[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f4xw0vc_JjEjdkOR5D8S_D31R1WRnaJmDqGCAkUaA-Y4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1004,"Helmiä","Mérimée, Prosper",1803,1870,"1004-merimee-prosper-helmia","1004__Mérimée_Prosper__Helmiä","Valikoima novelleja","novelli",[],[15],"ranskalainen","fi",1829,1895,36254,233911,false,48777,[24,25],"French fiction -- Translations into Finnish","Short stories, French -- Translations into Finnish",[27,28],"French Literature","Short Stories","\"Helmiä: Valikoima novelleja\" by Prosper Mérimée is a collection of short stories written in the late 19th century. The book features a selection of Mérimée's compelling narratives that embody his unique storytelling style, with themes that range from historical contexts to local customs. The tales of various characters, including the strong-willed Mateo Falcone and the haunted spirit of Carmen, reveal human passions and historical tensions in vividly crafted settings.  The opening of this collection presents an insightful overview of Prosper Mérimée's life and literary achievements, emphasizing his dual role as both a writer and a historical figure in French politics and culture. An exploration of his stories, such as \"Mateo Falcone,\" sets the stage for a gripping tale about loyalty, betrayal, and the harsh moral codes that govern Corsican life. Through vivid descriptions and complex characters, the beginning establishes the tone for the collection, promising readers engaging narratives that meld local color with psychological depth. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Leino, Kasimir",276,"Prosper Mériméen novellikokoelma sisältää kirjailijan tunnetuimpia kertomuksia, kuten Mateo Falconen ja Tamangon. Tarinat sijoittuvat eri puolille maailmaa ja käsittelevät kunniaa, intohimoa sekä ihmisluonnon kovuutta tiiviissä ja karussa muodossa.","Prosper Mériméen 'Helmiä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1004.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","HELMIÄ\n\nValikoima novelleja\n\n\nKirj.\n\nPROSPER MÉRIMÉE\n\n\nSuom. Kasimir Leino\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1895.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Elämäkerta.\n Mateo Falcone.\n Etuvarustuksen valloitus.\n Tamango.\n Arpapeli.\n Etruskilainen vaasi.\n Arsène Guillot.\n\n\n\n\nElämäkerta.\n\n\nProsper Mérimée syntyi syyskuun 28 p:nä v. 1803 Pariisissa, missä\nhänen isänsä, tunnettu taidemaalari J. Fr. Léonor Mérimée, ja\nlahjakas äitinsä, tyttönimeltään Anna Moreau, silloin asuivat.\nÄidilläkin oli huomattavat taipumukset maalaustaiteeseen ja isoäiti\ntaas oli tuo erittäin suosittu lastenkirjailija rva Leprince de\nBeaumont, joten siis nuorella Prosperilla, vanhempainsa ainoalla\nlapsella, oli kaikki synnynnäiset edellytykset taiteilijaksi.\nSiveltimellä ei hän kuitenkaan ole nimeänsä ikuistuttanut, vaikka hän\nsitäkin melkoisella taidolla käytti, vaan hienolla, taiteellisella\nkynällään, jonka pienet, mestarilliset tuotteet aina tulevat pysymään\n\"helminä\" maailmankirjallisuudessa.\n\nLopetettuaan koulunkäyntinsä antautui kirjailijamme isänsä tahdon\nmukaan tutkimaan lakitiedettä ja joutui, tutkintonsa suoritettuaan,\nheinäkuun vallankumouksen kautta valtiolliselle alalle, nim.\nmeriasiainministerin kreivi d'Argout'n kabinetin päälliköksi.\nPalveltuaan valtiomiehen alkuna neljä vuotta nimitettiin hän\nRanskan valtioarkkeoloogiksi, toimi, johon häntä veti luontainen\nhalu ja johon hänellä sitä paitse oli perusteelliset ennakkotiedot\ntaidehistorian alalla. Tässä virassa työskenteli hän sitten\ntoimeliaana ja uskollisena ammattimiehenä kokonaista 20 vuotta,\nkunnes hän v. 1853 Napoleon III:n keisariksi tultua ja hänen\npuolisonsa Eugenien vanhana ystävänä kutsuttiin Pariisin senaatin\njäseneksi, jona hän pysyi kuolemaansa saakka s.o. 23 p:ään syyskuuta\n1870. Tieteellisten sekä kaunokirjallisten ansioittensa vuoksi oli\nhän jo v. 1845 kutsuttu Ranskan akatemian jäseneksi.\n\nNämä ovat yleisimmissä piirteissä Prosper Mériméen elämänvaiheet.\n\nVarsinainen puoluemies ei hän koskaan ole ollut ja se selittääkin,\nmiten hän vallankumousten ja muiden myrskyjen läpi voi niin helposti\npurjehtia. Vapaamielisenä hän kyllä piti itseään ja se hän myöskin\npohjaltaan oli, mutta tavat ja taipumukset olivat hänellä vanhan\nenglantilaisen ylimyksen; myöhempinä vuosinaan hän olikin melkein\njokapäiväinen vieras Napoleon III:n hovissa, missä keisarinna\nhäntä suorastaan hemmotteli, missä hän läheltä sai tutustua\nhistoriallisiin tapauksiin sekä henkilöihin ja missä hän aina osasi\nsäilyttää täydellisen puhevapauden. Hänen kuuluisat kirjeensä[1]\nja, niissä lausutut arvostelut ajan merkillisimmistä valtiomiehistä\n(Bismarckista, Gladstonesta, Palmerstonista y.m.) ovatkin sen vuoksi\ntärkeitä täydennyksiä Euroopan nykyisempään historiaan. Myöskin\nsuoranaisena historiallisten tutkimusten kyhääjänä -- Rooman,\nEspanjan, Ranskan ja Venäjän historian alalta -- kuuluu Mérimée\ntiedemiesten joukkoon; sitä paitse ovat hänen taidehistorialliset\nteoksensa sitä laatua, että ne aina pysyvät luotettavina lähteinä\nranskalaisen rakennustaiteen tutkijoille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuurimman ja pysyvimmän maineensa saavutti Prosper Mérimée kuitenkin\nkaunokirjallisilla teoksillansa.\n\nKuten tunnettu, syntyi Ranskassa tämän vuosisadan alussa voimakas\nkirjallinen virtaus, joka alotti ankaran ottelun muotoihinsa\nkangistunutta ja mehuttomaksi kuivunutta vanhaa suuntaa vastaan\nvaatien enemmän sisällystä, enemmän tuoreutta ja runollista lentoa,\nenemmän totuutta ja, edellä kaikkea, enemmän paikallisväritystä\nkaunokirjallisiin ja taiteellisiin luomiin. Tämän elinvoimaisen\nvyöryaallon harjalla nousi joukko lahjakkaita kirjailijoita, joiden\nnimet -- sellaiset kuin Hugo, Lamartine, de Vigny, Musset y.m. -- jo\novat tuttuja koko sivistyneessä maailmassa. Ja tämä nuorekas virtaus\nse oli kyllin voimakas tempaamaan mukaansa sellaisiakin luonteita,\njotka ehkä eivät siihen suoranaisesti kuuluneet ja jotka ennen pitkää\nerkautuivatkin tuon n.k. romanttisen koulun polanteelta valitakseen\noman itsenäisen ja luonteensa mukaisen tien.\n\nNäihin kuului Prosper Mériméekin, joka v. 1825 alkoi kirjallisen\ntoimintansa julkaisemalla kokoelman jännittäviä, keskittyneitä ja\nvoimakasta intohimoa kuohuvia pikkunäytelmiä yhteisellä nimellä\n_\"Théâtre de Clara Gazul\"_, kokoelma, josta vanha Goethe sanoi,\nettei hän ikinä ole niin kypsää taiteellista työtä 23-vuotiaalta\nnähnyt. Romanttikojen päävaatimusta paikallisvärityksestä oli siinä\nmyöskin täydellisesti noudatettu. Huolimatta näistä ja muutamista\nmyöhemmistä lukudraamoista -- _\"Kansan kapina\", \"Carvajalin perhe\",\n\"Tyytymättömät\", \"Kaksi perintöä\" ja \"Seikkailijan vaiheet\"_, jotka\nkyllä osottavat tarkkaa luonteenkuvausta ja pirteää vuoropuhelua,\nvaikka eivät tyydytä nykyaikaisia draamallisia vaatimuksia -- on\nMériméen varsinainen suuruus etsittävä novellien ja lyhkästen\nromaanien alalta. Siinä on hän voittamaton mestari, jonka tuotteet\nkaikkialla, minne ne vain ovat levinneet, ja niitä onkin kaikille\nEuroopan sivistyskielille käännetty, ovat mallikelpoisiksi\ntunnustetut. Novellistina hän nyt tällä kokoelmalla suomalaisellekin\nyleisölle esitetään ja semmoisena tahdon häntä hiukan laajemmin\nkäsitellä.\n\nAlulla vuotta 1829 julkaisi hän ensimmäisen novellinsa _\"Kronika\nKaarlo IX:n ajoilta\"_. Se oli kuten jo nimestä kuulemme\nhistoriallinen, käsitteli surkeasti kuuluisaa Perttulin yön\nverilöylyä 1572 ja näytti olevan silloisen romaanikuninkaan Walter\nScottin vaikutuksen alaisena kirjoitettu. Tekijä oli ottanut\npsykoloogisesti kuvattavakseen tämän verisen tapauksen ja vaikka\nvoidaankin tehdä muistutuksia hänen käsitystänsä vastaan, täytyy\njokaisen sentään myöntää, että se kaunokirjallisena taideluomana on\nmestariteos, täynnä pirteyttä, voimaa, tuoreutta ja alkuperäistä\nelävyyttä. Jo tällä romaanillaan oli Mérimée -- erään silloisen,\netevän arvostelijan mukaan -- kohoutunut \"Ranskan ensimmäisten\nkirjailijain joukkoon\".\n\nJa kun hän vielä samana vuonna alkoi muutamassa pariisilaisessa\naikakauskirjassa julkaista sarjan lyhkäisiä kertomuksia kasvoi hänen\nmaineensa päivä päivältä. Vuosina 1829-30 ovat useimmat niistä\nnovelleista ilmestyneet, jotka tässä käännöskokoelmassa tavataan.\nSilloin kirjoitti hän näet korsikalaisen luonne- ja tapakuvauksensa\n_Mateo Falconen_, jossa jokainen sana on kuin marmoriin kaiverrettu,\nsamoin keskittyneessä taiteellisuudessa vertaistansa kaipaavan\njutelman _Etuvarustuksen valloitus_, hienolla ivalla suolatun\nkertomuksensa _Tamango_ sekä nuo etevät novellinsa _Arpapeli_\nja _Etruskilainen vaasi_, jotka kumpikin ovat merkillisiä sen\nkautta, että hän niissä keskellä romanttisuuden kiihkoa osotakse\nnykyaikaisesta elämästä otettujen aiheiden käsittelyssä jotenkin\nselväpiirteiseksi realistiksi, samoin kuin kolme vuotta myöhemmin\nilmestyneessä romaanissa _Kaksi erehdystä_, jossa tekijä on\nkäyttänyt hienoa taiteellista älyänsä ja taitavaa sielutieteilijän\naistiansa rakkauden salaisuuksien selvittämiseen. Samassa suhteessa\nhuomattavia ovat myöskin pieni psykolooginen kuvaus kirjeenvaihdon\nmuodossa nimeltä _Apotti Aubain_ ja tämän suomennoskokoelman pisin\nkertomus _Arsène Guillot_ (v. 1844), jossa Mérimée objektiivisen\ntaiteellisuutensa, hienon sielutieteellisyytensä ja luistavan\nesitystapansa lisäksi vielä osottaa tavalliselle kertomustavalleen\nvierasta ominaisuutta, nim. liikuttavaa tunteellisuutta.\n\nMuuan Mériméen kirjailijaluonteen huomattavimpia puolia on halu\npöyristyttää lukijaa hirveiden aiheiden tyynellä ja seikkaperäisellä\nkuvaamisella. Useimmiten liikkuu hän kuitenkin todellisuuden\npohjalla, mutta toisinaan antaa hän kertomuksensa vähitellen\nja tarkinta johdonmukaisuutta noudattaen siirtyä kerrassaan\nmielikuvituksen vapaille vainioille, niin että lukija tietämättään\ntulee sekoittaneeksi todenperäisyyden ja pöyristyttävän kuvitusvoiman\nmaailmat. Sellaisia ovat m.m. tuo omituinen juttu _\"Illen Venus\"_,\njossa mitä erehdyttävimmällä huolellisuudella kuvataan oletettua\nmuinaislöytöä ynnä siihen kiedottua hurjaa rakkausjuttua; samoin\n_Kiirastulen sielut_, kauhistuttavia kuvauksia espanjalaisen Don\nJuan-legendan mukaan, _Lokis_, Liettuaan sijoitettu julma jutelma\nnuoresta kreivistä, joka hääyönä puree kaulan poikki morsiameltaan,\n_Il viccolo_ eli _madama Lucrezia_, itaalialainen kummitusjuttu,\n_Djuman_, jonka lopussa lukijalle äkkiä ilmoitetaan, että kaikki\nkerrotut hirmuisuudet ovatkin olleet vain nuoren upseerin ilkeää\nunta, sekä _Sininen huone_, pelkälle väärinkäsitykselle taidolla\nsommiteltu tärisyttävä kuvaus, joka vihdoin kuitenkin selviytyy\nvallan luonnolliseksi erehdykseksi.\n\nLaajimmat, kypsyneimmät, taiteellisimmat ja enimmän tunnetut Mériméen\nromaaneista ovat kuitenkin _Carmen_ ja _Colomba_.\n\nMérimée, joka matkusteli paljon Englannissa. Espanjassa, Saksassa,\nItaliassa, Itävallassa, Unkarissa, Turkissa, Vähässä Aasiassa,\nKreikassa y.m. ja joka osasi niin monta vierasta kieltä, [Englantia\nkuin joku Albionin poika, espanjaa eri murteissaan, itaaliaa, saksaa,\nvenäjää, kreikkaa -- sekä vanhaa että uutta -- ja latinaa], oli\nEspanjassa käydessään erityisesti mielistynyt härkätaisteluihin\nja niiden sankareihin toreadooreihin, joissa kuolemaa pelkäämätön\nrohkeus, mielenmaltti ja käytöksen sirous juuri vastasivat hänen\nkäsitystään oikeasta miehestä, Hänen naisihanteensa taas on uljas,\nveikeilevä, älykäs ja intohimoinen immyt. -- Tällaisen juuri on hän\nkuvannut Carmenissa, tuossa espanjalaisessa mustalaistytössä, joka on\nintohimoinen, itsekäs ja oikullinen, mutta ennen kaikkea tunteittensa\nvapautta rakastavainen. Hänen lempijänsä, vuoristolaisryöväri José\nMaria taas vastaa täydellisesti miestä, sellaisena kuin Mérimée\ntodellista miestä ajatteli. Muuten ovat kaikki yksityiskohdatkin\ntässä jännittävässä kertomuksessa sellaisella asiantuntevaisuudella\nkuvatut, että ainoastaan Espanjan oloihin todellakin perehtynyt mies\nvoi sen tehdä, ja Carmenin oma luonne on kuin pronssiin valettu.\n(Kuten tunnettu, on tästä kuvauksesta muodostettu komea ooppera,\njoka Bizet'n ihanan musiikin siivillä on ympäri maailmaa kuuluisaksi\ntullut.)\n\nColomba on Mériméen pääteos, joka valmistui tekijänsä täydessä\nmiehuuden ijässä, s.o. vuonna 1840. Tapahtumat ovat sijoitetut\nKorsikaan eikä niitä muualle voikaan ajatella. Luonto on Korsikan\njylhä luonto, henkilöt todellisia korsikalaisia tunteineen sekä\nnäkökantoineen ja koko ilmakehä on niin yksinomattain korsikalainen,\nettä omituinen villiys ikäänkuin uhoaa vastaamme. Siinä jos missään\non paikallisväritystä ja totuutta. Se on yht'aikaa realistinen ja\nromanttinen kuvaus, mutta edellä kaikkea taiteellinen mestariteos,\ntarkastipa sitä miltä kannalta hyvänsä. Päähenkilöinä ovat siinä\nnuori ihana tyttö Colomba ja hänen veljensä Orso, joka palaa Ranskan\nsotapalveluksesta takaisin kotiseudulleen ja jota sisar koettaa\nyllyttää verikostoon heidän isänsä murhaajia vastaan. Sitä paitse on\nsiihen kiedottu kaunis rakkauden juttu ja kuvattu useita omituisia,\nperäti korsikalaisia luonteita. \"Vihdoinkin on ilmestynyt teos,\njohon arvostelijat voivat viitata, kun heiltä vaaditaan esimerkkiä\ntodellisesta mestariteoksesta\", huudahtaa eräs tämän vuosisadan\netevimpiä arvostelijoita Colombasta. En tahdo ryhtyäkään laajempiin\nselontekoihin, sillä tehdä selkoa ei siitä voi: se on luettava.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen nyt vähitellen esittänyt kaikki Mériméen kaunokirjalliset\nteokset lukijoilleni niin hyvin kuin sen muutamilla sivuilla voin\ntehdä.[2] Ja nyt puhukoot tähän kokoelmaan otetut novellit itse\npuolestaan. Lukija näkee jo niistä toivoakseni, minkälainen Mériméen\nesitys- ja kuvaustapa on, vaikka tietysti en ole voinutkaan hänen\nmainiota stiiliänsä täysin vastaavasti jälitellä. Myönnän kyllä,\nettä olisi ehkä ollut parasta tutustuttaa suomalainen yleisö\nensin Colombaan, tekijänsä pääteokseen, mutta se tuntui minusta\nsentään melkein liian laajalta tänä lyhkästen kertomusten luvattuna\naikana. Jos tämä novellikokoelma taas saavuttaa suomalaisen yleisön\npuolelta tarpeellista suosiota ja yleisö siis näyttää tunnustavan\nMériméelle meilläkin saman arvosijan, mikä hänellä jo kaikissa muissa\nsivistysmaissa on, niin olen mielihyvällä ja parastani koettaen\nkiirehtivä pukemaan suomenkieliseen asuun sekä Colomban että Carmenin.\n\nHelsingissä, marraskuulla v. 1895.\n\n_Kasimir Leino_.\n\n\n\n\n\nMateo Falcone.\n\n\nJos Porto-Vecchiosta lähdettäessä suuntaat kulkusi luodetta kohti\nkeskisaarelle päin, niin huomaat maaperän kohoavan jotenkin jyrkästi\nja tulet kolme tuntia kiemurtelevia, kivimöhkäleiden salpaamia\nja joskus kuilujenkin katkaisemia polkuja astuttuasi laajalle,\nasumattomalle palolle. Tämä palo on korsikalaisten paimenten ja\nkaikkien tuomioistuimen kanssa riitaantuneiden luvattu maa. Tapahtuu\nnäet usein, että korsikalainen talonpoika päästäksensä polttamasta\nvainioitansa sytyttää tuleen jonkun metsäpalstan; sen pahempi,\njos tuli leviää laajemmalle kuin tarvis vaatii: kävi miten kävi,\nniin on hän varma hyvästä sadosta kylväessään tämän halmeen, jossa\npalaneiden puiden tuhka muodostaa hedelmällisen maakerroksen. Kun\ntähkät on korjattu -- koska korsien korjaaminen tuottaisi liian paljo\nvaivaa, jätetään ne näet paikoilleen -- työntävät maahan jääneet,\npalamattomat puunjuuret seuraavana keväänä peräti sankan pensaston,\njoka muutamissa vuosissa kasvaa seitsemän tai kahdeksan jalan\nkorkuiseksi. Tällaisia tiheitä pensastoja kutsutaan sitten korsikan\nmurteella _maquis_. Siinä kasvaa eri laatuisia puita ja pensaita\nsikin sokin niin kuin Jumala ne siihen kasvattaa. Ainoastaan kirves\nkädessä voi ihminen raivata itselleen tien sen läpi ja löytyypä\nniinkin sankasti pensastuneita palomaita, ettei villit lampaatkaan\nsaata niiden läpi tunkeutua.\n\nJos olet tullut tehneeksi murhan, niin pakene Porto-Vecchion\npalolle, missä hyvän pyssyn, ruudin ja kuulain avulla voit elää\ntäydessä turvassa; vaan älä unohda myöskään ruskeata, paslikilla[3]\nvarustettua levättiä, joka kelpaa sinulle sekä päällystakiksi että\nvuoteeksi. Paimenilta saat maitoa, juustoa ja kastanjia eikä sinun\ntarvitse vähääkään peljätä oikeutta tai murhatun omaisia muulloin\nkuin ehkä täytyessäsi laskeutua kaupunkiin ampumavarastoasi uusimaan.\n\nMateo Falconella oli siihen aikaan, kun minä vuonna 18.. olin\nKorsikassa, asuntonsa puolen peninkulman päässä palolta. Hän oli maan\noloihin nähden varakas mies ja eli rennosti, se on työtä tekemättä\nja pelkästään karjansa antimista, jota nomaadintapaiset paimenet\nkuljettelivat vuoristolaitumilla. Tavatessani hänet pari vuotta\nennen sitä tapausta, jota käyn kertomaan, näytti hän minusta olevan\nvähän päälle viidenkymmenen. Kuvitelkaa mielessänne lyhyt, mutta\nvartaloltaan tanakka mies, tukka kihara ja sysimusta, kotkannenä,\nhuulet ohuet, silmät suuret ja vilkkaat ja kasvoilla sama väri\nkuin saapasnahan nurealla puolella. Hänen ampumataitonsa oli\ntunnettu tavattomaksi Korsikassakin, missä muuten hyviä pyssymiehiä\nlöytyy niin kosolta. Mateo ei esimerkiksi olisi koskaan ampunut\nvillilammasta kaurishauleilla; vaan kuulalla kaatoi hän sen sadan\nkahdenkymmenen askeleen päästä satuttaen mielensä mukaan joko päähän\ntai lapaan. Yöllä käytti hän asettaan yhtä helposti kuin päivällä ja\nminulle kerrottiin hänen osavuudestaan seuraava todistus, joka ehkä\ntuntuu uskomattomalta siitä, joka ei ole Korsikassa matkustellut.\nKahdeksankymmenen askeleen päähän asetettiin palava kynttilä lautasen\nkokoisen, läpikuultavan paperilevyn taakse. Hän otti sihdin, kynttilä\nsammutettiin ja minuutin kuluessa hän pilkkosen pimeässä lävisti\npaperilevyn kolme kertaa neljästi ampuessaan.\n\nTällaisella yliluonnollisella taitavuudella oli Mateo Falcone\nsaavuttanut suuren maineen. Ystävänä sanottiin hänen olevan yhtä\nluotettavan kuin vihollisena vaarallisen; ollen sitä paitse kohtelias\nja avulias eleli hän sovussa kaikkien kanssa Porto-Vecchion\npiirikunnassa. Vaan Cortessa, mistä hän oli ottanut vaimon itselleen,\nkerrottiin hänen sangen nopeasti suoriutuneen eräästä kilpailijasta,\njota kehuttiin yhtä varmaksi sodassa kuin rakkaudessakin: Mateon\nansioluetteloon vietiin ainakin eräs laukaus, joka tapasi kilpailijan\njuuri kun tämä oli ajamassa partaansa pienen, ikkunan kehykseen\nripustetun peilin edessä. Kun tapaus oli unohtunut, meni Mateo\nnaimisiin. Vaimostansa Giuseppasta oli hänelle syntynyt ensin kolme\ntyttöä (Mateon suureksi harmiksi) ja vihdoin poika, jolle hän antoi\nnimen Fortunato; tämä se nyt oli perheen toivo ja nimen perijä.\nTytöt olivat joutuneet hyviin naimisiin: heidän isänsä voi tarpeen\nvaatiessa olla varma vävypoikiensa tikareista ja tussareista. Poika\noli vasta kymmenvuotias, vaan hän osotti jo lupaavia taipumuksia.\n\nEräänä syyspäivänä lähti Mateo vaimoineen jo varhain liikkeelle\nkäydäksensä katsomassa karjaansa eräällä palolaitumella. Pikku\nFortunato pyrki mukaan hänkin, mutta laidun oli liian loitolla ja\nsitä paitse piti jonkun jäädä kotimieheksi; isä siis kielsi, vaan\nkuten pian näemme, oli tällä syytä katua tekoaan.\n\nOli kulunut muutamia tuntia hänen lähdöstänsä; pikku Fortunato\nloikoili levollisesti päivänpaisteessa katsellen sinertäviä vuoria\nja mietiskellen, että tulevana sunnuntaina hän menee kaupunkiin\npäivällisille enonsa korpraalin[4] luo, kun pyssyn pamaus yht'äkkiä\nkeskeytti hänet mietteissään. Hän hyppäsi seisoalleen ja kääntyi\nsinne päin, mistä pamaus oli kuulunut. Muita laukauksia seurasi\neripitkäin väliaikojen perästä ja kerta kerralta kuuluivat ne\nlähempää, kunnes vihdoin Mateon talolle päin nummelta tulevalle\npolulle ilmestyi parrakas mies, vuoristolaisten suippolakki päässä,\nyllä ryysyiset vaatteet ja laahautuen pyssynsä nojassa suurella\nvaivalla eteenpäin. Hän oli näet juuri saanut luodin lanteeseensa.\n\nTulija oli eräs ryöväri, joka lähtiessänsä öiseen aikaan noutamaan\nruutia kaupungista oli tiellä joutunut väijyksissä olevain\nkorsikalaisten jääkärein kynsiin.[5] Puolustauduttuaan ensin\nurhoollisesti oli hänen vihdoin täytynyt peräytyä ja ankarasti\nahdistettuna vetäytyä kalliolta kalliolle. Paljo edellä sotamiehiä ei\nhän kumminkaan ollut ja haavansa vuoksi oli hänen mahdoton ennättää\npalolle ennen kuin nämä jo ehtivät hänen kimppuunsa.\n\nHän lähestyi Fortunatoa ja sanoi:\n\n-- Oletko sinä Mateo Falconen poika?\n\n-- Olen.\n\n-- Minä olen Gianetto Sanpiero. Keltakaulukset[6] ahdistavat minua.\nKätke minut johonkin, sillä edemmäksi en jaksa kävellä.\n\n-- Ja mitäs isä sanoo, jos minä sinut hänen luvattansa kätken?\n\n-- Hän sanoo, että teit oikein.\n\n-- Kukatiespä ei sanokaan?\n\n-- No, kätke minut vain pian, ne jo tulevat.\n\n-- Varrohan kunnes isä on palannut.\n\n-- Varroko, sinä kirottu! Viiden minuutin kuluessa ovat he täällä.\nKätke nyt minut pian, muuten tapan sinut.\n\nFortunato vastasi hänelle, vallan kylmäverisesti:\n\n-- Pyssysipä on tyhjä eikä vyössäsi[7] ole enää patruunia.\n\n-- Onpa minulla puukkoni.\n\n-- Vaan jaksatkos sinä juosta yhtä nopeaan kuin minä?\n\nSamassa hypähti hän syrjään, niin ettei ollut ulotettavissa.\n\n-- Sinä et ole Mateo Falconen poika, sinä! Aiotko sallia, että minut\nvangitaan vallan asuntosi edessä?\n\nTämä näytti poikaan vaikuttavan.\n\n-- Mitäs sinä antaisit minulle, jos kätken sinut? sanoi hän\nlähemmäksi tullen.\n\nRyöväri kopeloi kupeella riippuvaa nahkataskuansa ja veti sieltä\nviiden frangin rahan, jonka hän epäilemättä oli säästänyt ruudin\nostoa varten. Fortunato hymyili nähdessään hopearahan, otti sen\nkäteensä ja sanoi Gianettolle:\n\n-- Ole huoletta!\n\nSamassa teki hän suurehkon aukon tuvan luona olevaan heinärukoon.\nGianetto kyyristyi sinne ja lapsi peitteli hänet yltympäri, niin\nettä hän sai hiukan ilmaa hengittääkseen, vaan ettei kukaan voinut\nepäilläkään ihmisen sinne piiloutuneen. Sen lisäksi juolahti hänelle\nmieleen eräs kylläkin kekseliäs metsäläisviekkaus.\n\nHän kävi noutamassa naaraskissan penikoilleen ja asetti ne heinäru'on\npäälle uskotellakseen, ettei sitä muka oltu kotvaan liikuteltukaan.\nHuomattuaan vielä verisiä jälkiä talolle tuovalla polulla peitteli\nhän ne tarkasti hiekalla ja heittihe sen tehtyään aivan levollisena\ntaas päivänpaisteeseen loikoilemaan.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua oli Mateon tuvan ovella kuusi ruskeaan\nunivormuun ja keltaiseen kaulukseen puettua miestä erään ajutantin\njohdannolla. Ajutantti oli hiukan sukua Mateolle. (Kuten tietty\nlaskevat korsikalaiset sukulaisuussuhteensa paljoa pitemmälle kuin\nmuualla). Hänen nimensä oli Tiodoro Gamba; muuten toimelias mies,\njota ryövärit kovasti pelkäsivät, sillä hän oli jo useita ahdistellut.\n\n-- Hyvää päivää, pikku orpana, sanoi hän Fortunatolle lähemmäksi\ntultuaan; kas vain kuinka sinä olet kasvanut! Oletko nähnyt tästä\nerään miehen juuri ohikulkevan?\n\n-- Noo, enpä minä ole vielä sinunkaan kokoinen, hyvä orpana, vastasi\npoika typerän näköisenä.\n\n-- Siksi kyllä ehdit tulla. Vaan sanoppas etkö ole nähnyt erään\nmiehen tästä ohimenevän?\n\n-- Olenkoko nähnyt erään miehen tästä ohimenevän?\n\n-- Niin, miehen, jolla oli musta samettinen suippolakki päässä ja\npunaisen keltaisella kirjailtu takki yllä?\n\n-- Miehenkö, jolla oli suippolakki ja punaisen keltaisella kirjailtu\ntakki?\n\n-- Niin, ja vastaa pian äläkä siinä kertaile minun kysymyksiäni.\n\n-- Aamulla ajoi pastori Pekka nimisellä hevosellaan tästä meidän\npihan kautta. Hän uteli, mitenkä isä jaksoi ja minä sanoin hänelle,\nettä...\n\n-- Vai sinä, pieni veijari, tässä juonittelet! Sano nyt pian, mitä\ntietä Gianetto meni, sillä häntä me etsimme; ja minä olen varma\nsiitä, että tätä polkua myöten hän tuli.\n\n-- Kuka sen tietää?\n\n-- Kukako sen tietää? Minä sen tiedän, että sinä olet nähnyt hänet.\n\n-- Näetkös sinä, kun nukut?\n\n-- Vaan sinäpä et nukkunut, pyssynlaukaukset sinut herättivät.\n\n-- Sinä luulet siis, orpana, että teidän pyssynne pitävät semmoista\nmelua? Isäni tussari pamahtaa paljo kovemmin.\n\n-- Vieköön sinut saakeli, sinä kirottu vetelys! Että sinä olet nähnyt\nGianetton, siitä olen varma. Kenties olet sinä hänet kätkenytkin.\nHoi, kumppalit, käykää tupaan ja katsokaa eikö junkkarimme ole\nsiellä. Hän nilkutti enää vain yhdellä käpälällä ja se lurjus on\nliian viisas lähteäkseen kuukkaamalla palolle asti pyrkimään. Sitä\npaitsi loppuvat verijäljetkin tähän.\n\n-- Vaan mitäs isä sanoo? kysyi Fortunato ilkamoiden, jos hän saa\ntietää, että te olette hänen poissa ollessaan tunkeutuneet tupaan?\n\n-- Kuules, junkkari! sanoi ajutantti Gamba poikaa korvasta nipistäen,\ntiedätkös sinä, että minä voin helposti saada sinut toista virttä\nveisaamaan? Ehkäpä sinä vielä sanotkin, jos saat parisen kymmentä\nlyöntiä sapelin sivulla.\n\nFortunato vain naureskeli pilkkanauruansa.\n\n-- Isäni nimi on Mateo Falcone! sanoi hän juhlallisesti.\n\n-- Tiedätkös sinä, pikku veijari, että minä voin viedä sinut joko\nCorteen tai Bastiaan. Panen sinut vankeuteen, raudat jaloissa\nolkivuoteelle makaamaan ja mestautan sinut, jos et sano missä\nGianetto Sanpiero piileksii.\n\nPoika pyrskähti suureen nauruun kuullessaan tämän naurettavan\nuhkauksen. Hän vain toisti:\n\n-- Isäni nimi on Mateo Falcone.\n\n-- Ajutantti, sanoi aivan hiljaa eräs jääkäreistä, elkäämme\nriitaantuko Mateon kanssa.\n\nGamba näytti todellakin joutuneen ymmälle. Hän puheli kuiskaten\nsotamiesten kanssa, jotka olivat tarkastaneet koko talon, toimitus,\njoka muuten ei kauvan kestänytkään, sillä korsikalaisen asuntoon ei\nkuulu muuta kuin yksi neliskulmainen tupa. Huonekaluja on pöytä,\npenkkejä, kirstuja ja metsästys- sekä talouskapineita. Sillä aikaa\nhyväili pikku Fortunato kissaansa ja näytti ilkamoiden nauttivan\njääkärein ja orpanansa hämmennystilasta.\n\nEräs sotamiehistä lähestyi heinärukoa. Hän huomasi emäkissan ja\npisti pistimellä huolettomasti heinärukoon kohauttaen olkapäitään\nmerkiksi, että tämä teko tuntui hänestä naurettavalta. Ru'ossa ei\nmitään liikahtanut eikä pojan kasvotkaan ilmaisseet vähintäkään\nmielenliikutusta.\n\nAjutantti ja hänen joukkonsa miettivät heittää hiiteen koko\ntoimituksen ja katselivat jo totisina nummelle päin ikäänkuin\naikoisivat he palata takaisin samaa tietä, jota olivat tulleetkin,\nkun päällikkö, vakuutettuna siitä, etteivät uhkaukset vaikuttaneet\nmitään Mateon Falconen poikaan, päätti tehdä vielä viimeisen\nponnistuksensa ja koettaa hyväilyjen ja lahjojen mahtia.\n\n-- Kuules, pikku orpanani, sanoi hän, sinä näyt olevan hyvin\nkasvatettu viikari ja olet varmaankin vielä pitkälle menevä. Vaan\nnyt lasket sinä kanssani ilkeää leikkiä ja ellen minä pelkäisi\nsuututtavani orpanaani Mateo Falconea, niin piru vieköön ottaisinkin\nsinut mukaani.\n\n-- Hui, hai!\n\n-- Vaan kun orpanani tulee kotiin, niin kerron minä koko jutun\nhänelle ja silloin saat valheistasi verisen selkäsaunan.\n\n-- Jokohan?\n\n-- Saathan nähdä... Vaan kuuleppas ... ole nyt siivo poika, niin minä\nannan sinulle jotain.\n\n-- Ja minä annan sinulle, orpana, erään neuvon: että jos te vielä\nviivyttelette, niin ehtii Gianetto jo palolle ja silloin täytyy olla\nuseampia sinunlaisia uskalikkoja, jos mieli häntä sieltä etsiä.\n\nAjutantti otti taskustaan hopeakellon, joka maksoi ainakin\nkolmekymmentä frangia, ja huomatessaan, että pikku Fortunaton silmät\nsäteilivät sitä katsellessa, riiputti hän sitä teräksisten vitjojen\nnenästä sanoen:\n\n-- Sinä veijari tahtoisit kai mielelläsi tämmöisen kellon kaulaasi\nja astuskelisit Porto-Vecchion katuja ylpeänä kuin riikinkukko; ja\nihmiset kyselisivät sinulta: \"paljoko kello on?\" ja sinä vastaisit:\n\"katsokaa kelloani\".\n\n-- Kun minä tulen isoksi, niin antaa enoni korpraali minulle kyllä\nkellon.\n\n-- Antaa kyllä, vaan enosi pojallapa jo on kello ... ei sentään niin\nkaunis kuin tämä... Ja hän on kuitenkin sinua nuorempi.\n\nPoikanen huokasi.\n\n-- No, tahdotkos tämän kellon, pikku orpana?\n\nFortunato näytti syrjäsilmällä kelloa katsellessaan kissalta, jolle\ntarjotaan kokonainen kananpoika. Tuntien, että häntä vain härnätään,\nei se uskalla iskeä siihen kynsiänsä, vaan kääntää tuon tuostakin\nsilmänsä pois päin, ettei houkutus kävisi liian suureksi; kuitenkin\nnuoleksii se myötäänsä suupieliänsä ja näyttää tahtovan sanoa\nisännälleen: \"teidän leikkinne on liian julmaa!\"\n\nAjutantti Gamba tuntui sentään toden teolla tarjottelevan kelloansa.\nFortunato ei ojentanut kättänsä, vaan sanoi happamesti hymyillen:\n\n-- Mitä te minua ilman aikojaan pilkkaatte?[8]\n\n-- En, Jumal'avita, pilkkaakaan. Sano vain, missä Gianetto on, niin\non kellokin sinun.\n\nFortunaton huulille ilmestyi epäilyksen hymy ja katsoen mustilla\nsilmillänsä ajutantin silmiin koetti hän niistä lukea, minkä verran\nhänen sanoihinsa oli luottamista.\n\n-- Viekää minulta olkaliput, huudahti ajutantti, jollen anna sinulle\nkelloa sillä ehdolla! Kumppalini tässä ovat todistajina, enkä minä\nsaata lupaustani rikkoa.\n\nTätä sanoessaan vei hän kelloa yhä lähemmäksi, kunnes se melkein\nkosketti pojan kalpeata poskea. Tämän kasvoilla kuvastui\nselvästi sisällinen sieluntaistelu pyyteen ja vierasvaraisuuden\nkunnioittamisen välillä. Paljas rinta aaltoili kiihkeästi ja hän\nnäytti olevan tukehtumaisillaan.\n\nSillä välin heilui ja kääntelihe kello koskettaen toisinaan hänen\nnenänsä päätä. Vähitellen alkoi vihdoin pojan oikea käsi kohota\nkelloa kohti: sormen päät jo koskettivat sitä ja pian lepäsi se\nkokonaan hänen kädessään, vaikka ajutantti yhä piteli sitä vitjojen\ntoisesta päästä... Numerotaulu oli taivaansininen ... kuori vasta\nkiillotettu ... päivänpaisteessa se tulena välähteli... Houkutus oli\nliian suuri.\n\nFortunatolla nousi jo vasen käsikin ja olkansa yli viittasi hän\npeukalollaan heinärukoa, jota vastaan hän nojausi. Ajutantti ymmärsi\nhänet heti kohta. Hän päästi vitjat kädestään ja Fortunato tunsi\nolevansa kellon ainoa omistaja. Hän hypähti ylös vikkelästi kuin\nmetsäpeura ja poistui kymmenen askeleen päähän heinäru'osta, jota\njääkärit heti kävivät penkomaan.\n\nPian nähtiinkin heinänru'on liikahtelevan: sieltä ilmestyi verissään\noleva mies, puukko kädessä; mutta koettaessaan nousta seisoalleen, ei\nhän hyytyneeltä haavaltaan jaksanutkaan pysyä pystyssä, vaan suistui\nmaahan. Ajutantti syöksi heti hänen kimppuunsa ja väänsi tikarin\nhänen kädestään. Samassa sidottiin hän lujasti kiinni kaikesta\nvastustuksesta huolimatta.\n\nMaaten kentällä pitkällään, sidottuna kuin mikäkin lyhde, käänsi\nGianetto päänsä lähestynyttä Fortunatoa kohti.\n\n-- Senkin ... sikiö! sanoi hän tälle enemmän ylenkatseellisesti kuin\nvihaisesti.\n\nPoika heitti hänelle saamansa hopearahan takaisin tuntien, ettei hän\nsitä enää ansainnut; mutta vangittu ei näyttänyt huomaavankaan tätä\nliikettä. Vallan kylmäverisesti sanoi hän ajutantille:\n\n-- Kuulkaas, hyvä Gamba, minä en jaksa kävellä, teidän täytyy kantaa\nminut kaupunkiin.\n\n-- Äsken sinä kuitenkin juoksit kuin vuorikauris, vastasi julma\nvoittaja; mutta olehan huoletta: minä olen niin hyvilläni siitä,\nettä sinut vihdoinkin sain kiinni, jotta kantaisin sinut peninkulman\nvaikka seljässäni väsymystä ensinkään tuntematta. Muuten aiomme\nvalmistaa sinulle paarit oksista ja päällystakistasi; ja Crespolin\nvuokratalolla on meillä hevosetkin.\n\n-- Hyvä, sanoi vangittu; kai te panette hiukan olkia paareille, että\nminun on mukavampi olla.\n\nSillä välin kuin muutamat jääkäreistä puuhailivat valmistellen\njonkunlaisia kantopaareja kastanjan oksista ja toiset sitoivat\nGianetton haavaa, ilmestyi Mateo Falcone vaimoineen äkkiä erään\npalolle vievän polun käänteestä. Vaimo käveli kovasti kyyryssään\nkantaen tavattoman suurta kastanjasäkkiä, sillä aikaa kuin hänen\nmiehensä astui herrana edellä ainoastaan pyssy kädessä ja toinen\nkantoremmissä; miehen arvo ei näet salli hänen kantaa muita taakkoja\nkuin aseensa.\n\nNähdessään sotamiehet arveli Mateo heti, että ne olivat tulleet häntä\nvangitsemaan. Mutta mistä tämä ajatus? Oliko Mateolla mitään oikeuden\nkanssa tekemistä? Ei. Hänhän oli päinvastoin hyvässä maineessa. Hän\noli, kuten sanotaan, hyvämaineinen ja itsenäinen mies; vaan hän\noli korsikalainen ja vuoristolainen eikä Korsikan vuoristolaisten\njoukossa ole monta, joka ei tarkoin muistellessaan löytäisi\nmenneisyytensä ansioluettelosta jotakin pikku rikosta sellaista kuin\npyssynlaukausta, tikarin pistoa tai jotakin muuta vähäpätöisyyttä.\nMateolla oli parempi omatunto kuin ehkä kenelläkään muulla, sillä\nainakaan kymmeneen vuoteen ei hän ollut tähdännyt pyssyänsä ihmistä\nkohti; mutta siitä huolimatta oli hän varovainen ja varustausi\nankaraan itsepuolustukseen, jos tarvis sellaista vaati.\n\n-- Vaimo, sanoi hän Guiseppalle, heitä alas säkkisi ja ole varuillasi.\n\nTämä tottelikin silmänräpäyksessä. Mateo antoi hänelle pyssyn, joka\noli ollut kantoremmissä ja joka ehkä olisi ollut vain vastuksena.\nSitten latasi hän kädessään olevan tuliputken ja astui verkalleen\ntaloansa kohti pujotteleiden tien varrella kasvavien puiden välistä\nja ollen valmiina pienimmänkin vihamielisyyden huomatessaan\nviskautumaan paksuimman puunrungon taakse, mistä hän turvattuna\nvoi itse ampua. Vaimo astui hänen jälkiään kantaen varapyssyä ja\npatroonalaukkua. Hyvän aviovaimon velvollisuus on näet taistelun\ntullessa ladata miehensä ampuma-aseet.\n\nAjutantille taas tuli aika hätä nähdessään Mateon lähestyvän näin\nverkkasin askelin, pyssy tanassa ja sormi liipasimella.\n\n-- Jos Mateo, ajatteli hän, sattuisikin olemaan Gianetton sukulainen\ntaikka hänen ystävänsä, jota hän tahtoo puolustaa, niin tulisivat\nluodit hänen molemmista pyssyistään kahteen meistä yhtä varmasti\nkuin kirjeet postissa; ja jos hän tähtää minuun, sukulaisuudesta\nhuolimatta!...\n\nTällaisessa hämmennystilassa teki hän sangen rohkean päätöksen: hän\nastui näet yksin Mateota kohti kertoakseen hänelle koko tapauksen\nja lähestyi häntä kuin ainakin vanhaa tuttavaa; mutta tuo pieni\nvälimatka, joka erotti hänet Mateosta, tuntui hänestä hirveän\npitkältä.\n\n-- Hei, kuules, vanha toveri, huusi hän, -- no, mitäs sinulle kuuluu,\nhyvä ystävä? Tunnetko sinä minua, Gamba orpanaasi.\n\nSanaakaan vastaamatta pysähtyi Mateo ja sillä aikaa kun toinen\npuheli, nosti hän verkalleen pyssyänsä, niin että sen suu oli\ntaivasta kohti ajutantin likelle saapuessa.\n\n-- Hyvää päivää, veljeni,[9] sanoi ajutantti ojentaen hänelle\nkätensä. Onpa siitä aikoja kuin minä olen sinua nähnyt.\n\n-- Päivää, veli.\n\n-- Tulin ohikulkiessani sanomaan sinulle ja orpana Pepalle\nhyvänpäivän. Olemme tänään olleet pitkällä matkalla, vaan ei sovi\nvalitella vaivojaan, kun on saanut sellaisen saaliin kuin me. Saimme\nnäet juuri kiinni Gianetto Sanpieron.\n\n-- Jumalan kiitos! huudahti Giuseppa. Viime viikolla varasti hän\nmeiltä lypsyvuohen.\n\nGambaa nämä sanat ilahduttivat.\n\n-- Kurja raukka! sanoi Mateo, hän oli nälkäinen.\n\n-- Se veijari puolustihe kuin jalopeura, jatkoi ajutantti hiukan\nnolostuneena -- hän tappoi minulta yhden jääkärin eikä tyytynyt vielä\nsiihenkään, vaan katkasi korpraali Chardonilta käsivarren; mutta\nsiitä ei ollut paljo vahinkoa, olihan hän vain ranskalainen... Sitten\noli hän piiloutunut niin viisaasti, ettei lempokaan olisi häntä\nkeksinyt. Ilman pientä orpanaani Fortunatoa en häntä olisi ikinä\nlöytänyt.\n\n-- Fortunatoa! huudahti Mateo.\n\n-- Fortunatoa? toisti Giuseppa.\n\n-- Niin, Gianetto oli kätkeynyt tuohon heinärukoon, vaan pikku\norpanani ilmaisi viekkauden. Minä aionkin sanoa hänen enolleen\nkorpraalille, että hän lähettää Fortunatolle kauniin lahjan\npalkinnoksi. Ja hänen sekä sinun nimesi tulevat raporttiin, jonka\nlähetän yleiselle syyttäjälle.\n\n-- Kirous! mutisi hiljaa Mateo.\n\nHe olivat saapuneet jääkärijoukon luo. Gianetto lepäsi jo paareillaan\nvalmiina lähtöön. Nähdessään Mateon tulevan Gamban seurassa hymyili\nhän omituisesti, käänsihe talon ovelle päin ja sylkäsi kynnykselle\nsanoen:\n\n-- Kavaltajan asunto!\n\nTäytyi olla valmis kuolemaan sen, joka uskalsi käyttää kavaltajan\nnimeä Falconesta. Tarkka tikarinpisto, jota ei olisi tarvinnut uusia,\nolisi tavallisissa oloissa loukkauksen heti kostanut. Mateo ei nyt\nkuitenkaan tehnyt muuta liikettä kuin nosti murtuneen näköisenä\nkätensä otsalleen.\n\nNähdessään isänsä tulevan oli Fortunato vetäynyt tupaan. Sieltä\npalasi hän ennen pitkää maitotuopin kanssa, jonka hän katse maahan\nluotuna tarjosi Gianettolle.\n\n-- Pysy kaukana minusta! ärjäsi vangittu jylisevällä äänellä.\n\nKääntyen sitten erään jääkärin puoleen: -- Toveri hyvä, annas minulle\njuotavaa! sanoi hän.\n\nSotamies antoi litteän juomapullonsa hänelle käteen ja ryöväri joi\nsen miehen antamaa vettä, jonka kanssa hän vasta oli laukauksia\nvaihtanut. Sitten pyysi hän, että hänen kätensä, jotka olivat sidotut\nselän taakse, solmittaisiin ristiin rinnan päälle.\n\n-- Lepään mieluummin mukavasti, sanoi hän.\n\nPyyntö täytettiin hetikohta; sitten antoi ajutantti lähtömerkin,\nlausui jäähyvästit Mateolle mitään vastausta tältä saamatta ja niin\nlähdettiin kiirein askelin nummelle päin.\n\nKului lähes kymmenen minuuttia ennen kuin Mateo suunsa avasi.\nPoikanen katseli levotonna vuoroin äitiänsä, vuoroin isäänsä, joka\npyssyynsä nojaten tuijotti häneen tuimistuneen vihaisesti.\n\n-- Sinä alottelet hyvin, sinä! sanoi Mateo vihdoin tyynellä äänellä,\njoka kuitenkin väristytti sitä, ken miehen tunsi.\n\n-- Isä! huudahti poika lähestyen kyyneleet silmissä ikäänkuin aikoisi\nhän heittäytyä isänsä jalkojen juureen.\n\nVaan Mateo ärjäsi hänelle:\n\n-- Pois minusta!\n\nPoika pysähtyi ja seisoi nyyhkyttäen liikkumattomana muutamia\naskeleita isästään.\n\nGiuseppa tuli lähemmäksi. Hän oli huomannut kellon vitjat, joiden pää\npisti Fortunaton paidan välistä esille.\n\n-- Kuka sinulle tämän kellon antoi? kysyi hän ankarasti.\n\n-- Orpanani ajutantti.\n\nFaleone tempasi kellon ja lennätti sen sellaisella voimalla erääseen\nkiveen, että se pirstausi tuhanneksi muruksi.\n\n-- Vaimo, sanoi hän, onko tuo poika minun tekemäni?\n\nGiuseppan ruskeat posket lensivät tulipunaisiksi.\n\n-- Mitä sinä sanotkin, Mateo, ja muistatko, kenelle puhut?\n\n-- No niin, tuo poika on siis heimonsa ensimmäinen kavaltaja.\n\nFortunaton nyyhkytykset kävivät kahta vertaa äänekkäämmiksi ja\nFalcone tuijotti häneen yhäti ilveksensilmillään. Vihdoin löi hän\npyssynsä perällä kerran maahan, heitti sen sitten olalleen ja lähti\nastumaan palolle päin huutaen Fortunatoa tulemaan perästä. Poika\ntotteli.\n\nGiuseppa juoksi Mateon jälkeen ja tarttui häntä käsivarteen.\n\n-- Hän on sentään sinun poikasi, sanoi hän vapisevalla äänellä ja\nkatsoi mustilla silmillään miestänsä silmiin nähdäksensä, mitä hänen\nmielessään liikkui.\n\n-- Laske irti minut! vastasi Mateo, minä olen hänen isänsä.\n\nGiuseppa syleili poikaansa ja meni itkien tupaan. Siellä heittäysi\nhän polvilleen pyhän Neitsyen eteen ja rukoili kiihkeästi. Sillä\nvälin astui Falcone pari sataa askelta polkua myöten eikä pysähtynyt\nennen kuin tuli erään laakson luo, jonne hän laskeusi. Siinä tutki\nhän maaperää pyssynsä perällä ja huomasi sen olevan pehmeän ja helpon\nkaivaa. Paikka tuntui hänestä tarkoitukseensa soveliaalta.\n\n-- Fortunato, mene tuon suuren kiven luo.\n\nPoika teki niinkuin käskettiin ja laskeusi sitten polvilleen.\n\n-- Lue rukouksesi.\n\n-- Isä, isä, älkää tappako minua.\n\n-- Lue rukouksesi! toisti Mateo hirvittävällä äänellä.\n\nSupattaen ja nyyhkyttäen luki poikanen isä meidän ja\nuskontunnustuksen. Isä vastasi kovalla äänellä Amen! kummankin\nrukouksen perästä.\n\n-- Siinäkö ovat kaikki rukoukset, mitä osaat?\n\n-- Isä, osaan minä vielä Ave Marian ja sen, jonka täti minulle opetti.\n\n-- Se on sangen pitkä, vaan menköön.\n\nPoika luki rukouksensa sammuvalla äänellä.\n\n-- Oletko lopettanut?\n\n-- Voi, isä hyvä, armahtakaa! antakaa anteeksi! En minä koskaan enää\nsemmoista tee! Ja minä rukoilen niin kauvan orpana korpraalia, että\nhän armahtaa Gianettoa!\n\nHän puhui vielä, kun Mateo jo oli ladannut pyssynsä ja painoi perän\nposkelleen lausuen:\n\n-- Jumala antakoon sinulle anteeksi!\n\nPoika teki epätoivoisen yrityksen noustakseen ylös isänsä polvia\nsyleilemään; mutta hänellä ei ollut siihen aikaa. Mateo laukasi ja\nFortunato kaatui kuolleena paikalle.\n\nLuomatta silmäystäkään ruumista kohti lähti Mateo talollensa päin\nhakemaan lapiota haudatakseen poikansa. Tuskin oli hän ehtinyt ottaa\nmuutamia askeleita, kun hän tapasi Giuseppan, joka laukauksesta\nsäikähtyneenä juoksi murhapaikalle.\n\n-- Mitä sinä olet tehnyt? huusi hän.\n\n-- Oikeutta.\n\n-- Ja missä hän on?\n\n-- Laaksossa. Aion juuri haudata hänet. Hän kuoli kristittynä ja minä\nluetan hänelle messun. Käy sano vävylleni Tiedoro Bianchille, että\nhän muuttaa meille asumaan.\n\n1829.\n\n\n\n\nEtuvarustuksen valloitus.\n\n\nEräs ystäväni upseeri, joka joitakuita vuosia sitten kuoli\nkuumetautiin Kreikassa, kertoi minulle muutamana päivänä\nensimmäisestä ottelusta, jossa hän oli ollut mukana. Hänen\nkertomuksensa vaikutti minuun niin voimakkaasti, että heti lomahetken\nsaatuani kirjoitin sen muististani paperille. Tässä se nyt on:\n\nSaavuin rykmenttiin syyskuun 4:n päivän iltana. Everstin tapasin\nleirikentällä. Ensin otti hän minua jotenkin tylysti vastaan;\nmutta kenraali B:n antaman suosituskirjeeni luettuansa muutti hän\nkäytöstänsä ja lausui muutamia kohteliaita sanoja.\n\nHän esitti minut kapteenilleni, joka juuri palasi eräältä\npartioretkeltä. Tämä kapteeni, jota minulla tuskin oli aikaa\ntarkastaa tunteakseni, oli iso, tummaverinen ja ulkomuodoltaan\nankaran ja tylyn näköinen mies. Tavallisena sotamiehenä oli hän\nalkanut uransa ja voittanut sekä olkalippunsa että kunnianmerkkinsä\ntaistelutantereella. Hänen äänensä oli käheä ja heikko ollen\nomituisesti vastakkainen hänen melkeinpä jättiläismäiselle\nvartalolleen. Syynä tähän outoon äänenkäheyteen sanottiin olevan\nerään luodin, joka oli kerrassaan lävistänyt hänet Jenan tappelussa.\n\nKuultuaan, että minä olin juuri päässyt Fontainebleaun sotakoulusta,\nvirnisti hän kasvojansa sanoen:\n\n-- Luutnanttiin kaatui eilen...\n\nMinä ymmärsin hänen tällä tahtovan sanoa: \"Teidän pitäisi muka\ntäyttää hänen sijansa, vaan siihen ette te kykene\". Huulillani pyöri\njo pisteliäs vastaus, mutta minä hillitsin itseni.\n\nKuu nousi Cheverinon etuvarustuksen takaa, joka sijaitsi kahden\nkanuunankantaman päässä leirituliltamme. Suuri ja punainen se\noli, kuten tavallisesti noustessaan. Mutta tuona iltana näytti\nse tavallistaan suuremmalta. Hetkisen kuluessa häämötti koko\nvarustus vallan synkkänä kuun heleässä hohteessa. Se muistutti\npuhkeamaisillaan olevan tulivuoren kartiomaista huippua.\n\nVierelläni oleva vanha sotamieskin huomasi kuun värin.\n\n-- Onpa se punainen, sanoi hän; se merkitsee, että tuon kuuluisan\nvarustuksen valloitus on käyvä meille kalliiksi!\n\nMinä olen aina ollut taikauskoinen ja varsinkin tällä hetkellä teki\ntuo ennustus minuun syvän vaikutuksen. Laskeusin levolle, vaan en\nsaanut unta. Nousin ylös ja kävelin jonkun aikaa katsellen tavatonta\ntulijuovaa, joka kultasi Cheverinon kylän takaiset kukkulat.\n\nKun arvelin yön raittiin ja virkistävän ilman tarpeeksi\nvilvoittaneen veriäni, palasin nuotiolle; kietoutuen huolellisesti\npäällystakkiini suljin silmäni toivossa, etten avaisi niitä ennen\npäivän nousua. Mutta uni vain ei tullut. Tahtomattani kävivät\najatukseni surullisiksi. Tuumin itsekseni, ettei minulla noiden\nkentällä makaavien sadan tuhannen miehen joukossa ollut ainoatakaan\nystävää. Jos haavoittuisin, niin joutuisin sairashuoneeseen, missä\ntietämättömät välskärit minua armotta kohtelisivat. Mieleeni johtui\nkaikki, mitä olin kirurgisista leikkauksista kuullut. Ankarasti\ntykytti sydämmeni ja koneellisesti asettelin minä nenäliinan ja\nlompakon rintani päälle jonkunlaiseksi pantsariksi. Väsymys valtasi\nminut, nukahdin aina hetkeksi, mutta samassa sai joku surullisempi\najatus suuremman voiman, niin että hytkähtäen heräsin. Väsymys voitti\nkuitenkin vihdoin ja kun herätysrumpu soi, nukuin minä makeinta\nuntani. Asetuimme rintamaan, aamuhuuto tapahtui ja sitten pantiin\naseet takaisin ristikoilleen ja kaikki näytti siltä kuin olisi meillä\nollut aikomus viettää päivä aivan levollisesti.\n\nNoin kolmen aikana saapui ajutantti käskyn kanssa. Meidät kutsuttiin\nuudelleen aseihin, jääkärimme hajoitettiin ympäri kenttää, me\nseurasimme heitä verkalleen ja kahdenkymmenen minuutin päästä näimme\nvenäläisten etuvartioiden järjestäytyvän ja palaavan varustukseen\ntakaisin.\n\nEräs tykkipatteri asettui oikealle, toinen vasemmalle meistä, vaan\nmolemmat jotenkin kauvas edellemme. He alkoivat sangen kiivaan\ntulen vihollista kohti, joka yhtä tuimasti vastasi, ja pian peittyi\nCheverinon varustus paksuihin savupilviin.\n\nRykmenttimme oli melkein suojattuna venäläisten tulelta erään ylängön\nkautta. Kuulat, joita meitä kohti ei monta tullutkaan (vihollinen kun\netupäässä ahdisti tykkiväkeämme), lensivät ylitsemme tai viskasivat\nmeitä vastaan multaa ja pieniä kiviä.\n\nNiin pian kuin käsky marssia eteenpäin oli annettu, katsoi kapteeni\nminuun niin tutkivasti, että minun täytyi pyyhkäistä pari kertaa\nnuoria viiksiäni näyttääkseni niin huolettomalta kuin mahdollista.\nMuuten ei minua pelottanutkaan ja ainoa huoleni oli se, että muut\nehkä luulivat minun pelkäävän. Nuo vaarattomat kuulat vaikuttivat\nnekin siihen, että pysyin sankarillisen kylmäverisenä. Itserakkauteni\ntaas toisti, että todellakin olin vaarassa, koskapa kuitenkin olin\npatteritulen alla. Tunsin itseni vallan iloiseksi hyvinvoinnistani\nja mietiskelin, kuinka hauskaa on kertoa Cheverinon varustuksen\nvalloituksesta rouva B:n salongissa Provencen kadun varrella.\n\nEversti kulki juuri komppaniamme ohitse virkahtaen minulle: \"Kas nyt\nte saatte jo alkajaisiksenne totuuden tuntea\".\n\nMinä hymyilin kuin sotajumala ja pyyhkäsin hialtani pois multaa,\njota eräs kolmenkymmenen askeleen päähän pudonnut kanuunan kuula oli\nheittänyt päälleni.\n\nVenäläiset näyttivät huomaavan kuuliensa huonon menestyksen, sillä he\nrupesivat nyt ampumaan räjähdyskuulilla, jotka paremmin yllättivät\nmeidät notkelmassamme. Eräs suurehko kranaatin sirpale pyyhkäsi lakin\npäästäni ja tappoi miehen sivultani.\n\n-- Onnittelen teitä, sanoi kapteeni minulle juuri kun olin saanut\nlakkini maasta; kas nyt olette te turvattuna täksi päiväksi. --\nMinä olen usein huomannut tämän taikauskon sotamiehissä, jotka\nuskovat että selviö _non bis in idem_ pitää paikkansa yhtä hyvin\ntaistelutantereella kuin oikeussalissa. Panin ylpeästi lakin jälleen\npäähäni.\n\n-- Kas sepä oli suora tapa tervehtiä ihmisiä, sanoin niin iloisesti\nkuin voin. Oloihin nähden pidettiin tätä huonoa sukkeluutta vallan\nmainiona.\n\n-- Onnittelen teitä, toisti kapteeni vielä, muuta vahinkoa ei\nteille tule tapahtumaan ja vielä tänä iltana on teillä komppania\nkomennettavana, sillä kovin minun korviani tänään kuumennetaan. Joka\nkerran kun minä olen haavoittunut, on vierelläni seisova upseeri\nsaanut kuolettavan luodin ja, lisäsi hän hiljempää ja melkein\nhäpeissään, heidän nimensä ovat aina alkaneet P:llä.\n\nTekeysin urhoolliseksi ja useat olisivat kai tehneet minun\ntavallani; moneen olisivat nämä ennustavat sanat vaikuttaneet niin\nkuin minuunkin. Ensikertalaisena ollen tunsin minä, etten voinut\nuskoa ajatuksiani kenellekään, vaan että minun aina tuli näyttää\nkylmäveriseltä ja urhoolliselta.\n\nPuolen tunnin kuluttua väheni venäläisten tuli tuntuvasti; silloin\nastuimme mekin esille suojapaikastamme marssiaksemme varustusta kohti.\n\nRykmenttiimme kuului kolme pataljoonaa. Toinen pataljoona sai\ntehtäväkseen käydä varustuksen kimppuun kiertämällä laakson puolelta;\nmolemmat toiset määrättiin rynnäkköä varten. Minä olin kolmannessa\npataljoonassa.\n\nTultuamme ulos rintavarustusten takaa, missä olimme olleet\nsuojattuina, kohtasi meitä moneen kertaan jalkaväen linjatuli\nvoimatta kuitenkaan suuria aukkoja riveihimme tuottaa. Kuulain\nvinkuminen oudostutti minua: usein käänsin päätäni sinne päin\nsaadakseni vain leikkisanoja vastaani tähän ääneen tottuneemmilta\ntovereiltani.\n\n-- Tappelu ei lopulta olekaan niin hirvittävä asia, arvelin itsekseni.\n\nRientoaskelin astuimme eteenpäin, jääkärit etunenässä; yht'äkkiä\nkiljasivat venäläiset kolme hurraata, kolme eri kertaa, pysyen sitten\nvallan hiljaa ja ampumatta.\n\n-- En pidä tuosta hiljaisuudesta, sanoi kapteeni, se ei hyvää ennusta.\n\nMielestäni melusivat meikäläiset liian kovasti enkä voinut olla\nsisässäni vertaamatta heidän rähiseviä huutojansa vihollisen\njuhlalliseen äänettömyyteen.\n\nJouduimme pian varustuksen juurelle, vallisuojukset olivat kuulamme\nrikkoneet ja mullistelleet. Sotamiehet ryntäsivät näille uusille\nraunioille huutaen _eläköön keisari!_ kovemmin kuin olisi voinut\nodottaakaan ihmisiltä, jotka jo olivat niin paljo kirkuneet.\n\nLoin katseeni ylöspäin enkä ikinä unohda silloista näkyä. Enin\nosa savua oli kohonnut ilmaan ja riippui kuin baldakiinin taivas\nnoin kahdenkymmenen jalan korkuisella varustuksen yli. Sinertävän\nusvan läpi näkyi heidän puoleksi hajonneen rintasuojuksensa takana\nvenäläiset krenatöörit, seisovan pyssyt koholla ja liikkumattomina\nkuin patsaat. Olen vieläkin näkevinäni jokaisen sotamiehen, vasen\nsilmä meihin luotuna ja oikea kohotetun pyssyn peitossa. Eräässä\nampumareiässä muutamia askeleita meistä seisoi mies tulisoihtu\nkädessä kanuunansa vieressä.\n\nMinua värisytti ja luulin jo viimeisen hetkeni tulleen.\n\n-- Kas nyt alkaa tanssi, pojat, huusi kapteenini. Hyvästi!\n\nNe olivat viimeiset sanat, mitkä hänen kuulin lausuvan.\n\nRummunpärinää kuului varustuksesta. Näin kaikkien pyssyjen\nlaskeutuvan. Ummistin silmäni ja kuulin hirmuisen paukkeen, jota\nseurasi huudot ja voihkaukset. Avasin jälleen silmäni kummastellen,\nettä vielä olin hengissä. Varustus oli taas savun peitossa.\nYmpärilläni haavoitettuja ja kuolleita. Kapteenini makasi jaloissani:\nhänen päänsä oli eräs kuula murskannut ja hänen aivojansa sekä\nvertansa oli hulmahtanut vaatteilleni. Koko komppaniastani ei ollut\npystyssä enää kuin kuusi sotamiestä ja minä.\n\nTämän verisaunan saatuamme olimme hetken aikaa kuin ällistyksissä.\nAsettaen lakkinsa miekkansa kärkeen kapusi eversti ensimmäisenä\nrintasuojukselle huutaen: eläköön keisari! ja hänen jäljessään heti\nkaikki muut eloon jääneet. En paljo muista mitä sitten seurasi. Me\njouduimme varustuksen sisään, en tiedä millä tavoin. Taisteltiin\nkäsikähmässä niin paksussa savussa, ettei voitu nähdä toisiaan.\nLuulen lyöneenikin, koskapahan sapelini oli vallan verinen. Vihdoin\nkuulin huudettavan: \"voitto on meidän!\" ja savun hälvetessä näin koko\nvarustuksen kentän verta ja kuolleita täynnä. Varsinkin kanuunat\nolivat vallan haudattuina ruumiskekojen alle. Noin kaksi sataa miestä\nranskalaisissa univormuissa seisoi ryhmässä ilman järjestystä,\ntoiset ladaten pyssyjänsä, toiset puhdistaen pistimiänsä. Yksitoista\nvenäläistä vankia oli heidän keskessään.\n\nEversti lepäsi vallan verisenä särkyneiden vaunujen päällä linnan\nportin suulla. Muutamia sotamiehiä tunkeili hänen ympärillään:\nminäkin lähestyin häntä.\n\n-- Missä on vanhin kapteeni? kysyi hän eräältä kersantilta.\n\nKersantti kohautti olkapäitään sangen merkitsevällä tavalla.\n\n-- Entäs vanhin luutnantti?\n\n-- Tämä eilen saapunut herra tässä, sanoi kersantti vallan tyynellä\näänellä.\n\nEversti hymyili happamesti.\n\n-- No niin, herraseni, te siis komennatte päällikkönä; varustakaa\nheti linnoituksen portti näillä muonavaunuilla, sillä vihollinen on\nvielä voimakas; mutta kenraali C ... on tuleva avuksenne.\n\n-- Eversti, sanoin minä, te olette kai pahoin haavoittunut?\n\n-- Yks' kaikki, ystäväni, mutta varustus on valloitettu!\n\n\n\n\nTamango.\n\n\nKapteeni Ledoux oli hyvä merimies. Hän oli alkanut tavallisena\nmatruusina ja siitä ylennyt perämiehen apulaiseksi. Trafalgarin\ntappelussa musersi eräs puun pirstale hänen vasemman kätensä, joka\ntäytyi leikata pois, ja hän sai sitten eronsa hyvillä todistuksilla.\nRauhallinen elämä ei häntä kuitenkaan miellyttänyt ja niin pian\nkuin tilaisuus merelle lähtöön tarjoutui, otti hän eräällä\nkaapparilaivalla palveluksen toisena luutnanttina. Muutamista\nmerisaaliista saamillansa rahoilla osti hän kirjoja ja tutki\ntietopuolisestakin purjehdusoppia, jonka hän jo käytännöllisesti\nvallan hyvin tunsi. Aikaa myöten kohosi hän erään kolmella kanuunalla\nja kuudellakymmenellä miehellä varustetun kaappariristeilijän\nkapteeniksi ja Jerseyn rantapurjehtijat muistelevat vieläkin hänen\nurostöitään.\n\nRauha häntä huolestutti: sodan aikana oli hän koonnut pienen\nomaisuuden, jota hän toivoi voivansa lisätä englantilaisten\nkustannuksella. Välttämättömyys pakotti hänet tarjoamaan\npalveluksensa rauhallisiin toimiin ja ollen tunnettu päättäväiseksi\nja kokeneeksi mieheksi sai hän helposti laivan kuljetettavakseen. Kun\norjakauppa kiellettiin ja kun sen harjoittajain täytyi osata välttää\nranskalaisten tullimiesten valppautta, mikä muuten ei kovin vaikeaa\nollutkaan, mutta sitä paitse -- ja se olikin paljo uhkarohkeampaa\n-- pelastautua englantilaisten risteilijäin kynsistä, kävi kapteeni\nLedoux tärkeäksi mieheksi ebenpuun kuljettajille.[10]\n\nEroten huomattavasti useimmista muista merimiehistä, jotka hänen\ntavallaan ovat kauvan aikaa viettäneet ikäviä päiviä alemmissa\nviroissa, ei hänellä ollut vähimmässäkään määrässä sitä suurta\nvastenmielisyyttä uudistuksia kohtaan ja sitä taipumusta\nvanhoillisuuteen, minkä hänenlaisensa tavallisesti säilyttävät\nylempiin arvoihin kohottuaan. Kapteeni Ledoux oli päinvastoin ollut\nensimmäinen suosittamaan isännälleen rauta-astioiden käyttöä veden\npitoa ja säilytystä varten. Hänen laivallansa olivat käsi- ja\njalkaraudat, joita neekerilaivoissa on varastottain, valmistetut\nuuden järjestelmän mukaan ja ruostumisen välttämiseksi huolellisesti\nvernissatut. Mutta suurimman kunnioituksen voitti hän orjakauppiaiden\nkeskuudessa teettämällä oman suunnitelmansa mukaan orjakauppaa\nvarten aiotun, nopeakulkuisen, kapean ja sotalaivan pituisen prikin,\njohon kuitenkin mahtui sangen suuri lukumäärä mustaihoisia. Nimeksi\nantoi hän sille _Toivo_. Kapeat ja limitetyt välisillat tahtoi hän\nainoastaan kolme jalkaa ja neljä tuumaa korkeiksi väittäen, että tämä\ntila salli kooltaan ihmismäisten orjain mukavasti istua; ja mitä\nheidän tarvitsee seisoalleen nousta?\n\n-- Siirtomaihin tultuaan, sanoi Ledoux, saavat he seisoa liiaksikin!\n\nNojaten selkäänsä laivan kupeisiin ja jakautuneina kahteen\nyhtäsuuntaiseen riviin istuivat mustaihoiset niin, että heidän\njalkojensa eteen jäi tyhjää tilaa, joka kaikissa muissa\nneekerilaivoissa jätetään käytäväksi. Ledoux ymmärsi sijoittaa\ntällekin välille muita neekereitä, jotka lepäsivät kohtisuoraan\ntoisia vastaan. Näin mahtui hänen laivaansa noin kymmenkunnan\nneekeriä enemmän kuin muihin tonniluvultaan samankokoisiin.\nTarkasti ottaen olisi heitä siihen voinut sijoittaa enemmänkin;\nmutta täytyyhän olla ihmisellisyyttä ja jättää neekerillekin\nainakin viisi jalkaa pitkä ja kaksi leveä tila temmeltääkseen tuon\nyli kuusi viikkoa kestävän purjehdusmatkan aikana: \"Sillä\", sanoi\nLedoux isännälleen puolustaaksensa tätä vapaamielistä toimenpidettä,\n\"ovathan neekeritkin yhtäkaikki ihmisiä niinkuin valkoihoisetkin\".\n\n_Toivo_ lähti Nantesista eräänä perjantaina, kuten taikauskoiset\nihmiset myöhemmin huomauttivat. Tarkastajat, jotka tutkivat\njuurtajaksaen koko prikin eivät huomanneet kuutta suurta\nrautakirstua täynnä käsi- ja jalkarautoja sekä n.k. rautaisia\noikeudentankoja, jotka mistä lienevätkin nimensä saaneet. Ei heitä\nmyöskään kummastuttanut se tavaton veden paljous, millä _Toivo_\noli varustautunut, vaikka se paperiensa mukaan ei aikonut edemmäs\nkuin Senegaliin vaihtaaksensa puutavaroilla norsunluita. Matka\nei tosin ole pitkä, mutta eihän varovaisuuskaan voi haitata. Jos\nesim. sattuisi tyyni tapaamaan, niin mihinkäs siellä ilman vettä\njouduttaisiin?\n\nToivo lähti siis eräänä perjantaina matkalle kaikin puolin hyvin\nvarustettuna ja kalustettuna, Ledoux olisi ehkä halunnut hiukan\nlujemmat mastot, mutta niin kauvan kuin hän itse laivaa johti, ei\nhänellä ollut syytä valittaa. Matka kävi onnellisesti ja nopeasti\naina Afrikan rannikolle saakka. Laiva laski ankkuriin (luullakseni)\nJoalen joella sellaisena hetkenä, jolloin englantilaiset risteilijät\neivät olleet vahtimassa tätä osaa rannikosta. Maan välikauppiaat\ntulivat hetikohta laivalle. Hetki oli mitä suotuisin. Tamango,\nkuuluisa sotamies ja orjain kauppaaja, oli juuri tuonut rannikolle\nsuuren orjalauman ja hän oli huokea hinnoilleen niinkuin ainakin\nmies, joka tuntee omaavansa kyvyn ja keinot toimittaa tilaukset\nnopeasti paikalle, niin pian kuin hänen kauppaesineensä käyvät\nharvinaisiksi.\n\nKapteeni Ledoux soudatti itsensä rantaan ja lähti tervehtimään\nTamangoa. Hän tapasi tämän kiiruusti kyhätyssä olkikodassa, kahden\nvaimonsa, muutamien välikauppiaiden ja orjain kuljettajain seurassa.\nTamango oli pukeunut juhlapukuun valkoihoisen kapteenin vastaanottoa\nvarten. Hänellä oli yllään vanha, sininen univormutakki, jossa\nkorpraalin nauhat vielä olivat tallella; mutta kummallakin olkapäällä\nriippui kaksi kultaista olkalippua samasta napista, toinen heiluen\nedessä, toinen takana. Kun paitaa ei ollut ensinkään ja kun takki\noli hieman lyhyt hänen pituiselleen miehelle, näkyi takin valkeiden\nreunusten ja Guinean liinasta tehtyjen housujen välistä melkoinen\nkaistale mustaa ihoa, joka oli vallan leveän vyön näköinen. Suuri\nratsuväen miekka oli hihnalla sidottu kupeelle ja kädessä oli hänellä\nkaunis kaksipiippuinen pyssy englantilaista tekoa. Näin puettuna\npiti afrikalainen sotilas itseänsä hienompana kuin täydellisin\npariisilainen tai lontoolainen keikari.\n\nKapteeni Ledoux katseli häntä jonkun aikaa äänettömänä, sillä välin\nkuin Tamango, pyörähdelIen kuin vieraan kenraalin edessä marssiva\nkrenatööri, nautti siitä vaikutuksesta, minkä hän luuli valkoihoiseen\ntekevänsä. Tarkastettuaan häntä tuntijan silmällä kääntyi Ledoux\nalaluutnanttiinsa sanoen:\n\n-- Kas tuosta veitikasta ottaisin minä ainakin kolme tuhatta frangia,\njos saisin hänet terveenä ja vahingoittumatta Martiniqueen asti.\n\nIstuttiin ja eräs jalofein kieltä hiukan taitava matruusi toimitti\ntulkin virkaa. Kun ensimmäiset kohteliaisuudet oli vaihdettu, toi\nlaivapoika korillisen viinapulloja; juoskenneltiin ja saadakseen\nTamangon hyvälle tuulelle lahjoitti kapteeni hänelle kauniin\nnahkaisen ruutikotelon, jota koristi Napoleonin kohokuva. Kun lahja\noli sopivalla kiitollisuudella vastaanotettu, astuttiin kodasta ulos,\nistuttiin viinapulloineen varjopaikkaan ja Tamango antoi merkin tuoda\nesille myytävänä olevat orjat.\n\nHe tulivatkin pitkässä jonossa, seljät koukussa väsymyksestä ja\nahdistuksesta, kantaen kukin kaulassaan yli kuusi jalkaa pitkää\nhankoa, jonka molemmat sakarat olivat niskassa puukapulalla\nyhdistetyt. Matkalle lähdettäessä ottaa joku kuljettajista\nolkapäälleen ensimmäisen orjan hangon varren; tämä tekee samoin hänen\njäljessään tulevan hangolle, toinen kantaa kolmannen orjan hankoa\nj.n.e. Jos on kysymys seisahtumisesta, iskee kulkueen päällysmies\nhankonsa varren terävän pään maahan ja silloin seisahtuu koko jono.\nHelppo on ymmärtää, ettei matkalla tarvitse pakoa ajatellakaan, kun\nkaulassa riippuu kuuden jalan pituinen, raskas tanko.\n\nJokaisen orjan ohikulkiessa, olipa se sitten mies- tai naispuolinen,\nkohautti kapteeni olkapäitään pitäen miehiä kurjina, naisia joko\nliian vanhoina tai nuorina ja valitellen mustaihoisen rodun\nhuononemista.\n\n-- Kaikki ränstyy, sanoi hän; vallan toista se ennen oli. Naiset\nolivat viisi jalkaa kuusi tuumaa pitkiä ja neljä miestä olisi\njaksanut aivan hyvin kääntää fregatinkin nostosillan suur-ankkurin\nnostamista varten.\n\nYhäti arvostellessaan valikoi hän sentään jo päältä päin\nmustaihoisista vahvimmat ja kauneimmat. Näistä voi hän maksaa\ntavallisen hinnan, mutta muista vaati hän suurta alennusta. Tamango\ntaas puolusteli etujaan, kehui tavaroitaan, puhui mustaihoisten\nvähenemisestä ja orjakaupan vaaroista. Vihdoin lopetti hän vaatien,\nen tiedä kuinka suurta hintaa orjista, jotka valkoinen kapteeni\ntahtoi ottaa laivalleen.\n\nNiin pian kuin tulkki oli kääntänyt Tamangon vaatimuksen ranskaksi\noli Ledoux vähällä lentää seljälleen hämmästyksestä ja harmista;\nmuristen muutamia hirveitä kiroussanoja nousi hän sitten ylös\nkeskeyttääkseen kaiken kaupanteon tuollaisen hullun miehen kanssa.\nMutta Tamango pidätti häntä ja sai suurella vaivalla hänet jälleen\nistuutumaan. Uusi pullo avattiin ja keskustelu jatkui jälleen.\nNyt oli mustaihoisen vuoro pitää valkoisen tarjouksia hulluina ja\nluonnottomina. Siinä huudettiin, keskusteltiin kauvan ja juotiin\nmahdottomasti paloviinaa; mutta viina vaikutti vallan eri tavalla\nnäihin molempiin riitapuoliin. Mitä enemmän ranskalainen joi, sen\nhuokeammiksi arvosteli hän uhrinsa; kuta enemmän afrikalainen\ntaas joi, sitä pienemmiksi kävivät hänen vaatimuksensa. Kun\nkorillinen oli tyhjennetty, oltiinkin täten hinnasta selvillä.\nHuonoja puuvillakankaita, ruutia, tuluksia, kolme tynnyriä viinaa\nja viisikymmentä huonosti korjusteltua pyssyä annettiin sadan\nkuudenkymmenen orjan vaihtohintana. Kauppasopimuksen lopulliseksi\npäätökseksi löi kapteeni kättä puoleksi humaltuneen mustaihoisen\nkanssa ja heti sen jälkeen annettiin orjat ranskalaisten matruusein\nhaltuun, jotka taas ehättivät riisumaan heiltä pois puuhangot\npannakseen sijaan kaula- ja käsiraudat, vaihdos, joka selvästi\nosottaa eurooppalaisen sivistyksen etevämmyyttä.\n\nNoin kolmekymmentä orjaa jäi vielä jäljelle: lapsia, vanhuksia ja\nheikkoja naisia. Laiva oli täysi.\n\nTietämättä mitä tehdä näillä hylyillä kaupitteli Tamango niitä\nkapteenille pyytäen pullon viinaa hengeltä. Tarjous oli houkutteleva.\nLedoux muisteli, että hän, \"Sisiilian verilöylyä\" Nantesissa\nesitettäessä, oli nähnyt melkoisen joukon lihavia ja kookkaita\nmiehiä tunkeutuvan jo vallan täydelle parterille ja löytävän sijaa\nistuutua -- ihmisruumiin joustavuuskyvyn avulla. Hän otti hoikimmat\nkaksikymmentä orjaa noista kolmestakymmenestä.\n\nSilloin pyysi Tamango jäljelle jääneistä kymmenestä ainoastaan\nryypyn viinaa kustakin. Ledoux mietti, etteiväthän lapset maksa ja\ntarvitse muuta kuin puoli sijaa yleisissä ajovaunuissa. Hän otti siis\nkolme lasta, vaan selitti sitten, ettei hän huoli enää ainoatakaan\nmustaihoista. Nähdessään, että hänellä vielä oli seitsemän orjaa\nristinään, tempasi Tamango pyssynsä ja tähtäsi lähimmäistä naista: se\noli noiden kolmen lapsen äiti.\n\n-- Osta, sanoi hän valkoiselle, taikka tapan hänet; pieni ryyppy\nviinaa tai laukaisen.\n\n-- Ja mitä p--lettä luulet sinä minun tuolla tekevän? vastasi Ledoux.\n\nTamango laukasi ja orjatar kaatui kuolleena maahan.\n\n-- Kas niin, ja nyt toinen! huusi Tamango tähdäten erästä vallan\nmurtunutta vanhusta: ryyppy viinaa taikka minä...\n\nToinen hänen vaimoistaan tyrkkäsi hänen käsivarttansa, niin että\nkuula lensi ilmaan. Tämä oli näet huomannut, että mies, jonka Tamango\nyritti ampua, oli eräs _poppamies_ eli taikuri, joka oli ennustanut\nhänen tulevan kuningattareksi.\n\nViinasta raivostuneena ei Tamango enää voinut hillitä itseänsä\nnähdessään, että hänen tahtoansa vastustettiin. Armotta löi hän\nvaimoansa pyssyn perällä ja kääntyi sitten Ledoux'n puoleen:\n\n-- Kuules, sanoi hän, saat minulta tämän naisen.\n\nHän oli hyvännäköinen. Ledoux katseli häntä hymyillen, tarttui hänen\nkäteensä ja virkahti:\n\n-- Hänelle minä kyllä sijan tiedän.\n\nTulkki oli ihmisystävällinen mies. Hän antoi Tamangolle pahvisen\ntupakkakotelon ja pyysi omakseen kuusi jälellä olevaa orjaa. Sitten\npäästeli hän heidät irti kaulahangoista ja salli heidän mennä, minne\nvain hyväksi näkivät. Heti he pelastautuivatkin mikä minnekin päin,\nvaan joutuivat aivan ymmälle miettiessään palausta kahdensadan\npeninkulman päässä rannikolta oleville kotiseuduilleen.\n\nSillä välin lausui kapteeni Tamangolle jäähyvästit ja ehätti\nviemään lastiansa laivalle niin pian kuin suinkin. Ei ollut\nviisasta vitkastella kovin kauvan joella, sillä risteilijät voivat\npalata takaisin; seuraavana päivänä tahtoikin hän jo sukeutua\nmatkalle. Tamango taas nukahti nurmikolle varjopaikkaan humalaansa\nselvittääkseen.\n\nHerätessään näki hän laivan jo täysissä purjeissa viilettävän\njokea alaspäin. Pää eilisestään vielä kohmeloisena kysyi Tamango\nvaimoansa Aychétä. Hänelle vastattiin, että tämä raukka oli tullut\npahoittaneeksi hänen mieltänsä ja että hän oli lahjoittanut vaimonsa\nvalkoiselle kapteenille, joka oli vienyt hänet mukaansa laivalle.\nTämän kuullessaan löi Tamango hämmästyneenä otsaansa, tempasi\npyssynsä, ja kun joki teki useita polvekkeita ennen kuin mereen\nlaskeusi, juoksi hän suorinta tietä erään pienen lahden pohjukkaan,\njoka oli noin puolen peninkulman päässä joen suulta. Siellä toivoi\nhän löytävänsä kanootin yllättääkseen sillä prikin, jonka kulkua joen\npolvekkeet hidastuttivat. Eikä hän pettynytkään: hän ehti todellakin\nhypätä kanoottiin ja saavuttaa neekerilaivan.\n\nLedoux kummastui nähdessään hänet ja vielä enemmän kuullessaan hänen\nvaativan takaisin vaimoansa.\n\n-- Mikä on annettu, on annettu, vastasi hän ja käänsi hänelle\nselkänsä.\n\nMustaihoinen pysyi yhä vaatimuksessaan tarjoten takaisin osaa\ntavaroista, jotka hän oli orjain vaihtohintana saanut. Kapteeni\nvain naureskeli sanoen, että Ayché oli sangen hyvä vaimo, jonka hän\ntahtoi pitää. Tamango paralta pääsi hillitön itku ja yhtä kimeitä\nhätähuutoja kuin joltakin kirurgisen leikkauksen alaisena olevalta\nonnettomalta. Milloin kieri hän kannella huutaen rakasta Aychétansa,\nmilloin taas iski hän päätänsä lankkuja vastaan ikäänkuin aikoisi\nhän tappaa itsensä. Aina yhtä kovasydämmisenä osotti kapteeni\nhänelle rantaa merkiksi että hänen oli jo aika lähteä. Vaan Tamango\nei hellittänyt. Hän tarjosi jo kultaiset olkalippunsa, pyssynsä ja\nmiekkansakin. Kaikki turhaan.\n\nVäittelyn aikana lausui _Toivon_ luutnantti kapteenille:\n\n-- Meiltä kuoli viime yönä kolme orjaa, niin että tilaa meillä on.\nMiks'emme ottaisi tuota voimakasta veijaria, joka yksinään korvaa ne\nkolme kuollutta?\n\nLedoux mietti mielessään, että Tamangosta saisi hyvinkin kolme\ntuhatta frangia, että tämä hänelle sangen edulliselta näyttävä matka\nluultavasti olisi hänen viimeinen retkensä ja että hän, kerran\nvaroihin päästyään ja orjakaupasta luovuttuaan, välittäisi viisi\nsiitä oliko hän Guinean rannikolla hyvässä tai huonossa maineessa.\nRantamaat olivat sitä paitse autioita ja afrikalainen sotilas siis\ntäydellisesti hänen vallassaan. Kysymys oli ainoastaan siitä, miten\nsaada häneltä aseet riisutuksi, sillä vaarallista olisi käydä hänen\nkimppuunsa niin kauvan kuin hänellä vielä oli ne käytettävänään.\nLedoux pyysi saada nähdä hänen pyssyänsä ikäänkuin tutkiakseen oliko\nse kauniin Aychén arvoinen. Hanoja koetellessaan karisti hän ruudin\npois sytyttimestä. Luutnantti taas tutkisteli sillä aikaa miekkaa\nja kun Tamango näin joutui aseettomaksi, hyökkäsi kaksi vahvaa\nmatruusia hänen kimppuunsa, heitti hänet seljälleen ja alkoi köytellä\nhäntä. Mustaihoinen puolustihe sankarillisesti. Ensimmäisestä\nhämmästyksestään toinnuttuansa ja huonosta asemastaan huolimatta\ntaisteli hän kauvan aikaa noita kahta matruusia vastaan. Tavattoman\nvoimansa avulla pääsi hän jo seisoalleenkin. Muutamalla nyrkiniskulla\nlöi hän maahan sen, joka häntä kaulasta kuristi, toiselle jäi\nkäsiin vain riekale hänen takistaan ja kuin riivattu hyökkäsi hän\nluutnantin päälle temmatakseen tältä miekkansa. Vaan tämäpä löikin\nhänelle päähän pitkän, vaikk'ei juuri syvän haavan, niin että Tamango\nuudelleen tuupertui. Samalla sidottiin hänen jalkansa ja kätensä\nlujasti kiinni. Puolustautuessaan kiljui hän kuin vimmattu ja\nkiemurteli kuin merikala verkossa; vaan nähtyään kaiken vastustuksen\nturhaksi sulki hän silmänsä eikä jäsentään järkähyttänyt. Ainoastaan\nkiivas ja voimakas hengitys osotti hänen vielä elävän.\n\n-- Saakeli! huusi kapteeni Ledoux, hänen myömänsä mustaihoiset\ntulevat nauramaan makeaa naurua nähdessään hänetkin vuorostaan\norjana. Sitenpähän huomaavat, että kaitselmus on olemassa.\n\nSillä välin vuoti Tamango parka tulvanaan verta. Sama laupias\ntulkki, joka eilen illalla oli pelastanut kuusi orjaa kuolemasta,\nlähestyi häntä, sitoi hänen haavansa ja lausui hänelle muutamia\nlohdutuksen sanoja. En tiedä, mitä hän lienee sanonutkin, mutta\nmustaihoinen pysyi liikkumattomana kuin ruumis. Kahden matruusin\ntäytyi kantaa hänet kuin käärön välikannelle, missä hänelle jo oli\npaikka määrätty. Parina vuorokautena ei hän juonut eikä syönyt\nmitään; tuskinpa nähtiin hänen avaavan silmiänsäkään. Hänen nykyiset\nvankilakumppalinsa ja entiset vankinsa katselivat tyhmänsekaisella\nhämmästyksellä hänen ilmestymistänsä heidän joukkoonsa. Ja niin suuri\noli heissä hänen synnyttämä pelkonsa vieläkin, ettei yksikään heistä\nuskaltanut ilkkua sen henkilön onnettomuudesta, joka oli syypää\nheidän kurjuuteensa.\n\nMyötäisen maatuulen puhaltaessa poistui laiva nopeasti Afrikan\nrannikolta. Ollen jo levollinen englantilaisten risteilijöiden\nsuhteen mietiskeli kapteeni vain suuria voittojansa siirtomaissa,\njoita kohti kuljettiin. Hänen ebenpuunsa säilyi suuremmitta\nvaurioitta. Ei minkäänlaisia tarttuvia tautia. Ainoastaan kaksitoista\nheikointa neekeriä oli kuollut kuumuudesta: se ei mitään merkinnyt.\nEttä hänen ihmislastinsa kärsisi mahdollisimman vähän matkan\nvaivoista, piti hän huolen siitä, että orjat saivat nousta kannelle\njoka päivä. Kolmessa eri osastossa nousivat nämä onnettomat tunnin\najaksi ylös kokoamaan vuorokautisen ilmavarastonsa. Osa miehistöä\nvartioi heitä täysissä aseissa kapinaa peljäten; sitä paitse ei\nheiltä koskaan riisuttu pois kaikkia rautoja. Joskus ilahdutti heitä\njoku viulunsoittoa taitava matruusi konsertillakin. Omituista oli\nsilloin nähdä kaikkien mustaihoisten kasvojen kääntyvän soittajaan\npäin, kadottavan vähitellen tuhmannäköisen, epätoivoisen ilmeensä,\nnauravan leveästi ja liikuttelevan käsiään mikäli raudat sallivat.\n\nLiike on välttämätön terveydelle. Eräs kapteeni Ledoux'n\nkäytännöllisiä terveyssääntöjä olikin tanssittaa usein orjiansa\nniinkuin hevosiakin pitkällä laivamatkalla paikoillaan hyppyytetään.\n\n-- Hei, lapsukaiset, tanssikaa te ja huvitelkaa itseänne, huusi\nkapteeni jylisevällä äänellä ja tavattoman pitkää piiskaa paukuttaen.\n\nJa paikalla mustaihoiset hyppelivätkin ja tanssivat.\n\nJonkun aikaa pysyi Tamango haavansa tautta kansiluukun alla.\nVihdoin ilmestyi hänkin yläkannelle ja kantaen ylpeästi päätänsä\npelonalaisen orjalauman keskessä silmäili hän surullisesti, vaan\ntyynesti äärettömille ulapoille, jotka laivaa ympäröivät; sitten\nheittäysi tai paremminkin vaipui hän pitkälleen etukannelle\nhuolimatta edes järjestellä rautojansa, niin että ne olisivat olleet\nhänelle mukavammat. Istuen peräkannella poltteli Ledoux levollisesti\npiippuansa. Hänen vieressään seisoi Ayché, ilman rautoja, sininen,\nkomea pumpulihame yllä, jaloissa sievät marokiinitohvelit ja kädessä\njuomatavaroilla varustettu tarjotin, valmiina kaatamaan hänelle\njuotavaa. Nähtävästi oli hän korkeassa asemassa kapteenin luona.\nEräs Tamangoa vihaava mustaihoinen viittasi tälle, että katsoisi\nsinne päin. Tamango käänsi päätänsä, huomasi heidät ja kiljahti;\nhypäten samalla äkkiä ylös juoksi hän peräkannelle päin ennen\nkuin vartioivat matruusit ehtivät pidättää häntä moisesta kaikkea\nmerikulkujärjestystä vastaan sotivasta rikoksesta:\n\n-- Ayché! huusi hän hirvittävällä äänellä, niin että Aychékin parkasi\nsäikähdyksestä; etkö sinä luule valkoihoisten maassa olevankaan\nmitään Jumbo-Emoa?\n\nMatruusit hyökkäsivät jo sauvat kohona paikalle; vaan Tamango\nkääntyikin kädet ristissä ja rauhallisen tyynenä paikoilleen\ntakaisin, sillä välin kuin Ayché kyyneleitä vuodattaen näytti vallan\nkivettyneen noiden salaperäisten sanojen voimasta.\n\nTulkki selitti, mitä tuo hirvittävä Jumbo-Emo, jonka pelkkä nimi jo\nherätti sellaista kauhua, oikeastaan merkitsi.\n\n-- Se on neekerein Syöjätär (eli Para), sanoi hän. Kun joku aviomies\npelkää vaimonsa tekevän samaa mitä useat vaimot tekevät Ranskassa ja\nAfrikassa, pelottelee hän tätä Jumbo-Emolla. Minä se olen nähnytkin\nJumbo-Emon ja päässyt koko juonen perille; mutta mustaihoiset ... se\non niin yksinkertaista, vaan he eivät käsitä mitään. Ajatelkaahan\nkun eräänä iltana naisten tanssiessa _folgaria_, kuten he omalla\nkielellään sitä sanovat, pienestä ja pimeästä tiheiköstä äkkiä kuuluu\noutoa soittoa ilman että ketään soittoniekkaa näkyy; kaikki soittajat\nolivat piiloutuneet metsään. Siellä oli putkihuiluja, puisia\ntamburiineja, n.k. _balafoseja_ ja kurbitsipuoliskoista tehtyjä\nkitaroita. Kaikilla näillä soitettiin jotakin, jonka olisi pitänyt\nhoukutella itse pirunkin esille. Niin pian kuin naiset kuulivat\nsoiton, alkoivat he vavista ja yrittivät paeta, mutta aviomiehetpä\npidättivät heitä: naisparat tiesivät kyllä, mikä heitä odotti.\nYht'äkkiä ilmestyy metsästä huippumaston pituinen, valkea olento, pää\npyöreä kuin vakan pohja, silmät suuret kuin touvinreiät (écubiers)\nja tulta lieskaava häntä niinkuin pirulla. Sitten se lähestyi\nverkalleen, vallan verkalleen, vaan ei kuitenkaan lähemmäksi kuin\nnoin puolen kaabelin päähän metsästä lukien. Vaimot huutamaan:\n\n-- Kas Jumbo-Emo tulee!\n\nJa he kirkuivat kuin osterinkauppiaat. Silloin miehet heille:\n\n-- Kas nyt, veitikat, sanokaa heti oletteko olleet uskollisia;\njos valehtelette, niin nielee Syöjätär teidät vallan tuoreeltaan.\nMuutamat olivatkin niin yksinkertaisia, että tunnustivat, ja saivat\naviomiehiItään kelpo selkäsaunan.\n\n-- Ja mikäs se valkea olento, se Jumbo-Emo sitten oli, kysyi kapteeni.\n\n-- Niin, se oli vain suureen valkeaan vaatteeseen kääriytynyt\nilveilijä, jolla pään sijasta oli tyhjäksi kaivettu kurbitsi ja\nhäntänä palava kynttilä pitkän seipään nenässä. Sen kummempaa ei\nse ollut, mutta mustaihoisten petkuttamiseen ei suurta viisautta\ntarvitakaan. Kuitenkin ja kaikitenkin on Jumbo-Emo hyvä keksintö ja\nminä näkisin kernaasti, että vaimonikin sitä uskoisi.\n\n-- Mitä minun vaimooni tulee, sanoi Ledoux, niin ei hän tosin pelkää\nJumbo-Emoa, mutta sitä enemmän Patukka-Paavoa; sitä paitse tietää hän\nhyvin kyllä, miten minä häntä kohtelisin, jos hän jonkun tepposen\ntekisi. Me Ledoux't emme ole kovin pitkämielisiä, ja vaikka minulla\nei olekaan kuin yksi käsi, niin voin minä sillä vielä vaimoisen\nihmisen vallan hyvin hoidella. Tuolle veijarillenne, joka uhkailee\nJumbo-Emolla, voitte sanoa, että hän pysyy siivolla eikä säikyttele\ntätä pikku eukkosta tässä, taikka kuoritan minä hänen selkänsä siksi\nhyvin, että hänen musta nahkansa paistaa punaiselta kuin raaka\npihvipaisti.\n\nNäin sanoen meni kapteeni suojaansa, kutsutti sinne Aychén ja koetti\nlohdutella häntä: mutta kaunista neekeritärtä ei hän voinut lohduttaa\nhyväilyillä eikä lyönneilläkään, menettäähän ihminen näet vihdoin\nkärsivällisyytensäkin; kyyneleet oikein virtasivat hänen silmistänsä.\nKapteeni nousi pahantuulisena kannelle ja haukkui vahtiupseeria\nmanööveristä, jonka tämä sillä hetkellä sattui komentamaan.\n\nYöllä kun melkein koko miehistö nukkui sikeää unta, kuulivat\nvahtimiehet ensin välikannelta vakavan juhlallista ja surullista\nlaulua ja sitten naisen kirkaisevan hirmuisen kimeästi. Heti sen\njälkeen kaikuivat yli koko laivan Ledoux'n kovaääniset kiroukset\nja uhkailut sekä hänen kauhean piiskansa läiskeet. Hetken kuluttua\noli kaikki jälleen vallan hiljaista. Seuraavana päivänä ilmestyi\nTamango kannelle kasvot piestyinä, mutta yhtä ylpeän ja päättäväisen\nnäköisenä kuin ennenkin.\n\nNiin pian kuin Ayché huomasi hänet istuessaan peräkannella kapteenin\nvieressä, juoksi hän kiiruusti Tamangon luo, polvistui hänen edessään\nja sanoi hänelle epätoivoisen vapisevalla äänellä:\n\n-- Anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi, Tamango!\n\nTamango katsoi häneen tarkasti hetkisen ja huomattuaan, että tulkki\noli kaukana, sanoi:\n\n-- Viila!\n\nJa paneutuen pitkälleen etukannelle käänsi hän Aychélle selkänsä.\nKapteeni tätä sitten ankarasti torui ja antoipa vielä muutamia\nkorvapuustejakin kieltäen häntä vaihtamasta sanaakaan entisen\nmiehensä kanssa. Mutta heidän vaihtamiensa lyhyiden sanojen\nmerkitystä ei hän ensinkään aavistanut eikä sitä sen koommin\ntiedustellutkaan.\n\nIstuen muiden orjain kanssa vankina yllytteli Tamango heitä sillä\nvälin yöt ja päivät tekemään rohkean yrityksen vapautensa takaisin\nvoittamiseksi. Hän puhui heille valkoisten vähälukuisuudesta\nja huomautti heille vartijoiden yhä kasvavaa huolimattomutta;\ntarkemmin selittelemättä vakuutti hän sitten heille voivansa saattaa\nheidät takaisin kotimaahansa, kehui tietojansa salaperäisissä\ntieteissä, joita mustaihoiset ovat niin valmiit uskomaan, ja\nuhkaili paholaisen kostolla niitä, jotka kieltäytyvät auttamasta\nhäntä tässä yrityksessään. Puheessaan käytti hän ainoastaan peulein\nmurretta, jota useimmat orjista osasivat, vaan jota tulkki ei\nensinkään ymmärtänyt. Puhujan maine sekä se seikka, että orjat olivat\ntottuneet häntä pelkäämään ja tottelemaan, lisäsivät ihmeellisesti\nhänen puheidensa vaikutusta ja mustaihoiset kiirehtivät häntä vain\nmääräämään päivän vapautumista varten jo paljo ennen kuin hän itse\nluulikaan voivansa toteuttaa aikomuksensa. Hän vastasi liittolaisille\nylimalkaisesti, ettei aika vielä ollut tullut ja ettei paholainen,\njoka hänelle unessa ilmestyi, ollut sitä vielä hänelle ilmoittanut,\nvaan että heidän piti pysytteleimään valmiina ensimmäiselle merkille.\nSillä välin ei hän laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta tehdäksensä\nkokeita vartijain valppauden suhteen. Jättäen pyssynsä laivansivua\nvastaan nojalleen huvittelihe eräs matruusi kerran katselemalla,\nkuinka joukko lentokaloja seurasi laivan mukana; Tamango otti pyssyn\nja oli sillä tekevinään samoja liikkeitä, joita hän oli nähnyt\nmatruusein harjoituksissa tekevän. Hetkisen kuluttua otettiin häneltä\npyssy pois, mutta hän oli sentään huomannut voivansa koskettaa aseita\nilman että se herätti epäluuloa; ja kun aika tuli niitä käyttää, niin\npitipä sen olla uskalikon miehen, joka tahtoi riistää pyssyn hänen\nkäsistään.\n\nEräänä päivänä heitti Ayché hänelle erään leivoksen (biscuit)\ntehden samalla merkin, jonka ainoastaan hän ymmärsi. Leivoksessa\noli pieni viila: tästä aseesta riippui koko heidän salaliittonsa\nonnistuminen. Tamango kavahti näyttämästä viilaa kumppaneilleen;\nvaan kun yö tuli, alkoi hän mutista käsittämättömiä sanoja tehden\nsamalla omituisia liikkeitä. Vähitellen kiihtyi hän niin, että jo\nhuudahtelikin. Kuullessa hänen vaihtelevaa äänen painoansa olisi\nluullut hänen puhelevan vilkkaasti jonkun näkymättömän henkilön\nkanssa. Kaikki orjat vapisivat ollen varmoina siitä, että paholainen\noli tällä hetkellä heidän keskessään. Tamango lopetti näytelmänsä\nriemunhuudahduksella.\n\n-- Toverit, huudahti hän, henki, jonka kanssa minä olen tehnyt\nliiton, antoi minulle vihdoinkin sen, mitä oli luvannut: minulla on\nnyt kädessäni meidän vapautuksemme ehto. Nyt ette te tarvitse muuta\nkuin hiukan rohkeutta voidaksenne voittaa vapautenne.\n\nHän antoi naapureiden tunnustella viilaa ja hänen yksinkertainen\npetoksensa kävi noiden vielä yksinkertaisempien ihmisten keskuudessa\ntäytenä totena.\n\nPitkän odotuksen perästä koitti sitten koston ja vapauden päivä.\nJuhlallisen valan kautta liittoutuneet olivat tehneet suunnitelmansa\ntarkan miettimisen jälkeen. Rohkeimpain piti Tamangon johdolla\nvuorollaan kannelle noustua riistää vartijoilta heidän aseensa;\ntoisten taas kiiruhtaa kapteenin suojaan noutamaan siellä löytyvät\npyssyt. Niiden, jotka olivat ehtineet viilata rautansa poikki; piti\nalkaa kapina; mutta monien öiden uutterasta työstä huolimatta eivät\nuseimmat orjat vielä voineet ottaa tehokkaammin osaa toimintaan.\nKolme mustaihoista olikin saanut tehtäväkseen tappaa miehen,\njoka kantoi taskussaan rautojen avaimia, ja rientää heti kohta\nvapauttamaan tovereitansa.\n\nSinä päivänä oli kapteeni Ledoux mainiolla tuulella; vastoin\ntavallisuutta armahti hän erästä laivapoikaa, joka olisi ansainnut\nselkäänsä. Hän kiitteli vahtiupseeria tämän komentamasta\nmanööveristä, selitti olevansa tyytyväinen miehistöön ja ilmoitti\nheille, että Martiniquessä, jonne kohdakkoin saavutaan, saa joka mies\nlahjapalkkion. Näihin mieluisiin ajatuksiin vaipuneina mietiskelivät\nkaikki matruusit jo miten lahjapalkkionsa käyttäisivät. He miettivät\nmielessään vain viinaa ja Martiniquen värisiä naisia, kun Tamango ja\nmuut liittolaiset tuotiin kannelle.\n\nRautansa olivat he viilanneet sillä tavoin, ettei niitä voitu huomata\nviallisiksi, vaan että ne kuitenkin voi pienimmälläkin ponnistuksella\nkatkaista. Sitä paitse osasivat he niitä helistellä niin hyvin, että\nsitä kuullessa olisi luullut heillä tänään olevan kaksinkertaiset\nraudat. Nieltyänsä jonkun aikaa raitista ilmaa ottivat he kaikki\ntoisiansa kädestä kiinni ja alkoivat tanssia, sillä välin kuin\nTamango aloitti heimonsa sotalaulun,[11] jota hänen oli ollut tapana\nlaulaa ennen muinoin sotaan suoriutuessa. Kun tanssi oli kestänyt\njonkun aikaa, heittäysi Tamango ikäänkuin väsymyksestä voipuneena\npitkälleen erään matruusin jalkoihin, joka huolettomana nojausi\nlaivan käsipuita vastaan; kaikki muutkin salaliittolaiset tekivät\nsamoin, niin että kutakin matruusia näin ympäröi joukko mustaihoisia.\n\nKatkaistuaan rautansa kaikessa hiljaisuudessa päästää Tamango\nyht'äkkiä voimakkaan huudon, joka on aiottu sotamerkiksi, vetäsee\nvierellään olevan matruusin jaloista pitkälleen ja, laskien\njalkansa hänen vatsalleen, riistää häneltä pyssyn, jolla heti\ntappaa vahtiupseerin. Samaan aikaan hyökkäävät toiset muidenkin\nvartiomatruusien kimppuun, riistävät heiltä aseet pois ja\nlyövät heidät kuoliaiksi. Kaikkialta kaikuu yhteinen sotahuuto.\nVahtimestari, jolla oli rautojen avaimet, kaatuu ensimmäisinä.\nKokonainen lauma mustaihoisia täyttää hetikohta laivankannen.\nJotka eivät löydä muita aseita tempaavat käsipuita tai laivaveneen\nairoja. Pian on eurooppalainen miehistö mennyttä kalua. Muutamat\nmatruusit asettuvat kuitenkin puolustusasemaan peräkannelle,\nmutta heiltä puuttuu aseita ja päättäväisyyttä. Ledoux oli vielä\nhengissä eikä ollut menettänyt vähintäkään rohkeudestaan. Huomaten,\nettä Tamango oli salaliiton johtaja, toivoi hän voivansa helposti\nsuoriutua hänen rikosveljistään, kunhan vain saisi hänet itsensä\nhengiltä. Hän astui sapeli kädessä Tamangoa vastaan kutsuen häntä\näänekkäillä huudoilla. Paikalla hyökkäsi tämäkin häntä kohti.\nPitäen pyssyänsä kiinni piipunsuusta käytti hän sitä kuin nuijaa.\nMolemmat päälliköt tapasivat toisensa sillä kapealla käyntisillalla,\njoka vie etukannelta peräkannelle. Tamango löi ensiksi. Keveällä\nruumiinliikkeellä sai valkoinen iskun vältetyksi. Sattuen kovasti\nsiltapalkkeihin lensi pyssynperä kappaleiksi ja iskun voimasta\nluiskahti itse pyssykin Tamangon käsistä. Näin jäi hän aseettomaksi\nja pirullinen mielihyvän hymyily huulilla kohotti Ledoux käsivartensa\nlävistääkseen hänet. Mutta Tamango oli yhtä vikkelä kuin pantterit\nhänen syntymämaassaan. Hän heittäysi suoraan vastustajansa syliin\nja tarttui siihen käteen, jolla tämä piti sapeliansa. Toinen\nkoettaa repiä irti käsivarttansa, toinen taas sitä pidättää. Tässä\nraivoisassa ottelussa kaatuvat molemmat, mutta attikalainen jää\nalle. Menettämättä rohkeuttaan likisti Tamango vastustajaansa koko\nvoimallaan lähemmäksi ja purasi häntä kaulaan niin kovasti, että veri\nsyöksähti kuin jalopeuran hampaan jäljeltä. Sapeli putosi silloin\nkapteenin heikenneestä kädestä. Sen sieppasi Tamango ja verissä\nsuin ylös kavuten päästi hän riemunhuudon lävistäessään useimmilla\npistoilla jo puolikuolleen vihollisensa.\n\nVoitosta ei ollut enää epäilemistä. Muutamat jälelle jääneet\nmatruusit koettivat rukoilla armoa kapinallisilta, mutta ilman sääliä\ntapettiin kaikki, yksin tulkkikin, joka ei ollut heille koskaan\nmitään pahaa tehnyt. Luutnantti kuoli kunnialla. Hän oli vetäynyt\ntaammaksi erään pienen kanuunan luo, jota voi käännellä navan ympäri\nja joka ladataan räjähdysaineilla.\n\nVasemmalla kädellään ohjasi hän kanuunaa ja puolustihe oikeassa\nkädessään olevalla sapelilla niin kauvan, että hänen ympärilleen\nkertyi joukko mustaihoisia. Painamalla kanuunan hanaa ampui hän\nsitten tuohon pakattuun laumaan leveän, kuolleilla ja kuolevilla\ntäytetyn tien. Muutama silmänräpäys sen jälkeen hakattiin hän\nkappaleiksi.\n\nKun viimeisen valkoihoisen ruumis silvottuna ja palasiksi leikeltynä\noli heitetty mereen, alkoivat mustaihoiset kostoonsa kyllästyneinä\nkatsella ylös laivan purjeihin, jotka raittiin tuulen pullistamina\nvieläkin näyttivät tottelevan heidän entisiä sortajiansa ja saadusta\nvoitosta huolimatta kuljettavan voittajia kohti orjuuden maata.\n\n-- Mitään ei siis ole saavutettu, ajattelivat he surullisina; ja\ntokkohan tuo valkoisten suuri jumala tahtonee viedä meitä takaisin\nkotimaahamme, meitä, jotka olemme hänen miestensä verta vuodattaneet?\n\nMuutamat väittivät Tamangon osaavan ohjata laivaa. Suurella melulla\nhuudettiin Tamangoa esille.\n\nHänpä ei huolinut kiirehtiä tuloansa. Vihdoin löydettiin hänet\nperäkajutasta, missä hän seisoi hajamielisen näköisenä toinen\nkäsi nojautuneena kapteenin veriseen sapeliin, toinen ojennettuna\nvaimollensa Aychélle, joka suuteli sitä polvistuen hänen edessään.\nVoiton riemu ei jaksanut vähentää synkkää levottomuutta, joka ilmeni\nkoko hänen olennossaan. Ollen muita viisaampi oivalsi hän paremmin\naseman vaikeuden.\n\nKannelle vihdoin ilmestyessään teeskentelihe hän tyyneksi, vaikk'ei\nsitä suinkaan ollut. Sadan sekavan äänen vaatiessa häntä kääntämään\nlaivan suuntaa lähestyi hän verkkasin askelin ruoria ikään kuin olisi\nhän tahtonut viivyttää hiukan sitä hetkeä, joka hänelle itselleen ja\nmuille oli ratkaiseva hänen mahtinsa suuruuden.\n\nKoko laivassa ei ollut ainoatakaan mustaihoista, niin tuhmia kuin\nhe olivatkin, jolta olisi jäänyt huomaamatta erään pyörän ja sen\neteen asetetun laatikon vaikutus laivan liikkeihin; mutta tässä\nkoneistossa oli heille kuitenkin suuri salaisuus. Tamango tutki\nkauvan aikaa kompassia liikutellen huuliansa aivan kuin olisi hän\ntavaillut niitä sanoja, jotka hän näki siihen piirretyksi; sitten\nnosti hän kätensä otsalleen ja tekeytyi miettiväiseksi kuin ainakin\nmies, joka päässänsä laskee jotakin. Mustaihoiset seisoivat kaikki\nsuut ammollaan ja silmät sepposen seljällään hänen ympärillään, ja\nseurasivat jännityksellä hänen pienintäkin liikettänsä. Sillä pelon\nja luottamuksen sekaisella päättäväisyydellä, minkä tietämättömyys\ntuottaa, teki hän vihdoin voimakkaan liikkeen ruoripyörällä.\n\nNiinkuin jalo ratsu ymmärtämättömän ratsastajan kannustaessa\nhypähtää takajaloilleen kohosi tuo kaunis priki tästä tavattomasta\nmanööveristä aallon harjalle. Olisi voinut sanoa, että se\nharmistuneena tahtoi hukuttautua tietämättömän perämiehensä kanssa.\nKun purjeiden aseman ja ruorin välistä välttämätöntä suhdetta oli\näkkiä loukattu, kallistui laiva sitten sellaisella voimalla, että\nluuli sen tuossa paikassa kumoon menevän. Pitkät raakapuut jo\nmerta viilsivät. Useampia henkilöitä kaatui ja muutamia vierähti\nmereen. Pian nousi laiva sentään uudelleen ylpeästi lainetta kohti\nikään kuin olisi se vielä kerran tahtonut taistella perikatoansa\nvastaan. Mutta tuuli puhalsi kaksinkertaisella voimalla ja yht'äkkiä\nkatkesivat hirvittävällä räiskeellä molemmat mastot muutamia jalkoja\nkomentosillan yläpuolelta ja peittivät koko kannen säpäleillä ja\nraskaalla touviverkolla.\n\nSäikähtyneinä ja kauhusta kirkuen pakenivat neekerit kannen alle;\nvaan kun tuuli ei enää löytänyt mitään vastustusta, nousi laivakin\npian tasapainoon keinuen verkalleen aaltojen mukana. Rohkeimmat\nmustaihoiset nousivat sitten jälleen kannelle ja puhdistivat\nsen paksusta lastukosta. Tamango pysyi liikkumatonna, nojaten\nkyynärpäänsä kompassia vastaan ja peittäen kasvonsa koukistetun\nkäsivartensa suojaan. Ayché seisoi hänen vieressänsä uskaltamatta\nkuitenkaan häntä puhutella. Vähitellen alkoivat mustaihoiset jo\nlähennellä ja rupesi kuulumaan nurinaa, joka ennen pitkää kiihkeni\ntodelliseksi moitteiden ja haukkumasanojen myrskyksi.\n\n-- Sinä kavala petturi! huusivat he, sinä se olet syypää kaikkeen\nmeidän kurjuuteemme, sinähän se möit meidät valkoisille ja kiihoitit\nmeitä kapinoimaan heitä vastaan. Sitten sinä kehuit tietojasi ja\nlupasit viedä meidät takaisin kotimaahamme. Me hullut uskoimme sinua\nja nyt olemme vähällä hukkua kaikki, kun sinä olet suututtanut\nvalkoisten jumalan.\n\nTamango kohotti taas ylpeästi päänsä ja hänen ympärilleen kertyneet\nmustaihoiset peräytyivät säikähtyneinä. Sitten otti hän kaksi pyssyä,\nviittasi vaimoaan seuraamaan häntä, astui edessään aukeavan joukon\nläpi ja suuntasi tiensä laivan kokkapuolelle. Sinne rakensi hän\nitselleen tyhjistä tynnyreistä ja palkeista jonkunlaisen suojuksen ja\nistahti keskelle tätä aitaustansa, josta hänen molempien pyssyjensä\npistimet uhkaavina pistivät esiin. Rauhaan hänet jätettiinkin.\nKapinallisista muutamat itkivät, toiset kutsuivat, kädet taivasta\nkohti ojennettuina, omia ja valkoisten jumalia avuksensa; tässä\noli joukko polvillaan kompassin edessä, jonka alituinen häilyminen\noli yleisen ihmettelyn esineenä ja jota he rukoilivat saattamaan\nheidät maahansa takaisin, tuolla taas viruivat toiset kannella\nsynkkinä ja alakuloisina. Ajatelkaa vielä näiden epätoivoisten\nkeskelle kauhistuksesta ulvovia naisia ja lapsia, sekä parikymmentä\nhaavoitettua anoen hoitoa ja apua, jota kukaan ei ajatellutkaan\nheille antaa.\n\nÄkkiä ilmestyi eräs neekeri loistavin kasvoin kannelle. Hän ilmoittaa\nlöytäneensä valkoisten viinasäiliön; hänen ilonsa ja olentonsa\ntodistavatkin kylläksi, että hän on jo sitä maistellut. Hetkeksi\nhaihduttaa tämä uutinen onnettomain vaikerrukset. Kaikki kiiruhtavat\nvarastohuoneeseen ja juovat itsensä humalaan. Puoli tuntia sen\njälkeen nähtiin heidän hyppelevän ja nauravan kannella ja antautuvan\nraa'imman juopumuksen kaikkiin hurjuuksiin. Haavoitettujen voihkeet\nsäestävät heidän tanssejansa ja laulujansa. Näin kuluu jäännös\npäivästä ja yö kokonaan.\n\nAamulla herätessä on uusi epätoivo edessä. Yön aikana on suuri\njoukko haavoitettuja kuollut. Laiva kellui ruumiiden keskellä.\nMeri oli myrskyisä ja taivas synkkä. Neuvoteltiin. Muutamat, jotka\nosasivat loitsuja, vaikk'eivät Tamangon edessä olleet uskaltaneet\nhiiskahtaakaan taidostaan, tarjosivat palvelustaan. Koeteltiin\nuseampia voimakkaita loitsuja. Jokaisen tehottoman yrityksen jälkeen\nalakuloisuus vaan lisääntyi. Vihdoin alettiin taas puhua Tamangosta,\njoka ei ollut vieläkään suojuksensa ulkopuolelle tullut. Hän se\nsittenkin oli viisain heistä ja ainoastaan hän voi pelastaa heidät\nsiitä hirveästä asemasta, mihin hän oli heidät saattanut. Eräs vanhus\nlähestyi häntä rauhan ehdotusten tekijänä. Häntä pyydettiin antamaan\nneuvonsa; mutta taipumattomana kuin Coriolanus pysyi Tamango kuurona\nheidän rukouksilleen. Yön aikana oli hän epätoivon vallitessa koonnut\nitselleen varaston korppuja ja palvattua lihaa. Hän näytti päättäneen\nelää muista erillään siellä, mihin oli vetäynyt.\n\nViinaa oli vielä jäljellä. Ainakin saa sillä unohtumaan myrskyn\nja orjuuden ja lähestyvän kuoleman. Sitten nukutaan, nähdään\nunta Afrikasta, kumipuumetsistä, oljilla katetuista kodista ja\napinanleipäpuista, joiden varjot peittävät koko kyläkunnan. Edellisen\npäivän juopottelu uudistuu. Siten kuuluu useampia päiviä. Vaikeroida,\nitkeä ja repiä hivuksiansa, sitten humaltua ja nukkua, siinä heidän\nelämänsä. Monta kuoli pelkästä ylenjuomisesta; muutamat heittäysivät\nmereen tai pistivät itsensä kuoliaiksi.\n\nEräänä aamuna astui Tamango ulos varustuksestaan ja tuli aina\nkatkenneen suurmaston luokse.\n\n-- Orjat, sanoi hän, Henki on minulle unessa ilmestynyt ja osottanut\nkeinot, miten pelastaa teidät ja viedä takaisin maahanne. Teidän\nkiittämättömyytenne ansaitsisi sen, että jättäisin teidät kohtalonne\nalaisiksi; mutta minä säälin noita voivottavia vaimoja ja lapsia.\nMinä annan teille anteeksi: kuunnelkaa minua.\n\nKaikki mustaihoiset loivat kunnioituksella katseensa alas ja\nkertyivät hänen ympärillensä.\n\n-- Ainoastaan valkoiset, jatkoi Tamango, tietävät ne tenhosanat,\njoiden avulla he voivat liikutella näitä suuria puutaloja; vaan\nme osaamme mielemme mukaan ohjata noita keveitä venheitä, jotka\nmuistuttavat oman maamme pursia.\n\nHän viittasi sluuppia ja muita piikin venosia.\n\n-- Täyttäkäämme ne ruoka-aineilla, laskeutukaamme niihin ja\nsoutakaamme tuulen mukaan; minun ja teidän jumalanne on antava sen\npuhaltaa kotimaatamme kohti.\n\nHäntä uskottiin. Hullumpaa ehdotusta ei kuitenkaan ole koskaan tehty.\nYmmärtämättä kompassin käyttöä ei heillä vallan oudoilla ulapoilla\nollut muuta kuin tietymättömät seikkailut edessä, Tamangon käsityksen\nja mielikuvituksen mukaan tarvitsi vain soutaa suoraan eteenpäin,\nniin tulisi sieltä vihdoin mustaihoisten maa vastaan, sillä\nmustaihoiset asuvat maalla ja valkoiset elävät laivoillaan. Niin oli\nhän kuullut äitinsä sanovan. Pian oli kaikki valmiina lähtöön; mutta\nainoastaan sluuppi ja yksi kanootti oli kelvollisessa käyttötilassa.\nNiihin eivät nuo lähes kahdeksankymmentä vielä elossa olevaa neekeriä\nmahtuneet. Haavoitetut ja sairaat täytyi jättää oman onnensa nojaan.\nUseimmat heistä pyysivät vain, että heidät lopetettaisiin ennen\nlähtöä.\n\nMolemmat venheet, jotka sanomattomalla vaivalla oli saatu vesille,\njättivät laivan suunnattomasti lastattuna ja meren lainehtiessa niin\nkovasti, että se uhkasi joka hetki niellä heidät. Kanootti lähti\nensimmäisenä. Tamango oli Aychén kanssa istuutunut sluuppiin, joka\nraskaampana ja enemmän lastattuna ollen jäi tuntuvasti jäljelle.\nKuului vielä prikille jätettyjen onnettomain voivotushuutoja, kun\neräs voimakas aalto Iöi sluupin poikki ja täytti sen vedellä.\nVähemmässä kuin minuutissa oli se jo tuuliajolla. Kanootissa\nnähtiin heidän onnettomuutensa ja soutajat ponnistivat siellä\nkaksinkertaisesti peljäten, että heidän muuten ehkä täytyisi\nauttaa haaksirikkoisia. Melkein kaikki sluupissa olleet hukkuivat.\nAinoastaan kymmenkunta pääsi takaisin laivalle. Näiden joukossa\nolivat myöskin Tamango ja Ayché. Auringon laskiessa nähtiin kanootin\nhaihtuvan näköpiirin taakse; mutta miten sille lopullisesti kävi,\nsitä ei tiedetä.\n\nMitäpäs minä väsyttäisin lukijaa nälän kärsimysten vastenmielisellä\nkertomisella? Noin parikymmentä henkeä, joita vuoroin myrskyisä meri\nheittelee, vuoroin paahtava päivä polttelee, taistelee ahtailla\ntiloilla joka päivä ruokavarojensa pienistä tähteistä. Kustakin\nkorppupalasesta on oteltava ja heikompi kuolee, vaan ei sen vuoksi,\nettä väkevämpi hänet tappaisi, vaan siksi, että tämä jättää hänet\nkuolemaan. Muutamien päivien kuluttua ei _Esperance_ prikillä\nlöytynyt muita elossa olevia kuin Tamango ja Ayché.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä yönä oli ankara merenkäynti, kova tuuli puhalsi ja pimeyskin\noli niin sankka, ettei laivan perästä voinut kokkaa erottaa.\nAyché makasi vuoteella kapteenin kajutassa ja Tamango istui hänen\njalkojensa juuressa. Molemmat olivat jo kauvan aikaa olleet\näänettöminä.\n\n-- Tamango, huudahti vihdoin Ayché, kaikki mitä sinä kärsit, kärsit\nsinä minun tähteni...\n\n-- En minä kärsi ensinkään, vastasi tämä jyrkästi heittäen vaimonsa\nviereen vuoteelle ainoan jäljellä olevan korppupuoliskonsa.\n\n-- Säilytä se itseäsi varten, sanoi Ayché työntäen hiljaa korpun\nluotansa; ei minulla enää ole nälkä. Ja miksikä söisinkin? Onhan\nminun hetkeni jo tullut!\n\nMitään vastaamatta nousi Tamango horjuen kannelle ja istahti erään\nkatkenneen maston juureen. Pää rintaa vasten nyökällään vihelteli hän\nsiinä heimonsa sotalaulua. Yht'äkkiä kuului voimakas huuto yli meren\npauhun ja pilkahti esiin valopilkku. Hän kuuli muitakin huutoja ja\nnäki suuren mustan laivan nopeasti viiltävän ohitsensa niin läheltä,\nettä raakapuut menivät hänen päänsä ylitse. Hän näki ainoastaan kaksi\nhenkilöä mastoon ripustetun lyhdyn valossa. Nämä huusivat vielä\nkerran ja samalla tempasi tuuli jo heidän laivansa edemmäksi ja pian\noli se pimeyteen kadonnut. Epäilemättä olivat vahtimiehet huomanneet\nhaaksirikkoisen laivan, mutta myrskyisä meri esti kääntämästä\nsuuntaa. Hetkisen jälkeen näki Tamango kanuunan tulen leimahtavan ja\nkuuli laukauksen pamahtavan; sitten näki hän toisen kanuunan tulen,\nvaan ei kuullut mitään pamausta; sen jälkeen ei hän enää nähnytkään\nmitään. Seuraavana päivänä ei näköpiirissä näkynyt ainoatakaan\npurjetta. Tamango laskeusi vuoteelleen maata ja sulki silmänsä. Ayché\noli edellisenä yönä kuollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn tiedä kuinka kauvan sen jälkeen tapasi englantilainen fregatti\n_Bellone_ erään mastottoman ja nähtävästi miehistön hylkäämän\naluksen. Sinne lähetetty sluuppi löysi siellä kuolleen neekerittären\nja niin muuttuneen ja laihtuneen neekerin, että hän näytti ihan\nmuumiolta. Hän oli vallan tajutonna, mutta sentään vielä hiukan\nhengissä. Lääkäri otti hänet haltuunsa ja hoiteli häntä ja kun\n_Bellone_ saapui Kingstoniin, oli Tamango vallan terve mies. Häneltä\nkyseltiin elämänvaiheita. Hän kertoi mitä tiesi. Istutustilojen\nomistajat saarella vaativat häntä hirtettäväksi kapinallisena\nneekerinä; mutta kuvernööri, joka oli ihmisystävällinen mies, asettui\nhänen puolelleen katsoen hänen tekonsa olevan puolustettavissa, sillä\nolihan hän oikeastaan vain käyttänyt itsepuolustusoikeuttansa; sitä\npaitse olivat hänen tappamansa miehet ainoastaan ranskalaisia. Hänen\nkanssansa meneteltiin niinkuin muidenkin takavarikkoon otettujen\norjakauppalaivain neekerien kanssa menetellään. Hän laskettiin\nvapauteen s.o. hän pantiin valtiotyöhön, jossa hänellä kuitenkin oli\nravinto ja 30 senttiimiä päivässä. Tamango oli sangen komea mies.\n75:n rykmentin eversti sattui näkemään hänet ja otti hänet symbaalin\npuhaltajaksi rykmenttinsä soittokuntaan. Täällä oppi hän hiukan\nenglannin kieltä; mutta ei hän juuri paljoa puhunut. Sen sijaan joi\nhän liiaksikin rommia ja sokeroitua paloviinaa.\n\nHän kuoli sairashuoneessa keuhkokuumeeseen.\n\n1829.\n\n\n\n\nArpapeli.\n\n\nLiikkumattomina riippuivat purjeet mastoja vasten; meren pinta oli\nkirkas kuin peili, ilma tukahduttavan kuuma ja tyven vallan toivoton.\n\nMerimatkalla ovat ne huvitukset, mitä laivan päällystö voi tarjota,\npian lopussa. Kun on viettänyt yhdessä neljä kuukautta tuollaisessa\nsadan kahdenkymmenen jalan pituisessa puurakennuksessa, niin\nalkaa, sen pahempi, tuntea toisensa jo liiankin hyvin. Nähdessänne\nensimmäisen luutnantin lähestyvän tiedätte jo ennakolta, että hän\naikoo puhua teille ensin Rio-Janeirosta, mistä hän juuri tulee,\nja, sitten kuuluisasta Eslingin sillasta, jonka rakentamiseen hän\nmerikaartilaisena on ottanut osaa. Parin viikon kuluttua tunnette\nte jo hänen lausepartensa, lauseittensa pilkuttamisen, jopa äänensä\neri painotkin. Käytettyään kertomuksessansa ensimmäistä kertaa sanaa\n\"keisari\", ei hän vielä koskaan ole unohtanut heti sen jälkeen\nsurullisena hetkeksi vaieta ja lisätä: \"Oi, jospa te olisitte\nnähneet hänet silloin!!!\" (kolme ihastusmerkkiä). Ja sitten jutut\nrummunlyöjän hevosesta ja takaisin kimpoavasta kuulasta, joka\nmukanaan vei seitsemäntuhannen viidensadan frangin edestä kultaa ja\njalokiviä sisältävän lippaan j.n.e., j.n.e.! -- Toinen luutnantti on\nsuuri valtiomies. Hän puhuu päiväkaudet Constitutionnel-lehden viime\nnumerosta, jonka hän on Brestistä ottanut mukaansa; taikka ilahduttaa\nhän teitä analyseeraamalla viimeksi näkemäänsä huvinäytelmää, jos\nhän nimittäin suvaitsee jättää valtio-opin kukkulat ja laskeutua\nkirjallisuuden laaksoihin. Hyvä Jumala sentään!... Varusupseerilla\noli eräs sangen hauska juttu. Kuinka hän meitä huvitti kertoessaan\nensimmäisen kerran, miten hän valloitti Cadix'in siltalaivan! Mutta\nkahdettakymmentä kertaa sitä kuullessaan ei pahuuskaan olisi siitä\nenää välittänyt...\n\nEntäs vänrikit ja kadetit sitten!... Muistellessani heidän puheitaan\nnousevat hiukseni pystyyn. Kapteeni itse taas on tavallisesti\nvähimmän ikävystyttävä koko joukosta. Itsevaltaisena käskijänä ollen\nosotakse hän olevansa salaisesti vihamielinen kaikkea ylipäällystöä\nkohtaan; hän loukkaa, jopa sortaakin toisinaan, mutta sadatella häntä\non sentään jonkunlaista nautintoa sekin. Jos hänellä onkin hiukan\nloukkaava tapa kohdella käskynalaisiansa, niin on näillä vuorostaan\nnautinto huomata hänessä naurettavia puolia; ja se heitä hiukan\nlohduttaa.\n\nUpseerit sillä laivalla, jolla olin ottanut palveluksen, olivat mitä\nparhaita ihmisiä maailmassa, kaikki kelpo veikkoja, jotka rakastivat\ntoisiaan kuin veljet ainakin, mutta kärsivät kamalasti ikävästä.\nKapteenikin oli mitä lempein mies eikä juonitellut koskaan (mikä\nmuuten on tuiki harvinaista). Kun hänen täytyi antaa tuntea rajatonta\nkäskyvaltaansa, tapahtui se aina vastenmielisesti. Ja kuinka pitkältä\ntämä merimatka minusta kuitenkin tuntui! Varsinkin tuo tyven, joka\nkohtasi meitä ainoastaan muutamia päiviä ennen kuin maata olisi\nalkanut näkyä!...\n\nOlimme eräänä päivänä päivällisen jälkeen, jota joutilaisuudessamme\nolimme pitkittäneet niin kauvan kuin suinkin inhimillisesti\nmahdollista oli, kotoutuneet kaikki kannelle odottamaan tuota tosin\nyksitoikkoista, vaan sentään aina suurenmoista, näkyä, kun aurinko\nmeren helmaan laskeutuu. Muutamat tupakoivat, toiset lueskelivat jo\nkahdettakymmentä kertaa jotakin nidosta kurjasta kirjastostamme;\nkaikki haukottelivat, niin että vedet silmiin kihosivat.\n\nEräs vieressäni istuva kornetti huvittelihe niin totisena kuin vakava\ntoimitus vaatii antamalla tikarinsa, joka kuuluu meriupseerein\ntavalliseen arkiunivormuun, pudota kärjelleen siltapalkkiin.\nSe ei ole muita hullumpi huvitus sekään ja vaaditaanpa siihen\ntaitavuuttakin, että saa kärjen kohtisuoraan puuhun uppoamaan.\nHalusin seurata kornetin esimerkkiä ja kun minulla itselläni ei\nollut tikaria, pyysin kapteenia lainaamaan omaansa, mutta tämä\nkieltäysi sitä antamasta. Hän sanoi pitävänsä sitä erityisessä\narvossa ja olisipa vielä loukkautunutkin nähdessään sitä sellaisena\nturhanpäiväisenä hupina käytettävän. Tikaria oli näet aikoinaan\nkantanut eräs urhoollinen upseeri, joka onneton viime sodassa\nkaatui...\n\nMinä aavistin jonkun kertomuksen olevan tulossa enkä siinä\npettynytkään. Kapteeni alkoi juttunsa kehotuksia odottamatta.\nYmpärillämme olevat upseerit taas, joista kukin jo osasi ulkoa\nluutnantti Roger'n vastoinkäymiset, vetäysivät viisaasti heti\nsyrjemmäksi. Kas tässä kapteenin kertomus jotenkin semmoisenaan:\n\nTutustuessani Roger'hen oli hän kolme vuotta minua vanhempi.\nArvoltaan oli hän luutnantti, minä vain kornetti. Voin vakuuttaa\nteille, että hän oli pataljoonamme parhaita upseeria ja muuten\nhyväsydämminen, älykäs, oppinut ja lahjakas, sanalla sanoen\nvallan viehättävä nuori mies. Onnettomuudekseen oli hän hieman\nylpeäluontoinen ja luulevainen, ominaisuus, joka luullakseni\ntuli siitä, että hän oli lehtolapsi ja pelkäsi syntymänsä vuoksi\nkadottavansa ihmisten kunnioitusta. Mutta totta puhuen oli\nhänen suurin vikansa kuitenkin voimakas ja alituinen halu olla\nensimmäisenä kaikkialla, missä hän vain liikkui. Isältään, jota hän\nei ollut koskaan nähnyt, sai hän vuotuisen eläkkeen, joka olisi\nhänen tarpeisiinsa yllin kyllin riittänyt, ellei Roger olisi ollut\nanteliaisuus itse. Kaikki mitä hänellä oli, oli myöskin hänen\nystäväinsä käytettävänä. Jos hän neljännespalkkansa nostettuaan\nsattui näkemään jonkun ystävänsä surullisen ja huolestuneen\nnäköisenä, kysyi hän heti:\n\n\"No, kumppani, mikäs sinun on? Näytätpä siltä kuin taskusi eivät\njuuri suuresti helähtelisi. Kas tuossa on kukkaroni, ota mitä\ntarvitset ja lähde kanssani päivällisille.\"\n\nSaapuipa sitten Brestiin eräs nuori ja sangen kaunis näyttelijätär\nnimeltä Gabrielle, joka pian teki valloituksia niin hyvin majailevan\nsotaväen kuin meriväen upseeriston joukossa. Piirteiltään ei hän\nollut mikään säännöllinen kaunotar, mutta muuten sirovartaloinen,\nihanasilmäinen, pienijalkainen ja tarpeeksi hävyttömän näköinen,\nkaikki ominaisuuksia, jotka tavattomasti miellyttävät kahdenkymmenen\nja viidenkolmatta vuoden paikoilla olevia nuorukaisia.\nKaupanpäälliseksi sanottiin häntä sukupuolensa oikullisimmaksi\notukseksi eikä hänen näyttelytapansa suinkaan tätä mainetta vastaan\nsotinut. Joskus näytteli hän aivan hurmaavasti ja häntä olisi silloin\nvoinut sanoa ensi luokan taiteilijaksi; vaan seuraavana päivänä oli\nhän samassa kappaleessa kylmä ja tunteeton lukien osansa kuin lapsi\nkatkesmuksensa. Varsinkin viehätti meitä nuoria miehiä seuraava\njuttu, joka hänestä kerrottiin. Hän oli elänyt Pariisissa peräti\nupeasti erään senaattorin lempijättärenä, jonka sanottiin vallan\nhassastuneen häneen. Ollessaan kerran hänen luonansa oli senaattori\npannut lakin päähänsä, josta tyttö heti muistutti häntä valittaen,\nettei tämä osottanut tarpeeksi kunnioitusta hänelle. Senaattorilta\npääsi nauru, hän kohautti olkapäitään ja lausui nojatuoliin\nheittäytyen: \"Saanenhan toki olla kuten haluan tytön luona, jonka\nylläpidän\". Kelpo korvapuusti Gabriellen valkoisesta kädestä kosti\nhänelle hetikohta nuo sanat ja lennätti hänen hattunsa toiseen päähän\nhuonetta. Siitä seurasi tietysti täydellinen ero. Rahapohatat ja\nkenraalit olivat sen jälkeen tehneet tytölle suuriakin tarjouksia,\nvaan hän oli hyljännyt ne kaikki ja ruvennut näyttelijäksi voidakseen\n- omain sanainsa mukaan -- elää kestään riippumatta.\n\nNähdessään hänet ja kuultuaan hänestä tämän jutun vannoi Roger,\nettä tuommoinen tyttö oli juuri hänen mieleensä; ja sillä\nhiukan loukkaavalla avomielisyydellä, josta meitä merimiehiä\nmoititaan, ryhtyi hän heti seuraavalla tavalla osottamaan tytölle\nmieltymystänsä. Hän osti ihanimmat ja harvinaisimmat kukkaset, mitä\nBrestissä löytyi, teetti niistä kimpun ja solmesi sen kauniilla\nruusunpunaisella nauhalla, jonka solmuun hän sangen taitavasti\nsovitti viisikolmatta napoleon-kultarahaa. Enempää ei hänellä\nsillä hetkellä ollut. Muistan vieläkin seuranneeni häntä eräänä\nväliaikana kulissein taakse. Gabriellelle lausui hän tuiki lyhyen\nkohteliaisuuden siitä aistikkaasta tavasta, millä hän pukunsa kantoi,\ntarjosi hänelle kukkasensa ja pyysi saada tulla häntä tervehtimään.\nTähän kaikkeen tarvitsi hän ainoastaan kolmisen sanaa.\n\nNiin kauvan kuin Gabrielle ei nähnyt muuta kuin kukkaset ja niiden\nnuoren, kauniin antajan, hymyili hän tälle herttaisesti tehden mitä\nsiroimman kiitoskumarruksen. Mutta saatuansa kukkaiskimpun käteensä\nja huomattuansa kultakolikot muuttui hänen muotonsa nopeammin kuin\nmeren pinta vihaisimman vihurin kourissa; eivätkä häntä lauhduttaneet\nnuo kukkasetkaan, koskapa hän koko voimallaan viskasi sekä vihkosen\nettä kolikot vasten silmiä ystäväparalleni, jonka kasvoissa yli\nviikkokauden näkyi merkit tästä vastaanotosta. Regissöörin kello\nsoi samassa, Gabrielle kiiruhti näyttämölle ja näytteli osansa päin\nmännikköön.\n\nSangen hämillään kokoili Roger kukkansa ja kultansa suunnaten\ntiensä erääseen kahvilaan tarjotakseen siellä vihkonsa (ilman\nrahoja) bufettineidille; ja punssia juoden koetteli hän unohtaa\npois koko tuon julman kaunottaren. Siinä ei hän sentään onnistunut;\nja huolimatta siitä, ettei hän ajettuneen silmänsä vuoksi voinut\nihmisille näyttäytyä, rakastui hän ihan hullusti rajuun Gabrielleen.\nHän kirjoitteli tälle parikymmentä kirjettä päivässä, ja minkälaisia\nkirjeitä: nöyriä, helliä ja kunnioittavia kuin millekin prinsessalle.\nEnsimmäiset tulivat avaamattomina takaisin; toisiin ei vastausta\nkuulunut. Kuitenkin oli Roger paralla hiukan toivon kipinää tallella,\nkunnes me huomasimme, että teaatterin hedelmäkauppias käytti\ntavarakääreinä Roger'n rakkauden kirjeitä, jotka Gabrielle mietityllä\nilkeydellä säännöllisesti lähetti hänelle. Tämä oli hirmuinen isku\nystävämme ylpeydelle. Hänen intohimonsa ei siitä sentään laimennut.\nHän puhui jo aikeestaan pyytää näyttelijätärtä vaimokseen, ja kun\nhänelle sanottiin, ettei meriasiain ministeri ikinä antaisi siihen\nsuostumustansa, uhkasi hän ampua itsensä.\n\nSillä välin tapahtui, että erään Brestissä majailevan\nlinjarykmentin upseerit pyysivät Gabrielleä laulamaan heille muuatta\noperettikuplettia, mutta pelkästä oikusta antoi hän kieltävän\nvastauksen. Upseerit ja näyttelijätär pitivät puoliansa, kunnes\nedelliset vihellyksillään saivat esiripun alas ja jälkimäinen\npyörtyi. Te tiedätte minkälainen parterriyleisö on sellaisessa\nkaupungissa, missä sotaväkeä majailee.\n\nUpseerit päättivät keskenään, että he armotta viheltävät tuon\nniskoittelevan pois näyttämöltä huomenna ja sitä seuraavina päivinä\neivätkä anna hänen näytellä ainoatakaan roolia, ennen kuin hän on\ntehnyt kunnioittavan anteeksipyyntönsä niin nöyrästi kuin tuollaisen\nrikoksen sovittaminen välttämättä vaatii. Roger ei ollut ensinkään\ntuossa kuuluisassa näytännössä; mutta samana iltana sai hän jo tietää\nhäväistyksestä, joka oli saattanut koko teaatterin häiriöön, samoin\nkuin seuraavaksi päiväksi päätetyistä kostonaikeista. Ja samassa\nhetkessä oli hänellä oma ohjelmansa selvänä.\n\nKun Gabrielle seuraavana iltana ilmestyi näyttämölle, tulvahti\nupseerein penkeiltä sellainen sihistysten ja vihellysten paljous,\nettä korvat olivat haljeta. Roger, joka tahallaan oli asettunut\nvallan lähelle meluavia, hypähti ylös ja nuhteli suuriäänisimpiä\nniin kiivain sanoin, että koko heidän raivonsa kääntyi häntä\nkohti. Suurella kylmäverisyydellä veti hän silloin muistikirjan\ntaskustaan ja kirjoitti siihen nimet, joita kaikilta tahoilta hänelle\nhuudettiin; hän olisi suostunut kaksintaisteluun koko rykmentin\nkanssa, ellei lukuisa joukko meriupseereita kumppanuuden vuoksi\nolisi tullut apuun ja vaatinut enintä osaa vastustajista. Meteli oli\ntodellakin hirvittävä.\n\nKoko majoitusväki sai kotiarestia moneksi päiväksi, vaan kun me\ntaas pääsimme vapaiksi, oli meillä kauhea tilinteko edessämme.\nRoger yksinään taisteli kolmea upseeria vastaan ampuen yhden heistä\nkuoliaaksi ja haavoittaen pahasti molempia toisia saamatta itse\nedes naarmuakaan. Minä puolestani en ollut niin onnellinen: eräs\nluutnantti pahanen, joka ennen oli ollut miekkailunopettajana, antoi\nminulle rintaan sellaisen iskun, että olin vähällä heittää henkeni.\nVakuutan teille, että se oli kaunis näky tämä yhteinen kaksintaistelu\ntahi oikeammin sotatappelu. Meriväki pääsi siitä sentään voitollisena\nja linjarykmentti komennettiin Brestistä pois.\n\nVoitte arvata, etteivät ylipäällikkömme unohtaneet riidan alkajaa.\nParin viikon aikana seisoi vahti aina hänen portillaan.\n\nSamaan aikaan kuin hänen kotiarestinsa päättyi, pääsin minä\npois sairashuoneesta ja lähdin häntä tapaamaan. Kuinka suuresti\nhämmästyin, kun sisääntullessani näin hänen istuvan aamiaispöydässä\nkahden kesken Gabriellen kanssa. He näyttivät jo aikoja sitten olevan\ntäydessä sovinnossa; sinuttelivatkin jo toisiansa ja joivat samasta\nlasista. Roger esitti minut lemmityllensä parhaimpana ystävänään\nilmoittaen myöskin, että olin haavoittunut siinä ottelussa, johon\nhän, Gabrielle, oli ollut alkusyynä. Sen johdosta sain tuolta\nkaunottarelta suutelon. Sillä impysellä oli luonnon taipumus\nsotilaihin.\n\nKolme kuukautta elivät he yhdessä oikein onnellisina eivätkä sillä\naikaa hetkeksikään toisistaan eronneet. Gabrielle näytti rakastavan\nhäntä vallan raivoon saakka ja Roger vakuutti, ettei hän ollut\ntiennytkään mitä rakkaus on ennen kuin hän oppi tuntemaan Gabriellen.\n\nSaapui sitten eräs hollantilainen fregatti satamaan. Laivan\nupseerit antoivat meille juhlapäivälliset. Niissä juotiin runsaasti\nkaikenlaatuisia viinejä ja kun juomat oli korjattu pois eikä oikein\ntietty mitä tehdä, nuo herrat kun puhuivat huonosti ranskaa, niin\nruvettiin pelaamaan. Hollantilaisilla näytti olevan paljo rahaa ja\nvarsinkin halusi heidän ensimmäinen luutnanttinsa pelata niin korkeaa\npeliä, ettei ainoakaan meikäläisistä huolinut siihen antautua.\nRoger, joka tavallisesti ei ensinkään pelannut, luuli tässä olevan\nkysymyksen isänmaan kunniasta. Hän pelasi suostuen kaikkeen, mitä\nhollantilainen luutnantti kertamääräksi ehdotti. Ensin hän voitti,\nsitten tappasi. Vuorotellen siinä voitellen ja menettäen erosivat\nhe niin, että kumpikin jäi omilleen. Me annoimme sitten vuorostamme\nvastapäivälliset hollantilaisille upseereille. Pelattiin taaskin.\nRoger ja luutnantti olivat jälleen vastakkain. Lyhyesti, useampina\npäivinä peräkkäin kohtasivat he toisensa milloin kahvilassa, milloin\nlaivalla koetellen kaikenlaatuista peliä, varsinkin arpapeliä, ja\nkorottaen vetojansa niin, että he vihdoin jo pelasivat viidenkolmatta\nnapoleonin jälkeen peli. Se oli tavaton summa meille köyhille\nluutnantti raukoille: enemmän kuin kahden kuukauden palkka! Viikon\nkuluessa oli Roger menettänyt kaikki rahansa ja sitä paitse noin\nkolme neljä tuhatta frangia, jotka hän oli lainaillut oikealta ja\nvasemmalta.\n\nVoitte kai arvata, että Roger ja Gabrielle olivat lopulta joutuneet\nsaman katon alle asumaan ja käyttivät yhteistä kukkaroa, nimittäin\nsiten, että Roger, joka juuri oli voittanut melkoisen suuren\nrahasumman, oli talouskassaan antanut kymmenen tai kaksikymmentä\nkertaa enemmän kuin näyttelijätär. Kuitenkin piti hän aina tätä\nrahastoa pääasiallisesti lemmitylleen kuuluvana ja itseään varten oli\nhän säästänyt ainoastaan puolisataa napoleonia. Kaikissa tapauksissa\noli hänen jo täytynyt turvautua tähänkin vararahastoon voidakseen\nedelleen pelata. Gabrielle ei tehnyt siitä hänelle pienintäkään\nmuistutusta.\n\nTalouskassa meni samaa tietä kuin taskurahatkin. Pian näki Roger\nolevansa pakotettu heittämään pöydälle viimeisetkin viisikolmatta\nnapoleonia. Hän teki kauheita ponnistuksia; peli kestikin kauvan ja\nantoi aihetta väittelyihin. Eräänä hetkenä ei Roger'lla enää ollut\nkuin yksi voiton mahdollisuus: luulen hänen tarvinneen kuutosen ja\nnelosen. Yö oli jo myöhäinen. Eräs upseeri, joka kauvan aikaa oli\nkatsellut heidän peliänsä, oli vihdoin nukahtanut nojatuoliinsa.\nHollantilainen oli väsynyt ja unelias; sitä paitse oli hän juonut\npaljo punssia. Roger yksin oli valppaana ja suurimman epätoivon\nvallassa. Heittäessään arpanappulat hän ihan vapisi. Ja hän viskasi\nne pelilaudalle niin voimakkaasti, että eräs kynttilä tärähdyksestä\nputosi lattialle. Hollantilainen kääntyi ensin kynttilän puoleen,\njosta oli lentänyt pilkkuja hänen uusille housuilleen; vasta\nsitten katsoi hän arpanappuloihin. -- Ne osottivat kuutta ja\nneljää. Kalpeana kuin kuolema otti Roger vastaan nuo viisikolmatta\nnapoleonia. Peli jatkui. Onni kääntyi onnettomalle ystävälleni\nsuotuisaksi, vaikka hän teki tyhmyyden toisensa perästä ja näytti\ntahallaan tahtovan tapata. Hollantilainen luutnantti vimmastui,\npannen kahdenkertaiset, jopa kymmenkertaiset kertamäärät. Hän tappasi\naina. Olen vieläkin näkevinäni hänet: pitkä, vaaleahko, hidasverinen\nmies, jonka kasvot olivat kuin vahasta. Vihdoin hän nousi ylös\nmenetettyään neljäkymmentä tuhatta frangia, jotka hän heti maksoi\nosottamatta vähintäkään mielenliikutusta.\n\n-- Tämäniltainen peli ei merkitse mitään, sanoi Roger hänelle, sillä\ntehän olitte puolitorkuksissa. En sen vuoksi huoli teidän rahoistanne.\n\n-- Te laskette leikkiä, vastasi hidasverinen hollantilainen, olenhan\npelannut aivan hyvin, mutta arpanappulat ovat olleet minulle\nepäsuotuisia. Luulen varmasti voivani voittaa teidät, jos luovutan\nteille neljä läpeä. Hyvää yötä!\n\nJa niin hän poistui.\n\nSeuraavana päivänä saimme tietää, että hän tappiosta epätoivoissaan\noli huoneessaan ampunut itsensä tyhjennettyänsä sitä ennen maljan\npunssia.\n\nRoger'n voittamat neljäkymmentä tuhatta olivat levällään pöydällä ja\nGabrielle katseli niitä tyytyväisesti hymyillen.\n\n-- Kas nyt me olemme rikkaita, sanoi hän, vaan mitä me kaikella tällä\nrikkaudella teemme?\n\nRoger ei vastannut mitään; hollantilaisen kuolemasta kuultuaan näytti\nhän käyneen aivan umpimieliseksi.\n\n-- Meidän pitää nyt oikein hullutella, jatkoi Gabrielle: näin\nhelposti saatu raha pitää samalla tavalla menettää. Ostetaanpas\nvaunut satamapäällikön ja hänen vaimonsa kiusaksi. Minä tahdon\njalokiviä ja cachemir-kankaita. Pyydä sinä virkavapautta, niin\nlähdetään Pariisiin; emmehän täällä voi ikipäivinä näin suurta\nrahasummaa menettää!\n\nHän pysähtyi puheessaan katsellakseen Roger'ta, joka istui häntä\nkuuntelematta, pää käsivarassa ja silmät maahan tuijottaen, mitä\nsynkimpäin ajatusten vaivaamana.\n\n-- Mikä hitto sinua vaivaa, Roger? huudahti hän laskien kätensä hänen\nolkapäälleen. Luulenpa sinun olevan minulle suutuksissa; enhän saa\nsinulta sanaakaan vastaukseksi.\n\n-- Minä olen kovin onneton, sanoi hän vihdoin tukahduttavasti huoaten.\n\n-- Onneton! No herrainen aika sentään, sinua taitaa kaduttaa, että\nkynit tuon pitkän hollantilaisen?\n\nRoger kohotti päätään ja katsahti arasti lemmittyynsä.\n\n-- Mitä vielä! ... jatkoi tämä, mitä sinä siitä huolit, jos hän otti\nasian niin murheelliselta kannalta ja lävisti pääpahaisensa! Minä en\nsääli pelaajia, jotka menettävät; ja paremmissa käsissä nämä rahat\nmeillä ovat kuin hänellä, sillä hän olisi menettänyt ne juomiin ja\ntupakkaan sen sijaan että me teemme niillä tuhansia hullutuksia,\ntoisen toistaan ihanampia.\n\nAlla päin ja kyyneleet puoleksi suljetuissa silmissään asteli Roger\nedes takaisin kammarissansa. Teidän olisi varmaankin tullut häntä\nsääli nähdessänne hänet sellaisena.\n\n-- Tiedätkös, sanoi Gabrielle, että jollei tuntisi sinun\nromantillista tunteellisuuttasi, voisi melkein luulla sinun pelanneen\nväärin?\n\n-- Ja jospa se olisikin totta? huudahti Roger koleasti, pysähtyen\nhänen eteensä.\n\n-- Vielä mitä, vastasi tämä hymyillen, sinä et ole kyllin älykäs\nväärinpelaajaksi.\n\n-- Vaan minä olen väärinpelaaja, Gabrielle, kurjan kurja\nväärinpelaaja.\n\nGabrielle huomasi hänen liikutuksestaan, että Roger puhui liiankin\ntotta; hän heittäysi sohvalle eikä kotvaan sanaa virkkanut.\n\n-- Mieluummin, sanoi hän vihdoin liikutetulla äänellä, mieluummin\nolisin kuullut sinun tappaneen vaikka kymmenen miestä kuin pelanneen\nväärin.\n\nPuolen tuntia seurasi sitten haudan hiljaisuutta. He istuivat\nmolemmat samassa sohvassa eivätkä kertaakaan toisiinsa katsahtaneet.\nRoger nousi siitä ensimmäisenä ja toivotti jotenkin tyynesti hyvää\nyötä lemmitylleen.\n\n-- Hyvää yötä! vastasi tämä kuivan kylmästi.\n\nRoger kertoi minulle myöhemmin, että hän olisi ampunut itsensä vielä\nsamana iltana, ellei hän olisi peljännyt toverien aavistavan syytä\nhänen itsemurhaansa. Jälkimuistonsa tahtoi hän säilyttää tahratonna.\n\nSeuraavana päivänä oli Gabrielle yhtä iloinen kuin tavallisesti;\nolisi luullut hänen unohtaneen koko eilisen salaisuuden. Roger\ntaas kävi umpimieliseksi, omituiseksi ja äreäksi. Tuskin liikkui\nhän ulos huoneestaan, vältteli ystäviänsä eikä usein päiväkausiin\nvirkkanut lemmitylleen luotuista sanaa. Pidin hänen surullisuuttansa\nkunnioitettavan, vaan liiallisen tunteellisuuden tuotteena ja koetin\nusein lohdutella häntä; vaan hän lähetti minut hiiteen ja tekeysi\nvallan välinpitämättömäksi onnetonta vastapelaajaansa kohtaan.\nEräänä päivänä hän vielä sadatteli pahanpäiväisesti hollantilaista\nkansakuntaa väittäen, ettei koko Hollannissa ollut ainoatakaan\nrehellistä ihmistä. Sillä välin hän kuitenkin koetti salassa hankkia\ntietoja hollantilaisen luutnantin sukulaisista; mutta niistä ei\nkukaan voinut hänelle tietoja antaa.\n\nKuusi viikkoa tämän onnettoman arpapelin jälkeen, löysi Roger\nGabriellen luota kirjeen, jossa eräs kilpailija näytti kiittelevän\ntätä muutamista suosionosotuksista. Gabrielle oli niin peräti\nhuolimaton ja kysymyksessä olevan kirjeenkin oli hän jättänyt\nkammarinsa uuninreunustalle. En tiedä oliko hän ollut uskoton, vaan\nniin Roger ainakin luuli ja vimmastui kamalasti. Tämä rakkaus ja\nhitunen ylpeyttä olivat ainoat tunteet, jotka häntä enää elämään\nkiinnittivät, ja voimakkaampaa näistä oli nyt niin jyrkästi loukattu.\nHän sätti vimmoissansa ylpeää näyttelijätärtä enkä ymmärrä kuinka hän\njaksoi hillitä rajua luonnettaan niinkin paljon, ettei hän suorastaan\nkäynyt tähän käsiksi.\n\n-- Epäilemättä on se huijari antanut sinulle paljo rahaa, sanoi hän.\nSillä muuta sinä et rakasta ja antautuisit kurjimmalle matruusille,\njos hänellä vain olisi, millä maksaa.\n\n-- Mahdollista, vastasi näyttelijätär kylmästi. Voisin kyllä ehkä\nrakastaa matruusiakin rahaa vastaan ... _vaan en minä häneltä sentään\nvarastaisi._\n\nRoger päästi raivoisan parahduksen. Vavisten tempasi hän jo tikarinsa\ntupesta ja katseli hurjistunein silmin Gabrielleä. Ponnistaen kaikki\nvoimansa hillitsi hän kuitenkin itsensä, viskasi aseen Gabrielien\njalkoihin ja pakeni pois huoneesta, ettei joutuisi intohimonsa\nvaltaan.\n\nSamana iltana kuljin minä sangen myöhään hänen asuntonsa ohi ja\nnähdessäni sieltä tulta astuin minä sisään lainatakseni häneltä erään\nkirjan. Tapasin hänet suurissa kirjoituspuuhissa. Tuloni ei häntä\nensinkään häirinnyt ja tuskin näytti hän läsnäoloani huomaavankaan.\nIstahdin hänen kirjoituspöytänsä ääreen ja tarkastelin hänen\nkasvonpiirteitänsä; ne olivat niin muuttuneet, että jonkun muun\nkuin minun olisi ollut vaikea tuntea häntä. Äkkiä huomasin pöydällä\nerään minulle osotetun suljetun kirjeen. Hetikohta sen avasin.\nRoger ilmoitti siinä minulle aikovansa lopettaa itsensä ja uskoi\nminulle muutamia toimituksia. Kirjettä lukiessani kirjoitteli hän\nedelleen huolimatta peitellä minulta kirjoitustansa: hän lausui siinä\njäähyvästinsä Gabriellelle... Voitte kuvitella kummastukseni ja mitä\nminä tuosta päätöksestä hämmästyneenä hänelle sanoin.\n\n-- Mitä? sinäkö aiot lopettaa itsesi, sinä, joka olet niin onnellinen?\n\n-- Hyvä ystävä, virkahti hän sulkien kirjettänsä, sinä et tiedä\nmitään, sinä et tunne minua myöskään; minä olen konna ja niin\nhalveksittava olento, että ilotyttökin uskaltaa minua herjata. Ja\nminä tunnen kurjuuteni niin hyvin, ettei minulla ole voimia edes\nlyödä häntä.\n\nSitten kertoi hän minulle koko jutun arpapelistä ja kaiken sen, minkä\nte jo tiedätte. Kuunnellessani häntä tulin ainakin yhtä liikutetuksi\nkuin hänkin. En tiennyt, mitä sanoa hänelle; kyyneleet silmissä\npuristin hänen kättänsä, mutta puhua en voinut. Vihdoin juolahti\nmieleeni huomauttaa hänelle, ettei hänen suinkaan tarvinnut pitää\nitseänsä tahallisesti syypäänä hollantilaisen kohtaloon, sillä\neihän hän ... väärällä pelillä ... ollut voittanut häneltä kuin nuo\nviisikolmatta napoleonia.\n\n-- Niin! huudahti hän katkeralla ivalla, minä olen siis vain pikku\nvaras enkä suuri rosvo. Minä, joka olin niin ylpeä, minä olen vain\ntuollainen pikku veijari!\n\nJa hän nauroi täyttä kurkkua.\n\nJa minä itkin.\n\nÄkkiä avausi ovi, eräs nainen astui sisään ja lensi hänen syliinsä:\nse oli Gabrielle.\n\n-- Anna minulle anteeksi, huusi hän syleillen Roger'ta lämpimästi,\nanna minulle anteeksi! Minä tunnen, etten rakasta muita kuin sinua.\nMinä rakastan sinua nyt enemmän kuin ennen tuota tekoasi, josta\nsyytät itseäsi. Jos tahdot, niin minä varastan, minä olenkin jo\nvarastanut... Niin, minä olen varastanut, varastanut kultakellon...\nVoiko pahempaa tehdä?\n\nRoger pudisti epäillen päätänsä, vaan hänen otsansa näytti\nkirkastuvan.\n\n-- Ei, ei, lapsi raukkani, sanoi hän lykäten hellästi Gabriellen\nluotansa, minun täytyy ehdottomasti kuolla. Minä kärsin liian paljo,\nminä en jaksa tätä surua kestää.\n\n-- No niin, jos sinä tahdot kuolla, Roger, niin kuolen minä\nkanssasi! Mitä huolin elämästä ilman sinua! Minä olen uskalias ja\nolen käyttänyt pyssyä; osaan minä lopettaa itseni niinkuin muutkin.\nMinulla, joka olen murhenäytelmissä esiytynyt, on jo tottumustakin\nsellaisessa.\n\nAlussa oli hänellä kyyneleet silmissä, vaan viimeinen lause sai hänet\nnauramaan eikä Rogerkaan voinut olla suutansa hymyyn vetämättä.\n\n-- Sinä hymyilet, upseeri kultaseni, huusi hän käsiänsä taputtaen ja\nsuudellen häntä, sinä et siis tapa itseäsi!\n\nJa hän suuteli edelleen vuoroin itkien, vuoroin nauraen, vuoroin\nkiroillen kuin matruusi, sillä hän ei ollut niitä naisia, joita joku\nkarkeampi sana pöyristyttää.\n\nSillä välin otin minä huostaani Roger'n pistoolit ja tikarin.\n\n-- Rakas ystäväni, Roger, sanoin minä, sinulla on lemmitty ja toveri,\njotka rakastavat sinua. Usko minua, että sinulla voi olla vielä\njotakin onnea tässä maailmassa, sinullakin.\n\nSyleiltyäni häntä kiiruhdin pois jättäen hänet kahdenkesken\nGabriellen kanssa.\n\nLuulenpa, ettemme olisi onnistuneet muuta kuin saada hänen\npäätöksensä toimeenpanoa hiukan lykätyksi, jollei hän olisi saanut\nministeriltä käskyä lähteä ensimmäisenä luutnanttina eräälle\nfregatille, jonka piti risteilemän Intian merille, pujahdettuaan\nensin sataman suulla vahtivan englantilaisen laivaston läpi.\nYritys oli uhkarohkea. Kuvasin hänelle, että oli kauniimpaa kuolla\njalosti englantilaisten kuulan lävistämänä kuin lopettaa itsensä\nilman kunniaa ja hyötyä isiensä maalle. Hän lupasi jäädä eloon.\nNoista neljästäkymmenestä tuhannesta hän jakeli puolet rammoiksi\njoutuneille matruuseille tai merimiesten leskille ja lapsille. Loput\nantoi hän Gabriellelle, joka ensiksi vannoi käyttävänsä ne kaikki\nhyväntekeväisiin tarkoituksiin. Tyttöraukalla oli kyllä aikomuskin\npitää sanansa; vaan tämä innostus oli hänessä lyhytikäistä. Sain\njäljestä päin tietää hänen antaneen muutamia tuhansia köyhille.\nJäännöksellä osti hän itselleen koristuksia.\n\nSaimme siis Roger'n kanssa palveluksen eräällä kauniilla fregatilla\nnimeltä _Galatea;_ sotamiehet olivat uljaita, hyvin harjoitettuja\nja kuuliaisia. Vaan päällikkömme oli ymmärtämätön mies, joka luuli\nolevansa Juhana Bart sen tähden, että hän kiroili paremmin kuin\njalkaväen kapteeni, melskasi huonoa ranskaa eikä ollut koskaan\ntietopuolisesti tutkinut ammattiansa, jota hän muuten käytännössäkin\ntunsi jotenkin keskinkertaisesti. Alussa oli onni kuitenkin\nmyötäinen. Pääsimme onnellisesti lähtemään laivasatamasta, kiitos\nolkoon ankaralle vihurituulelle, joka pakotti vahtivan laivaston\nperäytymään sataman suulta ulommaksi, ja aloitimme risteilymme\npolttamalla erään englantilaisen korvetin ja sen seuralaivan\nPortugalin rannikoilla.\n\nPurjehdimme verkalleen Intian meriä kohti kärsien vastustuksia\nepäsuotuisista tuulista ja kapteenimme vääristä manöövereistä, jonka\ntaitamattomuus lisäsi risteilymme vaarallisuutta.\n\nOllen milloin korkeampien voimain ajeltavana, milloin kauppalaivoja\nahdistellen emme me viettäneet ainoatakaan päivää ilman jotakin uutta\nseikkailua. Mutta Roger'n synkkiä ajatuksia, jotka lakkaamatta häntä\nvaivasivat, ei voinut karkoittaa tuo uhkarohkea merielämä enemmän\nkuin ne rasituksetkaan, joita hänelle uskotun laivan yksityishoito\ntuotti. Hän, joka ennen kävi satamamme toimeliaimmasta ja\nloistavimmasta upseerista, ei nyt tehnyt mitään yli velvollisuutensa.\nNiin pian kuin palvelusaika oli lopussa, lukitsi hän itsensä\nkammariinsa ilman kirjoja tai papereita. Ja näin vietti tuo onneton\nmies kokonaisia tuntia peräkkäin vuoteellansa voimatta kuitenkaan\nnukkua.\n\nNähdessäni hänen surumielisyytensä tulin hänelle eräänä päivänä\nsanoneeksi:\n\n-- Mitä hittoa, sinä rakas ystäväni, annat tuon vertaisen murtaa\nitsesi. Sinä olet keplotellut viisikolmatta napoleonia tuolta\npitkältä hollantilaiselta. No hyvä! -- ja sinä kadut ihan miljoonan\nedestä. Kuules, sanoppas minulle, miksi et sinä ensinkään kadu sitä,\nettä rakastelit N:n pormestarin rouvaa? Ja kyllä se sentään oli\ntoista kuin nuo viisikolmatta napoleonia.\n\nHän käännähti vuoteellaan antamatta vähintäkään vastausta.\n\nMinä jatkoin:\n\n-- Sinulla oli sentään kunnioitettava syy tuohon rikokseesi,\nkoska sinä nyt rikokseksi sitä sanot, ja sinä teit sen jalommassa\ntarkoituksessa.\n\nHän käänsi päätänsä ja katsoi minuun hurjistuneena.\n\n-- Niin, katsoppas, jos sinä olisit menettänyt, niin mitä olisi\nGabriellestä tullut. Se tyttöraukka olisi myönyt viimeisenkin\npaitansa sinun vuoksesi... Jos sinä olisit menettänyt, olisi hän\njoutunut kurjuuteen... Hänen vuoksensa, rakkaudesta häneen sinä\npelasit väärin. Löytyy ihmisiä, jotka tekevät murhia ... tai\nitsemurhia ... rakastettunsa tähden... Sinä, rakas ystäväni, olet\ntehnyt enemmän. Meikäläiset miehet tarvitsevat -- suoraan sanoen --\nenemmän rohkeutta ... varastaaksensa kuin tehdäksensä itsemurhan.\n\n-- Ehkä pidätte minua nyt naurettavana, sanoi kapteeni minulle\nkeskeyttäen kertomuksensa. Vaan minä vakuutan teille, että\nminun ystävyyteni Roger'ta kohtaan teki minut silloin niin\nkaunopuheliaaksi, vaikka minä en enää silloisia sanojani muista; ja\nvieköön minut perhana, jollen minä noin puhuessani todellakin tehnyt\nsitä totuudessa ja uskonut itsekin, mitä sanoin. Niin, minä olin\nnuori silloin!\n\nRoger ei kotvaan vastannut mitään; sitten ojensi hän minulle kätensä.\n\n-- Ystävä, sanoi hän nähtävästi ponnistetulla maltillisuudella,\nsinä luulet minua paremmaksi kuin mitä olen. Minä olen kurja\nkonna. Pettäessäni tuota hollantilaista mietin minä ainoastaan\nnoita viittäkolmatta napoleonia, enkä muuta mitään. Minä _en_\najatellut Gabrielleä, ja sen vuoksihan minä halveksunkin itseäni...\nMinä en arvioi kunniatani sen kalliimmaksi kuin viiteenkolmatta\nnapoleoniin!... Kuinka alhaista! Niin, minä olisin onnellinen, jos\nvoisin sanoa itselleni: \"minä olen varastanut estääkseni Gabrielleä\nkurjuudesta...\" Vaan ei! ... ei! ... häntä minä en ajatellut... Minä\nen rakastanut häntä sillä hetkellä... Olin vain pelaaja ... vain\nvaras... Varastin rahaa ainoastaan itselleni ... ja tämä teko on\nminut niin murtanut ja häväissyt, ettei minulla ole enää rohkeutta\neikä rakkautta ... minä elän, vaan en ajattele enää Gabrielleä ...\nminä olen mennyt mies.\n\nHän näytti niin onnettomalta, että jos hän olisi pyytänyt minulta\npistoolia ampuaksensa itsensä, niin olisin minä sen hänelle\nluultavasti ojentanut.\n\nEräänä perjantaina, pahaa ennustavana päivänä, huomasimme me suuren\nenglantilaisen fregatin, Alcesten, ajavan meitä takaa. Sillä oli\nviisikymmentä kahdeksan kanuunaa ja meillä ainoastaan kolmekymmentä\nkahdeksan. Kostimme kaikki purjeemme ylös päästäksemme pakoon, vaan\nse kulki nopeammin ja läheni meitä joka hetki; selvää oli, että\nmeidän jo ennen iltaa oli antauduttava tähän suhteettomaan otteluun.\nKapteeni kutsui Roger'n huoneeseensa, jossa he neuvottelivat yhdessä\nhyvänkin neljännestunnin. Kun Roger nousi jälleen kannelle, otti hän\nminua käsivarresta ja vei syrjemmäksi.\n\n-- Kahden tunnin päästä alkaa ottelu, sanoi hän; tuo uljas mies\ntuolla peräkannella on joutunut aivan suunniltaan. Valittavana oli\nkaksi eri menettelytapaa: ensimmäisen kunniallisemman mukaan voi\nvihollisen antaa tulla vallan lähelle ja käydä sitten tarmokkaasti\nsen kimppuun viskaamalla satakunnan oiva soturia heidän laivalleen;\ntoisen ei juuri huonon, mutta jotenkin pelkurimaisen tuuman\njälkeen pitäisi meidän keventää alustamme heittämällä mereen osa\nkanuunoistamme. Siten voisimme nimittäin päästä aivan lähelle Afrikan\nrannikkoa, joka häämöttää tuolla tuulen alla. Haaksirikon pelosta\ntäytyisi englantilaisen laivan antaa meidän luistaa tiehemme; mutta\nmeidän! ... kapteenimme ei ole pelkuri eikä sankari: hän aikoo ensin\nammututtaa laivansa etäämmältä pilalle ja sitten muutaman tunnin\nottelun jälkeen kaikella kunnialla nostaa antautumislippunsa. Sitä\npahempi teille: Portsmouthin laivasillat odottavat teitä. Minä\npuolestani en tahdo niitä nähdä.\n\n-- Ehkäpä meidän ensimmäiset laukauksemme tekevät viholliselle\nsellaisia vaurioita, että hän näkee hyväksi lakata meitä\nahdistamasta, sanoin minä.\n\n-- Kuulehan, minä en tahdo joutua vangiksi; minä haluan kaatua\ntaistelussa; tämän surkeuden on jo aika loppua. Jos minä\nonnettomuudekseni tulisin ainoastaan haavoitetuksi, niin lupaathan\nsinä kunniasanallasi heittää minut mereen. Meri se on minunlaisen\ntosimerimiehen parhain kuolinvuode.\n\n-- Mitä hullutuksia! huudahdin minä, ja mitä tehtäviä sinä minulle\nannatkin!\n\n-- Sinä täytät hyvän ystävän velvollisuuden. Sinä tiedät, että minun\ntäytyy kuolla. Kuten muistanet suostuin minä luopumaan itsemurhasta\nainoastaan siinä toivossa, että kaatuisin taistelussa. No siis,\nanna minulle sanasi; jos sinä kieltäydyt, täytyy minun pyytää tätä\npalvelusta tuolta ylilaivamieheltä, joka varmaankaan ei kieltäy.\n\nMietittyäni jonkun aikaa vastasin minä hänelle:\n\n-- Minä annan sanani siitä, että täytän tahtosi, jos sinä tulet\nkuolettavasti haavoitetuksi, niin ettei ole enää parantumisen\ntoivoakaan. Siinä tapauksessa suostun lyhentämään kärsimyksiäsi.\n\n-- Minä tulen kuolettavasti haavoitetuksi tai kerrassaan tapetuksi.\n\nHän ojensi minulle kätensä, jota minä lujasti puristin. Sen jälkeen\noli hän tyynempi ja näkyipä hänen silmissään jonkunlaisen sotailon\nvälähdyksiäkin.\n\nKello kolmen tienoilla puolen päivän jälkeen alkoivat vihollisen\nkanuunat jo kantaa meidän touvilaitoksiimme asti. Me reivasimme\nsilloin osan purjeitamme, käännyimme sivuttain Alcestea kohti ja\njatkoimme lakkaamatonta tulta, johon englantilaiset pontevasti\nvastasivat. Noin tunnin taistelun jälkeen tahtoi kapteenimme, joka ei\ntehnyt mitään ennakolta miettimättä, koettaa ryntäystä. Vaan meillä\noli jo kosolta kuolleita ja haavoitettuja ja jäljelle jäänyt miehistö\noli jo laimistunut; sen lisäksi olivat touvilaitoksemme kärsineet\nsuuria vahingoita ja mastotkin olivat pahasti vioittuneet. Samassa\nkuin me levitimme jälleen purjeemme lähestyäksemme englantilaista,\nkaatui pilalle ammuttu suurmastomme hirmuisella melulla maahan.\nAlceste käytti tästä onnettomuudesta syntynyttä hämminkiä heti\nhyväksensä. Se liukui laivamme peräpuolelle ja lähetti siitä puolen\npistoolin kantaman päästä täyssivuisen linjalaukauksen, joka lävisti\nfregatti parkamme perästä keulaan saakka, meillä kun vielä ei tällä\ntaholla ollut muuta kuin kaksi pientä tykkiä vastaukseksi. Olin\nsilloin aivan lähellä Roger'ta, joka juuri hakkautti poikki niitä\nsivutouveja, jotka vielä pitivät kaatunutta mastoa hiukan koholla.\nTunsin jonkun tarttuvan kovasti käsivarteeni, käännyn ympäri ja näen\nhänen, Roger'n, makaavan vallan verissään kannella. Hän oli saanut\nkartushilaukauksen vatsaansa.\n\nKapteeni juoksi hänen luoksensa:\n\n-- Mitäs nyt on tehtävä, luutnantti? huudahti hän.\n\n-- Pitää naulata lippu tuohon maston tynkään ja upottaa laiva\nkaikkine päivineen.\n\nKapteeni jätti hänet heti, sillä neuvo ei häntä ensinkään\nmiellyttänyt.\n\n-- No, sanoi Roger minulle, muistappas nyt lupauksesi.\n\n-- Ei se ole mitään, kyllä sinä voit siitä parantua.\n\n-- Heitä minut mereen, huusi hän hirmuisesti kiroten ja takkini\nliepeeseen tarttuen. Näethän, etten voi kuolemaa välttää; heitä minut\nnyt mereen, sillä minä en tahdo nähdä lippumme anastamista.\n\nKaksi matruusia lähestyi häntä aikomuksessa kantaa hänet alas ruumaan.\n\n-- Tykkinne luo, te lurjukset, huusi Roger heille jylisevästi;\nampukaa kartusheilla ja tähdätkää kannelle. Ja jos sinä nyt syöt\nsanasi, niin minä kiroan sinut maailman kurjimmaksi pelkuriksi ja\npetturiksi!\n\nHänen haavansa oli varmasti kuolettava. Näin kapteenin kutsuvan\nerästä kadettia luoksensa ja käskevän häntä noutamaan lippuamme.\n\n-- Anna minulle vielä kerran kätesi, ystävä, sanoin minä Roger'lle.\n\nSamassa silmänräpäyksessä, jolloin lippumme...\n\n-- Kapteeni hoi, valaskala tuulen alla! keskeytti eräs kadetti\njuosten luoksemme.\n\n-- Valaskala? huudahti kapteeni ilosta loistaen ja kertomuksensa\nsikseen jättäen. Vene pian vesille! ... ruuhi mereen!... Kaikki\nveneet vesille! -- Harppuunat, nuorat tänne! j.n.e., j.n.e.\n\nEnkä minä saanut tietää, miten luutnantti Roger parka päivänsä päätti.\n\n1830.\n\n\n\n\nEtruskilainen vaasi.\n\n\nAuguste Saint-Clair ei ollut ensinkään suosittu n.k. seuraelämässä\npääasiallisesti siitä syystä, ettei hän koettanutkaan miellyttää\nmuita ihmisiä kuin niitä, jotka häntä itseänsä miellyttivät.\nNäiden seuraa hän oikein haki, vaan pakeni muita. Muuten oli hän\nhajamielinen ja kärsimätön. Italialaisesta teaatterista eräänä iltana\nlähdettäessä kysyi markiisitar A---- häneltä, mitä hän piti neiti\nSontagin laulusta. \"Kyllä, rouva markiisitar\", vastasi Saint-Clair\nsuloisesti hymyillen ja vallan muita asioita ajatellen. Tätä\nnaurettavaa vastausta ei voinut pitää ujoudesta lähteneenä, sillä hän\npuhui muuten ylimyksille, kuuluisille suuruuksille, jopa muodissa\noleville vallasnaisillekin samalla luontevuudella kuin olisi hän\nkeskustellut jonkun vertaisensa kanssa. -- Markiisitar päätteli, että\nSaint-Clair oli hirviö, täynnä hävyttömyyttä ja typeryyttä.\n\nRouva B---- kutsui hänet eräänä maanantaina päivällisille. Hän\nkeskusteli sinä iltana usein Saint-Clairin kanssa, joka sieltä\nlähtiessään selitti, ettei hän ikinä ollut tavannut rakastettavampaa\nnaista. Rouva B---- kokoili kuukauden kuluessa henkevyyttä muiden\nluona ja anniskeli varastonsa yhden illan kuluessa kotonansa.\nSaint-Clair tapasi hänet saman viikon torstaina uudelleen. Sillä\nkertaa rouva B---- jo häntä hieman ikävystytti. Seuraavan tapaamisen\njälkeen päätti hän jo, ettei ikinä enää ilmestyisi hänen salonkiinsa.\nRouva B---- julisti maailmalle, että Saint-Clair on kaikkia\nseuratapoja puuttuva nuori mies ilman kasvatusta.\n\nSyntymältään oli hän helläsydämminen ja rakkautta kaipaava; vaan\nsiinä ijässä, jolloin kovin helposti otetaan koko elämän halki\nkestäviä vaikutuksia, oli hänen liiaksi herkkä tunteellisuutensa\njoutunut kumppanien ivailun alaiseksi. Hän oli ylpeä, itsestään\npitävä, arvostaen ihmisten mielipidettä kuin lapset. Siitä lähtein\nkoetti hän peitellä muilta kaikkea semmoista, mitä hän piti\nhäpeällisenä heikkoutena. Ja hän saavuttikin tarkoituksensa, vaikka\ntämä voitto kävikin hänelle kalliiksi. Hän voi piiloittaa toisilta\nkaikki liian tunteellisen sielunsa liikutukset, vaan sulkiessaan\nne itseensä teki hän ne vain sata kertaa vaikeammiksi kantaa.\nIhmisten kesken pidettiin häntä tunteettomana ja välinpitämättömänä\nja yksinäisyydessä syntyi hänen levottomassa mielikuvituksessaan\nkärsimyksiä, jotka olivat sitä raskaampia kun hän ei koskaan tahtonut\nniitä muille uskoa.\n\nTavata oikeaa ystävää, on todellakin vaikea!\n\nVaikea! Onko se edes mahdollistakaan? Onko koskaan löytynyt kahta\nhenkilöä, joilla ei olisi ainoatakaan salaisuutta toisilleen? --\nSaint-Clair ei luottanut paljo ystävyyteenkään ja sen ihmiset kyllä\nhuomasivat. Seuraelämän nuoret miehet pitivät häntä kylmänä ja\nsulkeutuneena. Ei hän koskaan udellut heidän salaisuuksiaan; mutta\nkaikki omat ajatuksensa samoin kuin enimmät tekonsakin hän myöskin\nsalasi heiltä. Ranskalainen puhuu mielellään itsestään; tahtomattaan\ntuli Saint-Clair usein muiden uskotuksi. Hänen ystävänsä, -- sillä\nnimellähän tavallisesti kutsumme henkilöitä, joita pari kertaa\nviikossa tapaamme -- valittivat hänen epäluottamustansa heidän\nsuhteensa; ja useimmiten loukkautuvatkin sellaiset, jotka utelematta\nuskovat meille salaisuuksiaan, ellemme vuorostamme kerro omiamme\nheille. Otaksutaan, että tällaisessa lavertelevaisuudessa pitää\nmolempain mennä yhtä pitkälle.\n\n-- Hän on aina haarniskoittu kiireestä kantapäähän saakka, sanoi\nkerrankin tuo pulska ratsumestari Alfons de Thémines; en minä ikinä\nvoisi luottaa siihen pirulliseen mieheen.\n\n-- Luulenpa hänen olevan hieman jesuiitan kaltaisen, lisäsi siihen\nJules Lambert; eräs henkilö vakuutti kunniasanallaan nähneensä hänen\npari kertaa tulevan Saint-Sulpicen kirkosta. Eihän kukaan tiedä, mitä\nhän miettii. Minä puolestani en koskaan tunne itseäni varmaksi hänen\nseurassaan.\n\nSitten he erosivat, Alfons tapasi Saint-Clairin kävelemässä Itaalian\nbulevardilla alla päin ja muista välittämättä. Hän pysähtyi\njuttelemaan tuon erakon kanssa, tarttui hänen käsivarteensa ja ennen\nkuin he olivat saapuneet de la Paix'n kadulle oli hän jo kertonut\nSait-Clairille koko rakkaussuhteensa rva Y:hyn, jonka mies oli niin\nmustasukkainen ja raaka.\n\nSamana iltana menetti Jules Lambert pelissä kaikki rahansa. Siitä\nhuolimatta hän yltyi tanssimaan. Hyörinässä sattui hän tyrkkäämään\nerästä miestä, joka niinikään oli rahansa menettänyt ja sen\njohdosta tullut huonolle tuulelle. Vaihdettiin muutamia kiivaita\nsanoja ja kaksintaistelu oli seurauksena. Jules pyysi Saint-Clairiä\ntodistajaksensa ja lainasi tältä samassa tilaisuudessa rahaa, jonka\nhän on tähän saakka unohtanut maksaa.\n\nSaint-Clair oli kuitenkin mies, jonka kanssa tuli hyvin toimeen.\nHänen vikansa eivät vahingoittaneet muita kuin häntä itseään. Hän oli\nkohtelias, usein miellyttäväkin, ja harvoin ikävä. Matkustanut oli\nhän paljo ja lukenut paljo eikä hän koskaan puhunut matkoistaan tai\nluvuistaan, ellei häntä siihen kehotettu. Muuten oli hän kooltaan\npitkä ja vartaloltaan siro; kasvot olivat jalot ja älykkäät, melkein\naina liian vakavat; vaan hänen hymyilynsä se oli leveää ja täynnä\nsuloa.\n\nUnohdin erään tärkeän piirteen. Saint-Clair oli aina tarkkaavainen\nnaisten suhteen ja etsi enemmän heidän keskustelujaan kuin miesten.\nRakastiko hän? Sitä juuri oli vaikea sanoa. Mutta jos tuo kylmä\nolento voi tuntea mitään rakkautta, niin oli -- se tiedettiin --\nkaunis kreivitär Mathilde de Coursy ensimmäisenä hänen sydämmessään.\nTämän nuoren lesken luona nähtiin hänet sangen usein. Ja seuraavat\nseikat viittasivat siihen, että heidän välillään oli joku hellempi\nsuhde: ensistäänkin Saint-Clairin melkein juhlallinen kohteliaisuus\nkreivitärtä kohtaan ja päinvastoin; sitten ei hän koskaan maininnut\nkreivittären nimeä seurassa, tai, jos hänen suorastaan täytyi se\ntehdä, tapahtui se aina ilman pienintäkään ylistystä; edelleen\nmuistettiin Saint-Clairin ennen tutustumistansa kreivittäreen\nrakastaneen intohimoisesti soitantoa ja tämän taas sitä ennen yhtä\nlämpimästi maalaustaidetta. Mutta heti ensi näkemän jälkeen olivat\nheidän harrastuksensa vaihtuneet. Ja kun kreivitär viime vuonna oli\nmatkustanut kylpemään, matkusti Saint-Clair hänen jälkeensä viikkoa\nmyöhemmin.\n\nKertojan velvollisuus pakottaa minua ilmaisemaan, että kun muutamana\nheinäkuun yönä erään maatalon puutarhaportti avautui hiukan ennen\nauringonnousua, astui sieltä ulos mies varovasti kuin varas, joka\npelkää kiinni joutuvansa. Maatalo kuului rouva de Coursylle ja sieltä\ntulija oli Saint-Clair. Turkiksiin kääriytynyt nainen seurasi häntä\nportille saakka ja kurkistui kotvaksi aikaa katsomaan häntä, joka\npoistui puiston muuria myöten menevää polkua. Saint-Clair pysähtyi,\nsilmäsi tutkivasti ympärilleen ja viittasi naista poistumaan.\nValoisassa kesäyössä voi hän erottaa nuo kalpeat kasvot, jotka\nliikahtamatta pysyivät paikoillaan. Mies palasi jälkiänsä myöten\ntakaisin, lähestyi naista ja syleili häntä hellästi. Hän aikoi\ntaivuttaa portilla seisojaa menemään jo sisälle, vaan hänellä näkyi\nolevan vielä sata seikkaa juteltavana. Heidän keskustelunsa oli\nkestänyt noin kymmenen minuuttia, kun jostakin kuului erään työhönsä\nmenevän talonpojan ääni. Suutelo otettiin ja annettiin, portti\nsulkeusi ja yhdellä harppauksella oli Saint-Clair jo polun päässä.\n\nHän kulki nähtävästi tuttua tietä. Milloin hän melkein hypähteli\nilosta ja kävi juoksujalassa rapsien pensaita kepillänsä; milloin hän\ntaas seisahtui ja asteli verkalleen katsellen taivasta, jonka itäinen\nranta jo alkoi purppuraisena punoittaa. Lyhyesti, katsoja olisi\nluullut häntä hulluksi, joka iloitsi vapauteen pääsystään. Puolen\ntuntia astuttuaan saapui hän pienen, erillään olevan talon portille.\nTalon oli hän vuokrannut koko kesäkaudeksi. Hänellä oli oma avain\nja hän pääsi sisälle; siellä heittäysi hän suurelle sohvalle, jolle\nunohtui ajattelemaan ja uneksimaan, silmät yhtäänne tuijottavina ja\nsuu suloisessa hymyssä. Hänen mielikuvituksessaan väikkyi pelkkiä\nautuaallisia ajatuksia.\n\n\"Voi, kuinka onnellinen minä olen, hoki hän myötäänsä itsekseen.\nVihdoinkin olen löytänyt sydämmen, joka ymmärtää minun sydämmeni!...\n-- Niin, minä olen löytänyt ihanteeni... Minulla on samalla kertaa\nystävä ja lemmitty... Mikä luonne! ... mikä intohimoinen sielu!...\nEi, hän ei ole rakastanut ketään ennen minua...\" Ja kun turhamaisuus\naina sekautuu tämän maailman asioihin, mietti hän kohta: \"Se on\nPariisin ihanin nainen\". Mielikuvituksessaan kuvaili hän yht'aikaa\nkaikki lemmittynsä viehkeät puolet. - \"Kaikkien joukosta on hän\nvalinnut minut. Seuraelämän hienoimmat miehet kuuluivat hänen\nihailijoihinsa. Tuo kaunis ja uljas husaarieversti; joka ei ole\nniin kovin tyhmäkään; -- tuo nuori kirjailija, joka maalaa niin\nsieviä akvarelleja ja näyttelee niin hyvin pikkunäytelmissä; --\nja venäläinen Lovelace, joka on nähnyt Balkanin ja palvellut\nDiebitshin johdolla; mutta varsinkin Camille T----, joka epäilemättä\non vilkasälyinen ja jolla on niin hyvä käytöstapa ja sellainen\nkaunis sapelin arpi otsassa ... hän on heidät kaikki hyljännyt.\nVaan minut!...\" Ja silloin seurasi taas loppulaulu: \"Voi, kuinka\nonnellinen minä olen!\" Hänen täytyi nousta ja avata akkuna voidakseen\nhengittää; sitten astuskeli hän edes takaisin ja kääntelihe\nsohvallaan.\n\nOnnellinen rakastaja on melkein yhtä ikävä kuin onnettomasti\nrakastunut. Eräs ystävistäni, joka usein oli toisessa tai toisessa\nnäistä kahdesta asemasta, ei voinut muulla tavoin saada kuulijaa kuin\ntarjoamalla minulle mainion aamiaisen, jonka kestäessä hän sai puhua\nrakkaussuhteistaan; mutta kahvin jälkeen piti hänen ehdottomasti\nvaihtaa keskusteluainetta.\n\nVaan koska minä en voi tarjota aamiaista kaikille lukijoilleni,\nsäästän minä heiltä selonteon Saint-Clairin lemmenmietteistä. Eikä\nmuuten kukaan jaksa aina pilvien tasalla leijailla. Saint-Clair\noli väsynyt, hän haukotteli, ojenteli käsiään ja huomasi ulkona\njo olevan suuren päivän; täytyi kuin täytyikin ajatella hieman\nnukkumistakin. Herätessään katsahti hän kelloansa ja huomasi tuskin\nehtivänsä pukeutua ennättääksensä Pariisiin, minne hän oli kutsuttu\naamiaispäivällisille useiden tuttavien nuorten miesten seurassa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli juuri avattu uusi samppanjapullo, annan lukijan itsensä arvata\nmonesko järjestyksessä. Tähän riittää hänelle tietää, että oli\njouduttu siihen tilaan -- mikä muuten nuorten miesten aamiaisissa\npiankin syntyy -- jolloin kaikki tahtovat puhua yht'aikaa ja jolloin\nhyväpäiset alkavat pelottaa huonompipäisiä.\n\n-- Haluaisinpa, sanoi Alfons de Thémines, joka ei koskaan päästänyt\nohitsensa tilaisuutta saada puhua Englannista, haluaisinpa, että\nmeillä täällä Pariisissa olisi sama tapa kuin Lontoossa, missä kunkin\non esitettävä malja lemmitylleen. Sillä tavoin saisimme varmasti\ntietää, kenen vuoksi ystävämme Saint-Clair huokailee.\n\nPuhuessaan täytteli hän omansa ja naapureittensa lasit.\n\nHiukan hämillään valmistausi Saint-Clair vastaamaan; vaan Jules\nLambert ehti häntä ennen:\n\n-- Minä pidän paljo tästä tavasta, sanoi hän, ja omasta puolestani\nsiihen suostun. Kaikkien Pariisin ompelijattarien malja! -- huusi hän\nlasiansa kohottaen -- paitse kolmekymmenvuotisten, silmäpuolten ja\nontuvaisten y.m.s.\n\n-- Hurraa! hurraa! huusivat nuoret Englannin ihailijat.\n\nSaint-Clair nousi ylös lasi kädessä.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi hän, minä en suinkaan ole niin laajasydämminen\nkuin ystävämme Jules, vaan minä olen sittenkin uskollinen. Ja tämä\nuskollisuus on sitä suurempiarvoinen, kun minä jo aikoja sitten olen\nollut erotettuna ajatusteni morsiamesta. Olenpa kuitenkin varma\nsiitä, että hyväksytte vaalini, ellette jo olekin kilpailijoitani.\nJudit Pastan malja, hyvät herrat! Jospa saisimme pian jälleen ihailla\nEuroopan ensimmäistä tragedianäyttelijätärtä!\n\nThémines tahtoi arvostella tätä maljaa; vaan hyvähuudot keskeyttivät\nhänet. Tämän iskun torjuttuaan luuli Saint-Clair saavansa rauhan\nloppupäiväksi.\n\nKeskustelu kääntyi ensin teaattereihin. Näytelmäin sensuroimisesta\npäästiin sitten siirtymään politiikkaan. Loordi Wellingtonista\nenglantilaisiin hevosiin ja näistä taas helposti ymmärrettävää tietä\nnaisiin; nuorista miehistä ovat näet kaunis hevonen ensi sijassa ja\nihana lemmitty toisessa kaksi hartaimmin haluttua omaisuutta.\n\nJa sitten keskusteltiin keinoista näiden molempain saavuttamiseksi.\nHevosia saa ostamalla ja naisia voi myöskin ostaa; vaan näistä emme\nhuoli puhua. Tyhjennettyään vaatimattomasti vähäiset kokemuksensa\ntällä arkaluontoisella alalla arveli Saint-Clair, että ensimmäinen\nehto naisen valloittamiseksi oli muista erottautuminen vallan\nerinkaltaiseksi. Mutta löytyikö mitään yleistä kaavaa tälle\nerinkaltaisuudelle? Hän puolestaan ei sitä luullut.\n\n-- Teidän mielipiteenne mukaan, jatkoi Jules, olisi siis ontuvaisella\nja kyttyräselkäisellä paremmat edut naisten miellyttämiseksi kuin\nsuoraselkäisellä ja kasvultaan muidenlaisella?\n\n-- Te menette sangen pitkälle, vastasi Saint-Clair, mutta jos\nniin vaaditaan, otan puolustaakseni kaikkia johtopäätöksiä,\njoihin ehdotukseni voi antaa aihetta. Jos minä esim. olisin\nkyttyräselkäinen, niin en minä siltä itseäni lopettaisi, vaan\nhaluaisin tehdä valloituksia minäkin. Ensistäänkin kääntyisin\nainoastaan kahtalaisten naisten puoleen, nimittäin joko\ntositunteellisten taikka sellaisten, -- ja heidän lukunsa on suuri --\njotka tahtovat käydä omituisista, _eccentric_, kuten englantilainen\nsanoo. Edellisille kuvaisin minä asemani hirmuisuutta, luonnon\nkovuutta minun suhteeni. Koettaisin herättää heissä sääliä kohtaloani\nkohtaan ja saattaisin heidät aavistamaan, että voin rakastaa\nintohimoisesti. Tappaisin kaksintaistelussa jonkun kilpakosijoistani\nja myrkyttäisin itseni heikolla laudanum-annoksella. Muutamien\nkuukausien kuluttua eivät he enää huomaisi kyttyrääni ja siiloin minä\nvain odottelisin tunteellisuuden ensimmäistä puuskausta. Mitä taas\nsellaisiin naisiin tulee, jotka tahtovat käydä omituisista, niin käy\nheidän valloituksensa aivan helposti. Saakaa heidät vain uskomaan\nsitä varmaksi ja pitäväksi säännöksi, ettei kyttyräselkäisellä voi\nolla menestystä; he tahtovat heti osottaa, ettei tuo yleinen sääntö\npidä paikkaansa.\n\n-- Kas, mikä don Juan! huudahti Jules.\n\n-- Katkaiskaamme jalkamme, hyvät herrat, lausui eversti Beaujeu,\nkoska me, onnettomasti kyllä, emme ole saaneet kyttyrää\nsyntymälahjaksemme.\n\n-- Minä olen vallan samaa mieltä kuin Saint-Clair, virkkoi Hector\nRoquantin, joka oli ainoastaan kolme ja puoli jalkaa pitkä; joka\npäivä nähdään kauneimpien ja enimmän liehakoitujen naisten antautuvan\nmiehille, joista te, pulskat pojat, ette aavista mitään...\n\n-- Hector, nouskaapas, minä pyydän, ja soittakaa meille viiniä, sanoi\nThémines mitä luonnollisimmalla tavalla.\n\nKääpiö nousi heti ja jokainen muisteli hymyillen satua ketusta, jolta\noli häntä leikattu.\n\n-- Minä puolestani, sanoi Thémines jatkaen keskustelua, näen joka\npäivä uusia todistuksia siitä, että tavallinen ulkomuoto -- ja\nsamalla heitti hän tyytyväisen silmäyksen vastapäätä olevaan peiliin\n-- sekä aistikas pukeutuminen ovat juuri se erinkaltaisuus, joka\nparhaiten noita sydämmettömiä viehättää; -- ja nenäänsä puhaltamalla\nlennätti hän pois erään takin rinnustalle pudonneen pikkusen leivän\nmurusen.\n\n-- Vielä mitä! huudahti kääpiö, kauniilla muodolla ja Staubin\ntekemällä puvulla valloittaa naisia, joita pidetään viikon päivät\nja jotka jo toisessa näkemässä tuntuvat ikäviltä. Muuta siihen\nvaaditaan, jos tahtoo todenteolla tulla rakastetuksi. Siihen pitää...\n\n-- Kuulkaahan, keskeytti Thémines, tahdotteko sopivaisen esimerkin?\nTe tunsitte kaikki Massignyn ja tiedätte, mikä hän oli miehekseen.\nTavoiltaan kuin mikähän englantilainen _groom_ ja puheessa tyhmä kuin\naasi... Vaan hän oli kaunis kuin Adonis ja sitoi kaulaliinansa kuin\nBrummel. Sanalla sanoen, hän oli ikävin ihminen, minkä ikinä olen\ntuntenut.\n\n-- Hän oli tappaa minutkin ikävään, sanoi eversti Beaujeu.\nAjatelkaahan, kun minun kerran täytyi matkustaa kaksi sataa virstaa\nhänen kanssansa.\n\n-- Tiedättekö, puuttui Saint-Clairkin puheeseen, hänen olevan syypään\nyhteisen tuttavamme Richard Thornton raukan kuolemaan?\n\n-- Mutta ettekös tiedä, että ryövärit murhasivat hänet Fondin luona?\nkysyi Jules.\n\n-- Oikein; vaan Massigny oli ainakin välillisenä syynä rikokseen,\nkuten heti saatte kuulla. Useita matkustavaisia, joiden joukossa\nThornton, oli päättänyt ryövärien vuoksi matkustaa yhdessä joukossa\nNapoliin. Massigny pyysi hänkin päästä karavaanin turviin. Heti sen\nkuultuaan jäi Thornton seurasta pois, luullakseni kauhistuksissaan\nsiitä, että hänen olisi täytynyt viettää muutamia päiviä Massignyn\nkanssa yhdessä. Hän lähti yksin matkalle ja lopun te tunnette.\n\n-- Thornton oli oikeassa, sanoi Thémines, ja kahdesta kuolemasta\nvalitsi hän helpomman. Jokainen olisi hänen sijassaan tehnyt samoin.\n\n-- Te myönnätte siis, jatkoi hän pienen väliajan jälkeen, että\nMassigny oli ikävin ihminen maailmassa?\n\n-- Myönnetään! huudettiin kuin yhdestä suusta.\n\n-- Älkäämme saattako ketään epätoivoon, sanoi Jules, antakaamme\npoikkeussija hra N:lle, varsinkin kun hän pääsee puhumaan\npolitiikasta.\n\n-- Te myöntänette kai heti, jatkoi Thémines, että rouva de Coursy,\njos kukaan, on älykäs nainen.\n\nSeurasi lyhyt äänettömyys. Saint-Clair loi silmänsä maahan ja\nkuvitteli että kaikki tarkastivat vain häntä.\n\n-- Kukapa sitä kieltänee? sanoi hän vihdoin kumartuen lautasensa yli\nja näennäisesti suurella uteliaisuudella porsliinille maalattuja\nkukkasia tutkiskellen.\n\n-- Minun mielestäni, lausui Jules äänekkäämmin, minun mielestäni on\nPariisissa ainoastaan kolme tosimiellyttävää naista ja niistä on hän\nyksi.\n\n-- Tunsin hänen miehensä, sanoi eversti. Hän näytteli minulle usein\nerinomaisia kirjeitä vaimoltaan.\n\n-- Auguste, keskeytti Hector Roquantin, esittäkääpä minut\nkreivittärelle. Kerrotaan teidän olevan hänen luonaan poudan ja\nsateen aikana.\n\n-- Sitten loppusyksyllä, mutisi Saint-Clair, kun hän saapuu takaisin\nPariisiin... Minä ... minä en luule hänen välittävän vieraista siellä\nmaalla.\n\n-- Tokko aiotte kuunnella minua! huusi Thémines.\n\n-- Te ette nähneet kreivitärtä kolme vuotta takaperin, sillä te\nolitte silloin Saksassa, Saint-Clair, jatkoi Alfons de Thémines\ntoivottomalla tyyneydellä. -- Ette voi ajatellakaan, minkälainen\nhän silloin oli: ihana, raitis kuin ruusunen, sangen pirteä ja\niloinen kuin perhonen. No, ja tiedättekös, kuka hänen lukuisista\nihailijoistaan sai parhaimmat suosionosotukset osalleen? Massigny!\nMaailman tyhmin ja yksinkertaisin mies pani älykkäimmän naisen pään\npyörälle. Luuletteko jonkun kyttyräselkäisen kykenevän sellaista\ntekemään? Joutavia, uskokaa minua, kaunis ulkomuoto, hyvä räätäli ja\nkylläksi rohkeutta, siinä kaikki.\n\nSaint-Clair oli joutunut julmaan asemaan. Hän aikoi tehdä kertojan\nsuorastaan valehtelijaksi; vaan hän pelkäsi saattavansa kreivittären\nmaineen vaaraan ja hillitsi itsensä. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin\nhänen puolustuksekseen, vaan hänen kielensä oli kuin kangistunut.\nHuulet värähtelivät suuttumuksesta ja turhaan etsi hän jotain\nsyrjäsyytä riidan aiheeksi.\n\n-- Mitä! huudahti Jules hämmästyneen näköisenä, onko rouva de Coursy\nantautunut Massignylle! _Frailty, thy name is woman!_\n\n-- Niin, naisen mainehan on niin vähäarvoinen asia, sanoi Saint-Clair\nkuivasti ja halveksivasti, tietysti saa sen tahrata lokaan ja likaan,\nkunhan voi olla hieman sukkela ... ja...\n\nPuhuessaan muisti hän kauhistuksella nähneensä satoja kertoja\nkreivittären luona Pariisissa erään etruskilaisen kukkaisvaasin\nuuninreunustalla. Hän tiesi, että Massigny oli lahjoittanut sen\nItaliasta palattuaan ja -- mikä raskauttava asianhaara -- tämä vaasi\noli kuljetettu Pariisista tuonne maallekin. Ja kun Matilde irroitti\nrintakukkaisensa, asetti hän ne joka ilta tuohon etruskilaiseen\nvaasin.\n\nSanat kuivivat hänen huulilleen; hän näki enää vain yhden esineen ja\najatteli ainoastaan yhtä asiaa: etruskilaista vaasia!\n\nKaunis todistus! sanonee kai arvostelija: epäillä lemmittyänsä sen\nvertaisen asian vuoksi!\n\nOlettekos te koskaan ollut rakastunut, herra arvostelija?\n\nThémines oli liian hyvällä tuulella loukkaantuaksensa siitä\näänenpainosta, millä Saint-Clair oli hänelle puhunut. Hän vastasi\nhuolettoman ja hyväsydämmisen näköisenä:\n\n-- Enhän minä tee muuta kuin toistan mitä yleisesti kerrottiin. Asiaa\npidettiin varmana siihen aikaan, kun te olitte Saksassa. Muuten minä\ntunnen rouva de Coursyta sangen vähän enkä ole kahdeksaantoista\nkuukauteen käynyt häntä tervehtimässäkään. Mahdollisesti on juttu\nvain erehdystä ja Massignyn valheita. Tullaksemme äskeiseen asiaamme,\nja jos mainitsemani esimerkki olisikin väärä, niin olen minä siltä\noikeassa. Te tiedätte kaikki, että Ranskan älykkäin nainen, jonka\nteokset...\n\nSamassa aukesi ovi ja sisään astui Teodor Neville. Hän palasi\nEgyptistä.\n\n-- Teodor! niin pian takaisin! Ja kysymyksiä sateli häntä vastaan.\n\n-- Toitkos mukanasi oikean turkkilaisen puvun? kysyi Thémines. Ja\naraapialaisen hevosen ja egyptiläisen _groomin?_\n\n-- Mimmoinen mies se pasha on? uteli Jules. Ja milloin julistaupi hän\nitsenäiseksi? Oletko nähnyt lyötävän päätä poikki yhdellä sapelin\niskulla?\n\n-- Entäpä _almeet?_ Ovatko Kairon naiset kauniita? tiedusti Roquantin.\n\n-- Näittekös kenraali L:iä? kysyi eversti Beaujeu. Mitenkä hän on\njärjestänyt pashan sotaväen? -- Ja antoiko eversti C---- teille erään\nsapelin minua varten?\n\n-- Niin, ja pyramiidit? ja Niilin putoukset? ja Memnonin\nmuistopatsas? ja Ibrahim pasha? y.m.s.\n\nKaikki puhuivat yht'aikaa; Saint-Clair ajatteli vain etruskilaista\nvaasia.\n\nTeodor oli istuutunut jalat ristissä -- hän oli tottunut siihen\nEgyptissä eikä ollut vielä päässyt tästä tottumuksestaan täällä\nRanskassa -- odotteli, kunnes kysymykset olivat lopussa ja puhui\nsitten kylläksi nopeasti, ettei niin helposti voitaisi keskeyttää,\nkuten seuraa:\n\n-- Niin pyramiidit! ne ovat, kunniani kautta, vain _regular humbug_.\nNe eivät ole niin korkeita kuin luullaan. Strasburgin Münster on\nainoastaan neljä metriä matalampi. Muinaismuistot ihan tunkevat\nsilmistäni esille. En huoli niistä puhua. Pelkkä hieroglyyfin näky\njo saisi minut pyörryksiin. On niin paljo matkailijoita, joita\nsellaiset huvittavat! Minä puolestani tutkin tuon Aleksandrian ja\nKairon kaduilla tungeskelevan omituisen kansajoukon ulkomuotoja\nja tapoja, turkkilaisten, beduiinien, koptien, fellahien ja\nmogrebiinien. Tein kiireessä muutamia muistoonpanoja maatessani\nsairashuoneessa. Mikä ilkeä laitos tuo heidän sairashuoneensa!\nToivon, ettette usko tautien tarttuvan! Minä se vain polttelin\nlevollisesti piippuani kolmen sadan ruttoa sairastavan potilaan\nkeskellä. Siellä te, eversti, näkisitte kauniin ratsuväen, joka istuu\nhyvin hevosen selässä. Näytän teille joskus sieltä tuomiani mainioita\nsota-aseita. Minulla on eräs _djerid_, joka on kuulunut kuuluisalle\nMurad beylle. Teille, eversti, on minulla muudan _jutaghan_ ja\nAugustolle _khandjar_. Saatte myöskin nähdä _metshlani, burnusini_ ja\n_haikkini_. Ja naisia olisin niinikään voinut tuoda, jos vain olisin\ntahtonut. Ibrahim pasha lähetti niitä niin paljo Kreikasta, että\nniitä sai melkein ilmaiseksi... Vaan äitini tähden... Pashan kanssa\nkeskustelin paljokin. Se on hiivatin älykäs ja ennakkoluuloista vapaa\nmies. Ette voi uskoa, kuinka hyvin hän tuntee meidän asioitamme.\nHän on, kunniani kautta, perillä ministeristömme pienimmistäkin\nsalaisuuksista. Minä ammentelin hänen puheistaan mitä tärkeimpiä\ntietoja Ranskan puolueasioista... Tällä haavaa on hän hyvin huvitettu\ntilastotieteestä. Hän tilaa kaikki sanomalehtemme. Ja voitteko\najatella, hän on hurja bonapartelainen! Ei hän muusta puhukaan kuin\nNapoleonista, Voi mikä suuri mies se _Bounabardo!_ sanoi hän minulle.\nBounabardoksi kutsuvat he Bonapartea.\n\n-- _Giourdina, c'est à dire Jourdain,_ mutisi aivan hiljaa Thémines.\n\n-- Ensiksi, jatkoi Teodor, oli Muhamed Ali sangen varovainen\nminun suhteeni. Kaikki turkkilaiset ovat, kuten tunnettu, tuiki\nepäluuloisia. Hän piti minua, lempo vieköön, vakoilijana tai\njesuiittana. Jesuiittoja hän näet kammoaa. Vaan muutamien näkemien\nperästä huomasi hän minun olevan ennakkoluulottoman matkustelijan,\njoka halusi tutustua Itämaiden tapoihin, katsantokantoihin ja\npolitiikkaan. Silloin astui hän kuorestaan ja puhui minulle\navosydämmisesti. Viime kerralla, se oli kolmas audienssi, jonka\nhän suvaitsi minulle myöntää, uskalsin minä sanoa hänelle: \"Minä\nen ymmärrä, miks'ei Sinun Ylhäisyytesi julista itseänsä vapaaksi\nPortista?\" Hyvä Jumala, sanoi hän, eihän minulta tahtoa puutu, vaan\npelkäänpä, etteivät vapaamieliset lehdet, jotka sinun maassasi\nhallitsevat kaikki, kannata minua, jos kerran olen julistautunut\nEgyptistä vapaaksi. Pasha on pulska, valkeapartainen ukko eikä naura\nkoskaan. Hän lahjoitti minulle mainioita sokurileivoksia; mutta\nenimmän kaikista hänelle antamistani lahjoista piti hän Charlet'n\nmaalaamasta keisarillisen kaartin pukukokoelmasta.\n\n-- Onkohan pasha romanttiko? kysyi Thémines.\n\n-- Hän ei välitä paljo kirjallisuudesta; vaan te tiedätte, että\naraapialainen kirjallisuus on läpeensä romantillinen. Eräs heidän\nrunoilijoistaan nimeltä Melek Ayatalnefond-Ebn-Esraf, julkaisi\näskettäin kokoelman \"Mietelmiä\", joiden rinnalla Lamartinen mietelmät\ntuntuvat klassilliselta proosalta. Saapuessani Kairoon otin araapian\nkielen opettajan, jonka avulla ryhdyin lukemaan Koraania. Vaikka\nen monta tuntia ottanutkaan, opin sentään tarpeeksi oivaltaakseni\nprofeetan kirjoitustavan verrattomat ihanuudet ja käsittääkseni,\nkuinka huonoja kaikki meidän käännöksemme ovat. Kuulkaas, tahdotteko\nnähdä araapialaista kirjoitusta? Tuo kultakirjaimilla kirjoitettu\nsana merkitsee _Allah_ s.o. Jumala.\n\nNäin sanoen näytti hän kovin ryvettynyttä kirjettä, jonka hän veti\nesiin lemuavasta silkkikukkarostaan.\n\n-- Kuinkas kauvan sinä olit Egyptissä? kysyi Thémines.\n\n-- Kuusi viikkoa.\n\nJa matkustelija jatkoi selityksiään setripuusta alkaen ysopiin\nsaakka. Saint-Clair pujahti tiehensä melkein heti hänen tultuaan\nja ajoi maatalollensa vievää tietä myöten. Kiihkoisaa laukkaa\nratsastaessaan ei hän voinut seurata oikein tarkasti ajatustensa\nkulkua. Vaan epämääräisesti tunsi hän, että hänen onnensa tässä\nmaailmassa oli ijäksi hävitetty eikä hän voinut kiukkuilla siitä\nmuille kuin eräälle vainajalle ja tuolle etruskilaiselle vaasille.\n\nPerille päästyään heittäysi hän samalle sohvalle, millä hän\nedellisenä iltana oli niin kauvan ja niin suurella nautinnolla\nrakkauttansa analyseerannut. Enimmän oli häntä hurmannut se rakkaaksi\nkäynyt ajatus, ettei hänen lemmittynsä ollut muiden naisten\nkaltainen, ettei hän ikinä ollut rakastanut eikä koskaan tulisi\nrakastamaan muita kuin häntä. Nyt oli tämä kaunis unelma häipynyt\nsurullisen ja julman todellisuuden tieltä. \"Minulla on kaunis\nlemmitty eikä muuta mitään. Hän on älykäs: senpä vuoksi on se vielä\nsuurempi rikos, että hän on voinut rakastaa Massignya!... Totta on\nkyllä, että hän rakastaa nyt minua ... koko sielullaan ... niinkuin\nhän voi rakastaa. Samalla lailla kuin Massignyakin! ... Hän on\nsuostunut minun hyväilyihini, oikkuihini ja epäkohteliaisuuksiini.\nVaan minä olen pettynyt. Meidän molempien sydänten välillä ei ole\nmyötätuutoisuutta. Hänelle on yhdentekevää, olipa se Massigny tai\nminä. Poika on pulska, hän rakastaa minua kauneuteni vuoksi. Minä\ntaas huvitan häntä joskus. No niin, rakastakaamme siis Saint-Clairiä\non hän itselleen sanonut, koska tuo toinen on kuollut! Ja jos\nSaint-Clair kuolee tai käy ikäväksi, niin saammehan nähdä, mitä\nsitten teemme\".\n\nLuulenpa vakavasti pirun istuvan näkymättömänä kuuntelemassa\nonnetonta, joka tällä tavoin itseänsä kiduttaa. Näkyhän on\nihmisvihaajalle huvittava ja kun uhri alkaa tuntea haavansa olevan\nummistumassa, on piru heti siinä niitä auki repostelemassa.\n\nSaint-Clair luuli kuulevansa jonkun kuiskuttavan hänen korvaansa:\n\n    Kunnia mainio olla on Toisen jälkeläisenä...\n\nHän hyppäsi istualleen ja silmäsi hurjistuneena ympärilleen. Voi,\nkuinka hän olisi ollut onnellinen, jos olisi tavannut jonkun\nhuoneessa! Epäilemättä olisi hän sen heti lopettanut.\n\nKello Iöi kahdeksan. Puoli yhdeksän odotti kreivitär häntä. -- Jos\nhän jäisi pois yhtymisestä? \"Todellakin, mitä hupia oli hänelle\ntavata Massignyn lemmittyä?\" Hän heittäysi jälleen sohvalleen ja\nummisti silmänsä. \"Tahdon nukkua\", arveli hän. Puoli minuuttia pysyi\nhän liikahtamatta, hyppäsi sitten seisoalleen ja juoksi katsomaan,\nkuinka pitkälle aika oli kulunut. \"Kunpa se jo olisi puoli yhdeksän!\nmietti hän. Silloin olisi liian myöhäistä lähteä enää koko matkalle\".\nSydämmessään ei hän kuitenkaan tuntenut tarpeeksi voimaa voidaksensa\npysyä kotona; hän halusi jotakin tekosyytä. Hän olisi mielellään\nollut hyvin kipeä. Hän käyskeli kammarissansa, istuutui, otti jonkun\nkirjan, vaan ei voinut tavuakaan lukea. Sitten meni hän piaanon\nääreen, vaan ei jaksanut sitä edes avatakaan. Vihelteli, katseli\npilviä ja tahtoi lukea akkunansa edessä olevat poppelipuut. Vihdoin\nkääntyi hän katsomaan kelloa ja huomasi, ettei hän ollut saanut vielä\nkolmeakaan minuuttia kulumaan. \"Minä en voi olla häntä rakastamatta\",\nhuusi hän hammasta purren ja jalkaa polkien, \"hän hallitsee minua ja\nminä olen hänen orjansa niinkuin Massigny on ollut ennen minua! No,\ntottele siis, kurja mies, koska sinulla ei ole tarpeeksi rohkeutta\nmurtaaksesi kahleet, joita vihaat!\"\n\nLakkiinsa tarttuen läksi hän suin päin ulos.\n\nKun joku intohimo meitä ahdistaa, tunnemme tavallisesti jonkunlaista\nitserakasta lohdutusta voidessamme katsella heikkouttamme ylpeytemme\nkukkulalta. \"Minä olen tosin heikko, sanomme me, vaan _jos_ minä\noikein tahtoisin!\"\n\nVerkkasin askelin kulki hän polkua, joka vei puiston portille, ja\njo kaukaa näki hän valkean olennon, joka kuvastui puiden tummempaa\ntaustaa vastaan. Kädellään heilutti siellä nainen nenäliinaa\nikäänkuin merkiksi. Saint-Clairin sydän löi ankarasti ja hänen\npolvensa vapisivat; hän ei jaksanut puhua ja hän oli käynyt niin\naraksi, että hän pelkäsi kreivittären näkevän jo kasvoista hänen\nolevan huonolla tuulella.\n\nHän tarttui ojennettuun kätöseen, suuteli lemmittyänsä otsalle,\ntämä kun hetikohta heittäysi hänen syliinsä, ja sitten seurasi hän\nkreivitärtä asuntoon mykkänä ja tuskin jaksaen pidättää huokauksia,\njotka näyttivät tahtovan hänen rintansa halkaista. Yksi ainoa\nkynttilä valaisi kreivittären budoaaria. Molemmat istuutuivat.\nSaint-Clair tarkasti ystävättärensä tukkakiehkuraa; yksi ainoa ruusu\nvain suortuvissa. Edellisenä iltana oli Auguste tuonut hänelle\nkauniin englantilaisen piirroksen \"Portlandin herttuatar, Leslyn\njälkeen piirretty\" (herttuatar laittoi samalla tapaa hiuksensa)\neikä ollut antaessaan sanonut muuta kuin nämä sanat: \"Minua\nmiellyttää enemmän tämä yksinkertainen ruusu kuin teidän mutkalliset\nhiuskiehkuranne\". Hän ei myöskään pitänyt jalokivistä, vaan ajatteli\nkuin entinen loordi, joka kömpelösti lausui: \"Koristetuista\nnaisista ja loimella peitetyistä hevosista ei pirukaan ota selvää\".\nLeikitellessään viime yönä kreivittären kaulassa riippuvalla\nhelmivyöllä (puhuessaan piti hänellä näet aina olla jotakin\nhypisteltävänä) oli hän sanonut: \"Jalokivet eivät kelpaa muuhun\nkuin vikoja peittämään. Te olette liian ihana, Matilde, sellaisia\ntarvitaksenne\". Tänä iltana oli kreivitär, joka piti muistissaan\nhänen joutavimmatkin sanansa, jättänyt pois kaikki sormuksensa,\nhelmivyönsä, korva- ja rannerenkaansa. -- Naisen puvussa huomasi hän\nennen kaikkea jalkineet ja hänellä niinkuin useilla muillakin oli\ntässä suhteessa oma makunsa. Oli satanut vahvasti auringon laskun\nedellä. Ruohikko oli vielä vallan märkä; kreivitär oli kuitenkin\ntullut kostean nurmikon poikki silkkisukissa ja satiinikengissä...\nJos hän vielä sairastuu?\n\n-- Hän rakastaa minua, mietti Saint-Clair itsekseen.\n\nJa hän huokasi omalle hulluudelleen, katseli Matildea vasten\ntahtoansa hymyillen ja häilyi huonon tuulensa ja sen nautinnon\nvälillä, minkä tunnemme nähdessämme ihanan naisen koettavan\nmiellyttää meitä kaikilla noilla pikku turhuuksilla, joille\nrakastavaiset antavat niin suuren arvon.\n\nKreivittären loistavat kasvot taas ilmaisivat rakkautta ja\nleikillistä ilkeyttä, joka teki hänet vain sitä suloisemmaksi. Hän\notti jotakin eräästä vernissatusta jaapanilaisesta lippaasta ja\nojentaen pienen nyrkiksi puristetun kätösensä, jossa hän piti jotakin\nesinettä piiloitettuna, sanoi hän:\n\n-- Toissa iltana särin minä teidän kellonne. Tässä se nyt on\nkorjattuna.\n\nHän antoi kellon Augustelle ja katseli häntä samalla hellästi\nja veitikkamaisesti purren alahuultaan ikäänkuin estääksensä\nitseään nauramasta. Voi, elävä Jumala, kuinka hänen hampaansa\nolivat kauniit ja kuinka ne loistivat valkeina huulten punertavien\nruusujen rinnalla! (Mies, joka kylmästi ottaa vastaan ihanan naisen\nveikeilyjä, on aina tyhmän näköinen).\n\nSaint-Clair kiitti häntä, otti kellon käteensä ja yritti pistää sen\ntaskuunsa.\n\n-- Katsokaahan toki ensin, jatkoi kreivitär, aukaiskaa se ja katsokaa\nonko se hyvin korjattu. Te kun olette niin taitava ja olette\npolyteknikossakin opiskellut, voitte kai kyllä nähdä sen.\n\n-- Oh! en minä paljo sellaista ymmärrä! sanoi Saint-Clair.\n\nHajamielisesti avasi hän kellonkuoren. Kuinka suuri oli hänen\nhämmästyksensä nähdessään, että rouva de Coursyn pienoiskuva oli\nmaalattu kuoren pohjaan. Vieläkö hän voi nurista? Hänen otsansa\nkirkastuikin eikä hän enää Massignya ajatellut; hän ei muistanut\nmuuta kuin että hän seisoi hurmaavan naisen vieressä ja että tämä\nnainen häntä jumaloi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Leivonen, tuo aamukoin airut_, alkoi juuri liverrellä ja pitkät,\nvaaleat valonkielekkeet juovittelivat hattaroita itäisellä taivaan\nrannalla. Siihen aikaan vuorokaudesta sanoi Romeo hyvästi Julialle ja\nse on se klassillinen hetki, jolloin kaikkien rakastavien pitää erota.\n\nSaint-Clair seisoi erään uunin edessä puistonavain kädessä ja\ntuijotteli tuimasti etruskilaiseen vaasiin, josta jo on ollut puhe.\nSielunsa pohjassa oli hänellä vieläkin jonkunlaista kaunaa sitä\nkohtaan. Kuitenkin oli hän hyvällä tuulella ja se luonnollinen\najatus, että Thémines valehteli, alkoi syntyä hänen aivoissansa.\nSillä aikaa kuin kreivitär, joka tahtoi saattaa häntä puiston\nportille asti, kääri shaalia päänsä ympärille, naputteli hän\nhiljalleen avaimellansa tuota vihattua vaasia koventaen vähitellen\nlyöntiänsä, niin että täytyi luulla hänen pian aikovan rikkoa sen\npirstaleiksi.\n\n-- Olkaa Jumalan tähden varovampi, tehän rikotte minun kauniin\netruskilaisen vaasini, huudahti Matilde.\n\nJa hän tempasi Augustolta avaimen pois.\n\nSaint-Clair oli peräti tyytymätön, vaan malttoi sentään mielensä. Hän\nkäänsi selkänsä koko uunille, ettei houkutus kävisi liian suureksi,\nja avasi kellonsa kuoren katsellakseen äsken saamaansa kuvaa.\n\n-- Kuka tämän maalasi? kysyi hän.\n\n-- Herra R... Niin, Massignyhan se esittikin hänet minulle.\n(Roomasta palattuaan oli Massigny huomannut itsessään erityisen\ntaipumuksen kaunotaiteihin ja ruvennut kaikkien nuorten taiteilijain\nsuojelijaksi). Mielestäni on tämä kuva todellakin minun näköiseni,\nvaikka se onkin hiukan kaunisteltu.\n\nSaint-Clairin teki mieli viskata koko kello seinää vasten, niin että\nsen korjaaminen olisi käynyt sangen vaikeaksi.\n\nHän hillitsi sentään itsensä ja pisti sen taskuunsa; huomatessaan\nsitten, että oli jo suuri päivä, suoriusi hän ulos huoneesta, pyysi,\nettei Matilde saattaisi häntä, kiiruhti pitkin askelin puiston läpi\nja oli tuokiossa jo nummella yksinään.\n\n-- Massigny! Massigny! huusi hän pidätetyllä raivolla, ainako sinä\nsiis kierrät eteeni!... Epäilemättä on tuo maalaaja valmistanut\ntoisen kuvan Massignya varten!... Mikä tomppeli olen minä ollutkin!\nEttä olen ensinkään voinut luulla hänen rakastavan minua samalla\nrakkaudella kuin minä häntä! ... ja ainoastaan sen nojalla, että\nhän on somistanut hiuksensa vain yhdellä ruusulla eikä ole kantanut\njalokiviä! ... hänellähän on niitä lipas täynnä... Massigny, joka\nei huomannut muuta kuin naisten puvut, piti paljo tuollaisista\nkoristuksista!... Niin, kyllä hänellä on hyvä sydän, täytyy se\nmyöntää. Hän tietää mukautua rakastajain mieliaistin mukaan. Saakeli!\nnäkisinpä mieluummin, että hän olisi kevytmielinen ja rahalla\nostettavissa. Ainakin voisin minä silloin uskoa, että hän rakastaa\nminua, koskapa hän on lemmittyni enkä minä hänelle mitään maksa.\n\nPian ilmestyi toinen vielä musertavampi seikka hänen\nharkittavaksensa. Muutamien viikkojen kuluttua päättyi kreivittären\nsuruaika. Saint-Clairin oli aikomus naida hänet hetikohta kuin hänen\nleskivuotensa oli umpeen kulunut. Hän oli sen luvannut. Luvannut?\nEi... Eihän hän ollut siitä koskaan puhunut. Vaan niin oli ollut\nhänen aikomuksensa ja kreivitär oli sen ymmärtänyt. Augustelle oli se\nsama kuin lupaus. Edellisenä iltana olisi hän antanut valtaistuimen\njouduttaakseen hetkeä, jolloin hän voi julkisesti tunnustaa\nrakkautensa; nyt hän vapisi jo siitä pelkästä ajatuksesta, että hän\nyhdistäisi kohtalonsa Massignyn lemmityn kanssa.\n\n-- Ja kuitenkin, _minun pitää se tehdä!_ sanoi hän ja niin tuleekin\ntapahtumaan. Tuo naisrukka on epäilemättä luullut minun tuntevan\nhänen entiset seikkailunsa. Sanovathan he asian olleen julkisen. Eikä\nhän silloin vielä tuntenut minua... Hän ei voi käsittää minua. Hän\nluulee minun rakastavan häntä niinkuin Massigny.\n\nSitten jatkoi hän jonkunlaisella ylpeydellä:\n\n-- Kolme kuukautta olen hänen kauttansa ollut onnellisin mies\nmaailmassa. Niiden vuoksi kannattaa kyllä uhrata elämänsäkin.\n\nHän ei nukkunut, vaan ratsasteli metsikössä koko aamupäivän. Eräällä\nVerrières'n puistotiellä näki hän miehen pulskan englantilaisen\nratsun seljässä ja kuuli tämän jo kaukaa huutavan nimeänsä ja\npuhuttelevan häntä. Se oli Alfons de Thémines. Sellaisessa\nmielentilassa kuin Saint-Clair oli, on yksinäisyys erityisesti rakas:\nThémines'n tapaaminen kiihottikin hänen pahan tuulensa kerrassaan\ntukahduttavaksi kiukuksi. Thémines ei sitä huomannut tai nautti se\nilkiö siitä, että oli hänelle vastukseksi. Hän puheli, nauroi, laski\nleikkiä ollenkaan huomaamatta, ettei hän saanut mitään vastausta.\nNähdessään erään kapean haaratien, käännytti Saint-Clair ratsunsa\nheti sinne toivoen, ettei tuo kiusaaja häntä sinne seuraisi. Vaan\ntässä hän pettyi; kiusaaja ei niinkään hevillä luovu saaliistaan.\nThémines kääntyi hänkin heti sinne ja kiirehti hevostansa\npäästäksensä Saint-Clairin rinnalle ja voidaksensa mukavammin jatkaa\npuhettaan.\n\nSanoin jo, että puistotie oli kapea. Vaivoin voivat nuo kaksi ratsua\nkulkea rinnakkain; eikä ollut siis kumma, jos Thémines, vaikka\nolikin hyvä ratsastaja, hipaisi Saint-Clairiä jalkaan siinä rinnalla\nratsastaessaan. Tämä taas, jonka kiukku jo oli äyräilleen noussut, ei\njaksanut kauvempaa hillitä itseään, vaan nousi jalustimilleen ja löi\nvinhasti piiskallaan Thémines'n hevosta vasten turpaa.\n\n-- Mikä lempo sinua riivaa, Auguste? huusi Thémines. Miksi lyöt sinä\nhevostani?\n\n-- Miksikäs sinä seuraat minua? vastasi Saint-Clair hirveällä äänellä.\n\n-- Oletko sinä suunniltasi, Saint-Clair? Unohdatko sinä, kenelle\npuhut?\n\n-- Tiedän kyllä puhuvani tomppelille.\n\n-- Saint-Clair! ... te olette hullu, luulen minä... Kuulkaas, ellette\nhuomenna anna minulle hyvitystä, on teidän tehtävä minulle tili\nhävyttömyydestänne.\n\n-- Huomiseksi siis, herraseni.\n\nThémines pysähdytti hevosensa; Saint-Clair joudutti omaansa ja katosi\npian metsikköön.\n\nNyt tunsi hän itsensä tyynemmäksi. Hän oli kyllin heikko uskoaksensa\naavistuksia. Hän arveli kaatuvansa huomenna kaksintaistelussa ja\nsilloin olisi koko hänen pulmansa parhaiten ratkaistu. Siis vielä\nyksi päivä jäljellä; huomenna ei ollut enää mitään levottomuuksia\neikä häiriöitä. Kotiin tultuaan lähetti hän palvelijansa viemään\nkirjettä eversti Beaujeulle, kirjoitteli muutamia kirjeitä, söi\npäivällistä hyvällä ruokahalulla ja oli täsmälleen kello puoli\nyhdeksän aikana puiston pikku portin luona.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Mikäs teitä tänään vaivaa, Auguste? kysyi kreivitär. Te\nolette niin omituisen iloinen ettekä te kuitenkaan kaikilla\nnoilla pilapuheillanne saa minua nauramaan. Eilen olitte te niin\nsurumielinen ja minä iloinen! Tänään ovat roolit vaihdetut. --\nPäätäni kivistää niin armottomasti.\n\n-- Myönnän kyllä, kaunis ystävättäreni, olleeni eilen aika\nikävystyttävä. Vaan tänään olen ollut ulkoilmassa, minulla on ollut\nliikettä ja minä voin niin mainion hyvin.\n\n-- Minä taas nousin myöhään ylös, nukuin näet niin pitkään tänä\naamuna ja näin niin väsyttäviä unia.\n\n-- Vai niin! vai unia? Uskotteko te unia?\n\n-- Mitä hullutuksia!\n\n-- Minäpä uskon; lyön vetoa, että näitte unessa jonkun surullisen\ntapauksen olevan tulossa.\n\n-- Minä en, Jumala paratkoon, muista uniani. Kuitenkin\nmuistelen ... nähneeni Massignyn; huomaatte siis etteivät ne olleet\nmitenkään huvittavia.\n\n-- Massignyn! päinvastoin luulin teidän mielellännekin taas tahtovan\nnähdä häntä?\n\n-- Massigny raukka!\n\n-- Massigny raukkako?\n\n-- Auguste, sanokaas mikä teidän on tänä iltana, minä pyydän.\nTeidän hymyilyssänne on jotakin pirullista. Te näytätte siltä kuin\nlaskisitte leikkiä itsennekin kanssa.\n\n-- Kas, kas kuinka te kohtelette minua yhtä huonosti kuin teidän\nystävättärenne, nuo vanhat leskirouvat.\n\n-- Niin, Auguste, te olette tänään sen näköinen kuin tavallisesti\nolette ihmisten kanssa, joista ette pidä.\n\n-- Te häijy! Kas niin, antakaa nyt minulle kätenne.\n\nHän suuteli lemmittyänsä kädelle ivallisesti hymyillen ja sitten\nkatselivat he toisiansa minuutin aikaa. Saint-Clair loi ensiksi\nsilmänsä maahan ja huudahti:\n\n-- Kuinka vaikea tässä maailmassa on elää joutumatta häijyksi!\nEi saisi koskaan puhua muusta kuin ilmasta ja metsästyksestä\ntaikka keskustella teidän vanhojen ystävättärienne kanssa heidän\nhyväntekeväisyyskomiteansa kulunkiarvioista.\n\nHän otti erään paperilipun pöydältä.\n\n-- Kas tässä pesijättänne viimeiset muistoonpanot, Keskustellaanpas\nsiitä, enkelini, niin ette voine sanoa minua häijyksi.\n\n-- Te hämmästytätte minua todellakin, Auguste...\n\n-- Tämä oikokirjoitus muistuttaa minua eräästä kirjeestä, jonka\ntänä aamuna löysin säilöistäni. Täytyy näet sanoakseni, että olen\ntänään järjestellyt papereitani, sillä, tietäkääs, minullakin on\njärjestysintoni silloin tällöin. No niin, löysin rakkauden kirjeen,\njonka sain eräältä ompelijattarelta ollessani häneen rakastunut\nkuusitoistavuotiaana. Hänellä on oma tapansa kirjoittaa sanat aina\nmitä mutkallisimmin. Kirjoitustapa on oikokirjoituksen veroinen.\nJa kun minä siihen aikaan olin hieman yksinkertainen, pidin minä\nsellaista lemmittyä itselleni arvottomana, joka ei osannut kirjoittaa\nniin kuin madame Sévigné. Jätin hänet yht'äkkiä. Lukiessani tänään\nuudestaan hänen kirjeensä huomasin, että tuo ompelijatar nähtävästi\noli todenteolla minuun rakastunut.\n\n-- Hyvä! siis nainen, jota te ylläpiditte?...\n\n-- Sangen pulskasti: viisikymmentä frangia kuussa. Vaan holhojani ei\nantanut minulle kovin suurta eläkettä, sillä -- sanoi hän -- nuori\nmies, jolla on paljo rahaa, vahingoittaa itseänsä ja muita.\n\n-- Ja mihin on tuo nainen joutunut?...\n\n-- En tiedä?... Luultavasti on hän kuollut jossakin sairashuoneessa.\n\n-- Auguste ... jos se olisi totta, niin ette te voisi olla noin\nhuoleton.\n\n-- No, jos totuuden sanon, meni hän naimisiin erään _kunniallisen\nmiehen_ kanssa; ja kun pääsin lailliseen ikään, annoin minä hänelle\npienet myötäjäiset.\n\n-- Kuinka hyvä te olette!... Vaan miksikä tahdotte te näyttäytyä\nhäijynä?\n\n-- Oh, minä olen sangen hyvä... Mitä enemmän häntä ajattelen, sitä\nenemmän tulen vakuutetuksi siitä, että tuo nainen minua todellakin\nrakasti... Vaan silloin en vielä voinut erottaa todellista tunnetta\nnaurettavan muodon alta.\n\n-- Teidän olisi pitänyt tuoda minulle tuo kirje. En minä olisi ollut\nmustasukkainen... Me naiset olemme hienompitunteisia kuin te ja\nme näemme heti kirjeen kirjoitustavasta, onko kirjoittaja hyvässä\nuskossa tai teeskenteleekö hän rakkautta, jota hän ei tunne.\n\n-- Ja kuinka usein te kuitenkin joudutte tyhmänsekaisten ja\nyksinkertaisten käsiin!\n\nNäin sanoessaan silmäili hän etruskilaista vaasia ja hänen silmissään\nsekä äänessään oli jotakin synkkää, jota Matilde ei kumminkaan\nhuomannut.\n\n-- No niin, niin! te miehet, te tahdotte kaikki olla don Juania. Te\nkuvittelette pettävänne muita, vaikka teillä vastassanne onkin dona\nJuana, joka on vielä teitäkin ovelampi.\n\n-- Minä käsitän, että te naiset hyvällä ymmärryksellänne vainuatte\ntyhmeliinin jo virstan päästä. Enkä minä epäilekään, että meidän\nystävämme Massigny, joka oli sekä tyhmä että ikävä, kuoli\nkoskemattomana ja marttiirana...\n\n-- Massigny? Vaan eihän hän ollut niin kovin typerä; ja löytyyhän\nniitä tyhmiä naisiakin. Minunpa pitää kertoa teille eräs juttu\nMassignysta... Mutta enköhän liene sitä jo kertonutkin teille vai\nmiten?\n\n-- Ette koskaan, vastasi Saint-Clair vapisevalla äänellä.\n\n-- Palattuaan Itaaliasta rakastui Massigny minuun. Mieheni tunsi\nhänet; hän esitti minulle Massignyn älykkäänä ja aistikkaana miehenä.\nHe olivatkin kuin luodut toisillensa. Massigny kävi alussa ahkerasti\nmeillä; hän lahjoitteli minulle muka omatekemiänsä akvarelleja, jotka\nhän sentään oli ostanut Schrothilta ja puhui minulle musiikista ynnä\nmaalaustaiteesta, ihan huvittavalla kaikkitietäväisyydellä. Eräänä\npäivänä lähetti hän minulle uskomattoman kirjeen. Muun muassa sanoi\nhän minua Pariisin kunniallisimmaksi naiseksi; sen vuoksi juuri\nhalusi hän rakastajakseni. Minä näytin kirjeen serkulleni Julialle.\nMe olimme molemmat hupsuja silloin ja päätimme tehdä hänelle\nkepposet. Eräänä iltana oli meillä muutamia vieraita, m.m. Massigny.\n\"Minäpä luen teille erään rakkauden tunnustuksen, jonka tänä aamuna\nsain\", virkkoi Julia minulle. Hän ottaakin kirjeen ja lukee sen\nkaikkien täyttä kurkkua nauraessa. Massigny raukka!...\n\nSaint-Clair lankesi polvilleen riemusta huudahtaen. Tarttuen\nkreivittären käteen kostutti hän sitä suuteloilla ja kyynelillänsä.\nMatilde oli mitä suurimmasti hämmästynyt ja luuli ensin hänen voivan\npahoin. Saint-Clair ei voinut sanoa muuta kuin: \"antakaa minulle\nanteeksi, antakaa minulle anteeksi!\" Vihdoin nousi hän ylös. Hän\nloisti ilosta. Tällä hetkellä oli hän onnellisempi kuin sinä päivänä,\njolloin Matilde hänelle ensi kerran kuiskasi: \"Minä rakastan teitä\".\n\n-- Minä olen hulluin hullu ja syytetyistä syyllisin, huudahti hän;\nkaksi päivää olen sinua epäillyt ... enkä ole koettanut saada sinulta\nselitystä...\n\n-- Sinä epäilit minua!... Ja mistä?\n\n-- Voi, minä olen kurja raukka!... Kerrottiin sinun rakastaneen\nMassignya ja...\n\n-- Massignya! -- ja kreivitär purskahti nauramaan, vaan kävi pian\ntaas totiseksi: Auguste, sanoi hän, oletteko te todellakin niin\nhassu, että epäilette tuollaista, ja niin ulkokullattu, että peitätte\nsitä minulta!\n\nJa kyynel kierteli hänen silmissään.\n\n-- Minä rukoilen, anna minulle anteeksi.\n\n-- Kuinka en minä antaisi anteeksi, rakas ystäväni?... Vaan salli\nminun ensin vannoa...\n\n-- Ei, minä uskon sinua, minä uskon sinua, elä sano siitä mitään\nenää...\n\n-- Vaan mistä taivaan nimessä olet sinä tullut epäilemään tuollaista\nmahdottomuutta?\n\n-- Ei mistään, ei mistään, ainoastaan minun kirotut aivoni ...\nja ... näetkös tuota etruskilaista vaasia, minä tiesin sen olevan\nMassignylta...\n\nKreivitär pani hämmästyneenä kätensä ristiin; sitten huudahti hän\nkohti kurkkua nauraen:\n\n-- Minun etruskilainen vaasini! tuo etruskilainen vaasini!\n\nSaint-Clairin täytyi itsensäkin nauraa ja suuret kyyneleet vierivät\nhänen poskiansa myöten. Hän painoi Matildea rintaansa vasten ja sanoi:\n\n-- Minä en hellitä sinua ennen kuin olet antanut anteeksi minulle.\n\n-- Annanhan minä sinulle hupsulle anteeksi, sanoi tämä häntä hellästi\nsyleillen; -- kas nyt näen sinun ensi kerran itkevän, ja minä kun jo\nluulin, ettet sinä osaakaan itkeä.\n\nIrrottautuen sitten Auguston syleilystä tarttui hän etruskilaiseen\nvaasiin ja löi sen lattiaan tuhansiksi murusiksi. (Se oli harvinainen\nja tavaton esine. Siihen oli kolmella värillä maalattu Lapithen\ntaistelu Kentauria vastaan).\n\nSaint-Clair oli muutamia tuntia maailman häpeisin ja onnellisin mies.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Kuulkaas, sanoi Roquantin eversti Beaujeulle, jonka hän eräänä\niltana tapasi Tortonin kahvilassa, onkos se uutinen todenperäinen?\n\n-- Liiankin tosi, ystäväni, vastasi eversti surullisesti.\n\n-- Kertokaapa minulle, kuinka se kävi.\n\n-- Oh, sangen hyvin. Saint-Clair sanoi aluksi minulle olevansa\nväärässä, vaan tahtovansa mieluummin kestää Thémines'n sotainnon kuin\npyytää häneltä anteeksi. Minä en voinut muuta kuin hyväksyä hänen\npäätöksensä. Thémines halusi, että ratkaistaisiin arvanheitolla, kuka\nensiksi laukaisee. Saint-Clair taas vaati Thémines'ä ensimmäiseksi.\nThémines laukasi: näin Saint-Clairin pyörähtävän kerran ympäriinsä\nja sitten kaatuvan kuolleena maahan. Olen huomannut useiden luodin\nlävistämäin sotilasten pyörähtävän samalla omituisella tavalla, joka\naina tietää kuolemaa.\n\n-- Sepä on kovin merkillistä, sanoi Roquantin. Ja mitäs teki Thémines?\n\n-- Oh! mitä sellaisessa tapauksessa on tehtävä. Hän heitti\npistoolinsa maahan katuvaisen näköisenä. Ja heitti sen vielä niin\nlujasti, että hana särkyi. Se oli englantilainen Manton-pistooli enkä\ntiedä tokko hän Pariisista löytäneekään aseseppää, joka voisi sen\nkorjata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKreivitär ei kolmeen vuoteen ottanut ketään vastaan; kesät ja talvet\nasui hän maatalossaan tuskin liikahtaen huoneestaan ja käyttäen\npalvelijanaan erästä mulattinaista, joka tunsi hänen suhteensa\nSaint-Clairiin ja jonka kanssa hän ei vaihtanut kahta sanaa päivässä.\nKolmen vuoden kuluttua, palasi hänen serkkunsa Julia pitkältä\nulkomaan matkalta; hän mursi oven auki ja tapasi Matilde raukan niin\nkalpeana ja laihana, että hän luuli näkevänsä vain ruumiin tuosta\nnaisesta, joka viime näkemässä oli ollut niin ihana ja eloa täynnä.\nSuurella vaivalla sai Julia hänet pois yksinäisyydestä ja toi hänet\nmukanansa Hyères'een. Kolme tai neljä kuukautta kuihtui kreivitär\nsiellä ja kuoli sitten rintatautiin, johon syynä olivat perheelliset\nhuolet, kuten tohtori M..., hänen hoitajansa, lausui.\n\n1830.\n\n\n\n\nArsène Guillot.\n\n\nI.\n\nViimeinen messu Pyhän Rochin kirkossa oli päättynyt ja kirkonvartija\nkuljeskeli autioita kappeleita lukitsemassa. Hän aikoi juuri vetää\ntelkimen erään tuollaisen ylimyksellisen kappeliosaston eteen, joihin\nmuutamat jumaliset vuokraavat itselleen oikeuden saadakseen siellä\nmuista uskovaisista erillään rukoilla Jumalaansa, kun hän äkkiä\nhuomasi siellä vielä olevan erään nähtävästi hartausmietelmiinsä\nvaipuneen naisen, pää tuolin selkää vastaan nojallaan. \"Se on\nrouva de Piennes\", arveli hän itsekseen, pysähtyen kappelin\novelle. Kirkonvartija tunsi hänet vallan hyvin. Siihen aikaan\nannettiin nuoren, rikkaan ja kauniin vallasnaisen, joka kustansi\nehtoollisleivät, lahjoitti alttariliinat ja jakeli runsaita almuja\nrippi-pappinsa kautta, annettiin hänen uskonnollisuudellensa\njotakin arvoa, varsinkin kun hänen puolisonsa ei ollut mikään\nylhäinen virkamies, kun hän itse ei millään tavoin ollut tekemisissä\nkruununprinsessan kanssa ja kun hänellä tästä jumalisuudesta ei\nollut muuta voitettavaa kuin sielullensa autuus. Sellaisia oli\nrouva de Piennes. Kirkonvartija olisi jo sangen mielellään mennyt\npäivälliselle, sillä hänen kaltaisensa syövät päivällistä kello yhden\npaikoilla, vaan hän ei uskaltanut häiritä Pyhän Rochin seurakunnassa\nniin korkeasti kunnioitettua henkilöä. Hän asteli siis poispäin\nkolistellen linttaan poljettuja saappaitansa ja toivoen, että kappeli\nehtisi tyhjentyä sillä aikaa kuin hän tekee kierroksen kirkon ympäri.\n\nHän oli jo kuorin toisella puolen, kun kirkkoon astui nuori nainen\nvetäytyen muutamaan ovensuupylvästöön, mistä hän uteliaasti\nsilmäili ympärilleen. Alttaripöytä, kappeli synninpäästöä varten ja\nvihkivesiastia näyttivät kaikki olevan hänelle yhtä outoja esineitä\nkuin lienevät teille, lukijani, jonkun Kairon moskeean pyhät holvit\nja kirjoitukset. Hän oli noin viisikolmatta vuotias, vaan täytyipä\ntarkastella häntä suurella huolella, ettei olisi häntä vanhemmaksi\narvioinut. Tosin olivat hänen mustat silmänsä sangen kirkkaat, mutta\nsyvälle painuneet ja ympärillä sinertävät kehät; hänen kalpean\nvaalea hipiänsä ja värittömät huulensa ilmaisivat kärsimyksiä,\nmutta katseen rohkeus ja iloisuus olivat suorana vastakohtana\ntuolle kivulloiselle ulkonäölle. Puvussa olisitte, lukijattareni,\nhuomanneet omituisesti sekoittunutta huolettomuutta ja valikoimista.\nJa tuo tekokukilla koristeltu punainen päähine olisi paremmin\nsopinut jossakin iltamassa käytettäväksi. Pitkän kashmir-shaalin\nalta, jonka vallasnaisen kokenut silmä olisi huomannut olleen jo\nmuidenkin hartioilla, näkyi markan karttuunista tehty, jo hiukan\nkulunut röijy. Ja ainoastaan mieshenkilö olisi ihaillut hänen pientä\njalkaansa noissa jokapäiväisissä sukissa ja satiinikengissä, joiden\nkorkoja katukivitys näytti jo aika pahoin kohdelleen. Te muistatte,\nlukijattareni, ettei asfalttia silloin vielä oltu keksitty.\n\nTämä nainen, jonka yhteiskunnallisen aseman te jo lienette\naavistaneet, lähestyi sitä kappelia, missä rouva de Piennes yhä\nviipyi. Katseltuaan häntä jonkun aikaa levottomasti ja hämillänsä,\nastui hän rouva de Piennes'ä kohti nähdessään tämän nousevan ylös ja\ntekevän lähtöä.\n\n-- Voisittekohan te sanoa minulle, kenen puoleen minun on käännyttävä\nsaadakseni vahakynttilän? kysyi hän vienolla äänellä ja arasti\nhymyillen.\n\nTytön puhetapa soi rouva de Piennes'n korvissa niin oudolta, ettei\nhän ensin ymmärtänyt, mistä kysymys oli.\n\n-- Niin, minä tahtoisin poltattaa vahakynttilän Pyhän Rochin\nkunniaksi, vaan en tiedä kenelle rahat ovat annettavat.\n\nRouva de Piennes'n uskonnollinen kanta oli siksi valistunut, ettei\nhän tällaisia kansantapoja noudattanut. Mutta hän kunnioitti niitä\nsentään, sillä kaikessa jumaloimisessa on jotakin liikuttavaa,\nilmestyköönpä se sitten vaikka vähän karkeammallakin tavalla. Ollen\nvakuutettuna siitä, että tässä oli kysymys jostakin vainajalle\nannetusta lupauksesta tai senkaltaisesta ja liian hyväsydämminen\ntehdäksensä nuoren naisen puvusta johtopäätöksiä, jotka ehkä eivät\nteitä peljättäne, hyvät lukijattareni, näytti rouva de Piennes häntä\njuuri lähestyvän kirkonvartijan luo. Tuntematon kiitteli häntä ja\nkiiruhti vartijaa puhuttelemaan, joka näytti oivaltavankin asian jo\npuolesta sanasta. Sillä välin kuin rouva de Piennes kääntyi ottamaan\nmessukirjaansa ja asetteli harsoansa, näki hän nuoren naisen vetävän\ntaskustaan pienen kukkaron, ottavan sieltä pikku rahojen joukosta\nainoan viisimarkkaisen ja antavan sen pitkillä, supattelevilla\nsuoritusmenoilla kirkon vartijalle, joka hymyillen kuunteli\npuhuttelijaa.\n\nMolemmat naiset lähtivät kirkosta yhtä aikaa, vaan tuo nuori nainen\nriensi sangen nopeasti ja katosi pian rouva de Piennes'n näkyvistä,\nvaikka he menivätkin samaan suuntaan. Sen kadun kulmassa, jonka\nvarrella hän asui, kohtasi rouva de Piennes hänet uudelleen. Käytetyn\nkashmir-shaalinsa alle koetti tuntematon peittää läheisessä puodissa\nostamaansa neljän naulan leipää. Huomatessaan rouva de Piennes\nloi hän silmänsä alas, hymyili ja kiiruhti kulkuansa! Tuo hymyily\nmerkitsi: \"Niin, minä olen köyhä. Naurakaa minulle! Tiedän kyllä\nminäkin, ettei kashmir-shaalissa ja punaisessa kapotissa muuten\nleivänostolla juosta\". Rouva de Piennes'ltä ei suinkaan jäänyt\nhuomaamatta tuo häveliäisyyden, alistuvaisuuden ja hyväntuulen ilme\ntytön kasvoilla.\n\nJonkunlaisella surumielisyydellä ajatteli hän nuoren tytön\nmahdollista asemaa. \"Hänen hartautensa on suurempiarvoinen\nkuin minun, arveli hän itsekseen. Epäilemättä on hänelle tuo\nviisimarkkanen paljo suurempi uhraus kuin minulle se, mitä\nyltäkylläisyydestäni köyhille jakelen, tarvitsematta siltä missään\nsuhteessa luopua mukavuudestani\". Sitten johtui hänen mieleensä\nlesken viimeinen ropo, joka oli Jumalalle mieluisampi kuin rikkaiden\nrunsaat almut.\n\n\"Minä en uhraa tarpeeksi hyväntekeväisyyteen enkä tee, mitä voisin\ntehdä\".\n\nAjatuksissaan näin itseänsä ruoskien tavalla, jota hän ei suinkaan\nansainnut, saapui rouva de Piennes kotiinsa. Vahakynttilä, neljän\nnaulan leipä ja varsinkin tuon ainoan viisimarkkasen uhraus olivat\npainuneet niin syvästi hänen muistoonsa, että tuo nuori nainen oli\nhänestä oikean jumalisuuden esikuva.\n\nSittemmin tapasi kreivitär hänet sangen usein kirkon ohitse menevällä\nkadulla, vaan kirkossa ei häntä sen koommin koskaan näkynyt. Aina\nkun tuntematon sivuutti rouva de Piennes'n, loi hän silmänsä maahan\nja hymyili vienosti. Tuo nöyrä hymyily miellytti rouva de Piennes'ä.\nHän olisi mielellään halunnut tilaisuutta saada auttaa tuota\ntyttöraukkaa, joka ensin oli kiinnittänyt hänen huomionsa ja joka nyt\nsäälitti häntä; sillä hän oli huomannut, että tuo punainen kapotti\nalkoi vaalistua ja että kashmir-shaali oli kadonnut. Epäilemättä\noli se joutunut johonkin vanhojen vaatteiden kauppaan. Pyhä Roch ei\nnähtävästi ollut sadankertaisesti maksanut takaisin sitä summaa, joka\nhänelle tuonottain oli uhrattu.\n\nEräänä päivänä näki rouva de Piennes Pyhän Rochin kirkkoon\nkannettavan ruumisarkkua, jota seurasi mies jotenkin huonossa asussa\nja ilman suruharsoa hattunsa ympärillä.\n\nSe oli kai joku talonmies. Kuukauteen ei hän ollut tavannut tuonoista\nnuorta naista ja rouva de Piennes'lle juolahti äkkiä mieleen, että\nehkäpä tässä juuri häntä haudattiin. Se olikin hyvin mahdollista,\nsillä hän oli ollut niin kalpea ja laiha, kun hän viime kerran tuli\nrouva de Piennes'ä vastaan. Hän kysäsi kirkon vartijalta, joka\nvuorostaan tiedusteli asiaa ruumisarkkua seuraavalta mieheltä. Tämä\nsanoi olevansa talonmiehenä eräässä Louis-le-Grand kadun varrella\nolevassa kartanossa ja kertoi, että eräs heidän hyyryläisistään,\nrouva Guillot, jolla ei ollut sukulaisia eikä ystäviä muuta kuin yksi\ntytär, oli äsken kuollut ja että hän, talonmies pelkästä hyvyydestä\noli tullut saattamaan henkilöä, joka ei ollut hänen omaisiansa eikä\nmitään. Rouva de Piennes kuvaili heti, että hänen tuntemattomansa oli\nkuollut kurjuudessa jättäen jälkeensä pienen avuttoman tyttösen; hän\npäätti kohta lähettää erään sielunpaimenen, jota hän tavallisesti\nkäytti apunansa laupeudenteissä, ottamaan selkoa asiasta.\n\nToisena päivänä sen jälkeen estivät eräät poikki kadun kulkevat\nkuormakärryt hetkiseksi hänen vaunujansa, juuri kun hän ajoi ulos\nportistaan. Hajamielisesti kuomin akkunasta katsahtaessaan huomasi\nhän tuon vainajaksi luulemansa tytön nojautuneena nurkassa olevaa\nkivipylvästä vastaan. Rouva de Piennes tunsi hänet kohta, vaikka hän\nköyhässä murhepuvussaan, ilman hansikkaita ja hattua näyttikin vielä\nkalpeammalta ja laihemmalta kuin koskaan ennen. Tavallinen hymyily\noli poissa, muoto oli synkkä ja katse hurja noissa mustissa silmissä,\njotka hän käänsi ohimeneviä vaunuja kohti tuntematta kuitenkaan\nnäkymättömänä olevaa rouva de Piennes'ä. Hänen olentonsa ei ilmaissut\nsurua, vaan päättäväistä hurjuutta. Sillä välin olivat kuormakärryt\nväistyneet ja rouva de Piennes'n vaunut poistuivat hyvää vauhtia;\nvaan tuon nuoren naisen kasvot epätoivoisine ilmeineen seurasivat\nrouva de Piennes'ä tuntikausittain.\n\nPalatessaan kotiinsa näki hän kadulla asuntonsa luona suuren\nväkijoukon. Kaikki talonmiehet seisoivat porttiensa edessä kertoen\nnaapureille jotakin jota nämä näyttivät vilkkaalla osanotolla\nkuuntelevan. Joukko patousi varsinkin erään hänen asuntonsa vieressä\nolevan rakennuksen eteen. Kaikki katselivat he muutamaa kolmannen\nkerroksen akkunaa kohti ja kussakin pienessä ryhmässä näkyi joku\nkädellään osottelevan yleisölle samaista ikkunaa; sitten hurahtivat\nkaikki kädet taas yht'äkkiä maahan päin ja kaikkien silmät seurasivat\ntuota liikettä. Jotakin tavatonta oli tässä juuri tapahtunut.\n\nMennessään odotushuoneensa läpi tapasi rouva de Piennes palvelijansa\nvallan säikähdyksissä ja kukin heistä koetti pyrkiä hänen eteensä\nsaadakseen ensimmäisenä kertoa hänelle kaupunginosan suuren uutisen.\nJa ennen kuin hän ehti kysyäkään, huudahti kamarityttö jo, että \"voi,\nvoi, jos rouva tietäisi, mitä!...\" Avaten sanomattomalla nopeudella\noven rouvalle pujahti hän emäntineen jo \"kaikkein pyhimpään\",\ntarkoitan pukuhuoneeseen, jonne muulta väeltä oli pääsy kielletty.\n\n-- Voi, voi, rouva, puheli neitsy Josefiina ottaessaan shaalia\nrouvansa yltä, oikein ovat vereni sotkeuksissa! En iki päivinä ole\nniin hirveätä nähnyt, niin, enhän sitä nytkään itse nähnyt, vaikka\nheti jälkeen juoksinkin paikalle... Mutta, kumminkin...\n\n-- Mitä sitten on tapahtunut? Sanokaa pian, Josefiina.\n\n-- No, niin, rouva, eräs onneton nuori tyttö on tästä parin kolmen\nportin päässä heittäytynyt akkunasta kadulle tuskin pari minuuttia\nsitten; jos rouva olisi tullut minuuttiakaan ennen, niin olisitte\nitsekin kuullut kupsauksen.\n\n-- Voi, hyvä Jumala! Ja kuoliko onneton?...\n\n-- Se oli hirveää, rouva. Ei Baptistekaan, joka on ollut sodassakin,\nsano ikinä semmoista nähneensä. Kolmannesta kerroksesta,\najatelkaahan, rouva!\n\n-- Kuoliko hän paikalle?\n\n-- Voi, voi, rouva, hänhän eli vielä ja puhuikin. \"Lopettakaa minut!\"\nhuusi hän. Vaan hänen luunsa olivat vallan murskana. Rouva voi kyllä\najatella, minkälainen putous se oli.\n\n-- Mutta onkos ... onkos tuolle onnettomalle annettu apua?... Onko\nlähetetty noutamaan lääkäriä ja pappia?...\n\n-- Pappia! ... tietäähän rouva itse paremmin kuin minä, että... Vaan\njos min' öisin pappi, niin... Kun kerran joutuu niin onnettomaksi,\nettä tahtoo lopettaa itsensä!... Ei se muuten näytä häävi olleen ...\nnäkeehän sen... Se oli palvellut Oopperassa, kertoivat minulle tuolla\nulkona... Kaikille semmoisille käy lopulta huonosti... Oli juossut\nakkunaan, sitonut hameensa punaisella nauhalla ja ... kopsis!\n\n-- Varmaan se surupukuinen tyttöraukka! huudahti rouva de Piennes\nitsekseen.\n\n-- Aivan oikein, rouva, äiti kuuluu siltä kolme, neljä päivää sitten\nkuolleen. Siitä sillä olikin poloiselta järki mennyt... Lie sen\nlisäksi vielä henttu hyljännyt ... niin silloin oli pysty edessä!...\nRahaa ei ollut, eikähän se tuommoinen osaa työtä tehdä... Hurjapäälle\non huima hyppäys helpompi...\n\nNeitsyt Josefiina puheli vielä jonkun aikaa samaan tapaan saamatta\nmitään vastausta rouvaltaan. Tämä näytti vaipuneen surullisiin\nmietteihin kuulemansa kertomuksen johdosta. Sitten hän äkkiä kysäsi\nkamarineitsyeltänsä:\n\n-- Tiedetäänkö onko tuolla onnettomalla tyttösellä, mitä\nhän nykyisessä tilassaan tarvitsee? ... sänkyvaatteita? ...\nmatrasseja?... Hankkikaa siitä paikalla tieto.\n\n-- Minä menen itse rouvan asialle, jos rouva tahtoo, huudahti\nkamarineitsyt iloiten siitä, että hän kerran saa nähdä läheltä\nnaisen, joka on aikonut murhata itsensä; vaan tarkemmin mietittyään\nlisäsi hän sentään: \"Mutta en tiedä kuitenkaan liekö minulla voimia\nnähdä semmoista, joka on hypännyt kolmannesta kerroksesta!... Kun\nBaptiste isketti suonta, tulin minä pahoinvoivaksi. Se kävi jo\nminulle yli voimain.\"\n\n-- No lähettäkää sitten Baptiste, sanoi rouva de Piennes, mutta\ntoimittakaa minulle vain pian tieto tuon onnettoman tilasta.\n\nOnneksi tuli tohtori K----, hänen kotilääkärinsä juuri samassa. Hän\nsaapui vanhan tavan mukaan joka tiistaina italialaisen Oopperan\nnäytäntöpäivänä rouva de Piennes'n luo päivällisille.\n\n-- Menkää pian, tohtori, huusi hän tulijalle vastaan ennen kuin\ntämä oli ehtinyt riisua päällystakkinsa yltään ja laskea keppinsä\nkädestään; -- Baptiste vie teidät parin askeleen päässä olevaan\ntaloon, missä eräs nuori tyttöraukka juuri on heittäynyt alas\nakkunasta eikä ole vielä mitään lääkäriapua saanut.\n\n-- Akkunasta? toisti lääkäri. Jos se oli korkealla, niin minulla ei\nluultavasti ole mitään tehtävää.\n\nTohtori olisi mieluummin syönyt päivällistä kuin ryhtynyt\nleikkauksiin; vaan kun rouva de Piennes niin pyysi ja lupasi odottaa\nhäntä päivällisen kanssa, myöntyi hän seuraamaan Baptistea.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua palasi Baptiste yksin takaisin pyytäen\nsänkyvaatteita, tyynyjä y.m. Samalla kertoi hän, mitä tohtori oli\nsanonut:\n\n-- Ei se kuulu olevan vaarallista. Kuului se siitä kostuvan, jollei\nkuole johonkin ... en muista oikein mihin se tohtori luuli hänen\nvoivan kuolla, vaan _os_'silla se päättyi.\n\n-- Teetanos! huudahti rouva de Piennes.\n\n-- Juuri siihen, rouva; mutta oli se muuten Jumalan onni, että rouvan\ntohtori sattui tulemaan, sillä siellä oli jo se sairaita vailla oleva\nilkeä lääkäri, joka oli hoitavinaan pikku Berthelota tuhkurin\naikana ... ja tyttöraukkahan kuoli hänen kolmasti talossa käytyä.\n\nTunnin kuluttua palasi tohtorikin takaisin puuteripölyisenä ja kaunis\nbatistinen rinnanedus epäjärjestyksessä.\n\n-- Nuo itsemurhan yrittelijät ovat onnen helmalapsia, sanoi hän.\nTuonottain tuotiin minun sairaalaani nainen, joka oli ampunut\npistoolilla suuhunsa. Huono tapa muuten!... Kaksi hammasta häneltä\nmeni ja rei'än sai hän vasempaan poskeensa... Hiukan rumemmaksi hän\nsiis tuli, mutta siinä kaikki. Tämä taas hyppää alas kolmannesta\nkerroksesta. Jos tavallinen kunniallinen miesparka vahingossa\nhorjahtaisi alas ensimmäisestäkään, niin olisi hänellä pääkallo\nmurskana. Vaan tältä katkesi jalka ... ja tärähdyksestä pari\nkylkiluuta, muuta ei mitään. Siinä oli juuri alla sadekatto kuin\nvarta vasten tärähdystä heikentämässä. Tämä on jo kolmas samanlainen\ntapaus, minkä Pariisiin palattuani olen nähnyt... Hän putosi\njaloilleen. Pohjeluun ja sääriluun voi kyllä saada liitetyksi...\nMutta pahempi on, että \"gratin de turbot\" on luultavasti ehtinyt\ntällä välin kuivaa... Pelkäänpä paistillekin käyneen samaten ja ehkä\njää meiltä vielä _Othellon_ ensi näytöskin näkemättä.\n\n-- Ja kertoiko tuo onneton, mikä hänet sai...\n\n-- Äh! minä en ikinä viitsi kuunnella heidän kertomuksiansa. Kysyn\nheiltä: söittekö ennen kuin hyppäsitte y.m.s., sillä se vaikuttaa\nhoitoon... Hiisi vie, jos kerran aikoo tappaa itsensä, niin on\nsiihen aina joku epämieluinen asia syynä. Rakastaja hylkää teidät,\ntalonomistaja ajaa teidät ulos ... ja niin hyppäätte te akkunasta\ntehdäksenne hänelle pahat kepposet. Vaan tuskin ollaan ilmassa, kun\njo kadutaan tekoansa.\n\n-- Niin, toivottavasti kai hän katuu, tuo lapsiparka?\n\n-- Tietysti, tietysti. Itki ja purpatti, että korvani lumpeen\nmenivät... Baptiste on, rouvaseni, mainio kirurgin apulainen;\nhän teki tehtävänsä paremmin kuin eräs pieni tohtorin alku, joka\nseisoskeli siellä päätänsä raapien tietämättä, mistä alkaa...\nOmituisinta asiassa on se, että jos tytön yritys olisi onnistunut,\nniin olisi hän siten pelastunut kuolemasta keuhkotautiin; sillä hän\non keuhkotautinen, siitä voin kirjat antaa. En häntä tosin tutkinut,\nmutta kasvot eivät minua koskaan petä. Pitää vielä sellaista\nkiirettä, vaikka varma kuolema jo on ovella!\n\n-- Käyttehän te häntä katsomassa huomenna, tohtori?\n\n-- Pitänee kai käydä, jos niin tahdotte. Vakuutin jo muuten hänelle,\nettä te aiotte auttaa häntä... Vaikka yksinkertaisinta olisi lähettää\nhänet sairashuoneeseen... Sieltä saisi ilmaiseksi tarviskapineet\nluunmurroksen liittämiseksi... Vaan kun tyttö vain kuuli mainittavan\nsairashuonetta, huusi hän, että \"ennen tappakaa paikalla;\" ja kaikki\nkummiämmät perässä. Mutta kun ei ole niin puupenniä...\n\n-- Minä pidän kyllä huolen tarpeellisista pikku kulungeista, herra\ntohtori... Kuulkaas, tuo sairashuone kammottaa minuakin vastoin\ntahtoani samoin kuin noita kummiämmiäkin. Ja jos ruvettaisiin\npuuhaamaan häntä sairaalaan siinä tilassa kuin hän nyt on, niin\nsitenhän hänet murhattaisiin.\n\n-- Ennakkoluuloja, pelkkiä vallasnaisten ennakkoluuloja! Paremmin\nkuin sairashuoneessa ei voi olla missään. Jos minä joskus\nsairastuisin, niin sinne minä kannattaisin itseni kaikilla mokomin.\nSairashuoneesta astuisin sitten Charonin purteen ja lahjoittaisin\nmaalliset jäännökseni oppilailleni ... noin kolmen-, neljänkymmenen\nvuoden päästä vasta, tietysti. Miettikää vakavasti, hyvä rouva,\ntuota asiaa: en tiedä tokko tuo suosikkinne oikein ansaitsee\nhuolenpitoanne. Hän näyttää minusta kovin oopperatytön näköiseltä...\nTäytyy ollakin tanssijattaren jalat tehdäkseen sellaisen hypyn niin\nonnellisesti...\n\n-- Mutta minä näin hänet kirkossa ... ja kuulkaas, tohtori, tehän\ntunnette heikkouteni: minä perustan kokonaisen historian pelkkään\nkasvojen ilmeeseen, yhteen ainoaan katseeseen!... Naurakaa vain, jos\ntahdotte, herra tohtori, vaan minä en usein pety. Tuo tyttöraukka\noli äskettäin rukoilemassa sairaan äitinsä puolesta. Äiti kuoli\nkuitenkin... Silloin menetti hän järkensä... Epätoivo ja kurjuus\nkypsyttivät hänessä tuon hirmuisen päätöksen.\n\n-- Olkoon menneeksi! Niin, hänen päälaellaan on tosiaankin liiallista\nintoilua todistava kasvannainen. Se mitä sanotte kuulostaa siis\nsangen todennäköiseltä. Tästä johtuukin mieleeni, että hänen\nriippusänkynsä yläpuolella on pyökkipuun lehvä. Ja eikös se todista\nhurskautta, vai kuinka?\n\n-- Riippusänkynsäkö? Voi, hyvä Jumala, tuota tyttöraukkaa!... Vaan te\nhymyilette taas tuota ilkeää hymyänne, jonka minä niin hyvin tunnen,\ntohtori. En minä puhu hänen hurskaudestaan enkä epähurskaudestaan.\nVaan minua pakottaa etupäässä se seikka pitämään huolta tuosta\ntyttösestä, että minä olen hänen suhteensa tehnyt itseni syypääksi...\n\n-- Syypääksi?... Sepä vielä puuttui. Tietysti olisi teidän pitänyt\ntoimittaa matrassit kadulle, että...\n\n-- Niin, syypääksi. Minä huomasin hänen tilansa ja minun olisi\npitänyt auttaa häntä. Mutta kun apotti Dubignon parka oli vuoteen\nomana ja...\n\n-- No, kylläpä te sitten saatte usein syytellä itseänne, hyvä rouva,\nellette katso tekevänne tarpeeksi antaessanne tapanne mukaan kaikille\nkerjäläisille. Teidän pitäisi vielä aavistaa, missä häveliäitä\ntarvitsevaisia löytyy, jotka eivät tule pyytämään. Mutta ei puhuta\nenempää katkenneista kylkiluista, rouva hyvä, tai sallikaa minun\nsanoa vielä pari sanaa. Jos te kerran suvaitsette ottaa korkeaan\nsuojelukseenne uuden potilaani, niin toimittakaa sitten hänelle\nparempi sänky ja huomenna sairaanhoitajatar -- tänään on siellä\nvielä tarpeeksi kummiämmiä. Sitä paitse lihalientä, lääkintäteetä\ny.m.s. Eikä haittaisi, jos lähettäisitte hänen luoksensa apottienne\njoukosta jonkun hyvälukuisen pastorin, joka läksyttäisi häntä hieman\nja korjaisi hänen moraaliansa samoin kuin minä jo olen korjannut\nhänen jalkaansa. Tyttörukka on hermostunut ... tähän voi ehkä liittyä\nodottamattomia lisäseikkoja... Niin te ... kunniani kautta, juuri\nte olisitte ... paras sielun opastaja; vaan teillä on parempia\nläksytettäviä... Olen puhunut. -- Kas, kello on jo puoli yhdeksän!\nMenkää nyt Herran nimessä pukeutumaan Oopperaa varten. Baptiste voi\nsillä välin tuoda minulle kahvia ja _Journal des Débats_ lehden. Olen\nollut juoksulla koko aamupäivän, niin ett'en vielä ole ehtinyt ottaa\nselkoa maailman menostakaan.\n\nMuutamia päiviä kului ja potilas oli hiukan parempi. Tohtori valitti\nvain, ettei siveellinen ärtymys ottanut vähentyäkseen hänessä.\n\n-- Teidän pastoreihinne ei ole paljo luottamista, sanoi hän rouva de\nPiennes'lle. -- Ellei teidän olisi kovin vastenmielistä nähdä omin\nsilmin ihmiselämän kurjuutta, ja tiedänhän teillä olevan tarpeeksi\nrohkeutta, niin voisitte tyynnyttää tuon lapsiraukan kiihkoista\nmieltä paremmin kuin mikään Pyhän Rochin pastori ja, mikä vieläkin\nhyödyllisempää, paremmin kuin mikään lääkeannos.\n\nRouva de Piennes ei muuta halunnutkaan ja ehdotti, että lähdettäisiin\nheti yhdessä sairaan luo.\n\nKolmella rottinkituolilla ja pienellä pöydällä kalustetussa suojassa\nlepäsi tämä rouva de Piennes'n lähettämällä hyvällä vuoteella. Hienot\nlakanat, paksut matrassit ja joukko muhkeita tyynyjä todisti hellää\nhuolenpitoa, kenen puolelta, ei liene vaikea arvata. Hirmuisen\nkalpeana lepäsi siinä tyttönen, hehkuvin silmin ja toinen käsivarsi\nsängyn laidalla; ja tuo hihasta esiinpistävä sinertävän kuihtunut osa\nkäsivartta oli tarpeeksi osottamaan, minkälaisessa tilassa hänen koko\nmuu ruumiinsa oli. Nähdessään rouva de Piennes'n kohotti hän päätänsä\nja hymyili vienon surullisesti.\n\n-- Tiesin kyllä, että teitä on minun kaikesta tästä huolenpidosta\nkiittäminen, hyvä rouva. Minulle mainittiin teidän nimenne ja olin\nheti varma siitä, että se oli sama vallasnainen, jonka tapasin\nlähellä Pyhän Rochin kirkkoa.\n\nMuistelen sanoneeni jo, että rouva de Piennes luuli voivansa\ntuomita ihmisiä yhdestä kasvojen ilmeestä. Häntä ilahdutti tavata\nsuosikissaan samanlainen ominaisuus ja tämä uusi havainto vain lisäsi\nhänen kiintymystänsä tyttöön.\n\n-- Teidän on täällä jotenkin paha olla, lapsirukka, sanoi hän\nsilmäillen huoneen kurjanlaista kalustoa. -- Miks'eivät he ole\ntoimittaneet teille uutimia?... Sanokaa vain Baptistelle, että hän\ntoimittaa, mitä vähäistä tarvitsette täällä.\n\n-- Te olette kovin hyvä, rouva... Mitäpä minulta puuttuisi? Ei\nmitään... Hiukan paremmin tai huonommin on minulle jo yhdentekevää.\n\nJa kääntäen pois päänsä alkoi hän itkeä nyyhkyttää.\n\n-- Teillä taitaa olla kovat tuskat, lapsukaiseni? kysäsi rouva de\nPiennes istahtaen sairaan vuoteen viereen.\n\n-- Ei juuri... Korvissani vain aina kuulen saman huminan kuin\npudotessani ... ja sitten tuon rasahduksen, kun putosin katuun.\n\n-- Te olitte mieletön silloin, rakas ystäväni; mutta kaduttehan te\nnyt tekoanne, vai kuinka?\n\n-- Kadun ... mutta kun joutuu oikein onnettomaksi, niin kadottaa\njärkensäkin.\n\n-- Valitan, etten ole ennen saanut tietää tilastanne. Vaan ei pidä\nsentään koskaan antautua epätoivon valtaan.\n\n-- Te, voitte kyllä niin sanoa, hyvä rouva, puuttui puheeseen\ntohtori, joka kirjoitti reseptiä pienen pöydän ääressä. -- Te ette\ntiedä miltä se tuntuu, kun menettää pulskan ja siroviiksisen nuoren\nmiehen. Mutta eihän, hiisi vie, hänenkään jälkeensä tarvitse juuri\nakkunan kautta hypätä.\n\n-- Hyi teitä, tohtori, virkkoi rouva de Piennes, lapsi raukalla oli\nepäilemättä muut syyt tuohon...\n\n-- Voi! en tiedä itsekään, mitä lie ollut, huudahti sairas, sata\nsyytä yhden sijasta. Ensistäänkin oli äitini kuolema jo kova isku\nminulle. Sen jälkeen tunsin itseni niin hyljätyksi ... ei ainoatakaan\ntodellista ystävää!... Sitten vielä eräs, josta pidin enemmän kuin\nkestään muusta maailmassa... Niin, rouva, unohtaa yksin minun\nnimenikin... Minun nimeni kun on Arsène Guillot, G, u, i ja kaksi\nl:ää, niin hän kirjoittaa sen y:llä.\n\n-- No, sanoinhan minä, että siinä oli joku uskoton pelissä!\nhuusi tohtori. -- Niin se on aina. Ääh, unohtakaa tekin hänet,\nkaunokaiseni. Huonomuistista miestä ei ansaitse muistella.\n\nTohtori katsoi kelloansa.\n\n-- Kello on jo neljä, sanoi hän nousten, minä olen jo myöhästynyt\nerään potilaan luota. Pyydän teiltä tuhannesti anteeksi, hyvä rouva,\nvaan nyt täytyy minun jättää teidät enkä ehdi edes saattamaan teitä\nkotiinne. -- Hyvästi, lapsukaiseni, rauhoittukaa te vain, ei se\nvaarallista ole. Te voitte vielä tanssia tällä jalalla yhtä hyvin\nkuin toisellakin. -- Ja te, hoitajatar, juoskaa tämän reseptin kanssa\napteekkiin ja tehkää niinkuin eilenkin.\n\nLääkäri ja hoitajatar menivät. Rouva de Piennes jäi yksin sairaan\nluo hiukan kummissaan siitä, että tässä jutussa, jonka hän\nmielikuvituksessaan oli vallan toisin muodostellut, oli rakkauskin\nmukana.\n\n-- Hän petti siis teidät, onneton lapseni, lausui hän hetken\näänettömyyden jälkeen.\n\n-- Minutko! ei, ei... Mitenkä minunlaista tyttöä petettäisiin?... Hän\nvain ei enää välittänyt minusta... Ja oikeassahan hän on: minä en\nole enää sellainen, että kelpaisin hänelle. Mutta hyvä ja antelias\non hän aina ollut. Kirjoitin hänelle, missä tilassa olin, ja kysyin\nhuolisiko hän minusta... Vastauksessaan sanoi hän asioita, jotka niin\nkipeästi koskivat minuun... Ja kun minä tuonottain palasin kotiini,\npudotin permantoon hänen antamansa peilin, joka oli Venetsiasta,\nniinkuin hän vakuutti. Se meni palasiksi... Kas, se oli viimeinen\nisku, arvelin minä. Se merkitsee, että kaikki on lopussa... Minulla\nei ollut enää mitään muistoa häneltä. Jalokivet olin jo pantannut.\nJa sitten ajattelin, että jos lopettaisin itseni, niin tuottaisi se\nhänelle surua, ja minä olisin kostanut... Akkuna oli auki ... ja minä\nhyppäsin.\n\n-- Mutta teidän syynne ovat yhtä rivot kuin tekonne on rikollinen, te\nonneton ihminen!\n\n-- Niin lienevät, vaan mitäs tehdä? Kun kerran on onneton, niin ei\nmieti kauvan. Helppohan onnellisten ihmisten on sanoa, että pysykää\njärkevinä.\n\n-- Totta kyllä, kurjuus on huono päänalus. Mutta suurimpainkaan\nsurujen aikana ei saa muutamia asioita unohtaa. Näin teidät joku\naika sitten hartauden toimituksessa Pyhän Rochin kirkossa. Teillä on\nonneksi _usko_ tallella. Uskonnon olisi toki pitänyt pidättää teitä,\nrakas lapsi, tuona epätoivon hetkenä. Jumalaltahan te olette elämänne\nsaanut. Ei se ole teidän omanne... Mutta teen väärin moittiessani\nteitä enää, sillä nythän te kadutte ja kärsitte eikä Jumala voi olla\nteitä säälimättä.\n\nArsènen pää vaipui alas ja kyyneleet kiilsivät hänen silmissänsä.\n\n-- Voi, hyvä rouva, huokasi hän, te luulette minua paremmaksi kuin\nolenkaan. Te luulette minua hurskaaksi ... en minä sitä ole ... ei\nminua ole siihen opetettu ... ja jos te olette nähnyt minut kirkossa\nvahakynttilän ostossa ... niin tapahtui se siksi, ettei enää muuta\nneuvoa ollut.\n\n-- No niin, lapseni, vaan se oli hyvä ajatus. Onnettomuudessa tulee\nmeidän aina turvautua Jumalaan.\n\n-- Minulle vakuutettiin ..., että jos minä ostan vahakynttilän\npoltettavaksi Pyhän Rochin kunniaksi ... mutta en minä sentään voi\nsitä sanoa teille, hyvä rouva. Teidänlaisenne vallasnaiset eivät voi\nkäsittää, mitä ihminen tulee tehneeksi, kun ei ole enää penniäkään\ntaskussa.\n\n-- Rohkeutta on meidän etupäässä Jumalalta anominen.\n\n-- En kumminkaan tahdo tehdä itseäni paremmaksi kuin olen teidän\nedessänne, hyvä rouva, ja sehän olisikin kuin varkautta, jos ottaisin\nvastaan hyväntekeväisyyttänne ilman että edes tunnette minua...\nMinä olen kurja tyttönen ... vaan tässä maailmassa elää kukin miten\nparhaiten taitaa... Lopuksi menin siis kirkkoon, koska äitivainajani\noli sanonut, että jos sytyttää vahakynttilän Pyhälle Rochille, niin\nsaa aina viikon kuluessa kiinni miehen elääksensä hänen kanssaan...\nMutta minä olen käynyt niin rumaksi, minä olen kuin mikäkin\nmuumio ... minusta ei enää kukaan huolinut. Ei ollut siis muuta kuin\nkuolema edessä. Ja nythän tuo on jo puoleksi tullutkin!\n\nKaiken tämän sanoi sairas hyvin nopeasti, nyyhkyttäen välillä ja\nsellaisella hurjalla äänellä, että se peljästytti rouva de Piennes'ä\nvielä enemmän kuin kauhistutti. Tahtomattansa lykkäsi hän tuolinsa\nloitommaksi sairaan vuoteesta. Ehkä olisi hän poistunut huoneestakin,\nellei ihmisyyden tunne, joka sentään oli suurempi kuin hänen\nvastenmielisyytensä tätä kadotettua naista kohtaan, olisi kieltänyt\nhäntä jättämästä sairasta yksikseen hetkellä, jolloin tämä oli\npahimman epätoivonsa vallassa. Seurasi hetken äänettömyys. Maahan\nkatsellen mutisi rouva de Piennes sitten heikosti:\n\n-- Äitinnekö, te onneton tyttö, mitä uskallattekin sanoa?\n\n-- Voi, äitini oli kuin kaikki muutkin äidit ... kaikki meikäläisten\näidit... Hän oli elättänyt omaa äitiänsä ... ja minä elätin häntä...\nOnneksi ei minulla ole lasta. -- Minä näen kyllä, että te pelkäätte\nminua ... vaan mitäs minä voin?... Te olette saanut hyvän kasvatuksen\neikä teillä ole kärsimyksiä. Rikkaan on helppo olla kunniallinen.\nOlisin minäkin pysynyt kunniallisena, jos olisi ollut varoja\nsiihen. Rakastajia on minulla ollut montakin ... vaan minä olen\naina rakastanut vain yhtä ainoaa. Mutta hän jätti minut. Jos olisin\nollut rikas, olisimme menneet naimisiin ja lapsistamme olisi tullut\nkunniallisia ihmisiä... Te kuulette, rouva, että minä puhun teille\nvallan suorasti, vaikka kyllä näen, mitä te ajattelette minusta...\nja te olettekin oikeassa... Mutta te olette ainoa kunniallinen\nnainen, jonka kanssa elämässäni olen puhunut, ja te näytätte niin,\nniin hyvältä ... että arvelin äsken itsekseni: hän säälii minua,\nvaikka tuntisikin minut oikein. Minä kuolen pian enkä pyydäkään\nteiltä kuin yhtä asiaa ... nimittäin että kuoltuani luetatte minulle\nyhden messun samassa kirkossa, jossa teidät ensi kerran näin. Yksi\nainoa rukous, ei muuta, ja minä olen teille koko sydämmestäni\nkiitollinen...\n\n-- Ei, te ette saa kuolla, huudahti rouva de Piennes hyvin\nliikutettuna. Jumala on armahtava teitä poloista. Te kadutte\nirstasta elämäänne ja hän antaa teille anteeksi. Jos rukoukseni\nvoivat tehdä jotakin autuutenne hyväksi, niin olkaa varma niistä.\nTeidän kasvattajanne ovat rikollisempia kuin te itse. Rohkaiskaa\nvain itsenne elkääkä menettäkö toivoa. Koettakaa varsinkin tyyntyä,\nlapsukaiseni. Ruumiinne on parannusta vailla; sairas on sielunnekin,\nvaan kyllä minä sen parantumisesta otan vastatakseni.\n\nPuhuessaan oli hän noussut seisoalleen ja hieroi sormiensa ympäri\npaperirahaa.\n\n-- Kuulkaas, sanoi hän, jos te ehkä tarvitsette johonkin... Ja hän\npisti rahan sairaan päänaluksen alle.\n\n-- Ei, hyvä rouva! huudahti Arsène äkäisesti paperirahan luotaan\nlykäten, en minä tahdo teiltä mitään muuta kuin mitä jo lupasitte.\nJääkää hyvästi, emme me näe enää toisiamme. Toimittakaa minut\nsairashuoneeseen, että saan päättää päiväni olematta kenellekään\nhaitaksi. Ei minusta koskaan tule kelvollista ihmistä. Minä olen\ntyytyväinen, kun tiedän, että vallasnainen on rukoillut puolestani.\nJääkää hyvästi!\n\nJa kääntyen niin paljo kuin hän siteiltään suinkin voi peitti hän\nkasvonsa tyynyynsä päästäkseen näkemästä enempää.\n\n-- Kuulkaa, Arsène, sanoi rouva de Piennes vakavalla äänellä. Minulla\non tuumia teidän suhteenne. Tahdon tehdä teistä kunniallisen naisen.\nOnnistumisesta on katumuksenne parhaana takeena. Minä käyn usein\nteitä katsomassa ja pidän huolta teistä. Kerran kiitätte te vielä\nminua kunnioituksesta itseänne kohtaan.\n\nJa hän tarttui sairaan käteen puristaen sitä hieman.\n\n-- Te olette koskenut minuun, huudahti tyttö raukka, te olette\npuristanut kättäni!\n\nJa ennen kuin rouva de Piennes ehti vetää pois kätensä, oli hän\ntarttunut siihen ja kostuttanut sen suudelmilla ja kyynelillä.\n\n-- Rauhoittukaa, rauhoittukaa, rakas lapsi, puheli rouva de Piennes.\nElkää puhuko minulle enää mitään. Minä tiedän nyt kaikki ja minä\ntunnen teidät jo paremmin kuin te itse. Minä olen nyt teidän\nsielunne, teidän hurjan sielunne lääkäri. Teidän on totteleminen\nminua aivan kuin tohtoria ainakin, pyydän minä. Minä lähetän teille\nerään tuttavani pastorin, jota teidän on kuunteleminen. Sitten\nvalitsen minä luettavaksenne hyviä kirjoja. Joskus puhelemme\nme yhdessä ja kun te paranette, niin keskustelemme teidän\ntulevaisuudestanne.\n\nHoitajatar palasi samassa apteekista pullon kanssa. Arsène itki\nedelleen. Rouva de Piennes puristi vielä kerran hänen kättänsä, laski\npaperirahan pienelle pöydälle ja poistui tuntien ehkä vielä suurempaa\nmyötätuntoisuutta katuvaista potilastaan kohtaan nyt kuin ennen tuota\noutoa tunnustusta.\n\nMikä vetää meitä aina rakastamaan kevytmielisiä ihmisiä?\nTuhlaajapojasta alkaen nykyaikoihin asti pidämme ihmisistä sitä\nenemmän, mitä vähemmän he sitä ansaitsevat. Turhamaisuutta! pelkkää\nturhamaisuutta, koko tuo tunne! Voitetun vaikeuden tuottamaa\nnautintoa! Tuhlaajapojan isä voitti paholaisen ja riisti häneltä\nsaaliinsa. Rouva de Piennes oli ylpeä siitä, että oli pelastanut\nilotytön synnin polulta ja kaunopuheliaisuudellaan repinyt alas ne\naitaukset, joilla kaksikymmenvuotiset viettelykset olivat tämän\nhyljätyn sieluraukan piirittäneet. Ja ehkäpä tuli voitonylpeyden ja\nhyvänteon nautinnon lisäksi vielä -- uskaltanenko sitä sanoakaan?\n-- jonkunlainen uteliaisuus tutustua kerran tuollaiseen naiseen,\nuteliaisuus, joka ilmestyy monessakin kunniallisessa naisessa.\nOlen huomannut useiden oudosti tarkastelevan esim. laulajatarta,\ntämän astuessa salonkiin. Miehet eivät häntä enimmän tarkasta, vaan\nnaiset. Miten voi olla persialainen? Kuinka usein tekevätkin he\nitselleen tuon kysymyksen! Rouva de Piennes'kin puolestaan mietti\npaljo neiti Arsène Guillot'a ja päätti pelastaa hänet. Aluksi lähetti\nhän tämän luo papin, joka kehotti sairasta katumaan. Katumus ei\nollutkaan vaikeaa Arsèneraukalle, jolla muutamia onnellisia hetkiä\nlukuunottamatta, oli elämässään ollut pelkkiä kärsimyksiä. Sanokaa\nonnettomalle, että hän on itse syypää kohtaloonsa, ja hän on oleva\nvallan samaa mieltä; ja jos te samalla lohduttelette häntä, niin\nsiunaa hän teitä ja lupaa kaikkea hyvää -- tulevaisuudessa. Eräs\nkreikkalainen sanoo jossakin, tai oikeammin Amyot panee hänen\nsuuhunsa sanat:\n\n    Se hetki, mi vapahan kahleihin lyö,\n    Vie puolet syntymähyveestään.\n\nJokapäiväisellä proosakielellä voi sen supistaa seuraavaksi\nmietelmäksi: onnettomuus tekee meidät lempeiksi ja taipuvaisiksi kuin\nkaritsat.\n\nPastori kertoi rouva de Piennes'lle, että neiti Guillot oli sangen\nvähätietoinen uskon asioissa, vaan sydämmeltään oli hän hyvä, jonka\nvuoksi hänestä oli hyviä toiveita. Arsène kuunteli häntä todellakin\ntarkkaavaisuudella ja kunnioituksella. Hän luki ja luetti itselleen\nkaikki määrätyt kirjat totellen yhtä tarkkaan rouva de Piennes'ä\nkuin lääkärin määräyksiä. Mutta lopullisesti voitti Arsène Guillot\npastorin sydämmen ja antoi suojelijattarensa mielestä parhaimmat\ntakeet siveellisestä parannuksestaan sillä tavalla, millä hän oli\nsaamansa rahasumman käyttänyt. Hän oli pyytänyt juhlallista messua\nluettavaksi Pyhän Rochin kirkossa äiti vainajansa Paméla Guillot'n\nmuistoksi. Eikä liene koskaan vainajan sieluparka ollutkaan\nsuuremmassa kirkon rukousten tarpeessa kuin hänen.\n\n\nII.\n\nKun rouva de Piennes eräänä aamuna parhaillaan pukeusi, tuli\npiikatyttö naputtamaan pyhitetyn huoneen ovelle ja antoi neitsyt\nJosefiinalle käyntikortin, jonka muudan nuori herra juuri oli hänelle\njättänyt.\n\n-- Max Pariisissa! huudahti rouva de Piennes silmättyään korttia;\nrientäkää, neiti, sanomaan hra de Sallignylle, että hän odottaa minua\nsalongissa.\n\nHetkinen sen jälkeen kuului salista naurua ja pidätettyjä\nhuudahduksia, ja neiti Josefiina palasi sangen punoittavana ja\npäähine toisella korvallisella.\n\n-- Mitä nyt, neiti? kysyi rouva de Piennes.\n\n-- Ei mitään, rouva, hra de Salligny vain sanoi minun lihoneen.\n\nNeiti Josefiinan lihavuus voi todellakin ihmetyttää hra de Sallignya,\njoka oli ollut matkoilla yli kaksi vuotta. Ennen oli hän ollut\nneiti Josefiinan suosikkia ja hänen emäntänsä kavaljeereja. Ollen\nrouva de Piennes'n hyvän ystävän veljenpoika kävi hän usein talossa\ntätinsä kanssa. Muuten ei häntä nähty missään muussa vakavassa\nperheessä. Max de Sallignyä pidettiin yleensä jotenkin suurena\nhulivilinä, pelaajana, riitelijänä ja elostelijana, mutta siitä\nhuolimatta kehuttiin häntä mitä hyväluontoisimmaksi pojaksi. Hän\nsaattoi usein tätinsä, rouva Aubréen vallan epätoivoon, mutta tämä\nhäntä kuitenkin jumaloi. Monta monituista kertaa oli hän koettanut\nvieroittaa Max'ia tuosta kevytmielisestä elämästä, mutta huonot\ntavat veivät aina voiton hänen hyvistä neuvoistaan. Max oli rouva de\nPiennes'ä pari vuotta vanhempi, he olivat lapsuuden tuttavia ja hän\nnäytti katselevan ystävätärtään sangen hellin silmin, ennenkuin tämä\nnaimisiin meni.\n\n-- Rakas, pikku tyttöseni, sanoi usein rouva Aubrée, jos te vain\ntahtoisitte, niin te kyllä taltuttaisitte tuon nuorukaisen, siitä\nolen varma.\n\nRouva de Piennes -- silloin kantoi hän nimeä Elise de Guiseard --\nolisi ehkä uskaltanut koettaa voimiansa, sillä Max oli niin iloinen,\nniin hullunkurinen ja hauska kotoisissa oloissa ja niin väsymätän\ntanssiaisissa, että hänestä ehdottomasti olisi tullut hyvä aviomies;\nvaan Elisen vanhemmat olivat pitkänäköisempiä. Rouva Aubrée ei\nitsekään ottanut liikoja vastatakseen veljenpojastaan; tuli näet\ntiedoksi, että hänellä oli velkoja ja rakastajatar; sen lisäksi tuli\nvielä kaksintaistelu, johon eräs Gymnase-teaatterin näyttelijätär\noli vähemmän viattoman aiheen antanut. Avioliitto, jota rouva Aubrée\nei koskaan ollut uskaltanut vakavasti toivoakaan, selitettiin tämän\njälkeen mahdottomaksi. Silloin ilmestyi taloon hra de Piennes, vakava\nja siveellinen gentlemanni, joka sitä paitse oli rikas ja hyvästä\nperheestä. Hänestä ei ole juuri muuta sanomista kuin että häntä\npidettiin kohteliaana miehenä, joka hän myöskin oli. Paljoa ei hän\npuhunut, mutta kun hän suunsa avasi, teki hän sen sanoakseen jonkun\nsuuren ja kumoamattoman totuuden. Epäilyttävissä kysymyksissä pysyi\nhän \"de Conrart'in tavalla viisaasti vaiti\". Vaikka hän tulollaan ei\njuuri lisännytkään hauskuutta missään seurassa, niin ei hän missään\nollut sopimatonkaan. Rouvansa vuoksi pidettiin hänestä kaikkialla\njotenkin paljo, vaan jos hän taas oleskeli maatiloillaan, kuten hän\ntavallisesti oli yhdeksän kuukautta vuodessa samoin kuin silloinkin,\nkun kertomukseni tapahtumat alkavat, niin ei hänen poissaoloansa\nkukaan huomannut. Eikä hänen oma vaimonsakaan sitä juuri enemmän\nhuomannut.\n\nLopetettuaan pukeutumisensa muutamissa minuuteissa tuli rouva de\nPiennes huoneestaan hiukan liikutettuna, sillä Max de Sallignyn\nläsnäolo muistutti hänelle rakkaimman ystävättärensä kuolemasta.\nTämä muisto esiytyi hänessä luullakseni yksinvaltiaana eikä hän\nsen vuoksi tehnyt niitä naurettavia johtopäätöksiäkään, joita\njoku vähemmän vakava ihminen ehkä olisi vetänyt neiti Josefiinan\nepäjärjestykseen joutuneesta päähineestä. Tullessaan salongin ovelle\nhämmästyi hän hiukan kuullessaan jonkun kauniilla bassoäänellä ja\nitseänsä piaanolla säestäen iloisesti laulavan seuraavaa napolilaista\nbarcarolea:\n\n    Addio, Teresa,\n    Teresa, addio!\n    Al mio ritorno,\n    Ti sposerò.\n\nHän avasi oven ja keskeytti laulajan ojentaen hänelle kätensä:\n\n-- Kuinka hauskaa on taas nähdä teitä, hyvä Max parkani!\n\nMax hypähti heti kohta ylös ja puristi hämmennyksissään ojennettua\nkättä voimatta virkkaa sanaakaan vastaukseksi.\n\n-- Olin kovin pahoillani, jatkoi rouva de Piennes, etten voinut tulla\nRoomaan, kun hyvä tätinne sairastui. Tiedän kyllä teidän pitäneen\nhänestä hyvää huolta ja kiitän teitä siitä viimeisestä muistosta,\nminkä häneltä lähetitte minulle.\n\nMax, jonka muoto luonnostaan oli iloinen, melkeinpä nauravainen, kävi\näkkiä surullisen näköiseksi.\n\n-- Hän puhui minulle paljo teistä viimeiseen hetkeensä saakka, sanoi\nhän. Näen teidän saaneen hänen sormuksensa ja luultavasti myöskin\nkirjan, jota hän vielä samana aamuna luki...\n\n-- Kyllä, Max, kiitoksia niistä, Lähettäessänne tuon surullisen\nlahjan mainitsitte lähtevänne Roomasta, vaan ette antanut\nosotettanne; en siis tiennyt mihin kirjoittaisin. Ystävätär parka,\njoka kuoli niin kaukana kotimaasta! Onneksi kiiruhditte te heti hänen\nluoksensa... Te olette parempi kuin miltä tahdotte näyttää, Max ...\nkyllä minä teidät tunnen.\n\n-- Tätini sanoi minulle usein sairautensa aikana: \"Kun minä olen\npoissa, ei sinulla ole enää muita tönijöitä kuin rouva de Piennes...\n(Hän ei voinut olla hymyilemättä). Koeta elää niin, ettei hänen\ntarvitse torua sinua kovin usein\". Te huomaatte, hyvä rouva, kuinka\nhuonosti aloitatte tehtävänne.\n\n-- Toivon saavani olla sitä tekemättä nyt. Sanotaan teidän tehneen\nparannuksen, vakiutuneen ja käyneen kaikin puolin järkeväksi.\n\n-- Ettekä tulekaan pettymään minun suhteeni, rouva de Piennes;\nlupasin tädilleni tulla hyväksi ihmiseksi ja...\n\n-- Olen vakuutettu, että pidätte sananne!\n\n-- Koetan ainakin. Matkoilla se on helpompaa kuin Pariisissa,\nmutta... Kuulkaas, hyvä rouva, olen ollut täällä ainoastaan muutamia\ntuntia ja kuitenkin olen jo saanut vastustaa houkutuksia. Tänne\ntullessani tapasin erään vanhan ystävän, joka kutsui minut syömään\npäivällistä useiden hulivilien seurassa ... vaan minä kieltäysin.\n\n-- Siinä teitte oikein.\n\n-- Niin, mutta uskallankohan sanoa tehneeni sen toivossa, että te\npyytäisitte minut päivälliselle.\n\n-- Mikä onnettomuus! Minä syön tänään kaupungilla. Mutta huomenna...\n\n-- En voi siinä tapauksessa enää vastata itsestäni. Te olette\nedesvastauksessa siitä päivällisseurasta, johon joudun.\n\n-- Kuulkaapas Max: hyvä alku on sangen tärkeä. Älkää menkö noille\npoikamiesten päivällisille. Minä syön rouva Darsenayn luona; tulkaa\nsinne illemmalla, niin puhellaan yhdessä.\n\n-- Kyllä, mutta rouva Darsenay on hiukan ikävä; hän tekee minulle\ntuhansia kysymyksiä. Teille en saa sanaakaan sanoa ja hänelle\nsanoisin kai sopimattomuuksia. Ja sitten on hänellä pitkä, luiseva\ntyttö, joka ehkä ei ole naimisissa vielä...\n\n-- Mutta hänhän on erinomainen tyttö ... ja koska mainitsitte\nsopimattomuuksia, niin olette jo sanonut sellaisen puhuessanne tuolla\ntavoin hänestä.\n\n-- Olen väärässä, se on totta; mutta ... kun olen saapunut juuri\ntänään Pariisiin, niin eiköhän se näyttäisi liian kiireelliseltä,\njos...\n\n-- No, tehkää niinkuin tahdotte, mutta nähkääs, Max, tätinne ystävänä\non minulla oikeus puhua suoraan: karttakaa entisiä tuttavuuksianne.\nAjan on pitänyt kylmentää vallan luonnollisesti useita tuttavuuksia,\njotka eivät olleetkaan teille mistään arvosta; elkää etsikö niitä\nenää: olen teistä varma, niin kauvan kuin pysytte heistä erillänne.\nTeidän ijällänne ... _meidän_ ijällämme pitää jo olla järkeviä.\nVaan jättäkäämme toistaiseksi neuvot ja nuhteet, ja kertokaa te nyt\nminulle mitä olette puuhannut sen jälkeen kuin viimeksi tapasimme\ntoisemme. Tiedän teidän oleskelleen Saksassa, sitten ltaaliassa,\nmuuta en mitään. Kaksi kertaa kirjoititte minulle, kuten muistanette,\nvaan sitten ei teistä ole kuulunut mitään. Kaksi kirjettä kahteen\nvuoteen! huomaatte itse, ettei minulla siis voi olla suuria tietoja\nteistä.\n\n-- Hyvä Jumala, minähän olen rikkonut, ... mutta minä olen ... se\ntäytyy minun tunnustaa ... niin kovin laiska!... Parikymmentä kertaa\nolen aloittanut kirjettä teille, vaan mitäpä voisin minä kertoa,\njoka teitä huvittaisi?... Minä en osaa kirjoittaa kirjeitä... Ja jos\nolisin kirjoittanut teille joka kerta kuin olen ajatellut teitä, niin\neivät koko Itaalian paperikasat olisi siihen riittäneet.\n\n-- No, mutta mitäs te sitten olette toimittanut? miten olette\nkuluttanut aikanne! Kirjeiden kirjoittamisessa se siis ei ole kulunut.\n\n-- Toimittanut? ... tiedättehän hyvin kyllä, etten minä, sen pahempi,\ntoimita mitään. Olen matkustellut ja katsellut. Arvelin harjoittaa\nmaalausta, vaan nähtyäni niin paljo kauniita tauluja paranin tästä\nonnettomasta intohimosta. Ja sitten oli tuo Nibby vähällä tehdä\nminusta oikean muinaistutkijan. Olen tehnyt kokonaisia tutkimuksia\nhänen kehoituksestaan. Löysinkin erään rikkonaisen piipun, enkä tiedä\nkuinka monta vanhaa astiaa... Napolissa taas otin laulutunteja, vaan\nenpä niistä paljoa hyötynyt... Olin...\n\n-- En juuri pidä teidän lauluharrastuksistanne, vaikka teillä onkin\nkaunis ääni ja vaikka te laulattekin hyvin. Mutta niiden kautta\ntulette te tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa, joilla muutenkin on\nteihin liikanainen vetovoima.\n\n-- Kyllä ymmärrän; mutta Napolissa oleskellessani ei ollut mitään\nvaaraa. Primadonna painoi sata viisikymmentä kiloa ja toisella\ndonnalla oli suu kuin mikäkin uuninsuu ja nenä kuin Libanonin vuori.\nJa näin on kaksi vuotta kulunut ilman että voin sanoa miten. En ole\ntehnyt mitään enkä oppinut mitään, vaan elänyt kaksi vuotta eteenpäin\nikäänkuin huomaamattani.\n\n-- Haluaisin nähdä teitä jossakin työssä ja innostuvan todenteolla\njohonkin hyödylliseen toimeen. Työttömäksi teistä ei ole.\n\n-- Suoraan sanoen, hyvä rouva, olivatkin matkani juuri siinä\nsuhteessa onnistuneita, etten ollut vallan tyhjäntoimittaja, vaikka\nen oikeastaan tehnytkään mitään. Kun näkee jotakin kaunista, niin ei\ntunne ikävää; ja ainoastaan ikävissäni olen minä valmis kaikenlaisiin\ntyhmyyksiin. Mutta nyt minä olenkin vakiutunut ja vieroittunut\nmuutamista tuhlaavista tavoista, jotka ennen rahoja nielivät. Täti\nraukkani maksoi velkani, enkä niitä ole sen koommin tehnyt enkä aio\ntehdä. Poikamiehenä voin elää omistani, ja kun en tahdo näyttää\nvarakkaammalta kuin mitä olen, niin en enää tee hullutuksia. Te\nhymyilette? Ettekö luota parannukseeni? Haluatteko näytteitä? No,\nkuulkaa eräästäkin kauniista piirteestä. Tänään tahtoi ystäväni\nFamin, joka pyysi minua päivällisille, myydä minulle hevosensa.\nViisituhatta frangia hintana... Se on mainio hevonen! Ensi ajatukseni\noli, että ostan, vaan sitten tuumin, etten olekaan kyllin rikas\nuhratakseni viisituhatta frangia ylellisyyteen, ja niinpä kieltäysin.\n\n-- Se on mainiota, Max; mutta tiedättekö, mitä teidän nyt on\ntekeminen, että aina edeskin päin jatkaisitte samalla tapaa? Teidän\npitää mennä naimisiin.\n\n-- Ohhoh! vai minä naimisiin?... No miks'ei... Mutta kukapa\nminusta huolisi? Minä, jolla ei juuri ole oikeutta valikoida, minä\nmuka haluaisin vaimon itselleni!... Eei, ei löydy ketään minulle\nsopivaista...\n\nRouva de Piennes punastui hieman, ja Max jatkoi puhettaan tuota\nhuomaamatta:\n\n-- ... ja joka ottaisi minut... Se olisikin melkein kyllin riittävä\nsyy kieltoon minun puoleltani?\n\n-- Kuinka niin? Tehän hulluttelette!\n\n-- Sanoohan Othello jossakin -- luullakseni siinä, kun hän\npuolustelee itseänsä epäillessään Desdemonaa: \"Tuon naisen täytyy\nolla peräti omituisen ja taipumuksiltaan turmeltuneen, koskapa\nhän valitsi juuri minut, tällaisen mustan miehen!\" Voinenhan\nminäkin vuorostani sanoa: Naisen, joka huolii minusta, täytyy olla\nihmeellisen taipumuksiltaan?\n\n-- Te olette ollut kyllin suuri hulivili, Max, eikä teidän kannata\ntekeytyä huonommaksi kuin mitä olette. Karttakaa puhumasta tuolla\nlailla, sillä löytyy paljo ihmisiä, jotka uskovat, mitä sanotte\nitsestänne. Minä puolestani olen varma siitä, että jos jonakuna\npäivänä ... jos te todellakin rakastaisitte jotakin naista ja\nkunnioittaisitte häntä ... niin olisitte te hänestä...\n\nRouva de Piennes'n näytti olevan hiukan vaikea päättää lauseensa\neikä Maxkaan, joka suurella uteliaisuudella tarkasti häntä, tahtonut\nauttaa häntä huonosti aloitetun lauseen lopettamisessa.\n\n-- Te tahdotte kai sanoi, virkkoi hän vihdoin, että jos minä\noikein rakastuisin, niin voisin toivoa vastarakkautta, sillä siinä\ntapauksessa minä ehkä ansaitsisin sitä.\n\n-- Niin, silloin olisitte te vastarakkauden arvoinen.\n\n-- Jollei rakastetuksi tullakseen tarvittaisi muuta kuin että\nrakastaa, niin... Mutta se ei ole ihan totta, mitä nyt sanotte, hyvä\nrouva... Äh! näyttäkää minulle vain joku rohkea nainen, niin nain\nhänet heti. Ellei hän ole kovin ruma, niin en minä vielä niin vanha\nole, etten leimahtaisi... Lopusta vastaatte te.\n\n-- Mistäs te nyt tulette? keskeytti rouva de Piennes vakavasti.\n\nMax puhui matkoistaan sangon lyhyesti, vaan kuitenkin sillä tavoin,\nettä huomasi hänen matkustelleen toisin kuin ne matkailijat, joista\nkreikkalaiset sanovat: Säkki päässä lähti, säkkipäänä palasi. Hänen\nlyhyet huomautuksensa osottivat oikeaa arvostelukykyä, joka ei\nottanut mielipiteitään valmiina, ja itse teossa tiesi hän paljo\nenemmän kuin mitä hän muille näytti. Huomattuaan, että rouva\nde Piennes kääntyi katsomaan kelloa, nousi hän ylös ja lupasi\nlähtiessään, -- tosin hieman hämillään -- tulla illalla rouva\nDarsenayn luo.\n\nEi hän kuitenkaan tullut ja rouva de Piennes'ä se vähän suututti.\nSen sijaan ilmestyi Max seuraavana aamuna hänen luoksensa pyytämään\npois jäämistänsä anteeksi ja syytti matkaväsymystä, jonka vuoksi\nhänen muka oli täytynyt pysyä kotona. Mutta tämän sanoi hän maahan\nkatsellen ja niin epävarmalla äänellä, ettei tarvinnut olla rouva de\nPiennes'n fysionomistikykyäkään huomatakseen hänen puheensa pelkäksi\ntekosyyksi. Kun Max oli vaivalla saanut lauseensa lopetetuksi,\nuhkaili rouva de Piennes vain sormellaan eikä vastannut mitään.\n\n-- Te ette usko minua? sanoi Max.\n\n-- En. Kaikeksi onneksi, ette te osaa vielä valheilla liikkua.\nLevähtääksenne matkan vaivoista ette suinkaan jäänyt Darsenayn luota\npois. Te ette pysynyt kotonanne.\n\n-- No niin, vastasi Max väkinäisesti hymyillen, te olette oikeassa.\nSöin päivällistä noiden tyhjäntoimittajain kanssa Rocher-de-Cancalen\nluona ja sitten kävin Faminilla juomassa lasin teetä; enkä päässyt\nheistä sittenkään, vaan täytyi vielä pelata.\n\n-- Ja tietysti te tappasitte?\n\n-- Enpäs, vaan voitin.\n\n-- Sitä pahempi. Mieluummin olisin kuullut teidän tapanneen,\nvarsinkin jos te sillä tavoin vierautuisitte tuosta yhtä tyhmästä\nkuin iljettävästä tavasta.\n\nRouva de Piennes kumartui käsityönsä yli ja työskenteli hiukan\nteeskennellyllä ahkeruudella.\n\n-- Oliko Darsenayn luona paljokin vieraita? kysyi Max arasti.\n\n-- Ei, sangen vähän.\n\n-- Eikä naitettavia neitosia?...\n\n-- Ei.\n\n-- Minä luotan kuitenkin teihin, rouva de Piennes. Muistattehan, mitä\nolette minulle luvannut!\n\n-- Onhan meillä aikaa miettiä asiaa.\n\nHänen äänessään oli jotakin kuivaa ja äreää, joka oli hänelle vallan\nvierasta. Hetkisen äänettömyyden jälkeen alkoi Max taas nöyrästi:\n\n-- Te olette tyytymätön minuun, eikö niin? Miksi ette toru minua\noikein, niinkuin tätinikin antaaksenne sitten minulle anteeksi?\nKuulkaas, tahdotteko, että lupaan olla pelaamatta koko ikäni?\n\n-- Kun antaa lupauksen, niin pitää myöskin jaksaa pitää se.\n\n-- Jos lupaan teille, hyvä rouva, niin pidän sen myöskin; silloin\ntunnen olevani kyllin luja ja rohkea.\n\n-- No niin, Max, minä hyväksyn tarjouksenne, sanoi hän ojentaen\nkätensä.\n\n-- Voitin eilen tuhat yksisataa frangia, jatkoi Max, tahdotteko ne\nköyhille jaettavaksi? Huonommin ansaitut rahat eivät tulisi koskaan\nparemmin käytetyksi kuin nämä siinä tapauksessa.\n\nRouva de Piennes epäröi hetkisen.\n\n-- No miks'ei? sanoi hän sitten ääneen. Siispähän muistatte tämänkin\nläksyn. Kirjoitan siis teidän nimellenne tuhat yksisataa frangia.\n\n-- Tätini oli tapana sanoa, että veloista pysyy parhaiten vapaana,\nkun aina maksaa käteisellä rahalla.\n\nPuhellessaan veti hän taskustaan lompakkonsa ottaakseen sieltä\nsetelit esille. Avatussa lompakossa luuli rouva de Piennes näkevänsä\nnaisen muotokuvan. Max huomasi hänkin, että rouva de Piennes tarkasti\nhäntä; hän punastui, kiiruhti sulkemaan lompakkonsa ja antamaan rahat.\n\n-- Tahtoisin mielelläni katsella tuota lompakkoa, jos sallitte, sanoi\nrouva de Piennes ilkamoivasti hymyillen.\n\nMax oli aivan hämmennyksissä: hän soperteli muutamia käsittämättömiä\nsanoja ja koetti vetää rouva de Piennes'n huomiota muualle.\n\nTämä oli ensin ajatellut lompakossa olevan jonkun itaalialaisen\nkaunottaren kuvan; Maxin silminnähtävä hämmennys ja pienoiskuvan\nyleinen väritys -- muuta ei hän ollut ehtinyt nähdä -- herättivät\nhänessä kohta toisen epäluulon. Hän oli kerran antanut kuvansa rouva\nAubréelle ja hän arvaili, että Max ainoana perijänä oli katsonut\nolevansa oikeutettu omistamaan itselleen senkin. Mutta se oli hänen\nmielestään tavatonta sopimattomuutta. Ei hän kuitenkaan siitä vielä\nmitään virkkanut; vaan kun herra de Salligny sitten aikoi lähteä,\nsanoi hän:\n\n-- Niin, teidän tädillänne oli eräs minun muotokuvani, jonka\nhaluaisin mielelläni takaisin.\n\n-- En, en tiedä ... mikä kuva? ... minkälainen se oli? kyseli Max\ntaas epävarmasti.\n\nTällä kertaa oli rouva de Piennes päättänyt olla huomaamatta, että\nhän valheilla liikkui.\n\n-- Etsikääpäs se, sanoi hän niin luonnollisesti kuin voi, niin\ntekisitte minulle hyvän palveluksen.\n\nMuotokuvasta huolimatta oli hän sangen tyytyväinen Maxin edistymiseen\nja päätti pelastaa tämän eksyneen lampaan.\n\nSeuraavana päivänä oli Max jo löytänyt muotokuvan ja antoi sen\ntakaisin jotenkin huolettoman näköisenä. Hän huomautti, ettei se\nollutkaan juuri ensinkään näköinen ja että maalaaja oli tehnyt hänet\nniin jäykäksi ja ankaraksi, mikä ei ollut ensinkään luonnollista.\nTästä lähtein lyhenivät hänen vieraskäyntinsä rouva de Piennes'n\nluona ja sitä paitsi oli hän käydessään nyrpeä, jota hän muuten\nei koskaan ollut. Rouva de Piennes taas luuli tämän tulevan siitä\nvaikeudesta, jota hän alussa tunsi koettaessaan pitää lupauksiaan ja\nvastustella huonoja taipumuksiaan.\n\nNoin pari viikkoa hra de Sallignyn ensimmäisen käynnin jälkeen,\nlähti rouva de Piennes tapansa mukaan katsomaan suojeluksensa\nalaista Arsène Guillot'a, jota hän tällä välin ei suinkaan ollut\nunohtanut, enemmän kuin toivoakseni lukijanikaan. Kyseltyään hiukan\nhänen terveydestään ja saamistansa määräyksistä, tarjousi hän,\nhuomatessaan sairaan tavallista rasittuneemmaksi, lukemaan hänelle\njotakin, ettei tämä puhumisella itseään vaivaisi. Tyttöraukka olisi\nepäilemättä mieluummin puhellut kuin kuunnellut ehdotettua lukemista,\nsillä kysymys oli tietysti sangen vakaisesta kirjasta eikä Arsène\nollut ikinä lukenut muuta kuin kyökkipiikain romaaneja. Rouva de\nPiennes otti esille erään hartauskirjan, en huoli mainita sen nimeä,\nensistäänkin sen vuoksi, etten tahdo tehdä vääryyttä tekijää kohtaan\nja toiseksi siitä syystä, ettette luulisi minun tahtovan sen avulla\nvetää johtopäätöksiä kaikkia tuollaisia kirjoja vastaan. Kirja oli\n19-vuotisen nuorukaisen kirjoittama ja aiottu erityisesti paatuneiden\nilotyttösten ylösrakennukseksi. Arsène taas oli kovin väsynyt eikä\nollut edellisenä yönä voinut silmäänsä ummistaa.\n\nSenpä vuoksi tapahtuikin jo kolmannelle sivulle tultaessa se, mikä\nvälttämättä olisi tapahtunut, olipa sitten kirjanen vakavaa laatua\ntai ei: neiti Guillot sulki silmänsä ja nukahti. Rouva de Piennes\nhuomasi sen ja iloitsi lukunsa tyynnyttävästä vaikutuksesta.\nHän hiljensi ensin ääntänsä, ettei äkkiä lakkaamalla herättäisi\nsairasta, sitten laski hän kirjan pöydälle ja nousi varovasti\nylös poistuaksensa varpaillaan huoneesta; mutta hoitajattaren\noli tapana laskeutua alas ovenvartijan vaimon luo silloin, kun\nrouva de Piennes saapui, sillä tämän käynnit muodostuivat aina\njonkunlaisiksi ripityksiksi. Rouva de Piennes tahtoi odottaa siksi,\nkunnes hoitajatar palasi, ja koska hän oli kaikkea joutilaisuutta\nvihaava vallasnainen, etsi hän itselleen jotakin toimitusta niiksi\nhetkiksi, jotka hänen vielä piti viettää nukkuvan luona. Alkoovin\ntakana olevassa pienessä suojassa oli pöytä ja sillä mustetta sekä\npaperia; hän istahtikin sen ääreen ja rupesi kirjettä kirjoittamaan.\nEtsiessään sitten pöytälaatikosta suulakkaa sulkeaksensa kirjekuoren,\nkuuli hän jonkun äkkiä astuvan viereiseen huoneeseen niin, että\nsairaskin heräsi.\n\n-- Laupias Jumala! mitä näen minä? huudahti Arsène niin liikutetulla\näänellä, että rouva de Piennes'ä oikein vapisutti.\n\n-- No, no, sinusta olen kauniita juttuja kuullut! Mitä se nyt on\nolevinaan? Heittäytyä alas akkunasta kuin mikäkin tomppeli! Onko\nikinä nähty sellaista hurjapäätä kuin tuo tyttö tuossa?\n\nEn tiedä kerronko ihan oikein hänen sanansa; se oli kuitenkin\nsisällys tuon tulijan puheessa, jonka rouva de Piennes äänestä heti\ntunsi Max de Sallignyksi. Seurasi sitten muutamia huudahduksia,\ntukahdutettuja ääniä Arsènen puolelta ja vihdoin kuuluva suutelo.\n\n-- Arsène raukka, kuului vihdoin Max sanovan, missä tilassa täytyy\nminun nähdäkin sinut! Tiedätkös, etten olisi ikinä löytänyt sinua,\nellei Julie olisi sanonut osotettasi? Mutta onko koskaan mokomaa\nhullua nähty?\n\n-- Voi, Salligny, Salligny, kuinka minä nyt olen onnellinen! Ja\nkuinka minä nyt kadun tekoani! Sinä et pidä minua enää sirona ...\netkä välitä minusta enää?...\n\n-- Sinä tuhma tyttö, puhui Max, miksi et kirjoittanut minulle, että\ntarvitsit rahaa? Ja miksi et pyytänyt sitä majuuriltasi? Mihin hän\nsitten on joutunut tuo venäläinen? Vai matkustiko hän pois, tuo\nkosakkisi?\n\nKuullessaan Maxin äänen oli rouva de Piennes alussa hämmästynyt\nmelkein yhtä paljo kuin Arsènekin. Hämmästys se pidätti häntä heti\nkohta näyttäytymästäkin; sitten mietti hän pitikö hänen astua\nesille vaiko ei, ja kun kuuntelee miettiessään, niin ei voi niin\nnopeasti päättääkään. Seuraus olikin se, että hän sai kuulla jo\nkertomani ylösrakentavaisen vuoropuhelun. Mutta silloin hän myöskin\nkäsitti, että jos hän edelleen pysyi suojassaan, niin täytyi hänen\nkuulla vielä enemmänkin samaan suuntaan. Hän teki siis päätöksensä\nja astui sairaan huoneeseen olennoltaan niin tyynenä ja ylevänä\nkuin siveelliset ihmiset useimmiten ovat ja voivat ainakin tarpeen\nvaatiessa olla.\n\n-- Max, sanoi hän, te rasitatte tuota tyttöraukkaa; jättäkää siis\nhänet. Tulkaa tunnin päästä luokseni puhelemaan.\n\nMax oli lentänyt kalpeaksi kuin kuolema nähdessään rouva de Piennes'n\ntäällä, missä hän ei ikinä voinut arvata tapaavansa häntä; hänen ensi\najatuksensa oli totella käskyä ja hän ottikin jo pari askelta ovelle\npäin.\n\n-- Lähdetkö sinä! ... elä, elä mene! huudahti Arsène kohottautuen\nepätoivoisella ponnistuksella ylös sängyssään.\n\n-- Lapsukaiseni, virkkoi rouva de Piennes tarttuen hänen käteensä,\nolkaa nyt järkevä. Kuunnelkaa minua! Muistakaa myös mitä olette\nminulle luvannut.\n\nSitten heitti hän kylmän, vaan käskevän silmäyksen Maxiin, joka\npaikalla poistui. Arsène vaipui takaisin vuoteelleen; nähdessään\nMaxin menevän, oli hän pyörtynyt.\n\nRouva de Piennes ja hoitajatar, joka heti sen jälkeen palasi,\nauttoivat häntä niin hyvin kuin ainoastaan naiset voivat tällaisissa\nkohtauksissa auttaa. Vähitellen tulikin Arsène taas tajuunsa. Ensin\nantoi hän katseensa kiertää ympäri huonetta etsiäkseen henkilöä,\njonka hän äsken muisteli nähneensä; sitten käänsi hän suuret, mustat\nsilmänsä rouva de Piennes'ä kohtaan ja sanoi tutkivasti häneen\nkatsoen:\n\n-- Onko hän teidän miehenne?\n\n-- Ei, vastasi rouva de Piennes punastuen hieman, mutta ilman että\nhellyys hänen äänessään ollenkaan muuttui; hra de Salligny on sukua\nminulle.\n\nHän luuli voivansa turvautua tähän pieneen hätävalheeseen\nselittääkseen siten, kuinka hänellä oli sellainen valta Maxin ylitse.\n\n-- Teitä hän siis rakastaa, virkkoi Arsène tuijottaen yhä häneen\nhehkuvilla silmillään.\n\n-- Hänkö?... Olipa kuin valon leimaus olisi välähtänyt rouva de\nPiennes'n otsalla. Hetkeksi lensivät hänen poskensa tulipunaisiksi\nja sanat kuolivat hänen huulilleen. Pian sai hän kuitenkin entisen\nselkeän katsantonsa.\n\n-- Te erehdytte, lapsi raukka, lausui hän vakavasti. Hra de Salligny\nymmärsi tekevänsä väärin verestäessään teille muistoja, jotka onneksi\novat olleet jo haihtumassa. Te olitte jo unohtanut...\n\n-- Unohtanut! ... huudahti Arsène oikein liikuttavalla tuomitun\nhymyllä.\n\n-- Niin, Arsène, te olette jättänyt kaikki hullutukset noilta\najoilta, jotka eivät enää koskaan palaa. Ajatelkaa, että kaikki\nteidän onnettomuutenne ovat juuri tuon rikollisen rakkaussuhteen\nseurauksia. Ajatelkaa, että...\n\n-- Hänkö ei teitä muka rakasta! keskeytti Arsène kuuntelematta\nrouva de Piennes'ä, hän ei muka rakasta teitä ja ymmärtää kuitenkin\nyhden ainoan silmäyksen! Näinhän minä teidän katseenne ja hänen\nsilmäyksensä. Minä en erehdy... Todellakin ... minä olen oikeassa!\nTe olette kaunis, nuori, muhkea ... minä taas kuihtunut, laiha... ja\nhaudan partaalla...\n\nHän ei jaksanut lopettaa; niin voimakkaat ja sydäntä särkevät\nnyyhkytykset tukahduttivat hänen äänensä, että hoitajatar huudahti\nlähtevänsä lääkäriä noutamaan; sillä, sanoi hän, tohtori pelkäsi\nenimmän juuri tuollaisia liikutuksia, jotka ennen pitkää tekevät\nlopun tyttöparasta.\n\nVähitellen muuttui tuo lujuus, jonka Arsène oli suuresta surustaan\nsaanut, typeräksi herpoutumiseksi, jonka rouva de Piennes katsoi\npalautuvaksi tyyneydeksi. Hän jatkoi kehoituksiansa, vaan\nliikkumatonna pysyi Arsène, kuuntelematta ensinkään kaikkia\nnoita kauniita ja hyviä syitä, joilla häntä koetettiin taivuttaa\nmaallisesta rakkaudesta taivaallisen puoleen. Hänen silmänsä\npysyivät kuivina ja hampaansa yhteen puristettuina. Sillä välin kuin\nsuojelijatar puhui taivaasta ja tulevaisesta elämästä, ajatteli hän\nvain nykyistä. Maxin äkillinen tulo oli äkkiä herättänyt hänessä\nhullunkurisimpia illusiooneja, vaan rouva de Piennes oli haihduttanut\nne vielä pikemmin. Muutaman minuutin onnellisen unelman jälkeen näki\nArsène ainoastaan surullisen todellisuuden, joka hetkeksi oli jo\nunohtunut, vaan nyt tuntui sata kertaa hirmuisemmalta.\n\nLääkärit kertovat, että haaksirikkoiset nukahtaessaan keskellä\nkurnivaa nälkää näkevät unta ruokapöydistä ja hyvistä aterioista.\nSitten heräävät he yhä masentuneempina toivoen, ett'eivät olisi\nnukkuneetkaan. Arsène kärsi jotakin samallaista kidutusta. Ennen\nvanhaan oli hän rakastanut Maxia niinkuin hän ylipäänsä voi\nrakastaa. Maxin kanssa olisi hän aina tahtonut mennä teaatteriin,\ntämän kanssa oli hänellä hauskin pienellä huvimatkalla maalle ja\ntästä puhui hän aina ystävättärilleen. Kun Max sitten matkusti\npois, itki hän katkerasti; kuitenkin oli hän suostunut erään\nvenäläisen kohteliaisuuksiin, jonka Max mielihyvällä oli hankkinut\nseuraajaksensa, tämä kun oli kohtelias mies, s.o. antelias.\n\nNiinkauvan kuin Arsène voi elää hänenlaistensa tyttöjen hurjaa\nelämää, ei hänen rakkautensa ollut muuta kuin mieluisa muisto, joka\nvälistä sai hänet huokailemaan. Hän muisteli sitä kuin muistelemme\nlapsuuden aikoja, joita emme kuitenkaan aio ruveta uusimaan. Mutta\nkun hän menetti rakastajansa, näki itsensä hyljätyksi ja tunsi\nkurjuutensa sekä häpeänsä koko taakan, niin jalostui vähitellen\nhänen rakkautensa Maxiin, sillä se oli kumminkin ainoa muisto,\njoka ei herättänyt katumusta tai omantunnon vaivoja. Se korotti\nhäntä vielä omissakin silmissään ja mitä kurjemmaksi hän tunsi\nitsensä, sitä suuremmaksi kasvoi Max hänen mielikuvituksessaan. Minä\nolen ollut hänen lemmittynsä, hän on rakastanut minua, sanoi hän\njonkunlaisella ylpeydellä niinä hetkinä, jolloin tuo iloinen elämä\ntuntui kovin vastenmieliseltä. Minturnen soilla kerrotaan Mariuksen\nrohkaisseen itseänsä hokemalla: minä olen voittanut kimbriläiset!\nTämä rakastajatar -- niin, nyt ei hän ollut enää sitäkään -- voi\nvastustaa häpeän ja epätoivon tunteitaan ainoastaan yhdellä ainoalla\nmuistolla: Max on rakastanut minua... Ja hän rakastaa minua vieläkin!\nHetkisen oli hän voinut niin ajatella; vaan nyt oli häneltä riistetty\nmuistotkin, hänen ainoa rikkautensa tässä maailmassa.\n\nSillä aikaa kuin Arsène makasi näissä surullisissa mietteissään,\nkoetti rouva de Piennes kiihkoisesti todistaa hänelle, kuinka\nvälttämätöntä hänelle oli luopua noista rikollisista erehdyksistä,\nkuten hän sanoi. Kovin kiivas ahdistaminen jättää asianomaisen\nmelkein kylmäksi; ja niinkuin lääkäri haavaa käsitellessään käyttää\ntulta ja rautaa kuuntelematta potilaan tuskanhuutoja, niin jatkoi\nrouva de Piennes'kin tehtäväänsä säälimättömällä lujuudella. Hänen\nmielestään oli tuo aika, johon Arsène turvausi ikäänkuin itseänsä\npaetakseen, ainoastaan rikoksen ja häpeän aikaa, josta tämä juuri nyt\noli puhdistumaisillaan. Hänen tuli kirota ja sydämmestään karkoittaa\nnuo muistot; ja tuo mies, jota Arsène piti turvanaan ja melkeinpä\nsuojelushenkenään, ei saanut enää olla hänen silmissään muu kuin\nvaarallinen kanssarikollinen ja viettelijä, jota hänen piti paeta\nkoko elämänsä ajan.\n\nSana viettelijä, jonka naurettavaisuutta tässä tapauksessa rouva de\nPiennes ei voinut käsittää, sai Arsènen melkein hymyilemään kyynelten\nläpi; vaan sitä ei hänen siveellinen suojelijansa huomannut. Tämä\njatkoi vain säälimättä ylösrakennustaan ja lopetti parilla sanalla,\njotka yhä lisäsivät tyttöraukan nyyhkytyksiä, nimittäin sanoilla:\nhäntä ette te enää tule näkemään.\n\nLääkärin tulo ja sairaan täydellinen voimattomuus muistuttivat rouva\nde Piennes'lle, että hän oli tehnyt tarpeeksi. Hän puristi Arsènen\nkättä ja sanoi lähtiessään: rohkeutta vain, tyttöseni, Jumala ei ole\nteitä hylkäävä.\n\nYhden velvollisuuden oli hän nyt täyttänyt, vaan toinen vielä\nvaikeampi oli vielä jäljellä. Toinen rikollinen odotti häntä ja\ntämän sydän oli niinikään katumukselle avattava. Ja huolimatta\nuskostaan hurskaaseen tehtäväänsä, huolimatta siitä vaikutuksesta,\njoka hänellä kokemusten perustuksella oli Maxiin, samoin kuin siitä\nhyvästä ajatuksestakin, joka hänellä sydämmensä sisimmässä oli\ntästä hulivilistä, tunsi hän kuitenkin rinnassaan outoa ahdistusta\najatellessaan alkavaa ottelua. Ennen kuin tämä hirvittävä taistelu\nalkoi, tahtoi hän saada kaikki voimansa takaisin ja astui sen vuoksi\nkirkkoon rukoilemaan Jumalalta uutta intoa ajaakseen asiaansa.\n\nPalatessaan kotiinsa kuuli hän hra de Sallignyn istuvan salongissa\nja odottaneen häntä jo kotvan aikaa. Kalpeana, liikutettuna ja\nlevottomana nousi hän tervehtimään. He istuutuivat. Max ei uskaltanut\nsuutansa avata ja rouva de Piennes, joka varsinaisetta aiheetta tunsi\nitsensä liikutetuksi, pysyi niinikään kauvan äänetönnä katsellen vain\nsalavihkaa uhriansa. Vihdoin hän alkoi.\n\n-- Max, sanoi hän, en tahdo nuhdella teitä...\n\nMax kohotti ylpeästi päätänsä. Heidän katseensa kohtasivat toisensa\nja heti loi Max taas silmänsä maahan.\n\n-- Hyvä sydämmenne, jatkoi rouva de Piennes, sanoo teille tällä\nhetkellä enemmän kuin minä voin sanoa. Kaitselmus on tahtonut antaa\nteille opetuksen tällä tapauksella ... ja minä toivon, olenpa\nvakuutettukin ... ettei se vaikutuksetta jää.\n\n-- Hyvä rouva, keskeytti Max, minä tuskin tiedänkään, mitä on\ntapahtunut. Tuo onneton tyttö on heittäytynyt alas ikkunasta,\nkerrottiin minulle; vaan minä en ole niin turhamielinen ... tahdoin\nsanoa: en liene niin kovaonninen ... että minun täytyisi uskoa niiden\nsuhteiden, joissa me ennen olemme olleet, saattaneen tyttöparan\nsellaiseen hulluun tekoon.\n\n-- Sanokaa paremminkin, Max, ettette te rikokseen antautuessanne\naavistanut sen seurauksia. Silloin kun te houkuttelitte tuon nuoren\ntytön pois siveyden tieltä, ette te tullut ajatelleeksi hänen sen\nvuoksi vielä tekevän itsemurhan yrityksen.\n\n-- Mutta rouvaseni, huudahti Max joltisella kiivaudella, sallikaa\nminun huomauttaa, etten minä suinkaan ole vietellyt Arsène Guillot'a.\nKun minä häneen tutustuin, oli hän jo valmiiksi vietelty. Hän on\nollut lemmittyni, sitä en kiellä. Tunnustanpa senkin, että olen\nhäntä rakastanut ... niinkuin hänen kaltaistaan ylipäänsä voi\nrakastaa... Luulen hänenkin olleen minuun kiintynyt hiukan enemmän\nkuin muihin... Mutta jo aikoja sitten ovat kaikki suhteet meidän\nvälillämme lakanneet ilman että hän olisi siitä suuresti valittanut.\nKun viimeksi sain tietoja hänestä, lähetin hänelle rahaa; mutta hän\nei osaa hoitaa rahoja... Häntä hävetti pyytää lisää, sillä hänellä\non oma ylpeytensä hänelläkin... Kurjuus pakotti hänet vihdoin tuohon\nhirmuiseen tekoon... Olen ihan onneton... Mutta uudistan vielä\nkerran, hyvä rouva, ettei minulla kaiken tämän suhteen ole mitään,\njosta itseäni moittisin.\n\nRouva de Piennes rikkoi jonkun työpöydällä olevan pienen esineen ja\njatkoi:\n\n-- _Maailman_ silmissä olette te epäilemättä viaton ja ilman\nedesvastausta; mutta löytyy toinenkin moraali, Max, kuin maallinen ja\nsen sääntöjen mukaan haluaisin nähdä teidän ohjaavan elämätänne...\nEhkä ette ole nyt siinä tilassa, että voisitte kuunnella minua.\nJättäkäämme asia siis täksi kertaa. Tänään tahtoisin vain pyytää\nteiltä erään lupauksen, jota te epäilemättä ette tule kieltämään.\nTuo onneton tyttö on taipuvainen katumukseen. Hän on kunnioittavasti\nkuunnellut erään arvossa pidetyn kirkonmiehen neuvoja, joka suostui\nkäymään häntä katsomassa. Meillä on kaikilla toiveita hänestä.\nTeidän, teidän ei siis pidä enää käydä hänen luonansa, sillä hänen\nsydämmensä häilyy vieläkin hyvän ja pahan välillä eikä teillä,\nsen pahempi, ole halua ja tuskinpa lienee kykyäkään olla hänelle\nhyödyllisenä tässä parannuksessa. Jos näkisitte hänet jälleen,\nvoisitte ehkä paljo vahingoittaa häntä... Sen tähden pyydän, että\nsanallanne lupaatte olla menemättä hänen luoksensa.\n\nMax oli kerrassaan hämmästynyt.\n\n-- Te suostutte kai pyyntööni, Max? Jos tätinne eläisi, niin hän\nyhtyisi siihen kanssani. Kuvitelkaa, että hän sen tekeekin enkä minä.\n\n-- Hyvä Jumala, mitä pyydättekin minulta, rouvaseni! Mitä pahaa\nteen minä mielestänne tuolle tyttöraukalle? Vaatiihan päinvastoin\nvelvollisuuteni, että minä ... joka olen nähnyt hänet ilon päivinä,\nkäyn häntä katsomassa sairauden, varsin vaarallisen sairauden aikana,\njos saan luottaa siihen, mitä minulle on kerrottu?\n\n-- Epäilemättä ... maailman moraalin mukaan, vaan ei minun. Mitä\nankarampi tauti on, sitä vähemmän on teillä syytä mennä häntä\ntervehtimään.\n\n-- Mutta muistakaahan, hyvä rouva, hänen tilaansa ... eihän\nhienoinkaan häveliäisyyden tunne voi loukkautua siitä, jos...\nKuulkaas, rouva de Piennes, jos minulla olisi kituva koira ja jos\ntietäisin läsnäoloni tuottavan sille jotakin huojennusta, niin olisin\nmielestäni kovasydämminen ihminen antaessani hänen kuolla yksinään.\nTe, joka olette niin hyvä ja laupea, olette varmaankin samaa\nmielipidettä. Ajatelkaahan, hyvä rouva, olisinhan minä todellakin\njulma siinä tapauksessa?\n\n-- Juuri pyysin teiltä tätä hyvän tätinne ja meidän välisen\nystävyytemme nimessä ... nyt pyydän sitä tuon onnettoman tytönkin\nnimessä. Jos te häntä todellakin rakastatte...\n\n-- Voi! elkää yhdistäkö tuolla tavoin vallan erilaatuisia asioita.\nUskokaa minua, hyvä rouva, minun on toden totta vaikeaa vastustaa\nteitä, olkoonpa sitten kysymys mistä tahansa; mutta luulin todellakin\nkunniani vaativan... Teitä ei miellytä tuo sana? Unohtakaa se sitten!\nMutta sallikaa minun vuorostani rukoilla teitä, että säälistä tuota\nkovaosaista kohtaan ... ja hiukan minuakin kohtaan... Jos olen\nrikkonut... jos olen ollut lisäsyynä hänen onnettomuuteensa ...,\nniin onhan velvollisuuteni pitää huolta hänestä. Sydämmetöntä olisi\njättää hänet juuri nyt. Sitä en voisi antaa anteeksi itselleni. En,\nen totisesti voisikaan! Te ette voi vaatia minulta sellaista, hyvä\nrouva...\n\n-- Hänestä pitävät muut kyllä huolen. Mutta vastatkaa minulle, Max:\nrakastatteko te häntä?\n\n-- Rakastan ... rakastan ... tai oikeammin, en rakasta. Se sana\nei sovi tähän. Rakastaa, voi, sitä en tee. Etsin hänessä toisen,\ntukahdutettavan intohimon haihduttajaa... Se on teistä naurettavaa,\nkäsittämätöntä? Teidän puhdas sielunne ei salli, että turvautaan\ntuollaisiin parannuskeinoihin... Mutta ei se kuitenkaan ole pahin\ntekoni maailmassa. Ellei meillä miehillä olisi mahdollisuutta näin\nhaihduttaa intohimojamme ... niin ehkäpä ... ehkäpä olisin minä hänen\nsijastaan heittäytynyt akkunasta... Mutta en tiedä mitä puhunkaan\nelkääkä huoliko minua kuunnella ... enhän ymmärrä tätä enää itsekään.\n\n-- Kysyin teiltä rakastatteko häntä, toisti rouva de Piennes maahan\nkatsoen ja hiukan vitkastellen, sillä jos teillä olisi ystävyyttä\nhäntä kohtaan, niin olisi teillä epäilemättä myöskin rohkeutta\npahoittaa häntä hiukan ensin, voidaksenne sitten tuottaa hänelle\nsitä suuremman ilon. Tietysti olisi hänen vaikeaa olla teitä\nnäkemättä; mutta vielä pahempaa olisi häiritä häntä juuri nyt siinä\nhengellisessä herätyksessä, johon hän ikäänkuin ihmeen kautta on\njoutunut. Hänen sielunsa _autuus_ vaatii, Max, että hän unohtaa\nkerrassaan tuon ajan, jonka te läsnäolollanne taas virkistätte hänen\nmuistossaan.\n\nMax pudisti päätänsä mitään vastaamatta. Hän ei ollut uskovainen eikä\npuhe autuudesta, jolla oli sellainen mahti rouva de Piennes'een,\nvaikuttanut hetikään samassa määrässä häneen. Mutta tässä\nkysymyksessä ei ollut hyvä antautua kiistaan rouva de Piennes'n\nkanssa. Hän karttoikin aina näyttämästä tälle epäilyksiään ja vaikeni\nvielä tälläkin kertaa; vaan helposti näki, ettei hän suinkaan ollut\nvakuutettu asiasta.\n\n-- Voimmehan puhua asiasta maailmankin kannalta, jatkoi rouva de\nPiennes, jos te, paha kyllä, ette voi sitä muulta kannalta katsoa.\nPunnitkaamme asiaa vallan aritmeetillisesti. Teidän läsnäolostanne\nei tytöllä ole mitään todellista hyötyä, vaan sen sijaan paljokin\nvahinkoa. No, päättäkää nyt itse!\n\n-- Hyvä rouva, virkkoi Max liikutettuna, luultavasti ette te enää\nepäile minulla olevan muita tunteita Arsènea kohtaan kuin ... aivan\nluonnollista osanottoa. Mitä vaaraa siitä voisi olla? Ei mitään.\nEttekö luota minuun? Luuletteko te minun tahtovan vahingoittaa teidän\nantamianne hyviä neuvoja? Voi, hyvä Jumala sentään, minäkö, joka\nvihaan surullisia kohtauksia ja pakenen niitä kuin ruttoa, minäkö\nkoettaisin lähestyä kuolevaa naista rikoksellisissa aikeissa? Toistan\nsen teille vielä kerran, hyvä rouva, että tahdon olla hänen luonansa\nainoastaan velvollisuuden tunnosta, tahdon sovittaa tekoni ja, jos\nniin haluatte, kärsiä rangaistukseni...\n\nViimeisiä sanoja kuullessaan kohotti rouva de Piennes päätänsä ja\ntuijotti puhujaan niin innostuneen näköisenä, että hänen kasvonsa\nsaivat ihan yliluonnollisen ilmeen.\n\n-- Sovittaa tekonne, sanoitte te, ja kärsiä rangaistuksenne?... No,\nniin!... Tietämättänne noudatatte ehkä _kutsumusta ylhäältä_ ja\nolette näin oikeassa vastustaessanne minua... Niin, minä suostun.\nKäykää tervehtimässä tuota tyttöstä ja tulkoon hänestä nyt keino\nsielunne pelastukseksi samoin kuin te olette vähällä ollut syöstä\nhänet kadotukseen.\n\nLuultavasti ei Max ymmärtänyt yhtä hyvin kuin te, lukijattareni,\nmitä tuo _kutsumus ylhäältä_ merkitsee. Rouva de Piennes'n äkillinen\nmielenmuutos kummastutti häntä; hän ei näet tiennyt, mikä sen\nvaikutti, ja pitikö hänen olla tuosta lopullisesta myöntymisestä\nkiitollinen tai ei; mutta tällä hetkellä hän vain koetti aavistella\noliko hänen vastustuksensa todellakin vakuuttanut henkilöä, jota hän\nei millään muotoa tahtonut suututtaa.\n\n-- Kuitenkin, Max, jatkoi rouva de Piennes vielä, pyydän tai\noikeammin vaadin teiltä...\n\nHän pysähtyi hetkiseksi... Max nyökäytti päätänsä merkiksi siitä,\nettä hän alistui kaikkeen.\n\n-- Vaadin, toisti rouva de Piennes, ettette käy häntä tervehtimässä\nmuuten kuin minun seurassani.\n\nMax näytti hämmästyvän, vaan ehätti heti vakuuttamaan, että hän\ntottelee.\n\n-- Minä en luota teihin täydellisesti, arveli rouva de Piennes\nhymyillen. Pelkään vieläkin, että voisitte turmella yritykseni ja\nminä tahdon onnistua siinä. Mutta minun katsantoni alaisena olette te\npäinvastoin hyvänä apuna ja toivonpa teidän alttiutenne tulevan hyvin\npalkituksi.\n\nNäin sanoen ojensi hän Maxille kätensä. Sitten sopivat he, että\nMax kävisi seuraavana päivänä tervehtimässä Arsène Guillot'ta ja\nettä rouva de Piennes menisi sinne häntä ennen valmistaakseen hänen\ntuloansa.\n\nTe ymmärrätte hänen tarkoituksensa. Ensin oli hän luullut tapaavansa\nMaxin peräti katuvaisena ja voivansa Arsènen esimerkistä helposti\nsaada tekstin kaunopuheiseen nuhdesaarnaan kaikkia huonoja\nintohimoja vastaan; mutta vastoin luuloa pudisti Max päältänsä\nkaiken edesvastauksen. Silloin täytyi muuttaa sotajuonta ja kun\nratkaisevassa hetkessä pitää selittää toisin joku ennen mietitty\nlause, voi se käydä melkein yhtä vaaralliseksi yritykseksi kuin uuden\nsotasuunnitelman tekeminen odottamattoman rynnäkön aikana. Rouva de\nPiennes ei keksinyt mitään uutta manööveriä. Hän oli aikonut nuhdella\nMaxia, vaan olikin sen sijaan joutunut keskustelemaan hänen kanssansa\nsovinnaisuutta koskevasta kysymyksestä. Äkkiä juolahti hänelle\nmieleen uusi ajatus. Kanssa-rikollisen katumus on Maxia liikuttava,\najatteli hän. Rakastetun naisen kristillinen kuolema (ja paha kyllä\nei tämän läheisyyttä enää voinut epäillä) on epäilemättä vaikuttava\nratkaisevasti. Siinä toivossa oli hän äkkiä päättänyt myöntyä siihen,\nettä Max sai jälleen nähdä Arsènen.\n\nHän sai täten lykätyksi aikomansa hengellisen manausyrityksenkin;\nsillä luulenpa jo maininneeni, että vaikka hän kiihkeästi toivoikin\nvoivansa pelastaa tuon miehen, jonka erehdykset häntä niin\nsurettivat, niin pelotti häntä sentään tahtomattansakin antautua\nhänen kanssansa niin vakavaan keskusteluun.\n\nHän oli toivonut paljo hyvästä asiastansa; menestyksestään ei hän\nollut vielä varma ja ellei hän nyt onnistunut, täytyi hänen epäillä\nMaxin parannusta ja siis myöskin taipua muuttamaan tunteitansa häntä\nkohtaan. Ettei hän osaisi olla varoillaan noiden lapsuutensa ystävää\nkohtaan heränneiden tunteiden suhteen, oli ehkä paholainen hankkinut\nhänelle tekosyyksi tuon kristillisen toivomuksen. Viettelijälle\nkelpaavat kaikki aseet ja tuollainen menettely onkin hänelle\nomituista. Senpä vuoksi portugaalilainen sanookin niin sievästi: Tie\nh----ttiin on kivitetty hyvillä aikomuksilla.[12] Ranskalaiset taas\nsanovat sen olevan kivitetyn naisten kielillä, joka itse asiassa\nonkin samaa, sillä naiset tahtovat mielestäni aina hyvää.\n\nMutta palatkaamme kertomukseemme. Seuraavana päivänä meni rouva de\nPiennes siis turvattiansa katsomaan ja tapasi hänet heikkona ja\nmasentuneena, mutta kuitenkin tyynempänä ja alistuneempana kuin mitä\nhän oli odottanut. Hän puheli hra de Sallignysta, mutta varovaisemmin\nkuin edellisenä iltana. Arsènen piti todenteolla kerrassaan irtautua\nhänestä, eikä ajatella häntä muuten kuin voidakseen paremmin surra\nheidän yhteistä sokeuttansa. Sitä paitsi piti hänen, ja siinä\njuuri olikin osa parannusta, näyttää katumustansa itse Maxillekin,\nantaa hänelle hyvä esimerkki täydellisen elämänmuutoksen kautta\nja varmistaa hänelle sama omantunnon rauha, jonka hän, Arsène,\nitsekin oli saavuttanut. Näihin kristillisiin manauksiin ei rouva de\nPiennes unohtanut lisätä muutamia maallisiakin todistuskappaleita:\nsen esimerkiksi, että Arsènen piti edellä kaikkea harrastaa hra de\nSallignyn parasta, jos hän todellakin tätä rakasti, ja että hän tällä\nmenettelyllään saavuttaisi kunnioitusta tuon miehen puolelta, joka\ntähän saakka ei ollut voinut antaa hänelle oikeaa arvoa.\n\nKoko tämän puheen ankaruus ja surullisuus katosi Arsènen mielestä\nvallan äkkiä, kun rouva de Piennes lopettaessaan ilmoitti, että hän\nsaa jälleen nähdä Maxin ja että tämä piakkoin oli saapuva. Nähdessään\nkuinka hehkuva puna äkkiä nousi tytön jo aikoja sitten kärsimyksistä\nkalvenneille poskille ja kuinka omituinen loiste välähteli hänen\nsilmissään tuon tiedon kuultua oli rouva de Piennes jo vähällä katua,\nettä hän ollenkaan oli tähän yhtymykseen suostunut; mutta nyt ei\nhänellä enää ollut aikaa muuttaa päätöstänsä. Ne muutamat minuutit,\njotka hänellä vielä olivat jäljellä siihen, kun Maxin piti saapua,\nkäytti hän hurskaihin ja ankariin manauksiin; mutta niitä kuunteli\nArsène nähtävällä hajamielisyydellä, hänellä kun oli täysi työ saada\nhiuksensa ja päähineensä rutistunut rusetti järjestykseen.\n\nKun hra de Salligny vihdoin saapui, koetti hän oikein väkisellä\ntekeytyä varman ja iloisen näköiseksi. Hän kyseli potilaan terveyden\ntilaa äänellä, jonka hän koki saada luonnolliseksi, vaikka se\ntuntui oudommalta kuin pahimman nuhan aikana. Eikä Arsènekaan\npuolestaan ollut sen luontevampi: soperteli vain jotakin, voimatta\nsaada kokoon mitään oikeaa lausetta; kuitenkin tarttui hän rouva\nde Piennes'n käteen ja vei sen huulilleen ikään kuin kiittääkseen\nhäntä. Mitä siinä sitten neljännestunnin kuluessa puheltiin, oli\nvain sellaista, mitä hämillään olevat ihmiset aina toisilleen\nsanovat. Ainoastaan rouva de Piennes säilytti tavallisen tyyneytensä\ntaikka, oikeammin sanoen, paremmin valmistautuneena hän myöskin\nhallitsi itsensä paremmin. Usein vastaili hän Arsènen puolesta ja\ntämän mielestä tulkitsi hän sangen huonosti hänen ajatuksiansa.\nKeskustelun laimetessa huomasi rouva de Piennes sairaan yskivän\nkovasti ja muistutti hänelle, että lääkäri oli oikeastaan kieltänyt\nhäntä puhumasta; kääntyen sitten Maxin puoleen arveli hän, että tämä\ntekisi paremmin, jollei hän kysymyksillään rasittaisi Arsènea, vaan\nmieluummin lukisi hänelle jotakin. Max kiirehtikin heti ottamaan\nkirjan käteensä ja vetäytyi akkunan luo, huone kun jo oli käynyt\nmelkoisen hämäräksi. Lukiessaan ei hän sisällystä paljo käsittänyt,\nArsène ei siitä epäilemättä ymmärtänyt juuri enempää hänkään, mutta\nsuurella mielenkiinnolla näytti hän kuitenkin kuuntelevan. Rouva\nde Piennes teki jotakin käsityötä, jonka hän oli tuonut mukanaan,\nja hoitajatar nipisteli itseään tuon tuostakin, ettei nukahtaisi.\nRouva de Piennes'n katseet kulkivat lakkaamatta sängyn ja akkunan\nväliä eikä Argus satoine silmineen ole ikinä sen paremmin vartijan\ntointansa hoitanut. Muutamia minuutteja kuunneltuaan kumartui hän\nArsènen puoleen ja kuiskasi hänelle hiljaa korvaan: kuinka hyvin hän\nlukee!\n\nArsène heitti häneen silmäyksen, joka ei juuri ollut sopusoinnussa\nhänen suunsa hymyn kanssa. -- Niin, tosiaankin, vastasi hän.\n\nSitten ummisti hän silmänsä ja suuret kyynelpisarat vuosivat\nsilmäripsien alta vierien alas poloisen poskille, ilman että hän\nedes näytti niitä huomaavan. Max taas ei koko aikana kääntänyt\npäätänsäkään.\n\nKun hän oli lukenut muutamia sivuja, keskeytti rouva de Piennes hänet\nsanoen Arsènelle:\n\n-- Nyt voimme jättää teidät lepäämään, lapsukaiseni, ja pelkäänpä,\nettä jo olemme rasittaneet teitä. Tulemme taas pian katsomaan teitä.\n\nSitten nousi hän ylös ja Max hänen varjonaan samoin. Arsène hyvästeli\nhäntä melkeinpä sinnepäinkään katsahtamatta.\n\n-- Olen tyytyväinen teihin, Max, sanoi rouva de Piennes, jota Max\noli seurannut aina portille saakka, ja vielä enemmän tuohon tyttö\nparkaan, joka vihdoinkin näkyy resigneerautuneen. Ottakaa hänestä\nesimerkki.\n\n-- Kärsiä ja vaieta, onko se niin vaikea oppia, hyvä rouva?\n\n-- Etupäässä pitää oppia sulkemaan sydämmensä kaikilta huonoilta\najatuksilta.\n\nMax sanoi hyvästit ja poistui nopeasti.\n\nKun rouva de Piennes seuraavana päivänä tuli Arsènen luo, tapasi hän\ntämän tarkastelemassa harvinaisista kukkasista solmittua kimppusta,\njoka oli asetettu pienelle pöydälle hänen sänkynsä viereen.\n\n-- Hra de Salligny lähetti nämä minulle, sanoi hän. Samalla käytiin\ntäällä kysymässä minun terveyden tilaani. Itse hän ei tullut.\n\n-- Nuo kukkaset ovat sangen kauniita, virkkoi rouva de Piennes hiukan\nkuivasti.\n\n-- Pidin niin paljo kukkasista ennen, lausui sairas huoahtaen, ja\nhän totutti ... hra de Salligny totutti minut oikein vaateliaaksi,\nhän kun aina etsi minulle mitä ihanimpia... Mutta en minä enää\nniistä välitä... Ne tuoksuvatkin liiaksi... Ottakaa te, rouva, tuo\nkimppunen; ei hän siitä pahastu, jos minä annan ne teille.\n\n-- Ei, rakas lapsi, onhan teidän ainakin hauska katsella niitä,\nvirkkoi rouva de Piennes hellemmästi, sillä Arsène raukan peräti\nsurullinen ääni oli häntä kovin liikuttanut. -- Voinhan ottaa niistä\ntuoksuvaiset, pitäkää te kameeliat.\n\n-- En, en... Minä vihaan kameelioita... Ne muistuttavat minua\nainoasta riidastamme ... siltä ajalta, kun olin hänen kanssaan.\n\n-- Elkää muistelko enää noita hullutuksia, lapsukaiseni.\n\n-- Löysin eräänä päivänä, jatkoi Arsène katsoen tarkasti rouva de\nPiennes'en, hänen huoneessaan ihanan punertavan kameelian vesilasiin\npistettynä. Yritin ottaa sen, vaan sitä hän ei sallinut. Vieläpä\nkielsi hän minua sitä koskettamastakin. Minä tahdoin toistamiseen\nja aloin sättiä häntä. Mutta silloin lukitsi hän sen laatikkoonsa\nja pisti avaimen taskuunsa. Siitäkös minä metelin nostin ja särinpä\nvielä erään porsliinivaasinkin, josta hän paljo piti. Ei sekään\nauttanut. Näin kyllä, että hän oli saanut sen joltakin säädylliseltä\nnaiselta. Mutta keneltä, sitä en ole koskaan saanut varmasti tietää.\n\nPuhuessaan katseli Arsène tarkasti, melkeinpä ilkeästi rouva de\nPiennes'ä, joka tahtomattansa loi silmänsä maahan. Seurasi jotenkin\npitkä äänettömyys, jota ainoastaan sairaan vaikea hengitys häiritsi.\nRouva de Piennes'lle johtui todellakin sekavasti mieleen eräs\nkameeliajuttu. Oltaessa kerran päivällisillä rouva Aubréen luona\noli Max ilmoittanut hänelle saaneensa juuri tädiltänsä kukkasen\nsyntymäpäivänsä johdosta ja pyytänyt häneltäkin pientä muistoa.\nNauraen oli hän silloin irroittanut kameelian hiuksistaan ja antanut\nsen Maxille. Mutta kuinka kumman tavalla olikin noin vähäpätöinen\nseikka jäänyt hänen mieleensä? Rouva de Piennes ei voinut sitä\nkäsittää. Hän oikein säikähti hämmästyksestä. Tuskin oli tuo\nhämmennys ohitse, kun Max astui sisään; rouva de Piennes tunsi\npunastuvansa.\n\n-- Kiitoksia kukkasistanne, sanoi Arsène; mutta ne tekevät pahaa\nminulle... Turhaan ne eivät siltä mene, annoin ne nimittäin rouvalle.\nElkää puhelko kanssani, lääkäri kun on sen kieltänyt. Mutta\ntahdotteko olla hyvä ja lukea jotakin?\n\nMax istuutui ja luki. Tällä kertaa ei luullakseni kukaan kuunnellut:\nkukin, myöskin lukija itse, seurasi omien ajatustensa juoksua.\n\nKun rouva de Piennes nousi lähteäkseen, oli hän unohtaa kukkaiskimpun\npöydälle, mutta Arsène huomautti häntä siitä. Hän ottikin kukkaset,\npahoitellen vaan itsekseen, että hän ehkä oli osoittanut jonkunlaista\nteeskentelyä siinä, ettei tuollaista vähäpätöisyyttä heti ottanut\nvastaan. Mitä pahaa tässä sitten voisi olla? ajatteli hän. Mutta\ntuota pahaa olikin jo tämän pienen kysymyksen tekeminen itselleen.\n\nPyyntöä odottamatta seurasi Max rouva de Pionnes'ä kotiin.\nIstuuduttuaan katselivat he molemmat eri tahoille ja vaikenivat\nkylläksi kauvan joutuakseen siitä vihdoin kumpikin hämilleen.\n\n-- Tuota tyttöraukkaa, sanoi viimein rouva, de Piennes, tulee minun\ntodellakin sääli. Hänestä ei näytä enää toiveita olevan.\n\n-- Oletteko tavannut lääkäriä? ja mitä hän arvelee? kysyi Max.\n\nRouva de Piennes pudisti päätänsä.\n\n-- Ei hänellä enää ole monta päivää jäljellä tässä maailmassa. Tänä\naamuna sai hän viimeisen voiteluksen.\n\n-- Hänen kasvojansa oli oikein surkea nähdä, sanoi Max poistuen erään\nakkunan luo arvatenkin voidakseen siten peittää liikutustansa.\n\n-- Kuolla hänen ijällään on epäilemättä julmaa, lausui rouva\nde Piennes vakavasti; mutta kuka tietää, eikö se olisi hänelle\nonnettomuudeksi, jos hän kauvemmin eläisi?... Pelastaessaan hänet\nepätoivoisesta kuolemasta on kaitselmus tahtonut suoda hänelle\nkatumuksen aikaa... Se on suuri armonosotus, jonka hän nyt kyllä\nitsekin hyvin ymmärtää. Apotti Dubignon on häneen sangen tyytyväinen\neikä häntä tarvitse niin surkutella, Max!\n\n-- En tiedä tarvitseeko ylipäänsä surkutella niitä, jotka nuorra\nkuolevat, vastasi tämä hiukan jyrkästi ... minä ainakin haluaisin\nmielelläni kuolla nuorena. Mutta nähdä toisen kärsivän tuolla tavoin,\nse se minuun enimmän koskee.\n\n-- Ruumiilliset kärsimykset ovat usein hyödyllisiä sielulle...\n\nMitään vastaamatta meni Max toiseen päähän huonetta ja istahti\nerääseen hämärään nurkkaukseen, puoleksi paksujen verhojen peittoon.\nRouva de Piennes ompeli tai oli ompelevinaan, silmät ompelukseen\nnaulattuina; vaan hän oli tuntevinaan, kuinka Maxin katse koko\najan tähtäsi häntä. Tuon katseen, jota hän tahtoi välttää, luuli\nhän tuntevansa käsillään, olkapäillään, otsallaan. Vihdoin tuntui\nse pysähtyvän hänen jalkateräänsä, jonka hän kiireesti vetäsi\nhameensa alle. Ehkä siinä sentään on jotakin totta, mitä sanotaan\nmagneettisesta virtauksesta.\n\n-- Tehän tunnette amiraali de Rignyn, hyvä rouva? kysyi Max äkkiä.\n\n-- Tunnen vähän.\n\n-- Tulen ehkä piankin pyytämään teiltä pientä palvelusta ...\nsuosituskirjettä, hänelle...\n\n-- Miksi sitten?\n\n-- Olen näinä viime päivinä tehnyt kaikellaisia suunnitelmia, jatkoi\nMax väkinäisellä iloisuudella. Koetan tässä parantaa itseäni ja tehdä\nedes jonkunkaan kristillisen hyväntyön; mutta kun en tahdo saada\nselville, mistä aloittaa...\n\nRouva de Piennes heitti häneen jotenkin ankaran silmäyksen.\n\n-- Ja tällaiseen päätökseen olen vihdoin pysähtynyt, jatkoi Max.\nPaha kyllä en ole käynyt sotakoulua, vaan voineehan sellaista oppia.\nKivääriä osaan kuitenkin käyttää aika hyvin ... ja, kuten minulla\njuuri oli kunnia sanoa teille, tunnen minä nyt erityisen halun\nlähteä Kreikkaan ja koettaa siellä tehdä loppu ainakin muutamasta\nturkkilaisesta -- kristinopin kunniaksi.\n\n-- Kreikkaan! huudahti rouva de Piennes työnsä pudottaen.\n\n-- Niin, Kreikkaan. Täällä ei minulla tule tehdyksi mitään, minulla\non vain ikävä; mihinkään en kelpaa enkä osaa mitään hyödyllistä\ntoimittaa. Eikä koko maailmassa löydy ainoatakaan ihmistä, joka\nminusta jotakin välittäisi. Miks'en siis lähtisi leikkaamaan\nlaakereita tai kaatumaan hyvän asian vuoksi? Muuten en keksi\nitselleni mitään muutakaan tietä kunniaan tai Muiston temppeliin,\njonne halulla tahtoisin minäkin. Kuvitelkaapa, hyvä rouva, kuinka\nsuuri kunnia minulle tapahtuisi, jos eräänä kauniina päivänä\nluettaisiin sanomalehdissä: \"Tripolitsasta kirjoitetaan, että\nhra Max de Salligny, tuo nuori toivorikas helleeniläisystävä...\"\n-- sanomalehdessä voi kyllä tällaista minustakin sanoa -- \"että\ntoivorikas helleeniläisystävä on kaatunut innostuksensa uhrina uskon\nja vapauden pyhää asiaa puolustaessaan. Julma Kurshid-pasha on siihen\nmäärään unohtanut kaiken säädyllisyyden, että on lyöttänyt häneltä\npään poikki...\" Sillä, nähkääs, pää se minulla kaikkein mielestä\nonkin huonointa, eikö totta, hyvä rouva?\n\nJa hän nauroi oikein hillittömästi.\n\n-- Puhutteko te oikein vakavassa aikomuksessa, Max? Aiotteko\ntodellakin lähteä Kreikkaan?\n\n-- Ihan todella, rouva hyvä, mutta tietysti koetan menetellä niin,\nettä kuolinkertomukseni ilmestyy niin myöhään kuin mahdollista.\n\n-- Mitä te Kreikassa tekisitte? Onhan kreikkalaisilla kylläksi\nsotamiehiä... Teistä tulisi kyllä hyvä sotilas, siitä olen varma;\nmutta...\n\n-- Mainio jääkäri, viisi jalkaa ja kuusi tuumaa pitkä, huudahti Max\nseisoalleen nousten. -- Kreikkalaiset olisivat kovin tuhmia, elleivät\ntällaisesta vapaehtoisesta huolisi. Vallan leikittä puhuen, sanoi hän\npudottautuen takaisin nojatuoliin, on tämä luullakseni viisainta,\nmitä tehdä voin. Pariisiin en enää voi jäädä (hän lausui nämä sanat\njotenkin kiivaasti); täällä olen minä onneton ja teen pelkkiä\ntyhmyyksiä... Minulla ei ole tarpeeksi voimia vastustaakseni... Mutta\nvoimmehan siitä toiste puhua, sillä vallan äkkiä en sentään lähde ...\nmutta lähden minä kyllä... Niin, minun täytyy, sen olen itselleni\npyhästi vannonut. -- Tiedättekös, että olen nyt parina viime päivänä\nopiskellut kreikkaa? Zoë mou sas agato. Se on kaunista\nkieltä, eikö totta?\n\nRouva de Piennes oli lukenut Byronia ja muisti nuo kreikkalaiset\nsanat, jotka ovat loppuvärssynä eräässä hänen pikkurunossaan. Kuten\ntunnette, on hän ne muistutuksessa kääntänyt näin: \"Oi elämäni, minä\nrakastan teitä\". _Se on tuon maan kohteliaita puhetapoja_. Rouva de\nPiennes sadatteli hyvää muistiansa eikä suinkaan kysellyt, mitä nuo\nkreikkalaiset sanat merkitsivät; hän pelkäsi vain Maxin näkevän hänen\nkasvoistaan, että hän ne ymmärsi. Max oli lähestynyt piaanoa ja ikään\nkuin sattumalta näppäimiä kosketellen löi hän muutamia surumielisiä\nakordeja. Äkkiä tarttui hän sitten hattuunsa ja kääntyi rouva de\nPiennes'en päin kysyen oliko tämän aikomus mennä tänä iltana rouva\nDarsenayn luo.\n\n-- Luultavasti, vastasi hän hiukan vitkastellen. Max puristi hänen\nkättänsä jäähyvästiksi ja poistui heti kohta jättäen rouva de\nPiennes'n sellaiseen kiihoittuneeseen mielentilaan, jommoista tämä ei\nvielä ikinä ollut tuntenut.\n\nKaikki hänen ajatuksensa olivat hämmennyksissä ja seurasivat toisiaan\nniin nopeasti, ettei hän ehtinyt niitä miettiä ainoatakaan. Ne olivat\nhänestä kuin tuollainen myötäänsä uudistuva ja katoava kuvasarja,\nminkä näemme täyttä vauhtia kiitävän pikajunan akkunasta. Ja samoin\nkuin silmämme junan kiivaimminkin kiitäessä kuitenkin ehtii huomata\nläpikuljettujen seutujen yleisluonteen, vaikk'ei yksityisseikkoja\nvoi erottaakaan, samalla tavoin tunsi rouva de Piennes keskellä\nnoiden hyökkäävien ajatustensa sekamelskaa omituista pelkoa: hänestä\ntuntui kuin olisi hän liukunut alas jyrkkää rinnettä suoraa päätä\nhirvittäviä kuiluja kohti. Että Max häntä rakasti, sitä ei hän\nenää voinut epäillä. Tämä rakkaus (rouva de Piennes kutsui sitä\nihastukseksi) oli jo pitkä-ikäinen; mutta näihin saakka ei se ollut\nhänen rauhaansa häirinnyt. Hänenlaisen jumalisen naisen ja Maxin\ntapaisen elostelijan välillä oli hänen mielestään ylipääsemätön\nmuuri, joka aina ennen oli tehnyt hänet niin turvalliseksi. Vaikka se\ntieto soikin hänelle jonkunlaista tyydytyksen tai turhamielisyyden\nnautintoa, että hän oli voinut herättää vakavan tunteen niin\nkevytmielisessä miehessä kuin Max hänen mielestään oli, niin ei hän\nsentään ollut koskaan voinut uneksiakaan, että tämä ihastus kerran\nvoisi käydä vaaralliseksi hänen sielunsa rauhalle. Mutta nyt kun\ntuo hulivili oli tasautunut, alkoi hän sellaista mahdollisuutta\npeljätä. Maxin parannus, jota hän piti omana ansionansa, näytti\nsiis koituvan heille molemmille yhteiseksi huolten ja taistelujen\naiheeksi. Tällä kertaa koetti hän vakuuttaa itselleen, etteivät nuo\nhänen aavistamansa vaarat kuitenkaan olleet todenteolla perusteltuja.\nTuo äkkiä päätetty matka ja tuo ilmeinen muutos hra de Sallignyn\nkäytöstavassa olivat ehkä parhaiten selitettävissä Maxissa vieläkin\nkyteväksi rakkaudeksi Arsène Guillot parkaan. Mutta kuinka omituista!\nJuuri tuo ajatus oli rouva de Piennes'stä mahdottomampi kärsiä kuin\nkaikki muut ja melkeinpä tuntui se hänestä helpotukselta, kun hän sai\ntodistaa itselleen tämän olettamuksen vallan epätodennäköiseksi.\n\nKoko sen illan vietti rouva de Piennes luoden itselleen tällaisia\nmielikuvituksia, jotka hän sitten aina repi maahan -- alkaaksensa\nniitä taas uudelleen rakennella. Rouva Darsenayn luo ei hän tahtonut\nmennä ja ollaksensa ihan varma päätöksensä täytäntöön panosta,\nlähetti hän kuskinsakin kaupungille ja ilmoitti aikovansa mennä\naikaiseen levolle. Mutta niin pian kuin hän oli tehnyt tämän\nsuurenmoisen päätöksensä, jota hän nyt ei enää voinut purkaa, tuntui\nse hänestä arvottomalta heikkoudelta ja kadutti häntä. Varsinkin\npelkäsi hän, että Max aavistaisi oikean syyn siihen; ja kun hän ei\nomissa silmissään voinut peitellä todellista syytä poisjäämiseensä,\nalkoi hän jo pitää itseänsä kuin rikollisena, sillä jo tällainen\nerikoismenettely hra de Sallignyn suhteen näytti hänestä rikokselta.\nRouva de Piennes rukoili kauvan, mutta mitään lohdutusta ei hän\nsiitä saanut. En tiedä milloin hän vihdoin nukahti, mutta varmaa\nvain on, että kun hän taas heräsi, olivat hänen ajatuksensa yhtä\nhämmennyksissä kuin edellisenäkin iltana ja yhtä mahdoton oli hänen\nnytkin tulla mihinkään rauhoittavaan päätökseen.\n\nAamiaista syödessään luki hän eräässä sanomalehdessä, että\njoku turkkilainen pasha oli ryöstänyt muutaman kaupungin\nRumiiliassa. Naiset ja lapset oli murhattu; joukko vapaehtoisia\nhelleeniläisystäviä oli joko ase kädessä kaatunut tai hirveitä\nkidutuksia kärsittyään vitkaan henkensä heittänyt. Tämä\nsanomalehtikirjoitus ei juuri enentänyt rouva de Piennes'n\nmieltymystä tuohon Kreikan matkaan, jolle Max nyt valmistelihe. Hän\nmietiskeli juuri suruissaan lukemiansa asioita, kun palvelusneitsyt\ntoi hänelle kirjeen Maxilta. Eilen illalla oli tämä ollut rouva\nDarsenayn luona ja oli hänellä siellä ollut sangen ikävä. Levottomana\nsiitä, ettei hän tavannut siellä rouva de Piennes'ä kyseli hän nyt\nkirjeellisesti tämän vointia ja mihin aikaan tämän oli aikomus\nmennä Arsène Guillot'n luo. Rouva de Piennes'llä ei ollut rohkeutta\nkirjoittaa vastaukseksi; hän käski vain ilmoittaa viestintuojalle,\nettä hän menee sinne samaan aikaan kuin ennenkin. Mutta heti sen\njälkeen pisti hänen päähänsä mennä sinne nyt heti päästäksensä\ntapaamasta Maxia; järkiperäisesti asiaa punnittuaan tuntui tämä\nsentään hänestä vielä lapsellisemmalta ja häpeällisemmältä valheelta\nkuin hänen eilinen heikkoutensa, Hän rohkaisi siis itsensä, luki\ninnolla rukouksensa ja kun tavallinen aika joutui, lähti hän ulos ja\nastui varmin askelin Arsènen kammariin.\n\n\nIII.\n\nRouva de Piennes tapasi tyttö raukan kovin surkuteltavassa tilassa.\nNähtävästi oli hänen loppunsa jo lähellä: eilisestä oli tauti näet\nhirvittävässä määrässä edistynyt. Hänen hengityksensä oli enää vain\nsurullista huohotusta ja rouva de Piennes'lle kerrottiin, että tyttö\nparalla oli aamupäivän kuluessa ollut useita hourailun kohtauksia\neikä lääkäri luullut hänen enää huomispäiväänkään elävän. Arsène\ntunsi kuitenkin suojelijattarensa ja kiitti häntä siitä, että hän oli\ntullut.\n\n-- Ei teidän enää tarvitse väsyä noustessanne minun rappusiani, sanoi\nhän lopuksi sammuvalla äänellä.\n\nJokainen sana näytti vaativan tuskallisia ponnistuksia ja vievän\nhäneltä viimeisetkin voimat. Täytyi oikein kumartua hänen vuoteensa\nyli voidakseen kuulla mitä hän sanoi. Rouva de Piennes oli tarttunut\nhänen käteensä; se oli jo kylmä ja ikäänkuin hengettömän jäsen.\n\nPian saapui Maxkin ja läheni hiljaa kuolevaisen vuodetta. Rouva\nde Piennes nyökkäsi hänelle hiukan päällänsä ja huomatessaan\nhänellä kädessä kotelon sisässä olevan kirjan, kuiskasi hän tuskin\nkuultavasti: \"Tänään ei teidän tarvitse lukea\". Sitten heitti hän\nsilmäyksen tuohon kirjaseen ja näki sen olevan Kreikan kartan, jonka\nMax oli tullessaan ostanut.\n\nApotti Dubignon, joka oli ollut Arsènen luona aamusta alkaen, huomasi\nkuinka nopeasti sairaan voimat vähenivät ja tahtoi sen vuoksi käyttää\npotilaan viimeiset hetket hänen sielunsa pelastukseksi. Hän pyysi\nMaxia ja rouva de Piennes'ä hiukan loittonemaan ja puheli, kumartuen\ntuon kärsimysten vuoteen yli, tyttö paralle niitä lohdutuksen\nvakavia sanoja, joita uskonnolla tällaisia tapauksia varten aina on\nkäytettävänään. Rouva de Piennes rukoili polvillaan eräässä nurkassa\nhuonetta ja Max seisoi akkunan luona ikään kuin patsaaksi muuttuneena.\n\n-- Te annatte siis anteeksi kaikille kanssaihmisillenne, jotka ovat\nteitä vastaan rikkoneet, tyttöseni? kysyi pappi liikutetulla äänellä.\n\n-- Annan! ... tulkoot he onnellisiksi! vastasi kuolevainen ponnistaen\nvoimiansa saadakseen sanansa kuuluville.\n\n-- Uskottekos te Jumalan kaikkivaltiaan laupeuden päälle, tyttöseni?\nkysyi taas pappi. -- Katumus avaa taivaan portit.\n\nMuutamia minuutteja vielä jatkoi apotti harrasta keskusteluaan; äkkiä\nhän sitten lakkasi, tietämättä varmuudella, oliko hänellä edessään\nelävä ihminen vaiko kuollut ruumis. Rouva de Piennes nousi hiljaa\nseisoalleen ja jokainen pysyi hetkisen liikkumatonna tarkastaen\nahdistuksella Arsènen sinertäviä kasvoja. Hänen silmänsä olivat\nummessa. Kaikki pidättivät henkeänsä, etteivät vain häiritsisi sitä\nkauheata unta, johon hän ehkä jo oli vaipunut, ja yöpöydälle asetetun\nkellon heikko naksutus kuului selvästi tässä äänettömyydessä.\n\n-- Hän on mennyt, neiti raukka! sanoi vihdoin hoitajatar pidettyänsä\nnuuskarasiansa kantta Arsènen huulia vasten; näettehän, ettei lasi\nole himmennyt. Hän on kuollut.\n\n-- Lapsi raukka! huudahti Max heräten siitä horroksesta, johon hän\nnäytti vaipuneen. Mitä onnea on hänelläkin elämässään ollut?\n\nIkään kuin hänen äänestänsä havahtuneena avasi Arsène äkkiä silmänsä.\n\n-- Olen rakastanut! kuiskasi hän painuneella äänellä, liikuttaen\nsormiansa ja näyttäen tahtovan ojentaa käsiänsä. Max ja rouva de\nPiennes olivat molemmat tulleet lähemmäs ja tarttuivat nyt kumpikin\nhänen käsiinsä.\n\n-- Olen rakastanut, toisti kuolevainen surullisesti hymyillen.\n\nNe olivatkin hänen viimeiset sanansa. Vielä kauvan aikaa sen jälkeen\npitelivät Max ja rouva de Piennes hänen kylmiä käsiänsä uskaltamatta\nluoda ylös katsettaan...\n\n\nIV.\n\nNo niin, lukijattareni, teidän mielestänne on kertomus kai nyt\nlopussa ettekä halua enempää kuulla. Olisin kuitenkin luullut teidän\ntahtovan tietää tekikö hra de Salligny matkansa Kreikkaan vai ei\nja ... mutta nyt on jo aika lopettaa ja te olette saaneet tästä\ntarpeeksenne. No, jääköön sitten! Mutta elkää tehkö uhkarohkeita\njohtopäätöksiä, sillä minä en ole ainoallakaan sanalla sellaisiin\naihetta antanut, sen vakuutan. Elkääkä varsinkaan epäilkö\nkertomukseni todenperäisyyttä. Vai epäilettekö? Menkää sitten\nPère-Lachaisen hautausmaalle: noin kaksikymmentä askelta kenraali\nFoyn hautakummulta vasemmalle tapaatte aivan yksinkertaisen, kovasta\nkalkkikivestä hakatun hautakiven, jota ympäröivät aina hyvin hoidetut\nkukkaset. Siihen kiveen kaiverrettuna luette sankarittareni nimen:\nArsène Guillot ja jos kumarrutte lähemmäksi sitä tarkastamaan,\nhuomaatte siinä -- ellei sade jo ole hävitystyötään tehnyt --\nseuraavat lyijykynällä piirretyt, sangen hienolla käsialalla\nkirjoitetut sanat:\n\n-- Arsène raukka! hän rukoilee edestämme --[13]\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Lettres à une inconnue, 2 osaa, Lettres à une autre inconnue,\n1 nidos ja Lettres a M. Panizzi, 2 osaa.\n\n[2] Niille, jotka tästä Ranskan ehkä etevimmästä novellistista\nhaluavat lähempiä tietoja, voin sivumennen huomauttaa\nallekirjoittaneen teosta \"Prosper Mérimée, elämäkerta ja teokset\",\njoka viime keväänä yliopistollisena väitöskirjana ilmestyi, käsittäen\nyhteensä 265 sivua.\n\n[3] _Pilone_ (capuchon).\n\n[4] Korpraalit olivat kuntain valitsemia päälliköitä sen kapinan\naikana, jonka korsikalaiset tekivät läänitysherrojansa vastaan.\nNykyäänkin käytetään tätä nimeä vielä sellaisesta henkilöstä, jolla\ntilustensa, sukulaisuussuhteittensa tai alamaistensa kautta on\nvaikutusta ja jonkunlaista järjestysvaltaa jossakin _pievessä_ tai\nmaakunnassa. Korsikalaiset jakautuvat vanhan tavan mukaan viiteen eri\nluokkaan: _aateliset_ (joista toisille annetaan arvonimi _ylhäisyys_,\ntoisille herra, _signor_), _korpraalit_ (caporali), _kansalaiset,\nalhaiso_ ja _muukalaiset_.\n\n[5] Kenttärykmentti, joka muutamia vuosia jo on hallituksen käskystä\nauttanut santarmeja ylläpitämään järjestystä.\n\n[6] Jääkärein univormu oli ruskea, kaulukset keltaiset.\n\n[7] Nahkavyö, jota käytetään sekä patruunasäiliönä että kukkarona.\n\n[8] Perché me c...?\n\n[9] _Buon giorno fratello_, korsikalaisten tavallinen tervehdys.\n\n[10] Tällä nimellä kutsuivat orjakauppiaat itseänsä.\n\n[11] Kullakin neekerisuvun päämiehellä on omansa.\n\n[12] _De boâs intençôes esta o inferno cheio_.\n\n[13] -- Pauvre Arsène! elle prie pour nous. --\n\n\n\n"]