[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fEB7DDLT6HBusYiuIGvRu_-2-XrHR7R0XSzC3VpOJ3mw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1002,"Herra Oblomov","Gontsharov, Ivan",1812,1891,"1002-gontsharov-ivan-herra-oblomov","1002__Gontsharov_Ivan__Herra_Oblomov","Romaani maaorjuuden ajoilta","romaani",[],[15],"venalainen","fi",1859,1908,166821,1022304,false,48764,[24],"Russia -- Social life and customs -- 1533-1917 -- Fiction",[26,27],"Novels","Russian Literature","\"Herra Oblomov: Romaani maaorjuuden ajoilta\" by Ivan Aleksandrovich Goncharov is a novel first published in 1859. The story follows Ilya Ilyich Oblomov, a young Russian nobleman who embodies extreme sloth and inaction. Unable to leave his bed or make decisions, Oblomov drifts through life while his friend Stoltz attempts to rouse him. A romance with Olga offers hope, but Oblomov's apathy proves too powerful. This satirical portrait of paralysis and wasted potential became a defining work of nineteenth-century Russian literature. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Kianto, Ilmari",301,"Romaani kertoo saamattomasta venäläisestä aatelismiehestä, joka viettää suurimman osan ajastaan vuoteessa kykenemättä tarttumaan toimeen. Teos seuraa herra Oblomovin yrityksiä muuttaa elämäänsä ystävän kannustamana ja rakkauden voimalla, mutta lopulta mukavuudenhalu ja päättämättömyys ohjaavat hänen kohtaloaan.","I. A. Gontsharovin 'Herra Oblomov' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1001. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HERRA OBLOMOV\n\nRomaani maaorjuuden ajoilta\n\n\nKirj.\n\nI. A. GONTSHAROV\n\n\nVenäjänkielestä suomentanut Ilmari Calamnius-Kianto\n\n\nWSOY, Porvoo, 1908.\n\n\n\n\n\n\nI\n\nALKUSANOIKSI.\n\n\nLähes vuosisatanen on vierähtänyt siitä, kun syntyi se mies, joka\n\"Oblomovin\" kirjoitti, ja tasan viisikymmentä vuotta on kulunut\najasta, jolloin kirjailija tämän nimisen romaaninsa valmiiksi sai.\n\nJos Venäjän kirjallista yleisöä huvittaisi merkitä \"Oblomovin\"\npuolvuosisatainen olemassaolo, niin juuri näihin aikoihin sen siis\nolisi tuota riemujuhlaa viettäminen. Sellainen sentään tuskin\ntulee kysymykseen. Ivan Gontsharovin \"Oblomovin\" olemassa-olo näet\npikemminkin antaisi aihetta jonkunlaiseen surujuhlaan, jollaisia\noptimistinen muotimailma ei erikoisesti suosi.\n\nYleinen juhla jää kai siis viettämättä.\n\nHauska sattuma on, että \"Herra Oblomov\" tämän juhlimattoman\njubileuminsa päivänä pukeutuu suomalaiseen vieraspukuun ja tekee\nsydämmellisen kömpelön ensikäyntinsä vähääkään välittämättä siitä\nettä on myöhästynyt. Se, joka tuntee sankarimme sisäisen luonteen,\noivaltaa kyllä tämän viivähtämisen syyt. Helposti olisi voinut käydä\nniinkin ettei \"Herra Oblomov\" ikinä olisi lähtenyt vaivaloiselle\nulkomaa-matkalle epäluuloisten suomalaisten luo. Kerran Ruotsissa\npistäydyttyään -- romaani näet on lyhennellen käännetty ruotsiksikin\n-- hän varmaan olisi pitänyt velvollisuutensa siihen päättyneenä,\nellemme puoliväkisin olisi pakottaneet häntä yövuoteestaan nousemaan.\nKiitos kustantajalle, että tämä nouseminen käy päinsä, 6,5 vuotta\nsen jälkeen kun suomalainen vaatetus jo oli valmiina.\n\nIvan Gontsharovin romaani \"Oblomov\" on yksi mailman kirjallisuuden\nmerkkiluomia. Se on niin väkevä ihmisluonteen värimaalaus, että vielä\ntänä päivänä Venäjän etevimmät kirjallisuuden tutkijat tuontuostakin\npalaavat puhumaan oblomovilaisesta kansalliskulttuuri-tyypistä ja\nylipäänsä \"oblomovilaisuuden\" omituisesta psykologiasta. Tuskinpa\nmissään muussa maassa kuin Venäjällä olisi voinutkaan syntyä\ntämän laatuista leveätä sielunelämän eristelmää. Eikä mikään muu\nvaltakunta kieroine yhteiskunta-oloineen ole voinut aiheuttaa siinä\nmäärin hemmotellun \"herran\" tyyppiä kuin Venäjän valtakunta noine\nylimyksellisine, omituisella tavalla kodikkaine maaorjuuksineen,\njonka henkiset vaikutteet ulottuvat niin ihmeen syvälle kaikkeen\nvenäläiseen klassilliseen kaunokirjallisuuteen. Siinä maassa,\nmissä runoilija Gogolin murhe-iva on viileskellyt turmeltuneen\nvirkamiesluokan omiatuntoja, siinä maassa on myös täytynyt syntyä\nehyt ja puolueeton tutkistelma siitä, millainen tuon isiltäperittyjen\nlakien ja tapojen turvissa käämeröivän venäläisen herrasmiehen koko\nelämä kaikkine kiroineen ja sydänkultineen oikeastaan on ollut.\n\nTällainen kokonaispiirteinen tutkistelma on Gontsharovin \"Oblomov\".\n\nLukija naureskelee tuolle nahjusmaisuuden perikuvalle, tuolle\nvenäläiselle sänkysankarille, joka aina vain loikoo ja loikoo, aina\nvain aikoo ja aikoo, saamatta mitään tärkeätä aikaan, mutta samalla\nlukija aavistelee syitä, miten järkevä ihminen voi sellaiseksikin\nrampautua, vieläpä tuntee osanottoa tuota sydämmellistä surkeutta\nkohtaan. Tekisi tietenkin mieli antaa aimo potkut mokomanlaisen\nherruuden imelälle ilmestykselle, mutta samalla ymmärtääkin että\nOblomov paran täytyy olla juuri sellainen, jollaisena hänet meille\non esitetty, ja että tuo ilmestys on täydellisesti aikansa ja\nkansansa taiteellinen irviluoma, jota ei mikään mahti mailmassa voi\nsiveellisesti kurittaa eikä korottaa. Ja lukija jää hämmästyneenä\nihmettelemään sen itsepuolustelun näennäistä oikeutusta, jonka\nkirjan sankari palvelijalleen Sakariiakselle lausuu seuraavin\npaljastavin sanoin: \"Oletko minun nähnyt lattioita lakaisevan tai\ntyötä tekevän? Oletko minun nähnyt niukasti syövän, häh? Olenko minä\nlaihan tai surkean näköinen? Puuttuuko minulta jotakin -- mitäh?\nLuulenpa että on kyllin tarjoomista ja tekemistä sillä, jolle se\nkuuluu. En ikipäivinä ole tarvinnut itse vetää sukkia jalkoihini,\njumalankiitos! Minäkö mokomissa touhuamaan ja minkä vuoksi?... Ja\nkenelle minä tätä tässä puhun? Etkö se ole sinä, joka minun perässäni\nlapsuudesta saakka olet laukannut? Kyllä sinä sen varsin hyvin tiedät\nja olet nähnyt että minä olen hellästi kasvatettu, etten koskaan ole\ntarvinnut kärsiä en kylmää enkä nälkää, etten ole tiennyt puutteesta,\netten ole työskennellyt leipää ansaitakseni enkä ylipäänsä karkeisiin\ntoimiin puuttunut.\"\n\nNäin tämä itsepuolustus kuuluu ja lukija menee eteenpäin mielessään\nmoitiskellen ainoastaan niitä yhteiskunnallisia olosuhteita,\njotka ovat voineet moisen liikajäsenen kasvattaa ja työttömyyden\netuoikeudella kruunata.\n\nOblomov on itäeurooppalaisen herraselämän äärimmäinen ilmenemismuoto,\nslaavilaisen kapitalistisen porvarisyhteiskunnan siittämä sikiö,\npahnan pohjimainen, pessimistisen aito venäläisen saamattomuuden\nkilparitari; Oblomov on yhtaikaa itsekäs laiskuri ja itseänsä häpeävä\nraukka, hän on rauhan suloinen filosoofi, joka haaveilee sellaista\nmukavaa, kauniiksi kangistunutta mailmaa, jota ei olemassa ole\nmuualla kuin hänen omassa rikkaassa mielikuvituksessaan, ja jonka\nolemattomuudesta hän itsekin on tietoinen sekä siitä kärsii, josta\nkärsimyksestä sitten johtuu alituinen hengen sisäinen verenvuoto,\nalituinen mailman marttyyripainajainen.\n\n\"Hedelmätön pyrkimys toimeliaisuuteen, itsetunto että miehestä\nolisi voinut paljon tulla, mutta ei tule mitään\", kuten kriitikko\nDobroljubov siitä tyypistä sattuvasti on lausunut.\n\nOnko tuollainen ihmisilmiö vieläkin olemassa? kysyy kai moni\nsuomalainen romaaniin tutustuttuaan. Vastatkaamme varovaisesti: ei\nehkä niin täyteläisen pyöreänä kuin tässä kirjassa on kerrottuna,\nmutta on kuitenkin. Ilja Iljitshin hempeä haahmo kummittelee\nvieläkin venäläisessä yhteiskunnassa ja oblomovilaisuuden vienoja\nvilahduksia vilisee venäläinen sivistyselämä täpötäynnä. Kirjallisuus\nniitä kyllin kuvastelee. Taipumus laiskanidylliseen elämän\nhapuilemiseen, oman onnensa hautomiseen ja rasvaisen rauhan hellään\nnautintoon näyttää olevan varsin huomattava ilme venäläisten hyvien\nihmisten piirissä. Ei edes vallankumouksen liikkeeseen loitsiva\njyryvoima tähän päivään asti ole kyennyt perinjuurin hävittämään\noblomovilaisuuden kaikkia perintökiroja. Isä \"Oblomov\" on näin\nollen kaikkien nykypäiväisienkin venäläisten oblomovilaisten syvien\nsyntyjen evankeliumi, voisipa sanoa \"kabbala\" -- salainen viisaus.\n\nTokkohan meillä suomalaisilla lienee jotakin Oblomovin kaltaista\nsivistysihmisen tyyppiä? Eipä suinkaan ja sen parempi meille ettei\nole! Mutta se, että me romaania lukiessamme niin hyvin ymmärrämme\ntuon tunteellisen laiskajaakon elämän ja harmiksemme joskus löydämme\nvastaavia oireita itsessämme, se kai merkitsee sitä että kuitenkin\nkaikitenkin olemme jossakin suhteessa samankaltaisten perintökirojen\nalaiset kuin tuo suuri naapurikansa, vaikka kuinka uhmamielisesti\nmuka pyrimme eroon kaikesta yhteenkuuluvaisuudesta.\n\nEttä iänikuinen, pitkäveteinen romaani vielä viidenkymmenen vuoden\nkuluttua pystyy singahuttelemaan kirveleviä kipunoitaan eri\nkansallisuuksien sydämmiin, se ilmiö taas parhaiten osoittanee, missä\nmäärin yleisinhimillinen sielun kuvastin tämä kirja on.\n\nSockenbacka 7 p. marrask. 1908.\n\n_I. C.-K_.\n\n\n\n\n\n\nENSI OSA.\n\n\n\n\n1.\n\n\nGorohovája-kadun varrella Pietarissa, yhdessä niistä suurista\ntaloista, joissa on asukkaita niin paljon että ne täyttäisivät\nkokonaisen maaseutukaupungin, makasi eräänä aamuna vuoteessansa\nIlja Iljitsh Oblomov. Hän oli noin kolmenkymmenen kahden tai kolmen\nvuoden ikäinen, keskikokoinen, ulkomuodoltaan miellyttävännäköinen\nmies, ja hänen tummanharmaat silmänsä, joiden katse rauhallisesti\nharhaili pitkin seiniä ja kattoa, ilmaisivat sitä epämääräistä\nhaaveksivaisuutta, mikä on ominaista semmoiselle ihmiselle, jolla ei\nole mitään sitovaa työtä, ja jota ei mikään häiritse. Sama levollinen\nilme kuin hänen kasvoissaan, leimautui myös hänen ruumiinsa kaikissa\nasennoissa, vieläpä oli se valautunut hänen yönuttunsakin poimuihin.\nToisinaan hänen katseensa himmeni ikäänkuin väsymyksen tai ikävyyden\ntunteesta, mutta ei tämäkään voinut hetkeksikään karkoittaa kasvoilta\nsitä pehmeyttä, joka perusilmeenä vallitsi ei ainoastaan hänen\nulkomuodossaan, vaan myös koko hänen sielussaan. Niin avonaisesti\nja selvästi kuvastui se sielu hänen silmissään, hänen hymyilyssään,\njokaisessa pään ja käsien liikahduksessa, että pintapuolisestikin\ntutkiva ja kylmä ihminen vain ohimennenkin katsahtamalla Oblomoviin\nvarmaankin olisi itsekseen sanonut: \"tuopa näyttää olevan hyvä ja\nherttainen mies!\" Ja jos joku syväkatseisempi ja myötätuntoisempi\nihminen olisi saanut kotvan tarkastella noita hänen kasvojaan,\nniin olisipa varmasti lähtenyt hänen luotaan mieluisat ajatukset\nsielussaan ja lämmin hymy huulillaan.\n\nIlja Iljitshin kasvojen väri ei ollut punertava, ei mustanverevä,\nei kauttaaltaan kalpeakaan, vaan se oli sellainen, jossa ei ole\nmitään erityisiä tunnusmerkkejä ja näytti se sellaiselta sentähden\nettei hän, Oblomov, missään liikkunut eikä saanut raitista ilmaa\nkeuhkoihinsa tai kaikellaisista muista syistä. Ylipäänsä hänen\nruumiinsa, päättäen kaulan kiillottomasta, läpiläpeensä valkoisesta\nhipiästä sekä noista pienoisista turvonneista käsistä ja pehmoisista\nhartioista, näytti liiaksi hemmoitellulta ollakseen oikea miehen\nruumis.\n\nSilloinkin kun hän oli levoton, osasi hän hillitä liikkeensä\nsamallaisella pehmeydellä ja omituisen miellyttävällä laiskuudellaan,\nmitä ei mikään mahti häneltä voinut riistää. Jos hänen sielunsa\nsopukoista sattui nousemaan huolen pilvi hänen kasvoilleen, niin\ntosin hänen katseensa himmentyi, hänen otsallensa ilmaantui ryppyjä\nja hänessäkin alkoi tuo epäilysten, murheen ja pelon levoton leikki,\nmutta harvoin tämä häiriö pukeutui määrätyn aatteen muotoon ja vielä\nharvemmin se muuttui miksikään aikomukseksi. Se tuli ratkaistuksi\ntavallisesti vain huokauksella ja raukesi vähitellen pois henkiseen\ntylsyyteen, proosalliseen unisuuteen.\n\nKuinka suloisesti soveltuikaan Oblomovin kotoinen puku noihin hänen\nkasvojensa rauhallisiin piirteisiin ja tuohon veltostuneeseen\nruumiiseen! Hänen yllänsä oli niinsanottu halatti, tehty\npersialaisesta kankaasta, aito itämainen unimekko ilman pienintäkään\neurooppalaisuuden vivahdusta, sellainen unimekko, jossa ei ollut\ntupsuja, ei samettikauluria, ei miehustaa, vaan joka oli niin väljä\nja niin avara että mies saattoi kahdesti kääriytyä sen sisään. Sen\nhihat, leikatut väärentämättömään aasialaiseen malliin, kohosivat\naina sormista hartioihin laventuen laventamistaan. Ja vaikka\ntästä halatista olikin hävinnyt pois sen alkuperäinen uutuus ja\nvaikka se paikoin olikin saanut vaihtaa ensimmäisen luonnollisen\nkiiltonsa muihin, laillisesti hankittuihin loistoihin, niin säilyi\nsiinä kuitenkin yhä tuo itämaisen värjäyksen kirkkaus ja itämaisen\nkutoelman tunnettu kestäväisyys.\n\nTällä yönutulla oli Oblomovin silmissä suunnaton määrä verrattomia\nansioita. Se oli esimerkiksi niin pehmoinen ja taipuisa että tuskin\ntunsi että se oli päälläkään ja niinkuin kuuliainen orja totteli se\nkaikkein pienimpiäkin ruumiin nytkähdyksiä.\n\nOblomov ei koskaan käyttänyt kotonaan kauluksia eikä liiviä, sillä\nhän rakasti yksinkertaisuutta ja vapautta. Hänen tohvelinsa olivat\npitkät, pehmoiset ja leveät, niin että kun hän antoi jalkansa\nsolahtaa vuoteesta alas lattiaan, niin ei edes tarvinnut niitä\nhapuilla, vaan ne sattuivat suoraan hänen jalkoihinsa ihan ensi\ntyönnöllä.\n\nEi makaaminen Ilja Iljitshille ollut mikään välttämättömyys niinkuin\nsairaalle tai sellaiselle ihmiselle, joka tahtoo maata maatakseen,\neikä se myöskään ollut mikään satunnaisuus niinkuin sille, joka\non väsynyt, eikä nautinnon tarvekkaan, joka kuuluu laiskurille,\nvaan tämä makaaminen -- se juuri oli hänen normaalitilansa. Kun\nhän oli kotona -- ja kotona oli hän melkein aina -- niin hän vain\nmakasi ja aina yhdessä ja samassa huoneessa, missä me hänet jo\ntapasimme, ja tämä huone oli yhtäaikaa hänen makuuhuoneensa, hänen\nvirkahuoneensa ja hänen vastaanottohuoneensa. Tosin hänellä oli\nkolme muutakin huonetta, mutta harvoin hän niihin hairahtui, jollei\nmahdollisesti joskus aamuisin sillaikaa kun palvelija lakaisi hänen\nvirkahuonettaan, mikä suinkaan ei joka päivä tapahtunut. Niissä\nhuoneissa olivat huonekalut peitetyt päällyksillä ja rullakaihtimet\naina alaslasketut.\n\nHuone, jossa Ilja Iljitsh makasi, näytti ensi katsomalta sangen\nkauniisti sisustetulta. Olihan siellä piironki, tehty punapuusta,\nkaksi divaania, päällystetyt silkkisellä kankaalla sekä koreita\nverhouutimia, joihin oli neulottu kaikellaisia luonnossa olemattomien\nlintujen ja hedelmäin kuvia. Olihan siellä silkkiset akuttimet,\nmattoja, muutamia tauluja, rintakuvia pronssista ja porsliinista sekä\nsuuri joukko kaikellaisia sieviä pikkuromuja. Mutta hienolla aistilla\nvarustettu ihminen olisi jo ensi silmäyksellä tuntenut halua saada\njärjestää kaiken tämän komeuden paljon yksinkertaisemmin sekä poistaa\nkaiken mikä oli liikaa. Nuo raskaat ja kömpelöt mahonkituolit,\nvaapperat etasheerit eivät suinkaan olleet mitään hauskaa nähtävää.\nToisesta divaanista oli niska retkahtanut alas ja liimattu kaidepuu\noli paikoin irtaantunut.\n\nSamallainen luonne oli myös tauluilla, maljakoilla ynnä\nkorukapineilla.\n\nItse isäntä katseli tätä kabinettinsa sisustusta kuitenkin niin\nkylmästi ja välinpitämättömästi kuin olisi silmillään kysynyt:\n\"kuka juutas se kaiken tämän romun on tänne raahannutkin ja\nnoinikään asetellut?\" Ja kun lisäksi Sakariias, Oblomovin palvelija,\nvielä kylmemmin kuin isäntä arvosteli näitä esineitä, niin jäi\nkokonaisvaikutukseksi se, että virkahuone pystyi hämmästyttämään\nkatselijaa ainoastaan siinä vallitsevalla epäjärjestyksellään ja\nsiivottomuudellaan. Pitkin seiniä ja tauluja kiemurteli niihin\nimeytynyttä pölyä, ja peilit, sen sijaan että olisivat heijastaneet\nesineitä, olivat pikemminkin kuin rihvelitauluja aivankuin olisi\nollut tarkoitus niiden tomuun kirjoitella kaikellaisia asioita\nmuistiin. Matot olivat tahraiset, sohvalla virui siihen unohtunut\npyyhinliina, ja pöydällä seisoi melkein joka aamu eiliseltä\nillalliselta poiskorjaamaton lautanen sekä suolatölkki ja puoleksi\njyrsitty luupalanen, puhumattakaan siinä ajelehtivista leipämurusista.\n\nJos ei olisi ollut tuota ruokalautasta eikä vasta loppuun poltettua\npiippua, joka oli pantu nojalleen sänkyä vasten, tai jos ei olisi\nnäkynyt itse isäntää, joka siellä makasi, niin olisippa voinut luulla\nettei tässä ketään asunutkaan -- siinä määrin oli kaikki pölyttynyttä,\nvirttynyttä ja ylipäänsä vailla inhimillisen läsnäolevaisuuden elävää\njälkeä. Tosinhan hyllyillä ajelehti pari kolme aukijätettyä kirjaa\nsekä vanha sanomalehti, seisoipa kirjoituspulpetilla mustepullokin\nsulkakynineen, mutta sivut, joiden välistä kirjat olivat aukaistut,\nolivat tomuun peittyneet sekä kellastuneet, ja silminnähtävää oli\nettei niitä pitkiin aikoihin oltu käytetty. Sanomalehden numerot\nviittasivat menneeseen vuoteen, ja jos tahtoi pistää ja kastaa kynän\nmustepulloon, niin eipä sieltä muuta olisi lähtenyt kuin suriseva\nkärpänen säikähtäen lentoon.\n\nTänään oli Ilja Iljitsh vastoin tavallisuutta herännyt sangen\nvarhain, nimittäin kello kahdeksan. Jokin seikka oli hänet saattanut\nkovasti huolestuksiinsa. Hänen kasvonsa ilmaisivat vuorotellen\nkauhun, tuskan ja harmin sekaisia tunteita. Nähtävästi vaivasi häntä\nsisällinen taistelu, johon järki ei vielä ollut joutunut auttajaksi.\n\nSeikka oli se että Oblomov edellisenä iltana oli saanut\ntilanhoitajaltaan maalta epämieluisen kirjeen. Tunnettu on,\nminkälaisista ikävyyksistä tuollainen tilanhoitaja voipi kirjoittaa:\nkadosta, maksamattomista verorästeistä, tulojen vähenemisestä ja\nmuusta sellaisesta. Ja vaikka tilanhoitaja jo kahtena edellisenä\nvuonnakin oli kirjoittanut herrallensa juuri samallaiset kirjeet,\nniin kuitenkin tämä viimeinenkin kirje vaikutti yhtä voimakkaasti\nkuin mikä muu tahansa ikävä, äkkiarvaamaton uutinen.\n\nEikä suinkaan ollut mikään helppo asia keksiä keinoa päästäksensä\npulasta, vaikka annammekin vilpittömän tunnustuksemme Ilja Iljitshin\nhuolenpidolle omista taloudellisista asioistaan. Olihan hän näet\njo muutamia vuosia aikaisemmin, saatuaan ensimmäisen tällaisen\nikävän kirjeensä tilanhoitajaltaan, alkanut sommitella päässään\nsuunnitelmaa kaikellaisiin muutoksiin ja parannuksiin, joita hänen\nmaatilansa hoito ja järjestys tarvitsi. Ja tämä suunnitelma edellytti\nryhtymään monenlaisiin uusiin taloudellisiin, valtiollisiin ja\nmuunlaisiin toimenpiteisiin. Mutta se ei ollut vielä läheskään\nvalmiiksi ajateltu tämä korjaussuunnitelma, ja nämät tilanhoitajan\nepämieluiset kirjeet ne uudistuivat joka vuosi, riivatusti häiriten\nhänen rauhaansa ja ikäänkuin yllyttäen häntä jotakin tekemään, vaikka\nsuunnitelma yhä pysyi keskitekoisena. Sentähden tunsi nyt Oblomov\nihan välttämättömäksi ryhtyä johonkin ratkaisevaan tekoon.\n\nHerättyään aikoi hän siis vahvasti heti _nousta ylös_, peseytyä\nsekä teensä juotua perinpohjin ajatella ja harkita asia valmiiksi,\nkirjoittaa se sitten muistiin sekä ylipäänsä toimia aivan niin\nkuin pitääkin. Puolentuntia tämän jälkeen oli hän yhä makuullaan\nkiusautuen tästä päätöksestään, kunnes päähänsä pisti että ehtiihän\nhän tässä nousta senkin jälkeen, kun on ensin juonut teensä, ja\nteensä hän entiseen tapaan voi juoda sängyssäänkin, sitä suuremmalla\nsyyllä, koska hän siten ei häiriydy samalla kertaa sekä miettimästä\nettä makaamasta. Ja niin tapahtuikin. Teensä juotuaan hän kohottautui\nvuoteeltaan ja oli vähällä jo nousta ylös, toinen jalka jo työntyi\nalas sängystä ikäänkuin hapuillen kohti tohveleita, mutta --\nyht'äkkiä hän taas nykäsi sen takaisin peiton sisään.\n\nKello löi puoli kymmenen. Ilja Iljitsh säpsähti. \"Mikä kuhnuri minä\nolenkaan!\" virkkoi hän ääneen suutuksissaan itseensä, \"eihän minulla\nole omaatuntoa hituistakaan, aika on nousta työhön ja sen täytyy\ntapahtua heti! Kun vain annan tahdolleni vallan, niin kyllä minä...\"\n\n-- Sakariias! huusi hän.\n\nKomerosta, jonka vähäinen välikäytävä eroitti Ilja Iljitshin\nvirkahuoneesta, alkoi kuulua aluksi ikäänkuin kahlekoiran murinaa\nja sen jälkeen jostakin paikasta alashyppäävien jalkojen kolinaa.\nSe oli Sakariias, joka näin hyppäsi alas uunin pankolta, jolla hän\ntavallisesti kulutti aikaansa istuen vaipuneena omaan uinailuunsa.\n\nJa huoneeseen astui nyt iäkäs mies, pukunaan harmaja nuttu, jonka\nkainalon alla olevasta reijästä palanen paitaa pisti näkyviin, sekä\nharmaja liivi, jonka koreutena oli vaskiset napit. Hänen pääkoppansa\noli paljas ja sileä ikäänkuin ihmisen polvi, ja hänen leveästä,\ntuuheasta, rusevasta poskiparrastaan, jossa oli seassa harmaita\nkarvoja, olisi riittänyt kummaltakin puolelta ainetta vaikka kolmeen\ntavallisenkokoiseen partaan.\n\nSakariias ei ollut koettanut muuttaa Luojan hänelle antamaa\nulkomuotoa paremmin kuin sitä pukuansakaan, jollaisessa hän oli\nkulkenut ennen maalla ollessaan. Hänen vaatteensa neulottiin aina\nsieltä maalaiskylästä tuodun kuosin mukaan. Harmaja lievetakki ja\nharmaja liivi miellyttivät häntä siitäkin syystä että hän tässä\npuolivirallisessa pukimessa näki heikon kajastuksen aatelispalvelijan\npuvusta, livreesta, jollaista hän kerran mailmassa oli kantanut\nyllänsä saattaessaan herravainajiaan kirkkoon tai vieraisiin. Ja\nlivree se se oli hänen muisteloissaan ainokainen kappale, mikä\npystyi edustamaan Oblomovin aateliskartanon oikeata arvoa. Ei mikään\nmuu enemmän muistuttanut ukolle siitä leveästä ja rauhallisesta\nherraselämästä, jota tuolla maan sydämmessä oli vietetty. Ne\nvanhat herrat isännät olivat kuolleet, suvun muotokuvat olivat\njääneet maalaiskotiin ja siellä ne nyt luultavasti viruivat\njossakin ullakolla... Sillä kertomukset entisten polvien elämästä\nja perhetarinat suvun kunniasta kuihtuvat kuihtumistaan ja elävät\nehkä ainoastaan muutamien maakylään jääneiden vanhusten muistossa.\nKallis oli sentähden Sakariiakselle tämä harmaa lievetakki! Siinä\nsekä lisäksi muutamissa tuntomerkeissä, jotka olivat säilyneet hänen\nnykyisen herransa kasvoissa ja käytöksessä, ja jotka muistuttivat\nhänen vanhemmistaan, siinä siis ynnä hänen herrasoikuissaan näki\npalvelija tuon heikon kajastuksen suvun menneistä suuruuden\npäivistä. Niin juuri -- oikuissakin. Sillä vaikka hän niille aina\nmurisi sekä itsekseen että muidenkin kuullen, niin hän kuitenkin\nniitä sisällisesti kunnioitti pitäen niitä oikean herruuden ja\nherramaisen tahdon luonnollisena ilmauksena. Jos ei näitä oikkuja\nolisi ollut, niin olisi hän ikäänkuin ollut tuntematta herruuden\nkunniaa yläpuolellaan ja ilman niitä ei mikään olisi elvyttänyt\nhäntä muistelemaan herransa nuoruudenaikaa ja sitä maalaiskylää,\nvanhaa kartanoa perimätietoineen, jonka he niin kauvan sitten olivat\nheittäneet. Se Oblomovien talo oli ennen vanhaan ollut rikas ja\nkuuluisa paikkakunnallaan, mutta sitten, jumalatiesi mistä syystä,\noli kaikki siinä köyhtynyt ja rapistunut niin että se vihdoin oli\nhuomaamattomiin huvennut uudempien aateliskartanoiden joukkoon. Ja\nainoastaan talon harmaantuneet palvelijat tiesivät enää toisilleen\nkertoa uskollisia muistoja tuosta menneisyydestä, pitäen sitä\nkalliina kuin mitäkin pyhyyttä. -- Kas siinä syy, miksi Sakariias\nniin rakasti harmaata lievetakkiansa. Ja mahdollista on että hän\npiti poskipartaansakin arvossa ainoastaan siitä syystä että oli\nlapsuudessansa nähnyt paljon vanhoja palvelijoita, jotka käyttivät\ntätä vanhanaikuista ylimyksellistä koristusta.\n\nNyt seisoi Sakariias herransa edessä, mutta tämä, joka oli vaipunut\nsyviin mietteisiin, ei pitkään aikaan huomannut hänen läsnäoloaan.\nSanaa sanomatta seisoi Sakariias siinä. Vihoviimein hän rykäsi.\n\n-- Kah, mitä sinä siinä teet? kysyi nyt Ilja Iljitsh.\n\n-- Tehän minua huusitte!\n\n-- Huusinko minä? Miksi minä olisin sinua huutanut -- en voi muistaa!\nvastasi Oblomov venytellen itseään. -- Mene paikoillesi siksi aikaa\nettä minä sen muistan.\n\nSakariias lähti ja Ilja Iljitsh pitkitti makaamistaan mietiskellen\ntuota kirottua kirjettä.\n\nKului neljännestunti.\n\n\"No, nyt olen kylliksi levännyt!\" sanoi hän itsekseen, \"täytyy\ntästä nousta... Vaan älähän, minä luen vielä kerran tilanhoitajan\nkirjeen tarkasti lävitse, mutta sitten nousen kuin nousenkin.\" -- Hoi\nSakariias!\n\nJa taas kuului sama hyppäys ja sama murina, vaikka tällä kertaa\nkovemmin. Sakariias astui sisään, mutta Oblomov oli vaipunut\ntaas mietiskelyynsä. Sakariias seisoi pari minuuttia odotellen,\npahantuulennäköisenä ja hiukan syrjäsilmillä katsellen herraansa sekä\nkääntyi vihdoin mennäksensä ulos ovesta.\n\n-- Mihin nyt? kuului silloin yht'äkkiä Oblomovin kysymys.\n\n-- Te kun ette mitään puhu, niin mitäpä tässä tyhjää seisoo? kahahti\nSakariias omituisella äänellään, jonka alkuperäisen soinnun hän\nomien sanojensa mukaan oli kadottanut ajaessaan kerran maailmassa\nmetsästysretkelle vanhan herravainajan ja hänen koiriensa seurassa,\njolloin hänen kurkkuunsa oli tulla tuhahtanut aivan kuin kova\ntuulenpuuska sisään. Hän seisahti puolikäännökseen keskelle huonetta\nja silmäili yhä syrjästäpäin Oblomoviin.\n\n-- Ovatko sinun jalkasi kuivettuneet, vai miksi sinä et voi hetkeä\nseisoa yhdessä kohti? Sinä näet että minä olen huolestuksissani --\nsiis on sinun asiasi odottaa! Vai etkö ole vielä muka tarpeeksi maata\nmötköttänyt niin että luusi ruskaa? Etsi se kirje, minkä minä eilen\nsain tilanhoitajalta. Mihinkä sinä sen olet pannutkin?\n\n-- Minkä kirjeen? En minä mitään kirjettä ole nähnyt, -- sanoi\nSakariias.\n\n-- Sinähän sen posteljoonilta otit vastaan -- sen likaisen repaleen,\nvai et muka muista?\n\n-- Mistä minä hänet tiedän, minne te sen olette pannut? virkkoi\nSakariias alkaen lyödä mäiskytellä kämmenellään pitkin papereita ja\nkaikellaisia kapineita, joita oli pöydälle ladottu.\n\n-- Et sinä koskaan mitään tiedä. Hae siitä paperikorista! Tai katso,\nonko se pudonnut sohvan taakse? Ja tuon sohvan selkäkään se ei ole\nvielä tähän päivään asti korjattu. Miksi et kutsu nikkaria sitä\nkorjaamaan? Sinähän sen olet särkenytkin.\n\n-- En minä sitä ole särkenyt, vastasi Sakariias; -- itsestään se on\nsärkynyt, eihän se ikuisesti kestä: täytyy sen kerran särkyä!\n\nIlja Iljitsh ei katsonut tarpeelliseksi väittää mitään tätä vastaan.\n-- Oletko löytänyt jo, mitäh? kysyi hän vain.\n\n-- Tässä olisi kirjeen tapaisia.\n\n-- Ei ne ole niitä, ei niitä!\n\n-- Ka sitten ei ole muuta, sanoi Sakariias päättäväisesti.\n\n-- Mene ulos! sanoi Ilja Iljitsh kärsimättömästi: -- minä nousen ylös\nja etsin itse.\n\nSakariias meni omaan komeroonsa, mutta juuri kun hän yritti\nkäsinojassa hypätä uunin pankolle, kuului sisältä taas kiirehtiväinen\nhuuto: -- Hoi Sakariias, hoi Sakariias! \"Herra siunatkoon!\" murahti\nSakariias kääntäen suuntansa jälleen isäntänsä makuuhuoneeseen:\n\"Siitäpäs ristin sai. Kunpahan kuolema pian tulisi!\"\n\n-- Mitä te minusta tahdotte? kysyi hän sitten jääden syrjittäin\ntoisella kädellään pitämään kiinni ovesta ja katsellen herraansa\npaheksumisensa merkiksi vain puolella silmällään, niin että Oblomov\nei ollenkaan nähnyt hänen kasvojaan, vaan ainoastaan tuon hänen\nsuunnattoman suuren poskipartansa, jonka sisästä milloin tahansa\nuskoi saavansa nähdä parin kolmen linnun lehahtavan lentämään.\n\n-- Mihin minun nenäliinani on joutunut? -- hae se heti! Olisihan\nsinun itsesi jo pitänyt se älytä, vaan sinä et mitään näe! huomautti\nIlja Iljitsh hänelle ankarasti.\n\nSakariias ei ilmaissut mitään erikoista tyytymättömyyttä tai\nkummeksumista kuullessaan tämän herransa käskyn ja nuhteen pitäen\nnähtävästi omasta puolestaan sitä sangen luonnollisena asiana.\n\n-- Kukapa hänet tiennee, missä nenäliina on! murisi hän vain kulkien\nympäri huonetta ja hypistellen jokaista tuolia, vaikka selvään\nnäkikin ettei ainakaan tuoleilla mitään ollut.\n\n-- Kaikki teiltä joutuu hukkaan! muistutti hän aukaisten oven myöskin\nvieraskamariin katsoakseen, löytyisikö nenäliina ehkä sieltä.\n\n-- Älä sinne mene, hae täältä, minä en ole käynyt siellä toispäivästä\nasti. Hae se nyt sukkelaan, puheli Ilja Iljitsh.\n\n-- Missä lie koko nenäliina? -- ei sitä vain löydy jupisi Sakariias\nhujautellen käsiään puoleen ja toiseen ja tirkistellen kaikkiin\nnurkkiin. -- Ka tuollahan tuo on, kahahti hän äkkiä vihaisesti --\nteidän allanne! - sieltä kulma kurkistaa. Siinä on miestä, itse makaa\nnenäliinansa päällä ja sitten toiselta tinkaa!\n\nJa odottamatta vastausta yritti Sakariias lähteä ulos huoneesta.\nOblomovia hiukan hävetti oma erehdyksensä, mutta äkkiä hän keksi\ntoisen aiheen tehdäksensä Sakariiaksen syypääksi.\n\n-- Mikä kauhea siivo sinulla on täällä jokapaikassa! sanoi hän.\n-- Herra Jumala sitä pölyn paljoutta ja likaa! Katsohan tuonne\nnurkkiinkin, minkälaista siellä on -- et kerrassa mitään sinä viitsi\ntehdä.\n\n-- Minäkö en mitään viitsi tehdä...? alotti Sakariias syvästi\nloukkautuneella äänellä: henkeäni säästämättähän minä parastani\nkoetan ja puuhaan. Pölyt pyyhin ja lattiat lakaisen melkein\njok'ikinen päivä... Ja hän viittasi kädellään lattian keskustaa sekä\npöytää, jolla Oblomov oli päivällisateriansa syönyt.\n\nKatsokaa tuonne, puheli hän: -- kaikki on lakaistu ja siistiksi\nsiivottu aivankuin häiksi... Mitä tästä puuttuu?\n\n-- Vai niin, mitäs sitten tämä tietää? keskeytti Ilja Iljitsh\nosoitellen seiniä ja kattolakea: entä tämä? ja tämä? Ja hän osoitti\nmyös eilispäivältä jätettyä pyyhinliinaa sekä pöydälle unohdettua\nlautasta leipäkannikoineen.\n\n-- No, tämän minä pian tästä korjaan, sanoi Sakariias alentuvaisen\nkohteliaasti ottaen pois lautasen.\n\n-- Ei siinä ole kylliksi. Seinät ovat täynnä pölyä ja\nhämähäkinverkkoja, mitäs siihen sanot?\n\n-- Sen siivouksen minä toimitan pääsiäisviikoksi. Silloin puhdistan\nkuvat ja vedän alas kaikki hämähäkinverkot...\n\n-- Entäs kirjat ja taulut -- milloinka sinä ne tomuutat?\n\n-- Kirjat ja taulut minä puhdistan ennen joulua. Silloin Anisjan\nkanssa selailemme kaikki kaapit lävitse. Vaan nyt -- mitenkä tässä\nvoisikaan siivota? Tehän istutte alati kotona!\n\n-- Käyn minä toisinaan teatterissa ja vieraissa ja voisithan\nesimerkiksi silloin...\n\n-- Kuka hullu keskellä yötä siivoamaan?\n\nOblomov katsahti moittivasti häneen, pudisti päätään ja huokasi,\nmutta Sakariias katseli välinpitämättömästi päin ikkunaa ja myöskin\nhuokasi. Herra isäntä nähtävästi ajatteli: \"voi veliseni, sinä\nolet vielä suurempi nahjus kuin minä itse\", mutta Sakariias taisi\najatella: \"älä valehtele, sinä olet mestari vain viisastelemaan ja\nlatelemaan haukkumasanoja, vaikka pölyt ja hämähäkinverkot eivät\nsinua lainkaan liikuta.\"\n\n-- Ymmärrätkö sinä, virkkoi Ilja Iljitsh: -- että pölystä sikiää\nkoita? Väliin olen minä nähnyt täällä luteitakin seinissä!\n\n-- Minun huoneessani on toki kirppujakin! sanoa tokaisi Sakariias\nvälinpitämättömästi.\n\n-- Onko se sitten hyvä? sehän on iljettävää! ... Sakariias naurahti\nkoko naamansa täydeltä niin että naurun purskahdus tempasi mukaansa\nmyöskin kulmakarvat ja poskiparrat, jotka tästä siirtyivät kauvas\nsivuille, ja koko kasvoille aina otsaan saakka levisi iso punainen\ntäplä.\n\n-- Onko se minun syyni että on kirppuja maailmassa? sanoi hän\nluonnonomaisella ihmetyksellä: -- minäkö ne muka olen keksinyt?\n\n-- Ne syntyvät epäsiisteydestä, -- keskeytti Oblomov.\n\n-- Vaan ei epäsiisteyskään ole minun keksimääni!\n\n-- Mutta minä olen kuullut, kuinka sinulla siellä hiiretkin\njuoksentelevat öisin?\n\n-- Eivät hiiretkään ole minun keksintöjäni! Niitä luontokappaleita\nniinkuin hiiriä, kissoja, ja lutikoita, niitä on paljon joka paikassa.\n\n-- Mitenkäs sitten muilla ihmisillä ei ole koita eikä luteita?\n\nSäkariiaksen naama ilmaisi epäluottamusta tai paremmin sanoen\nlevollista vakaumusta siitä ettei asia ollut niin kuin isäntä väitti.\n\n-- Minun luonani on viljalti kaikkea lajia juoksevaisia, sanoi hän\nuppiniskaisesti: -- mikä sitä jokaisen lutikan perässä hypätä jaksaa\ntai jokaiseen seinänrakoon kurkistaa?\n\nMutta itsekseen hän nähtävästi ajatteli: \"olisippa sekin makaamista,\njos ei luteita löytyisi!\"\n\n-- Lakaise sinä lattiat ja kanna ulos roskaläjät nurkista, niin\nkaikki häviävät, opetti Oblomov.\n\n-- Jos minä ne tänään saankin pois, niin huomenna ne tulevat\ntakaisin, arveli Sakariias.\n\n-- Eivätkä tule, keskeytti herra: -- ei ole tarvis tulla.\n\n-- Tulevatpa hyvinkin, kyllä minä tiedän, -- väitti palvelija.\n\n-- No jos tulevat, niin siivoa uudestaan.\n\n-- Mitä te puhutte? jottako joka päivä siivota kaikki nurkat\npuhtaiksi? kysyi Sakariias: -- Voi viheliäistä elämää. Ennemmin\nseison Jumalan edessä viimeisellä tuomiolla!\n\n-- Vaan miksikäs muilla sitten on puhdasta? virkkoi Oblomov. --\nKatsohan esimerkiksi tässä vastapäätä pianon virittäjällä: oikein\nsuloista sitä on katsella, ja kuitenkin tekee sen vain yksi ainoa\npiikatyttö...\n\n-- Mutta mistäpä saksalaiset likaa saisivatkaan? kivahti Sakariias\näkkiä sanomaan. -- Katsokaahan miten ne elävät! Koko perhe jyrsii\nviikon päivät samaa luupalasta. Isä ja poika käyttävät vuoronperään\nsamaa takkia päällään. Rouva ja tyttäret käydä heippasevat\nlyhkäisissä hameissa ja niin ne notkuttelevat jalkoja allaan\nkuin mitkähän hanhet... Mistä niille lika karttuisi? Ei niillä\nole niinkuin meillä vuodet läpeensä kaapit pullollaan vanhoja\nvaateryysyjä eikä nurkantäysi leivänkuoria yhdeltä ainoalta\ntalvelta... Eikä niiltä mene toki leivänkuoretkaan hukkaan, ne\ntekevät mistä korppuja ja nielevät kurkkuunsa oluen kanssa!\nSakariiaksen täytyi oikein sylkäistä tirskauttaa hammastensa lomitse\najatellessa niin itaraa elämää.\n\n-- Ei sinun kanssasi saata keskustella mistään! virkkoi Ilja Iljitsh:\n-- parasta nyt vain että toimitat siivouksen.\n\n-- Siivoisinhan minä joskus, vaan tepä tuota itse ette anna, -- sanoi\nSakariias.\n\n-- Nytpäs löysit mieleisesi syyn! Vai minä tässä muka aina häiritsen?\n\n-- Tietysti te: te kun aina köllötätte kotona! Kuinka voi siivota\nteidän läsnäollessanne? Menkää ulos koko päiväksi, niin kyllä minä\nsiivoan.\n\n-- Kas vaan, mitä sen päähän pälkähtääkin -- mennä ulos! Menisit sinä\nennemmin taas omaan pöksääsi.\n\n-- Totta puhuen! vaati Sakariias jyrkästi. -- Menkää ulos vaikka\ntäksi päiväksi jo, niin me Anisjan kanssa täällä kaikki siivoamme.\nMutta emme me kahden tule toimeen, täytyy tässä vielä vuokrata\nakkojakin avuksi pesemään, jotta kaikki tulisi putipuhtaaksi.\n\n-- Huh, huh, millaisia juonia: -- vai akkoja tässä vielä! Mene\ntiehesi! lausui Ilja Iljitsh.\n\nHäntä jo harmitti että oli kutsunutkaan Sakariiaksen näin kanssansa\nkeskustelemaan. Hän oli unhoittanut taas että tähän arkaluontoiseen\nasiaan tarvitsi tuskin koskettaakkaan, kun se jo sai aikaan\nloppumattoman hälinän. Oblomov tosin tahtoi että olisi puhdasta,\nmutta hän halusi että tämä tapahtuisi ikäänkuin huomaamatta, ihan\nitsestään, mutta Sakariias se aina etsi riitaa niinpian kuin häneltä\nvain alettiin vaatia pölyn pyyhkimistä, lattian pesua tai muuta\nsemmoista. Sellaisessa tapauksessa rupesi hän aina todistelemaan\nja selittelemään, kuinka ääretöntä puuhaa ja touhua koko talossa\nvälttämättä sitä varten tarvittaisiin, sangen hyvin tietäen että\nyksi ainoa ajatus tähän suuntaan pystyi saattamaan hänen herransa\nkauhistukseen.\n\nSakariias lähti ulos ja Oblomov vaipui ajatuksiinsa. Jonkun hetken\nkuluttua löi kello taas puoli.\n\n\"Mitä?\" säpsähti melkein kauhistuen Ilja Iljitsh: -- \"kello on kohta\nyksitoista enkä minä vielä ole noussut, en pessytkään itseäni?\" --\nHoi Sakariias, Sakariias!\n\n\"Herra Jumala siunatkoon mitähän se taas?\" kuului etehisestä\nmurahdus, ja sitten tuo tuttu alashyppäys.\n\n-- Onko kaikki valmista peseytymistä varten? kysyi Oblomov.\n\n-- Aikoja sitten se jo on ollut valmista! vastasi Sakariias: -- minkä\ntähden te ette nouse ylös?\n\n-- Miksi et ole sanonut että on valmista? Olisin minä jo aikaa sitten\nnoussut. Minulla on tänään työtä; täytyy istua kirjoittamaan. Menehän\nedeltä, minä tulen heti perässäsi!\n\nSakariias poistui, mutta palasi hetken kuluttua takaisin käsissään\nrasvatahrainen, täyteentöherretty vihko sekä joukko irtonaisia\npapereita.\n\n-- Kuulkaapas herra, koska rupeatte kirjoittamaan, niin suvaitkaapa\nsamalla vilkaista läpi nämät laskut: tarvitaan rahoja maksuihin.\n\n-- Mitä laskuja ne ovat? mistä sinä puhut? kysyi suuresti\ntyytymättömänä Ilja Iljitsh.\n\n-- Lihakauppias, vihannestenmyyjä, pesuämmä ja leipuri pyytävät periä\nsaatavansa.\n\n-- Aina vaan rahahuolia! murahti Ilja Iljitsh. -- Miksi et ole\nantanut laskuja vähitellen siinä järjestyksessä kuin ne ovat tulleet,\nvaan työnnät nyt kaikki yhdellä kertaa?\n\n-- Tehän tuota olette minut joka kerta pois ajanut ja sanonut että\nhuomenna, huomenna sitten katsotaan.\n\n-- No miksei siis nytkin saata jättää niitä huomiseen?\n\n-- Eikä saata, kovin alkavat jo käydä kimppuun: eivät anna velaksi\nenää kopeikkaakaan. Nähkääs, nyt on kuukauden ensimmäinen päivä.\n\n-- Voi hyvä isä! sanoi Oblomov tuska sydämmessään -- taas uusia\nhuolia! Vaan mitä sinä siinä oikein seisot? pane paperit pöydälle.\nMinä nousen paikalla ja katson sitten läpi, lisäsi hän. -- Siis\nkaikki on valmista peseytymistä varten, sanoit?\n\n-- Valmista on.\n\n-- No nyt siis...\n\nJa hän rupesi ähkien kohottautumaan vuoteessansa, noustaksensa.\n\n-- Olen unhoittanut kertoa, alkoi Sakariias: -- että äskettäin kun te\nvielä nukuitte, lähetti talonhoitaja sanomaan että meidän välttämättä\ntäytyy tästä muuttaa pois... kuuluvat tarvitsevan huoneustonsa itse.\n\n-- Mitäs, sitten? Jos tarvitsevat niin sehän on selvä että muutamme.\nMitä sinä siitä minua pommitat? Jo kolmannen kerran sinä puhut siitä\nminulle.\n\n-- Ne kun pommittavat minua myös.\n\n-- No sano sinä heille että kyllä me muutamme!\n\n-- Hepä sanovat vastaan että jo kuukausi sitten olette te luvanneet\nmuuttaa ettekä yhä vielä muuta -- aikovat ilmoittaa siitä poliisille.\n\n-- Ilmoittakoot vain! lausui Oblomov pontevasti: -- menemme me tästä\ntoki itsestämmekin, jahka ilmat hiukan lämpenevät, viikon kolmisen\nperästä...\n\n-- Viikon kolmisen perästä vasta? Ja talonhoitaja sanoi että jo\nkahden viikon kuluttua tulee tänne työmiehiä repimään kaikki alas...\n\"Muuttakaa pois\", sanoi hän, \"huomenna tai ylihuomenna\".\n\n-- Hyh, hyh sitä siunattua kiirettä, vai huomenna jo! Etteivät\nkäskeneet jo ihan tänään? Vaan sinä et saa enää tulla minulle\nmuistuttamaan asunnosta. Olen sinua jo kerran siitä kieltänyt, vaan\nsinä taas tulit. Muista se!\n\n-- Mitä minun sitten pitää tehdä? äännähti Sakariias.\n\n-- Mitäkö sinun pitää tehdä? -- kas kuinka vieraaksi hän on minulle\nruvennut! vastasi Ilja Iljitsh. -- Hän kysyy semmoista -- minulta!\nMitä se minuun koskee? Sinä et saa minua kiusata, vaan tee ja\njärjestä nyt siellä, miten ikinä tahdot, kunhan vain laitat niin\nettei tarvitse muuttaa. Sinun pitää palvella sinun herraasi --\nkuuletko.\n\n-- Rakas isä, Ilja Iljitsh, miten maailmassa minä voin sen asian\njärjestää? alkoi Sakariias pehmeällä, sortuneella äänellä: -- eihän\ntalo ole minun. Täytyy kai toisen talosta siirtyä pois, jos kerran\najetaan? Ollappa minun taloni, niin kyllä minä mielihyvällä...\n\n-- Eikö heitä mitenkään voisi lepyttää? Sano heille että olemme jo\nkauvan täällä asuneet ja maksamme aina säntillisesti.\n\n-- Olen minä sen jo sanonut heille, vastasi Sakariias.\n\n-- No, mitäs he siihen sanovat?\n\n-- Mitäkö? tietysti jankuttavat sitä samaa että \"muuttakaa vain pois,\nme tarvitsemme korjata asunnon\". Ne tahtovat tehdä tästä ja tohtorin\nhuoneista yhden ainoan suuren huoneuston isännän pojalle, joka\nviettää häitänsä.\n\n-- Jumala paratkoon! virkkoi Oblomov harmistuneena, -- että niitä\nonkin sellaisia aaseja, jotka menevät naimisiin!\n\nJa hän kääntyi seljälleen.\n\n-- Armollinen herra, sanoi Sakariias, ettekö voisi kirjoittaa siitä\ntalonomistajalle, niin ehkä ei hän teihin niin heti kajoisi, vaan\nkäskisi ensiksi purkaa tuon toisen asunnon?\n\nNäin sanoen viittasi Sakariias kädellään jonnekin oikealle.\n\n-- No, hyvä on, kyllä kirjoitan, kunhan tästä nousen... Mene sinä\npaikoillesi, niin minä mietin asiaa. Et mitään älyä sinä tehdä, --\nlisäsi hän, tästäkin roskasta täytyy minun itseni pitää huoli!\n\nSakariias meni ja Oblomov rupesi ajattelemaan. Mutta olipa hän\nvaikeassa pulassa, mitä nyt ensiksi ajatella: tilanhoitajan\nkirjettäkö, vai muuttoa toiseen asuntoon vaiko talouslaskuja, jotka\nolivat heti tarkastettavat? Ihan hän hukkui noiden taloudellisten\nhuolten tulvaan ja makasi yhä vuoteellansa kieritellen itseänsä\nkyljeltä toiselle. Silloin tällöin vain kuului hänen huuliltansa\nkatkonaisia huudahduksia: \"Voi hyvä Jumala sentään! -- Kun on suo\nsiellä, vetelä täällä eikä kuivaa kussakaan!\"\n\nTietämätöntä on, kuinka kaavaksi hän vielä olisi jäänyt tähän\nneuvottomuuteensa, jollei samassa olisi etehisestä kuulunut ovikellon\nkilahdus.\n\n\"Nyt tulee jo joku vieras!\" sanoi Oblomov itsekseen kietoutuen\ntiukemmin yönuttuunsa, \"ja minä kelvoton en vielä ole päässyt ylös,\nse on kerrassaan häpeä. Kukahan sieltä niin varhain?...\"\n\nJa makuultaan käänsi hän silmänsä uteliaasti ovea kohti.\n\n\n\n\n2.\n\n\nSisään astui noin viiden kolmatta vuotias terveyttä uhkuva nuori\nmies, naurahtelevin poskin, hymyilevin huulin, loistavin silmin.\nOikein tunsi kateutta, kun häntä katseli.\n\nHänen hiuksensa olivat huolellisesti kammatut, hän oli puettu\nhännystakkiin, hienoihin hansikkaihin ja hänen kasvonsa ja valkoisen\nkiiltävä rintamuksensa tekivät kerrassaan häikäisevän vaikutuksen.\nHänen liivillään riippui sirotekoinen kellonperä, helisten täynnänsä\npienen pieniä berlokkeja. Taskustaan nyhtäsi hän mitä hienoimman\nbatistisen nenäliinan ja hengähti sisäänsä sen itämaisia tuoksuja,\nsitten hän huolettomasti siveli sillä kasvojaan ja kiiltävää\nhattuaan, lopuksi huiskauttaen sillä lakeerattuja saappaitaankin.\n\n-- Kas, sehän on herra Wolkov, hyvää päivää! sanoi Ilja Iljitsh.\n\n-- Terve Oblomov, virkkoi välkähtelevä herrasmies, lähestyen häntä.\n\n-- Älkää tulko niin lähelle, älkää tulko, -- te tulette sieltä\nkylmästä! sanoi tämä.\n\n-- Oh teitä hemmoteltua lasta, teitä sybariittia! virkkoi Wolkov\nkatsellen, mihin panisi hattunsa, mutta nähdessään kaikkialla vain\npölyä, ei pannut sitä mihinkään, lehautti sitten levälleen molemmat\nhännystakkinsa liepeet aikomuksessa istuutua, vaan katsahdettuaan\ntarkasti nojatuoliin jäikin seisomaan.\n\n-- Vielä sängyssä! Ja mikä kumman yöpaita teillä on päällänne? Eihän\ntuollaisia pitkään aikaan enää ole käytetty! pilkkasi hän Oblomovia.\n\n-- Ei tämä ole yöpaita, tämä on persialainen halatti, sanoi Oblomov,\nkääriytyen mielissään yönuttunsa leveisiin liepeihin.\n\n-- Oletteko terve? kysyi Wolkov.\n\n-- Eipä ole kehumista, vastasi Oblomov, haukotellen, -- minua vaivaa\nliika veri päässä. Kuinkas te itse voitte?\n\n-- Jaa minäkö? Siinähän tuo hurisee, terve ja iloinen olen kuin\npukki, niin hilpeä että ihan räiskyy! lisäsi nuori mies raittiisti.\n\n-- Mistä te näin varhain tulette? kysyi Oblomov.\n\n-- Räätälistä. Katsokaapa tätä frakkia -- eikö ole korea? puheli\nherrasmies keikaroiden Oblomovin edessä.\n\n-- Se on mainio ja sangen aistikkaasti tehty, virkkoi Ilja Iljitsh:\n-- mutta miksi se on niin väljä takaa?\n\n-- Tämä on näet \"Reitfrack\" -- ratsastustakki.\n\n-- Vai niin, ratsasteletteko te siis?\n\n-- Kuinkas muuten! Täksi päiväksihän minä sen juuri vartavasten\ntilasinkin. Nythän on Vapunpäivä ja me ajamme Gorjunovin kanssa\nKatariinanhoville. Ah, ettekö ole kuulletkaan? Mikko Gorjunov on\nsaanut virkaylennyksensä ja sentähden me tänään tahdomme herättää\nhuomiota kaupungilla! lisäsi Wolkov riemuissaan.\n\n-- Vai niin! sanoi Oblomov.\n\n-- Ja kuulkaas, hänellä on raudikkohevonen, pitkitti Wolkov, --\nkaikilla hänen rykmentissään on raudikot, vaan minulla on pikimusta.\nMitenkäs _te_ sinne aijotte, jalan vai vaunuissa?\n\n-- Minäkö? ... en mitenkään!\n\n-- Mitä te puhutte Ilja Iljitsh? Vapunpäivänä ei muka\nKatariinanhoville? Kaikkihan sinne tulevat!\n\n-- Älä selitä, eivät kaikki tule! huomautti Oblomov laiskasti.\n\n-- Tulkaa nyt toki, hyvä Ilja Iljitsh! Sofia Nikolajevna ja Lyydi\najavat vain kahden vaunuissaan ja siinä on kyllä tilaa teillekin\npienellä takaistuimella: kyllä ne teidät ottavat mukaansa...\n\n-- En minä rupea takapenkillä istumaan. Ja mitä minä siellä perillä\nsitten teen?\n\n-- No, jos tahdotte, niin toimitan että Mikko lainaa teille toisen\nhevosensa?\n\n-- Mitä Jumalan nimessä hän ajattelee! virkkoi Oblomov puoleksi\nitsekseen. -- Kuulkaas, mitä pidätte Gorjunovin herrasväestä? kysyi\nhän sitten.\n\n-- Ah, huudahti Wolkov punastuen, -- sanonkohan teille?\n\n-- Sanokaa pois.\n\n-- Ettekö kerro kellekkään -- lupaatteko kunniasanallanne? jatkoi\nWolkov, istuutuen hänen läheisyyteensä sohvalle.\n\n-- Olkoon menneeksi.\n\n-- Minä ... olen rakastunut Lyydiin! sopersi keikari kuiskaten.\n\n-- Mainiota! Tyttöhän onkin muistaakseni oikein suloinen otus. Onko\nsiitä jo kauvankin?\n\n-- Jo kolme viikkoa, sanoi Wolkov syvästi huoaten. -- Ja Mikko on\nrakastunut Dáshenkkaan.\n\n-- Kuka on Dáshenkka?\n\n-- Mikä te olette Oblomov, kun ette tunne Dáshenkkaa? Koko\nkaupunkihan on ihan hullautunut hänen tanssistaan! Tänään menemme me\nMikon kanssa balettiin ja Mikko aikoo viskata kukkakimpun hempulleen.\nHäntä täytyy opastella, mies on vielä niin arka ja uivelo. Ah, mutta\nnyt täytyy minun ajaa hankkimaan kameliakukkia...\n\n-- Mihinkä vielä? Kuulkaa, tulkaa sitten minun luokseni\npäivälliselle, niin puheltaisiin vähän. Minulle on tässä sattunut\nkaksi onnettomuutta...\n\n-- En voi tulla, minä syön päivällistä ruhtinas Tjumenevin tykönä;\nsinne tulevat kaikki Gorjunovit ja _hän_ myös, hän ...Lyydi-kultani!\nlisäsi hän kuiskaten. -- Kuulkaa, miksi ette käy enää ruhtinaassa?\nSe on kerrassaan hilpeä talo, aina valjaissa ja vierasvarainen.\nJa heidän huvilansa sitten? Aivan se uppoaa kukkaisiin! He ovat\nrakentaneet gallerian lisäksi -- gootilaiseen tyyliin. Kesällä kuuluu\ntulevan tansseja ja eläviä kuvia. Tuletteko silloin sinne?\n\n-- Enpä luule.\n\n-- Oh, minkälainen talo! Viime talvenakin joka keskiviikko vähintäin\nviisikymmentä vierasta ja toisinaan aina sataankin henkeen...\n\n-- Hyvä Jumala! siellähän vasta helvetin ikävä mahtaa olla!\n\n-- Mitä te tarkoitatte, -- ikäväkö? Tietysti sen hauskempi, kuta\nenemmän vieraita. Lyydikin oli siellä, mutta minä en alussa ollut\nhäntä huomaavinani, kunnes yht'äkkiä -- --\n\n    \"Ma turhaan koetan häntä unhoitella\n    Ja lemmen kiihkon voittaa järjelläin...\"\n\nalkoi hän laulaa rallattaa ja istuutui ajattelemattaan nojatuoliin,\nmutta singahti äkkiä siitä ylös ja alkoi puistella tomuttuneita\nvaatteitaan.\n\n-- Se on vallan kauheata, kuinka pölyistä teillä täällä on joka\npaikassa! sanoi hän.\n\n-- Kaikki on sen Sakariiaksen syy! valitti Oblomov.\n\n-- No, minun täytyy lähteä nyt, sanoi Wolkov: -- noutamaan kamelioita\nMikon kukkakimppuun. _Au revoir!_\n\n-- Tulkaa illalla teetä juomaan palatessanne baletista, niin kerrotte\nminullekkin, millaista siellä oli, -- pyysi Oblomov.\n\n-- En voi, lupauduin Mussinskiin, sillä tänään on heidän\nvastaanottopäivänsä. Tulkaa mukaan. Jos tahdotte, niin esittelen\nteidät?\n\n-- En minä, mitä minä siellä teen?\n\n-- Mussinskissako? No jopa te; siellähän on puoli kaupunkia. Ja\nmitäkö tehdä? Se on semmoinen talo että siellä puhutaan vaikka mistä.\n\n-- Sepä se onkin juuri ikävää että puhutaan vaikka mistä, -- virkkoi\nOblomov.\n\n-- No käykää sitten Mesdrovissa, keskeytti Wolkov. -- Siellä ne\npuhuvat vain yhdestä ainoasta asiasta, nimittäin taiteesta; et saa\nkuulla mitään muuta kuin: \"venetsialainen koulu\", \"Beethoven ja\nBach\", \"Leonardo da Vinci\"...\n\n-- Aina sitä samaa iänikuista -- se on haljua! Ne mahtavat olla\npenteleen pedantteja siellä, sanoi Oblomov haukotellen.\n\n-- No teilleppä ei mikään kelpaa. Vaan onhan niitä muitakin\ntaloja. Nykyään on kaikilla vastaanottopäivänsä. Savinovissa on\npäivälliset torstaisin, Maklashinissa perjantaisin, -- Wjäsnikovissa\nsunnuntaisin, -- ruhtinas Tjumenevilla keskiviikkoisin. -- Minä olen\njoka-ikinen päivä jossakin! lopetti Wolkov loistavin silmin.\n\n-- Mutta eikö teitä laiskuta näin laukata ympäri päivät-pääksyttäin?\n\n-- Minuako laiskuttaisi! Miksi niin? Päinvastoin, se on erinomaisen\nhauskaa! puheli hän huolettomasti. -- Aamuisin lueskelen, täytyy\ntietysti olla _au courant_ kaikesta ja tietää päivänuutiset. Jumalan\nkiitos että minulla on sellainen virka, jossa ei tarvitse olla\ntyössä. Ainoastaan kaksi kertaa viikossa istun hiukan virastossa ja\nsitten syön päivällistä kenraalin luona, vaan sen jälkeen olen vapaa\nkaikille visiiteille ja minne tahansa, jossa en ole ollut pitkään\naikaan -- esimerkiksi jonkun uuden näyttelijättären luo. Milloin\nvenäläisessä, milloin ranskalaisessa teatterissa. Ja kun ooppera\ntulee, kirjoittaun vakinaiseksi kävijäksi. Ja siellä rakast...\nSitten alkaa kesä ja Mikko saa virkalomaa -- matkustamme hänen\nkotiinsa maalle kuukaudeksi virkistelemään. Siellä metsästellään\nja huvitellaan. Heillä on siellä mainioita naapureita, jotka\npitävät _bals champétres_. Ja Lyydin kanssa kuljeskelemme lehdossa,\nsoutelemme venheellä ja poimimme kukkasia... Hih sentään!\n\nJa hän pyörähti iloisesti kantapäillään. -- Mutta nyt täytyy\njoutua... Jääkää hyvästi, sanoi hän koettaen turhaan nähdä itseänsä\nedestä ja takaa pölyisestä peilistä.\n\n-- Odottakaahan, pidätteli Oblomov, -- tahtoisin puhella teidän\nkanssanne eräistä asioista...\n\n-- Pardon: ei ole aikaa, kiirehti Wolkov, -- sitten toisella kertaa.\n-- Vaan ettekö tahdo tulla syömään kanssani ostereita? Silloin voitte\nniistä puhella. Lähtekää vaan -- Mikko maksaa.\n\n-- En minä lähde, menkää itse, Jumalan nimessä! virkkoi Oblomov.\n\n-- Hyvästi siis.\n\nHän läksi, mutta palasi heti takaisin.\n\n-- Näittekö näitä? kysyi hän osoittaen kättänsä, joka oli ikäänkuin\nvalettu hansikkaaseen.\n\n-- Mitä siinä on? kysyi Oblomov neuvottomana.\n\n-- No nehän ovat uusmuotiset _lacets!_ Näettekö kuinka mukavasti ne\npinnistyvät kiinni: ei tarvitse kahta tuntia seisoa ja kiristää\nnappeja läpiinsä, vaan nykäisee vain tästä rihmasta -- ja samassa on\nvalmis. Ne ovat juuri saapuneet Pariisista. Tahdotteko, niin tuon\nteillekin parin koetteeksi?\n\n-- Hyvä, tuokaa vain!\n\n-- Mutta katsokaapa tätä, eikö se todella ole ihmeen siro? sanoi hän\netsien berlokkikimpustaan yhden: -- se on pieni nimikortti taitetuin\nkorvin.\n\n-- En eroita, mitä siinä seisoo.\n\n-- Pr. M. -- prince Michel, vaan sukunimeä Tjumenev ei ole\nkirjoitettu. Tämän _hän_ minulle lahjoitti viime pääsiäisenä --\npääsiäismunan sijasta. Mutta jääkää nyt hyvästi, au revoir. Minun on\nvielä käytävä kymmenessä eri paikassa. -- Herra Jumala, kuinka tämä\nmaailma on suloinen!\n\nJa hän katosi huoneesta.\n\n\"Kymmenessä eri paikassa samana päivänä -- voi onnetonta miestä!\"\najatteli Oblomov. \"Ja se se nyt on olevinaan elämää!\" arvosteli hän\npudistaen kovasti hartioitaan. Missä siinä on ihminen! Kuinka moneen\nkappaleeseen hänet siten silvotaankaan? No, eihän tuo tosin ole rumaa\nkäväistä joskus baletissa tai rakastua johonkin Lyydiin ... hänhän\non niin suloinen! Olla maalla hänen kanssaan kukkia poimimassa ja\nsoutelemassa -- kaunistahan se on. Mutta kymmenessä eri paikassa\nsamana päivänä -- voi onnetonta miestä! lopetti hän käännähtäen\nseljälleen ja iloiten itseksensä siitä ettei hänellä ollut moisia\nturhia haluja ja ajatuksia. Ja ettei hänen tarvitse laukata\npaikasta toiseen, vaan saa maata tässä paikallaan säilyttäen kaiken\nihmisarvonsa ja rauhansa.\n\nUusi kilahdus ovikellossa katkaisi hänen mietteensä. Uusi vieras\nastui sieltä sisään.\n\nTämä oli tummanvihreään virkatakkiin ja vaskisiin vaakunanappeihin\npuettu herrasmies. Hänen leukansa oli sileäksi ajeltu, mutta poskia\nreunusti mustahko parta ja hänellä oli väsynyt, mutta rauhallisen\nitsetietoinen ilme silmissään, kasvot hyvin hienopiirteiset ja\nhuulilla miettiväinen hymy.\n\n-- Päivää, Sudbinski! tervehti Oblomov iloisesti. Kerranpa sinäkin\nvaivaudut katsomaan entistä vanhaa virkakumppaniasi. Vaan älä tule\nniin likelle, älä tule -- sinä tulet kylmästä!\n\n-- Terve mieheen, Ilja Iljitsh, äänsi vieras. -- Jo kauvan minä\nolen sinun luoksesi aikonut, mutta tiedäthän itse, mikä pirullinen\nvirkatoimi meillä on! Katsohan tätä, salkun täydeltä raahaan taas\nläpitarkastettavia papereita. Ja nytkin, jos tällä aikaa minua\nkysyvät, käskin kuriirin ajaa tänne. Eivät minuutin rauhaa ne anna\nminulle omiin asioihini.\n\n-- Vai menet sinä vielä virastoon? -- miten sinä näin myöhään sinne\nolet menossa? kysyi Oblomov: -- ennenhän sinä lähdit saapastelemaan\njo kello kymmeneltä...\n\n-- Ennen -- niin, vaan nyt on toisin: kello kaksitoista minä sinne\n_ajan_.\n\nHän pani koron viimeiselle sanalle.\n\n-- Oo, minä arvaan! sanoi Oblomov: -- Sinä olet osaston päällikkö!\nMilloinka olet ylennetty?\n\nSudbinski nyykäytti merkitsevästi päätään.\n\n-- Pääsiäiseltä, sanoi hän. -- Mutta voi kauhea sitä työn paljoutta!\nKello kahdeksasta kahteentoista kotona, kahdestatoista viiteen\nkansliassa -- ja illallakin saan tehdä työtä. Ihmisistä olen kokonaan\nvieraantunut.\n\n-- Hm, osaston-päällikkö, se on jotain se! sanoi Oblomov. --\nMinä onnittelen arvoisaa veljeä! Ja yhdessä olemme palvelleet\nyksinkertaisina kanslisteina. Kun hyvin sattuu, niin heilautat itsesi\ntulevana vuonna jo valtioneuvokseksi?\n\n-- Jumala siunatkoon sinua, mitä sinä haastelet! Vasta tänä vuonna\nolen saava kruunun mitaliin \"virkakunnosta\" -- luulen että sen\nesittävät minulle, mutta nyt minulla on tämä uusi virka eikä sitä\ntietysti kahtena vuonna peräkkäin...\n\n-- Kuule, tule luokseni päivälliselle, niin juomme sinun ylennyksesi\nkunniaksi, ehdotteli Oblomov.\n\n-- Ei sovi, tänään syön päivällistä varajohtajan luona. Ja minulla\non helvetillinen työ saadakseni esityslistani valmiiksi torstaihin.\nKuvernementin ehdotuksiin ei voi luottaa, täytyy itsensä käydä läpi\nkaikki rullat ja luettelot. Tuomas Fomitsh on kovin luulevainen,\nkaikki se itse tahtoo tarkastaa. Jo tänään jälkeen päivällisen on\nmäärä istahtaa yhdessä työn tekoon.\n\n-- Päivällisen jälkeenkö jo? kysyi Oblomov epäluottamuksella.\n\n-- Mitenkäs sitten luulit? Hyvä, jos niinkään varhain pääsemme\nerilleen että ehdin käydä ajelemassa Katariinanhovilla... Niin,\nsitähän minä juuri saavuinkin sinulta kysymään, että etkö lähde\nmukaan sinne huvittelemaan? Tulisin sinut noutamaan...\n\n-- Minä en ole oikein terve, niin etten voi, vastasi Oblomov otsaansa\nrypistäen; -- ja minulla on paljon työtä...\n\n-- Sepä vahinko! sanoi Sudbinski, -- kun päiväkin sattui niin kaunis.\nVasta tänään toivon saavani oikein hengähtää.\n\n-- No, mitä uutta teille muuten kuuluu? kysyi Oblomov.\n\n-- Yhtä ja toista! Virkakirjeissä on esimerkiksi lakattu\nkirjoittamasta \"nöyrin palvelijanne\" ja sen sijaan kirjoitetaan\n\"sulkeudun suosioonne\" ja ansioluetteloita ei enää sallita jättää\nsisään kahdessa eksemplaarissa. Meidän virastoomme tulee lisäksi\nkolme pöytää ja kaksi virkamiestä erityisiä toimia varten. Meidän\nkomissiooni on suljettu... Paljon on tapahtunut uutta!\n\n-- Mitenkäs käy meidän entisten tovereiden?\n\n-- Aina hiljakseen. Svinkin se hukkasi erään asiapaperin!\n\n-- Älä hiidessä! No mitäs tirehtööri siihen? kysyi Oblomov\nvavahtavalla äänellä. Vanhasta muististaan tuli hänen paha olla.\n\n-- Käski pidättää palkan kunnes paperi löytyy. Se oli tärkeä asia\n\"velanvaatimuksesta\". Johtaja luulee, lisäsi Sudbinski melkein\nkuiskaamalla, että mies oli hukannut sen tahallaan.\n\n-- No voi teitä! Niin paljon työtä ja niin paljon kiusaa teillä on!\nlausui Oblomov.\n\n-- Kauheata, vallan kauheata se onkin. Mutta tietysti sellaisen\nmiehen kanssa kuin Tuomas Fomitsh on hauska olla virassa. Ei hän\njätä ketään ilman palkkiota ja sitäkään, joka ei mitään tee, ei\nhän unhoita, Kun määräaika on kulunut, esittää hän ylennyksen\n\"virkakunnosta\" ja sillekin, jolta määräaika puuttuu, toimittaa hän\nvirkanimen, pienen mitalin tai raha-apua...\n\n-- Paljonkos sinulla onkaan palkkaa?\n\n-- Onhan sitä: 1200 ruplaa palkkaa ja erittäin: pöytärahoja\n150, hyyryrahoja 600, apurahoja 900, matkarahoja 500 ja muita\npalkkiorahoja likemmäs 1000 ruplaa.\n\n-- Piru vieköön! sanoi Oblomov hypähtäen istualleen vuoteessaan:\n-- Sinulla mahtaa olla peijakkaan kaunis \"laulun ääni\"? Aivan kuin\nitalialaisella solistilla!\n\n-- Mitäs se nyt vielä on! Ajatteleppas että esimerkiksi tuo\nPeresvjetov saapi lisäpalkkaa, vaikka tekee paljon vähemmän työtä\nkuin minä eikä ymmärrä hölyn pölyä. Eikä hänellä tietysti ole sitä\narvoa ja mainetta kuin minulla on. Minä olen hyvin huomattu, --\nlisäsi hän kainosti, katsahtaen alas; -- tuonoin lausui ministeri\nminusta että olen \"koko ministeristön kaunistus\".\n\n-- Sinähän olet oikein miesten mies! virkkoi Oblomov. -- Kunhan vain\nei olisi tuota työtä kello kahdeksasta kahteentoista, kahdestatoista\nviiteen ja vielä kotonakin -- voi mies-rukkaa!\n\n-- Mutta mitäs minä sitten tekisin, jos en olisi virassa? kysyi\nSudbinski.\n\n-- Mitä tahansa muuta, -- lukisit, kirjoittaisit...\n\n-- No sitähän minä nytkin vain teen: -- luen ja kirjoitan.\n\n-- Niin niin, vaan minä tarkoitan että painattaisit...\n\n-- Eiväthän kaikki voi olla kirjailijoita. Ethän esimerkiksi sinäkään\nkirjoja kirjoittele.\n\n-- Vaan minullapa onkin sen sijaan maatila hoidettavanani, sanoi\nOblomov huoaten. -- Minä valmistelen uutta suunnitelmaa ja aijon\ntehdä monellaisia parannuksia. Rääkkään itseäni riivatusti... Mutta\nsinähän vain teet vierasta työtä etkä omaasi.\n\n-- Ei voi auttaa! Täytyy tehdä työtä, jos tahtoo rahaa. Kesällä saan\nlevähtää. Tuomas Fomitsh lupaa nimittäin erityisesti minua varten\ntoimittaa matkustusmääräyksen. -- Silloin saan kantaa kyytirahaa\nviideltä hevoselta, ruokarahaa kolmisen ruplaa vuorokaudelta ja\nlisäksi virkavaivoista...\n\n-- Sitä siunattua leivänkannikkaa! virkkoi Oblomov kateellisesti.\nSitten hän huokasi ja rupesi jotain miettimään.\n\n-- Minä tarvitsen paljon rahaa, lisäsi Sudbinski, -- sillä syksyllä\nmenen naimisiin.\n\n-- Sinäkö, sinä, onko se totta? Ja kenen kanssa? kysyi Oblomov\nosanottavasti.\n\n-- Todentotta, erään neiti Murashinajan kanssa. Muistatko, he asuivat\nkesällä siinä minua lähellä olevassa huvilassaan? Sinä olit kerran\nminun luonani teetä juomassa ja arvatenkin tulit hänet näkemään.\n\n-- En voi muistaa. Onko kauniskin?\n\n-- Niin, suloinen olento se on. Eikö mennä sinne joskus heidän\nluokseen päivälliselle!...\n\nOblomov joutui vähän hämilleen.\n\n-- Niin, kiitos vain, mutta...\n\n-- Tulevalla viikolla, ehdotti Sudbinski.\n\n-- Niin, niin, tulevalla viikolla, ilostui Oblomov sanomaan. -- Se\nsopii, sillä minun vaatteeni eivät ole vielä valmiit. No, sinä teet\nhyvän naimakaupan, vai miten?\n\n-- Niin, morsiameni isä on todellinen valtioneuvos ja antaa kymmenen\ntuhatta myötäjäisiä. Hänellä on kruunun asunto ja siitä hän luovuttaa\nmeille puolet huoneista: kaksitoista huonetta. Huonekalut ovat myös\nkruunun, lämmitys ja valaistus samoin. Eikös kelpaa elää?\n\n-- Kelpaa vain! Jumaliste! Voi sinuas Sudbinski! lisäsi Oblomov\nhiukan kadehtivasti.\n\n-- Minä kutsun sinut, Ilja Iljitsh, häihini sulhaispojaksi, saatpa\nnähdä...\n\n-- Tietenkin, sehän on selvää. -- No entäs Kusnetsov, Wasiljev ja\nMahhov? Mitä heistä kuuluu?\n\n-- Kusnetsov on aikoja sitten naimisissa, Mahhov on päässyt minun\nentiselle paikalleni, ja Wasiljev on siirretty Puolaan. Ivan\nPetrovitsh on saanut Wladimirin ristin ja Oleshkinista on tehty\n\"hänen ylhäisyytensä\".\n\n-- Hän on kunnon mies, -- sanoi Oblomov.\n\n-- Kunnon mies, hyvä mies; sen hän ansaitsee...\n\n-- Sangen hyvä mies ja luonteeltaan niin pehmeä ja tasainen, selitti\nOblomov.\n\n-- Ja niin tunnollinen ja kohtelias mies sitten, lisäsi Sudbinski, --\neikä hän ole sellainen mies, joka sukeltelee suosioon, häväisee muita\ntai notkistaa polvensa hypätäksensä sivu muista... Kaikki hän tekee\nhyvin, mitä suinkin voipi.\n\n-- Aivan erinomainen mies hän on! Jos esimerkiksi kuka sotkee\npaperinsa tai muuten sattuu rikkomaan sääntöjä vastaan, niin ei hän\nsiitä melua nosta, käskee vain jonkun toisen tehdä työn uudestaan.\nKerrassaan mainio mies hän on! lopetti Oblomov.\n\n-- Mutta tuo meidän Semjon Semjonitsh sitävastoin -- virkkoi\nSudbinski: -- hän on parantumaton heittiö, mestari vain heittämään\nhiekkaa silmät täyteen Kuulehan, mitä hän hiljattain taas teki:\nHallitus oli määrännyt, että kruununomaisuuden suojelemiseksi\nrosvouksilta rakennettaisiin koirakopperoita virastomme eri pihoille,\nja meidän arkkitehtimme, toimelias, ymmärtäväinen ja rehellinen mies,\ntekikin sangen kohtuullisen kustannusarvion. Mutta silloin saa Semjon\nSemjonitsh päähänsä, että kustannusarvio on liian suuri, hän rupeaa\ntiedustelemaan ihmisiltä, mitä tällaiset koirakopperot oikeastaan\nmaksavat ja saa tietää että niitä jostakin saa kolmeakymmentä\nkopeikkaa helpommalla, ja hei vain -- hetipaikalla tekee hän siitä\nilmiannon...\n\nOvikello kilisi jälleen.\n\n-- Jää hyvästi, sanoi virkamies: -- minä olen tässä lörpötellyt, ja\nne minua siellä ehkä tarvitsevat...\n\n-- Istuhan vielä, pidätteli Oblomov. -- Minä juuri-ikään muistin\nettä aijoin sinun kanssasi keskustella eräästä asiasta: minulle on\nsattunut näet kaksi onnettomuutta...\n\n-- Ei, ei, en minä nyt jouda, minä käyn joskus toiste aivan näinä\npäivinä, sanoi virkamies lähtien ulos.\n\nOblomov saatteli häntä silmillään, \"Voi sinuaskin hyvä ystävä,\nkorviasi myöten olet sinäkin upoksissa!\" ajatteli hän. \"Sekä sokea\nettä kuuro ja mykkä kaikelle muulle maailmassa. Virka-arvoja ja\nmaallista kunniaa sinäkin vain tavoittelet... Meillä ne tätä vielä\nkutsuvat elämänuraksikin! Ja kuinka vähän siihen kuitenkin tarvitaan\noikeata ihmistä, hänen järkeään, hänen tahtoaan, hänen tunnettaan --\nmitä ne niistä? Sehän on heistä vain ylellisyyttä. Niin tuhlaavat he\nelämänsä loppuun eivätkä silti siitä ole juuri mitään saaneet, eivät\njuuri mitään... Ja kuitenkin työskentelee tuokin mies kahdestatoista\nviiteen kansliassaan ja kahdeksasta kahteentoista kotonaan -- voi\nonnetonta ihmistä!\" Hän tunsi rauhallisen ilon tunnetta siitä että\nhän itse aina kello yhdeksästä kolmeen ja kahdeksasta yhdeksään\nsaapi olla kotonaan ja levätä sohvallaan, vieläpä oikein ylpeili\nsillä ettei hänen tarvinnut kulkea salkku kainalossa ja kirjoitella\nasiapapereita, vaan että aina jäi tilaa tunnelmille ja mielikuville...\n\nNäin filosofoiden itseksensä ei Oblomov ollut huomannutkaan, kuinka\nhänen vuoteensa viereen oli seisahtunut surkean laiha, mustahko\nherrasmies, joka kokonaan oli kasvettunut poskipartansa, viiksiensä\nja leukapartansa sisään sekä oli tahallisesti sangen huolimattomasti\npuettu.\n\n-- Päivää, Ilja Iljitsh.\n\n-- Ka, päivää, Pjonkin -- älkää tulko niin likelle, Älkää tulko, te\ntulette kylmästä! virkkoi Oblomov.\n\n-- Teitä kummallista ihmistä! sanoi tämä, -- yhä te olette sama\nparantumaton laiskuri, jolla ei ole mitään huolia.\n\n-- Minullako ei mitään huolia? sanoi Oblomov. -- Odottakaahan, niin\npaikalla näytän teille kirjeen tilanhoitajaltani -- minä vaivaan\naivojani ja mietin pääni puhki ja poikki, ja te sanotte: ei mitään\nhuolia! -- Mutta mistä te nyt tulette?\n\n-- Minä tulen kirjakaupasta, kävin tiedustamassa, eivätkö\naikakauslehdet vielä olleet tulleet. Olettekos lukenut minun\nartikkeliani?\n\n-- En ole.\n\n-- Minä lähetän sen teille, niin saatte lukea.\n\n-- Mitä se käsittelee? kysyi kovasti haukotellen Oblomov.\n\n-- Kauppaa, naisemansipatsioonia, näitä kauniita huhtikuun päiviä,\njotka luoja on meille lähettänyt, sekä erästä vastakeksittyä ainetta\ntulipaloa vastaan. Kuinka te ette semmoista ole lukenut? -- siinähän\non koko meidän jokapäiväinen elämämme kuvattu. Mutta kaikista\nkiihkeimmin taistelen minä realistisen suunnan puolesta meidän\nkirjallisuudessamme.\n\n-- Onko teillä paljonkin työtä?\n\n-- Yllinkyllin. Joka viikko kaksi sanomalehtikirjoitusta, sitten\nsepittelen myös kaunokirjallisia pätkiä ja nytkin juuri olen kyhännyt\nmuutaman kertomuksen...\n\n-- Mistä niin?\n\n-- Siitä, kuinka eräässä kaupungissa poliisimestari lyöpi porvareita\nvasten hampaita...\n\n-- Niin, siinä on todellakin sitä realistista suuntaa, virkkoi\nOblomov.\n\n-- Todenteolla, eikös olekkin, toisti kirjailija ilahtuneena. --\nKuulkaahan, minkä uuden ja rohkean aatteen minä siinä kehitän\nloppuun. Eräs ohimatkustavainen henkilö sattui todistajaksi näihin\nlyönteihin ja kun hän tapasi kuvernöörin, niin valitti hän siitä\nhänelle. Tämä käski virkamiehen, joka sinne heti senjälkeen sattui\nmatkustamaan, sivumennen ottamaan selon siitä että asia todella oli\nniin ja ylipäänsä hankkimaan tietoja henkilöistä ja poliisimestarin\nkäytöksestä. Virkamies kutsui koolle porvarit kyselläksensä heiltä\nmuka kauppa-asioita, mutta samalla rupesi tästäkin tiedustelemaan.\nSiitäkös porvarit kumartelemaan ja nauramaan ja poliisimestariansa\nylenpalttisilla ylistyksillä kiittelemään. Silloin rupesi virkamies\ntiedustelemaan syrjästäpäin, ja hänelle kerrottiin nyt että nämät\nporvarit ovat hirmuisia moukkia, jotka kaupittelevat kaikkea\nmädännyttä, petkuttavat ja nylkevät myös kruunua sekä elävät kaikki\nsiveettömästi -- niin että nämät iskut olivat heille aivan oikeutettu\nrangaistus...\n\n-- Poliisimestarin korvapuustit esiintyvät kai kertomuksessanne\nniinkuin _fatum_ muinaisilla tragediankirjoittajilla? keskeytti\nOblomov kysyen.\n\n-- Juuri niin, kivahti Pjonkin. -- Teillä on paljon ryhtiä, Ilja\nIljitsh, -- teidän pitäisi ruveta kirjailijaksi! Niinkuin sanottu,\nminun on onnistunut näyttää syyt sekä poliisimestarin omavaltaiseen\nmenettelyyn että tapojen turmeltumiseen yksinkertaisessa rahvaassa.\nJa että alempien virkamiesten vaikutuksesta koko yhteiskunnallinen\nelimistö on mennyt pilalle ja että välttämättömästi tarvitaan\nankaria, laillisia toimenpiteitä... Eikö tämä ajatus tottatosiaan ole\nvallan uusi?\n\n-- Kyllä, varsinkin minulle, sanoi Oblomov: -- minä kun lueskelen\nniin vähän...\n\n-- Niinpä tosiaankin, ei teillä kirjoja juuri näy, -- puheli Pjonkin.\n-- Mutta minä rukoilen teitä lukemaan edes yhden kirjateoksen. On\nnäet valmistumassa eräs suurenmoinen, niin, voipa sanoa poleeminen\nrunoelma, nimeltä \"Lahjoja-ottavan virkamiehen rakkaus langenneeseen\nnaiseen\". Minulla ei ole oikeus sanoa, kuka sen tekijä on, sillä se\non vielä salaisuus...\n\n-- Mitä siinä sitten oikeastaan on?\n\n-- Siinä on paljastettu koko meidän yhteiskuntaelämämme koneisto, ja\nkaikki runollisessa karvassa. Kaikki vieterit ovat siinä vireillä,\nkaikki astimet yhteiskunnan portaissa kosketetut. Siinä on tekijä\nkuin tuomioistuimen eteen kutsunut heikon, mutta turmeltuneen\nylimyksen sekä kokonaisen parven häntä pettäviä lahjakontteja; kaikki\nluokat langenneita naisia ovat siinä erikseen tutkitut; ranskattaret,\nsaksattaret, tshuhonkat, sanalla sanoen kaikki, ihan kaikki ... ja\nhämmästyttävällä elävyydellä, tärisyttävällä sattuvaisuudella... Olen\nkuullut tästä ainoastaan katkelmia, mutta sen tekijä on suuri! Hänen\näänessään kuuluu milloin Dante, milloin Shakespeare...\n\n-- Mihin asti te hullut nyt olettekaan kiivenneet! keskeytti Oblomov\nhypähtäen istualleen kiihkeästi kummastuneena.\n\nPjonkin vaikeni silmänräpäyksessä, huomatessaan että oli todellakin\ntainnut kiivetä liian korkealle.\n\n-- No, lukekaa itse, niin näette, -- lisäsi hän, nyt jo ilman\nuhmailevaa äkkipikaisuutta.\n\n-- Ei, Pjonkin, en minä sitä aijo lukea.\n\n-- Miksi ette? Se kirjahan nostaa melua kaikkialla, siitä väitellään\nja puhellaan jokapaikassa...\n\n-- Puhelkoot vain, mitä se minuun kuuluu! Muutamilla ihmisillähän ei\nolekkaan parempaa tehtävää kuin vain puhella ja lörpötellä. Se on\nheidän kutsumuksensa.\n\n-- No, lukekaa sitten edes uteliaisuudesta!\n\n-- Mitä minä sitten en ennestään tietäisi, mitä siinä on? kysyi\nOblomov. -- Ja mitä varten he kaikkea tätä töhröstävätkin paperille?\nAinoastaan kai huvitellakseen itseänsä...\n\n-- Itseänsä, ehei! Se sattuvaisuus, se sattuvaisuus, nähkääs, se\non jotain mainiota! Aivan tahtoo nauruun katketa, kun näkee nuo\nilmi-elävät ihmiskuvat. Kuka tahansa onkaan otettu kuvattavaksi,\nolkoon sitten kauppias, virkamies, upseeri, poliisivartija, ihan on\nkuin elävältä painettu.\n\n-- Mistä ne siinä oikeastaan riehuvat? Voihan huvin vuoksi ottaa\nkuvattavaksensa kenet tahansa ja kuva saattaa hyvinkin onnistua.\nMutta elämää siinä ei näy missään, ei löydy sen oikeata ymmärtämistä\neikä myötätunnetta, ei löydy sitä, mitä te kutsutte humaniteetiksi.\nPelkkää itserakkautta vain. Kuvataan varkaita ja langenneita naisia\nikäänkuin kiinniotettaisiin niitä kadulta ja vietäisiin tyrmään!\nTeidän kertomuksissanne ei kuulu noita \"näkymättömiä kyyneleitä\",\nvaan yksistään ja ainoastaan korvia särkevä raaka nauru ja ilkeys...\n\n-- Mitäs muuta sitten olisi tarvis? Sehän se juuri onkin erinomaista,\njonka te itse sanoitte: tuo kiehuva ilkeys, tuo sapekas paheen\nvainoaminen ja halveksiva nauru langenneen ihmisen ylitse ...\nsiihenhän sisältyy kaikki!\n\n-- Ei, ei kaikki! huudahti Oblomov yht'äkkiä tuleenleimahtaneena:\n-- kuvaa meille vain varas, langennut nainen, pöyhkeä tuhmuri,\nmutta älä unhoita kuvaamasta myös samalla ihmistä! Mihin jää\nihmisyys? Te kirjailijat tahdotte kai kirjoittaa yksistään järjellä?\njatkoi Oblomov miltei sähisten, -- te arvelette kai ettei aate\nkaipaa mitään sydäntä? Ei se niin ole. Aate kantaa hedelmänsä vain\nrakkauden maaperässä. Ojentakaa kätenne langenneelle ihmiselle\nhäntä nostaaksenne liasta, tai itkekää katkerasti hänen tähtensä,\njos hän siihen peräti vajoaa, mutta älkää tehkö hänestä pilkkaa.\nRakastakaa häntä, muistakaa hänessä omaa itseänne ja kohdelkaa häntä\nkuin itseänne. -- Silloin minä teitä olen lukeva ja silloin vasta\nteidän edessänne päätäni kumarran ... puhui hän vaipuen jälleen\nrauhallisesti pitkäkseen sohvaan. -- Mutta he kuvaavat vain pelkän\nvarkaan ja langenneen naisen, sanoi hän sitten, -- ja ihmisen he\nunhoittavat taikka eivät sitä osaa kuvata. Mitä taidetta se on se\nteidän taiteenne ja mitä runollisia värejä te olette muka keksineet?\nNiin, paljastakaa vain irstaisuus ja lika, mutta olkaa niin hyvä:\nälkää vaatiko että tuo sitten on olevinaan runoutta!\n\n-- Mitä? Te vaaditte kai vain luonnonkuvauksia: ruusuista,\nsatakielistä tai kirkkaasta pakkaisaamusta, huolimatta siitä että\nkaikki kiehuu ja liikkuu ympärillänne? Mutta meille on tarpeen\nainoastaan yhteiskunnan alaston fysiologia -- ei meillä nyt ole aikaa\nlauluihin...\n\n-- Antakaa minulle ihminen, ainoastaan ihminen! puheli Oblomov: --\nhäntä te rakastakaa...\n\n-- Kuinka voi rakastaa koronkiskuria, tekopyhää, virkamiestä, joka\nvarastelee; taikka toista virkamiestä, joka on tylsäjärkinen --\nkuuletteko? Johan te nyt joutavaa! Kyllä näkyy ettette harrasta\nkirjallisuutta! kiivasteli Pjonkin. -- Ei, heidät on rangaistava ja\nsyöstävä pois kansalaistensa keskuudesta, ulos yhteiskunnasta...\n\n-- Syöstävä pois kansalaisten keskuudesta! huudahti Oblomov äkillisen\nliikutuksen valtaamana kavahtaen seisaalleen Pjonkinin eteen: -- se\nmerkitsee sen unhoittamista että tässä kelvottomassa astiassa on\nelänyt korkeampi alkuaine, että hän on turmeltunut ihminen, mutta\nkuitenkin yhä ihminen, se on -- sama kuin te itse. Syöstävä pois?\nMutta kuinka te hänet syöksette pois ihmiskunnan piiristä, luonnon\nhelmasta, tai Jumalan armeliaisuudesta? melkein huusi hän leimuavin\nsilmin.\n\n-- Kas mihinkä te iskettekin! virkkoi nyt vuorostaan Pjonkin\nhämmästyksissään.\n\nOblomov huomasi että hänkin oli tullut menneeksi liian pitkälle,\nvaikeni äkkiä, seisoi hetken yhdessä kohti, haukotteli sitten ja\npaneutui verkalleen sohvaan.\n\nMolemmat vaikenivat.\n\n-- Mitä te lueskelette? kysyi sitten Pjonkin.\n\n-- Minä ... niin, enimmäkseen vain matkakertomuksia.\n\nTaas seurasi äänettömyys.\n\n-- Siis luette runoelman, kun se ilmestyy? Jos lupaatte, niin minä\nsen teille tuon ... kysyi Pjonkin.\n\nOblomov liikautti päätään hyljeksivästi.\n\n-- Vai niin, no saanko sitten lähettää teille oman kertomukseni?\n\nOblomov nyökkäsi suostumuksen merkiksi.\n\n-- Mutta minun täytyy nyt joutua kirjapainoon, sanoi Pjonkin. --\nTiedättekö, miksi oikeastaan tulin teidän luoksenne? Minä aijoin\nesittää että ajaisitte kanssani Katariinanhoville, minulla on vaunut.\nMinun täytyy huomispäivän lehteen kirjoittaa pätkä huvikävelystä.\nKuulkaa: me tekisimme yhdessä siellä havaintoja ja mitä minä en\nhavaitsisi, siitä te minulle huomauttaisitte, siten olisi paljon\nhauskempi. Lähdettehän...\n\n-- En, minä en ole oikein terve, selitti Oblomov, rypistäen kasvojaan\nja kääriytyen peittoon, -- minä pelkään kosteutta, siellä ei vielä ole\nkuivanut. Mutta jos teidän sopisi tänään tulla syömään päivällistä\nminun luokseni, niin keskusteltaisiin vähän... Minulle on sattunut\npari onnettomuutta...\n\n-- En voi, meidän koko toimistomme on tänään koolla ja sieltä me\nkaikki lähdemme tuolle huviretkelle. Ja yöllä taas täytyy minun\nkirjoittaa ja päivän koitteessa lähettää pätkä kirjapainoon. Siis\nnäkemiin asti!\n\n-- Näkemiin asti, Pjonkin.\n\n\"Yöllä kirjoittaa\", ajatteli Oblomov, \"milloinka sitten maata?\nVaan viitisen tuhatta se mies vuodessa sieppaakin! Se on leipää\nse. Mutta alati noin kirjoittaa, tuhlata ajatuksiaan ja kuluttaa\nsielunsa pieniin kappaleisiin, vaihtaa vakaumuksiaan, hieroa kauppaa\njärjellään ja mielikuvituksellaan, pinnistää luontoansa, riehua,\nkiehua, palaa, olla tuntematta lepoa ja aina vain johonkin päin\nliikkua... Ja yhä vain kirjoittaa, kirjoittaa, ikäänkuin ratas,\nikäänkuin kone: kirjoittaa huomenna, kirjoittaa ylihuomenna, tulee\njuhlapäivä, saapuu suvi -- mutta hän yhä vain kirjoittaa! Milloinka\npysähtyä, milloinka huokaista? Onneton olento!\"\n\nHän käänsi päänsä kohti pöytää, missä kaikki oli sileätä, missä muste\noli kuivunut eikä mitään kyniä näkynyt ja hän iloitsi sielussansa\nettä sai maata siinä kuin vastasyntynyt poikalapsi eikä tarvinnut\nitseänsä hajoittaa eikä hieroa mitään kauppaa... Vaan kirje\ntilanhoitajalta ja asunto? muisti hän yht'äkkiä ja alkoi miettiä.\n\nMutta silloin taas kuului soitto etehisestä. \"Mikä ylhäisön\nvastaanottopäivä minulla tänään lieneekin\", sanoi Oblomov itsekseen,\nodottaen, kuka nyt tulee.\n\nSieltä astui sisään mies, jonka ikää oli vaikea määritellä, mies,\njoka koko ulkomuodoltaankin oli epämääräinen. Ei hän ollut kaunis\neikä ruma, ei korkea eikä matala vartaloltaan, ei vaalea eikä tumma\niholtaan. Luonto ei ollut hänelle antanut minkäänlaisia räikeitä,\nselviä piirteitä, ei huonoja eikä hyviä. Monikahdat nimittelivät\nhäntä Ivan Ivanitshiksi, toiset -- Ivan Vasilitshiksi, kolmannet --\nIvan Mihailitshiksi. Sukunimeltä nimitettiin häntä myös eri tavoilla:\njotkut sanoivat häntä Ivanoviksi, toiset nimittivät Vasiljeviksi\ntaikka Andrejeviksi, kolmannet arvelivat häntä Aleksejeviksi. Kun\nhänen nimensä sanotaan syrjäiselle, joka hänet ensi kertaa näkee --\nniin tämä heti sen unohtaa ja unohtaa koko henkilön. Mitä tämä mies\nsanoo, sitä ei kukaan huomaa. Hänen läsnäolonsa ei seuraelämälle\nmitään anna, samoinkuin hänen poissaolonsa ei siltä mitään myöskään\nriistä. Teräväjärkisyyttä, alkuperäisyyttä tai muita ominaisuuksia,\nedes erityisiä tunnusmerkkejä ruumiissakaan -- niitä ei hänessä\nollut. Kentiesi olisi hän osannut ainakin kertoa kaikesta, mitä\nmilloinkin oli nähnyt tai kuullut ja siten kääntää huomion puoleensa,\nmutta hän ei ollut koskaan missään oleskellut eikä liikkunut.\nSenjälkeen kun oli kerran syntynyt Pietarissa, ei hän sieltä\nminnekkään ollut siirtynyt eikä matkustellut,-- siispä olihan nähnyt\nja kuullut vain semmoista, minkä toisetkin tiesivät. Herättääköhän\nsellainen ihminen mitään myötätunnetta? Osaako sellainen rakastaa,\nvihata tai kärsiä? Luulisi että hän osaa sekä rakastaa että vihata\nja kärsiäkin, koskapa ei kukaan siitä mene pilalle. Mutta hänpä\nkäyttää jotakin viekastelua ja rakastaa kaikkia. On olemassa\nsellaisia ihmisiä, joissa, miten tahansa iskenetkin, et saa\nheräämään minkäänlaista vihastuksen henkeä, tai koston tunnetta tai\nmuuta sellaista. Miten ikinä heitä kohteletkin, niin he sinua aina\nvain hyväilevät. Vaikka sellaisista ihmisistä sanotaankin että he\nrakastavat kaikkia ja sentähden ovat hyviä, niin he todellisuudessa\neivät kuitenkaan ketään rakasta, ja ovat hyviä ainoastaan senkautta\netteivät ole pahoja. Jos sellaisen ihmisen läsnäollessa muut antavat\nkerjäläiselle almun -- niin tämäkin viskaa hänelle roponsa, mutta\njos muut haukkuvat tai ajavat pois tai nauravat -- niin hänkin vain\nhaukkuu ja nauraa muiden mukana. Rikkaaksi ei häntä saata sanoa,\nsentähden ettei hän ole mikään varakas, vaan pikemmin köyhä, mutta\nperäti köyhäksi ei myöskään sovi häntä solvata sentähden ainoastaan\nettä luonnollisesti on paljon ihmisiä, jotka ovat häntä köyhempiäkin.\nHänellä on kolmensadan ruplan vuotuinen tulonsa, ei kukaan oikein\ntiedä mistä, ja sitä paitsi palvelee hän jossakin vähäpätöisessä\nvirassa ja saapi siitä vähäpätöisen palkan. Puutetta ei hän siis\nkärsi eikä keneltäkään tarvitse rahaa lainata, ja ammoisista ajoista\nei kenenkään päähän ole pälkähtänyt myöskään häneltä mitään lainata.\nVirassaan ei hänellä ole mitään erityistä pysyväistä toimialaa\nsentähden etteivät hänen virkakumppaninsa ja päällikkönsä koskaan\nole voineet panna merkille, mitä työtä hän tekee huonommin, mitä\nparemmin, niin että saattaisi määritellä, mihinkä hän erityisesti\nolisi sovelias.\n\nTuskinpa kukaan muu kuin oma äitinsä on huomannut hänen maailmaan\nilmestymisensä, hyvin harvat hänet huomaavat hänen elämänsä juoksussa\neikä myös kukaan varmaankaan huomaa, kun hän tästä maailmasta\nkatoaa; ei kukaan kysy eikä kaipaa häntä, ei kukaan myöskään hänen\nkuolemastaan iloitse. Ei hänellä ole vihamiehiä eikä ystäviä, mutta\ntuttavia on hänellä paljon. Kentiesi ainoastaan hänen ruumissaattonsa\non kääntävä sivukulkijan huomion hänen puoleensa, -- sivukulkijan,\njoka nyt ensi kertaa pitää tämän epämääräisen henkilön ansaitsevana\nhänen kunnianosoitustaan -- ja tekee myös kumarruksen; kentiesi\nmyös joku toinen, utelias, rientää hänen ruumissaattueensa eteen\ntiedustamaan vainajan nimeä -- ja samassa sen heti unhoittaa.\n\nSillä koko tämä Aleksejev, Wasiljev, Andrejev, -- tai miten\nhäntä nyt haluttaneekin nimitellä -- on jonkunlainen vajanainen,\nepäpersoonallinen ilmaus ihmisjoukossa. Sen kumea kajahdus vain, sen\nepäselvä, väritön heijastus.\n\nItse Sakariias, joka sattuessaan yhteen ystäväinsä kanssa portilla\ntai puotiloissa avosydämmisessä keskustelussaan heidän kanssaan\nterävästi arvosteli kaikkia herransa luona käyviä vieraita,\njoutui aina pahaan pulaan, kun vuoro milloin osui myös tähän ...\nolettakaamme vaikka Aleksejeviin. Silloin hän pitkään aprikoi ja\npyydysteli mielessään kauvan jotakin kulmikasta piirrettä, johon\nvoisi tarttua kiinni -- joko ulkomuodossa tai käytöksessä tai\nluonteessa, mutta vihoviimein huiskauttaen toista kämmentänsä sai\nsuustansa ainoastaan näin kuuluvan lauseen: \"Mikä pöllö se lieneekin\nmiehekseen -- eihän sillä ole nahkaa, ei naamaa!\"\n\n-- Kas! kohtasi häntä Oblomov sanoen: -- oletteko se te, Aleksejev?\nPäivää, päivää. Mistä te tulette? Älkää lähestykö minua, älkää\nlähestykö; minä en anna teille kättäni: te tulette kylmästä!\n\n-- Mitä te puhutte, eihän siellä ole kylmä! Minä en aikonut teidän\ntykönne tänään, sanoi Aleksejev: -- vaan Ovtshinin tapasi minut\nkadulla ja vei luoksensa. Minä tulen teitä noutamaan, Ilja Iljitsh.\n\n-- Mihin sitten?\n\n-- Kuulkaa, mennään yhdessä sinne Ovtshininin luo. Siellä on Matvei\nAndreitsh Aljanov, Kasimir Albertitsh Phailo ja Vasili Sevastjanitsh\nKolimjagin.\n\n-- Mikä kokous niillä siellä on ja mitä ne minusta sinne tahtovat?\n\n-- Ovtshinin kutsuu teitä päivälliselle.\n\n-- Hm, vai päivälliselle ... toisti Oblomov yksikantaan.\n\n-- Ja sitten kaikki lähtevät Katariinanhoville; käskivät sanoa että\nte vuokraisitte vaunut jostakin.\n\n-- Mutta mitä minä siellä teen?\n\n-- Hyvä ihme! Sinnehän on huviretki. Vai ettekö tiedä että tänään on\nVapunpäivä?\n\n-- Istukaahan, niin tuumitaan tässä ... virkkoi Oblomov.\n\n-- Nouskaahan ylös, aika on pukeutua.\n\n-- Odottakaa vähän, vielä on varhaista.\n\n-- Varhaistako! He pyysivät kello kahdeksitoista, me syömme hiukan\nvaremmin tavallista, noin pari tuntia, ja sitten huviretkelle.\nLähdetään nyt pian. Käskenkö palvelijan tulla teitä pukemaan.\n\n-- Kuinka voin minä pukeutua, kun en vielä ole pessytkään itseäni?\n\n-- No peskää siis itsenne!\n\nAleksejev alkoi kävellä edestakaisin huoneessa, pysähtyi sitten\nerään taulun eteen, jonka oli nähnyt tuhannen kertaa ennen, katsahti\nvilahdukselta ikkunaan, otti jonkun pikkukapineen kaapin päältä,\nkäänteli sitä käsissään, katseli tarkkaan kaikilta puolilta ja pani\nsen jälleen paikoilleen, sitten taas rupesi kävelemään hiljakseen\nvihellellen -- ettei suinkaan häiritsisi Oblomovia nousemasta eikä\npeseytymästä. Niin kului kymmenkunnan minuuttia.\n\n-- Mitä te ajattelette? kysyi yht'äkkiä Aleksejev Ilja Iljitshilta.\n\n-- Miten niin?\n\n-- Kun yhä makaatte?\n\n-- Pitäisikö sitten jo nousta?\n\n-- Tietysti! meitähän odotetaan. Tehän aijoitte lähteä mukaan.\n\n-- Mihinkä minä aijoin lähteä? En minä ole aikonut lähteä mihinkään...\n\n-- Hyvä ihme, Ilja Iljitsh, juuri äskenhän oli puhe että lähtisimme\npäivälliselle Ovtshininin luo ja sitten Katariinanhoville...\n\n-- Minäkö lähtisin ulos tässä kosteassa ilmassa! Ja mitä siellä\nsitten on, mitä en ennen olisi nähnyt? Kas, sade siitä kohta näyttää\ntulevan, koska pihallakin on niin hämärää, puheli Oblomov laiskasti.\n\n-- Ei pilven hattaraakaan ole taivaalla, vaan te luulitte sitä\nsateeksi! Hämäryys syntyy siitä että teillä nämät ikkunan pahaset\neivät pitkiin aikoihin liene pesty. Likaa niissä on, paljon likaa!\nSentähden ei Jumalan päivyttä näy ja lisäksi on toinen käärekaihdin\nmelkein kokonaan alaslaskettu.\n\n-- Saattaa olla, vaan menkääpäs tästä asiasta hiiskahtamaankaan\nSakariiakselle, niin hän heti teille suosittelee akkoja apuun ja ajaa\nteidät pois talosta koko päiväksi!\n\nJa Oblomov vaipui omiin mietteisiinsä sillä aikaa kun Aleksejev\nsormillaan rummutti pöytää, minkä vieressä istui, antaen katseensa\nhajamielisesti harhailla pitkin seiniä ja lakea.\n\n-- Kuulkaa, mitenkä siis teemme nyt? Puetteko te päällenne vai\njäättekö siihen? kysyi hän jonkun minuutin kuluttua.\n\n-- Miksikä te kysytte?\n\n-- No että joutuisimme sinne Katariinanhoville...\n\n-- Kaikki te jankkaatte sitä yhtä ja samaa: \"Katariinanhoville!\nKatariinanhoville!\" murahti Oblomov harmistuneena. -- Eikö teillä ole\nkylliksi hyvä täällä sisälläkin istua? Onko täällä kylmä, vai mikä,\ntäällä huoneessa, vai haiseeko pahalta, koska niin tuonne ulos siinä\nkatselette?\n\n-- Ei haise kyllä, minun on tässä teidän luonanne aina hyvä olla,\nminä olen hyvin tyytyväinen, sanoi Aleksejev siivosti.\n\n-- No jos kerran on hyvä siinä, niin miksikä sitten pyrkiä toiseen\npaikkaan? Jääkää siis mieluummin minun luokseni koko päiväksi,\nsyödään yhdessä, ja menkää sitten illalla Jumalan nimessä... Vaan\nminä olen unhoittanut ... enhän minä voisikkaan mihinkään mennä.\nTarantjev tulee näet luokseni päivälliselle: tänään on lauvantai.\n\n-- Ah, jos niin on asianlaita ... niin minä mielelläni ... kuten\ntahdotte ... sopersi Aleksejev.\n\n-- Mutta enkö minä vielä ole puhunut teille asioistani? kysyi Oblomov\nvilkkaasti.\n\n-- Mistä asioista? En tiedä, virkkoi Aleksejev katsoen häntä silmät\nsuurina.\n\n-- Mistä syystä te luulette, että minä oikeastaan en nouse ylös tästä\nniin pian? Siksihän minä tässä olen niin pitkään makaillut, kun olen\nmietiskellyt, kuinka päästä pulasta.\n\n-- Mitä on sitten tapahtunut? kysyi Aleksejev koettaen olla hyvin\nsäikähtyneen näköinen.\n\n-- Kaksi onnettomuutta! En ymmärrä, miten olla, kuten elää.\n\n-- Minkälaisia ne ovat?\n\n-- Minut ajetaan pois asunnostani, minun täytyy muuttaa! Se on\nkauheata! Ajatelkaas: kaikki puretaan, kapineet kasataan kuormiin...\nJa kahdeksan vuotta olen asunut kortteerissani! Nyt on isäntä\nruvennut kanssani kompeilemaan: \"muuttakaa\", sanoo hän, \"aika kyytiä!\"\n\n-- Vai vielä aika kyytiä. Taitaa olla pakosta. Se on sangen\nsietämätöntä tuo poismuuttaminen: siinä on niin paljon puuhaa,\nmyönteli Aleksejev: -- kaikki joutuu hajalleen sikin sokin, paljon\nlyödään rikki, se on kovin ikävää. Ja te, jolla on niin mainio\nasunto ... mitäs te tästä maksattekaan?\n\n-- Niin, mistä muualta toista tällaista löytää, puhui Oblomov: -- ja\nvarsinkin näin kiireissään? Tämä asunto on niin kuiva ja lämmin, koko\ntalo on niin erinomaisen rauhallinen -- yhden ainoan kerran vain ovat\nsen varastaneet putipuhtaaksi. Ja katsokaahan, tuon katon ei luulisi\npaljoa kestävän, sillä kalkki-iskos on kokonaan irtautunut -- eikä se\nkuitenkaan putoa alas.\n\n-- Mutta sehän on tosiaankin merkillistä! sanoi Aleksejev pää\nkekallaan kohden kattoa.\n\n-- Mitenkä tämän järjestäisi ettei tarvitseisi muuttaa? tuumiskeli\nOblomov itsekseen.\n\n-- Onkos teillä oikein kontrahdin mukaan vuokrattu asunto? kysyi\nAleksejev silmäillen huonetta laesta lattian rajaan asti.\n\n-- Onhan se, vaan kontrahdin määräaika on kulunut loppuun. Minä olen\nkoko ajan maksanut kuukausittain, sitä vain en muista, milloin olen\nviimeksi suorittanut...\n\nMolemmat rupesivat miettimään.\n\n-- Kuinkas te siis arvelette? kysyi hetkisen vaitiolon perästä\nAleksejev, -- muutatteko pois, vai jäättekö paikoillenne?\n\n-- En minä arvele sinne enkä tänne, sanoi Oblomov, -- ei tee mieleni\nkoko asiaa edes ajatella. Keksiköön Sakariias jonkun keinon.\n\n-- Muutamat ne hyvin rakastavat muuttelemista paikasta toiseen,\nvirkkoi Aleksejev: -- ja juuri tuo asunnon vaihto heistä onkin vasta\nhauskaa...\n\n-- Muutelkoot vain \"muutamat\", vaan minä en voi kärsiä mitään\nmuutoksia. Mitäs se kuitenkaan tämä asunnon kohta vielä olisi, --\nmutta katsokaahan, mitä tilanhoitaja minulle kirjoittaa. Jahka näytän\nteille kirjeen ... mihin se taas on joutunutkin? Sakariias, halloo\nSakariias!\n\n\"Voi taivasten tekijä!\" murahti Sakariias kopperossaan, hypäten\nalas pankolta: \"milloinka laupias Jumala minut päästätkin kaikista\nvaivoistani?\"\n\nHän astui sisään ja katseli samein silmin herraansa.\n\n-- Mikset sinä ole löytänyt kirjettä?\n\n-- Hiidestäkö minä sen löydän? Ja mistäs minä tiedän, mitä kirjettä\nte tarvitsette? En minä lukea osaa.\n\n-- Sama se, hae se käsiimme ja pian! komensi Oblomov.\n\n-- Itsehän tuota näyitte lukevan jotain kirjettä eilis-iltana, tiesi\nSakariias: -- mutta senjälkeen en ole nähnyt.\n\n-- Missä se sitten on? virkkoi Ilja Iljitsh harmistuneena. -- En\nsuinkaan minä sitä ole nielaissut. Muistan aivan hyvin että sinä sen\nminulta otit ja panit tuonne jonnekkin. Mutta tuossahan se juuri\nonkin, katsos peijakasta!\n\nHän pudisti peittoa ja sen poimuista putosi lattiaan kirje.\n\n-- Näin te aina minun syykseni...\n\n-- No, no, ole nyt vähemmällä ja mene pois siitä! huudahti Oblomov.\nSakariias lähti taas ulos ja Oblomov alkoi lukea kirjettä, joka oli\nkirjoitettu ikäänkuin kaljalla harmaalle paperille ja jossa oli\ntummanruskea lakkaleima.\n\n\"Armollinen herra\" alkoi Oblomov lukea: \"Teidän vapaasukuisuutenne,\nmeidän isämme ja elättäjämme Ilja Iljitsh...\"\n\nHän jätti lukematta joukon siunauksia ja terveyden toivotuksia sekä\njatkoi keskeltä:\n\n\"Saan tietä anta sinun herralliselle armollesi, että sinun\nperintökartanossasi, rakas ruokkijamme, kaikki on onnellisesti.\nViitettä viikkoa on meillä jo satamata. Niin että olemma vihastuttanu\nHerramme Jummalamme, koska on satamata. Sellaista kuivuutta eivät\nvanhatkaan muista: suvivilja on kuin uunissa poltettu. Talvi viljan\non moniain paikon mato turmellu, moniain paikon hallat pannu. Myö\nolemma kyntäny pellot että niinkuin suvi viljan kylvöön, mutta emmä\nmyö tietä, mitenkä oraat nousevat. Ehkäpä laupias Jummala armahtaa\nsinun herrallista armoasi, vaan itsestämme emmä huolehti, myö\nolemme valmiit nääntymään nälkään. Mutta Juhannuspäivänä karkasi\nentisten lisäksi vielä kolme talonpoikaa, Laptjev, Palotshof ynnä\nerikseen meni tiehensä se sepän poika Vaska. Mie ajoin akat miehiänsä\nkiinniottamaan, mutta ne akat jäivät sille reisulle, ja kuten\nolen kuullut asuvat ne Tselkissä, mutta Tselkkiin matkusti minun\nristikummini Verhljaurista: tilanhoitaja oli hänet sinne lähettäny.\nKuulkeehan, hyö olivat lähettäny sinne mokomallaisen masinan merien\ntakaa, niin tilanhoitaja lähetti minun kummini Tselkkiin sitä masinaa\nkahtomaan. Mie puhelin kummilleni karanneista talonpojista, kumarsin\nispravnikalle syvään ja tämä sanoi: 'anna valituskirja, niin silloin\ntehtään, mitä voitaan ja heirät lähetetäh takasi asumasijoilleen.'\nMitään muuta ei hään sanonu, ja mie lankesin hänen jalkoihinsa ja\nitkien rukoilin häntä; mutta hään alkoi huutaa täyttä kurkkuva että\n'mää tiehesi mää tiehesi! sinulle on kerran sanottu että kaikki\ntoimitetaan, kun ensin jätät valituskirjan!' Mutta en mie jättäny\nmitään valituskirjaa eikä päivätyöläisiä ole mistään saatavissa,\nkaikki menevät laivatöihin Volkalle -- niin tuhmaksi on nykykansa\ntäällä tullu, oi elättäjämme ja isämme Ilja Iljitsh. Palttinaa emmä\nmyö tänä vuonna lähetä markkinoille: kuivaus- ja valkaisuhuoneen olen\nminä lukinnu suurella lukolla ja olen pannu Sitshukin vahtimaan yötä\nja päivää: hän on juomaton talonpoika, joka ei ryyppää paloviinaa\nja jottei hän varastaisi mitään herran omaisuutesta, niin pitän\nmie häntä silmällä myös yötä ja päivää. Muut juovat hurjasti ja\nkerjäävät verovapautta. Verorästejä on maksamata ja kyllä myö tänä\nvuonna lähetämme sinulle tulot, voi sie meitän isäkultamme ja\nhyväntekijämme, tosin tuhannen tai pari tuhatta ruplaa vähemmän kuin\nennen, jos ei pouta vain turmele viimeistäkin viljaa, ja sen myö\nvarmasti lähetämme, josta myö sinun armollesi täten nyt ilmoitamme.\"\n\nSenjälkeen seurasi uskollisuuden vakuutuksia sekä allekirjoitus:\n\"Sinun tilanhoitajasi ja kaikkein alhaisin orjasi Prokofij\nVitjegushkin, omakätisesti pitäen kiinni kirjoittajan kädestä.\"\nSitten oli risti pantu nähtävästi osoittamaan tilanhoitajan\nkykenemättömyyttä kirjoitustaidossa. Tämän kirjeen kirjoitti mainitun\ntilanhoitajan sanoja seuraten hänen lankonsa Djomkka Krivoi.\n\nOblomov katsahti kirjeen loppuun. -- Kuukausi ja vuosi puuttuu, sanoi\nhän: -- kuka tietää, ehkä kirje on virunut tilanhoitajan luona jo\nmenneeltä vuodelta? Siinähän on puhe Juhannuksesta ja kuivuudesta. Ja\nhän säpsähti ja rupesi miettimään.\n\n-- Kuulkaas, pitkitti hän sitten, mitä te arvelette siitä että hän\ntarjoo pari tuhatta ruplaa vähemmän kuin ennen? Paljonko silloin\njääpi? Paljonkohan sain minä viime vuonna? kysyi hän katsahtaen\nAleksejeviin. -- Enkö sanonut sitä teille silloin?\n\nAleksejev käänsi silmänsä laipioon ja koetti muistella.\n\n-- Pitää kysäistä Stolzilta, jahka hän tulee, jatkoi Oblomov: --\nmuistaakseni sitä oli seitsemisen kahdeksisen tuhatta ... se on\nhuonosti kun ei tule pannuksi kirjaan. Nyt se minulle kiristää vain\nkuusi tuhatta.\n\nMiten sitä sillä summalla elää? Minähän ihan kuolen nälkään!\n\n-- Miksi te niin hätäilette, Ilja Iljitsh? sanoi Aleksejev: -- ei\npidä koskaan joutua epätoivoon. \"Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!\"\n\n-- Vaan tehän kuulitte mitä hän kirjoittaa? Sen sijaan että\nlähettäisi minulle rahoja ja koettaisi minua jotenkin lohduttaa, hän\nikäänkuin huvikseen saattaa minulle ainoastaan ikävyyksiä! Ja niin\nhän tekee joka vuosi! Nyt en enää saa olla oma itseni. Pari tuhatta\nvähemmän!\n\n-- Niin, se on suuri tappio, sanoi Aleksejev: -- kaksi tuhatta ruplaa\n-- ei se ole leikin asia. Puhuvat että tuo Aleksei Loginitsh myös on\nsaanut tänä vuonna vain kaksitoista tuhatta seitsemäntoista tuhannen\nasemesta.\n\n-- Niin kaksitoista, vaan ei kuusi! keskeytti Oblomov. -- Kerrassaan\nrappiolle on tilanhoitaja minut saattanut! Jos todellisuudessa\nniin käypikin että tulee katovuosi ja kuivuus, niin miksikä hän\nkatkeroittaa minun mieltäni näin edeltäpäin?\n\n-- Ei tosiaankaan, alkoi Aleksejev, olisi pitänyt niin tehdä...Mutta\nmitä hienotuntoisuutta voipi odottaa raa'alta talonpojalta?\n\n-- Mitäs te tekisitte minun sijassani? virkkoi Oblomov katsahtaen\nkysyvästi Aleksejeviin, hämärästi toivoen että ehkäpä tämä jonkun\nlohdutuskeinon vielä keksii.\n\n-- Asiaa täytyy ensin ajatella, Ilja Iljisth, ei voi näin yht'äkkiä\nratkaista, tiesi Aleksejev.\n\n-- Pitäisköhän kirjoittaa kuvernöörille vai mitä? kysyi Ilja Iljitsh\nhyvin miettiväisen näköisenä.\n\n-- Kukas siellä teillä on kuvernöörinä?\n\nIlja Iljitsh ei vastannut mitään, vaan vaipui ajatuksiinsa. Aleksejev\noli vaiti ja näytti myös jotain mielessään harkitsevan.\n\nRutistaen kirjettä kourissaan antoi Oblomov päänsä painua käsiensä\nvaraan ja nojaten kyynäspäillään polviinsa istui sillä tavoin\nmuutaman hetken kovasti vaivattuna rauhattomien ajatustensa tulvasta.\n\n-- Voi jospa Stolz pian tulisi! sanoi hän: -- hän on kyllä\nkirjoittanut kohta saapuvansa, mutta, lempo tiesi missä hän maleksii.\nHän se kyllä kaikki sovittaisi ja järjestäisi...\n\nJa hän tuli taas alakuloiseksi. Molemmat olivat vaiti pitkän aikaa.\nVihdoin havahti Oblomov ensimmäiseksi sekä lausui päättäväisesti ja\nvähällä nousten vuoteestaan:\n\n-- Kuulkaa, mitä tässä on tehtävä! Ja tehtävä mitä pikemmin,\nvähääkään vitkastelematta... Ensiksikin...\n\nSamalla silmänräpäyksellä kuului etehisestä niin vimmattu soitto\nettä sekä Oblomov että Aleksejev vavahtivat ja Sakariias lensi\nnuolennopeudella alas pankoltaan.\n\n\n\n\n3.\n\n\n-- Onko kotona? kuului joku kovalla ja karkealla äänellä kysyvän\netehisessä.\n\n-- Missäpäs muualla hän tähän aikaan voisi olla? vastasi siihen\nSakariias vielä karkeammin ja epäkohteliaammin.\n\nSe neljänkymmenen korvissa oleva olento, joka nyt työntyi sisään, oli\nkookas, järeätekoinen, leveä-hartiainen, vahvavartaloinen mies, jolla\noli karkeat kasvonpiirteet ja iso pää, lyhyt lysmäinen kaula, suuret\nulospäin pullistuneet silmät ja paksut huulet. Jo ensi katsahduksella\nhäneen sai vaikutuksen jostakin karkeasta ja törkeästä. Huomasi\nselvään ettei hän suinkaan tavoitellut mitään siroutta puvussaan ja\nharvoin onnistui nähdä häntä siististi ajeltuna parraltaan. Mutta\nhänelle itselleen olikin tämä nähtävästi yhdentekevää, sillä ei hän\nkoskaan joutunut hämilleen pukunsa takia, vaan kantoi sitä yllään\njonkinlaisella kyynillisellä arvokkuudella. Tällainen hän oli: Mihei\nAndrejevitsh Tarantjev, yksi Oblomovin maakunta-tovereita.\n\nTarantjev oli niitä, jotka katselivat kaikkea yrmeästi, puoleksi\nhalveksien, ilmeisellä pahansuopaisuudella ympäristöänsä kohtaan,\nvalmiina haukkumaan kaikkea ja kaikkia auringon alla -- ikäänkuin\nse, joka on loukkautunut jostakin kärsimästään vääryydestä tai joka\nei ole saanut tunnustusta jostakin ansiostaan tai lopuksi niinkuin\nsellainen voimakas luonne, jota kohtalo ankarasti vainoo ja joka\nväkinäisesti ja kovakiskoisesti sen alle taipuu. Hänen liikkeensä\nolivat rohkeat ja väljät, ja hän puhui äänekkäästi, ravakasti ja\nmelkein aina vihaisesti -- jos sitä ääntä kuunteli jonkun välimatkan\ntakaa, niin oli ikäänkuin kolme tyhjää vankkuria olisi koluuttanut\npitkin puista siltaa. Ei koskaan hän hämmentynyt kenenkään\nläsnäolosta eikä hänen koskaan tarvinnut kopeloida sanasäkkinsä\nsuuta, sillä ylipäänsä oli hän alati röyhkeä käytöksessään kaikkia\nkohtaan, siihen luettuna omat toveritkin -- aivan kuin olisi hän\ntahtonut antaa tuntea että puhelemalla jonkun ihmisen kanssa, vieläpä\naterioimalla tämän luona täten tuotti tälle suurtakin kunniaa.\n\nTarantjev oli muutoin sukkelajärkinen mies eikä kukaan paremmin\nkuin hän osannut ratkaista jotakin yhteiskunnallista kysymystä tai\nsotkuista lakiasiaa: hetipaikalla muodosti hän teon teorian ja toi\nhyvin terävästi esiin todisteet, mutta ratkaisun antaessaan lausui\nkuitenkin melkein aina hävyttömyyksiä sille, joka oli tullut häneltä\nneuvoa kysymään.\n\nJa kuitenkin, kuka olisi luullut että hän itse, kun hän viisikolmatta\nvuotta takaperin tuli vaatimattomaksi kirjuriksi johonkin kansliaan,\npysyisi tässä virassaan aina harmaapäiseksi asti. Ei hänen itsensä\neikä kenenkään muun päähän juolahtanutkaan että hän voisi nousta\nkorkeampaan arvoon. Seikka oli nimittäin se, että Tarantjev oli\ntaituri ainoastaan puhumaan; sanoilla osasi hän ratkaista kaikki,\nselvästi ja helposti, varsinkin sen, mikä muita koski. Mutta niin\npian kuin tuli tarvis ottaa kourilla kiinni ja ryhtyä puuhaan --\nsanalla sanoen vaihtaa teoria todellisuudeksi, panna se käytäntöön\nja osoittaa toimeliaisuutta ja ripeyttä, niin oli hän kokonaan\ntoinen ihminen, sillä siihen hänellä ei ollut taipumusta, hänen tuli\nyht'äkkiä niin raskasta olla ja hän tunsi itsensä sairaaksi, tai oli\nse muuten epämukavaa, tai tapahtui lisäksi jotakin, johon hän ei\nvoinut ryhtyä, tai jos ryhtyikin, niin ei valitettavasti saanut sitä\nsuoritetuksi. Tässä menetteli hän aivan kuin mikäkin lapsi pahanen:\nei se osaa asiaa oikein selvittää, ei ymmärrä joitakin pikkuseikkoja,\nei kerkeä pantua työtä toimittaa, vaan lopettaa sen jättämällä kaikki\nkesken taikka tarttuu työhönsä väärästä päästä ja pilaa siten kaikki,\nniin ettei sitä mitenkään enää voi korjata, ja vielä lisäksi itse\nsuuttuu ja rupeaa haukkumaan.\n\nHänen isänsä, vanhanaikainen piirikirjuri, oli toivonut poikansa\nperivän sen taidon ja kokemuksen, mikä hänellä itsellään oli ihmisten\nriita-asiain ajossa, sekä oman, näppärästi hankitun virka-uransa\nkäräjäpaikassa, mutta kohtalo oli toisin päättänyt. Isä, joka\nitse vähillä varoillaan ei ollut päässyt venäjänkielentaitoansa\npitemmälle, ei tahtonut poikansa jäävän jäljelle ajastaan, vaan\nhalusi että tämä oppisi muutakin kuin asianajotaidon salaisuuksia.\nSentähden hän kolmeksi vuodeksi lähetti pojan papin luo latinaa\nlukemaan.\n\nOllen luonnostaan kyvykäs luki poika kolmessa vuodessa latinan\nkieliopin ja lauseopin kannesta kanteen ja yritteli jo tutkistelemaan\nCornelius Nepostakin, mutta silloin isä arveli ja päätti että jo\nsitä on siinäkin kylliksi, mitä poika nyt tiesi, ja että jo nämät\ntiedot antavat hänelle tavattoman suuria etuoikeuksia vanhempaan\npolveen verraten ja että kaiken lisäksi syvemmät opinharjoitukset\nvoivat, kun sattuu, vahingoittaa palvelusta käräjäpaikoissa.\nTietämättä mitä tekisi latinallaan alkoi kuusitoistavuotias Mihei\nnyt unhoittaa taitoansa eläen vanhempainsa kodissa, mutta sitä\nvastoin, odotellessaan kunniaa olla läsnä maakyläpiirikunnan\noikeusistunnoissa otti sillä aikaa osaa kaikkiin isänsä juominkeihin,\nja tässä koulussapa, missä joutui keskelle suorapuheisinta väittelyä,\nkehittyi tämän nuoren miehen järki sangen teräväksi. Nuoruuden\nherkkätuntoisuudella kuunteli hän silloin isänsä ja tämän toverien\nkertomuksia erinkaltaisista kansallisista ja rikos-asioista sekä\nmonellaisista sukkelista tapauksista, jotka olivat menneet kaikkien\nnäiden vanhan ajan kirjurien käsien kautta. Mutta kaikki tämä ei\nollut omiaan viemään mihinkään hyödylliseen tulokseen. Miheistä ei\ntullut mitään lakimiestä eikä ovelaa asianajajaa, vaikka isän kaikki\nyritykset siihen tähtäsivätkin ja tietysti olisivat onnistuneetkin,\njollei sallimus olisi tehnyt tyhjäksi ukon tuumia. Tosin omisti\npoika itselleen isänsä kaiken aatteellisen ammattitaidon, puuttui\nvain asiain käytäntöön paneminen, mutta isänsä kuoleman jälkeen ei\nhän ehtinytkään astua oikeuden palvelukseen, vaan tuli siirretyksi\nPietariin jonkun hyväntekijän toimesta, joka hankki hänelle\nkirjurin paikan eräässä virkakunnan osastossa eikä sen koommin\nhänestä enää huolehtinut. Ja niinpä Tarantjev jäi kun jäikin\nainoastaan teoreetikoksi koko elämänsä ajaksi. Pietarilaisessa\nvirastossaan ei hän tehnyt mitään latinanopillaan eikä tuolla\nterävällä järjellään, jolla hän mielensä mukaan pohti sekä oikeita\nettä vääriä riitakysymyksiä. Mutta hän tunsi kantavansa rinnassansa\nnukkuvaa voimaa, jonka vihamieliset olosuhteet sinne olivat sisään\nsalvanneet ilman toivoa että se koskaan sieltä pääsisi vaikuttamaan.\nKentiesi juuri sentähden että tunsi itsessänsä tämän voiman, mistä\nei ollut mitään hyötyä, oli Tarantjev niin törkeä käytöksessään,\nniin pahansuopa, alati kiukkuinen ja haukkumasanat huulillaan.\nKatkeruudella ja halveksien katseli hän jokapäiväistä työtänsä, noita\nalituisia puhtaaksikirjoituksia, asiakirjojen neulomisia j.n.e. Yksi\nainoa tähti hymyili hänelle kaukaa kuni viimeinen toivo, nim. toivo\nsiirtyä palvelemaan väkiviina-yhtiöihin. Tällä polulla näki hän\nainoan edullisen vaihdoksen sille elämän-uralle, jonka hänen isänsä\noli hänelle pyhittänyt, vaan jolle hän ei vielä ollut päässyt. Mutta\ntätä odottaessaan, halvassa asemassa kun eli, antoi hän tuon isältä\nperimänsä lahjojen-oton ja viekkauden teorian kohdistua kaikellaisiin\npikkuasioihin ja varsinkin saivat julkisuuden puutteessa hänen\nomat toverinsa siitä kärsiä. Niin tuli hänestä lahjojen ottaja ei\nainoastaan aatteeltaan, vaan koko olennoltaan, ja vaikkei hänellä\nollut asianajotointakaan, osasi hän niitä kiskoa sangen viekkaasti\nomilta virkaveljiltään sekä tovereiltaan, jumalatiesi kuinka ja\nmistä aiheutumasta oikeastaan, mutta joka paikkaan hän vain nenänsä\npisti ja aina muut saivat häntä kestittää ja hän vaati kaikilta\nihmisiltä ansaitsematonta kunnioitusta itseään kohtaan riidellen\nkaikkien kanssa. Ei hän koskaan hävennyt eikä hämmästellyt kuluneita\nvaatteitaan, mutta annappas ettei hänen näköpiirissään sattunut\nolemaan joka päivä heliseviä päivällispitoja niihin kuuluvine\nviinoineen ja viineineen, silloin oli hän aikalailla nolattu. Näin\nhän tuttaviensa piirissä näytteli ikäänkuin suuren vahtikoiran\nosaa, koiran, joka kaikkia haukkuu eikä anna kenenkään paikaltaan\nliikahtaa, vaan joka samaan aikaan ehdottomasti hotaisee suuhunsa\nlentävän lihapalasen, viskattakoonpa se sitten mistä ja mihin tahansa.\n\nTällaiset olivat Oblomovin kaksi ahkerinta luonakävijää.\nMinkätähden nämät kaksi venäläistä proletaaria tulivatkin juuri\nhänen luokseen? Niin, kyllä he itse tiesivät hyvin, minkätähden:\nsyödäkseen, juodakseen ja hyviä sikaareja polttaakseen. He löysivät\ntäällä lämpöisen, rauhallisen turvapaikan ja saivat aina, jollei\nystävällistä, niin ainakin välinpitämättömän vastaanoton osakseen.\nMutta miksi Oblomov suvaitsi heitä luonaan, siitä hän tuskin itsekään\nosasi itselleen tiliä tehdä. Vaan ehkä tapahtui se samasta syystä\nkuin vielä nykypäivinä tapahtuu kaikissa meikäläisten Oblomovien\nkaukaisissa varakkaissa maalaiskodeissa, joihin parvi tuontapaisia\nhenkilöitä molempaa sukupuolta tunkeilee, joilla ei ole leivänpalaa\neikä ammattia, ei käsiä mihinkään hyödylliseen työhön, vaan\nainoastaan vatsa ruuan sulatusta varten sekä melkein aina myös joku\nvirka ja arvonimi. Niitä on olemassa vielä herkuttelijoita, joille\ntuollaiset täydennykset elämässä ovat ihan välttämättömiä, sillä\nmeidän olisi ikävä elää mailmassa ilman ylellisyyksiä. Kukapa muu\nojentaisi armolliselle herralle hukkaan joutuneen nuuskarasian tai\nkuka nostaisi ylös hänen lattialle pudonneen nenäliinansa? Kenelle\nmuulle saattaisikaan valitella päänsärkyään ja olla oikeutettu\nsaamaan osanottoa ja kenelle kertoa ilkeitä uniaan ja vaatia niihin\nselitystä? Kuka lueskelisi jotakin kirjaa armollisen herran makuulle\nmentyä ja siten auttaisi häntä yhdessä nukahtamaan? Ja likimmäiseen\nkaupunkiin voi tällaisen proletaarin joskus lähettää asialle jotakin\nostamaan talon hyväksi niin ettei isännän itsensä tarvitse sinne aina\nlaahustaa.\n\nTarantjev piti aina suurta melua ja sai siten hiukan henkeä tuohon\nmuuten liikkumattomaan ja ikävöivään Oblomoviin. Huutaen ja riidellen\nesitti hän siinä jonkinlaista näytelmää vapauttaen laiskan herran\nvälttämättömyydestä itse puhua tai toimia. Kammioon, missä uni ja\nikuinen rauha vallitsi, toi Tarantjev siten elämää, liikettä, vieläpä\njoskus viestejä suuresta maailmastakin. Oblomovin ei tarvinnut muuta\nkuin kuunnella valmista ja katsella liikauttamatta pikkusormeaankaan,\nkuinka tuo olento riehui ja räyhäsi hänen edessään. Sitäpaitsi oli\nhän vielä niin yksinkertainen että uskoi Tarantjevin todellakin\nvoivan neuvoa hänelle jotakin hyvää ja hyödyllistä.\n\nAleksejevin käyntejä luonaan suvaitsi Oblomov toisesta, mutta yhtä\ntärkeästä syystä. Jos hän näet tahtoi olla ja elää oikein omaksi\nitsekseen, se on: maata mököttää ääntä päästämättä, uinailla ja\nunelmoida tai astuskella pitkin huoneen lattiaa, niin Aleksejevia\nikäänkuin ei ollutkaan siellä, sillä hän myös oli vaiti tai uneksi\nkuten hänkin taikka katseli jotakin kirjaa laiskasti haukotellen\nniin että kyynelet tulivat silmiin tai tuijotti tauluihin ja\npikkukapineihin. Sillä tavalla saattoi hän pitkittää vaikka kolme\nvuorokautta yhteen perään. Jos Oblomovia silloin ikävystytti näin\nolla yksikseen ja hän siis tunsi tarvetta jotakin ääneensä lausua,\npuhua, lukea, keskustella tai ilmaista liikutusta -- niin siinä oli\nhänellä aina nöyrä ja halukas kuulija ja osanottaja, joka aina yhtä\ntasaisesti taipui sekä hänen vaitioloonsa että hänen puheluunsa ja\nmielenliikutukseensa ynnä koko hänen ajatustapaansa, oli se millainen\ntahansa.\n\nMuita vieraita ei usein käynytkään talossa ja jotka kävivät, ne\nvain pistäytymällä kävivät; sentähden repesivät repeämistään elävät\nyhdyssiteet kaikkien näiden ihmisten kanssa. Toisinaan oli Oblomov\ntosin huvitettu jostakin uutisesta, saattoipa viisi minuuttia siitä\npuhellakin, mutta sitten sai hän siitä ihan kyllikseen ja vaikeni\nkuin muuri. Ne olivat nuo nimittäin sellaisia, jotka vaativat\nmolemminpuolista maksamista, piti muka olla osanottavainen siihen,\nmikä vain heitä huvitti. He kylpeä läiskivät suuressa ihmisvirrassa\nja jokainen käsitti elämän omalla tavallaan, sillä tavalla, jolla\nei Oblomov sitä tahtonut käsittää -- mutta ne sekoittivat siihen\nhänetkin. Kaikki tämä oli hänelle vastenmielistä, vieroitti hänet\nheistä eikä ollut hänen sielunsa mukaista.\n\nYksi ihminen oli hänen sydämmensä suosittu, vaikka ei sekään antanut\nhänelle rauhaa: se rakasti näet myös uutisia ja mailmaa, tieteitä ja\nkoko kuohuvaa elämää, mutta jollakin tavalla syvemmin, vilpittömämmin\n-- niin että Oblomov, vaikka olikin suopea kaikkia kohtaan, totisesti\nrakasti yksin häntä ja luotti aina yksin häneen, kentiesi siitä\nsyystä että oli käynyt koulua ja asunut yhdessä hänen kanssaan. Se\nhenkilö oli Andrei Karlovitsh Stolz.\n\nHän oli kaukana poissa, mutta Oblomov odotti häntä millä hetkellä\nhyvänsä.\n\n\n\n\n4.\n\n\n-- Terve mies! murahti Tarantjev astuessaan sisään ja ojensi\nkarvaisen kätensä Oblomoville. -- Mitä sinä siinä näin myöhään maata\nrötkötät kuin mikäkin pölkky?\n\n-- Älä lähesty minua, älä lähesty: sinä tulet kylmästä! äänsi Oblomov\nvetäen peittoa korviinsa.\n\n-- Mitä sinä jupiset muka kylmästä! jyrisi Tarantjev. -- Heh, ota,\nota käsi, kun annetaan, sanon minä! Kello on kohta kaksitoista, mutta\nherra yhä piehtaroipi sängyssään!\n\nHän tahtoi vetää Oblomovin sääristä alas vuoteesta, mutta tämä\npidätti hänet siitä laskemalla äkkiä jalkansa lattiaan niin että ne\nsuoraan sattuivat molempiin tohveleihinsa.\n\n-- Olin tässä juuri itsekin aikeissa nousta, sanoi hän haukotellen.\n\n-- Kyllä vain minä tiedän, kuinka sinä nouset! -- päivälliseen asti\nsinä siinä olisit pötköttänyt... Hoi Sakariias! Missä sinä kuhnailet,\nvanha pöllö? Laita pian että herrasi saa vaatteet päällensä!\n\n-- Tuokaa te itse ennemmin oma Sakariiaksenne ja tulkaa sitten\nhaukkumaan, virkkoi Sakariias astuessaan huoneeseen ja vihaisesti\nsilmäillen Tarantjevia. -- Kas kuinka se ryöttä on lattiatkin liannut\nkuin mikähän katu-kauppias! lisäsi hän.\n\n-- Vai vielä sinä tässä uskallat rähistä vastaan, nokinaama! --\nkarjasi Tarantjev ja nosti jalkaansa potkaistaksensa takaapäin\nohimenevää Sakariiasta, mutta Sakariias pysähtyi, kääntyi kohti ja\nseisoi hänen edessään kuin vihastunut koira karvat pystyssä.\n\n-- Koskekaahan vain! kähisi hän raivostuneena. Hyi hitto tätä elämää\n-- minä lähden pois ... jupisi hän mennen takaisin ovelle.\n\n-- Olehan toki siivolla, Mihei Andreitsh, äläkä räyhää! Mitä sinä\nhänestä hätyytät? -- sanoi Oblomov. Sakariias, ole hyvä ja anna\nminulle mitä tarvitsen!\n\nTämän kuullessaan kääntyi Sakariias takaisin ja katsoen kierosti\nTarantjeviin pujahti sukkelasti hänen ohitsensa.\n\nOblomov nojautui palvelijaansa kuin hyvin väsynyt ihminen, nousi\nväkinäisesti ylös vuoteestaan, nilkutti vaivoin yli lattian ja\nvaipui raskaasti leveään nojatuoliin, johon jäi ihan liikkumattomana\nistumaan. Sakariias otti nyt pieneltä pöydältä kamman, harjan sekä\npomaadaa, jolla ensin kasteli hänen päänsä, teki sitten jakauksen ja\nlopuksi hankasi häntä harjalla.\n\n-- Suvaitsetteko peseytyä nyt heti, vai kuinka? kysyi hän.\n\n-- Annahan vielä vähän puhaltaa, vastasi Oblomov: -- mene sinä siksi\naikaa pois...\n\n-- Ah, oletteko tekin täällä? -- kysyi yht'äkkiä Tarantjev kääntyen\nAleksejevin puoleen juuri samalla hetkellä kuin Sakariias harjaili\nOblomovia. -- Minä teitä en huomannutkaan. Minkätähden te olette\ntäällä? Kuulkaa, mikä sika se teidän sukulaisenne on? Minä tahdoin\njuuri kaikesta teille sanoa...\n\n-- Mikä sukulainen? Eihän minulla ole mitään sukulaisia, änkytti\nAleksejev arkana ja hämillään, tirkistäen Tarantjevia silmiin.\n\n-- Vai ei sukulaisia! -- no mikäs lempo sen nimi taas olikaan, joka\npalvelee siellä...? Afanasjev? Teidän sukulaisennehan se on.\n\n-- Vaan minä en olekkaan Afanasjev, minun nimeni on Aleksejev, koetti\nAleksejev selittää: -- eikä minulla ole sellaista sukulaista.\n\n-- Vai ei hän muka olisi teidän sukulaisenne! hän on juuri\nsamanlainen kuin tekin, yhtä mitättömän näköinen ja hänen\nesinimensäkin ovat samat kuin teidän, Vasili Nikolaitsh.\n\n-- Jumalan nimessä! ei se ole minun sukuani; minua nimitetään Ivan\nAlekseitshiksi.\n\n-- No, yhdentekevää, hän on kuitenkin aivan teidän näköisenne. Mutta\nsuuri sika se vain on; sanokaa se hänelle, kun ensi kerran tapaatte.\n\n-- En minä häntä tunne, en ole kuuna päivänä nähnytkään, puheli\nAleksejev, aukaisten nuuskarasiansa.\n\n-- Antakaapa nuuskaa! tokasi Tarantjev. -- Mutta se näkyy olevan\nsitä halvinta lajia? Kas pahus, sitä se on, sanoi hän ja veti\nsamalla nuuskaa nenäänsä: -- kuulkaas, miksi ette ole hankkinut\nranskalaista nuuskaa? lisäsi hän sitten ankarasti. -- Niin,\nmokomampaa sikaa kuin teidän sukulaisenne en eläissäni ole nähnyt,\npitkitti Tarantjev. -- Minä otin häneltä kerran -- pari vuotta siitä\non aikaa -- viisikymmentä ruplaa lainaksi. No, mikäs suuri summa\nse nyt viisikymmentä ruplaa on? Sellaisen joutavan asian luulisi\nnyt toki unhoittavankin. Vaan eipäs: hän sen muisti. Aina kuukauden\nperästä, missä vain tapasi, huomautti: \"kuulkaa, se teidän pikku\nveikanne?\" Ah, kuinka sellainen voi ihmistä tympäistä! Mutta ei\nsiinä vielä kyllin; eilen saapui hän meidän virastoomme ja sanoi:\n\"Varmaan olette juuri nostanut kuukauspalkkanne, voitte siis nyt\nmaksaa.\" Minä työnsin hänelle rahat kouraan. Vaan heti kun sai, alkoi\nminua kaikkien kuullen solvaista: \"Olen köyhä mies, tarvitsen itse\nrahani!\" Kiittäköön jumalaansa että oven löysi... Ikäänkuin minä en\nolisi paremmin tarvinnut. Mikä pohatta minä olen viskaamaan sille\nvietävälle viisikymmentä ruplaa tyhjään! -- Mutta annappas yksi\nsikaari, veli Oblomov.\n\n-- Sikaarini ovat tuolla laatikossa, vastasi Oblomov, osoittaen\nhyllyä.\n\nHän istui yhä miettiväisenä nojatuolissansa, tuossa laiskansuloisessa\nasennossaan, eikä hän huomannut, mitä hänen ympärillään tehtiin eikä\nhän kuullut, mitä puhuttiin. Hän katseli ja silitteli erityisellä\nmielihyvällä omia pieniä, valkoisia käsiänsä.\n\n-- Hui hai! Ovatko ne yhä niitä samoja entisiä? kysyi Tarantjev\nröyhkeästi katsoen Oblomovia kasvoihin ja ottaen samalla sikaarin\nlaatikosta.\n\n-- Niin, niitähän ne ovat, vastasi Oblomov koneellisesti.\n\n-- Mutta minähän olen sinulle sanonut että ostaisit toisia\nulkomaisia? Kylläpä sinulla on kova pää, kun et muista, mitä ihmiset\nsinulle sanovat! Katsohan vain että tulevana lauvantaina on tarjolla,\nmuuten en pitkään aikaan sinun luoksesi tule. Näes nyt itsekin,\nmitä roskaa se on! jatkoi hän sytyttäen sikaarin ja puhaltaen yhden\nsavupilven ilmaan, mutta toisen vetäen keuhkoihinsa. -- Eihän tuo\ntahdo palaakkaan.\n\n-- Sinä olet tänään tullut varhain luokseni, Mihei Andreitsh, lausui\nOblomov haukotellen.\n\n-- Mitä, kyllästytänkö minä sinua, häh?\n\n-- E-et suinkaan, minä vain olen sen havainnut; sinähän tavallisesti\nsaavut suoraan päivälliseksi, vaan nythän kello käy vasta yhtä.\n\n-- Minä tulin tahallani vähän varemmin, saadakseni tietää,\nmillaisen päivällisen minulle annat. Sinä olet aina syötellyt minua\nkaikenlaisella siansotkulla, sentähden minä nyt edeltäpäin otan\nselon, mitä sinä olet käskenyt valmistaa päivälliseksi tänään?\n\n-- Mene itse urkkimaan tuolta kyökistä! vastasi Oblomov.\n\nTarantjev meni.\n\n-- Hyvä isä nähköön! huusi hän palatessaan. -- Ei muuta kuin\nhäränpaistia ja vasikanlihaa! Hyi hävytöntä sinua, veli Oblomov, et\nsinä älyä elää niinkuin pitää ja tilanomistaja muka olet! Näinkö elää\nhieno herra? Poroporvari sinä olet, kun et ymmärrä, miten parasta\nystävää on kestittävä. Onkos madeira jo ostettu?\n\n-- En minä tiedä, kysy Sakariiakselta, mutisi Oblomov melkein\nkuuntelematta häntä; -- kai sillä on jotain viiniä varastossa.\n\n-- Sitäkö entistä, saksalaiskaupasta? Tee hyvin ja pane ostamaan\nenglantilaisesta makasiinista.\n\n-- Vaan kyllä entistäkin on tarpeeksi, sanoi Oblomov, -- on niin\npaljon vaivaa lähettää uutta hakemaan!\n\n-- Äläs huoli, anna rahat tänne, niin minä sivumennessäni pistäyn\nostamassa ja tuon; on muutenkin asiaa kaupungille.\n\nOblomov kaiveli lompakkoansa ja veti siitä esiin senaikuisen\npunertavan kymmenenruplan setelin.\n\n-- Madeira maksaa seitsemän ruplaa, sanoi Oblomov: -- vaan tässä on\nkymmenen.\n\n-- Työnnä vain tänne koko raha äläkä pelkää: kyllä ne siellä\njäännökset takaisin antavat!\n\nHän nykäsi setelin Oblomovin käsistä ja kätki sen sukkelasti\ntaskuunsa.\n\n-- No, minä lähden nyt, sanoi Tarantjev pannen hatun päähänsä: -- ja\nkello viideksi tulen taas takaisin, minulle on luvattu paikka eräässä\nviinakonttoorissa ja ovat käskeneet käydä sopimassa... Vaan kuules,\nIlja Iljitsh: etkö sinä vuokraa itsellesi vaunut täksi päivää, niin\nyhdessä ajettaisiin Katariinanhoville?\n\nOblomov pudisti päätänsä suostumattomuuden merkiksi.\n\n-- Mitä, laiskuusko sinua vaivaa vai onko sääli kustannuksia? Suuri\nnahjus sinä vain olet! sanoi hän. -- No, hyvästi siksi aikaa...\n\n-- Odotahan, Mihei Andreitsh, keskeytti Oblomov. -- minun pitää sinun\nkanssasi neuvotella eräästä asiasta...\n\n-- Vai vielä sitäkin. Mitä se on? Puhu pian? -- minulla on kiire...\n\n-- Tuota niin että kun kaksi onnettomuutta yht'äkkiä minua ahdistaa.\nMinut tahdotaan häätää pois asunnostani ja...\n\n-- Nähtävästi et maksa vuokraasi: se on aivan oikein sinulle, sanoi\nTarantjev yrittäen lähtemään.\n\n-- Kuinka sinä sellaista voit uskoa? Minähän maksan aina etukäteen.\nEi, se on sillä tavalla että ne tahtovat rakentaa tähän uuden\nrakennuksen... Kuule, älähän mene vielä. Neuvo minua, miten tekisin?\nNe hätyyttävät minua jo viikon perästä muuttamaan...\n\n-- Mikä asianajaja minä sinulle tässä olen? Turhia sinä kuvittelet...\n\n-- En minä mitään kuvittele, sanoi Oblomov: -- ja älä sinä rähise\näläkä kilju siinä, vaan keksi mieluummin, miten päästä tästä pulasta.\nSinä olet käytännöllinen mies...\n\nTarantjev ei enää kuunnellut häntä, vaan näytti jotakin tuumiskelevan\nmielessänsä.\n\n-- No, juuri niin sen pitää käydä, kiitä nöyrästi minua, -- sanoi hän\nottaen hatun päästään ja istuutuen: -- ja käske hankkia päivälliseksi\nsamppanjaa, sillä sinun asiasi on nyt selvä.\n\n-- Mitä sanot? kysyi Oblomov.\n\n-- Tuleekos samppanjaa?\n\n-- Tietysti, jos neuvo sitä ansaitsee...\n\n-- Itse sinä et neuvoa ansaitse! Luuletko sinä että minä sinulle\ntässä ilmaiseksi rupean neuvonantajaksi? Muuten saat sinä kysyä\nneuvoa tuolta tuossa, -- lisäsi hän osoittaen Aleksejevia: -- taikka\nhänen sukulaiseltaan.\n\n-- No, no, älähän suutu, vaan puhu, -- pyysi Oblomov.\n\n-- Kuule siis: sinun sopii muuttaa toiseen asuntoon huomispäivänä...\n\n-- Herra nähköön sinun kujeitasi: tuonhan tiesin jo itsekkin...\n\n-- Suu kiinni, äläkä keskeytä! huusi Tarantjev. -- Sinä muutat\nkuin muutatkin huomenna minun tätini asuntoon Viipurinpuoleiseen\nkaupunginosaan...\n\n-- Mitä sinä puhut? Viipurin puolelle! Siellähän kerrotaan susien\ntalvella juoksentelevan?\n\n-- Sattuu kyllä, ne tulevat sinne saarista, mutta mitä sinulla on\nniiden kanssa tekemistä?\n\n-- Ja siellä on lisäksi niin ikävää ja autiota, ei kerrassa ketään\nsiellä asu.\n\n-- Älä lörpöttele! Siellähän asuu minun tätini, jolla on oma talonsa\nja suuret puutarhat. Se on jalosukuinen nainen, leski, jolla on kaksi\nlasta, ja sen kanssa asuu naimaton veli. Ja sillä pojallapa on pää\nvähän toista tekoa kuin tuolla lampaankallolla, joka tuossa nurkassa\nistuu, -- sanoi hän viitaten Aleksejeviin. -- Sen miehen housuihin\nmenemme korviamme myöten sekä sinä että minä!\n\n-- Mutta mitä se kaikki minuun kuuluu? virkkoi Oblomov\nkärsimättömänä. -- En minä sinne muuta.\n\n-- Sepä saadaan nähdä, ettetkö muka muuta. Tiedä se, että kun kerran\nolet neuvoa kysynyt, niin täytyy myös kuulla, mitä sanotaan.\n\n-- Enkä muuta! toisti Oblomov jyrkästi.\n\n-- No, piru sinut sitten periköön! vastasi Tarantjev läiskäyttäen\nhattuaan ja mennen ovelle.\n\n-- Kummallinen ihminen sinä olet, sanoi Tarantjev taas kääntyen. --\nMikä sinua sitten tässä paikassa muka niin mairittaa?\n\n-- Mikäkö? Kaikkihan tässä on niin likellä, selitti Oblomov: -- tässä\novat makasiinit, teatterit, tuttavat ... kaupungin sentrumihan tämä\non, ja kaikki...\n\n-- Häh? katkaisi Tarantjev -- kuinka pitkä aika siitä on kun viimeksi\nolet mennyt ulos pihasta, sanoppas? Ja kuinka kauvan siitä on kuin\nolet ollut teatterissa? Ja keiden tuttavien luona sinä kuljet? Mitä\nlempoa sinä teet tällä sentraalilla, suvaitseppas vastata?\n\n-- Mitäkö teen? Johan minä olen selittänyt että se on monesta syystä\ntarpeen...\n\n-- Nyt näet ettet itsekään tiedä! Mutta ajatteleppas: siellä saat\nsinä asua minun tätini luona, joka on jalosukuinen nainen; saat olla\nja elää rauhassa ja hiljaisuudessa, ei mikään sinua siellä häiritse,\nei mitään melua eikä hälinää koskaan kuulu, ja kaikki on puhdasta\nja siistiä. Mutta katsoppas täällä: niinhän sinä elät täällä kuin\nkurjassa kestikievarissa, vaikka olet aatelisherra ja tilanomistaja.\nVaan siellä on siistiä ja tyyntä. On kenenkä kanssa vaihtaa\nsanojakin, kun ikävä tulee. Ja paitsi minua ei ketään muuta tule\nsinun luonasi käymään. Ja lasten kanssa saat leikkiä niin paljon kuin\nhaluttaa. Voitko enempää vaatia? Ja mikä aineellinenkin etu sinulle\non. Mitä sinä täällä maksat huoneistasi?\n\n-- Puolitoista tuhatta.\n\n-- Vaan siellä saat sinä tuhannesta ruplasta melkein koko talon! Ja\nmillaiset mainiot, valoisat huoneet. Juuri äskettäin hän nimenomaan\nhalusikin niihin hiljaista, säännöllistä hyyryläistä -- ja nyt minä\nsinut sinne toimitan...\n\nOblomov pudisti hajamielisesti päätänsä kieltäytymisen merkiksi.\n\n-- Äläkä niskottele siinä, sinun täytyy muuttaa! sanoi Tarantjev.\n-- Arvostele nyt itsekin että sehän tulee sinulle kaksi kertaa\nhelpommaksi; toisessa asunnossa voitat sinä viisisataa ruplaa.\nRuokahoitosikin on tuleva kaksi kertaa paremmaksi ja siistimmäksi. Ja\nsaat olla rauhassa keittopiian ja tuon Sakariiaksen varkauksilta.\n\nEtehisestä kuului pahaa murinaa.\n\n-- Ja mikä erinomainen järjestys siellä vallitsee, jatkoi Tarantjev:\n-- täällähän oikein inhoittaa istua sinun pöytääsi. Kun yrität\nottamaan pippuria -- niin tölppö on tyhjä, kun rupeat kaatamaan\netikkaa -- ei tippaakaan lähde, veitset ovat aina likaiset, sinä olet\nitse kertonut että liinavaatteesi katoilevat pesussa; joka paikassa\non pölyä -- no, se on sanalla sanoen iljettävää. Vaan siellä tulee\nnainen pitämään emännyyttä: ei sinulla itselläsi eikä tuolla vanhalla\nnarrillasi Sakariiaksella ole silloin mitään tekemistä...\n\nMurina etehisessä kävi yhä kovemmaksi. -- Niin. Sen vanhan koiran\nei siellä tarvitse pitää mistään huolta, kaikessa sinulle siellä on\nvalmis elämä. Mitä siinä siis on enempi miettimistä! Sinä muutat ja\nse on sillä päätetty...\n\n-- Vaan kuinka minä näin yht'äkkiä, kaikesta tästä ... niin kauvas\nsinne Viipurin puolelle...\n\n-- Ole nyt vait! pauhasi Tarantjev pyyhkien hikeä otsaltaan.\n-- Kesä on alkanut: sehän on aivan sama kuin jos muuttaisit\njohonkin huvilaan. Hullu se, joka kesäkseen jääpi mätänemään tänne\nGorohovajalle! Vaan siellä on Besborodkinin puutarha, Ohta ihan\nvieressä, Neva kahden askeleen päässä. Talo aivan yrttitarhojen\nkeskessä, ei siellä ole pölyä eikä tukahduttavaa kuumuutta. Tässä\nnyt ei enää ole mitään arvelemista: heti päivällisen perästä minä\nsinne lennätän emännän kanssa puhumaan -- anna minulle ajurirahat ja\nhuomenna tässä muutetaan niin että helähtää...\n\n-- Onkohan se oikein viisasta muuttaa sinne Viipurin puolelle? Se on\nvain viekas keksintö, joka on pistänyt päähäsi. Keksi ennemmin, miten\nvoin jäädä paikoilleni. Minä olen elänyt tässä jo kahdeksan vuotta,\nei minun tee mieleni vaihtaa asuntoa...\n\n-- Mikä on päätetty, se on päätetty: -- sinä muutat. Minä ajan nyt\nheti paikalla tätini luo, omat asiani toimitankin toiste...\n\nHän yritti lähtemään.\n\n-- Odota, odota! Mihinkä sinä nyt semmoisella kiireellä? pysäytti\nhänet Oblomov. -- Minulla on toinen vielä tärkeämpi asia. Otappas ja\nlue, minkälaisen kirjeen olen saanut tilanhaltijaltani, ja sano, mitä\nminun pitää tehdä.\n\n-- Siinä nyt näet, millaiseksi olet tullut! virkkoi Tarantjev. --\nEt mitään sinä älyä itse tehdä. Minä se olen, joka kaiken sinulle\ntoimitan, aina vain minä! Mihinkä sinä kelpaat tässä maailmassa? Et\nsinä ole ihminen etkä mikään -- rääsy sinä olet!\n\n-- Missä se on se kirje? Sakariias, halloo Sakariias! Taas on hän\npannut sen jonnekkin piiloon! puhkui Oblomov.\n\n-- Tässä on tilanhoitajan kirje, sanoi Aleksejev, ottaen rutistetun\npaperin.\n\n-- Kas siinä se onkin, toisti Oblomov ja alkoi ääneensä lukea.\n\n-- Mitäs sanot? Mitenkä pitää minun menetellä? kysyi Ilja Iljitsh\nläpiluettuaan kirjeen. -- Kuivuus ja katovuodet...\n\n-- Rappioon joutunut, kerrassaan rappioon joutunut mies! lausui\nTarantjev.\n\n-- Ettäkö minä olen rappioon joutunut?\n\n-- Kuinkas muuten!\n\n-- No, jos olen rappioon joutunut, niin sano, mitä siis pitää tehdä?\n\n-- Vaan mitä sinä siitä annat minulle?\n\n-- Johan on sanottu että samppanjaa tulee, vieläkös enempää vaadit?\n\n-- Samppanjan lupasit jo asunnonhausta. Minähän olen sinun\nhyväntekijäsi, mutta sinä et sitä tunnusta, vaan riitelet vielä\nvastaan, sinä kiittämätön sielu! Mene ja hae itse itsellesi\nkortteeri, jos kykenet? Ja se tässä on pääasia -- minkälaisen\nasunnon minä sinulle olen tarjonnut. Sellainen rauha sinulle siellä\nkoittaisi, aivan kuin asuisit oman sisaresi luona. Kaksi lasta,\nnaimaton veli, ja minä sinun jokapäiväinen vieraasi...\n\n-- No hyvä on, hyvä on, keskeytti Oblomov, -- sano nyt minulle vain,\nmitä minun on tekeminen tilanhoitajani suhteen?\n\n-- En sano sanaakaan, jollet lisää portteria päivällispöytään?\n\n-- Vai portteria sulle tässä vielä? Etpä sinä vähällä...\n\n-- No, kosk'et lupaa, niin hyvästi siis! sanoi Tarantjev pannen\njälleen hatun päähänsä.\n\n-- Voi hyvä Jumala sentään! Tuo tilanhoitaja juuri kirjoittaa että\nminun tuloni ovat \"noin pari tuhatta ruplaa pienemmät\" kuin ennen ja\nsinä tässä vielä tahdot portteria lisäksi. No, olkoon, osta sitten\nportteria...\n\n-- Anna lisää rahaa -- sanoi Tarantjev.\n\n-- Mutta saathan takaisin jäännökset siitä kymmenruplasta.\n\n-- Niin kyllä, vaan entäs ajuri Viipurin puolelle? vastasi Tarantjev.\n\nOblomov kaivoi vielä esiin täyden hopearuplan ja työnsi sen\nharmistuneena hänen käteensä.\n\n-- Tuo tilanhoitajasi on suuri roisto -- se on sitä kuin minä sinulle\nnyt sanon -- alotti Tarantjev pistäen hopearuplan taskuunsa: --\nja sinä pöllö uskot häntä suu selälläsi. Älyätkös, mitä nuottia\nse tuossa laulaa? Kuivuus, katovuodet -- hallat, talonpoikia muka\nkarannut... Valetta kaikki tyyni! Minä olen päinvastoin kuullut että\nmeidän seuduillamme, Shumilovin sukukartanossa, menneen vuotisella\nsadolla on saatu kaikki velat maksetuiksi, -- vaan sinun maillasi\non muka yht'äkkiä kuivuus ja halla... Ja Shumilovin pellot ovat\nainoastaan viisikymmentä virstaa sinun tiloiltasi: miksi ei siis\nsielläkin vilja olisi pilalle palanut? Ne ovat vain hänen omia\nkeksintöjään nuot verorästit, joista se puhuu. Se mies ei ole pitänyt\nhuolta mistään. Miksi on hän laiminlyönyt kaikki? Mistä nämät\nverorästit? Eikö ole muka työnansioita siellä meidän puolessa? Hiisi\nvieköön, hän on roisto! Kyllä minä hänet opettaisin! Nähtävästi\nsentähden ovat talonpojatkin häneltä karanneet että itse ensin on\nnylkenyt ne paljaiksi ja senjälkeen ajanut heidät pois. Tietysti hän\nsiksi ei ole ispravnikalle siitä voinut valittaa.\n\n-- Tuo nyt ei liene mahdollista, lausui Oblomov: -- hänhän mainitsee\nispravnikan vastauksenkin kirjeessään -- ja niin luonnollisesti...\n\n-- Äläpäs taas! Sinä et ymmärrä hölynpölyä. Kaikki roistothan\nkirjoittavat \"luonnollisesti\", sen saat uskoa, kun minä sanon. Katso\nnyt esimerkiksi, jatkoi hän osoittaen Aleksejevia: -- tuossa istua\nkyyröttää rehellinen sielu, tyhmä kuin lammas, vaan kirjoittaakos\nhän luonnollisesti? -- Ei ilmoisna ikinä! Mutta hänen sukulaisensa,\nse sika, se peto, se osaa kirjoittaa. Sinä taas et kirjoita\nluonnollisesti. Sinun tilanhoitajasi petomaisuuden näkee juuri siitä\nettä hän niin taitavasti ja luonnollisesti on kirjeensä kyhännyt.\nNäetkös, kuinka mestarillisesti hän on pannut kokoon sanan sanalta:\n\"että kiinnityskirja annettaisiin asuntopaikallemme.\"\n\n-- Mitäs minä siis teen hänen suhteensa? kysyi Oblomov.\n\n-- Aja hänet pois heti paikalla!\n\n-- Kenenkä minä sitten sijaan määrään? Enhän minä siellä tunne\ntalonpoikia. Satun saamaan vielä huonomman. Kahteentoista vuoteen en\nsiellä ole ollut.\n\n-- Matkusta itse sinne, ei siitä muuten selviä. Vietä siellä kesäsi\nja saavu sitten syksyllä uuteen asuntoosi tänne. Minä sillä aikaa\ntoimitan huoneet sinulle valmiiksi.\n\n-- Ettäkö minä itse lähtisin tästä maalle ja sitten uuteen asuntoon?\nKuinka epätoivoisia suunnitelmia sinä yhä minulle latelet! huudahti\nOblomov kovasti tyytymättömänä. -- Ei, minä en mene äärimmäisyyksiin,\nvaan pysyn kultaisella keskitiellä...\n\n-- Siispä, veli Ilja Iljitsh, joudut sinä kokonaan turmioon. Minä\nolisin sinun sijassasi aikoja sitten pantannut koko maatilan ja\nostanut toisen tai talon täällä kaupungissa, parhaalla paikalla.\nSemmoisella kylällä se kyllä kannattaisi. Olisin sinun sijassasi\npantannut itse kartanonkin ja ostanut muualta toisen... Annappas\nkoetteeksi minulle sinun omaisuutesi, niin saavatpa moukat nähdä ja\nkuulla, mikä mies minä olen!\n\n-- Herkeä kerskailemasta ja keksi keino, miten pääsisin\nsekä muuttamasta että matkustamasta ja kuinka asiat nyt\njärjestettäisiin ... -- muistutti Oblomov.\n\n-- Mutta siirrytkö sinä sen nahjus kuuna päivänä tältä paikalta?\nsanoi taas Tarantjev. -- Katso nyt itseäsi: mihinkä sinä kelpaat?\nMitä hyötyä sinusta on isänmaalle? Miks'et sinä voi matkustaa\nmaatilallesi?\n\n-- Minulle on vielä liian varhaista sinne matkustaa, vastasi Oblomov:\n-- annahan minun ensin lopettaa suunnitelmani niihin uudistuksiin,\njotka siellä aijon panna toimeen... Mutta tiedätkö mitä, Mihei\nAndreitsh? virkkoi yht'äkkiä Oblomov. -- Matkustappa sinä sinne.\nSinähän ymmärrät ne asiat, paikat ovat sinulle myös tutut... En minä\nsäästäisi kuluja...\n\n-- Olenko minä sinun kartanovoutisi? ärähti Tarantjev röyhkeällä\näänellä. -- Ja minäkö muka olen tottunut moukkain kanssa\nmuokkaamaan...\n\n-- Mutta mitäs siis on tehtävä? sanoi Oblomov miettiväisesti. --\nTodentotta en ymmärrä.\n\n-- No, kirjoita ispravnikalle ja kysy häneltä, onko tilanhoitajasi\npuhunut hänelle karanneista talonpojista, ja pyydä häntä matkustamaan\nkylään. Senjälkeen kirjoitat kirjeen kuvernöörille että hän määräisi\nispravnikan ottamaan selkoa tilanhoitajasi käytöksestä. Kirjoita\nesimerkiksi seuraavaan muotoon: \"Teidän ylhäisyytenne suvaitkoon\nosoittaa suurta isällistä huolehtivaisuuttansa ja katsahtaa\narmeliaisuuden lempeällä silmällä siihen välttämättömään, minua\nuhkaavaan mitä hirveimpään onnettomuuteen, mikä minulle tapahtunut\non minun tilanhoitajani väkivaltaisten tekojen tautta, sekä siihen\näärimmäiseen rappiotilaan, jonka alaiseksi minun nyt välttämättä\nsortua täytyy vaimoni ja alaikäisten lasteni kanssa, jotka\nnäinmuodoin jäävät ilman minkäänlaista huolenpitoa ja leivänpalaa, --\nkahdentoista alaikäisen lapsen kanssa...\"\n\nOblomov naurahti.\n\n-- Mistä minä otan niin paljon kakaroita, jos pyytävät näyttämään\nlapsia? sanoi hän.\n\n-- Ole sinä vaiti ja kirjoita vain \"kahdentoista alaikäisen\nlapsiraukan kanssa\"; se sutkahtaa sivu korvien, kukaan ei sitä\ntule tutkimaan, sitävastoin tuntuu kirje täten \"luonnolliselta\"...\nKuvernööri antaa sitten kirjeen sihteerillensä, mutta sinä olet\nsamaan aikaan kirjoittanut myöskin hänelle, tietysti panemalla sisään\nvähän voidetta..., hän sitten järjestää asiat. Ja kirjoita ja pyydä\nmyös naapureitasi; ketä niitä sinulla siellä onkaan?\n\n-- Dobrinin asuu siellä lähinnä, tiesi Oblomov: -- minä olen usein\nhänet täällä tavannut, mutta nyt hän on siellä.\n\n-- Niin, pyydä myös häntä ja kirjoita kohteliaasti näin: \"Täten\nteette te minulle tosi veljeyden sydämmellisen palveluksen ja\nkiinnitätte minut lämpimästi itseenne, kuten oikea kristitty, kuten\noikea ystävä ja kuten oikea naapuri.\" Ja liitä kirjeeseen joku\npietarilainen vieraslahja ... esimerkiksi hyviä sikaareja. Tällä\ntavalla on sinun menetteleminen, muuten et mihinkään pääse. Voi\nrappioonjoutunutta miesparkaa! Ollappa minulla tilanhoitaja, joka\ntuollaiset tanssit olisi toimittanut, niin jumaliste minä häntä\nlöylyttäisin! -- Milloinka sinne lähtee posti?\n\n-- Ylihuomenna, vastasi Oblomov.\n\n-- Istu siis pöytään ja kirjoita heti!\n\n-- Sehän lähtee vasta ylihuomenna. Kerkeäähän kirjoittaa vielä\nhuomennakin, huomautti Oblomov. -- Vaan kuulehan, veli Mihei\nAndreitsh, lisäsi hän sitten; -- suorita nyt loppuun asti\n\"laupeudentyösi\", niin minä hankin päivällispöytään vielä kalaakin\ntai jotain lintua...\n\n-- Mitä tarkoitat? kysyi Tarantjev.\n\n-- Että istuisit alas ja kirjoittaisit minun puolestani. Kauvankos\nsinulla aikaa menee kolmea kirjettä rapostaessa? Sinähän osaat kertoa\nniin \"luonnollisesti\" ... lisäsi hän koettaen salata hymyään: -- ja\nsitten kaiken puhtaaksikirjoittaa hän, tuo Ivan Alekseitsh...\n\n-- Vie sun suutari, millaisia päähänpistoja! vastasi Tarantjev:\n-- ettäkö minä tässä sinulle kirjuriksi? Kolmatta päivää olen\njo itsekkin virastossani kirjoittamatta: minulla näet, niinpian\nkun istahdan, alkaa vasemmasta silmästä kyynelet jorottaa, se on\nnähtävästi ajetuksissa, ja veri nousee heti päähän, kun kumarrun...\nVaan sinä, veli Ilja Iljitsh, olet laiskuri, suuri laiskuri sinä olet\nja rappioon sinä joudut niin että romahtaa...\n\n-- Ah tätä surkeutta, jospa edes Andrei kohta saapuisi! huokasi\nOblomov: -- hän se kaiken korjaisi...\n\n-- Etkös parempaa hyväntekijää keksinyt, keskeytti hänet Tarantjev:\n-- vai se kirottu saksakko, se viekas konna!...\n\nTarantjevilla oli jonkunlainen vaistomainen vastenmielisyys\nkaikkia muukalaisia kohtaan. Hänen silmissään olivat ranskalainen,\nsaksalainen, tai englantilainen samoja käsitteitä kuin roisto,\npetturi, kavaltaja tai ryöväri. Hän ei tehnyt eroitusta edes\nkansallisuuksien välillä, ne olivat kaikki hänen silmissään\nyhdenlaiset.\n\n-- Kuule, Mihei Andreitsh, alkoi vakavanankarasti Oblomov: --\nminä olen sinua jo ennenkin pyytänyt hillitsemään pahaa kieltäsi,\nvarsinkin minulle läheisen ihmisen suhteen...\n\n-- Läheisen ihmisen suhteen! tiuskasi Tarantjev todellisella vihalla.\n-- Mikä lemmon sukulainen se sinulle sitten on? Koko maailmahan\ntietää että hän on -- saksalainen.\n\n-- Hän on paljon läheisempikin kuin mikään sukulainen: minä olen\nyhdessä hänen kanssaan kasvanut, käynyt koulua, enkä minä salli\nhänestä mitään hävyttömyyksiä...\n\nTarantjev kävi tulipunaiseksi kiukusta.\n\n-- Vai niin! Jos sinä vaihdat minut tuohon saksalaiseen, sanoi hän:\n-- niin minä en enää ikinä astu sinun kynnyksesi yli.\n\nHän pani hatun päähänsä ja meni ovelle. Oblomov lauhtui\nsilmänräpäyksessä.\n\n-- Sinun velvollisuutesi olisi kunnioittaa häntä minun ystävänäni\nja varovaisemmin lausua ajatuksesi hänestä -- siinä kaikki, mitä\nminä sinulta vaadin. Se ei suinkaan ole sinun puoleltasi liian suuri\npalvelus! puheli hän.\n\n-- Kunnioittaa saksalaista? väitti mitä suurimmalla halveksumisella\nTarantjev. -- Mistä syystä?\n\n-- Olen sinulle jo sanonut että tekisit sen edes siitä syystä, että\nhän on yhdessä minun kanssani kasvanut ja koulua käynyt.\n\n-- Entäpäs nyt tärkeäkin syy! Kuka tässä ei olisi jonkun kanssa\nkouluja käynyt?...\n\n-- Jos se mies nytkin olisi täällä ollut, niin hän aikoja sitten\nolisi pelastanut minut kaikista näistä ikävyyksistä vaatimatta mitään\nportteria tai samppanjaa... sanoi Oblomov.\n\n-- Vai niin! Sinä nuhtelet minua? Piru sitten vieköön sinut sekä\nsinun portterisi ja samppanjasi! Tuoss' on, ota rahasi... Kumma\npaikka, mihin minä ne olen pistänyt? mihinkä hiiteen minä ne olen\ntyöntänyt ne kirotut killingit, koska en niitä löydä!\n\nHän huhtasi taskustaan jonkun rasvatahraisen, täyteenkirjoitetun\npaperipalan.\n\n-- Ei se tämä ollut! sähisi hän. -- Mihinkä minä\n\nHän penkoi ja kaiveli läpi kaikki taskunsa.\n\n-- Älä huoli rasittaa itseäsi liiaksi, ei sinun tarvitse niitä etsiä!\nvirkkoi Oblomov: -- enkähän minä sinua moiti, minähän vain pyydän\nsinua käyttämään säädyllisempää puhetapaa miehestä, joka on minulle\nniin likeinen ja joka niin paljon on tehnyt minun tähteni...\n\n-- Vai paljon? väitti Tarantjev ilkeän ivallisesti. -- Odotahan, niin\nhän tekee sinulle vieläkin enemmän -- tottele sinä vain häntä!\n\n-- Missä mielessä sinä tämän minulle sanot? kysyi Oblomov.\n\n-- Siinä mielessä minä sen sanon että sitten kun tuo sinun\nsaksalaisesi on sinun nahkasi nylkenyt, niin tulet sinä tietämään,\nmitä on vaihtaa oman kansalaisensa, oikean venäläisen miehen,\nkaikenlaisiin maankulkijoihin...\n\n-- Kuule, Mihei Andreitsh ... yritti Oblomov häntä keskeyttämään.\n\n-- Ei ole mitään kuulemista, minä olen kuunnellut tässä jo tarpeeksi\nja sietänyt kaikellaista katkeruutta sinun käytöksesi tähden. Jumala\nsen tietää, kuinka paljon loukkausta olen kärsinyt... Eikös niin vain\nollut, luulen ma, että hänen isällään ei Sachsenissa ollut leivän\nkimpalettakaan suuhun panna, vaan saapui siksi tänne Venäjälle nenä\npystyssä nuuskimaan...\n\n-- Mikset sinä anna kuolleitten olla rauhassa? Mitä pahaa hänen\nisänsä sinulle on tehnyt?\n\n-- Molemmat ovat minulle pahaa tehneet sekä isä että poika, haukkui\nTarantjev heilauttaen kättään. -- Oma isäni ei suinkaan suotta\nneuvonut minua olemaan varuillani näitä saksalaisia vastaan ja hän se\nmies oli, joka ihmiset tunsi!\n\n-- Mitä sinulla sitten on esimerkiksi isää vastaan muistuttamista?\nkysyi Ilja Iljitsh.\n\n-- Sitä, että kun hän saapui meidän lääniimme, niin ei hänellä\nollut edes päällystakkia päällään, vaikka oli syksy, ja ainoastaan\nyhdet kengänlönttöset oli hänellä silloin jalassa, mutta siellä hän\nyht'äkkiä jätti pojalleen suuren perinnön, niin mitäs tämä merkitsee?\n\n-- Pojan perintö oli kaikkiansa neljäkymmentä tuhatta. Jonkun verran\nsai isä myötäjäisinä vaimonsa kanssa, mutta kaiken muun oli hän\nhankkinut joko lapsia opettamalla tai maatilaa hoitamalla: siitä ne\nhyvät tulot. Uskotko nyt että isä oli rehellinen mies? Mitäs sinulla\non poikaa vastaan valittamista?\n\n-- Kiltti poika! Yht'äkkiä on hän isänsä neljästäkymmenestä\ntuhannesta luonut kolmensadan tuhannen pääoman ja virka-arvossa hän\npian kiipeää -- hovineuvokseksi, ja oppinut hän on kuin pahus ... ja\naina vain matkustelee. Joka paikkaan se ovela kerkeää! Tekeekös oikea\nkunnon venäläinen mies ikinä kaikkea sitä, mitä tämä? -- Venäläinen\nmies valitsee yhden ainoan alan eikä edes siinä kiirettä pidä; kun\nhäntä nyt noin vain suunnillensa, hiljallensa tehdä töhertää minkä\ntekee, niin on jo hyvä; mutta tämä: vie ja vilistä! -- kaikki käy\nkuin masinalla! Jos hän edes olisi ryhtynyt hyviin viina-afääreihin,\nniin voisihan ymmärtää, niistä ne rikkaudet tulevat, mutta vielä mitä\n-- hyi perhana sentään. Se ei ole rehellistä peliä! Minä haastaisin\nmokomat käräjiin! Piru tiesi, missä se nytkin maleksii! -- pitkitti\nTarantjev. -- Ja mistä syystä se oikeastaan matkustelee siellä\nulkomailla?\n\n-- Oppia hän tahtoo: nähdä, kuulla ja tietää kaikki.\n\n-- Vai oppia! Eivätkö vielä ole häntä tarpeeksi opettaneet? Mikä\non tarkoitus? -- Valehtelee se sinulle vasten naamaasi, älä usko\nhäntä. Petkuttaa sinut nenänsä edessä kuin pienen kakaran. Vai\noletko kuullut oikeain aikaihmisten koskaan mitään opettelevan?\nKuulkaa päältä, mitä se lörpöttelee. Rupeaako nyt oikea hovineuvos\nkoulupojan tavalla jotakin oppimaan? Sinä itsehän olet ennen koulua\nkäynyt, vaan käytkös vielä? Ja tuo tuossa (hän viittasi Aleksejeviin)\nkäykös hänkään? Tai opetteleekos hänen sukulaisensakaan enää mitään?\nKuka kunnon ihminen tarvitsee jotakin oppia? Vai niin että sielläkö\nsaksalaisessa koulussa hän muka nyt istuu ja pänttää päähänsä\nläksyjä? Valehtelee se vietävä! Minä olen kuullut että hän on sinne\nmatkustanut jotakin konetta tarkastamaan ja tilaamaan: nähtävästi on\nse semmoinen puserrusmasina, jolla hän aikoo väärentää venäläistä\nrahaa! Siperiaan minä hänet lähettäisin... Hänellä on jonkinlaisia\nosakkeita... Hyi hemmetti niitä iankaikkisia osakkeita, minä en siedä\nniistä kuulla puhuttavankaan!\n\nOblomovilta pääsi äänekäs nauru.\n\n-- Mitä sinä siinä hampaitasi näyttelet? Enkö minä tässä muka puhu\ntotta? kinasi Tarantjev.\n\n-- No, jättäkäämme tämä asia, -- keskeytti hänet Ilja Iljitsh. --\nMene sinä nyt Herran nimessä sinne, jonne olit menossakin; minä kyllä\nIvan Aleksejevitshin kanssa kirjoitan kaikki puheenaolleet kirjeet\nja koetan mitä pikimmin piirtää paperille tuon korjaus-suunnitelman.\nNythän todellakin sopii näin yksissä neuvoin se tehdä...\n\nTarantjev oli jo menossa etehiseen, mutta kääntyikin yht'äkkiä taas\ntakaisin.\n\n-- Unohdin tykkänään! Sehän minun oikea asiani olikin tänne\ntullessani aamulla -- alotti hän, ja kaikki karkeus hänen\nkäytöksestään oli nyt kadonnut. -- Se on näet sillä tavalla että\nminua on huomenna kutsuttu eräisiin häihin: Rokotov menee naimisiin.\nHyvä veli, lainaa sinä minulle frakkiasi; niinkuin näet, on omani\nhiukan kulunut...\n\n-- Frakkiako? sanoi Oblomov rypistäen kasvojansa tämän uuden\nvaatimuksen kuullessaan. -- Eihän minun frakkini sinun päällesi\nmahdukkaan...\n\n-- Mahtuu kyllä, miksei mahtuisi? keskeytti Tarantjev. -- Koetinhan\nkerran sinun takkiasikin, muistatko, ja se oli aivan kuin minulle\ntehty. Sakariias! hoi Sakariias! Tules tänne, vanha elukka! huusi\nTarantjev.\n\nSakariias mörähti kuin karhu häkissään, mutta ei tullut esiin.\n\n-- Kutsu häntä, Ilja Iljitsh. Mikä kuhnuri hän sinulle on\npalvelijaksi? haukkui Tarantjev.\n\n-- Sakariias! huusi nyt Oblomov.\n\n-- Ääh -- lempoako ne siellä...! kuului etehisestä yhdessä sen\nrymäyksen kanssa, kun Sakariias taas hyppäsi alas uuninlavitsalta.\n\n-- No, mitä teille pitää? kysyi hän kääntyen Tarantjeviin.\n\n-- Tuo tänne minun musta hännystakkini! komensi Ilja Iljitsh. Tämä\nMihei Andreitsh tahtoo koetella, sopiiko se hänen päällensä: hänen\ntäytyy näet huomenna mennä häihin...\n\n-- En anna hännystakkia! lausui Sakariias päättäväisesti.\n\n-- Kuinka sinä uskallat vastustaa, kun herrasi käskee?\nhuudahti Tarantjev. -- Mikset sinä Ilja Iljitsh, lähetä häntä\nkuritushuoneeseen?\n\n-- Kylläpä sinä ... vanhaa ukkoako tässä vielä kuritushuoneeseen!\nvirkkoi Oblomov. -- Kuule Sakariias, älä ole niin itsepäinen, vaan\nanna tänne se frakki!\n\n-- Enkä anna! vastasi kylmästi Sakariias. -- Tuokoon hän ensin\ntakaisin liivin ja paidan, mitkä on meiltä ottanut: jo viidettä\nkuukautta ne siellä ovat vieraissa. Silloinkin hän ne näinikään\npyysi nimipäiviksi, tai lempo sen muistakoon miten sitä nimitteli...\nSe liivi oli sametista ja paita oli hienoja hollanninpaitoja:\nkaksikymmentä viisi ruplaa se maksaa... Mutta frakkia en anna!\n\n-- Hyvästi sitten! Ja perhana olkoon teidän kanssanne sillä aikaa!\npäätti Tarantjev sydän täynnä sappea uloslähtöä tehden ja uhaten\nSakariiasta nyrkillään.\n\n-- Ole varma, Ilja Iljitsh, minä vuokraan sinulle asunnon --\nkuuletkos? lisäsi hän.\n\n-- No, hyvä on, hyvä on! huusi Oblomov kärsimättömänä vastaan\nainoastaan siten päästäkseen hänestä erilleen.\n\n-- Ja kirjoita sinä niinkuin olen sanonut, jatkoi Tarantjev ovella:\n-- äläkä unhoita kirjoittaa kuvernöörille noista kahdestatoista\nalaikäisestä, jotka ovat \"toinen toistaan pienempiä\". Ja pidä huoli\nsiitä että soppa on täsmälleen kello 5 pöydässä! Miksi et ole\nkäskenyt valmistaa piirakkaa?\n\nMutta Oblomov ei enää vastannut. Jo kotvan aikaa oli hän kuulematta\nhäntä, ummistaen silmänsä ja mietiskellen jotakin muuta.\n\nTarantjevin poismentyä vallitsi huoneessa kymmenkunnan minuuttia mitä\nsyvin hiljaisuus, jota ei mikään häirinnyt. Kaikki nämät tapahtumat:\ntilanhoitajan kirje, uhkaava asunnonmuutto sekä Tarantjevin rähisevä\nkäytös olivat vaikuttaneet Oblomovissa mielenliikutuksen, joka häntä\nraukasi. Vihoviimein kuului hänen suustaan raskas huokaus.\n\n-- Miksi te ette kirjoita? kysyi Aleksejev hiljaa. -- Minä\nteroittaisin teille kynänkin...\n\n-- Teroittakaa ja menkää Jumalan nimessä sitten tiehenne\njonnekkin ...äänsi Oblomov. -- Minä tahdon työskennellä ensin yksikseni,\nja te voitte sitten jälkeen päivällisen kirjoittaa puhtaaksi.\n\n-- Sehän sopii vallan mainiosti, vastasi Aleksejev.\n\n-- Tosiaankin, minä tässä teitä vielä saattaisin häiritä jotenkin\ntyössänne... Parasta että menen tästä sanomaan muille etteivät\ntarvitsekkaan meitä odottaa Katariinanhoville. Jääkää hyvästi siksi\naikaa, Ilja Iljitsh!\n\nMutta Ilja Iljitsh ei häntä kuullut. Vedettyään säärensä kokoon\noli hän painunut melkein makuulleen nojatuoliinsa ja alakuloisena\nvaipunut puolittain uneen, puolittain syvään mietiskelyyn.\n\n\n\n\n5.\n\n\nIlja Iljitsh Oblomov, syntyään venäläinen aatelismies ja\narvonimeltään kolleegisihteeri, oli asunut Pietarissa jo kaksitoista\nvuotta, kertaakaan sieltä muualle liikkumatta.\n\nAlussa, kun vanhemmat vielä elivät, oli hän mahtunut asumaan\nkahteenkin huoneeseen ja tyytynyt ainoastaan maalta tuotuun\npalvelijaansa Sakariiakseen. Mutta isänsä ja äitinsä kuoleman jälkeen\ntuli hän ainoaksi hallitsijaksi kolmellesadalle viidellekymmenelle\nsielulle, mitkä jäivät hänelle perinnöksi eräässä kaukaisimmasta\nlääneistä, melkeinpä Aasian rajoilla. Sensijaan että ennen oli saanut\nviisi, sai hän nyt seitsemästä aina kymmeneentuhanteen ruplaan\ntuloja pankkiseteleissä ja siksipä hänen elämänsä nyt muodostui\ntoisellaiseksi ja paljon leveämmäksi. Hän vuokrasi itselleen isomman\nasunnon, otti oman kokin, yrittipä mukavuudekseen pitää vielä\nparihevosiakin.\n\nSilloin oli hän vielä nuori ja, jos onkin mahdotonta sanoa että\nhän silloinkaan oli oikein elävä, niin oli hän ainakin elävämpi\nkuin mitä nyt oli. Silloin oli hän vielä täynnänsä kaikenlaisia\nharrastuksia ja toiveita, odotti paljon sekä kohtalolta että omalta\nitseltään ja pyrki aina johonkin elämän työhön -- -- tietysti ennen\nkaikkea tullakseen virkamieheksi, mikä oli ollutkin tarkoituksena\nhänen Pietariin-tulollaan. Sitten oli hän ajatellut myös jotain osaa\nseuraelämässä, jonka hän, Oblomov, oli suorittava, sekä vihdoin\nkaukaisessa perspektiivissä -- kun nuoruuden vuodet jo vaihtuivat\nkypsyneeseen ikään, välkkyi ja hymyili hänen mielikuvituksessaan\nperhe-elämän onni.\n\nMutta päivä päivältä kului, vuodet vuosien perästä vierivät pois,\nnuoruuden ihohaivenet muuttuivat karkeaksi parraksi, silmien kirkkaat\ntulet vaihtuivat himmeiksi pisteiksi, vartalo pyöristyi paksuksi ja\nkömpelöksi, hiukset alkoivat armahtamatta harveta, kolmenkymmenen\nikä romahti hartioille, mutta mies ei ollut liikahtanut askeltakaan\nmihinkään päin, vaan seisoi yhä arenansa kynnyksellä -- samalla\npaikalla, missä oli seisonut jo kymmenen vuotta ennen.\n\nMutta yhä hän aikoi ja valmistelihe elämäänsä alottamaan, yhä hän\npiirusteli aivoissansa tulevaisuutensa kukkaista kuvakaavaa, mutta\njokaisen vuoden vilahtaessa päänsä päällitse oli hän pakoitettu aina\njotakin muuttamaan tai poistamaan tässä kuvakaavassaan.\n\nElämä jakaantui hänen silmissään kahteen puoliskoon: toisessa\nuhkasi häntä työnvaiva ja ikävyys -- nämät olivat hänelle samoja\nkäsitteitä; -- toisessa taas hymyili häntä vastaan lepoa, tyyneyttä\nja rauhallista iloa. Kun hän siis aloitti virkamiesuransa, kohtasivat\nhäntä tässä suhteessa suuret pettymykset.\n\nKasvatettuna maalaiselämän hemmoittelevissa helmoissa, leppoisten,\nlämminten luonteiden ja kotitapojen turvissa, kulkien kahdenkymmenen\nvuoden kuluessa syleilyksestä toiseen omaisten, ystävien ja\ntuttavien keskessä, oli hän siihenmäärin perheellisten vaikutusten\nja vaatimusten lävitsetunkema, että tuleva virkapalveluskin hänelle\nkuvautui jonkunlaisena perheellisenä toimena, esimerkiksi tuollaisena\nlaiskanmukavana tulojen ja menojen muistiinkirjoittelemisena vihkoon,\nkuten isä siellä kotona oli tehnyt.\n\nHän oli kuvitellut mielessään että virkamiehet samassa virastossa\nmuodostivat keskuudessaan kiinteän, ystävällisen veljes-perheen, joka\nuupumatta piti huolta keskinäisestä rauhallisuudesta ja suloisesta\najanvietosta ja ettei virastossa käyminen ollut mikään pakollinen\nvelvollisuus, jota joka päivä täytyisi noudattaa, vaan että jos\nesimerkiksi ulkona satoi lumiräntää tai oli kuuma päivänhelle tai\nitse vain sattui olemaan huonolla tuulellakaan, niin jo moiset seikat\nolivat kyllin päteviä ja laillisia esteitä niin että semmoisina\npäivinä sai olla vapaasti poissa.\n\nMutta kuinka hänen sydäntänsä karvastelikaan, kun hän palvelukseen\ntultuansa näki, että pitää olla vähintäänkin maanjäristys\nennenkuin terveen virkamiehen sopii olla saapumatta virastoonsa,\nmutta maanjäristyksiä niitä ei valitettavasti Pietarissa juuri\nsattunut; kova tulva luonnollisesti voi myös olla pätevänä esteenä\npoisjäämiseen, vaan niitäkin tapahtui liian harvoin.\n\nVielä enemmän alkoi Oblomovia arveluttaa, kun hänen silmissään rupesi\nvilisemään paperikääröjä päällekirjoituksella _tärkeä_ ja _hyvin\ntärkeä_, kun hänet toimitettiin tekemään kaikenlaisia tiedusteluja,\ntutkimuksia, pöytäkirja-otteita, kaivelemaan asiakirjoja,\nkirjoittamaan kahdensormen paksuisia pinkkoja, joita ikäänkuin\npilkalla nimitettiin tuolla vaatimattomalla nimellä \"asiakirjoja\".\nSitäpaitsi vaadittiin kaikkea niin pian, kaikella oli semmoinen\ntulinen kiire ja hoppu jonnekkin, ei mihinkään pysähdytty: tuskin on\nehtinyt päästää käsistään yhden asian, kun jo kiihkeästi tartutaan\ntoiseen, ikäänkuin kaikki voima nyt siihen tarvittaisiin, ja heti\nkun se taas on valmiiksi saatu, niin se unhoitetaan, ja syöstään\nkolmanteen -- eikä näistä ikinä loppua tule.\n\nPari kertaa keskellä yötäkin oli hänet hätistetty ylös tekemään\n\"ulosvetoja\" ja joskus oli häntä vahtimestari ajanut takaa\nvieraistakin -- yhä vain näiden iankaikkisten otteiden tähden. Kaikki\ntämä oli vaikuttanut hänessä kauhua ja suurta ikävystymistä.\n\n-- Milloinka elää? Milloinka saa rauhassa elää? hoki hän alati\nhuoaten.\n\nViraston päälliköstä oli hän siellä kotona maalla aina kuullut\nkerrottavan, että tämä se on vallanalaisilleen aivan kuin isä ja\nsentähden oli hän muodostanut itselleen tästä henkilöstä mitä\nhymyilevimmän ja mitä perheenomaisimman käsityksen. Hän oli kuvaillut\nhänet mielessään jonkinlaiseksi toiseksi isäksi, joka aina ja\nkaikkialla asian puolesta tai asian vuoksi puuhaili ja mietti, miten\nparhaiten palkitseisi alaisiaan sekä piti hellää huolta ei ainoastaan\nheidän kaikista tarpeistaan, vaan myös heidän huvituksistaan ja\nmieliteoistaan. Ilja. Iljitsh ajatteli että herra tirehtööri siinä\nmäärin syventyisi alaistensa asemaan että isällisesti itsekultakin\naina kyselisi: kuinka esimerkiksi tämä oli nukkunut yöllä, miksi\nhänen silmänsä näyttivät niin himmeiltä ja surullisilta ja eikö päätä\npakottanut?\n\nMutta julmasti paljastui tämä pettymys jo hänen ensimmäisenä\npalveluspäivänään. Päällikön saapuessa virastoon syntyi näet\nhuoneessa juoksua ja hälinää, kaikki hämmentyivät, siinä potkittiin\nja töykittiin toinen toistansa, moniaat sovittelivat pukujaan\npeljäten etteivät olisi muka tarpeeksi hyvät näyttäytyäkseen\nherralleen.\n\nTämä tällainen, kuten Oblomov sen myöhemmin merkille pani, johtui\nsiitä että niitä on olemassa päälliköitä, jotka viranalaistensa\naina mielen tylsyyteen saakka säikähtyneissä kasvoissa -- kun nämät\nhyppäävät heitä vastaanottamaan -- näkevät ei ainoastaan kunnioitusta\nitseänsä kohtaan, vaan myös virka-intoakin, vieläpä joskus erityistä\nsuurta kykyä ja kuntoa palveluksessa.\n\nIlja Iljitshin puolestaan ei kuitenkaan tarvinnut näin pelätä omaa\npäällikköään, joka oli hyvä ja miellyttävä mies käytökseltään: ei\nhän koskaan tehnyt kenellekään mitään pahaa ja virkamiehet olivat\nhäneen sangen tyytyväiset eivätkä suinkaan voineet toivoa itselleen\ntoista parempaa. Sillä ei milloinkaan hänen suustaan pahaa sanaa\nkuultu, ei kenenkään edessä hän tiuskaissut eikä melua nostanut; ei\nkoskaan hän mitään vaatinut, vaan kaikkea hän ainoastaan pyysi. Jos\nasiakirja oli laadittava, niin hän sitä -- pyysi, jos hän tahtoi\nvieraisiin luokseen, niin hän -- pyysi, jos arestissaistuminen oli\nvälttämätöntä, niin hän yhä vain -- pyysi. Ei koskaan hän sanonut\nketään sinuksi, vaan käytti aina sanaa \"te\" puhuttelipa sitten yhtä\nerikseen tai kaikkia yhteensä.\n\nMutta kuitenkin kaikki vallanalaiset ikäänkuin arastelivat jotakin\npäällikön läsnäollessa, ja silloin kun tämä heiltä jotakin lempeästi\nkysyi, eivät he vastanneet hänelle omalla, vaan jollakin toisella\näänellä, sellaisella, jolla eivät muiden kanssa koskaan puhuneet.\n\nJa tietämättä oikeastaan miksi, kävi Ilja Iljisth itsekkin araksi,\nkun päällikkö sattui tulemaan siihen huoneeseen, jossa hän kirjoitti,\nja häneltäkin alkoi oma äänensä kadota, ja sen sijaan ilmestyi\njoku toinen, tuollainen iljettävän hienosteltu -- niin kohta kun\ntirehtööri rupesi häntä puhuttelemaan.\n\nSanomattomasti kärsi siis Ilja Iljitsh kauhua ja tuskaa näinkin hyvän\nja siivoluontoisen päällikön palveluksessa. Jumalatiesi, millainen\nhänen tilansa olisi ollutkaan, jos hän olisi joutunut ankaran ja\nvaateliaan herran alaiseksi.\n\nNäin palveli Oblomov mitenkuten kaksi vuotta; kukatiesi olisi\nhän kitkuttanut vielä kolmannenkin siihen asti että olisi saanut\nvakinaisen viran, jollei erityinen tapaus olisi saattanut häntä\nhylkäämään virkaansa varemmin.\n\nHän tuli nimittäin kerran lähettäneeksi erään tärkeän asiakirjan\nAstrakanin asemesta -- Arkangeliin. Virhe tuli ilmi ja syyllistä\nruvettiin etsimään.\n\nKaikki muut odottivat uteliaisuudella, kuinka päällikkö kutsuu\nOblomovin eteensä ja kuinka hän rauhallisesti ja kylmästi tältä kysyy\nettä \"tekö sitä olette lähettänyt ne paperit Arkangeliin?\" ja kaikki\nolivat neuvottomat siitä, millaisella äänellä Ilja Iljitsh hänelle\noli vastaava. Muutamat arvelivat ettei mies ollenkaan vastaa: ettei\nhän _voi_ mitään vastata!\n\nJa katsahtaessaan muiden naamoihin, Ilja Iljitsh itsekkin peräti\nsäikähti, vaikka sekä hän että kaikki muut hyvin tiesivät että\npäällikkö rajoittuisi ainoastaan huomautuksen tekemiseen. Mutta\nsankarimme oma omatunto oli paljon ankarampi kuin johtajan tuleva\nnuhde.\n\nSentähden Oblomov ei hirvennyt odottaa ansaittua rangaistusta, vaan\nmeni kotiin -- ja lähetti lääkärintodistuksen.\n\nTässä todistuksessa oli sanottu seuraavasti: \"Minä allekirjoittanut\ntodistan, liittämällä sinetin, että kolleegisihteeri Ilja\nOblomovia vaivaa _sydämmen paisumus ja laajennus mainitun elimen\nvasemmanpuolisessa kammiossa_ (Hypertrophia cordis cum diletatione\nejus ventriculi sinistri) sekä kroonillinen tauti maksassa\n(hetitis), uhaten kehittyä vaaralliseksi sairaan terveydelle ja\nkoko elämälle, mitkä taudinkohtaukset, niinkuin otaksua täytyy,\njohtuvat jokapäiväisestä virastossa käynnistä. Sentähden, estääkseni\nnäitä sairauden puuskia uudistumasta ja lisääntymästä, katson minä\ntarpeelliseksi joksikin aikaa lakkauttaa herra Oblomovin virastossa\nkäymiset ja ylipäänsä määrään hänelle pidättymistä henkisestä\nrasituksesta ja kaikesta muustakin työstä.\"\n\nMutta tämä ei pitemmäksi aikaa auttanut: täytyihän lopulta\ntulla terveeksikin -- vaan siinä oli taas perspektiivissä tuo\njokapäiväinen marssi virastoon. Tätä ei Oblomov kestänyt, vaan\nlähetti erohakemuksen. Niin se päättyi -- eikä se sitten enää koskaan\nuudistunut tämä hänen valtiollinen uransa.\n\nHänen näytelmäosansa seuraelämän piirissä näytti sitävastoin\nonnistuvan paremmin.\n\nEnsi-aikoina, kun hän oleskeli Pietarissa ja oli iältään vielä nuori,\nvilkastuivat levolliset piirteet hänen kasvoissaan paljon useammin,\nsilmät säteilivät kauvemman aikaa kerrallaan elämänhalun tulta ja\nniistä loisteli toivoa ja voimaa. Hän riehahteli niinkuin kaikki\nmuutkin, rinta täynnä riemua, ilahtui tyhjästä ja tyhjän tähden myös\nkärsi.\n\nMutta kaikki tämä oli tapahtunut kauvan sitten, siihen hempeään\naikaan, jolloin mies jokaisessa toverissaan aavistaa vilpitöntä\nystävää, ja rakastuu melkein jokaiseen naiseen, joka eteen sattuu\nja on kenelle tahansa valmis tarjoomaan kätensä ja sydämmensä, mikä\nmonelle onnistuukin, usein suureksi tuskaksi sitten koko myöhemmälle\nelämälle.\n\nNäinä autuuden päivinä oli Ilja Iljitshinkin osaksi kauniimman\nsukupuolen parvesta singahtanut monta sametinpehmoista, vieläpä\nhimokastakin silmäniskua, lukematon joukko paljon lupaavia\nhymyilyjä, pari kolme suudelmaa ilman privilegiumia sekä vielä\nuseampia ystävällisiä kädenpuristuksia aina kyyneliin pusertuvine\nlemmentuskineen.\n\nMutta ei hän koskaan antautunut kaunotarten vangiksi, ei koskaan\nollut heidän orjansa eikä myöskään mikään heidän innokas ihailijansa\ntai kumartajansa jo yksistään senkin vuoksi että lähestyäkseen naisia\ntarvittiin paljon puuhaa ja juoksua. Oblomov rajoittui enimmäkseen\nihailemaan heitä kauvempaa, kunnioitettavan välimatkan päästä.\n\nHarvoin kohtalo häntä töykkäsi keneenkään naiseen seuraelämän\npiirissä niin kovasti, että hän siitä olisi voinut leimahtaa\ntuleen joksikin päiväksi ja pitää itseään rakastuneena. Sentähden\nhänen lemmenvaiheensa eivät koskaan kehittyneetkään romaaniksi,\nvaan ne pysähtyivät jo alkuunsa ja viattomuuteensa sekä olivat\nyksinkertaisuudessaan ja puhtaudessaan niiden lemmentarinain\nvertaiset, jotka kuuluvat kasvu-iässä oleville tytöille venäläisissä\npansiooneissa.\n\nKaikista enin hän karttoi noita kalpeita, surullisia, suurimmaksi\nosaksi mustasilmäisiä neitoja, joiden katseissa kuvastuvat\n\"tuskalliset päivät ja läpi valvotut yöt\", noita impiä kenellekkään\ntuntemattomine sisällisine murheineen ja riemuineen, joilla aina\non jotakin salaista uskottavaa, sanottavaa, ja kun näiden on se\nsanominen, niin ne vavahtavat ja tyrskähtävät äkillisiin kyyneliin,\nsitten yht'äkkiä kiertävät kätensä kiihkeästi ystävättärensä kaulaan,\nkatsovat kauvan silmiin, senjälkeen ylös taivaalle ja selittävät\nettä heidän elämänsä on tuomittu ikuiseen kiroukseen, ja toisinaan\nkaatuvat tainnoksiinkin lattialle. Sellaisten naisten ohitse meni\nhän aina suurella pelvolla. Hänen sielunsa oli vielä puhdas ja\nneitseellinen; kentiesi sekin alussa oli odotellut omaa lempeänsä,\ntunteen tukeansa, omaa hehkuvaa himoansa, vaan sitten vuosien\nvieriessä lakannut odottamasta ja joutunut epätoivoon...\n\nVielä kylmemmät hyvästit oli Oblomov heittänyt ystäväparvelleen.\nHeti kun oli saanut tilanhoitajaltaan ensi kirjeensä hallasta\nja katovuodesta, vaihtoi hän ensimmäisen ystävänsä -- kokin --\nkeittäjättäreen, möi senjälkeen hevosensa ja päästi lopulla luotaan\nkaikki muutkin suosikit.\n\nEi häntä juuri mikään enää vienyt pois kotoa, vaan päivä-päivältä hän\nyhä lujemmin tähän asuntoonsa kiintyi.\n\nAlussa kävi hänen raskaaksi olla koko päivän puettuna, sitten\nlaiskistui hän syömästä päivällistä vieraissa, paitsi lähempäin\ntuttavain luona, tavallisesti jonkun vanhanpojan talossa, jossa\nsaattoi ottaa kaulukset pois kaulastaan, päästää liivit auki\nnapeista, vieläpä vähän \"leväyttää lonkkiaan\" ja tuntikaudeksi\nnukahtaa sohvalle.\n\nPian hän kyllästyi seuraelämänkin illanviettoihin: niitä varten kun\naina piti pukeutua hännystakkiin ja ajattaa partansa joka-ikinen\npäivä.\n\nHän oli lukenut jostakin että ainoastaan aamulla nousevat usvat ovat\nihmiselle terveelliset, mutta illan sumut sangen vahingolliset, ja\nrupesi pelkäämään kosteutta.\n\nHuolimatta kaikista näistä kummallisuuksista, onnistui hänen\nystävänsä Stolzin kuitenkin raahata hänet ihmisiin, mutta Stolz\nmatkusti usein pois Pietarista, milloin Moskovaan, Nishnij\nNovgorodiin, milloin Krimiin tai ulkomaille -- ja ilman häntä vajosi\nOblomov jälleen korviaan myöten yksinäisyyteen ja erakkuuteensa,\nmistä hänet olisi voinut päästää ainoastaan joku tavaton tapahtuma\njokapäiväisten elämänilmiöiden sarjasta, mutta mitään tämän kaltaista\nei sattunut eikä sellaista näkynyt olevan odotettavissa edessäkään\npäin.\n\nKaikkeen tähän liittyi vuosien kuluessa jonkunlainen lapsellinen\narkuus ja ikäänkuin pelko ja odotus että kaikki, mikä ei kuulunut\nhänen jokapäiväisen elämänsä piiriin, tuottaa jotain pahaa ja\nvaarallista -- seuraus luonnollisesti siitä että kokonaan oli\nvieraantunut monenkaltaisista ulkoapäin tulevista vaikutuksista.\n\nHäntä ei esimerkiksi peloittanut kattolautojen rytinä omassa\nmakuuhuoneessaan: siihen oli hän tottunut. Ei hänen päähänsä myöskään\npälkähtänyt, että alati suljettu ilma huoneessa ja tuo alituinen\nsisässäistuminen on miltei turmiollisempaa terveydelle kuin mikään\nyöllinen kosteus ulkona, ja että tämä jokapäiväinen vatsansa\ntäyttäminen rasvaisella ruualla on asteettaista itsensämurhaamista.\nSillä semmoiseen oli hän niin harjaantunut eikä sentähden sitä\npeljännyt.\n\nSitä vastoin ei hän ollut tottunut liikkeeseen eikä ihmispaljouteen,\nei vilkkaaseen elämään eikä hälinään.\n\nSuuressa ihmisjoukossa tunsi hän vaikeaa hengenahdistusta, venheessä\nistua kömötti hän epävarmassa toivossa niin pian kuin mahdollista\npäästäksensä onnellisesti toiselle rannalle, ajaessaan vaunuissa\npelkäsi hän kovasti jännittyneenä että hevoset pillastuvat ja\npaiskaavat hänet murskaksi vasten katukiviä...\n\nToisinaan valtasi hänet kummallinen hermollinen kauhistus: hän rupesi\nyht'äkkiä pelkäämään ympärillään vallitsevaa suurta hiljaisuutta\ntai pelkästään jotakin, niin, ei hän itsekään osannut selittää\nmitä -- hän tunsi vain ikäänkuin muurahaisten juoksentelevan\npitkin ruumistansa... Joskus hän taas säikähtyneenä rupesi\ntuijottamaan pimeään nurkkaan ikäänkuin odottaen että hänen leikkivä\nmielikuvituksensa toteutuu ja tuolta pimeästä hänen eteensä ilmestyy\njoku hirvittävä, ylenluonnollinen ilmiö...\n\nNiin raukesi tyhjiin hänen vaikutusalansa seuraelämänkin piirissä\nja laiskasti heilautti hän kättään kaikille nuoruuden pettyneille\ntoiveille, kaikille noille hellänsurullisille, kirkkaille\nmuistelmille, joista muutamilla ihmisillä vielä vanhoilla\npäivilläänkin sydän rinnassa sykähtelee.\n\n\n\n\n6.\n\n\nMilläs hän sitten oikeastaan aikansa kulutti kotona? Lueskelemallako,\nkirjoittelemallako vai muutenko tutkistelemalla jotakin?\n\nNiin: jos kirja tai sanomalehti _sattuu_ hänen käsiinsä, niin saattaa\nhän tosin sen läpikin lukea.\n\nJos hän saa kuulla jostakin merkillisestä teoksesta, syntyy hänessä\nkiihko siihen tutustua: hän kyselee ja pyytää kirjaa lukeakseen,\nja jos se hänelle pian tuodaan, niin hän innokkaasti siihen ryhtyy\nja hänen aivoissaan alkaa jo muodostua jonkunlainen käsitys sen\npääsisällöstä... Vielä askel -- ja se olisi hänelle jo selvinnyt,\nmutta katso miestä vetelystä; tuossa hän taas makaa seljällään\ntuijottaen tylsistyneenä kattoon ja kirja myös lepää siinä hänen\nvieressään loppuunlukemattomana eikä hän sitä ole ymmärtänyt...\n\nKyllästys näet valtasi hänet paljon voimakkaammin kuin viehätys: ei\nmilloinkaan hän uudestaan ryhtynyt kerran näin hylkäämäänsä kirjaan.\n\nKoulua oli hän kuitenkin käynyt niinkuin kaikki muutkin, s.o. ensin\nviidentoista vuotiaaseen asti kasvatuslaitoksessa, jonka jälkeen\nOblomovin vanhukset pitkällisen riitelyn perästä olivat päättäneet\nlähettää pojan Moskovaan, missä Iljushka parka puoliksi väkisin sai\nseurata \"tieteiden kurssia\" loppuun asti.\n\nHänen arka ja apaattinen luonteensa esti näin häntä täydellisesti\npaljastamasta laiskuuttansa ja oikkujansa ollessaan vierasten\nihmisten parissa sekä koulussa, jossa ei tehty mitään poikkeusta\nkotona hemmoteltujen poikien eduksi. Siellä täytyi hänen pakosta\nistua luokallansa ihan suorana ja kuunnella, mitä opettajat puhuivat,\nkoskapa oli mahdotonta mitään muuta tehdä, ja hikipäissään vaivalla\nja huokauksilla oppi siis hänkin ne läksyt, joita siellä annettiin.\n\nJa hän piti kaikkea tätä jonkunlaisena rangaistuksena, jonka taivas\nmeille lähettää meidän syntiemme tähden.\n\nKun opettaja valmisti uutta läksyä ja etusormensa kynnellä seurasi\nkutakin luettavaa riviä, niin seurasi Ilja pojankin tuijottava silmä\nuskollisesti juuri niitä sanoja, jotka opettajan kynsi kulloinkin\noli alleviivannut ja kauvemmas ei hän koskaan katsahtanut, ei mitään\nkysynyt eikä mitään selityksiä vaatinut. Hän tyytyi siihen, mitä\nvihkoon oli kirjoitettu, ilmaisematta tunkeilevaa uteliaisuutta\nsilloinkaan kun ei kaikkea ymmärtänyt, mitä kuuli ja oppi.\n\nJos hänen jotenkin onnistui päästä erilleen kirjasta, jota\nnimitettiin tilastotieteeksi tai historiaksi tai valtiotaloudeksi,\nniin hän oli täydellisesti tyytyväinen.\n\nVaan kun Stolz kantoi hänen eteensä kirjoja, jotka vielä täytyi\nläpilukea ennenopittujen lisäksi, silloin Oblomov pitkään ja vaijeten\nkatseli häneen.\n\n-- Sinäkin, Brutus, minua vastaan! huokasi hän tarttuen ystävänsä\ntuomiin teoksiin.\n\nSillä luonnottomalta ja raskaalta tuntui hänestä tällainen\nrajoittamaton lukeminen.\n\nMitä hyvää oikeastaan oli kaikista näistä vihkoista, joihin sellainen\npaljous paperia, aikaa ja mustetta tuhlattiin? Mitä siunausta oli\nkaikista näistä oppikirjoista? Ja lopuksi, mitä hyötyä lähti tästä\nkuudenseitsemän vuoden erakkoelämästä, kaikista näistä ankaruuksista\nja tutkisteluista, tästä alituisesta istumisesta ja nääntymisestä\nnenä kiinni kirjassa, kovasti kiellettynä juoksemasta, telmimästä ja\niloitsemasta, koska ei muka koko oppimäärää vielä oltu suoritettu?\n\n\"Milloinka elää?\" kysyi hän jälleen itseltään: \"Milloin vihdoinkin\nsaa puhaltaa ulos kaiken tämän tietojen pääoman, minkä on sisäänsä\nhengittänyt ja josta suurin osa on elämälle tuiki tarpeeton.\nEsimerkiksi valtiotalous, algebra, geometria -- mitä kummaa hän\nniillä tekee siellä kotona Oblomovilassa?\"\n\nJa itse historiankin lukeminen synnytti vain tuskaa: siinä sai\noppia ja päähänsä päntätä kaikenmokomia hädän hetkiä ja kurjuuden\npäiviä. Kas tuossa eräs onneton mies kokoaa kaikki voimansa, tekee\ntyötä kuin hullu, riehuu ja reutoo, rääkkää itseänsä julmasti,\nkärsien paljon, ja kaikki tämä nyt muka valmistaa onnen valoisia\npäiviä. No, ne tulevatkin -- ja luulisi itse historiattarenkin nyt\nhuokaisevan vaivoistansa ja heittäytyvän pyllylleen päivänpaisteeseen\nnukkumaan... Mutta eipäs, mitä vielä! Taas on noussut mustia pilviä,\ntaas on se, mikä rakennettiin, romahtanut alas, taas täytyy siinä\ntehdä työtä, hyöriä ja pyöriä... Eivät pysähdy ne onnen valoisat\npäivät, pois ne karkaavat -- ja yhä rientää ja kiiruhtaa elämä\njonnekkin kauvas, yhä ryskyy ja rytisee tämä kaikkijauhava mailman\nmylly!\n\nVakavamman kirjallisuuden lukeminen väsytti meidän sankariamme. Ei\nonnistunut syvien ajattelijain hänessä herättää janoa filosoofisiin\ntotuuksiin...\n\nSitävastoin olivat runoilijat kiinnittäneet hänen mieltään\nvilkkaammin: hän oli niiden lauluista tuntenut nuortuvansa niinkuin\nkaikki muutkin. Ja hänelläkin oli ollut tuo onnellinen, kaikessa\nhymyilevä elämän aikansa, jolloin nuoruuden voimat kukoistavat,\njolloin on toivoa olemiseen ja halua kaikkeen hyvään ja uljaaseen on\nintoa, on toimeliaisuutta ... tuo voimakkaan sydämmentykytyksen ja\nverevän valtasuonen armias ajankohta, jolloin pidetään riemastuneita\npuheita ja vuodatetaan makeallemaistuvia kyyneleitä. Silloin olivat\njärki ja sydän sopusoinnussa keskenään, silloin ravisti hän päähänsä\nkaiken uneliaisuuden, ja hänen sielunsa himoitsi tyydytystä vain\ntyössä.\n\nStolz auttoi häntä käyttämään hyväkseen tätä kehitysaikaa, niin\npaljon kuin mahdollista oli sellaiselle luonteelle, jollainen hänen\nystävänsä oli. Hän otti Oblomovin kiinni runoilijain haaveellisesta\nhautomisesta sekä sai häntä puolentoista vuotta pidetyksi aatteen ja\ntieteen terveellisen kurin alla.\n\nSillä vaikka hänkin oli täynnänsä nuoren haaveen riemukasta lentoa,\nniin osasi hän runoilijain lukemisessa löytää toisiakin tarkoituksia\nkuin pelkän nautinnon, ohjaten ystäväänsä ankarammin sille tielle,\njota elämässä oli eteenpäin kuljettava kohti tulevaisuutta, jonka\nviehätys ei siitä saanut vähentyä. Molemmat tulivat tästä niin\nliikutetuiksi että purskahtivat itkuun antaen toinen toisellensa\njuhlallisen lupauksen aina vaeltaaksensa pitkin sitä valoisata järjen\npolkua.\n\nStolzin nuoruuden into tarttui näin Oblomoviinkin saaden hänet\nhehkumaan janosta työskennellä tuon kaukaisen, vaan lumoavan\ntarkoitusperän hyväksi.\n\nMutta elämän kukoistus kuihtui antamatta mitään hedelmiä. Oblomov\nikäänkuin selvisi jonkunlaisesta juopumuksen huumauksesta ja\nainoastaan Stolzin valvonnan alla hän enää silloin, tällöin luki\njonkun kirjan, mutta ei sitäkään tavallista vauhtia, vaan varsin\nvitkallisesti ja ilman intressiä, laiskasti seuraten silmillänsä\njokaista riviä.\n\nKuinka mieltäkiinnittävä tahansa oli paikka, mihin hän oli päässyt,\nniin hän sen silmänräpäyksessä jätti, jos hänet juuri sillä kohdalla\ntapasi päivälliskutsu taikka maatamenon hetki, ja hän työnsi kirjan\nnurinniskoin luotaan, lähtien päivälliselle tai puhalsi kynttilän\nsammuksiin ja pani rauhallisesti maata.\n\nKun hänelle annettiin ainoastaan ensi osa jotakin isompaa teosta,\nniin ei hän sen läpiluettuaan koskaan tiedustellut toista osaa, vaan\njos sekin hänelle pyytämättä tuotiin, -- niin hän hitaasti lueskeli\nsen lävitse. Mutta sittemmin jäivät häneltä myös ensimmäisetkin osat\nlukematta ja enimmän vapaa-aikansa kulutti hän nyt vain mököttämällä\npöydän ääressä pää kyynärpäiden välissä, joskus hän kyynärpäiden\nasemesta käytti juuri samoja kirjoja, jotka Stolz oli hänen\nluettavakseen määrännyt.\n\nTäten päätti Oblomov opillisen uransa. Se päivä, jona hän kuunteli\nviimeisen luentonsa, olikin hänen oppinsa oikea herkkulespylväs.\nLaitoksen johtaja vahvisti silloin allekirjoituksellaan hänen\npäästötodistuksensa ja piirsi kuten ennen opettaja, kynnellään,\nkirjaan sellaisen merkin sen reunaan, ettei sankarimme tästälähtien\nenää katsonut tarpeelliseksi millään tavalla laajentaa opillisia\ntietojaan.\n\nHänen päänsä oli nyt ikäänkuin arkisto, täyteensullottu elottomia\nasioita, henkilöitä, aikakausia, numeroita, uskontoja, kaikenmokomia\nyhteenkuulumattomia valtiotaloudellisia ja matemaattisia tai muita\ntotuuksia, tehtäviä, asemia j.n.e. Se oli kuin kirjasto, joka sisälsi\nainoastaan parittomia osia erilaisista tieteellisistä teoksista.\n\nKummallisesti oli tämä opetus vaikuttanut Ilja Iljitshiin. Hänestä\ntuntui kuin tieteen ja elämän välillä olisi ollut suuri ja syvä\njuopa, minkä yli oli mahdoton astua. Elämä oli hänelle kokonaan\neri asia, tiede toinen. Hän oli opiskellut kaikkia niinhyvin\nvoimassaolevia kuin voimassa-olemattomia lakipykäliä, vieläpä\nsuorittanut oppijakson käytännöllisessäkin asianajamistaidossa, vaan\nkun hänen omassa talossaan sattui joku varkaudentapaus ja oli siis\ntarvis kirjoittaa siitä ilmianto poliisikonttooriin, niin otti hän\nlehden puhdasta paperia, tarttui kynään, rupesi miettimään, syvästi\nmiettimään -- ja lähetti hakemaan juristia.\n\nKaikki asiat hänen maakylässään olivat tilanhoitajan käsissä.\n\"Mitäpä siinä lie opinnoilla tekemistä\" ajatteli hän vähääkään\nniitä ymmärtämättä. Ja hän vaipui takaisin omaan yksinäisyyteensä\ntyhjänä tiedoista, jotka olisivat voineet antaa varman suunnan noille\nhänen aivoissaan alati vapaina vaeltaville, joutilaina uneksiville\najatuksille.\n\nHän haaveksi oman elämänsä ruusuista tulevaisuutta. Siinä luuli hän\nlöytävänsä niin paljon sellaista viisautta ja runollisuutta, mitä ei\nikinä ammenneta kirjoista eikä opinnoista.\n\nHyljäten virka-uran ja seuraelämän, koetti hän toisella tavalla\nratkaista olemassaolon kysymystä, rupesi miettimään omaa\ntarkoitustaan ja tuli lopulta siihen merkilliseen johtopäätökseen\nettä hänen elämänsä ääriviivat rajoittuvat häneen itseensä. Hän\nkäsitti nyt että perheellinen onni ja maatilanhoito ne yksistään\nkuuluivat hänen elämänsä päämäärään. Siihen asti ei hän ollut\nsuunnilleenkaan tiennyt omista asioistaan, vaan Stolz ainoastaan\nhänestä oli toisinaan huolta pitänyt. Ei hän koskaan tiennyt\ntarkalleen tulojaan eikä menojaan, ei koskaan tehnyt kulunkiarvioita\nmistään.\n\nNiinkuin ukko Oblomov aikoinaan oli vastaanottanut omaisuutensa\nisältään, niin oli hän sen itse vuorostaan pojalleen jättänyt. Sillä\nvaikka hän oli elänytkin koko ikänsä maalla, niin ei hän sentään\nollut ruvennut liiaksi viisastelemaan eikä päätänsä vaivaamaan\nkaikellaisilla maanviljelyksen puuhilla, tai uudistuksilla, niinkuin\nnykyään nähdään. Sellaisina kuin pellot kylvettiin isoisän aikaan\nja sellaiset tulot kuin niiden tuotteista silloinkin saatiin,\nsellaisiksi ne jäivät ukko Oblomovinkin eläessä.\n\nMuutoin, olihan ukko tietysti sangen mielissään, kun sattui tulemaan\nhyvä vuosi tai kun viljan korotettu hinta tuotti suuremmat tulot\nkuin edellisenä vuonna: hän nimitti sitä erityiseksi jumalalliseksi\nsiunaukseksi. Mutta, mitään keinoja tai keksintöjä yksistään rahoja\nkootaksensa, sitä ei vanhus vain rakastanut.\n\n-- Meidän isämme ja esi-isämme eivät olleet tuhmempia kuin mekään,\nvastasi hän kaikenlaisiin, hänen mielestään vahingollisiin neuvoihin:\nja elivätpä ne kaiken ikänsä onnellisesti. Ja elämme kuin elämme\nsitä mekin tässä: \"kylläpähän Jumala meille antaa niin paljon kuin\nvatsamme kantaa!\"\n\nKun hän vain ilman pahempia petkutuksia sai maastaan niin paljon\ntuloja kuin tarvitsi syödäkseen jokapäivä runsaan päivällisen ja\nillallisen perheensä ja vierastensa kanssa, niin kiitti hän Jumalaa\nja piti syntinä edes koettaa hankkia enempää. Jos pehtori toi hänelle\nkaksituhatta ruplaa, pistettyään ensin kolmannen tuhannen omiin\ntaskuihinsa, ja kyyneleet silmissä syytti huonoa vuotta, raesateita\ntai suurta kuivuutta, niin ukko Oblomov vain teki ristin-merkin ja\nmyös kyyneleet silmissä lausui: -- Se on Jumalan tahto ja Jumalan\nkanssa ei sovi riidellä. Täytyy kiittää Herraa siitäkin, mitä on\nsaatu.\n\nMutta vanhusten kuoleman jälkeen taloudelliset asiat kylässä eivät\nainoastaan jääneet parantumatta, vaan myös, kuten tilanhoitajan\nkirjeestä näkyi, kävivät huonommiksikin. Selvää siis oli että Ilja\nIljitshin oli itsensä matkustaminen paikkakunnalle tutkimaan tämän\nasteettaisen tulojen vähentymisen syytä.\n\nJa hän aikoikin näin tehdä, mutta lykkäsi yhä lähtöään, osaksi\nsenkin tähden että tällainen matka oli hänelle jotain aivan\nuutta ja tuntematonta, niin -- se tuntui hänestä kerrassaan\nsankariseikkailulta. Yhden ainoan suurmatkan oli hän nimittäin\nelämässään tähän asti tehnyt, ja silloin oli hän matkustanut\nvuokrahevosilla, istutettuna syvään keskelle pehmeitä höyhenpatjoja,\nkirstuja, kapsäkkejä, siankinkkuja, nisuleipiä, kaikellaista\npaistettua ja keitettyä raavaanlihaa tai lintua sekä muutamien\nuskollisten palvelijain seuraamana. Se oli tapahtunut siihen aikaan,\nkun hänet tuotiin maalta Moskovaan ja tätä matkaa oli hän sitten\npitänyt ylipäänsä kaiken matkustuksen mallikuvana. Mutta nyt sai hän\nkuulla ettei tällainen matkustus muka enää käynyt laatuun: täytyy\nrientää niin että päätä huimaa, koska on -- kiire!\n\nYksi syy, miksi Ilja Iljitsh viivytti matkallelähtöään, oli myös se,\nettei hän saanut asioitaan järjestetyiksi niinkuin olisi pitänyt,\neikä uudistussuunnitelmaansa valmiiksi.\n\nTässä suhteessa ei hän enää ollut isänsä eikä isoisänsä kaltainen.\nHän oli elänyt suurmaailmassa ja saanut opillista sivistystä ja tämä\noli johtanut hänet kaikenlaisiin isille vieraisiin aatteisiin. Hän\nkäsitti ettei omaisuuden hankkiminen ole suinkaan mikään synti, vaan\nettä päinvastoin jokaisen kansalaisen velvollisuus on rehellisellä\ntyöllä kannattaa yhteistä hyvää.\n\nSenpätähden tuo aikomus: panna toimeen uusia, ajan vaatimusten\nmukaisia parannuksia sekä maatilan hoidossa että talonpoikien\nhallitsemisessa, muodostikin tärkeimmän osan siinä elämänkuvassa,\njonka hän tulevaisuudestaan oli hiljaisuudessa itselleen haaveillut.\n\nPerusajatus tässä uudistussuunnitelmassa, rakennusten pääpiirteet ja\nasemoitus -- kaikki se oli aikoja sitten jo valmiina hänen päässään;\njäljellä olivat ainoastaan erityismuodot, arviolaskut ja numerot.\n\nMuutamien vuosien ajan on hän jo täten hautonut salaista\nsuunnitelmaansa, sitä punniskellut, sulatellut ja mietiskellyt\nedestakaisin kävellessään pitkin lattiaa tai makuullaan loikoen,\ntaikka myös ihmisten parissa itsekseen. Milloin on hän siihen\ntekaissut jonkun täydennyksen, milloin jonkun mullistavan muutoksen,\nmilloin uudestaan läpikäynyt sen, minkä edellisenä päivänä on\nsaanut mietityksi, vaan sitten yöllä sen unhoittanut. Mutta väliin,\nyht'äkkiä kuin salama, leimahtaa hänen aivoissaan joku aivan uusi,\nodottamaton ajatus, veri rupeaa kihisemään hänen päässään -- ja\nmielikuvitus alkaa työskennellä uudella vauhdilla.\n\nTätä tehdessään ei hän olekkaan mikään mitätön mies, joka toisilta\nottaa jonkun aatteen valmiina omistaen sen itselleen. Ei! Hän on\n_itse_ omien aatteidensa nerokas luoja, itse niiden mestarillinen\ntoimeenpanija...\n\nKun hän aamuisin nousee vuoteeltaan, niin hän heti teetä juotuaan\nheittäytyy sohvaan ja tukien päätä kädellään rupeaa ajattelemaan\nsäästämättä voimiaan -- siihen asti kunnes pää vihdoin väsyy\nraskaasta työstään ja omatunto sanoo että kyllä nyt jo tälle päivälle\nriittää se mikä on tehty yhteiseksi hyväksi.\n\nSilloin vasta pitää hän itsensä oikeutettuna huokaisemaan\nvaivoistansa ja vaihtamaan huolestuneen asemansa toiseen, vähemmin\ntoimeliaaseen ja vähemmin ankaraan, sellaiseen, joka on soveliaampi\nhaaveiluun ja hemmotteluun.\n\nNäin eleli Oblomov omassa mietemailmassaan, älköönkä luultako\netteivät korkeatkin aatteet olisi olleet hänen saavutettavissaan ja\netteivät ne häntä olisi suuresti viehättäneet. Ei hän ollut vieras\nsuurille, yleisille, koko ihmiskuntaa koskeville kysymyksillekään.\nToisinaan oli hän niistä niin liikutettukin että saattoi sielunsa\nsyvimmässä katkerasti itkeä ihmiskunnan surkeuksia, kärsien nimetöntä\ntuskaa sydämmessään ja tuntien itsessänsä valtavan halun päästä\ntyöhön ja toimeen jonnekkin kauvas, kauvas -- arvattavasti siihen\nmailmaan, jonne Stolz häntä aina oli koettanut houkutella...\n\nJa hän itkeä tillitti kuin lapsi ja suloiset kyyneleet valuivat\npitkin hänen pehmeitä poskiaan...\n\nSaattoi sattua niinkin että hän täyttyi halveksivasta vihasta\nihmisten paheita, valhettelua, panettelua ja kaikkea mailmaan\nlevinnyttä turmelusta vastaan, palaen halusta saada näyttää ihmisille\nhänessä olevat mätähaavat ja yht'äkkiä alkoi hänessä syntyä suuria\najatuksia liikkuen ja lainehtien hänen päässään kuni meren aallot,\nsenjälkeen rupesi kasvamaan kaikellaisia aikeita, poltellen hänen\nvertaan, tärisyttäen hänen jäntereitään, pannen hänen kaikki suonensa\npullistuksiin... Ne aikeet muodostuivat hänessä pyrkimyksiksi ja\nsilloin hän yhdessä silmänräpäyksessä, suuren siveellisen voiman\nliikuttamana kiivaasti vaihtoi pari kolme eri asentoa sängyssään,\nnousipa säihkyvin silmin puoleksi jo ylöskin, ojensi kätensä ja\nkatseli hurmaantuneena ympärilleen... Tuossa, kas tuossa se nyt\ntoteutuu ... hän tekee oikean sankarin työn ... ja silloin, hyvä\nJumala sentään! Mitä suuria ihmeitä, mitä siunaustatuottavia tuloksia\nsaattoikaan odottaa sellaisesta voimain ponnistuksesta!...\n\nMutta katso: siinä meni jo aamu kuni vilahtamalla ohitse ja päivän\nkultainen kerä jo laskeutuu länteen ja senpä mukana laskeutuvat\nlepoonsa myös Oblomovin rasitetut voimat: mielenliikutukset ja\nmyrskyt ne tyyntyvät hänen sielussaan, pää selviää sekaisista\nmietteistään ja veri alkaa verkemmin sykyttää suonissa. Ja hiljaa ja\nhartaana pyörähtää Oblomov seljälleen ja hänen surulliset silmänsä\njäävät tuijottamaan ikkunan takaa näkyvää taivasta, kaihovin\nkatsein seuraten aurinkoa, joka siellä mahtavana vaipuu jonkun\nnelikerroksisen rakennuksen taakse...\n\nNiin, kuinka monta monituista kertaa hän näin onkaan seurannut\nauringonlaskua!\n\nMutta joka aamu alkaa taas sama elämä, samankaltaiset\nmielenliikutukset ja mielikuvat! -- Rakastaapa hän väliin kuvitella\nitseään jonkunlaiseksi sotajoukkojen johtajaksikin, jonka rinnalla ei\nainoastaan Napoleon, vaan myöskään Lazarevitsh ei mitään merkitse.\nSiitä tai siitä syystä alottaa hän muka sodan tuota tai tuota\nvastaan: hänen joukkonsa ryntäävät esimerkiksi Afrikasta suoraan\nEuroopan kimppuun ... taikka panee hän toimeen uusia ristiretkiä,\nmahtavasti ratkaisten kansojen kohtaloita, hävittäen kokonaisia\nkaupunkeja, milloin säästäen, milloin rangaisten, tehden hyveen ja\njalomielisyyden uljaita urotöitä...\n\nTai valitsee hän itselleen suuren ajattelijan ja filosoofin tai\nnerokkaan taiteilijan taistelukentät: kaikki häntä kumartavat,\nkaikkialta kokoaa hän kunniansa laakereita ja ääretön ihmispaljous\nseuraa tunkeillen hänen kintereillään huutaen innostuksissaan:\n\"katsokaa, katsokaa, tuossa kulkee Oblomov, hän, meidän mainio Ilja\nIljitshimme!\"\n\nMutta katkerina hetkinä kärsii hän kaikenlaisien huolien tähden,\nkääntelee itseään levottomana kyljeltä toiselle, paneutuu vatsalleen\nkasvot alaspäin, meneepä joskus kokonaan sekaisinkin nousten\nvuoteestaan lattialle polvilleen ja alkaen palavasti ja kiihkeästi\nrukoilla että taivas torjuisi hänen päältään jonkun uhkaavan\nhirmumyrskyn...\n\nSenjälkeen kun hän näin on uskonut kohtalonsa taivasten huolenpitoon,\ntulee hän levolliseksi ja on nyt välinpitämätön kaikesta, mitä\nmailmassa tapahtuneekin -- ja möyrytköön nyt myrskykin siellä miten\nikinä tahtoo!\n\nEi kukaan tiennyt eikä nähnyt tätä Oblomovin sisällistä\nelämäntaistelua. Kaikki luulivat että hän vain makaa ja syö ja\nettei hänestä ikinäs mitään sen enempää lähde -- niin tokkopa sillä\nnahjuksella pyörii päässään edes ainoata ajatusta! Näin hänestä\ntuumittiin joka paikassa, missä hänet tunnettiin.\n\nAinoastaan Stolz tunsi tarkkaan ja olisi saattanut vaikka todistaa\nnämät Oblomovin henkiset kyvyt, tuon hänen polttavien aivojensa\nsisäisen tulivuorimaisen toiminnan ja toverinsa inhimillisen hyvän\nsydämmen. Mutta hän, Stolz, ei juuri milloinkaan ollut Pietarissa.\n\nKyllähän Sakariiaskin, jonka koko elämä kiertyi herransa ympärille,\nehkä vielä tarkemmin tunsi Oblomovin sisäisen olemuksen, mutta äijä\noli vakuutettu siitä että he, hän ja hänen herransa, elivät juuri\nniinkuin pitääkin elää, ja ettei ylipäänsä toisella tavalla saa eikä\nvoikkaan elää.\n\n\n\n\n7.\n\n\nSakariias oli viidenkymmenen vanha mies. Hän ei suinkaan ollut mikään\nsuoranainen rintaperillinen entisajan venäläisille \"Kaalebeille\",\nnoille nuhteettomille lakeijaritareille, jotka olivat kuuliaiset\nherroillensa aina itsensäkieltämykseen saakka ja jotka olivat niin\nvapaat paheista.\n\nSakariias kuului kahteen ajanjaksoon, jotka molemmat olivat häneen\npainaneet oman leimansa. Aikaisemmasta oli häneen periytynyt rajaton\nuskollisuus ja rehellisyys Oblomovien kotia kohtaan, vaan myöhempi\noli hänessä vaikuttanut tapojen turmeluksen ja jonkinlaisen väärän\nherrahtavaisuuden.\n\nOllen koko sydämmensä pohjasta rakkaalle herrallensa kuuliainen\nei hän kuitenkaan voinut olla melkein joka päivä tälle vähän\nvalehtelematta. Vanhan ajan palvelija olisi kenties koettanut hillitä\nisäntäänsä tuhlaavaisuudesta ja kohtuuttomuudesta, mutta Sakariiaspa\nrakasti itsekkin ystäviensä seurassa ottaa ryypyn herransa laskuun.\n\nKun entisajan palvelija oli pysynyt siveänä kuin eunukki, niin\ntämä päinvastoin juoksi alituisesti erään naistuttavansa luona\nepäiltävissä asioissa. Kun edellinen lujemmin kuin parhainkaan kirstu\noli säilyttänyt kaikki herransa rahat, niin sitävastoin Sakariias\naina vaani tilaisuutta jonkun välttämättömän menon tekosyyllä\npeijata herraltansa muutaman riunan liikaa ja pisti ehdottomasti\nomiin taskuihinsa jokaisen viiden tai kymmenen kopeikan kuparirahan,\nminkä tapasi ajelehtimassa isäntänsä pöydällä. Ja jos Ilja Iljitsh\nunhoitti vaatia Sakariiakselta tiliä antamistaan rahoista, niin saipa\nolla varma siitä etteivät jäännökset enää koskaan hänelle takaisin\npalanneet.\n\nSuurempia rahasummia ei hän koskaan kuitenkaan varastanut --\nehkäpä siitä syystä että saattoi laskea omat tarpeensa vain\nriunoissa, joko hopeaisissa tai kuparisissa, taikka pelkäsi hän myös\ntulevansa huomatuksi, mutta kaikissa tapauksissa ei hän pidättynyt\nvarastamisesta mistään totutusta rehellisyyden tunnosta.\n\nTuollainen vanhanajan palvelija oli kuin hyvästi kasvatettu\nmetsästyskoira, joka kuolee nälkään oman ruokansa viereen, mikä sille\non uskottu, ennenkuin siihen luvatta koskee, mutta tällä palvelijalla\noli sellaiset ahnaat silmät aivan kuin olisi hän tahtonut hotkia\nsuuhunsa kaiken senkin, mitä hänelle ei oltu edes tarjottukaan.\nEdellinen oli huolehtinut ainoastaan siitä että hänen herransa söisi\nniin paljon kuin mahdollista, ja kovasti tuskitellut aina kun ruoka\nei hänelle maistunut, mutta tämä taas valitteli sitä että herra\nniin usein popsi koko lautasellisenkin putipuhtaaksi, jättämättä\nainoatakaan herkkupalaa palvelijalleen.\n\nSitäpaitsi oli Sakariias suuri juorukontti ja kielikello. Keittiössä,\npuotiloissa ja porttikäytävissä hän joka päivä kulkee valittelemassa\nettä on muka sietämätöntä elää kun on sellainen kelvoton herra, niin\nkelvoton ettei mokomasta ikinä ennen oltu kuultukaan ja että se on\nsemmoinen passattava ja tuittupää, ja saituri ja äkäpussi, ja ettei\nsille missään saata olla mieliksi ja että -- sanalla sanoen -- olisi\npaljon parempi kuolla pois kuin palvella semmoista ilkeätä isäntää.\n\nTätä Sakariias ei tehnyt ilkeydestä eikä mistään pahasta halusta\nvahingoittaaksensa herraansa, vaan hän teki sen noin vain isiltä\nperitystä ikivanhasta tavasta -- että oli haukuskeltava herraansa,\nmissä suinkin siihen sai tilaisuutta.\n\nVäliin hän vain ikävästä ja puheenaiheen puutteesta tai ainoastaan\nherättääksensä suurempaa huomiota häntä kuuntelevassa yleisössä,\npäästää päräyttää suustaan ihka-ilmeisen valhejutun, esimerkiksi\nseuraavaan tapaan: -- Se minun herrani se yhä hännystelee sitä\nleskirouvaa, kähähtää hän kuni salaisuutta uskoen toisen korvaan: --\neilettäinkin se sille reivin kirjoitti...\n\nTaikka pistää hänen päähänsä yht'äkkiä sanoa järäyttää, että se\nhänen herransa nyt vasta on semmoinen kortinpelaaja ja juoppolalli,\nettei mokomampaa mailma ennen ole nähnyt: kaiket yöt se sika rymyää\nkapakoissa, ja jo aamusta pitäen iskee korttia ja juo kuin vimmattu\nväkeviä!\n\nKaikessa tässä ei tietysti ollut minkäänlaista perää: Ilja Iljitsh ei\nhännystellyt ketään leskeä, nukkui kaiket yönsä siivosti kotona eikä\nkoskaan ottanut korttiakaan käteensä.\n\nMyös epäsiisti oli tämä Sakariias. Harvoin ajoi hän partaansa ja\nvaikka oli pesevinään kätensä ja kasvonsa, niin teki sen enimmäkseen\nvain näön vuoksi -- eikä niihin mikään saippua toki tepsinytkään.\nSaunassa oltua muuttuivat hänen likaiset kätensä tulipunaisiksi,\nmutta sitä kesti enintään vain pari tuntia, sitten ne taas muuttuivat\npeloittavan mustiksi.\n\nHyvin kömpelö ja tyhmä hän myös oli: kun hänen esimerkiksi oli\navattava levälleen kaksipuolinen portti tai ovi, niin siinäpä vasta\nvaivaa tarvittiin ennenkuin se työ oli oikein tehty. Sillä juuri\nkun hän oli saanut toisen puoliskon levälleen, niin samalla toinen\npuolisko vetäytyi takaisin ja kun hän uudestaan juoksi sitä avaamaan,\nniin sillä aikaa taas toinen puoli paukahti kiinni.\n\nYhdellä kertaa ei hän milloinkaan saanut nostetuksi lattialle\npudonnutta nenäliinaa tai jotakin muuta esinettä, vaan sai\naina pahasti pyllistellen kumartua pari-kolme kertaa lattiaan\npyydystääkseen sitä ikäänkuin jotakin elukkaa, ja jos hän sen\nneljännellä kerralla saikin nostetuksi, niin vielä sittenkin väliin\npudotti sen uudelleen käsistään.\n\nJos hän lähti läpi huoneen kantaakseen muka sylissään toinen-toisensa\npäälle ladattuja ruoka-astioita tai muita kapineita, niin jo ensi\naskeleella alkavat ylimmäiset tavarat luiskahdella alas lattiaan.\nEnsin lentää rämähtää ainoastaan yksi, vaan kun hän yht'äkkiä tekee\nmyöhästyneen liikkeen, muka estääkseen sitä putoamasta, niin samalla\npudottaa lisäksi vielä kaksi. Suu auki ihmetyksestä jääpi hän silloin\nkatselemaan putoavia esineitä, vaan unehuttaa ne, jotka hänellä vielä\novat käsissään ja pitää sentähden tarjotinta kallellaan. Siitä on se\nseuraus että jäljellä olevatkin toinen toisensa jälkeen rämähtävät\nlattiaan -- ja niin hän joskus saapi huoneen toiseen päähän\nkannetuksi eheänä yhden ainoan lasin tai lautasen, vaan toisinaan hän\nkiroillen ja sadatellen samaa kyytiä paiskaa itse sen viimeisenkin\nmikä on jäänyt käteen.\n\nKulkiessaan läpi huoneen töykkäilee hän ehtimiseen milloin jalallaan,\nmilloin kyljellään pahki pöytiä ja tuoleja eikä useinkaan osu suoraan\naukkoon kaksipuolisesta ovesta, vaan kolahuttaa hartiansa toiseen\npuoliskoon alkaen sitten haukkua molempia osia, tai talon isäntää,\ntaikka myös puuseppää, joka mokomanlaisen oven on tehnyt.\n\nOblomovin vierashuoneessa ovat melkein kaikki kapineet joko hiukan\nrikkonaisia tai kokonaan särjetyitä, varsinkin pienet korukapineet,\njotka vaativat varovaista pitelemistä -- ja tämä kaikki kuuluu\nSakariiaksen ansioluetteloon. Hän käyttää kaikkien kapineitten\nkäsittelemiseen yhtä paljon voimaa, olivatpa sitten pieniä tai isoja.\nJos hänen esimerkiksi käsketään niistää kynttilä tai kaataa vettä\nlasiin, niin panee hän semmoiseen työhön aivan yhtä paljon voimaa\nkuin tarvittaisiin jonkun raskaan katuportin aukaisemiseen.\n\nVarjelkoon armias Jumala silloin, jos Sakariias jolloinkin\nintoutuu työhön oikein kelvataksensa herrallensa ja aikoo panna\nkaikki kapineet mullin-mallin siten yhdellä kertaa siivotakseen ja\njärjestääkseen isäntänsä koko asunnon. Silloin ei onnettomuuksilla\neikä vahingoilla loppua ole, sillä tuskinpa vihollinen sotamieskään,\njoka ryöstäen ryntää taloon, jättää niin pahoja jälkiä työstään kuin\nSakariias siivouksestaan. Kapine kapineen perästä silloin pudota\nromahtaa rikki tai kaatuu, ruoka-astioita särkyy, tuolit lentävät\nkumoon, ja tämä hirveä hävitystyö päättyy siihen että hänet täytyy\najaa ulos huoneesta, taikka lähtee hän itsestäänkin, vaikka kovasti\nkiroileekin mennessään.\n\nOnneksi hänelle kuitenkin hyvin harvoin sattuu tällaista\nsuursiivouksen puuskaa.\n\nMutta ei se niin kumma ollut, etteivät hänelle oikein olleet\notolliset nämät kaupungin ahtaat, puolipimeät ja hekumallisesti\nkoristetut kabinetit ja budoaarit, joihin kuitenkin mahtui niin\npaljon, pirutiesi mitä kaikkea moskaa -- sillä hänhän oli saanut\nkasvatuksensa maalla, tilavassa herraskartanossa ja vapaassa ilmassa.\n\nSiellä oli hän tottunut liikkumaan palvelustöissään liioin itseään\nkolahuttamatta pahki mihinkään ja särkemättä jokaista esinettä,\nmikä eteen sattui, sillä siellä olivat kaikki kapineet lujempaa\nrakennetta ja siellä oli tekemistä enimmäkseen vain eheiden ja\nvahvojen varustusten, niinkuin esimerkiksi rautalapioiden, rautaisten\novenhakasien tai sellaisten tuolien kanssa, joita ei saanut\npaikoiltaankaan liikahtamaan.\n\nSiellä sellaiset kapineet kuin kynttiläjalka ja lamppu olivat\nhelposti kestäneet kolme jopa neljäkin vuotta eheinä, vaan annas, kun\ntämä otti sellaisen käteensä, tuskin ehti koetellakkaan -- niin oli\nse jo säpäleinä.\n\n-- Jes siunatkoon! huudahti hän semmoisessa tapauksessa Oblomoville.\n-- Katsokaas, hyvä herra, mikä ihme ja kumma tässä tapahtui: minä kun\nvain otin tämän kappaleen käteeni, niin samassa se jo itsestään rikki\nremahti!\n\nTaikka ei hän sanonut sanaakaan, vaan asetti sukkelasti särjetyn osan\npaikoilleen ja vakuutti sitten perästäpäin pyhästi että herra itse\nsen oli rikkonutkin. Mutta toisinaan hän taas, niinkuin kertomuksen\nalussa olemme kuulleet, puolustausihen sillä että täytyyhän kaikkien\nkappalten tässä mailmassa kerran mennä rikki, niin että, olkoot ne\nvaikka raudasta, eivät ne ikuisesti voi kestää!\n\nEdellisessä kahdessa tapauksessa oli vielä mahdollista hänen kanssaan\ntästä asiasta riidellä, mutta niinkohta kun hän äärimmäisiin mennen\nlatasi itsensä tällä viimeksi mainitulla todistuskappaleella, niin\noli kaikki vastaanväittäminen tuiki hyödytöntä ja hän jäi kun jäikin\nvoittajaksi, jolloin oli turha vedota korkeampaan oikeuteen.\n\nSakariias oli tarkasti rajoittanut oman työalansa eikä hän sen\nrajan yli ikipäivinä vapaaehtoisesti astunut. Joka aamu asetti hän\nsamovaarin kiehumaan, puhdisti sitten saappaat sekä harjasi ne\nvaatteet, joita herra käytti, mutta niistä vaatteista, joita isäntä\nei nimenomaan tarvinnut, ei hän vähääkään välittänyt, vaikka ne siinä\nolisivat roikkuneet kymmenen vuotta likaisina hänen vieressään.\n\nSenjälkeen hän lakaisi -- ei kuitenkaan joka päivä -- ne paikat\nlattiasta, jotka olivat keskempänä, mutta huoneen nurkkiin asti\nei hän koskaan lakaissut, ja hän pyyhki pölyt ainoastaan siltä\npöydältä, mikä oli tyhjä, ettei suinkaan tarvitseisi nostella pois\nkapineita. Nämät askareet toimitettuaan piti hän jo oikeutenaan\npaneutua uuninpenkilleen torkkumaan taikka meni hän lörpöttelemään\npiika Anisjan kanssa keittiöön tai talonväen kanssa portille, eikä\nenää mistään huolehtinut. Ja jos hänen käskettiin tehdä jotakin\nyli tämän ohjelman, niin täytti hän määräyksen vastahakoisesti ja\nvasta sitten, kun ensin oli kovasti porannut vastaan vakuuttaen että\nkoko määräys oli tuiki tarpeeton ja että oli sula mahdottomuus sitä\nollenkaan täyttääkkään. Asettaa joku uusi, pysyvä pykälä noihin hänen\nvanhoihin perustuslakeihinsa -- sitä ei mikään mahti mailmassa olisi\nsaanut häntä tekemään. Jos häntä pyydettiin pesemään joku astia tai\nviemään pois joku kapine ja tuomaan toinen sijaan, niin täytti hän\nnämät määräykset tapansa mukaan kovasti muristen vastaan, mutta\njos joku olisi tahtonut että hän siitälähtien joka päivä olisi jo\nitsestäänkin tehnyt saman työn, niin tätä ei hän enää olisi millään\nilveellä totellut. Vaan jokapäivä erikseen olisi täytynyt häntä siitä\nmuistuttaa ja siitä hänen kanssaan riidellä.\n\nMutta huolimatta kaikista näistä vioistaan, oli Sakariias toisakseen\nkuitenkin syvästi alamainen herransa palvelija.\n\nEi hän olisi kursaillut hyppäämästä herransa vuoksi vaikkapa tuleen\ntai veteen, pitämättä sellaista kuitenkaan minään urotyönä, mikä\nmuka ansaitseisi ihmettelyä tai palkintoa. Hänestä oli se yksistään\nluonnon vaatima asia, jota millään muulla tavalla oli mahdotontakin\ntehdä -- hän olisi sen tehnyt noin vain, tietämättä itsekään miksi.\n\nSillä ei hänellä näissä asioissa ollut mitään teoriaa tai\nvelvollisuudentuntoa eikä hänen päähänsä koskaan olisi pälkähtänyt\nruveta tutkimaan tai määrittelemään suhdettaan ja persoonallisia\ntunteitaan Ilja Iljitshiin. Ne olivat muuttuneet hänessä kuni lihaksi\nja vereksi kaikkien niiden asiain vaikutuksesta, joiden keskessä hän\noli syntynyt ja kasvanut, mutta itse ei hän niistä osannut selkoa\ntehdä.\n\nSakariias olisi syöksynyt kuolemankitaan herransa puolesta aivankuin\nkoira, joka kohdatessaan pedon metsässä, heittäytyy sen päälle,\nosaamatta itselleen selvittää, miksikä juuri hänen velvollisuutensa\non sen niskaan karata -- eikä yhtä hyvin hänen isäntänsä.\n\nMutta jos sitävastoin olisi esimerkiksi tarvinnut istua läpi yön\nherransa vuoteen vieressä ummistamatta silmiänsä, ja tästä olisi\nriippunut herran terveys tai vieläpä koko elämä, niin olisi Sakariias\nvälttämättömästi nukahtanut.\n\nUlkonaisesti ei hän ainoastaan osoittanut matelevaisuutta herraansa\nkohtaan, vaan olipa lisäksi törkeäntuttavallinenkin seurustelussaan\nhänen kanssaan, suuttui jokaisesta pikkuasiasta ja, kuten jo\ntiedämme, puhui hänestä pahaa portilla. Mutta tämä ei suinkaan\nvähentänyt tuota hänen veriinmennyttä sukulaisuuden tunnettaan\nkaikkea kohtaan, mikä kuului -- ei itseensä Ilja Iljitshiin, vaan\nylipäänsä koko Oblomovin nimeen, ja mikä oli hänelle likeistä,\nmieluista ja kallista.\n\nSakariias rakasti Oblomovilaa niinkuin kissa ullakkoansa, niinkuin\nhevonen pilttuutansa, niinkuin koira kopperoansa, missä on syntynyt\nja kasvanut. Tästä ilmapiiristä oli hän vastaanottanut omat,\nerityiset, persoonalliset vaikutelmansa. Esimerkiksi: Oblomovilaista\nkuskia rakasti hän enemmän kuin oblomovilaista kokkia, talon\nkarjapiikaa Barbaraa enemmän kuin näitä molempia yhteensä, mutta Ilja\nIljitshiä vähemmän kuin heitä kaikkia. Vaan kuitenkin kaikitenkin oli\noblomovilainen kokki hänestä parempi ja ylempi kaikkia muita mailman\nkokkeja ja Ilja Iljitsh ylempi kaikkia muita mailman tilanomistajia.\nTaraskaa, pöytäpalvelijaa ei hän lainkaan voinut sietää, mutta\nkuitenkaan ei hän häntäkään olisi vaihtanut parhaimpaankaan ihmiseen\nkoko mailmassa -- ainoastaan siitä syystä että tämä Taraska palveli\nOblomovissa.\n\nHän kohteli Oblomovia yhtä ystävällisesti ja tuimasti kuin shamaani\nkohtelee epäjumalaansa: hän pesee ja pyyhkii sen ja pudottaa samalla\nkäsistään, väliin pieksääkin sitä harmistuksissaan, mutta hänen\nsielussaan asuu kuitenkin alati kunnioittava tunne epäjumalansa\nlumoavasta vallasta hänen ylitsensä.\n\nPieninkin aihe oli kylliksi karkoittamaan tämän tuimuuden tunteen\nSakariiaksen sielun syvyydestä ja saattamaan hänet hartaana\nkatselemaan herransa kasvoihin, vieläpä väliin heltyneenä\npärskähtämään kyyneliinkin ja suu surkeasti väärässä huudahtamaan:\n\"Jumala varjelkoon minua asettamasta jotakin toista minun rakasta\nherraani ylemmäksi tahi edes vertaamaankaan häntä johonkin toiseen!\nJumala varjelkoon kaikkia muitakin sitä tekemästä!\"\n\nKaikkia niitä herroja ja vieraita, jotka kävivät Oblomovin luona,\nkatseli Sakariias vähän noin niinkuin ylhäältä alas, ja silloin kun\ntarjosi heille teetä tai muulla tavalla heitä palveli, niin teki\ntämän jonkunlaisella alentuvaisuudella -- ikäänkuin antaen heidän\ntuntea, mikä suuri kunnia se heille oli, että saivat olla hänen\nherransa seurassa. Kopeasti saattoi hän kieltää vierasta, joka sattui\ntulemaan sopimattomaan aikaan, selittämällä että \"herra levähtää\" ja\ntätä sanoessaan silmäsi tulijaa hyvin ylpeästi päästä jalkoihin.\n\nToisinaan hän juorujen ja valheiden asemesta yht'äkkiä rupesi\nrajattomasti ylistelemään Ilja Iljitshiä puotiloissa ja\nporttikäytävissä -- ja silloinpas ei kiitoksille loppua tahtonut\ntullakkaan. Riemastuneena luetteli hän silloin isäntänsä kaikki\nansiot, kehuen hänen älykkäisyyttänsä, hänen lempeyttänsä, hänen\nanteliaisuuttansa ja suurta hyvyyttänsä, ja jos hänen isännältään\nsattui puuttumaan joitakin ylistettäviä ominaisuuksia, niin lainasi\nhän ne muilta ja kuvasi, kuinka kuuluisa, kuinka rikas ja mahtavakin\nmies se hänen herransa on. Jos oli tarpeen peloittaa talonrenkiä,\ntalonhoitajaa tai vieläpä itse talonomistajaakin, niin peloitti\nhän heitä aina herrallaan: \"vuotahan, jahka sanon herralleni\"\ntiuskasi hän uhaten: \"niin saat kyytiä!\" Sillä tämä oli hänen\nainoa auktoriteettinsa mailmassa. Mutta Oblomovin ja Sakariiaksen\nulkonainen suhde toinen-toiseensa oli aina ikäänkuin vihamielinen.\nEläen alati kahdenkesken olivat he kyllästyneet toisiinsa.\nJokapäiväinen likenevä suhde kahden ihmisen välillä ei tavallisesti\nmene jälkeä jättämättä kumpaankin sieluun: tarvitaan paljon sekä\ntoiselta että toiselta puolelta elämän kokemusta, oikeinajattelemista\nsekä sydämmen lämpöä, niin ettei totuttuaan nauttimaan ainoastaan\ntoistensa ansioista, pistele eikä anna aihetta itseäänkään pistellä\nmolemminpuolisten ulkonaisten puutteellisuuksiensa tähden.\n\nIlja Iljisth tunsi jo tuon rajattoman ansion Sakariiaksessa -- hänen\nuskollisuutensa herraansa kohtaan, ja hän tarttui siihen, pitäen jo\npuolestaan ettei muulla tavalla voinut eikä saanutkaan olla. Vaan\nkoska hän näin siihen kaikeksi iäkseen tottui, niin ei hän siitä\nenää nauttinutkaan -- ja sentähden hän, vaikka muutoin olikin niin\nväliäpitämätön kaikesta, ei voinut kärsivällisesti sietää niitä\nlukemattomia pikkupuutteita, joita Sakariiaksessa ilmeni. Ja niinkuin\nei Sakariias aikansa lapsena kohdellut Oblomovia sillä tavalla, jolla\nvanhan ajan palvelijat kohtelivat herrojansa, samoin ei myöskään\nOblomov puolestaan käyttäytynyt Sakariiasta kohtaan niinkuin nuo\nvanhan ajan herrat olivat palvelijoitansa kohtaan käyttäytyneet. Hän\nsalli vihansa toisinaan kuohahtaa oikein kauheaksikin sättiessään\nSakariiasta. Sakariias oli vuorostaan myös häneen kyllästynyt.\nAina siitä saakka kun hän tavallisesta lakeijasta oli ylennetty\nIlja pojan kamaripalvelijaksi, oli hän ruvennut pitämään itseään\njonkunlaisena aristokraatillisena aineksena ja ylellisyyskappaleena,\nmitä ainoastaan tarvittiin vanhanaikuisen aatelisperheen loiston\ntäydennykseksi eikä suinkaan minkään välttämättömyyden takia.\nSentähden hän, puettuaan nuoren herransa aina aamuisin sekä\nriisuttuaan hänet taas iltaisin, ei koko väliaikana viitsinyt mitään\nmuuta tehdä.\n\nOllen jo luonnostaan laiska, oli hän näin saamastaan\nlakeijakasvatuksesta tullut yhä laiskemmaksi. Hän maleksi\nvain herrastellen huoneesta huoneeseen, jättäen teenkeitot ja\nlattianlakaisut muiden huoleksi. Milloin nukuskeli hän etehisessä,\nmilloin taas meni tupaan tai keittiöön lörpöttelemään väen kanssa.\nTaikka seisoskeli hän tuntikausia ulkona portilla, kädet ristissä\nrinnoilla ja unisen-miettiväisenä tuijotellen kaikkiin ilmansuuntiin.\n\nJa sellaisen elämän jälkeen pantiin hänen hartioilleen yht'äkkiä\nkannettavaksi raskas taakka -- koko talouden hoito. Ei siinä\nkyllin että autteli herraansa, vaan nytpä piti muka siivota senkin\nseitsemän soppea, lakaista lattiat, laukata juoksupoikana...!\nKaikki tämä vaikutti sen että hänen sielunsa tuli yrmeäksi ja hänen\nluonnonlaatunsa karkeaksi ja julmaksi, ja tästäpä syystä hän niin\npahasti aina murisi joka kerta, kun isännän ääni pakoitti hänet\nkömpimään ylös makuusijaltaan.\n\nMutta huolimatta tästä ulkonaisesta kovuudesta ja raakuudesta oli\nSakariias sentään melkoisen pehmeä ja hyväkin sydämmeltään. Rakastipa\nhän esimerkiksi viettää hetkiä lastenkin seurassa. Pihalla ja\nportilla nähtiin hänet useinkin lapsiparven keskessä. Milloin hän\nniitä lepytteli, milloin ärsytteli, milloin opetti niille leikkejä\ntaikka vain istuskeli heidän kanssaan ottaen yhtä yhdestä, toista\ntoisesta polvesta, samalla kun joku pikku veitikka kiersi kätensä\ntakaapäin hänen kaulaansa jääden siihen riippumaan taikka retusteli\nhäntä aikalailla poskiparrasta.\n\nNäin olivat Oblomov ja Sakariias aina elelleet kahdenkesken tuntien\ntoinen-toisensa jo ammoisista ajoista. Sakariias se oli tuuditellut\npikku Oblomovia käsillään ja Oblomov se muisti ajan, jolloin tämä\nsama Sakariias vielä oli nuori pojan-kutkale.\n\nKatkeamattomat olivat siis nämät vanhat siteet heidän välillään.\nSamoinkuin Oblomov ilman Sakariiaksen apua ei olisi osannut nousta\nylös eikä panna nukkumaan, ei peseytyä eikä vetää sukkia tai kenkiä\njalkaansa, ei syödä eikä juoda -- samoin ei Sakariiaskaan olisi\ntullut toimeen kenenkään muun herran kuin Ilja Iljitshin kanssa, ei\nolisi voinut elää, jollei olisi saanut häntä noin pukea ja riisua,\nhäntä syötellä ja karkeasti nuhdella, viekastella ja valehdella hänen\nedessään ja kuitenkin samalla häntä sisällisesti kunnioittaa.\n\n\n\n\n8.\n\n\nPantuaan ovet kiinni Tarantjevin ja Aleksejevin ulosmentyä, ei\nSakariias istahtanutkaan tapansa mukaan pankolleen, vaan jäi seisten\nodottamaan että herra häntä heti huutaisi sisään, koska oli kuullut,\nettä tämä aikoi ruveta kirjoittamaan. Mutta mitään kutsua ei\nkuulunut. Oblomovin huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus.\n\nSakariias tirkisteli sisään ovenraosta -- mitä ihmettä? Ilja Iljitsh\nmaata lekotteli sohvassa, mukavasti nojaten päätään kättänsä vasten,\nja nenänsä edessä avonainen kirja. Sakariias nykäsi oven auki.\n\n-- Mitä te siinä taasen makaatte? kysyi hän.\n\n-- Älä häiritse minua, näethän että luen, vastasi Oblomov tiukasti.\n\n-- Vaan aika olisi jo peseytyä ja ruveta kirjoittamaan, -- toimitti\nSakariias tunkeliaasti.\n\n-- Jaa, tottatosiaan on aika! säpsähti Ilja Iljitsh havahtaen. --\nMenehän pois! Kyllä minä tästä, heti paikalla, jahka tuumin...\n\n-- Milloinka se siihen taas kerkesikin motkottamaan? päivitteli\nSakariias ja hyppäsi itse uunille. -- Vikkeläkin se on, vietävä!\nmurisi hän.\n\nOblomov ehti kuitenkin lukea loppuun yhden kellastuneen sivun, johon\nluku oli häneltä keskeytynyt kuukausi takaperin. Hän pani kirjan\npaikoilleen, haukotteli ja syventyi jälleen hautomaan noita kahta\nonnettomuuttaan, jotka eivät mielestä lähteneet.\n\n-- Se on ikävä asia -- ikävä asia! jupisi hän itsekseen vuoroin\nojentaen säärensä suoraksi, vuoroin taas ne vetäen käppyrään.\n\nMukava asento houkutteli hänet hempeihin haaveisiin, ja hän käänsi\nsilmänsä taivasta kohden etsien aamun armasta aurinkoa. Mutta se\noli jo ehtinyt kiivetä korkealle taivaan laelle ja valoi sieltä\nhäikäisevää hohdettaan saman rakennuksen kalkkiseinään, jonka taakse\nOblomov sen illalla oli nähnyt vaipuvan. \"Ei, ei, ensin itse asia!\"\npäätti hän ankarasti: \"ja sitten vasta...\"\n\nMaalaisaamu oli jo aikaa sitten livahtanut sivu, ja Pietarin aamu\nlähestyi myös loppuaan. Ilja Iljitshin korva saattoi erottaa\npihalta sekavan hälinän inhimillisiä ja eläimellisiä ääniä:\nkulkuritaiteilijat ne siellä lauloivat, ja koirat heidän konserttiaan\nhaukunnallaan säestivät; oli siellä jonkun ihmeellisen merihirviön\nnäyttelijäkin ja rihkama-kaupustelijat ne kuuluttivat tavaroitaan\nkuorossa huudellen kaikenkaltaisissa eri äänilajeissa.\n\nMutta Ilja Iljitsh kellahti seljälleen ja työnsi molemmat\nkätensä päänsä alle, ruveten sulattamaan taas tuota suurenmoista\nuudistussuunnitelmaansa. Ripeästi kävi hän mielessänsä läpi muutamia\nvakavia peruspykäliä veronkantoon ja pellonviljelykseen nähden,\nkeksiskeli uusia, ankarampia toimenpiteitä talonpoikien laiskuutta\nja irtolaisuutta vastaan sekä siirtyi siitä sitten oman kotinsa\nrakennuspuuhiin ... siellä maalla.\n\nTuollainen hauska ja mukava maalaistalo siitä oli tuleva!\nMielihyvällä pysähtyi hän hetkeksi huoneitten keskinäiseen\nsijoitteluun, määritteli mielessänsä ruokasalin ja biljaardihuoneen\npituudet ja leveydet, ajattelipa vielä valmiiksi, mihin hänen oman\nhuoneensa sopii asettaa, mille ilmansuunnalle siinä ikkunat tulevat\nsekä minkälaiset huonekalut ja matot siihen pannaan...\n\nTämän jälkeen suunnitteli hän talon sivusrakennuksen, laskettuaan\nensin niiden vierasten lukumäärän, joita hän aikoi talossaan\nvastaanottaa, määräsi sitten myös omat sijansa tallille, liiterille,\npirtille sekä muille tarpeellisille paikoille.\n\nLopuksi kääntyi hän mielikuvituksessaan puutarhaan. Hän päätti jättää\nkaikki vanhat niinipuut ja tammet entiselleen, mutta omenapuut ja\npäärynäpuut päätti hän hävittää ja niiden sijalle istuttaa akasioita.\nHän tuumiskeli myös komeata puistokäytävää, mutta tehtyään päässään\nlikimääräisen kustannusarvion, huomasikin sen tulevan liian kalliiksi\nja päättäen lykätä tämän puuhan vastaiseksi, siirtyi sommittelemaan\nkukkaispenkereitä ja oransheriahuoneita.\n\nAutuaallinen ajatus kaikista näistä tulevista tuotteista vilahti\nniin elävästi hänen henkisten silmiensä eteen, että hän yht'äkkiä\nmielikuvituksessaan hypähti muutamia vuosia eteenpäin ajassa, nähden\nkoko kartanon jo järjestetyksi oman suunnitelmansa mukaan ja itsensä\nsiellä ikänsä suloisesti isännöimässä.\n\nHän kuvitteli, kuinka hän kesä-iltana istuu terassilla teepöydän\nääressä tuuheitten puitten siimeksessä, pitkä piippu hampaissa,\nlaiskasti imeskellen savuja sisäänsä ja hartaana nauttien puiden\ntakaa avautuvasta näköalasta, illan vienosta viileydestä ja\nympäröivästä hiljaisuudesta... Ja kaukaa kiiltävät hänen silmäänsä\nkullankellertävät viljavainiot, aurinko laskee tutun lehdon taakse\nja punervoipi ruskollaan peilikirkkaan lammen... Valkoinen sumu\nlähtee kohoamaan pelloilta, ilma raitistuu ja hämärä syntyy; pienissä\nparvissa palailevat talonpojat kotia töistään... Joutilas talonväki\nistuu portilla, kuuluu iloisia ääniä, naurua ja balalaikan soittoa,\npiikatytöt lyövät leikkien palloa... Hänen itsensä ympärillä telmivät\nhänen pienokaisensa, kiipeävät hänen polvilleen, kietoutuvat hänen\nkaulaansa... Ja samovaarin takana istuu koko kodin kuningatar, hänen\nsydämmensä enkeli ... hänen rakas, rakas vaimonsa! Mutta sillävälin\nyksinkertaisessa, somasti sisustetussa ruokasalissa syttyvät\nkirkkaasti palamaan tuttavalliset tulet ja suurta pyöreää pöytää\nruvetaan kattamaan. Se on Sakariias, joka kattaa pöytää, Sakariias,\njoka on ylennetty \"majordomukseksi\", -- vanha Sakariias, jolla on\nhopeanharmaja parta! Hauskasti helistelee hän kristalliastioita ja\nasettelee hopeakaluja, silloin tällöin pudottaen lattiaan lasin tai\nkahvelin. Ja niin istuudutaan runsaaseen illallispöytään; siinä istuu\nmyös hänen lapsuutensa kumppani, hänen vilpitön ystävänsä Stolz sekä\nmuita tuttuja henkilöitä. Ja sitten kun on syöty, sitten mennään\nnukkumaan...\n\nOnnen punastus oli lennähtänyt Oblomovin poskipäihin; haavekuva oli\nniin kirkas, niin elävä ja runollinen että hän silmänräpäyksessä\npyörähti ympäri ja painoi ihastuksesta kasvonsa pehmeään\npäänalukseen. Hän oli yht'äkkiä tuntenut sielussansa rakkauden ja\nhiljaisen onnen himmeätä kaihoa, oli yht'äkkiä ruvennut janoamaan\nsynnyinseutunsa vainioita ja kumpuja, omaa kotia, puolisoa ja\nlapsia...\n\nTäten uinailtuaan suullaan noin viisi minuuttia, kääntyi hän jälleen\nhitaasti seljälleen. Hänen kasvonsa säteilivät leppoisaa, liikuttavaa\ntunnelmaa -- hän oli niin onnellinen!\n\nMieluisissa tunteissa ojensi hän säärensä verkalleen suoriksi eikä\nhän huomannut sitä pientä epäjärjestystä että housunlahkeet jäivät\nkäpertyen koholle. Sillä kauvas ihanaan tulevaisuuteen liiteli hän\nkeveästi, vapaasti mielikuvituksensa säysein siivin.\n\nUusi, viehkeä aatelma valtasi hänet nyt: siellä hänen kotinsa\nympärillä viidentoista tai kahdenkymmenen virstan piirissä asuvat\npienissä kylissä ja moisioissa hänen ystävänsä, jotka vuorotellen\nkäyvät toinen-toisensa luona vieraissa siellä syödään joka päivä\nyhteisiä päivällisiä ja illallisia, siellä lauletaan ja tanssitaan.\nHän näkee ainoastaan kirkkaita päiviä, kirkkaita kasvoja, joita eivät\nhuolet ja surut haittaa, nauravia, pyöreitä, paistavan-punaposkisia\nnaamoja, iloisia ihmisiä, joilla on kaksi leukaa ja katoamaton\nruokahalu. Siellä on oleva ikuista kesää, ikuista iloa, suloista\nsuuhunpantavaa sekä suloista laiskuutta... Hyvä Jumala sentään!\n\nHän heräsi yht'äkkiä näistä onnensa äärimmäisistä haavelmista, kun\npihalta alkoi kuulua viidenlajista kirkuvaa ääntä: -- \"Ostakaa\nperunoita! Tarvitaanks santaa? -- Hiiliä! hiiliä!... -- Armeliaat\nihmiset, uhratkaa roponne Herran temppelin rakentamiseen! --\" Mutta\nnaapurikartanosta, jossa salvettiin uutta taloa, kuului kirveitten\nkolketta ja työmiesten huutoa. -- Ah! pääsi surkea huokaus Ilja\nIljitshin suusta: \"ah tällaista elämää! Voi hirveää pääkaupungin\nhälinää! Milloinka koittaa se paratiisillinen elämä, jota kaipaan?\nMilloinka pääsen vainiolle, kotilehtojen siimekseen? Maata\nköllöttääppäs nyt siellä nurmella puun alla ja katsella lehtien läpi\nauringon kulkua ja laskea, montako lintusta istuu puun oksilla.\nSinneppä viheriälle nurmelle kantaisi ruuankin joku punaposkinen\npiikatyttö, jolla on paljaat, täyteläiset, pehmeät käsivarret ja\nruskeanahvettunut niska...; ja se veitikka luopi katseensa maahan ja\nhymyilee... Oi milloinka koittaa se aika?\" \"Mutta se suunnitelma, se\nsuunnitelma!\" välähti yht'äkkiä hänen muistissaan. \"Ja tilanhoitajan\nkirje ja asunnonvaihto!\"\n\n-- No, kyllä, kyllä! virkahti Ilja Iljitsh kiiruusti ääneensä: --\nkyllä minä tästä hetipaikalla, ihan tässä silmänräpäyksessä minä...!\n\nJa Oblomov nousi kiivaasti istualleen sohvassa, laski jalkansa\nlattiaan, osui yhdellä kertaa molempiin tohveleihin ja jäi näin\nistumaan. Vihdoin kohosi hän kokonaan pystyyn ja jäi taas seisomaan\nliikkumattomana pariksi minuutiksi.\n\n-- Sakariias! Sakariias! huusi hän kovalla äänellä, katsoen pöytään\nja mustepulloon.\n\n-- Tullaan, tullaan, jahka jalat kantaa! kähisi Sakariias rymistäen\ntaas sisään.\n\n-- Sakariias! uudisti Ilja Iljitsh syvämietteisen näköisenä,\ntuijottaen yhä pöytään. -- Näetkös, velikulta... -- alotti hän\nosottaen mustepulloa, mutta ei ehtinyt edes lopettaa lausettaan, kun\njo taas unohtui omiin mielihauteisiinsa.\n\nSitten rupesivat hänen polvensa jännittymään ja hän alkoi haukotellen\nvenytellä sekä käsiään että sääriään...\n\n-- Kuules, jäihän ... meille ... viime kerralta, -- puheli hän ähkyen\nhaukotuksen ja venyttelyn lomasta: -- sitä -- juustoa ja ... tuoppas\nsitä madeiraa ... päivällisiin on vielä pitkälti, niin minä tässä\nvähän purasen.\n\n-- Ei meille mitään juustoa viime kerralta jäänyt, selitti Sakariias.\n\n-- Kuinka ei olisi jäänyt? keskeytti Ilja Iljitsh. -- Muistanhan minä\nselvään että jäi semmoinen iso möhkäle...\n\n-- Ei murustakaan jäänyt! väitti Sakariias tiukasti.\n\n-- Jäi kyllä, tiuskasi Oblomov.\n\n-- Ei jäänyt! vastusti Sakariias.\n\n-- No osta sitten.\n\n-- Ka, antakaa rahaa!\n\n-- Ota tuolta laatikosta, siell' on pientä rahaa.\n\n-- Siellä on vain neljänkymmenen ruplan seteli, vaan minä tarvitsen\nruplan ja kuusi riunaa.\n\n-- Kyllä siellä piti pieniäkin oleman.\n\n-- En ainakaan minä ole nähnyt, sanoi Sakariias muutellen vuorotellen\njalkojansa. -- Hopeita oli ja näkyy vieläkin olevan, vaan kuparirahaa\nei maar ole ollut!\n\n-- Älä valehtele! Eilenhän minä itse otin vastaan posteljoonilta,\nomaan kouraani hän ne pisti.\n\n-- Mutta minähän olin läsnä, väitti Sakariias: -- ja näin että hän\nantoi teille pientä rahaa, vaan vaskirahaa en nähnyt antavan...\n\n\"Olisikohan Tarantjev mennyt ottamaan?\" ajatteli Ilja Iljitsh\nepävarmasti. \"Vaan eikös mitä, hän se olisi toki korjannut kaikki\npienet rahat.\"\n\n-- No mitä sinulla sitten on siellä syötävää? kysyi Oblomov.\n\n-- Eipä taida olla mitään jälellä. Vaan saatanhan käydä kysymässä\nAnisjalta, mihin se eilinen siankinttu on joutunut. -- Pitääkö tuoda\nsisään, vai?\n\n-- Panehan pöytään mitä on. Vaan kuinkas se juusto jo ehti loppua?\n\n-- Ka noin vain, minkäpäs sille, sanoi Sakariias ja poistui huoneesta.\n\nMutta Ilja Iljitsh se verkalleen ja mietteissään jäi kävellä\ntassuttelemaan edestakaisin pitkin lattiaa. -- Niin niin, paljon\ntässä on puuhaa, puheli hän hiljaa itsekseen. -- Ja nyt pitäisi käydä\nkäsiksi tuohon korjaussuunnitelmaan -- lempo sentään kuinka paljon\ntässä on työtä! ... Ja miten kumman lailla sitä juustoakaan ei ollut\njälellä? -- Lie Sakariias itse poskeensa pistänyt ja sitten minulle\nvakuuttaa ettei murustakaan jäänyt. Ja mihinkä ne kuparilantitkin\novat kaikki katoilleet? päivitteli hän pengastaen kädellään pöytää.\n\nNeljännestunnin kuluttua avasi Sakariias oven tarjottimella,\njota piteli molempien käsiensä välissä, ja kompuroituaan sisään\nhuoneeseen, tahtoi jalallaan työntää oven kiinni jälkeensä, mutta ei\nosunutkaan, vaan potkasi tyhjään ilmaan. Samassa putosi lasi lattiaan\nja yhdessä sen kanssa karahviinin tulppa sekä junttapulla.\n\n-- Sinä iankaikkinen tomppeli! huudahti Oblomov. -- No nosta nyt edes\nsitten ylös, mitä olet pudottanut äläkä siinä töllistele ja ihmettele.\n\nSakariias, käsissään tarjotin, kumartui ottaaksensa leivän lattialta,\nmutta kyykistyttyään alas, huomasikin ettei ollut millä ottaa, koska\nkumpikin käsi oli kiinni.\n\n-- No nostatko sen siitä, vai --? puheli Ilja Iljitsh pilkallisesti.\n-- Mitäs sinä siinä kuhnailet?\n\n-- Täytinenkö niitä nakkeleekin sen kirottuja kamssuja! ärähti\nSakariias raivostuneena, kääntyen pudonneita kappaleita kokoomaan. --\nJa onko mokomampaa missään kuultu, että ihmisen pitää syödä aamiaista\njuuri vähän ennen päivällistä?\n\nJa asetettuaan tarjottimen syrjään, nosti hän lattialta mitä oli\npudottanut ja kahmaistuaan kouriinsa vehnäisen leipämöykyn, puhalsi\nsiihen tuimasti ennenkuin laski sen pöydälle.\n\nIlja Iljitsh istahti einehtimään, mutta Sakariias jäi jonkun\nvälimatkan päähän seisomaan katsellen häntä syrjästä. Nähtävästi\naikoi hän jotakin sanoa.\n\nMutta Oblomov se vain maiskutteli kääntämättä vähintäkään huomiota\nSakariiakseen.\n\nSakariias siis rykäsi pari kertaa.\n\nOblomov ei ollut siitäkään milläänkään.\n\n-- Talonisäntä se äskettäin taas lähetti sanomaan, -- äännähti\nSakariias vihdoin arasti, -- että se urakkamies oli käynyt hänen\nluonaan ja pyytänyt saada tarkastaa meidän huoneitamme? Ja siitä\nasunnonmuutosta ne yhä...\n\nIlja Iljitsh vain söi vastaamatta sanaakaan.\n\n-- Ilja Iljitsh! yritti Sakariias vähän vaijettuaan vielä hiljemmällä\näänellä.\n\nMutta toinen ei ollut kuulevinaankaan.\n\n-- Tulevalla viikolla ne käskevät muuttaa, -- sihisi Sakariias.\n\nOblomov kulautti kurkkuunsa lasin viiniä ja oli yhä vaiti.\n\n-- Mitenkäs me tehdään? hyvä Ilja Iljitsh? kysyi Sakariias melkein\nkuiskaamalla.\n\n-- Mutta olenhan sinua kieltänyt puhumasta minulle tästä, lausui\nnyt kavahtaen Ilja Iljitsh ankarasti ja lähestyi pöydästä uhaten\nSakariiasta.\n\nTämä peräytyi hänen edestään.\n\n-- Kuinka myrkyllinen ihminen sinä olet, sinä Sakariias! lisäsi\nOblomov tuikealla tunteella.\n\nMutta tästä Sakariias loukkaantui. -- Myrkyllinenkö ihminen! huudahti\nhän. -- Olenko minä myrkyllinen? En ikinä ole ketään tappanut!\n\n-- Myrkyllinen sinä olet! toisti Ilja Iljitsh. -- Sinä myrkytät minun\nelämäni!\n\n-- En minä ole myrkyllinen! penäsi yhä Sakariias.\n\n-- Miksikä sinä sitten alituisesti ahdistat minua siitä muutosta?\n\n-- Mutta enhän minä sille mitään mahda!\n\n-- Mahdankos minä sitten?\n\n-- Mutta tehän aijoitte siitä kirjoittaa talonomistajalle?\n\n-- Kirjoitan kyllä, mutta etkö sinä saata odottaa? Kuka se tässä näin\nyht'äkkiä?\n\n-- Miksette saattaisi kirjoittaa nyt heti?\n\n-- Nyt hetikö? ohoh! Onhan minulla paljon tärkeämpiäkin asioita sitä\nennen. Vai luuletko sinä että kirjoittaminen käy yhtä helposti kuin\nhalkojen hakkaaminen -- yks-kaks, muka vain? Ja eihän tässä ole edes\nmustettakaan! ähkyi Oblomov pyöritellen kuivaa kynää mustepullon\nsisässä. -- Kuinka siis voisinkaan kirjoittaa?\n\n-- Kyllä minä hetipaikalla kaadan sekaan kaljaa, sanoi Sakariias ja,\notettuaan mustepullon, läksi vikkelästi etehiseen. Oblomov haki sillä\naikaa paperia.\n\n-- Ei ole paperiakaan koko talossa, äänteli hän itsekseen, penkoen\nlaatikkoa ja hapuillen pöytää. -- Ei palastakaan! voi sitä juutasta,\nSakariiasta: koko elämän se turmelee. -- Niin, sen minä sanon\nvieläkin että sinä olet myrkyllinen ihminen! nuhteli Ilja Iljitsh,\nkun Sakariias taas astui sisään: -- sillä sinä et pidä ikinäs mistään\nhuolta. Kuinka käy päinsä ettei talossa ole paperia, häh?\n\n-- Mitä pahaa minä olen tehnyt että taas minua näin haukutte, Ilja\nIljitsh! Minähän olen kristitty enkä mikään myrkyllinen ihminen.\nMyr-kyl-linen? -- Minä olen syntynyt ja kasvanut yhdessä vanhan\nherran kanssa ja hän suvaitsi minua armossa haukkua koiraksikin ja\nveti minua korvastakin, vaan tällaista sanaa kuin tämä ei minun ikinä\ntarvinnut kuulla! Ei kukaan sitä olisi keksinytkään -- se on syntinen\nsana! -- No, tässä olisi nyt paperia, jos suvaitsette.\n\nHän ojensi Oblomovin käteen puoli arkkia likaisen harmaata paperia,\nminkä oli keksinyt kaapin päältä.\n\n-- Vai tämmöisellekö minä kirjoittaisin? kysyi Oblomov viskaten\npaperin käsistään. -- Tällähän olen aina yöksi peittänyt vesilasini\nettei sinne putoaisi mitään ... myrkyllistä.\n\nSakariias käännähti poispäin katsoen seinään.\n\n-- No, ei ole hätää: annahhan tänne, kyllä se konseptiksi kelpaa.\nAleksejev saa sitten kirjoittaa puhtaaksi.\n\nIlja Iljitsh istahti pöydän ääreen ja piirtää rapsautti nopealla\nkynänvedolla: \"Armollinen herra!...\"\n\n-- Hävyttömän huonoa mustetta! jupisi hän keskeyttäen. -- Pidä huoli,\nSakariias, että toiste hanhenkynä on teroitettu.\n\nVähän mietittyään alkoi hän jälleen kirjoittaa:\n\n\"Se huoneusto, joka minulla on talonne toisessa kerroksessa,\njossa te olette ehdottanut tehtäväksi muutamia korjauksia, vastaa\ntäydellisesti minun elämäni laatua sekä sitä tapaa, johon pitkällisen\noleskeluni johdosta mainitussa talossa olen tottunut. Koska minä siis\npalkolliseni Sakariias Trofimovin kautta olen tietää saanut että te\nolette minulle käskenyt ilmoittaa että minun asumani huoneusto...\"\n\nOblomov pysähtyi ja luki läpi mitä oli kirjoittanut.\n\n-- Vähän kankeaa tyyliä, sanoi hän: -- tuohon tuli kaksi kertaa\nperättäin _että_ ja tuossa on myös kahdesti _joka_.\n\nHän mutisi itsekseen muutellen sanajärjestystä, mutta huomasi että\n_jossa_ kuuluu kerrokseen -- ja se tuntui taas kömpelöltä. Hän\nmuutteli uudestaan ja rupesi aprikoimaan miten kumman lailla voisi\nvälttää kirjoittamasta kahdesti _että_. Milloin hän pyyhkäsi pois\njonkun sanan, milloin taas pani uuden lisää. Kolmisen kertaa koetti\nhän täten muuttaa _että_ sanoja, mutta siitä tuli joko järjetön lause\ntai sattuivat sanat liian likelle toisiaan.\n\n-- Siitäpä nyt vastuksen sai tuosta toisesta \"että\" peevelistä!\nhuudahti hän kärsimättömästi. -- Mitä pentelettä minä siitä\nkirjoitankin koko kirjeestä? Hiisi tässä päätänsä särkemään\nmokomain joutavain asiain tautta! Näyn jo vieraantuneen tällaisista\nasiakirjeistä. Ja kellokin näkyy jo käyvän kolmea...\n\n-- Heh siinä, Sakariias!\n\nHän repi kirjeen neljään kappaleeseen ja heitti palaset lattialle.\n\n-- Näetkös? kysyi hän.\n\n-- Kyllä minä näen, vastasi Sakariias kokoillen paperinsiekaleita.\n\n-- Älä siis vasta tule minua ahdistamaan kortteeriasioilla! -- Mutta\nmitä sinulla on käsissäsi nuo?\n\n-- Ne ovat niitä talouslaskuja.\n\n-- Laupias Jumala taivaassa! Sinähän kiusaat minut ihan kuoliaaksi!\nNo -- paljonko siinä on, sano sukkelaan?\n\n-- Lihakauppiaalle on 86 ruplaa 54 kopeikkaa. Ilja Iljitsh lyödä\nläiskäytti kämmenensä yhteen:\n\n-- Oletko sinä tullut aivan hulluksi? Yksistään lihakauppiaalle\nsellainen läjä rahaa?\n\n-- Kun ei kolmeen kuukauteen ole maksettu, niin läjäpä siitä lähtee.\nKatsokaa itse, siihen se on merkitty, ei ne liikoja nylje!\n\n-- No, etkös nytkään näe, kuinka myrkyllinen sinä siis olet? sanoi\nOblomov. -- Mennäppä nyt ostamaan miljoonittain härkäpaisteja. Mihin\nihmeessä se sinuun mahtuukin kaikki? Ja jos siitä sitten olisi edes\nhyötyä...\n\n-- En minä niitä ole suuhuni syönyt! irvisti Sakariias vastaan.\n\n-- Vai et! Vai et ole muka syönyt?\n\n-- Mitä te minusta moititte liiasta syönnistä? Katsokaapas tätä!\n\nJa hän ojensi hänelle toisenkin laskun.\n\n-- No, kenellekkäs vielä? tiuskasi Ilja Iljitsh työntäen vihaisesti\nrasvatahraiset vihkot luotaan.\n\n-- Vielä 121 ruplaa 18 kopeikkaa leipurille sekä\nvihanneskauppiaalle...\n\n-- Se on hirmuista! Se on ihan tavatonta ja kauheaa! kiljui Oblomov\nläpeensä vimmastuneena. -- Lehmäkö sinä olet vai mikä elukka, kun\nsinä niin paljon märehdit vihanneksia?\n\n-- En minä lehmä ole: -- minähän olen myrkyllinen ihminen! parahti\nSakariias mielikarvaudesta värähtelevällä äänellä käännyttyään\nkokonaan syrjittäin herraansa: -- Jos te ette aina päästäisi tuota\nMihei Andreitshia luoksenne, niin olisi vähemmän menoja, lisäsi hän.\n\n-- No, paljonkos sitä siis kaikkiaan yhteensä tulee, laske nyt? sanoi\nIlja Iljitsh alkaen itsekkin päässään laskea.\n\nSakariias rupesi sormillaan laskemaan.\n\n-- Piru tietäköön mitä sotkua siitä syntyy: joka kerralla tulee eri\ntavalla! virkkoi Oblomov. -- No, paljonkos sinä saat? Kaksisataako\nvai mitä?\n\n-- Vuottakaahan vähän jahka kerkeän! murisi Sakariias rypistäen\nkulmiansa: -- kahdeksan kymmenikköä ja kymmenen kymmenikköä -- se on\nkahdeksantoista, ja sitten kaksi kymmenikköä...\n\n-- No tuolla tavalla et ikinä pääse perille, huomautti Ilja Iljitsh:\n-- mene kopperoosi ja tuo laskut vasta huomenna, vaan nyt pidä huolta\npaperista ja musteesta... Sellainen summa rahaa! Enkö minä ole\nsanonut että pitää maksaa vähitellen, sen mukaan kuin menee, vaan\nsinä, sen pakana, yht'äkkiä tulet nylkemään kaikki yhdellä kertaa...\n\n-- 207 ruplaa ja 72 kopeikkaa; päätti Sakariias laskunsa. --\nSuvaitkaa antaa rahat!\n\n-- Ettäkö nyt heti? Mikset saata odottaa huomiseen...\n\n-- Kuten tahdotte, Ilja Iljitsh, vaan he pyytävät nyt paikalla...\n\n-- Noh, älä puhu siitä enää! Kun minä kerran sanoin että huomenna\nsaat -- niin huomenna saatkin. Mutta mene nyt siitä häiritsemästä:\nminun pitää tehdä työtä. Minulla on tässä toki tärkeämpiäkin tehtäviä\nkuin sinun kanssasi kiistellä.\n\nNäin sanoen Ilja Iljitsh taas köntsähti nojatuoliinsa sovitellen\nsääret allensa, mutta ei ehtinyt vielä oikein mietteisiinsä\npäästäkkään, kun jo kuului ovikellon helähtävä ääni.\n\nSisään ilmestyi lyhyenläntä miehen lyllerö, jolla oli kohtalainen\nihravatsa, valkoiset kasvot, punaiset posket ja päässä kalju paikka,\njota niskan puolelta niinkuin mikäkin kukonheltta, koristi pikimusta,\ntuuhea tukka. Päänkalju oli pyöreä kuin täysikuu, puhdas sekä niin\nkimaltavan kiiltävä kuin norsunluu. Tulijan kasvot osoittivat\nhuolellista tarkkaavaisuutta kaikkea kohtaan, mitä hän vain katsoikin\nja sen katseen ilme oli pidätettyä samoinkuin hymykin oli mitattua ja\nkoko käytöksen miellyttäväisyys siivon-virallista.\n\nHänen yllään oli tuollainen mukava, väljä takki, joka lemahti auki,\nleveästi kuin kartanon portti ja hänen kauluksensa ja rintapaitansa\nne kimaltelivat aivan yhtä kirkkaasti kuin hänen kalju päälakensa.\nOikean käden etusormessa paistoi paksu kantasormus ja siinä joku\nhimmeänhohtoinen jalokivi.\n\n-- Kas, herra tohtoriko se on! Mikä tuuli teidät tänne toi? huudahti\nOblomov ojentaen toisen kätensä vieraalleen, vaan toisella siirtäen\ntuoliaan.\n\n-- Minulle tuli ikävä että te yhä olette terve ettekä kutsu\nluoksenne, sentähden tulin itsestäni, vastasi tohtori leikillisesti.\n-- Ei kuitenkaan siksi, lisäsi hän sitten totisempana: -- minä olin\ntuolla yläkerrassa naapurinne luona, niin samalla pistäysin teitäkin\nkatsomaan.\n\n-- Kiitoksia paljon. Mitenkäs naapuri voi?\n\n-- Hm, kolmisen, nelisen viikkoa tai enintään syksyyn se menee, vaan\nsitten on miehellä vettä keuhkoissa ja varma loppu... Mutta kuinka te\nitse voitte?\n\nOblomov pudisti surullisesti päätänsä. -- Huonosti, herra tohtori.\nOlin juuri itsekkin aikonut keskustella siitä kanssanne. En ymmärrä,\nmitä on tehtävä. Vatsani ei sulata juuri minkäänlaista ravintoa,\nsydänalassa tuntuu raskaalta, kurkkunäräkin on ruvennut kiusaamaan,\nhengitys käy vaikeasti ... selitti Oblomov surkeana naamaltaan.\n\n-- Antakaapas kätenne, sanoi lääkäri ja ummistaen hetkeksi silmänsä\ntunnusteli valtasuonta. -- Onko teissä yskää? kysyi hän?\n\n-- Öisin minua ryittää, varsinkin jos olen syönyt illallisen.\n\n-- Hmm... Onkos sydämmentykytystä? Särkeekö päätä?\n\nJa tohtori teki vielä muutamia samansuuntaisia kysymyksiä, kallisti\nsitten kaljun kallonsa sekä vaipui syviin ajatuksiin. Parin minuutin\nkuluttua kohotti hän yht'äkkiä päänsä ja lausui päättävällä äänellä:\n\n-- Jos te vielä pari-kolme vuotta elätte tässä ilmanlaadussa sekä yhä\nmakailette ja syötte rasvaisia ja raskaita ruokia, niin te kuolette\nhalvaukseen.\n\nOblomov vavahti kauhistuneena.\n\n-- Mutta mitä minun pitää tehdä? Neuvokaa Jumalan nimessä? kysyi hän.\n\n-- Sitä samaa mitä muutkin tekevät: matkustakaa ulkomaille.\n\n-- Ulkomaille! kertasi Oblomov kummastuneena.\n\n-- Niin, mitä ihmettä siinä sitten on?\n\n-- Suokaa anteeksi, herra tohtori -- ulkomaillekko? Kuinka se olisi\nmahdollista?\n\n-- Miksei se olisi mahdollista?\n\nOblomov mittasi ääneti silmillään omaa itseään, senjälkeen\nhuonettansa ja toisti koneellisesti:\n\n-- Ul-ko-mail-le!\n\n-- Niin, mikäs teitä estää?\n\n-- Mikäkö? -- Kaikki...\n\n-- Eikö ole varoja, vai --?\n\n-- Niin tosiaankin: ei ole varoja, virkkoi Oblomov vilkkaasti,\nilahtuen tästä luonnollisesta esteestä, jonka taakse saattoi\nniin helposti kokonaan piiloutua. -- Katsokaapas, mitä minun\ntilanhoitajani kirjoittaa... Mihinkä joutuikaan kirje, mihin kummaan\nminä sen taas panin? Sakariias!\n\n-- Hyvä, hyvä, kyllä minä uskon, sanoi tohtori: -- se asia ei kuulu\nminuun. Minun velvollisuuteni vain on teille sanoa että teidän täytyy\nvaihtaa elämäntapanne, oleskelu-paikkanne, ilmanalanne, toimialanne\n-- sanalla sanoen kaikki.\n\n-- Hyvä, saatanhan sitä ajatella, myönteli Oblomov. -- Minnekkäs minä\nsitten matkustaisin ja minkä ohjelman itselleni tekisin? tiedusteli\nhän.\n\n-- Matkustakaa Kissingeniin tai Emsiin -- alkoi tohtori: -- siellä\noleskelette kesäkuun ja heinäkuun ja juotte vettä; senjälkeen\nlähdette Schweitsiin tai Tyrooliin, missä lääkitsette itseänne\nviinirypäleillä. Siellä elelette syyskuun ja lokakuun...\n\n-- Lempo tietköön -- Tyrooliin saakka! mutisi Ilja Iljitsh tuskin\nkuuluvalla äänellä.\n\n-- Senjälkeen johonkin kuivaan seutuun, vaikkapa Egyptiin...\n\n\"Herra Jumala, mitä hän puhuu!\" ajatteli Oblomov.\n\n-- Ja sitten teidän tulee vieraantua kaikista huolista ja katkerista\nmielenliikutuksista...\n\n-- Kyllä teidän on hyvä sanoa, huomautti Oblomov: -- kun ette saa\ntilanhoitajaltanne sellaisia kirjeitä kuin...\n\n-- Teidän täytyy myöskin välttää ajatuksia, jatkoi tohtori.\n\n-- Ajatuksiako? kummasteli Oblomov.\n\n-- Niin, henkistä rasitusta.\n\n-- Kuinkas sitten käy sen minun korjaussuunnitelmani maalla? Suokaa\nanteeksi, en minä ole mikään leppäpöhkö...\n\n-- No, kuten tahdotte. Minun asiani on ainoastaan teitä varoittaa.\nHimoja tulee myöskin karttaa: ne estävät parantumista. Teidän pitää\nkoettaa huvitella itseänne ratsastuksella, tanssilla, säännöllisellä\nliikkeellä raittiissa ilmassa, miellyttävillä keskusteluilla\nvarsinkin naisten kanssa -- niin että sydän tykyttäisi keveästi ja\nainoastaan suloisista tunteista.\n\nOblomov kuunteli lääkäriä pää riipuksissa. -- Vieläkö muuta? kysyi\nhän.\n\n-- Niin, lukemisesta ja kirjoittamisesta Jumala teitä varjelkoon! Te\nvuokraatte itsellenne huvilan, jossa on ikkunat eteläänpäin ja paljon\nruusuja. Ympärillänne on soittoa ja naisia...\n\n-- Mitäs ruokaa minä syön?\n\n-- Välttäkää liharuokia ja ylipäänsä kaikkia eläimellisiä aineita,\nsamoin jauho- ja hyytelö-ruokia. Hienoa lihalientä ynnä kasviksia\nvoitte syödä. Mutta olkaa varovainen, sillä nyt liikkuu kolera\nmelkein joka paikassa... Kävellä saatatte noin kahdeksan tuntia\nvuorokaudessa. Hankkikaa itsellenne pyssy...\n\n-- Jes siunatkoon! voihkasi Oblomov.\n\n-- Ja lopuksi, -- päätti tohtori: -- matkustatte talveksi Pariisiin,\nja siellä, elämän pyörteessä huvitelkaa itseänne oikein perinpohjin\nelkääkä ollenkaan haikailko; teatterista -- tanssiaisiin,\nnaamiaisiin, vieraisiin ulkopuolelle kaupunkia, niin että teidän\nympärillänne alati olisi ystäviä, melua ja naurunhelinää...\n\n-- Vieläkös määräätte mitä muuta? kysäsi Oblomov huonosti salatulla\nharmilla.\n\nTohtori kynsäsi korvallistaan miettien mitä sanoisi...\n\n-- Teille tekisi ehkä hyvää hengittää suolaista meri-ilmaakin:\nastukaa siis Englannin rannassa höyrylaivaan ja huilatkaa\nAmeriikkaan...\n\nHän nousi seisomaan ja teki lähtöä.\n\n-- Jos te kaiken tämän täsmälleen täytätte, niin ... puhui hän.\n\n-- Hyvä, hyvä, ehdottomasti lupaan minä täyttää, -- vastasi Oblomov\nmyrkyllisesti, saatellen lääkäriä ovelle.\n\nTohtorin mentyä jäi Oblomov mitä surkuteltavimpaan sieluntilaan.\nHän ummisti silmänsä, peitti molemmilla käsillä päänsä, puristui\ntuolissaan yhteen mykkyyn sekä istui sillä tavalla mihinkään\nkatsomatta ja mitään tuntematta.\n\nHän kuuli takanaan aran äänen, joka häntä puhutteli:\n\n-- Ilja Iljitsh...\n\n-- Häh? huudahti hän.\n\n-- Että mitä on sanottava sille talonhoitajalle?\n\n-- Mistä asiasta?\n\n-- Siitäpä siitä muuttamisesta...\n\n-- Joko sinä taas puhut samasta asiasta? kysyi Oblomov kummastellen.\n\n-- Kuinkas minä, isäkulta Ilja Iljitsh tässä osaisin olla ja elää?\nTuomitkaa itse, miten katkera tämä minun tilani on, ihan minä tästä\nhautaan sorrun...\n\n-- Etkös mitä! Sinähän se tässä juuri minut tahdot hautaan syöstä\nsillä muutollasi, virkkoi Oblomov. -- Kuulitkos mitä tohtorikin sanoi?\n\nTähän ei Sakariias keksinyt mitään vastausta, hän huokasi vain niin\nkovasti että kaulahuivin päät häilähtivät hänen rinnallaan.\n\n-- Sinä olet päättänyt kai tappaa minut, eikös niin? kysyi Oblomov\njälleen. -- Olet tainnut minuun suivautua jo, häh, vai mitä? Annas\nkuulua!\n\n-- Kristus kanssanne olkoon! Eläkää tervennä! Kukapa teille\npahaa tahtonee? murisi Sakariias kokonaan hämmentyneenä siitä\ntraagillisesta käänteestä, jonka puhe nyt alkoi saada.\n\n-- Sinä! tiuskui Ilja Iljitsh. -- Enkö minä ole kieltänyt sinua\nalituisesti vätkyttämästä sitä poismuuttoa, vaan ei mene päivääkään\nettet sinä vähintään viisi kertaa sitä minulle muistuta: etkö sinä\nymmärrä että tämä se minut turmelee? Ja siksi ei minun terveyteni\nikinä mihinkään kelpaa.\n\n-- Minä meinasin vain, armollinen herra, että tuota ... miksikä\nemme sitten -- tuota niinsanoakseni -- saattaisi muuttaakkin? puhui\nSakariias sielullisesta häiriöstä vavahtelevalla äänellä.\n\n-- Että miksikö ei muuttaa? Kyllä sinun on helppo se päättää!\nhuudahti Oblomov kääntyen nojatuoleineen Sakariiasta kohti. -- Vaan\noletkos sinä koskaan perinpohjin tutkistellut, mitä se merkitsee tuo\nasunnosta muutto? Häh? Vastaappas, oletko tutkistellut?\n\n-- Enpä häntä ole niin tutkistellut! vastasi Sakariias lauhkeasti\nvalmiina kaikessa mukautumaan herransa mielipiteisiin päästäkseen jos\nsuinkin mahdollista noista pateettisista kohtauksista, mitkä hänestä\nolivat pahemmat katkerintakin nuhdesaarnaa.\n\n-- Et ole tutkistellut, siis kuule nyt ja ratkaise se tuhmalla\njärjelläsi, saatammeko muuttaa vai emme! Mitä merkitsee -- muuttaa?\nSe merkitsee että: herran täytyy mennä ulos ihan koko päiväksi ja\nkulkea jo aamusta alkaen...\n\n-- Miksei sitten saata ulos mennä? huomautti Sakariias. -- Miksei\nsaata olla poissa koko päivän? Eihän se ole terveellistäkään istua\nalati kotona. Hyvä isä, kuinka rumaksikin te olette tullut! Ennen\nolitte kuin tuore kurkku ikään, mutta nyt kun siinä noin istutte --\njumalanähköön minkänäköinen te olette! Kävelisitte ennemmin pitkin\nkatuja, katselisitte ihmisiä tai jotain muuta...\n\n-- Älä pieksä siinä suutasi tyhjään, vaan kuuntele! ärjäsi Oblomov.\n-- Vai minä muka tässä pitkin katuja maleksimaan...\n\n-- Niin, tosiaankin, jatkoi Sakariias innostuneena. -- Puhuvat\ntuolla kaupungilla että sinne on tuotu semmoinen ihmeellinen\nulkomaanelukkakin, niin menisitte sitä katsomaan. Tai menisitte\ntiatteriin tai maskirattiin, niin me sillä aikaa täällä muutettaisiin.\n\n-- Älä lörpöttele joutavia! Kylläpä sinä mainiosti pitäisit huolta\nherrasi rauhasta. Sinulle se tietysti on samantekevää, vaikka koko\npäivän ulkona maleksisin -- et sinä siitä piittaa, missä tai miten\nminä syön siellä enkä saa edes levähtää päivällisen perästä...\nVai ilman minua te täällä muka muuttaisitte! Jos en minä ole\nkatsomassa, menee kaikki rikki. Kyllä minä tiedän -- puheli Oblomov\nyhä kasvavalla vakuuttavaisuudella: -- mitä merkitsee tavaroiden\nmuuttaminen. Se merkitsee särkemistä ja hirveätä hälinää: kaikki\nkapineet rymäytetään yhteen läjään lattiaan. Siinä on sekaisin\nkapsäkit, sohvanselustimet, seinätaulut, piipunvarret, kirjat ja\nrohtopullot, jotka pirutiesi mistä silloin ilmestyvätkin siihen\nkaikki, sillä muulloin ei niitä milloinkaan näy. Jokaikistä esinettä\ntäytyy varoa ettei lyötäisi rikki ... toinen puoli tavaroista\non lattialla, toinen puoli pihalla kuormassa taikka jo uudessa\nasunnossa: tekee mielesi pistää tupakaksi ja rupeat piippua ottamaan,\nvaan tupakat ja piiput ovatkin jo huilanneet pois... Haluat istahtaa,\nvaan ei ole minkä päälle istua, mihin tahansa koskeekin -- kaikki on\nryvettynyttä ja pölyn peittämää, ei ole vettä millä pestä puhtaaksi\nja niin täytyy kulkea koko päivän yhtä likaisilla käsillä kuin on\nsinulla...\n\n-- Minun käteni ovat putipuhtaat, huomautti Sakariias näyttää\nmällistäen kahta anturanpohjan tapaista latuskaa käsien asemesta.\n\n-- No, älä nyt siinä niitä näyttele, virkkoi Ilja Iljitsh vieroen. --\nNiin, ja jos sattuu janottamaan, jatkoi Oblomov, -- niin karahviini\nvielä on, vaan lasi on poissa...\n\n-- Voihan juoda suoraan karahviinistakin, lisäsi Sakariias\nhyvänsuopeasti.\n\n-- Aina sinä vätkytät samaa: voihan sinun mielestäsi olla\nlakaisematta lattiaakin ja pyyhkimättä pölyä, ja mattoja\npieksämättä... Ja sitten vielä uudessa kortteerissa -- pitkitti\nyhä Oblomov viehtyen itsekkin näihin elävinä esiintyviin kuviinsa\nmuutosta -- siellä on kolme päivää kaikki mullinmallin, ei mikään\nole oikealla paikallaan: taulut töröttävät lattialla seinää vasten,\nkalossit makaavat sängyn päällä, saappaat ovat samassa mytyssä\nteeruohojen ja hiuspomaadan kanssa. Ja kun rupeat tarkastelemaan,\nniin huomaat että milloin on tuolinjalka mennyt poikki, milloin\ntaulunlasi siruiksi särkynyt ja sohvaan tullut suuria likatahroja.\nJos kaipaat jotakin kapinetta, niin ei kukaan tiedä mihin se on\njoutunut, onko se kokonaan hukkaantunut vai onko unohtunut vanhaan\nkortteeriin: juokse sitten sinne sitä etsimään...\n\n-- Jaa, toisinaan saa juosta jolkuttaa kymmenenkin kertaa\nedestakaisin, keskeytti Sakariias.\n\n-- No, näetkös! jatkoi Oblomov. -- Ja kuinka ikävä aamuisin nousta\nsängystä uudessa asunnossa! Ei vettä, ei pesävalkeaa, ja talvella\nsaat istua värjöttää ihan kylmässä huoneessa, kun ei ole halkoja --\nmene sitten niitä taas hankkimaan...\n\n-- Ja minkälaiset naapurit sitten Jumala vielä sattuu antamaan!\nhuomautti Sakariias jälleen: -- moniaat ovat semmoisia kitupiikkejä\netteivät salli ottaa yhtä sylillistä halkoja -- eivät edes yhtä\nkauhallista vettäkään.\n\n-- Aivan niin! sanoi Ilja Iljitsh. -- Ensimmäisenä iltana, kun on\njo muutettu, näyttää siltä että nyt ne ovat kaikki puuhat tyystin\nloppuneet, vaan eipäs: vielä pari viikkoa saa kulkea ja koluta:\nmilloin pitää nousta kurkottamaan rullakaihtimia ylös ikkunaan,\nmilloin naulaamaan tauluja seiniin -- kovin tämä kaikki ahdistaa\nsielua eikä tee mielesi elää... Ja sitten ne kustannukset, ne\nkustannukset...\n\n-- Viime kerralla, kahdeksan vuotta takaperin, tuli muutto maksamaan\nkahdensadan ruplan paikkeille -- niinkuin nyt muistan, -- todisti\nSakariias.\n\n-- Niin, sellaista peliä se on! puheli Ilja Iljitsh. -- Ja kuinka\nkolkkoa sitten on asua uudessa paikassa. Luuletko että siihen pian\ntottuu? Viiteen vuorokauteen en minä saa unta uudessa asunnossa.\nTuska minua, kalvaa joka kerta kun aamuisin noustessa näen että\nentisen sorvarinkyltin sijasta vastapäätä katua onkin joku toinen\nkyltti... Ja jos ei sieltä vastapäätä-olevasta ikkunasta ennen\npäivällistä näykkään sitä parturiämmän kurkistavaa naamaa niinkuin\nvanhassa paikassa, niin voi, kyllä se tuntuu minusta niin ikävältä...\nHuomaatkos sinä nyt siis, mihinkä asemaan sinä olet saattamaisillasi\nsinun herrasi -- häh? kysyä tiuskasi nuhteleva Ilja Iljitsh.\n\n-- Kyllä minä huomaan ... sopersi Sakariias nöyrästi.\n\n-- Miksikäs siis tyrkytit minulle muuttamista? Eihän ihminen\nsellaista voi kestää.\n\n-- Minä tässä arvelin etteivät muut ole meitä huonommat, niin että\nkoska muut muuttavat, niin miksemme mekin tässä voisi...\n\n-- Häh? Mitä minä kuulen? kivahti yht'äkkiä Oblomov nousten\nnojatuolistaan. -- Sano heti se uudestaan?\n\nSakariias parka hämmentyi kokonaan tietämättä, miten oli voinutkin\nantaa aihetta herralleen noin pateettiseen huudahdukseen sekä\nliikahdukseen. Eikä hän tohtinut vastata luotuista sanaa.\n\n-- Muut -- vai muut? kertasi Ilja Iljitsh kauhistuneena. -- Niinkö\npitkälle on sinun ilkeä kielesi jo karannut! Nytkö saan minä siis\ntietää sen että olen sinusta yhdenarvoinen kuin joku \"muu\"!\n\nJa pisteliään ivallisesti kumarsi Oblomov Sakariiakselle ja tekeytyi\näärettömän loukkaantuneen näköiseksi.\n\n-- Älkäähän pahastuko, isä Ilja Iljitsh, enhän minä toki teitä aseta\ntasa-arvoiseksi ainoankaan ihmisen kanssa...\n\n-- Ulos! sanon minä, huusi Oblomov käskevästi osoittaen kädellään\nkohti ovea. -- En sinua ilkeä nähdä silmieni edessä. Haa! \"Muut\"?\nSepä kaunista!\n\nSyvästi huoahtaen poistui Sakariias huoneesta. --\n\n-- Voi viheliäistä elämää, murisi hän löntsähtäen lavitsalleen.\n\n-- Hyvä Jumala sentään! ohkui myös Oblomov itsekseen. -- Tämän\naamunhan tahdoin pyhittää työhön, vaan nyt se on pilattu koko\npäiväksi. Ja kuka sen on pilannut? -- Oma palvelija! Kuinka saattoi\nse kokenut ja uskollinen palvelija päästää suustaan niin törkeitä\nsanoja? Kuinka se saattoi?\n\nOblomov ei voinut rauhoittua moneen hetkeen. Vuoronperään hän\nheittäytyi maata, hyppäsi taas pystyyn, harppasi pitkin lattiaa ja\njälleen heittihen makuulleen. Siinä, että Sakariias oli hänet noin\nalentanut _muiden_ tasalle, näki hän mitä hirveimmän loukkauksen\noikeuksiansa vastaan.\n\nJa hän rupesi perinpohjin pohtimaan tätä kysymystä ja tutkimaan,\nmitä merkitsee oikeastaan _muut_ ja mitä hän itse jämissä määrin on\nmahdollinen tai sovelias tuollainen verroille-asettaminen ja kuinka\nraskas on se solvaus, minkä Sakariias on häntä vastaan tehnyt, sekä\nlopuksi: itsetietoisestiko Sakariias häntä loukkasi, se on: oliko\nhän vakuutettu siitä että Ilja Iljitsh todella on samanarvoinen\nkuin \"muut\", taikka muutenko se vain livahti hänen kieleltään\nilman että hän sitä päässään punnitsi? Kaikki tämä koski Oblomovin\nitserakkauteen ja hän päätti selittää Sakariiakselle eroituksen, mikä\noli hänen ja niiden välillä, joita Sakariias käsitti nimellä \"muut\",\nynnä antaa hänen tuntea hänen koko käytöksensä suuren hävyttömyyden.\n\n-- Sakariias! huusi hän siis pitkään ja juhlallisesti.\n\nKuultuaan tämän kutsun ei Sakariias hypännytkään niinkuin ennen\njalkojaan kolistellen ja muristen pankolta, vaan ryömi verkalleen\nalas uunilta ja tölmäten ruumiillaan mihin sattui, käydä käämeröitsi\nesiin hitaasti ja vastahakoisesti -- aivan kuin koira, joka\nkuullessaan isäntänsä äänen, tuntee että nyt häntä kutsutaan tilille\nelkeistään ja että nyt on selkäsauna valmis.\n\nJa hän avasi oven vain puolittain uskaltamatta astua sisään.\n\n-- Sisään sieltä ja pian! komensi Ilja Iljitsh. Mutta Sakariias ei\nliikahtanut, vaan kuhnaili ovessa renkuttaen sitä niinkuin ei siitä\nmuka mitenkään voisi sisään mahtua.\n\nOblomov istui sänkynsä reunalla.\n\n-- Tule tänne! lausui hän lujasti.\n\nSuurella vaivalla näytti Sakariias pääsevän erilleen ovesta, mutta\nsulki sen heti perässään ja painautui selin kovasti sitä vastaan.\n\n-- Tänne näin! kutsui Ilja Iljitsh osoittaen sormellaan paikkaa\nvieressään.\n\nSakariias otti puoli askelta eteenpäin ja pysähtyi kahden sylen\npäähän osoitetusta paikasta.\n\n-- Vieläkin lähemmäksi! käski Oblomov. Sakariias oli ottavinaan\naskelen, mutta nytkäyttikin vain ruumistaan, polkasi jalallaan ja jäi\npaikalleen.\n\nNähdessään ettei millään keinolla tällä kertaa onnistunut\nhoukuttelemaan Sakariiasta likemmäksi itseään, antoi Oblomov hänen\njäädä siihen missä hän seisoi ja katseli häntä jonkun aikaa vaijeten,\nmutta sangen nuhtelevasti.\n\nSakariias, tuntien kiusaa tällaisesta oman persoonansa kiinteästä\ntarkastelusta, tekeytyi sennäköiseksi kuin ei laisinkaan olisi\nherraansa huomannutkaan ja asettui häneen vielä enemmän syrjittäin\nkuin koskaan ennen, eikä tällä erää heittänyt edes vinoa katsetta\nIlja Iljitshiin.\n\nVaan hän alkoi itsepäisesti tuijottaa vasempaan, kokonaan toiseen\nsuuntaan, ja sieltä pisti hänen silmiinsä nuot ammoin tutut\nesineet -- hämähäkinverkkojen siekaleet taulujen ympärillä ja\nsiellä liikkuvassa hämähäkissä näki hän elävän muistutuksen omasta\nhuolimattomuudestaan.\n\n-- Sakariias? virkahti Ilja Iljitsh hiljaa ja arvokkaasti.\n\nEi Sakariias mitään tähän vastannut, sillä luultavasti ajatteli hän\nnäin: \"No mitä sinä siinä taas elämöit? Vai luuletko että sinun\neteesi ilmestyy joku toinen Sakariias kuin se, joka tässä sinun\nedessäsi nyt seisoo?\" ja hän siirsi katseensa isäntänsä sivuitse\nvasemmalta oikealle, mutta siellä myös oli häntä muistuttamassa\npeili, joka peittyneenä paksuun pölykerrokseen hohti kuin mikähän\nmusliinikangas ja sen lävitse ikäänkuin sumun sisään tirkisti häntä\nvastaan altakulmain hänen oma juro ja ruma naamansa.\n\nTyytymättömänä käänsi hän siis silmänsä pois tästäkin surullisesta ja\nhänelle liian tutusta esineestä ja päätti hetkeksi pysäyttää ne Ilja\nIljitshiin. Heidän katseensa kohtasivat toinen-toisensa.\n\nSakariias ei kestänyt sitä nuhdetta, joka kuvastui hänen herransa\nsilmissä ja hän laski sentähden katseensa alas lattiaan, aina\njalkoihin saakka, mutta siinä hän taas tomuisessa matossa, joka oli\ntäynnänsä reikiä, sai lukea ikävän lisätodistuksen palveluksestaan\nherransa luona.\n\n-- Sakariias ... lausui Ilja Iljitsh toistamiseen tunteellisesti.\n\n-- Mitä te tahdotte? sopersi, nyt Sakariias tuskin kuuluvasti ja\nhän melkein vavahti aavistaen intohimoisen mielenpurkauksen olevan\ntulossa.\n\n-- Tuo minulle lasi kaljaa! sanoi Ilja Iljitsh. Sakariiaksen sydäntä\nhelpotti ja ilostuen kuin pikku poika harppasi hän vikkelästi\nkeittiön puolelle ja toi sieltä kaljaa.\n\n-- Kuule, mikä sinua vaivaa? kysyi Ilja Iljitsh leppeästi ryypäten\nlasista ja pidellen sitä molemmilla käsillään. -- Onkos äijällä paha\nomatunto nyt?\n\nSakariiaksen yrmeä naama muuttui äkkiä pehmeäpiirteiseksi ja\njonkunlainen katumuksen ilme valaisi sitä. Hän oli rinnassansa\ntuntenut ensi oireet sydämmessänsä heräävistä kunnioituksen tunteista\nherraansa kohtaan ja käänsi nyt silmänsä yht'äkkiä suoraan hänen\nkasvoihinsa.\n\n-- Tunnustatkos rikoksesi? kysyi Ilja Iljitsh.\n\n\"Rikokseni\" -- vai sitä nuottia hän nyt veisaa! ajatteli Sakariias\nalakuloisena, \"ihan pakkaa itkettämään kun hän noin tässä rupeaa\nkiristämään.\" -- Mitäs te minusta, Ilja Iljitsh, -- alotti Sakariias\nkaikista muikeimmalla äänellään: -- enhän minä mitään muuta sanonut\nkuin että ... tuota...\n\n-- Ehei, odotappas! -- keskeytti Oblomov. -- Käsitätkös\nvähän-vähääkään, mitä olet tehnyt? Pane nyt ensin tämä lasi pöydälle\nja vastaa sitten koreasti!\n\nSakariias ei kuitenkaan osannut mitään vastata, sillä todenteolla hän\nei ymmärtänyt mitä oli tehnyt, mutta tämä ei kuitenkaan estänyt häntä\nkunnioituksella katsahtamasta herraansa; vieläpä painoi hän hiukan\npäätänsä alaspäin syyllisyytensä merkiksi.\n\n-- Älyätkös nyt, kuinka myrkyllinen ihminen sinä olet? ahdisteli\nOblomov.\n\nSakariias oli yhä vaiti ja räpäytti vain pari kolme kertaa tuntuvasti\nsilmiään.\n\n-- Sinä olet pahoittanut sinun herrasi mielen! virkkoi Ilja Iljitsh\nharvakseen ja katseli tuikeantarkastavasti Sakariiakseen nauttien\nhänen hämmennyksestään.\n\nSakariias ei tiennyt miten pelastua tästä tuskallisesta asemasta.\n\n-- Niin että etkös olekkin rumasti tehnyt? kysyi Oblomov.\n\n-- Rumasti olen tehnyt! änkytti Sakariias kokonaan murtuneena tästä\nuudesta pistosanasta.\n\nHän käänsi katseensa milloin oikealle, milloin vasemmalle\nsekä suoraan eteenpäin etsien pelastusta jostakin ja jälleen\nvilahtivat hänen silmissään vuoronperään sekä hämähäkinverkot että\npyyhkimättömät pölyt ja hänen oman naamansa himmeä heijastus ynnä\nitse isännän persoona.\n\n\"Kunpa maa minut nielaisisi, sillä tämä on sitä vihoviimeistä\nelämää!\" siunaili hän itsekseen, nähdessään että vaikka minne päin\ntähystikin, ei voinut välttää pateettista näytelmää. Ja hän alkoi\nräpytellä silmiään niin tiheästi että ei lopulta voinut pidättää\nkyyneliä herahtamasta näkyviin. Vihoviimein heltyi hän laskettamaan\ntuttua lauluaan, vaikka se olikin suorasanaista.\n\n-- Millä minä olen teidän mieltänne pahoittanut, rakas Ilja Iljitsh?\nkysyi hän ihan itku kurkussa.\n\n-- Milläkö? toisti Oblomov. -- Mies! Oletko ikinä ajatellut, mitä\nmerkitsee sanoa: _muut_?\n\nHän ei selittänyt vielä pitemmälle, vaan jatkoi yhä tuijottamistaan\nSakariiakseen.\n\n-- Täytyykö minun se sinulle siis sanoa? Sakariias käännähtihen kuni\nkarhu ketjuissa ja huoahti huoneen täydeltä.\n\n-- _Muu_ -- semmoinen kuin sinä sillä ymmärrät -- on viheliäisistä\nviheliäisin, kirottu ja törkeä, sivistymätön ihminen, joka eleksii\nlikaisesti ja köyhästi pahansiivoisessa ullakko-kamarissa ja\nnukkua retkottaa jollakin maton-rääsyllä ulkona pihalla... Mitäpäs\nsemmoiselle voisi tapahtua elämässä? Ei kerrassa mitään. Kun vain\najaa nahkaansa perunoita ja silliä, niin on hyvä. Hätä kyyditsee sitä\nnurkasta nurkkaan ja päivät pääksyttäin se pötkii paikasta toiseen.\nKyllä semmoisen ihmisen kelpaa muuttaa uuteen asuntoon! Katsohan\nesimerkiksi tuota Ljegajevia: viivotin vain kainaloon ja pari paitaa\nnyyttiin nenäliinaan ja niin mies on valmis lähtemään... \"Mihinkäs\nnyt?\" kysäset häneltä -- \"Minä tässä muutan\", vastaa hän. Kas\nsellainen se on \"muu\"! Vaan olenkos minä sinun mielestäsi tällainen\n\"muu\" -- häh?\n\nSakariias muljautti silmiään päin herraansa, muutti jalkaa, vain ei\nsanonut sanaakaan.\n\n-- Mikä on tämä _muu_? jatkoi Oblomov. -- Muu on sellainen ihminen,\njoka itse puhdistaa saappaansa, itse pukee päällensä, vaikka väliin\nherranakin pöyhkeilee sellainen, joka valehtelee, sellainen joka ei\ntiedä mitä on palvella ja passata, joka ei lähetä ketään asialle,\nvaan laukkaa itse mihin tahtoo. Itse se halotkin uuniin työntelee,\npyyhkiipä toisinaan itse pölytkin...\n\n-- Saksalaisista on monta sellaista, -- tokasi Sakariias jurosti.\n\n-- No siinä näet! Vaan entäs minä? Olenko minä \"muu\"?\n\n-- Te olette kokonaan toinen mies! äänsi Sakariias surkeasti,\nvieläkään käsittämättä mitä herra hänelle oikeastaan tahtoi\nsanotuksi. -- Jumala tiesi, mikä teidän päähänne on pistänyt...\n\n-- Minä olen kokonaan toinen -- vai niin? Odotappas ja punnitseppas\nsiis mitä puhut. Ja koeta käsittää, kuinka \"muu\" elää? \"Muu\"\ntyöskentelee ilman väsymystä, juoksee, hyörii ja häärii yhtämittaa,\n-- pitkitti Oblomov: -- ja silloin kun hän ei tee työtä, silloin elää\nhän syömättä. \"Muu\" kumartelee, \"muu\" pyytää apua, alentaa itsensä...\nVaan minä? No, ratkaiseppas nyt itse, onko tuo \"muu\" sama kuin minä\n-- hääh?\n\n-- Lopettakaahan toki jo, isäkulta, kiusaamasta minua noilla ilkeillä\nsanoilla! rukoili Sakariias. -- Hyvä Jumala nähköön!\n\n-- Minäkö olisin \"muu\"! Vaan kuljeksinkos minä paikasta toiseen ja\nteenkös minä mitään työtä? Ja tulenkos minä toimeen vähällä ruualla\n-- häh? Tai olenkos minä mikään laiha roikale ja vaivaisen näköinen\n-- mitäh? Puuttuukos minulta mitään? Luulenpa että voin lahjoittaa\npoiskin jotain kun niikseen sattuu. En kertaakaan koko elämässäni\nole itse vielä vetänyt sukkia jalkoihini -- jumalankiitos! Ja onkos\nminulla syytä olla rauhaton? Mistäs se tulisi? Ja kenelle minä tätä\ntässä puhun? Etkös sinä ole minua lapsuudestani saakka palvellut?\nKaikki sinä tiedät ja olet nähnyt että minä olen saanut hellän\nkasvatuksen, että minä en ikinäni ole kärsinyt kylmää enkä nälkää,\netten ole tiennyt puutteesta enkä hädästä enkä koskaan tarvinnut itse\nhankkia leipääni enkä ylipäänsä tehdä minkäänlaista halpaa työtä!\nKuinkas sinun omatuntosi siis salli verrata minua muihin? Onkos\nminulla sellainen terveys kuin noilla \"muilla\"? Luuletkos että minä\nkestäisin tehdä kaikkea sitä työtä mitä he tekevät?...\n\nSakariias kadotti täydellisesti viimeisenkin kykynsä käsittää\nOblomovin sanatulvaa. Mutta hänen huulensa pullistuivat sisällisestä\nliikutuksesta samalla kun pateettinen näytelmä jyrisi kuin ukkospilvi\nhänen päänsä ylitse. Vaan ei sanaakaan hän vastannut.\n\n-- Sakariias! uudisti Ilja Iljitsh.\n\n-- Mitä suvaitsette? sihisi Sakariias tuskin kuultavasti.\n\n-- Tuoppas vielä kaljaa!\n\nSakariias toi lisää kaljaa ja kun Ilja Iljitsh juotuaan antoi lasin\ntakaisin, niin yritti hän vikkelästi livahtamaan tiehensä.\n\n-- Äläpäs mene vielä! virkahti Oblomov. -- Minä kysyn sinulta: kuinka\nsinä niin katkerasti saatoit loukata herraasi, jota lapsena olet\nkantanut käsivarsillasi, jota kaiken ikäsi tulet palvelemaan ja joka\nsinua siunaa?\n\nEnempää ei Sakariias kestänyt, sillä sana \"siunaa\" peräti masensi\nhänet. Hän alkoi räpytellä silmiään yhä tiheämpään ja tiheämpään.\nKuta vähemmin hän ymmärsi, mitä Ilja Iljitsh hänelle puhui, sitä\nhaikeammaksi kävi hänen olla.\n\n-- Minä tunnustan syyllisyyteni, hyvä Ilja Iljitsh, alkoi hän\nkatuvaisena kähistä: -- minä olen sen tehnyt tuhmuudesta, pelkästä\ntuhmuudesta...\n\nJa tajuamatta, mitä teki, käytti Sakariias puheensa lopussa sanaa,\njota ei itsekään ymmärtänyt.\n\n-- Mutta minä -- jatkoi Oblomov arvossaan loukatun ihmisen äänellä:\n-- huolehdin läpi päivät ja yöt, vaivaan itseäni niin että väliin\nihan päätä polttaa ja sydäntä kouristaa, öisin en saa untakaan, vaan\nvääntelen ja kääntelen itseäni ja yhä mietiskelen, kuinka tulisi\nparempi olla ... ja kenenkä sitten? Ketä varten minä tässä vaivaa\nnäen? En ketään muita kuin teitä varten -- teidän, talonpoikien\ntähden -- kaiketi siis sinunkin tähtesi. Sinä olet ehkä luullut, kun\nolet nähnyt minun vetävän peiton korviini että siellä se nyt herra\numpipäissä maata motkottaa kuin pölkky ja nukkuu ... ehei, se on\nsuuri erehdys, en minä nuku, minä haudon alituisesti yhtä ainoata\najatusta, sitä nimittäin ettei talonpoikien tarvitseisi kärsiä\nmitään puutetta, etteivät he kadehtisi muita, etteivät he itkien\nvalittaisi minusta Jumalalle viimeisellä tuomiolla, vaan rukoilisivat\nja muistelisivat minua alati rakkaudella. Vaan te olette niin\nkiittämättömät! päätti Oblomov katkeralla syytöksellä.\n\nPerinpohjin tuli Sakariias liikutuksiinsa viimeisistä \"likeistä\"\nsanoista. Vähitellen alkoi hän itkeä nihkuttaa ja hänen sihisevä\nja kähisevä äänensä suli tällä kertaa yhdeksi ainoaksi nuotiksi,\nmutta niin kummalliseksi ettei sellaista varmaankaan lähde mistään\nsoittokoneesta -- jollei ehkä jonkinlaisesta kiinalaisesta\ngongongista tai indialaisesta tamtamista.\n\n-- Isä-kulta, Ilja Iljitsh! rukoili hän. -- Älkäähän toki enää\npuhuko, kyllä jo tässäkin on tarpeeksi. Mitä te, Herran nimessä, niin\nkiivastutte! Ah neitsyt Maaria, sinä Jumalanäiti! Mikä vaiva ja tuska\nnäin yht'äkkiä on minun poloisen päälleni langennut...\n\n-- Mutta sinun -- pitkitti Oblomov yhä häntä kuuntelematta, -- sinun\npitäisi hävetä että olet päästänyt suustasi mokomat sanat. Kas\nminkälaista käärmettä olen elättänytkin povellani!\n\n-- Käärmettä! kauhistui Sakariias läiskäyttäen kämmenensä yhteen ja\nhyrähti sellaiseen itkuun kuin olisi parikymmentä koppakuoriaista\nyhtaikaa suristen lentänyt huoneeseen. -- Milloinka olen minä\nkäärmettä muistanutkaan? änkytti hän itkun seasta. -- En unissanikaan\nniin saastaista elukkaa ole nähnyt!\n\nHe olivat molemmat lakanneet ymmärtämästä toinen-toistansa ja lopuksi\nei kumpikaan ymmärtänyt enää omaa itseäänkään.\n\n-- Miten saattoikin se niin sinun kieleltäsi livahtaa? -- jatkoi\nIlja Iljitsh. -- Ja minä, joka uudistus-suunnitelmassani olin vielä\nmäärännyt sinuakin varten aivan erityisen talon asuaksesi, oman\npuutarhan, oman leivän ja määrätyn vuosipalkankin! Sinusta olen minä\najatellut saavani sekä kartanonhoitajani että majordomukseni ja\nuskottuni kaikissa asioissa. Talonpojat kumartaisivat sinua ja kaikki\nhe puhuttelisivat sinua vain \"herra Sakariias Trofimitsh'iksi\". --\nNiin. Vaan hän on yhä tyytymätön ja loukkaa herraansa puhumalla\n\"muista\". Sillä tavallako sinä osoitat kiitollisuuttasi minua\nkohtaan, voi kelvotonta palkintoa!\n\nSakariias yhä itkeä nihkutti ja Ilja Iljitsh oli itsekkin sangen\nliikutuksissaan. Nuhdellessaan Sakariiasta tunsi hän hetki hetkeltä\nyhä syvempää heltymystä niistä siunaustöistä, joita hän talonpoikien\nsuhteen uneksi aikaansaavansa, ja lausui viimeiset varoituksensa\nvapisevalla äänellä ja ihan kyyneleet silmissään.\n\n-- No, nyt saat mennä tiehesi Jumalan nimessä! sanoi hän\nlepyttelevästi Sakariiakselle. -- Vaan odotappas, annappas vielä sitä\nkaljaa! Kurkkuni on kokonaan kuivunut: se olisi sinun muuten pitänyt\nitsekkin huomata, koska olet kuullut, kuinka herrasi kurkku korisee.\nJa se on kaikki sinun syysi!\n\n-- Toivon että nyt olet ymmärtänyt rikoksesi, -- puhui Oblomov\nkun Sakariias oli tuonut kaljaa: -- ja ettet vastedes yritä\nvertailemaan herraasi muihin ihmisiin. Ja jotta täydellisesti\nkorjaisit erehdyksesi, niin mene nyt isännän kanssa puhelemaan ja\nsovittele siellä niin ettei minun tarvitse talosta muuttaa. Näetkös,\nkuinka sinä nyt olet turmellut sinun herrasi rauhan, saattanut\nminut kokonaan häiriöön ja riistänyt siten minulta jonkun uuden ja\nhyödyllisen ajatuksen. Ja kenenkä vahingoksi on se tapahtunutkaan?\nSinun itsesi, -- teitä talonpoikia vartenhan minä olen koko\npersoonani pyhittänyt, teidän hyväksennehän minä olen ottanut eron\nvirastani, teidän tähdenhän minä näin istun sisällä huoneessani...\nNo, mene nyt Herran nimessä: Hyvä isä, kello lyö jo kolmea! Kaksi\ntuntia ainoastaan on päivälliseen, mitäs minä nyt niissä kahdessa\ntunnissa kerkeän tehdä? -- En kerrassa mitään. Asioita on suunnaton\njoukko. Täytyy siis tehdä niin että kirjeen kirjoittamisen lykkään\nseuraavaan postiin ja korjaussuunnitelman jätän huomiseen. No,\nnyt minä hiukan panen levähtämään sillä olen tuiki väsynyt tästä\nkaikesta. Laske sinä rullakaihtimet alas ja pane ovet tiiviisti\nkiinni ettei mikään häiritseisi. Ehkä minä tässä tuntikaudeksi\nnukahdan. Puoli viisi saat sitten minut herättää...\n\nSakariias alkoi tulpata herraansa tämän huoneeseen. Ensiksi peitti\nhän hänet itsensä vuoteeseen käärien peiton hänen allensa, sitten\nlaski hän alas akuttimet, sulki visusti kaikki ovet, ja läksi hiljaa\nomalle puolelleen.\n\n-- Kunpa sinä sinne edes tukehtuisit, senkin metsäpiru! murisi hän\npyyhkien kyyneltensä jäljet silmistään ja kiiveten pankolle. --\nNiin juuri, metsäpiru! Vai itsepäällinen talo ja ryytimaa ja\nvuosipalkkaa ... mutisi hän, sillä hän oli käsittänyt ainoastaan nämät\nviimeiset sanat. -- Mutta mestari se on ilkeitä sanoja suustansa\npäästämään: niinkuin veitsi ne sydäntä viiltävät... Kas tässä on nyt\nminun taloni ja minun ryytimaani ja siihenpä sääreni nyt oikaisen!\njupisi hän, rajusti kolistellen uunipenkkiä. -- Vai vuosipalkkakin.\nNiin, jos en tässä sieppaisi kouriini milloin riunan, milloin\nviiskopeikkaisen, niin ostamattapa jäisi tupakat ja tarjoomatta ryypyt\nristi-äidille! Hyi horna! Viheliäistä tämä elämä on, kunpa kuolema\nkorjaisi!\n\nIlja Iljitsh kääntyi seljälleen, mutta ei päässyt heti nukahtamaan.\nHän hautoi yhä ajatuksiaan ja oli kovasti rauhaton...\n\n-- Kaksi kamalaa yhdellä kertaa! mutisi hän kääriytyen umpipäihinsä\npeiton sisään. -- Miten ihmeessä minä niistä selviydyn?\n\nMutta oikeastaan nämät kaksi _kamalaa_, se on: tilanhoitajan\npahaatietävä kirje ja muutto uuteen asuntoon, olivat jo lakanneet\nkiusaamasta Oblomovia ja siirtyneet nyt ainoastaan kaikkien hänen\nlevottomien muistojensa sarjaan.\n\n\"Niihin onnettomuuksiin, joilla tilanhoitaja peloittelee, on vielä\npitkälti aikaa\", ajatteli hän: \"siihen saakka voipi paljonkin muuttua\n-- ehkäpä sattuu sateita ja vilja virkoaa, ehkäpä tilanhoitaja\nhiljakseen suorittelee maaverot, ja karanneet talonpojat sijoitetaan\nasuinpaikoilleen\" kuten hänen sanansa kuuluvat.\n\n\"Karanneet talonpojat, hm -- mihinkähän ne ovat mahtaneetkin karata?\"\nmietti hän ja syventyi yhä enemmän taiteellisesti tutkistelemaan tätä\nasianlaitaa. \"Ne ovat karanneet keskellä yötä, luulen ma, sateessa\nja tuulessa, ilman leipää. Missä ne ovat nukkuneet? Ihanko raa'assa\nmetsässä -- taivasalla? Mitenkä mailmassa siellä saattaa maata?\nVaikka niiden pirteissä pahalta haiseekin, niin on niissä ainakin\nlämpöistä kylliksi...\"\n\n\"Mutta miksikä rasittaa itseänsä näillä ajatuksilla? Pian joutuu\nsuunnitelmani valmiiksi -- mitä minä tässä säikyttelenkin itseäni\nennen aikaa? Äh, millainen minä olen...!\"\n\nTuo muutto se huolestutti häntä kuitenkin vähän enemmän. Tämä oli\nnimittäin kaikista tuorein ja viimeisin onnettomuus. Mutta hänen\nlevollinen luonteensa jaksoi jo sulattaa tämänkin tehtävän. Vaikka\nhän himmeästi tiesikin että oli ihan välttämätöntä muuttaa, sitä\nsuuremmalla syyllä, koska Tarantjev oli sekaantunut asiaan, niin hän\nkuitenkin ajatuksissansa lykkäsi tämän elämänsä kiusallisen tapauksen\nainakin viikon ajaksi eteenpäin ja tunsi kuin tunsikin siten\nvoittaneensa itselleen kokonaisen viikon huolettoman rauhan.\n\nJa _ehkäpä_ Sakariias koettaa niin sovittaa ettei ollenkaan tarvitse\nmuuttaa ja _mahdollisesti_ tulevat he ilmankin toimeen, jättävät\ntulevaan vuoteen tai muuttavat kokonaan korjaussuunnitelmansa; niin\n-- _jotenkuten_ he kaikissa tapauksissa siellä nyt päättävät. Sillä\ntodentotta -- olisihan aivan mahdotonta nyt muuttaa...\n\nNäin hänen mielensä vuoronperään riehui ja taas rauhoittui ja näissä\nsovittavissa sanoissa: _ehkäpä, mahdollisesti, jotenkuten_, löysi\nhän lopuksi tälläkin kertaa niinkuin aina ennenkin oli löytänyt, --\nkokonaisen arkullisen toiveita ja lohdutuksia, ikäänkuin olisi se\nollut esi-isiemme liitonarkki, jonka pyhyyksillä hän nyt suojeli\nitseänsä kahta mainittua onnettomuutta vastaan.\n\nMiellyttävä raukeus hiveli jo hänen kaikkia jäseniänsä ja mykkä uni\nalkoi hennosti tuudittaa ja himmentää hänen tunteitaan, samoinkuin\nensimmäinen lievä pakkanen himmentää veden pintaa... Vielä\nsilmänräpäys -- ja hänen itsetajuntansa olisi lennähtänyt jumalatiesi\nminne, mutta yht'äkkiä Oblomov säpsähti ja avasi silmänsä.\n\n-- Enhän ole vielä pessytkään itseäni! Hyvänen aika! Ja kaikki muukin\non tässä vielä tekemättä, sopersi hän. -- Ja suunnitelmani aijoin\nminä panna paperille, enkä ole pannutkaan, ja minulla oli aikomus\nkirjoittaa piiripäällikölle ja kuvernöörille myös, ja talonisännälle\nalotettu kirje se jäi kesken, ja tilit ovat yhä tarkastamatta ja\nrahat antamatta -- ja näin on koko aamupäivä mennyt auttamattomasti\nhukkaan!\n\nJa hän alkoi taas miettiä... \"Olisikohan joku _muu_ minun sijassani\nehtinyt tehdä tämän kaiken?\" välähti yht'äkkiä hänen aivoissansa.\n\"Joku muu, joku muu... Mikä kumma se on tämä joku _muu_?\"\n\nHän syventyi vertaamaan itseään \"muihin\". Alkoi hartaasti harkita\nja aprikoida ja nyt muodostui hänen päässään siitä kokonaan\npäinvastainen käsite kuin se, minkä hän tuonoin oli Sakariiakselle\nantanut _muista_.\n\nHänen oli pakko tunnustaa itselleen että joku muu hänen asemassaan\ntodellakin olisi ehtinyt kirjoittaa kaikki puheenaolleet kirjeet,\nja niin etteivät _joka_ ja _että_ kertaakaan olisi sotkeutuneet\ntoisiinsa, ja että joku muu ilman mutkia olisi muuttanut uuteen\nasuntoon, sekä pannut suunnitelman sujuvasti paperille, vieläpä\nvartavasten matkustanut itse maatilalleenkin...\n\n\"Enköhän minäkin olisi saattanut kaiken tämän siis tehdä... Osaanhan\nminäkin kirjoittaa -- viisaampiakin asioita kuin kirjeitä olen\nennen kirjoitellut. Mihinkä on kaikki taitoni joutunut? Ja mikä\nvaikea temppu se nyt on -- muuttaa? Tarvitsee ainoastaan tahtoa.\nNiin, 'muut' eivät koskaan pue edes yönuttua yllensä, vaan istuvat\nja tekevät työtä, 'muut'\" -- siinä hän haukotteli -- \"eivät nuku\neivätkä makaa juuri milloinkaan ... niillä on aina puuhaa elämässä,\njokapaikkaan ne kerkeävät, kaikki ne katselevat ja tutkistelevat,\njokapaikassa niillä on tekemistä ja asioimista... Vaan mitäs minä!\nMinä poloinen en ole niinkuin 'muut'\", päivitteli hän alakuloisesti ja\nvaipui syviin mietteisiin. Hän oli pistänyt päänsä esiin peiton alta.\n\nSyntyi yksi niitä itsetajunnan selviä hetkiä Oblomovin elämässä.\n\nKuinka hirveältä tuntuikaan hänestä, kun hänen sielussansa yht'äkkiä\nvärähti elävä käsitys inhimillisen kohtalon määräyksestä ja vilahti\nviiva tämän määräyksen ja hänen oman elämänsä välillä ja kun hänen\npäässään toinen-toisensa jälkeen heräsivät kaikenkaltaiset erilaiset\nelämänkysymykset lähtien kuni lintuset säikähtyneinä äkillisistä\nauringonsäteistä sikinsokin liitämään avaruudessa...\n\nHänen sydäntänsä kouristi sangen kipeästi kun hän havaitsi, kuinka\nkehittymätön hän oikeastaan oli, ja kuinka kesken hänen siveelliset\nvoimansa olivat kasvussaan jääneet painon tähden, joka niiden\nkehitystä häiritsi; ja kateus kaiveli häntä siitä että muut niin\ntäysinäisesti ja vapaasti saivat elää, kun sitävastoin koko hänen\nolemuksensa ahtaalle ja ikävälle polulle oli ikäänkuin raskas kivi\neteen viskattu.\n\nHänen herkässä sielussaan sikisi ahdistavainen itsetunto siitä,\nkuinka monet puolet hänen luonteensa ominaisuuksista eivät laisinkaan\nolleet päässeet hereille, ja kuinka toisia puolia oli ainoastaan\nhiukkasen pinnalta liikahutettu eikä yksikään ollut loppuunsa asti\nkehitetty. Vaan samalla hän kivuloisesti tunsi että hänen sisäänsä\non kaivettu kuni haudan kätköön joku hyvä ja valoisa elämänaines,\njoka kentiesi paraikaa teki kuolemaansa taikka lepäsi se siellä kuni\nvuoren helmoissa piilee kultakappale, minkä jo kauvan sitten olisi\nollut aika ilmestyä mailmaan käypänä rahana.\n\nMutta syvälle ja raskaasti oli tämä aarre vajonnut mutaan ja\npaljon oli sen ympärille likaa tarttunut. Oli ikäänkuin joku olisi\nvarastanut ja kaivanut piiloon hänen sieluunsa kaikki ne kalleudet,\njotka mailma ja elämä hänelle oli lahjoittanut. Jotakin oli estämässä\nhäntä syöksymästä elämän tanterelle ja lentämästä sitä pitkin\nkaikilla älyn ja tahdon purjeilla. Joku salainen vihollinen oli jo\ntien alussa laskenut hänen päällensä raskaan kätensä ja viskannut\nhänet kauvas syrjään suorasta inhimillisestä suunnasta...\n\nJa nyt ei hän nähtävästi enää voi mitenkään päästä tästä erämaasta\nja autiosta korvesta sille suoralle polulle. Korpi pitelee häntä\nvankinaan ja synkkä pimeys hänen sielussaan sakenee sakenemistaan ...\npolku kasvaa kasvamistaan umpeen, valoisa tunne tuulahtaa ilmi yhä\nharvemmin ja herättää ainoastaan silmänräpäykseksi sisällä nukkuvat\nvoimat. Älyn lahjat, tahdon tarmo ovat ammoin ja luultavasti iäksi\nhervonneet. Hänen elämänsä ehdot ovat pienentyneet mikroskoopillisiin\nmittoihin eikä hän edes näistä ehdoista onnellisesti suoriudu. Hän ei\nsäännöllisesti siirry elämänkohdasta toiseen, vaan viskelehtää niissä\nkuni aallolta aallolle eikä ole hänellä voimaa yhteenperään asettaa\ntahtonsa tarmoa jotakin vastustamaan taikka viehtyä kuuntelemaan\njärjen kutsuvaa ääntä.\n\nSurkeaksi kävi hänen mielensä tehdessä tätä salarippiä oman itsensä\nedessä. Hyödyttömät valitukset menneisyydestä ja omantunnon polttavat\nnuhteet haavoittivat häntä kuin terävät neulat ja kaikin voiminsa\nkoetti hän karistaa niskoiltansa näiden nuhteiden tuottamaa taakkaa\nja keksiä syypään ulkopuolella omaa itseään sekä kääntää häntä\nvastaan niiden pistävät kärjet. Ketä vastaan siis hän tahtoi ne\nkääntää? -- Sakariiasta! \"Niin, tämä kaikki on hänen syynsä...\"\nsopersi hän. Ja hän muisti samassa kaikki erikoiskohdat äskeisessä\nkinassaan Sakariiaksen kanssa ja tulipalona lennähti hänen\nkasvoillensa räikeä häpeän puna.\n\n\"Mitä, jos joku olisi sattunut kuulemaan?...\" säpsähti hän kiintyen\nkovasti tähän ajatukseen. \"Jumalankiitos sentään ettei Sakariias osaa\nkertoa eikä sitä salaisesti kenellekkään uskoa -- jumalankiitos!\"\n\nJa hän huokasi raskaasti, kiroili itseään, kierrähteli kyljellä\ntoiselle, etsiskeli syyllistä -- eikä löytänyt. Hänen ähkäyksensä ja\nvoihkauksensa kuuluivat aina Sakariiaksen korviin.\n\n-- Siellä se sika nyt puhkailee ja röyhtäilee, kun sai kaljaa mahansa\ntäyteen! murahti Sakariias sapekkaasti.\n\n\"Miksikä minä olenkin tällainen raukka?\" kysyi Oblomov itseltään\nmelkein kyynelet silmissään ja piiloitti päänsä jälleen peiton alle,\n\"niin miksikä?\"\n\nMutta etsittyään mielessään turhaan sitä turmiollista perustusta,\nmikä esti häntä elämästä niinkuin olisi pitänyt, niinkuin \"muut\"\nelivät, ummisti hän huoaten silmänsä, ja jonkun minuutin kuluttua\nalkoi herpaiseva uneliaisuus uudelleen kahlehtia hänen aistimiaan.\n\n-- Minäkin ... tahtoisin... -- kuiskahti hän väsyneesti vilkuttaen\nsilmiään: -- jotakin... Vai eikö luonto ole minulle antanut mitä\nmuille... Ei, ei, jumalankiitos ... ei ole syytä valittaa...\n\nTämän jälkeen kuului hänen huuliltaan rauhaa-ennustava huoahdus. Hän\noli vihdoinkin siirtynyt mielenliikutuksensa kiihkosta tavalliseen\nnormaali-tilaansa, levollisuuteen ja henkiseen turtumukseen.\n\n-- Kohtalo kai näin tahtoo? Mitäs minä sille voin? sopersi hän, jo\nunen pöpperössä.\n\n-- \"Pari tuhatta ruplaa vähemmän tuloja\" ... virkkoi hän yht'äkkiä\nkovalla äänellä. -- \"Kyllä, kyllä, hetipaikalla, odotahan hiukan...\"\n-- ja hän heräsi taas puoleksi.\n\n-- Vaan kuitenkin ... olisinpa utelias tietämään, minkätähden minä\nolen ... juuri tällainen? mutisi hän... Hm...\n\nHänen silmäluomensa painuivat jälleen umpeen.\n\n-- Niin miksikä? ... Kentiesi sentähden ... että ... että ... koetti\nhän ponnistellen ajatella, mutta ei enempää jaksanut.\n\nSyy jäi selviämättä. Kieli ja huulet kangistuivat silmänräpäyksessä\nkeskellä lausetta ja suu seisahtui puoleksi auki. Sanan sijasta\nnousi vielä yksi ainoa huokaus ja heti sen jälkeen rupesi kuulumaan\ntasainen kuorsaus.\n\nUni pysähdytti hänen ajatustensa laiskasti vetelehtivän juoksun ja\nsiirsi hänet silmänräpäyksessä toiseen ajankohtaan, toisten ihmisten\npiiriin ja toisellaiseen paikkaan, jonnekka mekin nyt häntä lukijan\nkanssa seuraavassa luvussa tahdomme seurata.\n\n\n\n\nOBLOMOVIN UNI.\n\n\n[Tässä luvussa on suomentaja käyttänyt hyväkseen erästä ennen tehtyä\nkäännöstä sitä parannellen.]\n\nMissä olemme? Mihin siunattuun sopukkaan mailmassa onkaan meidät\nsiirtänyt Ilja Iljitsh Oblomovin uni? Oi mikä ihmeellinen seutu!\n\nTosin ei siellä ole merta eikä korkeita vuoria, ei kallioita\neikä kuiluja, ei suuria humisevia metsiä -- ei siellä ole mitään\nsuurenmoista, jylhää tai synkkää.\n\nSillä kukapa kaipaisikaan tuota jylhää ja suurenmoista? Merta\nesimerkiksi? Olkoon se missä on! Se saattaa vain ihmisen\nsurulliseksi: sitä katsellessa tekee mieli itkeä. Sydän\nhuikenee arkuudesta tuota silmänsiintämätöntä ulappaa, joka ei\ntarjoo katseelle mitään lepopaikkaa, vaan ainoastaan uuvuttaa\nyksitoikkoisella äärettömyydellään.\n\nMeren hurja mylläkkä ja pauhina ei hivele hennosti herkkää korvaa;\naallot ne vain yhä jatkavat samaa synkkää virttänsä, jota mailman\nalusta ovat veisanneet ja jonka sisällyksestä ei kukaan selkoa\nsaa; yhä vain kuuluu niissä sama vihlova valitus, samat kamalat\nhuokaukset, ikäänkuin lähtisivät ne jostain kovasti vaivatusta\nhirviöstä. Eivät visertele lintuset sen vierillä; ainoastaan kuoleman\nhiljaiset lokit liitelevät rannalla ja kiertelevät piirissä liki\npintaa.\n\nVoimaton on pedon kiljunta tämän luonnon pauhinan rinnalla, mitätön\non myös ihmisääni, ja itse ihminen niin pieni, niin heikko, että\nhän kokonaan katoo tämän avaran kuvan yksityiskohtien sekaan. Senpä\ntähden meren katseleminen kai tuntuikin hänestä niin raskaalta.\n\nEi, olkoon meri missä on! Eihän edes sen hiljaisuuskaan eikä\nliikkumattomuus herätä iloisia tunteita ihmissielussa: sen\nvähäisinkin väreily muistuttaa hänelle sitä suunnatonta, vaikkakin\nnukkuvaa voimaa, joka ajoittain niin ilkeästi tekee tyhjäksi ihmisen\nylpeän tahdon ja niin syvälle hautaa hänen rohkeat aikeensa, kaikki\nhänen puuhansa ja vaivannäkönsä.\n\nVuoret ja kuilut eivät myöskään ole omiansa ihmistä ilahduttamaan.\nNe ovat jylhät ja hirvittävät, ikäänkuin villipedon uhkaavasti\nojennetut kynnet tai hampaat; liian elävästi muistuttavat ne meitä\nheiveröisestä olemuksestamme pitäen meitä pelossa ja tuskassa\ntapaturman takia. Ja taivaskin siellä vuorien ja rotkojen yläpuolella\nnäyttää niin kaukaiselta ja saavuttamattomalta, aivankuin olisi se\nhyljännyt ihmiset.\n\nEi ole semmoinen se rauhallinen paikka, johon sankarimme äkkiä joutui.\n\nTaivas siellä näyttää päinvastoin litistyneen likemmäksi maata, ei\nsuinkaan salamoita viskelläkseen, vaan syleilläkseen suosikkiansa\nsitä lujemmin ja rakkaammin: se levitteleikse niin lähellä pään\npäällä, kuni kodin turvallinen katos, suojellakseen valittua\nseutuansa kaikilta onnettomuuksilta.\n\nAurinko valaisee siellä kirkkaasti ja kuumasti puolen vuotta\nkerrallaan ja sitten se poistuu, ei kuitenkaan äkkiä, vaan\nverkalleen, ikäänkuin vastenmielisesti, katsellen vielä taakseen\nrakastettua paikkaa ja lahjoittaen sille syksyllä, sateiden lomassa,\nhuikean lämpöisen päivän.\n\nVuoret siellä ovat vain pienoiskuvia niiden hirvittävien vuorien\nrinnalla, jotka jossain maan paikassa niin kovasti mielikuvitusta\npeloittelevat. Täällä ovat ne vain parvi matalia kukkuloita, joiden\nharjalta on niin hauska seljällään, teuhaten liukua alas tai\nhaaveillen katsella maillensa menevää aurinkoa.\n\nJoki juosta liruttaa hilpeänä; se milloin lavenee leveäksi lammeksi,\nmilloin kiitää eteenpäin ripeästi luistavana lankana, milloin taas\ntyyntyy aivankuin mietiskellen jotain ja hiipii hyvin hiljaa ylitse\nkivien, lähettäen molemmille puolilleen vallattomia puroja, joiden\nporinaan on niin suloista nukahtaa.\n\nKoko paikkakunta noin viidentoista tai kahdenkymmenen virstan\nalueella tarjoaa joukon kauniita, hymyileviä maisemia. Hiekkaiset,\nkaltevat jokirannat, valoisa vesi ja siihen kummulta suikerteleva\npieni viidakko, kierteinen rotko, jonka pohjalla lirisee puronen sekä\nkoivulehto -- kaikki tuo oli aivan kuin varta vasten koottu samaan\npaikkaan ja mestarillisesti sovitettu yhteen.\n\nLevottomuuksien ahdistama tai niitä kokonaan tuntematonkin sydän\npyrkii piiloutumaan tähän mailman unohtamaan soppeen siellä elääkseen\nkenenkään tietämättä onnellista elämää. Siellä on odotettavissa\nrauhallinen pitkä ikä, aina siksi kunnes valkenee hius ja huomaamatta\nsaapuu unen kaltainen kuolema.\n\nSäännöllisesti ja häiritsemättä tapahtuu siellä vuoden kiertokulku.\n\nAllakan ilmoituksen mukaan tulee maaliskuussa kevät, likaiset\nvesipurot lähtevät liikkeelle ylängöiltä, maa sulaa ja siitä nousee\nlämpöistä höyryä; talonpoika riisuu yltänsä ryyppyturkin, tulee\nulkoilmaan paitasillaan ja, peitettyään silmät kädellään, nauttii\nkauvan auringonpaisteesta mielihyvällä puristellen hartioitaan;\nsitten vetää rytyyttää hän kumoon kaadettuja rattaita esiin milloin\ntoisesta, milloin toisesta aisasta, tai tarkastelee ja potkaisee\njalallaan jotain riiman alla viruvaa auraa, valmistautuen tavallisiin\ntöihinsä.\n\nEivät palaa tänne äkkinäiset lumituiskut keväällä, eivät peitä\npeltoja eivätkä katko lumipainollaan puita. Talvi, kylmäkiskoisen\nkaunottaren tavoin, säilyttää luonteensa laadun aina säännönmukaisen\nlämpimän ilmestymiseen saakka; ei ärsytä se odottamattomilla\nsuojasäillä eikä ahdista tavattomilla pakkasilla; kaikki käypi\nsäännöllisen, luonnon määräämän järjestyksen mukaan.\n\nMarraskuussa alkaa lumi ja pakkanen, joka loppiaiseksi kovenee siihen\nmäärään että talonpoika, pistäydyttyään hetkeksikään tuvastaan ulos,\npalaa sisään välttämättömästi parta kuurassa; vaan jo helmikuussa\ntuntee herkkä nenä ilmassa lähestyvän kevään lauhkeita lehahduksia.\n\nMutta kesä, kesä se vasta on hurmaava siinä seudussa! Silloin on\nsiellä ilma niin harvinaisen raitis ja kuiva ja täynnänsä -- ei\nsitruunan eikä laakerin, vaan ainoastaan koiruohon, männyn ja\ntuomen tuoksua, silloin ovat siellä päivät niin ihmeen kirkkaat,\nauringonsäteet lievän kuumat ja taivas melkein kolmen kuukauden\nkuluessa ihan pilvetön.\n\nKun kirkkaat päivät kerran alkavat, niin kestääkin mitä kolme, jopa\nneljäkin viikkoa; iltakin on silloin lämmin ja yö samoin. Tähdet\ntuikkivat taivaalta niin lempeästi, niin ystävällisesti.\n\nJos taas tulee sade -- niin mikä siunaustatuottava kesäinen sade se\non! Sadepisarat putoovat ripeinä, runsaina, hyppelehtivät hilpeästi\naivankuin äkkiä ilahdutetun ihmisen kuumat kyyneleet; mutta tuskin on\nsade lakannut, kun jo kirkas aurinko taas rakkaasti hymyillen kuivaa\nkedot ja kummut, niin että koko seutu jälleen onnellisena hymyilee\nvastaukseksi auringolle.\n\nIloisena tervehtii maamies sadetta. -- Sade se kastelee, aurinko\nse kuivailee! sanoo hän nautinnolla asettaen lämpimän sateen alle\nkasvonsa, hartiansa ja selkänsä.\n\nUkkosen ilmat siellä eivät ole peljättäviä, vaan hyötyä tuottavia: ne\nsattuvat aina samaan aikaan, unohtamatta juuri koskaan Iljan päivää,\nikäänkuin tahtoisivat siten pitää voimassa vanhan kansan ilmatietoja.\nJyräyksien lukukin ja voima näyttävät joka vuosi olevan samat,\naivankuin valtion varastosta vuosittain annettaisiin sama määrä\nsähköä.\n\nEi siinä seudussa kuule hirveistä myrskyilmoista eikä\nmaanjäristyksistä.\n\nSanomalehdistä ei kukaan ole vielä lukenut mitään semmoista tästä\nluojan siunaamasta seudusta. Eikä siitä koskaan mitään muutakaan\nolisi kirjoitettu sanomalehtiin, jollei eräs talonpojan vaimo Marina\nKuljkova, 28 vuotias, olisi kerran synnyttänyt nelosia, josta\nmerkillisestä tapauksesta vaikeneminen ei tietysti mitenkään enää\nkäynyt laatuun.\n\nEi ole Herra rangaissut sitä seutua egyptiläisillä eikä muillakaan\nvitsauksilla. Ei kukaan asukkaista ollut ikinä nähnyt mitään\npelästyttäviä taivaan merkkejä, ei tulisia palloja eikä äkillistä\npimeyttä; ei ole siellä myrkyllisiä matelevaisia; hävittävät\nheinäsirkat eivät lentele sinne; ei ole siellä kiljuvia leijonia\neikä karjuvia tiikereitä, ei edes karhuja tai susia, siitä syystä\nettei ole metsiä. Kedoilla ja kylissä näkee vain runsaasti märehtiviä\nlehmiä, määkiviä lampaita ja kaakattavia kanoja.\n\nJumalatiesi, olisikohan runoilija tai haaveilija tyytyväinen\ntällaisen rauhallisen kulmakunnan luontoon. Nämät herrat, kuten\ntunnettu, vaipuvat mielellään kuun ihailuun tai kuuntelevat\nsatakielien viserryksiä. He suosivat tuota keimailevaa kuuta, joka\nverhoutuu kellertäviin pilviin sekä katselee salaperäisesti lehvien\nläpi tai heittelee hopeisia valonlyhteitä vasten rakastajiensa silmiä.\n\nVaan tässä seudussa ei laisinkaan tunnettu tämänkaltaista runollista\nkuuta. Täkäläinen kuu näytti hyvänsävyiseltä ja katseli avosilmin\nkyliä ja vainioita sekä muistutti ihmeesti muodoltaan vaskista,\nkirkkaaksi puhdistettua kattilaa.\n\nTurhaan rupeaisi runoilija katselemaan sitä riemastunein silmin:\nse katseleisi runoilijaa vastaan yhtä avomielisenpuhtaasti kuin\npyöreämuotoinen maalaiskaunotar katselee himosilmäistä kaupungin\nkeikaria.\n\nSatakieliä ei myöskään siinä seudussa kuultu, kenties siitä syystä,\nettei siellä ollut siimekkäitä turvapaikkoja eikä ruusuja; mutta sen\nsijaan mikä paljous peltokanoja! Kesällä, elonkorjuun aikana poikaset\nniitä pyysivät ihan käsillään.\n\nEi saa kuitenkaan luulla että peltokanat siellä joutuivat\nherkuttelijain suuhun -- ei, se ei kuulunut paikkakunnan tapoihin:\npeltokana oli lintu, jota ei käytetty ruoaksi. Se sulostuttaa siellä\nihmisten korvia vain laulullaan: siitä syystä melkein joka talossa\nriippui katossa rihmahäkki, jossa oli peltokana.\n\nRunoilija ja haaveksija eivät olisi edes tyytyväisiä tämän\nyksinkertaisen ja vaatimattoman seudun yleiseen ulkomuotoon. Ei\nheille onnistuisi nähdä siellä sveitsiläistä tai skottilaista iltaa,\njolloin koko luonto -- metsä, vesi, talojen seinät ja hiekkasärkät\n-- kaikki ruskottaa punaisessa valossa; jolloin tällä punertavalla\npohjustalla selväpiirteisesti kuvautuu hiekkaista, kiertelevää tietä\nmyöten ajava ratsastajaparvi, joka seuraa jotakin aatelisneitiä\nvanhanaikuiseen linnaan, kuullakseen jonkun vanhuksen kertomusta\nruusujen sodasta, syödäkseen vuohenpaistia illaksi ja ihaillakseen\nnuoren neitosen luutun säestyksellä laulamaa ballaadia -- kuvia,\njoilla Walter Scott niin runsaasti on täyttänyt mielikuvituksemme.\n\nEi, mitään semmoista ei täällä ollut.\n\nKaikki oli hiljaista, uneliasta niissä kolmessa tai neljässä kylässä,\njotka sijaitsivat paikkakunnalla. Ne olivat lähellä toinen toistansa\nja näyttipä aivankuin joku jättiläisvoima kerran olisi ne leikillä\nnoin heittänyt ja hajoittanut eri kohtiin, joihin ne sitten jäivätkin\niäksi.\n\nKun yksi mökki oli joutunut rotkon rinteelle, niin siinä se sitten\npysyttelihen ikivanhoista ajoista asti, seisoen puoleksi ilmassa,\nkolmen pönkän kannattamana. Kolme neljä sukupolvea on siinä elänyt\nhiljakseen ja onnellisina.\n\nLuulisi, että kanakin pelkäisi sinne astua, mutta siitä huolimatta\nasuu siellä vaimonsa kanssa Onisim Suslov, kookas mies, joka ei voi\nseisoa suorana omassa mökissään.\n\nEikä jokainen edes osaisi sisäänpääsyäkään Onisimin mökkiin, jollei\nehkä vasta sitten, kun saisi sen asettamaan takasivunsa metsään päin\nja etusivunsa kohti tulijaa.\n\nPortaat näet olivat riipuksissa yli rinteen, niin että kun tahtoi\nmennä mökkiin, täytyi ensin tarttua käsin räystääseen ja sitten\nharpata suoraa päätä portaille.\n\nToinen mökki seisoi kuin pääskysen pesä kummun rinteellä; sen\nvieressä oli kaksi muuta mökkiä ja toiset kaksi sijaitsivat aivan\nrotkon pohjalla.\n\nKylässä vallitsee hiljaisuus, uneliaisuus; ei näy ihmisiä laisinkaan;\nainoastaan kärpäset lentelevät joukottain suristen lämpimässä ilmassa.\n\nAstuessasi mökkiin alat turhaan huudella asukkaita: kuoleman\nhiljaisuus on vastauksena; jossain mökissä kuitenkin vastaukseksi\nrykäsee koleahkolla äänellä joku vanha akka, joka elelee aikojansa\nuunilla, taikka ilmestyy väliseinän takaa paljasjalkainen,\npitkätukkainen, kolmivuotias lapsi, paitasillaan, katsoo tulijaa\npitkään ja vaieten, ja menee sitten peloissaan piiloon.\n\nSama syvä hiljaisuus ja rauha on vainioillakin, ainoastaan siellä\ntäällä kuhnustelee kuin muurahainen ustalla pellollaan auringon\npaahtama kyntömies kyyristyneenä auraansa vasten ja märkänä hiestä.\n\nTyyneys ja häiritsemätön rauha vallitsee myös ihmisten tavoissa\nsiinä seudussa. Ei siellä kuulu ryöväyksiä, ei murhia eikä mitään\nhirvittäviä tapauksia; voimakkaista intohimoista tai rohkeista\nyrityksistä ei siellä myös mitään tiedetty.\n\nJa mitenpä intohimot tai sellaiset yritykset olisivat tulleetkaan\nkysymykseen? Jokainen tunsi siellä omansa. Seudun asukkaat elivät\nkaukana muista ihmisistä. Lähimmät kylät ja pikkukaupunki olivat noin\nviidenkolmatta tai kolmenkymmenen virstan päässä.\n\nMäärättynä aikana vedättivät talonpojat eloa läheiselle Wolgan\nvarrella olevalle laivasillalle, ja se oli asukkaille tunnetun alueen\nrajapyykkinä; jotkut matkustivat myös kerran vuodessa markkinoille,\nmutta mitään muuta yhteyttä muiden ihmisten kanssa ei ollut.\n\nKaikki heidän huolenpitonsa tarkoitti vain omaa itseä.\n\nHe tiesivät että kahdeksankymmenen virstan päässä oli \"kuperni\" eli\nläänin pääkaupunki, mutta harvat elämässään kävivät niin kaukana;\nsitten tiedettiin että oli vielä Saratov tahi Nishnij; kuultiin\nmyöskin että on olemassa Moskova ja Pietari, että Pietarin takana\nasuvat ranskalaiset tai saksalaiset, mutta sitten alkoi heille\ntuntematon mailma, oudot seudut, joissa asui kummituksia, kaksipäisiä\nihmisiä ja jättiläisiä; kauempana seurasi pimeys ja -- lopuksi kaikki\npäättyi siihen kalaan, joka kantaa seljässään koko maata.\n\nJa koska heidän seutunsa ei ollut juuri mikään läpikulkupaikka, niin\nei ollut mahdollista saada tuoreita tietoja siitä mitä mailmassa\ntapahtui. Puuastiain tekijät elivät heistä kahdenkymmenen virstan\npäässä, vaan eivät hekään tienneet sen enempää. Ei ollut edes mitään,\njohon olisi voinut verrata omia olojansa ja jonka mukaan olisi voinut\npäättää, elivätkö he hyvästi vai huonosti, olivatko rikkaat vai\nköyhät tai voisikko vielä jotain toivoa, mitä oli muilla.\n\nNämät onnelliset ihmiset ajattelivat ettei toisin voinut olla, että\nkaikki muutkin elivät juuri sillä tavoin, ja että elää toisin on --\nsynti.\n\nHe eivät olisi uskoneetkaan, jos heille olisi sanottu, että muut\njollain toisella tavoin kyntävät, kylvävät, niittävät tai myyvät.\nMitä intohimoja tai mielenkiihkoja olisi heillä siis voinut olla?\n\nHeillä kuten kaikilla muillakin ihmisillä oli tosin huolia ja\nheikkouksia, veronmaksuja, laiskuutta ja unta, mutta se kaikki\ntapahtui heillä helposti eikä pannut verta kuohumaan.\n\nViimeisten viiden vuoden kuluessa ei muutamasta sataluvusta\nihmisiä ollut kuollut yhtäkään, ei edes luonnollisella kuolemalla,\nväkivaltaisesta kuolemasta puhumattakaan.\n\nMutta jos joku vanhuuttaan tai jonkun vanhuuden taudin vaikutuksesta\nvaipuikin ikuiseen uneen, niin sitäkös tavatonta tapausta\nkummasteltiin pitkät ajat.\n\nVaan kun seppä Taras kerran oli vähällä kuolla kupsahtaa\nmaahankaivetussa saunassaan, pelkästä löylystä, niin että täytyi\nukkoa valella vedellä, niin se taas ei heistä tuntunut ollenkaan\nkummalta.\n\nRikoksista oli herneiden, porkkanain ja nauriiden varastaminen\nkasvitarhoista hyvin tavallinen; mutta kerran hävisi äkkiarvaamatta\nkaksi porsasta ynnä kana -- ja sepä oli tapaus, joka sai hämmästymään\nkoko paikkakunnan ja jonka tekijöinä pidettiin yksimielisesti\näskettäin markkinoille matkustaneita puuastiain kauppiaita. Mutta\nmuuten olivat tällaiset tapaukset sangen harvinaisia.\n\nKerran löydettiin mies makaamassa ojassa, aitauksen takana, lähellä\nsiltaa, nähtävästi joku kaupunkiin menneestä matkueesta haihtunut.\n\nPoikaset huomasivat hänet ensimmäisinä ja juoksivat kauhistuneina\nkylään sanoen nähneensä jotakin hirveätä, louhikäärmeen tai\nkummituksen, joka makasi ojassa, ja oli ajanut heitä takaa ja vähältä\nsyönyt suuhunsa yhden heistä, Kusjka nimisen.\n\nSilloin rohkeampiluontoiset miehet varustivat itsensä hangoilla ja\nkirveillä, ja suuressa joukossa menivät ojalle.\n\n-- Älkää hiidessä sinne menkö! varoittelivat vanhat ihmiset: -- Vai\nluuletteko selkänne kestävän? Palatkaa takaisin. Eihän teitä kukaan\nkäske.\n\nMutta miehet menivät ja noin viidenkymmenen sylen päässä alkoivat\nhuutaa kummitukselle eri äänillä: vastausta ei kuulunut, he\npysähtyivät, sitten taas lähtivät liikkeelle.\n\nOjassa makasi mies, pää painuneena mäenvierua vasten; hänen\nvieressään nähtiin pussi ja sauva, johon oli sidottu kaksi paria\nniinivirsuja.\n\nMiehet eivät katsoneet hyväksi tulla kovin lähelle eikä koskea häneen.\n\n-- Hei mies! huusivat he vuorotellen, raappien kuka niskaansa, kuka\nselkäänsä. -- Kukas olet? Vastaa. Mitäs täällä teet?\n\nMakaaja liikahti nostaakseen päätänsä, vaan ei jaksanut: hän\nnähtävästi oli sairas tai kovin väsynyt. Yksi uskalikko koski häntä\nhangollaan.\n\n-- Älä kajoo! älä kajoo! huusivat toiset. -- Kuka hänet tietää, mikä\nhän on: näethän, ei älähäkkään, piru tietköön, mikä se on... Älkää\nkajotko häneen, pojat!\n\n-- Lähtään pois, sanoivat muutamat -- oikein sanottu, lähtään pois!\nmitä me hänestä, mokomasta. Ei hänestä mitään hyvää lähde!\n\nJa kaikki menivät takaisin kylään ja kertoivat vanhoille, että siellä\nmakasi outo mies, ei haastanut mitään ja oli kuin mikähän vain...\n\n-- Kun on outo, niin älkää kajotko! puhuivat ukot, istuen\nmultaläjällä, kyynäspäät polvea vasten. -- Antaa hänen olla! Turhaa\noli käydäkkin siellä. --\n\nSemmoinen oli se mailman sopukka, jonne Oblomov oli joutunut unessaan.\n\nKolmesta tai neljästä hajallaan olevasta kylästä oli yksi nimeltä\nSosnofka, toinen Wavilofka, virstan matkan päässä toisistaan.\n\nSosnofka ja Wavilofka olivat Oblomovin suvun perintötiluksia ja siitä\nsyystä sanottiin niitä yhteisellä nimellä Oblomofkaksi.\n\nSosnofkassa oli herrasväen asuntokartano. Noin viiden virstan päässä\noli Werhljowon kylä, joka niinikään oli ennen muinoin kuulunut\nOblomovin suvulle, vaan jo kauvan sitten joutunut toisiin käsiin.\n\nKylä kuului eräälle rikkaalle maanomistajalle, joka ei koskaan käynyt\ntiluksillaan: sitä hoiti saksalainen vouti.\n\nSiinä sen paikkakunnan maantieteellinen asema.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlja Iljitsh Oblomov näki unta: hän oli heräävinään pienellä\nvuoteellaan siellä kotona. Hän oli vasta seitsemänvuotias poikanen.\nHänestä tuntui niin keveältä ja hauskalta...\n\nKuinka kaunis hän oli, punakka ja täyteläinen!\n\nVanha lapsenpiika on odottanut pikkuherran heräämistä ja alkaa nyt\nvetää sukkia hänen jalkaansa; hänpä ei sallikkaan sitä, on vallaton\nja heiluttelee jalkojaan; hoitaja koettaa hillitä häntä ja molemmat\nnauravat ääneen.\n\nVihdoin saa hoitaja nostetuksi hänet jaloilleen; sitten pesee hän\nhänen silmänsä, kampaa tukan ja taluttaa äidin luo.\n\nNähdessään kauvan sitten kuolleen äitinsä, vavahti Oblomov unessakin\nilosta ja silmäluomien alta herahti pari kuumaa kyynelpisaraa.\n\nÄiti suuteli häntä ihastuneena, sitten tarkasteli häntä huolehtivan\nnäköisenä, eivätkö hänen silmänsä olleet sameat, kysyi, eikö tunnu\nkipua jossain paikassa, tiedusteli hoitajalta, oliko lapsi nukkunut\nrauhallisesti, eikö ollut herännyt yöllä, eikö heitellyt itseään\nunessa, eikö ollut hänellä kuumetta? Sitten otti häntä kädestä ja vei\njumalankuvan eteen.\n\nSiellä, langeten polvilleen ja syleillen lasta toisella kädellään,\nalkoi äiti sanella hänelle rukouksen sanoja.\n\nPoika kertasi niitä hajamielin, katsoen ulos ikkunasta, josta lehahti\nsisään viileä tuulahdus ja syreenin tuoksu.\n\n-- Äiti, lähdemmekö tänään kävelemään? kysyi hän äkkiä kesken\nrukousta.\n\n-- Lähdemme, kultaseni, vastasi äiti hätäisesti luomatta silmiään\njumalankuvasta ja kiirehtien lopettamaan rukouksen sanoja.\n\nPoika kertaili laimeasti niitä, mutta äiti saneli rukouksen suurella\nhartaudella.\n\nSenjälkeen mentiin isän luo ja sitten teetä juomaan.\n\nTeepöydän ääressä näki Oblomov heillä asuvan vanhan tädin,\nyhdeksänkymmentä vuotiaan, joka alituisesti mutisi jotakin häntä\ntuolin takana palvelevalle, vanhalle, tutisevalle naispalvelijalle.\nSiellä oli myöskin kolme vanhanpuoleista neitiä, isän kaukaisia\nsukulaisia, ja äidin hiukan sekapäinen lanko, sekä seitsemän sielun\nomistaja, maanviljelijä Tshekmenev, joka vieraili heillä, ja sitten\nvielä joitakuita vanhoja herroja ja naisia. Koko tämä Oblomovin\ntalossa oleskeleva seurue kääntyi Ilja Iljitshin puoleen ja alkoi\nhäntä hyväillä ja suudella.\n\nSenjälkeen alkoi hänen ruokkimisensa vehnäleivällä, korpuilla ja\nkermalla.\n\nSitten äiti, hyväiltyään häntä vielä, päästi hänet kävelemään\npuutarhaan, pihalle, niitylle, varoittaen ankarasti lapsenhoitajaa\npitämään lasta silmällä, eikä laskemaan hevosten, koirien tai pukin\njalkoihin, pysymään kartanon läheisyydessä eikä millään muotoa\npäästämään lasta rotkolle, joka oli kaikista kauhein ja vaarallisin\npaikka mitä koko ympäristöllä tunnettiin.\n\nSieltä oli löydetty kerran koira, joka havaittiin vesikauhuiseksi\nainoastaan sillä perustuksella että se pakeni ihmisiä, kun sitä\nvastaan hyökättiin hangot käsissä, ja sitten katosi jonnekin mäen\ntaakse; sinne oli kerran laahattu raato; rotkossa ajateltiin olevan\nmyös ryöväreitä ja susia tai muita sellaisia olentoja, joita\njoko siinä seudussa tai yleensä koko mailmassa ei muuten ollut\nolemassakaan.\n\nPoika ei malttanut odottaa, kunnes äiti olisi lopettanut\nvaroituksensa: hän oli jo kauvan sitä ennen kartanolla.\n\nIloisesti ihmetellen, ikäänkuin ensikertaa katseli hän kotikartanoa,\nsen kallellaan olevaa porttia, keskeltä painunutta puukattoa, jolla\nkasvoi hieno, vihertävä sammal, horjuvia portaita, kaikellaisia\nulkorakennuksia sekä huonosti hoidettua puutarhaa.\n\nHänen olisi kovasti tehnyt mieli kiivetä pitkälle, koko taloa\nympäröivälle parvekkeelle katsoakseen sieltä jokea; mutta parveke oli\nvanha, tuskin pysyi paikoillaan, ja sen päällä oli sallittu kulkea\nainoastaan _palvelusväen_, jota vastoin _herrasväki_ ei sinne mennyt.\n\nHän ei huolinut äidin varoituksista ja lähestyi jo houkuttelevia\nportaita, kun samalla paikalle ilmestyi hoitajatar ja sai hänet\njotenkuten pidätetyksi.\n\nHän juoksi sitten heinäladolle aikoen kiivetä sinne sisään jyrkkiä\ntikapuita myöten; tuskin oli lapsenpiika ennättänyt paikalle,\nkun hänen jo piti juosta kyyhkyslakalle tekemään tyhjäksi pojan\nkiipeämisaikeita sinnekkin; sieltä oli mentävä karjapihalle ja ehkäpä\nvielä -- Herra varjelkoon -- rotkollekin!\n\n-- Herranen aika tuota lasta, mikä hepakko se on! Istutkos nyt\nhiljaa, herraseni? Etkös häpeä! puheli hoitajatar.\n\nJa koko päivän ja kaiket päivät ja yöt sai vanha hoitajatar\nhääräillä ja puuhailla; milloin valtasi hänet tuska, milloin ilo\nlapsen tähden, milloin pelko että tämä lankee ja loukkaa nenänsä,\nmilloin riemu hänen lapsellisten hyväilyjensä takia, milloin suru\nhänen kaukaisen tulevaisuutensa tähden; tämä kaikki sai eukon\nsydämmen sykkäilemään, se lämmitti vanhuksen verta ja tuki jotenkuten\nhänen uneliasta elämäänsä, joka ilman sitä ehkä jo kauvan sitten\nolisi sammunut.\n\nEikä lapsi ollutkaan aina hurjapäinen; se kävi joskus hiljaiseksi,\nistuutui hoitajansa viereen ja katseli tarkkaavaisesti eteensä. Hänen\nlapsellinen mielensä seurasi kaikkia ilmiöitä, jotka olivat hänen\nedessään; ne lankesivat syvälle hänen sieluunsa sitten kasvaen ja\nkehittyen siellä aikaa myöten.\n\nAamu on ihana, ilmassa on viileyttä, aurinko ei vielä ole korkealla.\nKartanosta, puista, kyyhkyslakasta ja kuistista on lähtenyt pitkiä\nvarjoja. Puutarhassa ja pihalla on muodostunut vilpoisia paikkoja,\njotka houkuttelevat mietiskelyyn ja uneen. Ainoastaan ruispelto\nkaukana ikäänkuin palaa tulessa, ja häikäisevästi välkähtelee joki\nauringon paisteessa.\n\n-- Miksi tässä on pimeätä, vaan tuolla on valoisaa, vai tuleeko kohta\ntuollakin valoisata? kysäsee lapsi.\n\n-- Siitä syystä, pikku herra, että aurinko kulkee kuuta vasten ja kun\nei huomaa sitä, niin muristaa kasvojansa, vaan sitten kun huomaa,\nsitten kirkastuu, vastaa hoitajatar.\n\nLapsi miettii sitä ja katselee ympärilleen: hän näkee, kuinka Antippa\nlähtee hevosella veden hakuun; hänen vieressään pitkin maata kulkee\ntoinen Antippa, kymmenen vertaa suurempi; vesitynnyrikin näyttää\nkartanon kokoiselta, mutta hevosen varjo peittää koko niityn, se\nharppaa ainoastaan pari kertaa niityn kohdalla ja äkkiä, siirtyy mäen\ntaakse, vaikka Antippa ei ennättänyt vielä kartanoltakaan poistua.\n\nLapsi myöskin harppaa pari kertaa, vielä harppaus -- ja hänkin olisi\nollut mäen takana.\n\nHänen teki mieli päästä mäelle nähdäkseen, mihin hevonen oli\njoutunut. Hän lähti portille, mutta ikkunasta kuului äidin ääni.\n\n-- Muori! Etkös näe että lapsi on juossut auringon paisteeseen! Vie\nhänet varjoon, muuten paahtaa aurinko hänen päähänsä, siten tulee\nlapsi sairaaksi ja ruokahalukin katoo. Jos et katso perään, niin\nvoipi päästä käsistäsi vielä rotkollekkin.\n\n-- Voi sinä vallaton vekara! puhelee hoitaja hiljaa taluttaen lasta\nrappujen luo.\n\nLapsi katselee ja tarkastelee terävillä silmillään, mitä aikuiset\ntekevät, miten aamunsa viettävät.\n\nEi yksikään pikkuseikka, ei yksikään piirre jää uteliaalta pojalta\nhuomaamatta; haihtumattomasti painuu hänen mieleensä kuva kotoisesta\nelämästä; hänen herkkä sielunsa imeytyy täyteen eläviä esimerkkejä ja\nmuodostaa hänelle elämän ohjelman sen elämän mukaan, joka ympärillä\nliikkuu.\n\nEi saata sanoa että aamu menisi hukkaan Oblomovin talossa. Veitsien\nkalina, kun lihapaistia tai kaaliksia keittiössä hakattiin, kaikui\nkylään asti.\n\nVäentuvasta kuului värttinän surina ja hiljainen, hienohko eukon\nääni; oli vaikea eroittaa, itkikö hän vai muutenko hyräili jotain\nsurullista laulua ilman sanoja.\n\nHeti kun Antippa palasi vesitynnyrinsä kanssa, ilmestyi pihalle eri\nhaaroilta akkoja ja miehiä, ämpäreineen, kaukaloineen, ruukkuineen.\n\nTuollapa muudan muija kantaa aitasta keittiöön jauhovakkaa ja munia,\nkokki heittää äkkiä pesuvettä ulos ikkunasta ja kastelee koiran,\njoka koko aamun on katsellut sinne sisään ystävällisesti häntäänsä\nheilutellen.\n\nItse isäntä, ukko Oblomov, ei myöskään ole toimeton. Hän on koko\naamun istunut ikkunansa edessä ja tarkastellut, mitä kartanolla\ntapahtuu.\n\n-- Ignashka hoi! Mitäs kannat, hutilus? kysyy hän ulkona kulkevalta\npalvelijalta.\n\n-- Vien veitsiä väentupaan hiottaviksi, vastasi palvelija\nkatsahtamatta herransa puoleen.\n\n-- No, vie, vie ja katso että veitset tulevat hyvin teroitetuiksi!\n\nSitten pysäyttää hän akan. -- Akka hoi! Akka! Missä olet käynyt?\n\n-- Kellarissa, kulta herra, vastaa tämä, pysähtyen ja katsellen\nikkunaa kohti, varjostaen silmiään kädellä: -- hain maitoa\npäivällistä varten.\n\n-- No, mene, mene! vastasi herra. -- Ja katso ettet läikytä maitoa!\n-- Entä sinä, Saku veijari, mihin taas siellä juokset? huusi hän\nsitten; -- Kyllä minä sinua opetan juoksemaan! Jo kolmatta kertaa\nnäen sinun sitä tekevän. Laita sukkelasti itsesi takaisin etehiseen!\n\nJa Saku meni taas etehiseen torkkumaan.\n\nKun lehmät tulevat laitumelta, niin ukko ensimmäisenä pitää huolta\nsiitä että ne tulevat juotetuiksi; jos taas näkee ikkunasta että\nkoira ahdistaa kanaa, oitis ryhtyy ankariin toimenpiteisiin\nepäjärjestyksen ehkäisemiseksi.\n\nMyöskin hänen puolisonsa on kovasti hommassa; hän keskustelee noin\nkolme tuntia Avjerkka räätälin kanssa, kuinka jostain vanhasta\nröijystä voisi tehdä Iljushalle nutun, merkitsee itse liidulla\nleikkaukset ja pitää silmällä ettei vain räätäli varastaisi mitään\nkankaasta; sitten menee hän piikaintupaan ja määrää, kuinka paljon\nkunkin on päivässä neulottava pitsiä; sitten kutsuu keralleen\nNastasja Ivanovnan tai Stepanida Agapovnan tai jonkun muun\nseuralaisen ja menee puutarhaan katsoakseen, mitenkä omenapuut\nsiellä menestyvät, eikö se omena, joka eilen punotti kypsänä, jo ole\npudonnut maahan; mikä puu olisi sidottava, mikä typistettävä j.n.e.\n\nMutta tärkeimpänä huolenpidon esineenä on kyökki ja päivällinen.\nPäivällisestä neuvoteltiin oikein miehissä; ikäloppu tätikin\nkutsuttiin neuvotteluun. Jokainen ehdotteli omia ruokalajejaan; kuka\nsoppaa sisälmyksien kanssa, kuka makaroonilientä, kuka valkoista,\nkuka punaista kastiketta, kuka mitäkin.\n\nJokainen mielipide otettiin huomioon, arvosteltiin seikkaperäisesti\nja sitten hyväksyttiin tai hyljättiin, jonka jälkeen emäntä antoi\nlopullisen päätöksensä.\n\nKeittiöön lähetettiin alinomaa milloin Nastasja Petrovna, milloin\nStepanida Ivanovna muistuttamaan jostain, lisäämään tai muuttamaan\njotain, viemään sokuria, hunajaa ja viiniä ruokia varten, ja\nkatsomaan, käyttikö kokki kaikki mitä hänelle käytettäväksi oli\njätetty.\n\nHuolenpito ruuasta oli ensimmäinen ja tärkein huolenpito\nOblomofkassa. Mimmoisia vasikoita lihoitettiinkaan siellä vuoden\njuhlia varten! Mimmoista siipikarjaa ruokittiin! Ja kuinka\ntaidokkaasti sitä hoidettiin! Kalkkunoita ja kananpoikia, jotka\nolivat määrätyt nimi- ja muiksi juhlapäiviksi, syötettiin\npähkinöillä; hanhilta riistettiin vapaus ja pakotettiin riippumaan\nsäkissä liikkumattomina, jotta ne oikein lihoisivat. Mimmoiset\nvarastot olikaan siellä syltättyä, suolattua ja leivottua\nruokatavaraa! Mimmoisia mesi- ja olutjuomia valmistettiin, mimmoisia\npiirakoita paistettiinkaan Oblomofkassa!\n\nJa niin puoleenpäivään asti kaikki häärivät ja puuhailivat, kaikki\nelivät kuin muurahaiset, täyteläistä, silmiinpistävää elämää.\n\nEivät sunnuntaisin eivätkä pyhäpäivinäkään levänneet nämä uutterat\nmuurahaiset: silloin veitsien kalina keittiössä kuului vielä\nkovemmin; piiat ja akat kulkivat vielä useampia kertoja aitan ja\nkeittiön väliä, varustettuina toista vertaa suuremmalla määrällä\njauhoja ja munia; kanatarhassa oli tavallista enemmän huutoa ja\nverenvuodatusta. Paistettiin jättiläispiirakka, jota herrasväki itse\nsöi vielä seuraavana päivänä; kolmantena tai neljäntenä päivänä\ntähteet annettiin piikain-tupaan; piirakkaa kesti aina perjantaihin\nasti, niin että pieni, kovettunut kannikka ilman sisustaa joutui\nerityisestä armosta renki Antipalle, joka, tehtyänsä ristinmerkin,\npelottomasti alkoi muserrella hampaillaan tätä sitkeätä palaa\nnauttien enemmän siitä tiedosta että tämä oli herrasväen piirakkaa\nkuin itse piirakasta.\n\nMutta kaikkea tätä katseli lapsi tarkkaan, jättämättä mitään huomioon\nottamatta. Hän näki, kuinka kovissa puuhissa vietetyn aamun jälkeen\ntuli puolenpäivän aika ja sitten päivällinen.\n\nPuolenpäivän aika on helteinen; taivaalla ei ole pilven hattaraakaan.\nAurinko on liikkumatta pään päällä ja polttaa ruohoa. Ilma on\naivan tyyni. Puut ja vesi ovat levossa. Häiritsemätön hiljaisuus\nvallitsee kylässä ja kedoilla -- kaikki on kuin kuollutta. Kaukaa\nkaikuu kimeästi ihmisääni tyhjyydessä. Parinkymmenen sylen päässä\nkuuluu, kuinka koppakuoriainen lähtee suristen lentoon, ja sakeassa\nnurmikossa tuntuu joku alituisesti kuorsaten nukkuvan.\n\nKartanossa vallitsee kuolon hiljaisuus. On tullut päivällisen\njälkeinen levon hetki.\n\nLapsi näkee, kuinka isä, äiti, vanha täti ja koko seurue -- kaikki\npoistuvat nurkkiinsa, vaan jolla semmoista ei ollut, se meni\nheinälatoon tai puutarhaan tai haki viileän leposijan kuistilla tai\npani maata johonkin muuhun paikkaan, johon hänet kuumuus ja runsas\nateria oli uuvuttanut.\n\nIlja Iljitsh katsahtaa väentupaan: siellä kaikki olivat panneet maata\nsikinsokin lattialle ja eteiseen, jätettyään lapset omaan varaansa;\nne ryömivät kartanolla ja penkoilevat hiekassa. Ja koiratkin ovat\nvetäytyneet koppeihinsa, kun ei ole ketä haukkua.\n\nOlisi voinut kulkea läpi koko talon tapaamatta ketään; olisi ollut\nhelppo varastaa kaikki irtaimisto ja viedä se hevoskuormissa pois: ei\nkukaan olisi sitä estänyt, jos vaan seudulla olisi ollut varkaita.\n\nSe oli sikeä, kaikkinielevä, voittamaton uni, oikea kuoleman kuva.\nKaikki näyttää kuolleelta, ainoastaan nurkista kajahtelee vaihteleva,\neriääninen kuorsaus.\n\nAika ajoin joku äkkiä kohottaa unisen päänsä, katsahtaa\nhajamielisesti, kummastuneen näköisenä molemmille puolilleen, kääntyy\nsitten toiselle kyljelle tai sylkäsee avaamatta silmiään, tai myös\nkorjaa päänalustaa ja vaipuu sitten taas unen helmaan.\n\nJoku taas yht'äkkiä, ilman mitään edeltäviä valmistuksia, hypähtää\nmolemmilla jaloilla pystyyn makuusijaltaan, aivankuin pelkäisi\nkadottaa otollista hetkeä, tempaa kaljahaarikan ja, puhallettuaan\nsiinä uiskentelevia kärpäsiä, jotta ne siirtyisivät toiselle\nlaidalle, -- josta kärpäset, ennestään hiljaiset, asemansa\nparantamisen toivossa, alkavat kovasti liikkua, -- kastelee\nkurkkuansa ja sitten taas heittäytyy vuoteelleen aivankuin tapettu.\n\nVaan tätä kaikkea lapsi katselee ja tarkastelee.\n\nHän on tullut hoitajansa kanssa päivällisen jälkeen ulos pihalle.\nMutta ei hoitajamuorikaan, rouvan ankaroista varoituksista ja omasta\ntahdostansakaan huolimatta, voi vastustaa unen viekoittavaa voimaa.\nHänkin joutuu tämän Oblomofkassa vallitsevan yleisen tarttumataudin\nuhriksi.\n\nAlussa hän valppaasti katsoo lasta eikä päästä kauvaksi luotaan ja\nkovasti toruu vallattomuudesta, mutta sitten, tuntien lähestyvän\ntartunnan oireita, alkaa varoitella menemästä portin taakse,\nkoskemasta pukkia, kiipeämästä kyyhkyslakkaan tai parvisillalle.\n\nItse hän asettuu johonkin siimespaikkaan: portaille, kellarin\nkynnykselle tai ruohikkoon, nähtävästi tarkoituksessa neuloa sukkaa\nja samalla katsoa lasta. Mutta kohtapa hänen varoituksensa lapselle\nkäyvät laimeiksi, pää alkaa nuokkua...\n\n\"Kiipeää kuin kiipeääkin tuo hepakko parvekkeelle\", arvelee hän ollen\njo puolittain unessa, \"tai vielä... kenties rotkoonkin...\"\n\nMuorin pää kallistuu polvia vasten, sukka solahtaa kädestä, hän\nkadottaa lapsen silmistään ja avattuaan hieman suutansa, alkaa\nheikosti kuorsata.\n\nMutta lapsi on kärsimättömänä odottanutkin juuri tätä hetkeä, sillä\nnytpä hänen omintakeinen elämänsä alkaa.\n\nHän on nyt aivan kuin yksin koko mailmassa; hän juoksee varpaisillaan\nhoitajan luota, katselee kaikkia, kuka missäkin makaa, pysähtyy\nja katsoo tarkkaan, kun joku herää, sylkäsee tai murahtaa jotakin\nunissaan; sitten hän riemuiten kiirehtii parvekkeelle, juoksentelee\nsiellä pitkin narisevia lautoja, kiipeää kyyhkyslakkaan, tunkeutuu\npuutarhan kaukaisiin sopukoihin, kuuntelee koppakuoriaisen surinaa ja\nseuraa sen lentoa kauvas silmillään; etsiskelee ruohostossa siriseviä\nhyönteisiä ja ottaa kiinni näitä hiljaisuuden lääkitsijöitä; kun\nsaa sudenkorennon käsiinsä, repii siltä siiven ja katsoo, mitenkä\nsille käy ilman siipeä, tai pistää oljenkorren sen takapuoleen ja\non utelias näkemään kuinka se lentää tämän lisäkuorman kanssa;\nnautinnolla, peläten hengittääkkään, tarkastelee hän hämähäkkiä,\nkuinka se imee verta saaliiksi saamastaan kärpäsestä, ja kuinka\nkärpänen suristen riuhtoo itseänsä sen kynsissä. Lapsi ratkaisee\ntaistelun siten että tappaa sekä kärpäsen että hämähäkin.\n\nSitten menee hän ojalle, kaivelee siellä maata, hakee jonkunlaisia\njuuria, puhdistaa ne ja syöpi makeaan suuhunsa pitäen niitä parempina\nkuin äidin antamia makeisia.\n\nHän juoksee portinkin taakse: hänen tekisi mieli päästä koivikkoon;\nse näyttää olevan niin lähellä, hän pääsisi sinne viidessä minutissa,\nei kierteistä tietä myöten, vaan suoraan ojan, aidan ja kuopan\nylitse; mutta hän pelkää, sillä siellä sanotaan olevan kummituksia,\nrosvoja ja kauheita eläimiä.\n\nTekisi hänen mielensä käväistä myöskin rotkolla: se on kaikkiansa\nviidenkymmenen sylen päässä puutarhasta; lapsi jo juoksee sen\nreunalle, siristää silmiänsä, aikoo katsahtaa syvennykseen kuin\ntulivuoren sisustaan ikään ... mutta äkkiä hänen mieleensä johtuvat\nkaikki jutut ja kertomukset tästä rotkosta: hänet valtaa kauhu ja hän\nrientää takaisin hoitajamuorin luo ja herättää hänet.\n\nEukko kavahtaa ylös, korjaa päässään olevan huivin kohdalleen,\ntyöntää sen alle sormellaan harmaat hapsensa, ja ollen olevinaan\naivankuin ei olisikaan nukkunut, katsoo epäluuloisesti Iljushaan,\nsitten herrasväen ikkunoihin, sekä alkaa vapisevilla käsillään neuloa\nsukkaa, joka on hänellä sylissä.\n\nSillä välin alkaa helle vähitellen laimeta, luonnossa käy kaikki\nvilkkaammaksi, aurinko jo rupeaa lähenemään metsää.\n\nJa kartanossakin vähitellen loppuu hiljaisuus: jossain nurkassa\nnarahtaa ovi, kuuluu pihalta jonkun askeleita; heinätallissa joku\naivastelee.\n\nKohta kantaa palvelija kyökistä, selkä köyryssä, suuren samovaarin.\nAletaan kokoontua teetä juomaan: kellä ovat kasvot rypyssä, silmät\nvetiset; ken on maatessaan saanut punaisen pilkun ohimoihinsa, ken\npuhuu unisena oudolla äänellä. Kaikki he voihkivat, haukottelevat,\nsilittelevät hiuksiansa, oikovat jäseniään ja koettavat vähitellen\ntoinnutella itseään.\n\nPäivällinen ja uni synnyttävät ankaran janon. Kurkku tuntuu\nkovin kuivalta; juodaan noin kaksitoista lasia teetä, vaan se ei\nauta: kuuluu voihketta, huokailemista; turvaudutaan puolukka- ja\npäärynäveteen ja kaljaan, muutamat lääkkeisiinkin, jotta vain\npääsisivät kurkun kuivuudesta.\n\nKaikki hakevat vapautusta janosta kuin jostain Jumalan vitsauksesta;\nkaikki häärivät uupuneina, aivan kuin matkustajakaravaani, joka\nArabian aroilla ei missään löydä vedenpisaraa.\n\nLapsi istuu siinä mammansa vieressä: hän katselee ympärillä olevien\nkummallisia muotoja, kuuntelee kotiväen uneliasta, velttoa puhetta.\nHänen on hupaista katsella heitä, jokainen heidän joutava sanansa\nhuvittaa häntä.\n\nTeenjuonnin jälkeen kukin ryhtyy johonkin toimeen: mikä menee\njoelle ja kuljeksii verkalleen pitkin rantaa sysien jalallaan kiviä\nveteen; kuka taas istahtaa ikkunan eteen ja tarkastelee kaikkia\nhuomattavia ilmiöitä: jos kissa juoksee pitkin pihaa tai naakka\nlennähtää ilmassa, niin tarkastelija seuraa kumpaakin silmillään\nsekä nenänipukallaan, kääntäen päätänsä milloin oikealle, milloin\nvasemmalle. Samalla tavoin istuvat koiratkin joskus päiväkausia\nikkunalla katsellen tarkkaan kaikkia ohikulkevia.\n\nÄiti tarttuu pikku Iljushan päähän, taivuttaa sen polvelleen ja\nverkalleen kampaa lapsen tukkaa, ihaillen hiuksien pehmeyttä ja\npakottaen myöskin Nastasja Ivanovnan ja Stepanida Tihanovnan sitä\nihailemaan; äiti keskustelee heidän kanssaan Iljushan tulevaisuudesta\nja asettaa hänet urhoksi johonkin omatekemäänsä sankarirunoelmaan.\nToisetkin ennustavat hänelle mitä loistavinta tulevaisuutta.\n\nVaan jo alkaa hämärtää. Keittiössä taas rätisee tuli, taas kuuluu\nveitsien kalina; valmistetaan illallista. Väki on kokoontunut\nportille: sieltä kuuluu balalaikan soittoa ja naurua. Siellä lyödään\npalloa.\n\nMutta aurinko on jo painunut metsän taa; se heittää vielä muutamia\nlievästi lämmittäviä säteitä, jotka tunkevat tuli juovana puiden läpi\nvalaisten kirkkaasti kultaisella kiillollaan mäntyjen latvoja. Säteet\nsammuvat toinen-toisensa jälkeen; viimeinen säde viipyy kauvan, se on\nkuin hieno neula tunkeutunut tiheisiin lehviin, mutta sekin vihdoin\nsammuu...\n\nEsineet muuttavat muotoansa, kaikki sulautuu ensin harmaaksi, sitten\nmustaksi ainepaljoudeksi. Lintujen laulu vähitellen hiljenee; kohta\nne kokonaan vaikenevat paitsi eräs itsepäinen, joka ikäänkuin\nuhalla muiden hiljaa ollessa yksitoikkoisesti vähänväliä sirkuttaa,\nkuitenkin yhä harvempaan; vihdoin sekin äännähtää heikosti,\npyristelee ruumistaan pannen pieneen liikkeeseen ympärillä olevat\nlehdet ja ... nukahtaa.\n\nKaikki vaikenee; ainoastaan sirkat sirisevät kilvan sitä kovemmin.\nMaasta nousee valkoista sumua leviten niityille ja virralle. Joki\ntyyntyy; hetkisen kuluttua siinäkin jotakin läiskähtää viimeisen\nkerran, ja sekin käy liikkumattomaksi.\n\nIlma tuntuu kostealta. Käy yhä pimeämmäksi. Puut ryhmittyvät\njonkunmoisiksi kummituksiksi; metsässä tuntuu peloittavalta; siellä\nnarahtaa äkkiä jotakin ikäänkuin joku kummituksista olisi siirtynyt\ntoiseen paikkaan ja kuivunut oksa rasahtanut hänen jalkainsa alla.\n\nTaivaalla kimaltelee kirkkaasti ensimmäinen tähtönen, ja talojen\nikkunoissa välähtää tulia.\n\nSaapuneet ovat luonnon hiljaisuuden juhlalliset hetket, nuo hetket,\njolloin luova järki työskentelee voimakkaimmin, runosuonet kuohuvat\nkuumimmin, jolloin sydämessä intohimot rajuimmin riehuvat tai suru\nkalvaa kipeimmin, jolloin raa'assa mielessä kypsyy vastustamaton\nrikoksen itu, ja jolloin ... kaikki niin sikeästi ja rauhallisesti\nnukkuvat Oblomofkassa.\n\n-- Lähtään äiti kävelemään, sanoo Iljusha.\n\n-- Mitä sinä, Herran nimessä! Nytkö kävelemään: -- siellä on\nkosteata, jalat kylmettyvät; ja siellä on hirveätäkin: metsässä\nkulkee tähänaikaan paholainen, se viepi pieniä lapsia.\n\n-- Mihinkä se viepi? Mimmoinen se on? Missä se asuu? kyselee lapsi.\n\nJa äiti antaa vallan hillitsemättömälle mielikuvitukselleen.\n\nLapsi kuuntelee häntä, vuorotellen avaten ja sulkien silmiänsä,\nkunnes vihdoin uni saa hänet valtoihinsa. Tulee hoitajamuori, ottaa\nlapsen äidin polvilta ja kantaa hänet unisena, pää riipuksissa yli\nmuorin olkapään, vuoteelle.\n\n-- Kas, niin on päivä taas kulunut. Jumalalle kiitos! sanovat\nOblomovilaiset pannen makuulle ja tehden ristinmerkkejä: --\nOnnellisesti on läpi päästy; suokoon Jumala että huomennakin kävisi\nsamoin! Kiitos ja kunnia sinulle, laupias Jumala!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten ilmestyi Oblomoville toisaikainen näky: eräänä pitkänä\ntalvi-iltana on hän kovasti puristautunut hoitajamuorin syliin;\ntämä kertoo hänelle jostakin tuntemattomasta seudusta, jossa ei ole\nyötä eikä pakkasta, jossa aina tapahtuu ihmeitä, jossa hunaja ja\nmaito jokina virtailee, jossa kukaan vuoden pitkään ei tee mitään,\nvaan jossa pitkinä päivinä kulkee semmoisia kelpo poikia, kuin Ilja\nIljitsh, ja kaunottaria, joiden ihanuutta ei voi saduissa sanella\neikä kynällä kuvailla.\n\nSiellä on hyvä hengetär, joka meillä ilmestyy joskus hauvin muodossa;\nse valitsee itselleen jonkun suosikin, hiljaisen, vaatimattoman,\ntoisin sanoen jonkun tyhjäntoimittajan, jolle kaikki tekevät pahaa,\nja runsaasti tuhlailee hänelle rikkauttaan; tyhjäntoimittaja syöpi\nherkkuja ja koreilee vaivatta saamissa vaatteissaan, mutta sitten\nnaipi jonkun kuulun kaunottaren, Militrisa Kirbitjevnan.\n\nLapsi, teroittaen korvansa ja silmänsä, kuuntelee kiihkeästi\nkertomusta.\n\nHoitajamuori tahi oikeastaan satu vältti niin taitavasti kaikkea,\nmikä on olemassa todellisuudessa, että mielikuvitus ja ymmärrys,\njoutuneina tarumailman sokkeloihin, jäivätkin sinne orjuuteen aina\nvanhuuden päiviin saakka. Hoitajamuori se osasi kertoa peräti\nhyvänsävyisesti sadun Emelja-pökkelöstä, tuon ilkeän pilajutun\nesi-isistämme, kentiesi meistä itsestämmekin.\n\nVaikka täysikasvanut Ilja Iljitsh sittemmin saapikin tietää ettei\nolekkaan olemassa hunaja- ja maitojokia eikä tuollaisia hyviä\nhengettäriä, vaikka hän nauraen laskeekin leikkiä hoitajamuorin\nkertomuksista, ei tämä nauru kuitenkaan ole aivan todellinen; sitä\nseuraa salainen huokaus: satu on hänellä kietoutunut elämän oloihin\nja hän itsekkin tietämättään joskus suree sitä, miksi ei satu ole\ntodellisuutta eikä todellisuus satua.\n\nTahtomattaankin uneksii hän Militrisa Kirbitjevnasta; häntä yhä\nkiehtoo seutuun, jossa aina vain ollaan jouten, ilman suruja ja\nhuolia; häneen jää taipumus lämpimässä makaamiseen, valmiisiin,\ntyöllä ansaitsemattomiin vaatteisiin ja hyvien hengetärten\nherkkuruokiin.\n\nSekä vanha Oblomov että hänen iso-isänsä olivat kuulleet\nlapsuudessaan nämä samat kertomukset, jotka vuosisatoja olivat\nkulkeneet muuttumatta lapsenhoitajapolvelta toiselle.\n\nSillävälin asettaa jo hoitaja toisia kuvia lapsen mielikuvituksen\neteen.\n\nHän kertoo hänelle venäläisten Akillesten ja Odysseysten urotöistä;\nIlja Muromilaisesta, Dobrinja Nikititshistä, Aljosha Popovitshista,\nPolkan-jättiläisestä, siitä kuinka nämät sankarit samoilivat pitkin\nVenäjää, lyöden suunnattomat joukot pakanoita ja kilpailivat viinan\njuonnissa; sitten puhui hän ilkeistä ryöväreistä, nukkuvista\nhallitsijattarista, kivettyneistä kaupungeista ja ihmisistä; sekä\nsiirtyi vihdoin satuihin haltijoista, tontuista ja kummituksista.\n\nYhtä yksinkertaisesti ja tasaisesti kuin Homerus, yhtä tarkasti ja\nhavainnollisesti sijoitti hän lapsen muistoon ja mielikuvitukseen\nvenäläisen Iliadin, jonka meikäläiset, muinoiset homeriidit olivat\nsepittäneet niinä hämärinä aikoina, jolloin ihminen vielä ei ollut\ntottunut vaaroihin ja luonnon salaisuuksiin, jolloin hän pelkäsi\nkummituksia ja paholaisia ja haki turvaa Aljosha Popovitshilta\nympäröiviä vaaroja vastaan, jolloin ilmassa ja vedessä ja kedolla\najateltiin olevan henkiä ja kummituksia.\n\nHirvittävä ja epävakainen oli silloisen ihmisen elämä; oli\nvaarallista astua kynnyksen yli: petoeläin saattoi hänet repiä,\nryöväri tappaa, julma tataari ryöstää kaiken hänen omaisuutensa, ja\nhän saattoi kadota jäljettömiin, teille tuntemattomille.\n\nSiihen aikaan saattoi myöskin ilmaantua äkkiä taivaan merkkejä,\ntulisia patsaita ja palloja; tuolla äsken peitetyn haudan päällä\nleimahtaa liekki tai metsässä kävelee joku, ikäänkuin tulisoihtu\nkädessä, ja hirveästi nauraa ja mullistelee silmiänsä.\n\nJa ihmisellekin tapahtui niin paljon semmoista, jota ei voinut\nkäsittää; saattoi tapahtua että hän, elettyään kauvan ja\nonnellisesti, äkkiä alkoi puhua puuta heinää sekä huutaa oudolla\näänellä tai kuljeksia houraillen öitä myöten; joskus rupesi hän aivan\nilman syytä heittelehtimään maata vasten. Mutta juuri vähää ennen\nkuin jotain tämmöistä tapahtui, oli kana laulanut kukon äänellä tai\nkorppi rääkynyt katon yli lentäessään.\n\nHeikko ihminen katseli siihen aikaan pelolla ja hämmästyksellä elämän\nilmiöitä hakien mielikuvituksestaan selitystä ympärillä olevan elämän\nsalaisuuksille.\n\nMutta ehkäpä uni, joka ei tuntenut elämän puuhia ja huolia, vaaroja\nja seikkailuja, saattoi ihmisen luomaan varsinaisen mailman rinnalle\ntoisen olemattoman ja etsimään siinä viihdytystä mielikuvitukselle\nsekä selitystä luonnonilmiöille ulkopuolella itseänsä.\n\nUmpimähkäistä oli esi-isäimme elämä; he ihmettelivät ja pelkäsivät\nvaaroja ja vastuksia, hakien niiden syviä syitä luonnon hämäristä\nriimukirjoituksista.\n\nKuolema seurasi heillä siitä että sitä ennen oli ruumis kannettu\nportista, pää edellä eikä jalat; tulipalo taas siitä että koira oli\nulvonut kolme yötä peräkkäin ikkunan alla; vainajan kantoivat he\nportista ulos jalat edellä, mutta söivät yhä samaa ravintoa ja yhtä\npaljon kuin ennenkin sekä makasivat paljaalla lattialla totuttuun\ntapaansa; ulvovaa koiraa löivät he taas kepillä tai ajoivat sen pois\ntalosta, mutta palavasta päreestä annettiin kipunain yhä pudota\nlahonneen lattian rakoihin.\n\nVielä nytkin uskoo venäläinen keskellä vakavaa todellisuutta\nmielellään vanhanaikuisia satuja, eikä hän pitkään aikaan taida\npäästä tästä taikauskoisuudestaan.\n\nKuullessaan hoitajattareltaan kertomuksia \"kultaisesta taljasta\",\n\"ihmelinnusta\" tai \"taikalinnusta\", sen varustuksista ja\nsalakomeroista, lapsi milloin ilahtui riemusta kuvaillen itseänsäkin\njonkunlaiseksi urhoksi, milloin taas murehti satusankarin onnettomia\nkohtaloita.\n\nNäin seurasi satu satua. Hoitaja kertoi innokkaasti ja\nkaunopuheliaasti, sillä hän uskoi itsekkin puolittain kertomuksiaan.\nEukon silmät iskivät tulta; pää tutisi mielenliikutuksesta; äänen\nnuotti kohosi tavattoman korkeaksi.\n\nKauhun valtaamana likistyi lapsi kyyneleet silmissä lähemmäksi\nhoitajaansa.\n\nKun tulivat puheeksi vainajat, jotka nousivat puoliyön aikaan\nhaudoistaan, tai uhrit, jotka kituivat jonkun hirviön vankeina taikka\npuujalalla kuljeksiva karhu, joka samoili kylissä hakien katkaistua\noikeata jalkaansa silloin nousivat hiukset lapsen päässä pystyyn\nja hänen lapsellinen mielikuvituksensa oli milloin kangistuneena,\nmilloin vilkkaassa liikkeessä, hän tunsi milloin tuskallista, milloin\nsuloista tunnetta ja hermot olivat jännityksissä kuin soittimen\nkielet.\n\nKun hoitaja vakavasti kertoi karhun sanoja: \"Ratise, ratise, puinen\njalka! minä kuljen kyliä, isoja ja pieniä, kylän akat nukkuvat; --\nyksi on akka, joka ei nuku, se istuu taljallani, keittää lihaani,\nkehrää villaani\", j.n.e. ja kun karhu sitten astui sisään tupaan ja\ntahtoi tarttua jalkansa-ryöstäjään, niin ei lapsi voinut enää olla\nalallaan, vaan kyyneleet tulvahtivat hänen silmistään, hän samalla\npelkäsi, ja kuitenkin iloitsi siitä ettei ollut pedon kynsissä, vaan\npenkillä hoitajansa vieressä.\n\nLapsen mielikuvitus tuli täyteen kummitusjuttuja; pelko ja\nahdistus jäivät sydämmeen kauvaksi aikaa, kenties koko iäksi. Hän\nkatselee surumielin ympärilleen ja näkee yhä elämässä vaaroja ja\nvastoinkäymisiä, yhä uneksii siitä tarumailmasta, jossa ei ole\npahuutta, huolia eikä suruja, jossa asuu Militrisa Kirbitjevna, jossa\nniin hyvästi syötetään ja vaatetetaan...\n\nSatu ei pidä vallassaan ainoastaan lapsia Oblomofkassa, vaan\nmyöskin aikuisia aina elämän loppuun asti. Kaikki kartanossa ja\nkylässä olijat, alkaen isännästä ja hänen vaimostaan aina vankkaan\nTaras-seppään asti pelkäävät jotain pimeinä iltoina: jokainen\npuu muuttuu silloin jättiläiseksi, jokainen pensas ryövärien\npiilopaikaksi.\n\nIkkunaluukun jyske tai tuulen suhina savupiipussa panivat\nvaalenemaan sekä miehet että naiset ja lapset. Ei kukaan uskaltanut\nloppiaisiltana kymmenen jälkeen yksinään portista ulos, ja jokainen\npelkäsi pääsiäisyönä mennä talliin, ettei tapaisi siellä tonttua.\n\nOblomofkassa uskottiin kaikkea: sekä kummituksia että vainajia. Jos\nheille kerrottiin että heinäruko käveli pitkin niittyä -- niin he\neivät sitä ollenkaan epäilleet; jos joku pani liikkeelle huhun että\npässi ei ollutkaan pässi, vaan jotakin muuta, että joku Marfa tai\nStepanida olivat noitia, alkoivat he pelätä sekä pässiä että Marfaa:\nheille ei juolahtanut mieleenkään kysyä, miksi pässi oli muuttunut\nmuuksi, ja miksi Marfa oli tullut noidaksi, vieläpä he suuttuivat\nsiihen, joka uskalsi epäillä semmoisia asioita -- niin luja oli usko\nkummituksiin Oblomofkassa.\n\nIlja Iljitsh huomasi tosin sittemmin että mailma on luotu\nyksinkertaisemmin, että vainajat pysyvät haudoissaan, että\njättiläisiä, niin pian kun semmoisia ilmestyy, ruvetaan rahan edestä\nnäyttelemään, ja että ryövärit pistetään vankilaan; mutta vaikka usko\naaveisiin katosikin, pysyi kuitenkin jäljellä jonkunlainen aiheeton\npelko ja surumielisyys.\n\nIlja Iljitsh sai tietää etteivät kummitukset tuota turmiota, vaan\nmikä sitä tuottaa -- sitä hän tuskin tiesikään; yhtäkaikki hän joka\naskeleella odotteli ja pelkäsi. Ja vielä nytkin, jäätyään pimeään\nhuoneeseen tai nähtyään ruumiin, tunsi hän vapisten tuota lapsuudesta\njuurtunutta pelkoa; aamulla hän nauroi omalle pelolleen, mutta illan\ntultua rupesi taas vaaleten vapisemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä näki Ilja Iljitsh itsensä yht'äkkiä kolmen- tai neljäntoista\nikäisenä poikana.\n\nHän kävi jo koulua Werhljowon kylässä, noin viiden virstan päässä\nOblomofkasta, sikäläisen pehtorin, saksalaisen Stolzin luona, joka\noli avannut pienen koulun paikkakunnalla asuvien aatelisten lapsia\nvarten.\n\nTällä miehellä oli oma poika, Andrei, melkein samanikäinen kuin\nOblomov ja sitä paitsi annettiin hänen huostaansa vielä kolmaskin\npoika, joka ei lukenut juuri mitään, sairasteli vain risatautia,\nkulki sidotuin silmin ja korvin ja itki alituisesti sitä että asui\nvierasten luona eikä kotonaan mummonsa turvissa, ja että hänellä\nnyt ei ollut ketään, joka olisi hyväillyt häntä ja leiponut hänelle\nmakeita kakkuja.\n\nPaitsi näitä lapsia ei koulussa muita toistaiseksi ollutkaan.\n\nMikäpäs siinä auttoi: isä ja äiti pistivät vallattoman Iljushan\nkirjan ääreen. Seurauksena oli kyyneliä, voivotuksia, vastustusta.\nVihdoin saatiin poika koulumestarin luo.\n\nSaksalainen oli toimekas sekä ankara mies, kuten miltei kaikki\nsaksalaiset. Kenties hänen johdollaan Iljusha olisikin oppinut\njotain kunnollisesti, jos Oblomofka olisi ollut Werhljowon kylästä\nviiden sadan virstan päässä. Mutta mitenkäs tässä saattoi oppia!\nOblomovilaiset elämäntavat ja tottumukset ulottuivat Werhljowoonkin\nsaakka; olihan sekin joskus kuulunut Oblomofkaan ja siellä vallitsi\nkaikkialla, paitsi Stolzin talossa, sama alkuperäinen laiskuus,\ntapojen yksinkertaisuus, hiljaisuus ja liikkumattomuus.\n\nLapsen mieli ja sydän olivat täynnänsä kuvia näistä oloista ja\ntavoista jo kauvan ennen sitä hetkeä, jolloin hän näki ensimmäisen\nkirjan. Mutta kukapa tietää, miten varhain alkaa järjen itu\nkehityksensä lapsen aivoissa? Kukapa voipi tutkia ensimmäisten\nkäsitteiden syntyä lapsen sielussa?\n\nKenties jo silloin, kun lapsi alkoi soperrella ensimmäisiä sanojaan\ntai jo sitä ennenkin, kun se katseli kaikkea vain vaiteliaalla,\ntylsältä näyttävällä katseella, kenties jo silloin se näki ja arvaili\nympärilläolevien ilmiöiden merkitystä ja yhteyttä, ilmaisematta sitä\nitselleen tai muille.\n\nKenties Iljusha jo kauvan sitten huomaa ja ymmärtää, mitä\nhänen ympärillään puhutaan ja tehdään; kuinka hänen isänsä\nplyyssi-housuissaan ja ruskeassa, vanulla täytetyssä verkanutussaan\nkuljeksii päivätpitkät nurkasta nurkkaan, kädet seljän takana,\nnuuskaten ja niistäen nenäänsä, kuinka äiti siirtyy kahvinjuonnista\nteen juontiin, teen juonnista ruokailuun; kuinka isän mieleenkään ei\njuolahda tarkastaa, kuinka monta kuhilasta tai heinärukoa on leikattu\ntai niitetty eikä muistuttaa laiminlyönnistä; mutta oleppas vaan\nantamatta hänelle oitis, kun pyytää, nenäliinaa, niin hän kovasti\nriitelee epäjärjestyksestä ja panee ylösalaisin koko talon.\n\nKenties hänen lapsellinen ymmärryksensä on jo ammoin päättänyt, että\non elettävä sillä tavoin kuin aikuiset hänen ympärillään elävät eikä\nmuuten. Ja kuinkas voisikaan hän toisin päättää?\n\nMutta miten elivät aikuiset Oblomofkassa? Kysyivätköhän itseltään:\nmiksi on elämä meille annettu? Jumalaties! Ja kuinka olisivat he\nvastanneet, jos olisivat kysyneet? Luultavasti eivät mitenkään: asia\nnäytti heistä hyvin yksinkertaiselta ja selvältä.\n\nEivät he tunteneet vaivaloista, työn raskauttamaa elämää eivätkä\nihmisiä, jotka kantoivat rinnassaan rasittavia huolia, jotka\nsamoilivat paikasta paikkaan maan pinnalla, ikäänkuin hakien jotain\ntai jotka uhrasivat elämänsä ikuiselle, loppumattomalle työlle.\n\nEivät tietäneet Oblomovilaiset henkisenkään elämän ponnistuksista;\neivät välittäneet ikuisista pyrkimyksistä johonkin, ja jotakin\nvarten; he pelkäsivät kuin tulta mielenliikutuksia, intohimoja,\nja kun muualla ruumis nopeasti kuihtui ankaran sisällisen tulen\nkalvamana, niin Oblomovilaisten sielu se rauhallisesti uinaili\npehmoisessa ruumiissaan.\n\nEi rumentanut heitä elämä kuten muita ennenaikuisilla rypyillä eikä\nvaivannut henkisillä rasituksilla.\n\nNuo hyvät ihmiset eivät käsittäneet elämää muuten kuin rauhan ja\ntyöttömyyden ihanteena, jota aika ajoittain keskeyttivät kaikenlaiset\nikävät seikat niinkuin: taudit, tappiot, riidat, ja muun muassa työ.\n\nHe pitivät työtä rangaistuksena, joka oli määrätty jo esi-isillemme,\nhe eivät sitä suosineet, vaan välttivät missä vain voivat.\n\nHe eivät koskaan vaivanneet itseään millään hämärillä, henkisillä\nkysymyksillä: sentähden kukoistivatkin he aina terveinä ja iloisina,\nsentähden elivät he niin kauvan; neljänkymmenen ikäiset miehet\nnäyttivät nuorukaisilta, vanhukset eivät taistelleet vaikean\ntuskallisen kuoleman kanssa, vaan elettyään pitkän iän, kuolivat\naivankuin salavihkaa, hiljaa kangistuen ja huomaamatta päästäen\nviimeisen henkäyksen. -- Sentähden sanotaankin että ennen oli kansa\nlujempaa.\n\nJa siinä onkin perää; ennen ei huolittu selittää lapselle elämän\ntarkoitusta ja valmistaa häntä sen monimutkaiselle tielle; ei\nrasitettu häntä kirjoilla, jotka synnyttävät päässä lukemattomia\nkysymyksiä kalvaen mieltä ja lyhentäen elämää.\n\nElämän sääntö oli heillä valmiina, vanhempien antamana; vanhemmat\nolivat saaneet sen isiltään ja nämä niinikään isiltään, jotka olivat\nkäskeneet säilyttämään sitä kuin Vestan tulta. Miten oli jotakin\ntehty esi-isien aikana, siten tehtiin se Ilja Iljitsh'in isänkin\naikana ja kenties vielä nytkin.\n\nMitäpä he olisivat tarvinneet mietiskellä tai puuhailla; mitä\ntarkoituksia tavoitella?\n\nEivät he kaivanneet mitään: elämä kulki heidän ohitsensa tyynenä\nvirtana; heidän asiansa oli vain istua tämän virran rannalla ja\ntarkastella välttämättömiä ilmiöitä, jotka vuorotellen kutsumatta\nasettuivat heidän eteensä.\n\nJa niinpä nukkuvan Ilja Iljitshin mielikuvituksen eteen ilmestyivät\nvuorotellen ikäänkuin elävinä kuvina kolme, niin hyvin heidän\nkuin sukulaisten ja tuttavienkin perheissä huomattavaa tärkeintä\nelämänilmiötä: syntyminen, häät ja hautajaiset.\n\nSitten seurasi kirjava joukko muita, väliin iloisia, väliin\nsurullisia tapahtumia: ristiäisiä, nimipäiviä, perhejuhlia,\npaaston-alkajaisia, lopettajaisia, meluavia päivällisiä,\nsukulaiskokouksia, tervehdyksiä, onnitteluja, virallisia kyyneleitä\nja virallista hymyilyä.\n\nKaikki toimitettiin yhtä tarkkaan, yhtä juhlallisesti.\n\nHänelle ilmestyi myös tuttuja kasvoja määrättyine kasvonpiirteinen\neri tilaisuuksissa. Antoipa heille toimitettavaksi vaikka\nkuinka arkaluontoisen kosinnan, juhlallisen häiden vieton tai\nnimipäiväkekkerit -- niin toimittavat he kaiken säntillisesti,\nilman vähintäkään laiminlyöntiä. Mihin on kullekkin osoitettava\noma paikkansa, miten on mitäkin tarjottava, kenen kanssa on kunkin\najettava juhlakulussa, kaikessa semmoisessa ei kukaan tehnyt\npienintäkään erehdystä Oblomofkassa.\n\nJa kuinka osasivatkaan he lapsia hoitaa! Maksoi vain vaivaa\nkatsahtaa, mimmoisia lihavia punaposkisia lapsukaisia sikäläiset\näidit kuljettivat mukanaan. Heidän päähuolenaan oli että lapset\nolisivat lihavia, valkoisia ja terveitä.\n\nSiinä oli koko heidän elämänsä ja tietonsa, siinä kaikki heidän\nsurunsa ja ilonsa: sentähden he karkoittivatkin luotaan kaikki\nmuut huolet eivätkä tunteneet muita iloja; heidän elämänsä oli\ntäynnä yksinomaan näitä välttämättömiä tapauksia, jotka antoivatkin\nloppumatonta ravintoa heidän ymmärrykselleen ja sydämmelleen.\n\nMielenliikutuksesta sykkivin sydämmin odottivat he kaikkia ilo- tai\nsurujuhlia; mutta kun sitten ristiäiset, häät tai peijaat olivat ohi,\nvaipuivat he jälleen tavalliseen toimettomuuteensa, josta heidät\nherätti uusi, samanlainen tapaus -- nimipäivä, häidenpito tai muu.\nNiinpian kun lapsi oli syntynyt, oli vanhempien ensimmäisenä huolena\nheti toimittaa tavan vaatimat juhlatemput, s.o. kasteen jälkeen oli\ntoimitettava pidot; sitten alkoi lapsen huolellinen hoitaminen.\n\nÄiti piti itsensä ja hoitajan velvollisuutena hoitaa lapsen\nterveyttä, varjella häntä kylmettymiseltä, pahoilta silmiltä ja\nmuilta ikäviltä seikoilta. Kovasti pidettiin huolta siitä että lapsi\naina olisi iloinen ja söisi paljon.\n\nNiinpian kun lapsi pääsee omille jaloilleen, s.o. niinpian kun\nhoitaja tulee hänelle tarpeettomaksi, niin äidin sydämmeen ilmestyy\nsalainen halu saada hänelle toveri -- samallainen terve ja punakka.\n\nTaas tulee juhlien ja pitojen aika ja vihdoin häät; tähän\nkeskittyykin koko elämän toiminta.\n\nSenjälkeen alkoivat samat asiat uudelleen: lasten syntyminen,\njuhlatemput ja pidot, kunnes hautajaiset pysähyttivät tämän\njuhlakulun: ei kuitenkaan kauvaksi: toiset henkilöt astuvat toisten\nsijaan, lapsista tulee nuorukaisia, sulhasia, aviomiehiä; he jättävät\njälkeensä kaltaisiansa ja siten elämä tämän ohjelman mukaan jatkuu\nlakkaamattomana, yksitoikkoisena lankana, joka huomaamatta katkeaa\nhaudan partaalla.\n\nSattui heille joskus sentään muitakin huolia, mutta Oblomovilaiset\nottivat ne vastaan välinpitämättömästi, ja huolet, leijailtuaan\nheidän päänsä päällä, riensivät etemmäksi kuin linnut, jotka\nlennettyään lujaa muuria vasten lyövät siipiänsä turhaan kovaan\nkiveen ja lentävät sitten muualle.\n\nNiinpä esimerkiksi kerran romahti osa pitkää parveketta äkkiä maahan\nja hautasi allensa kanan poikasineen: olisippa sen saanut niskaansa\nmyös Aksinja, Antipan akka, joka tuonoin oli istunut sen alla, mutta\nonneksi juuri sillä hetkellä oli lähtenyt pois.\n\nTalossa syntyi mylläkkä: kaikki, sekä suuret että pienet riensivät\npaikalle ja kauhistuivat ajatellessaan, että kanan asemesta olisi\nsiinä juuri silloin saattanut astuskella itse talon rouva Ilja\nIljitshin kanssa.\n\nKaikki valittelivat ja moitiskelivat toinen toistansa siitä että\nparveke oli jäänyt korjaamatta ja ettei asiasta kukaan ollut\nmuistuttanut eikä käskenyt korjausta tekemään.\n\nKaikki ihmettelivät sitä että parveke oli romahtanut, mutta päivää\nennen oli ihmetelty sitä että se niin kauvan pysyi paikoillaan!\n\nAlkoivat huolet ja keskustelut siitä, mitenkä asia olisi\nkorjattavissa; sääliteltiin kanaa poikineen ja sitten kukin lähti\npaikoilleen, kun sitä ennen oli ankarasti kielletty viemästä Ilja\nIljitshiä parvekkeen läheisyyteen.\n\nNoin kolmen viikon kuluttua annettiin Andrjushkalle, Petrushkalle\nja Wasjkalle käsky viedä särkyneet laudat ja kaidepuut vajoihin,\netteivät olisi tiellä. Siinä ne vetelehtivät kuitenkin kevääsen\nsaakka.\n\nUkko Oblomov, joka kerta, kun näki ne ikkunastaan, rupesi\nmietiskelemään tapaturman korjaamista: hän kutsuu kirvesmiehen ja\nalkaa keskustella, miten olisi paras tehdä, rakentaakko uusi parveke\nvai purkaakko jälelle jäänytkin; sitten päästää hän miehen kotiinsa\nsanoen: -- Noh, saat mennä, minä aijon miettiä asiaa.\n\nTätä kesti aina siihen asti kunnes Wasjka ja Motjka kertoivat\nherralle että, kun hän, Motjka tänä aamuna kiipesi vielä paikoillaan\nolevalle parvekkeen osalle, niin irtautui se nurkkien kohdalta\nkokonaan seinästä ja oli valmis uudestaan romahtamaan alas.\n\nSilloin kutsuttiin kirvesmies lopullista neuvottelua varten;\nseurauksena oli että jälelle jäännyttä osaa päätettiin tuonnemmaksi\ntukea uusilla pönkillä, joka tulikin tehdyksi saman kuun lopulla.\n\n-- Hei! Parveke on taas ihan kuin uusi! sanoi vanhus vaimolleen.\n-- Katsoppas, miten somasti se mies asetti hirret, aivanhan ne\nmuodostavat kuin minkäkin pylväskäytävän! Nyt välttää taas pitkäksi\naikaa!\n\nJoku muistutti hänelle että yksin tein olisi parasta korjata\nporttikin ja portaat, koska portaiden lomitse pääsevät kellariin ei\nainoastaan kissat, vaan myöskin siat.\n\n-- Niin, niin, kyllä, kyllä, vastasi Ilja Ivanovitsh huolestuneena ja\nmeni oitis tarkastamaan portaita.\n\n-- Tosiaankin, mitenkäs tämä näin on ruvennut horjumaan? puhui hän\nkeikutellen portaita.\n\n-- Sehän keikkui jo silloin, kun se tehtiin, huomautti joku.\n\n-- Mitäpä siitä vaikka keikkuikin? vastasi Oblomov: -- Eipähän vaan\nole romahtanut, vaikka onkin ilman korjuuta ollut jo kuusitoista\nvuotta. Hyvin sen teki silloin se Luukas! ... Se se vasta oli\nkirvesmies ... vaan kuoli -- olkoon siunattu hänen muistonsa!\nNykyaikaan ei ole semmoisia kirvesmiehiä: eivät tee niin lujaa.\n\nJa hän käänsi silmänsä toiseen suuntaan, vaan portaat ne keikkuvat\nvieläkin, vaikk'eivät sentään ole romahtaneet.\n\nNäyttääpä siis tosiaankin olleen oivallinen mestari tuo Luukas.\n\nTäytyy muuten tunnustaa, että isäntäväki joskus tuli hyvinkin\nlevottomaksi, suuttui ja tulistui.\n\nKuinka voi, niin sanottiin, laiminlyödä tai jättää tekemättä sitä\ntai tätä? Täytyy oitis ryhtyä toimiin. Ja he puhuivatkin vain siitä,\nkuinka esimerkiksi ojan yli vievä silta olisi korjattava tai aitaus\njossain paikoin puutarhan ympärillä laitettava kuntoon, etteivät\nelukat turmelisi puita, koska aita oli osaksi kokonaan maahan\nkallistunut.\n\nIlja Ivanovitshin huolenpito ulottui niinkin pitkälle että hän\nkerran, kävellessään puutarhassa, omin käsin oihkien nosti aidan\npystyyn ja käski puutarhurin tukemaan sitä kahdella seipäällä: tästä\nOblomovin toimeliaisuudesta oli seurauksena että aita pysyi pystyssä\nkoko kesän ja kaatui vasta talvella lumen painosta.\n\nPäästiinpä vielä niinkin pitkälle että sillalle pantiin kolme\nuutta lautaa heti sen jälkeen kun Antippa oli kaatunut hevosen ja\nvesitynnyrin kanssa sillalta ojaan. Renki ei ennättänyt vielä parata\nsaamistaan vammoista, kun silta jo oli korjattu.\n\nLehmät ja vuohet eivät ennättäneet tehdä kovin paljon vahinkoa sen\njälkeen kun puutarhan aita toistamiseen kaatui: ne olivat syöneet\nainoastaan viinimarjapensaita ja repineet yhdeksän niinipuuta, mutta\nomenapuihin asti eivät vielä päässeet, kun tuli määräys, että aita\noli korjattava asianmukaisella tavalla, vieläpä kaivettava oja sen\nympärille.\n\nAnnettiinpa vielä kuka käskiä niille kahdelle lehmälle ja pukille,\njotka tavattiin puutarhassa: kylläpä saivat patukkaa kupeisiinsa\noikein isän kädestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä näki Ilja Iljitsh Oblomov unessa kotoisen, himmeästi valaistun\nvierashuoneen ynnä sen vanhanaikaiset huonekalut, jotka alituisesti\nolivat peitetyt päällyställä, suunnattoman ison, kömpelönnäköisen\nsohvan, joka oli päällystetty värinsä muuttaneella sinertävällä\nkamlottikankaalla, sekä suuren nahkapeitteisen nojatuolin.\n\nTulee pitkä talvinen ilta.\n\nÄiti istuu sohvalla ja kutoo verkalleen lapsen sukkaa, haukotellen ja\ntuontuostakin raapaisten sukkapuikolla tukkaansa.\n\nHänen vieressään istuu Nastasja Ivanovna ja Pelageja Ignatjevna,\njotka neulovat jotakin Iljushalle tai hänen isälleen tai itselleen.\n\nIsä, kädet seljän takana, kävelee huoneessa edestakaisin,\ntäydellisesti tyytyväisenä; väliin istahtaa hän nojatuoliin ja\nistuttuaan hiukan, alkaa taas kävellä, ja tarkasti kuunnella omien\naskeleidensa kopsetta. Sitten ottaa hän nuuskaa, niistää nenänsä ja\nvähän perästä ottaa taas nuuskaa.\n\nHuoneessa palaa himmeästi yksi talikynttilä, ja sekin sytytettiin\nainoastaan talvi- ja syys-iltoina. Kesäkuukausina kaikki koittivat\npanna levolle ja nousta ilman kynttilöitä päivän valossa.\n\nTämä tapahtui osaksi tottumuksesta, osaksi tarkkuudesta. Jokaisen\ntarvekalun suhteen, joka oston kautta oli hankittava, olivat\nOblomovilaiset erittäin itaria.\n\nHe teurastivat mielellään kalkkunan tai tusinan kananpoikia, kun\nsaivat vieraan, mutta eivätpä vain panneet ruokaan liikoja rusinoita\nja olisivat kauhistuneet, jos vieras itse olisi kaatanut itselleen\nviiniä lasiinsa. Muuten semmoista siellä ei koskaan tapahtunut; sillä\nniin olisi voinut menetellä ainoastaan joku vintiö, joku yleisessä\nmerkityksessä turmeltunut henkilö, mutta semmoista ei olisi päästetty\npihallekkaan.\n\nEi, semmoiset eivät olleet tavat siellä: vieras siellä ei kajonnut\nmihinkään ennenkuin oli kolmasti tarjottu. Hän tiesi hyvin hyvästi\nettä yksikertainen tarjous enimmäkseen sisälsi pyynnön kieltäytyä\nottamasta tarjottua ruokalajia tai viiniä.\n\nKaikkia varten ei sytytetty kahta kynttilääkään; kynttilät olivat\nostettavat kaupungista ja niitä säilytettiin kuten muitakin\nostotavaroita lukon takana. Pätkät laskettiin huolellisesti ja\npantiin kätköön.\n\nYleensä ei siellä tuhlattu rahoja, ja vaikka joku esine olisi ollut\nmiten välttämätön hyvänsä, annettiin siitä rahoja mitä suurimmalla\nsäästäväisyydellä ja ainoastaan silloin, kun rahameno oli vähäinen.\nSuurempia maksuja suoritettaessa aina huokailtiin, vaikeroitiin ja\nriideltiin.\n\nOblomovilaiset suostuivat pikemmin kärsimään kaikenlaisia\nepämukavuuksia ja tottumaan niihin kuin tuhlaamaan rahoja.\n\nSenpätähden oli sohvapeitekkin vierashuoneessa jo kauvan sitten\nlikaantunut, sentähden myöskin Ilja Ivanovitshin nahkapeitteinen\nnojatuoli tuskin ansaitsi sitä nimeä, sillä todellisuudessa oli\nnahkaa siinä jäljellä ainoastaan palanen selkämyksessä, muualta oli\nse jo viisi vuotta takaperin kulunut ja putoillut pois; kenties\nsamasta syystä porttikin oli kallellaan ja portaat heiluvat. Antaa\npois jostakin, vaikka välttämättömästäkin tavarasta, pari- tai\nkolmesataa ruplaa, olisi näyttänyt miltei itsemurhalta.\n\nKuultuaan että joku paikkakunnan nuori maanomistaja oli käynyt\nMoskovassa ja maksanut tusinasta paitoja kolmesataa ruplaa,\nsaappaista viisikolmatta ruplaa ja neljäkymmentä ruplaa liivistä\nhäitä varten, teki ukko Oblomov ristinmerkin ja sanoi hätäisesti,\nettä \"semmoinen nuori mies olisi vietävä linnaan\".\n\nTuntemattomat olivat heille valtiotaloudelliset säännöt pääoman\nnopeasta liikkeestä, tuotannon kartuttamisesta ja tuotteiden\nvaihdosta. He tunsivat yksinkertaisuudessaan ainoastaan yhdenlaista\npääoman käyttämistä -- sen pitämistä arkussa. -- --\n\nVierashuoneen nojatuoleilla istuivat eri asennoissa talon asukkaat ja\nheidän tavalliset vieraansa.\n\nSeurueen kesken vallitsee enimmiten syvä hiljaisuus: kaikki tapaavat\nhe toisensa jokapäivä; henkiset aarteet ovat jo aikoja tyhjennetyt,\nja uutisia ulkoapäin ei ole niin helppo saada.\n\nOllaan ääneti; kuuluu ainoastaan Ilja Ivanovitshin kotitekoisten\nsaappaiden narina ja kotelon sisässä olevan seinäkellon kumeaääninen\nnaksutus.\n\nNiin kuluu joskus puolikin tuntia, jolla ajalla ei tapahdu muuta kuin\nettä joku haukottelee kovaäänisesti ja tehtyään ristinmerkin sanoo:\n\"Herra siunatkoon!\"\n\nHänen jälkeensä haukottelee joku toinen; sitten avaa kolmas hitaasti,\naivankuin käskyn mukaan, suunsa, ja niin edespäin; ilmanliike\nkeuhkoissa tarttuu jokaiseen ja joiltakuilta herahtaa kyynelkin\nsilmästä.\n\nIlja Iljitsh menee ikkunan luo, katsahtaa ulos ja sanoo ihmetellen:\nKello on vasta viisi ja ulkona on jo noin pimeä!\n\n-- Niin, vastataan siihen: -- tähän aikaan on aina pimeä, pitkät\nillat ovat käsissä.\n\nMutta keväällä ihmetellään sitä että pitkät päivät ovat saapuneet.\nKun heiltä kysytään, mitä varten ovat nuo pitkät päivät, niin eivät\nhe sitä osaa sanoa.\n\nTaas syntyy hiljaisuus.\n\nJoku siinä rupee niistämään talikynttilää ja äkkiä sammuttaa valkean:\n-- kaikki säpsähtävät: -- Se merkitsee satunnaisen vieraan tuloa!\nsanoo joku päättäväisesti.\n\nJoskus syntyy sen johdosta keskustelukin.\n\n-- Kukapa tuo vieras voisi olla? virkkaa emäntä\n\n-- Eiköhän vain Nastasja Faddejevna? Kunpahan vain olisi! Kyllä me\nsyleilisimme toisiamme ja itkisimme ilosta! Menisimme kirkkoon,\nsekä aamu- että päivä-kirkkoon yhdessä... Mutta mitäpä minä hänen\nrinnallaan! Vaikka olenkin nuorempi, en jaksaisi häntä kaikkialle\nseurata.\n\n-- Milloinkas hän lähti meiltä viimeksi? kysyi Ilja Ivanovitsh: --\nEikös se ollut Iljan päivän jälkeen?\n\n-- Mitä sinä, Ilja Ivanitsh! Aina sinä sotket! Eihän hän ollut meillä\nsemik-juhlaankaan asti [tätä juhlaa vietetään seitsemäntenä torstaina\npääsiäisen jälkeen], selitti hänen puolisonsa.\n\n-- Hänhän oli meillä Pietarinpaaston aikaan, sanoo Ilja Ivanovitsh.\n\n-- Eipä ollutkaan! vastaa nuhdellen puoliso: -- Älä sinä väitä, kun\net tiedä.\n\n-- No, eikös hän ollut Pietarinpaastona? Silloinhan me paistoimme\nsienipiirakoita, hänhän niistä piti paljon...\n\n-- Sehän oli Marja Onisimovna: hänhän se sienipiirakoista pitää --\nkuinka sinä voit niin unohtaa? Eikä Marja Onisimovnakaan ollut Iljan\npäivään, vaan Prohorin ja Nikanorin päivään asti.\n\nHe laskivat aikansa juhlien ja vuoden aikojen sekä kaikenlaisten\nkotoisten merkkipäivien mukaan, pitämättä vähääkään lukua kuukausista\nja kuukauden päivistä. Kenties tapahtui se osaksi siitäkin syystä,\nettä kaikki paitsi Oblomov itse sekoittivat kuukausien nimiä ja\npäivien järjestystä.\n\nTappiolle jäänyt Ilja Ivanovitsh vaikenee, ja taas vaipuu koko seura\ntorkuksiin. Myös Iljusha, joka on kiivennyt äidin seljän taakse,\ntorkkuu, jopa joskus nukahtaa sikeään uneenkin.\n\n-- Niin, sanoo sitten joku vieraista syvästi huoahtaen: olihan se\nMarja Onisimovnan mies, Vasili Fomitsh terve ja voimakas, vaan\nkuoli kuitenkin. Ei elänyt kuuteenkymmeneenkään asti: -- luulisihan\nsemmoisen voivan elää sadankin vanhaksi. Tauko -- Kaikki me kuolemme,\nkenen milloinkin Jumala kutsuu! vastaa Pelageja Ignatjevna huoaten:\n-- Vaan kyllähän niitä ihmisiä syntyykin, jos toisia kuoleekin;\nniinpä Hlopoveillakin on ristiäisiä alituisesti: sanotaan että Anna\nAndrejevna on taas synnyttänyt -- se on jo kuudes kerta.\n\n-- Ja onkos Anna Andrejevna sitten ainoa! sanoi emäntä: -- Katsokaas,\nkun hänen veljensä menee naimisiin ja he saavat lapsia -- niin siitä\nse vasta koko puuha nousee! Nuoremmatkin veljet jo pian tulevat\nnaima-ikään, ja myös tyttäret ovat naitettavat, mutta mistäpä\nsulhaisia saapi? Nykyään kaikki tahtovat myötäjäisiä, vieläpä\nrahassa...\n\n-- Mistä on puhe? kysyi Ilja Ivanovitsh lähestyen keskustelevia.\n\n-- No, sitähän me tässä puhumme että... Ja hänelle kerrotaan, mitä\noli puhuttu.\n\n-- Niin, semmoistahan se on se ihmiselämä! sanoo Ilja Ivanovitsh\nopettavaisesti: -- Yksi kuolee, toinen syntyy, kolmas menee\nnaimisiin, ja kaikki me vanhenemme; eikä ainoastaan vuosi vuodelta,\nvaan myös päivä päivältä! Miksi on se niin? Toista olisi, jos joka\npäivä oltaisiin samalla tavalla, tänään kuin eilen ja huomenna\nniinkuin tänään. Suru valtaa mielen, kun sitä ajattelee...\n\n-- Vanha vanhenee, vaan nuori kasvaa! sanoi joku nurkasta unisella\näänellä.\n\n-- Pitää rukoilla enemmän Jumalaa eikä ajatella mitään! huomautti\nemäntä vakavasti.\n\n-- Niinpä niinkin, virkkoi hätäisesti ja arasti Ilja Ivanovitsh,\njonka teki mieli sanoa vielä jotain viisasta; hän vaikeni kuitenkin\nruveten taas astuskelemaan edestakaisin pitkin lattiaa.\n\nTovin aikaa taas vaietaan; vihdoin emäntä keskeyttää äänettömyyden:\n\n-- Niin, ulkona on pimeä, sanoo hän. -- Mutta antaapas olla jahka\njoulu tulee, ja me saamme vieraita, niin on hauskempaa, silloin ei\nennätä nähdäkkään, miten illat kuluvat. Kunhan vaan Malanja Petrovna\ntulisi, niin kyllä sitten kelpaisi! Hän on hyvin kekseliäs. Hän se\ntinaakin valaa ja vahaa sulattaa ja piilosillekkin rupeaa; ei ne\nmeidän tytötkään hänelle vertoja vedä. Hänellä on leikkejäkin senkin\nseitsemänlaisia ... se vasta reilu tyttö!\n\n-- Niin, kyllä hän on suuren mailman nainen! huomautti joku: --\nToissa talvena hän mäkeäkin laski, silloin näettekös, kun Luukas\nSavitsh sai naarmun otsaansa.\n\nÄkkiä kaikki kääntyivät Luukas Savitshin puoleen ja rupesivat kovasti\nnauramaan.\n\n-- Kuinkas se tapahtui, Luukas Savitsh? No, no, kerroppas! sanoo Ilja\nIvanovitsh ja on pakahtua naurusta.\n\nJa kaikki yhä vain nauroivat; pikku Iljushakin heräsi ja yhtyi\nyleiseen nauruun.\n\n-- No mitäpä tuosta kertoa! sanoo hämilleen joutunut Luukas Savitsh:\n-- koko jutun on Aleksei Naumitsh sepittänyt, ei siinä ole mitään sen\nkummempaa.\n\n-- Ole nyt ... sanoivat kaikki yhteen ääneen: -- Miksei ole mitään?\nEmmekös me sitä muista enää? ... Ja otsassasi näkyy vieläkin naarmun\njälki...\n\nJa sitten taas naurettiin.\n\n-- Mitä te sille nauratte? koettaa Luukas Savitsh selitellä, kun\nsaa vähänkin suunvuoroa: -- Eihän siinä olisi mitään ... jollei se\nWasjka, sen veitikka, olisi antanut kelvotonta kelkkaa: ... se meni\nrikki ... ja niin...\n\nYleinen nauru keskeytti hänen selityksensä. Turhaan koetti hän\nkertoa kaatumisensa historiaa; nauru levisi kaikkialle, eteiseen ja\npiikain tupaan, se valtasi koko talon; kaikki nauroivat yht'aikaa,\nsanomattoman makeasti kuin mitkähän hupsut. Niinpian kun nauru rupesi\nhiljenemään, alkoi joku taas kovasti hohottaa -- ja siihen taas\nmuutkin yhtyivät.\n\nVihdoin jotenkuten suurella vaivalla vaiettiin.\n\n-- Näinköhän aijot tänä joulunakin mäkeä laskea, Luukas Savitsh?\nkysyi hetkisen kuluttua Ilja Ivanovitsh.\n\nTaas syntyi yleinen nauru, joka kesti noin 10 minuuttia.\n\n-- Eiköhän käsketä Antipan laittamaan mäki valmiiksi jo paaston\naikana? sanoo taas ukko Oblomov: -- Luukas Savitsh on niin halukas\nmäenlaskuun, ei hän malta...\n\nNaurulta ei hän voinut sanottavaansa lopettaa.\n\n-- Niin, mutta onkos se ... kelkka eheä? sai tuskin sanotuksi joku.\n\nTaas naurettiin.\n\nKauvan he nauroivat, vihdoin rupesivat vähitellen asettumaan: mikä\npyyhki kyyneleitä, mikä niisti nenäänsä, kuka ryki ja syljeksi\nkovasti, töintuskin saaden sanotuksi että:\n\n-- Herranen aika! Aivanhan tässä tukehtuu... Kylläpä sai nauramaan,\ntotta tosiaan! Juttu ei ollut pahimpia, kun hän selkä köykyssä ja\nnutun liepeet hajallaan...\n\nNyt seurasi lopullinen ja kaikista pisin naurun myrsky, jonka jälkeen\nkaikki tyysten vaikenivat. Joku vielä huokasi, toinen haukotteli\nsanoen samalla jotain ja sitten syntyi yleinen äänettömyys.\n\nKuului vain kuten ennenkin seinäkellon yksitoikkoinen naksutus,\nukko Oblomovin saappaiden kopse ja se hiljainen ääni, kun naiset\nommellessaan joskus purasivat rihmoja poikki.\n\nÄkkiä Ilja Ivanovitsh pysähtyi keskelle huonetta levottoman\nnäköisenä, käsi nenän nipukassa kiinni.\n\n-- Katsokaahan nyt tätä, mitäs tämä tietää! sanoi hän: -- Joku ihan\nvarmaan kuolee: nenän nipukkaa niin kutisee...\n\n-- Herranen aika! sanoi siihen hänen vaimonsa lyöden kämmenensä\nyhteen; -- Mikäs kuoleman tapaus siitä seuraa, jos ainoastaan\nnipukkaa kutisee? Silloinhan vasta joku kuolee, kun _koko_ nenän\nvartta kutisee. Voi sinua Ilja Ivanovitsh, kyllä sinä olet semmoinen\nmuistamaton. Jos nyt sillä tavoin satut sanomaan vierasten kuullen\ntai kylässä, niin aivanhan siitä saa hävetä.\n\n-- Mitäs se sitten merkitsee, kun nenän nipukka kutisee? kysyi Ilja\nIvanovitsh hämillään.\n\n-- Lasiin kurkistamista, eikä millään muotoa kuolemaa!\n\n-- Aina vain sotken! sanoi ukko Oblomov, -- mikä ne kaikki muistaa:\nmilloin kutisee nenää syrjästä, milloin nipukasta, milloin\nsilmäkulmista...\n\n-- Nenän kutkuaminen syrjästä, keskeytti Pelageja Ivanovna: --\nmerkitsee uutisia; silmäkulmien kutkuaminen kyyneliä; otsan\nkutkuaminen tervehdystä, oikealta puolen mieshenkilön ja vasemmalta\nnaishenkilön tervehdystä; korvien kutkuaminen tietää sadetta, huulien\nkutku suutelemista; viiksien kutkuaminen -- makeisia; kyynäspään\nkutku uudessa paikassa makaamista; jalkapohjien kutku matkaa...\n\n-- On se tuo Pelageja Ivanovna koko viisas! sanoi Ilja Ivanovitsh: --\nMutta kun voin hinta helpponee, kutiseekos silloin niska, vai mikä...?\n\nNaiset alkoivat nauraa ja kuiskailla toistensa korvaan; muutamat\nmiehistä hymyilivät; näkyi taas valmistuvan kova nauru, mutta samalla\nhetkellä alkoi huoneessa kuulua sähinää, aivankuin kissa ja koira\nolisi sattunut vihaisina yhteen. Sähinän sai aikaan seinäkello.\n\n-- Kas! Kello on jo yhdeksän! sanoi iloisesti ihmetellen Ilja\nIvanovitsh. -- Katsos vain, mitenkä aika kului miltei huomaamatta, --\nHoi Wasjka, Wanjka, Motjka!\n\nIlmestyi kolme uneliasta olentoa.\n\n-- Miksikäs te ette kata pöytää! kysyi kummastellen ja harmistuneena\nOblomov: -- Ette koskaan muista tehtäviänne! No, mitä siinä seisotte!\nLaittakaa oitis pöytä valmiiksi ja tuokaa viinapullo myös.\n\n-- Kas senpä tähden sitä nenännipukkaa kutisikin! virkkoi Pelageja\nIvanovna: -- kun otatte ruokaryypyn, niin silloinpa kurkistattekin\nlasiin.\n\nIllallisen jälkeen ja kun oli kilistetty laseja, läksivät kaikki\nmakuusijoilleen ja pian sai uni valtaansa nämät huolettomat ihmiset.\n\nIlja Iljitsh ei nähnyt unessa ainoastaan yhtä tämmöistä iltaa,\nhän näki kokonaisia viikkoja, kuukausia ja vuosia samalla tavoin\nvietettyjä päiviä ja iltoja.\n\nEi mikään häirinnyt tämän elämän yksitoikkoisuutta eivätkä\nOblomovilaiset itse ikävystyneet siihen, sillä he eivät voineet\nkuvailla mieleensä mitään toisenlaista elämää; ja jos olisivatkin\nvoineet, niin olisivat he kauhistuneina koettaneet poistaa sitä\nmielestään.\n\nToisenlaista elämää eivät he halunneet eivätkä suvainneet. He\nolisivat olleet pahoillaan, jos heidän elämässään olisi tapahtunut\nmuutoksia, mimmoisia hyvänsä. He jo surivat sitäkin, kun päivät eivät\nolleet toistensa kaltaisia, kun huomen ei ollut niinkuin tämä päivä\neikä tämä päivä niinkuin huomen.\n\nMitä he olisivat huolineet vaihtelevaisuudesta ja muutoksista, joita\nmuut ajavat takaa? Antaa muiden hyöriä ja pyöriä halunsa mukaan; --\nhe, Oblomovilaiset, eivät siitä välitä!\n\nTapahtumat, olkoot ne mitä laatua hyvänsä, ovat aina ikäviä: ne\nvaativat huolia, puuhia, juoksua, levottomuutta; et siinä saa olla\npaikoillasi, pitää tehdä kauppaa tai kirjoittaa, sanalla sanoen: olla\nliikkeessä, työssä! Ei se ole mitään leikkiä!\n\nVuosikymmenien kuluessa he vain kuhnustelivat, torkkuivat ja\nhaukottelivat tai makeasti nauroivat maalaisille sukkeluuksille\ntaikka myöskin yhteen keräytyneinä kertoivat toisilleen, mimmoista\nunta kukin oli nähnyt.\n\nJos uni oli hirvittävä -- niin kaikki vaikenivat, pelkäsivät; jos se\noli ennustavaa laatua, niin kaikki iloitsivat tai surivat aina sen\nmukaan mitä uni oli ennustanut. Jos uni vaati tekemään määrättyjä\ntemppuja, ryhdyttiin sitä varten oitis tarpeellisiin toimiin.\n\nAika saatiin kulumaan myöskin korttipelillä, tavallisesti\npöllöpelillä, mutta vierasten kanssa pelattiin boston-peliä;\nkäytännössä oli myöskin pasiansi sekä korteilla ennustaminen.\n\nToisinaan tuli vierailemaan joku Natalia Faddejevna viikoksi tai\npariksi. Aluksi eukot tekevät selkoa koko ympäristöstä, miten mikäkin\nelelee ja mitä tekee; he eivät tunkeutuneet ainoastaan perhe-elämään,\nyksityisiin asioihin ja salaisuuksiin, vaan myöskin kunkin sydämmeen,\nmoittivat ja tuomitsivat kelvottomia, ennenkaikkia uskottomia\naviomiehiä ja sitten rupesivat luettelemaan kaikenlaisia tapauksia:\nnimipäiviä, ristiäisiä, syntymäpäiviä, kuka mitenkin kestitsi ja ketä\nkutsui, ketä ei kutsunut.\n\nKun väsyttiin siihen, ruvettiin näyttämään toisilleen ostoksia,\nvaatteita, kenkiä, jopa alushameita ja sukkiakin. Emäntä kehuskelee\njoitakin erityisiä kotitekoisia liinakankaita, lankoja ja pitsejä.\n\nMutta nämätkin varastot tyhjenevät. Silloin turvaudutaan kahviin,\nteehen ja syltteihin. Ja sitten ruvetaan äänettöminä istumaan.\n\nNiin istutaan kauvan, tuijottaen toinen-toistaan ja aika ajoin\nhuokaillaan raskaasti. Toisinaan joku rupee itkeä tillittämäänkin.\n\n-- Mikä sinua vaivaa, kultaseni? kysyy silloin levottomana toinen.\n\n-- Tuntuu niin surulliselta, kyyhkyseni! vastaa vieras syvästi\nhuoaten: -- olemme vihoittaneet Herraa Jumalaa, me onnettomat. Ei\nsiitä hyvää lähde.\n\n-- Voi, älä säikyttele, rakas siskoni! keskeyttää emäntä.\n\n-- Niin, niin, jatkaa toinen: -- Viimeiset päivät ovat käsissä:\nnousee kansa kansaa vastaan, valtakunta valtakuntaa vastaan ...\ntulee mailman loppu! lausuu vihdoin Natalia Faddejevna ja molemmat\npurskahtavat katkeraan itkuun.\n\nMitään perustusta semmoiseen Natalia Faddejevnan johtopäätökseen\nsillä kertaa ei ole ollut, sillä ei kukaan ole noussut ketään\nvastaan, eikä edes pyrstötähtiäkään sinä vuonna ole näkynyt, mutta\nvanhoilla ovat joskus omat aavistuksensa.\n\nAniharvoin heidän ajanviettonsa häiriytyi jollakin odottamattomalla\ntapauksella, esimerkiksi sillä että kaikki, niin suuret kuin\npienetkin saivat häkää päähänsä.\n\nMuut taudit olivat miltei tuntemattomat paikkakunnalla; väliin\nkuitenkin sattui että joku loukkasi itsensä pimeässä tai putosi alas\ntallinyliseltä; saattoi myös sattua että irtonainen lauta katolta\nputosi jonkun päähän.\n\nMutta tämmöisiä onnettomuuksia tapahtui harvoin ja niitä vastaan\nkäytettiin yksinomaan tehokkaita, kotoisia apukeinoja: loukattua\npaikkaa hierottiin, sairaan annettiin juoda siunattua vettä, tai\nsupatettiin hänelle jotain korvaan -- ja kaikki parani entiselleen.\n\nMutta häkää saatiin päähän usein. Silloin kaikki viruivat surkeina\nvuoteillaan; kuului, vain voihkimista, huokailemista, ken hautoi\npäätänsä kurkkumehulla, ken pisti karpaloita korviinsa, ken lähti\npaitasillaan pakkaseen, ken taas kierittelihen tunnottomana lattialla.\n\nSemmoista tapahtui säännöllisesti kerran tai kahdesti kuukaudessa;\nlämmintä kun ei tahdottu laskea ilmaiseksi ulos savupiipusta, pantiin\npellit kiinni, vaikka uunissa kekäleet vielä aikalailla leimahtelivat.\n\nKerran kuitenkin tällaisten olojen yksitoikkoisuudessa sattui\ntodellakin odottamaton tapaus.\n\nKun vaikeasti sulavaa ateriaa seuranneen ruokalevon jälkeen kaikki\nkeräytyivät teetä juomaan, tuli äkkiä sisään kaupungista palanut\nOblomovilainen talonpoika, joka kauvan kaiveltuaan, sai kuin saikin\nkaivetuksi poveltaan kirjeen Ilja Ivanovitsh Oblomoville.\n\nKaikki hämmästyivät! Jopa itse emäntä vähän vaalenikin; silmät\nkääntyivät kirjettä kohden.\n\n-- Mitä ihmettä! Keneltä se on? sanoi vihdoin rouva, kun oli\ntointunut hämmästyksestään.\n\nOblomov otti kirjeen ja käänteli epäröivästi sitä hyppysissään,\ntietämättä mitä sille olisi tehtävä.\n\n-- Mistäs sinä tämän sait? kysyi hän mieheltä: -- Kuka sen sinulle\nantoi?\n\n-- Näettekös, siihen taloon, jossa minä kaupungissa ollessani pidin\nkortteeria, tultiin postista kaksi kertaa kysymään, eikö talossa\nollut Oblomovilaisia miehiä: sanoivat olevan kirjeen herralle.\n\n-- No...?\n\n-- No, ka minä ensi alussa menin piiloon: silloin se sotamies\nkatosikin talosta kujeineen. Mutta sitten Werhljovon lukkari sattui\nminut näkemään ja ilmoitti asian. Sotamies tuli toisen kerran. Ja\nkun se tuli toisen kerran, niin rupesi haukkumaan ja antoi kirjeen,\nvieläpä otti viisikopeikkaisen. Minä kysyin, mitä kirjeellä oli\ntehtävä, mihin pantava? Hän sanoi että se on annettava teidän\narmollenne.\n\n-- Sinun ei olisi pitänyt sitä ottaa, huomautti rouva vihaisesti.\n\n-- Enhän minä olisi sitä ottanutkaan. \"Mitä me kirjeellä teemme\",\nsanoin minä, -- \"emme sitä tarvitse. Eikä minun ole käsketty\nottaa kirjeitä; en tohdi ottaa: viekää se, mihin haluatte!\" Mutta\nse sotamies sydäntyi siitä kovasti haukkumaan: uhkasi kannella\nesivallalle; ja niin minä sen kirjeen sitten otinkin.\n\n-- Pöllö! virkkoi rouva.\n\n-- Keltähän tämä voisi olla? sanoi Oblomov katsellen kirjettä\nmiettivän näköisenä: -- Käsiala on aivan kuin tuttua!\n\nJa kirje alkoi kiertokulkunsa kädestä käteen. Alettiin keskustella ja\narvailla, mistä kirje saattoi olla ja mitä se mahtoi sisältää? Kaikki\njoutuivat aivan ymmälle.\n\nIlja Ivanovitsh käski hakea silmälasit: niitä haettiin puolitoista\ntuntia ennenkun löytyivät. Hän pisti ne nenälleen ja jo aikoi avata\nkirjeen.\n\n-- Mitäs siitä avaat, Ilja Ivanovitsh, varoitteli hänen vaimonsa\npelonalaisena: -- kuka sen tietää, mimmoinen se kirje on? ehkäpä\nvielä hirveä onnettomuus on tapahtunut. Eihän nykyajan ihmisiin ole\nluottamista! Ennätäthän sen avata huomenna tai ylihuomenna -- eihän\nse karkaa sinulta.\n\nJa kirje ynnä silmälasit pantiin lukon taakse. Ruvettiin juomaan\nteetä. Kirje olisi maannut piilopaikassaan vuosikausia, jollei sen\nilmaantuminen olisi ollut liian tavaton tapaus Oblomovilaisille.\nSeuraavanakin päivänä puhelivat he teetä juodessaan ainoastaan tuosta\nkirjeestä.\n\nVihdoin kävi odottaminen kovin sietämättömäksi ja neljäntenä päivänä,\nkokoontuneina yhteen, he pelonalaisina avasivat kirjeen. Oblomov\ntarkasti allekirjoitusta.\n\n-- \"Radishtshev\", -- luki hän. -- Heh! Tämähän on Filip Matveitshiltä!\n\n-- Haa! Oo! Vai häneltä se on! sanottiin eri tahoilla. -- Ja kuinkas\nhän vielä on elossa tähän aikaan? Kas vain, kun ei ole vielä kuollut.\nNo, Jumalalle kiitos! Mitäs hän kirjoittaa?\n\nOblomov alkoi lukea ääneen. Ja ilmi kävi että Filip Matvejevitsh\npyysi lähettämään itselleen reseptin, miten kotiolutta on\nvalmistettava, sillä sitä osattiin valmistaa Oblomofkassa erittäin\nhyvää.\n\n-- Pitää, pitää tosiaankin hänelle lähettää osoitus! sanoivat kaikki:\n-- pitää kirjoittaa kirje.\n\nKului pari viikkoa.\n\n-- Pitääpä kirjoittaa Filip Matvejevitshille! puheli Ilja Ivanovitsh\nvaimolleen: -- Missä se olut-resepti on?\n\n-- Niin, missähän se lieneekin? vastasi vaimo: -- Pitää hakea. Mutta,\nmikäs kiire sinulla on, odota! Kun Jumalan avulla pääsemme paaston\nyli ja juhlat tulevat, niin sitten kirjoitatkin; onhan sitä vielä\naikaa...\n\n-- Tosiaankin, ehkäpä jätetään kirjoitus, kunnes juhlat tulevat,\nsanoi Ilja Ivanovitsh.\n\nJuhlien aikana tuli taaskin puheeksi samainen kirje. Ilja Ivanovitsh\nryhtyi jo kirjoitushommiin. Hän poistui omaan huoneeseensa, pisti\nsilmälasit nenälleen ja istuutui pöydän ääreen.\n\nTalossa syntyi syvä hiljaisuus; palvelusväkeä kiellettiin meluamasta.\n-- Herra kirjoittaa! sanottiin niin aran-kunnioittavalla äänellä,\nikäänkuin talossa olisi ollut vainaja.\n\nHän oli juuri ehtinyt kirjoittaa: \"Hyvä veli!\" verkalleen, viistoon\nja vapisevalla käsialalla ja niin varovasti, ikäänkuin olisi ollut\njoku vaarallinen työ tehtävänä, kun samalla hänen luokseen ilmestyi\nhänen vaimonsa.\n\n-- Hain kuin hullu, enkä löytänyt reseptiä, sanoi hän. -- Pitää vielä\nhakea makuuhuoneen kaapista. Mutta millä tavoin kirje lähetetään?\n\n-- Pitää lähettää postissa, vastasi Ilja Ivanovitsh.\n\n-- Mitäs sinne asti otetaan kirjeestä postirahaa?\n\n-- Neljäkymmentä kopeikkaa, oli vastaus.\n\n-- Sepä se, viskata tuuleen neljäkymmentä kopeikkaa! huomautti vaimo:\n-- parasta on että odotamme, eikö ilmestyisi kaupunkiin matkustavia.\nKäske tiedustella asiaa talonpojilta.\n\n-- Niinpä niinkin, parasta on odottaa kaupunkimiehiä, vastasi Ilja\nIvanovitsh heittäen kynän kädestään ja pannen silmälasit koteloon.\n\n-- Kyllä se on parasta niin! Kyllähän ennätämme lähettää! sanoi hän\nvielä kerran päättävästi.\n\nTuntematonta on, saiko Filip Matvejevitsh ikinä koko reseptiä.\n\nIlja Ivanovitsh otti väliin kirjankin käsiinsä -- hänestä oli saman\ntekevä minkä kirjan. Hän ei voinut aavistaakkaan, että lukemiseen\nvoipi olla kenelläkään varsinaista tarvetta, sillä hän piti sitä\nylellisyytenä, semmoisena asiana, jota paitsikin helposti voisi olla,\naivan niinkuin voipi pitää kuvataulua seinällään, mutta voipi olla\nsitä ilmankin, voipi mennä kävelylle, mutta voipi olla menemättäkin;\nhänestä oli samantekevä mimmoinen kirja sattui käteen; hän piti\nsitä kappaleena, jonka tarkoituksena on huvittaminen ja ikävän\npoistaminen, kun ei ole muuta tekemistä.\n\n-- Pitkään aikaan en ole lukenut kirjoja, sanoo hän, tai välin\nmuuttaa lauseparren näin: Annas, kun rupean lukemaan _kirjaa!_\nVälisti, kun huomaa sattumalta, veljeltään perintönä-saamansa\npienen kirjakasan, niin ottaa siitä jonkun kirjan, minkä sattuu.\nSattuuko sitten \"Uusin unikirja\", Heraskovin \"Rossijada\" taikka\njoku Sumarokovin murhenäytelmä -- hän lukee kaikki yhtäläisellä\nmielihyvällä, aika-ajoin puhellen:\n\n-- Kappas vain, mitä ovatkin keksineet! Sepäs vasta on aika veijari!\n\nNämä huudahdukset tarkoittivat kirjantekijöitä, jotka hänen\nmielestään eivät ansainneet mitään kunnioitusta; häneen, kuten\nentisen ajan ihmisiin yleensä, oli juurtunut jonkunlainen\nhalveksuminen kirjailijoita kohtaan. Hän, kuten moni muukin,\npiti heitä jonkunlaisina huimapäinä tai juopporenttuina, jotka\nhuvittelivat yleisöä aivan samaan tapaan kuin nuorallatanssijat.\n\nVälisti luki hän kolmen vuoden vanhoja sanomalehtiä ääneensä, muiden\nkuullen tai kertoi heille jonkun lukemansa uutisen.\n\n-- Kas tässä kirjoitetaan Haagista että H. M. kuningas on suvainnut\nonnellisesti palata pääkaupunkiinsa lyhyeltä matkaltaan; -- ja sitten\nkatsoo hän silmälasiensa ylitse kuuntelijoihinsa.\n\nTaikka:\n\n-- Wienissä se ja se lähettiläs on jättänyt valtakirjansa.\n\n-- Mutta tässä sanotaan, luki hän vielä, että rouva Genlisin teokset\novat käännetyt venäjänkielelle.\n\n-- Niitä kirjoja käännetään vain sitä varten, huomauttaa eräs\nkuulija, joku pienen maatilan omistaja: -- että meiltä aatelisilta\nsaisi rahoja narratuksi.\n\nVaan Iljusha parka se yhä opiskelee ukko Stolzin johdolla. Heti kun\nhän herää maanantaina, joutuu hän surun valtaan. Hän kuulee Wasjkan\nkimeän äänen, kun tämä huutaa portailta:\n\n-- Antippa! Pane hevonen valjaisiin: nuori herra on kyydittävä\nsaksalaisen luo.\n\nSydän vavahtaa hänellä. Hän tulee surullisena äidin luo. Äiti tietää,\nmistä tuo suru johtuu, ja alkaa lohdutella, salaa itsekkin surren,\nkun täytyy erota lapsesta koko viikoksi.\n\nEi tiedetä oikein, millä herkuilla ruokkia häntä sinä päivänä,\npaistetaan vehnäleipiä ja rinkeliä, annetaan hänelle mukaan\nsuolattua, paistettua ja keitettyä lihaa, piirakoita, kuivia ja\nmärkiä herkkuruokia. Kaikki tämä tapahtui sen tähden että saksalaisen\nruuat eivät olleet kovin rasvaisia.\n\n-- Eihän siellä nälkäkään lähde, sanoivat Oblomovilaiset: --\npäivälliseksi annetaan soppaa ja paistia ja perunoita, teepöytään\npannaan vain voitaleipää, mutta illalliseksi ei juuri mitään.\n\nNäkipä Ilja Iljitsh unessaan myös iloisia maanantai-päiviä,\nsemmoisia, jolloin äiti, istuen teepöydässä, sanoi hänelle hymyhuulin:\n\n-- Tänään et tarvitse lähteä; torstaina on suuri juhla: eihän maksa\nvaivaa matkustaa edestakaisin kolmea päivää varten.\n\nTaikka saa hän myös tietää että sillä viikolla on jonkun perheen\njäsenen nimipäivä: -- Nyt ei ole aikaa lukemiseen: nyt ruvetaan\npannukakkuja paistamaan.\n\nVäliin äiti katsahtaa häneen maanantaisin tarkkaavan näköisenä ja\nsanoo:\n\n-- Miksi ovat silmäsi tänään sameat? Oletkohan oikein terve? ja niin\nsanoen pudistaa hän epäilevästi päätään.\n\nPoika veitikka, vaikka onkin aivan terve, ei virka kuitenkaan mitään.\n\n-- Jää sinä täksi viikoksi kotiin istumaan ja mene sitten, jos Jumala\nsuopi.\n\nJa kaikki talossa olijat olivat vakuutetut siitä, etteivät\nperhekekkerit ja luvut mitenkään soveltuneet samaan aikaan\ntapahtuviksi ja että torstaiksi sattunut juhla oli välttämättömänä\nesteenä lukemiselle koko siksi viikoksi.\n\nAinoastaan palvelijat ja piiat, jotka saavat toria nuoren herran\ntähden, sanoivat joskus:\n\n-- Huu, sinä lelluteltu poika. Kunpahan kohta lähtisit sen\nsaksalaisen luo!\n\nToisinaan taas ilmestyy saksalaisen luo Antippa viikon keskellä tai\nalussa noutaakseen Iljan kotiin.\n\nHän sanoo, että Marja Savishna tai Natalia Faddejevna ovat saapuneet\ntahi että Kusofkovilaiset ovat tulleet lapsineen, jonka tähden nuori\nherra oli käsketty tulemaan kotia.\n\nJa Iljusha oleilee kolmen viikon paikoille kotona; sittenpä\npääsiäis-viikkoonkaan ei ole pitkä aika, jonka jälkeen tulee\njuhla, ja sen lisäksi joku perheen jäsenistä arvelee ettei Tuomaan\nviikollakaan sovi lukea, mutta kun kesään jää vain kaksi viikkoa,\nja kun kesällä saksalainen itsekkin lepää, päätetään jättää koko\nlukupuuha syksyksi.\n\nNiinpä Ilja Iljitsh saakin olla vapaudessaan kokonaista puoli vuotta.\nKuinka isoksi hän kasvaa tällä ajalla! Kuinka hän lihoo! Kuinka\nhänelle uni maistuu! Kotolaiset eivät voi häntä kyllin ihailla\nhuomauttaen samalla että lapsi, palattuaan lauvantaisin saksalaisen\nluota, oli aina niin laiha ja kalpea.\n\n-- Ei se ole terveellistä, sanoivat isä ja äiti: -- Kylläpähän\nennättää oppia; terveys on kaikista kallein elämässä, sitä ei saa\ntakaisin rahallakaan, kun se kerran rupeaa juonittelemaan. Katsokaa,\nniinhän hän tulee koulusta, kuin sairashuoneesta ikään, liha on\npoissa ... ja on tullut niin vallattomaksikin: aina vain tahtoisi\njuoksennella!\n\nJa hellät vanhemmat hakivat yhä vain tekosyitä pidättääkseen poikaa\nkotona. Niitä taas oli, juhlia lukuun ottamattakin, kyllin runsaasti.\nTalvella oli heidän mielestään kovin kylmä, kesällä taas kuumuus\noli esteenä lukemiselle; toisinaan täytyi matka saksalaisen luo\nlykätä tuonnemmaksi sateen tai huonon kelin takia. Väliin myöskin\nAntippa näytti kovin epäilyttävän näköiseltä: hän katsoa muljotti\nniin oudosti, aivankuin olisi ollut päissään; voisihan matkalla joku\nonnettomuus tapahtua.\n\nOblomovilaiset koettivat antaa näille tekosyilleen niin pätevän\nmuodon kuin mahdollista, varsinkin Stolzin silmissä; mutta\nsaksalainen moitiskeli ankarasti sellaista lellittelemistä sekä\nsuoraan että selän takana.\n\nEntiset ajat alkoivat kuitenkin muuttua. Sananlasku: \"oppi on\nvaloa, oppimattomuus pimeyttä\", kulki jo pitkin kyliä yhdessä\nkirjakauppiaiden levittämien kirjasien kanssa.\n\nVanhukset myönsivät kyllä että opilla on etunsa, mutta ainoastaan\nulkonaisessa suhteessa. He huomasivat että korkeaan asemaan,\nvirkoihin ja arvoihin pääsivät ainoastaan ne, jotka olivat saaneet\nopetusta; että vanhanaikaiset, sivistymättömät kynäniekat perittyine\ntapoineen ja vehkeineen joutuivat yhä ahtaammalle.\n\nAlkoi kuulua semmoisia huhuja että vastedes virkoihin pääsyä varten\nvaaditaan paitsi luku- ja kirjoitustaitoa myöskin muita, ennen\nkuulumattomia tietoja. Nimineuvoksen ja kollegiassessorin välille\nmuodostui jonkunlainen aukko, jonka yli ei päästy muuten kuin\noppitodistus kädessä.\n\nVahat virkamiehet, tottumuksen ja lahjomisen syöttiläät, alkoivat\nhävitä. Useita, jotka eivät ehtineet kuolla, pantiin viralta\nepäluotettavina, toisia haastettiin oikeuteen; onnellisimmat olivat\nne, jotka ennättivät hyvissä ajoin kääntää selkänsä koko uudelle\njärjestykselle ja vetäytyä turvalliseen soppeen lepoa nauttimaan.\n\nOblomovilaiset näkivät tämän ja ymmärsivät, mitä etua opista oli,\nmutta he näkivät ainoastaan tämän edun ulkopuolen. Opin sisällisestä\ntarpeesta ei heillä ollut juuri mitään käsitystä ja sen tähden\nhe tahtoivatkin hankkia Iljushalle ainoastaan muutamia loistavia\nominaisuuksia.\n\nHe uneksivat, kuinka hän aikaa myöten saisi komean virkapuvun,\najattelivat häntä vastaisuudessa korkeana virkamiehenä, jopa\nkuvernöörinäkin; mutta kaiken tämän tahtoivat he saavuttaa niin\nhelposti kuin mahdollista, he tahtoivat kaikenmoisilla tempuilla\nvälttää opin tiellä olevia vaikeuksia ja loukkaus-kiviä tai hypätä\nvähällä vaivalla niiden yli, s.o. he tahtoivat että oppiminen\ntapahtuisi ilman ruumiin ja hengen rasitusta, ilman lapsuudessa\nhankitun hyvinvoinnin kadottamista, kunhan vaan jotenkuten tulisi\nhankituksi semmoinen todistus, jossa sanottaisiin että Iljusha on\n\"suorittanut kaikki määrätyt tiedot ja taidot\".\n\nTämä Oblomovilainen kasvatus-suunnitelma kohtasi lujan vastarinnan\nStolzin suunnitelmassa. Taistelu oli molemmin puolin ankara. Stolz\nhätyytti suoraan ja pelkäämättä vastustajiaan, mutta nämät torjuivat\niskuja kaikenlaisilla tempuilla.\n\nTaistelu jäi ratkaisemattomaksi; kenties saksalainen pontevuus\nolisi voittanut Oblomovilaisten uppiniskaisen vanhoillisuuden,\nmutta saksalainen kohtasi vaikeuksia omalla tahollaan ja voitto\njäi ratkaisemattomaksi. Asia oli niin että Stolzin oma poika teki\nhaittaa Oblomovin edistykselle, milloin kuiskaamalla hänelle läksyjä\nkysyttäessä, milloin valmistamalla hänen puolestaan suoritettavaksi\nannettuja kirjallisia tehtäviä. Ilja Iljitsh näkee selvään sekä\nkotiolot että myöskin elannon Stolzin luona.\n\nHän tuskin ennättää herätä kotonaan, kun hänen vuoteensa luo ilmestyy\nSaku, josta sittemmin tuli hänen kuuluisa kamaripalvelijansa\nSakariias Trofimitsh. Sakariias, kuten ennen hoitaja-eukko, panee\nsukat ja kengät hänen jalkaansa, ja hän, Ilja, jo neljäntoista\nvuotias poika, loikoo siinä vuoteellaan ja tarjoo Sakulle milloin\noikean, milloin vasemman jalkansa; mutta jos joku asia ei ole hänelle\nmieleen, niin hän vielä potkaiseekin palvelijaansa nenään.\n\nJos tyytymätön Saku menee kantelemaan, niin saapi tämä lisäksi toria\nvanhemmilta.\n\nSaku sukii hänen tukkansa, panee nutun päälle, varovasti työntäen\nIlja Iljitshin käsiä hihoihin ja sanoo hänelle, mitä sitten on\ntehtävä, että on pestävä silmät j.n.e.\n\nJos Ilja Iljitsh haluaa jotakin, niin hänen tarvitsee vain viitata,\nkun jo kolme, neljä palvelijaa on valmiina täyttämään hänen tahtoaan.\nVäliin olisi hän tahtonut itsekkin tehdä, mitä tarvitsi tai juosta\njonnekkin, noutaa jotakin, mutta silloinkos isä ja äiti ynnä kolme\ntätiä yhteen ääneen huutamaan että:\n\n-- Mitä? Minne? Mitäs varten ovat sitten Wasjka, Wanjka ja Saku\ntalossa? Hoi! Wasjka, Wanjka, Sakariias! Mitä ällistelette siellä?\nMinä teitä opetan.\n\nJa niin Ilja Iljitshille ei onnistu tehdä mitään omin päin.\n\nSittemmin hän huomasi että elämä olikin sillä tavoin paljoa\nmukavampaa ja itsekkin jo tottui huutamaan: -- Hoi, Wasjka, Wanjka!\nannappas tuota tai tätä! En minä sitä tahdo, vaan tätä! Juokse\njoutuin! Nouda!\n\nVäliin kuitenkin vanhempien hellä huolenpito kyllästytti häntä.\n\nJos hän sattui juoksemaan alas portaita tai pitkin pihaa, sai hän\näkkiä kuulla takanaan useita ääniä, jotka huusivat: Ai jess tuota\npoikaa! Ottakaa kiinni, seisauttakaa! Lankee, loukkaantuu ... seis,\nseis!\n\nJos hänen pistää päähän talvella mennä porstuaan tai avata ikkuna --\ntaas kuuluu huutoja: -- Mitä nyt, minne sinä? Älä juokse, älä mene,\nälä avaa: saat kuoleman taudin, vilustut...\n\nJa Iljusha sai surumielin olla sisällä, hoidettuna ja vaalittuna\nniinkuin etelämaan kukka, kasvaen ja kehittyen hitaasti- ja huonosti\nlämpimissä huoneissa, lasien takana.\n\nVälisti hän herää niin reippaana, raittiina ja iloisena; hän tuntee\nettä hänessä leikkii, kiehahtelee jotakin, aivankuin häneen olisi\nottanut asuntonsa joku pikku piru, joka yllyttelee häntä milloin\nkiipeemään katolle, milloin hevosen selkään, milloin juoksemaan\nheinäniitylle, tai istuutumaan aidalle hajasäärin tai ärsyttämään\nkylän koiria; tai äkkiä tekee hänen mielensä lähteä juosta\nvilistämään pitkin kujia, sitten pellolle, rotkolle, koivikkoon tai\nmyöskin kylän poikien joukkoon lumisille, painiskelemaan.\n\nTuo pikku piru yllyttelee häntä kovasti: hän koettaa sitä\nvastustella, vaan ei jaksa; hän juoksee äkkiä lakittomin päin\ntalvi-ilmaan pihalle, sieltä ulos portista; kouraisee molempiin\nkäsiinsä lunta ja rientää poikajoukkoon.\n\nRaitis tuuli puhaltaa hänen kasvoihinsa, korvia nipistelee pakkanen,\nsuuhun ja kurkkuun tunkeutuu kylmä ilma, rinta paisuu ilosta -- hän\njuoksee minkä kintuista pääsee, nauraa ja hoilottaa.\n\nTuossapa ovat pojatkin: hän heittää yhtä niistä lumipallolla -- eikä\nsaa sattumaan: käsi ei ole tarkka; tahtoo juuri ottaa uutta lunta,\nkun saa kasvoihinsa ison lumimöhkäleen: hän kaatuu, tuntuihan tuo\nvähän kipeältä tottumattomuudesta, mutta hauskaakin se on; hän nauraa\nkikattaa niin että vedet silmistä tippuu ... Vaan kotona on syntynyt\nmylläkkä: Iljusha oli kadonnut! Huudetaan, melutaan. Pihalle juoksee\nSaku, hänen jäljissään Wasjka, Mitjka, Wanjka -- kaikki juoksevat\nhätääntyneinä pitkin pihaa.\n\nHeidän kintereillään hyökkää kaksi koiraa, jotka tietysti eivät voi\ntyynesti katsella juoksevaa ihmistä. Ihmiset juoksevat pitkin pihaa\nhuutaen, koirat seuraavat haukkuen perässä.\n\nVihdoin saavuttiin sinne, missä kylän pojat olivat ja ruvettiin\nheille lakia lukemaan; mikä sai siinä tukkapöllyn, mikä korvapuustin;\nvieläpä uhattiin heidän vanhempiaankin.\n\nSitten ottivat palvelijat nuoren herran huostaansa, käärivät hänet\nmukaan temmattuun pieneen turkkiin, jonka päälle kiskaistiin isän\niso-turkki ja lisäksi vielä kaksi peitettä; näin varustettuna\npakkasta vastaan kannettiin saalis juhlallisesti kotiin.\n\nKotona oli jo luultu että poika oli ihan iäksi hukkunut; sentähden,\nkun vanhemmat näkivät hänet ilmi elävänä ja vahingoittumattomana,\noli heidän ilonsa sanomaton. Kiitettiin Jumalaa pelastuksesta, jonka\njälkeen Iljushaa juotettiin ensin minttu-teellä, sitten seljateellä,\nja illalla annettiin vielä vadelma-teetä. Kolme päivää pidettiin\npoikaa vuoteessa, vaikka hänelle olisi ollut paljoa suuremmaksi\nhyödyksi, jos olisi päässyt uudestaan lumisotaan...\n\n\n\n\n10.\n\n\nHeti kun Sakariias kuuli Oblomovin kuorsauksen, hyppäsi hän\nvarovaisesti ja kolistelematta alas pankolta, pujahti varpaisillaan\nulos etehiseen, väänsi ulko-oven lukkoon niin että herra jäi sinne\nsäpin taakse ja astua vouhotti tolkussaan portille.\n\n-- Päivää, Sakariias Trofimitsh! Kerranpas äijääkin näkee! hälisivät\neri äänillä häntä vastaan portilla seisoskelevat ajurit ja lakeijat,\nakat ja renkipojat.\n\n-- Mitenkäs sinä tänne pääsit? Onkos herrasi mennyt ulos kaupungille?\ntiedusteli talonmies.\n\n-- Unta se siellä vetelee, virkkoi Sakariias synkästi.\n\n-- Mitenkä se tähän aikaan jo ... varhaistahan tämä on vielä ... vai\nsairasko se on? kysäsi ajuri.\n\n-- Vie sun pahakin sairas! Humalaan se on itsensä juonut! vastasi\nSakariias sellaisella äänellä kuin olisi itsekkin siitä ollut\nvakuutettu. -- Uskotteko mitä? Ypö-yksikseen se kallisti kurkkuunsa\npuolitoista pullollista madeiraa ja kaksi tuoppia kaljaa ja siitä\nsyystä se nyt siellä makuulleen kellistyi.\n\n-- Katos häjyä! röhähti ajuri kateellisesti.\n\n-- Vaan mitenkäs se nyt on niin ruvennut ryypiskelemään? kysyi yksi\nvaimonpuolista.\n\n-- Kuulkaas Tatjana Ivanovna, vastasi Sakariias iskien häneen\nomituisen vinokatseensa: ei se entinen ollut mitään tähän verraten,\nvaan nyt siitä on tullut semmoinen rapajuoppo ettei kelpaa kerrassa\nmihinkään -- oikein iljettää kertoakkin!\n\n-- Aivanhan se sitten on samallainen kuin meidän rouva! huomautti\nTatjana huoaten.\n\n-- Lähteneekös se rouva tänäpäivänä ajelulle? tiedusti ajuri: -- niin\nei tarvitseisi tästä pitkälle pyöräyttää...\n\n-- Mihinkäpäs se lähtisi! vastasi Tatjana. -- Siellä istuskelee vain\nhempukkansa kanssa, siellä ne toinen toistaan aina vain kuhertelee.\n\n-- Tiheään se on siellä ruvennutkin käymään -- tiesi talonmies\nkertoa: -- ihan se vietävä minua jo kyllästyttää öiseen aikaan,\nkaikki muut ne tulevat ja menevät, vaan tämäpäs on aina viimeinen,\nlisäksi haukuskeleekin, miksi muka paraati-ovi on pantu kiinni...\nLempo siinä hänen tähtensä ruvetkoon portaita vahtimaan!\n\n-- Voi hyvät ihmiset, millainen hölmö se on se herra, selitti Tatjana\n-- en mokomampaa ole nähnyt! Mitä kaikkea se sille lahjoitteleekin?\nIhan kuin riikinkukko nyt rouva käydä pöyhistelee. Vaan jos joku\nnäkisi, minkälaiset sillä on alushameet ja sukat, niin aivan\nhävettäisi katsoa! Kaulaansa ei se pese kahteen viikkoon ja naamaansa\nse voitelee... Toisinaan juolahtaa päähän ihan syntinen ajatus: \"voi\nsen pakana, panisit päähäsi huivin ja menisit himphamppua luostariin!\"\n\nKaikki, paitsi Sakariias, rähähtivät nauramaan.\n\n-- Kyllä se tuo Tatjana osaa naulan päähän! kuului hyväksyviä ääniä.\n\n-- No niin justiin: jatkoi Tatjana. -- Kuinka ne herrasihmiset\nsemmoista suvaitsevatkin?...\n\n-- Mihinkä te olette menossa? kysäsi joku häneltä.\n\n-- Mikä mytty teillä siinä on kainalossa?\n\n-- Leninkivaatetta minä tässä vien ompelijattarelle, se se minun\nmielikkini lähetti -- no, pitää tästä lähteä, ei siis muuta kuin\njääkää hyvästi siksi aikaa!\n\n-- Hyvästi, hyvästi! vastasivat muutamat.\n\n-- Hyvästi Tatjana Ivanovna, -- toimitti ajuri: -- Tulkaahan sitten\ntaas iltasella!\n\n-- Ka en tiedä, pääsenkö; ehkä tulen, ehkä olen tulemattakin... vaan\njääkäähän nyt hyvästi!\n\n-- No hyvästi, hyvästi! hälisivät kaikki.\n\n-- Hyvästi nyt vain ... hauskaa puheen jatkoa teille! virkkoi piika\nlähtien astua heippasemaan.\n\n-- Hyvästi, Tatjana Ivanovna! huusi ajuri muikeasti vielä hänen\njälkeensä.\n\n-- Jääkää hyvästi! kajahti piiankin heleä ääni kaukaa vastaan.\n\nHänen mentyänsä rupesi Sakariias ikäänkuin odottamaan omaa\npuhevuoroansa. Hän istahti malmisen paalun päälle portin pielessä ja\nalkoi heilutella jalkojaan yrmeästi ja välinpitämättömästi katsellen\nalta kulmainsa kaikkia ohitse kulkevia ja ajavia.\n\n-- No, Sakariias Trofimitsh, mitenkäs se teidän herra tänään voipi?\nkysyi talonmies.\n\n-- Niinkuin ennenkin: omassa rasvassaan raivoaa, vastasi Sakariias:\n-- ja kaikki se on sinun syysi, kyllä vain hänen tähtensä saa kestää\nvaikka mitä, se kun yhä siitä korttelista vatkuttaa ja rähisee --\neikä kärsisi muuttaa...\n\n-- Ettäkö minun syykseni sanot? tokasi talonmies, -- minun puolestani\nasukoon pöksässään vaikka ijankaikkisesti, enhän tässä minä isäntä\nole. Vaan kun minua käsketään ... kyllä kai minä, jos itse olisin\nisäntänä, mutta enhän minä ole...\n\n-- Haukkuuko se sitten sinua vai mitä? uteli muuan rengeistä.\n\n-- Vielä häntä kysyy, pitää se semmoista elämää että varjelkoon\nJumala sitä kaikkea sietämästä!\n\n-- Mitäs sitten jos haukkuukin. Sehän on hyvänluontoinen herra,\njos se kaikkea haukkuu! -- virkkoi eräs lakeija aukoen verkalleen\nnarisevaa nuuskarasiaansa samalla kun kaikkien ympärillä seisovain,\npaitsi Sakariiaksen, kädet ojentuivat halukkaasti sitä kohti. Alkoi\nyleinen nuuskaaminen, aivasteleminen ja syljeskeleminen.\n\n-- Niin, jos se haukkuu, niin sen parempi, -- jatkoi yhä sama puhuja:\n-- kuta pahemmin haukkuu, sen parempi: ei se silloin rajan yli mene,\nkun haukkuu eikä käsiksi käy. Vaan toista se oli kun minä tässä olin\npalveluksessa muutaman herran luona, niin semmoista et sinä vielä ole\neläessäsi kokenut. Se kun suuttui, niin pöyryytti tukasta...\n\nHalveksuvasti odotti Sakariias, kunnes puhuja lopettaisi esityksensä,\nja kääntyen sitten ajuriin, pitkitti:\n\n-- Ei sitä toinen ihminen niin saattaisi toista häpäistä kuin hän\nminua. Mutta se häntä raskii!\n\n-- Et taida osata olla mieliksi? kysäsi talonmies.\n\n-- Vieläpäs sille tässä, kahahti Sakariias merkitsevästi rypistäen\nsilmiään. -- Lempo sille osatkoon mieliksi olla! Tuo ei saisi olla\nnoin, tämä ei näin, ei sille osaa muka kävelläkkään mieliksi eikä\nruokaa tarjota, sanoo minun muka särkevän astiat ja pitävän pahaa\nsiivoa, varastelevan ja syövän suuhuni... Hyi vietävä sentään!...\nTänään se vasta äläkän nosti, oikein hävetti kuunnella. Ja mistä se\nhaukkui? Menneeltä viikolta, oli jäänyt juuston kannikka, semmoinen,\njota ei kehtaisi koirallekkaan viskata -- niin se oli sattunut\njoutumaan hukkaan. Tämäpäs sitä kyselemään, ja kun ei löytynyt,\nniin alkaa sadatella että \"sinut pitää hirttää, sinut pitää keittää\nkiehuvassa pikitervassa ja leikata tulisilla keritsimillä, sinä\nkirottu aasinkallo, sinut pitää pistää ja teurastaa!\" Näin se\nminua häpäisi, mutta itse siellä vain maata motkottaa ja katsoa\nkillistelee... Mitäs arvelette, hyvät veljet? Tässä muutamana päivänä\nräiskähti minulta sen jalan päälle vähän kiehuvaa vettä, niin voi\npeto minkä äräkän nosti! Jos en vain olisi ehtinyt syrjään hypätä,\nniin nyrkillään se olisi minun rintaani survaissut ... sitä se jo\nihan tähtäsi...\n\nAjuri pudisti päätään, mutta talonmies virkkoi:\n\n-- Se on hiivatin uljas herra se sinun isäntäsi -- näes: ei se\nsuvaitse pahoja tapoja!\n\n-- Niin, ja jos vielä haukuskeleekin, niin on se oikein mainio\nherra! tuumiskeli harvakseen yhä äskeinen lakeija. -- Pahempi se on\nsemmoinen, joka ei hauku: semmoinen se tuijottaa, tuijottaa vain ja\nihan yht'äkkiä tarraa kiinni tukkaasi ennenkuin vielä oivallat, mistä\nsyystäkään.\n\n-- Hm, kutti parahiksi ... mutisi Sakariias kääntämättä nytkään\nmitään huomiota häntä keskeyttävän lakeijan puheisiin: -- jalka ei\nole vielä tänäpäivänäkään oikein parantunut: yhä se sitä rasvoilla\nvoitelee... Ja minun puolestani voidelkoon vain!\n\n-- Sillä herralla on karahtääriä! arvosteli talonmies.\n\n-- Jumala varjelkoon! pitkitti Sakariias: -- se saattaa vielä\nihmisenkin tappaa, jumaliste ihan hengiltä se voipi ottaa.\nJonnijoutavista asioista on se valmis herjaamaan senkin\nkaljupäiseksi ... sanoakkin iljettää. Tänäpäivänä keksi se ihan uuden\nhäväistyssanan: \"myrkyllinen käärme!\" sanoa tokasi. Kaikkiin sillä\nkieli kääntyykin!...\n\n-- Entäs nyt sitten! sekausi taas puheeseen lakeija. -- Semmoiselle\nherralle, joka haukkuu, suokoon Jumala onnea ja menestystä... Mutta\ntoista se on semmoinen, joka vain mykkänä jurottaa ja kun sivu satut\nkulkemaan, niin paikalla niskaasi hyppää; semmoisen luona sitä minä\nolen ollut. Vaan se ei mitään haittaa, jos haukkuu...\n\n-- Kutti parahiksi sinulle että olet saanut tukkapöllyä, -- huomautti\nSakariias vihaisena edellisen pyytämättömistä lausunnoista: -- juuri\nniin minäkin olisin sinulle tehnyt.\n\n-- Kuulkaahan Sakariias Trofimitsh, kysyä näykkäsi viisitoistavuotias\nkasakkapoika: -- milläs tavalla hän teitä kaljupäiseksi nimittelee:\nkaljupää-perkeleeksikö vai kuinkas?\n\nSakariias käänsi jäykästi kasvonsa päin poikaa ja naulitsi hänet\nsynkällä silmäyksellä.\n\n-- Varo itseäsi! sanoi hän sitten purevasti. -- Nuori sinä olet,\nveliseni, mutta liian lipevä! Viisi siitä että olet kenraalin\npalveluksessa. Kyydin minä sinulle annan. Marssi jalkoihisi ja heti!\n\nKasakka-poika poistui parin askelen päähän, pysähtyi ja jäi\nhymyhuulin tirkistämään Sakariiakseen.\n\n-- Mitäs sinä siellä irvistelet? kähisi Sakariias kiukuissaan. --\nVuotahhan jahka sinut kiinni saan, niin korvasi kärvennän, jotta et\ntoiste tule hampaitasi näyttelemään...\n\nSamalla hetkellä töytäsi ulos pääportailta eräs tavattoman\nkookas lakeija, jonka yllä heilui napeistapäästetty livreetakki\nolkanauhoineen ja jolla oli puolisaappaat jalassa. Hän lähestyi\nkasakka-poikaa, antoi tälle ensin aimo korvapuustin ja rupesi sitten\nhäntä haukkumaan pöllöksi.\n\n-- Mitä te minusta näin, Matvei Moseitsh? näykkäsi ällistynyt\nkasakka-poika pidellen poskeaan ja suonenvetoisesti vilkuttaen\nsilmiään.\n\n-- Vai kysyt sinä vielä! tiuskasi lakeija. -- Läpi koko talon olen\njuossut sinua etsimässä ja täällä sinä pöllö vain seisoa töllötät!\n\nHän tarttui poikaa toisella kädellään kiinni tukasta, taivutti hänen\npäätään ja iski häntä kolme kertaa, säännönmukaisesti, tasaisesti ja\nhitaasti nyrkillä niskaan.\n\n-- Herra kenraali on soittanut jo viisi kertaa, -- lisäsi hän\nopettaen hyviä tapoja: -- ja sinun, mokoman koiranpenikan tähden\ntässä haukutaan sitten minua! Mars sisään!\n\nJa hän osoitti käskevästi päin portaita. Poika seisoi hetkisen\nikäänkuin neuvotonna, räpäytti sitten pari kertaa silmiään, katsahti\nlakeijaan, mutta havaittuaan ettei tältä ollut odotettavissa mitään\nparempaa kuin muutamia korvapuusteja lisää, pudisti kähäräisiä\nhiuksiaan ja asteli pörhistellen portaille.\n\nSakariias oli riemuissaan.\n\n-- Anna hänelle, anna hänelle aikalailla, Matvei Moseitsh! Vielä,\nvielä! yllytteli hän koko ajan vahingon iloisesti. -- Ääh, liian\nvähällä päästit. Ka se -- kiitos Matvei Moseitsh. Semmoinen nenäkäs\nnulikka... No siinä sait nyt, sinä \"kaljupää-perkele\"! Tuletkos\nvastakin irvistelemään?\n\nJa koko kartanon väki nauraa hähätti siten osoittaen\nmyötätuntoisuuttaan selkäänantavalle lakeijalle sekä Sakariiakselle,\njoka tästä niin ilkeästi riemuitsi. Eikä yksikään säälinyt\nkasakkapoikaa.\n\n-- Kas, kas, juuri noin ikään se teki se minunkin entinen herrani,\n-- sekausi taas puhumaan sama lakeija, joka niin monesti oli\nSakariiasta häirinnyt: -- luulit häntä melkein ilahduttavasi, vaan\nhänpäs aivankuin aavistaen ajatuksesi, astuu sivuitse ja sivaltaa\näkkiarvaamatta, juuri niinkuin tuo Matvei Moseitsh tuota Andrjushkaa\nkorvalle. Mutta mitäs se, jos yksistään vain haukkuu! Entäs nyt\nisokin ikävä jos vaikka nimitteleekin \"kaljupää-piruksi\"!\n\n-- Sinua toki pöllyttäisi tukasta hänenkin herransa, vastasi hänelle\najuri osoittaen Sakariiakseen: -- sinulla nyt onkin päässäsi\nsemmoinen karvakeko, vaan mistäpäs hän ottaisi kiinni Sakariias\nTrofimitshia? Sillähän on pää niin sileä kuin vesimeloona... Vai\nluuletkos että hän tuosta haara-parrasta, mikä sillä on noissa\nposkipäissään, sitä kiinni tarttuisi? Jaa, siinä olisikin mistä\noikein nykäistä...\n\nKaikki olivat ruvenneet nauramaan, mutta Sakariias seisoi kuni\nukkosen lyömänä, niin hämmästynyt hän oli tästä ajurin keksinnöstä,\n-- ajurin, joka oli ainoa, jonka kanssa hän tähän asti oli ollut\nystävällisissä väleissä.\n\n-- Vuotahhan, kunnes sanon herralle, -- alkoi hän kähistä ärsytettynä\nkääntyen ajuriin: -- kyllä hän keinot keksii, mistä sinuakin\npöyryyttää. Partasi se sinultakin korventaa. Katsohan iletystä, miten\non täynnä jääkynttilöitä.\n\n-- Kelpo mies se sinun herrasi, jos toisen rengiltä parran kärventää!\nVaan parasta olisi että omasi sinne jouduttaisit lyhennettäväksi\nennenkuin liian anteliaaksi heltyy.\n\n-- Tuommoista lurjusta kuin sinä ei olisi ikänä pitänyt kuskiksi\nottaa, kähisi Sakariias. -- Sinä nyt olet niin kelvoton ettei sinua\nitseäsikään ilkeäisi minun herrani eteen valjastaa!\n\n-- No, jopas sitten herra, se sinun herrasi! huomautti ajuri\npisteliäästi. -- Mistä se on kotoisin?\n\nJa hän itse ja kaikki ympärillä olevat rähähtivät nauramaan.\n\n-- Vartokaahan jahka herralleni sanon! sähisi Sakariias. -- Ja sinun\nasiasi, sanoi hän kääntyen talonmieheen: -- olisi ajaa pois nämät\nryökäleet eikä siinä noin irvistellä. Mitäs varten sinä tässä talossa\npalvelet? Sitä varten että pitäisit järjestystä. Vaan sinä vain\nseisoa toljotat. Vuotahhan kun kerron, niin herra sulle kyydin antaa.\n\n-- No asetuhan nyt toki Sakariias Trofimitsh! koetti talonmies\nrauhoittaa: -- mitä hän sinulle on tehnyt?\n\n-- Kuinka hän uskaltaa noin puhua minun herrastani? virkkoi Sakariias\nkiihkeästi viitaten ajuriin. -- Tietääkö hän, mikä mies se minun\nherrani on? kysyi hän juhlallisesti. -- Sinä, sanoi hän kääntyen\najuriin: -- et unissasikaan ole nähnyt sellaista herraa: niin\nhyvä, niin viisas, niin komea se on! Vaan se sinun herrasi se on\nkuin mikähän laiha hevoskaakki. Ihan hävettää kun näkee sinun sen\nkanssa lähtevän kartanosta sillä ruskealla tammalla: Kerjäläisiltä\nte näytätte molemmat. Retikkaa ja kaljaa vain syötte. Ja tuo sinun\nturkki-repaleesikin on niin täynnä reikiä ettei niitä toki jaksa\nlukeakkaan!...\n\nHuomattava on että ajurin turkki oli aivan ehyt.\n\n-- Vaan tämä se vasta on näköinen, -- keskeytti ajuri, sukkelasti\nnykäisten ulos Sakariiaksen kainalon alta esiin törröttävän siekaleen\nrikkinäistä paitaa.\n\n-- Olkaahan vähemmällä! hätäili talonmies työntäen kätensä\nriitelevien väliin.\n\n-- Vai niin, sinä tässä minun vaatteitani repimään! huudahti\nSakariias kiskoen itse paitaansa vielä enemmän esiin. -- Odotahhan\njahka sanon herralle. Pyhät veljet, katsokaa nyt kaikki, mitä hän on\ntehnyt: kerrassaan repinyt rikki minun paitani!...\n\n-- Vai minä? mutisi ajuri hieman säikähtäneenä. -- Oma herrasi tuon\nlie repinyt...\n\n-- Semmoinen herra ei paitoja revi! huusi Sakariias. -- Niin hyvä\nsielu sillä on että ihan se on kuin kultaa -- eikä herraa, --\nJumala häntä siunatkoon vain. Minä elän hänen luonaan kuin taivaan\nvaltakunnassa ikään: en minkäänlaisesta puutteesta tiedä, ei iässään\nmua vielä ole pöllöksi haukkunut, elän rauhassa ja sovussa, syön\nsamasta pöydästä, menen ulos minne tahdon -- niin juuri... Ja siellä\nmaalla on minulla ittepäällinen taloni, oma rekoolini ja määrätty\nleipäni; kaikki talonpojat kumartavat minua syvään! Pehtoorikin minä\nolen ja majuritommi! -- Vaan mitäs te siinä...\n\nHänen äänensä katkesi katkeruudesta kesken niin ettei voinut\nlopullisesti masentaa vastustajaansa. Hän pysähtyi hetkeksi\nkootaksensa voimia ja keksiäksensä jonkun myrkyllisen sanan, mutta ei\nkeksinytkään kertyneen sappensa ylenpalttisuudesta.\n\n-- Vuotahhan: vielä saat maksaa että olet vaatteeni repinyt! ... sai\nhän vihdoin vaivalla sanotuksi.\n\nSe että hänen herraansa pisteltiin, härsytti kovasti Sakariiasta.\nSe koski hänen kunnianhimoonsa ja hänen itserakkauteensa, ja hänen\nmyötätuntoisuutensa heräsi yht'äkkiä ja pulpahti esiin kaikella\nvoimallaan. Hän oli valmis vuodattamaan sappensa myrkyn ei\nainoastaan vastustajansa päälle, vaan myös tämän isännän ylitse sekä\nkaikkien hänen sukulaistensa ylitse, vaikka ei tiennyt, oliko niitä\nolemassakaan. Silloin hän ihmeteltävällä täsmällisyydellä uudisti\nkaikki ne ilkeät panetukset ja juorut herroista, joita hän entisissä\nkeskusteluissa ajurin kanssa oli sisäänsä ammentanut.\n\n-- Sinä ja sinun herrasi olette kirottuja kerjäläisiä, juutalaisia\nolette, pahempia kuin saksalaiset te olette! haukkui hän. -- Kyllä\nminä tiedän, mikä sinun herrasi isävaari oli: romukaupan hoitaja se\noli. Eilen illalla kun näin vieraita teiltä lähtevän, ajattelin:\nmitähän roistoja olikin taloon kokoontunut, niin surkeata katseltavaa\nse oli. Ja sinun herrasi äiti myös oli romutorin kauppias ja\nmyyskenteli varastettuja ryysyjä!\n\n-- Heittäkää jo toki pois! ... koetti talonmies hillitä.\n\n-- Niin juuri! pauhasi Sakariias. -- Vaan minun herrani se on\nperinnöllinen aatelismies. Kentraaleja, reivejä ja ruhtinaita sen\nystävät toki ovat. Eikä se kaikkia reivejäkään toki ota vastaan,\nporstuaan saavat jäädä seisomaan... Alituisesti kulkee sen tykönä\nkirjailijoita...\n\n-- Kuulehan Sakariias, mitäs miehiä ne nuo kirjailijat oikeastaan\novat? kysäsi talonmies haluten siten katkaista riidan. -- Onkos ne\nsemmoisia virkamiehiä vai mitenkä?\n\n-- Eikös mitä, ne ovat semmoisia herroja, jotka itse keksivät, mitä\nmilloinkin mieleen juohtuu, selitti Sakariias.\n\n-- Mitäs ne siellä teillä tekevät? kysyi yhä talonmies.\n\n-- Mitäkö? Mikä kyselee tupakkaa, mikä viiniä tahtoo ... vastasi\nSakariias keskeyttäen lauseensa, kun huomasi että melkein kaikki\nvetivät suutansa pilkalliseen hymyyn.\n\n-- Te olette kaikki, joka kakara sellaisia tuhannen ilkiöitä!\ntiuskasi hän äkisti, muljauttaen vinon katseensa yhdestä toiseen.\n-- Tullappas repimään toisen vaatteita! Jahka ma kerron herralleni,\nlisäsi hän ja läksi kiivaasti kotiinsa päin.\n\n-- Älähän nyt toki! Kuule, odotahan! huusi talonmies perään: --\nSakariias Trofimitsh! Käännyhän takaisin: mennään kapakkaan, tulehan,\nniin mennään...\n\nSakariias pysähtyi, käännähti äkisti ympäri, ja luomatta\nsilmäystäkään portilla-seisojiin, suuntasi askeleensa vielä\nkiivaammin kadulle. Kääntymättä keneenkään astua kopisteli hän\nsuoraan kaljakapakan ovelle, joka oli vastapäätä porttia, siinä hän\nvasta kääntyi ympäri ja loi kolkon silmäyksen koko joukkioon ja vielä\nkolkommin huiskautti kämmentään niille, jotka tulivat hänen perässään\nsekä pujahti sitten piiloon ovesta.\n\nKaikki muutkin hajausivat eri tahoille: mikä kapakkaan, mikä\nkotiinsa, jäi vain yksin lakeija.\n\n-- No, äläpäs sitten, jos sanookin herralle? jupisi tämä itsekseen ja\nhajamielisesti avaten verkalleen nuuskarasiansa. -- Kaikesta päättäen\non sillä rahjuksella hyvä herra, vaikka se haukkuukin! Mitäs se vielä\nhaittaa, jos haukkuu? Vaan muutama se on sellainen jotta tuijottaa,\ntuijottaa vaan ja sitten yht'äkkiä tuiskahtaa tukkaan...\n\n\n\n\n11.\n\n\nKellon käydessä viidettä avasi Sakariias hyvin hiljaa ja varovaisesti\netehisen oven ja astui varpaisillaan komeroonsa. Sitten hiipi hän\nherran kamarin ovelle, kallisti korvansa sitä vastaan, ja kuulostaen\nkurkisti sisään avaimen reijästä.\n\nHuoneesta kuului tasainen kuorsaus.\n\n-- Nukkuu se siellä, sopersi hän: -- pitää herättää, kello on kohta\npuoli viisi.\n\nHän rykäsi ja astui sisään makuuhuoneeseen.\n\n-- Ilja Iljitsh! Kuulkaahan Ilja Iljitsh! alotti hän hiljakseen\nseisoen Oblomovin pään puolessa.\n\nKuorsaus yhä jatkui.\n\n-- Sikeästipä nukkuu! virkkoi Sakariias: -- kuin mikähän\nkivenhakkaaja. Herätkäähän, Ilja Iljitsh!\n\nSakariias kosketti keveästi Oblomovia hihaan.\n\n-- Nouskaa ylös: kello on puoli viisi.\n\nIlja Iljitsh murahti vain vastaukseksi, mutta ei herännyt.\n\n-- Nouskaahan Ilja Iljitsh. Ihanhan tämä jo hävettää, puheli\nSakariias koroittaen ääntänsä.\n\nVastausta ei kuulunut.\n\n-- Hyvä Ilja Iljitsh! hoki Sakariias nykäisten herraansa hihasta.\n\nOblomov käänsi hiukan päätänsä ja raotti vaivalla toisen silmänsä\npäin Sakariiasta ja hänen katseensa oli kuin halvatun katse.\n\n-- Kuka se? kysyi hän käheällä äänellä.\n\n-- Minä se olen, nouskaa ylös!\n\n-- Mene hiiteen! murahti Ilja Iljitsh ja vaipui jälleen raskaaseen\nuneen.\n\nKuorsauksen sijasta alkoi nyt kuulua nenän siuhuva vihellys.\nSakariias vetäsi häntä paidan liepeestä.\n\n-- Mitä sinä siinä teet? kysyi Oblomov uhkaavasti aukaisten äkkiä\nmolemmat silmänsä.\n\n-- Te käskitte herättää itsenne.\n\n-- Muistan kyllä. Sinä olet täyttänyt velvollisuutesi ja saat siis\nmennä pois! Älä sekau toisen asioihin...\n\n-- Enkä mene! -- penäsi Sakariias nykäisten häntä taaskin hihasta.\n\n-- Älä koske minuun! rukoili Ilja Iljitsh ja upottaen päänsä tyynyyn\nyritti kuorsaamaan.\n\n-- Kuulkaahan Ilja Iljitsh: niin mielellänihän minäkin sitä\ntahtoisin, mutta ei mitenkään se käy päinsä. Ja taas kosketti hän\nherraansa.\n\n-- No ole nyt toki niin ystävällinen äläkä häiritse! pyyteli Oblomov\nvakavasti, avaten silmänsä.\n\n-- Kyllä vain! jos teille nyt tekisin mieliksi, niin jälestäpäin itse\nolisitte hirveän vihainen etten ole muka herättänyt...\n\n-- Herra Jumala tuota ihmistä! huokasi Oblomov: -- No anna nyt edes\nsilmänräpäykseksi nukahtaa: Mitäs se yksi minuutti on? Tiedän minä\nitse määrän...\n\nIlja Iljitsh vaikeni äkillisen unenpuuskan valtaamana.\n\n-- Tiedät sinä hirsiä vedellä! puheli Sakariias varmana siitä\nettei herra häntä enää kuullut. -- Voi sen nahjusta, miten nukkuu\nkuin mikähän leppä-pöhkö! Mitä varten sinun piti syntyäkkin tähän\nluojan maailmaan? Nousetko siitä, sanon minä ... -- alkoi Sakariias\nkiljahdella.\n\n-- Häh? Mitäh? äännähti Oblomov julmistuneena nostaen päätänsä.\n\n-- Että miksette nouse ylös, hyvä herra? vastasi Sakariias pehmeästi.\n\n-- En minä sitä kysy, mitenkäs sinä sanoitkaan tässä juuri -- häh?\nKuinka sinä sillä tavalla uskallat -- häh?\n\n-- Millä tavalla?\n\n-- Että puhut törkeästi?\n\n-- Unta te olette nähnyt ... jumaliste, unta!\n\n-- Vai luulet sinä minun nukkuvan? En minä nuku, kaikki minä kuulen...\n\nJa kuitenkin hän samalla taas nukahti.\n\n-- Hyvä isä nähköön! päivitteli Sakariias epätoivoissaan: -- ihan\nkuin tukki se makaa. Aivan oksettaa katsoa. Hyvät ihmiset,\nnähkää!... Hyi joutava!\n\n-- Ilja Iljitsh! virkkoi hän yht'äkkiä säikähtyneellä äänellä:\n-- nouskaa Jumalan nimessä! Katsokaahan mitä kummaa ympärillänne\ntapahtuu...\n\nOblomov kohotti päänsä, katseli hetkisen ympärilleen ja painautui\ntaas takaisin, syvästi huoaten.\n\n-- Jätä minut rauhaan! sanoi hän vakavasti. -- Kyllähän minä käskin\nsinun herättää itseni, vaan nyt muutan määräykseni -- kuuletko sinä?\nHerään tässä itsekkin silloin kun mieli tekee.\n\nJoskus oli Sakariias näin hänet jättänytkin sanoen että \"nuku ja\nkuorsaa sitten penteleen nimessä!\" Vaan toisella kertaa pani hän\njyrkästi vastaan -- ja niin hän tälläkin kertaa teki.\n\n-- Nouskaa, nouskaa! huusi hän täyttä kurkkua ja retuutti Oblomovia\nmolemmin käsin paidan liepeistä sekä hihasta.\n\nÄkkiarvaamatta hypähti Oblomov silloin jaloilleen ja syöksyi suoraan\nSakariiaksen päälle.\n\n-- Kyllä minä sinut opetan tässä häiritsemään sinun herrasi unta, kun\nhän maata tahtoo! jyrisi hän.\n\nSakariias karkasi hänestä syrjään minkä vain sääristä läksi, mutta jo\nkolmannella harppauksella selveni Oblomov kokonaan unen pöpperöstä ja\nalkoi haukotellen venytellä jäseniään.\n\n-- Tuoppas ... sitä kaljaa ... puhkui hän haukotustensa lomassa.\n\nSamalla helähti Sakariiaksen seljän takaa jonkun tulijan sointuva\nnaurunhohotus. Molemmat katsahtivat toisiinsa.\n\n-- Stolz! Stolz! Hyvä ihme! huudahti Oblomov riemastuneena rientäen\nvierastansa vastaan.\n\n-- Andrei Ivanitsh! ulvahti myös Sakariias iloissaan irvistellen.\n\nStolz yhä nauroi ihan katketakseen, sillä hän oli nähnyt koko tämän\nnäytelmän.\n\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\n\n\n1.\n\n\nStolz oli saksalainen ainoastaan isänsä puolelta, sillä äiti oli\npuhdas venäläinen, ja pravoslavni-uskontoon oli lapsi kastettu. Hänen\näidinkielensä oli siis venäjä, jota hän oli oppinut sekä äidiltään\nettä kirjoista kuullut sitä yliopiston opetussalissa, leikeissä kylän\npoikien kanssa, keskusteluissa näiden vanhempien kanssa ynnä Moskovan\nsuurissa kauppapaikoissa. Saksankielen taitonsa taas oli hän perinyt\nisältään ja oppinut sitä myös kirjallisuudesta.\n\nVerhljovon kylässä, jossa isä oli pehtorina, oli Stolz kasvanut ja\nkasvatuksensa saanut. Jo kahdeksanvuotiaana istui hän isänsä kanssa\nmaantieteellisen kartan ääressä, tavaili Herderiä ja Wielandia\nja Raamatun lauseita sekä oikoeli kirjoitusta-taitamattomien\ntalonpoikien, kauppiasten ja tehtaantyömiesten tilejä, vaan äitinsä\nkanssa lueskeli Raamatun historiaa, opettelihen Krylovin eläinsatuja,\ntavailipa Telemachustakin.\n\nPäästyään erilleen lukupuikosta, juoksenteli hän taas poika-vekkulien\nkanssa linnun pesiä särkemässä, ja useinpa keskellä tuntia tai\nrukousten alussa saattoi hänen taskustaan kuulua naakanpoikasten\npiipitystä.\n\nSaattoi myös sattua niinkin että, kun isä jonakin päivällistuntina\nistui ryytimaassa puun alla piippuaan poltellen ja äiti kutoi jotakin\naluspuseroa tai ompeli kanavaa -- yht'äkkiä alkoi kuulua melua ja\nhuutoa kadulta ja aikamoinen parvi ihmisiä ryntäsi sisään pihalle.\n\n-- Mitähän siellä on tapahtunut? kysyy silloin säikähtynyt äiti.\n\n-- Varmaan tuodaan taas Andreita, -- lausuu isä kylmäverisesti.\n\nPortin ovet remahtavat auki, ja joukko talonpoikia, akkoja ja\npojankakaroita syöksyy puutarhaan. Todentotta: Andreitahan siinä\nkuljetetaan kotiin, mutta voi hyvä isä minkänäköisenä: ilman\nsaappaita, vaatteet rikkirevittyinä ja nenä verisenä -- jos ei\nitsellään, niin jollakin toisella pojalla.\n\nÄiti huomasi aina levottomuudekseen, kuinka Andrjusha näin katosi\nkotoa puolen vuorokauden ajaksi, ja jos ei vain isän ponteva\npuolustus olisi ollut esteenä, olisi hän pidättänyt pojan aina\nluonaan kotona.\n\nHän hänet pesi ja pyykkäsi, muutti puhtaat liinaset ja toiset\nvaatteet ylle, ja Andrjusha kulkea tepasteli nyt puolen vuorokautta\nniin ihmeen puhtaana, kilttinä ja hyvinkasvatettuna poikana, mutta\nillan tullen, joskus aamullakin, laahasi hänet taas joku kotiin\nryvettyneenä, rikkirevittynä, tuntemattomana -- milloin talonpoika\nheinäkuormansa päällä, milloin joku kalastaja venheessään, johon\npoika oli verkkomatkalla nukahtanut.\n\nÄiti vastaanotti hänet vesissä silmin, mutta isä ei ollut\nmillänsäkään, vieläpä nauroikin pojan seikkailuille.\n\n-- Hyvä on poika, siitä se vasta mies paisuu! saattoi hän toisinaan\nsanoa.\n\n-- Kuinka sinä noin voit sanoa, Ivan Bogdanitsh! valitteli silloin\näiti: -- eihän mene päivääkään ettei poika palaa takaisin täynnänsä\nmustelmia ja juuri äsken on hän nenänsä taas särkenyt niin että veri\ntippuu.\n\n-- Se olisi raukka poika se, joka ei kertaakaan särkisi joko omaa tai\ntoisen nenää! puheli isä nauraen.\n\nÄiti itkeä tihruttaa, tillittää, istahtaa sitten pianon ääreen ja\nkoettaa unehuttaa surunsa Herzin säveliin kyynelten tipahdellessa\nkoskettimille. Mutta siinä samassa saapuu Andrjusha kotiin taikka\nhänet tuodaan ja hän alkaa kertoa jotakin niin reippaasti, niin\nelävästi että panee hänet, äidinkin hilpeästi nauramaan ja\nsitäpaitsi on se niin älykäs poika. Lyhyessä ajassa on se oppinut\nlukemaan Telemachusta, niinkuin äitikin, ja soittamaan tämän kanssa\nnelikätisesti pianoa.\n\nKerran oli hän koko viikoksi kadonnut pois kotoa: silloinkos äiti\nitki silmänsä ihan kuiviin, vaan isä ei nytkään ollut millänsäkään --\nkävelihän vain puutarhassa ja poltteli piippuaan.\n\n-- Kuulehan, jos se olisi niinkuin tuo Oblomovin poika -- vastasi hän\nvaimon ehdotukseen mennä hakemaan Andreita: -- niin nostattaisinpa\nkoko kyläkunnan, vieläpä maalaispoliisi-viraston jalkeille, vaan\ntämä on Andrei, minun poikani, ja hän se kyllä tulee takaisin\nitsestäänkin. Se on hyvä poika!\n\nSeuraavana aamuna tavattiinkin Andrei kaikessa rauhassa makaamassa\nvuoteellansa, vaan sängyn alla virui joku pyssyn-tapainen ynnä naulan\npaketti ruutia ja hauleja.\n\n-- Missä kummassa olet ollut niin kauvan? Mistä tuon pyssyn olet\nsaanut? -- ahdisteli äiti häntä kysymyksillään. -- Miksi et kerro\nmitään?\n\n-- Ilman vain! kuului vastaus.\n\nIsä kysymään: onkos hänellä valmis saksankäännös Cornelius Nepoksesta?\n\n-- Ei ole, vastasi poika. Silloin isä otti häntä toisella kädellään\nkauluksesta, vei hänet ulos portille, painoi lakin hänen päähänsä\nja antoi hänelle sellaisen potkun peräpuolelle että poika lensi\nistualleen maahan:\n\n-- Mene sinne, mistä olet tullutkin; lisäsi hän: ja palaa vasta\nsitten kun olet saanut valmiiksi käännöksesi, vaan äitiä varten\nopettele ulkoa osasi ranskalaisesta komediasta, jonka hän on\nluettavaksesi antanut. Jos et tätä kaikkea tee, niin parasta että\npysyt kokonaan poissa.\n\nAndrei läksi ja palasi kotiin viikon kuluttua tuoden mukanaan sekä\nkäännöksen että muistiinluetun roolin.\n\nKun hän oli kasvanut isommaksi, istutti isä hänet viereensä\nlinjaalirattaille, antoi ohjakset hänen käteensä ja käski ajaa\nmilloin tehtaalle, milloin vainioille, milloin kaupunkiin,\nkauppiaihin, virastoihin tai sitten katsomaan jotakin savi-ainetta,\njota otti sormeensa, haisteli, väliin nuolaisikin ja antoi pojankin\nhaistella sekä selitti mitä aineksia siinä on ja mihin se kelpaa.\nYhdessä he noin isän kanssa läksivät myös joskus tutkimaan, mitenkä\nesimerkiksi valmistetaan potaskaa tai tervaa tai mitenkä talia\ntömistetään jaloilla.\n\nNeljän-viidentoista vuoden ikäisenä ajeli poika useinkin yksikseen\nrattailla tai ratsain, laukku satulassa, isän asioilla kaupungissa\neikä koskaan tapahtunut että hän olisi unhoittanut jotakin,\ntoimittanut jotakin väärin tai muuten hairahtunut.\n\n-- Recht gut, mein lieber Junge! puheli isä silloin kuunneltuaan\nhänen tilintekonsa loppuun ja lyödä taputellen häntä leveällä\nkämmenellään hartioille, antoi sitten vaivoista pari kolme ruplaa,\naina sen mukaan, kuinka tärkeä toimitettava asia kulloinkin oli\nollut. Ja äiti sai pitkästä ajasta taas siivota Andrjushan puhtaaksi\nkaikesta siitä karstasta, ravasta, savesta ja talista, mitä näillä\nmatkoilla poikaan oli tarttunut.\n\nÄitiä ei oikein miellyttänyt tämä työhönkiihoittava,\nkäytännöllisyyttä tarkoittava kasvatustapa. Hän pelkäsi että pojasta\ntulee samallainen saksalainen porvari kuin ne, jollaisista isä oli\nlähtenyt. Hän katseli koko saksalaista kansanainesta ikäänkuin\njonkunlaista patentinsaanutta poroporvari-laumaa eikä rakastanut sitä\nraakuutta, sitä itsenäisyyttä, sitä pöyhkeyttä, joilla saksalainen\nainesjoukko joka paikassa edustaa tuhatvuosien työllä hankittuja\nkansallisoikeuksiaan.\n\nHänen silmissään ei koko saksalaisessa kansakunnassa ollut eikä\nvoinutkaan olla yhtään ainoata oikeata hienonmailmanmiestä.\nSaksalaisessa luonteessa ei hän huomannut minkäänlaista pehmeyttä,\nhienotunteisuutta tai suopeutta, ei mitään sellaista, mikä tekee\nelämän mailmassa miellyttäväksi tai jonka kautta voisi kiertää\njotakin sääntöä ja poiketa yleisestä tavasta.\n\nEi, nämät raakalaiset poistavat edestänsä kaikki esteet, pysyvät\njäykästi kiinni kaikessa, mitä kerran ovat päähänsä saaneet, he\novat valmiit otsallaan puhkaisemaan vaikka seinän, ainoastaan\nmenetelläksensä sääntöjen mukaisesti.\n\nHän oli elänyt kotiopettajattarena rikkaassa talossa ja ollut\ntilaisuudessa oleskelemaan ulkomailla, matkustanut läpi koko Saksan\nvaltakunnan ja mielessään sekoittanut kaikki saksalaiset yhdeksi\nainoaksi laumaksi tuollaisia piipunnysää polttelevia ja hampaittensa\nläpi syljeskeleviä puotipalvelijoita, ammatti-mestareita, kauppiaita,\nseivässuoria upseereja ja sotilaita sekä virkamiehiä, sellaisia\narkipäiväisiä ihmisiä, jotka pystyvät ainoastaan halpaan työhön,\ntuollaiseen alituista touhua vaativaan rahojen keräämiseen, mistä\nsitten syntyy tuo typerä järjestys, tuo ikävä elämän säännöllisyys\nja turhantarkka velvollisuuksien noudattaminen. Sangen epämieluisia\nolentoja olivat hänelle kaikki nämät porvarit kulmikkaine\nkäytöksineen, isoine, karkeine käsineen, tuoreenpunertavine\nkauppias-kasvoineen ja karkeine puhetapoineen!\n\n\"Pukekoon saksalainen itsensä kuinka koreaksi tahansa\", ajatteli\nhän: \"vetäköön yllensä kuinka hienon ja valkoisen paidan hyvänsä\nja kulkekoonpa vaikka keltaiset hansikkaat käsissään, yhä on hän\nikäänkuin saapasnahkasta leikattu, yhä pistää valkoisten mansettien\nalta esiin karkeat ja punertavat kädet ja tuon soman pukimen sisästä\nkurkistaa -- jollei leipuri, niin ainakin kapakka-viinuri. Ja nämät\nkarkeat kädet ne eivät pysty tarttumaan muuhun kuin naskaliin tai\nkorkeintaan -- viulunjouseen orkesterissa.\"\n\nMutta pojassa häämötti äidille venäläisen baarinin ihanne, ja jos\nkohta tämä olikin nousukas ja saksalaisen isä-porvarin mustasta\nruumiista siinnyt, niin venäläisestä aatelisnaisesta oli hän sentään\nsyntynyt; sentään oli hän valkeaverinen, kaunisvartaloinen poika,\njolla oli pienehköt kädet sekä jalat, puhdasmuotoiset kasvot, kirkas,\nuljas katse -- samallainen, jollaista hän niin oli ihaillut rikkaan\nvenäläisen talon herraspojassa ja myös ulkomailla, vaikka ei tietysti\nsaksalaisissa.\n\nJa yht'äkkiä rupeaa nyt tämäkin melkein ihan itsestään pyörittämään\njauhinkiveä myllyssä, palailemaan kotiin tehtaista ja pelloilta\naivankuin isänsäkin: rasvaisena, sontaisena, kädet punaisenlikaisina\nja karkeutuneina, sekä ruokahalultaan nälkäisenä kuin susi!\n\nVaan kotona otti äiti Andrjushan kokonaan omaan haltuunsa, syöksyen\nmilloin leikkaamaan hänen kyntensä lyhyiksi, milloin kiertämään hänen\nkihariansa tai ompelemaan pojalle somia kauluksia ja rintamuksia\n-- tilasi kaupungista hänelle kurtikka-puseroita, opetti hänet\nkuuntelemaan Herzin haavemielisiä säveliä, lauloi hänelle kukkasista\nja elämän runoudesta, kuiskutteli hänelle milloin soturin, milloin\nrunoilijan loistavaa elämänkutsumusta, haaveili hapen kanssaan\nkorkeasta tehtävästä, mikä täällä muutamien osaksi on sallittu...\n\nJa koko tämän komean tulevaisuuden näköpiirin oli pakko väistyä\nsyrjään tilipaperien alituisen kahinan ja talonpoikien tahrattujen\nlaskujen tieltä, siksi että seurusteltiin tehtaantyömiesten kanssa.\n\nÄiti vihasi yksin niitä rattaita, joilla Andrjusha teki\nkaupunki-matkansa sekä sitä vähäkankaista viittaa, jonka isä hänelle\noli lahjoittanut ja viheriäisiä säämiskähansikkaita -- mitkä kaikki\nhänestä olivat tuon touhuisan elämän raakoja ulkonaisia merkkejä.\n\nMutta onnettomuudeksi oli Andrjusha niin edistyväinen ja hyväpäinen\npoika että isä pian teki hänestä apuopettajan omaan pieneen\nkasvatuskouluunsa.\n\nSe ei äidin mielestä vielä olisi ollut niin vaarallista, mutta isä\nmääräsi pojalle palkankin kuin millekkin ammattimestarille aivan\naito-saksalaiseen tapaan: kymmenen ruplaa kuukaudessa, panipa vielä\nhänet pitämään siitä kirjaakin.\n\nRauhoitu hyvä äiti, rauhoitu! Sinun poikasi on kasvanut venäläisessä\nmaaperässä -- ei tuossa arkipäiväisessä laumassa, jolla on nuo\nporvarilehmän sarvet päässään, ja kädet, jotka vain myllynkiviä\npyörittelevät. Likellähän siellä oli Oblomofka, jossa vallitsi se\nikuinen venäläinen juhla ja joutilaisuus! Siellä viskataan työntaakka\nhartioilta kuin ies; siellä ei herra nouse aamuruskon kanssa kilpaa\neikä kulje tehtaissa rasvalla ja öljyllä voideltujen rattaiden ja\nvieterien ääressä.\n\nOnpa sentään Verhljovossakin yksi rauhallinen rakennus, vaikka se\nsuurimman osan vuotta seisookin typötyhjänä, mutta sinne useinkin\npujahtaa sisään vain vallaton poika, joka näkee siellä pitkiä saleja\nja parvekkeita, seinillä tummia muotokuvia, joilla ei ole tuota\nraakaa verevyyttä kasvoillaan eikä noita karkeita isoja käsiä, --\nei, hän näkee siellä uupuneita, tummansinisiä silmiä, puuteroituja\nhiuksia, valkoisia, hemmoiteltuja kasvoja, paisuvia rintoja, hentoja\nsinisuonisia käsiä värähtelevissä kalvosissaan ylpeästi puristettuina\nkiinni miekankahvaan; näkee siellä sarjan ylhäisen-turhamaisesti\nhekumaan heittäytyneitä sukupolvia kullalla kirjailluissa kankaissa,\nsametissa ja pitseissä.\n\nNäitä kasvoja katsellessaan käy hän mielessään läpi mainioiden\naikojen, taistelujen ja nimien historiaa, kuuntelee siellä\nmuinaisuuden tarinaa, vaan ei sellaisena kuin isä piippu-hampaissa\nsyljeskellen hänelle on satoja kertoja kertonut Sachsenin elämästä,\nelämästä juurikkain ja perunain keskessä tai torin ja ryytimaan\npiirissä...\n\nKolmena vuotena peräkkäin oli tämä autio linna yht'äkkiä täyttynyt\nihmisillä, kiehuen eloa, juhlia, tanssiaisia, ja pitkiltä\nparvekkeilta oli silloin läpi öiden välkähdellyt tulia.\n\nSaapuneet olivat näet ruhtinas ja ruhtinatar perheinensä: ruhtinas,\nharmaapäinen ukko, jonka kasvot olivat kuin pergamentti, jonka\nhimmeäkatseiset silmät olivat ulospäin pullistuksissa ja otsa\nkorkea ja kalju, jolla oli kolme tähteä, kultainen nuuskarasia,\nkeppi, jonka ponnessa paistoi jalokivi, ja jolla oli jaloissaan\nsamettikengät. Ruhtinatar -- kauneudeltaan majesteetillinen,\nryhdiltään ja käytökseltään nainen, jota varmaankaan ei kukaan\nkoskaan päässyt lähelle syleilläkseen tai suudellakseen, hädintuskin\nitse ruhtinaskaan, vaikka heillä olikin viisi lasta.\n\nHän näytti olevan ylempänä sitä mailmaa, johon hän alentui astumaan\nkolmena vuotena peräkkäin. Ei kenenkään kanssa hän puhellut, ei\nmillekkään retkille hän lähtenyt, vaan istuskeli viheriäisessä\nkulmahuoneessa kolmen vanhan ämmän seurassa, käyskenteli jalkaisin\npuutarhan läpi pitkin umpinaista parveketta tai meni joskus kirkkoon\nistuutuen tuoliin verhojen taakse.\n\nSitävastoin oli talossa, paitsi ruhtinasta ja ruhtinatarta,\nkokonainen muu mailma, niin iloinen, niin elävä, että Andrjusha\nlapsellisine viheriäänvivahtavine silmineen yht'äkkiä sai tilaisuuden\nkatsahtaa kolmeen tai neljään eri ihmispiiriin sekä terävällä\nälyllään ahnaasti ja tajuttomasti tarkastella niiden eri tyyppejä\nikäänkuin kirjavia ilmiöitä naamiohuveissa.\n\nNiiden joukossa kohtasivat häntä ensiksikin nuoret ruhtinaat Pierre\nja Mikael, joista edellinen heti paikalla opetti Andrjushalle,\nkuinka puhalletaan tai rummutetaan ilta- ja aamusoittoa ratsuväessä\nja jalkaväessä, millaisia ovat husaarien miekat ja kannukset tai\nmillaisia ovat rakuunain, minkäkarvaisia ovat hevoset kussakin\nrykmentissä, sekä mihinkä välttämättä on koulusta päästyä pyrittävä\njottei joutuisi häpeään.\n\nToinen, Mikael, asetti heti tutustuttuaan Andrjushaan hänet\nerityiseen asentoon ja alkoi tehdä kummallisia temppuja nyrkeillään\niskien niillä Andrjushaa milloin nenään, milloin vatsaan sekä selitti\nsitten että tämä nyt on sitä englantilaista tappelutapaa.\n\nKului kolmisen päivää, niin jopa Andrei, ainoastaan maalaisvapauden\nperustuksella ja jäntereisten käsivarsiensa oikeudella lyödä läppäsi\nhänen nenänsä rikki niin hyvin englantilaisella kuin venäläisellä\ntavalla, ilman minkäänlaista tieteellistä metoodia sekä saavutti\nsiten auktoriteetin molempien ruhtinasten edessä.\n\nOli myös kaksi ruhtinatarta, yhdentoista ja kahdentoista vuotiaita\ntyttöjä, jotka olivat korkeahkot vartaloltaan, solakat ja upeasti\npuetut, jotka eivät puhelleet kenenkään kanssa eivätkä tervehtineet\nketään ihmistä ja pelkäsivät kovasti talonpoikia.\n\nOli näiden kotiopettajatarkin, _mademoiselle Ernestine_, joka kävi\njuomassa kahvia Andrjushan äidin luona ja opetti tämän kähertämään\nAndrjushan hiuksia. Toisinaan hän itsekkin veti pojan pään polviensa\nväliin ja kähersi paperikääreillä niin kovasti että ihan koski\nkipeästi, otti sitten valkoisilla käsillään kiinni pojan molemmista\nposkista ja suuteli niin ihmeen hellästi!\n\nSitten oli myös eräs saksalainen, joka sorvasi nuuskarasioita ja\nnappeja, sitten musiikinopettaja, joka juopotteli sunnuntaista\nsunnuntaihin, sitten kokonainen parvi sisäpiikoja sekä kaiken lopuksi\niso lauma koiria ja koiranpenikoita.\n\nKoko tämä joukko täytti talon ja kylän melulla ja pauhulla,\nkolinalla, huudoilla ja soitonsävelillä.\n\nToisaalta päin Oblomofka, toisaalta taas tämä ruhtinaallinen\nkesälinna ylellisine herras-elämineen sattuivat siis yhteen\nsaksalaisen elinaineksen kanssa, ja vaikuttivat sen ettei Andreista\ntullut mitään \"bursch'ia\" eikä \"poroporvaria\".\n\nAndrein isä oli agronoomi, teknoloogi ja pedagoogi. Agronomian\nkäytännöllisen opin oli hän saanut isältään, joka oli ollut\ntalonvuokraaja, teknologian taidon oli hän oppinut sachsenilaisissa\ntehtaissa, ja lähimmässä yliopistossa, jossa oli nelisenkymmentä\nprofessoria, oli hän saanut kutsumuksensa opettamaan sitä, mitä nuo\nneljäkymmentä viisasta olivat ehtineet hänen päähänsä päntätä.\n\nPitemmälle ei hän opintojaan jatkanut, vaan kääntyi itsepäisesti\nniistä pois päätettyään että hänen on ryhdyttävä asioihin sekä palasi\nisänsä luo. Tämä antoi hänelle sata taaleria, uuden matkalaukun ja\npäästi näin menemään neljän tuulen mailmaan.\n\nSiitä ajasta alkaen Johannes Bogdanin poika ei nähnyt syntymämaatansa\neikä isäänsä. Kuusi vuotta vaelteli hän Sveitsissä ja Itävallassa ja\nkaksitoista vuotta on hän sitten asuskellut Venäjällä ja siunaa nyt\nkohtaloaan.\n\nKoska hän itse oli opiskellut yliopistossa, niin päätti hän että\nkai pojankin on semmoisessa oltava -- viisi siitä, vaikka se nyt\nei ollutkaan saksalainen yliopisto, viisi siitä, jos venäläinen\nyliopisto oli vaikuttava käänteen hänen poikansa elämässä ja vievä\nhänet kauvaksi siltä uralta, jonka isä aatteissaan oli häntä varten\nviitoittanut.\n\nJa hän oli tehnyt sen sangen yksinkertaisesti: oli ottanut uran\nvalmiina isoisältä ja jatkanut sitä ikäänkuin viivoittimella vetäen\ntulevaan pojanpoikaan saakka, ja pysyi levollisena vähääkään\nepäilemättä että Herzin variatsioonit, äidin unelmat ja tarinat tai\nbalkongi ja budoaari ruhtinaan kesälinnassa kääntäisivät Andreissa\ntuon kaitaloisen saksalaisen ladun niin leveälle tielle, ettei\nsellaista ollut unissakaan nähnyt ei hänen isoisänsä eikä isänsä,\neipä edes hän itsekään.\n\nMuuten ei isä suinkaan ollut niin ahdasmielinen, että olisi ruvennut\ntyrkyttämään pojalleen omia toivomuksiaan tässä asiassa; hän vain ei\nosannut aivoissaan suunnitella pojalleen mitään muuta uraa kuin tämän\nvanhan.\n\nEikä hän siitä niin paljon huolehtinut. Kun poika oli palannut\nyliopistosta ja jäi kolmiseksi kuukaudeksi kotiin, niin sanoi isä\nvain että mitäs hän täällä Verhljovossa enää tekee, että tuon\nOblomovinkin pojan ovat jo lähettäneet Pietariin, ja että siis kai\nhänenkin jo oli aika.\n\nMutta miksikä oli pojan lähteminen Pietariin, miksei hän yhtähyvin\nvoinut jäädä Verhljovoon auttamaan maatilanhoidossa -- sillä\nkysymyksellä ei vanhus itseään vaivannut, hän vain muisti että\nsilloin kun hän itse päätti oppikurssinsa, oli isä lähettänyt hänet\npois luotansa.\n\nJa hän vain lähetti poikansa pois -- semmoinen on tapa Saksanmaassa.\nÄitiä ei enää ollut elossa eikä kukaan ollut vastaansanomassa.\n\nLähtöpäivänä antoi isä Ivan Bogdanovitsh pojalleen sata ruplaa\nseteleissä.\n\n-- Sinä matkustat nyt ratsain maaherran-kaupunkiin asti, puheli\nhän: -- siellä saat ottaa Kalinnikovilta kolmesataa viisikymmentä\nruplaa lisää, mutta hevosen saat jättää hänen luokseen. Jos ei\nhän sattuisi olemaan kaupungissa, niin saat myödä hevosen; siellä\non kohta markkinat: maksavat tinkimättä neljäsataa ruplaa. Matka\nMoskovaan maksaa sinulle nelisenkymmentä ruplaa, sieltä Pietariin\n-- seitsemänkymmentä viisi; rahaa jääpi kylliksi. Perille päästyäsi\ntee miten tahdot. Sinä olet ollut minun asioissani ja tiedät siis\nluultavasti että minulla on jonkunlainen pääoma. Mutta ennen minun\nkuolemaani ei sinun siihen tarvitse turvautua, ja minä luultavasti\nelän vielä noin kaksitoista vuotta, jollei vain kivi satu päähän\nputoamaan. Minun elämäni lamppu palaa kirkkaasti ja siinä on vielä\npaljon öljyä. Sinä olet saanut hyvän sivistyksen: kaikki kunnia-urat\novat edessäsi avoinna. Voit ruveta virkamieheksi, voit harjoittaa\nliikettä, voit kehittyä vaikka kirjailijaksi, mitä ikinä -- enhän\nminä tiedä minkä alan itse valitset, mihin tunnet enin vetoa...\n\n-- Kylläpähän sitten näen, mahdotonta kai on tässä näin yht'äkkiä\nkaikille aloille ... vastasi Andrei.\n\nIsä alkoi nauraa hahattaa minkä jaksoi ja pudisteli poikaa hartioista\nniin ettei sitä hevonenkaan olisi sietänyt. Mutta Andrei ei ollut\nmilläänkään.\n\n-- No, vaan jos et itse pääse selville, minkä uran valitseisit, niin\npitää sinun neuvotella ihmisten kanssa ja kysellä -- mene esimerkiksi\nReinholdin luo: hän kyllä neuvoo. Oo! -- lisäsi ukko nostaen sormensa\npystyyn ja puistellen päätään: -- se on ... se on:... (hän tahtoi\nylistellä, vaan ei keksinyt sanoja). Me tulimme yhdessä sen kanssa\nSachsenista. Hänellä on nelikerroksinen talo. Minä sanon sinulle\nosoitteen...\n\n-- Älä sano, en tarvitse! virkkoi Andrei: -- Minä menen hänen\nluokseen sitten kun minulla itsellänikin on nelikerroksinen talo,\nvaan toistaiseksi tulen toimeen ilman häntä...\n\nIsä pudisti poikaa jälleen hartioista.\n\nAndrei hyppäsi hevosen selkään. Satulaan oli sidottu kaksi laukkua:\ntoisen sisässä oli vahakankainen sadetakki ja sieltä pisti myös\nesiin paksut, naulapohjaiset saappaat, joukko paitoja Verhljovon\npalttinasta sekä muutamia isän neuvosta ostettuja ja mukaanotettuja\nkapineita. Toisessa laukussa oli hienosta verasta tehty, soma\nhännystakki, karvapäällinen palttoo, tusina hienoja rinta-paitoja\nynnä batiinit, äidin ohjeesta otetut ja muistoksi Moskovasta tilatut.\n\n-- Niinpä siis! lausui isä.\n\n-- Niinpä siis! virkkoi poika.\n\n-- Onko kaikki valmista? kysyi isä.\n\n-- Kaikki on valmista! vastasi poika.\n\nHe katsoivat vaijeten toinen-toistaan silmiin ikäänkuin lävistäen\ntoisensa katseillaan.\n\nSillävälin oli siihen ympärille keräytynyt joukko uteliaita\nnaapureita suu-auki katsomaan, mitenkä pehtori laskee poikansa\nmailmalle.\n\nIsä ja poika puristivat toinen-toisensa kättä ja Andrei läksi\nripeästi ajamaan.\n\n-- Sepäs koko koiranpenikka: ei kyynelen pisaraakaan! -- ihmettelivät\nnaapurit. -- Katsokaas: tuolla jo kaksi varista on rapistelemassa\naidan seipäässä, hänelle ne raakkuu pahan edellä, haa -- saapas nähdä\npoika...\n\n-- Mitäs ne varikset tuollaisille, jotka kuljeksivat yksikseen\nmetsissä juhannus-öinäkin: ei ne noille saksalaisille toki mitään\npysty tekemään. Vaan venäläistä eivät silmänräpäystäkään kynsistään\npäästä.\n\n-- Kyllä on pakana tuo vanhuskin! huomautti eräs äiti. -- Aivan kuin\nkissanpojan paiskasi kadulle: ei syleillyt, ei itkenyt!\n\n-- Seis! Seis Andrei! huusi vanhus poikansa perään.\n\nAndrei pysäytti hevosensa.\n\n-- Ähäh! Jokos omatunto rupesi soimaamaan? hälistiin joukosta\nhyväksyvästi.\n\n-- Mikäs nyt? kysyi Andrei.\n\n-- Satulavyö on löysällä, pitää piukentaa!\n\n-- Ei tarvitse, poikkean Shamshefkiin ja korjaan itse. Ei ole aikaa\ntuhlata, pitää keretä päiväsaikaan perille.\n\n-- Anna huilata siis! sanoi isä kättänsä heilauttaen.\n\n-- Heipä hei! huusi poika päätään nyökäyttäen, ja taivuttaen itsensä\nhiukan eteenpäin, aikoi juuri kannustaa ratsunsa juoksuun.\n\n-- Voi teitä sen koiria! Ihan kuin outoja toisilleen! arvostelivat\nnaapurit.\n\nMutta yht'äkkiä syntyi joukossa kova-ääninen itku: joku vaimoista ei\nkestänyt nähdä moista eroa.\n\n-- Sydänkäpyseni, kultaseni! puheli hän pyyhkien huivinnurkalla\nsilmiään. -- Orpo raukka! Ei ole sinulla omaa äiti-hellää, ei kukaan\nsinua siunaa matkalle lähtiessäsi... Salli edes minun nyt sinua\nsiunata, kaunokaiseni kallis...!\n\nAndrei hyppäsi alas hevosen seljästä, syleili vanhaa vaimoa ja\ntahtoi heti ajaa tiehensä -- mutta purskahtikin yht'äkkiä itkuun,\nkun vaimo häntä ristitsi ja suuteli. Vaimon palavissa sanoissa oli\nhän kuulevinaan ikäänkuin äiti-vainajansa äänen ja tämän hellä kuva\nvälähti hetkeksi hänen sielussansa.\n\nHän syleili vielä lujasti puristaen naista, pyyhkäisi äkkiä kyyneleet\nsilmistään ja hypähti hevosen selkään. Sivalsi sitten molemmille\nkupeille ja katosi pois pölypilvessä -- ja hänen peräänsä ryntäsi\nkahdelta taholta kolme kylän koiraa yhtyen vimmattuun haukuntaan.\n\n\n\n\n2.\n\n\nStolz oli yhdenikäinen kuin Oblomov ja siis nyt, niinkuin tämäkin,\nkolmenkymmenen vuoden vaiheilla. Hän oli palvellut ja ottanut eron\nvirastaan, toiminut liikeasioissa ja hankkinut itselleen todellakin\noman talon ja rahaa. Hän on osakkaana jossakin yhtiössä, joka\nlähettelee tavaroita ulkomaille.\n\nLakkaamatta on hän liikkeessä: kun yhtiön on tarvis lähettää asiamies\nBelgiaan tai Englantiin -- niin hänet lähetetään; kun on tarvis\nlaatia joku ehdotelma tai sovittaa joku uusi aate asioihin -- niin\nhänet siihen valitaan. Sitä tehden matkustelee hän mailmaa, opiskelee\nja lueskelee: milloin hän kaikkea ehtiikin -- ties jumala.\n\nHän on koko mies pelkkiä luita, jäntereitä ja hermoja, ikäänkuin\npuhdasrotuinen englantilainen hevonen. Laihahko hän on, poskia\nhänellä ei ole juuri lainkaan, s.o. on kyllä poskiluut sekä lihakset,\nmutta ei merkkiäkään mihinkään rasvamaiseen pyöreyteen; kasvojen\nväri on tasainen, mustaverinen ilman minkäänlaista punaa, silmät\nvivahtavat tosin hieman viheriään, mutta ilmaisevat älyä.\n\nMitään liikanaisia ruumiin-liikkeitä ei hänellä ollut. Kun hän istui,\nniin istui hän levollisesti; kun hän teki jotakin työtä, muuttuivat\nhänen kasvonpiirteensä vain sen verran kuin oli tarvis. Samoinkuin\nhänen ulkonainen elimistönsä oli vapaa kaikesta liikanaisuudesta,\nsamoin hän elämänsä siveellisissäkin suhteissa etsi tasapainoa\nkäytännöllisyyden ja hengen hienojen tarpeiden välillä. Nämät kaksi\npuolta kulkivat hänessä yhdensuuntaisesti risteytyen ja sulautuen\ntiellä toisiinsa, mutta sotkeutumatta milloinkaan paksuiksi,\nselvittämättömiksi solmuiksi.\n\nHän astui tietänsä varmoin ja reippain askelin, eli kulunkiarvioiden\nmukaan ja koetti kuluttaa jokaisen päivänsä, jokaisen ruplansa\ntarkasti pitämällä silmällä menetettyä aikaa, työtä sekä sielun- ja\nsydämmen voimaa.\n\nSuruja ja iloja näytti hän hallitsevan ikäänkuin käsien liikkeillä,\nikäänkuin jalkojensa askeleilla tai samoin kuin hän menetteli pahan\nja hyvän sään vallitessa.\n\nSateisella säällä hylkäsi hän käyttämästä sateensuojaa. Se on: kärsi\nniin kauvan kun murhetta kesti, mutta kärsi ilman arkamielistä\nnöyryyttä, enemmän vain harmista, ylpeydestä, ja kesti loppuun asti\nmaltillisesti ainoastaan sentähden että katsoi jokaisen kärsimyksen\nsyyn aiheutuvan omasta itsestään eikä ripustanut sitä niinkuin\nkauhtanaa toisen kaulaan.\n\nJa mitä hän elämässänsä nautti, sen nautti hän ilolla ikäänkuin\ntien vierestä taitetun kukkasen tuoksusta, niinkauvan kun se on\nkuihtumatonna käsissä, juomatta koskaan maljaa pohjaan siihen\nkatkeruuden pisaraan saakka, mikä piilee jokaisen nautinnon lopussa.\n\nSelvä, suora ja todellinen katse elämään -- se se oli hänen\nalituisena tehtävänään, ja pyrkiessään aste asteelta sitä\ntoteuttamaan, tuli hän ymmärtämään koko sen vaikeuden ja tunsi\nitsensä sisällisesti ylpeäksi ja onnelliseksi joka kerta milloin\nsattui huomaamaan mutkan tiellään, koska tiesi ottaa askelen suoraan\nsuuntaan.\n\n\"Viisasta ja vaikeata on elää yksinkertaisesti!\" saneli hän usein\nitselleen kiirehtivin katsein tarkastellessaan, missä on mutka\nedessä, missä vino kohta, missä elämän rihma pyrkii kiertymään\nepäsäännölliseksi, sykkyräiseksi solmuksi.\n\nKaikista pahimmin pelkäsi hän mielikuvitusta, tuota kaksikasvoista\nelämänkumppalia, joka vuoroin ystävänäsi hymyilee, vuoroin\nvihamiehenäsi irvistelee, ystävänäsi -- silloin kun vähimmin siihen\nuskot; vihamiehenäsi -- silloin kun luottavaisesti uinahdat sen\nmaireaan kuiskutukseen.\n\nHän pelkäsi jokaista haavetta, taikka, jos astuikin haaveen\nvaltakuntaan, niin astui sinne niinkuin pujahdetaan sisään luolaan,\njossa on päällekirjoitus: _ma solitude, mon hermitage, mon repos_,\ntietäen oikean hetken ja silmänräpäyksen, milloin sieltä on tultava\nulos.\n\nEpäselvälle, salaperäiselle haaveilemiselle ei hän antanut\nsielussaan sijaa, vaan kaikki se, mitä hän ei elävän kokemuksen ja\nkäytännöllisen totuuden perustuksella voinut eristäen selittää, oli\nhänen silmissään ainoastaan harhanäkyä, joku erityinen säteiden ja\nvärien heijastus näköelimen verkkokalvossa tai ainakin sellainen\nilmiö, jonka perille kokemus ei vielä ollut päässyt.\n\nHänellä ei myöskään ollut tuota taiteenharrastusta, mikä rakastaa\nrapistella siipiään kaiken kummallisen kulkumailla tai kaahlia\navaruutensa pellon pohjamudassa, ja jonka ala on avoinna aina\ntuhannen vuotta eteenpäin. Hän pysähtyi itsepäisesti salaisuuden\nkynnykselle paljastamatta yhtä vähän lapsuuden-uskoa kuin epäilystään\nsallimuksesta, vaan odotti määrätyn lain ilmestymistä ja sen mukana\navainta lukossa olevaan oveen.\n\nYhtä hienosti ja varovaisesti kuin mielikuvituksensa liikkeitä,\nseurasi hän myös sydämmen ilmiöitä. Tässä hän usein peräytyen oli\npakoitettu tunnustamaan, että sydämmen suhteiden ilmakehä vielä oli\n_terra incognita_.\n\nHän kiitti lämpimästi kohtaloa, jos hänen tällä tuntemattomalla\nalueella onnistui oikeaan aikaan eroittaa punaposkisen valheen\nkalpeasta totuudesta; eikä hän enää valittanut, kun hän lankeamatta\npakeni kukkaisilla taitavasti peitettyä petosta, vaikka sydän löikin\nrajusti ja kuumeisesti, vaan hän oli ilposen-iloinen, jos ei siitä\nvuotanut verta, jos ei noussut kylmää hikeä otsalle eikä perästäpäin\nlaskeutunut pitkää varjoa kauvaksi aikaa hänen elämäänsä pimittämään.\nHän piti itseänsä onnellisena jo sen kautta, että voi pysytellä\nsamalla korkeudella ja että, täristessään tunteen laukkaavan ratsun\nseljässä, voi olla lennättämättä yli sen hienosti vedetyn viivan,\njoka eroittaa tunteen mailman valheen sentimentaalisuuden mailmasta,\nvakavuuden mailman leikittelyn mailmasta, taikka että ratsastaessaan\ntakaisin, saattoi olla karkuuttamatta orhiaan kovuuden, järkeilyn,\nepäluulon, pikkumaisuuden ja sydämmen kylmyyden hiekkaiselle ja\nkuivalle maaperälle.\n\nViehtymyksen pyörteessäkin hän tunsi maan jalkainsa alla sekä kyllin\nvoimaa repäisemään itsensä irti ja olemaan vapaa, jos läksi menemään\näärimmäisyyttä kohti. Hän ei antanut kauneuden sokaista itseänsä niin\nettä olisi unhoittanut ja alentanut miehen arvoa, ei ollut orja eikä\n\"maannut kaunotarten jalkain juuressa\" vaikka ei ollutkaan kokenut\nmitään huumaavia riemun hetkiä.\n\nHänellä ei ohut mitään epäjumalia ja siksi säilytti hän sielunsa\nvoiman ja ruumiinsa kestävyyden, siksi oli hän siveän-ylpeä; koko\nhänen olennostaan tuulahti jonkunlaista raitista pontevuutta, jonka\nedessä väkisten hämmästyivät epähienotkin naiset.\n\nHän tunsi näiden harvinaisten ja kalliiden ominaisuuksien arvon,\nkäyttäen niitä siihen määrin säästeliäästi että häntä nimitettiin\negoistiksi ja tunnottomaksi ihmiseksi. Tuo hänen pidättymisensä\nintohimoista ja älynsä olla poikkeamatta luonnollisuuden ja hengen\nvapaan aseman rajoista, leimattiin moitteen merkillä, samalla kun\nannettiin kiitoslause -- kadehtien ja ihaillen -- jollekkin toiselle,\nsemmoiselle joka täyttä vauhtia oli mäiskähtänyt suohon ja turmellut\nsekä oman että toisen tilan.\n\n-- Himot, himot julistavat kaiken syyttömäksi -- puhelivat ihmiset\nhänen ympärillään: -- mutta te teidän itsekkäisyydessänne varjelette\nvain omaa itseänne: kenenkä hyväksi, sepä vielä nähdään!\n\n-- Niin, jonkun hyväksi toki varjelenkin, -- sanoi hän miettiväisesti\nikäänkuin silmäten kohti kaukaisuutta, ja jatkaen epäilystään himojen\nrunouteen, viehättymättä niiden myrskyisiin ilmiöihin ja hävittäviin\nseurauksiin sekä tahtoen yhä nähdä olemuksen ihanteen ja ihmisen\npyrkimykset elämän vakavan kehityksen ja elämän toiminnan valossa.\n\nJa kuta enemmän häntä vastaan väitettiin, sitä syvempään hän\njuurtui itsepäisyydessään, joutuipa joskus, ainakin sanariidoissa,\npuritaaniseen aate-vimmaan. Hän saattoi sanoa että \"ihmisen\noikea tarkoitus on elää läpi nuo neljä vuodenaikaa, se on neljä\nikäkauttansa, tekemättä hyppäyksiä ja kantaa elämänsä astiaa\nviimeiseen päiväänsä saakka läikäyttämättä tyhjään ainoatakaan\npisaraa, ja että säännöllisesti ja tasaisesti palava liekki\non parempi kaikkia riehuvia tulipaloja, mikä runous tahansa\nniissä leimunneekaan\". Lopuksi saattoi hän lisätä että hän\n\"olisi onnellinen, jos hänen onnistuisi itseensä sovittaa tämä\nvakaumuksensa, vaan ettei hän toivo tätä saavuttavansa sentähden että\ntämä on sangen vaikeata\".\n\nJa kuitenkin hän itse järkähtämättä kulkemistaan kulki pitkin tätä\nvalittua tietä. Ei nähty että hän milloinkaan olisi jotakin asiaa\nsairaalloisesti ja kiusallisesti hautonut, eivätkä häntä nähtävästi\nahdistaneet mitkään vaivatun sydämmen kalvavat tuskat. Ei hän\nollut sielultansa kipeä, ei koskaan eksynyt mihinkään sotkuisiin,\nvaikeisiin tai äkkiuusiin suhteisiin, vaan lähestyi niitä ikäänkuin\nvanhoja tuttuja tai ikäänkuin olisi elänyt toistamiseen ja kulkenut\ntuttuja seutuja.\n\nMikä tahansa häntä kohtasikin elämässä, heti käytti hän sellaista\nvastaanottokeinoa, joka oli tarpeen juuri tätä ilmiötä varten --\naivan niinkuin tottunut emännöitsijä kerralla valitsee vyössään\nriippuvasta avainkimpusta juuri sen avaimen, mikä tarvitaan tuota tai\ntoista ovea varten.\n\nYlimmäksi kaikkea asetti hän järkähtämättömyyden tarkoituksia\nsaavutettaessa: tämä oli hänen silmissään lujan luonteen\ntunnusmerkki, ja henkilöitä, joilla oli tämä järkähtämätön luonne,\nei hän koskaan evännyt kunnioittamasta, kuinka vähäarvoiset tahansa\nheidän tarkoituksensa olivatkin.\n\n-- Kas ne ovat ihmisiä! sanoi hän.\n\nTuskin tarvitseisi lisätäkkään että hän itse näin kulki päämääräänsä\nkohti rohkeasti astuen yli kaikkien esteiden ja kieltäytyen\ntehtävästään ainoastaan silloin kun hänen tiellään kohosi vastaan\nseinä taikka aukeni poikkipääsemätön, pohjaton kuilu.\n\nMutta kykenemätön oli hän taas asestaumaan moisella rohkeudella,\njoka ummistaen silmänsä loikkaa yli kuilun syvyyden taikka syöksyy\numpimähkää vasten seinää. Hän mittasi kuilun tai seinän suuruuden,\nja jos ei keksinyt varmaa keinoa, niin peräytyi pois, mitä tahansa\nhänestä siellä sanottiinkin.\n\nMuodostuakseen tällaiseksi luonteeksi tarvitaankin kenties juuri\nsellaisia seka-aineksia, jollaisista Stolz oli kokoonpantu. Meillä\novat yhteiskunta-elämän toimimiehet ammoisista ajoin valautuneet\nnoin viiteenkuuteen stereotypeerattuun muotoon, jotka laiskasti\nympärilleen tuijottaen silmät puoli-ummessa laskevat kätensä\nyhteiskunnallisen koneiston kampiin ja unisesti pyörittävät sen\nvanhoja rattaita seisten edeltäjiensä jalansijoilla. Mutta tässä\nolivat silmät uneliaisuudesta havahtuneet, tässä kajahteli reippaita,\nleveitä askelia ja helähteli vastaan vilkkaita ääniä... Kuinka monta\nStolzia olisikaan tarvis meille ilmestyä venäläisillä nimillä!\n\nMutta mitenkä tällainen mies saattoi olla niin likeinen Oblomoville,\njossa jokainen piirre, jokainen askel, koko olento oli huutavana\nvastakohtana Stolzin elämälle? Se on kai kuitenkin jo ratkaistu\nkysymys että vastakohtaiset äärimmäisyydet, joskaan eivät välttämättä\njohda keskinäiseen myötätuntoisuuteen, kuten ennen arveltiin,\nainakaan eivät sitä mitenkään saata estää.\n\nSen lisäksi yhdisti heitä laspuudenaika ja koulutoveruus -- kaksi\nvoimakasta vaikutinta, sitten tuo venäläinen, hyvänsuopa, lihava\nhyväily, jota niin runsaasti Oblomovin kodissa oli tuhlattu tälle\nsaksalaisen pojalle, sitten se väkevämmän osa, jolla Stolz esiintyi\nOblomovin edessä sekä ruumiillisessa että siveellisessä suhteessa,\nja lopuksi ja ennen kaikkea se, että Oblomovin perusluonteessa\npiili puhdas, kirkas ja hyvä pohja täynnänsä syvää myötätunnetta\nkaikkea kohtaan, mikä on hyvää ja mikä suinkin avautui tälle\nyksinkertaiselle, rehelliselle, iki-luottavalle sydämmelle tavotellen\nsiinä vastakaikua.\n\nKen sattumalta tai täydessä aikomuksessa kerrankaan oli kurkistanut\nsisään tuohon kirkkaaseen, lapselliseen sieluun -- olipa hän sitten\nkuinka tyly ja ilkeä ihminen tahansa -- se ei enää voinut evätä\nhäneltä myötätunnettaan, tai jos olosuhteet estivät likenemistä,\nsaamatta ainakin hyvää ja pysyvää muistoa hänestä.\n\nUsein Andrei, reväisten itsensä irti asioistaan tai päästyään\nerilleen jostakin suurmailman seurasta ja tullessaan jostakin\niltamasta tai tanssiaisista, ajoi Oblomovin luo, jonka leveässä\nsohvassa oli niin mukava joutilaana istua ja puheellaan virkistää\nja rauhoittaa tuota levotonta, väliin väsynyttä sielua, ja sielläpä\nhän aina sai kokea sitä viihdyttävää tunnetta, jota ihminen tuntee\ntullessaan loistavista saleista oman kainon kattonsa alle taikka\npalatessaan etelän ihanasta luonnosta kotoiseen koivulehtoon, niissä\non ennen lapsena juoksennellut.\n\n\n\n\n3.\n\n\n-- Terve mieheen Ilja! Tuntuupa oikein hauskalta taas sinua nähdä.\nNo, mitenkäs sinä voit? Oletko terve? kyseli Stolz.\n\n-- Oh, eikös mitä, huonosti on laitani, veli Andrei, vastasi Oblomov\nhuoahtaen: -- sen terveyden kanssa on niin ja näin.\n\n-- Mitä, oletko sairas? kysyi Stolz huolestuneena.\n\n-- Nämät näärännäpythän ne minua tässä ovat ruvenneet vaivaamaan:\njuuri kun viime viikolla olin päässyt yhdestä, joka oli\noikeanpuolisessa silmässä, niin nyt on taas jo toinen nousemassa.\n\nStolz naurahti.\n\n-- Eikö muuta? kysäsi hän. -- Ne sinulle tulevat liiasta makaamisesta.\n\n-- Muutako? Kurkkutulehduskinhan minua vaivaa. Olisitpa vain kuullut,\nmitä tohtori äsken tässä sanoi. \"Ulkomaille\" sanoi hän, \"pitää teidän\nlähteä, muuten käy huonosti: -- voitte saada halvauksen!\"\n\n-- No, mitäs sinä?\n\n-- En minä lähde.\n\n-- Miksikä et?\n\n-- Hyvänen aika! Kuulehan toki mitä hän määräili: \"minun on muka\neleskeltävä jollakin vuorella, matkustettava Egyptiin taikka\nAmeriikkaan...\"\n\n-- Mitäs sitten? virkkoi Stolz kylmäverisesti. -- Egyptiin pääset\nsinä kahdessa viikossa, Ameriikkaan kolmessa.\n\n-- Voi sinuas, veli Andrei, ettäs sinäkin semmoista puhut! Yhden\nviisaan miehen luulin minä toki mailmassa vielä olevan, ja sekin\nnyt on päästään pilalla. Kuka hullu nyt matkustaisi Ameriikkaan tai\nEgyptiin asti? Ei muut kuin nuo englantilaiset: nehän on Herra Jumala\nsillä tavalla luonutkin eivätkähän ne missään ole oikein kotonaan.\nVaan kukas meillä lähtee? korkeintaan joku epätoivoinen heittiö,\njolle elämä ei ole minkään arvoinen.\n\n-- Todentotta, ne olisivat sinulle koko urotöitä: saat istahtaa\nvaunuihin tai laivaan, saat hengittää raitista ilmaa, saat katsella\nvieraita seutuja, kaupunkeja, kansallistapoja, kaikkia ihmeitä ...\nvoi sinua! No, vaan sanoppas, millä kannalla asiasi ovat nykyään,\nmiten on siellä maalla Oblomofkassa?\n\n-- Ah, älä kysy! ... virkkoi Oblomov kättään huiskauttaen.\n\n-- Mitä on tapahtunut?\n\n-- Sitä vain että elämä käy käsiksi!\n\n-- Ja jumalankiitos että käy! sanoi Stolz.\n\n-- Mikä jumalankiitos se on? Kunpa se vain silitteleisikin päätä,\nvaan kun tulee päälle aivan niin kuin siellä koulussa ennen\nne tappelijat kiusasivat jotakin siivoa poikaa: milloin salaa\nhäntä nipistivät, milloin yht'äkkiä törmäsivät vasten kalloa ja\nripottelivat hiekkaa niskaan ... eikä toinen jaksanut vastustaa.\n\n-- Sinä oletkin juuri tuollainen liiaksi siivo. Mutta mitä on\ntapahtunut? tiedusti Stolz.\n\n-- Kaksi kamalaa onnettomuutta.\n\n-- Millaisia siis?\n\n-- Olen joutunut kokonaan rappioon.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Annanhan jahka luen sinulle mitä tilanhoitaja kirjoittaa...\nMihinkäs se kirje taas joutuikaan? Sakariias, Sakariias!\n\nSakariias haki kirjeen. Stolz silmäsi sen pikaisesti läpi ja\nnaurahteli lukiessaan, arvattavasti tilanhoitajan lausemuodoille.\n\n-- Aika veijari tämä sinun pehtorisi! -- sanoi hän. -- On itse ajanut\ntalonpojat luotansa ja vielä valittelee. Parempi olisi antaa passit\nheille kouraan ja päästää menemään neljän tuulen suuntaan.\n\n-- Mutta sillä tavallahan kaikki pyrkisivät karkuun, -- virkkoi\nOblomov.\n\n-- No entäs sitte! sanoi Stolz huolimattomasti. -- Se, jolla on\nhyvä ja edullista olla paikkakunnallaan, ei se pois pyri; vaan jos\nei ole edullista, niin ei ole sinullekaan edullista: mitäs hänestä\npidättämään?\n\n-- Kaikkea sinä keksitkin! arveli Ilja Iljitsh. -- Oblomofkan\ntalonpojat ovat siivoja, kotonaan pysyviä: mitäpäs ne läksisivät\nmaata maleksimaan?...\n\n-- Kuules, sinä et taida tietääkkään, -- keskeytti Stolz: -- että\nVerhljovoon aijotaan rakentaa laivavalkama ja on ehdotettu maantie\ntehtäväksi niin ettei Oblomofkakaan jää kauvaksi valtatiestä, ja\nkauppalaan tulee säädettäväksi vuosimarkkinat...\n\n-- Hyvä jumala, mitä sinä sanotkaan! huudahti Oblomov. -- Sekös\nvielä puuttui! Oblomofka on tähän asti saanut olla niin rauhassa\nsiellä syrjässä, ja nytkö yht'äkkiä markkinat ja maantiet? Talonpojat\nrupeavat rymyämään kaupungissa, meidän kylään alkaa raahautua\nkaikellaisia kauppiaita -- kaikki on hukassa. Voi surkeutta!\n\nStolz rupesi nauramaan.\n\n-- Ettäkö ei ole surkeata? pitkitti Oblomov. -- Talonpojat siellä\novat olleet niin omat itsensä, eivät ole tarvinneet kuulla mitään,\nei hyvää ei pahaa, ovat saaneet aina ahertaa omissa töissään\ntuntematta vetoa mihinkään muuhun, vaan nyt ne turmeltuvat. Siellä\nrupeaa näkymään teet ja kahvit, samettihousut, hanuripelit,\nkiiltosaappaat ... ei muuta kuin pahaa siitä lähtee.\n\n-- Niin, jos se niin käy, niin tietysti on siitä vähän hyötyä, --\nhuomautti Stolz. -- Vaan perusta sinä koulu kylään...\n\n-- Eikös se ole liian varhaista? -- lausui Oblomov: -- lukutaito on\nvahingoksi moukalle: anna hänelle sivistystä, niin, kukaties, ei\nviitsi enää kyntääkkään...\n\n-- Niin, vaan jos opettaa talonpojille koulussa juuri sitä, mitenkä\npitää kyntää -- etkö sinä sitä ymmärrä? Kuulehan nyt kumminkin: pilaa\npuhumatta, sinun täytyy itse tänä vuonna matkustaa sinne kylään.\n\n-- Niin tosiaankin; mutta minun rakennussuunnitelmani ei ole vielä\nkokonaan ... -- huomautti Oblomov arasti.\n\n-- Ei sitä nyt tarvita, sanoi Stolz. -- Matkusta nyt vain:\nsielläpähän sitten näet, mitä on tehtävä. Muistaakseni olet sinä jo\nkauvan tuota suunnitelmaasi sulatellut: eikö se todella vieläkään ole\nkokonaan valmis? Mitäs sinä oikeastaan puuhaat?\n\n-- Ah, veliseni! Jospa minulla ei muusta olisikaan huolta kuin näistä\nmaatila-asioista. Mutta se toinen onnettomuus...\n\n-- Mikä se sitten on?\n\n-- Ajavat pois asunnosta.\n\n-- Mitenkä ajavat?\n\n-- Noin vain että \"muuta pois!\" sanovat ja sillä hyvä.\n\n-- No mitäs sitten?\n\n-- Mitäkö? Selkäni ja kylkeni olen ihan kipeiksi hieronut pyöriessäni\nnäiden puuhien takia. Kaikki asiat tulevat yhtaikaa: pitää keretä\nyhtä ja toista, on laskuja tarkastettavia ja suoritettavia, on\nmaksuja sinne sekä tänne ja nyt kaiken lisäksi tämä tavarain\nkuljetus. Kauheasti paljon kuluu rahaa enkä itsekään tiedä, mihin\nne menevät. Vielä tässä sekin sattuu ettei jää yhtä kolikkaakaan\nkukkaroon...\n\n-- Voi hemmoteltua miestä: vai on nyt muka niin raskasta muuttaa\nasunnostaan, -- virkkoi Stolz kummastuksissaan. -- Vaan apropos\nrahoistasi: paljonko sinulla on? Lainaas minulle viisisataa ruplaa:\ntäytyy heti tässä lähettää, huomenna otan meidän konttoorikassasta...\n\n-- Odotahan! Annas, kun muistelen... Tuonoin lähettivät tilalta\ntuhannen; vaan nyt on jälellä ... odotas, niin katsotaan...\n\nOblomov alkoi penkoa laatikoltaan.\n\n-- Kas tuossa ... kymmenen, kaksikymmentä, tässä kaksisataa\nruplaa, ... tuossa kaksikymmentä. Piti tässä vielä olla kupariakin...\nSakariias, Sakariias!\n\nSakariias tulla rymisti niinkuin ennenkin alas uunipenkiltään ja\nastui huoneeseen.\n\n-- Mihinkäs ne kaksi riunanrahaa ovat joutuneet, jotka olivat tässä\npöydällä? Eilenhän minä ne panin siihen...\n\n-- Mistä te, Ilja Iljitsh, olette keksinyt nuo riunanrahat? Johan\nminä teille selitin ettei siinä niitä ollut...\n\nVai ei ollut! Appelsiineistahan annettiin takaisin\n\n-- Olette kai sitten antanut pois jollekkin ettekä itsekään muista,\n-- arveli Sakariias vääntäytyen ovea kohti.\n\nStolz naurahti.\n\n-- Voi teitä oblomovilaisia! nuhteli hän. -- Eivät tiedä, kuinka\npaljon heillä on rahaa taskuissaan.\n\n-- Kuulkaa, mitä rahoja te äskettäin annoitte Mihei Andreitshi'lle?\nmuistutti Sakariias.\n\n-- Jaa, tosiaankin, Tarantjev taisi ottaa vielä kymmenen ruplaa, --\nsanoi Oblomov vilkkaasti kääntyen Stolziin: -- minä sen aivan unohdin.\n\n-- Miksi sinä päästätkin luoksesi sen elukan? huomautti Stolz.\n\n-- Mitäs siinä on päästämistä: -- sekaantui Sakariias puhumaan. --\nSe tulee aina kuin omaan taloonsa tai kuin kapakkaan. Herran paidan\nja liivin se on siepannut ja siellä ne nyt ovat -- kierrä hännästä,\njos saat takaisin! Äskettäin se tässä hännystakkiakin kärkkyi: \"annas\nkoetan päälleni!\" Jospa te, herra-kulta Andrei Ivanitsh, sille kyydin\nantaisitte...\n\n-- Se ei ole sinun asiasi, Sakariias. Mene paikoillesi siitä!\nhuomautti isäntä Oblomov ankarasti.\n\n-- Anna minulle arkki postipaperia, pyysi Stolz: -- pyyhkäisen tässä\nmuutaman afäärikirjeen.\n\n-- Hoi Sakariias, tule antamaan paperia: Andrei Ivanitsh\ntarvitsee ... huusi Oblomov.\n\n-- Eihän sitä ole! Vastahan sitä etsittiin, -- kuului Sakariiaksen\nääni etehisestä eikä hän tullut huoneeseenkaan.\n\n-- Anna joku palanenkaan! lisäsi Stolz. Oblomov haeskeli pöydältä,\nvaan ei palastakaan löytynyt.\n\n-- No, anna sitten edes nimikorttikaan!\n\n-- Ei ole minulla pitkiin aikoihin ollut mitään nimikortteja, sanoi\nOblomov.\n\n-- No, mutta sinäpäs olet, virkkoi Stolz ivallisesti. -- Ja kuitenkin\naijot asioita toimitella ja kirjoitat muka suunnitelmaasi. Ole hyvä\nja sano minulle, käytkö sinä missään? Kenen kanssa sinä seurustelet?\n\n-- Missäpäs minä kävisin! Eihän minulla ole missä käydä, minä\nistuskelen aina kotosalla: se on tämä suunnitelma, joka minua\nahdistaa ja sitten vielä tämä asuntoseikka ... Hyvä sentään että se\nTarantjev lupasi koettaa hakea...\n\n-- Käykö sinun luonasi ketään?\n\n-- Käyhän niitä ... tuo Tarantjev ja vielä Aleksejev. Äsken pistäysi\ntohtorikin... Ja pistäysi myös Pjonkin, Sudbinski, Volkov...\n\n-- En minä näe sinulla mitään kirjojakaan, -- sanoi Stolz.\n\n-- Tuossa on yksi! huomautti Oblomov osoittaen sormellaan pöydällä\nviruvaa kirjaa.\n\n-- Mitä kummaa? kysyi Stolz katsahdettuaan kirjaa: -- \"Matkustus\nAfrikaan\". Ja sivu, jolle olet pysähtynyt, on ihan homehtunut. Ei\nsinulla näy täällä sanomalehtiäkään... Luetko sinä sanomalehtiä?\n\n-- Enhän minä, painos on niissä liian pientä, pilaa silmät ... enkä\nminä toki tarvitsekkaan: jos jotakin uutta on tapahtunut, niin kyllä\nkoko päivän joka suunnalta saa vain siitä kuulla.\n\n-- No voi hyvänen, veli Ilja! -- huudahti Stolz kääntäen\nkummastelevan katseensa Oblomoviin. -- Mitä sinä itse sitten\noikeastaan toimitat? Kuin taikinapallo sinä vain käämeröit ja makaat!\n\n-- Se on totta, Andrei, aivankuin taikinapallo... -- virkkoi Oblomov\nsurullisesti.\n\n-- Mutta onkos myöntäminen mikään puolustus?\n\n-- Ei suinkaan, se on vain vastaus sinun sanoihisi; en minä\npuolustaudu, -- huomautti huokaisten Oblomov.\n\n-- Sinun täytyy välttämättä herätä tästä unesta!\n\n-- Kyllä minä ennen olen koettanut, vaan ei ole onnistunut, mutta\nnyt ... mitä se auttaisi? En tunne mitään kutsumusta, sielu ei\nirtaudu, järki nukkuu syvää untansa ... lopetti hän tuskin\nhuomattavalla katkeruudella. -- Vaan mitäs siitä enää puhuu...\nKerrohan mieluumminkin, mistä sinä nykyisin tulet?\n\n-- Kievistä. Parin viikon perästä matkustan ulkomaille. Lähde\nmukaan...\n\n-- Sopiihan se, miksei ... taipui Oblomov.\n\n-- Istu siis pöytään ja kirjoita passi-anomus; huomenna jätät\nsisään...\n\n-- Huomennako jo? -- äkkäsi Oblomov. -- Mikä tulinen kiire ja hoppu\nteillä kaikilla on, aivankuin joku ajaisi takaa! Tuumiskellaanhan\nasiaa ja neuvotellaan ensin, ja päätetään sitten, jos Jumala niin\ntahtoo. Eikö se sovi paremmin että ensin matkustan maatilalleni ja\nperästäpäin sitten sinne ... ulkomaille...\n\n-- Miksikä perästäpäin? Eikös tohtorikin määrännyt? Sinun pitää ensin\nheittää päältäsi kaikki rasva ja raskaus ruumiistasi, sitten lentää\nsielunkin uni pois. Sinä tarvitset sekä ruumiillista että sielullista\nvoimistelua.\n\n-- Ei, Andrei, kaikki tuo minua rasittaa: minulla on tämä terveys\nniin huono. Ei, ei, matkusta sinä vain yksiksesi ja jätä minut\nmieluimmin rauhaan...\n\nStolz katsahti makaavaa Oblomovia silmiin, ja Oblomov katsahti häntä\nvastaan.\n\nStolz pudisti päätään, vaan Oblomov huokasi.\n\n-- Sinä nähtävästi olet laiska elämiseenkin? kysyi Stolz.\n\n-- Minkäs sille tekee veli, Andrei: -- laiskahan minä olen...\n\nAndrei pyöritteli päässään kysymystä, millä saisi häneen elävää\nhenkeä ja missä paikassa hänellä se on, sekä katseli häneen samalla\npitkään ja vaijeten. Yht'äkkiä purskahti hän nauramaan:\n\n-- Mitkä kumman kutimukset sinulla on jaloissasi: toinen villasukka\n-- toinen pumpulisukka? Hän osoitteli Oblomovin jalkoihin. -- Ja\npaitakin on nurinpäin päälläsi?\n\nOblomov katsahti sukkiinsa, sitten paitaansa.\n\n-- Niin näkyy olevan, -- myönsi hän hieman hämillään. -- Tuo\nSakariias se on minulle alituiseksi kiusaksi. Sinä et usko, kuinka\npaljon harmia minulla hänestä on. Se torailee ja törkeilee eikä\npuhettakaan asiain toimittamisesta!\n\n-- Ah Ilja Iljitsh! -- sanoi Stolz. -- Minä en voi jättää sinua näin.\nViikon kuluttua et enää tunne itseäsi. Jo tänä-iltana minä sinulle\nlaadin seikkaperäisen järjestelmän siitä, mitä aijon tehdä, sekä\nitseni että sinun suhteen, vaan nyt ylös sängystä ja pue paikalla\npäällesi! Odotahan, kyllä minä sinut tässä unestasi ravistelen.\nSakariias! -- huusi hän. -- Tule pian auttamaan vaatteita Ilja\nIljitshin päälle!\n\n-- Mitä sinä ... mihin sinä ... älähän nyt toki ... kohta tulee\nTarantjev Aleksejevin kanssa päivälliselle. Sitten oli aikomus...\n\n-- Sakariias, -- komensi Stolz kuuntelematta häntä: -- auta häntä\npukeutumaan.\n\n-- Ymmärrän, hyvä herra, Andrei Ivanitsh, -- heti paikalla puen,\nkunhan ensin sen kengät kiilloitan, -- puheli Sakariias mielissään.\n\n-- Kuinka? Kello viiteen saakka et ole vielä saanut kenkiä\nkiilloitetuksi?\n\n-- Kyllä ne jo tässä viime viikolla kiilloitettiin, vaan kun ei herra\nole mennyt ulos, niin taas ovat himmentyneet...\n\n-- No, anna semmoisina kuin ovat. Minun kapsäkkini saat kantaa\nvieraskamariin; minä jään teille asumaan. Minä muutan heti toiset\nvaatteet päälleni, ja sinä Ilja, laitat itsesi valmiiksi. Me\nkäväisemme syömässä päivällistä jossakin ja sitten ajamme yhdessä\nvieraisiin, pariin kolmeen taloon, ja sitten...\n\n-- Älähän tuota ... kuinkas tässä niin yht'äkkiä ... odotahan ...\nannahan mietintöaikaa ... partanikin on ajelematta...\n\n-- Ei tässä nyt auta aprikoida ja niskaansa raappia... Tiellä vien\nsinut parturiin ja sillä hyvä!\n\n-- Minkälaisiin taloihin me sitten menemme? -- huudahti Oblomov\nsurkeasti. -- Ihan outoihin? Mitä sinä ajatteletkin! Minä menen\nmieluummin Ivan Gerasimovitshin luo; noin kolmeen päivään en ole\nsiellä käynyt.\n\n-- Kuka se Ivan Gerasimovitsh on?\n\n-- Se joka ennen palveli yhdessä minun kanssani\n\n-- Muistan: se harmaapäinen ulosottomies, -- mitä hyvää sinä sieltä\nolet löytänyt? Mikä kiihko sinulla on tappaa aikaasi sen tolvanan\nseurassa?\n\n-- Kuinka sinä väliin purevasti arvostelet ihmisiä, Andrei, niin että\ntaivas sinut tietäköön. Sehän, on hyvä mies, vaikka ei kuljekkaan\nhollanninpaidoissa...\n\n-- Mitä sinä hänen luonaan teet? Mistä hänen kanssaan saatat puhella?\ntutki Stolz.\n\n-- Hänen asunnossaan on, näetkös, niin tasasuhtaista ja kodikasta.\nHuoneet tuollaiset pienoiset, sohvat sellaiset syvät niin että\nkun alas istahtaa, ihan päätänsä myöten sisään uppoaa eikä koko\nmiestä näy. Ikkunat ovat kokonaan murattien ja kaktusten peitossa,\nkanarialintusia on enemmän kuin tusina, koiria kolme ja niin\nystävällisiä! Pöydässä on aina viinaleipä valmiina. Seinät ovat niin\nperheenomaiset ja täynnänsä kaikellaisia piirroksia. Kun sinne kerran\non tullut, niin eipä tee mieli pois lähteä. On niin mukava siellä\nistua huolehtimatta ja ajattelematta mitään ja tietää että siinä on\nlähelläsi mies ... ei tietysti mikään älykäs mies, eihän sen kanssa\ntoki saata aatteita vaihtaa ja neuvotella, vaan se on rehellinen,\nhyvänsuopa, avomielinen mies ilman vaatimuksia, eikä se pistä toista\nsilmään.\n\n-- Mitäs te sitten teette?\n\n-- Mitäkö? Heti kun minä olen sinne tullut, niin me istahdamme\ntoinen-toistamme vastapäätä divaaneille, jalat sohvalla. Hän\npolttelee piippuaan...\n\n-- No, ja sinä?\n\n-- Minä myös polttelen ... ja kuuntelen, kuinka kanarialintuset\nvisertelevät... Sitten kantaa Martta samovaarin sisään.\n\n-- Hm, kaunista seuraa: Tarantjev ja Ivan Gerasimitsh! -- virkkoi\nStolz pudistaen hartioitaan. -- No, pane päällesi sukkelammin, --\nkiirehti hän ja kääntyen Sakariiakseen lisäsi: -- Kun se Tarantjev\ntulee, niin sano hänelle ettemme syö päivällistä kotona ja että Ilja\nIljitsh ei koko kesänä tule syömään päivällistä kotonaan, mutta että\nsyksypuoleen tulee hänellä olemaan paljon töitä ja asioita, ja että\non mahdoton häntä tavata.\n\n-- Kyllä minä sanon, sanon kaikki, en unhoita mitään, -- vastasi\nSakariias: -- vaan kuinkas käskette tehdä päivällisen suhteen?\n\n-- Syö itse suuhusi jonkun kanssa omiksi hyviksesi.\n\n-- Ymmärrän herra.\n\nNoin kymmenen minuutin kuluttua tuli Stolz ulos vierashuoneesta\nsiistiksi puettuna, ajeltuna ja harjattuna, mutta Oblomov se yhä\nistui melankoolisena sänkynsä laidalla hitaasti pinnistäen paitansa\nrintamusta, turhaan koettaen saada nappia sattumaan läpeen. Hänen\nedessään, toinen polvi koukistuksissa, kyykötti Sakariias pidellen\nkiillottamatonta kenkää ikäänkuin jotakin ruoka-astiaa käsissään,\nvalmistuen sitä vetämään jalkaan sekä odotellen, milloin herra\nlopettaa pinnistämästä rintaansa.\n\n-- Etkö sinä vieläkään ole saanut niitä kenkiä jalkaasi? huudahti\nStolz kummastuksissaan. -- No, Ilja, sukkelammin, sukkelammin, joudu!\n\n-- Mutta mihin? Mitä varten? ähkyi Oblomov, tuskistuneena. --\nMitä minä en jo ennestään olisi nähnyt siellä. Minä olen niin\nvieraantunutkin kaikesta, ei haluta...\n\n-- Joudu, joudu! -- kiirehti Stolz.\n\n\n\n\n4.\n\n\nVaikka jo oli myöhäistä, ehtivät he kuitenkin ajella\nasioilla, kaupungilla, sitten tempasi Stolz mukaansa erään\nkultateollisuuden-harjoittajan päivällistä syömään, sitten ajoivat he\nkolmessa miehin viimemainitun luo huvilaan teetä juomaan, tapasivat\nsiellä suuren seuran, ja näin tupsahti Oblomov täydellisestä\nyksinäisyydestään yht'äkkiä keskelle ihmisjoukkoa. Vasta myöhään\nyöllä palasivat he kotiin.\n\nSeuraavana ja sitä seuraavana päivänä olivat he samoin liikkeellä,\nja niin koko viikko livahti huomaamatta loppuun. Oblomov tosin\nvastusteli, valitteli ja riiteli vastaan, mutta oli kuitenkin\nmielissään ja seurasi ystäväänsä joka paikkaan mukana.\n\nVarsinkin kerran, kun he taas myöhään palasivat kotiin, nousi Oblomov\nkovasti tätä vieraissa käyntiä vastaan:\n\n-- Päivät pääksyttäin, -- murisi hän, kiskoen niskaansa yönuttuaan:\n-- täytyy tässä käydä koppasta kenkäjalassa: varpaitani kovin syyhyy.\nEi minua miellytä tämä teidän pietarilainen elämänne! pitkitti hän\nheittäytyen seljälleen sohvalle.\n\n-- Minkäslainen elämä sinua sitten miellyttää? kysäsi Stolz.\n\n-- Toisellainen kuin tämä.\n\n-- Mikä sinua ei varsinaisesti täällä miellytä?\n\n-- Kaikki tyyni: tämä ikuinen kilpajuoksu, ikuinen viheliäisten\nrakkausseikkain leikki ja varsinkin ahnaus, toinen-toisensa sorto,\npanettelut, juorupuheet, nenännäppäykset, tämä toinen-toisensa\ntarkastelu päästä jalkoihin; kun rupeat kuuntelemaan, mistä on puhe,\nniin ihan päätäsi pyörryttää, menet sekaisin. Ensi katsahdukselta\nnäyttävät ihmiset niin älykkäiltä ja arvokkailta, mutta ei niiden\nsuusta kuule muuta kuin että: \"Tälle on annettu sitä ja sitä, tuo on\nsaanut prenikan\". \"Todellako, mistä hyvästä?\" huutaa siihen toinen.\n\"Tämä on eilen pelissä hävinnyt klubilla, tuo taas on siepannut\nkolmesataatuhatta!\" Hyi, se on ikävää, ikävää, ikävää! ... Missä\nsiinä on se oikea ihminen? Missä siinä näkyy hänen eheytensä? Mihinkä\nhän on piiloutunut ja mitenkä noin alentunutkin kaikenlaisiin\npikku-asioihin?\n\n-- Täytyyhän mailman ja seuraelämän aina jotakin toimittaa, keskeytti\nStolz: -- jokaisella on omat harrastuksensa. Ja sitä vartenhan\nelämä...\n\n-- Mailma ja seuraelämä? Sinä varmaankin, tahallasi, kuule Andrei,\nviet minut tuohon mailmaan ja seuraelämään karkoittaaksesi minulta\nviimeisenkin halun siellä oleskella. Vai elämä: kauniskin elämä! Mitä\nminä sieltä löydän? Mitä se minun järkeäni ja sydäntäni liikuttaa?\nEtsi itse, jos löydät, missä se keskus on, jonka ympäri kaikki tämä\npyörii: ei sitä ole, ei ole mitään syvempää, joka kuuluisi elämään.\nNe ovat kaikki kuolleita, nukkuvia ihmisiä, vielä pahempia kuin\nminä, nämät mailman ja seuraelämän jäsenet. Mikä heitä elämässä\njohdattaa? Eiväthän he makaa, vaan hyörivät joka päivä kuin kärpäset\nedestakaisin, mutta mitä siitä sittenkään on hyötyä? Astut heidän\nsaliinsa ja nautit siitä näystä, kuinka sopusointuisesti vieraat\novat asetetut eri paikkoihin, kuinka rauhallisina ja syvämietteisinä\nsiellä istutaan -- korttien ääressä. Mainio elämäntehtävä, sanon\nminä. Erinomainen esimerkki eloa etsivälle hengelle! Eivätkö nämät\nsitten ole kuolleita? Eivätkö nämät ole niitä, jotka nukkuvat\nkoko elämänsä istuallaan? Missä suhteessa minä muka olen heitä\nsyyllisempi, kun makaan siivosti kotonani saastuttamatta aivojani\npata-ässillä ja pamppukorteilla?\n\n-- Kaikki tuo on sitä vanhaa virttä, jota on veisattu tuhansia\nkertoja, huomautti Stolz. -- Eikö sinulla ole mitään uudempaa?\n\n-- No, meidän kultainen nuorisomme -- mitä se sitten toimittaa?\nEikös sekin nuku kävellessään ja ajellessaan pitkin Nevskiä tai\ntanssiessaan? Joka päivä on samallaista tyhjää korttien sekoitusta\nja sekamelskaa. Mutta katso, millä ylpeydellä, tuntemattomalla\narvokkaisuudella ja sysäävällä silmäyksellä he katsovat, kuka\nei ole niin puettu kuin he, kenellä ei ole heidän nimiään tai\nsukumainettaan. Ja luulottelevat, ne raukat, olevansa vielä muka\nylempänä kaikkea muuta kansaa: \"me sitä tässä muka palvelemme\nsemmoisissa virastoissa, missä kukaan muu ei palvele; me istumme\nensi rivin nojatuoleissa teatterissa, meitä ainoastaan kutsutaan\ntanssiaisiin ruhtinas N:n luo, jonne ei muita päästetä!\"...\nJa kuitenkin he keskuudessaan törmäilevät yhteen, juovat ja\ntappelevat kuin villisiat! Tokko nämät siis ovat eläviä,\nnukkumattomia ihmisiä? Eikä yksistään nuoriso: -- katso myös\naikuisia. Ne keräytyvät joukkoihin, syöttävät toinen-toisiansa,\nmutta ilman hyväsydämmisyyttä, ilman suopeutta, ilman keskinäistä\nmyötätuntoisuutta. Kokoontuvat päivällisilleen ja illallisilleen\nkuin johonkin virkapaikkaan, ilman iloa, kylminä, kerskataksensa\nkeittäjästään tai salongistaan ja sitten seljäntakana pilkataksensa\nja potkiaksensa toinen-toistansa. Toissa päivänä ennen päivällistä\nen tiennyt mihin katsoa, vaikka pöydän alle olisin halunnut ryömiä,\nkun alkoi poissa-olevien maineen arvosteleminen: \"Se on tyhmä, tuo on\nhalpa, toinen on varas, kolmas koomillinen\" -- oikein jänisjahtia!\nJa näitä puhuessaan katsovat he toinen-toistaan sellaisilla\nsilmillä että: \"menehän tuonne oven taa, niin saat sinäkin kunniasi\nkuulla!\" ... Miksikä he seurustelevatkin toinen-toistensa kanssa,\nkoska he kerran ovat tuommoisia? Miksikä niin lujasti puristavat\ntoinen-toistensa käsiä? Ei vilpitöntä naurua -- ei välähdystäkään\ntodellisesta myötätunteesta! Kopeilevat muka ylhäisellä arvollansa\nja komeilla nimillänsä. \"Minulla oli sellainen ja sellainen ystävä,\nminäpä kävin sellaisen ja sellaisen luona.\" Mitäs elämää se on? En\nminä sitä tahdo. Mitäs minä siellä opin, mitä hyvää minä sieltä imen\nitseeni?\n\n-- Tiedätkös mitä, Ilja? -- sanoi Stolz. -- Sinä filosofoit aivankuin\njoku muinaisajan mies: noin aina vanhoissa kirjoissa kirjoitettiin.\nMutta onhan tuo sekin hyvä että edes filosofoit, niin et jouda\nnukkumaan. No, mitä vielä? Jatka!\n\n-- Mitäpäs siitä jatkaa? Katso itse: ei kellään täällä ole pirteitä,\nterveitä kasvoja.\n\n-- Se johtuu ilmanalasta, -- keskeytti Stolz. -- Sinulla itselläsikin\novat ryppyiset kasvot, vaikka et ulkona juokse, vaan aina makaat.\n\n-- Eikä kellään ole kirkasta, rauhallista katsetta, pitkitti Oblomov:\n-- kaikki tartuttavat toinen-toisiansa jotakin rasittavaa huolta\nja tuskaa ikäänkuin jotakin sairaloisesti etsisivät. Ja kunpa se\nsitten olisi totuuden, oman ja toisten hyvän tähden, vaan eikö mitä:\nhe kalpenevat kateudesta toveriensa edistymisen tähden! Muutamalla\non tällainen huoli: huomenna on mentävä oikeuspaikkaan, asiaa\nvenytetään jo viidettä vuotta ja vastapuolue voi päästä voitolle,\nja viisi vuotta kantaa hän päässänsä yhtä ainoata ajatusta, yhtä\nainoata toivomusta: paiskata toinen kumoon ja hänen kukistumisellaan\nrakentaa oman hyvinvointinsa. Viisi vuotta kulutetaan juoksemiseen,\nistuskelemiseen ja ähkymiseen vastaanottohuoneessa -- siinä elämän\nihanne ja tarkoitusperä! Toista kiusaa se että riitajuttujen tautta\ntäytyy joka päivä käydä virastossa istumassa kello viiteen, mutta\ntoinen taas huokailee raskaasti sitä, ettei hänelle ole suotu moista\narmoa...\n\n-- Sinä olet filosoofi, kuule Ilja! sanoi Stolz, -- Kaikki tekevät\ntyötä ja puuhaavat, sinä yksin et mitään tarvitse!\n\n-- Niin, tuokin keltainen herrasmies, jolla oli silmälasit päässään,\n-- jatkoi Oblomov: -- ahdisti minua kysymyksellään että: olinko minä\nlukenut jonkun lähettilään puhetta, ja pahasti murjotti silmillään\nminuun, kun vastasin ettei minulla ole tapana lukea sanomalehtiä. Ja\nhän alkoi puhua Ludvig Filipistä, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen\noma isänsä. Sitten rupesi hän kärkkymään, mitä minä siitä arvelen\nettä miksikähän se Ranskan lähettiläs on matkustanut pois sieltä\nRoomasta? No, on sekin elämää: koko ikänsä joka päivä ladata ja\njännittää itseänsä kaiken mailman uutisilla, huutaa viikkokausia\nniin että kurkku kuivuu! Eilen esimerkiksi on Muhamed-Ali lähettänyt\nlaivan Konstantinopoliin ja tämäkös nyt särkemään päätänsä\nkysymyksellä että: miksi? Mitähän se merkitsee? Seuraavana päivänä\non Don-Carlokselle sattunut joku tappio -- ja tämäkös on kauheassa\nhädässä. Tuolla kaivetaan kanavaa, tuolla on joukko sotaväkeä\nlähetetty Itään: -- hyvät herrat, sota on syttynyt! ei ole johtajaa!\nhuutaa tämä ja laukkaa kuin hullu aivankuin vihollinen olisi hänen\nitsensä niskaan ryntäämässä. Noin he neuvottelevat ja pohtivat\nasioita ristiin rastiin, mutta heistä itsestään on se kuitenkin\nikävää -- ei se heitä syvemmin kiinnitä, noiden huutojen läpi\ntuntuu sikeä uni, josta ei mikään herätä. Nuo pyrinnöt ovat heille\nsyrjäseikkoja; he eivät kulje omat lakit päässään. Heillä ei ole\nomaa pyrintöä, he ovat heittäytyneet kaikille suunnille yhtäaikaa,\nkohdistumatta mihinkään erikseen. Ja tämän kaikkea-hapuilevaisuuden\nalla piilee suuri tyhjyys, myötätunteen puute kaikkea kohtaan. Mutta\nvalitappa vaatimaton, vaivaloinen polku ja kulkeappa sitä, puhkaista\nitsellensä syvä ura -- se on muka ikävää, sitä ei mailma huomaa,\nsiinä ei kaiken pintapuolinen tietäminen mitään auta, eikä ole\nkenenkä silmiin hiekkaa viskata...\n\n-- No, me kaksi sitävastoin emme ole noin hajonneet kaikille\nsuunnille, Ilja? Missäs on se meidän vaatimaton, vaivaloinen\npolkumme? -- kysyi Stolz.\n\nOblomov vaikeni äkisti.\n\n-- Annas kunhan ensin lopetan ... suunnitelmani ... -- änkytti hän.\n-- No, jääkööt Jumalan nimeen! lisäsi hän sitten harmissaan. --\nEn minä heitä ahdista enkä mitään heiltä kerjää; minä vain en näe\nnormaali-elämää tässä kaikessa. Ei, se ei ole elämää, vaan elämän\noikean muodon ja sen ihanteen silpomista, jonka luonto on määrännyt\nihmisen tarkoitukseksi...\n\n-- Minkälainen on sitten tämä ihanne ja elämän oikea muoto?\n\nOblomov ei vastannut.\n\n-- No, sano minulle, millaisen elämän sinä itsellesi olet\nsuunnitellut? jatkoi kysymistään Stolz.\n\n-- Kyllä se minulla jo on suunniteltuna.\n\n-- Älähän? Ole niin hyvä ja kerro, kuinka?\n\n-- Kuinkako? -- äänteli Oblomov vääntäytyen seljälleen ja tuijottaen\nkattoon. -- Niin kuinkako? Minä tietysti matkustaisin pois täältä ...\nmaakylääni.\n\n-- Mutta mikä estää?\n\n-- Uudistussuunnitelma ei ole vielä valmis. Ja sitten minä en\nmatkustaisikaan yksin, vaan vaimoni kanssa...\n\n-- Ahaa! Vai sillä tavoin! No, suokoon Jumala! Mitäs sinä odotat?\nKolmen-neljän vuoden perästä ei kukaan sinusta enää huoli...\n\n-- Minkäs sille kohtalolleen tekee! huokasi Oblomov. -- Minun\ntaloudellinen asemani ei salli...\n\n-- No mutta Oblomofkan maatila? Kolmesataa sielua!\n\n-- Jopas nyt sitten! Milläs siinä elää vaimonsa kanssa?\n\n-- Milläkö kahden elää?\n\n-- Mutta kun tulee lapsia?\n\n-- Lapset sinä kasvatat ja itsekkin ne hoitavat itsensä, kun vain\nymmärrät taivuttaa heitä niin että...\n\n-- Ei kelpaa, mitäs aatelisista tekemään käsityöläisiä! keskeytti\nOblomov kuivasti. -- Ja paitsi lapsia, missäpäs saa olla kahden?\nSe on vain puhetta tuo että vaimonsa kanssa kahden, mutta\ntodellisuudessa on se niin että heti, kun on päässyt naimisiin,\nsinne luoksesi kotiin matelee joukottain kaikellaista akkaväkeä.\nKatsahda vain johonkin mieleiseesi perheeseen: sukulaisia, tätejä,\ntaloudenhoitajattaria, ja jos ei ne siellä kaikki asukkaan, niin\nkäyvät ainakin joka päivä kahvia juomassa ja päivällistä syömässä...\nMiten kummassa sitä kolmensadan sielun tuloilla elättää semmoisen\nämmäkodin?\n\n-- No, hyvä; mutta jos sinulle lisäksi vielä lahjoitettaisiin\nkolmesataa-tuhatta ruplaa, niin mitäs tekisit? tiedusteli Stolz\nsuuresti uteliaana.\n\n-- Heti paikalla panisin pankkiin, -- sanoi Oblomov: -- ja eläisin\nkoroilla.\n\n-- Sieltä maksetaan pienet prosentit; vaan mikset panisi johonkin\nyhtiöön, esimerkiksi vaikka meidän yhtiöömme?\n\n-- Ei, Andrei, minua et petkuta!\n\n-- Kuinka? Etkö luottaisi minuunkaan?\n\n-- En millään mokomin. En suinkaan sentähden että se olet sinä, vaan\nsaattaisihan sattua kaikellaista: räjähtäisi vielä rikki koko yhtiö\nja minä en saisi ropoakaan. Vaan voikos pankki räjähtää?\n\n-- No, hyvä; mitäs sitten rupeaisit toimittelemaan?\n\n-- Minä ajaisin uuteen, rauhallisesti rakennettuun talooni... Siinä\nympäristöllä eleleisi hyviä naapureita, esimerkiksi sinä... Vaan ei,\nsinähän et istu koskaan yhdellä paikalla...\n\n-- Istuisitko sinä sitten aina? Etkö mihinkään liikkuisi?\n\n-- En ikinä!\n\n-- Miksikäs sitten puuhataan ja rakennetaan rautateitä ja\nhöyrylaivoja kaikkialla, jos kerran elämän ihanne on istua\npaikallaan? Kuules Ilja, mitä jos tekisimme yhdessä anomuksen että\ntyöt pysäytettäisiin, että me sitä tässä emme lähde minnekkään.\n\n-- Kyllä niitä on muita liikkujoita tarpeeksi! Kuinka paljon onkaan\npehtoreita, puotipalvelijoita, kauppiaita, virkamiehiä, joutilaita\nmatkustavaisia, jotka eivät tarvitse nukkuma-nurkkaa? Matkustakoot ne\nmiten ikinä mielensä tekee!\n\n-- Mikäs sinä sitten olet?\n\nOblomov ei vastannut mitään.\n\n-- Mihinkä yhteiskunnan luokkaan sinä itsesi luet?\n\n-- Kysy Sakariiakselta -- mutisi Oblomov.\n\nStolz täytti täsmälleen Oblomovin toivomuksen.\n\n-- Sakariias! huusi hän. Sakariias astui sisään silmät unisina.\n\n-- Kuka se tuo on, joka tuossa makaa? kysyi Stolz häneltä.\n\nSakariias heräsi yht'äkkiä pöpperöstään ja silmäsi syrjästä\nepäluuloisesti Stolzia, sitten Oblomovia.\n\n-- Kukako? Ettekö sitten näe?\n\n-- En näe -- sanoi Stolz.\n\n-- Mitä ihmettä? -- Sehän on herra, Ilja Iljitsh.\n\nJa hän nauraa hytkähti.\n\n-- Hyvä on, saat mennä...\n\n-- \"Herra\"! toisteli Stolz ja oli katketa nauruunsa.\n\n-- No, tietysti gentlemanni -- oikaisi Oblomov harmistuksissaan.\n\n-- Ei, ei, sinä olet -- herra! jatkoi Stolz nauraen.\n\n-- Mikä sitten on eroitus? virkkoi Oblomov. -- Gentlemanni on\nsamallainen herra.\n\n-- Gentlemanni on sellainen herra -- määritteli Stolz: -- joka itse\nvetää sukat jalkaansa ja itse myös kenkänsä riisuu.\n\n-- Niin, mitäs englantilainen, nehän ne kyllä itse ... sentähden\nettei heillä ole juuri paljon palvelijoita, mutta venäläinen...\n\n-- Jatka nyt vain minulle kuvaustasi elämäsi ihanteesta... No, hyviä\nystäviä on siis ympärilläsi; mitäs muuta? Kuinka sinä viettäisit\npäiväsi?\n\n-- No näes, aamulla minä nousisin ylös, alotti Oblomov, pistäen kädet\nniskansa alle ja hänen kasvoilleen lehahti, rauhan ilme: hän oli\najatuksissaan jo maatilallaan. -- Ilma on erinomaisen ihana, taivas\non siintävän-sininen, ei yhtä ainoata pilveä näy, puheli hän: --\ntoinen talon sivuista on minun suunnitelmani mukaan käännetty itää\nkohti, päin puutarhaa ja vainioita, ja siinä on minulla oma balkongi,\ntoinen sivu on päin kylää. Odotellessani vaimoni heräämistä pukisin\nminä päälleni shlaafrokin ja menisin pikkusen puutarhaan hengittämään\nkeuhkoihini aamuhöyryjä. Siellä minä tapaisin jo puutarhurin,\njonka kanssa me yhdessä kasteleisimme kukkasia, typisteleisimme\nmarjapensaita ja hedelmäpuita. Minä solmin kukkakimpun vaimoani\nvarten... Sitten menen minä kylpyammeeseen tai jokirantaan uimaan;\nkun palaan takaisin -- ovat balkongin ovet jo avatut ja vaimoni istuu\nhienossa kesäpuserossaan ja niin kevyt kesähattu hiuksillaan että se\nlentää päästä, jos hiemankin tuulahtaa... Hän on minua jo odottanut.\n\"Tee on valmis\" kuiskahtaa hän vastaan. Mikä suloinen suudelma! Mitä\nmaukasta teetä! Mikä rauhallinen nojatuoli! Istahdan liki pöytää, sen\npäällä on vastapaistettuja korppuja, tuoretta kermaa, nuorta voita...\n\n-- Ja sitten?\n\n-- Sitten ... puettuani ylleni väljän sortuutin tai jonkunlaisen\nkurtikka-puseron, kietaisen minä käteni rakkaan vaimoni vartalon\nympäri, ja me painumme hänen kanssansa syvään, loppumattomaan\npimeänvarjoisaan lehtokäytävään... Me käyskentelemme hiljalleen\nmiettiväisinä, valjeten, taikka ajattelemme me ääneen, haaveilemme\nlaskien onnemme hetket niinkuin valtimon lyönnit; kuuntelemme kuinka\nsydän milloin tykyttää riemusta, milloin ikäänkuin jähmettyy; me\netsimme luonnossa myötätunnetta ... ja huomaamatta tulemme me ulos\njoelle, vainiolle... Joen kalvo värähtelee hyvin hiljaa, tähkäpäät\naaltoilevat vienon tuulosen virissä, on helle ... me istahdamme\nvenheeseen, vaimoni meloskelee, hennosti liikutellen airoansa...\n\n-- Sinähän olet runoilija, Ilja! -- keskeytti Stolz.\n\n-- Niin, elävän elämän runoilija, sentähden että elämä on runoutta.\nMutta ihmiset sen pilaavat! ... Sitten voimme pistäytyä oransheriaa\nkatsomaan, -- jatkoi Oblomov, juopuen itse yhä enemmän kuvailemansa\nonnen ihanteesta.\n\nHän kehitteli ja otti mielikuvituksestaan sinne ammoin valmiiksi\npiirrettyjä kuvia, ja puheli sentähden innostuksella ja pysähtymättä.\n\n-- Katsomaan persikoita ja viinimarjoja -- jatkoi hän: -- määräämään\nmitä on otettava päivällispöytään, sitten palataan sisään, syödään\nkeveä aamiaisateria sekä jäädään odottamaan vieraita... Vaan sinne\non sillä aikaa tuotu milloin kirjelippu vaimolleni, jota lippua\nseuraa joku kirja tai nuottivihko, milloin ovat jostakin lähettäneet\nlahjaksi ananaasia, tai on itsellämme kasvilavassa kypsynyt ihmeen\niso arbuusi -- se lähetetään hyvälle ystävälle aamiaistervehdykseksi\nja mennään itse sinne perästä... Mutta sillä aikaa kuuluu hauskaa\nkihinää keittiöstä: siellä kokki hääräilee lumivalkoisessa\nesiliinassaan, patalakki päässään, nostaa yhden kastrullin hyllylle,\nottaa alas toisen, hämmentelee lieden ääressä, alkaa sitten alustaa\nvehnätaikinaa, läiskäyttää vettä ulos ... veitset kalisevat niin\nhauskasti ... paloitellaan vihanneksia ... tuolla sotketaan\njäähyytelöä,... Ennen päivällistä on niin suloista kurkistaa sinne\nkeittiöön, kohottaa kastrullin kantta, haistella, katsella, kuinka\npiirakaiset kääriytyvät kokoon ja kuinka kerma ja voi käristyy...\nSitten hiukan seljälleen leposohvalle, vaimoni lukee ääneen jotakin\nuutta; me pysähdymme vähän väittelemään... Mutta samalla tulee\nvieraita, esimerkiksi sinä vaimoinesi...\n\n-- Pah, vai naitat sinä minutkin?\n\n-- Tietysti! Lisäksi tulee sinne vielä pari kolme muutakin hyvää\nystävää, aina samat henkilöt. Me jatkamme edellisenä päivänä\nkeskenjäänyttä keskustelua, laskettelemme viatonta pilaa, tai\nsyntyy kaunopuhelias äänettömyys, tuollainen syvä mietteisiin\nvaipumus -- mutta ei minkään viran menettämisen tähden, ei\nminkään senaatin-asian johdosta, vaan tyydytettyjen toivomusten\nyltäkylläisyydestä, tuollainen nautinnon pyhä hiljaisuus... Et\ntarvitse kuulla tuollaista pisteliästä pilkkapuhujaa, joka vaahto\nhuulillaan kertoo pahaa poissaolevasta etkä aavista hänen itseesikin\nheitetyssä silmäyksessä samaa uhkaa, niin kohta kun olet mennyt ulos\novesta. Ketä et rakasta, kuka ei ole hyvä, kenen kanssa et kastaisi\nleipääsi samaan suolakuppiin! Näiden keskustelijain silmissä näet\nsinä myötätunteen loistavan, pilanteko on vilpitöntä, naurussa ei ole\nilkeyttä... Kaikki lähtee hyvästä sielusta. Se, mikä näkyy silmissä\nja kuuluu sanoissa, se on sydämmessäkin. Päivällisen jälkeen juodaan\nmokkakahvia, terassilla poltellaan havanasikaareja...\n\n-- Sinä kuvaat minulle sitä ijankaikkista samaa, mitä oli isillä ja\nesi-isillä.\n\n-- Ei se ole sitä, -- äänteli Oblomov miltei loukkautuneena; -- se on\nollut toisellaista? Luuletko että minun vaimoni istuisi sylttien ja\nsienien ääressä? Luuletko että hän laskisi pasmalankoja ja valikoisi\nkylänakkain palttinakankaita. Luuletko että hän antaisi korvapuusteja\npiikatytöille? Olethan tässä kuullut jo että on puhe nuoteista,\npianosta, kirjoista, sirotekoisista huonekaluista?\n\n-- No, ja sinä itse?\n\n-- Minä itse en myöskään lukisi menneenvuotisia sanomalehtiä\nenkä ajeleisi vanhanaikuisissa kömpelöissä vaunuissa, en\nsöisi makaroonilientä hanhen kanssa, vaan opettaisin kokkini\nenglantilaisessa klubissa taikka lähettilään luona.\n\n-- No, ja sitten?\n\n-- Sitten, kun helle hiukan herkeää, lähetettäisiin kärryillä\nviemään samovaari ja jälkiruuat kauniiseen koivupuistoon taikka\nmyös pellon pientareelle, niitetylle nurmelle, jonne heinärukojen\nväliin levitettäisiin vilttejä ja niin istuttaisiin suloisesti\nnautiskellen kaikenlaista hyvää. Talonpojat palaavat vainiolta\nviikatteet hartioilla, tuolla vierii heinäkuorma peittäen allensa\nkoko vankkurin ja hevosen: korkealta heinäin sisästä pistää esiin\ntalonpoikainen kukitettu lakki ja lapsen pää; tuolla vaeltaa\nparvi avojalkaisia talonpoikaisnaisia, sirpit käsissään ja laulaa\nheläyttelevät... Yht'äkkiä huomaavat he herrasväen, vaikenevat ja\nkumartavat syvään. Yksi heistä, jolla on ruskeaksi päivettynyt kaula,\npaljaat kyynäspäät, arasti alasluodut veitikkamaiset silmät, on\nvastustavinaan vain näön vuoksi herransa hyväilyä, mutta on itse niin\nsanomattoman onnellinen ... tss! Jumala varjelkoon ettei vaimoni vain\nsaisi nähdä!\n\nSekä itse Oblomov että Stolz nauroivat ihan katketakseen tälle.\n\n-- Vainiolla rupeaa tuntumaan kostealta, -- lopetti Oblomov: -- ja\nhämärä alkaa, usva hiipii kuin ulappa meri yli ruispellon, hevoset\nväristävät kupeitaan ja tömistävät kavioillaan maata: aika on lähteä\nkotiin. Kotona ovat jo tulet syttyneet loistamaan, keittiössä\nkalisee viisi paria veitsiä ja kahveleita, paistinpannussa sihisee\nsieniä ja kyljyksiä, lautaselle kaadetaan marjahilloa ... salista\nkuuluu pianonsoittoa... _Casta diva!_ -- _Casta diva:_ ... --\nalkoi Oblomov laulaa lelluttaa. -- En voi välinpitämättömyydellä\nmuistella _casta divaa_, -- sanoi hän hyräiltyään alkua tuohon\npieneen ooppera-aariaan: -- kuinka hän itkee sydämmensä ilmi, tuo\nnainen! Mikä suru sisältyykään noissa säveleissä... Eikä kukaan hänen\nympäristössään mitään ymmärrä ... hän on yksin... Salaisuus ahdistaa\nhäntä: hän uskoo sen illan kuulle...\n\n-- Sinä pidät tästä aariasta? Se ilahduttaa minua suuresti: Olga\nIljitskaja osaa sen laulaa niin ihanasti. Minä teen sinut tutuksi\nhänen kanssansa -- kas hänellä on laulunääntä. Ja mikä lumoava lapsi\nhän itsekkin on! Minä ehkä liian intohimoisesti ylistän sitä tyttöä:\nminä olen hänen suhteensa hieman herkkä... Mutta, älä häiriydy älä\nhäiriydy hyvä ystävä, -- lisäsi Stolz: -- kerro edelleen.\n\n-- No, pitkitti Oblomov: -- mitä vielä? ... Siinähän onkin kaikki...\nVieraat hajaantuvat sivurakennuksiin, pitkin parvekkeita, mutta\nseuraavana päivänä tekevät kaikki mitä kukin haluaa, mikä ongiskelee\nrannassa ahvenia, mikä kuljeksii metsässä pyssy olalla, mikä vain\nmuuten itsekseen istuskelee...\n\n-- Itsekseen, eikäkö mitään käsissään? -- kysyi Stolz.\n\n-- Mitä sinulle sitten pitäisi olla? No, olkoon esimerkiksi\nnenäliina. Mitä, eikös sinun sitten tekisi mielesi näinikään elellä?\n-- kysyi Oblomov. -- Häh? Eikö tämä ole elämää?\n\n-- Ja kaiken ikänsä sillä tavallako? kysyi Stolz.\n\n-- Aina harmaapäiseksi asti, aina hautaan saakka. Se on elämä se!\n\n-- Ei, se ei ole elämä!\n\n-- Ettäkö se ei olisi elämä? Mitä siinä puuttuu? Ajatteles ettet\nsilloin tarvitseisi nähdä yksiäkään kalpeita, kärsimysten uurtamia\nkasvoja, et mitään huolta, et tarvitseisi kuulla yhtään kysymystä\nsenaatista, pankista, osakkeista, lausunnoista, ministerien\nvastaanotoista, viroista, ruokarahojen lisäyksestä ... Vaan kaikki\nkeskustelut lähtisivät sielun pohjasta. Et koskaan tarvitseisi\nmuuttaa pois asunnostasi -- jo yksin tämän vuoksi se kannattaisi.\nEttäkö tämä siis ei ole elämää?\n\n-- Ei se ole elämä! -- uudisti Stolz jyrkästi.\n\n-- Mitäs se sitten sinusta on?\n\n-- Se on... (Stolz mietti keksiäksensä miten nimittää tällaista\nelämää). Se on jonkunlaista ... oblomovilaisuutta, -- sanoi hän\nvihdoin.\n\n-- Ob-lo-movilaisuutta! -- jätkytti Ilja Iljitsh, ihmetellen\ntätä kummallista sanaa ja päästäen sen suustaan tavu tavulta: --\nOb-loo-mo-vi-laisuutta!\n\nJa hän tirkisti omituisen tiukasti Stolzin silmiin.\n\n-- Mikäs sitten sinun mielestäsi on elämän ihanne? Miksei\noblomovilaisuus kelpaa? -- kysyi hän kuivasti ja arasti. -- Eivätkö\nkaikki tavoittele samaa, mitä minäkin haaveksin? No voi sinuas!\n-- lisäsi hän rohkeammin. -- Eikös kaikki teidän juoksunne ja\nkiihkonne, teidän sotanne, kauppanne ja politiikkanne pyri ja tähtää\ntähän rauhan valkamaan, tähän yhteen ainoaan kadotetun paratiisin\nihanteeseen?\n\n-- Sinun unelmaisi ihannekkin on sinulla aito-oblomovilainen! virkkoi\nStolz.\n\n-- Kaikkihan etsivät levähdystä ja rauhaa, -- puolustelihen Oblomov.\n\n-- Eivät kaikki, et sinä toki itsekään kymmenen vuotta takaperin sitä\netsinyt elämässä.\n\n-- Mitäs muuta sitten olisin etsinyt? -- tiedusteli Oblomov\nneuvottomana vaipuen menneisyyttä muistelemaan.\n\n-- Muistele ja mieti itse. Missä sinun kirjasi ja käännöksesi ovat?\n\n-- Sakariias on ne jonnekkin pois korjannut, -- vastasi Oblomov: --\nne viruvat tuolla jossakin nurkassa.\n\n-- Nurkassa! -- sanoi Stolz nuhtelevasti. -- Siinä nurkassa viruvat\nmyös sinun silloiset aatteesi \"palvella isänmaata, niin kauvan\nkun voimat kestävät, siitä syystä että Venäjä tarvitsee käsiä\nja päitä rakentaaksensa iätipulppuavia lähteitä (sinun sanojasi\nnämät); tehdä työtä, sitten sitä suloisemmin levähtääksensä, ja\nlevähtää -- se merkitsee: elää toista elämän kaunista puolta varten,\ntaiteilijain ja ruonoilijain elämää\". Kaikkiko nämät aikomukset on\nmyös Sakariias korjannut nurkkaan? Muistatko, sinä tahdoit kirjoista\npäästyäsi matkustella ympäri vieraita maita oppiaksesi sitä paremmin\ntuntemaan ja rakastamaan omia seutujasi? \"Koko elämä on aatetta ja\ntyötä\" teroitit sinä silloin mieleesi: \"jos kohtakin tuloksiltaan\ntuntematonta, tummaa työtä, vaan kuoltava on kerran siinä\nitsetuntemuksessa että on tehnyt tehtävänsä\". -- No? missä nurkassa\ntämä sinulla viruu?\n\n-- Hm ... niin ... -- sopersi Oblomov rauhattomasti seuraten jokaista\nStolzin sanaa: -- muistan olleeni ikäänkuin ... tuollainen...\nKuinkas tuota olikaan, -- rupesi hän yht'äkkiä muistelemaan: --\nmehän aijoimme, kuule Andrei, alussa yhdessä matkustaa pitkin ja\npoikki koko Euroopan, kulkea jalkaisin halki Shweitsin, kiivetä\nVesuviukselle, laskeutua alas Herkulanumiin. Pähkähulluja me silloin\nmelkein olimme! no, oli nekin tyhmyyksiä!...\n\n-- Tyhmyyksiä? kertasi Stolz. moittivasti. -- Etkös se sinä\nollut, joka kerran katsellessasi Rafaelin madonniin jäljennöksiä,\n\"Corregiolaisia öitä\" ja \"Belvederiläistä Apollonia\" kyynelsilmin\npuhkesit puhelemaan että: \"Hyvä Jumala sentään! Enköhän koskaan\nelämässäni saa nähdä alkuperäisiä maalauksia ja mykistyä pyhästä\nkauhusta seisoessani Michel-Angelon tai Titianin taideluomien edessä\nja tallatessani jaloillani Rooman maata? Ja täytyykö minun viettää\nkoko ikäni katsellessa näitä myrttejä, sypressejä ja pomeransseja\nkasvihuoneissa näkemättä niiden oikeata kotimaata? Olla hengittämättä\nItalian ilmaa ja jäädä juopumatta sen sinervästä taivaasta? Ja kuinka\nrunsaasti loistavia ilotulituksia päästitkään sinä silloin päästäsi!\n-- Olivatko ne tyhmyyksiä?\"\n\n-- Niin, niin, kyllä muistan! -- äänteli Oblomov vaipuen syviin\nmenneisyyden muisteluihin. -- Sinä puristit vielä minun kättäni ja\nsanoit: \"tehkäämme lupaus olla kuolematta ennen kuin olemme nähneet\njotakin näistä\".\n\n-- Muistan senkin, -- pitkitti Stolz: kun sinä kerran toit minulle\nkäännöksen Sue'sta, pyhittäen sen minun syntymäpäiväkseni; se käännös\non vieläkin minulla eheänä tallella. Ja kuinka sinä kinastelit\nmatematiikan-opettajan kanssa tahtoen välttämättä udella, mitä\nhyötyä sinulle oli tietää kaikellaiset ympyrät ja neliöt ja heitit\npuolivälissä kaikki kesken etkä päässyt päähän? Sinä aloit opiskella\nenglanninkieltä ... etkä viitsinyt jatkaa loppuun! Mutta kun minä\ntein sinulle suunnitelman ulkomaa-matkasta ja kutsuin sinua mukaani\nkatsahtamaan saksalaisia yliopistoja, niin sinä hypähdit kaulaani,\nsyleilit ja käteen tarttuen annoit juhlallisen lupauksen: \"minä olen\nsinun, Andrei, minä seuraan sinua kaikkialle!\" -- ne ovat kaikki\nsinun omia sanojasi. Sinä olit aina hiukan näyttelijä. Mitenkäs on\nkäynyt, Ilja? Kaksi kertaa olen minä meidän viisautemme jälkeen\nyksikseni siivosti istuskellut ylioppilasten penkeillä Bonnissa,\nJenassa, Erlangenissa, ja olen oppinut tuntemaan Europan aivankuin\noman maatilani. Vaan otaksukaamme että matkustus on ylellisyyttä\neivätkähän kaikki ole tilaisuudessa eivätkä velvolliset käyttämään\nhyödykseen tätä keinoa. Mutta Venäjä? Minä olen nähnyt Venäjänmaan\npitkin ja poikki. Minä tahdon nähdä vaivaa...\n\n-- Kerran kyllä lakkaat näkemästä vaivaa, -- huomautti Oblomov.\n\n-- En koskaan lakkaa. Minkätähden?\n\n-- Kun saat pääomasi kasvamaan kaksinkertaiseksi, sanoi Oblomov.\n\n-- Vaikka saisin sen nelikertaiseksi, en sittenkään lakkaa.\n\n-- Minkäs vuoksi sinä sitten -- puheli Oblomov: -- noin riehut, jos\nei sinun päämaalisi olisi päästä kerran kokonaan huolettomaksi ja\nvetäytyä sitten johonkin rauhan soppeen uinailemaan?...\n\n-- Tuo on sitä maalais-oblomovilaisuutta! -- virkkoi Stolz.\n\n-- Taikka saavuttaa toimellasi erityisen merkityksen ja\nyhteiskunnallisen aseman sekä sitten kunnianarvoisessa\ntoimettomuudessa nautiskella hyvin ansaittua lepoa...\n\n-- Tuo taas on sitä pietarilaista oblomovilaisuutta! -- tuomitsi\nStolz.\n\n-- Mutta milloinkas sitten ehtii elää? -- huudahti Oblomov\nharmistuneena Stolzin huomautuksista. -- Minkä tähden pitäisi kiusata\nitseään koko elämänsä ajan?\n\n-- Itse työn tähden, ei minkään muun tähden. Työ -- se on elämän\nmuoto, sisällys, elinaine ja tarkoitus, ainakin minun elämäni.\nKatso, sinä olet karkoittanut työn elämästäsi: mutta minkänäköiseksi\nse on tullut? Minä koetan kohottaa sinua ehkä viimeistä kertaa.\nJos sinä tämänkin jälkeen tulet mököttämään noiden Tarantjevien ja\nAleksejevien seurassa, niin menet kokonaan pilalle, käyt vaivaksi\nomalle itsellesikin. Nyt, tai ei koskaan! -- päätti hän.\n\nOblomov kuunteli katsellen häntä levottomasti pälyilevin silmin.\nYstävä ikäänkuin asetti peilin hänen eteensä ja hän säikähti, kun\ntunsi siinä oman itsensä.\n\n-- Älä soimaa minua, Andrei, vaan paremminkin todella auta minua!\n-- alkoi hän huoaten. -- Minua itseänikin tuskastuttaa tämä tilani,\nja jos sinä näkisit ja kuulisit minua niinkuin tänäkin yönä, kuinka\nminä kaivan omaa hautaani ja itken itseäni, niin ei nuhtelevia sanoja\nlähtisi sinun huuliltasi. Kaiken minä tiedän, kaiken minä ymmärrän,\nmutta ei ole minulla voimaa eikä tahtoa. Anna minulle sinun voimaasi\nja älyäsi ja kuljeta minut minne tahdot. Sinun mukanasi minä kentiesi\ntulen, mutta yksinäni en paikaltani liikahda. Totta sinä puhut: \"nyt\ntai ei koskaan\". Jos vielä menee vuosi näin -- niin on jo myöhäistä.\n\n-- Sinäkö se olet, Ilja? huudahti Andrei. -- Ja muistan minä sinut\nsellaisena solevana, eloisana poikana, jolloin joka päivä kävit\nKudrinossa; siellä oli pikkuinen puutarha ... et kai ole unhoittanut\nkahta siskoa? Et kai ole unhoittanut Rousseauta, Schilleriä, Götheä\nja Byronia, joiden teoksia kantelit tytöille luettaviksi ja lainasit\nheille Kothenin ja Genlisin romaanit olit niin olevinasi tyttöjen\nedessä ja tahdoit hienostaa heidän makuansa?...\n\nOblomov hypähti vuoteeltansa keskelle lattiaa.\n\n-- Että sinä todellakin vielä muistat, Andrei? Aivan niin. Minä\nhaaveilin heidän kanssaan, kuiskuttelin tulevaisuuden toiveista,\ntein suunnitelmia, ilmitoin ajatuksia ja ... tunteita, kaikessa\nhiljaisuudessa sinulta, ettet suinkaan nauraisi minulle. Siellä se\nsitten kaikki kuolikin eikä milloinkaan enää uudistunut! Ja mihinkä\nonkin kaikki häipynyt -- miksi se on sammunut? Pelastamattomasti...\nEihän minulla ole ollut myrskyjä eikä sielun täristyksiä, enhän ole\nmitään kadottanut, ei mikään taakka ahdista minun omaatuntoani: se on\npuhdas kuin lasiruutu; ei mikään isku ole surmannut itserakkauttani,\nja kuitenkin, jumalatiesi mistä syystä, menee kaikki, kaikki rappioon!\n\nHän huokasi.\n\n-- Tiedätkös, Andrei, minun elämässänihän ei koskaan ole syttynyt\nleimuamaan mitään pelastuksen tai hävityksen tulta? Ei se ole ollut\naamun kaltainen, johonka värit vähitellen ilmestyvät, ei tuollainen\naamuruskon liekki, joka sitten vaihtuu päiväksi, niinkuin muilla,\nja kaikki leimuaa ja loimuaa siinä, ja kaikki kiehuu ja hehkuu\nliikkuen kirkkaassa puolipäivän valossa, ja senjälkeen laimenemistaan\nlaimenee yhä vaaleten ja yhtä luonnollisesti ja asteettain sammuen\niltaan. Ei, minun elämäni on alkanut tulen tukahtumisesta, päivän\nlopusta. Se on kummallista, mutta niin se on! Ensi hetkestä,\njolloin itsetuntoni heräsi, tunsin minä jo sammumistani. Minä\naloin sammua kirjoittaessani asiapapereita kansliassa; sitten\ntunsin minä sammumista lukiessani kirjoista totuuksia, joilla\nen tiennyt mitä elämässäni tehdä, tunsin sammumista tuttavieni\nseurassa, kuunnellessani kaikenlaisia selityksiä, panettelulta,\npisteliästä puhetta, ilkeää ja kylmää lörpöttelyä, tyhjyyttä ja\nnähdessäni ystävyyttä, jota ylläpidettiin vain yhteentulemisella\nilman tarkoitusta, ilman keskinäistä myötätuntoisuutta. Sammumista\ntunsin ja voimiani turmelin naisen tähden: maksoin hänelle enemmän\nkuin puolet tuloistani ja kuvittelin rakastavani häntä, Miinaa;\nsammumista tunsin vetelässä ja laiskassa kävelyssä pitkin Nevskin\nprospektia keskellä genettiturkkeja ja majavannahka-kauluksia, --\nja iltakutsuissa vastaanotto-päivinä, joissa osoiteltiin minulle\nystävällisyyttä ikäänkuin siedettävälle sulhasmiehelle, sammumista\ntunsin kuluttaessa elämääni ja älyäni turhuuksiin, ajellessani\nkaupungista huvilaan ja huvilasta kaupunkiin, laskiessani kevääni\nosterein ja hummerein tuonnista, kohdistaessani syksyni ja talveni\nmäärättyihin päiviin, kesäni -- huvikävelyihin, ja koko elämäni\n-- laiskaan ja levolliseen uinailuun, niinkuin muutkin... Myöskin\nkunnianhimoni -- mihinkä se on kulunut? Siihen se on kulunut että\npiti tilata vaatteensa kaupungin hienoimmalta räätäliltä päästäksensä\nkaupungin tunnetuimpaan perheeseen, jotta sitten ruhtinas P.\npuristaisi kättäni. Mutta oikea kunnianhimo -- sehän on elämän suola.\nMihinkä se on hävinnyt? Joko minä en ole ymmärtänyt tätä elämää tahi\nse ei mihinkään kelpaa, mutta parempaa en minä ole saanut nähdä enkä\ntuntea, ei kukaan minulle sitä ole näyttänyt. Sinä olet ilmestynyt\nja kadonnut niinkuin pyrstötähti vain silmänräpäyksen kirkkaasti\nvälähtämällä eteeni, ja minä olen unhoittanut kaiken tämän ja\nsammunut...\n\nStolz ei vastannut enää huolimattomalla pilkallisuudella Oblomovin\npuheeseen. Hän kuunteli vain ja oli jyrkästi vaiti.\n\n-- Sinä sanoit tässä äsken että minun kasvoni ovat hiutuneet ja\nrypistyneet, -- jatkoi Oblomov: -- ja että minä olen kuin vanha,\nresuinen, kulunut yönuttu, mutta se ei ole seuraus huonosta\nilmanalasta eikä työttömyydestä, vaan siitä, että minun sisässäni\nkaksitoista vuotta on ollut suljettuna valo, joka on koettanut päästä\nulos, mutta on ainoastaan polttanut oman vanki tyrmänsä, ei ole\nväkivallalla murtautunut ja on viimein palanut sammuksiin. Näinpä\nsiis, rakas veli Andrei, on kaksitoista vuotta kulunut hukkaan eikä\nminun enää haluttanutkaan unestani herätä.\n\n-- Mutta mikset sinä kiskoutunut siitä irti, mikset paennut\njonnekkin pois, vaan vaijeten sallit itsesi turmeltua? kysyi Stolz\nkärsimättömästi.\n\n-- Mihinkäpä minä olisin mennyt?\n\n-- Mihinkäkö? Vaikka talonpoikain kanssa Volgan rannoille: sielläkin\non viljemmin eloisuutta ja mielenkiintoa, tarkoitusta ja puuhaa. Minä\nsinun sijassasi olisin matkustanut Siperiaan, Sithaan.\n\n-- Kylläpä sinä aina ehdottelet väkeviä lääkkeitä! huomautti Oblomov\nnolosti. -- Ja minäkö olen ainoa tällainen? Katso ympärillesi:\nMihailov, Petrov, Semjonov, Aleksejev, Stepanov ... ei kaikkia jaksa\ntoki luetellakkaan: -- meitä on legioona samallaisia!\n\nStolz oli yhä kuulemansa itseripityksen vaikutuksen alaisena ja pysyi\näänettömänä. Sitten hän huokasi.\n\n-- Niin, vettä on paljon juossut tyhjään! -- sanoi hän. -- Minä en\njätä sinua näin, minä vien sinut täältä pois, aluksi ulkomaille,\nsitten maakylääsi, herkeät raskasmielisyydestäsi, ja siellä sitten\nhaemme sinulle tointakin...\n\n-- Niin, matkustakaamme täältä jonnekkin pois! -- pääsi Oblomovinkin\nsuusta.\n\n-- Huomenna alamme toimittaa passia ulkomaille, sitten rupeamme\nhankkiutumaan... Minä en jätä sinua -- kuuletko, Ilja?\n\n-- Sinä yhä puhut huomisesta! -- säpsähti Oblomov ikäänkuin pilvistä\npudonneena.\n\n-- \"Ei pidä lykätä huomiseen, mitä voi tehdä tänään!\" Vai on tämä\nsinusta liian kovaa vauhtia. Myöhäänpä hoksasit, -- lisäsi Stolz: --\nkahden viikon perästä huilaamme jo kaukana täältä!...\n\n-- Mitä sinä sanot, veli hyvä, -- kahden viikon perästä, älähän toki\nniin yht'äkkiä! ... -- hätäili Oblomov -- Annahhan perinpohjaisesti\nmietitään ja valmistellaan tässä... Pitää kai hankkia jonkunlaiset\nmatkavaunut ... ehtineeköhän noin kolmen kuukauden perästä...\n\n-- Vie sun \"matkavaunusi\"! Rajalle asti saatamme ajella\npostikärryissäkin, tai huilaamme höyrylaivalla Lybeckiin, miten vain\nmukavammaksi näkyy; ja perillä on jo moninpaikoin rautatie.\n\n-- Entäs asunto, ja Sakariias, ja Oblomofka? Pitää kai ne asiat ensin\ntässä perinpohjin järjestää? -- puolustelihen Oblomov.\n\n-- Oblomovilaisuutta, tuo on kaikki sitä oblomovilaisuutta! --\nnauroi Stolz, otti sitten kynttilän, toivotta Oblomoville hyvää-yötä\nja lähti nukkumahuoneeseensa. -- Nyt, tai ei koskaan -- muista se!\nlisäsi hän käännähtäen mennessään Oblomoviin päin ja sulkien oveni\nperässänsä.\n\n\n\n\n5.\n\n\n\"Nyt, tai ei koskaan!\" soivat Oblomovin korvissa nuot uhkaavat sanat\nheti kun hän aamulla heräsi.\n\nHän nousi vuoteeltaan, astua tissutteli pari kolme kertaa yli\nkamarinsa lattian, katsahti oven raosta vierashuoneeseen: Stolz istuu\nja kirjoittaa.\n\n-- Sakariias! -- huusi hän.\n\nEi kuulunut mitään rymyävää hyppäystä uunipenkiltä -- ei tullut koko\nSakariiasta: Stolz oli hänet lähettänyt postiin.\n\nOblomov tassutti pölyisen pöytänsä ääreen, istahti, otti kynän,\ntuikkasi kastaaksensa mustepulloon, mutta mustetta ei ollut, sitten\nhän etsi paperia -- ei ollut sitäkään.\n\nHän aprikoi ja rupesi koneellisesti piirtelemään sormellaan pöydän\npölyiseen pintaan, katsahti sitten, mitä oli kirjoittanut: siinä\nseisoi _Oblomovilaisuutta_.\n\nSukkelasti pyyhkäsi hän hihallaan pois tämän kirjoituksen. Tämän\nsanan oli hän nähnyt unissaan tulella-kirjoitettuna seinille kuni\nBalthasarin pidoissa.\n\nSakariias palasi kotiin ja, kun ei tavannutkaan Oblomovia sängyssä,\nkatsahti hämmästyneenä herraansa, ihmetellen että tämä jo oli\njalkeilla. Tässä tylsänkummastelevassa katseessa seisoi ikäänkuin\nkirjoitettuna: \"Oblomovilaisuutta?\"\n\n\"Yksi ainoa sana\", ajatteli Ilja Iljitsh: \"mutta kuinka ...\nmyrkyllinen!...\"\n\nTapansa mukaan tarttui Sakariias kampaan, harjaan ja pyyheliinaan\nsukiaksensa ja pestäksensä Ilja Iljitshin päätä.\n\n-- Mene sinä helvettiin! kivahti Oblomov hänelle suuttuneena\nlennähyttäen harjan hänen kädestään, mutta Sakariias oli itse\nennättänyt pudottaa kamman lattiaan.\n\n-- Mitä, panetteko jälleen maata? kysyi Sakariias.\n\n-- Minä olisin tässä pöyhinyt vuodettanne...\n\n-- Tuo minulle mustetta ja paperia! -- tiuskasi Oblomov.\n\nOblomov mietiskeli sanoja: \"nyt, tai ei koskaan!\" Kuunnellessaan\nsiveellisen älynsä ja voimansa epätoivoisesti huutavaa kehoitusta,\nrupesi hän tunnustellen punnitsemaan, kuinka paljon hänellä vielä oli\nsäästössä tahdonvoimaa ja minne asti se kantaa, mihinkä hän käyttää\ntämän niukan jäännöksen.\n\nKiusallisen harkinnan perästä tempasi hän yht'äkkiä kynän, raahasi\nnurkasta kirjan, ja tahtoi yhdessä hetkessä lukea läpi, kirjoittaa\nvalmiiksi ja ajatella loppuun kaiken sen mitä ei ollut lukenut,\nkirjoittanut tai ajatellut kymmenessä vuodessa.\n\nMitä oli hänen nyt tekeminen? Mennäkkö eteenpäin vai pysähtyä? Tämä\noblomovilainen kysymys oli hänelle syvemmästä merkityksestä kuin\nHamletin kysymys. Mennä eteenpäin -- se merkitsee: yht'äkkiä viskata\nväljä halatti ei ainoastaan hartioiltaan, vaan myös sielustaan ja\nhengestään; yhdessä pölyn ja hämähäkinverkkojen kanssa seiniltä\nlakaista myös hämähäkin verkot silmiltään ja selvästi nähdä lävitse!\n\nMiten on ensi askel siihen otettava? Mistä on aljettava? En tiedä, en\njaksa ... ei ... nyt viekastelen, kyllä minä tiedän ja... Tuolla on\nmyös Stolz, ihan vieressä, hän sanoo minulle sen heti.\n\nMutta mitä hän sanoo? \"Yhden viikon kuluessa\", sanoo hän, \"on\nannettava ohjeet uskotulle miehelle ja lähetettävä hänet kylään\npanttaamaan Oblomofkan tilus, ostamaan lisää maata, panemaan\nrakennussuunnitelma toimeen; samalla on maksettava asuntohyyry,\notettava passi ja matkustettava puoleksi vuodeksi ulkomaille,\nheitettävä päältään liika rasva ja raskaus, virkistettävä sieluansa\nhengittämällä sitä ilmaa, josta ennen ystävänsä kanssa haaveili,\noltava ja eleltävä ilman suloista unimekkoaan, ilman Sakariiasta\nja Tarantjevia, kiskottava itse sukat jalkaansa ja riisuttava itse\nkenkänsä, nukuttava ainoastaan yöllä, matkustettava minne kaikki\nmuutkin matkustavat, pitkin rautateitä höyrylaivoilla, ja sitten...\nSitten on asetuttava asumaan Oblomofkaan, opittava tuntemaan mitä\non kylväminen ja mitä on riihen puinti ja mistä se riippuu että\ntalonpoika on köyhä tai varakas; saapasteltava itse pelloilla,\najeltava milloin kuntakokouksiin, milloin tehtaalle, milloin\nmyllylle, milloin satamaan. Ja sillävälin lueskeltava sanomalehtiä,\nkirjoja, oltava huolissaan siitä miksikä englantilaiset ovat\nlähettäneet jonkun laivan Itään...\"\n\nKas siinä, mitä hän sanoo! Tämä merkitsee mennä eteenpäin... Ja niin\nkoko elämänsä ajan? Jää hyvästi elämäni runollinen ihanne! Tämä on\njonkinlainen paja, eikä elämä: siinä on iäti ahjossa lieska, moukarin\nmöyke, hiostava kuumuus, melu ... milloinka ehtii elää? Eikö ole\nparempi jäädä paikoilleen?\n\nJäädä -- se merkitsee vetää paita nurinpäin päällensä, kuulla\nSakariiaksen rymistävän alas uunipenkiltä, syödä päivällistä\nTarantjevin kanssa, ajatella ylipäänsä vähemmän kaikkia mailman\nasioita, jättää lukematta loppuun matkustukset Afrikaan ja\nrauhallisesti vanhentua asunnossaan Tarantjevin tädin luona.\n\n\"Nyt tai ei koskaan!\" \"Ollakko vai ei?\"-- Oblomov yritti nousta ylös\nnojatuolistaan, mutta kun ei kerralla saanut jalkaansa sattumaan\ntohveliin, lyntsähti jälleen alas istualleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahden viikon perästä matkusti jo Stolz Englantiin otettuaan\nOblomovilta lupauksen että tämä saapuu suoraan Pariisiin. Ilja\nIljitshillä oli jo passikin valmiina, myös oli hän jo tilannut\nitselleen matkapalttoon sekä ostanut lakin. Niin pitkälle olivat\nasiat edistyneet.\n\nTolkussaan oli Sakariiaskin, koettaen todistaa että kyllä pitää\ntässä nyt tilata myös yksi pari matkasaappaita, ja toisiin kenkiin\non laitettava puolianturat. Oblomov itse osti makuuvaipan, villaisen\nihopaidan, matkasälykön, tahtoipa vielä ostaa erikoisen --\neväspussinkin, mutta siinä oli kymmenkunta ihmistä väittämässä ettei\nsiellä ulkomailla kukaan kuljeta mukanaan muonavaroja.\n\nSakariias se sai laukata verstaissa ja makasiineissa, hikoilla\nkovasti, ja vaikka hän pistikin monta viiden- ja kymmenen kopeikan\nlanttia taskuihinsa jäännöksistä, joita sai takaisin puotiloissa,\nniin hän hiljakseen kuitenkin kiroili itse Stolzia sekä kaikkia,\njotka olivat keksineet koko matkustuksen.\n\n-- Ja mitä hän siellä yksikseen sitten muka tekee? -- puheli hän\neräässäkin puodissa: -- siellähän kuuluvat vain piikatytöt herroja\npalvelevan. Mitenkäs piikatyttö saappaita hoitaa ja kiilloittaa? \"Ja\nmitenkäs sellainen voi vetää sukat herran paljaisiin jalkoihin?...\"\n\nHän oikein naurahti tälle niin että poskiparrat vetäysivät pitkälle\nsyrjään, ja ravisteli päätään. Oblomov se vain ei laiskistunut, vaan\nyhä määräili, mitä on otettava mukaan ja mitä jätettävä kotiin.\nHuonekalut ja muut tavarat olivat annetut toimeksi Tarantjeville\nkuljettaa tätinsä asuntoon Viipurin puolelle kaupunkia, panna ne\nlukkojen taa kolmeen huoneeseen sekä säilyttää siihen asti kunnes\nOblomov palaisi ulkomailta.\n\nJopa Oblomovin tuttavatkin, muutamat tosin epäillen, toiset\nnaureskellen, kolmannet vähän niinkuin säikähtyneinä sanoivat että:\n-- \"matkustaa se kuin matkustaakin; ajatelkaas sitä kummaa: Oblomov\nlähtee liikkeelle mailmalle!\"\n\nMutta Oblomov ei matkustanut -- ei kuukauden eikä kolmenkaan\nkuukauden perästä.\n\nVuorokautta ennen määrättyä lähtöpäivää oli näet hänellä yöllä huuli\nsattunut ajettumaan turvoksiin.\n\n-- Kärpänen on purrut, kuka se tällaisella huulella lähtee merelle!\nsanoi hän ja jäi odottamaan toisen höyrylaivan menoa.\n\nJo on elokuu kulumassa, Stolz on aikoja sitten Pariisissa,\nkirjoittelee sieltä hänelle vimmattuja kirjeitä, mutta ei saa mitään\nvastausta.\n\nMistä syystä ei? Siitäköhän syystä että muste on kuivunut pulloon\nja ettei ole paperia? Tai senkötähden ehkä että oblomovilaisessa\nkirjoitustyylissä sanat \"joka\" ja \"että\" niin usein sotkeutuvat, vai\nsiksikö että tuossa julmassa huudahduksessa: _nyt_ tai _ei koskaan_,\nIlja Iljitsh näki hyväksi pysähtyä viimemainitulle osalle, työntää\nkätensä päänsä alle -- niin että siis Sakariias saa turhaan häntä\nravistella hereille?\n\nEi, ei siitä syystä, hänen mustepullonsa on nyt täynnänsä mustetta,\npöydällä lepää kirjeitä ja paperia, vieläpä karttapaperia, joka sen\nlisäksi on täyteen kirjoitettu hänen omalla käsialallaan.\n\nKirjoitettuaan muutamia sivuja, ei hän kertaakaan pannut kahdesti\nperäkkäin \"joka\", vaan hänen lausumamuotonsa sujahteli vapaasti ja\npaikottain kuvaavasti ja kaunopuheliaastikin, niinkuin entisinä\npäivinä, jolloin hän Stolzin kanssa oli haaveillut työteliäästä\nelämästä ja matkustuksesta.\n\nHän nousee nyt ylös jo kello seitsemältä, lueskelee ja kantelee\nkirjoja jonnekkin. Hänen kasvoillaan ei näy unisuutta, ei väsymystä\neikä ikävää. Hänen kasvoilleen on ilmaantunut hiukan terveyden\npunaakin, hänen silmissään on loiste, ikäänkuin jonkunlaisen\nrohkeuden tai ainakin itseluottamuksen omituinen kiilto. Halattia ei\nhänen yllään näy: sen on Tarantjev vienyt muiden kapineiden mukana\ntätinsä luo.\n\nOblomov istuskelee kirja kädessään tai kirjoittelee hän pitkä\nkotitakki päällään, kaulassa on hänellä ohut huivi, paidanreunus on\nkäännetty alas jonkunlaiseksi kravatiksi ja se loistaa kuin lumi.\nUlosmennessään on hänellä siisti sortuutti yllään, ja päässään\nkeikarimainen hattu... Hän on iloinen ja laulaa hyrähtelee... Mitä\nihmettä tämä merkitsee?...\n\nTuossa hän istuu huvilansa avatun ikkunan ääressä (hän nimittäin asuu\neräässä huvilassa muutamia virstoja kaupungista) ja hänen vieressään\non kukkaiskimppu. Hän kirjoittelee jotain hyvin vikkelästi, samalla\nkun hän lakkaamatta katsahtelee pensasten läpi tielle päin, ja\njälleen tarttuu kynään.\n\nYht'äkkiä narskahtaa tiellä hiekka keveäin askelten alla: -- Oblomov\nviskaa kynän, tempaa kukkakimpun ja juoksee ikkunaan:\n\n-- Siinähän te olette, Olga Sergejevna? Minä tulen hetipaikalla!\nhuudahti hän, sieppasi hattunsa, hienon keppinsä, juoksi ulos\npikkuportille, puristi jonkun kauniin naisen kättä sekä katosi hänen\nkanssaan metsään, tuuheain kuusten siimekseen...\n\nSamalla tuli Sakariias esiin jostakin nurkan takaa, kurkisti herransa\nperään, nykäsi kamarin oven lukkoon ja meni keittiöön.\n\n-- Ulos on mennyt! sanoi hän Anisjalle.\n\n-- Tuleekohan päivälliseksi takaisin?\n\n-- Kuka hänet tiennee? vastasi Sakariias unisesti. Sakariias oli yhä\nentisensälainen: samat sakeat poskihapenet ja siivoamaton parta,\nsama harmaja liivi ja reikäinen vanha sortuutti, mutta -- hän\noli nyt naimisissa Anisjan kanssa, eripuraisuuden seurauksestako\nristikumminsa suhteen, vai muuten vakaumuksestako että miehen on\nvelvollisuus olla naimisissa, se seikka on tietämätöntä, mutta\nainakin oli hän mennyt naimisiin vastoin venäläistä sananlaskua että\n\"joka eukkoon puuttuu, se heti muuttuu\".\n\nStolz se oli, joka oli tehnyt Oblomovin tutuksi Olgan ja hänen\ntätinsä kanssa. Kun Stolz ensi kerran kuljetti Oblomovin Olgan tädin\nluo kotiin, sattui siellä olemaan vieraita. Oblomovista tuntui\ntukalalta ja, niinkuin tavallisesti, epämukavalta.\n\n\"Voi kuinka hyvältä tuntuisi, jos saisi ottaa hansikkaat käsistään\"\najatteli hän: \"kuumahan täällä on huoneessa. Kuinka minä olen\nvieraantunut kaikesta!\" Stolz oli istahtanut Olgan viereen, joka\nistui erikseen kattolampun alla ja tarjoili teetä pöydästä, kääntyen\nselin nojatuolineen ja vähemmin kiinnittäen mieltänsä siihen, mitä\nympärillä tapahtui.\n\nTyttö oli hyvin ilahtunut Stolzin tulosta, ja vaikka hänen silmänsä\nei leimahtaneetkaan mitään loistetta eivätkä posket hehkuneet\npunastuksesta, niin kuitenkin levisi hänen kasvoillensa tasainen,\nrauhallinen valo, ja huulille ilmaantui hymy.\n\nHän kutsui Stolzia ystäväkseen, piti hänestä sentähden ettei tämä\nkoskaan antanut hänen olla yksin ja ikävöidä, vaan samalla hiukan\nikäänkuin pelkäsi häntä, sentähden että tunsi itsensä liian lapseksi\nhänen edessään. Kun hänen päässään syntyi jokin kysymys ja hän tuli\nsiitä neuvottomaksi, niin ei hän heti sitä päättänyt Stolzille uskoa:\ntämä oli liian kaukana hänen edessään, liian paljon korkeammalla\nhäntä, niin että toisinaan hänen itserakkautensa kärsi tästä\nkypsymättömyydestä ja eroituksesta heidän henkisen kehityksensä ja\nikänsä välillä.\n\nStolz oli myös ihastunut tyttöön omanvoitonpyytämättömästi niinkuin\nihmeelliseen jumalanluomaan, josta tuulahti vastaan raitista älyä ja\npuhtaita tunteita. Tyttö oli hänen silmissään ainoastaan tuollainen\nsulostuttava lapsi, jonka vastaisesta kehityksestä saattoi paljon\ntoivoa.\n\nHänen kanssansa puheli Stolz kuitenkin mieluummin ja useammin kuin\nmuiden naisten kanssa, sentähden että tyttö, vaikkakin tajuttomasti,\nkulki yksinkertaista ja luonnollista elämän tietä ja ettei hän\nonnellisen luonteensa, terveen ja suoran kasvatuksensa seurauksesta\nollut vieraantunut rehellisesti ilmituomasta ajatustaan, tunnettaan,\ntahtoaan, vieläpä kaikista pienintä, tuskin huomattavaa silmäinsä,\nhuultensa ja kättensä liikettä.\n\nEhkäpä hän juuri sentähden niin luottavasti astua sipsutteli tätä\ntietä, että aika-ajoittain kuuli rinnallansa toisetkin, vielä\nvarmemmat askeleet, \"ystävänsä\" askeleet, johonka hän luotti,\ntasoittaen oman käyntinsä niiden mukaan.\n\nMiten tahansa lienee ollutkin, mutta harvassa neidossa saattoi\nkohdata sellaisen yksinkertaisuuden ja luonnollisen vapauden\nkatseessa, sanoissa ja koko käytöksessä. Hänen silmissään ei koskaan\nollut luettavissa esim. että: \"nyt minä hieman puristan ylähuultani\nja tekeydyn miettiväiseksi -- minä näytän sillä tavoin niin\nkauniilta. Katson tuonne ja olen säikähtävinäni jotain, huudahdan\nhiukkasen, ja hetipaikalla kiiruhdetaan minun luokseni... Istahdan\npianon ääreen ja ojennan pienet jalkani niin että kengänkärki vain\nhipaisee poljinta...\"\n\nEi teeskentelyä, ei keimailua, ei valhetta, ei mitään kiiltokultaa\neikä viekasta juonta! Senpätähden pitikin häntä arvossa melkein\nyksinomaan Stolz, senpätähden ei hän salannutkaan ikäväänsä, kun\nmasurkkatanssissa aina jäi istumaan yksikseen, senpätähden kaikista\nmiellyttävimmät nuorista herroista, katsahtaessaan häneen, jäivät\nharvapuheisiksi, kun eivät tienneet mitä ja kuinka hänelle puhua...\n\nToiset pitivät häntä yksinkertaisena, lyhytmielisenä,\nvähäsisältöisenä -- siitä syystä ettei hänen kieleltään pirahdellut\nmitään viisaita mietelauseita elämästä ja rakkaudesta, ei mitään\nkiihkeitä, äkkiarvaamattomia, rohkeita repliikkejä, ulkoaluettuja\ntai muilta kuultuja arvosteluita musiikista ja kirjallisuudesta.\nHän puheli vähän, vaan se oli hänen omaansa, mutta -- nuo viisaat\nja rohkeat kavaljeerit, pitäen sitä vähäpätöisenä, menivät ylpeästi\nhänen sivuitsensa, aremmat taas päinvastoin pitivät häntä liiaksi\nviisaana ja vähin pelkäsivätkin häntä lähestyä. Stolz oli ainoa, joka\npuheli hänen kanssaan vaikenematta ja saattoi hänet nauramaankin.\n\nSoitantoa hän rakasti, mutta lauloi useimmiten yksikseen\nhiljaisuudessa, tai Stolzin tai jonkun pansiooni-ystävättären\nkuullen; ja lauloi hän, Stolzin sanojen mukaan niin kuin ei yksikään\nmuu laulajatar voi laulaa.\n\nHeti kun Stolz oli istahtanut hänen viereensä, alkoi huoneessa\nhelähdellä hänen naurunsa, joka oli niin sointuva, niin vilpitön ja\nmukaansatempaava, että kuka tahansa sen kuulikaan, alkoi välttämättä\nitsekkin nauraa mukana, tietämättä mistä syystä.\n\nMutta ei Stolz häntä ainoastaan nauratellut: puolentunnin\nkuluttua kuunteli jo tyttö uteliaisuudella hänen puhettaan ja\nkaksinkertaisella uteliaisuudella siirsi silmänsä Oblomoviin päin,\nmutta Oblomoville tuli näistä katseista niin outo oltava -- että\nolisi painunut vaikka maan alle, jos olisi päässyt.\n\n\"Mitähän ne puhelevat minusta?\" ajatteli hän katsoen levottomasti\nviistoon heihin. Hän tahtoi jo lähteä pois, mutta samalla Olgan täti\nkutsui hänet pöytään ja istutti viereensä kaikkien läsnäolijain\nkatseiden ristitulen alle.\n\nPelokkaasti kääntyi hän päin Stolzia -- mutta tätä ei enää\nollutkaan huoneessa, silmähti sitten Olgaan ja kohtasi tämän häneen\nkiinnitetyn, yhä saman uteliaan katseen.\n\n\"Yhä katselee!\" ajatteli hän hämmästyksissään luoden silmänsä alas\nvaatteisiinsa.\n\nVieläpä pyyhki hän nenäliinalla kasvojaan arvellen että eihän vain\nnenä ollut jotenkin likautunut, kosketti kravattiaan että eihän se\nvain ollut irroittunut -- semmoista oli hänelle väliin tapahtunut --\nei: kaikki oli järjestyksessä, mutta tuo yhä katsoo!\n\nSamalla tarjosi palvelija hänelle teetä. Oblomov tahtoi\npäästä hämmästyksestään ja olla ujostelematon, ja tässä\nujostelemattomuudessaan tempasi hän vehnäiskorista sellaisen läjän\nkorppuja, piskettejä ja rinkeleitä, että hänen rinnallaan istuva\nvieras tyttö purskahti nauramaan. Muut katsahtivat uteliaasti\nvehnäisläjään.\n\n\"Hyvä Jumala, hänkin katsoo tänne!\" säpsähti Oblomov. \"Mitäs minä\ntällä nisuläjällä nyt teen?\"\n\nKatsomattaankin näki hän että Olga nousi paikaltaan ja meni toiseen\nnurkkaan. Oblomovin sydäntä helpoitti.\n\nMutta vieras tyttö teroitti silmänsä häneen, odottaen, mitä tämä oli\ntekevä korpuillansa.\n\n\"Syön sukkelasti suuhuni\" ajatteli Oblomov ja alkoi nopeasti\nvalikoida piskettejä; onneksi sulivat ne helposti suussa. Jäi\njäljelle ainoastaan kaksi korppua; hän päästi vapautuksen huokauksen\nja päätti katsahtaa sinne, jonne päin Olga oli mennyt...\n\n\"Hyvä Jumala!\" neito seisoo rintakuvan luona nojautuen jalustaa\nvasten ja seuraa hänen liikkeitään. Nähtävästi oli hän tullut\nnurkastansa sentähden että saisi paremmin katsella mokomaa ...\nvarmaankin oli hän huomannut hänen kömpelyytensä nisujen otossa.\n\nIllallista syötäessä istui tyttö toisessa päässä pöytää, puheli,\nsöi ja, niinkuin näytti, ei ollenkaan kiinnittänyt vieraaseen\nhuomiotansa. Mutta tuskin vain Oblomov pelokkaasti kääntyi\nkatsoaksensa häneen päin toivossa että ehkäpä neiti ei katsokkaan\nvastaan, kun hän jo kohtasi hänen silmäyksensä, täynnä uteliaisuutta,\nvaikka samalla niin suopean...\n\nIllallisen jälkeen alkoi Oblomov kiireesti hyvästellä tätiä, tämä\nkutsui häntä seuraavaksi päiväksi päivälliselle ja pyysi hänen\ntoimittamaan kutsun Stolzillekin. Ilja Iljitsh kumarsi, ja nostamatta\nsilmiään lattiasta, kulki läpi koko salin. Siinä oli heti pianon\ntakana verhot ja ovi. Hän käänsi silmänsä -- pianon toisella puolen\nistui Olga ja katseli häntä suurella uteliaisuudella. Oblomovista\nnäytti että neito hymyili.\n\n\"Varmaankin on Andrei kertonut hänelle että minulla oli eilen\nparittomat sukat jaloissani tahi paita nurinpäin päällä!\"\npäätteli hän ja ajoi kotia pahalla tuulella sekä tämäniltaisesta\nvieraisiin-menostaan että varsinkin päivälliskutsusta, johonka hän\noli vastannut kumartamalla: se merkitsi -- suostumalla.\n\nTästä illasta alkaen ei Olgan kiinteä katse lähtenyt Oblomovin\nmielestä. Turhaan hän pitkin pituuttaan heittihen seljälleen, turhaan\nhän asettui kaikista laiskimpiin ja mukavimpiin asentoihin -- ei\nnukuttanut, vaikka mikä olisi ollut. Yömekkokin tuntui hänestä nyt\nvastenmieliseltä ja Sakariias tyhmältä ja sietämättömältä sekä pöly\nja hämähäkinverkot ihan iljettäviltä. Hän käski kantaa ulos muutamia\nkehnoja seinätauluja, jotka joku köyhien taiteilijain suosija hänet\noli tyrkyttänyt ostamaan, itse korjasi hän kuntoon rullakaihtimen,\nmikä ei pitkään aikaan ollut noussut, kutsui Anisjan ja käski tämän\npestä ikkunat, läiskäytti kämmenellään hämähäkinverkkoa, paneutui\nsitten kyljelleen ja rupesi muistelemaan -- Olgaa.\n\nAluksi hän tarkoin muisteli hänen ulkomuotoaan ja sai piirteet\nitselleen selviksi.\n\nAnkaramman arvostelun mukaan ei Olga ollut mikään kaunotar, se\non: hänessä ei ollut helakan valkoisuutta eikä kirkasta väritystä\nposkissa ja huulissa, ei myöskään silmistä loistanut sisässäpalavan\ntulen säteitä; huulilla ei ollut \"koralleja\" eikä suu ollut\n\"helmisimpukka\", kädet eivät olleet mitään miniatyyrejä niinkuin\nviisivuotiaalla lapsella, eivätkä sormien kynnet hohtaneet kuin\n\"viinimarjat\".\n\nMutta jos hänet olisi voinut muuttaa patsaaksi, niin olisi hän\nollut sulouden ja sopusoinnun patsas. Korkeahkoon vartaloon olisi\nkomeasti suhtautunut pään koko, pään kokoon -- kasvojen soikeus\nja suhdallisuus; kaikki tämä vuorostaan olisi sointunut yhteen\nhartioiden kanssa, ja hartiat taas -- solevan vartalon kanssa...\nKuka tahansa hänet kohtasikin, olipa se kuinka hajamielinen tahansa,\nsekin silmänräpäykseksi pysähtyi hänen eteensä, katsomaan tätä niin\ntaiteellisesti luotua olentoa.\n\nNenä muodosti tuskin huomattavasti mykevän, kauniin kaaren,\nhuulet olivat ohuet ja miltei yhteenpuristetut -- merkki siitä että\najatus lakkaamatta oli johonkin kiinnyksissä. Sama ajatuksen virkeys\nilmeni myös tummien, harmaansinisten silmien tarkkanäköisessä, aina\nrohkeassa, kaikkihuomaavassa katseessa. Kulmakarvat loivat erikoisen\nkauneuden silmiin: ne eivät olleet kaarenmuotoiset eivätkä ympäröineet\nsilmiä hienoilla, kuni sormin sovitetuilla silkkilangoilla -- ei, vaan\nnämät olivat kaksi ruskeanvivahtavaa, tuuheaa, melkein suoraa juovaa,\njotka harvoin pysyivät tasakorkeudella, vaan toinen oli ylempänä\ntoista niin että muodostui pienehkö poimu, missä ikäänkuin uinui\npuhuvainen aatos.\n\nOlga käveli pää hiukan eteenpäin taivuksissa ja hänen päänsä lepäsi\nniin soreasti ja jalosti tuolla hienohkolla ja ylpeällä kaulalla; hän\nliikkui tasaisesti koko ruumiillaan ja käynti oli kepeää ja nopeaa...\n\n\"Minkähän tähden hän eilen illalla niin tutkivasti lienee minua\nkatsellut?\" mietti Oblomov: \"Andrei vakuuttaa pyhästi ettei hän vielä\nmitään maininnut sukista eikä paidasta, vaan puhui ystävyydestään\nminua kohtaan, siitä, kuinka me yhdessä olemme kasvaneet ja koulua\nkäyneet -- kaikesta, mikä oli hyvää ja samalla (senkin hän kertoi)\nkuinka onneton on Oblomov, kuinka kaikki hyvä hänessä turmeltuu\nsentähden ettei kukaan häntä auta eikä pane toimimaan, kuinka\nheikosti häämöttää hänen edessään elämä ja kuinka...\"\n\n\"Mutta mitäs siinä on hymyilemistä?\" jatkoi Oblomov ajatuksiaan.\n\"Jos hänellä on vähääkään sydäntä, niin täytyy sen nääntyä ja ihan\nvuotaa verta säälistä, mutta hän vain ... no, jääköön Jumalan\nnimeen! Lakkaan ajattelemasta! Kunhan vain tänään käväisen syömässä\npäivällisen, niin en enää sinne astu yhdellä jalallakaan.\"\n\nKului päivä päivän perästä: mutta Oblomov oli siellä sekä molempine\njalkoineen että käsineen ja päineen.\n\nEräänä ihanana aamuna kuljetti Tarantjev kaiken hänen taloutensa\ntätinsä luo pienen poikkikadun varrelle Viipurin puolelle ja Oblomov\nsai viettää kolmisen vuorokautta niin kuin ei pitkään aikaan ollut\nviettänyt -- vailla vuodetta, vailla sohvaa, ja söi päivällisensä\nOlgan tädin luona.\n\nSitten yht'äkkiä saatiin kuulla että vastapäätä heidän kesähuvilaansa\non toinen huvila vapaana. Oblomov vuokrasi sen käymättä itse\nkatsomassakaan ja viettää nyt siinä kesäänsä. Hän on Olgan kanssa\naamusta iltaan, lueskelee hänen kanssaan, lähettelee kukkia,\nkuljeksii hänen kansaan pitkin järven rantoja, kiipeilee vuorille ...\nhän, Oblomov!\n\nKaikkea sitä saakin nähdä tässä mailmassa! Mutta kuinka tämä oli\nvoinut tapahtua? No, saattepa kuulla.\n\nKun he Stolzin kanssa olivat noilla päivällisillä Olgan tädin luona,\nniin sai Oblomov päivällistä syötäessä taas tuntea tuota samaa\nkidutustutkintoa kuin edellisenäkin päivänä, sai märehtiä ruokansa\nsaman katseen alaisena, puhua, tietää ja tuntea että tuo katse\npolttaa hänen päällänsä kuin aurinko, rasittaa hänen hermojansa,\nliikuttaa hänen vertansa. Hädintuskin onnistui hänen parvekkeella\nsikaarin savun takana silmänräpäykseksi piiloutua tämän äänettömän,\ntähtäävän katseen edestä.\n\n\"Tämähän nyt vasta kiusallista on!\" ajatteli hän väännellen itseänsä\nkaikkiin suuntiin. -- \"Olenkohan minä hänestä hassu vai mikä? Ei\nkeneenkään muuhun hän noin katso; ei uskalla! Minä olen siivompi\nmuita, niin miksikä hän sitten... Minun täytyy puhutella häntä!\" --\npäätti hän: \"ja parasta on että kysyn suoraan mitä hän silmillänsä\nminun sielustani noin näykkii...\"\n\nYht'äkkiä ilmestyi Olga hänen eteensä parvekkeen kynnykselle; Oblomov\ntarjosi hänelle tuolin ja tyttö istuutui hänen viereensä.\n\n-- Onko totta, että te paljon ikävöitte? kysyä lipsahutti tyttö\nhäneltä.\n\n-- Totta se on, vastasi Oblomov: -- mutta en nyt sentään niin\npaljon... Minulla on työtä.\n\n-- Andrei Ivanitsh on kertonut että te kirjoitatte jotakin\nsuunnitelmaa.\n\n-- Niin, minä aijon matkustaa maalle asumaan, sentähden tässä vähän\nvalmistaudun...\n\n-- Matkustatteko myös ulkomaille?\n\n-- Niin, välttämättömästi, kunhan tuo Andrei Ivanitsh vain joutuu.\n\n-- Matkustatteko mielellännekin? kysyi tyttö.\n\n-- Niin, hyvin mielellänihän minä...\n\nHän katsahti ylös: hymy väikkyi Olgan kasvoilla vuoroin valaisten\nsilmiä, vuoroin hivellen poskia, ainoastaan huulet olivat\npuristuksissa kuten tavallisesti. Oblomov ei kehdannut valehdella\nlevollisesti loppuun.\n\n-- Minä olen hiukan ... laiska ... sanoi hän: -- mutta...\n\nSamalla rupesi häntä harmittamaan että tyttö niin keveästi ja niin\nvähällä puheella oli houkutellut hänen huuliltaan tuon laiskuuden\ntunnustuksen. \"Mitä se häneen kuuluu? Mikä minä tässä olen hänen\nsuhteensa?\" ajatteli hän.\n\n-- Laiskako! virkkoi tyttö tuskin huomattavalla veitikkamaisuudella.\n-- Onkos se mahdollista? Mieskö voi olla laiska -- sitäpä minä en\nkäsitä!\n\n\"Mitäs käsittämätöntä siinä lie?\" ajatteli toinen itsekseen: \"minusta\nse on selvää\".\n\n-- Minä istun niin paljon kotona, sentähden kai Andrei luulee että\nminä...\n\n-- No, varmaankin te kirjoittelette niin ahkerasti, sanoi tyttö: --\nja luette. -- Oletteko te lukenut...?\n\nNeito katsoi häneen niin tutkivasti.\n\n-- En ... tuota ... että enkö ole lukenut? pääsi yht'äkkiä hänen\nhuuliltaan, sillä hän säikähti tytön aikovan tutkia häntä tarkemmin.\n\n-- Mitä lukenut? kysyi tyttö naurahtaen. Ja Oblomovkin naurahti.\n\n-- Minä luulin että tahdotte minulta tiedustella jostakin romaanista:\nen minä niitä lue.\n\n-- Ette arvannut oikein, minä tahdoin kysyä vain matkustuksista...\n\nOblomov katsahti terävästi häneen: tytön kasvot näyttivät\nkauttaaltaan nauravan, mutta ylähuuli oli puristuksissa...\n\n\"Kylläpäs hän osaa ... hänen kanssaan täytyy olla varovainen...\"\najatteli Oblomov.\n\n-- Mitäs te sitten luette? kysyi tyttö uteliaasti.\n\n-- Niin, minä tuota tosiaankin pidän enemmän -- matkakertomuksista...\n\n-- Afrikanko? kysäsi tyttö hiljaa ja veitikkamaisesti.\n\nOblomov punastui. Hän arvasi nyt -- eikä suinkaan aiheettomasti --\nettä tyttö tiesi ei ainoastaan siitä, mitä hän lukee, vaan myös,\n_miten_ hän lukee.\n\n-- Harrastattekos soitantoa? -- kysyi neito päästääkseen hänet\nhämmennyksestä.\n\nSamalla tuli Stolz siihen.\n\n-- Ilja! Minäpä olen kertonut Olga Sergejevnalle, että sinä rakastat\nintohimoisesti musiikkia ja pyytänyt häntä laulamaan jotakin ...\nesimerkiksi tuon _Casta diva_.\n\n-- Minkätähden sinä aina minusta kerrot? -- vastasi Oblomov? -- Enhän\nminä ollenkaan intohimoisesti rakasta musiikkia...\n\n-- Mitä kummaa? keskeytti Stolz. -- Hän on ikäänkuin loukkautunut!\nMinä tässä suositan häntä siivona miehenä, mutta hän vain kiiruhtaa\nitse sotkemaan ansioluettelonsa!\n\n-- En minä ainakaan ammattimusiikista pidä!\n\n-- Mikäs laji musiikkia teitä enin miellyttää? kysyi Olga.\n\n-- Siihen kysymykseen on vaikea vastata. Mikä laji tahansa! Joskus\nminä sellaisella mieltymyksellä kuuntelen posetiivin käheää säveltä,\nettä kotvan aikaa soipi korvissani; toisella kertaa taas menen\noopperaan puolivälissä ohjelmaa; Meyerbeer minua liikuttaa, vieläpä\nitalialainen soutulaulu, vaan se riippuu siitä, satunko olemaan\nsellaisessa mielentilassa. Joskus itse Mozartiltakin täytyy korviansa\npidellä...\n\n-- Te siis vilpittömästi rakastatte musiikkia.\n\n-- Laulakaapa jotakin, Olga Sergejevna! pyysi Stolz.\n\n-- Mutta jos herra Oblomov nyt sattuu olemaan sellaisessa\nmielentilassa että pitelee korviaan? sanoi neito kääntyen häneen.\n\n-- Nyt kai pitäisi sanoa tässä joku kohteliaisuus, -- vastasi\nOblomov. -- Vaan minä en niitä osaa, ja jos osaisinkin, niin\npäättäisin olla sanomatta...\n\n-- Miksikä?\n\n-- No, jos te satuttekin laulamaan huonosti! huomautti Oblomov\navomielisesti. -- Minusta tuntuisi sitten niin tukalalta...\n\n-- Niinkuin eilen korppujen ääressä ... pääsi yht'äkkiä tytön suusta\nja hän punastui itse niin että jumalaties mitä olisi antanutkin, jos\nei olisi tullut sanoneeksi näitä sanoja. -- Suokaa anteeksi -- minä\nolin häijy! ... lisäsi hän.\n\nOblomov ei ollut vähääkään odottanut kuulevansa tästä asiasta ja\njoutui hämilleen.\n\n-- Se on ilkeätä kavaluutta! sanoi hän puoliääneen.\n\n-- Ei, se on vain pientä kostoa, ja sekin, minä vakuutan, ilman pahaa\ntarkoitusta sanottu, sentähden ettei teillä ollut kohteliaisuutta\nminulle.\n\n-- Ehkäpä keksin, kun ensin kuulen.\n\n-- Tahdotteko sitten että laulaisin? kysyi tyttö.\n\n-- En minä, se on hän, joka tahtoo, -- vastasi Oblomov osoittaen\nStolziin.\n\n-- Mutta te itse?\n\nOblomov pudisti kieltävästi päätään:\n\n-- En voi tahtoa, mitä en tunne.\n\n-- Sinä olet tölppänä, Ilja! -- huomautti Stolz. -- Siitä nyt näkee\nmitä seurauksia on, kun aina makailee kotonaan ja vetää paripuolet\nsukat jal...\n\n-- Herran nimessä, Andrei, -- keskeytti Oblomov vilkkaasti antamatta\nhänen puhua loppuun: -- ei minulle maksa mitään vaivaa sanoa: \"Oi!\nminä olen sangen iloinen ja onnellinen, tehän tietysti laulatte\nmainiosti...\" jatkoi hän kääntyen Olgaan: \"tämä tuottaa minulle\nsuuren ilon\" ja muuta semmoista. Vaan onko se välttämätöntä sanoa?\n\n-- Mutta voisittehan edes lausua toivomuksenne että laulaisin ...\nvaikkapa pelkästä uteliaisuudesta.\n\n-- En uskalla, vastasi Oblomov: -- te ette ole näyttelijätär...\n\n-- No, minä laulan sitten teille, -- sanoi Olga kääntyen Stolziin.\n\n-- Ja sinä Ilja, valmistaudu sanomaan joku kohteliaisuus! nauroi\nStolz.\n\nSillävälin oli tullut ilta. Sytytettiin lamppu, jonka valo kuni kuun\nhohde tunkihen murattilehtien lomitse. Hämärä salasi Olgan kasvojen\npiirteet ja vartalon seivästi näkymästä ja heitti kuni hienon harson\nhänen päällensä; kasvot jäivät varjoon, kuului ainoastaan pehmeä,\nmutta voimakas ääni, jossa ilmeni tunnetta ja hermojen värinää.\n\nHän lauloi monta aariaa ja romanssia, Stolzin pyynnöstä. Toisissa\nniistä ilmeni kärsimystä ja hämärää onnen aavistusta, toisissa\nriemua, mutta näissäkin säveleissä piili jo surun siemeniä.\n\nNämät sanat ja säveleet, tämä puhdas ja voimakas neitseellinen\nääni -- ne panivat sydämmen sykkimään, hermot värisemään, silmät\nsäkenöimään ja täyttymään kyyneltulvalla. Samalla silmänräpäyksellä\nteki mieli kuolla ja iäksi uinahtaa heräämättä, sävelten valtaan, ja\nheti taas sydän jälleen janosi elämää...\n\nOblomov vuoroin leimahti tuleen, vuoroin tunsi voipumusta, sai\nvaivalla kyyneleet pidätetyiksi ja vielä vaikeammin tukahdetuksi sen\nriemuitsevan huudahduksen, mikä pyrki pulpahtamaan hänen sielustansa.\nPitkiin aikoihin ei hän ollut tuntenut sellaista uljuutta, sellaista\nvoimaa, joka ikäänkuin kokonaan kohosi sydämmen pohjasta, kiihoittaen\nsankaritöihin.\n\nTällä hetkellä olisi hän ollut valmis matkustamaan vaikka ulkomaille,\njos ei olisi tarvinnut muuta kuin istahtaa vaunuun ja lähteä ajamaan.\n\nLopuksi alkoi tyttö laulaa Casta divaa; ja kaikki sen riemun\nriehahdukset, sen salamoina sinkoilevat ajatukset, nuo värähdykset,\njotka kuni neulojen pistokset tuntuivat läpi koko ruumiin -- kaikki\ntämä valtasi raukaisevasti Oblomovin ja hän joutui ihan haltioihinsa.\n\n-- Oletteko tyytyväinen minuun tänään? kysyi Olga yht'äkkiä Stolzilta\nlakaten laulamasta.\n\n-- Kysykää Oblomovilta, mitä hän sanoo? -- vastasi Stolz.\n\n-- Ah! -- pääsi Oblomovin huulilta ja hän yritti yht'äkkiä tempaamaan\nOlgan käden puristaaksensa sitä, mutta pidättyi ja oli suuresti\nhämillään.\n\n-- Antakaa minulle anteeksi... -- sopersi hän.\n\n-- Kuuletteko? -- huudahti Stolz Olgalle. -- Sano minulle omantuntosi\nmukaan, Ilja, kuinka pitkiin aikoihin sinulle tällaista ei ole\ntapahtunut?\n\n-- Se on voinut tapahtua vaikka tänä aamuna, jos ikkunan ohi on\nsattunut kulkemaan se käheä-ääninen posetiivi ... -- sekaantui Olga\nsanomaan, mutta niin hyvänsuovasti ja pehmeästi ettei pistimen kärki\nivassa tuntunut.\n\nOblomov katsahti nuhtelevasti häneen.\n\n-- Hänen sisä-ikkunansa ovat vielä tähän aikaan vuotta poisottamatta,\nei sinne voi kuulla mitä ulkomailmassa tapahtuu.\n\nOblomov katsahti nuhtelevasti myös Stolziin. Stolz otti Olgaa kädestä.\n\n-- En tiedä, mistä se johtuu, että te tänään lauloitte niinkuin\nette milloinkaan ennen ole laulanut, Olga Sergejevna, ainakaan en\nminä sellaista ole pitkiin aikoihin kuullut. Kas tämä on nyt minun\nkohteliaisuuteni! -- sanoi hän suudellen tytön jokaista sormea.\n\nStolz läksi pois. Oblomov teki myös lähtöä, mutta Stolz ja Olga\npidättivät häntä.\n\n-- Minulla on asioita, -- huomautti Stolz: -- vaan mitä sinä sinne\nkotiin menet makaamaan ... näin varhain...?\n\n-- Andrei! No kuule Andrei! -- hätäili Oblomov rukoilevalla äänellä.\n-- Ei, en minä voi tänään jäädä, minun täytyy lähteä! -- lisäsi hän,\nheitti hyvästit ja läksi kuin läksikin pois.\n\nHän ei nukkunut koko yönä, vaan asteli alakuloisena ja miettiväisenä\nedestakaisin huoneessansa; aamuruskon sarastaessa meni hän ulos\nkotoansa ja kuljeskeli pitkin Nevan rantaa, pitkin katuja, jumalaties\nmitä tuntien ja mitä ajatellen...\n\nKolmen päivän perästä oli hän jälleen siellä, ja kun muut vieraat\nillalla olivat istuutuneet korttien ääreen, huomasi hän äkkiä\njääneensä kahdenkesken Olgan kanssa. Tädin päätä kivisti ja tämä\nistui sentähden toisessa huoneessa imien sieramiinsa spriin hajuja.\n\n-- Haluatteko, niin näytän teille kokoelman tauluja, jotka Andrei\nIvanitsh on minulle tuonut Odessasta? kysyi Olga. -- Eikö hän teille\nole niitä näyttänyt?\n\n-- Te nähtävästi koetatte täyttää emännän velvollisuudet huvittamalla\nminua? kysyi Oblomov. -- Se on turhaa!\n\n-- Miksikä turhaa? Minä vain tahtoisin ettei teillä olisi ikävä, että\nte olisitte täällä kuin kotonanne, että teistä tuntuisi mukavalta,\nvapaalta ja keveältä, ja ett'ette lähtisi pois ... makaamaan.\n\n\"Hän on ilkeä, pisteliäs olento!\" ajatteli Oblomov ihaillen vasten\ntahtoansa jokaista hänen liikettään.\n\n-- Tahdotteko todellakin että minun olisi keveätä ja vapaata olla ja\nettei minulla olisi ikävä? uudisti hän.\n\n-- Tahdon, -- vastasi tyttö katsoen häntä niinkuin ennenkin, mutta\nvielä suuremmalla uteliaisuuden ja hyvänsuopaisuuden ilmeellä.\n\n-- Älkää siis, ensiksikin, katsoko minua noin niinkuin nyt, ja\nniinkuin muutamia päiviä sitten...\n\nKaksinkertainen uteliaisuus ilmeni tytön silmissä.\n\n-- Sillä juuri tuosta katseestanne tulee minun niin tukala oltava...\nMihinkä minä lakkini paninkaan?\n\n-- Tukala -- miksikä? kysyi tyttö pehmeästi ja uteliaisuuden ilme\nkatosi hänen katseestaan. Siitä loisti vain hyvyys ja lempeys.\n\n-- En tiedä, mutta niin minusta vain tuntuu että te katseellanne\nkaivatte minusta esiin kaiken sen, mitä en haluaisi muiden tietävän,\nen varsinkaan teidän...\n\n-- Miksikä niin? Te olette Andrei Ivanitshin ystävä, ja hän on minun\nystäväni, siis...\n\n-- Siis -- ei ole syytä että te tietäisitte minusta kaiken, mitä\nAndrei Ivanitsh tietää, -- lausui Oblomov suoraan.\n\n-- Syytä ei olekkaan, vaan on mahdollisuus...\n\n-- Siitä saatte kiittää ystäväni avomielisyyttä -- huono palvelus\nmuuten hänen puoleltaan!...\n\n-- Onko teillä sitten jotain salaisuuksia? kysyi tyttö. -- Kentiesi\nrikoksiakin? -- lisäsi hän nauraen ja siirtyen hänestä vähän edemmäs.\n\n-- Kentiesi, -- vastasi Oblomov huoahtaen.\n\n-- Niin, onhan se hirveä rikos, -- virkkoi tyttö hiljaa ja arasti: --\nvetää eripariset sukat jalkaansa!\n\nOblomov tempasi lakkinsa.\n\n-- En kestä enempää! huudahti hän. -- Ja te muka tahdotte että\nminulla olisi mukava. Minun ystävyyteni Andrein suhteen on lopussa...\nTämänkinkö hän teille on kertonut?\n\n-- Hän nauratti minua kauheasti tänään sillä, lisäsi Olga: -- hän\nnaurattelee minua aina. Suokaa anteeksi, en koske, en koske siihen\nasiaan vasta, ja koetan myös tästälähtien katsoa teihin toisin...\n\nHänen kasvoillensa tuli veitikkamaisen vakava ilme.\n\n-- No siis, ensiksikin, -- jatkoi hän: -- minä en katso teihin\nnyt niinkuin ennen, siis on teillä nyt vapaampi ja helpompi olla.\nToiseksi seuraa kysymys: mitä on tehtävä ettei teillä olisi ikävä?\n\nOblomov katsoi suoraan tytön harmaansinisiin silmiin.\n\n-- Kas nyt te itsekkin katsotte minuun niin kummallisesti... -- sanoi\nOlga.\n\nOblomov oli todellakin katsahtanut tyttöön, ei niinkuin\nsilmillään, vaan niinkuin ajatuksellaan, koko tahdollaan, niinkuin\nmagnetiseerattu, katsonut väkinäisesti, voimatta olla katsomatta...\n\n\"Jumala nähköön, kuinka hyvä ja kaunis hän on! Että sellaisia onkin\nmailmassa!\" ajatteli hän luodessaan häneen melkein säikähtyneen\nkatseen.\n\n\"Tuo valkoinen hipiä, nuot silmät, joista ikäänkuin tummasta kuilusta\nhäämöttää ja samalla hohtaa jotakin, niin, ehkä se on sielu! Hänen\nhymyilyänsä voi lukea niinkuin kirjaa, hymyn takaa näkyvät kauniit\nhampaat ja koko pää ... kuinka hellästi se lepää hartioilla keinuen\naivankuin kukkanen, josta tuulahtaa suloista tuoksua...\"\n\n\"Niin, minä saan hänestä jotakin\", tunsi hän: \"hänestä siirtyy minuun\njotakin. Täällä sydämmessäni alkaa ikäänkuin kiehua ja tykyttää...\nMinä tunnen siinä jotakin lisäystä, jota siinä nähtävästi ei ole\nennen ollut... Hyvä Jumala, mikä onnen tunne katsoa häneen! Ja\nsamalla niin raskasta hengittää...\"\n\nNämät tunteet tulivat tuulenpuuskana hänen sieluunsa, ja hän\nkatsoi yhä tyttöön niinkuin katsellaan äärettömään etäisyyteen tai\npohjattomaan kuiluun suloisessa itsensä-unhoituksessa.\n\n-- Lopettakaa jo nyt itsekkin, herra Oblomov, noin katselemasta\nminuun! -- puheli tyttö ujosti kääntäen päänsä poispäin, mutta\nuteliaisuus sai hänessä vallan ja hän ei siirtänytkään silmiään hänen\nkasvoistaan.\n\nOblomov ei kuullut mitään.\n\nHän katsoa tuijotti todellakin yhä tytön silmiin kuulematta hänen\nsanojaan ja vaijeten tutkistellen sitä mitä hänen sisässään tapahtui.\nHän kosketti päätään -- siinäkin jotakin tuntui läikehtivän ja\nhuimasti kiidättävän ja pyörivän. Hän ei ehdi saada kiinni omia\najatuksiaan: ne liitelevät kaartaen kuni lintuparvi ja sydämmen\nkohdalla, vasemmassa kyljessä, tuntuu ikäänkuin kivistävää\npakotusta...\n\n-- Älkää, voi älkää katsoko minuun noin kummallisesti! -- pääsi\ntaas tytön huulilta. -- Minun on myös tukala olla... Tekin varmaan\nkoetatte houkutella jotakin ilmi minun sielustani...\n\n-- Mitäpä minä voisin houkutella teiltä? kysyi Oblomov koneellisesti.\n\n-- Minulla on myöskin _suunnitelmia_, alotettuja, ja lopettamattomia,\n-- vastasi tyttö.\n\nOblomov säpsähti tästä viittauksesta omaan valmistumattomaan työhönsä.\n\n-- Kummallista! huomautti hän. -- Te olette häijy, vaikka teidän\nkatseenne on niin lempeä. Ei suotta siis sanota että naisiin ei\npidä uskoa, ne valhettelevat sekä tahallansa että aikomattansa --\nkielellänsä, katseellansa, hymyllänsä, punastuksellansa, vieläpä\npyörtymyksellänsä.\n\nTyttö ei antanut enempää yllytystä tälle vaikutukselle ja ottaen\nOblomovilta lakin pois istahti itse hänen viereensä.\n\n-- Ah! suokaa anteeksi minun ilkeä kieleni! virkkoi hän vilkkaasti.\n-- En sano, en sano sitä vasta. Mutta minä vakuutan pyhästi ettei\nse ollut pilkkaa! -- lausui hän miltei laulamalla, ja tässä\nlauselaulussa värähteli tunnetta.\n\nOblomov rauhoittui.\n\n-- Tuo Andrei se nyt vasta on koko ... -- mutisi hän moittivasti.\n\n-- No, siis toiseksi, sanokaapa nyt, mitä on tehtävä ettei teillä\ntäällä olisi ikävä? kysyi Olga.\n\n-- Jos laulaisitte! pyysi Oblomov.\n\n-- Kas siinä se nyt on se kohteliaisuus, jota olen odottanut!\nhuudahti tyttö iloisesti punastuen. -- Uskottekos, -- jatkoi hän\nsitten vilkkaasti: -- että jos te ette toissapäivänä olisi sanonut\ntuota \"ah\" sen jälkeen kun olin laulanut, niin minä en varmaankaan\nolisi saanut unta koko yönä, vaan olisin itkenyt.\n\n-- Mistä syystä? -- kysyi Oblomov ihmetellen.\n\nTyttö koetti miettiä.\n\n-- En itsekään tiedä, -- sanoi hän sitten.\n\n-- Te olette itserakas, siinä syy.\n\n-- Niin, tietysti siitä syystä, -- puheli tyttö miettiväisesti\nsivellen toisella kädellään pianon koskettimia: -- mutta\nitserakkauttahan on kaikkialla paljon. Andrei Ivanovitsh sanoo että\nse on melkein ainoa voima, joka liikkeelle panee ja johtaa tahtoa.\nTeillä itsellänne sitä ehkä ei ole, ja sentähden te aina vain...\n\nHän ei sanonut loppuun.\n\n-- Mitä? kysyi Oblomov.\n\n-- Ei mitään, -- sopersi tyttö. -- Minä rakastan Andrei Ivanovitshia,\n-- jatkoi hän: -- ei ainoastaan sentähden että hän naurattelee\nminua, toisinaan myös puheillaan itketteleekin, enkä sentähden\nettä hän pitää minusta, vaan kaiketikin sentähden ... että hän ...\npitää minusta enemmän kuin muista... Tästä siis huomaatte, mihin\nitserakkauteni on pujahtanut.\n\n-- Oikeinko te rakastatte Andreita? -- kysyi Oblomov jännityksellä\nupottaen tutkistelevan katseensa tytön silmiin.\n\n-- Niin tietysti, jos hän kerran rakastaa minua enemmän kuin muita,\nniin minäkin sitä enemmän häntä, -- vastasi neito totisesti.\n\nOblomov katsahti häneen vaijeten; Olga vastasi hänen katseeseensa\nyksinkertaisella, vaiteliaalla silmäyksellä.\n\nAndrei pitää myös Anna Vasiljevnasta ja Zinaida Mihailovnasta, mutta\nei samalla tavalla, -- jatkoi hän sitten: -- hän ei heidän kanssaan\nkoskaan rupea istumaan kahta tuntia peräkkäin, ei naurata heitä eikä\npuhu mitään sielusta; heille puhuu hän vain asioista, teatterista\nja uutisista, vaan minulle hän puhuu niinkuin sisarelleen ... ei;\nniinkuin tyttärelleen, -- lisäsi hän kiireesti: -- joskus hän vielä\ntoruukin minua, jos en heti jotakin ymmärrä taikka jos en tottele\nja vastustan häntä. Vaan heitä ei hän toru ja sentähden kai minä\nvielä enemmän hänestä pidänkin. Onko se itserakkautta! lisäsi hän\nmiettiväisesti: -- mutta en minä vain ymmärrä mitä se kuuluu minun\nlauluuni? Siitä on minulle aikoja sitten sanottu paljon hyvää, vaan\nte ette tahtonut edes kuunnella minun lauluani, melkein väkisten\nteidät siihen saatiin. Ja jos te senjälkeen olisitte lähtenyt pois\nsanomatta minulle sanaakaan, jos en minä teidän kasvoissanne olisi\nhuomannut mitään ... niin olisin kai ihan sairastunut ... niin, kyllä\nkai tämä on itserakkautta! -- lopetti hän päättäväisesti.\n\n-- Huomasittekos te sitten jotakin erikoista minun kasvoissani? --\nkysyi Oblomov.\n\n-- Kyyneliä, vaikka te koetittekin niitä salata; se on ikävä piirre\nmiehissä -- hävetä omaa sydäntään. Se on myös itserakkautta,\nvaikkakin valheellista. Parempi jos häpeäisivät joskus omaa järkeään,\njoka erehtyy useammin. Myöskin itse Andrei Ivanovitsh on häveliäs\nsydämmensä suhteen. Minä olen sen hänelle sanonut, ja hän myönsi että\nolin oikeassa. Mutta te?\n\n-- Mitä minä en myöntäisi katsellessani teitä! -- pääsi Oblomovin\nsuusta.\n\n-- Toinenkin kohteliaisuus! Ja vielä millainen... Tyttö sekausi\nsanoissaan.\n\n-- Typerä! Sitä kai te tarkoititte! -- lisäsi Oblomov laskematta\nsilmiään hänestä.\n\nTyttö hyväksyi hymyllä sanan merkityksen.\n\n-- Tätähän minä silloinkin pelkäsin, kun en tahtonut pyytää teitä\nlaulamaan... Sillä mitä osaa sanoa, kun ensi kertaa kuuntelee? Ja\njotakin kuitenkin täytyy sanoa. Vaikeata on olla viisas ja vilpitön\nyhtäaikaa, varsinkin tunteissaan, sellaisen vaikutuksen alaisena kuin\nsilloin...\n\n-- Niin, silloin minä todellakin lauloin niinkuin en pitkiin aikoihin\nollut laulanut, niin, luultavasti niinkuin en vielä koskaan... Älkää\npyytäkö minua nyt laulamaan, minä en laula enää sillä tavalla... Ei,\nvartokaapas, vielä minä yhden laulun laulan ... -- sanoi hän, ja\nsamalla hänen kasvonsa ikäänkuin leimahtivat tuleen, silmät syttyivät\nsäteilemään, hän laskeutui alas pianotuolille, näpähytti pari kolme\nsointua ja alkoi laulaa.\n\nHyvä Jumala, mitä tässä laulussa kuuluikaan! Toiveita, himmeätä uhkan\npelkoa, itse uhkaa, onnen hurmausta -- kaikkea tätä soinnahteli, ei\nlaulussa, vaan hänen äänessään.\n\nKauvan hän lauloi, silloin tällöin katsahtaen kuulijaansa\nlapsellisesti kysyen:\n\n-- Riittääkö jo? Ei, ei, vielä tämä -- ja alkoi jälleen laulaa.\n\nHänen poskensa ja korvansa punehtuivat mielenliikutuksesta ja väliin\nhänen nuorilla kasvoillaan välähtivät leikkimään sydämmen salamat,\nleimahti sellaisen kypsyneen himon kipinä kuin olisi hän sydämmessään\njo läpielänyt elämänvaiheensa kaukaisessa tulevaisuudessa, ja\nyht'äkkiä taas sammui tämä silmänräpäyksen kestänyt säihky, ja ääni\nsoinnahteli raikkaasti, hopeanheleästi.\n\nJa Oblomovinkin sydämmessä leikitsi samanlainen elämä ja hänestä\ntuntui että hän elää ja tuntee kaiken tämän -- ei hetkessä eikä\nkahdessa, vaan kokonaisissa vuosissa...\n\nMolemmat he, ulkonaisesti liikkumattomina tunsivat sisällisen tulen\nriehun ja saman sisällisen värinän, ja heidän silmistään puhkesi\nsaman mielentilan synnyttämiä kyyneliä. Kaikessa tässä oli niiden\nintohimojen tunnusmerkkejä, joiden nähtävästi kerran täytyi suorittaa\nnäytelmänsä immen nuoressa sielussa, joka vielä oli altis lentävien\nhetkien kuohahduksille ja nukkuvien elämänvoimien vaikutuksille.\n\nHän lopetti laulunsa pitkään loppusointuun, ja hänen äänensä häipyi\nja katosi siihen. Yht'äkkiä hän herkesi, laski kätensä polviensa\npäälle ja itse kiihoittuneena ja liikutuksissaan katsahti Oblomoviin:\nettä mitä hän...? Oblomovin kasvoilla loisti heränneen, aina sielun\npohjasta saakka nousseen onnen kajastus, ja hänen kyyneleillä\ntäyttyneet silmänsä tähtäsivät tyttöön.\n\nJa nyt impikin, niinkuin hänkin tuonoin, tahtomattaan tapaili hänen\nkättänsä.\n\n-- Mikä teidän on? -- kysyi hän. -- Kuinka teidän kasvonne ovat\nmuuttuneet! Mistä syystä?\n\nMutta hän tiesi, mistä syystä Oblomovin kasvot olivat sellaiset\nja kainona riemuitsi sisällisesti, ihaillen tätä omasta\nvaikutusvoimastaan lähtenyttä ilmettä.\n\n-- Katsokaa peiliin, -- jatkoi hän hymyhuulin, osoittaen hänen\nkasvojensa kuvaa peilissä: -- teidän silmänne välkkyvät, hyvä\nJumala, niissä on kyyneliä! Kuinka syvästi te tunnettekaan laulun\nvaikutuksen!...\n\n-- Ei, en minä tunne laulun vaikutusta ... vaan ... rakkauden! --\nsanoi Oblomov hiljaa.\n\nTyttö päästi silmänräpäyksessä hänen kätensä, ja hänen kasvonsa\nmuuttuivat. Katse kohtasi miehen katseen, joka oli kiinnitetty\nhäneen: tämä katse oli liikkumaton, miltei mieletön. Siitä näkyi --\nei Oblomov -- vaan lemmen himo.\n\nOlga ymmärsi että sana oli ryöstäytynyt Oblomovin huulilta\nvahingoissa, että hän oli sen suhteen voimaton, ja että se oli --\ntotta.\n\nOblomov havahtui, otti lakkinsa ja, katsahtamatta ympärilleen, riensi\nulos huoneesta. Tyttö ei enää seurannut häntä uteliain katsein, vaan\nseisoi hievahtamatta kauvan pianon vieressä kuni kuvapatsas ja katsoi\njäykästi alas. Ainoastaan väkinäisesti kohoeli ja laskihen hänen\npovensa...\n\n\n\n\n6.\n\n\nKesken laiskanvetelehtäviä makausasentojaan, kesken tylsää uinailuaan\ntai innostuksen puuskiaan oli Oblomov unelmissaan aina ensi-sijalle\nasettanut naisen vaimona, ja toisinaan -- lempityttönä.\n\nHaaveissaan oli hän nähnyt edessään kuvan soreasta,\nkorkeavartaloisesta naisesta, jonka kädet olisivat rauhallisesti\nrinnoille asetetut, jolla olisi hiljainen, mutta ylpeä katse, joka\nsuloisen huolimattomasti istuisi viheriäisten murattien keskessä,\nkeveästi sipsuttaisi pitkin mattoja ja hiekkakäytäviä, jolla olisi\nhennosti notkahteleva hetkain ja ihanasti hartioilla lepäävä pää ja\nhaaveileva ilme kasvoissaan -- niinkuin itse ihanne, jossa koko elämä\ntäynnänsä hempeyttä ja riemukasta rauhaa olisi lihaksi ja vereksi\nmuuttuneena, tai joka olisi aivankuin itse rauha.\n\nHän oli uneksinut hänet aluksi kokonaan kukkaisten peittämänä,\nvihkialttarin ääressä, pitkässä laahustimessa, sitten aviovuoteen\npatjoilla häveliäästi alasluoduin silmin, ja vihdoin onnellisena\näitinä lapsiparven keskessä.\n\nHän oli uneksinut hänen huultensa hymyilyn sellaiseksi, jossa ei\nilmeneisi kiihkeää himoa ja hänen silmänsä sellaisiksi, jotka eivät\nkostuisi kaipauksesta, vaan se hymyily miellyttäisi vain häntä, omaa\nmiestä, ja olisi ainoastaan suopea kaikkia muita kohtaan; se katse\nolisi lempeä ainoastaan hänelle, ja häveliäs, vieläpä ankara, muille.\n\nHän ei milloinkaan tahtonut nähdä hänen vapisevan tai kuulla hänessä\ntulisia haaveita, äkkinäisiä kyyneleitä, nääntymystä, pahoinvointia,\nja sitten mielenmuutosta pikaiseen riemun remahdukseen. Ei ollut\ntarvis kuutamoa eikä kuutamosurua. Hän ei saisi äkkiä kalveta eikä\nlangeta tainnoksiin, ei tuntea mitään tärisyttäviä tunteenpuuskia...\n\n-- Sillä sellaisilla naisilla on salaisia rakastajia, -- päätteli\nhän: -- ja niistä on paljon puuhaa: milloin pitää juosta hakemaan\nlääkäriä, milloin vesilasia, ja siinä on senkin seitsemien oikkujen\nsekasorto. Ja mahdotonta on rauhallisesti nukahtaa!\n\nMutta tuollaisen ylpeän-häveliään, levollisen puolison vieressä\nnukkua köllöttelee mies vallan huoletonna. Hän nukahtaa illalla\nhyvässä turvassa ja aamulla herätessään kohtaa hän taas saman\nmyötätunteisen, lempeän katseen. Ja vielä kahden- ja kolmenkymmenen\nvuoden perästä kohtaisi hänen oma lämmin katseensa vaimon silmissä\nsaman lempeän, hiljaahäämöittävän myötätunnon säteilyn. Ja niin aina\nhautaan saakka...\n\n\"Ja eikö tämä olekkin kaiken ja kaikkien salainen päämäärä -- löytää\nelämänystävässään muuttumattoman rauhan muodon, ikuisen ja tasaisen\ntunteiden juoksun? Tämähän on rakkauden mallikuva, jos siitä vähänkin\npoikkeaa, niin se muuttuu ja kylmenee -- ja me saamme kärsiä,\nsiispä kai minun ihanteeni on se yleinen ihanne?\" ajatteli hän.\n\"Eikö tämä ole kaikkien elämän vaivojemme laakeriseppele, molempien\nsukupuoltemme keskinäisten suhteiden ylin ilmaus?\"\n\nAntaa himolle laillinen päästönsä, osoittaa siveellisen järjestyksen\nkululle suunta kuni virran juoksulle koko ympäristönsä siunaukseksi\n-- tämä on yleisinhimillinen tehtävä, tämä se kehityksen huippu,\njohonka koettavat kiivetä kaikki nuot George Sandit, vaan eksyvät\nsyrjään. Mutta kun kysymyksen näin ratkaisee, niin eihän ole enää\nmitään petosta eikä kylmenemistä, vaan iäti-tasainen, levollinen,\nonnellinen sydämmen sykkäily, siis iäti-täyteläinen elämä, ikuinen\nelämän neste ja ikuinen siveellinen terveys.\n\nOn olemassa esimerkkejä sellaisesta onnesta, mutta harvassa, niihin\nviitataan ikäänkuin harvinaisiin luonnonilmiöihin. Sanotaan että\nsiihen täytyy syntyä. Mutta jumalaties eikö siihen voi kasvaa ja\nastua itsetietoisesti?...\n\nHimo? Kaikki tämä sopii runoissa ja näyttämöllä, missä näyttelijät,\nviitat hartioillaan ja tikarit kourissaan temmeltävät, vaan sitten\nmenevät sekä murhatut että murhaajat yhdessä syömään illallista...\n\nHyvähän olisi, jos himot sillä olisivat tyydytetyt, vaan niistä jääpi\nainoastaan savua ja saastaa, ja onni on poissa. Niitä muistellessa --\nhäpeää vain ja repii hiuksiaan.\n\nJa jos lopuksi tämä onneton himo tukehtuukin, niin se on samaa kuin\njoutua huonolle, röykkiöiselle tielle, jossa hevosetkin lankeilevat\nja harmaapää-vanhus nääntyy, mutta jo on kotoinen kylä näkyvissä,\nsitä ei saa päästää silmistään, vaan täytyy mitä pikimmin, mitä\npikimmin suoriutua vaarallisesta paikasta...\n\nNiin, himonsa täytyy rajoittaa, tukahduttaa ja upottaa avioliittoon...\n\nOblomov olisi kauhistuksella paennut naista, jos tämä yht'äkkiä olisi\npusertanut häntä silmillään, itse voihkaisten viskautunut hänen\nrintaansa vasten silmät ummessa, sitten säpsähtänyt ja kiertänyt\nkätensä hänen kaulaansa sammuttaaksensa... Tämä olisi ollut vain\nkurjaa ilotulitusta, ruutitynnyrin pamaus; mutta mitä sitten olisi\nseurannut? Kuurous, sokaistus, kärvennetyt hiukset...\n\nMutta katsokaamme, millainen nainen oli Olga.\n\nPitkään aikaan sen jälkeen kun Oblomovilta oli päässyt tuo\nlemmentunnustus, eivät he tavanneet toinen toistaan kahdenkesken.\nOblomov piiloutui kuni koulupoika heti, kun vilahdukseltakaan näki\nOlgan. Molemmat olivat muuttuneet, mutta tyttö ei paennut häntä eikä\nollut kylmä, vaan tuli ainoastaan miettiväisemmäksi.\n\nHänen nähtävästi oli surku että oli tapahtunut sellaista, mikä esti\nhäntä kiusaamasta Oblomovia uteliaalla katseellaan ja hyvänsuovasti\npistelemästä häntä pienillä pilapuheilla tuosta paljosta\nmakaamisesta, laiskuudesta ja kömpelyydestä...\n\nHänessä leikitsi veikeä vallattomuus, mutta se oli sellaista\nvallattomuutta kuin on äidillä, joka ei voi olla hymyilemättä\nnähdessään poikansa hullunkurisia vehkeitä. Stolz oli matkustanut\npois ja Olgalla oli ikävä ettei ollut kenelle laulaa ja että oli\ntäytynyt sulkea pianonsa -- sanalla sanoen: heihin molempiin oli\ntullut väkinäisyyttä ja kahleita eikä kummallakaan ollut mukava olla.\n\nJa kuinka hyvä oli ollutkaan ennen! Kuinka yksinkertaisesti\nolivatkaan he tutustuneet toisiinsa! Kuinka vapaasti seurustelleet\ntoistensa kanssa. Oblomov oli yksinkertaisempi Stolzia ja häntä\nhyväsydämmisempi, vaikka ei osannut huvittaakkaan Olgaa samalla\ntavalla tahi huvitti vain omaa itseään ja antoi niin helposti\nanteeksi kaikki pilapuheet.\n\nVielä lähtiessään oli Stolz ottanut lupauksen Olgalta Oblomovin\nsuhteen, pyytänyt tyttöä pitämään hänestä huolta ja häiritsemään\nhäntä istumasta kotona. Ja tytön älykkäässä, kauniissa pääkkösessä\noli kehkeytynyt jo kaikenlaisia suunnitelmia, kuinka hän vieroittaa\nOblomovin makaamisesta päivällisen jälkeen, eikä ainoastaan\nmakaamisesta, vaan hänpä ei salli tämän heittäytyä edes sohvaan\npäiväsaikaan, vaan kiristää häneltä pyhän lupauksen.\n\nNeito oli haaveksinut myös, kuinka hän \"komentaa Oblomovin\nläpilukemaan kirjoja\", ne kirjat, jotka Stolz oli jättänyt, sitten\nlukemaan joka päivä sanomalehtiä ja kertomaan hänelle uutisia,\nkirjoittamaan kirjeitä kylään, valmistamaan korjaussuunnitelmansa ja\nvarustautumaan ulkomaan-matkalle -- sanalla sanoen: Oblomov ei saa\ntorkkua hänen luonaan; tyttö näyttää hänelle päämaalin, saattaa hänet\njälleen rakastamaan kaikkea sitä, mihinkä on kyllästynyt, niin että\nkun Stolz palaa, tämä ei häntä enää tunne samaksi mieheksikään!\n\nJa koko tämän ihmeen oli tekevä hän, tuo kaino, vaitelias impi, jota\nei kukaan tähän asti ollut totellut ja joka ei vielä ollut ruvennut\nelämäänkään! Hän se oli alkuun paneva moisen mullistavan muutoksen!\n\nSehän olikin jo alkanut: siitä asti kun hän ensi kerran oli laulanut,\nei Oblomov enää ollut sama...\n\nMies oli heräävä elämään, toimimaan ja tuottamaan siunausta sekä\nomaan että hänen elämäänsä. Palauttaa ihminen henkiin -- kuinka\npaljon kunniaa lääkärille, joka pelastaa toivottoman sairaan! Ja se\nvasta mainetta: pelastaa siveellisesti turmeltuvassa tilassa olevan\npotilaan henki ja sielu?...\n\nTyttö oli oikein vavahdellut riemusta ja ylpeydestä, oli\npitänyt itseänsä korkeamman voiman käskystä kutsutuksi ylevään\nopettajatoimeen. Hän oli aatteissaan tehnyt Oblomovin omaksi\nkirjurikseen ja kirjastonhoitajakseen.\n\nJa yht'äkkiä täytyi tämän kaiken loppua! Nyt ei hän tietänyt, kuinka\nkäyttäytyä, ja sentähden vaikeni kohdatessaan Oblomovin.\n\nOblomovia taas kiusasi se että oli säikäyttänyt ja loukannut tyttöä\nja odotti hänen puoleltaan salaman leimahtavia silmäyksiä ja kylmää\nankaruutta niin että ylen vapisi hänet nähdessään ja väistyi syrjään.\n\nSillävälin hän kuitenkin siirtyi huvilaan asumaan ja kuljeskeli\nkolmisen päivää yksikseen kummuilla ja metsässä, rämpi yli suon\ntai käveli kylään ja istuskeli joutilaana talonpoikien veräjillä,\nkatsellen, kuinka lapset ja vasikat juoksentelivat tai kuinka ankat\npulikoivat lammikossa.\n\nHuvilan läheisyydessä oli järvi ja mahtavan suuri puisto: sinne\npelkäsi hän mennä ettei suinkaan kohtaisi Olgaa yksin.\n\n\"Kyllä olin pöhkö, kun mokomat rötökset tein!\" ajatteli hän eikä edes\ntehnyt itsellensä selväksi, oliko hänen suustaan todella totuuden\nsana livahtanut, vai oliko tämä ainoastaan ollut laulun ja soiton\nhetkellinen vaikutus hermoihin.\n\nTukaluuden, häpeän tai \"häväistyksen\" tunne, kuten hän sitä arvosteli\nmitä oli tehnyt, hämmensi häntä ratkaisemasta mikä intohimon puuska\nse oli ollut ja ylipäänsä, mitä tämä Olga oikeastaan hänelle oli?\nHän ei enää tutkistellut, mitä liikanaista hänen sydämmensä kohdalle\noli paisunut, oliko siellä joku möhkäle, jota ei ennen ollut ollut.\nKaikki tunteet olivat siellä keräytyneet kuin yhdeksi keräksi --\nhäpeän keräksi.\n\nKun impi hetkellisesti ilmausi hänen mielikuvitukseensa, niin nousi\nsieltä myös hänen eteensä tuo lihaksi ja vereksi ajatellun rauhan ja\nelämän onnen ihannekuva ja tämä ihannekuva oli piirre piirteeltä: --\nOlga. Molemmat kuvat sattuivat yhteen ja sulivat samaksi.\n\n\"Voi mitä olenkaan tehnyt!\" puheli hän itsekseen. \"Turmellut\nkaikki! Jumalankiitos että Stolz matkusti pois jottei tyttö ehtinyt\nhänelle tätä kertoa, muuten olisin vaikka maan alle painunut.\nLemmenseikkailut ja kyyneleet -- kuuluvatko ne _minulle? Ja Olgan\ntäti ei lähetä hakemaan eikä kutsu luokseen: varmaan on tyttö hänelle\nkertonut... Hyvä Jumala sentään!...\"\n\nNäin hän ajatteli pujottautuen kauvemmas puistoon eräälle\nsyrjäkäytävälle.\n\nOlgaa taas vaivasi ainoastaan se, kuinka menetellä jos sattuisi\nkohtaamaan Oblomovin ja kuinka tästä pulasta selvitään: eikö hän\nsiitä hiisku sanaakaan, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan\nheidän välillään, vai pitääkö sanoa hänelle jotakin?\n\nJa mitä on sanominen? Nyrpistääkkö kasvojansa, katsoa häneen ylpeästi\ntai olla kokonaan katsomattakaan, ja kopeasti ja kuivasti huomauttaa\nettä \"ei mitenkään olisi häneltä odottanut sellaista käytöstä:\nminkälaiseksi ihmiseksi hän häntä luuleekaan, kun kehtasi olla niin\njulkea?...\" Niin oli Sonitshka tanssiaisissa vastannut jollekkin\nkornetille, vaikka itse oli kaikin voimin liehakoinut pannakseen\nluutnantin pään pyörälle.\n\n\"Mutta mitäs tässä on julkeaa?\" kysyi hän itseltään. \"Jos hän\ntodellakin niin tuntee, niin miksei sitten sitä ilmilausuisi? ...\nVaan kuinka sentään niin yht'äkkiä, kun tuskin vielä oli tutustuttu\ntoisiinsa? ... Tätä ei kukaan muu millään ehdolla olisi sanonut\nnähdessään naista vasta toista tai kolmatta kertaa; eikä kukaan muu\nolisi tuntenutkaan niin pian lempeä. Sitä voi tuntea ainoastaan\nOblomov...\"\n\nMutta samalla muisti tyttö kuulleensa ja lukeneensa, kuinka rakkaus\ntoisinaan tulee aivan yht'äkkiä.\n\n\"Hänkin on yht'äkkiä syttynyt ja rakastunut ja nyt hän ei näytä\nsilmiäänkään: häntä ujostuttaa, -- ei kai se siis ole mitään\njulkeutta. Mutta kuka on syypää?\" ajatteli hän: \"Andrei Ivanovitsh,\nluonnollisesti, sentähden että oli saattanut Olgan laulamaan\nsilloin...\"\n\nMutta Oblomov ei alussa ollut tahtonut kuunnellakkaan -- Olgaa oli\nharmittanut se ja hän oli... koettanut... Niin, hän oli kovasti\npunastunut -- ja koettanut kaikin voimin pehmentää Oblomovin\njäykkyyttä. Stolz oli hänestä sanonut että hän on henkisesti turtunut\nmies, jonka mieltä ei mikään kiinnitä, jossa kaikki on sammunut...\nJuuri siksipä hänen, Olgan, oli tehnyt mieli tutkia, oliko todella\nkaikki hänessä sammunut ja sentähden hän oli laulanut, laulanut...\nniinkuin ei milloinkaan ennen...\n\n\"Hyvä Jumala! minähän olenkin siis syypää: minä pyydän häneltä\nanteeksi... Mutta mistä?\" kysyi hän sitten: \"Jos minä hänelle\nsanoisin näin että: herra Oblomov, minä olen syypää, minä olen\nhoukutellut teidät... Mikä häpeä! Se ei ole totta!\" huudahti hän\nitsekseen tulistuneena polkien jalkaansa. \"Kuka uskaltaa näin\najatella? ... Mistäpäs minä tiesin mitä seuraisi? Vaan jos ei tätä\nolisi tapahtunut, jos ei hänen suustaan olisi ryöstäytynyt... niin\nmitäs silloin?\" kysyi tyttö. \"En tiedä...\" ajatteli hän.\n\nSiitä päivästä asti oli hänen sydämmessään tuntunut niin\nkummalliselta ... ehkä oli hän hyvin loukattu ... myöskin kuumetta\noli syntynyt ja poskilla punertanut kaksi ruusunpunaista pilkkua...\n\n-- Kiihtymystä ... lievää kuumetautia, -- oli lääkäri selittänyt.\n\n\"Mitä olikaan tuo Oblomov tehnyt? Oh, hänelle oli annettava aika\nläksytys ettei moista vasta tapahtuisi! Pyydän tätini kieltämään\nhäntä tulemasta enää meille; hänen ei olisi pitänyt unhoittaa että...\nKuinka hän uskalsikin!\" ajatteli tyttö kävellen pitkin puistoa ja\nhänen silmänsä paloivat...\n\nYht'äkkiä kuuli hän jonkun askeleet.\n\n\"Joku tulee...\" ajatteli myös Oblomov.\n\nJa samassa tulivat he kasvoista kasvoihin toisiaan vastaan.\n\n-- Olga Sergejevna! änkytti Oblomov väristen kuin haavanlehti.\n\n-- Ilja Iljitsh! -- äänsi myös tyttö arasti, ja molemmat seisahtuivat.\n\n-- Hyvää päivää, -- sanoi Oblomov.\n\n-- Hyvää päivää, -- äänsi myös tyttö.\n\n-- Mihinkä te olette menossa? -- kysyi Oblomov.\n\n-- Ilman vain ... -- sopersi impi nostamatta silmiään maasta.\n\n-- Häiritsenkö minä teitä?\n\n-- Oi, ette vähintäkään ... vastasi Olga katsahtaen Oblomoviin\npikaisesti ja uteliaasti.\n\n-- Sopiiko minun tehdä teille seuraa? -- kysyi Oblomov, äkisti\nheittäen häneen tutkivan silmäyksen.\n\nHe läksivät ääneti kävelemään pitkin tietä. Ei opettajan viivotin,\nei rehtorin kulmakarvat koskaan elämässä olleet panneet Oblomovin\nsydäntä niin kovasti pamppailemaan kuin tämä nyt. Hän tahtoi jotakin\nsanoa, koetti ponnistella itseään, mutta sanat eivät lähteneet\nkieleltä. Sydän se vain ihan tavattomasti takoi aivankuin suuren\nhädän edellä.\n\n-- Oletteko saanut kirjeitä Andrei Ivanitshilta? -- kysyi Olga.\n\n-- Olen, vastasi Oblomov.\n\n-- Mitä hän kirjoittaa?\n\n-- Kutsuu Pariisiin.\n\n-- No menettekös te?\n\n-- Menen.\n\n-- Milloinka?\n\n-- Jo ... tuota ei: huomenna ... kunhan saan kaikki valmiiksi.\n\n-- Miksi niin pian? -- kysyi tyttö. Oblomov ei vastannut.\n\n-- Eikö teitä huvilanne miellytä tai... sanokaa mistä syystä te\ntahdotte pois lähteä?\n\n\"Julkea? -- ja hän vielä tahtoo matkustaa pois!\" ajatteli Olga.\n\n-- Minun on täällä jostakin syystä paha ja tukala olla, minua\npolttelee, -- sopersi Oblomov katsomatta häneen.\n\nTyttö jäi vaiti, taittoi syreenin oksan ja haisteli sitä, peittäen\nsillä kasvonsa ja nenänsä.\n\n-- Tunnustelkaapa, kuinka hyvälle tämä tuoksuu! -- sanoi hän ja\nojensi sen Oblomovinkin nenään kiinni.\n\n-- Mutta tuossapa kasvaa lehmänkieloja! Odottakaahan, minä poimin --\nhuudahti Oblomov ja kyykistyi nurmikolle: -- ne tuoksuvat paremmalta,\nniissä on enemmän luonnon lemua, tuulahdusta vainiolta ja lehdosta.\nVaan syreeni kasvaa aina talojen läheisyydessä, oksat kiipeilevät\nihan ikkunoista sisään, sentähden on haju niin äitelä. Kas kun ei\nkaste vielä ole kuivunut, kieloissa.\n\nJa Oblomov toi tytölle muutamia lehmänkieloja.\n\n-- Mutta rakastattekos resedaa? -- kysyi tämä.\n\n-- En: sillä on niin väkevä tuoksu; minä en rakasta en resedaa enkä\nruusua. Niin, minä en ylipäänsä kukkia rakasta; kenttäkukkia kyllä,\nvaan en huoneessa kasvavia -- niistä on niin paljon touhua ... ja\nniistä tulee niin pahaa siivoa...\n\n-- Mutta pidättekö muuten siisteydestä huoneissa? -- kysyi tyttö\nviekkaasti katsahtaen häneen. -- Älkää sietäkö pahaa siivoa!\n\n-- Niin, mutta minulla on palvelija sellainen ... -- mutisi Oblomov.\n\"Voi ilkeätä!\" lisäsi hän itsekseen.\n\n-- Matkustatteko suoraapäätä Pariisiin? -- kysyi Olga.\n\n-- Niin, Stolz on minua jo kauvan odottanut.\n\n-- Veisittekö kirjeen hänelle, niin minä kirjoittaisin, -- kysyi\ntyttö.\n\n-- Miksei, mutta antakaa se jo tänään -- minä muutan huomenna\nkaupunkiin.\n\n-- Huomenna? -- ihmetteli tyttö. -- Miksi niin pian? Aivanhan te\nlähdette niinkuin joku teitä takaa ajaisi.\n\n-- Niin ajaakin...\n\n-- Kuka sitten?\n\n-- Häpeä ... mutisi Oblomov.\n\n-- Häpeä! -- toisti Olga koneellisesti. -- No nyt minä sanon hänelle\nsen: \"herra Oblomov, minä en mitenkään olisi odottanut\".\n\n-- Niin, Olga Sergejevna, -- sai toinen vihdoin itsensä pinnistetyksi\nsanomaan: -- minä luulen että te kummastelette ... että olette\nsuuttunut...\n\n\"Nyt on aika ... nyt on oikea hetki\", päätti tyttö ja hänen\nsydämmensä tykytti kiihkeästi. \"Mutta en voi, hyvä Jumala!\"\n\nOblomov koetti katsahtaa hänen kasvoihinsa saadaksensa selville mitä\nhän mietti, mutta tyttö haisteli lehmänkieloja ja syreeninterttua\neikä itsekään tiennyt mitä ajatteli... mitä hänen oli sanominen,\nmiten tekeminen. \"Voi, jos Sonitshka nyt olisi tässä, niin hän heti\ntekisi jotakin, mutta minä olen sellainen typerä etten mitään\nosaa ... tämä on kauhean kiusallista!\" ajatteli hän.\n\n-- Minä olen sen kokonaan unhoittanut... -- pääsi hänen huuliltaan\nsitten.\n\n-- Uskokaa minua, se tapahtui tahtomattani... minä en voinut\nhillitä ... -- puheli Oblomov vähitellen rohkaistuen. -- Vaikka\nukkonen silloin olisi jyrähtänyt tai kivi pudonnut päähäni, niin\nkuitenkin olisin sen sanonut. Sitä oli mahdoton millään voimalla\npidättää... Jumalan tähden, älkää luulko että tahdoin... Minä olisin\nitse hetken perästä antanut vaikka mitä, jos olisin saanut\nperuutetuksi varomattoman sanani...\n\nTyttö käveli hänen rinnallaan silmät maahan luotuina ja tunnustellen\nkukkia.\n\n-- Unhoittakaa se siis, -- jatkoi Oblomov: -- unhoittakaa varsinkin\nsiksi että se ei ollut totta...\n\n-- Eikö se ollut totta? -- toisti tyttö kiihkeästi, oikaisi itsensä\nsuoraksi ja pudotti kukkasensa.\n\nHänen silmänsä olivat yht'äkkiä remahtaneet suuriksi ja välähtivät\nkummastuksesta...\n\n-- Kuinka se ei olisi ollut totta? uudisti hän vielä kerran.\n\n-- Niin, Jumalan tähden, älkää suuttuko, vaan unhoittakaa. Minä\nvakuutan teille että se oli ainoastaan hetkellistä viehtymistä ...\nlaulun tähden.\n\n-- Laulunko tähden vain?...\n\nTytön kasvot muuttuivat: nuo kaksi ruusunpunaista pilkkua katosivat\nja silmät himmenivät.\n\n\"Ei se siis mitään ollutkaan! Siinä hän nyt peruutti varomattoman\nsanansa eikä ole tarvis suuttua... Näin onkin hyvä ... nyt on\nrauhallista olla... Voidaan niinkuin ennenkin puhella ja leikkiä\nlaskea...\" ajatteli Olga ja kiskasi kiivaasti sivumennen oksan\npuusta, repäsi huulillaan yhden lehden irti ja heitti sitten heti\nsekä oksan että lehden tielle.\n\n-- Ette siis enää ole suutuksissanne? Ja unhoitatte kaikki? -- puheli\nOblomov kallistuen hänen puoleensa.\n\n-- Mitä te puhutte? Mistä te siinä minulta anteeksi pyytelette?\nvastasi tyttö kuohuksissaan ja melkein harmistuneena kääntyen\npoispäin hänestä. -- Tietysti minä olen kaikki unhoittanut... minä\nolen niin huonomuistinen!\n\nOblomov vaikeni eikä tiennyt mitä tehdä. Hän huomasi vain tytön\näkillisen harmin, mutta ei sen syytä.\n\n\"Hyvä Jumala!\" ajatteli tämä. \"Kaikki on taas järjestyksessä, on kuin\nei koko näytelmää olisi ollutkaan. Mutta mitähän... Ah hyvä Jumala\nsentään! Mikä minun on? Voi, Sonitshka, Sonitshka! Kuinka onnellinen\nsinä olet!\"\n\n-- Minä menen kotiin! -- sanoi hän yht'äkkiä jouduttaen askeleitaan\nja kääntyen toiselle käytävälle.\n\nTytön kurkussa tuntui karvaalta. Hän pelkäsi purskahtavansa itkuun.\n\nEi sinne, tämä tie on lyhempi, -- huomautti Oblomov. -- \"Pöllö\"\najatteli hän itsekseen nolona: \"mitä minä meninkin selittämään! Nyt\nloukkasin häntä pahemmin. Ei olisi pitänyt siitä muistuttaa; se olisi\nitsestään vähitellen haihtunut ja unehtunut. Nyt ei enää voi mitään\ntehdä, täytyy uudestaan pyytää anteeksi.\"\n\n\"Minun tuli kentiesi sentähden harmi\", ajatteli tyttö: \"että en\nehtinyt hänelle sanoa: 'herra Oblomov, minä en mitenkään olisi\nodottanut että te kehtasitte' ... sillä hän keskeytti minut... 'Se ei\nollut totta!' selitti hän -- en olisi uskonut että hän valehteli.\nVaan kuinka hän uskalsi?\"\n\n-- Onko se siis aivan unhoitettu! kysyi Oblomov hiljaa.\n\n-- On, kaikki on unhoitettu! virkkoi neito nopeasti, kiirehtien\naskeleitaan kotiinsa päin.\n\n-- Antakaa kätenne merkiksi ettette ole suuttunut.\n\nKatsahtamatta häneen ojensi tyttö hänelle sormensa päät ja tuskin oli\nOblomov niihin koskettanut, kun hän jo heti nykäsi kätensä takaisin.\n\n-- Ette siis ole leppynytkään! -- sanoi Oblomov huoahtaen. -- Kuinka\nminä vakuuttaisin teille että se oli vain hetkellistä viehtymystä\nja etten minä mitenkään tahtonut mennä sopivaisuuden rajojen yli?\nTietysti en enää tule kuuntelemaan teidän lauluanne...\n\n-- Älkää nyt siinä noin vakuutelko: en minä teidän vakuutuksianne\ntarvitse ... -- virkkoi neito vilkkaasti. -- Minä en itseksenikään\naijo enää laulaa.\n\n-- Hyvä, minä olen siis vaiti, -- sanoi Oblomov. -- mutta älkää\nJumalan tähden noin menkö pois, muuten minun sydämmelleni jääpi\nsellainen kivi...\n\nTyttö hiljensi vauhtiaan ja alkoi jännityksellä kuunnella hänen\nsanojansa.\n\n-- Jos on totta että te olisitte itkenyt kuulematta minun huokaustani\nsilloin kun ensi kerran olin kuullut teidän lauluanne, niin nyt,\njos te tuolla tavalla menette pois, hymyilemättä ja antamatta\nystävällisesti kättä, niin minä myös ... oi olkaa sääliväinen Olga\nSergejevna! Minä tulen kipeäksi, polveni vapisevat, minä vaivoin\npysyn pystyssä...\n\n-- Mistä syystä? kysyi Olga äkkiä katsahtaen häneen.\n\n-- En itsekään tiedä: tuo häpeän tunne siitä sanasta on minulta nyt\nmennyttä ... mutta minusta tuntuu että siinä...\n\nJälleen hänen sydämmellään ikäänkuin ryömi muurahaisia, jälleen\ntuntui siinä jotakin liikanaista, jälleen immen hyväilevä ja utelias\nkatse alkoi häntä polttaa. Tämä kääntyi niin suloisesti häneen ja\nodotteli niin levottomasti hänen vastauksiaan.\n\n-- Mitä siinä on? kysyi Olga kärsimättömästi.\n\n-- Ei, pelkään sanoa: te suututte jälleen.\n\n-- Puhukaa! sanoi tyttö käskevästi. Oblomov oli vaiti.\n\n-- No?\n\n-- Minun tekee jälleen mieli itkeä katsellessani teitä... Näettekös,\nminussa ei ole itserakkautta, minä en häpeä sydäntäni...\n\n-- Miksikä itkeä? -- kysyi impi ja hänen poskilleen ilmaantui nuo\nkaksi ruusunpunaista pilkkua.\n\n-- Minä olen yhä kuulevinani teidän lauluanne ... minä tunnen\njälleen...\n\n-- Mitä niin? -- kysyi neito ja kyyneleet virtasivat takaisin\nrinnasta; hän odotti jännityksellä.\n\nHe lähestyivät huvilan portaita.\n\n-- Tunnen ... -- kiiruhti Oblomov sanoakseen loppuun, mutta pysähtyi\nkesken.\n\nTyttö asteli hitaasti, ikäänkuin se olisi ollut vaikeata, ylös\nporrasastuimia.\n\n-- Samaa säveltä ... samaa ... mielenliikutusta ... samaa ...\ntunn ... anteeksi, Jumalan nimessä, anteeksi, en voi selviytyä\nitsestäni...\n\n-- Herra Oblomov... -- alkoi neito ankarasti, mutta sitten äkkiä\nvalaisi hänen kasvojansa hymynsäde: -- minä en suutu teihin, annan\nanteeksi, -- lisäsi hän pehmeästi: -- mutta älkää vain vasta...\n\nKääntymättä ojensi hän hänelle kätensä; Oblomov tarttui siihen\nkiihkeästi ja suuteli kämmentä. Impi pusersi hiljaa hänen huuliansa\nja liehahti samalla silmänräpäyksessä lasiovelle, mutta Oblomov jäi\nportaiden juurelle kuin maahankaivettuna seisomaan.\n\n\n\n\n7.\n\n\nHän jäi kauvaksi aikaa tuijottamaan tytön jälkeen, silmät suurina,\nsuu ammollaan, ja seurasi kauvan katseellaan pitkin pensaita...\n\nVieraita ihmisiä kulki siitä ohitse, lintu lensi hänen ylitsensä,\nmuuan akka tuli ja kysyi sivumennen, eikö hän osta marjoja -- vaan\nhän seisoi yhä enemmän tyrmistyneenä ja tuijotti...\n\nSitten läksi hän hiljalleen kävelemään samaa käytävää, jota olivat\nyhdessä tulleet, ja päästyään sen puoliväliin rupesi kokoilemaan\nlehmänkieloja, jotka Olga oli pudottanut ja otti ylös syreeninoksan,\njonka tämä oli taittanut ja harmissaan maahan viskannut.\n\n\"Miksi hän teki näin?\" rupesi hän harkitsemaan ja muistelemaan...\n\n-- Minä pöllö ja hölmö! -- sanoi hän äkkiä ääneensä siepaten\nlehmänkielot ja syreeninoksan, ja läksi melkein juoksujalassa\nhölkkäsemään pitkin puistokäytävää. -- Minä pyysin häneltä anteeksi,\nmutta hän ... ah, olisiko se mahdollista?... Mikä ajatus!\n\nOnnellisena, kasvot säteillen, aivankuin \"kuu otsalla\", kuten entinen\nlapsenhoitajansa oli sanonut, saapui hän kotiinsa, istahti sohvan\nnurkkaan ja piirsi pikaisesti pöydän pölyiseen pintaan suurilla\nkirjaimilla: \"Olga\".\n\n-- Hyi, kuinka paljon pölyä! äkkäsi hän samassa, havahtuen\nriemustaan. -- Sakariias! Sakariias! -- sai hän pitkän aikaa\nhuudella, sentähden että Sakariias sattui istumaan hevosmiesten\nkanssa portilla, joka oli poikkikadulle päin.\n\n-- Menetkö siitä! tuli Anisja uhkaavasti kuiskaten toimittamaan\ntarttuen miestänsä hihasta. -- Herra on jo kauvan sinua huutanut\nsisään!\n\n-- Katsoppas Sakariias, mitä tämä on? sanoi Ilja Iljitsh, mutta ei\nankarasti, vaan pehmeästi ja hyvänsuovasti, sillä nyt ei hän voinut\nsuuttua. -- Aijotko sinä täälläkin pitää samaa epäjärjestystä kuin\nkaupungissa: pölyä ja hämähäkinverkkoja? Ei, suo anteeksi, minä en\nsitä salli! Muuten ei Olga Sergejevna anna minulle koskaan rauhaa,\nhän sanoi minulle tuonoinkin: \"te rakastatte pahaa siivoa\".\n\n-- Niin, heidän on hyvä sanoa, kun on viisi palvelijaa talossa, --\nhuomautti Sakariias ja vääntäytyi takaisin ovea kohti.\n\n-- Mihin sinä menet? Ota ja lakaise, ja pyyhi pölyt: täällä on\nmahdotonta istua ja nojata kyynärpäätään mihinkään... Iljettäväähän\ntämä on, tämä on sitä ... oblomovilaisuutta!\n\nSakariias pullisteli itseään ja katseli syrjästä herraansa. \"No nyt\non kummat!\" ajatteli hän! \"taas se on muutamanlaisen haukkumasanan\nkeksaissut! Ja vielä niin tutunomaisen!\"\n\n-- No ota luuta ja lakaise, mitäs siinä töllistelet? sanoi Oblomov.\n\n-- Ei täällä ole mitään lakaistavaa! Johan minä aamulla lakaisin! --\nvastasi Sakariias itsepäisesti.\n\n-- Mutta mistä on sitten pöly, jos olet lakaissut? Katsohan tuonne,\ntuonne. Onpas siinä siivoa! Hetipaikalla lakaisemaan!\n\n-- Lakaissut oon, -- väitti Sakariias -- kuka tässä kymmeniä kertoja\nrupeaa lakaisemaan? Pölyä keräytyy ulkoa... täällä on peltoja ja\nhuviloita: siellä on paljon pölyä kujalla.\n\nSamalla kurkisti Anisjan pää toisesta huoneesta:\n\n-- Kuulehan Sakariias Trofimitsh, turhaan sinä lakaiset ensiksi\nlattian ja sitten vasta varistelet pöydiltä, siitähän sitä pölyä\njälleen tarttuukin... Pölyttäisit ensin...\n\n-- Mitä sinä siihen tulit neuvomaan? kahahti Sakariias kiukustuneena\neukolleen. -- Mene paikoillesi!\n\n-- Onko mailmassa mokomaa nähty: ensin lakaista lattiat ja sitten\npöydiltä pölyttää?... Siksihän se herra sinulle onkin niin\nvihoissaan...\n\n-- Kä-kä-kä! -- huusi Sakariias ja räpsäytti eukkoaan kyynärpäällä\nrintaan.\n\nAnisja naurahti ja vetäytyi piiloon. Oblomov huiskautti kättään\nSakariiaksellekkin että tämä menisi ulos huoneesta. Hän kallisti\npäänsä neulottua tyynyä vasten, laski kätensä sydämmensä kohdalle\nja alkoi kuunnella, kuinka se tykytti. -- \"Tämähän kuulostaa\nvaaralliselta\", sanoi hän itsekseen. \"Mitä on tehtävä? Jos rupeaa\nneuvottelemaan tästä lääkärin kanssa, niin hän, kuka sen tietää,\nvielä lähettää Abessiniaan!\" --\n\nNiinkauvan kun Sakariias ja Anisja vielä eivät olleet naimisissa\nkeskenään, hoiti kumpikin heistä omaa tointansa sekautumatta\ntoinen-toisensa tehtäviin, se on: Anisja kävi torilla, keitti ruuat\nja otti osaa huoneitten siivoukseen ainoastaan kerran vuodessa, kun\nlattiat pestiin.\n\nMutta häiden jälkeen oli hänellä vapaampi pääsy herran\nsisähuoneisiin. Hän autteli Sakariiasta ja huoneissa rupesi\nvallitsemaan suurempi siisteys; muutamia miehensä tehtävistä otti hän\nomille niskoilleen, osaksi hyväntahtoisuudesta, osaksi sentähden että\nSakariias ne itsekkäästi hänen huolekseen heitti.\n\n-- Kuule sinä, sinun pitää pieksää nuo matot, -- saattoi hän\nkäskevästi Anisjalle kähistä, taikka että: -- sinä saisit korjata\npois roskaläjän, mikä tuonne nurkkaan on kasautunut ja kantaa\njäännökset keittiöön.\n\nNäin herrasteli hän kuukauden verran: huoneet pysyivät puhtaina eikä\nIlja Iljitsh murissut eikä muistuttanut, ja hän, Sakariias, sai olla\nihan joutilaana. Mutta tämä herrastelu loppui seuraavasta syystä.\n\nNiin pian kun he Anisjan kanssa yhdessä ryhtyivät isännöimään\nherransa sisähuoneissa, huomasi vaimo että Sakariias mitä tahansa\ntekikin, teki sangen tyhmästi ja kömpelösti. Jokainen hänen\naskeleensa meni miten sattui. Viisikymmentä-viisi vuotta oli hän\nkulkenut tässä matoisessa mailmassa siinä vahvassa uskossa että\nkaikki, mitä teki, ei voinut tulla toisin eikä paremmin tehdyksi.\n\nJa nyt yht'äkkiä, kahdessa viikossa, oli Anisja hänelle todistanut\nettä mies ei osannut ikinäs mitään, ja lisäksi oli hän sen sanonut\nsellaisella loukkaavalla alamaisuudella ja niin sävyisästi ja\nhiljaa kuin pikkulapselle, tai kuin suurelle hölmölle, vieläpä\nnaurahdellutkin katsahtaessaan häneen.\n\n-- Sinä, Sakariias Trofimitsh, -- saattoi hän lempeästi huomauttaa:\n-- teet vähän hupsusti kun ensin panet uuninpellit kiinni ja sitten\naukaiset ilmaruudut: sillä tavallahan uudelleen jäähdytät huoneet.\n\n-- No kuinkas sinä sitten muka tekisit? -- kysyi Sakariias karkeasti:\n-- milloinkas aukaisisit?\n\n-- Samalla kun lämmittäisin, silloin käy veto ja tulee sisään kylmää\nilmaa, vaan sitten uuni taas lämmittää, -- vastasi Anisja hiljaa.\n\n-- Kylläpä sinä olet koko pöllö! -- saattoi Sakariias vastata. --\nKaksikymmentä vuotta olen niin tehnyt, ja sinunko tähtesi tässä nyt\nrupeaisin eri tavalla tekemään...\n\nSakariiaksella oli tapana pitää kaapinhyllyllä sikinsokin yhdessä\nläjässä teet, sokerit, sitroonat, hopea-astiat, saapasmusteet, harjat\nja saippuat.\n\nKerran hän tulee ja yht'äkkiä näkee että saippua on nostettu\npesupöydälle, harjat ja saapasmuste keittiön ikkunalle, mutta tee ja\nsokuri pantu erityiseen laatikkoon.\n\n-- Sinäkö se täällä taas olet omin päisi käynyt myllistämässä, häh?\n-- kysyi hän uhkaavasti. -- Minä kun vartavasten olen kaikki pannut\nyhteen nurkkaan, jotta olisi tarvittaessa käsillä, niin mitä sinä\nolet niitä mennyt hajoittamaan eri paikkoihin?\n\n-- Siksi, ettei tee haisisi saippualle, -- huomautti Anisja suopeasti.\n\nToisella kertaa saattoi hän osoittaa Sakariiakselle pari kolme koin\nsyömää reikää herran vaatteissa ja sanoa että ne ovat välttämättä\npudistettavat ja puhdistettavat kerran viikossa.\n\n-- Annas minä ne pieksän saunavihdalla! päätti hän sävyisästi.\n\nSakariias kiskasi hänen käsistään vihdan sekä hännystakin, jota\nAnisja oli yrittänyt ottamaan, ja pani entiselle paikalleen.\n\nKun Sakariias lisäksi kerran tapansa mukaan alkoi sättiä herraansa\nsiitä \"että tämä muka syyttä moittii häntä russakoista, ja ettei\nsuinkaan hän niitä ole mailmaan keksinyt\", niin Anisja vaijeten alkoi\nkoota hyllyiltä niille muistamattomista ajoista asti kertyneitä\nmustia leivänmurusia, pesi ja puhdisti kaapit ja ruoka-astiat -- ja\npian hävisivät russakat melkein tykkänään.\n\nSakariias ei vieläkään käsittänyt oikein mistä kaikki tämä riippui\nja piti sitä vain seurauksena vaimonsa uutteruudesta. Mutta kun\nhän kerran kantoi tarjotinta, jolla oli kuppeja ja laseja, särkien\nkaksi lasia ynnä alkoi tapansa mukaan kiroilla, tahtoen viskata\nlattiaan koko tarjottimenkin, niin tuli Anisja, otti tarjottimen\nhänen käsistään, asetti jälellä olevat lasit sekä sokuriastian ja\nleipäkorin niin ettei yksikään kuppi päässyt liikahtamaan, ja sitten\nnäytti hänelle, kuinka tarjotinta on pideltävä käsissään, sekä kulki\npari kertaa läpi huoneen käännellen sitä vasemmalle ja oikealle, niin\nettei kuitenkaan yksikään lusikka tarjottimella tärähtänyt, niin\nsilloin kävi Sakariiakselle yht'äkkiä selväksi että Anisja on häntä\n-- viisaampi!\n\nSilloin tempasi hän Anisjalta tarjottimen, pudotteli lasit\nsinne-tänne eikä siitä hetkestä alkaen voinut antaa vaimolleen tätä\nanteeksi.\n\n-- Siinä nyt näet, kuinka on tehtävä! -- lisäsi vaimo vielä hiljaa.\n\nSakariias katsahti häneen tylsällä ylenkatseella, mutta Anisja vain\nnaurahti.\n\n-- Voi sinä sen akka, sotamiehen siippana, tahdotkos tässä vielä\nviisastella! Luuletkos että meillä Oblomofkassa oli tällainen\nresutalo? Meitä oli siellä viisitoista palvelijaa ja minä olin\npojista paras. Mutta mitäs teistä akoista. Sinä et siellä ... no voi\nsinä sen...\n\n-- Hyväähän minä vain tarkoitan, -- yritti Anisja puolustautumaan.\n\n-- Kä-kä-kä! -- sähisi Sakariias tehden uhkaavan liikkeen\nkyynärpäällään hänen rintaansa kohti. -- Laputa jalkoihisi\ntäältä herrashuoneista sinne keittiöösi... ja pysy omissa akkain\naskareissasi!\n\nAnisja naurahti ja läksi, mutta Sakariias katsoi hänen peräänsä\nsynkästi syrjäsilmällä.\n\nHänen ylpeytensä kärsi ja sentähden hän niin tylysti kohteli\nvaimoansa. Mutta kun tapahtui että Ilja Iljitsh tiedusti jotakin\nkapinetta eikä kapinetta löytynyt, tai löytyi se särjettynä, ja\nylipäänsä kun sattui! epäjärjestystä talossa ja Sakariiaksen pään\npäälle kokoontui uhkaava ukkospilvi, joka ennusti \"ilkeitä sanoja\",\nniin alkoi hän merkitsevästi räpytellä silmiään Anisjalle, nyökytellä\npäätään päin herran makuuhuonetta ja osoittaen sinne keskisormellaan\nsanoi käskevästi kuiskaten että:\n\n-- Meneppäs sinä herran luo kysymään, mitähän se siellä taas\ntarvitsee?\n\nJa Anisja meni sisään, ja niin ukkospilvi saatiin! hajoitetuksi aina\nyksinkertaisella selityksellä. Vieläpä Sakariias itsekkin, heti kun\nhuomasi että Oblomovin puheesta alkoi singahdella uhkaavia sanoja,\nehdoitti hänelle että kutsuttaisiin Anisja sisään.\n\nSillä tavalla olisi kaikki joutunut hunningolle Oblomovin huoneissa,\njollei olisi ollut tätä Anisjaa, joka jo luki itsensä kuuluvaksi\nOblomovin taloon, lujittaen tietämättään miehensä katkeamattomia\nyhdyssiteitä Ilja Iljitshin elämän, kodin ja koko olennon kanssa,\nja hänen naisellinen silmänsä ja huolehtiva kätensä olivat alati\nvalvomassa tätä rappiollista rauhaa.\n\nNiin pian kun Sakariias jonnekkin poistuu, hiipii Anisja sisään,\npyyhkii pölyt pöydiltä ja puistelee sohvilta, aukaisee ikkunan,\noikaisee kaihtimet, korjaa paikoilleen keskelle huonetta heitetyt\nsaappaat tai paraadinojatuolille ripustetut housut, sijoittelee\nvaatteet, vieläpä pöydällä-olevat paperit, hanhenkynät, lyijykynät\nja vuoluveitset -- kaikki asettaa hän järjestykseensä; pöyhöttelee\npehnatun vuoteen, kohentelee patjat, ja kaikki käy parissa kolmessa\ntempussa: sitten heittää hän vielä pikaisen silmäyksen yli koko\nhuoneen, siirtää jonkun tuolin, lykkää sisään puoleksi aukivedetyn\npesupöydän laatikon, sieppaa salvetin kirjoituspöydältä -- ja\nlennähtää sitä kyytiä keittiöön kuullessaan Sakariiaksen saappaiden\nnarinan.\n\nEloisa, sukkela eukko se oli, iältään neljänkymmenen seitsemän vanha;\nhänellä oli huolehtiva hymy huulillaan, virkusti joka suunnalle\nvilkkuvat silmät, paksu kaula ja rinta, sekä punaiset, sitkeät,\nmilloinkaan väsymättömät kädet.\n\nKasvoja ei hänellä ollut melkein lainkaan, siitä päättäen että\nainoastaan nenän niistä huomasi, ja vaikka tämä olikin pieni,\nniin se ikäänkuin oli erillään kasvoista tai muuten siihen\nkömpelösti liittynyt ja senlisäksi oli sen alaosa ylöspäin\nkippurassa, jonkatähden lakastuneet kasvot sen takana jäivät aivan\nhuomaamatta, niin että nenästä vain sai heti selvän käsityksen.\nPaljon on mailmassa sellaisia aviomiehiä kuin Sakariias. Toisinaan\nvaltiomieskin huolimattomasti kuuntelee vaimonsa neuvoa, kohauttaa\nolkapäitään -- ja kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa kirjoittaa sitten\nhänen neuvonsa mukaan.\n\nToisinaan hallituksenjäsen vihellellen ja säälivällä irvistyksellä\nvastaa vaimonsa lörpöttelyyn jossakin tärkeässä asiassa --\nvaan huomenna jo itse vakavana selittelee tätä lörpötystä itse\nministerille.\n\nNäinpä nämät herrat yhtä yrmeästi kohtelevat vaimojaan tai vastaavat\nheidän neuvoihinsa niin keveästi kuin ei ne juuri mitään huomiota\nansaitseisi ja pitävät heitä, joskaan ei varsin akkoina, niinkuin\nSakariias, niin kuitenkin jonkunlaisina kukkasina, joista vakan\nvirkaelämän lomahetkinä on ainoastaan huvitusta.\n\nPuolipäivän aurinko oli jo kotvan aikaa kirkkaasti paahtanut puiston\nhiekkaisia käytäviä. Kaikki istuskelivat siimeksessä liinaisten\nverhojen alla, ja ainoastaan lastenpiiat kulkivat rohkeasti ryhmissä\nlasten kanssa istuskellen nurmella puolipäivän polttavassa helteessä.\n\nOblomov makasi yhä sohvalla hautoen aamullista keskusteluaan Olgan\nkanssa, vuoroin uskoen, vuoroin epäillen mitä siinä oli ilmikäynyt:\n\n\"Hän rakastaa minua, hänessä leikkii tunne minua kohtaan! Onko\nse mahdollista? Hän haaveilee minusta, minua varten lauloi hän\nsilloin niin intohimoisesti, ja ne sävelet solmivat meidät molemmat\nmyötätunnon siteillä.\"\n\nOblomov tunsi ylpeyden riehahtavan rinnassaan, tunsi elämän\nvälkähtävän lumoavana edessään kaikkine väreineen ja sateineen, joita\nei pitkään aikaan enää ollut nähnyt. Hän oli jo näkevinään itsensä\nulkomaalla Olgan kanssa: Shweitsin järvien rannoilla, Italiassa\nkulkemassa Rooman raunioilla tai keinumassa gondoolissa, sitten\nPariisin ihmisvilinässä, sitten Lontoossa, sitten ... niin, sitten\nlopuksi omassa maallisessa paradiisissaan -- Oblomofkassa.\n\nHän, Olga -- on aivankuin herranenkeli, hän lepertelee niin\nsuloisesti, hänen pienet kasvonsa ovat niin kauniit ja valonhohtavat,\nhänen hieno kaulansa on niin hempeä...\n\nTalonpojat eivät ole ikinä nähneet hänen vertaistaan, he lankeavat\nmaahan asti tämän enkelin edessä. Hän sipsuttelee hiljaa pitkin\nnurmikkoa, kulkee käsikynkässä hänen kanssaan koivikon siimekseen,\nlaulaa armaalleen, hänelle -- Oblomoville...\n\nJa hän saa tuntea elämän, sen hiljaisen virran vilinän, sen\nsuloisen suihkun ja polskutuksen ... ja hän vaipuu hautomaan näitä\ntyydytettyjä toiveitansa, tuntien onnen paisumusta...\n\nYht'äkkiä synkistyivät Oblomovin kasvot. -- Ei, tämä ei voi olla\nmahdollista! -- virkkoi hän ääneen nousten sohvalta kävelemään\npitkin lattiaa. -- Hänkö nyt voisi lempiä minua, tällaista hassua,\nunisilmäistä, kelmeäposkista... Hän kai vain yhä tekee pilaa\nminusta...\n\nJa Oblomov pysähtyi peilin eteen ja tarkasteli kauvan itseään, alussa\nvastahakoisesti, mutta sitten hänen katseensa kirkastui, vieläpä hän\nhymyilikin itsekseen.\n\n-- Minä näytän vähän niinkuin paremmalta ja tuoreemmalta kuin siellä\nkaupungissa ollessani, -- sanoi hän, -- minun silmäni eivät ole enää\nniin himmeät... Ja kas tuosta on kadonnut se näärännäppykin, joka\nyritti tulemaan... Se on luultavasti tämä raitis ilma, joka sen\nvaikuttaa, minä olen paljon kävelyssä, en juo viiniä enkä makaile. Ei\ntarvitsekkaan Egyptiin matkustaa!\n\nSamassa tuli Maria Mihailovnan, Olgan tädin palvelija kutsumaan\nOblomovia syömään päivällistä heille.\n\n-- Tulen, tulen! sanoi Oblomov.\n\nPalvelija kääntyi mennäkseen takaisin.\n\n-- Odotas! Tuossa sinulle vaivoista.\n\nJa Oblomov antoi hänelle rahaa.\n\nHänen tuli niin hauska ja kevyt oltava. Luonnossa oli niin valoisaa.\nKaikki ihmiset tuntuivat niin hyviltä, kaikki nauttivat samalla\ntavalla kuin hänkin, kaikkien kasvoista paistoi onni. Ainoastaan\nSakariias oli happamennäköinen ja katseli syrjäsilmin herraansa,\nmutta Anisja sitävastoin naurahteli niin hyvänsuovasti.\n\n\"Minulla pitäisi vielä tässä olla oma koira\", päätti Oblomov: \"tai\nkissa ... kissa on parempi: kissat ovat niin pehmoisia ja lempeitä,\nkehrätä murrittavat niin mukavasti.\"\n\nJa juoksujalkaa läksi hän Olgan luo.\n\n\"Siis kuitenkin rakastaa Olga minua!\" ajatteli hän tiellä. \"Se\nnuori, se raikas olento! Hänen mielikuvitukselleen on nyt avoinna\nmitä runollisin elämän kehys: hän uneksii kai mustakiharaisista,\nsorea- ja komeavartaloisista nuorukaisista, joiden kasvoilla\nilmenee mietteliästä salattua voimaa ja rohkeutta, joiden huulilla\nväikkyy ylpeä hymy ja silmissä säihkyy kipinä, joka uppoaa ja\nvärähtelee katseessa ja niin helposti tunkeutuu aina sydämmen\npohjaan, ja joilla on pehmeä ja raikas ääni, mikä soinnahtelee\nkuni metallinen kieli. Mutta eihän tarvitse välttämättä rakastaa\nnuorukaisia, joilla on nämät rohkeat kasvot ja jotka tanssivat\nkauniisti ja ratsastavat hevosilla... Otaksukaamme ettei Olga ole\nmikään tusinatyttö, jonka sydäntä voi kutkuttaa viiksillä ja kuuloa\nliikuttaa miekan helinällä... Mutta silloinhan tarvitaan jotain\nmuuta -- esimerkiksi henkistä voimaa, jos mieli lauhduttaa naista\ntaivuttamaan päänsä tämän älyn edessä, jota mailmakin kumartaa...\nTai täytyy olla mainionkuuluisa taiteilija... Mutta mikäs minä olen?\n-- Oblomov -- en mitään muuta. Stolz -- se on toista: Stolzilla on\nälyä, voimaa, ymmärrystä ohjaamaan itseänsä, muita ja kohtaloansa.\nMihin tahansa se mies tulee, kenen kanssa tahansa yhteen sattuu --\nkatsos: hetipaikalla on hän valtias, niin näpähyttelee ikäänkuin\nsoittimella... Mutta minä?... En minä edes tuota Sakariiasta osaa\nhallita ... enkä itseänikään ... minä olen -- Oblomov! Niin,\nStolz: hyvä Jumala ... häntähän Olga rakastaakin!\" ajatteli hän\nkauhistuneena: \"itsehhän hän sanoi: niinkuin ystävää, hän sanoi;\nvaan tämä on kentiesi vain itsetajuton valhe... Ystävyyttä miehen ja\nnaisen välillä ei ole olemassa...\"\n\nOblomov hiljensi hiljentämistään vauhtiaan epäilystensä valtaamana.\n\n\"Mutta mitä, jos hän keimailee minun edessäni?\"\n\nHän seisahtui kokonaan, hetkeksi tyrmistyneenä.\n\n\"Mitä, jos siinä on viekkautta ja salavehkeitä... Ja mistä minä\nsen olen päähäni saanut että hän minua rakastaa? Eihän hän sitä\nole sanonut: tämä on itserakkauden saatanallista kuisketta.\nAndrei! Tokkohan? ... ei voi olla mahdollista: Olga on sellainen,\nsellainen... Kas tuollainen hän on!\" virkkoi hän yht'äkkiä iloisesti\nnähdessään häntä vastaan kävelevän Olgan.\n\nHilpeästi hymyillen ojensi Olga hänelle kätensä.\n\n\"Ei, hän ei ole sellainen, hän ei ole petturi\", päätti hän:\n\"petturit eivät katso noin ystävällisillä silmillä, niillä ei ole\nnoin vilpitöntä naurua, vaan se on semmoista kitinää... Mutta eihän\nhän kuitenkaan ole sanonut että rakastaa!\" ajatteli hän taas äkisti\nsäikähtäen: hän, Oblomovhan vain niin itselleen selitti... \"Mutta\nmistäs tuo harmi sitten tytössä? ... Herra Jumala, mihinkä kuljuun\nminä olenkin joutunut!\"\n\n-- Mikä teillä on kädessä? -- kysyi Olga.\n\n-- Oksa.\n\n-- Mikä oksa?\n\n-- Näettehän: syreenin oksa.\n\n-- Mistä olette taittanut? Eihän siellä ole syreenejä. Missä olette\nkäynyt?\n\n-- Tehän tämän tuonoin taitoitte ja heititte maahan.\n\n-- Miksikäs otitte ylös?\n\n-- Noin vain, minua miellyttää että te ... että te sen harmissanne\nviskasitte.\n\n-- Sepä koko uutinen että harmi -- miellyttää! Mistä syystä?\n\n-- En sano.\n\n-- Sanokaa, olkaa niin hyvä, minä pyydän...\n\n-- En millään mokomin, en vaikka mitä hyvää antaisitte!\n\n-- Mutta minä rukoilen teitä ... Oblomov pudisti kieltävästi päätään.\n\n-- Vaan entä jos laulan?\n\n-- Silloin ... kenties...\n\n-- Siis ainoastaan säveletkö teihin vaikuttavat? -- sanoi neito\nrypistäen kulmakarvojaan. -- Onko se siis totta?\n\n-- Niin, sävelet, kun ne tulevat teidän huuliltanne.\n\n-- No, minä lupaan laulaa ... Casta diva, Casta di ... hyräytti neito\nja pysähtyi. -- No, sanokaapa nyt!\n\nOblomov taisteli kotvan aikaa itsensä kanssa.\n\n-- En sano, en! -- huudahti hän sitten vielä päättäväisemmästi kuin\näsken. -- En millään mokomin ... en ikinä! Jos se ei ole tottakaan,\njos minusta niin vain näytti? ... En sano, en ikipäivinä!\n\n-- Mitäs te nyt? Se lienee jotakin kauheaa, -- arveli tyttö\nkiinnittäen ajatuksensa tähän kysymykseen, samalla luoden tutkivan\nsilmäyksen Oblomoviin.\n\nJa hänen kasvoihinsa tuli vähitellen yhä älykkäämpi ilme, jokaiseen\npiirteeseen tunkeutui ajatuksen ja aavistuksen säde, ja yht'äkkiä\nvalaisi tietoisuus koko hänen kasvonsa. Samoinpa toisinaan aurinko\npilvestä pujahtaen vähitellen valaisee ensin yhden, sitten toisen\npensaan, talon harjan, kunnes yht'äkkiä kietaisee valovaippaansa koko\nmaiseman. Olga tiesi jo Oblomovin ajatuksen.\n\n-- En, enkä sano, minun kieleni ei siihen käänny ... -- väitti yhä\nOblomov: -- älkää kysykökään.\n\n-- En minä teiltä kysykään, -- vastasi Olga välinpitämättömästi.\n\n-- Kuinka? Äskenhän te juuri...\n\n-- Mennään kotiin, -- sanoi neito totisena häntä kuulematta: -- täti\nodottaa meitä.\n\nHän meni edellä sisään, jätti Oblomovin kahdenkesken tädin seuraan ja\nkulki läpi salin suoraan omaan huoneeseensa.\n\n\n\n\n8.\n\n\nKoko tämä päivä oli Oblomoville asteettaisen pettymyksen päivä. Hän\nsai viettää sen Olgan tädin seurassa, -- naisen, joka oli sangen\nälykäs ja säädyllinen, joka kulki aina hyvästi puettuna, mustassa,\noivallisesti soveltuvassa silkkileningissään, jossa oli aina sama\nsoma pitsikaulus; myös päähine oli aistikasta kuosia ja sen nauhat\nheilahtelivat keimailevasti noita jo lähes viisikymmenvuotiaita,\nmutta vielä raikkaita kasvoja vasten. Ja hienossa kaulaketjussa\nriippui kultainen lornjetti.\n\nHänen asentonsa ja liikkeensä olivat täynnänsä arvokkaisuutta,\nhyvin sievästi verhoutui hän kalliiseen kaulavaippaansa, niin\nosaavasti nojasi hän kyynäspäänsä kudottua tyynyä vasten, niin\nmajesteetillisesti heittäytyi hän pitkälleen sohvalle. Et koskaan\ntapaa häntä työn ääressä, sillä kumartua ompelemaan tai näperrellä\npikkuaskareissa, se ei sovellu hänen persoonaansa, tähän tärkeään\nolentoon. Käskyt palvelijoille ja piioille -- nekin toimittaa hän\nhuolimattomalla äänellä, lyhyesti ja kuivasti.\n\nVäliin hän lueskeli, ei koskaan kirjoitellut, mutta puhella hän osasi\nhyvin, mikä muuten tapahtui -- enimmäkseen ranskaksi. Kuitenkin oli\nhän heti huomannut ettei Oblomov aivan vapaasti osannut ranskaa ja\nvaihtoi sentähden toisesta päivästä alkaen puhekielensä venäjään.\n\nKeskustelussaan, ei hän haaveksi eikä viisastele; nähtävästi on\nhänellä aivoissaan ankara raja-aita, jonka yli hänen järkensä koskaan\nei kiipeä. Kaikesta oli havaittavana että tunne-elämä, sympatia,\nlempikin siihen luettuna, sisältyvät tai olivat sisältyneet hänen\nelämäänsä tasan, yhtärintaa toisten ainesten kanssa, kun sitä\nvastoin muissa naisissa heti ensikerralla näkee että lempi, jos\nei toiminnassa, niin ainakin sanoissa ottaa osaa kaikkiin elämän\nkysymyksiin ja että kaikki muu saa jäädä syrjään ja pääsee esille\nainoastaan sen verran, mikäli jää tilaa lemmeltä.\n\nTällä naisella kävi edellä kaikkea ymmärrys elää ja hallita\nitseään, pitää tasapainossa ajatus aikeen kanssa ja aije sen\ntoimeenpanon kanssa. Mahdotonta oli hänet yllättää äkkiarvaamatta\nvalmistumattomana, vaan niinkuin valppaan vihollisen, jonka aina,\nkuinka tahansa vahtiikin, kohtaa vastassaan tähtäävin, odottelevin\nkatsein.\n\nHänen elinaineensa oli suurmailma, ja sentähden ryhti ja varovaisuus\nkulkivat hänessä edellä jokaista ajatusta, jokaista sanaa ja liikettä.\n\nHän ei koskaan kenellekkään paljasta sydämmensä peitettyjä väreitä,\nei kenellekkään usko hän sielunsa salaisuuksia; et näe hänen\nläheisyydessään hyvää ystävätärtä, et edes vanhaa ämmää, jonka\nkanssa hän lörpötteleisi kahvikupin ääressä. Ainoastaan parooni von\nLangwagenin kanssa jää hän usein kahdenkesken, iltaisin istuskelee\nhän toisinaan puoliyöhön saakka, mutta melkein aina Olgan seurassa,\nja silloinkin he enimmäkseen ovat ääneti, mutta ääneti jotenkuten\nmerkitsevällä tavalla ja järkevästi, ikäänkuin tietäisivät jotakin,\nmitä muut eivät tiedä, paitsi he kaksi.\n\nHe, täti ja parooni, nähtävästi rakastavat olla yhdessä -- tämä\non ainoa johtopäätös, jonka voi tehdä heitä katsellessaan, sillä\ntäti kohtelee paroonia aivan niinkuin muitakin: hyväntahtoisesti ja\nsuopeasti, mutta samalla niin tasaisesti ja levollisesti.\n\nPahat kielet olisivat käyttäneet hyväkseen tätä ja viitanneet\njohonkin entiseen ystävyyden suhteeseen heidän välillään tai\nulkomailla-käyntiin yhdessä; mutta tädin suhteessa parooniin ei\nilmaantunut varjoakaan mistään salatusta erikoisesta välistä, sillä\ntämän olisi kyllä päältäpäin nähnyt.\n\nMutta parooni oli Olgalle kuuluvan pienen omaisuuden holhooja, joka\nomaisuus jotenkin oli joutunut pantiksi eräässä urakkakaupassa ja\nsiihen takertunut. Parooni oli ollut asianajajana, se on: oli pannut\njonkun virkamiehen kirjoittamaan paperit, lukenut ne lornjettinsa\nläpi, kirjoittanut nimensä alle ja lähettänyt saman virkamiehen\npapereineen oikeuspaikkoihin, sekä itse, tuttavuuksiensa nojalla,\nsaanut asiansa kulkemaan tyydyttävään suuntaan, niin että hän toivoi\nsille pikaista ja onnellista ratkaisua. Tämä se ehkäisi kaikki pahat\nhuhut, ja paroonia totuttiin näkemään talossa kuin sukulaista.\n\nHän oli vähän vaille viidenkymmenen ikäinen mies, mutta oli\nvielä sangen nuortea, vaikka värjäsikin viiksensä ja hiukan\nnilkutti toisella jalallaan. Hän oli hienonkohtelias, ei koskaan\ntupakoinut naisten läsnäollessa, ei nostanut toista jalkaa toisen\npolven päälle, vaan moitti ankarasti niitä nuoria herroja,\njotka seurassa suvaitsivat käännähdellä nojatuolissa ja nostaa\npolvensa ja saappaansa nenän tasalle. Sisälläkin ollessa istui\nhän hansikas-kädessä ottaen ne pois ainoastaan istuutuessaan\npäivällispöytään.\n\nPuettu oli hän aina uusimman kuosin mukaan ja kantoi takkinsa\nnapinlävessä useita pieniä ritarikunnan nauhoja. Ajeli aina vaunuissa\nja erittäin säästi hevosia; ennenkuin nousi ajoneuvoihinsa, käveli\nsen ympäri, tarkasteli valjaita, vieläpä hevosen kavioitakin, ja\njoskus hän vetäsi taskustaan valkoisen nenäliinansa sekä pyyhki\nsillä hevosten hartioita tai harjoja nähdäksensä, olivatko hyvin\npuhdistetut.\n\nTuttavaa kohtasi hän suopean-kohteliaalla hymyllä, outoa henkilöä --\nalussa kylmästi, kun se hänelle esiteltiin, mutta pian vaihtui tuo\nkylmyys samanlaiseksi hymyksi, ja esitelty saattoi olla siitä varma\nkoko elinajakseen.\n\nKeskustella osasi hän kaikesta: hyväntekeväisyydestä, rikkaudesta,\ntieteistä, suurmailmasta -- kaikesta samalla tavalla ja yhtä\ntäsmällisesti, ja hän lausui mielipiteensä selvissä ja täydellisissä\nlauselmissa ikäänkuin olisi esittänyt mietintöjä, jotka olivat jo\nennestään valmiit, muistiinkirjoitetut jollakin oppikurssilla ja\nsitten lasketut mailman yleiseen käytäntöön.\n\nOlgan suhteet tätiinsä olivat näihin asti olleet hyvin yksinkertaiset\nja levolliset eivätkä hellyydessä koskaan siirtyneet kohtuuden\nrajojen yli, ei koskaan heidän välilleen langennut varjoakaan\ntyytymättömyydestä.\n\nTämä johtui osaksi Olgan tädin, Maria Mihailovnan luonnonlaadusta,\nosaksi siitä ettei kummallakaan koskaan ollutkaan aihetta käyttäytyä\ntoistansa kohtaan toisin. Tädin ei pistänyt päähän vaatia Olgalta\nmitään sellaista, mikä jyrkästi olisi vastustanut tämän mielihaluja,\nja Olga taas ei unissaankaan olisi jättänyt täyttämättä tädin\ntoivomuksia tai noudattamatta hänen neuvojaan.\n\nJa missä ilmaantuivat nämät toivomukset? Puvun valitsemisessa, tukan\nsiromisessa ja esimerkiksi siinä, mennäkkö ranskalaiseen teatteriin\nvai oopperaan.\n\nOlga totteli tätiänsä ainoastaan senverran kuin tämän neuvo\nvälttämättä vaati, ei vähääkään siitä yli -- ja tämä lausui\ntoivomuksensa aina semmoisella kuivuudella kuin kohtuus ja oikeus\ntätinä sen sallivat lausua, lisäämättä koskaan enempää.\n\nNämät suhteet olivat niin värittömät että oli kerrassaan mahdotonta\npäättää, oliko tädin luonteessa mitään puoleensavetävää ominaisuutta,\njoka sai Olgan noin kuuliaisuuteen ja oliko hänessä mitään erikoista\nhellyyttä tyttöä kohtaan tai päinvastoin: oliko Olgan luonteessa\noikeastaan kuuliaisuutta ja erikoista hellyyttä tätiänsä kohtaan.\n\nMutta ensikertaa nähdessä heidät yhdessä voi kyllä tulla siihen\npäätökseen että he ovat -- täti ja sisarenlapsi, vaan ei äiti ja\ntytär.\n\n-- Minä menen ostoksille; etkö sinä jotakin tarvitse? -- saattoi\nesimerkiksi täti kysyä.\n\n-- Niin, täti, minun täytyy saada sinipunerva leninki, -- vastaa\nOlga, ja he lähtevät yhdessä; taikka: -- Ei, täti, sanoo Olga: --\nminä olen äskettäin itse käynyt kaupungilla.\n\nTäti ottaa häntä kahdella sormella molemmista poskista, suutelee\notsaan, ja Olga vuorostaan suutelee tädin kättä, ja niin toinen menee\nulos ja toinen jää kotiin.\n\n-- Otammeko kesäksi taas saman huvilan kuin ennenkin? -- sanoo\ntäti, ei kysyväisesti eikä jäykästi, vaan niinkuin itsekseen asiaa\npunnitseisi sitä vielä ratkaisematta.\n\n-- Niin, siellä on niin hyvä, -- vastaa Olga.\n\nJa he ottavat huvilan.\n\nMutta jos Olga ehdoittaa:\n\n-- Ah, täti, eikö teitä ikävystytä jo tämä metsä ja hiekka? Eikö ole\nparempi että mennään toiselle suunnalle? -- niin vastaa täti että:\n\n-- Mennään vain. -- Mennäänkö, Olga kulta, teatteriin? -- jo kauvan\novat kehuneet tätä kappaletta.\n\n-- Mieluusti minun puolestani -- vastasi Olga, mutta ilman mitään\nriemastuvaa suostumusta ja ilman nöyryyden ilmettä kasvoillaan.\n\nToisinaan he hieman väittelivätkin.\n\n-- Herranen aika, rakas lapsi, sopiiko sinulle nyt viheriät nauhat?\n-- puhelee täti. -- Ota vaaleankeltaiset.\n\n-- Voi, täti kulta, pitääkö minun kuudetta kertaa panna\nvaaleankeltaiset nauhat, minä olen niihin jo ihan kyllästynyt!\n\n-- No, ota sitten tummansinervät.\n\n-- Mutta miellyttääkö se teitä? Täti katsahtaa häneen ja pudistaa\nvitkaan päätään.\n\n-- Kuten tahdot, rakas lapsi, mutta minä sinun sijassasi ottaisin\ntummansinertävät tai vaaleankeltaiset.\n\n-- Ei täti, minä otan mieluimmin nämät, -- sanoo Olga pehmeästi ja\nvalitsee mitä itse tahtoo.\n\nOlga ei kysellyt neuvoja tädiltään niinkuin auktoriteetilta, jonka\nlausunto olisi ollut lakina hänelle, vaan samoin kuin olisi kysynyt\nneuvoa jokaiselta muultakin, häntä kokeneemmalta naiselta.\n\n-- Täti hoi, oletteko lukenut tämän kirjan -- millainen se on?\nkyselee hän häneltä.\n\n-- Hyi, se on roskaa! -- vastaa vain täti siirtäen kirjan syrjään,\nmutta panematta sitä piiloon tai ryhtymättä mihinkään toimenpiteisiin\nettei Olga sitä saisi lukeakseen.\n\nEikä Olgalle koskaan olisi pälkähtänyt päähän sitä lukea sitten. Jos\nhe molemmat joutuivat pulaan, niin kumpikin suuntasi saman kysymyksen\nparooni von Langewagenille tai Stolzille, jos tämä oli saapuvilla,\nja silloin kirja luettiin tai jätettiin lukematta heidän lausuntonsa\nmukaan.\n\n-- Rakas Olga! -- haastelee täti joskus. -- Siitä nuoresta herrasta,\njoka sinua usein puhuttelee Savadskissa käydessäsi, kerrottiin\nminulle eilen joku tuhma juttu.\n\nSiinä kaikki mitä hän sanoi. Olga sai sitten tehdä miten hän itse\ntahtoi: puhella tai olla puhelematta sen nuoren herran kanssa.\n\nOblomovin ilmestyminen taloon ei herättänyt minkäänlaisia kysymyksiä\neikä mitään erikoista huomiota, ei tädin, ei paroonin eipä edes\nStolzinkaan puolelta. Viimemainittu oli vain tahtonut tutustuttaa\nystävänsä sellaiseen taloon, missä kaikki oli hiukan tekosiistiä,\nniissä ei ainoastaan oltu ehdottamatta nukkua päivällisen jälkeen,\nmutta missä lisäksi pidettiin sopimattomana panna toista jalkaa\ntoisen jalan päälle, ja jossa täytyi aina olla siististi puettuna ja\nmuistaa mistä puhua -- sanalla sanoen, jossa oli mahdotonta torkkua,\nkoska siellä alituisesti kävi vilkas, päivänkysymyksiä pohtiva\nkeskustelu.\n\nSitten oli Stolz myös ajatellut että jos tuopi Oblomovin uniseen\nelämään nuoren, läsnä-olevan naisen, joka on miellyttävä, älykäs,\nvilkas ja osaksi pilaalaskeva -- niin tämä on samaa kuin tuoda\npimeään kolkkoon huoneeseen lampun, josta tasainen valo leviää\nkaikkiin hämäriin nurkkiin, lisää lämpömäärää muutamilla asteilla\nsekä ilostuttaa koko huoneen.\n\nKas siinä koko lopputulos, johon hän oli pyrkinyt tutustuttaessaan\nystävänsä Olgan kanssa. Hän ei aavistanut aikaansaavansa kokonaista\nilotulitusta Olgan ja Oblomovin välillä -- vieläpä pitkäksi\naikaa -- --\n\nIlja Iljitsh istui tädin seurassa pari tuntia sangen säädyllisesti,\nnostamatta kertaakaan toista jalkaa toisen jalan päälle ja puhellen\nsopivasti kaikesta; vieläpä hän sukkelasti kaksi kertaa siirsi\npallituolinkin tädin jalkain alle.\n\nSaapui paroonikin kohteliaasti hymyillen ja hyvänsuovasti puristaen\nOblomovin kättä.\n\nOblomov käyttäytyi vielä säädyllisemmin, ja kaikki kolme olivat\nerinomaisen tyytyväiset toisiinsa.\n\nTäti ei ollut pitänyt Oblomovin ja Olgan puheluita nurkassa tai\nheidän kävelyitään ulkona oikeastaan minään merkillepantavina asioina.\n\nKävellä nuoren keikariherran kanssa -- se olisi ollut toinen asia. Ei\nhän silloinkaan olisi mitään sanonut, vaan olisi hänelle omituisella\nryhdillään asettanut asiat jotenkin toiseen järjestykseen: olisi\nitse lyöttäytynyt heidän seuraansa kerran tai pari, lähettänyt\nsitten jonkun kolmannen sijaansa, ja nuo kävelyt olisivat itsestään\nloppuneet.\n\nMutta että Olga kävi kävelyillä \"herra Oblomovin\" kanssa, istuskeli\nhänen kanssaan suuren salin nurkassa tai balkongilla ... mitäs\nvaarallista siinä oli? Oblomovhan oli jo kolmenkymmenen korvissa\noleva mies: ei suinkaan hän nyt tule puhumaan joutavia tytön kanssa\neikä antamaan hänelle mitään kirjoja... Ei mitään tämmöistä saattanut\ntoki juolahtaakkaan kenenkään päähän.\n\nSitäpaitsi oli tätikin kuullut, kuinka Stolz päivää ennen lähtöään\noli Olgalle toimittanut, ettei tämä sallisi Oblomovin torkkua eikä\nmaata, vaan kiusaisi häntä, hallitseisi häntä kuin tyranni, antaisi\nhänelle kaikenlaisia toimia -- sanalla sanoen: muokkaisi häntä oikein\naika tavalla. Ja häntä, itse tätiä, oli Stolz pyytänyt pitämään\nOblomovia silmällä, kutsumaan usein luokseen, raahaamaan kävelyille\nja retkille ja joka kerta häntä muistuttamaan, jos ei tämä puuhaisi\nulkomaille lähtöään. --\n\nOlga ei näyttäytynyt koko ajalla, kun Oblomov istui tädin kanssa, ja\naika kului vitkaan. Oblomovia alkoi jälleen polttaa ja vilustaa. Nyt\nhän jo arvasi syyn tähän muutokseen Olgassa. Ei hän tiennyt itsekään,\nmiksi tämä syy tuntui hänestä entistä raskaammalta.\n\nEdellisestä puuskasta oli hänestä tuntunut ainoastaan hirvittävältä\nja hävettävältä, mutta nyt tuntui sydänalassa niin raskaalta,\nkähmeältä, kylmältä ja alakuloiselta, ikäänkuin kostealla ja\nsateisella säällä. Hän oli antanut neidon ymmärtää että oli arvannut\ntämän rakkauden häneen, vieläpä kentiesi arvannut sen sopimattomaan\naikaan. Tämähän jo todella oli loukkaus, jota tuskin saattoi\nparantaa. Ja mitä sitten, jos vaikka sopimattomaan aikaankin, mutta\nvielä niin kömpelösti! Hänhän, Oblomov, oli suoraansanoen itserakas\ntolvana!\n\nHän oli hennonut säikäyttää tunnetta, joka niin kainona tykytti\ntuossa nuoressa, neitseellisessä sydämmessä; joka siihen niin\nvarovaisesti ja keveästi oli lehahtanut kuni lintunen oksalle:\nsyrjästä vain joku kahiseva ääni -- ja se lentää tiehensä.\n\nOblomov odotti jähmettyvällä vavistuksella, milloinka Olga tulee\npäivällispöytään, mitä ja kuinka tämä on puhuva ja kuinka katsova\nhäneen...\n\nHän tuli -- ja Oblomov ei voinut olla kummastelematta katsoessaan\nhäneen; hän tuskin tunsi tyttöä samaksi. Hänellä oli toiset kasvot,\nvieläpä äänikin oli vieras.\n\nNuori, luonnokas, tuo melkein lapsellinen hymy ei kertaakaan\nnäyttäynyt hänen huulillaan, ei kertaakaan hän nyt katsahtanut\nniin vapaasti ja avonaisesti noilla silmillään, joissa ennen aina\nilmeni jotain, kysyvää, neuvotonta tai yksinkertaista uteliaisuutta,\naivankuin ei hänellä enää olisi ollut mitään kysyttävää, mitään\ntiedustettavaa tai ihmeteltävää!\n\nHänen katseensa ei enää seurannut Oblomovin liikkeitä niinkuin ennen.\nTyttö katsoi häneen niinkuin jo aikoja sitten olisi hänet tuntenut\nja viimein oppinut ulkoa, ikäänkuin Oblomov ei olisi ollut hänelle\nmitään, vaan yhdentekevä niinkuin tuo parooni -- sanalla sanoen\naivankuin ei Oblomov olisi nähnyt häntä yhteen vuoteen ja tyttö sen\nvuoden kuluessa olisi kypsynyt ja muuttunut.\n\nPoissa oli tylyys ja eilinen harmi, hän laski leikkiä, vieläpä\nnaurahtelikin ja vastaili perinpohjaisesti kysymyksiin, joihin ei\nennen olisi mitään vastannut. Nähtävästi oli hän päättänyt pakoittaa\nitsensä tekemään mitä muutkin tekevät ja mitä ei ennen ollut tehnyt.\nSitä vapautta, joka ilman väkinäisyyttä salli ilmilausua kaikki,\nmitä mielessä liikkui, ei enää ollut. Mihin se kaikki niin äkkiä oli\nhuvennutkin?\n\nPäivällisen jälkeen lähestyi Oblomov tyttöä kysyen, eikö hän lähde\nkävelemään. Vastaamatta hänelle kääntyi Olga tätinsä puoleen\nkysymyksellä:\n\n-- Lähdemmekö _me_ kävelemään?\n\n-- Kunhan ei kauvas, -- vastasi täti. -- Käske antaa minulle\npäivänvarjostimeni.\n\nJa he lähtivät kaikin. Kävelivät hitaasti, katselivat etäisyyteen\npäin Pietaria, tulivat metsän rajaan, ja palasivat takaisin\nbalkongille.\n\n-- Te ette tänään taida olla laulutuulella? Pelkään pyytääkkin, --\nkysyi Oblomov odottaen, eikö tämä pingoitus jo lakkaa, eikö hilpeys\njälleen tyttöön palaa, eikö edes yhdessä sanassa, hymyssä tai\nlopuksi laulussa välähdä yhtä sädettä entisestä vilpittömyydestä,\navomielisyydestä ja luottamuksesta.\n\n-- On liian kuuma! huomautti täti.\n\n-- Ei haittaa, minä koetan, -- sanoi Olga ja alkoi laulaa romanssia.\n\nOblomov kuunteli eikä tahtonut uskoa korviaan.\n\nSe oli kuin joku muu: missä oli tuo entinen intohimoinen sävel?\n\nHän lauloi niin puhtaasti, niin säännöllisesti ja samalla niin ...\nniin ... kuin laulavat kaikki tytöt, kun heitä seurassa pyydetään\nlaulamaan: ilman viehätystä. Hänen sielunsa ei ollut laulun mukana\neikä kuulijassa värähtänyt yksikään hermo.\n\nViekasteleeko hän, teeskenteleekö hän, onko hän suutuksissaan\nvai mitä? Mahdoton on mitään arvata: hän katselee ympärilleen\nhyvänsuovasti, puhelee mielellään, mutta puhelee niinkuin laulaakin,\nniinkuin kaikki muutkin... Mitä tämä merkitsee?\n\nOblomov otti hattunsa ja odottamatta teenjuontiaikaa, alkoi\nhyvästellä.\n\n-- Käykää nyt useammin, -- sanoi täti: -- arkipäivinä olemme aina\nyksin, jos ei teidän vain tule ikävä, mutta sunnuntaisin on meillä\naina joku vieras -- silloin ette ikävysty.\n\nParooni nousi kohteliaasti ja kumarsi hänelle.\n\nOlga nyökäytti hänelle päätään niinkuin hyvälle tuttavalle, ja\nkun hän läksi, kääntyi tyttö ikkunaan päin, katseli sinne ulos ja\nkuunteli välinpitämättömästi Oblomovin etääntyviä askeleita.\n\nNämät kaksi tuntia ja seuraavat kolme neljä päivää ja moniaat viikot\ntekivät Olgaan syvän vaikutuksen siirtäen hänet kauvaksi eteenpäin.\nAinoastaan naiset ovat mahdolliset niin nopeaan voimien kukoistukseen\nja kaikkien sielunominaisuuksiensa kehitykseen.\n\nHän ikäänkuin kävi läpi elämän oppijakson, ei päivissä, vaan\ntunneissa. Ja jokaisen hetkenkin mitä pienimpine, tuskin huomattavine\nkokemuksineen ja tapauksineen, joka kuin lintu vilahtaa miehen nenän\neditse, sen sieppaa uskomattoman vikkelästi tyttö: hän seuraa sen\nlentoa etäisyyteen, ja lennon kaareva linja jääpi hänen muistoonsa\nhäviämättömin merkein, jonka vihjaukset hän tarkoin tuntee.\n\nSiinä, missä miehelle on tarpeen asettaa virstantolppa\npäällekirjoituksineen, siinä riittää naiselle ohisuhahtavan tuulosen\nääni, jonka ilma-aaltojen värinän korva tuskin eroittaa.\n\nMiksikä neitsyen kasvoille, jotka vielä viime viikolla olivat niin\nhuolettomat ja luonnollisen hilpeät, yht'äkkiä jostakin syystä\nlaskeutuu vakava ajatus? Ja millainen on tämä ajatus? Mitä se koskee?\nNäyttää kuin kohdistuisi tähän ajatukseen kaikki, miehen koko\najatusoppi, koko mietinnöllinen ja havainnollinen viisaustiede, koko\nelämän järjestelmä!\n\nSerkku, joka äsken on jättänyt hänet vielä veikeäksi tytöksi,\nlopettanut koulunsa ja saanut olkalaput takkiinsa, nähdessään hänet\nnyt rientää häntä vastaan iloisesti, aikoen kuten ennenkin taputella\nhäntä hartioille, pyöräyttää häntä kädestä, hypellä hänen kanssaan\npitkin tuoleja ja sohvia ... yht'äkkiä, katsahtaessaan tarkasti häntä\nkasvoihin, käy araksi, ottaa hämmästyneenä jonkun askelen syrjään ja\nkäsittää että hän itse on vielä -- pojan nulikka, mutta tyttö -- jo\ntäysi nainen.\n\nMistä tämä johtuu? Mitä on tapahtunut? Näytelmäkö? Meluava\nmullistusko? Vai joku uutinen, josta koko kaupunki puhuu?\n\nEi suinkaan: ei \"mamma\", ei \"onkkeli\", ei \"tantti\", ei \"lastenlikka\",\nei sisäpiika -- ei kukaan mitään tiedä. Eikä ollut aikaakaan mitään\ntapahtua: tyttö on tanssinut eilen-illalla vain pari masurkkaa ja\nmuutamia vastatansseja, ja hänen päätään on hiukan pakottanut: hän ei\nole oikein nukkunut yöllä...\n\nMutta sitten on jälleen kaikki silinnyt, ainoastaan kasvoihin\non tullut jotakin uutta: hänen katseensa on muuttunut, hän on\nlakannut nauramasta äänekkäästi, hän ei syö kokonaista päärynääkään\nkerrallaan, ei kertoile \"millaista heillä on kasvatuslaitoksella\"...\nSillä hän on myös lopettanut oppijaksonsa.\n\nNiinkuin \"serkku\" ei Oblomovkaan toisena eikä kolmantena päivänä\ntuskin tuntenut Olgaa ja katseli häntä arasti, vaan tämä katseli\nhäneen niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta ilman entistä\nuteliaisuutta, ilman entistä lempeyttä, vaan noin kuten muutkin.\n\n\"Mikä hänen on? Mitä hän nyt ajattelee ja miten tuntee?\" repivät\nkysymykset Oblomovia. \"Voi Jumala, en minä mitään ymmärrä!\"\n\nJa mitenpä hän olisi ymmärtänytkään, miten naisessa\nkehittyy se, mikä miehessä kehittyy kahdessakymmenessäviidessä\nvuodessa, kahdenkymmenenviiden professorin ja kirjaston avulla,\nmailman-maleksimisen jälkeen ja väliin jonkun sielun siveellisen\nhäviön välityksellä, ajatusten ja hiusten nuorteuden nuutumisella,\nse on: se että tyttö oli astunut itsetietoisuuden piiriin. Tämä\nastuminen oli hänellä käynyt hyvin keveästi ja helposti.\n\n\"Ei, tämä on raskasta ja ikävää! -- päätti hän. -- Minä muutan pois\nViipurinpuolelle, rupean tekemään työtä, lukemaan ja matkustan\nOblomofkaan ... yksin!\" -- lisäsi hän sitten syvästi alakuloisena.\n\"Ilman häntä! -- Jää hyvästi paradiisini, minun valoisa, hiljainen\nelämän ihanteeni!\"\n\nHän ei mennyt sinne neljään, viiteen päivään; ei lukenut, ei\nkirjoittanut, yritti vihdoin kävelylle, tuli pölyiselle tielle ja\npäätti että hänen on mentävä kauvemmas ja kiivettävä vuorelle.\n\n\"Mutta kuka hullu tämmöisessä kuumassa lähtee itseänsä raahaamaan!\"\nSanoi hän sitten itsekseen, haukotteli ja palasi takaisin,\nheittäytyi sohvalle ja nukahti raskaaseen uneen aivankuin olisi\nmaannut kaupunkiasunnossaan, pölyisessä huoneessa alaslaskettujen\nkäärekaihtimien takana.\n\nHän näki niin himmeitä unia. Kun hän heräsi -- oli hänen edessään\nkatettu pöytä, ruokana kylmää lientä ja hakattua lihaa. Sakariias\nseisoo siinä vieressä katsellen unisesti ikkunaan ja toisessa\nhuoneessa rämisyttää Anisja lautasia.\n\nOblomov nousi syömään ja syötyään istui ikkunan ääreen. Tuntui\nikävältä ja tylkeältä yhä olla näin yksin; ei haluttanut mitään tehdä\neikä minnekkään mennä.\n\n-- Katsokaapa, herra, naapurista ovat tuoneet tämän kissanpoikasen;\nettekö tarvitse? Tehän tiedustitte eilen, -- puheli Anisja aikoen\nhäntä huvittaa ja laski kissanpojan hänen polvilleen.\n\nOblomov alkoi silitellä kissanpoikaa, vaan kissanpojankin kera tuntui\nnyt niin ikävältä.\n\n-- Sakariias! -- lausui hän sitten.\n\n-- Mitä suvaitsette? -- virkkoi Sakariias vetelästi.\n\n-- Minä muutan tästä ehkä kaupunkiin pian, -- sanoi Oblomov.\n\n-- Mihin kaupunkiin! Eihän ole asuntoakaan vielä.\n\n-- No sinne Viipurinpuolelle.\n\n-- Mitäs se semmoinen on: muutella ehtimiseen toisesta paikasta\ntoiseen? -- vastasi Sakariias. -- Mitäs siellä kaupungissa on\nnähtävää? Mihei Andreitsh vai kuka?\n\n-- Täällä näes tuntuu niin epämukavalta...\n\n-- Senkö tähden tässä vielä kuormia kuljettelemaan? Herra siunatkoon!\nSiinä hommassa te vasta kokonaan menehtyisitte. Ja mihin lienee\njoutunut viime muutossa kaksi teekuppiakin ja lattiaharja? Jos ei\nvain Mihei Andreitsh niitä sinne lie korjannut, niin pelkäänpä että\novat kadonneet.\n\nOblomov oli vaiti. Sakariias meni ulos ja heti taas palasi takaisin\nraahaten muassansa kapsäkkiä ja matkalaukkua.\n\n-- Vaan mihinkäs nämät pannaan? -- kysyi hän potkaisten jalallaan\nkapsäkkiä. -- Myödäänkö pois vai mitä?\n\n-- Mitä sinä, oletko sinä hulluksi tullut? Minähän lähden ihan näinä\npäivinä ulkomaille! -- tiuskasi Oblomov.\n\n-- Vai ulkomaille! -- virkkoi Sakariias yht'äkkiä leveästi\nnaurahtaen. -- Vai ulkomaille, no hauskaa matkaa!\n\n-- Miksi se sinusta niin kumma on? Lähden kyllä ja sillä hyvä...\nPassikin minulla on valmiina, -- kehahti Oblomov.\n\n-- Vaan kukas teiltä siellä kengät kiskoo jalasta? huomautti\nSakariias pilkallisesti. -- Piikatytötkö vai ketkä? Hunningolle te\nsiellä joudutte ilman minua!\n\nHän remahti jälleen nauruun niin että poskiparta ja kulmakarvat\nvenähtivät syrjään.\n\n-- Sinä puhut vain tyhmyyksiä. Kanna ulos nämät ja mene tiehesi! --\nvastasi Oblomov harmistuneena.\n\nSeuraavana aamuna kello kymmenen, juuri kun Oblomov oli herännyt,\nkertoi Sakariias tarjotessaan tälle teetä että hän käydessään\nleipuripuodissa oli siellä tavannut neidin.\n\n-- Minkä neidin? -- kysyi Oblomov.\n\n-- Minkäkö? Iljinskajan neidin, Olga Sergejevnan.\n\n-- No? -- kysyi Oblomov kärsimättömästi.\n\n-- Ka, terveisiä laittoi ja kysyi: oletteko te terve ja mitä te\nteette!\n\n-- Mitäs sinä hänelle sanoit?\n\n-- Sanoin että olette terve ja että \"mitäpä hänellä muka olisi\ntekemistä?\"... -- vastasi Sakariias.\n\n-- Miksikä sinä aina lisäilet omia tyhmiä arvelultasi? -- huomautti\nOblomov. -- \"Mitäpä hänellä muka olisi tekemistä!\" Mistä sinä tiedät,\nmitä minulla on tekemistä? No, vieläkö muuta?\n\n-- Kysyi se vielä, missä te söitte päivällistä eilen?\n\n-- No?\n\n-- Minä sanoin että kotona ja että illallisenkin söitte, sanoin,\nkotona: \"Vaan syöpikös hän illallista laisinkaan?\" kysyi se neiti.\nMinä vastasin että kaksi kananpoikaa ainoastaan syöpi armollinen\nherra tavallisesti ja niin söi eilenillallakin.\n\n-- Pöl-l-löpää! -- karjasi Oblomov vihoissaan.\n\n-- Mikäs pöllöpää minä olen! eikös sitten muka ole totta? -- sanoi\nSakariias. -- Jos tahdotte, saatan näyttää teille vielä luutkin...\n\n-- Suuri pöllöpää! -- uudisti Oblomov. -- No, mitäs neiti siihen\nsanoi?\n\n-- Naurahti vain ja virkkoi sitten että \"mitenkäs hän niin vähän\nsyöpi?\"\n\n-- No voi sun toljaketta! -- tiuskui Oblomov. -- Olisit kai vielä\nkertonut että sinulla on tapana pukea paita minun päälleni nurinpäin.\n\n-- Siitä ei neiti mitään kysynyt, niin mitäpä minäkään olisin häntä\nselittänyt, -- vastasi Sakariias.\n\n-- Kysyikö hän vielä mitä muuta?\n\n-- Ka kysyi, mitä olette näinä päivinä toimitellut.\n\n-- No, mitäs sinä?\n\n-- Sanoin että: ette te mitään toimita, makailette vain.\n\n-- Ah hyvä-isä! ... huudahti Oblomov kovasti suutuksissaan ja nosti\nnyrkkinsä vasten ohimoitaan. -- Mene ulos! -- lisäsi hän uhkaavasti.\n-- Jos sinä vielä vasta uskallat mennä juoruamaan minusta sellaisia\ntyhmyyksiä, niin varohan vain itseäsi! Hyi iletystä -- mikä ihminen\nsinä olet!\n\n-- Pitäisikö minun sitten valehdella vanhoilla päivilläni vai mitä?\n-- puolustelihen Sakariias.\n\n-- Suu kiinni ja mene ulos! -- toisti Ilja Iljitsh. Sakariias ei\nollut nuhteista millänsäkään, kunhan herra vain ei käyttänyt \"ilkeitä\nsanoja\".\n\n-- Kerroin minä neidille vielä että te aijotte muuttaa\nViipurinpuolelle, -- lopetti Sakariias.\n\n-- Ulos! huusi Oblomov käskevästi.\n\nSakariias meni ja huokasi koko etehisen täydeltä, vaan Oblomov jäi\njuomaan teetä.\n\nHän joi teensä, vaan ei suuresta leipäläjästä syönytkään tällä\nkertaa muuta kuin yhden ainoan rinkelin, pelosta että Sakariias\njälleen siitä menisi hävyttömästi kertomaan. Sitten sytytti hän\nsikarin ja istahti pöydän ääreen, levitti jonkun kirjan eteensä, luki\nyhden sivun ja tahtoi kääntää lehteä, vaan kirja näkyikin olevan\nauki-leikkaamaton.\n\nOblomov alkoi repiä lehteä auki sormellaan, vaan tästä lehden reunat\ntulivat repaleisiksi, ja kirja ei sattunut olemaankaan oma, vaan\nStolzin, joka oli sangen tarkka ja arka kirjoistaan, niin että Jumala\nvarjelkoon. Miten tahansa tämä asettikin paperinsa, lyijykynänsä\nja kaikki pikkukapineensa -- niin siinä järjestyksessä ne sitten\npysyivät.\n\nTässä olisi tarvinnut olla luinen paperiveitsi, vaan sitä ei ollut;\nolisi tietysti voinut myös pyytää pöytäveistä, mutta Oblomov piti\nparempana panna kirjan paikoilleen ja pötkiä sohvaan. Juuri kun hän\nnojasi kädellään pehmeätä tyynyä vasten mukavammin paneutuakseen\npitkälleen, astui Sakariias sisään.\n\n-- Pyysihän se neiti teitä myös tulemaan sinne... No, mikä sen nimi\nnyt olikaan ... kah! ... -- ilmoitti hän.\n\n-- Miksi et sitä äskettäin sanonut, kaksi tuntia sitten? -- kysyi\nOblomov hätäisesti.\n\n-- Tehän tuota käskitte ulos ettekä antanut loppuun puhua ... --\nvirkkoi Sakariias.\n\n-- Sinä turmelet minut, Sakariias! -- kivahti Oblomov vimmastuneena.\n\n\"No, nyt on taas tuisku tulossa!\" ajatteli Sakariias kääntäen\nvasemmanpuolisen poskipartansa päin herraansa ja tuijottaen seinään:\n\"samaa lajia kuin tuonoin ... kyllä sillä kieli kääntyy!\"\n\n-- Minnekkä tulemaan? -- kysyi Oblomov.\n\n-- Ka sinne, kuinka ne nyt sitä nimittävät. Ka sinne rekkooliin, niin\nkai se oli...\n\n-- Puistoon varmaan? -- kysyi Oblomov.\n\n-- Puistoon, aivan niin, vähän romineeraamaan jos -- niinkuin sopii:\n\"minä\" sanoi hän: \"olen siellä\"...\n\n-- Pue siis sukkelaan päälleni!\n\nOblomov laukkasi läpi koko puiston, kurkisteli telttaverhojen taa,\nlehtimajoihin, pensaisiin -- ei näkynyt Olgaa. Hän lähti kävelemään\nsitä käytävää, jolla tunnustus oli tapahtunut ja siellä hän tapasikin\nOlgan penkillä, ei kaukana siitä paikasta, jossa tämä oli taittanut\nsyreeninoksan ja sitten viskannut maahan.\n\n-- Minä jo luulin ettette enää tulisikkaan, -- sanoi Olga lempeästi.\n\n-- Ja minä olen jo kauvan hakenut teitä läpi koko puiston, -- vastasi\nOblomov.\n\n-- Minä tiesin että hakisitte, vaan istuin tahallani tänne, tämän\nkäytävän varrelle ja ajattelin että te ihan varmaan sitä kuljette.\n\nOblomov yritti kysyä: \"miksi te niin ajattelitte?\" mutta\nkatsahdettuaan häneen, ei kysynytkään mitään.\n\nSillä neidon kasvot olivat toisellaiset, eivät sellaiset kuin\ntuonoin, kun he tätä samaa käytävää kulkivat, vaan sellaiset kuin\nhän ne oli nähnyt viime kerralla kotona, mikä niin ahdistavasti\noli Oblomoviin vaikuttanut. Hänen lempeytensäkin oli ikäänkuin\npidätettyä, koko kasvojen ilme niin keskittynyttä ja määriteltyä,\nja Oblomov näki ettei hänen kanssaan enää saattanut leikkiä\narvoituksilla, viittauksilla eikä avomielisillä kysymyksillä, vaan\nettä tämä lapsellinen, hilpeä ajanjakso nyt oli läpieletty.\n\nSiihen, mikä ennen ilman sanoja oli heidän välillään ratkaistu,\nsiihen oli enää, taivasties, mistä syystä, mahdoton palata.\n\n-- Miksi ei teitä ole pitkään aikaan näkynyt? -- kysyi Olga.\n\nOblomov ei vastannut. Hänen teki mieli vuorostaan jotenkin kiertäen\nantaa toisen ymmärtää että heidän suhteidensa salainen viehätys oli\nkadonnut, että häntä vaivaa tämä jäykkyys, jolla hän, Olga, oli\nitsensä ympäröinyt kuin pilvellä, ikäänkuin olisi sulkeutunut omaan\nitseensä, niin ettei miesparka tiennyt, kuinka olla ja käyttäytyä\nneitoa kohtaan.\n\nMutta Oblomov tunsi myös että pieninkin viittaus tähän herättää\nOlgassa kummastuksen katseen ja lisää sitten kylmyyttä seurustelussa,\nehkäpä vielä kokonaan hävittää sen osanoton kipinän, jonka hän alussa\nniin varomattomasti oli sammuttanut. Hänen täytyi se jälleen lietsoa\ntuleen, hiljaa ja varovaisesti, mutta kuinka oli tämä oikeastaan\ntehtävä -- sitä hän todellakaan ei tiennyt.\n\nHän käsitti himmeästi että Olgasta oli tullut aika ihminen ja että\ntämä oli häntä melkein kuin ylempänä ettei tästälähtien voi palata\ntakaisin lapselliseen keskinäiseen luottamukseen, vaan että heidän\nedessään on Rubicon, ja menetetty onni sen toisella rannalla. Siitä\non ylipäästävä.\n\nMutta miten? Yksinkö hänen on mentävä? Olga käsitti selvemmin kuin\nOblomov, mitä tämän sisässä, tapahtuu ja sentähden oli ylipaino hänen\npuolellaan. Hän oli katsellut avonaisesti tämän sieluun, oli nähnyt\nkuinka tunne sikisi tämän sielun pohjalla, kuinka se siellä leikki ja\nriehui ja pulpahti esiin, ja kuinka naisellinen viekkaus ja keimailu\n-- nuot Sonitshkan aseet -- olisivat olleet turhat, sentähden ettei\nedessä ollut mitään taistelua.\n\nHän näki myös sen että, huolimatta omasta nuoruudestaan, ensimmäinen\nja pää-osa tässä lemmenleikissä kuului hänelle, vaan että\nOblomovin puolelta oli odotettavissa ainoastaan syviä tunnelmia,\nlaiskan-nautinnollista nöyryyttä, ikuista sopusointua rakastettunsa\njokaisen valtimontykytyksen välillä, mutta ei mitään tahdon liikettä,\nei mitään toimeenviepää ajatusta.\n\nSilmänräpäyksessä punnitsi hän valtansa Oblomovin suhteen ja\nhäntä viehätti tämä tietäviittavan tähden johto, tämä oleminen\nvalonsäteenä, joka heijastuu tyynenä-päilyvän järven syvyyteen. Hän\nriemuitsi omasta etevämmyydestään tässä kaksintaistelussa.\n\nTässä komediassa tai tragediassa, miten sitä sitten nimitettäneekin,\nesiintyy kumpikin toimiva henkilö melkein aina yhtäläisenä joko\nahdistajana ja ahdistajattarena tai uhrina.\n\nNiinkuin jokainen etevintä osaa näyttelevä nainen, niin Olgakin\ntässä ahdistajattaren osassaan, jos kohta vähemmin kuin muut ja\nitsetajuttomasti, ei kuitenkaan voinut olla kieltämättä itseltään\nnautintoa kissan tavoin hiukan leikkimästä Oblomovin kanssa.\nVäliin hänessä odottamattoman oikullisesti syntyi tulinen tunteen\npuuska, vaan sitten hän yht'äkkiä jälleen jäykistyi ja salautui\nomaan itseensä, mutta kaikista enin ja useimmin työnsi hän häntä\nkauvemmaksi eteenpäin, tietäen ettei Oblomov itsestään ota\naskeltakaan, vaan jääpi liikkumattomaksi siihen paikkaan, mihin\ntoinen hänet suvaitsee jättää.\n\n-- Oletteko ollut työssä? kysyi Olga ommellen jotakin kanavakankaan\nsiekaletta.\n\n\"Sanoisin olleeni, vaan se peijakkaan Sakariias!\" kurisi Oblomovin\nkurkussa.\n\n-- Niin, olen vähän lueskellut, -- sanoi hän huolimattomasti.\n\n-- Mitä niin, jotain romaaniako? -- kysyi Olga ja loi häneen silmänsä\nnähdäkseen, millaisella naamalla toinen oli valehteleva.\n\n-- En, minä en juuri lueskele romaaneja, -- vastasi Oblomov sangen\nrauhallisesti: -- olen nykyisin lukenut \"Suurten keksintöjen\nhistoriaa\".\n\n\"Jumalan kiitos\", ajatteli hän, \"että tänään vilkaisin edes yhden\nlehden kirjasta!\"\n\n-- Venäjän kielelläkö? -- kysyi neito.\n\n-- Ei, englanninkielellä.\n\n-- Ai, te luette siis englanninkielisiä kirjoja?\n\n-- Vaivaloisesti, mutta luen kuitenkin. -- Vaan ettekös te ole\nkäynyt jollakin asialla kaupungissa tällä aikaa? kysyi Oblomov\nhämmentääkseen keskustelun kirjoista.\n\n-- En, minä olen ollut koko ajan kotona. Minä istun aina täällä,\ntämän lehtokäytävän varrella käsityötäni tekemässä.\n\n-- Ainako täällä?\n\n-- Niin, minua miellyttää suuresti tämä puistotie ja olen kiitollinen\nteille että te sen minulle osoititte: täällä ei kulje juuri ketään\nmuita...\n\n-- En minä tätä teille osoittanut, -- keskeytti Oblomov: -- mehän\nkohtasimme toisemme molemmat sattumalta täällä, muistatteko?\n\n-- Niin, todellakin. He olivat hetken vaiti.\n\n-- Teidän näärännäppynne on tainnut jo kokonaan kadota? -- kysyi\nneito yht'äkkiä katsahtaen suoraan Oblomovin oikeaan silmään.\n\nTämä karahti punaiseksi.\n\n-- Niin on tällä kertaa... jumalankiitos, -- änkytti hän.\n\n-- Teidän pitää voidella miedolla viinillä, kun vasta alkaa silmäänne\nsyhyä, -- jatkoi neito: -- silloin ei tule näärännäppyjä. Sen keinon\non minulle hoitajatar ennen neuvonut.\n\n\"Miksikähän tuo niin paljon pitää melua näistä näärännäpyistä?\"\najatteli Oblomov itsekseen.\n\n-- Älkääkä syökö illallista, -- lisäsi neito totisesti. \"Se\nhirtehisen Sakariias!\" pulpahti Oblomovin kurkussa raivokas sadatus\nSakariiakselle.\n\n-- Tarvitsee vain syödä illoilla runsaasti, -- jatkoi neito\nkohottamatta silmiään ompeluksesta: -- ja maata kolmisen päivää,\nvarsinkin seljällään, niin välttämättä tulee näärännäppy silmään.\n\n\"Pöl-l-lö!\" jyrähti Oblomovin sisässä uhkaus Sakariiakselle.\n\n-- Mitä te ompelette? -- kysyi hän katkaistakseen edellisen\nkeskustelun.\n\n-- Soittokellon nauhaa, -- selitti neito kierittäen auki kanavakäärön\nja näyttäen hänelle kukkakaavaa: -- se tulee paroonille. Onko se\nkaunis?\n\n-- Niin, sangen kaunis, kukkakaava on vallan miellyttävä. Onko siinä\nsyreeninoksa?\n\n-- Siltä näyttää... niin, -- vastasi neito huolimattomasti. -- Minä\nvalitsin tämän kaavan umpimähkää, mikä ensiksi käteen sattui...\n\nJa punastuen hiukkasen, kääri hän sukkelasti kanavakankaan kokoon.\n\n\"On se kuitenkin ikävä, jos tätä näin jatkuu, jos hänestä on mahdoton\nsaada mitään selvää\", ajatteli Oblomov: \"joku toinen -- esimerkiksi\nStolz, saisi kyllä, vaan minä en osaa.\"\n\nHän synkistyi ja tuijotti uneliaasti ympärilleen. Olga katsahti\nhäneen ja asetti sitten ompeluksensa pieneen koppaseen.\n\n-- Mennään kävelemään tuonne lehdon laitaan, -- sanoi hän antaen\nkopan Oblomovin kannettavaksi ja levittäen itse päivänvarjostimensa\nja oikaisten vaatteensa läksi astumaan. -- Miksi ette ole iloinen? --\nkysyi hän.\n\n-- En tiedä, Olga Sergejevna. Ja mitäpä syytä minulla olisikaan olla\niloinen? Ja millä tavalla?\n\n-- Olkaa toimessa ja seurustelkaa useammin ihmisten kanssa.\n\n-- Toimessa? Olla toimessa voipi silloin kun on joku tarkoitusperä.\nMikä tarkoitusperä minulla olisi? Ei sitä ole.\n\n-- Tarkoitusperä on -- elää.\n\n-- Vaan kun ei tiedä, miksikä elää, niin elää kituuttaa päivästä\npäivään: iloitsee että päivä on mennyt ja että yö on tullut, ja vielä\nunissaankin yhä hautoo ikävää kysymystä, miksikä on elänyt tämänkin\npäivän ja mitä varten tulee elämään taas huomenna...\n\nOlga kuunteli vaijeten, silmissä ankara katse; hänen rypistetyissä\nkulmakarvoissaan piili tylyyttä ja hänen suupielissään kiemurteli\nkuni käärme -- jotain luottamatonta, jotain halveksivaa...\n\n-- Mitä varten on elänyt! -- toisti hän. -- Voipikos _kenenkään_\nihmisen olemassa-olo olla tarpeeton?\n\n-- Voipi. Esimerkiksi minun, -- sanoi Oblomov.\n\n-- Ettekös siis vielä tähän asti tiedä, missä teidän elämänne\ntarkoitus on? -- kysyi neito pysähtyen. -- En usko teitä: te\npanettelette vain omaa itseänne, muuten ette ansaitseisi elämää...\n\n-- Minä olen jo mennyt ohi sen paikan, jossa sen olisi pitänyt olla,\nja edessäpäin ei enää ole mitään.\n\nHän huokasi, vaan Olga hymähti.\n\n-- Eikö mitään? -- uudisti hän kysyväisesti, nyt vilkkaasti,\nhilpeästi, naurusuin ikäänkuin uskomatta häntä ja nähden että hänellä\noli jotakin edessäpäin.\n\n-- Uskaltakaapas vielä kerran, -- jatkoi neito: -- vaan niin se on\nkuin minä tiedän!\n\nHän asteli hiljaa eteenpäin pää kumarassa.\n\n-- Mitä varten, ketä varten minä eläisin? -- puheli Oblomov kävellen\nhänen perässään. -- Mitäpä minä etsisin, mihin suuntaisin ajatukseni\nja aikomukseni? Elämäni kukoistus on kuihtunut, jäljellä ovat vain\norjantappuran-okaat.\n\nHe hiljensivät käyntiään. Olga kuunteli hajamielisesti, taittoi\nsivumennen syreenistä oksan ja katsomatta antoi sen hänelle.\n\n-- Mikä tämä? -- kysyi Oblomov kiiruusti.\n\n-- Näettehän: oksa.\n\n-- Mikä oksa? -- uteli Oblomov katsoen häneen silmät suurina.\n\n-- Syreeninoksa.\n\n-- Tiedän ... mutta mitä se merkitsee?\n\n-- Elämän kukoistusta ja ... Oblomov pysähtyi ja Olga myös.\n\n-- Ja? ... -- uudisti Oblomov kysyväisesti.\n\n-- Minun harmiani, -- sanoi neito katsoen suoraan Oblomovin silmiin,\nkeskittynein katsein, ja hymy hänen huulillaan ilmaisi että hän tiesi\nmitä tekee.\n\nLäpitunkemattomuuden pilvi oli lentänyt pois hänen otsaltaan. Hänen\nkatseensa oli puhuva ja selvä. Hän oli ikäänkuin tahallaan aukaissut\nmäärätyn sivun kirjassa ja salli nyt vapaasti läpilukea salaisen\npaikan.\n\n-- Ehkä voin minä siis toivoa... -- sanoi Oblomov äkkiä punastuneena.\n\n-- Kaikkea! Mutta...\n\nOlga ei sanonut enempää.\n\nOblomov elostui silmänräpäyksessä. Olgakaan vuorostaan ei ollut\nenää tuntea häntä samaksi: niin äkisti olivat nuo utuiset, uniset\nkasvot muuttuneet, silmät ikäänkuin nyt vasta auvenneet ja poskille\nilmaantunut leikkivä puna. Aatteet olivat ikäänkuin liikahtaneet\npaikaltaan ja silmistä leimahteli toivoa ja tahtoa. Ja Olga luki\nmyös selvästi näistä mykkien kasvojen piirteistä sen että nyt oli\nOblomoville yht'äkkiä ilmestynyt elämän tarkoitusperä.\n\nElämä, elämä avautuu minulle jälleen, -- puheli Oblomov kuni\nhuumaavassa unessa: -- tuossa se on teidän silmissänne, teidän\nhymyilyssänne, tässä \"syreeninoksassa, Casta divassa ... se on kaikki\ntäällä\"...\n\nNeito pudisti päätään.\n\n-- Ei, ei kaikki... toinen puoli vain.\n\n-- Parempi puoli?\n\n-- Olkoon, -- sanoi neito.\n\n-- Missäs on toinen puoli? Mitä vielä tämän jälkeen?\n\n-- Etsikää!\n\n-- Miksikä?\n\n-- Ettette kadottaisi toista puolta, -- lausui neito, tarjosi hänelle\nkätensä ja he läksivät kotiin päin.\n\nVuoroin riemastuksissaan, vuoroin salaa heitti Oblomov katseensa\nOlgan kauniiseen päähän, vartaloon, kiharoihin ja puristeli\nsyreeninoksaa käsissään.\n\n-- Tämä kaikki on minun! Minun! -- hoki hän haaveksivasti uskomatta\nitsekään itseään.\n\n-- Ette taida muuttaa Viipurinpuolelle? -- kysyi Olga, sitten kun he\nerosivat.\n\nOblomov naurahti eikä kotiin tultuaan edes haukkunut Sakariiastakaan\npöllöpääksi.\n\n\n\n\n9.\n\n\nNäistä ajoista alkaen ei Olgassa enää tapahtunut äkillisiä muutoksia.\nHän pysyi tasaisena ja rauhallisena tätinsä luona sekä seuraelämässä,\nmutta eli ja tunsi elämänsä ainoastaan Oblomovin kanssa. Hän ei\nenää keneltäkään kysellyt, mitä oli tehtävä, miten meneteltävä eikä\nvedonnut aatteissaan Sonitshkan kokemustietoihin.\n\nSitä mukaa kuin elämän valovaihteet tai tunnelmat avautuivat hänen\neteensä, sitä mukaa hän tarkoin tutki noita ilmiöitä, kuunteli\nherkästi vaistonsa ääntä, uskoi epäilyksettä varastossansa oleviin\nhavainnoihin sekä kulki varovasti eteenpäin jalallaan koetellen sitä\nmaaperää, jota hänen oli astuminen.\n\nKeneltäpä hän olisikaan mitään kysellyt. Tädiltäkö? Mutta tämähän\nkosketteli sellaisia kysymyksiä niin kepeästi ja liukkaasti\nettei Olgan koskaan onnistunut hänen lausunnoistaan saada mitään\nmietittävää tai muistiin pantavaa. Ja Stolz oli poissa. Oblomoviltako\nsiis? Mutta tämähän oli jonkunlainen Galathea, jonka suhteen hän itse\ntuli olemaan Pygmalion.\n\nHänen elämänsä oli täydentynyt niin hiljaa ja kaikkien\nmerkillepanematta, että hän sai elää tässä uudessa mailmassaan\nherättämättä mitään huomiota, ilman että mitkään kiihkot ja\nahdistukset pääsivät näkyviin. Hän teki samaa kuin ennenkin kaikille\nmuille, mutta teki kaiken toisella tavalla.\n\nKävipä hän joskus ranskalaista näytelmääkin katsomassa, mutta\nkappaleen sisällyksessä näki hän nyt yhtymäkohtia oman elämänsä\nkanssa, ja jotain kirjaa lukiessa saattoi hän siinä tavata rivejä,\njotka ehdottomasti olivat ikäänkuin hänen oman henkensä kipunoita;\npaikoin välähteli ikäänkuin hänen omien tunteidensa tulta ja\nsilmä saattoi kohdata edellisenä iltana sanottuja sanoja siinä\nkirjoitettuina, aivankuin olisi tekijä ollut kuulemassa, kuinka juuri\nhänen sydämmensä nykyisin tykytti.\n\nMetsässä seisoivat samat puut kuin ennenkin, mutta niiden huminassa\nilmeni nyt erikoinen aate; hänen ja niiden välillä syntyi nyt elävä\nsopusointu. Lintuset eivät enää pyrähdelleet eivätkä viserrelleet\nniin tavallisesti, vaan kaikki ikäänkuin puhelivat keskenään jostakin\nerikoisesta; ja kaikki muukin puheli hänen ympärillään, kaikki\nvastaili hänen tunnelmiinsa, ja kun kukkanen kedolla avasi umpunsa,\nniin hän oli kuulevinaan sen hengityksen.\n\nHänen elämänsä ilmeni myös unissa, mitkä esiintyivät jonkunlaisina\nnäkyinä, kuvina, joiden kanssa hän väliin ääneensä puheli... ne\nkertoilivat hänelle jotakin, mutta niin himmeästi ettei hän mitään\nymmärtänyt; hän ponnisti haastellakseen niiden kanssa ja kyselläkseen\nniiltä jotakin, mutta huomasi itsekkin haastelevansa jotakin\nkäsittämätöntä. Ainoastaan Katja ilmoitti hänelle aamuisin, että\nneiti oli usein unissaan puhunut.\n\nHän muisti Stolzin ennustukset. Tämä oli monesti hänelle\nsanonut, ettei hän vielä ollut herännyt elämään, ja hän oli\ntoisinaan loukkautunut siitä, miksikä Stolz piti häntä sellaisena\ntytön-letukkana, vaikka hän jo oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen.\nMutta nyt hän ymmärsi, että ystävä oli ollut oikeassa ja että hän nyt\nvasta oli alkanut elää.\n\n-- Kuulkaa, silloin kun kaikki voimat teidän elimistössänne alkavat\nleikkiä, silloin elämäkin teidän ympärillänne alkaa leikkiä ja te\nsaatte nähdä sellaista, mille silmänne nyt ovat ummessa, saatte\nkuulla, mitä nyt ette voi kuulla: teidän hermojenne värinä alkaa\nsoimaan, te kuulette humua ilmasta, kuulette kuinka ruoho kasvaa.\nOdottakaa, älkää kiirehtikö, se aika tulee itsestään! -- oli Stolz\nuhkaillut.\n\nJa se oli nyt tullut.\n\n\"Tämä nyt nähtävästi on sitä voimien leikkiä, sitä elimistön\nelpymystä...\" ajatteli Olga herkästi seuraten ennenkuulumatonta\nvärinää ja tarkoin ja arasti tunnustellen jokaista heräävän voiman\nuutta ilmausta.\n\nEi hän heittäytynyt haaveilun valtaan eikä antanut itseänsä\nhemmoitella lehtien äkillisen lipinän, öisten näkyjen tai\nsalaperäisen kuiskutuksen, kun joku yöllä ikäänkuin kumartui hänen\nylitsensä ja kuiskasi korvaan jotakin epäselvää ja käsittämätöntä.\n\n-- Ne ovat vain hermot! -- hoki hän joskus hymyillen läpi kyynelten,\ntuskin voittaen kauhunsa ja hilliten herkistyneiden hermojensa\ntaistelua näiden heräävien voimiensa kanssa.\n\nJa neito nousee vuoteeltaan, juopi lasillisen vettä, avaa ikkunan,\nkastelee kasvojansa pyyhkeellä ja havahtuu niin unelmistaan\nvalveille. --\n\nMutta Oblomov se herätessään näkee mielikuvituksessaan heti\nensimmäisenä Olgan kuvan koko vartaloineen ja syreeninoksa käsissään.\nHän on nukahtanut Olgaa ajatellen, käynyt kävelemässä ja lukenut...\nyhä ja jokapaikassa muistellen vain Olgaa.\n\nHän on aatteissaan loppumattomassa keskustelussa Olgan kanssa\npäivät ja yöt. \"Suurten keksintöjen historiaa\" lukiessaan on hän\nhuomaavinaan eräitä uusia ilmiöitä Olgan ulkomuodossa ja luonteessa,\nlöytää kirjasta mukavia sanoja odottamattomiin kohtauksiin\nneidon kanssa tai tietoja, kuinka voi lähettää kirjan hänelle ja\nhämmästyttää häntä.\n\nKun hän on saanut Olgan kanssa persoonallisesti puhella, jatkaa\nhän sitä puheluaan vielä kotonaankin, niin että Sakariias väliin\ntulee sisään, kun Oblomov erittäin hellällä ja pehmeällä äänellä,\nsamanlaisella, jolla keskustelee Olgan kanssa, lausuu tälle\nesimerkiksi että:\n\n-- Sinä kaljupää piru, taas olet tuonut minulle ihan\nkiilloittamattomat kengät: katsohan etten anna sinulle kyytiä...\n\nMutta hänen huolimattomuutensa oli hänestä häipynyt siitä hetkestä\nsaakka kun Olga ensi kerran hänelle lauloi. Oblomov ei enää elänyt\nentistä elämäänsä, jolloin hänelle oli yhdentekevää, makasiko\nseljällään ja tuijotteli seinään, istuiko hänen luonaan Aleksejev vai\nistuiko itse Ivan Gerasimovitshin tykönä -- ne olivat menneet nuo\najat, jolloin hän ei ketään eikä mitään odottanut, ei päivältä eikä\nyöltä.\n\nNyt oli päivällä ja yöllä, joka aamu- ja iltahetkellä oma muotonsa\ntäynnänsä riemuitsevaa loistetta tai värittömyyttä ja hämärää,\naina sen mukaan, täyttikö nämät hetket tunne Olgan läsnäolosta vai\nvierivätkö ne ilman häntä ja siis hitaasti ja ikävästi.\n\nKaikki tämä kuvastui hänen olemuksessaan. Oblomovin aivoissa\noli verkko jokahetkellisiä harkintoja, arveluita, aavistuksia,\ntietämättömyyden ahdistuksia, ja kaikki johtui siitä kysymyksestä,\nnäkeekö vai eikö hän näe tänään Olgaa? Ja jos hän hänet tapaa, niin\nmitä Olga sanoo ja mitä Olga tekee? Kuinka tämä häntä katselee, mitä\ntoimitettavaa hänelle antaa, mitä häneltä kyselee ja onko sitten\ntyytyväinen häneen vai ei? Kaikki nämät mietinnöt muodostuivat nyt\nhänen elämänsä oleellisiksi kysymyksiksi.\n\n\"Ah, jos saisi tuntea ainoastaan tätä lemmen lämpöä eikä kokea sen\nlevottomuutta!\" haaveksi hän. \"Voi sentään, elämä repii sittenkin\nja polttaa, vaikka mihin pakeneisi! Kuinka paljon uutta liikettä ja\npuuhaa on siihen yht'äkkiä tunkeutunutkaan. Rakkaus -- se on kaikista\nvaikein elämän koulu.\"\n\nOblomov oli jo läpilukenut muutamia kokonaisia kirjoja ja Olga oli\npyytänyt hänet aina kertomaan niiden sisällyksen sekä kuunteli\nuskomattomalla kärsivällisyydellä hänen selontekojaan niistä.\nOblomov sai myös kirjoittaneeksi joitakuita kirjeitä kotikyläänsä,\nsai entisen tilanhoitajansa vaihdetuksi toiseen ja ryhtyi Stolzin\nvälityksellä asioihin erään naapurikyläläisen kanssa. Vieläpä\nolisi hän itse matkustanut kotikyläänsä asti, jos olisi pitänyt\nmahdollisena Olgan tähden lähteä pois.\n\nIllallisen syönnin jätti hän pois, ja nyt hän ei kahteen viikkoon ole\ntietänyt mitä merkitsee paneutua maata päivällä.\n\nParin-kolmen viikon aikana ajelivat ja katselivat he Pietarin kaikki\nympäristöt. Täti ja Olga, parooni ja Oblomov ilmestyivät kaupungin\nulkopuolella pidettäviin konsertteihin ja muihin suuriin juhliin.\nTuumiskeltiinpa jo matkustaa yhdessä Suomeenkin, Imatraa katsomaan.\n\nMitä koskee Oblomoviin, niin hän tosin ei milloinkaan olisi liikkunut\nkauvemmaksi puiston rajoja, vaan Olga se kaiken keksi ja sai aikaan,\nja jos Oblomov ehdotukseen lähteä jonnekkin antoi vähäänkään\nepäilyttävän vastauksen, niin silloin sitä vasta varmasti retki\npantiinkin toimeen. Ja silloin ei Olgan hymyilystä tahtonut loppua\ntulla. Viiden virstan alueella ympäri huvilaa ei ollut sitä mäen\nkumpuraa, jolle ei Oblomov jo muutamia kertoja olisi kiivennyt.\n\nSillävälin kasvoi ja kehittyi heidän keskinäinen välinsä. Olga alkoi\nkukoistaa sitä myöten kuin tunteensa kypsyivät. Hänen silmiinsä tuli\nlisää hohdetta ja hänen liikkeisiinsä enemmän suloa, hänen povensa\npaisui täyteläiseksi ja sydän aaltoili ryhdikkäästi rinnassa.\n\n-- Sinä olet kaunistunut täällä maalla, Olga, -- sanoi täti hänelle\nja parooninkin hymyssä ilmeni sama kohteliaisuuden lause.\n\nPunastuen kallisti Olga päänsä tädin hartiolle, ja tämä taputti häntä\nhyväillen poskelle. --\n\n-- Olga, missä olet Olga? huusi Oblomov kerran varovaisesti ja miltei\nkuiskaamalla erään vuoren alta, jonka juurella Olga oli määrännyt\nyhtymäpaikan ennen kävelylle menoa.\n\nVastausta ei kuulunut. Oblomov katsoi kelloaan.\n\n-- Olga Sergejevna? -- lisäsi hän sitten ääneensä.\n\nHiljaisuus.\n\nOlga näet istui vuorella, kuuli huudon, vaan pidättäen nauruaan oli\nvaiti. Häntä halutti pakoittaa Oblomovin kiipeämään vuorelle.\n\n-- Olga Sergejevna! -- huutaa kajautti hän suurella äänellä\ntunkeutuen pensasten läpi puoliväliin vuoren rinnettä, koettaen\nkatsoa ylöspäin. \"Puoli-kuusihan hän määräsi\", mutisi hän itsekseen.\n\nOlga ei voinut kauvemmin pidättää, vaan pyrskähti nauruun.\n\n-- Olga, Olga! Ah, sielläkö olette? -- huudahti Oblomov iloisesti\nulvahtaen ja kiipesi vuorelle.\n\n-- Huh! Kylläpäs teille päähän pistää, kun piiloudutte vuorelle! --\nläähätti hän ja istuutui Olgan viereen. -- Kiusataksenne minua te\nitsekkin näin kiusaatte itseänne.\n\n-- Mistä te tulette? Kotoaka suoraan? -- kysyi neito.\n\n-- En, minä menin ensin teille, vaan siellä sanottiin että olitte jo\nlähtenyt.\n\n-- Mitä olette tänään tehnyt? -- kysyi Olga.\n\n-- Tänään olen...\n\n-- Riidellyt Sakariiaksen kanssa? -- auttoi neito häntä sanomaan.\n\nOblomov naurahti tälle ikäänkuin aivan mahdottomalla asialle.\n\n-- En suinkaan, minä olen lukenut erästä _Revue'_tä. Mutta kuulkaapa,\nOlga...\n\nVaan ei hän mitään sanonutkaan, siirtyi ainoastaan likemmäksi Olgan\nviereen ja syventyi tarkastamaan hänen kasvojaan sivultapäin ynnä\nkäsien liikuntaa edestakaisin, kun neito vuoroin työnsi neulan\nkanavakankaaseen ja taas vetäsi sen siitä ulos. Hän suuntasi Olgaan\nniin palavan katseen kuin olisi se ollut polttolasi, voimatta\nirroittaa silmiään hänestä.\n\nItse ei hän hievahtanut paikaltaan, ainoastaan tuo katse se\nkäännähteli milloin oikealla, milloin vasemmalle, milloin alas,\nriippuen siitä, miten neidon kätönen liikkui. Oblomov oli kuin\nkovassa työssä: verenkierto oli kiihtynyt, valtimo löi kaksikertaa\nkiivaammin, ja sydän tykytti -- kaikki tämä teki niin voimakkaan\nvaikutuksen että hän hengitti ja huohotti hitaasti ja raskaasti\naivankuin hengitetään mestauksen edellä tai korkeimman henkisen\nhekkuman silmänräpäyksinä.\n\nHän istui mykistyneenä eikä edes voinut liikahtaa, ja hänen\nheltymyksestä kosteat silmänsä pysyivät torjumattomasti tähdättyinä\nlemmittyyn naiseen.\n\nNeito heitti silloin tällöin syvän katseen Oblomoviin lukien tämän\nkasvojen piirteistä avomielisen tunnustuksen ja ajatteli itsekseen:\n\"Hyvä Jumala sentään, kuinka hän minua rakastaa! Kuinka hän on hellä,\nkuinka hän on hyvä!\" Ja ihaillen ylpeili hän tästä miehestä, joka oli\nheittäytynyt hänen jalkojensa juureen ja oli hänen vaikutuksestaan\nnäin muuttunut!\n\nVertauksellisten vihjausten silmänräpäys, merkitsevien hymyilyjen\nja syreeninoksien aika se oli nyt takaisin palaamattomasti mennyt\nmenojaan. Lempi oli kehittynyt kiinteämmäksi ja vaativaisemmaksi, oli\nruvennut muuttumaan jollakin tavalla velvoittavaksi, ja keskinäisiä\noikeuksia alkoi jo ilmaantua. Molemmat puolet avautuivat yhä enemmin,\nväärinkäsitykset ja epäilykset katoilivat väistyen selvempien ja\nratkaisevampien kysymysten tieltä.\n\nOlga kohteli Oblomovia yhä entisellä keveällä ivalla, noiden\njoutilaisuuteen tuhlattujen vuosien suhteen ilmilausuen kovia\ntuomioita ja rangaisten Oblomovin henkiseen tylsyyteen heittäytymistä\npaljon vaikuttavammin kuin Stolz ikinä oli tehnyt. Sitten hän, aina\nsen mukaan kuin pääsi häntä lähemmäksi, siirtyi tuosta rappiotilasta\ntarmokkaasti ja vakavasti muistuttamaan Oblomoville elämän\ntarkoitusta ja velvollisuuksia, ankarasti vaatien häntä toimintaan\nja lakkaamatta herätellen hänen sielunsa nukkuvia voimia, milloin\ntakerruttamalla hänet johonkin hienon elämän kysymykseen, jonka hän\nitse tunsi, milloin taas itse tekemällä hänelle kysymyksen jostakin,\nmikä hänelle naisena oli epäselvä ja jonka perille hän ei päässyt.\n\nJa Oblomov pinnisteli, ponnisteli, vaivasi päätään. Väänsi itsensä\nihan nurin niskoin jottei suinkaan näyttäisi kömpelöltä Olgan\nsilmissä ja jotta voisi auttaa tätä jonkun sotkuisen solmun\nselvittämisessä tai, jos niin tarvittiin, sankarillisesti leikata se\nrikki.\n\nOlgan koko naisellinen valloitustapa oli hellän myötätunteen\nläpitunkema, kun sitä vastoin Oblomovin kaikki pyrkimykset kypsyä\nmieheksi neidon älyn keksimillä keinoilla, huokuivat pelkkää lemmen\nhimoa.\n\nMutta usein hän uupui, paneutui neidon jalkojen juureen, asetti käden\nsydämmelleen ja kuunteli, kuinka se tykytti, kääntämättä hänestä\nliikkumatonta, ihmettelevää ja huumautunutta katsettaan.\n\n\"Kuinka hän minua rakastaa!\" ajatteli Olga näinä hetkinä ihaillen\nhäntä. Jos hän joskus huomasi entisiä piileviä piirteitä Oblomovin\nsielussa, -- ja neito ymmärsi syvästi niihin katsoa -- vähintäkään\nväsymystä tai haaveksivaa torkkumista, niin sai Oblomov aikalailla\nnuhteita, joihin toisinaan sekaantui katumuksen tuskaa ja erehtymisen\npelkoa.\n\nAinoastaan joskus, kun Oblomovia rupeaa haukotuttamaan ja hän jo avaa\nsuunsa -- hämmästyttää häntä yht'äkkiä neidon kummasteleva katse ja\nsilmänräpäyksessä sulkee hän suunsa niin että hampaat narskahtavat\nvastakkain. Neito on seurannut pienintäkin uneliaisuuden varjoa\ntoisen kasvoilla. Hän ei kysele Oblomovilta ainoastaan mitä tämä\ntekee, vaan myös mitä tämä aikoo tehdä.\n\nVielä voimakkaammin kuin nuhtelemalla heräsi Oblomovissa reippaus,\nkun hän sattui havaitsemaan että hänen väsymyksestään myös Olgakin\nväsyi sekä tuli välinpitämättömäksi ja kylmäksi häntä kohtaan.\nSilloin hänessä syntyi väkevä ja virkeä kuume, velttous hävisi\njälleen, ja entinen myötätunnon lämmin ja kirkas lähde alkoi pulputa.\n\nMutta kaikki tämä huolehtivaisuus ei kuitenkaan johtunut lemmen\nlumoavasta piiristä. Hänen toimeliaisuutensa oli kielteistä laatua:\ntosin hän oli nukkumatta päivillä, lueskeli, alkoi pianpuoleen\nkirjoittaa suunnitelmansakin valmiiksi, oli paljon kävelyssä ja\najossa. Mutta tulevaisuuden ohjelma, itse elämän ajatus ja työ -- se\njäi vielä sittenkin ainoastaan aikomukseksi.\n\n\"Millaista elämää ja toimeliaisuutta tahtonee Andrei, ellei tämäkään\nkelpaa?\" arveli Oblomov kerrankin päivällisen jälkeen haristaen\nsilmiään ettei nukahtaisi. \"Ettäkö tämä ei ole elämää? Ettäkö\nrakkaus ei ole yhtä työlästä kuin virkapalvelus? Koettaisippa itse!\nJoka päivä kymmenkunta virstaa jalkaisin! Eilenkin makasin yötä\nkaupungissa, viheliäisessä majatalossa, vaatteet päällä ja ainoastaan\nsaappaat riisuttuina, eikä ollut Sakariiasta -- ja kaikki tämä Olgan\narmollisten kaupunki-asiain tähden!\"\n\nKaikista kiusallisinta oli hänestä, kun Olga teki hänelle jonkun\nerikoisalalle kuuluvan kysymyksen vaatien häneltä kuin miltäkin\nprofessorilta täydellistä selontekoa. Ja tämä tapahtui usein, ei\nsuinkaan mistään turhanpäiväisyydestä, vaan yksinkertaisesti halusta\nsaada tietää, miten asia oikeastaan on. Vieläpä Olga silloin monesti\nunohti oman ohjelmansa Oblomovin suhteen, kun itse kysymys häntä niin\nsattui viehättämään.\n\n-- Miksi ei meille opeteta tämmöisiä asioita? -- puheli hän silloin\nmiettiväisenä ja harmissaan toisinaan kuunnellen ahneesti ja henkeään\npidättäen selitystä jostakin, jota oli totuttu pitämään tarpeettomana\nnaisten tietää.\n\nKerran hän äkkiä lähestyi Oblomovia kysymyksillä kaksoistähdistä\nja kun tämä tuli varomattomasti kyllä vedonneeksi Herschellin\ntähtitieteeseen, niin sai hän lähteä kaupunkiin kirjaa hakemaan ja\noli pakoitettu lukemaan sen läpi sekä esittämään Olgalle siihen asti\nkunnes neidon tiedonhalu tuli täysin tyydytetyksi.\n\nToisella kertaa livahti hänen huuliltaan, jälleen varomattomuudesta,\nkeskustelussa paroonin kanssa, sananen taiteilijakouluista -- ja\ntaas sai hän työtä viikkokaudeksi: täytyi lukea ja ottaa selkoa sekä\nsitten yhdessä ajaa Eremitaashiin ja siellä tarkastaa kaikki, mitä\noli lukenut.\n\nMitä tahansa Oblomov umpimähkää sanookin, sen neito heti huomaa ja\nkäypi kiinni asiaan.\n\nLisäksi piti hänen vielä toinen viikko ajella Pietarin\nmakasiinimyymälöissä etsimässä jäljennöksiä museon parhaista\ntauluista.\n\nOblomov paran täytyi milloin kertoa uudestaan vanhoja juttuja,\nmilloin rientää kaupungin kirjakauppoihin ostamaan uusia teoksia,\neikä väliin saanut koko yönä nukkua, vaan oli pakko penkoa kirjoja ja\nlukea voidakseen sitten aamulla, ikäänkuin valmistamattaan, vastata\nedellisen päivän kysymyksiin asioista, jotka olivat kaivetut esiin\nmuiston säilöistä.\n\nOlga ei esittänyt näitä kysymyksiä hajamielisesti niinkuin tavallinen\nnainen eikä mistään hetkellisestä oikusta saadakseen tietää sitä tai\ntätä, vaan teki sen järkähtämättömästä halusta, ja siinä tapauksessa\nettä Oblomov vaikeni, rankaisi tätä pitkään tarkastavalla, tutkivalla\nkatseella. Kuinka tuo mies vapisi tämän katseen edessä!\n\n-- Miksi ette sano mitään, miksi olette vaiti? -- kysyi Olga. --\nVoisi luulla että teidän on ikävä!\n\n-- Ah! -- huudahti Oblomov ikäänkuin tointuen tainnoksista: -- Kuinka\nminä teitä rakastan!\n\n-- Todellako? Mutta jos en sitä olisi sattunut kysäisemään, niin ei\nse varsin siltä näyttäisi, -- sanoi neito.\n\n-- Ettekö te siis tunne, mitä minussa liikkuu? -- alkoi Oblomov. --\nTiedättekö että minun on oikein vaikea puhuakkin. Tässä näin ...\nkoettakaapa kädellänne, on jotakin, joka häiritsee, ikäänkuin olisi\nsiinä jotakin raskasta kuin kivi, niinkuin on syvässä surussa, ja\nkuitenkin, kummallista se vain on, niin surussa kuin onnessakin on\nsama ilmiö: tuntuu raskaalta, melkein kipeältä hengittää, tekee mieli\nitkeä! Jos minä nyt alkaisin itkeä, niin tuottaisivat kyyneleet\nminulle niinkuin surussakin huojennusta...\n\nOlga katseli häneen ääneti ikäänkuin olisi tutkinut hänen sanojensa\ntodellisuutta, verrannut niitä niihin piirteisiin, mitkä ilmenivät\nhänen kasvoillansa ja hymyili, kun huomasi että tutkimuksen tulokset\ntyydyttivät häntä. Hänen kasvonsa huokuivat levollista onnea, jota\nei mikään näkynyt hämmästyttävän. Saattoi huomata ettei hänen\nsydämmessään tuntunut raskaalta, vaan ainoastaan hyvältä niinkuin\nulkona luonnossakin tänä kauniina kesä-aamuna.\n\n-- Mitenkä on minun laitani? -- kysyi Oblomov aatteissaan ikäänkuin\nitseltään.\n\n-- Pitääkö sanoa?\n\n-- Sanokaa.\n\n-- Te olette rakastunut.\n\n-- Niin, tietysti, -- vakuutti Oblomov temmaten neidon käden irti\nkanavakankaasta ja, kuitenkaan suutelematta, likistäen sen sormet\nhuuliansa vasten aikoen nähtävästi pidellä sitä kauvankin niin.\n\nOlga koetti hiljaa hivuttaa kättänsä pois, mutta toinen piteli\nlujasti.\n\n-- No, päästäkää, jo riittää, -- sanoi neito.\n\n-- Entä te? -- kysyi Oblomov. -- Tekö ette... ole rakastunut...\n\n-- Rakastunut ... minä en rakasta tämmöistä: minä rakastan teitä\nitseänne! -- sanoi neito ja katseli häneen pitkään ikäänkuin\nvakuuttaen itselleen että todellako hän rakasti.\n\n-- Ra... kas... tan! -- virkkoi Oblomov. -- Mutta voihan rakastaa\näitiä, isää, hoitajatarta, vieläpä koiranpenikkaakin: kaikki tämä\npeitetään tuolla yleisellä, suojelevalla käsitteellä \"rakastan\"\naivankuin vanhalla...\n\n-- Yönutulla? -- sanoi neito naurahtaen. -- A propos, missä teidän\nyönuttunne on?\n\n-- Mikä yönuttu? Eihän minulla semmoista ole ollut.\n\nOlga katsahti häneen nuhteen hymy huulillaan.\n\n-- Ah, te puhutte siitä minun vanhasta halatistani! huudahti silloin\nOblomov. -- Ja minä kun tässä odotan, odotan, niin että sielu ihan\nnääntyy kärsimättömyydestä, kuullakseni kuinka teidän sydämmestänne\npulpahtaa tunnustus ja millä nimellä te kutsutte näitä kiihkoja,\nmutta te vain... Jes siunatkoon teitä Olga! Niin, minä olen\nrakastunut teihin ja sanon että paitsi tätä ei ole olemassa suoraa\nrakkautta: isään, äitiin, hoitajattareen ei rakastuta, vaan heitä\nrakastetaan.\n\n-- En tiedä, -- puheli Olga miettiväisesti ikäänkuin syventyen\nitseensä ja koettaen tapailla kiinni sitä, mitä hänessä liikkui. --\nEn tiedä, olenko minä rakastunut; minä tiedän ainoastaan yhden asian,\nsen, etten tällä tavalla ole pitänyt en isästäni, en äidistäni enkä\nhoitajattarestani...\n\n-- Mikä on eroitus? Tunnetteko te mitään erikoista? -- uteli Oblomov.\n\n-- Vai haluatte te tietää? -- kysyi neito veitikkamaisesti.\n\n-- Haluanpa hyvinkin! Eikö teillä ole itsellännekin tarve se\nilmilausua?\n\n-- Mutta miksi sen sitten tahdotte tietää?\n\n-- Elääkseni siinä sitten joka hetki: tämän päivän, koko yön,\nhuomisen -- siihen asti että taas kohtaamme toisemme... Ainoastaan\nsillä minä elänkin.\n\n-- Siitä nyt näette että teidän on täytymys joka päivä lisätä teidän\nhellyytenne varastoa! Kas tässä on eroitus rakastuneen ja rakastavan\nvälillä. Minä...\n\n-- Te? ... -- odotti Oblomov kärsimättömänä.\n\n-- Minä rakastan toisella tavalla, -- sanoi Olga nojaten selkäänsä\nleponojaa vasten ja antaen silmiensä harhailla liitävissä pilvissä.\n-- Minulla on ilman teitä ikävä, kun olen vähän aikaa teistä erilläni\n-- on paha olla, jos en näe teitä pitkään aikaan, niin tuntuu\nkipeältä. Kerran olen iäksi saanut tietää ja kokea, ja uskon että te\nminua rakastatte -- ja olen onnellinen, vaikka ette milloinkaan enää\nvakuuttaisi että rakastattekaan minua. Enemmän ja paremmin en osaa\nrakastaa.\n\n\"Nämät sanat ... ovat kuni Cordelian sanat\", ajatteli Oblomov katsoen\nOlgaan himokkaasti...\n\n-- Jos te kuolisitte ... -- sanoi Olga katkonaisesti: -- niin olen\nkantava ikuista surua teistä enkä koskaan enää hymyile elämässäni:\nJos rakastutte toiseen -- en nurise enkä kiroa, vaan toivotan\npuolestani teille onnea. Minulle on tämä rakkaus sama kuin -- elämä,\nniin, elämä...\n\nHän etsi sanoja miten ilmilausua tunteensa.\n\n-- Mitäs on elämä teidän mielestänne? -- kysyi Oblomov.\n\n-- Elämä -- se on velvollisuutta, vastuunalaisuutta, siis on myös\nrakkaus velvollisuutta, sen on minulle aivankuin Jumala lähettänyt,\n-- lausui Olga kohottaen silmänsä taivasta kohti: -- ja käskenyt\nminun rakastaa.\n\n-- Cordelia! -- virkkoi Oblomov ääneen. -- Ja hän on\nkahdenkymmenenyhden vuotias! Vai niin, se se siis on rakkaus teidän\nmielestänne! -- lisäsi hän miettiväisesti.\n\n-- Niin, minullakin riittänee voimia elää ja rakastaa läpi koko\nelämän...\n\n\"Kukahan hänen mieleensä tämän on kylvänyt!\" ajatteli Oblomov\nkatsahtaen neitoon miltei hartaalla kunnioituksella. \"Ihan luulisi\nettä hän tähän valoisaan ja yksinkertaiseen elämänkäsitykseen on\ntullut kokemuksen ja kidutuksen, tulen ja savun tietä.\"\n\n-- Vaan onko teissä eläviä riemuja, onko teissä himoja? -- kysyi\nOblomov.\n\n-- En tiedä, -- vastasi neito: -- minä en ole kokenut enkä käsitä,\nmitä ne ovat.\n\n-- Hoo, kuinka minä nyt ymmärrän!\n\n-- Ehkäpä minäkin ajan pitkään saan kokea, ehkäpä minussakin\nsyntyvät samat himot kuin teissä ja tulen samalla tavalla katsomaan\nkohdatessani teidät ja epäilemään, oletteko todellakin edessäni...\nMutta se mahtaa olla sangen hullunkurista! -- lisäsi hän iloisesti.\n-- Kuinka kummallisesti te toisinaan katsotte silmillänne, luulen\nettä tätinikin huomaa.\n\n-- Mihin sisältyy teillä rakkauden onni? -- kysyi Oblomov. -- Jos ei\nteissä ole näitä eläviä riemuja, joita minä tunnen, niin...\n\n-- Mihinkö? Katsokaa, mihin se sisältyy! -- puheli Olga osoittaen\nkädellään häneen, itseensä ja heitä ympäröivään yksinäisyyteen. --\nEikös tämä ole onni, tokko minä milloinkaan olen elänyt näin? Ennen\nen minä olisi istunut täällä neljännestuntiakaan yksin ilman kirjaa,\nilman soitantoa, näiden puiden välissä. Puhuminen kenenkään muun\nmiehen kanssa kuin Andrei Ivanitshin oli minulle ennen ikävää, ei\ntiennyt mistä puhua ja halutti vain jäädä yksin... Mutta nyt... nyt\ntuntuu vaiti-oleminenkin kahden kesken niin hauskalta! Ja neito loi\nsilmänsä ympärillensä milloin puihin, milloin ruohoon, pysäytti ne\nsitten Oblomoviin, hymyili ja ojensi hänelle kätensä.\n\nLuuletteko ettei minustakin tunnu tyhjältä jo heti kun olette\npoislähdössä täältä? -- lisäsi hän. -- Enkö riennä mitä kiireimmin\nvuoteeseeni nukahtaakseni heti etten tarvitseisi valvoa ikävää yötä?\nEnkö jo aamulla lähetä palvelijani teitä kutsumaan tänne? Enkö...\n\nJokaista \"enkö\" sanaa kuullessaan alkoivat Oblomovin kasvot yhä\nenemmän paistaa ja hänen silmänsä säteilivät ihan pyöreinä.\n\n-- Kyllä, kyllä, -- sanoi hän: -- minä myöskin odotan päivän\nvalkenemista, ja yö on minusta ikävä, ja aamun tullen lähetän minä\npalvelijan teille, en asian tähden, vaan ainoastaan lausuakseni\nylimääräisen kerran teidän nimenne ja kuullakseni miltä se soinnahtaa\nja saadakseni tietää palvelusväeltä jonkun erikoisseikan teistä ja\ntunteakseni hiukan kateutta siitä että he jo ovat teidät nähneet...\nMe ajattelemme, odottelemme, elämme ja toivomme yhdenkaltaisesti.\nSuokaa anteeksi, Olga, että äsken epäilin: minä alan nyt olla\nvakuutettu siitä että te minua rakastatte eri tavalla kuin isää, kuin\ntätiä, kuin...\n\n-- kuin koiranpenikkaa, -- auttoi neito naurahtaen.\n\n-- Uskokaa minua, -- lisäsi Olga: -- niinkuin minäkin teitä uskon,\nälkääkä epäilkö, älkää häiritkö tyhjillä epäilyksillä tätä onnea,\nmuuten se lentää tiehensä. Sitä, minkä kerran olen sanonut omakseni,\nen enää anna takaisin, jos ei sitä vain oteta pois. Kyllä minä\ntiedän, vaan ei hätää että olen näin nuori, mutta... Uskotteko, --\nsanoi hän vakuuttavalla äänellä: -- yhdessä kuukaudessa, siitä asti\nkuin teidät tunnen, olen ajatellut ja tutkinut aivankuin olisin\nläpilukenut suuren kirjan... Miksi te siis epäilette...?\n\n-- En voi olla epäilemättä, -- keskeytti Oblomov: -- älkää vaatiko\nsitä. Kyllä minä, tässä teidän likellänne, olen vakuutettu kaikesta:\n-- teidän silmänne, teidän äänenne, kaikki puhuu omaa kieltänsä. Te\nkatsotte minuun ikäänkuin kertoen: \"minä en tarvitse sanoja, minä\nosaan lukea teidän katseistanne\". Mutta kun olette poissa, alkaa\nminussa sellainen kiusallinen epäilysten ja kysymysten temmellys, ja\nminun täytyy jälleen kiiruhtaa teidän luoksenne, jälleen katsahtaa\nteihin, ilman minä en usko. Mitä se on?\n\n-- Mutta minä uskon teitä, miksi en uskoisi? -- kysyi Olga.\n\n-- Helppo teidän on uskoa! Teidän edessänne on hullu mies, lemmen\nhimon huumaama! Luulen että te näette minun silmistäni itsenne\nniinkuin peilistä. Lisäksi olette vasta kahdenkymmenen vuotias:\nvoipiko kukaan mies kohdatessaan teidät, olla ihailematta teitä ...\njos ei muuten, niin ainakin silmillään? Mutta tuntea teidät, kuulla,\nkatsella teitä kauvemmin, saada rakastaa teitä -- ah, ihan järjen se\nmieheltä viepi! Vaan itse te olette niin tasainen ja rauhallinen,\njos menee pari vuorokauttakaan enkä satu kuulemaan huuliltanne sanaa\n\"rakastan\", niin tässä paikassa alkaa semmoinen ahdistus...\n\nHän osoitti sydäntään.\n\n-- Rakastan, rakastan, rakastan -- siinä teille kolmeksi\nvuorokaudeksi varastoon! -- virkkoi Olga nousten penkiltä.\n\n-- Te laskette yhä leikkiä ettekä ajattele miltä se minusta tuntuu!\n-- huomautti Oblomov huoaten ja läksi laskeutumaan neidon kanssa alas\nvuorelta.\n\nNäin vaihtelivat yhä samat harrastukset heidän välillään. Kohtaukset,\nkeskustelut -- kaikki tämä soi yhtenä ainoana laulunhyminänä, hehkui\nyhtenä kirkkaana valona, jonka säteet ainoastaan taittuivat ja\neristyivät milloin ruusunpunaisiksi, milloin viheriöiksi, milloin\ntummansinerviksi värivivahduksiksi värähdellen niitä ympäröivässä\nilmakehässä. Jokainen päivä, jokainen tunti toi mukanaan uusia\nsäveliä ja säteitä, mutta valo liekehti yhä samana, ja samoina\nkaikuivat myös heidän sielujensa soinnut.\n\nJa Oblomov ja Olga kuuntelivat näitä ääniä siepaten niitä kuni\nlennosta kiinni laukaksensa ne sitten kilpaa ilmi toinen toisellensa\npelkäämättä että huomenna jo kaikuu vastaan uusia säveleitä,\nsingahtaa muita säteitä, sekä unohtaen jo seuraavana päivänä,\nmillainen laulu oli soinut edellisenä iltana.\n\nOlga peitti sydämmensä purkaukset niihin väreihin, joissa hänen\nmielikuvituksensa paloi, uskoen että ne ovat luonnonmukaiset ja\npiti viattomassa, itsetiedottomassa keimailussaan huolen siitä että\nesiintyi kauniisti puettuna ystävänsä silmien edessä.\n\nOblomov uskoi vielä enemmän näihin lumoaviin ääniin, tähän tenhoavaan\nvaloon ja riensi esiintymään Olgan edessä lempensä täydessä\nvarustuksessa, näyttämään tälle sieluansa kalvavan tulen, täyden\nloiston ja voiman.\n\nHe eivät valhetelleet toinen toiselleen, vaan ilmilausuivat sen,\nmitä milloinkin sydän kertoi ja sen ääni tunkeutui läpi heidän koko\nolemuksensa.\n\nOblomoville oli oikeastaan samantekevää, ilmestyikö Olga Cordeliana\njääden uskolliseksi tälle kuvalleen vai lähtikö kulkemaan uutta\npolkua ja muuttui toisennäköiseksi, kunhan hän vain ilmestyi niissä\nväreissä ja säteissä, joissa hän eli Oblomovin sydämmessä, ja kunhan\nvain tämän oli hyvä olla.\n\nEikä Olgakaan tutkistellut, vaikkapa tuo hänen lemmen huumaama\nystävänsä olisi siepannut hänen hansikkaansa itse jalopeuran\nkidasta, jos hän sen sinne olisi viskannut, tai vaikkapa viskautunut\nhänen tähtensä syvään kuiluun, kunhan vain hän huomasi tämän\nlemmenhimon tunnusmerkit, kunhan vain Oblomov pysyi uskollisena\nmiehen ihanteelle, lisäksi sen miehen, mikä hänen, Olgan kautta oli\nheräävä eloon, ja kunhan vain hänen silmiensä säteistä ja huultensa\nhymyilystä syttyi rohkeuden tuli Oblomovin rintaan eikä tämä lakannut\nnäkemästä hänessä elämänsä tarkoitusta.\n\nJa sentähden tässä Cordelian välkkyvässä haahmossa, tässä Oblomovin\nlemmen liekissä riehahti yksi ainoa silmänräpäys, yksi lyhythetkinen\nrakkauden henkäys, sen ainokainen aamu kajastus ja hetkellinen\nhekuman heijastus. Mutta huomenna, huomenna välkähtää jo toinen, ehkä\nyhtä ihana kuin eilen, ja kuitenkin toinen ja uusi...\n\n\n\n\n10.\n\n\nOblomov oli nyt siinä mielentilassa, jolloin ihminen juuri on\nseurannut silmillään kesäillan laskevaa aurinkoa ja nauttii sen\npunertavista jäljistä irroittamatta katsettaan ruskosta, kääntymättä\ntakaisin, vaikka yö jo saapuu, ja ajatellen ainoastaan huomenna\njälleen palaavaa lämpöä ja päivänpaistetta.\n\nHän makasi seljällään nauttien eilispäivän viimeisistä yhdessä-olon\nmuistoista. \"Rakastan, rakastan, rakastan\", värähteli vielä hänen\nkorvissaan suloisemmin kuin mikään Olgan laulu, ja neidon syvän\nsilmäyksen viimeiset säteet tuntuivat vielä lepäilevän hänessä.\nSiitä katseesta oli hän voinut lukea erityisen ajatuksen, laskea\nOlgan lemmen asteen... Näitä hautoen oli hän jo nukahtamaisillaan ja\nunohtamaisillaan kaikki, kun samalla yht'äkkiä...\n\nSeuraavana aamuna nousi Oblomov vuoteeltaan kalpeana ja synkkänä.\nHänen kasvoillaan oli unettomuuden jälkiä, otsa oli kokonaan rypyssä,\nsilmissä ei ollut tulta eikä toivoa. Ylpeys, iloinen, rohkea katse,\nmaltillinen, itsetietoinen toimeliaisuus ja joutuisuus liikkeissä --\nkaikki se oli nyt kadoksissa...\n\nVeltosti joi hän teensä, ei koskenut yhteenkään kirjaan, ei\nistahtanut pöydän ääreen, vaan sohvaan painautuen poltti\nmiettiväisenä sikariansa. Ennen olisi hän pannut maata, mutta nyt\noli hän siitä tavasta vieraantunut eikä pehmeä tyyny häntä nyt\nhoukutellut puoleensa. Kuitenkin nojautui hän kyynäspäällään sitä\nvastaan -- se oli tuntomerkki, joka viittasi entisiin taipumuksiin.\n\nHän oli kolkolla mielellä, väliin hän huoahteli, väliin äkkiä puisti\nhartioitaan, ja liikahutti murheellisesti päätään.\n\nHänen sisässään on voimakasta toimintaa, mutta se ei ole rakkautta.\nOlgan kuva on hänen edessään, mutta se häipyy ikäänkuin sumuiseen\nkaukaisuuteen ja on sateeton, aivankuin vieras hänelle. Oblomov\ntuijottaa sitä sairaaloisin katsein ja huokaa.\n\n\"Elä niinkuin Jumala käskee äläkä niinkuin mieli tekee -- on viisas\nsääntö, mutta...\"\n\nJa hän rupesi miettimään.\n\n\"Niin, mahdotonta on elää niinkuin mieli tekee -- se on selvä\nasia\", alkoi hänessä puhella uppiniskainen ääni: \"sinä lankeat\nristiriitaisuuksien sekasortoon, joita ei selvitä yksikään\ninhimillinen äly, kuinka syvä ja rohkea tahansa se lieneekin! Eilen\ntoivotit itsellesi kiihkeästi jotakin, tänään sen saavutat aina\nsiinä määrin että ihan väsyt, mutta jo ylihuomenna punastut sitä\nmitä toivotit ja kiroot elämää, miksi se menikin täytäntöön --\nkas, siinä se mitä lähtee itsenäisestä ja rohkeasta elämän tiestä,\ntuosta omapäisestä: _minä tahdon_. Täytyy astua umpimähkää, ummistaa\nsilmänsä niin monelle asialle ja olla uneksimatta onnesta eikä\nrohjeta nurista sitä vastaan, kun se livahtaa tiehensä -- siinä on\nelämä! Sillä kuka sen on keksinyt että elämä muka olisi onnea ja\nnautintoa? Mielettömät ihmiset! 'Elämä on elämää, velvollisuutta',\nsanoo Olga, 'vastuunalaisuutta, mutta vastuunalaisuus saattaa olla\nraskasta. Täyttäkäämme siis velvollisuutemme...'\"\n\nOblomov huokasi syvään.\n\n\"Me, minä ja Olga, emme enää saa tavata toisiamme ... Hyvä\nJumala! Sinä olet avannut minun silmäni ja osoittanut minulle\nvelvollisuuteni,\" -- puheli hän katsellen kohti taivasta: \"mistä\nsaan minä voimaa? Täytyykö meidän erota? Vielä on mahdollisuus\nsiihen, vaikka se koskisikin kipeästi, vaan sitten perästä päin\nei tarvitseisi kirota itseään, miksei ole ennemmin eronnut. Mutta\nkohta tulevat hänen luotaan kysymään, hänhän aikoi lähettää\npalvelijattaren... Hän ei voi aavistaa että...\"\n\nMikä oli nyt syynä tähän? Mikä tuuli oli näin yht'äkkiä puhaltanut\nOblomovin päälle? Mitä pilviä oli se tuonut mukanaan? Ja miksikä\ntäytyy hänen nyt kantaa niin surullista iestä? Mutta vielä eilenhän\nsai hän kurkistaa Olgan sieluun, näki siellä valoisan mailman ja\nvaloisan kohtalon, luki sieltä oman ja hänen tulevaisuutensa. Mitä\nolikaan siis tapahtunut?\n\nEhkä oli hän syönyt illalliseksi kaksi kananpoikaa tai maannut\nseljällään taikka oli runollinen mieliala nuljahtanut jonkunlaiseksi\nkauhuksi?\n\nUseinhan sattuu että hiljaisena, pilvettömänä kesäiltana tähtien\nvienosti vilkuttaessa ihminen nukahtaa uneen, ajatellen, kuinka\nihanalta on vainio näyttävä aamuruskon kirkkaissa väreissä. Ja kuinka\nhauskalta on tuntuva painua tiheän metsän peittoon ja piiloutua\npäivän helteiseltä paisteelta! ... Vaan sitten yht'äkkiä herääkin\nsateen ropinaan harmaista, murheellisista pilvistä. Ja tuntuu niin\nkylmältä ja kostealta...\n\nOblomov oli illalla tapansa mukaan kuunnellut sydämmensä tykytystä,\noli sitten hapuillut sitä käsillään tunnustellakseen, oliko tuo\nkovettunut kohta siellä laajentunut, oli vihdoin syventynyt tutkimaan\nonneansa sekä yht'äkkiä langennut murheen mutavesiin, niellen\nmyrkkyjä sisäänsä.\n\nSe myrkky oli vaikuttanut voimakkaasti ja nopeasti. Hän oli\nläpikäynyt aatteissaan koko elämänsä. Satoja kertoja ennenkin oli\nkatumus ja myöhäinen menneisyyden surkuttelu ahdistanut hänen\nsydäntään. Hän kuvaili itselleen, mitä hän nyt voisi olla, jos olisi\nkulkenut reippaasti eteenpäin, kuinka hän eläisi täyteläisemmin ja\nmonipuolisemmin, jos olisi ollut toimelias, ja siirtyi kysymykseen,\nmitä hän nyt on ja kuinka Olga on voinut ja kuinka yhä voipi häntä\nrakastaa sekä onko hän sitä ansainnut?\n\nEikö tämä ole erehdys? välähti yht'äkkiä hänen aivoissaan niinkuin\nsalama ja tämä salama singahti suoraan sydämmeen ja löi sen\npirstaksi. Hän alkoi ähkyä. \"Erehdys! niin juuri!\" pyöri hänen\npäässään.\n\n\"Rakastan, rakastan, rakastan!\" -- kaikui taas äkkiä hänen\nmuistossaan, ja hänen sydämmensä alkoi lämmetä, mutta yht'äkkiä\nse jälleen kylmeni: Ja tämä Olgan kolmikertainen \"rakastan\" --\nmitä se on? Hänen silmiensä petos ja vielä huikentelevan sydämmen\nveitikkamainen kuiske, eihän se ole rakkautta, vaan ainoastaan\nrakkauden esitunnetta.\n\nKerran tämä ääni on syntyvä, mutta niin voimakkaasti on se kajahtava,\nsellaisella soinnulla on se jyrähtävä että koko mailma vavahtaa!\nTätikin ja parooni saavat sen tietää ja kauvas helähtää kumina tästä\näänestä! Ei purkaudu sellainen tunne niin hiljaa kuin puro, joka\ntuskin kuuluvalla lirinällä ruohossa sukeltelee.\n\nOlga lempii nyt samoin kuin hän ompelee kanavakangastaan: hiljaa\nja verkalleen täyttyy siinä kukkakaava, vielä verkallisemmin hän\nsitä käsissään kääntelee, ihailee, panee sitten pois ja unhoittaa.\nVaan tämä on ainoastaan valmistus lempeen, tämä on vasta koe, jonka\nensimmäiseksi esineeksi sattumalta on joutunut hän, Oblomov, joka\nniin vähän kestää...\n\nSattumahan näet oli vienyt ja lähestyttänyt heidät.\nOlga ei olisi häntä huomannutkaan, jos ei Stolz olisi häntä\nnäyttänyt ja tartuttanut tuohon nuoreen herkkään sydämmeen oman\nosanottavaisuutensa, ja niin oli ilmaantunut myötäkärsimys hänen\nasemansa suhteen, kunnianhimoinen huolehtivaisuus että saisi karistaa\nuneliaisuuden pois tästä laiskasta sielusta -- ja sitten jättää sen.\n\n\"Siinä on totuus!\" ajatteli hän kauhistuksella nousten vuoteeltaan\nja sytyttäen vapisevin käsin kynttilän. \"Mitään enempää ei siinä\nole eikä ole ollutkaan! Hän on vain ollut valmis ottamaan rakkauden\nvastaan, hänen sydämmensä on sitä herkästi odotellut, ja hän kohtaa\naavistamattaan Oblomovin, joka siihen sattuu erehdyksestä... Heti\nkun toinen ilmestyy -- niin on hän kauhistuksella repäisevä itsensä\nirti erehdyksestään! Kuinka on Olga silloin katsahtava häneen, kuinka\nhänestä pois kääntyvä ... kauheaa! Minä ryöstän toisen oman! Minä\nolen -- rosvo. Mitä minä teen, mitä minä teen? Kuinka sokaistu minä\nolen, hyvä Jumala!\"\n\nHän katsahti peiliin: sieltä näkyi vastaan kalpea, keltainen,\nhimmeäsilmäinen olento. Hän muisti niitä onnekkaita nuoria miehiä,\njoiden katseissa niinkuin Olgankin silmissä oli säihkyviä kipinöitä,\nhymyssä voiton vakaumusta, käynnissä uljuutta, äänessä sointua. Ja\nOblomov odottelee, milloin edes yksi näistä ominaisuuksista häneenkin\nilmaantuu. Yht'äkkiä on Olga punastuen katsahtavinaan häneen,\nOblomoviin ja ... purskahtaa nauruun.\n\nOblomov kurkistaa jälleen peiliin.\n\n-- Tällaisia kuin minä ei rakasteta! -- sanoo hän ääneen.\n\nNiin pani hän maata ja tuuskahti kasvoilleen vasten tyynyä.\n\n\"Jää hyvästi, Olga, ole onnellinen!\" mutisi hän.\n\n-- Sakariias! -- huusi hän aamulla. -- Jos Iljinskiltä tulee tänään\npalvelija minua kysymään, niin sano etten ole kotona, vaan että olen\nmennyt kaupunkiin.\n\n-- Ymmärrän.\n\n\"Tai ei, parempi että kirjoitan hänelle\", sanoi hän itsekseen:\n\"muuten näyttää hänestä julmalta että niin äkkiä olen kadonnut.\nSelitys on välttämätön.\"\n\nJa hän istahti pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa nopeasti,\ninnokkaasti, kuumeentapaisella kiireellä, mutta ei niin kuin\ntoukokuun alussa oli kirjoittanut talonisännälle kaupungissa; sanat\n_joka_ ja _että_ eivät nyt sotkeutuneet.\n\n\"Teistä lienee kummallista, Olga Sergejevna (kirjoitti hän) minun\nitseni asemesta saada tämä kirje, vaikka niin usein näemme toisemme.\nLukekaa loppuun ja te saatte nähdä että minun on mahdoton menetellä\ntoisin. Olisi ollut parasta aloittaa tästä kirjeestä, sillä silloin\nme molemmat olisimme pelastuneet monista omantunnon vaivoista\nvastaisuudessa; mutta ei nytkään ole myöhäistä. Me rakastuimme\ntoinen-toiseemme niin äkkiarvaamatta, niin nopeasti ikäänkuin\nkumpikin yht'äkkiä olisimme tulleet kipeiksi. Sen lisäksi katsellessa\nja kuunnellessaan teitä tuntikausia, kukapa hyväntahtoisesti haluaisi\nottaa niskoillensa raskasta velvollisuutta irroittua lumouksestaan?\nMistäpä saisi joka silmänräpäykseksi tahdonvoimaa katsoakseen\ntaakseen ja pysähtyäkseen jokaisen jyrkänteen reunalle sekä ollakseen\nihastumatta sen rinteeseen? Minäkin joka päivä ajattelin: 'kauvemmas\nen anna itseäni houkutella, minä pysähdyn, minusta se riippuu' ja\nkuitenkin annoin itseäni houkutella, nyt alkaa taistelu, jossa pyydän\nteidän apuanne. Vasta tänään, viime yönä, minä ymmärsin, kuinka\nnopeasti minun jalkani luiskahtelevat, ja vasta eilen onnistui minun\nkurkistaa syvemmälle kuiluun, jonne olen putoamaisillani, ja minä\npäätin pysähtyä ajoissa.\n\n\"Minä puhun ainoastaan itsestäni -- en itsekkäisyydestä, vaan\nsentähden että silloin kun itse olen makaava tämän kuilun pohjalla,\nte, kuni puhdas enkeli, olette lentävä korkealla enkä minä tiedä,\nhalunnetteko heittää silmäystänne alas. Kuulkaas, muitta mutkitta\nsanon teille suoraan ja yksinkertaisesti: te ette minua rakasta\nettekä voikkaan rakastaa. Kallistakaa korvanne minun kokemukselleni\nja uskokaa minua ehdottomasti. Minun sydämmenihän on alkanut jo aikaa\nsitten tykyttää: otaksukaamme että se on tykyttänyt valheellisesti ja\nsopimattomaan aikaan, mutta tämä juuri on opettanut minut eroittamaan\nsen säännöllisen tykytyksen satunnaisesta. Teidän on mahdoton, mutta\nminä voin ja minun on velvollisuus tietää, missä on totuus ja missä\non hairahdus, ja minun on velvollisuus varjella ja varoittaa sitä,\njoka vielä ei ole ehtinyt oppia sitä tuntemaan. Ja nyt minä täten\nteitä varoitan: te olette eksymäisillänne, katsokaa ympärillenne!\n\n\"Niin kauvan kun lempi meidän välillämme ilmeni keveänä, hymyilevänä\nhaamuna, niin kauvan kun se kaikui Casta divassa, tuulahteli\nsyreeninoksan tuoksussa, sanoin selittämättömässä osanotossa ja\nujostelevassa katseessa, niin kauvan minä en sitä uskonut, vaan pidin\nsitä mielikuvituksen leikkinä ja itserakkauden kuiskutuksena. Mutta\nvallattomat leikit menivät menojaan, minä tulin kipeäksi rakkaudesta\nja tunsin himon hiveleviä oireita. Te tulitte miettiväiseksi ja\ntotiseksi, annoitte minulle joutoaikanne, teissä rupesivat hermot\nhaastamaan omaa kieltänsä, teissä alkoivat mielenliikutukset, ja\nsilloin, se on: nyt vasta minä peljästyin ja tunsin että minun\nvelvollisuuteni on pysähtyä ja sanoa teille, mitä tämä on.\n\n\"Minä sanoin teille että rakastan teitä, te vastasitte minulle\nsamalla sanalla -- kuuletteko, mikä epäsointu niissä sorahtelee?\nEttekö kuule? Siis saatte sen kuulla myöhemmin, sitten kun minä jo\nolen pohjattomassa syvyydessä. Katsahtakaa minuun, sisältäkää itsenne\nminun olemukseeni; voitteko te minunlaistani rakastaa, rakastatteko\nte minua? 'Rakastan, rakastan, rakastan!' sanoitte te eilen. Ette,\nette, ette! väitän minä jyrkästi vastaan.\"\n\n\"Te ette rakasta minua, vaan te valhettelette -- kiiruhdan\nlisäämään -- te ette petä minua, te ette saata sanoa _kyllä_, kun\nteille kerran sanotaan _ei_. Minä tahdon teille sanoa ainoastaan:\nnykyinen lempenne ei ole teidän _todellinen rakkautenne_, vaan se\non vasta tuleva; se on ainoastaan itsetajuton rakastamisen tarve,\njoka todellisen ravinnon puutteessa, todellista tulta vailla\npalaa petollisella, lämmittämättömällä valolla ilmeten joskus\nnaisissa hyväilyjen muodossa, lasta tai toista naista kohtaan\nvieläpä vain kyynelissä tai hysteerillisissä kohtauksissa. Minun\nolisi pitänyt jo heti alussa ankarasti sanoa teille: 'te olette\nerehtynyt, teidän edessänne ei ole se, jota te olette odottanut,\njosta olette haaveillut. Odottakaa: hän saapuu, ja silloin te\nheräätte ja teitä on harmittava ja hävettävä oma erehdyksenne, ja\nminuun tämä harmi ja häpeä koskee kipeästi!' -- tämä juuri olisi\nminun pitänyt teille sanoa, jos minä luonnoltani ja järjeltäni\nolisin ollut tarkkanäköisempi sekä sielultani rohkeampi ja,\nennenkaikkea, jos olisin ollut vilpittömämpi... Puhuinkinhan minä\nsiitä, mutta muistatteko miten: sanoin edeltäpäin kaiken mitä muut\nvoivat myöhemmin sanoa, valmistaakseni teitä olemaan kuulematta ja\nuskomatta, mutta itse riensin teitä kohtaamaan, vaikka ajattelinkin:\n'kerran vielä tulee toinen -- siihen asti nautin minä onnestani'.\nSiinä se nyt on, viehtymyksen ja himojen logiikka.\"\n\n\"Nyt vasta ajattelen minä toisin. Mitä siitä seuraa että minä\nnäin riipun kiinni hänessä, sillä rakkaus imeytyy sydämmeeni\n(en minä suotta tunne siinä kovennusta)? Mitenkä silloin päästä\nerilleen? Kestänkö tätä kipua? Huonosti minun käy. Minä en nytkään\nkauhistuksetta voi olla tätä ajattelematta. Jos te olisitte\nkokeneempi ja vanhempi, silloin minä siunaisin onneani ja antaisin\nteille käteni iäksi. Vaan te...\"\n\n\"Mutta miksi minä kirjoitan? Miksi en tullut itse suoraan sanomaan\nettä haluni nähdä teitä kasvaa päivä päivältä, mutta etten _saa_\nteitä tavata? Sanoa tämä teille vasten kasvoja -- kuka sitä\nhennoisi, päättäkää itse. Toisinaan minä koetan sanoa jotakin\ntämäntapaista, mutta sanonkin tykkänään toista. Ehkäpä olisi teidän\nkasvoillanne ilmaantunut surua (jos on totta ettei teidän ole\nollut ikävä minun kanssani), taikka olisitte ymmärtämättä hyviä\naikeitani loukkaantunut: en yhtä enkä toista näistä minä kestä, tulen\nsanoneeksi jälleen jotakin muuta, ja minun rehelliset aikomukseni\nlentävät pirstaleiksi ja loppuvat sopimukseen tavata toisiamme taas\nseuraavana päivänä. Nyt kun en teitä näe, olen kokonaan toisellainen:\nteidän leppeät silmänne, teidän suopeat, kaunoiset kasvonne eivät ole\nedessäni; paperi kestää ja vaikenee, ja minä kirjoitan rauhallisesti\n(valehtelen): _me emme enää näe toisiamme_ (en valehtele).\"\n\n\"Joku toinen lisäisi: kirjoitan ja kyynelet tulvivat silmistäni,\nmutta minä en keimaile edessänne, en peitä suruani, sentähden etten\ntahdo koventaa kipua enkä ärsyttää sääliä enkä murhetta. Kaikki\ntuollainen peitteleminen estää aikomusten juuria tunkeutumasta\nsyvemmälle tunteen maaperään, mutta minä en tahdo hävittää en tässä\nenkä itsessäni sen siemeniä. Ja itkeminen sopii joko viettelijöille,\njotka korulauseilla koettavat kutkuttaa naisten herkkää itserakkautta\ntahi nääntyneille haaveksijoille. Minä puhun tätä hyvästiä heittäen,\nniinkuin heitetään hyvästit hyvälle ystävälle laskiessa hänet\npitkälle taipalelle. Kolmen, neljän kuukauden kuluttua olisi\nollut jo myöhäistä ja vaikeata, sillä lempi edistyy uskomattoman\nnopeasti, se on sielun syöpä ja kytevä tuli. Ja nyt en minä enää ole\nvähääkään entisenlainen, en laske tunteja enkä minuutteja, en tiedä\nauringonnousuja tai laskuja, vaan lasken näin: olen nähnyt -- en ole\nnähnyt, saan nähdä -- en saa nähdä, hän tuli -- hän ei tullut, hän\ntulee... Kaikki tämä kuuluu nuoruudelle, joka helposti kestää sekä\nsuloiset että surkeat sielunliikutukset, vaan minun olemukselleni\nkuuluu lepo, joskin ikävä ja uninen, mutta se on minulle tuttu, sillä\nmyrskyjä en minä hallitse.\"\n\n\"Monet kai kummasteleisivat minun menettelyäni. Miksi näin pakenen?\nsanovat he; toiset minulle nauravat: naurakoot vain, minä siedän\nsenkin! Jos minä kerran päätän olla näkemättä teitä, niin se\nmerkitsee että päätän kestää kaikkea sen tähden.\"\n\n\"Syvässä tuskassani lohduttaudun hiukan sillä että tämä lyhyt\nepisoodi meidän elämässämme jättää minuun iäksi sellaisen puhtaan,\nhyväntuoksuisen muiston että yksistään jo se riittää estämään minut\nvaipumasta entiseen sielununeeni ja on oleva myös teille, tuottamatta\nvahinkoa, ohjeena vastaisessa, säännöllisessä elämässänne.\nJääkää hyvästi, enkelini, lentäkää pois mitä pikimmin niinkuin\nsäikähtynyt lintunen lennähtää samalta oksalta, jolle erehdyksestä,\nyhtä keveästi, ripeästi ja hilpeästi on sattunut toinenkin lintu\nistahtamaan...\"\n\nNäin kirjoitteli Oblomov sielunsa innostuksella ja hänen kynänsä\nlenteli pitkin sivuja. Hänen silmänsä loistivat, hänen poskensa\nhehkuivat. Kirjeestä sukeutui pitkä niinkuin kaikista lemmenkirjeistä\n-- on aivan kauheata, kuinka paljon nuo rakastuneet miehet jaksavat\nlörpötellä.\n\n\"Kummallista! Minusta ei enää tunnu niin ikävältä eikä raskaalta!\"\najatteli hän. \"Tunnen itseni melkeinpä onnelliseksi... Mistä\ntämä johtuu? Ehkä siitä että olen purkanut sieluni painolastin\nkirjeeseeni.\"\n\nHän luki kirjeensä läpi, sulki sen ja painoi sinettinsä.\n\n-- Sakariias! -- huusi hän. -- Kun palvelija tulee, niin anna tämä\nkirje hänelle vietäväksi neidille.\n\n-- Ymmärrän, -- mutisi Sakariias.\n\nTodellakin tuntui Oblomovista nyt niin ihmeen hauskalta. Hän istahti\njalkoineen sohvaan vieläpä kysäisten: \"eikö ole mitään syötävää\naamiaiseksi?\" Söi kaksi munaa ja sytytti sikaarin. Sydän ja pää\ntuntuivat niin täyteläisiltä: se oli elämän tunne! Hän kuvaili\nitselleen, kuinka Olga saa hänen kirjeensä, kuinka hän hämmästyy ja\nkuinka hänen kasvonsa muuttuvat sitä läpilukiessaan. Mitä seuraa\nsitten?...\n\nHän oikein nautti tämän päivän tulevista tapauksista ja aseman\nuutuudesta... Tyrmistynein sydämmin kuulosti hän, milloin etehisen\novi narahtaen aukeneisi ja palvelija saapuu, ja eikö Olga jo ole\nsaanut kirjettä ja paraikaa sitä lue... Ei, etehisessä vallitsee\nhiljaisuus.\n\n\"Mitähän tämä merkitsee?\" ajatteli hän rauhattomasti: \"miksikähän ei\nketään ole käynytkään?\"\n\nSalainen ääni kuiskutti samalla hänen korvaansa! \"miksi olet\nrauhaton? Sehän sinulle olisikin hyvä ettei ketään kävisi, etteivät\nsuhteet särkyisi?\" Mutta hän tukahdutti tämän äänen.\n\nPuolen tunnin kuluttua huusi hän Sakariiasta pihalta, missä tämä\nistui ajurin kanssa.\n\n-- Eikö ketään ole käynyt? kysyi Oblomov.\n\n-- Käyneet ovat, -- vastasi Sakariias.\n\n-- Mitäs sinä?\n\n-- Sanoin ettette ole kotosalla: että olette muka kaupunkiin menneet.\n\nOblomov muljautti silmiänsä hänelle.\n\n-- Mitä varten sinä sitä menit sanomaan? -- tiuskasi hän. -- Etkö\nmuista, mitä sinulle määräsin, kun mies tulee?\n\n-- Eipä se mies ollutkaan, joka tuli, vaan sisäpiika, -- virkkoi\nSakariias häikäilemättömällä kylmäverisyydellä.\n\n-- No, annoitkos kirjeen?\n\n-- E-enhän minä ... tehän alussa käskitte sanoa ettette ole kotona,\nvaan myöhemmin vasta antaa kirjeen. Jahka mies tulee, niin annan\nkyllä...\n\n-- Voi sen pöllöpää, sinä olet suoraan sanoen murhaaja! Missä on\nkirje? Hae se joutuin tänne! -- huusi Oblomov.\n\nSakariias toi kirjeen, joka jo aikalailla oli tahraantunut.\n\n-- Katso että peset kätesi! -- sanoi Oblomov vihaisesti osoittaen\nsuurta tahraa.\n\n-- Minun käteni ovat puhtaat, -- virkkoi Sakariias tuijottaen syrjään.\n\n-- Anisja hoi, Anisja! -- alkoi Oblomov huutaa. Anisja kurkisti\npuolittain etehisestä.\n\n-- Katso tarkkaan mitä tämä Sakariias tekee? -- kanteli Oblomov\nhänelle. -- Muista antaa tämä kirje miehelle tai sisäpiialle, kuka\nsattuu tulemaan Iljinskiltä ja käske jättää neidille -- kuuletko?\n\n-- Kuulen, armollinen herra. Antakaahan tänne, kyllä minä toimitan.\n\nMutta heti kun Anisja oli mennyt ulos etehiseen, kiskoi Sakariias\nkirjeen hänen käsistään.\n\n-- Mene tiehesi siitä! -- huusi hän: -- ja pysy akkaväen tehtävissäsi!\n\nPian tuli taas Iljinskin sisäpiika juosten takaisin. Sakariias rupesi\ntälle ovea aukaisemaan, mutta kun Anisja yritti lähestyä piikaa, niin\nSakariias katsahti julmasti häneen.\n\nMitä sinä siinä? -- kysyi hän käheästi.\n\n-- Minä tulin vain kuulemaan, kuinka sinä...\n\n-- Kä, kä, kä! -- alkoi Sakariias jätkyttää mäiskyttäen häntä\nkyynäspäällään. -- Mene paikoillesi!\n\nAnisja nauraa kikahutti ja meni, mutta tirkisti oven raosta, tekikö\nSakariias niin kuin herra oli käskenyt.\n\nIlja Iljitsh oli sattunut kuulemaan tämän melun ja hyppäsi itse\nkatsomaan.\n\n-- Kas Katja, mitä sinä täällä teet? -- kysyi hän.\n\n-- Neiti käski kysyä, minne te olette matkustanut? Vaan ettepä te\nolekkaan matkustanut, kotonahan tuota näytte olevan. Minä juoksen\nheti sanomaan, -- toimitti hän ja yritti lähteä.\n\n-- Niin, minä olen kotona. Se on tuo, joka aina valehtelee, -- sanoi\nOblomov. -- Tässä on kirje, anna se neidille.\n\n-- Kyllä minä annan!\n\n-- Missäs neiti nyt on?\n\n-- Hän meni kylälle käymään, mutta käski sanoa että jos te olette\nlukenut sen kirjan loppuun, niin olisitte hyvä ja tulisitte puistoon\nkahta käydessä.\n\nPiika läksi.\n\n\"Ei, en mene ... miksikä ärsyttää tunnettaan, kun kaiken on määrä\nolla lopussa?...\" ajatteli Oblomov, suunnaten askeleensa kylälle päin.\n\nHän näki kaukaa, kuinka Olga oli mäellä menossa, kuinka Katja hänet\nsaavutti ja antoi hänelle kirjeen, näki, kuinka Olga hetkeksi\nseisahtui, katsahti kirjeeseen, mietti, ja sitten nyykäyttäen päätään\nKatjalle painui pitkin puistoa lehtokäytävään.\n\nOblomov kulki kiertoteitse mäen sivu ja poikkesi toisesta päästä\nsamalle käytävälle kävellen sen puoliväliin sekä istahti sitten\nnurmikolle pensasten väliin ja odotti. \"Hän kulkee tästä sivu\",\najatteli hän: \"minä tahdon ainoastaan salaa piilosta katsahtaa, miltä\nhän näyttää, vaan sitten poistun iäksi.\"\n\nHän odotteli sydän kurkussa neidon askeleita. Ei kuulunut mitään,\noli hiljaista. Luonto oli täydessä kukoistuksessaan, ympärillä\nkihisi näkymätön, pieni työntouhu, mutta kaikki näytti lepäävän\njuhlallisessa rauhassa.\n\nJa kuitenkin ruohossa kaikki liikkuu, ryömii, häärii ja hyrisee.\nTuossa juoksentelevat muurahaiset eri suuntiin tulisessa puuhassa\nja touhussa, törmäilevät yhteen, erkanevat ja kiiruhtavat -- se on\naivankuin katseleisi vuoren huipulta jotakin ihmistoria; samallaiset\njoukkiot, samallaiset yhteentöytäykset, samalla tavalla hyörii ja\nkihisee siinä rahvasta.\n\nTuossa surisee metsämettinen kukan ympärillä ja kiipeää sen kupua\npitkin; tuossa kärpäset parvissa imeytyvät mehupisaraan, joka on\npulpahtanut niinipuun halkeamasta; tuolla jossakin puiston tiheikössä\npiiskuttaa ja visertää lintunen yhtä ja samaa säveltä kutsuen kai\nystäväänsä. Tuossa perhoispari pyörien toinen toisensa ympärillä\nliitelee kuni valssin vauhdissa puiden runkojen ympäri. Ruoho tuoksuu\nväkevästi ja siitä kuuluu vaikenematon ritinä...\n\n\"Mikä hälinä tässä käypi!\" ajattelee Oblomov katsellen tätä touhua ja\nkuunnellen luonnon hienoa huminaa: \"mutta päältäpäin on kaikki niin\nhiljaista ja rauhallista...\"\n\nMutta askeleita ei vieläkään kuulu. Vihoviimein, kas nyt... \"Oh!\"\nhuokasi Oblomov hiljalleen siirtäen lehviä pois edestään. \"Hän se on,\nse on hän... Mitä tämä merkitsee? Hän itkee! Hyvä Jumala!\"\n\nOlga kävelee hiljaa pitkin tietä ja pyyhkii kyyneliä nenäliinallaan;\nmutta tuskin ehtii hän pyhkiä pois, kun jo uusia ilmestyy sijaan.\nHäntä hävettävät kyynelet, hän nielee niitä, tahtoo salata ne myös\npuilta, vaan ei voi. Oblomov ei koskaan ennen ole nähnyt Olgan\nkyyneleitä, hän ei ole niitä odottanut ja ne ikäänkuin polttivat\nhäntä, mutta niin että hänen ei niistä tullut kuuma, vaan lämmin.\n\nKiiruusti nousi hän ylös maasta ja lähestyi neitoa.\n\n-- Olga! Olga! -- huusi hän hellästi, tavoittaen häntä.\n\nNeito vavahti, käännähti ja katsahti Oblomoviin kummastuneena,\npyörähti sitten ympäri ja läksi edelleen astumaan.\n\nOblomov ehti hänen rinnalleen.\n\n-- Te itkette? -- sanoi hän.\n\nOlgan kyynelet alkoivat vuotaa yhä runsaammin. Hän ei enää voinut\nniitä pidättää, vaan painoi nenäliinansa vasten kasvojaan, pillahti\nhuikeaan itkuun ja istahti likimmälle penkille.\n\n-- Mitä olenkaan minä tehnyt! -- sopersi Oblomov kauhistuneena ottaen\nOlgaa kädestä ja koettaen sitä irroittaa hänen kasvoiltaan.\n\n-- Jättäkää minut rauhaan! -- nyyhkytti neito. -- Menkää pois! Miksi\nolettekin täällä? Minä tiedän ettei minun ole tarvis itkeä. Ja mistä\nsitten? Te olette oikeassa: niin, kaikki saattaa tapahtua.\n\n-- Mutta mitä on tehtävä ettette noin itkisi? tiedusti Oblomov\nasettuen neidon eteen polvilleen. -- Sanokaa, käskekää: minä olen\nvalmis kaikkeen...\n\n-- Tehän olette itse syypää näihin kyyneliin, mutta pysäyttää niitä\nei ole teidän vallassanne... Te ette ole niin voimakas! Päästäkää\nminut! -- puhui hän huiskauttaen nenäliinallaan kasvoihinsa.\n\nOblomov katsahti Olgaan ja kiroili aatteissaan itseään.\n\n-- Onneton kirje! virkkoi hän katuvaisesti.\n\nOlga avasi työkoppansa, otti sieltä kirjeen ja antoi hänelle:\n\n-- Ottakaa se takaisin, -- sanoi hän: -- ja viekää mukananne etten\ntarvitseisi vielä kauvan jälkeenpäin itkeä sitä katsellessani.\n\nSanaa sanomatta piiloitti Oblomov kirjeen taskuunsa ja istui siinä\nneidon vieressä silmät maahan luotuina.\n\n-- Antanette ainakin arvon minun aikeilleni, Olga? -- sanoi hän\nhiljaa. -- Tämä on todistus siitä, kuinka kallis on minulle teidän\nonnenne.\n\n-- Kallis, kyllä vain! -- huoahti Olga. -- Ei, Ilja Iljitsh, teidän\nkai kävi kateiksi että minä niin tyynesti olin onnellinen, ja te\nkiiruhditte onneani häiritsemään.\n\n-- Häiritsemään? Ettekö sitten ole lukenut minun kirjettäni? Minä\nkerron teille sen sisällön...\n\n-- En ole lukenut loppuun asti sentähden että silmäni täyttyivät\nkyyneleillä; minä olen vielä niin tuhma! Mutta minä olen arvannut\njäljelläolevan, älkää kertoko sitä etten tarvitseisi lisää itkeä...\n\nJa kyyneleitä tipahteli jälleen.\n\n-- Enkö minä juuri sentähden kieltäydy teistä, -- aloitti hän: --\nettä näen teidän onnenne edessäpäin ja että uhraan itseni sille? ...\nLuuletteko että minä sen teen kylmäverisesti? Luuletteko ettei minun\nsisässäni kaikki itke? Miksi minä tämän teen?\n\n-- Miksikö? -- toisti neito yht'äkkiä lakaten itkemästä ja kääntyen\nOblomovin puoleen. -- Siksi, miksi äsken piilouduitte pensaisiin\nnähdäksenne, itkenkö minä ja miten minä itken -- siksi vain! Jos\nte vilpittömästi olisitte tahtonut sitä, mikä on kirjoitettu\nkirjeeseenne, jos olisitte ollut vakuutettu siitä että meidän täytyy\nerota, niin olisitte heti matkustanut ulkomaille koettamattakaan\nkohdata minua enää kertaakaan.\n\n-- Kuinka te voitte noin ajatella! ... -- alkoi Oblomov nuhtelevasti,\nmutta ei saanut loppuun sanotuksi.\n\nHäntä hämmästytti tämä arvostelu sentähden että hänelle äkkiä kävi\nselväksi että se oli -- totta.\n\n-- Niin, -- toisteli neito: -- eilen tarvitsitte te kuulla minun\nvakuuttavan rakkauttani, tänään oli tarvis nähdä minun kyyneleitäni,\nvaan huomenna tahdotte te ehkä nähdä, kuinka minä kuolen.\n\n-- Olga, kuinka voitte minua noin loukata? Ettekö usko että minä nyt\nantaisin puolet elämästäni kuullakseni teidän entistä nauruanne ja\nollakseni näkemättä noita kyyneleitä...\n\n-- Niin, kyllä kai nyt, kun kerran saitte nähdä, kuinka nainen teidän\ntähtenne itkee... Ei, -- lisäsi hän: -- teillä ei ole sydäntä. Jos\nette olisi tahtonut minun kyyneleitäni, kuten sanotte, niin ette myös\nolisi niitä aikaansaanut, ellette olisi tahtonut...\n\n-- Mutta mistäs minä tiesin? ... huudahti Oblomov kysyvällä äänellä,\npainaen molemmat kämmenensä rintaansa vasten.\n\n-- Rakastavalla sydämmellä on oma älynsä, -- virkkoi Olga: -- se\ntietää, mitä se tahtoo, ja se tietää edellepäin, mitä on tulossa.\nMinun oli eilen mahdotonta päästä tänne, sillä meille sattui äkkiä\ntulemaan vieraita, mutta minä tiesin että te olisitte kiusaantunut\nodottaessanne minua ja ehkä huonosti nukkunut -- ja minä tulin\nkuitenkin sentähden etten tahtonut että te kärsisitte... Mutta\nte ... teistä on hauska että minä itken. Katsokaa siis, katsokaa ja\nnauttikaa!...\n\nJa jälleen alkoi hän itkeä.\n\n-- Sangen huonosti minä nukuinkin, Olga, oikein olin kovassa vaivassa\nkoko yön...\n\n-- Ja teidän kai kävi sääli että minä niin hyvin nukuin enkä kärsinyt\n-- eikö totta? keskeytti neito. -- Ja jos en minä nyt olisi itkenyt,\nniin olisitte kai ensi yönäkin huonosti nukkunut.\n\n-- Mitäs minun nyt on tekeminen: anteeksiko pyytäminen? -- sanoi\nOblomov nöyrällä hellyydellä. -- Anteeksi pyytävät vain lapset tai\nne, jotka joukossa sattuvat vahingoissa astumaan toistensa varpaille,\nvaan tässä ei anteeksipyyntö auta, -- vastasi Olga leyhytellen\njälleen nenäliinalla kasvojaan.\n\n-- Mutta Olga, jos se kuitenkin on totta? Jos minun ajatukseni on\noikea ja teidän rakkautenne on -- erehdys? Jos te rakastutte toiseen,\nja katsahtaessanne silloin minuun, punastutte häpeästä...\n\n-- Niin mitäs sitten? -- kysyi neito luoden Oblomoviin niin\npilkallisen-syvän ja läpitunkevan katseen että tämä ihan ällistyi.\n\n\"Hän tahtoo saada urkituksi minusta jotakin!\" ajatteli Oblomov.\n\"Oleppa nyt varuillasi, Ilja Iljitsh!\"\n\n-- Mistäkö sitten? sanotte te! -- toisti hän koneellisesti,\nsilmäillen rauhattomasti neitoon ja osaamatta arvata, millainen\najatus oli muodostumassa tämän aivoissa ja kuinka tämä korjaisi nuo\nsanansa _mitäs sitten_, kun silminnähtävästi oli mahdoton oikaista\njohtopäätöksiä tästä rakkaudesta, jos se kerran oli erehdystä.\n\nOlga katsoi häneen hyvin itsetietoisesti ja varmasti ja hallitsi\nnähtävästi ajatustaan.\n\n-- Te pelkäätte, -- virkkoi hän pisteliäästi: -- pudota \"kuilun\npohjaan\", teitä pelottaa tuleva loukkaus että minä mahdollisesti\nlakkaan teitä rakastamasta! ... \"Minun käy huonosti\", kirjoitatte\nte...\n\nOblomov ei vieläkään oikein ymmärtänyt.\n\n-- Minullehan tulee silloin hyvä olla, jos minä rakastun toiseen, se\nmerkitsee: minä tulen onnelliseksi! Vaan te lausutte että \"näette\nedeltäpäin minun onneni tulevaisuudessa ja olette valmis uhraamaan\nminun tähteni kaikki, vieläpä elämännekin?\"\n\nOblomov katsoi neitoa tutkivasti ja räpytteli silmäripsiään harvaan\nja leveästi.\n\n-- Kas, millainen logiikka siitä on syntynyt! -- sopersi hän. --\nTäytyy tunnustaa etten ensinkään odottanut...\n\nVaan Olga silmähti häntä niin myrkyllisesti päästä jalkoihin.\n\n-- Mutta mitäs sitten on, josta te muka tulette hulluksi? pitkitti\nhän. -- Entäs nämät aamut ja illat, tämä puisto, ja entäs minun\nvakuutukseni _rakastan_ -- eikö kaikki tämä ole siis mistään arvosta,\neikö se ansaitse mitään uhria eikä mitään tuskaa?\n\n\"Ah, kunpa voisi vajota maan alle!\" ajatteli Oblomov, tuntien\nsisällistä ahdistusta aina sen mukaan, missä määrin Olgan ajatus\nhänelle täydellisesti rupesi selvenemään.\n\n-- Mutta jos te puolestanne -- alkoi Olga tulisesti kysyen:\n-- vielä väsytte tähän rakkauteen, niinkuin olette väsynyt\nkirjoihin, virkatoimeen ja seuraelämään? Jos te ajanpitkään ilman\nkilpailijatarta, ilman toista rakkautta nukahdatte yht'äkkiä minunkin\nläheisyyteeni niin kuin kotonanne sohvalle, eikä minun ääneni saa\nteitä heräämään? Ja jos tuo paisuma sydämmestänne poistuu ja jos ei\nmyös tule olemaan toistakaan naista, vaan tuo teidän yönuttunne tulee\nteille kaikkea muuta kalliimmaksi?...\n\n-- Olga, se on mahdotonta! -- keskeytti Oblomov tyytymättömänä,\nsiirtyen hänestä hiukan edemmäs.\n\n-- Miksi se olisi mahdotonta? -- kysyi neito. -- Te sanotte että\nminä \"erehdyn ja rakastun toiseen\", mutta itsehän minä toisinaan\najattelen että juuri te muitta mutkitta hylkäätte minut. Ja mitä\nsilloin? Kuinka minä silloin korjaan itsessäni sen, mitä nyt teen?\nJos ei ihmiset eikä mailma, mitä minä itse sanon itselleni?... Ja\njoskus en minäkään tämän tähden saa unta, mutta minä en ahdista teitä\ntulevaisuuden aavistuksilla, sentähden että uskon parempaan. Minulla\nvoittaa onnentunne kaiken pelon. Ja kuinka suuren arvon panenkaan\nminä sille, kun näen että teidän silmänne minun tähteni alkavat\nloistaa, kun te etsiskelette minua, kiipeilette kumpuja ja mäkiä,\nunhoitatte laiskuutenne ja kiiruhdatte minun tähteni kaupunkiin\nkukkavihkoa tai jotakin kirjaa noutamaan, ja kun näen että saan\nteidät hymyilemään ja harrastamaan elämää... Minä odotan ja etsin\nvain yhtä -- onnea, ja uskon että olen sen löytävä. Jos erehdyn, jos\non totta että tulen itkemään omaa erehdystäni, niin ainakin tunnen\nminä (hän painoi kämmenensä vasten sydäntänsä) etten ole siihen\nsyypää, se merkitsee: kohtalo ei ole sitä sallinut, vaan Jumala on\npäättänyt toisin. Mutta en minä pelkää tulevia kyyneleitä, en minä\nturhaan ole itkevä, vaan kyyneleilläni \"olen minä ostanut jotakin...\nMinun on ollut ... niin hyvä olla!...\" -- lisäsi hän.\n\n-- Olkoon teidän jälleen hyvä olla! -- rukoili Oblomov.\n\n-- Mutta tepä näette ainoastaan synkkää edessäpäin; teistä ei onni\ntunnu miltään... Se on kiittämättömyyttä, -- jatkoi neito: -- se ei\nole rakkautta, vaan se on...\n\n-- Itsekkäisyyttä! -- lausui Oblomov uskaltamatta katsahtaakkaan\nOlgaan, uskaltamatta puhua ja uskaltamatta anteeksi pyytää.\n\n-- Menkää, -- sanoi tämä hiljaa: -- sinne, minne olitte menossakin.\n\nNyt uskalsi Oblomov katsahtaa neitoa silmiin, jotka olivat\nkuivahtaneet kyyneleistään. Olga katseli miettiväisenä alas maahan ja\npiirteli päivänvarjostimellaan hiekkaan.\n\n-- Pankaa taas maata seljällenne, -- lisäsi hän sitten: -- niin ette\nerehdy ettekä \"putoa pohjattomaan syvyyteen.\"\n\n-- Minä olen myrkyttänyt teidät ja te olette myrkyttänyt minut -- sen\nsijaan että olisi voitu olla onnellisia ystäviä ... -- jupisi Oblomov\nkatuvaisesti.\n\n-- Juokaa te kaljaanne niin ette syö myrkkyä, -- pisteli yhä neito.\n\n-- Olga! Tämä ei ole jalomielistä! -- sanoi Oblomov. -- Senjälkeen\nkun minä itse rankaisin itseäni tunnustamalla että...\n\n-- Niin, _sanoissa_ te rankaisette itseänne, heittäydytte kuiluun,\nannatte puolet elämäänne, ja niissä teille tulee epäilyksiä ja\nunettomia öitä: kuinka helläksi, varovaiseksi ja huolehtivaksi te\ntulette itseänne kohtaan, kuinka kauvas te näette eteenpäin!...\n\n\"Mikä totuus, ja kuinka se on yksinkertainen!\" ajatteli Oblomov,\nmutta häpesi sitä ääneensä sanoa.\n\nMiksikäs ei hän itse ollut sitä selittänyt itselleen, vaan sen\nteki hänelle tuo nainen, joka vasta oli elämänsä alussa? Ja kuinka\nnopeasti hän sen teki! Hän, joka vast'ikään katseli elämää vielä\nsellaisena lapsena. -- Meillä ei ole mitään sen enempää puhuttavaa,\n-- päätti Olga nousten penkiltä. -- Jääkää hyvästi, Ilja Iljitsh ja\nolkaa... rauhallinen; siinähän teidän onnenne on.\n\n-- Olga! Ei, Jumalan tähden, ei näin! Nyt, kun kaikki jälleen on\nkäynyt selväksi, älkää ajako minua pois ... -- hätääntyi Oblomov\ntarttuen neitoa kädestä.\n\n-- Mitä te minusta tahdotte? Te epäilette että minun rakkauteni\nteihin on erehdys; minä en voi rauhoittaa teidän epäilystänne, sillä\nehkä onkin se erehdys -- enhän tiedä...\n\nOblomov päästi Olgan käden. Jälleen oli puukko tähdätty häntä kohti.\n\n-- Kuinka ette tiedä? Ettekö sitten tunne? -- kysyi hän ja hänen\nkasvoiltaan ilmeni taas epävarmuutta. -- Epäilettekö sitten todella\nettä...?\n\n-- En minä mitään epäile, sillä eilenhän minä teille sanoin mitä\ntunnen, mutta kuinka on oleva vuoden perästä -- sitä en tiedä.\nVaan voipikos yhden onnen perästä seurata toinen, sitten kolmas ja\nsamallainen? -- kysyi Olga katsoen suurin silmin Oblomoviin. --\nSanokaa te, joka olette minua kokeneempi.\n\nMutta Oblomovin ei tehnyt enää mieli vakuuttaa neitoa tässä asiassa\nja hän pysyi vaiti heilutellen toisella kädellään akasiaa.\n\n-- Ei, elämässä rakastetaan ainoastaan yhden kerran! -- saneli hän\nsitten kuin koulupoika opittua korulauselmaa.\n\n-- Siinä nyt näette, niin minäkin uskon, -- lisäsi neito. -- Jos\nei se niin ole, niin ehkä minäkin lakkaan teitä rakastamasta, ehkä\nerehdykseni koskee kipeästi minuun ja teihin myöskin; ehkä me todella\neroamme! ... Mutta rakastaa pari-kolme kertaa ... ei, ei... Minä en\ntahdo sitä uskoa!\n\nOblomov huoahti. Tämä luulo pyöri _mahdollisesti_ hänen mielessään ja\nmiettiväisenä kieppui hän sen ympärillä. Mutta joka askeleella tuli\nhänen helpompi olla, ja tuo hänen yöllä mieleensä johtunut _erehdys_\ntuntui olevan niin kaukana tulevaisuudessa... \"Eihän tämä ole mikään\nohimenevä lemmentunne, koko elämähän on sellaista...\" pälkähti\nyht'äkkiä hänen päähänsä: \"ja jos työntää luotaan jokaisen tapauksen\npitäen sitä erehdyksenä, niin milloinka sitten tulee se oikea? No voi\nminua! Ihanhan olen ollut kuin sokaistu...\"\n\n-- Olga, -- sanoi Oblomov hieman koskettaen kahdella sormellaan\nneidon vartaloa (tämä pysähtyi): -- te olette viisaampi kuin minä!\n\nOlga pudisti päätään.\n\n-- En ole viisaampi, vaan luonnollisempi ja rohkeampi. Mitä te\npelkäätte? Luuletteko te todella, pilaa tekemättä, että voi lakata\nrakastamasta? -- kysyi hän ylpeällä vakaumuksella.\n\n-- Tällä hetkellä en minäkään pelkää! -- huudahti Oblomov reippaasti.\n-- Teidän kanssanne ei kohtalo ole julma!\n\n-- Nuot sanat olen minä äskettäin lukenut... muistaakseni jostakin\nranskalaisesta romaanista, -- virkkoi Olga yht'äkkiä ivallisesti\nkääntyen Oblomoviin: -- mutta siinä nainen sanoo ne miehelle...\n\nPuna lensi Oblomovin kasvoille.\n\n-- Olga! Eikö kaikki saata olla entisellään, -- rukoili hän: -- minä\nen ole vasta pelkäävä _erehdyksiä_.\n\nOlga ei vastannut.\n\n-- Eikö niin? -- kysyi Oblomov arasti.\n\nNeito pysyi yhä vaiti.\n\n-- No, jos ette tahdo sanoa, niin antakaa joku merkki... esimerkiksi\noksa...\n\n-- Syreenin ... niitä ei enää ole! -- vastasi Olga. -- Katsokaa\ntuonne, millaisia on jäljellä: aivan surkastuneita!\n\n-- Niin, ne ovat aivan surkastuneita! -- toisti Oblomov katsellen\nsyreenipuita. -- Ja kirje on myös lakastunut! -- sanoi hän äkisti.\n\n\"Todentotta; syreeninkukat lakastuvat!\" ajatteli Oblomov. \"Miksi\nkirjoitinkin koko tämän kirjeen? Miksi en nukkunut yötäni rauhassa\nja miksi kirjoitin aamun tullen? Kas kuinka nyt sieluni taas tuli\nlevolliseksi... (hän haukotteli) ... haluttaisi panna maata. Vaan jos\nei kirjettä olisi ollut, niin ei myös mitään tästä kaikesta olisi\ntapahtunut: Olga ei olisi itkenyt ja kaikki olisi niinkuin eilen;\n-- hiljaa istuisimme tuolla samassa paikassa käytävän varrella,\nkatsoisimme toinen-toistamme silmiin ja puhelisimme onnestamme.\nNäin tänään ja huomenna taas samoin...\" Oblomov haukotteli kitansa\ntäydeltä.\n\nYht'äkkiä pälkähti hänen päähänsä että mitenkähän olisi, jos tämä\nkirje olisi saavuttanut tarkoituksensa, jos Olga olisi hyväksynyt\nhänen mielipiteensä, säihkähtynyt niinkuin hänkin erehdyksiä ja\nkaukaisia tulevaisuuden uhkauksia, ja kuunnellut hänen niinsanottua\nkokemustaan, tervejärkisyyttään sekä suostunut siihen että he eroavat\nja unhoittavat toinen-toisensa?\n\nJumala varjelkoon! Heittää hyvästit, lähteä kaupunkiin, uuteen\nasuntoon... Sitten seuraisi pitkänpitkä yö, ikävä huomen, sietämätön\nylihuomen ja sarja yhä surkeampia ja surkeampia päiviä...\n\nKuinka olisi mahdollista sitä kestää? Sehän olisi kuolema! Niin\njuuri. Hän sairastuisi. Sillä eihän hän ole tahtonutkaan eroa, ei\nhän sitä kestäisi, vaan tulisi rukoilemaan yhä saada tavata Olgaa?\n\"Miksikähän minä sen kirjeen kirjoitinkin?\" kysyi hän itseltään.\n\n-- Olga Sergejevna! lausui hän.\n\n-- Mitä?\n\n-- Kaikkiin minun tunnustuksiini olen minä velvollinen lisäämään\nvielä yhden.\n\n-- Mikä se on?\n\n-- Se kirje oli aivan tarpeeton...\n\n-- Se ei ole totta, se oli välttämätön, -- päätti neito.\n\nHän katsahti ylös ja naurahti nähdessään, miten Oblomovin kasvot\nmuuttuivat, kuinka tältä yht'äkkiä katosi uni ja silmänsä remahtivat\nauki kummastuksesta.\n\n-- Välttämätönkö? toisti hän verkkaan kiinnittäen ihmettelevän\nkatseensa neidon niskaan.\n\nMutta siinä kohtasi häntä ainoastaan mantillin kaksi tupsua.\n\n\"Mitä merkitsevät sitten kyynelet ja nuhteet? Onkohan kaikki\nviekkautta?\" Mutta eihän Olga ole viekas, sen oli hän selvästi\nhuomannut. Viekkautta harjoittavat ja viekkauteen kuluttavat aikaansa\nainoastaan enemmän tai vähemmän lyhytnäköiset naiset. Selvän älyn\npuutteessa liikkuvat he pienessä arkielämässään viekkauden vieterein\navulla, kutovat kuni pitsiä kotoista valtioviisauttansa, huomaamatta\nkuinka heidän ympärillään elämän valta-urat leviävät, minne ne\nsuuntautuvat ja missä ne yhtyvät.\n\nViekkaus on samaa kuin pieni raha, jolla ei paljoa osteta.\nNiinkuin pienellä rahalla voi elää ainoastaan tunnin-pari, niin\nviekkaudellakin voidaan salata itseltään, pettää ja muuttaa toiseen\nmuotoon jotakin, mutta se ei riitä kantamaan katsetta kaukaiseen\nnäköpiiriin eikä rajoittamaan suuren päätapauksen alkua ja loppua.\n\nViekkaus on likinäköinen, sillä voi nähdä hyvin nenänsä alle, mutta\nei etemmäksi ja sentähden se usein lipsahtaa samaan satimeen, minkä\nse on virittänyt muille.\n\nOlga on luonnostaan älykäs ja ratkaisee helposti ja selvästi kaikki\nkysymykset. Heti näkee hän tapauksen pää-aatteen ja lähestyy sitä\nsuorinta tietä.\n\nMutta viekkaus on kuin hiiri: se juosta kipittää ympäri lattiaa ja\nmenee piiloon... Mitä se siis merkitsi? Mitä uutta oli vielä tulossa?\n\n-- Minkästähden se kirje oli välttämätön? -- kysyi Oblomov.\n\n-- Minkäkö tähden? -- uudisti neito ja käännähti ripeästi Oblomoviin\npäin kasvot iloisina ja nauttien siitä että joka askeleella tiesi\nosaavansa saattaa miesparan ihan ymmälle. -- Sentähden tietysti, --\nsanoi hän sitten verkalleen: -- ettette ollut nukkunut yöllä, ja\nkirjoititte vain minun tähteni, minä olen myös itsekäs! Se on nyt\nensimmäinen syy...\n\n-- Miksi te sitten äsken minua moititte, ja itse nyt olette kanssani\nsamaa mieltä? -- keskeytti Oblomov.\n\n-- Siksi että tämä kiusanteko alkoi teidän puoleltanne. Minä siihen\nen puuttunut, se tapahtui itsestään, ja minä nautin siitä että se\nnyt on mennyttä, mutta te sen valmistitte ja nautitte siitä jo\nedeltäpäin. Te olette -- ilkeä, ja siitä minä teitä soimasinkin!\nJa sitten ... teidän kirjeessänne leikkii ajatus ja tunne ... te\nette elänyt tätä yötä ja aamua omalla tavallanne, vaan niinkuin on\ntahtonut teidän elävän teidän ystävänne ja minä -- se nyt on toinen\nsyy ja sitten lopuksi, kolmanneksi...\n\n-- Kolmanneksi sentähden että siinä kirjeessä aivankuin kuvastimessa\nnäkyy teidän hellyytenne, teidän varovaisuutenne, teidän pelkonne\nminun onneni suhteen, teidän puhdas omatuntonne ... kaikki se, minkä\nminulle teissä on osoittanut Andrei Ivanitsh ja mihin minä olen\nrakastunut, ja minkä tähden unhoitan teidän laiskuutenne... teidän\nhenkisen turtumuksenne... Te olette tässä; kirjeessä lausunut itsenne\nilmi tahtomattanne: te ette ole itsekäs, Ilja Iljitsh, te ette\nkirjoittanut laisinkaan sentähden että erottaisiin -- tätä ette te\ntahtonut, vaan sentähden te kirjoititte että pelkäsitte pettävänne\nminut... sen sanoi teille rehellisyys, muuten olisi kirje minua\nloukannut, enkä silloin olisikaan itkenyt -- ylpeydestä en olisi\nitkenyt! Nyt näette että tiedän, mistä syystä minä teitä rakastan\nenkä pelkää erehdyksiä: teidän suhteenne en minä erehdy...\n\nJa tätä puhuessaan hän aivan loisti. Hänen silmänsä säteilivät suurta\nlemmenriemua ja oman voiman tuntoa; hänen poskillaan heloitti kaksi\nruusunpunaista pilkkua. Ja Oblomov, Oblomov oli kaiken tämän aiheena!\nRehellisestä sydämmestään oli hän viskannut neidon sieluun tämän\ntulen, tämän liekkien leikin, tämän loisteen.\n\n-- Olga! Te olette ... parempi kaikkia muita, te olette paras nainen\nkoko mailmassa! -- huudahti Oblomov riemuissaan, ja muistamatta\nitseään ojensi kätensä ja kallistui neidon puoleen. -- Jumalan\ntähden ... yksi suudelma tämän sanoin lausumattoman onnemme\nvakuudeksi, --kuiskahti hän kuni unenhoureessa.\n\nNeito kimmahti silmänräpäyksessä askelen taapäin, riemukas säteily\nja poskienpunat lensivät tipotiehensä kasvoilta, ja nuot äsken niin\nleppeät silmät säihkyivät uhkaa.\n\n-- Ei ikinä! Ei ikinä! Älkää tulko likelle! -- huudahti hän\nsäikähtyneenä, miltei kauhussaan työntäen molemmat kätensä ja\npäivänvarjostimensa hänen ynnä itsensä väliin sekä seisahtui\nsyrjittäin kuni patsaaksi kivettynyt, hengittämättä, uhkaavaan\nasentoon, uhkaavin katsein.\n\nOblomov lauhtui tuossa tuokiossa: hänen edessään ei ollutkaan lempeä\nOlga, vaan loukkaantunut ylpeyden ja vihan jumalatar, jonka huulet\nolivat yhteenpuristetut ja jonka silmistä singahti salama.\n\nSuokaa anteeksi! ... -- sopersi hän, tuo hämmästynyt ja masentunut\nOblomov.\n\nOlga käännähti verkalleen ja läksi kävelemään pelokkaasti katsoen\nviistoon yli olkapäänsä että mitä Oblomov... Vaan tämä käppelehti\nhiljaa ikäänkuin koira raahaten häntäänsä, jonka päälle on polkaistu.\n\nNeito koetti jouduttaa askeleitansa, vaan nähdessään Oblomovin\nkasvot, hymyili ja vaimensi vauhtiaan, tuontuostakin vavahtaen.\nRuusunpunainen pilkku leimahteli vuoroin kummallekkin poskelle.\n\nSitä mukaa kuin hän kulki, kirkastuivat hänen kasvonsa, hänen\nhengityksensä kävi harvemmaksi ja rauhallisemmaksi ja askelet\nluontuivat jälleen tasaisiksi. Hän oli nähnyt, kuinka pyhä hänen \"ei\nikinä\" oli Oblomoville ja vihan puuska asettui vähitellen antaen\nsijaa säälille. Hän rupesi kävelemään yhä hiljemmin.\n\nTeki mieli lieventää kiivastustaan ja hän mietti tekosyytä jotakin\nsanoakseen.\n\n\"Kaikki on hukassa! Kaikki on erehdystä! Ei ikinä! Hyvä Jumala!\nSyreenit ovat lakastuneet\", ajatteli Oblomov katsellen retkottavia\nsyreeninoksia: \"eilen ovat ne kuihtuneet, kirje on myös kuihtunut,\nja tämä silmänräpäys, parhain elämässäni, jolloin nainen ensi kerran\nsanoi minulle kuni enkeli taivaasta, mitä minussa on hyvää -- sekin\non kuihtunut!...\"\n\nHän katsahti Olgaan -- tämä seisoi odottaen häntä, silmät maahan\nluotuina.\n\n-- Antakaa kirje minulle! ... -- lausui neito hiljaa.\n\n-- Se on kuihtunut! -- vastasi Oblomov surullisesti ojentaen kirjeen.\n\nOlga oli jälleen siirtynyt Oblomovin likelle ja taivutti vielä\npäätään tämän puoleen; silmäripset olivat kokonaan alaslasketut...\nHän melkein värisi. Kun Oblomov ojensi kirjeen, ei tyttö kohottanut\npäätään eikä siirtynyt kauvemmas.\n\n-- Te säikäytitte minua, -- lisäsi hän pehmeästi.\n\n-- Antakaa anteeksi, Olga, -- sopersi Oblomov. Neito oli vaiti.\n\n-- Se oli julma tuo \"ei ikinä\"! ... -- lausui Oblomov surullisesti ja\nhuokasi.\n\n-- Se on kuihtuvainen! -- kuiskasi neito tuskin kuultavasti ja\npunastui.\n\nJa hän heitti Oblomoviin häveliään, hyväilevän katseen, otti tätä\nmolemmista käsistä kiinni, puristeli niitä omissaan ja painoi ne\nsitten sydäntänsä vasten.\n\n-- Kuuletteko, kuinka se tykyttää! -- virkkoi hän. -- Te olette\npeljästyttänyt minua. Päästäkää!\n\nJa katsahtamatta Oblomoviin pyörähti neito äkkiä irti ja läksi\njuoksemaan pitkin käytävää hiukan nostaen edestäpäin hameensa helmoja.\n\n-- Mihinkä te sellaista vauhtia? -- huusi Oblomov perään. -- Minä\nolen väsynyt, en jaksa juosta teidän perässänne...\n\n-- Jättäkää minut. Minä juoksen laulamaan, laulamaan, laulamaan!...\n-- huusi neito vastaan palavin kasvoin. -- Rintaani ahdistaa, koskee\nmelkein kipeästi...\n\nOblomov jäi paikoilleen ja tuijotti kauvan neidon jälkeen ikäänkuin\npoislentävää enkeliä.\n\n\"Kuihtuukohan tämäkin hetki?\" ajatteli hän miltei alakuloisesti,\ntuntematta itsekään, kävelikö eteenpäin vai seisoiko yhdessä kohti.\n\n\"Syreenit ovat surkastuneet\", mietti hän jälleen: \"eilispäivä on\nkadonnut ja yö näkyineen ja painostuksineen on myös kadonnut... Niin!\nJa tämä silmänräpäys kuihtuu myös niinkuin syreeni. Mutta kun yö on\nmennyt, niin sijalle taas tuulahtaa aamu...\"\n\n-- Mitä kummaa tämä on? -- sanoi hän ääneensä syventyen itseensä.\n-- Lempikin on myös ... niin juuri, lempi? Ja minä kun luulin että\nse niinkuin helteinen puolipäivä riippuu rakastavaisten päällä eikä\nmikään silloin liikahda eikä tuulenhenkäystä tunnu sen ilmapiirissä.\nVaan rakkaudessa ei olekkaan rauhaa, näen mä, se liikkuu aina\njonnekkin eteenpäin ... \"niinkuin koko elämä\", kuten Stolz sanoo.\nEikä ole vielä syntynyt sitä Jeesus Natsarealaista, joka sille\nsanoisi: \"seis äläkä liikahda!\" Mitähän huomispäivä tuopi mukanaan?\n-- kysyi hän huolestuneesti itseltään ja lähti mietteissään ja\nlaiskasti kotiinsa päin astumaan.\n\nKulkiessaan sivu Olgan ikkunain kuuli hän kuinka neidon täyteläinen\nrinta huojensihen Schubertin säveliin ikäänkuin olisi se itkenyt omaa\nonneaan...\n\nHyvä Jumala! Kuinka suloiselta sentään tuntui elää mailmassa!\n\n\n\n\n11.\n\n\nKotiin tultuaan löysi Oblomov entisten lisäksi kirjeen Stolzilta,\njoka kirje alkoi ja loppui sanoilla: \"nyt tai ei koskaan!\" se oli\ntäyteen sullottu nuhteita siitä ettei Oblomovia vieläkään kuulunut\neikä näkynyt ja miksi ei hän lähde liikkeelle, sitten oli kehoitus\nvälttämättä saapumaan Shweitsiin, jonne Stolz oli jo menossa, ja\nlopuksi että ainakin tavattaisiin Italiassa.\n\nJos ei näin, niin pyysi hän Oblomovia matkustamaan maakyläänsä,\njärjestämään asiansa, pudistamaan hereille talonpoikien sikseen\njätetyn elämän, tarkastamaan ja määräämään tulonsa sekä ryhtymään\nuusien huoneiden rakennuspuuhiin.\n\n\"Muista meidän sopimustamme: nyt tai ei koskaan!\" lopetti Stolz\nkirjeensä.\n\n-- Nyt, nyt, nyt! -- hoki Oblomov. -- Andrei ei tiedä, mikä\nromaani täällä paraikaa riehuu minun elämässäni. Kaikesta hän\nsitten puhuukin kuin mokomista asioista! Voinkos minä semmoisiin\nseikkoihin milloinkaan ryhtyä? Koettaisippas itse, minun asemassani.\nKyllähän ranskalaisista ja englantilaisista saa lukea, kuinka he\nmuka aina tekevät työtä ja muka kaikki asiat ymmärtävät. Mutta\nnehän matkustelevat, maleksivat pitkin koko Eurooppaa, muutamat\nhalki Aasian ja Afrikankin noin vain huvikseen: mikä piirtääkseen\nmaisema-albumin, mikä kaivellakseen muinaisjäännöksiä, mikä taas\nampuakseen leijonia tai pyytääkseen käärmeitä. Tai istuskelevat\nhe kotosalla ylhäisessä joutilaisuudessa, einehtivät ja syövät\npäivällisiä ystäväinsä kanssa ja naisten seurassa -- siinä niiden\nkoko työ. Mutta mikä pakko työn tekijä minä tässä olen? Se on vain\nAndrein keksintöjä tuo: Minulla on vatsa täynnä ja vaatteet päällä.\nTosinhan Olga tuonoin taas tiedusti, onko minulla aikomus matkustaa\nOblomofkaan.\n\nOblomov kiiruhti kuitenkin kirjoittelemaan ja sovittelemaan, ajoipa\narkkitehtinkin luo ja pian oli hänen pienellä pöydällään leviteltyinä\nuuden rakennuksen ja puutarhan piirustukset. Talo oli suunniteltu\nperhettä varten, se oli tilava ja siinä oli kaksi parveketta.\n\n\"Tuo on minun kamarini, tuo on Olgan, tuossa on makuuhuone, tuossa\nlastenkamari\"... ajatteli hän hymyillen. \"Mutta talonpojat,\ntalonpojat\" ... ja hymy hävisi hänen huuliltaan, huoli rypisti\nhänen otsaansa. \"Se naapuri se kirjoittaa ihan yksityisseikkoja\nmyöten, puhuu pellon hoidosta, riihenpuinnista ja sensemmoisista...\nAts kuinka ikävää! Ja vielä ehdottaa hän yleiseen laskuun tieni\npidennettäväksi suureen kauppalaan asti, sillan rakennettavaksi\njoen yli sekä pyytää sitä varten kolmetuhatta ruplaa rahaa, tahtoo\nettä minä panttaisin Oblomofkan... Vaan mistäs minä tiedän, onko\ntämä tarpeen? ... Kuka siitä selvän saanee? Ehkä hän minut peijaa?...\nOtaksukaamme että hän on rehellinen ihminen ja että Stolz hänet\ntuntee, mutta voihan hänkin pettyä ja silloin ovat minun rahani\nmennyttä kalua. Kolme tuhatta -- se on paljon rahaa. Mistä ne ottaa?\nEi, se on hirmuista! Lisäksi kirjoittaa hän että muutamia talonpoikia\nlähetettäisiin erämaata asustamaan ja vaatii pikimmiten vastausta\n-- kaikkea mitä pikimmin. Hän on aikeessa lähettää kaikki asiakirjat\nomaisuuden panttausta varten virastoon. 'Jos siis minä hänet tahdon\nvalita uskotuksi mieheksi, niin on minun mentävä oikeusvirastoon\ntodistamaan' -- kas sitä on hän tahtonut! Mutta minä en tiedä, missä\nkoko virasto sijaitseekaan tai kuinka sinne edes ovet aukaistaan.\"\n\nJo on toinen viikko kulumassa eikä Oblomov ole vastannut tähän\nkirjeeseen, ja sillävälin kyselee Olgakin, onko hän jo käynyt\nvirastossa. Myös Stolz on äskettäin lähettänyt kirjeen sekä\nOblomoville että Olgalle ja tiedustelee tältäkin että: \"mitä se mies\nsiellä tekee?\"\n\nMutta Olgahan saattoi ainoastaan pintapuolisesti tarkastaa ystävänsä\ntoimia ja niitäkin vain siinä piirissä, johon hänellä oli pääsy. Hän\nsai nähdä ainoastaan, oliko Oblomovin katse iloinen vai suruinen,\najoiko tämä mieluusti kaikilla hänen asioillaan, ilmestyikö hän\nsovittuna hetkenä lehtoon, ja missä määrin häntä huvittivat kaupungin\nuutiset sekä seuraelämän keskustelut. Kaikista luulevaisimmin piti\nOlga silmällä ettei Oblomov suinkaan päästänyt näkyvistään elämänsä\npäätarkoitusta. Jos hän kyselikin Oblomovilta tämän asioista, niin\nteki hän sen ainoastaan vastatakseen jotakin Stolzille, joka niistä\ntiedusteli.\n\nKesä on täydessä kukoistuksessaan, heinäkuu on loppumassa ja ilmat\novat erinomaiset. Kirkkaana päivänä tepastelee Oblomov puistossa,\npolttavan puolipäivän aikaan lymyää hän Olgan kanssa lehtoon mäntyjen\nväliin, istuu neidon jalkojen juuressa ja lukee hänelle jotakin\nkirjaa: Olga ompelee jo toista kanavakankaan kappaletta -- herra\nOblomovia varten.\n\nHeidänkin sisässään vallitsee kuuma kesä: toisinaan nousee pilviä,\nmutta ne liitävät tiehensä.\n\nJoskohta Oblomov näkeekin raskaita unia ja hänen sydäntään\njyskyttävät epäilykset, niin Olga seisoo kuni enkeli häntä\nvartioimassa, katselee hänen kasvoihinsa kirkkailla silmillään,\noivaltaa, mikä milloinkin painaa hänen sydäntään -- ja kaikki on,\njälleen hiljaista ja tunne virtailee taas tasaisesti kuni joen\nsuvanto, jossa heijastelee yhä uusia taivaan värejä.\n\nOlgan katse elämään, rakkauteen ja ylipäänsä kaikkeen kävi yhä\nselvemmäksi ja määrätymmäksi. Varmemmin kuin ennen silmäili hän\nympärillensä hämmästymättä tulevaisuutta, hänessä nousi esiin uusia\nhenkisiä puolia, uusia luonteen piirteitä. Ne ilmenivät milloin\nrunollisen vaihtelevaisina ja syvinä, milloin säännöllisinä, selvinä,\nasteettaisina ja luonnonomaisina...\n\nSe oli jonkunlaista itsepäisyyttä, jolla hän piti kurissa ei\nainoastaan kohtalon kaikkia uhkauksia, vaan vieläpä Oblomovin\nlaiskuutta ja henkistä velttouttakin. Mikä tahansa aije hänessä\nilmaantuikin, heti ryhtyi hän sen toimeenpanemiseen ja siitä asiasta\nsai nyt kuulla yhtenään. Jos ei kuulla saanut, niin sai ainakin nähdä\nettä hänen aivoissaan liikkuu yhä se yksi, ettei hän sitä unhoita, ei\njätä eikä hukkaa, vaan yhä harkitsee ja hakee sitä, mitä etsii.\n\nOblomov ei voinut ymmärtää, mistä hänelle tuli tämä voima ja tämä\nryhti -- tuntemaan ja käsittämään, miten ja mitä kulloinkin on\ntehtävä, sattuipa mikä tapaus tahansa.\n\n\"Se tulee kai siitä\", ajatteli Oblomov, \"ettei hänellä koskaan\nnuo toiset kulmakarvat ole toisten tasalla, vaan ovat aina hieman\nylempänä, ja niissä on sellainen hienohko, tuskin huomattava poimu...\nSiihen poimuun on hänellä tuo hellittämättömyys pesiytynyt.\"\n\nLaskeutukoonpa kuinka rauhallinen ja valoisa ilme tahansa hänen\nkasvoilleen, niin tuo poimu se ei koskaan silene ja kulmakarvat eivät\ntasaannu. Mutta ulkonaista voimaa, äkkinäisiä temppuja tai oikkuja\nei hänellä ole. Mielen jäntevyys ja tuo hellittämättömyys eivät\nviekoittele häntä askeltakaan pois naisellisuudesta.\n\nHän ei tahdo olla seuraelämän leijonatar eikä vallata sattuvilla\nsanoilla kömpelöä ihailijaansa tai hämmästyttää terävällä järjellään\nkoko vierassalonkia, jotta joku nurkasta huudahtaisi: \"bravo! bravo!\nmainiota!\"\n\nVaan onpa hänessä tuota arkuuttakin, mikä on ominaista naisille:\ntosin ei hän rupea vapisemaan nähdessään hiirenpojan eikä lankea\npyörryksiin, jos tuoli sattuu rymähtämään kumoon, mutta hän pelkää\nmennä kauvas kotoa, kääntyy takaisin nähdessänsä talonpojan, joka\nhänestä näyttää epäilyttävältä, sulkee yöksi ikkunansa etteivät\nvarkaat kiipeäisi sisään -- kaiken tämän tehden naisen tavalla...\n\nJa sitten on hän niin altis säälin ja myötäkärsimyksen tunteelle!\nEi ole vaikeata saada häntä kyyneltymään, niin herkkä on hänen\nsydämmensä. Rakkaudessaan on hän niin hellä ja suhteissaan kaikkia\nkohtaan on hän niin pehmeä ja hyväilevän-tarkkaavainen -- sanalla\nsanoen: hän on nainen!...\n\nJos hänen puheensa joskus välähteleekin ivan kipinöitä, niin säteilee\nhänestä samalla sellaista suloa, sekistä suopeata ja leppeätä älyä\nettä jokainen ilolla paljastaa otsansa hänen työtavakseen.\n\nMutta vastatuulta ei hän pelkää, kulkee keveästi puettuna\niltahämärissä -- ei ole millänsäkään kylmästä. Terveys uhkuu hänestä,\nja hän syö hyvällä ruokahalulla, hänellä ovat omat lempiruokansa, ja\nhän tietää kuinka niitä on valmistettava.\n\nNiin tämän kaiken tietävät monet muutkin, mutta monet eivät tiedä,\nmitä tehdä siinä tai toisessa tapauksessa, tai jos tietävätkin, niin\non se vain opittua ja kuultua, eivätkä tiedä, miksi he tekevät juuri\nniin eivätkä toisin tahi vetoavat heti tädin tai serkun kokemuksiin...\n\nMonet taas eivät tiedä itsekään, mitä tahtovat ja jos sen\nratkaisevatkin, niin tekevät sen veltosti, niin että asian\ntarpeellisuus tai tarpeettomuus on sattuman varassa. Tämä kai\njohtunee siitä että heillä kulmakarvat ovat luokkina samalla tasalla,\nsormin siroiksi hypisteltyinä ja -- ettei ole tuota poimua otsalla.\n\nOblomovin ja Olgan välille muodostui salaisia, muille näkymättömiä\nsuhteita: jokaisella silmäniskulla, jokaisella vähäpätöisellä\nsanalla, mikä lausuttiin toisten läsnäollessa, oli heihin nähden\noma merkityksensä. Kaikessa huomasivat he lemmen vihjauksia. Joskus\nOlgakin, vaikka on niin varma itsestään, säpsähtää ja punastuu, kun\npöydässä istuttaessa satutaan kertomaan jonkun rakkauden tarina, mikä\nmuistuttaa hänen omastaan; ja koska kaikki lemmenkertomukset ovat\ntoistensa kaltaisia, niin tulee hän useinkin punastuneeksi.\n\nMutta Oblomov se vasta hämmentyy, kun vähääkään sinnepäin viitataan,\nhämmentyy niin pahanpäiväisesti että teetä tarjottaessa yht'äkkiä\nkouraisee nenänsä eteen sellaisen läjän korppuja että välttämättä\njoku seurasta purskahtaa nauramaan.\n\nHe alkavat tulla tarkkaavaisiksi ja varovaisiksi. Toisinaan jättää\nOlga sanomatta tädilleen että on tavannut Oblomovin, ja tämä taas\nselittää kotonaan menevänsä muka kaupunkiin, vaikka pujahtaakin\npuistoon.\n\nMutta vaikka Olga olikin niin selväjärkinen ja niin itsetietoisesti\nkatseli ympärilleen, vaikka olikin niin pirteä ja terve, niin alkoi\nhänessä kuitenkin ilmaantua jonkunlaisia uusia sairaaloisuuden\noireita. Hänet valtasi aika-ajoittain rauhattomuus, jota hän hautoi\ntietämättä kuinka selittää se itselleen.\n\nJoskus hän kuuman puolipäivän helteessä kävellessään käsikynkässä\nOblomovin kanssa nojautuu hervottomasti tämän olkapäätä vastaan,\nastuu koneellisesti, ikäänkuin näännyksissään ja on itsepäisesti\nvaiti. Silloin raukeaa hänen reippautensa, hänen katseensa on\nuupunut, ilman eloisuutta, käy liikkumattomaksi, tähtää jonnekkin\nyhteen ainoaan pisteeseen eikä viitsi hän sitä kääntää toiseen\nesineeseen.\n\nHänen tulee raskasta olla, hänen rintaansa ahdistaa, hän on niin\nlevoton. Hän riistää mantillin hartioiltaan, huivin kaulaltaan, mutta\nei tämäkään auta -- yhä painostaa, yhä ahdistaa. Hänen tekisi mieli\nheittäytyä puun alle ja levätä siinä tuntikausia...\n\nOblomov joutuu ymmälle, leyhyttelee lepänoksalla ilmaa hänen\nkasvoillensa, mutta kärsimättömällä liikkeellä torjuu neito hänen\nkohteliaisuutensa ja näyttää riutuneelta.\n\nSitten hän yht'äkkiä huoahtaa, katsahtaa havahtuen ympärilleen,\nkatsahtaa Oblomoviin, puristaa hänen kättään, hymyilee ja jälleen\nilmaantuu entinen reippaus, nauru, ja hän hallitsee jo itseään.\n\nErittäinkin erään kerran illalla vaipui hän tällaiseen levottomuuden\ntilaan, jonkunlaiseen rakkauden unikävelyyn, esiintyen Oblomoville\nihan uudessa valossa.\n\nOli tukahduttavan kuuma ilma ja metsästä suhisi kumeasti lämmin\ntuuli, taivas pilveili raskaissa pilvissä, ja ilta hämärtyi\nhämärtymistään.\n\n-- Tulee sade, -- virkkoi parooni ja läksi ajamaan kotiinsa.\n\nTäti poistui omaan huoneeseensa. Olga soitteli kauvan ja\nmiettiväisesti pianoa, vaan lakkasi sitten äkisti.\n\n-- En jaksa, sormeni vapisevat, minusta on niin painostavaa, -- sanoi\nhän Oblomoville. -- Menkäämme vähän kävelemään tuonne puutarhaan.\n\nKauvan kävelivät he pitkin käytäviä, käsi-kädessä. Neidon kätöset\nolivat kosteat ja pehmeät. He poikkesivat puistoon.\n\nPuut ja pensaat olivat siellä sekautuneet synkäksi parveksi, kahden\naskelen päähän ei voinut mitään nähdä, ja ainoastaan vaaleahkoina\njuovina kiemurtelivat hiekkaiset polut.\n\nOlga katsahteli lakkaamatta pimeyteen ja likistyi Oblomovia vasten.\nÄäneti vaelsivat he eteenpäin.\n\n-- Minua hirvittää! -- virkkoi neito yht'äkkiä vavahtaen, kun he\nmelkein hapuilemalla tunkeutuivat pitkin ahdasta käytävää, kahden\nmustan, läpipääsemättömän metsänseinän lomitse.\n\n-- Mikä niin? -- kysyi Oblomov. -- Älä pelkää, Olga, minä olen sinun\nkanssasi.\n\n-- Sinäkin minua kauhistutat! -- kuiskasi Olga. -- Mutta se on\njonkinlaista suloista kauhistusta... Sydän tyrmistyy... anna kätesi\nja tunnustele, kuinka se tykyttää...\n\nJa samalla hän taas vavahti sekä siristeli silmiään.\n\n-- Näetkö, näetkö? -- kuiskahti hän värähtäen ja tarttui lujasti\nmolemmin käsin Oblomovin olkapäähän. -- Etkö näe, kuinka joku\nvilkuttaa hämärässä?...\n\nJa neito puristautui kiinteämmin Oblomovia vasten.\n\n-- Ei täällä ole ketään ... -- sopersi Oblomov, vaikka pitkin\nhänenkin selkäydintään tuntui ryömivän kuin muurahaisia.\n\n-- Peitä minun silmäni pikimmiten jollakin ... paina kovemmin,\nkovemmin! -- saneli neito kuiskaamalla ... -- No, nyt on hyvä... Ne\novat vain hermot, -- lisäsi hän mielenliikutuksessa. -- Kas tuossa se\non taas! Katso, kuka se on? Istahtakaamme jollekkin penkille...\n\nOblomov haki hapuilemalla penkin ja istutti hänet siihen.\n\n-- Mennään kotiin, Olga, -- kehoitteli Oblomov: -- sinä olet sairas.\n\nOlga painoi päänsä Oblomovin hartioita vasten.\n\n-- Ei, täällä on ilma raittiimpi, -- sanoi hän: -- minua niin\nahdistaa tästä sydämmen kohdalta.\n\nNeito hengitti tulisesti vasten Oblomovin poskea.\n\nTämä kosketti kädellään hänen päätään -- ja pääkin tuntui ihan\nkuumalta. Povi huohotti raskaasti ja purkihen tiheisiin huokauksiin.\n\n-- Eikö ole parempi että mennään kotiin? -- hoki Oblomov yhä\nneuvottomana: -- täytyy panna maata.\n\n-- Ei, ei anna minun olla, älä koske ... puheli Olga uupuneesti,\ntuskin kuuluvalla äänellä. -- Minulla tuntuu tässä sellainen\npoltto... -- ja hän painoi rintaansa.\n\n-- Tosiaankin, eikö mennä kotiin ... -- kiirehti Oblomov.\n\n-- Ei, odota, tämä kyllä selviää...\n\nNeito puristi Oblomovin kättä, katsahti häntä tuontuostakin likeltä\nsilmiin ja oli kauvan vaiti, alkoi sitten itkeä nyyhkyttää, aluksi\nhiljalleen, sitten ääneen. Oblomov ei tiennyt mitä tehdä.\n\n-- Jumalan nimessä, Olga, pian kotiin! -- toimitti hän rauhattomasti.\n\n-- Ei tämä ole vaarallista, -- vastasi neito itkeä nyyhkyttäen: --\nälä häiritse, salli itkeä loppuun asti... tuli sammuu kyyneliin,\nminun tulee helpompi olla, tämä kaikki on vain hermojen leikkiä...\n\nOblomov kuunteli tässä pimeydessä Olgan raskasta hengitystä,\ntuntien kuinka tämän kuumat kyynelet tipahtelivat hänen kädelleen\nja kuinka suonenvetoisesti tämä puristeli hänen kättään. Oblomov\nei liikauttanut sormeaankaan, vaan istui henkeään pidättäen. Mutta\nneidon pää lepäsi hänen olkapäällään ja tuo kuuma hengitys pani\nhänenkin poskensa hehkumaan... Hänkin vavahti, mutta ei uskaltanut\nkoskettaa huulillaan tytön poskia.\n\nSitten tyyntyi Olga tyyntymistään ja hänen hengityksensä kävi\ntasaisemmaksi... Hän vaikeni kokonaan niin että Oblomov jo luuli\nhänen nukahtaneen siihen ja pelkäsi liikahtaa.\n\n-- Olga! -- huudahti hän kuiskaten.\n\n-- Mitä? -- vastasi neito niinikään kuiskaamalla ja huokasi ääneen.\n-- No nyt se on ohi... -- sanoi hän väsyneesti: -- minun on jo\nhelpompi olla, minä hengitän vapaasti.\n\n-- Mennäänkö siis? -- sanoi Oblomov.\n\n-- Mennään! -- toisti Olga väkinäisesti. -- Sinä, minun armaani! --\nkuiskasi hän sitten hempeästi, likistäen Oblomovin kättä ja nojautuen\ntämän olkapäähän asteli epävarmoin askelin kotiin asti.\n\nSaliin tultua katsahti Oblomov Olgaan: neito näytti heikolta, mutta\nhymyili kummallista itsetajutonta hymyä ikäänkuin oudon unelman\nvallassa.\n\nOblomov vei hänet sohvaan istumaan, asettui hänen viereensä\npolvilleen ja suuteli syvästi liikutettuna muutamia kertoja hänen\nkättään.\n\nOlga katseli häntä yhä samalla tavalla hymyillen, tarjoten hänelle\nmolemmat kätensä, sekä seurasi häntä silmillään ovelle saakka.\n\nOblomov kääntyi ovessa ympäri ja huomasi että Olga yhä katsoo hänen\njälkeensä ja että hänen kasvoillaan on yhä sama voipumus, sama\nhehkuva hymy, ikäänkuin ei hän voisi siitä päästä erilleen...\n\nMietteissään läksi Oblomov talosta. Hän oli jossakin nähnyt tämän\nhymyn, muisteli jotakin taulua, jossa oli kuvattuna nainen sellainen\nhymy huulillaan ... ei kuitenkaan Cordelia...\n\nSeuraavana päivänä lähetti hän tiedustamaan Olgan terveyden tilaa, ja\nvastauksen tuojan oli käsketty sanomaan:\n\n-- Jumalan kiitos, neiti voi hyvin, ja rouva pyytää herra Oblomovia\ntänään ruualle, mutta illalla suvaitsevat kaikki ajaa viiden virstan\npäähän ilotulitusta katsomaan.\n\nOblomov ei ottanut oikein uskoakseen ja kiiruhti itse Iljinskille.\nTodentotta: Olga oli pirteä kuin kukka, silmissä oli loistetta ja\nrohkeutta, poskilla heloitti kaksi ruusunpunaista pilkkua ja ääni\noli niin sointuisa! Mutta kun Oblomov lähestyi häntä, niin hän äkkiä\nhämmentyi, melkeinpä huudahti ja punastui kokonaan, kun tämä kysyi:\n\"kuinka voitte eilisen jälkeen?\"\n\n-- Se oli vain vähäinen hermohäiriö, -- sanoi neito kiireesti. --\nTätini sanoo että pitää varemmin panna maata. Se tapahtui minulle\nvasta äsken...\n\nHän ei sanonut loppuun, vaan kääntyi pois ikäänkuin olisi pyytänyt\narmoa. Mutta miksi hän hämmästyi -- sitä hän ei itsekään tiennyt.\nMiksi kalvoi ja poltteli häntä muisto eilisillasta ja tuosta\nhermohäiriöstä?\n\nHän oli samalla häpeissään jostakin ja harmissaan jollekkin, vuoroin\nitselleen, vuoroin Oblomoville. Mutta toisella hetkellä näytti\nhänestä kuin olisi Oblomov tullut hänelle lempeämmäksi, likemmäksi\nja että hän puolestaan tuntee Oblomovia kohtaan myötätunnetta aina\nkyyneliin saakka, ikäänkuin olisi päässyt hänen kanssaan eilisillasta\nlähtien jonkinlaiseen salaiseen sukulaisuuden suhteeseen...\n\nHän ei ollut saanut paljon unta yöllä ja oli jo varhain\naamulla kävellyt kauvan yksikseen puistokäytävällä, kovassa\nmielenliikutuksessa, puistosta kotiin ja sieltä taas takaisin, yhä\nhautoen ja arvuutellen mielessään, milloin rypistäen kulmiaan,\nmilloin äkkiä heleästi punastuen ja hymyillen jollekkin, voimatta\npäästä mihinkään ratkaisevaan päätökseen.\n\n\"Ah, Sonitshka!\" oli hän harmissaan ajatellut. \"Kuinka onnellinen\nsinä olet. Heti saisit tämänkin asian selväksi!\"\n\nMutta mitenkäs oli Oblomovin laita? Miksi oli hän ollut niin mykkä ja\nliikkumaton eilisiltana, eihän olisi ollut tarvis joutua hämilleen\nsiitä että Olgan hengitys pani hänen poskensa hehkumaan, että neidon\nkuumat kyyneleet tipahtelivat hänen kädelleen, että hän melkein sai\nkantaa hänet kotiin ja kuunnella hänen sydämmensä ujostelematonta\nkuisketta? ... Mitä olisi toinen hänen sijassaan tehnyt? Toiset ne\nkatsovat kaikkea niin julkeasti...\n\nVaikka Oblomov olikin elänyt tuon kaikkitietävän, kaikki elämän\nkysymykset aikaisin ratkaisevan, mihinkään uskomattoman sekä\nkaikkea kylmästi ja oppineesti arvostelevan nuorison piirissä, niin\nhänen sielussaan kuitenkin paloi usko ystävyyteen, rakkauteen,\ninhimilliseen kunniaan, ja kuinka paljon tahansa hän olikin erehtynyt\nihmisten suhteen, kuinka paljon tahansa hän yhä vieläkin erehtyi ja\nsydämmessään kärsi, niin ei hänessä kuitenkaan kertaakaan horjahtanut\nhyvyyden perustus eikä usko siihen. Hän kunnioitti salaisuudessa\nnaisen puhtautta, tunnusti naisen vaikutusvallan ja oikeuden ja\nkantoi hänelle uhreja.\n\nMutta häneltä puuttui luonnetta selvästi tuntemaan hyvän opettavaa\nvaikutusta ja kunnioitusta viattomuuteen. Hiljalleen huumaantui hän\nsen tuoksusta, mutta myös väliin yhtyi noiden siveyteen uskomattomien\nkyynikkojen kuoroon, jonka hurjaan lauluun hänkin osasi lisätä\nkevytmielisen sanansa.\n\nOblomov ei koskaan perinpohjin käsittänyt, kuinka paljon painaa\nhyveen, totuuden ja puhtauden sana, joka heitetään ihmispuheiden\npuroon ja kuinka syvän uran se itselleen uurtaa. Hän ei ajatellut\nettä se, mikä sanottiin ripeästi ja äänekkäästi, ilman valheellisen\nhäveliäisyyden väritystä ja miehekkäästi, se ei huku mailmallisen\nivan mielettömiin huutoihin, vaan uppoaa kuni helmi yhteiskunnallisen\nelämän syvänteeseen, ja aina löytyy sitä varten suojeleva\nsimpukankuori.\n\nMonet kompastuvat hyvän sanan kohdalla punehtuen häpeästä, kun sitä\nvastoin rohkeasti ja äänekkäästi päästävät suustaan kevytmielisen\nsanan, ymmärtämättä epäillä ettei myöskään se onnettomuudeksi\nputoa turhaan, vaan jättää itsestään pitkän jäljen, mikä joskus on\nhäviämätön.\n\nSitävastoin oli Oblomov teoissaan puhdas eikä yhtään ainoata\ntahraa tuossa kylmässä sieluttomassa aistillisuudessa, mihin muut\nantautuivat ilman henkistä viehtymystä ja taistelua, ollut hänen\nomalla-tunnollaan. Hän ei sietänyt kuulla jokapäiväisiä kertomuksia\nsiitä, kuinka yksi oli vaihtanut hevosia ja huonekaluja, toinen\n-- naista ... ja kuinka suuria rahakulunkeja vaihdokset olivat\ntuottaneet...\n\nUsein kärsi hän miehen menetetystä arvosta ja kunniasta itkien\nitsekseen jonkun, hänelle tuntemattoman naisen kurjaa lankeemusta,\nvaan oli vaiti peljäten mailmaa.\n\nTäytyi arvata nämät asiat tunteakseen hänet oikein, ja Olga ne\narvasikin.\n\nMiehet nauravat moisille kummallisille olennoille, mutta naiset\nymmärtävät heidät heti ensi kerralla. Puhtaat, siveät naiset\nrakastavat heitä -- myötätunteesta, turmeltuneet taas koettavat\npäästä likeiseen suhteeseen heidän kanssaan -- saadakseen\nsielunylennystä.\n\nKesä vierähti ja kului loppuun, aamut ja illat muuttuivat pimeiksi\nja kosteiksi. Eivät ainoastaan syreenit olleet kuihtuneet, vaan myös\nniinipuiden kukinta ja marjojen aika oli loppunut. Oblomov ja Olga\ntapasivat toinen-toisensa joka päivä.\n\nOblomovissa oli syntynyt elämänhalu, se on: hän oli omistanut\njälleen kaiken sen, mistä tuonoin oli vieraantunut. Hän tiesi nyt,\nmiksikä Ranskan lähettiläs oli matkustanut Roomasta, mistä syystä\nenglantilaiset lähettivät laivoja ja sotaväkeä Itään sekä oli hyvin\nhuvitettu, kun satuttiin raivaamaan uutta tietä Saksaan tai Ranskaan.\nMutta tien aukaisemisesta Oblomofkan kautta suureen kylään ei hän\nvälittänyt, virastoon ei hän mennyt pyydettyä uskottavaisuutta\ntodistamaan eikä hänellä myöskään tullut lähetetyksi vastausta\nStolzin kirjeisiin.\n\nHän omisti itselleen ainoastaan sen, mikä kuului keskustelupiiriin\nOlgan kodissa, mitä luettiin sinne saapuvissa sanomalehdissä sekä\nseurasi jotenkin ahkerasti, josta kiitos olkoon Olgan jäntevyyden,\nuutta ulkomaista kirjallisuutta. Mutta kaikki muu kohdistui yksinomaa\nlemmen leikkipiiriin.\n\nHuolimatta tiheään sattuvista näkövaihdoksista oli pääperustuksena\ntässä ruusunpunertavassa ilmakehässä näköpiirin pilvettömyys.\nJos Olga toisinaan sattui olemaan kahdella päällä Oblomovista ja\nomasta rakkaudestaan häneen, jos tältä rakkaudelta jäi joutilasta\naikaa ja joutilasta sijaa hänen sydämmeensä, jos eivät kaikki\nkysymyksensä löytäneet täyttä ja aina valmista vastinetta Oblomovin\npäässä eikä Oblomovin tahto mukautunut hänen tahtonsa vaatimuksiin\ntai Oblomov hänen valppauteensa ja elämänsä sykkäilyyn vastasi\nvain liikkumattoman himokkaalla katseella -- niin vaipui Olga\nraskaisiin mietteisiin, jotakin kylmää aivankuin käärme kiemurteli\nhänen sydämmessään, repäsi hänet irti haaveilusta, ja tuo lämmin,\nsatumainen lemmenmailma muuttui kuni syksyn kuloiseksi päiväksi,\njolloin kaikki esineet näyttävät harmailta.\n\nHän koetti tutkia, mistä tämä onnen rikkonaisuus ja tyytymättömyys\naiheutuu. Mitä häneltä puuttuu? Mitä on vielä tarpeen? Määräähän tämä\nkohtalo rakastamaan Oblomovia? Tämä rakkaushan on oikea sentähden\nettä Oblomovilla on niin puhdas usko hyvään ja ennenkaikkea sentähden\nettä Oblomov on niin hellä, niin hellä ettei Olga ikinänsä ennen\nollut nähnyt sellaista hellyyttä miehen silmissä.\n\nMitäs sitten, jos ei Oblomov jokaiseen hänen katseeseensa vastaakkaan\nkäsitettävällä katseella, että Oblomovin äänessä toisinaan soipi\njotain ikäänkuin olisi hän sitä kuullut jo ennen, unessa tai\nvalveilla... Se on mielikuvituksen ja hermojen vaikutusta: mitäs\nniistä kuuntelee tai niiden tähden päätänsä vaivaa?\n\nJa lopuksi, jos Olga haluaisikin päästä tästä rakkaudesta --\nniin kuinka siitä päästä? Asiahan on jo tapahtunut: hänhän on\njo rakastunut, ja viskata rakkaus mielivaltaisesti päältään\nniinkuin vaate -- se on mahdotonta. \"Ei rakasteta kahta kertaa\nelämässä\", ajatteli neito: \"sehän, niinkuin ihmiset sanovat, olisi\nsiveetöntä...\" Niin oppi hän tuntemaan ja sai kokea, mitä lempi on\nja otti jokaisen uuden askelen kyynelsilmin tai hymyhuulin syventyen\nsitä miettimään. Ja sitten ilmaantui tuo keskittynyt kasvojen ilme,\njonka alle salautuivat sekä kyyneleet että hymy, ja joka niin\npeljästytti Oblomovia.\n\nMutta näistä mietteistä ja tästä taistelusta ei hän puhunut sanaakaan\nOblomoville.\n\nOblomov ei puolestaan saanut tätä rakkauttaan selväksi, vaan nukkui\nsiinä suloisessa uinailussaan, josta jolloinkin ennen oli ääneensä\nhaaveillut Stolzin kuullen. Aika-ajoin alkoi hän uskoa elämän\nalinomaiseen pilvettömyyteen ja näki jälleen unta Oblomofkasta, joka\noli täynnänsä hyviä, ystävällisiä ja huolettomia henkilöitä ja jossa\nmietiskellen istuttiin terassilla sydän paisuksissa tyytyväisyydestä\nja onnesta.\n\nNytkin hän toisinaan antautui näihin mielihauteisiinsa, vieläpä\npari kertaa salaa Olgalta nukahti metsään odotellessaan tämän\nviivähtänyttä tuloa ... mutta sitten äkkiarvaamatta nousi ukkospilvi\nhänen taivaalleen.\n\nKerran he näet kahden palasivat jostakin hitaasti ja ääneti, ja\njuuri kun rupesivat menemään valtatien ylitse, syöksähti heitä\nvastaan pölypilvi ja pölypilvessä kierivät vaunut ja vaunuissa istui\nSonitshka miehensä kanssa sekä lisäksi eräs herra ja eräs nainen...\n\n-- Olga! Olga! Olga Sergejevna! -- alettiin huutaa.\n\nVaunut pysähtyivät ja molemmat herrat sekä naiset astuivat niistä\nalas, ympäröivät Olgan, alkoivat tervehtiä ja suudella ja yht'äkkiä\npuhella sellaisella hälinällä ettei pitkään aikaan kukaan huomannut\nOblomovia. Sitten kaikki äkisti katsahtivat häneen, toinen herroista\nläpi lornjetin.\n\n-- Kuka hän on? -- kysyi Sonitshka hiljaa.\n\n-- Ilja Iljitsh Oblomov! -- esitteli Olga hänet tuttavilleen.\n\nKaikki lähtivät kulkemaan kotiin asti jalkaisin. Oblomovia kiusasi\ntämä vieras seura, hän jättäysi siitä jälkeen ja yritti nostamaan\ntoisen jalkansa yli risuaidan livahtaakseen ruisvainion kautta\nkotiinsa, vaan Olga palautti hänet katseellaan. Eihän se mitään\nolisi haitannut, mutta koko seurue kääntyi katsomaan häneen niin\nkummallisesti. Eihän tämäkään toki mitään olisi ollut vielä.\nSamalla tavallahan häneen oli ennenkin katsottu, siitä syystä että\nhänellä oli niin uniset ja ikävöivät silmät ja että hän oli niin\nhuolimattomasti puettu.\n\nMutta arveluttavammaksi kävi tila, kun herrat ja rouvat siirsivät\nsaman kummastelevan katseen Oblomovista myös Olgaankin. Tämän\nepäillyttävän katseen nähdessä kylmeni yht'äkkiä Oblomovin sydän;\nsitä rupesi kalvamaan niin kipeästi ettei hän sitä kestänyt, vaan\npakeni kuin pakenikin kotiin miettiväisenä ja synkkänä.\n\nEivät Olgan suloiset laverrukset eikä hyväilevä vallattomuus voineet\nseuraavanakaan päivänä häntä huvittaa. Olgan järkähtämättömiin\nkysymyksiin täytyi hänen vastata valittamalla päänkivistystä, ja hän\nantoi kärsivällisesti kaataa päänsä päälle seitsemänkymmenen-viiden\nkopeikan edestä hajuvettä.\n\nVaan sitten kolmantena päivänä senjälkeen, kun he myöhään palasivat\nkotiin, katsahti täti heihin ylen viisaasti, varsinkin Oblomoviin,\nummisti sitten suuret, hiukan turvoksissa olevat silmäluomensa, mutta\nnuot silmät ne yhä ikäänkuin katselivat silmäluomienkin lävitse...\nSitten veti täti miettiväisenä sieramiinsa spriinhöyryä.\n\nOblomovista tuntui kiusalliselta, mutta hän oli vaiti. Hän ei\nrohjennut uskoa epäilyksiänsä Olgalle peljäten saattavansa hänet\nhäiriöön ja säikäyttävänsä hänet pahanpäiväisesti sekä, totta\npuhuen, pelkäsi myös omasta puolestaan, pelkäsi hämmentää tätä\nhäiritsemätöntä, pilvetöntä rauhaa niin törkeällä ja ankaralla\nkysymyksellä.\n\nTämä kysymys ei enää koskenut sitä, rakastiko Olga häntä erehdyksestä\nvai ei, vaan sitä, eikö heidän koko rakkautensa ollut erehdystä;\nnämät kohtaukset metsässä kahdenkesken, joskus myöhään illallakin...\n\n\"Minä olen tehnyt väärin kun yritin kerran suudella Olgaa\", ajatteli\nOblomov kauhistuksissaan: \"tämähän on hengenrikos siveellisyyden\nlakikirjassa, sitä pahinta ja raskauttavinta laatua! Ennen sitä on\njo monta astetta: kädenpuristuksia, tunnustus, kirje... Kaiken tämän\nolemme läpikäyneet.\" \"Mutta\" ajatteli hän edelleen kohottaen päätään:\n\"minun aikomukseni ovat sentään rehelliset, minä...\"\n\nJa yht'äkkiä hävisi huolen pilvi ja hänen edessään leimahti sellainen\nvalkeus kuni juhlasunnuntaina. -- Oblomofka kokonaan auringon\nsäteiden häikäisevässä loisteessa, viheriäisine kumpuineen ja\nhopeanhohtavine virtoineen ja hän itse kävelemässä uneksien Olgan\nkanssa pitkää lehtokäytävää ja sitten istumassa lehtimajassa tai\nterassilla pidellen rakasta vaimoaan uumilta...\n\nJumaloiden kumartavat kaikki Olgaa -- lyhyesti sanoen, siinä kuvassa\non kaikkea, mistä hän oli puhunut Stolzille.\n\n\"Niin, niin, mutta tällähän täytyi alkaa!\" ajatteli Oblomov jälleen\npeloissaan. \"Kolminkertainen 'rakastan', syreeninoksa, tunnustus --\nkaiken tämänhän täytyi olla koko elämänonnen takeena eikä se voinut\ntoista kertaa tapahtua puhtaalle naiselle. Mikäs minä olen? Kuka minä\nolen?\" jyskytti kuin moukarilla hänen päässänsä.\n\n\"Minä olen viettelijä, naisten raiskaaja! Puuttuu ainoastaan että\nminä, kuten tuo ilkeä, imelä, vanha liehakko, jolla on ihraiset\nsilmät ja punainen nenä, pistäisin naiselta varastetun ruusun\nnapinläpeeni ja kuiskuttaisin ystäväni korvaan voitostani, ja että...\nettä... ah, hyvä Jumala, mihin minä olen joutunutkin! Edessäni on nyt\nse hirveä syvyys. Eikä Olga lennäkkään korkealta sen yli, vaan lepää\nsen pohjalla ... siksi että, siksi että minä...\"\n\nHän ponnisteli ajatuksiaan ihan väsyksiinsä asti, itki kuin lapsi\nsitä että yht'äkkiä olivat vaalenneet hänen elämänsä hilpeät värit ja\nsitä että näin nyt Olga joutuu uhriksi. Koko tämä hänen rakkautensa\noli rikos ja tahra omalla-tunnolla.\n\nSitten nuot sekaisin menneet aivot hetkeksi selvenivät, kun Oblomov\ntajusi että kaikki tämä voi mennä laillista tietä: tarvitsee vain\nojentaa Olgalle kätensä ja sormuksen...\n\n\"Niin, minä\" -- hymisi hän riemusta värähdellen: ja vastaukseksi\ntulee ujostelevan myöntymyksen katse... Olga ei vastaa sanaakaan, hän\npunastuu vain, hymyilee sielunsa pohjasta, ja sitten hänen silmänsä\ntäyttyvät kyynelillä...\n\nKyyneleet ja hymy, ääneti ojennettu käsi, sitten eloisa, veikeä\nriemu, onnellinen kiireellisyys liikkeissä, sitten pitkän-pitkä\nkeskustelu, kuiskailut kahdenkesken, tuollainen luottavainen sielujen\nkuiskailu, salainen suostumus sulattaa yhdeksi kaksi elämää!\n\nSilloinhan ei kukaan voi leikilläänkään muistuttaa mistään\nepäsiveellisistä aikeista, vaan heidän välillään vallitsee näkymätön\nrakkaus. Eikä kukaan enää uskalla loukata heitä katseellaan...\n\nOblomovin kasvot kävivät yht'äkkiä niin ankariksi ja vakaviksi.\n\n\"Niin\", sanoi hän itsekseen: \"Siinä on se, tuo suoran, jalon ja\nyksinkertaisen onnen mailma! Häpeä että olenkin näihin asti salannut\nnämät kukat, leijaillut lemmen tuoksussa kuin mikähän koulupoika,\netsinyt kohtauksia kuutamokävelyillä, kuunnellut neitseellisen\nsydämmen tykytystä ja tavoitellut haaveiden harhakuvia... Hyvä Jumala\nsentään!\"\n\nHän punastui korviaan myöten.\n\n\"Jo tänä iltana saakoon Olga tietää, kuinka ankaria velvollisuuksia\nvaatii rakkaus, tänä iltana on oleva viimeinen kohtaus kahdenkesken,\ntänä iltana...\"\n\nOblomov asetti käden sydämmelleen: se tykytti voimakkaasti, mutta\ntasaisesti niinkuin sen pitääkin tykyttää kunniallisilla ihmisillä.\nMutta taas joutui hän mielenliikutuksiin ajatellessaan, kuinkahan\nOlga alussa mahtaa huolestua, kun hän sanoo ettei enää ole tarvis\ntavatakkaan toisiaan. Sitten hän arasti ilmaisee hänelle aikeensa,\nmutta sitä ennen tutkistelee neidon ajatustapaa, nauttii hänen\nhämmästyksestään, ja sitten...\n\nSitten hän taas uneksii Olgan ujostelevaa myöntymystä, hymyilyä ja\nkyyneleitä, vaiti ojennettua kättä, pitkää salaista kuiskuttelua ja\nsyleilyä koko mailman nähden.\n\n\n\n\n12.\n\n\nOblomov kiiruhti etsimään Olgaa. Kotona sanottiin neidin lähteneen\nulos, Oblomov riensi kylälle -- vaan ei sielläkään tyttöä tavannut.\nSitten näki hän kaukaa Olgan kiipeämässä vuorelle -- niin kuin\nenkelin taivaaseen -- näki tämän kepeästi nostavan jalkaansa ja\nvartalon nuorteasti notkahtelevan.\n\nOblomov päistikkaa hänen peräänsä, mutta Olga tuskin koskettaa\njaloillansa ruohoon ja näyttää todellakin ikäänkuin lentävän pois.\nPuoliväliin rinnettä kiivettyään alkaa Oblomov kutsua neitoa ääneen.\n\nTämä on odottavinaan häntä, mutta juuri kun Oblomov on\ntavottamaisillaan Olgan, niin ettei ole kuin pari syltä väliä,\nsilloin neito taas livistää eteenpäin jättäen suuren välimatkan\nitsensä ja Oblomovin välille, pysähtyy ja nauraa helähyttää.\n\nVihoviimein pysähtyi Oblomov kokonaan vakuutettuna siitä ettei neito\nhäntä enää pakene. Ja tämä lennähtikin hänen luokseen muutamien\naskelten päästä, ojensi kätensä ja nauraen retuutti hänet mukaansa.\n\nHe astuivat lehtoon ja Oblomov otti hatun päästään samalla kun Olga\nnenäliinallaan pyyhki hänen otsaansa ja alkoi päivänvarjostimellaan\nleyhytellä hänen kasvoihinsa.\n\nOlga oli erittäin eloisalla tuulella, laverteli, telmiskeli, sai\nyht'äkkiä viehkeän hellyyden puuskan ja sitten taas äkkiä vaipui\nsyviin ajatuksiin.\n\n-- Koetappas arvata, mitä minä eilen tein? -- kysyi hän, kun olivat\nistuutuneet siimekseen.\n\n-- Luit kai?\n\nNeito pudisti päätään.\n\n-- Kirjoitit?\n\n-- En.\n\n-- Lauloit?\n\n-- En sitäkään. Minä -- annoin ennustaa! -- selitti Olga. --\nKreivittären taloudenhoitajatar oli meillä eilen, se osaa ennustella\nkorteista, ja minä pyysin.\n\n-- No, miten kävi?\n\n-- Eipä juuri mitenkään. Tuli esiin tie, sitten joku ihmisjoukko\nja kaikkialla oli eräs vaaleaverinen mies, kaikkialla... Punastuin\nkokonaan, kun hän Katjan kuullen yht'äkkiä sanoi, että minua\nparastaikaa ajattelee patakuningas. Kun hän rupesi sanomaan ketä minä\npuolestani ajattelen, niin sekoitin yht'äkkiä kortit ja riensin pois.\nOletko sinä ajatellut minua? -- kysyi Olga yht'äkkiä.\n\n-- Ah! pääsi Oblomovin suusta. -- Jospa tässä olisikin voinut olla\nvähemmin ajattelematta!\n\n-- Entäs minä sitten! -- puheli neito haaveksivasti: -- Minä olen jo\nkokonaan unohtanut, mitenkä muuten voisi elääkkään. Kun sinä viime\nviikolla ylpistyit etkä käynyt kahteen päivään -- muistatko kuinka\njulma olit -- niin minä äkkiä muutuin ja tulin ilkeäksi. Riitelin\nKatjan kanssa aivan niinkuin sinä Sakariiaksen kanssa, näin, kuinka\nhän hiljakseen itki, vaan minun ei ollenkaan käynyt häntä sääli.\nEn vastannut tätini kysymyksiin, en kuunnellut mitä hän puhui, en\ntehnyt mitään, en tahtonut minnekkään. Mutta heti kun sinä tulit,\nmuutuin paikalla kokonaan toiseksi. Katjalle lahjoitin sinipunervan\nleninkini...\n\n-- Se on totisesti rakkautta! -- virkkoi Oblomov intohimoisesti.\n\n-- Mikä niin? Leninkikö?\n\n-- Kaikki tuo! minä tunnen sinun sanoistasi oman itseni: ei\nminullakaan ilman sinua ole päivää eikä elämää, öisin minä yhä näen\nunta kuni kukkivista laaksoista. Ja kun sinut näen -- olen hyvä ja\ntoimelias, jos en näe -- niin on minun ikävä ja minua laiskuttaa,\nhaluttaa panna maata ja olla ajattelematta mitään... Rakasta minua,\nälä häpeä rakkauttasi...\n\nOblomov vaikeni. \"Mitä minä puhun? enhän minä tätä varten tullut!\"\najatteli hän, alkoi yskähdellä ja koetti rypistää kulmakarvojaan.\n\n-- Mutta jos minä äkkiä satunkin kuolemaan? -- kysyi Olga.\n\n-- Kaikkia sinun päähäsi pälkähtääkin! -- sanoi Oblomov\nhuolimattomasti.\n\n-- Niin, -- jatkoi neito: -- satun vilustumaan ja saan kuumetaudin,\nsinä tulet tänne -- minua ei olekkaan, menet meille -- sinulle\nsanotaan että olen sairas, samoin seuraavana päivänä, kaihtimet ovat\nmakuuhuoneessani alaslasketut, tohtori käy ja pudistaa päätään, Katja\ntulee sinun luoksesi kyyneleet silmissä, varpaisillaan ja kuiskuttaa:\nneiti on sairas, neiti kuolee...\n\n-- Ah, ... parahti Oblomov yht'äkkiä.\n\nOlga naurahti.\n\n-- Mitenkäs sinun silloin käy? -- kysyi hän katsoen Oblomovia\nkasvoihin.\n\n-- Mitenkäkö? Hulluksi minä tulen tai ammun itseni, vaan sitten sinä\nyht'äkkiä tuletkin terveeksi!\n\n-- Ei, ei, herkeä jo! -- huudahti Olga pelokkaasti. -- Nyt olemme\npuhuneet liian pitkälle. Kunhan sinä vain et tule minun luokseni\nkuolleena, se on pääasia, sillä minä niin pelkään vainajia...\n\nOblomov naurahti ja Olga myös.\n\n-- Taivas sentään, millaisia lapsia me olemme! -- sanoi neito\nselviten tästä lörpöttelystä.\n\nOblomov yskähti jälleen.\n\n-- Kuules... minä tahdoin sinulle sanoa että tuota...\n\n-- Mitä niin? -- kysyi Olga vilkkaasti kääntyen hänen puoleensa.\n\nOblomov peljästyi ja jäi sanattomaksi.\n\n-- No, puhuhan, -- kehoitti neito nykäisten häntä keveästi hihasta.\n\n-- Ei se ole mitään, minä ilman vain... -- sopersi Oblomov\naristuneena.\n\n-- Älä peittele, sinulla on jotakin mielessäsi?\n\nToinen pysyi yhä vaiti.\n\n-- Jos se on jotakin hirveätä, niin parempi ettet puhukkaan, -- sanoi\nOlga. -- Tai ei, puhu vain suoraan! -- lisäsi hän jälleen äkkiä.\n\n-- Ei se todellakaan ole mitään, pelkkää roskaa vain.\n\n-- Ei, ei, jotakin erityistä se on, sano suoraan! -- ahdisti\nneito, lujasti tarttuen kiini molemmista sortuukin reunuksista,\nja tuli pidellessään niin lähelle Oblomovia että tämän täytyi\nkääntää kasvonsa milloin oikealle, milloin vasemmalle välttääkseen\nsuutelemasta häntä.\n\nEi Oblomov näin olisi kasvojansa poispäin kääntänyt, jollei hänen\nkorvissaan olisi jyrissyt Olgan uhkaava \"ei ikinä\".\n\n-- Sano se siis! -- ahdisti neito.\n\n-- En voi, ei ole tarvis... -- esteli Oblomov.\n\n-- Kuinkas sinä kerran saarnasitkaan että \"luottamus toinen-toiseensa\non keskinäisen onnen perustus\", että \"ei tarvitse olla yhtä ainoata\nsopukkaa sydämmessä, jota ei toisen silmä saisi nähdä.\" Kenenkäs\nsanoja ne ovat?\n\n-- Minä tahdoin ainoastaan sanoa, -- aloitti Oblomov hitaasti: --\nettä minä sinua niin rakastan, niin rakastan, että jos...\n\nHän vitkasteli sanomasta loppuun.\n\n-- Jatka! -- sanoi Olga maltittomasti.\n\n-- Että jos sinä nyt rakastuisit toiseen, ja tämä toinen olisi\nkykenevämpi tekemään sinut onnelliseksi, niin minä... ääneti nielisin\nsuruni kyyneleet ja luovuttaisin hänelle paikkani.\n\nOlga päästi äkkiä käsistään Oblomovin sortuutin liepeet.\n\n-- Mistä syystä? -- kysyi hän ihmetyksellä. -- Minä en tätä ymmärrä.\nMinä en luovuttaisi sinua kenellekkään; minä en tahdo että sinä\ntulisit onnelliseksi toisen naisen kanssa. Se on jotakin liian\nviisasta, jota minä en käsitä.\n\nHänen katseensa harhaili miettiväisesti pitkin puita.\n\n-- Sinä siis et rakasta minua? -- kysyi neito sitten.\n\n-- Päinvastoin, minä rakastan sinua aina itseuhraukseen saakka...\n\n-- Mutta miksi? kuka sinua pyytää?\n\n-- Minä sanon: siinä tapauksessa että sinä rakastuisit toiseen.\n\n-- Toiseen! Oletko hullu? Miksi näin puhut, jos kerran sinua\nrakastan? Vai rakastatko itse toista?\n\n-- Älä viitsi kuunnella minua niin tarkkaan? Taivas tiesi, mitä minä\ntässä tulen puhuneeksi, vaan sinä uskot joka sanan! Enhän minä tätä\naikonut ollenkaan sanoakkaan...\n\n-- Mitäs sinä sitten aijoit sanoa?\n\n-- Minä aijoin sanoa että olen syyllinen sinun edessäsi, jo kauvan\nsitten syyllinen...\n\n-- Missä asiassa? Miten? -- uteli neito. -- Etkö rakasta minua? Olet\nehkä laskenut vain leikkiä? Sano sukkelaan!\n\n-- Ei, ei, ei se sitä ole nytkään! -- änkytti Oblomov tuskastuneesta\n-- Vaan huomaatkos että tuota... -- alotti hän epävarmasti: -- että\nme tapaamme toinen-toisemme ... näin kaikessa hiljaisuudessa...\n\n-- Kaikessa hiljaisuudessako? Salaako? Melkein joka kertahan minä\nkerron tädilleni että olen sinut tavannut...\n\n-- Tokkohan joka kerta? -- kysyi Oblomov rauhattomana.\n\n-- Mitäs pahaa siinä on?\n\n-- Niin, minä olen syyllinen: minun olisi jo aikaa sitten pitänyt\nsanoa sinulle ... ettei se sovi...\n\n-- Olethan tuota sanonutkin, -- huomautti Olga.\n\n-- Sanonutko? Ai, olenhan todellakin tainnut siihen viitata. Siispä\nolen tehnyt tehtäväni.\n\nOblomov rohkastui ja oli iloissaan että Olga niin keveästi oli\nottanut hänen hartioiltaan vastuunalaisuuden taakan.\n\n-- Mitä muuta vielä? -- kysyi neito.\n\n-- Ei muuta... siinä oli kaikki, -- vastasi Oblomov.\n\n-- Se ei ole totta! -- huomautti Olga päättäväisesti: -- vielä on\njotain, et sinä vielä ole kaikkea sanonut.\n\n-- Niin, minä olen ajatellut... -- yritti Oblomov koettaen panna\nsanoihinsa huolimattoman nuotin: -- että tuota...\n\nHän keskeytti, vaan neito jäi odottamaan jatkoa.\n\n-- Että meidän on tapaaminen toisiamme harvemmin...\n\nOblomov katsahti arasti neitoon. Tämä pysyi vaiti.\n\n-- Miksikä? -- kysyi tyttö sitten, vähän mietittyään.\n\n-- Minua kalvaa käärme: ne ovat nämät omantunnon vaivat... Me viivymme\nniin kauvan kahdenkesken, minä tulen siitä mielenliikutuksiini ja\nsydämmeni tyrmistyy, sinä olet myöskin levoton ... minä pelkään\nettä... -- sopersi Oblomov väkinäisesti.\n\n-- Mitä sinä pelkäät?\n\n-- Olga, sinä olet vielä nuori etkä tiedä kaikkia vaaroja. On\ntapauksia, jolloin ihminen ei voi hallita itseään, häneen asettuu\nasumaan ikäänkuin helvetillinen voima, sydämmeen lankeaa pimeys,\nja silmissä leimahtavat salamat. Järjen kirkkaus himmenee ja\nkunnioituksen puhtauteen ja viattomuuteen tempaa pois tuulenpuuska,\nihminen ei muista itseään, hänessä huokuu himo, hän lakkaa olemasta\noma herransa -- ja silloin hänen allansa aukeaa pohjaton kuilu.\n\nOblomov oikein vavahti tätä sanoessaan.\n\n-- No, mitäs sitten? Auvetkoon vain! -- virkkoi Olga katsoen hyvin\ntarkasti Oblomovia silmiin.\n\nTämä vaikeni tuntien ettei joko ollut mitään enempää puhuttavaa tahi\nettei ansainnutkaan pitemmälti puhua.\n\nNeito katseli häntä kauvan lukien hänen otsansa poimuista ikäänkuin\nkirjoitetuista riveistä ja muistellen itse jokaista hänen sanaansa,\njokaista hänen katsettansa, aatteissansa läpikäyden rakkautensa koko\nkulun aina tuohon himmeään iltaan asti puutarhassa, jonka illan\nmuistaessaan hän yht'äkkiä karahti punaiseksi.\n\n-- Sinä puhut yhä tyhmyyksiä! -- huomautti hän pikaisesti, katsoen\nsyrjään. -- En mitään salamoita minä sinun silmissäsi ole nähnyt...\nsinä katsot minuun tavallisesti kuin ... kuin minun entinen\nhoitajattareni Kusjminitsha! -- lisäsi hän naurahtaen.\n\n-- Sinä lasket leikkiä, Olga, vaikka minä olen puhunut vakavasti...\nenkä ole vielä kaikkea toki sanonutkaan.\n\n-- Mitäs vielä? -- kysyi Olga. -- Mikä pohjaton kuilu sinulla vielä\non kertomatta?\n\nOblomov huokasi raskaasti.\n\n-- Se, ettei meidän pitäisi nähdä toisiamme ... näin kahdenkesken...\n\n-- Miksei?\n\n-- Se ei ole hyvä... Neito mietti hetkisen:\n\n-- Niinhän sanotaan ettei se ole hyvä, mutta miksei se ole hyvä?\n\n-- Siksi, että kun ihmiset saavat tietää, että me ... niin mitä\nsanovat?\n\n-- Kuka sanoisi mitään? Ei minulla ole äitiä: hän se yksin voisi\nminulta kysyä, miksi minulla on kohtauksia sinun kanssasi, ja\nyksistään hänen edessään minä itkien vastaisin ja selittäisin etten\nole millään huonoilla jäljillä, etkä sinä myöskään. Ja hän uskoisi\nminua. Kukapa muu voisi näihin minun asioihini sekaantua? -- kysyi\nhän.\n\n-- Sinun tätisi, -- huomautti Oblomov.\n\n-- Minun tätinikö?\n\nOlga pudisti surullisesti ja kieltävästi päätänsä.\n\n-- Täti ei tällaista koskaan kysele. Vaikka menisin kokonaan pois\nkotoa, niin hän ei lähettäisi minua etsimään tai tiedustamaan, enkä\nminäkään sen enempää menisi hänelle selittämään, missä olen ollut ja\nmitä olen tehnyt. Kukas vielä?\n\n-- Kaikki muut... Muutamia päiviä sitten katsoi Sonitshka sinua ja\nminua niin kummallisesti hymyillen, ja kaikki ne herrat ja rouvat,\njotka olivat hänen kanssaan -- ne katsoivat myös.\n\nJa Oblomov kertoi nyt Olgalle kaiken sen ahdistuksen, jossa hän oli\nelänyt siitä päivästä asti.\n\n-- Niin kauvan kun Sonitshka katsoi ainoastaan minuun, -- lisäsi hän:\n-- pysyin vielä rauhallisena, mutta kun samallainen katse kohtasi\nmyös sinut, silloin minulla kädet ja jalat kylmenivät...\n\n-- No, ja sitten? -- kysyi Olga kylmäkiskoisesti.\n\n-- No, siitä asti se minua kiusaa yötä-päivää, mietin pääni puhki,\nmitenkä välttää julkista huomiota, olen ollut kovasti huolissani\netten sinua säikäyttäisi... Minä olen jo kauvan sitten tahtonut\npuhella sinun kanssasi...\n\n-- Turhaa huolehtimista! -- virkkoi neito. -- Tuon kaiken tiesin jo\nsanomattasikin...\n\n-- Kuinka on se mahdollista? -- kysyi Oblomov ihmetyksissään.\n\n-- Onpahan vain. Sonitshka puheli minun kanssani, koetti pakottaa\nminut tunnustamaan, pisteli minua, ja sitten neuvoi, kuinka minun on\nkäyttäytyminen sinua kohtaan...\n\n-- Ja sinä et ole minulle puhunut sanaakaan tästä, Olga! -- nuhteli\nOblomov.\n\n-- Ethän sinäkään ole minulle tähän asti puhunut mitään tuosta\nhuolehtivaisuudestasi!\n\n-- Mitäs sinä hänelle vastasit? -- kysyi Oblomov.\n\n-- En mitään. Mitäs minulla olisi ollut siihen vastattavaa? Minä\nainoastaan punastuin.\n\n-- Hyvä Jumala! Mihin asti on nyt asia mennyt, kun sinäkin punastut!\n-- huudahti Oblomov kauhistuneena. -- Kuinka varomattomat me olemme.\nMitä tästä vielä tulee?\n\nJa hän katsahti kysyvästi Olgaan.\n\n-- En tiedä, -- virkkoi neito leppeästi.\n\nOblomov oli luullut rauhoittuvansa saatuaan ilmaistuksi Olgalle\nhuolensa, oli toivonut ammentavansa itselleen tahdon voimaa\nneidon silmistä ja terveestä puheesta, ja sentähden hän nyt, kun\nei saanutkaan elävää ja ratkaisevaa vastausta, kovin masentui\nmieleltään. Hänen kasvonsa vavahtelivat päättämättömyydestä, hänen\nkatseensa vaelsi alakuloisesti ympäri ja hänen sisässään jo tuntui\nvilutaudin oireita. Hän melkein unohti Olgan läsnä-olon ja oli\nnäkevinään parven ihmisiä: Sonitshkan miehineen ja vieraineen, ja\nkuuli heidän keskustelunsa ja naurunsa.\n\nVastoin tavallista kekseliäisyyttään oli Olga nyt vaiti, katseli\nkylmästi häneen ja vielä kylmemmin lausui vastauksensa \"en tiedä\".\nEikä Oblomov viitsinyt vaivata itseänsä tai ei älynnyt syventyä\nsalattuun ajatukseen näissä sanoissa \"en tiedä\". Ja hän pysyi ääneti,\nsillä ilman toisten apua, ei hänen ajatuksensa tai aikomuksensa\nkoskaan voinut kypsyä eikä niinkuin tuleentunut omena pudota\nitsestänsä maahan, vaan se täytyi nykäistä hänestä irti.\n\nOlga katseli häntä kotvan aikaa, heitti sitten mantillin\nhartioilleen, tapasi huivinsa puunoksalta, sitoi sen kiirehtimättä\nkaulaansa sekä otti päivänvarjostimensa.\n\n-- Mihin nyt? Näin varhain! -- kysyi Oblomov äkkiä säpsähtäen.\n\n-- Ei tämä ole varhain, vaan myöhään. Totta se on, mitä olet sanonut,\n-- lausui neito mietteliään-alakuloisesti: -- me olemme menneet\nliian pitkälle emmekä tiedä miten tästä päästä: meidän täytyy mitä\npikimmiten erota ja lakaista pois menneisyyden jäljet. Jää hyvästi!\n-- lisäsi hän kuivankatkerasti ja taivuttaen päänsä alaspäin läksi\nastumaan pitkin polkua.\n\n-- Olga, armahda minua Jumalan nimessä! Ettäkö emme enää saa\ntoisiamme nähdä. Minähän ... kuule Olga!\n\nNeito ei ollut kuulevinaan, vaan kiiruhti käyntiään, niin että hiekka\nkuivasti narskahteli hänen keveäin kesäkenkiensä alla.\n\n-- Olga Sergejevna! -- huusi Oblomov.\n\nTämä ei kuule, kulkee vain eteenpäin.\n\n-- Jumalantähden, käänny takaisin: -- huusi Oblomov ihan itkien. --\nTäytyyhän pahantekijääkin kuulla... Hyvä-isä nähköön! Onko hänellä\nsydäntä?... Kuinka julma voi nainen olla!\n\nHän istahti ja peitti molemmin käsin silmänsä. Neidon askelia ei enää\nkuulunut...\n\n-- Hän on poissa! -- huokasi Oblomov miltei kauhussaan ja koetti\npäätänsä.\n\nOlga seisoi aivan hänen edessään.\n\nOblomov tempasi riemastuneena hänen kätensä.\n\n-- Sinä et olekkaan mennyt pois etkä mene? ... -- puheli hän. --\nMuista että jos sinä menet pois ja jätät minut yksin -- niin minä\nolen kuollut mies!\n\n-- Mutta jos en minä mene pois, niin olen rikoksentekijä, ja sinä\nmyös. Muista se, Ilja!\n\n-- Ah, ei suinkaan...\n\n-- Kuinkas muuten? Jos Sonitshka miehineen tapaa meidät vielä kerran\nyhdessä -- niin olen minä huutavassa hukassa.\n\nOblomov vavahti.\n\n-- Kuule, -- sanoi hän hätäisesti ja takertumalla: -- minä en vielä\nole puhunut kaikkea loppuun ... -- vaan pitemmälle ei hän taaskaan\npäässyt.\n\nSe, mikä hänestä kotona oli näyttänyt niin yksinkertaiselta,\nluonnolliselta ja välttämättömältä, mikä niin oli hänelle hymyillyt\nja tuntunut hänestä onnelta, muuttuikin nyt yht'äkkiä taas\nammottavaksi kuiluksi. Hänen henkeään ahdisti eikä hän rohjennut\nastua sen yli. Sillä nyt olisi täytynyt ottaa varma ja uskalias\nharppaus.\n\n-- Joku lähestyy! -- sanoi samalla Olga.\n\n-- Eihän vain liene Sonitshka? -- arveli Oblomov kauhistuksesta\nliikkumattomin silmin.\n\nKaksi herraa naisen seurassa kulki ohi -- tuntemattomia ne olivat, ja\nOblomovilla helpoitti sydäntä.\n\n-- Olga, -- virkkoi hän kiireesti tarttuen neidon käteen: --\nmenkäämme täältä tuonne, jossa ei ketään ole. Istuutukaamme tähän.\n\nJa Oblomov vei Olgan penkille sekä istahti itse nurmikolle hänen\nviereensä.\n\n-- Olga, sinä jouduit mielenkuohuksiin ja läksit pois ennenkuin minä\nehdin kaikkea sinulle, sanoa.\n\n-- Ja minä menen vieläkin pois enkä palaa enää takaisin, jos sinä\ntaas aijot ilveillä minun kanssani, -- alkoi neito. -- Kerran\nsinua miellyttivät minun kyyneleeni, nyt sinä ehkä tahtoisit nähdä\nminut jalkojesi juuressa ja vähitellen tehdä minut orjattareksesi,\noikutella, saarnata moraalia, sitten taas itkeä, katua ja peljästyä,\npeljästyttää minutkin sekä kaiken lopuksi sitten kysyä, mitä meidän\non tekeminen? Muistakaa, Ilja Iljitsh, -- lisäsi hän yht'äkkiä\nylpeästi nousten penkiltä: -- että minä olen paljon kehittynyt\nsiitä asti kun opin teidät tuntemaan, ja tiedän kuinka nimitetään\nsitä leikkiä, jota te leikitte ... mutta minun kyyneleitäni ette te\ntästälähtien saa nähdä...\n\n-- Jumala tietää etten minä teidän kanssanne leiki! -- sanoi Oblomov\nvakuuttavasti.\n\n-- Sitä pahempi teille, -- huomautti neito kuivasti. -- Kaikkiin\nteidän varomisiinne, varoituksiinne ja arvuutuksiinne sanon minä\nyhden asian: aina tähän kohtaukseemme saakka olen minä teitä\nrakastanut enkä ole tiennyt mitä minun on tekeminen. Mutta nyt minä\nsen tiedän, -- lopetti hän päättäväisesti, valmistuen menemään: --\nenkä rupea teidän kanssanne tässä neuvottelemaan.\n\n-- Minä myös tiedän jotakin, -- äänsi Oblomov pidättäen Olgaa kädestä\nja istuttaen hänet penkille sekä hetkeksi vaijeten rohkaistaksensa\nmieltänsä. -- Herkeä, hyvä Olga, -- alkoi hän: -- minun sydämmeni\non täpötäynnä yhtä ainoata kaipausta, minun aivoni yhtä ainoata\najatusta, mutta minun tahtoni, minun kieleni eivät tottele minua,\nminä tahdon puhua, mutta sanat eivät irtaudu kieleltäni. Ja onhan se\nkuitenkin niin yksinkertaista, onhan se... Auta minua, Olga!\n\n-- Enhän minä tiedä, mitä teidän mielessänne liikkuu?...\n\n-- Oi Jumalan tähden, älä sano _teiksi_. Sinun ylpeä katseesi tappaa\nminut, jokainen sana _jäätää_, kuin pakkanen...\n\nOlga purskahti nauramaan:\n\n-- Sinä olet hullu! -- huudahti hän laskien kätensä Oblomovin pään\npäälle.\n\n-- Kas näin olen minä nyt saanut ajatukseni ja puheenlahjan! Olga,\n-- lausui Oblomov langeten polvilleen neidon eteen: -- tule minun\nvaimokseni!\n\nOlga oli vaiti ja kääntyi hänestä poispäin...\n\n-- Olga, anna minulle kätesi! -- pitkitti Oblomov.\n\nNeito ei antanut. Oblomov otti itse ja painoi sen huulilleen. Olga ei\nriuhtaissut sitä pois. Käsi oli lämpöinen, pehmoinen, hieman kostea.\nOblomov koetti katsoa neitoa kasvoihin -- tämä kääntyi hänestä yhä\nenemmän poispäin.\n\n-- Äänettömyys? -- virkkoi Oblomov ahdistuksissaan ja kysyväisesti,\nsuudellen neidon pientä kättä.\n\n-- Suostumuksen merkki! -- äänteli Olga hiljaa vieläkään katsomatta\nOblomovin silmiin.\n\n-- Mitä sinä nyt tunnet? Mitä ajattelet? -- kyseli Oblomov muistellen\nomaa haavettansa ujostelevasta myöntymisestä ja kyynelistä.\n\n-- Samaa kuin sinäkin, -- vastasi Olga yhä katsoen jonnekkin, päin\nmetsää. Ainoastaan hänen povensa nousu ja lasku osoitti että hän\nhillitsi itseänsä.\n\n\"Lieneeköhän hänellä kyyneleet silmissään?\" ajatteli Oblomov, mutta\nOlga katsoi itsepäisesti alas.\n\n-- Sinä olet välinpitämätön, sinä olet levollinen? -- puheli Oblomov\nkoettaen vetää neitoa kädestä likemmäksi itseään.\n\n-- En ole välinpitämätön, vaan kyllä levollinen.\n\n-- Mutta miksikä?\n\n-- Siksi että jo aikaa-sitten olen edeltäpäin tämän tiennyt ja\ntottunut tähän ajatukseen.\n\n-- Aikaa-sitten? -- toisti Oblomov ihmetellen.\n\n-- Niin, siitä hetkestä alkaen kun annoin sinulle sen\nsyreeninoksan ... olen minä aatteissani kutsunut sinua...\n\nHän ei saanut sanotuksi loppuun.\n\n-- Siitä hetkestä?\n\nOblomov oli jo levittämäisillään käsivartensa ja sulkemaisillaan\nOlgan kuumaan syleilyynsä.\n\n-- Kuilu aukeaa, salamat leimahtelevat... ole varovaisempi: -- sanoi\nneito veitikkamaisesti, sukkelasti luiskahtaen syleilyn tieltä ja\nsyrjäyttäen Oblomovin kädet päivänvarjostimellaan.\n\nOblomov muisti samassa uhkaavat sanat \"ei ikinä\" ja asettui.\n\n-- Mutta sinä et koskaan ole siitä puhunut etkä edes mitenkään sitä\nilmaissut... -- sanoi hän.\n\n-- Me naiset emme itsestämme mene miehelään, meidät annetaan tai\nmeidät viedään.\n\n-- Siitäkö hetkestä alkaen siis ... niinkö? ... toisteli Oblomov\nhaaveksivasti.\n\n-- Oletko sinä sitten luullut että minä, ymmärtämättä sinua, olisin;\nmuuten näin sinun kanssasi täällä metsässä kahdenkesken kuherrellut,\nistuskellut iltaisin huvimajassa? -- lausui Olga ylpeästi.\n\n-- Se on siis ... -- sopersi Oblomov, muuttuen kasvoiltaan ja\npäästäen neidon käden irti.\n\nHänen sielussaan kuohahti kummallinen ajatus. Olga katsoi häneen\nrauhallisen-ylpeästi ja odotti jäntevästi, mutta Oblomov ei tällä\nhetkellä lainkaan olisi kaivannut tätä ylpeyttä eikä jäntevyyttä,\nvaan kyyneliä, lemmentulta, huumaavaa onnea, vaikkapa vain\nsilmänräpäykseksikään, ja sitten olisi elämä taas saanut virrata\nhäiritsemättömässä rauhassa.\n\nVaan nyt yht'äkkiä kohtasikin häntä tuollainen tyyneys: ei mitään\näkkiarvaamattoman onnen intohimoisia kyyneleitä, ei mitään häveliästä\nmyöntymistä! Kuinka se oli ymmärrettävä?\n\nEpäilyksen käärme heräsi ja rupesi sähisemään hänen sydämmessään...\n\"Rakastaako hän, vai pyrkiikö ainoastaan avioliittoon?\"\n\n-- Mutta on toinenkin tie onneen, -- lausui Oblomov.\n\n-- Mikä? -- kysyi neito.\n\n-- Toisinaan rakkaus ei odota, ei kärsi, ei punnitse mitään... Nainen\nvärähtelee silloin kokonaan tulessa tuntien samalla kertaa tuskaa ja\nsellaista riemua, jollaista...\n\n-- Sitä tietä en minä tunne.\n\n-- Se on se tie, jolla nainen uhraa kaikki: rauhansa, maineensa,\nkunniansa ja löytää palkinnon lemmessä ... siihen vaihtaa hän kaikki.\n\n-- Mutta tarvitsemmeko me tätä tietä?\n\n-- Emme.\n\n-- Vaan sinähän tahtoisit tällä tiellä etsiä onnea ja minun rauhani\nuhrauksella kadottaa kunniani? Eikö niin?\n\n-- Oi, ei suinkaan! Vannon kautta Jumalan etten tätä tarkoittanut! --\nhuudahti Oblomov tulisesti.\n\n-- Miksikäs sinä sitten aloit siitä puhua?\n\n-- Todentotta, en itsekkään tiedä...\n\n-- Mutta minäpä tiedän: sinä tahdoit kai saada tietää, uhraisinko\nminä sinulle oman rauhani, kulkisinko minä sinun kanssasi tätä tietä?\nEikös niin?\n\n-- Niin, sinä taisit arvata oikein... No tekisitkö sen?\n\n-- En ikinä, en missään tapauksessa? -- vastasi neito lujasti.\n\nOblomov rupesi miettimään, sitten hän huokasi ja sanoi:\n\n-- Niin, se on kauhea tie, ja paljon vaaditaan rakkautta, jos mieli\nnaisen kulkea sitä myöten miehen mukana, joutua perikatoon -- ja\nkuitenkin yhä rakastaa.\n\nHän katsahti kysyväisesti Olgan kasvoihin. Tässä ei näkynyt mitään\nmielenliikutusta, ainoastaan poimu silmäkulman yläpuolella vähän\nvärähti, mutta kasvot olivat tyynet.\n\n-- Kuvaile mielessäsi, -- virkkoi Oblomov: että Sonitshka, joka ei\nole sinun pikkusormesikaan arvoinen, nyt yht'äkkiä tapaisi sinut eikä\nsinua tuntisi!\n\nOlga hymähti ja hänen katseensa oli niin kirkas. Vaan Oblomovia\nkutkutti yhä itserakkaus kerjäämään uhria Olgan sydämmeltä ja\nnauttimaan tästä.\n\n-- Kuvaile mielessäsi että miehet lähestyessään sinua eivät\nloisikkaan silmiään aran-kunnioittavasti alas, vaan tirkistäisivät\nsinuun julkeasti ja viekkaasti hymyillen...\n\nOblomov katsahti Olgaan: tämä siirteli uutterasti päivänvarjostimensa\nkärjellä pieniä kiviä, joita oli hiekassa.\n\n-- Heti kun astuisit sisään johonkin salonkiin, liikahtaisivat\nmuutamien naisten päät inhosta ja joku heistä siirtyisi ehkä pois\nsinun vierestäsi... mutta sinä pysyisit yhä yhtä ylpeänä ja tuntisit\nselvästi olevasi heitä kaikkia ylempi ja parempi.\n\n-- Mitä varten sinä puhut minulle näitä kauheuksia? -- sanoi neito\nrauhallisesti. -- Minä en ikinä aijo kulkea sitä tietä.\n\n-- Et ikinä? -- kysyi Oblomov alakuloisesti.\n\n-- En ikinä! -- toisti Olga.\n\n-- Hm, -- mutisi Oblomov miettiväisesti: -- sinultako puuttuisi\nvoimaa katsoa häpeää silmiin? Ehkä sinä et pelkäisi kuolemaa, sillä\nei mestaus ole hirveä, vaan valmistukset siihen; sinä et kestäisi\njokapäiväisiä kidutuksia, vaan raukeaisit kesken -- niinkö?\n\nJa hän katsoi yhä Olgan silmiin nähdäksensä, minkä vaikutuksen tämä\npuhe tekee.\n\nVaan Olga katsoi iloisesti vastaan eikä kauhun kuva häntä häirinnyt.\nHänen huulillaan väikkyi keveä hymy.\n\n-- En minä tahdo rauveta kesken enkä kuolla! sanoi hän. -- Voipi olla\nkulkematta sitä tietä, josta sinä puhut, ja rakastaa silti vielä\nvoimakkaammin...\n\n-- Mutta minkätähden et kulkisi sitä tietä, josta minä puhun, --\nkysyi Oblomov järkähtämättömästi, miltei harmistuneena: -- jos se\nsinusta ei ole hirveätä?...\n\n-- Sentähden että sillä tiellä lopuksi... aina erotaan, vastasi Olga:\n-- vaan minä en tahdo erota...\n\nHän pysähtyi, asetti kätensä Oblomovin olkapäälle, katseli kauvan\nhäntä silmiin, ja yht'äkkiä, viskaten päivänvarjostimensa syrjään,\nkietoi kätensä kiihkeästi ja kuumasti Oblomovin kaulaan, suuteli\nhäntä, leimahti tulipunaiseksi, likisti kasvonsa hänen rintaansa\nvasten ja lisäsi hiljaa: -- En ikinä!\n\nOblomov päästi riemastuneen ulvahduksen ja lankesi nurmikolle neidon\njalkoihin.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA.\n\n\n\n\n1.\n\n\nOblomovin kasvot paistoivat, kun hän kotiinsa kulki. Hänen verensä\nkiehui, hänen silmänsä säteilivät ja hänestä tuntui siltä kuin\nolisivat hänen hiuksensakin leimunneet ilmitulessa. Niin tuli hän ja\nastui huoneeseensa -- ja yht'äkkiä hänen kasvojensa paiste katosi ja\nsilmät pysähtyivät vastenmielisessä hämmästyksessä liikkumattomina\nyhteen kohti: -- hänen nojatuolissaan istui Tarantjev.\n\n-- Mikä siinä on ettei miestä tapaa kotona? Missä sinä maleksitkin?\n-- kysyi Tarantjev ankarasti, työntäen Oblomoville karvaisen kätensä.\n-- Ja tuo sinun vanha pirusi on tuiki tottelematon elukka, sillä kun\nminä tässä tiedustin jotain suuhunpantavaa, niin ei sanonut muka\nolevan ja kun ryyppyä pyysin -- ei sitäkään antanut.\n\n-- Minä olin vain vähän kävelyllä tuolla lehdossa, -- vastasi Oblomov\nhuolimattomasti, vielä tointumattomana loukkauksesta mitä tunsi\nmaakuntalaisensa ilmestymisestä moisella hetkellä.\n\nHän oli jo ehtinyt unhoittaa sen kolkon piirin, jossa niin kauvan\noli elänyt ja jo vieraantunut sen tukahduttavasta ilmasta. Mutta\nTarantjev syöksi hänet taas silmänräpäyksessä aivankuin taivaasta\npäistikkaa alas suohon. Kiusattuna kysyi Oblomov itseltään: miksi\nolikin Tarantjev tullut? kauvanko hän viipyy? -- ja häntä ahdisti\naavistus että vielä se tässä jää päivälliseksi hänen luokseen ja\nsilloin käy mahdottomaksi lähteä Iljinskiin. Millä kummalla saisi\nmiehen lähtemään pois, vaikkapa se maksaisikin vähän kulunkeja? --\ntätä ainoata kysymystä hautoi nyt Oblomov. Ja vaieten ja tylynä\nodotti hän, mitä Tarantjevilla olisi sanottavaa.\n\n-- Kuules mies, etkö sinä aijo käydä katsomassa sitä uutta asuntoasi?\nkysyi Tarantjev.\n\n-- En sitä nyt tarvitse, -- sanoi Oblomov koettaen olla katsomatta\nTarantjeviin. -- En minä sinne muuta.\n\n-- Häh? Vai et muka muuta? -- virkkoi Tarantjev uhkaavasti. -- Kun\nkerran olet vuokrannut, niin tietysti muutat. Etkö muista sitoumusta?\n\n-- Mitä sitoumusta?\n\n-- Vai olet sinä jo unohtanut. Itsehän tuota allekirjoitit\nsopimuskirjan yhdeksi vuodeksi. Maksa pois ensin kahdeksansataa\nruplaa seteleissä, ja mene sitten mihin ikinä haluat! Neljä asukasta\non jo käynyt huoneita katsomassa ja tahtonut vuokrata, vaan kaikille\non annettu kieltävä vastaus. Yksi olisi vuokrannut kolmeksi vuodeksi.\n\nNyt vasta muisti Oblomov että Tarantjev samana päivänä, jona hän oli\nmuutossa huvilaan, oli tuonut hänelle paperin, jonka hän kiireissään\noli allekirjoittanut läpilukematta sitä.\n\n\"Voi hyväjumala, mitä olen tehnyt!\" ajatteli hän nyt.\n\n-- Niin, minä en tarvitse koko asuntoa, -- puhui Oblomov: -- minä\nmatkustan tästä ulkomaille...\n\n-- Ulkomaille! -- keskeytti Tarantjev. -- Tietysti sen saksalaisen\nkanssa? Siitä nyt ei mitään tule.\n\n-- Miksei tule? On minulla jo passikin, annas kun näytän. Ja\nkapsäkkikin on ostettu...\n\n-- Ei tule mitään! toisti Tarantjev välinpitämättömästi. -- Mutta\nparasta kuitenkin että annat puolenvuoden maksun etukäteen.\n\n-- Ei minulla ole rahaa.\n\n-- Hanki mistä tahansa! tädin veljen, Ivan Matveitshin kanssa ei ole\nleikkimistä, hän ilmiantaa heti oikeuteen ja silloin olet kiikissä,\nmies. Minä olen jo omistani maksanut, anna sinä nyt minulle.\n\n-- Mistä sinä niin paljon rahaa otit? kysyi Oblomov.\n\n-- Mitä se sinuun kuuluu? Sain vanhan velkani takaisin. Anna tänne\nrahat! Sitä varten minä tänne tulinkin.\n\n-- Hyvä on, minä ajan sinne ihan näinä päivinä ja siirrän asunnon\ntoisen nimiin, mutta nyt minä en jouda, sillä minulla on kiire.\n\nJa Oblomov alkoi pujotella takkinsa nappeja kiinni.\n\n-- Minkälaisen asunnon sinä sitten tarvitset? Parempaa et koko\nkaupungissa löydä. Ethän ole sitä vielä nähnytkään? -- murisi\nTarantjev.\n\n-- Enkä tahdokkaan nähdä, -- vastasi Oblomov: -- mitä varten minä\nsinne muuttaisin? Se tulisi minulle kauvaksi...\n\n-- Mistä niin? -- kysyi Tarantjev karkeasti. Mutta Oblomov ei\nruvennut selittämään mistä.\n\n-- Kaupungin keskuksesta, -- lisäsi hän sitten.\n\n-- Mitä kummaa sinä keskikaupungilla teet? Ettäkö vain saisit maata\nmötköttää?\n\n-- Enhän minä enää makaa.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Niin vain. Minä olin ... tänään ... - alkoi Oblomov.\n\n-- Häh? -- keskeytti Tarantjev.\n\n-- Minä en syö päivällistä enää kotona...\n\n-- Lyö rahat pöytään ja mene helvettiin!\n\n-- Ei minulla ole rahoja, -- toisti Oblomov kärsimättömänä. -- Minä\npoikkean sinne näinä päivinä puhumaan emännän kanssa.\n\n-- Emännän, minun tätinikö kanssa? Mitäs ne akat tietävät. Se ei\nsovi, sinun täytyy puhella hänen veljensä kanssa -- sitten saat nähdä.\n\n-- No hyvä, kyllä minä käyn ja toimitan.\n\n-- Kuka sinua tässä rupeaa odottelemaan! Anna rahat tänne ja mene\nmatkoihisi.\n\n-- Sanoinhan jo, ettei ole, vaan kyllä minä toimitan.\n\n-- No maksa minulle sitten heti edes ajurirahat, -- tinki Tarantjev:\n-- kolme täyttä hopearuplaa.\n\n-- Missä sinulla on ajuri? Ja mitä varten kolme täyttä hopearuplaa?\n\n-- Minä päästin sen jo pois. Mitäkö varten? Ei se edes sillä tahtonut\ntuoda: \"sinne on niin santainen tie\" sanoi. Ja täältä takaisin myös\nkolme täyttä hopearuplaa -- tekee kaikkiaan kaksikymmentä kaksi\nruplaa!\n\n-- Täältähän pääsee raitiovaunulla puolesta ruplasta, -- sanoi\nOblomov: -- siin' on!\n\nHän kaivoi hänelle neljä hopearuplaa ja Tarantjev piilotti ne\ntaskuunsa.\n\n-- Seitsemän ruplan vahinko tuli sinun tähtesi, -- lisäsi hän. -- Nyt\nanna päivällisrahat!\n\n-- Mitkä päivällisrahat?\n\n-- Minä en enää kerkeä kaupunkiin ja siksi täytyy syödä ravintolassa\ntien varrella; siellä on kaikki hiton kallista: viisi ruplaa nylkevät.\n\nÄäneti veti Oblomov esiin vaaditut rahat ja viskasi hänelle. Hän ei\nvoinut edes istuutua pelkästä kärsimättömyydestä, jotta Tarantjev\nmitä pikimmin lähtisi pois, mutta tämä ei lähtenytkään.\n\n-- Käskeppäs antaa minulle jotain suuhunpantavaa -- sanoi hän.\n\n-- Mutta sinähän aijoit syödä ravintolassa? -- huomautti Oblomov.\n\n-- Niin päivällistä! Vaan nythän käy kello vasta kahta.\n\nOblomov käski Sakariiaksen tuoda jotain syötävää.\n\n-- Ei ole mitään syötävää, ei ole valmistettu, -- murahti Sakariias\nkuivasti ja katsoi synkästi Tarantjeviin. -- Vaan kuulkaas, Mihei\nAndreitsh, milloinkas tuotte takaisin sen herran paidan ja liivin?...\n\n-- Mistä paidasta ja liivistä sinä tolitat? -- epäsi Tarantjev. --\nAikoja sitten olen tuonut.\n\n-- Milloinka niin? -- tinkasi Sakariias.\n\n-- Enkö sinulle käteen työntänyt silloin kun muutitte? Vaan sinä olet\npistänyt ne johonkin myttyyn ja vielä kehtaat tulla kyselemään...\n\nSakariias lopen tyrmistyi ällistyksestä.\n\n-- Voi hyvä Jumala! Ilja Iljitsh! Tämähän on kerrassaan häpeä! --\nkirkui hän kääntyen Oblomovin puoleen.\n\n-- Niin, laula sinä vain sitä nuottia! -- lausui Tarantjev. --\nLuultavasti olet itse juonut ne suuhusi ja vielä muka kyselet...\n\n-- En, en eläissäni vielä ole herran tavaroita juonut! -- kähisi\nSakariias. -- Mutta te...\n\n-- Suu kiinni, Sakariias! -- keskeytti Oblomov ankarasti.\n\n-- Te sitä lienette vienyt yhden lattiaharjankin ja kaksi kuppia\nmeiltä? -- tiedusti yhä Sakariias.\n\n-- Vai harjoja? jyrisi Tarantjev. -- Voi sua vanhaa roistoa! Ole nyt\ntoki vaiti ja tuo koreasti syötävää!\n\n-- Kuuletteko te, Ilja Iljitsh, kuinka hän minua haukkuu? -- äänsi\nSakariias. -- Ei ole syötävää, ei edes leipää ole kotona ja Anisja on\nmennyt ulos pihasta, -- lisäsi hän ja läksi pois.\n\n-- Missä sinä päivällistä syöt? -- kysyi nyt Tarantjev. --\nTodentotta, nyt on kummat, kun Oblomov kävelee lehdossa eikä syö\nkotonaan! Milloinkas sinä tulet asuntoasi katsomaan? Syksy on\nkäsissä, parasta että tulet pian.\n\n-- Hyvä, hyvä, kyllä minä tästä...\n\n-- Äläkä unhoita tuoda rahoja!\n\n-- Kyllä, kyllä... -- vakuutti Oblomov kärsimättömästi.\n\n-- No, vieläkö mitä muuta tarvitset asuntoosi? Siellä, veliseni, on\nsinua varten maalattu lattiat ja katot, ikkunat ja ovet -- kaikki\ntyyni: yli sadan ruplan se maksaa.\n\n-- Kyllä, kyllä, hyvä on... Tuota, kuules mitä tahdoin sinulle sanoa,\n-- mutisi Oblomov yht'äkkiä: -- ole niin hyvä ja käy raatitalolla,\nminä tarvitseisin tässä luotettavaa miestä todistamaan...\n\n-- Mitäs annat korvausta minulle siitä puuhasta? -- virkkoi Tarantjev.\n\n-- Minä lisään sinulle päivällisrahoja, -- sanoi Oblomov.\n\n-- Sillä matkalla rikkipolkee toki saappaitakin enemmän edestä kuin\nmitä sinä aijot lisätä.\n\n-- Mene hyvä mies, kyllä minä maksan.\n\n-- Mahdotonta on minun sinne mennä, -- lausui Tarantjev synkästi.\n\n-- Mistä syystä?\n\n-- Siitä syystä että on vihamiehiä, jotka ovat suutuksissa minuun ja\nvirittävät salajuonia minua vastaan.\n\n-- No, hyvä, minä lähden sinne tästä itse, -- sanoi Oblomov ja\ntarttui hattuunsa.\n\n-- Kuules, kun tulet asuntoa katsomaan, niin Ivan Matveitsh\ntoimittaa sinulle kaikki. Hän on kultainen mies eikä hänessä ole\nvivahdustakaan mihinkään saksalais-nousukkaaseen! Syntyperäinen\nvenäläinen, uskollinen palvelija hän on, kolmekymmentä vuotta on hän\nistunut samalla tuolilla, koko oikeudenistuntoa hän johtaa ja vaikka\nmiehellä on rahaa, niin ei kuitenkaan koskaan käytä ajuria. Hänen\nhännystakkinsa ei ole parempi kuin minunkaan. Itse on hän tyynempi\nvettä, matalampi maan ruohoa ja puhuu tuskin kuultavasti eikä koskaan\nmaleksi vierailla mailla niinkuin tuo sinun...\n\n-- Tarantjev! -- huudahti Oblomov lyöden nyrkkinsä pöytään: -- Suu\nkiinni sellaisista mitä et ymmärrä!\n\nTarantjevin silmät remahtivat pullolleen tästä Oblomovin käytöksestä,\njollaista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, niin että hän unohti\nedes loukkautua siitä että hänet ole asetettu alemmaksi Stolzia.\n\n-- Kas kuinka sinä nyt voit, veli... -- mutisi hän ottaen hattunsa:\n-- mikä kiivaus!\n\nHän silitteli hattua hihallansa, katsahti siihen ja sitten Oblomovin\nhattuun, joka lepäsi peilikaapin päällä.\n\n-- Sinähän et käytä hattua, sinulla on tuossa lippulakki, -- sanoi\nhän ottaen Oblomovin hatun ja sovitellen sitä päähänsä: -- annas,\nhyvä veli, tämä minulle kesähatuksi.\n\nÄäneti otti Oblomov hattunsa pois hänen päästään ja asetti sen\nentiselle paikalleen, sitten pani hän kätensä ristiin rinnoilleen ja\njäi odottamaan että Tarantjev menisi matkoihinsa.\n\n-- No, lempo sinut vieköön! -- murisi Tarantjev vääntäytyen\nkömpelösti ovelle. -- Sinussa on tällä kertaa ... jotain... Vaan\npuhuhan Ivan Matveitshin kanssa, ja koetahan vain tulla ilman rahoja!\n\n\n\n\n2.\n\n\nHän läksi, mutta Oblomov vajosi pahalla tuulella nojatuoliinsa ja sai\nsiinä istua sangen kauvan ennenkuin vapautui karkeasta vaikutuksesta.\nVihdoin muistuivat hänen mieleensä tämän aamun tapahtumat, ja\nTarantjevin ikävä ilmestyminen haihtui hänen päästään ja hymy\nilmaantui jälleen hänen kasvoilleen.\n\nHän nousi seisomaan peilin eteen ja korjaili kauvan kaulahuiviansa,\nhymyili pitkään ja katseli poskeansa, että eikö siinä vielä näkyisi\njälkeä Olgan kuumasta suutelosta.\n\n-- Kaksi \"ei ikinä\", -- äänsi hän hiljaa riemuiten: -- ja mikä\neroitus niiden välillä. Se toinen on jo kuihtunut, vaan toinen niin\nkauniisti kukoistaa...\n\nSitten rupesi hän mietiskelemään, mietiskelemään yhä syvempään.\nHän tunsi että tuo valoisa, pilvetön lemmen juhla-aika oli jo ohi\nja että rakkaus todellakin oli nyt muuttumassa velvollisuudeksi,\nettä se oli yhteydessä koko elämän kanssa, sisältyi sen tavalliseen\ntoimintaan ja alkoi päästellä iloisia värejänsä.\n\nKentiesi tänä aamuna oli välähtänyt sen viimeinen ruusunpunainen\nsäde, vaan tuolla edessäpäin se ei enää olekkaan säteilevä niin\nkirkkaasti, vaan on näkymättömästi lämmittävä elämää; elämä\nnielaisee sen sisäänsä ja se tulee sen, tosin voimalliseksi, mutta\nsalaiseksi vieteriksi. Ja tästälähtien tulevat lemmen ilmaukset niin\nyksinkertaisiksi ja arkipäiväisiksi.\n\nRomaani muuttuu ja alkaa ankara todellisuus: asiapaperit, sitten\nmatka Oblomofkaan, talon rakentaminen ja tilan panttaus, tien teetto,\nkesken jäänyt tutkinto asioissa talonpoikien kanssa, työjärjestys,\nelonleikkuu, viljanpuinti, tilipaperien rapina, talonhoitajan\nhuolestuneet kasvot, aatelisten vaalit, istunto oikeudessa...\n\nAinoastaan siellä-täällä, silloin-tällöin välähtää seasta Olgan\nkatse, kajahtaa Casta diva, sulahtaa kiireellinen suudelma, ja taas\ntäytyy lähteä töitä tarkastamaan, ajaa asioille kaupunkiin, taas on\nsiinä talonhoitaja kahisevine laskuineen.\n\nSaapuu vieraita -- vaan siitäkään ei ole iloa: ne puhua polittavat\nsiitä, kuinka paljon kukin polttaa viinaa tehtaassa, kuinka monta\narssinaa verkaa kukin valmistaa kruunulle... Mitäs se on? Sitäkös\nhän on tahtonut? Sekö muka on elämä?... Ja kuitenkin eletään niin,\nikäänkuin siinä olisi koko elämä. Ja Andreinkin mielestä se on kuten\nolla pitää!\n\nMutta naimisiinmeno ja häät -- se on sentään elämän runous, se on\nsen täysinpuhjennut kukkanen. Ja hän kuvitteli mielessään, kuinka\nhän taluttaa Olgaa alttarin eteen, ja kuinka tämän päässä paistaa\n-- pomeranssinlehvä ja pitkä morsiushuntu... Ihmetyksen supatusta\nkuuluu yleisön joukosta. Häveliäänä, hiljaa riemuitsevin rinnoin ja\ntuo ylpeähkö pää armaasti taivuksissa antaa Olga hänelle kätensä eikä\ntiedä, kuinka katsoa kaikkia uteliaita. Milloin loistelee hymy hänen\nhuulillaan, milloin ilmaantuu kyyneleet silmiin, milloin taas otsan\npoimussa leikiten väikkyy joku ajatus.\n\nVielä kotona, sitten kun vieraat ovat menneet, heittäytyy hän\nmuhkeassa puvussaan vasten hänen rintaansa, niinkuin tänään...\n\n\"Ei, minä riennän Olgan luo, en voi ajatella enkä tuntea näin\nyksikseni\", haaveili hän. \"Kerron kaikille, koko mailmalle ...\ntpruu sentään; aluksi vain tädille, sitten paroonille ja kirjoitan\nStolzille -- kylläpäs hän hämmästyy, kun kuulee. Sitten sanon\nSakariiakselle: tämä lankee jalkoihini ja ulvoo ilosta -- annan\nhänelle kaksikymmentä viisi ruplaa. Tulee siihen myös Anisja, koettaa\nsuudella kättäni -- hänelle annan kymmenen ruplaa. Sitten ... jaa,\nsitten huudan koko mailmalle, niin huutaa hihkasenkin että mailman\ntäytyy tunnustaa: 'Oblomov on onnellinen, Oblomov menee naimisiin!'\nVaan nyt riennän Olgan luo: siellä odottaa minua yhä jatkuva\nkuiskutus, salainen suostumus sulattaa kaksi elämää yhdeksi...\"\n\nJa hän kiirehti Olgan luo. Tyttö kuunteli hymyillen Oblomovin\nhaaveita, mutta kun tämä hypähti ylös rientääksensä ilmoittamaan\ntädille, rypistyivät Olgan kulmakarvat niin ettei Oblomov\nuskaltanutkaan.\n\n-- Ei sanaakaan kenellekkään! -- lausui neito pannen sormen\nhuulilleen ja uhaten häntä, että hän puhuisi hiljempaa jottei täti\ntoisesta huoneesta kuulisi. -- Ei vielä ole aika!\n\n-- Milloinkas on aika, jos kaikki meidän välillämme kerran on\npäätetty? -- kysyi Oblomov kärsimättömästi. -- Mitäs sitten on\ntehtävä nyt? Mistä on aljettava? -- kysyi hän. -- Ei suinkaan sekään\nauta että vain istumme kädet ristissä. Nythän alkaa velvollisuus ja\nvakavampi puoli elämästä...\n\n-- Niin alkaakin, -- toisti neito katsoen häntä tutkivasti silmiin.\n\n-- Niinpä siis minä tahdon ottaa ensimmäisen askeleen ja mennä\nsanomaan tädille...\n\n-- Se on se viimeinen askel.\n\n-- Mikäs sitten on ensimmäinen?\n\n-- Ensimmäinen ... Se on mennä sitä asiapaperia kirjoituttamaan\nraatitalolle.\n\n-- Niin ... kyllä minä huomenna...\n\n-- Miksikäs ei jo tänään?\n\n-- Tänään ... tänään on sellainen päivä että poismeno sinun luotasi,\noi Olga...!\n\n-- No hyvä, siis huomenna. Mutta sitten?\n\n-- Sitten on ilmoitettava tädille ja kirjoitettava Stolzille.\n\n-- Ei suinkaan, vaan sitten on sinun matkustaminen maatilallesi,\nOblomofkaan... Andrei Ivanitshan kirjoitti, mitä siellä on tehtävä,\nminä en tiedä, millaiset toimet teillä siellä on, rakennuspuuhat vai\nmitkä? -- tiedusteli Olga katsoen silmiin.\n\n-- Hyväjumala. -- puheli Oblomov. -- Jos tässä rupeaa kuuntelemaan\nStolzia, niin eihän asia ikipäivinä pääse tädin kuuluviin. Hänhän,\nStolz, sanoo että pitää alkaa rakentaa taloa, sitten teettää teitä ja\npuuhata kouluja... Sitä kaikkea ei nyt tämän mailman aikana kerkeä.\nVaan matkustakaamme, Olga, sinne yhdessä, niin silloin...\n\n-- Minnekkäs me siellä asetumme? Onko siellä taloa?\n\n-- Vanha resu vain ja luulen että portaatkin ovat perin luhistuneet...\n\n-- Mutta minne sitten joudumme? -- kysyi Olga.\n\n-- Täytyy täällä etsiä itsellemme asuntoa.\n\n-- Vaan sitä varten myös sinun täytyy lähteä kaupunkiin, -- huomautti\nneito: -- se on toinen askel...\n\n-- Ja sitten ... -- jatkoi Oblomov.\n\n-- Ottaahan ensin ne kaksikaan askelta, niin sittenpähän nähdään mitä\nseuraa.\n\n\"Mitäs tämä nyt on?\" ajatteli Oblomov surullisena: \"eihän minua\ntäällä kohdannutkaan tuollainen yhä jatkuva kuiskutus eikä salainen\nsuostumus sulattaa kaksi elämää yhdeksi! Kaikki käy ikäänkuin\nnurinpäin. Kuinka kummallinen se on tuo Olga! Ei hän pysähdy yhteen\npaikkaan, ei jää makeasti huutamaan runollisen retken mielialaa,\naivankuin ei hänellä laisinkaan haaveita olisikaan eikä mitään\ntarvetta vaipua tunnelmiin! Hetipaikalla vain aja porhauta asioillesi\nkaupunkiin -- aivankuin Andrei! Miksikä he kaikki lienevätkin\nikäänkuin liittoutuneet keskenään kiirehtiäkseen minua elämään?\"\n\nSeuraavana päivänä Oblomov, mukanaan arkki vaakunoitua virkapaperia\nläksi kaupunkiin ja aikoi aluksi virastoon ajaen sinne sangen\nvastahakoisesti ja haukotellen katsellen kupeilleen. Hän ei varmasti\ntiennyt, missä koko raatitalo sijaitsikaan, ja poikkesi sentähden\nIvan Gerasimitshin tykö kysäistäkseen, missä viraston osastossa\ntodistuskirjoja teetettiin.\n\nTämä ilahtui suuresti Oblomovin tulosta eikä tahtonut laskea häntä\npois aamiaiselta. Lähettipä vielä hakemaan ystävääkin saadaksensa\ntältä perinpohjin kysellyksi, kuinka kaikki toimitetaan, sentähden\nettä oli itse aikoja sitten luopunut asioista.\n\nAamiainen ja neuvottelu loppuivat vasta kello kolme ja oli myöhäistä\nenää lähteä virastoon, huomenna taas sattui olemaan lauvantai\n-- virasto oli suljettu ja täytyi siis lykätä sinne meneminen\nmaanantaihin asti.\n\nOblomov läksi Viipurinpuoleiseen kaupunginosaan uutta asuntoansa\nkatsomaan. Kauvan sai hän ajella pitkien lankkuaitojen välitse pitkin\nkapeita poikkikatuja. Vihdoin saivat he käsiinsä poliisin, joka\nselitti että talo on toisessa korttelissa, samaan suuntaan pitkin\ntuota katua -- ja hän näytti vielä yhden kadun, jonka varrella\nei ollut taloja, vaan samallaisia lankkuaitoja ja jossa maa oli\nnurmettunut ja rapa rattaanjäljissä kuivettunut.\n\nTaas läksi Oblomov ajamaan ihaillen nokkosia aitovierillä ja\nlankkujen takaa kurkistelevia pihlajia. Vihoviimein osoitti poliisi\nvanhaa taloa eräällä pihalla, lisäten:\n\n-- Juuri tuo se on.\n\n\"Kolleegisihteerin-lesken Pshenitsinan talo\" luki Oblomov portin\npäältä ja käski ajaa pihaan.\n\nPiha oli alaltaan ainoastaan huoneen suuruinen niin että ajoneuvot\ntöytäsivät aisa edellä nurkkaan säikäyttäen joukon kanoja, jotka\nkaakattaen ja siipiään räpyttäen syöksyivät rajusti eri suuntiin,\nja suuri musta koira alkoi riuhtoa ketjuaan oikeaan ja vasempaan,\nvimmatusti haukkuen sekä koettaen tapailla hevosia turvasta.\n\nOblomov istua kökötti vaunuissaan aivan ikkunain tasalla\nja ponnisteli päästäksensä ulos. Ikkunoista, joilla kasvoi\nsamettinauhoilla sidottuja resedoja, vilahteli ihmispäitä. Suurella\nvaivalla kiipesi Oblomov; alas vaunuista ja yhä kauheammaksi kasvoi\nkoiran haukunta.\n\nHän astui portaille ja töytäsi pahki ryppynaamaiseen akkaan,\njoka hameenliepeillään oli sitoa kuraissut sarafaaninsa pussiksi\nvyötäisilleen.\n\n-- Ketä haette? -- kysyi akka.\n\n-- Talon emäntää, rouva Pshenitsinaa.\n\nÄmmä painoi neuvottomana päänsä alas.\n\n-- Etteköhän vain hae Ivan Matveitshia? -- kysyi hän. -- Hän ei ole\nkotona, ei ole vielä palannut virkapaikastaan.\n\n-- Emäntää minä tarvitsen, -- sanoi Oblomov.\n\nSillävälin kasvoi yhä hälinä talossa ja milloin mistäkin ikkunasta\nkurkisti pää; ämmän takana raotetiin ovea ja taas nykäistiin kiinni;\nsieltä tirkisteli kaikenlaisia kasvoja.\n\nOblomov kääntyi ympäri ja huomasi, kuinka pihalla kaksi lasta, poika\nja tyttö, uteliaasti katseli häneen.\n\nJostakin ilmestyi esiin uninen talonpoika lammasnahkainen turkki\npäällään ja varjostaen kädellään silmiään auringolta jäi laiskasti\nkatsoa töllistämään Oblomovia ja tämän vaunuja.\n\nKoira yhä haukkui äkäisesti ja katkonaisesti, ja kun Oblomov\nvähänkään liikahti taikka hevonen polkaisi maata, alkoi heti ketjun\nriuhtominen ja keskeytymätön haukkuminen.\n\nAidan takaa oikealta näki Oblomov loppumattoman pitkän kaalimaan,\nvasemmalta näkyi muutamia puita ja viheriäpuinen huvimaja.\n\n-- Agata Matvejevnaako te siis etsitte? -- kysyi akka. -- Mitä teillä\non hänelle asiaa?\n\n-- Sano talon emännälle, -- puhui Oblomov: -- että minä tahdon häntä\ntavata: olen vuokrannut täällä asunnon.\n\n-- Te taidatte olla se uusi asukas, Mihei Andreitshin tuttava?\nOdottakaahan, jahka menen sanomaan.\n\nJa akka aukasi oven ja ovesta pinkasi syrjään muutamia päitä ja\nlennähti pikaisesti sisään huoneisiin. Oblomov ehti vilahdukselta\nnähdä jonkun naisen paljain kauloin ja kyynäspäin ja ilman\npäähinettä. Se oli sellainen valkoverinen, jotenkin täyteläinen\nnainen, joka omituisesti naurahti sille että hänet oli nähnyt vieras\nherra, ja hänkin pakeni muiden mukana pois ovelta.\n\n-- Olkaa hyvä ja astukaa sisään, -- virkkoi ämmä palattuansa ja\nkuljetti Oblomovin pienenlaisen etehisen läpi melkoisen tilavaan\nhuoneeseen ja pyysi odottamaan. -- Emäntä tulee heti paikalla.\n\n\"Kylläpä se koira yhä haukkuu\", ajatteli Oblomov katsellessaan\nhuonetta.\n\nYht'äkkiä pysähtyivät hänen silmänsä tuttuihin esineisiin: koko\nhuone oli näet läjätty täyteen hänen omia tavaroitaan. Pöydät pölyn\npeitossa, tuolit kumollaan sängyn päällä, siinä kaapit, matrassit ja\nastiat sikinsokin.\n\n-- Mitä tämä on? Miksei ole asetettu järjestykseen? -- virkkoi hän\nitsekseen. -- Tämähän on ilkeää!\n\nSamassa narahti ovi hänen takanaan ja huoneeseen astui sama nainen,\njonka hän äsken oli nähnyt paljain kauloin ja kyynäspäin.\n\nNainen oli iältään kolmenkymmenen. Hänen kasvonsa olivat hyvin\nvalkoiset ja pyöreät niin että punastus nähtävästi ei voinut\ntunkeutua läpi poskipäiden. Kulmakarvoja ei hänellä ollut juuri\nlainkaan, vaan niiden kohdalla oli kaksi ikäänkuin hieman\npullistunutta, kiiltävää viirua, harvoine, heleine karvoineen. Silmät\nolivat harmahtavat ja yksinkertaisen sielukkaat niinkuin koko muukin\nkasvojen ilme, kädet valkoiset, mutta karkeat kohollaan olevine\nsinisine suonisolmuineen.\n\nPuku mukautui piukasti hänen ruumiinsa ympäri ja näkyi ettei hän\nkäyttänyt mitään keinotekoisia kaunistuskeinoja, ei edes liikanaista\nhametta suurentaakseen lantioiden ympärystää ja pienentääkseen\nvartaloaan. Senpätähden hänen peitetty povensakin, kun hän kulki\nilman huivia, olisi hyvin voinut olla vahvan, terveen ja kuitenkin\nkainon naisrinnan mailina taiteilijalle tai kuvanveistäjälle. Korean\nsaalin ja juhlapäähineen rinnalla näytti hänen pukunsa vanhalta ja\nkuluneelta. Hän ei ollut osannut odottaa vieraita ja sentähden, kun\nOblomov halusi häntä tavata, oli hän kotoisten arkivaatteiden ylitse\nvain heittänyt juhlasaalin, pistänyt tanun päähänsä, ja astui sisään\narkana, pysähtyi oven suuhun sekä katsoi ujosti Oblomoviin. Tämä\nnousi ylös, lähestyi ja teki kumarruksen.\n\n-- Rouva Pshenitsinako minulla on ilo nähdä edessäni? -- kysyi\nOblomov.\n\n-- Ky-kyllä, -- vastasi nainen. -- Te ehkä tahdotte puhutella minun\nveljeäni? -- kysyi hän epävarmasti. -- He ovat virastossa eivätkä\ntule kotiin ennen kello viittä.\n\n-- Ei häntä, vaan juuri teitä minä tahdoin tavata, -- alkoi Oblomov,\nkun nainen oli istuutunut sohvalle niin kauvas kuin mahdollista\nhänestä ja katseli saalinsa liepeitä, jotka ulottuivat lattiaan\nasti peittäen hänet kuin mikäkin hevosloimi. Kätensä hän myös pisti\npiiloon saalin alle.\n\n-- Minä olen täällä vuokrannut asunnon, mutta nyt ovat asianhaarat\nsellaiset että minä tarvitsenkin asunnon toisessa kaupunginosassa ja\nsentähden tulin puhelemaan teidän kanssanne...\n\nNainen kuunteli tylsästi ja jäi neuvottomana miettimään.\n\n-- Veljeni ei ole kotona, -- sanoi hän sitten.\n\n-- Mutta teidänhän tämä talo on? -- kysyi Oblomov.\n\n-- Minun, -- vastasi nainen lyhyesti.\n\n-- Niin minä ajattelinkin että te itse voitte päättää.\n\n-- Niin, vaan veljeni ei ole kotona, he täällä meillä kaikki asiat\nhoitavat, -- sanoi hän yksinkertaisesti silmähtäen ensi kertaa\nsuoraan Oblomovin kasvoihin, ja laski jälleen katseensa saaliin.\n\n\"Hänen kasvonsa ovat yksinkertaiset, mutta miellyttävät\", päätteli\nOblomov alentuvaisesti: \"taitaa olla hyvänluontoinen nainen.\"\n\nTällä hetkellä kurkisti ovesta pienen tytön pää. Agata Matvejevna\nnyökäytti tälle uhkaavasti salavihkaa päätänsä ja tyttö katosi.\n\n-- Missäs teidän veljenne palvelee?\n\n-- Kansliassa.\n\n-- Missä kansliassa?\n\n-- Siinä, jossa talonpoikia pannaan kirjoihin ... minä en tiedä,\nmiten sitä nimitettänee.\n\nHän naurahti sydämmellisesti ja samalla hetkellä hänen kasvoillensa\njälleen tuli niiden tavallinen ilme.\n\n-- Ette kai yksin asu täällä veljenne kanssa? -- kysyi Oblomov.\n\n-- En, minulla on kaksi lasta miesvainajastani: poika kahdeksannella\nja tyttö kuudennella vuodella, -- alkoi emäntä jotenkin puheliaasti\nja hänen kasvonsa muuttuivat vähän eloisammiksi: -- on tässä vielä\nmeidän kivuloinen mummomme, joka tuskin kävelee muualle kuin\nkirkkoon; ennen se käydä kämppäsi toki torillakin piika Akuliinan\nkanssa, vaan Nikolain päivästä alkaen ei ole käynyt: jalat sillä\nrupesivat turvottumaan. Ja kirkossakin se enimmäkseen istuskelee vain\nportailla. Muita ei talossa asu. Joskus käypi nato vierailemassa ja\nMihei Andreitsh.\n\n-- Käypikö Mihei Andreitsh useinkin teillä? -- kysyi Oblomov.\n\n-- Toisinaan se kuukauden päivät tässä vierailee; he ovat ystävykset\nveljeni kanssa, aina ovat yksissä...\n\nJa emäntä vaikeni tyhjennettyään koko naisellisen varaston ajatuksia\nja sanoja.\n\n-- Kuinka hiljaista teillä täällä on? -- virkkoi Oblomov. -- Jos ei\nvain tuo koira haukkuisi, voisi luulla ettei ole yhtään elävää sielua\nkoko talossa.\n\nEmäntä naurahti vastaukseksi.\n\n-- Menettekö usein ulos pihasta? -- kysyi Oblomov.\n\n-- Kesäisin niin sattuu. Niinpä tuonoin Eljaksen perjantaina käytiin\nRuutitehtaalla.\n\n-- Siellä taitaa käydä paljon väkeä? -- kysyi Oblomov, katsoen\naukipäässeen huivin välitse emännän korkeata, liikkumatonta ja vahvaa\nrintaa, joka oli kuin divaani tyyny.\n\n-- Ei, tänävuonna oli vähän väkeä, aamusta päivin satoi vettä, vaan\nillaksi selvisi. Kyllähän siellä muuten käy paljon rahvasta.\n\n-- Vieläkö missä muualla tapaatte käydä?\n\n-- Vähänlaisesti tulee missään käyntiä. Veljeni se kyllä kulkee Mihei\nAndreitshin kanssa kalalla ja siellä ne kalavelliä keittävät, mutta\nme sitä vain täällä kotosalla.\n\n-- Ettäkö aina vain kotona?\n\n-- Jumaliste, totta minä puhun! Mennä vuonna oltiin Kolpinassa niin\nettä tulee sitä sielläkin toisinaan käyntiä puistossa. 24:s päivä\nkesäkuuta on veljeni nimipäivä niin että silloin kanslian kaikki\nvirkamiehet syövät päivällistä hänen kanssaan.\n\n-- Entäs, käyttekös vieraissa?\n\n-- Veli käy, mutta minä lasten kanssa käyn ainoastaan mieheni\nsukulaisten luona pääsiäispyhänä ja jouluna päivällisellä.\n\nEnempää ei piisannut puheenainetta.\n\n-- Teillä on kukkia, pidättekö niistä? -- kysyi Oblomov.\n\nEmäntä naurahti.\n\n-- En, -- sanoi hän: -- ei meillä ole aikaa kukkia hoitaa. Lapset ne\ntässä kulkivat Akuliinan kanssa kreivin puutarhassa, niin puutarhuri\noli antanut, vaan jeraania ja aloeta oli meillä jo mieheni eläessä.\n\nSamassa syöksähti yht'äkkiä huoneeseen Akuliina, käsissään suuri\nkukko, joka epätoivoisesti kiekahteli ja räpytteli siipiään.\n\n-- Tämänkö kukon te, Agata Matvejevna, määräsitte annettavaksi\nkauppamiehelle? -- kysyi piika.\n\n-- Mitä sinä, mitä sinä nyt, mene ulos! -- lausui emäntä ujosti. --\nNäethän että on vieraita!\n\n-- Minä tulin vain kysymään, -- puhui Akuliina tarttuen kukkoa niin\nettä pää jäi riippumaan alaspäin: -- seitsemänkymmentä kopeikkaa hän\ntästä antaa.\n\nMene keittiöön! -- komensi emäntä. -- Ja ota se harmaa täplärinta\nkukko äläkä tätä, -- lisäsi hän kiireisesti, häveten omia sanojaan\nja, piilottaen kätensä saalin alle, alkoi tuijottaa lattiaan.\n\n-- Teillä on taloushuolia, -- virkahti Oblomov.\n\n-- Niin, meillä on paljon kanoja, me syömme munia ja kananpoikasia.\nTäällä, tämän kadun varrelta, huviloista ja kreivin talosta ottavat\nkaikki meiltä, -- vastasi hän katsahtaen paljon rohkeammin Oblomoviin.\n\nJa hänen kasvoihinsa tuli huolehtivaisuuden ilme ja tylsyyskin\nkatosi, kun hän alkoi puhua hänelle tutuista asioista. Jokaiseen\nkysymykseen, mikä ei koskenut jotakin määrättyä, hänelle tuttua\naihetta, vastasi hän vain naurahtamalla ja vaikenemalla.\n\n-- Nämä tavarat pitäisi purkaa ja järjestää, -- huomautti Oblomov\nosoittaen läjäänpantua omaisuuttaan...\n\n-- Niin mekin olisimme tahtoneet, vaan veli ei ole käskenyt,\n-- keskeytti emäntä vilkkaasti ja katsahti jo sangen rohkeasti\nOblomoviin: -- \"Jumalatiesi, mitä hänellä on noissa pöydissä ja\nkaapeissa...\" on se sanonut: \"sattuu vielä jotakin särkymään -- niin\nsyyttää meitä...\"\n\nEmäntä keskeytti puheensa ja naurahti.\n\n-- Kuinka varovainen teidän veljenne on, -- lisäsi Oblomov.\n\nTaas hiukan naurahti emäntä ja taas tuli kasvoille tavallinen ilme.\nTällä naurahtamisella peitti hän tietämättömyyttään silloin kun ei\nosannut mitään sanoa eikä tehdä.\n\n-- Minulle käy pitkäksi odottaa hänen kotiintuloaan, -- lausui\nOblomov: -- vaan ehkäpä te sanotte hänelle minun puolestani että\nasianhaarat nyt ovat sellaiset etten asuntoa täällä tarvitse ja\nsentähden pyydän sen siirrettäväksi toiselle asukkaalle ja minä myös\npuolestani koetan etsiä halukasta henkilöä.\n\nEmäntä kuunteli tylsistyneenä, tasaisesti räpytellen silmiään.\n\n-- Olkaa hyvä ja sanokaa, miten sen sitoumuskirjan suhteen...\n\n-- Ei se ole kotona nyt, -- toisti yhä emäntä: -- ettekö olisi niin\nhyvä ja tulisi huomenna uudestaan: huomenna on lauvantai eikä se\nsilloin mene kansliaan.\n\n-- Minulla on kauhean paljon asioita, ei hetkeäkään ole vapaata!\n-- selitti Oblomov. -- Olkaa hyvä ja sanokaa ainoastaan että koska\nkäsiraha jääpi teidän hyväksenne, mutta minä teille asujan toimitan,\nniin tuota...\n\n-- Vaan veli ei ole kotona, -- puhui taas emäntä yksikantaan: --\nei sitä näy vielä kuuluvan... Ja hän katsahti kadulle. -- Tuosta\nikkunain sivu se aina kulkee ja minä aina näen, milloin se tulee,\nmutta nyt ei sitä näy.\n\n-- No, minun täytyy siis lähteä pois... -- sanoi Oblomov.\n\n-- Mutta kun veljeni tulee kotiin, kuinkas sitte pitää sanoa siitä\nettä milloinka te muutatte? -- kysyi emäntä nousten sohvasta.\n\n-- Sanokaa hänelle se mitä pyysin, .-- selitti Oblomov: -- että koska\nasianhaarat nyt ovat sell...\n\n-- Mutta ettekö itse voisi pistäytyä huomenna sen kanssa\npuhumassa ... kertasi emäntä.\n\n-- Minun on mahdotonta huomenna ehtiä.\n\n-- No, ylihuomenna sitten, sunnuntaina: meillä tarjotaan aina\nkirkonmenon jälkeen einepala ja viinaryyppy. Ja Mihei Andreitsh myös\ntulee.\n\n-- Tuleeko todellakin Mihei Andreitsh silloin tänne? -- kysyi Oblomov.\n\n-- Jumaliste, totta minä puhun! -- vakuutti emäntä.\n\n-- Mutta minulla ei ole aikaa ylihuomennakaan, -- epäsi Oblomov\nkärsimättömänä.\n\n-- No, ehkä sopii sitten tulevalla viikolla ... -- huomautti emäntä.\n-- Mutta ettekö voi sanoa, milloinka rupeatte muuttamaan sisään? Minä\ntässä käskisin pestä lattiat ja pyyhkiä pölyt, -- kysyi hän.\n\n-- En minä teille muuta, -- sanoi Oblomov.\n\n-- Että ettekö muutakkaan? Mihinkäs sitten panemme teidän kaikki\ntavaranne?\n\n-- Olkaa niin hyvä ja sanokaa vain veljellenne, -- alkoi taas Oblomov\npannen painon joka sanalle ja iskien katseensa suoraan emännän\nrintaan: -- että koska nyt asianhaarat...\n\n-- Kummapa se onkin, kuinka kauvan se viipyy, -- keskeytti emäntä\nyksitoikkoisella äänellä tuijottaen aitaan, joka erotti kadun\npihasta. -- Minä tunnen hänet askeleistaankin, puisella katusillalla\nkuuluu hyvin, kun joku kulkee...\n\n-- Te siis sanotte hänelle, mitä pyysin? -- kysyi Oblomov kumartaen\nja jo ulos lähdössä.\n\n-- Puolen tunnin perästä se jo itsekkin tulisi kotiin ... puheli\nemäntä hänelle luonnottomalla levottomuudella koettaen ikäänkuin\näänellään pidättää Oblomovia.\n\n-- Minä en mitenkään jouda enää odottamaan, -- sanoi Oblomov\npäättävästi aukaisten oven.\n\nKun koira näki hänet portailla, nosti se taas kauhean äläkän ja\nrupesi riuhtomaan ketjuaan. Ajuri, joka oli torkahtanut kyynärpäitään\nvasten, alkoi peräyttää hevosia, ja kanat pakenivat jälleen\nhätäytyneinä eri suuntiin samaan aikaan kun ikkunasta kurkisti\nmuutamia päitä.\n\n-- Minä siis sanon veljelleni että te olitte täällä, -- lisäsi emäntä\nrauhattomana, kun Oblomov jo oli, istuutunut vaunuihin.\n\n-- Niin, ja sanokaa hänelle, että koska nyt asianhaarat ovat\nsellaiset, niin minä en voi ottaa kortteeria itselleni, vaan siirrän\nsen toisen nimiin taikka että hän puolestaan koettaisi etsiä...\n\n-- Tähän aikaan se tavallisesti aina tulee kotiin ... -- puheli\nemäntä kuunnellen hajamielisesti Oblomovin sanoja. -- Minä sanon siis\nsille että teillä on aikomus tulla asiasta puhumaan.\n\n-- Niin, aivan näinä päivinä minä poikkean tänne, -- virkkoi Oblomov.\n\nJa koiran hurjasti haukkuessa vierivät vaunut ulos pihasta ja\nkääntyivät tärisemään pitkin kastelemattoman poikkikadun kuivuneita\nmultaläjiä.\n\nPoikkikadun päässä tuli vastaan eräs kuluneeseen palttooseen puettu\nkeski-ikäinen mies, suuri paperimytty kainalossa, paksu keppi\nkädessään ja kummikalossit jaloissaan, huolimatta siitä, että oli\nkuiva ja kuuma päivä.\n\nHän kulki hitaasti, katseli sivuilleen ja asteli niinkuin olisi\ntahtonut puhkipolkea tuon puusta tehdyn katukäytävän. Oblomov\nkatsahti hänen jälkeensä ja huomasi että hän kääntyi sisään\nPshenitsinin portista.\n\n\"Tuo oli varmaankin nyt se emännän veli!\" päätti hän: \"Mutta mitä\nhemmettiä minä hänestä! Siinä saisi solkata vielä tuntikauden, vaan\nminulla on nälkä ja kuuma. Ja Olgakin minua odottaa... Jääköön\ntoiseen kertaan.\"\n\n-- Aja kiireemmin! -- komensi hän ajurilleen. \"Mutta pitäisköhän\nkäväistä katsomassa vielä toistakin asuntoa?\" muisti hän äkkiä\nsilmäillen sivuilleen pitkin lankku-aitoja. \"Täytyisi taas ajaa\ntakaisinpäin Morskajalle tai Tallikadulle ... vaan jääköön sekin\ntoiseen kertaan!\" päätti hän.\n\n-- Aja kovemmin!\n\n\n\n\n3.\n\n\nElokuun lopulla sattui sateisia ilmoja, ja huviloissa, joissa oli\nuunit, tupruilivat savupiiput, vaan missä uuneja ei ollut, siellä\nasujamet kuljeskelivat posket käärittyinä, ja vihoviimein, vähitellen\ntyhjentyivät huvilat kokonaan.\n\nOblomovilla ei ollut tullut käyntiä toista kertaa kaupungissa, ja\neräänä aamuna näki hän, kuinka hänen ikkunansa alitse kuljetettiin\nja kannettiin Iljinskein huonekaluja. Vaikka se hänestä tuntuikin\naivan urotyöltä nyt lähteä muuttamaan pois asunnosta ja noin\nvain sivumennen syödä päivällistä jossakin sekä olla koko päivän\nmaatapanematta, niin oli hän kuitenkin pahassa pulassa, kun ei\ntiennyt, mies parka, mihin edes yöksi päänsä kallistaa.\n\nJäädä yksikseen huvilaan, kun ei puistossa eikä lehdossa enää ketään\nnäkynyt, ja kun Olgan ikkunaluukut olivat suljetut, se näytti hänestä\nkerrassaan mahdottomalta.\n\nHän kulki sivu noiden autioiden huoneiden, käveli puiston ympäri,\nlaskeutui alas vuorelta ja hänen sydäntänsä ahdisti ylen surkeasti...\n\nSitten käski hän Sakariiaksen ja Anisjan ajaa Viipurinpuolelle, jonne\nhän päätti asettua siihen asti että löytäisi toisen asunnon, matkusti\nmyös itse erikseen kaupunkiin, söi hätähätää päivällisen ravintolassa\nja vietti illan Olgan luona istuen.\n\nMutta nykyiset illat kaupungissa eivät olleet entisten pitkien,\nvaloisten päiväin ja kesäiltojen veroiset maalla. Täällä ei Oblomov\nenää voinut nähdä Olgaa kolmea kertaa päivässä eikä täällä Katja enää\nrientänyt hänen luoksensa eikä käynyt päinsä lähettää Sakariiasta\nkirjelippua viemään viiden virstan päähän. Ja koko tuo kesäinen,\nkukkainen lemmenromaani oli nyt kuni lennossaan laiskistunut,\nikäänkuin ei siinä kyllin riittäisi sisällystä.\n\nHe istuivat nyt toisinaan vaiti puolikin tuntia yhteenperään.\nOlga syventyneenä työhönsä ja laskien itsekseen neulalla\nkanavaompeluksensa kehikoita, Oblomov taas vaipuneena ajatustensa\navaruuksiin ja eläen mielikuvituksessaan eteenpäin paljon kauvemmas\nnykyhetkeä.\n\nAinoastaan silloin-tällöin, silmähtäessäan tutkivasti neitoon,\nvavahtaa hän kiihkoisesti, tai katsahtaa Olga sivumennen häneen ja\nhymyilee, siepattuaan Oblomovin: silmistä säteen hellää nöyryyttä ja\nsanoinselittämätöntä onnea.\n\nKolmena päivänä peräkkäin ajoi Oblomov näin kaupunkiin Olgan luo ja\nsöi päivällisensä heidän luonaan muka sillä perusteella ettei hänellä\nsiellä kotona vielä ollut oikein järjestyksessä, vaan että hän kyllä\ntällä viikolla vielä muuttaa uuteen asuntoonsa. Mutta neljäntenä\npäivänä tuntui hänestä jo sopimattomalta tulla ja sentähden hän,\nensin maleksittuaan Iljinskein talon likeisyydessä, ajoi huoaten\ntakaisin kotiin.\n\nViidentenä päivänä eivät Iljinskiläiset syöneet päivällistä kotonaan.\n\nKuudentena sanoi Olga hänelle että Oblomov tulisi häntä kohtaamaan\nerääseen kauppamakasiiniin, josta hän sitten voisi saattaa Olgaa\njalkaisin kotiin asti ja antaa ajoneuvojen tulla hiljakseen jälessä.\n\nKaikki tämä tuntui Oblomovista epämukavalta, sillä kadulla tuli\nuseinkin vastaan Olgan tuttavia, jotka tervehtivät ja muutamat\npysähtyivät puhuttelemaankin.\n\n-- Ah, hyvä jumala, kuinka vaikeata tämä on! -- sanoo Oblomov\nyltyleensä hikoillen kauhusta ja aseman kiusallisuudesta.\n\nMyös täti katsoo häntä nääntyneillä suurilla silmillään ja haistelee\nmiettiväisesti sprii-pulloansa ikäänkuin hänellä Oblomovin tähden\npäätä pakottaisi. Ja kuinka pitkä matka onkaan Oblomov paralla\nkuljettavanaan! Saa siinä ajaa köröttää Viipurinpuolelta asti ja\nillalla takaisin -- kolme kokonaista tuntia.\n\n-- Sanotaan tädille, -- vaatii yhä Oblomov: -- silloin voin jäädä\nteille jo aamusta päivin eikä kukaan tule puhumaan...\n\n-- Mutta oletko jo käynyt virastossa? -- kysyi Olga.\n\nOblomovin teki kovin mieli sanoa että: \"olen käynyt ja kaikki\non toimitettu\", mutta hän tiesi että Olga on katsova häntä niin\ntutkivasti että heti lukee valheen hänen kasvoistaan. Ja hän vain\nhuokasi vastaukseksi.\n\n-- Voi, jos sinä tietäisit, kuinka vaikeata se on! -- äänsi hän.\n\n-- Mutta oletko puhellut emännän veljen kanssa? Oletko hakenut toista\nasuntoa? -- kyseli sitten Olga kohottamatta katsettaan käsityöstään.\n\n-- Hän ei ole aamuisin koskaan kotona ja iltaisinhan minä aina olen\ntäällä, -- selitti Oblomov iloissaan että oli keksinyt kyllin pätevän\nesteen.\n\nNyt huokasi Olga, mutta ei mitään sanonut.\n\n-- Huomenna minä välttämättömästi käyn emännän veljen puheilla, --\nrauhoitti häntä Oblomov: -- huomenna on sunnuntai ja silloin ei hän\nmene kansliaan.\n\n-- Ennenkuin kaikki tämä on järjestetty, -- virkkoi Olga\nmiettiväisesti: -- on mahdotonta mitään puhua tädille ja täytyy myös\ntavata toisiaan harvemmin...\n\n-- Niin, niin ... tosiaankin, -- lisäsi Oblomov arasti.\n\n-- Tule sinä syömään päivällistä meille sunnuntaina, joka on meidän\nvastaanottopäivämme, mutta sitten vaikka esimerkiksi keskiviikkona\nsaatat olla yksin -- päätti Olga. -- Ja sitten voimme me nähdä\ntoisemme myös teatterissa, minä toimitan sinulle tiedon, milloin\nmenemme ja tule sinäkin silloin sinne.\n\n-- Niin, kyllä se sopii, -- vastasi Oblomov ilahtuneena siitä että\nOlga otti huolenpidon kohtauksen järjestämisestä omille hartioilleen.\n\n-- Ja kun sattuu kaunis päivä, -- lopetti neito: -- niin ajan minä\nkaupungin kesäpuistoon kävelylle ja sinäkin voit tulla sinne, se\nmuistuttaa meille puistoa maalla ... niin, puistoa maalla! -- toisti\nhän tunteellisesti.\n\nOblomov suuteli ääneti Olgan kättä ja heitti hyvästit sunnuntaihin\nasti. Neito saattoi häntä alakuloisesti silmillään, istahti sitten\npianon ääreen ja vaipui kokonaan sävelten mailmaan. Hänen sydämmensä\nitki jotakin ja itkua kuului myös sävelissä. Hän tahtoi laulaa, mutta\nääni takertui kurkkuun.\n\nToisena päivänä pukeutui Oblomov noustuaan samaan karkeaan takkiinsa,\njota oli käyttänyt huvilassa asuessaan. Yönutulleen oli hän jo\naikoja sitten hyvästit heittänyt ja käskenyt sen ripustaa piiloon\nvaatekaappiin.\n\nTapansa mukaan tuli Sakariias sisään kömpelösti kantaa täristäen\nkahvitarjotinta pöytään. Sakariiaksen selän takaa, kuten ennenkin,\nkurkisti ovesta Anisja katsoen, saapiko Sakariias kupit kunnialla\npöytään saakka kannetuksi sekä vetäytyi heti hiljaa takaisin, jos\nSakariias oli saanut tarjottimen onnellisesti paikalleen, mutta jos\nyksikään kapine putosi tarjottimelta, silloin ryntäsi hän hätäisesti\nmiehensä perään estääksensä jäljelläolevia putoamasta, jonka ohessa\nSakariias ärtyi haukkumaan ensin kapineita ja sitten vaimoaan\ntöykäten häntä kyynäspäällään rintaan.\n\n-- Mainion hyvää kahvea tänään! Kuka tätä on keittänyt? -- kysyi\nOblomov.\n\n-- Emäntä itse, -- sanoi Sakariias: -- Kuudetta päivää yhä itse\nkeittää. \"Te\", sanoo hän, \"panette liiaksi sikuria ettekä anna kiehua\nkylliksi. Antakaas kun minä keitän!\"\n\n-- Se on mainion maukasta, -- uudisti Oblomov kaataen toisenkin\nkupillisen. -- Sano sille kiitokset minulta.\n\n-- Tuossa se on itse, -- puheli Sakariias viitaten vierashuoneen\npuoleksi avattuun oveen. -- Se on heillä jonkunlainen puhvetti tuo\nhuone, siinä hän puuhailee emäntä, siinä on heillä teet, sokerit,\nkahvet ja ruoka-astiat.\n\nOblomov saattoi nähdä ainoastaan emännän selän, niskan ja osan\nvalkoista kaulaa sekä paljaat kyynäspäät.\n\n-- Mitä hän siellä noita kyynäspäitään niin vilkkaasti kääntelee? --\nkysyi Oblomov.\n\n-- Kuka hänet tiennee! Pitsejä, vai mitä, siellä silittänee.\n\nOblomov seurasi silmillään kyynäspäiden liikkeitä ja katsoi, kuinka\nselkä vuoronperään taipui ja oikeni.\n\nEmännän kumartuessa näkyi alhaalta puhdas alushame, puhtaat sukat ja\npyöreät, täyteläiset pohkeet.\n\n\"Virkamiehen leski, vaan kyynäspäät kuin kreivittärellä, vieläpä on\nniissä kuopatkin sellaiset somat ja pienet!\" arvosteli Oblomov.\n\nPuolenpäivän aikaan tuli Sakariias kysymään, eikö haluttaisi koettaa\nheidän piirakkaansa: emäntä näet oli pyytänyt tarjota.\n\n-- Tänään kun on sunnuntai, niin paistetaan heillä piirakkaa.\n\n-- Lieneekö se piirakka niin erinomaista? -- virkkoi Oblomov\nhuolimattomasti. -- Tietysti siinä on sipulia ja porkkanoita seassa...\n\n-- Ei se ole huonompaa kuin meidän omat oblomovilaiset piirakatkaan,\n-- huomautti Sakariias: -- höysteenä on kananpoikia ja tuoreita\nsieniä.\n\n-- Ai-ai, taitaapa olla hyvääkin, tuohan maisteeksi! Kukas heillä\nsitä leipoo? Se likainen ämmäkö?\n\n-- Eikös mitä! -- sanoi Sakariias halveksivasti. -- Jos ei olisi\nemäntää, niin se rääsy nyt ei älyäisi edes taikinata alustaa. Emäntä\non itse aina keittiössä. Tämän piirakan ovat he Anisjan kanssa kahden\nleiponeet.\n\nViiden minuutin kuluttua pistihen vierushuoneesta esiin saalin alta\npaljas käsivarsi asettaen Oblomovin eteen lautasen, jolla höyrysi\ntulikuuma, suunnattoman suuri kimpale piirakkaa.\n\n-- Paljon kiitoksia! -- virkahti Oblomov lempeästi, ottaen vastaan\npiirakan ja, silmähdettyään ovelle, kaivautui katseellaan emännän\nkorkeaan rintaan ja paljaisiin olkapäihin.\n\nOvi sulkeutui kiireesti.\n\n-- Haluatteko viinaa? -- kysyi ääni.\n\n-- Kiitän nöyrimmästi, mutta minä en juo, sanoi Oblomov vielä\nlempeämmästi: -- mitä lajia teillä on muuten?\n\n-- Meillä on omaa, kotitekoista, me valmistamme sitä itse viinimarjan\nlehdistä, -- vastasi ääni.\n\n-- Minä en vielä koskaan elämässäni ole juonut viinimarjan lehdistä\ntehtyä viinaa, olkaapa niin hyvä ja antakaa maistaa!\n\nJälleen ojensihen esiin paljas käsivarsi lautasineen ja\nviinaryyppyineen; Oblomov kulahutti kurkkuunsa ja hänestä viina oli\naivan erinomaista.\n\n-- Paljon kiitoksia, -- sanoi hän koettaen katsahtaa oven raosta,\nmutta ovi lupsahti samassa kiinni.\n\n-- Miksi ette anna itseänne nähdä että saisin teille toivottaa hyvää\nhuomenta? -- moitti Oblomov.\n\nEmäntä naurahti oven takana.\n\n-- Minä olen tässä vielä arkipukimessa, kun olen ollut keittiössä, --\nvastasi hän. -- Hetipaikalla pukeudun ja kohta velikin tulee kotiin\nkirkosta.\n\n-- Ah, apropos veljestä, -- huomautti Oblomov: -- minun täytyy\npuhella hänen kanssaan. Pyytäkää häntä pistäytymään luokseni.\n\n-- Hyvä, kyllä minä sanon, kun tulee.\n\n-- Kukas se on joka teillä niin rykii? Kenellä se semmoinen kuiva\nyskä on? -- kysyi Oblomov.\n\n-- Ka mummolla, sillä on jo kahdeksatta vuotta semmoinen yskä.\n\nJa ovi lupsahti kiinni.\n\n\"Kuinka yksinkertainen hän on\", ajatteli Oblomov: \"mutta on hänessä\nsentään jotakin... Ja hän pitää itsensä puhtaana.\"\n\nNäihin asti ei hän vielä ollut ehtinyt tutustua emännän \"herra\nveljeen\". Hän oli ainoastaan nähnyt joskus vuoteeltaan, kuinka\nristikko-aidan takaa vilahti miestä, jolla oli suuri paperimytty\nkainalon alla ja joka katosi näkyvistä poikkikadulle ja sitten\nkello viiden aikaan taas vilahti sama paperimytty kainalossaan sivu\nikkunain sekä katosi porrasten taa. Kotona ei hänestä kuulunut mitään.\n\nKuitenkin saattoi huomata siellä ihmisiä elävän, varsinkin aamuisin,\nkeittiössä kalisivat pöytäveitset, ikkunaan kuului kuinka ämmä\nasetti jotakin nurkkaan, kuinka talonmies pilkkoi halkoja, kuljetti\nkärryillä vesitynnyriä; seinän takaa kuului väliin lasten itkua\ntaikka mummon hellittämätöntä kuivaa yskimistä.\n\nOblomovilla oli vallassaan neljä huonetta, se on: koko paraadipuoli\nrakennuksesta. Emäntä perheineen oli asettunut kahteen takahuoneeseen\nja veli asui ylhäällä niinsanotussa \"svetjolkassa\", pienessä,\nsuuri-ikkunaisessa ullakkokamarissa.\n\nOblomovin kabinetti ja makuuhuoneen ikkunat olivat pihalle päin,\nvierashuone pienen puutarhan puolelle, sali taas kohti suurta\nkaali- ja perunamaata. Vierashuoneen ikkunoissa heloittivat vaaleat\nkarttuuniverhot.\n\nSeinävierillä kyyristelihen yksinkertaisia pähkinänvärisiä tuoleja,\npeilin alla seisoi viheriä pelipöytä, ikkunalaudoilla pukkelehtihen\npieniä ruukkuja geranium-kukkineen ja katosta riippui neljä häkkiä\nkeltasirkkuineen ja kanarialintuineen.\n\nVeli astui sisään varpaisillaan ja vastasi Oblomovin tervehdykseen\nkolminkertaisella kumarruksella. Hänen arki-univormunsa oli tiukasti\nnapitettu kaikkiin nappeihinsa niin että oli mahdoton tietää, oliko\nhänellä paitaa päällään vai ei; huivi oli yksinkertaiseen solmuun\nsidottu ja sen päät tukitut piiloon kauluksen alle.\n\nHän oli neljänkymmenen rinnassa oleva mies, otsallaan pystysuora\nhiustöyhtö ja ohimoillaan myös kaksi samanlaista ikäänkuin tuulen\nvaltaan viskattua töyhtöä, jotka olivat näöltään aivankuin\nkeskikokoiset koirankorvat. Hänen harmaat silmänsä eivät yhtäkkiä\niskeneet esineeseen, johon hän tahtoi katsoa, vaan tirkistivät siihen\nalussa vain salavihkaa ja vasta toisella kertaa pysähtyivät.\n\nKäsiänsä hän ikäänkuin häpesi ja silloin kun puhui, koetti piilottaa\njoko molemmat selkänsä taa, tai toisen poveen ja toisen selkänsä taa.\nKun virastossa antoi johtajalle jonkun paperin, joka vaati selitystä,\nniin piti hän toisen käden selkänsä takana, vaan toisen käden\nkeskisormella alaspäin käännetyin kynsin osoitti varovaisesti jotakin\nriviä tai sanaa ja osoitettuaan piiloitti käden heti taaksensa --\nkentiesi siitä syystä että sormet olivat paksuhkot, punaisehkot ja\nhiukan vapisivat eikä hänestä tuntunut aivan sopivalta ilman pätevää\nsyytä asettaa niitä liian usein näytteille.\n\n-- Te olette suvainnut, -- alkoi hän, luotuaan kaksinkertaisen\nkatseensa Oblomoviin: -- käskeä minun tulla luoksenne.\n\n-- Niin, minä tahdoin puhella teidän kanssanne asunnon suhteen. Olkaa\nhyvä ja istukaa! -- vastasi Oblomov kohteliaasti.\n\nHän sai pyytää kahdesti ennenkuin Ivan Matveitsh suostui istuutumaan\nruumis eteenpäin kumarruksissa ja kädet hihoihin pistettyinä.\n\n-- Asianhaarat ovat nyt sellaiset että minun täytyy etsiä itselleni\ntoinen asunto, -- lausui Oblomov: -- sentähden haluaisin minä tämän\nhuoneuston siirrettäväksi toiselle...\n\n-- Nyt on vaikea siirtää, -- virkahti Ivan Matveitsh yskähtäen\nsormiinsa ja sukkelasti kätkien ne taas hihojensa sisään: --\njos olisitte loppukesällä ilmoittanut, silloin kävi paljon\nhuoneenkatsojia.\n\n-- Kyllä minä täällä kävin, mutta te ette ollut kotona, -- keskeytti\nOblomov.\n\n-- Sisar siitä mainitsi, -- lisäsi virkamies. -- Vaan älkää\nhuolehtiko asunnon suhteen, kyllä teillä täällä tulee mukava elää.\nEhkä linnut teitä häiritsevät, vai miten?\n\n-- Mitkä linnut?\n\n-- Nuo kanat.\n\nVaikka Oblomov olikin varhaisesta aamusta alkaen alituisesti kuullut\nhautovan kanan närkästynyttä kaakatusta ja kananpoikain piipitystä\nikkunainsa alta, niin ei siihen ollut huomiotaan kääntänyt. Hänen\nedessään oli heijaillut vain Olgan kuva ja hän oli tuskin huomannut,\nmitä ympärillä tapahtui.\n\n-- Ei, se ei ole vaarallista, -- sanoi hän: -- minä luulin teidän\npuhuvan kanarialinnuista, jotka jo aamusta asti alkavat viserrellä.\n\n-- Me viemme ne pois, -- ehdotti Ivan Matveitsh.\n\n-- Ei sekään ole niin vaarallista, -- huomautti Oblomov: -- mutta\nasianhaaroihin nähden on minun mahdotonta jäädä tänne asumaan.\n\n-- Kuten suvaitsette, -- vastasi Ivan Matveitsh. -- Mutta jos ette\nlöydä tänne toista asukasta, niin kuinkasta silloin kontrahdin\nsuhteen? suostutteko antamaan korvausta...? Tappiota teille siitä\ntulee.\n\n-- Paljonkos pitää maksaa? -- kysyi Oblomov.\n\n-- Heti paikalla tuon teille laskun. Hän toi sitoumuskirjan ja tilit.\n\n-- Niinkuin tästä näette, maksaa asunto kahdeksansataa seteliruplaa,\nsataruplaa on saatu etukäteen, jäännös tekee siis seitsemän sataa\nruplaa, -- sanoi hän.\n\n-- Mutta ette suinkaan tahtone minulta ottaa maksua koko vuodelta,\nkun en ole elänyt teillä edes kahta viikkoakaan? -- keskeytti hänet\nOblomov.\n\n-- Kuinkas muuten? -- virkkoi Ivan Matveitsh leppeästi ja omantunnon\nmukaisesti. -- Väärinhän olisi, jos sisar saisi kärsiä tappiota.\nHän on köyhä leski, joka elää ainoastaan sillä, mitä talon vuokra\ntuottaa; ei suinkaan kananpojilla ja munien myönnillä ansaitse\nsenkään vertaa mitä menee lasten vaatteisiin.\n\n-- Suokaa anteeksi, mutta minä en voi, -- puuttui puheeseen\nOblomov: -- ajatelkaa nyt itse: enhän minä ole täällä elänyt kahta\nviikkoakaan. Miksi pitäisi minun niin paljon maksaa?\n\n-- Niinkuin näette, on se sitoumuksessa määrätty, -- puhui Ivan\nMatveitsh osoittaen keskisormellaan kahta riviä ja piiloittaen\nsormen sitten hihaansa: -- suvaitkaa lukea läpi: \"Jos sattuu että\nminä, Oblomov, haluan ennen määrä-aikaa muuttaa asunnosta, niin\nolen minä velvollinen siirtämään sen toiselle henkilölle samoilla\nehdoilla, taikka päinvastaisessa tapauksessa, korvaamaan koko vuoden\nvuokramaksun tulevan vuoden ensimmäiseen päivään kesäkuuta rouva\nPshenitsinalle\", -- luki Oblomov.\n\n-- Kuinka tämä on mahdollista? -- kysyi hän. -- Ei tämä ole oikein.\n\n-- Se on laillinen paperi, -- huomautti Ivan Matveitsh. -- Itse\nolette suvainnut allekirjoittaa, katsokaa tuohon!\n\nJälleen ilmestyi sormi allekirjoituksen päälle ja heti se taas katosi.\n\n-- Kuinka paljon tekikään summa? -- kysyi Oblomov.\n\n-- Seitsemän sataa ruplaa, -- sanoi Ivan Matveitsh alkaen näpähytellä\nsamalla sormellaan paperia puristaen joka kerralla kätensä nopeasti\nnyrkiksi: -- ja tallista ja liiteristä sataviisikymmentä ruplaa.\n\nJa hän näpähytti vielä kerran paperia.\n\n-- Mutta kuulkaa, eihän minulla hevosia edes olekkaan, enkähän minä\ntarvitse mitään tallia enkä liiteriä! -- huudahti Oblomov vilkkaasti.\n\n-- Kontrahdissa on niin sanottu, -- huomautti Ivan Matveitsh taas\ntyöntäen sormensa kohti erästä riviä. -- Mihei Andreitsh kertoi että\nteillä tulee olemaan omat hevoset.\n\n-- Mihei Andreitsh valehtelee! -- sanoi Oblomov harmistuneena. --\nAntakaa tänne sitoumuskirja!\n\n-- Tuoss' on, suvaitkaa ottaa jäljennös, vaan sitoumuskirja kuuluu\nsisarelle, -- virkkoi Ivan Matveitsh pehmeästi ja otti sitoumuskirjan\nkäteensä. -- \"Sitäpaitsi ryytimaasta ja kaalista, nauriista ynnä\nmuista vihanneksista laskien yhtä henkeä kohti\", luki Ivan Matveitsh:\n-- \"maksettakoon arviolta kaksisataa-viisikymmentä ruplaa...\"\n\nJa hän yritti taas koskettamaan sormellaan tilejä.\n\n-- Mistä ryytimaasta? Mistä kaalista? Minä en vähän vähääkään\nymmärrä, mitä te tarkoitatte? -- huudahti Oblomov miltei uhkaavasti.\n\n-- Niin seisoo sitoumuksessa ja niin sanoi Mihei Andreitsh että te\nvuokraatte talon niiden kanssa...\n\n-- Mitä tämä merkitsee ja mitä kummaa teillä on tekemistä minun\nruokapöytäni kanssa? Minä en tahdo teidän kaalejanne enkä\nnauriitanne ... -- puhkui Oblomov nousten seisaalleen.\n\nMyös Ivan Matveitsh nousi tuolilta: -- Suokaa anteeksi, mutta\ntässähän on teidän omakätinen allekirjoituksenne! -- virkkoi hän.\n\nJa jälleen töykkäsi paksu sormi vapisten allekirjoituksen kohdalle ja\nkoko paperi vavahteli hänen kädessään.\n\n-- Paljoksiko laskette koko summan? -- kysyi Oblomov kärsimättömästi.\n\n-- Vielä katon ja ovien maalauttamisesta, keittiön ikkunain uudestaan\nlaittamisesta sekä uusista linkkulukoista oviin -- karttuu lisäksi\nsataviisikymmentä ruplaa, kaksikymmentäkahdeksan kopeikkaa.\n\n-- Kuinka, pannaanko tämäkin minun laskuuni? -- kysyi Oblomov\nkummastellen. -- Isännän kustannuksellahan semmoista aina tehdään.\nKuka hullu muuttaa rappiossa olevaan asuntoon...?\n\n-- Sitoumuksessa seisoo, mikä tulee teidän laskuunne, -- sanoi Ivan\nMatveitsh kaukaa osoittaen sormellaan sitä kohtaa paperissa, jossa\ntämä oli kirjoitettu.\n\n-- Tuhat kolmesataa viisikymmentäneljä seteliruplaa, kaksikymmentä\nkahdeksan kopeikkaa kaikkiaan! -- lopetti hän leppeällä äänellä\npiiloittaen molemmat kätensä sitoumuskirjoineen taaksensa.\n\n-- Mistä minä otan? Ei minulla ole rahaa! -- virkkoi Oblomov hölkäten\nedestakaisin huoneessa. -- Luuletteko minun teidän nauriitanne ja\nkaalejanne tässä tarvitsevan?\n\n-- Kuten suvaitsette! -- sanoi Ivan Matveitsh hiljaa. -- Vaan älkää\nhuolehtiko, kyllä teidän tulee täällä mukava asua, -- lisäsi hän. --\nMitä rahoihin tulee ... niin kyllä sisar odottaa.\n\n-- Se on mahdotonta, minun on ihan mahdotonta jäädä, koska\nasianhaarat ovat sellaiset. Kuuletteko te?\n\n-- Kyllä minä kuulen. Tehkää niinkuin haluatte, -- vastasi Ivan\nMatveitsh nöyrästi, ottaen askeleen poispäin.\n\n-- Hyvä siis, minä ajattelen asiaa ja koetan siirtää asunnon\ntoiselle, -- sanoi Oblomov nyökäyttäen päätänsä virkamiehelle.\n\n-- Vaikeaksi se teille käy, vaan voittehan muuten koettaa: -- lopetti\nIvan Matveitsh ja, kumartaen kolme kertaa, poistui huoneesta.\n\nOblomov vetäsi esiin lompakkonsa ja luki rahansa: niitä oli kaikkiaan\nkolmesataa viisi ruplaa. Hänen päätään pyörrytti.\n\n\"Mihinkäs minun kaikki rahani ovat joutuneet?\" kysyi itseltään\nOblomov hämmästyksissään, milteipä kauhistuksissaan. \"Alussa kesäähän\nlähetettiin minulle maalta tuhat-kaksisataa ruplaa, vaan nyt on\njäljellä kaikkiaan ainoastaan kolmesataa!\"\n\nHän alkoi laskea ja muistella kaikkia menojaan, vaan saattoi muistaa\nainoastaan kaksisataa-viisikymmentä ruplaa.\n\n-- Mihin kummaan ne rahat ovat menneet? -- huudahti hän. --\nSakariias! Sakariias!\n\n-- Mitä suvaitsette?\n\n-- Mihinkä meidän kaikki rahamme ovat joutuneet, koska ei meillä\nniitä enää ole? kysyi Oblomov.\n\nSakariias alkoi kaivella taskujansa ja veti esiin puolenruplan ja\nkymmenenkopeikan rahan laskien ne pöydälle.\n\n-- Siin' on! unohdin antaa takaisin jäännökset muutosta, -- sanoi hän.\n\n-- Mitä sinä minun eteeni työnnät noista pikkurahoista! Sano heti,\nmihin on joutunut kahdeksansataa ruplaa?\n\n-- Mistä minä sen tiedän! Vai onko se minun asiani ottaa selkoa,\nmihin itse tuhlaatte rahanne? Ja mikä sen tietää mitä te tuolla\nkaupungilla makselette ajureille vaunuista?\n\n-- Niin, ajoihin on mennyt paljon rahaa, -- muisti Oblomov katsoen\nSakariiakseen. -- Etkö muista, paljonko siellä huvilassa asuessamme\nannoimme ajureille?\n\n-- Mikä hänet muistaisi! -- murahti Sakariias: -- sen minä vain\nmuistan että te kerran käskitte minun antaa ajurille kolmekymmentä\nruplaa.\n\n-- Mikset sinä kirjoita muistiin kaikkia menoja? -- nuhteli häntä\nOblomov. -- Semmoista se on kun ei osaa kirjoittaa!\n\n-- Kaiken ikäni olen elänyt ilman luku- ja kirjoitustaitoa ja,\njumalankiitos, en ole huonompi kuin muutkaan! -- virkahti Sakariias\nkatsoen syrjään.\n\n\"Oikeassa on Stolz että pitäisi toimittaa kouluja sinne maalle!\"\najatteli Oblomov.\n\n-- Noilla Iljinskeillä oli ollut muuan kirjataitoinen palvelija,\n-- jatkoi Sakariias: -- vaan hopea-astioitapa kuului varastelleen\nkaapista.\n\n\"Siinä sen nyt kuulee!\" ajatteli Oblomov pelkurimaisesti. \"Todellakin\novat nuot kirjataitoiset talonpojat kaikki sellaista epäsiveellistä\nkansaa. Ravintoloissa he vain viruvat, harmonikat käsissä ja... Ei,\nvarhaista on vielä perustaa kouluja!\"\n\n-- No, mihin muualle on rahoja vielä mennyt? -- kysyi Oblomov.\n\n-- Mistä minä tiedän! Vaan annoittehan siellä huvilassa tuolle Mihei\nAndreitshille...\n\n-- Tosiaankin, -- ilahtui Oblomov muistaessaan nämätkin rahat. --\nSiis ajurille annettiin kolmekymmentä ja Tarantjeville luullakseni\nkaksikymmentäviisi ruplaa... Vieläkös muualle?\n\nJa hän katsoi miettiväisesti ja kysyväisesti Sakariiakseen. Tämä\nkatsoi yrmeästi vastaan:\n\n-- Eiköhän Anisja muistaisi? -- kysyi Oblomov.\n\n-- Mitäs se hupsu muistaisi? Mistä ne akat tietävät? -- sanoi\nSakariias halveksivasti.\n\n-- En voi itse muistaa! -- lopetti Oblomov ahdistuksissaan: -- eihän\nmeillä vain liene varkaita käynyt.\n\n-- Jos varkaita olisi käynyt, niin kaikki ne toki olisivat ottaneet,\n-- mutisi Sakariias ulos mennessään.\n\nOblomov istahti nojatuoliin ja rupesi miettimään. \"Mistä minä saan\nrahoja?\" ajatteli hän kylmä hiki otsallaan. \"Milloinka mahtavat\nlähettää maalta ja kuinka paljon?\"\n\nHän katsahti kelloansa. Se näytti kahta ja oli siis aika lähteä Olgan\nluo. Tänäänhän oli määrätty päivä mennä päivälliselle sinne. Ja\nvähitellen tuli hän iloisemmalle mielelle, käski hankkia ajurin ja\najoi Morskàja-kadun varrelle.\n\n\n\n\n4.\n\n\nHän kertoi Olgalle jo puhelleensa emännän veljen kanssa ja lisäsi\npikaisesti omasta päästään että oli toivo tällä viikolla saada asunto\ntoiselle siirretyksi.\n\nOlga ajoi tätinsä kanssa vieraisiin päivällisiin asti ja Oblomov\nläksi sillä aikaa katsomaan huoneita lähistössä. Hän poikkesi kahteen\ntaloon, joista ensimmäisessä löysi nelihuoneisen asunnon neljästä\ntuhannesta ruplasta, toisessa taas pyydettiin viidestä huoneesta\nkuusituhatta ruplaa.\n\n-- Kauheata! kauheata! -- hoki hän pusertaen korvansa umpeen ja\npaeten pois kummastuneiden talonmiesten luota. Hän ei kauhistuksesta\nosannut eikä ennättänyt edes laskea, kuinka paljon siitä karttuukaan\ntoi näihin summiin lisää nuot toistatuhatta ruplaa, jotka olivat\nmaksettavat Pshenitsinalle -- ja kiiruhti vain askeleitaan\npäästäksensä takaisin Olgan turviin Siellä oli vieraita Olga oli\nhilpeällä tuulella, puheli, lauloi ja herätti hurjaa mieltymystä\nseurassa. Oblomov yksin kuunteli hajamielisesti, vaikka Olga juuri\nhänen tähtensä näin puheli ja lauloi jottei toinen istuisi nurpalla\nnenin ja silmät alas luotuina, vaan että kaikki hänessä itsessäänkin\nvastaisi neidon lauluun ja puheluun.\n\n-- Tule huomenna teatteriin, meillä on looshi, -- sanoi Olga.\n\n\"Kuka sinne illalla, likaisessa syyssateessa niin kauvas!\" ajatteli\nOblomov, mutta katsahdettuaan neidon silmiin, vastasi hänen\nhymyilyynsä samallaisella suostumuksen hymyllä.\n\n-- Tilaa itsellesi nojatuoli, -- lisäsi neito: -- tulevalla viikolla\nsaapuvat Majevskilaisetkin, täti on pyytänyt heidät meidän looshiimme.\n\nJa hän katsahti Oblomovin silmiin nähdäksensä, kuinka iloiseksi tämä\ntulee.\n\n\"Jumal'auta!\" ajatteli Oblomov kauhistuksissaan. \"Eihän minulla ole\nrahaakaan enempi kuin kolmesataa ruplaa.\"\n\n-- Kuules, pyydä tuota paroonia, hän tuntee siellä kaikki ja lähettää\nhuomenna tilaamaan nojatuoleja.\n\nJa Olga hymyili jälleen ja Oblomov hymyillen vastaan kääntyi\nhymyhuulin paroonin puoleen pyytämään ja tämä myöskin hymyili ja\nlupasi toimittaa piletit.\n\n-- Toistaiseksi saat istua nojatuolissa, vaan sitten kun olet\ntoimittanut asiasi kuntoon, -- lisäsi Olga: -- saat oikeuden tulla\nistumaan meidän looshiimme.\n\nJa näin sanoen hymyili hän niinkuin oli hymyillyt silloin, kun oli\ntuntenut olevansa täynnänsä onnea.\n\nOi mitä autuasta tunnetta tuulahtikaan yhtäkkiä Oblomovin rintaan,\nkun Olga hiukan kohotti lumoavan tulevaisuuden verhoa, tuon\ntulevaisuuden, jota hymyilyt peittivät kuni kukkaset!\n\nOblomov unhoitti jo rahaseikkansakin ja vasta seuraavana aamuna\nnähtyään ikkunainsa ohi vilahtavan veljen paperimytyn, muisti hän\nvaltakirjan ja pyysi Ivan Matveitshia todistuttamaan sen virastossa.\nTämä luki läpi valtakirjan, selitti että siinä oli yksi epäselvä\nkohta ja ryhtyi sitä korjaamaan.\n\nValtakirja kirjoitettiin siis uudestaan ja vihdoinkin lähetettiin se\ntodistettuna postiin. Juhlallisesti ilmoitti Oblomov tästä Olgalle ja\nrauhoittui pitkäksi aikaa.\n\nHän oli iloissaan ettei siihen asti kunnes vastaus joutuisi,\ntarvinnutkaan etsiä toista asuntoa, ja siihen saakka ehtisi rahojakin\ntaas jonkunverran karttua.\n\n\"Kyllähän sitä tässäkin voisi elää\" arveli hän: \"kaukana tämä tosin\non kaikesta, mutta ankaran hyvä järjestys vallitsee heillä talossa ja\ntaloudenhoito käy mainiosti.\"\n\nTotta se olikin että taloudenhoito kävi oivallisesti. Vaikka\nOblomov olikin omissa ruuissaan, niin valvoi emännän silmä hänenkin\nkeittiötänsä.\n\nKun Ilja Iljitsh kerran sattui pistäytymään keittiöön, tapasi hän\nemännän ja Anisjan melkein toinen-toistensa sylissä.\n\nJos on olemassa sielujen sympatiiaa tässä mailmassa ja jos\nsukua-olevat sydämmet vainuavat jo kaukaa toinen-toisensa, niin eipä\ntämä koskaan liene tullut niin silminnähtävästi todistetuksi kuin\nhellässä suhteessa emäntä Agata Matvejevnan ja piika Anisjan välillä!\nJo ensi näkemältä, ensimmäisestä sanasta ja liikahduksesta olivat he\nymmärtäneet toinen-toisensa sisällisen arvon.\n\nNiistä monista taloudellisista tempuista, joita Anisja näytti, kun\nhän, hiilihanko ja pesuriepu käsissään, käärityin hihoin viidessä\nminuutissa laittoi puoli vuotta lämmittämättömänä olleen keittiön\nkuntoon tai kun hän kerralla pyyhkäistä pöyhäsi varstallaan\npölyt pöydiltä, seiniltä ja katoista sekä luudalla heilautti\ntavattoman leveitä huiskauksia pitkin lattiaa ja penkkejä tai kun\nhän silmänräpäyksessä kaivaa koppasi uunista tuhkaläjän -- niistä\nkaikista työnnäytteistä ymmärsi Agata Matvejevna, minkä arvoinen\nolento Anisja oikeastaan oli, ja kuinka suuren auttajattaren hän\nhänestä oli saanut. Ja siitä ajasta lähtien antoi emäntä Oblomovin\npiialle lämpimän sijan sydämmessään.\n\nJa kun taas Anisja vuorostaan katsahdettuaan ainoastaan kerran,\nmitenkä Agata Matvejevna hallitsee keittiötä, mitenkä tämä noilla\nhaukansilmillään, joilla ei ollut kulmakarvoja, huomaa töykeän\nAkuliinan jokaisen kömpelön liikkeen, kuinka tämä heläyttelee\nkäskyään milloin mitäkin tekemään ja kuinka hän torilla yhdellä\nsilmäyksellä ja hieman vain sormellaan koskettaen erehtymättä\nratkaisee, kuinka monen kuukauden vanha on kana, onko kauvan siitä\nkun kala on kuollut ja milloinka persilja tai salaatti on irti\nnyhdetty kasvilavasta -- niin hän ihmetyksellä ja kunnioituksen\nsekaisella pelvolla loi silmänsä emäntään ja käsitti että hän,\nAnisja, oli tähän asti elänyt ulkopuolella kutsumustaan, ja että\nhänen elämänsä työtantereena -- ei ollut Oblomovin keittiö, jossa\nhänen kiirehtiväisyytensä, alati riehuva, hermostunut työkuumeensa\noli suunnattu ainoastaan tempaisemaan lennosta Sakariiakselta\nputoavia lautasia ja laseja, ja jossa hänen kokemuksensa ja hieno\nharkitsemiskykynsä sai kärsiä tukahduttavaa sortoa miehen synkeän\nkateuden ja karkean ynseyden tähden. Nämät kaksi naista ymmärsivät\ntoinen-toisensa ja tulivat eroamattomiksi ystäviksi.\n\nSilloin kun ei Oblomov syönyt päivällistä kotonaan, oli Anisja läsnä\nemännän keittiössä ja työn innosta pyrähteli nurkasta nurkkaan,\ntyönteli sisään ja veteli ulos uunista paistinpannuja ja melkein\nsamalla silmänräpäyksellä aukoili kaapin ovia, lennätteli esiin mitä\ntarvittiin ja lupsahutteli kaapit kiinni ennenkuin Akuliina kerkesi\nkäsittää, mistä oli kysymyskään.\n\nSenpätähden saikin Anisja palkinnokseen päivällisen, kuutisen\nkupposta kahvea aamuisin ja yhtä monta iltaisin, minkä ohessa hän oli\nvilpittömässä, pitkälle venyvässä keskustelussa emäntänsä kanssa,\njoka toisinaan hänelle uskoen kuiskutteli salaisuuksiaankin.\n\nKun Oblomov söi päivällistä kotonaan, silloin taas autteli emäntä\nAnisjaa, se merkitsee: antoi viittauksia sanoin tai sormin, milloin\noli aika tai milloin oli liian varhaista ottaa paisti ulos uunista,\npitikö kastikkeeseen lisätä hiukan punaviiniä tai kermapiimää, tai\nmilloin kala oli keitettävä näin eikä noin...\n\nHyvä-jumala sentään, millaisia tietoja he vaihtoivatkaan keskenään\ntaloudellisissa asioissa, ei ainoastaan keittiö-salaisuuksien alalla,\nvaan myös muillakin aloilla, mitkä koskivat palttinan kutomista,\nlankojen kehräämistä, ompelutaitoa, paitojen ja vaatteiden pesua,\nsilkkipitsien ja hansikkaiden puhdistusta, tahrojen poisottamista\nerilaisista kankaista vieläpä kaikenlaisten kotilääkkeiden ja\nruohojen käyttämistä -- sanalla sanoen kaikkea, minkä tutkisteleva\nihmisäly ja vuosituhansien kokemukset olivat vieneet määrättyyn\nelämän kehitykseen!\n\nIlja Iljitsh nouseskelee aamuisin kello yhdeksän vaiheilla, näkee\nensin ristikko-aidan takaa vilahtelevan veljen, joka paperimytty\nkainalossa on menossa virastoonsa, sitten ryhtyy hän juomaan kahvea.\nKahvi on yhä sitä samaa mainiota kahvea, kerma on sakeaa, ja rasvassa\npaistetut leivokset ovat hauskasti mureita.\n\nSitten ryhtyy hän polttamaan sikaaria ja kuuntelee tarkkaavaisesti,\nkuinka raskaasti emäkana siellä ulkona kaakattaa, kuinka sen poikaset\npiipittävät ja kuinka kanarialinnut ja keltasirkut visertelevät\nsalissa. Hän ei ole käskenyt viedä niitä pois, vaan on sanonut että:\n\"antaahan olla -- se muistuttaa niin Oblomofkaa siellä maalla!\"\n\nSitten istahtaa hän lukeakseen loppuun huvilassa alotettuja kirjoja,\nväliin heittäiksen hän kirjoineen huolimattomasti pitkälleen sohvalle\nja lukee...\n\nIhanteellinen hiljaisuus vallitsee ympärillä: kadulla kulkee sivu\nkorkeintaan joku sotamies tai parvi talonpoikia kirveet vyöllä.\nAniharvoin eksyy tänne laitakaupungille joku kulkuri-kaupustelija,\njoka pysähtyy ristikko-aidan eteen ja puolen tuntia siinä huutaa\nhoilottaa kurkkunsa täydeltä: \"Ostakaa omenia ja astrakanilaisia\narbuuseja!\" -- niin että tahtomattaankin tulee häneltä jotakin\nostaneeksi.\n\nToisinaan tulee hänen luoksensa Màsha, emännän pikku tyttö, äitinsä\nlähettämänä sanomaan että siellä on myötävänä milloin pippurisieniä,\nmilloin suolasieniä: että eikö hänkin, Oblomov, käske ottaa itseään\nvarten pienen tynnyrin -- tai houkuttelee hän luoksensa emännän\npojan, Vanjan, ja kyselee tältä, mitä tämä on oppinut, panee hänet\nlukemaan tai kirjoittamaan sekä katsoo ja kuuntelee, hyvästikkinkö\npoika jo osaa lukea ja kirjoittaa.\n\nJos eivät lapset nykäse ovea kiinni perässään, näkee hän emännän\npaljaan kaulan, kumartuvan seljän ja nuot valkoisen vilahtelevaiset,\nalati liikkuvat kyynäspäät.\n\nEmäntä näet on aina vain työssä, aina silittämässä, survomassa\ntai hieromassa jotakin, eikä hän enää ujostele eikä viskaa saalia\nhartioilleen, kun huomaa että Oblomov hänet näkee puoleksi avatusta\novesta, hän ainoastaan naurahtaa ja alkaa jälleen huolellisesti\nsilittää, survoa ja hieroa suuren pöytänsä ääressä.\n\nJoskus menee Oblomov kirja kädessä ovelle, kurkistaa sisään ja\nantautuu puheluun emännän kanssa.\n\n-- Te sitä olette alati puuhassa! -- sanoi Oblomov kerrankin hänelle.\n\nEmäntä naurahti ja ryhtyi jälleen huolellisesti vääntämään\nkahvimyllyn veiviä ja hänen kätensä tekivät niin sukkelasti ympyriä\nettä Oblomovilla aivan vilisi silmissä.\n\n-- Ihanhan te väsytätte itsenne, -- jatkoi hän.\n\n-- Eikö mitä, minä olen niin tottunut, -- vastasi emäntä huristaen\nkahvimyllyänsä.\n\n-- Mutta kun ei satu olemaan työtä, mitäs te silloin teette?\n\n-- Satukko olemaan työtä? Työtähän riittää aina -- vastasi emäntä: --\naamuisin täytyy puuhata päivällistä, päivällisen jälkeen ommella ja\nillaksi on illallinen valmistettava.\n\n-- Syöttekö sitten illallista?\n\n-- Kuinkas muuten -- syömmepä hyvinkin. Juhla-aattona käymme\niltakirkossa.\n\n-- Se on mukavaa, -- kiitteli Oblomov. -- Missä kirkossa te käytte?\n\n-- Syntymisen kirkossa: se kuuluu meidän seurakuntaamme.\n\n-- Lueskelettekos jotakin kotona?\n\nEmäntä katsahti Oblomoviin tylsästi vaijeten.\n\n-- Onko teillä kirjoja? -- kysyi tämä.\n\n-- Veljelläni on, mutta se ei niitä lue. Sanomalehtiä otamme\nravintolasta, niin niitä se veli väliin ääneen lukee ... ja\nVanja-poikasella on paljon kirjoja.\n\n-- Ettekö todellakaan milloinkaan levähdä?\n\n-- Jumaliste, totta minä puhun!\n\n-- Ettekö teatterissakaan käy?\n\n-- Veli käy joulunpyhinä.\n\n-- Entä te itse?\n\n-- Milloinka minulla olisi aikaa? Kukas silloin illallisen laittaisi?\n-- huudahti emäntä syrjittäin katsahtaen Oblomoviin.\n\n-- No eikö keittäjä-piika voisi ilman teitä...\n\n-- Tuo Akuliinako? -- virkkoi emäntä. -- Kuinka se olisi mahdollista?\nMitä hän ilman minua osaa tehdä? Silloin ei illallinen joutuisi\naamuksikaan valmiiksi. Ja minulla ovat kaikki avaimet.\n\nSeurasi äänettömyys. Oblomov ihaili emännän täyteläisiä, pyöreitä\nkäsivarsia.\n\n-- Kuinka teillä on kauniit käsivarret! -- virkahti Oblomov yhtäkkiä:\n-- ne voisi vaikka heti piirtää paperille.\n\nEmäntä naurahti ja joutui hiukan häpeisiinsä.\n\n-- On epämukavaa tehdä työtä hihasillaan, -- puolustelihen hän: --\ntiedättehän, millaisia vaatteita nykyään käytetään, niissä pian\nhihansa kokonaan sotkee.\n\nJa hän vaikeni. Oblomov oli myös vaiti.\n\n-- Kunhan tässä jauhan kahvipavut loppuun, -- supatti emäntä\nitsekseen: -- niin rupean hakkaamaan sokuria. Sitten en saa unhoittaa\nlähettää ostamaan kaneelia.\n\n-- Teidän pitäisi ottaa mies! -- lausui Oblomov: -- te olette\nerinomainen emäntä.\n\nEmäntä nauraa tirskahti ja alkoi varistaa kahvijauhoja isoon\nlasimaljaan.\n\n-- Tosiaankin, -- lisäsi Oblomov.\n\n-- Kukapa minut tässä lasten kanssa ottaa? -- vastasi emäntä ruveten\njotakin päässänsä laskemaan. -- Kaksikymmentä ... -- sanoi hän\nmiettiväisesti: -- no kunhan se vain ei menisi panemaan niitä kaikkia!\n\nJa työntäen lasimaljan kaappiin, kiiruhti keittiöön. Vaan Oblomov\npalasi huoneeseensa ja alkoi lukea kirjaansa...\n\n-- Kuinka tuores ja terve nainen hän vielä onkaan ja millainen\nemäntä! Todentotta hänen pitäisi saada mies ... -- puhui hän\nitsekseen ja syventyi ajattelemaan ... Olgaa.\n\nJos ulkona sattuu olemaan kaunis sää, painaa Oblomov lakin päähänsä\nja lähtee kävelylle ympäristöön; siellä tulee hän milloin astuneeksi\nvesirapakkoon, milloin joutuu tekemisiin vihaisten koirain kanssa ja\npalaa läähättäen kotiin.\n\nVaan kotona kohtaa häntä jo valmiiksi katettu pöytä ja ruoka on niin\npuhdasta ja maistuu niin hyvälle. Väliin pistää ovesta sisään paljas\nkäsivarsi ojentaen lautasen -- emäntä se sieltä pyytää maistamaan\npaistamaansa piirakkaa.\n\n-- Tällä puolella kaupunkia on niin hiljaista, täällä on hyvä asua,\nmutta ikävä! -- saattoi Oblomov lausua joskus ajaessaan oopperaan.\n\nKerran, palatessaan myöhään teatterista, sai hän ajurin kanssa\nkolkuttaa tuntikauden ennenkuin portti avattiin; sinä yönä kadotti\nkartanokoira ketjun riuhtomisesta ja haukunnasta kokonaan äänensä.\nOblomov vilustui ja vihastui niin että uhkasi jo seuraavana päivänä\nmuuttavansa pois talosta. Mutta meni viikkokin -- eikä hän vieläkään\nmuuttanut.\n\nHänestä tuntui kovin ikävältä kun ei saanut nähdä Olgaa muulloin kuin\nmäärättyinä päivinä, kun ei saanut kuulla hänen ääntänsä eikä lukea\nhänen silmistään yhä sitä samaa muuttumatonta hyväilyä, lempeä ja\nonnea.\n\nMäärättyinä päivinä hän sitävastoin eli kuin kesällä, kuunteli Olgan\nlaulua tai katseli tämän silmiin, ja kun muita oli läsnä, oli hänelle\nkylliksi ainoastaan neidon katse, joka oli välinpitämätön kaikille\nmuille, mutta hänelle syvä ja paljonmerkitsevä.\n\nVaan kuta enemmän talvi lähestyi, sitä harvemmiksi kävivät heidän\nkohtauksensa kahdenkesken. Iljinskeillä alkoi käydä niin paljon\nvieraita että Oblomov moneen päivään ei ollut tilaisuudessa\nvaihtamaan edes kahta sanaa Olgan kanssa. He vaihtoivat vain\nsilmäyksiä ja neidon katseet ilmaisivat toisinaan väsymystä ja\nkärsimättömyyttä, ja rypistetyin kulmakarvoin katseli hän kaikkia\nvieraita. Sattuipa niinkin että Oblomov pari kertaa niin ikävystyi\nettä kerrankin päivällisen jälkeen tarttui hattuunsa yrittäen\nlähtemään pois.\n\n-- Mihinkä nyt? -- kysyi silloin Olga kummastuneena, äkisti ilmestyen\nhänen viereensä ja siepaten hatun hänen käsistään.\n\n-- Antakaa minun mennä kotiin...\n\n-- Minkätähden? -- kysyi neito ja hänen toinen silmäkulmansa vetäysi\nylemmäksi toista. -- Mitä te siellä kotona teette?\n\n-- Minä vain ... -- mutisi Oblomov väkisin haristaen unta silmistään.\n\n-- Kuka teidän lupaa? Kunhan vain ette liene aikeissa mennä\nmakaamaan? -- kyseli Olga ankarasti katsahtaen Oblomovia vuoronperään\nkumpaankin silmään.\n\n-- Mitä te nyt! virkkoi Oblomov vilkkaasti. -- Kuka nyt päivällä\nmakaa? Minun tuli täällä ainoastaan ikävä.\n\nJa hän antoi pois hattunsa.\n\n-- Muistakaa tulla tänään teatteriin, -- sanoi Olga.\n\n-- Mutta enkö saa tulla looshiin yhdessä teidän kanssanne? -- lisäsi\nOblomov huoaten.\n\n-- Vai sieltäkö nyt tuulee! Eikö se muka ole minkään arvoista, että\nsaamme nähdä toinen-toisemme ja että saatte tavata minua siellä\nväliaikoina ja poislähtiessä saattaa vaunuihin asti sekä puristaa\nkättä? ... Suvaitkaa vain saapua koreasti! -- lisäsi hän käskevästi.\n-- Mitä uutisia nämät nyt ovat?\n\nMikäs auttoi, Oblomov ajoi teatteriin ja haukotteli siellä aivankuin\nolisi tahtonut äkisti nielaista kitaansa koko näyttämön, raaviskeli\nniskaansa ja heitti toisen polven ristiin toisen yli.\n\n\"Ah, kunpa se pian loppuisi että pääsisi hänen viereensä istumaan\neikä tarvitseisi näin kaukana tässä vetelehtiä!\" ajatteli Oblomov.\n\"Semmoisen kesän jälkeenkö tässä vielä täytyy tavata toisensa\nlomahetkinä salaa ja näytellä pikiintyneen koulupojan osaa...\nTodentotta; minä en tänään olisi tullut koko teatteriin, jos olisin\njo nainut mies -- jo kuudetta kertaa kuulen tätä samaa oopperaa...\"\n\nKun väliaika tuli, läksi Oblomov looshiin Olgan luo töintuskin\nraivaten itselleen läpipääsyn kahden keikarin välitse. Viiden\nminuutin kuluttua luiskahti hän sieltä taas ulos ja pysähtyi\nparterri-sisäänkäytävän luo väkijoukkoon. Näytös alkoi ja kaikki\nkiiruhtivat paikoilleen. Keikarit, jotka olivat olleet Olgan\nlooshissa, sattuivat myös siinä seisomaan eivätkä huomanneet\nOblomovin läsnäoloa.\n\n-- Mikähän herra sekin lienee ollut, joka äskettäin oli Iljinskien\nlooshissa? -- kysyi toinen heistä toiselta.\n\n-- Se on muuan Oblomov, -- vastasi toinen huolimattomasti.\n\n-- Kuka on Oblomov?\n\n-- Se on eräs maatilanomistaja, Stolzin ystävä.\n\n-- Ahaa! huudahti toinen merkitsevästi. -- Vai Stolzin ystävä. Mitäs\ntekemistä sillä oli tuolla looshissa?\n\n-- _Dieu sait!_ -- vastasi toinen ranskaksi ja kaikki hajaantuivat\npaikoilleen. Mutta Oblomov hämmentyi tästä vähäpätöisestä\nkeskustelusta, jonka oli kuullut.\n\n\"Mikähän _herra? ... muuan Oblomov_ ... mitä tekemistä sillä oli\ntuolla ... _Dieu sait_\" -- kaikki tämä alkoi vaivata hänen päätänsä.\n\"Muuan! Mitä tekemistä minulla on tuolla! Mitäkö? Rakastan Olgaa,\nolen hänen... Mutta jopas on mailman hampaissa kysymys, mitä minulla\non tekemistä Olgan looshissa? Ovat siis huomanneet... Voi hyväjumala,\nkuinkas nyt käy ... täytyy ryhtyä johonkin...\"\n\nHän ei enää nähnyt mitä näyttämöllä tapahtui, millaisia ritareita ja\nprinsessoja siellä esiintyi, eikä kuullut kuinka orkesteri jylisi.\nHän vain silmäili sivuilleen ja luki montako tuttua oli teatterissa:\ntuolla on yksi, tuolla toinen -- niitä istuu kaikkialla ja kaikki\nkyselevät heiltä että \"mikähän herra se oli tuo, joka kävi Olgan\nlooshissa?\" -- \"Se on muuan Oblomov!\" vastaavat kaikki \"Niin, minä\nolen 'muuan'!\" ajatteli hän arkana ja alakuloisesti: \"Minut tunnetaan\nsentähden että olen Stolzin ystävä. Miksi käyn minä Olgan luona? --\n'Dieu sait! -- Jumalatiesi!' Kas, kas, nyt katsovat keikarit minuun\nja sitten Olgan looshiin!\"\n\nHän katsahti looshiin ja huomasi että Olgan teatterikiikari oli\nsuunnattu juuri häntä itseään kohti. \"Voi hyvä-isä!\" ajatteli\nOblomov. \"Miksi hän noin katsoo minuun? Mitä hän on minussa keksinyt?\nMikä tähtäyspiste minä tässä olen! Kas, nyt näyttää hän viittaavan\nnäyttämölle päin ... minusta näyttää että keikarit nauravat ja\nkatsovat suoraan minuun ... hyväjumala sentään!\"\n\nJa raivokkaasti raappasi Oblomov hämillään jälleen niskaansa ja\nheitti taas toisen polven ristiin toisen yli.\n\nOlga kutsui keikarit teatterista juomaan teetä kotiinsa, lupasi\ntoistaa aarian oopperasta ja käski Oblomovinkin tulla.\n\n\"Ei, tänään en enää mene, asia täytyy pian ratkaista, ja sitten...\nMiksikähän se asiamieskään ei lähetä vastausta sieltä maalta?\nMinä olisin jo aikoja sitten sinne matkustanut ja ennen lähtöäni\njulkaissut kihlaukseni Olgan kanssa... Voi hyväjumala: Olga yhä\nkatsoo minuun -- tämä on viheliäistä!\"\n\nJa jaksamatta kuunnella oopperaa loppuun, läksi hän kotiin.\nVähitellen tyyntyi hänen mielenkuohunsa ja onnen väristys rinnassaan\nkatseli hän jälleen Olgaa kahdenkesken, kuunteli riemun puristamin\nkyynelin hänen lauluansa kaikkien läsnäollessa ja palattuaan kotiinsa\npaneutui, ilman että Olgalla oli siitä tietoa, pitkälleen sohvalle,\nmutta ei nukkuakseen eikä maatakseen kuin hengetön pölkky, vaan\nhaaveillakseen armaastaan, leikkiäkseen aatteissaan onneansa ja\ntunteakseen riemun liikutusta kurkistaessaan tuohon rauhallisen\nkotielämänsä tulevaisuuteen, missä oli säteilevä Olgan haamu sekä\nkaikki muu hänen ympärillään. Ja kurkistaessaan näin tulevaisuuteensa\ntuli hän väliin tahtomattaan, väliin tahallisesti myös kurkistaneeksi\npuoleksi avattuun oveen sekä sieltä emännän vilahteleviin valkoisiin\nkyynäspäihin...\n\nKerrankin vallitsi luonnossa ja talossa aivan ihanteellinen\nhiljaisuus: ei kuulunut rattaiden räminää kadulta, ei ovien\nkiinnilupsahduksia huoneista; tasaisesti naksutti seinäkellon\nheiluri etehisessä ja kanarialinnut lauloivat salissa, mutta ei tämä\nhäirinnyt hiljaisuutta, vaan loi siihen ainoastaan jonkinlaisen varjo\nvivahduksen elävästä elämästä.\n\nIlja Iljitsh lepäsi huolettomassa asennossa sohvalla leikkien\ntohvelillaan milloin antaen sen pudota lattiaan, milloin nostaen\nsen ilmaan, koukistaen polvensa siinä missä se lähti putoamaan ja\nsipaisten sen taas jalallaan ylös lattiasta... Silloin astui sisään\nSakariias ja seisahtui oven suuhun.\n\n-- Mitä sinulla on asiaa? -- kysyi Oblomov välinpitämättömästi.\n\nSakariias oli vaiti ja katsoi häneen melkein suoraan silmiin eikä\nsyrjäsilmin niinkuin tavallisesti.\n\n-- Häh? -- kysyi Oblomov katsahtaen kummastuneena häneen: -- onko\npiirakka valmis vai mitä sinulla on sanomista?\n\n-- Oletteko löytänyt jo toisen asunnon? -- kysyi vuorostaan Sakariias.\n\n-- En vielä. -- Vaan miksi sitä kysyit?\n\n-- Ka kun minä en ole vielä kaikkia tavaroita purkanut:\nastialaatikoita, vaatearkkuja ja muuta, mitä on ullakolla vuoren\nkokoinen läjä. Käskettekö purkaa vai mitä?\n\n-- Älä huoli pitää kiirettä, -- sanoi Oblomov hajamielisesti: -- minä\nodotan tässä ensin vastausta maalta.\n\n-- Häät taitavat tulla pidettäväksi vasta joulun jälkeen? -- lisäsi\nSakariias.\n\n-- Mitkä häät? -- kysyi Oblomov äkisti nousten seisaalleen.\n\n-- Tiedetäänhän tuo, mitkä: teidän omat häänne! -- vastasi Sakariias\nvarmasti aivankuin asia aikoja sitten olisi päätetty. -- Tehän\nmenette naimisiin?\n\n-- Mi-mi-nä-kö me-me-nen nai-misiin! Kenen kanssa -- huudahti Oblomov\nkauhistuneena ahmien Sakariiasta kummastuksesta muljottavin silmin.\n\n-- No sen Iljinskin ryökk ... -- Sakariias ei ehtinyt vielä\nloppuunkaan sanoa, kun Oblomov samalla oli melkein kiinni hänen\nnenässään.\n\n-- Si-sinä viheliäinen, ku-kuka sinun päähäsi on pannut tämän\najatuksen? -- parahti Oblomov intohimoisesti koettaen hillitä\nääntänsä ja työntyen Sakariiaksen päälle.\n\n-- Mikä viheliäinen minä olen? Jumalalle olkoon kunnia! -- puhui\nSakariias vetäytyen ovea kohti. -- Kukako on sanonut? Iljinskin\npalvelusväki puhui siitä jo kesällä...\n\n-- Tssss! ... -- sihahti Oblomov nostaen sormensa ylös ja uhaten\nSakariiasta: -- ei sanaakaan enää!\n\n-- Luuletteko että minä sen olen keksinyt? -- jatkoi Sakariias.\n\n-- Suu kiinni! -- toisti Oblomov uhkaavasti katsahtaen häneen ja\nviitaten häntä menemään ulos ovesta.\n\nSakariias lähti ja huoahteli mennessään huoneiden täydeltä.\n\nOblomov ei tahtonut toipua tuntoihinsa, vaan jäi liikkumattomana\nseisomaan samaan asentoon, kauhistuneena tuijottamaan siilien\npaikkaan, jossa Sakariias oli seisonut. Sitten hän epätoivoisesti\nnosti kädet päänsä päälle ja istahti raskaasti nojatuoliin.\n\n\"Ihmiset tietävät!\" pyöri hänen päässään ajatus: \"juorut kulkevat\njo pitkin keittiöitä ja palvelustupia! Vai niinkö pitkälle on jo\njouduttu että tuokin Sakariias uskalsi kysäistä, milloinka häät\npidetään. Vaan täti ei vielä mitään epäile, tai jos epäilee, niin\nkentiesi jotakin muuta, pahaa... Voi herranenaika, mitä mahtaakaan\nhän arvella! Ja minä sitten? Ja Olga?\"\n\n-- Voi minua onnetonta, mitä olenkaan tehnyt! -- valitti hän\nvyörähtäen vatsalleen sohvalle ja painaen kasvonsa tyynyn sisään.\n-- Häät? Tämä runollinen silmänräpäys rakastuvaisten elämässä,\ntämä onnen ihana seppele -- siitäkö nyt ovat puhelleet palvelijat\nja rengit, vaikka ei vielä mitään ole päätetty, vaikka ei mitään\nvastausta maalta ole saapunut, vaikka miehellä on tyhjä kukkaro,\nvaikka ei toista asuntoa vielä ole löydetty...\n\nHän alkoi selvittää itselleen tuota runollista silmänräpäystä,\njoka, niinpian kun Sakariias siihen oli koskenut, äkkiä kadotti\nentisen värinsä, ja hän alkoi nyt nähdä mitallin toistakin puolta.\nKiusautuneena pyörähteli hän kyljeltä toiselle, vääntäytyi\nseljälleen, hypähti yhtäkkiä ylös harpaten pari askelta pitkin\nlattiaa, ja taas pyllähti takaisin sohvalle.\n\n\"No nyt sen vältti!\" päivitteli peljästyksissään myös Sakariias\netehisessä. \"Mikä lempo minut yllyttikin sitä sanomaan!\"\n\n-- Ja mistä ovat he saaneetkin tietää? -- tuskitteli Oblomov. --\nOlgahan ei ole hiiskunut kenellekkään ja minä en ole tohtinut ääneen\najatella, ja kuitenkin on porstuassa kaikki valmiiksi päätetty. Siinä\nne nyt ovat nuo kahdenkeskiset kohtaukset, aamu- ja iltaruskojen\nrunollisuudet, tuliset silmäniskut ja huumaavat laulut! Ah, eiväthän\nnämät lemmenseikkailut koskaan hyvällä lopu! Viisainta olisi heti\nalussa astua vihille ja sitten uiskennella mielinmäärin lemmen\nruusu-aalloissa...! Hyväjumala, hyväjumala! Parasta on rientää\nheti tädin luo, ottaa Olgaa kädestä ja sanoa: \"kas tässä minun\nmorsiameni!\" Vaan eihän mikään vielä ole valmista, vastausta maalta\nei kuulu, ei ole rahoja, ei ole asuntoa! Ei, ensin on Sakariiaksen\npäästä kiskottava pois tuo tuhma ajatus, juorut ovat tukahdutettavat\nkuin liekki ettei ne pääsisi leviämään, ettei missään näkyisi tulta\neikä savua... Hm -- häät! Mitä ovat häät...?\n\nHän yritti hymyilemään muistaessaan entisen runollisen ihanteensa\nhäistä, pitkän morsiushunnun, pomeranssin-lehvän ja väkijoukon\nkuiskeet...\n\nMutta värit eivät enää esiintyneet samoina: siinä oli nyt seassa tuo\nkarkea, ruokoton Sakariias ja koko Iljinskein palvelusväki, jono\nvaunuja ja outoja, kylmänuteliaita kasvoja. Ja kaikki kangasti niin\nikävänä ja hirveänä...\n\n-- Niin, Sakariiaksen kallosta täytyy kiskoa pois tuo ajatus ja saada\nhänet vakuutetuksi että se oli suuri tyhmyys, -- päätti hän milloin\npuistattavasti riehahtaen, milloin kiusautuneena ruveten hautomaan\nasioitaan.\n\nTunnin kuluttua huusi hän Sakariiasta sisään. Sakariias ei ollut\nensin kuulevinaan ja yritti salavihkaa pujahtamaan keittiöön. Hän\nosasi näet jo avata oven ilman että se narahti, eikä töykännyt\nkupeellaan toiseen puoliskoon, hartiallaan toiseen, niin että\nmolemmat remahtivat auki.\n\n-- Sakariias! -- huusi Oblomov käskevästi.\n\n-- Mitä tahdotte? -- murahti Sakariias etehisestä.\n\n-- Tule tänne! sanoi Ilja Iljitsh.\n\n-- Pitääkö tuoda jotakin, vai mitä? Sanokaa, niin kyllä tuon! --\nvastasi Sakariias.\n\n-- Tule heti tänne! -- komensi Oblomov painavasti ja tiukasti.\n\n-- Jessiunatkoon, kunpa kuolema korjaisi! -- kähisi Sakariias kömpien\nhuoneeseen, -- No, mitä käskette? -- kysyi hän kyhnien ovessa.\n\n-- Tule likemmäksi! -- lausui Oblomov juhlallisen salaperäisellä\näänellä osoittaen Sakariiakselle paikan, mihin asettua ja osoitti sen\nniin likelle itseään että tämä olisi tullut istuutuneeksi melkein\nherransa polville.\n\n-- Mihinkä minä tässä asetun? Siinä on ahdasta, kyllä minä täältäkin\nkuulen, -- epäsi Sakariias pysähtyen itsepäisesti ovensuuhun.\n\n-- Etkö tule, kun käsketään! -- huudahti Oblomov uhkaavasti.\n\nSakariias otti askeleen ja seisahtui kuin patsas paikalleen\ntuijottaen ikkunaan sivuvaeltavaa kanaparvea ja kurottaen harjamaisen\nposkipartansa päin herraansa. Yhdessä tunnissa oli Ilja Iljitsh\nmielenliikutuksesta muuttunut ja ikäänkuin laihtunut kasvoiltaan ja\nhänen katseensa harhaili levottomasti ympäri.\n\n\"No nyt saan kuuman löylyn!\" ajatteli Sakariias synkistyen\nsynkistymistään.\n\n-- Kuinka sinä saatoit tehdä sellaisen törkeän kysymyksen herrallesi?\n-- kysyi Oblomov.\n\n\"Nyt se alkaa!\" mietti Sakariias räpytellen tiheästi silmiään\ntuskallisesti odottaen \"ilkeitä sanoja\".\n\n-- Minä kysyn sinulta, kuinka sinä saatoit laskea päähäsi mokoman\ntyhmyyden? -- uudisti Oblomov.\n\nSakariias oli vaiti.\n\n-- Kuuletko sinä Sakariias? Miksi sallit sinä itses ei ainoastaan\najatella, vaan myös puhua sellaista...?\n\n-- Odottakaahan, Ilja Iljitsh, jahka käyn kutsumassa Anisjan\ntänne ... -- vastasi Sakariias yrittäen astumaan ovelle.\n\n-- Minä tahdon puhua sinun kanssasi enkä Anisjan, -- virkkoi Oblomov.\n-- Kuinka sinä olet keksinyt sellaisen tyhmyyden?\n\n-- En minä sitä ole keksinyt, -- sanoi Sakariias:\n\n-- Iljinskein väki sitä kertoi.\n\n-- Kukas se heille sitten kertoi?\n\n-- Mistä sen minä tiedän! Katja oli sanonut Siimonille, Siimon oli\nsanonut Nikitalle, Nikita sanoi Vasilisalle, Vasilisa Anisjalle ja\nAnisja minulle ... -- selitti Sakariias.\n\n-- Herra jumala teitä kaikkia! -- huudahti Oblomov kauhistuksissaan.\n-- Kaikki tämä on roskaa, tyhmyyttä, valhetta ja panettelua --\nkuuletko sinä? -- sanoi Oblomov lyöden nyrkkinsä pöytään. --\nSemmoinen ei ole mahdollistakaan.\n\n-- Miksei se voisi olla mahdollista? -- keskeytti Sakariias\nvälinpitämättömästi. -- Häät -- onhan se tavallinen asia! Ettehän\nyksistään te, vaan kaikkihan menevät naimisiin.\n\n-- Kaikki! -- huudahti Oblomov. -- Sinä olet mestari vertaamaan minua\nkaikkiin muihin! Häät -- sanon minä -- eivät ole mahdolliset. Eivät\nole, eivät tule, eivätkä ole olleet. Vai ovat sinusta häät tavallinen\nasia vain. Jo minä jotakin kuulen! Tiedätkö, mitä se tahtoo sanoa --\nhäät?\n\nSakariias yritti katsahtamaan Oblomoviin, vaan nähtyään tämän silmät\nraivokkaasti itseensä suunnattuina, siirsi katseensa heti oikealle\nkohti nurkkaa.\n\n-- Kuule, minä siis selitän sinulle, mitä se merkitsee. \"Häät ovat\ntulossa! Häät ovat tulossa!\" niin alkavat huutaa turhamieliset\nihmiset, kaikellaiset naiset, akat ja lapset palvelijahuoneissa,\npuotiloissa ja toreilla. Miestä ei enää nimitetä Ilja Iljitshiksi\ntai Pjotr Petrovitshiksi, vaan kutsutaan \"sulhasmieheksi\". Eilen ei\nhäneen kukaan tahtonut katsoakkaan, vaan huomenna kaikki, silmät\nseljällään, muljottavat häneen kaikki kuin mihinkin lurjukseen.\nTeatterissa ja kadulla ei hänen sallita vapaasti kulkea läpi\nväkijoukon. \"Katsokaa, tuossa on sulhasmies!\" kuiskailevat kaikki. Ja\nkuinka monta ihmistä juokseekaan hänen luonaan päivässä ja jokainen\nkoettaa tehdä naamansa niin tyhmännäköiseksi kuin mahdollista,\njuuri semmoiseksi kuin sinulla nyt on, (Sakariias siirsi nopeasti\nkatseensa taas pihaan päin) ja koettaa sanoa jotakin vielä tyhmempää,\n-- jatkoi Oblomov. -- Semmoista se on alku. Ja sinä saat ajaa kuin\nriivattu joka päivä jo aamusta pitäen morsiamen luo käsissäsi\nvaaleankeltaiset hansikkaat, ylläsi vaatteet kuin vormussa valetut,\nkatseesi ei saa ilmaista ikävää, sinä et saa syödä etkä juoda\nniinkuin pitää perusteellisesti, vaan sinun täytyy elää kukkasista ja\nauringonpaisteesta. Ja tätä kestää kolme-neljä kuukautta! Käsitätkös\nnyt? Kuinka siis minä semmoista elämää jaksaisin?\n\nOblomov pysähtyi ja jäi tarkastamaan, vaikuttaako Sakariiakseen tämä\nkuvaus naimisiinmenon epämukavuuksista.\n\n-- Pitääkö minun jo mennä vai mitä? -- kysyi Sakariias kääntyen ovea\nkohti.\n\n-- Ei, seiso alallasi! Sinä olet mestari päästämään liikkeelle vääriä\nhuhuja, siis tiedä, miksi ne ovat vääriä...\n\n-- Mitä minun pitää tietää? -- virkkoi Sakariias tarkastellen huoneen\nseiniä.\n\n-- Sinä olet unhoittanut, kuinka paljon puuhaa ja juoksua on sekä\nsulhasella että morsiamella. Kuka se minun luonani, sinäkö vai kuka\ntulee tässä laukkaamaan räätäleissä, suutareissa ja kalustokaupoissa?\nYksin en minä joka suunnalle repeä. Kaikki kaupungissa tietävät ja\nlörpöttelevät että \"oletteko kuulleet -- Oblomov menee naimisiin?\" --\n\"Todellako? Kenenkä kanssa? Kuka on morsian? Milloinka ovat häät?\"\n-- matki Oblomov eri äänillä. -- Ja kaikki tämä on vain juorua!\nYksistään tämän tähden minä kiusaudun ihan kuoliaaksi, kuinka sinä\nsiis uskallat tulla puhumaan häistä?\n\nJa Oblomov katsahti jälleen Sakariiakseen.\n\n-- Menenkö kutsumaan Anisjan tänne, vai mitä? -- kysyi Sakariias.\n\n-- Mitä minä hänellä täällä teen? Ei Anisja, vaan sinä se olet\nlaskenut liikkeelle tämän järjettömän juorun.\n\n-- Hyväjumala, mistä syystä minua tänään näin rangaistaan? -- äänsi\nSakariias huoaten niin että hartiatkin hytkähtivät.\n\n-- Ja millaisia kulunkeja siitä on? -- pitkitti Oblomov. --\nMistä rahat niihin kaikkiin? Tiedätkö minkä verran minulla on\nrahaa? -- kysyi hän melkein julmistuneena. -- Ja mistä saadaan\nasunto? Täällä täytyy maksaa tuhannen ruplaa ja toisen huoneuston\nvuokraamiseen menne kolmetuhatta ja kuinka paljon tarvittaneekaan\nloppuvalmistuksiin! Ja sitäpaitsi ajurit, kokit ja ruokavarat. Mistä\nkummasta minä rahat otan?\n\n-- Mitenkäs sitten muut kolmella sadalla sielulla naimisiin menevät?\n-- virkahti Sakariias, vaan katui heti samassa sanojaan sentähden\nettä hänen herransa melkein hyppäämällä syöksähti nojatuolista\nsuoraan hänen päällensä.\n\n-- Taasko sinä mainitsit \"muista\"? Varo itseäsi! -- huusi Oblomov\nsormellaan uhaten. -- Muut asuvat kahdessa, korkeintaan kolmessa\nhuoneessa, heillä on ruokasali ja vierashuone samassa, muutamat\nnukkuvatkin samassa huoneessa yhdessä lasten kanssa ja yksi\npiikatyttö hoitaa koko taloutta. Muilla käy rouva itse torilla! Vaan\nluuletkos että Olga Sergejevna käy torilla? Hä?\n\n-- Saatan sitä minäkin torilla käydä, -- huomautti Sakariias.\n\n-- Tiedätkö, paljonko tuloja me saamme Oblomofkasta? -- kysyi\nOblomov. -- Kuuletko, mitä tilanhoitaja kirjoittaa? Tuloja lähtee\npari tuhatta vähemmän kuin ennen! Ja siellä täytyy raivauttaa teitä,\nrakennuttaa kouluja ja minun täytyy itseni sinne matkustaa. Ei siellä\nvielä ole taloakaan, missä asua... Miten mailmassa siis häät voisivat\ntulla kysymykseen! Mistä sinä ne olet saanut päähäsi?\n\nOblomov vaikeni. Häntä itseäänkin kauhistutti tämä hirveä ja lohduton\ntulevaisuuden näköala. Ruusut ja pomeranssinkukat, hää-kemujen kiilto\nja väkijoukon ihmettelevät kuiskeet -- kaikki tuo pimeni yhtäkkiä\nhänen sielussaan.\n\nHänen kasvonsa muuttuivat ja hän vaipui miettimään. Sitten hän\nvähitellen toipui entiselleen, katsahti ylös ja huomasi Sakariiaksen\nläsnäolon.\n\n-- Mitä sinä siinä teet? -- kysyi hän yrmeästi.\n\n-- Tehän minun käskitte tässä seisoa! -- sanoi Sakariias.\n\n-- Saat mennä! viittasi Oblomov hänelle kärsimättömästi.\n\nSakariias astahti nopeasti ovelle.\n\n-- Ei, seis paikallasi! -- pysähdytti hänet Oblomov äkisti.\n\n-- Toisinaan te käskette, toisinaan taas kiellätte! -- murisi\nSakariias pidellen kädellään kiinni ovesta.\n\n-- Kuinkas sinä uskalsitkin mennä levittämään minusta niin tuiki\nperättömiä huhuja? -- suhahti Oblomov levottomasti.\n\n-- Milloinkas minä niitä, Ilja Iljitsh, olen levittänyt? Enhän se\nminä olen, vaan nuo Iljinskein palvelijathan ne kertoivat että herra\nmuka on käynyt kosimassa...\n\n-- Tsss ... -- sihahti Oblomov uhkaavasti heilauttaen kättään: -- ei\nsanaakaan enää, ei ikinä! Kuuletko?\n\n-- Kuulen, -- vastasi Sakariias arasti.\n\n-- Lupaatko ettet vasta levitä tätä järjetöntä juttua?\n\n-- En levitä, -- vastasi Sakariias hiljaa ymmärtämättä puoliakaan\nsanoista, tietäen ainoastaan että ne olivat niitä \"ilkeitä\".\n\n-- Lupaatko että heti, kun satut kuulemaan koskettavankaan tähän\nasiaan ja sinultakin sitä kysytään, että sanot: se on juorua, se ei\nikipäivinä voi olla totta? -- lisäsi Oblomov kuiskaten.\n\n-- Lupaan ... -- äänsi Sakariias tuskin kuuluvasti.\n\nOblomov silmähti häneen tutkivasti sormi uhkaavasti pystyssä.\nSäikähtyneenä räpytteli Sakariias silmiään ja yritti varpaisillaan\nhiipiä ulos ovesta.\n\n-- Kuka ensimmäisenä tästä puhui? -- kysyi taas Oblomov tavottaen\nhänet.\n\n-- Katja sanoi Siimonille, Siimon Nikitalle, -- sopersi Sakariias: --\nNikita Vasilisalle...\n\n-- Ja sinä sitten menit kaikille lörpöttämään! Minä sinulle annan\nkyytiä! -- kähisi Oblomov: -- mennä päästämään juoruja herrastaan?\nHyi huuti!\n\n-- Mitä te minua rääkkäätte noilla ilkeillä sanoilla? -- pyysi\nSakariias: -- minä kutsun tänne Anisjan, hän se kaikki tietää...\n\n-- Mitä hän tietää? Puhu, puhu paikalla!\n\nSakariias murtautui silmänräpäyksessä ulos ovesta ja harppasi\nharvinaisen vikkelästi keittiöön.\n\n-- Pois paistinpannu kouristasi ja hiidenhamppua herran luo! -- huusi\nhän Anisjalle viitaten suur-sormellaan ovea kohti. Anisja lennätti\npaistinpannun Akuliinalle, nyhtäsi hameenhelmansa alas vyötäreiltään,\nläpsähytti kämmenillään vasten lonkkiansa ja hieraisten etusormellaan\nnenäänsä, kiiruhti herran kamariin.\n\nViidessä minuutissa sai hän Ilja Iljitshin rauhoittumaan vakuuttaen\ntälle ettei kukaan ole häistä luotuista sanaakaan puhunut, että se\nnyt olisi yhtä suuri synti kuin repiä pyhänkuva alas seinältä, ja\nettä hän ensikertaa elämässään kuulee koko asiasta, että päinvastoin\novat ihmiset puhuneet ihan toista että muka parooni on kosaissut\nryökkynää...\n\n-- Ettäkö parooni? -- huudahti Oblomov äkisti hypähtäen seisaalleen\nja sekä hänen sydämmensä että kätensä ja jalkansa melkein\njähmettyivät.\n\n-- Vaan se on tietysti myöskin lorua! -- kiirehti Anisja sanomaan\nhuomatessaan että oli räiskäyttänyt öljyä tuleen: -- sitä sanoi\nainoastaan Katja Siimonille, Siimon Martalle, Martta juorusi kaiken\nNikitalle ja Nikita sanoi että: \"hyväpä olisi, jos tuo teidän\nherranne Ilja Iljitsh, kosisi ryökkynää...\"\n\n-- Kylläpä se on koko pöllö se Nikita! -- huomautti Oblomov.\n\n-- Pöllöhän se on, -- vahvisti Anisja: -- vaunujakin ajaessa se\naivan nukkuu. Vaan ei se Vasilisa toki uskonutkaan, -- lisäsi Anisja\nvikkelästi: -- jo Maarian-päivän aikaan se sille oli puhunut, vaan\nVasilisalle oli kertonut itse lastenhoitajatar että neiti ei edes\najattelekkaan naimisiinmenoa, että onkos nyt mahdollinen asia, ettei\nteidän herranne olisi jo aikoja sitten löytänyt itselleen morsianta,\njos olisi mieli tehnyt mennä naimisiin, ja että hän tuonoin oli\ntavannut Samulin, niin tämä myös oli nauranut koko jutulle ja\nsanonut että tässä nyt ei häät tule kysymykseenkään. Eikä mikään\nole häiden näköistäkään, vaan pikemminkin hautajaisten, koskapa\nryökkynän tädilläkin päätä aina porottaa ja ryökkynä tuhertaa itkua\nja on vaiti, eikä talossa myötäjäisiäkään valmisteta: ryökkynällä on\nsuunnaton paljous parsimattomia sukkia eikä niitä ole yritettykään\nparsimaan ja että viime viikolla vietiin panttilaitokseen\nhopeakalujakin...\n\n\"Hopeakaluja? Siis ei heilläkään ole rahaa!\" ajatteli Oblomov\nkauhistunein silmin katsellen pitkin seiniä ja pysähdyttäen ne\nvihdoin Anisjan nenän päähän, koska ei niitä mihinkään muualle voinut\npysähdyttää. Anisja oli puhunut kaikki ikäänkuin nenällään eikä\nsuullaan.\n\n-- Varohan vain ettet lörpöttele joutavia! -- muistutti Oblomov sormi\nuhkaavasti pystyssä.\n\n-- Mitäs minä tässä lörpöttäisin! En toki ajatuksissanikaan\nlörpöttele, -- puhui rätisten Anisja ikäänkuin olisi päreitä\nkiskonut: -- todentotta ei siinä ole pontta ei perää, ensi kertaa\niässäni kuulen koko asiasta, sen vannon Herran Jumalan edessä ja jos\nvalehtelen, niin hornan syvyys minut nielköön! Oikein ihmettelin,\nkun herra sitä minulle mainitsi ja säikähdin niin että ihan vapisin.\nKuinkas se nyt olisi mahdollistakaan että tässä häitä hommattaisiin,\nsitä ei ole kukaan unissaankaan nähnyt. Enkä sanaakaan kenenkään\nkanssa puhu, minä kun aina häärin keittiössä. Iljinskein väkeä en ole\nnähnyt yhteen kuukauteen, kaikki nimetkin ovat unohtuneet. Ja kenenkä\nkanssa minä täällä voisinkaan lörpötellä? Emännän kanssa keskustelen\nvain talonpidosta, mummon kanssa on mahdoton puhella: se kun yskii ja\nhuonosti kuuleekin, Akuliina on pähkäpöllö ja talonmies juoppolallu,\njää jäljelle vain lapsikakarat -- ja mitäs niiden kanssa osaisi\nhaastella! Ja aivan olen unohtanut, minkä näköiset kasvot Iljinskin\nneidillä ovatkaan...\n\n-- No, no, jo piisaa! -- virkkoi Oblomov viitaten kärsimättömästi\nkädellään häntä menemään.\n\n-- Kuinka voisi puhua semmoisesta, mitä ei ole olemasskaan? --\nlopetti Anisja poistuessaan. -- Vaan mitä Nikita lie sanonutkaan,\nniin tiedättehän te että laki ei ole pöllöjä varten kirjoitettu.\nMinulle itselleni se ei toki päähänkään pälkähtäisi, päivät\npääksyttäin tässä hyörin ja pyörin enkä semmoisiin joudu. Jumala\ntietää, miten on asianlaita. Tuossa sen on kuvansakin seinällä...\n-- Ja näin sanoen katosi puhuva nenä oven taakse, vaan vielä kotvan\naikaa kuului sen ääni oven takaa.\n\n-- Siinä se nyt oli! sopersi Oblomov pannen kämmenensä yhteen. --\nAnisjakin väittää kivenkovaa että: olisiko se mahdollistakaan...?\n\n-- Ah onni, onni! -- lausui hän sitten katkerasti. -- Kuinka helposti\nsärkyvä, kuinka vähän lupaava sinä olet! Morsiushuntu, seppele,\nrakkaus, rakkaus! Mistä otan minä rahat? Millä elän minä, kun\nsinutkin, sinä puhdas, laillisesti siunattu rakkaus, täytyy ostaa?\n\nTästä hetkestä alkaen luopuivat haaveet ja sielunrauha Oblomovista.\nHän alkoi maata huonosti, syödä niukasti ja katsella kaikkea\nhajamielisesti ja nurjasti.\n\nHän oli tahtonut säikäyttää Sakariiasta ja olikin itse peljästynyt\npahemmin häntä, kajotessaan häidenvietto kysymyksen käytännölliseen\npuoleen ja huomatessaan kuinka tämä oli, jos kohta runollinen, vaan\nsamassa liiaksi järjestämis-kykyä kysyvä julkinen askel ankaraan\ntodellisuuteen ja vakaviin velvollisuuksiin.\n\nSellaiseksi ei hän ollut kuvitellut mielessään keskustelun tuloksia\nSakariiaksen kanssa. Hän muisti, kuinka juhlallisesti hän oli aikonut\nilmaista salaisuutensa Sakariiakselle, kuinka Sakariias oli ulvova\nilosta ja lankeava hänen jalkoihinsa ja kuinka hän oli antava tälle\nkaksikymmentäviisi ruplaa ja Anisjalle kymmenen...\n\nKaikki tämä muistui nyt mieleen ja silloinen onnen väristys, Olgan\nlämmin käsi ja kuuma syleily...\n\nOblomov tyrmistyi kauhusta: \"kaikki on kuihtunut, kaikki on\nsurkastunut!\" kaikui ääni hänen sisässään ja hän kysyi itseltään: --\nmitä, mitä nyt on tehtävä...?\n\n\n\n\n5.\n\n\nOblomov ei tiennyt, millaisin silmin hänen nyt oli meneminen Olgan\neteen, mitä tälle puhuminen, ja päätti sentähden olla menemättä hänen\nluokseen keskiviikkona ja lykätä kohtauksen sunnuntaiksi, jolloin\nsiellä tavallisesti oli paljon vieraita, eikä heidän siis onnistu\npuhella kahdenkesken.\n\nHän ei tahtonut mainita Olgalle ihmisten typeristä juoruista, mutta\nolla puhumatta ei myöskään ollut viisasta, sillä Olgan edessä ei hän\nosaa teeskennellä, vaan tämä on häneltä urkkiva kaikki, salatkoonpa\nhän sen kuinka lujasti tahansa sydämmensä syvimpään soppeen. Tehtyään\nyllämainitun päätöksen, tuli hän jo hiukan rauhallisemmaksi sekä\nkirjoitti asiamiehellensä, naapurillensa maalla, toisen kirjeen\nvakavasti pyytäen häntä jouduttamaan vastausta ja, jos mahdollista,\ntyydyttävää vastausta.\n\nSitten rupesi hän harkitsemaan, miten käyttäisi tuon sietämättömän\npitkän ylihuomispäivän, joka, jos sen viettäisi Olgan kanssa,\nolisi täynnänsä tämän läsnäoloa ja laulua ja heidän sielujensa\näänetöntä keskustelua. Tuo Sakariias pahus se oli tehnyt tyhjäksi\nkoko ohjelman! Hän päätti ajaa Ivan Gerasimovitshin luo ja syödä\npäivällistä hänen kanssaan, jotta niin vähän kuin mahdollista\nhuomaisi tätä ikävää päivää. Senjälkeen hän kyllä hyvin ehtii\nvalmistautua sunnuntaiksi ja ehkäpä siihen asti vastauskin kerkeää\nkylästä.\n\nYlihuomispäivä koitti. Hän heräsi koiran haukuntaan ja sen vimmattuun\nketjujen riuhdontaan. Joku oli astunut pihaan ja kuului tiedustavan\njotakin. Talonmies kutsui ulos Sakariiaksen ja kohta toi tämä\nOblomoville kirjeen, joka oli lähetetty kaupungin postissa.\n\n-- Se on Iljinskin neidiltä, -- virkkoi Sakariias.\n\n-- Mistä sen sinä muka tiedät? -- kysyi Oblomov vihaisesti. --\nValehtelet!\n\n-- Kun kesällä huvilassa asuttiin, niin aina tuotiin tämännäköisiä\nkirjeitä häneltä, -- väitti Sakariias itsepäisesti.\n\n\"Lieneekö hän terve? Mitähän tämä merkitsee?\" ajatteli Oblomov\nreväisten kirjeen auki:\n\n\"En tahdo odottaa keskiviikkoon asti (kirjoitti Olga): minun on\nniin ikävä, kun en ole nähnyt teitä niin pitkään aikaan, niin\nettä välttämättömästä odotan teitä huomenna kello 3 kaupungin\nKesäpuistoon.\"\n\nSiinä kaikki.\n\nJälleen kiehahtivat kapinalliset tunteet Oblomovin sielussa, jälleen\nalkoi hän rauhattomasti pohtia kysymystä, mitenkä puhua Olgan kanssa\nja millaisin kasvoin hänen eteensä mennä.\n\n-- En osaa, en voi! -- päivitteli hän. -- Voi kunpa Stolz nyt olisi\nneuvomassa minua!\n\nMutta hän lohdutti itseänsä sillä että luultavasti Olga saapuu\nkohtauspaikalle yhdessä joko tätinsä tai jonkun muun naisen kanssa\n-- esimerkiksi Maria Semjonovnan, joka niin rajattomasti Olgaa\nrakastaa. Heidän läsnäollessaan toivoi hän mitenkuten voivansa\nsalata hämminkinsä ja valmistautui olemaan puhelias ja miellyttävä\nkäytökseltään.\n\n\"No onpa se keksinytkin ajan -- juuri päivällisaikaan!\" ajatteli\nOblomov suunnaten kulkunsa laiskansekaisesti kohti Kesäpuistoa.\n\nTuskin oli hän astunut pitkän lehtokäytävän päähän, kun hän näki,\nkuinka eräältä penkiltä nousi ja läksi häntä vastaan tulemaan nainen,\njoka oli harsolla peitetty.\n\nOblomov ei tahtonut uskoa häntä Olgaksi: \"kuinka hän voi olla yksin?\"\nSitä hän ei uskaltaisi, eikä hän millään tekosyyllä saattaisi poistua\nyksikseen kotoa.\n\nMutta kuitenkin ... käynti on aivankuin hänen: yhtä keveästi ja\nnopsasti liukahtelevat jalat ikäänkuin eivät astuisi maahan, vaan\nainoastaan liikkuisivat; yhtäläinen, hiukan eteenpäin taivutettu\nkaula ja pää on tälläkin juurikuin jotakin etsisi silmillään\njalkainsa alta.\n\nToinen olisi tässä asemassa heti tuntenut naisen hatusta ja puvusta,\nmutta Oblomov, vaikka usein viettikin koko päivän Olgan kanssa, ei\nkoskaan perästäpäin voinut tehdä selkoa, millainen hattu ja puku\nhänellä oli ollut. Kaupungin puistossa ei tähän aikaan ollut juuri\nketään muita; ainoastaan eräs vanhanpuoleinen herrasmies käyskenteli\nsiellä kiirein askelin, nähtävästi terveytensä tähden, sekä\nkaksi ... ei naista, vaan naispuolta, ja lapsenpiika kahden palelevan,\nsinikasvoisen pienokaisen kanssa.\n\nLehtiä lenteli alas puista, joiden läpi hyvästi saattoi nähdä kaikki\nja joiden latvoissa varikset niin ilkeästi rääkyivät. Muuten oli\npäivä kirkas ja kaunis eikä olisi tuntunut kylmältäkään, jos olisi\nollut paksummin puettu.\n\nNainen, jolla oli harso kasvoillaan, läheni lähenemistään...\n\n-- Hän se on! -- sanoi Oblomov ääneensä ja pysähtyi kauhistuneena\nuskomatta omia silmiään. -- Sinäkö se olet? Kuinka sinä tänne...? --\nkysyi hän tarttuen naista kädestä.\n\n-- Voi kuinka iloinen olen ettäs tulit, -- puhui Olga vastaamatta\nOblomovin kysymykseen: -- minä jo luulin ettet tulekkaan ja rupesin\npelkäämään!\n\n-- Mutta millä ihmeen lailla sinä tänne olet päässyt? -- tinkasi\nOblomov ällistyksissään.\n\n-- Ole vaiti, mitä sinä minusta noin tutkit? Se on ikävää! Minä\ntahdoin vain nähdä sinut ja tulin -- Siinä kaikki. Hän puristi\nlujasti Oblomovin kättä, katsoi häntä iloisesti ja huolettomasti\nsilmiin sekä nautti niin viattomasti ja avomielisesti tästä\nvarastamastaan silmänräpäyksestä että Oblomovin kävi melkein kateiksi\nettei itse voinut olla yhtä leikillisellä tuulella. Mutta vaikka\nhän, miesparka, olikin kovasti huolissaan, ei hän sentään voinut\nolla hetkeksi riemastumatta nähdessään Olgan kasvot nyt vapaina\nsiitä erityisestä ilmeestä, mikä aina ennen oli väikkynyt hänen\nkulmakarvoillaan ja uurtanut poimun hänen otsaansa. Nyt esiintyi hän\nsiitä vapaana hämmästyttäen Oblomovia piirteidensä ihmeellisellä\nkypsyydellä.\n\nTällaisena hetkenä tuulahti neidon kasvoista suurta lapsellista\nluottamusta kohtaloon, onneen ja häneen, Oblomoviin... Hän oli sangen\nsuloinen.\n\n-- Voi kuinka iloinen minä olen! Kuinka iloinen, kuinka iloinen olen!\n-- toisteli hän hymyillen ja katsellen Oblomoviin. -- Luulin etten\nsaa sinua nähdä koko päivänä. Minulle tuli eilen yhtäkkiä sellainen\ntuska -- en tiedä, mistä syystä -- etten voinut olla kirjoittamatta.\nOletko iloinen että tulin?\n\nJa hän katsahti Oblomovin kasvoihin.\n\n-- Kuules, miksi sinä olet tänään niin murrutuulella? Miksi olet\nvaiti? Etkö ole iloinen? Minä luulin sinun tulevan ihan hulluksi\nriemusta, vaan sinähän mökötät kuin nukkuisit. Herätkää, hyvä herra,\nOlga on teidän kanssanne! Ja hän työnsi hänet nuhdellen keveästi\nluotaan.\n\n-- Etkö ole terve? Mikä sinua vaivaa? -- ahdisti Olga.\n\n-- Ei, kyllä minä olen terve ja onnellinen, -- kiiruhti Oblomov\nsanomaan, jottei suinkaan Olga rupeaisi urkkimaan hänen sielunsa\nsalaisuuksia. -- Minä vain sentähden olen levoton, että kuinka sinä\nyksiksesi...\n\n-- Se on minun asiani se, -- sanoi neito kärsimättömästi. -- Vai\nolisikko sinusta parempi, jos olisin saapunut tänne tätini kanssa?\n\n-- Olisi, Olga...\n\n-- Jos sen olisin tiennyt, niin olisin pyytänyt hänet mukaani, --\nkeskeytti Olga loukkaantuneella äänellä irroittaen Oblomovin käden\nomastaan. -- Minä luulin ettei sinulla ole suurempaa onnea kuin saada\nolla minun kanssani...\n\n-- Ei olekkaan eikä toki voikkaan olla! -- virkkoi Oblomov. -- Vaan\ntuota, kuinka sinä yksiksesi...\n\n-- Siitä nyt ei kannata kauvan jankuttaa, puhelkaamme mieluummin\nmuusta, -- sanoi Olga huolettomasti. -- Vaan kuulehan... No voi\nminua, olin aikonut jotakin sanoa, vaan nyt olen sen unhoittanut...\n\n-- Eikö se koskenut sitä, kuinka sinä yksin tänne pääsit? -- tyrkytti\nOblomov katsellen rauhattomasti sivuilleen.\n\n-- Eikä koskenut! Mitä sinä yhä sitä samaa jankutat niin että aivan\ntympäisee! Mitä ihmettä minun pitikään sanoa...? No, jääköön sitten,\nperästäpäin kai muistan. Oi kuinka täällä on kaunista! Kaikki lehdet\novat varisseet puista; _feuilles d'automne_ -- muistatko Victor\nHugo'ta? Kas tuolla on aurinko ja tuolla Neva virtaa... Voi mennään\nsoutelemaan Nevalle...\n\n-- Mitä sinä? Jumala siunatkoon! Tällainen kylmä ilma ja minä olen\nvain pumpulipalttoossa...\n\n-- Minulla on myös pumpulipuku. Mikäs hätänä, mennään, voi mennään!\n\nOlga läksi juoksujalassa menemään retuuttaen Oblomovinkin perässään.\nTämä pani vastaan ja murisi, mutta oli pakoitettu kuitenkin\nistuutumaan venheeseen ja niin he läksivät.\n\n-- Kuinka sinä todella yksin tänne pääsit? -- tinki yhä Oblomov\nrauhattomana.\n\n-- Sanonkos kuinka? -- ärsytti Olga veitikkamaisesti, kun he olivat\njoutuneet keskelle jokea. -- Nyt sen voinkin sanoa; nyt et pääse\npakoon, vaan tuolla maalla olisit paennut...\n\n-- Kuinka se siis tapahtui? -- kysyi Oblomov pelokkaasti.\n\n-- Lupaatkos tulla huomenna meille? -- kysyi Olga vastauksen asemasta.\n\n\"Ah, hyväjumala!\" ajatteli Oblomov. \"Hän on aavistanut minun\najatukseni etten ole aikonut tulla.\"\n\n-- Lupaan, -- vastasi hän ääneen.\n\n-- Jo aamusta päivin koko päiväksi?\n\n-- No, en siis sanokkaan, -- virkkoi Olga.\n\n-- Lupaan tulla koko päiväksi.\n\n-- Kuule nyt siis... -- alkoi Olga totisesti: -- minä kutsuin sinut\ntänne tänään siitä syystä että saisin sinulle sanoa...\n\n-- Mitä niin? -- kysyi Oblomov säikähtyneesti.\n\n-- Että sinä ... huomenna tulisit meille...\n\n-- No voi sun siunatkoon -- keskeytti Oblomov kärsimättömästi. --\nVaan kuinkas sinä tänne jouduit?\n\n-- Kuinkako minä tänne jouduin? -- uudisti Olga hajamielisesti. --\nTulla tupsahdin vain ... mitäs sinä sitä nyt utelet!\n\nJa hän koppasi kourallisen vettä ja räiskäytti vasten Oblomovin\nkasvoja. Tämä ummisti silmänsä ja vavahti, mutta Olga vain rupesi\nnauramaan.\n\n-- Sepä raitista vettä, kun ihan kättä paleltaa! Taivas, kuinka\ntäällä on hauskaa ja kaunista! -- jatkoi neito silmäillen\nympärilleen. -- Tullaan taas huomenna uudestaan ja silloin\nlähdetäänkin suoraapäätä kotoa...\n\n-- Eikös sitten tämä ole tarpeeksi suoraapäätä? Mistä sinä oikeastaan\ntulit? -- kysyi Oblomov kiireesti.\n\n-- Kauppamakasiinista, -- vastasi Olga.\n\n-- Mistä kauppamakasiinista?\n\n-- No johan minä tuolla puistossa sanoin, mistä...\n\n-- Etpähän sanonut... -- virkkoi Oblomov kärsimättömästi.\n\n-- Enkö sanonut? Sepä kumma! Unhoitin siis kertoa! Minä läksin kotoa\npalvelijan kanssa kultaseppään...\n\n-- No?\n\n-- No niin... Mikäs tuon kirkon nimi on? -- kysyi neito yhtäkkiä\nsoutomieheltä osoittaen etäisyyteen.\n\n-- Minkä kirkon? Tuonko tuossa? -- tiedusti soutomies.\n\n-- Se on Smolnin kirkko! - virkkoi Oblomov malttamattomana. -- No,\nsinä siis menit makasiiniin ja mitä siellä?\n\n-- Siellä ... siellä oli erinomaisen sieviä kaluja... Ai kuinka\nkauniin rannerenkaan siellä näin!\n\n-- Nyt ei ole puhe rannerenkaista -- keskeytti Oblomov: -- mitäs\nsitten?\n\n-- Ei mitään, siinä se koko juttu, -- lisäsi Olga, tarkasti\nsilmäillen seutua ympärillään.\n\n-- Mihinkäs palvelija jäi? -- ahdisti Oblomov.\n\n-- Meni kotiin, -- vastasi neito hyvin vikkelästi, katsellen\nvastarannalla olevia rakennuksia.\n\n-- Entä mitenkäs sinä? -- jatkoi Oblomov.\n\n-- Kuinka kaunista tuolla on! Eikö voida mennä sinne päin? --\nhuudahti Olga osoittaen päivän varjostimellaan vastarannan suuntaan.\n-- Kuule, sinähän siellä puolella asut?\n\n-- Niin.\n\n-- Minkä kadun varrella, näytäppä!\n\n-- Sano, mihin se palvelija joutui? -- kysyi Oblomov.\n\n-- Niin, vastasi neito huolimattomasti: -- minä lähetin hänet\nnoutamaan rannerengasta kotoa, vaan itse tulin tänne.\n\n-- Kuinkas sinä niin voit tehdä? -- virkkoi Oblomov siristäen häneen\nsilmiään säikähtynyt ilme kasvoissa. Olga koetti tahallaan näyttää\nyhtä säikähtyneeltä.\n\n-- Puhu vakavasti Olga, äläkä enää huoli leikkiä laskea!\n\n-- En minä leikkiä laske, niin se tosiaankin oli! -- sanoi neito\ntyynesti. -- Minä unhoitin tahallani rannerenkaan kotiin ja tätini\noli pyytänyt minua käymään eräässä puodissa. Sinä et mitenkään olisi\nsellaista temppua hoksannut! -- lisäsi hän ylpeästi ikäänkuin olisi\nmainionkin tehtävän suorittanut.\n\n-- Entä jos palvelija palaa takaisin? -- kysyi Oblomov.\n\n-- Minä käskin sanoa että hän odottaisi minua, että olen mennyt\ntoiseen makasiiniin, vaan minä livahdinkin tänne...\n\n-- Entä jos Maria Mihailovna kysäisee, mihinkä toiseen makasiiniin\nolit mennyt?\n\n-- Niin sanon että pistäysin ompelijattareen?\n\n-- Entäs jos hän tiedustaa ompelijattarelta?\n\n-- Entä jos koko Nevan virta yhtäkkiä syöksähtää mereen, entä jos\nvene keikahtaa kumoon, entä jos Morskàja-katu ja meidän talomme\nmusertuvat raunioiksi ja entä jos sinä yhtäkkiä lakkaat minua\nrakastamasta ... -- vastasi Olga ja räiskäytti jälleen vettä\nOblomovin silmille.\n\n-- Mutta palvelijahan on jo ehtinyt palata takaisin ja odottaa sinua\nparaikaa kultasepässä ... -- hätäili Oblomov pyyhkien kasvojaan. --\nHoi soutomies, rantaan!\n\n-- Ei tarvitse, ei tarvitse! -- määräsi Olga.\n\n-- Laskekaa rantaan! palvelija on jo palannut, -- penäsi Oblomov.\n\n-- Mitäs sitten! Ei tarvitse!\n\nMutta Oblomov piti oman päänsä ja läksi kiireesti hänen kanssaan\nnousemaan puistoon, vaan Olga sitä vastoin käveli hiljaa nojautuen\nhänen käsivarteensa.\n\n-- Miksi pidät niin kiirettä? -- puheli Olga. -- Kulje hiljemmin,\nminun tekee mieli oleskella sinun kanssasi.\n\nJa neito alkoi astua vielä hiljemmin puristautuen Oblomovin olkapäätä\nvasten ja katsellen tätä likeltä kasvoihin, mutta Oblomov puheli\nhänelle raskaasti ja ikävästi velvollisuuksista ja veloista. Olga\nkuunteli häntä hajamielisen uupuneesti hymyillen, pää alaspäin\npainuksissa, silmät maahan luotuina tai jälleen liki hänen kasvojaan\ntähdättyinä sekä ajatteli kokonaan muita asioita.\n\n-- Kuule minua, Olga, -- lausui Oblomov vihdoin juhlallisesti: --\nvaikka minä pelkäänkin että se sinussa herättää harmia ja että itse\nsaan siitä sinulta nuhteita, olen minä kuitenkin pakoitettu suoraan\nsinulle sanomaan että me olemme menneet liian pitkälle. Minun\nvelvollisuuteni on sanoa sinulle tämä.\n\n-- Mitä sanoa? -- kysyi Olga kärsimättömästi.\n\n-- Sitä että me teemme sangen rumasti siinä kun tapaamme toisiamme\nnäin salaa.\n\n-- Sitä sinä puhuit jo huvilassa kesällä, -- virkkoi neito\nmietteissään.\n\n-- Niin, vaan silloin minä olin kokonaan hurmauksissani sinuun:\ntoisella kädellä työnsin sinut luotani ja toisella pidätin. Sinä\nluotit minuun, vaan minä ... ikäänkuin ... petin sinut. Silloin\nolivat tunteeni vielä tuoreet...\n\n-- Vaan nytkö ne eivät enää ole tuoreet ja sinä alat ikävystyä...\n\n-- Ah en, Olga! Sinä tuomitset minua väärin. Minä puhuin tuoreista\ntunteista ja se sana ei saa antaa aihetta viisasteluun. Minulla on\nnäet omantunnon tuskat sinun tähtesi: sinä olet vielä niin nuori ja\ntunnet vähän mailmaa ja ihmisiä ja senlisäksi rakastat sinä niin\npuhtaasti, niin pyhästi ettei sinulle edes juolahda päähänkään, minkä\nankaran moitteen alaiseksi me molemmat itsemme asetamme sen kautta,\nmitä teemme -- ennen kaikkea minä.\n\n-- Mitäs me sitten teemme? -- kysyi Olga seisahtuen.\n\n-- Mitäkö? Sinä petät tätisi, poistut salaa kotoasi, määräät\nkohtauksen kahdenkesken mieshenkilön kanssa... Koetappa sanoa tätä\nkaikkea sunnuntaina vierasten läsnäollessa...\n\n-- Miksikäs sitä ei voisi sanoa? -- virkkoi neito levollisesti. --\nKun sattuu, sanon kyllä...\n\n-- Ja sinä saat nähdä, -- jatkoi Oblomov: -- että se tekee tätiisi\npahan vaikutuksen, naiset syöksähtävät ulos huoneesta ja herrat\niskevät sinulle silmää viekkaasti ja julkeasti...\n\nNeito jäi miettimään.\n\n-- Vaan mehän olemme -- sulhanen ja morsian! -- virkkoi hän.\n\n-- Niin kyllä, Olga kulta, -- selitti Oblomov puristaen neidon\nmolempia käsiä: -- ja sitä ankarampia ja varovaisempia täytyy meidän\nsiis olla joka askeleella. Minä tahdon ylpeästi taluttaa sinua\nkäsikynkästä pitkin tätä samaa käytävää, mutta en salaa, vaan koko\nmailman nähden niin että kaikkein katseet taipuisivat sinun edessäsi\nkunnioituksesta eivätkä tähtäisi sinuun julkeasti ja viekkaasti ettei\nkenenkään päässä rohkenisi syntyä epäluulo, että sinä, ylpeä tyttö,\nsaatoit suinpäin, unhoittaen häveliäisyytesi ja kasvatuksesi antaa\nhoukutella itsesi rikkomaan velvollisuuden vaatimukset...\n\n-- Minä en ole unhoittanut häveliäisyyden, en kasvatuksen enkä\nvelvollisuuden vaatimuksia! -- vastasi Olga ylpeästi, irroittaen\nkäsivartensa Oblomovista.\n\n-- Tiedän, tiedänhän sen, oma viaton enkelini, enkä minä sitä\nsanokkaan, vaan sitä sanovat ihmiset, mailma -- eivät ne koskaan\nsitä sinulle anteeksi anna. Jumalantähden, koeta ymmärtää, mitä minä\ntahdon. Minä tahdon että sinä mailmankin silmissä olisit puhdas ja\nmoitteeton niinkuin todellisuudessa olet...\n\nOlga asteli aatteihinsa vaipuneena.\n\n-- Koeta ymmärtää, miksi minä tätä sinulle puhun: sinä voit\ntulla onnettomaksi ja yksistään minun niskoilleni lankeaa tästä\nvastuunalaisuus. Syytetään että minä sinut houkuttelin ja\ntahallisesti estin sinua näkemästä kurjuuden kuilua. Sinä olet puhdas\nja tyyni minun seurassani, mutta kenen muun luulet sitä sinusta\nuskovan?\n\n-- Se on totta, -- äänsi Olga vavahtaen. -- Kuulehan, -- lisäsi hän\npäättäväisesti: -- ilmoittakaamme kaikki tädilleni ja antakaamme\nhänen huomenna meitä siunata...\n\nOblomov vaaleni.\n\n-- Mitä sinä nyt? -- kysyi Olga.\n\n-- Odotahan, Olga: mihin on sellainen kiire? ... -- hätäili Oblomov\nja hänenkin huulensa vapisivat.\n\n-- Itsehän sinä pari viikkoa sitten minua siihen kiirehdit? --\nkummasteli neito katsoen kuivasti ja tarkkaavaisesti Oblomoviin.\n\n-- Niin, minä en silloin tullut ajatelleeksi kaikkia valmistuksia,\nja niitä on paljon! -- sanoi Oblomov huokaisten. -- Odotetaan ensin\nkirjettä maalta.\n\n-- Mitä varten me sitä rupeaisimme tässä odottamaan? Vai voiko se\ntai tuo vastaus muuttaa sinun aikomuksiasi? -- kysyi Olga vielä\ntarkkaavaisemmin katsoen häneen.\n\n-- Kaikkia sinä ajatteletkin! Tietysti ei, vaan kaikki on\ntarpeellista tietää asian harkitsemiseksi ja täytyyhän tädille sanoa,\nmilloinka häät pidetään. Emmehän me hänen kanssaan tule puhumaan\nrakkaudesta, vaan sellaisista seikoista, joihin minä tällä hetkellä\nen ole lainkaan valmistautunut.\n\n-- No, ilmoitetaan siis vasta sitten kun sinä saat kirjeen, vaan\nsillä-aikaa saakoot kaikki tietää että me olemme sulhanen ja morsian,\nja me tulemme näkemään toisemme joka päivä. Minun on niin ikävä,\n-- lisäsi neito: -- minua näännyttävät nämät pitkät päivät, kaikki\nhuomaavat jotakin, minun kimppuuni käydään ja vihjaistaan viekkaasti\nsinuun... Kaikki tämä minua jo kyllästyttää!\n\n-- Vihjaistaanko minuun? -- änkytti Oblomov.\n\n-- Kyllä, siitä saat kiittää Sonitshkaa.\n\n-- Siinä nyt näet! näetkö? Sinä et kuunnellut minua, vaan suutuit\nsilloin!\n\n-- Mitä minä muka näen? En mitään näe, näen ainoastaan että sinä olet\nsuuri pelkuri... Minä en pelkää noita vihjauksia.\n\n-- En minä ole pelkuri, olen vain varovainen... Mutta jumalantähden,\nlähtekäämme täältä pois, hyvä Olga! katso, tuolla tulevat\nvaunut esiin. Kunhan vain ei olisi tuttuja? Ah! Aivanhan hiki\nnousee niskaan... Mennään, mennään pian ... -- puhui Oblomov\nkauhistuksissaan ja tartutti pelon Olgaankin.\n\n-- Niin, mennään pian, -- sanoi tämäkin kuiskaten kiireenvilkkaa.\n\nJa melkein juoksujalkaa riensivät he pitkin käytävää puiston päähän\nvaihtamatta sanaakaan: Oblomov vilkuillen levottomasti kaikille\nsuunnille ja Olga pää kokonaan alaspäin painuksissa harson peitossa.\n\n-- Siis huomenna tulet? -- sanoi Olga sitten kun he olivat tulleet\nsen myymälän luo, jossa palvelija neitoa odotti.\n\n-- Ei, parempi että tulen ylihuomenna ... tai vasta perjantaina tai\nlauvantaina... -- vastasi Oblomov.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Niin ... näetkös, Olga ... minä yhä arvelen että eiköhän kirje\nsiihen asti kerkeä.\n\n-- Hyvä. Mutta tule kuitenkin huomenna päivälliseksi, kuuletko?\n\n-- Kyllä minä, kyllä se sopii! -- sopersi Oblomov hätäisesti, ja Olga\nastui sisään kauppamakasiinin ovesta.\n\n\"Ah, hyväjumala, kuinka pitkälle asia jo on mennyt! Raskas kivi on\nyhtäkkiä pudonnut päälleni. Mitä minä nyt osaan tehdä? Sonitshka!\nSakariias! ja ne keikarit.\"\n\n\n\n\n6.\n\n\nKotiin tultuaan ei hän huomannut että Sakariias tarjosi hänelle aivan\njäähtyneen päivällisen, ei huomannut, kuinka hän sen jälkeen yhtäkkiä\njoutui vuoteeseensa ja nukahti kuolemansikeään uneen.\n\nSeuraavana päivänä vavahti hän muistaessaan että oli mentävä Olgan\nluo. \"Miten mailmassa minä voin!\" Hän kuvaili elävästi mielessään,\nkuinka kaikki tulevat katsomaan häneen merkitsevästi.\n\nOvenvartija siellä häntä muutenkin kohtelee aina erityisemmällä\ntavalla hyvänsuopeasti. Siimon lakeija ihan hyppää päänsä puhki, jos\nhän sattuu tältä pyytämään lasillisen vettä. Katja ja lapsenpiika\nseuraavat häntä ystävällisellä hymyllä.\n\n\"Sulhanen, sulhanen!\" loistaa leimattuna kaikkien otsalla eikä\nhän ole vielä edes pyytänyt tädin suostumusta, eikä ole hänellä\nkopeikkaakaan rahaa, ei hän tiedä milloin sitä toki tuleekaan eikä\nedes tiedä, kuinka paljon hänellä on tuloja tänä vuonna maatilastaan.\nEikä hänellä siellä kylässä ole edes oikeata taloa -- mainio\nsulhasmies tosiaankin!\n\nSentähden olikin hän päättänyt, kunnes varmat tiedot maalta saapuvat,\ntavata Olgaa ainoastaan sunnuntaisin todistajain läsnäollessa. Kun\nsiis tämä päivä koitti, ei hän aamustapäivin ollenkaan aikonut\nvalmistautua lähtemään Olgan luo.\n\nHän ei ajattanut partaansa eikä muuttanut vaatteitansa, vaan\nselaili laiskasti ranskalaisia sanomalehtiä, mitkä oli edellisellä\nviikolla ottanut Iljinskeiltä, ei katsonut lakkaamatta kelloon eikä\nmurahdellut itseksensä sitä että viisari niin hitaasti kiertää\neteenpäin.\n\nSakariias ja Anisja luulivat että Oblomov, kuten ennenkin, ei tule\nsyömään päivällistä kotonaan eivätkä kysyneet häneltä, mitä ruokia on\nvalmistettava.\n\nOblomov antoi heille isälliset nuhteet selittäen ettei hän suinkaan\njoka keskiviikko ollut syönyt päivällistä Iljinskeillä, vaan että\nse oli \"panettelua\" ja että hän oli aterioinut Ivan Gerasimovitshin\nluona ja että hän tästälähtien on syövä päivällistä kotonaan --\npaitsi ehkä sunnuntaisin eikä silloinkaan aina vieraissa.\n\nPäistikkaa syöksyi silloin Anisja torille ostamaan \"sisälmyksiä\"\nOblomovin mielisoppaa varten.\n\nSillä-aikaa tulivat emännän lapset hänen luokseen ja hän tarkasti\nVanjan yhteen- ja vähennyslaskua ja löysi niistä kaksi virhettä.\nMàshalle viivoitti hän vihkon ja kirjoitti suuret alkukirjaimet,\nsitten kuunteli hän kanarialintujen viserrystä ja katseli\npuoleksiavattuun oveen, kuinka siellä vilahtelivat emännän paljaat\nkyynäspäät.\n\nKellon käydessä kahta kysyi emäntä oven takaa, eikö Oblomov tahtonut\nmaistaa vastaleivottua juustopiirakkaa. Tuotiin juustopiirakkaa sekä\npikarillinen viinimarjaviinaa.\n\nNiin asettui vähitellen Ilja Iljitshin mielenkuohu ja hänen sieluunsa\nlaskeusi ainoastaan tylsä raskasmielisyys, mikä kesti melkein\npäivälliseen asti.\n\nPäivällisen jälkeen, kun hän, loikoen sohvalla, juuri alkoi tuutia\nuupunutta päätänsä unettaren helmoihin, aukeni emännän puoleinen\novi ja sieltä ilmestyi Agata Matvejevna kantaen sylissään kahta\npyramiidinmuotoista sukkaläjää. Hän asetti sukat kahdelle tuolille,\nvaan Oblomov hyppäsi ylös sohvalta ja pyysi häntä itseään istumaan\nkolmannelle tuolille. Mutta emäntä ei istunut, sillä sellaiseen ei\nhän ollut tottunut, hän, joka alati oli jalkeilla ja alati puuhassa\nja liikkeessä.\n\n-- Kas tässä ovat teidän sukkanne, jotka tänään olen järjestänyt, --\nsanoi hän: -- niitä on viisikymmentä viisi paria, vaan melkein kaikki\novat huonoja...\n\n-- Kuinka hyvä ihminen te olette! -- virkkoi Oblomov liketen emäntää\nja ottaen leikillä häntä keveästi kyynäspäästä kiinni.\n\nEmäntä naurahti.\n\n-- Miksi te puuhaatte niin paljon minun tähteni? Minua tosiaankin\nhävettää.\n\n-- Ei se ole mitään, se kuuluu minun taloudellisiin tehtäviini,\nteillä ei ole ketään, joka sukista huoltapitäisi, vaan minulle se on\nmieluista työtä, -- jatkoi emäntä. -- Siinä on kaksikymmentä paria,\njotka eivät mihinkään kelpaa, niitä ei enää kannata parsia.\n\n-- Ei tarvitse, olkaa hyvä ja antakaa kaiken vain olla, mitä te\nnäistä rääsyistä huolehditte! Minä voin ostaa uusia...\n\n-- Antaakko olla, miksikä? Kas näihin kaikkiin voipi vielä kutoa\njatkot, -- ja emäntä alkoi vilkkaasti lajitella sukkia.\n\n-- Vaan istukaahan toki, olkaa niin hyvä, miksi te seisotte? -- pyysi\nOblomov kohteliaasti.\n\n-- Ei, kiitän nöyrimmästi, mutta minulla ei nyt ole aikaa sulloa\nniitä sisään, -- vastasi emäntä taas poistuen tuolin luota. --\nTänään on meillä pyykinpesu ja täytyy, laittaa järjestykseen kaikki\nliinavaatteet.\n\n-- Te olette itse ihme ettekä emäntä! -- virkkoi Oblomov pysähyttäen\nsilmänsä tuon naisen kaulaan ja rintaan.\n\nEmäntä naurahti.\n\n-- Kuinkas siis tehdään, -- kysyi hän: -- kudotaanko jatkot sukkiin?\nMinä voin tilata pumpulilankaa. Meille tuopi sitä eräs maalais-akka,\nsillä täällä ei sitä kannata ostaa, se kun on niin löyhää.\n\n-- Jos te olette noin hyväntahtoinen, niin tehkää vain niin, --\nmyönteli Oblomov: -- mutta minua tosiaankin hävettää että te näin\npuuhaatte.\n\n-- Ei se mitään, mitäs meillä muutakaan on tekemistä? Kas näihin\nminä itse kudon jatkot ja nuo annan mummolle; huomenna tulee nato\nmeille vierailemaan ja kun iltaisin ei ole mitään tekemistä, niin\nsilloin otamme ja kudomme yhdessä. Jo se tuo meidän pikku Màshakin\nalkaa oppia kutomaan, vaan sukkapuikot siltä tahtoo aina käsistä\ntipahdella, kun ovat sille liian suuret.\n\n-- Vai että jo pikku Màshakin alkaa tottua? -- ihmetteli Oblomov.\n\n-- Jumaliste, totta minä puhun.\n\n-- En tiedä, kuinka teitä kiittäisinkään, -- puheli Oblomov katsoen\nemäntää yhtäläisellä mielihyvällä kuin oli aamulla katsonut lämpöistä\njuustopiirakkaa. -- Olen teille sangen, sangen kiitollinen ja kyllä\nminä teidät pidän muistossa, varsinkin pikku Màshan: silkkileningin\nhänelle ostan kuni ostankin ja puen sen tytön kuin nuken.\n\n-- Mitä te nyt? Se on liikaa kiitollisuuden osoitusta! Mitäs hän\nsilkkivaatteilla tekee? Ei sitä karttuunivaatteissakaan jaksa pitää,\nse kun kaikki tärvelee ja polttaa, varsinkin kenkänsä; ei ehdi\ntorilta käydä ostamassa niin paljon kuin se kuluttaa.\n\nEmäntä nousi lähteäksensä, ottaen sukat.\n\n-- Mihin teillä on semmoinen kiire? -- sanoi Oblomov. -- Istukaahan\nvielä vähän, minulla ei ole mitään työtä.\n\n-- Joskus toiste pyhäpäivinä -- nyt ei, ja olkaa tekin niin hyvä ja\ntulkaa joskus meidän puolelle kahville. Nyt on minulla pyykin pesu ja\ntäytyy mennä katsomaan, onko Akuliina siellä päässyt alkuun.\n\n-- No, jumalanhaltuun, en uskalla teitä pidättää, -- sanoi Oblomov\nkatsoen emännän jälkeen tämän niskaan ja käsivarsiin.\n\n-- Olen minä myös teidän yönuttunne tuonut alas ullakolta, -- jatkoi\nemäntä: -- sen voi paikata ja pestä, se on niin mainiota kangasta.\nSitä saattaa vielä kauvan käyttää.\n\n-- Turhaan olette sen alas ottanut! Minä en sitä enää käytä, olen sen\nhyljännyt enkä sitä tarvitse.\n\n-- No, sama se, peskööt kuitenkin. Ehkäpä jolloinkin sen puette\npäällenne ... ainakin häiksenne! -- lisäsi emäntä naurahtaen ja\nlupsahuttaen oven kiinni.\n\nOblomov jäi korvat hörröllään, silmät muljollaan seisomaan ja uni\noli äkkiä lentänyt tiehensä. -- Hänkin siis tietää -- kaikki sen\ntietävät! -- siunaili hän vaipuen alas samalle tuolille, jota oli\nemännälle tarjonnut. -- Voi sen viheliäistä Sakariiasta!\n\nTaas voideltiin Sakariiasta \"ilkeillä\" sanoilla, taas sai Anisja\nkäydä puhelemassa nenällään ja vakuuttamassa että hän \"ensikertaa\nkuulee emännältä koko häistä, etteivät he siitä keskenään\nole hiiskahtaneetkaan ja että kuinkas nyt häät olisivat edes\nmahdollisetkaan? Sen oli kenties keksinyt itse sielunvihollinen,\nja hornan syvyys hänet nielköön, jos se ei ole totta; ja emäntäkin\noli valmis ottamaan pyhänkuvan seinältä ja vannomaan, ettei hän\nikinä ollut Iljinskin ryökkynästä kuullut puhuttavankaan, vaan oli\nmorsiamella tarkoittanut jotakin aivan toista...\"\n\nJa niin paljon lörpötteli Anisja että Ilja Iljisth lopuksi huiskautti\nkämmenellään häntä menemään tiehensä. -- Vaan kun Sakariias yritti\npyytämään lupaa saada seuraavana päivänä mennä vieraisiin vanhaan\ntaloon Hernekadun varrella, niin antoi Oblomov hänelle sellaisen\nvieraskyydin että Sakariias vaivoin pysyi jaloillaan.\n\n-- Vai sinne sinun vielä pitäisi juosta juoruamaan, kun eivät siellä\nvielä sitä tiedä? Istu kotona! -- lisäsi Oblomov julmistuneena.\n\nNiin kului keskiviikko loppuun. Torstaina sai Oblomov jälleen\nkaupungin postissa Olgalta kirjeen kysymyksineen: mitä merkitsi ja\nmitä oli tapahtunut, koska hän ei ollut tullutkaan? Tyttö kirjoitti\nettä oli itkenyt koko illan eikä ollut nukkunut juuri koko yönä.\n\n-- Voi minun enkelini, hän itkee vain eikä saa unta öisin! --\nhuudahti Oblomov. -- Hyvä-isä nähköön! Miksi hän rakastaa minua?\nMiksi minä rakastan häntä? Miksi me kaksi olemme sattuneet yhteen?\nNiin, se on kaikki Andrein ansiota: hän se on meihin kumpaankin\niskenyt rakkautta kuin rokkoa. Mutta voi tätä elämää, millaista se\nnyt on: mielenkuohua on se vain ja alituista levottomuutta. Milloin\nsaapuu rauha ja levollinen onni, milloin?\n\nJa äänekkäästi huokaillen heittäysi Oblomov seljälleen, nousi\ntaas ylös, menipä vielä ulos kadullekkin yhä etsiskellen\nsielussansa elämän mallimuotoa, sellaista olemassa-oloa, joka myös\nolisi täynnänsä sisällystä sekä vierisi hiljalleen eteenpäin,\npäivä-päivältä, pisara-pisaralta, luonnon mykässä mietiskelyssä ja\nrauhallisesti puuhailevan perhe-elämän tyynen-tyynesti liikkuvissa\nilmakerroksissa. Hän ei tahtonut sitä kuvaella itselleen tuollaiseksi\nleveäksi virraksi, jossa aallot pauhaten ja pärskyen syöksyvät\neteenpäin, kuten Stolz oli kuvaellut.\n\n-- Tällainen elämä on ikäänkuin kuumetautia, -- saneli Oblomov\nitsekseen: -- se on keikkumista kosken kynnyksissä ja ajelehtimista\nvirrassa, jossa tulva on padot särkenyt.\n\nJa hän istui kirjoittamaan Olgalle että oli Kesäpuistossa hiukan\nvilustunut ja sentähden täytynyt juoda kuumaa ruohovettä ja istua\nsisällä pari päivää, vaan että nyt oli pahin puuska jo ohi ja että\nhän toivoo sunnuntaina voivansa tulla häntä tapaamaan.\n\nOlga kirjoitti hänelle vastaan kiittäen Oblomovia että tämä oli ollut\nniin varovainen, ja kehoitti, jos tarve vaatii, jäämään kotiin vielä\nsunnuntaiksikin lisäten että hän mielellään kärsii vaikka viikonkin\nikävää, kunhan vain Oblomov hoitaa itsensä terveeksi.\n\nTämän vastauksen toi Nikita, sama palvelija, joka Anisjan sanojen\nmukaan oli pää-syyllinen juorujen levittämisessä. Hän toi myös Olgan\nlähettämiä uusia kirjoja terveisillä että neiti oli pyytänyt herraa\nlukemaan kirjat läpi ja sitten tavattaessa sanomaan, kannattiko\nhänen itsensä niihin tutustua. Olga vaati myös vastausta Oblomovin\nterveydentilasta. Kirjoitettuaan vastauksen antoi Oblomov itse sen\nNikitalle käteen ja saattoi tätä etehisestä suoraan pihalle seuraten\nhäntä silmillään pikkuportille saakka, jottei Nikitalle suinkaan\npistäisi päähän poiketa keittiön puolelle siellä uudestaan juoruamaan\nja \"panettelemaan\" ja ettei Sakariias saisi tilaisuutta lähteä\nsaattamaan häntä kadulle.\n\nOblomov ilahtui Olgan ehdotuksesta olla varovainen eikä tulla heille\nsunnuntaina, ja kirjoitti hänelle että: todellakin, tullaksensa\ntäydellisesti terveeksi, on tarpeellista istua vielä muutamia päiviä\nkotona.\n\nSunnuntaina teki hän vieraskäynnin emännän puolelle, joi kahvea,\npopsi suuhunsa tulikuumaa piirakkaa ja päivälliseksi lähetti\nSakariiaksen toiselle puolelle jokea ostamaan hyytelöä ja namusia\nlapsine.\n\nSakariias pääsi vaivoin takasin yli joen, sillä sillat olivat jo\npoisotetut ja Neva alkoi tehdä jäätä. Oblomovin oli mahdotonta\najatella lähtöä vielä keskiviikkonakaan Olgan luo.\n\nOlisihan tosin voinut heti rientää tuolle puolelle, asettua asumaan\nmuutamiksi päiviksi Ivan Gerasimovitshin luo sekä oleskella vieläpä\nsyödä päivällistäkin jokapäivä Olgan tykönä. Mutta siihenkin oli\nolemassa pätevä este: Nevan tuonpuoleinen ranta oli rapsahtanut\njäähän niin ettei ollut kerennyt ajoissa yli mennä.\n\nKyllähän Oblomovilla ensin tämä keino oli mielessä ja hän jo laski\nsukkelasti jalkansa lattiaan, mutta aprikoituaan kotvan asiaa, hän\nhuolestunein kasvoin ja huoaten vetäytyi jälleen verkalleen entiselle\npaikalleen.\n\n\"Ei, vaijetkoot juorut silläaikaa ja unhoittakoon hän, joka syrjässä\nasuu, hiukan: millaista on käydä Olgan luona ja nähkäämme jälleen\ntoisemme siellä vasta sitten, kun olemme julkisesti ilmoittaneet\nolevamme sulhanen ja morsian.\"\n\n-- Ikävä on odotella siihen asti, vaan minkäs sille tekee, -- lisäsi\nhän huokaillen ja ryhtyen selailemaan niitä kirjoja, jotka Olga\noli lähettänyt. Hän sai luetuksi noin viisitoista sivua, kun Màsha\ntuli häneltä kysymään, eikö hän halua mennä niinkuin kaikki muutkin\nkatsomaan, kuinka Neva-virta tekee jäätä. Oblomov läksi ja palasi\ntakaisin teenjuonti-aikaan.\n\nNiin kuluivat päivät ja Ilja Iljitsh ikävöi, lueskeli, kävi joskus\nkadulla kävelemässä, vaan kotona istuessaan kurkisteli oveen emännän\npuolelle vaihtaaksensa ikävissään parikaan sanaa. Vieläpä hän kerran\njauhaa pouhasi emännälle kolmisen naulaa kahvipapujakin sellaisella\ninnolla että hänen otsansa tuli hiestä likomäräksi. Toisella kertaa\nhän taas tarjosi emännälle jotain kirjaa luettavaksi. Hitaasti\nliikuttaen huuliansa tavaili tämä itseksensä mitä nimilehdessä\nseisoi ja antoi sitten kirjan takaisin sanoen että jahka joulunpyhät\ntulevat, niin silloin hän ottaa sen häneltä ja panee Vanjan lukemaan\nääneen niin että mummokin saa kuunnella -- vaan että tällä kertaa ei\nollut aikaa.\n\nSillä välin oli asetettu siltoja Nevan yli, ja kerran ilmoitti\nkartanokoiran vimmattu haukunta ja ketjujen riuhdonta että Nikita oli\ntoistamiseen saapunut kirjelippuineen, kirjoineen ja tiedustuksineen\nherran terveydentilasta.\n\nOblomov pelkäsi että hänellekkin tästä voi tulla lähtö pitkin siltoja\ntoiselle puolelle jokea ja piiloutui sentähden Nikitan näkyvistä,\nkirjoittaen vastaukseksi että hänellä oli noussut pieni näppy kaulaan\nniin ettei hän vielä uskalla poistua ulos pihasta ja että \"julma\nkohtalo ryöstää häneltä onnen vielä muutamiksi päiviksi saada nähdä\narmasta Olgaansa.\"\n\nHän oli ankarasti kieltänyt Sakariiasta lörpöttelemästä sanaakaan\nNikitan kanssa ja seurasi jälleen silmillään viimemainittua portille\nsaakka sekä uhkasi Anisjaa sormellaan, kun tämä yritti pistämään\nnenänsä keittiön ovesta tahtoen jotakin kysyä Nikitalta.\n\n\n\n\n7.\n\n\nNiin kului viikkokausi, ja aina kun Oblomov aamuisin nousi,\ntiedusti hän ensimmäiseksi levottomana, olivatko jo sillat asetetut\npaikoilleen?\n\n-- Ei vielä, -- vastattiin hänelle, ja hän vietti päivänsä\nrauhallisesti kuunnellen kellonheilurin naksutusta, kahvimyllyn\nhyrinää ja kanarialintujen viserrystä.\n\nKananpoikaset eivät enää piipottaneet, ne olivat jo aikaa-sitten\nkasvaneet aikuisiksi kanoiksi ja piileskelivät kanakopeissaan. Olgan\nlähettämiä kirjoja ei hän ollut ehtinyt läpilukea: yhtä oli hän tässä\nlukenut sadannelleviidennelle sivulle asti ja kääntänyt sen sitten\nnurin ja siinä se sitten oli maannut pöydällä jo muutamia päiviä\nkannet levällään.\n\nSitä useammin hän sitävastoin puuhaili emännän lasten kanssa. Vanja\noli semmoinen ymmärtäväinen poika että muisti kolme kertaa peräkkäin\nluetella Euroopan pääkaupungit, ja Ilja Iljitsh lupasi, kunhan vain\npääsee kaupungille, tuoda hänelle lahjaksi pienen karttamaapallon;\npikku Màsha se taas oli hänelle pallistanut kolme nenäliinaa --\nhuonosti tosin, mutta oli niin ihmeen lysti nähdä noiden pienoisten\nkätösten puuhaa, ja jokaista tuuman pituista väliä, minkä tyttö oli\nsaanut pallistetuksi, juoksi hän näyttämään Oblomoville.\n\nEmännän kanssa keskusteli Oblomov jo lakkaamatta niinpian kun vain\nhuomasi hänen kyynäspäänsä puoleksi avatusta ovesta. Hän oli jo\nkyynäspäiden liikkeistä tottunut erottamaan, mitä emäntä milloinkin\nteki, jauhoiko, ripotteliko vai silittikö jotain.\n\nKoettipa hän antautua puheluun vanhan mummonkin kanssa, vaan tämän\npakinasta ei koskaan tahtonut tolkkua tulla, hän kun useinkin\npysähtyi keskellä sanaa, painoi nyrkkinsä seinään, kyykistyi ja\nalkoi yskiä aivankuin olisi tehnyt jotain vaikeata työtä, sitten hän\nvoihkasi -- ja sillä oli keskustelu loppussa.\n\nMutta emännän veljeä ei hän vain milloinkaan onnistunut näkemään,\ntai jos näki niin ainoastaan vilahdukselta ikkunain sivu, mutta\ntästä olennosta itsestään ei ikäänkuin kuulunut hiiskaustakaan\nkoko talossa. Silloinkin kun Oblomov äkkiarvaamatta astui sisään\nhuoneeseen, jossa talonväki söi, niin veli kiristyen tiukasti\nkokoon kiireenvilkkaa pyyhkäsi sormillaan huuliaan ja pakeni\nullakkokamariinsa.\n\nMutta eräänä aamuna, kun Oblomov juurikaan oli herännyt unestaan ja\nryhtyi huolettomana särpimään kahveansa, ilmoitti Sakariias yhtäkkiä\nsen sanoman että nyt olivat sillat paikoillaan. Oblomovin sydän alkoi\nkolkuttaa.\n\n-- Huomenna on sunnuntai, -- tuumi hän: -- ja täytyy siis ajaa Olgan\nluo, kestää koko päivän siellä syrjäisten merkitseviä ja uteliata\nkatseita sekä sitten ilmoittaa Olgalle, milloin on aije puhua tädin\nkanssa.\n\nVaan hänhän, poloinen, on yhä vielä samalla asteella, josta on\nmahdotonta hievahtaa!\n\nHänen eteensä nousi elävä kuva, kuinka hän on jo sulhaseksi\njulistettuna, kuinka toisena ja kolmantena päivänä hänen luokseen\najelee kaikellaisia naisia ja herroja, kuinka hän yhtäkkiä tulee\nuteliaisuuden esineeksi ja kuinka hänen kunniakseen annetaan julkiset\npäivälliset, joissa tullaan juomaan hänen maljansa. Ja sitten ...\nsitten hän sulhasen oikeudella ja velvollisuudella tuopi Olgalle\nmorsiuslahjan...\n\n-- Morsiuslahjan? -- huudahti hän kauhistuneena itsekseen päästäen\nkurkustansa katkeran naurunhohotuksen.\n\nMorsiuslahjanko? Vaan hänellähän on vain kaksisataa ruplaa\ntaskussaan! Jos hänelle rahoja lähetetään, niin saapuvat ne hänelle\nvasta jouluksi, kentiesi sitäkin myöhemmin, sitten kun vilja on\nmyöty, ja kun se myödään, kuinka paljon sitä siellä lienee ja kuinka\nsuuri summa hänelle lähetettänee -- kaiken tämän on selittävä kirje,\nvaan kirjettä ei kuulu. Kuinka siis on oltava ja elettävä? Jää\nhyvästi sinä kaksiviikkoinen rauha!\n\nNäiden, huolien seasta vilahtelivat hänen mielikuvituksessaan Olgan\nkauniit kasvot, hänen tuuheat, ilmehikkäät kulmakarvansa ja nuo\nälykkäät harmaansiniset silmät ja koko hänen armas päänsä sekä tuo\npalmikko, jota neito piti laskettuna alas niskaan niin että se lisäsi\nja täydensi koko hänen olentonsa jalorotuisuutta alkaen päästä\nhartioihin ja vartaloon saakka.\n\nMutta juuri kun hän rupesi värähtelemään lemmentunteista, vyörähti\nheti kivenä hänen päällensä aina tuo raskas ajatus: kuinka on oltava\nja tehtävä, kuinka on suoriuduttava häidenvietto-kysymyksessä, mistä\novat rahat otettavat ja millä senjälkeen elettävä...?\n\n\"No, odotan vielä vähän, ehkäpä se kirje tulee huomenna tai\nylihuomenna.\" Ja hän rupesi laskemaan, milloinka hänen oma kirjeensä\non täytynyt joutua perille, kuinka kauvan asiamies viivyttelee\nennenkuin kirjoittaa ja mikä määrä-aika tarvitaan vastauksen takaisin\nlähettämiseen.\n\n\"Sen täytyy joutua tänne kolmessa, viimeistään neljässä päivässä.\nVarron siis vielä ennenkuin menen Olgan luo\", päätti hän sitä\nsuuremmalla syyllä koska Olga tuskin tiesi että sillatkaan olivat jo\nvalmiit...\n\n-- Katja, ovatko sillat jo rakennetut? -- kysyi Olga samana aamuna\nherättyään sisäpiialtaan.\n\nTämän kysymyksen oli hänkin joka päivä uudistanut. Oblomovilla ei\nollut tästä aavistustakaan.\n\n-- En tiedä, neiti; en ole äskettäin tavannut ajuria enkä talonmiestä\nja Nikita ei tiedä mitään.\n\n-- Sinä et koskaan tiedä, mitä minä tarvitseisin! -- sanoi Olga\ntyytymättömänä maaten vuoteessaan ja nyppien kaulaketjujaan.\n\n-- Minä juoksen heti ottamaan selkoa, neiti. En ennen uskaltanut\nmennä ulos kun luulin että te heti heräätte, muuten olisin aikaa\nsitten juossut kysymään.\n\nJa Katja katosi kamarista.\n\nVaan Olga vetäsi pöytälaatikon auki ja haki sieltä Oblomovin\nviimeisen kirjelipun. \"Voi raukkaa, hän on kipeä\" ajatteli hän\nhuolehtivasti. \"Hän on siellä ihan yksikseen ja hänellä on ikävä...\nAh hyväjumala, kohtakohan...\"\n\nHän ei ehtinyt ajatella loppuun ennenkuin Katja posket punaisina\nlennähti sisään.\n\n-- Sillat ovat valmiit, sillat ovat valmiit! ne ovat viime yönä\nrakennetut! -- huusi piika iloisesti ottaen vikkelästi vuoteeltaan\nhypähtävän neidin käsillään vastaan, heitti hänen yllensä aamumekon\nja lennätti jalkaan pienoiset tohvelit. Sukkelasti repäsi Olga erään\nlaatikon auki, koppasi sieltä jotakin esiin, laski Katjan kouraan,\nja Katja suuteli hänen käsiään. Kaikki tämä -- hypähdys vuoteelta,\nKatjan kouraan pistetty raha ja neidin käsien suuteleminen tapahtui\nyhdessä ja samassa silmänräpäyksessä. \"Hih, hei, huomenna on\nparahiksi sunnuntai! Hän tulee!\" ajatteli Olga ja pukeutui virkusti,\njoi pikimältään teetä ja ajoi tätinsä kanssa ostoksille. -- Mennään\ntäti huomenna Smolnin kirkkoon päiväjumalanpalvelukseen! -- pyysi\nOlga.\n\nTäti räpäytti hiukan silmiään, mietti ensin ja sanoi sitten:\n\n-- Olkoon menneeksi, vaikka se onkin niin kaukana, rakas lapsi!\nKuinka sinun päähäsi pälkähti näin talvella sinne lähteä?\n\nVaan Olgan päähän se oli pälkähtänyt ainoastaan sentähden että\nOblomov oli näyttänyt tämän kirkon hänelle joelta ja hänen teki\nmielensä käydä siellä rukoilemassa ... rukoilemassa että Oblomov\ntulisi terveeksi, että hän rakastaisi häntä, että hän olisi\nonnellinen hänen kauttaan ja että ... että tästä epävarmuudesta ja\ntietämättömyydestä pian tulisi loppu ... Olga parka!\n\nKoitti sunnuntai. Olga oli taitavasti älynnyt asettaa koko\npäivällisen Oblomovin maun mukaan.\n\nHän pukeutui valkoiseen leninkiin, kätki hihapitsien alle Oblomovin\nlahjoittaman rannerenkaan ja järjesti hiuksensa niinkuin Oblomov\nrakasti. Edellisenä päivänä oli hän käskenyt virittää pianon ja\nsunnuntaiaamuna lauloi hän koetteeksi Casta diva'n. Äänikin tuntui\nolevan yhtä sointuisa kuin huvila-aikoina. Sitten rupesi hän\nodottamaan.\n\nParooni tapasi hänet tässä odotuksen tilassa ja sanoi että neiti oli\njälleen tullut yhtä kauniiksi kuin kesällä, vaan että oli hiukan\nlaihtunut.\n\n-- Maalaisilman puute ja pieni epäjärjestys elämän tavoissa ovat\nhuomattavasti vaikuttaneet teihin, -- sanoi parooni. -- Te,\nherttainen Olga Sergejevna, tarvitsette maakylien ja vainioiden\ntuoksua.\n\nJa parooni suuteli muutamia kertoja hänen kättään niin että hänen\nvärjätyistä viiksistään jäi pieni pilkkukin neidon sormiin.\n\n-- Niin, maalaiselämä ja vainiot ... -- vastasi Olga haaveellisesti,\nmutta ei paroonille, vaan ikäänkuin jollekkin ilmaan.\n\n-- Apropos maalaisoloista, -- lisäsi parooni: -- tulevassa kuussa\ntulee teidän asianne loppuun ajetuksi ja huhtikuussa voitte matkustaa\nmaatilallenne. Ei se suuri suinkaan ole, vaan paikka on ihmeen ihana!\nTe tulette olemaan tyytyväinen. Sellainen sievä talo ja puutarha!\nSiellä on mäellä huvimaja, johon te rakastutte. Näköala virralle ...\nniin te ette muista sitä enää, te olitte vasta viidennellä kun isänne\nkanssa sieltä matkustitte pois.\n\n-- Voi kuinka hauska minulle tulee! -- virkkoi Olga ja rupesi\nhaaveilemaan.\n\n\"Se on jo päätetty\", ajatteli hän: \"me matkustammekin sinne, mutta\nhän ei saa tästä tietää ennen kuin...\"\n\n-- Tulevassako kuussa, herra parooni? -- kysy hän vilkkaasti. -- Onko\nse aivan varma?\n\n-- Aivan yhtä varma kuin se että te olette ylipäänsä kaunis, vaan\nerittäinkin tänään, -- vastasi parooni poistui tädin luo.\n\nOlga jäi paikalleen haaveilemaan lähestyvästä onnestaan, vaan\npäätti olla mainitsematta Oblomoville tästä uutisesta ja puhumasta\ntulevaisuuden aikeistaan.\n\nHän tahtoi loppuun asti seurata lemmittynsä kehitystä ja nähdä,\nkuinka rakkaus saa aikaan kokokäänteen Oblomovin laiskassa sielussa,\nkuinka lopullisesti paino päältänsä putoaa, kuinka hän ei enää malta\nmieltänsä onnen läheisyydeltä, vaan saatuaan suosiollisen vastauksen\nmaakylästään loistavin silmin rientää ja lentää hänen luoksensa ja\nheittää kirjeen hänen jalkoihinsa, ja kuinka he senjälkeen molemmat\nkilvan syöksyvät tädin luo, ja sitten...\n\nSitten hän yhtäkkiä sanoo hänelle että hänelläkin on maatila,\npuutarha, huvimaja, näköala virralle ja talo aivan valmis asuttavaksi\nja että sinne on ensin matkustettava, sitten vasta Oblomofkaan.\n\n\"Ei, en tahdo suosiollista vastausta\", ajatteli hän: \"Ilja Iljitsh\nvielä ylpistyy eikä tunne edes iloa siitä että minulla on oma\nmaatilani, taloni ja puutarhani... En tahdo, tulkoon hän ennemminkin\nmusertunein mielin mukanansa epäsuosiollinen kirje, jossa seisoo että\nkaikki siellä maakylässä on hunningolla ja että hänen täytyy itsensä\nsiellä käydä. Hän ajaa täyttä laukkaa sydän kurkussa Oblomofkaansa,\nmäärää pikipäin kaikki tarpeelliset toimenpiteet, unhoittaa paljon,\nei älyä kaikkea, sotkee ja tekee tökerösti tehtävänsä, mies raukka,\nlaukkuuttaa takaisin kaupunkiin ja yhtäkkiä saakin tietää ettei\nolisi tarvinnutkaan tehdä koko matkaa -- että on olemassa talo,\npuutarha ja huvimaja näköaloineen, että on kaikki missä elää ilman\nhänen Oblomofkaansakin... Niin, niin, hän, Olga, ei millään mokomin\nsano sitä hänelle ennen, hän pidättää sitä loppuun asti, se on\nterveellistä Oblomoville, että hänen täytyy sinne matkustaa, saakoon\nhiukan ruumiinliikettä ja tulkoon virkummaksi -- kaikki Olgan tähden\nja heidän tulevan onnensa nimessä! Tai ei: miksi lähettää hänet sinne\nmaalle eriksensä hänestä? Parasta on tehdä niin että kun Oblomov\nmatkatamineissaan tulee hänen luokseen kalpeana ja surullisena\nsanomaan hyvästiä kuukauden ajaksi, niin silloin hän yhtäkkiä sanoo\nhänelle ettei tarvitsekkaan lähteä ennenkuin kesällä, jolloin he\nmatkustavat sinne yhdessä...\"\n\nNiin haaveillen riensi Olga paroonin luo ja varoitti tätä määräaikaan\nasti uutisesta kenellekkään hiiskumasta, ei yhdellekkään ihmiselle.\nSanoilla ei yhdellekkään ihmiselle hän tarkoitti yksinomaan Oblomovia.\n\n-- Kyllä, kyllä, mitäpä minä hänestä menisin puhumaan? -- vakuutti\nparooni. -- Ehkä herra Oblomoville sentään, jos puheeksi sattuu...\n\nOlga hillitsi sydäntänsä ja lausui välinpitämättömästi:\n\n-- Ei, ette edes hänelle saa sanoa!\n\n-- Teidän tahtonne, kuten tiedätte, on minulle pyhä kuin laki... --\nlupasi parooni lempeästi.\n\nKoko viekas se osasi olla tuo Olga! Jos häntä esimerkiksi oikein\nhalutti katsahtaa Oblomoviin todistajain läsnäollessa, niin hän aina\nensin katsahti vuorotellen kolmeen muuhun henkilöön, sitten vasta\nhäneen.\n\nKuinka paljon saikaan miettiä keinoja yksistään Oblomovin tähden.\nKuinka monta kertaa hehkuikaan Olgan poskilla kaksi punaista\npilkkua. Kuinka monta kertaa täytyikään painaa milloin tuota,\nmilloin toista kosketinta saadakseen tietää, oliko piano ehkä liian\nkorkealle viritetty, tai siirrellä nuottivihkoja paikasta toiseen. Ja\nkuitenkaan ei häntä nyt kuulunut! Mitä tämä merkitsee?\n\nKello lyö kolmea, lyö neljää -- mies on yhä poissa! Puolivälissä\nviidettä alkoi Olgan kauneus ja kukoistus hävitä, neito rupesi\nhuomattavasti kuihtumaan ja istuutui pöytään kalvennein kasvoin.\nVaan muut eivät olleet millänsäkään: ei kukaan edes huomannut --\nkaikki söivät hyvällä ruokahalulla niitä ruokia, jotka olivat\nvalmistetut hänen Oblomoviansa varten, puhellen niin iloisesti ja\nvälinpitämättömästi.\n\n-- Syötiin päivällinen, tuli ilta -- Oblomovia ei näy eikä kuulu.\nKello kymmeneen saakka riehui neito toivon ja pelon vaiheilla, kellon\nlyödessä kymmentä sulkeutui hän huoneeseensa.\n\nAlussa valoi hän mielessään Oblomovin niskoille kaiken sapen, mikä\nkiehui hänen sydämmessään; ei ollut sitä katkerata ivaa, ei sitä\npistävätä pilaa hänen sanavarastossaan, jolla hän ei ajatuksissaan\nolisi rangaissut Oblomovia. Koko hänen elimistönsä ikäänkuin täyttyi\ntulella, ja sitten yhtäkkiä kylmällä jäällä.\n\n\"Hän on kipeä, hän on yksin, hän ei jaksa edes kirjoittaa...\" välähti\najatus hänen päässään.\n\nTämä vakuutus valtasi hänet läpeensä eikä antanut hänen nukahtaa\nkoko yönä. Kaksi tuntia makasi hän kuumeenomaisessa horrostilassa\nhouraillen yön kuluessa sekä nousi sitten aamulla vuoteeltansa\nkalpeana, mutta sangen levollisena ja varmana.\n\nMaanantai-aamuna kurkisti emäntä sisään Oblomovin huoneen ovesta\nsanoen:\n\n-- Teitä täällä eräs tyttö tiedustaa.\n\n-- Minuako? Ei suinkaan! vastasi Oblomov. -- Missä hän on?\n\n-- Hän on täällä, hän tuli erehdyksessä meidän portaista ylös. Saako\npäästää sisään?\n\nOblomov ei vielä tiennyt, miten päättää, kun jo hänen eteensä\nlipsahti Katja, samalla kun emäntä poistui.\n\n-- Katja! -- huudahti Oblomov kummastuksissaan. -- Kuinka sinä tänne?\nMitä sinä täällä?\n\n-- Neiti on täällä, -- kuiskasi piikatyttö: -- käski kysyä...\n\nOblomovin kasvot muuttuivat.\n\n-- Olga Sergejevnako? -- sopersi hän kauhistuksissaan. -- Se ei voi\nolla totta, sinä lasket leikkiä Katja, älä kiusaa minua!\n\n-- Jumaliste, se on totta: me tulimme vuokravaunuissa, hän odottaa\nteemakasiinin edessä ja tahtoo tulla tänne. Laittoi minut sanomaan\nettä lähettäisitte Sakariiaksen pois jollekkin asialle. Hän tulee\ntänne puolen tunnin kuluttua.\n\n-- Parasta on, että menen sinne itse. Kuinka hän tänne voisi tulla?\n-- sanoi Oblomov.\n\n-- Ette kerkeä, hän tulee joka tapauksessa tänne, hän luulee teidän\nmakaavan sairaana. Jääkää hyvästi, minun täytyy kiiruhtaa, sillä\nneiti on yksin ja odottaa minua...\n\nJa tyttö riensi ulos.\n\nTavattoman nopeasti kiskoi Oblomov saappaat jalkaansa, nykäsi liivit\npäällensä, sitoi kaulahuivin kaulaansa ja huusi Sakariiasta sisään.\n\n-- Kuules Sakariias! Sinähän pyysit tuonoin minulta lupaa päästä\nvieraisiin sinne joen taa Gorohovaja-kadun varrelle, eikös niin,\nno siis nyt saat sinne mennä! -- toimitti Oblomov kiihkeässä\nmielenliikutuksessa.\n\n-- En mene, -- vastasi Sakariias päättäväisesti.\n\n-- Sinun täytyy mennä! -- sanoi Oblomov järkähtämättömästä\n\n-- Kuka nyt arkina vieraisiin? enkä mene! -- virkkoi Sakariias\nitsepäisesti.\n\n-- Menehän toki, pidä lystiä äläkä niskottele vastaan, kun herrasi\nkerran on niin armollinen että päästää sinut... mene ystäväisi luo!\n\n-- Mitäpä heistä, ystävistäkään!\n\n-- Eikös sinun sitten teekkään mielesi nähdä heitä?\n\n-- Eipä haluta tällä erää heidän, naamojaan katsomaan -- kaikki ne\novat samallaisia ryökäleitä!\n\n-- Menehän kuitenkin, mene! -- tyrkytti Oblomov jyrkästi, ja veri\nnousi hänen päähänsä.\n\n-- En mene, tänään jään kotiin, koko päiväksi, vaan sunnuntaina --\nmiksei, sopiihan se! -- arveli Sakariias välinpitämättömästi.\n\n-- Nyt heti paikalla! -- hoputti Oblomov mielenkuohussaan. -- Sinun\ntäytyy...\n\n-- Lempoko sitä seitsemän virstan päähän lähtee marjapuuron syöntiin?\nkieltäysi Sakariias.\n\n-- No, mene edes kävelemään pariksi tunniksi ja tuulottele tuota\nliiasta nukkumisesta pöhöttynyttä naamaasi!\n\n-- Naama kuin naama, ei se ole kehnompi kuin muillakaan meikäläisillä\n-- virkkoi Sakariias laiskasti tuijottaen ikkunaan.\n\n\"Ah pyhä jumala, hän saapuu tuossa tuokiossa\", ajatteli Oblomov\npyyhkien hikeä otsaltaan.\n\n-- No, ole niin kiltti ja mene kävelemään, kun käsketään! Tuossa\nsinulle kaksikymmentä kopeikkaa, juokse juomaan olutta ystäväsi\nkanssa.\n\n-- Mihinkä minä tässä pakkasessa juoksen, mieluummin jään portaille\ntai voinhan tuota istuutua portinkin viereen...\n\n-- Ei, sinun täytyy mennä kauvemmas portilta, -- sanoi Oblomov\nvilkkaasti: -- mene toiselle kadulle, tuonne noin vasempaan käteen,\npuutarhan puolelle...\n\n\"Mitä ihmettä tämä tietää?\" ajatteli Sakariias: \"ajaa minut\nkävelemään -- tämmöistäpä ei ikinä ennen ole tapahtunut.\"\n\n-- Hyvä Ilja Iljitsh, minä menen mieluummin sunnuntaina...\n\n-- Lähdetkö sinä siitä vai et? -- tiuskasi Oblomov kiristäen\nhampaitaan ja työntyen Sakariiaksen päälle.\n\nSakariias pakeni ja piiloutui, vaan Oblomov huusi Anisjan sisään.\n\n-- Mene heti torille, -- käski Oblomov: -- ja osta sieltä\npäivälliseksi...\n\n-- Päivälliseksi on kaikki jo ostettu ja kohta se on valmis ...\nlaulaa lipatti Anisja nenä-äänellään.\n\n-- Suu kiinni ja kuuntele mitä sanotaan! -- huudahti Oblomov niin\nettä Anisja aristui.\n\n-- Osta torilta ... vaikkapa parsajuuria ... -- toimitti Oblomov\nmiettien ja keksimättä mitä lähettää hänet noutamaan.\n\n-- Mitäs parsajuuria niitä tähän aikaan on, herra kulta? Ei niitä saa\ntoki mistään...\n\n-- Mars ulos! -- tiuskasi Oblomov ja Anisja pakeni. -- Juokse sinne\nminkä kintuista lähtee, -- huusi hän hänen jälkeensä: -- äläkä katso\ntaaksesi, vaan tule takaisin sieltä niin hitaasti kuin mahdollista ja\nmuista ettet ennen kello kahta näytä nenääsikään täällä!\n\n-- Mitä ihmettä tämä merkitsee? -- puheli Sakariias Anisjalle\ntöytätessään hänen kanssaan yhteen portin takana. -- Ajoi minut ulos\nkävelemään ja antoi kaksi riunaa. Mihinkä minä tässä osaan mennä\nkävelemään?\n\n-- Se on herrain asia, -- huomautti teräväjärkinen Anisja -- mene\nsinä sen Aapelin, kreivin kuskin luo ja kestitse sitä teellä, se kun\naina on sinua juottanut, niin minä sillä aikaa juoksen torille.\n\n-- Kuules Aapeli, mitä ihmettä se mahtaa merkitä -- sanoi Sakariias\nmyös kreivin kuskille, -- kun herra ajoi minut ulos kävelemään ja\nantoi rahaa olueen...\n\n-- Eiköhän tuolle itselleenkin pistänyt päähän vähän kieltänsä\nkastaa? -- arveli Aapeli terävästi: -- sentähden se sinullekkin rahaa\nantoi ettei kateeksi kävisi. No mennään nyt.\n\nHän räpäytti silmiään merkitsevästi Sakariiakselle ja nyökäytti\npäätään erästä katua kohti.\n\n-- Mennään! -- toisti Sakariiaskin ja myös nyökäytti päätään samaan\nsuuntaan.\n\n-- Ihme ja kumma, kun ajaa ulos kävelemään! -- kähisi hän\nnaurahdellen partaansa.\n\nMiehet katosivat näkyvistä, mutta Anisja, ehdittyään lähimmäiseen\nkaturisteykseen, istahti aidan taa ojan varrelle odottamaan, mitä\ntuleman piti.\n\nOblomov kuulosteli ja odotti: kas nyt tarttui joku pikkuportin\nkellorenkaaseen ja samalla silmänräpäyksellä alkoi koira vimmatusti\nhaukkua ja riuhtoa ketjuaan.\n\n-- Kirottu koira! -- mutisi Oblomov kiristellen hampaitaan, tempasi\nlakkinsa, syöksyi portille, avasi sen ja melkein sylissään kantoi\nOlgan portaille.\n\nOlga oli yksin, Katja oli jäänyt odottamaan vaunuihin, vähän matkan\npäähän portilta.\n\n-- Oletko terve? Etkö olekkaan makuulla? Mikä sinua vaivaa? -- kyseli\nOlga pikaisesti riisumatta päältään saloppiaan ja tarkastellen\nOblomovia kiireestä kantapäähän, kun he olivat astuneet sisään\nkabinettihuoneeseen.\n\n-- Nyt olen terveempi, kurkkuni on jo ... melkein kokonaan ...\nparantunut, -- änkytti Oblomov koskettaen kaulaansa ja hiukan\nyskähtäen.\n\n-- Miksikäs et eilen tullut meille? -- kysyi Olga katsoen Oblomoviin\nniin läpitunkevasti silmiin ettei tämä osannut sanaakaan sanoa.\n\n-- Kuinkas sinä rohkenit, Olga, lähteä tällaiselle käynnille? --\nsopersi Oblomov kauhistuksissaan. -- Tiedätkö sinä, mitä sinä teet...\n\n-- Siitä puhumme perästäpäin! -- keskeytti neito kärsimättömästi. --\nMinä kysyin sinulta: mitä se merkitsee etten ole saanut sinua nähdä?\n\nOblomov oli vaiti.\n\n-- Sinä et ole ollut sairas; sinun kurkkusi ei ole ollut kipeä? --\nsanoi Olga ja hänen kulmakarvansa värähtivät.\n\n-- En ole ollut... -- vastasi Oblomov koulupojan äänellä.\n\n-- Sinä olet siis pettänyt minut! -- huudahti Olga kummastuksissaan\nkatsoen Oblomoviin. -- Minkätähden?\n\n-- Minä selitän kaikki sinulle, Olga, -- puolustihen Oblomov: --\ntärkeä syy on pakottanut minua olemaan poissa kaksi viikkoa ... minä\nolen peljännyt...\n\n-- Mitä olet peljännyt? -- kysyi neito istuutuen ja riisuen päältänsä\nsalopin ja hatun.\n\nOblomov otti ne käsiinsä ja asettaen sohvalle vastasi: -- Huhuja,\nilkeitä juoruja...\n\n-- Vaan sitä sinä et ole peljännyt etten minä ole saanut unta koko\nyönä, että olen pääni puhki miettinyt jumalaties mitä kaikkea ja\nollut vähällä tulla vuoteenomaksi sinun tähtesi? -- nuhteli Olga\ntutkivasti tarkastaen Oblomovia.\n\n-- Sinä et tiedä, Olga, mitä täällä minun sisässäni nykyään liikkuu,\n-- puhui Oblomov painaen sydäntään ja osoittaen päätään: -- minä olen\nkokonaan ikäänkuin tulen vallassa. Tiedätkö sinä, mitä on tapahtunut?\n\n-- Mitä sitten on tapahtunut? -- kysyi Olga kylmästi.\n\n-- Että kuinka pitkälle on huhu levinnyt sinusta ja minusta! Minä en\nole tahtonut tehdä sinua levottomaksi ja sentähden en ole näyttänyt\nsinulle silmiäni.\n\nJa Oblomov jutteli hänelle kaikki, mitä oli kuullut Sakariiakselta\nja Anisjalta, mainitsi keikarien keskustelusta ja lopetti sanomalla\nettä siitä asti ei hän saa unta öisin ja että hän ihmisten katseissa\naina näkee kysymyksiä ja nuhteita tai viekkaita viittauksia heidän\nlemmenkohtauksiinsa.\n\n-- Mutta mehän olemme päättäneet jo tällä viikolla ilmaista\nsalaisuutemme tädille, -- virkkoi Olga: -- ja silloin näiden juorujen\ntäytyy vaijeta...\n\n-- Niin, mutta minä en tahtoisi puhua tädille vielä tällä viikolla\nennenkuin kirje saapuu. Minä tiedän ettei hän kysy minulta\nrakkaudesta, vaan omaisuudesta ja menee yksityisseikkoihin, vaan\ntästä en minä voi hänelle mitään selkoa tehdä ennenkuin saan kirjeen\nasiamieheltäni.\n\nOlga huoahti.\n\n-- Jos en sinua tuntisi, -- puheli hän epätietoisesti: -- niin\njumalaties mitä voisin ajatella tästä kaikesta. Sinä olet peljännyt\ntuskastuttaa minua palvelijain juoruilla, mutta et ole pelännyt\ntuottaa minulle tuskaa! Minä lakkaan ymmärtämästä sinua.\n\n-- Minä olen luullut että heidän lörpöttelynsä saattaisi sinut\nmielenkuohuun. Katja, Martta, Siimon ja tuo Nikita pöllö, jumalaties\nmitä kaikkea ne meistä puhuvatkaan...\n\n-- Kyllä minä jo aikoja sitten tiedän mitä ne puhuvat, -- virkkoi\nOlga välinpitämättömästi.\n\n-- Kuinka sinä sen tiedät?\n\n-- Tiedänpähän vain. Katja ja hoitajattareni ovat aikoja sitten\nkertoneet siitä minulle, tiedustelleet sinusta ja onnitelleet minua...\n\n-- Onnitelleet ... herrajumala, onko se totta? -- kysyi Oblomov\nkauhistuksissaan. -- Mitäs olet heille vastannut?\n\n-- En mitään, olenhan vain kiittänyt toivotuksista; hoitajattarelleni\nolen lahjoittanut kirkkohuivin ja Katjalle olen ottanut\ntoimittaakseni ylkämieheksi erään sokerileipurin -- silläkin tytöllä\nse on oma romaaninsa...\n\nOblomov tuijotti Olgaan säikähtynein ja kummastusta ilmaisevin silmin.\n\n-- Sinähän olet käynyt meillä joka päivä, onhan siis aivan\nluonnollista että palvelijat pakisevat siitä, -- lisäsi Olga: --\nhehän sitä tietysti ensimmäiseksi alkavat puhua. Samoin on asianlaita\nSonitshkan suhteen: mikä se sinua sitten niin peloittaa?\n\n-- Se että tuota, mistä nämät huhut ovat tulleet? -- sanoi Oblomov\npitkäveteisesti.\n\n-- Ovatko ne sinusta sitten muka perättömiä? Tottahan ne ovat, eikö\nniin?\n\n-- Totta! -- toisti Oblomov epämääräisesti. -- Niin, lisäsi hän\nsitten: -- kyllähän sinä olet oikeassa, mutta minä en vain tahtoisi\nettä ihmiset tietäisivät meidän kohtauksistamme ja sentähden minä\npelkään...\n\n-- Sinä pelkäät ja vapiset kuin pikku poika... Minä en ymmärrä sinua!\nVarastamallako sinä minut viet vai miten?\n\nOblomovista tuntui pahalta ja epämukavalta; tyttö katseli häneen niin\ntarkkaavasti.\n\n-- Kuules, -- sanoi hän: -- tässä piilee joku valhe, jotakin on\nnurin... Tule likemmäs ja sano kaikki mitä sinulla on sydämmelläsi?\nSinä et ole voinut olla poissa niin monta päivää pelkästä\nvarovaisuudesta, vaan mikset sinä ole minulle kirjeissäsi ilmoittanut\nmiten kaikki on? Tiedäthän etten minä enää ole mikään lapsi eikä\nminua niin helposti pikkuasioilla peijata. Tunnusta siis, mitä kaikki\nmerkitsee?\n\nOblomov rupesi miettimään, suuteli sitten Olgan kättä ja huokasi\nraskaasti.\n\n-- Hyvä Olga, kuule, mitä minä luulen, -- virkkoi Oblomov: -- minun\nmielikuvitukseni on koko tämän ajan tullut niin läpisäikytetyksi\nnäistä kauhuista sinun tähtesi, minun aivoni ovat niin rääkätyt\nhuolien takia ja minun sydämmeni niin kipeytynyt milloin lupaavista,\nmilloin pettävistä toiveista ja odotuksesta, että koko minun\nelimistöni on joutunut täristyksiin ja niin tyrmistynyt että se\ntarvitsee jonkunaikaista rauhoittumista...\n\n-- Miksikäs se ei minulla sitten ole tyrmistynyt ja miksikäs minä\netsin viihdytystä ainoastaan sinun viereltäsi?\n\n-- Sinulla on nuoret, vahvat voimat, ja sinä rakastat avomielisesti\nja rauhallisesti, mutta minä... vaan sinä et tiedä, millä lailla minä\nsinua rakastan! sanoi Oblomov kyykistyen alas lattiaan ja suudellen\nOlgan käsiä.\n\n-- En tiedäkkään vielä oikein -- sinä olet niin kummallinen että\nminä ihan sotkeudun laskuissani: minulla sammuu sekä järki että\ntoivo ... kohta me lakkaamme ymmärtämästä toinen-toistamme ja silloin\nkäy huonosti!\n\nHe vaikenivat molemmat.\n\n-- Mitäs sinä olet tehnyt näinä päivinä? -- kysyi Olga ensi kerran\ntarkastaen silmillään huonetta. -- Ei sinulla ole täällä hyvä olla,\nnämät huoneet ovat liian matalat. Ikkunat ovat pienet, seinäpaperit\nvanhat... Missä sinulla vielä on huoneita?\n\nOblomov riensi näyttämään hänelle huoneustoansa sekoittaaksensa\nkysymyksen siitä, mitä hän oli tehnyt näinä päivinä. Sitten istuutui\nOlga sohvaan ja Oblomov asettui jälleen matolle hänen jalkojensa\njuureen.\n\n-- Niin, mitä sinä olet tehnyt näinä kahtena viikkona? kysyi Olga\nuudestaan.\n\n-- Lueskellut, kirjoitellut, ajatellut sinua...\n\n-- Oletko lukenut läpi minun kirjani? Miltäs ne tuntuvat? Minä otan\nne mukaani.\n\nOlga otti pöydältä yhden kirjoista ja katsahti ulospäin käännettyyn\nlehden sivuun: se oli kokonaan pölyyn peittynyt.\n\n-- Ethän sinä olekkaan lukenut! -- sanoi hän.\n\n-- Enhän minä, -- vastasi Oblomov.\n\nOlga katsahti vielä pehnattuja sänkytyynyjä, huoneessa vallitsevaa\nepäjärjestystä, pölyttyneitä ikkunoita ja kirjoituspöytää, siirsi\npaikaltaan muutamia pölynpeitossa viruvia papereita, pistää lipsautti\nkynän kuivettuneeseen mustepulloon ja jäi kummastuneena katsomaan\nOblomoviin.\n\n-- Mitäs sinä oletkaan tehnyt sillä-aikaa? -- kertasi hän. -- Et\nainakaan ole lukenut etkä kirjoittanut?\n\n-- En ole joutanut, -- alkoi Oblomov sopertaen selittää: -- kun\naamulla nousen ylös, niin silloin siivoavat huoneita ja häiritsevät,\nsitten alkavat neuvottelut, mitä päivälliseksi valmistetaan, sitten\ntulevat talonväen lapset ja pyytävät tarkastamaan laskuesimerkkejään\nja siinä samassa on jo päivällinen valmis. Päivällisen jälkeen\ntaas ... niin, milloin sitä ehtisi lukea?\n\n-- Sinä olet nukkunut päivällisen jälkeen! -- lausui Olga niin\nvakuuttavasti että Oblomov hetkisen epäiltyään hiljaa myönsi:\n\n-- Niin, nukkunut olen...\n\n-- Ja minkätähden?\n\n-- Sentähden etten huomaisi ajan kulkua, kun sinä et ole kanssani,\nsillä elämä ilman sinua, oi Olga, on niin ikävä ja sietämätön...\n\nOblomov vaikeni, mutta Olga katsoi häneen ankarasti.\n\n-- Ilja! -- lausui hän totisesti. -- Muistatko, kuinka minä siellä\nhuvila-puistossa, kun sinä olit sanonut että sinussa oli elämä\nsyttynyt ja olit vakuuttanut että minä olin sinun elämäsi päämäärä\nja ihanne, ja otit minua kädestä sanoen että se oli nyt sinun --\nmuistatko, kuinka minä silloin annoin sinulle suostumukseni?\n\n-- Kuinkas sellaista voisi unhoittaa? Sehän onkin muuttanut koko\nminun entisen elämäni! Etkös näe, kuinka onnellinen minä olen?\n\n-- En, en näe; sinä olet pettänyt minut, -- sanoi Olga kylmästi: --\nsinä olet jälleen luisumassa alaspäin...\n\n-- Pettänytkö? Eikö sinusta ole synti sitä sanoa? Minä vannon\nJumalan nimessä että heti paikalla olisin valmis tähtesi syöksymään\npohjattomaan syvyyteen...\n\n-- Niin, jos se pohjaton syvyys olisi tuossa, juuri sinun jalkaisi\nalla ja tässä silmänräpäyksessä, -- keskeytti neito: -- vaan jos\nhetki lykättäisiin kolmeksi päiväksi, niin sinä jo muuttaisit mielesi\nja peljästyisit, varsinkin jos Sakariias tai Anisja alkaisivat siitä\nlörpötellä. Tämä tällainen ei ole rakkautta!\n\n-- Epäiletkö sinä minun rakkauttani? -- lausui Oblomov tulisesti. --\nLuuletko että vitkastelen pelosta vain itseni enkä sinun tähtesi?\nEnkö minä suojele kuin muuri sinun nimesi pyhyyttä, enkö minä valvo\nja vartioi kuin äiti etteivät juorut sinua julkeaisi koskettaa... Ah\nOlga! Vaadi minulta todistuksia! Minä todistan sinulle mitä ennenkin\nolen sanonut, että jos sinä voisit tulla jonkun toisen kanssa\nonnellisemmaksi, niin minä ilman nurinaa luovuttaisin oikeuteni\nhänelle. Ja jos täytyisi kuolla sinun tähtesi, niin minä riemulla\nkuolisin! -- lopetti Oblomov kyyneleet silmissä.\n\n-- Sellaista ei tarvita, ei kukaan sitä vaadi! Mitä minä sinun\nelämästäsi ottaisin? Tee sinä vain, mitä asiaan kuuluu. Ne ovat\nviekkaitten ihmisten vehkeitä nuo -- tarjota uhreja, joita ei tarvita\ntai joita on mahdoton toteuttaa päästäkseen tekemästä sitä, mikä on\ntarpeellista. Sinä et ole viekas -- tiedänhän sen, mutta...\n\n-- Sinä et tiedä, kuinka paljon terveyttä ne ovat minulta vieneet\nnämät lemmenkuohut ja huolet! -- pitkitti Oblomov. -- Siitä asti\nkuin sinut tunnen en minä ajattele mitään muuta kuin sinua... Ja\nvielä nytkin, minä toistan sen, olet sinä minun päämääräni, sinä\nyksistään. Minä kuolisin heti paikalla ja tulisin hulluksi, jos ei\nsinua olisi minun kanssani! Minä hengitän, katson, ajattelen ja\ntunnen nyt ainoastaan sinun kauttasi. Miksi siis kummastelet että\nniinä päivinä, joina en sinua näe, minä nukahdan ja menen alaspäin?\nMinulle on kaikki vastenmielistä ja ikävää, minä olen kuin kuollut\nkone, joka käyn ja liikun enkä tiedä, mitä teen. Sinä olet tämän\nkoneen liikkeellepaneva voima ja tuli! puhui hän nousten polvilleen\nja oikaisten vartalonsa suoraksi.\n\nHänen silmänsä säteilivät kuin ennen puistossa ja niistä loisti\njälleen ylpeyttä ja tahdon voimaa. -- Minä olen heti valmis menemään,\nmihin sinä käsket, tekemään mitä sinä tahdot. Minä tunnen eläväni,\nkun sinä minuun katsot, kun sinä puhut ja laulat...\n\nAnkaran miettiväisesti oli Olga kuunnellut näitä Oblomovin\nlemmenhimon purkauksia.\n\n-- Kuule Ilja, -- sanoi hän sitten: -- minä uskon sinun rakkauteesi\nja omaan vaikutusvoimaani sinun ylitsesi. Vaan miksi sinä säikyttelet\nminua tuolla epävarmuudellasi ja saatat minut epäilyksiin? Minä olen\nsinun päämääräsi, vakuutat sinä, vaan sinä kuljet sitä kohti niin\narasti ja hitaasti, ja sinulla on vielä pitkälti kuljettavaa. Sinun\ntäytyy nousta minua korkeammalle, tätä minä sinulta odotan! Minä\nolen nähnyt onnellisia miehiä, kuinka he rakastavat, -- lisäsi hän\nhuoaisten: -- heissä kaikki kiehuu eikä heidän levollisuutensa ole\nsinun levollisuutesi kaltainen, eivät he paina alas paitansa, vaan\nkulkevat silmät auki toimeliaina ja tuskin nukkuen. Mutta sinä...?\nei, ei tämä ole sennäköistä kuin tässä asuisi rakkaus ja kuin minä\nolisin sinun elämäsi päämääränä...\n\nJa epäillen pudisti Olga päätänsä.\n\n-- Sinä! oi sinä! ... saneli Oblomov jälleen suudellen neidon käsiä\nja rimpuillen hänen jaloissaan. -- Sinä yksin! Hyvä jumala tätä onnen\ntunnetta! -- hoki hän kuni houreissa. -- Ja sinä luulet että olisi\nmahdollista sinut pettää ja nukahtaa tällaisen herätyksen jälkeen ja\nolla tulematta sankariksi! Te saatte nähdä, sinä ja Andrei, -- jatkoi\nhän silmäillen ympärilleen innostunein silmin: -- kuinka korkealle\nmiehen voi nostaa sellaisen naisen rakkaus kuin sinä! Katso, katso\nminuun: enkö minä ole noussut, enkö minä elä tällä hetkellä?\nLähtekäämme täältä ulos! Pois, pois! Minä en voi silmänräpäystäkään\njäädä tänne, minä tukehdun -- täällä on iljettävä ilma! -- puhui hän\nteeskentelemättömällä inholla katsahtaen ympärilleen. -- Anna minun\nelää tänään loppuun asti tällä tunteella... Ah, jospa tämä sama tuli,\njoka minua nyt polttaa, polttaisi minua huomennakin ja aina ja iäti!\nVaan kun sinua ei ole läsnä -- niin minä sammun ja vaivun alas.\nNyt minä olen virvonnut eloon, nyt olen noussut. Minusta näyttää\nettä minä ... oi Olga, Olga! -- Sinä olet kaikkia kauniimpi koko\nmailmassa, sinä olet naisista ensimmäinen, sinä ... sinä...\n\nOblomovin kasvot painuivat Olgan kättä vasten ja hän jäi\ntunnottomana polvilleen. Sanat eivät enää ottaneet lähteäkseen\nsuusta. Hän puristeli neidon kättä vasten sydäntänsä, hillitäksensä\nliikutustansa, loi Olgaan himoitsevan, kostean katseensa ja jäi\nliikkumattomaksi.\n\n\"Hellä ja lempeä hän on!\" ajatteli Olga, mutta ei kuten ennen\nkesällä, vaan huokaisten raskaasti ja vaipuen syviin mietteisiin.\nSitten hän säpsähti ja sanoi lempeästi:\n\n-- Minun on aika jo lähteä!\n\nOblomov tuli silmänräpäyksessä tuhtoihinsa:\n\n-- Herrajumala, oletko sinä täällä? Minun luonani? -- änkytti hän ja\nhänen innostunut katseensa muuttui araksi vilkuilemiseksi syrjään\neivätkä hehkuvat lauseet enää singahdelleet hänen huuliltaan.\nKiireesti tempasi hän Olgan hatun ja salopin ja tahtoi hädän touhussa\npistää salopin hänen päähänsä.\n\nOlga purskahti nauramaan.\n\n-- Älä pelkää minun tähteni, -- rauhoitteli hän: -- tätini on\nmatkustanut pois koko päiväksi ja kotona eivät tiedä minun olevan\npoissa muut kuin lastenhoitajatar ja Katja. Tule minua nyt saattamaan.\n\nJa hän ojensi kätensä Oblomoville ja kulki koiran vimmatusti\nhaukkuessa ja riuhtoessa ketjujaan hätäilemättä ja levollisesti pihan\npoikki ylpeän-itsetietoisena viattomuudestaan, nousi vaunuihin ja ne\nvierivät pois.\n\nMutta ikkunoista talonväen puolelta kurkisteli muutamia päitä, ja\nnurkan takaa aidan raosta tirkistelivät Anisjan silmät.\n\nHeti kun vaunut olivat kääntyneet, toiselle kadulle, tulla touhusi\nAnisja kotiin ja sanoi että hän oli juossut koko torin ympäri, vaan\nparsajuuria ei missään näkynyt. Sakariias palasi vasta kolmisen\ntunnin kuluttua ja nukahti sitten yhteenperään moneksi vuorokaudeksi.\nOblomov asteli kauvan edestakaisin huoneessansa tuntematta jalkoja\nallansa ja kuulematta omia askeleitansa. Hänestä tuntui aivankuin\nolisi hän kävellyt noin kolme kyynärää yläpuolella lattian pinnan.\n\nHeti kun vaunurattaiden narina lumella oli lakannut kuulumasta hänen\nkorviinsa ja hänen elämänsä helmi vaunujen mukana vierinyt pois --\nkatosi hänen rauhattomuutensa, hänen päänsä nousi pystyyn, hänen\nselkänsä suoristui, kasvoihin palasi innostuksen loisto ja silmät\nkiiltelivät kosteina onnesta ja liikutuksesta. Ja koko elimistöön\nvalahti omituista lämpöä, tuoreutta ja reippautta. Ja jälleen,\nniinkuin ennenkin, syttyi hänessä yhtäkkiä halu päästä kaikkialle;\nsekä ulkomaille Stolzin luo että Olgan kanssa maalle, vainioille ja\nlehtoihin, halu yksiintyä omaan huoneeseensa, syventyä työhön, halu\nmatkustaa Rybinskin satamaan Volgan rannalle, halu saattaa Olgaa\nkoko matkan kotiin, halu lukea juuri ilmestyneen uuden kirjan, josta\nkaikki puhuvat ja ajaa oopperaan -- kaikki samana päivänä...\n\nNiin, tänään oli Olga hänen luonansa ja nyt hän vuorostaan menee\nOlgan luo, ja sitten he menevät yhdessä oopperaan. Kuinka rikas\nonkaan tämä päivä! Kuinka helppoa onkaan hengittää tässä elämässä,\nOlgan ilmapiirissä, hänen neitseellisen loisteensa säteissä, hänen\nraittiiden voimainsa, hänen nuoren, hienon, syvän ja terveen järkensä\nläheisyydessä! Ja Oblomov käveli aivankuin lentäen ilmassa, hänestä\ntuntui ikäänkuin joku olisi häntä kannellut pitkin huonetta. --\nEteenpäin, käy eteenpäin! -- sanoo Olga: -- korkeammalle, nous'\nkorkeammalle, aina sille huipulle, jossa nais-hellyyden ja nais-sulon\nvoima kadottaa oikeutensa ja jossa alkaa miehen valtakunta!\n\nKuinka selvästi näkeekään Olga elämän! Kuinka lukeekaan hän tästä\nviisauden kirjasta oman elämänpolkunsa ja vaistollaan viittaa\nhänellekkin tietä! Molempain elämät juoksevat kuni kaksi virtaa\nyhteen, ja hän, Oblomov on sen virran suuntaaja, johdattaja!\n\nOlga huomaa hänen voimansa ja kykynsä, hän tietää, kuinka paljon\nhän voi saada aikaan ja odottaa nöyrästi hänen valtiuttaan.\nIhmeellinen on Olga! Ei hän vähistä hämmästy, ei hän ole arka, hän\non yksinkertainen, mutta päättäväinen nainen, luonnollinen kuin itse\nelämä!\n\n-- Todentotta, kuinka täällä on inhoittavaa! -- lausui Oblomov\nääneen, katsellen ympärilleen. -- Ja tuo enkeli laskeusi tähän\nikävään liejuun ja pyhitti sen ilmestymisellään!\n\nHän katsoi viehtymyksellä sitä tuolia, jolla Olga oli istunut ja\nyhtäkkiä hänen silmänsä välähtivät: laattialla, tuolin juurella,\nhuomasi hän pienoisen hansikkaan.\n\n-- Pantti! Se on hänen kädestänsä tämä on hyvä enne! Oo! ... --\nohkaisi hän intohimoisesti, likistäen hansikkaan huuliansa vasten.\n\nSamalla kurkisti emäntä ovesta ehdottaen katsomaan palttinakangasta,\njota oli tuotu myötäväksi ja kysyen, eikö tarvita?\n\nMutta Oblomov kiitti häntä kuivasti, ei huolinut vilkaista edes\nkyynäspäihinkään ja pyysi kieltäytyen anteeksi, sanoen että hänellä\noli paljon työtä niin ettei mitenkään joutanut. Sitten vaipui hän\nmuistelemaan kesä-aikoja, kävi läpi kaikki yksityisseikat, muisteli\njokaista puuta, pensasta ja penkkiä, jokaista lausuttua sanaa ja teki\nsen huomion että kaikki oli nyt suloisempaa kuin silloin, jolloin hän\noli sitä nauttinut.\n\nHän ei voinut enää lainkaan hillitä riemuaan, vaan laulaa hyrähteli\nitsekseen, puhutteli lempeästi Anisjaa ja laski leikkiä siitä\nettei tällä vielä ollut lapsia sekä lupautui ristikummiksi kunhan\nvain lapsi syntyy. Pikku Màshan kanssa nosti hän sellaisen hälinän\nhuoneessaan että emäntä kurkisti sisään ja ajoi Màshan kotiinsa\nhäiritsemästä hyyryläisen \"työtä\".\n\nLoppupuolella päivää nousi tämä hurmaus ylimmilleen. Oblomov\noli Olgan luona, Olga oli iloisella tuulella ja lauloi, sitten\nhe kuuntelivat myös laulua oopperassa, sitten joi Oblomov teetä\nIljinskin luona, ja teenjuonnin jälkeen syntyi hänen sekä tädin,\nparoonin ja Olgan välillä niin sydämmellinen ja vilpitön keskustelu\nettä Oblomov tunsi itsensä täydellisesti jäseneksi tässä pienessä\nperheessä.\n\nEipä siis tarvinnut enää yksin elää, eipä elämä enää turhaan kulunut,\nvaan olipa hänellekin nyt oma sopukkansa, jossa oli valoisaa,\nlämmintä ja suloisaa olla!\n\nEi hän malttanut edes yötänsäkään nyt oikein nukkua, vaan lueskeli\nOlgan lähettämiä kirjoja ja sai läpiluetuksi kokonaista puolitoista\nosaa.\n\n\"Huomenna täytyy kirjeen vihdoinkin saapua maalta\", ajatteli hän ja\nhänen sydämmensä sykähteli riemusta ... sykähteli riemusta...\n\n\n\n\n8.\n\n\nSeuraavana päivänä löysi Sakariias, siivotessaan huonetta,\nkirjoituspöydältä pienen naishansikkaan, tarkasteli sitä hyvän aikaa\nkäsissään, naurahti ja antoi sitten Oblomoville.\n\n-- Onpa tainnut unehtua Iljinskajan neidiltä, -- virkkoi hän.\n\n-- Sinä piru! -- karjasi Ilja Iljitsh repäisten hansikkaan hänen\nkädestään. -- Älä valehtele! Kuinka se voisi olla Iljinskajan\nneidiltä? Tämä on unohtunut ompelijattarelta, joka ajoi tänne\nmakasiinista ottamaan mittaa minun paidoistani. Kuinka sinä\nuskallatkin semmoista keksiä!\n\n-- Miksi te minua piruksi sanotte? En minä sitä ole keksinyt! Tuolla\ntalonväen puolellakin jo puhuvat...\n\n-- Mitä puhuvat? -- kysyi Oblomov.\n\n-- Että kuulemma Iljinskajan neiti piikatytön kanssa on täällä\nkäynyt...\n\n-- Jumala siunatkoon! -- huudahti Oblomov kauhistuksissaan. -- Mutta\nmistä kummasta he tuntevat koko Iljinskajan neitiä? Sinäkö se tai\nAnisjako on hänestä lörpötellyt...\n\n-- Yhtäkkiä pistihen Anisjan pää esiin etehisen puoleksi-avatusta\novesta.\n\n-- Etkö sinä häpeä, Sakariias Trofimitsh, tyhjiä siellä lavertamasta?\nElkää kuunnelko häntä, herra kulta, -- sanoi hän: -- ei kukaan ole\npuhunut eikä mistään tiedä, sen vannon Kristuksen kautta...\n\n-- No ole nyt vähemmällä! -- kahahti Sakariias hänelle vastaan\nhuiskauttaen eukkoa kyynäspäällään rintaan. -- Mitä sinä tukit\nnokkaasi sinne, missä sinua ei kysytä!\n\nAnisja katosi. Oblomov uhkasi molemmilla nyrkeillään Sakariiasta\nja nykäsi sitten kiivaasti oven auki talonväen puolelle. Agata\nMatvejevna istui lattialla ja kaiveli turkiksia vanhasta arkusta;\nhänen ympärillään virui läjittäin riepuja, pumpulivanuketta, vanhoja\nvaatteita, nappeja ja nahkakaistaleita.\n\n-- Kuulkaas emäntä, -- lausui Oblomov lempeästi, vaikka\nmielenkuohussa: -- minun palvelijani lörpöttelevät kaikellaista\nroskaa; elkää te jumalantähden heitä uskoko!\n\n-- En minä mitään ole kuullut, -- sanoi emäntä. -- Mistä he sitten\nlörpöttelevät?\n\n-- Siitä eilisestä vieraskäynnistä, -- jatkoi Oblomov: -- he puhuvat\nettä muka eräs neiti on täällä käynyt...\n\n-- Mitäpä se meihin kuuluu, ketä hyyryläisten luona kulkee! -- arveli\nemäntä.\n\n-- Niin, olkaa hyvä elkääkä uskoko -- se on kerrassaan panettelua! Ei\nmitään neitiä ole ollut, minun luonani kävi vain eräs ompelijatar,\njoka valmistaa paitoja. Hän tuli ottamaan mittaa...\n\n-- Mistäs te tilaatte paitanne? Kuka teille ompelee? -- kysyi emäntä\nvilkkaasti.\n\n-- Ranskalaisesta makasiinista...\n\n-- Näyttäkääs minulle sitten kun tuovat; minulla on näet tiedossa\nkaksi ompelutyttöä, jotka tekevät niin hienoa työtä ettei mikään\nranskatar tee parempaa. Minä olen nähnyt näytteitä, kun he ompelivat\nkreivi Metlinskille eikä kukaan valmista hienompia paitoja. Ei nuo\npaidat, joita te nyt käytätte, mihinkään niiden rinnalla kelpaa.\n\n-- Hyvä, hyvä, minä panen muistiini. Mutta elkää te jumalantähden\nvain luulko, että täällä olisi käynyt mitään neitiä...\n\n-- Mitäpä se minua koskee, kuka hyyryläisen luona kulkee! Vaikkapa\nhyvinkin kulkisi neitejäkin...\n\n-- Ei, ei! -- kielsi Oblomov jyrkästi. -- Herranen aika! -- se neiti,\njosta tuo Sakariias lörpöttää, on äärettömän iso ja paksu ruumiiltaan\nja puhuu korkealla basso-äänellä, vaan tämä, nimittäin ompelijatar,\nkuulitte kai, kuinka hienolla äänellä hän puhui: hänellä on oikein\nihmeellinen ääni. Olkaa siis niin hyvä elkääkä suinkaan luulko...\n\n-- Mitä se meihin kuuluu? -- toisti yhä emäntä, kun Oblomov jo oli\npoismenossa. -- Mutta elkäähän vain unhoittako, kun tulee tarvis\npaitoja ommelluttaa, sanomasta minulle, sillä ne minun tuttuni\ntekevät niin hienoa työtä ... sen toisen tytön nimi on Elisabet ja\nsen toisen Maria Nikolavna.\n\n-- Hyvä, hyvä, kyllä muistan, mutta elkää te vain luulko että\nminä ... olkaa niin hyvä...\n\nJa Oblomov vetäysi kamariinsa, pukeutui ja ajoi sitten Olgan luo.\n\nPalattuaan illalla kotiin, löysi hän huoneensa pöydältä odotetun\nkirjeen, joka oli tullut maalta hänen asiamieheltään ja naapuriltaan.\nHän riensi lampun luo, luki kirjeen läpi -- ja hänen kätensä\nvaipuivat hervottomina alas.\n\n\"Pyydän nöyrimmästi uskomaan luottamustoimen toiselle henkilölle\n(niin kirjoitti naapuri), sillä minulle on karttunut niin paljon\nasioita etten suoraan sanoen voi ottaa huolekseni teidän maatilanne\nhoitoa. Kaikista parhainta on että itse saavutte tänne ja vielä\nparempi että itse asetutte asumaan maatilallenne. Teidän tiluksenne\novat hyvät, mutta kokonaan hunningolle heitetyt. Ennenkaikkea täytyy\nhuolellisemmin järjestää päivätyöt ja verot, vaan sitä on mahdoton\ntehdä ilman isäntää: talonpojat ovat hemmoteltuja eivätkä tottele\nuutta kylänvanhinta, entinen taas on epärehellinen ja häntä tulee\npitää silmällä. Tulojen määrää on mahdoton arvioida. Nykyisen\nepäjärjestyksen vallitessa saanette tuskin enempää kuin kolme\ntuhatta ja senkin vain jos itse olette läsnä. Minä lasken tuloja\nainoastaan viljasta, sillä veronmaksajista ei ole suuria toiveita:\nne täytyy ottaa käsiinsä ja ottaa selko rästeistä -- tähän tarvitaan\nkaikkiaan noin kolme kuukautta. Vilja on tänä vuonna hyvää ja hyvässä\nhinnassa, ja maalis- tai huhtikuussa saatte te rahat, jos itse olette\ntarkastamassa myöntiä. Vaan nyt ei ole puhdasta rahaa kopeikkaakaan.\nMitä koskee tien ehdotusta Verhljovon kautta ja sillanrakennusta,\nniin olen minä, koska en ole teiltä saanut vastausta pitkään aikaan,\njo päättänyt yhdessä Odontsovin ja Belovodovin kanssa suunnata tien\nmeidän luota Neljkin kylään, niin että siis Oblomofka jääpi kauvas\nsyrjään. Lopuksi uudistan pyyntöni olemaan niin hyvä ja saapumaan\nniin pian kuin mahdollista: noin kolmessa kuukaudessa ehtii saada\ntietoonsa, mitä voi toivoa tulevasta vuodesta. Meillä on täällä\nkohta vaalit, ettekö haluaisi tulla äänestetyksi kihlakunnan\nsovintotuomariksi? Kiiruhtakaa siis. Teidän talonne on sangen huono\n(oli lisätty kirjeen loppuun). Minä olen käskenyt karjapiian, entisen\nhevosrengin ja kahden vanhanpiian siirtyä sieltä pirtin puolelle\nasumaan, sillä olisi ollut vaarallista jäädä kauvemmaksi sen katon\nalle.\"\n\nKirjeen oheen oli liitetty muistiinpanolippu, kuinka monta\nlästineljännestä viljaa oli korjattu, kuinka paljon jauhettu, kuinka\npaljon aittoihin ammennettu, kuinka paljon oli määrätty myötäväksi ja\nmuita samankaltaisia taloudellisia yksityisseikkoja.\n\n\"Ei kopeikkaakaan rahaa -- kolme kuukautta -- itse saapua --\njärjestää talonpoikain työt -- ottaa selkoa tuloista -- vaalit\" --\nkaikki nämät tiedonannot saartivat nyt kuni aaveet Oblomovin. Hän\nsäpsähti ikäänkuin olisi ollut metsässä pimeänä yönä, kun jokaisen\npensaan ja puun juurella näyttää piilevän ryöväri, ilkiö tai peto.\n\n-- Mutta tämähän on hirveä häpeä: minä en siihen alistu! -- hoki hän\nitsekseen koettaen tutustua näihin aaveisiin niinkuin pelkurikin\nrypistettyjen silmäkulmiensa alta siristää silmänsä päin kummituksia\ntuntien ainoastaan karmivaa kylmää sydämmessään ja heikkoutta\nkäsissään ja jaloissaan.\n\nMitä kaikkea olikaan hän toivonut, Oblomov parka! Hän oli luullut\nettä kirjeessä tulisi tarkalleen sanotuksi, kuinka paljon tuloja hän\non saava ja tietysti, mikäli mahdollista, enin määrä, esimerkiksi\nnoin kuusi, seitsemän tuhatta ruplaa; hän oli luullut että talo\nvielä on siksi hyvä että siinä hätätilassa voi asua siihen asti\nkuin uusi rakennetaan, ja lopuksi että asiamies lähettää hänelle jo\nheti kolmisen, nelisen tuhatta -- sanalla sanoen: hän oli luullut\nkirjeessä kohtaavansa sitä samaa elämän iloa, leikkiä ja lempeä, mitä\noli lukenut Olgan silmistä ja kirjelipuista.\n\nHän ei enää tuntenut leijuvansa yläpuolella lattian pintaa, ei\nlaskenut enää leikkiä Anisjan kanssa, ei riehunut täynnänsä onnen\ntoiveita -- ne täytyi nyt lykätä syrjään kolmeksi kuukaudeksi. Tai\nei! Kolmessa kuukaudessa ehtii hän ainoastaan saada asioistansa\nselvän, mutta häät...\n\n-- Häitä ei voi ennemmin kuin vuoden päästä edes ajatellakkaan! --\nlausui hän ääneensä peljästyneenä. Niin, niin, vasta vuoden päästä,\nei ennen! Hänen täytyy vielä saada korjaussuunnitelmansa valmiiksi,\ntäytyy sopia rakennusmestarin kanssa, sitten... sitten vasta...\n\nOblomov huokasi.\n\n\"Nyt täytyy ripeästi ryhtyä toimeen!\" välähti hänen aivoissaan, mutta\nhän työnsi luotansa tämän ajatuksen.\n\n\"Kuinka se on mahdollista? Jos ei kaikki tule määräaikanaan\nsuoritetuksi, jos asiat käyvät huonosti, silloin pannaan toimeen\nuloshaku ja -- Oblomovin nimi, tähän asti niin puhdas ja tahraton,\ntulee... Herra varjelkoon! Jää hyvästi silloin rauha ja ylpeys ...\nei, se ei saa tapahtua! Se ei saa tapahtua että minun omaisuuteni\njoutuisi muiden käsiin, noiden muiden, jotka juoksevat ja puuhaavat\nkuin paholaisen riivaamat edes nukkumatta milloinkaan. Niin,\nvelkautuminen -- se on paholainen, se on piru, jota ei millään saa\npoisajetuksi paitsi rahalla.\"\n\nOn tosin olemassa sellaisia uhmareita, jotka elävät koko ikänsä\nmuiden kustannuksella, koppovat kouriinsa oikealta ja vasemmalta ja\nnuolevat vain suutansa. Mutta kuinka voivat he nukahtaa rauhallisesti\npäivällisen jälkeen -- sitä en minä ymmärrä? Velat? Niiden\nseurauksethan ovat joko loppumaton työnvaiva kuin rangaistusvangilla\ntai kunniansa menettäminen.\n\nJos panttaisi koko maatilan? Vaan eikö siinäkin tule sama velka ja\nvielä ankarampi ja armottomampi? Maksa pois vain joka vuosi -- ja\nelatukseen ei jää hyrrääkään.\n\nVielä siis yhdeksi vuodeksi on onnen aika lykkäytynyt! ... \"Oblomov\nvoihkaili sairaaloisesti ja yritti jo vyörähtää vuoteelleen, mutta\nhavahtui samassa äkkiä ja nousi ylös.\" Mitä olikaan Olga puhunut?\nKuinka olikaan hän vedonnut häneen kuin mieheen, jonka voimiin voi\nluottaa! Hän odottaa, kuinka hän, Oblomov on menevä eteenpäin ja\nnouseva siihen korkeuteen, josta ojentaa kätensä Olgalle johdattaen\nhäntä kanssansa ja näyttäen hänelle tietä. Niin, niin! Mutta mistä\nalkaa?\n\nHän mietti ja hautoi, iski sitten yhtäkkiä itseänsä otsaan ja läksi\ntalonväen puolelle.\n\n-- Onko veljenne kotona? -- kysyi hän emännältä.\n\n-- Kotona se on, mutta meni jo maata.\n\n-- Pyytäkää siis häntä huomenna minun luokseni, -- sanoi Oblomov: --\nminun täytyy häntä välttämättä tavata.\n\n\n\n\n9.\n\n\nSeuraavana päivänä astui veli sisään samalla tavalla kuin ennenkin,\nistuutui yhtä varovasti tuoliin, pisti kädet hihoihin ja odotti mitä\nIlja Iljitshillä oli sanottavaa.\n\n-- Minä olen saanut sangen ikävän kirjeen maalta vastaukseksi\nlähetettyyn valtakirjaan -- muistatteko? -- lausui Oblomov. -- Tässä\nse on, vaivautukaa lukemaan.\n\nIvan Matvejevitsh otti kirjeen ja silmäili tottuneesti läpi sen rivit\nsamalla kun kirje hiukan vapisi hänen sormissaan. Luettuaan pani hän\nkirjeen pöydälle ja piiloitti kädet selkänsä taa.\n\n-- Kuinkas te arvelette että mitä nyt on tehtävä? -- kysyi Oblomov.\n\n-- Teitä neuvotaan matkustamaan sinne itse, -- virkkoi Ivan\nMatvejevitsh -- Mitäpäs siinä: sinne on tuhat-kaksisataa virstaa,\njumalatiesi millaista matkaa! Vaan viikon päästä asettuu keli,\nsilloinhan voisitte lähteä.\n\n-- Minä olen aivan vieraantunut matkustamisesta ja varsinkin\ntalvisaikaan, totta puhuen, olisi se minulle vaikeata, eikä tässä\noikein haluttaisikaan... Ja sitäpaitsi kävisi kovin ikäväksi olla\nyksikseen maalla...\n\n-- Onkos teillä paljonkin veronalaisia talonpoikia? -- tiedusti Ivan\nMatvejevitsh.\n\n-- Niin ... en tiedä ... en ole ollut siellä pitkiin aikoihin.\n\n-- Se täytyy tietysti ensin tietää, kuinkas sitä muuten voi saada\nselkoa, kuinka paljon olette tuloja saapa.\n\n-- Niin, kyllähän sitä täytyisi tietää, -- toisti Oblomov: -- Sitä se\nnaapurikin kirjoittaa, vaan sehän tässä on, kun asia on sattunut näin\ntalven tullen...\n\n-- Paljoksikos te arvioitte veroja?\n\n-- Verojako? Niitä kai on ... vaan odottakaahan, minulla on luettelo\njossakin ... Stolz se sen silloin toimitti, vaan näkyy olevan nyt\nvaikea löytää, mihin lienee Sakariias pistänyt. Kyllä minä näytän\nsitten ... niitä taisi olla kolmekymmentä ruplaa savulta.\n\n-- Entä millaisia teidän talonpoikanne ovat? Kuinka he elävät? --\nkyseli Ivan Matvejevitsh. -- Ovatko rikkaita vai ruti-köyhiä? Ja\nmillaiset ovat päivätyöt?\n\n-- Kuulkaahan, -- sanoi Oblomov lähestyen häntä ja tarttuen häntä\nluottavaisesti kiinni molemmin käsin virkatakin liepeistä. Ivan\nMatvejevitsh nousi sukkelasti ylös, mutta Oblomov istutti hänet\npaikalleen. -- Kuulkaahan, -- toisti hän katkonaisesti miltei\nkuiskaamalla: -- minä en ymmärrä, mitä on päivätyö, mitä on maatyö,\nmitä merkitsee köyhä ja mitä rikas talonpoika! Minä en tiedä, mitä\nmerkitsee lästineljännes ruista tai kauraa, mitä sillä on hintana,\nmissä kuussa mitäkin kylvetään tai leikataan, mitenkä ja milloin\nmyönti tapahtuu. Minä en tiedä, olenko minä rikas vai köyhä, tulenko\nminä vuoden perästä varakkaaksi vai keppikerjäläiseksi -- minä\nen tiedä kerrassa mitään! -- lopetti hän alakuloisesti päästäen\nunivormun liepeet käsistään ja astuen pois Ivan Matvejevitshin\nedestä: -- puhukaa siis te ja neuvokaa minua aivankuin pientä lasta...\n\n-- Kuinkas te nyt niin, täytyyhän sitä tietysti tietää, muuten\non mahdotonta suorittaa asioitaan, -- virkkoi Ivan Matvejevitsh\nnöyränpilkallisesti, vieden toisen käden selkänsä taa, vaan toisen\ntyöntäen poveensa. -- Tilanomistaja on velvollinen tietämään, mitä\nkuuluu maan hoitoon -- puhui hän opettavasti.\n\n-- Vaan minäpä kun en tiedä. Opettakaa minua, jos voitte!\n\n-- Minä en ole itse ollut näissä asioissa, vaan pitää neuvotella\nasiantuntijain kanssa. Tuossa kirjeessähän teille kirjoitetaan, --\njatkoi Ivan Matvejevitsh osoittaen keskisormensa kynnellä erästä\nriviä kirjeessä: -- että olisitte mukana vaaleissa -- sehän sopisi\nmainiosti! Eleskeleisitte siellä ja palveleisitte kihlakunnan\noikeudessa ja oppisitte sillävälin tuntemaan taloudellisia asioita.\n\n-- Minä en tiedä, mitä se on -- kihlakunnan-oikeus, mitä siinä\ntehdään ja kuinka siinä palvellaan! -- virkkoi Oblomov jälleen\navomielisesti, vaan puoliääneen, ja työntyi ihan Ivan Matvejevitshin\nnenään kiinni.\n\n-- Kyllä te siihen totutte. Tehän olette palvellut täällä virastossa:\ntoimi on joka paikassa sama, ainoastaan muodoissa tulee vähäinen\neroitus. Joka paikassa on ohjekäskyjä, tiedonantoja, pöytäkirjoja...\nJos olisi näppärä kirjuri, niin mitäs huolta teillä silloin olisi?\n-- kirjoitella alle vain, ei mitään muuta. Jos tiedätte, kuinka\nvirastoissa asiat tavallisesti suoritetaan, niin...\n\n-- Minä en tiedä, kuinka asiat suoritetaan virastoissa, -- sanoi\nOblomov yksitoikkoisesti.\n\nIvan Matvejevitsh loi Oblomoviin kaksinkertaisen silmäyksensä ja\nvaikeni.\n\n-- Lienette kai ainakin kaikki lakikirjat lukenut? -- huomautti hän,\nkuten tuonoin, nöyränpilkallisesti.\n\n-- Lakikirjat!--äänsi Oblomov katkerasti, vaan ei sanonut enempää.\n\nOlihan liikaa ja tarpeetonta paljastaa itseänsä sielunsa pohjaan asti\nalemman virkamiehen edessä!\n\n\"En minä toki tunne lakikirjojakaan\", pyöri hänen kielellään, mutta\nsanat eivät lähteneet suusta, vaan puhkesivat ainoastaan surulliseen\nhuokaukseen.\n\n-- Suvaitseisitte kuitenkin ryhtyä johonkin toimenpiteeseen, --\nlisäsi Ivan Matvejevitsh ikäänkuin arvanneena Oblomovin ajatuksista\nvastauksen kirjojen suhteen: -- Sillä eihän sitä nyt voi noin\njättää...\n\n-- Voi kyllä, Ivan Matvejevitsh: tässä olen teille siihen elävänä\ntodistuksena -- minä! Kuka minä olen? Mitä minä olen? Menkää kysymään\nSakariiakselta ja hän teille vastaa: \"Se on herra!\" Niin, minä olen\n_herra_, enkä osaa mitään tehdä! Tehkää te jos ymmärrätte, auttakaa,\njos voitte ja ottakaa vaivoistanne mitä tahdotte -- siinä minun koko\noppini!\n\nOblomov alkoi kävellä pitkin huoneen lattiaa, vaan Ivan Matvejevitsh\nseisoi paikallaan ja käännähti joka kerta koko ruumiillaan sitä\nnurkkaa kohti, mihin päin Oblomov kulloinkin kulki. Molemmat olivat\njonkun aikaa vaiti.\n\n-- Missä olette te opissa käynyt? -- kysyi Oblomov pysähtyen jälleen\nvirkamiehen eteen.\n\n-- Minä alottelin kimnaasissa, vaan kuudennelta luokalta pitäen\notti isä minut pois ja toimitti lääninhallitukseen. Mitäs se nyt\nminun oppini on! Koulussa oli lukua ja kirjoitusta, kielioppia ja\naritmetiikkaa, vaan sen pitemmälle en päässyt. Miten-kuten kykenin\npalvelukseen ja siinä minä sitten hiljakseen olen puikkelehtinut.\nToista se on teidän tietonne: te sitä olette ollut oikeassa opissa...\n\n-- Niin, -- myönsi Oblomov huokaisten: -- se on totta että minä olen\nläpikäynyt oppijakson korkeammassa matematiikassa, valtiotaloudessa\nja oikeustieteissä, mutta käytännölliseen toimeen en vain ole\nkyennyt. Niinkuin näette, vaikka olen opiskellut korkeampaa\nmatematiikkaa, en kuitenkaan tiedä, paljonko minulla on edes tuloja\nvuodessa. Kun minä sinne maalle silloin matkustin ja kuuntelin\nja katselin, mitenkä siellä meillä ja muilla tehtiin, niin ei\nse ollenkaan vastannut sitä samaa, mitä olin kirjoista lukenut.\nMinä saavuin takaisin tänne kaupunkiin ja ajattelin että kai minä\ntiedoillani valtiotaloudessa jotenkuten mieheksi suoriudun... Mutta\nminulle sanottiin että tieteet kelpaavat minulle ajan pitkään\nehkä vasta vanhoilla päivillä, vaan sitä ennen täytyy palvella\nvirka-asteissa ja siihen tarvitaan yksistään kyky kirjoitella\nasiapapereita. Ja sentähden en minä ole kelvannut asioihin niinkuin\nte, vaan olen tullut ainoastaan herraksi, -- päättäkää siis itse,\nkuinka tässä enää voi pulasta päästä.\n\n-- Voi kyllä, ei se mahdotonta ole, -- virkkoi vihdoin Ivan\nMatvejevitsh.\n\nOblomov seisahtui vastapäätä häntä ja odotti, mitä toisella oli\nsanottavaa.\n\n-- Voipihan kaiken tämän antaa toimeksi asiantuntevalle miehelle ja\nsiirtää valtakirjankin hänelle, -- lisäsi Ivan Matvejevitsh.\n\n-- Vaan mistäs ottaa sellaisen miehen? -- kysyi Oblomov.\n\n-- Minulla on virkakumppani Esaias Fomitsh, joka vähän änkyttää\npuhuessaan, mutta on toimelias ja asiantunteva mies. Kolme vuotta\non hän hoitanut suurta maaomaisuutta, vaan tilanomistaja hänet pani\npois ainoastaan siitä syystä että hän änkyttää. Sitten se tuli\npalvelukseen meidän virastoomme.\n\n-- Mutta voipiko häneen luottaa?\n\n-- Olkaa huoleti, se on mitä rehellisin sielu! Se kuluttaa vaikka\nomat varansa loppuun vain kelvatakseen esimiehilleen. Kahdettatoista\nvuotta se jo on meillä palveluksessa.\n\n-- Kuinkas hän pääsee matkustamaan, jos hän on kiinni virassa?\n\n-- Ei se mitään, ottaa vain virkavapautta neljäksi kuukaudeksi.\nSuvaitkaa tehdä päätös, niin minä tuon hänet tänne. Vaan eihän se\ntietysti ilman edestä ole matkustava...\n\n-- Eipä tietystikään, -- vakuutti Oblomov.\n\n-- Suvaitkaa hänelle antaa kyytirahat ja ruokarahat niin moneksi\nvuorokaudeksi kuin tarvitsee, ja sitten kun toimi on suoritettu,\nvoitte maksaa hänelle palkkion sopimuksen mukaan. Kyllä se lähtee,\nolkaa varma!\n\n-- Minä olen teille hyvin kiitollinen: te pelastatte minut suurista\npuuhista, -- sanoi Oblomov ojentaen hänelle kätensä. -- Mikä hänen\nnimensä olikaan?...\n\n-- Esaias Fomitsh Zatjertti, -- toisti Ivan Matvejevitsh pyyhkäisten\npikaisesti kättään toisen hihan päällyksellä, ja otettuaan hetkeksi\nvastaan Oblomovin ojentaman käden, piiloitti omansa heti hihan\nsisään. -- Minä puhelen huomenna hänen kanssaan ja tuon hänet tänne.\n\n-- Niin, tulkaa molemmat päivälliselle minun luokseni, niin\nneuvottelemme asiasta. -- Kiitoksia nyt hyvin, hyvin paljon! --\npuheli Oblomov saattaessaan Ivan Matvejevitshia ovelle.\n\n\n\n\n10.\n\n\nKaksikerroksisessa talossa, jonka toinen sivu oli sitä katua vasten,\njonka varrella Oblomov asui, vaan toinen rantakadulle päin, istuivat\nsaman päivän iltana yhdessä yläkerran huoneista Ivan Matvejevitsh ja\nTarantjev.\n\nTämä oli niin sanottu \"laitos\", jonka ovien edustalla seisoi\nkaikkiaan pari kolme tyhjää ajoneuvoa, sillä itse ajurit istuivat\nalakerrassa käsissään höyryävät teevadit; yläkerta oli näet määrätty\nViipurinpuolen \"herroja\" varten.\n\nIvan Matvejevitshin ja Tarantjevin edessä pöydällä seisoivat\nteekojeet ja pullo rommia.\n\n-- Puhtainta jamaikkaa, -- sanoi Ivan Matvejevitsh kaataessaan\nvapisevalla kädellä itselleen lasin rommia: -- älä ylenkatso, kuoma,\nkestitystä.\n\n-- On sitä sinulla, mistä kestitäkkin, eikös olekkin? -- virkkoi\nTarantjev. -- Talo olisi siihen lahonut, vaan sellaista asukasta et\nolisi saanut mistään.\n\n-- Aivan oikein, aivan oikein, -- keskeytti Ivan Matvejevitsh. --\nJa jos vielä asiamme vetelee ja Zatjertti matkustaa kylään, -- niin\nsilloin tulee vielä kaupanpäälliset ja harjakannut juodaan!\n\n-- Vaan sinä olet vähän itara, kuule kuoma, sinun kanssasi täytyy\ntinkiä, -- puhui Tarantjev: -- viisikymmentä ruplaa sellaisesta\nasukkaasta!\n\n-- Pelkään että se itse siitä kuitenkin vielä matkalle vääntäytyy, --\nhuomautti Ivan Matvejevitsh.\n\n-- Älä hätäile! Mihinkäs sen siitä luulet luistavan. Et ajamallakaan\nhäntä nyt pois saisi.\n\n-- Vaan entäpä häät? sanovat sen menevän naimisiin.\n\nTarantjev rupesi nauraa hohottamaan.\n\n-- Hänkö naimisiin! Lyödäänkö vetoa ettei mene? -- virkkoi hän. --\nSakariiashan sitä sänkyynkin auttaa, niin vielä se nahjus sitten\ntässä naimisiin! Tähän asti olen minä sitä asioissa opastellut ja jos\nei minua olisi ollut, niin nälkään se toki olisi kuollut kupsahtanut\ntai velkavankeuteen tupsahtanut. Aina kun poliisi tai talonisäntä on\ntullut jotakin tiedustamaan, niin minähän sen puolesta olen kaikki\nselvittänyt. Eihän se tökerö itse mitään älyä...\n\n-- Niin, ei se tosiaankaan mitään ymmärrä, ei sanonut esimerkiksi\ntietävänsä, mitä tehdään kihlakunnan oikeudessa tai virastossa,\nja kun kysyin, millaiset hänen talonpoikansa ovat -- niin ei\ntiennyt sitäkään. Kyllä on koko lampaanpää! Minua aivan tuppasi\nnaurattamaan...\n\n-- Entäpäs kontrahti, kontrahti minkä tekasitte? -- kehahti\nTarantjev. -- Mestari olet sinä veli Ivan Matvejevitsh papereita\nrustaamaan, jumaliste mestari! Muistatko isävainajaani? Ja yhtä\nkekseliäs olin minäkin ennen, vaan olen tässä vieraantunut,\njumalanähköön. Kun istuin sinun sepustustasi lukemaan, niin kyynelet\nihan tipahtelivat silmistäni. Eikös mitä se itse sitä lukenut, vaan\npistää tokasi nimensä umpimähkää alle. Ja niin tuli tileihin aitat ja\ntallit ja kaalimaat ja kaikki...\n\n-- Niin kuoma, niin kauvan kun meillä täällä Venäjällä on tuollaisia\ntomppeleita, jotka allekirjoittavat papereita, lukematta niitä\nläpi, niin kauvan kelpaa meikäläisten elää. Vaan jos ne tässä\nloppuisivat, silloin kävisi kehnosti! Ei vanhaan aikaan niin ollut.\nMillaisen pääoman luulet hankittavan kahdenkymmenen-viiden vuoden\npalveluksella? Voi sitä elää elämänsä loppuun asti Viipurinpuolella\nkaupunkia näyttämättä nokkaansa mailmalle ja tarvitsematta valittaa\nettei muka ole kylliksi leipää! Vaan ottaappa tuolta Liteinajan\nvarrelta itselleen asunto, jossa on matot lattialla, ja hakea\nitselleen rikas eukko ja kasvattaa lapsensa herrasväeksi -- se aika\non livahtanut ohitse! Eikähän minulla tämä naama-rustinkikaan ole\nsellainen, ja sormetkin, niinkuin näet, ovat punaiset sentähden\nettä juon viinaa... Vaan miksikäs sitä ei joisi? Maista itse!\nSanovat minun olevan huonomman näköisen kuin lakeijan: nykyaikana\nei lakeijakaan käytä semmoisia saappaita kuin minä ja muuttaa\npaitaa joka päivä. Kasvatustapa on toinen -- keltanokathan ne nyt\nkaikki paikat valtaavat, ne kekkalehtivat, ne lukevat kirjoja ja\nsopertelevat ranskaa...\n\n-- Vaan asioita eivät älyä, -- lisäsi Tarantjev.\n\n-- Ei, veli, älyävät kyllä, asiat eivät nykyään ole niin vaikeat,\njokainen tahtoo yksinkertaisemmin -- ne pilaavat meiltä kaikki. Noin\nei tarvitse kirjoittaa, määräävät he: on liikaa tuota kirjoittaa\nuudestaan, ajan hukkaa vain, voipi pikemminkin tehdä ... niin, ne ne\npilaavat meiltä kaikki.\n\n-- Vaan kontrahtikirjapa on allekirjoitettu: sitä eivät pilaa! --\nsanoi Tarantjev.\n\n-- No, se kyllä on pyhä ja koskematon. Ryypätäänpäs kuoma! Annas\njahka se lähettää Esaias Fomitshin sinne Oblomofkaan, niin kyllä se\nmiehen nylkee niin että tulkootpa silloin perilliset ottamaan, jos\nsaavat!\n\n-- Mainiota! -- huomautti Tarantjev. -- Ei perillisistä ole pelkoa --\npikkuserkut -- ne ovat kuin seitsemäs vesi vellissä.\n\n-- Minä pelkään vain niitä häitä! sanoi Ivan Matvejevitsh.\n\n-- Niitä et tarvitse pelätä. Muista minun sanani.\n\n-- Jottako niin? -- virkkoi Ivan Matvejevitsh iloisesti. -- Vaan sepä\nkun hännystelee sitä minun sisartani ... -- lisäsi hän kuiskaten.\n\n-- Häh, mitä sanot? -- suhahti Tarantjev kummastuneena.\n\n-- No, sitäpä en olisi unissanikaan uskonut! -- ihmetteli Tarantjev\ntöin tuskin tointuen hämmästyksestään. -- Vaan entä sisaresi?\n\n-- Mitäpäs hän? Tunnethan sinä hänet -- pehmyt kuin vantu! sanoi\nIvan Matvejevitsh ja löi nyrkkinsä pöytään. -- Mitäpä se osaisi\netujaan valvoa!\n\n-- Mitäpä se osaisi etujaan valvoa! Sillä on ihan lehmän luonto: saat\nsitä pieksää, saat sitä halailla -- se vain myhähtelee kuin tamma\nkaurapussin ääressä. Toinen hänen sijassaan... no voi lempsatti! Vaan\nminä aijon pitää heitä silmällä -- ymmärrätkös, miltä tämä haiskahtaa!\n\n\n\n\n11.\n\n\n\"Neljä kuukautta! Vielä neljä kuukautta pinnistyksiä, salaisia\nkohtauksia, epäilyttäviä henkilöitä ja merkitseviä hymyilyjä!\"\najatteli Oblomov noustessaan ylös Iljinskein portaita. \"Hyväjumala,\nmilloin tästä tulee loppu? Vaan Olga se kiirehtii että jo\nilmoitettaisiin tänään tai huomenna. Hän on niin järkähtämätön ja\ntaipumaton. Häntä on niin vaikea saada vakuutetuksi...\"\n\nOblomov sai kulkea melkein Olgan huoneeseen asti ennenkuin tapasi\nketään kotona. Olga istui pienessä vieraskamarissaan makuuhuoneen\nedessä syventyneenä jonkun kirjan lukemiseen.\n\nOblomov ilmestyi niin äkkiä hänen eteensä, että Olga ihan vavahti,\nojensi sitten lempeästi ja hymyillen kätensä Oblomoville, mutta hänen\nsilmänsä ikäänkuin yhä lukivat kirjaa ja hän näytti hajamieliseltä.\n\n-- Oletko yksin kotona? -- kysyi Oblomov.\n\n-- Olen, täti matkusti Tsarkoje Seloohon ja pyysi mukaansa, vaan\nminä en lähtenyt. Me saamme syödä päivällistä melkein kahden kesken,\nainoastaan Maria Semjonovna tulee pöytään, muuten en minä olisi\nvoinutkaan sinua vastaanottaa. Tänään et siis saata ilmoittaa tädille\n-- voi kuinka tämä on ikävää kaikki! Mutta huomenna kyllä ... --\nlisäsi neito hymyillen. -- Vaan mitäs sulhasmies olisi arvellut, jos\nmorsian tänään olisi matkustanut Tsarskoje-Seloohon? -- kysyi hän\nleikillisesti.\n\nOblomov oli vaiti. -- Miksi olet niin huolestuneennäköinen? -- jatkoi\nOlga.\n\n-- Minä olen saanut kirjeen maalta, -- virkkoi Oblomov\nyksitoikkoisesti.\n\n-- Missä se on? Onko se sinulla mukana? Oblomov antoi hänelle kirjeen.\n\n-- En minä tästä saa mitään selvää, -- sanoi neito katseltuaan\npaperia.\n\nOblomov otti häneltä kirjeen ja luki sen ääneen. Olga näytti\nmiettiväiseltä.\n\n-- Mitäs siis nyt aijot tehdä? -- kysyi hän vaitiolon perästä.\n\n-- Minä olen tänään neuvotellut, emännän veljen kanssa, -- vastasi\nOblomov; -- ja hän suosittelee minulle asiamieheksi Esaias Fomitsch\nZatjerttia; hänelle annan minä toimeksi järjestää kaikki asiat...\n\n-- Kuinka voit luottaa vieraaseen, tuntemattomaan mieheen! -- virkkoi\nOlga ihmetellen. -- Hänenhän on kannettava verot, otettava selko\ntalonpojista, tarkastettava viljan-myöntiä...\n\nEmännän veli sanoo että se mies on mitä rehellisin sielu ja on\npalvellut hänen kanssaan jo kahdettatoista vuotta... Kuuluu\nainoastaan hiukan änkyttävän...\n\n-- Vaan millainen mies on sinun emäntäsi veli itse? Tunnetko sinä\nhänet?\n\n-- Enhän minä, vaan hän näyttää sellaiselta säntilliseltä ja\ntoimeliaalta mieheltä, ja sitä paitsi asun minä hänen talossaan niin\nettei tuo toki kehdanne minua pettää!\n\nOlga istui ääneti luoden silmänsä alaspäin.\n\n-- Muutenhan minun täytyisi itseni matkustaa, -- selitti Oblomov:\n-- ja minun täytyy tunnustaa ettei tee mieli. Minä olen kokonaan\nvieraantunut matkustamisesta pitkin maanteitä, varsinkin\ntalvisaikaan ... en ole koskaan talvisin toki matkustellutkaan.\n\nOlga katsoi yhä alaspäin liikutellen jalkineensa kärkeä.\n\n-- Ja vaikka minä sinne matkustaisinkin itse, -- pitkitti Oblomov: --\nniin eihän siitä olisi kerrassa mitään hyötyä: en minä saisi selkoa\nmistään, talonpojat minut siellä pettäisivät, kylänvanhin sanoisi\nmitä tahtoisi -- minun täytyisi uskoa kaikkea, ja ne antaisivat\nminulle rahaa vain sen minkä hyväksi näkisivät. Voi ettei se Andrei\nole täällä: hän se kyllä kaiken laittaisi kuntoon! -- lisäsi hän\nkatkerasti.\n\nOlga naurahti, mutta hänellä naurahtivat ainoastaan huulet eikä\nsydän, sillä sydämmessä tuntui karvaalta. Hän alkoi tuijottaa\nikkunaan hieman siristäen toista silmäänsä ja seuraten katseellaan\njokaista ohiajavaa vaunua.\n\n-- Se asiamies kuuluu ennen hoitaneen suurta maatilaa, -- jatkoi\nOblomov: -- vaan maanomistaja hänet oli pannut pois juuri siitä\nsyystä vain että se änkyttää. Minä annan siis hänelle valtakirjan ja\nkorjaussuunnitelman: hän toimittaa rakennusainesten ostokset, kantaa\nverot, myöpi viljan, tuopi rahat, ja silloin... Kuinka iloinen minä\nolenkaan, rakas Olga, -- puheli Oblomov suudellen neidon kättä: --\nettei minun tarvitse jättää sinua yksiksesi! En kestäisi eroa! Ilman\nsinua yksin siellä maalla ... se olisi kauheata. Mutta nyt vasta\nmeidän täytyykin olla oikein varovaisia.\n\nOlga katsahti häneen suurin silmin ja odotti lisää. -- Niin, -- alkoi\nOblomov hitaasti, miltei sammaltaen: -- me emme saa tavata toisiamme\nusein. Eilen taas juorusivat siitä meillä itse talonväen puolella ...\nmutta minä en sitä tahdo... Kunhan vain kaikki seikat selviytyvät ja\nasiamies järjestää rakennuspuuhat sekä tuopi rahat -- kaikki tämähän\ntietysti loppuu aivan näinä vuosina -- silloin ei enää ole olemassa\neroa silloin ilmoitamme tädille ja ... ja...\n\nHän katsahti Olgaan ja huomasi neidon olevan tunnottomassa tilassa.\nPää oli retkahtanut syrjään ja sinerviksi muuttuneiden huulten takaa\nnäkyivät hampaat. Oblomov ei ollut riemunsa ja haaveensa kyllyydessä\npannut merkille, kuinka Olga, kuullessaan hänen sanansa: \"kunhan vain\nseikat selviytyvät ja asiamies järjestää\" oli vaalennut eikä ollut\nkuullut hänen lausettaan loppuun.\n\n-- Olga! ... Hyväjumala, hän voi pahoin! -- huudahti Oblomov ja\ntarttui soittokellon nuoraan.\n\n-- Neito voi pahoin! -- sanoi hän sisään rientävälle Katjalle. --\nJuokse pian noutamaan vettä ... tai spriitä...\n\n-- Herranenaika! Koko aamun on ollut niin iloinen ja mikäs hänelle\nnyt tuli? -- soperteli Katja lennättäen tädin pöydältä spriipullon ja\nhäärien vesilasi kädessään.\n\nOlga tuli äkkiä tuntoihinsa, nousi Katjan ja Oblomovin avulla\nnojatuolista ja läksi horjuvin askelin omaan makuuhuoneeseensa.\n\n-- Tämä paranee, -- sanoi hän heikosti: -- se on vain hermoissa,\nnukuin huonosti viime yön. Katja, pane ovi kiinni, vaan te odottakaa\nminua kunnes korjaudun ja tulen ulos.\n\nOblomov jäi yksikseen, kallisti korvansa ovea vasten, koetti katsoa\navaimen lävestä sisään, vaan ei kuullut eikä nähnyt mitään.\n\nPuolentunnin kuluttua meni hän käytävään piikakamarin ovelle ja kysyi\nKatjalta:\n\n-- Kuinkahan neiti siellä nyt jaksaa?\n\n-- Ei se vaarallista ole, -- sanoi Katja: -- hän pani pitkälleen\nja lähetti minut pois, sitten minä siellä kävin ja hän istui\nnojatuolissa.\n\nOblomov palasi jälleen vierashuoneeseen ja kallisti taas korvansa\novea vasten -- mutta ei kuullut mitään.\n\nHän naputti hiljaa sormellaan oveen -- ei vastausta.\n\nHän istuutui ja rupesi miettimään. Paljon hän ajatteli ja harkitsi\nnäinä puolenatoista tuntina, paljon muutoksia tapahtui hänen\najatuksissaan ja paljon uusia päätöksiä hän mielessänsä haudoskeli.\nLopuksi pysähtyi hän siihen aikomukseen että itse matkustaa\nasiamiehensä kanssa kylään, mutta sitä ennen pyytää tädiltä\nsuostumuksen häiden viettoon, julkaisee kihlauksensa Olgan kanssa,\nantaa Ivan Gerasimovitshille toimeksi asunnonetsimisen sekä ottaa\nitse pienen lainan ... sen verran vain mitä tarvitsee häiden viettoon.\n\nTämän velanhan voi helposti maksaa niistä rahoista, jotka saa\nviljasta. Mitäs hän tyhjää niin olikin nolostunut tuonoin? Voi\nhyväjumala sentään, kuinka kaikki voi muuttua yhdessä ainoassa\nsilmänräpäyksessä! Ja siellä kylässä he sitten yhdessä asiamiehen\nkanssa panevat toimeen veronkannon; niin, pahimmassa tapauksessa voi\nkirjoittaa Stolzille: tämä antaa rahaa ja saapuu sitten järjestämään\nOblomofkan mainioon kuntoon, hän teettää uusia teitä joka paikkaan,\nrakennuttaa siltoja ja puuhaa kouluja... Ja sitten he siellä Olgan\nkanssa elävät! ... Voi taivas kuinka onnellista siitä tulee! Miten\nkumman lailla tämä kaikki ei ennen ollut hänelle päähän juolahtanut?\n\nYhtäkkiä tuli Oblomovin niin helppo ja hauska olla, hän alkoi kävellä\nnurkasta nurkkaan vieläpä naksautteli hiljalleen sormiaankin, oli\nmelkein huudahtamaisillaan ilosta, meni Olgan ovelle ja alkoi hiljaa\nkutsua häntä iloisella äänellä.\n\n-- Olga, Olga! Kuule mitä minulla onkaan sanottavaa! -- puheli hän\npainaen huulensa kiinni oveen. -- Sinä et sitä mitenkään arvaa...\n\nHän oli jo myös päättänyt olla menemättä koko päivänä pois Olgan\nluota, vaan jäädä odottamaan tädin tuloa. \"Tänään ilmoitamme hänelle\nsuhteemme, ja minä ajan täältä kotiin sulhasmiehenä!\"\n\nOvi avautui hiljaa ja Olga ilmestyi sisään. Oblomov katsahti neitoon,\nja hänen mielensä masentui yhtäkkiä ja hänen ilonsa ikäänkuin suli\nvedeksi: Olga oli aivankuin vähän vanhettunut. Hän seisoi siinä\nkalpeana, puristetuin huulin, liikkumattomana ikäänkuin jäisissä\nkahleissa, mutta hänen silmissään oli omituinen loisto ja jokaisessa\npiirteessä piili jännitettyä sisällistä elämää.\n\nOblomov luki hänen silmistään päätöksen, mutta millaisen? -- sitä ei\nhän vielä tiennyt, hänen sydämmensä alkoi vain tykyttää levottomammin\nkuin koskaan ennen. Tällaisia hetkiä ei ollut milloinkaan sattunut\nhänen elämässään.\n\n-- Kuules Olga, älä katso minua noin, se tuntuu niin hirveältä! --\näänsi Oblomov. -- Minä olen uudestaan ajatellut asioita ja huomannut\nettä pitää järjestää kokonaan toisella tapaa ... -- jatkoi hän sitten\nasteettain alentaen ääntänsä, takertuen sanoissaan ja koettaen päästä\ntuon hänelle uuden ajatuksen perille, mikä ilmeni neidon silmissä,\nherkillä kulmakarvoilla ja huulilla. -- Minä olen päättänyt itse\nmatkustaa kylään, yhdessä asiamieheni kanssa ... jotta sitten\nsiellä... -- sopersi hän tuskin kuultavasti.\n\nOlga oli vaiti ja katseli Oblomoviin tutkivasti kuin aave.\n\nOblomov aavisti himmeästi, millainen tuomio häntä odotti ja\ntarttui jo hattuunsa, mutta vitkasteli kysymästä, sillä hänestä\ntuntui hirveältä saada kuulla kohtalonsa ratkaisun, joka ehkä oli\narmahtamaton. Vihdoin rohkaisi hän itsensä ja kysyi muuttuneella\näänellä:\n\n-- Olenko minä ymmärtänyt oikein?\n\nOlga kallisti päänsä verkalleen ja leppeästi alaspäin myöntämisen\nmerkiksi. Vaikka Oblomov kyllä oli ehtinyt arvata hänen ajatuksensa,\nniin hän nyt kuitenkin vaaleni ja jäi seisomaan neidon eteen.\n\nOlga näytti hiukan nääntyneeltä, mutta niin levolliselta ja\njärkähtämättömältä kuin kivinen patsas. Tämä oli sitä yliluonnollista\nrauhaa, jolloin yhteen kohti keskittynyt ajatus tai hämmentynyt tunto\nyhtäkkiä antavat ihmiselle kaiken itsensähillitsemis-voiman, mutta\nainoastaan yhdeksi silmänräpäykseksi! Hän näytti haavoittuneelta,\njoka kädellänsä puristaa rintansa haavaa saadakseen sanotuksi loppuun\nmitä tahtoo ja sitten kuollakseen.\n\n-- Olet kai ruvennut minua vihaamaan? -- kysyi Oblomov.\n\n-- Mistä? -- äänsi Olga heikosti.\n\n-- Kaikesta, mitä olen sinulle tehnyt...\n\n-- Mitä sinä sitten olet tehnyt?\n\n-- Rakastanut sinua: se on loukkaus sinua vastaan! Olga hymyili\nsääliväisesti.\n\n-- Siitä, -- puhui Oblomov painaen alas päänsä: -- että sinä olet\nerehtynyt minun suhteeni... Ehkä sinä annat minulle anteeksi, jos\nmuistat, kuinka minä sinua varoitin edeltäpäin että olet vielä\nhäpeävä ja katuva...\n\n-- Minä en kadu. Minusta tuntuu vain niin pahalta, niin pahalta ...\n-- sanoi neito ja pysähtyi vetääkseen henkeä keuhkoihinsa.\n\n-- Minun tilani on huonompi, -- lausui Oblomov: -- vaan minä olen\ntämän ansainnut. Mutta minkä tähden _sinä_ noin tunnet kärsimystä?\n\n-- Ylpeyteni tähden, -- vastasi Olga: -- minä olen saanut\nrangaistuksen siitä että liiaksi luotin omiin voimiini -- kas tässä\nminä erehdyin enkä siinä, mitä sinä pelkäsit. En minä haaveillut\nnuoruuden enkä kauneuden kukka-unelmia, vaan minä luulin että _minä_\nsinuun saan elävän hengen puhalletuksi, ja että sinä vielä voit\nelää minun tähteni -- mutta sinä oletkin jo aikoja kuollut. Minä\nen edeltäpäin huomannut tätä erehdystä, vaan odotin yhä ja\ntoivoin ... vaan nyt se on lopussa! ... -- sai hän vaivoin ja\nhuokaisten sanotuksi ja istuutui vaijeten tuoliin.\n\n-- En jaksa seisoa, jalkani niin vapisevat... Kivikin olisi tullut\neläväksi siitä, mitä minä olen sinulle tehnyt, -- jatkoi neito\nnääntyneellä äänellä. -- Nyt en enää tee mitään, en ota askeltakaan\nenkä edes mene Kesäpuistoon, sillä kaikki on hyödytöntä -- sinä\nolet kuollut! Myönnätkö tämän, Ilja? -- lisäsi hän sitten hetkisen\nvaiti oltuaan. -- Etkö koskaan ole minua moittiva siitä että minä\nylpeydestä tai oikusta erosin minusta? Oblomov pudisti kieltävästi\npäätään.\n\n-- Oletko vakuutettu siitä ettei meillä ollut mitään muuta jäljellä\nja ettei ole enää mitään toivoa?\n\n-- Niin, -- sanoi Oblomov: -- se on totta... Mutta kentiesi\nsentään... -- lisäsi hän sitten epävarmasti: -- vuoden perästä...\n\nHän ei hennonnut näin äkisti antaa lopullista kuoliniskua onnensa\nhaaveelle.\n\n-- Luuletko sinä todellakin että sinä vuoden perästä saisit asiasi ja\nelämäsi kuntoon? -- kysyi Olga. -- Ajattele tarkoin!\n\nOblomov huokasi ja vaipui miettimään sisällisesti taistellen itsensä\nkanssa. Olga huomasi tämän taistelun hänen kasvojensa ilmeistä.\n\n-- Kuule, -- sanoi neito: -- minä katselin äsken kauvan äitivainajani\nkuvaa ikäänkuin etsien hänen silmistään neuvoa ja voimaa. Jos sinä\nnyt rehellisenä miehenä... Muista Ilja ettemme enää ole lapsia emmekä\nlaske leikkiä, vaan että asia koskee koko elämää! Kysy siis ankarasti\nomaltatunnoltasi: nousetko sinä siitä koko elämäsi aikana? Tuleeko\nsinusta minulle se, jota minä tarvitsen? Sano -- ja minä uskon sinua,\nsillä minä tunnen sinut. Ja sinä tunnet minut ja ymmärrät siis, mitä\nminä tahdon sanoa. Jos sinä vastaat rohkeasti ja tarkoin mietitysti\n_kyllä:_ niin minä otan takaisin päätökseni. Tuossa on käteni ja\nmenkäämme silloin, mihin ikinä tahdot, ulkomaille, kylään tai\nvaikkapa Viipurinpuolelle.\n\nOblomov ei vastannut.\n\n-- Jos sinä tietäisit, kuinka minä rakastan...\n\n-- Minä en nyt odota rakkauden vakuutuksia, vaan suoraa ja lyhyttä\nvastausta, -- keskeytti Olga miltei kuivasti.\n\n-- Älä kiusaa minua, Olga -- rukoili Oblomov alakuloisena.\n\n-- Kuinka siis, Ilja, olenko minä oikeassa vai en?\n\n-- Niin, -- äänsi Oblomov selvästi ja varmasti: -- sinä olet oikeassa!\n\n-- Meidän on siis aika erota, -- päätti neito: -- ja parasta tehdä se\nheti ennenkuin sinut on saatu ilmi ja ennenkuin on huomattu, kuinka\nminä olen rikkirunneltu!\n\nOblomov ei vieläkään lähtenyt.\n\n-- Ja vaikka sinä menisit naimisiinkin, niin mitä tulisi sitten? --\nkysyi Olga.\n\nOblomov oli vaiti.\n\n-- Sinä vaipuisit päivä-päivältä yhä syvempään uneen -- eikö niin?\nAlutta minä? Näetkö, millainen minä olen? Minä en vanhetu enkä\nväsähdä koskaan elämästä. Vaan sinunlaisesi kanssa me joutuisimme\nelää nutustamaan vain päivästä toiseen, odotellen joulunpyhiä,\nsitten laskiaisviikkoa, milloin ajellen vieraissa, milloin\nkoluten tanssisaleissa -- emmekä ajatteleisi mitään sen enempää;\nmaatamennessämme kiitteleisimme Jumalaa että päivä on taas niin pian\nkulunut loppuun, ja aamuisin heräisimme toivomukseen että oi jospa\ntämäkin päivä olisi yhtä hauska kuin eilinen ... siinä olisi meidän\ntulevaisuutemme -- eikö niin? Eikö tämä muka olisi elämää? Voi Ilja,\nminä riutuisin ja kuolisin semmoiseen... Semmoisestako sinä tulisit\nonnelliseksi...?\n\nOblomov tuijotti tuskallisesti ylös kattoon, tahtoi nousta paikaltaan\nja paeta pois -- mutta jalat eivät totelleet. Hän tahtoi sanoa\njotakin, vaan suu tuntui kuivalta, kieli ei kääntynyt eikä ääni\nottanut lähteäkseen rinnasta. Hän ojensi vain kätensä Olgalle.\n\n-- Niin kai se on ... -- sopersi hän sortuneella äänellä saamatta\nloppuunsanotuksi ja lisäten katseellaan: \"anna anteeksi!\"\n\nOlgakin tahtoi jotakin sanoa, mutta ei saanut sitä irti suustaan,\nojensi kätensä häntä kohti, mutta se solahti hervotonna alas\nkoskematta Oblomovin kättä; myös yritti hän sanoa: \"jää hyvästi\",\nmutta ääni katkesi keskeltä sanaa ja sai valheellisen vivahduksen.\nHänen kasvonsa vääntyivät vääriksi kuin suonenvedossa, ja laskien\nkätensä sekä päänsä Oblomovin hartialle purskahti itkuun. Oli kuin\nolisi häneltä riistetty aseet käsistään. Äskeinen jäykkä järkevyys\noli nyt kadonnut -- ja ilmi tuli vain pelkkä nainen, suojaton surua\nvastaan.\n\n-- Jää hyvästi, jää hyvästi... -- sai hän soperretuksi kyynelten\nseasta.\n\nOblomov oli vaiti ja kuunteli kauhistuneena neidon itkua uskaltamatta\nsitä häiritä. Hän ei tuntenut sääliä ei Olgaa eikä itseänsä kohtaan\n-- hän oli itse säälittävä Olga oli vaipunut nojatuoliin ja painaen\npäänsä nenäliinan sisään nojautui pöytää vasten katkerasti itkien.\nHänen kyyneleensä eivät vuotaneet äkisti pursuavana suihkuna pian\nloppuvan tuskan tuottamina, kuten ennen puistossa, vaan ne vuottivat\nilottomasti ja kylminä puroina kuin syksyinen vesisade, joka\narmottomasti huuhtelee vainioita.\n\n-- Olga, -- virkkoi Oblomov vihdoin: -- miksi sinä noin raastelet\nitseäsi? Sinä rakastat minua etkä voi kestää eroa! Ota minut\nsellaisena kuin minä olen, rakasta minussa sitä, mikä minussa on\nhyvää!\n\nOlga pudisti kieltävästi päätään kohottamatta sitä pöydästä.\n\n-- Ei... ei... -- ponnistihen hän sitten sanomaan -- minun ja\nminun suruni tähden älä pelkää. Minä tunnen itseni: minä itken\nsuruni tyhjäksi enkä sitten enää ole itkevä. Vaan nyt älä häiritse\nminua itkemästä ... mene pois... Ah, ei, älä mene...! Jumala minua\nrankaisee...! Koskee niin kipeää, ah kuinka kipeää ... täällä,\nsydämmen kohdalla...\n\nJa itkun hyrskähdykset uudistuivat.\n\n-- Vaan jos ei kipu katoakkaan -- huolehti Oblomov: -- ja terveytesi\nvielä tärveltyy? Tuollaiset kyyneleet ne ovat myrkylliset. Olga,\narmas enkelini, älä itke ... unohda kaikki...\n\n-- Ei, anna minun itkeä! En minä tulevaisuuden tähden itke, vaan\nmenneisyyden tähden ... -- sai hän vaivoin sanotuksi: -- se on\n\"kuihtunut ja vaalennut...\" Enkä se ole minä joka itken, vaan muistot\nne itkevät! ... Kesä ... ja puisto ... muistatko? Minun käy surku\nmeidän lehtokäytäväämme ja syreenipuitamme... Kaikki tämä on kasvanut\nkiinni sydämmeen ja koskee niin kipeää repiä sitä irti...!\n\nHän pudisti epätoivoisesti päätään ja toisteli nyyhkyttäen:\n\n-- Voi kuinka kipeältä, kuinka kipeältä se tuntuu!\n\n-- Vaan jos sinä tähän kuolet? -- hölähti yhtäkkiä Oblomov\nkauhistuksissaan. -- Ajattelehan, Olga...\n\n-- Eikö mitä, -- keskeytti neito kohottaen päänsä ja koettaen\nkyyneltensä läpi katsahtaa Oblomoviin. -- Minä ymmärsin vasta äsken\nettä olin rakastanut sinussa sitä, mitä olin itse tahtonut sinussa\nolevan, sitä minkä Stolz oli minulle näyttänyt ja minkä me yhdessä\nhänen kanssaan olimme keksineet. Minä rakastin tulevaista Oblomovia!\nSinä olet suopea ja rehellinen sielu, Ilja; sinä olet hellä kuin\nkyyhkynen, joka kätkee päänsä siipiensä suojaan eikä kaipaa mitään\nmuuta; sinä olet valmis koko elämäsi kuhertelemaan katon räystään\nalla ... mutta minä en ole sellainen: tämä ei ole minulle kylliksi,\nminä tarvitsen vielä jotakin lisää, vaan mitä? -- sitä en tiedä!\nVoitko sinä minua opettaa, voitko sanoa minulle, mitä se on, mikä\nminulta puuttuu, voitko antaa kaiken tämän niin että minä... Eikö\nsinulla ole kylliksi hellyyttä, vai mitä sinulta puuttuu...?\n\nOblomovin jalat notkuivat ja hän vaipui alas nojatuoliin pyyhkien\nnenäliinalla käsiään ja otsaansa.\n\nSana oli ollut julma ja se haavoitti syvästi Oblomovia: hänen\nsisuksiaan poltti ja kirveli, vaan ruumiissaan tunsi hän kylmän\nhivelyitä. Vastauksen sijasta vääntyivät hänen kasvonsa omituisen\nsurkeaan, sairaaloisen häveliääseen hymyyn niinkuin kerjäläisellä,\njota on moitittu hänen alastomuudestaan. -- Ja niin jäi hän\nistumaan tämä voittamattomuuden hymy huulillaan, heikontuneena\nmielenliikutuksesta ja loukkauksesta, ja hänen sammunut katseensa\nnäytti selvästi sanovan: \"niin, minä olen viheliäinen, vaivainen\nkerjäläinen ... lyökää, lyökää minua...!\"\n\nOlga oli yhtäkkiä huomannut, kuinka paljon myrkkyä hänen sanansa oli\nsisältänyt ja hän heittäytyi äkkipikaa Oblomovin eteen.\n\n-- Anna minulle anteeksi, hyvä ystäväni! -- huudahti hän hellästi\nkyynelet silmissä. -- Minä en muista, mitä kaikkea minä puhun, minä\nolen ihan mieletön! Unhoita kaikki, olkaamme niinkuin ennenkin,\njääköön kaikki entiselleen...\n\n-- Ei! -- lausui Oblomov nousten äkkiä seisaalleen ja torjuen\npäättävällä liikkeellä luotaan neidon hellyyden purkauksen: -- Elköön\njääkö! Äläkä ole rauhaton että sanoit totuuden: minä ansaitsen\ntämän... -- lisäsi hän alakuloisesti.\n\n-- Minä olen haaveilijatar, mielikuvituksen lapsi! -- puheli Olga. --\nMinulla on onneton luonne. Miksikä muut, miksikä Sonitshka on niin\nonnellinen...\n\nJa hän alkoi itkeä.\n\n-- Mene pois! -- käski hän repien märkää nenäliinaa käsillään. -- Ei,\nminä en kestä, minulle on menneisyys vielä niin kallis...\n\nJa hän peitti jälleen kasvonsa nenäliinallaan koettaen tukahduttaa\nitkunsa tulvaa.\n\n-- Miksi on kaikki mennyt turmioon? -- kysyi Olga yhtäkkiä kohottaen\npäätänsä. -- Kuka on sinut kironnut, Ilja? Mitä olet sinä tehnyt?\nSinähän olet hyvä ja ymmärtäväinen, hellä ja jalomielinen ... ja --\nkuitenkin joudut turmioon! Mikä kumma on sinut pilannut? Ei liene\nnimeä tälle pahalle...?\n\n-- On kyllä, -- sanoi Oblomov tuskin kuultavasti. Olga katsahti\nhäneen kysyväisesti, silmät täynnä kyyneliä.\n\n-- Se on oblomovilaisuutta! -- kuiskasi Ilja Iljisth, tarttui sitten\nOlgan käteen tahtoen sitä suudella, mutta ei voinut, vaan ainoastaan\npuristi sitä kovasti huuliansa vasten ja kuumia kyynelkarpaloita\ntipahteli hänen silmistään neidon sormille. Kohottamatta päätään,\nnäyttämättä Olgalle kasvojaan kääntyi Oblomov ympäri ja läksi pois\ntalosta.\n\n\n\n\n12.\n\n\nJumalatiesi, missä hän sitten lienee harhaillutkin ja miten kulutti\nkoko päivän, mutta kotiin palasi hän vasta myöhään yöllä. Emäntä\nkuuli ensimmäisenä kolkutuksen portilta ja koiran haukunnan ja\nravisteli hereille Anisjan ja Sakariiaksen sanoen että herra oli\npalannut.\n\nIlja Iljitsh ei vähällä huomannut, kuinka Sakariias häneltä riisui\nvaatteet, kiskoi saappaat jaloista sekä heitti hänen ylleen --\nyömekon.\n\n-- Mikä tämä on? -- kysyi vain Oblomov katsahtaen halattiin.\n\n-- Emäntä sen tänään toi: oli pessyt ja paikannut teidän unimekkonne,\n-- sanoi Sakariias.\n\nOblomov rymähti nojatuoliin ja jäi siihen hievahtamatta istumaan.\n\nKaikki hänen ympärillään vaipui unen ja synkän pimeyden helmoihin.\nSiinä hän istui nojautuen kättänsä vasten, huomaamatta yön pimeyttä\nja kuulematta seinäkellon lyöntejä. Hänen järkensä oli kuin upoksissa\nmuodottomain himmeiden ajatusten sekasortoon, ne liitelivät kuni\npilvenhattarat hajallaan ja ilman päämäärää taivaalla -- eikä hän\nvoinut tavoittaa niistä yhtään.\n\nSydän oli surmauksissa, elämä oli ajaksi siellä valjennut ja hitaasti\ntapahtui tointumus entiseen järjestykseensä ja palaavista voimista\npaisuneeseen elämän säännölliseen juoksuun.\n\nVeri virtasi rajusti hänen suonissaan eikä Oblomov nyt tuntenut\nväsymystä eikä mitään ruumiillista tarvetta. Tuntui kuin vuorokaudet\numpeensa saattaisi maata kuin pölkky yhdessä kohti ja vuorokaudet\numpeensa kävellä, ajella ja liikkua kuin kone.\n\nVaikea on se tie, jolla ihminen vähitellen nöyrtyy kohtalonsa\nalle -- ja vitkaan ja asteettain hänen elimistönsä silloin elpyy\ntoimintaansa, mutta murhe voi myös musertaa ihmisen niin ettei hän\nsiitä koskaan nouse, mikä luonnollisesti riippuu murheen laadusta ja\nmyös ihmisestä itsestään.\n\nOblomov ei muistanut, missä hän istui tai että hän ollenkaan istui,\nhän tuijotti vain koneellisesti eteenpäin, huomaamatta kuinka aamu\njo hämärsi; hän kuuli eikä kuitenkaan kuullut, kuinka ämmä talonväen\npuolella kuivasti yskähteli, kuinka talonmies alkoi särkeä halkoja\npihalla, kuinka talossa syntyi kolketta ja astiain räminää ja hän\nnäki eikä kuitenkaan nähnyt, kuinka emäntä Akuliinan kanssa läksi\ntorille ja kuinka aidan ohitse vilahti paperimytty.\n\nEi kukon kiekahdukset, ei koiran haukahdukset, ei portin narahdukset\nvoineet häntä säpsäyttää tuntoihinsa tästä kangistuksen tilasta.\nJo kuului kuppienkin kalina keittiöstä ja samovaari alkoi siellä\nsihisten kiehua.\n\nVihdoin, kellon käydessä kymmentä avasi Sakariias tarjottimella oven,\npotkasi tapansa mukaan toisella jalalla taakseen muka sulkeaksensa\noven ja tapansa mukaan osui väärään, vaan sai kuitenkin tarjottimen\npysymään pystyssä. Pitkällisestä kokemuksesta oli hän jo näet\nharjaantunut koko käteväksi ja sitäpaitsi tiesi hän hyvin että\nsieltä oven takaa kurkisteli Anisja, niin että jos hän vain jotakin\nolisi pudottanut, tämä heti olisi hypännyt perään ja nolannut hänet\ntykkänään.\n\nTällä kertaa tuli Sakariias siis onnellisesti sisään, parta kiinni\ntarjottimessa, jota hän lujasti piteli sylissään, toposteli vuoteen\nääreen ja rupesi juuri asettelemaan kuppeja pöydälle sängyn viereen\nherättääksensä herransa, kun hän samalla äkkäsi että vuode olikin\npehnaamaton ja -- herra tiposentiessään!\n\nHän säikähti ja vavahti niin että kuppi paikalla lensi lattiaan\nja sen perästä läksi sokuriastiakin putoamaan. Koettaessaan saada\nnäitä kapineita kiinni lennosta, tuli hän täräyttäneeksi tarjotinta\nniin että kaikki muutkin vehkeet pyrähtivät perästä. Hän ehti saada\ntarjottimella pidätetyksi ainoastaan teelusikan.\n\n-- Sepä nyt vasta onnettomuus! -- irvisteli hän katsellessaan\nkuinka Anisja kokoili lattialta sokeripalasia, kupinkuoria ja\nleivänkappaleita. -- Missä kummassa on herra?\n\nVaan herra istua törötti nojatuolissa aivankuin ilman kasvoja. Kun\nSakariias hänet havaitsi, jäi hän töllöttämään häneen suu seljällään.\n\n-- Miksi te, Ilja Iljitsh, noin olette koko yön nojatuolissa istunut\npanematta maata? -- kysyi hän.\n\nOblomov käänsi hitaasti päänsä Sakariiakseen päin ja katsahti\nhajamielisesti sekä häneen että lattialle kaadettuun kahviin ja\npitkin mattoa pärisseihin sokeripalasiin.\n\n-- Vaan miksikäs sinä olet särkenyt tuon kupin? -- sanoi hän nousten\nylös ja mennen ikkunan luo.\n\nUlkona tuiskusi lunta ja sakeasti peittivät höytäleet maata.\n\n-- Lunta, lunta, lunta! -- hoki Oblomov kuin mieletön katsellen\nvalkoiseen vaippaan kääriytyviä puutarhanpenkereitä ja aitoja. -- Se\non peittänyt kaikki! -- sopersi hän sitten epätoivoisesti, heittäytyi\nvuoteeseen ja nukahti lyijynraskaaseen, murheelliseen uneen.\n\nJo oli puolenpäivän aika, kun hän heräsi oven narahdukseen talonväen\npuolelta. Ovesta pistihen esiin paljas käsivarsi lautasineen, jolla\nhöyrysi paistinpiirakka.\n\n-- Tänään on sunnuntai,-- puhui lempeä ääni: -- olemme leiponeet\npiirakkaa; ettekö halua maistaa?\n\nMutta Oblomov ei vastannut mitään; hän oli sairastunut kuumetautiin.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS OSA.\n\n\n\n\n1.\n\n\nVuosi oli vierähtänyt Ilja Iljitshin sairastumisesta. Paljon\nmuutoksia oli se vuosi mukanansa tuonut eri paikoilla mailmaa: missä\noli se pannut kansat riehumaan; missä taas rauhoittumaan, missä oli\nsammunut joku mailman kuuluisa tähti, missä taas uusi sen sijaan\nsädehtimään syttynyt; missä oli ihmiskunta omistanut itselleen\nuuden, salassa olleen aatteen, missä taas olivat soraksi sortuneet\nrakennukset ja suistuneet sukupolvet. Vaan siellä, missä vanha elämä\noli vajonnut, siellä oli aina uusi sijaan puhjennut kuin nuori vihreä\nnurmi...\n\nMyöskin Pietarin Viipurinpuoleisessa kaupunginosassa, leskirouva\nPshenitsinan talossa oli tapahtunut muutoksia. Vaikka päivät ja\nyöt siellä kuluivatkin rauhallisesti tuomatta mukanaan rajuja tai\näkkiarvaamattomia muutoksia tuohon yksitoikkoiseen elämään, ja vaikka\nnuo neljä vuodenaikaa sisällykseltään olivatkin yhtä ja samaa kuin\nedellisenäkin vuonna, niin ei elämä kuitenkaan ollut pysähtynyt,\nvaan sen ilmiöt olivat alituisesti vaihtuneet, mutta vaihtuneet\nyhtä hitaasti ja asteettain kuin geoloogiset muotomuutokset\ntapahtuvat meidän maapallollamme: hiljalleen vyöryy kokoon vuoria, ja\nvuosisatoja kestää ennenkuin meri vähitellen pakenee rantaa ja sen\nmudasta syntyy uusia maakerroksia.\n\nIlja Iljitsh oli nyt parantunut. Asiamies Zatjortti oli lähetetty\nkylään ja oli sieltä Oblomoville lähettänyt viljasta saadut rahat\nsäntiileen sekä sitten saanut palkkion vaivoistaan ja sitäpaitsi\nkyyti- ja ruokarahat.\n\nVeronkannon suhteen oli asiamies kirjoittanut että oli mahdoton\nkantaa näitä rahoja, koska talonpojat olivat osaksi joutuneet\nhäviöön, osaksi muuttaneet muille paikoille, mutta minne -- se oli\ntuntematonta, vaan että hän keräilee paikkakunnalla asiaankuuluvia\ntietoja.\n\nTeiden ja siltojen suhteen oli hän kirjoittanut ettei aika nyt ollut\notollinen niiden puuhaamiseen ja että talonpojat pitävät parempana\nkavuta yli vuoren ja rotkon kauppalaan kuin ryhtyä uuden tien tai\nsiltojen rakentamiseen.\n\nLyhyesti sanoen: saadut tiedot ja rahat olivat siksi tyydyttävät\nettei Ilja Iljitshin tarvinnut itsensä matkustaa kylään ja oli hän\nsiis siinä suhteessa päässyt rauhaan seuraavaan vuoteen asti.\n\nAsiamies oli myös pitänyt huolen talon rakennuspuuhasta: hän oli\nnäet yhdessä läänin arkkitehdin kanssa arvioinut tarvittavien\nrakennusainesten määrän ja lähtiessään jättänyt kylänvanhimmalle\nmääräyksen heti kevään tullen ruveta vedättämään hirsiä metsästä\nsekä käskenyt rakentaa vajan tiilikivien säilytystä varten, niin\nettä Oblomovilla ei ollut muuta tehtävää kuin saapua keväällä\nsinne ja siunaten alottaa rakentamisen itsensä läsnäollen. Siihen\nasti arveltiin verojenkin tulevan kannetuiksi ja sitäpaitsi oli\ntiedossa saada kylä pantatuksi, niin että oli siis millä peittää\nrakennuskulungit.\n\nSairauden jälkeen oli Ilja Iljitsh vielä kauvan synkkämielinen,\nvaipui tuntikausiksi sairaaloiseen mietiskelyyn eikä toisinaan\nvastannut Sakariiaksen kysymyksiin, ei huomannut, kuinka tämä\npudotteli kuppeja lattiaan ja jätti pyyhkimättä pölyn pöydältä, ja\nkun emäntä juhlapäivinä ilmestyi piirakkalautasineen, niin saattoi\nhän tavata Oblomovin kyyneleet silmissä.\n\nSitten vähitellen astui elävä murhe tuon tylsän välinpitämättömyyden\nsijaan. Ilja Iljitsh saattoi tuntikausia tuijottaa ulos lumituiskuun\nja katsella, kuinka kinokset korkenivat pihalla ja kadulla, kuinka\nlumi peitti halkopinon, kanakopperot, koirakopsan, kukkatarhan ja\nryytimaan penkereet, kuinka aitauksen pylväistä muodostui ikäänkuin\npyramiideja ja koko luonto kääriytyi valkoisiin kuolinliinoihin.\n\nKauvan hän myös toisinaan kuunteli kahvimyllyn hyrisevää viuhinaa,\nkoiranhaukuntaa ja ketjujen helinää, Sakariiaksen saappaan-kihnutusta\nja seinäkellon heilurin tasaista raksutusta.\n\nKuten ennenkin kurkisti hänen huoneeseensa silloin tällöin emäntä,\nehdottaen milloin jotakin ostamaan, milloin mitäkin maistamaan, ja\nOblomov vastaili hänelle välinpitämättömän-lempeästi. Juoksivat\nsiellä hänen luonaan myös talonväen lapset, ja niille antoi Oblomov\noppitunteja, kuunnellen kuinka he lukivat ääneen ja hymyillen\nvetelästi vasten tahtoaankin heidän lapselliselle lörpöttelylleen.\n\nMutta vähitellen palasi Oblomov entiseen normaalielämäänsä. Syksy,\nkesä ja talvi ne olivat kuluneet veltosti ja ikävästi, vaan sitten\nalkoi Oblomov jälleen vartoa kevättä ja haaveilla matkustuksesta\nmaalle.\n\nMaaliskuussa leivottiin niinkuin ennenkin \"tipoja\", huhtikuussa\notettiin ulkoikkunat pois, ja Oblomoville kerrottiin että Neva-virta\noli auvennut jäistä ja kevät alkanut kaupungissa.\n\nOblomov rupesi nyt joka päivä kävelemään puutarhassa. Sitten alettiin\nistuttaa vihanneskasveja ryytimaahan. Sitten tuli kaikellaisia\njuhlapäiviä: helluntaipyhät, helatorstai, vapunpäivä -- kaikki nämät\nmerkittiin koivunoksilla ja seppeleillä ja ulkona lehdossa juotiin\nteetä.\n\nJo kesän alusta ruvettiin talossa puhelemaan kahdesta suuresta,\nlähestyvästä juhlasta, nimittäin Iivanan päivästä, joka oli veljen\nnimipäivä ja Iljan päivästä -- joka oli Oblomovin nimipäivä; nämät\nolivat ne kaksi tärkeintä ajankäännettä lähimmässä tulevaisuudessa.\nJa kun emäntä sattui ostamaan tai näkemään torilla oivallista\nvasikanlihaa tai jos piirakka onnistui erittäin hyvin, virkkoi hän\naina: -- Ah, jospa tällainen vasikanpaisti pamahtaisi tai tällainen\npiirakka pirahtaisi Iivanan tai Iljan päivänä.\n\nPuheltiin myös Iljan-perjantaista ja Ruutitehtaalle joka vuosi\ntoimeenpantavasta kävelyretkestä sekä juhlasta Smolenskin\nhautausmaalla ja Kolpinassa.\n\nJa Oblomovin ikkunain alla alkoi jälleen kuulua hautovan emäkanan\nraskasta kaakatusta ja uuden kananpoika-polven piipatusta, ja\nhänen käteensä kannettiin piirakoita, joiden sisään oli leivottu\nkananpoikia, tuoreita sieniä sekä tuoreen-läpikuultavia kurkkuja, ja\npian ilmaantui marjojakin.\n\n-- Sisälmykset eivät enää ole oikein hyviä, -- selitteli emäntä\nOblomoville: -- eikä niitä kannata ostaa, eilenkin pyysivät\nsellaisista pienistä kahdelta parilta seitsemän riunaa, vaan\nlohenliha sitävastoin on torilla tuoretta, niin että kyllä nyt\nkalanlientä sopii laittaa vaikka joka-päivä.\n\nTaloudellinen puoli rouva Pshenitsinan kodissa oli\nkukoistavassa kunnossa ei ainoastaan sentähden että Agata\nMatvejevna oli mallikelpoinen emäntä ja että tämä oli hänen oikea\nelämänkutsumuksensa, vaan vielä senkin tähden että hänen veljensä\nIvan Matvejevitsh Muhojarov oli, mitä ruuanvalmistus-vaatimuksiin\ntuli, oikea epikurealainen. Pukunsa ja liinavaatteidensa suhteen\noli tämä herra tavattoman huolimaton, käyttäen samoja vaatteita\nvuosikausia ja uhraten vastenmielisesti ja harmilla rahaa uusien\nostamiseen, eikä hän niitä levitellyt huolellisesti riippumaan, vaan\nviskasi ne aina nurkkaan yhteen sykkyrään. Niinkuin renki muutti hän\npaitaansa ainoastaan lauvantaisin, mutta mitä koski ruokapöytää, niin\nsiinä ei hän menoja säästänyt.\n\nTässä hänellä osaksi oli oma logiikkansa, jota hän oli noudattanut\nsiitä asti kuin astui palvelukseen, nimittäin tällainen: \"ihmiset\neivät näe mitä on vatsassa -- ja sentähden eivät tule siitä tyhjiä\npuhelemaan; vaan kun on paksut kellonvitjat, uusi hännystakki ja\nkiiltävät saappaat -- niin kaikki tämä synnyttää vain liikanaisia\npuheita.\"\n\nTästäpä syystä siis ilmaantuikin Pshenitsinan ruokapöytään aina\nmitä parasta lajia vasikanpaistia, merisampia ja valkoisen-hohtavaa\npyynlihaa. Väliin kulki veli itse ympäri torin nuuskien kuin koira\nkaikki paikat tai pistäysi Miljutinein puodeissa ja toi takkinsa\nliepeiden alla mitä parhaimman nuoren syöttökanan eikä säälinyt\nmaksaa neljää ruplaa kalkkunasta.\n\nViiniä otti hän pörssikaupasta ja pani sen piiloon, ja itse toi myös\nesiin tarvittaessa, mutta ruokapöydässä ei kukaan koskaan nähnyt\nmitään muuta kuin karahviinillinen viinimarjan lehdistä paahdettua\nviinaa, sillä viini juotiin aina ylhäällä vinttikamarissa.\n\nAina kun hän Tarantjevin kanssa läksi kalalle, oli hänellä palttoon\ntaskussa kätkettynä pullo hyvää madeiraa, vaan kun he menivät juomaan\nteetä \"laitokselle\", silloin toi hän mukanaan rommia. --\n\nMutta Anisjan ja emännän keskinäinen ystävyys se kasvoi niin\nkatkeamattomaksi siteeksi että he olivat kuin yksi olento.\n\nNähdessään emännän osanoton asioihinsa ehdotti Oblomov kerran hänelle\nleikillä että tämä ottaisi kaiken huolenpidon hänen ruokahoidostaan\nomille niskoilleen ja vapauttaisi hänet kaikista puuhista.\n\nSilloinkos emännän kasvoille lemahti riemun punastus, ja hän\nnaurahti hyvin itsetietoisesti! Kuinka olikaan, hänen arenansa nyt\nlaajentunut: yhden sijasta kaksi emännyyttä, tai vain yksi, mutta\nsuuri talous! Ja sitäpaitsi oli hän vielä saanut Anisjan omakseen...\n\nHän puheli asiasta veljensä kanssa, ja seuraavana päivänä raahattiin\nkaikki kapineet Oblomovin keittiöstä Pshenitsinan keittiöön; astiat\nja hopeakalut kannettiin emännän bufettiin, ja piika Akuliina\nalennettiin virassansa keittäjättärestä linnunhoitajattareksi ja\nryytimaan perkaajattareksi.\n\nKaikki rupesi nyt käymään suurenmoisesti, isoissa mitoissa ostettiin\nnyt sokuria, teetä ja ruokavaroja, kurkkuja suolattiin, omenoita ja\nkirsimarjoja pantiin likoon, hedelmähilloa keitettiin.\n\nAgata Matvejevna tunsi kasvavansa korkeammaksi, Anisja oikoi käsiään\nkuin kotka siipiään, ja elämä talossa alkoi kiehua ja juosta\nvirtanaan.\n\nOblomov söi nyt päivällistä perheen kanssa kello kolme, vaan veli\naterioitsi erikseen keittiössä jälkeenpäin, sentähden että palasi\nsangen myöhään kotiin virastostaan.\n\nTeen ja kahvin kantaa Oblomoville nyt itse emäntä eikä enää Sakariias.\n\nViimemainittu käy jos tahtoo, pyyhkimässä pölyt, vaan jos ei tahdo,\nniin silloin Anisja lennähtää sisään kuin tuulispää, ja osaksi\nesiliinallaan, osaksi paljaalla kämmenellään, melkeinpä nenällään\nyhdellä kertaa pyyhkäisee ja puhaltaa kaiken pois, huiskauttaa,\nläiskäyttää, korjaa -- ja katoaa. Mutta kun itse emäntä, Oblomovin\nulos mentyä puutarhaan, milloin sattuu kurkistamaan hänen\nhuoneeseensa ja huomaa siellä epäjärjestystä, silloin syöksyy hän\nsisään pudistaen päätään ja muristen jotakin itsekseen koppaa\nkouriinsa sylin täydeltä tyynyjä, katsahtaa patjanpäällyksiin,\nsupattaa taas jotakin itseksensä että pitää muuttaa, tempaisee\nne irti, hyppää sitten hankaamaan puhtaiksi ikkunoita, kurkistaa\nsohvanselustimen taa ja menee pois.\n\nAgata Matvejevnan kohtalossa oli paraikaa tekeillä suuri ja tärkeä\nmuutos, vaikka ei kukaan sitä huomannut vähemmin kuin hän itse.\n\nMiksi oli hän joku aika sitten lakannut olemasta oma itsensä?\n\nMiksi hän ennen, jos paisti sattui palamaan pilalle tai kala\nkiehumaan liiaksi liemessä tai vihannekset jäämään pois sopasta,\ntosin ankarasti, vaikka rauhallisesti ja tyynenarvokkaasti muistutti\nsiitä Akuliinaa unhoittaen kohta koko asian, mutta nyt, jos sellaista\nsattui tapahtumaan, äkkiä hypähti pöydästä ja riensi keittiöön\nkiivaasti ja katkerasti nuhtelemaan Akuliinaa vieläpä Anisjallekkin\nhiukan siitä tiuskaisten, ja oli seuraavana päivänä itse katsomassa\nettä vihannekset tulivat sekaanpannuiksi ja ettei kala päässyt\nkiehahtamaan liiaksi?\n\nTähän vastataan kenties että omatunto kielsi häntä syrjäisten\nsilmissä näyttämästä huolimattomalta asiassa sellaisessa kuin oli\ntaloudenhoito, johon hänen itserakkautensa ja koko toimeliaisuutensa\noli kohdistunut.\n\nNo hyvä. Vaan miksikäs hänellä ennen jo kello kahdeksalta illoin\nalkoivat silmät tahmaantua niin että hän jo kello yhdeksän,\npantuaan lapset maata ja katsottuaan, olivatko tulet sammutetut\nkeittiössä ja pellit kiinni, meni nukkumaan -- ja nukahti niin ettei\ntykinlaukauskaan häntä voinut herättää, aina kello kuuteen asti\naamulla?\n\nVaan nyt, jos Oblomov ajaa teatteriin tai jää istumaan Ivan\nGerasimovitshin luo ja viipyy, myöhäseen poissa, ei häntä nukuta; hän\nkieritteleiksen-kyljeltä toiselle, tekee ristinmerkkejä, huokailee,\nummistaa silmiänsä -- vaan uni ei ota tullakseen.\n\nJa kun hiukankaan kuuluu kolinaa kadulta, kohottaa hän päätänsä,\nhyppää toisinaan vuoteeltaan, avaa ikkunaruudun ja kuulostelee: eikö\nse ole hän, Oblomov?\n\nJos porttiin kolkutetaan, heittää hän hameen yllensä, juoksee\nkeittiöön, ravistelee hereille Sakariiaksen tai Anisjan ja lähettää\navaamaan porttia.\n\nHuomautatte kenties että tässä vain ilmaantuu hyvänsuopea\ntalonemäntä, joka ei rakasta epäjärjestystä kodissaan eikä tahdo\nettä hyyryläinen saisi yöllä odottaa kadulla siksi kunnes juopunut\ntalonmies kuulee ja kömpii avaamaan tai että jatkuva kolkutus saisi\nlapset heräämään...\n\nVai niin. Mutta miksikäs silloin, kun Oblomov makasi sairaana, emäntä\nei päästänyt hänen luokseen ketään, levitti hänen huoneensa lattialle\npehmeitä huopamattoja, ripusti uutimet ikkunoihin ja joutui aivan\nraivoihinsa -- hän, tuo hyvä ja suopea emäntä, -- jos Vanja tai Màsha\nvähänkään huusivat tai ääneensä nauroivat?\n\nJa miksi hän öisin, luottamatta Sakariiakseen ja Anisjaan, istui\nja valvoi Oblomovin vuoteen ääressä laskematta häntä silmistään\naina varhaiseen aamusoittoon asti, vaan sitten, heittäen salopin\npäälleen ja kirjoitettuaan suurilla kirjaimilla paperilipulle nimen\n\"Ilja\" riensi kirkkoon, antoi paperilipun alttarille terveyden\nsielumessuksi, poistui sitten soppeen, lankesi polvilleen ja makasi\nsiinä kauvan, pää kirkon lattiata vasten, läksi sitten kiireesti\ntorille ja palasi peloissaan kotiin kurkistellen oveen ja kuiskaten\nkysellen Anisjalta: -- Kuinka siellä voidaan?\n\nSanotte ettei tämä ole mitään muuta kuin tavallista sääliä ja\nmyötätunnetta, jotka ovat vallitsevat ominaisuudet naisen olemuksessa.\n\nHyvä sekin. Mutta miksikäs silloin, kun Oblomov alkaessaan parantua\nkoko talven oli niin synkkämielinen eikä puhunut tuskin sanaakaan\nhänelle, ei kurkistanut hänen huoneeseensa, ei ollut huvitettu siitä\nmitä hän teki, ei laskenut leikkiä hänen kanssaan eikä nauranut --\nmiksikäs hän, emäntä, silloin niin laihtui ja tuli niin kylmäksi ja\nhaluttomaksi kaiken suhteen että, kun jauhoi kahvia, unhoitti mitä\nteki tai varisti pannuun sellaisen läjän sikuria että oli mahdoton\nsitä juoda -- eikä kuitenkaan tuntenut mausta aivankuin kieli olisi\nollut poissa. Ja vaikka Akuliina keitti kalaa huonosti ja veli murisi\nniin että läksi kesken pois pöydästä, niin istui hän vain kuin\nkivettynyt eikä näyttänyt huomaavan mitään.\n\nEnnen ei häntä kukaan ollut nähnyt alakuloisena eikä se ollenkaan\nollut ominaista hänen olemukselleen, sillä alati oli hän liikkeessä\nja puuhassa huomaten valppailla silmillään kaikki, mutta nyt hän\nyhtäkkiä oli käynyt niin liikkumattomaksi että melkein nukahti\nhuhmar polvillaan, vaan sitten äkisti rupesi semmoisella raivolla\nkalkuttamaan petkelettä, että koira alkoi haukkua luullen porttiin\nkolkutettavan.\n\nMutta heti kun Oblomov elpyi raskasmielisyydestään ja hänen\nhuulillaan rupesi ilmaantumaan hyväntahtoista hymyä, heti kun hän\nalkoi entiseen tapaansa katsella emäntää hyväilevänhivelevästi,\nkurkistella häneen ovesta ja laskea leikkiä -- silloin alkoi\nemäntäkin jälleen pyöristyä ja talous taas luistaa hilpeästi ja\nreippaasti eteenpäin kaikkine pienine, omituisine vivahduksineen.\nTaas oli hän liikkeessä aamusta iltaan kuin hyvinrakennettu\nkone, joka käy soreasti ja säännöllisesti; hän sipsuttaa notkein\naskelin, ei puhu liian hiljaa eikä liian kovaa, jauhelee kahviansa,\npaloittelee sokuriansa, seuloo ja sihtaa, istahtaa ompeluksen ääreen\nja neula se liukuilee hänen sormissaan niin tasaisesti kuin kellon\nheiluri; sitten hän nousee nostamatta melua, pysähtyy puolitiessä\nkeittiöön, aukaisee kaapin ja ottaa sieltä jotakin alas, kantaa pois\n-- yhä vain kuin kone.\n\nNiin ennen. Mutta nyt kun Ilja Iljitsh on tullut hänen perheensä\njäseneksi, survoo ja seuloo hän toisella tavalla, ja omat pitsit ne\nhäneltä nyt unhoittuvat. Kun hän rauhallisesti istuutuu ompelemaan ja\nsamalla yhtäkkiä kuulee, kuinka Oblomov huutaa Sakariiasta tuomaan\nitselleen kahvia -- niin kolmella harppauksella ilmestyy emäntä\nkeittiöön ja siristää silmiään niinkuin tähtäisi johonkin, sieppaa\nlusikan ja kaataa kolme lusikallista päivän valoa vasten saadakseen\ntietää, onko kahvi tarpeeksi kiehunut ja hautunut, ettei suinkaan\ntulisi tarjotuksi sakkaisena, sekä katsoo onko kermassa kuorta päällä.\n\nJos on tekeillä Oblomovin himoruoka, silloin hän tuontuostakin käy\nnostamassa kastrullin kantta, haistelee ja maistelee, itse tempaa\nsitten kastrullin ja pitää sitä tulella. Ja kun hän hienontaa\nmantelia tai survoo jotakin muuta hyvää Oblomovia varten, niin tekee\nhän sen sellaisella voimalla ja niin tulisesti että ihan nakkaa\nhikiseksi koko ruumiin.\n\nKaikki tämä survominen, silittäminen ja seulominen, koko tämä emännän\ntaloudenhoito oli nyt saanut uuden elävän aatteen, joka tarkoitti\nyksistään -- Ilja Iljitshin rauhaa ja mukavuuden tunnetta. Ennen oli\nemäntä tässä puuhassa nähnyt ainoastaan velvollisuutensa, nyt oli\nse tullut hänelle nautinnoksi. Hän alkoi nyt elää täyteläistä ja\nsisältörikasta elämää.\n\nMutta ei hän tiennyt, mitä hänessä oikeastaan tapahtui, ei koskaan\nhän sitä itseltään kysynyt, vaan hän kulki eteenpäin tietänsä kantaen\nsuloista taakkaansa viehtymättä ja vapisematta, himotoinna ja\naavistamatoinna, ilman väsymystä ja hermojen herkkää värinää.\n\nHän oli ikäänkuin äkisti siirtynyt toiseen uskoon ja alkanut sitä\ntunnustaa harkitsematta, mikä tämä usko oli ja millaiset sen\nopinkappaleet, alistuen vain sokeasti sen lakeihin.\n\nTämä tunne oli vallannut hänet väkinäisesti, hän kulki kuni pilven\nalla peräytymättä taaksepäin, kiiruhtamatta eteenpäin, sillä hän oli\nOblomoviin yksinkertaisesti mieltynyt ikäänkuin vilustuksesta äkkiä\nsaaneena parantumattoman kuumetaudin.\n\nItse ei hän edes osannut epäillä mitään: jos joku sitä olisi\nhänelle sanonut, niin olisi hän sitä kuunnellut kuin uutista -- ja\nhäveliäästi naurahtanut.\n\nHän oli hiljaa kiintynyt velvollisuuksiinsa Oblomovin suhteen, oli\noppinut ulkoa hänen jokaisen paitansa muodon, osasi laskea kaikki\nrikkikuluneet kantapäät hänen sukissaan, tiesi, millä jalalla Oblomov\nastuu alas vuoteestaan, huomasi, milloin näärännäppy oli tulossa\nsilmään, arvasi mitä ruokaa ja minkä verran Oblomov syöpi, onko hän\niloissaan vai ikävissään, onko hän paljon nukkunut tai ei -- kaikki\ntämä oli emännälle selvillä ikäänkuin olisi hän sen koko elämänsä\ntiennyt, eikä hän kysellyt itseltään, miksi se näin oli, mitä oli\nhänelle Oblomov tai miksikä hän näin hyöri ja hääri hänen tähtensä.\n\nJos häneltä olisi tiedustettu, rakastaako hän Oblomovia, niin olisi\nhän vain naurahtanut omaan tapaansa ja vastannut myöntävästi, mutta\nnoin olisi hän vastannut ainoastaan alussa, kun Oblomov vielä ei\nollut asunut hänen luonaan enempää kuin viikkokauden.\n\nMutta mikä oli syynä siihen että hän rakastui juuri Oblomoviin ja\nmiksi oli hän ennen lempimättä mennyt naimisiin ja rakastamatta\nelänyt aina kolmenkymmenen vuotiaaksi, ja vasta nyt yhtäkkiä\nikäänkuin heräsi?\n\nVaikka rakkautta sanotaankin oikulliseksi ja selittämättömäksi\ntunteeksi, joka syntyy kuin tauti, niin on sillä kuitenkin, kuten\nkaikilla muillakin tässä mailmassa, omat lakinsa ja syynsä. Vaan jos\nnämät lait ovat näihin asti vähän tutkitut, niin on se sentähden,\nettei ihmisen, johonka rakkauden nuoli on iskenyt, tee mieli oppineen\nsilmällä seurata, kuinka vaikutelmat varastautuvat sieluun, kuinka\ntunnelmat kahleutuvat uneen, kuinka alussa silmät sokenevat, mistä\nsilmänräpäyksestä lähtien valtasuoni ja senjälkeen sydän alkavat\nkiihkeämmin tykyttää, mitenkä eilispäivän perästä yhtäkkiä syntyy\nhalu kuolla ja pyrkimys itsensä uhraamiseen, kuinka vähitellen\nalkaa hävitä oma minä ja muuttua _häneksi,_ kuinka järki äkkiä\nrupeaa tavattomasti tylsymään tai tavattomasti teroittumaan, kuinka\ntahto alistuu toisen tahtoon, kuinka pää painuu rinnoille, polvet\nvapisevat, ilmaantuu kyyneliä ja puistattavaa kuumetta...\n\nAgata Matvejevna oli ennen tullut vähän näkemään moisia ihmisiä kuin\nOblomov, ja jos oli nähnytkin, niin ainoastaan kaukaa, ja kentiesi\nolivat ne häntä miellyttäneet, mutta kun eivät olleet asuneet hänen\npiirissään, niin ei hänellä ollut mitään tilaisuutta heihin tutustua.\n\nIlja Iljitsh ei kävellyt samalla tavalla kuin hänen miesvainajansa\nkolleegisihteeri Pshenitsin oli kävellyt, tuollaisella hiljaisella\nja toimeliaalla ryhdillä; Ilja Iljisth ei kirjoitellut lakkaamatta\npapereita eikä vapissut pelosta että myöhästyy virastosta, ei\nkatsonut ihmisiin niinkuin olisi tahtonut satuloida jokaisen ja\nlähteä ajamaan, vaan katsoi hän kaikkiin ja kaikkea niin rohkeasti ja\nvapaasti kuin olisi vaatinut nöyryyttä itseään kohtaan.\n\nEivätkä hänen kasvonsa olleet karkeat ja punaiset, vaan valkoiset\nja lempeät, eivätkä kädet sennäköiset kuin veljellä -- eivät ne\nvapisseet eivätkä törröttäneet punaisina, vaan olivat pienoiset ja\nvalkoisenhohtavat. Ja kun hän istuutui ja pani jalkansa ristiin ja\nnojasi päänsä kättänsä vasten -- niin teki hän kaiken tämän niin\nvapaasti, niin rauhallisesti ja kauniisti; ja kun hän puhui, niin\nei hän puhunut niinkuin hänen veljensä tai Tarantjev eikä niinkuin\nhänen miesvainajansa oli puhunut. Tosin oli paljon, jota emäntä ei\nOblomovissa ymmärtänyt, mutta hän tunsi että se oli jotakin viisasta,\nihanaa ja epätavallista. Ja senkin, minkä hän ymmärsi, lausui Oblomov\ntoisella tavalla kuin muut.\n\nJa niin hienoja liinavaatteita se herra Oblomov käytti ja muutti\npaitaa joka päivä, pesi itsensä hyvänhajuisella saippualla, piti\nkyntensä puhtaina -- ai sentään kuinka sievä ja siisti hän yltyleensä\noli -- eikä hänen tarvinnut itsensä mitään tehdä eikä tehnytkään,\nmuut ne hänelle kaiken tekivät, sillä olihan hänellä Sakariias ja\nvielä lisäksi kolmesataa Sakariiasta...! Niin, Oblomov on herra, ja\nherruutta säteilee ja välkkyy koko hänen olentonsa! Sitäpaitsi on\nhän niin hyväntahtoinen ja kävellä hössyttää niin pehmeästi ja hänen\nkädenkosketuksensa on kuin sametilla siveleisi, se on toista kuin\nmiesvainajan kosketus -- niin se oli tuntunut kuin lyönti ikään! Ja\nyhtä pehmeästi ja yhtä suopeasti tämä myös katsella killistelee ja\npuhelee...\n\nEmäntä ei liene ajatellut itsekkään tätä kaikkea, mutta jos jonkun\ntoisen päähän olisi pistänyt seurata ja selittää sitä vaikutusta,\nminkä hänen sieluunsa ja elämäänsä oli tehnyt Oblomovin ilmestyminen,\nniin varmaan olisi hänen täytynyt selittää se juuri näin eikä toisin.\n\nIlja Iljitsh ymmärsi, minkä merkityksen hän oli mukanansa tuonut\ntähän sopukkaan, alkaen emännän veljestä aina kahlekoiraan, joka\nOblomovin tultua oli ruvennut saamaan kolme kertaa suuremman läjän\nluupalasia, mutta sitä ei hän ymmärtänyt, kuinka syvälle tämä\nmerkitys ulottui ja minkä odottamattoman valloituksen hän oli tehnyt\nemännän sydämmessä.\n\nEmännän häärivässä huolehtivaisuudessa ruokapöydässä,\nliinavaatteidensa ja huoneidensa suhteen näki Oblomov ainoastaan\nilmauksen hänen luonteensa pääpiirteestä, minkä oli huomannut jo ensi\nkäynnillään, silloin kun Akuliina yhtäkkiä oli kantanut huoneeseen\nsiipiään rapistelevan kukon, jolloin emäntä, huolimatta siitä että\noli ollut hämillään keittopiian sopimattomasta innosta, kuitenkin oli\nehtinyt toimittaa piialle, ettei tämä suinkaan antaisi kauppiaalle\n\"tätä kukkoa, vaan sen harmajan kukon\".\n\nAgata Matvejevna puolestaan ei kyennyt keimailemaan Oblomovin edessä\neikä mitenkään näyttämään, mitä hänen sisässään tapahtui, eikä hän\nedes, kuten sanottu, koskaan sitä itsetietoisesti ymmärtänytkään,\nvaan lisäksi unhoitti että joku aika takaperin tällaisia tunteita oli\nhänessä liikkunutkaan, ja tuo hänen rakkautensa ilmeni ainoastaan\nrajattomassa halussa päästä hautaan.\n\nOblomovin silmät eivät olleet auki näkemään todellista laitaa\nemännän suhteessa häneen, sillä hän piti sitä yhä vain tämän\nluonteenominaisuutena! Rouva Pshenitsinan tunne-elämä, joka oli niin\nnormaali, niin luonnollinen ja omaa voittoa vaatimaton, se pysyi\nsalaisuutena Oblomoville ja kaikille ympärillä oleville, emännälle\nitselleenkin.\n\nSe oli todellakin omaa voittoa vaatimaton, sen saattoi päättää\nsiitäkin että hän oli käynyt suitsuttamassa kynttilöitä kirkossa ja\nrukoilemassa Oblomovin terveyden puolesta, nimenomaan juuri sentähden\nettä tämä paraneisi, mutta siitä ei Oblomov itse koskaan saanut\ntietää. Ja usein oli hän öisin istunut Oblomovin päänaluksen ääressä,\nja hiipinyt pois aamun sarastaessa, vaan siitäkään ei ollut puhetta\nperästäpäin.\n\nOblomovin suhde emäntään oli paljon yksinkertaisempi. Hän näki Agata\nMatvejevnassa ja tämän alati liikkuvissa kyynäspäissä sekä kaikessa\nmuussa taloudellisessa touhussa lihaksi ja vereksi muuttuneena sen\nhäiritsemättömän elämänrauhan ihanteen, joka oli niin ääretön kuin\nvaltameren ulappa, ja jonka kuva haihtumattomasti oli painunut hänen\nsieluunsa jo lapsuuden aikana kotoisen katon alla.\n\nSamoin kuin siellä kotona ennen isä ja iso-isä, lapset, lastenlapset\nja vieraat istuskelivat tai makailivat laiskanlevollisesti\npaikoillaan, tietäen että heidän ympärillään liikkuu iäti valvova ja\nhuolehtiva silmä sekä väsymättömät kädet, jotka heidät varustavat\nvaatteilla, heitä syöttävät ja juottavat, pukevat, riisuvat ja\nauttavat makaamaan, sekä sitten kuoleman tullessa painavat heidän\nsilmänsä umpeen -- samoin Oblomov myös täällä köllöttäessään\nhievahtamatta sohvallaan, huomasi että jotakin elävää ja sukkelaa\nliikkuu lakkaamatta hänen hyödykseen ja että, vaikka huomenna aurinko\nei nousisikaan, vaan pilvet peittäisivät taivaan ja myrskytuulet\nnousisivat puhaltamaan mailman äärestä toiseen, niin kuitenkin\nlihaliemi ja vasikanpaisti ilmestyvät hänen pöydälleen, liinavaatteet\ntulevat puhtaina pesusta ja hämähäkin verkot vedetyiksi alas\nseiniltä niin ettei hän tiedäkkään, kuinka kaikki tämä tapahtuu\neikä hänen edes tarvitse vaivata itseään ajattelemaan mitä hän\nmilloinkin tahtoo, vaan kaikki arvataan itsestään ja kannetaan\nhänen nenänsä alle, ei laiskasti, ei karkeasti eikä likaisin kourin\nniinkuin Sakariias teki, vaan reippain ja leppein silmäyksin, syvää\nuskollisuutta ilmaisevin hymyhuulin, puhtain, valkoisin kätösin ja\npaljain käsivarsin.\n\nPäivä-päivältä tuli hän yhä ystävällisempään suhteeseen emännän\nkanssa, mutta rakkaus ei pälkähtänyt hänen päähänsäkään, ei ainakaan\nsellainen rakkaus, jonka hän tuonoin oli läpielänyt ja joka oli\nollut kuin jonkinlaista rokkoa, tuhkarupulia tai kuumetautia, jota\nmuistaessaan hän vieläkin vavahteli.\n\nHän likentyi Agata Matvejevnaa ikäänkuin olisi siirtynyt lieden\nääreen, jonka hohteesta lämpenee lämpenemistään, mutta jota on\nmahdoton rakastaa.\n\nPäivällisen jälkeen jäi Oblomov mielellään tupakoimaan emännän\nhuoneeseen ja katselemaan kuinka tämä asetteli hopea-astiat\npaikoilleen kaappiin, kuinka hän sitten otti kahvikupit esiin ja,\npestyään ja pyyhittyään yhden niistä erittäin huolellisesti, kaatoi\nja tarjosi Oblomoville ennen muita sekä jäi sitten katsomaan, onko\ntämä tyytyväinen.\n\nJa milloin vain ovi sattui aukenemaan emännän huoneeseen, silloin\npysähtyivät Oblomovin silmät mielellään tämän täyteläiseen kaulaan ja\npyöreisiin käsivarsiin, vaan jos ovi pysyi pitemmän aikaa suljettuna,\nsilloin Oblomov hiljaa itse työnsi sen auki jalallaan ja rupesi\nlaskemaan pilaa emännän kanssa tai leikkimään lasten kera.\n\nMutta ei hänestä sentään tuntunut ikävältä, vaikka aamu joskus sattui\nmenemäänkin niin ettei hän nähnyt emäntää; päivällisen jälkeen taas\nhän sen sijaan että olisi jäänyt emännän luokse, usein läksi omaan\nhuoneeseensa nukkumaan pariksi tunniksi, hyvin tietäen että heti\nkun hän vain herää, on tee häntä varten valmis, vieläpä samalla\nsilmänräpäyksellä, jolloin hän silmänsä aukaisee.\n\nPää-asia oli se että kaikki tämä tapahtui niin rauhallisesti,\nettei ollut paisetta sydämmellä etteikä kertaakaan tarvinnut olla\nmielenkuohussa sen suhteen, saapiko nähdä emännän vai ei, ja mitä\ntämä mahtaa ajatella, tai mitä tälle pitää sanoa ja miten vastata\ntämän kysymyksiin, miten tämä on katsova häneen -- ei mitään, ei\nkerrassa mitään huolta.\n\nEi tarvinnut nyt kokea tuskaa eikä unettomia öitä, ei suloisia eikä\nkatkeria kyyneleitä. Istua köllötellä vain, poltella tupakkaa ja\nkatsella kuinka emäntä ompelee, sanoa jolloinkin sananen tai olla\nmitään sanomatta; niin levolliselta tuntuu nyt hänestä, ei mitään\npuutu, ei mihinkään haluta ja niinpä on kuin kaikki, mitä sielu\nkaipaa, olisi tässä ympärillä...\n\nEi mitään hoppua, ei mitään pakkoa vaadi tuo Agata Matvejevna.\nEikä Oblomovissa synny mitään itserakkaita toivomuksia, ei haluja,\nei pyrkimyksiä sankaritekoihin eikä repiviä omantunnon tuskia\nsiitä että aika kuluu hukkaan, että hänen voimansa pilautuvat ja\nettei ole mitään saanut aikaan, ei pahaa eikä hyvää, että on muka\ntyhjäntoimittaja eikä elä elävää elämää, vaan kituu ja kuihtuu\npaikallaan.\n\nAivankuin kallisarvoisen kasvin, oli näkymätön käsi hänet istuttanut\nvarjoon päivän helteestä, saattanut katon alle sateelta suojaan, ja\nse näkymätön käsi se häntä nyt näin hoiteli ja lellitteli.\n\n-- Kylläpä teillä sukkelasti tuo silmineula vilahtelee nenän alitse,\nAgata Matvejevna!--lausuu Oblomov.\n\n-- Niin vikkelään se pujahtaa että ihan pelottaa että vielä ompelette\nnenänne kiinni hameeseen.\n\nEmäntä naurahtaa.\n\n-- Kunhan vain saan valmiiksi tämän neulomuksen, -- ääntää hän\npuoleksi itsekseen: -- niin rupeamme tässä illalliselle.\n\n-- Mitäs ruokaa on illalliseksi? -- tiedustaa Oblomov.\n\n-- Hapantakaalia lohen kanssa, -- vastasi emäntä. -- Samminlihaa ei\nsaa nykyään mistään. Olen juossut kaikissa kaupoissa ja veli on myös\nkäynyt kyselemässä, vaan ei löydy mistään. Mutta jahka vain sattuvat\nsaamaan elävän sammin -- se Vaunukadun varrella asuva kauppias on\nnäet tilannut -- niin lupasivat leikata meillekkin osan. -- Sitten on\nillalliseksi vielä vasikanpaistia ja pannussa paistettua puuroa...\n\n-- Se on mainiota! Kuinka suloinen te olettekaan Agata Matvejevna,\nkun muistitte että minä sellaisesta pidän! Kunhan ei vain Anisja\nolisi unohtanut.\n\n-- Mitäs varten minä sitten tässä olen olemassa? Kuuletteko, kuinka\nkihisee? -- vastaa emäntä raottaen hiukan keittiön ovea. -- Siellä se\npuuro parastaikaa paistua porisee.\n\nJa hän ompelee neulomuksensa loppuun, puraisee poikki rihman,\nkääräisee käsityönsä kokoon ja vie sen makuuhuoneeseen.\n\nNäinpä Oblomovin suhde emäntään kasvoi yhä läheisemmäksi ja hän\npainui hänen likeisyyteensä niinkuin lämpimän kotilieden ääreen. Ja\nkerran työntyi hän hyvin lähelle, melkein niin lähelle että oli aivan\npalaa tai ainakin niin että liekki rätisten leiskahti ilmi.\n\nHän käveli näet kerran huoneessansa ja kääntyessään päin emännän\novea, huomasi kyynäspäiden siellä liikkuvan tavallista sukkelammin.\n\n-- Alati työssä! -- virkkoi hän silloin astuen sisään emännän luo. --\nMitä te taas siinä teette?\n\n-- Survon kaneelia, -- vastasi emäntä tuijottaen huhmareen kuni\npohjattomaan kuiluun, armottomasti kalistaen petkeleellä.\n\n-- Vaan mitäs, jos minä teitä häiritsen? -- kysyi Oblomov ottaen\nemäntää kiinni paljaista käsivarsista ja antamatta survoa.\n\n-- Päästäkää irti! Täytyy vielä sokuriakin hienontaa ja kaataa viiniä\npudinkiin.\n\nMutta Oblomov piteli yhä kiinni kyynäspäistä ja hänen kasvonsa olivat\nliki emännän niskaa.\n\n-- Mitäs sanoisitte, jos minä teihin niinkuin ... rakastuisin?\n\nEmäntä naurahti.\n\n-- Vaan rakastuisittekos te minuun? -- kysyi yhä Oblomov.\n\n-- Miksikäs ei? Jumalahan on käskenyt kaikkia rakastaa.\n\n-- Vaan entäs, jos minä teitä suutelen? -- kuiskahti Oblomov\nkumartuen liki emännän poskea, niin että hänen hengityksensä ihan\npoltti tämän kasvoja.\n\n-- Nyt ei ole pääsiäisviikko, -- vastasi naurahtaen emäntä.\n\n-- No, suudelkaa te sitten minua!\n\n-- Kunhan päästään tästä pääsiäiseen, niin suudellaan sitten,\n-- sanoi emäntä vähääkään ihmettelemättä, hämmästymättä tai\narkailematta, seisoen suorana ja liikkumattomana kuin hevonen länkiä\npäälle pantaessa. Oblomov suuteli häntä keveästi kaulalle.\n\n-- Varokaa, varokaa, kaneeli varisee lattiaan eikä teille jää mitä\ntorttuihin panna! -- huomautti emäntä.\n\n-- Ei haittaa! -- vastasi Oblomov.\n\n-- Mikä tahra teille taas on tullut halattiinne? -- kysyi emäntä\nhuolehtivasti, ottaen käteensä yönutun liepeen. -- Onko se öljyä vai\nmitä? -- Ja hän haisteli tahraa. -- Mistä se on tullut? Eihän vain\nliene tipahtanut pyhimyslampusta?\n\n-- En tiedä, mistä lie tullut.\n\n-- Varmaan olette sipaissut oveen? -- arvasi yhtäkkiä Agata\nMatvejevna. -- Eilen voideltiin saranat, kun ne herkeämättä niin\nkitisivät. Heittäkääpäs päältänne ja antakaa pian tänne, niin minä\notan tahran pois ja pesaisen niin ettei huomenna mitään näy.\n\n-- Hyvä Agata Matvejevna! -- lausui Oblomov, laiskasti riisuen nutun\nhartioiltaan. -- Kuulkaas mitä minä sanon: muuttakaamme maalle\nasumaan, niin siellä se talous vasta luistaa! Siellä saa mitä hyvää\nikinä tahtoo: sieniä, marjoja, hedelmähilloa, lintuja, lehmänantia...\n\n-- Mitäpäs minä sinne tästä lähtisin? -- arveli emäntä huokaisten.\n-- Kun on täällä syntynyt ja ikänsä elänyt, niin täällä täytyy\nkuollakkin.\n\nOblomov jäi katsomaan emäntää keveässä mielenliikutuksessa, mutta\nhänen silmänsä eivät säteilleet eivätkä täyttyneet kyynelillä,\neikä hänen henkensä riehahtanut korkealle kuni ennen valmiina\nsankaritöihin. Hänen teki vain mieli istahtaa alas pehmeään sohvaan\nja olla laskematta silmiään irti emännän kyynäspäistä.\n\n\n\n\n2.\n\n\nIivanan-päivä vietettiin juhlallisesti. Sen aattona ei Ivan\nMatvejevitsh mennyt virastoon, vaan ajeli kuin tulenpolttamana\nkaupungilla ja palasi joka kerta kotiin milloin pussi, milloin kori\nmukanaan.\n\nAgata Matvejevna oli elänyt kolme vuorokautta yksinomaan kahvilla ja\nainoastaan Ilja Iljitshiä varten oli valmistettu kolme ruokalajia,\nmutta muut olivat syöneet vain mitä sattui.\n\nAnisja ei aattoyönä toki joutanut nukkumaankaan, mutta Sakariias\nse sitävastoin nukkua pötkötti sekä hänen että itsensä puolesta,\nkatsoen kaikkia näitä valmistuksia välinpitämättömästi ja puolittain\nhalveksivasti.\n\n-- Toista se oli ennen meillä siellä Oblomofkassa, siellä sitä\nnäinikään touhuttiin joka juhlapäivää varten, -- puheli hän kahdelle\nkokille, jotka olivat kutsutut auttamaan kreivin keittiöstä: --\nsiellä sitä väliin viisikin piirakkaa pantiin pöytään ja kastiketta\nsellaiset määrät, ettei sitä toki osaa laskeakkaan! Ja koko päivän ne\nherrat siellä syödä mässäsivät ja vielä toisenakin päivänä. Ja viisi\npäivää riitti meille syödä yksistään jäännöksiä. Vaan tuskin oli\nsaatu syödyksi loppuun, kun taas ajaa karahutti vieraita talon täysi\n-- ja taas aikoi sama peli. Mutta täällä ne on kekkerit vain kerran\nvuodessa!\n\nPäivällispöydässä tarjosi Sakariias ensimmäiseksi Oblomoville eikä\nmillään mokomin suostunut tarjoamaan muutamalle herroista, jolla oli\nristi kaulassa.\n\n-- Meidän herra on perinnöllinen aatelismies, -- sanoi hän ylpeästi:\n-- mutta mitä herroja ne nuo ovat! Tarantjeville, joka istui pöydän\npäässä, ei hän laisinkaan käynyt tarjoamassa tai luiskautti itse\nhänen lautaselleen syötävää vain sen verran kuin itse hyväksi näki!\n\nKaikki Ivan Matvejevitshin virkakumppanit olivat saapuvilla ja niitä\noli noin kolmekymmentä henkeä.\n\nTavattoman iso taimen, hakkeluksella täytetyt kananpojat, peltopyyt,\njäätelö sekä oiva viini -- kaikki tämä kaunisti arvokkaasti tätä\nvuosijuhlaa.\n\nLopuksi halailivat vieraat toinen-toistaan, ylistivät pilviin _asti_\nisännän makuaistia ja asettuivat sitten korttien ääreen. Isäntä\nMuhojarov kumarsi ja kiitti sanoen ettei hän sen onnen tähden että\nsai kestittää näin kalliita vieraita, säästänyt tuhlata kolmatta osaa\nvuosipalkastaan.\n\nAamupuoleen yötä vieraat hajaantuivat lähtien eri suuntiin,\naikalailla pöhnässä -- ja niin vaikeni kaikki jälleen talossa Iljan\npäivään asti.\n\nSilloin oli syrjähenkilöistä vieraina Oblomovin luona ainoastaan\nIvan Gerasimovitsh sekä Aleksejev, tuo väritön vieras, joka\nkertomuksemme alussa kutsui Ilja Iljitshiä vapunpäivän viettoon.\nOblomov ei ainoastaan tahtonut kilvoitella Ivan Matvejevitshin kanssa\nkestityksen prameudessa, vaan vieläpä koetti loistaa erityisellä\nhienoudella ja siroudella, jollaista ei ennen oltu tässä kolkassa\nkaupunkia nähty.\n\nRasvaisten kalakukkojen asemesta ilmaantui pöytään pieniä ilmalla\ntäytettyjä piirakoita; ennen lientä tarjottiin ostereita, kananpojat\nolivat papiljoteissa ja tarjottiin tryffelein kanssa; sitten oli\nimellettyä lihaa, mitä hienoimpia vihanneksia sekä englantilaista\nlientä. Keskellä pöytää rehenteli tavattoman kookas ananaassi ja\nsen ympärillä lekotteli persikoita, kirsimarjoja ja aprikoosseja.\nMaljoissa tuoksui eläviä kukkia.\n\nOli juuri käyty käsiksi liemeen ja Tarantjev oli juuri-ikään päässyt\nhaukkumasta piirakoita ja kokkia tuhmasta keksinnöstä täyttää ne\ntyhjällä, kun yhtäkkiä alkoi kuulua vimmattua ketjun riuhdontaa ja\nkoiran haukuntaa.\n\nPihalle olivat ajaneet vaunut ja joku kuului kysyvän Oblomovia.\nKaikki pöydässä istuvat jäivät suu auki ihmettelemään.\n\n-- Varmaan joku viimevuotisista tuttavistani on muistanut\nnimipäivääni, -- arveli Oblomov: -- sano etten ole kotona! -- huusi\nhän kuiskaten Sakariiaksen korvaan.\n\nAterioitiin ulkona puutarhassa, huvimajassa. Sakariias syöksyi\nsanoakseen ettei herra ollut kotona, vaan töytäsi käytävällä pahki\nStolziin.\n\n-- Andrei Ivanitsh, -- kähisi hän iloissaan.\n\n-- Onko se Andrei! Herra jess ... -- huudahti Oblomov äänekkäästi ja\nriensi syleilemään ystäväänsä.\n\n-- Kylläpä tulin parahiksi, päätäpahkaa päivälliselle! -- lausui\nStolz: -- syötäkkin minut rapiasti, sillä olenpa nälissäni. Hädin\ntuskin sinut löysinkin, koko miehen!\n\n-- Mennään, mennään, istu alas! -- toimitti Oblomov touhussaan\nistuttaen hänet viereensä.\n\nStolzin ilmestyessä oli Tarantjev ensimmäisenä sukkelasti harpannut\nyli risuaidan ja pujahtanut ryytimaahan; hänen perästään piili myös\nIvan Matvejevitsh huvimajan taa ja katosi ullakkokamariinsa. Emäntä\nmyös nousi paikaltaan.\n\n-- Taisinpa häiritä, -- sanoi Stolz säpsähtäen.\n\n-- Minne ne hävisivät? Miksi ne pakenivat? Ivan Matvejevitsh! Mihei\nAndreitsh! Hoi herrat! -- huusi Oblomov.\n\nEmännän sai hän istuutumaan entiselle paikalleen, vaan Ivan\nMatvejevitshiä ja Tarantjevia ei hän mitenkään voinut saada takaisin\nkutsutuksi.\n\n-- Mistä sinä tulet ja miten, ja kauvanko aijot viipyä kaupungissa?\n-- kyseli Oblomov.\n\nStolz oli saapunut kahdeksi viikoksi asioittensa takia ja oli maalle\nmenossa, aikoi sitten matkustaa Kieviin, ja jumalatiesi vielä minne\nmuualle.\n\nStolz puhui pöydässä vähän, mutta söi paljon, niin että näkyi\nettä hän tosiaankin oli nälissään. Muut olivat jo aikoja sitten\nlopettaneet syöntinsä ja istuivat vaiti.\n\nPäivällisen jälkeen, kun ruoka oli korjattu pois pöydältä, käski\nOblomov tuoda samppanjan ja seltterivettä huvimajaan sekä jäi\nkahdenkesken Stolzin kanssa.\n\nHe istuivat kotvan aikaa vaiti. Stolz katsoi Oblomoviin kauvan ja\ntutkivasti.\n\n-- No, Ilja!? -- virkkoi hän vihdoin, mutta niin ankarasti ja niin\nkysyvästi, että Oblomov loi silmänsä alas eikä vastannut mitään.\n\n-- Siis \"ei koskaan\" vai mitä?\n\n-- Mitä tarkoitat noilla sanoilla? -- kysyi Oblomov muka ymmärtämättä.\n\n-- Olet tainnut jo unhoittaa lauseen: \"nyt tai ei koskaan!\"\n\n-- Minä en enää ole sellainen ... kuin olin silloin, Andrei, -- sanoi\nOblomov vihdoin: -- jumalankiitos, asiani ovat järjestyksessä, minä\nen makaa joutilaana, rakennussuunnitelmani on melkein valmis, tilaan\nkahta sanomalehteä, ja kirjat, jotka sinä jätit, ovat melkein kaikki\nläpiluetut...\n\n-- Mutta miksikäs et saapunutkaan ulkomaille? -- kysyi Stolz.\n\n-- Ulkomaille minua esti lähtemästä...\n\nHän sekaantui:\n\n-- Olga? Eikö niin? -- sanoi Stolz katsoen häntä merkitsevästi\nsilmiin. Oblomov leimahti.\n\n-- Kuinka, oletko sinä sen jo kuullut... Missä _hän_ nykyään on?\nkysyi hän kiihkeästi katsahtaen Stolziin.\n\nStolz ei vastannut, vaan jatkoi yhä katsomistaan, koettaen kurkistaa\nhänen sielunsa syvyyteen.\n\n-- Olen kuullut että hän on tätinsä kanssa matkustanut ulkomaille, --\npuhui Oblomov: -- heti...\n\n-- Niin, heti senjälkeen, kun oli ymmärtänyt erehdyksensä, -- lisäsi\nStolz.\n\n-- Ku-kuinka sinä tiedät? ... -- änkytti Oblomov hämillään,\ntietämättä, miten olla.\n\n-- Kaiken tiedän, -- sanoi Stolz: -- vieläpä syreeninoksankin. Vaan\neikö sinua hävetä, eikö se sinuun koske, Ilja? eikö sinua polta\nkatumus ja sääli...?\n\n-- Voi älä puhu, älä muistuta! -- keskeytti hänet kiireesti Oblomov:\n-- jo ilman tätäkin sain kärsiä kuumetaudin, kun huomasin, mikä kuilu\noli minun ja hänen välillään, kun tulin vakuutetuksi siitä, etten\nhäntä ansainnut... Ah, Andrei! jos sinä rakastat minua, niin älä\nkiusaa minua, älä mainitse menneistä. Minä osoitin hänelle jo aikoja\nsitten hänen erehdyksensä, vaan hän ei tahtonut minua uskoa ... minä\nolen tosiaankin tehnyt sangen pahoin...\n\n-- Minä en syytä sinua, Ilja, -- jatkoi Stolz ystävällisesti ja\npehmeästi: -- minä olen lukenut sinun kirjeesi. Enin syyllinen olen\nminä, sen perästä hän, sitten vasta sinä, vaan et paljon.\n\n-- Miten on nyt hänen laitansa? -- kysyi Oblomov arasti.\n\n-- Mitenkäkö: hän suree ja itkee lohduttomia kyyneleitä kiroillen\nsinua...\n\nSäikähdystä, sääliä, kauhua ja katumusta ilmeni Oblomovin kasvoilla\njokaista sanaa kuullessaan.\n\n-- Mitä sinä puhut, Andrei! -- huudahti hän nousten paikaltaan. --\nMatkustakaamme jumalan tähden heti, ihan tällä silmänräpäyksellä\nhänen luoksensa, niin minä heittäydyn hänen jalkojensa juureen, ja\npyydän anteeksi...\n\n-- Istu rauhassa! -- keskeytti Stolz naurussa suin: -- hän on\niloinen, vieläpä onnellinenkin, käski tervehtää sinua ja tahtoi\nkirjoittaa, mutta minä kielsin ja sanoin että se sinut saattaisi vain\nlevottomaksi.\n\n-- No, jumalankiitos, -- virkkoi Oblomov miltei kyynelet silmissä:\n-- olen niin iloinen, Andrei, salli minun suudella sinua, ja\njuokaamme hänen maljansa!\n\nHe tyhjensivät kumpikin maljansa samppanjaa.\n\n-- Missä hän nykyään on?\n\n-- Nykyään on hän Sveitsissä, vaan syksyksi palaa hän tätinsä kanssa\ntakaisin ja matkustaa omalle maatilalleen. Sitä varten minä nyt\noikeastaan olenkin täällä, täytyy näet vielä puuhata asiat loppuun ja\nkäydä toimistossa. Parooni jätti asiat kesken, kun oli aikonut kosia\nitselleen Olgaa...\n\n-- Niinkö? Vai oli se siis totta, -- kysyi Oblomov: -- no, mitäs\ntyttö siihen?\n\n-- Tietysti antoi rukkaset. Parooni suuttui ja matkusti tiehensä,\nja nyt saan minä koreasti ajaa asiat perille. Tällä viikolla kaikki\nloppuu. No, kuinkas ovat sinun asiasi sitten? Mitä varten sinä tähän\npiilopesään olet pujahtanut?\n\n-- Täällä on niin rauhallista ja hiljaista, Andrei; ei kukaan\nhäiritse minua...\n\n-- Mistä niin?\n\n-- Työtä tekemästä...\n\n-- Herranen aika! sama Oblomofkahan tämä on kuin ennenkin, ja vielä\niljettävämpi,--lausui Stolz katsellen ympärilleen. -- Lähdetäänpäs\nmaalle, kuule Ilja.\n\n-- Maallekko ... hyvä, kyllä se sopii: siellä kylässä aletaan pian\nrakentaakkin. Vaan enhän minä näin päätäpahkaa Andrei, annahan aikaa\nharkita...\n\n-- Vai harkita! Tiedän minä sinun harkitsemisesi: harkitsisit taas\nkuten harkitsit kaksi vuotta sitten ulkomaalle lähtöä. Matkustakaamme\ntulevalla viikolla.\n\n-- Tulevalla viikollako! Kuinka sitä niin äkkiä tästä? --\npuolustelihen Oblomov. -- Hyvä sinun on sanoa, kun olet jo menossa,\nvaan minunhan täytyy tehdä valmistuksia... Minulla on täällä koko\ntalous niskoillani, kuinkas minä sen heitän? Eikä minulla ole mitään\nmatkaa varten valmiina...\n\n-- Ei mitään tarvitsekkaan. Vai mitä sinulta puuttuu?\n\nOblomov vaikeni.\n\n-- Terveyteni on huono, hyvä Andrei, -- sanoi hän sitten: -- minua\nvaivaa hengenahdistus. Näärännäppyjäkin on ruvennut tulemaan\nmilloin oikeaan, milloin vasempaan silmään, ja jalat ovat ruvenneet\najettumaan. Ja toisinaan öisin nukkuessa tuntuu ikäänkuin joku\nyhtäkkiä iskisi päähän tai selkään, niin että ihan hypähdän koholle...\n\n-- Kuule, Ilja, minä sanon sinulle vakavasti että sinun täytyy\nmuuttaa elämänmuotoa, muuten saat vesitaudin tai halvauksen. Toiveet\nsinun tulevaisuudestasi ovat nyt loppuneet: sillä jos ei kerran Olga,\njoka on enkeli, saanut sinua siivillään nostetuksi suosta, jossa\nmakaat niin en kai minäkään mitään voi aikaansaada! Mutta ottaa\npäällensä hiukan vaivannäköä, panna kuntoon yksi kyläpahanen, muokata\nmoukkain kanssa, perehtyä heidän asioihinsa, rakentaa ja istuttaa\n-- kaikkeen tähän olet sinä velvollinen ja sinä voit sen tehdä...\nMinä en sinua heitä. En enää tottele yksistään omaa haluani, vaan\nmyös Olgan tahtoa: hän näet tahtoo -- kuuletko? ettet sinä kokonaan\nkuolisi, ettet tulisi elävältä haudatuksi, ja minä olen luvannut\nkaivaa sinut ylös haudastasi...\n\n-- Hän ei siis vielä ole minua unhoittanut! Vaan ansaitsenko minä\nsitä? -- äänsi Oblomov liikutuksissaan.\n\n-- Niin, hän ei ole vielä unhoittanut sinua eikä nähtävästi koskaan\nunhoita: hän ei ole sellainen nainen. Sinun täytyy vielä joskus ajaa\nhänen luoksensa vieraisiin, kylään.\n\n-- Kunhan vain ei nyt heti, jumalantähden, Andrei, ei nyt! Antaa\nhänen ensin unhoittaa. Ah, vielä täällä tuntuu...\n\nHän painoi sydäntänsä.\n\n-- Mitä siellä on? Eihän vain rakkautta? -- kysyi Stolz.\n\n-- Ei, häpeää ja surua vain! -- vastasi Oblomov huokaisten.\n\n-- No, se on hyvä! Matkustakaamme siis sinun tilallesi, sinunhan\nsiellä täytyy rakennuttaa; nythän on kesä, ja kallis aika kuluu\nmuuten hukkaan...\n\n-- Ei, minulla on siellä asiamies, hän on nytkin siellä, ja minä voin\nsaapua jälestäpäin, kunhan tässä ensin tuumin ja hankkiudun.\n\nJa kerskaillen kertoi hän Stolzille, kuinka hän, hievahtamatta\npaikaltaan, oli oivallisesti saanut asiansa järjestetyiksi, kuinka\nasiamies siellä kylässä tiedustelee karanneista talonpojista,\nmyöpi viljan edulliseen hintaan ja kuinka jo oli lähettänyt\npuolitoistatuhatta ruplan sekä luultavasti saapi verotkin tänä vuonna\nkannetuiksi ja lähettää niistäkin rahat.\n\nStolz läiskäytti kämmenensä yhteen kuultuaan tämän kertomuksen.\n\n-- Sinä olet perinpohjin peijattu ja ryöstetty! -- sanoi hän; --\nKolmesta-sadasta sielusta vain puolitoistatuhatta ruplaa! Kuka on\nsinun asiamiehesi? Mikä hän on miehiään?\n\n-- Yli puolitoista-tuhatta niitä oli, -- oikaisi Oblomov: -- sillä\nviljan myönnistä sai hän palkkioksi vaivoistaan...\n\n-- Kuinka paljon?\n\n-- En oikein muista, vaan kyllä minä sinulle näytän: on minulla tili\njossakin.\n\n-- Voi sinua Ilja! sinä olet todellakin kuollut ja turmioon joutunut!\n-- lopetti Stolz. -- Pane nyt päällesi, niin lähdemme tästä minun\nluokseni.\n\nOblomov yritti tekemään vastaväitöksiä, mutta Stolz vei hänet\npuoliväkisin luoksensa, kirjoitti valtakirjan omiin nimiinsä, pani\nOblomovin kirjoittamaan alle ja selitti tälle että hän ottaa nyt\nOblomofkan arennille siihen asti kunnes Oblomov itse saapuu kylään ja\nperehtyy maanhoitoon.\n\n-- Sinä olet saava tuloja kolme vertaa enemmän, -- sanoi hän: --\nmutta kauvan en minä vain sinun arentimiehenäsi jouda olemaan, sillä\nminulla on omat asiani. Matkustakaamme nyt kylään yhdessä tai saavu\nsinä heti minun perästäni. Minä jään näet Olgan maatilalle, se on\nkolmensadan virstan päässä, poikkean sinunkin tilallesi, ajan pois\nasiamiehesi, järjestelen siellä, ja tule sinä sitten itse. Minä en\nsinua heitä.\n\nOblomov huokasi.\n\n-- Ah tätä elämää! -- sanoi hän.\n\n-- Mikäs elämässä on vikana?\n\n-- Se käy kimppuun eikä anna rauhaa! Kun saisi panna maata ja\nnukahtaa ... iäkseen...\n\n-- Tarkoitat että tuli pitäisi sammuttaa, ja itse jäädä\npilkkopimeään? Kaunista elämää tosiaankin! Äh sinua Ilja!\nfilosofoisit edes hiukan. Elämä vilahtelee kuin silmänräpäys, vaan\nsinä tahtoisit vain panna maata ja nukahtaa. Ei, riehukoon elämä\nalituisena tulena! Ah, jospa saisi elää parikolmesataa vuotta\nyhteenperään, -- lopetti hän: -- niin kuinka paljon voisikkaan\ntoimittaa! --\n\n-- Mitäs sinä, se on eri asia, Andrei, -- virkkoi Oblomov: --\nsinulla on siivet, sinä et elä, vaan lennät; sinulla on lahjoja ja\nitseluottamusta, sinä et ole näin paksu kuin minä, sinua eivät vaivaa\nnäärännäpyt eikä niskaasi kutise. Sinä olet ikäänkuin eri tavalla\nrakennettu...\n\n-- Älä joutavia! Ihminen on luotu itse rakentamaan itsensä, vieläpä\nmuuttamaan luontonsakin. Vai luuletko sinä että luonto on sinulle\ntaakaksi lähettänyt tuon ihramahan, jonka olet itsellesi kasvattanut?\nSinulla on myös ollut siivet, vaan sinä olet ne sitonut kiinni.\n\n-- Minullako siivet, missä sitten? -- kysyi Oblomov alakuloisesti. --\nEnhän minä osaa mitään...\n\n-- Niin, kun et tahdo osata, -- keskeytti Stolz. -- Ei ole olemassa\nihmistä, joka ei johonkin kykenisi, jumaliste ei ole!\n\n-- Vaan minäpä en kykene! -- väitti Oblomov.\n\n-- Se on kyllä totta ettet sinä osaa kirjoitella virkapapereita\netkä edes kirjettä talonisännälle, vaan osasitpahan kirjoittaa\nkirjeen Olgalle. Etpähän siinä sekoittanut yhteen sanoja _joka_ ja\n_että!_ Ja löytyipäs, silloin atlassipaperia, ja mustetta oikein\nenglantilaisesta makasiinista, ja käsiala oli reipas niin että hei\nvaan... Hä, mitäs siihen sanot?\n\nOblomov punastui.\n\n-- Ei olisi paljon tarvittu ennenkuin olisi lähtenyt tulemaan\nsellaiset ajatukset ja niin sujuva kieli, että olisi kelvannut vaikka\njohonkin romaaniin painattaa. Vaan kun ei ole mitään pakkoa, niin\nei mitään osaakkaan, silmät eivät näe ja kädet tuntuvat heikoilta.\nSinä kadotit kykysi jo lapsuuden aikoina siellä Oblomofkassa, tätien,\nsetien ja lastenpiikain keskessä. Se on alkanut siitä ettet osannut\nvetää sukkia jalkaasi ja loppunut siihen, ettet osaa elää.\n\n-- Tuo kaikki on kentiesi totta, Andrei, mutta minkäs sille voipi;\nmennyttä ei saa takaisin! -- sanoi Ilja päättäväisesti huoaten.\n\n-- Miksei saa takaisin? -- virkkoi Stolz kiivastuneesta -- Mitä\njoutavia! Kuule ja tee, mitä minä sanon, niin kaikki tulee takaisin!\n\nMutta Stolz matkusti kylään yksikseen, ja Oblomov jäi kaupunkiin\nluvaten saapua perästä syksyksi.\n\n-- Mitä minun pitää sanoa Olgalle? -- kysyi Stolz Oblomovilta ennen\nlähtöään.\n\nOblomov kallisti päänsä surullisena alas ja oli vaiti, sitten hän\nhuokasi.\n\n-- Älä huoli mainita hänelle mitään minusta, -- virkkoi hän vihdoin\nhämillään: -- sano ettet ole nähnyt etkä kuullut...\n\n-- Ei hän usko, -- lausui Stolz.\n\n-- No, sano sitten että olen joutunut turmioon ja kuollut...\n\n-- Silloin purskahtaa hän itkuun eikä häntä saa lohdutetuksi pitkiin\naikoihin: Miksi tahdot tuottaa hänelle surua?\n\nOblomov tuli liikutetuksi ja vaipui mietteisiinsä; hänen silmänsä\nkiilsivät kosteina.\n\n-- Hyvä, nyt tiedän: minä valehtelen ja sanon hänelle että sinä elät\nhänen muistollaan, -- päätti Stolz: -- ja että pyrit vakavaan ja\ntotiseen tarkoitusperään. Sinun tulee huomata että juuri itse elämä\nja työnvoima on elämän tarkoitus, eikä nainen; tässä te molemmat\nolette erehtyneet. Kuinka tyytyväiseksi onkaan hän tuleva!\n\nJa he hyvästelivät toisensa.\n\n\n\n\n3.\n\n\nSeuraavana iltana Iljan-päivän perästä yhtyivät Tarantjev ja Ivan\nMatvejevitsh jälleen \"Laitoksella\".\n\n-- Tuokaa teetä! -- käski Ivan Matvejevitsh synkästi, ja kun viinuri\noli tuonut teetä ja rommia, työnsi hän harmistuneesti pullon hänelle\ntakaisin. -- Tässä ei ole rommia, vaan rautanauloja! -- sanoi hän,\nja kiskottuaan palttoonsa taskusta oman pullonsa sekä kierrettyään\nkorkin auki, antoi viinurin sitä haistella. -- Äläkä vasta tule\ntöykkimään omiasi, -- huomautti hän. -- Mitäs arvelet, kuoma, eikös\nasiat ole hullusti nyt! -- sanoi hän viinurin mentyä.\n\n-- Niin, piru hänet toi! -- virkkoi Tarantjev raivokkaasti. --\nMokoma lurjus, saksalainen! Teki tyhjäksi valtakirjan ja otti tilan\narennille. Onko moista ennen kuultu? Nylkee meidät kuin lampaanraadon.\n\n-- Jos hän asiat tuntee, niin pelkäänpä että hän siellä saa jotakin\nilmi. Kun hän saa tietää että verot ovat kannetut, vaan että rahat\novat joutuneet meille, niin vielä, kun sattuu, nostaa jupakan...\n\n-- Se on juttua! Pelkuripa sinusta on tullut, kuoma. Zatjertti ei\nensikertaa pistä käpäläänsä tilanomistajan rahoihin ja kyllä se mies\njälkensä osaa peittää. Luuletko hänen kuitteja antavan talonpojille?\neikös mitä: perii heiltä maksut ilman todistajain läsnäoloa. Kylläpäs\nsuuttuu saksalainen niin että kiljahtaa, vaan mikäs auttaa. Ei se\nsiitä käräjänkäyntiä nosta!\n\n-- Vai niin sinä luulet? -- sanoi Muhojarov ilostuen. -- No\nryypätäänpäs siis.\n\nHän kaatoi rommia itselleen ja Tarantjeville.\n\n-- Selvillä ollessa näyttää mahdottomalta elää tässä mailmassa, vaan\nkun hiukan ryyppää, niin heti helpoittaa! -- lohduttihen hän.\n\n-- Vaan kuulehan kuoma, mitä voit sillä-aikaa tehdä, -- jatkoi\nTarantjev: -- keksiskele, sinä kaikellaisia laskuja, millaisia vain\ntahdot, haloista, kaalista, ja mistä muusta hyvästä tahansa, ja\nlisää summa talousmenoihin, joiden hoidon Oblomov nyt on uskonut\nsisarellesi. Kun Zatjertti sitten saapuu, niin sanotaan että rahat,\njotka Oblomov sai veroista, ovat kuluneet talon menoihin.\n\n-- Vaan jospa hän ottaa ja näyttää tilit jälestäpäin saksalaiselle,\nja tämä rupeaa niitä tarkastamaan, niin mitenkäs sitten...\n\n-- Hui hai! Oblomov pistää ne jonnekkin piiloon, niin ettei itse\npirukaan niitä löydä. Ja siihen asti kun saksalainen taas saapuu,\nehtii kaikki unohtua...\n\n-- Vai niin sinä luulet? Ryypätäänpäs siis, kuoma, -- sanoi Ivan\nMatvejevitsh kaataen lasiin: -- on sääli juoda teen sekana tätä\nhyvää. Haistahan: kolme ruplaa se maksaa. Eikös tilata soljankkaa?\n\n-- Tilataan vaan.\n\n-- Hoi siellä!\n\n-- Hyi sen roistoa! \"Anna arennille\" -- matki Tarantjev jälleen\nraivoissaan: -- meille venäläisille ei semmoista olisi edes päähän\npälkähtänyt! Tämäkin laitos haiskahtaa hiukan saksalaiselle. Niillä\non aina vain kaikellaisia farmeja ja arenteja. Odotahan: se vielä\nhöystää hänet osakkeilla.\n\n-- Mitä kummaa ne osakkeet ovat, minä en niistä vieläkään ole päässyt\noikein selville? -- kysyi Ivan Matvejevitsh.\n\n-- Ne on saksalaisten keksintöjä! -- sanoi Tarantjev ilkeästi.\n-- Joku roisto keksii esimerkiksi palamattomia taloja ja ottaa\nrakentaaksensa kaupungin; siihen tarvitaan rahoja, hän päästää\nliikkeeseen arvopapereita, otaksukaamme viidensadan ruplaisia, joita\nsitten joukko tomppeleita ostelee ja myyskentelee toinen-toisilleen.\nKun luullaan että yritykset onnistuvat hyvästi, niin arvopaperit\nkallistuvat, jos ne käyvät huonosti -- silloin kaikki menee myttyyn.\nPaperit jäävät käteesi, mutta kukkaro on typötyhjä. Missä on\nkaupunki? kysytään: se on palanut poroksi, vastataan sinulle, sen\nrakentaminen jäi kesken, mutta itse keksinnön tekijä on karannut\nrahoineen tipotiehensä. Sellaisia ne osakkeet ovat! Kyllä vain se\nsaksalainen Oblomovin nylkee. Ihme ettei tähän asti ole nylkenyt?\nMinä kai tässä olen ollut esteenä, kun olen autellut toveriani!\n\n-- Niin, tämä pykälä on siis pyyhkäisty, juttu on ratkaistu ja\nartikkeli arkistoon annettu; saamme nyt paastota, kun eivät verot\nmeille enää Oblomofkasta juokse ... -- puhui Muhojarov hiukan\nhumaltuneena.\n\n-- Piru vieköön hänet, kuoma! Eihän sinun rahojasi lapiolla käännetä!\n-- virkkoi Tarantjev myös jo hiukan hiprakassa: -- sinullahan on\nvarma tulolähde, ammenna vain äläkä haikaile. Ryypättiin!\n\n-- Mikä tulolähde, kuoma? Ruplan ja kolmenruplan seteleitähän minä\ntässä iänkaiken kokoilen...\n\n-- Vaan kaksikymmentä vuottahan tuota jo olet niitä keräillyt: älä\nrätise vastaan!\n\n-- Vie sun kaksikymmentä! -- sopersi sammaltavin kielin Ivan\nMatvejevitsh: -- sinä olet unohtanut että olen vasta kymmenettä\nvuotta kirjurina. Mutta sitä ennen vain riunan ja kahden-riunan\nrahat kalisivat lakkarissa, ja toisinaan, häpeä sanoa, oli\npakko kuparilanttejakin kerätä. Onkos se elämää, kuule kuoma?\nPyh! Kuinka sentään mailmassa on onnellisia ihmisiä, että kun\nsanankaan kuiskaavat toisen korvaan tai pienen rivinkään sanelevat\nkirjoitettavaksi tai ainoastaan nimensä pistävät paperille -- niin\nheti on taskussa sellainen pussi rahaa että voisi panna vaikka\nmaata aivankuin patjalle. Tullappas niin äveriääksi, -- haaveili\nhän humaltumistaan humaltuen: -- silloin ei kukaan uskaltaisi\ntulla nokkasi alle pyytämään. -- Semmoinen mies se istahtaa vain\nherroiksi vaunuihinsa ja huutaa että: \"aja klubille\", ja siellä\nklubilla tähtirintaiset sen kättä puristavat eikä se viiden-kopeikan\nhopearahoilla leikikkään, vaan päivällisen se tilaa niin että\npärähtää, päivällisen -- no voi sentään! Ja soljankasta ei se toki\nkehtaa puhuakkaan, kulmiaan rypistää vain ja sylkäisee. Vartavasten\npaistetaan hänelle kananpoikia talvella päivälliseksi, ja jo\nhuhtikuussa tarjotaan mansikoita! Kotona vaimo pitseissä pöyhistelee,\nlapsilla on oma opettajatar, ja ne kakarat ovat kaikki niin siististi\nkammattuja ja koristettuja. Heh, kuoma! Se se on paratiisi, vaan\nsinne ei syntisiä lasketakkaan. Ryypätäänpäs! Tuossa jo tuodaan\nsoljankkaa!\n\n-- Älä sinä, kuule, siinä valita äläkä rätise, kun on pääoma ja\nvielä hyvä ... -- puhui juopunut Tarantjev veristynein silmin. --\nKolmekymmentäviisi tuhatta hopeassa -- se ei ole pilan asia!\n\n-- Hiljaa, hiljaa, kuoma! -- keskeytti Ivan Matvejevitsh. -- Mitäs se\nsen vertainen on? Milloinka karttuu viiteenkymmeneen tuhanteen? Eikä\nsitä silläkään paratiisiin päästä. Jos eukon ottaa, niin täytyy elää\naika täpärällä, joka rupla laskea, ja Jamaikasta ei puhettakaan --\nmitäs elämää se semmoinen on!\n\n-- Sitävastoin on se rauhallista, kuoma; mistä saapi ruplan, mistä\nkaksi, niin että seitsemisen niitä piiloon pistää päivässä. Eikä ole\nkiinnisidottu mihinkään, ei ole riitaa, ei tahrapilkkua. Vaan kun\njoskus sattuu pistämään nimensä suuren asian alle, niin saa koko\nelämänsä ajan kylkiänsä raappia. Ei veli, älä sinä tyhjiä turise!\nIvan Matvejevitsh ei häntä kuunnellut, vaan näytti jotakin erityistä\nmielessään hautovan.\n\n-- Kuulehan, -- alkoi hän yhtäkkiä pullistaen silmiään ja niin\nilostuneena jostakin että humala melkein oli hävinnyt: -- vaan en\ntuota sanokkaan, en päästä päästäni sellaista lintua. Kylläpä oli\nkoko aarre, jonka tässä hoksasin... Hei, ryypätään kuoma, ryypätään\npian!\n\n-- En maista ennenkuin sanot, -- vastasi Tarantjev työntäen luotaan\nmaljan.\n\n-- Se on tärkeä asia, kuule kuoma, -- kuiskutti Muhojarov katsahtaen\noveen.\n\n-- No...? -- kysyi Tarantjev kärsimättömästi.\n\n-- Se on sukkela keksintö, joka päähäni pisti. No, tiedätkös kuoma,\nsehän on yhdentekevää, jos kirjoittaa nimensä suuren asian alle,\njumaliste, juuri niin!\n\n-- Mitä siis, sano pian?\n\n-- Vaan mitäs annat harjakaisia? Harjakaisia, häh?\n\n-- Sanotko vai et? -- ahdisti Tarantjev.\n\n-- Älähän hätäile, annahan ensin mietin. Niin, sitä ei voi mitenkään\ntyhjäksi tehdä, siinä on laki puolella. Niinpä siis sanon sinulle,\nkuoma, ja senkin tähden sanon sen että tarvitsen sinua; ilman sinua\nkäy epämukavaksi. Vaan muuten, jumalanähköön, en sanoisi, sillä se on\nsemmoinen asia, jota ei toisen sielun tarvitse tietää.\n\n-- Kuoma, olenko minä sinulle muka toinen sielu? Onko se vain\nyksi kerta, kun sinua olen palvellut ja ollut todistajana, ja\njäljennöksiä ... muistatko? Sinä olet suuri sika!\n\n-- Kuoma, kuoma! Pidä kieli hampaittesi takana. Kuule, sinähän olet\nsemmoinen että sinun suustasi ampuu kuin tykin reijästä!\n\n-- Kuka perhana tässä meitä kuulee? En kohta muista, olenko oma\nitseni? -- virkkoi Tarantjev harmissaan. -- Mitä sinä minusta\nkiusaat? No, puhu.\n\n-- Kuule siis: Ilja Iljitsh, niinkuin tiedät, on arkamainen mies\neikä tiedä mistään järjestyksestä. Silloin kun toin hänelle\nsitoumuskirjan, oli hän ihan kadottaa järkensä, ja kun valtakirja\nlähetettiin, niin ei hän tiennyt mihinkä ryhtyä, ei edes muistanut,\nkuinka paljon hän saapi veroa, vaan itse vakuutti että \"en tiedä\nkerrassa mistään...\"\n\n-- No? -- kysyi Tarantjev kärsimättömästi.\n\n-- Näes, hän on ruvennut kovasti hännystelemään sitä minun sisartani.\nTässä yhtenä iltana istui hän siellä yli puolen yön ja töytäsi minuun\npahki etehisessä, vaan ei ollut muka huomaavinaan. Mutta kyllä se\ntässä vielä nähdään, mitä siitä tulee... Mene sinä puhelemaan hänelle\nsyrjästä ja sano ettei ole kaunista pilata talon mainetta ja että\nsisareni on leski. Sano hänelle että ihmiset tästä jo tietävät, vaan\nettä sisareni ei nyt voi tulla hänen vaimokseen, koska hänellä on\nsulhanen, rikas kauppias, joka häntä on kosinut, vaan että tämä nyt,\nkun on saanut kuulla että Oblomov illoin istuskelee hänen luonaan, ei\nenää tahdokkaan.\n\n-- Entäs nyt sitten, hän vain säikähtää pahanpäiväisesti, rymähtää\nvuoteelleen, myrisee ja väänteleiksen kuin metsäsika ja huokailee --\nsiinä kaikki! -- arveli Tarantjev. -- Mitä etua siitä on? Mistä siis\nkaupantekijäiset?\n\n-- Kylläpä sinä olet, kun et älyä! Sano sinä että minä aijon nostaa\nkanteen häntä vastaan, että muka on pidetty silmällä häntä ja että\nlöytyy todistajia...\n\n-- Mitäs sitten?\n\n-- Näes: jos hän kovasti säikähtää, niin sano hänelle että voipi\nsaada asian sovitetuksi uhraamalla pienoisen rahasumman.\n\n-- Mistäs hän rahat ottaa? -- kysyi Tarantjev. -- Kauhistuksesta voi\nhän tulla luvanneeksi vaikka kymmenen tuhatta...\n\n-- Iske sinä silloin minulle vain silmää, niin minä heti pidän\nvalmiina velkakirjan... sisaren nimissä: \"Minä Oblomov olen\nleskirouva Pshenitsinalta saanut lainaksi kymmenen tuhatta ruplaa,\nmääräyksellä että j.n.e.\"\n\n-- Mitä järkeä siinä on, veli? Minä en ymmärrä: rahathan tulevat\nsisarellesi ja hänen lapsilleen. Missä siis harjakaiset?\n\n-- Etkös ymmärrä: sisar antaa minulle velkakirjan samalle summalle,\nminä annan hänen kirjoittaa alle.\n\n-- Mutta jos hän ei kirjoitakkaan, vaan panee vastaan?\n\n-- Sisarko?\n\nJa Ivan Matvejevitsh purskahti hienostaan nauramaan.\n\n-- Kirjoittaapa hyvinkin, veli, vaikka oman kuolemantuomionsa\nhän allekirjoittaa eikä edes kysy, mikä se on, naurahtaa vain ja\nsutkauttaa nimensä vinosti laitaan eikä ikinä tiedusta, mitä hän\non allekirjoittanut. Näetkös: me tulemme sinun kanssasi pysymään\nsyrjässä, sisarella tulee olemaan velkavaatimus kolleegisihteeri\nOblomovilta, minulla taas kolleegisihteerin-rouva Pshenitsinalta.\nAntaapas saksalaisen suuttua -- ei hän lailliselle asialle mitään\nvoi! -- puhui hän nostaen vapisevat kätensä ylös. -- Hei veli,\nmaistetaanpas!\n\n-- Laillinen asia! -- sanoi Tarantjev riemuissaan.\n\n-- Maistetaan.\n\n-- Ja jos hyvin onnistuu, voipi parin vuoden perästä tekaista saman\ntempun -- laillinen asia näet!\n\n-- Laillinen asia! -- matki hyväksyvästi nyökäyttäen päätään\nTarantjev. -- Terästetään mekin.\n\n-- Terästetään! Ja he ryyppäsivät.\n\n-- Kunhan vain tuo sinun maamiehesi ei tekisi vastarintaa ja\nvarovaisuudesta kirjoittaisi saksalaiselle, -- huomautti Muhojarov\nhätäisesti: -- silloin, veli, kävisi kehnosti! Ei voisi nostaa mitään\nkannetta, koska näet sisar on leski eikä neitsyt!\n\n-- Hänkö kirjoittaisi? Parin vuoden päästä se vasta saa\nkirjoitetuksi, -- sanoi Tarantjev. -- Vaan jos se rupeaa\nvastustamaan, niin minä sen haukun pataluhaksi...\n\n-- Ei, ei, jumala varjelkoon! Sinä turmeleisit sillä koko asian,\nveli; se sanoisi vielä että hänet on väkisten pakoitettu ja\nmainitseisi väkivallasta -- ja se kuuluu rikosasioihin. Ei, se ei\nkelpaa! Vaan kuule, mitä voipi tehdä -- ottaa varalta ryypyt hänen\nkanssaan: se pitää paljon marjaviinasta. Kun hänen päässään alkaa\nhumista, vihjaise sinä silloin minulle, niin minä tulen sisään\nvelkakirjoineni. Silloin ei hän edes huoli katsoa summaa, kirjoittaa\numpimähkää alle niinkuin ennen asuntositoumuksensa, ja sitten, kun\non käyty meklarissa todistuttamassa, ann' huhkia vain! Hävettää\nse sellaista herraa ruveta tunnustamaan, ettei ole ollut selvillä\nallekirjoittaessaan paperin. Laillinen asia näet.\n\n-- Laillinen on asia! -- toisti Tarantjev.\n\n-- Ja koettakootpa silloin perilliset pistää nokkansa Oblomofkaan.\n\n-- Niin, koettakoot vain! Ryypätään veli!\n\n-- Tomppelein malja! -- ehdotti Ivan Matvejevitsh. Ja he joivat\nlasinsa pohjaan.\n\n\n\n\n4.\n\n\nNyt on meidän siirtyminen hiukan taaksepäin, aikaan ennen Stolzin\nsaapumista Oblomovin nimipäiville sekä toiseen paikkaan kauvas pois\nViipurinpuolelta. Siellä kohtaavat meitä lukijalle jo entuudesta\ntutut henkilöt, joista ei Stolz ollut Oblomoville erityisistä syistä\nkaikkea kertonut, mitä tiesi, tahi kentiesi sentähden ettei tämä\nollut heistä kaikkea kysellytkään, tehden täten luultavasti myös\nerityisistä syistä.\n\nKerran kulki Stolz Pariisissa pitkin bulevaardia hajamielisesti\nsilmäillen sivukulkevia ja suurten myymäläin kylttejä pysäyttämättä\nkatsettaan mihinkään.\n\nHän ei pitkiin aikoihin ollut saanut kirjeitä Venäjältä, ei Kievistä,\nei Odessasta eikä Pietarista. Hänellä oli ikävä ja hän vei vielä\nkolme kirjettä postiin ja läksi sitten palaamaan asuntoonsa.\n\nYhtäkkiä hänen silmänsä pysähtyivät johonkin liikkumattomina ja\nkummastusta ilmaisevina, vaan saivat sitten jälleen tavallisen\nilmeensä. Kaksi naista oli poikennut bulevaardilta kadulle ja mennyt\nsisään erääseen myymälään.\n\n\"Ei voi olla mahdollista\", ajatteli hän: \"kaikkia sitä päähän\npälkähtääkin. Minäkö en tuntisi! Eivät ne ne olleet.\"\n\nKuitenkin lähestyi hän myymälän ikkunaa koettaen katsoa naisia\nruutujen läpi: \"ei saa selvää, he seisovat selin ikkunoihin.\"\n\nStolz astui sisään myymälään muka ostaaksensa jotakin. Toinen\nnaisista kääntyi samalla vasten päivänvaloa, ja Stolz tunsi hänet\nOlga Iljinskajaksi -- eikä kuitenkaan tuntenut. Hänen teki mieli\nsyöksähtää naisen luokse, vaan hän pysähtyi ja alkoi tutkivasti\ntarkastella.\n\n\"Taivastentekijä, kuinka muuttunut! Hän -- eikä kuitenkaan hän.\nHänen kasvonpiirteensä, mutta kasvot niin kalpeat, silmät ikäänkuin\nhiukan kuopalle painuneet, lapsellinen hymy huulilta poissa, poissa\nyksinkertaisuus ja veikeä huolettomuus. Kulmakarvojen yläpuolella\nväikkyy vuoroin vakava, vuoroin murheellinen ajatus, silmät puhuvat\npaljon sellaista mitä eivät ennen tienneet eivätkä ilmaisseet. Ei hän\nkatso enää niinkuin ennen: avonaisesti, kirkkaasti, levollisesti,\nvaan koko kasvoilla lepää surun tai sumun pilvi.\"\n\nStolz meni lähemmäksi. Naisen kulmakarvat rypistyivät hiukan ja\nepätietoisena katsoi hän hetken herrasmiestä ennenkuin tunsi: silloin\nhänen silmäkulmansa silenivät ja oikenivat sopusuhtaisiksi, silmät\nvälähtivät hiljaista ja syvää, vaan ei äkkinäistä riemua. Jokainen\nveli olisi ollut onnellinen, jos hänen tähtensä näin olisi ilahtunut\nrakastettu sisar.\n\n-- Hyväjumala! Tekö se olette? -- huudahti Olga sieluun saakka\ntunkeutuvalla, hempeäniloisella äänellä.\n\nTäti kääntyi vikkelästi ympäri, ja kaikki kolme alkoivat puhua\nyhtaikaa. Stolz nuhteli heitä, etteivät olleet hänelle kirjoittaneet,\nvaan naiset puolustautuivat kertoen saapuneensa vasta toissa-päivänä\nja kaikkialta hakeneensa häntä. Eräässä asunnossa oli heille sanottu\nettä hän oli matkustanut Lyoniin, niin etteivät he olleet tienneet\nmitä tehdä.\n\n-- Kuinka kummanlailla teille juolahtikin päähän tämä ulkomaa-matka?\nJa minulle ei sanaakaan! -- moitti Stolz.\n\n-- Meille tuli niin pikainen lähtö ettemme huolineet kirjoittaa\nteille mitään, -- sanoi täti. -- Olga tahtoi tulollaan hämmästyttää\nteidät.\n\nStolz katsahti Olgaan ja huomasi etteivät tämän kasvot vahvistaneet\ntodeksi tädin sanoja. Hän katsahti vielä tutkivammin häneen, vaan\nneito oli läpitunkematon ja luoksepääsemätön hänen tarkastelunsa\nedessä.\n\n\"Mikä häntä vaivannee?\" ajatteli Stolz. \"Ennenhän minä aina arvasin\nhänen tilansa hetipaikalla, vaan nyt... kuinka hän on muuttunut!\"\n\n-- Te olette paljon kehittynyt, Olga Sergejevna, kasvanut ja\nkypsynyt, -- sanoi hän ääneen: -- en teitä tahdo tuntea samaksi\nihmiseksi. Eikä siitä ole kuitenkaan enempää kuin vuosikausi, kun on\ntoisensa nähty. Mitä te olette tehnyt tällä-aikaa, mitä on teille\ntapahtunut. Kertokaa, kertokaa!\n\n-- Niin ... ei mitään erityistä, -- vastasi neito tarkastellen\nvaatekangasta.\n\n-- Mitenkä on laulamisenne laita? -- puhui Stolz koettaen yhä tutkia\ntuota hänelle uutta ja outoa ilmeiden leikkiä Olgan kasvoilla, mutta\nse leikki välähti kuin salama salautuen näkyvistä.\n\n-- En ole pitkiin aikoihin laulanut, en ainakaan pariin kuukauteen,\n-- virkkoi hän huolimattomasti.\n\n-- Kuinkas on Oblomovin tila? -- sinkautti Stolz yhtäkkiä kysymyksen.\n-- Onko hän elossa? Miksei hän kirjoita?\n\nTässä olisi Olga kentiesi tahtomattaankin ilmaissut salaisuutensa,\njollei täti olisi ehtinyt avuksi.\n\n-- Kuvitelkaa sitä kummaa, -- sanoi tämä astuen ulos myymälästä: --\njoka päivä ensin oli meillä, vaan sitten yhtäkkiä katosi! Kun olimme\nlähdössä tälle ulkomaa-matkalle, niin panin tiedustamaan häntä --\nvaan siellä oli sanottu että hän on kipeä eikä ota vastaan. Ja niin\njäi hän meiltä näkemättä.\n\n-- Ettekö tekään hänestä tiedä? -- kysyi Stolz huolehtivasti Olgalta.\n\nOlga oli tarkasti katsovinaan lornjetin läpi ohi vieriviä vaunuja.\n\n-- Niin, hän on todellakin sairastellut, -- sanoi hän teeskennellyllä\nhuomiolla silmäillen ajoneuvoja. -- Katsokaas täti, minusta näyttää\nettä nuo ohiajavat ovat meidän matkakumppaneitamme.\n\n-- Ei, teidän täytyy tehdä minulle tili minun Iljastani, -- vaati\nStolz jyrkästi: -- mitä te olette tehneet hänelle? Miksi ette tuoneet\nhäntä mukananne?\n\n-- Kyllä tätini vielä teille kertoo, -- vastasi Olga ranskaksi.\n\n-- Hän on kauhean laiska, -- huomautti täti: -- ja sellainen\nihmiskammoja, että kun vain kolme-neljäkään henkeä kokoontuu meille,\nniin heti lähtee pois. Ajatelkaahan, otatti tilausliput oopperaan\neikä käynyt kuuntelemassa puoliväliinkään tilausajasta.\n\n-- Ei Rubiniakaan käynyt kuulemassa! -- lisäsi Olga.\n\nStolz pudisti päätään ja huokasi.\n\n-- Kuinka te saitte tämän matkan päätetyksi? Pitkäksikö aikaa olette\nsaapuneet? Kuinka se teille niin äkkiä päähän juolahti? -- kyseli\nStolz.\n\n-- Hänen tähtensä me olemme tulleet, -- sanoi täti osoittaen Olgaa:\n-- lääkärin neuvosta. Pietari alkoi häneen huomattavasti vaikuttaa,\nja sentähden me läksimme pois talveksi, vaan vielä emme ole\npäättäneet, missä sen vietämme: Nizzassako vai Shveitsissä.\n\n-- Niin, te olette paljon muuttunut, -- puheli Stolz miettiväisesti,\nimeytyen silmillään kiinni Olgaan ja tutkien jokaista hienoa\nverisuonta tämän silmissä. --\n\nPuoleksi vuodeksi jäivät Iljinskiläiset asumaan Pariisiin, ja Stolz\noli heidän jokapäiväinen ja ainoa seurakumppalinsa ja oppaansa.\n\nOlga alkoi huomattavasti parantua. Raskasmielisestä muuttui hän\nrauhalliseksi ja välinpitämättömäksi, ainakin ulkonaisessa suhteessa.\nMitä hänen sisässään tapahtui -- jumala sen tiesi, mutta ainakin\ntuli hänestä vähitellen Stolzille entinen ystävätär, vaikka ei\nenää nauranutkaan entistä äänekästä, lapsellista, hopeanhelisevää\nnauruansa, vaan ainoastaan hymyili hillittyä hymyä, kun Stolz milloin\nhäntä koetti naurattaa. Toisinaan häntä ikäänkuin itseäänkin harmitti\nettei voinut helähtää entiseen nauruunsa.\n\nStolz oli heti huomannut ettei Olgaa enää voinut saada nauramaan,\nusein näet tämä tuijottaen ja toisen silmän kulmakarvat\nsuhteettomasti toisten yläpuolella, rypistynein otsin ja\nkärsimättömänä kuunteli toisen sukkeluuksia ikäänkuin nuhdellen\nhäntä kevytmielisyydestä tai yhtäkkiä, sensijasta että olisi\nvastannut pilapuheeseen, teki syvällisen kysymyksen evästäen sen niin\njärkähtämättömällä katseella että Stolz tunsi omantunnon vaivoja\nhuolimattomasta ja tyhjästä puheestaan.\n\nToisinaan ilmaantui Olgassa niin suurta sisällistä väsymystä\njokapäiväiseen ihmishälinään ja joutavaan lörpöttelyyn, että Stolzin\noli pakko äkisti siirtyä toiselle alalle, jolle hän harvoin ja\nvastahakoisesti antautui naisten kanssa. Kuinka paljon miettimistä ja\njärjen kekseliäisyyttä tuhlattiinkaan yksinomaan siihen, että Olgan\nsyvä ja kysyvä katse kirkastuisi ja rauhoittuisi, ettei se janoten\nharhailisi etsimään vastausta jostakin kauvempaa ja osuisi Stolzin\nsivu.\n\nTämä joutui aina kovaan hätään, kun hän, annettuaan huolimattoman\nselityksen, huomasi, kuinka Olgan katse muuttui kuivaksi ja tylyksi,\nkuinka hänen kulmakarvansa rypistyivät ja kasvoille levisi varjo\nmykkää, syvää tyytymättömyyttä. Ja hänen täytyi panna pari-kolme\nvuorokautta aikaa vartavasten mitä hienoimpiin järjen juoniin,\nvieläpä käyttää pientä viekkautta, sekä koko seurustelutaitonsa\nnaisten suhteen, saadaksensa selvyyden aamuruskon vähitellen ja\nväkisten nousemaan Olgan sydämmestä hänen kasvoilleen ja sovinnon\nleppeyden hänen katseeseensa ja hymyilyynsä.\n\nIlloin palasi hän asuntoonsa toisinaan ihan nääntyneenä tästä\ntaistelusta pitäen itseänsä onnellisena jos oli päässyt siitä\nvoittajana.\n\n\"Hyväjumala, kuinka hän on kypsynyt ja kehittynyt tämä tyttö! Ken\non ollut hänen opettajansa? Missä hän lienee ottanutkin elämän\noppitunteja? Paroonin edessäkö? Siellähän on sileää ja tyhjää, eikä\nsen keikarimaisista korulauseista saa mitään ammennetuksi! Eihän siis\nvain Iljan edessä?...\"\n\nJa Stolz ei voinut ymmärtää Olgaa, vaan riensi taas toisena päivänä\nhänen luokseen tutkimaan yhä hellävaroen ja arasti hänen kasvojensa\nilmeitä, usein joutuen pulaan ja selvittäen ainoastaan koko älynsä ja\nelämän tuntemuksensa avulla ne kysymykset, epäilykset, vaatimukset ja\nkaiken muun, mikä kuvastui Olgan piirteissä.\n\nKokemuksen tulisoihtu käsissään laskeusi hän neidon sielun\nsokkeloihin, löytäen ja paljastaen sieltä joka päivä uusia totuuksia,\nyhä näkemättä kuitenkaan pohjaan, sekä seuraten ainoastaan\nihmetyksellä ja levottomuudella hänen henkensä päivittäistä ravinnon\ntarvetta, hänen sielunsa vaikenematonta elämänkokemuksen vaatimusta.\n\nMutta oli Stolzilla sentään muutakin tekemistä kuin joka päivä näin\ntutkistella toisen sieluntilaa. Varustettuaan Olgan kukkasilla,\nkirjoilla, nuoteilla ja albumeilla, rauhoittui hän joskus arvellen\npitkäksi ajaksi laatineensa hupaisen ohjelman ystävättärensä\njoutohetkille, ja läksi itse töihinsä tai ajoi katsomaan jotakin\nkaivosta, jotakin mallikartanoa, tunkeutui miespiireihin tekemään\nuusia tuttavuuksia huomattavien henkilöiden kanssa, sekä palasi\nsitten Olgan luo peräti uuvuksissa istahtaakseen neidon pianon\nviereen vähän huokaisemaan laulunsävelten helmassa. Ja silloin hän\nodottamattaan saattoi tavata neidon kasvoilla jo valmiita kysymyksiä\nsekä huomata hänen katseestaan tiukkoja tilinteon vaatimuksia. Ja\nStolzin täytyi vastentahtoaankin tehdä selkoa Olgan edessä kaikesta\nsiitä, mitä oli käynyt katsomassa.\n\nJoskus ilmilausui Olga halun saada itsekkin nähdä ja tietää,\nmitä Stolz oli nähnyt ja tunsi, ja silloin tämä suoritti kaiken\nuudestaan ajaen hänen kanssaan katsomaan, milloin jotakin laitosta,\npaikkaa, konetta, milloin lukemaan seinistä ja kivipatsaista vanhoja\nhistoriallisia kirjoituksia. Vähitellen ja huomaamattaan oppi\nStolz näin hänen seurassaan ääneensä ajattelemaan ja tunteitaan\nilmituomaan, niin että hän kerran yhtäkkiä, ensin ankarasti\ntutkittuaan itseänsä, ymmärsi että oli alkanut elää kahden, eikä\nollut enää yksin, ja että hän eli tätä elämää siitä päivästä saakka,\njolloin Olga oli saapunut.\n\nMelkein tajuttomasti, ikäänkuin itsensä edessä, arvosteli hän\nääneen Olgan läsnäollessa tätä keksimäänsä salaisuutta ihmetellen\nsekä itseään että häntä, tutki sitten tyystin, oliko neidon silmiin\njäänyt kysyvä katse, väikkyikö tämän kasvoilla tyydytyksen rusko ja\nseurasiko katse häntä kuni valloittajaa.\n\nJos hänen havaintonsa näyttihen todeksi, kulki hän kotiaan ylpeänä,\nkiihkeässä mielenliikutuksessa sekä valmisti itseään salaa läpi\nyön seuraavaksikin päiväksi. Mitä ikävimmätkään tehtävät eivät\ntuntuneet hänestä kuivilta, vaan ainoastaan välttämättömiltä, sillä\nne sisältyivät syvästi elämän perustuksiin eikä hän haudannut\nhavaintojansa huolimattomasti muistojensa arkistoon, vaan ne antoivat\nkirkkaan värin hänen jokaiselle päivälleen.\n\nMikä polttava punastus sävähtikään Olgan kalpeille kasvoille, kun\nStolz odottamatta tuota kysyvää ja janoavaa katsetta, riensi tulisena\nja intomielisenä viskaamaan neidon eteen yhä uudet varastot yhä uusia\naineksia! Ja kuinka täyteläistä onnea tunsikaan myös itse Stolz joka\nkerta kun henkevä Olga yhtä huolehtivasti ja lempeännöyrästi kiiruhti\nsieppaamaan hänen silmäyksiänsä, hänen jokaista sanaansa, ja molemmat\nkatsahtivat toinen-toistaan niin syvästi silmiin: Stolz Olgaa että\neikö tämän katseeseen ollut jäänyt mitään erityistä kysymystä, Olga\ntaas Stolzia, että eikö ollut jäänyt jotakin loppuunsanomatta,\neikö tämä ollut unhoittanut tai mikä pahempi, jumalavarjelkoon:\nylenkatsoiko tämä ehkä paljastamasta hänelle jotakin pimeää nurkkaa,\njoka hänelle oli tuntematon, ja kehittämästä ajatustaan loppuun?\n\nKuta tärkeämpi ja monimutkaisempi kysymys oli, sitä huolellisemmin\nuskoi Stolz sen Olgalle, sitä kauvemmin ja tutkivammin pysähtyi\nneidon katse häneen, sitä lämpimämpi, syvempi ja sydämmellisempi oli\ntämä katse. \"Tämä lapsi Olga\" mietti mies ihmetyksissään, \"hänhän\nihan kasvaa minun ylitseni!\"\n\nJa Stolz syventyi ajattelemaan Olgaa enemmän kuin ikinä ennen oli\nmitään ajatellut.\n\nKeväällä he kaikin matkustivat Shveitsiin. Stolz oli jo Pariisissa\nhuomannut ettei hän tästälähtien voinut elää ilman Olgaa. Saatuaan\ntämän kysymyksen itselleen ratkaistuksi alkoi hän myös tutkia\nkysymystä, voipikos Olga puolestaan elää ilman häntä. Mutta tämä\nkysymys ei hänelle niin helposti selvinnytkään.\n\nHän kävi sen kimppuun hitaasti ja varovaisesti katsellen taakseen,\nasteli väliin umpimähkää, väliin rohkeasti luullen usein että kas\nnyt, kas nyt hän on likellä päämaalia, kas nyt sieppaa hän jonkun\nselvän tuntomerkin neidosta, erityisen katseen, sanan, ikävän, riemun\nilmeen: vielä tarvitaan pienoinen viiva, tuskin huomattava värähdys\nOlgan kulmakarvoissa, hänen huokauksensa -- ja huomenna salaisuus\nlaukeaa ja hän tietää olevansa rakastettu!\n\nStolz luki Olgan kasvoilta lapsellisen luottamuksen itseensä, tyttö\nkatseli häneen toisinaan tavalla, jommoisella ei koskaan olisi ketään\nmuuta katsellut paitsi ehkä äitiä, jos hänellä äiti olisi elänyt.\n\nSitä että Stolz kulki hänen luonaan vapaa-aikoina ja päiväkaudet\nviehätti häntä seurustelullaan, ei hän pitänyt minään kohteliaisuuden\nosoituksena, ei maireana lemmentyrkytyksenä eikä sydämmen imarteluna,\nvaan pelkästään luonnollisena asiana, ikäänkuin Stolz olisi ollut\nhänen veljensä, isänsä, vieläpä miehensä -- sanalla sanoen kaikki\nkaikessa. Ja itse oli Olga jokaisessa sanassaan, jokaisessa\naskeleessaan hänen kanssaan niin ihmeen vapaa ja avomielinen\npitäen Stolzia ainoana uskottunaan. Kyllä Stolz tiesikin tästä\npätevyydestään, sen vahvisti neito joka hetki todeksi puhellen että\nhän uskoo yksistään häneen ja voipi elämässään luottaa sokeasti\nainoastaan häneen eikä keneenkään muuhun koko mailmassa. Tämä\ntietysti oli ylpeä tästä, sillä tällähän olisi yhtähyvin ylpeillä\nsaattanut joku vanha, älykäs ja kokenut setä, vieläpä paroonikin; jos\ntämä nimittäin olisi ollut selväjärkinen ja raitisluontoinen ihminen.\n\nMutta oliko tämä suuri luottamus rakkautta? -- kas se oli eri\nkysymys. Sisältyikö tähän luottavaisuuteen paljonkin naisen lumoavaa\nvilppiä, tuota maireata häikäisyä, jonka vallassa hän oli valmis\njulmasti erehtymään ja olemaan onnellinen tässä erehdyksessään...?\nEi, Olga nöyrtyi niin itsetietoisesti Stolzin edessä. Tosin hänen\nsilmänsä paloivat, kun Stolz milloin kehitti jotakin aatetta tai\npaljasteli sieluansa, ja ne säteilivät häntä vastaan, mutta aina\nnäkyi, miksi ne säteilivät ja toisinaan hän itsekkin selitti syyn\nsiihen. Rakkauden ansiothan syntyvät niin sokeasti, niin tiliä\ntekemättä, ja juuri tässä sokeudessa ja tilin vaatimattomuudessa\npiileekin onni. Jos hän jolloinkin loukkautui, niin näkyi heti, mistä\nhän loukkautui.\n\nEi mitään äkillistä punastumista, ei riemunremahdusta eikä\nsäikähdystä, ei mitään hiutunutta tai tultaväräjävää katsetta Stolz\nkoskaan hänessä väijynyt, ja jos joskus jotakin tämäntapaista sattui,\nniin näytti Stolzista ikäänkuin olisivat Olgan kasvot vääristyneet\nkivusta, kun hän esimerkiksi sanoi näinä päivinä matkustavansa\nItaliaan. Ja juuri kun Stolzin sydän oli nääntymäisillään ja verta\nvuotamaisillaan näistä kalliista ja harvinaisista hetkistä, silloin\nkaikki yhtäkkiä jälleen kuni kietoutui verhoon ja neito lausui\nluonnollisen avomielisesti:\n\n-- Voi kuinka ikävä etten voi matkustaa teidän kanssanne sinne,\nvaikka niin kauheasti haluttaisi! Vaan kerrottehan sitten minulle\nkaikki tyyni niin että tuntuisi kuin olisin itse siellä käynyt?\n\nJa lumous on samalla lauvennut näistä selvistä, peittelemättömistä\nsanoista, joilla hän kehahtaa ystävänsä kertomistaitoa. Ja juuri kun\nStolz on saanut kootuksi kaikista pienimmät piirteet, onnistunut\nkutomaan valmiiksi havaintojensa hienoimman pitsin ja jäljellä on\nvain pienoinen silmukka -- silloin taas yhtäkkiä...\n\nYhtäkkiä on Olga jälleen tullut rauhalliseksi, tyyneksi,\nyksinkertaiseksi, vieläpä toisinaan kylmäksikin. Istuu paikallaan,\ntekee käsityötään ja vaijeten kuuntelee häntä, kohottaa\nsilloin-tällöin päätään ja luo häneen niin uteliaita, kysyväisiä,\nsuoraan asiaan tunkevia silmäyksiä että Stolz useinkin harmissaan\nviskaa kirjansa tai keskeyttää selityksensä, hypähtää ylös\nsekä lähtee pois. Jos Stolz silloin kääntyy päin, huomaa hän\nneidon seuraavan itseään ihmettelevin katsein, se koskee hänen\nomaantuntoonsa, hän pyörähtää takaisin ja keksii jotakin käytöksensä\noikaisuksi.\n\nOlga kuuntelee hänen sanojaan niin vaatimattomana ja luottavaisena.\nEi epäilyksen vivahdustakaan eikä veitikkamaista hymyä näy hänen\nkasvoillaan.\n\n\"Rakastaako hän minua vai ei?\" pyörii kysymys Stolzin päässä.\n\nJos hän rakastaa, miksi on hän niin varovainen ja salamyhkäinen?\nJos hän taas ei rakasta, miksi on hän niin huomaavainen ja nöyrä?\n-- Stolzin oli matkustettava viikoksi Pariisista Lontooseen ja tuli\nsanomaan tästä Olgalle vasta lähtöpäivänä.\n\nJos neito silloin yhtäkkiä olisi säikähtänyt ja karahtanut\nkasvoiltaan toisennäköiseksi -- niin siitähän salaisuus olisi\nkäynyt ilmi ja mies olisi ollut onnellinen! Mutta tämä puristi vain\nkovasti hänen kättään, näytti huolestuneelta -- ja Stolz oli ihan\nepätoivoissaan.\n\n-- Minulle tulee kauhean ikävä, -- sanoi Olga: -- olen\nratkeamaisillani itkuun ja tunnen itseni ihan orvoksi nyt. Täti hoi!\nKuulkaahan, kun Andrei Ivanitsh matkustaa pois! -- lisäsi hän itku\nkurkussa.\n\nTämä Olgan käytös aivan viilsi Stolzia. \"Sekös tässä vielä puuttui\nettä piti tädin puoleen kääntyä!\" ajatteli hän. \"Näen kyllä että\nlähtöni häneen koskee, että hän kentiesi rakastaakin ... vaan\ntällaista rakkautta sitä voi ostaa kuin pörssi-tavaraa kun on\ntarpeeksi takuuta ja huomiota... Vaan minäpä en palaa takaisin\",\nuhkasi hän synkeästi. \"Voi sen tytönletukkaa, osasitpas olla kiltti.\nMikä hänessä lieneekin?\"\n\nJa Stolz vaipui syviin mielihauteisiin. Mikäkö Olgaa vaivasi?\nStolz ei tiennyt tuota joutavaa seikkaa, että neito oli jo kerran\nrakastanut, että tämä jo oli kokonaan läpielänyt sen neitseellisen\najanjakson, jolloin ei osata hillitä itseään, jolloin äkisti\npunastutaan, salataan huonosti sydämmensä kivut, lempensä kuumeen\noireet ja sen ensimmäiset puistatukset.\n\nJos hän tämän olisi tiennyt, olisi hän myös käsittänyt -- joskaan ei\nsitä salaisuutta, rakastaako neito häntä vai ei, niin ainakin sen,\nmiksi oli käynyt niin vaikeaksi arvata, mitä neidon sisässä liikkui.\n\nShveitsissä vaelsivat he kaikkialla, missä matkailijat tavallisesti\nkäyvät. Mutta useimmiten ja mieluummin pysähtyivät he hiljaisiin\nvähänkäytettyihin seutuihin. Heidän mieliään tai ainakin Stolzin\nkiinnittivät niin \"omat asiansa\" että heitä tympäsi kaikki\ntyhjänpäiväinen matkustaminen.\n\nStolz kulki Olgan kanssa vuorilla, katseli jyrkänteitä ja\nvesiputouksia, vaan joka paikassa oli neito hänen sielussaan ensi\nsijalla. Stolz kulkee hänen perässään pitkin jotakin kapeata polkua\nsillä-aikaa kun täti istuu alhaalla vaunuissaan; terävin silmin\nseuraa mies salaa, milloin neito seisahtuu, kuinka hän kiipeää ylös\nvuorta, pidättää hengitystään ja millaisen katseen kiinnittää häneen,\nsillä häneen hän sen ennenkaikkea kiinnitti -- siitä oli Stolz jo\nsaanut varman vakuutuksen.\n\nHänen sydämmessään tuntui niin hyvältä, niin lämpimältä ja\nvaloisalta, vaan sitten yhtäkkiä saattoi Olga kiintyä katselemaan\nmaisemaa, jähmettyneenä vaipua haaveellisiin mietteihin -- ja silloin\nei Stolzia enää ollut hänen edessään. Kun tämä silloin liikahtaa ja\nparilla sanalla huomauttaa läsnäolostaan, säikähtää neito niin että\ntoisinaan kovasti huudahtaa. Hän on siis saattanut unhoittaa, onko\nStolz likellä vai kaukana, sanalla sanoen -- onko tätä olemassakaan\nkoko mailmassa.\n\nSitävastoin perästäpäin, kotona oltaessa, ikkunan luona tai\nparvekkeella, puhelee hän yksinomaan hänelle, Stolzille, puhelee\nkauvan, ilmituo sielunsa kaikki tunnelmat, puhelee hehkuvasti ja\ninnostuneesti, pysähtyy toisinaan, valitsee sanojansa, sieppaa\nkuin lennosta Stolzin lausuman ajatuksen, ja hänen katseessaan\nehtii välähtää säde kiitollisuutta avustuksesta. Tai istahtaa hän\nväsymyksestä nääntyneenä alas isoon nojatuoliin ja ainoastaan ahnaat,\nväsymättömät silmät puhuvat Stolzille, että neito tahtoo häntä\nkuunnella.\n\nJa hän kuuntelee hievahtamatta paikaltaan, kadottamatta sanaakaan,\njättämättä huomaamatta ainoatakaan piirrettä. Kun Stolz vaikenee,\nniin hän yhä kuuntelee, hänen silmänsä yhä kyselevät, niin että Stolz\ntätä mykkää kehoitusta noudattaen, rupeaa jatkamaan esityksiään\nuudella voimalla, uudella innostuksella.\n\nJa sydän sykkii niin toivehikkaasti ja lämpimästi; Stolz ymmärtää\nettä neito elää kokonaan tässä, ettei hän mitään muuta kaipaa, että\ntässä on hänen valonsa, hänen tulensa ja henkensä. Ja kaikki olisi\nniin hyvin, vaan sitten hän yhtäkkiä taas saattaa muuttua väsyneeksi,\nja nuot samat, tuonoin niin tiedonhaluiset silmät, pyytävät Stolzia\nmenemään pois, tai alkaa hän pyytää ruokaa ja syöpi aikamoisella\nruokahalulla...\n\nEihän Stolz ole haaveilija, eihän hän pidä puuskapäisistä\nintohimoista, mutta tahtoisi hänkin sentään että tunteet alussa\nkuohahtaisivat kuumina niin että voisi niistä ammentaa kuin lähteestä\nja mielinmäärin juoda, ja sitten koko elämänsä tietää, mistä tämä\nonnen hete pulppuaa.\n\n-- Lempiikö tyttö minua vai ei? -- uteli hän ahdistetuin mielin,\nmiltei verta hikoillen ja melkein kyynelsilmin.\n\nYhä pahemmin alkoi tämä kysymys häntä polttaa, se ahdisti häntä kuin\ntulenliekki ja kahlitsi hänen aikeitaan, sillä se ei ollut enää\nainoastaan rakkauden, vaan koko elämän pääkysymys. Eikä millekkään\nmuulle enää löytynyt sijaa hänen sielussaan.\n\nNäytti siltä kuin hänen päällensä tämän puolen vuoden aikana yhdellä\nkertaa olisivat kasaantuneet ja karanneet kaikki ne rakkauden vaivat\nja koettelemukset, joista hän vuosikausia niin taitavasti oli\nvarjeltunut seurustelussaan naisten kanssa.\n\nHän tunsi ettei hänenkään terve elimistönsä kestä, jos vielä\nkuukausmääriä jatkuu tätä järjen, tahdon ja hermojen pinnistystä.\nHän ymmärsi -- mikä tähän asti oli ollut hänelle vierasta -- kuinka\nvoimat kuluvat näissä silmiltä salatuissa sieluntaisteluissa himojen\nkanssa, kuinka sydämmeen viiltyy parantumattomia haavoja, joista\nei vuoda verta, mutta jotka synnyttävät huokauksia ja kuinka koko\nelämä vähitellen rupeaa riutumaan. Hänessä oli hiukan laimentunut\ntuo korskea luottamus omiin voimiinsa, hän ei enää kevytmielisesti\nlaskenut leikkiä kuullessaan kertomuksia siitä, kuinka muutamat\nkadottavat järkensä ja näivettyvät kaikenlaisista syistä, esimerkiksi\n-- rakkauden tähden. Hänestä alkoi tuntua hirveältä. -- Tämä ei\nkäy, minä teen lopun tästä, -- sanoi hän itsekseen, -- minä otan\nselon hänen sielustaan kuten ennenkin ja huomenna -- joko tulen\nonnelliseksi tahi matkustan tieheni! -- Vaan voimia puuttuu! --\npuheli hän edelleen ja katsahti peiliin. -- Enhän ole minkään\nnäköinenkään... Tästä täytyy tulla loppu!\n\nJa hän läksi suoraan päämaalia kohti, se on: Olgan luo.\n\nMiten kohtelikaan häntä Olga? Eikö hän huomannut hänen tilaansa,\noliko hän sen suhteen tunnoton? Ei hän voinut olla sitä\nhuomaamattakaan, sillä hän oli hienotunteinen nainen, joka osasi\nerottaa uskollisen ystävyyden hellempien tunteiden ilmauksesta eikä\nhänessä ollut keimailuakaan, sillä hän oli yläpuolella tätä halpaa\nheikkoutta.\n\nJääpi siis jäljelle ainoastaan otaksuminen että Olgaa ilman mitään\nkäytännöllistä tarkoitusta huvitti nähdä sellaisen älykkään miehen\nkuin Stolz oli, edessänsä alati nöyrtyneenä, sillä tämä nöyrtyminen\nse paransi hänen loukattua itseluottamustaan ja asetti hänet\nvähitellen jälleen sille jalustalle, jolta hän oli pudonnut, ja niin\nvähitellen uudestasyntyi hänen naisellinen ylpeytensä.\n\nMutta mitä lienee hän miettinyt: mihin oli vihdoin päättyvä tämä\nalistuminen? Eihän tätä taistelua Stolzin urkkimisen ja Olgan\nitsepäisen vaitiolon välillä voinut iänkaiken jatkua. Aavistiko\nneito edes että koko tämä taistelu Stolzin puolelta ei ollut turha,\nettä tämä kerran oli pääsevä voitolle asiassa, johon oli pannut niin\npaljon intoa? Suottako oli Stolz tuhlaava tuota tulta ja loistetta?\nJa oliko tähän loisteeseen tukahtuva Oblomovin kuva ja ensi lempi?...\n\nOlga ei ymmärtänyt mitään tästä, hän ei sitä selvästi tajunnut, vaan\ntaisteli epätoivoisesti näiden kysymysten kanssa oman itsensä kanssa,\neikä tiennyt, kuinka selviytyä sekasorrosta.\n\nKuinka oli hänen oltava? Mahdotonta oli jäädä epävarmaan asemaan,\nsillä kerran oli tästä mykästä leikistä ja rintaan suljettujen\ntunteiden taistelusta tultava sanoihin -- ja mitä oli hän vastaava\nmenneisyydestä? Kuinka oli hän sitä nimittävä, ja kuinka oli hän\nnimittävä sitä uutta tunnetta, jota tunsi Stolzia kohtaan?\n\nJos hän nyt rakasti Stolzia, mitä oli siis ollut tuo edellinen\nrakkaus? -- kiemailuako, kevytmielisyyttäkö vai vieläkö pahempaa?\nHän ihan hiestyi ja punastui häpeästä tätä ajatellessaan. Sellaista\nsyytöstä ei hän sietänyt itseään vastaan.\n\nJos se oli ollut hänen ensimmäinen, puhdas rakkautensa, niin\nmillainen oli tämä hänen suhteensa Stolziin? -- Olikohan tämä taas\nvain leikkiä, vilppiä ja vilkasta laskua jotta saisi vietellyksi\nitselleen miehen täten peittääkseen huikentelevan käytöksensä? Hän\ntunsi kylmän väristyksen ja kalpeni tätä ajatellessaankin.\n\nVaan jos ei se ollut leikkiä, vilppiä eikä viekasta laskua, niin\nolikohan se siis jälleen rakkautta? Hän aivan joutui sekauksiin\ntästä olettamasta: uusi rakkaus -- seitsemän, kahdeksan kuukautta\nensimmäisen jälkeen? kukas sitä voi uskoa? Kuinka voi hän siitä\nhiiskahtaa herättämättä kummastusta, kentiesi... halveksimistakin. Ei\nhän uskalla edes ajatellakkaan, siihen ei ole hänellä oikeutta.\n\nHän alkoi kaivella kokemuksiaan, vaan niistä ei hän löytänyt mitään\ntietoa toisesta rakkaudesta. Muisteli vakuutuksia, joita oli saanut\ntädeiltä, vanhoilta piioilta, kaikellaisilta teräväjärkisiltä\nnaisilta sekä lopuksi kirjailijoita, noilta \"rakkauden filosofeilta\"\n-- mutta joka suunnalta kuului häntä vastaan järkähtämätön\ntuomio: \"nainen rakastaa todellisesti ainoastaan yhden kerran!\"\nJa sellainenhan oli ollut Oblomovinkin mielipide. Hän ajatteli\nmyös Sonitshkaa, mitä tämä olisi sanonut toisesta rakkaudesta,\nvaan sai kohta kuulla Venäjältä tulevilta tuttavilta, että hänen\nystävättärensä oli jo livahtanut kolmanteen lemmenliittoon...\n\nEi! -- ei saattanut hänellä olla rakkautta Stolziin! -- päätti neito.\nHän oli rakastanut Oblomovia, vaan tämä rakkaus oli kuollut ja elämän\nkukka oli iäksi kuihtunut! Stolzia kohtaan tuntee hän ainoastaan\nystävyyttä, joka perustuu tämän loistaviin ominaisuuksiin, tämän\nystävyyteen häntä kohtaan, huomaavaisuuteen ja luottamukseen.\n\nNäin koetti hän työntää luotaan ajatusta rakkauden\nmahdollisuudestakaan entiseen ystäväänsä.\n\nSiinä syy, miksi ei Stolz voinut keksiä hänen kasvoistaan eikä\nhänen sanoistaan mitään merkkiä, ei jäykkää välinpitämättömyytttä,\nei ohilentävää salamaa, ei edes tunteen kipunaa, joka hiuskarvan\nverrankaan olisi singahtanut yli tavallisen ystävyyden rajan,\nystävyyden, joka kyllä oli lämmin ja sydämmellinen.\n\nLopettaaksensa kaiken tämän yhdellä kertaa, jäi Olgalle ainoastaan\nseuraava tehtävä: huomattuaan oireita Stolzin heräävästä rakkaudesta,\nolla antamatta sille ravintoa ja kehityksen mahdollisuutta sekä\nmatkustaminen pois niinpian kuin suinkin. Mutta oikea hetki oli\njo livahtanut ohi, tämä oli tapahtunut aikaa-sitten, ja lisäksi\ntäytyi hänen huomata että Stolzin tunteet olivat riehahtamaisillaan\nintohimoksi, eikä tämä mies ollut mikään Oblomov: hänestä ei päässyt\nmihinkään pakenemaan.\n\nJos poislähtö ulkonaisessa suhteessa olisikin ollut mahdollinen, niin\noli se mahdoton hänelle siveellisessä suhteessa. Alussa käytti hän\nhyväkseen ainoastaan entisiä ystävyyden oikeuksia ja tapasi Stolzissa\ntuon saman, milloin leikkiälaskevan, teräväjärkisen, ivallisen\nseurakumppanin, milloin luotettavan ja syvämielisen elämänilmiöiden\nhavaitsijan -- kaiken sen tuntijan, mitä heille oli tapahtunut, mikä\nheille kuului tai mikä oli heidän sivutsensa mennyt.\n\nMutta kuta tiheämpään he näkivät toinen-toisensa, sitä enemmän\nlikenivät he toisiaan siveellisesti, sitä vilkkaammaksi kävi Stolzin\nnäyteltävä osa, ja havaintojen tekijästä hän tietämättään muuttui\nilmiöiden selittäjäksi ja Olgan oppaaksi. Näkymättömästi tuli hänestä\nneidon järjen ja omantunnon johtaja, ja ilmaantui uusia oikeuksia,\nilmaantui uusia salaisia siteitä, jotka kietoivat pauloihinsa koko\nOlgan elämän, kaiken paitsi tuota yhtä pyhää sopukkaa, jonka neito\nhuolellisesti salasi ystävänsä silmältä ja arvostelulta.\n\nOlga taipui ottamaan vastaan tämän siveellisen holhouksen, varsinkin\nkun huomasi itsekkin saaneensa vaikutusvoimaa Stolzin suhteen. He\nolivat vaihtaneet oikeuksia ja neito oli ikäänkuin huomaamattaan,\nääneti suostunut tähän vaihtoon.\n\nKuinka saattoi nyt yhtäkkiä kaiken ottaa pois? ... Ja sitäpaitsi\noli tässä niin paljon, niin paljon tointa, nautintoa, vaihtelua ...\nelämää... Mihin ryhtyy hän yhtäkkiä, jos kaikki tämä häviää?\nJa silloin kun hänelle juolahti ajatus paeta -- silloin oli se jo\nmyöhäistä ja hän oli siihen voimaton.\n\nJokainen päivä, joka oli jäänyt viettämättä Stolzin kanssa, jokainen\najatus, joka oli jäänyt hänelle uskomatta ja jakamatta hänen kanssaan\n-- kaikki kadotti nyt neidon mielestä kukoistuksensa ja merkityksensä.\n\n\"Hyväjumala! Jospa voisin jäädä hänen sisarekseen!\" ajatteli\nhän. \"Mikä onni omistaa ikuiset oikeudet sellaiseen mieheen, ei\nainoastaan hänen järkeensä, vaan myös hänen sydämmeensä, nauttia\nhänen läsnäolostaan laillisesti, avonaisesti, maksamatta sitä millään\nraskailla uhrauksilla, katkeruuksilla tai surkean menneisyyden\ntunnustuksella. Vaan mitä minä nyt olen? Jos hän matkustaa pois, niin\nenhän saata ainoastaan ilman oikeutta pidättää häntä, vaan olenpa\nvielä velvollinen toivomaan eroa, mutta jos häntä pidätän -- mitä\nhänelle sanon, millä oikeudella tahdonkaan häntä Joka hetki nähdä ja\nkuulla? ... Sentähden että minulla on ikävä, että tunnen tuskaa, että\nhän minua opettaa ja huvittaa, että hän on minulle hyödyllinen ja\nmieluinen. Tietysti tämä on se syy, vaan ei oikeus. Vaan mitäs minä\nsitten annan hänelle sijaan? Oikeuden ihailla itseäni omaa voittoa\npyytämättä, rohkenematta ajatellakaan vastatunnetta silloin kun niin\nmonet muut naiset pitäisivät itseään onnellisina...\"\n\nHän tuskitteli, kuinka päästä tästä asemasta, vaan ei keksinyt mitään\nkeinoa. Edessä oli ainoastaan pelko Stolzin tunteiden turtumisesta\nja ikuisesta erosta. Toisinaan pisti hänen päähänsä ilmaista kaikki\nystävälleen siten kerralla lopettaakseen sekä oman että hänen\ntaistelunsa, mutta henkeä salpasi heti kun hän sitä ajattelikaan.\nHäntä hävetti ja kaiveli.\n\nKummallisinta kaikesta oli se että hän oli lakannut kunnioittamasta\nentisyyttään, vieläpä alkanut sitä hävetäkkin siitä asti kun oli\nkiintynyt Stolziin ja tämä oli vallannut hänen elämänsä. Saadappa\ntästä vihiä esimerkiksi paroonin tai jonkun muun, niin olisi hän\ntietysti hämmentynyt, hänestä olisi tuntunut iljettävältä, mutta hän\nei olisi tuntenut itseään niin revittävän kuin nyt, ajatellessaan\nettä tästä saa tietää Stolz. Kauhulla kuvaili hän itselleen,\nmillaisin kasvojen ilmein Stolz häneen on katsahtava, mitä sanova\nja mitä hän sitten on ajatteleva? Hänhän esiintyy silloin ystävänsä\nedessä yhtäkkiä niin mitättömänä, heikkona ja pienenä. Ei, ei millään\nmokomin!\n\nHän rupesi itseään tutkimaan ja huomasi kauhukseen ettei häntä\nainoastaan hävettänyt entinen romaaninsa, vaan myös sen sankarikin...\nSiinä poltti häntä katumuskin että oli niin kiittämätön entisen\nystävänsä syvästä hartaudesta.\n\nEhkä olisi hän tottunut kärsimään tätä häpeäänsä -- sillä mihinkä ei\nihminen totu! -- jos hänen ystävyytensä Stolziin olisi ollut vieras\nkaikille oman edun pyyteisille aikeille ja toivomuksille. Vaan jos\nhän rupesi kuuntelemaan jokaista viekasta ja mairittelevaa kuisketta\nsydämmessään, niin ei hän jaksanut hallita mielikuvituksensa unelmia,\nvaan usein hänen silmäinsä edessä vastoin hänen tahtoaan ilmestyi\nloistamaan tämän toisen rakkauden kuva, ja yhä viettelevämpänä kasvoi\nkasvamistaan runsaan onnen haave, ei Oblomovin kanssa, ei laiskassa\nuinailussa, vaan kaikinpuolisen elämän leveällä arenalla, kaikkine\nsyvyyksineen, kaikkine hurmauksineen ja murheineen -- haave onnesta\nStolzin kanssa...\n\nJa hän kasteli kyynelillä entisyyttään eikä voinut sitä huuhtoa pois.\nHän koetti riuhtaista itsensä irti haaveestaan ja pelastua vaitiolon\nläpitunkemattoman seinän taa, sen ystävällisen välinpitämättömyyden\nturviin, joka niin repi Stolzin sydäntä. Sitten hän unhoittaen\nitsensä, jälleen jalosti viehtyi ystävänsä läsnäoloon, oli niin\nlumoava, rakastettava, avomielinen, kunnes taas tuo luvaton haave\nonnesta, johon hän oli oikeutensa kadottanut, muistutti hänelle, että\ntulevaisuus oli menetetty, että ruusunkarvaiset haaveet olivat jo\ntakanapäin ja elämän kukka kuihtunut.\n\nLuultavasti olisi hän vuosien kuluessa ehtinyt päästä sopusointuun\nitsensä kanssa ja vieroittua tulevaisuudentoiveistaan, kuten tekevät\nkaikki vanhat piiat ja olisi vaipunut kylmään henkiseen tylsyyteen\ntai ruvennut harjoittamaan hyväntekeväisyyden töitä, mutta tuo hänen\nluvaton haaveensa kävi yhtäkkiä yhä uhkaavammaksi, kun hän muutamista\nStolzin suusta livahtavista sanoista selvästi huomasi että oli\nkadottanut hänessä ystävän ja saanut sijaan intohimoisen ihailijan.\nYstävyys oli hukkunut rakkauden mereen.\n\nHän oli kalpea sinä aamuna, kun hän tämän älysi, ei mennyt koko\npäivänä ulos, oli levoton, taisteli itsensä kanssa ja mietti, mitä\nhänen nyt oli tekeminen, mikä velvollisuus oli hänen niskoillaan\n-- vaan ei keksinyt mitään. Hän vain sadatteli itseään, miksi ei\nalussa ollut voittanut häpeäänsä ja varhemmin ilmaissut Stolzille\ntapahtunutta, sillä nyt täytyi hänen voittaa vielä kauhunsakin.\n\nSilloin tällöin tuli hänelle päättäväisyyden puuskia, jolloin\nrintaa kivisti ja kyyneleet kihosivat silmiin, jolloin hänen teki\nmieli syöksyä ystävänsä luo ja -- ei sanoin, vaan nyyhkytyksin,\nsuonenvetoisin puistatuksin ja pyörtyen kertoa rakkaudestaan, niin\nettä Stolz näkisi myös hänen katumuksensa ja sovituksensa.\n\nOlihan hän kuullut, kuinka muut moisissa tapauksissa menettelevät:\nSonitshka esimerkiksi oli sanonut sulhaselleen eräästä kornetista,\nettä hän oli tämän poikanulikan vain hassuuksissaan pannut odottamaan\npakkasessa siihen asti kunnes itse tuli ulos ja istuutui vaunuihin\nj.m.s.\n\nSonitshka ei olisi aprikoinut sanomasta Oblomovistakaan, että oli\nvain huvikseen laskenut pilaa tämän herran kanssa, että \"tämä nyt on\nsellainen hassu että voiko nyt sellaista nahjusta rakastaa\" ja että\nsitä nyt ei kukaan usko. Mutta sellainen selitys olisi kelvannut\nainoastaan Sonitshkan miehelle ja monille muille, vaan ei Stolzille.\n\nOlgahan olisi voinut jalommassa muodossa esittää asian: sanoa että\noli tahtonut ainoastaan vetää Oblomovia ylös kadotuksen kuilusta\nja sitä varten turvautunut niinsanottuun viattomaan keimailuun ...\nelähdyttääkseen sammuvaa sielua ja sitten luopuaksensa hänestä.\nMutta tämä olisi ollut jo kovin haettua ja pinnistettyä, ja joka\ntapauksessa petollista... Ei, ei ollut pelastusta!\n\n\"Taivas, missä kurimuksessa minä olen!\" tuskitteli hän itsekseen.\n\"Ilmaista? ... Ei, elköön hän pitkään aikaan, elköön hän koskaan\nsaako tietää tästä! Vaan jos en ilmaise -- niin se on samaa kuin\nvarastaa. Se näyttää petokselta ja mielistelyltä. Jumala, auta\nminua!\" Mutta apua ei ollut.\n\nVaikka hän niin nauttikin Stolzin läsnäolosta, niin hän aika-ajottain\nsentään enemmän toivoi ettei olisi häntä enää tavannutkaan, että\nolisi saanut jäädä hänen elämäänsä tuollaiseksi tuskin huomattavaksi\nvarjoksi, ja olla synkistämättä hänen valoisaa ja tervejärkistä\nolemustaan tällä luvattomalla kiihkolla.\n\nHän olisi vielä voinut tuskitella onnistumatonta lempeään, itkeä\nentisyyttään, haudata sieluunsa sen muiston ja sitten ... niin\nsitten hän ehkä löytäisi \"säädyllisen naimatarjouksen\", joita on\npaljon, ja hänestä tulisi hyvä, älykäs, huolehtiva vaimo ja äiti,\nja menneisyyttä pitäisi hän tyttömäisenä haaveena, ja niin hän --\nelämättä -- kulkisi elämän kärsimykset läpi. Kaikkihan niin tekevät!\n\nMutta tässä ei ollut kysymyksessä yksistään hän, tähän oli\nsekaantunut toinenkin, ja tämä toinen se hänessä koetti saattaa\nlepoon elämän parhaimmat, viimeiset toiveet.\n\n\"Miksi rakastinkaan minä?\" tuskitteli hän yhä muistellen sitä aamua\npuistossa, jolloin Oblomov oli tahtonut paeta, mutta jolloin hän\noli luullut että hänen elämänsä kirja iäksi oli paukahtava kiinni,\njos Oblomov olisi mennyt pois. Niin rohkeasti ja keveästi oli hän\nratkaissut rakkauden ja elämän kysymyksen, niin selkeältä oli kaikki\nhänestä näyttänyt -- ja kaikki oli sotkeutunut aukisaamattomaan,\nsykkyräiseen solmuun.\n\nHän oli luullut olevansa niin viisas silloin, luullut että tarvitsi\nainoastaan silmätä suoraan ja kulkea eteenpäin -- ja elämä on\nkuuliainen ja sileä kuin pöytäliina, sen saattaa levittää vaikka\njalkainsa alle, ja noin vain sitä mennään! ... Eikä ollut edes kenen\nniskoille vyöryttää syyn, sillä hänhän tässä yksin oli rikoksellinen.\n\nAavistamatta syytä, minkätähden Stolz oli tullut, nousi Olga\nhuolettomasti sohvalta, pani kirjansa pois ja meni häntä vastaan.\n\n-- Häiritsenkö teitä? -- kysyi Stolz istuutuen neidon kamarin ikkunan\nääreen, joka oli järvelle päin. -- Olitteko lukemassa? --\n\n-- En, minä aijoin juuri heretä lukemasta, kun tuli niin hämärä.\nMinä odotin teitä! -- sanoi Olga pehmeästi, ystävällisesti ja\navomielisesti.\n\n-- Sitä parempi: minä haluan puhella teidän kanssanne, -- huomautti\nStolz totisesti siirtäen häntä varten toisen nojatuolin ikkunan\nääreen.\n\nNeito vavahti ja mykistyi paikalleen. Laskeusi sitten koneellisesti\nnojatuoliin, painoi alas päänsä ja kohottamatta silmiään jäi istumaan\nkiusalliseen asemaan. Tänä hetkenä olisi hänen tehnyt mieli olla\nsadan virstan päässä siitä paikasta. Entisyys leimahti, kuin salama\nhänen muistoonsa. \"Tuomion hetki koittaa! Elämän kanssa ei saa\nleikkiä kuin nuken kanssa!\" kuului joku sivusävel hänen korvissansa:\n\"älä laske pilaa siitä -- saat vielä kalliisti maksaa!\"\n\nHe olivat vaiti jonkun hetken, Stolz silminnähtävästi varustausihen\nsanomaan, mitä hänellä oli sydämmellään. Pelokkaasti katsahti Olga\nsilloin-tällöin hänen laihtuneita kasvojaan, hänen rypistyneitä\nkulmakarvojansa ja yhteen puristettuja huulia, joilla näkyi\npäättäväisyyden ilme.\n\n\"Tämä on Nemesis!\" ajatteli neito sisällisesti värähdellen. Molemmat\nikäänkuin valmistautuivat kaksintaisteluun.\n\n-- Te tietysti arvaatte, Olga Sergejevna, mistä minä tahdon puhella?\n-- sanoi Stolz katsahtaen kysyvästi häneen.\n\nStolz istui ikkunan välipuun kohdalla niin että varjo esti näkemästä\nhänen kasvojansa, kun sitävastoin ikkunasta tuleva valo suoraan\nlankesi neidon kasvoille niin että toinen saattoi lukea mitä niillä\nliikkui.\n\n-- Kuinka minä tietäisin? -- vastasi Olga hiljaa. Tämän vaarallisen\nvastustajan edessä oli häneltä tykkänään poissa se tahdon ja luonteen\nvoima, se läpitunkevaisuuden ja itsensä hillitsemisen taito, joilla\nvarustettuina hän aina oli ilmestynyt Oblomovin edessä. Hän ymmärsi\nnyt että jos hän näihin asti oli osannut salata itsensä Stolzin\ntutkivalta silmältä ja käydä onnellisesti sotaa, niin ei hän tästä\nvähääkään saanut kiittää omaa tarmoansa, kuten taistelussa Oblomovin\nkanssa, vaan ainoastaan Stolzin itsepäistä vaitioloa ja tämän\nsalamielistä käytöstä. Mutta avonaisella kentällä ei ylivoima ollut\nhänen puolellaan, ja sentähden hän kysymyksellään: \"kuinkas minä\ntietäisin?\" tahtoi ainoastaan voittaa vaaksan verran jalansijaa\nja silmänräpäyksen aikaa, jotta vihollinen selvemmin paljastaisi\naikomuksensa.\n\n-- Ettekö tiedä? -- lausui Stolz yksinkertaisesti.\n\n-- Hyvä, minä siis sanon...\n\n-- Ah elkää! -- pääsi äkisti neidon suusta, ja hän tempasi Stolzin\nkädestä ja katsoi häneen aivankuin rukoillen armoa.\n\n-- No arvasinhan minä että sen tiedätte! -- sanoi Stolz. -- Miksi\nsiis kielsitte? -- lisäsi hän sitten surumielisesti.\n\nOlga istui vaiti.\n\n-- Jos te edeltäpäin näitte että kerran olen sen lausuva ilmi, niin\ntietysti myös tiedätte, mitä vastatakkin minulle?\n\n-- Kyllä aavistin ja minä olen sen tähden kärsinyt! vastasi neito\nviskautuen nojatuolin selustinta vastaan ja kääntyen pois valosta,\naatteissaan kutsuen hämärää avukseen, jottei Stolz voisi huomata\nhämmästyksen ja tuskan taistelua hänen kasvoistaan.\n\n-- Kärsinyt! Se on hirveä sana, -- virkkoi Stolz miltei kuiskaamalla:\n-- se on Dantea: \"pois heitä toivo ainiaaks\". Ei minulla mitään\nenempää olekkaan sanottavaa -- siinä on kaikki! Mutta minä kiitän\nsiitäkin, -- lisäsi hän syvästi huoaten: -- minä olen päässyt ulos\nkaaoksesta ja pimeydestä ja tiedän ainakin mitä minun on tekeminen.\nAinoa pelastus on -- paeta mitä pikimmin!\n\nHän nousi.\n\n-- Elkää jumalan tähden menkö pois! -- huudahti säikähtyneenä\nrukoillen Olga heittäytyen Stolzin eteen ja tarttuen häntä jälleen\nkädestä. -- Säälikää toki minua, mitenkä minun käy?\n\nStolz istuutui ja Olga myös.\n\n-- Mutta minä rakastan teitä, Olga Sergejevna! -- lausui Stolz miltei\ntylysti. -- Te olette nähnyt, miten on ollut laitani tämän puolen\nvuoden aikana. Mitä te siis tahdotte: täyttä riemujuhlaako? jotta\nminä riutuisin ja menettäisin järkeni? Kiitän nöyrimmästi!\n\nNeidon kasvot muuttuivat.\n\n-- Matkustakaa pois! -- sanoi hän tukahtuneena, arvokkaasti ja\nsamalla syvästi surullisena, jota ei kyennyt salaamaan.\n\n-- Anteeksi jos loukkasin teitä! -- pyyteli toinen. -- Voi sentään\nmeitä, kun mitään näkemättä jo riitaannuimme! Minä tiedän, ettette te\nvoi tahtoa tätä, mutta te ette myöskään voi asettua minun kannalleni\nja sentähden teistä on kummallista minun käytökseni että aijon paeta.\nIhminen tulee toisinaan itsetajuttomasti itsekkääksi.\n\nOlga vaihtoi asentoansa nojatuolissa ikäänkuin hänen olisi ollut\nepämukava istua, mutta ei hän mitään sanonut.\n\n-- No, vaikkapa jäisinkin, mitäs siitä? -- jatkoi Stolz. -- Te\ntietysti tarjootte minulle ystävyytenne, mutta sehän minulla on\nilman sitäkin. Minä matkustan pois, ja vuoden perästä, kahden\nvuoden perästä on se yhä oleva minun. Ystävyys on kaunis asia,\nOlga Sergejevna, silloin kun se on -- rakkaus nuorten välillä,\nmiehen ja naisen, tai rakkauden muisto vanhusten välillä. Mutta\njumalavarjelkoon, jos se on toiselta puolelta ystävyyttä ja toiselta\npuolelta rakkautta! Minä tiedän ettei teidän ole minun kanssani\nikävä, vaan minkäslaista luulette minulla olevan teidän kanssanne?\n\n-- Niin, jos se on noin, niin matkustakaa Jumalan nimessä! -- sopersi\nneito tuskin kuultavasti.\n\n-- Ja jos jäisin tänne? -- hautoi Stolz ääneen, niin se olisi samaa\nkuin astella veitsien terillä -- kaunista ystävyyttä!\n\n-- Luulettekos minulla sitte olevan helpomman? -- äänsi Olga\nodottamatta.\n\n-- Minkä tähden se teille olisi raskasta? -- kysyi Stolz vilkkaasti.\n-- Tehän ette ... rakasta...\n\n-- En tiedä, vannon Jumalan nimessä etten tiedä! Vaan jos te ... jos\nminun nykyinen elämäni jotenkin tulee muuttumaan, mitenkäs minun\nkäypi? -- lisäsi neito alakuloisesti ja melkein kuin itsekseen.\n\nKuinka minun on tämä ymmärrettävä? Valaiskaa minua jumalantähden!\n-- lausui Stolz siirtäen tuolinsa Olgan viereen, joutuneena pulaan\ntoisen sanoista ja siitä syvästä, teeskentelemättömästä äänestä,\njolla ne olivat lausutut.\n\nHän koetti katsoa läpi Olgan kasvojen ilmeiden. Tämä oli vaiti, ja\nhänen rinnassaan paloi halu rauhoittaa ystäväänsä, palauttaa sana\n\"kärsinyt\" tai selittää se toisin kuin Stolz sen oli käsittänyt.\nVaan kuinka selittää se -- sitä ei hän itsekään tietänyt, tunsi\nvain himmeästi, että molempia heitä painoi sallimuksen satuttama\nväärinymmärrys, että he olivat valheellisessa asemassa, josta heidän\nmolempien tuli raskasta olla ja että hän ainoastaan Stolzin avulla\nvoi saattaa selvyyteen ja järjestykseen sekä menneisyytensä että\nnykyisyytensä. Mutta tätä varten oli pakko astua yli tuon kuilun ja\nilmaista tapahtunut. Oo, kuinka hän tahtoi ja kuinka hän pelkäsi\nStolzin arvostelua!\n\n-- Minä en itsekään mitään ymmärrä, olen pahemmassa sekasorrossa ja\npimeydessä kuin te! -- sanoi hän.\n\n-- Kuulkaas, luotatteko te minuun? -- kysyi Stolz ottaen häntä\nkädestä.\n\n-- Rajattomasti kuin äitiin -- kyllähän te sen tiedätte, -- vastasi\nOlga heikosti.\n\n-- Kertokaa siis minulle, mitä teille on tapahtunut siitä asti kun\nemme olleet nähneet toisiamme? Nyt olette te minulle läpitunkematon,\nvaikka ennen niin osasin lukea ajatuksenne kasvoistanne. Tämä on\nnähtävästi ainoa keino ymmärtääksemme toinen toisemme. Suostutteko?\n\n-- Ah niin, se on välttämätöntä ... täytyyhän jollakin lopettaa, --\näänteli neito ahdistuksissaan tunnustuksesta, jota ei enää käynyt\npidättäminen. \"Tämä on Nemesis, oikeuden rankaiseva jumalatar!\"\najatteli hän painaen päänsä rintaansa vasten. Ja niin istui hän\nsilmät alas luotuina ja oli vaiti. Mutta Stolzin sielua kuristi\nkauhistus näistä yksinkertaisista sanoista ja vielä enemmän tästä\nOlgan vaitiolosta.\n\n\"Häntä repii joku asia! Hyväjumala! Mitä lieneekin hänelle\ntapahtunut?\" ajatteli hän kylmä hiki otsalla ja tuntien kätensä\nja jalkainsa vapisevan. Hän kuvitteli mielessään jotakin aivan\nhirmuista. Mutta Olga vain yhä on ääneti ja nähtävästi taistelee\nitsensä kanssa.\n\n-- Niinpä siis ... Olga Sergejevna ... -- kiirehti Stolz.\n\nNeito ei vastannut, teki vain jälleen jonkunlaisen hermostuneen\nliikahduksen, jota ei tosin hämärässä voinut erottaa, mutta kuului\nvain, kuinka hänen silkkinen pukunsa kahahti.\n\n-- Antakaa minun varustautua, -- virkkoi hän vihdoin: -- jospa te\ntietäisitte, kuinka on vaikeata! -- lisäsi hän kääntyen poispäin ja\nkoettaen saada voittoa taistelustaan. Hän oli halunnut että Stolz\nsaisi tietää kaiken jollakin ihmeellisemmällä tavalla eikä suoraan\nhänen suustaan. Onneksi tuli pimeämpi niin että hänen kasvonsa\njäivät jo varjoon. Saattoi muuttaa ainoastaan äänensä, vaan sanat\neivät ottaneet lähteäkseen kieleltä, ikäänkuin olisi hän ollut\nepätietoinen, mistä äänestä alottaa.\n\n\"Hyväjumala! Kuinka syyllinen mahdankaan minä olla, koska minua niin\nhävettää ja kouristaa!\" tuskitteli hän sisässään.\n\nJa millä vakaumuksella olikaan hän tuonoin hallinnut sekä omaa\nettä toisen kohtaloa ja ollut niin älykäs ja voimakas! Vaan nyt\noli tullut hänen vuoronsa vapista kuin mikähän koulutyttö! Häpeä\nentisyyden tähden, itseluottamuksen kidutus nykyisyyden tähden ja\ntämä valheellinen asema repivät häntä: ... Se oli ihan sietämätöntä.\n\n-- Minä autan teitä -- te olette kai... rakastanut? -- sai Stolz\nvaivoin lausutuksi, niin kipeästi koski häneen oma sanansa.\n\nNeidon vaitiolo vahvisti todeksi hänen aavistuksensa ja hän tunsi\njälleen kauheata kouristusta.\n\n-- Ketä siis? Onko se salaisuus? -- kysyi hän koettaen puhua lujalla\näänellä, vaan itsekkin tuntien että hänen huulensa vapisevat.\n\nMutta Olgasta tuntui vielä kiusallisemmalta. Hänen teki mieli sanoa\njoku muu nimi, keksiä joku toinen juttu. Hetken hän horjui, mutta\nmikäs auttoi: ikäänkuin ihminen, joka vaaran äärimmäisellä hetkellä\nsyöksähtää alas jyrkältä rannalta tai heittäytyy tulen liekkiin, niin\nhänkin yhtäkkiä päätti ja päästi suustaan:\n\n-- Oblomovia!\n\nStolz tyrmistyi. Äänettömyyttä kesti pari minuuttia.\n\n-- Oblomovia? -- toisti hän kummastuksissaan. -- Se ei ole totta! --\nlisäsi hän sitten päättävästi alentaen ääntänsä.\n\n-- Se on totta! -- lausui neito levollisesti.\n\n-- Oblomovia? -- toisti Stolz uudelleen. -- Se ei voi olla\nmahdollista! -- lisäsi hän jälleen vakuuttavasti. -- Siinä on jotain\nhullusti: te ette ole ymmärtänyt itseänne ettekä Obmolovia, tai ette\nitse rakkautta.\n\nOlga ei vastannut.\n\n-- Se ei ole ollut rakkautta, se on ollut jotakin muuta, sanon minä!\n-- väitti Stolz järkähtämättömästi.\n\n-- Niin, minä olen keimaillut hänen edessään, vetänyt häntä nenästä,\ntehnyt hänet onnettomaksi... ja sitten minä, niinkuin itsekkin\nsanotte, käyn käsiksi teihinkin! -- lausui neito hillityllä äänellä,\nja tässä äänessä kihisi jälleen loukkauksen kyyneleitä.\n\n-- Armahin Olga Sergejevna! Elkää suuttuko, elkää puhuko noin: tuo\nei ole teidän tapaistanne. Tiedättehän te etten minä vähääkään sitä\najattele. Mutta minun päähäni ei mene, minä vain en, ymmärrä, kuinka\nnyt Oblomov...\n\n-- Jos hän kerran ansaitsee teidän ystävyytenne -- tehän ette tiedä,\nmiten häntä kylliksi arvossa pitää -- niin miksikäs hän ei ansaitse\nmyös rakkautta? -- puolusti Olga.\n\n-- Minä tiedän että rakkaus on vaatimattomampi kuin ystävyys, --\nselitti Stolz: -- onpa se usein sokeakin, eikä aina vain ansiosta\nrakasteta. Mutta rakkautta varten on tarpeen jotakin semmoista,\ntoisinaan joutavaakin, jota ei voi määritellä eikä nimittää, ja jota\nei ole tuossa minun mainiossa, vaikka nahjusmaisessa Iljassani. Kas\nsiksi minä tässä ihmettelen. Kuulkaahan, -- pitkitti hän vilkkaasti:\n-- me emme koskaan tällä tavalla pääse perille emmekä ymmärrä\ntoinen-toistamme. Elkää hävetkö erityiskohtia, vaan rääkätkää\nitseänne puolen tuntia kertomalla minulle kaikki, niin minä sitten\nsanon teille, mitä se on ollut ja kenties myös mitä on tulossa...\nMinusta yhä vain näyttää ettei siinä kaikki... Ah, jospa se olisikin\ntotta! -- lisäsi hän virkeästi. -- Jospa tosiaankin Oblomovia,\nvaan ei ketään toista! Oblomovia? Sehän merkitsee että te ette\nkuulu entisyydelle ettekä rakkaudelle, vaan että te olette vapaa...\nKertokaa, kertokaa pian! -- lopetti hän tyynellä, miltei iloisella\näänellä.\n\n-- Niin, Jumalan nimessä! -- vastasi Olga luottavaisesti ilostuneena\nsiitä että osa hänen kahleitaan oli irroitettu. -- Yksin tulen\nminä hulluksi. Jospa tietäisitte, kuinka kurja minä olen! En\ntiedä, olenko syypää vai en, pitääkö minun hävetä sitä, mikä on\ntapahtunut, murehtia sitä, panna toivoa tulevaisuuteen vai joutuakko\nepätoivoon... Te puhuitte omista tuskistanne, vaan ette epäillyt\nniitä minulla löytyvän. Kuulkaa siis loppuun asti, mutta ei järjellä,\nsillä minä pelkään teidän järkeänne, vaan enemmän sydämmellä:\nehkäpä se osaa arvostella että minä olen ilman äitiä, että minä\nolen harhaillut kuin synkässä metsässä... -- lisäsi hän hiljaa\nmasentuneella äänellä. -- Ei! -- korjasi hän sitten kiireesti: --\nelkää säälikö minua. Jos se on ollut rakkautta, niin ... matkustakaa.\n-- Hän keskeytti hetkeksi. -- Ja saapukaa takaisin vasta sitten, kun\nystävyys jälleen viriää. Jos se on ollut kevytmielisyyttä, keimailua,\n-- niin rangaiskaa, paetkaa kauvemmas ja unhoittakaa minut. Totelkaa!\n\nStolz puristi vastaukseksi neidon molempia käsiä. Ja niin alkoi Olgan\ntunnustus, pitkä ja seikkaperäinen. Huolellisesti, sana sanalta\nsiirsi hän sielustaan toisen aivoihin kaiken, mikä häntä niin kauvan\noli kalvanut, mille hän oli punastunut, mistä oli ennen heltynyt ja\ntuntenut itsensä onnelliseksi, vaan jonka tähden hän sitten äkkiä oli\nlangennut murheen ja epäilyksen mutavesiin.\n\nHän kertoi kävelyistään, puistosta, toiveistaan, Oblomovin\nkirkastamisesta ja lankeemuksesta, syreeninoksasta, vieläpä\nsuutelostakin. Ainoastaan tuosta henkeä ahdistavasta illasta\npuutarhassa ei hän mitään hiiskunut -- luultavasti sentähden, ettei\nhän yhä vieläkään ollut voinut ratkaista, mikä kohtaus hänelle\nsilloin oli tapahtunut.\n\nAlussa kuului ainoastaan hänen kainoksuva kuiskutuksensa, vaan\nsitä myöten kuin hän puhui, kävi hänen äänensä selkeämmäksi ja\nvapaammaksi; kuiskeesta kasvoi se puolikuuluvaksi ja kohosi vihdoin\ntäydeksi rintaääneksi. Hän päätti puheensa levollisesti ikäänkuin\nolisi kertonut vieraan lemmentarinan.\n\nHänen edestään poistui nyt esirippu ja kävi selväksi se eletty elämä,\njohonka hän tähän hetkeen saakka oli peljännyt tarkemmin kurkistaa.\nHänen silmänsä aukenivat monen asian suhteen, ja hän olisi rohkeasti\nkatsahtanut puhetoveriinsa, jollei huoneessa olisi ollut niin pimeä.\n\nHän lopetti ja odotti arvostelua. Mutta vastauksena oli\nhaudanhiljaisuus.\n\nMitä arveli Stolz? Miksei kuulunut hiiskaustakaan, ei liikahdusta\neikä edes hengähdystä, ikäänkuin ei ketään olisi ollut neidon kanssa?\n\nTämä mykkyys syöksi Olgan jälleen epäilykseen. Äänettömyyttä jatkui.\nMitä merkitsi tämä vaitiolo? Mikä tuomio oli tulossa tuolta kaikista\nläpitunkevaisimmalta, leppeimmältä tuomarilta koko mailmassa? Kaikki\nmuut tuomitseisivat säälimättömästi häntä, ainoastaan tämä yksin voi\nolla hänen asianajajanaan, hänet olisi hän valinnut... hän se kaiken\nymmärtäisi, punnitseisi ja paremmin häntä itseään ratkaiseisi hänen\nhyödykseen! Vaan nyt on hänkin vaiti: olikohan asia menetetty...?\n\nHäntä alkoi jälleen kauhistaa...\n\nSamalla aukenivat ovet, ja kaksi kynttilää, sisäpiian\nsisäänkantamina, valaisi nurkkaa, jossa he istuivat.\n\nOlga loi Stolziin aran, mutta ahnaan ja kysyvän silmäyksen. Tämä oli\npannut kätensä ristiin -- ja siinä hän istuu ja katsoo häntä niin\nihmeen suopeilla, avoimilla silmillä nauttien toisen hämmästyksestä.\n\nOlgan sydän lehahti lämpimäksi. Hän huoahti rauhoittuneesti ja\nvähällä ettei purskahtanut itkuun. Silmänräpäyksessä palasi häneen\nleppeyden tunne itseään kohtaan ja luottamus Stolziin. Ja hän tunsi\nitsensä onnelliseksi kuin lapsi, jolle on annettu anteeksi, jota on\ntyynnytetty ja hyväilty.\n\n-- Siinäkö on kaikki? -- kysyi Stolz hiljaa.\n\n-- Siinä! -- vastasi Olga.\n\n-- Entäs Oblomovin kirje?\n\nNeito kaivoi salkustaan kirjeen ja antoi hänelle. Stolz meni\nkynttilän luo, luki läpi ja laski kirjeen pöydälle. Vaan hänen\nsilmänsä suuntausivat jälleen Olgaan, ja niissä oli ilme, jota ei\nneito niissä pitkiin aikoihin ollut nähnyt.\n\nHänen edessään seisoi tuo entinen, itseensäluottava, hiukan\nivallinen, rajattomasti hyvänluontoinen ja häntä hellivä oma ystävä.\nTämän kasvoilla ei ollut varjoakaan kärsimystä eikä epäilystä. Hän\ntarttui neitoa kiinni molemmista käsistä, suuteli niitä kumpaakin\nja rupesi syvästi miettimään. Nyt kävi vuorostaan Olga hiljaiseksi\nja tarkasteli silmiään räpäyttämättä ajatusten ilmeitä ystävänsä\nkasvoilla.\n\nYhtäkkiä nousi Stolz seisaalleen. -- Voi taivas, jos minä olisin\ntiennyt että asia koskee Oblomovia, niin olisinkohan näin tuskaillut!\n-- lausui hän katsoen Olgaa niin hyväilevästi ja luottavasti\nikäänkuin tällä ei olisi ollut koko tätä kauheata entisyyttä\nolemassakaan.\n\nJuhlallinen ilo täytti neidon sydämmen. Hänen tuli keveä oltava ja\nhänelle selveni että oli hävennyt yksin tuota ystävää, joka ei häntä\nrangaissut eikä paennut. Mitä liikutti häntä nyt koko mailman tuomio?\n\nStolz oli siis jälleen oma iloinen itsensä, mutta neidosta oli tämä\nliian vähän. Hän näki olevansa syyttömäksi julistettu, vaan hänen\nteki mieli, kuten syytetyn, tietää tuomion päätös. Mutta Stolz otti\nhattunsa lähteäksensä.\n\n-- Mihin nyt? -- kysyi neito.\n\n-- Te olette mielenliikutuksessa ja tarvitsette levähtää! -- sanoi\nStolz. -- Huomenna sitten puhellaan.\n\n-- Tahdotteko te etten saisi unta koko yönä? -- ehätti Olga sanomaan\npidättäen Stolzia käsivarresta ja istuttaen hänet tuoliin. --\nTahdotteko te mennä tiehenne sanomatta, mitä ... tämä on ollut, mitä\nminä olen nyt ja mitä minä tulen olemaan! Säälikää toki, Andrei\nIvanitsh, sillä kukas muu minulle sen sanoo! Kuka on rankaiseva\nminua, jos minä sen ansaitsen tai... kuka anteeksi antava? ... --\nlisäsi hän ja katsahti Stolziin niin hellän ystävällisesti, että tämä\nviskasi hattunsa pois ja miltei itsekkin viskautui hänen eteensä\npolvilleen.\n\n-- Enkelini -- sallikaa minun niin sanoa! -- huudahti hän. -- Elkää\nnyt turhaan rääkätkö itseänne: eihän teitä ole tarvis rangaista\neikä armahtaa. Ei minulla edes ole mitään lisättävää teidän\nkertomukseenne. Mitä epäilyksiä teillä voinee olla? Te tahdotte kai\ntietää, mitä se on ollut ja mainita sitä nimellä? Te tiedätte sen\naikaa sitten... Missä on Oblomovin kirje?\n\nStolz otti kirjeen pöydältä.\n\n-- Kuulkaa siis! -- ja hän luki: -- teidän nykyinen lempenne ei\nole teidän todellinen rakkautenne, vaan se on vasta tuleva; se on\nainoastaan itsetajuton rakastamisen tarve, joka todellisen ravinnon\npuutteessa ilmenee joskus naisissa hyväilyjen muodossa lasta tai\ntoista naista kohtaan, vieläpä vain kyynelinä tai hysteerillisinä\nkohtauksina!...\n\n\"Te olette _erehtynyt_ (luki Stolz pannen painoa tälle sanalle),\nteidän edessänne ei ole se, jota te olette odottanut, josta olette\nhaaveillut. Odottakaa: -- hän saapuu, ja silloin te heräätte ja teitä\non hävettävä ja harmittava oma erehdyksenne...\"\n\n-- Näettekös, kuinka oikein! -- selitti Stolz. -- Teitä on todella\nsekä hävettänyt että harmittanut tämä ... erehdys. Tähän ei ole\nmitään lisättävää. Oblomov on ollut oikeassa, vaan te ette ole\nuskonut ja tässä on teidän koko hairahduksenne. Teidän olisi pitänyt\njo silloin erota, vaan häntä lumosi teidän kauneutenne ... ja teitä\ntaas liikutti hänen kyyhkysmäinen hellyytensä! -- lisäsi hän hieman\npilkallisesti.\n\n-- Minä en uskonut häntä, kun luulin ettei sydän voi erehtyä.\n\n-- Voi kyllä, ja toisinaan julmastikin! Mutta teillä ei se mennyt\nsydämmeen asti, se oli mielikuvitusta ja itserakkautta toiselta\npuolen, heikkoutta toiselta... Vaan te pelkäsitte ettei tule toista\njuhla-aikaa elämässä, että tämä kalpea säde sitä yksin valaisee, ja\nsitten muka koittaa ikuinen yö...\n\n-- Mutta kyyneleet? -- virkkoi neito. -- Eivätkö ne lähteneet\nsydämmestä, kun itkin? En valehdellut, minä olin vilpitön...\n\n-- Hyväjumala! Mistäs eivät naiset itke? Tehän itse sanotte että\nteistä oli niin surku syreenin kukkia ja sitä rakasta penkkiä.\nLisätkää tähän vielä pettynyt itseluottamus, onnistumaton\npelastajattaren osa ja liian vähän tottumusta... Onhan siinä aihetta\nkyyneliin!\n\n-- Vaan nuo meidän kohtauksemme ja kävelymme, olivatko nekin\nerehdystä? Te muistatte kai että minä ... kävin hänen luonaan ... --\nsai neito sanotuksi hämillään ja tahtoi nähtävästi itse tehdä sanansa\ntyhjiksi.\n\nHän koetti itse syyttää itseänsä ainoastaan sentähden että toinen\nsitä lämpimämmin puolustaisi häntä, ollakseen yhä puhtaampi hänen\nsilmissään.\n\n-- Teidän kertomuksestanne näkyy ettei teillä viimeisissä\nkohtauksissanne ollut mitään mistä puhua. Teidän niin sanotulla\n\"rakkaudellanne\" ei ollut tarpeeksi sisällystäkään, eikä se voinut\npäästä pitemmälle. Jo ennen lopullista eroa olitte te eronneet, ette\nte olleet uskolliset rakkaudelle, vaan sen houreelle, jonka itse\nolitte keksineet -- siinä koko salaisuus.\n\n-- Mutta suudelma? -- kuiskasi neito niin hiljaa, ettei Stolz sitä\nkuullutkaan, vaan arvasi.\n\n-- Oh, se oli tavattoman tärkeä seikka! -- virkkoi Stolz\nkoomillisella ankaruudella: -- siitä pitäisi teiltä vähentää ... yksi\nruokalaji päivällisestä:\n\nHän katsoi Olgaan yhä suuremmalla lempeydellä ja rakkaudella.\n\n-- Ei pilapuhe sovi tällaisen \"erehdyksen\" korjaamiseen! -- lausui\nOlga ankarasti, närkästyneenä toisen välinpitämättömyydestä ja\nhuolimattomasta äänestä. -- Minun olisi helpompi olla, jos te\nrankaiseisitte minua jollakin julmalla sanalla ja nimittäisitte\nhairaustani sen oikealla nimellä.\n\n-- En minä leikkiä laskisikaan, jollei asia koskisi Iljaa, vaan\njotakin toista, -- puolustihen Stolz; -- silloin olisi erehdys voinut\npäättyä onnettomuudella, mutta Oblomovin minä tunnen...\n\n-- Jotakin toista, ei koskaan! -- keskeytti Olga kiivastuneena. --\nMinä olen oppinut hänet tuntemaan paremmin kuin te...\n\n-- Siinä nyt näette! -- todisti Stolz.\n\n-- Mutta jos hän olisi muuttunut, elostunut, totellut minua ... niin\nluuletteko etten olisi silloin häntä rakastanut? Tokko se silloinkin\nolisi ollut valhetta ja erehdystä? -- puheli Olga tutkiakseen asiaa\nkaikilta puolilta, jotta ei jäisi jäljelle pienintäkään tahraa eikä\nongelmaa.\n\n-- Se merkitsee: jos Oblomovin sijassa olisi ollut toisellainen mies,\n-- keskeytti Stolz: -- niin epäilemättä teidän suhteenne olisivat\nmuodostuneet rakkaudeksi, lujittuneet, ja silloin... Mutta siinä on\ntoinen romaani ja toinen sankari, joka ei kuulu meihin.\n\nOlga hengähti ikäänkuin olisi viskannut viimeisen painon sielustaan.\nMolemmat olivat vaiti.\n\n-- Voi kuinka tuntuu onnelliselta taas tulla terveeksi, -- äänteli\nneito vitkalleen, ikäänkuin uudestaan kukoistukseensa puhjeten, ja\nkäänsi Stolziin katseen täynnä niin syvää tunnustusta, niin hehkuvaa\nja harvinaista ystävyyttä, että mies oli katseessa näkevinään\nkipinän, jota hän turhaan lähes vuoden ajan oli etsinyt. Hän tunsi\nriemullisen väristyksen koko olennossaan.\n\n-- Minäkin paranen! -- sanoi hän miettien. -- Voi jospa vain voisin\nsaada päähäni että tämän romaanin sankari on -- Ilja! Kuinka paljon\naikaa on mennyt hukkaan, kuinka paljon verta on pilautunut! Ja\nmiksi, minkätähden? -- hoki hän miltei harmistuneena. Mutta yhtäkkiä\nhän ikäänkuin selvisi tästä harmin huumauksesta, heräsi raskaista\nhauteistaan. Otsa sileni, silmät ilostuivat ja innostuneena hän\nvirkkoi:\n\n-- Sehän taisi ollakkin välttämätöntä, kuinka rauhallinen minä nyt\njälleen olen ja ... kuinka onnellinen!\n\n-- Minusta taas tuntuu kuin olisin nähnyt unta ja ikäänkuin ei mitään\nolisi ollutkaan! -- äänsi Olga mietteissään, tuskin kuultavasti,\nihmetellen äkillistä uudesti syntymistään.\n\n-- Te olette ottanut päältäni ette ainoastaan häpeää ja katumusta,\nvaan myös murheen ja kivun -- kaikki tyyni... Kuinka te sen olettekin\ntehnyt? -- kysyi hän hiljaa. -- Ja kaikkiko tämä nyt loppuu ... tämä\nerehdys?\n\n-- Se on luullakseni jo loppunutkin! -- sanoi Stolz katsahtaen\nneitoon ensi kertaa himon silmillä ja salaamatta sitä: -- tarkoitan\nkaikki se, mitä on ollut.\n\n-- Mutta mitä on tulossa ... sekö ei ole erehdystä vaan totta?\n\n-- Kas tuohon se on kirjoitettu, -- päätti Stolz ottaen jälleen\nkirjeen: --\"teidän edessänne ei ole se, jota te olette odottanut,\njosta olette haaveillut: -- hän saapuu ja te heräätte...\" Ja kun\nte rakastutte, lisään minä, niin rakastutte niin ettei teidän\nrakkautenne kestä ainoastaan yhtä vuotta, vaan läpi koko elämänne,\nsitä vain en saata sanoa keneen te rakastutte? -- lopetti Stolz\niskien silmänsä neitoon.\n\nTämä laski katseensa alas ja puristi huulensa yhteen, mutta\nsilmäluomien läpi singahteli näkyviin säteitä, huulet koettivat\nhillitä hymyä, vaan sekin näkyi. Neito katsahti häneen ja purskahti\nnauramaan niin sielunsa pohjasta että kyyneleet puhkesivat silmiin.\n\n-- Olen teille siis sanonut, mitä teille on tapahtunut sekä mitä on\ntuleva, Olga Sergejevna, -- sanoi Stolz lopuksi. -- Vaan te ette\nvastaa minulle mitään kysymykseeni, jota ette sallinut loppuun sanoa.\n\n-- Mutta mitä minä voin vastata? -- puheli Olga hämillään. --\nTokko minulla olisi oikeutta, jos voisin sanoa sen, mitä te niin\ntarvitsette ja mitä te niin ansaitsette? -- lisäsi hän kuiskaten ja\nhäveliäästi silmähtäen ystäväänsä.\n\nStolz oli jälleen tässä katseessa näkevinään ihmeellisen ystävyyden\nkipunoita ja värähti taas onnesta.\n\n-- Elkää kiirehtikö, -- jatkoi hän: -- vaan sanokaa vasta sitten, kun\ntuo säädyllinen sydänsurunne loppuu, mitä minä ansaitsen. Tämä vuosi\non minulle jotakin opettanut, sekin. Vaan nyt ratkaiskaa ainoastaan\nkysymys: tuleeko minun matkustaa vai jäädä?\n\n-- Kuulkaas: te keimailette minun edessäni! -- virkkoi Olga yhtäkkiä\nhilpeästi.\n\n-- En suinkaan! -- huomautti Stolz totisesti. -- Tämä ei ole äskeinen\nkysymys, nyt sillä on toinen merkitys, nimittäin se että: jos minä\njään tänne, niin millä oikeudella siis jään?\n\nOlga joutui äkkiä hämilleen.\n\n-- Näette nyt etten keimaile! -- nauroi Stolz tyytyväisenä kun sai\ntoisen pulaan. -- Meidänhän täytyy äskeisen keskustelun jälkeen olla\ntoisella tavalla toinen toisemme suhteen: me emme enää ole samat,\nmitkä olimme eilen.\n\n-- Minä en tiedä ... -- sopersi neito vielä enemmän hämillään.\n\n-- Sallikaa minun antaa teille neuvo?\n\n-- Puhukaa ... minä tottelen sokeasti! -- lisäsi toinen miltei\nintohimoisen nöyrästi.\n\n-- Tulkaa minun vaimokseni odotellessanne, kunnes _hän_, se oikea,\nsaapuu!\n\n-- Vielä en rohkene ... -- kuiskasi neito peittäen käsillään\nkasvonsa, mieli liikutuksissa, mutta onnellisena.\n\n-- Miksi ette rohkenisi? -- kysyi Stolz myös kuiskaavalla äänellä,\ntaivuttaen Olgan päätä itseään kohti.\n\n-- Mutta tuo entisyys? -- kuiskutti taas tämä painaen päänsä, kuin\näidin syliin, vasten ystävän rintaa.\n\nStolz siirsi hiljalleen kädet pois hänen kasvoiltaan, suuteli päätä\nja ihaili kauvan neidon hämmästystä, katseli nautinnolla hänen\nsilmiinsä herahtaneita ja niihin jälleen sisäänimeytyviä kyyneleitä.\n\n-- Se kuihtuu kuin teidän syreeninne! -- puhui Stolz. -- Te olette\nottanut oppitunnin: nyt on tullut aika käyttää sitä hyväkseen. Nyt\nalkaa elämä: uskokaa minulle tulevaisuutenne elkääkä huolehtiko\nmistään -- minä takaan kaikesta. Ja nyt mennään tädin luo. -- Myöhään\nläksi Stolz asuntoonsa. \"Löysinpäs omani\", ajatteli hän katsellen\nrakastunein silmin puita, taivasta, järveä ja vedestä kohoavaa\nusvaa. \"Jaksoinpas odottaa! Niin monta vuotta janoa, kärsimystä ja\nsielunvoimien pinnistystä! Kuinka kauvan olen saanutkaan odottaa --\nvaan nyt on kaikki palkittu: tässä se nyt on, miehen ylin onni!\"\n\nKaikki peittyi nyt hänen silmissään tähän onnen paisumukseen:\ntyökonttoori, isän vankkurit, säämiskäsormikkaat, rasvaiset\ntilipaperit, sanalla sanoen -- kaikki elämän käytännölliset toimet.\nHänen muistoissaan kohosi äidin hyväntuoksuinen huone, Herzin\nvariatsioonit, ruhtinaan parveke, siniset silmät, kastanjankarvaiset,\npuuteroidut hiukset -- ja kaiken tämän yli kuului ikäänkuin Olgan\nhellämielinen ääni ja hän kuuli hengessään hänen laulunsa...\n\nOlga -- minun vaimoni! -- sopersi hän kiihkeästi värähtäen. -- Kaikki\non löydetty, ei mitään tarvitse enää etsiä eikä mihinkään enää mennä!\n\nJa haaveellisessa onnen huurussa kulki hän kotiansa huomaamatta teitä\ntai katuja...\n\nOlga seurasi kauvan häntä silmillään, avasi sitten ikkunan ja\nhengitti yön viileätä ilmaa; hänen mielenliikutuksensa asettui\nvähitellen, ja rinta huokui tasaisesti. Hän loi silmänsä järvelle,\nkohti etäisyyttä ja vaipui niin hiljaisiin ja syviin mietteisiin\nikäänkuin olisi nukahtanut. Halusi temmata kiinni omat ajatuksensa ja\ntunteensa, mutta ei voinut. Ne lainehtivat tasaisesti kuin aallot,\nja suonissa souteli veri niin tyynesti. Hän koetti tutkia, mikä\ntässä nyt oli onnea, vaan ei voinut määritellä, missä sen rajat\nkulkivat. Mietti, miksi hänen on niin tyyntä olla, niin rauhallista\nja häiritsemättömän suloista, vaikka...\n\n-- Minä olen hänen morsiamensa... -- sopersi hän.\n\n\"Olen morsian!\" niin ajattelee tyttö ylpeällä vavistuksella\nodotettuaan tätä silmänräpäystä, joka valaisee koko hänen elämänsä,\nja hän tuntee kasvavansa korkeaksi ja korkeudestaan katsoo tuota\ntummaa polkua, jolla eilen asteli yksin ja huomaamatta.\n\nMiksikähän ei Olga näin vavahtele? Hänhän oli myös astellut yksikseen\npitkin huomaamatonta polkua ja jo risteyksessä tavannut _hänet_,\njoka antoi kätensä ja johti hänet ulos, ei häikäisevien säteiden\nloistoon, vaan ikäänkuin leveän virran tulvaisille äyräille, avarille\nvainioille ja ystävällisesti hymyileville kummuille. Hänen katseensa\nei sokaistunut loistosta, ei nääntynyt sydän, eikä leimahtanut\nliekkiinsä mielikuvitus.\n\nHiljaisella riemulla tyynsi hän katseensa elämän tulvaan, sen\nlaveihin vainioihin ja viheriöihin kumpuihin. Ei tuntunut hänellä\nväristystä hartioissa, ei hehkunut katse ylpeyttä, vaan ainoastaan\nsilloin, kun hän siirsi tämän katseensa vainioista ja kummuista\nhäneen, joka oli tarjonnut hänelle kätensä, tunsi hän poskellaan\nvitkaan vierivän kyynelen.\n\nJa niin hän istui yhä liikahtamatta kuni nukkuva, niin hiljainen oli\nhänen onnensa uinailu ja hän oli melkein hengittämättä. Vaipuneena\nunholaan kiintyi, hänen henkensä silmä katselemaan hiljaista,\nhaaleansinistä yötä, jossa oli leppeätä loistetta, lämpimän\nleyhkäystä ja hyvää tuoksua. Onnen unelmatar levitti leveät siipensä\nja liiteli vaivihkaa kuni taivaan hattara hänen päänsä päällä...\n\nEi nähnyt hän itseänsä tässä unessa käärittynä kultanauhoihin ja\npitseihin -- pariksi tunniksi -- ja sitten arkipäiväisiin rääsyihin\nkoko elämän ajaksi. Ei uneksinut hän hääkemuista, kynttilöistä\neikä iloisista huudahduksista, hän uneksi vain onnesta, mutta niin\nyksinkertaisesta ja koristelemattomasta, että hän vielä kerran ilman\nylpeyden vavistusta ja ainoastaan syvällä nöyrtymyksellä kuiskasi: --\nMinä olen _hänen_ morsiamensa!\n\n\n\n\n5.\n\n\nHyväjumala sentään, kuinka kolkolta ja ikävältä näytti kaikki\nOblomovin asunnossa noin puolitoista vuotta niiden nimipäivien\njälkeen, jolloin Stolz äkkiarvaamatta oli saapunut hänen luokseen\npäivällistä syömään! Ja itse Ilja Iljitsh oli turvottunut ja\npöhöttynyt, ikävä oli syöpynyt syvään hänen silmiinsä ja niissä hohti\nsairaaloinen kiilto.\n\nHän kävellä hössyttää huoneessansa, panee sitten pitkäkseen ja\ntuijottaa kattoon. Ottaa kirjan hyllyltä, vilkaisee läpi muutamia\nrivejä, haukottelee ja alkaa rummuttaa sormillaan pöytää.\n\nSakariias on myös tullut vielä kömpelömmäksi ja ruokottomammaksi kuin\nennen, paikkoja on ilmaantunut hänen nuttunsa kyynäspäihin ja hän\nkatsoa tuijottelee niin viheliäisen ja nälkäisen näköisenä aivankuin\nolisi huonosti syönyt, niukasti nukkunut ja tehnyt työtä kolmen\nedestä.\n\nOblomovin yönuttu oli kulunut kehnoksi, ja vaikka sen reikiä kuinka\nhuolellisesti paikkailtiin, niin alkoi se repeillä joka paikasta eikä\nvain ompeluksia myöten -- jo aikoja sitten olisi pitänyt hankkia\nuusi. Peitto vuoteessa oli myös kulunut repaleiseksi ja oli tilkuilla\npaikattu, ikkunan uutimet olivat aikaa virttyneet, ja vaikka olivat\npestyt, niin näyttivät rääsyisiltä.\n\nSakariias toi vanhan pöytäliinan, levitti sen puolelle pöydälle\nOblomovin viereen, kantoi sitten varovaisesti sisään, kieltänsä\npurren, viinakarahvi-vehkeet, töykkäsi leivän pöytään, ja meni pois.\n\nOvi talonväen puolelta aukeni ja sisään astui Agata Matvejevna\nvikkelästi kantaen pöytään kihisevän paistinpannun munakokkelineen.\n\nHänkin oli suuresti muuttunut, vaan ei edukseen. Oli laihtunut eikä\nhänellä enää ollut noita pyöreitä, valkoisia, punastumattomia ja\nvaalenemattomia poskia niinkuin ennen, harvat kulmakarvat eivät\nkiiltäneet, ja silmät olivat sisäänpainuneet. Hän kulki vanhassa\nkarttuunipuvussa, hänen kätensä olivat joko ruskettuneet tai muuten\nkarkeutuneet tulen ja veden käyttämisestä tai muusta työstä.\n\nAkuliina ei enää ollut talossa. Anisja puuhasi nyt sekä keittiössä\nettä ryytimaassa hoiteli lintuja, peseskeli lattioita ja teki\nkiilloitustyötä; yksin ei hän kaikkea ehtinyt ja sentähden\nemäntä itse väkisten häntä autteli keittiössä, mutta vähän oli\nhänellä survomista ja jauhamista sentähden että niin vähän kului\nkahvia, kaneelia tai mantelia, ja pitsejä ei hän enää muistanut\najatellakkaan. Nyt tuli hän useammin palottaneeksi vain sipulia,\nmurentaneeksi piparjuurta ja muita sellaisia kirpeitä höysteitä.\nHänen kasvoillaan kuvastui syvää alakuloisuutta.\n\nEi hän itsensä eikä kahvinsa tähden näin huokaillut, ei surrut\nsentähden ettei hänellä olisi ollut tilaisuutta hääriä ja emännöidä\nlaveasti, vaan sentähden että Ilja Iljitsh jo toista vuotta\noli nauttimatta mitään herkullista, ettei kahvia enää otettu\nhänelle leiviskämäärin parhaasta makasiinista, vaan ostettiin\nkymmenkopeikkaisten edestä pienestä puodista eikä kermaa tuonut enää\ntshuhonkka, vaan sitä hankki tuo sama puodin pahanen, sekä sentähden\nettä hän rasvaisten kotlettien asemesta nyt sai viedä Oblomoville\naamiaiseksi vain munakokkelia, joka oli höystetty sitkeällä, puodissa\nummehtuneella sianlihalla.\n\nMitäs tämä merkitsi? -- Se merkitsi sitä että jo toista vuotta tulot\nOblomofkasta, mitkä Stolz säntillisesti lähetti, menivät korvaukseksi\nvelanvaatimuksesta sen paperin perusteella, jonka Oblomov oli antanut\nemännälle.\n\nVeljen \"laillinen asia\" oli onnistunut paremmin kuin oli\ntoivottukaan. Heti kun Tarantjev oli viitannut häväistysasiaan,\noli Ilja Iljitsh tulistunut ja häkeltynyt; sitten oli menty\nsovintotuomariin, senjälkeen oli ryypätty kolmessa miehin ja\nOblomov oli allekirjoittanut velkakirjan neljäksi vuodeksi, ja\nkuukauden perästä oli Agata Matvejevna allekirjoittanut samallaisen\nkirjan veljen nimiin aavistamatta, mitä se oli ja miksi hänen tuli\nallekirjoittaa. Veli oli vain sanonut että tämä paperi tarvittiin\ntalon tähden, ja oli käskenyt kirjoittaa: \"tämän velkakirjan olen\nminä (arvo, nimi ja sukunimi) omakätisesti allekirjoittanut.\"\n\nEmäntää oli kiusannut ainoastaan se, että tarvitsi niin paljon\nkirjoittaa ja oli hän siksi ensin pyytänyt veljeä kirjoituttamaan\nVanjalla, sillä \"se poika se osasi kirjoittaa\". Mutta kun veli oli\ntiukasti vaatinut, niin oli kuin olikin hän kirjoittaa sukaissut\nsuurilla, väärillä kirjaimilla ja rivit vinoon. Eikä tästä sen\nenempää sitten milloinkaan puhuttu.\n\nOblomov se taas allekirjoittaessaan tuon paperin oli lohdutellut\nitseään osaksi sillä, että rahat menevät orpolasten hyväksi, vaan\nsitten seuraavana päivänä, kun hänen päänsä oli selvä, muisteli\nhän häveten tätä asiaa koettaen unhoittaa ja vältteli tapaamasta\nveljeä, ja jos Tarantjev milloin yritti siitä puhua, niin uhkasi hän\nviipymättä ajaa pois asunnosta ja matkustaa maalle.\n\nSitten kun hän oli saanut rahaa maatilaltaan, tuli veli hänen\nluoksensa ja selitti että hänelle, Ilja Iljitshille tulee helpommaksi\nalottaa maksunsa heti tuloistaan, että noin kolmessa vuodessa\nsaatavat tulevat umpeenmaksetuiksi, mutta että määräajan tultua, jos\nvelka haetaan ulos oikeuden kautta, maatilan täytyy tulla julkisella\nhuutokaupalla myydyksi, koskapa ei Oblomovilla ole eikä näytä\ntulevankaan olemaan mistä maksaa summaa puhtaassa rahassa.\n\nOblomov ymmärsi, millaiseen ruuvipihtiin hän oli joutunut, kun kaikki\nmitä Stolz lähetti, alkoi mennä velan maksuun, niin että hänelle jäi\nainoastaan pieni kasa rahaa elantoonsa.\n\nVeli kiirehti lopettaakseen tämän sovintosuorituksen velallisensa\nsuhteen parissa vuodessa, jottei mikään mitenkään häiritseisi asiaa,\nja sentähden siis Oblomov äkkiä oli joutunut näin vaikeaan asemaan.\n\nAlussa ei tämä liioin herättänyt hänen huomiotaan, koska oli\ntottunut olemaan tietämättä, paljonko hänellä on rahaa taskussaan;\nmutta sitten aikoi Ivan Matvejevitsh kosia jonkun jauhokauppiaan\ntytärtä, vuokrasi erityisen huoneuston ja muutti pois talosta, ja\nsilloin Agata Matvejevnan taloudelliset touhut pysähtyivät: sammit,\nlumivalkoinen vasikanliha, kalkkunapaistit, ne alkoivat nyt tanssia\ntoisessa keittiössä, nimittäin Muhojarovin uudessa asunnossa.\n\nSiellä paloivat iltaisin tulet, kokoontuivat veljen tulevat\nsukulaiset, virkakumppanit ja Tarantjev -- kaikki oli yhtäkkiä sinne\nsirahtanut. Agata Matvejevna ja Anisja olivat jääneet suu auki,\njoutilaina riippuvin käsivarsin tyhjien kastrulliensa ja ruukkujensa\nääreen.\n\nAgata Matvejevna sai vasta nyt tietää että hänellä on ainoastaan\ntalo, ryytimaa ja kananpoikia, ja ettei kaneeli eikä vanilja\nkasvaneetkaan hänen ryytimaassaan; hän sai huomata, kuinka toreilla\npuotilaiset vähitellen lakkasivat hänelle syvään kumartamasta ja\nhymyilemästä, ja että nämät kumarrukset ja hymyilyt rupesivat\nkääntymään hänen veljensä uuden, paksun ja korean keittopiian osaksi.\n\nOblomov antoi emännälle kaikki rahat, mitkä veli oli hänelle\njättänyt toimeentuloa varten, ja kolme-neljä kuukautta jauhoi\ntämä, muistamatta, yhä entiseen tapaansa leivisköittäin kahvia,\nsurvoi kaneelia, paistoi vasikanlihaa, kalkkunia, ja näin teki hän\nviimeiseen päivään asti, jolloin kulutti viimeiset seitsemän riunaa\nsekä tuli sanomaan herralleen ettei hänellä enää ollut rahaa.\n\nKolme kertaa pyllähti Oblomov ympäri sohvallaan kuullessaan tämän\nilmoituksen, katsoi sitten pöytälaatikkoonsa, vaan siellä ei\nmitään näkynyt. Alkoi muistella, mihin oli rahansa pannut, vaan\nei mitään muistanut, kopeloi kädellään pöydältä, etteikö löytyisi\nkuparirahaakaan, kysyi Sakariiakseltakin, vaan tämä ei ollut niitä\nunissakaan nähnyt. Emäntä läksi veljen luo ja virkkoi viattomasti\nettei talossa ollut rahaa.\n\n-- Mutta mihinkäs te sen ylimyksen kanssa olette hävittäneet tuhat\nruplaa, jotka minä hänelle annoin elantoon? -- kysyi veli. --\nMistä minulla on rahaa? Tiedäthän sinä että minä menen lailliseen\navioliittoon enkä voi ylläpitää kahta perhettä, niin että sinä sen\nherrasi kanssa joudat korjata luusi ja kuolla...\n\n-- Mitä sinä, veli rakas, minua herralla soimaat? -- sanoi sisar. --\nMitä pahaa hän sinulle tekee? Eihän hän keneenkään kajoa, elää kuin\nitsekseen. En se minä häntä houkutellut asuntoomme, vaan te Mihei\nAndreitshin kanssa.\n\nVeli antoi hänelle kymmenen ruplaa sanoen ettei enempää ollut. Mutta\nsitten, harkittuaan asiaa toverinsa kanssa \"Laitoksella\", päätti hän\nettei käynyt tällä tavoin heittäminen sisarta ja Oblomovia, sillä\nmuuten asia ehkä tulee Stolzin korviin, tämä syöksee kaupunkiin,\nottaa selon seikoista, ja saa kaiken hyvän jotenkin mullistetuksi\nniin ettei herkeä edes vaatia velkaansa, vaikka onkin \"laillinen\nasia\", sillä tietysti saksalainen keinot keksii!\n\nHän suostui siis antamaan vielä viisikymmentä ruplaa kuukautta kohti\naikoen vaatia nämät rahat takaisin Oblomovin tuloista kolmannelta\nvuodelta, mutta antaessaan selitti hän, vieläpä vannoi sisarelleen,\nettei enää anna kopeikkaakaan ja määräsi, millaista hoitoa heidän\ntäytyy pitää, kuinka menoja on vähennettävä, millaisia ruokalajeja\nmilloinkin on valmistettava ja laski, kuinka paljon hän voi saada\nkananpojista ja kaalista sekä arveli lopuksi, että kaikella tällä voi\nelää ihan laulaen.\n\nEnsi kerran elämässään alkoi Agata Matvejevna ajatella -- ei\ntaloudellisia asioita, vaan jotakin muuta; ensi kerran tillahti hän\nitkuun -- vaan ei harmista Akuliinaan astiain särkemisestä eikä\nveljen torumisesta että kala ei ollut kypsäksi paistettu; ensi kerran\nvaltasi hänet julma hätä, ei itsensä, vaan Ilja Iljitshin tähden.\n\n\"Kuinka tämä herra yhtäkkiä\" laski hän: \"voi ruveta syömään\nparsajuurten asemesta voissa paistettuja nauriita, pyyn asemesta\nlampaanlihaa, hatsinalaisten taimenien ja merisampien sijasta --\nsuolattua kuhaa, vieläpä ehkä puodista ostettua hyytelöäkin...\"\n\nKauheata! Ei hän jaksanut loppuun ajatella, vaan pukeutui kiireesti,\nvuokrasi ajurin ja ajoi erään miessukulaisensa luo, ei niinkuin\npääsiäisenä tai jouluna perhepäivällisille, vaan tämä tapahtui\nvarhain aamulla huolestuneessa tilassa, harvinaisessa asiassa ja\nsuussa kysymys, mitä oli tehtävä ja tahtoivatko auttaa häntä rahalla.\n\nHeillähän on itsellään paljon ja he kyllä heti antavat -- ajatteli\nhän -- kunhan saavat tietää että tämä on Ilja Iljitshiä varten. Jos\ntämä olisi ollut häntä itseään varten kahvin ja teen ostoon, lasten\nvaatteisiin, kenkiin tai muihin sellaisiin tarpeisiin, niin ei hän\nsiitä toki olisi hiiskahtanutkaan, vaan tämähän oli ihan äärimmäistä\ntarvetta varten, nimittäin parsajuuren ostamista varten Ilja\nIljitshille sekä pyyn paistiin ... ja sitten se niin rakastaa myös\npieniä ranskalaisia herneitä...\n\nMutta siellä vain kummasteltiin eikä hänelle rahaa annettu, vaan\nsanottiin, että jos Ilja Iljitshillä on jotakin tavaraa, esimerkiksi\nkulta- tai hopeakaluja tai vaikkapa turkiksia, niin voipihan pantata\nja että on olemassa sellaisia hyviä ihmisiä, jotka antavat kolmannen\nosan pyydetystä hinnasta siihen asti kunnes Oblomov jälleen saapi\nrahaa maatilaltaan.\n\nMokoma viisas neuvo olisi tosin ennen suhahtanut sivu nerokkaan\nemäntämme korvien, eikä sitä millään keinoin olisi saanut hänen\npäähänsä tyrkytetyksi, vaan tässä asemassa ollen älysi hän\njärjellänsä sydämmensä äänen, harkitsi kaikki ja punnitsi... punnitsi\noman jalohelmensä, jonka oli saanut myötäjäislahjaksi.\n\nJa niin tietämättä mitään tästä, joi Ilja Iljitsh taas seuraavana\npäivänä viinimarja-viinaa, maiskutti mainiota taimenta ja popsi\nsuuhunsa mieleisiänsä sisälmyksiä sekä tuoretta valkoista pyypaistia.\nVaan itse Agata Matvejevna söi lasten kanssa halpaa hapankaalikeittoa\nja puuroa ja ainoastaan Ilja Iljitshin seuraksi tyhjensi hänkin kaksi\nkuppia kahvia.\n\nKohta jalohelmen jälkeen raastoi hän salassapidetystä lippaastaan\nesiin kalliin kaulakoristuksen, sitten tuli hopeakalujen vuoro,\nsitten salopin...\n\nKoitti aika, jolloin rahat lähetettiin kylästä ja Oblomov antoi\nkaikki emännälle. Tämä lunasti jalohelmen takaisin, maksoi korot\nkaulakoristuksesta, hopeakaluista ja turkiksista, valmisteli jälleen\nOblomoville parsajuurta, pyypaistia ja ainoastaan näön vuoksi\njoi hänen kanssaan kahvia. Ja jalohelmi pääsi jälleen entiselle\npaikalleen.\n\nPäivästä päivään, viikosta viikkoon kituutti hän täten\neteenpäin rääkäten itseänsä, möi saalinsa, lähetti kaupitsemaan\njuhlavaatteitansa ja jäi itse jokapäiväiseen kartuunipukuunsa paljain\nkyynäspäin, ja sunnuntaisin peitti hän kaulansa vanhalla, kuluneella\nhuivilla.\n\nKas tässä syy, miksi hän laihtui, miksi hänen silmänsä painuivat\nkuopalle ja miksi hän itse kantoi aamiaisruuan Ilja Iljitshille.\n\nVieläpä riitti hänellä sielunvoimaa olla iloisennäköinenkin, kun\nOblomov milloin selitti hänelle, että huomenna hänen luokseen tulevat\npäivällistä syömään Tarantjev, Aleksejev ja Ivan Gerasimovitsh. Ja\npäivällinen se ilmestyi aina maukkaana ja puhtaasti tarjottuna,\neikä emäntä saattanut isäntäänsä häpeään. Mutta kuinka paljon\nmielenliikutusta, juoksua ja tiedusteluita puotiloissa, unettomia\nöitä, vieläpä kyyneliäkin maksoivat hänelle nämät huolet!\n\nKuinka syvälle olikaan hän yhtäkkiä sukeltanut elämän ankariin\naaltoihin ja oppinut tuntemaan sen onnelliset ja onnettomat päivät!\nMutta hän rakasti tätä elämää huolimatta murheensa ja huoltensa\nkaikista kyynelistä, hän ei olisi sitä vaihtanut entiseen, hiljaiseen\nelämänjuoksuun, jolloin hän ei tuntenut Oblomovia, jolloin hän\narvokkaasti herrasteli kukkuraisten, kalisevien ja kihisevien\nkastrulliensa, paistinpannujensa ja ruukkujensa keskessä jaellen\nkäskyjä Akuliinalle ja piharengille.\n\nHän ihan kauhusta vavahtaa, kun hänelle äkisti sattuu tulemaan\nkuolemanajatus, vaikka kuolema kerralla tekisikin lopun hänen\nkuivaamattomista kyynelistään, hänen jokapäiväisestä touhustaan ja\njoka-öisestä silmiensä ummistumattomuudesta.\n\nIlja Iljitsh söi aamiaisensa loppuun, kuunteli kuinka Màsha luki\nranskaa, istui kotvan aikaa emännän huoneessa, katseli kuinka tämä\npaikkaili Vanja pojan puseroa käännellen sitä kymmenisen kertaa\nmilloin nurin, milloin oikeinpäin ja samaan aikaan lakkaamatta\njuosten keittiössä katsomassa, kuinka lampaanliha siellä paistui\npäivälliseksi.\n\n-- Mitä varten te tosiaankin noin yhä puuhaatte? -- kysyi Oblomov: --\nantaisitte nyt olla!\n\n-- Kukas sitten puuhaa, jollen minä? -- sanoi emäntä. -- Kunhan vain\npanen pari tilkkua tähän, niin rupeamme kalalientä keittämään. Se on\nsemmoinen repaleinen pojankakara tuo Vanja! Vaikka viime viikolla\naivan uudesta paikkasin sille puseron, niin taas on repinyt! Mitäs\nnaurat, -- kääntyi hän pöydän ääressä istuvaan Vanjaan, jonka housuja\nvain yksi henkselinpuolisko kannatti paidan päällä. -- En minä tätä\nsaa paikatuksi aamuun asti etkä siis pääse ulos portista juoksemaan.\nPoikavekarat kai sen ovat repineetkin; tappelitko sinä vai --\ntunnustappas?\n\n-- Enpäs tapellut, äiti, itsestään se on repeytynyt, -- sanoi Vanja.\n\n-- Vai itsestään! Istuisit kotona ja pänttäisit päähäsi ennemmin\nläksyjäsi kuin juoksenteleisit kadulla! Odotappas, kun taas Ilja\nIljitsh sanoo että luet huonosti ranskaa, niin riisun saappaatkin\njaloistasi ja silloin saat väkisten istua kirjan ääressä!\n\n-- En minä halua oppia ranskaa.\n\n-- Minkätähen et? -- kysyi Oblomov.\n\n-- Niin kun ranskaksi on niin monta rumaa sanaa... Agata Matvejevna\ntulistui, vaan Oblomovilta pääsi nauru. Varmaan oli heidän kesken jo\nennenkin ollut puhetta \"rumista sanoista\".\n\n-- Suu kiinni, sinä nulikka! -- huudahti äiti. -- Ja pyyhi paremmin\nnokkasi siinä.\n\nVanja aivastaa pärskäytti, vaan ei pyyhkinyt nenäänsä.\n\n-- Odottakaahan, jahka saan maalta rahaa, niin teetän tässä pojalle\nkaksi paria, -- sekaantui puheeseen Oblomov: -- sinisen puseron ja\ntulevaksi vuodeksi vormuvaatteet: kimnaasiin sen päästä pitää!\n\n-- Kyllä sille vanhakin välttää, -- sanoi Agata Matvejevna: --\nja rahat ne tarvitaan talouteen. Suolattua lihaa hankimme, ja\nmarjahilloa teille keitän... Vaan nyt täytyy mennä katsomaan, onko\nAnisja tuonut sen pöhöpiimän...\n\nJa hän nousi mennäkseen.\n\n-- Mitäs nyt on päivälliseksi? -- kysyi Oblomov.\n\n-- Kiiskivelliä, lampaanpaistia ja piimäpiirakoita.\n\nOblomov oli vaiti.\n\nSamassa kuului rattaiden jyrinää, kolkutettiin portille, alkoi ketjun\nriuhdonta ja koiran haukunta.\n\nOblomov poistui huoneeseensa luullen että joku oli tullut emännän\nluo: joku lihakauppias, vihanneskauppias tai muu sellainen. Sellaista\nvierailua seurasi tavallisesti rahojen pyyntö, kielto emännän\npuolelta, sitten uhkaus kauppiaan puolelta, sitten taas pyyntö\nemännän puolelta odottamaan, sitten haukkumasanoja, ovien ja portin\nkiinnipaiskauksia ynnä rajua riuhdontaa ja koiran haukuntaa --\nylipäänsä ikävä näytelmä. Mutta nyt olivat vaunut ajaneet pihaan --\nmitähän se merkitsi? Eiväthän liha- ja vihanneskauppiaat vaunuissa\najele. Yhtäkkiä syöksyi emäntä säikähdyksissään hänen luokseen.\n\n-- Teille on saapunut vieras! sanoi hän.\n\n-- Kuka se mahtaa olla: Tarantjev vai Aleksejev.\n\n-- Ei, ei, vaan se, joka söi päivällistä Iljan päivänä.\n\n-- Stolzko? -- änkytti Oblomov hätäytyneenä tirkistellen ympärilleen\nettä mihin päästä pakoon: -- Hyvä-isä! mitä hän sanoo, kun näkee...\nSanokaa että olen matkustanut pois! -- lisäsi hän kiireesti ja pakeni\nemännän huoneeseen.\n\nAnisja kerkesi parahiksi vierasta vastaan. Agata Matvejevna oli\nehtinyt toimittaa hänelle käskyn. Stolz uskoi, mutta ihmetteli,\nkuinkas se Oblomov ei ollut kotona.\n\n-- No, sano, että minä tulen kahden tunnin päästä kotiin\npäivälliselle -- kuiskasi Oblomov: ja että olen mennyt vain vähän\nkävelemään kaupungin puutarhaan.\n\n-- Hän palaa päivälliseksi! -- toimitti Anisja säikähdyksissään.\n\n-- Hän palaa päivälliseksi! -- toisti kauhistuksissaan myös Agata\nMatvejevna Oblomoville.\n\n-- Täytyy valmistaa toinen päivällinen, -- päätti tämä käyden\näänettömäksi.\n\nEmäntä käänsi häneen katseen, joka oli täynnä kauhua. Hänellä oli\njälellä kaikkiaan vain puoli ruplaa, ja kuukauden ensi päivään,\njolloin veli oli antaja rahat, oli vielä kymmenen päivää. Ja velaksi\nei kukaan anna.\n\n-- Emme ehdi, Ilja Iljitsh, -- huomautti hän arasti: -- syököön, mitä\non...\n\n-- Ei hän syö tällaista, Agata Matvejevna, kalavelliä ei hän voi\nkärsiä eikä syö edes sterlettilientä; lampaanlihaa ei hän myöskään\nsuuhunsa ota.\n\n-- Makkarapuodista voimme ottaa kieltä! -- hoksasi yhtäkkiä emäntä\nilostuneena: -- se on tässä likellä.\n\n-- Hyvä, se käy päinsä, ja käskekää niiden antaa jotain vihanneksia,\ntuoreita papuja...\n\n\"Pavut maksavat kahdeksan riunaa naula!\" pulpahteli emännän kurkussa,\nvaan sanat eivät kielelle kiivenneet.\n\n-- Hyvä, minä toimitan ... -- virkkoi hän päättäneenä vaihtaa pavut\nkaaliksiin.\n\n-- Käskekää myös ottaa naula sveitsiläistä juustoa! -- komensi\nOblomov tietämättä Agata Matvejevnan vähiä varoja: -- eikä mitään\nmuuta. Minä pyydän anteeksi ja sanon ettemme tienneet odottaa... Ja\njos voisi vielä jonkunlaista buljonkia...\n\nEmäntä yritti lähteäkseen.\n\n-- Ja viiniä? -- muisti Oblomov yhtäkkiä.\n\nEmäntä vain vastasi uudella kauhun katseella.\n\n-- Täytyy panna noutamaan lafitia, -- lopetti Oblomov kylmäverisesti.\n\n\n\n\n6.\n\n\nKahden tunnin perästä tuli Stolz.\n\n-- Mikä sinua vaivaa? Kylläpä sinä olet muuttunut, pöhöttynyt ja\nkelmettynyt! Oletko terve? -- kyseli Stolz.\n\n-- Huonosti on terveyden laita, Andrei, -- puheli Oblomov syleillen\nystäväänsä: -- tuo vasen jalka se yhä vähän on turra.\n\n-- Kuinka ilkeän näköistä sinulla täällä on! -- sanoi Stolz\nsilmäillen ympärilleen: -- ja mikset sinä heitä nurkkaan tuota\nyönuttuasi? Ihanhan se on paikattu koko rääsy, näetkös!\n\n-- Tottumus on toinen luonto, hyvä Andrei; en minä tästä henno luopua.\n\n-- Entäs peitto ja nuo uutimet... -- alkoi Stolz: -- onko sekin\ntottumusta? Onko sääli vaihtaa noita repaleita? Ja miten kumman\nlailla sinä voit nukkua tämmöisellä vuoteella! Mikä sinua oikeastaan\nvaivaa, mies?\n\nStolz katsoi tutkivasti Oblomovia, sitten jälleen uutimia ja vuodetta.\n\n-- Et sinä näy mitään tietävän, -- puheli Oblomov hämillään: -- enhän\nminä milloinkaan ole ollut kovin huolellinen huoneeni suhteen... Ei\nnyt puhuta tästä, vaan ruvetaan päivälliselle. Hoi Sakariias! Kata\npian pöytä! No, mitäs kuuluu, kauvanko aijot viipyä kaupungissa? Ja\nmistä sinä tulet?\n\n-- Vai tahdot sinä tietää, mitä kuuluu ja mistä minä tulen? -- kysyi\nStolz: -- niin eihän sinun korviisi taida kuulua viestejä elävästä\nmailmasta?\n\nOblomov katsoi uteliaasti häneen ja jäi odottamaan, mitä toisella oli\nkertomista.\n\n-- Miten voi Olga? -- kysyi hän.\n\n-- Ahah, etpäs ole unohtanut! Minä luulin että unohtaisit, -- virkkoi\nStolz.\n\n-- Ei, Andrei, luuletkos että häntä voi unhoittaa? Se olisi samaa\nkuin unhoittaa että kerran on elänyt ja ollut paradiisissa... Vaan\nnäes millaista on nyt!...\n\nHän huokasi.\n\n-- Mutta missä hän nyt on, Olga?\n\n-- Omassa kylässään, siellä se nyt emännöitsee.\n\n-- Tätinsä kanssako? -- kysyi Oblomov.\n\n-- Niin, ja miehensä.\n\n-- Onko hän naimisissa? -- äänsi Oblomov yht'äkkiä mullistaen\nsilmiään.\n\n-- Mitäs sinä säikähdit? Muistojasi kai?... -- lisäsi Stolz hiljaa,\nmiltei hellästi.\n\n-- Ah, en, siunatkoon sinua! -- oikasi Oblomov tullen tuntoihinsa.\n-- Minä en säikähtänyt, vaan kummastuin; en tiedä, miksi tämä minua\nniin hämmästytti. Joko kauvankin? Onko hän onnellinen? sano Jumalan\ntähden. Minä tunnen että sinä olet ottanut päältäni suuren painon!\nVaikka sinä olet vakuuttanut minulle että hän on antanut anteeksi,\nniin, tiedätkös ... en kuitenkaan ole ollut rauhallinen. Yhä on minua\nkalvanut joku... Armas Andrei, kuinka kiitollinen minä sinulle olen!\n\nHän ilostui niin sielunsa pohjasta, poukahteli ja pyllähteli\nsohvallansa niin että Stolz häntä ihan ihastuksella katseli ja oli\naivan liikutuksissaan.\n\n-- Voi kuinka hyvä sinä olet! Ilja -- sanoi Stolz. -- Sinun sydämmesi\nansaitsi hänet! Minä kerron hänelle kaikki.\n\n-- Ei, ei, älä kerro! -- keskeytti Oblomov. -- Hän pitää minua\ntunteettomana, että minä ilolla kuulin hänen miehelään menostaan.\n\n-- Vaan eikös ilo ole tunnetta ja lisäksi vielä ilman itsekkäisyyttä?\nSinä iloitset ainoastaan hänen onnestaan.\n\n-- Se on totta, totta! -- keskeytti Oblomov. -- Jumala tietää, mitä\nminä tarkoitan... Vaan kuka, kuka on se onnellinen mies? Enhän ole\nvielä kysynytkään.\n\n-- Kukako? -- toisti Stolz. -- Kylläpä sinä olet huono arvaamaan,\nIlja!\n\nOblomov pysähytti yhtäkkiä ystäväänsä liikkumattoman katseen, hänen\npiirteensä jäykistyivät hetkeksi ja puna pakeni kasvoilta.\n\n-- Ethän se vain liene ... sinä? -- kysyi hän äkisti.\n\n-- Taas sinä säikähdit! Mitäs kummaa siinä sitten on? -- sanoi Stolz\nnaurahtaen.\n\n-- Älä laske pilaa, Andrei, puhu totta! -- äänsi Oblomov\nliikutuksissaan.\n\n-- Jumaliste en laske pilaa. Jo toista vuotta olen minä naimisissa\nOlgan kanssa.\n\nVähitellen katosivat säikähdyksen ilmeet Oblomovin kasvoilta ja\nsijaan tuli rauhallinen miettiväisyys. Hän ei vielä kohottanut\nkatsettaan, mutta jo hetken päästä oli hänen sielunsa täynnä\nhiljaista, syvää riemua ja kun hän vihdoin vitkalleen loi silmänsä\nStolziin, kiilsi niistä jo liikutuksen kyyneleitä.\n\n-- Armas Andrei! -- virkkoi Oblomov syleillen ystäväänsä. --\nSe suloinen Olga ... Sergejevna! -- lisäsi hän sitten hilliten\nriemuansa. -- Teidät on siunannut itse Jumala. Taivas nähköön, kuinka\nminä olen onnellinen! Sano se hänellekkin...\n\n-- Sanon että toista Oblomovia en tunne! -- keskeytti Stolz syvästi\nliikutuksissaan.\n\n-- Ei niin, vaan muista sanoa hänelle että minä olen kohdannut hänet\njohtaakseni hänet tielle ja että minä siunaan tätä kohtausta, siunaan\nhäntä tällä uudellakin tiellä! Mitä, -- päätti hän iloisesti: -- en\nminä punastu tekoani enkä kadu; paino on pudonnut sielustani, siellä\non kirkasta, ja minä olen onnellinen. Taivas, kuinka minä sinulle\nolen kiitollinen!\n\nJa Oblomov oli taas liikutuksissaan vähällä ruveta hyppelemään\nsohvallaan; vuoroin raukesi hän kyyneliin, vuoroin purskahti\nnauramaan.\n\n-- Sakariias, samppanjaa pöytään! -- huusi hän unohtaen ettei hänellä\nollut kolikkaakaan taskussa.\n\n-- Kaiken sanon minä Olgalle, kaiken! -- puheli Stolz. -- Ei hän\nsuotta voi olla sinua unhoittamatta. Ei, sillä sinä ansaitsit hänet:\nsinun sydämmesi on syvä kuin kaivo!\n\nSakariiaksen pää kurkotti etehisestä.\n\n-- Tulisitteko vähän tänne! -- puhui hän iskien silmää herralleen.\n\n-- Mitä sinne? -- kysyi tämä kärsimättömästi. -- Mene ulos!\n\n-- Olkaa hyvä ja antakaa rahaa! -- kuiskutti Sakariias.\n\nOblomov vaikeni silmänräpäyksessä.\n\n-- No, ei tarvitse! -- kuiskasi hän ovesta. -- Sano että unohdit,\nettet ehtinyt! Mene nyt!... Ei, tule tänne! -- sanoi hän ääneen. --\nTiedätkös uutisen, Sakariias? Onnittele Andrei Ivanitshia: hän on\nnaimisissa!\n\n-- Ah, isä kulta! Antoipas Jumala elää tähänkin ilon päivään asti!\nOnnittelemme sinua, isä kulta, Andrei Ivanitsh! Antakoon Jumala\nteille lukemattomia vuosia elääksenne ja paljon lapsia! Voi Herra\nJumala kuinka lystiä tämä on kuulla!\n\nSakariias kumarteli, hymyeli, sihisi ja kähisi. Stolz vetäsi setelin\ntaskustaan ja ojensi hänelle.\n\n-- Tuossa sinulle että saat ostaa itsellesi uuden takin, -- sanoi\nhän: -- aivanhan sinä näytät kerjäläiseltä!\n\n-- Kenen kanssa te olette naimisissa, isä kulta? -- kysyi Sakariias\ntavotellen Stolzin kättä.\n\n-- Olga Sergejevnan kanssa -- muistatko? -- sanoi Oblomov.\n\n-- Herranterttu! Vai Iljinskin ryökkynän kanssa! Se vasta mainio\nryökkynä oli! Syystä te silloin minua vanhaa koiraa toruitte, Ilja\nIljitsh! Syntisesti olen minä syypää, sillä kaiken minä teidän\nniskoillenne panin. Minä se silloin toki Iljinskein väellekkin\nkerroin eikä tuo Nikita! Ja siitäkös juorut nousi. Voi herrajumala,\nah hyvä-isä tokkiinsa! ... hoki hän poistuen etehiseen.\n\n-- Olga kutsuu sinua luokseen maalle vierailemaan; sinun lempesi on\njäähtynyt ja siis vaaraton: eikä sinun mustasukkaisuudestasi ole\npelkoa. Matkustakaamme.\n\nOblomov huokasi.\n\n-- Ei, Andrei, -- sanoi hän: -- en minä lempeä enkä mustasukkaisuutta\npelkää, vaan kuitenkaan en matkusta teidän luoksenne.\n\n-- Mitäs sitten pelkäät?\n\n-- Pelkään kateutta: teidän onnenne tulisi minulle olemaan kuin\npeili, jossa minä alati näkisin oman katkeran ja musertuneen elämäni,\nvaan enhän minä enää tule toisin elämään, en pysty.\n\n-- Mitäs tyhjiä, rakas Ilja! Tahtomattasikin tulet elämään niinkuin\nympärilläsi eletään. Tulet laskemaan ja puuhaamaan taloustoimissa,\nlukemaan ja kuuntelemaan soittoa. Jos tietäisit kuinka hänen äänensä\nnyt on kehittynyt! Muistatko Casta divaa?\n\nOblomov huiskautti kättään, jottei toinen mainitseisi.\n\n-- Matkustetaanpas! -- tyrkytti Stolz. -- Tämä on Olgan tahto, hän\nei siitä luovu. Minä uuvun, vaan hän ei. Siinä naisessa on sellainen\ntuli, sellainen elämä että toisinaan minutkin tempaa mukaansa. Siellä\non entisyys jälleen sinun sielussasi viriävä. Siellä olet muistava\npuiston ja syreenin ja rupeava vähän liikkumaan...\n\n-- Ei Andrei, ei, älä muistuta, älä liikuta minua paikaltani,\njumalantähden! - keskeytti Oblomov totisena. -- Minuun koskee tämä\nkipeästi eikä se minua ilahduta. Muistot, -- ne ovat joko suurinta\nrunoutta, kun ne ovat elävän onnen muistoja, tai ovat ne polttavaa\nkipua, kun ne koskevat kuivuneita haavoja Puhukaamme muusta. Niin,\nminä en ole kiittänyt sinua vielä puuhistasi minun asioissani ja\nmaatilani suhteen. Ystäväni! En voi, en jaksa kiittää tarpeeksi,\netsi kiitosta omassa sydämessäsi, omassa onnessasi -- Olgassa ...\nOlga Sergejevnassa, sillä minä en kykene sitä tekemään! Suo anteeksi\netten itse näihin asti ole vapauttanut sinua noista puuhista. Mutta\nkohta tulee kevät ja silloin minä välttämättömästi lähden tästä\nOblomofkaan...\n\n-- Vaan tiedätkös mitä Oblomofkassa nykyään toimitetaan? Etpä arvaa.\nEn ole sinulle kirjoittanut, sentähden ettet vastaa kirjeisiin. Silta\non rakennettu, talo on viime vuonna pantu katon alle. Nyt saat itse\npitää huolta sisustuksesta oman aistisi mukaan, sillä sitä en minä\nota niskoilleni. Siellä isännöitsee uusi johtaja, minun miehiäni.\nNäit kai tileistä menot? Oblomov oli vaiti.\n\n-- Etkö ole niitä lukenut? -- kysyi Stolz katsoen häneen. -- Missä ne\novat?\n\n-- Odotahan, päivällisen jälkeen haen ne käsiin, täytyy kysästä\nSakariiakselta...\n\n-- Ah Ilja, Ilja! Pitääkö tässä nauraa vai itkeä!\n\n-- Kunhan on ensin syöty, niin kyllä me etsimme. Ruvetaan ruualle.\n\nStolz rypisti kulmakarvojaan istuutuessaan pöytään. Hänen muistiinsa\njohtui Iljan-päivät: ostereineen, ananaasseineen, lintupaisteineen,\nvaan nyt näki hän edessään paksun pöytäliinan, korkittoman etikka- ja\nöljypullon paperitukkoineen, lautasilla pökötti kummallakin\nmöykky mustaa leipää, kahvelien varret olivat katkenneet...\nOblomoville tarjottiin kalavelliä, vaan hänelle ryynisoppaa ja\nkeitettyä kananpoikaa, sitten seurasi sitkas lehmän kieli, senjälkeen\nlampaanpaisti. Ilmaantui punaviiniä. Stolz kaatoi itselleen puoli\nlasillista, maistoi ja laski lasin takaisin pöytään enää maistamatta.\nIlja Iljitsh joi kaksi pikarillista viinimarjaviinaa, toisen toisensa\nperästä ja kävi ahnaasti lampaanlihan kimppuun.\n\n-- Sinun viinisi on kerrassaan kelvotonta! -- sanoi Stolz.\n\n-- Suo anteeksi, kiireessä ei ehditty panna hakemaan kaupungilta, --\npuhui Oblomov. -- Vaan etkö tahdo tätä marja-viinaa? Se on mainiota,\nAndrei, maistappas!\n\nHän kaatoi vielä pikarillisen ja kulautti kurkkuunsa. Stolz katsoi\nhäntä kummastuneena, mutta ei sanonut sanaakaan.\n\n-- Agata Matvejevna valmistaa sitä itse: se on mainio nainen! --\npuheli Oblomov jonkunverran humaltuneena. -- Minä tottapuhuen en\ntiedä, miten olen maalla tuleva toimeen ilman häntä: sellaista\nemäntää ei löydy toista!\n\nStolz kuunteli häntä hiukan rypistäen kulmiaan.\n\n-- Kenen luulet sinä kaiken tämän ruuan valmistavan? Anisjanko?\nEhei! -- pitkitti Oblomov. -- Anisja hoitelee kananpoikia, kastelee\nkaaliksia ryytimaassa ja pesee lattioita, vaan tämän kaiken tekee\nAgata Matvejevna.\n\nStolz ei koskenut lampaanpaistiin eikä piimäpiirakoihin, pani\nkahvelin pois, ja katseli millä ruokahalulla tätä kaikkea ahmi\nsuuhunsa Oblomov.\n\n-- Nyt sinun ei enää tarvitse nähdä minulla paitaa nurinpäin päällä,\n-- hölisi yhä Oblomov nälkäisesti imeskellen luupalasta: -- hän\npitää huolen kaikesta, näkee kaikki eikä ole olemassa ainoatakaan\nparsimatonta sukkaa -- ja kaiken hän itse tekee. Ja kuinka se osaa\nkahvia keittää! Saat nähdä, jahka kestitsen sinua syötyä.\n\nStolz kuunteli vaitiollen, huolestunein kasvoin.\n\n-- Nyt hänen veljensä on muuttanut pois, se tässä aikoo naimisiin,\nsentähden ei talous näes ole niin loistava kuin ennen. Kaikki se\ntässä ennen emännän käsissä ihan kiehui. Aamusta iltaan se vain\nlenteli ympäri torit ja kauppapihat... Kuules kun sinulle sanon,\n-- päätti Oblomov huonosti halliten kieltään: -- anna minulle\npari-kolme tuhatta, jotta en tarvitsisi sinua kestitä lehmänkielellä\nja lampaanpaistilla; kokonaisen sammin minä kannattaisin pöytään,\nlohentongot ja ensiluokan härkäpaistit. Ilman kokkiakin se Agata\nMatvejevna ihan ihmeitä tekisi -- jumaliste tekisi!\n\nHän kulautti vielä pikarillisen viinaa.\n\n-- Juohan, Andrei, ka juohan: tämä on mainiota viinaa! Sellaista\nei sinulle Olga Sergejevnakaan tee! -- puhui hän pehmeästi. --\nKyllä se osaa laulaa sen \"Casta divan\", vaan tällaista viinaa ei\nse osaa valmistaa! Eikä se osaa tehdä tällaista kananpoika- ja\nsienipiirakkaa! Tällaista sitä leivottiin ennen vain Oblomofkassa. Ja\nse se vasta hyvä on ettei ole kokkia, jumalaties minkäsiivoisin käsin\nse piirakkaa höystäisi, vaan tämä Agata Matvejevna on itse siisteys.\n\nStolz kuunteli tarkkaavaisesti korvat höröllä.\n\n-- Ja ai kuinka sillä ennen oli valkoiset kädet, -- jatkoi Oblomov\naikalailla humaltuneena viinasta: -- ei olisi ollut synti niitä\nsuudella. Nyt ne ovat tulleet karkeiksi, se kun itse tekee kaikki\ntyöt. Itse se tärkkää minulle paidatkin! -- selitti Oblomov\ntunteellisesta, miltei kyynelet silmissä. -- Jumaliste, niin tekee,\nitse olen nähnyt. Muista ei vaimo pidä sellaista huolta -- ei maar!\nMainio muija se on tuo Agata Matvejevna! Heh, Andrei! Muutappas\nsinä tänne sen Olga Sergejevnan kanssa, vuokraa täällä huvila,\nsilloin sitä elettäisiin, heh. Lehdossa ruvettaisiin teetä juomaan,\nIljanperjantaina mentäisiin Ruutitehtaalle ja perässä tulisi vankkuri\ntäynnä eväitä ja samovaari. Sinne nurmelle levitettäisiin matto ja\nsiinä köllötettäisiin! Agata Matvejevna opettaisi Olga Sergejevnankin\nemännöimään, opettaisippa hyvinkin! Nyt tässä vain on huonosti\nkäynyt, kun se veli on muuttanut pois, vaan jos _meille_ annettaisiin\nkolme-neljä tuhatta, niin minä sinulle panettaisin pöytään sellaisia\nkalkkunoita että...\n\n-- Sinähän saat viisi tuhatta minulta! -- sanoi yhtäkkiä Stolz. --\nMihin sinä ne panet kaikki?\n\n-- Entäs velka? -- livahti yhtäkkiä Oblomovin suusta.\n\nStolz hypähti paikaltaan.\n\n-- Velkako? -- toisti hän. -- Mikä velka se on? Ja kuni uhkaava\nopettaja katsahti hän piiloutuvaa koulupoikaa.\n\nOblomov oli samassa vaijennut. Stolz istuutui hänen eteensä sohvalle.\n\n-- Kenelle sinä olet velkaa? -- kysyi hän. Oblomov selvisi hiukan ja\nhavahtui.\n\n-- En kenellekkään, minä vain valehtelin, -- sanoi hän.\n\n-- Ei, nyt sinä valehtelet ja vielä taitamattomasti. Mitä se on? Mikä\nsinua vaivaa, Ilja? Ahaa! Tätäkö se siis merkitsee lampaanpaisti ja\nhapanviini! Sinulla ei ole rahaa! Mihin sinä ne panet?\n\n-- Minä olen tosiaan velkaa ... jonkun vähän -- emännälle\nruokavaroista ... änkytti Oblomov.\n\n-- Lampaanlihasta ja lehmänkielestä! Ilja, puhu suoraan, mitä sinun\nluonasi tapahtuu? Mikä juttu tämä on: veli on muuttanut pois ja\ntalous on ruvennut menemään huonosti... Tässä on jotakin sotkua.\nPaljonko olet velkaa?\n\n-- Kymmenen tuhatta velkakirjan mukaan ... -- sopersi Oblomov.\n\nStolz hyppäsi seisaalleen, vaan istahti jälleen.\n\n-- Kymmenen tuhatta? Emännälle? Ruokavaroista? -- toisti hän\nkauhistuneena.\n\n-- Niin, paljon on tullut otetuksi velaksi, minä olen elänyt\nleveästi... Muistatko: ananaassit ja persikat... sentähden olen\nvelkaantunut ... -- löpersi Oblomov. -- Vaan mitäs siitä?\n\nStolz ei vastannut hänelle. Hän harkitsi itsekseen: \"veli muuttanut\npois, talous ruvennut käymään huonosti -- ja siltä se tosiaan tuntuu,\nkaikki näyttää autiolta, köyhältä ja likaiselta! Millainen nainen\nlienee emäntä? Oblomov ylistää häntä! tämä hoitaa häntä, ja mies\npuhuu hänestä lämmöllä...\"\n\nYhtäkkiä muuttui Stolz kasvoiltaan päästyään totuuden perille. Häntä\npöyristytti kylmästi.\n\n-- Ilja! -- kysyi hän. -- Tuo nainen ... mikä on hän sinulle?\n\nMutta Oblomov oli painanut päänsä pöytää vasten ja alkanut torkkua.\n\n\"Se ryöstää hänet, nylkee hänestä kaikki ... tämä on se tavallinen\njuttu, jota en tähän asti ole arvannutkaan!\" ajatteli hän.\n\nStolz nousi ja työnsi nopeasti oven auki emännän puolelle niin että\ntämä nähdessään hänet säikähtyneenä pudotti kädestään lusikan, jolla\noli hämmentänyt kahvia.\n\n-- Minun on tarvis teidän kanssanne vähän puhella, -- sanoi Stolz\nkohteliaasti.\n\n-- Olkaa hyvä ja astukaa tänne vierashuoneeseen, minä tulen heti, --\nvastasi emäntä arasti.\n\nJa heittäen kaulalleen huivin, astui hän heti toisen perästä\nvierashuoneeseen sekä istahti sohvan nurkalle. Saalia ei enää ollut\nniin että hän koetti piiloittaa kätensä huivinsa alle.\n\n-- Onko Ilja Iljitsh antanut teille velkakirjan? -- kysyi Stolz.\n\n-- Ei, -- vastasi emäntä tylsistynein katsein ja ihmetyksissään: --\neivät he minulle ole mitään kirjaa antaneet.\n\n-- Ettäkö ei mitään?\n\n-- En minä ole mitään kirjaa nähnyt! -- väitti tämä yhä tylsästi\nkummastuksissaan.\n\n-- Velkakirjaa? -- toisti Stolz. Emäntä rupesi vähän miettimään.\n\n-- Puhuisitte veljen kanssa, -- virkkoi hän: -- vaan minä en suinkaan\nole mitään velkakirjaa nähnyt.\n\n\"Lieneekö hän tyhmä vai veijari tuo nainen?\" ajatteli Stolz itsekseen.\n\n-- Mutta onko sitten Oblomov teille velkaa? -- kysyi hän.\n\nEmäntä katsahti häneen tylsästi, sitten yhtäkkiä joku aate virisi\nhänen kasvoilleen, joilla samassa ilmeni hätää. Hän muisti\npantattua jalohelmeä, hopeita, saloppia, ja kuvaili mielessään\nettä Stolz tähtää tähän velkaan; sitä hän vain ei mitenkään voinut\nymmärtää, kuinka oli saatu tietää tästä, sillä ei hän ollut\ntuiskahtanut sanaakaan tästä salaisuudesta, saati Oblomoville, edes\nAnisjallekkaan, jolle muuten teki tilin jokaisesta kopeikasta.\n\n-- Paljonko hän on teille velkaa? -- tiedusti Stolz rauhattomana.\n\n-- Eivät he ole velkaa mitään! Ei kopeikkaakaan!\n\n\"Hän salaa minun edessäni, kainostelee se ahnas peto, koronkiskuri!\"\najatteli Stolz. \"Vaan kyllä minä tästä selvän otan.\"\n\n-- Entäpäs kymmenen tuhatta? -- kysyi hän.\n\n-- Mitkä kymmenen tuhatta? -- huudahti emäntä hätäyksissään ja\nkummissaan.\n\n-- Ilja Iljitsh kuuluu olevan teille velkaa kymmenen tuhatta\nvelkakirjan mukaan -- onko se totta vai ei?\n\n-- Eivät he ole velkaa mitään. Paastonaikaan jäätiin velkaa\nlihakauppiaalle kaksitoista ja puoli ruplaa, niin sekin maksettiin jo\ntässä kolmannella viikolla, kermasta on maitomuijalle myös maksettu\n-- eivät he ole velkaa kerrassaan mitään.\n\n-- Eikö teillä todellakaan ole asiapaperia hänen suhteensa?\n\nEmäntä tirkisti häneen tylsästi.\n\n-- Puhuisitte veljen kanssa, -- vastasi hän: se asuu toisella\npuolella katua Samikalovin talossa...\n\n-- Ei, sallikaa minun puhua asia selväksi teidän kanssanne, -- sanoi\nStolz päättäväisesti. -- Ilja Iljitsh katsoo itsensä velalliseksi\nteille eikä veljellenne...\n\n-- Eivät he ole minulle velkaa, -- selitti tämä: -- vaan mitä minä\nolen pantannut hopeita, _jalokiven_ ja turkiksia, niin sen olen\nitseäni varten pantannut. Màshalle ja itselleni olen kengät ostanut,\nVanjalle paitoja sekä suoritellut menoja vihannespuotiloihin. Vaan\nIlja Iljitshin tähden ei ole kopeikkaakaan mennyt.\n\nStolz katsoi häneen, kuunteli ja koetti päästä hänen sanojensa\nperille. Hän nähtävästi yksin oli lähellä arvaamaan Agata Matvejevnan\nsalaisuuden, ja se melkein halveksiva katse, jonka hän oli häneen\nluonut ruvetessaan puhumaan hänen kanssaan, muuttui nyt väkinäisesti\nuteliaisuuden vieläpä osanottavaisuuden katseeksi.\n\nJalohelmen ja hopeakalujen panttaamisessa aavisti hän puoleksi\nsalaisia uhrauksia, mutta sitä hän vain ei voinut ratkaista,\nolivatko ne tehty puhtaasta harrastuksesta tai joidenkin vastaisten\nsuosionosoitusten toivossa.\n\nHän ei tiennyt oikein, surkutellakko Iljaa vai iloitakko hänen\npuolestaan. Kävihän ilmeisesti selville, ettei Oblomov ollut velkaa\nemännälle, vaan että tämä velka on jotain lurjusmaista vehkeilyä\nveljen puolelta, mutta sitä vastoin kävi ilmi myös paljon muutakin...\nMitä merkitsivät nämät hopeakalujen ja jalokivien panttaukset?\n\n-- Teillä ei siis ole vaatimusta Ilja Iljitshin nimiin?\n\n-- Ettekö viitsisi puhella veljeni kanssa, -- vastasi emäntä\nyksikantaan: -- nyt sen pitäisi olla kotona paraikaa.\n\n-- Teille ei ole velkaa Ilja Iljitsh, sanotte te?\n\n-- Ei kopeikkaakaan, jumaliste se on totta! -- vannoi emäntä katsoen\npyhänkuvaan ja tehden ristinmerkin.\n\n-- Vahvistatteko tämän todeksi todistajain kuullen?\n\n-- Kaikkien kuullen, vaikkapa rippituolissa! -- Vaan mitä jalokiven\nja hopeiden panttausta koskee, niin se on omiin menoihin...\n\n-- Hyvä on! -- keskeytti Stolz. -- Kun minä huomenna tulen\nluoksenne kahden tuttavani kanssa, niin ette siis kieltäydy heidän\nläsnäollessaan sanomasta samaa?\n\n-- Puhuisitte mieluummin veljeni kanssa, -- toisti emäntä: -- enhän\nminä ole puettukaan niinkuin oikeat ihmiset ... kun aina olen\nkeittiössä, ei ole hyvä, jos vieraat näkevät: vielä moittivat.\n\n-- Ei se mitään, veljeänne käyn minä tapaamassa myös huomenna\nsenjälkeen kun te olette allekirjoittanut erään paperin...\n\n-- Vaan minä olen tykkänään vieraantunut kirjoittamisesta.\n\n-- Siinä ei paljon ole kirjoittamista, kaikkiaan kaksi riviä.\n\n-- Ei, vapauttakaa minut siitä, kirjoittakoon mieluummin tuo Vanja,\nse kirjoittaa niin puhtaasti...\n\n-- Elkää kieltäytykö, -- tyrkytti Stolz: -- jos ette te allekirjoita\npaperia, niin se merkitsee, että Ilja Iljitsh on teille velkaa\nkymmenen tuhatta ruplaa.\n\n-- Eivät he ole minulle velkaa mitään, ei puolta kopeikkaakaan, --\nväitti emäntä: -- jumaliste!\n\n-- Siinä tapauksessa olette te velvollinen allekirjoittamaan paperin.\nJääkää hyvästi huomiseen asti.\n\n-- Vaan poikkeaisitte ennemmin huomenna veljeni luo ... -- puheli\nemäntä saattaen Stolzin ulos huoneesta: -- kas tuolla kulmassa,\ntoisella puolella katua se asuu.\n\n-- En mene vielä sinne, ja myös teitä pyydän ettette ennen minua\nveljellenne mitään tästä puhu, muuten Ilja Iljitshille tulee paljon\nikävyyksiä...\n\n-- Minä en siis sano heille mitään! -- sanoi emäntä kuuliaisesti.\n\n\n\n\n7.\n\n\nSeuraavana päivänä antoi Agata Matvejevna Stolzille todistuksen ettei\nhänellä ole minkäänlaista rahallista vaatimusta Oblomovilta. Tämä\ntodistus mukanaan ilmestyi Stolz yhtäkkiä veljen eteen.\n\nTämä oli oikea ukkosen isku Ivan Matvejevitshille. Hän vetäsi esiin\nasiakirjansa ja osotti vapisevalla oikean käden keskisormella, kynsi\nkoukussa, Oblomovin allekirjoitusta sekä kaupanvälittäjän todistusta.\n\n-- Laki, -- sanoi hän: -- on minun asiani puolella; minä pidän huolta\nvain sisareni asioista, vaan mitä rahoja Ilja Iljitsh lienee ottanut,\nse on minulle tuntematonta.\n\n-- Teidän asianne ei lopu tähän, -- uhkasi häntä Stolz lähtiessään\npois.\n\n-- Se on laillinen asia, vaan minä olen syrjässä! -- puolustautui\nIvan Matvejevitsh piiloittaen kädet hihoihinsa.\n\nToisena päivänä, kun hän juuri oli tullut virastoonsa, ilmestyi\npikalähetti kenraalin luota, joka viipymättä vaati häntä luokseen.\n\n-- Kenraalin luo! -- toisti kauhistuksissaan koko virasto. --\nMiksikä? Mitä nyt? Vaatineekohan jotakin selontekoa? Ja millaista?\nPian, pian! Neulomaan asiakirjoja ja tekemään pesäkirjoituksia!\nMitähän tämä merkitsee!\n\nIllalla tuli Ivan Matvejevitsh \"Laitokseen\" aivan pahalla päällä.\nTarantjev oli aikaa-sitten istunut odottamassa häntä siellä.\n\n-- Mitä kuuluu, kuoma? -- kysyi hän kärsimättömästi.\n\n-- Mitäkö! -- virkkoi Ivan Matvejevitsh yksitoikkoisella äänellä. --\nMitä sinä sitten luulet tässä kuuluvan?\n\n-- Haukkuivatko, hä?\n\n-- Haukkuivat! -- matki häntä irvistellen Ivan Matvejevitsh. --\nParempi, jos olisivat pieksäneet! Olet sinäkin koko hyvä! -- sätti\nhän: -- kun et sanonut että se saksalainen on sellainen konna!\n\n-- Sanoinhan minä sinulle että se on viekas!\n\n-- Mitä se on: viekas! Kyllä me viekkaat tunnemme! Mikset sinä\nsanonut että hänellä on valta? He sinuttelivat kenraalin kanssa\ntoisiaan, aivan kuten me toisiamme. Luuletko että minä olisin mennyt\ntekemisiin moisen kanssa, jos olisin tiennyt?\n\n-- Mutta laillinen asiahan meillä on! -- virkkoi Tarantjev.\n\n-- Vai laillinen asia! -- jätkytti jälleen irvistellen Muhojarov.\n-- Koettappas mennä itse sinne sanomaan sitä, niin kielesi kurkkuun\ntakertuu. Älyätkö sinä, mitä kenraali minulta kysyi?\n\n-- Mitä hän sitten kysyi? -- uteli Tarantjev.\n\n-- Että \"onko totta että te jonkun lurjuksen kanssa olette\njuottaneet tilanomistaja Oblomovin humalaan ja saattaneet hänet\nallekirjoittamaan velkakirjan teidän sisarenne nimiin?\"\n\n-- Niinkö hän sanoi että \"lurjuksen kanssa\"? -- kysyi Tarantjev.\n\n-- Niin, niin hän sanoi...\n\n-- Kuka se sitten on tuo lurjus? -- kysyi jälleen Tarantjev.\n\nToveri tirkisti häneen.\n\n-- Vai et sinä muka tiedä? -- sanoi hän sapekkaasti. -- Ihan varmasti\nsinä itse!\n\n-- Kuinkas minut siihen on sekoitettu?\n\n-- Kiitä saksalaista ja omaa maakuntalaistasi. Se saksalainen se on\nkaikki nuuskinut ja tutkinut...\n\n-- Olisit veli jotakin toista syyttänyt etkä minusta mitään\nmaininnut, että minua oli olemassa koko jutussa!\n\n-- Vai niin! Mikä pyhä sinä olet? -- virkkoi toveri.\n\n-- Mitäs sinä sitten vastasit, kun kenraali kysyi että \"onko totta\nettä te siellä muutaman lurjuksen kanssa?...\" Siinä sinun olisi\npitänyt eksyttää hänet.\n\n-- Mene sinä hiiteen eksytyksinesi! Kun toisella silmät viheriöinä\nhohtaa! Kyllähän minä koetin vastatakkin että: \"ei se ole totta, se\non panettelua, teidän ylhäisyytenne, en mitään Oblomovia tunne enkä\nikinä ole tuntenut, se on kaikki Tarantjevin syy!...\" vaan en sitä\nsuustani saanut, tuuskahdin vain hänen jalkapohjiinsa.\n\n-- Aikovatkohan nostaa asian vai mitä?! -- kysyi Tarantjev kolealla\näänellä. -- Minähän olen syrjässä, mutta sinä...\n\n-- Syrjässä? Vai olet sinä syrjässä? Ei veli, jos tässä jollekkin\nsilmukka tulee kaulaan pantavaksi, niin sinulle se ensimäiseksi\ntulee: kukas houkutteli Oblomovin juomaan? Kukas häntä häpäisi ja\nuhkasi?...\n\n-- Sinäpäs se neuvoit, -- sanoi Tarantjev.\n\n-- Oletko sinä sitten alaikäinen, häh! Haista hapan, minä en sinusta\nvälitä vähän-vähääkään!\n\n-- Tämä on hävytöntä, veli! Kuinka paljon onkaan minun kauttani\nsolunut sinun käsiisi, vaan minulle ei ole pirahtanut kuin kolmesataa\nruplaa kaikkiaan.\n\n-- Mitä sinä tarkoitat, ettäkö yksin ottaa kaikki niskoilleen? Oletpa\nmokoman sukkela! Ehei, en vähän-vähääkään minä välitä sinusta,\nminuahan vain pyysi sisar naisellisesta asian tietämättömyydestä\ntodistuttamaan velkakirjan meklarilla -- siinä kaikki. Sinä ja\nZatjertti olitte todistajina, te siitä saatte vastatakkin!\n\n-- Antaisit sisarellesi aika pöllytyksen, kuinka hän uskalsikin\nnousta veljeään vastaan? -- sanoi Tarantjev.\n\n-- Sisar on pöllö, vaan minkäs hänelle tekee? -- Mitä hän nyt arvelee?\n\n-- Mitäkö? Itkeä pillittää vain ja itsepäisesti hokee että \"Ilja\nIljitsh muka ei ole velkaa! ja ettei ikinä ole lainannut hänelle\nmitään rahoja\".\n\n-- Mutta sinullahan on velkakirja hänen nimiinsä: et sinä omaasi\nkadota...\n\nMuhajarov vetäsi taskustaan sisaren-velkakirjan, repi sen kappaleiksi\nja ojensi Tarantjeville.\n\n-- Heh siinä, minä lahjoitan sen sinulle, etkö tahdo? -- lisäsi hän.\n-- Mitä häneltä ottaa? Talonko pahasine ryytimaineen, vai mitä? Ei\nsiitä tuhattakaan makseta, se on kokonaan rappioon-menossa. Ja mikä\npakana minä olen, häh, että ajaisin hänet kakarain kanssa mailmalle?\n\n-- Taitaa siis tutkimus alkaa? -- kysyi Tarantjev arasti. -- Eiköhän\ntulisi helpommaksi, jos sinä, veli rahalla siitä suoriutuisit?\n\n-- Ei mitään tutkimusta tule. Kenraali kyllä uhkasi lähettää pois\nkaupungista, vaan se saksalainen pani vastaan, kun ei tahdo saattaa\nOblomovia häpeään.\n\n-- Mitä sinä puhut, veli! Aivanhan on kuin vuori vierähtäisi\nhartioilta! Siis ryypätään! -- ehdotti Tarantjev.\n\n-- Vai ryypätään? Millä varoilla? Sinunko vai kenen?\n\n-- Eikös sinun? Kai sinä tänäänkin olet seitsemisen ruplaa kokoon\nhaalinut?\n\n-- Hui hai, tulot ovat olleet ja menneet. Vaan minä en ole vielä\npuhunut kaikkea, mitä kenraali sanoi.\n\n-- Mitä niin? -- kysyi Tarantjev äkisti taas aristuen.\n\n-- Käski ottaa virkaeron.\n\n-- Mitä puhut, veli! -- sanoi Tarantjev pullistaen silmänsä päin\ntoveriinsa. -- No, -- päätti hän tuimasti: -- nyt haukun minä\nOblomovin niin että paikat paukkuu!\n\n-- Kunpa pääsisit vain haukkumalla!\n\n-- Ei, kyllä minä haukun hänet niinkuin sinä tahdot! -- Mutta muuten,\ntosiaankin, parempi on että vähän varron, kuules mitäs tässä pälkähti\npäähäni, kuulehan veli!\n\n-- Mitä vielä? -- toisti mietteissään Ivan Matvejevitsh.\n\n-- Kyllä tämä asia vielä selviää. Vahinko vain että olet muuttanut\npois entisestä asunnostasi...\n\n-- Mitä siis?\n\n-- Sitä että täytyy pitää silmällä Oblomovia ja sisartasi, että\nmillaisia piirakoita ne siellä leipovat ja että on... todistajia!\nSilloin ei saksalaisen kynnet mihinkään pysty, ja sinä olet vapaa\nkuin kasakka, pankoot toimeen tutkimuksen -- asia on laillinen! Kai\nse säikähtää silloin saksalainen ja menee sovintotuomariin.\n\n-- Mitäs, jos se tosiaankin käy päinsä! -- vastasi Muhojarov\nmiettivästi. -- Et sinä ole niin tuhma keksintöjä tekemään, mutta\nitse asiaan et kelpaa eikä myöskään tuo Zatjertti. Kyllä minä\nkeksin, odotahan! -- puheli hän vilkastuen. -- Minä heidät opetan!\nOman keittopiikani minä heille lähetän sisaren keittiöön, tämä\ntulee Anisjan ystäväksi ja urkkii kaikki, ja sitten... Hei veli,\nryypätäänpäs!\n\n-- Ryypättiin! -- toisti Tarantjev. -- Ja sitten minä vasta oikein\nhaukun Oblomovin! --\n\nStolz koetti saada Oblomovin raahatuksi matkaansa, mutta tämä\npyysi jättämään hänet ainoastaan kuukaudeksi, pyysi niin hartaasti\nettei Stolz hennonut olla armahtamatta. Oblomov tarvitsi tämän\nkuukauden omain sanainsa mukaan saadakseen kaikki tilit valmiiksi\nvuokrataksensa asuntonsa toiselle ja sovitellaksensa kaikki asiansa\nPietarissa siten ettei ikinä enää tarvitseisi sinne palata. Sitten\noli ostettava kaikellaista maalaistalon sisustamista varten, ja\nlopuksi tahtoi hän etsiä itselleen hyvän taloudenhoitajattaren, Agata\nMatvejevnan kaltaisen; eikä hän myöskään kursaillut kehoittaa tätä\nmyömään talonsa ja siirtymään kylään, suuren talouden hoitoon.\n\n-- Koska sattuu olemaan puhe emännästä, -- keskeytti hänet Stolz: --\nniin tahdon sinulta kysyä, Ilja, missä suhteissa sinä häneen oikein\nolet...?\n\nOblomov sävähti äkkiä punaiseksi.\n\n-- Mitä sinä tarkoitat? -- kysyi hän hätäisesti.\n\n-- Sinä sen tiedät sangen hyvin, -- huomautti Stolz: -- muuten ei\nolisi ollut syytä noin punastua. Kuules Ilja, jos tässä varoitus voi\njotakin vaikuttaa, niin minä koko ystävyytemme nojalla pyydän: ole\nvarovainen...\n\n-- Minkä suhteen? Älä turhia! - puolustelihen Oblomov hämillään.\n\n-- Sinä puhuit hänestä taannoin sellaisella lämmöllä että minä\ntosiaankin rupesin ajattelemaan että sinä häntä...\n\n-- Rakastanko vai mitä aijot sanoa? Älähän nyt! -- keskeytti Oblomov\nväkinäisesti naurahtaen.\n\n-- Niin, vielä pahempi, jos ei siinä ole mitään siveellistä kipinää,\njos tämä on ainoastaan...\n\n-- Andrei! Oletko sinä oppinut tuntemaan minut siveettömäksi\nihmiseksi?\n\n-- Miksikäs sitten punastuit?\n\n-- Sentähden että saatoit päästää aivoistasi sellaisen ajatuksen!\n\nStolz pudisti epäillen päätänsä.\n\n-- Varo, Ilja, ettet lankea kuoppaan. Se on yksinkertainen nainen,\ntäällä on siivotonta, karkeaa ja painostava ilmakehä, joka tylsentää\njärjen -- hyi sentään!\n\nOblomov oli vaiti.\n\n-- No, jää hyvästi, -- lopetti Stolz: -- minä siis sanon Olgalle että\nkesällä sinut saamme nähdä, jollei meillä, niin Oblomofkassa. Muista\nettä hän on järkähtämätön vaatimuksessaan!\n\n-- Välttämättömästi saavun, -- vastasi Oblomov vakuuttavasti: -- Sano\nhänelle myös että jos hän sallii, niin vietän talven teidän luonanne.\n\n-- Se se vasta hauskaa olisi!\n\nStolz matkusti kaupungista samana päivänä, vaan jo illalla ilmestyi\nOblomovin luo Tarantjev. Tämä ei malttanut olla haukkumatta häntä\naikalailla toverinsa puolesta. Mutta hän ei ottanut huomioon sitä\nseikkaa, että Oblomov Iljinskein seurassa oli tottunut pois mokomista\nilmiöistä ja että hänen henkinen velttoutensa ja alistumisensa\ntörkeyksiä kuulemaan olivat vaihtuneet inhon tunteisiin. Tämä olisi\ntullut ilmi jo aikaa sitten, ja osaksihan se oli jo ilmi käynytkin\nsilloin, kun Oblomov vielä asui huvilassa, mutta siitä asti oli\nTarantjev harvemmin käynyt hänen luonaan ja lisäksi käynyt muiden\nläsnäollessa, niin ettei yhteentörmäyksiä heidän välillään ollut\nsattunut.\n\n-- Terve, kaveri! -- sanoi Tarantjev ilkeästi, ojentamatta kättään.\n\n-- Päivää, -- vastasi Oblomov kylmästi tuijottaen ikkunaan.\n\n-- Mitä, oletko saattanut hyväntekijäsi jo pois?\n\n-- Olen kyllä. Mitäs sitten?\n\n-- Se on mainio hyväntekijä! -- jatkoi Tarantjev myrkyllisesti.\n\n-- Ei taida sinua miellyttää?\n\n-- Minä hänet hirttäisin! -- kähisi Tarantjev vihaisesti.\n\n-- Vai niin sinä tekisit?\n\n-- Ja sinut samaan puuhun!\n\n-- Mistä syystä?\n\n-- Suorita asiasi rehellisesti mies: jos olet kerran velkaa, niin\nmaksa, äläkä koukuttele vastaan. Mitä vehkeitä sinä nyt olet saanut\naikaan?\n\n-- Kuules, Mihei Andreitsh, vapauta minut noista letkauksistasi,\nkauvan olen minä laiskuudesta ja huolimattomuudesta sinua kuunnellut:\nolen luullut sinulla olevan edes pisaran omaatuntoa, vaan sitä ei\nnäy olevan. Sinä tahdot lurjuksen kanssa pettää minut: kuka teistä\non kehnompi -- en tiedä, molemmat te vain minulle olette iljettäviä.\nYstäväni auttoi minut tästä tuhmasta pulasta...\n\n-- Hyväkin ystävä! -- virkkoi Tarantjev. -- Olen kuullut että hän\non sinulta morsiamenkin ryöstänyt; tosiaankin koko hyväntekijä! Voi\nmiestä, pöllö sinä olet, moukka...\n\n-- Ole hyvä: säästä kohteliaisuuksiasi! -- keskeytti hänet Oblomov.\n\n-- En säästä! Sinä et ole minusta välittänyt, sinä kiittämätön! Minä\nsinut olen toimittanut tänne asumaankin ja löytänyt sinulle mainion\nemännän. Rauhallisen paikan ja kaikellaisia mukavuuksia olen sinulle\nhankkinut, ylenpalttisia hyviä töitä sinulle tehnyt, mutta sinä\nolet turpasi aina vain pois kääntänyt. Mokomankin hyväntekijänpä\nsinä löysit: saksalaisen! Arennille se sinun maatilasi otti, vaan\nodotahan: hän sinut nylkee ja vielä osakkeet niskoillesi nakkaa.\nKun se sinut mailmalle ajaa, muista silloin minun sanani! Pöllö,\nsanon minä sinulle, eikä sekään ole kylliksi, sillä elukka sinä olet\npäällepäätteeksi, sinä kiittämätön!\n\n-- Tarantjev! -- huudahti Oblomov uhkaavasti.\n\n-- Mitäs huudat? Minä huudan itse koko mailmalle että sinä olet\npöllö ja elukka! -- ärjyi Tarantjev. -- Minä ja Ivan Matveitsh\nhoitelimme ja varjelimme sinua, aivankuin orjat sinua palvelimme,\nvarpaisillamme kuljimme sinun ympärilläsi, silmiisi katselimme,\nmutta sinä menit panettelemaan toveriani esimiesten edessä: nyt on\nhän viraton ja ilman leivänpalaa! Se on halpamaista ja iljettävää!\nSinun velvollisuutesi on nyt antaa hänelle puolet omaisuudestasi,\nanna vekseli hänen nimelleen: nyt sinä et ole juovuksissa, vaan\nselvilläsi, anna heti, sanon minä, ilman sitä en minä täältä lähde...\n\n-- Mitä te, Mihei Andreitsh, siellä niin huudatte? -- sanoivat emäntä\nja Anisja kurkistaen ovesta. -- Kaksi sivukulkijaa on pysähtynyt\nkuuntelemaan, mikä huuto sieltä kuuluu...\n\n-- Huudan kyllä, -- kirkui Tarantjev: -- Saakoon tietää häpeänsä tämä\ntolvana! Ja petkuttakoon sinua tuo saksalais-roisto yhtä hyvin kuin\nhän sinulta on vietellyt henttusi...\n\nKovan korvapuustin läiskäys pamahti huoneessa. Silmänräpäyksessä\nvaikeni Tarantjev hämmästyneenä Oblomovin käsiksikäymisestä niin\nettä retkahti alas tuolille ja kummastuksissaan mulkoili ympärilleen\ntyhmistynein silmin.\n\n-- Mitä tämä on? Mitä tämä tietää -- häh? Mitä? -- änkytti hän\nkalpeana läähättäen ja pidellen poskeaan. -- Kunnianhäväistys! Sinä\nsaat maksaa siitä minulle! Heti paikalla syytös kenraalikuvernööriin:\nnäittekö te muut?\n\n-- Emme me mitään nähneet! -- sanoivat molemmat naiset yhteen ääneen.\n\n-- Vai ette! Täällä on salaliitto, täällä on rosvopesä! Roistojoukko!\nRyöstävät, tappavat...\n\n-- Ulos, lurjus! -- huudahti Oblomov kalpeana, raivosta vavisten. --\nKorjaa heti paikalla luusi taikka minä sinut tapan kuin koiran!\n\nHän etsi silmillään keppiä.\n\n-- Hyvät ihmiset! Väkivaltaa! Auttakaa!--huusi Tarantjev.\n\n-- Sakariias! Viskaa ulos tuo kelvoton ja varokoon hän näyttämästä\nsilmiään enää! -- ärjähti Oblomov.\n\n-- Olkaa hyvä; tuossa teille Jumala -- -- tuossa ovi! -- sanoi\nSakariias osottaen pyhänkuvaa ja ovea.\n\n-- En minä sinun luoksesi tässä tullut, vaan tätini luo, -- mörisi\nTarantjev.\n\n-- Menkää Jumalan nimessä! Minä en teitä tarvitse, Mihei Andreitsh,\n-- virkkoi Agata Matvejevna: -- veljeni luona te olette ennenkin\nkulkenut ettekä minun! Te olette minulle huonompi karvainta retikkaa.\nJuotte, syötte ja vielä haukutte.\n\n-- Vai sillä tavalla, täti! Hyvä, kyllä veli antaa teidän tietää!\nVaan tuo saa maksaa minulle kunnian häväistyksestä. Missä minun\nlakkini on? Piru teidät vieköön! Ryöväreitä ja murhaajia te olette!\n-- kiljui hän mennessään pitkin pihaa. -- Saat maksaa minulle\nkunnianhäväistyksestä!\n\nKoira riuhtoi ketjuaan ja herkesi vimmattuun haukuntaan.\n\nTämän jälkeen eivät Tarantjev ja Oblomov enää toinen-toistaan nähneet.\n\n\n\n\n8.\n\n\nStolz ei saapunut vuosikausiin Pietariin. Kerran hän ainoastaan\npikimältään pistäysi Olgan maatilalla sekä Oblomofkassa. Ilja Iljitsh\nsai häneltä kirjeen, jossa Andrei kehoitti häntä matkustamaan\nkylään ja ottamaan käsiinsä nyt kuntoonpannun maatilan, vaan itse\nhän Olga Sergejevnan kanssa muutti pois Krimin etelärannalle tehden\nnäin kahdessa tarkoituksessa: asiainsa tähden Odessassa ja vaimonsa\nterveyden tähden \"mikä oli heikontunut synnytyksen jälkeen\".\n\nHe asettuivat asumaan hiljaiseen sopukkaan meren rannalla. Vaatimaton\nja pieni oli heidän talonsa, jonka sisustuksen erityinen tyyli\nja ulkonainen rakennusmalli, kuten kaikki koristukset kantoivat\nisäntäväkensä persoonallisen maun leimaa. Huoneet huokuivat leppoista\nkaunotaiteellista tunnelmaa, mikä hienosti hiveli järkeä; joka\npaikasta tuulahti vastaan virkeä aatelma tai loisti ihmistyön ihanuus\nsamoinkuin ympärillä loisti luonnon ikuinen kauneus. Keskellä tauluja\nja kuvapatsaita kimalteli kunniapaikalla kullattu Erarin flyygeli.\n\nViiniköynnökset, muratit ja myrtit peittivät huvilan ylhäältä alas.\nParvekkeelta näkyi meri, toiselta puolelta -- tie kaupunkiin.\n\nSieltä vahdiskeli Olga Andrein kotiintuloa, silloin kun tämä oli\najanut asioilleen, sieltä juoksi hän aina läpi uhkean kukkatarhan ja\npitkän poppelikujan, ja heittäytyi vasten miehensä rintaa, miehensä,\njonka katse hehkui ja joka aina oli täynnä samaa kiihkeätä onnen\nlämpöä huolimatta siitä että jo niin monta vuotta olivat olleet\nnaimisissa.\n\nStolz katsoi rakkautta ja naimisissa-oloa kentiesi liian\nalkuperäiseltä kannalta, mutta joka tapauksessa itsenäisesti. Ja\ntässä kulki hän vapaata ja, niinkuin hänestä tuntui, yksinkertaista\ntietä, mutta minkä vaikean vaivannäön, havainnonteon ja kärsimysten\nkoulun olikaan hän kestää saanut, kunnes oli oppinut ottamaan\n\"yksinkertaisia askeleita\"!\n\nIsältään oli hän kaikkea elämässä oppinut katselemaan vakavalta\npuolelta, vieläpä pikkuasioitakin; ehkäpä olisi hän perinyt\nhäneltä tuon turhantarkan ankaruudenkin, mikä tavallisesti seuraa\nmukana saksalaisten katsantokantaa, jokaista elämänaskelta, siinä\nluvussa puolisona-olemistakin. Kuni kivisten taulujen kirjoitus,\nniin selkeästi oli kaikille paistanut piirrettynä vanhan Stolzin\nelämä eikä siinä mitään muuta ollut voinut ajatella allapiilevän.\nMutta äiti lauluineen ja helline kuiskeineen, sitten ruhtinaan\neriluonteinen talo, edelleen yliopisto, kirjat ja tiedonvalo --\nkaikki tämä oli johtanut Andrein syrjään tuosta isän viittaamalta,\nsuoranankaralta radalta, ja venäläinen elämä oli piirtänyt häneen\nnäkymättömät kukkakaavansa tehden tuosta värittömästä kivilaatasta\nkirkkaan ja leveän taulun.\n\nAndrei ei turhantarkasti kahlehtinut tunne-elämäänsä, vaan antoi\nlaillisen vapauden tunnelmille ja haaveille koettaen ainoastaan olla\nkadottamatta \"maata jalkainsa alta\", joskaan saksalaisen luonteensa\nmukaan ei voinut hillitä itseään tekemästä johtopäätöksiään ja\nmuistutuksiaan elämänsääntöjen suhteen.\n\nHän oli ripeä ruumiiltaan sentähden että oli terve järjeltään. Oli\nollut vallaton ja hulivili poika-iässään, vaan oli kuitenkin oppinut\ntekemään työtä. Ei ollut hän joutanut haaveen virrassa pulikoimaan,\nei ollut hänellä mielikuvitus tahrautunut eikä sydän turmeltunut,\nsillä niiden puhtautta ja neitseellisyyttä oli äiti tarkoin pitänyt\nsilmällä.\n\nNuorukaisena oli hän vaistomaisesti varjellut voimansa raikkaina\nja jo varhain tehnyt sen havainnon että tämä tuoreus synnyttää\nreippautta ja hilpeyttä, muodostaa sen miehuuden, johon sielun täytyy\nolla karaistu ollakseen kalpenematta elämän edessä, ja voidakseen\npitää sitä -- ei raskaana taakkana tai ristinä, vaan ainoastaan\nvelvollisuutena ja sellaisena, jonka kanssa kannattaa taistella.\n\nPaljon henkistä huolta oli hän myös pyhittänyt sydämmen ja sen\nmonimutkaisten lakien tuntemiseen. Milloin tajullisesti, milloin\ntajuttomasti tarkastamalla kauneuden heijastusta mielikuvitukseen,\nvaikutelman muuttumista tunteeksi, tämän eri ilmiöitä, leikkiä ja\nloppua sekä silmäämällä ympärilleen ja siirtymällä tosielämään oli\nhän raivannut itselleen sen vakaumuksen että rakkaus Arkimedeksen\nvivun voimalla panee mailman liikkeeseen ja että siinä on yhtä\npaljon yleistä, kumoamatonta totuutta ja siunausta kuin sen\nymmärtämättömyydessä ja väärinkäyttämisessä on valhetta ja\nepäsiveyttä. Missä on siis hyvä, missä paha? Missä on raja niiden\nvälillä?\n\nTehdessään kysymyksen: mikä on valhe? alkoi hänen mielikuvituksessaan\nvilistä kirjavia naamareita sekä nykyisyydestä että menneiltä\najoilta. Hymyhuulin, milloin punastuen, milloin kulmiaan rypistäen\nsai hän katsella rakkauden sankarien ja sankarittarien loppumatonta\njonoa: Don Quixoteja teräshansikkaineen, ritarihaaveisia naisia\nviisikymmenvuotisine uskollisine odotuksineen; hovipaimenia rusevine\nkasvoineen ja rehellisine mulko-silmineen sekä kiharapäisiä\nsinipiikoja...\n\nHänen eteensä ilmaantui puuteroituja markiiseja pitseineen,\nälystä-välkkyvine silmineen ja irstaine hymyineen; itsensä-ampuneita,\nitsensä-hirttäneitä tai tukehduttaneita Werterejä; senjälkeen\nkuihtuneita neitoja ikuisine lemmenkyyneleineen ja luostareineen,\nuudemman aikaisia viiksiniekka-sankareita tuimine, tulisine\nsilmineen, yksinkertaisia ja itsetietoisia Don-Juaneja sekä\njärkiniekkoja, jotka eivät vähääkään ole valittavinaan rakkaudesta ja\nkuitenkin salaa jumaloivat piikojaan ... ynnä kaikellaisia muita.\n\nKysyessään: mikä siis on totuus? etsi hän likeltä ja kaukaa sekä\nmielikuvituksellaan että silmillään esimerkkejä yksinkertaisesta,\nkunniallisesta, syvästä ja särkymättömästä lähentymisestä naiseen,\nvaan ei mistään niitä löytänyt, tai jos toisinaan luulikin\nlöytäneensä, niin sai perästäpäin huomata pettyneensä, ja vaipui\nsurullisiin mietteisiin vieläpä epätoivoonkin.\n\n\"Nähtävästi ei tätä autuutta ole täydellisesti olemassakaan\",\najatteli hän: \"tai ovat ne sydämmet, joita tällainen rakkaus\nvalaisee, niin ujot ja arat että pysyvät piilossa koettamatta\nkiistellä järkimiesten kanssa; kentiesi säälivät ne heitä, antavat\nheille anteeksi oman onnensa nimessä sen että nämät tallaavat likaan\nkukkasen, koska ei ole maata, mihin se voisi juurensa työntää ja\nkasvaa sellaiseksi puuksi, joka loisi siimeksensä koko elämään.\"\n\nHän tarkasteli avioliittoja ja aviomiehiä ja näki heidän suhteissaan\nvaimoihinsa aina sfinksin arvoituksineen, ikäänkuin kaikki olisi\nollut käsittämätöntä, loppuun-sanomatonta, ja kuitenkaan eivät\nnämät miehet hautoneet elämän mutkikkaita kysymyksiä, vaan kulkivat\navioliiton tietä niin tasaisin ja itsetietoisin askelin ikäänkuin ei\nheillä olisi ollut mitään ratkaistavana eikä etsittävänä.\n\n\"Ovatkohan he oikeassa? Ehkä ei tosiaankaan mitään muuta tarvita\",\narveli hän itseänsä epäillen, katsellen, kuinka muutamat nopeasti\nläpikäyvät lemmenasteet aivankuin mitkäkin aakkoset tai kuin jonkun\nkohteliaisuuden muodon, aivankuin tekisivät kumarruksen astuessaan\nseuraan ja sitten -- pikaisesti asiaan!\n\nKärsimättömästi pudistavat he hartioiltaan elämän kevään, ja monet\nvielä koko ikänsä katsovat karsaasti vaimojansa ikäänkuin harmitellen\nettä kerran olivat niin tyhmiä että rakastuivat heihin.\n\nToisia ei rakkaus jätä pitkään aikaan, toisinaan kestää se vanhuuteen\nsaakka, mutta aina on heillä huulillaan ivallinen hymy...\n\nLopuksi suurin osa menee avioliittoon aivan niinkuin otetaan\nhaltuunsa omaisuus ja nautitaan sen, tarjoamista eduista:\nvaimo tuo parhaan järjestyksen taloon -- hän on emäntä, äiti\nja lastenkasvattajatar, mutta rakkautta katsotaan samoin kuin\nkäytännöllinen isäntä katsoo maatilan paikkaa, se on: kerraltaan hän\nsiihen tottuu eikä sitä sitten enää koskaan huomaa.\n\n-- Mitä se siis on: synnynnäistäkö kykenemättömyyttä, luonnonlakien\nseurauksesta, vai valmistuksen ja kasvatuksen puutettako?... Missä on\ntuo myötätunne, mikä ei koskaan kadota luonnollista sulouttansa, mikä\nei pukeudu narrimaisiin rimssuihin, mikä muuttaa muotoansa, mutta\nmikä ei koskaan sammu! Millainen on tämän kaikkialle vuodatetun,\nkaikkitäyttävän autuuden ja elämän nesteen luonnollinen kukka ja\nkukoistus?\n\nKuni ennustaja silmäili hän kaukaisuuteen ja sen sumusta ilmaantui\nhänelle tunteen muoto ja sen kera naisen kuva, joka välkkyi hänen\nmieliväreissänsä, kuva -- vallan yksinkertainen, mutta kirkas ja\npuhdas.\n\n-- Se on vain haavetta! -- sanoi hän taipuen hymysuin mielensä\nturhasta kiihoituksesta.\n\nMutta tämän haaveen haamu eli vasten tahtoakin hänen muistossaan.\n\nEnsin uneksui hän tässä kuvassa vain naisen tulevaisuutta ylipäänsä,\nvaan kun hän sitten täysikasvaneessa, kypsyneessä Olgassaan sai nähdä\nei ainoastaan kukoistukseensa puhjenneen kauneuden ylellisyyden,\nvaan myös voiman, joka oli valmis elämään ja janosi valaistusta ja\nelämäntaistelua -- kaikki oman haaveensa tuntomerkit, niin heräsi\nhänessä jälleen tuonoinen, miltei jo unohtunut rakkauden kuva, hän\nalkoi uneksua tätä kuvaansa Olgaksi ja hänestä tuntui että totuus on\nmahdollinen ilman narrinpukua ja väärinkäytöstä.\n\nLeikkimättä lemmen ja avioliiton kysymyksillä, sekoittamatta siihen\nmitään muita laskuja, siteitä, rahoja tai virkoja, mietiskeli Stolz\nkuitenkin sitä, kuinka hänen ulkomainen, tähän saakka väsymätön\ntoimintansa on sointuva yhteen sisällisen perhe-elämän kanssa, ja\nkuinka hän matkailijasta ja asioitsijasta on muuttuva eukolliseksi\nkotona-kököttäjaksi? Jos hän tästä ulkonaisesta touhustaan\nasettuu, niin millä on täyttyvä hänen elämänsä kotioloissa? Lasten\nkasvattaminen ja sivistäminen, heidän ohjaamisensa elämään ei\ntietysti ole helppo eikä tyhjä tehtävä, mutta siihen on vielä aikaa\nja mitäs hän siihen asti on tekevä?\n\nKauvan ja usein olivat nämät kysymykset ahdistelleet häntä, vaan ei\nhän ollut antanut naimattomuutensa raskauttaa elämäänsä eikä hänen\npäähänsä ollut juolahtanut, silloinkaan, kun sydän sykähti kauniimman\nsukupuolen läheisyydestä, ottaa niskoillensa avioliiton kahleita.\nTästä syystä hän ikäänkuin oli ylenkatsonut myös Olga-impeä, ihaellen\nhäntä ainoastaan kuin suloista lasta, josta on suuria toiveita ja\nvain leikillä, sivumennen singahutellen tytön janoavaan ja herkkään\nsieluun uusia, rohkeita aatteita, sattuvia elämänhavainnoita,\nkehittäen siinä, sen enempää arvelematta ja ennustamatta, ilmiöiden\nelävää ymmärtämystä ja varmaa katsantokantaa, vaan unhoittaen väliin\nvihdoin Olgankin ja omat huolimattomat opetuksensa.\n\nMutta aika-ajoin, nähdessään että tytössä välähteli harvinaisempia\nhengen kipunoita ja mielipiteitä, ja ettei hänessä ollut valhetta,\nettei hän etsinyt yleistä tunnustusta, että tunteet hänessä syttyivät\nja sammuivat yksinkertaisesti ja vapaasti, ettei hänessä ollut mitään\nvierasta, vaan kaikki omaa ja tämä oma niin rohkeata, raikasta ja\nlujaa -- silloin joutui hän ymmälle, mistä tyttö oli kaiken tämän\nsaanut, muistamatta omilta huuliltaan lennähtäneitä neuvoja ja\nhuomautuksia.\n\nJos hän silloin olisi kohdistanut huomionsa häneen, olisi hän voinut\nluulla että tyttö astelee melkein yksin omaa tietänsä ja että\nhäntä varjelee äärimmäisyyksiltä ainoastaan tädin pintapuolinen\nsilmälläpito, mutta ettei häntä ensinkään rasita tuo monilukuinen\nholhoojajoukko eikä se auktoriteetti, mikä kuului seitsemälle\nhoitajattarelle, mummoille ja tädeille kaikellaisine suku-, perhe- ja\nsäätysääntöineen, vanhettuneine tapoineen ja mielipiteineen; ettei\nhäntä väkisin viedä kuluneelle käytävälle, vaan että hän kulkee uutta\npolkua, jota myöten hänen on täytynyt raivata uransa omalla älyllään,\nkatsannollaan ja tunteellaan.\n\nMutta luonto ei häntä millään tällaisella ollut loukannut; täti ei\nhirmuvaltiaan tavoin hallinnut hänen tahtoaan eikä henkeään, itse\narvaili ja ymmärsi Olga paljonkin silmäillen varovaisesti elämään ja\nkuunnellen muunmuassa ystävänsä puheita ja neuvoja...\n\nStolz ei tätä pitänyt minään merkillisenä, vaan odotti ainoastaan\njonkunverran kehitystä tulevaisuudessa, mutta kaukaisessa\ntulevaisuudessa, odottamatta suinkaan tytöstä itselleen mitään\nelämänkumppania.\n\nMutta Olga ei itserakkaasta kainoudesta pitkään aikaan antanut\nitsestään selkoa, ja vasta kiusallisen taistelun jälkeen, ulkomailla\nollessaan, huomasi Stolz, kuinka yksinkertaiseksi, voimalliseksi ja\nluonnolliseksi olennoksi hänen unhoittamansa paljonlupaava lapsi oli\nkehittynyt. Mutta silloin aukeni hänen eteensä vähitellen tuo neidon\nsielussa hautuva syvä kuilu, jota hän koetti täyttää, vaan jota hän\nei koskaan tuntenut saavansa umpeen.\n\nAlussa oli hänen pakko kauvan taistella Olgan elävän luonteen\nkanssa, hillitä hänen nuoruutensa kuumetta, asetella mielenpuuskia\nerityisillä keinoilla, antaa tasainen kulku elämälle, joka tosin\nonnistui vain ajaksi. Sillä tuskin ummisti hän luottavaisesti\nsilmänsä, kun taas nousi hälinä, elämä pulppusi lähteenä, kuului uusi\nkysymys tuosta rauhattomasta hengestä, ahdistetusta sydämmestä, ja\nsilloin täytyi ruveta rauhoittamaan kiihoittunutta mielikuvitusta,\nmasentamaan tai päinvastoin herättämään itserakkauden tuntoa. Ja\nneidon vaipuessa miettimään jotakin ilmiötä, riensi Stolz aina\nantamaan hänelle siihen avaimen.\n\nUsko satunnaisuuksiin ja harhakuvittelun usva alkoivat vähitellen\nhaihtua neidon elämästä. Valoisana ja vapaana avautui hänen eteensä\nelon avaruus ja niinkuin läpihohtavassa vedessä erotti hän siinä\njokaisen pienen kiven, uurteen ja vihdoin puhtaan pohjan.\n\n-- Olen onnellinen! -- kuiskasi hän heittäen kiitollisuuden\nkatseen entiseen elämäänsä, ja tulevaisuutta tunnustellen muisteli\nneitseellistä onnenunelmaansa, jonka kerran haaveellisena,\nhaaleansinervänä yönä oli nähnyt Shveitsissä, ja huomasi että tuo\nuni, kuni varjo, liitää itse elämässäkin.\n\n\"Mistä hyvästä tämä on osakseni tullut?\" ajatteli hän tyynesti.\nToisinaan hän aivan pelkäsi että jos tämä onni häneltä särkyy...\n\nMutta vuosia kului eivätkä he väsyneet elämään. Koittanut oli\nhiljaisuus, tyyntyneet mielenkuohut, elämänkieroudet käyneet\nselville, tulleet kestetyiksi kärsivällisesti ja reippaasti, eikä\ntaisteluninto vieläkään heidän keskessään vaijennut.\n\nOlga oli jo kasvanut vakavaan elämänymmärtämykseen; kaksi olemusta,\nhänen ja Andrein, oli vuotanut yhteen uomaan, tuntematon oli hurjien\nhimojen temmellys ja kaikki oli heillä hiljaisessa sopusoinnussa.\n\nTuntuipa kuin olisi ollut lupa nukahtaa tähän ansaittuun rauhaan\nja nauttia kuten nauttivat hiljaisten sopukkain asukkaat, jotka\nkohtaavat toisensa kolmesti päivässä haukotellen arkipäiväisessä\nkeskustelussa, vaipuvat tylsään uinailuun, nääntyen aamusta iltaan,\nkoska muka kaikki on läpiharkittua, loppuunpuhuttua ja niin tehtyä\nettei muka ole mitään enää puhuttavaa eikä tehtävää tässä matosessa\nmailmassa.\n\nUlkonaisesti tapahtui kaikki heilläkin niinkuin muilla. He nousivat\nylös, joskaan eivät aamuruskon aikaan, niin kuitenkin varhain;\nistuivat mielellään pitkän teepöydän ääressä vieläpä toisinaan\nlaiskasti vaitiollen, erkanivat sitten kumpikin omalle suunnalleen\ntai tekivät työtä yhdessä, söivät päivällistä, ajelivat vainioilla,\nharrastivat soitantoa ja laulantoa ... kuten Oblomovkin oli\nhaaveillut.\n\nMutta toimetonta torkuntaa ei heillä näkynyt, ilman ikävää ja\nhenkistä uneliaisuutta viettivät he päivänsä, velttoa katsetta tai\nsanaa ei päästetty, puheenaine ei koskaan loppunut ja keskustelu oli\nusein lämmintä.\n\nPitkin huoneita kajahtelivat heidän sointuisat äänensä, kuuluen\npuutarhaan asti, tai uskoivat he hiljaa toinen-toiselleen kukkaiset\nhaaveensa, henkensä kaikki kielinkertomattomat nuoret värähdykset,\nheräävät aatteet, sielujen tuskin kuuluvat kuiskeet...\n\nJa heidän vaitiolonsa oli toisinaan mietiskelevää onnea, josta ennen\noli haaveillut Oblomov, tai oli se henkistä itsenäistä työtä ja\nloppuunsuoritusta aineissa, joita he toinen-toiselleen opettivat.\n\nUsein vaipuivat he äänettömään ihmettelyyn iäti uuden ja loistavan\nluonnon kauneuden edessä. Heidän herkät sielunsa eivät voineet tottua\ntähän kauneuteen, .vaan maa, taivas, meri -- kaikki herätti heissä\ntunnelmia ja vaiti istuskelivat he rinnakkain katsellen samallaisin\nsieluin ja silmin tätä luotua ihanuutta ja ymmärsivät sanaa sanomatta\ntoinen-toisensa.\n\nEivät he välinpitämättöminä ottaneet vastaan aamun koittoa eivätkä\nvoineet tylsästi vaipua lämpöisen, tähtisen etelänyön hämärään. Heitä\npiti hereillä alituinen aatteen lento, ikuinen sielun värinä ja tarve\najatella, tuntea ja puhua kahden...\n\nMikä sitten lienee ollutkin noiden kuumien kiistojen, hiljaisten\nkeskustelujen, lukemisten ja pitkien kävelyretkien tutkimus-esineenä?\n\nKaikki tyyni. Jo ulkomailla oli Stolz vieraantunut lukemasta ja\ntyöskentelemästä yksikseen ja täällä silmä silmää vasten Olgan kanssa\najatteli hän kahden. Töintuskin pystyi hän seuraamaan sitä väsyttävää\nvilkkautta, millä Olgan aatteen ja tahdon ilmaukset tapahtuivat.\n\nKysymys, mitä hän on tekevä perheellisenä miehenä, oli jo tyyntynyt\nja itsestään saanut ratkaisunsa. Hänen oli pakko pyhittää vaimonsa\nmyös omiin toimiinsa sentähden että ilman puuhaa ja liikettä\nelämässä tämä olisi läkähtynyt aivankuin vailla ilmaa. Jonkun\nrakennuksen rakennuttaminen, työt omalla ja Oblomovin tilalla, yhtiön\nyritykset -- ei mitään tehty ilman hänen tietoaan tai osanottoaan.\nEi ainoatakaan kirjettä lähetetty ilman että vaimokin ne läpiluki,\nei ainoatakaan ajatusta, vielä vähemmin toimeenpanoa päässyt hänen\nohitsensa, vaan hän tiesi kaiken, ja kaikki kiinnitti hänen mieltänsä\nsiksi että kiinnitti hänen miehensä mieltä.\n\nAluksi teki Stolz tämän senvuoksi että oli mahdoton mitään salata\nvaimoltaan, koska kirjeiden kirjoittaminen, keskustelu asiamiesten\nja kaikellaisten urakoitsijain kanssa tapahtui hänen läsnäollessaan,\nhänen silmäinsä edessä, vaan sitten hän rupesi tätä jatkamaan\ntottumuksesta, niin että lopuksi muuttui välttämättömäksi hänelle\nitselleenkin.\n\nVaimon huomautukset, neuvot, hyväksyminen tai hylkääminen tuli\nhänelle välttämättömäksi tarkistukseksi, sillä hän näki että tämä\nymmärtää asiat yhtä hyvin kuin hän itsekkin. Sakariias se loukkaantui\nsellaisesta kykeneväisyydestä vaimonsa puolelta ja monet siitä\nloukkaantuvat, mutta Stolz oli siitä onnellinen.\n\nMutta lukeminen ja oppiminen se oli vaimon alituisena hengen\nravintona ja kehittäjänä. Olga oli kateellinen jokaisen kirjan ja\nsanomalehtikirjoituksen suhteen, mitä ei hänelle oltu näytetty,\nja ihan suuttui, jos miehensä ei katsonut hyväksi näyttää hänelle\njotakin mielestään liian vakavaa, ikävää, hänelle käsittämätöntä,\nja nimitti moista menettelyä turhantarkkuudeksi, typeryydeksi,\njälkeenjäämiseksi, haukkuen rakastettua miestään \"vanhaksi\nsaksalaiseksi peruukiksi\". Tämän tautta tapahtui heidän välillään\neläviä, kiihkeitä näytelmiä.\n\nVaimo suuttui, vaan mies nauroi, vaimo suuttui vielä pahemmin ja\nleppyi vasta silloin, kun mies lakkasi pilaa laskemasta ja suostui\njakamaan hänen kanssaan ajatuksensa, tietonsa ja kirjansa. Mies\nei tyrkyttänyt hänelle oppinutta tekniikkaa voidakseen ylpeillä\ntuolla typerimmällä kerskauksella että hänellä on \"oppinut vaimo\".\nJos Olgan puheessa olisi ilmaantunut yksikään sana tai vihjaus\nmoiseen vaatimukseen, niin olisi Stolz punastunut pahemmin kuin\njos tämä olisi vastannut tylsällä tietämättömyyden katseella\njohonkin kysymykseen, joka tieteen alalla oli aivan tavallinen,\nmutta senaikuiselle naiskasvatukselle vielä mahdoton sulattaa. Mies\nainoastaan tahtoi, ja vaimo kaksin kerroin, ettei olisi mitään minkä\nperille ei nainen pääsisi yhtä hyvin kuin mies.\n\nStolz ei suinkaan piirtänyt hänelle kuvia eikä numeroita, mutta\npuhui kaikesta, luki paljon, sivuuttamatta turhantarkasti myöskään\nmitään taloudellista teoriiaa, yhteiskunnallisia tai filosoofisia\nteoksia, sekä puhui innostuksella ja viehättävästi esittämällä\neläviä totuuksia tieteen äärettömästä mailmasta. Erityiskohdat\ntosin haihtuivat pian Olgan muistista, mutta kehäpiirteet eivät\nhänen vastaanottavaisesta hengestään koskaan kuluneet pois, eivät\nvaalenneet värit eikä tukahtunut tuli, millä mies oli valaissut\nhänelle mailman kaikkeutta.\n\nStolz värähtelee ylpeydestä ja onnesta huomatessaan, kuinka\nperästäpäin tämän tulen kipuna hohtaa Olgan silmissä, kuinka kaiku\nhänelle uskotusta aatteesta soinnahtelee hänen puheessaan, kuinka\naate on tunkeutunut hänen tajuntaansa ja ymmärrykseensä, kypsynyt\nhänen hengessään ja esiin käy hänen sanoistaan, ei kuivana eikä\nkarkeana, vaan naisellisen sulon välkkeessä, ja varsinkin, jos\njoku hedelmää-tuottava pisara kaikesta puhutusta, läpiluetusta ja\nkuvatusta on laskeutunut kuni simpukkahelmi hänen elämänsä kirkkaalle\npohjalle.\n\nAjattelijana ja taiteilijana esitti Stolz hänelle järjellä varustetun\nolennon, eikä vielä koskaan elämässään ollut hän tuntenut itseänsä\nniin syvästi kiintyneeksi mihinkään, ei opintoaikoinaan eikä niinä\nraskaina päivinä, jolloin hän taisteli elämän kanssa kiihkoisena\nkoettaen pujottautua ulos sen sokkeloista ja karaisten itseänsä\nmiehuuden kokemuksissa, kuin nyt -- vaaliessaan tätä vaikenematonta,\ntulivuorenkaltaista hengentyötä omassa ystävättäressään!\n\n-- Kuinka onnellinen olenkaan! -- saattoi Stolz itsekseen puhella\nhaaveillen omaan tapaansa ja kurkistaen tulevaisuuteen, jolloin\navioliiton hunajavuodet ovat loppuunkuluneet.\n\nKaukaa hänelle jälleen hymyili vastaan uusi kuva, ei itsekkään\nOlgan kuva, ei himokkaasti lempivän vaimon, ei äidin -- lasten\nhoitajattaren, joka vihdoin kuihtuu kukattomaan, kenellekkään\nhyödyttömään elämään, vaan joku muu, korkea, miltei ylenluonnollinen\nolento...\n\nHän unelmoi äiti-luojattaresta ja kokonaisen onnellisen sukupolven\nosanottajattaresta siveelliseen ja yhteiskunnalliseen elämään. Hän\nmietiskeli pelolla, oliko Olgalla riittävä tahtoa ja voimia ...\nja kiirehtien autteli häntä mitä pikimmin alistamaan itselleen\nelämän, miehuullisesti varustautumaan elämäntaisteluun, -- juuri\nnyt, niinkauvan kun he molemmat vielä olivat nuoria ja elämä heitä\nsäästi, tai sen iskut eivät vielä tuntuneet raskailta, ja niin kauvan\nkun murhe hukkui rakkauden tulvaan.\n\nSynkentyivät heidänkin päivänsä, mutta eivät kaavaksi. Vahingot\nasioissa, melkoinen rahajoukon häviö -- sellainen sattuma heihin\ntuskin koski. Se maksoi heille ylimääräisiä puuhia ja matkustuksia\neri suuntiin, vaan sitten se pian unhoittui.\n\nTädin kuolema sai katkerat, vilpittömät kyynelet vuotamaan Olgan\nsilmistä ja loi varjon hänen elämäänsä noin puolen vuoden ajaksi.\nKaikista suurinta varovaisuutta ja alituista huolta saivat aikaan\nlasten taudit, mutta vaaran ohi mentyä palasi aina heti onnikin. Enin\nhuoletti Stolzia Olgan terveydentila, sillä kauvan kesti ennenkuin\ntämä tointui voimiinsa synnytysten jälkeen, ja vaikka toipuikin\nlopulla, ei hän herennyt sitä yhä huolehtimasta. Hirveämpää murhetta\nei hän tuntenut.\n\n-- Kuinka onnellinen olenkaan! -- hoki myös Olga hiljaa ihmetellen\nelämäänsä ja sellaisena itsetajunnan hetkenä vaipui toisinaan syvään\nmietiskelyyn ... varsinkin erääseen aikaan kolmi-neli-vuotisen\nmiehelässä-olonsa jälkeen.\n\nKummallinen on ihminen! Kuta täyteläisempi oli tämän naisen onni,\nsitä miettiväisemmäksi hän kävi ja ... pelkääväisemmäksi. Hän\nalkoi ankarasti pitää itseänsä silmällä ja sai selville että häntä\nhämmensi tämä elämän hiljaisuus ja sen seisahtuminen onnen hetkinä.\nVäkisten pudisteli hän sielustansa tämän alakuloisuuden ja kiirehti\nelämänaskeliaan kiihkeästi etsien hälinää, liikettä, puuhaa, pyysi\nmiehensä mukana päästä kaupunkiin ja koetti viehtyä ihmisiin ja\nseura-elämään.\n\nMutta mailman turhamaisuus ei häneen paljon koskenut, vaan hän riensi\ntakaisin omaan sopukkaansa huuhtomaan sielustansa sen raskaan,\noudon vaikutuksen sekä ryhtyi uudestaan milloin kotielämän pieniin\npuuhiin luopumatta tuntikausiin lastenkamarista ja täyttäen äidin\nja lastenpiian velvollisuudet, milloin syventyen Andrein kanssa\nkeskusteluihin \"vakavasta ja ikävästä\" tai lueskelivat he yhdessä\nrunoilijoita ja puhelivat retkestä Italiaan.\n\nOlga pelkää vajoavansa jonkunlaiseen oblomovilaiseen velttouteen.\nMutta kuinka tahansa hän koettaakaan karkoittaa sielustansa moiset\naika-ajoittaiset kangistuksen ja uneliaisuuden silmänräpäykset, hänen\nsieluunsa aina aluksi salaa sukeltaa onnen unelma, hänet ympäröipi\nhaaleansinervä yö kietoen hänet uinailun vaippaan, sitten jälleen\ntulee alakuloinen seisahdus, ikäänkuin elämän lepokohta, vaan\nsenjälkeen ... hämmennys, pelko, riutumus, omituinen synkeä suru,\nja rauhattomissa aivoissa alkaa kuulua omituisia, hämäriä, usvaisia\nkysymyksiä...\n\nOlga kuunteli niitä herkästi, tutki itseänsä, mutta ei saanut\nselville mitään, mitä sielu etsi; se vain etsi ja vaati jotakin ja\nikäänkuin -- hirveä sanoa -- tunsi tuskaa, niinkuin hänelle olisi\nollut liian vähän tätä onnellista elämää, ikäänkuin hän olisi\nsiihen väsynyt ja vaati yhä uusia, tuntemattomia ilmiöitä, koettaen\nkurkistaa kauvas eteenpäin.\n\n\"Mitä tämä on?\" ajatteli hän kauhistuneena. \"Lieneekö todella\ntarpeellista ja mahdollista vielä haluta jotakin? Mihin siis on\nmentävä? Eihän tie ulotu pitemmälle... Eikö se todellakaan ulotu,\nvai jokohan on suoritettu elämän kiertokulku? Tässäkö lieneekin\nkaikki ... kaikki tyyni?\"... hautoi hänen sielunsa, vaan se ikäänkuin\njätti jotakin loppuunsanomatta -- ja hätäisesti silmähti Olga\nympärilleen että eikö kukaan huomannut ja kuullut tätä hänen sielunsa\nkuisketta... Hän kyseli silmillään taivaalta, mereltä, metsältä\n-- mutta vastausta ei mistään kuulunut; siellä oli vastassa vain\navaruus, syvyys, synkkyys.\n\nLuonto puheli yhtä ja samaa, siinä kuvastui hänelle katkeamaton,\nmutta yksitoikkoinen elämän juoksu ilman alkua, ilman loppua.\n\nHän tiesi, keneltä olisi ollut kysyttävä näistä mielenahdistuksista,\nja olisi löytänyt vastauksen, mutta millaisen? Mitä, jos tämä vain\nolikin hedelmättömän järjen nurinaa, tai mikä pahempi, sopusointuun\nluomattoman, epänaisellisen sydämmen janoa? Taivas sentään! Hän,\nmiehensä epäjumala -- oliko hän sydäntä vailla, oliko hänen\njärkensä kovettunut ja tyytymätön kaikkeen? Mitä hänestä tuleekaan?\nRikkiviisas nainenko? Kuinka onkaan hän masentuva, kun hänen\nmiehellensä paljastuvat nämät uudet, oudot, joskohta tiettävästi\nhänellekkin tunnetut kärsimykset!\n\nHän saattoi piiloutua mieheltään tai keksiä syyksi sairauden noina\nhetkinä, jolloin hänen silmänsä kadottivat samettimaisen pehmeytensä\nja katse niissä oli omituisen kuiva ja polttava ja kasvoilla lepäsi\nraskas pilvi, -- noina hetkinä, joina hän kaikista ponnistuksistaan\nhuolimatta ei voinut pakottaa itseään hymyilemään ja puhumaan,\nvaan kuunteli välinpitämättömänä mitä merkillisimpiä uutisia\nvaltiollisesta mailmasta, mitä mieltäkiinnittävimpiä selityksiä\ntieteen uusista askelista ja taiteen tuoreimmista luomista.\n\nMutta ei hän kuitenkaan tahtonut itkeä eikä hänessä tapahtunut\nsitä äkkipikaista väristystä, mitä oli tuntenut siihen aikaan, kun\nhermot kihisivät ja neitseelliset voimat riehahtelivat. Ei! tämä oli\ntoista. -- Mitä se sitten on? -- kyseli hän epätoivoissaan tullessaan\nikävän-välinpitämättömäksi kaiken suhteen jonakin kauniina,\nhaaveellisena iltana tai kehdon ääressä, vieläpä kesken miehensä\nhyväilyä ja puhelua.\n\nMutta ei hänen ollut helppo salata itseänsä Stolzin tutkivalta\nkatseelta; tämän hän tiesi, ja valmistautui keskusteluun sisällisesti\nyhtä levottomana kuin oli kerran valmistautunut entisyytensä\ntunnustukseen. Ja keskustelu puhkesi.\n\nHe kävelivät eräänä iltana pitkin poppelikujaa. Olga melkein\nriippui miehensä olkapäässä ja oli syvästi vaiti. Häntä ahdisti tuo\nkäsittämätön mielentilansa, ja mistä tahansa Stolz koettikaan puhua,\nniin vastasi hän siihen lyhyesti.\n\n-- Lastenhoitajatar sanoo että Pikku-Olla on yskinyt viime yönä.\nPitäisiköhän panna huomenna tohtoria hakemaan? -- kysyi mies.\n\n-- Minä olen häntä juottanut lämpöisellä maidolla enkä huomenna\npäästä kävelemään, niin että sittenpähän näemme! -- vastasi vaimo\nyksitoikkoisella äänellä.\n\nVaijeten kulkivat he käytävän päähän.\n\n-- Miksikäs sinä et vastannut ystävättäresi Sonitshkan kirjeeseen? --\nkysyi Stolz. -- Ja minä kun odotin niin että vähällä olin myöhästyä\npostista. Se oli jo hänen kolmas kirjeensä, johon et ole vastannut.\n\n-- Niin, minä tahdon mitä pikimmin unohtaa hänet ... -- sanoi Olga ja\nvaikeni.\n\n-- Minä lähetin terveisiä sinulta Bitshurinille, -- virkkoi taas\nAndrei: -- hänhän on sinuun ihan rakastunut, kaippa se miestä\nlohduttaa hiukan, kun ei hänen vehnätilauksensa kerkeä perille\nmäärä-aikaan.\n\nOlga hymähti kuivasti.\n\n-- Niin, sinä olet siitä jo kertonut, -- äänsi hän\nvälinpitämättömästi.\n\n-- Mikä sinun on, nukuttaako sinua? -- kysyi mies. Olgan sydän alkoi\ntykyttää joka kerta kun kysymykset näin sattuivat aralle paikalle.\n\n-- Ei vielä, -- vastasi hän teeskennellyllä reippaudella: -- miksi\nsitä kysyt?\n\n-- Oletko kipeä? -- kysyi taas toinen.\n\n-- En. Vai näyttääkö sinusta siltä?\n\n-- No, sitten on sinulla ikävä!\n\nOlga puristi lujasti molemmin käsin hänen olkapäätänsä.\n\n-- Ei, ei, kielsi hän teeskennellyn-ujostelemattomalla äänellä, jossa\nkuitenkin värähteli ikäänkuin ikävää.\n\nStolz talutti hänet ulos lehtokujasta ja käänsi hänen kasvonsa\nkuunvaloa kohti.\n\n-- Katso minuun! -- sanoi hän luoden tutkivan katseen vaimonsa\nsilmiin.\n\n-- Voisi luulla että sinä olet onneton ihminen! Niin kummalliset ovat\nsinun silmäsi tänään, eivätkä ainoastaan tänään... Mikä sinua vaivaa,\nOlga?\n\nJa mies talutti hänet jälleen vyötäisistä lehtokujan varjoon.\n\n-- Tiedätkös mitä: minulla on äärettömän nälkä! -- virkkoi Olga\nkoettaen purskahtaa nauruun.\n\n-- Älä viitsi valehdella! Minä en siitä pidä! -- lisäsi Stolz\nteeskennellyn-ankarasti.\n\n-- Vai näytän minä sinusta onnettomalta? -- toisti vaimo nuhtelevasti\npysähdyttäen miehensä keskellä kujaa. -- Niin, onneton ehkä vain\nsentähden ... että olen liiankin onnellinen! -- sai hän sanotuksi\nniin hellällä ja pehmeällä äänen sävyllä että miehen täytyi suudella\nhäntä.\n\nOlga tuli rohkeammaksi. Se, että hän vähän kuin leikillä oli\ntullut sanoneeksi tuntevansa itsensä onnettomaksi, pakoitti hänet\nvilpittömään tunnustukseen.\n\n-- Ei minun ole ikävä, sillä se ei ole mahdollista: tiedäthän\nsinä sen tietysti itsekkin, etkä usko omia sanojasi. En minä ole\nkipeäkään, vaan minua painaa joku alakuloisuus ... se minua tässä\ntoisinaan vaivaa ... -- minä olen kärsimätön ihminen ... siinä\nnyt kuulet, koska sinulta on mahdoton sitä salata. Niin, se on\nalakuloisuutta, vaan en tiedä, mistä se johtuu! Ja hän laski päänsä\nmiehensä hartiolle.\n\n-- Kas kummaa! Mikähän siihen on syynä? -- kysyi Stolz hiljaa\nnojautuen häneen.\n\n-- En tiedä, -- toisti Olga.\n\n-- Täytyyhän kuitenkin olla syy, jos ei minussa eikä sinun\nympäristössäsi, niin sinussa itsessäsi. Väliin tällaisessa\nalakuloisuudessa piilee sairauden itu... Oletko oikein terve?\n\n-- Niin, kentiesi on tässä jotain sentapaista, -- vastasi vaimo\ntotisesti: -- vaikka minä en mitään tunne. Näethän, kuinka minä\nsyön, kävelen, nukun ja työskentelen. Yhtäkkiä lankeaa päälleni\njonkunlainen synkkämielisyys ... minusta tuntuu kuin ei elämässä\nolisi kaikkea... Vaan älä viitsi kuunnella, tämä on nyt niin\njoutavaa...\n\n-- Puhu, puhu! -- vaati Stolz vilkkaasti. -- No, että siis elämässä\nei vielä ole kaikkea, ja mitä vielä?\n\n-- Toisinaan minä ikäänkuin pelkään, -- jatkoi Olga: -- että kunhan\nei vain kaikki muuttuisi ja loppuisi ... en tiedä itsekään. Tai\nvaivaa minua tuhma ajatus että: mitä vielä on tulossa? ... Mitä\ntämä onni oikeastaan on ... ja koko elämä? -- puheli hän hiljentäen\nhiljentämistään ääntään ja kainostellen: kaikki nämät ilot ja\nsurut... ja luonto...? -- kuiskutti hän: -- kaikki kiehtoo minua\nvielä jonnekkin, minä tulen tyytymättömäksi kaikkeen... Hyvä jumala!\nminua ihan hävettävät nämät tuhmuudet ... tämähän on haaveilemista...\nÄlä ole huomaavinasikaan, älä huoli katsoa ... -- lisäsi hän\nrukoilevalla äänellä hyväillen miestään. -- Tämä suru haihtuu kai\npian ja minulle tulee jälleen niin valoisa ja iloisa oltava kuin\nnytkin, juuri tällä hetkellä!\n\nOlga likistihen mieheensä niin arkana ja hyväilevänä ja tosiaankin\nhäpeissään, ikäänkuin pyytäen anteeksi \"tyhmyyksiään\".\n\nKauvan kyseli häneltä mies, kauvan selitteli vaimo ikäänkuin potilas\nlääkärilleen alakuloisuutensa ilmiöitä, ilmitoi kaikki synkät\nkysymykset, kuvaili sielunsa sekasorron ja sitten -- kun tämä\nkangastus alkoi kadota -- kaikki, mitä suinkin voi muistaa ja huomata.\n\nStolz kulki jälleen ääneti pitkin käytävää, pää rinnalle painuneena,\nneuvottomana, levottomana ja kokonaan syventyneenä vaimonsa hämärään\ntunnustukseen.\n\nTämä koetti kurkistaa hänen silmiinsä, mutta ei mitään nähnyt, ja\nkun he kolmannen kerran olivat päässeet lehtokujan päähän, ei Olga\nantanut miehensä kääntyä, vaan vuorostaan vei hänet kuutamoon ja\nkatsahti kysyväisesti hänen silmiinsä.\n\n-- Mitä mietit? -- kysyi hän ujosti. - Nauratko minun tyhmyyksilleni,\nniinkö? Se on kovin typerää tällainen suru, eikö olekkin?\n\nMies oli vaiti.\n\n-- Miksi et puhu? -- kysyi toinen kärsimättömänä.\n\n-- Ethän sinä itsekään puhunut pitkään aikaan, vaikka tietysti tiesit\nettä minä olin aikaa sitten sinua tarkastellut -- anna siis minunkin\nolla vaiti ja miettiä. Et sinä minulle mitään helppoa tehtävää ole\nantanut.\n\n-- Vaan jos sinä nyt rupeat miettimään, niin minua alkaa kiusata se,\nettä sinä siinä yksin haudoskelet keksiäksesi jotakin. Paha että\ntulin sanoneeksikaan! Puhu nyt toki jotakin...\n\n-- Mitäs minä tässä osaan sanoa? Ehkäpä sinun hermosi vielä joutuvat\nepäjärjestykseen, ja silloin lääkäri enkä minä tutkii, mikä sinua\nvaivaa. Täytyy huomenna haettaa... Vaan jos ei se ole sitä ... --\nyritti hän sanomaan ja jäi miettimään.\n\n-- Puhu! -- ahdisti Olga kärsimättömänä.\n\nStolz vain asteli eteenpäin yhä miettien.\n\n-- Anna tulla nyt! -- sanoi vaimo pudistaen häntä kädestä.\n\n-- Kentiesi on se sinun mielikuvituksesi ylenpalttisuutta: --\nsinä olet liian elävä ... tai kentiesi olet sinä tähän asti yhä\nkypsynyt... -- arveli Stolz puoliääneen, melkein itsekseen.\n\n-- Ole hyvä, puhu ääneen, Andrei! En voi kärsiä, kun sinä itseksesi\nnoin mutiset! -- nurisi Olga: -- minä tässä sinulle lörpöttelin\ntyhmyyksiä, ja sinä vain painat pääsi alas ja soperrat jotakin\nnenääsi! Minusta on ihan hirveää sinun kanssasi täällä pimeässä...\n\n-- En tiedä mitä sanoa... Mitä minä ymmärrän sinun alakuloisuudestasi\nja kysymyksistä, jotka sinua ahdistavat. Puhutaanhan taas, niin\nnähdään. Täytyy kai jälleen ruveta kylpemään meressä...\n\n-- Sinä mutisit jotakin \"kypsymisestä\": -- mikä sinulla oikeastaan\noli mielessä? -- kysyi Olga.\n\n-- Minä vain arvelin ... -- alotti Stolz vitkaan ja alakuloisesti\nilmilausuen ajatuksensa, itsekään sitä uskomatta sekä ikäänkuin\nhäveten omaa puhettansa: -- näetkös ... on hetkiä ... minä tuota\ntahdon sanoa että jos tämä ei ole minkään sairauden oiretta, jos sinä\nolet täysin terve, niin kentiesi olet sinä kypsynyt, tullut siihen\najan kohtaan, jolloin elämän kasvu on lakannut ... jolloin ei ole\nenää arvoituksia, vaan elämä on avautunut kokonaan...\n\n-- Sinä nähtävästi tahdot sanoa että olen tullut vanhaksi? --\nkeskeytti vaimo elävästi. -- Ettäs uskallat! huudahti hän uhkaavasti.\n-- Minä olen vielä nuori ja voimakas! Ja hän oikasi itsensä suoraksi.\n\n-- Älä pelkää, -- sanoi hän: -- sinä nähtävästi et aijo koskaan\nvanhentua! En minä sitä tarkoittanut ... vanhuudessa voimat\nväsähtyvät ja lakkaavat taistelemasta elämän kanssa. Ei, vaan\nsinun alakuloisuutesi ja ahdistuksesi -- jos se vain on sitä, mitä\nluulen -- on pikemminkin voiman merkki... Elävän, kiihkeän hengen\netsinnät särkyvät toisinaan elämän särmiä vastaan, kun eivät löydä\nvastauksia, ja silloin ilmaantuu alakuloisuus ... ajallinen elämän\ntyytymättömyys... Tämä on elämää ja sen salaisuuksia tutkivan sielun\nainainen murhe... Ehkäpä sinunkin laitasi on näin... Jos niin on --\nniin ei se ole mitään typerää.\n\nOlga huokasi, mutta nähtävästi enemmän ilosta, että vaara oli ohi, ja\nettei ollut alentunut miehensä silmissä, vaan päinvastoin...\n\n-- Mutta olenhan minä onnellinen, järkeni ei ole joutilas, en minä\nhaaveile, elämäni on vaihtelevainen -- mitä siis vielä puuttuu? Miksi\nnämät kysymykset? -- Se on tauti, paha painajainen...\n\n-- Niin, miksei, se on painajainen pimitetylle, heikolle hengelle,\njoka ei ole sellaiseen valmistautunut. Tämä murhe ja tällaiset\nkysymykset ovat kentiesi monelta järjen vieneet, muutamille ne\nilmaantuvat kuni rumat näyt, kuni mielenhoure...\n\n-- Onni pursuaa yli reunojen, niin tekee mieli elää, vaan yhtäkkiä\nsekoittuu siihen jotakin katkeraa...\n\n-- Niin se on Prometheuksen tulen tuote! Ei siinä kyllin että\nsaat kärsiä, sinun pitää vielä rakastaa suruasi ja kunnioittaa\nepäilyksiäsi, hämäriä kysymyksiäsi: ne ovat kukkurapäällistä\nylenpalttisuutta, elämän ylellisyyttä, ja ilmaantuvat suurimmassa\nmäärin onnen huipulla, kun raa'at himot ovat poissa. Ne eivät synny\narkipäiväisen elämän keskessä, siellä ei niitä muisteta, missä on\nmurhetta ja hätää; laumat kulkevat tietämättä tästä epäilyksen\nusvasta ja kysymysten tuskasta... Mutta ken ne on kohdannut\naikanansa, sitä eivät ne tao murskaksi kuten moukari, vaan ovat sille\nkuin mieluisat vieraat.\n\n-- Mutta ei niistä ole helppo suoriutua: ne tuottavat tuskaa ja\nvälinpitämättömyyttä ... miltei kaiken suhteen, -- lisäsi Olga\nepävarmasti.\n\n-- Luuletko niiden kauvankin kestävän? Niistä se vasta elämä viriää,\n-- puhui Stolz. -- Ne johtavat kuilulle, josta et saa mitään selvää,\nja pakoittavat jälleen suuremmalla rakkaudella katselemaan elämää...\nNe pakoittavat jo koeteltuja voimia taisteluun keskenään ikäänkuin\nsitä varten etteivät pääsisi nukahtamaan...\n\n-- Se on sumussa harhailemista ja aaveiden pelkoa! -- valitti\npuoliso. -- Kaikki olisi niin valoisaa, mutta yhtäkkiä laskeutuu\nelämään pahaa-ennustava varjo! Eikö todella ole keinoa sitä vastaan?\n\n-- Tietysti on elämällä tukikohtansa. Vaan jos ei noita kysymyksiä\nolisi, niin elämä tuntuisi ellostavalta!\n\n-- Mitä siis on tehtävä? Alistuakko ja koettaa selittää?\n\n-- Eikö mitä, -- sanoi Stolz: -- vaan täytyy asestautua lujuudella\nja kärsivällisyydellä ja kulkea järkähtämättä omaa tietänsä. Emme\nme ole titaaneja sinun kanssasi -- jatkoi hän syleillen vaimoansa:\n-- emme me astu Manfredein tai Faustein kanssa uhkarohkeaan\ntaisteluun kapinallisia kysymyksiä vastaan, emme ota vastaan\nheidän taisteluhansikastaan, vaan taivuttakaamme päämme, eläkäämme\nrauhallisesti läpi vaikean hetken, niin sitten jälleen on meille\nhymyilevä elämä, onni, ja...\n\n-- Vaan jos eivät ne koskaan meistä luovu, jos synkkämielisyys on\nmeitä yhä enemmän vaivaava? ... -- kysyi Olga.\n\n-- Mitäs siitä: ottakaamme se vastaan kuin mikäkin uuden elämän\nelementti... Vaan ei se meihin nähden ole oleva mahdollista! Tämä\nei ole, yksistään sinun surusi, se on koko ihmiskunnalle kuuluvaa\nyleistä pahoinvointia. Sinun päällesi on räiskähtänyt siitä vain yksi\npisara... Se on hirveätä, kun ihminen reväistään elämästä ... kun ei\nole tukikohtaa. Vaan mitä meihin tulee, niin... Suokoon Jumala että\ntämä sinun raskasmielisyytesi olisi sitä, mitä luulen sen olevan\neikä minkään taudin oiretta ... se olisi pahempi. Se se on suru,\njonka edessä minä sorrun avuttomana ja voimattomana maahan... Vaan\ntokkopa nuo epäilykset ja kysymykset voivat riistää meiltä onneamme\nja meidän...\n\nHän ei sanonut loppuun, vaan Olga heittäytyi kuni mieletön hänen\nsyliinsä ja kuni Bachuksen impi nääntyi silmänräpäykseksi intohimonsa\nunholaan kädet kierrettyinä miehen kaulaan.\n\n-- Ei usvaa, ei murhetta, ei sairautta eikä kuolemaa! -- kuiskutti\nhän riemastuksissaan, jälleen onnellisena, rauhoittuneena, hilpeänä.\nHänestä tuntui kuin ei hän milloinkaan ennen olisi lempinyt miestään\nniin hehkuvasti kuin tällä hetkellä.\n\n-- Katso ettei kohtalo vain varkain kuulisi sinun nurinaasi, --\nlausui Stolz taikauskoisen huomautuksensa, joka johtui hänen\nhellästä varovaisuudestaan: -- ja ettei se tilittäisi sinua\nkiittämättömyydestä! Se ei ole hyvillään siitä, kun ei sen antimia\npidetä arvossa. Näihin asti olet sinä vain koettanut tutustua\nelämään, vaan vielä on pakko sitä kokea... Odotahan jahka se aukeaa\nja alkaa tuska ja vaiva ... vaan ne alkavat vasta silloin ... eivät\nennen näitä kysymyksiä... Säästä voimiasi! -- lisäsi Stolz hiljaa,\nmiltei itsekseen vastaukseksi vaimonsa intohimoiseen mielenpuuskaan.\nHänen sanoissaan soi surua ikäänkuin olisi hän jo kaukaa nähnyt sekä\n\"tuskaa että vaivaa\".\n\nOlga vaikeni, äkisti hämmästyneenä miehensä äänen surullisesta\nsoinnista. Hän uskoi häneen rajattomasti, uskoi hänen ääneensäkin.\nMiehen alakuloisuus tarttui häneenkin, ja hän kohdistui taas omaan\nsisäiseen itseensä.\n\nNojautuneena häneen, käveli hän koneellisesti ja hitaasti pitkin\nkäytävää vaipuneena itsepäiseen vaitioloon. Pelokkaasti silmäili hän\nmiehensä jäljestä elämän etäisyyteen, sinne, jossa tämän sanojen\nmukaan alkoi koettelemusten sarja, jossa heitä odottivat \"tuska ja\nvaiva\".\n\nHän rupesi uneksimaan toisellaista unta, ei haaleansinervästä yöstä,\nvaan hänen eteensä avautui toisellainen elämän seutu, ei läpikuultava\neikä joutilas hiljaisen sopukan seutu, jossa eletään loppumattomassa\nhyvinvoinnissa puolisonsa kanssa... Ei, vaan siellä näki hän sarjan\ntappioita ja puutteita, kyynelten huuhtomia välttämättömiä uhreja,\nkieltäytymistä ja pakollista irtautumista joutilaisuudessa syntyvistä\nhimoista, valituksia ja voihkauksia uusista, vielä tuntemattomista\ntunteista, ja näki unta taudeista, asiain sekasorrosta ja oman\nmiehensä kadottamisesta...\n\nHän rupesi vapisemaan ja voimaan pahoin, mutta silmäili\nmiehuullisen-uteliaasti tätä uutta elämän muotoa, tarkasteli sitä\nkauhistuksella ja punnitsi voimiaan... Rakkaus vain yksin ei pettänyt\nhäntä tässä unessa, se seisoi uskollisena vartijana uudessakin\nelämässä, mutta ei sekään ollut siellä sama!\n\nPoissa oli sen tulinen henkäys, poissa nuot kirkkaat säteet ja\nhaaleansinervä yö; vuosien takaa näytti kaikki lastenleikiltä sen\nkaukaisen rakkauden rinnalla, jonka syvä ja julma elämä oli syliinsä\nottanut. Siellä ei ollut kuultavissa suuteloita eikä naurua,\nei haaveellisesti värähteleviä keskusteluita pensaskäytävissä,\nkukkaisten keskessä, juhlivan luonnon ja elämän helmoissa... Kaikki\ntämä oli siellä kalvennutta ja poisvarissutta.\n\nMutta leppeän murheen hetkinä kuvastui tuo kuihtumaton ja\nturmeltumaton rakkaus valtavana elämän voimana heidän kasvoillaan --\nse heijasteli vitkaan ja vaijeten vaihdetussa yhdistetyn kärsimyksen\nkatseessa, kuului ja tuntui loppumattomassa molemminpuolisessa\nkärsivällisyydessä elämänkoettelemuksia vastaan, hillityissä\nkyynelissä ja tukahdetuissa itkuunparahduksissa...\n\nNoihin surullisiin utuisiin kysymyksiin, jotka olivat vallanneet\nOlgan, liittyi muitakin selväpiirteisiä, joskohta kaukaisia, julmia\nnäkyjä... Mutta miehen rauhoittavan ja lujan sanan turvissa,\nrajattomasti luottaen häneen, repäsi Olga itsensä irti tuosta\narvoituksellisesta, harvalle tunnetusta raskasmielisyydestään sekä\nastui reippaasti eteenpäin huolimatta ennustavista ja uhkaavista\ntulevaisuuden unista.\n\nUsvan haihduttua koitti valoisa aamu äidinhuolineen ja\nemännäntehtävineen; siellä houkuttelivat luokseen kukkatarhat ja\nvainiot ja miehen työhuone. Mutta ei hän huolettoman itsenauttivasti\nleikitellyt elämän kanssa, vaan salatuin ja ripein mielin eli hän\neteenpäin, valmistautuen ja vartoen... Hän kasvoi kasvamistaan\nkorkeammaksi... Andrei näki että hänen entinen ihanteensa naisesta\nja vaimosta oli saavuttamaton, vaan hän tyytyi sen heikkoon\nheijastukseen Olgassaan, sillä ei hän koskaan ollut odottanut\nnäinkään paljoa.\n\nMutta kauvan, miltei koko elämänsä, sai hän ponnistella\nylläpitääksensä yhtä korkealla miesarvonsa tuon ylpeän ja itserakkaan\nOlgan silmissä, ei halpamaisesta kateudesta, vaan sentähden ettei\ntuo kristallinkirkas elämä pääsisi himmentymään, joka olisi voinut\ntapahtua, jos Olgan usko häneen vähänkään olisi horjunut.\n\nMonet naiset eivät laisinkaan tätä tällaista uskoa tarvitse. Kerran\nmentyään miehelään ottavat he nöyrästi vastaan miehen sekä hyvät että\nhuonot ominaisuudet, taipuvat ehdottomasti hänen heille valmistamaan\nasemaan ja ilmakehään, taikka suostuvat itse yhtä nöyrästi\nensimmäiseen satunnaiseen syrjä-rakastumiseen heti tunnustaen\nmahdottomaksi tai katsoen tarpeettomaksi vastustaa sitä, koska muka\n\"kohtalo ja himot niin määräävät ja nainen on -- heikko astia\" j.m.s.\n\nJa vaikkapa mies valloittaakin joukkoja tuolla lumoavalla voimallaan\n-- järjellään -- niin sellaiset naiset ylpeilevät tällä puolisonsa\nmainiolla ominaisuudella ikäänkuin jollakin kalliilla kaularihmalla,\nmutta ainoastaan siinä tapauksessa että miehen järki jää sokeaksi\nheidän kurjien naiskujeidensa suhteen. Mutta annappa jos mies\nuskaltaa kurkistaa heidän viekkaan, vähäpätöisen, toisinaan\npaheellisenkin olentonsa pikkumaiseen komediaan, niin tuntuu heistä\nvallan raskaalta ja tukalalta moisen järjen edessä.\n\nOlga ei tuntenut sääntöä sokeasta kohtaloonsa nöyrtymisestä eikä\nymmärtänyt mokomia naisten pikkumaisia lemmenseikkoja. Tunnustaen\nkerran valitun miehen ansiokkaaksi omistamaan hänet omakseen, uskoi\nhän häneen ja sentähden häntä rakasti, sillä jos hän olisi lakannut\nhäneen uskomasta -- niin olisi hän lakannut häntä rakastamastakin,\nniinkuin oli tapahtunut Oblomovin suhteen.\n\nMutta silloin olivatkin hänen askeleensa vielä epävarmat ja tahtonsa\nvaappera, silloin hän vasta silmäili ja mietiskeli elämää koettaen\ntajuta henkensä ja luontonsa eri ilmiöitä ja koota aineksia; silloin\nei luomistyö vielä ollut alkanut, ja elämän tiet olivat arvaamattomat.\n\nMutta nyt ei hän uskonut Andreihin sokeasti, vaan itsetietoisesti,\nja hänessä näki hän lihaksi muuttuneena ihanteensa miehellisestä\ntäydellisyydestä. Ja kuta enemmän, kuta itsetietoisemmin hän häneen\nluotti, sitä vaikeampi oli miehen pysyä samalla tasolla ja olla, ei\nainoastaan vaimonsa järjen ja sydämmen, vaan myös mielikuvituksenkin\nsankarina. Vaan tämä uskoi häneen niin lujasti ettei tunnustanut\nhänen ja itsensä välillä mitään muuta oikeus-astetta eikä välittäjää\nkuin Jumalan. Sentähden ei hän olisi sietänyt hiuskarvankaan verran\nalentaa ansioita, jotka hän kerran tunnusti. Jos miehen luonteessa\ntai hengessä olisi ilmaantunut mikä tahansa väärä sävy, niin se olisi\nvaikuttanut hänessä tärisyttävän sorasoinnun. Särkynyt onnela olisi\nkaivellut häntä raunioidenkin alta, ja jos hänen voimansa olisivat\nsäilyneet eheinä, niin...\n\nVaan ei; sellaiset naiset eivät erehdy kahta kertaa... Sellaisen\nuskon sortumisen, sellaisen rakkauden jälkeen on uudestasyntyminen\nmahdotonta.\n\nStolz oli syvästi onnellinen täyteläisessä, riehuvassa elämässään,\njossa kukoisti kuihtumaton kevät, ja kiihkeästi, säästäväisesti hän\nsitä viljeli, varjeli ja valvatteli. Hänen sielunsa pohjasta nousi\nkauhu ainoastaan silloin, kun hän muisti että Olga oli ollut vain\nvaaksan päässä turmiosta, ja että tämä ennustettu tie -- heidän kaksi\nolemustansa, jotka olivat sulautuneet yhdeksi, olisivat voineet\nhajaantua erilleen, ja että tuntemattomuus näistä elämänteistä oli\nollut aikaansaamaisillaan sen julman erehdyksen että Oblomov...\n\nHän vavahti. Kuinka? Olgako siinä elämässä, jonka Oblomov\nhänelle oli valmistanut? Tämäkö nainen keskellä tuota ryömimistä\npäivästä-päivään, maalaisrouvana, lastensa piikana, talonsa emäntänä\n-- siinä kaikki!\n\nKaikki kysymykset ja epäilykset, koko elämän kuume olisi mennyt\ntaloudellisiin huoliin, juhlapyhien ja vierasten odotuksiin,\nperhekokouksiin, syntymäpäiviin, ristiäisiin ja velton, uneliaan\nmiehen hoiteluun!\n\nAvioliitto olisi ollut vain muotona, vaan ei sisällyksenä, keinona,\nvaan ei tarkoituksena; se olisi ollut leveänä ja muuttumattomana\nkehyksenä vieraskäynneille ja vastaanotoille, päivällisille ja\nillallisille sekä tyhjälle lörpöttelylle...\n\nKuinka olisi Olgan lainen nainen siis kantanut moisen elämän? Alussa\nolisi hän riehtonut etsien ja koettaen arvata elämän salaisuutta,\nitkenyt, tuskaillut, sitten olisi tottunut siihen, syönyt ja lihonut,\nnukkunut ja tyhmistynyt...\n\nEi, ei suinkaan hänen niin olisi käynyt, vaan hän olisi itkenyt,\nkärsinyt, kuihtunut ja kuollut tuon rakastavan ja voimattoman miehen\nsyleilyyn... Olga raukka!\n\nVaan jospa ei tuli olisi sammunutkaan eikä elämä riutunut, jospa\nvoimat olisivat kestäneet ja pyrkineet vapauteen, jospa hän olisi\nräpäyttänyt siipensä levälleen kuni väkevä ja tuikeasilmäinen\nnaaraskotka silmänräpäykseksi heikkojen käsien vangitsemana ja\nsyöksynyt sille korkealle kalliolle, jossa näkee uroskotkan, joka on\nvielä väkevämpi ja tarkkanäköisempi kuin hän?... Niin, voi silloin\nIlja parkaa!\n\n-- Ilja parka! -- virkkoi Andrei kerran ääneensä muistellessaan\nentisyyttä.\n\nTämän nimen kuullessaan laski Olga yhtäkkiä kätensä ompeluksineen\nalas polville, heitti päänsä taaksepäin ja vaipui syviin mietteisiin.\nHuudahdus oli herättänyt hänessä muistelon.\n\n-- Mitä hänestä? -- kysyi hän sitten. -- Eiköhän saisi tietää?\n\nAndrei pudisti hartioitaan.\n\n-- Tulin tässä ajatelleeksi, -- sanoi hän: -- että me elämme\nikäänkuin siihen aikaan, jolloin ei ollut postia, jolloin ihmiset\nmatkusteltuaan eri suunnille, pitivät toinen-toisensa hävinneinä --\nja todellakin katosivat kuulumattomiin.\n\n-- Kirjoittaisit taas jollekkin ystävistäsi, niin saataisiin ainakin\ntietää...\n\n-- Emme me mitään muuta saisi tietää paitsi sitä, että mies on\nhengissä, on terve ja asuu yhä samassa asunnossa -- senhän minä\ntiedän ilman ystäviäkin. Vaan mikä häntä vaivaa, kuinka hän elämänsä\nkantaa, onko hän siveellisesti kuollut vai vieläkö elämän kipinä\nhänessä kytee -- sitä ei syrjäinen saa tietää...\n\n-- Ah, älä puhu noin, Andrei: tuntuu niin hirveällä ja kipeältä\nkuulla! Minuakin haluttaisi, ja pelkään tietää...\n\nHän oli tyrskähtämäisillään itkuun.\n\n-- Keväällä tulemme Pietariin, -- silloin saamme itse tietää.\n\n-- Ei ole kylliksi että saamme tietää, täytyy tehdä kaikki...\n\n-- Enkös minä sitten ole tehnyt? Vähänkö minä olen häntä kehoitellut,\npuuhaillut hänen puolestaan, järjestellyt hänen asioitansa -- vaan\nhän ei ole edes tikahtanutkaan! Kun häntä mieskohtaisesti puhuttelee,\non hän valmis kaikkeen, vaan tuskin on silmistä poissa -- hui hai,\njää hyvästi, mies on jälleen nukahtanut. Sitä miestä saa retuuttaa\njuuri kuin juopunutta!\n\n-- Miksi annamme hänen sitten olla poissa silmistämme? -- lausui\nOlga kärsimättömästi. -- Hänen suhteensa täytyy toimia jyrkästi:\nottaa hänet kanssansa vaunuun ja raahata mukaansa. Kohtahan me tässä\nsiirrymme maatilallemme, hän tulee olemaan meitä likellä, ja silloin\notamme hänet mukaamme.\n\n-- Siitä miehestä meille on aika risti! -- arveli Andrei kävellen\nedestakaisin huoneessa. -- Eikä sille loppua tule!\n\n-- Rasittaako se sinua? -- sanoi Olga. -- Sepä uutinen! Ensi kertaa\nkuulen sinun nurisevan tästä huolesta.\n\n-- En minä nurise, -- vastasi Andrei: -- minä vain harkitsen asiaa.\n\n-- Vaan mistäs tuo harkitseminen sitten johtui? Sinähän tunnustit\nitsekkin että tämä on ikävää ja rauhatonta -- eikö niin?\n\nVaimo katsahti häneen tutkivasti. Mies pudisti kieltävästi päätään.\n\n-- Ei, ei se ole rauhatonta, vaan hyödytöntä: sitä minä toisinaan\nmietin.\n\n-- Älä sano niin, älä sano! -- keskeytti hänet Olga. -- Minä olen\njälleen koko päivän, niinkuin viime viikollakin, ajatteleva tätä\nja tuskitteleva. Jos sinussa on sammunut ystävyys häneen, niin\nihmisrakkaudesta olet velvollinen kantamaan tämän huolen. Jos\nsinä väsyt, niin minä menen yksin enkä lähde pois ilman häntä:\nhän tulee liikutetuksi minun pyynnöistäni; minä tunnen maksavani\nhuonosti velkani, jos olen näkevä hänet tapettuna, kuolleena! Ehkäpä\nkyyneleet...\n\n-- Herättävät hänet kuolleista, arvelet kai? -- keskeytti Andrei.\n\n-- Ei, eivät herätä kuolleista, vaan saattavat hänet ainakin\nkatsahtamaan ympärilleen ja vaihtamaan elämänsä johonkin parempaan.\nHän ei jää makaamaan likaan, vaan tulee olemaan lähellä vertaisiansa,\nmeitä. Kun minä silloin kerran vain pikimältäni pistäysin hänen\nluonaan -- niin hän silmänräpäyksessä havahtui ja häpesi...\n\n-- Ethän vain rakastane häntä niinkuin ennenkin? -- kysyi Andrei\nleikillä.\n\n-- En! -- sanoi Olga totisena ja miettiväisenä kuni takaisin\nmenneisyyteen katsoen. -- En rakasta häntä niinkuin ennen, mutta on\njotakin mitä minä hänessä rakastan, jolle nähtävästi olen jäänyt\nuskolliseksi, enkä muutu niinkuin moniaat...\n\n-- Ketkä moniaat? Sano, sinä myrkyllinen käärme, pure, pistä: minäkö\nvai kuka? Erehdyt hyvä ystävä! Vaan jos tahdot tietää totuuden, niin\nminähän se sinutkin olen opettanut häntä rakastamaan ja vähällä hyvän\nperille saattanut. Minutta olisit sinä huomaamatta mennyt hänen\nohitsensa. Minä sinun annoin ymmärtää että hänessä on järkeäkin yhtä\npaljon kuin muissa, mutta että se vain on tukittu ja tukahdutettu\nkaikellaisella roskalla ja nukahtanut joutilaisuudessaan. Tahdotko,\nniin sanon sinulle, miksi hän sinulle on kallis ja mistä syystä sinä\nhäntä yhä rakastat?\n\nOlga nyökäytti suostuvaisesti päätään.\n\n-- Siitä syystä että hänessä on tuo kalliimpi kaikkea järkeä:\nrehellinen, uskollinen sydän! Luonnolta saaman kultansa on\nhän vahingoittamatta kantanut läpi elämänsä. Hän on langennut\nsysäyksistä, kylmennyt ja vihdoin nukahtaut surmattuna, petettynä,\nkadotettuaan elinvoimansa, mutta ei ole kadottanut kunniallisuuttaan\neikä uskollisuuttaan. Ei ainoatakaan väärää säveltä hänen sydämmensä\nole antanut, ei ole siihen tarttunut mitään likaa. Ei häntä imarra\nmikään, koristeltu valhe, eikä mikään häntä saa viekotelluksi\nvilpilliselle tielle. Raivotkoon ympärillään kokonainen valtameri\nlikaa ja saastaa, tulkoon koko mailma myrkytetyksi ja pyörähtäköön\nnurinniskoin -- Oblomov ei ikinä kumarra valheen epäjumalalle, vaan\nhänen sielunsa on aina jäävä puhtaaksi, valoisaksi, rehelliseksi...\nSe on kristallinkirkas, läpihohtava sielu, sellaisia miehiä on\nvähän, ne ovat harvinaisia jalohelmiä laumassa? Hänen sydäntään et\nmillään saa lahjotuksi, häneen voi aina ja kaikkialla luottaa. Siinä\nse, mille sinä olet jäänyt uskolliseksi ja miksi huoli hänestä ei\nkoskaan ole minulle oleva raskas. Useita ihmisiä tunnen korkeine\nominaisuuksineen, mutta en milloinkaan ole kohdannut puhtaampaa,\nvaloisampaa ja yksinkertaisempaa sydäntä: useita olen rakastanut\nminä, mutta en ketään miestä niin vahvasti ja kuumasti kuin\nOblomovia. Kerran hänet tuntemaan opittua, on mahdotonta lakata häntä\nrakastamasta. Eikö se ole niin? Enkö ole arvannut oikein?\n\nOlga oli vaiti katsellen alasluoduin silmin käsineuleeseensa. Andrei\ntuli miettiväiseksi.\n\n-- Ettäkö ei kaikki ole siinä --? Mitä siis vielä? Ai, juukeli! --\nlisäsi hän iloisesti säpsähtäen. -- Unhoitin kokonaan sen \"kyyhkymäisen\nhellyyden\"...\n\nOlga purskahti nauramaan, työnsi sukkelasti neuleensa syrjään,\nriensi Andrein luo, kietoi kätensä hänen kaulaansa, katseli hetkisen\nsäteilevin silmin suoraan hänen silmiinsä, kävi sitten miettiväiseksi\nja kallisti päänsä miehensä hartioita vastaan. Hänen muistossaan\nnousivat esiin Oblomovin leppeät, alakuloiset kasvot, hänen hellä\nkatseensa, nöyryytensä, sitten hänen surkea, häveliäs hymyilynsä,\njolla tämä erottaessa oli vastannut hänen nuhteluunsa... se koski\nhäneen niin kipeästi ja hänen kävi toista niin sääli...\n\n-- Sinä et siis häntä heitä etkä hylkää? -- puheli hän irroittamatta\nkäsiään miehensä kaulasta.\n\n-- En ikinä! Jos ei vain mikään kuilu avaudu äkkiarvaamatta meidän\nvälillemme, jos ei vain kohoa mikään muuri...\n\nVaimo suuteli miestään.\n\n-- Otatko Pietariin tultua minut mukaasi hänen luokseen?\n\nStolz oli epävarmasti vaiti.\n\n-- Vastaa suostuvasti! -- vaati Olga jyrkästi. --\n\n-- Kuules, Olga, -- lausui Stolz koettaen irroittaa kaulaansa hänen\nkäsivarsiensa renkaasta: -- ensin täytyy...\n\n-- Ei, sinun täytyy luvata, minä en hellitä!\n\n-- Olkoon menneeksi, -- vastasi Stolz: -- mutta ei ensi kerralla,\nvaan vasta toisella, sillä minä tiedän miten sinun käy, jos hän...\n\n-- Älä puhu, älä puhu! ... keskeytti vaimo. -- Niin, sinä otat minut\nmukaasi, ja kahden teemme kaikki. Yksin sinä et osaa etkä tahdo!\n\n-- Olkoon niin, mutta sinä tulet pahoinvoivaksi kentiesi pitkäksi\naikaa, -- sanoi mies vähän tyytymättömänä että Olga oli pakoittanut\nhänet suostumaan.\n\n-- Muista siis, -- päätti vaimo istuutuen paikalleen: -- että sinä\nluovut yrityksestä vasta silloin kun \"avautuu kuilu tai kohoaa muuri\nteidän välillenne\". Minä en unhoita näitä sanoja. --\n\n\n\n\n9.\n\n\nRauha ja hiljaisuus vallitsee Viipurinpuolella sen kastelemattomilla\nkaduilla, puisilla käytävillä, lepää yli sen surkastuneiden\npuutarhojen ja nokkosilla kasvettuneiden ojien, missä aitovierillä\njoku vuohi, köydenrepale kaulassaan, ahkerasti näykkii ruohoa tai\ntylsänä maata mokottaa, ja missä puolenpäivän tienoilla kopisevat\npitkin käytävää sivukulkevan kirjurin keikarimaiset korkeat\nkengänkorot, liikahtavat musliiniverhot jossakin ikkunanpahasessa\nja geraniumien takaa kurkistaa joku virkamiehen vaimo tai ryytimaan\naitauksesta yhtäkkiä hypähtää ylös ja samassa silmänräpäyksessä\npainuu piiloon jonkun tyttöletukan virkeät kasvot, heti sen perästä\nhypähtää ylös toinen samallainen ja myöskin katoaa, sitten ilmestyy\njälleen ensimmäinen vaihtuen taas toiseen, ja kuuluu kiikussa\nkeinuvien tyttösten vihellystä ja naurunkikatusta.\n\nKaikki on hiljaista rouva Pshenitsinan talossa. Kun astut sisään\npihapahaseen, niin tempaa sinut elävä idyllinen näytelmä: kanat ja\nkukot näet nostavat koko hälinän ja pakenevat piiloon nurkkiin; koira\nalkaa riuhtoa ketjuaan ja villiytyy haukkuun; piika Akuliina lakkaa\nlypsämästä lehmää, piharenki keskeyttää halonhakkuunsa, ja molemmat\ntöllistävät uteliaina tulijaan.\n\n-- Ketä te haette? -- kysyy renki ja kuultuaan Ilja Iljitshin\ntai talonemännän nimen, osottaa ääneti portaita kohti ja ryhtyy\njälleen pilkkomaan halkoja, vaan tulija astelee pitkin puhtoista,\nhiekoitettua käytävää portaille, jonka astimille on levitetty\nyksinkertainen, puhdas matto, tarttuu vaskiseen, kirkkaaksi\nkiilloitettuun soittokellon ripaan, ja oven aukaisee Anisja,\nlapset, toisinaan itse emäntä tai Sakariias -- Sakariias kaikista\nviimeisimmäksi.\n\nKaikki Pshenitsinan talossa huokui nyt sellaista runsautta ja\ntaloudellista hyvinvointia, jollaista ei oltu nähty edes ennen,\nsilloin kun Agata Matvejevna eli yhtenä talona veljensä kanssa.\nKeittiö, säilytyshuoneet, bufetti -- kaikki oli täpötäynnänsä\nastiakaappeja isoine ja pienine, pyöreine ja soikeine vateineen,\nkulhoineen, kuppeineen sekä pinoineen lautasia, kannuja: rautaisia,\nvaskisia ja savesta tehtyjä. Kaappeihin olivat siististi\njärjestettyinä sekä omat, aikoja sitten lunastetut ja enää koskaan\npanttaamattomat hopeakalut, että Oblomovin hopeat. Kokonaiset\nrivit suurimahaisia ja pienipitoisia teekannuja, muutamia rivejä\nporsliinikuppeja; sekä paljaita että maalatuita, kultauksineen,\nleimalauseineen, leimuavine sydämmineen ja kiinalaisineen,\nsuuria lasimaljoja kukkuroillaan kahvia, kaneelia, vaniljaa,\nkristalloituja teerasioita, voi- ja etikkakantimia. Sitten\nkokonaiset hyllylliset roukkioituina täyteen kääryjä, pulloja,\nkoppia kotilääkkeineen, ruohoineen, hauteineen, laastareineen,\nväkihappoineen, kamfertteineen, pulvereineen, paloviinoineen. Siellä\noli myös saippuata, aineksia pitsien puhdistamista tai tahrojen pois\nkihnuttamista varten ynnä muuta, ynnä muuta -- sanallapannen kaikkea\nsitä, mitä löytyy jokaisessa kunnollisessa maatalossa, jokaisen\nkodikkaan emännän läheisyydessä. Niin että kun Agata Matvejevna\näkisti sattuu aukaisemaan tällaisia aineita sisältävän kaapin oven,\nniin ei hän itsekään kestä tuota huumaavien hajujen leyhkäystä\nvastaan, vaan hänen täytyy ensimältä kääntää nenänsä poispäin.\n\nAitassa oli lakeen saakka riipustettu lihaliikkiöitä, jotteivät\nhiiret pääsisi turmelemaan juustoja, sokuritoppeja, kapakaloja,\npusseja kuivatuita sieniä, joita oli ostettu tshuhna-ukolta\nvaihtamalla pähkinöihin. Lattialla seisoi voitynnyreitä, isoja\numpinaisia piimäpönttöjä, munakoreja -- ja mitä kaikkea muuta siellä\nlie ollutkaan! Täytyisi olla toisen Homeruksen kynä luetellakseen\ntäydelleen ja yksityisseikkoja myöten kaikki, mitä oli kasattuna\njokanurkkaan ja tämän pienoisen Noakin arkin kaikille hyllyille.\nKeittiö se vasta oli tuon suuren, toimeliaan emännän oikeana\npyhäkkönä sekä hänen arvokkaan auttajattarensa Anisjan silmäteränä.\nKaikki oli käsillä ja paikoillaan, kaikkialla vallitsi järjestys\nja puhtaus, niin: ihan jokapaikassa -- olisi voinut sanoa, jollei\nolisi jäänyt yhtä soppea, mihin ei milloinkaan päässyt tunkeutumaan\npäivänvalo, ei raittiin ilman virta, ei emännän silmä eikä Anisjan\nvikkelä, kaikkipyyhkivä käsi. Tämä soppi oli Sakariiaksen pahna!\nHänen kopperonsa oli ikkunaton, ikuisen pimeyden pesäpaikka. Jos\nSakariias sattui tapaamaan emännän tämän pyhäkkönsä korjaamis- tai\npuhdistuspuuhissa, niin hän kopeasti selitti ettei ollut akkaväen\nasia tutkia, kussa ja kuinka harjain, rasva-rasiain ja saappaiden\ntässä olla piti, ettei se keneenkään kuulu, jos hänellä vaatteet\nviruvat läjässä lattialla ja vuode on nurkassa uunin takana pölyssä,\nja että se on _hän_, joka käyttää noita vaatteita ja nukkuu tuolla\nvuoteella eikä emäntä. Vaan mitä koski saunavihtaa, lautoja, kahta\ntiilikiveä, tynnyrinpohjaa sekä kahta halkoa, joita hän piti luonaan\nkomerossaan, niin oli hänen mahdoton tulla taloudessaan toimeen\nilman niitä, vaan miksi? -- sitä ei hän ruvennut selittämään;\nedelleen puolustautui hän sillä, ettei tomu eivätkä hämähäkit häntä\nvähääkään häirinneet ja että, koska hänkään ei pistä nokkaansa heidän\nkeittiöönsä, niin antakoot siis hänenkin olla rauhassa. Anisjalle,\njonka hän kerran siellä tapasi, antoi hän sellaisen ylenkatseellisen\nläksytyksen ja uhkasi häntä niin totisesti kyynäspäällään rintaan,\nettä tämä pelkäsi enää kurkistaakkaan hänen luokseen. Kun asia oli\nesiinkannettu korkeimpaan tuomioistuimeen, Ilja Iljitshin armollisen\ntarkastuksen alle, niin tämä herra kyllä yritti saattamaan asian\nankarampaan järjestykseen, mutta pistettyään ovesta Sakariiaksen\nkomeroon ainoastaan päänsä ja silmäistyään hetkisen kaikkeen, mitä\nsiellä oli, sylkäsi vain eikä saanut sanaakaan suustaan.\n\n-- Mitäs saitte? -- kutitteli silloin Sakariias emännälle ja\nAnisjalle, jotka olivat kääntyneet Ilja Iljitshin turviin toivossa\nettä tämän osanotto saa aikaan jonkun muutoksen. Ja hän naurahti\nomalla tavallaan koko naamansa täydeltä, niin että kulmakarvat ja\nposkiparrat vetäytyivät syrjään.\n\nKaikissa muissa huoneissa oli valoisaa, puhdasta ja raitista.\nVanhat haalistuneet ikuttimet olivat hävinneet, vierashuoneen\nja virkahuoneen ikkunat ja ovet olivat varjostetut sinisillä ja\nviheriöillä poimuverhoilla, musliini-draperioilla ja punaisilla\nkukkaisköynnöksillä -- kaikki Agata Matvejevnan kätten työtä.\nTyynyt hohtivat lumivalkoisina vuorina kohoten miltei lakeen asti;\npeitot olivat silkillä tikattuja. Viikkokausia oli emännän huone\nollut täyteenahdettu muutamia aukilevitettyjä toinen-toisensa\nviereen asetettuja pelipöytiä, joille oli levitetty näitä peittoja\nsekä Ilja Iljitshin yönuttu. Agata Matvejevna oli omakätisesti ne\nommellut, alustanut vanulla ja läpitikannut, painautuen työhönsä\nkoko vahvalla rinnallaan, imeytyen siihen kiinni silmillään vieläpä\nsuullaan, kun milloin täytyi puraista poikki rihma, -- ja se oli\nollut hänelle mieluista vaivaa ja hän oli kainosti palkinnut\nitseänsä sillä ajatuksella että kauhtana ja peitot tulevat pukemaan,\nlämmittämään, lellittämään ja lepuuttamaan hänen pulskaa, pulleata\nIlja Iljitshiänsä! Ja tämä taas maaten sohvallansa päiväkaudet ihaili\nhänen paljaita käsivarsiansa, jotka liikkuivat edestakaisin neulan\nja rihman mukana. Usein uinui hän kuunnellen tätä langan sihinää,\nläpipujottelemista ja poikkirapsahdusta aivan niinkuin muinen\nOblomofkassa.\n\n-- Kyllä jo riittää, ihanhan te väsytätte itsenne, -- koettaa hän\nasetella touhuavaa emäntää.\n\n-- Jumala rakastaa työtä! -- vastaa emäntä nostamatta silmiään ja\nkäsiään työstä.\n\nKahvi tarjottiin Oblomoville yhtä huolellisesti, puhtaasti ja\nmaukkaasti kuin ennenkin; lihalientä sisälmyksineen, makaroonia\nhienoine juustoineen, kalakukot, kaljaliemet, kotikasvuiset\nkananpojat -- kaikki se vaihteli vakavassa järjestyksessä ja teki\nhauskan vaihtelun pienen talon yksitoikkoisiin päiviin. Ikkunoihin\niskivät aamusta iltaan iloiset auringonsäteet paahtaen täydeltä\nterältä puolipäivää kumpaakin seinää, koska näet ryytimaat olivat\nmolemmin puolin taloa. Hilpeästi visertelivät kanarialinnut,\ngeraniumit ja lasten kreivin-puutarhasta tuomat hyasintit levittivät\npieneen huoneeseen väkevää tuoksua, joka miellyttävästi sekaantui\nhienon havana-sikaarin savuun ja kaneelin tai vaniljan hajuun.\n\nIlja Iljitsh se eleli nyt aivankuin kultaisissa elämän puitteissa,\njoissa ikäänkuin bioraamassa vaihtuvat ainoastaan yöt ja päivät sekä\nvuodenajat; muita muutoksia tai erityisesti tärkeämpiä tapahtumia,\ntuollaisia, jotka usein hämmentävät elämää sen pohjamutia myöten,\nsellaisia ei ollut. Siitä asti kun Stolz oli vapauttanut Oblomofkan\nveljen vehkeellisistä veloista, ja Muhojarov ja Tarantjev kokonaan\nolivat poistuneet näyttämöltä, siitä asti oli myös poistunut kaikki\nvihamielisyys Ilja Iljitshin elämästä. Häntä ympäröivät nyt sellaiset\nyksinkertaiset, hyvät ja rakastavat ihmiset, jotka koko olennollaan\nsuostuivat tukemaan hänen elämäänsä ja auttamaan häntä niin ettei hän\nsen painoa huomannut eikä tuntenut.\n\nAgata Matvejevna oli elämänsä huippukohdassa. Hän tunsi elävänsä\nsellaista täyteläistä elämää, jollaista ei koskaan ennen ollut\nelänyt, mutta ei hän sitä osannut ilmilausua paremmin kuin ennenkään,\ntai oikeastaan ei se juolahtanut hänen päähänsäkään. Hän vain\nrukoili Jumalaa pitentämään Ilja Iljitshin ikää ja vapauttamaan\ntämän kaikesta \"murheest', vihast' ja hädäst'\" uskoen myös itsensä,\nlapsensa ja koko olonsa luojansa huostaan. Mutta hänen kasvonsa\nilmaisivat alituisesti yhtä ja samaa onnea, täyteläistä, tyydytettyä,\nmitään kaipaamatonta, sanalla sanoen niin harvinaista onnea että\nse olisi ollut mahdoton kaikille muille luonteille. Ruumiiltaankin\noli hän tullut täyteläiseksi, povi ja olkapäät loistivat samaa\ntyytyväisyyttä ja pyöreyttä, silmistä säteili leppeyttä ja\nemännällistä huolehtivaisuutta. Hän oli saanut takaisin saman\narvokkaisuuden ja levollisuuden, joilla ennenkin oli vallinnut\ntaloaan noiden nöyrien palvelijainsa Anisjan, Akuliinan ja piharengin\nkeskessä. Niinkuin ennenkin hän ei kävele, vaan ikäänkuin uiden\nliitää kaapilta keittiöön, keittiöstä aittaan, ja tasaisesti ja\nhätäilemättä antaa käskyjään täysin itsetietoisena siitä, mitä tekee.\n\nAnisja on myös tullut entistään elävämmäksi sentähden että työtä on\nkarttunut enemmältä; liikkuen, touhuten, juosten hän sitä teki aina\nemäntänsä määräysten mukaan. Silmätkin hänellä ovat kirkkaammat, ja\nnenä, tuo puhuva nenä, se yhä on hänen koko olemuksensa etummaisena\nedustajana, se se yhä paistaa punoittaa ilmaisten huolia, ajatuksia\nja aikomuksia, sekä puhelee, vaikka kieli vaikeneekin.\n\nKumpikin on puettu oman toimensa arvoasteen mukaisesti. Emännällä\noli varastossa iso kaapillinen silkkileninkejä, mantilleja ja\nsaloppeja; päähineet tilattiin toiselta puolelta Nevaa, miltei\nLiteinajalta, jalkineet -- ei Apraksinilta, vaan Kauppahovista, ja\nhattu -- ajatelkaas: Morskajalta! Anisjakin, kun pääsee ruuanlaitosta\nvarsinkin sunnuntaisin, pukee yllensä villaisen hameen ja röijyn.\nMutta Akuliina se yhä vain kulkea lönttäsee hame vyötäreillä\nkäärittynä, eikä renkikään raahdi kesäisinä joutohetkinään erota\npuoliturkistaan. Sakariiaksesta tietysti ei kannata puhuakkaan, hän\nkun oli harmaasta hännystakista tekaissut itselleen puseron, ja\nmahdotonta oli päättää, minkäväriset hänen housunsa olivat tai mistä\naineesta hänen kaulahuivinsa oli tehty. Hän se vain kiilloittelee\nsaappaita, sitten nukkua röhöttää, köpöttää portilla tylsästi\ntuijottaen harvoja ohikulkijoita tai kaiken lopuksi istuskelee\nlikeisessä rihkamapuodissa ja tekee yhä sitä samaa, mitä on tehnyt\nennenkin, ensin Oblomofkassa sekä sitten Gorohovaja kadun varrella\nPietarissa.\n\nEntäs Oblomov itse? Itse oli Oblomov täysi ja luonnollinen vastine\nja ilmaus tuosta rauhasta, tyytyväisyydestä ja häiritsemättömästä\nhiljaisuudesta. Hautautuen omaan olemukseensa ja yhä syvemmin siihen\neläytyen, tuli hän lopulta siihen päätökseen ettei hänen ollut tästä\nenää mihinkään meneminen, ei mitään etsiminen, että hänen elämänsä\nihanne oli toteutunut, joskohta ilman runollisuutta, ilman noita\nsäteitä, joilla hänen mielikuvituksensa kerran oli valaissut leveän\nja huolettoman herraselämän juoksun siellä kotikylässä, kotiväen ja\ntalonpoikain keskessä. Hän piti nykyistä elämäänsä jatkona samaan\noblomovilaiseen olemassaoloon, nähden sen ainoastaan toisessa\npaikallisvärityksessä. Täälläkin, kuten Oblomofkassa, onnistui hänen\nhelposti pysyä erillään elävästä elämästä, tinkiä ja tilata siltä\nitselleen hämmentämättömän rauhan.\n\nHän riemuitsi sisällisesti siitä, että oli päässyt pois sen\nikävystyttävistä, kiusallisista vaatimuksista ja uhkauksista, pois\nsen näköpiirin alta, jossa leimahtelevat suurten riemujen salamat\nja pamahtelevat suurten surujen äkkiarvaamattomat iskut, jossa\nvalheelliset toiveet ja onnen uhkeat harhakuvat leikitsevät, jossa\noma ajatus nakertaa ja hivuttaa ihmistä tappaen himot, jossa järki\nlankeilee ja juhlailee, jossa ihminen taistelee lakkaamatonta\ntaistelua ja poistuu taistelutanterelta rikkirevittynä ja aina yhtä\ntyytymättömänä, kyllääntymättömänä. Kokematta nautintoja, joita\ntaisteluissa saavutetaan, kieltäytyi hän niistä hengessään ja tunsi\nrauhaa sielussaan ainoastaan tässä unhoitetussa sopukassaan, jossa ei\nmitään tiedetty liikkeestä eikä elämän riehusta.\n\nVaan jos hänen mielikuvituksensa vielä alkaa kiehua, ja unhoitetut\nmuistot ja täyttymättömät haavat nousevat, jos omatunto alkaa\nnuhdella näin eikä toisin eletystä elämästä -- silloin nukkuu\nOblomov levottomasti, heräilee, hypähtelee vuoteessaan, toisinaan\nitkee toivottomuuden kylmin kyynelin valoisaa, iäksi sammunutta\nelämänihannettaan, niinkuin itketään kallista vainajaa, katkerasti\ntuntien ettei ole hänelle tehty kylliksi hyvää silloin kun tämä vielä\neli.\n\nSitten hän silmähtää siihen, mikä häntä ympäröi, nauttii ajallista\nhyvyyttä ja rauhoittuu haaveellisena tuijottaen, kuinka ilta-aurinko\nhiljaa ja levollisesti laskee tulessa leimuavine ruskoineen, päättää\nlopuksi, etteihän hänen elämänsä ollut ainoastaan muodostunut, vaan\nmyös luotu, vieläpä edeltäpäin määrätty niin yksinkertaiseksi ja\nvaatimattomaksi, jotta se voisi ilmaista ihanteellis-rauhallista\npuolta ihmiselämästä. Toisille, ajatteli hän, on langennut osakseen\nilmituoda siitä levottomia puolia, panna liikkeelle sen luovia ja\nhävittäviä voimia: jokaisella kun on oma tehtävänsä.\n\nTällainen viisausoppi se nyt oli kehittynyt oblomovilaisessa\nPlatossa, sepä se häntä nyt tuuditteli noissa kysymyksissä ja\nankarissa velvollisuuden ja työn vaatimuksissa. Mutta eihän hän\nollut syntynytkään eikä kasvatettu miksikään gladiaattoriksi\narenalle, vaan rauhalliseksi taistelun katselijaksi, eikä hänen\narka ja laiska sielunsa olisi kestänyt remuavaa onnea yhtä vähän\nkuin elämän korvapuustejakaan -- senpätähden pysyttelihen hän\nainoastaan sen reunalla, sillä ei olisi kannattanut ruveta mitään\ntavoittelemaan, muuttamaan tai katumaan. Vuosien karttuessa ilmaantui\nmielenliikutuksia ja katumuksia harvemmin, ja hiljaa, aste-asteelta\npainautui hän jälellä-olevan olemuksensa yksinkertaiseen ja leveään\nruumisarkkuun, jonka oli ominkäsin tehnyt, samoin kuin erämaan\nvanhukset, syrjäytyen elämästä, kaivavat itselleen oman hautansa.\nHän oli jo lakannut haaveksimasta maatilansa kuntoonpanoa ja sinne\nmatkustamista kimssuineen kamssuineen. Stolzin asettama tilanhoitaja\nlähetti hänelle säännöllisesti hyvänlaiset tulot jouluksi, talonpojat\ntoivat leipää ja ruoka-aineita kaupunkiin, ja koko talo huokui iloa\nja yltäkylläisyyttä. Ilja Iljitsh oli varustanut itselleen myös\nparin hevosia, mutta hänelle omituisesta varovaisuudesta sellaiset\nhevoset että ne vasta kolmannella ruoskaniskulla lähtivät liikkeelle\nporrasten edestä, sillä ensimmäisellä ja toisella iskulla toinen\nhevonen vain hytkähtää ja kuopaisee maata, sitte hytkähtää toinen\nhevonen ja kuopaisee jalallaan, sitten vasta ne tiukasti ojentaen\nkaulansa, selkänsä ja häntänsä yhtaikaa lähtevät juosta hölkyttämään\npuistellen päitään. Niillä kuljetettiin Vanjaa kouluun tuolle puolen\nNevaa ja niillä emäntä ajeli kaikellaisilla ostoksillaan. Mutta\nlaskiaisena ja pääsiäispyhänä koko perhe, myös itse Ilja Iljitsh\nkävivät lystiä-ajelemassa markkina-kojulla, tilasivat toisinaan\nlooshinkin ja kävivät joka sorkka -- teatterissa. Kesäisin läksivät\nhe käymään maalla, ja Iljan perjantaina -- Ruutitehtaalla, ja\nnäin se elämä vaihteli tavallisine ilmiöineen tuomatta mitään\nmullistavia muutoksia, joskohta sen iskut hiukan hiipoivat näitäkin\nrauhallisia sopukoita. Sillä valitettavasti ukkosen jyrähdys, joka\ntärisyttää vuorten perustuksia ja äärettömiä ilma-aloja, kuuluu\nhiirenkin pesään, joskohta heikommasti, kumeammasti, niin kuitenkin\ntämmöiselle pikku piilopaikalle tuntuvasti. Ilja Iljitsh syöskenteli\nhyvällä ruokahalulla ja paljon, kuten ennen Oblomofkassa, käveli\nsekä työskenteli laiskasti ja niukasti aivan kuten oli tehty\nOblomofkassa. Huolimatta karttuvasta iästään joi hän huoletonna\nviiniä, viinimarjaviinaa ja vielä huolettomammin makaili pitkät ajat\npäivällisen perästä.\n\nYhtäkkiä kaikki tämä muuttui.\n\nKerran päivällislevon ja uinailun jälkeen yritti hän nousta\nsohvaltaan, vaan ei voinutkaan, tahtoi lausua sanan -- vaan kielipä\nei totellutkaan häntä. Säikähtyneenä huiskautti hän vain kämmentään\nsiten kutsuen apuun. Jos hän olisi elänyt yksistään Sakariiaksen\nkanssa, olisi hän näin saanut sähköttää kädellään aamuun asti ja\nlopuksi kuolla kupsahtaa, josta olisi saatu tietää vasta toisena\npäivänä, mutta nyt valvoi emännän silmä häntä aivankuin kaitselmuksen\nkatse eikä siihen tarvittu järkeä, vaan ainoastaan sydämmen\naavistusta että Ilja Iljitshin laita ei ollut aivan oikein.\n\nJa ainoastaan tämä aavistus valaisi häntä, Anisja lensi jo ajurilla\ntohtoria noutamaan, sillä aikaa kun emäntä peitti Oblomovin pään\njää-kääreellä ja kerralla tempasi esiin salalippaastaan kaikki\nspiritukset ja haudepullot -- kaikki, mitä tottumus ja kuulema\nneuvoivat häntä tässä asiassa käyttämään. Myös Sakariias oli\nehtinyt siihen asti kiskoa jalkaansa toisen saappaan ja siinä hän\nyhdessä saappaassaan äherteli mukana tohtorin, emännän ja Anisjan\nkera herransa ääressä. Ilja Iljitsh saatiin tuntoihinsa, hänestä\nlaskettiin verta ja hänelle selitettiin sitten että tämä oli ollut\naivohalvauksen kohtaus ja että hänen täytyi muuttaa elämäntapaansa.\n\nViina, olut, viini ja kahvi muutamilla harvoilla poikkeuksilla,\nlisäksi kaikki rasvainen liha ja väkevästi höystetyt ruuat tulivat\nhäneltä kielletyiksi, vaan tämän sijaan määrättiin jokapäiväistä\nliikkumista ja kohtuullista unta ainoastaan öisin. Ilman Agata\nMatvejevnaa ei tämä tällainen laisinkaan olisi käynyt päinsä,\nmutta hän ymmärsi panna toimeen tämän järjestyksen sillä keinoin\nettä pakoitti siihen koko talon, ja milloin viekkaudella, milloin\nlempeydellä houkutteli Oblomovin pois tuosta turmiollisesta viinin\nnautinnosta, päivällislevosta ja rasvaisista kalakukoista. Juuri kun\nOblomov on uinahtamaisillaan, kaatuu tuoli huoneessa noin ikäänkuin\nitsestään tai rämisten särkyy vanha, kelvoton astia vierashuoneessa\ntai alkavat lapset meluta -- olkoot sitten vaikka ulkona juoksemassa!\nJollei tämä tepsinyt, kuului emännän leppeä ääni kutsuen Oblomovia\ntai kysyen tältä jotakin. Puutarhan käytävä pidennettiin ryytimaahan\nasti ja sitä myöten suoritti Ilja Iljitsh aamuin-illoin kaksituntisen\nkävelyn. Hänen kanssaan käveli emäntä tai jos ei tämä päässyt, niin\nMàsha tai Vanja tai vanha tuttavamme, tuo mitään puhumaton, kaikkeen\ntaipuvainen ja suostuvainen Aleksejev.\n\nSiinä se Ilja Iljitsh nyt astua hölkyttää hitaasti pitkin polkua\nnojautuen Vanjan olkapäähän. Vanja on jo melkein nuorukainen, hänellä\non kimnasistin vormuvaatteet ja hän tuskin saa hillityksi reippaat,\nkiirehtivät askeleensa sovitellessaan niitä Ilja Iljitshin käyntiin.\nOblomov hiukan raahaa toista jalkaansa, jossa on vielä halvauksen\njälkiä.\n\n-- No Vanja hyvä, mennään nyt jo sisään! -- sanoo hän.\n\nHe yrittävät suuntaamaan askeleensa ovea kohti, vaan heitä vastaan\nilmestyy Agata Matvejevna.\n\n-- Mitäs te nyt näin aikaisin takaisin? -- kysyy hän antamatta astua\nsisään.\n\n-- Mikä aikaisin tämä on! Me olemme kulkeneet parikymmentä kertaa\nedestakaisin, ja täältähän tulee aitaan asti viisikymmentä syltä,\nsiis olemme kävelleet kaksi virstaa, -- selittää poika.\n\n-- Montako kertaa olettekaan kulkeneet? -- kysyy äiti.\n\nVanja joutuu hämilleen.\n\n-- Älä valehtele siinä! -- uhkaa äiti katsoen poikaa silmiin. --\nKyllä minä heti huomaan. Muistahan, sunnuntaina en päästä vieraisiin.\n\n-- Älähän nyt, äiti, ihan tosiaan olemme kulkeneet ... kaksitoista\nkertaa.\n\n-- Ai, mikä veitikka sinä olet! -- virkkoi Oblomov. -- Sinähän olet\nkoko ajan vain nyhtänyt akasian lehtiä, vaan minä olen laskenut joka\nikisen kerran...\n\n-- Ei, kävelkäähän vielä vähän! ei minulla ole kalakeittokaan vielä\nvalmis, -- ratkaisee emäntä kiistan ja lupsauttaa oven heidän\nedessään kiinni.\n\nJa Oblomovin täytyi laskea lisää vielä kahdeksan kertaa, sitten vasta\nsai hän astua sisään huoneeseen. Siellä, isolla, pyöreällä pöydällä\nhöyrysi kalakeitto. Oblomov istahti omalle paikalleen sohvaan, hänen\nviereensä oikealle puolelle, tuolille, Agata Matvejevna; vasemmalle,\npienelle lapsentuolille, jossa oli häkki ympärillä, istutettiin\nnoin kolmivuotias lapsikakara. Hänen viereensä istuutui Màsha, jo\nnoin kolmentoista vuotias tyttö, sitten Vanja, ja lopuksi istui\ntänä-päivänä myös Aleksejev vastapäätä Oblomovia.\n\n-- Antakaa minun vielä panna teille kiiskisoppaa: tämä sattui niin\nhyvää ja rasvaista! -- puheli Agata Matvejevna ammentaen Oblomoville\nlientä lautaselle.\n\n-- Ollappa tämän kanssa vielä piirakkaa! -- sanoi Oblomov.\n\n-- Hyvä-isä: minä ihan unohdin! Ja vielä illalla aijoin laittaa, vaan\nmuisti on minulta kerrassaan mennyt! -- viekasteli Agata Matvejevna.\n-- Ja teille myös, Ivan Alekseitsh, unhotin valmistaa kaalia\nkotletteihin, -- lisäsi hän kääntyen Aleksejeviin. -- Elkää panko\npahaksenne!\n\nTämäkin oli hänen omia keksintöjään.\n\n-- Ei se mitään: kyllä minulle kaikki kelpaa, -- sanoi Aleksejev.\n\n-- Niin tosiaankin, miksei hänelle ole valmistettu sianlihaa\nherneiden kanssa tai härkäpaistia? -- kysyi Oblomov. -- Hän niin\nniistä pitää...\n\n-- Hyvä Ilja Iljitsh, kävinhän minä itse katsomassa, vaan eihän tuota\nsaanut kunnon naudanlihaa missään! Mutta minä käskin teille laittaa\nkirsimarjapuuroa, kun tiedän teidän siitä pitävän, -- lipatti emäntä\nAleksejeviin kääntyen. Marjapuuro näet ei ollut vahingollista Ilja\nIljitsihille, ja sentähden täytyi siitä pitää ja sitä syödä tuon\nkaikkeen suostuvaisen Aleksejevinkin.\n\nPäivällisen jälkeen ei kukaan eikä mikään voinut kääntää Oblomovin\nmieltä pois makaamisesta. Tavallisesti paneutui hän yhtäkyytiä\nsohvalle seljälleen edes hetkisenkään levähtääkseen. Jottei hän\npääsisi nukahtamaan, kaatoi emäntä myös samassa kahvin, ja samassa\nolivat myös lapset matolla leikkimässä, niin että Ilja Iljitshin\ntäytyi, tahtoipa tahi ei, ottaa osaa touhuun.\n\n-- Herkeätkö härnäämästä Pikku-Anttua: se pyrskähtää kohta itkuun! --\ntorui hän Vanja viikaria, joka ärsytteli lasta.\n\n-- Màsha hyvä, katsohan: Pikku-Anttu loukkaa itsensä tuolia vastaan!\n-- varoitteli hän huolissaan, kun lapsi konttaili tuolien alla.\n\nJa Màsha heittäytyi ottamaan kiinni \"pikku-veljeä\" niinkuin hän lasta\nnimitti.\n\nKaikki vaikeni hetkeksi, emäntä poistui keittiöön katsomaan, joko\nkahvi oli valmis. Lapsetkin asettuivat. Huoneessa alkoi kuulua\nkuorsaus, alussa hiljainen ja vieno kuni viulun sordini-ääni,\nsitten kovempi, niin että kun emäntä vihdoin ilmestyi höyryävine\nkahvikannuineen, oli häntä hämmästyttämässä niin vahva kuorsaus kuin\nkyytituvassa. Nuhtelevasti pudisti hän päätään Aleksejeville.\n\n-- Kyllä minä sitä herättelinkin, vaan eihän tuo mitään kuule, --\nsanoi Aleksejev puolustuksekseen.\n\nEmäntä asetti vikkelästi kahvivehkeet pöydälle, sieppasi lattialta\nPikku-Antun syliinsä ja istutti hänet hiljalleen sohvaan Ilja\nIljitshin viereen. Lapsi rupesi ryömimään hänen päällään, pääsi\nkasvoihin asti ja tempasi nukkuvaa -- nenästä.\n\n-- Mi-mitä? Kuka se on? -- sopersi Ilja Iljitsh rauhattomana\nhavahtuen.\n\n-- Te olitte torkahtanut, niin Pikku-Anttu kiipesi päällenne ja\nherätti teidät, -- sanoi emäntä lempeästi.\n\n-- Milloinka minä tässä olisin ehtinyt torkahtaa? -- puolustihen\nOblomov ottaen Pikku-Antun syliinsä. -- Luuletteko etten muka\nkuullut, kuinka hän pienillä käsillään raapusteli minua? Kyllä minä\nkuulen kaikki. Voi sinä sen pikku veitikka, kun nenästä tartuit!\nMinä sinut opetan! Vuotahan, vuotahan! -- puheli hän lellitellen ja\nhyväillen lasta. Sitten laski hän hänet alas lattiaan ja huoahti\nhuoneen täydeltä. -- Kertokaa jotakin, Ivan Alekseitsh! -- sanoi hän.\n\n-- Kaikki on puhuttu läpi ja ympäri, Ilja Iljitsh, ei ole mitään\nkerrottavaa, -- vastasi tämä.\n\n-- Kuinka ei olisi? Tehän käytte ihmisissä; eikö kuulu mitään\nuutisia? Muistaakseni te luette?\n\n-- Niin tuota, luenhan minä joskus, tai toiset ne lukevat ja\njuttelevat, vaan minä kuuntelen. Tässä eilissä-päivänäkin tuolla\nAleksei Spiridonitshin luona poika, joka on ylioppilas, luki ääneen...\n\n-- Mitäs hän luki?\n\n-- Englantilaisista se luki, että ovat kuljettaneet pyssyjä ja ruutia\njollekkin. Aleksei Spiridonitsh sanoi että tulee sota.\n\n-- Kenellekkäs he niitä ovat kuljettaneet?\n\n-- Espanjaan tai Intiaanko lie ollut -- en muista, mutta sangen\ntyytymätön oli vain lähettiläs ollut.\n\n-- Mikä lähettiläs? -- kysyi Oblomov.\n\n-- Kas kun olen sen jo unohtanut! -- sanoi Aleksejev kohottaen\nnenänsä kattoa kohti ja koettaen muistaa.\n\n-- Kenenkäs kanssa sota sitten tulee?\n\n-- Turkin pashan kanssa, nähtävästi.\n\n-- Vieläkö mitä muuta uutta on politiikassa? kysyi hetken vaitiolon\nperästä Ilja Iljitsh.\n\n-- Ka kirjoittavathan ne lehdissä että maapallo jäähtyy jäähtymistään\nja että se kerran on kokonaan jäätyvä.\n\n-- Voi pöllöä! Onkos sekin politiikkaa? -- huudahti Oblomov.\n\nAleksejev hätääntyi.\n\n-- Dmitri Alekseitsh mainitsi alussa politiikasta, -- puolustihen\nhän: -- vaan sitten ne yhteen vauhtiin lukivat eivätkä sanoneet,\nmilloin pätkä politiikasta loppui. Tiedänhän minä että tämä jo kuuluu\nkirjallisuuden alalle.\n\n-- Mitäs hän kirjallisuudesta sitten luki? -- kysyi Oblomov.\n\n-- Sitä se luki että kaikista parhaimmat kirjantekijät ovat Dmitriev,\nKaramsin, Batjushkov ja Shukovski...\n\n-- Entäpä Pushkin?\n\n-- Pushkinia ei siinä ollut. Minä itse myös ajattelin että miksikähän\nhäntä ei ole mainittu. Onhan hän \"kenius\" -- sanoi Aleksejev ääntäen\ng:n k:ksi.\n\nSeurasi äänettömyys. Emäntä toi käsityönsä ja alkoi pujotella\nneulaansa edestakaisin, silloin tällöin katsahtaen Ilja Iljitshiin\ntai Aleksejeviin sekä kuulostellen herkin korvin, että eikö missään\nole epäjärjestystä ja melua, että riiteleekö Sakariias keittiössä\nAnisjan kanssa, peseekö Akuliina astioita, eikö portti narahda\npihalla, se merkitsee: eikö renki ole menossa luvatta \"laitokselle\".\n\nOblomov oli syventynyt äänettömiin mietteisiin. Ei se ollut unta eikä\nvalveilla-oloa: hän vain päästi ajatuksensa huolettomasti valloilleen\nvaeltamaan keskittämättä niitä mihinkään, kuunteli rauhallisena\nsydämmensä säännöllistä tykytystä, tuontuostakin räpähyttäen\ntasaisesti kuten ainakin mies, mihinkään tähtäämätöntä silmäänsä.\nJa hän vaipui epämääräiseen, arvoitukselliseen, hallusinatsioonin\nkaltaiseen sieluntilaan.\n\nIhmiselle tulee toisinaan harvinaisia, pikaisia sielun\nsilmänräpäyksiä, jolloin hänestä tuntuu siltä kuin eläisi hän\ntoistamiseen kerran ja jossakin jo läpielettyjä hetkiä. Lieneekö\nhän sitten nähnyt unessa edessään ilmenevän tapauksen, lieneekö\nsen jolloinkin ennen elänyt ja sitten unhoittanut, sitä ei hän\ntiedä, hän vain näkee samojen henkilöiden istuvan ympärillään kuin\nsilloinkin, kuulee samat sanat lausuttavan, jotka jo kerran ovat\nlausutut; mielikuvitus siirtyy sinne voimattomana eikä muisto elvytä\nentisyyttä, vaan synnyttää epätietoisuutta.\n\nNäin tapahtui nyt Oblomovillekkin. Hänen ympärillään väikkyy joku\nentinen hiljaisuuden varjo, tuttu kellonheiluri lerkkasee hänen\nedessään, kuuluu poikkipuraistun rihman rapsahdus, tutut sanat ja\nkuiskeet uudistuvat.\n\n-- Kas kun en mitenkään voi saada langan päätä sattumaan\nneulansilmään, pistähhän sinä Màsha, sinulla ovat silmät terävämmät!\n\nOblomov tuijottaa laiskasti, koneellisesti, ikäänkuin tajuttomasti\nemännän silmiin, ja hänen muistojensa syvyyksistä sukeltaa esiin\ntuttu kuva, jonka hän jossakin on nähnyt. Hän koettaa päästä perille,\nmilloin ja missä hän tämän on kuullut...\n\nJa hänelle näkyy avara, hämärä, talikynttilän valaisema vierastupa\nlapsuutensa kodissa ja pyöreän pöydän ääressä istuva levollinen äiti\nvieraineen: he ompelevat ääneti, isä kävelee pitkin lattiaa, ja on\nmyös ääneti. Nykyisyys ja entisyys sulautuvat yhteen sekaantuen\ntoisiinsa. Hän unelmoipi saavuttaneensa sen luvatun maan, jossa\nvirrat juoksevat mettä ja maitoa, jossa syödään ansaitsematonta\nleipää ja kuljetaan kuhisten kullassa ja hopeassa. Kuulee hän\nkertomuksia unista ja enteistä, kuulee lautasien helinän ja veitsien\nkalinan, puristautuu kiinni lapsenpiikaan ja kuuntelee hänen\nvanhuudesta väräjävää ääntänsä:\n\n-- Militrisa Kirbitjevna! -- puhuu tämä osoittaen hänelle emännän\nhaahmoa. Hänestä näyttää kuin pitkin sinitaivasta liitäisi sama\npilvenhattara kuin silloinkin, sama tuulonen puhaltaa ikkunaan ja\nailakoi hänen hiuksillaan, ja oblomovilainen kalkkunakukko astua\ntepastelee kaakottaen ikkunan alla. Kas: koirakin rupeaa haukkumaan,\ntaitaapa tulla vieraita. Eiköhän vain Andrei isänsä kanssa lie\nsaapunut Verhljovosta? Se oli hänelle juhlapäivä. Tosiaankin: hän se\ntaitaa olla, askeleet lähestyvät lähestymistään, ovi aukeaa ... --\n\"Andrei!\" huudahtaa hän. Ja toden-totta: hänen edessään on Andrei,\nmutta ei poikana, vaan kypsyneenä miehenä.\n\nOblomov havahtui, sillä hänen edessään seisoi ilmeisesti, eikä vain\nhallusinatsioonikuvana, todellinen Stolz. Emäntä sieppasi nopeasti\nlapsen, kiskaisi käsineuleensa pöydältä ja vei lapset pois; katosi\nmyös Aleksejev. Stolz ja Oblomov jäivät kahden, ääneti ja liikkumatta\nkatsomaan toinen-toiseensa. Stolz aivan lävisti hänet katseellaan.\n\n-- Sinäkö se olet Andrei? -- kysyi Oblomov tuskin kuuluvasti\nliikutuksissaan, niinkuin kysyy pitkän eron jälkeen ainoastaan\nrakastaja ystävättäreltään.\n\n-- Minä, -- vastasi Andrei hiljaa. -- Oletko hengissä, oletko terve?\n\nOblomov syleili ystäväänsä lujasti puristautuen häneen kiinni.\n\n-- Ah! -- pääsi häneltä vastaukseksi pitkä huokaus, johonka \"ah\"\nsanaan purkautui kaikki kauvan sielussa sulautunut suru ja ilo, mikä\nei ehkä koskaan muulloin, senjälkeen kun olivat viimeksi toisensa\ntavanneet, ollut purkautunut kenellekkään.\n\nHe istuutuivat ja katsahtivat jälleen tutkivasti toinen-toistansa.\n\n-- Oletko terve? -- kysyi Andrei.\n\n-- Niin, nyt olen -- jumalankiitos.\n\n-- Vaan oletko ollut kipeä?\n\n-- Niin, Andrei, minulla on ollut halvaus...\n\n-- Onko se mahdollista? Hyväjumala! -- lausui Andrei säikähtyneenä ja\nosanottavasti. -- Mutta ilman seurauksiako?\n\n-- Niin, ainoastaan vasenta jalkaani en vapaasti hallitse...\n\n-- Ah Ilja, Ilja! Mikä sinua vaivaa? Sinähän olet kokonaan murtunut!\nMitä olet toimittanut tälläaikaa? Onko se totta että siitä on\nviidettä vuotta, kun viimeksi tavattiin?\n\nOblomov huokasi.\n\n-- Mikset ole matkustanut maatilallesi? Mikset ole kirjoittanut?\n\n-- Mitä minä sinulle osaan vastata, Andrei? Tunnethan sinä minut\näläkä siis kysy enempää! -- virkkoi Oblomov surullisesti.\n\n-- Ja yhä sinä tässä samassa paikassa asut? -- puhui Stolz silmäillen\nympärilleen: -- etkä ole muuttanut pois?\n\n-- Niin, tässähän minä yhä... Nyt ei minun enää tule muutetuksi!\n\n-- Onko se ihan varma?\n\n-- Niin, Andrei, varma se on...\n\nStolz katsahti tutkivasti häneen, rupesi miettimään ja alkoi astella\npitkin lattiaa.\n\n-- Mitenkäs on Olga Sergejevnan laita? Onko hän terve? Missä hän on?\nMuistaako vielä minua?...\n\nHän ei saanut kaikkea sanotuksi.\n\n-- Terve hän on ja sinut hän muistaa aivankuin olisitte\neilissäpäivänä eronneet. Ja minä sanon sinulle heti, missä hän on.\n\n-- Entä lapset?\n\n-- Lapset ovat myös terveet... Mutta sano Ilja, leikkiäkö sinä\nlasket, että muka tänne jäät myötyriksi? Minä kun tulin sinua\nnoutamaan viedäkseni sinut täältä meille, sinne maalle...\n\n-- Ei mitenkään, ei mitenkään! -- lausui Oblomov alentaen ääntänsä\nja katsahtaen oveen, nähtävästi hätäytyneenä. -- Ole hyvä äläkä taas\nrupea sellaisesta puhumaan...\n\n-- Miksikä ei? Mikä sinua vaivaa? -- keskeytti Stolz. -- Tunnethan\nsinä minut: minä olen aikoja sitten ottanut tämän tehtäväkseni enkä\nsiitä luovu. Näihin asti minua ovat estäneet kaikellaiset asiat,\nmutta nyt olen vapaa. Sinun täytyy elää meidän kanssamme, meidän\nläheisyydessämme; me olemme sen Olgan kanssa niin päättäneet ja\nniin se on oleva. Jumalankiitos että tapasin sinut entiselläsi enkä\nhuonompana. Minä en sitä toivonut... Siis matkustakaamme! ... Olen\nvalmis sinut väkivallalla viemään täältä pois. Täytyy elää toisella\ntapaa, ymmärräthän sinä, kuinka...\n\nOblomov oli kuunnellut kärsimättömänä tätä yhteen puhkuun puhuttua\nlausejaksoa.\n\n-- Ole hyvä äläkä huuda niin kovasti! -- huusi hän. -- Tuolla...\n\n-- Mitä siellä?\n\n-- Kuulevat... ja emäntä vielä luulee että tosiaankin tahdon\nmatkustaa pois...\n\n-- Mitäs siitä? Luulkoon vain!\n\n-- Ah, eihän se käy päinsä! -- keskeytti Oblomov. -- Kuulehan,\nAndrei! -- lisäsi hän yhtäkkiä päättävällä, harvinaisella äänellä: --\nälä tee turhia yrityksiä äläkä koeta saada minua suostumaan, sillä\nminä jään kaikissa tapauksissa tänne.\n\nStolz katsahti kummastuksissaan ystäväänsä. Oblomov katsoi vastaan\nlevollisena ja varmana.\n\n-- Sinä olet mennyttä miestä, Ilja: -- sanoi Stolz. -- Tämä talo, tuo\nnainen ... koko tämä olo... Ei se voi olla mahdollista: pois matkaan,\npian matkaan!\n\nHän tarttui häntä hihasta ja retuutti ovelle asti.\n\n-- Miksi tahdot minut viedä pois? ja minne? ähkyi Oblomov tehden\nvastarintaa.\n\n-- Pois tästä kuopasta ja suosta valoon ja avaruuteen, missä on\nterve ja luonnollinen elämä! -- vaati Stolz jyrkästi, miltei ankaran\nkäskevästi. -- Katso, missä olet? Mikä sinusta on tullut? Havahdu,\nherää! Ethän sinä tällaiseen oloon ole itseäsi valmistanut maataksesi\nkuin myyrä luolassa? Muistelehan kaikkea...\n\n-- Älä muistuta, älä kajoa entisyyteen, älä sitä palauta! -- pyyteli\nOblomov täydellisesti itsetajuisena järkensä ja tahtonsa suhteen,\njota kasvotkin ilmaisivat. -- Mitä sinä tahdot minusta tehdä? Siitä\nmailmasta, jonne sinä minut tahdot houkutella, olen minä iäksi\nrepeytynyt, etkä sinä voi yhteenjuottaa etkä kokoonpanna kahta\nirti-revittyä puoliskoa. Minä olen kasvanut kiinni tähän kuoppaan\nkipeästä paikasta: koetahan kiskaista irti -- niin tulee kuolema.\n\n-- Mutta katsohan ympärillesi, missä ja kenen kanssa olet?\n\n-- Tiedän kyllä ja tunnen... Ah, Andrei, kaiken minä tunnen,\nkaikki ymmärrän: minulla käy aikaa-sitten omalletunnolleni elää\nmailmassa! Mutta minä en voi kulkea kanssasi sinun tietäsi, vaikka\ntahtoisinkin ... se olisi ollut ehkä mahdollista vielä viime kerralla.\nMutta nyt... (hän loi silmänsä alaspäin ja vaikeni hetken) nyt on\nmyöhäistä... Mene äläkä pysähdy minun niskoilleni. Minä ansaitsen\nsinun ystävyytesi -- Jumala sen näkee, mutta minä en ansaitse sinun\npuuhiasi.\n\n-- Ei, Ilja, sinä puhut jotakin, vaan et puhu sitä loppuun. Mutta\nminä vien sinut kuitenkin pois, juuri sentähden vienkin että\nepäilen... Kuuleppas, -- sanoi hän: -- pue päällesi ja ajetaan minun\nluokseni, niin istut siellä tämän illan. Minä lupaan kertoa sinulle\npaljon: et tiedäkkään, mitä meillä nyt on tekeillä, vai oletko\nkuullut?...\n\nOblomov katsoi häneen kysyväisesti.\n\n-- Ihan unhotin, ettethän sinä käykkään ihmisissä, -- mutta mennään\nnyt, niin kerron sinulle kaikki... Arvaas, kuka tuolla portilla\nodottaa minua vaunussa... Minä kutsun hänet tänne!\n\n-- Olgako? -- pääsi äkisti säikähtyneen Oblomovin suusta. Ja hän\nkokonaan muuttui kasvoiltaan. -- Jumalantähden, älä päästä häntä\ntänne, vaan lähtekää pois. Jää hyvästi, jää hyvästi, jumalantähden!\n\nHän melkein työnsi Stolzia ulos, mutta tämä ei liikahtanut paikaltaan.\n\n-- Minä en voi mennä hänen luokseen ilman sinua, olen luvannut sen\nhänelle, kuuletko Ilja? Jos ei tänään, niin huomenna; sinä vain\nviivytät minua, mutta poisajetuksi et saa... Huomenna tai ylihuomenna\nme siis kuitenkin taas tapaamme toisemme!\n\nOblomov istui vaiti, pää painuksissa, uskaltamatta katsahtaa Stolziin.\n\n-- Milloin siis? Olga on sitä minulta kysyvä.\n\n-- Ah Andrei! -- sanoi Oblomov hellällä, rukoilevalla äänellä,\nsyleillen häntä ja pannen päänsä hänen olkapäälleen. -- Jätä minut\nkokonaan ... ja unhoita...\n\n-- Kuinka, iäksikö? -- kysyi Stolz ihmetyksissään, syrjäytyen hänen\nsyleilystään ja katsoen toista silmiin.\n\n-- Niin juuri, -- sopersi Oblomov.\n\nStolz astui hänestä askelen poispäin.\n\n-- Oletko se sinä, Ilja? -- nuhteli hän. -- Sinä työnnät minut pois\nhänen, tuon naisen tähden!... Hyväjumala! -- huudahti hän ikäänkuin\näkillisestä kivusta. -- Tuo lapsi, minkä minä äsken näin ... Ilja,\nIlja! Pakene täältä, mennään pian pois, mennään! Kuinka sinä olet\nlangennut? Tuo nainen ... mikä hän on sinulle...?\n\n-- Hän on vaimoni! -- lausui Oblomov levollisesti.\n\nStolz tyrmistyi.\n\n-- Ja lapsi on -- minun poikani! Hänen nimensä on Andrei -- sinun\nmuistoksesi! -- sai Oblomov kerralla sanotuksi, ja hän hengähti\nrauhallisesti laskettuaan niskoiltaan tämän vilpittömyyden taakan.\n\nNyt muuttui Stolz kasvoiltaan ja hänen kummastusta ilmaisevat, miltei\nmielettömät silmänsä pyörivät ympäri hänen päässään. Hänen eteensä\noli yhtäkkiä repeytynyt \"pohjaton kuilu\", kohonnut \"kivinen muuri\",\nja Oblomovia ikäänkuin ei ollutkaan enää, tämä oli ainakin kadonnut\nhänen silmistään, luhistunut kokoon, ja hän tunsi ainoastaan sen\npolttavan tuskan, jota tuntee ihminen kiiruhtaessaan liikutetuin\nmielin erillään-olon jälkeen näkemään ystäväänsä ja saakin tietää,\nettei tätä pitkään aikaan ole enää ollut olemassa, vaan että hän on\nkuollut.\n\n-- Mennyttä miestä! -- kuiskasi hän koneellisesti. -- Mitäs minä nyt\nsanon Olgalle?\n\nOblomovin korvissa jäivät soimaan viimeiset sanat, hän tahtoi\njotakin sanoa, vaan ei voinut. Hän ojensi molemmat kätensä Andreita\nvastaan, ja nämät kaksi miestä syleilivät toisiansa ääneti ja\nlujasti, niinkuin syleillään ennen taistelua, ennen kuolemaa. Ja\ntähän syleilyyn tukahtuivat heidän sanansa, heidän kyyneleensä ja\ntunteensa...\n\n-- Älä unhoita minun pikku Andreitani! - olivat Oblomovin viimeiset\nsanat, jotka sammuneella äänellä lausuttiin.\n\nÄäneti ja hitaasti poistui Stolz ulos, verkalleen ja miettiväisenä\nkulki hän pihan poikki ja istahti vaunuihin sillä-aikaa kun Oblomov\nvaipui istualleen sohvaan, nojautui kyynäspäillään pöytää vastaan ja\npeitti kasvonsa käsillään.\n\n-- En, en unhoita sinun Andreitasi,-- ajatteli Stolz surullisena\nkulkiessaan pihan poikki. -- Mennyttä miestä olet sinä Ilja: ei auta\nsinulle puhua että sinun Oblomofkasi ei enää ole erämaa, että sen\nvuoro on tullut ja sen ylitse on valahtanut auringon säteitä!\n\nEn sano sinulle että siitä nelisen vuoden kuluttua tulee\nrautatieasema, että sinun talonpoikasi menevät kaivelemaan\nhiekkasärkkiä ja että kohta pitkin malmikiskoja sinun viljasi on\nvierivä valkamaan... Ja siihen sitten koulut ja tiedonvalo... Ei,\nsinä säikähtäisit tätä uuden ajan aamuruskoa, se pistäisi kipeästi\nsinun tottumattomiin silmiisi. Mutta sinun poikasi minä vien\nsinne, minne et itse voinut mennä ...ja hänessä toteutamme meidän\nnuoruutemme haaveet! -- Jää hyvästi, vanha Oblomofka! -- lausui hän\npuoliääneen kääntyen viimeisen kerran katsahtamaan pienen talon\nikkunoihin. -- Sinä olet elänyt ikäsi loppuun! --\n\n-- Mitä sinne kuuluu? -- tiedusti Olga kiihkeästi tykyttävin sydämmin.\n\n-- Eipä mitään erikoista! -- vastasi Andrei kuivan-katkonaisesti.\n\n-- Onko hän elossa ja terve?\n\n-- Onhan tuo ... -- virkkoi Andrei väkinäisesti.\n\n-- Miksikäs sinä niin pian palasit? Miksi et kutsunut minua sinne tai\ntuonut häntä tänne? Päästä minut heti sinne sisään!\n\n-- Ei se käy päinsä!\n\n-- Mitäs siellä sitten on tapahtunut? -- kysyi Olga säikähdyksissään.\n-- Onko todella \"kuilu auennut\"? Sanotko minulle vai et?\n\nStolz oli vaiti.\n\n-- Mutta mitä kummaa siellä sitten on tekeillä?\n\n-- Oblomovilaisuutta! -- vastasi Andrei synkästi ja Olgan yhä\njatkuvien tiedustelujen suhteen pysyi kotiin asti itsepäisesti\näänettömänä.\n\n\n\n\n10.\n\n\nKului noin viisi vuotta. Paljon muutoksia oli tapahtunut\nViipurinpuolellakin: autio katu, joka johti Pshenitshinan talolle,\noli rakennettu täyteen huviloita, joiden välillä kohosi pitkä,\nkivinen valtionrakennus estäen auringon iloisia säteitä valahtamasta\ntuon laiskuuden ja levon rauhallisen sopukan ikkunaruutuihin. Itse\ntuo pieni talo oli myös hiukan rapistunut näyttäen huolimattomalta\nja siivottomalta kuni mies, jonka parta on ajamaton ja naama\npesemätön. Väri oli kulunut pois, vesitorvet paikoin särkyneet, niin\nettä pihalla lainehti likalätäköitä, joiden ylitse kuten ennenkin\noli heitetty kapeita lautoja. Kun kuka sattuu astumaan sisään\nkäymäportista, niin vanha Musti koira ei enää hypähdäkkään hurjasti\nketjussaan, vaan haukkuu käheästi ja laiskasti ryömimättä ulos\nkopperostaan.\n\nMutta mitä muutoksia olikaan tapahtunut sisällä? Siellä hallitsee\nnyt vieras nainen ja telmivät toiset lapset! Siellä ilmestyy tosin\nvieläkin silloin tällöin röyhkeän Tarantjevin punainen, laihtunut\nnaama, vaan poissa on tuo leppeä, puhumaton Aleksejev. Ei näy\nSakariiasta eikä Anisjaa, vaan outo, paksu keittopiika hääräilee\nkeittiössä vastahakoisesti ja karkeasti täytellen Agata Matvejevnan\nhiljaisia määräyksiä, ja entinen Akuliina, hameenliepeet vyötäreille\nkääräistyinä, peseskelee purtiloita ja kattiloita sekä sama unelias\nrenki sama turkki-reuhka yllään, elelee joutilaana päivät-pitkät\nhökkelissään. Ristikko-aidan sivu vilahtaa määrätyillä tunneilla\nvarhain aamusilla sekä päivällis-aikaan jälleen \"veljen\" hahmo, suuri\npaperipinkka kainalossa ja kumikalossit jalassa, olipa sitten kesä\ntai talvi.\n\nMutta miten oli Oblomovin käynyt? Missä hän on? Missä? -- Läheisellä\nhautausmaalla, vaatimattoman uurnan alla lepää hänen ruumiinsa\npensaiden välissä, hiljaisessa sopessa. Syreeni, jonka ystävällinen\nkäsi on istuttanut, levittää uinaillen lehvänsä haudan yli, jonka\nkummulla tuntuu koiruohon yksitoikkoinen tuoksu. On kuni itse\nhiljaisuuden enkeli varjeleisi siinä hänen untaan.\n\nKuinka tarkoin tahansa rakastavan vaimon silmä olikaan vartioinut\njokaista hänen elämänsä silmänräpäystä, niin kuitenkin tuo alituinen\nrauha, alinomainen hiljaisuus sekä laiska kituuttaminen päivästä\ntoiseen olivat saaneet elämän koneiston pysähtymään. Ilja Iljitsh\noli nähtävästi kuollut ilman kivun tuskaa ja kärsimyksiä, niinkuin\npysähtyy kello, jota ei ole muistettu virittää veteisiin. Ei\nkukaan ollut nähnyt hänen viimeisiä hetkiään eikä kuullut hänen\nkuolinhuokaustaan. Aivohalvaus oli uudistunut vielä kerran, vuoden\nkuluttua, ja silläkin kertaa onnellisesti mennyt ohi, ja Ilja Iljitsh\noli tullut ainoastaan kalpeaksi, heikoksi, ruvennut vähän syömään ja\nharvoin menemään ulos puutarhaan, sekä käynyt yhä äänettömämmäksi,\nmiettiväisemmäksi ja toisinaan itkenytkin. Hän oli aavistanut\nkuoleman olevan lähellä ja ruvennut sitä pelkäämään. Muutamia kertoja\noli hänelle sattunut pahoinvoinnin kohtauksia, vaan ne olivat\nloppuneet. Eräänä aamuna yritti Agata Matvejevna tuomaan hänelle\ntapansa mukaan kahvea ja -- tapasi hänet yhtä levollisesti makaavana\nkuolinvuoteella kuin nukkumasijallaankin, ainoastaan pää oli hiukan\nliikahtanut tyynyltä ja käsi suonenvetoisesti puristettu vasten\nsydäntä, jossa nähtävästi veri oli tukkeutunut ja pysähtynyt.\n\nKolmatta vuotta on nyt Agata Matvejevna leskenä, ja tällä-aikaa on\nkaikki muuttunut entiselle jalalleen. Veli oli yritellyt onneaan\nurakkakaupoilla, mutta oli niissä hävinnyt ja päässyt sitten jotenkin\nkaikellaisilla vehkeillä ja kumarruksilla entiselle kansliakirjurin\npaikalleen, \"jossa talonpoikia pantiin rulliin\" ja kulki siis\njälleen virastoonsa sekä toi sieltä kaksikymmentä-viiskopeikkaisia,\npuoliruplaisia ja kaksiriunaisia täytellen niillä huolellisesti\npiiloitettua arkkuansa. Talouden pito kävi jälleen yhtä karkealla,\nyksinkertaisella, vaikka rasvaisella ja runsaalla tavalla kuin\nentisinä aikoina ennen Oblomovia.\n\nPää-osaa talossa näytteli veljen puoliso, Irina Pantelejevna, se\nmerkitsee: hän pidätti itselleen oikeuden nousta ylös myöhään, juoda\nkolmesti kahvea, muuttaa kolme kertaa päivässä pukuaan sekä pitää\nhuolta ainoastaan yhdestä asiasta taloudessa, nimittäin siitä että\nhänen hameensa olisivat tärkkelöityjä niin koviksi kuin mahdollista.\nMihinkään muihin asioihin ei hän tuppautunut, ja Agata Matvejevna\npysyi edelleenkin talon liikkuvana heilurina; hän piti huolen\nkeittiöstä ja ruokapöydästä, juotti koko talon teellä ja kahvelia,\nhoiti pyykit ja lapset, piti vaatteissa kaikki, sekä aisoissa\nAkuliinan ja piharengin.\n\nMutta miksi oli tämä nyt näin? Olihan hän Oblomovin rouva,\ntilanomistajatar; olisihan hän voinut elää erikseen, riippumatta\nmistään ja tarvitsematta ketään? Mikä se siis pakoitti hänet\nottamaan niskoilleen vieraan talouden taakan, pitämään huolta toisen\nlapsista ja kaikista noista pikku-asioista, joihin nainen itsensä\nomistaa joko rakkauden houkutuksesta, perheellisten siteiden pyhästä\nvelvollisuudesta tai jokapäiväisen leipäpalansa takia? Missäs olivat\nSakariias ja Anisja, hänen oikeat palvelijansa? Ja missä oli lopuksi\nse elävä pantti, jonka miesvainaja hänelle oli jättänyt, nimittäin\npikku-Andrei? Ja missä hänen lapsensa edellisestä miehestä?\n\nHänen lapsensa olivat jo joutuneet mailmalle, se on: Vanja oli\nlopettanut opintonsa ja astunut virkauralle; Màsha tyttö oli\nmennyt naimisiin jonkun kruununtalojen-tarkastelijan kanssa, ja\npikku-Andrein taas olivat pyytäneet kasvatettavakseen Stolz ja\nhänen vaimonsa, pitäen poikaa oman perheensä jäsenenä. Agata\nMatvejevna ei milloinkaan verrannut eikä sekoittanut Pikku-Andrein\ntulevaisuutta ensimmäisten lastensa kohtaloon, vaikka hän ehkä\nsydämmessään antoi tietämättään heille kullekkin yhtäläisen sijan.\nMutta Pikku-Antun kasvatuksen, elämänmuodon ja tulevaisuuden eroitti\nhän aina suurella juovalla Vanjan ja Màshan elämästä. -- \"Mitäs ne\nne ovat? -- Samallaisia räkänokkia kuin minä itsekkin, -- arveli hän\nhuolimattomasti: -- ne ovat siinneet mustasta ruumiista, vaan tämä,\n-- lisäsi hän melkein kunnioituksella, Pikku-Antusta, hyväillen lasta\njonkunlaisella hellällä varovaisuudella: -- tämä se on herras-lapsi!\nKas kuinka se on valkohipiäinen, aivankuin läpikuultava, kuinka\npienoiset kätöset ja jalan-tössykät sillä on, ja hiukset kuin\nsilkistä ikään... Ihan isä-vainajansa näköinen!\"\n\nSenpä tähden hän vastaanväittämättä, vieläpä jonkunlaisella ilolla\nsuostui Stolzin ehdotukseen antaa poikanen kasvatettavaksi heille,\narvellen että siellä se on hänen oikea paikkansa, eikä täällä\n\"pimeässä\" likaisten veljenlasten seassa.\n\nPuoli vuotta Oblomovin manalle menon jälkeen eli hän Anisjan ja\nSakariiaksen kanssa talossaan tahtoen kuolla suruunsa. Hän polki\nitselleen pienen polun miehensä haudalle, itki silmänsä kuiville, ei\nsyönyt eikä juonut juuri mitään, pysyi hengissä vain teenjuonnilla,\nusein ei öisin ummistanut silmäänsä ja nääntyi tykkänään. Ei koskaan\nhän kenellekkään valitellut, ja kuta edemmäs hän eli eronhetkestään,\nsitä enemmän näytti hän sulkeutuvan itseensä ja omaan suruunsa tullen\numpimieliseksi kaikkia, yksin Anisjaakin kohtaan. Ei kukaan tiennyt,\nmiltä hänen sielussaan tuntui.\n\n-- Tuo teidän emäntänne se yhä itkee miestään -- puheli torilla\nkeittopiialle pikkukauppias, jolta otettiin taloon ruokatavaraa.\n\n-- Yhä suree miestään, -- puhui kirkonisäntäkin osoitellessaan\nhänelle siunattua leipää hautausmaan kirkossa, jonne lohduton leski\njoka viikko tuli rukoilemaan ja itkemään.\n\n\n-- Yhä vielä se sitä murehtii, -- puhuttiin veljenkin kotona.\n\nKerran ilmestyi hänen luokseen äkkiarvaamatta veli koko perheineen\nvieläpä Tarantjevkin joukossa, muka myötätuntoaan ilmaisemaan.\nHalpoja lohdutuksen kyyneleitä vuodatettiin ja lausuttiin neuvoja\nettä ei pidä turmella itseään, vaan säästää lapsia varten -- kaikkea\nsitä samaa, mitä oli sanottu hänelle viisitoista vuotta takaperin\nensimmäisen miehen kuoltua ja joka silloin oli tehnyt toivotun\nvaikutuksen, vaan nyt jostakin syystä synnytti hänessä tuskaa ja\ninhoa. Hänen tuli paljon helpompi olla, kun alettiin puhua muusta ja\nhänelle esitettiin, että nyt he jälleen voivat elää yhdessä ja että\nhänenkin tulee keveämpi \"omaistensa keskessä suruaan rohtia\" ja että\nheillekkin on hyvä, koskapa ei kukaan niinkuin hän osaa pitää taloa\nkunnossa. Agata Matvejevna pyysi miettimisaikaa, murehti vielä pari\nkuukautta ja suostui lopuksi elämään yksissä. Sillä-aikaa oli Stolz\nottanut Pikku-Andrein luoksensa ja äiti oli jäänyt yksikseen.\n\nSiinä hän nyt tummassa puvussaan, musta villahuivi kaulassaan kulkee\nhuoneesta keittiöön kuni varjo, aukoilee ja sulkeilee entiseen\ntapaansa kaappeja, ompelee, silittelee pitsejä, mutta hiljaa ja\ninnotoinna, puhuu ikäänkuin vastahakoisesti hiljaisella äänellä eikä\nkuten ennen pälyile ympärilleen silmillään esineestä toiseen, vaan\nsilmissä on keskittynyt ilme ja sisäänpäin sulautuva aate. Tämä\naate on huomaamatta kaivautunut hänen kasvoihinsa kaiketikin sillä\nsilmänräpäyksellä, jolloin hän itsetietoisesti ja kauvaksi aikaa\njäi katsomaan miehensä kuolleisiin kasvoihin. Hän liikkui huoneesta\nhuoneeseen, teki käsillään kaiken, mitä tarvittiin, mutta hänen\najatuksensa eivät olleet työssä mukana. Miehensä ruumiin ääressä,\nsen kadottaessaan, oli hän nähtävästi yhtäkkiä käsittänyt elämänsä\naseman ja merkityksen, ja siitä asti tämä alakuloisuus loi ikuisen\nvarjon hänen kasvoihinsa. Purettuaan sitten murheensa, keskittyi\nhän täystajuisesti siihen, mitä oli kadottanut, ja kaikki muu hänen\nympärillään kuoli häneltä pois paitsi Pikku-Andrei. Heti kun emäntä\npoikaan vain katsahti, heräsivät hänessä ikäänkuin elämän merkit,\nkasvojen piirteet elostuivat, silmät täyttyivät ilonsäteillä ja\nheltyivät muistojen kyyneliin.\n\nHän on välinpitämätön kaiken ympäröivän suhteen: jos veli sattuu\nsuuttumaan turhiin tuhlatusta tai tinkimättömästä ruplasta,\npalaneesta paistista tai vanhasta kalasta, jos käly kimahtaa\npauhaamaan pehmeäksi tärkkelöidystä hameesta, miedosta ja kylmästä\nteestä, tai paksu keittopiika kohtelee häntä törkeästi, niin Agata\nMatvejevna ei mitään huomaa ikäänkuin ei olisi puhettakaan hänestä,\neikä kuule edes pisteliästä supatusta: -- \"Rouva tilanomistajatar!\"\nHän vastaa kaikkeen surunsa mukaisella arvokkaisuudella ja nöyrällä\näänettömyydellä. Juhlapäivinä, pääsiäispyhinä ja laskiaisviikon\niloisina iltoina, kun kaikki talossa hurjasti riemuitsee, hoilaten,\njuoden ja mässäten, silloin hän äkkiä kesken yleistä iloa purskahtaa\nkatkeriin kyyneliin ja piiloutuu nurkkaansa. Sitten hän jälleen saa\nitsensä hillityksi, vieläpä toisinaan katsoo veljeen ja tämän vaimoon\nylpeänsäälivästi. Hän käsittää että hän on leikkinyt ja loistanut\nloppuun elämänsä, että Jumala oli pannut siihen sielun ja ottanut\nsen jälleen pois, että hänessä oli loimahtanut aurinko, vaan sitten\npimennyt iäksi... Iäksi -- se on totta, mutta sensijaan oli hänen\nelämänsä iäksi saanut aatteellisen sisällön, sillä nyt vasta hän\ntiesi, miksi oli elänyt, ja ettei ollut elänyt turhaan. Hän oli niin\ntäyteläisesti ja paljon rakastanut: rakastanut Oblomovia -- kuni\nsalalempijää, kuni aviomiestä ja kuni herraa, vaikka ei hän tätä\nkoskaan voinut kenellekään kertoa. Eikähän kukaan ympärillä olisi\nhäntä ymmärtänytkään. Ja mistä hän olisi löytänyt sanat? Veljen,\nTarantjevin ja kälyn sielun sanakirjoissa ei löytynyt sellaisia\nsanoja, sentähden ettei ollut niitä käsitteitäkään; yksin Ilja\nIljitsh olisi hänet ymmärtänyt, mutta tälle ei hän koskaan ollut\nsitä ilmilausunut siitä syystä ettei sitä itsekään silloin ollut\nkäsittänyt eikä osannut.\n\nVuosien vieriessä rupesi hän ymmärtämään entisyyttänsä yhä enemmän\nja selvemmin, kätkien kaiken syvemmälle sisäänsä sekä käyden yhä\nvaiteliaammaksi ja hauteliaammaksi. Koko hänen elämäänsä oli\nsingahtanut kimppu säteitä, jäänyt hiljainen hohde seitsemästä\nkuni silmänräpäyksessä sivulentäneestä vuodesta, eikä hänellä\nollut enempää toivomista ja tie oli siihen loppunut. Silloin vain,\nkun Stolz talveksi saapui maalta kaupunkiin, kiiruhti hän hänen\nasuntoonsa ja katseli ahnaasti Pikku-Andreita, hellävaroen häntä\nhyväillen; tahtoi sitten sanoa jotakin Stolzille, kiittää tätä sekä\nvihdoinkin purkaa hänen eteensä kaiken, kaiken, mitä oli keräytynyt\nja kaivautunut hänen sydämmeensä: hän se olisi hänet ymmärtänyt --\nvaan ei hän osannut muuta kuin heittäytyä Olgan jalkoihin, tarttua\nhuulillaan hänen käsiinsä ja puhjeta niin kuumaan kyyneltulvaan\nettä tämäkin oli pakoitettu itkemään hänen kanssaan, ja Andrein\ntäytyi liikutuksissaan pikaisesti poistua ulos huoneesta. Kaikkia\nheitä sitoi yksi yhteinen myötätunne, yksi muisto tuosta vainajan\nkristallinkirkkaasta sielusta. He pyysivät häntäkin, Agata\nMatvejevnaa, matkustamaan kanssansa kylään, asettumaan yksissä\nasumaan sinne Pikku-Andrein läheisyyteen, vaan tämä vastasi tiukasti:\n-- Missä kerran on syntynyt ja kaiken ikänsä elänyt, siellä täytyy\nkuollakkin.\n\nTurhaan teki Stolz hänelle tiliä vainajan maatilan hoidosta ja\nlähetteli hänelle seuraavien vuosien tuloja, kaikki antoi hän\ntakaisin pyytäen säästämään rahat Pikku-Andreita varten.\n\n-- Ne ovat hänen eivätkä minun, -- väitti hän itsepäisesti: -- hän ne\ntarvitsee; hän on herra, vaan minä tulen toimeen näinkin.\n\n\n\n\nEPILOOGI.\n\n\nKerran puolenpäivän tienoilla käveli kaksi herrasmiestä pitkin puista\nkatukäytävää Viipurinpuoleisessa kaupunginosassa Pietaria; heidän\ntakanaan vierivät hiljalleen vaunut. Toinen heistä oli Stolz, toinen\n-- hänen ystävänsä, kirjailija, täyteläinen mies, jolla olivat\napaattiset kasvonilmeet ja miettiväiset, miltei uniset silmät.\nHe tulivat kirkon kohdalle, jossa päiväjumalanpalvelus juuri oli\nloppunut ja kansa tulvi ulos kadulle, kerjäläiset etunenässä. Niitä\noli suuri ja kirjava joukko.\n\n-- Tahtoisinpa tietää, mistä noita kerjäläisiä riittää? -- sanoi\nkirjailija katsellen laumaa.\n\n-- Mistäkö? Kaikista raoista ja nurkistahan niitä mustanaan ryömii...\n\n-- En minä sitä kysy, -- virkkoi kirjailija: -- vaan minä haluaisin\ntietää, kuinka voi tulla kerjäläiseksi ja joutua siihen asemaan.\nTapahtuuko se äkkipikaisesti vai asteettaisesti, rehellisesti vai\npetollisesti?...\n\n-- Mitä sinä niillä tiedoilla? Ethän tahtone kirjoittaa \"Pietarin\nmysterioita\"?\n\n-- Kukasties ... -- lausui kirjailija laiskasti haukotellen.\n\n-- No, kyllä siihen on tilaisuus: kysy vain mieleiseltäsi\nkerjäläiseltä, niin hopearuplasta hän sinulle kertoo koko\nelämäntarinansa, ja sinä ota ja kirjoita muistiin sekä myö sitten\nvoitolla muille. Kas tuossa äijä, joka on oikean kerjäläisen\nperikuva. Hoi, ukko, tules tänne!\n\nUkko kääntyi ympäri kuullessaan kutsun, otti lakin päästään ja tuli\nluo.\n\n-- Armeliaat herrat! -- alkoi hän kähistä. -- Auttakaa köyhää\nvanhaa sotamiestä, joka on joutunut raajarikoksi kolmessakymmenessä\ntaistelussa...\n\n-- Mitä ihmettä -- sehän on Sakariias! -- huudahti Stolz\nkummastuksissaan. -- Sinäkö se olet?\n\nUkko vaikeni silmänräpäyksessä, sitten hän varjostaen kädellään\nsilmiään auringolta katsahti tutkivasti Stolziin.\n\n-- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, minä en voi tuntea ... olen\nihan sokeaksi tullut!\n\n-- Unohtaneenpa näyt herravainajasi ystävän, Stolzin, -- nuhteli\nStolz.\n\n-- Ah, voi, tekö se olette isä kulta, Andrei Ivanitsh! Herrajumala\nsentään, kuinka sokeaksi olen tullut! Ah te rakas oikea isäseni!\n\nUkko rupesi ahertamaan tavoittaakseen Stolzia kädestä, ja kun ei\nosunut kourallaan, suuteli hänen vaatteensa lievettä.\n\n-- Johtipas Jumala minut, kirotun koiran, elämään tämmöiseenkin\nilonpäivään asti... -- ulvoi hän puoleksi itkien, puoleksi\nnauraen. Hänen kasvonsa olivat ylt'yleensä ikäänkuin poltetut\npurppuranpunaisella leimasimella otsasta leukaan saakka, ja nenä oli\nsinervä. Pää oli aivan kalju, poskiparrat niinkuin ennenkin rehevät,\nmutta rytistyneet ja pörröttyneet kuten huopakarvat, joiden jokaisen\npäähän oli takeltunut pieni lumipallo, aivankuin tahallaan panemalla.\nHänen yllään oli resuinen, perin haalistunut palttoo, josta puuttui\ntoinen lieve, ja jaloissa olivat vanhat, rikkitallatut kalossi-löntöt\naivan loppasiltaan; käsissään piteli hän nahkaista lakinreuhkaa.\n\n-- Voi laupias Jumala! Minkä armotyön teit minulle tänä\njuhla-aattona...\n\n-- Kuinkas sinä olet tuollaiseen tilaan joutunut? Eikö sinua hävetä?\n-- kysyi Stolz ankarasti.\n\n-- Voi hyvä herra, Andrei Ivanitsh! Minkäs tälle taitaa? -- alkoi\nSakariias raskaasti huoaten. -- Millä minä muuten itseni elättäisin?\nEnkähän minä silloin, kun Anisja vielä oli elossa, näin maleksinut,\nsilloin oli vielä leivänpala, vaan kun hän kuoli koleraan -- siunattu\nolkoon muistonsa -- niin ei rouvan veli tahtonut pitää minua, sanoi\nlaiskuriksi ja se Tarantjev minua yhä hätisti ja kun sivu sattui\nkulkemaan, niin potkasi takaapäin, eikähän siitä semmoisesta elämästä\ntullut mitään! Se minua alituisesti nuhteli ja haukkui, ja uskottekos\nherra, ei leivänpalaa suuhun olisi annettu. Jos ei rouvaa olisi\nollut -- Jumala suokoon hänelle terveyttä! lisäsi Sakariias tehden\nristinmerkin: -- niin aikoja sitten olisin tupertunut pakkaseen. Hän\nse minulle vaatevehkeet talveksi antoi ja leipää niin paljon kuin\nhalutti, ja pankolla yösijan -- kaiken se hyvästä sydämmestään antoi.\nVaan kun ne minun tähteni alkoivat häntäkin sättiä, niin pois minä\nläksin koko talosta mieron rantoja kiertämään. Ja nyt minä jo toista\nvuotta tätä kurjuutta raahaan...\n\n-- Mikset ole etsinyt itsellesi jotain paikkaa? -- kysyi Stolz.\n\n-- Mistäs sitä, herra-kulta Andrei Ivanitsh, nykyään paikkoja\nlöytää? Olinhan minä kahdessa talossa tiedustamassa, vaan en\nsaanut. Huonommat ne on asiat nyt kuin ennenaikaan. Lukutaitoisia\nlakeijoita nyt vaaditaan, eikä niillä suurillakaan herroilla enää\nole porstuan-täydeltä palvelijoita kuten ennenaikaan. Joka paikassa\nvain yksi, harva se paikka, missä kaksi lakeijaa. Itse ne nykyään\nsaappaansa riisuvat, minkä koneen lienevätkään sitä varten keksineet!\n-- selitti Sakariias murtunein mielin. -- Häpeä ja häväistys että\nherrassääty häviää!\n\nJa hän huokasi.\n\n-- Yritinhän minä kyllä asettumaan saksalaisen kauppiaan luo,\netehisessä istuakseni ja kaikki olisi mennyt hyvin, vaan se kun\nlähetti minut auttamaan bufetinpuolelle, niin onkos se minun\nasiani? Kerran kannoin ruoka-astioita, mokomia pöömiläisiä, vai\nmitä lienevät olleet, ja kun lattiat olivat sileät ja liukkaat --\nniin lempoko heissä ei kumoon keiskahtaisi! Jalkani liuskahtivat\nja kaikki astiat tarjottimelta rämähtivät lattiaan: ka niin, minut\najettiin pois. Toisella kertaa miellytti, naamani muuatta vanhaa\nkreivitärtä: \"Tuopas on arvoisan näköinen vanhus\" sanoi hän ja otti\novenvartijakseen. Se oli hyvä, vanhanaikainen toimi: tarvitsee istua\nvain tuolillaan niin tuikeantärkeän näköisenä kuin suinkin, polvet\nristissä ja säärtä heilutellen eikä vastata heti, kun joku tulee,\nvaan ensin karjahtaa ja sitten vasta päästää sisään tai työkätä\nniskasta, jos niin tarvitaan, mutta kun hyvä vieras tulee, niin heti\nkepinponsi taapäin, kas noin! -- Ja Sakariias näytti kädellään. --\nKas kuinka maireasti siinä pitää puhua! -- Vaan se rouva sattui\nolemaan sellainen tarkansekainen -- no, mitäpäs hänestä enää. Kerran\nkurkisti se minun komerooni ja sai nähneeksi kirput: -- siitäkös\nalkoi huutaa ja polkea jalkaa aivankuin minä olisin ne kirput\nkeksinyt! Millainen talonpito se on, jossa ei ole kirppuja? Toisen\nkerran se sivukulkiessaan oli tuntevinaan viinanlöyhkää minusta ...no\noli sekin koko... Ja kielsi pitämästä luonaan.\n\n-- Tosiaankin tuntuu nytkin löyhkäävän, niinpä tuo nenään pistää! --\nsanoi Stolz.\n\n-- Surusta minä, herra-kulta Andrei Ivanitsh, jumaliste surusta\nminä juon! -- alkoi Sakariias kähistä, naama katkerassa rypyssä.\n-- Olen minä koettanut myös ajurin virkaa, otin pestin isännältä,\nvaan jalkani palellutin; voimia puuttui ja vanhaksi olin käynyt.\nSattui semmoinen pahanelkinen hevonen niin että kerrankin heittäytyi\nvaunujen alle ja vähällä oli minut särkeä; toisen kerran se tallasi\nalleen akan, jonka veivät sairaalaan...\n\n-- Riittää jo, et tarvitse enää maleksia etkä juopotella, vaan saat\ntulla minua luokseni, minä annan sinulle oman komerosi, kunhan tästä\nmaalle menemme -- kuuletko?\n\n-- Kuulenhan minä, Andrei Ivanitsh, vaan...\n\nHän huoahti.\n\n-- Eipä haluta lähteä täältä... sen haudan äärestä! Se tuo meidän\nruokkijamme, Ilja Iljitsh vainaa, -- itkeä tuhersi hän: -- taas minä\nhäntä muistelin tänään, periköön hänet tai vaan valtakunta! Hyvän\nherran se Jumala minulta pois otti! Ihmisten iloksi se eli, olisi se\nsaanut elää satakin vuotta ... -- itkeä tillitti ja murisi Sakariias\nnaama rypyssä. -- Tänäänkin olin sen haudalla ja niin kun tulen tälle\npuolelle, niin sinne menen istua nyyköttämään ja itkemään... Noin\nkun siinä toisinaan istun ja mietin hiljaisuudessa, niin kuulostaa\nkuin huutaisi että: \"Sakariias hoi, Sakariias hoi!\" niin että tuntuu\naivankuin muurahaiset juoksisivat pitkin selkäpiitäni! Ei sitä\nsemmoista herraa toista saa elämässään! Ja kuinka se teitäkin rakasti\n-- muistakoon Herra Jumala hänen sielukultaansa valtakunnassansa!\n\n-- No, tulehan Pikku-Andreita katsomaan: minä käsken sinut syöttää ja\npukea, ja siellä sitten saat olla miten tahdot! -- sanoi Stolz antaen\nhänelle rahaa.\n\n-- Tulen kyllä, kuinkas en tulisi katsomaan Andrei Iljitshia? Kai\nsiitä on tullut suuri poika jo! Herra Jumala sentään, minkä ilon\ntaivas minulle lähetti! Tulen kyllä, herra-kulta, suokoon Jumala\nteille hyvää terveyttä ja lukemattomia vuosia ... -- murisi Sakariias\npoisvierivien vaunujen perään.\n\n-- No, sinä kuulit tämän kerjäläisen elämäntarinan? -- virkkoi Stolz\nystävälleen.\n\n-- Vaan mikäs Ilja Iljitsh se on ollut, josta hän mainitsi? -- kysyi\nkirjailija.\n\n-- Oblomov: olenhan minä sinulle monta kertaa hänestä puhunut.\n\n-- Niin, nimen kyllä muistan: hänhän oli sinun toverisi ja ystäväsi.\nMiten hänen oikeastaan kävi?\n\n-- Meni pilalle mies, joutui turmioon tyhjän tautta. Stolz huokasi\nmiettiväisenä.\n\n-- Mutta ei ollut tyhmempi kuin muutkaan: sielu puhdas ja kirkas kuin\nlasi. Jalomielinen hän oli ja hellä -- ja kuitenkin meni pilalle mies!\n\n-- Minkätähden? Mikä siihen oli syynä?\n\n-- Mikäkö syynä? Oblomovilaisuus! -- sanoi Stolz.\n\n-- Oblomovilaisuus? -- toisti kirjailija neuvottomana. -- Mikä kumman\nkäsite se on?\n\n-- Kerron sinulle sen heti, annanhan vain jahka kokoon ajatukseni ja\nmuistoni. Vaan sinä kirjoita muistiin, ehkäpä jollekkin kelpaa.\n\nJa Stolz kertoi hänelle sen, mitä tässä on kirjoitettu.\n\nLoppu.\n\n\n"]