[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1byxS9jw2Oeia__vTKtKykELouBU8Vlsza02WiwVJTk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1006,"Isä ja poika","Lassila, Maiju (oik. Untola, Algot) 1868-1918)",null,"1006-lassila-maiju-isa-ja-poika","1006__Lassila_Maiju__Isä_ja_poika","romaani",[12],"huumori",[],"fi",1914,23624,137010,false,48922,[21],"Finnish fiction -- 20th century",[23,24],"Humour","Novels","\"Isä ja poika: Tekele\" by Maiju Lassila is a novel written in the early 20th century. The story centers around Ville Massinen and his relationship with his seven-year-old son, Habakuk, exploring their interactions marked by affection, humor, and a series of light-hearted conflicts. As they navigate daily life and the father's plans for remarriage, the narrative delves into themes of parenting, tradition, and community.  The opening of the novel introduces readers to the unique dynamic between Ville Massinen and his son Habakuk, emphasizing their 57-year age difference. Despite this disparity, the two share a close bond, marked by playful bickering and the father's well-meaning but often comical attempts to assert his authority. The narrative sets the stage for a marriage proposal Ville is contemplating, which he feels the need to discuss with Habakuk, though the conversation quickly turns into a humorous dispute over rights, responsibilities, and the nature of family life. Meanwhile, the child's stubbornness and the father's exasperation provide both a comedic element and a glimpse into the complexities of parental relationships within the context of early 20th-century Finnish society. (This is an automatically generated summary.)",[],109,"Ville Massinen saa vihdoin esikoispojan viidenkymmenen vuoden iässä. Huumorilla sävytetty kertomus seuraa isän ja pojan elämää Kiihtelyksessä alkaen pojan erikoisesta nimivalinnasta. Lassilan kansankuvaus esittelee maaseudun omaleimaiset hahmot ja arjen sattumukset isän ja pojan välisen suhteen kautta.","Maiju Lassilan 'Isä ja poika' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1006.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","ISÄ JA POIKA\n\nTekele\n\n\nKirj.\n\nMAIJU LASSILA\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1914.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nTänä samana päivänä oli Kiihtelyksen tunnettu Ville Massinen täyttänyt\nviidennenkymmenennenseitsemännen ja hänen ainoa poikansa seitsemännen\nikävuotensa. Viisikymmentä vuotta siis ikä-eroa, mutta se olikin\noikeastaan ainoa erotus isän ja pojan välillä.\n\nEi tosin aivan ainoa: ristimänimeltänsä he näet myöskin olivat eri\nmiehiä. Sillä vaikka ukko Massisen nimenä olikin ihan rehellinen Ville,\njolla nimellä suvun kuusi miespolvea oli jo tullut autuaaksi, ja vaikka\nhän oli aikonut esikoispojastansa ristittää itsellensä kaimamiehen, oli\nkuitenkin eräs toinen asia saanut hänet antamaan pojalle kasteessa\nnimen, joka -- niin autuaaksi tekevä kuin se muutoin onkin -- ei\nerikoisemmin sovellu Massisen nimeksi. Tai jos soveltuu, niin soveltuu\nkorkeintaan siten, kuin soveltuvat miehelle naisen housut.\n\nMutta niin se vain kävi. Hänhän, näet, oli tätä samaista esikoista\nodottanut koko naimisissa-olonsa ajan eli siis viisikolmatta vuotta.\nHän oli sen siis saanut kuten Aabraham vasta vanhalla iällänsä. Herran\nlahjaksi hän sen oli silloin käsittänytkin, ja niinpä hän olikin -- kai\nosoittaakseen kiitollisuutta Herralle -- päättänyt sille valita nimen\nprofeetoista.\n\nProfeetoista. Sattumalta näet oli silloin osunut taloon eräs\nkonttikauppias ja se oli sattunut muistamaan yhden profeetan nimen --\nei tosin ison profeetan mutta:\n\n\"A... vot... Habakuk\", oli se iloisesti sanoa tokaissut, ja niin koitui\ntästä pojasta, pojasta, joka oli sekä ulkomuotonsa että henkisten\nleivisköitten puolesta aivan kuin luotu Villeksi, koitui -- Habakuk.\n\nSiis profeetan kaima, vieläpä semmoisen profeetan, joka ainoastaan\nnimensä puolesta oli suurin profeetoista. Myöhemmin oli kyllä isä-ukko\nkuullut, että olisi ollut suurempiakin profeettoja kuin tuo rahjus, ja\nvielä myöhemmin, kun nimen mehevyys oli jo tullut tunnetuksi ja\nkantanut pikku Habakukin maineen ennen aikojaan kauas toiseen pitäjään,\noli ukko itsekseen tupakoidessaan ja asiaa punnitessaan sanonut\nitsekseen että:\n\n\"Paholainen!\"\n\nNiin: se, se maailman suurimman ja itselämpiävän saunan omistaja -- oli\nukko itsekseen sanonut ja siunannut, mutta pojan nimi pysyi yhä\nHabakukkina, ja ukko rakasti ainutta poikaansa kuten Herra Habakukkia.\nÄiti oli kuollut pojan ollessa vasta kuudennella kuukaudella.\nLeski-ukko oli siis oikeastaan ollut nämä kuusi ja puoli vuotta\npojallensa sekä isä että äiti, ja se seikka oli lujittanut heidän\nvälistänsä sidettä.\n\nJa mikä oiva äiti hän olikaan pikku Habakukille ollut! Jo pojan ollessa\nsiinä seitsenkuukautisen korvilla oli hän ajatuskiireessä ensi kerran\npistänyt tutin asemesta sen parkuvaan suuhun -- piipun. Ja poika oli\nimaissut savut, punastunut, ollut läkähtyä, mutta...\n\nNiin: siitä päivin hän oli myös ollut tupakkamies. Isä oli hänet\ntotuttanut ja katsonut nautinnolla, kun Habakuk kätkyessä potkiessaan,\ntuossa vuoden vanhana, ketarat pystyssä ja suu naurussa, imeksi oman\nvalintansa mukaan vuoroin tuttia, vuoroin kummallista piippunysää, ja\nniinpä hän nyt olikin seitsenvuotiaana Kiihtelyksen kuuluisimpia\ntupakkamiehiä.\n\nSanalla sanoen: hän oli jo mies, jossa oli pelkkää Massista kaikki muu\npaitsi ristimänimi.\n\nTotisesti! Ja kaiken muun lisäksi oli hän ottanut isäänsä nähden\nsemmoisen vallan, että ukko ei koskaan tehnyt mitään ennen kuin oli\nsiitä puhunut pojallensa ja kinastellut hänen kanssansa asiasta ainakin\nkahdesti.\n\nOmituista mutta totta. Kinastelussa taas oli poika vääjäämättömän\nitsepäinen, ja niinpä täytyi ukon, jos mieli saada mieleisensä\npäätöksen, jokaisen tuollaisen kinastelun lopuksi turvautua\nkurinpito-oikeuksiinsa, ja niin häämötti pikku Habakukin uhkana alati\nisän vitsa, kuten ajurin hevoselle häämöttää aina aisanpää.\n\nLapsi parka!\n\nMutta kaikella pahalla on aina se hyvä puoli, että siitä -- ainakin\nSuomessa -- on hyötyä enemmän kuin hyvästä. Niinpä oli tuo uhka ja\nkinailu terästänyt pojan luonteen supisuomalaiseksi, semmoiseksi, joka\naina panee vastaan, vaikka pää menisi. Toiseksi oli se kehittänyt\nhänessä vastarinnan ja oikeuksiinsa pyrkimisen hengen. Vaistomaisesti\nhän oli, kuten myöhemmin huomaamme, tajunnut, että isä, ja sortava\nisä-luokka yleensä, on nuo kurinpito-oikeudet anastanut vääryydellä.\nMutta toiselta puolen hän myös vaistollansa tajusi, että nykyisissä\noloissa, kun lapset ovat vielä järjestymättömiä, on noihin kieroihin\nsuhteisiin mahdoton saada pientäkään korjausta laillista tietä, tai\nesim. syntymislakon avulla, niin suurena enemmistönä kuin lapset\nisä-luokkaan nähden ovatkin.\n\nNiin. Surkeaa! Ja kun siis isä oli kinastelussa tappiolle jouduttuansa\naina turvautunut käsivoimiinsa eikä älyynsä, oli poika puolestaan\nturvautunut alaraajoihinsa, painanut käpälämäkeen, ja niin oli hänestä\nkehittynyt juoksija, joka Olympialaisissa kisoissa vielä kerran voi\nkolehmaisuudessa voittaa itse Kolehmaisetkin. Osaksi juuri tästä pojan\nkehittyneestä juoksukyvystä johtuikin se, että ukon kurinpito-oikeus\nitseasiassa, kuten taas myöhemmin saamme nähdä, oli jäänyt pelkäksi\nmuodolliseksi oikeudeksi, kuolleeksi lakipykäläksi, joka ei kertaakaan\npäästänyt vitsaa oikeuksiinsa. Aiheuttipa vielä ukolle itselleen turhia\njalkavaivoja, joista tämän kirjan puolivälissä kerrottu venematka\nmuodosti ukon kaikkien retkien huippukohdan, matkan, joka oli ainakin\nyhtä juhlallinen, kuuluisa ja komea kuin se matka, jonka profeetta Elia\nteki tulisilla hevosilla ja vaunuilla taivaasen, suoraan enkelien\neteen.\n\nNo niin. Olisi sangen tarpeellista ja hyödyllistä tietää näistä\nasioista laajemmalta, mutta kirjalle määrätty koko ei salli niihin\nsyventyä. Mainitsemme toki vielä yhden seikan.\n\nTätä pikku Massista oli näet jo lapsesta pitäen alettu nimittää\nprofeetta Habakukiksi tai myös profeetta Massiseksi. Poika puolestaan\ntaas ei ollut arvonimien ihailija. Ei lainkaan. Hän vihasi arvonimiä\nsiinä määrin, että yksinpä ristimänimeänsäkin piti kauhuna. Ei siis\nihme, että hän oli saanut ahkerasti kehittää ruumiillisia\nleivisköitänsä profeetallisiksi. Ahkerasti oli hän antanut nyrkkiä\nniskaan ikäisillensä poika tenaville ja varsinkin tytöille, jotka\nhäntä mainitsivat arvo- tai ristimänimeltäkään. Se kehitti voimaa\nkäsivarsiin ja sisua poveen. Aikuisempien kunnianosoituksiin -- niihin\nprofeetaksi-ylentämisiin -- hän oli tavallisesti vastannut\nkivenheitolla, jos välimatka sattui olemaan turvallinen, ja totisesti\nei Daavid seissyt Goljatin edessä niin topakkana eikä lingonnut niin\ntaitavasti kuin tämä tosin nyt jo seitsenvuotias profeetta Habakuk\nMassinen.  Mutta syvennymme jo varsinaiseen aiheeseen. Oikeastaanhan\nnäet Ville Massinen oli kaikki nämä leskivuotensa hautonut mielessänsä\nuusiin naimisiin menoa. Talossahan olisi tarvittu emäntä, ja\nluonnollisesti niin terve ukko oli muutenkin sitä mieltä, että ei se\nole leskimiehenkään hyvä yksinänsä olla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta asia oli vain lykkäytynyt vuodesta vuoteen.\n\nEi sattunut olemaan morsiameksi sopivaa nais-eläjää lähimailla, ja\npojan kasvatuskin ja muut taloustoimet sotkivat.\n\nMutta nyt oli morsian tiedossa. Aikoinansa oli näet Antti Voutilainen\nmennyt täältä Kiihtelyksestä kotivävyksi Sortavalan puolelle, kohonnut\nappensa kuoltua talon ainoaksi isännäksi ja -- mikä parasta -- nyt\nviime keväänä kuollut. Tieto siitä oli jo ehtinyt Kiihtelykseenkin, ja\nniinpä oli ukko jo monet päivät hautonut kosimismatkaa. Kaksikymmentä\nvuotta sitten, silloin kun Voutilainen oli naimisiin mennyt, oli hän\nsen Vapun kertaseltaan nähnytkin ja arveli sillä ikää olevan tuossa\nneljänkymmenen korvilla. Monet ja monet päivät oli hän tupakoidessansa\nasiaa hautonut, varmistunut ja päättänyt, sillä:\n\n\"Menepä tässä ja koko ikäsi akatta elä!\" oli hän imaissut aivan\nkiihkeät aamen-savut asian päätteeksi, ja niin se oli nyt valmis.\n\nValmis, jopa niin valmis, että hän oli jo Voutilaisen sukulaisten\nkanssa lähettänyt Vapulle sanankin, että hän tulee sulhaseksi. Vappu\nsiis tiesi jo häntä odottaakin.\n\n\"Niin jotta se on... Se on vörklööri nyt!\" oli ukko itseksensä sanonut\njo aivan sen viimeisen ja varman aamenensa asiassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli toki vielä yksi vastus.\n\nSillä kuten jo sanottu oli hän aivan huomaamattansa joutunut pikku\nHabakukin valtoihin. Päivänselvältä tuntui siis nyt se, että asiasta\noli ensin puhuttava pojalle. Juuri se tässä asiassa oli omituista. Hän\noli johtunut niin pitkälle, että huomaamattansa, vaistomaisesti uskoi\nolevansa velvollinen pyytämään tuolta seitsenvuotiaalta tenavalta\nnaimalupaa.\n\nMutta samalla hänestä tuntui, että se toki on jo liikaa. Ilmoittaa\ntuommoisestakin asiasta pojallensa, vieläpä mokomalle naskalille, ja\nikäänkuin pyytää siltä lupaa! Häntä oli alkanut suututtaa. Hän oli\nhautonut sitä asiaa päivän jos toisenkin ja harmistui jo.\n\n\"Paholainen!\" kiukutteli hän jo itsekseen kerrankin taas kyntöpellolla\nruunaa lepuuttaessaan. Hän istui kivellä kumaraisena, mietteissään\ntupakoiden. Koko poika alkoi jo harmittaa:\n\n\"Kehnoin tenava!\"\n\nSanos muuta! Ja miten olikaan, niin alkoi hänessä kehittyä sisu koko\nmokomaa isäntää vastaan. Hän tupakoi jo miltei synkeänä ja unohti\nkynnönkin. Harmitti koko poika.\n\n\"Mutta se vaan\", kiukutteli hän sille.\n\n\"Joka paikkaan tunkee nenänsä, niin jotta... Jotta se on\nnorkki\", syvällistyi jo harmi, töksähdyttäen ajatuksen siihen\nfilosofisen-epämääräiseen \"norkki\" sanaan. Harmi yltyi.\n\n\"Tää nyt!\" halveksui hän. Mokomakin \"isäntä\"! Tuskin peukalon pituinen!\n\n\"Kun kyntöpatukalla annan hylylle, niin... Niin se ei ole norkki\",\nynseili hän harmistuneena uhitellen ja yhä synkempänä tupakoiden. Ruuna\noli saanut levätä tavallista kauemman aikaa. Se aivan laiskistui ja\nalkoi kuin ajankuluksi hapoa pientareesta heiniä suuhunsa. Ukko heräsi\nsiihen.\n\n\"Prtuu... Pahus!\" ärjäisi hän viskaten siten pojalle kuuluvat vihansa\nruunaan. Samalla nipisti paarma ruunaa. Se kimpsahti ja tapasi\nkärsimättömänä huopaista kylkeänsä.\n\n\"Prtuu, so!\" ärtyi siitä ukko, ja kun ruuna ei siitäkään ärjäisystä\nnäyttänyt välittävän, kavahti hän jaloillensa, sieppasi auraa kuresta\naivan riuhtaisemalla ja ärjäisi ruunalle:\n\n\"Vaolle siitä tahi... Tahi se ei ole norkki!\" filosofistui ruunallekin\nosoitettu viha. Ruuna luimisti vihaisesti, viuhautti häntäänsä ja alkoi\näkeissään, kuin uhalla, harppoa vakoa pitkin, niin että ukko tuskin\nehti hanttuuttaa perästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ei vaan kyntäessäkään hellittänyt se sisua ärsyttävä ajatus, että\nhänen täytyy puhua asiasta pojalle. Ei. Päinvastoin: se yltyi. Samoin\nkiusoitteli ruunaakin nyt eräs matkaan liittynyt ilkeä-niminen\nkärpänen. Ruuna tuskastui samoin kuin ukkokin. Kynnettiin aika hamppua\nmennen.\n\n\"Ja kun se juutas vielä...\"\n\nSe poika nimittäin, ynseili hikinen ukko siinä aurankuressa miltei\njuosta hanttuuttaessaan.\n\n\"Häh!... Taasko siinä!\" karjaisi hän välillä ruunalle, kun se taas\nkärpäsen puraisusta vihastuneena tapasi kuvettaan raapaista.\n\n\"Kun se!\" yritti hän jatkaa pojalle.\n\n\"Häh!... Elä kuovi!\" täytyi sittenkin ärjäistä ruunalle, joka\ntuskastuneena kimpsui kiusoittavalle kärpäselle. Hän suuttui lopen:\n\n\"Saakeli vie!\"\n\nEi hän tajunnut, kummalle hän tämän jo siinä kirosi, pojalleko vai\nruunalle. Vihastunut ruuna pani jo miltei juoksuksi.\n\n\"Prtuu, saakeli!\" ärjäisi silloin ukko äkkiä. Ruuna pysähtyä töksähti,\nja hengästynyt ukko aikoi ryhtyä pyyhkimään hikeä otsastaan\npaidanhihalla.\n\nMutta juuri silloin kahlasi mitään pahaa aavistamaton pikku Habakuk\nsiihen mulloksen halki, iso piippu suussa, kasvot likaisina ja\nhattureuhka päässä. Niin se nousi ja laski siinä vakojen yli\nharppoessaan kuin aalloille koikkumaan viskattu pytty. Tuohtunut ukko\nei huomannut sen tuloa, ennenkuin poika oli jo aivan luona ja pyytäen\npiippuunsa tulta kysäisi:\n\n\"Onko sinulla tulitikkuja?\"\n\nUkko katsahtaa muljautti häneen vihaisesti. Nyt häntä vasta oikein\nharmitti tämä, mokomakin, joka vaatii häneltä tiliä naima-asiastakin.\nSuututti niin, että sisu ei antanut oitis ärjäistä. Vaiettiin, Poika\nvilkaisi häneen epäluuloisena ja nyt jo toisti pyyntönsä\njuonittelevalla ärjäisyllä:\n\n\"No tulitikkuja kyllä!\"\n\nMutta se päästi ukon sisun puheen alkuun. Hän alkoi pojalle torailla:\n\n\"Sinä, poika, kuule elä hänklänkrää!\"\n\nPikku Habakuk moisesta hölmistyi yhä epäluuloisemmaksi ja muljautteli\nvihastuneita silmäyksiä. Taas vaiettiin. Taas jatkoi ukko toraillen:\n\n\"Sinä sanot jotta norkki, mutta... Mutta se ei ole norkki!\" raivostui\nhän. Mutta se auttoi pojankin ääneen.\n\n\"Onpas norkki!\" panna tokaisi se jo vihaisena vastaan, tosin arkaillen,\nasiasta mitään älyämättä. Molemmille oli kaikki jo yhtä epämääräistä\nkuin se \"norkki\" ukolle itsellensäkin. Sukeutui väittely.\n\n\"No on kyllä norkki!\" tenäsi vihastunut poika jo kuin itkua hilliten.\nMutta ukko puolestaan tiukkasi uhittelulla:\n\n\"Mutta entäs kuritusparakraahvi!\"\n\nNiihin isän vitsa-oikeuksiin hän siis jo taas vetosi.\n\n\"Niin jotta sitä saa isä antaa patukkaa jotta... Jotta vonkuu!\"\nselittää uhitteli hän sitä lakipykälää.\n\n\"Mutta etpäs saa!\"\n\nSe tuli pojalta itkun ja vihan sekaisena.\n\n\"Vaikka olisi mikä norkki, niin ei vaan saa antaa!\" koki poika tenätä\nselkänahkansa puolesta.\n\n\"Saakeli!\"\n\n\"No ei kyllä!\"\n\nMutta silloin oli ukon mitta täysi. Hän sieppasi kyntövitsan ja...\n\nHuihai! Poika huomasi, että edessä on täysi tosi, ja pani juoksuksi.\nVasta veräjälle päästyänsä käännähti ja nähtyänsä ukon jääneen auransa\nluo tolkutti:\n\n\"Annappas!... Tokko uskallat ja... Tokko on parakraahvi!...\"\n\n\n\n\nII.\n\n\nOmituista!\n\nKoko elämää alkoi painostaa tämä juttu. Omituisinta vielä se, että ei\nedes tajunnut mikä tässä nyt harmitti, s.o. mikä vaikutti, että sisu ei\nantanut puhua asiaa suoraan pojalle. Monesti oli hän sitä yrittänyt:\nhautonut asiaa, etsinyt alkusanaa, mutta sitä alkusanaa miettiessänsä\noli hän aina synkistynyt, harmistunut ja kaiken lopuksi äsähtänyt\npojalle, joka ei tiennyt asiasta mitään ja siis vain oudosteli, ymmällä\nisän äsähtämisestä.\n\nMutta kosiinlähtökin kiirehti. Täytyi siis kokea voittaa itsensä ja\näkänsä, että voisi ilmoittaa pojalle, ja sitä hän koki taas nytkin\neräänä päivänä. Habakuk leikki lattialla kasvot tavallista\nlikaisempina, piippu suussa, mietteissänsä. Näkyi rakentelevan\nlastuista leikkitaloa ja mitteli sen rakennetta katseellansa niin\nsyvällisesti, että otsanahka oli vetäytynyt ryppyyn ja piippu unohtunut\npolttamatta. Aivanpa oli isä jo heltyä hänen puuhiansa siinä\nkatsellessansa. Hän istuksi, mietti ja hautoi vain alkusanaa,\nkumaraisena, miettivänä tupakoiden.\n\nJa jo olikin hän päästä ilmoituksensa alkuun. Hän imaisi jo ikäänkuin\npuheenalkajaissavut. Kaipa se oikea sana osuu siinä itsestänsä, niin\nettä...\n\nSana oli jo miltei suussa. Hän imaisi uudet alkajaissavut ja ikäänkuin\nkoki jouduttautua sovinnolliseen puheesen pääsyyn. Oli ja miltei\nalottaa. Aivan viimeiset alkajaissavut vain kiireellä imaisi ja...\n\nSiunaa ja varjele! Eikös näet siinä viepouttanut taas mieltä muuksi,\nniin että hän sen sovinnollisen ilmoituksen sijasta äsähtikin pojalle\ntuikean:\n\n\"Elä yhtään kurtistele siinä sitä otsanahkaasi!\"\n\nJa siitä se lähti!\n\nPoika katsoi isä-ukkoon pitkään, epäluuloisena, niiskautti syvään, ja\notsanahka vetäytyi yhä syvempään kureeseen.\n\nVaiettiin. Molemmat synkistyivät omalla tavallansa.\n\n\"No niin kyllä!\" suuttui ukko edelleen ja murisi jatkoksi kuin\npuoli-itsekseen:\n\n\"Tuon ikäisen miehen luulisi jo parempaakin työtä löytävän... Kuin tään\notsanahkansa kurtistamisen!\"\n\nTaas vaiettiin. Epäluuloiseksi synkistyvä poika oli ymmällä. Vihdoin se\nmutisi vastaan:\n\n\"Mikäs sinä itse olet!\"\n\nMutta ei ukko viitsinyt mokoman puhetta nyt ottaa kuullaksensakaan. Hän\npainui vain tupakoimaan. Ylenkatsoi jo koko poikaa. Poika sai siitä\nrohkeutta ja niinpä jo jatkoi mutisten tolkutonta, vihaista:\n\n\"Ja vaikka mitä otsanahkaa vedän niin...\"\n\nHän katsahti. Ei ääntä synkästä ukosta. Poika siitä paisui. Nyt hän jo\ntavallaan ihan härnätäkseen mutisi uhitellen epämääräistä:\n\n\"Ja vaikka sinunkin otsanahkaasi vedän niin... Ja vaikka ihan kenen\notsanahkaa vedän niin...\"\n\nNiin!... Siinä se nyt oli! Ei tuolle mokomalle viitsi nyt kunnolla\nvastatakaan, ei kunnolla suuttuakaan. Niinpä ukko ynseilikin hänelle\nvain kuin yliolkain ylimalkaista halveksivaa:\n\n\"Vetäisit otsanahkaa!\"\n\nMokomakin! Ja tietoisena vetosi hän taas kurinpito-oikeuksiinsa, ei\ntosin nytkään niiden käytännölliseen, vaan ainoastaan muodolliseen\npuoleen. Hän imaisi savut ja selitti äkeissään:\n\n\"Kuu minä vaan pidän lakipykälästä kiinni, niin... Niin se on kuuma\npaikka sinulle...\"\n\nArvasi sen poika ja niinpä jo yrähti taas selkänahkansa puolesta\nvihaisesti, synkeänä. Mutta ei ukko ottanut sitä kuullaksensakaan, vaan\nsavut taas vain vetäisi ja jatkoi selittäen:\n\n\"Sillä se on keisarin vahvistama pykälä ja... Ja niin että keisari se\non suurempi herra kuin kuningas!\" täytyi siinä selkeämmän sanottavan\npuutteessa töksähtää taas syvällisen-epämääräiseksi. Sukeutui yksi\nheidän kaikkein tavallisimpia kinastelujansa.\n\n\"Eipäs ole suurempi!\" tenäsi jo poika vastaan vihaisena, pitäen samalla\npakotietä silmällä.\n\n\"Kehveli!\" ärtyi jo ukko kiroamaan. Kina niin kina. Sattumalta johtui\nukko toki selittämään kurinpito-oikeuksiensa tarpeellisuutta ja\noikeudellisuutta.\n\n\"Sillä ei sitä ole maailmassa kuritta kasvanut muut kuin Aatami ...\njolla ei ollut isää kurittamassa!\" mutisi hän ynseänä ja aivan\nvoitonvarmana ilkkua tenäsi:\n\n\"Mutta mitenkäs kävikin sitten Aatamille!\"\n\nPoika niiskutteli ymmälle joutuneena, synkeänä, sillä hän ei tiennyt\nkuka tuo Aatami oli. Mahtoiko ukko sillä jotain kavalaa metkuilla? Nyt\nse taas jatkoi samaisesta Aatamista, mutisten ynseähköä:\n\n\"Uskoi, vakainen mies, akkojen viekoitusta ja ... huusluuria niin\njotta... Jotta se tuli paratiisista pietti.\"\n\n\"Eipäs tullut!\" tenäsi epäluuloinen poika synkeänä vastaan tokaisunsa.\nKina johtui siten ihmiskunnan alkuvaiheisiin. Kurinpito-oikeuksien\nkäytännöllinen puoli siinä kinaillessa unehtui. Ukko piti vain taaskin\nkiinni oikeuksiensa periaatteellisesta puolesta.\n\nMutta samoin jäi häneltä naimalupakin pyytämättä. Hän harmistui\npoikaan, ja niin tuli tuo luvanpyyntö hänelle yhä vaikeammaksi.\n\nOmituista!\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoksikin avuksi tässä asiassa tuli Kiihtelyksen kuulu isäntämies Jussi\nVäänänen, se entisen Atanaasius Väänäsen poika, joka nuorena miehenä\noli ollut sitä lajia pyhä Paavali, että oli tuntenut Kiihtelyksen\njokaikisen tytön tavat, ja jota ei nyt Villen ikäisenä vanhana\nmiehenäkään kukaan olisi uskaltanut puhemieheksensä ottaa. Se tuli nyt\ntaloon. Pikku Habakukkiakaan ei ollut nyt tuvassa, ja tapansa mukaan\nalkoi tulija oitis herkutella ukkoa tavallisilla puheillansa, puheilla,\njoissa oli hyvin paljon ihanampaakin kuin siinä kaikkien miesten\nmielestä raamatun ihanimmassa lauseessa, että: \"parempi on naida kuin\npalaa\".\n\n\"Ka... Kotonahan sinä!... Terve!\" tervehti se pyöreähkönä. Aina sen\nkasvoilla paistoi ennen sanomista semmoinen hymy, joka ilmaisi mitä\nmakeaa hän aikoo sanoa ja myöhemmin mitä vielä makeampaa hän aikoo\nsanomatta jättää.\n\n\"Kotonapa ... kotonapa näyt olevan\", toisteli se kuin itsekseen, pani\njo tupakan, meni äkkiä pääasiaan ja ilmoitti rutosti:\n\n\"Sinun, Massisen, pitäisi jo ottaa toinen akka!\"\n\nJa hän hymyili ukolle hekumallisena, pieni nenä pystyssä.\n\n\"Niin ... Ville, tuota!\" hän jo ikäänkuin silmääkin iski. Ukko\nMassiselle tämä puhe kelpasi ja oli suloista, sillä rakastuneestahan on\naina ihanaa kuulla puhuttavan rakkaudesta.\n\n\"Ka!\" yritti hän jo myöntyä ja jatkaa, mutta Väänänen ehätti aivan\nyllyttävällä:\n\n\"Ota, kuule Ville, tähän semmoinen emäntä, jotta se on kuin... Niinkuin\noikean eukon pitääkin olla!\"\n\nMiten suloista kuulla! Toiselle maistui jo tupakkakin.\n\n\"Saakeli vie!\" kehui hääviinoista huolehtiva Väänänen naineen miehen\nautuutta. Ja nyt jo ilmoitteli ukko:\n\n\"Ka niinpä se tässä jo tääkin poika!\" valehteli hän Habakukin niskaan.\n\"Sanoi jotta se on akattomana olo... Jotta se on ... norkki...\nHuusluurinki ja norkki ... jotta se on.\"\n\nVäänänen sytytti. Eiköhän tuo jatkakaan, pelkäsi jo ukko.\n\n\"Niin... Huusluurinki ja norkki jotta se on... Tää poika sanoi!\" koki\nhän estää puhetta katkeamasta. Eikä Väänänen päästänytkään\nhääviinakultia noin vain käsistänsä, vaan tenäsi että:\n\n\"Akka ja hyvä ota!\"\n\nPuhuttiin. Rakastunut ukko suli. Nyt hän jo tiedusti:\n\n\"Ka... Niin jotta tätäkö sinä tarkoitat ... sitä Voutilaisen leskeä?...\nEttä minä naisin?\" uteli hän jo halukkaana.\n\n\"Ka... Samapa se!\"\n\nAlttiisti sen lupasi Väänänen. Asia oli kuin valmis. Ainoastaan pois\nlähtiessä Jussi varoitti pääasiastansa. Sekä suu että silmät otollisina\nja maailmallisina hän vihjaili:\n\n\"Mutta niin jotta...\"\n\nAivan hänen silmäluomensa lupsahtivat jo sitä ajatellessa pehmeästi.\n\n\"Jotta jos et tuo Sortavalan kaupungin kautta, niin ... muista sitten\najaa... Join kautta... Niin...\"\n\nNo sehän nyt oli luonnollista, että ei ilman viinoja. Hyvillä mielin\nlupasikin ukko Massinen:\n\n\"Ka... Eipähän sitä nyt uutta emäntää ... ihan kuivin suin vieraalle\nnäytetä...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiten kerrassaan se muutti nyt koko asian! Tämä rakkaudesta puhuminen\noli ukkoa aivan nuorentanut. Ihan asiatta ärtynyt sisu oli puhjennut.\nHätäkös nyt oli puhua tuumasta pojallekin, kuten asia tuntui vaativan!\n\nJa sitä puheen alkua hän nyt taas siinä tupakoidessansa hiljaisuudessa\nhautoi. He olivat juurikään syöneet, ja pikku Habakuk ruokki\npuuhevostansa aivan siinä hänen lähettyvillänsä. Oli hän pariin kertaan\njo aivan syläissyt suunsa alkua varten tyhjäksi, mutta oli sittenkin\nikäänkuin ujostuttanut, ja niin hautoi hän nyt kolmatta kertaa samaa\nalkusanaa.\n\nJa miten miellyttävältä se poika-mukula nyt näyttikin! Aivan hän\nlämpeni sille ja yhä syvemmin hautoi miten sanoa. Pikku Habakuk oli\nsaanut puuhevosensa ruokituksi, sytytti piippunsa, imaisi savut,\npuhalsi ja seisoi siinä niin terhakkana, että oikein teki hyvää ukon\nsydämelle.\n\nJa silloin ei hän enää malttanut, vaan meni asiaan, Kuin iloisena\nhymyillen äännähti hän puheen aluksi:\n\n\"Sinä, Habakuk, sitä et taida vielä olla naisiin menevä?\"\n\nÄllistyi sitä poika! Ei hän ymmärtänyt kysymyksestä kerrassaan mitään\nja katsoi isä-ukkoon ymmällä, hieman epäluuloisena. Mutta ukko oli\nhyvillään.\n\n\"Minä taas!\" kehaisi hän jo pojalle, imaisi ja selitti:\n\n\"Naisväen perään, tarkoitan, minä olen ollut tuhottoman kärkki...\nHanakka ja kärkki\", selvensi hän vielä. Toisin sanoen: hän on koko\nikänsä ollut kova naisiinmenijä.\n\n\"Niin että... Että se on kärkki!\" vahvisti hän. Ei poika tiennyt mitä\nsanoa. Ukko veteli savuja hyvillä mielin. Koko elämä tuntui helpolta,\nkun oli noin mukavasti alkuun päässyt.\n\n\"Mutta vieläpähän tuota sinäkin ennätät... Sitten myöhemmällä iälläsi!\"\nrauhoitteli hän selittelyllä poikaa, joka tuli yhä enemmän ymmälle.\nKoko sen otsa oli aivan yhtenä ajattelijan ja ihmettelijän sanattomana\nkureikkona, ja piippukin unehtui jo miltei imemättä.\n\n\"Naisväen perään nimittäin ennätät vielä!\" toisteli ukko selittelynsä,\nlapautti savut ja arveli äkkiä:\n\n\"Mutta toista se on jo minulla!\"\n\nArvasihan sen! Mies jo sillä iällä että! Kai se asia nyt oli jo\npojallekin selvä, ja niinpä hän imaisikin vain rohkeudeksensa välisavut\nja aikoi jo sanoa koko sen lopullisen totuuden: sen naimapuuhansa.\n\n\"Ka niin jotta\", alkoi hän jo.\n\nMutta eipäs vieläkään. Ikäänkuin ujostutti. Poika näytti odottavan.\n\n\"Ka ... jotta\", sotkeutui silloin ukko. Ja selviytyäkseen pulasta hän\ntolkutti:\n\n\"Niin jotta... Jotta niinkuin jo sanoin, niin Aatamilla ei ollut ...\npappaa eikä mammaa...\"\n\nJa niin työntyi hän ulos yhtä epämääräisenä kuin jumalanilma.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi se asia siis tällä ensi yrityksellä selvinnyt. Se ujous siinä sotki.\n\nMutta jo seuraavana päivänä hän jaksoi hautoa asian niin valmiiksi,\nettä rohkeni sanoa lopunkin. Poika leikki taas lattialla piippu suussa.\nHän itse tupakoi, hautoi ja valmisti sanoja, sai ne kokoon ja niinpä\nnyt eilisen jatkoksi yhtäkkiä kysäisi:\n\n\"Niin jotta mitä sinä arvelet, jos minä otan tähän sinulle emintimän?\"\n\nJa taas poika ymmälle. Epäluuloisena hän katsahti ukkoa, kun se jatkoi:\n\n\"Ka se tää Jussi Väänänenhän se sitä rupesi kärttämään ja sanomaan,\njotta Aatamillekin... Niin jotta se oli hänellekin akattomana olo\nniinkuin... Niinkuin nyt huusluuri\", täytyi taas turvautua filosofiaan,\nsillä selkeä ajatus loppui. Kai se asia nyt olikin pojalle jo selvä.\nIkäänkuin muun puheen puutteessa hän toki vielä vahvisti tolkuttaen:\n\n\"Ka, niin jotta... Jotta härkä ja heinähän se on maidon isä\", sotkeutui\nhän tokaisemaan sen viimeisenkin selkeyden. Ainakin nyt jo täytyy pojan\nymmärtää.\n\n\"Vai mitä, Habakuk?\" tiedusti hän siltä, kun se ymmällä häneen katsoa\ntuijotti:\n\n\"Niin jotta ei suinkaan se sinullekaan vasten mieltä ole tää nyt?...\nJos minä otan akan?\"\n\nYmmälle joutuneen pojan epäluulo oli täysi. Hän synkistyi lopullisesti\nja altakulmainsa katsahtaa väläyttäen mutisi ylimalkaista, uhittelevaa:\n\"Ota!... Vaikka ota mikä!...\"\n\nJa hän syläistä töpäytti kuten tupakkamies, painoi hattureuhkan korvia\nmyöten päähänsä ja tallusteli jotain mutisten ulos tuvasta.\n\nMutta ukko oli nyt tyytyväinen. Ja kun loiseukko Katriina, joka ei\nvielä koko tästä naima-asiasta tiennyt kerrassaan mitään, tuli tupaan,\nselitti hän sille:\n\n\"Ka... Niin jotta... Niin että sitäpä se tääkin poika tässä arveli,\njotta... Jotta peruna on aina potaattia parempi!\" muutti hän paremman\npuutteessa niiksi, taas ylimalkaisiksi viisauden tokaisusanoiksi. Kai\nse Katriina ymmärsi, arveli hän ja niin työntyi tuvasta ulos.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nNämä kaksi ystävystä, isä ja poika, olivat kaikessa erottamattomat:\nmissä oli heistä yksi, siellä oli myös toinen, sillä pojattansa ukko\nMassinen ei minnekään lähtenyt.\n\nNiinpä nytkin. Poikansa päätti hän ottaa mukaansa kosimismatkalle,\noikeastaan puhemieheksi. Oli alussa aikonut varsinaistakin puhemiestä,\nmutta arveltuansa oli hän siitä luopunut kulunkeja peläten. Loiseukko\nKatriina oli kyllä nyt asiasta tiedon saatuansa sitä mieltä, että olisi\nvarmempi, jos olisi puhemies, mutta ukko vain siihen vastasi\ntupakoimis-arvehilla että:\n\n\"Ka... Olisihan se, mutta... Juosta kekeltäähän tää Habakuk apuna...\"\n\nJa rauhallisena imaisi hän savuaan lähtöä hommatessaan ja lisäsi\nselittäen:\n\n\"Onhan tää terhakka poika ... Habakuk...\"\n\nTuli sen avulla siis toimeen. Rakkausasia tietysti jo aivan nuorenti\nukkoa, ja niinpä hän äskeisen jatkoksi jo kuin puoli-kehaisemalla\npuheli:\n\n\"Eikä hänessä erin suuria apuja tarvitsekaan, kun tässä ... tää nyt\nminä\", töksähti hän, mutta selviydyttyänsä sana-asiasta selitti:\n\n\"Tässä naima-asiassa nimittäin olen minä.\"\n\nHän, varakkaan talon isäntä, mies, joka on kerran ennenkin onnistunut\neukon saamaan. Ei hän liikojen puhemiesten avusta perusta. Kun on\nkerran hän itse, se \"minä\", niin:\n\n\"Tottapahan sitte onni omasta puolestaan potkaisee lisää, niin\njotta ... jotta se on niinkuin nakutettu\", lopetti hän toivorikkaana ja\ntyöntyi saunatamineissansa rauhallisena ulos tuvasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElettiinkin juuri lemmen kuumeisimpia aikoja, siinä muutamaa viikkoa\nennen Juhannusta. Kevättyötkin olivat jo lopussa. Oli niiden ja\nheinäntekoaikojen välinen joutilaampi aika eli n.s. lempiviikot, aika,\njolloin kiihtelykseläinen valvoo päivät eikä nuku öillä. Ei siis ihme,\nettä lemmenmakuun päässyt ukko Massinen nyt pojaltakin tavallaan luvan\nsaatuansa kiirehti kosimismatkalle lähtöä. Pikku Habakukilla tosin ei\nvielä ollut matkan tarkoituksesta aavistustakaan, sillä ukko oli\nluullut, että hänen tässä taannoin jo kuvattu ilmoituksensa oli\nriittävästi selittänyt asian pojalle. Ei hän siis sen koommin ollut\nasiasta sille puhunutkaan sanaakaan. Oli vain itse valmistautunut:\nrasvannut pieksunsa ja varannut tupakkaa ja oli nyt valmis. Konttikin\noli jo selässä. Pikku Habakuk rassaili piippunysänsä vartta puhtaaksi\nhiestä, puuhaillen aivan tavallisissa askareissansa, iso hattureuhka\nkorvia myöten päässä ja muutenkin kaikin puolin jokapäiväisessä\nkunnossa. Ukko puhdisti sanontaa varten suunsa pankon eteen ja tokaisi\näkkiä: \"Ka... Tule nyt, niin mennään!\"\n\nPoika katsahti, niiskautti ja alkoi jo jotain epäillä, mutta ukko\nkiirehti sen huomattuansa selittämään:\n\n\"Ka niin... Niin jotta se on ... vörklööri!\"\n\nJa se riittikin pojalle. Hän näet luuli ukon olevan metsätöihin\nlähdössä ja siihen matkaan hän oli halukas. Mitään sen enempää\najattelematta hän alkoi piippunysä suussa potkea polkutietä pitkin ukon\nkintereillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli niin tyyntä, ihanaa. Kuin neitsyyttänsä ujostellen hymyili\npehmeälehtinen metsä. Aivan nuortui mielikin. Näin hän oli muinoinkin,\nnuorukaisena ollessansa, lähtenyt tätä samaista polkua painaen tyttönsä\nluo. Se muisto herahti nyt äkkiä mieleen, ja silloin nousi jalka\nkepeästi ja mieli vierähti tavallista herkemmäksi. Itsensä ylkämiehen\nikenessä lerpatti piippu jo sammuksissa, mutta kintereillä pysyttelevän\npuhemiesnaskalin piipusta puhahti joskus hienoinen haiku.\n\nNiin jatkettiin kulkua näitä oikoteitä myöten. Tultiin jo ukon konnun\nrajalle. Ukko pani siinä veräjän kiinni ja istahti hetkiseksi hirrelle\ntupakoimaan ja ikäänkuin tarinoidaksensa poikansa kanssa, puhuakseen\nsille taas asiasta. Hän imeksi savuja, mietiksi ja näinpä äkkiä arveli\npojalle:\n\n\"Mutta on se todellakin ihmeellistä tää... Ka tää, jotta miehen ei ole\nhyvä akattomana olla\", koki hän selittää. Poika oitis ymmälle.\nEpäluuloinen katse muljahti jo hattureuhkan alta.\n\n\"Niin jotta se vaan tahtoo väkisinkin hiivittää mieltä akkaa kohti\nja... Ka niin jotta se on siinäkin asiassa se sama ... vörklööri\",\ntäytyi taas turvautua töksähtää kaikki-selittävään viisaudensanaan.\nPoika niiskautti jo epäluuloisena. Ukko mietiksi ja taas jatkoi:\n\n\"Mutta niinpä sitä veisataan jo virressäkin jotta...\"\n\nMutta eipä muistanutkaan miten siinä veisataan, ja sen vuoksi hän\npuhalsikin vain savut ja käänsi äkkiä täksi:\n\n\"Niin jotta se on ihmeellinen asia, jotta kansa ja valtakunta ei pysy\npystyssä, jos ei miehellä ole apuna ... tää nyt akka...!\"\n\nPoika katsoi ukkoon yhä epäluuloisemmin, kuin kummitukseen. Kai se nyt\ntekee pilaa, epäili hän synkkänä.\n\n\"Mutta kun sitä, näet, ei ilman akkaa olisi lapsia eikä mitään, niin...\nNiin se olisi kansa näppiä-nuollen ... se olisi kuitti\", jatkoi\ntupakoiva ukko nyt selityksellä.\n\nMutta nyt oli pojan epäluulo täysi.\n\n\"Elä valehtele!\" tokaisi hän ukolle umpimähkään.\n\n\"Niin jotta mitä elä valehtele?\" tiedusti ukko.\n\n\"Sitä jotta ei olisi lapsia eikä mitään ilman sitä, elä valehtele!\"\nmutisi poika katse ihan synkkänä.\n\nJa nyt alkoi syvällinen väittely:\n\n\"No ei suinkaan sitä\", koki ukko sovinnollisesti selittää, imaisi\nmietesavut ja lisäsi selittävän:\n\n\"Niin että lapsia, tarkoitan ... ilman akan väliintuloa, niin jotta...\nJotta selkeys ei ole koskaan ilman valkeutta\", sieppasi hän siinä\najatuskiireessä äkkiä löytämänsä, ihan selkeydellään lyövän selityksen.\n\nMutta ei taipunut uskomaan epäluuloinen poika.\n\n\"Olisipas ilman akkaa!\" murisi se vastaan synkein silmäyksin.\n\nJatkettiin. Taas koki ukko selittää, että kyllä asiassa akka tarvitaan.\nTurhaan. Poika piti päänsä. Ukkoa alkoi jo hieman harmittaakin. Tuntui\nnäet, että poika tahtoo todistaa hänelle, että ei hän muka tarvitse\neukkoa, jota on menossa kosimaan. Hän alkoi lopulta jo selittää\nsyvällisesti ja sanasavut imaistuansa lähti raamatusta asti näin:\n\n\"Sillä esimerkiksi... Esimerkiksi nyt... Noakin arkki\", sotkeutui hän.\nOli näet lähtenyt liika syvälle ja pelastuttuansa Noakin arkkiin\ntokaisi umpimähkäisen:\n\n\"Niin jotta siitä sen nyt näet, jotta akka tarvitaan\", vetosi hän\näskeiseen arkki-todistukseensa voitokkaana, imaisi taas savut ja\nselvittääkseen vieläkin asiaa todisti Noan arkista:\n\n\"Niin jotta siitäkin tulivat ulos kaikkinaiset eläimet ja...\"\n\n\"Eivätpäs tulleet!\"\n\nTiukasti tenäsi poika sen vastaan. Väittelyn alaiseksi joutui siten\näkkiä kysymys, tarvitseeko mies vaimoa vai eikö. Oli jo tovi kinattu.\nPuhemies, joka ei asiasta mitään ymmärtänyt, pani tiukasti ja\numpimähkään vastaan, ja ylkä itse koki puolustaa asiaansa.\n\n\"Ilman akkaa ei olisi ollut Noakin arkin tekijöitäkään, niin että...\nKoko sukukunta olisi hukkunut, jos ei eukkoa olisi ollut!\" koki hän\nselittää. Hieman jo harmittikin pojan itsepäisyys.\n\n\"Niin että siitäkin nyt näet, että akka tarvitaan!\" ynseili hän jo\nsille, mutta:\n\n\"Eipäs tarvita!\" tenäsi vain itsepintainen poika entistä tiukemmin.\nUkko jo suuttui.\n\n\"Kehveli!... Mistäs niitä lapsia silloin tulisi!\" oli hän jo kirota.\nMutta tanakkana uhitteli poika:\n\n\"No tulisi kyllä!... Ja vaikka mitä tulisi...\"\n\n\"Mhyh... No... Perhana!\" kiukustui ukko.\n\n\"No tulisi kyllä!\" yltyi poika uhittelemaan ja tenäsi jo katkerana:\n\n\"No niin kyllä tulisi...! Ja aikaihmisiäkin tulisi ja ... taloja ja ...\njärviä ja ... peltoja ja... Ihan vaikka mitä tulisi...\"\n\nUkkoa alkoi moinen uppiniskaisuus pistää kerrassaan vihaksi. Kehittyi\nilmeinen kina.\n\n\"Luuletko sinä nyt sen asian tietäväsi paremmin kuin vanha virsikirja!\"\nynseili hän jo pojalle. Tämän sisu taas nousi vastarintaan kuten aina\ntämmöisissä tapauksissa.\n\n\"Luulen kyllä!\" uhitteli se vain miltei itku kurkussa.\n\n\"Luulet!... Hyvähän sitä on sinulla!\" halveksui hänelle isä. Tosissaan\nsiinä puheltiin.\n\n\"Ilman sitä asiaa ei olisi sinuakaan!\" uhkaili jo isä ja veteli savuja\nkiihtyneenä.\n\n\"Olisipas!\"\n\n\"No!... Perhana!\" kiivastui moisesta jo ukko. \"Mistä helvetistä sinä\nolisit silloin maailmaan lentänyt! Ja siinnyt!\"\n\n\"No vaikka mistä\", ärjäisi poika vastaan ja jatkoi uhittelevaa,\nälytöntä:\n\n\"Uhallakin olisin lentänyt ja... Taivaasta olisin siinnyt ja ... tuosta\nveräjästä ja puusta ja pölkystä ja... Ihan joka paikasta olisin\nlentänyt ja siinnyt\" ... koki hän hillitä katkeraa itkun tuloa.\n\nMutta nyt jo tuskastui isä ja halveksuen saneli:\n\n\"No nyt minä jo näen... Minä näen, että sinä et ymmärrä koko tästä\nasiasta vielä mitään, vaan että... Niin että se on sinulle kuin ...\nniinkuin pimeys oli syvyyden päällä\", raamatullistua töksähti hän\nselkeän valkeuden puutteessa. Mutta poikakin yltyi.\n\n\"Ymmärrätkös sinä?\" uhitteli se yhä älyttömämpänä umpimähkäistänsä.\n\n\"No!... Saakeli!\" julmistui ukko jo lopen. Mutta poika vain:\n\n\"Etpäs ymmärrä!\"\n\n\"Suus kiinni siinä!\"\n\n\"Pidä itse!\"\n\n\"Paholainen!\" Ja nopeasti sieppasi hän poikaa niskasta kiinni ja alkoi\nkäyttää kurinpito-oikeuttansa. Mutta onneton poika alkoi porata täyttä\nkurkkua. Ukko heltyi, hellitti oitis ja puolusti äkkipikaisuuttansa\nväärällä syytöksellä:\n\n\"No!... Mitäs sinä alotit ja ... rupesit puhumaan asiasta, jota et\nyhtään ymmärrä vaan... Vaan että se on sinulle jotta... Jotta selkeys\non aina valkeutta parempi\", hämmentyi hän siinä asian syvällisyydessä\nsittekin.\n\n\"Itsepäs alotit!\" puolustautui synkkänä mutiseva poika, ja niinpä\nolisikin ihan varmasti sukeutunut uusi väittely, jollei paikalle olisi\nosunut tulemaan kaksi poikaa. Niillä oli vanhoja tappeluvihoja\nHabakukkia vastaan ja oitis ne huudahtivatkin härnäävän:\n\n\"Habakuk... Profeetta Habakuk!\"\n\nMutta silloin suhahti pikku Habakukin kivi. Se osui. Toinen poika\nälähti, ja suinpäin syöksyi myrtynyt Habakuk poikiin käsiksi.\n\nSe kävi nopeasti. Kaksi olisi kuitenkin voittanut yhden, ellei isä\nolisi ehtinyt omansa avuksi. Mutta se ehti, löylytti vieraita poikia ja\nkirosi niille kertasen vielä, kun ne jo painoivat täyttä ravia pakoon.\n\nMutta isän ja pojan välit olivat nyt sillä kuitatut ja sovitetut.\nKiitollinen oli poika isällensä, ja isä oli tyytyväinen, kun oli saanut\nauttaa omaa ainoaa poikaansa. Entistä parempina ystävyksinä he nyt\njatkoivat matkaansa kylien halki Sortavalan lähitienoita kohti,\nVoutilaisen Vapun luo.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKuten yleensä tiedetään, asui karvari Pinnasen leski, Hilda, vielä\nniinä aikoina Sortavalan kaupungissa. Hänelle tiettiin mieheltä jääneen\npuhtaassa rahassakin peruja niin paljon, että kohtalaiseen elämään,\ns.o. jokapäiväiseen leipään ja hyvään tai hyvän puoleiseen puolisoon\ntyytyvä mies olisi voinut häntä niiden avulla työtätekemättömänäkin\nrakastaa ja kunniassa pitää. Ei siis ihme, että Muskon Jysyrisen poika\noli lähtenyt häntä kosimaan paria tuntia sitä ennen, kun Massinen\npoikinensa poikkesi taloon päivällistänsä syömään.\n\n\"Mistäs nää vieraat on?\" tiedusti ukko Jysyrinen.\n\nTietysti Kiihtelyksestä.\n\n\"Mhyy!... Ja mitä sitä iletään olla nimeltä?\"\n\nTietysti he olivat Massisia.\n\n\"Tää on vain minun poika\", selitti Ville Habakukistansa. Ei heille\nkuulunutkaan mitään erikoista, jonka vuoksi Jysyrinen arvelikin,\nkysyen:\n\n\"Ja taitaa sitä olla asiaakin mukana?... Koskapa kerran matkalla\nollaan?\"\n\nNiin ... Olihan sitä, sillä:\n\n\"Eipä sitä erikoista\", kierteli ukko.\n\n\"Mhyy.\"\n\n\"Paitsi että oli aikomus käydä ottamassa tälle pojalle emintimä\",\nkiirehti silloin Massinen lisäämään, ja nyt se alkoi lappautua\nloppumaton, sillä Jysyrinen, jonka ajatukset pojan kosimismatkan\njohdosta jo muutenkin pyörivät naima-asioissa, takertui asiaan, halusi\ntarkat tiedot, ja niinpä hän takapuoltaan lieden edessä lämmitellen\ntiedusti:\n\n\"Vai niin on asiat!... Ja ketä tuota vielä niinkuin... homsheijataan?\"\n\nHyvää se teki nytkin ukon sydämelle tämä puhe ja kysely. Kuin ylpeillen\nja ujostellen hän kierteli:\n\n\"Ka, eipä sitä ... paljon ketään erikoista...\"\n\n\"Ka-a... Eipä sitä... Tätä erikoista...\"\n\n\"Ka ei\" ... lapautti ukko savut, puhalsi ja lisäsi:\n\n\"Paitsi minkä vähän on silmällä pidetty tätä ... paljasta Voutilaisen\nleskeä... Tään Antti Voutilaisen...\"\n\nSen vainajan, eikä siis elossa olevan Antin leskeä, tahtoi hän asian\nselittää ihan selväksi, ja kun siitä tuntui vielä joku selvyys\npuuttuvan, lisäsi hän ilmoittaen:\n\n\"Niin jotta... Jotta se on lörkki...\"\n\n\"Ka... Lörkkipä se!\" tyytyi Jysyrinen siihen sanaan, joten asiasta jäi\nsyrjäiselle nyt epäselväksi ainoastaan se pikku seikka, että mikä se\n\"lörkki\" on.\n\nNiin, ainoastaan syrjäiselle, sillä puhujat itse kyllä tiesivät, että\nlörkki on lörkki. Innostuttiin puhumaan naima-asioista yleensä. Se taas\njohti miehet ylpeilemään oman sukupuolensa, miessuvun loistavista\nvoitoista, voitoista, joita tuo heidän sukunsa on saavuttanut naissukua\nviehättäessään ja valloittaessaan. Nuo voitot kohottivat jo mielen\nylvääksi, ja tietysti viehättyivät puhujat yleistä mieskunniaa\nkohottaaksensa niitä suurentelemaankin -- eli valehtelemaan, niinkuin\nsitä, ja ihan väärin, uskon asioissa sanotaan. Varsinkin ukko Massinen\nkoki silloin pitää ylkämieskunniaansa korkealla.\n\n\"Taidat vielä kestääkin siinä asiassa sen minkä nuorikin mies?... Tässä\nnyt naisen viehättämisessä?\" sattui näet Jysyrinen kysäisemään.\n\nJa ukko tietysti kehaisi. Valehteli, että ei ole sattunut naista, joka\nolisi kestänyt:\n\n\"Niin jotta olisi antanut pakin\", kehaisi hän ja lisäsi: \"Niin että\nsiinä kilvoituksessa minä olen aina ollut niin että... Että ainoastaan\nAatami...\"\n\n\"Ka... Aatamipa se...\"\n\nAinoastaan Aatami on näissä naisasioissa ollut häntä voitokkaampi,\nsillä se kykeni viettelemään aikuisensa maailman kaikki naiset,\ntarkoitti ukko Massinen kehua ja sanoa. Mutta nyt on jo naisia liiaksi.\nEi niitä kaikkia vastaan kilvoitellessa enää yksi mies ennätä kaikkia\nvoittaa.\n\n\"Sillä liika aina lykkää luotansa, niin että... Että se on _pakki_\",\ntäytyi ukon se tosiasia tunnustaa ja selkeästi todeta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta tällä puheella, niin asiaankuulumattomalta kuin se tuntuukin, oli\ntavallaan laskettu ensimäinen peruskivi asian uudelle vaiheelle,\nJysyrinen näet siinä puheen jatkuessa innostui poikansa morsiamesta\nkehaisemaan: \"Mutta jäi se siltäkin karvari Pinnaselta oikea\nökäleski... Rikkautensa puolesta nimittäin!\"\n\n\"Ka... Jäihän se siltä!\" myönsi ukko Massinen kernaasti, mutta kun hän\nei Pinnasta eikä sen leskeä tuntenut nimeltäkään, piti hän\ntarpeellisena toki tiedustaa:\n\n\"Niin jotta mitä Pinnasia hän oli?\"\n\nSortavalainen karvari, sai hän nyt tietää. Ja ukko myönsi alttiisti:\n\n\"Ka... Niitähän se...\"\n\n\"Vaikka et ole tainnut tulla tuntemaan?\" uteli Jysyrinen.\n\nEi. Ei tuntenut Massinen. Huoleti voi siis Jysyrinen ruveta\nselittämään. Niinpä kehaisikin hän jo:\n\n\"Sillä akalla sitä on tuotakin rahan-hunsvottia vähä ölisevämmin!\"\n\nTiesi sen! Ukko Massisen mieltä alkoi tämä asia jo kiinnittää.\n\n\"Onhan sitä sillä!\" myönsi hän jo semmoisella asiantuntijan\nvalmiudella, että aivan lisäsi:\n\n\"Niin jotta nyt... Jotta onhan sitä rikkaalla rahaa ja ... ja herroilla\nmahaa!\"\n\nTyytyväisyyssavut hän imaisikin ja nyt jo lesken rahavaroista tiedusti:\n\n\"Niin jotta onko tuolla niitä edemmältäkin?... Tätä nyt rahallista\npuolta? Tätä joka ... rikureeraa?\"\n\nJa penninpäälle tiesikin Jysyrinen sen rahavarat ilmoittaa, kehaisten:\n\n\"No kyllä sillä ainakin sen verran on, jotta ... jotta tään nyt\nmeikäläisen eläjän ostaisi niillä rahoilla sieluineen päivineen ja...\nVaikka antaisi silakaksi suolata...\"\n\nAsia oli Massiselle nyt selvä pennillensä.\n\n\"Ka niin... Niin jotta mikä on penniin pantu, niin... Niin se on\",\nmyönsikin hän siis tällä selkeämielisyydellä Jysyrisen äskeisen\nilmoituksen todeksi, ja aivan tinkimättä. Habakuk oli puheen aikana\nlähtenyt ulos ajamaan talon omien poikien kanssa kanoja ja härnäämään\nnaapuritalon koiraa.\n\n\"Mutta sitä Jumala siunaa toiselle... Sitä raha-rehentelijääkin!\"\narveli Massinen jatkoksi entisen lisäksi. Puhuttiin edelleen. Nyt jo\ntiesi Massinen Pinnasen lesken nimenkin. Hilda se oli.\n\n\"Ka niin... Niin jotta kun on kerran kasteessa saatu nimi niin... Niin\nse on merkiksi ja ojennukseksi!\" arveli hän siihen. Ihastuttiin.\nRikkauden viehätys sai vallan. Jysyrinen jo hyvitteli:\n\n\"Ka rahahan se on maailmassa se joka... Joka on!\" painalti hän sen \"on\"\nsanan viimeiseksi suureksi selvyydeksi, ja rikkaudesta ihastunut ukko\nMassinen puolestansa täydensi sitä selvyyttä, myöntäen:\n\n\"Ka niin ... niin jotta... Jotta rahahan se on kaikessa se, jolla on...\nTää nyt komteerinki ja aamen.\"\n\nNo se nyt oli varma. Ja omituista muun hyvän lisäksi vielä se, että\nJysyrinen ei tullut sanallakaan maininneeksi, että hänen poikansa oli\näskettäin hevosella ajaen lähtenyt kosimaan tätä samaista rikasta\nleskeä, tätä karvari Pinnas-vainajan Hildaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOnnellisesti olivat he selviytyneet talosta matkalle ja lyhentivät taas\ntaivalta, isä edellä ja poika, piippunysä suussa, perästä kokien.\n\nMutta talosta olivat he molemmat lähteneet rikkaampina kuin sinne\nolivat tulleet. Kumpikin oli näet saanut siellä himoa sydämeensä.\n\nAsia on näet niin, että pikku Habakuk oli nähnyt Jysyrisen poikien\nongen. Se oli oikea herras-onki, siima sorea ja entäs kupla! Varsinkin\nse herätti himoa. Se oli kaunis, kaupungin kaupasta ostettu, eikä\nsemmoinen kaarnan pala tai pullonkorkista omin käsin tehty, jommoiseen\nsiellä Loitimojärven rannalla oli täytynyt poikien tyytyä. Mieli sitä\nteki, ja hän varustautui jo pyytämään isää ostamaan semmoisen hänelle.\nTapansa mukaan varustautui hän sitä pyytämään juonittelulla.\n\n\"On Jysyrisenkin pojilla onki!\" murahti hän jo vihaisesti kertasen,\nsiellä ukon kintereillä pysytellessään.\n\nMutta siihen se nyt vielä sotkeutui. Piippuakin piti imaista välillä,\nettei se sammuisi, ja se sotki. Ei myös ollut sisu vielä\njuonittelupyyntöön täysin kypsä.\n\nEi ollut. Ei liioin ukkokaan äskeistä murahdusta edes kuullut, sillä\nsiinä eteenpäin harppoessansa johtui hän punnitsemaan sekä Vappua että\nmyös tätä äsken löydettyä Hildaa, punnitsemaan ynnä toisiinsa\nvertailemaan hän johtui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKummallista! Kyllä hän koki karkoittaa kiusaajaa, mutta sittenkin pyrki\nnyt Hilda sotkemaan. Hiki päässä polki hän tietä ja jauhoi ajatusta.\n\n\"Senkö lempoa se nyt siitä!... Tää Jysyrinen!\" koki hän pysyä\nuskollisena Vapulle.\n\nMutta ei. Taas viepautti ajatusta:\n\n\"Niin jotta kun se Jysyrinen tästä ... Hildasta\", teki jo ajatus taas\nHildassa työtänsä. Hikikarpalot kihosivat otsasta entistä herakammin.\n\n\"Mutta sehän se Jysyrisen hylky!\" työnti hän jo syyn Jysyrisen niskaan.\nMitäs sen tarvitsi mennä puhumaan Hildasta!\n\nPunainen virstapatsas vieppasi sen ohi pyyhäistessä niin että väri\nhuikaisi ajatusta yhä ihanammaksi.\n\n\"Tää Jysyrisen hylky!\"\n\n\"No on kyllä onki Jysyrisen pojilla!\" ärähti taas poika takana omaansa.\nMutta viis hän nyt siitä!\n\n\"Kun se Jysyrinen kehui, että... Niin jotta se on ... tää Hilda\", alkoi\nkaikki jo sotkeutua.\n\n\"Tää Pinnasen leski Hilda!\" kieppui ajatus siinä karvarin rikkaassa\nleskessä:\n\n\"Kun se ... hylky!\"\n\nEi tiennyt kumpaa tässä kulun kiireessä ajatella. Omatunto soimasi\nkyllä Vapunkin hylkäämisestä. Sen huomasi siitä, että hän koki\npuolustautua suututtelulla:\n\n\"Mutta kun se siinä ... ajatuksessa ... pyörii ja pärpättää... Tää ...\nkarvarin leski!\"\n\nNiin! Sanokaas! Täytyihän hänen pakostakin sotkeutua sitä ajattelemaan,\nkun se itse pärpättää ja pyörii päässä.\n\n\"Kehvelin akka!\" oli hän suuttuvinaan sille.\n\n\"No on kyllä onki!\" mörisi poika nyt jo yhä äänekkäämmin ja\nvihaisemmin, mutta ei sekään nyt sotkenut ukkoa sotkeutumasta Hildaan.\n\n\"Niin jotta mene tiedä!\" koki hän punnita.\n\n\"Tätä Hildaa, nimittäin, mene tiedä!\" selitti hän. Astuntakin kiihtyi\nsiinä ajatustouhakassa, sillä:\n\n\"Kun sillä pirulla on sitä rahaakin niin jotta... Tällä Hildalla ...\njotta... Jotta se on jämpti...\"\n\nNiin! Se siinä asiassa juuri nyt olikin pahinna kiusaajana.\n\n\"En paremmin sano!\"\n\n\"Ja minun vain pitäisi kaarnakuplalla onkia!\" rohkaistui poika jo yhä\nilkeämmäksi juonittelussaan. Ukkoa hiukan jo harmitti, kun se tenava\nsotki siten suloisen ajatuksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta pian hän sai toki saman ajatuksen takaisin kiinni siepatuksi.\nHildan rikkaudet kuvastuivat päässä uudelleen.\n\n\"Ja sitten vielä sanotaan Kiihtelyksessä, jotta maailmassa ei ole muita\nrikkaita kuin keisari ja tää ... tää Join Parviainen!\" ynseili hän jo\nHildan puolesta ylpeillen. Ja polki yhä ahkerammin.\n\n\"No kaarnakuplalla kyllä pitää!\" kuului taas poika takana ärähtävän,\nnyt jo entistäkin äkäisemmin. Pahus! Suututti se sotkija, mutta voi hän\ntoki jatkaa:\n\n\"Yksistään tätä selvää rahaakin eukolla niin jotta... Tokko lukuakaan\ntiennee!\"\n\nTupakoimiset, kaikki unehtuivat. Hiki vain virtasi.\n\n\"Niin jotta... Tää nyt Hilda!\" koki hän siinä kiireessä.\n\n\"Tää ... karvalin leski!\"\n\nOli siinä ajatellessa touhua!\n\n\"Niin jotta kannattaisi sitä semmoisesta omaisuudesta jo ... tätä\nnyt ... rakastaakin ja kunniassa pitää! Niin että... Että se on\njämpti...\"\n\n\"No vaikka mikä, niin kaarnakuplalla vaan pitää onkia!\" ärjäisi nyt\npoika takana ja sotki.\n\nMutta silloin ukko suuttui ja kääntyi äkkiä päin:\n\n\"Senkö lempoa sinä siinä sotket ja!... Pärmänttäät!\" karjaisi hän\npojalle niin että se säikähdyksestä hölmistyi eikä kyennyt hyvään\ntoviin juonitteluansakaan jatkamaan enää.\n\n\n\n\nV.\n\n\nPian he nyt kuitenkin tällä kertaa sopivat välinsä hyviksi. Ukosta näet\noli alkanut tuntua, että hänestä on tullut yks-kaks rikas mies, ja\ninnon ja salaisen ilon valtaan siten jouduttuansa oli hän yhtäkkiä\nluvannut ostaa pojalle ei ainoastaan ongen, vaan myös uistimen.\n\nJa aivanpa nyt taas nousi jalkakin kuin ei mitään. Siinä astunnan\nkiireessä ehti hän itseksensä jo hyvittelemään:\n\n\"Niin jotta tääpä nyt rupesi hyvänne päin lykästämään... Koko tää\nnaimiskauppa!\"\n\nMuistui jo mieleen, että täytyyhän Hildalla rahan ohella olla muutakin\nrikkautta.\n\n\"On sillä nyt toki muutakin höskää... Eikä vain paljasta rahaa... Niin\nrikkaalla eukolla!\"\n\nAinakin nyt miesvainajansa karvarikompeet.\n\n\"Kompeet ynnä... Ynnä höskät!\" Jatkui yhä ajatus. Väkisin siinä\ninnostui ylkämiehen mieli, jopa astuntakin taas kiihtyi. Kunpa nyt vain\nlöytäisi lesken oitis käsiinsä, niin:\n\n\"Niin se olisi silloin rakkaus niinkuin... Niinkuin nyt että ... että\nPaavali riepoitettiin ulos temppelistä!\" täytyi taas selkeyssanat\npyhästä raamatusta ottaa. Asia oli siis kaikin puolin selvä ja valmis.\n\nMutta yhtäkkiä muisti hän taas pojan. Sillehän sopi nyt ilmoittaa tämä\niloinen asiankäänne. Hän pysähtyi äkkiä, kääntyi ja kysyi rutosti:\n\n\"Entä mitäs sinä tästä asiasta arvelet?... Kun minä tään pyöräytinkin\nnäinpäin, jotta...\"\n\nPoika katsoi häneen ymmällä, silmät suurina ja otsanahka kureessa.\n\n\"Ka niin jotta... Jotta vaihtaa sipasin tään Vapun tähän ... Hildaan...\nTään karvari Pinnasen leskeen\", koki ukko silloin selittää.\n\nEi poika älynnyt. Epäluulo alkoi taas hiipiä mieleen kuten aina.\nMitähän se ukko taas! Kunhan ei vaan ongenostosta näillä metkuillaan\nalkaisi perääntyä!\n\n\"Se on aikanaan parempi varansa pitää kuin sitte.\"\n\nEiköhän se vieläkään ymmärrä, koskapa katsoo muljottaa. Hän koki\nselittää lopullisesti, tapaillen:\n\n\"Ka niin että... Että ii sano ii on aina ii!...\"\n\nLuulisi nyt jo pojan ymmärtävän. Mutta ei tainnut. Yhä vain katsoi\nkysyvästi, vihaisestikin.\n\n\"Ka... Perhana!\" oli jo ukko moisesta älyttömyydestä lopen harmistua ja\ntokaisi:\n\n\"Niin jotta minä vaihdan ja... Se on siis ... lörkki...\"\n\n\"Vaihda!... Vaikka mitä vaihda niin ... en pelkää!\" tokaisi silloin jo\npoika umpimähkäisen mutta tiukan ja vihaisen uhittelun. Mutta väärin,\ns.o. omaksi hyödykseen, ymmärsi sen ukko.\n\n\"Ka... Sitähän minäkin jotta!\" ilostui hän, ikäänkuin olisi pojalta\nsaanut luvan, ja siinä piippuansa selvitellen jatkoi hän kuin pojalle\nkiitollisena puhellen:\n\n\"Ne kylän pojat ja muut sinua aina sortavat, mutta... Sinun puoltasi\nminä aina pidän ja sanon jokaiselle jotta ... sinä olet ... viisas\npoika ja niinkuin... Niin jotta se on se on... Huusluurinki se on...\"\n\nHiotti. Olikin oikea kesäinen ilma. Hiljainen aurinko loisti taivaalla\nkirkkaana ja juotti kesäistä ilmaa valollansa ja lämmöllänsä kuin\nlempeä äiti, ja ukon sieluun kuvastui nyt koko maailma ihanana kuin\nhänen kotijärvensä Loitimon kesäiltainen ranta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta menemme edelleen.\n\nTotuuden nimessä täytyy silloin jo oitis tunnustaa, että asia ei\npojankaan luvan suhteen ollut vielä niin silkkaa selvää kuin se\nlukijalle ehkä näyttää. Ukon oudot, pojalle tuiki käsittämättömät\npuheet panivat näet, kuten jo kerran ennen, pikku Habakukin epäilemään,\nettä ukko niillä vain kieroilee siinä onkiasiassa: aikoo pettää\nlupauksensa.\n\nMutta asiastansa varmana ukko kehitti omia ajatuksiansa ja laski\nlaskelmiansa. He olivat nyt syöneet tienvarrella ja syötyä siinä\ntupakoidessa alkoi ukko taas selitellä pojallensa. Luullen sen olevan\nkaikesta selvillä selitteli hän:\n\n\"Tää on monessa suhteessa edullisempi, tää Hilda, kuin se Vappu...\"\n\nSiinä se taas oli asia pojan edessä! Pikku mies vaikeni. Ukko jatkoi:\n\n\"Ensiksi on vuotta nuorempi kuin Vappu ja... Niin jotta eihän sitä\nhevostakaan osteta hampaisiin katsomatta jotta... Niin että se on\nrakkaus...\"\n\nSepä tietenkin!\n\n\"Ja toisekseen!\"\n\nSe toinen asia nimittäin. Senkin hän ilmoitti, sanoilla:\n\n\"Sitte vielä se joka komteeraa... Raha-veikkonen!\"\n\nPoika töllötteli taas epäluuloisena. Ukko tuherteli tupakkaa ja puheli.\n\n\"Ja entäs sitte vielä raha-veikkosen lisäksi muu rikkaus ...\nkarvarikojeet ja muut hansvärkit, niin jotta... Vaikka aikamieheksi\ntultuasi rupeat karvariksi!\" selitteli hän.\n\n\"Mhyy!\" yrähti epäluuloinen poika silloin jo hyvin äkeästi.\n\n\"Ja siksi toisekseen niin\", jatkoi isä omaansa, \"niin se Hilda on\nmuuten hyvänsävyinen akka, niin että...\"\n\nYhä vihaisemmin muljautteli epäluuloista katsetta poika. Mutta ei\nhuomannut sitä ukko. Se vain:\n\n\"Niin että akkahan se on naimakaupassa ja rakkaudessa se ... pääasia!\"\n\nSavut hän imaisi tyytyväisenä välillä.\n\n\"Pääasia niinkuin... Niinkuin tohmajärveläisen talkkuna\", lopetti hän\nselityksen syvämietteisyydellä.\n\n\"Mutta eipäs ole!\" tenäsi silloin jo poika vihaisena ja uhkasi:\n\n\"Sillä se pitää olla onki!\"\n\n\"Onki!\" oli ukko äkkiä suuttua. \"Senkö lempoa sinä siitä ongesta!\"\näsähti hän jo.\n\nMutta poikakin lujeni nyt onkensa puolesta. Umpikuljuun ärjäisi se:\n\n\"No se on onki!\"\n\n\"Kehno!\"\n\nAlkoi sukeutua tavallinen kina.\n\n\"Sitä onkeaan vain siinä hokee ja... Sotkee kalastuskompeet\nnaima- ja ... pääasiaan!\" riiteli jo isä ynseänä ja lisäsi:\n\n\"Ei se nyt onki kuitenkaan joka tarpeesen sovi... Pitää se nyt talossa\ntoki akkakin olla!\"\n\nMutta poikakin tiukkeni.\n\n\"No eikä tarvitse olla ... akkaa!\" uhmaili se synkkänä, onkiasiaansa\npuolustaen.\n\n\"Ei tarvitse!... Paholainen!\" tuskastui vanhus. Jatkettiin. Nyt koetti\nukko selittelyllä poikaa järkiinsä saada. Siinä tarkoituksessa hän\nkysyi ynseänä, voitonvarmana:\n\n\"No ... esimerkiksi?... Niin jotta sillä ongellako sinä sitten lapset\nja kaikki muut särpimet itsellesi järvestä haroiset?\"\n\n\"No ongella kyllä haroisen... Ja vaikka mitkä haroisen ongella!\"\nuhmaili myrtynyt poika siihenkin entistä umpimähkäisempänä.\n\nMutta silloin jo tuskastui taas ukko koko tenavaan, joka ei näyttänyt\nymmärtävän mitään.\n\n\"Syö omat pahimmuksesi!\" viskasi hän sille ynseän loukkauksen, nostalti\näkkiä kontin selkäänsä ja alkoi painaa tietä pitkin, mutisten kuin\nitsekseen:\n\n\"Tolkuttaa vain pahus sitä omaansa eikä... Ei ymmärrä mikä tässä\nasiassa on pääasia ja ... mikä vörklööri...\"\n\nMutta entistä synkempänä ja yrmikkäämpänä koki hänen kintereillänsä nyt\npysytellä onkensa kohtalosta harmistunut poika.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJokunen taival oli taas polaistu selän taa jäämään. Ukkoa harmitti yhä\npojan kovapäisyys.\n\n\"Pahanhengen mukula!\" kiukutteli hän itseksensä.\n\n\"Aina vain sitä omaansa pärmänttää!\"\n\nJa semmoinenhan se oli ollut koko ikänsä: Minkä oli kerran päähänsä\nsaanut, niin sitä oli sekä jauhanut että jurnannut. Muisti sen nyt\nitsekin ukko.\n\n\"Senkin jukura!\"\n\nTosi oli ukolla edessä moisen kanssa. Hän kiihtyi siinä\najatustouhakassa, astua rumpsutteli jo kuin talkoossa.\n\n\"Eikä hylkyä!\" laski hän harmissansa.\n\n\"Ei, tarkoitan!...\"\n\nAstuntakin sotki ajatustyötä.\n\n\"Pahuksen mukuraa ei saa...\"\n\nPiippu vain lerppasi käynnin tahdissa ikenessä.\n\n\"Ei saa järkeen ja ymmärrykseen jukuraa, vaan... Vaan se on aina\nvain... Jumplunkraus se on aina koko poika!\" pyyhälti hän ajatuksen\nloppuselkeyteen että hurahti.\n\nMutta ei poikakaan ollut luopunut omastansa. Oli taas jo rohkaistunut\nja jo kuului siellä takana murisevan vihaista, uhmailevaa:\n\n\"No ei kyllä tarvitse akkaa, vaan ongen...\"\n\nSiinä sitä siis nytkin oltiin. Ja kun saikin ottaneeksi moisen\npuhemieheksensä!\n\nMutta ihan kuin yhtäkkiä välähtäen kirkastui hänelle nyt tepsivä keino\nmillä selittää pojalle asia. Hän pysähtyi äkkiä, kääntyi rutosti päin\npoikaan ja kysyi nyt varmana:\n\n\"No entäs miten sinä... Ilman akkaa kun sanot...\" korjasi hän: \"miten\nsinä silloin selviytyisit tästä jotta... Kun sanassa sanotaan, jotta\npitää tulla yhdeksi lihaksi ja vereksi?... No!\"\n\nPoika katsoi häneen ihmeissään. Kysymyksen outous sekä sen\nodottamattomuus hölmistytti hänet tyyten. Hän seisoi sen edessä kuin\nvoitettu ja lyöty.\n\n\"Noo!\" ilkkui isä voitokkaana. \"Vieläkö nyt vänkäät, jotta ei tarvita\nakkaa!\"\n\nJa todellakin! Poika seisoi niin hölmistyneenä, että ei kyennyt mitään\nselvää ajattelemaankaan, saati sitten jotain, vaikkapa sitä\numpimähkäistänsä, vastaan sanomaan.\n\n\"Siin' on nyt sinulle se ... viisautesi!\" jatkoi isä ynseää\nkutitteluansa ja lisäsi vieläkin ynseämmin:\n\n\"Ja sitten vielä kehut olevasi viisaampi kuin itse Kiihtelyksen\npappi!... Niin jotta!\"\n\nEi. Ei maksanut niin tyyten voitetulle ja älyttömälle enää ilkkuakaan.\nKuin halveksuen nyhtäisi hän konttia hihnasta ylemmä, pyörähti, imaisi\nlyhyen savun ja niin alkoi voittajana painaa taas tietänsä pitkin,\nharppoi tovin, hautoi ajatusta ja lyödäksensä nyt pojan lopullisesti\nviisaudella pysähtyi äkkiä uudelleen ja linkosi hänelle kysymyksen:\n\n\"Ja entäs tiedätkö sinä sitäkään, jotta Nebukatneesar piiritti\nkolmekymmentä ajastaikaa kaikkia Baabelin kaupunkeja niinkuin?...\nNiinkuin sanassa sanottu on?\"\n\nEi. Voitettu oli vihainen poika. Ukko jatkoi. Kuin ilkkuen, voitostaan\nnauttien hän kysäisi:\n\n\"Ja entäs sitä, jotta Nooakki laski kaarneen ulos ja jotta rankka sade\noli maan päällä neljäkymmentä päivää niin että... Että se oli\nhusaus?... Veden puolesta husaus? Häh?\"\n\nEi vastausta. Nyt nautti ukko voitosta. Hän ynseili pojalle\nhalveksuvaa:\n\n\"Ja sitte vielä tuppaannut naima-asioista puhumaan, vaikka et tiedä\nmikä on... Mikä on vedenhusaus!\"\n\nMokomakin! Konttia hän vai nykäisi ylemmä ja niin alkoi voitokkaana\npainaa karvarin leskeä kohti.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nPian he olivatkin Sortavalaan tultuansa löytäneet Pinnasen Hildan\nasunnon ja saapuivat sinne pari tuntia sen jälkeen, kun Hilda oli jo\nlopullisesti päättänyt kaupan Jysyrisen pojan kanssa. Mutta Pikku\nHabakuk oli ynseä ja juonikas. Se oli vaatinut, että isä olisi heti\nkaupunkiin tultua ostanut lupaamansa ongen, mutta ei ukko ollut\nmalttanut poiketa puotiin. Oli vain kiirehtinyt Hildan luo, luvannut\nostaa ongen sitten kun pääasia on valmis ja ärjäissyt pojalle kovasti,\nkun se oli yrittänyt jurata ja niskoitella. Siitä nyt pojan viha ja\nynseä mieli.\n\nMutta luojankiitos, oltiinhan toki nyt perillä! Hilda keitteli siinä\nsulhasellensa harjakaiskahvia, ja sulhanen tupakoi onnellisena,\nkauppaansa tyytyväisenä. Hildalla oli Habakukin ikäinen poika, ja se\nsöi voileipäänsä.\n\nMitäs siis muuta kuin koettaa päästä asiaan käsiksi. Kuulumiset oli jo\nkysytty ja kotipaikka tiedusteltu. Ja nyt jo kysyä höläytti Hilda:\n\n\"Paljonko siellä Kiihtelyksessä nyt kalat maksavat?\"\n\n\"Ka!\"\n\nSe oli eri kaloilla aina eri hinta.\n\n\"Säynettä saa huokeammalla kuin parempaa kalasorttia ja ... muikku ei\nmaksa paljon mitään\", selitteli ukko. Poika jurnotti ja varustautui\njuonittelemaan. Ja sanoakseen morsiamellensa hinnan aivan pennillensä\nlisäsi vielä ukko:\n\n\"Niin jotta se on jämpti hinta!\" Morsiantansa hän sillä\ntäsmälleen-sanomisellansa jo siten miellytteli.\n\n\"Täällä nuo nylkevät kaloistakin niin jotta!\" päivitteli Hilda kuin\nitseksensä, nosti kalavasun pankolle ja puheli:\n\n\"Ostin noita kuoreita ... vai mitä he lienevät niin ... lähemmä markan\nnäet nyhtäsivät kilosta!\"\n\nPuhe oli siis täydessä käynnissä ja asia sitä myöten kunnossa.\n\n\"Niin jotta sinähän se olet se Pinnasen leski?... Tää Hilda?\" tiedusti\njo ukko varovaisuuden vuoksi.\n\n\"Ka, sinähän tässä on saanut olla ja kotkottaa... Sen ukon kuolemaan\nasti!\" todisti Hilda asian todeksi.\n\n\"No... Mikäpäs sillä sitten!\" arveli siihen ukko ja selitti:\n\n\"Ne tässä matkalla sinusta juttusivat niin... Arvelin jotta pyörähtää\nhäntä katsomassa leskeä kun ... niinkuin jo sanoit niin... Niin jotta\nse vain on ja kotkottaa!\" Ei siinä nyt muitakaan sanoja suuhun osunut.\n\nNiin syventyi hän jo asiaansa suoraan. Hilda oli hyvillään, puuhaili ja\narveli ukon puheeseen:\n\n\"Etpäs hoksannut tuoda kalaa!... Olisin tässä minäkin ostanut, jos\nolisi ollut huokeampaa kuin täällä!\"\n\nSulhanen -- se oikea, Jysyrisen poika -- oli siinä tupakoidessaan\ntavallaan torkkunut. Nyt se ikäänkuin heräsi, haukotteli laiskasti ja\nkysyi Hildalta:\n\n\"Niin jotta kalaako sinä sanoit!\"\n\n\"Ka...\"\n\nMutta sulhanen venytteli ja mukaili velttona:\n\n\"Mitäpä hänestä ostaa ... kalasta... Saa sitä Pälkjärvestä, kun vaan\nviitsii pyytää!\"\n\nNiin jatkui. Asia tuntui luistavan. Ukko varustautui jo syventymään\nsiihen yhä syvemmin. Hän vain mietiksi nyt alkusanoja, eikä siinä\najatus- ja puhepuuhassaan huomannut pikku Habakukin juonittelun\nenteitäkään.\n\nHyvin mieltä myöten se Hilda olikin. Vähätpä siitä, jos sillä nyt\nolikin tuo yksi pojan tenava! Oli juottanut jo ukolla kahvitkin, ja\nasiastansa varmana alotteli jo ukko:\n\n\"Niitähän minä olen Kiihtelyksen Massisia!\" lähtihän äkkiä uudestaan\naivan alusta, kuulumisista asti, toistaen siten tuon tiedon.\n\n\"Ka... Niinhän sinä sanoit jo\", muisti Hilda todistaa. Mutta nyt\ntarttui puheeseen oikea sulhanen. Se oli ainoastaan himmeästi kuullut\ntaannoisen kalapuheen alunkin ja kysäisi velttona nyt vuorostaan\nukolta:\n\n\"Ja niinkö, jotta säyneet ovat siellä Kiihtelyksessä hinnasta alle\nparemman kalan?... Sinä sanoit?\"\n\n\"Ka... Siinäpä se niillä korvilla vain säynekin pyörii!\" todisti ukko,\nmeni taas asiaansa ja tiedusti Hildalta:\n\n\"Ja niinkö jotta sinulle kuuluu miehen peruina jääneen sitä pyöreääkin\nrahaa?... Niin jotta sitä on vaikka hylkyä hangolla mättäisi?\"\n\n\"Noo!... Mitäpä näistä ... köyhän rahoista kehuu\", ujosteli Hilda,\npuuhaili naimakauppaansa tyytyväisenä ja korjasi:\n\n\"Siinä nyt jos on muutama tuhat jäänyt niin... Ei sillä senvertaisella\nvielä helvetin portit avaannu!... Niinkuin sille rikkaalle miehelle...\"\n\n\"Ka-a!... Eihän se nyt sillä ensimäisellä tuhannella vielä taivaan\nneulansilmä tukkeennu!\" myönsi ukko, saamaansa tietoon tyytyväisenä,\npuhui, jatkoi ja jo lisäsi omasta puolestaan:\n\n\"Mutta onhan se minullakin siellä Kiihtelyksessä sievonen talo ja...\nLehmät lypsää löllöttävät maidonpuolta!\"\n\nJohduttiin siis taas rikkauden viehätykseen. Hilda innostui. Siinä\nmorsiusonnessansa touhutessaan ja pyörähdellessään hän Massisen\nrikkauksille jo siunaili:\n\n\"Niin jotta kannattaa sitä silloin köyhänkin kehua kun ... omat lehmät\nlöllöttävät ja ... on omat konnut ja senkin seitsemät muut!\"\n\nSe kelpasi ukolle. Aivan hän jo kehaisi:\n\n\"Ka... Pätiihän sen kiihtelykseläisen köllötellä kun on... Maitoakin\nkun on korvoittain, niin että siinä olisi että...\"\n\nKuinka nyt sanoisikaan:\n\n\"Että...\"\n\nEi ollut löytää sopusanaa:\n\n\"Ka niin että... Että maito ja muijahan se on Kiihtelyksessäkin se\njoka... Joka kaupungin ja kansan pystyssä pitää\", sieppasi hän\nloppuselkeyden ja mennen pääasiaan syventyi nyt jo kehaisemaan\nitseäänkin, ilmoittaen:\n\n\"Ja mitä taas tähän minuun itseenikin tulee niin... Minä olen hyvin\nsävyisä ja ... tätä nyt vaimoväkeä kaihtava mies!\"\n\nEi siis mikään hameen jälestä juoksija, tupakoi hän, lisäten:\n\n\"Niinkuin ne muut Kiihtelyksen miehet, sillä... Niistä ei tahdo olla\nkoko miehistä muuhun kuin ... tätä nyt ... taivaallista ylenkatsomaan!\"\nlöysi hän tapaillessaan oikean sanankin, tarkoittaen sillä sitä\nKiihtelyksen miesten syntiä, jota sanotaan kuudennen käskyn\nylenkatsomiseksi. Hän korotti siten omaa hyvettänsä näkyviin\nilmoittamalla naapuriensa synnit. Hildakin oli, kuten asia varsinkin\nmorsiamelta vaati, niistä kauhistuvinansa, ja tyytyväisenä toisteli\nukko:\n\n\"Ka niin...\"\n\nNe Kiihtelyksen muut miehet! Semmoisia ne ovat, hyviä, jotta:\n\n\"Jotta itsekunkin naisen ympäri käy Kiihtelyksessä niin monta kiljuvaa\njalopeuraa kuin on pitäjässä miestä\", innostui hän. Sulhanen oli\nvetäytynyt Hildan sänkyyn selälleen, haukotteli unisena ja tokaisi nyt\npuheeseen:\n\n\"Ka... Sittepä se on ... tää Kiihtelys ... naiselle oikea ...\nparatiisi...\"\n\n\"Ka!\" myönsi ukko innokkaasti. Hilda siunaili, mutta sitten äkkiä alkoi\npäivitellä:\n\n\"Mutta samanlaista 'paratiisiapa' tuo on jo tälle turvattomalle\nnaiselle muuallakin... Niinkuin nyt täälläkin Sortavalan kaupungissa...\nKiljuva jalopeura juoksee jo jokaisen hamekankaankin jälestä...\"\n\nAivan hän jo oli nousta sitä maailman pahuutta vastaan ja päivitteli:\n\n\"Täälläkään jos ei vaan olisi kadulla poliisia, joka toki pitää vielä\njalopeuroja kurissa, niin ei sieltä ainoakaan akka enää lankeamatta\nkotiinsa palaisi!...\"\n\nHän oli aivan innostunut, ja ukko oli tyytyväinen.\n\n\"Mutta onpaan toki Herra sinut suojellut... Niin jotta ... annat toki\nhameellekin rauhan... Etkä sen jälestä juokse!\" hyvitteli häntä\ninnostunut morsian. Se kelpasi.\n\n\"Ka... Sitä aina toki yksi vanhurskas Sodomassakin säilyy ... minkä nyt\nKiihtelyksessäkin, niin että... Että aurinko on aina kuuta kirkkaampi\",\nkainosteli hän ja jo aivan todisti viattomuutensa, ilmoittaen:\n\n\"Tätäkin ainutta poikaa... Viisikymmentä ajastaikaa odotin että... Niin\nettä se on niinkuin ... paastota ja ruumiillisesti itseänsä valmistaa!\"\nNiin viaton hän on siis vaimoväen suhteen. Asia yhä vain kirkastui. Nyt\nhän jo alkoi puhua muista ansioistansa. Raittiudestansa hän selitti:\n\n\"Ja mitä nyt viinan puoleenkin tulee niin... Se on että siinäkin\nasiassa... Se on tilkka vähemmän kuin hilkka!\" sanoi hän\nraittiuspuolensa niin tarkasti kuin asian arkuus vaati.\n\nMutta nyt tarttui taas sängyssä lojuva sulhanen asiaan ja ilmoitti\nrutosti:\n\n\"Sinun pitäisi sitten ottaa akka... Kun sinä vielä niin perin ...\npoikamies olet!\"\n\nSe tuli kuin tilauksesta. Sen välityksellä johtui näet ukko nyt\nkosimisasiaansa, niin että voi ruveta siitä puhumaan suoraan. Niinpä\nhän ilmoittikin nyt jo avomielisesti:\n\n\"Kaa... Sitäpä minä tässä olenkin jo vähä... Niinkuin sinnepäin silmää\niskenyt ja... Ja jotta se on ... jämpti ... Akanoton suhteen jämpti.\"\n\nEi hän ollut odottanut, että asia menee näin helposti ja pian.\n\n\"Onkin tässä Herra jo minut auttanut viisaammalle puolelle ikää\nniin...\"\n\nHätäkö silloin on ottaa eukkoa, tarkoitti hän siinä tupakoidessansa. Ei\nollut vain tullut vielä sitä otetuksi, kun ei Kiihtelyksessä ollut\nsopivaa akkaa. Hän morkkailikin sitä selittäessään Kiihtelyksen\nnaisväen semmoiseksi kuin se on:\n\n\"Hukan hännästä tehtyjä ovat eikä Aatamin kylkiluusta ... koko\nKiihtelyksen akat!\" ilmoitteli hän niiden kelvottomuudesta. Tarkoitus\noli imarrella sillä Hildaa: kohottaa häntä, alentamalla hänen\nkiihtelykseläisiä sisariansa... Puhe kelpasikin. Siunailtiin jo\nKiihtelyksen eukkojen pahuutta. Hildakin jo sitä päivitteli, kunnes\nhoksasi sulhasensa mieliksi korottaa omaa hyvettänsä ylemmä\nSortavalankin toisten vaimojen hyvettä. Siinä mielessä hän soimaili:\n\n\"Mutta onpa tuota täällä Sortavalassakin akkojen joukossa syntistä jos\non vanhurskastakin, niin että... Juoksevat toiset akat miesten perään\nniin että... Piimäkorvon vanhasta vanteesta tehtyjä niiden luulisi\nolevan koko Sortavalan akkojen ... eikä hurskaan Aatamin kylkiluusta!\"\nsiunaili hän niiden pahuutta. Niin jatkui. Ukko puolestansa tuomitsi\nyhä Hildan eduksi Kiihtelyksen vaimoväkeä. Nyt hän niiden pahuudesta jo\nihan alistunein mielin hurskasteli:\n\n\"Mutta se on Luoja viisaudessaan tahtonut rangaista sitä maailman\nperukkaa sillä tavaralla... Näillä nyt Kiihtelyksen akoilla, niin\njotta... Jotta liha on enemmän kuin veri!\" syventyä töksähti hän\nliiaksi, mutta selviytyi toki ja Hildaa yhäti vain imarrellaksensa\njatkoi:\n\n\"Niin että hanan keritsijöiksi niistä nyt voisi Kiihtelyksenkin akoista\nolla ... mutta... Mutta että...\"\n\nOikea sulhanen tarttui taas asiaan. Laiskana arveli se:\n\n\"Ka-a... Muttahan se aina ennen ettää on...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt alkoi asia jo hiukan sotkeutua. Tosin vasta hiukan.\n\nVastuksen hänelle nimittäin heitti taas -- ajatelkaa -- hänen omasta\npuhemiehestänsä, pikku Habakukista. Tähän asti se oli oudossa talossa\nvierastellut, ujostellut ja pysynyt senvuoksi juonittelematta, vaikka\nonki olikin kaivellut sisua.\n\nMutta synkistynyt hän oli sitä mukaa kuin ongenosto-asia tässä\nnaimakauppaa hieroessa lykkäytyi. Samalla oli hän jo alkanut perehtyä\ntaloon, saanut rohkeutta ja oli jo oikeastaan aivan juonitteluvalmis.\nOlipa jo kerran sysännyt Hildan poikaakin, joka oli yrittänyt\nsalavihkaa panna hänen takkinsa helmaan pihdin. Siitä oli taas\nsukeutunut molempien poikien välille hiljainen viha.\n\nMutta eikös poika nyt äkkiä ryhtynyt panemaan tupakkaa! Hilda ihan oli\nhämmästyä moista näkyä.\n\n\"Herrasiunaa!... Niin jotta joko se polttaa ihan piipulla!\" siunaili\nhän silmät pyöreinä.\n\n\"Ka-a... Aikansa ratoksi ... onhan se aina vähän pihauttanut!\" täytyi\nukon pakostakin myöntää silminnäkyvä asian osa todeksi. Poika sytytti\npiippuansa ja väänsi samalla ukkoon epäluuloista, altakulmaista\nkatsetta.\n\n\"No en minä mokomaa näkyä!\" siunaili Hilda ihmeissänsä, touhusi ja\näkkiä kysyä pöläytti:\n\n\"Mikä tämän nimi vielä on?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiinä se oli nyt se pahin ja arin kohta. Poika jo muljautti ukkoon\nhyvin pahasti, ja ukko kierteli ylimalkaisella:\n\n\"Ka-a... Miksi häntä sanonevat...\"\n\nJa asiaa painaaksensa hän otti ja äkkiä ansioksensa ilmoitti:\n\n\"Mutta ei näitä minulla, kuten jo sanoin, ole muuta kuin tää ...\nyksi... Vai mitä sinä tähän arvelet?\" käänsi hän senkin puoli\ntolkuttomaksi kysäisyksi Jysyrisen pojalle. Painuihan siten nimiasia\npois puheista.\n\n\"Ka-a!\" laiskotteli sulhasmies, haukotteli ja arveli:\n\n\"Ka eipä sitä viitsi yhtä vähempää laittaa ... jos kerran laittaa ...\nlapsia...\"\n\n\"Ka... Ei...\"\n\nMutta ei sekään sotkenut nyt pahinta. Hilda touhusi, siunaili piipulla\ntupakoivaa poikaa ja taas tenäsi:\n\n\"Niin jotta minkä sinä sanoit tään nimen olevan?\"\n\n\"Ka-a... Sepä se vain... Se ... sen profeetan paljas kaima...\"\n\n\"Häh?\" tenäsi oudostunut Hilda, ja poika jo niiskautti ja ärähti kovin\nvihaisesti. \"Niin jotta mikä kaima?\"\n\nTäytyi se siis sanoa. Hän tapaili:\n\n\"Ka-a... Se... Tää... Se nyt vain... Se... Habakuk!\"\n\nMutta...\n\n\"Elä valehtele!\" ärjäisi silloin poika kuin pistetty. Ukko ihan\nsekoittui.\n\n\"Ka!... Perhana!... Niin jotta mitä sinä nyt ... kiroat!... Kehno!\"\ntapaili hän pojalle kuin pökertynyt. Mutta poika vain tiukkeni, sillä\nhänhän ei sietänyt nimeänsä. Koko talo oli kohta kuin toiseksi\nmuuttunut. Sulhanenkin vääntäytyi jo sängynreunalle istumaan.\n\n\"Vai valehtelet!\" yritti ukko ynseänä puolustautua, mutta poika ärjäisi\nsynkkänä:\n\n\"No valehtelet kyllä!\"\n\n\"No!... Kehveli!\"\n\nSuututti se tenava. Pilaa tässä vielä koko naima-asian. Mutta se vain\nyltyi:\n\n\"Itse olet Habakuk!\" uhitteli se. Hildan pää oli oitis pyörällä ja\nsilmät suurina.\n\n\"Tuommoinen se pahus on!\" hätäytyi jo ukko siinä morkkaamaan poikaansa\nHildalle. \"Sanoo jotta minä tässä valehtelen ja... Ja jotta se on\nse ... vörklööri...\"\n\n\"No valehtelet kyllä... Ihan kaikki valehtelet!\" yltyi poika ja\ntolkutti umpimähkään kuin älytön:\n\n\"Valehtelet jotta lehmät löllöttävät ... ja jotta on kontu ja...\nSäyneet ja... Ihan kaikki valehtelet...\"\n\nItku jo pakkautui kurkkuun. Ukko pökertyi miltei älyttömäksi.\n\n\"Kehnon elävä!\" kiivastui hän ja koki väittää:\n\n\"Minkätakia minulla ei olisi kontua... Kun on ihan oma perintötalo\nja ... manttaaliin pantu vielä ja...\"\n\n\"Mutta eipäs ole!\" ärjäisi poika keskeyttäen. Ukko joutui jo pois\nsuunniltansa.\n\n\"Elä kiroa kuule, paholainen!\" ärjäisi hän ja uhkaili:\n\n\"Tahi kun otan remelin vyöltäni ja sillä voitelen niin.\"\n\n\"Otappas... Tokko uskallat!\"\n\nJa Hildan poikakin pääsi nyt rohkeuteensa käsiksi. Sillä nähtyänsä nyt\nHabakukin saaneen isästä lisävihollisen uskalsi se jo irvistää ja\nhärnätä:\n\n\"Habakuk... Haba... Haba... Habakuk!\" ilkkui se.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta silloin iski Habakuk nyrkkinsä pojan niskaan ja ärjäisi synkeän:\n\n\"Elä hauku!\"\n\nJa siitä se alkoi. Pojat tarrasivat käsiksi, mutta Habakuk siinä\nenimmät antoi. Hildan poika parkui. Äiti repi sitä nujakasta eroon,\nsiunaili ja sadatteli ja lopulta jo hätäpäivissänsä rähähti isälle\näkäisen:\n\n\"Ja... Etkö tule sinä kakaraasi kurittamaan!\"\n\n\"Saakeli!\" oli ukko valmis, varsinkin kun itse morsian nyt käski.\nKiireesti päästi hän vyöremeliänsä kuritusaseeksi.\n\nKiireesti mutta myöhään. Poika näet huomasi ajoissa vaaran ja syöksyi\nkadulle että kintut vain vilahtivat ovessa. Mutta ei isäkään nyt\nhellittänyt.\n\n\"Minä sinulle, kehno, annan!\" uhkaili hän sekä kostonhimoisena että\nmyös morsiantaan miellyttääksensä ja niin riensi pojan jälestä\nantaaksensa sille kuria, kuten morsian oli vaatinut. Alkoi lyhyt\nkilpajuoksu.\n\n\"Se tappaa... Se tappaa... Ukko tappaa!... Voi, voi!\" parkui edellä\npainava poika kauhuissansa. Paikalla osui olemaan poliisi. Se luuli\nasiassa olevan toden hätänä, tarrasi ukon niskaan, ja niin siitä alkoi\nkulku poliisikamaria kohti.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSanotaan -- ja väitetään sen olevan tottakin -- että kaikille\nSortavalan poliisimestareille on Herra antanut kaikki leiviskät\nluonnossa, s.o, lihassa, ruumiillisessa hyvinvoinnissa ja lihavuudessa.\nLuonnollisesti ei silloin ole enää kannattanut antaa juuri ollenkaan\nsitä, joka \"eläväksi tekee\", nimittäin päässä pidettävää. Niinpä\nnykyinenkin poliisimestari oli maallisilta leivisköiltänsä ihan\noventäyteinen kokoomus, mutta päässä pidettävää punnitessa -- niin\nsanottiin -- olisi tarvittu apteekin vaaka. Hän se nyt joutui tutkimaan\ntätä kadulta äkkiä tavattua järjestyksen häiritsijää.\n\nJa ihmeesti se asia nyt osasikin erehdyttää. Poliisilta oli hän vain\nkuullut jotain semmoista, että ukko on aikonut tappaa jonkun pojan\nkeskellä katua.\n\n\"Sinä olet alkanut tehdä yksi suuri rikos! Tappaa yksi pieni poika\",\nkoveni poliisimestari jo näissä ensi sanoissansa. Mutta ukko oli\nnaima-asiansa keskeytymisen johdosta nyt harmistunut ja turski ja\nniinpä ärähti vastaan:\n\n\"Häh?\"\n\n\"Mutta sinulla ei ole oikeus tappaa yksi poika\", kiivastui mestari\njärjestyksen puolesta.\n\n\"Vai ei ole... Syö savea!\" turskistui ukko. Isän laillisia\nkurinpito-oikeuksia hän siinä muutoinkin harmistuneena siten puolusti\nynseästi ja ilmoittikin jo:\n\n\"Sillä se on Habakuk.\"\n\nSiis hänen poikansa, tarkoitti hän, mutta lihava poliisimestari erehtyi\nymmärtämään asian toisin.\n\n\"Habakuk on yksi... Se on yksi opetuslapsi ... yksi Herran apostoli!\"\nloppui hänen raamatuntaitonsa. Ukko ärtyi:\n\n\"No vaikka mikä olisi niin... Se on laki!\" tokaisi hän turskisti,\nsuuttui ja aivan uhitteli:\n\n\"Sillä laki se on joka pitää niin että... Jotta se on ... laki vanhempi\nkuin evankeliumi...\"\n\nJa siitä se alkoi tosi kina. Kurinpito-oikeuksiansa puolustaen tämä\nkeskeytyksestä hermostunut sulhanen tenäsi vain omaansa.\n\n\"Mutta se ei ole yksi laki!\" karjaisi jo poliisimestari suuttuneena ja\naivan jo vihasta punaisena julmisteli:\n\n\"Että sinä siis tahto tappaa yksi Habakuk ... yksi profeetta Ha-ba-kuk\nsinä arvele tappaa!\" tankkasi hän.\n\n\"No mitä se sinuun kuuluu!\" ärjäisi ukko vastaan ja jatkoi ynseästi:\n\n\"Vaikka tapan ja panen suolaan... Koko mokoman profeetan!\"\n\nJa nyt jo oli poliisimestarin päässä erehdys valmis. Äly vain leimahti\nkerran, ja hän uskoi, että ukko on jostain karannut hengenvaarallinen\nhullu, joka luulee pieniä poikia profeetta Habakukiksi ja vainoaa\nheitä, aikoen tappaa. Ukon turskista puheesta arvonsa puolesta\närtyneenä hän löi kämmenellä pöytää ja riiteli kovasti:\n\n\"Mutta minä sano sinulle, että se ei ole yksi Habakuk... Se ei ole yksi\nprofeetta Habakuk, sano minä sinulle!\"\n\n\"Sekö ei ole!... Haista nyt!... Sanonko minä!\" halveksui ukko moista\ntietämättömyyttä ja isänoikeuksiansa yhä puolustaen tenäsi:\n\n\"Vaikka tuossa nenäsi edessä tapan koko Habakukin niin... Niin se on\nlaki... Laki ja lain parakraahvi se on!\" selitti hän tiukasti asian yhä\nsotkuisemmaksi. Kiihtynyt poliisimestari pui jo nyrkkiä ja huusi\nvastaan:\n\n\"Mutta se ei ole yksi laki... Eikä yksi Habakuk se ole... Se ei ole\nyksi Habakuk!\" karjaisi hän jo jalkaa polkien.\n\n\"Mutta se on!\"\n\nJa ikäänkuin selittääksensä kalliiden kurinpito-oikeuksiensa\nikivanhuutta hän tenäsi:\n\n\"Ja entäs tiedätkö sinä, että sanassakin sanotaan, kun Aabraham...\"\n\n\"Mikä helkkarin Aabraham?\" ärjäisi poliisimestari.\n\n\"Niin kyllä!\" karjaisi ukko vastaan ja tolkutti vihaista:\n\n\"Niin jotta sekin kun vei poikansa uhrataksensa ja otti jo puukon\nvalmiiksi niin... Se oli että sen kuin pää vain poikki pojalta... Häh?\"\n\nAsia oli siis selvä: Hullu, joka sairastaa jotain vaarallista\n\"Habakuk-ideaa\", haluaa tehdä uhrin kuten Aabraham, välähti kiihtyneen\npoliisimestarin rasvaisessa päässä. Hän jo viittoi poliisille, että on\nvarustauduttava viemään ukkoa hullujen koppiin.\n\n\"Mutta siitä pitää tulla jämpti!\" riiteli nyt jo ukko siinä\numpimähkään. Riita yltyi.\n\n\"Sinä et saa sanoa, että jämpti ... ja että Habakuk!\" huusi\npoliisimestari raivostuneena, mutta ukko vain yltyi ja uhkaili:\n\n\"Jämpti kyllä siitä pitää tulla... Se pitää tulla niin jämpti, jotta se\non tuomiopäivänäkin jämpti!\"\n\n\"Vieke! Koppi vieke!\" vihjasi poliisiherra silloin, ja poliisit\nalkoivat kuten ainakin hullua houkutella:\n\n\"Niin jotta jos sitten lähdettäisiin... Tänne näin... Täältä kautta\npääsee ulos ja... Kotiin pääsee!\"\n\nJa ukko erehtyi uskomaan, että ne johtavat häntä vapauteen. Kernaasti\nhän siis lähti matkaan. Ovi avattiin. Hän astui \"ulos\". Ovi narahti, ja\nkauhuksensa huomasi ukko joutuneensa koppiin, jonka pikku akkunaa\nkoristi mitä tukevin rautaristikko.\n\nMutta poliisimestari lähetti noutamaan lääkäriä tutkimaan ukon\nhulluutta, kuten laki määrää. Vasta lääkärin lausunnon perusteella\nhänellä näet oli oikeus ryhtyä hullun suhteen tämän enempiin toimiin.\n\nHabakuk oli oikeastaan nyt häipynyt isästänsä, mutta hän etsi sitä\nahkerasti. Ei hän yleensäkään voinut siitä koskaan erossa olla, sillä\nhänkin puolestansa oli isäänsä aivan kuin kiinnikasvettunut.\n\nMutta toinenkin syy pani hänet nyt haikailemaan kadonnutta isää:\nongestansa hän huolehti ja siksi etsi hän ukkoa vaatiakseen sitä\ntäyttämään lupauksensa.\n\nMutta vasta iltayön alussa hän sen löysi. Kopin akkuna antoi näet\nerääsen autioon takapihaan päin, ja sinne pihalle osuttuansa hän kuuli\näkkiä ilokseen isänsä äänen:\n\n\"Habakuk!... Niin jotta sinäkö se!\"\n\nPoika hämmästyi niin, että tuskin ehti suuttuakaan. Sillä hän kuuli\nainoastaan äänen, mutta puhujaa ei näkynyt.\n\n\"Ka... Täällähän minä ... ja... Tää on vähän kamala paikka\", selitti\nukko ristikon läpi. Nyt hoksasi poikakin jo isänsä kasvot paistavan\naukosta rautaristikon takaa.\n\n\"Ne kehnot... Survoivat minut koppiin!\" koki isä selittää asiaa. Poika\noli ymmällä. Ei hän käsittänyt mikä laitos koppi on.\n\n\"Elä valehtele!\" murahti hän epäluuloisena. Siitä sitä siis täytyi\nlähteä asiaa selvittämään.\n\n\"Valehtele!\" oli ukko siinä kiireessä ja oitis tuskastua, sillä aikahan\noli täpärällä. Hän pyysi poikaa pujottamaan hänelle ristikon läpi\njonkun aseen.\n\n\"Jolla saa oven säretyksi!\" selitti hän. Se taas sotki pojan ajatukset.\nMitä varten ukko nyt särkisi oven? Hän siis hidasteli. Ukko harmistui\nja koki selittää tilaansa äkäisellä:\n\n\"Nääthän tämän nyt jo itsekin\", koki hän saada poikaa ymmärtämään,\nlisäten:\n\n\"Niin jotta ei täällä ihminen lystikseen kyki.\"\n\n\"Mutta kykkiipäs!\"\n\nAivan kuin älytön uhitteli siitä ongestansa vihastunut poika: \"Vaikka\nmiten lystikseen kykkii!\"\n\nOta siis ja selitä, mokomalle! Suurella vaivalla onnistui toki ukko\nsaamaan sille sen verran järkeä päähän, että oli jo toivoa pakoon\npääsystä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta eikös silloin taas pistä pojan päähän se onki! Vaistomaisesti hän\nsiis alkoi heti tinkiä, tenäten vihaisesti:\n\n\"Enkä pujota asetta... Kun et onkeakaan osta!\"\n\n\"Onkea!... Kehno!\" suuttui ja tuskastui monesta syystä malttamaton\nsulhas-ukko ja koki selittää ynseillen:\n\n\"En paremmin sano!... Niin jotta ... mitenkä minä sinulle onget ja\nkoukut ostan... Täällä ristikon takana kukkuessa!...\"\n\nAsema oli ikävä ja tukala. Ukko jo selitteli aivan valittelulla:\n\n\"Poliisiherran pirut kun näet... Sanoivat vaan jotta se on ...\n_jämpti_... Jotta se on tuomiopäivään asti jämpti.\"\n\nMutta ei vieläkään poika ottanut älytäksensä. Katsoi vain vihaisena,\nepäluuloisena. Ukko miltei raivostui.\n\n\"Niin jotta se on jämpti!\" tenäsi ja tenäsi hän yhä suuttuneemmin,\nmutta:\n\n\"Eipäs ole jämpti!\" töyskäsi poika vastaan ja uhitteli:\n\n\"Ja vaikka miten jämpti olisi, niin en vaan pujota asetta. Jos et osta\nonkea!\"\n\n\"Paholainen!\"\n\nMutta ei auttanut. Poika vain kiristi.\n\n\"Vaikka kuin jämpti olisi... Vaikka olisi niin jämpti kuin onki ... ja\nvene ... ja uistin ja ihan kaikki, niin en pujota asetta\", yltyi se\nälytön vain uhittelemaan. Vihdoin keksi toki ukko keinon: hän viskasi\nristikon läpi pojalle valmiiksi onkirahat, kehoitti nyt kiirehtimään,\nantamaan aseen pian, ja selitti:\n\n\"Päivä jo ennättää tulla, ennenkuin saa oven säretyksi niin... Ei\ntäältä silloin enää pääse helvettiinkään,..\"\n\nJa nyt poika suostui, etsi rauta-aseen, pujotti sen ristikon läpi\nukolle, ja ennen aamua olikin ovi säretty. Isä ja poika pääsivät taas\nyhteen. Välit olivat sovitut, ja ukko varustautui jo lähtemään\nkosimistansa jatkamaan.\n\nMutta poliisikamarissa oli aamulla aika neuvottelu. Nyt oltiin entistä\nvarmempia, että omituinen mies oli vaarallinen hullu, ja oitis\nryhdyttiin häntä etsimään ja tiedustelemaan kaikkialta.\n\nMutta poliisi, jonka huolena oli ollut koppilaisten silmälläpito, sai\nhuolimattomuutensa takia eron virastansa. Kuten lukija tietää, joi hän\nsilloin harmissaan itsensä liika humalaan ja joutui putkaan. Hän olikin\nmuutoin sama mies, joka oli ukko Massisen kadulla kiinni ottanut.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nOlikin taas oikea kesäinen päivä. Hyvillä mielin ukko sonnustautui\nrakkausasiaansa. Hän oli jo kaikesta niin varma, että oli uskaltanut\nostaa kihlajaisviinatkin valmiiksi. Poikakin oli saanut onkensa ja oli\ntyytyväinen koko maailmaan.\n\nJa miten toivorikkaana ja onnellisena ukko nyt eleli ja oleili! Kuten\nomalle pojallensa ainakin puhui hän taas asiastansa pikku Habakukille,\npuhui veljellisesti ja koska sydän taas niin käski.\n\n\"Niin jotta miltä tää nyt sinusta näyttää?... Tää Hilda?\" tiedusti hän\nnäet äkkiä. Ja taas poika ymmälle! Ymmälle poika ja sen otsanahka\nkureiseksi!\n\n\"Ka... Niin jotta johan minä sinulle sanoin jotta minä ... _muutin_\",\nselitti silloin isä sitä, että hän oli vaihtanut morsiamiansa.\n\n\"Ka... Sen Vapun tähän Hildaan ... vaihtaa sukasin.\"\n\nMutta epäluuloinen poika jurotteli vain synkeänä, ruiskutteli ja\nmuljautteli. Tupakkaa pannessaan ukko silloin jatkoi tavallisella\nselityksellä:\n\n\"Tää on ravakka eukko ... tää Hilda ja ... säyseä luonnoltansa, niin\nettä...\"\n\nPiippu oli puhallettava selväksi. Nyt hän voi jatkaa:\n\n\"Ja se on aina miehelle pääasia se, että... Jotta akka on säyseä ja\nsopuluontoinen ja... Ja niinkuin nyt ravakka ja ... ja hämplänkräkkä,\njotta on eukko ja jotta...\"\n\nOli puute sopivista sanoista. Hän puhaltaa pihisti ja koki jatkaa:\n\n\"Ka niin... Niin että nappihan se on housuissa se joka... Joka\nreistingit reilassa pitää!\" tokaisi hän loppuselkeyden.\n\n\"Pitäköön, vaikka mikä pitäköön... Ja vaikka mikä olkoon hämplänkräkkä,\nniin en vain pelkää!\" murisi epäileväksi synkistyvä poika tähän outoon\nasiaan, ja niin alkoi ukon mielestä kaikki kirkastua valmiiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkoi, mutta aina sattui sumentavaakin. Kun näet ukko ilmoitti, että\nnyt sitä mennään takaisin Hildan luo, niin poika alkoi jurata ja\nluimistella. Hän näet muisti, että eilen Hildan pojan kanssa tapellessa\nhän ei ollut jäänyt velkaa, vaan -- onnetonta kyllä -- joutunut\nsaamamieheksi. Sen hän tajusi, ja lisäksi hänestä tuntui, että Hilda\non, ainakin poikansa puolesta suuttuessaan, kaikkea muuta kuin säyseä.\nSiksipä hän jo jurahtikin ynseän:\n\n\"Enkä tule!\"\n\nJa siinä se taas oli selvittelyjen alku!\n\n\"Et tule!\" ynsähti ukko ja paukasi ylimalkaisen:\n\n\"Senkös pahusta sinä pelkäät!\"\n\nNiin! Siinä oli nyt pojalle. Pojan täytyi nyt vuorostansa ruveta\nkiertelemään, sillä ei hän toki ilennyt tunnustaa, että todellakin\npelkäsi, sitä eilistä laskuaan nimittäin.\n\n\"Enkä pelkää!... En mitään pelkää!\" peitteli hän asiaansa synkeällä\nuhittelulla, mutta lisäsi vannoen:\n\n\"Mutta en vaan tule!\"\n\n\"Pahus!\"\n\nMutta turhia olisivat olleet ukon suuttumiset, turhia selittelyt. Poika\nnäet vain ynsistyi, ja kun ukko tiedusti taas syytä, kierteli poika jo\naivan isäänsä soimaten:\n\n\"Niin kun!\"\n\nLöysi hän sattumalta näet syynkin ja murisi, jatkaen ajatuksetonta ...\nmitä sylki suuhun toi:\n\n\"Kun yhä vaan muutetaan jotta... Ensin Vappua ja sitten kuitenkin\nHildaa...\"\n\nSattuikin se nyt! Ukko ihan kuin hölmistyi siitä. Mutta selvisi hän\ntoki, hapuili sanat ja puolustautua tolkutti:\n\n\"Ka... Muutetaan!... Niin jotta... Kehno!\" kiivastui hän. Mutta nyt hän\nhoksasi ja ilmoitti:\n\n\"En suinkaan minä nyt niin huikentelevainen ole, jotta otan\nvalitsematta...\"\n\nJotta otan pahemman silloin kun osuu välillä paremman saamaan ja niin\njotta:\n\n\"Jotta ei sitä valitsematta ole akkaa ottanut muut kuin Aatami, joka...\nOtti ensimäisen vastaantulijan, vaikka sillä ei ollut ... omaa\nhamettakaan päällä...\"\n\nEi siis malttanut odottaa ja valita, että olisi saanut paremman ja\nvarakkaamman.\n\n\"Mutta minkälaisen saikin sitte Aatami ... kun valitsematta otti!\"\nvetosi ukko voitokkaana jo tuloksiin ja ynseili: \"Sai akan, joka syötti\nmiehellään semmoisen sopan jotta ... siitä oli armo ja autuus pois...\"\n\n\"Mutta eipäs ollut pois!\"\n\n\"Saakeli!\"\n\n\"No ei kyllä.\"\n\nMene nyt selitä sille! Sotkeutuneena, vihastuneena, Hildan taloon menoa\npeläten se vain tenäsi vastaan, ja niin oli sukeutua uusi, vaikeasti\nratkaistava väittely.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta aivan odottamatta selvisi nyt asia. Paikalle näet osui tulemaan\nse Hildan kihlattu sulhanen, Jysyrisen poika. Se oli käynyt ostamassa\nkihlajaisväelle tupakkaa -- sillä tänään olivat julkiset kihlajaiset --\nja oli nyt paluumatkalla. Ukosta tuntui mies miltei sukulaiselta.\nOlihan se hänen Hildansa vieras, kenties sukulainenkin.\n\nJa tämän Jysyrisen tulo se nyt keskeytti isän ja pojan välisen puhelun,\nestäen siten väittelyn sukeutumasta.\n\n\"Ka!...\" ilostui ukko ja jatkoi Jysyriselle:\n\n\"Niin jotta sinähän se olet se mies ... joka oli eilen sen karvarin\nlesken luona?\"\n\n\"Ka-a!\" laiskotteli Jysyrinen ja myönsi:\n\n\"Jonkunhan sitä täytyy iletä minunkin housuissani miehen sijaisena\nolla!\"\n\n\"Ka!... Jonkun!\" mukasi ukko ja alkaen puhella tästä viivähtämisestään,\ns.o. kopissa-olostaan, hoksasi hän siinä jo selittää:\n\n\"Tulin viivähtäneeksi yli yön kun...\"\n\nMutta löysi hän sopivan syynkin ja antoi tulla:\n\n\"Kun oli näet sen ... sen nyt Jussi Väänäsen asia toimitettavana\nniin... Nää herrat...\"\n\nNe ainaiset kiusanhenget! koki hän niille varmuuden vuoksi aivan\nsuuttua ja kertoi:\n\n\"Aikoivat ruveta herrat siinä asiassa kettuilemaan ja ... Linkslankaria\naikoivat ruveta selvässä asiassa tekemään, mutta...\"\n\nArvasihan sen.\n\n\"Siitä tuli heille itselleen pietti!\" kehaisi ukko voittoansa.\n\"Herroille itselleen pietti.\"\n\n\"Ka-a... Mikäpäs siinä muu!\" Ei näet vaivautunut Jysyrinenkään\nsäälimään sen enempää Sortavalan herroja. Ukko mielistyi häneen.\nMiehestähän voi saada puhemiehenkin. Niinpä tarjosikin hän sille ryypyn\nja alkoi jo pyyntöänsä valmistaen selittää:\n\n\"Minulla olisi sille karvarin leskelle vähä niinkuin... Niinkuin\nnyt ... silmänlirkutusta niin\", ujosteli ja kierteli hän ja nyt pyysi\nsuoraan:\n\n\"Niin jos vaikka sinä olisit siinä ... niinkuin ... vieraanamiehenä\nasiassa, jotta...\"\n\nLoppusana puuttui. Hän haeksi sitä, ryyppäsi ryypyn, ehti sitä\ntehdessään löytää sen loppusanan ja tokaisi:\n\n\"... Jotta asia tulisi luja ja... Ka niin, jotta mikä on luja, se on\nmyös kilpeä ynnä ... ynnä kova!\"\n\n\"Ka-a... Mikäpäs siinä!\" lupautui Jysyrinen, sillä hän luuli ukolla\nolevan leskelle jotain raha-asioita: mene tiedä vaikka vielä maksuja\nmiesvainajan karvarintöistä.\n\nJa niin lähti nyt ukko Massinen poikinensa kosimaan Hildaa\nlopullisesti. Omituista tässä oli ainoastaan se, että hänellä oli nyt\npuhemiehenä morsiamensa kihlattu sulhanen. Mennessänsä hän mietiksi\nmillä puheilla voisi paraiten peitellä kopissa-olonsa, sillä ei sitä\nnyt sulhasmiehenä ollessa ilennyt semmoista asiaa päästää julkisuuteen\npujahtamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi siellä Hildan luona vielä ollut kihlajaisvieraita, mutta\nparast'aikaa niitä odotettiin. Kahvit kiehuivat, ja Hilda itse oli\neilistäkin ihanampi: yllä ristiraitainen hame ja täyssilkkinen huivi\npäässä. Ei ihme, että ukko tunsi tulevansa kuin taivaan iloon.\n\nJa oitis hän lyöttäytyi tarinaisille. Eilisestä alusta hän lähti ja\nniinpä kysäisi:\n\n\"Niin jotta kalojako sinä, Hilda, sanoit eilen, jotta minun olisi\npitänyt Kiihtelyksestä tuoda?\"\n\nHilda tuskin muisti enää koko asiaa ja tapaili:\n\n\"Niin jotta mitä kaloja?\"\n\n\"Ka... Niitä Loitimojärven säyneitä!\" selittää tokaisi ukko ja alkoi\nvalehdella:\n\n\"Tääkin poliisiherra pyysi ... kun tuli siinä hänen kanssa puheeksi...\nJotta jos minä toisin hänelle ensi kerralla säyneitä niin...\"\n\nKai se nyt toki tällä peittyi koppiasia, laski hän, koki\nrakkaudenkuumeessa mennä jo asiaan ja ilmoitti:\n\n\"Ja hyvinhän se tääkin meidän poika sanoi mielistyneensä tämän Hildan\nsäyseään luontoon...\"\n\nVarsinainen sulhanen lämmitteli lieden ääressä isänsä tavoin\ntakuuksiansa ja tupakoi laiskana. Hilda touhusi, tuskin kuuntelikaan.\nSaapui jo joku kihlajaisvieras... Kohta toinen... Ukolle tuli kiire\nsaada asia valmiiksi.\n\n\"Ka ... Hilda?\" kysäisi hän jo.\n\n\"Häh?\" Ei se ymmärtänyt.\n\n\"Ka...\" ilmoitti ukko ja jatkoi:\n\n\"Niin jotta ... se on tästä pojastakin säyseä parempi kuin äyseä!\" koki\nhän selittää. Tietysti ei Hilda eikä kukaan tarkoitusta tiennyt. Taas\nuusi vieras. Ukolle tuli kiire.\n\n\"Jotta tuota, Hilda?\" kysäisi hän jo siinä kiireen touhakassa kuin\nvierasten tulosta älyn puolesta pökertyneenä.\n\n\"Häh?\" ei Hilda vieläkään ymmärtänyt.\n\n\"Ka!\" hikoili ukko. Saapui taas vieras. Pakkasi jo kiireessä\nhätääntymään.\n\n\"Vai mitä, Hilda?\" tenäsi hän.\n\n\"No!... Niin jotta mitä?\" touhusi vain morsian asiasta mitään\nymmärtämättä ja aivan kysäisi:\n\n\"Häh?\"\n\n\"Ka tuota!\" koki ukko ja niin tokaisi siinä touhakassa sulhaselle,\nJysyriselle:\n\n\"Ka niin jotta... Jos sinäkin jo nyt tässä apuna sitä ... silmää\nlirkauttaisi... Sen ... vierasmiehen puolesta nyt!\"\n\nYmmästelivät ne vain. Olipa jo Hildan päähän pälkähtää sama ajatus,\njoka eilen eksytti itsensä poliisimestarin: että näet tämä omituinen\nukko on joku älystään orvoksi jäänyt, toisin sanoen hullu.\n\n\"Niin jotta mitä?... Jotta silmää lirkauttaisit?\" uteli hän jo, asiaa\noudostellen. Ei siis auttanut muu kuin siinä monen kihlajaisvieraan\nkuullen sanoa suoraan jotta:\n\n\"Ka sitähän minä vaan arvelin lirkauttaa jotta... Niin jotta arvelin\ntässä kosia sinua aviosäätyyn ja... Myötä- ja vastoinkäymisten iloon!\"\n\nKaikki vaikenivat. Älysivät jo asian. Hildan silmät lensivät suuriksi.\n\n\"Ka\", vahvisti ukko, imaisi savut ja selitti:\n\n\"Niin jotta eihän se ... silmä lirkauttaen pahene...\"\n\n\n\n\nIX.\n\n\nTämä ukon kosiminen oli tietysti suuri yllätys sekä morsiamelle että\nkihlajaisvieraiden yhä lisääntyneelle ja lisääntyvälle joukolle. Laiska\nsulhanen sen näytti kestäneen muita tyynemmin, mutta siltäkin pääsi\nääni, kun ukko edelleen ilmoitti hänestä:\n\n\"Ja tää vieras mieshän tää lupasi olla tässä minulla niinkuin ...\nniinkuin nyt tänä puhemiehenä...\"\n\n\"Herrasiunaa!\" pääsi silloin Hildalta, ja hän tiedusti hämillään:\n\n\"Niin tääkö?... Sinäkö nyt?\" käänsi hän kysymyksen suoraan\nsulhasellensa.\n\n\"Ka!\" vahvisti ukko sulhasen puolesta kiireesti, mutta nyt väänsi\nhänelle jo sulhanen, jolle asia oli selvinnyt, väänsi että:\n\n\"Ka-a... Mutta tääpä leski kun jo eilen päätti tässä kaupat minun\nkanssa niin... Tokko tää enää minusta luopunee... Sinun hyväksi\nnimittäin.\"\n\nSeurasi ukonkin puolesta synkeä äänettömyys. Pikku Habakuk sen lopetti.\nHän näet oli mielistynyt erään vieraan koiraan, silitteli sitä ja\nhyvitteli sitä pyydellen:\n\n\"Se!... Se... Nalte se!\"\n\nMutta siitä ukko sai aiheen purkautua. Hän viskasi vihansa poikaan:\n\n\"Paholainen!... Senkö täyttä sinä siitä vieraasta koirasta revit!\"\nkarjaisi hän ihan hirmuisesti ja aivan polki jalkaa. Poika oli kuin\nlyöty.\n\n\"Senkin Habakukki!\" ynseili epäonnistumisestansa myrtynyt ukko julmana.\nSäikähtynyt poika ei uskaltanut nyt suuttuakaan.\n\n\"Mokomakin elävä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSikäli kuin tiedetään, alkoi nyt uusi, synkeä vaitiolo. Ukko tupakoi\nhyvin hartaasti, ja poika muljautteli häneen epäluuloisia silmäyksiä.\nEnsimäisenä alkoi selviytyä itse onnellinen morsian Hilda. Se näet nyt\njo siinä ymmällä päin taas tiedusti ukolta:\n\n\"Niin jotta mitä sinä oikeastaan meinasit?\"\n\n\"Ka-a... Eipä tässä mitä!\" tupakoi ukko synkkänä. Vaiettiin. Mutta\ntäytyihän siinä jotain keksiä, ja niinpä ilmoitti ukko:\n\n\"Ka niistähän minä vain arvelin kysyä ... niistä säyneistä... Niin\njotta paljonko sinä maksaisit kilosta?\"\n\nSe auttoikin asiaa hyvään alkuun päin. Sillä oikeastaanhan Hilda oli\nhyvillään siitä, että hänellä oli kihlajaisissaan toinenkin sulhanen\ntarjolla. Sillä kukapa todellinen nainen ei moisesta aivan ylpeilisi.\nSäveäksi ja säyseäksi hän siis heittihekin ukolle, ensimäisenä sille\nryypyt tarjosi ja niin piti ukkoa kuin sulhastansa.\n\nAinoastaan ne kihlajaisvieraat yrittivät vaivata. Eräs mies jo\nilkeyksissään kysyä tokaisikin:\n\n\"Niin jotta sattuiko sinulle niin jotta... Että osuit puulaakissa\nkosimaan?\"\n\nSiis yhtiössä. Mutta Hilda ei sallinut ylimääräistä sulhastaankaan\npilkata, vaan oitis rähähti miehelle äkäisen:\n\n\"No!\"\n\nJa ynseänä hän sille ukon puolesta, muita miehiä morkkaillaksensa,\nerehdyksessä oman sukupuolensa vahingoksi jatkoi:\n\n\"Ikäänkuin sitte teistä muut miehet eivät puulaakissa, sillä...\nKenenkähän luulet teistä olevan sen, jonka morsiamella ei jo olisi\nmuutakin kuin monta sulhasta!\"\n\nMies moisesta äkeästä puheesta hölmistyi ja tolkutti:\n\n\"Ka... Niin jotta tietäähän sen tää... Ka tää kuka nyt on itse vaimo\nIsraelissa!\" sotkeutui hän vahingossa omaksi edukseen. Ukko oli\nkaikkein pahimmasta siis jo pelastunut, ystävystyi Hildaan,\npelastajaansa, ja nyt jo rohkeampana jatkoi, asian peitteeksi\ntapaillen:\n\n\"Ka niin...\"\n\nHän imaisi savut, selviytyi ja lisäsi jatkon:\n\n\"Niin jotta niistä kaloistahan minä arvelin, sillä... Sillä särvintähän\nse sielukin vaatii...\"\n\nJa siitä herahtikin nyt apu. Eräs vieraista näet, luullen olevan puheen\noikeasta kalakaupasta, kysäisi:\n\n\"Onkos tää toinen vieras kalakauppias?... Niin jotta tää sinä\nnimittäin?\" selvensi hän itselleen ukolle.\n\n\"Ka\", myönteli tämä. Ja lisäsi ylimalkaisen:\n\n\"Kun sitä kuka järvenrannalla elää, niin se aina ... järvivettäkin\nnäkee!...\"\n\n\"Ka... Niinpä sitä!\"\n\nJa niin alkoi tukala asia helpoittua. Nyt kykeni ukko jo valehtelemaan:\n\n\"Tää poliisiherra se tää vain tahtoi niitä ... kaloja ostaa jotta...\"\n\nSanoista oli köyhyys.\n\n\"Jotta\", rikastui hän toki. \"Jotta se on herrojenkin mahaan pantu sekä\nsisään- että uloskäyminen... Kalallekin nimittäin\", filosofeerasi hän\njo ihan ajatusrikkaana.\n\n\"Niinpä se!\" mukasi äskeinen kysyjä, ja toinen lisäsi:\n\n\"Ka... Sopiihan sitä ... herrojen mahaan ... kalaa jos kuorettakin...\"\n\nUkolle se oli hyvä sanoma. Ihan oli kuin voita vehnäselle, että pääsi\nnyt pulasta pelastuakseen kiinni johonkin, vaikkapa herrojen isoon\nmahaan. Halukkaana hän siis myönsikin:\n\n\"Ka... Nehän ne aina tätä alamaista kansaa... Ne herrat!\"\n\nJa synkkänä hän tupakoi, puhui, synkistyi ikäänkuin muka herroille ja\njo niitä sadatteli, selittäen:\n\n\"Panevat raskaat maanvaivat ja verot kansalle ja...\"\n\nSe nyt oli selvä. Hän lisäsi:\n\n\"Niinkuin profeetta Hoseakin herroista sanoo jotta... Jotta kussa\nherrat ovat, niin siellä ovat maanvaivat, niin jotta... Jotta siellä ei\nPasikaan iloisesti laula...\"\n\n\"Ka eipä se... Pasikaan suuressa murheessa käkenä kuku!\" Se\ntodistettiin, ja asia alkoi ukolle siten kirkastua. Toivorikkaana\nsälytti hän äskeiset vastoinkäymisensä herrojen niskaan, ja niin alkoi\nlaueta tämä hirveä pula.\n\nMutta jatkamme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuone täyttyi jo tupakansavusta. Ukko oli saanut morsiameltansa\nlisäryypyn ja entistä rohkeampana selvitteli hän nyt edelleen pulaansa\nauki, puhellen:\n\n\"Minulla, näet, on samalla tiellä ... tällä nyt kalankauppatiellä ...\non oikeastaan morsiankin jo merrassa...\"\n\n\"Ka niinpä se!\" myönsi oitis eräs mies, mutta varmuuden vuoksi\nkuitenkin sitte heti kysäisi:\n\n\"Niin jotta morsianko sinä sanoit?\"\n\n\"Ka... Se Antti Voutilaisen leski!\" vahvisti ukko ja heti alkoi\nmorsiantansa kehua:\n\n\"Silmälle hyvin liprakka ja ... luonnoltaan iloinen ja heilakka eukko\non\", ylisti hän sen ihanuutta ja kehaisi: \"Niin jotta Herra on\npuhaltanut sen eukon molempiin sieramiin sen ... elävän hengen jotta...\nJotta se on silmälle liprakka ja ... liprakka ja heilakka eukko...\"\n\nKelpasi siitä morsiamesta ylpeillä! Hän ylisti:\n\n\"Niin jotta se on niinkuin kukkanen kedolla!\"\n\n\"Ka... Kukkanen!\"\n\nSe myönnettiin ja taas ryypättiin. Pulastaan pelastuneena kehaisi nyt\nukko jo itseänsäkin:\n\n\"Ja minä taas puolestani ... mitä nyt vaimoväkeen tulee niin... Niin\njotta kun kerran käteni auraan lasken niin... Taakseni en vilkaise...\"\n\nUskollinen hän on siis Vapullensa, sitä hän selitti.\n\n\"Ka... Vai niin sinä maltat ... aina vain samalla oksalla istua!\"\nmyönnettiin miesten puolelta ukon ilmoitus todeksi.\n\n\"Kai\" vahvisti ukko ja ihan vielä lujitti, kehaisten:\n\n\"Niin että niinkuin Aatami...\"\n\nNiin uskollinen ja vakava hän on.\n\n\"Ka ... Aatami!\" myönsi mies, kävi sylkäisemässä ja lisäsi:\n\n\"Niin jotta Aatamiko sinä sanoit?\"\n\n\"Ka ... Aatami\", myönsi taas ukko ja selitti:\n\n\"Sillä Aatamikin kun kerran Eevaan rakkaudessa ... niinkuin silmää\nliplaprasi niin... Toiseen eukkoon ei enää katsahtanut eikä... Toisen\nmiehen vaimossa ei ... jalkaansa kiveen loukannut...\"\n\nOli siis naisasioissa vakava mies, kuten hänkin. Hyvillään hän tupakoi\nja todisti Aatamista:\n\n\"Kuunteli vain kun oma Eeva laulaa lirkutteli paratiisin lauluja.\"\n\n\"Ka... Varjelihan se Herra Aatamia ... siitä synnistä niin jotta ... se\noli vakava ukko!\" todistettiin yhä sakenevasta savupilvestä. Oli\nsyvennytty siis elämän syviin kysymyksiin ja unohdettu ukon ikävä asia.\nNyt jo eräs mies kuin Aatamin aikoja kadehtien valitteli:\n\n\"Mutta nyt kun näitä on jo ... näitä Eevoja jotta... Niin jotta harakka\nhyppii ja kikattaa jo joka seipäässä ja ... sitä omenaansa tarjoaa\nniin...\"\n\nMene siinä silloin ja kestä kiusaus!\n\n\"Ka...\"\n\nMutta silloin jo rähähti Hilda äkeästi oman sukupuolensa puolesta:\n\n\"Tokihan niiden tarvitsee teille tarjota ja kikattaa jotta... Niin\njotta tutkisitte vain miehet omaa kohtaanne, jotta tokko vaellatte\nsiinä asiassa yhtä vakavasti kuin Aatam vaelsi ja ... niinkuin tää\nvieras isäntä sanoo vaeltavansa!\"\n\nMiehet vaikenivat. Mutta ukko Massisella, jonka vakavuudesta itse\nmorsian nyt näin todisti, oli aivan autuas olo.\n\n\"Ka!\" kainosteli hän siinä jo tuon näin ylistetyn hyveensä puolesta.\n\n\"Niin jotta!\" Ihan oli tulla sanaköyhyys kainouden vuoksi.\n\n\"Jotta\", tapaili hän: \"Jotta ... niinhän se Nebukatnedsarkin... Laski\nallensa kaikki Israelin sukukunnat...\"\n\n\"Ka... Ne...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlikin jo vierasta tuvan täydeltä. Mutta pois halasi nyt ukko, sillä ei\nhäntä sittekään miellyttänyt tämä toisena, ylimääräisenä sulhasena olo.\nHyvä vain että oli jaksanut näin kunnialla sotkea asian, että voi\nlähteä talosta niin virheettömänä kuin se näissä oloissa oli hänelle\nenää mahdollista.\n\nJa niinpä hän tekikin jo lähtöä. Ryyppy elelehti hiemasen päässä, niin\nettä antoi hitusen puhetuulta, mutta humalaa hänessä ei ollut\npisaraakaan vielä.\n\n\"No!\" alkoi hän jo hyvästellä voitokasta kilpakosijaansa. Isällisesti\nselitteli hän sille erojaisiksi:\n\n\"Niin jotta tuota... Tää nyt ... tää avioliitto sinulle!\" tapaili hän\ntoimessaan. Hilda kuunteli aivan hartaana tämän vanhan miehen\nviisaudensanoja.\n\n\"Avioliitto tuota!\" jatkoi ukko sulhaselle: \"se on... No...\"\n\n\"Ka!\" myönsi laiska sulhanen sen todeksi. Ja eräs miehistä vahvisti:\n\n\"Ka niinpä se on ... Tää avioliitto...\"\n\nSe oli selvä. Ukko imaisi savut.\n\n\"Se on vähä simppeli laitos ... avioliitto!\" vahvisti toinen mies sillä\nvälin. Ukko oli jo savunsa imaissut ja sanansa koonnut ja nyt jatkoi\nsulhaselle, neuvoen:\n\n\"Niin jotta se on pääasia rakkaudessa jotta eukko ei ole liian kerkeä\nja häpräkkä ja jotta...\"\n\nVieläkin sattuvampaa sanaa hän siinä etsi, ja sillä välin mukasi\nsulhanen velton:\n\n\"Ka-a...\"\n\nHilda kuunteli ihan hurskaana. Ukko sylkäisi, sai sanat ja taas\ntodisti:\n\n\"Ka niin!... Jotta akka ei ole ... häpräkkä...\"\n\n\"Ka-a!... Häpräkkä...\"\n\nJa joku vieraskin todisti siihen että:\n\n\"Ka!... Niin!... Jotta akka ei saa olla ... häpräkkä!\"\n\nSe nyt oli selvä. Nyt ukko aivan vakuutti sulhaselle:\n\n\"Ja sitten se toinen pääasia on avioliitossa se jotta...\"\n\n\"Ka-a... Sehän se...\"\n\n\"Jotta\", jatkoi ukko neuvoansa: \"Jotta jos mies karsinaan kupsahtaa\nniin jotta ... jotta et pökerry.\"\n\nSelvittäytyy siis pulasta, jos siihen joutuu, eikä anna hädän voittaa.\n\n\"Niin jotta ei pökerry\", tenäsi hän ja oli jo lähtövalmis. Hilda\nkuunteli ihan kädet ristissä vatsan kohdalla.\n\n\"Ka... Niin\", touhusi ukko lähtöä ja vielä avioviisautta neuvoen toisti\nsulhaselle:\n\n\"Niin... Niin, jotta jos kerran akka ei ole häpräkkä niin... Niin\nsilloin se on sinullekin... Se on _jämpti_!... Vörklööri ja jämpti...\"\n\nJa savut hän imaisi, kontin nyhtäisi hartioillensa ja tyhjennettyään\nvielä aivan suunsakin juhlapuhtaaksi pankon edessä hyvästeli\nmorsiantansa siitä kalakaupasta jotenkin saadulla epämääräisellä:\n\n\"Ka niin sitten, Hilda!... Niin jotta niinkuin sanoit niin... Kuusi\nkiloa kuoretta ja... Vaikka sitten seitsemän säynekalaa!\"\n\nJa niin työntyi hän poikinensa ulos, mieli oli jo käännettynä\nalkuperäiseen morsiameen, Voutilaisen Vappuun, joka asui eräässä\nSortavalan maakylässä.\n\nMutta ahkerasti etsiskelivät poliisitkin sitä hengenvaarallista hullua,\njoka oli karannut särettyänsä säpäleiksi kopin oven.\n\n\n\n\nX.\n\n\nTuntuipa ukosta aivan hyvältä, kun oli taas päässyt oman poikansa\npariin, pois vieraiden ihmisten joukosta ja erilleen omituisesta\npulasta. Niin oli kuin olisi taas päässyt oman Kiihtelysvaaransa\ntutuille maille, ihanan Loitimon rannoille, missä eine maistuu niin\noivalliselle ja ruokalepo on kuin autuaiden unta ja kevättoukojen kyntö\nkuin ihanaa jumalille uhraamista. Kotoista siellä on pikku kina, omaa\nerehdys ja sauna lämmin kuin äidin lempeä syli, eikä koske siellä\nnaapurin puraisukaan kipeästi, vaan niin on vain jokapäiväisessä\nelämässä kuin vaihteluna kuten kovahko urpu lempeässä vastassa, joka\nsaunassa sivuille autuuttansa pehmoisesti jakaa.\n\nEi siis ihme, jos hän taas kiintyikin ainoaan poikaansa lujasti kuten\naina. Niin hän takertui siihen kuin takertuu takkiainen ohdakkeesen\nLoitimon ihanilla rannoilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinpä vaelsivat nämä erottamattomat ystävykset Voutilaisen Vapun\nmaakyliä kohti. Eräässä paikassa he istahtivat tien viereen\ntupakoimaan. Isästä tuntui, että hän oli velvollinen tekemään\nasiastansa tiliä pojalle. Hän mietti, tupakoi ja niinpä lopuksi\nilmoittaa sukaisi:\n\n\"Ei se oikein lykästänyt... Tää Hildan otto, sillä...\"\n\nMutta mitäpä poika siitä! Tupakoi vain ja olla jurotteli olojansa.\n\n\"Sillä\", jatkoi ukko mietesavut imaistuansa, \"sillä se on aina tää\nnaima-asia niin ... kipperehtävä ja ... kipperehtävä ja hunklunkraava\nkapine tää rakkaus jotta\", selitteli hän ja korjasi:\n\n\"Niin jotta arvelin jotta olkoon sitte tää Vappu...\"\n\nPoika tupakoi jo synkkänä, epäilevänä.\n\n\"Ka!... Niin!... Tää Vappu!\" täytyi siis ukon selittää lisää ja nyt hän\njo tiedusti:\n\n\"Niin jotta sama kai se sinullekin on ... onko se Vappu vai Hilda?\"\n\nMitäpä poika olisi voinut siihen vastatakaan. Niinpä ukko hänen\npuolestansa päättelikin:\n\n\"Ka... Mitäpäs sinä siitä kinaisit sillä... Niin jotta pääasiahan se on\nvain se jotta on akka!\"\n\nPoika kuunteli vain ja veteli savuja. Ukon täytyi siis toistaa:\n\n\"Ka niin... Jotta akka!\"\n\nJa hän innostui jo selittelemäänkin:\n\n\"Ja siksi toisekseen.\"\n\nAsian hyviä puolia hän aikoi nyt kuvailla ja selitteli siis:\n\n\"Toisekseen tällä Vapullakin on monet omat etunsa tähän Hildaan\nverraten... Niinkuin nyt esimerkiksi...\"\n\nOlihan niitä moniakin etuja, jos vain osaisi ne etsiä. Ja etsikin ukko.\nHän jo selitti:\n\n\"Ensiksikin tää Hilda on ... niinkuin nyt yleensä kaupungin akat...\non ... häpräkkä!\"\n\nSe johtui mieleen omista taannoisista puheista. Ei poika ääntänyt.\n\n\"Ka... Häpräkkä!\" täytyi siis ukon toistaa, jopa selittääkin että:\n\n\"Niinkuin kuulit sulhasen itsensäkin sanovan jotta... Jotta akka ei saa\nolla häpräkkä, eikä ... ei heilakka...\"\n\n\"Vai mitä sinä arvelet?\" tiedusti hän pojan mielipidettä.\n\n\"Tästä minun naimisestani mitä arvelet?\" täydensi hän, kun synkeä poika\nvaikeni ja oli ymmällä.\n\n\"Vaikka mitä arvelen!\" murahti poika vihaisena, epäilevänä, kuin\nitsekseen mörähtäen. Ukolle se riitti. Hän täydensi:\n\n\"Ka... Sitähän minäkin... Niin jotta johan minä tiesin, jotta et sinä\nrupea vastakynttä vetämään ja... Ja niinkuin jo sanoin niin... Vapulla\non omat hyvät puolensa ja... Niin jotta mikä on niin ... se on meidän\nomaksi autuudeksemme tallelle pantu!\" täytyi siinä taas mennä\nhengellisiin. Hän imaisi jo lähtösavut ja neuvoi ja varoitti\npoikaansakin:\n\n\"Niin jotta kun sinäkin milloin otat akkaa, niin katso jotta... Jotta\nse ei ole heilakka ja... Jotta kaikki tavarat on tallelle pantu...\nAutuudeksemme tallelle pantu...\"\n\nJa toiveikkaana alkoi hän polkea edelleen Vapun kotiseutuja kohti. Ei\nhän aavistanut, että häntä haeksi poliisi. Vielä vähemmin tiesi hän\nsiitä, että eräs Sortavalan poliisi kosiksi Vappua, vaikka Vappu kyllä\noli viivytellyt asian lopullista päättämistä.\n\nJa sitä hän taas oli viivyttänyt siitä syystä, että tiesi Massisenkin\nolevan sulhaseksi tulossa. Vasta sen nähtyänsä hän oli päättänyt valita\nja ottaa sen, joka paremmalta näyttää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn voi olla kertomatta erästä pientä sivutapausta. Se näet lopulta\nvaikutti sittenkin heidän matkansa vaiheisiin, aiheuttaen niissä aivan\nkäänteen.\n\nSiinä miltei aivan heidän tiensä varrella oli näet Sojosen heinälato.\nPoikaviikarit olivat siinä tupakoineet, sytyttäneet ladon palamaan ja\ntulen huomattuansa juosseet karkuun kuin siivelle lyödyt, etteivät vain\ntulisi ilmi.\n\nJa niinpä palaa lekotteli rutikuiva heinälato rauhassa keskellä\npoutaisinta tyyntä kesäpäivää ja juuri kun isä ja poika osuivat siitä\nohi vaeltamaan. Poika sen huomasi ensiksi ja huudahti ihastuneena:\n\n\"Voi! ... Lato palaa!\"\n\nSe oli hänelle suuri riemu. Kohdalle tultuansa pysähtyivät he katsomaan\ntätä rauhallista kokkoa. Sammuttamisyrityksethän olisivatkin olleet\naivan turhat.\n\nJa samaan aikaan osui ajamaan ohi eräs kyläläinen. Sekin pysäytti\nhevosensa, ja nyt ukko arveli sille rauhallisena:\n\n\"Saas nähdä miten pian tuo lato ennättää palaa perustuksiaan myöten.\"\n\nMutta ajaja tointui. Hän löi hevosensa juoksuun ja niin riensi viemään\nsanaa taloon. Kun väki saapui palopaikalle, oli lato jo tuhkaläjänä.\nSen palon syitä arveltiin puoleen jos toiseenkin, ja lopulta kääntyi\nepäluulo noihin tuntemattomiin kulkijoihin. Varsinkin ukon ihmeellinen\narvelu oli pannut uskomaan, että nuo katselijat olivat joitakin\nhulluja, jotka olivat sytyttäneet ladon saadakseen nähdä, \"miten pian\nse palaa perustuksiaan myöten\".\n\nMutta kulkijamme olivat jo matkojensa päässä ja menepäs ja ota ne\nkiinni! Sanoma toki levisi Sortavalaan, saapui poliisin kuuluviin, ja\nniin sai se vihiä minnepäin karannut hullu oli paennut. Samalla todisti\ntapaus poliisille mikä vaarallinen mies mokoma vaeltaja oli, ja niin\nalkoi etsiskely siltä taholta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPientä muutakin niinsanottua yhtä ja toista tapahtui jo tämän pitkän\nnaimamatkan varrella. Poika nimittäin ikävöi jo kotijärvensä Loitimon\nrannoille. Uutta onkeansa hän tietysti halusi siellä koettaa työssä ja\nnäyttää sitä toisille pojille. Ei siis ihme, että hän siellä ukon\nkintereillä yhä polkiessaan oli jo alkanut hiljakseen jurnitella.\nHieman äreä hän siis oli, kun ukko hänelle selitteli naima-asian\nongelmia.\n\nMutta ahkerasti vain piti ukko puhetta vireillä näistä miehelle niin\ntärkeistä asioista. Nytkin hän taas selitteli:\n\n\"Mutta vieläkin minä tässä ajattelen, jotta on se todellakin\nihmeellinen asia ... tää naima-asia... Niin jotta kun sitä vaan ei\nilman akkaa tule toimeen!\"\n\nHetken kuunteli sitä äreä poika, mutta kun ukko yhä vain jatkoi ja\noudosteli, niin ärähti jo pikku mies vihaisen, ynseän:\n\n\"Tuleepas toimeen!\"\n\nUkko mietti.\n\n\"Ka... Tulee kuka tulee!\" arveli hän lopuksi, mutta väitti:\n\n\"Mutta tavallinen mies ei tule ilman sitä toimeen.\"\n\nMutta poika vain jurasi salaisuudessa Loitimoansa ja oli siis ynseä\nasialle. Sukeutui väittely. Ukon täytyi siinä asiansa puolustukseksi\nottaa tuore esimerkki:\n\n\"Esimerkiksi nyt tää äskeinen karvarin leski ja sen sulhanen\", vetosi\nhän tosiasiaan.\n\n\"Niin jotta siitä sen nyt taas näet, jotta se pitää miehellä olla...\nTää rakkaus\", veti hän siitä johtopäätöksen.\n\nMutta ei poika:\n\n\"Eipäs pidä olla!\" tenäsi se vain ja väänsi häränsilmää.\n\n\"Ei pidä!\" tuskastui tietysti ukko ja koki selittää:\n\n\"Ota nyt esimerkiksi vaikka Kiihtelys!\"\n\nNiin. Pojan täytyi siinä vaieta, sillä kysymys oli outo.\n\n\"No!\" ilkkui ukko silloin voitokkaana ja lisäsi:\n\n\"Niin jotta mistä olisi saatu Kiihtelykseenkään asukkaat, jos ei\nrakkautta olisi ollut?\"\n\nMutta nyt myrtyi poikakin kinaamaan ja uhitteli:\n\n\"No olisi kyllä saatu... Vaikka mistä olisi saatu!\"\n\n\"Olisit... Saakeli!\" suututti moinen älyttömyys ukkoa, ja hän tiukkasi:\n\n\"No sano mistä olisi semmoinen jumalaton kansanpaljous saatu\nKiihtelykseen?... Senkö helvetistä se olisi tullut?\"\n\nAivan hän jo harmistui koko asialle. Mutta poika vain väittää tolkutti\nälytöntä:\n\n\"No vaikka mistä olisi tullut!... Vaikka Tohmajärveltä ja... Ihan\nvaikka mistä olisi kansanpaljous tullut!\"\n\nSe oli jo ilmi riitaa. Omituista!\n\n\"Tohmajärveltä!\" ynseili ukko halveksuen ja jatkoi ylenkatseellisesti:\n\n\"Tohmajärveltä!... Vaikka tohmajärveläiset eivät kykene omiksikaan\ntarpeikseen siittämään ... eivät sian porsaitakaan... Niin jotta\nyksinpä syömäviljakin on sinne ulkoa tuotava!\"\n\nPojan oli tuiki vaikea pitää puoliansa. Mutta juuri siksipä hän\närtyikin ja nytkin uhitteli vastaan vihaista:\n\n\"Kykenetkös sinä itse!\"\n\n\"No!... Pahus!\"\n\n\"Etpäs kykene!\" ärjäisi poika yhtä tiukasti vastaan ja tolkutti entistä\nvihaisempana:\n\n\"Et kykene porsaita ... etkä uistimella kalastamaan... Etkä kiveä\nlinkoamaankaan kykene!\" tenäsi hän jo aivan katkerana, kuin itkua\nhilliten.\n\nJa taas koki ukko, ynseillen, halveksuvaa:\n\n\"Et kykene!...\"\n\nJa asian selittävään puoleen mennen hän jauhoi:\n\n\"Eihän tässä siitä olekaan kysymys, kykeneekö kuka vai ei, vaan ...\nsiitä, jotta ei sitä mies voi ilman akkaa olla!\"\n\n\"No voi kyllä olla!\" ärjäisi poika jo kiivaasti ja koki hillitä itkua.\n\n\"Kehvelin para!\" suuttui silloin jo ukko lopullisesti, riuhtaisi taas\nkontin selkäänsä ja alkaen painua taipaleelle tenäsi pojalle:\n\n\"Sinä, kuule, jos akkaväen kuullen tuolla tavalla puhut, niin joudut jo\nsen nauruksi, niin että et eläissäsi saa akkaa, kun näkevät akat\njotta ... jotta sinussa ei ole tippaakaan oikeaa Aatamin-verta...\"\n\nHalveksuvat naiset moista miestä, arveli hän, polki tietänsä ja jatkoi\nylenkatseellista:\n\n\"Niin jotta senkö Aatami se semmoinen mies olisi, joka ... ei saa\nyhtään ainoaa Eevaa kuperretuksi niin jotta... Turhaan vain housusi\nkukkuu ja ... Saimaan rannalla ruikuttaa...\"\n\nJa puoli-vihollisina he taas alkoivat taivaltaa isän eukko-apajaa,\nVapun kotitaloa kohti. Isän päässä vain hautui oma asia, ja pikku\nHabakukin mielessä kangastivat edelleenkin Loitimojärven äiti-armaat,\nhymyilevät rannat lahtinensa.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nMatka tarjoaa aina kulkijallensa paljon, kaikenkin. Niinpä tälle\nvaeltavalle isälle ja pojalle se tarjosi pian taas riidan jälkeen\nsovinnon aiheen.\n\nHe näet joutuivat kulkemaan erään herrastalon ohi. Siinä lähitalossa he\npysähtyivät einehtimään, ja isän lepäillessä poika lähti pienelle\npartioretkelle herrastaloon. Mene tiedä mitä siellä saisi nähdä,\nkuvastui pikku vaeltajan päässä.\n\nJa heti hän siellä yhtyi talon kahteen, hänen-ikäiseen herraspoikaan.\nNe mieltyivät häneen oitis, varsinkin kun hän ulkohuoneen takana antoi\nniille piipustansa aimo savut. Yhdessä he nyt jo ajoivat lammaskatraan\nkartanolta kujaselle, sieltä erääsen sopukkaan, josta ahdistivat sen\nhyppäämään aidan yli kaurapeltoon. Sen tehtyänsä he särkivät ainoastaan\nyhden kananpesän, ja siinäpä se olikin sitten jo kaikki, mitä he olivat\nkyenneet yhteishengen voimalla aikaansaamaan.\n\nKaikki, sillä nyt alkoi osuustoimintahenki jo horjua. Toinen\nherraspoika näet osui kysymään vaeltajalta:\n\n\"Mikä sinun nimesi on?\"\n\nSiitä se laukesi. Sillä nimensähän oli pikku Massiselle kipeä kysymys.\nHän synkistyi oitis ja alkoi epäillä näitä ystäviänsä.\n\n\"Häh?... Jotta mikä?\" uteli poika edelleen.\n\n\"Mhy-yy!\" yrähti jo toinen vihaisesti. Mutta mitään pahaa aavistamatta\nutelivat vain herraspojat:\n\n\"Niin jotta onko se Hermanni ... vai Oskari... Tahi? sitten Toivo Ilo\nKauno Riemu Armias, niinkuin pappilan Toivo on?\"\n\nEi vastausta. Pojat jatkoivat:\n\n\"Toki sitten vaikka Aabraham tai Iisakki tahi muu profeetta?\"\n\nMutta silloin heti \"profeetta\" sanan jälkeen putosi Habakukin nyrkki\nkyselijän niskaan ja kuului synkeä karjaisu:\n\n\"Mitä se sinuun kuuluu!\"\n\nJa niin oli tappelu valmis, Parkuen, kiroten ja huutaen ottelivat nämä\näskeiset osuustoiminnan miehet, ja luonnollista oli, ettei Habakuk\njaksanut kauan pitää puoliansa kahta vastaan. Hän alkoi saada selkäänsä\nettä soi, ja turhia olivat kiroukset, joita hän päästeli kuin\navunhuudoiksensa.\n\nMutta silloin ehti toki isä avuksi. Se joutuikin nyt niin hyvään\naikaan, että ehti remelillä hutkaista kumpaakin herraspoikaa. Ne\nhuutamaan. Piika riensi kauhuissaan hätään ja alkoi haukkua, uhkailla\nja huutaa, mutta ukko, joka arvasi mistä asiasta tappelu oli\nsukeutunut, uhkaili vastaan:\n\n\"No annan kyllä... Vaikka tapan kaikki semmoiset pahanhengen\nHabakukit!\"\n\nHerraspojat itkivät ja voivottelivat ja pakenivat palvelijattaren\nkanssa, ja niin olivat nyt isän ja pojan välit taas äkkiä kirkastuneet\nsydämellisiksi. Alttiin lapsen kiitollisuudella pikku Habakuk antautui\nisänsä turviin, ja niin he polkivat yhä edelleen rakkauden vaiherikasta\npolkua pitkin, istahtivat taas lepäämään, tupakoimaan, ja ukko mietiksi\nasiaansa.\n\nJa siinä mietteissänsä otti hän nyt pullonsuusta ryypynkin ja arveli\nsamalla pojallensa:\n\n\"No sinä sitä et ole vielä tähänkään viinaan menevä!\"\n\nEi poika myöntänyt, ei kieltänyt. Ukko pisti ryypyn painoksi mällin ja\njatkoi nyt arvellen:\n\n\"Ja tottapa se siitä johtuu sekin, jotta sinulla ei tunnu olevan\nmitään ... niinkuin mielenhimautusta tähän ... akkaväkeenkään päin...\nKun sinä sitä asiaa vastaan niin yhäti haraat!\"\n\nPoika vaikeni. Ukko ikäänkuin mietiksi ja sitte ilmoitti:\n\n\"Minä taas, kuten jo sanoin, olen aina ollut ihan yletön hameen perään,\nniin että... Viistoistavuotiaana jo en öillä muuta tehnytkään kuin\nnaputin tyttöjen aitan oveen...\"\n\nTiesi sen!\n\n\"Niin jotta se on... Se on Hertalle Israelissa!\" todisti hän, ja taas\npantiin taival lyhenemään.\n\nMutta herrastalosta lähetettiin oitis sana Sortavalan poliisille.\nIlmoitettiin että talon poikia on pieksänyt tuntematon kulkuri-ukko,\njoka on uhannut tappaa kaikki Habakukit.\n\nHabakukit! Siinä oli poliisille taas uusi todistus mielipuolen\nkamalasta sairaudesta, ja entistä ahkerammin jatkettiin nyt etsiskelyä\nja takaa-ajoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeidän tiensä päätyi lopulta erään Laatokan lahden rantaan. Lahti oli\nnoin kaksi kilometriä leveä ja lie ollut runsaasti kuusi kilometriä\npitkä. Se on kuuluisa syvyydestänsä, ja niinpä vyöryvätkin sen selällä\ntuulisäällä laineet mahtavina kuin merellä. Lahden toisella rannalla,\naivan sen paikan kohdalla, missä tie rantaan laski, oli nyt se ikävöity\nVapun talo.\n\nJa rannassa sattui nyt olemaan venekin. Joku oli sillä soutanut yli\nselän ja jättänyt paluumatkaa varten purtensa rantaan. Aikamoinen tuuli\nkävi suoraan Vapun taloa kohti, ja ukko jo alkoi arvella, että eiköhän\nolisi paras laskea semmoisessa myötätuulessa selän yli veneessä.\n\nJa tietysti se tuntui hänestä viisaalta.\n\n\"Menepä nyt ja kierrä tuolla lahden mutkan ympäri... Hyvä kuusi\nkilometriä kierrosta!\" selitteli hän jo pojallensa ja tarkasteli\npehkot. Näkyivät siellä olevan sekä airot että mela piiloon pantuina.\n\nJa niin oli päätös valmis. Siellä rannalla houkutteli Vapun talo.\nHyvinvoipa ja vauras näytti talo olevan.\n\nUkko tietysti ihastui ja selitteli jo pojallensakin tämän uuden\nvaihtokaupan etuja.\n\n\"Niin että\", selitti hän, \"että se on sinullekin... Se on niinkuin\nmurheessa ryyppy... Tää takaisinvaihto tarkoitan.\" Kai se poika\nymmärtänee! Vaikka tuuli yltyi, oli ilma lämmin. Matkahietkin siinä\nvielä olivat lisänä, ja niinpä päätti ukko ennen venematkalle lähtöä\nuida, peseytyä puhtaaksi kuten sulhasen tuleekin. Poika puolestaan\nkokeili ongenkuplalla rantavedessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa miten hyvältä tuntui nyt elämä! Kosimismatkan vaivatkin olivat jo\nkuin lopussa, ja onni kangasti lahden takaa. Siinä riisuutumaan\nvarustautuessaan tupakoi hän kuin jotain syvää ajatellen. Katse osui\ntaas poikaan. Isän sydän vierähti, ja mieli teki sanoa sille taas\nsananen, hella ja osaaottava isän-sananen.\n\nJa niinpä hän alkoi, imaisi savut ja tokaisi:\n\n\"No sinä sitä et ole vielä vankikopissakaan istunut!\"\n\nOmasta esimerkistä se oli nyt hänelle mieleen johtunut. Ja kuuli\npoikakin puheen, mutta ei siitä välittänyt. Lekautti vain housupahansa\nylemmä ja mitteli katsein ongensiimaa, piippunysä ikenessä.\n\n\"Mutta minä sitä sain jo sielläkin kukkua!\" jatkoi silloin isä\nkehumistansa. Uskoi poika sen! Isä vetäisi uudet savut ja ryhtyi nyt\nselittelemään kuin tavallista asiaa, puhuen:\n\n\"Ne näet, hylyt, silloin... Kun minä arvelin sinua vähän remelillä\nvoidella niin... Ne Sortavalan poliisiherrat!... Ottivat ja\nnokkautuivat...\"\n\nSanos muuta! Poikaa tämä puhe nähtävästi ei miellyttänyt, koskapa jo\nmuljautti hattupahan alta sangen vihastuneen katseen.\n\n\"Ja sitten vielä rupesivat siitä kinaamaan!\" jatkoi isä poliiseista.\n\n\"Väittivät\", selitti hän, \"väittivät, jotta isällä ei ole enää oikeutta\npiiskata omaa poikaansakaan ja... Siitä se sitten nousi se ... jyry...\"\n\nSe nimittäin, että hän joutui koppiin kuin ryöväri. Mutta hän ylpistyi\nnyt ja kehaisi:\n\n\"Mutta minä sanoin niille suoraan, jotta se _on_...\"\n\nPoika katsahti jo hyvin voimallisesti, mutta rauhallisena jatkoi\nkurinpito-oikeuksistansa tietoinen ukko kehuen:\n\n\"Paiskasin vain niille pöytään vanhan lakipykälän, jonka mukaan isä saa\nantaa pojalleen kuria niin jotta... Jotta\", siinä tempasi taas\nhengellinen asia mukaansa: \"Jotta siinä ei tarvita patsasta eikä muuta\nnapaa!\"\n\n\"Elä valehtele!\" ärähti silloin jo poika. Se oli vaistomaista omien\noikeuksien, oman selkänahkansa puolustamista.\n\n\"Eipäs saa piiskata!\" jatkoi hän tuiki synkkänä. Väittelyn aihe oli\nsiis yhtäkkiä ilmestynyt taas kuin taivaasta viskattuna. Vaiettiin. Isä\nmietiksi.\n\n\"Niin jotta mitä sinä äsken sanoit?... Niin jottako isällä ei ole\nkuritusoikeutta?\" kysyi hän lopuksi.\n\n\"No eikä ole!\"\n\nSe tuli tiukasti ja oitis. Mutta ei isäkään hellittänyt omista\noikeuksistansa, vaan ilmoitti:\n\n\"No sepä kehno!... Tahi sitten et tunne lakipykäliä etkä\nparakraahveja...\"\n\n\"Tunnetkos sinä!\" ynseili poika synkeänä kuin ukkospilvi.\n\n\"Tunnen kyllä!\" innostui ukko ja taas kehaisi;\n\n\"Poliisiherroillekin kun lyödä paukasin asiassa lakipykälät pöytään\nniin... Niidenkin täytyi vain sanoa jotta... Jotta jämpti...\"\n\n\"Eipäs ole jämpti!...\"\n\n\"No!... Kehno!\"\n\nSe oli jo tosi-toraa.\n\n\"No et kyllä lyönyt pöytään ja...\"\n\n\"No... Pidä suusi kiinni!\" ärjäisi jo ukko. Mutta poika vain yltyi\nselkänahkansa puolesta ja tenäsi:\n\n\"Ja vaikka olisi sata isää, niin ei vaan saa piiskata poikaansa eikä...\nJa vaikka olisi tuhat isää niin ... ja vaikka olisi kuin jämpti, niin\nei vaan piiskata saa...\"\n\n\"No elä kinaa!... Paholainen!\" Ukko jo huusi ihan tosi-vihassa.\n\n\"Kinaan kyllä!... Ja uhallakin kinaan...\"\n\n\"Kehnon elävä!\"\n\nJa niin oli sopu ja rauha nyt poissa niinkuin kuiviin haihtunut vesi.\nMiltei verivihollisia olivat keskenänsä ylkä ja puhemies taas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNo niin.\n\nPahinta tässä kinassa oli nyt se, että oli vaikea löytää joku sovinto,\njoka olisi molempia tyydyttänyt. Turhaan koki ukko saada poikaa\nymmärtämään, että isällä on ja täytyy olla verrattain suuri sananvalta\nkurinpitoasioissa.\n\n\"Millä muulla helvetin tavalla sinä ilman sitä pitäisit pentusi\nkurissa!\" tenäsi hän pojalle, kokien saada sitä ymmärtämään.\n\nMutta ei.\n\n\"Vaikka millä pitäisin!\" uhitteli vain poika vihaisena selkänahkansa\npuolesta.\n\n\"Pitäisin!\" matki ukko ynseänä, tuskastui ja aivan ärjäisemällä\ntoistamiseen tenäsi:\n\n\"Mutta millä kehnon kurilla sinä ne pitäisit?... Kuritta kasvaneet\nelävät!\"\n\nKaikki turhaa. Poika vain paatui ja ynsistyi ja tolkutti omiansa kuin\nälytön. Vieläpä uhkailikin:\n\n\"Ja vaikka sinutkin pitäisi kurissa ja... Poliisit ja herrat ja... Ihan\nkaikki pitäisin kurissa!\"\n\n\"Syö!... Sanonko minä!\"\n\n\"Syö itse!\"\n\nOteltiin yhä hanakammin. Mutta äkkiä välähti taas ukon päässä viisaus.\nHän kysäisi rutosti:\n\n\"Mutta entäs kirjoitettu laki?... Se jonka alla on itsensä\nkuvernyörinkin nimi?\"\n\nJa omituista! Se näet hölmistyttikin pojan taas äänettömäksi. Kai se\ntuli liika yhtäkkiä. Hän katsoi synkkänä ja niiskautteli epäluuloisena,\nepätoivoisenakin.\n\n\"No!\" ilkkui silloin voitokas isä ja nyt jo jatkoi:\n\n\"Ja entäs sitten tämä: Se Pekka Kämäräinen?...\"\n\nSynkeä poika vain epäili ja vaikeni. Ukko sai jatkaa:\n\n\"Sekin näet pantiin oikeudessa ihan lain kautta antamaan pojalleen\npatukkaa... Kun se poika oli ilkeyksissään kivittänyt kirkon\nikkunalasit rikki!\"\n\nAinakin se nyt on lyövä todistus siitä, että isällä on oikeus antaa\nkuria.\n\n\"Ähäh!\" kutitteli hän voitokkaana. \"Niin jotta vieläkö nyt kinaat,\njotta isällä ei ole laillista selkäänanto-oikeutta vaan... Niin jotta\nkaikki on vain maailmassa pelkkää ... sumfatirallaata ja ...\nheleijaa...\"\n\nJa voitoniloisena riisui hän äkkiä paidat ja kaikki yltään ja kömpi\nilko-alastomana veneeseen pestäkseen sen perästä käsin ennen uintiin\nmenoa jalkariepunsa eli hattaransa.\n\n\"Kinaa mitä kinaa!\" ynseili ja halveksui hän siinä pojalle kuin\nyliolkain, ihan selin poikaan, ja jatkoi:\n\n\"Minä vain pidän kiinni laillisesta parakraahvista niin... Niin jotta\nse on parakraahvi se joka on laissa se ... päävaltti ja... Niinkuin\njotta... Jotta hakanenhan se on hameessa se joka ... joka helmat\nheilussa pitää, jotta se on himaus... Heipleiraus ja himaus jotta se\non\", tenäsi hän syvillä vertauksilla.\n\nSitä pojan epätoivoista asemaa silloin!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta vähätpä siitä!\n\nTuuli tuntui vain yltyvän. Ukko huuhteli hattaroitansa selin poikaan ja\njatkoi siinä ynseilyänsä. Kuin yksin puhuen soimaili hän ynseällä:\n\n\"Ja sitten vielä kehut ja uskot olevasi lakipykälissäkin viisaampi\ntuomariakin... Eto para ... koko poika!\"\n\nMutta poikakin oli alkanut taas tointua. Elämä tuntui hänestä nyt\ntavallista synkemmältä, ja taas nousi hänessä sisu selkänahan puolesta,\nnousi ihan vaistomaisesti. Rannalla, siinä veneen keulan vieressä\nseisten, mutisi hän synkkää:\n\n\"Mutta ei vaan ole parakraahvi!\"\n\nMutta alaston ukko vain jatkoi pesuansa, poikaan selin pyllöttäen, eikä\nollut kuulevinansakaan. Epätoivoinen synkeä poika yltyi. Nyt se jo\nuhkaili:\n\n\"Tahi kun veneen työntäsen veteen niin... Näet!\"\n\n\"Työntäsen!\" halveksui isä hänelle sinne taaksensa ja jatkoi pesua,\nynseillen samalla kuin yksin-halveksuja:\n\n\"Tässä jo kaikki kakarat rupeaisivat nenäänsä nostamaan jotta... Mutta\nparakraahvi se on se joka ... jotta... Niin että mies se on aina vaimon\npää\", syvällistyi hän jo, mutta:\n\n\"No työntäsen kyllä veneen!\" uhitteli poika entistä synkempänä.\n\n\"Koetapas työnnäistä\", halveksui moista uhkailua takaperin pyllöttävä\nukko, jatkoi pesuansa ja varustautui selittämään parakraahvia uudelta,\nvieläkin selvemmän puolelta. Poika oli vihaa täynnä.\n\n\"No koetan kyllä!\" uhmaili se ja niinpä \"koettikin\" ja vene\nluiskahtikin liukkaalta telalta aivan kuin olisi itsestään solahtanut,\nsillä perässä pyllöttävä isä oli painollansa keikauttanut keulapuolen\nkoholle. Äänettä, ukon huomaamatta alkoi siis vene matkata aallokon\nmukana aika kyytiä.\n\n\"Ja sitten nääkin poliisiherrat\", meni ukko siinä pesupuuhissaan\ntakaisin alkuun ja jatkoi ynseää:\n\n\"Tahtovat kieltää laista pääkappaleet ... pykälät ja parakraahvin, niin\nettä... Niin jotta: mont' vaarallist' vaellan retkee\", otti hän jo\nvirsikirjastakin viisautta. Aallokko keinutteli venettä jo aika\nkaukana.\n\n\"Niin jotta mitäs siihen sanot?\" kysäisi hän pojalta sinne taaksensa\nkuin voitoillaan ilkkuen.\n\nEi vastausta. Vaikenipas toki! Mokomakin tenava!\n\n\"Häh?\" tiedusti hän vielä toistamiseen. Ei ääntä. Aivan hän kääntyi\npäin, nauttiakseen voitostansa, mutta silloin:\n\nKirous pääsi ukolta, sillä vasta nyt hän hoksasi olevansa jo kaukana\nsyvillä vesillä, ja aallot vain veivät yhä etemmä.\n\n\"Saakelin elävä!... Niin jotta työntäsitkö sinä paholainen veneeni\"\nhapuili hän kauhuissaan airoa. Mutta eihän sitä ollut, ei pahaistakaan.\n\n\"Pahan hengen kakara!\" karjaisi hän jo raivoissansa, mutta synkkä poika\nvain tenäsi rannalla vihaista:\n\n\"Mutta enpäs pelkää!\"\n\n\"Paholainen!\"\n\nKiire siinä oli ukolla. Hän raivostui, uhkaili ja käski pojan viskata\npensaasta airot veneen perästä.\n\n\"Sukkelaan!... Kehno!... Tahi!\"\n\n\"Enpäs viskaa!\"\n\n\"Kehnon syötävä!\"\n\nUkko jo hätäytyi. Ranta loittoni. Tingittiin ja uhkailtiin.\n\n\"No mitäs sanot jotta saa piiskata... Ja jotta on parakraahvi!\" tenäsi\nvain vihainen poika. Juutas!\n\n\"No eihän se parakraahvi sinua syö!\" karjaisi ukko, kokien sovittaa\npoikaa. Huihai, loittoni jo ranta, mutta epäluulon myrkyttämä vihainen\npoika vain tolkutti älytöntä:\n\n\"Ja ihan kaikkea sanot... Sanot jotta housut ... ja jotta Saimaan\nrannalla ruikuttaa ja...\"\n\n\"Kehnon elävä!\"\n\nMutta taipui se toki lopulta, nouti airon ja viskasi sen aallokkoon.\n\nMutta liika myöhään. Aallot kyllä ajoivat airoa veneen perästä, mutta\nsitä mukaa ajoivat ne myös venettä sen edeltä suoraan Vapun kotirantaa\nkohti.\n\nJa niinpä lasketteli nyt ukko Massinen kuten vanha Väinämöinen\npurressaan armaansa majaa kohti. Ilkoalastomana hän istui purtensa\nperässä, ja uskollisesti seurasi häntä airo. Pysytellen noin\nkahdenkymmenen metrin päässä purjehtijasta tulla viiletteli se perästä\nniin mukavasti, kuin olisi tahtonut iloista pilaa tehdä.\n\nMutta kaksi pikkuista jalkariepua olivat ainoat vaatepalat mitä\nsulhasella nyt mukana oli.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nHarmillista!\n\nTotisesti harmillista, sillä ei hän olisi nyt aivan näin tahtonut\nkosiin mennä. Aluksi hän suuttui ja sydämystyi pojalle ja huusi sille\nuhkauksia jos sadatuksiakin, mutta sikäli kuin lähtöranta loittoni ja\nääni tuntui lakkaavan sinne kantamasta, alkoi pahin viha laimentua.\nKorkeat aallot vain viskoivat venettä harjoillansa, ja niin hyppeli\nsulhaspursi nyt vyörivillä vesillä, pyrkien viivasuoraan morsiamen\ntaloa kohti.\n\n\"Ka minkäpäs tälle nyt enää tekee!\" alistuikin hän jo kohtaloonsa.\nJälelle jäivät ainoastaan vihan mainingit: harmi ja hiljaa lauhtuva\nnärkästys. Pojallensa hän oli nyt katkera, mutta koki alistua siihenkin\nja päätteli harmittelulla:\n\n\"No ei olisi kehnosta osannut moista uskoakaan!\"\n\nEi, tuskin edes sitä, että se jaksaakaan sysätä veneen teloilta\nvesille.\n\n\"Niin onpas pahennuksen hylyllä voimaakin!\" ihmetteli hän. Ajatus\njohtui siitä pojan elämään yleensä. Kohtaloonsa alistuen hän\nharmitteli:\n\n\"Mutta kun sitä kuka perunaa kylvää niin... Se pitäköön myös potaatit\nhyvänänsä!\"\n\nNiinpä kyllä. Kun on kerran hankkinut itsellensä pojan, niin ...\nkantakoon myös sitä kuormanansa. Sitä hän nurkui. Hän oli jo\nkeskiselällä. Aallot lekuttelivat venettä tasaisesti, ja kuin ilkkuen\nviiletti airo perästä.\n\nJa nyt johtui hän mietiksimään niitä syitä, joista pojan kelvottomuus\njohtui. Niinpä hän arveli ja päivitteli:\n\n\"Siinä on ollut vain ... vörklööri... Heipleiraus ja vörkrööli...\"\n\nKurinpuute, tai joku semmoinen.\n\n\"Mutta sehän se Katriina kun!\"\n\nSe heidän loiseukko; se se oli muka aina estänyt, kun hän oli lain\nparakraahviin turvautuen aikonut kasvattaa poikaansa kurituksessa ja\nherrannuhteessa.\n\n\"Hänklätti siinä aina välissä jotta... Ja niin se aina jäi...\"\n\nSe vitsan antaminen jäi, tarkoitti hän, Katriinan takia. Eukko siis\noikeastaan syyllinen, jotta:\n\n\"Ka!\"\n\nVarmasti siis Katriina. Hän aivan toisti:\n\n\"Tää nyt ... Katriina!\"\n\nHän eikä muut. Harmitti aivan:\n\n\"Saakelin eukko!\"\n\nMutta minkäpä sille enää voi! Kuin riemuiten nostelivat mahtavat aallot\nylkämiehen venettä hartioillansa ja uskollisesti ne sitä kantoivat\nkaivattua morsiamen kotirantaa kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhmeen ovelasti osaa pakko aina panna alistumaan kohtaloon, olipa se\nsitte kuinka kova hyvänsä. Niinpä ukko Massinenkin lasketteli jo\nmorsiusrantaa kohti ihan kuin olot olisivat olleet aivan tavalliset.\nSillä mitäpä se tuskitellen olisi enää parannutkaan!\n\n\"Sittepähän näkee!\" arveli hän vain siinä laineiden seassa veneinensä\nlekkuessaan.\n\nJa kotosalla se Vappukin nyt oli. Osuikin vielä tule maan siihen\nrantaan, kuivamassa olevia pesuvaatteitansa tarkastamaan. Huomasi hän\njonkun olevan veneellä tulossa, näki sen lekkuvan rantaa kohti, mutta\nei alussa tarkannut näkyä sen paremmin. Vähänkös niitä vesilläliikkujia\nnäin merenrannalla oli.\n\nMutta nyt hän jo alkoi siristellä silmäänsä. Ukko olikin jo\nlaskemaisillansa rantaan, ihan morsiamensa eteen, puettuna samaan\nviattomaan ja nuhteettomaan ylkäpukuun ja vanhurskauden vaatteisiin,\njoihin puettuna Aatam muinoin ylkänä ollessaan pyysi Eevan kättä.\nVäkisinkin pääsi nyt Vapulta hätäinen kirous: \"Kehnon ruoja!... Niin\njotta ilko-alaston mieskö sinä olet!\"\n\nJa omituista! Nyt näet suuttui ukko, sillä asia harmitti ja kiukutti\nhäntä:\n\n\"No!\" ärähti hän vastaan ja jatkoi vihaisesti: \"Niin jotta senkö kehnoa\nsinä siitä kyselet!... Ikäänkuin et sitä jo näkisi!\"\n\nVappu kauhistui, varsinkin kun mies oli aivan tuntematon. Hulluksi hän\nsitä luuli ja juoksi kirkuen ja parkuen tupaansa pakoon.\n\n\"Tuo akan hylky!\" harmitteli Massinen sen kirkumista, pääsi jo rantaan,\nveti veneen kuiville ja alkoi taivastella itsellensä vaatteenpuolta.\n\n\"Kun nyt tässä ensi hätään saisi vaikka mitä niin... Tottapahan sitten\ntalosta saa paremman!\" päätteli hän, jopa vahvistikin:\n\n\"Ka...\"\n\nEi siis erikoista hätää:\n\n\"Ainahan se Luoja lykyn laittaa!\"\n\nJa niinpä alkoi hän etsiskellä kuivamassa olevien alusvaatteiden\njoukosta.\n\nMutta onni ei ollut aivan suotuisa, ei tosin aivan armotonkaan.\nVappuhan oli näet leski, ja luonnollisesti ei hänen liinavaatteittensa\njoukossa sopinut silloin olla mitään luvatonta. Löysi Massinen sieltä\nkyllä housut, mutta Vapun siveellisyyden kunniaksi täytyy mainita, että\nne olivat Vapun omat nimettömät, ristiraitaisesta, punaisenkirjavasta,\nheleänvärisestä kankaasta tehdyt lyhyet, väljät leuhuttimet, jotka\nulottuivat Massiselle paraiksi polveen asti. Epäröiden mittelikin ukko\nniiden pituutta, mutta mikäpäs siinä auttoi. Täytyi alistua.\n\n\"Ka!\" päättelikin hän. \"Housut kuin housut.\"\n\nJa niin hän vetäisi ne jalkaansa ja arveli vain että:\n\n\"Parempi hädässä vähäkin kuin ei mitään...\"\n\nKa. Ja niin oli se puoli miestä autettu. Takki vain puuttui.\n\n\"Kun saisi nyt vielä mitä yläpuolen peitteeksi niin...\" taivasteli hän\nympäriinsä ja hoksasi Vapun pellavamaalla töröttävän variksenpelätin.\nSen yllä oli Voutilais-vainajan risainen hylkytakki ja päässä\nriihilakin repale. Kursailematta hän riisui ne puumieheltä, puki\nyllensä ja niin oli valmis työntymään morsiustaloon.\n\n\"Tottapahan siellä sitte onni ilveensä näyttää\", arveli hän\nrauhallisena ja niin alkoi nousta mielitiettynsä taloa kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSydän kurkussa oli Vappu akkunasta tarkastellut oudon miehen vielä\noudompia vehkeitä. Nähtyään hänen alkavan kohota taloon oli hän\nkauhuissaan paennut pois hakemaan apua kylältä. Ainoastaan ruoti-ukko\noli jäänyt tupaan.\n\nJa pian hän ystävystyikin ruoti-ukon kanssa. Kun se häntä alussa\nujosteli ja pelokkaana arkaili, rohkaisi hän sitä siten, että itse\nkysyi ukolta kuulumisetkin. Pulasta puheen alkuun pelastuakseen hän\nnäet niin tehneeksi tuli ja nyt jo samasta syystä tiedusti:\n\n\"Ja terveenäkös sinä muuten olet elänyt?\" Ja ukko mieltyi. Eivät\nhäneltä muut olleetkaan noin kyselleet: aivan kuin omaiselta ja\nsukulaiselta.\n\n\"Ei tässä erikoisempia vaivoja ole ollut... Paitsi minkä näitä\nsivulihoja vähän kolottaa\", puheli hän jo vastaan, rohkaistui, mieltyi\nvieraasen. Puhelu jatkui. Nyt ruoti-ukko jo uskalsi arvella:\n\n\"Mutta sitä minä vaan ihmettelen tässä jotta... Nämä sinun housut...\"\n\nSiinä sitä siis oltiin. Ei auttanut muu kuin hakea jotain:\n\n\"Ka!\" tapaili hän ja haeskeli sanat: \"Niin jotta eivätpähän nää erin\nhäävit ole, mutta... Niin jotta mikä ei ole häävi, se ei ole vielä\njäävi, ja toisekseen...\"\n\nParas se oli sanoa totuus, ainakin osapuilleen. Ja niinpä hän ilmoitti:\n\n\"Niin jotta kun siinä matkalla sattui vähä semmoinen... Tää nyt ...\nlörö...\"\n\n\"Ka... Sattuuhan sitä aina ... kulkijalle!\" uskoi ruoti-ukko sen,\nsytytti piipun ja vieläkin asiaa ihmetellen kysäisi:\n\n\"Niin jotta lörökö sinä sanoit ... jotta tuli?... Kun niin\nihmeellisesti kuuluit veneelläkin purjehtineen?\"\n\n\"Ka...\"\n\nMutta täytyihän se sekin purjehdus-asia valaista. Ja niinpä hän\nselittikin:\n\n\"Se on niin jotta... Jotta toiset ihmiset purjehtivat taivaan iloon\nhurskaan Salomonin korkealla veisulla, toiset taas pyhän Pasi\nJääskeläisen veikeillä viisuilla...\"\n\n\"Ka... Viisuhan se on veisun isä! Niinkuin ilo on autuuden äiti ja\nesimaku\", tyytyi ruotilainen selityksiin. Asia oli siis täysin\nvalaistu, ja tyytyväisenä arvelikin jo ukko Massinen:\n\n\"Kunpa nyt vaan tulisi se tään talon emäntä niin... Saisi hänen\nkanssaan asioista tässä vähä puhua rupatella ... jotta... Ka niin\njotta ... tekienhän sen löröstäkin mies mukaisensa saa...\"\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nSe Vappua kosiskeleva Sortavalan poliisi siihen nyt osui tulemaan.\nHänet oli lähetetty sitä hullua takaa-ajamaan, ja matkalla hän oli\npoikennut morsiantansa tervehtimään.\n\nMutta ei hän ukkoa takaa-ajettavaksensa tuntenut. Puvun tuntomerkit\neivät näet olleet samat, ja kasvoista kasvoihin hän taas ei ollut koko\nMassista tätä ennen nähnyt. Ihmetytti häntä kyllä ukon puku, mutta\nvähäkös sitä muuta ihmettä tähän aikaan maailmassa sattuu.\n\n\"Ei taida emäntä olla tässä kotosalla?\" tiedusti hän ruoti-ukolta.\n\n\"Eipä se... Hullua miestä sanoi lähtevänsä kylälle pakoon!\"\n\n\"Soo!\"\n\nJa nyt sotkeutui poliisin äly. Massinen taas ei osannut mitään pahaa\naavistaakaan, vaan alkoi rauhallisen juttelun ja arveli poliisille:\n\n\"Minulle se sattui tällä vesimatkalla vähä toisenlainen rysäys...\"\n\n\"Soo!\"\n\n\"Ka!\" myönsi Massinen ja selitti:\n\n\"Ka kun se näet se Habakuk... En paremmin sano!\" suuttui hän aivan.\n\nMutta nyt kirkastui äly poliisin päässä. Habakuk se taas ilmiantoi\nisänsä, sillä poliisimestari oli tuntomerkeiksi luetellut että: \"puku\nsemmoinen ja semmoinen ja sairastaa Habakuk-ideaa\". Oitis arvasi siis\nnyt poliisi kuka tämä ihmeellinen olento oli. Hän nouti vain pari\nmiestä avuksensa ja niin vangitsi ukon aivan yhtäkkiä. Ukko hölmistyi\nniin, että tuskin ymmärsi kunnolla kirotakaan, ja ruoti-ukko tiedusteli\nhäneltä nyt ihmeissään:\n\n\"Niin jotta... Sinäkös se oletkin se ... se hullu mies?\"\n\nNiin vakuutti poliisi Massisen puolesta. Vappukin uskalsi siihen jo\npalata, ja pää aivan sekaisin jatkoi ruotiukko ihmetellen:\n\n\"Kun on puheestaan päättäen näet ihan viisas mies, mutta...\"\n\nIhmeellistä. Ruotilainen aivan päivitteli:\n\n\"Mutta sitä ei näet tää tavallinen tuhma älyä missä se hulluus\nmilloinkin on...\"\n\nMutta kaikista syvimmin tietysti hämmästyi Massinen itse, kuullessaan\nettä oli matkalla jo tullut hulluksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSortavalan poliisimestari ei sentään ollut maailman tuhmimpia miehiä,\nvaikka kyllä päältä nähden olisi niin luullut. Niinpä oli hän antanut\nalaisillensa poliiseille senkin päiväkäskyn, että hullua ei saa koskaan\nsanoa hulluksi, sillä se siitä suuttuu ja tauti siten vain pahenee.\nKoiranhampaat sanoivatkin, että poliisimestari oli tällä ainoalla\nviisaalla päiväkäskyllänsä taitavasti turvannut hänelle uskotun\npoliisilaitoksen sisällisen rauhan.\n\nJa visusti sitä päiväkäskyä noudatti tämäkin poliisi -- Pölkkynen\nmuutoin nimeltään, mutta muulta olemukseltaan siinä Goljatin ja\nPölläsen välimailla. -- Kun näet ukko matkalla alkoi sitä hulluus-asiaa\nhäneltä perätä, kielsi hän sen ja vakuutti:\n\n\"Se oli vain leikkiä.\"\n\nJa säveästi hän muutoinkin koki kohdella tätä hullua vankiansa, tarjosi\ntupakankin, ja niinpä alkoi ukko häneen oitis luottaa.\n\n\"Sitähän minä jo arvelin!\" puheli hän sille selittäen:\n\n\"Niin jotta ... arvelin ... että ei suinkaan se nyt älykäs ihminen\nkirjoita viisasta miestä hullujen kirjaan!\"\n\n\"Joo! Ei!\" tärähti poliisi ja selittää jyrisytti, että poliisimestari\nvain haluaa maksua säretystä kopinovesta.\n\nJa sen ukko lupasi kernaasti suorittaa, vieläpä vakuutti:\n\n\"Mitä minä särkenen, niin sen suoritan jotta... Ka niin jotta ...\npidetty pitää jälleen uudeksi paikattaman.\"\n\n\"Ka... Niin!... Niin jotta. Joo!\"\n\nJa niin tarkasti noudatti poliisi päiväkäskyä, että ei tohtinut kajota\nsiihen ukon \"Habakuk-ideaankaan\", vaikka mieli kyllä teki. Ja ääneti\njatkettiin nyt hyvä tovi ajoa. Ukko Massinenkin oli syventynyt\najatukseensa, niin että vasta pitkän vaitiolon perästä aivan\nodottamatta toisti poliisilta kuulemansa \"joon\", lausuen poliisille\näkkiä:\n\n\"Ka niin jotta: Joo.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta pian alotti ukko taas asiallisemmankin puhelun. Aivan yhtäkkiä\nhän näet ilmoitti:\n\n\"Niin jotta niinkuin jo siellä Vapun talossa sinulle sanoin, niin\nminulle se sattui vesimatkalla vähä toisenlainen rysäys!\"\n\n\"Soo!\"\n\n\"Ka!\"\n\nJa hän koki nyt selittää sitä seikkailuansa ilmoittaen;\n\n\"Se oli se Habakuk ... pahahenki siinä syynä!\"\n\nSiinä siis nyt oli se hullun Habakuk-idea!\n\n\"Soo... Vai profeetta Habakuk!\" tarttui poliisi, mutta ukko, jota pojan\nkuje harmitti, ynseili:\n\n\"Senkö profeetta hän on!... Hirteen hän joutaisi... Mokomakin\nrisahousu!\"\n\nOmituista! Ukko siis ei tunnusta profeetta Habakukin profetuutta, vaan\nvainoo sitä hirttääksensä, niin kuvastui ison poliisin päässä. Asia\nsotkeutui. Päiväkäskylle uskollisena koki hän johtaa hullun ajatuksia\npois koko sen \"Habakuk-asiasta\" ja siinä tarkoituksessa ja hullua\nhyvällä tuulella pitääksensä kysäisi millä matkoilla hän vaeltaa.\n\n\"Ka!\" ilmoitti ukko kernaasti: \"Näillä naima-asioilla!\"\n\n\"Soo!\" hymyili poliisi.\n\n\"Niin... Tätä näet arvelin ... tätä Voutilaisen heilakkaa ja liprakkaa\nleskeä ... Vappua.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta se ilmoitus muutti asian toiseksi. Totisesti olisi poliisi nyt\nennen antanut henkensä kuin päästänyt ukko Massisen karkuun. Ei hän\ntiennyt kuka mies oli, ei liioin sitä, oliko se hänen todellinen\nkilpakosijansa, mutta hän huolehti morsiamensa, Vapun ja sen talon\nturvallisuudesta. Hullu oli aivan varmasti saanut päähänsä polttaa\ntalon, kuten oli ladon polttanut, tai tehdä siellä jonkun muun\nhulluntyön.\n\n\"Ilmankos se jo talossa kärkkyi!\" iski poliisin päähän epäluulo.\n\n\"Niin!\" toisteli ukko omaansa ja selitteli:\n\n\"Arvelin tässä vielä ennen vanhemmalle puolelle ikää pyörähtämistä\nottaa eukon, mutta... Mutta niinkuin jo sanoin niin... Sattui tässä\njärvellä se ... rysäys...\"\n\nPoliisi kuunteli sangen vakavana.\n\n\"Ka niin... Rysäys\", toisti ukko, mutta oitis lisäsi:\n\n\"Mutta eihän se rakkaus tällä välin ruostu...\"\n\nSe siis aikoo toistamiseen hätyyttää Vappua, älysi poliisikin ja\njyräytti taas voimallisen:\n\n\"Joo!\"\n\n\"Ka...\"\n\nJa aivan hän selitti:\n\n\"Niin jotta kun rakkaus on kerran rikutettu, niin... Niin se on joo...\"\n\nTietysti. Kohtaloon hän luotti.\n\nMutta sävyisästi kohteli päiväkäskylle uskollinen poliisi häntä\nedelleenkin. Hullua hyvällä tuulella pitääksensä hän alkoi nyt sille\nkertoa kuten lapselle sotilaskomennon asioita. Hän selitteli:\n\n\"Sotaväessä sitä tehdään kapteenille kunniaa näin ... kädellä!\"\n\nHän näytti: teki kunniaa ukolle ja jatkoi:\n\n\"Näin nostetaan ensin käsi ohimoon ja sitte ärjäistään: Herra\nkapteeni!\" karjaisi hän niin että metsä soi.\n\n\"Ka!\" oli ukko ymmärtävinänsä,\n\n\"Joo!\"\n\nJa taas hän selitti:\n\n\"Mutta kentraalille karjaistaan niin kovasti että pöksyt putoavat että:\nJumal'antakoon, herra kentraali!\"\n\nKorpi vain raikui, kun hän kunniaa tehden sen karjaisi.\n\n\"Ka\", osoitti taas ukko ymmärtävänsä. Poliisi täräytti siihen \"joonsa\"\nja ryhtyi nyt hullua hyvälle tuulelle narrataksensa kertomaan sille\nihmettä. Hän puheli:\n\n\"Mutta se onkin jo vähä iso herra, se sotakentraali.\"\n\n\"Ka... Eihän sen korkean passaa ihan matala olla!\" Niin myönsi ukko, ja\nnyt jatkoi poliisi:\n\n\"Se on, kehno, jo niin iso herra, jotta kun sitä katsoessaan keikistää\npäänsä näin, ihan kekkaan\" -- hän keikisti siinä päänsä -- \"näin kun\nkeikistää päänsä, niin vähä vain siintää silmiin sen päätä sieltä\npilvien rajasta.\"\n\nUkko kuunteli tyynenä. Poliisi jatkoi:\n\n\"Ja sinne asti kun sitte pitää sille karjaista jotta...\"\n\nKunniaa hän taas teki hullun mieliksi ja karjaisi:\n\n\"Jotta: Jumal'antakoon, teidän korkeasukuisuutenne, niin!\"\n\n\"Ka... Niin!... Niin jotta tarvitaanhan sitä sodassa kentraalia ja ...\nraamatussa profeettaa.\"\n\nJa taas täräytti poliisi siihen voimallisen:\n\n\"Joo!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaavuttiin jo poliisikamariin, ja lujat raportit antoi nyt\npoliisimestarille morsiamensa turvallisuudesta huolehtiva poliisi. Hän\nselittää tärisytti, miten hullu oli ensiksi:\n\nPolttanut ladon \"saadakseen nähdä miten väleen se palaa perustuksiaan\nmyöten\".\n\n\"Joo herra poliisimestari!\" pauhasi hän, tehden kunniaa. Toiseksi:\n\n\"Hullu on ilkosen alastomana purjehtinut varastetulla veneellä\nVoutilaisen lesken taloon, josta on ajanut talonväen karkuun, ja\nyrittänyt tehdä hulluntöitä sekä pukeutunut vaimoväen ... vaimo- ...\nvaimoväen ... synnillisiin\", ujosteli tietysti poliisi morsiamensa\nhousuja.\n\n\"Synnillisiin? ... yksi synnillisiin?\" ei poliisimestari ymmärtänyt.\n\n\"Housuihin, herra poliisimestari!\" täytyi siis käsi korvallisella\njyräyttää.\n\n\"Soo... Soo... Yksi vaimoväen synnillisiin... Yksi daamin\nepäautuaallisiin!\" olisi nyt jo poliisimestaria korkeampikin herra\nkyennyt käsittämään, ja kunniaa tehden täräytti taas poliisi kuin\nhonkapasuuna voimallisen:\n\n\"Joo!\"\n\nSortavalan lääkäri oli toimessaan yksi aikansa taitavimpia. Joka ei\nkerran hänen käsissään parannut, niin se kuoli. Hän se nyt virkansa\npuolesta lausunnon antamista varten tutki ukko Massisen hulluuden\nlaatua. Poliisimestarilta hän oli jo kuullut ukon \"Habakuk-ideasta\" ja\nsiitä edellytyksestä hän lähti johtamaan tutkintoansa. Itse\npoliisimestari oli turvallisuuden vuoksi mukana kopissa.\n\nNiinpä alettiin:\n\n\"Niin että vanhus tuntee yks Habakuk?\" kysyi lääkäri ukolta.\n\n\"No... Kehno!... Jotta minä nyt en tätä tuntisi... Kun olen sen isäkin!\"\ntunnusti ukko harmistuneena siitä, että hänen naima-asiaansa näin\nviivytetään.\n\nJa nyt oli jo lääkärillä asia osaksi selvä. Poliisimestarille hän\nselitti, että ukon hulluutena on se, että hän uskoo olevansa profeetta\nHabakukin isä. Poliisimestari miltei siunaili sitä päähänpistoa, mutta\nlääkäri selitteli hänelle:\n\n\"Jaa... Jaa... Se on ... Hulluus ... hulluus voi ilmetä...\"\n\nHän pyöritteli peukaloitansa pullean vatsan kohdalla, mietiksi\nsyvällisesti ja jatkoi tieteellisesti, hitaasti, ajattelevana:\n\n\"... voi ilmetä niin monessa muodossa ja...\"\n\nArvasi sen!\n\n\"... Ja-aa ... että\", mietiksi hän selitystä: \"että tieteellinen\nprobleemi ja-a... Probleemi ja...\"\n\nTodellakin! Onhan hulluuden erottaminen viisaudesta yksi lääketieteen\nkaikkein vaikeimpia tehtäviä, oikeastaan mahdottomuus, sillä nekään\nainoat todistajat, jotka tässä ylen tärkeässä ja kaikille -- varsinkin\nkaikille meille hyvin viisaille -- sangen kipeässä asiassa voivat\njotain asiallista ilmaista, nimittäin sormenpään jälet, nekään eivät\nkuulu aina olevan täysin luotettavia todistajia.\n\n\"Tjaa!\"\n\n\"Niin... Probleemi ja\", koki lääkäri selityksessänsä syventyä,\n\"yleistieteellinen probleemi ja\", mietiksi hän, \"probleemi ja ...\nja-aa...Probleemi!\" kuittasi hän lopulta nopeasti ja äkkiä koko roskan\ntieteellisellä päättäväisyydellä ja jatkaaksensa tutkimistansa tiedusti\nnyt ukolta:\n\n\"Niin jotta sinä, vanhus, siis olet yks Habakukin isä?\"\n\n\"Ka... Se...\"\n\n\"Jaa!... Jaa!... Jaa!\" hykerteli lääkäri poliisimestarille. Ukon\nomituinen hulluus alkoi herättää tämän samaisen poliisimestarin\nmielenkiintoa, ja niinpä hän ei malttanut olla ukolta tiedustamatta:\n\n\"Mutta kuinka?... Että kuinka se on sinulla?... Se yksi poika?... Se\nyksi Habakuk?\"\n\nUkkoa oudostutti moinen kysymys.\n\n\"Kuinka!\" tapaili hän ja tokaisi:\n\n\"Ka... Kun se vaan tuli!\"\n\nAsia milteipä huvitti. Poliisimestari jatkoi:\n\n\"Siis että... Se on että... Mutta kuinka ja mistä se sinulle tuli?\"\n\nUkko tuskastui. Hänellähän oli entistäkin hampaankolossa tätä\nkiusallista herraa vastaan, ja niinpä hän jo ärähti ynseänä:\n\n\"Mistä!... Niin jotta mistäs sinä itse perillisesi saat?... Kun et sitä\nasiaa tiedä!\"\n\nPoliisimestaria moinen röyhkeys suututti. Hän jo varoitteli hullua,\njota vastaan hänellä oli sitä vanhaa rakkautta:\n\n\"So ... so ... so ... so _soo_!\"\n\nMutta ukko siitä vain lujeni.\n\n\"Niin kyllä!\" tenäsi hän ja ynseili: \"Kun se kerran siinä asiassa mikä\ntulee niin... Niin se on _jämpti_...\"\n\nToinen ärtyi.\n\n\"Mutta se ei saa tulla!\" koveni hän hullulle umpimähkään.\n\n\"No sepä perhana!\" tiukkeni tämä vain ja jatkoi ynseää: \"Minkäs teet,\njos kerran olet naimisissa ja poika tulee niin... Luuletko jotta se\nsinun virkamahtiasi tottelee, jos sinä kiellät!\"\n\nSe ärsytti jo poliisimestaria. Hän miltei unohti, että mies oli hullu,\nja siispä jo tavallaan uhkaili:\n\n\"Jaa... Mutta jos minä kiellän niin... Jokaisen pidä silloin\ntotella...\"\n\nHän jatkoi aivan tiukasti, kinaamalla:\n\n\"Yksi ihminen ja kaikki pidä silloin totella kun minä sen sano\", koveni\nhän sitä mukaa kuin puhui.\n\nMutta se oli ukolle liikaa. Ynseänä hän kääntyi lääkärin puoleen ja\nkysyi siltä:\n\n\"Niin jotta onko se tuo mies hullu?... Kun se uskoo, jotta kaikki\ntaivaan akkunat tukkeutuvat, jos hän vain käskee, ja... Niin jotta...\nAina Noakin ajoista asti se on kaari pantu taivaan päiviin niin että...\nEttä se on...\"\n\n\"Suu kiinni!\" raivostui jo poliisimestari, mutta ukko silloin ynseili\nhänelle halveksuvaa:\n\n\"Sinä, nään mä, et vielä koko mies ymmärrä näistä asioista senkään\nvertaa kuin Habakuk!\"\n\nSiis taas sama Habakuk-idea! Ihmeesti se erehdyttikin nyt, yksinpä\nlääkäriäkin! Mutta turskisti jatkoi ukko halveksuvaa:\n\n\"Et ymmärrä sitäkään jotta rakkaus... Jotta se on vain ulos- ja\nsisällekäyminen, rakkaus...\"\n\n\"Mutta se ei saa olla yksi ulos ja yksi sisälle käymine!\" karjui jo\npoliisimestari.\n\n\"Saakeli!\"\n\nMutta lääkärille oli ukon hulluus nyt lääketieteellisesti ihan tarkasti\nmääriteltävissä, ja hyvällä omallatunnolla hän sanoi jo voivansa antaa\nlausuntonsa asiasta. Onnetonta mielisairas-potilasta rauhoitellakseen\ntyynnytteli nyt lääkäri:\n\n\"So ... so vanhus!\"\n\nJa hän ryhtyi hullua huvittaaksensa ja tyynnyttääksensä kertomaan sille\nkaskua. Siitä Habakukista hän otti aiheen ja puheli ukolle:\n\n\"Minä kerron vanhukselle yks asia...\"\n\nJa hän kertoi:\n\n\"Kerran oli yks Habakuk.\"\n\nUkko kuunteli, ja lääkäri jatkoi:\n\n\"Se oli yks Habakuk, joka oli yks miehen päässä, mutta se meni yöllä\npois, niin että se oli aamulla jo yks tyhjä!\"\n\nUkko kuunteli ymmällä, mutta lääkäri rauhoitteli jäähyväisiksi:\n\n\"Niin että vanhus vaan rupea nukkumaan ja aamulla... Aamulla se yks\nHabakuk on jo ottanut siivet ja lentänyt pois päästä, jotta se on yks\ntyhjä!... Yks hy-yvin suuri ja yks iso tyhjä\", kuvaili hän sen\ntyhjyyden suuruutta käsiänsä levitellen, jopa silmänsäkin isoiksi\npyöristäen.\n\nHerrat poistuivat. Mutta nyt oli ukkokin tutkijoittensa suhteen ihan\nvarma siitä, että ne olivat hulluja, ihan pähkähulluja molemmat.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nSattui eräs seikka, joka vaikutti, että tämä asia ei ajautunut aivan\niankaikkiseen umpikujaan.\n\nHullua hyvällä tuulella pitääksensä olivat poliisit näet häntä\nahkerasti puhutelleet ja puhutellessaan huomanneet hänen puhuvan\nKiihtelyksestä, sen kylistä ja oloista oikein. Varmasti hän oli siis\nsieltäpäin kotoisin, ja niinpä lähetettiin hänet vankikyydillä sinne.\nPöytäkirjat ja muut viralliset paperit pantiin tietysti matkaeväiksi.\n\nJa tällä matkalla sattui nyt niin onnellisesti, että ukko tapasi tiellä\npoikansa, joka oli häntä etsinyt onnettomana kaikkialta. Heidän ilonsa\nja riemunsa oli silloin vilpitön ja rajaton.\n\nJa hyvä mies oli vanginkulettajakin, sitähän todisti jo hänen pehmeä\nnimensäkin: Löppönen. Kernaasti otti hän pikku Habakukin rattaillensa,\nja niin ajettiin Kiihtelystä kohti, isä-ukko Vapun punakirjavissa\nhousuissa ja yläpuolen verhona ne pellavamaalta saadut.\n\nNe vain. Mutta vanginkulettaja Löppönen ei tiennyt ukon hulluudesta\nmitään. Poliisi oli sen häneltä salannut, ettei mies rupeaisi joko\npelkäämään tai sitte hullua narraamaan. Oikeaksi pahantekijäksi ja\nviisaaksi mieheksi hän sitä uskoi ja jo matkalla alotti puhelunkin.\nKärrin sepipuolella kyköttäen arveli hän ukolle:\n\n\"Sin' oot tainnut joutua kiinni!\"\n\n\"Ka!\"\n\nEi siihen nyt muuta tiennyt vastata. Löppönen tupakoi kuin miettien ja\ntovin kuluttua jatkoi, selittäen:\n\n\"Ka tästä minä sitä vain arvelin, kun ne laittoivat minut sinua kyytiin\nnäin ... vankikomennossa.\"\n\n\"Ka!... Vanki-...\"\n\nJa koni taivalsi ja taival edessäpäin lyheni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjettiin. Körötettiin.\n\nMutta matkalla alkoi sukeutua isän ja pojan välillä pikku napinaa. Ukko\nnäet tuli syyttäneeksi poikaansa matkan epäonnistumisesta, ja poika ei\ntaipunut ottamaan syytä niskaansa, vaan tenäsi:\n\n\"Mitäs sinä itse menit veneesen!\"\n\nJa nyt se lähti! Ukko jo selitteli onnetonta asiaansa vanginkulettaja\nLöppösellekin. Tavallaan poikansa häijyyttä valittaen hän sille\nselitti:\n\n\"Minä siinä parakraahvia selittäessäni unehduin niinkuin takaperin\npyllöttämään niin... Tää hylky sillä ajalla nuljautti tuulenharteille!\"\n\n\"Mutta eipäs nuljauttanut!\"\n\n\"Sakramenskattu!\" Pakostakin moiseen vihastui.\n\nMutta tämä äskeinen aihe oli vain varsinaisen väittelyn lähtökohta.\nPian johtui kinailu pääasiaan: naima-asiaan eli avioliittokysymykseen\nyleensä, ja siitä asiasta riitti nyt jauhamista. Ukko jo lopulla\nselitteli vanginkulettaja Löppösellekin:\n\n\"Minun näet piti tällä matkalla ottaa taloon se joka ... miehen velliin\noikean suolan panee... Akka nimittäin...\"\n\n\"Ka\", myönsi Löppönen. \"Niin jotta suolahan se on vellin suurus...\"\n\nUkkoa se miellytti. Hän jo selitti:\n\n\"Minulla oli kaksikin eukkoa niinkuin ... silmän tähtäimellä, mutta...\nVaihtaa pyyhälsin sitte toisen toiseen...\"\n\n\"Ka\" ... myönsi Löppönen, ja ukko selitti:\n\n\"Ka niin... Huonomman parempaan että... Niin että... Herran viisaus\nilmoitettaisiin.\"\n\n\"Ka\", todisti Löppönen ja jouduttuansa vielä lisäsi: \"Kauppahan se on\nse joka ... pääkapitaalille korkoa kasvaa...\"\n\n\"Ka... Niin... Akkahan se\", selvensi ukko ja nyt jo syytti poikaansa,\nynseillen:\n\n\"Mutta tää pojan jukero vain ... jauhaa vain ja jauhaa sitä, jotta ei\nsitä tarvita... Koko akkaa!\"\n\n\"No eikä tarvita!\" tenäsi poika oitis vihaisena.\n\nJa taas sai ukko alkaa selitellä ja koettaa älytöntä poikaa johtaa\njärkiinsä. Kotvan kinattuansa hän otti taas esimerkin. Nyt hän ei\nkuitenkaan lähtenyt Aatamia kauempaa, vaan tyytyi kysymään:\n\n\"No esimerkiksi Aatam ja Eeva?... Mitäs sinä siihen sanot?\"\n\nPoika kiivastui.\n\n\"En mitään!\" ärjäisi se.\n\n\"Et mitään!\" matki ukko ja jatkoi:\n\n\"Mutta entäs jos Herra ei olisikaan ottanut Aatamilta yhtä kylkiluuta\npois niin?... Olisiko sinuakaan maailmassa olemassa?\"\n\n\"No olisi kyllä!\" yltyi poika.\n\n\"Pahus!\" Ei auttanut lopulla muu kuin kysyä jo vanginkulettajalta:\n\n\"Niin jotta mitäs sinä tähän arvelet?\" tiedusti häneltä ukko, siten\ntavallaan poikaansa vastaan apua anoen.\n\nJa Löppönen arveli; hän imaisi savut, puhdisti suunsa ja kysäisi:\n\n\"Niin jotta tästä Aatamin kylkiluustako mitä arvelen?\"\n\n\"Ka...\"\n\nJa taas arveli Löppönen, imaisi, sylkäisi ja ilmoitti lopulta:\n\n\"Ka... Olihan se Aatamille koko rysäys... Kun yhtäkkiä siepattiin\nkylestä luu!\"\n\n\"Noo!... Nyt sen kuulet!\" ilkkui silloin voitokas ukko pojallensa ja\nlisäsi kutittelevan:\n\n\"Mitäs nyt sanot!\"\n\nJa totisesti oli poika nyt kuin voitettu. Hän vaikeni synkkänä, ja\nrauhallisena alkoi nyt ukko hänelle selittää:\n\n\"Niin jotta siitä luusta se Herra teki sen ensimäisen akan, ja siitä\ntaas rupesi sikiämään yhä uutta ja uutta akkaa, niin jotta... Jotta\nsitä tavaraa nyt riittää joka miehelle ihan silmiä ja korvia myöten,\nniin jotta...\"\n\nJotain siitä selityksestä vielä tuntui puuttuvan. Ei hän oikein\nvarmasti tiennyt mitä, mutta tapaili toki sitä puuttuvaa ja löydettyään\nsen tokaisi lopun:\n\n\"Niin jotta se on... Se on niinkuin kirjoitettu ja tallelle pantu on.\"\n\n\"Ka-a!\" myönsi Löppönenkin sivullisena ja todisti:\n\n\"Ka niin... Niin jotta se on ... yhtä luuta vähemmän Aatamin\nkylessä...\"\n\n\"Ka... Niin... Yhtä...\"\n\n\"Ka yhtä!\"\n\nJa voitokkaana ilkkui nyt ukko tyyten voitetulle, synkeälle pojallensa:\n\n\"Niin että nyt sen kuulet jotta... Jotta se on kylkiluu... Hunslumperi\nja kylkiluu jotta se on\", tenäsi hän.\n\nIlmeisesti! Löppönenkin valmistautui sanomistyöhön ruumiillisesti ja\nvalmistuttuansa todisti:\n\n\"Ka se... Hunslumperi!\"\n\n\"No!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTultiin jo Kiihtelyksen kirkolle.\n\nIhanana lepatti siellä kesäinen sunnuntaipäivä, ja väkeä oli kirkkomäki\nmustanansa. Kaikkien huomio kiintyi silloin Massisen outoon tuloon.\nVarsinkin ukon punakirjavat, polveen asti ulottuvat housut ja niiden\nmuodin mukainen vaatetus herätti tavallista yleisempää huomiota.\n\nMutta eivät pysähtyneet tulijat kirkon portille. Suoraan ajoivat\nvallesmannin asunnolle, ja joukolla lähti koko kirkkoväki perästä.\nSiihen jäivät vallesmannin talon ympärille seisomaan ja odottamaan mitä\nnyt tuleva oli.\n\nMutta mitäpäs siinä erikoista oli. Vanginkulettaja jätti asiakirjat ja\nkyydittävän vallesmannille. Ja tämä alkoi asiaa tutkia.\n\nMutta miten toisella tavalla kuin ne herrat siellä Sortavalassa! Hän\ntunsi ukko Massisen. Hänestä se olikin tämän hänelle armossa uskotun\nnimismies piirin mukavin isäntämies, ja usein hän oli poikennut sen\ntaloon ukon kanssa juttusille ja aina oli silloin ukko tarjonnut\nryypyn, eikä suinkaan salaa keitettyä, vaan rehellistä ja kunniallista\nruununviinaa, kirkasta kuin keisarin kunnia. Säälitti häntä siis, kun\nnyt näki kunnon ukon tässä ihmeellisessä puvussa ja tilassa. Hän\npelkäsi jotain outoa tapahtuneen.\n\nJa oudostuttipa se ukkoakin. Ja niinpä hän asiaa muilla puheilla\npainaaksensa alkoi jo kiertää, arvellen äkkiä vallesmannille:\n\n\"Ja terveenä se vain taitaa tää vallesmannikin yhä elää?\"\n\n\"No... Eipä tässä erikoisia ... kipuja.\"\n\n\"Ka.\"\n\nJa taas koki ukko, hapuillen:\n\n\"Ka, niinkuin sanottu niin... Niin jotta viisaus on vanhurskauttakin\nvoimallisempi ja...\"\n\nVallesmanni oudosteli. Sääli! Olikohan sittekin ukon älylle sattunut\ntulemaan vahinko!\n\n\"Ka niin!\" jatkoi se kokien taas, \"Niin että viisaus vanhurskautta\nja... Hullu taas on viisasta vanhurskaampi!\" upposi hän siinä pulassa\nyhä syvemmä viisauteen.\n\n\"Jaa-a... Massinen...\"\n\nJa hän koki nyt ukkoa rauhoitella ja sovitella, puhellen:\n\n\"Jos nämä syytöskirjat tässä ensin silmäillään!\"\n\nJa hän silmäili.\n\n\"Syytetään...\" luki hän, \"on ajanut poikaa ... sanonut ... antavansa\nselkään ... ynnä... Nähtävästi... Hm... Sairastaa... Habakuk-ideaa\nja...\"\n\nSe oli siis ensimäinen hänessä havaittu hullunteko. Mutta pianhan se\nselvisi, kun ukko sai selittää, sillä vallesmanni tunsi Habakukin yhtä\nhyvin kun isänkin, oivalsi vähästä selityksestä asian ja rauhoitteli:\n\n\"Eihän siinä mitä hulluntekoa... Jos nyt pojalle vähän patukkaa\nantaa... Päinvastoin!\"\n\n\"Ka!\" myönsi sen ukkokin ja tenäsi:\n\n\"Mutta nää Sortavalan herrat pahukset ja... Sitten tää poika itse vielä\nyhtyy niihin ja vänkää vain jotta; ei... Niin jotta kuria ei saa enää\nisä pojalleen antaa, vänkää...\"\n\n\"Ka-a... Minkäs takia sitä ei saa... Kun vaan järkevästi antaa!\"\nrauhoitteli vallesmanni, ja ukosta tuntui, että pojan olisi pitänyt\nitsensä olla tämä kuulemassa. Ja asiaa taas puheella painaaksensa\npuheli hän:\n\n\"Mutta se on semmoinen juuttaan elävä jo, se poika jotta... Kurituksen\npuutetta se kituu ja...\"\n\n\"Ka... Mutta...\"\n\nJa hän tutki syytöskirjaa edelleen:\n\n\"Lato... Polttanut ja...\"\n\nMutta oitis selvisi sekin. Ukon puheesen luotti vallesmanni. Ja\nhyvillään puhelikin ukko:\n\n\"Mutta oli se aika kokko... Kun se palaa lekotteli keskellä Herran\nkirkasta päivää!\"\n\n\"Mhyy!... Ne ovat pojan-paholaiset sytyttäneet tupakoidessaan!\"\nkuittasi vallesmanni lyhyesti koko kokon. Yhtä vähällä hän kuittasi\nniiden herraspoikien kurittamisen. Arveli vain ukolle:\n\n\"Ei se patukka herraskakaroillekaan pahaa tee...\"\n\nAivan hän vetosi omiinsa ja puheli:\n\n\"Tääkin minun pojan-hunsvotti... Tarvitseisi ruuan asemesta kolmasti\npäivässä patukkaa, kun... Eilenkin rietas... Olivat löytäneet pappilan\nryökkinän tekotukan ja... Sitoivat, hylyt, sitte sen letin\npiiskansiimaksi kepinnenään ja alkoivat piiskata lampaita...\"\n\n\"Ka!\" myönsi ukko ja jopa selittelikin: \"Niin jotta se on aina se Eevan\ntukka se... Se joka heiluilailee ja mieltä viepauttaa hamasta...\nHamasta Aatamista asti...\"\n\nVallesmanni miltei mietiksi:\n\n\"Jaa no... Hm!\"\n\n\"Ka!... Niin!... Heiluilailee...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin.\n\nMutta oli siinä niin laajassa pöytä- ja syytöskirjassa parempaakin, ja\njuuri paras se nyt ukon mielestä sitä pahinta oli... Sitä hän ujosteli\nja koki syrjäpuheilla sotkea, ja se painosti, koska jalassakin olivat\nniin ilmeiset ja kiusalliset todistuskappaleet kuin Vapun punakirjavat\nhousut.\n\nJa juuri sitä kohtaa tutki nyt vallesmanni, tutki ja yski omituisesti\nja luki ja taas yski. Nyt se taas sieltä kuin itsekseen tapaili:\n\n\"Ja ... sekä että ... hm!... Ynnä alastomana... Ilko-alastomana...\nHm!...\"\n\nEi voinut ukko. Hän tarttui ja puheli:\n\n\"Ka... Tuota jotta... Niinkuin jo sanoin, niin se on... Se on... Peruna\naina on potaattia parempi!\" tokaisi hän muun puutteessa ja...\n\nJa taas vain luki vallesmanni:\n\n\"Sekä ynnä... Ettei myös... Ja että sen jälkeen... Hm!...\"\n\n\"Ka... Potaattia parempi ja... Niin jotta... Jotta Kiihtelyksestähän se\non kaikkinainen viisauskin kotoisin...\"\n\nMutta turhaan! Toinen vain luki:\n\n\"Sen jälkeen ... hm... Että hän... Ynnä vaatteet ja... Housut... Hm!\"\n\nJa vallesmanni katsahti taas ukon housuihin ja puheli kysyvästi:\n\n\"Ka täällä on vain kirjoitettu, että... Että nää housut?\"\n\nVaiettiin. Vallesmanni katsoi vastausta odottaen.\n\n\"Niin jotta mitenkäs se on se asia?\" tiedusti hän jo ikäänkuin\nkiirehtivästi.\n\nNyt yskitti ukkoa.\n\n\"Tää housuasia, nimittäin, miten se on?... Kun täällä protokollissa se\nseisoo?\" vaati vain nimismies. Täytyi siis taas kokea selittää. Mutta\nvaikeaa se nyt oli, kun housut olivat jalassa.\n\n\"No?\"\n\n\"Ka... Tuota!\" tapaili ukko, mutta hoksasi äkkiä ja kysäisi:\n\n\"Niin jotta seisooko siinä rotokollassa, jotta vaatteet ja housut?\"\n\n\"Ka... Näkyypä tässä olevan.\"\n\n\"Tuota!... Ka!\"\n\nMutta äkkiä hän nousi, käveli vallesmannin selän taa, katsoi sen olan\nyli, muka tutkiakseen asiaa itse, vaikka ei osannutkaan kirjoitusta\nlukea, ja puheli:\n\n\"Jos tuota minäkin tarkastaisin jotta... Onkohan siinä sentään\njotta ... housut...\"\n\nVarkaudesta hän näet pelkäsi itseänsä syytettävän, ja se pani nyt näin\nomituisille eleille.\n\n\"Niin että?\"\n\nHän osoitti sormella erästä paikkaa asiakirjassa ja aivan kuin\nkirjoituksentaitava ilmoitti:\n\n\"Eikös tässä seiso jotta... Jotta niinkuin ... kuitti?\"\n\n\"Ka... Mutta se on tässä... Ne housut!\" oikaisi vallesmanni osoittaen\naivan toista kohtaa.\n\n\"Tässä... Jotta housut.\"\n\n\"Ka!... Mutta!\"\n\nSillä yhäkin hän koetti, siristi silmiään muka paremmin nähdäkseen ja\nsiinä pulan pakottamana arveli:\n\n\"Niin jotta eikös se siinä seiso ässä... Niin jotta sopiikos se\nhousujen puustaimeksi?... Ässä?\"\n\n\"Ka... Mutta sepä kun onkin 'hoo'\", lohdutteli häntä vallesmanni.\nTäytyi siis taipua, ja niinpä hän jo puheli:\n\n\"Ka... Niinpään ovat siihen panneet harakanvarpaan jotta... Jotta se on\nsiinäkin tää nyt... kuitti.\"\n\nJa taas hän koki:\n\n\"Mutta se on se poliisikomento semmoinen jotta\", sotkeutui hän asiaa\nsotkiessaan ja johtui siis asiaa pimittääksensä äkkiä kertomaan:\n\n\"Ja sitte se yksi iso poliisi vielä ihan jumalattoman yletön\nkäsikorvallisella huutamaan 'herra-katteinia' niin jotta: Jumal'\nantakoon, herra katteini!\" ärjäisi hän sen kuten poliisi oli saman\nhänelle karjunut. Vallesmanni sitä karjaisua aivan arasteli siunatussa\ntilassa olevan vaimonsa vuoksi ja niinpä sulki välillä ovet.\n\nJa taas jatkettiin. Oli siinä puuhaa. Mutta jotenkuten sai vallesmanni\ntoki vihdoin selvän kaikesta, sillä loppujen lopuksi ukko tunnusti\nsuoraan, vieläpä selitti:\n\n\"Ka kun ne hylyt... Nää omat housut... Niin jotta jäivät rannalle\nkukkumaan...\"\n\nPahukset! Mutta vallesmanni, jolle nyt kirkastui koko asia, vetäisi\nristin koko asiapaperin yli ja koko asialle ynseillen puheli ukolle:\n\n\"Ann' olla!... Voithan sinä nää housut maksaa akalle rahalla, niin ...\non kuitti!\"\n\n\"Ka!\" ihastui ukko ja siinä ilontouhakassa niin eikös jo tullut siinä\nnoloa asiaansa koristellakseen kehaisseeksi:\n\n\"Niin ja ... siksi toisekseen niin... Ei tarvitse maksaakaan, kun minä\ntoisella lykykkäämmällä reissulla ... otan eukokseni koko akan!\"\n\n\"Ka... Paraspa se on niin!\" hyvitteli häntä vallesmanni. Ukko miltei\ninnostui:\n\n\"Ka!... Paras ja... Ja niin jotta lykykäs mieshän minä sitten\nlopullisesti olen ... näissä naima-asioissani\", koki hän, siinä\nomituisessa olossansa, kovin alas laskenutta naima-asiaansa yhäkin\nkohottaa, tupakoi ja arveli:\n\n\"Sillä ainahan se lykykkäälle lopulta lirahtaa onni. Kun vaan säilyy\nusko...\"\n\nKaipa. Kokemukseensakin hän siinä vetosi. Sillä olihan häntä lopulta\nonnistanut siinäkin ensimäisen vaimonsa rakkaudessa, vaikka:\n\n\"Vaikka niinhän se siinäkin alkuhollissa ... tek' reistuuta, mutta...\nLopulta sitte laukesi.\"\n\nAivan hän siitä ylvästyi jo:\n\n\"Ka niin... Laukesi... Reistasi ja vänklänkräsi alussa mutta... Kun\nonni sitte äkkiä omasta puolestaan potkasi niin... Paikalla olivat\nkantit kellellään!\" kehaisi hän.\n\n\"Hm!\"\n\n\"Ka... Niin!... Niin että se on aina onni se... Se joka sitte pilliin\npirauttaa...\"\n\nJa niin selvisi siis koko asia. Eikä suinkaan voi kukaan soimata ukko\nMassista siitä, että hän muka olisi tällä asiallansa tuottanut\nvallesmannille surua. Ei. Vielä kuolinvuoteellaankin hakevat\nKiihtelyksen vallesmannit yhäkin iloa ja lohdutusta juuri Massisen\nnaimajutusta.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nJumalanpalvelus ei ollut vieläkään voinut alkaa, sillä kirkossa ei\nollut ketään. Koko väki kihisi vallesmannin asunnon ympärillä. Kaiken\nmuun lisäksi oli sattunut levottomuuksiakin. Joku oli näet Habakukin\nkuullen osunut puhumaan jonkun pilkkasanan ukon punakirjavista\nhousuista, ja sitä ei Habakuk sietänyt. Hän ei sallinut isäänsä\npilkata, ja oitis suhahti kivi.\n\nEikä sillä vielä hyvä. Umpimähkään tarrasi hän isänsä puolesta erään\naivan syyttömän pojan niskaan, ja tappelu oli heti valmis. Ei siis\nihme, että papin, jonka lauma oli näin hylännyt, täytyi jo pyytää\nruununmiehen apua tässä Herransa asiassa.\n\nJa vallesmanni auttoikin. Hän näet kehoitti ukko Massista:\n\n\"Niin että jos nyt isäntä menee kirkkoon ja ... siunaa siellä\nitsensä... Matkan vaivojen jälkeen!\"\n\nJa ukko oli kuuliainen esivallalle, vaikka häntä oikeastaan hirvitti\nnyt koko kirkko ihmisten tähden. Laumassa riensi väki hänen jälestänsä,\nja niin täyttyi temppeli palvelevalla kansalla. Ukko Massinen istahti\npoikinensa ovensuupenkin päähän, ja hartaasti hän kuunteli voimallista\nsaarnaa.\n\nSillä todellakin oli nyt saarna voimallinen. Väki näet pyrki\nvilkuilemaan Massisen puoleen, ja kääntääksensä kuulijoiden sydämet\nsamaisesta Massisesta takaisin Herraan saarnasi pappi aivan kuin olisi\nhenki antanut hänelle nyt voiman korkeudesta. Hän selitteli autuuden\nsukupuuta. Hän julisti voimallisesti:\n\n\"Sillä niinkuin Aabraham siitti Iisakin ja...\"\n\nMikä oiva saarnanaihe! Saaran uskollisuus ja kaikki humisi korvissa\nihanana.\n\n\"Jospa mekin, Herra, oppisimme ja jospa mekin etsikkoaikamme\nymmärtäisimme!\" yleni pappi.\n\nJa taas hän otti aiheesta ja julisti:\n\n\"Ja Iisak taas siitti Jaakobin ja...\"\n\nPatriarkoista hän siis julisti esimerkkiä ja autuutta laumallensa. Ukko\nMassinen ikäänkuin höristi korviaan paremmin kuullaksensa. Taas\nvilkuili kirkkoväki häneen, ja yhä voimallisemmin saarnasi pappi\nkääntääksensä niiden mielen vilkumisesta autuuden asiaan.\n\n\"Siitti Jaakobin ja...\"\n\nHerra armahda sitä voimaa!\n\n\"Sillä niinkuin kaikki käsillä rakentaa ja käsillä jaottaa taitaan,\nniin on meidän autuutemmekin oleva!\" pauhasi pappi täynnä henkeä. Taas\nne vilkuilivat Massiseen ja paaduttivat sydämensä sanalle. Aivan kuin\nvarpaillensa kohoten julisti silloin pappi:\n\n\"Ja Jaakob siitti kaksitoista Israelin patriarkkaa!\"\n\n\"Oli sillä poikaa!\" ehti kuvastua ukon päässä ajatus. Yksinpä\nPulliaisen hurskaan emännänkin huomasi nyt pappi kauhuksensa vilkuvan\nMassisen Villeen, ja kääntääksensä sen ajatukset takaisin taivaallisiin\nhän nyt yltyi ja aivan kuin pauhasi:\n\n\"Siitti kaksitoista patriarkkaa ja...\"\n\nTuo Pulliaisen akan pahus! Sittenkin vain vilkuu! Yhä lujemmin siis\njulisti pappi uudelleen:\n\n\"Siitti kak-si-tois-ta-kym-men-tä patriarkkaa, joista vanhin oli Ruuben\nja nuorin Benjamin ja hänen edellisensä Joosef, jonkasta he kavalasti\nja juuri häpiällisesti Egyptiin möivät, ja...\"\n\nTaas se Pulliaisen akka vilkuilee!\n\n... \"Egyptiin möivät ja\", huusi hän, \"ja niin on, Herra, meidänkin\nautuutemme sukupuu hamasta Aatamista ja tähän päivään asti tallelle\npantu!\" julisti hän voimallisesti selväksi koko autuuden asian ja tien.\n\n\"Aamen!... Aamen te sokiat ja te juuri ynseät sydämestä! Herran nimeen\naamen!\"\n\nJa voimallisesti kuin taivaan pasuuna alkoi lukkarikin puhkua\nsisältänsä jotain pitkää lähtövirttä. Ukko Massinen, joka oli koko ajan\npitänyt varansa, huomasi silloin ajan tulleen ja livahti yks-kaks ulos,\ntoivoen siten pääsevänsä uteliaasta väestä rauhassa eroon.\n\nMutta eipäs. Kirkossa syntyi hänen lähtiessään aivan yleinen pakokauhu,\nja tyhjille seinille sai lukkari veisata neljä viidettä osaa\nlähtövirrestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta onnellisesti hän toki pääsi suoriutumaan. Kunnon vallesmanni oli\naavistanut, että väki rupeaa turhia utelemaan, ja oli satuttautunut\nukon avuksi. Aivan kuin ohimennen neuvoi hän väkeä ajamaan ja kulkemaan\nerästä toista tietä myöten, ja tietysti vallesmannin sana tehosi.\n\n\"Sieltä on teille parempi ja suorempi tie!\" valehteli hän vain\nväkijoukolle rauhallisesti ja puheli Massiselle rauhoittavaa:\n\n\"Ei Massinen huoli tästä erikoisia, sillä... Ei puhuta kellekään mitään\nkoko jutusta.\"\n\n\"Ka.\"\n\nKiitollinen oli ukko esivallalle ja siinä pulan ja kiitollisuuden\nrajamailla tapaili:\n\n\"Niin että... Että se on seurakunnan onni, kun on hyvä vallesmanni ja\nesivalta ja... Ka...\"\n\n\"Jaa, no!\" kainosteli vallesmanni, mutta ukko vahvisti:\n\n\"Ka...\"\n\nMieli aivan suli. Hän jatkoi:\n\n\"Ka niin jotta... Jotta sehän se on pääasia kaikissa retkissä, jotta...\nJotta mies konnullaan kestää...\"\n\nOikein.\n\n\"Kai\" todisti sen vallesmannikin oikein sanotuksi. Miesten mies oli\nukko Massinen. Sulaneena jatkoi se:\n\n\"Kestää konnullaan ja... Ka niin jotta se usko ja ... luja ja viisas\nesivalta...\"\n\n\"Jaa... No.\" Hyvää se teki vallesmannille tämä ukon puhe viisaasta ja\nhyvästä esivallasta.\n\n\"Ka niin... Niin... Jotta luja ja armollinen esivalta ja\" ... toisteli\nvain matkavalmis ukko ja selitti:\n\n\"Niin että... Että huonosta esivallasta ei ole hyötyä muille kuin\nviinankeittäjille, näin että...\"\n\nOli niin omituista koko olo. Sotkeutui jo.\n\n\"Ja\", koki hän löytää ja tapaili jäähyväissanoja, hapuillen:\n\n\"Ja niin että... Tääkin Kiihtelyksen ämmä-väki niin jotta...\"\n\nTaas!\n\n\"Jotta hyvästihän tää Kiihtelyksen ämmä-väkikin oman kilvoituksensa\nkestää!\" tokaisi hän ja pääsi nyt lopultakin eroon tiheään asutuista\nkirkon seuduista ja painui poikinensa taipaleelle. Syrjäkujia pitkin\nhän pujottelihe kotiansa kohti ja jo keskusteli poikansa kanssa matkan\nviimeisestä vaiheesta.\n\nNiin. Kaikki siis taas hyvin. Eräs pieni kiusa toki vielä osui,\nnimittäin se samainen Väänäsen Jussi. Sehän se, pahus, kärkkyikin\nkaikkialla, missä vain vedestä valmistettu haisi, ja nyt se oli jo\nukkoa odottanut kaupungista ja pitänyt varansa ja niinpä osui vastaan.\n\n\"Hei!... Terve!\" tervehti se hylky jo ilkeästi, se ainainen nenänykerö\nterhakasti ja iloisesti pystyssä.\n\n\"Ka... Niin jottako terve ... sinä sanoit?\" oli ukko vähän nolostua,\nvarsinkin kun huomasi sen jo katseellaan mittelevän hänen housujensa\npituutta ja niiden jatkona paistavia paljaita pohkeita.\n\n\"Ka!\" puheli se, muoto siinä ilkeässä ja paljonpuhuvassa hymyssä, ja\nukko koki sotkea asiaa ilmoitellen siinä sekavaa:\n\n\"Ka ... eipä tässä mitään erikoisia kuulu... Paitsi että... Että\nensimäiset tulevat aina viimeiseksi\", syventyi hän siinä pulassa\nselkeyttä sotkemaan. Mutta yhä hymyilevämmin mitteli Väänänen housuja\nkatseella. Ei toki kuitenkaan pääasiaansa unehuttanut, vaan tiedusti\nmuka kuin ohimennen:\n\n\"Niin että etpä tainnutkaan palata ... kaupungin kautta?\"\n\nEi. Tai oikeastaan ukko selitti sen puutteen näin:\n\n\"Mutta kunpa eivät sattuneet viinakaupat olemaan auki niin... Ei tullut\nostetuksi.\"\n\nIkäänkuin vaiettiin hetkinen.\n\n\"Helakkaväriset housut... Näytäppä noita!\" tunnusteli nyt jo Väänänen\nukon ihmeellisiä housuja aivan käsillä koettaen. Oli hieman ilkeä olo.\nTäytyi siis jotain keksiä, ja niinpä selitteli ukko:\n\n\"Ka... Sattuivat niin kuumat ajat jotta... Niin ostin nämä löyhäkämmät\nhousut!\"\n\n\"Mhyy... Löyhäkämmät housut!\" tekeytyi Väänänen viattomaksi muka.\nPahus!\n\n\"Ka...\" tapaili ukko pulassa. Ja koki:\n\n\"Niin jotta... Että se on, kuten sanottu niin... Jotta se on kuu\nkiurusta kesään ja että...\" Kaikki oli siinä kiireessä mennä sekaisin.\nVäänänen vain hymyili ilkeästi.\n\n\"Ka... Se... Kuu\", tapaili silloin taas ukko ja lisäsi:\n\n\"Ja siksi toisekseen niin jotta... Jotta saunahan se on miehellä matkan\nperästä ja ... tupakka vihiltä päästyä eikä ... itku ja\nhammastenkiristys...\"\n\nEi hän siis koskaan kauppojansa kadu eikä retkiänsä ruikuta. Mutta\nsittekin kiusallista. Eroon hän koki pyrkiä koko miehestä ja\njäähyväisiksensä jo kokoili sanoja, ilmoitellen:\n\n\"Ka niin... Niin että...\"\n\nPuolimenossa hän jo oli, kun lopetti tokaisulla jäähyväisiksi:\n\n\"Niin jotta Ruubenhan se ensimäisenä läpäsi ja ... Benjaami oli jo ...\npietti...\"\n\nJa Vapun lempeät ja löyhäkät punakirjavat vain tepsuttelivat\nlahkeillansa säärissä, kun hän polki kotiansa kohti, pois hymyilevän\nVäänäsen käsistä.\n\nMutta vihdoinkin olivat isä ja poika nyt rauhassa, kotiseutujen teillä,\nkahdenkesken. Kotipaikan tuttu, lempeä henki levittäytyi jo hiljaa\nmieleen. Niin tuntui, kuin olisi päästy pitkältä, vaivalloiselta\nvaellukselta kodin rauhaisiin oloihin, joissa väsyneen vaeltajan\nsieluun laskeutuu sunnuntain äänetön rauha. Kepeästi polki taas ukko\ntietä, ja vaikka hän ei ollutkaan morsiamesta onnistunut tuomaan vielä\nmuuta kuin sen nämä kiusalliset punakirjavat housut, niin uskon hän oli\nsittekin säilyttänyt, uskon siihen, \"että mies se aina asiassa voittaa\"\nja että \"lykykkäälle se lopultakin luonnistuu\". -- Ja niin oli hän\npelastanut pääasian -- niin hän uskoi -- ja viispä silloin siitä, että\noli menettänyt omat housut!\n\nViis vähistä! Isä ja poika lähestyivät vain kotitaloa, palasivat\nmorsiamen hausta. Ja miten lie ollutkin, niin taas oli heidän\nvälillänsä sukeutunut sama ainainen väittely avioliiton ja vaimon\ntarpeellisuudesta. Entistä tiukemmin tenäsi vain poika, että akka ei\nole tarpeellinen, ja isä oli jo moisesta älyttömyydestä kerran\nsuuttunut niin, että oli ollut vähällä näyttää, eikö laki myönnä isälle\nkurinpito-oikeutta.\n\nMutta nyt he olivat taas sopineet ja istuksivat levähtämässä samalla\nkotikonnun rajaveräjällä, jossa olivat menomatkalla nämä syvälliset\nväittelynsä alottaneet.\n\nJa siinä istuessa, tupakoidessa ja mietteissä hautui taas ukon päässä\nsama asia, ja taas hän alkoi siitä puhua. Teki mieli nyt omalle\nkonnulle päästyä antaa pojalle neuvojakin, kuten isän tulee, jakaa\nsille elämänviisautta, ja niinpä hän alkoi:\n\n\"Sillä kuten jo vallesmannikin sanoi niin... Se on kaikkien retkien\njälkeen pääkapitaali se jotta... Jotta mies kestää hallavuotenakin\nkonnullansa ja...\"\n\nPoika epäili jotain, mutta ei ehtinyt vastaansanoa, kun isä jo jatkoi:\n\n\"Ka niin... Jotta pitää kiinni konnustansa ja ... on armollinen ja luja\nesivalta ja...\"\n\nPoika muljautteli jo kuin vihastuneena. Mutta ukko jatkoi:\n\n\"Ka... Niin jotta sittepä sitä ei mies enää muuta tarvitsekaan...\nPaitsi nyt sen varsinaisen pääasian, joka tarvitaan... Nimittäin\nakka...\"\n\nJa silloin se taas laukesi. Sukeutui entistä tiukempi väittely, sillä\njos ukko piti lujasti kiinni naima-asiastansa: vaimon ja rakkauden\nvälttämättömyydestä, niin kyllä poikakin puolestaan osasi taas panna\nkovan lujaa vastaan. Kerrassaan turhia olivat nyt ukon yritykset saada\npoika ymmärtämään, että mies tarvitsee muijan.\n\n\"Mutta _ei_ tarvitse!\" tiukkeni vain poika.\n\nMutta nyt hoksasi ukko esimerkin. Papin saarnasta hän sen nyt äkkiä sai\nsiepatuksi ja niinpä kysyi rutosti:\n\n\"Mutta entäs papin äskeinen saarna?\"\n\nSe sai pojan vaikenemaan, ehkä juuri sillä, että tuli odottamatta.\nRauhassa sai siis ukko palauttaa pojan mieleen että:\n\n\"Niinkuin itse kuulit, niin se selitti, jotta miten Aabraham siitti\nIisakin, se taas oman perillisensä ja jotta Jaakoppi jo siittikin\nkaksitoista patriarkkaa ... ihan peräkanaa.\"\n\nPoika vain niiskautti ja katsoi ukkoon epäluuloisena. Mutta\nvoitonvarmana jatkoi nyt isä ja kysyi:\n\n\"Niin että jos sinä olisit nyt Aabraham ... niin?... Niin mitenkä sinä\nilman akkaa saisit ensiksi jo Iisakin.\"\n\nNyt oli poika voitettu. Se vaikeni hölmistyneenä.\n\n\"No!\" oli ukko voitokas ja jatkoi:\n\n\"Ja sitten taas, Iisakkina?... Mistä sinä yksinäsi Jaakopin koppaisit?\"\n\nYhä enemmän masentui poika.\n\n\"Ä-häh!\"\n\nJa armotta painoi nyt isä lisää, tenäten:\n\n\"Ja se nyt ei vielä mitään, mutta entäs millä keinoin sinä akattomana\nsaisit kokoon ne kaksitoistakymmentä patriarkkaa?\"\n\nAivan neuvottomana seisoi jo poika tämän elämän suurkysymyksen edessä.\nHattureuhkan alta vain välähtivät voitetun synkeät, epäluuloiset\nsilmäykset.\n\n\"No... Nyt sen näet!\" ilkkui isä voitostansa nauttien ja kuin uhalla\ntenäsi:\n\n\"Niin jotta nyt sano ... jotta mistä sinä ne kaikki patriarkat ilman\nakkaa ottaa sipaisisit?\"\n\nMikä vaikea kohta pojalle! Umpimähkään, tappiotaan peitellen murisi hän\nvain vihaista:\n\n\"No sipaisisin kyllä!\"\n\n\"Sipaisisit\", matki isä. \"Mokomakin sieppaaja, niin jotta...\"\n\n\"No niin kyllä!\"\n\nMutta se oli jo voitetun älytöntä uhittelua, ja ukko siihen vain\ntokaisikin halveksuvan:\n\n\"Syö oman leipäsi ruoka!\"\n\nNiinpä kyllä! Ja aivan kuin pilkaten käski hän jo poikaa:\n\n\"No sanoppas nyt mistä sinä ne ottaa pyyhkäisisit?\"\n\n\"No vaikka mistä pyyhkäisisin ja ottaisin... Ja vaikka ihan mitä\nottaisin\", tolkutti vain vihainen poika.\n\n\"Ottaisit!\"\n\n\"No ottaisin kyllä...\" tenäsi poika tiukasti ja uhitteli älytöntä:\n\n\"Ja vaikka ihan mitä ottaisin... Ottaisin puun ... ja halon ... ja\nlinnun ja ... akan ottaisin ja...\"\n\n\"Akan!\" halveksui isä, mutta:\n\n\"No ottaisin kyllä akan!\" tiukkeni poika.\n\nMutta sepä muuttikin äkkiä koko asian ihan toiseksi. Ukkohan näet oli\npitkin matkaa tarkoittanut, että akka on tarpeellinen hänelle. Omaa\nnaima-asiaansa, omia oikeuksiansa hän oli puolustanut, ja nyt poika\npyöräyttikin asian semmoiseksi, kuin olisi kysymys kokonaan toisesta:\npojan naima-asiasta.\n\nAjateltakoon! Ei ihme, että ukko oitis ynseili ihmeissään:\n\n\"Akan!...\"\n\nMokomakin mies! Hän jatkoi:\n\n\"Et kykene vielä kunnolla omia housujasi asumaan etkä ... niissä\nkunnolla vaeltamaan ja...\"\n\n\"Kykenetkös sinä!\" synkistyi poika umpimähkään.\n\n\"Saakeli!\" kiivastui ukko moisesta epäilystä ja ilmoittaa kehaisi:\n\n\"Kukas sitte kykeneisi ... housujensa herra ja seepaootti olemaan, niin\njotta... En ole vielä koskaan istunut housujani helvetin tuleen\nenkä...\"\n\nPoika sitä varmuutta hiemasen aivan oudostui.\n\n\"Ka niin\", jatkoi ukko. \"Niin jotta pihkaiselle penkille ja ... kussa\npilkkaajat istuvat... en ole housuineni istunut, niin että se on\nsilloin ... klaari... Klaari ja kunniaan riepoitettu se on se, joka ei\nhousujaan hätään heitä\", tenäsi hän.\n\nTietysti. Aivan hän ylvästyi ansioistansa. Mitä onkaan poika, tenava,\nhäneen verraten! Ja kuitenkin jo puhuu, elävä, akanotosta. Halveksien\ntoisti hän mokomalle:\n\n\"Niin jotta senkö täyteistä sinunlainen mies jo akalla tekisi...\"\n\nMutta:\n\n\"No tekisi kyllä!... Vaikka mitä tekisi akalla!\" tenäsi vihastunut,\nälytön poika tiukkaakin tiukemmin vastaan, ja niin pyörähti väittely\nnurinpäin.\n\n\"Pahahenki!\" kivahti jo ukko. Sillä niin se nyt vain kävi, että ukko ei\nenää millään todistelulla saanut poikaa luopumaan siitä kummallisesta\nuskosta, että hänkin tarvitsee eukon, tai oikeastaan että mies yleensä\ntarvitsee vaimon.\n\nOmituista! Ja ihmeellisintä asiassa on se, että poika ei tässä asiassa\nvanhetessaankaan viisastunut. Päinvastoin. Mitä vanhemmaksi hän tuli,\nsitä tiukemmin hän ukon todisteluihin tenäsi sitä ainaista\npäähänpistoaan, että miehelle, jos se tahtoo olla täydellinen, on akka\nsangen hyödyllinen ja tarpeellinen laitos.\n\n\n\n"]