee.\n\nJUHANI. Minä häntä isken tuohon takkuiseen kaulukseen ja kiskon äijän\nilman armoa olutkestiin. Heisaa, ukko! Nyt marssimme!\n\nUKKO. Helvettiin sinä!\n\nJUHANI. Olutta juomaan että mahas repee!\n\nUKKO. Hellitä kaulukseni, saatpa muutoin vasten klanias. Etkö sinä,\nperkeleen juuti, hellitä?\n\nJUHANI. Ämpäri olutta!\n\nTUOMAS. Mitä hulluutta, Juho, taas?\n\nAAPO. Olkoon ukko oloillansa.\n\nJUHANI. Herra varjele! hän on meitä haukkunut kuin koira. Mitä hänelle\ntekisimme? Hän on tuommoinen vanha äijäreppu. Mutta tulkoon hän Jukolaan\nriemujuhlaan juomaan olutta vihoissansa. Niin, ukko, minun sydämeni ei\nanna perään, ei!\n\nUKKO. Hellitä kyntes!\n\nTUOMAS. Mielitkö hellittää? Katsos tuossa, kuinka koreasti hänen\npäästät. Menkäät, äijä!\n\nJUHANI. Ah! minä olisin kantanut hänen iloiseen kalaasiin, kantanut kuin\npienen lapsen; sillä säkeniä säihkyy karvainen poveni. Herran poika!\nkenen paulasta olen minä naappaisnut lintua? Lintua tai jänistä?\n\nTUOMAS. Kitas kiinni!\n\nJUHANI. Olenko minä varas, minä?\n\nLUKKARI. Sitä ei hän sanonut, poikani.\n\nJUHANI. Sitä kohden hän sommaili kuitenkin. Ah, olisi hänen päänsä\nlakeelta parin kolmen kymmenen talven lumi poissa, niin Herran poika!\n\nTUOMAS. Menkäät, ukko!\n\nUKKO. Köntit! Ole, ole, ole, olenko minä keppikoni edessänne, te korven\nhallavat, päähännuijittavat sudenpenikat? Mutta kyllä, kyllä, kyllä,\nkyllä, teidät opetan vielä, minä, minä teidät opetan, köntit!\n\nSiirtyi heistä viimein Kolistimen äkeä ukko; mutta kauan jupisi hän\nvihoissansa, syljeskeli ja jupisi itsekseen, astellessaan ahteellista\ntietä. Kulkemaan taasen läksivät myös veljekset ja heidän seuralaisensa\nlukkari ja Rajamäen rykmentti, joka viimeisenä retkeili. Mutta kun he\nnäin olivat hetken kulkeneet eteenpäin, tuli heitä vastaan kaksi naista:\nentinen Männistön muori ja nokkela, palleroinen tyttärensä Venla; ja\nastelivat he kiireesti, aikeissa puolainmetsään, valkeat tuokkoset\nkäsissä. Tämä kohtaaminen saattoi veljekset ällistymään kovin, ja\näänettöminä katselivat he lähestyviä vaimoja, seisahtuivatpa kuitenkin\nheidän eteensä; ja vastuksiin nyt tuijoiteltiin hetki, rengassilmin\nkummaltakin puolelta. Mutta viimein astui esiin Aapo, ilmoitti heille\nTeerimäen vuorella tehdyn lujan päätöksen ja käski heitä vieraiksi\ntuliaiskestiin. Epäillen mitä heidän piti tehdä, nyt seisoivat äiti ja\ntytär, seisoivat ja myhäilivät salaa toinentoisellensa ja mytistelivät\nluikaroiten huuliansa. Mutta koska myös lukkari kehoitti heitä kuulemaan\nveljesten kutsumista ja käymään kahvinkeittäjiksi pitoihin, päättivät he\nvihdoin lähteä iloisen matkueen seuraan. Ja niin oli Jukolan pojilla\nlukkarissa mahdikas välimies ja sovittaja Toukolaisia varten, muorissa\nja hänen tyttäressään kiltit kahvinkeittäjät, ja Rajamäen Mikossa oli\nheillä iloisen tulomarssin soittaja ja pelimies karkeloissa Toukolan\ntyttöjen kanssa. -- Muistellen kaikkia näitä etuja, astelivat he yhä\nuljaammalla vauhdilla kohden matkansa päätä, ja seisoivat viimein\nJukolan Pohjanpellon santaisella töyräällä. Ja näkyi heidän edessään\nOjaniittu, sen takana taasen Kotopelto, mutta ylempänä itse Jukolan\ntalo, ihanasti surkumielinen. Kauan äänettöminä ja kosteilla silmillä\nkatselivat veljekset kotoansa viheriällä, kumisevalla kummulla; ja\nlänteen kallistui aurinko. Mutta vinhemmin aina puhalteli pohjonen,\nkohisten männistössä, kivisellä mäellä talon eteläisellä puolella.\n\nTUOMAS. Tuossa on siis Jukola.\n\nJUHANI. Oletko sinä Jukola?\n\nAAPO. Onpa ryhtis jotenkin rauennut ja sammale tarttunut kiireellesi,\nkotomme armas.\n\nJUHANI. Sammale on tarttunut kultaiselle kiireellesi, kunnioitettava\näitimme Jukola.\n\nTIMO. Terve, Jukola, joka nyt istut, kököität edessäni tuossa, kauniina\nkuin Jerusalmi ennen.\n\nJUHANI. Oletko sinä Jukola? Sinä? Ah! enhän voikkaan estää\nkyynelkarpaletta karhealta naamaltani, koska sydämeni kiehuu ja kuohuu.\nVoi! kaikkialta, mihin silmäni isken, annetaan pojalle takaisin hellän\nystävän katse. Kas kuinka lempeästi tuo musta ometan akkunaläpikin\nmyhäilee minua vastaan. Terve, sinä toivon tähti, terve!\n\nEERO. Terve, terve, sinä toivon musta tähti!\n\nJUHANI. Terve, armahin lantakasa siinä alla, ihanampi onnen kukkulaa!\nAh!\n\nTIMO. Kyllä se on kaunista, mutta miksi ei tuota lantakasaa ole jo\naikapäiviä kiskottu pellolle? Niin, niin, se kasa siinä ilmoittaa,\ntodistaa ja merkitsee nahkapeitturin juurevata, perin auttamatonta\nlaiskuutta. Onkos tämä laitaa: syyskuussa lantakasa kotona kököittää?\nMinä närkästyn kovin tälle nahkapeitturille. No, noh, saatpa kuitenkin\nanteeksi varsinkin tänä päivänä, joka on Jukolan juupelijuhla.\n\nJUHANI. Terve, hallava lantakasa, terve! sanon minä vaan, huolimatta\nmitä se todistaa ja meriteeraa. Terve, Jukola kasoinesi, peltoinesi,\nniittuinesi, kaunis niinkuin taivas!\n\nTIMO. Taivas on kuitenkin koreampi.\n\nJUHANI. Suus kiinni! Ihanin Paratiisi tämä on.\n\nSIMEONI. Älä lausu syntiä.\n\nJUHANI. Kieleni lausuu mitä sydämeni kuiskaa.\n\nLAURI. Minäkin nyt jotakin lausuisin, mutta tämä merkillinen hetki on\nperin masentanut kieleni entisen vikkelyyden.\n\nJUHANI. Sano kielin, puhu mielin, luihkaise riemu rinnastasi ulos!\nVuoret roikkaa, metsä kaikaa ja taivaassa ollaan äänettä hetki aikaa,\nhetki pyhä ja lyhykäinen. Siinä on värssy, Jukolan Jussin sepittämä\nriemuissansa.\n\nAAPO. Mutta olkoon tässä 30 kylliksi, ja rientäkäämme tarkoituksemme\nperään.\n\nJUHANI. Niin, nyt touvatkaamme viimeiseen perään kuin kuteva särkijoukko\nrysän takimmaiseen nieluun. Mennään nyt, etteivät ikävysty arvoisat\nvieraamme tähän riemuumme ankaraan. Eihän ole Jukola tuossa heidän\nkotonsa, ja toiseksi, he ovat sen nähneet myöhemmin kuin me. Te,\nkanttoori, te, Männistön muori tyttärinenne ja sinä, Rajamäen\nkunnioitettava perhe, älkäät nyt panko pahaksenne tätä.\n\nLUKKARI. Sitä ei sinun tarvitse rukoilla. Kylläpä käsitämme mikä tämä\nhetki on teille; se on korkea, juhlallinen hetki, täynnä juovuttavaa\niloa.\n\nJUHANI. Ihanasti sanottu, potrasti sanottu! -- Mennään nyt!\n\nTUOMAS. Paukahtakoot pyssymme ja soikoon Mikon viulu.\n\nJUHANI. Niin, jospa saataisiin nyt vähän musiikkia. -- Yksi ammunto,\nveljet, yksi huikea ammunto. Yht'aikaa!\n\nKiljahti nyt Mikon viulu ja melkein yht'aikaa pamahtivat Juhanin,\nTuomaan ja Aapon pyssyt. Uljaat hevoset silloin korkealle leiskahtivat\nvankkurien edessä, kiilien läksivät naudat kirmaisemaan, yksi sinne,\ntoinen tänne. Mutta eipä yksikään heidän johtajistaan hellittänyt\nleikissä nuoraa kourastansa, ei Simeoni, ei Timo ja kaikkein vähimmin\nheistä Eero. Purren hammasta he seurasivat, vaikka melkein raahaten,\nseurasivat kukin elukkaansa, ja pilvenä pyöriskeli pellolla kuiva hieta.\nSeisahtua täytyi huiskahännän ja kääntyä miehensä kanssa oikealle\nraitillensa jälleen. Niin retkeili matkue alas, katosi hetkeksi\nOjaniitun alankoon, mutta ilmestyi taasen pian, käyden ylös pitkin\njyrkkää ahdetta ja astuen Kotopellon veräjästä sisään. Mahtavasti soitti\nMikko viuluansa, kovin reuhuivat ilosta, uhosta Killi ja Kiiski, joiden\nhaukkinaan vastasi taasen nahkapeitturin laiha, kämäleukainen rakki,\ntuvan nurkalla nilkutellen, vapiseva kurja. Ulos kutsui meteli Jukolasta\nkaiken kansan, ulos vierulle, kiviselle tanterelle. Mutta lapset,\nnähtyänsä Rajamäen rykmentin lähestyvän taloa taasen, kirmasivat\ntakaisin tupaan kiireesti, parkuen kovin, ja pistivät itsensä piiloon,\nmikä sänkyyn, kaattuvan alle, mikä uunin päälle, kolisevien kalupuitten\nsekaan, sydämessä kauhistus. Samasta pelosta vaikeni äkisti rakki,\nkoukisti häntänsä koipien väliin ja mateli piiloon nurkkaan penkin alle.\nOli nyt pihalla menoa ja meteliä. Siinä miesten huudot, koirien\nmekastelo, lehmien ammuminen, pienen palleroisen sonnin mörinä ja viulun\nkiljuva ääni kilvoin kaikui ympäri, koska lähestyi Jukolan taloa\nvaeltava joukko; ja huminalla ravisteli pohjonen Kivimäen tuuheata\nmännistöä. Mutta veljekset, sydämessä riutuva liepeys, kävivät esiin\ntervehtimään huoneen väkeä heidän entisen kotonsa armaalla pihalla. Ja\nkoska käsiä oli puristettu, elikot ja kuorma korjatut, astuivat he\nviimein miehissä talon avaraan tupaan.\n\nMutta Toukolaan läksivät lukkari ja Aapo sovinto- ja tuliaisjuhlaan\nkutsumaan miehiä, jotka niin kauan olivat eläneet vihassa ja vainossa\nJukolan veljesten kanssa. Ja koska he mukavilla, lukkarin lausumilla,\nsanoilla olivat saattaneet kutsumuksen ympäri sekä miehille että\nnaisille, riensivät he takaisin auttelemaan muita rakentamassa pitoja.\nLakeaksi tehtiin permanto Jukolan hauskassa tuvassa, kuohuvaa olutta\nvetävissä haarikoissa kannettiin pöydälle, ja tulisijan ympärillä\nliekiöitsi kiltti Venla äitinsä kanssa. Pilvenä palloili kahvivalkian\nsavu katon nokisten ortten alla, myllyn hampaissa pieneni räiskynällä\npoltettu jyvä, ja tulella höyrysi nahkapeitturin emännän pannu. Ja mikä\nnyt lakaisi kartanoa, mikä kanteli halkoja pinosta tupaan, mikä hakkasi\nhavuja koristeiksi laattialle ja mikä mitäkin teki. Ja akkunan ääressä,\nleveällä rahilla istui iloinen Mikko, antain silloin, tällöin viulunsa\nvingahdella.\n\nMutta miksi kuiskuttelee nyt Männistön muori noin hartaasti Juhanin\nkanssa tuolla porstuvassa ja miksi seisoo Juhani, silmät harreillaan,\ntotisena kuin tuomiolla? Muori antaa hänelle tiedoksi noin kautta\nranteen, ettei löydy enään heidän puolestaan estettä hänen ja Venlan\nsydämien välillä. Tästä ällistyy poika, puhkailee, huokailee, hikoilee\nja niskatukkaansa kouristelee kovin, pyytäen lopulta muorilta hetken\ntuumauksen aikaa. Muori lähtee hänestä loistavilla kasvoilla, mutta ulos\npihalle astuu Juhani, astelee kuin huoneeton tonttu, tietämättä minne\nhän astuis. Tuolla Jukolan seinän takana hän nyt pasteerailee\nedestakaisin, hikoilee, huokailee, hohtaa ja höyryää ja niskatukkaansa\nkouristelee kovin. Mutta viimein rientää hän porstuvaan takaisin,\naukaisee tuvan narisevan oven ja lausuu huohoittavalla, melkein\nitkevällä äänellä: \"jos kanttoori olis niin hyvä ja tulis pikkuisen\ntänne nurkan taakse, ja sinä myös, Aapo; tule, armas veljeni!\" He\ntäyttivät hänen pyyntönsä, ja pian seisoivat he kolmesin Jukolan seinän\njuurella, tuumiskellen asiaa, jonka Juhani oli heille ilmoittanut. Siinä\ntuumiskeltiin, keskusteltiin ja päätettiin, että Juhani ottaa Venlan,\njoka kuitenkin on kelpo tyttö. Silloin kiivaasti ja lujilla askeleilla\nastuu Juhani sisään ja tarttuu Venlan käteen, lausuen: \"olkoon sanottu\".\nSilloin Venla hieman kainostelee, peittää silmänsä ja myhäilee, mutta\nsallii kuitenkin kätensä viipyä Juhanin turpeassa kourassa. Tästä\nihastuu muori ja antaa heille äitillisen siunauksensa, lukkari\ntoivoittaa heille onnea ja menestystä ja muistuttaa heitä lyhykäisellä\npuheella aviokäskyn tärkeistä velvollisuuksista.\n\nKihloissa oli siis Juhani, vanha rakkaus oli uudestaan viritetty hänen\npovessansa. Mutta sulhanen puhkailee ja hikoilee, katsahtaen tuolloin,\ntällöin salaisesti morsiantansa kohden. Äkisti kiirehtii hän katsomaan\nhevosia Ojaniitulla, näkee siellä Impivaaran molemmat nuoret tammat, hän\nnäkee, mutta ei kuitenkaan näe. Olisipa hän pitänyt hevosina kaksi\nkurkeakin siellä niitun äyrähillä. Niin viehkeilee aatoksensa\nmorsiamessa, jota itsellänsä olevan hän tuskin voi uskoa vielä. Tämä\npäivä on hänelle ihmeellinen. Pian kirmaisee hän takaisin taas, himoten\nkatsella Venlan kuvaa. Vahvasti hän astuu ja kuulee Mikon viulusta\npellolle huikean puolan-marssin. Silloin vääristyy äkisti hänen suunsa,\nkyynel kastaa hänen silmänsä, jonka hän kuivaa jykevällä nyrkillänsä; ja\ntuntuu kuin olisi hän taivaan ilossa. Tultuansa pihalle, ei näe hän\nedessään Rajamäen kaksoisparia, jotka keppihevosillaan ratsastella\nvilkkaisevat travia tanterella; ei huomaa hänen silmänsä huoneen\nportaalla Mikon tallukkaa pientä pullorattainensa. Sisään hän lujasti\nastuu, ja hänen katsannossaan näkyy salaisesti pohtava uho, totisuus\nijankaikkinen.\n\nMutta kokoontuipa vähitellen Toukolan poikia Jukolan mäelle. Puu-vajan\nja tallin välillä jo seisoskeli heitä joukko, nysät hampaissa, katsellen\nrekiä ja rattaita ja nahkapeitturin letkakääsyjä, Linnan markkinoilta\nostettuja. Siinä he seisoskelivat, tarkastelivat ja arvostelivat\njoltisen hetken, mutta astuivat vihdoin yli pihan kohden asuntohuonetta,\nyksi silloin, toinen tällöin. Asettuivat he seisomaan, muutamat vasten\nseinää kahdenpuolen porrasta, muutamat porstuvaan, kuullellen hyörinää\nja hälinää siellä sisällä. Mutta vihdoin aukeni ovi, ulos astui Aapo,\nkäskien vieraita sisään.\n\nSisään astuivat Toukolaiset, kokoontuivat vasemmalle, oven ja\nsivu-akkunan välille. Siinä he seisoivat vakavina, pidellen kukin\nlakkiansa huultensa edessä. Näkyi heidän joukossansa Kissalan Aapeli,\njoka viistoon kohden ovea katseli taaksensa, näkyi Kuninkalan Eero,\nseivästellen silmillänsä laattiata. Lähellä heitä akkunan ääressä istui\nMikko viulunensa, kierrellen mälliä poskessaan ja syljeskellen. Hänen\npolviensa nojalla seisoi pikku-tallukkainen, isänsä silmäterä. Mutta\npöydän edessä, pattisauva kourassa, seisoi lukkari, valmiina alkamaan\npuhettansa, joka ravistelisi selkämunia; ja tuikea oli hänen muotonsa.\nKarautellen kurkkuansa ja sivellen etusormellaan ja peukalollaan\nleukansa alle, hän katsahteli, mulautteli ankarasti oikealle Toukolan\nmiehiä kohden, mulautteli vasemmalle, jossa pöydän ja pohjoisen\nsivu-akkunan välissä seisoivat Jukolan veljekset, äänettöminä,\ntuijoitellen permantoon alas. Likellä tulitakkaa nähtiin myös\nnahkapeitturin perhe, Männistön muori tyttärinensä ja Rajamäen Kaisa,\njoka, nuuskatoosa kourassa ja naama nuuskassa, istui rahilla,\nhuiskutellen ruumistansa. Mutta kolkassa tulitakan ja oven välillä,\nhavutukin ja vesisaavin vaiheilla seisoi Rajamäen poikaset; siinä\nHeikka, Mörökölli ja kaksoispari seisoivat, kummastuksella katsellen\näänetöntä seurakuntaa Jukolan tuvassa. Mutta pöydän ääressä lukkari\nseisoo. Vallan totisena, äänetönnä hän leukaansa pitelee, avaa viimein\nsuunsa, mutta pidättää sanansa kerran vielä, karauttaen kurkkuansa.\nHirmuisen katsannon viskaisee hän taasen oikealle, viskaisee vasemmalle\nja irvistää kuin pureskelisi hän koiruohotukkoa. Mutta viimein kuuluu\nhänen suustansa seuraava puhe:\n\n\"Perkele, joka käy ympäri kuin kiljuva jalopeura, puhallellen myrkkyä\nmaailmaan, on myös näiden naapuristen sydämessä sytyttänyt vihan ja\nvainon liekin. Se ensin vienosti pilkahteli risurykelmässä, mutta\nleveni ja kohosi pian hirveäksi kaskenpaloksi. Ensin oli se kuin pieni\nkärpänen, mutta kasvoi ja paisui kuin syötissä härkänen ja peitti\nsynkeällä savullansa taivaan valon. Niinpä musta perkele sai vallan ja\nnyrkit pystyssä käytiin aina toinentoistansa vastaan ja erottiin viimein\nkauhistavan rähinän perästä mustelmilla, irvistelevillä haavoilla ja\nsarvitetuilla otsilla. Mikä surkeus! Taivas huokaili, vuoret ja laaksot\nhuokailivat ja järjettömät luontokappaleetkin puhkailivat, vaan pimeys\nja helvetti riemuitsivat. Aattelihan moni, päätänsä nyökytellen: tässäpä\nvielä kahleet kilisee, raippavitsat vinkuu ja Sipirjan kylmille\ntuntureille marssii poikia rakkaasta syntymämaasta. Ennustipa moni niin,\nmutta väärinpä hän ennusti, ja siitä olkoon Sebaotille kiitos ja\nkunnia. -- Katsokaamme kummallista temppua: Heittivätpä veljekset\nihmisten nurkat, kylänmiehet ja kaiken kansakunnan ja karsivat\nkaappaisemaan metsien yöhön, ja mietiskeli taasen monen mieli näin:\ntällä lailla, tällä lailla sissejä tehdään, seitsemän verta-janoovata,\nkiukkuista sissiä Suomen metsiin. Mutta Sebaotille kiitos ja kunnia,\nettä he näyttivät profeetillensa syllän pitkän nenän.\n\nSaattoiko heitä metsään perkele, niinkuin ennen Tuusulan papin, vai\nvetikö heitä sinne korkeuden voima niinkuin Johannes Kastajata korpeen,\nsitä en käy päättämään nyt. Mutta parastansa koetti perkele heitä\nkohtaan sielläkin, saattaaksensa heitä turmion tielle. Hän heitä\nviinamyrkyllä, vielä makuvarillakin viekoitteli, hän, niinkuin he itse\novat kertoneet, heitä johdatteli ylös pyörryttäviin korkeuksiin,\nkummalliseen rakennukseen, siihen niinkutsuttuun Saapasnahkatorniin, ja\nnäytti heille maapallomme puoliskon, näytti heille kaikki kauhistavassa\nsekamelskassa, peloittaaksensa miehen aivosta järjen pois. Sitä hän\ntarkoitti, mutta hänen oma tuumansa löi häntä häpeällä vasten naamaa,\njouduttaen ajoissa poikien askeleet tien oikealle haaralle. Taisteloon\nankaraan he rupesivat, astuivat uljaasti kamppailemaan omaa sydäntänsä,\nsyvästi juurtunutta laiskuutta, jäykkää, tylyä maata, kylmiä rämeitä ja\nsoita vastaan, ja voittivat kaikki oman tahtonsa järkähtämättömyyden\nkautta, Herran Sebaotin avulla. Eijaa! Tässä palaavat he takaisin\nihmisiin taas, mutta eivätpä ryöväreinä, vaan oivallisina miehinä.\nKomealla, juhlallisella jyryllä he tulevat nopeasti pyörivillä\nvankkureilla, joita kaksi nuorta ja korskeaa tammaa vetää, ja seuraa\nheitä vielä ammuvat, hyljekylkiset lehmät ja mylväilevä sonni,\njukuripää. Näin he tulevat, eivät sissien luolista, vaan heidän omien\nkouriensa rakentamasta uudistalosta, ihanasta Impivaarasta. Eijaa!\nHeidän kauttansa on Sebaot saanut kunnian, mutta häpeän tuo sarvipää\nsaatana helvetissä.\n\nTässä he nyt seisovat ylistystä ansaitsevina miehinä, ja tarjoovat\nentisille vihamiehillensä sovinnon kättä. Ja teidän, Toukolan arvoisat\nmiehet, ei tarvitse enään katsoa häpeäksi, kutsua ystäviksenne Jukolan\nveljeksiä; sillä nyt he vuodattavat ympärillensä kunnian loistetta, vaan\nei häpeän tahraavata lokaa. Ottakaat siis vastaan sovinnon ylitsekuohuva\nkalkki ja muistakaat, ettette saata heitä turhaan kuroittamaan teille\nkättänsä, jos välttää tahdotte tulevaista vihaa. Huomaitkaat: jo\naurinkoinen laskee, katsoen taakseen lempeydestä riutuvalla silmällä\nkohden taivaankaarta, joka idässä hohtaa. Katso: tämä on Herran\narmonliiton merkki ja nyt tärkeä viittaus entisille vihamiehille käymään\nsovintoon, ihanaan veljellisyyteen ja antamaan perkeleelle ja hänen\nenkeleillensä vasten otsikkoa tuikeampi isku kuin koskaan ennen. Tämä on\nJumalan tahto ja tämä on myös minun tahtoni, ja hän, joka ei nyt\nsanallemme kallista korvaansa ja sydäntänsä, hän olkoon anathema ja\nmaranatha, ja perkeleet hänen viimein helvetissä korventakoot. Kuule\nminua, Sebaot, kuule minua, korkeuden Herra, hosianna!\"\n\nNiin puhui lukkari, ja voimallinen oli liikutus naisten sydämissä.\nHillittömässä itkussa hyrisivät nahkapeitturin emäntä, Männistön muori,\nnokkela Venla ja Rajamäen nuuskanaamainen Kaisa, hyrisivät niinkuin\nlipiätiinussa pesijän kourissa hyrskähtelee uusi, neljäniitinen hursti.\nMutta vastuksiin nyt astuivat Toukolan ja Jukolan miehet ja sovinnon\nmerkiksi puristelivat vahvasti toinentoistensa käsiä. Sydämellinen,\nvilpitön ja vakaa oli tämä sovinto, vaikka kankeastikin käsiä iskettiin,\nvaikka jotenkin kyräilevillä silmillä katseltiinkin toinentoistansa.\nMutta lukkari katseli riemun myhäilyksellä pöydän päästä, jossa hän\nistui, edessään oluttuoppi ja höyryävä knorrikuppi. Mutta ympäri tupaa\nkiertoili myös olutta valkeissa haarikoissa, kiertoili miehestä mieheen\nja viimein myös naisesta naiseen. Sillä olipa jo kokoontunut joukko\nToukolan tyttöjäkin Jukolan tupaan. Heille, jotka kuiskutellen\nkeskenänsä seisoivat tulitakan ja havutukin vaiheilla, kanteli kahvia\nMännistön muorin nopsa Venla. Eivätpä ottaneet he vastaan juuri\nkerkeästi, vaan vasta vihdoin, kun kantaja itsepintaisesti oli\nuudistanut tarjoomisensa kaksi, kolmekin kertaa. Ei tänä iltana\nMikkoakaan unohdettu, vaan kannettiinpa runsaasti olutta ja viinaa\nkaulankastiksi soittomiehelle. Siitä rupesi hän viulunsa kruuveihin\nsyljeskelemään oikein ankarasti ja soinnuttelemaan tuota moninkerroin\nyhteenliimattua konettansa. Ja helähtipä siitä viimein vallan ihana\nruotsin katrilli. Hetken aikaa hän tuossa pelaili, mutta koska ei\nkenkään astunut esiin laattialle, seisautti hän katrillin säveleet ja\nhellitti iloista ja uljasta polskaa. Sitä pelaili hän hartaasti ja\nkauan, mutta eipä yksi ainoakaan pari pyörinyt permannolla. Siitä ukko\nvihdoin perin harmistui, antoi sompansa ihan seisahtua ja, kierrellen\nmälliänsä ja syljeskellen, rupesi hän kilkuttelemaan viulunsa kieliä.\n\nÄänetönnä istui kansa. Lähellä perä-akkunata istui Aapo, tuolloin,\ntällöin tähtäillen tarkasti erästä ympyrjäkasvoista, ruskea-ihoista,\nmutta vakaata, sinisilmäistä tyttöä, joka Venlan kanssa haasteli\nkuiskutellen, huulillaan viattomuuden ja kainouden kiltti nipistys.\nUuteliaasti katseli häntä Aapo, muistutellen sinne, tänne, mutta eipä\njohtunut mieleensä neitosen nimi. Kysyi hän viimein lukkarilta,\nnyhkäisten häntä kylkeen, ja aivan nopeasti vastasi lukkari: \"se on se\nKonkkalan Hinrika\". Tästä kirkastui Aapon otsa ja hetken päästä lausui\nhän Mikolle: \"antakaas meille katrilli\". Rupesi nyt Mikko uudestaan, ja\nAapo lähestyi Konkkalan kainoa tytärtä, pyytäin häntä pariksensa. Neito\nseurasi häntä, asetti itsensä hänen viereensä, mutta ujostellen,\nmyhäillen ja punehtuen ankarasti. Kokoontui paria laattialle myös\ntoisilta puolilta, ja viimein, Rajamäen viulun kiljuessa, tanssittiin\nruotsin katrillia lakeassa tuvassa. Iloisesti loimoitti valkia, päre\npihdissä liehahteli ja kovin jyskysi leveäpalkkinen permanto, koska\nvakavina, totisilla kasvoilla siinä tanssittiin juhlaisessa\näänettömyydessä.\n\nMutta pöydän takana lukkari istui, ja oli hän tyytyväisenä nauttinut\nkaksi knorria ja kolme kylmää-ryyppyä. Hän istui, hymyllä katsellen\nnuorten karkeloa permannolla, ja korea punerrus oli ilmestynyt hänen\nposkillensa. Mutta koska vihdoin katrilli oli loppunut, hirveän pitkä,\nnousi lukkari ylös ja ilmoitti aikeensa lähteä. Ja otettuansa pienen\nlähtönaukin ja pidettyänsä pienen jäähyväispuheen, jätti hän kiitollisna\nJukolan talon. Ei huolinut hän hevosesta, joka hänelle kaikella\nhartaudella tarjottiin, vaan läksi astelemaan, pattisauva kourassa.\nSeurasi häntä Juhani yli avaran pihan ja aukaisi hänelle vikkelästi\nJukolan vanhan, huojuvan portin. Ja siinä seisoi vielä hetken mahtava\nsovintomies, katsellen kohden tähtikirkasta taivasta, haastellen Juhanin\nkanssa ilmoista ja tuulista. Viimein otti hän hyvästi, ja syvään kumarsi\nJuhani, raappaisten jalallansa, ja ometan seinässä priiskahtelivat santa\nja pienet kivet. Siitä palasi hän takaisin iloiseen tupaan, lausuen\nitseksensä: \"hän on tehnyt suuren työn\". Mutta kohden kirkonkylää,\npattisauva kourassa ja musta vannelakki päässä, asteli lukkari\nmyhäillen, ja somat ruusut punersivat hänen poskillansa.\n\nMutta ilon ja karkeloitten hälinä Jukolan tuvassa eneni hetki hetkeltä\nja muuttui viimein ryskeiseksi riemuksi. Milloin viskeltiin katrillia,\nmilloin pyörryttävää polskaa, tanssittiin melkein ilman levähdystä, ja\npermanto jymisi ja sen jykevät palkit taipuivat nuorten miesten\nkorkkojen alla. Aina iloisesti valkia leimusi, aina iloisesti Mikon\nviulu vinkui, vinkui että katto naukui ja nokiset orret vapisivat.\nYmpäri miehestä mieheen kiertoili kuohuva olut, naisesta naiseen\nhöyryävä kahvi, ja kahvin saosta ennusteli Rajamäen Kaisa veljeksille\nonnen päiviä aina hautaan asti.\n\nNiin iloittiin veljesten tuliaisjuhlassa, niin juotiin sovintomaljaa\nkuohuvista haarikoista, ja erottiin vasta aamun tullessa.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\n\nOli siis mennyt lähes kymmenen vuotta veljesten muuttamisesta Impivaaran\nerämaahan, joka nyt oli muuttunut komeaksi taloksi. Mutta\nsamankaltaisena ja vieläpä uhkeampana talona seisoi pian entinen Jukola,\nkohottamana seitsemän uljaan miehen. Ja kahteen osaan jaettiin viimein\nheidän rakas syntymäkotonsa. Ensimmäistä Jukolaa, tuota ikijuurta ja\nemää, hallitsi Juhani, mutta Aapo sen toista puoliskaa, joka, oivana\ntalona myös, seisoi lähellä ensimmäistä. Kahteen lohkoon jaettiin\nmyöskin Impivaara, joiden isännyyteen päättyivät Tuomas ja Lauri\nyhteisen suostumisen kautta. Timo sai Kekkurin ja Eero Vuohenkalman\ntorpan, joita sekä heillä että heidän lapsillansa oli valta nauttia\nomana ja ilman yhtään veroa aina kuolinpäivään asti. Kaikki kävivät he\navioliittoon paitsi Simeoni, joka ei huolinut puolisosta eikä\nmaatilasta, vaan päätti olentumaan vanhaksi-sedäksi Juhani-Jukolan\ntaloon. Heistä taitaa myös sanoa, että he elelivät ja rakentelivat aina\nkunnon miehinä, kukin sijassansa; ja vieraanvaraisuudesta kehui\nmierolainen niin Jukolan ja Impivaaran taloja kuin myös Kekkurin ja\nVuohenkalman torppia. Jos siirrät joukosta Simeonin ja Timon, niin\nolivatpa veljekset ainiaksi hylänneet villitsevän viinan. Joskuspa\nSimeoni, siivo mies, horjahtui humalan huimaavalle tielle, ja tuolloin,\ntällöin myöskin Timo, mutta harvemmin vielä, noin vuodessa kerran tahi\nkaksi.\n\nLautamies Mäkelän kuoltua ken astui hänen sijaansa? Jukolan Aapo, aina\nsovinnon ja oikeuden mies. Ken, vanhan jahtivoudin kuoltua, ylennettiin\ntähän arvoon? Eero Juhaninpoika Vuohenkalma, vikkelä mies: taisi lukea,\ntaisi kirjoittaa, ja vieläpä hänelle sanomalehtikin kerran viikossa\nsingahteli Turusta.\n\nOtti Juhani vaimoksensa Männistön Venlan ja vietti hänen kanssaan\nhauskoja päiviä, vaikka tosin pientä napinatakin tuolloin, tällöin\nkuultiin talossa. Sillä Venla, vaikka laatuunkäypä emäntä, oli hieman\nsuulas ja riitaisa nainen. Useinpa hän hetket pitkät mekasteli ja\nmetelöitsi miehensä päälle, tuon \"köntin\", tuon \"ukulin\" ja\n\"tarhapöllön\" päälle, niinkuin oli tapa hänellä lausua. Mutta taisipa\nJuhanikin närkästyä, ja silloin remusi hän rajusti: käski \"ämmän, jolle\nJumala on antanut heikomman järjen kuin miehelle\", vaijeta paikalla.\nNiin hän menosi, löi nyrkkinsä pöytään, pauhasi kuin ukkonen. Olipa\nVenla viimein niinkuin vähän peljästyvinänsä, vaikeni, naureskellen\nsalaa piika-veitikkansa kanssa. Salaa he naureskelivat tulisijan\nvaiheilla, koska Juhani pöydän päässä pitkätuolilla järmäili, ja\nuseinpa, kyyneleet silmissä, nupisi Jumalan päälle, joka oli \"antanut ja\nkiinteästi määrännyt\" hänelle niin turskin ja trumantin\naviopuolison. -- Mutta nousipa kerran ankara melske tuon Karkkulan\nAapelin kautta. Hän, Juhanin kerran ikään torellessa eukkonsa kanssa,\nistui Jukolan sivupenkiltä jotenkin humalapäisenä miehenä ja ryhtyi,\nhullu, miehen ja vaimon asiaan, pitäen kiivaasti Juhanin puolta. Juhani\npärmänttäsi kovin, kutsuen Venlaansa sen \"hälläkäksi\", mutta Aapeli,\ntyhmä mies, luullen oikein hyvinkin tekevänsä, nimitteli häntä vielä\n\"hurnukaksi, Ruokkomassaksi\" ja \"töllintetuksi\". Mutta äkistipä kävivät\nkilliin Juhanin silmät ja hän rynkäsi ylös kuin kauhistava karhu,\nkarkasi kohden ällistynyttä Aapelia, joka jäniksenä vilkkaisi ulos ja\nJuhani tulisesti hänen perässänsä. Ovi kolahti, porstuva ja porras\njyrisi, ja portaan äärestä koirat, säikähtyen ja ärähtäen pahasti,\nloiskahtivat, hännät lyyhyssä, sivulle ja katsoivat luimistaen\ntaaksensa, koska miehet vimmatusti juoksivat yli kivisen pihan. Edellä\nkaappasi Karkkulan Aapeli, möräten hirmuisesti, ja vihoitettu Juhani,\nvääntäen travia, perässä; mutta lakeasta tuvasta kaikui Venlan ja\npiikatytön iloisesti kilahteleva nauru. Mutta Juhani ei kuitenkaan\nsaavuttanut Aapelia, vaan kääntyi jo portilta takaisin, torellen\nitseksensä ja luvaten kerran oikein kuranssata Karkkulan nenäkästä\nnallikkaa. Tultuansa sisään, löi hän nyrkkinsä pöytään, lausuen: \"hauku\nminua, mutta älä minun vaimoani. Ja onpa se vaimo, jonka vertaista ei\nlöydy kuin yksi ainoa Ruotsin kuninkaan valtakunnassa\". Niin hän\nhaasteli, kerskaten; etkä tainnutkaan tätä naista emännyydestä juuri\nmoitiskella. Kahvia tosin hän nautiskeli jotenkin runsaasti, ja kuultiin\nsiitä useinkin morinata Juhanilta; mutta eukko ei tuosta paljonkaan\nhuolinut, vaan antoi niinkuin ennenkin turpearintaisen pannunsa ryöhätä.\nJa kernaastipa aina otti ukko vastaan akkansa palleroisesta kourasta\nhöyryävän kupin. Vieläpä hän, kulkiessaan kaupungissa, aina muisti ostaa\nVenlallensa kontillisen kahvia ja aika möhkäleen sokeria.\n\nLahjoittipa Venla miehellensä reippaita, muhkeita perillisiä. Mutta\nalussa ei käynyt siinä kohdassa juuri Juhanin tahtoa myöten. Hänen\nrakkautensa ensimmäinen hedelmä oli viekassilmäinen tyttölapsi, josta\nharmistui isä, närkästyi, koska ei suotu hänelle pulskaa poikaa. Mutta\ntoivoipa hän edes tulevalla kerralla käyvän toisin. Meni vuosi, meni\nvähän toistakin, ja Venla synnytti, mutta tyttären taas. Tämän nyt,\nkäärittynä valkeaan riepuun, kantoi anoppi-muori, myhäillen makeasti,\nnähtäväksi tuikealle isälle. Juhani ihastui, luuli jo toivonsa\ntäyttyneeksi ja kysyi: \"poikako vai likka?\" \"Katso itse, vävyseni\",\nvastasi hänelle muori. Hän katsoi, mutta ärjäisi pian: \"viekäät\nkakaranne hiiteen!\" Yksin jäätyänsä, lausui hän yhtähyvin taasen hetken\npäästä: \"Jumala siunatkoon sikiötäni kuitenkin!\" -- Niin meni vuosi\ntaasen, meni kaksi, ja Venla synnytti pojan, isän muotoisen, aika\njallin. Silloin oli Jukolan huoneessa iloa ja riemua, ja Venlakin tuntui\nJuhanille rakkaammaksi kuin ennen. Ja nytpä eukot nimiä valitsemaan\npoikaselle. Yksi tahtoi häntä Ranssiksi, toinen Florentiniksi, kolmas\nErik Translatukseksi, mutta Venla Immanueliksi. Silloin astui esiin\nJuhani itse ja, osoitellen kädellänsä, lausui Venlan vuoteen äärellä:\n\"ei, Venlaseni, ei; Juhannes on hänen nimensä\". Ja niinpä isänsä\nkaimaksi ristittiin piltti. Kovin piti hänestä isä, kutsuen häntä\nmilloin \"tiitiäiseksi\" milloin \"pikku-varikseksi\".\n\nOli siis Juhanin perheen-elämä enimmiten lämmintä päiväpaistetta, mutta\nvälillä myös hieman tuulta ja myrskyä. Ja koska pilviä kohosikin,\npoistuivat ne aina pian ja palasi jälleen pouta-ilma. Mutta yhtä\nsuopeasti ei kuitenkaan sovistunut hänen kohtalonsa kylänmiestensä ja\nnaapuriensa kanssa yhteen. Ilmausipa usein riitoja, tuimia nappauksia\nmilloin mistäkin syystä, niinkuin raja-aidoista, aitureista hevosista,\nrängittömistä sioista ja muista. Ja aivan kärkäs oli Juhani ratkaisemaan\nasiaa nyrkillänsä, ja oli kumppaninsa poski ja tukka niin alati\nvaarassa. Niinpä usein tahtoi nousta kiivaskin keräjänkäynti, mutta\nainapa silloin riensi välimieheksi veli Aapo, totinen lautamies, ja\nasetti riidan sovintoa-saattavalla kielellänsä. Eihän ollut Juhanikaan\nhidas sovintoon, varsinkin koska huomasi olevansa väärässä. -- Myös talon\ntöissä ja askareissa ulkona oli hän toimekas mies. Ei tainnut häntä\nväkensä moittia, ei pellolla, ei niitulla, ei metsässä, jyrisevän hirren\nkimpussa.\n\nTapahtui kerran heiniä kuivattaissa Vehkalan niitulla, -- joka niittu oli\nsynkeän kuusiston kohdussa, -- että Juhani näytti itsensä hirmuiseksi\nsekä Jumalan että ihmisten edessä. Karhottu oli lakea niittu jo ja\nlatopihalle käyskelivät iloisina heinämiehet nauttimaan puolistansa.\nMutta kamoten katseli isäntä hioittavia, tulenkarvaisia ukkospilviä,\njotka uhaten retkeilivät taivaalla. Seisoi nyt ladon takana koivuinen\nkanto; tämän juurelle, kenenkään huomaamatta, lankesi Juhani polvillensa\nja rukoili Jumalaa armahtamaan sateelta hänen niittunsa mehukasta,\nhyvänhajuista heinää. Niin hän hiljaisuudessa rukoili; mutta tuskin\nolikaan atrioittu, niin kuusten latvain takaa rynkäsi esiin kohiseva\npilvi, joka, iskien tulta ja jyristen, ammensi vallattomasti vettä alas.\nNiinpä vilauksessa heinä kastui läpi, ennenkuin ehdittiin saattamaan\nkokoon yhtäkään ainoata karhetta. Pianpa niitulta takaisin kiirehti\nväki, haravat käsissä, ladon suojahan taas, mutta vihasta nokimustana\nkasvoiltansa seisoi Juhani latopihalla keskellä tulta ja sadetta,\nkiroillen kauheasti. Siinä, korkeuden pauhatessa, hän seisoi ja kiroili,\npaukutteli oikeaa nyrkkiänsä vasten vasemman kätensä kämmentä.\nVimmatusti hän sadatteli, kykisti vaaksan alas, aina koska sana\n\"perkele\" tärähti hänen kirisevästä hammastarhastansa ulos. Katsahtaen\nylös, huusi hän kertoen kiljuvalla äänellä: \"mitä on taivaan\nsontaratasten tekemistä minun heinäniitullani?\" Toruen häntä, lausui\nsilloin ladosta hänen vaimonsa Venla: \"mitä hirveitä haastelet, sinä\nsyntisäkki?\" Mutta tuosta ei mies juuri huolinut, vaan huusi vielä\nhuikeammalla äänellä kohden synkeitä, mustia pilviä: \"kysynpä lujasti:\nvastako taivas sontaa ajaa, koska minä jo heinää teen?\" Silloinpa eukot\nja tytöt ladossa, kuultuansa miehen hurjaa puhetta, rukoilivat hartaasti\nJumalaa hänen puolestansa, kädet kiinteästi ristissä. Niin he rukoilivat\nja salaman leimahtaissa kuului heidän suustansa siunaus, huokaava ja\nraskas, ja syvään notkistuivat heidän polvensa. Mutta lapset, vienot,\nliepeäsilmiset, kätkivät itkien kasvonsa, mikä äitinsä poveen, mikä\nhänen hameensa liepeisiin, itkien ja huoaten. Sillä luulipa moni\npienoinen, että tuomion hetki oli tullut, koska tulessa uiskentelivat\nmaa ja taivas, koska leimahteli, sälähteli, ja koska kauas kiiriskeli\nkamoittava jyrinä, koska satoi ankarasti ja metsä murheisesti kohisi.\nJuhani, huomattuansa eukkojen toimen, koroitti vaan aina kirouksensa\nmahdin, mutta koroittivatpa naisetkin rukouksensa äänen.\n\nOli myös ladossa Seunalan nuori ja hoikka tytär, kainosti katsahteleva\nAnna, jonka silmät loistivat kuin kaksi tähteä kelmeän, kimaltavan otsan\nalla. Usein, niin kerrotaan, oli tämä neitonen nähnyt kummallisia\nnäköjä, joiden vallitessa hänen henkensä käyskeli sekä autuitten\nkirkkaissa tienoissa että tuomittuin pimeässä alhossa, ja sieltäpä\nihmeitä hän kertoili. Usein oli hän myös ennustellut ihmislapsille\ntuhoja kovia: sotia, nälkävuosia, ruttotauteja ja viimein maailmanlopun.\nHänpä, aina vakaa, äänetön ja lempeä impi, nyt äkisti, Juhanin\nsadatellessa niitetyllä nurmella, loiskasi ladosta ulos, lankesi\npolvillensa maahan ja, huolimatta valelevasta sateesta ja leimausten\nristeilevästä palosta, rukoili huutavalla, melkein kiljuvalla äänellä.\nHän rukoili Jumalata armahtamaan tuota onnetonta, sokeaa miestä eikä\niskemään häneen pyhän vihansa liekehtivää vasamaa. Niin hän rukoili,\nkatsahdellen ylös korkeuteen, ja ihmeellinen tuli säteili hänen\nsilmistänsä ja hänen otsallansa väikkyi taivaallinen valo. Mutta katso:\nJuhani vaikeni, hän vaikeni, vaikka mulauttelikin silmiänsä vihaisesti\nviistoon neitosta kohden. Mutta viimein, koska tytön askare hänen\nmielestänsä kävi liian pitkäksi, tarttui hän rukoilijan käsivarteen ja\ntalutti hänen takaisin latoon, lausuen: \"mene sisään, rääsy, mene sisään\nja älä siinä turhaan kastele itseäsi, sillä en tarvitse yhtään\npuolestani rukoilijata\". Sisään astui neitonen, mutta kaatui kohta\nheiniin alas, antain lakkaamatta kaikua rukouksensa huutavan äänen; ja\nkuumia kyyneleitä vuodattivat naiset hänen vieressänsä. Mutta\nulkopuolella, nojautuen vasten seinää, seisoi Juhani ja hänen\nkasvoillansa näkyi niinkuin katumusta, mutta viha puuskutteli kuitenkin\nhänen rinnassansa vielä.\n\nPian sade ja ukkonen siirtyi; ja seuraavana päivänä korjattiin Vehkalan\nniittu, korjattiin tulisessa poudassa. Mutta itse talon isäntää ei nähty\nsiellä. Missä viipyi hän? -- Seunalan tyttären ääni oli kaikunut hänen\nkorvissansa ja ei suonut hänen sielullensa rauhaa. Sentähden oli hän\naamulla varhain lähtenyt pappilaan synkeällä mielellä ja katuen\ntunnustanut provastille syntinsä, kiroilemisensa Jumalaa ja taivasta\nvastaan. Tästäpä provasti tosin ensin häntä vakaasti nuhteli, mutta\nlausui myös pian hänelle lohdutuksen sanoja, ja rauhallisella mielellä\npalasi Juhani kotiansa taas. Mutta tuostapa kohtauksesta, Vehkalan\nkolkolla niitulla, huomattiin aina jotain muutosta Juhanin luonnossa ja\nkäytöksessä. Ilmausipa hänen päähänsä ympyrjäinen patalakki, hänen\ntakkinsa kaulus kohosi pystyyn, sen liepeet katkaistiin ja jäljelle\njätettiin ainoastaan lyhykäiset \"körtit\", niinkuin on heränneitten\nmiesten vaatteenparsi yhdessä ja toisessa tienoossa Suomenmaassa.\nKäyskeli hän puettuna näin ja käyskeli kirkossa useammin kuin ennen.\nPeloittavan totisena istui hän aina määrätyllä sijallansa temppelissä\ntotisen Härkämäen isännän rinnalla, tuolloin, tällöin karautellen\nkurkkuansa niinkuin oli myös kumppaninsa tapa. Ja harvenivat myös\ntästälähin raju-ilmat sekä Jukolan tuvassa että vainioilla, ja viimein\nmelkein ihan tyyneesti kului veli Juhanin elonpäivä kohden rauhallista\niltaa.\n\nNaimatonna miehenä eli Simeoni Juhanin huoneessa, nauttien talon ruokaa\nja juomaa, tehden väsymättä talon työtä varhain aamusta iltaan myöhään.\nSäästäväinen, kitsas oli hänen luontonsa, ja kitsaammaksi kävi se vuosi\nvuodelta aina. Saidan huomiolla seurasi hänen silmänsä talon vaiheita\nsekä miesten että naisten toiminnoissa. Hänenpä suustansa kaikui kerran\nlause, joka vieläkin eleskelee naurettavana kansan huulilla Jukolan ja\nToukolan tienoilla. Eräänä päivänä, koska hän havutukin ääressä veisteli\npienellä veistinkirveellänsä leipälapiota Venlalle ja väki atrioitsi,\nharjallinen pöytyri sianmurennusta edessään, muistutti hän kaikkia\nyhteisesti: \"kun panee hyvin pikkuisen sianmurennusta leivän päälle,\nniin se särvittää niin\". Lausui hän niin, ja tuostapa pyrskähtivät\nnauruun sekä miehet että naiset, ja Juhani itse, myös naurettuaan\nhieman, katsoi parhaaksi vähän nuhdella veljeänsä liiasta ahneudesta.\nMutta lausuipa tuohon Simeoni taasen: \"kohtuullisuuteenhan minä teitä\nkehoitan, varoitan teitä jumaloitsemasta vatsaanne, joka on synti,\nkuolemansynti. -- Ja kuka on luonnottoman kitsas? En minä, mutta sehän\noli tuo Kuninkalan Kalle, joka keuhkotaudissansa, koska huomasi kuoleman\nvarmaan lähestyvän, läksi polttamaan viinaa omiksi maahanpaniaisiksensa.\nSillä tiesihän poika itsensä parhaaksi polttajaksi Toukolan kylässä:\nmenetti viljaa vallan vähän, mutta saipa aina kosolta helmeilevää\nviinaa. Niinpä nytkin. Kylmässä saunanporstuvassa istui kurja kääkkä\nviinapannun ääressä, yskien ja köhien, nenä terävänä kuin naskali ja\nsilmät kuin kaksi lasipalloa päässä. Siellä hän istui, ja viinaa\nkannettiin sisään koko kattilan täydet. Mutta viimein kömppeili hän\nsieltä itsekkin, kömppeili, kömppeili rapuista ylös porstuvaan,\nporstuvasta tupaan, kiikahti koreasti alas vuoteellensa, ja\nniinpä muutaman tunnin päästä makasi kylmänä poika. Sehän, hyvät\nihmiset, oli kitsausta, kitsausta, joka ei hellinnyt miehestä vielä\nhaudan partaallakaan, ja sitäpä taidan kutsua luonnottomaksi\nsäästeliäisyydeksi\". -- Niin hän itseänsä puolusteli, omistamatta\nkoskaan saidan nimeä.\n\nMutta ainapa hän pysyi niin emäntänsä kuin isäntänsä suosiossa; sillä\nolipa hän uskollinen, luotettava vartija talossa. Surutonna taisivat he\nviipyä kodostansa poissa, kun vaan tiesivät että kaikki oli Simeonin\nhuomassa.\n\nKerran, iltahämärässä eräänä joulujuhlana, läksi Juhani emäntänsä ja\nkahden nuorimman lapsensa kanssa kestäilemään Impivaaran kylään sekä\nTuomaan että Laurin luokse, ja huoneen haltijaksi jätettiin Simeoni\ntaas. Keli oli hyvä ja kestivierasten matka joutui mieluisasti halki\nmetsien, kirkkaan taivaan alla. Istui Juhanin polvilla pieni\n\"Tiitiäinen\", vakavana ja lihavana, mutta Venlan tukevalla povella,\nhienon villahuivin verhossa lepäsi nuorin lapsi, tyttönen raitis ja\nkiltti, nauttien äitinsä nisää lämpymän peitteen alla, koska helisten\npitkin lumisia ahoja liukui reki, siirtyi Jukolasta kohden Impivaaran\nvainioita. -- Mutta ilta tuli, ja riensivät Jukolan piiat ja rengit\nleikkeihin Toukolaan, ja yksin vallitsi nyt Simeoni. Kahden täytyi\nsilloin oljennella hänen valtansa alla: talon molempain vanhimpain\ntyttärien, joista toinen oli yhdeksän, toinen seitsemän vuotias lapsi.\nHeitäpä ei päästetty kestiin isän ja äitin kanssa, eikä päästänyt heitä\nsetänsäkään leikkeihin muiden kanssa, josta he vihastuivat aivan\nankarasti. Mutta Simeoni ei siitä huolinut, vaan päätti nyt käytellä\nvaltaansa ihan mieltänsä myöden.\n\nOli jo sakea pimeys, mutta tulisijalle ei kohonnutkaan leimuavaa\niltavalkiaa kuin ennen ehtoosilla. Tuostapa rupesivat lapset\ntuskittelemaan ja tillastelivat kiivaasti valoa ja valkeutta sedältänsä.\nMutta hän ei pitänyt lukua heidän tiuskeista vaatimuksistansa, vaan\nrauhassa makasi hän tapansa mukaan tulitakan kivellä, jonka reunalta\nhänen karhea tukkansa riippui alas. Siinä hän makasi, haastellen\ntytöillensä järjen kieltä. \"Kylläpä sitten käskis, jos tässä vaan\nlakkaamatta muuria haudottaisi. Hei, hei! eihän ollakkaan, luulen minä,\nVantaan rautapruukissa tuolla. Te hälläkät, tietäkäät että puu on\nkallista kalua; ja sanokaapas mitä sitten poltetaan, koska metsä loppuu.\nVariksen-varpujako? Niin, niin tässä kyllä on käypä, ellei kukin ajoissa\neteensä katso. Sillä vähempikin täällä piisaa tälle syntiselle\nruumishaaskalle, piisaa mar' joutilaille lapsivekamillekin. Menkäät\nvällyjen alle, siellä on lämmintä kylliksi. Vai niin! Kyllä sitten\nkäskis\". Niin hän haasteli; mutta lapset, vikkelät tyttö-veijarit, jotka\neivät juuri koskaan olleet tottuneet vääjäämään isänsä veljeä, torelivat\nvastaan, väittelivät vallan tuimasti, priiskahtelivat ja näyttivätpä\nhänelle tuolloin, tällöin vielä hammastensa valkoisen rivin, pilkaten ja\nängytellen kiukuissansa. Mutta koska ei apua tuosta tullut, uskalsivatpa\nhe lopulta iskeä kyntensä äijän kurjaan tukkaan, joka riippui tulitakan\nreunalla. Tukkaan he iskivät ja vanuttivat sitä aika lailla, ennen kuin\nehti miesparka kiveltä ylös. Ylös hoksahti hän viimein, sieppasi nokisen\nhaarun nurkasta kouraansa, jolla hän, peloittaen pieniä peijakkaita,\nkolisteli permantoon, kolisteli, uhaten lakaista jalat heidän altansa\npois. Silloinpa vilkkasivat veitikat tuvasta ulos, ja mäikkyi Jukolan\nvisainen ovi pienten pakolaisten juostessa.\n\nMutta hetken mentyä, rohkenivat he astua sisään jälleen, vaatien\nehtoollista tuikealla äänellä. Kauan antoi Simeoni heidän ärjyä ja\ntuiskahdella, nousipa kuitenkin lopulta ylös, otti orsilta päreen,\nhalkaisi sen keskeltä ja viritti palamaan tuon kaitaisen pirstaleen.\nTämän valossa ammensi hän padasta kryynivelliä tytöille, mutta ei juuri\nrunsaasti, ainoastaan kaksi, kolme kauhallista. Siitä kantoi hän\npöytyrin laukkutuolille, käskien lapset syömään, mutta padan peitti hän\ntaikina-sammion kannella ja asetti sen painoksi vielä raskaan havutukin\nnurkasta. Tähän annokseenpa eivät tyytyneetkään lapset, he vaativat\nenemmin, tahtoivat ainakin leipää lisäksi; ja heleätä itkua lasketti\npieni Venla, nokkela tyttö. Puri silloin Simeoni leivän syrjästä pienen,\ntuskin miehen peukalon suuruisen palan ja tarjosi sen tytölle. Mutta\ntämä, nähtyään sen pienoisuuden, ei siitä huolinut, vaan tuiskaisi\nvihaisesti kädellänsä, ja kauas perillen singahti leivänpalanen Simeonin\nkourasta. Siitäpä mieskin nyt kiivastui, nipisti huulensa yhteen ja\nniristi kahdella sormella tyttöä hieman niskatukasta, lausuen: \"sinä\nlunttu! pilkkaatko kallista Jumalan lahjaa? Vai niin! Kylläpä sitten\nkäskis\".\n\nSilloin tyttö itkemään yhä ankarammin, mutta tuosta ei ainakaan Simeoni\nhuolinut, vaan rupesi viimein laittelemaan iltavalkiata pesään.\nMuutamasta viheliäisestä kekäleestä rakensi hän kurjan pystyvalkian,\nlausuen torelevalla äänellä: \"suus kiinni vaan, muutoin otan risun\ntuolta nurkasta ja löylytän sinua oikein kelpo lailla. Kas kun peijakas\nviskasi kourastani Herran lahjan nurkkaan. No, noh! Oleppas nyt perin\nilman leipää ja lippele velliä kiltisti makoos, niinkuin, katsos, tekee\nvanhempi sisareskin tuossa. Ja kylläpä se lasten illalliseksi piisaakin.\nEihän ole meidän talossa vara mässätä ja elää rikkaanmiehen tavalla.\nSuus kiinni vaan, sinä knääkkä. Kyllä, kyllä vaankin sitten käskis\".\nNiin hän haasteli, istuen kivellä ja kyyätellen kehnosti palavata\nkekälepystyänsä; ei huomannut kuinka pikku hälläkkä tyttönen, lusikka\nkourassa, hänelle vihaisesti irvisteli ja hänen puhettansa myöten pientä\nleukaansa keikutteli.\n\nKuitenkaan ei auttanut tässä tyttöjen itku, ei kiivaat sanat, vaan\ntäytyipä heidän tyytyä setänsä annokseen. Ja viimein saattoi voimallinen\nuni pienoiset vuoteelle, ja he nukkuivat pian sikeästi pehmeän,\nlammasnahkaisen kaattuvan alle. -- Mutta Simeonin valkia saattoi tupaan\nkylmää, ei lämmintä; eikä vartonutkaan hän kekälten palamista loppuun\nasti. Aatellen: kelpaahan kallista puuta huomiseksikin säästää, rupesi\nhän sammuttelemaan hämyistä, mieltä synkistävää iltavalkiatansa,\nmäiskäytti peltin lujasti kiinni, huolimatta karvaasta tikurasta, joka\ntotosta suitsuili tupaan. Viritti hän taasen pärepirstaleensa palamaan\nja söi ehtoollisensa: pienen, homeisen leivänpalan ja tammisesta kupista\nseitsemän kuivettunutta silakanpäätä. Hartaasti ja palavasti seurasivat\nkoirien silmät hänen atrioitsemistansa, hänen kätensä liikuntoa kupista\nsuuhun ja suusta kuppiin, mutta eipä riittänyt heille murenaakaan\nSimeonin pivosta. Mutta hän, atrioittuansa, läiskäytti kätensä ristiin,\nlankesi kiven juurelle polvillensa ja, vuodattaen palavia kyyneleitä,\nkiitti Herra Taavetin poikaa, joka aina ja sulasta armosta oli häntä\nravinnut, syntisäkkiä. Tästä noustuaan, aukaisi hän oven ja rupesi\nkönistelemään koiria yöksi ulos, \"vartioitsemaan taloa varkailta\". Niin\nhän lausui, vaikkei miesmuistoon ollutkaan tietty varkaitten eljistä\nJukolan talossa. Mutta ulkona puhalteli talven tuiskuava tuuli, josta\nsyystä koirat eivät juuri mielineetkään jättää tuvan kahisevia olkia; ja\ntästäpä nousi meteli, joka kuitenkin päättyi koirien pahaksi.\nVingahdellen ja hännät lyyhyssä, pakenivat he viimein ulos Simeonin\nnokisen aseen, koivuisen haarun alta.\n\nTehtyänsä tämän, telki hän tarkasti porstuvan tuimat ovet, irvistävissä\nhampaissa loimoittava päre. Astui hän taasen tupaan, kohotti loimonsa\nvasemmalle, katsahtaen tyttöihin, jotka makeasti uneksuivat vuoteellansa\npehmeän peiton alla, uneksuivat, poski vasten poskea, verevinä kuin\nkaksi nuorta kesäyön ruusua. Heihin nyt katsahti mies, katsahti\nmyhäillen ja asettain kaattuvan villaista reunaa lähemmäs vasten pienen\nVenlan kaulaa; ja koska siirtyi hän taasen kohden tulitakan kiveä,\nlausui hän hupsuttavalla äänellä: \"hätäpäs oli teidän ma'atessanne, kun\nmakonne on velliä täynnä\". Niin hän sanoi, ja päättyi myös itse\nkallistumaan vihdoin yölliseen lepoon. Mutta lankesi hän kerran vielä\npolvillensa, iski nokiset kyntensä lujasti ristiin ja, vuodattaen\npalavia kyyneleitä, kiitti Herraa, Taavetin poikaa kaikesta nautitusta\nhyvyydestä ja rukoili hänen varjelevaa kättänsä tämän huoneen suojaksi\ntulevana yönä. Hän rukoili itsensä puolesta, noiden pienten puolesta\ntuolla vuoteella ja vieläpä kaikkein ihmisten puolesta maan piirin\npäällä. Siitä kallistui hän lepoon rakkaalle kivellensä, nukkui viimein,\nja lämmin hiilistö hautoi herttaisesti hänen jalkainsa anturoita.\n\nMutta kylmä oli tupa, kylmä ja kolkko renkien ja piikojen ma'ata, koska\nhe puolen-yön aikana palasivat leikeistä Toukolassa, ja siitäpä\nseuraavana aamuna kyräilivät he vihaisesti Simeonille. Ja koska nyt\npalasivat kestiretkeltänsä talon isäntä ja emäntä, niin kantelivat hänen\npäällensä kiivaasti, niin piiat kuin lapset. Mutta Simeoni ei tuosta\nollut juuri millänsä, veistellen havutukin äärellä, haasteli hän vaan\njoutilaalla äänellä: \"ei piisaa meidän talossa herrastella; kyllähän sen\ntiedätte. Ei vaankaan meidän talossa herrastella piisaa\".\n\nNiinpä eleskeli Simeoni entisessä kodossansa, vanhassa Jukolassa,\ntyöskennellen ahkerasti ja käyden aina vahtia, pitäin tarkalla silmällä\nhuoneen hallitusta sekä sisällä että ulkona vainiolla. Mutta olipa\nkuitenkin hetkiä, joina mikään maailmassa ei häntä huolettanut.\nTapahtuipa joskus, että hän täydessä humalassa tuli kylästä, tuli\niloisena miehenä, rähisi kovin ja pasteeraili edestakaisin permannolla\nhuviksi ja nauruksi sekä nuorille että vanhoille talossa. Mutta\nseuraavana päivänä oli hän taasen sangen sairas sekä sielun että ruumiin\npuolesta. Huokaillen, kädet ristissä, hän makasi tulisijan kartisella\nkivellä, ja sydäntä kaiveli kauhea katumus. -- Mutta tapahtui asia, joka\npaljon harvensi häneltä humalahetket ja katumuksen pitkät päivät.\nKantoipa kerran Juhani hänen käteensä kalliin kaupunkilahjan: suuren,\nkankea-kantisen, melkein leiviskän-painavan piplian. Suuri oli Simeonin\nilo ja ihastus; ja tuostapa hyvänteosta ei hän koskaan väsynyt\nkiittämästä ja ylistämästä veljeänsä. Mutta tästä ajasta unohti hän\nmelkein ainiaksi viehättävän viinalasin.\n\nNyt hän lakkaamatta sunnuntakien ja pyhien iltapäivinä nähtiin istuvan\npipliansa ääressä, tutkien sanaa; ja näin hän joutui harvemmin kuin\nennen mieltä-muuttavan juoman pariin. Mutta niinpä tapahtui kerran\nkuitenkin eräänä pyhäinmiesten iltana. Iloisessa huimauksessa mekasteli,\nkäyskeli ja pyörähteli mies, ja nukkui viimein makeasti kivellensä;\nmutta seuraavana päivänä tunsi hän synkeän katumuksen povessansa taas.\nMitäpä teki hän silloin? Seisten pöydän päässä, edessään avattu piplia,\nkutsui hän korkealla, saarnaavalla äänellä kokoon kaiken talonväen\nvanhimmasta nuorimpaan asti. Ja asetti hän kaksi sormea piplian päälle\nja, mulautellen silmiänsä kohden taivasta, vannoi pyhästi, ei\nmilloinkaan enään nauttivansa juovuttavia juomia, ei pisaraakaan täällä\neläissänsä.\n\nMeni vuosi, meni kaksi ja meni vielä kolmekin vuotta, ja aina lujana\nseisoi Simeoni vannotussa valassansa. Mutta kerranpa kuitenkin piti\nhänen vieläkin lankeeman tuohon kiusattavaan helmasyntiinsä, ja tämä\nlankeemus saattoi taloon peloittavan hälinän. Valapattoisena,\nsieluttomana matona piti nyt itseänsä kurja mies, rikottuaan lupauksen,\njonka hän oli tehnyt \"kaksi sormea kirjan päällä\". Sentähden tahtoi hän\nlyhentää viheliäiset päivänsä. Kiivaasti, mutta vakavilla askeleilla,\nja mielellä kylmällä kuin jää, läksi hän tuvasta, astui ylös\ntallinparsille ja kiertoi kaulaansa vanhan Pilkkutamman loimivyön, jonka\ntoisen pään hän kiinnitti katon ylimmäiseen orteen. Ja niin hän asetti\nitsensä levollisesti riippumaan, nukkumaan kuolon uneen; ja kankeasti\ntuijottelivat eteenpäin miehen silmät, vimmatulla vauhdilla paisuivat\nhänen poskensa ja yhteenlikistyivät hänen kouransa kiinteiksi nyrkeiksi.\nMutta hänen elämänsä mitta ei ollut täytetty vielä.\n\nLäksihän talon vanha anoppi-muori katsomaan kananpesäänsä\ntallinparvella, näki miehen nuorassa ja antoi, huudolla ja kiljunnalla,\nkohta tiedon taloon. Hätäpaikkaan kiirehti nyt Juhani viipymättä ja\npelasti veljensä kuoleman kidasta. Yhdellä tempauksella katkaisi hän\nloimivyön, kantoi, roihkaten ja kummitellen, veljensä sisään, mutta\nheidän ympärillään parveilivat naiset ja lapset, itkien, huutaen ja\nkäsiänsä paukutellen. -- Kammariin, Venlan hyllyävälle ryijylle kantoi\nJuhani veljensä, jossa tämä pian tointui, mutta synkeänä, huokaillen, ja\ntirkistellen alas permantoon istui hän sängyn laidalla, sanaakaan\nlausumatta. Juhani, hampaissa ryöhäävä nysä, kiirehti nyt Aapon luokse,\nasteli kiivaasti ja roihkaten, ilmoittamaan veljellensä kamalaa tapausta\nja kyselemään neuvoa käytettäväksi Simeonia kohtaan. Hänen omasta\nmielestään olisi pieni, kohtuullinen löylytys, annettu salaisesti ja\nkaikessa hiljaisuudessa omien veljesten kädestä, ja sitten kiivasta\nmanausta Jumalan nimessä, ollut miehelle parasta. Mutta kurituksen\nkatsoi Aapo turhaksi, vahingolliseksi, ja päätti käyttää häntä kohtaan\nainoastaan sanan voimaa. Ja koska myös hän oli virittänyt nysänsä,\nläksivät molemmat veljekset Aapo-Jukolasta yli pellon Juhani-Jukolaan,\njärjellisesti haastelemaan Simeonin, sen murheen pojan kanssa.\n\nTerveisiksi ravisti Aapo rakkaasti Simeonin kättä ja, ladaten\npiippuansa, rupesi hän juhlaisella muodolla ja äänellä lausuilemaan\nrangaistuksen, ja pian myöskin lohdutuksen kieltä. Sitä kuulteli Simeoni\nmykkänä kauan, kuulteli, killistellen surkeasti alas permantoon. Mutta\nAapo, viritellen ehtimiseen sammuvaa piippuansa, osoitellen kädellään ja\nsulavilla silmillä katsellen akkunasta ulos kohden taivaan reunaa,\nkiihoitti vaan aina puheensa mahtia. Ja hohtavana kultasateena\nlentelivät sanat hänen suustansa ulos. Nytpä ilmestyi äkisti\nkatkeran-suloisia poimuja ympäri Simeonin huulten, ja kyyneliä-virtaavan\nitkun ääneen paukahti miehen kurkku. Myös Juhanin leuka nyt järähti ja\nvääristyi pahasti, ja pian hyrisi itkussa hänkin, ja Aaponkin silmistä\nsäteili kostea kiilto.\n\nNiin kääntyi Simeonin sydän kohden eloa ja toivoa taas. Ja\nkiitollisuudesta loistavilla kasvoilla likisti hän jäähyväisiksi\nveljensä Aapon kättä. Myös kiitti hän Jumalaa, joka kerran vielä oli\nhäntä armahtanut, ja päättyi vähitellen tavallisiin toimiinsa Jukolan\ntalossa. -- Niinpä siivo Simeoni, koskaan enään lasia kallistamatta,\nvietti rauhalliset päivänsä: milloin tukin nokalla veistellen, milloin,\nnysä suussa, nolkkien havuja raikkaasti tuoksuavassa tarhassa, ja\nmilloin taasen istui hän pipliansa ääressä, tutkien sanaa.\n\nMutta Aapo isännöitsi Jukolan toisessa puoliskossa, joka kutsuttiin\nAapo-Jukolaksi; ja seisoivat sen huoneet muutama sata askelta\nemätalosta. Vaimoksensa otti hän Konkkalan Hinrikan; se oli sievä ja\nkaikin tavoin kiltti nainen; toimekas emäntä ja lauhkeamielinen vaimo.\nHäneen tyytyi myös Aapo, katsoen kuitenkin parhaaksi tuolloin, tällöin\noikein opettajan muodolla ja äänellä antaa hänelle tärkeitä muistutuksia\nja neuvoja sisällisestä huoneenhallituksesta. Näitä kuulteli vaimo joko\nlausumatta sanaakaan tai naurain, silmät tirissä, yksinkertaista,\niloista naurua. Myös piikojansa ja pieniä piikatyttöjänsä opasteli usein\nisäntä Aapo, koska niin, että hieman karstoi hänen silmässään heidän\ntoimensa ja askareensa. Kerranpa talon vanhin piika, lakaistessaan\nlaattiata, sai isännältään kiivaan läksytyksen. Sillä Aapo, jonka\nmielestä tyttö lakaisi vallan tuiskien ja heittäin tunkiota nurkkiin,\nkiivastui äkisti, sieppasi piialta luudan ja rupesi uudestaan ja\nnopsalla kädellä lakaisemaan tupaa periltä kohden ovea. Mutta koska hän\noli ehtinyt noin puoleen permantoon, pisti hän jälleen luudan\npiika-raiskan kouraan ja lausui: \"noinhan kiltin tytön lakaiseman\npitää\". Silloinpa emäntä, joka tulipesän ääreltä katseli kuinka Aapo,\nluuta kourassa, hyöri piian kanssa, nauroi vilpitöntä, sulavata\nnauruansa, nauroi tiristäen silmiänsä, kämmenet vasten polvia,\nkumarruksissa. Mutta tuostapa Aapo, kun oli jättänyt piian, antoi\nvaimollensa vakavasti rankaisevan katsannon. -- Kuitenkin harjoitti hän\naina oikeutta ja kohtuutta sekä piikojansa että renkejänsä kohtaan; sen\nkiitoksen sai hän kaikilta yhdestä suusta.\n\nMyös harjoitteli hän parantajan ammattia, niinkuin hän oli oppinut\neräästä vanhasta lääkärikirjasta, jota hänellä oli tapana ahkeraan\ntutkistella. Onnistui hän useinkin rohtoinensa, joista moni oli hänen\noma keksimänsä, maan yrteistä rakettu. Varsinkin oli hän mainittu vallan\nmahtavaksi parantamaan ruusua, ruiskutautia, pyörrytystauteja,\nsiannappeja ja syhelmää. Hieroja oli hän verraton; ja olipa monikin\nmies ollut hänen kämmentensä alaisena ja saanut lievityksen.\nVatsankivistyksiä, tukituiskattuja polttoja paranteli hän usein\nainoastaan hieromisensa sukkelalla keinolla. Ja koska hätä ei muistele\nlakeja eikä sääntöjä, niin tapahtuipa kerran, tapahtui useammin, että\nnaisenkin täytyi kaatua alas Aapon kämmenten siveltäväksi, koska\nrintasen alla lakkaamatta kierteli ja poltti.\n\nOli eräs nainen, tuon rätti-ukon, Tervakosken-Matin vaimo, jota vaivasi\nitsepintainen painajainen. Se häntä ratsasteli rasittavimmalla tavalla\nusein joka ainoana yönä monet viikot perätysten. Välistä, kun se jonkun\naikaa oli viipynyt tulematta, hän toivoi olevansa pelastettu tuosta\nyöllisestä vammasta. Mutta sitten se taas äkkiä ilmautui ja akka sai\ntaas oljennella kiusanhenkensä kanssa. Kulki hän monenkin puoskarimuijan\nluona, kulki lääkäreissä, kuitenkin turhaan aina. Mutta joutuipa\nhänenkin korviinsa viimein maine Jukolan Aapon suuresta taidosta ja\nvoimasta parantamaan tauteja; ja läksi hän etsimään apua kerran vielä.\nMytty käsivarrella ja sukankudin käsissä, vaelsi hän pitkän, vaivaloisen\nmatkan Jukolaan, mutta sieltäpä sai hän myös elinkautisen parannuksen\nAapon keinojen kautta.\n\nMyös lautamiehen virassa oli Aapo kunnon mies. Vakaana, ja usein kämmen\nkorvan takana, tarkasti kuullellen asiain luonnistumista, istui hän\npenkillänsä lakeassa keräjäsalissa. Siellä hän istui, miehekkäästi\npystyttäen päätänsä, ja tuolloin, tällöin väikähteli hänen huulillansa\nhieno, itsetyytyväinen myhäilys. Mutta viisas, tasapuolinen, oikea oli\naina hänen tuomionsa. Sen tiesi tuomarikin ja kuulteli aina\nkärsivällisyydellä hänen jotenkin pitkiä lauseitansa, koska hän,\nlevitellen käsiänsä, antoi asiasta aatoksensa ilmi.\n\nNiin eleli hän rauhaisessa talossansa, kelpo isäntänä, ja reippaitten\nlapsiensa kelpo isänä.\n\nMutta Impivaaraa, ensin rakettua, hallitsi omanansa Tuomas, mies harteva\nja vahva. Missä löytyi se uros, joka olisi rohjennut röyhistää rintansa\nYli-Impivaaran isännän edessä? Suuri oli hänen voimansa, ja mahtia,\nvakuutta oli hänen olentonsa täynnä. Talonsa töissä ja toimissa ei hän\nkäynyt käsiin menolla ja pauhinalla; kuitenkin piti hän kuria ja Herran\nnuhdetta yllä sekä huoneessa että ulkona vainiolla. Hän oli anteliain\nkaikista veljeksistä ja kohteli aina laupeudella ja hyvyydellä kärsiviä,\nkovan onnen lapsia. Ei hän tuossa kysellyt, ei hän tutkistellut juurta\nja perustusta apua-etsivän kurjuuteen. Ei käynyt hän moittimaan miestä,\njonka käteen oma syynsä oli saattanut kerjäläissauvan. Kaikille hän\nantoi, antoi ilman välitystä, aatellen: olethan kuitenkin onneton.\nEnimmin kaikista hellitteli hän pieniä käypäläistyttöjä, jotka, kainosti\nkatsellen, astuivat pelosta vavahtelevalla sydämellä mieron tietä. Kaksi\ntällaista matkustajaa oli hän ottanut huomaansa, ja heitäpä kasvatettiin\nja suosittiin yhtä armaasti kuin omia pienoisia talossa, joita ei\npuuttunut, ja olivat he ravakkaita poikia kaikki.\n\nVaimona oli hänellä Härkämäen ainoa tytär, jalo ja vakava nainen,\nansaitseva mieheksensä Impivaaran oivan uroon. Salskea, yht'aikaa\nriipeä, vakava ja tyyni oli tämän naisen muoto ja olento. Uljaasti\nkohosi povensa; hiuspalmikko, paksu, pellavankeltainen, nähtiin somasti\nleiskahtelevan hänen tukevilla hartioillaan valkeapohjaisen,\npunaristillisen liinan alta. Rauha asui hänen otsallaan poistumatta ja\nhänen sydämessään Jumalan-pelko, ankara ja vilpitön. Hänpä oli\nImpivaaran emäntä, hän talon pienten, sekä omien että ottolastensa,\noivallinen kasvattaja. Usein hänen silmänsä, jalot ja laupiaat,\nlepäsivät uneksuen vienon tyttösen päällä, joka orpona ja suojatonna\nkerran oli joutunut heidän huoneesensa.\n\nNäin kulkivat Tuomaan päivät, tyynesti kohden haudan tyyntä satamaa.\nVirtaan verrataan usein ihmisen elämää täällä. Mutta Tuomaan elinkauden,\nhänen isännyydestänsä Impivaarassa aina kuolinhetkeensä asti, tahtoisin\nverrata kymiin, joka juhlaisesti, rauhaisesti retkeilee kohden\nääretöntä, ijankaikkista valtamerta.\n\nTuomaan talosta kaksi, kolme ampumamatkaa itäänpäin seisoi nummella\nLaurin uudistalo; ja oli se Impivaaran toinen puolisko, myös kutsuttu\nLaurilaksi. Siinä asui äänetön mies, viljeli maatansa täysintoimin,\naskarteli ahkerasti pelloillansa, mutta mielemmin vielä saloilla ja\nsoissa.\n\nVaimon oli hän nainut Kuokkalan talosta. Olihan Kuokkalassa tyttäriä\nkaksoispari, joista Lauri otti toisen, mutta toinen joutui avioksi\nTimolle, emännäksi Kekkurin torppaan. Oli tuossa eukkoa, Laurin akassa:\nleveärintainen nainen; jotenkin lyhyenjänttärä varreltansa myös. Hänen\nkimakas äänensä kaikui kauas kuin kiljuvan klaneetin ääni, kaikui\nvarsinkin koska hän, tuimuutta täynnä, tiuskahteli miehellensä, ja tulta\niskivät hänen mustanruskeat silmänsä.\n\nMutta äänetönnä, veistellen istui Lauri, huolimatta vaikka ärhentelikin\nakka, tuulispäänä tuiskahteli. Ja tämä oli kiusa, joka paisutti eukon\nsappea yhä enemmin ja enemmin. Tapahtui kuitenkin tuolloin, tällöin,\nettä miehen kärsimys katkesi, ja silloin ei ollut hyvä häntä katsoa\nvasten naamaa. Vaikenipa eukko äkisti, kieppasi ulos miten jaksoi ja\nkätki itsensä ometan nurkkiin, suojeleviin soppiin ja soliin. Siellä hän\noljenteli hetken lymyssä, välillä katsoi hän luimistaen kätköstänsä\nulos, tietääksensä miten luonnistui huoneessa oma-synnyttämänsä ärjy.\nNiin hän viipyi kunnes viimein oli asettunut vihaisen miehen mieli.\n-- Mutta harvoin kuitenkin nähtiin näin myrskyisenä rauhallista Lauria.\nUseinpa, koska taasen akka riehui ja mekasti, läksi ukko metsään, nysä\nhampaissa ja kirveskynä kainalossa, läksi etsiskelemään kalupuita,\nkenkätuohia ja pahkaleita. Kernaasti viipyi hän niillä retkillänsä,\netsien, katsellen ja arvellen. Ja vasta, koska aurinko jo kauan aikaa\noli laskeunut ja kaikki päätyneet lepoon, asteli hän kotia lenseän\nkesäyön hämärässä, kantain olallansa juuria, vääriä ja kenkätuohia\nankaran pallon.\n\nSilloin tapahtui myös usein, että hän kotomatkallansa kohtasi rotevan\nsonninsa, leveäniskaisen Hällin, joka, pyrkien kiivaissa aatteissa\nkohden kylää, tuli häntä vastaan illan sumussa hietaisella tiellä,\nlähestyi häntä kyräävillä silmillä. Ja nytpä kova iski vasten kovaa;\nmutta Lauri, rämäisten karmealla äänellänsä ja heristellen\nkirvesvarttaan, pakoitti kuitenkin itsepintaisen elikon kääntymään\nlopulta. Ja siitä nyt asteltiin Laurilaan päin, Hälli edellä, isäntä\nperässä. Hälli yrittäisi kääntyä oikealle, mutta Lauripa kohta oikealta\nhänelle kirvesvarttansa heristää; kääntyisipä Hälli kerran vielä\nvasemmalle, mutta vasemmalta uhkaa häntä kiireesti taasen Laurin\nkirvesvarsi. Ja niinpä katsoi sonni parhaaksi kulkea kotia kohden,\nkuitenkin ravisteli hän päätänsä vihaisesti ja puhalteli ulos\nsieraimistansa voimallisen sydämensä hohdetta.\n\nKuljettiin viimein ohi Tuomaan talon, jossa piika vuoteellensa kuuli\ntöminätä, askelten sihinätä ja tapsutusta hietaisella tiellä. \"Ken\nliikkuu näin myöhään siellä ulkona?\" aatteli hän, nousi ylös ja,\nunipörryisenä, paitasillaan, asteli kohden akkunaa, tirkisti ulos ja\nnäki naapurin sonnin ja isännän, jotka vakaasti ja totisina käyskelivät\ntoinentoisensa perässä. Edellä kulki sonni, vastakynsin, isäntä hänen\njäljessänsä, tuolloin, tällöin heristellen kirvesvarrellaan ja kantain\nolallansa kalupuita ja kenkätuohia, kerättyinä sievään, ympyrjäiseen\npalloon. Ja niin katosivat he viimein piian silmistä. Mutta aukaisipa\nsonni turpansa ja hellitti vihoissaan kidastansa hirmuisen, kiljuvan\nlaulun, ja nummi järähti, maa ja taivas raikkui. Lausui silloin Lauri:\n\"kyllä minä sinullen annan. Vihoitteletko? Ahaa, junkkari, käyppäs\nkoreasti kotia vaan; sillä tässä ei auta nyt sukkelan sukset eikä\nKaura-Matin konstit ja koukut. Sen tiedätkin\". Niin hän haasteli\nkulkeissansa, koska edellä käyskeli sonni, puhaltaen ylpeätä,\npeloittavaa marssia, joka läpi tyynen yön kajahteli kaukaisiin kyliin.\n\nMutta Lauri telki Hällinsä lujasti tarhaan toveriksi oman talon karjalle\nja astui tupaan, jossa jäähtynyt ehtoollinen vartoi häntä pöydällä.\nTuvassa lepäsivät jo kaikki makeassa unessa, ainoastaan emäntä valvoi\nkiukkuisena kammarin sängyssä, odottaen miestänsä. Mutta Lauri, koska\nhän oli atrioinnut, astui vihdoin kammariinsa, josta taasen äkeä vihuri\npieksähti häntä vastaan. Eukkohan siellä vuoteeltansa kiljahteli, pisti\nvallan kiivasta \"kikakakaa\" miehellensä, räiskyi kuin tuli kuivassa\nkatajassa \"tuon köllin kirotusta kuhnailemisesta metsän korvissa\".\nÄänetönnä liikkui ukko, riisui päältänsä, viritti nysänsä ja kallistui\nlopulta vuoteellensa akkansa viereen, joka lakkaamatta toreli ja\närhenteli. Mutta koska nyt piippu oli poltettu pohjaan asti, asetti\nLauri sen varokkaasti vaiheillensa alas laattialle, nihkaisi peittoa\nylemmäs hieman ja lausui sitten lujalla äänellä: \"oleppas jo vaiti,\nsiunaa itseäs ja nuku Herran nimeen hyvän sään aikana; muista: hyvän\nsään aikana\". Vaikeni silloin toraisa vaimo, vaikka ponnistelikin sydän\nhänen povessansa; ja niin hän, temmaisten vihaisesti peittoa puoleensa,\nvihdoin nukkui ja samoin mies hänen vieressänsä.\n\nNiinpä viivyskeli Lauri aina pimeihin öihin hupaisilla retkillänsä\nmetsissä. Ja mitä hän siellä näki huomaittavaa, ihmeteltävää ja\nmietittävää, siitä hän harvoin kellenkään sanaakaan viikon kuluessa\nlausui. Vasta hän seuraavana sunnuntaina, tavallisesti murkinapöydässä,\nkertoili rengeillensä yhtä ja toista.\n\nTapahtui kerran, koska hän metsästä palasi, että hänen aivonsa\nhartaammin kuin koskaan ennen mietiskeli, tuumiskeli; mutta mitä hän\nnoin kiinteästi aprikoitsi, ei tuota kenkään voinut arvata. Äänetönnä,\nja äkeämpänä yhä päivä-päivältä, hän liikkui talonsa pihoilla,\närähdellen tiukeasti sekä miehille että vaimoille, joka harvoin oli\nhänellä tapana ennen. Mutta syvien tai kiusallisten aatosten pilvi\npeitti lakkaamatta hänen otsansa, heitti hänen silmäkuoppiinsa synkeän\nvarjon. Tämänkaltaisena nähtiin hän kuluessa pitkän viikon. Tuli viimein\nsunnuntai, pöydässä istuivat Lauri ja hänen miehensä, mutta äänettöminä\nvallan. Lopulta aukaisi isäntä suunsa ja lausui, kysyen seuraltansa:\n\"Miehet, yhtä mielin teiltä kysyä; antakaat minulle selitys. Koska viisi\npäivää sitten käyskelin yli Koiviston niitun sileän töyrään, äsken\ntulleessa lumessa, joka ohkaisena peitti maan, niinkuin se nytkin sen\npeittää hienolla puuvillavaipallansa, näin minä merkin, jota ei aivoni\nvoi käsittää. Kirous! jo yöt ja päivät, sinne, tänne, kohden tuhatta\nhaaraa olen leivoittanut aatostani tämän asian tähden. -- Mutta kuulkaat:\nNäin minä niitulla jälkiä, aika-miehen sotkemia jälkiä, joita seurasin,\nastellen hiljaksiin. Mutta äkisti katkesivat nämät jäljet, josta\nkatkosta, jatkamalla yli töyryn ja alas viitaan, alkoi ketunjälkiä,\nselviä ketunjälkiä, joita ei tähän-asti löytynyt maassa, ei ainoata.\nMihin oli kadonnut mies? Ei ollut hän käynyt takaisin, ei eteenpäin, ei\noikealle, eikä vasemmalle, ei, vaan taivaasen oli hän astunut ylös ja\ntaivaasta alas oli astunut kettu jatkamaan hänen jälkiänsä lumessa. Tai\noliko mies kantanut kettua sylissään ja sitten siinä, jossa hänen omat\njälkensä loppuivat, astunut itse heilahännän selkään ja ratsastanut\nhalki viidan ulos kirkkotielle. Mahdottomia juonia; mutta mahdollisempaa\nkeinoa en keksi, päästäkseni tästä seikasta selville poluille. Mitä\nsanotte, miehet? Löytyykö vielä noitia meidän pitäjässä? Oliko mies\nperkeleen voimalla muuttanut itsensä ketuksi?\" Niin hän haasteli, mutta\nkummastuen kuulteli väki, eikä voinut kenkään selittää tuota arvoitusta,\nvaan päättyivät he viimein siihen uskoon, että noitia oli käyskellyt\nKoiviston töyräällä.\n\nMutta Lauri ei tuntenut rinnassansa rauhaa; syötyänsä läksi hän\nastelemaan kohden Koiviston niittua taas. Tultuaan sen sileälle\nkummulle, huomasi hän, että sama ilmiö oli taasen uudistettu: miehen- ja\nketunjälkien vaihetus äsken-tulleessa lumessa. Hän vimmastui ja lausui\nkiukkuisella äänellä: \"rikeeraako tässä itse ilminen saatana!\" Niin hän,\nsuu irvissä, kiljahti, potkaisi jalallansa erästä lantakasaa, joka\nhaamoitti läpi lumen, mutta sieltäpä leimahti esiin kirkasta rautaa.\nSieltä vilauksessa hienoa lantaa ja ruumenia pöllähti korkealle ilmaan\nja samassa tulisten ketunrautain kiiltävät kehät iskivät kiinni miehen\nkinttuihin ja likistivät ankarasti. Tästäpä levenivät Laurin silmät, hän\nkumartui kiireesti alas hellittämään karvastelevasta, paisuvasta\nsäärestänsä itsepintaista konetta, jonka hän kirouksen kirkunalla\nviskasi kauas tanterelle. Nytpä hän huomasi tosin, mitä virityksiä oli\nrakettu hänen niittuunsa, mutta jälkien kummallista muutosta lumessa ei\nhän kuitenkaan ymmärtänyt vielä. Vihaisena rupesi hän taasen käymään\nkohden kotoa, ontuen pahoin ja purren hammasta, astuessaan rautain\niskemällä jalallansa. Ja pian huomasi hän tarvitsevansa tuetta\nkulkeissansa, ja rupesi etsimään itsellensä sauvaa viidasta lähellä\nkirkkotietä. Pensaassa näki hän kaksi koivuista kankea, ja koska hän oli\nkiskonut ne kätköstä ulos, havaitsi hän ne kahdeksi puujalaksi, joiden\nkummankin alapäähän oli sievästi kaavattu hyvin luonnollinen\nketunkäpälä. Silloin kirkastuivat hänen kasvonsa ja kaikki selveni hänen\neteensä. Nyt ymmärsi hän, että ketustaja, poistaaksensa ketun silmistä\nkaiken syyn epäilykseen, oli, käydessään katsomassa rautojansa, aina\nlähestynyt paikkaa tämänkaltaisilla puujaloilla. Ja tämänpä keinon\nkautta jätti hän peräänsä ketun-, vaan ei ihmisen-jälkiä, joita tietysti\nkarttelee mäkimaiden vikkelä Mikko. Oli siis Laurilla asiasta selko; ja\nlievitetyllä sydämellä, vaikka karvastelevalla säärellä, astui hän pois,\nkäytellen puujalkaa sauvanansa.\n\nTapahtui silloin, että Kolistimen äkeä ukko, käyden oravapauloillansa,\njoita hän viritteli seiväsparien väliin niittujen ja huhtien aitoihin,\nhuomasi Laurin jäljet lakealla aholla ja rupesi tuumiskelemaan kovin.\n\"Onhan tuosta käynyt mies ja koira, mutta -- mitä aattelen tästä\ntempusta? -- yksijalkainen koira. No peeveli ja kumma! Yksijalkainen koira\non harppaillut isäntänsä rinnalla yli tämän kantoisen, Jumalan ahon.\nMitä riivattua aattelisin tainkaltaisesta tempusta? Ovatko noidat ja\nLappalaiset liikkeillä? Häh?\" Niin hän aholla seisoi ja aprikoitsi,\nkouristeli mustaa, karheata tukkaansa, mykerteli tupakkimälliä\netuhampaittensa välissä ja rypisteli noita harmaita kulmakarvojansa\nhirmuisesti. -- Viimein kuitenkin läksi hän taasen käymään, mutta\nkäsittämättä ilmestystä aholla: yksijalkaista koiraa, joka hyppeli\nherransa rinnalla. Tuota hän arveli kauan, ilmoittamatta kellenkään,\nennen kuin kuolinvuoteellansa, jossa hän kysyi hellältä miniältänsä,\nmitä aattelis hän tästä ihmeestä, joka hänelle ei vielä kuoleman\nleuvoissakaan antanut rauhaa. Silloin nainen, kyyneleet silmissä,\nhaasteli hänen korvaansa, pyysi hänen poistamaan mielestänsä kaikki\nsellaiset mietteet ja muistelemaan ainoastaan kuolematonta sieluansa.\nTuohon ei ukko sanaakaan lausunut, vaan tuijoitteli eteensä lakkaamatta;\nja niin vei hän kummallisen pulman aholta ilman selitystä myötänsä\nhautaan.\n\nMutta pian parani Laurin jalka, sankojen purema, ja entistä myöten\naskarteli hän talossansa taas, milloin metsissä, milloin avarassa\npirtissänsä. Niin hän eleli uljaan vaimonsa ja lastensa keralla. Ja\nlapsilta, niinkauan kuin he oleskelivat äitinsä huomassa, ei puuttunut\nkoskaan paita, ei sukka, ei jokapäiväinen ruoka eikä ruoska.\n\nKekkurin torppaa hallitsi Timo, ja aviona oli hänellä Kuokkalan\nkaksoissisaruksista toinen. Sekä mielenlaadultansa, että ulkomuodon\npuolesta oli hän sisarensa vertainen: tukevarintainen, keikkanokkainen\nja ruskeanahkainen töpsä. Sanottiinpa kuitenkin, että oli hänellä hieman\nhellempi sydän kuin sisarella, veli Laurin vaimolla. Paljon piti hänestä\nTimo, vaikkapa joskus pöllähtelikin hänen tukkansa kiivaan puolison\njykevissä kourissa; sillä hyvä ei ollut häntä vastaan ylvästellä. Koetti\nmyös Timo aina kaikin tavoin tehdä vaimonsa tahdon, ja hyvin kävi\ntalossa työ ja toimi. Mutta yksi oli seikka, joka tuolloin, tällöin\nhieman hämmensi huoneen rauhaa. Olihan Timolla tapana, kovin juurtuneena\ntapana, kerran vuodessa, noin kekrijuhlan aikoina, naukkia päänsä\nhumalan humuun, viipyen kylässä päivän tai kaksi iloisten kumppanien\nseurassa. Mutta nousi tuosta melakka, koska hän viimein huomasi\nparhaaksi käydä kotiansa taas.\n\nKerran eräänä sunnuntaina lokakuun ja marraskuun rajalla joutui mies\ntaasen hieman harhateille, liittyi iloiseen hummaukseen, Tammiston\nKyöstin ja Karkkulan Aapelin pariin. Tammiston viileässä\nullakkokammarissa he kallistelivat mustaa, kiiltävätä pulloa,\nhaastelivat hartaasti, laulelivat ja halailivat armahimpina ystävinä.\nNiin he viettivät kaksi yötä ja päivää, hurraten ja lauleskellen ja\nhuolettomasti heitellen hareita silmiänsä korkean kammarin tuulisesta\nakkunasta ulos. Katselivat he yli lantaisen tarhan, yli olkisen ometan,\nyli kivisen mäen, yli peltojen ja niittujen, aina Lemmilän kaukaiseen\nsuohon, jonka kohdalla, ylhäällä pilvien rajalla, sinkoilivat joutsenet,\nkiertoilivat sinne, tänne muuttoretkellänsä eteläisiin maihin. Niinpä\nhe välinpitämättömästi katselivat, laimeilla vuohensilmillänsä\nkatselivat, rallailivat ja keikuttelivat päätänsä, jossa ihanasti\nläimähteli, huimahteli; ja kaukana heistä oljentelivat kurjan,\ntavallisen ihmislapsen surut ja mielimurteet.\n\nMutta koitti viimein kolmas päivä, ja ystävykset heräsivät\nkivistelevällä päällä kolkoilta vuoteiltansa. Lopussa oli sekä rahat\nettä viina, ja mitään keinoa ei löytynyt enään saattaa aukenemaan\nemäntien leilit. Äänetönnä ja karmealla naamalla päättyi Timo nyt\nastelemaan kohden kotoa: asteli kihnustaen pitkin kujaa, asteli\nmurheellista mäkeä ylös, muistellen Kekkurin kiivasta emäntää. Surkeasti\nriippuivat miehen verkahousut, ja housujen sekä punaraannollisen liivin\nvälistä molkahteli paita julmasti ulkona; pieninä, veren-ponnistamina\ntuijottelivat silmät hänen päässään, koska hän, tukka tuhannessa\ntaakelossa, käyskeli Kekkuriin päin; ja kauas kajasti mielien avoin\nrinta, kajasti ja punersi kuin kuparikattilan kuurattu kylki. Niin\nasteli hän jynkällä mielellä, ja vihaisesti katsoivat häneen metsät,\nvuoret ja laaksot. Kellastunut koivu tuossa kanteli hänen päällensä\nkovin, synkeä kuusi hänen päällensä kanteli, ja mustana, purevana\ntonttuna seisoi tienvieressä tervaskanto; koko luonto, ennen niin armas,\nnäytti hänelle nyt emintimän armottoman muodon. Mutta puihin, kiviin ja\nkantoihin ei hän nyt juuri luonutkaan silmiänsä, teroitti vaan katseensa\nyhä eteenpäin, muistellen Kekkurin kiivasta emäntää. Ken ikänä tuli\nhäntä vastaan tiellä, nuori tai vanha, mies tai nainen, tuskinpa viitsi\nhän yhtään ainoata kertaa mulauttaa silmäänsä heidän puoleensa, ja\nvaivoin olisi hän enemmin tällä retkellä tehnyt, vaikka itse Suomen\nsuuri-ruhtinas olisi käynyt hänen ohitsensa kivisellä polulla.\nÄänetönnä, hämyisesti muistellen kotoa, sen emäntää, sen väkeä ja\nlapsiansa, asteli hän eteenpäin, ja tuolloin, tällöin tunkeusi ulos\nhänen povestansa äkkinen, mutta hiljainen puhkaus.\n\nMutta vihdoin ehti hän kotonsa pihalle, ja silloin seisahtui hän\ntuumiskelemaan, kuinka hän uskaltaisi astua tupaan, ja löytyisikö vielä\nkeinoa tämän auringon alla, joka voisi hieman lepytellä vihoitettua\nakkaa. Siinä hän nyt piteli päätään, piteli kauan, katsoi tuonne, katsoi\ntänne, huomasi lopulta halkopinon vajassa, ja pian leimahti aate hänen\npäähänsä ja hän lausui itsekseen: \"nyt olen keksinyt keinon\". Ja kohta\nrupesi hän latomaan käsivarrellensa halkoja pinosta. Ja nyt, koska oli\nhänellä sylissä aika jättiläistaakka, läksi hän kömppeilemään kohden\ntupaa, toivoen tällä juonella miellyttävänsä kiinteätä vaimoa. Rapustaen\nastui hän rapuista ylös, tuli porstuvaan ja huusi vilpittömällä äänellä:\n\"avatkaas ovi ... avatkaas ovi, lapset siellä sisällä, poika tai\ntyttö\". Tuli viimein pieni poikanen, pieni piimäparta Jooseppi, avasi\noven, ja sisään astui Timo taakkoinensa, äänetönnä, katsoen oikeasti,\nrävähtämättä eteensä. Ja koska hän oli laskenut puusylin kolinalla\nnurkkaan, lausui hän: \"halkopinokin rupeaa jo hassusti alenemaan; mutta\nmitämaks; onhan Jukolassa metsää\". Sanottuansa tämän, rohkeni hän\nheittää pikaisen silmäyksen emäntänsä puoleen, mutta sieltäpä katsoi\nhäntä vastaan rangaistuksen uhkaava ukkospilvi.\n\nKova hetki oli käsillä. Tuskin oli eukko ehtinyt kiljahtamaan suustansa\nkysymyksen \"missä olet ollut, sinä riivattu?\" ennenkuin läiskähti Timon\nmolemmille poskille, läiskähti vallan tulisesti oikealta, vasemmalta.\nMutta pian kuitenkin vaikeni iskujen pauke ja seurasi kamoittava\näänettömyys, jona Timon tukka oli tuimassa löylyssä, ja maailma\npyörähteli ympäri hänen silmissänsä. Mutta viimein hän närkästyi, ryhtyi\nvaimonsa käsivarsiin turpeilla kourillansa, asetti hänen istumaan\nrahille ja siinä piteli häntä koreasti hetken. Siinä Timo, tukka\nhirveässä pörrössä, ja turkinpunainen kasvoiltansa, haasteli äkeälle\nnaiselle: \"Katsos nyt, jos antaisin sinulle oikein aikamekon kädestä,\nsinä lunttu, sinä aasintamman varsa. Luuletko minua vaan tällä tavalla\nuskaltavasi kuranssata? Ahah! petyitpä koreasti. Ne ovatkin harvat\npokot, joita minä tukkaani lasken, vaan enpä kaikkia ämmiä tässä. Sillä\nolenpa, peijakas vie, kovin kiivasta miestä, niinkuin, sen pahempi, nyt\nusein kuullaan ja nähdään. Niin, niin, katsos jos nytkin sinua vähän\ntuhtaan\". Noin hän tuossa uhkaili, mutta täyttämättä uhkaustaan. Eikö\nhän raatsinnut? Sillä paljon piti hän kuitenkin vaimostansa. -- Mutta\nkiukkuisena kiljahteli vaimo: \"hellitä, sinä kirottu mies, hellitä\npaikalla!\" Timo hämmästyi kovin häiriölle, arveli hetken: hellittäisikö\nhän, vai hillitsiskö eukkoansa kauemmin. Eukko kirkaisi kerran vielä ja\naina tuikeammin; Timo hellitti kouransa, mutta kohta oli miehen tukka\njauhatuksessa taas. Nytpä närkästyi hän uudestaan ja kovin, päätti\njättää akkansa peijakkaan haltuun ja läksi kopeasti astumaan ulos.\nVitkoin kuitenkin ja vääntäen taisi hän siirtyä tuvasta; sillä eukko\npyristeli niskoilla kuin pieni, ruskea käkihaukka punoittavan\nkoirasmetson niskoilla teuhaa, ja höyhenet tuoksuvat ilmassa. Mutta\ntuosta suuriakaan huolimatta, raaksi hän itsensä ulos, raaksi\nväkivalloin, ja vasta porstuvan kynnyksellä hellitti akka nappauksensa,\nuhaten opettaa miehensä kerran vielä; ja alas rapuista astui vakaasti\nTimo, lausuen poistuissansa: \"niin minä ämmiä opetan\". Pois hän\nkäyskeli, katosi humaliston taakse, mutta sieltä teki hän, suu mareissa,\naivan vikkelän kaarroksen kohden tallia ja astui ylös parsille. Sieltä\ntuuppasi hän heiniä pari käärämää alas hevosille hinkalossa, kallistui\nsiitä pehmeälle, kahisevalle vuoteelle ja, hetken mietiskeltyänsä\nvaimonsa \"kiivasta sydäntä\", nukkui raskaasen uneen.\n\nTuli yö, kylmä halla-yö, mutta Timoa ei kuulunut. Kovin levotonna\npäättyi nyt emäntä vuoteellensa ja käyskeli synkeissä aatoksissa\nmiehestänsä. \"Kentiesi on hän mennyt, hurja, hirteen; ehkä on hän\nvimmoissansa viskannut itsensä Nummenniitun pohjattomaan lähteesen; tai\non hän nukkunut metsään, ja varmaan nyt palelluttaa itseltänsä nenät,\nkynnet ja kääpät, se poloinen poika\". Niin hän mietiskeli, ja hyrskähti\npian katkeraan itkuun, ma'atessansa vuoteella ilman armasta aviota.\nSiinä huokaili ja tihkaisi hän yhden hetken, kaksi tuskallista hetkeä,\nja levotonna korva odotti portaan ja porstuvan kolinaa. Yö kului aina\nenemmin, mutta ei kuulunut askeleita lähestyvän miehen. Nousi hän\nlopulta ylös, puki päällensä ja viritti pläkkisen, moninastallisen\nlyhdyn, aikeissa käydä etsimään kadonnutta. Mutta yksin ei hän\nuskaltanut lähteä ulos öiseen pimeyteen; kovin hän pelkäsi aina\ntonttuja, aaveita ja kaikenkaltaisia kummituksia. Kamoitti häntä myös\nhirveästi heidän oma saunansa, johon oli äsken kuollut vanha ruoti-ukko,\nvaahtopartainen Honkamäen Iisakki. Sentähden herätti hän piikansa,\nTaavan, kumppaniksensa retkelle; Taava nousi, puki päällensä, mutta\ntuiskeana, vihaisena seurasi hän emäntäänsä ulos kylmään, kolkkoon\nyöhön. Ensiksi etsivät he saunan, sitten riihen, mutta ilman hyötyä.\nTulivat he pihalle taas, emäntä itkien pellonpientarelle ja rupesi\nhartaasti huutelemaan miestänsä nimeltä. Hän huuteli huikeasti, ja metsä\nkaikui, riihi lakealla loutilla kaikui. Viimein kuulivat he vastaukseksi\ntallinparvelta jotain karheata, käheätä morinaa, ja sinne riensivät nyt\nnaiset. Ylös parsille, lyhty kourassa, astui emäntä, löysi Timon, joka,\nunipöyryisenä kohottaen itseänsä istumaan kahisevalta sijalta,\npöllisteli häntä vastaan kuin aholla susilta riivattu, pyöräpäiseksi\nsaatettu vanha oinas. Ei pysäy hän miehen turviin, joka hänen pelasti\npetojen kidasta, vaan äkisti, kenenkään luulematta, lähtee hän,\nhullupäinen, kepoittaen juoksemaan sutten jälkiä; tuolloin tällöin hän\nseisahtuu, töpsäyttää jalkojansa ja pöllistelee vallan tuikeasti. Niin\nkatsahti nyt myöskin Timo, tuntematta kohta omaa vaimoansa; olipa\nkenties vielä jotain pohmeluksen samennetta hänen aivoissansa jäljellä.\n\nVAIMO. Mitä sinä täällä istut? Tule sisään; eihän sinun, Jumalan luoma,\ntäällä pakkasen kynsissä tarvitse itseäsi kärvennellä; kun ma sanonkin.\nTule sisään, Timo.\n\nTIMO. Kukas te sitten olette?\n\nVAIMO. Herresta varjele! Oletko jo niin hukassa, ettet tunne enään\nminuakaan? Ho, hoo! Kas noin, kas noinpa synti ja perkele täällä\nvillitsevät sieluparan. Ho, hoo sentään!\n\nTIMO. Mitä siinä nyt itkua puserratte? -- Kukas te oikeastaan olette?\n\nVAIMO. Ah kuitenkin, ah voi! Timo, Timo!\n\nTIMO. Häh?\n\nVAIMO. Etkö tunne enään minua? Olenhan minä Ulla, sinun vaimos.\n\nTIMO. Jassoo! Niin, oikein!\n\nVAIMO. Tule sisään ja älä itseäsi täällä vetele, kylmällä\ntallinparvella. Voi sinua kurjaa!\n\nTIMO. Niin mar' jo sitten herra tallinparvella makasi. Ole vaiti ja älä\ntuossa lapsekkaita juttele. Eihän miehen täällä hätääkään ollut.\n\nPIIKA. Eivätpä, sen vietävät, anna piika-rukalle yön lepoakaan, vaan\ntässä pitää hänen kuhkaileman pitkin nurkkia, etsien juopunutta sikaa.\n\nVAIMO. Riennä nyt. Anna kourasi tänne ja astu koreasti alas.\n\nPIIKA. Anna vielä koura; koivesta hänen tempaisin ruomena mäelle.\n\nTIMO. Mitä se Taava niin vihoittelee siellä alhaalla? Ole vaiti, likka,\neihän tässä ole hädän pipanaa eikä papanaa meillä kellään.\n\nPIIKA. Minä hänen papanoitsisin, jos olisin ruiskumahainen muorin musta\nlammas.\n\nVAIMO. Suus kiinni sinä, ja pidä tuota lyhtyä. -- Etkö sieltä jo pääse\nsinäkin?\n\nTIMO. Kyllä minä täältä hiljaksiin tulen; astukaatpas te nyt vaan edellä\ntupaan.\n\nTulivat he tupaan, edellä emäntä ja piika, viimeisenä Timo. Vuoteellensa\nriensi kohta piika, jupisten äkeästi itsekseen, mutta emäntä rakensi\nkerkeästi ehtoollisen miehellensä. Pöydälle pani hän reikäleipää,\nvoita, naudan-murennusta ja suuria, kokonaisia perunoita; ja mieluisasti\nrupesi Timo atrioitsemaan. Mutta mielimurteisena, silmät kyynelissä,\nkatseli häntä vaimo pöydän toisesta päästä.\n\nVAIMO. Kun ma sanonkin: miksi et pysy koreasti kotonasi, kumma mies,\nkoska tiedät minun tällaiseksi tuittupääksi Mustalais-Kaisaksi? Revinhän\nsinua tukastakin taas. Mikä kynsiinikin, mikä vaankin ämmän kynsiin?\nMinähän sinua revin taas!\n\nTIMO. Niin mar', jo sitten herran tukasta repi. Mitä tuossa lapsekkaita\nvaikertelet, koska ei ole tässä yhtään hätää? Mutta olipas se tulinen\npinnistys, ja könistitpä minua aika-mekosta. Hi, hih! Perhana kuitenkin!\nMenes laskemaan kaljaa.\n\nVAIMO. Miksi lurvailet sitten kylissä ja kylien krouveissa öitä ja\npäiviä, öitä ja päiviä? Onkos tämä laitaa?\n\nTIMO. Onhan sitäkin siinä ollut noin kerran vuodessa, onpa niinkin, sitä\nei taida kieltää.\n\nVAIMO. Missä olet uisakoinnut taas ja kenen kanssa? Sanoppas. Kenen\nveijarin kanssa?\n\nTIMO. Onhan noita kumppania, oli niinkin.\n\nVAIMO. Missä ja kenen kanssa olet rähmäillyt? Sano kohta.\n\nTIMO. Hä Tammiston Kyöstin ja Karkkulan Aapelin kanssa tuolla Tammiston\nullakkokammarissa.\n\nVAIMO. Mitä joitte?\n\nTIMO. Viinaa vaan, ei sen kalliimpaa tavaraa. Niin, mistähän meille\nrommit tulisi, rommit ja lipparit?\n\nVAIMO. Jumalattomat! Iskis nyt kuolema kimppuus, niin alimmaiseen\nhelvettiin vaipuisit alas ilman armoa ja laupeutta.\n\nTIMO. Harvoinpa, harvoinpa täällä, Jumala nähköön, valmiita ollaan.\nMutta mitähän tässä nyt kuoltais, parhaassa ijässämme? Oleppas vaiti\nkuolemasta ja laske minulle kaljaa.\n\nRuskeata, kuohuvaa kaljaa laski akka tynnöristä miehellensä, joka,\nsyötyänsä oikein aika-miehen atrian, tyhjensi melkein koko haarikan. Ja\nsiitä läksivät he molemmat yölliseen lepoon.\n\nMutta kerrottavana on vieläkin eräs toinen kaista tämän emäntäisen\nluonnosta. -- Sunnuntai- taikka pyhäaamuina, koska hänen oli lähdettävä\nrippikirkkoon miehensä kanssa, aneli hän aina, vuodattaen tulisia\nkyyneleitä, anteeksi kaikilta perheensä jäseniltä, mitä hän suinkin\nolisi rikkonut heitä kohtaan. Ja tämä hetki oli Kekkurin huoneessa\nliikutuksen hetki.\n\nOlipa kerran taas samankaltainen tilaisuus eräänä suvisena\nsunnuntai-aamuna. Sulavammilla sanoilla ja kuumemmilla kyyneleillä kuin\nkoskaan ennen oli emäntä tehnyt anteeksipyyntönsä, alkaen miehestänsä ja\nkäyden aina paimenpoikaansa asti. Silloinpa Timo, suu tyytyväisyyden\nmyhäilyksessä, läksi ulos jouduttamaan hevosta ratasten eteen, asteli\nonnellisna, paidankaulus kohotettuna korkealle niskaan, kohotettuna oman\neukon käpeällä kouralla. Ja renkinsä kanssa, joka valjasteli hevosta\npihalla, hän haasteli. \"Kyllä tuo meidän akka on sentään kelpo akka, on\ntotisesti, sitä ei voi kieltää. Mihinpä joutuisin minä poloinen\nlapsinulikkojeni kanssa ilman häntä, emäntien emäntää? Eihän, peijakas,\nkolmesataa ruplaa maksaisi tarpeiksi sitä vahinkoa, jos kuolis tämä\nakka; ei neljäsataakaan siinä piisaisi. Usko minua, Kaape-poika\". Niin\nhän jutteli, ja mitä hän sanoi, sen myönsi heti vilpittömästi vikkelä\nKaape, vaikka, aina koska joutui ruskean ruunan toiselle puolelle,\nilmestyikin veitikan nauruhymyä hänen kasvoillensa. -- Mutta astui\nviimein emäntä ulos uudessa, kohisevassa hameessa, hohtavissa liinoissa\nja itkusta pussistuneilla kasvoilla; hän lähestyi rattaita, kiipesi\ntotisena ylös ja istui huoaten istuinlaudalle. Ja hänen rinnallensa\noikealle istui, ohjat kourissa, Timo, punoittavana, kuin syksykesäinen\ntäysikuu, punoittavana, myhäilevänä ja onnellisna, täynnä terveyttä,\nverta ja voimaa. Nytkäisi hän ohjia hieman, massautti kerran suutansa,\nja kohta nopea ruuna travia juoksemaan pitkin kirkkotietä. Pian\nkatosivat he koiviston varjoiseen aukioon, ja hetken aikaa väikkyi\nhietainen savu poutaisella tiellä.\n\nMutta Vuohenkalman torpassa, kirkkotien varrella kivisellä mäellä asui\nja rakenteli Eero, veljeksistä nuorin. Oli hän pitäjän toimekas ja\nviisas jahtivouti, jonka asettamain pyyntien kautta moni susi, moni\nilves ja karhu sai heittää henkensä tarkasti johdetussa apajassa. Paljon\nkäytteli häntä nimismies käskyläisenänsä läänissä, sillä hyvinpä\ntavallisesti onnistuivat hänen ajamansa asiat. Hänen kuntonsa\nkirjoituksessa ja luvunlaskussa saattoi myös hänelle paljon tointa ja\naskaretta, ja myöskin sisääntuloja. Mutta eipä lyönyt hän sentähden\nlaimiin maansakaan viljellystä, vaan johdatti aina järjestyksellä ja\ntulisella vireydellä töitä ja raatamisia; eikä kenkään saanut\nverkastella hänen pihoillansa. Alati kiehtoili hänen silmänsä terävästi\nympäri kuin koukkunokkaisen haukan tarkka silmä kuivan koivun oksalta\naholla tähtäilee kesä-auringon heleässä paisteessa.\n\nMutta sunnuntai- ja pyhäpäivinä hän joko tutkisteli sanomalehteänsä tai\nkirjoitteli itse kuulumisia ja yhteiskunnallisia asioja pitäjästä,\nlähetettäväksi samaan lehteen. Ja mieliisti otti aina toimitus vastaan\nhänen lähetyskappaleitansa, joiden sisältö oli ytimellistä vallan,\nesitystapa nasevaa ja selvää, useinpa nerokastakin. Ja tämänkaltaisista\nharrastelemisista laajeni hänen katselmansa elosta ja maailmasta.\nSynnyinmaa ei ollut hänelle enään epämääräinen osa epämääräisessä\nmaailmassa, ilman mitään tietoa missä ja minkälainen. Vaan tiesipä hän\nmissä löytyi se maa, se kallis maailman-kulma, jossa Suomen kansa asuu,\nrakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut. Hän\ntiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo\nrisu-aitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva,\nsen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä\nsyvyyteen. Ja tästä kaikesta syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimistä\nkohden maamme onnea ja parasta. Hänenpä uljaasta, väsymättömästä\ntoimestansa rakettiin pitäjään jonkunmoinen kansakoulu, joka oli\nensimmäisiä Suomessa. Ja vieläpä yhtä ja toista muutakin hyödyllistä\nlaitosta matkaansaattoi hänen seurakuntaansa. -- Myös oli hänellä\nhuoneellisten askartensa ja puuhiensa alituisena silmän-osoitteena\nvanhin poikansa, josta hän oli päättänyt kouluttaa tiedon ja taidon\nmiehen.\n\nAviona oli hänellä Seunalan hoikka tytär, liinatukkainen, kainosilmäinen\nAnna, hän, joka oli nähnyt kummia näköjä ja houraillen ennustellut\npaljon ihmeitä. Hän oli emäntä Vuohenkalman vapaassa, uhkeassa torpassa;\nmutta aivan avaralle kuitenkaan ei ulettunut hänen emännyytensä valta.\nEnimmin isännän huolesta ja toimesta kävi tässä huoneenhallitus. Hänenpä\ntaskussansa kilkahtelivat ruislaarin avaimet, hän itse määräsi ja\nmittasi tavarat sekä väkensä että karjansa tarpeiksi ja maksoi niin\npiiat kuin rengit. -- Useinhan tuo emäntäinen alakuloisena käyskelee,\nseisoo tulisijan ääressä patansa vaiheilla, mietiskellen äänetönnä.\nMutta koska hän taasen pienoisensa luoksi kyykistyy kehtohon alas,\nsilloin säteilee hänen silmänsä ihanasti. Hän iloitsee, koska\n\"kultakäpynen\" hänen helmassansa verevänä rikostaa ja reutoo. Ja häntä\nruokkia rintansa maidolla, häntä hoitaa, vaatehtia, ja, niinkuin hän\nitseksensä lausuili, \"hänestä pyhien rauhankaupungin perillistä\nkasvattaa\", siitähän säteilee kainon emännän katse.\n\nKerranpa kesällä, eräänä sunnuntai-iltana, koska aurinko kallistui\nluoteiseen ja tyyni oli ilma ja metsä, istui hän yksin lapsensa kanssa,\nistui rahilla, pöydän päässä. Niittujansa, huhtiansa katsomassa käyskeli\nEero, ja kylään olivat lähteneet huoneen palvelijat kaikki. -- Oli nyt\nihana rauha sekä ulkona että sisällä torpan sunnuntai-lakeassa tuvassa,\nja lehditettynä laattia hymysi. Oli rauha ja hiljaisuus; ainoastaan\ntuolloin, tällöin kuului karjankelloin kaukainen kilahdus koivuiselta\nmäeltä. -- Mutta rahilla istui emäntä nuori ja haasteli lapsellensa, joka\nhänen helmastansa katseli häntä vastaan kuin hehkuva aamu. \"Sanoppas,\npienoseni\", hän haasteli, hyräillen laulun ja puheen välillä, \"sanoppas,\npienoseni, mistäpä tiesit kotiasi tulla? -- Tulin pitkin Turun tietä,\nlirputtelin Hämeenmaitten härkäteillä. -- Mutta mistä kotosi tunsit,\npienoseni? -- Koirasta hallavasta portin alla, tunsin kartanon\nkultaisesta kaivosta, ja olipa vielä pappien hevoset heinäladossa, ja\nolkiladossa olut-tynnöri. -- Mistä tunsit äitisi armaan, mistä isäsi\ntunsit? -- Äiti vierrettä ammenteli loimottavan liekin vaiheilla, hän\nammenteli ja lauleli, lauleli heleällä äänellä, kaulassa liina, liina\nkuin lumi ja taivaan kaari. Mistäpä tunsin isäni? Veisteli hän\nkirvesvartta, veisteli kultaisen akkunan vieressä. -- Niin löysit tien,\nniin tunsit kodon, niin tunsit tuvassa äitis ja isäs. Mutta missä ollee\nisäsi nyt, missä ja muisteleeko hän meitä? -- Muistaahan toki ja ellei\nmuistele hän sinua, niin sinua en unohda minä, en sinä ilmoisna ikänä,\nen kuolemassa, sinua mun sieluni aamun paiste ja illan riutumus, mun\niloni ja murheeni ihana. No miksipä murheeni sinä? Ah! tämä maailma on\nkavala ja myrskyinen, ja moni purjehtija täällä on vaipunut sen merien\nikuiseen kohtuun. Sanoppas, lapseni, mun suven-ihanaiseni, sano: etkö\ntahtoisi täältä purjehtia rauhan ikisatamaan pois, koska vielä puhtaana\nväikkyy lapsuutesi valkea viiri? Rannalla sumean, tyynen järven seisoo\nTuonelan kartano tumma, siellä himmeän lehdistön helmassa, kasteisen\nviidan kohdussa on lapselle valmiina kehto ja valkeat liinat ja vaipat.\nSentähden kuule mun lauluni; se johtaa sun Tuonelan ruhtinaan maahan. Oi\nkuule mun sydämeni laulu!\n\n    Tuonen lehto, öinen lehto!\n    Siell' on hieno hietakehto,\n    Sinnepä lapseni saatan.\n\n    Siell' on lapsen lysti olla,\n    Tuonen herran vainiolla\n    Kaitsea Tuonelan karjaa.\n\n    Siell' on lapsen lysti olla,\n    Illan tullen tuuditella\n    Helmassa Tuonelan immen.\n\n    Onpa kullan lysti olla,\n    Kultakehdoss' kellahdella,\n    Kuullella kehräjälintuu.\n\n    Tuonen viita, rauhan viita!\n    Kaukana on vaino, riita,\n    Kaukana kavala maailma\".\n\nNiin hän lauloi lapsellensa; eikä kantele niin heleästi helise kuin\nhänen äänensä silloin sunnuntailakeassa tuvassa. Mutta koska hän oli\nlakannut laulamasta, katseli hän ääneti kauan ulos akkunasta korkeuteen\npäin; ylös pyhään, pyörryttävään korkeuteen hän katseli; ja hiilakas ja\npuhdas oli taivas, ei nähty yhtään pilven haitaletta kaarevan kannen\nalla; ainoastaan poutapääskynen, tuskin silmin näkyvä, siellä väikkyi,\nlentäin sinne, tänne, keveänä ja vilkasna kuin onnenlapsen aatos. Siinä\nhän istui, ja poski, päivän polttama, painui vasten uneliaan lapsen\nohausta, mutta siniset silmät ylös sinisiin avaruuksiin katsoivat, ja\nrauhasta välähteli otsa.\n\nPalasipa metsästä mies ja kuuli pihalle vaimonsa laulun, joka hänestä ei\nvielä koskaan ollut kaikunut niin ihanasti. Hän astui sisään, käyskellen\nperille, ja istui vaimonsa viereen; se oli ystävällisyyttä, jota hän\nharvoin ennen oli osoittanut. Kerkeästi kääntyi vaimo hänen puoleensa,\nlaski lapsen hänen polvillensa, painoi otsansa vasten miehen rintaa ja\nhyrskähti väkivaltaiseen itkuun. Mutta löipä mies nyt käsivartensa\nympäri hänen kaulansa, pyhkien erään suikulan tuosta pellavakeltaisesta\ntukasta hänen korvansa taakse. Siinä he istuivat tyynenä\nsunnuntai-iltana valkealla rahilla valkean pöydän päässä.\n\nNiin eli ja rakenteli torpassansa Eero, veljeksistä nuorin; ja olen nyt\nkertonut kappaleen kunkin veljen elosta erittäin, vanhimmasta nuorimpaan\nasti. Ja tahdonpa vielä kertoa erään joulujuhlan Juhani-Jukolan talossa.\nSillä olivatpa veljekset päättäneet kerran vielä yhtyä joulu-oljille\nentiseen kotoonsa.\n\nKaikki olivat he myös kokoontuneet vaimoinensa, lapsinensa; ja olipa\nvilinätä Jukolan avarassa tuvassa, koska lapsia ankara joukko\npiehtaroitsi ja kiiriskeli kahisevilla oljilla. Tuolla taasen, tulisijan\nympärillä, istui kälysten joukko hauskassa kanssapuheessa keskenänsä, ja\nKekkurin uhkea emäntä, Timon vakava vaimo, siellä liikutteli kiltisti\nVenlan vellipataa, joka täysinäisenä valkeassa vaahdossa kiehui. Siellä\nmyös tulitakan juurella, virsikirja polvella, Simeoni nähtiin, valmiina\nalkamaan yhteistä jouluvirttä. Mutta perillä pöydän ympärillä istuivat\nmuut veljekset, haastellen entisistä ajoista, päivistä metsien yössä ja\nImpivaaran kantoisella aholla, komeroisen, kohisevan vuoren alla. Ja\nmuistot menneistä vaaroista, taisteloista ja töistä sulivat suloisesti\nyhteen heidän mielessänsä kuin metsät, laaksot, vuoret ja korkeat nummet\nkaukaisuuden sinihämärässä yhteensulaa. Kaikki liittyi tummaksi,\nihanaksi uneksi, ja hiljainen riutumus miesten povessa tuntui. Niin he\nkatselivat takaisin olleisin päiviin. Niinpä syksy-iltana, koska luonto\non käynyt lepoon ja kellastuneena seisoo lempeä lehto, katselee paimen\nmatkanpäästä armasta ahoa, jossa hän kerran kesänä kilvoitteli,\ntuskitteli, hikeä vuodattain. Päivä oli kuuma ja helteinen, etäällä\nukkonen jymisi ja sumuna parveilivat paarmat ja kärpäset, saattaen\nkarjan kiilivään kimmaan. Mutta ennen iltaa oli hän koonnut karjansa\ntaas ja asteli iloisena kellojen kilinässä kotia. Sitä päivää hän nyt\nmuistelee ja hymyää. Niinpä myös mannermaalla harmeneva merimies\njohdattelee mieleensä muinoista myrskyä merellä. Pilvet haahden\npimeyteen käärivät, kuohuva aalto uhkaili kuolemalla; mutta ennenkuin yö\noli tullut, vaikeni tuuli, aalto viihtyi ja nukkui ja kirkastuvasta\nlännestä säteili aurinko taas, osoittaen tien satamaan. Tätäpä myrskyä\nmuistelee merimies hiljaisella riemulla nyt. Niin muistelivat\nveljeksetkin menneitä päiviänsä, kultaisena joulu-iltana istuissaan\nympäri Jukolan pöydän ja haastellessansa keskenään.\n\nMutta tulelta nostettiin pata, tehtiin tuohisista haloista oivallinen\npystyvalkia, ja sen loimoittavassa valossa alkoi nyt juhlallinen\nveisaus. Silloin kohta vaikeni lasten metelöitsevä liuta, vaikenivat\nmyös veljekset juttelemasta pöydän ääressä, koska Simeoni alkoi ihanan\nvirren ja naiset, kirjat helmoilla, yhtyivät kaikki yhteen ääninensä.\nKauniisti palavan pystyvalkian huminassa kaikui laulu, ja kauniimpana\nkaikkein ääntä heloitti aina muiden joukossa kainon Annan puhdas ja\nlempeä ääni. -- Mutta koska lakattiin viimein laulamasta, astuivat he\nehtoollispöytään, ja siitä kallistuivat vihdoin laattian oljille öiseen\nlepoon. -- Mutta varhain heräsivät he seuraavana aamuna, heräsivät\nlähteäksensä loistoisaan kirkkoon, joka tuhansista palavista\nkynttilöistä kimmelsi kuin taivas tähdessä. Sieltä, koska päivä oli\ntäydeksi valjennut, he palasivat kilvan kiitäen taas, ja viettivät\nentisessä Jukolassa iloisen joulupäivän.\n\nMutta tässä on kertomukseni loppu. Ja niin olen kertonut seitsemästä\nveljeksestä Suomen saloissa; ja mitäpä kertoisin enään heidän elämänsä\npäivästä ja sen vaiheista täällä? Se kulki rauhaisesti puolipäivän\nkorkeudelle ylös ja kallistui rauhaisesti alas illan lepoon monen\ntuhannen, kultaisen auringon kiertoessa.\n\n\n\n"]