[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f0Va4788w981W6Ewgy3RIepOet11lYIxybV9OXxjBaSI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":15,"charCount":16,"usRestricted":17,"gutenbergId":18,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":23,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":25,"aiDescription":26,"preamble":27,"content":28},1005,"Elämän vaihteessa","Lassila, Maiju (oik. Untola, Algot) 1868-1918)",null,"1005-lassila-maiju-elaman-vaihteessa","1005__Lassila_Maiju__Elämän_vaihteessa","romaani",[],[],"fi",1912,8880,51748,false,48873,[20],"Finnish fiction -- 20th century",[22],"Novels","\"Elämän vaihteessa: Kertomus\" by Maiju Lassila is a novel written in the early 20th century. The book explores the childhood of Juko Pynninen, a three-year-old boy who is adored by his mother but faces the challenges of growing up. The narrative dives into the complexities of childhood dynamics, sibling rivalry, and the transition from infancy to a more independent phase of life.  The beginning of the story introduces Juko, a plump, strong-willed child who has recently been weaned from his mother's breast while navigating new emotions and interactions with his siblings, particularly his older brother, Kepu. As Juko grapples with his independence and struggles with feelings of jealousy and frustration, the text vividly depicts the nuances of familial love and rivalry. With a playful yet poignant tone, Lassila paints a portrait of childhood as a critical life stage filled with conflicts, emotional turmoil, and the urge for acknowledgment and affection from parents. (This is an automatically generated summary.)",[],213,"Lassilan kertomus kuvaa humoristiseen sävyyn kolmivuotiaan Juko Pynnisen ja tämän Kepu-veljen lapsuutta sekä äidin hemmottelua. Veljekset ottavat mittaa toisistaan ja kehittävät omia itsenäisiä ajatuksiaan maaseutuympäristössä.","Maiju Lassilan 'Elämän vaihteessa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1005. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","ELÄMÄN VAIHTEESSA\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nMAIJU LASSILA\n\n\n\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1912.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nJuko Pynninen, tämän kirjan noin kolmivuotias sankari, oli äitinsä\nlemmikkipoika. Siksipä olikin hän saanut jo kaksivuotiaana hylätä mekon\nja pukeutua miesten tavoin housuihin ja alkaa opetella miesväen\ntietoisia eleitä.\n\nJa äiti puolestaan oli häneen kiintynyt niin, että ei ollut raaskinut\nvieroittaa häntä rinnasta, vaikka tämä kolmivuotias kansalainen oli jo\nulkonaisilta eleiltänsä usein täysmies. Ainoastaan mairittelemalla oli\nse häntä houkutellut tottelemaan sen verran, kuin oli aivan\nvälttämätöntä, kuten joskus pesemään silmänsä, tai syömään itsensä\nkylläiseksi. Ei siis ihme jos Jukosta olikin kehittynyt tanakka miehen\nalku, jolla oli miltei kaikissa asioissa oma pää ja itsenäiset\najatukset ja joka osasi jo itse valvoa oikeuksiansa.\n\nVarsinkin rinnasta vieroittaminen oli äidille ollut vaikea tehtävä.\nJoskus oli hän sitä yrittänyt, mutta silloin oli Juko aina nostanut\nsemmoisen itkun ja porun, että äidin oli tullut sääli. Hyvitellen ja\nsovitellen oli hän silloin aina alistunut ja voitokkaana, hieman\nvihaisena, miehekkäästi puhahdeilen oli poika silloin aina työntänyt\npörröisen päänsä äidin rintaa vasten ja vedellyt lihavilla huulillansa\nmaitoa täysin, voitokkain siemauksin.\n\nHänellä oli Kepu-niminen veli, joka oli jo vuotta vanhempi kuin hän.\nAluksi oli se ollut äidin hemmotteluiden johdosta hänelle\nmustasukkainen ja kostanutkin, kun vain äidin silmä ei sitä nähnyt:\njoskus oli nipistänyt, joskus souvattanut niin rajusti että pullea\npoika oli pyörinyt kätkyessä sen laidasta laitaan, kuin puolikko\nlaivassa myrskysäällä, ruvennut parkumaan ja siten kutsunut äidin\napuun. Mutta vähitellen oli Kepukin viisastunut, huomannut että\ntuollaisesta Jukon hemmotteluista oli hyötyä hänellekin, jos kohta ei\nvälittömästi: Äidin päivät näet menivät noissa hemmotteluissa niin\ntarkkaan, että sillä ei ollut aikaa pitää häntä kurissa, joten siis\nhänkin sai rauhassa kehittää luontaisia taipumuksiansa. Sattuipa joskus\nvielä niinkin, että hän koetti kiinnittää äidin mielen ja rakkauden\nyksinomaan sen lemmikkipoikaan Jukoon. Kerrankin, kun hän oli särkenyt\nkahvikupin, pisti hän Jukoa terävällä tikulla, toivossa että se\nrupeaisi siitä huutamaan ja siten kiinnittäisi äidin ajatukset\nrauhottelupuuhiin. Eikä hän tullutkaan siinä väärin laskeneeksi.\n\nNiin olivat veljekset siis saaneet kehittyä vapaasti, kuten luonnon\nihmisen tuleekin. Ainoastaan ympäristön yhteinen vaikutus oli jossain\nmäärin vaikuttanut heihin kasvattavasti ja tavallaan siis ehkäissyt\naivan vapaata kehitystä. Niinpä oli heihin jo pienestä pitäen\nimeytyneet miesten miehekkäät eleet, joita he olivat alati nähneet ja\nniiden sangen koristelemattomat, usein aivan voimakkaat puheenparret ja\nerikoissanat. Ne olivat imeytyneet heihin niin, että tuntuivat heistä\naivan luonnollisilta ja siten oli varsinkin Jukosta kehittynyt\nkansalainen, jolla nuoresta iästänsä huolimatta oli jo kaikki\naikamiehen eleet ja puhetavat. Varsinkin tämä nuorempi veli, Juko\nPynninen, oli osottanut niiden oppimisessa suurta lahjakkuutta ja\nsynnynnäistä taipumusta: pönäkkänä, kädet housuntaskuissa, viisaan ja\nmiehekkään näköisenä seisoksi tämä tanakka pojannaskali usein ja\ntarkasteli ihmisten puuhia ja pani mieleensä miesten eleitä ja\npuhetapoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ryhdymme nyt asiaa käsittelemään, tarkastamaan miestä, joka oli\nsuuri jo pienenä.\n\nVihdoinkin oli äiti pakotettu vierottamaan rakkaimman poikansa\nrinnasta, niin raskas kuin se askel hänelle olikin. Vanhan tavan mukaan\noli hän salaa voitanut rinnanpäänsä tervalla, johon oli omituista makua\nantamaan sekotettu maliheinää. Jukoa tuo outo maku oli heti tympäissyt\nja hän oli alkanut kartella koko imemistä, ja niin seisoi nyt pikku\nmies tärkeässä elämän vaihteessa. Äiti taas, ettei nuoressa miehessä\nheräisi epäluulo ja petos siten paljastuisi, aivan kehotteli lastansa:\n\n\"Juko!... Eikö se Juko-lapsi tule nyt imemään?... Ju-uuko!\" leikitteli\nhän kerrankin semmoisen kehotuksen lopussa pitkään, äidin omituisella\nmairittelevalla tavalla.\n\nMutta nyt yritti Juko sittekin vielä kerran. Seisaaltansa käsin kurotti\nhän huulensa päästäksensä herkulliseen ravintoon käsiksi. Äiti, joka\nistui penkillä, kumartautui, että lapsi paremmin ylettyisi, silitteli\nsen pörröistä päätä ja hyvitteli surkuttelevalla äänellä:\n\n\"Juko-rukka!... Se on äidin poika, se Juko!... Onko se Juko äidin\npoika?\" koetti hän viekkaasti mairitella.\n\nMutta Juko hylkäsikin äkkiä koko rinnan, ja nyt kuvastui hänessä koko\nympäristö, etenkin sen mies: Hän näet seisoi taas hajareisin, kädet\nhousuntaskussa, kuin jotain miettien, syläistä töpäytti sitte\ntietoisesti ja lausui maidosta:\n\n\"Voi taatana kun te on pahaa!\"\n\n\"Mikä te on pahaa?\" leikitteli äiti kiirehtien, hellästi matkimalla, ja\nryhtyen pyyhkimään Jukon suuta esiliinallansa, jatkoi kuin anoen:\n\n\"Annahan kun äiti pyyhkii lapsensa suun!... No Juko!\"\n\n\"Et taa!\" kivahti silloin jo Juko, jota äskeinen vastoinkäyminen rupesi\njo harmittamaan.\n\n\"No ... no Juko?\" yritti vielä äiti taivutella, mutta poika siitä jo\nsuuttui, riistäytyi pois käsistä ja toisti jo aivan ärjäsemällä:\n\n\"Ei taa!\"\n\nÄiti jättikin hänet rauhaan. Juko oli alussa ikään kuin välinpitämätön\nja pyyhki hihalla suunsa. Mutta sitte alkoi hän tuntea ikäänkuin nälkää\nja ehkä juuri sen johdosta ajatella asiaa, ei tosin erittäin syvästi,\nmutta sen verran, että alkoi vaistomaisesti suuttua jollekin yleensä.\nViis hän välitti siitäkään, mille hän suuttui. Hän vain alkoi\numpimähkään juonitella, ensin ikäänkuin varovasti, tai kuin alkuun\npäästäksensä. Hän alkoi puoli-itkien ikäänkuin itsekseen väyvättää:\n\n\"Väy ... väy ... väy ... väy!\"\n\n\"Vauvako se on Juko pojalla?... Vauvako?\" koki äiti sotkea asiaa\nleikillä. Juko katsahtaa muljautti häneen ja lakkasi väyvättämästä,\nodottaen, että äiti vieläkin leikittelisi, jolloin hän saisi oikein\nsuuttua.\n\nMutta äiti ei sattunutkaan jatkamaan hemmottelevaa leikin laskuansa.\nHetken odotti vielä Juko, ja kun ei mitään tullut, meni hän äitinsä luo\nsitä ärsyttämään. Kieltääksensä muka sitä enää leikittelemästä ja\nmatkimasta \"väy ... väy\", hän löi äitiä polveen ja tiuskaisi:\n\n\"Et taa matkia?\"\n\n\"Eikö äiti saa Juko-poikaansa matkia?\" pani äiti asian leikiksi ja\nsilloin voi jo Juko ruveta täysissä tosissaan juonittelemaan ja\nitkemään:\n\n\"Väy ... väy ... väy ... väy!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTätä menoa oli jo kestänyt kotvanen. Äiti pani parastansa, mutta Juko\nsiitä vain yltyi, odottaen lisälohdutusta. Vihdoin heitti äiti hänet\nrauhaan. Hyvän tovin juonitteli poika yksinänsä. Huomattuaan että äiti\noli hänet nyt jättänyt rauhassa juonittelemaan, suuttui hän, tuli\nkatkeramieliseksi ja huusi jo parkumalla.\n\nMutta nyt kohtasi häntä se onnettomuus, että äidin täytyi lähteä\njoksikin aikaa pois huoneesta. Se häntä suututti, sillä hän ei\nviitsinyt itkeä ja juonitella, kun ei ollut ketään sitä kuulemassa. Kun\nsiis äiti viipyi, lakkasikin hän itkemästä ja kuivaili pikkurystyillään\nsilmiänsä, samalla nikahdellen ja vihoitellen.\n\nMutta kohta palasi äiti. Juko odotti, toivoi äidin alkavan häntä\nhemmoitella. Mutta ei. Äiti puuhaili keittohommissa. Vielä hän odotti.\nTaaskin turhaan. Silloin, herättääksensä äidin huomiota, hän ärjäsi\näkkiä:\n\n\"Enkä huoli tittii!\"\n\n\"Eikö se Juko-lapsi huoli enää äidin tissiä!\" oli leikkisä äiti\nihmettelevinään ja lisäsi asian oikeaa laatua sotkeaksensa:\n\n\"Huoli nyt, hyvä Juko!... Huolithan?\"\n\n\"Enkä huoli!\" puistaisi suuttunut mies kyynäspäitänsä.\n\n\"No voi, voi sitä Jukoa!... Pitää nyt lapsen huolia!\" leikitteli äiti\nedelleen. Nyt poika jo ärjäsi.\n\n\"Enkä huoli!... Elä tiinä kiutaa!\"\n\nJa suuttuneena siitä että häntä muka kiusattiin imemään, alkoi hän nyt\nitkeä aivan onnettomaksi tekeytyen. Viimein suututti se viereisessä\nhuoneessa nukkuvaa isää. Se tuli ja sanoi äidille ovelta:\n\n\"Etkö sinä nyt saa tuon penikan suuta tukkeutumaan!\"\n\nÄiti joutui tavallaan ristituleen. Hän koetti nyt rauhotella hellästi:\n\n\"Elä itke, lapsi-kulta ... tahi isä suuttuu...\"\n\n\"Tuuttukoon!\" tyrkkäsi Juko kyynäspäillänsä, salaten siten sitä\nvaikutusta, mikä isän esiintymisellä sittekin häneen oli. Koko hänen\nelämänsä oli nyt noin vähässä ajassa tullut katkeraksi ja hän vannoi\nuhkaillen, tosin varovasti ettei isä kuulisi:\n\n\"Vaikka miten tuuttuiti, niin... Et taa!\" käänsi hän ärjäisyksi kun\näiti pyyhki hänen nenänsä alustaa. Alkoi uusi juonittelu. Äiti ei\ntiennyt miten saada tämä itsepäinen, elämän muutoksen katkeroittama\nmies tyyntymään ja unohtamaan kolmivuotisen menneisyytensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOnneksi sattui silloin toinen veli, Kepu, leikkimään puhaltelemalla\nolenkorrella saippuakuplia. Siihen turvautui nyt äiti, viekastellen:\n\n\"Katsohan, Juko, kun Kepukin puhaltaa saippuakuplia!... Katsohan\nkulta-Juko!... Noin koreita kuplia se Kepu puhaltaa! Katsohan, Juko!\"\n\n\"Enkä katto!\" äsähti poika, mutta ei kumminkaan malttanut olla\nvilkaisematta. Ja oitis kiinnittävätkin nuo loistavaväriset kuplat\nhänen mieltänsä siinä määrin, että kun äiti ei enää kehotustansa\ntoistanut, hän itse uudisti, äitiänsä siten uuteen pyyntöön ärsyttäen:\n\"Uhallakaan en katto!\"\n\n\"Katso nyt!... Noin koreita kuplia se Kepu-veikko puhaltaa hyvälle\nJukolle!\" tekeytyi äiti aivan imeläksi ja hyvitteli samalla\ntosissaankin. Kotvasen aikaa sitä maanittelua jatkui. Vihdoin alkoi\ntaas äiti siihen väsyä ja huomattuansa taas jäävänsä yksin, heittikin\npoika itkunsa, meni Kepu-veljensä kimppuun ja vaati jyrkästi tältä\nolkipilliä ja kahvikuppia, jossa oli saippuavettä:\n\n\"Anna poit te pilli, jotta taa puhaltaa!\"\n\nMutta tietysti ei Kepu ollut altis omaansa luovuttamaan. Hän tyrkkäsi\nJukoa pois ja ilmotti:\n\n\"Enkä anna!\"\n\n\"Anna tukkelaan!\" suuttui silloin elämän muutoksesta ärtynyt\nkansalainen ja varustautui riistämään veljensä omaisuutta.\n\n\"Elä tule!\" kielsi Kepu, otti saippuavesi-kahvikuppinsa toiseen\nkäteensä, toiseen pillinsä ja lähti viemään niitä turvaan. Juko\nheittäytyi silloin lattialle mahallensa, tarttui takaa päin Kepun\noikeaan jalkaan kaksin käsin ja alkoi parkua. Kepu veti häntä\nperässänsä, kokien yhdellä jalalla liikata lönttyyttää, varoen samalla,\nettei saippuavesi vain läikkyisi. Juko parkui kuin syötävä, jalasta\ntanakasti kiinni pitäen, lattiaa pitkin siten vetäytyen ja huutaen:\n\n\"Anna poit te pilli!... Anna poit te pilli!\"\n\nKepu potkasi jo toisella jalallaan taa päin, umpimähkään ja varoen\nettei äiti näkisi ja älähti samalla, äitiä sotkeakseen, veljeään väärin\nsyyttäen:\n\n\"Elä pure, kuule, kantapäätä!\"\n\nMutta Juko huomasikin siitä ruveta puremaan ja uhkasi puraistessaan:\n\n\"Pulen kyllä!\"\n\n\"Voi! ... äiti!... Juko puree!\" älähti nyt Kepu jo ja nyt hänen ei enää\ntarvinnutkaan valehdella. Veljesten välillä syttyi ilmi-taistelu.\nMolemmat huusivat ja voivottelivat. Äiti asettui tietysti\nlempilapsensa, Jukon puolelle, tukisti Kepua ja käski äkäisesti:\n\n\"Anna sukkelaan se saippuavesi ja pilli lapselle!... Mitä sinä niillä\nitse teet ... iso pojan tölkki!\"\n\nJa Kepun täytyi tietysti totella, varsinkin kun äiti uhkasi sanoa\nisälle ja isä jo kolkuttikin seinää uhkaavasti. Hän vei kahvikupin\npöydälle, mutta ettei toinen velikään siitä hyötyisi, kaatoi hän sen\npöydälle pannessaan, muka vahingossa, samalla pitäen varaansa ettei\näiti näe. Juko siitä yltyi parkumaan kuin syötävä. Äiti löi Kepua\npäälakeen, mutta tämä puolustautui, viattomaksi tekeytyen:\n\n\"Niin kun se itse kaatui ... kun Juko sysäsi sitä ensin!\"\n\nNyt oli jo isä menettänyt malttinsa. Hän tuli ovelle ja käski äitiä:\n\n\"Ota nyt kerrankin patukka ja anna niille niin, että kintut ovat\nkirjavina, niin herkeävät... Kun huutavat ja ulisevat siinä kuin pahat\nvasikat!\"\n\nPojat heittää muljauttivat häneen tyytymättömän, epäluuloisen katseen\nja synkkenivät, vaikenivat. Isä poistui, katsahti nuorimpaan\nperilliseen vihaisesti ja arveli siitä kuin puoli itsekseen puhuen:\n\n\"Kuritta kasvanut kakara!... Mikä Juko Pynninen hänestä lopulta tulla\nvääntäytyneekin!\"\n\n\n\n\nII.\n\n\nTietysti ei äiti pannut isän äskeistä käskyä täytäntöön. Se olisi\nkuitenkin ehkä jo semmoisenansakin vaikuttanut, sillä molemmat\nveljekset käsittivät aivan tietämättänsä, että isän luonnossa oli\njotain samanlaista -- niin sanottua miehen luontoa -- kuin heissäkin.\nMutta äiti pilasi aivan tietämättään taas asian. Hän käsitti sen surun,\njoka painoi Jukoa näin tärkeässä elämän vaiheessa, teki sen\nonnettomaksi ja ärtyisäksi. Siksi oli hän nyt Jukolle tavallista\nhellempi. Sen silmiä pyyhkien hyvitteli ja rauhotteli hän hiljaa kuin\nisästä salaa puhuen:\n\n\"Ei äiti anna isän lyödä lastaan ... äidin omaa kultaa... Eihän äiti\nanna... Eihän Juko?\"\n\nJuko puhahti vain, itkun jätteitä pidätellen ja hieroksi silmiänsä ja\noli jo tyyntyä. Mutta äidin vakuutus antoi hänelle uutta rohkeutta.\nHetkisen murjotettuansa unohti hän koko isän, alkoi juonitella ja\nlopulta joutui Kepun kanssa tukkanuottasille.\n\nNyt ei äiti enää tiennyt mitä tehdä. Peläten isän jo sekaantuvan\nasiaan, keksi hän keinon, millä pelastaa lapsi joutumasta\nkuritettavaksi. Hän ehdotti yht'äkkiä:\n\n\"Meneekö Juko ja Kepu hakemaan Kärnän Matilta koiran pennun?\"\n\nSe auttoi. Riemastuneena huudahti Kepu: \"Voi, Juko!... Mennään hakemaan\nKärnän Matilta koiran pentu!\"\n\n\"Meneekö se Juko-poika?\" mielisteli äiti edelleen. Juko aikoi antaa\näidin häntä rukoilla, mutta tämä sattuikin, aivan ääntään muuttaen\nsanomaan:\n\n\"Ei Juko mene!... Kepu saa mennä yksin!\"\n\nSilloin oli Juko valmis: Nähdessään Kepun jo olevan lähtöhommissa,\nalkoi hän kiskoa siltä hattua, uhkaillen:\n\n\"Tulenpat hakemaan koiran pennun!... Anna poit te hattu!\"\n\nNiin sai äiti heidät vihdoinkin, pitkien valmistuksien\njälkeen, matkalle. Sovinnossa he lähtivätkin. Heillä oli pienet\nleikkikärrin-pahaset. Ne he ottivat mukaansa. Kepu veti niitä, aisoissa\njuosten ja Juko juosta palleroitti jälestä, niin että koko poika\nkallisteli juoksun tahdissa puolelta toiselle, sen mukaan kuin\nlyhkäiset jalat liikkuivat. Toransa olivat he jo sopineet niin tyyten\nettä Kepu antoi Jukolle patukan ja käski hevosena olostansa\ninnostuneena:\n\n\"Juko! Lyö sinä sitte tällä minua, jotta minä oikein juoksen... Kun\nsinä olet ajaja.\"\n\n\"Voi taakeli!\" innostui Juko, saatuansa niin suuremmoisen tehtävän,\nkuin hevosmiehenä olon. Hevosmiesluonto heräsi. Hän löi patukalla tietä\nja komensi sitä kuin hevosta:\n\n\"Ptuu, tinä pelhana!\"\n\nKepu potki kärrin edessä, kuten vikuri hevonen, joka koettaa syöksähtää\nravaamaan, mutta ei pääse paikalta, koska ajaja pitelee ohjista. Ja kun\nJuko ei joutunut, pyysi hän sitä:\n\n\"No nyt jo lyö, Juko!\"\n\n\"Pah, luuna!\" sivalti Juko patukalla umpimähkään. Kepu syöksyi täyteen\nravijuoksuun. Juko koki painaa vekeltää perästä, mikä lyhyistä sääristä\nlähti, mutta ei jaksanut pysyä mukana, suuttui ja huusi:\n\n\"Elä jätä ... tahi kun minä tanon itälle!\"\n\nKepu pysähtyikin ja kun Juko oli hänet saavuttanut, arveli hän sille,\nhevosena olostansa ylpeillen:\n\n\"Jos sinäkin, Juko, olisit hevonen, niin sitte sinä kun oikein\njuoksisit!... Juoksisithan, Juko?\"\n\nJuko siitä innostui ja alkoi keskustelu. Nyt hän jo hevosena oloansa\najatellen kehasi:\n\n\"Ja titte kun minä töitin heinää... Ja jot oliti häntä niin titä kun\nminä heiluttaitin!... Ppah!\" innostui hän ja löi taas tietä patukalla.\n\n\"Ii-ha-ha-ha!\" hirnasi Kepu, painoi päänsä ryntäitänsä vasten, kuten\nohjaksista kovasti pideltävä, rimpuileva ori. Juko siitä innostui\nympäristön hevosmieheksi ja hänen hevosmiesluontonsa nousi niin, että\nhän topakkana, kädet housun taskussa syrjässä seisten karjasi, kuten\noli kuullut isänsä karjaisevan oriille:\n\n\"Ptuu, tinä taakelin työtävä!\"\n\nKepu rupesi silloin kamalasti potkimaan ja ärähtelemään, kuten\nvihastunut, lyötävä ori. Hevosmiehen varmuudella katseli sitä Juko,\nkädet entistä tietoisemmin housun taskuihin työnnettynä ja ärjäsi\nisänsä tavoin:\n\n\"Nyt kun te tiinä vänkäilee!... Ptuu, konkali!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Juko oli aikansa siten hevostansa tepasteluttanut, antoi hän sen\nravata ja painoi itse perästä. Mutta äkkiä pysähtyikin Kepu. Hän oli\nhuomannut tiepuolesta keltapillikkeen ja ilmotti:\n\n\"Keltapillike!... Nyt, Juko, soitetaan sen pillillä!\"\n\nNiin he tekivätkin. Katkasivat kumpikin kukkansa, nyppivät siitä\npillikkeitä ja puhalsivat, että posket olivat pullollansa, samalla toki\njatkoivat he matkaansakin, hiljaa kävellen. Kepu ylpeili jo\nsoittimestansa:\n\n\"Kun olisi niin iso pilli kuin ... kuin...\"\n\nHän tapaili sopivaa vertausta, ja jatkoi umpimähkää:\n\n\"Kun se olisi niin suuri kuin talo ... ja pelto ... ja mökki ... ja\nkaikki, niin sitte kun sitä soitettaisi!... Soitettaisikos, Juko?\"\n\n\"Toitettaiti!\" kehäsi Juko. Toinen isonsi vertaustaan:\n\n\"Ja jos olisi niin iso iso pilli kun Vornasen talo ... ja kylä ... ja\nvaikka niin iso, kuin koko maailma, niin soitettaisiko sittekin?\"\n\n\"Toitettaiti kyllä!\" puhalsi Juko pilliin posket pullollansa, ja kun\nKepu vieläkin lisäsi pillin suuruutta, ilmotti hän tietoisena:\n\n\"Vaikka oliti miten ito, niin toitettaiti!\"\n\nMutta nyt yhtyi heihin Matikaisen pikkupoika Viku, joka oli Jukon\nikäinen, mutta juoksenteli vielä mekkoon puettuna. Se oli kuullut\npuhuttavan Jukon äidin aikomuksesta vierottaa Juko rinnasta, tuli\njuosta vekeltäen, että mekko heilui ja ilmotteli kiireesti, sanoja\ntapaillen, hengästyneenä, kuin olisi asia ollut hyvin tärkeä:\n\n\"Juko hoi ... tinun äiti tano ... te tano jotta ... jotta te tano,\njotta hän ei anna enää tinulle tittii.\"\n\nJuko ei käsittänyt asiaa selvästi, mutta vaistomaisesti hän toki alkoi\nnyt aavistaa, että joku juoni on häntä vastaan punottu. Siksipä hänestä\ntuntuikin Vikun ilmotus jonkunlaiselta ilkkumiselta. Hän suuttui\npoikaan hieman, katsoi siihen vakavasti, kädet housun taskussa ja jo\nantoi vastaan, vihastuneena murahtaen:\n\n\"Mikät tinä itte olet!... Kun ei ole vielä houtujakaan jalattati!\"\n\nViku nauroi, suu irvellään, leveästi, kuin ilkkuen, nosti sitte\nmekkonsa helmaa ja kehui: \"Mutta onpa mekko!\"\n\nHän kyyristyi kuin jotain tekemään, oli hyvällä tuulella ja jatkoi\nkehumistaan:\n\n\"Ja itällä on tarkahoutut ja titte ... ja titte\", tapaili hän jotain\nmuutakin. Kepu tuli uteliaaksi ja auttoi:\n\n\"Ja mitä sitte ... sillä isälläsi on?\"\n\n\"Tillä on vaikka mitä!\" kerskasi siihen Viku, ylväänä isänsä\nrikkauksista.\n\n\"Onko vaikka lakrissiakin ... ja rinkeliä ... ja mesileipää ja ihan\nvaikka mitä?\" luetteli Kepu kuin jotakin kysyäksensä. Juko murjotti\näsken kuulemaansa asiaa hautoen. Viku myönsi umpimähkään:\n\n\"On tiliä ... ja Vornaten akalla on pieni vauva.\"\n\nJuko kuunteli epäluuloisena, ikäänkuin mieltänsä myrryttäen. Mutta Kepu\njoka oli jo kuullut Vornasen Liisan pikkupojasta puhuttavan, tarttuikin\nasiaan, kuten tuttuun aiheeseen ja suurenteli:\n\n\"Ja nyt kun se Vornasen Aku sitä lasta souvattaa... Ja se kun oikein\nhuutaa, se lapsi, niin sitte se Aku!...\"\n\nViku aivan kykistyi nauraa hihittämään, kädet mekon taskuihin\npistettyinä. Hän ei itsekään tajunnut, mille hän nauroi ja kopeilikin\njo, jotain ylimalkaista kehuttavaa tapaillen, ylväästi:\n\n\"Ja titte kun te... Voi, voi!\" loppuivat ajatukset kesken. Kepu silloin\nriehahti:\n\n\"Pojat! ... Mennäänpäs katsomaan sitä Vornasen lasta!\"\n\n\"Mennään!\" ihastui Viku ja he lähtivät juosta pinkaisemaan Vornasen\nmökille, niin että Vikun mekon helmat vain heiluivat. Juko jurotti\nedelleenkin, mutta nähtyänsä, että toiset eivät häntä odota, läksi hän\njuosta tökertämään perästä. Ja osaksi siitä syystä, koska hän tajusi,\nettä varsinainen huuto nyt ei auta, osaksi kun ei päässyt oikeaan\nalkuun, juonitteli hän kuin yksiksensä: leuka tärisi juoksun tahdissa\nja samassa tahdissa väyvätteli hän puoli-itkien, kuin ajatuksettomana.\n\n\"Väy ... väy ... väy ... väy!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVornasen Aku oli Kepun ikäinen. Aluksi oli hän uuden veljensä tulosta\nriemastunut, mutta jouduttuansa nyt sitä souvattamaan, oli hän\nmuuttanut mielipiteensä. Uusi tulokas oli hänestä nyt jo aivan\ntarpeeton perheen lisä. Aivan kiitolliseksi oli hän tullut jo\nisäänsäkin kohtaan, kuullessansa sen kerrankin uuden tulokkaan itkiessä\nikäänkuin nuhtelevan äitiä, huomauttaen:\n\n\"Sen siihen vielä piti viskata!... Ikäänkuin tästä entisestäkin\nvekarasta jo ei olisi ollut kylliksi ristiä!\"\n\nNyt hän taas souvatteli veljeänsä. Tuvassa ei ollut ketään muita ja\najan kuluksi hän jo silloin hylkäsi kätkyen yksin ja etsi jotain\nparempaa ajan kuluketta: Aluksi hän löi seinäpallia, mutta kun\nsemmoinen yksin lyöminen ei huvittanut, ryhtyi hän soittamaan\nsavikukolla.\n\nMutta tuskin oli hän ehtinyt pari säveltä puhaltaa, kun porstuasta\nkuului ihmisten ääniä. Hän luuli äitinsä olevan tulossa, säikähti,\nheitti savikukon nopeasti penkille ja syöksyi, tukkapäänsä\npelastuksesta huolehtien, työnsä ääreen, alkaen souvattaa hartaasti,\nikäänkuin ei olisi työnsä äärestä hievahtanutkaan.\n\nMutta tulijat olivatkin meidän kolme tuttua poikaamme. He tulivat\nvarovasti, luullen talon isäntäväen olevan kotona. Oitis huomasivat\ntoki sen olevan poissa ja Kepu korjasi erehdyksensä -- liian hiljaisen\ntulonsa -- syöksymällä päätä pahkaa sänkyyn, jossa laski häränpyllyn ja\nkehasi:\n\n\"Nyt on hyvä, kun ei ole Akun isää eikä äitiäkään!... Onhan pojat?\"\n\nMutta toiset eivät joutaneet vastaamaan, sillä Viku oli jo löytänyt\nsavikukon ja puhalsi siihen niin että posket olivat haleta. Silloin\nJuko, joka oli omien asioittensa ja varsinkin Vikun äskeisen ilmotuksen\njohdosta pahalla päällä, syöksyi soittajan kimppuun, alkaen vaatia:\n\n\"Anna poit te tavikukko!\"\n\nViku juoksi pakoon ja puhalsi yhä kovemmin. Juko painoi perästä ja\nvaati jo puoli-itkien, tiukasti, miltei ärjäsemällä:\n\n\"Anna poit te, kuule!... Anna tukkelaan!\"\n\nMutta ei. Viku juoksi pakoon ja puhalsi. Silloin täytyi Jukon jo ruveta\nparkumaan. Hän itki täyttä voimaa:\n\n\"Yyy! ... Y-yyyy! ... Y-yyyyy!\" parkasi hän jo kun olisi ollut häntä\näkkiä veitsellä pistetty. Viku jo pysähtyi. Sen johdosta pääsi Juko\nhäneen käsiksi ja alkoi retuuttaa mekosta, yhä vain parkuen ja vaatien\nkukkoa.\n\n\"Anna poit te kukko!... Anna poit!\"\n\nMeluun heräsi lapsi ja alkoi huutaa, niin että naama meni punaiseksi.\nViku säikähti sitä, luullen äidin tulevan hätään. Nopeasti viskasi hän\nsavikukon pois, ollaksensa äidin saapuessa muka viaton. Juko otti\nkukon, puhahteli vihaisesti, pyyhki likaisilla käsillään silmäänsä ja\nalkoi puhaltaa, ikäänkuin sulattaaksensa sydäntänsä, näyttämällä\ntoisille, että hän se nyt on savikukon herra.\n\nMutta taas kohtasi häntä kova onni: Toiset eivät välittäneetkään hänen\nsoittamisestansa mitään. Aluksi he näet huolehtivat omasta\nturvallisuudestansa äidin tulon varalta, ja kun äitiä ei kuulunutkaan,\nveti pikku lapsen itku heidän huomiotansa. He tarkastelivat huutavaa\nlasta aivan läheltä, joten Jukon puhallus jäi aivan huomaamatta. Se\ntaas kaiveli ärtynyttä Jukon mieltä. Hän murjotti yksinänsä. Kepu\nihmetteli lasta:\n\n\"Voi kun sillä on punaiset kasvot!\"\n\n\"Oi-joi!\" oli Vikukin ymmärtävinänsä asiaa. Keskustelu kääntyi pikku\nitkijään. Aku kehasi siitä:\n\n\"Se on äidin!\"\n\nToiset katsoivat suu auki. Vihdoin tiedusti Kepu:\n\n\"Mistäs se äitisi sen sai?\"\n\n\"Saunan karsinasta!\" kerskasi nyt Aku, joka tuli tiedostaan ylpeäksi.\nKepu oli ymmällä, sillä hän oli saunan karsinasta löytänyt ainoastaan\nsättiä. Siksipä hän utelikin, tökertäen:\n\n\"Entäs miten se sai sen sieltä karsinasta?\"\n\n\"Se vain löysi sen ja sitte kääri riepuun... Ja sitte tuotiin äidille\nvehnäistä ja piiroita ja kaikkia!\" selitti Aku yhä viisaampana. Taas\npuhalsi Juko, toivoen että se suututtaisi toisia. Mutta ei. Lapsi\nparkui jo niin että oli pakahtua. Viku siitä innostui ylpeilemään:\n\n\"Voi pilu kun te huutaa!\"\n\n\"Mitä se huutaa?\" tiedusti Kepukin, mutta Aku ei tiennyt. Viku, jolla\noli pikku sisar, oli äitinsä hoitopuuhista yhtä ja toista huomannut,\narveli jo itkun syistä:\n\n\"Pittittääkö titä?\"\n\nKukaan ei tiennyt. Aku koetti souvattaa parhaansa mukaan. Juko huomasi\nolevansa aivan unohdettu. Hän suuttui, sydämistyi ja koetti herättää\nhuomiota, alkaen juonitella kovaäänisesti, ikäänkuin itsekseen uhaten:\n\n\"Enkä toita tavikukolla!\"\n\nVieläkään eivät toiset joutaneet kääntämään häneen huomiota. Siksipä\nhän hetkisen odotettuansa aivan ärjäsi:\n\n\"Enkä toita!\"\n\n\n\n\nIII.\n\n\nMutta Vornasen Liisa olikin jo kuullut lapsensa itkun ja riensi sitä\nviihdyttelemään. Hän kohenteli sen riepuja, kopeloi kapaluuksia ja\nhyvitteli, huulet pitkäksi supukaksi lapsen kasvoja kohti kurottaen:\n\n\"Voi, voi sitä lasta!... Voi sitä äidin kultaa!... Aa ... aa ... aa ...\naa!\" käänsi hän hyvittelyn lauluksi ja souvatteli ja viihdytteli.\nVieraat pojat katsoivat tapausta kierosti, hiljaa. Jukokaan ei\nuskaltanut enää ääneensä kiukutella. Kepu kaiveli sormella nenäänsä ja\nAku varustautui luiskahtamaan tämän välikohtauksen aikana pois koko\ntuvasta.\n\nPian sai Liisa toki lapsen viihtymään, kumartui kätkyen viereen ja\nryhtyi imettämään. Sitä tehdessä muisti hän Jukon äidin sanoneen\naikovansa näinä päivinä vieroittaa Jukon ja hän alkoi pojalle\nleikitellä:\n\n\"Vieläkös se Juko imee?... Vieläkö, Juko?\"\n\nJuko katsahtaa muljautti häneen omituisesti, eikä vastannut. Mutta\nLiisa tenäsi itsepäisesti, tavallaan Jukoa leikillä kiusatakseen:\n\n\"Kuule, Juko Pynninen!... Vieläkö sinä imet!... Sano nyt, Juko!\"\n\n\"Enkä tano!\" uhkasi silloin suutuksissaan oleva poika, jonka\nvaistomaiset epäluulot tämän keskustelun johdosta taas heräsivät.\n\n\"Enkäkä tano?... Minkätähden sinä et tano?\" matkia leikitteli Liisa ja\nlisäsi:\n\n\"Tuleppas tänne, Juko Pynninen, niin Liisa antaa sinulle!... Tule nyt\nime, Juko.\"\n\nTaas vaikeni Juko ja synkkeni. Koko asia oli näet hänelle jo kuin joku\nkiusan kysymys. Liisa jatkoi leikittelyä:\n\n\"Tuletko sinä, Juko, imemään?... Tuletko?\"\n\n\"Enkä!\" puistalti äkämystyvä mies kyynäspäitänsä, ikään kuin häntä\nolisi jo väkisin viety.\n\n\"Tu-ule nyt, Juko!\" veti Liisa pitkään, muka mairitellen, ja nousten\nimettämästä, kysyi hän: \"Minkä tähden se Juko ei huoli Liisalta?... No\nJuko?\"\n\nMutta Juko luuli Liisan tulevan häntä väkisin imettämään, lähti kädet\nhousun taskuissa, kauvempaa varovasti kiertäen ulos ja vihaisesti\nsyrjäsilmäyksin muljauttaen, mieli myrtyneenä, uhkasi mennessään kuin\nitsekseen, ynseästi ääntäen:\n\n\"Vähättelen minä tinun tittittäti\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nToiset pojat poistuivat Jukon perästä. Aku oli varovaisuuden vuoksi\npaennut jo kylä-tielle asti ja odotteli siellä toisia. He yhtyivät,\nleipoivat puron rannalla muutamia savileipiä, asettivat ne paistumaan\nja Kepu arveli:\n\n\"Kun olisivat nämä savileivät mesileipää!... Tahi jos löytyisi saunan\nkarsinasta mesileipääkin, niin että sitä olisi vaikka miten söisi, niin\nsitte sitä syötäisi. Vai mitä, Aku?\"\n\n\"Syötäisi... Eikä leipää sitte tarvitsisi ollakaan!\" myönsi Aku. He\nihastuivat. Kepu jo laski:\n\n\"Ja sitte et sinäkään, Aku, tarvitseisi souvattaa... Mentäisi vain\nsaunan karsinaan ja syötäisi mesileipää... Niinhän, Aku!\"\n\nJuko kaiveli tikulla savea, kuin yksikseen puuhaellen, ja lauloi\nMatikaisen rengiltä kuulemaansa laulua, ajatuksissaan, kuin\npuoliääneensä hyräillen:\n\n    \"Tytämmettäni lakattan\n    tua elinaikani.\"\n\nNyt vasta kääntyi Akun mieli erikoisemmin Jukoon. Hän oli kuullut\npuhuttavan sen vieroittamisesta ja ilmoitti nyt, kuten jonkun hyvin\ntärkeän uutisen, varottaen:\n\n\"Kuule, Juko!... Sinun äitisi tissi on tervattu!... Elä ime sitä!\"\n\nJukon silmät aivan suurenivat. Hän katsoi Akuun omituisin mielin, veti\nsitte pitkähköt nenänsä alukset takaisin sieramiinsa, eikä aluksi\ntiennyt mitä sanoa. Aku selitti lisää, auttaakseen miestä asian\nperille:\n\n\"Se kävi meiltä hakemassa maliheiniä, ja sitte se sanoi, että nyt hän\nsen tervaa.\"\n\nNyt Juko viskasi häntä jo tikullansa, mutta ei keksinyt mitään\nsanottavaa, eikä tiennyt edes suuttuako hänen pitäisi, vaiko häpeillä.\nHän vain katsoa tuijotti Akuun synkkänä, kuin epäluuloisena. Kun ei\nvastausta kuulunut, ryhtyi Aku tekemään toisten kanssa kalakukkoa,\njonka kuori tehtiin savesta ja kaloiksi pantiin tikkuja.\n\nJuko murjotteli yksinänsä ja hautoi asiaa. Nyt hän jo alkoi tajuta,\nettä häntä on petetty, hänen oikeuksiansa loukattu. Hetken sitä\nmietittyänsä, viskasi hän vihansa Akuun, joka oli asian ilmoittanut,\notti pienen palikan, meni ääneti kukon tekopuuhissa kyyryllänsä\nhääräilevän Akun luo ja löi sitä ilman mitään muuta palikalla päähän,\nähähtäen äskeisen asian johdosta vihaisen:\n\n\"Elä valettele!\"\n\nTietysti Aku semmoisesta suuttui, nousi, sylkäsi Jukon silmille ja\nhuusi:\n\n\"Elä lyö, kuule, palikalla, tahi kun minä sylkäsen.\"\n\n\"Lyönpät!\" heristi loukattu Juko, aikoen lyödä toistamiseen.\n\n\"Sylkäsempäs minäkin!\" ärtyi Aku puolestaan ja teki mitä uhkasi.\n\n\"Voi, voi!\" parkasi siitä myrtynyt Juko tarkotuksessa säikyttää Aku\ntuolla parkaisulla.\n\n\"No mitäs sinä lyöt!\" puolustautui Aku.\n\n\"No mität tinä tylet!\" syytti häntä lyöjä, itku jo kurkussa ja yhä vain\nheristellen. Lopuksi tarrasivat he käsirysysille. Aku mukiloi\nnyrkillänsä, mutta Juko veti tukasta.\n\n\"Elä revi tukasta!\" uhkui siitä raivostunut Aku:\n\n\"Mität tinä tappelet!\" puolustautui Juko puoli itkien, mutta lankesi\nsamassa, Aku oli silloin päästä voitolle. Hädissään tarrautui\noikeuksiansa puolustaessa kiihtynyt kansalainen hänen jalkaansa, kokien\nsiten päästä hampain sen pohkeesen käsiksi. Se onnistuikin kerran. Aku\nälähti. Mutta kun Juko yritti tehdä saman tempun uudestaan, potkasikin\nAku häntä leukaan. Hän hellitti silloin koko jalan, nousi ja lähti\nyksinänsä astua väännättelemään pois, itkien astuessaan, minkä vain\nkurkusta lähti.\n\nKappaleen matkaa siten paruttuansa, ja kun ei kukaan tullut jälestä,\npysähtyi hän, viskasi palikalla ja uhkasi itkunsa seasta:\n\n\"Näytän minä tinulle vielä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä riita painui toki pian pois heidän sopuansa häiritsemästä. Nyt oli\nnäet joutunut riitaan Kepu ja Viku eräästä savileivästä ja se riita se\ntunki Jukon ja Akun välisen toran pois mielestä. Syntyneessä\nkäsirysyssä Juko jo avitteli Vikua, saaden siten kostaa Akulle osan\näskeistä.\n\nMutta tämäkin tora meni pian ohi. Ikäänkuin sitä sovittaaksensa oli\nKepu näet taas asettunut Karrin aisoihin hevoseksi ja siinä pisti hänen\npäähänsä huudahtaa yht'äkkiä:\n\n\"Pojat! Kengitetäänkö hevosta!\"\n\nTappelijat keskeyttivät torailunsa. Kepu järjesteli jo:\n\n\"Minä olen hevosena... Ja sitte vaikka Juko on seppänä ja Aku pitää\njalkaa.\"\n\nPian olikin hevosen kengitys menossa. Kepu oli nelinkontin tiellä ja\npotki vastaan, kun Aku piti jalkaa. Juho kengitti tosissaan hääräillen,\nlöi vasaran virkaa toimittavalla palikalla naulaa kantapäähän ja Viku\npiti potkivaa hevosta kiinni. Mutta sepän mieli oli edelleenkin\nvihainen. Kun hevonen potki vastaan, oikasi hän itsensä kumarasta,\nlyödä mukasi hevosta Kärnän tavoin lautaselle ja ärjäsi:\n\n\"To, työtävä!\"\n\nJa niin saatiin hevonen kenkään ja varustauduttiin matkaa jatkamaan.\nMutta Jukon mielen olivat äskeiset tapaukset ja ilmiannot sittekin\nmyrryttäneet niin, että hän ei päässyt aivan ennalleen. Hän oli jo niin\nkatkera, että ei kyennyt selvästi käsittämään sitäkään suurta pääasiaa,\njoka nyt teki hänet juonikkaaksi, vaan oli ärtyinen ja vihainen\nkaikelle, aivan umpimähkään.\n\nNyt vaelsivat he toki lopultakin Kärnän taloon, koiran pentua hakemaan.\nKepu oli taas kärrin aisoissa, Juko piteli ohjaksista ja toiset\npainoivat rinnalla. Aku innostui nyt laskemaan.\n\n\"Jos meillä olisi oikein isot kärrit ja sitte kun otettaisi saunan\nkarsinasta oikein monta pientä lasta ja pantaisi niihin kärreihin, niin\nsitte siinä olisi lasta!... Vai eikö olisi, Kepu?\"\n\n\"Olisi!\" täytyi Kepun myöntää ja Vikukin ihmetteli sitä lasten\npaljoutta, huudahtaen; \"Voi tun työtävä!\"\n\n\"Ja sitte kun ne kaikki oikein huutaisivat, niin sitte siinä olisi\nitkua!\" ylvästyi siitä Kepu, mutta Aku uhkasi:\n\n\"Mutta me emme pysähtyisi vaikka ne miten huutaisivat... Me vain\njuoksisimme vaikka kärrit kaatuisivat...\"\n\n\"Ja vaikka ne lapset tippusivat kärristä tielle, niin me emme\npysähtyisi, vaan juoksisimme vain ja hirnuisimme... Vaikka kaikki\nlapset tippuisivat... Niinhän, pojat!\" yhtyi Kepu.\n\n\"Niin... Näin me juoktitimme!\" uhkasi Viku, yritti jo näyttää juoksua,\nmutta sotkeutui mekkonsa helmoihin ja lankesi. Oitis kohosi hän toki\njaloillensa, syöksyi juoksuun ja hirnasi: \"Hi-ha-ha!\"\n\n\"Hi-lia-ha!\" yhtyivät toisetkin ja alkoivat painaa perästä minkä\njaloista lähti, aivan irvellä ikenin. Juko ei tahtonut jaksaa mukana\npysyä ja kun hän muutenkin oli ärtyisellä päällä, alkoi hän pitää\nvastaan, ohjaksissa pysytellen. Mutta Kepu veti häntä nyt väkisin\njälessänsä. Juko siitä ärtyi lisää. Hän heittäytyi jo ohjaksien varassa\nselkäkenoon, harasi vastaan, niin että lyhyet jalat vain töpittivät\nmaata ja kun sekään ei auttanut, alkoi hän parkua:\n\n\"Elä juokte, kuule!... Elä juokte!\"\n\nMutta Kepu ei hellittänyt, päinvastoin yltyi. Juko jo varustautui itkeä\nparkumaan, mutta lankesikin tielle mahalleen, pitkin pituuttansa.\nOhjakset luiskahtivat pois käsistä. Kepu jatkoi kärreinensä toisten\nkanssa yhä vinhemmin. Suuttunut ajaja jäi nyt toisien uhalla tielle\nsamaan asentoon, mihin oli langennut ja alkoi siinä mahallaan venyen\nhuutaa, minkä kurkusta pääsi.\n\nKaikki turhaan. Toiset vain painoivat tietä pitkin. Onneksi sattui\nKärnä itse olemaan kyntämässä ja lähestyi nyt tietä. Aitovieressä,\nluotinta muuttaessaan, hän alkoi ohimennen rääsittää Jukoa, kysyen:\n\n\"Itkeä jullitatko sinä, Juko?\"\n\nJuko hämmästyi, heitti itkemisen ja kömpi jo pystyyn. Hevostansa vaolle\nkääntäessään jatkoi Kärnä, leikkisesti kiusoitellen:\n\n\"Häh, Juko Pynninen?... Oletko sinä jo maistanut tervaa?... Oletko,\nJuko?\"\n\nJuko muljautti häneen vihaisen katseen. Hän jo aavisti, että häntä\nkiusataan. Häntä alkoi jo tavallaan hävettää koko tervajuttu, varsinkin\nnäin aikuisten ihmisten edessä.\n\n\"Vai muutenko sinä itkeä öllötät?\" jatkoi vielä Kärnä ja läksi\njatkamaan kyntöänsä. Juko hieroi silmiänsä ja läksi astua jullottamaan\nKärnän taloa kohti, itkuansa pidätellen, joskus vain vihaisesti\nnikahdellen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKärnän Maija oli saanut selvän poikien asiasta jo ennen Jukon tuloa.\nMutta hänkin tiesi tuon ikävän tervaamisasian ja kun nyt Juko työntyi\ntupaan, synkkänä, kasvot itkun ja lian tahraamina, nenän alla lyhkäiset\nvihreät kynttilät, vihaisesti katsahdella muljautellen ja muutenkin\nkoko poika murrillansa, alkoi hän sitä lohdutella, laskien leikkiä:\n\n\"No Juko Pynninenkö siinä tulee!... Jukopahan tulee... Tulee se\nJuko!... Tulee se!\"\n\nJuko katsahti häneen epäluuloisin tuntein, alta kulmainsa ja painui\nnurkkaan. Maija puuhaili toimissansa ja jatkoi:\n\n\"Ja miten iso mies tästä Jukosta onkin jo kasvanut!... Vo-ooi, miten\npitkä mies siitä pojasta on kasvanut!... On siitä... On!\"\n\nJuko nikahteli synkkänä. Äkkiä muutti Maija äänensä sävyn ja kysyi\nviattomaksi tekeytyen: \"Ja ei suinkaan se noin iso mies enää ime!...\nEihän Juko Pynninen enää ime?... Juko!\"\n\nJuko katsahtaa muljautti kuin varkain ja hänen katseessansa vilahti\nkeltainen Aatamin sappi. Hän ei kyennyt enää mitään selvää\najattelemaankaan. Kavalasti päätteli silloin Maija, venytellen\nmaireasti:\n\n\"Ee-eihän se Juko enää ... e-eeei!... Ei se poika enää semmoista\nsuuhunsa panisi ... ei vaikka sen voiteleisi siirapilla!\"\n\nJa ystävällisesti lähestyi hän onnetonta miestä, koki sitä lohduttaa,\ntekeytyen hyväksi: Hän yritti pyyhkiä Jukon nenän ja kysyi samalla:\n\"Vai ottaisiko Juko suuhunsa semmoisen?\"\n\n\"Enkä tano!\" uhkasi silloin Juko, riuhtautui äksysti irti Maijan\nkäsistä, kääntyi päin seinään ja jäi siihen äkeissään seistä\ntöröttämään. Maijakin heitti hänet nyt rauhaan, ryhtyi pyyhkimään\npankkoa ja puheli sitä tehdessään:\n\n\"Ei ... ei se Juko huolisi siitä... Ei se poika panisi tervaan\nhuuliansa... Ei se panisi ... ei.\"\n\n\"Vaikka mihin panitin!\" uhkasi silloin Juko yksinäisyydessään, tuskin\nkuultavasti ääntäen ja alkoi tuijottaa seinän rakoon, jossa lihava\nrussakka mateli. Ainoastaan silloin tällöin nikahti hän itkun jätteitä\nja harmiansa pidätellen ja samalla vetäisten aina uudestaan\nsolahtelevat kynttilänpäät takaisin sieramiin.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nHe olivat saaneet koiran pennun ja olivat jo paluumatkalla.\nHuolellisesti, hellävaroen kantoi Kepu sitä sylissänsä. Penikka uikutti\nja pojat olivat siihen mieltyneet, kuten hyvään toveriin. Juko tosin\nkulkea jurotti matkan alussa yksinänsä, kun sisu ei antanut yhtyä\ntoisiin, ja joskus itseksensä juonitella väyvätti jonkun suunaukeaman,\nlaiskasti, kuten välinpitämätöntä harkittua alkua tavotellen.\n\nMutta vähitellen lyöttäytyi hänkin joukkoon, tosin synkkänä, mieli\nuhkaavana. Pojat puhelivat nyt penikastansa. Kepu laski:\n\n\"Kun löytäisi koiran pentujakin saunan karsinasta, niin sitte kun me\nniitä ottaisimme oikein paljon... Ottaisimmehan, pojat?\"\n\nToiset myönsivät sen. Kepu laajensi asiaa:\n\n\"Ja jos niitä löytäisi ihan joka paikasta ... tuvan karsinasta ... ja\npotaattikuopasta ... ja ihan vaikka mistä, niin sitte siinä olisi\nkoiran pentua, kun me niitä oikein etsisimme!\"\n\n\"Ja sitte kun ne kasvaisivat koiriksi, niin siinä olisi koiraa, niin\nettä joka paikka olisi koiraa täynnä!\" yltyi Aku ja lisäsi:\n\n\"Pellot ja huoneet ... ja ihan joka paikka olisi niin täynnä koiraa,\nettä ei muuta olisikaan kun koiraa!\"\n\n\"Voi taakeli!\" innostui Viku sitä koiranäkyä ihmettelemään. Kepukin\nyltyi:\n\n\"Ja sitte kun ne kaikki haukkuisivat, niin siinä olisi!\"\n\nMutta siinä hän katkasi puheensa, sillä hänen mieleensä leimahti uusi\najatus. Hän ilmaisi sen, ylvästellen:\n\n\"Ja jos me kaikki pojatkin olisimme sitte vielä koiria ... minä ja Aku\nja Viku ... ja ihan kaikki, niin... Mitä sitte, Viku, jos me olisimme\nkaikki koiria?\" Katkesi mielikuva vieläkin. Viku tavaili umpimähkään:\n\n\"Titte ... titte ... titte meillä oliti häntä\", tokasi hän lopuksi\nvoiton varmana. Aku jatkoi sitä:\n\n\"Ja kuono olisi ... ja käpälät ja ihan kaikki olisi... Ja sitte kun me\noikein juoksisimme ja haukkuisimme!\"\n\n\"Ja jos kuka löisi niin me kun purisimme!... Purisimmehan, Aku?\"\ntarttui Kepu. Tämä myönsi:\n\n\"Purisimme!\"\n\n\"Voi pelhana!\" nousi siitä jo Vikun mielenkiinto ja niin jatkui ylpeä\nsuunnitelma yhä vain suureten ja oudostuen. Vähitellen kuvittelivat he\nitsensä nyt sankareiksi, isoiksi miehiksi, jotka noita äskeisen\nmielikuvituksen koiria löisivät, jos ne yrittäisivät purra. Kepu\nylvästyi: \"Minä kun niitä sitte oikein löisin seipäällä ... ja pyssyllä\nampuisin ... ja sitte kun...\"\n\nAjatuksen meno katkesi sanojen puutteessa. Aku tiedusti nyt\nsynkkämieliseltä Jukolta:\n\n\"Entäs Juko?... Mitäs sinä tekisit ... jos ne koirat purisivat?\"\n\n\"Pelkele kun minä kiloaitin!\" kuvastui myrtyneessä Jukossa ympäristö,\nkun hän vastasi samalla nikahduksiansa ja kyntilöidensä solahdusta\npidätellen. Äkkiä lennähtivät toki ajatukset ja mielenkiinto toisaanne:\nHeidän päällitsensä sattui näet lentämään korkealla raakkuva varis.\nSiinä paikassa ryhtyivät he sitä kivittämään ja äskeisestä\nkoira-asiasta miehistynyt Juko uhkaili kivellä varista tavottaessaan:\n\n\"Tenkö täyteittä tiinä laakut!... Työtävä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin jatkuu paluumatka. Juko oli taas alkanut hautoa omaa luontoansa,\ntajuamatta edes ärtyisyytensä syytä. Joskus vain oli selvillä, että\nterva-asia se nyt häntä painostaa ja että häntä sen johdosta kiusataan.\nPian sai hän toki aiheen keventää sydäntään juonittelulla: Kepu näet\noli mieltynyt koiran penikkaan niin, että julisti itsensä sen\nisännäksi, ilmoittaen vain lyhyesti:\n\n\"Tämä on minun koira.\"\n\nJuko ei vielä siitä älynnyt, että siinä oli hänelle riidan aihe. Aku\nkysyi nyt kateellisena:\n\n\"Etkö sinä anna sitä kenellekään muulle?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Et isällesi ... etkä äidillesi ... etkä kenellekään?\"\n\n\"En\", vahvisti Kepu. Toinen jatkoi vieläkin:\n\n\"Etkö Jukollekaan anna?\"\n\n\"En... Enkä Pennasen Matille ... enkä ... en kenellekään anna\", oli\nKepu varma omistusoikeudestansa. Silloin jo huomasi Juko asian ja alkoi\njo takana kulkiessaan itsekseen väyvättää:\n\n\"Väy ... äy ... äy ... väy!\" Se tuli vasta laiskasti, alkajaisiksi,\nkatkonaisesti ja hiljaa. Mutta hän jo kokosi voimiansa. Kepu yltyi jo\nkerskaamaan:\n\n\"Ja sitte kun minulla on koira ... ja sitte kun ... kun minä sitte\nvielä otan hevosen ja ajan, niin ei kukaan saa kiinni... Ei poika, eikä\nmies ... eikä lintukaan saa kiinni!\"\n\nMutta silloin tarttui jo Juko asiaan. Hän käski:\n\n\"Anna poit te koila!\"\n\nKepu vaan puristi koiraa yhä hellemmin syliinsä, eikä ollut\nkuulevinaan. Juko jo tyrskähti kertasen itkun tapaisesti, niin että\nnenästäkin valahti saman tyrskähdyksen voimasta. Hän uudisti, ääntänsä\nkorottaen:\n\n\"Te on minun koila!\"\n\nToinen ei ollut vieläkään kuulevinaan. Silloin Juko tarttui jo takaa\npäin hänen housunkaulukseensa ja koveni:\n\n\"Minun koila te on!\"\n\n\"Eipäs!\"\n\n\"Onpat!\" pani jo Juko parastansa ja alkoi tora. Juko riippui Kepun\nhousunkauluksessa kiinni, vaati koiraa pois ja alkoi huutaa. Kepu\nuhkaili:\n\n\"Kunhan minä isälle sanon!\"\n\n\"Tano!\"\n\n\"Sanon kyllä!... Ja sanon vielä, jotta sinä ... jotta sinä\", tapaili\nhän jotain kielittävää ja tokasi paremman puutteessa:\n\n\"Jotta sinä purasit Akua jalkaan ... ja löit palikallakin ja kaikella!\"\nkoki hän pelotella. Mutta Juko vain yltyi. Kun Kepu koetti päästä\nhänestä irti, tapaili hän raapiakseen sen silmiä.\n\n\"Et saa!\" huusi silloin Kepu.\n\n\"Levin kyllä!\" uhkui kovan kohtalonsa myrryttämä miehen alku ja yritti\npäästä Kepun tukkaan käsiksi, vannoen itku kurkussa:\n\n\"Te on minun koila!... Te on minun koila, kuule!\"\n\nJa lopuksi ei Kepun auttanut muu kuin laskea koiran penikka irti ja\nalkaa puolustautua. Alkoi ankara tukkanuotan veto. Molempien päät vain\npölisivät, kun veljekset väänsivät.\n\n\"Voi lyökäle!\" ihmetteli sitä katsellessansa Viku. Aku puolestaan\nneuvoi tasapuolisesti:\n\n\"Ota Kepu sieltä niskahiuksista... Ja Juko ota Kepun korvan juuresta...\nNiihin se koskee!\"\n\n\"Voi, voi!\" parkui jo Juko.\n\n\"Tukistan kyllä!\" vannoi Kepu. Mutta silloin sai Juko kaksin käsin\ntukasta kiini ja nyt huusi Kepu vuorostaan:\n\n\"Heitä irti, kuule, tahi minä sanon isälle!\"\n\n\"Tano vaikka kelle!\" tuli Juholta itkun seassa.\n\n\"Sanon kyllä!\" uhkui Kepu. Mutta kohta kääntyi taas tappeluonni. Juko\nturvautui silloin huutamiseen, parkui niin, että Kepun täytyi\nhellittää, sillä hän pelkäsi huudon kuuluvan kotiin asti ja ärsyttävän\nisän tulemaan riidan ratkaisijaksi. Tappelu taukosi. Juko kömpi\npystyyn, hieroi lian tahraamia silmiään rystyillänsä ja mutisi\nuhkaavasti:\n\n\"Tenkin työtävä!... Kun tappelee!\"\n\n\"Mitäs sinä alotit!\" puolustautui siihen Kepu, joka oikeastaan pelkäsi\nJukon kielivän isälle. Tämä jo väitteli nikahduksen seasta hieman siinä\nmielessä:\n\n\"Tinäpät te alotit!\"\n\n\"Tano vaan itälle, Juko!\" yllytti häntä silloin Viku pahan suopeudella\nKepua kohtaan. Mutta Juko ei sietänyt nyt semmoista ystävällistäkään\nneuvoa, vaan murahti vihaisena, synkin mielin, neuvojalle halveksivan:\n\n\"Mikät tinä itte olet ... läkänenä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän jupakan loputtua olivat kaikki ensi aluksi jöröjä. Aku puhaltaa\ninisytti muun tehtävän puutteessa pillikettä, Viku linkosi kiviä ja\nJuko katseli tapauksien kehitystä syrjäsilmin, vihaisena seisoksia\njöröttäen. Mutta pian meni jurous ohi ja tapaus painui pois mielistä.\nViku, joka oli pirtein luonteinen, alotti toisiin asioihin johtavan\nkeskustelun, kehumalla:\n\n\"Mutta jot oikein ito miet tappeleiti, niin titte tiinä oliti!\"\n\nNopeasti tarttuikin siihen Aku, lisäten:\n\n\"Ja jos vaikka me olisimme oikein isot ja sitte kun me suuttuisimme ja\ntappelisimme!... Vai mitä, Kepu?\"\n\nKepu oli vielä hieman pahalla päällä, linkosi kiven ja vannoi puoli\nsuuttuneena:\n\n\"Vaikka olisi kuinka iso, niin en pelkäisi ... en vaikka mikä olisi!\"\n\n\"Etkö isääsikään pelkäisi?\" kehitti Aku jatkoa.\n\n\"En... Ja vaikka olisi sata isää, niin en pelkäisi!\"\n\nSe miehuuden henki tarttui jo toisiinkin. Viku jo ylpeili, sanoja\ntapaillen:\n\n\"Ja vaikka oliti ... vaikka oliti vielä enemmän itää, niin ei kukaan\npelkäiti!... Eihän, Juko?\"\n\nMutta Juko ei ollut vielä aivan sula. Topakkana seisoi hän tapansa\nmukaan, ja sanoa jurautti, kuin Vikun kehumista halveksuen:\n\n\"Otaa ne nyt muutkin kehua, etkä vain tinä!\"\n\nSiten olisikin tästä sukeutunut uusi keskustelu, jolleivat olisi\nhuomanneet, että heille oli tullut vahinko: Tappelun touhakassa olivat\nhe unohtaneet koiran pennun ihan kokonaan ja se oli lähtenyt juosta\npikittämään takaisin syntymätaloonsa. Kepu huomasi nyt asian ja\nhuudahti:\n\n\"Voi!... Koiran pentu!\"\n\nPojat hämmästyivät. Sen verran toki oivalsivat, että penikka on\nkääntynyt paluumatkalle ja joukolla lähtivät he nyt sitä takaa ajamaan.\nHe saavuttivatkin sen ja Kepu alkoi jo kaukaa pyydellä:\n\n\"Nalle se! ... Nalle ... Nalle ... Nalle ... Nalle!\"\n\nNalle uikuttikin vastaan, vilkasi taaksensa, mutta lähti sitte taas\npirittämään tietä pitkin kuin kerä. Isot korvat vain luppasivat juoksun\ntahdissa. Pojat painoivat perästä, että kantapäät vain vilkkuivat,\npyyttelivät ja mairittelivat.\n\nJa he olivatkin jo kiinni saamaisillansa, kun Nalle pujahtikin aidan\nraosta Muikulaisen hakaan. Ei siis muuta kun kiivetä aidan yli perästä.\nSiellä haassa alkoi nyt oikea takaa-ajo ja saarto. Joskus pysähtyi\nNalle, painoi takapuolensa nurmea vasten ja vetää hiihdätti sitä siinä\njälessänsä, kun sen -- kuten ainakin penikan -- hännän alusta kutkutti.\nSilloin olivat pojat aina vähällä saada sen kiinni, mutta aina se vain\nsittekin livahti pois käsistä ja niin jatkui kiinniotto.\n\nJa nyt kohtasi heitä taas uusi onnettomuus: He olivat aivan\nhuomaamattansa joutuneet Muikulaisen lammaskatraan luo. Siinä oli\nvihainen pässi. Koko kesän olivat he sitä härnänneet aidan raosta\nkepeillä, mutta eivät koskaan uskaltaneet mennä aidan yli. Pässi tunsi\nnämä ainaiset ärsyttäjänsä ja kun se nyt ne näki avonaisella paikalla,\npääsi siltä jo hyvää mieltä todistava, lyhyt, puoleksi määinnän\ntapainen, nopea päpätys:\n\n\"Pä ... pä ... pä ... pää!\"\n\n\"Voi!... Pässi!\" pääsi silloin tyrmistyneiltä pojilta. Pässi ei\nmalttanut syödä suutansakaan puhtaaksi heinistä, vaan lähti oitis jo\nottamaan vauhtia. Pojat pakoon.\n\nMuita kaikki oli jo liika myöhäistä. Siinä paikassa paukasi pässi Akua\ntakapuoleen, niin että poika vain parkasi ja lensi mahallensa. Toiset\nyhtyivät huutoon. Pässi yltyi. Se paukaili heitä toista toisensa\njälkeen ja kohta oli koko joukkomme kaadettu mahallensa nurmikolle ja\nylpeä pässi vartioi heitä. Jos joku yritti nousta, sai hän oitis\npässiltä uuden muksun ja niin ei auttanut muu kun olla ja itkeä apua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTietysti oli heidän tilansa nyt aivan toivoton. Pässi pysyi\narmottomana. Se aivan nautti kostosta, taivutteli niskaansa ylpeästi,\nkiepautteli saparoansa ja tarkasteli alta kulmainsa mihin milloinkin\nsaisi iskeä.\n\nMutta onneksi oli Akun äiti sillä välin tuskastunut poikaansa\nodottaessa. Hänellä oli kiireellisiä tehtäviä ja kun Akua ei kuulunut,\nalkoi hän itsekseen jo sadatella:\n\n\"No minnehän se pojan pahuus siitä juoksi!\"\n\nJa turhaan hän odotti, turhaan hoikki ovelta ja katsoi akkunasta. Hän\nalkoi jo suuttua ja lupaili itsekseen:\n\n\"Kunhan sinä sikiö tulet, niin näytän minä sinulle, etkö sinä kestä\nkätkyen ääressä!\"\n\nMutta Aku ei tullut. Vihdoin nukkui toki lapsi ja silloin ei auttanut\nmuu kun lähteä Akua etsimään. Hän otti lähtiessään vitsan jo valmiiksi,\netsi ja hoikki, mutta turhaan.\n\nNyt joutui hän tielle ja kuuli Muikulaisen hakamaasta kamalaa,\nhätäytyneiden lasten itkua. Pahaa aavistaen riensi hän paikalle, näki\nneljä kaatunutta sankariamme, joita voitokas pässi vartioi. Tietysti\nhän ensi työkseen vapautti pojat pinteestä ja vasta sitte antoi omalle\nAkullensa tarpeellisen kurituksen. Äänettöminä, pelokkaina, suu auki\nkatselivat toverit sitä kuritusta hyvän matkan päässä. Liisa otti\nojennettua poikaansa kauluksesta kiini, lähti häntä työn ääreen\ntaluttamaan ja puheli kuin ilkkuen ja kostosta nauttien:\n\n\"Vieläkö lähdet lentämään, vai joko viisastuit ja pysyt kätkyen\nääressä!\"\n\nSanattomina lähtivät toisetkin painamaan pois haasta. Vasta tielle\npäästyä käsittivät he noloutensa ja alkoivat sitä peitellä uudella\nrohkeudella. Viku sadatteli uhkaavasti, onnettomuuttansa ajatellen:\n\n\"Työtävän pätti!\"\n\nJuko siitä sai rohkeutta. Hän löi patukalla Muikulaisen haan aitaa ja\nuhkasi julmasti pässiä, jota ei näkynytkään:\n\n\"Tuleppas nyt, tokko utkallat!... Tenkin elävä!\"\n\n\n\n\nV.\n\n\nJukon ja Kepun äiti oli yleensä tottunut siihen että hänen poikansa\neivät palanneet asialta aivan minuutillensa. Ei siis nytkään näiden\nviipyminen semmoisenansa häntä oudostuttanut. Tuskin olisi hän\nmuistanutkaan koko poikia, jollei hänellä olisi nyt ollut hieman ikävä\nja säälikin Jukoansa, joka oli nyt ensi päivää imemättä. Hän itse\ntietysti kaipasikin semmoista.\n\nSiksipä hän nyt tulikin huomanneeksi poikiensa viipymisen, alkoi sitä\noudostella ja kun ne eivät ikään palanneet, lähti hän niitä etsimään,\nlöysi tieltä, juuri kun ne olivat pelastuneet pässien käsistä,\nrohkaistuneet ja aikoivat lähteä taas koiran penikkaa hakemaan. Hän\nriemastui, hyvitteli ja mairitteli Jukoansa ja houkutteli heidät\nmukanansa kotiin. Koiran penikka jäi siis tuomatta. Se löysi taas\nsyntymäkotinsa ja nukahti siellä rauhallisena ja onnellisena emänsä\nsuojiin. Sen sijaan seurasi Viku poikia niiden kotiin asti. Äiti oli\nlapsensa löydöstä niin hyvillänsä, että loppu matkalla kantoi Jukoansa,\nonnellisena hyvitellen:\n\n\"Äiti se kantaa kultaistansa ... että ei tarvitse kävellä äidin muru...\nKantaahan äiti Jukoansa?\" tiedusti hän vielä lopuksi leikkisänä. Juko\nei vastannut, sillä sisussa oli hänellä jotain salattua. Onnellisena\nsuuteli häntä silloin äiti likaiselle poskelle ja vastasi itse, äänensä\nsäälittäväksi muuttaen:\n\n\"Kantaa se äiti!... Kantaa se äiti sirkkuistansa!\"\n\n\"Et taa!\" äännähti silloin jo Juko ja pyyhkäsi kämmenselällä suudelman\njälen poskestansa ja hänen luontonsa alkoi nousta epäluuloisena ainoaa\ntodellista ystäväänsä, äitiänsä vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli toki jo päästy kotiin ja kotiuduttu. Äskeinen pässiseikkailu oli\noikeastaan hieman masentanut Jukonkin mieltä, ja kun isäkin sattui\nvielä olemaan tuvassa, ei hän ehkä pitänyt aikaa juonitteluille\nsopivanakaan. Niinpä ryhtyikin hän muihin puuhiin. Ensin hän nahisi\nKepun ja Vikun kanssa, jotain epäsovun tapaista kehitellen, mutta kun\nnekään eivät nyt isän läsnä ollessa olleet halukkaita mihinkään aivan\njulkiseen toimintaan, erosi hän niistä ja ryhtyi laittamaan tuvan\nnurkkaan puuhevosellensa tikuista tallia. Sitä laittaessa oli unohtua\nkoko tämä hänen elämänsä ensimäinen suurkysymys. Kyykyllänsä asetteli\nhän tikkuja paikoillensa ja hyräili ajatuksissaan miehiltä kuulemaansa\nlaulua:\n\n    \"Jotpa minä utkolliten yttävän taitin\n    niin tuhannen tuhatta lahjoittaitin.\"\n\nTämä laulu teki kumminkin käänteen. Se käänsi taas äidin huomion\npikkuruiseen. Äiti alkoi hemmoitella:\n\n\"Laulaako se Juko?... No voi sitä Juko-poikaa kun se laulaa jo\nystävästä!\"\n\nJuko ei vastannut. Äiti alkoi kysellä:\n\n\"Eikös Juko huoli enää äitiä ystäväksensä?\"\n\nEi vastausta. Juko pääsi jo epäluuloihinsa käsiksi. Äiti jatkoi\nleikkiänsä:\n\n\"Kuule Juko!... Etkö sinä huoli äitiä ystäväksesi?... Vaikka äiti\nimettääkin kultaistansa?\"\n\nSiitä se alkoi. Jukon mielessä välähti taas se ilkeä tervajuttu ja nyt\nhän huomasi myös, että hänellä oli nälkä, kun oli koko päivän ollut\nmaidotta. Hän heitti jo äitiinsä epäilyttävän silmäyksen ja vetäsi\nnenäänsä.\n\n\"Ei huoli Juko... Juko ottaa jo itsellensä uskollisen ystävän!\" jatkoi\näiti muuttuneella, kuin kaipaavalla äänellä. Tietysti ei Juko edes\nkäsittänytkään sitä ystävä-asiaa ihan selvästi eikä jaksanut surunsa\nlomassa sitä ajatellakaan. Äiti koki taas jatkaa:\n\n\"Juko ottaakin Muikulaisen piika-Marin siksi uskolliseksi\nystäväkseen?... Ottaako Juko?\"\n\nJuko kaiveli nenäänsä ja oli ymmällä asiasta, sillä tämä toinen,\nystäväasia, sotki maitoasiaa. Ajateltavaa kasautui liiaksi. Äiti jatkoi\nja peräsi lopuksi:\n\n\"Ottaako Juko itsellensä jo morsiamen?\"\n\nNyt käsitti Juko asian jo selvemmin, sillä morsian-sanan merkitys oli\nhänelle ymmärrettävämpi. Mutta nyt sekin häntä suututti. Myrtynyt mieli\nsai kohta vallan ja kun äiti viel äkin jatkoi ja kysyi ottaako hän\npiika-Marin morsiamekseen, pääsi hän puheen alkuun ja äännähti ynseänä,\nVornasen aina kiroilevan isännän tapaan, kuin itseksensä äännähtäen:\n\n\"Tenkö täyteittä minä tättä tiliä teen ... moltiamella!\"\n\nTurhaan koki leikittelevä äiti pääasiaa sotkiessaan selittää mitä\nhyötyä morsiamesta on. Se selittely herätti vain epäluuloa ja nosti\nmiehenluontoa. Juko jaksoi näet nytkin toki, vaikkapa himmeästi,\nkäsittää, että morsian-sana on miesten asioihin kuuluva ja se tieto\nantoi hänelle nyt ryhtiä ja tietoisuutta, joista hän ikäänkuin sai\nuutta juonitteluvoimaa. Nyt hän jo suuttui niin että viskasi\npuuhevosensa pois tallista ja äänsi sille hevosmiehen tavoin\nsuuttuneena:\n\n\"Tenkin koni!\"\n\nMutta silloin sai hän uuttakin tehtävää. Isä oli pistäytynyt ulos. Kepu\nja Viku oli silloin ukkosen jyrisemistä leikkiessään ruvennut\nvierittämään isoa, paksua tupakkapölkkyä pitkin lattiaa, kuten jotain\nrullaa, niin että koko tupa jyrisi. Tietysti Juko yhtyi joukkoon ja\nalkoi vaatia, että hän saisi nyt yksin jyryyttää. Yhtä luonnollista on\ntaas sekin, että toiset eivät suostuneet luovuttamaan hänelle\noikeuksiansa hyvällä ja niin alkoi taistelu. Äidin silmiä vältellen\nkoki Kepu vierittää pölkkyä Jukon kintuille. Tämä vältteli ja huusi ja\npölkyn jyrinä sekaantui huutoon ja kiistaan kuin joku mahtava säestys.\nMelu kuului kauvas kartanolle. Isä ei jaksanut sitä kestää, ilmestyi\novelle ja huusi:\n\n\"Panetteko, pakanat, sen pölkyn paikoillensa, vai otanko minä patukan\nseinältä!\"\n\nSe auttoi. Yht'äkkiä syntyi hiljaisuus. Pojat hiiviksivät erillään, kun\nsuojaa hakien, katsahtaa vilaisten joskus isään. Mutta vähitellen, kun\ntämä ei pannutkaan uhkaustansa toimeen, alkoivat pojatkin rohkaistua ja\nlyöttäytyä yhteen. Kepu ja Viku oli jo työntynyt pöydän taa ja\nselailivat vanhaa virsikirjaa, penkillä rinnatusten istuen. He näet\nolivat kerran sen lehtien väliin litistäneet russakoita, ikäänkuin\nkirjan merkiksi ja etsivät nyt niiden raatoja. Juko huomasi heidän\npuuhansa ja työntyi yhteen joukkoon, oikeastaan heitä häiritsemään.\nKepu koki kyynärpäällään tyrkkimällä torjua hänen tulonsa, mutta sitä\nitsepäisemmin pakkautui poika silloin joukkoon, vieläpä kokien\ntunkeutua aivan keskimäiseksi.\n\nNiin alkoi äänetön nahina. Isä näet oli jäänyt tupaan, eikä kukaan\nhalunnut häntä häiritä. Silmää vältellen pakkautui jokainen\nkeskimäiseksi, samalla jo virsikirjastakin taistellen. Siinä nahistessa\nosuivat he vahingossa tyrkkäämään pöytää, niin että se horjahti ja\npöydällä olevasta maitokupista läikähti maitoa. Isä, joka sytytti\npiippuansa huomasi sen, ja suututteli:\n\n\"Tuon pöydänkin ne nyt jo kaatavat, kakarat!\"\n\nPojat tekeytyivät hiljaisiksi, viattomiksi ja olivat hartaasti\nlukevinansa. Mutta se ei enää auttanut. Isä tarttui heidän niskaansa,\nnosteli heidät kauluksesta pitäen kuin kissan pojat yksitellen pöydän\ntakaa lattialle ja uhkasi:\n\n\"Koettakaahan vielä kerran mennä sinne pöydän taa kamuamaan, niin\nkoetan minä ovatko harjakset päässä miten lujassa!\"\n\nJuko katsahti häneen synkkänä, alta kulmainsa ja alkoi hiljakseen,\nloukatuin mielin nyyhkyttää, vihaista, uhkaavaa itkun tapaista,\nhilliten toki itseänsä niin ettei varsinainen itku päässyt puhkeamaan\nnyt sopimattomalla ajalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOnneksi poistui toki isä joksikin aikaa tuvasta. Juko sai nyt\ntilaisuuden keventää ylen täyttä sisuansa. Viku oli ottanut hänen\npuuhevosensa ja oitis riensi hän sitä riistämään takaisin. Tietysti ei\nVikukaan luovuttanut saalistansa aivan ensi käskystä ja niin alkoi\nnahina. Sitä kiihdytti vielä eräs luonnollinen seikka: Kepu, joka oli\naina saanut olla sotajalalla itsepäistä veljeänsä vastaan, asettui\ntietysti Vikun puolelle, yllyttäen äidistä salaa, hiljaa:\n\n\"Elä anna, Viku...\"\n\nSe rohkaisi Vikua. Hän pakeni vuoroin, vuoroin taas puolustautui\npaikallansa. Juko suuttui ja selitti ärjäisemällä:\n\n\"Te on minun hevonen!\"\n\n\"Viku! ... Elä anna!\" kuiskasi taaskin Kepu, äitinsä korvia vältellen.\nTaistelu kiihtyi. Juko riisti väkivallalla omaansa ja Kepu koki äitiä\nsilmällä pitäen kuiskuttaa puoliansa pitelevälle Vikulle:\n\n\"Elä anna, Viku!... Nyhtäise ennen häntä pois!\"\n\nJa Viku koki seurata neuvoa, koettaen salakähmää nyhtää hevosen\ntappurahäntää pois. Nyt Juko itki, alussa hiljemmin, mutta kun se ei\nnäyttänyt tehoihtevan, lisäsi hän ääntä ja alkoi parkua. Äiti tuli\nhätään. Luonnollisesti asettui hän lempipoikaansa puolustamaan, löi\nkämmenellään Kepun päälakeen niin sanotun pääkakkaran ja soimasi:\n\n\"Mitä sinä yllytät siinä Vikua ottamaan lapsen hevosen!\"\n\nKepu nyreytyi ja ryhtyi kissaa härnäämään. Äiti riisti Vikulta hevosen,\nantoi sen omallensa ja aikoi pyyhkiä sen nenän esiliinansa helmalla.\nSitä ei Juko toki sallinut, riistäytyi äkeissään pois käsistä, vei\nhevosensa tikkutalliin ja jurotteli pahalla päällä, mieli katkerana ja\nvalmisteli jo uutta sisun purkausta.\n\nJa kohta muistikin hän taas tervan. Mieleen muistui näet imeminen.\nNälkä alkoi vaivata. Hän yritteli jo itkua, mielenosotusta äitiä\nkohtaan. Äiti koetti sitä ehkäistä hellittelyillä. Hän älysi jo että\nlapsella on nälkä ja hälventääkseen sen epäluulotkin tarjoili hän\naluksi, petosta salatakseen, taas rintaansa, äidin viattomalla\nkavaluudella ihmetellen:\n\n\"No mikä sille nyt äidin kullalle tuli kun se ei huoli enää äitiltä\nmitään!\"\n\nHän suli aivan hellyydeksi ja yritti silittää Jukon päätä ja\nsurkutteli:\n\n\"Voi, voi sitä äidin kultaa ... sitä äidin pikku pulua, kun se ei enää\näidistä huoli!\"\n\nMutta moinen viekkaus jo oli Jukosta liikaa. Loukkautuneena, katkerana\nja vihaisena tempautui hän pois äidin silittelyistä ja äännähti\nynseästi, miltei halveksivasti, kuin itsekseen:\n\n\"Vielä tiinä tilittää!\"\n\n\"Eikö se äiti saa enää silittääkään!\" koki äiti vielä rakentaa\nsovintoa. Mutta se oli myöhäistä. Jukon mieli oli täysi ja hän alkoi\nentistä katkeramman juonittelun. Äiti riensi tekemään hänelle\nvoileivän, toi sen ja tarjoili surkutellen:\n\n\"Nälkähän sillä on lapsella ... nälkä on pienellä, nälkä.\"\n\nHerttaisesti tarjosi hän nyt voileipää aivan käteen ja rauhotteli:\n\n\"Jukopa syö nyt voileivän... Ja sitte lapsi kasvaa isoksi ja saa\nhevosen ... ja uskollisen ystävän ja... No Juko-rukka!... Syö voileipä,\nkun äiti antaa omallensa!\" käänsi hän hyvittelynsä asiaan.\n\nMutta ei. Vihastunut poika vain nykäsi hartioitansa ja ähähti:\n\n\"Enkä työ!\"\n\n\"Syö nyt äidin lintu!\" suli äiti yhä hellemmäksi ja tarjosi taas. Poika\nnykäytti olkapäitään aivan kiukkuisesti ja äsähti:\n\n\"Työ itte!\"\n\nJa turhia olivat kaikki houkutukset. Juko ei jaksanut niellä häntä\nkohdannutta loukkausta ja alkoi jo itkeä jollotella. Siinä itkun seassa\nnousi taas terva-asia kurkkuun ja hän sopersi, vihjatakseen että hän\nsen asian tietää, voileivästäkin kuin itseksensä, hiljaa ja ynseästi:\n\n\"Telvaleipää vielä työttäiti!\"\n\nÄiti arvasi nyt, että Jukolle oli kerrottu asia, paljastettu petos. Hän\nkoki sotkea:\n\n\"Tervaleipääkö!... Mitä se Juko nyt puhuu! Hyi!... Kuka nyt tervaisi\nlapsen ruuat!\"\n\nKaikki turhaa. Jukon mieli oli myrtynyt sillä hän oli nyt asian perillä\nja kaikki koristelut pahensivat vain sitä asiaa. Hän itki nyt, seinään\npäin seisten onnettomana, mutta itsepäisenä. Äiti oli neuvoton. Ei\nmikään rauhoitus enää auttanut. Vihdoin tuli isä tuvassa käymään ja\ntuskastuneena koko poikaan sanoi jo äidille:\n\n\"Anna sen vekaran huutaa ja pane itse vesi kiehumaan, että saa sen sian\nkaltata!\"\n\nJa äiti ottikin sen neuvon huomioon, menipä vielä pitemmällekin. Kun\nitku ei ruvennut taukoomaan, alkoi hän mairitellen kehoitella:\n\n\"Itkepäs nyt äidin kulta oikein kovasti!... Itke nyt kultasirkku, niin\nettä äitikin kuulee!\"\n\nSe oli odottamaton käänne ja sotki Jukon koko suunnitelman ja\nmenettelyn. Hieman tyhmistyneenä katsahti hän jo äitiinsä ja aivan\nitsestään alkoi itku helpota. Sen huomattuansa jatkoi äiti aivan\nrukoilemalla:\n\n\"Itke nyt äidille, herran terttu!... Itkethän Juko?... Ju-uko!\"\n\nJa niin hän jatkoi. Poika oli kohta ymmällä. Vihaisena hieroksi hän\nsilmiänsä ja ikään kuin alkoi häpeillä tappiotansa. Äiti jatkoi\npyyntöänsä. Poika ei vastaa. Nyt äiti sanoi jo hartaasti, lupaillen:\n\n\"Äiti ostaa sitte lapsellensa palkaksi mesileipää, kun Juko nyt oikein\nitkee... No, Juko!\"\n\n\"Enkä itke!\" äänsi Juko itseksensä, tuskin kuultavasti. Ja kun äiti yhä\nvain jatkoi hellää pyyntöänsä, koki hän hillitä itkunsa aivan tyyten,\notti sylin täyteisen tyynyn penkiltä ja mutisi sitä sänkyyn kantaessaan\nkuin itsekseen ynseästi, Vornasen renki Pekan puhetapaan, tosin itkun\njätteet kurkussa muristen:\n\n\"Tättä pitäiti niille vielä itkeä ja palkua ... kuin palemmillekin!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOikeastaan hän kantoi tyynyn sänkyyn aikoen nousta sinne virumaan.\nMutta sillä välin oli Kepu hautonut äskeisen äidin antaman pääkakkaran\njohdosta kostoa. Hän olikin keksinyt keinon: Hän oli näet huomannut\nmiten tervajuttu suututti Jukoa, oli älynnyt asian ja neuvoi nyt Vikua\nhiljaa, kavalasti:\n\n\"Viku!... Sano, Viku, Jukolle että hän on tervan syöjä... Tahi kuule...\nSano, jotta hän on tervahuuli... Sen huulet kun ovat tervassa!\"\n\nJa Viku tietysti täytti käskyn, sillä olihan hänelläkin nyt hevosjutun\njohdosta pientä vihan aihetta Jukoa kohtaan. Sopivan ajan tullen, kun\näidin korva vältti, sanoi hän tälle:\n\n\"Telvahuuli!\"\n\nOitis älysi Juko asian ja haukkui vastaan:\n\n\"Entät mikät tinä itte olet!\"\n\nJa hän muisti nyt että Vikun kieli -- kuten hänen omansakaan -- ei\nkääntynyt vielä r-ääntä lausumaan. Siihen Vikun sorakielisyyteen hän\nnyt iski, lisäten halveksivasti, mieli synkkänä:\n\n\"Tolakieli!... Et otaa ällääkään tanoa!\"\n\nViku masentui. Äiti kuuli jutun. Tietysti se huvitti häntäkin ja hän ei\nvoinut olla siihen puuttumatta. Miltei iloisin mielin leikitteli hän,\nsamalla Jukoa hyvitellen:\n\n\"Eikö se Viku osaa ärrää sanoa?\"\n\nJuko katsahti häneen ääneti. Äiti jatkoi:\n\n\"Mutta äidin Juko se ei ole sorakieli!... Se poika se osaa ärrän\nsanoa... Sanopas nyt Juko ärrä!...\"\n\nEi vastausta. Jukon mielen oli Vikun häjy loukkaus myrkyttänyt\nlopullisesti. Hän kömpi sänkyyn, heittäytyi sinne selällensä ja\nmurjotti. Äiti pyysi vielä:\n\n\"Sano nyt, Juko kulta: ärrä!... Tahi sano vaikka: ruis!\"\n\nEi sanonut poika. Hän vaikeni kuin muuri, mutta toivoi toki, että äiti\njatkaisi pyyntöänsä. Mutta sekin toivo petti, sillä äidin täytyi lähteä\nviemään siankalttausvettä isälle. Pienen mieli musteni. Kaikki näytti\nnousevan häntä vastaan, yrittipä hän mitä hyvänsä. Kun äiti palasi,\neikä vieläkään uudistanut pyyntöänsä, ei hän voinut enää olla\npurkamatta sitä vastaan sisuansa: Sängyssä selällään viruen, uhkasi hän\nikäänkuin olisi muka itsekseen puhunut:\n\n\"Enkä tano ällää!\"\n\n\"No voi, voi sitä Juko parkaa, kuin se ei sano äidille enää\närrääkään ... ei yhtä ärrääkään se enää äidille sano!\" käänsi äiti\nasiaa leikiksi. Mutta pyyntöänsä hän ei sittekään osunut nyt\nuudistamaan. Hetkisen sitä turhaan odoteltuansa koetti Juko silloin\närsyttää äitiänsä toistamaan saman pyynnön. Siinä mielessä hän entistä\njyrkemmin ja vihaisemmin mielin uhkasi:\n\n\"En uhallakaan tano ällää!\"\n\nVieläkään ei äiti joutanut uudistamaan pyyntöänsä. Uudestaan koetti\nJuko uhalla:\n\n\"Enkä työ voileipää, vaikka kuinka tiinä hikoilet!\"\n\nNyt olisikin äiti taas alkanut rukoilunsa, mutta ei joutunut, sillä isä\nhuusi häntä avuksensa ja niin raukesi sekin Jukon ärsyttämissuunnitelma\nturhaan. Ei ihme että ympäristön kehittämä voimakas, kansallinen\neripuraisuuden ja oikeuksiensa puolustamisen henki täytti nyt koko\nhänen sielunsa. Hän suuttui umpimähkään koko maailmalle ja hänen\nmiehenluontonsa nousi sitä vastaan. On suorastaan ihme, että vaikka hän\nkasvoikin näin riitaisessa ja kapinallisessa hengessä, hänestä sittekin\nkuten hänen toisistakin kasvikumppaneistansa -- tuli myöhemmällä\niällänsä innokas osuustoiminnan mies ja valitaan kohdakkoin Kirvun\nkunnallislautakunnan esimieheksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta palaamme lopettamaamme kertomukseemme.\n\nNyt makasi hän sängyssä selällänsä nälkäisenä, yksin jätettynä, kasvot\nlikaisina. Kepu ja Vikukin oli poissa. Miten katkera oli hänen\nmielensä, miten täysi hänen sydämensä. Ei auttanut muu kuin turvautua\nlasten ainaiseen, ainoaan keinoon: itkuun. Hän alkoi nyt itkeä, alussa\nväyvätellen, kuin laiskasti. Kohta koveni toki ääni, koveni sitä mukaa\nkuin mieli yhä enemmän myrtyi. Nyt hän jo veteli pitkään, jurisemalla,\nmutta vasta puoli-itkien:\n\n\"Yyyyy ... y-yyyy ... yyyyy!\"\n\nVälillä hän potkaista sätkäytti lyhyitä jalkojansa. Mieli vain musteni.\nNyt hän jo itki aivan öllöttämällä, joskus ulisemalla. Äiti oli ulkona.\nEi kukaan siis kääntänyt häneen huomiota. Se lisäsi suuttumusta. Hän\noli harmista haleta ja alkoi huutaa parkumalla.\n\nSilloin sattui tulemaan Kärnän-Maija tuomaan Nallea. Hän tuli oitis\nJukoa lohduttamaan. Hyvitellen alkoi hän puhella:\n\n\"Itkeekö se Juko?... Voi, voi sitä Jukoa ... sitä Juko Pynnistä, kun se\nosaa hyvästi itkeä!... Voi sitä Jukoa, miten se kauniisti itkeä osaa!\"\n\nJuko ei vastannut. Kärnän Maija aikoi kohennella hänen pää-alaistansa\nmutta se huomio vain suututti Jukoa... Nyt Maija jo tiedusteli:\n\n\"Mitä se tämä Juko herra nyt itkee?... Hammastako se pakottaa\nJukolta?... Ju-ko!\"\n\nJuko sydäntyi. Maija sattui nyt lisäämään varomattomasti:\n\n\"Vai tervasivatko ne lapselta sen imettävän?... Tervasivatko ne\nlapselta herkut?\"\n\nSilloin oli Jukon mitta täysi. Selällään viruen potkaista sätkäytti hän\nlyhyitä sääriänsä vihaisesti ja äsähti Maijalle itkun seasta:\n\n\"Taatanaakot te tinua liikuttaa!\"\n\n\n\n"]