[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fbpnUx7TckYGzvnASD8zSP5ve3CXnkG-fNqbo6pjD6qg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1007,"Homo sum","Ebers, Georg",1837,1898,"1007-ebers-georg-homo-sum","1007__Ebers_Georg__Homo_sum",null,"romaani",[],[],"fi",1878,1881,66302,427490,false,48787,[23,24],"Church history -- 4th century -- Fiction","German fiction -- Translations into Finnish",[26],"Historical Novels","\"Homo sum: Romaani\" by Georg Ebers is a historical novel written in the late 19th century. The narrative unfolds in the context of early Christian monasticism on Mount Sinai, focusing on the struggles of its characters to navigate their spiritual and earthly lives. The story introduces several key characters, including a young girl named Mirjam and a monk named Hermas, as they confront dilemmas of faith, identity, and social class in a world rich with temptation and divine aspiration.  The opening of the novel sets the stage in the arid landscape surrounding Mount Sinai, where life persists in stark conditions. We are introduced to Mirjam, a shepherd girl, as she playfully interacts with her goats, showcasing her vibrant personality. Her encounter with Hermas, a monk burdened with inner conflict and social hierarchy, reveals tensions between worldly desire and spiritual rigor. Their exchanges highlight the struggles each faces: Hermas grappling with the strictures of monastic life and Mirjam, accused of being a “daimon,” yearning for recognition and escape from her circumstances. As the narrative progresses, it promises to delve deeper into the complexities of their relationship against the backdrop of their historical and spiritual context. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Setälä, E. N. (Eemil Nestor)",223,"Historiallinen romaani sijoittuu 300-luvun Siinaille, missä kristityt erakot elävät luolissaan. Kertomus seuraa viatonta miestä, joka ottaa vapaaehtoisesti kantaakseen toisen tekemän rikoksen rangaistuksen ja joutuu yhteisönsä hylkäämäksi.","Georg Ebersin 'Homo sum' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1007.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HOMO SUM\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nGEORG EBERS\n\n\nSaksan kielestä suomentanut Kuusikko. [Suurimmaksi osaksi\nsuomentanut E. N. Setälä.]\n\n\n\nW. Churberg, Helsinki, 1881.\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\n      Homo sum: humani nil a me alienum puto.\n\n             _Terentius_, Heautontimerumenos, 77.\n\n\n\n\nTekijän esipuhe.\n\n\nValmistellessani itseäni Sinain niemen historian kirjoittamiseen,\nveti kristillisen ajan ensimmäisten vuosisatojen tutkiminen minulta\npitkän ajan, ja noiden monilukuisten martyroloogisten ja askeettisten\nkirjoituksien, pyhimys- ja munkkijuttujen joukosta, jotka minun\noli ahtaalle rajoitettua tarkoitustani varten läpi tutkiminen ja\nseulominen, löysin (Cotelerion \"_ecclesiae graecae monumenta_'ssa\")\nkertomuksen, joka kaikessa vähäpätöisyydessäänkin tuntui minusta\nomituiselta ja liikuttavalta. Sen tapahtumapaikkana oli Sinain vuori\nja sen juurella oleva kosteikko Pharan.\n\nKun minä sittemmin, matkustaissani petrealaisessa Arabiassa, omin\nsilmin näin Sinain erakkojen luolat ja omin jaloin astuin niihin,\nniin tämä kertomus jälleen juohtui mieleeni, eikä se mielestäni\nlähtenyt koko erämaanmatkallani.\n\nOmituisimman-laatuinen sielun-arvoitus näytti minusta ilmaantuvan\ntässä yksinkertaisessa tapauksessa.\n\nErästä erakkoa syytetään väärin toisen rikoksesta, ja itseään\npuolustamatta hän antautuu rankaistuksen, seurakunnan yhteydestä\nsulkemisen, alaiseksi. Vasta rikollisen oman tunnustuksen kautta\nhänen viattomuutensa tulee ilmi.\n\nOli erittäin viehättävää ajatella niitä sielunliikkeitä, jotka\njohtivat sellaiseen apathiaan (_apatheia_), sellaiseen tunteiden\nlannistamiseen, ja samassa kuin näiden omituisten luolan-asujanten\ntoimiminen ja ajatteleminen minussa itsessäni tuli yhä selvemmäksi,\nmuodostui, ikäänkuin esimerkiksi, Paavalini kuva, ja pian kokoontui\ntämän ympärille kehä aatteita sekä viimein selvä käsitys, jotka minua\nahdistelivat ja pakoittelivat, siksi kuin koetin taiteilijan keinoin,\nkertomuksen muodossa niitä ilmaista.\n\nKoptilaisten munkkikertomusten lukeminen, johon minut saattoi Abel'in\nkoptilaiset tutkimukset, antoi minulle ulkonaisen aiheen muodostamaan\ntätä minussa jo täydelleen selväksi kypsynyttä ainetta romaaniksi.\nMyöhemmin minuun erittäin vaikutti H. Weingarten'in pieni, mutta\ntärkeän-arvoinen kirjoitus munkkilaisuuden synnystä, joka minua\nvieläkin pidättää etenkin Egyptin ensimmäisten kristillisten\nvuosisatain tutkimisessa.\n\nEi olisi paikallaan, jos tässä rupeisin esittämään niitä kohtia,\njoissa luulen itselläni olevan syytä poiketa: Weingarten'ista.\nTerävä-älyinen Breslau'ilainen virkakumppanini heittää syrjään\npaljon, mikä ei ansaitsekaan pysyä paikassaan, mutta monin paikoin\nkirjassansa hän näyttää lakaisevan liian terävällä luudalla.\n\nVaikka minun olisi ollut yhtä helppoa sijoittaa kertomukseni\nneljännen vuosisadan viidennen kymmenen alkuun kuin neljännenkin\nkymmenen, niin olen kuitenkin sen jättänyt tekemättä, koska luulen\nvarmaan voivani todistaa, että jo sinä aikana, jonka minä olen\nvalinnut esitettäväkseni, oli, paitsi Serapistemppelin pakanallisia\nerakkoja (_egkekleismenoi_), myöskin kristillisiä anakoreetteja.\nSiinä yhdyn häneen täydellisesti, ett'ei järjestetyn munkkilaitoksen\nalkua missään tapauksessa ole oletettava ennen vuotta 350.\n\nMinun Paavalini on tietysti eroitettava tuosta \"ensimmäisestä\nerakosta\" Paavali Thebalaisesta, jonka Weingarten täydellä syyllä\non pyyhkäissyt pois historiallisten henkilöiden nimilistalta. Hän\non, niinkuin kaikki muutkin kertomukseni kuvat, keksitty persoona,\naatteen kannattaja, ei enempää, eikä vähempää. -- Sankariani varten\nen ole valinnut mitään varmaa esikuvaa, ja hänen suhteensa on ainoa\nvaatimukseni se, että hänen ilmaantumisensa siihen aikaan myönnetään\nmahdolliseksi. Kaikista vähimmin olen ajatellut pyhää Antoniota, joka\nnyt on menettänyt etevän elämänkertojansakin, Athanasion, ja joka\nesitetään sangen teräväkärkiseksi mieheksi, mutta sivistykseltään\nniin puuttuvaiseksi, että hän osasi ainoastaan Egyptin kieltä.\n\nNe dogmaattiset riidat, jotka jo kertomukseni aikana olivat\nsyttyneet, olen tahallani jättänyt mainitsematta. Myöhempinä aikoina\nSinailaiset ja kosteikon asukkaat ottivat niihin innokkaasti osaa.\n\nSitä Sinaita, johon minä johdan lukijan, ei saa sekoittaa siihen\nhyvää päivänmatkaa etelämpänä olevaan vuoreen, jolla tosin\nJustinianon ajoista on ollut se nimi, jonka juuressa on kuuluisa\nKirkastuksen luostari, ja jota yleisesti pidetään raamatun Sinaina.\nKirjassani, jossa kerron matkustustani petrealaisen Arabian läpi\n[Georg Ebers, Durch Gosen zum Sinai. Aus dem Wanderbuche und der\nBibliothek. Leipzigissä, W. Engelmann'in kustannuksella 1872], olen\nkoettanut uusilla perusteilla todistaa sitä mielipidettä, jonka\nLepsius on tuonut tieteesen, että sitä jättiläistunturia, jota\nnykyään nimitetään \"Serbal'iksi\", vaan ei munkkien Sinaita, on\npidettävä ja ennen Justinianon aikaa on pidettykin lain-antamisen\nvuorena.\n\nSenaattori Pietarin kivisen huoneen suhteen, jossa oli aivan vastoin\nitämaiden tapaa ikkunoita kadulle päin, minun tulee, estääkseni\nsyystä nousevia epäilyksiä, huomauttaa, että Pharan'in kosteikossa\nvielä tänä päivänä on moneen sellaiseen rakennukseen kuuluneita\npalomuureja, jotka ovat merkillisen hyvin säilyneet.\n\nMutta sellaisille ulkonaisille seikoille suon tässä sielunkuvaelmassa\nvain vähäpätöisen sijan. Edellisissä romaaneissani oppinut oli\npakoitettu tekemään myönnytyksiä runoilijalle ja runoilija\noppineelle, mutta tässä en sitä vastoin ole tarkoittanut mitään\nmuuta, kuin katsomatta oikealle tai vasemmalle, opettamatta tahi\nsiirtelemättä tutkintojeni tuloksia muotoihin, joissa on lihaa ja\nluuta, taiteellisesti ilmaista sielussani liikkuvan aatteen eheässä\nmuodossa. Ne kaunistelemattomat ihmismuodot, joiden sisällistä\nolemusta minä koetan lukijalle selvittää, täyttävät tämän kuvaelman\nalan, jonka hämärässä taustassa aaltoilee ihmiskunnan historian\nkuohuva meri.\n\nKirjani latinaisen nimen valitsemiseen on minua ohjannut eräs usein\nkäytetty lause, joka täydelleen ilmoittaa sen päähuomion, johon\nminut on saattanut kaikkien ihmisten ajatuksen ja olon tarkastus, ja\nvieläpä niidenkin, jotka jo luulevat kiivenneensä taivaasen vievien\nportaiden korkeammille astimille.\n\nTerention kirjassa Heautontimorumenos (I näytöksen 1 kohtauksen 77\nsäkeessä) vastaa Menedemolle hänen naapurinsa Chremes:\n\n\"_Homo sum: humani nil a me alienum puto_\", jonka saattaa sanasta\nsanaan kääntää:\n\n\"Olen ihminen; mitään inhimillistä en pidä itselleni vieraana\".\n\nMutta jo Cicero ja Seneca käyttävät tätä säettä sananlaskun tapaan\nja paljoa laajemmassa merkityksessä, kuin siinä, mikä sillä näyttää\nolevan yhteydessä sen paikan kanssa, jossa se ilmaantuu. Heihin minä\nyhdyn ja käännän, viitaten kirjan nimilehteen:\n\n\"Olen ihminen ja luulen olevani ihminen kaikessa\".\n\nLeipzig'issä, 11 p. Marraskuussa 1877.\n\n_Georg Ebers_.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nKallioita, alastomia, kovia, punaisen-ruskeita kallioita ylt'yleensä;\nei pensasta, ei ruohonkortta, ei kivehen liittyvää sammaltakaan,\njota luonto muuten huokuu tunturin kalliokupeille, ikäänkuin luonnon\nluovan hengen tuulahdus olisi koskettanut hedelmätöntä kiveä. Ei\nmitään muuta kuin tasaista graniittia ja sen yläpuolella taivas, yhtä\ntyhjänä pilvenhattaroista, kuin kalliot pensaista ja ruohosta.\n\nJa kuitenkin tuossa kallionrinteen kourussa liikkuu ihmis-elämä,\nja kaksi pientä harmaata lintua kiikkuu puhtaassa, keveässä\npuolipäivä-auringon kuumentamassa erämaan ilmassa ja ne katoavat\nkalliorivin taakse, joka ikäänkuin ihmiskäden kohottamana muurina\nrajoittaa syvää rotkoa.\n\nSiellä on hyvä olla, sillä lähde pulppuaa sen kivikkopohjalla,\nja täällä, niinkuin kaikkialla, missä vesi erämaata kostuttaa,\nviheriöivät mauste-yrtit ja versoaa rehottava pensahisto.\n\nKun Osiris -- niin kertoo vanha egyptiläinen taru -- syleili\nerämaiden jumalatarta, niin hän jätti viheriän seppeleensä tämän\nvuoteelle. Mutta niinä aikoina ja niissä piireissä, joissa meidän\nkertomuksemme liikkuu, ei tunneta enää vanhoja taruja, tahi ei\ntahdota niitä tuntea. Me viemme lukijan alulle neljännen vuosisadan\nneljättä kymmentä Vapahtajan syntymän jälkeen ja Sinain vuorelle,\njonka pyhälle maalle muutamia vuosia takaperin oli asettunut\nyksityisiä parannusta haluavia, maailmaan kyllästyneitä erakkoja,\nollen vielä ilman yhteyttä ja järjestystä.\n\nSiinä notkelmassa olevan lähteen vieressä, josta jo puhuimme, kasvaa\nmonihaarainen töyhtöpalmu, mutta se ei suojele lähdettä tämän\nvyöhykkeen pystysuoraan paistavilta auringon säteiltä. Se näyttää\nvarjoavan ainoastaan omia juuriaan; kuitenkin sen sulkamaiset haarat\novat kylliksi vahvat kannattamaan kulunutta sinistä huivia, ja tämä\nvarjoaa suojakattona nuoren tytön kasvoja, joka uneksien ojenteleksen\ntulikuumilla kivillä. Muutamat kellertävät vuorivuohet hyppelevät\niloisina kiveltä kivelle etsien ravintoaan, ikäänkuin puolipäivän\nhelle olisi heistä suloinen ja virkistävä. Aika-ajoin tyttö tarttuu\nvieressään olevaan paimensauvaan ja kutsuu vuohiaan luoksensa kauas\nkuuluvalla vihellyksellä. Eräs pieni vuohi lähenee häntä hypellen.\nVain harvat eläimet kykenevät ilmaisemaan iloansa, mutta pienet\nvohlat osaavat sitä tehdä.\n\nNyt tyttö ojentaa paljaan, solean jalkansa, työntää hänen leikkiinsä\nyhtyvän vohlan iloisen vallattomasti luotaan ja yhä uudelleen\nluotaan, kun tämä jälleen tulee hyppien häntä kohti. Ja tätä tehden\npaimentyttö taivuttaa varpaitansa niin sievästi, kuin hän tahtoisi\nvaatia jotakuta katselijaa ihailemaan niiden hienoutta.\n\nJälleen vohla hyppää häntä kohti ja tällä kertaa pää alas painettuna.\nSen otsa koskee hänen jalkansa pohjaan, mutta kun se käyrällä\nkuonollaan hyväillen tuhertaa paimentytön jalkaa, niin tämä survaisee\nsen niin kiivaasti luotaan, että eläin raukka säikähtää ja keskeyttää\nleikin kovasti määkien.\n\nNäytti siltä, kuin tyttö olisi vain odottanut otollista hetkeä,\nvoidakseen tuntuvasti osata vohlaan, sillä survaus oli ollut kiivas,\nmelkein kiukkuinen. Sininen huivi peitti paimentytön kasvot, mutta\nvarmaankin hänen silmänsä olivat säihkyen leimahtaneet, kun hän niin\näkkiä keskeytti leikin.\n\nMonta minuuttia tyttö makasi liikahtamatta, mutta kasvoille\nvierinyt huivi aaltoili hiljaa ylös alas hänen huohottavan\nhengityksensä liikuttamana. Hän kuunteli jännitetyllä\ntarkkaavaisuudella, innokkaasti odottaen; sen saattoi huomata hänen\nsuonenvedon-tapaisesti kokoonpuristetuista varpaistaankin.\n\nJo kuului kapse. Se tuli järeiltä portailta päin, jotka olivat tehdyt\nhakkaamattomista kiviharkoista ja kävivät rotkon ryhmyistä kuvetta\nmyöten alas lähteelle.\n\nSäikähdys väräytti paimentytön hentoja, puoleksi kehkeytyneitä\njäseniä; kuitenkaan hän ei liikahtanut. Harmaat linnut, jotka\nistuivat hänen vieressään orjantappurapensaassa, lensivät pois, mutta\nne olivat kuulleet vaan kapseen, eivätkä saattaneet eroittaa, mikä\nsen synnytti.\n\nPaimentytön korva oli tarkempi kuin niiden.\n\nHän kuuli, että lähestyi ihminen, ja tiesi, että vain yksi ainoa kävi\ntuolla tavalla.\n\nHän kurotti kätensä ottamaan kiveä, joka oli hänen vieressänsä, ja\npaiskasi sen lähteesen, jonka vesi heti sekaantui. Sitten hän kääntyi\nkyljelleen ja makasi, ikäänkuin olisi nukkunut, pää käsivarren\nnojassa. Yhä selvemmin kuului voimakas astunta.\n\nPortaita myöten astuja oli pitkävartinen nuorukainen. Hänen puvustaan\npäättäen hän oli Sinain erakkoja, sillä hänellä ei ollut yllään\nmuuta kuin karkeasta liinavaatteesta tehty mekkomainen takki, jonka\nhän näytti kasvaneen pieneksi, ja hänen jalkoihinsa oli kuituisella\npalmuniinellä sidottu parkitsemattomat nahka-anturat.\n\nViheliäisemmin ei mikään isäntä pukenut orjiaan, mutta eipä kukaan\nolisi sentään pitänyt häntä epävapaana, sillä hän astui tietänsä\npää pystyssä ja uljaana arvonsa tunnosta. Hän ei mahtanut olla\npaljoa enemmän kuin kahdenkymmenen vuoden vanha; sen ilmaisi hänen\nylähuulessaan, leuoissaan ja poskissaan oleva, orastuva hieno\nutupaita, mutta hänen suurista sinisistä silmistään ei loistanut\nmitään nuoruuden-eloisuutta, vaan haluttomuutta, ja hänen huulensa\nolivat melkein ynseästi suljetut.\n\nHän pysähtyi ja pyyhkäisi otsaltaan epäjärjestyksessä olevia tummia\nkiharoitaan, jotka tuuheina, kuin leijonan harja, liehuivat hänen\npäänsä ympärillä. Sitten hän läheni lähdettä, ja kumartuessaan\nammentaaksensa vettä suureen, kuivattuun kurpitsan kuoreen, joka\nhänellä oli kädessään, hän huomasi ensin, että vesi oli sekoitettu,\nsitten vuohet ja viimeksi makaavan paimentytön.\n\nSuuttuneena hän laski astian pois ja huusi tyttöä kovalla äänellä;\nmutta tämä ei liikahtanutkaan, ennenkuin nuorukainen tylysti koski\nhäneen jalallaan. Silloin tyttö hypähti ylös, ikäänkuin kyyn\npistämänä, ja silmät, mustat kuin yö, leimahtivat hänen nuorekkaista,\nruskeista kasvoistaan nuorukaista vastaan. Hänen jyrkästi kaarevan\nnenänsä hienot pielet liikkuivat nopeasti, ja hänen lumivalkeat\nhampaansa välähtivät, kun hän huusi nuorukaiselle:\n\n\"Olenko minä koira, koska minua tällä tavoin herätät?\"\n\nNuorukainen punastui, osoitti pahoilla mielin lähdettä ja sanoi\ntuimasti:\n\n\"Sinun karjasi on taas sekoittanut veden; minun täytyy odottaa\ntäällä, siksikuin se jälleen selkenee, että saatan sitä ammentaa\".\n\n\"Päivä on pitkä\", paimentyttö vastasi, ja pudotti noustessaan,\nikäänkuin sattumalta toisen kiven veteen.\n\nNuorukaiselta ei jäänyt huomaamatta se riemuisesti välkähtävä\nsilmäys, jonka tyttö sitä tehdessään oli luonut lähteen puoleen, ja\nvihaisena hän huusi:\n\n\"Hän on oikeassa! Sinä olet myrkyllinen käärme, helvetin daimoni\".\n\nTyttö nousi nauraen ylös ja väänteli hänen edessään kasvojansa,\nikäänkuin näyttääkseen olevansa todellakin kauhistava hirviö,\nja hänen vilkas-eleisten, nuorekkaiden kasvojensa tavattoman\nteräväpiirteisyyden vuoksi se oli hänelle helppoa. Hän pääsikin\ntäydelleen tarkoituksensa perille, sillä kauhistusta osoittavilla\nliikkeillä nuorukainen peräytyi, ojensi kätensä torjuen eteensä,\nlausui Jumalan nimen ja huusi, nähdessään tytön yhä vallattomammin\nnauravan:\n\n\"Pois, daimoni, pois luotani! Herran nimessä minä kysyn sinulta: kuka\nsinä olet?\"\n\n\"Mirjam, kukas muu?\" hän vastasi vallattomasti.\n\nHän oli odottanut toisenlaista vastausta. Tytön hilpeys suututti\nhäntä, ja närkästyneenä hän huudahti:\n\n\"Mikä tahansa onkin nimesi, niin sinä olet kumminkin ilkimys, ja minä\npyydän Paavalia, että hän kieltäisi sinua juottamasta karjaasi meidän\nlähteestämme\".\n\n\"Sinä juoksisit imettäjäsi luokse ja kantelisit hänelle minun\npäälleni, jos sinulla semmoinen olisi\", tyttö vastasi, halveksimalla\nkurtistaen huultansa.\n\nNuorukainen punastui; mutta tyttö jatkoi pelotta ja eloisesti\nvaihtelevilla liikenteillä:\n\n\"Mies pitäisi sinun olla, suuri ja vahva kun olet, mutta sinä annat\nkohdella itseäsi kuin lasta tahi kuin viheliäistä orjatarta. Sinun\ntehtävänäsi on koota marjoja ja juuria sekä tuoda vettä tuossa\nastia-kulussa. Sen minä osasin jo tuon kokoisena ollessani!\" Ja\nojentaen suoriksi molempain kättensä hoikat sormet, jotka olivat yhtä\neloisat, kuin hänen kasvojensa juonteet, hän näytti turhan pienen\nmitan. \"Hyi sinuas! Sinä olet voimakkaampi ja muhkeampi kuin mikään\ntuolla alhaalla asuvista amalekilais-pojista, mutta koitappas vaan\nkilpailla heidän kanssansa jousella-ammunnassa tahi peitsen heitossa!\"\n\n\"Saisinko vain tehdä mieleni mukaan\", nuorukainen keskeytti häntä,\nja hehkuva punastus levisi hänen kasvoillensa. \"Kestäisinpä kyllä\nkymmenen tuommoisen laihan raukan kanssa\".\n\n\"Sen uskon\", tyttö vastasi ja katseli ylpeydestä säteilevin silmin\nnuorukaisen leveätä rintaa ja jänteviä käsivarsia. \"Sen uskon, mutta\nmiksi et sinä saa? Oletko sinä orjana sillä miehellä, joka asuu\ntuolla ylhäällä?\"\n\n\"Hän on minun isäni, ja sitä paitse...\"\n\n\"Mitä sitä paitse!\" tyttö huudahti ja viipoitti kättään ikäänkuin\ntahtoen karkoittaa yölepakkoa. \"Joll'ei yksikään lintu tahtoisi\nlentää pois, niin olisipa pesässä kirjava kihinä. Katsoppas minun\nvuohiani; niin kauvan kuin tarvitsevat emäänsä, niin ne juoksevat\nsen perässä; mutta niin pian kuin yksinkin löytävät ruokansa, niin\nne hakevat sitä, mistä saavat, ja minä sanon sinulle: tuo vuoden\nvanha ei enää tiedä, onko hän imenyt keltaista vai mustaa. Ja mitä\nsuurellista sitten isäsi sinulle tekee?\"\n\n\"Vaikene!\" nuorukainen keskeytti häntä teeskentelemättömällä\nharmilla. \"Paha henki puhuu sinusta. Mene pois luotani, sillä minä en\nsaa kuunnella semmoista, jota en saa lausua\".\n\n\"Saa, saa, saa\", tyttö matki häntä. \"Mitä sinä saat sitten? Et saa\nedes kuunnellakkaan\".\n\n\"Kaikista vähimmin sitä, mitä sinä sanot, sinä peikko!\" hän huusi\nkiivaasti. \"Sinun äänesi on minusta inhottavaa, ja jos sinut vielä\nkerran tapaan lähteellä, niin ajan sinut kivittämällä pois\".\n\nSanaakaan sanomatta tyttö tuijotti häneen hänen näin puhuessaan.\nVeri oli poistunut hänen huuliltaan ja hänen pienet kätösensä olivat\npuristuneet nyrkkiin.\n\nNuorukainen tahtoi mennä hänen ohitsensa vettä ammentamaan, mutta\ntyttö asettui hänen tiellensä ja piti häntä ikäänkuin lumottuna\nsilmänsä järkähtämättömällä katseella.\n\nKylmä väristys kävi hänen lävitsensä, kun tyttö häneltä vapisevin\nhuulin ja soinnuttomalla äänellä kysyi: \"Mitä minä olen sinulle\ntehnyt?\"\n\n\"Anna minun olla\", hän sanoi ja kohotti kättänsä sysätäksensä hänet\nsyrjään veden äärestä.\n\n\"Elä koske minuun!\" tyttö huudahti ollen kokonaan poissa suunniltaan.\n\"Mitä minä olen sinulle tehnyt?\"\n\n\"Sinä et tiedä mitään Jumalasta\", hän vastasi, \"ja kuka ei ole\nJumalasta, se on perkeleestä\".\n\n\"Sitä et sinä sano itsestäsi\", tyttö virkkoi, ja hieno iva alkoi\njälleen soida hänen äänestään. \"Mitä he sinulle uskottavat, se\nsaattaa kielesi läpättämään, samoin kuin käsi nauhaa nykimällä panee\nnukke-hulivilin jäsenet liikkumaan. Kuka on sinulle sanonut, että\nminä olen perkeleestä?\"\n\n\"Miksi sitä sinulta salaisin?\" hän vastasi ylpeästi. \"Hurskas\nPaavali varoitti minua sinusta, ja minä kiitän häntä siitä. Sinun\nsilmästäsi, hän sanoi, katselee paha henki. Ja hän on oikeassa. Kun\nsinä minua katsot, niin minusta tuntuu, kuin minun pitäisi tallata\nkaikkea, mikä on pyhää, jalkaini alle. Viime yönä minä uneksuin, että\npyörielin sinun kanssasi tanssissa...\"\n\nHänen tätä puhuessaan totisuus ja suuttumus katosi Mirjamin silmistä.\n\nHän taputti käsiään ja huudahti: \"Olisipa se vain totta ollut eikä\npaljasta unta! Elä nyt taas vaan kauhistu, narri! Tiedätköhän sinä,\nmiltä silloin tuntuu, kun huilut soivat ja kielisoittimet heläjävät\nja jalat hypyssä pyörivät keveästi, ikäänkuin niissä olisi siivet?\"\n\n\"Saatanan siivet\", Hermas keskeytti häntä ankarasti. \"Daimoni sinä\nolet, paatunut pakana\".\n\n\"Niin hurskas Paavali sanoo\", nauroi Mirjam. \"Sen sanon minäkin!\"\nnuorukainen huusi. \"Kukapa on sinua milloinkaan nähnyt hurskasten\nkokouksessa? Rukoiletko sinä? Kiitätkö Herraa ja Vapahtajaa?\"\n\n\"Mistäpä minä kiittäisin?\" Mirjam kysyi. \"Kenties siitä, että\nhurskain teistä haukkuu minua häijyksi daimoniksi?\"\n\n\"Juuri sentähden, että sinä olet syntinen, taivas kieltää sinulta\nhyvyytensä\".\n\n\"Ei, ei, tuhat kertaa ei!\" Mirjam huudahti. \"Ei mikään jumala ole\nmilloinkaan minusta huolinut. Ja joll'en minä ole hyvä, niin kuinka\nsaattaisinkaan olla, koska ainoastaan pahaa on tullut minun osakseni.\nTiedätkö sinä, kuka minä olen ja kuinka olen tullut tämmöiseksi?\nOlinkohan minä jo silloinkin paha, kun vanhempani käydessään täällä\ntoivioretkellä lyötiin kuolijaaksi? Minä olin silloin kuudenvuotinen,\nen enempää, ja mitä on semmoinen lapsi? Mutta minä muistan vielä\naivan hyvin, että meidän majamme luona oli monta kameelia ja\nratsujakin syömässä, jotka olivat meidän omiamme, ja että siinä\nkädessä, joka minua usein hyväili -- se kai oli äitini -- loisteli\nsuuri jalokivi. Minulla oli musta orjatarkin, joka totteli minua.\nKun hän ei tahtonut tehdä minun mieleni mukaan, niin minä tartuin\nhänen harmaasen villavaan tukkaansa ja sain lyödäkkin häntä. Kuka\ntiesi, minne hän on joutunut? Minä en häntä rakastanut, mutta olisipa\nhän nyt täällä, niin kuinka hyvä hänelle olisinkaan! Johan minä nyt\nitsekin olen kaksitoista vuotta syönyt orjuuden leipää ja paimentanut\nsenaattori Pietarin vuohia, ja jos rohkenisin yhtyä juhlakentällä\nvapaiden tyttöjen joukkoon, niin he ajaisivat minut pois ja repisivät\nseppeleen päästäni. Minunko tulisi olla kiitollinen? Mistä sitten?\nJa hurskas? Mikä jumala on minusta huolinut? Nimittäkää minua\nhäijyksi daimoniksi, nimittäkää minua siksi; mutta jos Pietari ja\nsinun Paavalisi sanovat, että hän, tuo ylähinen, joka on minun\nantanut kasvaa suureksi tämmöistä kohtaloa varten, on hyvä, niin he\nvalhettelevat. Jumala on paha, ja se on juuri hänen tapaistansa, jos\nhän johdattaa sinun mieleesi, että karkoittaisit minut lähteeltänne\nkivittämällä\". Tätä sanoessaan hän purskahti tuskallisesti nyyhkimään,\nhänen kasvojensa juonteet vääntyivät ja vääristyivät monesti ja\nkiihkeästi.\n\nHennaan tuli sääli itkevää Mirjamia. Satoja kertoja hän oli tytön\nkohdannut, mutta aina tämä oli milloin vallattomana, milloin nyreänä,\nmilloin riitaan vaativana, milloin vihaisena katsonut häneen, eikä\nollut milloinkaan ennen näyttänyt heltyneeltä tahi huolestuneelta.\n\nTänään tyttö ensi kerran avasi sydämensä hänelle, ja kyynelet, jotka\nrumensivat hänen kasvojaan, loivat hänen olentohonsa arvon, jota\nhänellä ei ennen ollut nuorukaisen silmissä ollut, sillä Hermas tunsi\ntällä hetkellä, että hän oli nainen, ja nähdessään hänet heikkona ja\nmurheellisena, hän häpesi kovuuttaan, läheni häntä ystävällisesti ja\nsanoi:\n\n\"Elä huoli itkeä, Mirjam! Tule vaan tästä lähinkin lähteelle, minä en\nsinulta sitä kiellä\".\n\nHänen syvä äänensä soi hellältä ja ystävälliseltä hänen tätä\nsanoessaan; mutta Mirjam nyyhki yhä tulisemmin, melkein\nsuonenvedon-tapaisesti, ja tahtoi puhua, mutta ei kyennyt.\nJoka jäsenestään vapisten, tuskasta väristen, mielipahaan\nmenehtymäisillään tämä solakka paimentyttö seisoi hänen edessään, ja\nHermas tunsi, että hänen tuli auttaa häntä.\n\nElävä säälin tunne viilsi hänen sydäntään, ja pysähdytti hänen\ntaipumattoman kielensä.\n\nKun hän ei saanut lohdutuksen sanaa suustansa, niin hän tarttui\nvasemmalla kädellään ruukkuun ja laski oikean kätensä, jossa hän\nennen oli sitä pitänyt, ystävällisesti Mirjamin olkapäälle.\n\nTyttö säpsähti, mutta salli sen kuitenkin tapahtua.\n\nHänen lämmin hengityksensä koski nuorukaiseen.\n\nHermas tahtoi vetäytyä pois, mutta hän tunsi itsensä ikäänkuin\npidätetyksi. Hän tuskin tiesi, itkikö tyttö, vai nauroiko, kun hän\npiti kättänsä tämän mustilla kiharilla.\n\nMirjam ei liikahtanut.\n\nViimeinkin hän kohotti päänsä, hänen silmäinsä säihky kuvausi\nnuorukaisen silmiin, ja tämä samassa silmänräpäyksessä tunsi kaksi\nhentoa käsivartta kietoutuvan kaulansa ympäri.\n\nSilloin Hermaasta tuntui, kuin meri tyrskisi hänen korvissaan, tuli\nleimuaisi hänen silmissään.\n\nSanomaton tuska valtasi hänet, rajusti hän riuhtaisihen irti tytöstä,\nja syöksyi kovasti huutaen, ikäänkuin helvetin henget olisivat häntä\nvainonneet, lähteelle käyviä kivirappuja ylös, huolimatta siitä, että\nhänen astiansa särkyi kallion lappeesen tuhansiksi pirstoiksi.\n\nMirjam jäi seisomaan ikäänkuin lumottuna ja katseli hänen jälkeensä.\n\nSitten hän löi otsaansa hoikalla kätösellään, heittäysi uudelleen\nmaahan lähteen ääreen ja tuijotteli tyhjään avaruuteen.\n\nLiikahtamatta hän makasi siinä; ainoastaan hänen suunsa pysyi\nainaisessa liikkeessä.\n\nKun töyhtöpalmun varjo alkoi käydä pitemmäksi, niin hän hypähti ylös,\nhuuteli vuohet luoksensa ja katseli kuunnellen portaisiin päin, joita\nmyöten Hermas oli poistunut.\n\nHämärän aika on lyhyt kääntöpiirin läheisyydessä, ja hän tiesi, että\nyö hänet yllättäisi laaksoon menevällä, kivisellä ja rotkoisella\ntiellä, jos hän kauvemmin viipyisi.\n\nHän pelkäsi myöskin yön kauhuja, henkiä ja daimonia ja tuhansia\nvaaroja, joiden laatua hän ei saattanut itselleen selvittää; mutta\nhän ei hievahtanut paikastaan eikä lakannut kuuntelemasta ja\nodottamasta Hermaan palaamista aina siihen asti, kuin aurinko oli\nkadonnut pyhän vuoren taakse ja lännen rusko vaalennut.\n\nKuolon hiljaisuus ympäröitsi häntä, hän kuuli oman hengityksensä ja\nvärähteli illan viileän vaikutuksesta.\n\nSamassa hän kuuli kovaa kopinaa päänsä päällä.\n\nLauma tunturivuohia, jotka olivat tottuneet tähän aikaan sammuttamaan\njanoansa lähteestä, tuli yhä lähemmäksi, mutta ne peräytyivät\njälleen, kun vainusivat ihmisen läsnäoloa.\n\nAinoastaan lauman johdattaja oli jäänyt seisomaan rotkon reunalle,\nja tyttö tiesi, että se vaan odotti hänen lähtöänsä viedäkseen muut\njuomaan.\n\nNoudattaen ystävällistä tunnetta hän jo oli lähtemäisillään\nlaskeakseen eläimet lähteelle. Silloin hän muisti Hermaan uhanneen\nkarkoittaa hänet lähteeltä ja otti suuttuneena kiven ja heitti sillä\nvuohta, joka säikähtyneenä ja nopeasti pakeni tiehensä.\n\nMuu lauma seurasi sitä.\n\nMirjam kuuli niiden rientävän pois; sitten hän, alla päin sekä\npaljaalla jalallaan tunnustellen tietä, ajoi laumaansa pimeässä\nkotiin päin.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nKorkealla sen rotkon yläpuolella, missä lähde kumpusi, oli\nvähä-alainen kalliolakea, jonka taustassa jyrkkänä, haljennaisena\nseinänä kohosi alaston, punaisen-ruskea porfyyrikallio.\n\nTeräs-kova dioriittisuoni kulki sen juuren läpi, ikäänkuin viheriänä\nnauhana, ja tämän alla aukeni pieni, pyöreä, luonnon oman luovan\nkäden kuvertama luola.\n\nEnnen olivat metsän pedot, pantterit tai sudet, siinä pitäneet majaa;\nnyt se oli nuoren Hermaan ja hänen isänsä asuntona.\n\nMonta samanlaista luolaa oli pyhässä vuoressa, ja erakot olivat\nitselleen omistaneet suurimmat niistä.\n\nStephanon luola oli tavallista korkeampi ja syvempi, mutta kuitenkin\noli vain pieni matka noiden molempain kuivista ruohoista ja yrteistä\nvalmistettujen makuusijain välillä, joista toisella lepäsi isä,\ntoisella poika.\n\nPuoliyö oli aikoja sitten kulunut, mutta ei nuori eikä vanha luolan\nasuja näyttänyt nukkuvan.\n\nHermas tuskitteli ääneensä ja heittelihen levottomana toiselta\nkyljeltä toiselle, huolimatta vanhuksesta, joka heikkona ja kovien\ntuskien rasittamana suuresti kaipasi lepoa. Kuitenkin Stephano\nkieltäytyi siitäkin lievennyksestä, jonka olisi saanut kääntymällä\ntai huoahtamalla, kun hän vaan luuli huomaavansa, että hänen reipas\npoikansa oli saanut unta.\n\nMikä poisti unen pojan silmistä, joka muuten tavallisesti makasi niin\nsikeästi, että häntä oli vaikea saada valveille?\n\n\"Mikähän lienee syynä siihen\", Stephano ajatteli, \"että voimakas\nnuoriso nukkuu niin sikeätä ja runsasta unta, mutta lepoa tarvitseva\nvanhus ja myöskin sairas vähän ja herkästi. Onkohan valvomisen\ntarkoitus pitentää näiden elin-aikaa, jonka loppua he pelkäävät.\nKuinka mielettömästi me kuitenkin riipumme tässä kurjassa olossamme,\nja tahtoisimmepa hiipiä pois piilopaikkoihin, kun enkeli meitä kutsuu\nja kultaiset portit meille aukenevat! Me olemme kuin hebrealainen\nSaul, joka pakeni, kun häntä tultiin kruunaamaan! Haavaani polttaa\ntuskallisesti. Saisinpa vain nielauksen vettä! Jollei tuo lapsiraukka\nolisi niin sikeästi nukkunut, niin pyytäisin häntä antamaan\nvesiastian\".\n\nStephano kuunteli, nukkuiko poika, mutta ei hennonut häntä herättää,\nkun hän kuuli hänen syvän säännöllisen hengityksensä.\n\nHäntä kylmäsi ja hän vetäysi kokoon lammasnahkansa alle, joka ei\nkuitenkaan peittänyt enempää kuin puolen ruumista, sillä luolaan,\njoka päiväis-aikaan oli tulikuuma, tunkeusi jääkylmää yö-ilmaa suusta\nsisään.\n\nNäin kului pitkällisiä hetkiä.\n\nViimein hän luuli huomaavansa, että Hermas nousi ylös.\n\nNiin, nukkuva varmaankin oli herännyt, sillä hän alkoi puhua\nitsekseen ja mainitsi Jumalan nimeä.\n\nSilloin vanhus kääntyi poikansa puoleen ja alkoi hiljaa puhua:\n\"Kuuletko, lapsi?\"\n\n\"Minä en saata nukkua\", nuorukainen vastasi.\n\n\"Annappa siis minulle juotavaa\", Stephano pyysi, \"minun haavaani\npolttaa, niin ett'en sitä voi kärsiä\".\n\nHermas nousi heti ylös ja antoi vesiastian sairaalle.\n\n\"Kiitos, kiitos, lapseni\", vanhus sanoi hapuillen astian\n\nkaulaa. Mutta kun hän ei sitä löytänyt, niin hän huusi kummastuneena:\n\n\"Kuinka kostea ja kylmä! Saviastiahan tämä on, ja meidän astiamme oli\nkurpitsan kuori\".\n\n\"Minä olen sen rikkonut\", Hermas keskeytti häntä, \"ja Paavali lamasi\nminulle omansa\".\n\n\"Vai niin, vai niin\", Stephano jupisi, joi halukkaasti, antoi\npojalle astian takaisin ja odotti, kunnes tämä jälleen oli käynyt\nvuoteellensa. Sitten hän lausui murheellisena:\n\n\"Sinä viivyit kauvan poissa illalla, astia on rikottu ja sinä\ntuskittelit unessa. Mikä sinua on kohdannut?\"\n\n\"Helvetin daimoni\", Hermas vastasi. \"Ja nyt paha henki vainoo minua\ntäällä luolassamme ja kiusaa minua kaikenmuotoisena \".\n\n\"Manaa häntä ja rukoile\", sanoi vanhus totisena. \"Jumalan nimeä\nsaastaiset henget pakenevat\".\n\n\"Minä olen huutanut Häntä avukseni\", Hermas huokasi, \"mutta turhaan.\nMinä näen naisia, joilla on punaiset huulet ja liehuvat hiukset, ja\nvalkoisia marmorikuvia, joilla on täyteläiset jäsenet ja hehkuvat\nsilmät, ja kaikki minua lakkaamatta viittailevat\".\n\n\"Ota siis ruoska\", isä käski, \"ja hanki itsellesi lepoa\". Totellen\nHermas nousi uudelleen ja meni ruoska kädessä ulos. Luolan ahtaudelta\nhän ei saattanut siinä heiluttaa ruoskaa voimakkaasti kohotetulla\nkädellä.\n\nPian Stephano erotti yön hiljaisuudessa suhisevien nahkahihnojen\nvinkumisen, niiden kovat lyönnit nuorteille ihmis-jänterille ja\npoikansa tuskallisen voihkaamisen.\n\nJokaisen lyönnin kuuluessa vanhus säpsähti, ikäänkuin se olisi\nhäntä itseään kohdannut. Viimein hän huusi niin kovaan kuin jaksoi:\n\"Riittää jo, riittää\". Hermas palasi luolaan.\n\nIsä kutsui hänet vuoteensa ääreen ja kehoitti häntä rukoilemaan\nkanssansa.\n\nAmenen sanottuansa hän silitteli pojan tuuheita hiuksia ja sanoi:\n\"Käytyäsi Aleksandriassa sinä olet muuttunut aivan toiseksi. Jospa\nolisin kieltänyt piispa Agapitolle, enkä olisi sallinut sinun\nmatkustaa! Pian Vapahtajani on minut kutsuva luokseen, minä tiedän\nsen, eikä kukaan pidätä sinua täällä. Silloin kiusaaja sinua lähestyy\nja kaikki tuon suuren kaupungin ihanuus, joka kuitenkin loistaa\nainoastaan niinkuin lahopuu, kuin välkkyvät käärmeet ja myrkylliset\npurpuranväriset marjat...\"\n\n\"Minä en niistä välitä\", keskeytti häntä Hermas. \"Tuo meluisa paikka\nvaan hämmensi ja tuskastutti minua. En kuuna päivänä enää astu siihen\njalallani\".\n\n\"Niin sinä aina sanot\", Stephano väitti, \"ja kuitenkin tämä matka on\nsinut muuttanut. Kuinka usein minä ennen ajattelinkaan, kun kuulin\nsinun naurusi, että sen sointi varmaankin on meidän taivaalliselle\nIsällemme mieleistä. Ja nyt? Sinä olit iloinen, kuin visertävä lintu,\nja nyt sinä astelet mykkänä tietäsi, nyreänä ja haluttomana sinä\nsilmäilet ympärillesi ja pahat ajatukset turmelevat unesi\".\n\n\"Sehän on minun vahinkoni\", häntä Hermas keskeytti. \"Minä pyydän,\npäästä käteni. Pian on yö kulunut, ja onhan sinulla koko pitkä päivä\naikaa opetuksen antamiseen\".\n\nStephano huokasi, ja Hermas kävi vuoteellensa.\n\nUni ei tullut kummankaan silmiin, ja kumpikin tiesi toisensa olevan\nvalveilla, ja olisi mielellään alkanut puheen, mutta mielipaha ja\nuhma sulki pojan suun, ja isä oli vaiti, koska hän ei vieläkään\nsaanut suuhunsa oikeita sydämelle käypiä sanoja, joita hän tapaili.\n\nViimeinkin tuli aamu. Hämärä kajastus loi valojuomun luolan suuhun ja\nsen umpinainen sisus valkeni vaikenemistaan. Nuorukainen heräsi ja\nnousi haukotellen.\n\nNähdessään isänsä makaavan silmät auki, hän kysyi huolettomasti:\n\"Jäänkö tänne, vai lähdenkö aamuhartauteen?\"\n\n\"Rukoilkaamme yhdessä\", Stephano pyysi. \"Ken tiesi, kuinka kauvan\nse meille on vielä suotu. Se päivä, jota ei enää ilta seuraa, ei\nole minusta kaukana. Laskeu polvillesi minun viereeni ja anna minun\nsuudella Ristiinnaulitun kuvaa\".\n\nHermas teki isänsä käskyn mukaan, ja kun he lopettivat\nkiitosvirtensä, niin kolmas ääni yhtyi heidän ameneensa.\n\n\"Paavali!\" vanhus huudahti, \"ylistetty olkoon Vapahtaja! Katsoppas\nvähäisen minun haavaani. Nuolen kärki pyrkii ulos ja polttaa\nkauheasti\".\n\nÄsken tullut, myöskin erakko, jolla kaiken muun puvun asemesta oli\nyllään vain tummasta, vanuttamattomasta verasta tehty mekkomainen\ntakki ja lammasnahka, tutki huolellisesti haavaa, pani siihen yrttejä\nja jupisi sitä tehdessään hurskaita lukuja.\n\n\"Nyt tuntuu paljoa paremmalta\", huoahti vanhus. \"Sinun hyvyytesi\ntähden Herra armahti minua\".\n\n\"Minäkö hyvä? Minä syntisäkki!\" Paavali vastasi syvällä\nmetallin-sointuisella äänellä, ja hänen erittäin ystävälliset,\nsiniset silmänsä kohosivat taivasta kohden, ikäänkuin tahtoen\nvakuuttaa, että hänen suhteensa suuresti erehdyttiin. Sitten hän\npyyhkäisi silmiltään harmaantuvan tukkansa, joka järjestämätönnä ja\ntakkuisena valui hänen niskallensa ja kasvoillensa, ja sanoi iloisena:\n\n\"Ei kukaan ihminen ole enempää kuin ihminen, ja moni on vähempää!\nArkissa oli monta eläintä, mutta vaan yksi Noah!\"\n\n\"Meidän aluksessamme sinä olet Noah\", vastasi Stephano.\n\n\"Sitten tämä pitkä lortti on elehvantti\", nauroi Paavali.\n\n\"Sinä et ole häntä pienempi\", Stephano vastasi.\n\n\"Vahinko, että tämä kivi-arkki on niin matala, muuten menisimme heti\nmitalle\", Paavali lausui. \"Niin, jospa Hermas ja minä olisimme yhtä\nhurskaita ja puhtaita, kuin olemme suuria, niin meillä olisi paratiisin\navaimet taskussamme. Sinä vitsasit itseäsi tänä yönä, poika, minä kuulin\nruoskan roiskeen. Oikein! Jos syntinen liha yltyy, niin sitä pitää\nvähäsen nukittaa\".\n\n\"Hän voihkasi kovasti, eikä saattanut nukkua\", Stephano sanoi.\n\n\"Vai niin, kyllä minä hänet!\" Paavali huusi nuorukaiselle ja uhkasi\nhäntä voimakkaalla nyrkillään. Mutta nuot uhkaavat sanat kuuluivat\nenemmän kova-äänisiltä kuin vihaisilta, ja vaikka tämä tavattoman\nsuuri mies lammasnahkoinensa kyllä näyttikin hurjalta, niin oli\nkuitenkin hänen katseessaan ja äänessään vastustamaton ystävällisyys,\nniin ett'ei kukaan olisi luullut, että hänen vihansa oli todentekoa.\n\n\"Helvetin henget ovat häntä kohdanneet\", sanoi Stephano puolustellen,\n\"enkä minä olisi saanut unta silmiini, vaikk'ei hän olisi\nvalittanutkaan. Tämä on jo viides yö\".\n\n\"Mutta kuudentena\", Paavali keskeytti häntä, \"sinulle on lepo\nvälttämätöntä. Vyötä nahka yllesi, Hermas. Sinun pitää mennä\nkosteikkoon senaattori Pietarin luokse ja häneltä tai Dorothea\nrouvalta, diakonissalta tuoda hyvää unijuomaa sairaallemme. Katsoppas\ntuota! Poika ajattelee tosiaankin isänsä suurusta! Niin, oma vatsa on\nhyvä kehoittaja. Pistä vaan leipä taskuusi ja pane vesiastia tänne\nvuoteen viereen. Sinun poissa ollessasi minä tuon raikasta vettä.\nSeuraa nyt minua\".\n\n\"Odota vielä, odota\", Stephano huusi. \"Tuo uusi ruukku kaupungista,\nlapseni. Sinä meille eilen lainasit omasi, Paavali, ja minä\ntahtoisin...\"\n\n\"Minä olin sen jo unhottaa\", keskeytti toinen hänen puheensa.\n\"Tuleehan minun kiittää tuota varomatonta poikaa, sillä nyt vasta\nminä tiedän, kuinka pitää juoda, niin kauvan kuin on terveenä. Vaikka\nminulle annettaisiin sen paino kultaa, en ottaisi astiaa takaisin.\nAinoastaan pivosta juoden vesi maistuu hyvältä. Ruukku on teidän.\nMinä sotisin omaa hyvääni vastaan, jos vaatisin sen takaisin. Jumalan\nkiitos, nyt ei viekkainkaan varas voi varastaa minulta muuta, kuin\nturkkini\".\n\nStephano tahtoi häntä kiittää, mutta hän otti Hermasta kädestä kiinni\nja vei hänet kanssansa ulos.\n\nHetkisen molemmat astuivat äänettöminä vuorta ylös yli kallioiden ja\nkiviharkkojen.\n\nEräälle kalliolakealle, jonka ohitse merenrannan ja kosteikon välinen\nvuoritie kulki, Paavali seisahtui ja kääntyi nuorukaiseen sanoen:\n\n\"Jos me joka hetki ajattelisimme tekojemme kaikkia seurauksia, niin\nei syntiä ensinkään olisi olemassa\".\n\nHermas loi kysyväisen katseen häneen, mutta Paavali jatkoi:\n\n\"Jos sinun mieleesi olisi juohtunut, kuinka suuresti isäsi tarvitsee\nunta, niin olisit maannut hiljaa tänä yönä\".\n\n\"Minä en saattanut\", vastasi moitittu äreästi. \"Tiedäthän, että olen\nruoskinut itseäni kovasti\".\n\n\"Se olikin oikein, sillä sinä olet ansainnut kuritusta, kuin huonosti\nkasvatettu poikanulikka\".\n\nHermas katseli uhkaavasti moittivaa ystäväänsä. Hehkuva puna nousi\nhänen poskihinsa, sillä hänen mieleensä juohtui paimentytön sanat,\nettä hän imettäjällensä kantelisi hänen päällensä, ja vihaisena hän\nhuudahti:\n\n\"Niin en salli puhuttavan kanssani; minä en ole enää mikään lapsi!\"\n\n\"Etkö isäsikään lapsi?\" keskeytti häntä Paavali ja katsoi samalla\nniin kummastuneena ja kysyväisenä häneen, että Hermas ujona käänsi\nsilmänsä pois.\n\n\"Eihän toki ole sopivaa, että joku katkeroittaa elämän lopun juuri\nsiltä, joka ainoastaan hänen tähtensä enää haluaa elää\".\n\n\"Minä olisin mielelläni maannut alallani, sillä minä rakastan isääni,\nniinkuin joku muukin\".\n\n\"Sinä et lyö häntä\", Paavali vastasi, \"sinä tuot hänelle leipää ja\nvettä etkä juo yksinäsi suuhusi sitä viiniä, jonka piispa Agapito\nHerran ehtoollisesta lähettää kotiin myötäsi häntä varten. Tämä on\ntosin jotakin, mutta ei kuitenkaan läheskään riittävää!\"\n\n\"Minä en ole mikään pyhimys!\"\n\n\"En minäkään\", Paavali huudahti. \"Minä olen täynnä heikkouksia\nja syntejä; mutta sen minä tiedän, mitä se rakkaus oli, jota\nVapahtajamme opetti meille, ja sinäkin saattaisit sen tietää.\nRistillä hän on kärsinyt sinun ja minun puolestani, köyhäin ja\npahantekijäin puolesta. Rakastaminen on samalla sekä vaikeinta, että\nhelpointa. Se kysyy uhria! Entäs sinä? Kuinka pitkä aika on siitä,\nkun viimeksi näytit isällesi ystävällisiä kasvoja?\"\n\n\"Minä en taida teeskellä\".\n\n\"Sitä sinun ei tarvitsekkaan, mutta _rakastaa_ sinun pitää. Ja\ntotisesti, ei sillä osoiteta rakkautta, mitä käsi tekee, vaan\nainoastaan sillä, mitä sydän mieluisasti uhraa ja mistä se pakoittaa\nitsensä luopumaan\".\n\n\"Ja eikö se ole mikään uhri, että minä täällä hukkaan elän nuoruuteni\najan\", kysyi nuorukainen.\n\nPaavali astui taaksepäin, pudisti hämmästyneenä pörhöistä päätänsä ja\nsanoi: \"Vai niin on laita? Aleksandriaako ajattelet? Niin, tosiaankin\nsiellä aika kuluu nopeammin, kuin meidän yksinäisellä vuorellamme.\nEthän sinä välitä tuosta ruskeasta paimentytöstä, mutta kenties on\nsiellä joku punainen ja valkoinen kreikkalais-nainen katsonut sinua\nsilmiin\".\n\n\"Anna minun olla rauhassa naisista\", Hermas vastasi\nteeskentelemättömällä harmilla. \"Oli siellä muutakin katseltavaa\".\n\nNuorukaisen tätä sanoessa hänen silmänsä säihkyivät, ja milt'ei\nuteliaasti kysyi Paavali: \"Mitä sitten?\"\n\n\"Sinä tunnet Aleksandrian paremmin kuin minä\"', Hermas vastasi\nvältellen. \"Olethan siellä syntynyt ja sanotaan, että olet ollut\nrikas nuorukainen\".\n\n\"Sanotaanko?\" kysyi Paavali. \"Kenties he ovat oikeassa, mutta tiedä\nse: minä olen iloinen, ett'ei minulla ole enää mitään kaikesta\nsiitä turhuudesta, joka siellä oli minun omani, ja minä kiitän\nVapahtajaa siitä, että minä ainaiseksi olen saanut eritä tuosta\nihmis-vilinästä. Mikä sitten tuossa melussa näyttää sinusta niin\nerittäin viehättävältä?\"\n\nHermas viivytteli vastausta.\n\nHän häpesi puhua, ja kuitenkin hän tunsi vastustamattoman halun saada\nkerrankin lausua, mitä hänen sielussansa liikkui.\n\nJos kaikkien niiden totisten, maailmaa halveksivaisten miesten\njoukossa, joiden keskellä hän oli kasvanut, oli ketään, joka häntä\nvoi ymmärtää, niin se oli Paavali -- sen hän tiesi -- Paavali, jonka\nsiivotonta partaa hän pienenä oli mielin määrin saanut nykiä, jonka\nhartioilla hän usein oli ratsastanut ja joka hänelle tuhansin kerroin\noli osoittanut, kuinka rakkaana hän piti häntä.\n\nAleksandrialainen oli tosin mitä ankarimpia miehiä, mutta hän oli\nkova ainoasti itseänsä kohtaan.\n\nKerran Hermaan täytyi keventää sydäntänsä, ja tehden ripeän päätöksen\nhän kysyi erakolta: \"Oletko joskus ollut kylvyssä?\"\n\n\"Joskusko? Minua kummastuttaa vaan, ett'en ole pehminnyt tuossa\nhaileassa vedessä ja murentunut kuin nisuleipä!\"\n\n\"Miksi pilkkaat semmoista, mikä ihmisen kaunistaa?\"\n\nHermas huudahti innokkaasti. \"Miksikä Aleksandriassa kristityt saavat\nkäydä kylpemässä, kun taas sinä, isä ja kaikki erakot käytätte vettä\nvain janonne sammuttamiseksi. Minua te pakoitatte elämään teidän\ntavallanne, mutta minä en tahdo olla mikään ruokoton eläin!\"\n\n\"Meidät näkee ainoastaan Korkein\", virkkoi vastahan Paavali, \"ja\nhänelle me kaunistamme sielujamme\".\n\n\"Mutta ruumiinkin Herra on meille antanut\", Hermas häntä keskeytti.\n\"Ihminen on Jumalan kuva, sanotaan. Ja rae? Ilettävä kuin ruokoton\napina olin mielestäni, kun näin nuorukaisia ja miehiä tulevan\nsuuresta, Auringon portin luona olevasta kylpyhuoneesta hiukset\nkauniisti järjestettyinä ja tuoksuvina ja jäsenet nuorteina sekä\nterveydestä ja puhtaudesta loistavina. Ja kun he kävivät minun\nohitseni ja minä muistelin kulunutta lammasnahkaani sekä pitkää\nporhoista tukkaani ja katsoin käsivarsiani ja jalkojani, jotka eivät\nolleet heikommat eivätkä hoikemmat, kuin heidänkään, niin silloin\nkävi vaihdellen kuuma ja kylmä läpi ruumiini ja minusta tuntui siltä,\nkuin katkera juoma olisi tukkinut kurkkuni. Mielelläni minä olisin\nparkaissut häpeästä ja kateudesta ja kiukusta. Minä en tahdo olla\nihmisten pelättinä!\"\n\nHermas oli sanonut viimeiset sanat kiristäen hampaitaan, ja Paavali\nkatsoi häneen levottomasti, kun hän jatkoi:\n\n\"Minun ruumiini on Herran, yhtä hyvin kuin sielunikin, ja mitä on\nsuvaittu kaupungin kristityille...\"\n\n\"Ei ole kuitenkaan meille luvallista\", Paavali keskeytti häntä.\n\"Sen, joka kerran on lupautunut taivaalle, täytyy kokonaan irtautua\nelämän viekoituksista ja katkaista ne siteet toinen toisensa perästä,\njotka häntä tomuhun kiinnittävät. Minäkin aikoinani olen voidellut\ntätä ruumistani ja sukinut näitä vanukkeisia hiuksiani ja ihastellut\nsydämestäni silmätessäni itseäni kuvastimessa; mutta minä sanon\nsinulle, Hermas, ja kalliin Vapahtajani kautta, minä sanon sen\nainoastaan sentähden, että minä sen tunnen, tunnen täällä syvimmässä\nsydämessäni: Parempi on rukoilla kuin kylpeä, ja minulle, kurjalle\nmitättömälle, on armossa tullut osaksi hetkiä, hetkiä, joina sieluni\non katkaissut kahlehensa ja autuutettuna ja innostuneena saanut olla\nkunniavieraana tai vahan juhlariemussa\".\n\nPaavalin näitä viime sanoja lausuessa olivat hänen silmänsä\navonaisina kohonneet taivasta kohti, ja niihin oli ilmaantunut\nerinomainen loiste.\n\nHetkisen molemmat seisoivat puhumatta ja liikahtamatta vastatusten.\nViimeinkin erakko pyyhkäisi hiukset otsaltaan, joka tällöin vasta\nensikerran tuli näkyviin. Se oli hyvin muodostunut, vaikka vähän\nkapea, ja sen melkein hohtava valkeus oli hänen päivettyneiden\nkasvojensa jyrkkänä vastakohtana.\n\n\"Sinä et tiedä, poika\", hän sanoi hengähtäen, \"mitä iloja sinä\ntahtoisit heittää luotasi mitättömistä seikoista. Ennenkuin vielä\ntaivas kutsuu hurskahan luoksensa, saapi hurskas taivaan luoksensa\nmaan päälle\".\n\nHermas ymmärsi erakon sanat aivan hyvin, sillä hänen isänsäkin usein\nmonta tuntia kestäneen rukouksen jälkeen katseli korkeutta kohti,\nkuulematta ja näkemättä, mitä hänen ympärillään tapahtui, ja kun hän\nsitten heräsi innostuneesta katselemisestaan, niin hän tavallisesti\nkertoi pojallensa, että hän oli nähnyt Vapahtajan tahi kuullut\nenkelien yhdyslauluja.\n\nHänen itsensä ei ollut milloinkaan onnistunut asettua sellaiseen\ntilaan, vaikka Stephano oli häntä pakoittanut rukoilemaan polvillaan\nhänen kanssansa monta tuntia peräkkäin, jotka hänestä olivat\ntuntuneet loppumattoman pitkiltä.\n\nUsein oli tapahtunut, että ukon heikko hengen kipinä oli tämmöisten\nsielua pudistuttavain hartauden harjoitusten perästä sammumaisillaan,\nja koska Hermas häntä rakasti, niin hän olisi häntä mielellään\nkieltänyt antaumasta sellaisten vahingollisten mielenliikutusten\nalaiseksi. Mutta näitä pidettiin erinomaisina armon-osoituksina,\nja kuinka poika silloin olisi rohjennut isällensä ilmoittaa\nvastenmielisyytensä noita erittäin pyhiä asioita kohtaan?\n\nPaavalin suhteen hän sai siihen rohkeutta silloisesta mielentilastaan\nja sanoi: \"Tietysti minäkin toivon pääseväni paratiisiin, mutta se\nkuitenkin avataan meille vasta kuoleman jälkeen. Kristityn täytyy\nolla kärsivällinen; miksi ette odota taivasta, kunnes Vapahtaja\nkutsuu teitä, vaan tahdotte jo täällä maan päällä nauttia sen iloja.\nEnsin toinen ja sitten toinen. Mitä varten Jumala olisi meille suonut\nruumiilliset lahjat, joll'ei sen vuoksi, että me niitä käyttäisimme.\nKauneus ja voima eivät ole vähäpätöisiä asioita, ja ainoastaan narri\nlahjoittaa toiselle jaloja lahjoja, jotta tämä ne heittäisi luotaan\".\n\nPaavali katsoi kummastuneena nuorukaiseen, sillä aina tähän hetkeen\nsaakka hän oli vastustamatta kaikissa hengellisissä seikoissa\nmukaantunut isänsä ja hänen mielensä mukaan ja vastasi hänelle\npäätänsä pudistaen:\n\n\"Niin ajattelevat maailman lapset, jotka ovat kaukana Jumalasta.\nTietysti me olemme Jumalan kuvia, mutta mikä poika suutelee isänsä\n_kuvaa_, kun isä itse antaa hänelle huulensa suudeltaviksi?\"\n\nPaavali oli aikonut sanoa \"äiti\" \"isän\" asemesta, mutta kun hän\najoissa muisti, että Hermaalta oli aikaisin kadonnut onni, saada\nkyyristyä äidin syliin, niin hän oli nopeasti muuttanut sanansa. Hän\noli niitä, joiden on niin vaikeata loukata toista, ett'eivät he,\nikäänkuin aavistaen lähimmäisensä salaisetkin haavat, koske niihin\nmilloinkaan, paitsi niitä parantaakseen.\n\nHän oli muuten tavallisesti harvapuheinen, mutta tänään hän jatkoi\ninnokkaasti:\n\n\"Yhtä paljoa kuin Jumala on korkeampi meidän omaa, kurjaa itseämme,\nyhtä paljoa arvokkaampaa on kristitylle ajatella Häntä, kuin omaa\npersoonaansa. Oi, jospa onnistuisi kokonaan hävittää tämä oma itsemme\nja kokonaan kadota Jumalaan. Mutta se seuraa meitä, ja kun sielu jo\narvelee yhtyneensä Korkeimpaan, niin se huutaa: 'Täällä olen', ja\ntempaisee jalomman osamme jälleen tomuhun. Paha kyllä, että me estämme\nsielun lähtöä ja olemme pakoitetut iankaikkisen osamme vahingoksi\nelättämään ja vahvistamaan katoavaista osaamme leivällä ja vedellä ja\njoutilaalla unella, vaikka kuinka mielellämme paastoisimmekin ja\nvalvoisimme. Pitäisikö meidän sielumme vahingoksi vielä myönnyttää\nlihalle sellaisia vaatimuksia, joita se helposti voipi olla vailla?\nAinoastaan se, joka halveksii omaa itseänsä ja panee sen alttiiksi,\non, Vapahtajan armon kautta, itse hävitettyänsä itsensä, huomaava\nolevansa Jumalassa\".\n\nHermas oli kärsivällisenä kuunnellut erakon sanoja.\n\n\"Minä en ymmärrä sinua, enkä isääni. Olenhan minä toki, niin kauvan\nkuin vaellan täällä maan päällä, _oma itseni_, enkä mikään muu.\nKuoleman jälkeen tosin, mutta silloin vasta, uusi iankaikkinen elämä\nalkaa\".\n\n\"Ei suinkaan\", huudahti Paavali, häntä elävästi keskeyttäen. \"Toinen,\nylevämpi olo, josta sinä puhut, ei ala vasta tuolla puolen hautaa\nsille, joka ei lakkaa kuolettamasta lihaansa ja voittamasta sen\nhimoja, luopumasta maailmasta ja omasta itsestään ja etsimästä\nHerraa. Monen on sallittu jo tässä elämässä syntyä uudesta ylempään\noloon. Katso minua, viheliäisintä viheliäisistä. Olenhan minä yhä\nsama, mutta kuitenkin olen Herran edessä toinen, kuin olin ennenkuin\narmo minut käsitti, yhtä varmaan, kuin tämä palmun vesa, joka kasvaa\ntuon kaatuneen puun juuresta, ei ole sama, kuin lahonnut runko.\nPakana minä olen ollut, ja jokaista tomun nautintoa olen täysin\nsiemauksin nautinnut. Sitten minä tulin kristityksi; Herran armo\ntuli minulle osaksi ja minä synnyin uudesti ja tulin toistamiseen\nlapseksi, mutta tällä kertaa, kiitos olkoon Lunastajani, Jumalan\nlapseksi. Keskellä elämääni minä kuolin, nousin ylös ja saavutin\ntaivahan ilon. Menander minä olin, ja niinkuin Sauluksesta, niin\nminustakin tuli Paulus, ja kaikki mikä Menanderista oli rakasta:\nkylvyt, pidot, näytelmät, hevoset ja vaunut, paininlyönnit, voidellut\njäsenet, ruusut ja seppeleet, purppuravaatteet, laulu ja naisten\nrakkaus -- kaikki tämä on jäänyt taakseni, niinkuin saastainen\nsuo, josta vaeltajan töin tuskin on onnistunut pelastua. Ei veren\npisaraakaan vanhasta ihmisestä ole jäänyt jäljelle uuteen, ja\nniinkuin minä, niin ovat kaikki hurskaat aloittaneet uutta elämää\nvaeltaissansa hautaa kohti. Sinunkin hetkesi on lyöpä, sinäkin olet\nkuoleva...\"\n\n\"Jospa minä vain olisin ollut Menander, niinkuin sinä\", Hermas\nhuudahti äkkiä häntä keskeyttäen. \"Kuinkahan voipi luopua mistään,\njota ei koskaan ole omistanut? Jotta voisi kuolla, täytyy ensin elää!\nHalveksittavalta minusta tuntuu tämä katala olo, ja minä olen väsynyt\njuoksemaan teidän jäljissänne, niinkuin vasikka lehmän perässä. Minä\nolen vapaa ja jaloa sukua, isä on sen itse sanonut, ja tosiaankaan\nen minä ole heikompi kuin ne kaupungin porvarien pojat, joita minä\nseurasin kylpyhuoneesta paininlyönti-kouluun\".\n\n\"Palestrassako olit?\" kysyi Paavali kummastuneena.\n\n\"Timagetisella painelukemalla\", huusi Hermas hehkuvin poskin.\n\"Portilta minä katselin nuorukaisten leikkejä, kuinka he\npaineskelivat ja heittivät maaliin raskailla kiekoilla. Silmäni\nolivat tunkeutua ulos päästäni tätä katsellessani, ja olisinpa\nhuutanut kovaan suuttumuksesta, kun minun täytyi seisoa siellä sillä\ntavoin viheliäiseen lammasnahkaan puettuna, saamatta ottaa osaa\nkilpailuun. Joll'ei Pakhomio olisi tullut sinne, niin minä olisin,\nVapahtajan haavojen kautta, syössyt kentälle ja vaatinut vahvinta\nheistä painimaan kanssani ja olisin heittänyt kiekon kauemmaksi,\nkuin se hyvistä hajuista lemuava narri, joka sai voiton ja jonka he\nseppelöivät\".\n\n\"Kiitä Pakhomiota\", Paavali naurahti, \"että hän pidätti sinua, sillä\nsinä et olisi saavuttanut paininlyönti-tanterella muuta kuin pilkkaa\nja häpeää. Vahva olet kyllä, mutta diskuskiekon-heitto on opittava,\nniinkuin kaikki muutkin taidot. Itse Herakleskin joutuisi tässä\nleikissä häviölle ilman harjoitusta, ja käsitemppuja tuntematta\".\n\n\"Minä en olisi silloin heittänyt ensikertaa\", nuorukainen huudahti.\n\"Katsoppas, mitä minä taidan!\"\n\nNäin sanoen hän kumartui, otti käteensä yhden niistä sileistä\nkivenliuskoista, joita oli sinne koottu kasaan tien tueksi, teki\nvoimakkaan ponnistuksen ja viskasi graniittisen diskus-kiekkonsa\njyrkännettä myöten syvyyteen.\n\n\"Siinäpä näet!\" huudahti Paavali, joka tarkasti ja milt'ei uteliaasti\noli seurannut hänen heittoansa. \"Niin vahva kuin kätesi onkin,\nniin kuitenkin jokainen aloittelija heittää kauemmaksi kuin sinä,\njos hän vaan tuntee temput. Ei niin, ei niin; terävällä syrjällään\nkiekon tulee veitsen tavoin halkaista ilmaa. Kuinka sinä pidät\nkätesi sitten; niin heittävät naiset! Ranne suoraan ja nyt vasen\njalka taakse ja polvi taivuksiin! Katsos tuota hölmöä! Annas tänne\nkivesi! Näin tartutaan kiekkoon, sitten vedetään ruumis kokoon ja\nnotkistetaan polvet, niinkuin joutsen kaari, jotta koko ruumiin\njokainen jänner olisi avullisena lisäämässä vauhtia kiekolle, kun\nse sinkautetaan. Noin se käy jo paremmin, mutta ei se vieläkään ole\noikein. Nosta ensin kiekko ojennetulla käsivarrella! Tähtää nyt\ntarkoin maaliin! Heilahuta se nyt korkealle taaksepäin! Odota! Vielä\nkerran! Käsivarren täytyy olla kovemmin jännitettynä, ennenkuin\nheität. Ei käynyt peräti huonosti; mutta tuohon palmuun pitäisi\nkuitenkin päästämän. Anna minulle tämä laatta ja tuo kivi. Niin!\nEpätasaiset syrjät estävät kulkua. Ja katso nyt!\"\n\nEnenevällä innolla Paavali oli lausunut nämät sanat ja hän tarttui\nkiviliuskaan, niinkuin monta vuotta takaperin, jolloin ei kukaan\nAleksandrian nuorukainen vetänyt hänelle vertoja diskus-kiekon\nheitossa.\n\nHän taivutti polvensa, kurotti ruumiin ylä-osan eteenpäin, antoi\nranteen vapaasti liikkua, teki aina viimeisilleen jännitetyllä\nkäsivarrellaan voimakkaan ponnistuksen, hänen oikean jalkansa\nkoukistetut varpaat kaivautuivat maahan, ja hän lennätti kiven\netäälle eteensä.\n\nSe pysähtyi palmun eteen, johon hän oli tähdännyt, kuitenkaan sitä\nsaavuttamatta.\n\n\"Odota\", Hermas huusi, \"anna minun nyt koittaa, osaanko puuhun!\"\n\nHänen kivensä kulki suhisten läpi ilman, mutta ei saavuttanut edes\nsitä kukkulaa, johon palmu oli juurtunut.\n\nPaavali pudisti paheksien päätänsä, tarttui vuorostaan kivenlaakaan\nja heidän välillänsä alkoi innokas kilpailu. Jokaisella heitolla\nonnistui Hennaan, joka suurella oppivaisuudella matki opettajansa\nasentoa ja temppuja, heittää kivensä yhä kauemmaksi, kun taas vanhan\nmiehen käsivarsi alkoi väsyä.\n\nJo Hermaan kivi osui toisen kerran palmuun, mutta Paavalin ei ollut\nviime heitollaan onnistunut heittää kiveänsä kukkulallekaan asti.\n\nKilpailu-into valtasi yhä enemmän erakon.\n\nHän heitti vaatteensa hartioiltaan ja tarttuen uuteen kiveen, hän\nhuusi, ikäänkuin seisoisi öljystä kiiltävien toveriensa keskellä\nTimagetilaisella paininlyönti-kentällä, jossa hän oli voittanut monen\nmonta seppelettä:\n\n\"Hopeajoutsisen Apollonin ja nuolista iloitsevan Artemiin kautta,\nminä osaan palmuun!\"\n\nKiekko viilsi suhisten ilmaa, hänen ruumiinsa ylä-osa ponnahti\nylös, hänen vasen käsivartensa ojentui ja saattoi ruumiin jälleen\ntasapainoon, räiske kuului, palmunrunko, johon kivi oli sattunut,\ntärähti, ja Hermas riemuitsi:\n\n\"Ihmeellistä, ihmeellistä! Se vasta oli heitto! Vanha Menander ei ole\nkuitenkaan kuollut! Jää hyvästi, huomenna heitämme jälleen!\"\n\nNäin sanoen Hermas jätti erakon ja riensi pitkillä harppauksilla\nvuorta myöten alas kosteikkoon.\n\nNiinkuin unissa-kävijä, jota tunnoton herättäjä huutaa nimeltä,\nPaavali hämmästyi kuullessaan nämät sanat.\n\nHämmentyneenä hän silmäili ympärillensä, ikäänkuin hänen olisi\ntutustuminen aivan outoon maailmaan.\n\nKirkkaat hikipisarat helmeilivät hänen otsallaan, ja häveten hän\ntempasi maassa makaavat vaatteensa ylös ja peitti niillä paljastetut\njäsenensä.\n\nHetken aikaa hän tuijotti Hennaan jälkeen, sitten hän kovasti\ntuskastuneena painoi kätensä otsaansa ja runsaita kyyneliä vieri\nhänen partaansa.\n\n\"Mitä minä olen sanonut?\" hän jupisi itsekseen. \"Jokainen pisara\nvanhaa ihmistä on muka perin juurin poistettu minusta? Minä narri,\nminä turhamainen hullu! Paulukseksi minua sanotaan, mutta Saulus minä\nolen ja pahempi kuin Saulus!\"\n\nNäin sanoen hän heittäytyi polvilleen, painoi otsansa kovaan kallioon\nja alkoi rukoilla.\n\nHänestä tuntui siltä, kuin hän olisi korkeudesta syössyt alas\nmiekkoihin ja peitsiin, kuin hänen sydämestään ja sielustaan vuotaisi\nverta, ja rukouksiin ja kyynelihin vajonneena, syytellessään ja\ntuomitessaan itseänsä, ei hän tuntenut yhä korkeammalle kohoavan\nauringon hehkua, ei huomannut hetkien kulumista, ei kuullut, että\nmonta toivioretkeläistä, jotka kävivät pyhissä paikoissa, lähestyi\nhäntä piispa Agapiton johtamina.\n\nPyhissävaeltajat näkivät hänen rukoilevan, ihmettelivät hänen\nhurskauttansa ja laskeutuivat johtajansa viittauksesta hänen\ntaaksensa polvilleen.\n\nKun Paavali viimeinkin nousi, niin hän huomasi oudoksuen ja\nhämmästyen hänen hartautensa näkijät ja lähestyi Agapitoa,\nsuudellakseen hänen vaatettansa; mutta tämä sanoi:\n\n\"Ei niin! Hurskain on suurin meistä. Ystävät, kumartakaamme tätä\npyhää miestä\".\n\nToivioretkeläiset tekivät hänen käskynsä mukaan.\n\nPaavali painoi kasvonsa käsihinsä ja nyyhki: \"Minä raukka, minä\nraukka!\"\n\nToivioretkeläiset ylistivät hänen nöyryyttänsä ja matkustivat\njohtajansa kanssa pois.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nHermas oli pysähtymättä rientänyt eteenpäin.\n\nJo hän seisoi sen solatien viimeisessä mutkassa, jota hän oli\nkulkenut, ja jalkojensa alla hän näki laajalle ylettyvässä laaksossa\npuron kirkkaan veden, joka täällä teki erämaan hedelmälliseksi, ja\nkorkeat palmut ja lukemattomat tamariski-pensaat, joiden keskellä\nylenivät kosteikon asukasten huoneet, pienten puutarhojen ja\nhuolellisesti kasteltujen peltotilkkujen ympäröiminä.\n\nJo hän kuuli kukon laulun ja koiran iloisen haukkumisen, ja hänestä,\njoka oli tottunut aina olemaan syvän hiljaisuuden ympäröimänä\nkorkeiden kallioiden keskellä, tämä kaikui sen eloisan elämän\ntervehdyksenä, johon hän ikävöitsi.\n\nHän pysähtyi ja seurasi silmillään noita keveitä savupatsaita, jotka\nvärähdellen yhä ylemmäksi ylenevän auringon kirkkaassa paisteessa\nnousivat hänen alapuolellaan olevan kosteikko-kaupungin lukuisilta\nliesiltä.\n\n\"Tuolla keittävät par'aikaa\", hän ajatteli, \"vaimot miehilleen,\näidit lapsilleen aamiaista, ja tuolla, missä tuo musta savu tupruaa,\nhankitaan kenties upeita pitoja vieraita varten, mutta minulla ei ole\nmissään kotia, eikä minua kutsu kukaan\".\n\nKilpaileminen Paavalin kanssa oli häntä virkistänyt ja ilahuttanut;\nmutta hänen kaupunkia nähdessään täyttyi hänen nuori sydämensä\nuudestaan katkeruudesta ja hänen huulensa vavahtelivat, kun hän\nkatsoi lammasnahkaansa ja pesemättömiä jäseniään.\n\nNopean päätöksen tehden hän kääntyi selin kosteikkoon ja riensi\nvuorelle päin.\n\nHän heitti erään yksin hänelle tutun lähteen luona karkean pukunsa\nyltään ja valoihen raikkahalla vedellä, pesihen huolellisesti ja\nmielihyvällä, suorieli sormillansa tuuhean tukkansa ja riensi sen\njälkeen alas laaksoon.\n\nSe sola, jota hän kulki, päättyi erääsen tasangosta ylenevään\nkunnaasen, jonka itäisellä rinteellä oli pieni, hiljan rakennettu\nkirkko; muuten tämä kunnas oli joka taholta ympäröittynä muureilla\nja valleilla, joiden takana seudun asukkaat saivat suojaa, kun\nsaaliinhimoiset Saracenit uhkasivat kosteikkoa.\n\nTätä kunnasta pidettiin erittäin pyhänä paikkana, sillä sen huipulla\nMoses oli muka Amalekin sodassa rukoillut, ja Aaron ja Hur tukeneet\nhänen korkealle kohotettuja käsiään.\n\nMutta olipa vielä muitakin kunnian-arvoisia paikkoja kosteikon\nlähistöllä.\n\nSiellä oli kauempana pohjoiseen päin se kallio, josta Moses\nsauvallansa oli lyönyt vettä, siellä kaakompana ja ylempänä se\nkukkula, jossa Herra oli palavasta pensaasta puhunut lainsäätäjän\nkanssa, siellä kaivo, jonka luona tämä viimeksimainittu oli kohdannut\nJethron tyttäret, Zipporan ja Ledjan, niinkuin legenda heidät\nnimittää.\n\nHurskaat pyhiinvaeltajat kävivät suurissa joukoin toivioretkillä\nnäissä pyhissä paikoissa ja niiden joukossa monta niemimaan\nalkuasukkaista, ja etenkin Nabatealaisista, jotka ennen olivat\nkäyneet pyhällä vuorella uhraamassa sen huipuilla jumalillensa,\nauringolle, kuulle ja tähdille.\n\nPohjoisella portilla kohosi linnoitus, jossa aina siitä alkaen,\nkun syrialainen prefekti Comelio Palma Trajanon hallitessa oli\nvallannut petrelaisen Arabian, oli keisarillinen linnue suojelemassa\nkukoistavaa erämaan kaupunkia saaliinhimoisten Saracenien ja\nBlemmyiläisten hyökkäyksistä.\n\nMutta pharanilaiset porvarit olivat itsekin hankkineet suojaa\nomaisuudelleen.\n\nJättiläis-vuoren korkeimmalla huipulla, korkeimmalla\ntähystyspaikalla, josta saattoi nähdä ylt'ympäri, he pitivät\nvartioita, jotka katselivat yöt päivät etäisyyteen, voidaksensa\nvaaran lähestyessä antaa varoitus-merkin.\n\nKaikki heidän asuntonsa näyttivät linnoilta, sillä ne olivat lujasta\nkivestä tehtyjä ja miespuolinen nuoriso oli hyvin harjaantunut\njousella ampumisessa.\n\nKirkkokunnaan lähellä asuivat etevimmät perheet; siellä oli piispa\nAgapiton ja Pharanin neuvosherrojen talot.\n\nNäistä viimeksimainituista nautti senaattori Pietari suurinta arvoa,\nosaksi totisen kuntonsa tähden ja senkin vuoksi, että hän oli\nkivenmurrosten, puutarhojen, taatelipalmujen ja karjan omistaja,\nosaksi myöskin aviovaimonsa, diakonissa Dorothean harvinaisten\nominaisuutten johdosta. Dorothea rouva oli erään jo aikoja sitten\nkuolleen arvoisan piispa Khairemonin tyttären tytär, joka Decion\nvainotessa kristityitä oli vaimoineen paennut tänne ja käännyttänyt\nmonta Pharanilaista Vapahtajan oppiin.\n\nLuja ja hyvin rakennettu oli Pietarin upea kivikartano, huolellisesti\nhoideltu se palmupuisto, joka oli sen vieressä. Hänellä oli\nkaksikymmentä orjaa, monta kameelia ja vieläpä kaksi ratsuakin, ja\nmajamiehenä asui Pharanin keisarillisen linnan päällikkönä oleva\ncenturioni, gallialainen Phoebicio hänen huoneessaan vaimonsa Sironan\nkanssa; tämä ei kuitenkaan ollut juuri neuvosherran mieleen, sillä\ncenturioni ei ollut kristitty, vaan innokas Mithraan palvelija,\njonka mysterioissa hurja Gallialainen oli kohonnut \"leijonan\"\narvoon. Sentähden hänen väkensä ja heidän mukaansa Pharanilaiset\ntavallisesti nimittivät häntä leijonaksi.\n\nHänen edeltäjänsä oli ollut paljoa alempi-arvoinen upseeri, mutta\nuskovainen kristitty, jota Pietari itse oli kehoittanut muuttamaan\nhänen taloonsa. Kun sitten vuosi takaperin leijona Phoebicio tuli\nhurskaan Pankration sijaan, ei senaattori saattanut kieltää häntä\nmuuttamasta tyhjäksi tulleesen majaan.\n\nArkana ja pelokkaana Hermas läheni Pietarin talon rakennuksia ja\nhänen ujoutensa vielä eneni, kun ei hän sen komean kivihuoneuksen\neteisessä, jonne hän oli tullut kenenkään estämättä, tietänyt, minne\nkääntyä.\n\nEi ketään ollut siellä, joka olisi ohjannut häntä oikealle, eikä\nhän rohjennut astua ylikertaan käyviä rappusia myöten, vaikka hän\nluuli Pietarin oleskelevan siellä. Ei epäilystä, sillä hän kuuli\nyläpuolellansa puhuttavan, ja eroitti selvään senaattorin syvän äänen.\n\nHermas kävi ääntä kohti ja pani jo jalkansa portaiden alimmalle\nastimelle; mutta kun hän häveten omaa neuvottomuuttaan oli tuskin\nalkanut rohkeammin astua ylöspäin, niin hän kuuli ihan päänsä päällä\noven aukenevan, ja siitä virtasi padolla suljetun puron tavoin, jonka\nsulut mylläri aukaisee, kirkkaita nauravia lapsenääniä häntä kohden.\n\nHämmästyneenä hän silmäili ylöspäin, mutta hänelle ei jäänyt\nmiettimisaikaa, sillä huima, riemuitseva joukko oli jo ehtinyt\nrappusille.\n\nMuiden edellä riensi nuori ihmeen kaunis nainen, jolla oli\nkultakutriset hiukset ja joka nauraa helättäen piti kirjavaa nukkea\nkorkealla ilmassa.\n\nHän käveli selkä portaihin päin, valkeanverevät, vallattomuutta ja\niloisuutta säteilevät kasvot käännettyinä lapsiin, jotka innokkaassa\nhalussaan puoleksi vaatien, puoleksi pyytäen, puoleksi nauraen,\npuoleksi itkien kilvan huusivat: \"Anna se meille, Sirona!\" \"Älä ota\nsitä enää meiltä, Sirona!\" \"Pysähdy tähän, Sirona!\" \"Sirona!\" ja\njälleen \"Sirona!\"\n\nEräs suloinen kuusivuotias tyttö koitti kaikin voiminsa saavuttaa\ntuota lumivalkoista täyteläistä kättä, jossa leikkikalu oli; kolme\npienempää lasta, jotka kokivat tarttua hänen polvihinsa, hän sysäsi\npois vasemmalla kädellään, joka oli vapaana, ja huusi yhä astuen\ntakaperin:\n\n\"Ei, ei, te ette saa sitä ennenkuin sillä on uusi pukunsa yllään;\nsen pitää olla pitkä ja kirjava kuin keisarin vaatteet. Päästä minut\nirti, Caecilia, muuten sinä putoat alas, niinkuin hurja Nikoni\ntuonain\".\n\nHän oli tätä sanoessaan ehtinyt astimille, hän kääntyi nopeasti ja\nsalpasi levitetyin käsivarsin kapeat rappuset, joilla Hermas seisoi,\navosuin katsellen iloista päänsä päällä tapahtuvaa näytelmää.\n\nKun Sirona aikoi juosta alaspäin, niin hän huomasi nuorukaisen ja\nsäikähtyi. Mutta kun hän näki, että erakko vain ujouden tähden ei\nsaanut sanaa suustansa, vastataksensa hänen kysymykseensä, mitä\nhän tahtoi, niin hän rupesi uudestaan iloisesti nauramaan ja huusi\nhänelle:\n\n\"Tule vaan, me emme tee sinulle mitään pahaa, eikö niin, lapset?\"\n\nSillä välin Hermas oli saanut rohkeutta ilmoittaakseen haluavansa\npuhua senaattorin kanssa, ja Galliatar, joka mielihyvällä silmäili\nhänen voimakasta nuorukais-vartaloansa, tarjousi hänelle opastajaksi.\n\nTämän kohtauksen aikana Pietari keskusteli täysikasvuisten vanhimpain\npoikainsa kanssa.\n\nNämät viimeksimainitut olivat muhkeita miehiä; mutta heidän isänsä\noli kookkaampi kuin kumpikaan heistä ja sitä paitse erittäin\nleveähartiainen.\n\nNuorukaisten puhuessa hän pyyhkäsi lyhyttä harmaata partaansa ja\nkatseli maahan synkän totisena, niinkuin ensi silmäyksellä näytti.\nMutta se, joka lähemmin häntä tarkasti, huomasi pian, että usein\ntyytyväinen, jos kohta yhtä usein tyly hymy ilmaantui tämän viisaan,\nkunnollisen miehen huulille.\n\nHän oli niitä, jotka osaavat niinkuin nuori äiti leikkiä lastensa\nkanssa ja ottaa toisen huolia omakseen, mutta jotka kuitenkin\nsilmäilevät niin synkästi ympärilleen ja lausuvat niin kovia sanoja,\nettä ainoastaan ne, jotka tuntevat heidät perinpohjin, saattavat olla\nheitä väärin tuntematta ja pelkäämättä. Jokin seikka kalvoi tämän\nmiehen sielua, jolla oli kuitenkin kaikkea, mitä kuuluu ihmis-onneen.\n\nHänessä oli kiitollinen mieli, mutta hän tiesi, että hänestä olisi\nsaattanut tulla enempää, kuin miksi kohtalo oli hänen sallinut\ntulla. Kivenhakkaajaksi hän oli jäänyt, mutta hänen poikansa olivat\ntäydentäneet oppiaikansa hyvässä koulussa Aleksandriassa.\n\nVanhempi, Antonio, joka jo kauvan oli tehnyt työtä omin neuvoin, ja\njolla jo oli vaimo ja lapsia, oli rakentaja ja konetaituri; nuorempi,\nPolykarpo, oli hyvälahjainen kuvanveistäjä.\n\nVanhemman veljen johdolla kosteikko-kaupungin komea kirkko oli\nrakennettu; tuo vasta kuukausi sitten kotiin palannut Polykarpo\naikoi isänsä kivenmurroksissa teettää ja laittaa suurenmoisia töitä,\nsillä hän oli saanut toimekseen koristaa Aleksandriassa olevan,\nSebasteioniksi eli Caesareumiksi nimitetyn loistorakennuksen uuden\nesikartanon kahdella kymmenellä graniittisella leijonalla. Enemmän\nkuin kolmekymmentä oli hänen kanssansa kilpaillut tästä työstä; mutta\nasian ymmärtävät tuomarit olivat yksimielisesti myöntäneet hänen\nkaavoillensa kilpapalkinnon.\n\nRakennusmestari, jonka oli määrä laittaa patsaskäytävät ja kivetä\npiha, oli hänen ystävänsä ja oli suostunut ottamaan tarvittavat\ngraniittiharkot, laatat ja telat Pietarin kivenmurroksista, eikä,\nniinkuin muuten oli tavallista, Syenen murroksista, ensimmäisen\nputouksen rannalta.\n\nAntonio ja Polykarpo seisoivat isänsä kanssa erään ison pöydän\nääressä ja selittivät hänelle sitä suunnitelmaa, jonka he olivat\nyhteisesti piirtäneet puutaulun ohueen vahapeitteesen.\n\nNuoren rakennusmestarin esitys tarkoitti sitä, että olisi\nrakennettava silta poikki syvän, mutta kapean rotkon, jota\nkuormajuhtien täytyi pitkällä kierroksella kiertää, ja tällä tavoin\nvoitaisiin uudesta rakennettavan tien kautta tehdä murrosten ja meren\nvälinen matka kolmannesta lyhemmäksi.\n\nRakennustyön kustannukset saataisiin pian palkituiksi säästyvän\ntyövoiman kautta, ja vallan varmastikin, joll'ei annettaisi, niinkuin\ntähän asti oli tehty, kuormalaivojen tyhjinä palata, vaan Klysmassa\nlastattaisiin niihin voittoa tuottavaa palauskuormaa Aleksandrian\ntehtaista.\n\nPietari, joka neuvostonkokouksessa osasi puhua mainiosti, oli\nkotoisessa elämässä harvapuheinen.\n\nAina pojan jotakin uutta esitellessä, hän katsoi häneen, ikäänkuin\ntutkiakseen, eikö tuo nuori mies ollut menettänyt ymmärrystään, mutta\nsamalla kuitenkin hänen huulensa, joita hänen harmaa partansa vain\npuoleksi peitti, muhoilivat myöntyväisestä Kun Antonio alkoi selittää\nsuunnitelmaansa, kuinka tietä sulkeva rotko tehtäisiin haitattomaksi,\nniin senaattori mumisi: \"Kasvatappas vain siivet orjiemme selkään\nja muuta mustat korpeiksi ja valkoiset lokeiksi, niin he saattavat\nlentää sen ylitse. Kaikkiahan toki pääkaupungissa oppii!\"\n\nNiin pian kuin sanaa \"silta\" mainittiin, niin hän tuiotti nuoriin\ntaiteilijoihin ja sanoi: \"Kysytään vaan, olisiko taivas taipuisa\nlainaamaan meille sateenkaarensa\". Mutta kun sitten Polykarpo esitti\nhänelle, että hänen aleksandrialaisen ystävänsä kautta toimitettaisiin\nSyriasta muutamia seetripuun hirsiä ja hänen vanhempi poikansa selitti\nhänelle sillankaaren piirrosta, jolla hän lupasi silloittaa rotkon\nlujasti ja kestävästi, niin hän seurasi jännitetyllä tarkkaavaisuudella\nhänen sanojansa. Ja samalla hän rypisti kulmakarvojansa niin synkästi\nja katseli niin kolkosti, kuin hän kuulisi kertomusta ilkityöstä;\nkuitenkin hän salli hänen puhua häiritsemättä loppuun ja jupisi\nalussa vaan \"kujeita\" taikka \"niin, jospa minä olisin keisari\".\n\nViimein hän esitti selviä, tarkkoja kysymyksiä ja sai varmoja ja\najateltuja vastauksia. Antonio todisti numeroilla, että tulot yhdestä\nainoasta tilauksesta Caesareumia varten tuottaisivat enemmän kuin\nkolme neljännestä koko kulungeista. Sitten Polykarpo puuttui puheesen\nja vakuutti, että pyhän vuoren graniitti aineensa ja värinsä suhteen\noli kauniimpaa kuin Syenen.\n\n\"Me teemme täällä halvempaa työtä, kuin putouksen rannalla\", Antonio\nkeskeytti häntä. \"Kiviharkkojen kuljetuskaan ei tule liian kalliiksi,\njos saamme sillan ja merelle käyvän tien, ja jos käytämme tuota\nmuutamain kuukausien kuluttua jälleen purjehdittavaa Trajanonvirtaa,\njoka yhdistää Niilin Punaiseen mereen\".\n\n\"Ja jos minun leijonani onnistuvat\", Polykarpo lausui, \"ja Zenodoto\ntyytyy meidän kiveemme ja työhömme, niin voipi kyllä käydä niin, että\nme viemme voiton Syeneltä ja että meidän luonamme tehdään osa niistä\nsuunnattomista tilauksista, joita nyt Konstantinon uutta pääkaupunkia\nvarten tehdään putouksen rannalla olevista kivenmurroksista\".\n\n\"Polykarpo ei toivo liikoja\", Antonio lisäsi, \"sillä\nkuumeentapaisella innolla keisari koittaa saada Byzantiota\nsuurennetuksi ja kaunistetuksi. Sille, joka rakentaa huoneen, jaetaan\nvuosittain viljaa, ja houkutellakseen sinne meidän ammattilaisiamme,\njoita hän ei voi saada kylläksensä, hän lupaa kuvanveistäjille,\nrakennusmestareille ja sivistyneille työntekijöillekin täydellisen\nveron-vapauden. Jos me jo täällä valmistamme harkot ja patsaat tarkoin\npiirrosten mukaan, niin eivät ne vaadi ylellistä tilaa laivassa, eikä\nkukaan voi hankkia niin halpaa työtä kuin me\".\n\n\"Eikä niin hyvääkään\", huudahti Polykarpo, \"sillä sinä olet itse\ntaiteilija, isä, eikä kukaan tunne kiveä paremmin kuin sinä. En ole\nmilloinkaan nähnyt kauniimpaa ja tasavärisempää graniittia, kuin\nsiinä harkossa oli, jonka sinä hankit minulle ensimmäistä leijonaani\nvarten. Minä valmistan sen täällä, ja arvelen, että sitä saattaa\nkatsella. Tosin sen on vaikea pitää paikkaansa noiden jalojen,\ntaidetten loisto-ajan teosten joukossa; mutta minä teen parastani\".\n\n\"Leijonat tulevat ihastuttavia\", Antonio sanoi, ylpeydellä veljeensä\nkatsoen. \"Sen vertaista ei ole kukaan viimeisinä vuosikymmeninä\ntehnyt, ja minä tunnen Aleksandrialaiseni. Jos pyhän vuoren\ngraniitista tehtyä mestariteosta ylistetään, niin koko maailma tahtoo\nsaada graniittinsa sieltä, eikä mistään muualta. Se vaan on tärkeätä,\nettä kivien kuljettaminen merelle tulee vähemmän vaivaloiseksi ja\nkalliiksi\".\n\n\"Koittakaamme siis\", sanoi Pietari, joka poikainsa näitä puhuessa\noli sanaakaan sanomatta kävellyt edes takaisin. \"Koittakaamme siis\nJumalan nimessä, tuota sillanrakennusta. Uuden tien me laitamme, jos\nporvaristo suostuu ottamaan osallensa puolet kustannuksista, muuten\nemme; ja tietäkää se: teistä on molemmista tullut kunnon miehiä!\"\n\nNuorempi poika tarttui hänen käteensä ja painoi sen sydämellisen\nhellästi huulilleen.\n\nPietari pyyhkäisi nopeasti hänen tummia kiharoitaan, ojensi sitten\nvoimakkaan oikean kätensä esikoiselleen ja sanoi: \"Meidän täytyy\nlisätä orjiemme lukua. Kutsu äiti tänne, Polykarpo\".\n\nPolykarpo riensi iloisesti toimittamaan isänsä käskyä, ja kun\nrouva Dorothea, joka istui kangaspuissa tyttärensä Marthanan\nja muutamien orjatarten kanssa, näki hänen hehkuvin poskin\nsyöksyvän naishuoneesen, niin hän nousi, huolimatta muhkeasta\ntäyteläisyydestään, nuorekkaalla kiireellä ja huusi Polykarpolle:\n\n\"Onko hän myöntynyt teidän aikeihinne?\"\n\n\"Sillanrakennukseen, äiti, ja kaikkeen, kaikkeen\", nuorukainen\nhuudahti. \"Minä en saata leijoniani varten mistään saada kauniimpaa\ngraniittia, kuin se on, jonka isä minulle valitsee, ja kuinka se\nminua ihastuttaa Antonion tähden! Ainoastaan tien suhteen meidän\ntäytyy olla kärsivällisiä. Hän haluaa heti puhella kanssasi\".\n\nDorothea rouva koitti tyynnyttävällä viittauksella rauhoittaa\npoikaansa, joka oli tarttunut hänen käteensä ja koki vetää häntä\nmukaansa; mutta kyynelet, jotka olivat nousseet hänen lempeihin\nsilmiinsä, ilmaisivat, kuinka suuresti hän otti osaa lemmittynsä\nilohon.\n\n\"Malttia, malttia, tulenhan minä jo\", hän virkkoi, vetäen pois\nkätensä Polykarposta, järjestääkseen pukuaan ja harmaita hiuksiaan,\njotka runsahina ja hyvin hoidettuina ympäröivät hänen vielä suloisia\nja rypyttömiä kasvojaan. \"Olenhan minä sen jo edeltäpäin sanonut! Jos\nteillä on järjellisiä asioita isälle esiteltävinä, niin hän teitä\nkuulee ja suostuu niihin ilman minun välitystänikin. Miesten asioihin\neivät naiset saa sekaantua. Nuoriso pitää jousta jänniteltynä ja\nampuu usein yli maalin. Olisipa se kaunista, jos minä hullumaisesta\nrakkaudesta teihin tahtoisin olla seireeninä, joka hyväilyssanoilla\nkietoo terveen järjen tämän talon perämieheltä, isältänne. Te\nnauratte tätä harmaantunutta seireeniä? Mutta rakkaus ei huomaa, mitä\nvuodet ovat riistäneet, ja muistaa hyvin kaiken sen, mikä meissä ennen\non ollut miellyttävää. Miehillä ei sitä paitse aina ole vahaa korvissa,\nkun se olisi tarpeen. Mutta tulkaa nyt isän luokse!\"\n\nDorothea kävi Polykarpon ja tyttärensä edellä.\n\nPolykarpo pidätti sisartansa kädestä ja kysyi häneltä: \"Eikö Sirona\nollut teidän luonanne?\"\n\nKuvanveistäjä koitti näyttää aivan viattomalta, mutta punastui\nkuitenkin kysyessään.\n\nMarthana huomasi tämän hyvin ja vastasi vähän veitikkamaisesti: \"Hän\nnäytti meille kauniita kasvojansa, mutta tärkeiden tointen vuoksi hän\nlähti pois\".\n\n\"Sironako?\" kysyi Polykarpo epäillen.\n\n\"Niin juuri, niin juuri!\" Marthana vastasi nauraen. \"Hänen täytyy\nneuloa uudet vaatteet lasten nukelle\".\n\n\"Miksi sinä pilkkaat hänen hyvyyttänsä?\" sanoi Polykarpo moittivalla\näänellä.\n\n\"Kuinka tuntehikas sinä olet!\" sanoi Marthana hiljaa. \"Sirona on\nystävällinen ja hyvä kuin enkeli, mutta katso sinä hieman vähemmän\nhäneen, sillä hän ei kuulu meikäläisiin, ja niin ilettävä, kuin tuo\nsappinen centurioni minusta onkin, niin...\".\n\nHän ei puhunut loppuun, sillä Dorothea rouva oli ehtinyt asuinhuoneen\novelle ja katsahti taakseen lapsiinsa.\n\nPietari otti puolisonsa vastaan yhtä totisena, kuin tavallisesti,\nmutta hänen toisesta puoleksi suljetusta silmästään pilkisti\nveitikkamaisuus, kun hän sanoi:\n\n\"Sinä tuskin tietänetkään, mistä puhutaan?\"\n\n\"Uskalikkoja, pilvientavoittelijoita te olette\", hän vastasi\niloisesti.\n\n\"Jos hanke ei onnistu\", sanoi Pietari näyttäen poikiansa, \"niin nuot\nsaavat kärsiä vahinkoa kauvemmin kuin me\".\n\n\"Mutta se onnistuu teille\", Dorothea huudahti. \"Vanha sotapäällikkö\nja nuoret sotilaat, nehän tappelut voittavat\".\n\nVilppaasti ja ujostelematta hän ojensi pienen palleroisen kätensä\nmiehellensä. Tämä löi iloisesti kättä ja sanoi:\n\n\"Minä arvelen saavani senaatissa tien laitoksen toimeen.\nSillanrakennustamme varten on vielä hankittava apuväkeä ja siihen me\ntarvitsemme sinua, Dorothea. Meidän omat orjamme eivät riitä\".\n\n\"Odota\", keskeytti emäntä iloisasti häntä, astui ikkunan ääreen ja\nhuusi: \"Jethro, Jethro!\"\n\nSe, jota näin oli huudettu, perheen vanha taloudenhoitaja, ilmaantui,\nja Dorothea alkoi keskustella hänen kanssansa, kuka kosteikkolainen\nolisi taipuisa heille luovuttamaan kunnollista väkeä, ja eikö olisi\nmahdollista käyttää joitakuita talon omista orjista rakennustyöhön.\n\nSe, mitä hän sanoi, oli järkevää ja varmaa, ja osoitti, että hän\npienimmissäkin erikoiskohdissa tunsi taloutensa sekä oli tottunut\ntällä alalla olemaan rajaton hallitsija.\n\n\"Pitkä Anubis\", hän sanoi lopuksi, \"on kai kumminkin tarpeeton\ntallissa\".\n\nTaloudenhoitaja, joka oli tähän saakka vastannut lyhyesti ja\njärkevästi, viivytteli vastaustaan. Ja samalla hän katsoi Pietariin,\njoka rakennus-suunnitelmaan kiintyneenä oli häneen selin, sellaisella\nsilmäyksellä ja tehden kädellänsä senlaisen liikkeen, jotka selvään\nilmaisivat, että hänellä oli jotakin sanottavaa, mutta että hän\npelkäsi sitä sanoa isännän läsnäollessa.\n\nDorothea rouva oli pikamietteinen ja hän ymmärsi tällöinkin Jethron\ntarkoituksen, mutta juuri sentähden hän sanoi enemmän kummastuneena\nkuin paheksien: \"Mitä se vilkuminen merkitsee? Mitä _minä_ saan\ntietää, saa myöskin Pietari kuulla\".\n\nSenaattori kääntyi ja katsoi talonhoitajaa päästä jalkoihin niin\nsynkällä silmäyksellä, että hän astui taaksepäin ja alkoi nopeasti\npuhua.\n\nMutta hänet keskeytti meluavat lapsenäänet, jotka kuuluivat portailta,\nja Galliatar Sirona, joka toi Hermaan senaattorin luokse ja sanoi\nnauraen: \"Tämän suuren pojan olen löytänyt rappusilta, jossa hän kysyi\nsinua\".\n\nPietari silmäili nuorukaista katsehin, jotka eivät juuri olleet\nystävällisiä ja kysyi: \"Kuka sinä olet? Mitä haet?\"\n\nHermas ponnistelihen turhaan saadakseen sanaakaan suustansa, sillä\nniin monen ihmisen ja niiden joukossa kolmen naisen läsnäolo saattoi\nhänet kokonaan hämille.\n\nHänen sormensa kiertelivät lammasnahan villaisia suortuvia ja hänen\nhuulensa liikkuivat äänettömästi. Viimein hänen onnistui sammaltaen\nsaada sanotuksi: \"Minä olen vanhan Stephanon poika, hänen, joka\nhaavoitettiin saracenien viimeisessä hyökkäyksessä. Isäni ei ole\nviiteen yöhön saanut unta, ja nyt Paavali lähettää minut sinun\nluoksesi, hurskas Paavali, Aleksandrialainen, tiedäthän -- jotta\nminä...\"\n\n\"Vai niin, vai niin\", keskeytti häntä Pietari ystävällisesti\nrohkaisten. \"Sinä haluat jotakin lääkitystä vanhukselle. Katsoppas\nvaan Dorothea, mimmoinen sorja poika on tullut siitä pienestä\nnulikasta, jonka Antiokhialainen vei kanssansa vuorille\".\n\nHermas punastui ja oikaisihen.\n\nSamalla hän huomasi suureksi mielihyväkseen olevansa kookkaampi\nsenaattorin poikia, jotka olivat jotenkin saman ikäiset kuin hänkin,\nja joita nähdessään hän tunsi jotakin vastenmielisyyden sukuista\ntunnetta ja suurempaa ujoutta, kuin heidän ankaraa isäänsäkään\nkohtaan.\n\nPolykarpo tarkasti häntä silmiin ja sanoi ääneensä Galliattarelle,\njota hän juuri oli tervehtinyt, ja josta hän ei kääntänyt katsettansa\naina siitä saakka, kuin hän oli astunut huoneesen: \"Jos me voisimme\nhankkia kaksikymmentä orjaa, joilla olisi tuommoiset hartiat, niin\ntyömme edistyisi. Täällä on kyllä tehtävää, suuri poika...\"\n\n\"Nimeni ei ole 'poika', vaan Hermas\", erakko vastasi ja hänen\notsasuonensa alkoivat paisua.\n\nPolykarpo kyllä oli nähnyt muutamia vanhoja erakkoja, jotka pyhällä\nvuorella elivät parannuksen tekijän elämää, yhä sisällisesti\ntutkistellen Jumalata, mutta hänen mieleensä ei saattanut juohtua,\nettä voimakas nuorukainenkin saattoi kuulua heihin, ja hän tunsi,\nettä hänen isänsä vieras oli enemmän arvoinen, kuin hänen viheliäinen\npukunsa ilmaisi, ja että hän oli häntä loukannut. Sentähden hän sanoi\nlepytellen:\n\n\"Vai Hermas on nimesi. Täällä me kaikki olemme työn toimessa, eikä\ntyönteko ole mikään häpeä. Mikä sitten on käsityösi?\"\n\nTämä kysymys suututti nuorta erakkoa mitä kiivaimmin, ja Dorothea\nrouva, joka hyvin huomasi, mitä hänessä liikkui, riensi vastaamaan:\n\"Hän hoitaa sairasta isäänsä. Teethän sinä sitä, eikö niin, poikani?\nPietari ei teiltä kiellä apuansa\".\n\n\"En suinkaan\", puuttui puheesen senaattori. \"Minä seuraan sinua\nsittemmin hänen luoksensa. Tietäkäätte, lapset, että tämän\nnuorukaisen isä on ollut suuri herra, joka luopui runsaista\nrikkauksistaan unhottaakseen maailman, jossa hän oli niin paljon\nkatkerata kokenut, ja palvellakseen Jumalaa omalla tavallaan, jota\nmeidän tulee kunnioittaa, vaikka ei se olekkaan meidän tapamme. Paina\npuuta, poikani. %Ensin meillä on lopetettavana tärkeä toimi, sitten\nminä seuraan sinua\".\n\n\"Mutta me asumme ylhäällä vuorella\", Hermas sammalsi.\n\n\"Sitä puhtaampi on ilma siellä\", senaattori keskeytti. \"Mutta\nodota! Kenties on vanhus yksinään... Eikö? Hurskas Paavali on hänen\nluonansa, sanot. Sitten hän on hyvissä käsissä ja sinä saatat\nodottaa\".\n\nPietari seisoi hetkisen ajatuksihinsa vaipuneena; sitten hän\nviittasi poikiansa ja sanoi: \"Antonio, mene nyt heti hakemaan\norjia; sinä Polykarpo kunnollisia kuormajuhtia. Sinä et tavallisesti\npaljoa välitä rahakysymyksistä, mutta tällä kertaa sinun täytyy\nkuulustella halvimpia hintoja. Mitä pikemmin te palaatte tietoinenne,\nsitä parempi. Toiminta ei saa liikata päätöksen jäljissä, vaan sen\ntulee seurata sitä ripeästi ja nopeasti, niinkuin paukaus vasaran\nlyöntiä. Hämmennä sinä, Marthana, ruskea kuumejuoma ja pane minulle\nkääreet järjestykseen. Tässä on avain\".\n\n\"Minä autan häntä\", huudahti Sirona, joka mielellään tahtoi\nnäyttäytyä avuliaaksi, ja jonka tuli oikein sääli vanhaa, sairasta\nerakkoa. Sitä paitse hän piti Hermasta semmoisena, jonka hän itse\noli löytänyt, ja jota hän ehdottomasti piti suuremmassa arvossa,\nsaatuansa tietää, että hän oli ylhäisen miehen poika.\n\nSill'aikaa kuin tämä nuori vaimo ja tyttö työskentelivät rohtokaapin\nääressä, Antonio ja Polykarpo lähtivät huoneesta.\n\nJälkimmäinen oli jo astunut kynnykselle, kun hän vielä kerran\nkääntyi ja kauan silmäsi Sironaa. Sitten hän astui rivakasti askelen\ntaaksepäin, sulki oven ja kävi raskaasti huoaten rappusia alas.\n\nNiin pian kuin pojat olivat lähteneet, niin Pietari kääntyi\ntaloudenhoitajaan ja kysyi:\n\n\"Miten on Anubis orjan laita?\"\n\n\"Hän on...\" Jethro vastasi. \"Hän on haavoitettu, eikä ole muutamaan\npäivään käytettävissä. Vuohipaimen Mirjam, tuo kesytön kissa, on\nhaavoittanut häntä sirpillä otsaan\".\n\n\"Ja tämän minä saan nyt vasta tietää?\" huudahti Dorothea rouva\nmoittien. \"Mitä te teitte tytölle?\"\n\n\"Me olemme hänet salvanneet heinälatoon\", Jethro vastasi, \"ja siellä\nhän riehuu ja raivoo\".\n\nDorothea pudisti paheksien päätänsä, ja sanoi: \"Sillä tavoin te ette\nparanna tyttöä. Mene heti tuomaan hänet luokseni\".\n\nNiin pian kuin taloudenhoitaja oli lähtenyt huoneesta, Dorothea\nkääntyi puolisoonsa ja huudahti:\n\n\"Voisipa joutua epäilyksiin, kun näkee noita kurjia, kuinka ne\nmenettelevät toistensa kanssa. Tuhansia kertoja olen sen nähnyt! Ei\nmikään tuomio ole niin kova, kuin se, jonka orja orjalle langettaa!\"\n\nJethro ja eräs nais-orja toivat Mirjamin huoneesen. Tytön kädet\nolivat sidotut taakse paksuilla köysillä, ja hänen mustissa\njärjestämättömissä hiuksissansa sekä vaatteissansa riippui kuivia\nruohonkorsia.\n\nSynkkä tuli leimusi hänen silmissään, ja tempoen kuin tanssitaudissa\nvavahtelivat hänen kasvojensa jänteet.\n\nKun Dorothea rouva silmäili häntä, niin hän oikaisihen uhkamielisenä\nja katsoi ympärilleen huoneesen, ikäänkuin tahtoisi tarkastaa\nvihollisiansa. Samassa hän huomasi Hermaan. Veri poistui hänen\nhuuliltaan, kiivaalla tempauksella hän riuhtaisi pienet kätösensä\nhäntä sitovista nuorista, painoi ne kasvoihinsa ja kääntyi paeten\novea kohti. Mutta Jethro asettui hänen tiellensä ja otti häntä\ntylysti kiinni hartioista.\n\nMirjam parkaisi ääneensä, ja senaattorin tytär, joka oli pannut\nrohtopullot pois käsistään ja säälien seurannut kaikkia hänen\nliikkeitään, riensi paimentytön luokse, lykkäsi pois vanhuksen\nkäden, joka piti hänestä kiinni, ja sanoi: \"Elä pelkää Mirjam.\nMitä hyvänsä olet tehnytkin, niin isäni saattaa antaa sinulle kaikki\nanteeksi\".\n\nHänen sanansa soivat rakkailta ja sisarellisen lämpimiltä, ja\npaimentyttö seurasi häntä vastustelematta pöydän ääreen, jolla\nrakennus-suunnitelmat olivat, ja jäi sinne seisomaan hänen viereensä.\n\nMonta hetkistä kaikki olivat vaiti.\n\nViimein Dorothea rouva läheni paimentyttöä ja kysyi:\n\n\"Mitä on sinulle tehty, kun niin saatoit hairahtaa\".\n\nMirjam ei tietänyt, mitä hänelle tapahtui.\n\nKovia haukkumasanoja, lyöntejä, vieläpä kahleita ja siteitä hän\noli odottanut ja sen sijaan hän sai osakseen lempeitä sanoja ja\nystävällisiä katseita. Hänen uhkamielisyytensä masentui; hänen\nsilmänsä kohtasivat hänen emäntänsä lempeän katseen, ja hiljaa hän\nvirkkoi:\n\n\"Hän on jo kauvan vainonnut minua, ja tahtoi teiltä pyytää minua\nvaimokseen; mutta hän on minusta vastenmielinen ja ilettävä, niinkuin\nkaikki teidän orjanne\".\n\nHänen näitä viime sanoja lausuessaan ilmaantui hänen silmihinsä\njälleen raivoisa kiilto ja tuolla hänelle omituisella totisuudella\nhän jatkoi:\n\n\"Minä soisin, että olisin häntä lyönyt sauvalla, enkä sirpillä,\nmutta minä otin sen, minkä ensin sain käsiini, puolustaakseni\nitseäni. Minä en voi suvaita, että mies minua koskee; se on minusta\ninhottavaa ja hirveätä. Eilen illalla minä tulin tavallista myöhemmin\nelukkaini kanssa kotiin, ja kun olin lypsänyt vuoheni ja aioin mennä\nvuoteelleni, niin huoneessa jo kaikki makasivat. Silloin Anubis\nastui tielleni ja laverteli rakkaudesta. Minä käskin hänet luotani,\nmutta hän tarttui näin päähäni, tahtoen minua suudella. Silloin veri\nsyöksähti silmiini, minä tartuin sirppiin, joka oli vieressäni, ja\nvasta silloin, kun hän vierieli maassa, huomasin menetelleeni väärin.\nKuinka se kävi, en voi sanoa. Minussa on jotakin, jotakin -- kuinka\nsitä nimittäisin? -- joka ajaa minua kuin tuuli tiellä lepääviä\nlehtiä, enkä minä voi sitä estää. Paras olisi, että saisin kuolla,\nsilloin te kerrassaan pääsisitte minun pahuudestani ja kaikki olisi\nloppunut\".\n\n\"Kuinka saatat puhua tuolla tavalla?\" Marthana häntä keskeytti. \"Sinä\nolet hillitön ja huima, vaan et paha\".\n\n\"Kysy vaan tuolta!\" paimentyttö huudahti ja osoitti hehkuvin silmin\nHermasta, joka puolestansa neuvotonna katseli lattiaan.\n\nSenaattori vaihtoi pikaisen silmäyksen vaimonsa kanssa. He olivat\ntottuneet sanoittakin ymmärtämään toisiaan, ja Dorothea rouva lausui:\n\n\"Se, joka tuntee, ett'ei hän ole sellainen, kuin hänen pitäisi olla,\non jo parannuksen tiellä. Me päästimme sinut vuohia paimentamaan,\nkoska sinä aina juoksit laumojen perässä etkä milloinkaan saanut\nrauhaa huoneessa. Jo ennen aamu-hartautta sinä nouset vuorelle ja\nvasta illallisen jälkeen palaat kotiin. Sinun paremmasta puolestasi\nei kukaan pidä lukua. Puolet syyllisyydestäsi lankee meidän\nniskoillemme, eikä meillä ole oikeutta rankaista sinua. Sinun ei\ntarvitse kummeksia. Jokainen saattaa erehtyä, ja Pietari ja minä\nolemme ihmisiä niinkuin sinäkin, emme enempää emmekä vähempää; mutta\nkristityltä me olemme ja meidän on velvollisuutemme holhota niitä\nsieluja, jotka Jumala on uskonut meille, olkootpa ne sitte lapsia\ntahi orjia. Sinä et enää mene vuorelle, sinä jäät kotiin meidän\nluoksemme. Äkillisen tekosi annan mielelläni sinulle anteeksi, jollei\nPietari tahdo sinua rankaista\".\n\nSenaattori pudisti vakaasti eväten päätänsä, ja Dorothea rouva\nkääntyi Jethron puoleen kysyen:\n\n\"Onko Anubis pahasti haavoitettu ja onko hän hoidon puutteessa?\"\n\n\"Hän on kuumeessa ja hourailee\", kuului vastaus. \"Vanha Praxinoa\njäähdyttelee hänen haavaansa vedellä\". \"Mirjam saa siis astua hänen\nsijaansa\", Dorothea lausui, \"ja koittaa hyvittää sitä vahinkoa, jonka\nhän on matkaan saattanut. Puolet sinun rikoksestasi on sovitettu,\ntyttö, jos Anubis sinun hoidossasi parantuu. Minä tulen sitten\nMarthanan kanssa näyttämään sinulle, kuinka kääreet tehdään\".\n\nPaimentyttö katseli lattiaan ja antoi vastustamatta viedä itsensä\nsairaan luokse.\n\nSillä välin Marthana oli valmistanut ruskean juoman.\n\nPietari noudatti itselleen sauvansa ja huopahattunsa, antoi rohdot\nHermaalle ja käski häntä seuraamaan hänen jäljissään.\n\nSirona seurasi heitä silmin ja huudahti: \"Sääli tuota uljasta poikaa!\nHänelle sopisi paremmin purpura-viitta kuin viheliäinen lammasnahka\".\n\nDorothea rouva kohotti olkapäitään, viittasi tyttärelleen ja sanoi:\n\"Tule työhösi Marthana, aurinko on jo noussut korkealle. Kuinka\npikaisesti päivät kuluvat! Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä\nnopeammin viikot vierivät!\"\n\n\"Minä siis kai olen hyvin nuori\", Galliatar häntä keskeytti, \"sillä\nminusta kuluu aika tässä erämaassa kauhean hitaasti. Toinen päivä on\ntoisensa kaltainen, ja monta kertaa tuntuu minusta siltä, kuin elämä\nherkeisi ja samalla sydämeni tykytyskin. Mitä olisinkaan ilman sinun\nperhettäsi ja lapsiasi! Aina sama vuori, samat palmut, samat kasvot\".\n\n\"Mutta vuori on ylevä ja puut ovat kauniit, ja kun rakastaa niitä\nihmisiä, joita joka päivä ympärillään näkee\", Dorothea vastasi,\n\"niin voi täälläkin olla tyytyväinen. Me ainakin olemme tyytyväisiä,\nmikäli elämän puutteet sen sietävät. Minä olen usein sanonut sinulle:\nsinulta puuttuu työtä!\"\n\n\"Työtä? Ja kenen hyväksi sitten?\" Sirona kysyi. \"Niin, jos minulla\nolisi lapsia niinkuin sinulla! Roomassakaan en ollut onnellinen, en\nsuinkaan; mutta siellä oli kuitenkin jotakin tehtävää ja ajateltavaa.\nMissä juhla-kulkuja, missä näytelmiä; mutta täällä! Ketä varten\ntäällä koreilisi? Kulta-koristeeni himmentyvät lippaassa ja koi\nraiskaa hyvät vaatteeni. Kirjavasta vaipastani ompelen nykyjään\nnuken vaatteita pienokaisillesi. Minusta olisi ihan yhdentekevää,\njos daimoni muuttaisi minut siiliksi tahi harmaaksi pöllöksi\".\n\n\"Älä tee syntiä\", Dorothea sanoi yksitotisesti ja silmäili\nihastuksella nuoren naisen kullankeltaisia hiuksia ja ihmeen ihania,\nystävällisiä kasvoja. \"Sinusta pitäisi olla hupaista koristella\nitseäsi miestäsi varten!\"\n\n\"Häntäkö varten?\" Sirona kysyi. \"Hän ei pidä minusta lukua ja jos\nhän sen tekee, niin hän tekee sen vaan loukatakseen minua. Minä vaan\nihmettelen, että saatan vielä olla iloinen. Iloinen olenkin ainoasti\nsinun huoneessasi ja sielläkin vain silloin, kun en ajattele häntä\".\n\n\"En tahdo kuunnella sellaisia sanoja, en tosiaankaan\", Dorothea\nhäntä ankarasti keskeytti. \"Ota liinakaistaleita ja jäähdytysvettä,\nMarthana, me menemme sitomaan Anubiin haavaa\".\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nPietari ja Hermas astuivat yhdessä vuorta ylös.\n\nVanhempi mies seurasi opastavaa nuorukaista ja katsoi ihmetellen,\njoka kerta kun nosti silmiään, hänen leveitä hartioitaan ja hänen\njäsentensä nuorteutta.\n\nEräällä pienellä vuoren lakealla tie leveni, ja kun molemmat\nmatkustajat hetken olivat vieretysten jatkaneet käyntiänsä puhumatta\nmitään, niin senaattori kysyi: \"Kuinka kauvan isäsi jo on asunut\nvuorella?\"\n\n\"Monta vuotta\", Hermas vastasi; \"mutta en tiedä kuinka monta. Se\nonkin saman tekevä. Meillä ei kukaan kysy aikaa!\"\n\nSenaattori seisahtui, tarkasti jälleen seuralaistaan silmillään ja\nkysyi: \"Sinä olet siis ollut isäsi luona, aina siitä saakka, kun hän\nasettui tänne?\"\n\n\"Hän ei laske minua luotansa\", Hermas vastasi synkästi silmäillen\nympärilleen. \"Kosteikossakin olen vasta ollut vain kaksi kertaa\nyksinäni kirkkomatkalla\".\n\n\"Sinä et siis ole käynyt kouluakaan?\"\n\n\"Mitäpä minä olisin käynyt? Isäni on opettanut minua lukemaan\nevankeliumikirjaa, ja olenpa osannut kirjoittaakin; mutta sen olen jo\nkai unhottanut. Ja mitä se minua hyödyttäisikään? Me elämme niinkuin\nrukoilevaiset eläimet\".\n\nNäistä viimeisistä sanoista soi pistävä katkeruus ja ilmaisi\nPietarille hänen seuralaisensa sumeaa, kyllästynyttä sielua, jossa\nnuoruuden toimintovoima uppiniskaisena teki kapinaa sitä toimetonta\nelämän hukkaamista vastaan, johon se oli tuomittu.\n\nHänen oli sääli Hennasta, eikä hän ollut niitä miehiä, jotka\nauttamatta käyvät vaaranalaisen ohitse.\n\nSitä paitse hän ajatteli omia poikiansa, joita oli kasvatettu ja\nohjattu ankarimpaan velvollisuuden täyttämiseen, ja hän sanoi\nitseksensä, ett'ei hänen rinnallaan astuva uljas poika ensinkään\nollut huonompi kuin ne, ja että häneltä vaan puuttui oikeaa\njohdatusta.\n\nMiettiväisenä hän katsahteli milloin nuorukaiseen milloin maahan ja\njupisi eteenpäin kulkiessaan epäselviä sanoja harmaasen partaansa.\n\nÄkkiä hän oikaisihen ja nyökkäsi myöntyväisenä vakaata päätänsä. Hän\ntahtoi koettaa pelastaa Hermasta ja tapaansa noudattaen hän kävi heti\ntuumasta toimeen.\n\nVuoren lakean päässä tie haaraantui. Toinen polku kävi ylöspäin,\ntoinen antoi laaksoon päin ja päättyi kivenmurroksiin. Pietari\nkääntyi jälkimmäiselle, mutta Hermas huusi hänelle: \"Se tie ei kulje\nmeidän luolallemme. Sinun pitää seurata minua\".\n\n\"Seuraa _sinä_ minua\", senaattori lausui, pannen sellaisen koron\nensimmäisiin sanoihinsa, ett'ei nuorukainen saattanut olla\nhuomaamatta niiden kahtalaista merkitystä. \"Vielä on päivää pitkältä,\nkäykäämme ensin katsomaan, mitä työmieheni toimittavat. Tiedätkö\npaikan, missä me murramme kiveä?\"\n\n\"Kuinka en sitä tietäisi?\" Hermas sanoi ja kävi jälleen oppaaksi\nsenaattorin edelle. \"Minä tiedän kaikki tiet vuorellamme, sekä\nkosteikkoon että merelle kulkevat. Kivenlouhoksen takana olevassa\nrotkossa piti eräs pantteri tyyssijaansa\".\n\n\"Sen kyllä saimme kokea\", Pietari sanoi; \"nämät pedot tappoivat\nmeiltä kaksi nuorta kameelia, eivätkä miehet voineet niitä koirilla\najellen eikä ansoillakaan saada kiinni\".\n\n\"Nyt saatte olla niiltä rauhassa\", nuorukainen nauroi. \"Tuolta\nylhäältä kalliolta minä osasin urokseen nuolellani ja akkapantterin\nlöysin poikasten luota luolasta. Siitäpä sainkin enemmän vaivaa.\nVäkipuukkoni on huono, ja sen vaskinen terä taipui pistäessä. Minun\ntäytyi käsin kuristaa tuo pirun täplänahka, mutta sillä aikaa se\nrepi hartioitani ja kävi hampain käsivarteeni. Katsoppas arpia!\nMutta, Jumalan kiitos, minun haavani paranevat pikemmin kuin isäni.\nPaavali sanoi, että minä olen kastemadon kaltainen, joka, kun se\nlyödään keskeltä poikki, sanoo jäähyväiset itsellensä ja virkkuna\nja iloisena matelee, yksi puoli yhtäänne, toinen toisaanne. Pienet\npantterit olivat niin lystillisiä ja saamattomia; enkä minä hennonut\ntappaa niitä, vaan panin ne lammasnahkaani ja kannoin isälle. Isäni\nnauroi noita pieniä penikoita, ja sitten otti ne eräs Nabatealainen\nmyödäksensä ne Klysmassa Roman kauppiaille. Siellä ja Byzantiossa\ntarvitaan kaikellaisia eläviä petoja. Minä olen saanut rahaakin\nniistä ja vanhain pantterien taljoista ja sain käyttää niitä\nruokarahoina, kun muiden kerällä matkustin Alexandriaan anomaan uuden\npatriarkan siunausta\".\n\n\"Sinä olet siis ollut pääkaupungissa?\" Pietari kysyi. \"Sinä olet\nsiis nähnyt ne suuret varustukset, jotka suojelevat rannikkoa meren\ntulvalta, korkean Pharon kauvas loistavine tulineen, lujat sillat,\nkirkot, palatsit ja temppelit obeliskeineen, patsaineen ja kauniisti\nkivettyine pihoineen? Eikö siellä milloinkaan mieleesi juontunut se\najatus, että moisen rakennuksen rakentamisesta on syytä ylpeillä?\"\n\nHermas pudisti eväten päätänsä ja vastasi: \"Kyllä tosin mieluummin\ntahtoisin elää viileissä patsassaleissa, kuin ummehtuneessa\nluolassamme, mutta rakentaminen ei kuitenkaan minua miellytä. Kuinka\npitkä aika kuluu, ennenkuin toinen kivi on toisen kyljessä! En ole\nkärsiväinen. Ja jos lähden isäni luota, niin tahdon tehdä semmoista,\njonka kautta saavutan kunniaa. Mutta jopa olemmekin kiven\nmurroksella...\"\n\nPietari ei antanut seuralaisensa puhua loppuun, vaan keskeytti hänet\nnuorukaisen innolla huutaen:\n\n\"Eikö rakennustaiteella sinun mielestäsi saata hankkia mainetta?\nKatso noita harkkoja ja laattoja ja näitä kovasta kivestä hakattuja\nteloja. Ne ovat kaikki Ailaan meneviä, sillä sinne poikani Antonio,\nvanhempi niistä kahdesta, jotka äsken näit, rakentaa lujilla\nmuureilla ja patsailla varustetun Herran huoneen, paljoa suuremman\nja kauniimman kuin kosteikkomme kirkko on, joka niinikään on hänen\ntekoansa. Hän ei ole paljoa vanhempi kuin sinä, ja kuitenkin hän on\njo kuulu likellä ja kaukana. Ja noista alhaalla olevista punaisista\nharkoista nuorempi poikani Polykarpo veistää komeita jalopeuroja,\njotka ovat kaunistavat itse pääkaupungin jalointa rakennusta. Kun\nsinä, minä ja kaikki nykyjään elävät jo aikoja olemme unhotettuina,\nsilloin vielä on mainittava: nämät ovat taiteilija Polykarpon,\nPharanilaisen Pietarin pojan, tekoja. Mitä _hän_ saapi aikaan, se\non erinomaista. Ei kukaan, joka ei ole valittu, saata sanoa: tätä\nminä tahdon oppia. Mutta sinulla on selvä ymmärrys, jäntevät kädet\nja tarkat silmät, ja kuka tiesi, mitä sinussa vielä piilee. Jos pian\ntulisit oppiin, niin ei taitaisi vielä olla liian myöhäistä saada\nsinusta kelpo taituria. Mutta tosiaankaan ei se, joka tahtoo niin\npitkälle päästä, saa pelätä työtä. Vai maineesen palaa mielesi? Se\non oikein, enkä saata muuta kuin iloita siitä; mutta tiedä, että\nsen, joka tahtoo saada tuollaisen harvinaisen hedelmän, täytyy\nensiksi, niinkuin eräs jalo pakana aikoinaan on sanonut, valella sitä\nhiellään! Vaivatta, työttä, taistelutta ei mitään voittoa saada, ja\nvoitotta ani harvoin saavutetaan mainetta\".\n\nVanhuksen eloisuus oli tarttunut nuorukaiseenkin, ja hehkuvin poskin\nhän huudahti:\n\n\"Kuka sanoo sinulle minun pelkäävän taistelua ja vaivaa? Minä\nolisin valmis uhraamaan kaikkeni, vieläpä henkenikin saavuttaakseni\nmainetta. Mutta minulle ei ole mieleistä mitellä kiviä, vasaralla ja\ntaltalla hakkailla aseettomia kivilohkareita tahi suurella vaivalla\nsovitella neljäkäskiviä toistensa kylkeen. Palestrassa tahtoisin\nhankkia voiton seppeleitä ja heittää väkevimmätkin maahan tahi\nsotilaana taistelussa olla kaikkia muita etevämpi. Isänikin on ollut\nsotilas, ja puhukoon hän vaan niin paljon kuin tahtoo 'rauhasta'\nja yhtenään ainoastaan 'rauhasta', niin hän kuitenkin unelmissaan\npuhuu vielä verisestä taistelusta ja polttavista haavoista. Jos sinä\njälleen parannat hänet, niin en enää jää tälle yksinäiselle vuorelle,\nvaikkapa täytyisi sälääkin paeta täältä. Miksi Jumala on antanut\nminulle nämät kädet, jollei juuri siksi, että niitä käyttäisin!?\"\n\nPietari ei vastannut näihin Hennaan huulilta tulisesti tulvaileviin\nsanoihin. Hän pyyhkäisi harmaata partaansa ja ajatteli itseksensä:\n\n\"Kotkan pojat eivät pyydä kärpäsiä. Tätä sotilaan poikaa ei minun\nmilloinkaan onnistu saada taipumaan meidän rauhalliseen käsityöhömme;\nmutta vuorelle noiden kummallisten tyhjäntoimittajain joukkoon hän ei\nsaa jäädä, sillä silloin hän joutuu hukkaan; eikä hän kuitenkaan ole\ntavallista halpaa lajia\".\n\nAnnettuaan sitten joitakuita käskyjä työntekijäin päällysmiehelle,\nhän seurasi nuorukaista hänen sairastavan isänsä luo.\n\nJo oli monta hetkeä kulunut siitä, kun Hermas ja Paavali olivat\nlähteneet sairaan erakon luota, ja yhä vielä tämä virui yksinänsä\nluolassaan.\n\nYhä ylenevä aurinko paahtoi kallioita, jotka taas sädehtien\nlevittivät hellettä ja täyttivät erakon asunnon tukahduttavalla\nkuumuudella.\n\nStephano paran haavoissa tuskat yltyivät, kuume lisääntyi ja hän oli\nkovin janoissaan.\n\nTuossa oli jo aikoja sitte tyhjennetty kiviastia, jonka Paavali oli\nhänelle lahjoittanut, mutta ei häntä eikä Hermasta kuulunut.\n\nTuskallisesti hän kuunteli, kuuluisiko ääntä etäältäkään, kerran hän\noli kuulevinänsä Alexandrialaisen astunnan ja sen jälkeen ääneen\nlausuttuja sanoja sekä hiljaista vaikeroimista hänen luolastaan.\n\nStephano yritti huutaa, mutta tuskin hän itsekään kuuli niitä\nheikkoja ääniä, jotka tunkeusivat hänen haavoitetusta rinnastaan ja\nkuivuneilta huuliltaan.\n\nSitten hän tahtoi rukoilla, mutta kauhea sisällinen tuska häiritsi\nhänen hartauttaan.\n\nYksinäisyyden kaikki kauhu valtasi hänet, ja hän, joka elettyänsä\nelämää, mikä oli ääriä myöten ollut täynnä toimintaa, nautinnoita,\npettymystä ja kyllästystä, nyt yksinäisiä, kovia sieluntaisteluja\ntaistellen lakkaamatta pyrki korkeimpia päämääriä kohti, hän tunsi\nitsensä tällä hetkellä niin lohduttoman hyljätyksi, kuin äidistään\neksynyt lapsi.\n\nHiljaisesti vaikeroiden hän virui tuskavuoteellaan ja kun hän\nkallioiden varjosta huomasi auringon jo käyneen puolipäivän korkeuden\nohi, niin alkoi viha ja katkeruus liittyä tuskaan, janoon ja\nlevottomuuteen.\n\nKädet nyrkkiin puristettuina hän jupisi sanoja, jotka kuuluivat\nsotilaan sadatuksilta, ja sitten milloin poikansa milloin Paavalin\nnimeä.\n\nViimein hänen tuskansa voitti vihan ja hänestä tuntui, kuin hänellä\nolisi toistamiseen elettävänä elämänsä onnettomimmat, aikoja sitten\nkuluneet hetket.\n\nHän oli palaavinansa kotiin keisarin palatsissa pidetyistä meluisista\njuomingeista. Hänen orjansa olivat ottaneet ruusuista ja poppelin\nlehvistä palmikoidut seppeleet hänen kaulaltaan ja otsaltaan\nja pukeneet hänet yöpukuun. Hän lähestyi hopealamppu kädessä\nmakuuhuoneensa ovea. Hän hymyili, sillä siellä häntä odotti hänen\nnuori vaimonsa, hänen Hennaansa äiti. Tämä oli kaunis, ja Stephano\nrakasti häntä suuresti; ja vieläpä hän toi muassaan onnistuneita\nsukkeluuksia keisarin pidoista. Jos _kellä_, niin ainakin _hänellä_\noli syytä hymyillä. Jo hän astui etehiseen, jossa tavallisesti\nkaksi orjatarta valvoi. Hän löysi ainoastaan yhden, ja tämä makasi\nsikeässä unessa. Hymyillen hän valaisi tämän kasvoja. Kuinka\ntyhmältä hän näytti maatessaan suu ammollaan! Makuukammiossa levitti\nalabasterilarnppu himmeätä valoa. Hiljaa ja yhä vielä hymy huulilla\nhän läheni Glyceran norsunluista vuodetta, kohotti lamppuansa,\ntuijotti vaimonsa tyhjään, koskemattomaan vuoteesen eikä hymyillyt\nenää, eikä saanut sen-iltaista hymyään takaisin moneen vuoteen, sillä\nGlycera oli pettänyt ja hyljännyt hänet sekä lapsensa.\n\nKaksikymmentä vuotta oli siitä kulunut, kun kaikki tämä oli\ntapahtunut, tänäpäivänä palasi kaikki, mitä hän silloin oli tuntenut,\ntakaisin, ja hän näki niinkuin silloinkin vaimonsa tyhjän vuoteen\nsielunsa silmillä ja hän tunsi itsensä yhtä yksinäiseksi ja kurjaksi\nkuin sinä juhlayönä.\n\nSilloin näkyi varjo luolan suulla, ja vapautettuna noista\nkammoittavista näyistä hän huoahti, sillä hän oli tuntenut Paavalin,\njoka sillä hetkellä laskeusi polvilleen hänen viereensä.\n\n\"Vettä, vettä\", Stephano pyysi hiljaa, ja Alexandrialainen, jonka\nsydäntä viilsi, kun hän jo luolaan astuessaan oli kuullut ukon\nhiljaisen vaikeroimisen, tarttui vesiastiaan, katsoi siihen ja näki\nsen olevan kokonaan kuivan ja syöksyi silloin, ikäänkuin olisi\nkilvanjuoksu, alas lähteelle, täytti sen vedellä ja asetti sen sairaan\nhuulille, joka ahnein siemauksin särpi virvoittavan juoman ja sitten\nhuoaten huudahti: \"Nyt tuntuu taas paremmalta. Minkätähden viivyit\nniin kauvan? Minä olen ollut kovin janoissani!\"\n\nPaavali, joka oli laskeutunut polvilleen sairaan viereen, painoi\notsansa vuoteesen eikä vastannut mitään.\n\nStephano silmäili kummastuneena kumppaniaan, ja kun hän huomasi, että\ntämä kovasti itki, niin hän ei kysynyt enempää.\n\nHetken aikaa vallitsi äänetön hiljaisuus luolassa, viimein Paavali\nkohotti kasvonsa ja lausui: \"Anna minulle anteeksi, Stephano!\nRukoillessani ja ruoskiessani itseäni saavuttaakseni takaisin omaa,\nmenetettyä rauhaani, olen unohtanut sinun hätäsi ja tuskasi. Ei\nmikään pakana olisi tehnyt sillä tavoin!\"\n\nSairas siveli ystävällisesti hoitajansa kättä; vaan tämä jupisi:\n\"Itsekkäisyys, kurja itsekkäisyys ohjaa ja vallitsee meitä. Kukahan\nmeistä kysynee toisen hätää. Ja me, me luulemme vaeltavamme Karitsan\nteitä!\"\n\nTuskallisesti hän huoahti ja nojasi päätänsä sairaan rintahan, ja\ntämä siveli hellästi hänen sekaisia hiuksiaan.\n\nTässä asemassa senaattori tapasi heidät, kun hän Hermaan kanssa astui\nluolaan.\n\nErakkojen toimeton elämä soti kokonaan sitä vastaan, mitä hän\najatteli ihmisen ja kristityn velvollisuuksista, mutta hän auttoi,\nmissä saattoi, huolimatta apua tarvitsevan persoonasta.\n\nSe hellä yhdistys, missä hän näki nämät miehet, liikutti hänen\nsydäntään, ja Paavaliin kääntyen hän sanoi ystävällisesti:\n\n\"Minä saatan huoletta jättää teidät, sillä sinä näytät olevan\nuskollinen hoitaja\".\n\nAleksandrialainen punehtui ja vastasi pudistaen päätänsä: \"Minä olen\najatellut vain itseäni ja unohtaen velvollisuuteni antanut hänen\nmaata täällä yksinänsä janoissaan ja tuskissaan; mutta nyt en poistu\nenää hänen vierestään, ja Jumalan sekä teidän avullanne hän on\njälleen paraneva!\"\n\nPietari nyökkäsi ystävällisesti päätänsä, sillä hän ei uskonut erakon\nitsensäsyytöksiä, vaan sitä enemmän hänen hyvää tahtoansa, ja ennen\nluolasta lähtemistään hän käski Hermasta joka aamu seuraavina aikoina\nkäymään hänen luonansa ilmoittamassa hänelle isänsä vointia.\n\nHän ei ainoastaan tahtonut parantaa Stephanoa, vaan myöskin täten\npysyä yhteydessä nuorukaisen kanssa, joka suuressa määrin oli\nherättänyt hänen myötätuntoisuuttaan, ja hän oli lujasti päättänyt\nauttaa häntä tuosta toimettomasta elämästä, jossa hän kuihtui.\n\nPaavali kieltäysi ottamasta osaa siihen yksinkertaiseen illalliseen,\njota isä ja poika yhdessä nauttivat, ja ilmoitti tahtovansa jäädä\nyöksi sairaan luokse. Koska Hermas olisi tehnyt luolan muutenkin\nkyllin pienen tilan aivan ahtaaksi, niin hän kehoitti tätä panemaan\nmaata hänen asuntoonsa.\n\nUusi elämä oli tänäpänä alkanut nuorukaiselle, sillä kaikki nuo\nvalitukset ja toiveet, jotka aina hänen Aleksandrian matkastansa\nsaakka olivat himmeinä ja utuisina liikkuneet hänen sielussaan,\nolivat tänään saaneet hahmon ja muodon, ja hän tiesi, ett'ei hän\ntahtonut pysyä erakkona, vaan elämässä koetella uhkuvaa voimaansa.\n\n\"Isänikin\", hän ajatteli, \"on aikoinaan ollut sotilas ja asunut\npalatsissa, ennenkuin hän vetäysi tänne meidän umpihenkiseen\nluolaamme; Paavali oli Menander eikä hän ole vielä tänäkään päivänä\nunhottanut diskoskiekon heittämisen taitoa. Minä olen nuori, voimakas\nja vapaasukuinen niinkuin hekin, ja Pietari sanoo, että minusta olisi\ntullut uljas mies. Minä en tahdo läjätä kiviharkkoja enkä\ntaltalla niitä hakkaella, niinkuin hänen poikansa; mutta keisari\ntarvitsee sotilaita, enkä ole Amalekilaisten, enpä edes kosteikon\nRomalaistenkaan joukossa nähnyt ketään, jonka kanssa en uskaltaisi\nruveta taisteluun\".\n\nTätä ajatellessaan hän ojensi jäsenensä ja löi kätensä leveään\nrintahansa.\n\nNukuttuansa hän näki unta kilpataisteluista ja purpuraviitasta, jonka\nPaavali hänelle ojensi, poppelilehväisestä seppeleestä, joka oli\nhänen tuoksuvilla kähärillään, ja siitä ihanasta naisesta, joka oli\nkohdannut häntä senaattorin huoneen portailla.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nStephano oli senaattorin lääkkeen vaikutuksesta saanut unta.\n\nPaavali istui hänen vieressään yhtään jäsentäkään järkähyttämättä.\n\nHän pidätti henkeänsä ja tukahdutti kaikin voimin ry'ityksenkin,\nett'ei häiritsisi sairaan herkkää unta.\n\nTuntia jälkeen puoliyön vanhus heräsi, ja maattuansa kauvan\najatuksissaan silmät auki, hän puhui miettiväisesti:\n\n\"Itsekkääksi sinä sanoit itseäsi ja meitä, ja minä olenkin varmaan\nsellainen! Tätä minä olen jo usein sanonut itselleni enkä vasta\ntänään, vaan jo viikkoja sitten, aina siitä hetkestä saakka, jolloin\nHermas palasi Aleksandriasta ja unhotti iloisen naurunsa. Hän ei ole\ntyytyväinen, ja kun minä kysyn itseltäni, mikä hänestä tulee, kun\nminä olen poissa, kun hän hylkää Herran ja etsii maailman hekkumaa,\nniin minua kauhistuttaa. Minä tarkoitin hänen parastansa ottaessani\nhänet mukaani tälle pyhälle vuorelle, mutta kuitenkaan ei se ollut\nyksistänsä siihen syynä! Minusta tuntui liian raskaalle kokonansa\neritä lapsestani. Jumalani, jokainen pieni eläin on varma äitinsä\nuskollisesta rakkaudesta; mutta hänen äitinsä ei huolinut hänestä\npaetessaan viettelijänsä kerällä huoneestani. Minä ajattelin, että\nhänen ainakin tulisi saada pitää isänsä ja että hän, jos hän kasvaisi\nkaukana maailmasta, säästyisi kaikesta siitä tuskasta, joka niin\nrunsaasti on tullut minun osakseni. Minä tahdoin kasvattaa häntä\ntaivasta varten ja murheettomaan elämään. Ja nyt, nyt! Jos hän joutuu\nperikatoon, niin se tapahtuu minun kauttani. Nyt tulee kaikkien muiden\ntuskien lisäksi vielä tämä murhe\".\n\n\"Sinä olet etsinyt hänelle tien\", Paavali häntä keskeytti, \"ja muuten\non kyllä käypä hyvin; hän rakastaa sinua, eikä varmaankaan sinua\nhylkää, niin kauvan kuin olet sairaana\".\n\n\"Eikö todellakaan?\" kysyi sairas tuskallisesti. \"Ja minkälaiset on\nhänellä aseetkaan, joilla hän suojelisi itseään elämässä\".\n\n\"Sinä annoit Vapahtajan hänelle ohjaajaksi; siinä on kyllä\", Paavali\nvirkkoi rauhoittaen. \"Taivaasen viepä tie ei ole mikään tasainen tie,\neikä kukaan voi hankkia autuutta lähimmäisellensä\".\n\nStephano oli vaiti ison aikaa; sitten hän lausui: \"Ei\nvähäpätöisimpiäkään elämän kokemuksia ole sallittu opettajan tehdä\noppilaansa eduksi, isän poikansa hyväksi. Päämäärään saatamme vain\nviitata, vaan sinne viepä tie tekeypi jokaiselle erinkaltaiseksi\".\n\n\"Kiittäkäämme siis Jumalaa\", Paavali huudahti, \"sillä Hermas on jo\nsillä tiellä, jota meidän, sinun ja minun, ensin täytyi etsiä\".\n\n\"Sinun ja minun\", toisti sairas ajattelevaisesti. \"Kumpikin meistä on\nhakenut tietänsä, mutta yhä vaan omaansa, huolimatta toisen tiestä.\nTuota itsekkäisyyttä, tuota itsekkäisyyttä! Kuinka monta vuotta me\njo olemme asuneet täällä lähellä toisiamme, enkä kuitenkaan koskaan\nole tuntenut tarvetta kysyä sinulta, mitä sinä tiedät nuoruudestasi\nja kuinka armo sinut saavutti. Sattumalta sain tietää, että sinä olet\nkotoisin Aleksandriasta ja että olet ollut pakana sekä saanut paljon\nkärsiä uskon tähden, ja se oli minusta kylläksi. Sinä et näytäkkään\ntahtovan mielelläsi puhua noista menneistä päivistäsi. Lähimmäisemme\npitäisi meille olla niinkuin oma itsemme, ja kuka on ollut minua\nlähempänä kuin sinä? Voi tuota itsekkäisyyttä! Kuiluja on Jumalankin\nluokse vievällä tiellä\".\n\n\"Minulla ei ole paljon kerrottavaa\", Paavali sanoi, \"mutta entistä\noloaan ei ihminen kuitenkaan koskaan unohda. Jos sen poistaakin\nluotaan ja luuleekin jo olevansa siitä vapaa, niin se kuitenkin\näkkiä taas ilmestyy ja tervehtii meitä kuin vanha tuttava. Jos\nsammakko kerran joutuu puuhun, niin se kuitenkin aina hyppää takaisin\nropakkoonsa\".\n\n\"Muisto ei anna kuolettaa itseänsä, eikö niin!\" sairas huudahti.\n\"Minä en saata nukkua enää. Kerro minulle nuoruudestasi ja kuinka\nsinä tulit kristityksi. Kun kaksi miestä kauvan on yhdessä kulkenut\nsamaa tietä ja eron hetki lähenee, niin kysyyhän toinen toisen\nsyntyperää ja nimeä\".\n\nPaavali tuijotti hetkisen eteensä päin, sen jälkeen hän alkoi puhua:\n\n\"Menanderiksi, Herophilon pojaksi ikäiseni muinoin sanoivat minua.\nMuuten en enää todellakaan paljoa muista nuoruudestani, sillä olenhan\nsinulle sanonut, että jo aikoja sitten olen kieltäynyt ajattelemasta\nmaailmaa. Sille, joka heittää pois jonkin esineen, mutta säilyttää\nesineen aatteen, sille jääpi...\"\n\n\"Tuohan soipi Platonilta\", Stephano naurahti.\n\n\"Tänäpänä palaa koko pakanallinen hulluus minuun takaisin\",\nPaavali huudahti. \"Niin, minä olen tuntenut hänet ja olen usein\najatellut, että hänen ja meidän Vapahtajamme kasvot lienevät olleet\nyhdenmuotoiset!\"\n\n\"Kumminkin ainoastaan samassa määrin kuin kaunis laulu on verrattuna\nenkelien ääneen\", Stephano vastasi eväten. \"Se, joka vaipuu\nfilosofien järjestelmihin...\"\n\n\"Niin pitkälle en ole oikeastaan koskaan ehtinyt\", Paavali vakuutti.\n\"Tietysti minun täytyi oppia koko tavallinen sivistyksen määrä:\ngrammatiikkaa, rhetoriikkaa, dialektiikkaa ja musiikkia...\"\n\n\"Ja aritmetiikkaa, geometriaa ja astronomiaa\", Stephano täydensi.\n\n\"Näitä jälkimmäisiä on jo muutamia vuosia sitten ruvettu jättämään\noppineiden asiaksi\", Paavali jatkoi, \"enkä minä koskaan ollut\nerittäin opinhaluinen. Rhetorin koulussa jäin ikäisiäni paljoa\njäljemmäksi, ja siitä, että Platoni oli minulle rakas, saan kiittää\nathenalaista paidonomia, jota kunnian-arvoista miestä isämme piti\nmeitä opettamassa\".\n\n\"Sanovat isäsi olleen suuren kauppaherran\", sairas häntä keskeytti.\n\"Ethän kuitenkaan liene sen rikkaan Herophilon poika, jonka asioita\ntuo kelpo juutalainen Urbib Antiokhiassa ajoi?\"\n\n\"Saman, saman\", Paavali vastasi ja katseli ujostellen maahan. \"Meidän\ntaloutemme oli melkein kuninkaallinen, sitä en tahdo kieltää,\nja synnillinen oli orjiemme paljous. Kun jälleen ajattelen sitä\nturhuutta, josta isäni oli huolta pidettävä, niin huumaa päätäni.\nHänen omanansa oli kaksikymmentä merilaivaa Eunoston satamassa\nja kahdeksankymmentä Niili-venettä Mareotis järvellä. Kokonainen\nkaupunki köyhiä olisi saattanut elää ainoastaan siitä tulosta,\njonka papyrustehtaat tuottivat; vaan me tarvitsimme tulomme muihin\ntarkoituksiin! Kyrenealaiset ratsumme söivät marmoritalleissa ja se\nsuuri pylvässali, johonka isäni ystävät kokoontuivat, oli temppelin\nkaltainen. Mutta katsoppas, kuinka maailma taas valtaa meidät, kun\nsitä vaan ajattelemme. Antakaamme kuitenkin menneiden aikojen olla\nolollansa! -- Minun pitää kai kuitenkin kertoa enemmän? No olkoon\nmenneksi! Lapsuuteni ikä kului samaan tapaan kuin tuhansien muidenkin\nrikasten porvarien poikain; äitini vaan oli kai erittäin kaunis ja\nrakas ja hyvä kuin enkeli\".\n\n\"Jokaiselle lapselle on _oma_ äitinsä paras äiti\", jupisi sairas.\n\n\"Sellainen oli ainakin minun äitini minulle!\" Paavali huudahti.\n\"Ja kuitenkin hän oli vain pakana. Häneltä sain aina ystävällisen\nsanan, rakkautta puhuvan katseen silloin, kun isäni minua loukkasi\nankaralla moitteellansa. Ja vähä minussa täisikin olla kiitettävää.\nOppiminen kävi minulle oikein raskaaksi, ja jos olisinkin koulussa\nsaanut jotakin parempaa aikaan, niin sitä kuitenkin tuskin olisi\npidetty minkään arvoisena, sillä veljeni Apollonio, joka oli noin\nvuotta nuorempi kuin minä, oppi vaikealtakin niinkuin leikillä, eikä\n_dialektisissa_ väitösharjoituksissa ollut melkein ketään rhetoria\nkoko Aleksandriassa, joka olisi vetänyt hänelle vertoja. Ei mikään\njärjestelmä ollut hänelle outo, ja vaikka ei huomattu, että hän\nkoskaan olisi erinomaisesti ponnistellut, niin hänestä kuitenkin tuli\nmestari monessa tiedon haarassa. Ainoastaan kahdessa kohden minä olin\naina häntä etevämpi, musiikissa ja kaikissa taisteluharjoituksissa.\nHänen lueskellessaan ja väitellessään minä voitin voittoseppeleitä\npalestrassa. Mutta paras rhetori ja sanaseppä oli siihen aikaan\nparas mies, ja isäni, joka itse neuvoston kokouksissa osasi olla\netevä tulisena ja aistikkaana puhujana, piti minua puolittain\nauttamattomana hölmönä, kunnes kerran muudan meidän perheemme oppinut\nklientti antoi hänelle veistettyyn kiveen piirretyn epigrammin, jossa\nlausuttiin: Se, joka tahtoo nähdä kreikkalaisheimon jaloimmat avut,\nse käyköön Herophilon huoneessa, sillä siellä ovat ihmeteltävänä:\nMenanderissa ruumiin voima ja kauneus, Apolloniossa samat hengen\nominaisuudet. Nämät värsyt, jotka muodostivat luutun kuvan, kävivät\nsuusta suuhun ja tyydyttivät isäni kunnianhimoa, ja isäni tästä\nhetkestä saakka alkoi lausua kiitossanoja myöskin silloin, kun\nnelivaljakkoni olivat voittaneet kilpailussa, tahi kun seppeleillä\nkoristettuna palasin kotiin paininlyönnistä ja kilpalaulannasta.\nKylvyissä, palestrassa ja iloisissa seuroissa kului elämäni\".\n\n\"Kaiken sen tiedän\", Stephano häntä keskeytti, \"ja sen muistaminen on\nusein tehnyt minut levottomaksi. Saitko helposti nuo kuvat mielestäsi\nkarkoitetuiksi?\"\n\n\"Alussa minulla oli vaikeita taisteluita taisteltavina\", Paavali\nhuokasi, \"mutta nyt, päästyäni viidennelle kymmenelle, maailman\nviekoitukset harvemmin minua vaivaavat. Minun täytyy vain yhä vielä\nvälttää sanansaattajia, jotka meren rannalla olevasta kauppalasta ja\nRaithusta tuovat kalaa kosteikkoon\".\n\nStephano katsoi häneen kysyväisesti, mutta Paavali jatkoi:\n\n\"Niin, se on peräti kummallista! Vaikka näen miehiä ja vaimoja, merta\ntahi tätä vuortamme, niin en milloinkaan ajattele Aleksandriaa, vaan\nainoastaan pyhiä asioita; mutta kun kalan haju pistää nenääni, niin\nsilmieni eteen esiytyy tori, ja näen kalakojuja ja ostreoita...!\"\n\n\"Kanopon ostreat ovat erinomaisia\", Stephano keskeytti, \"siellä\ntehdään pieniä piirakoita...\"\n\nPaavali pyyhkäisi kämmenensä selällä partaisia huuliaan ja huudahti:\n\"Niin, tuon paksun ravintolan isännän Philemonin luona Herakleotin\nkadulla!\"\n\nMutta jo hän itse keskeytti puheensa ja huudahti häpeissään: \"Olisi\nkuitenkin parempi, että herkeisin kertomasta. Päivä ei vielä koita ja\nsinun tulisi koettaa nukkua\". \"Minä en saata\", Stephano huokasi. \"Jos\nminua rakastat, niin puhu loppuun kertomuksesi!\"\n\n\"Mutta älä keskeytä minua enää\", Paavali pyysi ja jatkoi: \"Koko tämän\niloisen elämän aikana en ollut onnellinen, en suinkaan. Jos joskus\nolin yksinäni, enkä poppelin lehvillä seppelöittynä tyhjennellyt\nmaljoja iloisten kumppanien ja mieluisten huvinaisten seurassa, niin\nminusta usein tuntui, kuin olisin vaeltanut mustan kuilun partaalla,\ntahi kuin kaikki minussa ja minun ulkopuolellani olisi ollut\nainoastaan tyhjyyttä ja paljasta ulkokuorta. Tunnittain saatoin\ntuijottaa mereen, ja kun aallot kohosivat jälleen vaipuakseen\nja kokonaan kadotakseen, niin ajattelin usein, että mitättömän\nolemiseni tulevaisuutena oli tyhjä mitättömyys. Jumalamme olivat\nmeistä vähänarvoisia. Äitini uhrasi milloin missäkin temppelissä,\naina päivän tarpeiden mukaan; isäni otti osaa juhliin, mutta\nilkkui rahvaan uskoa; veljeni puhui 'alku-yksilöstä', ja hänellä\noli tekemistä kaikenlaisten daimonien ja loihtusanojen kanssa. Hän\nyhtyi Jamblikhon, Ablavion ja muiden uusiplatonilaisten viisasten\noppiin, joka minun pää paralleni tuntui milloin käsittämättömän\nsyvämieliseltä, milloin järjettömän narrimaiselta. Usea hänen\nsuustansa lähtenyt sana jäi kuitenkin muistooni ja vasta täällä\nyksinäisyydessä olen niitä oppinut ymmärtämään. Järjellisyyden\netsiminen ulkopuolelta itseämme ei muka ole minkään arvoista; mutta\nylevintä on, kun järki näkee meissä itse itsensä. Niin usein kuin\nmaailma silmissäni raukee tyhjyyteen, ja minä elän Jumalassa ja pidän\nHänet sydämessäni ja tunteissani havaitsen ainoastaan Hänet, niin\nminun täytyy muistella tätä oppia. Kuinka nämät hullut pyrkivät ja\nikävöivät totuuden tuntoon tullaksensa, vaikka sitä kuitenkin kovalla\näänellä julistettiin aivan heidän vieressään!\n\n\"Kristityitä löytyi kaikkialla, eikä heidän siihen aikaan tarvinnut\nlymyellä; mutta minulla ei ollut heidän kanssansa mitään yhteyttä.\nVain kaksi kertaa he sattuivat tielleni. Kerran olin kovin\nsuutuksissani, kun kilpa-ajossa erään kristityn hevoset, jotka olivat\nsaaneet natsarealaisen siunauksen, voittivat minun heponi, ja toisen\nkerran tuntui minusta niin omituiselta, kun itse sain samanlaisen\nsiunauksen eräältä vanhalta kristityltä sataman-työmieheltä, jonka\npojan olin vetänyt vedestä.\n\n\"Vuodet vierivät. Vanhempani kuolivat. Viimeisen katsehensa äitini\nloi minuun, sillä minä olin kuitenkin ollut hänelle rakkain kaikista\nhänen lapsistansa. Sanottiin myöskin, että olin hänen muotoisensa;\nminä ja Arsinoe sisareni, joka pian isäni kuoleman jälkeen meni\nnaimisiin prefekti Pompejon kanssa.\n\n\"Perinnön jaossa jätin veljelleni tehtaat ja kauppa-asiain johdannon,\nvieläpä kaupungissa olevan talonkin, vaikka se olisi tullut minulle,\nkoska olin vanhin. Sen sijaan minä otin haltuuni ulkopuolella Kanopon\nporttia olevan maatilan ja täytin siellä tallit jaloilla ratsuilla\nja kellarit yhtä jaloilla viineillä. Semmoista minä tarvitsinkin,\nsillä päivä meni kylvyissä ja kiistakentällä, yöt taasen valvottiin\njuomingeissa milloin kotonani, milloin jonkun ystävän luona, milloin\njossain Kanopon ravintolassa, jossa pitoja höystivät ihanimpain\nkreikattarien laulu ja hyppy.\n\n\"Mitä on näillä turhamaisimman hekkuman pesillä tekemistä sinun\nkääntymisesi kanssa? kysynet ehkä. Mutta kuuleppas vaan! Kun Saul\nmeni etsimään isänsä aasia, niin hän löysi ruumiin.\n\n\"Eräänä päivänä olimme niinikään lähteneet kullatulla veneellämme\nsinne purjehtimaan, ja Lesbolaisnainen Arkhidike oli huoneessaan\nvalmistanut meille aterian, aterian, jonka vertaista tuskin\nRoinassakaan olisi voinut hankkia.\n\n\"Sittenkun kaupunkimme oli valloitettu Diokletianon aikana, Akhilleyn\nkapinan jälkeen, alkoivat keisarin sotamiehet, jotka olivat tulleet\nAleksandriaan, käyttäytyä kovin röyhkeästi. Ystävieni ja muutamien\nnuorten upseerien välillä, jotka olivat roomalaista patricisukua,\noli jo kuukausia sitten syntynyt eripuraisuutta hevosista, naisista\nja tiesi mistä, jota sitten yhä oli jatkettu; ja sattuipa niin, että\ntapasimme juuri nämät herrasmiehet Arkhidiken ravintolassa.\n\n\"Ensin syntyi pistäviä puheita, joihin sotilaat vastasivat omaan\ntapaansa, sitten loukkaavia sanoja ja vieläpä, kun viini oli noussut\nsekä meille että heille päähän, äänekkäitä uhkauksia.\n\n\"Romalaiset lähtivät ravintolasta ennen meitä,\n\n\"Seppelöittyinä, laulaen ja kokonaan huolettomina me seurasimme heitä\nhetken kuluttua ja jo olimme aivan lähellä satamaa, kun eräältä\nsyrjäkadulta äkkiä tunkeusi meluava joukko ja hyökkäsi kimppuumme\naseet kädessä.\n\n\"Kuu kumotti taivaan laella ja minä saatoin tuntea muutamia\nvastustajistamme. Minä kävin erään pitkän tribunin kimppuun, kuristin\nhäntä kurkusta ja vaivuin hänen kanssansa maahan. Siitä, mitä sitten\ntapahtui, on minulla vain hämäriä muistoja, sillä miekan lyöntejä\noikein satamalla satoi päälleni, ja kaikki musteni silmissäni. Minä\nvielä muistan ainoastaan mitä ajattelin katsoessani kuolemaa silmästä\nsilmään.\"\n\n\"No mitä?\" Stephano kysäisi.\n\n\"Minä ajattelin\", Paavali vastasi punehtuen, \"Aleksandriassa olevia\ntappelupyitäni ja olivatko ne saaneet vettä. Sitten valtasi minut\nsyvä, tylsä tunnottomuus. Monta viikkoa makasin tällä tavoin, sillä\nolin ruhdottu palasiksi, niinkuin teurastajan makkaraliha. Pienempiä\nlukuun ottamatta, olin saanut koko kaksitoista haavaa, joista\njokainen yksistäänkin olisi riittänyt tappamaan kenen muun hyvänsä.\nItsehän olet usein ihmetellyt arpiani\".\n\n\"Ja kenenkä Korkein silloin valitsi pelastajaksesi\".\n\n\"Herätessäni\", Paavali jatkoi, \"olin suuressa siistissä huoneessa,\nvaaleaväristen uutimien ympäröimällä vuoteella. Nousta en jaksanut,\nmutta ikäänkuin olisin uinahtanut vaan yhtä monta minuuttia, kuin\nolin nukkunut päiviä, ajattelin taas ensinnä kaikista peltopyitäni.\nViimeisessä taistelussa oli paras koirakseni pahoin pidellyt kauniin\nNikanderin pyytä, ja hän kuitenkin koitti tehdä rahanpanosta\nriidan alaiseksi. Mutta minä tahdoin hankkia itselleni oikeutta!\nKerran ainakin olivat pyyt vielä päästettävät toistensa kimppuun,\nja jos Nikander kieltäisi, niin pakoittaisin hänet nyrkkitaisteloon\npalestrassa ja antaisin hänelle silmäkulmaan sinimarjan hänen\nvelkansa muistoksi. Käteni olivat vielä heikot ja kuitenkin ne\npuristuivat nyrkkiin ajatellessani tuota harmillista seikkaa. 'Kyllä\nminä hänen!' jupisin itsekseni.\n\n\"Silloin kuulin, että sen huoneen ovi, jossa makasin, aukeni, ja\nnäin kolmen miehen kunnioittavaisesti lähenevän neljättä. Viimeksi\nmainittu tervehti heitä arvokkaasti, mutta kuitenkin ystävällisesti,\nja kääri kokoon kirjoituksen, jota hän oli lukenut. Minä olisin\nmielelläni puhutellut häntä, mutta en voinut avata kuivia huuliani,\nja kuitenkin näin ja kuulin kaiken, mitä tapahtui ympärilläni\nhuoneessa.\n\n\"Minusta oli silloin tämä kaikki hyvin kummallista.\n\n\"Jo näiden miesten tervehdyskin oli ollut omituinen.\n\n\"Heti huomasin, että tuolilla istuja oli tuomari, ja että toiset\nolivat tulleet valittamaan. He kaikki kolme olivat vanhoja ja\nköyhiä, mutta laupiaat ihmiset olivat antaneet heille vähäsen maata\nviljeltäväksi. Viljelemisen aikana oli yksi heistä, muudan kaunis\nukko, jolla oli pitkä hopeanvalkoinen tukka, ollut sairaana ja viljaa\nkorjattaessakin hän oli ollut kykenemätöin toisia auttamaan. 'Nyt he\ntahtovat kieltäytyä antamasta hänelle hänen osaansa viljasta', minä\najattelin itsekseni, mutta toisinpa kävi! Molemmat terveet olivat\nkantaneet sairaan huoneesen kolmanneksen puiduista jyvistä, mutta\nukko kieltäytyi uppiniskaisesti ottamasta vastaan vehnää, koska ei\nollut ottanut osaa kylvämis- eikä korjaamistyöhön, ja vaati tuomaria\nselittämään toisille, ett'ei hän ole oikeutettu ottamaan vastaan\nmitään, jota hankkimassa hän ei ole ollut osallisena.\n\n\"Tuomari oli tähän asti ollut vaiti. Vihdoin hän kohotti viisaat\nystävälliset kasvonsa ja kysyi ukolta: 'Rukoilitko sillä aikaa\ntovereillesi ja heidän työllensä menestystä?'\n\n\"'Rukoilin', vanhus vastasi.\n\n\"'Siis sinä olet ollut avullinen esirukoustesi kautta', tuomari\npäätti; 'kolmas osa viljasta on sinun, ja sinun tulee pitää se!'\nUkko kumarsi, miehet antoivat kättä toisillensa, ja tuomari jäi\njälleen yksikseen huoneesen.\n\n\"En tietänyt, mitä minulle tapahtui. Järjettömältä minusta näytti\nkanne ja tuomarin päätös, ja kumpikin kuitenkin liikutti mieltäni.\nMinä nukuin taas, ja kun seuraavana aamuna vahvistuneena heräsin,\nniin tuomari astui vuoteeni ääreen ja antoi minulle rohtoja sekä\nruumistani että sieluani varten, joka varmaankin oli yhtä runneltu,\nkuin rikkiruhjotut jäsen raukkani\".\n\n\"Kuka sitten oli tuo tuomari?\" Stephano kysyi.\n\n\"Eusebio, Kanopon presbyteri. Muutamat kristityt olivat löytäneet\nminut puolikuolleena kadulta ja vieneet minut Eusebion huoneesen,\nsillä leski Theodora, hänen sisarensa oli kaupungin diakonissa.\nHe molemmat hoitivat minua, ikäänkuin olisin ollut heidän täysi\nveljensä. Vasta silloin, kun olin voimistunut, he näyttivät minulle\nHänen ristinsä ja orjantappura-ruununsa, Hänen, joka minunkin tähteni\noli niskoillansa kantanut paljoa kovempia tuskia, ja he opettivat\nminua rakastamaan Hänen haavojansa ja nöyrästi kärsimään omiani.\nEpätoivon kuivasta puusta pian puhkesi toivo viheriöimään, ja elämän\nloppua seuraavan tyhjän mitättömän sijaan he osoittivat minulle\ntaivaan kaikkine riemuineen.\n\n\"Minusta tuli uusi ihminen, ja edessäni oli ääretöin autuaallinen\nolo. Minun jälkeeni, sen nyt tiesin, ei ole muuta seuraava, kuin\niankaikkisuus; taivaan portit olivat minulle avoinna, ja Kanopossa\ntulin kastetuksi.\n\n\"Aleksandriassa oli minua sillä välin itketty kuolleena, ja Arsinoe\nsisareni oli perijänäni asettunut maatilalleni puolisonsa prefektin\nkanssa. Aivan mielelläni annoin hänen pitää tätä ja itse asuin\ntästälähin taas kaupungissa, voidakseni, kun vainot uudelleen\nalkoivat, auttaa veljiäni.\n\n\"Tämä oli minulle helppoa, sillä lankoni kautta pääsin kaikkiin\nvankiloihin. Vihdoin minun täytyi julkisesti tunnustaa uskoni ja sain\npaljon kärsiä kidutuspenkillä ja porfyyrinmurroksissa; kumminkin\njokainen tuska oli minusta kallisarvoinen, koska se näytti saattavan\nminua lähemmäksi ikävöittyä päämäärääni; ja jos minulla täällä\npyhällä vuorella on jotakin surtavaa, niin ainoa suruni on se, ett'ei\nHerra pidä minua kelvollisena kestämään vielä suurempia kärsimyksiä,\nkun kuitenkin hänen oma, rakas poikansa on ottanut minun ja kaikkien\nvaivaisten syntisten puolesta päällensä niin katkeria tuskia\".\n\n\"Sinä pyhä mies!\" jupisi Stephano ja suuteli hartaasti Paavalin\nlammasnahkaa; mutta tämä veti sen pois hänen kädestään ja lausui\ntyytymättömänä:\n\n\"Minä pyydän, älä tee sitä! Jokainen joka täällä elämässä lähestyy\nminua kunnianosoituksilla, heittää vain kiviä autuuteni tielle. Nyt\nmenen lähteelle noutamaan sinulle raikasta vettä\".\n\nPaavali, palatessaan luolaan vesiastia täynnä, tapasi siellä Hermaan,\njoka oli tullut sanomaan isällensä hyväähuomenta, ennenkuin jälleen\nlähti alas kosteikkokaupunkiin senaattorin luota uusia rohtoja\nnoutamaan.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nGalliatar Sirona istui makuuhuoneensa avonaisessa ikkunassa,\nsill'aikaa kun hänen vaaleata tukkaansa järjesteli vanha musta\norjatar, jonka hänen puolisonsa oli ostanut hänelle Romassa.\n\nHän huokasi, kun orjatar kämmenellään sieltä täältä koski emäntänsä\nkiiltävään päänkoristeesen lemuavilla öljyillä.\n\nNeekerinainen tarttui voimakkaasti viljavaan alaspäin aaltoilevaan\nkultasäikeiden virtaan ja jakoi ne kahtaalle, aloittaakseen\npalmikoimista; mutta Sirona esti häntä ja sanoi: \"Anna minulle\nkuvastin!\"\n\nIson aikaa hän katseli surumielisenä kirkkaaksi kiilloitettuun\nmetalliin, sitten hän huokasi toistamiseen, nosti vinttikoiran,\njoka oli maannut hänen jalkainsa juuressa, syliinsä ja sanoi pitäen\nkuvastinta eläimen edessä:\n\n\"Katsoppas tuohon, Jambe raukkani; jos me molemmat näiden neljän\nseinän sisällä tahdomme nähdä jotakin, joka meitä miellyttää, niin\nmeidän täytyy katsoa tähän!\"\n\nSitten hän jatkoi kääntyen orjattareen päin:\n\n\"Kuinka tuo eläin parka värisee! Se halajaa varmaankin takaisin\nArelaasen ja pelkää, että me vielä kauvan viivymme tämän polttavan\nauringon alla. Anna tänne sandaalini!\"\n\nNeekerinainen antoi emännälleen parin pieniä anturoita, joiden\nsomissa hihnoissa oli kultaisia koristeita, mutta Sirona pyyhkäisi\nkätensä selällä hiuksiaan taaksepäin ja virkkoi:\n\n\"Ei näitä, vaan ne vanhat. Täällä kyllä puukenkäkin kelpaa!\"\n\nTätä sanoessaan hän osoitti ikkunan alla olevaa pihaa, ja tämä näytti\ntodellakin olevan sen laatuinen, kuin ei sitä kullattu sandaali\nkoskaan olisi polkenut.\n\nSitä ympäröivät ylt'yleensä rakennukset. Toisella puolen kohosi\nmuuri, jossa oli suuri portti ja toisillakin puolilla oli kullakin\nrakennus, jotka yhteensä muodostivat teräväkulmaisen hevosenkengän.\n\nVastapäätä sitä sivurakennusta, joka oli annettu Sironalle ja hänen\npuolisollensa, oli Pietarin oma, paljoa korkeampi asuinhuoneus, ja\nmolempia yhdisti toisiinsa talon peräpuolella vaja, joka oli tehty\npunaisen ruskeista kiviharkoista ja peitetty palmunlehdillä, ja\njossa maanviljelys-kaluja säilytettiin ja senaattorin orjat asuivat.\nTämän vajan edessä oli kasa mustia sysiä, joita täällä poltettiin\npiikkisestä sayaali-akaasiasta, ja kelpo joukko hyvin sijoitettuja\nmyllynkiviä, joita Pietari valmisteli kivenlouhoksissaan Egyptissä\nmyötäviksi.\n\nTänä varhaisena hetkenä tuo siivotoin, kanojen ja kyyhkysten täyttämä\npiha oli vielä synkän varjon peitossa.\n\nAinoastaan Sironan ikkunaan paistoi aamu-aurinko.\n\nJos hän olisi tietänyt, millä lumoloisteella kultainen valo\nympäröitsi hänen vartaloansa, hänen valkoisia ja punaisia kasvojansa\nja kullankiiltäviä hiuksiansa, niin hän olisi ollut kiitollinen\nauringolle, jolle hän oli vihoissaan siitä, että se niin aikaisin oli\nhäirinnyt hänen unensa, parhaan lohdutuksen hänen yksinäisyydessään.\n\nPaitse muutamia sivukamaria oli centurionin asunnossa vielä yksi\nisohko huone, varsinainen asuinhuone, joka oli kadulle päin.\n\nVarjoten käsin silmiänsä Sirona virkkoi: \"Tuo ilkeä aurinko! Meidän\nikkunaamme se aina ensinnä paistaa. Niinkuin eivät päivät muutenkin\nolisi kyllin pitkiä! Vuoteet ovat vast'edes muutettavat etummaiseen\nhuoneesen; sen tahdon\".\n\nOrjatar pudisti päätänsä ja vastasi sammaltaen: \"Phoebicio ei sitä\ntahdo\".\n\nSironan silmät leimahtivat suuttumuksesta, hänen sointuva äänensäkin\nhiukan tärisi, kun hän kysyi: \"Mikä hänen nyt taas on?\"\n\n\"Hän sanoo\", vastasi neekerivaimo, \"että senaattorin poika Polykarpo\nuseammin käy ikkunan ohi, kuin hänelle on mieleistä, että hänestä\nnäyttää sinulla olevan enemmän tekemistä noitten Polykarpon\npienten siskojen ja muitten lasten kanssa, kuin oikeastaan olisi\ntarpeellista\".\n\n\"Onko hän vielä tuolla?\" Sirona kysyi hehkuvin poskin ja osoitti\nuhkaavaisesti sormellaan toista huonetta.\n\n\"Isäntä on poissa\", sammalsi akka. \"Jo ennen auringon nousua hän\nmeni. Sinun ei tarvitse odottaa häntä aterioille, sillä hän palaa\nmyöhään kotiin\".\n\nGalliatar ei vastannut, mutta hänen päänsä vaipui ja syvä\nlohduttomuus kuvastui hänen kukoistavissa kasvoissaan.\n\nVinttikoira näkyi ymmärtävän emäntänsä surun, sillä se kohosi ylös\nhäntä kohti, ikäänkuin suudellaksensa häntä.\n\nYksinäinen nainen pusersi innokkaasti rintaansa vasten pientä\neläintä, joka jo hänen kotonansa oli ollut hänen omansa, sillä\nverraton tuska painoi hänen sydäntänsä, ja hän tunsi itsensä niin\nyksinäiseksi, niin turvattomaksi, niin kokonansa hyljätyksi, kuin hän\nperäsimettömässä ruuhessa olisi ajellut yksinään, yksinään ulapalla\naukealla.\n\nHän kauhistui väristen.\n\nHän oli ajatellut puolisoansa, sitä miestä, jonka täällä tulisi olla\nhänelle kaikki kaikessa, ja jonka läsnä-olo kuitenkin inhotti häntä,\njonka välinpitämättömyys ei enää loukannut häntä ja jonka hellyyttä\nhän pelkäsi paljoa enemmän kuin hänen huimaa ärtyväisyyttänsä. Sirona\nei ollut koskaan rakastanut häntä.\n\nHuolitta hän oli kasvanut monen veljensä ja sisarensa keskellä. Hänen\nisänsä oli syntymäkaupunkinsa dekurionikollegiumin kirjanpitäjä,\nmutta vaikka hän asui vastapäätä cirkusta, niin ei tämä ankara mies\nkuitenkaan koskaan antanut tyttäriensä käydä näytäntöjä katsomassa.\n\nMutta hän ei saattanut kieltää heitä katselemasta amfiteaatteriin\ntulvaavaa tahi sieltä poistuvaa joukkoa, tahi kuulemasta\nheidän riemuhuutoansa tahi heidän innokkaita raivon- ja\nmieltymyksen-osoituksiansa.\n\nElämän ilot aina silmiensä edessä Sirona kasvoi alati haluten niitä,\nmutta kuitenkaan milloinkaan saamatta haluansa tyydytetyksi. Hänellä\nei ollutkaan aikaa hyödyttömiin toimiin, sillä hänen äitinsä kuoli,\nennenkuin hän oli täysikasvuinen, ja sen jälkeen hänen tuli pitää\nhuolta kahdeksasta nuoremmasta lapsesta.\n\nTämän hän tekikin aivan uskollisesti, mutta joutohetkinään hän\nmielellään kuunteli virkamiesten vaimojen kertomuksia, jotka olivat\nnähneet kultaisen Rooman ihanuuden ja ylistivät sitä.\n\nHän tiesi olevansa kaunis, sillä hänen tarvitsi ainoastaan lähteä\nhuoneesta saadaksensa sitä kuulla; mutta jos hän halusikin\npääkaupunkiin, niin ei hän tehnyt sitä sen vuoksi, että häntä\nihailtaisiin, vaan sentähden, että siellä oli niin paljo ihanaa\nnähtävänä ja ihailtavana.\n\nKun sitten centurioni Phoebicio, hänen syntymäkaupungissaan olevan\nlinnueen päällikkö, muutettiin Roomaan, ja hän pyysi saadaksensa\nottaa seitsemäntoista vuotiaan, enemmän kuin neljääkymmentä\nkesäkautta häntä nuoremman Sironan vaimokseen, viedäkseen hänet\nmuassaan keisarien kaupunkiin, niin Sirona seurasi häntä täynnänsä\ntoiveita ja iloisuutta.\n\nVähää jälkeen häiden hän lähti erään vanhan naispuolisen sukulaisen\nseurassa Massiliasta meritse, ja Phoebicio taas kohorttinsa\netunenässä kulki maitse Roomaan.\n\nSirona pääsi perille paljoa ennen kuin puolisonsa ja antautui ilman\nhäntä, mutta aina vanhan naisen seuraamana, eloisasti ja aivan\nviattomasti katselemisen ja ihailemisen iloa nauttimaan.\n\nSamalla ei häneltä kuitenkaan jäänyt huomaamatta, että hän herätti\nkaikissa huomiota, ja niin paljon kuin se tosin alussa hyvittikin ja\nmiellyttikin häntä, niin se myöskin usein turmeli häneltä monta iloa,\nkun nuoret ja vanhat Roomalaiset alkoivat seurata häntä ja pyrkiä\nhänen suosioonsa.\n\nVihdoin saapui Phoebiciokin, ja kun hän näki vaimonsa ihailijoita\nparveilevan hänen huoneensa ympärillä, niin hän alkoi kohdella\nSironaa, niinkuin tämä olisi jo aikoja sitten rikkonut\nuskollisuutensa.\n\nKuitenkin hän kuljetti Sironaa kanssansa huvista huviin, näytännöstä\nnäytäntöön, sillä häntä miellytti saada ylpeillä kauniista, ihanasta\npuolisostaan.\n\nSirona tosin tahtoi olla miellyttävä, mutta hän oli aikaisin ankaran\nisänsä kautta ja nuorernpain sisartensa kasvattajana ollen oppinut\ntarkoin eroittamaan oikean väärästä, puhtaan saastaisesta, ja hän\npian huomasi, että pääkaupungin ilot, jotka alussa olivat loistelleet\nhänen vastaansa, niinkuin kirjavat kukat loistavine väreineen ja\npäihdyttävine tuoksuineen, nousivat inhottavista soista.\n\nMikä oli ollut kaunista, miellyttävää ja omituista, sitä hän\nalussa oli katsellut mielihyvällä, mutta hänen miehensä mieltyi\nainoastaan sellaiseen, joka vaimon mielestä oli halpaa, inhottavaa ja\nvastenmielistä.\n\nPhoebicio väijyi jokaista hänen silmänluontiansa, eikä kuitenkaan\nnäyttänyt hänelle muuta kuin sellaista, joka loukkaa siveän naisen\nsilmää.\n\nHuvitukset alkoivat tuntua hänestä tuskallisilta, sillä\nvastenmieliseltä tuntuu suloisinkin viini, jota saastaiset huulet\nkoskevat.\n\nJokaisen juhlan tahi näytännön jälkeen Phoebicio rasitti häntä\nylenmäärin loukkaavilla moitteilla, ja kun Sirona vihdoin,\nväsyttyänsä tähän menettelyyn, ei luvannut lähteä huoneesta, niin\nPhoebicio pakoitti kuitenkin hänet seuraamaan häntä, aina kun\nQvintillo legaatti, Phoebicion esimies, joka joka päivä lähetti\nSironalle kukkia ja antimia, sitä halusi.\n\nTähän asti Sirona oli häntä kärsinyt ja koettanut puolustella häntä\nja oli syyttänyt itseänsä monesta seikasta, jota hän sai kärsiä.\nMutta silloin -- kymmenen kuukatitta hänen Roomaan tulonsa jälkeen\n-- Phoebicio teki hänelle sellaista -- sellaista, joka rautaisen\nmuurin tavoin kohosi heidän välillensä. Ja koska tämä seikka\ntoivotun ylenemisen sijaan oli vaikuttanut sen, että hän siirrettiin\nsyrjäiseen kosteikkoon ja alennettiin kurjan manippelin päälliköksi,\nniin hän alkoi tahallansa kiusata Sironaa. Tämä yritti puolustaa\nitseään jäisellä kylmyydellä, ja vihdoinpa tuli siksi, että mies,\njota kohtaan hän ei muuta tuntenut, kuin halveksimista, katkeroitti\nhänen elämänsä samassa määrässä kuin ruumiillinen kipu, jota sairas\non tuomittu kitumaan koko elämänsä ajan.\n\nPhoebicion läsnä ollessa Sirona oli mykkä, ynseä ja sietämätöin;\nmutta heti kun Phoebicio poistui hänestä, niin hänessä asuva\nlämpösydäminen hyvyys ja lapsellinen rattoisuus heräsi uuteen eloon,\nja sen kaunihimmat kukkaset versoivat senaattorin huoneessa ja siinä\npienessä piirissä, joka palkitsi hänen rakkautensa rakkaudellansa.\n\nPhoebicio oli Mithraan rukoilijoita, jonka palveluksessa hän usein\npaastosi itsensä uuvuksiin, usein toveriensa seurassa päihtyi aina\ntunnottomaksi asti.\n\nTäällä Sinain vuorellakin hän oli laittanut luolan kuntoon Mithraan\njuhlien viettämistä varten, koonnut ympärillensä joitakuita\nuskolaisiansa, ja kun hän pysyi kotoa poissa yöt, päivät pääksytysten\nja sitten palasi kotiin vielä tavallistansa kalpeampana, niin Sirona\ntiesi, missä hän oli ollut.\n\nHänen sieluhunsa esiytyi tämän miehen kuva selvempänä, silmät milloin\nraukeina, milloin palavaa vihaa hehkuvina, ja hän kysyi itseltänsä,\nkuinka koskaan oli ollut mahdollista, että hän oli suostunut\nrupeamaan Phoebicion vaimoksi.\n\nHänen rintansa kohosi nopeammin henkäyksin, kun hän ajatteli sitä\nhäpeätä, jonka Phoebicio Roomassa oli saattanut hänelle, ja hän\npuristi kätösensä nyrkkiin.\n\nSamassa koira nousi hänen helmastaan ja hyppäsi haukkuen ikkunan\nrintamuurille.\n\nHän säikähti vähäsen, järjesti aamupukunsa, joka oli vierryt alas\nhänen valkoisilta olkapäiltään, sitoi sandaalien viimeiset hihnat ja\nkatsoi sitten pihalle.\n\nHymy ilmaantui heti hänen huulillensa, sillä hän huomasi nuoren\nHermaan, joka jo kauvan oli seisonut liikahtamatta nojaten Pietarin\nhuoneen seinään ja halukkaasti katsellut ihanata naista.\n\nHänen hilpeä mielensä oli silmän kaltainen, josta jokainen\nhervaisevan synkkyyden jälki katoaa, niin pian kuin valon vaikutus\nsiihen koskee. Ei mikään suru koskenut häntä niin syvältä, ett'ei\nuuden ilon tuulahdus olisi saattanut karkoittaa sitä kaikkiin ilman\ntuuliin.\n\nNiinkuin moni virta on toisen karvainen lähteensä kuin suunsa\npuolelta, niin kävi monesti Sironan kyynelten-\n\nkin; tuskasta hän alkoi itkeä, ja vallattoman ilonsa tähden oli hänen\nvaikea saada silmiään kuiviksi.\n\nPhoebicion olisi ollut varsin helppo sulostuttaa hänen kohtaloansa,\nsillä hänellä oli sangen tuntehikas sydän ja hän oli kiitollinen\nvähimmästäkin rakkauden osoituksesta. Mutta Phoebicion ja Sironan\nväliltä olivat kaikki siteet ratkenneet.\n\nHermaan varsi ja kasvot miellyttivät Sironaa.\n\nHänestä Hermas näytti ylhäisen näköiseltä, vaikka hänellä oli köyhä\npuku, ja huomatessaan Hermaan poskien hehkuvan ja hänen kätensä,\njoka piti lääkepulloa, vapisevan, hän tiesi, että Hermas oli salaa\nkatsellut häntä ja että hänen näkönsä oli saattanut hänen nuoren\nverensä liikkeesen.\n\nNainen, ja sen lisäksi sellainen, joka mielellään on miellyttävä,\nsuopi anteeksi kaikki synnit, joita tehdään hänen kauneutensa\ntähden, ja hänen äänensä soi sangen ystävälliseltä, kun hän toivotti\nHermaalle hyvää huomenta ja kysyi häneltä, kuinka oli hänen isänsä\nlaita ja olivatko senaattorin lääkkeet auttaneet.\n\nNuorukaisen vastaukset olivat lyhyitä ja ujoja; mutta hänen silmänsä\nilmaisivat, että hän olisi mielellään sanonut varsin toisia asioita,\nkuin mitä hänen taipumatoin kielensä saattoi Sironalle ujosti vastata.\n\n\"Dorothea rouva kertoi minulle eilen illalla\", Sirona sanoi\nystävällisesti, \"että .Pietari toivoi pian saattavansa parantaa\nisäsi, mutta että hän vielä on hyvin heikko. Ehkäpä hyvä viini\nolisi hänelle hyödyksi; ei vielä tänäpäivänä, mutta huomenna tahi\nylihuomenna. Tule vaan minun luokseni, jos tarvitset sitä; meillä on\nvanhaa Falernon viiniä kellarissamme ja valkoista mareotilaista, joka\non erittäin hyvää ja terveellistä\".\n\nHermas kiitti häntä, ja kun Sirona vielä kerran kehoitti häntä\nhuoletta kääntymään hänen puoleensa, niin Hermas sai niin paljon\nvoimaa, että enemmän sammaltaen kuin puhuen huudahti Sironalle:\n\"Sinä olet yhtä hyvä, kuin kauniskin\".\n\nNämät sanat eivät olleet vielä loppuun lausutut, kun ylimmäinen\nniistä kivistä, jotka olivat taitavasti ladotut orjien huoneen\nviereen, syöksähti alas kovasti kolisten.\n\nSirona säikähtyi ja vetäytyi pois ikkunan äärestä, vinttikoira alkoi\nkovasti haukkua ja Hermas tarttui otsaansa, ikäänkuin unesta heräten.\n\nPian tämän jälkeen hän kolkutti senaattorin ovea.\n\nTuskin hän oli astunut huoneesen, kun Mirjamin solea vartalo Varjon\ntavoin solahti esiin kivien takaa ja katosi pikaisesti ja äänettömänä\norjien asuntoon.\n\nTämä oli silloin tyhjänä, sillä sen asukkaat työskentelivät pellolla,\ntalossa tahi kivenmurroksella. Se sisälsi muutamia niukkavaloisia\nhuoneita, joiden seinät olivat paljaat ja epätasaiset.\n\nPaimentyttö astui pienimpään niistä. Täällä makasi palmun-oksaisella\nvuoteella se orja, jota hän oli haavoittanut, ja joka liikahteli,\nkun Mirjam joutuisin käsin, nopeasti ja vinoon pani uuden, huonosti\nsilitetyn kääreen hänen otsassaan olevaan syvään haavaan.\n\nHeti kun Mirjam oli täyttänyt tämän velvollisuutensa, niin hän lähti\ntaas huoneesta, asettui puoleksi avonaisen, kartanolle vievän oven\ntaakse, painoi otsansa oven kiviseen pieleen ja katseli nopeasti\nhengitellen milloin senaattorin huoneesen, milloin Sironan ikkunaan\npäin.\n\nUusi, kiihkeä liikutus oli tunkeunut hänen nuoreen sydämeensä.\n\nVielä muutamia minuuttia sitten hän oli aivan rauhallisesti kykkinyt\nlattialla sairaan vieressä ja pää kätten nojassa ajatellut vuorta ja\nvuohiansa.\n\nSilloin hän kuuli ulkoa kartanolta hiljaista kopinaa, joka kyllä\nolisi jäänyt jokaiselta muulta huomaamatta, mutta hän ei ainoastaan\nsitä huomannut, vaan saattoi myöskin aivan varmaan eroittaa, kuka\nsen synnytti.\n\nHermaan astunnan ääntä hän ei koskaan saattanut olla tuntematta, ja\nse vaikutti häneen vastustamattomalla voimalla.\n\nKiireesti hän kohotti päänsä kätensä nojasta ja kyynärpään polvelta,\njoka oli sitä tukenut, kavahti ja astui kartanolle.\n\nMyllynkivet peittivät hänet, ja piilopaikastaan hän näki Hermaan,\njoka oli vaipunut ihailemiseen.\n\nMirjam seurasi Hermaan katseiden suuntaa, ja hänen silmiensä eteen\nilmaantui sama kuva, joka ihastutti Hermasta: Sironan ihana, auringon\nvalon ympäröimä muoto. Hän näytti sellaiselta kuin lumi keskellä\nruusuja ja kultaa, kuin haudalla istuva enkeli kirkon uudessa\ntaulussa. Niin, kuin enkeli! Ja hänen mieleensä leimahti se ajatus,\nettä hän itse oli ruskea ja musta, ja että Hermas oli nimittänyt\nhäntä pahaksi hengeksi.\n\nSyvän tuskan tunne valtasi hänet ja hän tunsi itsensä ikäänkuin\nrankaistuksi ruumiin ja sielun puolesta; mutta pian hajosi lumous,\nhänen sydämensä alkoi kovasti tykyttää, ja hänen täytyi valkoisilla\nhampaillansa purra huuliinsa voidakseen olla ääneensä huudahtamatta\ntuskasta ja vihasta.\n\nKuinka mielellään hän olisi hypännyt ylös ikkunaan, jonne Hermaan\nsilmäykset tähtäsivät, ja käynyt kiinni Sironan kultakutreihin,\ntemmannut hänet maahan ja niinkuin vampyyri imenyt veren hänen\npunaisista huulistaan, kunnes hän olisi maannut hänen edessään\nkalpeana, kuin janoon kuolleen ihmisen ruumis.\n\nTällöin hän näki, että Sironan keveä puku valui alas hänen\nolkapäiltään ja että Hermas säikähtyen painoi kätensä sydämelleen.\n\nSilloin hänet valtasi toinen tunne. Häntä halutti huutaa Sironalle\nja varoittaa häntä.\n\nRiitasisaretkin tarttuvat hengessä toistensa käsiin, kun puhtaan\nnaisellisuuden vaaran-alainen pyhyys on suojeltavana.\n\nMirjam punehtui Sironan tähden, ja jo aukenivat hänen huulensa, kun\nvinttikoira rupesi haukkumaan ja keskustelu heidän välillänsä alkoi.\n\nEi sanaakaan siitä, mitä lausuttiin, jäänyt hänen tarkalta korvaltaan\nkuulematta, ja kun Hermas sanoi Sironalle, että hän oli yhtä hyvä\nkuin kauniskin, niin Mirjam tunsi päätänsä huimaavan.\n\nYlimmäinen myllynkivi, jolta puuttui tukea ja josta Mirjam koetti\nottaa kiinni, menetti tasapainonsa, ja sen putoaminen oli häirinnyt\nheidän keskustelunsa ja saattanut Mirjamin, takaisin sairaan luokse.\n\nJo seisoi Mirjam ovella ja odotti Hennasta.\n\nKauvan, kauvan kesti hänen odottamisensa; vihdoinkin hän tuli\nDorothea rouvan seurassa, ja Mirjam näki vaan sen, että Hermas\njälleen loi pikaisen silmäyksen Sironan ikkunaan.\n\nVahingon-ilon hymy ilmaantui hänen huulilleen, sillä ikkuna oli\ntyhjä, ja kadonnut se kaunis kuva, jonka Hermas oli toivonut saavansa\njälleen nähdä.\n\nSirona istui kangaspuillaan kadunpuoleisessa huoneessa, jonne\nlähenevä kavioin kapse oli hänet houkutellut.\n\nSenaattorin toinen poika, Polykarpo, oli isänsä uhkealla oriilla\nratsastanut ohitse, oli tervehtinyt häntä ja samalla heittänyt ruusun\ntielle.\n\nPuolta tuntia myöhemmin vanha orjatar astui Sironan luokse, joka\nharjaantunein käsin heitteli syöstävää edes takaisin kankaan sarjan\nläpi.\n\n\"Emäntä!\" huusi neekeri rumasti hymyillen, ja kun yksinäinen nainen\npysähtyi työssään ja kysyväisesti katsoi häneen, niin akka tarjosi\nhänelle ruusun.\n\nSirona otti kukan, puhalsi siitä kadun tomun pois, suorieli sormiensa\npäillä hienoja lehtiä ja virkkoi, näyttäen luovan melkein koko\nhuomionsa tähän toimeen: \"Anna sinä ruusujen tästä lähin jäädä\npaikallensa. Sinä tunnet Phoebicion, ja jos joku sen näkee, niin\naljetaan siitä juttu\".\n\nMusta nainen kääntyi häneen seljin olkapäitänsä kohottaen, mutta\nSirona ajatteli: \"Polykarpo on sentään kaunis ja rakastettava mies,\neikä varmaankaan kellään ole niin suuria ja sydämellisiä silmiä kuin\nhänellä; kun hän ei vaan aina niin paljon puhuisi suunnitelmistaan,\npiirroksistaan ja kuvistaan ja pelkistä vähäisistä aineista, jotka\neivät ensinkään koske minuun!\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nSitten kun seuraavan päivän aurinko oli jo käynyt alemmaksi\npuolipäivän korkeutta, ja ilma alkoi tulla viileämmäksi, niin Hermas\nja Paavali veivät Stephanon hänen toivonsa mukaan ulos, kun hän alkoi\ntuntea itsensä voimakkaammaksi.\n\nErakot istuutuivat toistensa viereen matalalle kiviharkolle, jonka\nHermas oli laittanut pehmeäksi lepo-istuimeksi isällensä, panemalla\nsen päälle paksun, tuoreen ruohokerroksen.\n\nMolemmat erakot katselivat nuorukaista, joka nuolella ja jousella\nvarustettuna astui vuorta ylös pyytämään vuorikaurista, koska Pietari\noli määrännyt voimakasta ruokaa sairaalle.\n\nHe eivät vaihtaneet sanaakaan keskenänsä, ennenkuin metsästäjä oli\nkadonnut näkyvistä. Silloin Stephano sanoi:\n\n\"Kuinka hän on muuttunut sen jälkeen, kun sairastuin! Eihän ole perin\npitkää aikaa siitä, kun viimeksi näin hänet päivän valossa, ja sillä\nvälin näyttää pojasta tulleen mies. Hänpähän astuskeli niinkuin mies,\njoka tuntee arvonsa\".\n\nPaavali jupisi, maahan käännetyin kasvoin, muutamia suostumuksen\nsanoja.\n\nHän muisti diskuskiekon heitännän ja ajatteli: \"Varmaankin palestra\nkytee hänen mielessään; hän on kylpenytkin, ja kun hän eilen palasi\nkosteikosta, niin hän astuskeli niinkuin nuori atleetti\".\n\nSilloin vasta ystävyys on todellinen, kun ystävät molemmin puolin\nsaattavat iloita toistensa seurasta, vaikkeivät keskenänsä puhu\nsanaakaan.\n\nStephano ja Paavali olivat vaiti, ja kuitenkin heidän kesken oli\nnäkymätöin ajatusten vaihto, kun he auringon painuessa laskuansa\nkohti katselivat länteen päin.\n\nSyvällä heidän alapuolellaan loisti tumman sinivihreänä Punaisen\nmeren kapea juomu paljasten kullankeltaiselta loistavien\nrannikkovuorten rajoittamana. Aivan heidän vieressään kohosi\njättiläisvuoren piikkinen huippu, jota, auringon laskettua sen\ntaakse, ympäröitsi ikäänkuin loistava rihma hohtavia rubiineja.\nLeimuava puna valoihen läntiselle taivaan rannalle, keveitä\nutuhuntuja alkoi liehua rannikkovuorten ympärillä, kirkkaan taivaan\nhopeapilvi muuttui värilleen, pukeutui vastapuhjenneen ruusun\nvienoon punahan ja rantakunnaat kimmelsivät amethistin kuulakassa\norvokinsinessä.\n\nEi tuulonenkaan käynyt, ei ainoakaan ääni häirinnyt illan juhlallista\nhiljaisuutta.\n\nVasta silloin kun meri alkoi muuttua yhä synkemmän näköiseksi, kun\nvuorten huippujen ja lännen rusko sammui, ja yö alkoi levittää\nvarjojansa korkeutten ja syvyytten yli, vasta silloin Stephano\neroitti ristiin pannut kätensä ja mainitsi hiljaa kumppaninsa nimeä.\n\nPaavali säikähti niinkuin se, joka äkkiä herää unesta ja tuntee\nitsessään, että toisen puhe on jäänyt häneltä kuulematta: \"Sinä olet\noikeassa\", hän sanoi; \"tulee pimeä ja kylmä ja sinun pitää mennä\ntakaisin luolaan\".\n\nStephano ei vastustanut, vaan antoi Paavalin viedä hänet hänen\nvuoteellensa.\n\nLevittäessään lammasnahkaa sairaan päälle Paavali huokasi raskaasti.\n\n\"Mitä liikkuu sielussasi?\" vanhus kysyi. \"Se on -- se oli;\nsitä ei voi auttaa\", Paavali huusi syvästi liikutettuna. \"Me\nsaimme äsken nähdä Luojan ihanimman ihmeen, mutta häpeällisessä\nepäjumalan-palveluksessa näin edessäni Helion vaunut kiiltävine,\ntulta pärskyvine, siivekkäine hepoineen ja Helion itsensä Hermaan\nmuodossa, kullan kiiltävine hiuksineen, ja karkelevat hoorit ja\nhämärän kultaiset portit. Kirottua daimoniroskaa!...\"\n\nErakon keskeytti tällöin Hermas, joka astui luolaan näyttäen miehille\nnuorta tunturivuohta, jonka hän oli tappanut, ja virkkoi: \"Pulskea\npoika, ja vaan yhden nuolen se on minulta vienyt. Heti sytytän\nvalkean ja paistan parhaat palat. Vielä on monta vuohta vuorellamme,\nja minä osaan niitä löytää\".\n\nTuntia myöhemmin isä ja poika söivät vartaassa paistetut\nlihanviipaleet; Paavali kieltäytyi aterioimasta heidän kanssansa,\nsillä kun hän diskuksenheitännön jälkeen, täynnänsä epäilystä ja\nkatumusta ruoski itseänsä luolassa, niin hän oli myös määrännyt\nitselleen ankaran paastoamisen. \"Ja nyt\", huudahti Hermas, kun hänen\nisänsä, jota tämä kauvan kaivattu voimallinen ravinto näkyi hyvin\nmaittavan, sanoi olevansa kylläinen, \"ja nyt tulee paras herkku.\nTässä pullossa on vahvistavaa viiniä, ja kun se on tyhjennetty, niin\nse jälleen täytetään\".\n\nStephano otti puupikarin, jonka hänen poikansa hänelle tarjosi, joi\nvähäsen ja sanoi, vielä kerran kielellään koetellen jalon nesteen\nhyvää makua:\n\n\"Se on tosiaankin hyvää! Syrian viiniä! Maistappas vaan, Paavali\".\n\nTämä otti maljan käteensä, hengitti koetellen kultajuoman hajua\nja jupisi sitten kostuttamatta sillä huuliaan: \"Se ei ole Syrian\nviiniä; egyptiläistä se on; tunnen sen hyvin; minä pitäisin sitä\nmareotilaisena!\"\n\n\"Siksi Sirona sitä sanoi\", Hermas huudahti. \"Ja sinä tunnet sen jo\nhajusta! Hän sanoi sen olevan erittäin terveellistä sairaalle\".\n\n\"Niin se onkin\", Paavali vakuutti; mutta Stephano kysyi kummeksien:\n\"Sirona? Kuka on Sirona?\"\n\nLuolaa valaisi himmeästi sen suulle sytytetty tuli, niin ett'eivät\nerakot saattaneet huomata, että Hermas kovasti punastui vastatessaan:\n\"Sironako? Galliatar Sironako? Etkö sitä tiedä? Hän on kosteikossa\nasuvan centurionin puoliso\".\n\n\"Kuinka sinä tulit _hänen_ luoksensa?\" isä kysyi,\n\n\"Hän asuu Pietarin talossa\", nuorukainen vastasi, \"ja kun hän sai\nkuulla, että sinä olet haavoitettu...\"\n\n\"Kiitä häntä minun puolestani, kun aamulla menet sinne\", Stephano\nvirkkoi, \"häntä ja hänen miestänsä. Onko hänkin Gallialainen?\"\n\n\"Luullakseni hän on; ei, hän on varmaan\", Hermas vastasi. \"Häntä\nnimitetään Leijonaksi, ja hänkin on kotoisin Galliasta\".\n\nNuorukaisen lähdettyä luolasta, vanhus laskeusi levolle, ja Paavali\nvalvoi hänen vieressään hänen poikansa vuoteella.\n\nMutta Stephano ei saattanut nukkua, ja kun hänen ystävänsä lähestyi\nhäntä antaakseen hänelle rohtoja, niin hän sanoi:\n\n\"Gallialaisen miehen vaimo on osoittanut hyvyyttä minua kohtaan, ja\nkuitenkin viini olisi hyödyttänyt minua enemmän, joll'ei se olisi\ntullut Gallialaiselta\".\n\nPaavali katsoi häneen kysyväisesti, ja vaikka luolassa vallitsi\ntäydellinen pimeys, niin Stephano kuitenkin tunsi tämän katseen ja\njatkoi:\n\n\"En pidä vihaa ketäkään vastaan, vaan rakastan lähimmäistäni. Kova\nhäväistys on minua kohdannut, mutta olen antanut anteeksi, kaikesta\nsydämestäni anteeksi. Yksi ainoa on elämässä, jolle soisin pahaa,\nja tämä on eräs Gallialainen\".\n\n\"Anna hänellekin anteeksi\", Paavali pyysi, \"äläkä häiritse untasi\nkatkerilla ajatuksilla\".\n\n\"En ole väsynyt\", sairas huusi, \"ja jos sinua olisi se kohdannut,\nmikä on minun osalleni tullut, niin se olisi häirinnyt sinunkin\nöittesi levon\".\n\n\"Tiedän sen, tiedänhän sen\", Paavali rauhoitteli häntä.\n\"GalIialainenhan vietteli vaimo parkasi hylkäämään sinun huoneesi ja\noman lapsensa\".\n\n\"Ja kuinka rakastin Glyceraa!\" sairas huokasi. \"Kuin ruhtinatarta\npidin häntä, ja kaiken, mitä hän toivoi, ymmärsin antaa, ennenkuin\nsanat vielä olivat hänen kieleltänsä kerinneet. Sata kertaa hän\nsanoi, että minä olin liian hyvä ja liian hento, ja ett'ei hänellä\nenää ollut mitään kaivattavaa. Silloin Gallialainen tuli huoneesemme,\nihminen, mies tuima kuin hapan viini, mutta sulokielinen,\nhehkuvasilmäinen. En tiedä kuinka hän kietoi Glyceran pauloihinsa,\nenkä tahdokkaan tietää. Helvetissä hän on sovittava rikoksensa. Tuon\nkadotetun vaimo paran edestä rukoilen yöt ja päivät. Hän vaipui\nlumoukseen, ja hänen sydämensä, jäi vielä kuitenkin huoneeseni, sillä\nsiellähän oli hänen lapsensa, ja hän piti Hennasta sangen rakkaana ja\nsydämellisesti hän oli minuunkin rakastunut. Mutta kuinka voimakas\nlieneekään se ihastus, joka tekee tyhjäksi itse äidinrakkaudenkin!\nMinä poloinen! Minä poloinen! Oletko koskaan rakastanut naista,\nPaavali?\"\n\n\"Sinun pitää nukkua\", tämä kehoitti. \"Kukahan olisi elänyt milt'ei\npuolen vuosisataa tuntematta rakkautta! Nyt en puhu sanaakaan enää;\nmutta sinä nautit tämän juoman, jonka Pietari on sinulle lähettänyt\".\n\nSenaattorin rohdot olivat voimallisia, sillä sairas nukkui, ja heräsi\nvasta silloin, kun täysi päivänvalo valaisi luolaa.\n\nPaavali istui yhä vielä hiljaa vuoteellansa ja tarjosi hänelle,\nsitten kun he yhdessä olivat rukoilleet, ruukun, jonka Hermas, ennen\nkosteikkoon lähdettyänsä, oli täyttänyt raikkaalla vedellä.\n\n\"Tunnen itseni vahvistuneeksi\", vanhus virkkoi. \"Rohdot ovat hyviä,\nolen makeasti maannut ja nähnyt kaunista unta, mutta sinä näytät\nkovin kalpealta ja valvoneelta\".\n\n\"Minäkö?\" Paavali kysäisi. \"Minähän olen levännyt tässä vuoteella.\nAnna minun hetkeksi mennä ulos\". Näin sanoen hän meni ulos luolan\nedustalle. Heti kun hän oli mennyt pois Stephanon näkyvistä, niin\nhän hengähti syvästi, ojenteli jäseniään, hieroi polttavia silmiään,\nsillä tuntui siltä, kuin hiekkajyväsiä olisi kokoontunut hänen\nsilmäluomiensa alle, joiden hän ei ollut kolmeen vuorokauteen\nsallinut sulkeutua.\n\nSitä paitse vaivasi häntä ankara jano, sillä yhtä pitkään aikaan\nhänen huulensa eivät olleet koskeneet juomaan eivätkä ruokaan.\n\nJo alkoivat hänen kätensä vapista, mutta heikkous ja tuska, jonka\nhän tunsi, täytti hänet hiljaisella ilolla, ja mielellään hän olisi\nmennyt takaisin omaan luolaansa ja antautunut, niinkuin useita\nkertoja ennenkin, siihen katkeran suloiseen mielikuvitukseen, että\nhän riippui ristillä ja että hänen verensä samoin kuin Vapahtajankin\nvalui viidestä haavasta.\n\nMutta Stephano huusi häntä, ja viivyttelemättä hän meni hänen\nluoksensa ja vastasi hänen kysymyksiinsä.\n\nPuhuminen tuntui hänestä huokeammalle kuin kuunteleminen, sillä hänen\nkorvissaan suhisi ja kohisi, ja kilisi ja kihisi, ja hänestä tuntui\nsiltä, kuin hän olisi päihtynynnä tulisesta viinistä.\n\n\"Kunhan ei Hermas vaan unhottaisi kiittää Gallialaista\", Stephano\nvirkkoi.\n\n\"Kiittää, meidän tulee aina kiittää\", toinen vastasi sulkien silmänsä.\n\n\"Minä olen uneksinut Glycerasta\", alkoi vanhus uudelleen puhua.\n\"Sanoit eilen, että rakkaus on sinunkin sydämessäsi liikkunut; ethän\nkuitenkaan koskaan ole ollut naimisissa? Sinä olet vaiti. Vastaahan!\"\n\n\"Minäkö? Kuka on minulle puhunut?\" Paavali jupisi ja katsoi kysyjään\ntuijottavin katsein.\n\nTämä säikähtyi, ja kun hän huomasi, että Paavalin kaikki jäsenet\nvapisivat, niin hän nousi pystyyn ja tarjosi hänelle Sironan\nviinipullon, jonka toinen, voimatta enää itseään hallita, tulisesti\ntempasi hänen kädestään ja tyhjensi sen sammuttaaksensa polttavaa\njanoaan.\n\nTulinen juoma virvoitti hänen uupuneet voimansa, punasi hänen\nposkensa ja loi hänen silmihinsä omituisen loisteen. Sitten hän sanoi\nhengähtäen ja painaen käsiänsä rintahansa: \"Kuinka hyvältä se tuntui!\"\n\nStephano rauhoittui täydelleen ja toisti kysymyksensä, mutta hän\nmelkein katui uteliaisuuttansa, sillä Paavalin ääni soi hänen\nkorvissaan aivan oudolta, kun hän vastasi: \"En, minä en ole ollut\nnaimisissa, mutta kuitenkin olen rakastanut ja minä kerron sinulle\nkaiken alusta loppuun asti, mutta sinä et saa keskeyttää minua, et\nkertaakaan! Minä olen niin kummallisella mielellä. Ehkäpä viini\non sen tehnyt. Isoon aikaan en ollut juonut mitään; minä olin jo\npaastonnut aina siitä -- siitä -- mutta sehän on saman tekevä. Ole\nääneti, aivan ääneti, ja anna minun kertoa\".\n\nPaavali istuutui Hennaan vuoteelle. Hän taivuttihen taaksepäin,\nnojasi takaraivonsa luolan kallioseinään, jonka suusta tunkeusi\nsisään täysi päivän valo, ja hän alkoi, katsellen tuijottavin silmin\navaruuteen, kertoa:\n\n\"Millaiselta hän näytti? Kuka voipi häntä kuvata? Korkea hän oli ja\nkookas kuin Hera, eikä hän kuitenkaan ollut ylpeä, ja hänen jalot\nkreikkalaiskasvonsa olivat vielä herttaisemmat kuin kauniit.\n\n\"Hän ei saattanut enää olla aivan nuori, mutta hänellä oli kuitenkin\nystävällisen lapsen silmät. Muistan nähneeni hänet aina kovin\nkalpeana. Hänen kapea otsansa loisti kuin norsunluu hänen mustien\nhiustensa alta. Valkoiset niinkuin hänen otsansakin olivat myöskin\nhänen, kauniit kätensä, hänen kätensä, jotka sielullisten olentojen\ntapaan osasivat puhua omaa kieltänsä. Jos hän hartaasti pani ne\nristiin, niin jo ne itsessään tuntuivat lausuvan rukouksen. Hän\noli notkea kuin nuori palmu, kun hän taivutti itseään, ja samassa\nhänellä oli kuitenkin jalon-arvoinen ryhti, silloinkin kun hänet\nensi kerran näin. Se tapahtui hirveässä paikassa, Rhakotiin\nkamalassa vankihuoneessa. Hänellä oli yllään ainoastaan kulunut\npuku, joka ennen oli ollut kallis; ja niinkuin ahne rotta seuraa\nvangittua kyyhkystä, niin seurasi häntä eräs rietas nainen ja\nherjasi häntä häpäisevillä puheilla. Hän ei vastannut sanaakaan,\nmutta raskaat, suuret kyyneleet vierivät verkallensa alas hänen\nkalpeilta poskiltansa hänen käsillensä, jotka hän piti ristissä\npovellansa. Kärsimystä ja tuskaa puhuivat hänen katseensa, mutta ei\nmikään äkillinen vavahdus rumentanut hänen kasvojensa piirteiden\nsopusuhtaisuutta. Herjauksiakin hän saattoi kauniisti kärsiä, ja\nmillä sanoilla tuo villitty akka vainosikaan häntä!\n\n\"Minä olin jo aikoja sitte kastettu, ja minulle, rikkaalle\nMenanderille, Pompejo prefektin langolle, olivat avoinna kaikki\nvankilat, joissa Maksiminon aikana niin monta kristittyä piti\nkäännytettämän uskostaan. Mutta hän ei kuulunut meikäläisiin. Hänen\nkatseensa kohtasi minun katsettani, minä ristin silmiäni, mutta hän\nei vastannut tähän pyhään tervehdykseen. Vahdit veivät pois akan,\nmutta hän vetäytyi pois pimeään nurkkaan, asettui siellä maahan ja\nkätki kasvonsa käsiinsä.\n\n\"Minun sieluni valtasi erinomainen sääli tuota onnetonta naista\nkohtaan; minusta tuntui, kuin hän olisi minun ja minä hänen, ja minä\nluotin häneen vielä silloinkin, kun vanginvartia raaoilla sanoilla\nkertoi, että nainen oli asunut erään Roomalaisen kanssa akan luona ja\noli tältä kavaltanut paljon rahaa.\n\n\"Seuraavana aamuna minua jälleen halutti mennä vankihuoneesen,\nsekä hänen että itseni tähden. Minä löysin hänet samasta nurkasta,\njonne hän edellisenä päivänä oli paennut. Hänen vieressään oli\nkoskemattomana hänen vankiruokansa, vesimalja ja leipäpala.\n\n\"Lähestyessäni häntä, näin, että hän taitti palasen itselleen\nohukaisesta leivänkannikasta ja sitten kutsui luokseen pienen\nkristityn pojan, joka oli seurannut äitiään vankeuteen, ja antoi\nhänelle lopun leivästä. Poika kiitti häntä siivosti, mutta nainen\notti hänet kiinni ja suuteli häntä sydämellisen hellästi, vaikka\npoika näytti kipeältä ja rumannäköiseltä.\n\n\"Joka noin rakastaa lapsia, ei ole turmeltunut', sanoin itsekseni ja\ntarjousin auttamaan häntä voimieni mukaan.\n\n\"Hän silmäili minua melkein epäillen ja vastasi, että hänelle\ntapahtui hänen ansionsa mukaan ja että hän tahtoi kärsiä sen.\n\n\"Ennenkuin saatoin oppia häntä lähemmin tuntemaan, häiritsivät meitä\nkristityt. Nämät olivat kokoontuneet arvoisan Ammonion ympärille,\njoka neuvoi ja lohdutti heitä ylentävillä sanoilla. Nainen kuunteli\ntarkkaavaisesti vanhusta, ja seuraavana päivänä tapasin hänet\nkeskustelemassa sen pojan äidin kanssa, jolle hän oli antanut leipää.\n\n\"Eräänä aamuna tulin vankilaan tuoden muassani hedelmiä\nvirvoittaakseni niillä vankeja ja erittäinkin häntä. Nainen otti\nomenan, nousi ylös ja sanoi: 'Minä pyydän nyt sinulta toista lahjaa.\nSinä olet kristitty; lähetä pappi minua kastamaan, joll'ei hän pidä\nminua mahdottomana, sillä minun syntikuormani on raskas, raskaampi\nkuin kenenkään muun naisen'.\n\n\"Jälleen täyttyivät hänen suuret, suloiset lapsensilmänsä raskailla\nhiljaisilla kyyneleillä; minä puhuttelin häntä sydämellisesti ja\nneuvoin, niin hyvin kuin saatoin, häntä turvaamaan Lunastajan armoon.\n\n\"Vähää jäljemmin Ammonio kastoi hänen salaisesti, ja hän pyysi, että\nhäntä nimitettäisiin Magdalenaksi. Niin tapahtuikin ja tästä lähin\nhän kokonaan luotti minuun.\n\n\"Hän oli hyljännyt puolisonsa ja lapsensa erään perkeleellisen\nviettelijän tähden, jota hän oli seurannut Aleksandriaan ja joka\noli siellä jättänyt hänet oman onnensa nojaan. Yksinäisenä,\nystävättömänä, puutteen-alaisena ja velallisena hän jäi erään\nkovasydämisen, ahnaan emännän luo, ja tämä saattoi hänet viimein\ntuomarin eteen ja vankeuteen.\n\n\"Mihinkä syvimmän sieluntuskan kuiluun tämä paremman kohtalon\narvoinen nainen soi minun katsoa! Mikä on naisella jalointa? Hänen\nrakkautensa, hänen äidin velvollisuutensa, hänen arvonsa. Ja\nMagdalena! Kaikki nämät kolme seikkaa hän oli menettänyt ja hukannut\nomasta syystänsä.\n\n\"Ylivaltaisen sallimuksen iskut ovat helposti kestettäviä, mutta voi\nsitä, joka itse turmelee elämänsä!\n\n\"Hän oli syntinen, hän tunsi sen tuskallisesti katuen ja kielsi\njärkähtämättömästi, kun tarjousin lunastamaan hänet vapaaksi.\n\n\"Hän odotti rankaistusta, niinkuin kuumetautinen katkeraa juomaa,\njoka jäähdyttää hänen verensä.\n\n\"Ristiinnaulitun nimessä! Minä olen syntisten joukossa löytänyt\nenemmän jaloa ihmisyyttä, kuin monessa hurskaassa, joka käypi\npapillisessa puvussa.\n\n\"Magdalenan kautta vankila muuttui minulle jälleen pyhäksi. Minä olin\nennen usein lähtenyt siitä äärettömän halveksimisen tunteilla, sillä\nvangittuin kristittyin joukossa oli paljo laiskehtivaa roistoväkeä,\njotka rohkeasti olivat tunnustaneet Vapahtajaa, elääkseen\nuskolaisten rakkauden antimista; siellä minä olin nähnyt, kirottuja\npahantekijöitä, jotka toivoivat marttyyrikuolemalla voittavansa\nmenetetyn autuutensa; siellä olin kuullut pelkurien valitushuutoja,\njotka yhtä paljon pelkäsivät kuolemaa kuin luopumista Korkeimmasta.\nSydäntä viiltäviä näköjä sain täällä nähdä, mutta myöskin mitä\nylevimmän mielenjalouden kuvia. Minä näin miehiä ja naisia, jotka\nhiljaisen onnellisina menivät kuolemaan, ja joiden loppu todellakin\noli jalompi, kuin Kodron ja Decio Mus'in paljon ylistetty kuolo.\n\n\"Ei yhtäkään vaimoa eikä miestä ollut koko vankijoukossa, joka olisi\nollut kohtaloonsa tyynemmin valmistunut ja tyytyväisempi, kuin\nMagdalena. Lause: 'Pitää ilo oleman taivaassa yhdestä syntisestä,\njoka hänensä parantaa, enämmin, kuin yhdeksästäkymmenestä ja\nyhdeksästä hurskaasta' -- vahvisti häntä ihmeellisesti, ja hän on\ntehnyt _parannuksen_, todellakin hän on sen tehnyt. Entä minä!\nJumala on minun todistajani, ettei mikään semmoinen halu, joka\nviettelee miestä naisen luo, saattanut minua hänen tykönsä, enkä minä\nkuitenkaan voinut häntä jättää, vaan olin päivät hänen luonansa ja\nyöllä sieluni ikävöitsi häntä, ja ihanimmalta kaikesta tuntui minusta\nsaada kuolla hänen kanssansa.\n\n\"Tämä tapahtui neljännen vainoomisdekreetin aikaan, muutamia\nkuukausia ennen ensimmäisen toleranssi-ediktin antamista.\n\n\"Jokainen joka uhraa, sanottiin siinä, pääsee rankaistuksesta\nvapaaksi; se, joka vastustelee, sitä on kaikin neuvoin pakoitettava\nuhraamaan. Se, joka osoitaksen uppiniskaiseksi, rankaistaan\nkuolemalla. Kauvan aikaa oli sääliväisesti menetelty, vaan nyt\ntahdottiin kauhistuttaa vankia sen kautta, että heille uudestaan\nluettiin tuo lakisääntö. Silloin monet piiloutuivat voihkaten ja\nvalitellen, toiset taas rukoilivat ääneensä, mutta useimmat odottivat\nsyvästi huoaten ja kalpein kasvoin, miten käypä oli. Magdalena pysyi\ntäydelleen tyyneenä.\n\n\"Nyt kristittyjen vankien nimet huudettiin ja keisarin legionaarit\nveivät heidät kaikki yhteen paikkaan.\n\n\"Ei minun eikä hänen nimeänsä mainittu; sillä minä en ollut vankien\njoukkoa, eikä häntä taas oltu vangittu uskonsa tähden.\n\n\"Jo virkamies kääri luetteloansa kokoon, niin Magdalena nousi ylös,\nastui kainosti esiin ja lausui levollisen arvokkaasti: 'Minäkin olen\nkristitty'.\n\n\"Jos olisi enkeli, jolla olisi ihmisen muoto, niin sen kasvot\nvarmaankin näyttäisivät sellaisilta, kuin hänen kasvonsa sillä\nhetkellä. Roomalainen, joka oli tyyni ja arvokkaan näköinen mies,\nkatseli tutkivaisesti, mutta hyväntahtoisesti häntä, pudisti päätänsä\nja sanoi lujaan, osoittaen kirjakääryänsä: 'Minä en löydä tästä sinun\nnimeäsi'. Tähän lisäsi hän hiljaa: 'enkä tahdokkaan sitä löytää'.\n\n\"Silloin Magdalena astui likemmäksi häntä ja sanoi ääneen: 'Suo\nminullekin tilaa uskolaisteni joukossa ja kirjoita näin: Magdalena,\nkristitty, kieltäypi uhraamasta'.\n\n\"Minun sieluni tuli kovin liikutetuksi ja iloisella mielin minä\nhuusin: 'Pane sinne minunkin nimeni ja kirjoita: Menander, Herophilon\npoika, kristitty, kieltäytyy samoin'.\n\n\"Roomalainen teki tehtävänsä.\n\n\"Aika ei ole mielestäni haihduttanut hetkistäkään näistä päivistä.\n\n\"Tuossa oli alttari ja sen vieressä toisella puolella pakanallinen\npappi, toisella puolella taas keisarin virkamies. Kaksittain meidät\nvietiin esiin. Magdalena ja minä olimme viimeiset. Täällä tuotti yksi\nainoa pienoinen sana elämän ja vapauden, mutta toinen kiduttavan\nkuoleman.\n\n\"Kolmesta kymmenestä vangista ainoastaan neljä rohkeni kieltäytyä\nuhraamasta; arkamieliset taas valittelivat, ristivät silmiänsä ja\nrukoilivat Herraa vahvistamaan muiden mieltä.\n\n\"Sanomattoman puhdas ilo täytti minun sieluni, ja minusta tuntui,\nkuin olisimme ruumiittomina, keveiden pilvien kantamina leijailleet\nylä-ilmoihin.\n\n\"Hiljaa ja tyynesti kieltäysimme uhraamasta, kiitimme keisarin\nvirkamiestä, joka meitä lempeästi siihen kehoitti, ja kun me samassa\npaikassa ja yhtä haavaa jouduimme kiduttajan käsiin, niin Magdalena\nloi silmänsä ylöspäin, minä vain häneen, ja keskellä julmimpia tuskia\nminä näin edessäni Vapahtajan viittaavan minua ja enkelien ympäröivän\nhäntä leijaellen keveillä ilma-aaltosilla, jotka silmään näyttivät\npelkältä valon loistolta ja korvaan kuuluivat ihanalta soitannolta.\n\n\"liikahtamatta hän kärsi kauheita tuskia; vain kerran hän huusi\npoikansa nimeä, Hermeiasta.\n\n\"Silloin loin silmäni häneen ja näin kuinka hän vavahtelevin huulin\nja avonaisin silmin katseli taivaasen päin, hän vielä eli, mutta oli\njo kuitenkin Vapahtajan luona, hän oli kidutuslavalla ja kuitenkin\nautuas.\n\n\"Minun ruumiini, joka oli vahvempi, jäi vielä tomun kahleisiin; hän\npääsi niistä vapaaksi jo kiduttajan ensikertaa häntä ahdistaessa.\n\n\"Minä suljin hänen silmänsä, ihanimmat silmät, joissa koskaan taivas\non kuvastellut, minä otin sormuksen hänen verisestä, rakkaasta,\nvalkeasta kädestänsä, ja täällä, täällä, tämän karkean nahan alla\nminä säilytän sitä, ja minä rukoilemistani rukoilen... Oi sydämeni!\nVoi, jospa aika tulisi! Voi, jospa kuitenkin loppu...!\"\n\nPaavali painoi kätensä otsaansa ja vaipui uupuneena ja voimattomuuden\nvaltaamana vuoteelleen.\n\nSairas oli jännitettynä, tuskin hengittäenkään seurannut hänen\nkertomustansa.\n\nJo ennemmin hän oli noussut pystyyn ja toisen huomaamatta langennut\npolvilleen.\n\nSitten hän ryömi hehkuen ja vavisten tunnottoman luokse, heittäytyi\nhänen päällensä, riisti lammasnahan hänen rinnaltaan, kopeloi\nkiireestä vapisevin käsin sormusta, löysi sen ja tuiotti siihen ikään\nkuin olisi tahtonut sulattaa sen katseillaan, painoi sen kerran\ntoisensa perästä suullensa, sydämelleen ja taas huulilleen, peitti\nkasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.\n\nVasta Hermaan kosteikosta palattua hän ajatteli uupumukseen\njoutunutta ystävätänsä ja saattoi hänet poikansa avulla jälleen\nvirkoamaan.\n\nPaavali ei kieltäytynyt nauttimasta ruokaa ja juomaa, ja kun hän\nvoimistuneena ja jo uudelleen virkistyneenä illan viileässä istui\nStephanon rinnalla luolan suulla ja sai kuulla ukolta, että Magdalena\noli ollut hänen vaimonsa, niin hän sanoi, näyttäen Hermasta: \"Nyt\nymmärrän, mistä se rakkaus tulee, jota alusta alkaen olen tuntenut\ntätä poikaa kohtaan\".\n\nVanhus puristi hiljaa hänen kättänsä, sillä hän tunsi, että uusi side\nyhdisti hänet hänen holhoojaansa, ja hiljainen onnellisuus täytti\nhänen sydämensä, kun hän varmaan tiesi, että hänen vaimonsa, jota hän\nyhä vielä rakasti, hänen poikansa äiti, oli kuollut kristittynä ja\nmarttyyrina ja niinmuodoin ennen häntä päässyt taivaasen.\n\nRauhallisesti kuin lapsi vanhus nukkui seuraavan yön, ja kun aamulla\nlähettiläitä tuli Raithusta pyytämään Paavalia lähtemään vuorelta\nja rupeemaan heidän johtajaksensa ja vanhimmaksensa, niin Stephano\nvirkkoi: \"Seuraa pelkäämättä tätä kaunista kutsumusta, jonka sinä\nansaitsetkin. Minä en sinua todellakaan enää tarvitse; minä parannun\njo ilman sinun avuttasikin\".\n\nMutta Paavali, paljoa enemmän levottomana kuin iloisena, pyysi\nlähettiläiltä seitsemän päivää ajatus-aikaa ja rienteli sill'aikaa\nrauhatonna toisesta pyhästä paikasta toiseen ja viimein kosteikkoon\nkirkossa rukoillaksensa.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nOli ihana, virkistävä ilta.\n\nTäysikuu kohosi hiljalleen öisen taivaan tummansiniselle kannelle ja\nloi valoansa viileän maan yli. Mutta sen hopeasäteiden valovoima ei\nollut niin suuri, että se olisi voinut nostaa sitä hienoa sinertävää\nhuntua, joka jättiläiskokoista pyhää vuorta verhosi. Sitä vastoin se\nsaattoi kosteikkokaupungin kokonaan pois hämärän vallasta.\n\nPääkadun leveä juova kimalteli vuorilta laskeuvan matkustajan\nsilmään, ikään kuin valkeasta marmorista tehty tie, ja uuden kirkon\nhiljakkoin kalkitut seinät loistivat yhtä heleänvalkoisilta, kuin\nselvällä päivälläkin.\n\nHuoneiden ja palmujen varjot muodostivat ikäänkuin mustia\nlattiavaatteen raitoja tielle, jolla nyt oli ainoastaan vähän väkeä,\nvaikka oli iltaviileän aika, joka muuten tavallisesti houkutteli\nporvaria raikasta ilmaa nauttimaan.\n\nKirkon avonaisista ikkunoista kuului sekä mies- että nais-äänistä\nlaulua.\n\nSen ovet avautuivat, ja kristityt Pharanilaiset, jotka täällä olivat\nnauttineet Herran ehtoollista ja kädestä käteen kulkevaa kalkkia,\nastuivat ulos.\n\nVanhimpien, diakonien, ääneenlukijoiden, laulajain, akoluuttien ja\npaikkakunnan kokoontuneen papiston etupäässä astui piispa Agapito,\nsamoin kuin maallikkojen edellä koko kosteikon päällysmies, Obediano,\nsekä senaattori Pietari, jälkimmäinen puolisonsa, täysikasvaneitten\nlastensa ja lukuisien orjiensa kanssa.\n\nJo oli koko kirkkoväki lähtenyt pois, kun ovenvartia vahakynttilöitä\nsammuttaessansa huomasi katujoita varten aiotussa esihuoneessa, jossa\nsuihkukaivo hiljaa lirisi, pimeässä nurkassa erään miehen, joka\nliikahtamatta ja hartaasen rukoukseen vaipuneena kykki lattialla\nja vasta silloin nousi seisoalleen, kun kirkonvartia huusi häntä ja\npienellä lampullansa valaisi hänen kasvojansa.\n\nAnkarilla sanoilla ovenvartia aloitti puheensa, mutta tuntiessaan\nmyöhästyneen rukoilijan aleksandrialaiseksi erakoksi, Paavaliksi, hän\nheti muutti äänensä ja sanoi ystävällisesti, melkeinpä rukoilevan\nnöyrästi:\n\n\"Lopeta jo rukouksesi, hurskas mies. Seurakunta on jo lähtenyt\nkirkosta, ja minun täytyy, meidän uusien kalliiden kirkkokalujemme ja\npakanallisten rosvojen tähden sulkea ovet. Minä olen jo kuullut, että\nRaithun veljet ovat valinneet sinut vanhimmaksensa ja että heidän\nlähettiläänsä ovat tarjonneet sinulle tämän korkean arvon. Hekin ovat\nkatselleet ja suuresti ihmetelleet meidän uutta kirkkoamme. Aiotko\nsinä heti muuttaa heidän luoksensa, vai viivytkö meidän luonamme\njuhla-ajan?\"\n\n\"Sen saat huomenna tietää\", sanoi Paavali, joka ylös noustuaan seisoi\nnojaten erääsen koristamattoman katujahuoneen patsaasen. \"Tässä\nhuoneessa asuu Hän, jolta minun ensin pitää kysymän neuvoa. Minä\npyydän sinua, jätä minut vielä yksikseni. Jos tahdot, niin sulje\novet, ja tule myöhemmin, ennenkuin lähdet levolle, päästämään minua\nulos\".\n\n\"Se on mahdotonta\", vastasi toinen hänelle arvellen. \"Minun vaimoni\non sairaana ja asuntoni on kaukana täältä, kaupungin syrjäpuolella,\npikku portin luona. Ja sitä paitse minun täytyy vielä tänään viedä\navain Pietari senaattorille, jonka poika, rakennusmestari Antonio,\nvarhain huomenna tahtoo alkaa uuden alttarin rakentamista. Auringon\nnoustessa tulevat työmiehet, ja jos...\"\n\n\"Annappas minun katsoa avainta\", keskeytti häntä Paavali. \"Kuinka\nsuuri onkaan se siunaus, johonka tuollainen pieni esine joko sulkee\ntahi avaa tien! Mutta tiedäppäs, mies, minä luulen, että löytyy\nkeino, jonka kautta me molemmat saatamme tulla autetuiksi. Sinä\nlähdet kipeän vaimosi luo, ja minä, lopetettuani rukoukseni, vien\nitse avaimen senaattorille\".\n\nPortinvartia mietti hetkisen ja suostui Raithun presbyterin tahtoon,\npyytäen samalla, ett'ei hän varsin kauvan viipyisi. Hänen käydessään\nsenaattorin huoneen ohi, tunki sieltä hänen nenäänsä paistin haju.\n\nHän oli köyhä mies ja ajatteli itseksensä näin: \"Hän paastoo\nainoastaan silloin, kun hän itse tahtoo, me taas silloinkin, kun sitä\nvähimmin tahdomme\".\n\nTämä haju, joka saattoi portinvartian valittamaan, lähti lampaan\npaistista, joka oli asetettu juhla-ateriaksi senaattorin talonväelle.\n\nOrjatkin ottivat osaa tähän myöhäiseen ateriaan.\n\nPietari ja Dorothea rouva istuivat vieretysten Kreikkalaisten tapaan\npuoleksi makaavassa asennossa yksinkertaisella lepolavitsalla, ja\nheidän edessänsä oli pöytä, jonka ääressä ei kukaan muu istunut\nheidän kanssansa, vaikka ympäri sitä oli asetettu taajaan tuolia\nperheen täysikasvaneita lapsia varten.\n\nOrjat istuivat ovipuolella kyykistyneinä maapohjalle ja tunkeutuivat\nkahteen piiriin, kumpikin höyryävän ruokamaljansa ääreen, joista he\nkourillansa pistelivät ruskeahkoa virviläpuuroa.\n\nKunkin edessä oli pyöreä, harmaa leipä, joka vasta silloin\nmurrettiin, kun huoneenhoitaja Jethro oli paloitellut ja jakanut\nlampaan paistin.\n\nSelän ja reitten mehukkaammat palat eroitettiin Pietarille ja hänen\nomaisilleen, mutta kunkin orjan leivälle huoneenhoitaja asetti\nlihapalan, miehille suuremmat, naisille taas pienemmät.\n\nTosin tapahtui, että moni katein silmin katseli enemmän suositun\ntoverinsa mehukkaampaa palaa, mutta ei niukka-osaisinkaan rohjennut\nvalittaa, sillä orjat saivat puhua ainoastaan silloin, kun heidän\nherransa heiltä kysyi, eikä Pietari kärsinyt lapsiltansakaan mitään\npuhetta ruoasta, oli se sitte kiitosta tahi laitosta.\n\nMyöskin Mirjam istui orjien joukossa. Hän söi aina vähän, ja kaikki\nliha oli hänelle vastenmielistä; senpä vuoksi hän työnsikin osakseen\ntulleen kylkiluu-palan häntä vastapäätä istuvalle vaimolle, joka oli\npuutarhan työntekijöitä ja joka hänelle oli monta kertaa antanut\nhedelmiä ja hiukan hunajaa, sillä Mirjam rakasti kaikenlaisia\nmakeisia.\n\nPietari ei puhunut tänä päivänä orjiensa kanssa ensinkään, ja\nomaistensakin kanssa vaan vähän.\n\nDorothea rouva huomasi suruksensa nuot syvät rypyt, jotka olivat\nmuodostuneet hänen puolisonsa vakavien silmien väliin, ja kuinka\nhän huulet kokoon puristettuina istui eteensä tuijottaen ruokaa\najattelematta.\n\nAteria oli loppunut, mutta hän ei liikahtanut eikä huomannut niitä\nkysyviä silmäyksiä, joita kaikkialta häneen luotiin.\n\nEi kukaan rohjennut nousta, ennenkuin perheen-isä itse oli antanut\nmerkin siihen.\n\nRauhattomimpana seurasi Mirjam hänen liikkeitänsä. Hän muuttelihen\nlevottomana sinne tänne, hieroi pienten sormiensa välissä jäljelle\njääneen leivän muruiksi ja hänen rintansa milloin kohoili yhä\nnopeammin, milloin taas se näytti olevan aivan liikkumattomana.\n\nHän oli kuullut pihaportin käyvän ja tuntenut Hermaan astunnan.\n\n\"Hän aikoo isännän luo; ensi silmänräpäyksessä hän on astuva sisälle\nja löytävä minut täältä näitten keskeltä\", hän ajatteli ja pyyhkäisi\nehdottomasti kädellään vanukkeisia hiuksiaan silittääksensä niitä ja\nloi sekä vihaa että halveksimista ilmaisevan silmäyksen ympärillensä\nmuihin orjiin.\n\nMutta Hermas ei tullut.\n\nMirjam ei hetkeäkään epäillyt, että hänen korvansa olisi pettänyt.\n\nOdottiko hän oven takana, kunnes ateria päättyisi? Vai tarkoittiko\nhänen myöhäinen käyntinsä Galliatarta, jonka luo hän oli hänet viime\niltanakin nähnyt menevän viiniastia kädessä.\n\nHän tiesi, että Sironan puoliso, Phoebicio, oli vuorella ja uhrasi\nsiellä täysikuun valossa Mithraalle uskolaistensa kanssa muutamassa\nvuoren luolassa, jonka Mirjam jo kauvan aikaa oli tuntenut.\n\nHän oli nähnyt Gallialaisen ilta-jumalanpalveluksen aikaan lähtevän\npihasta muutamien sotamiesten seuraamana. Kaksi sotamiehistä\nkantoi erästä suurta lipasta, josta suuren hämmennyskattilan\nkorvat pistäytyivät esiin, erästä vedellä täytettyä nahkaleiliä ja\nmonenlaisia muita kaluja.\n\nHän tiesi, että nämät miehet aikoivat viettää koko yön Mithraan\nluolassa tervehtiäksensä kummallisilla menoilla \"tuota nuorta\njumalaa\", nousevata aurinkoa, sillä monta kertaa utelias paimentyttö\noli heitä kuunnellut, kun hän ennen päivän koittoa oli lähtenyt\nvuorelle vuohinensa, ja hän oli kuullut, että Mithraan palvelijat\nviettivät yöllisiä uhrijuhlia.\n\nHänen mieleensä juolahti, että Sirona oli yksinänsä ja että Hermas\ntahtoi käydä ehkä hänen luonansa, eikä senaattorin tykönä.\n\nHän kauhistui, hänen sydäntänsä tuimeli, ja niinkuin ainakin,\nkun tulinen mielenliikutus heräsi hänessä, niin hän tällöinkin,\nvastustamattoman intohimonsa valtaamana, hypähti ylös ja oli jo\nlähellä ovea, kun senaattorin ääni pidätti hänet ja huomautti hänelle\nhänen sopimatonta käytöstänsä.\n\nHänen potilaansa makasi yhä vielä kovassa kuumeessa vuoteen omana,\npäänahka tulehtuneena, ja hän tiesi pääsevänsä kaikesta moitteesta,\njos hän herransa kysymykseen olisi vastannut, että sairas häntä\ntarvitsi; mutta hän ei ollut vielä koskaan valhetellut, ja hänen\nylpeytensä esti häntä nytkään valhetta sanomasta.\n\nMuut orjat pelästyivät, kun hän uljaasti vastasi: \"En viihtynyt enää\nsisällä; ateria kesti niin kauvan\".\n\nPietari silmäsi ulos akkunasta, ja kun hän huomasi, kuinka korkealla\nkuu jo oli, niin hän pudisti päätänsä, ikäänkuin ihmetellen itseänsä,\nlausui häntä moittimatta kiitosrukouksen, antoi orjille merkin lähteä\nsalista ja meni makuukammioonsa annettuaan yösuudelman lapsilleen,\njoista ainoastaan kuvanveistäjä Polykarpo ei ollut saapuvilla.\n\nSinne ei hän pitkäksi aikaa jäänyt yksiksensä, sillä sitten kun\nDorothea rouva oli puhellut tyttärensä Marthanan ja huoneen hoitajan\nkanssa kaikesta, mitä huomenna tarvittiin, ja luonut nuorimpain\nlasten makuukammiossa vielä rakkaan silmäyksen noihin rauhallisesti\nuinaileviin, ja korjannut missä peitettä, missä pään-alaista, niin\nhän astui kynnyksen yli puolisonsa huoneesen ja mainitsi hänen\nnimeänsä.\n\nPietari nousi seisoalleen, katsoi häneen, ja hänen totisista\nsilmistänsä vuoti runsaasti kiitollista lempeyttä Dorotheaa kohti.\n\nDorothea tunsi ankaran puolisonsa lempeän sydämen ja nyökkäsi osaa\nottaen hänelle, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt saada sanaakaan\nsuustansa, niin Pietari lausui:\n\n\"Tule vaan likemmäksi! Tässä tuntuu niin raskaalta, ja sinunkin\ntäytyy saada osasi taakasta\".\n\n\"Anna minun vaan saada se\", keskeytti tämä hänet innokkaasti. \"Senpä\nvuoksi tuleekin solakasta tyttösestä leveähartiainen muija, jotta hän\nhelpommin voisi auttaa herraansa kantamaan elämän monia taakkoja.\nMutta minä olen todellakin levotoin. Jo ennen kirkkoon mentyämme\non jotakin ikävää tapahtunut sinulle, eikä ainoastaan neuvoston\nkokouksessa. Lasten laita ei kaiketikaan ole niin, kuin pitää\".\n\n\"Mimmoiset silmät hänellä on!\" Pietari huudahti.\n\n\"Rumat, harmaat\", Dorothea vastasi. \"Eivätkä ne ole edes\ntarkkanäköiset. Mutta pimeässäkin ne näkevät, mikä teihin, sinuun\nja lapsiin koskee. Sinä olet tyytymätöin Polykarpoon. Eilen,\nennenkuin hän ratsasti Raithuun, sinä katselit häntä niin -- niin --\nkuinka sitä sanoisin? Minä voin hyvinkin hyvin huomata, mitä tämä\ntarkoittaa, mutta minä luulen, että sinä tarpeettomasti murehdit. Hän\non nuori, ja niin ihmeen kaunis nainen kuin Sirona...\"\n\nPietari oli tähän asti ääneti kuunnellut vaimoansa. Nyt hän löi\nkätensä yhteen ja lausui keskeyttäen häntä: \"Sen asian laita ei\ntodellakaan ole oikein; -- mutta pitäisihän minun olla tottunut\nsiihen. Mitä minä salaisesti tahdon kertoa sinulle, sen sinä\nesittelet minulle niin, kuin se olisi vanhaa tuttua\".\n\n\"Ja miksikä en?\" Dorothea kysyi. \"Jos istutat vesan puunrunkoon ja se\njuurtuu puuhun, niin se tuntee sekä sahan viiltämisen, joka koskee\nrunkoon, että myöskin sen juuria kostuttavasta lähteestä vuotavan\nsiunauksen, niinkuin sille itselle olisi tullut osaksi tuskaa\ntahi virvoitusta. Sinä olet puu ja minä olen vesa, ja avioliiton\nihmeellinen voima on sinut ja minut tehnyt yhdeksi lihaksi. Sinun\nsydämesi tykytys on myös minun sydämeni tykytys, sinun ajatuksesi on\nminunkin ajatukseni, ja senpä vuoksi minä aina tiedänkin, ennenkuin\nsitä minulle sanotkaan, mikä mieltäsi painaa\".\n\nDorothean rehellisissä silmissä, hänen tätä lausuessaan, näkyi kostea\nväike, mutta Pietari tarttui hellästi hänen käteensä ja lausui: \"Jos\ntuo vanha, ryhmyinen runko monesti kantaa makeita hedelmiä, niin\nhänen on kiittäminen siitä vesaa. Minä en todellakaan saata uskoa,\nettä nuo vuorella asuvat erakot ovat Herralle erittäin otollisia sen\nvuoksi, että elävät yksinäisyydessä. Sillä vasta vaimon ja lasten\nkautta tulee mies täydelliseksi, todelliseksi ihmiseksi, mutta se,\njoka on näitä vailla, ei koskaan opi tuntemaan elämän valoisimpia\nkunnaita ja sen synkimpiä kuiluja. Jos on jotakin, jonka hyväksi mies\nsaattaa panna alttiiksi koko elonsa ja taitonsa, niin se on hänen oma\nkotonsa\".\n\n\"Meidän kotomme hyväksi\", Dorothea lausui, \"olet sinä rehellisesti\ntehnytkin sen\".\n\n\"_Meidän_ kotomme hyväksi\", Pietari toisti lujaan ja syvän äänensä\nkoko painokkaalla soinnulla. \"Kahdella on enempi voimaa kuin yhdellä,\nja siitä on jo ties häntä kuinka paljo aikaa, kun vieraannuimme\nsanomasta 'minä' niissä seikoissa, jotka koskevat kotoa ja lapsia.\nMolempien kautta on meille tänään huolta tuotettu\".\n\n\"Eikö senaatti tahdo ottaa osaa uuden tien laitoskustannukseen?\"\n\n\"Ei! Piispa Agapiton sekaantuminen on ratkaissut asian. Minun ei\ntarvitsekkaan mainita sinulle, millainen meidän välimme on, enkä\nminä tahdo moittia häntä, sillä hän on oikeutta harrastava mies;\nmutta useissa kohdin emme milloinkaan voi sopia. Niinkuin tiedät, on\nhän nuoruudessaan ollut sotilaana, ja hänen hurskautensa on jylseä,\nmilt'ei sotainen, niin sanoakseni. Jos olisi käynyt hänen mielensä\nmukaan, eikä Obediano olisi puolustanut minua, niin ei kirkossamme\ntätä nykyä olisi ainoatakaan kuvaa ja se näyttäisi aitalta eikä\nrukoushuoneelta. Me emme ole koskaan ymmärtäneet toisiamme, ja siitä\naikain, kun en hänen toivonsa mukaan tehnyt Polykarposta pappia, vaan\nsen sijaan panin pojan Thalassion oppiin, koska poikanen jo pienenä\npiirusti paremmin kuin moni mestari tällä inhalla iällä, joka ei\nsynnytä suuria taiteilijoita, hän puhuu minusta, kuin olisin pakana\".\n\n\"Ja minä tiedän hänen kuitenkin pitävän sinua suuressa arvossa\",\nDorothea rouva keskeytti häntä.\n\n\"Minä puolestani pidän mielelläni hänestä yhtä hyvää ajatusta\",\nvastasi Pietari, \"ja se, mikä meidät eroittaa toisistamme, ei\nole mitään pahaa. Hän luulee itsellään yksinään olevan puhtaan\nuskon ja että hänen on taisteleminen sen puolesta. Pakanalliseksi\nkauhistukseksi hän sanoo taiteilijain teoksia, ja kuvat, arvelee\n_hän_, joka ei koskaan ole tuntenut tuota kauneuden kirkastavaa\nvoimaa, saattavat ainoastaan epäjumaluuteen. Polykarpon tekemiä\nenkelien ja Hyvän Paimenen kuvia hän vielä suvaitsi, mutta jalopeurat\novat saattaneet tuon vanhan sotilaan raivoon. Hän sanoi niitä\nkirotuiksi epäjumalan kuviksi ja pirun töiksi\".\n\n\"Mutta olihan Salomoninkin temppelissä jalopeuran kuvia nähtävinä\",\nDorothea huudahti.\n\n\"Sitä minäkin väitin, ja myöskin, että sekä katekeettikoulussa\nettä myöskin tuossa opettavaisessa Eläinopissa, joka meillä on,\nitse Vapahtajaa verrataan leijonaksi, ja että myöskin evangelista\nMarkusta, joka levitti Herran oppia Aleksandriaan, kuvaillaan yhdessä\njalopeuran kanssa. Mutta hän vastusti minua vielä paljoa kiivaammin,\nsillä Polykarpon teokset eivät muka ole aiotut kaunistamaan pyhiä\npaikkoja, vaan Caesareumia, joka hänestä ei ole mitään muuta kuin\npakanallinen rakennus, ja kreikkalaisten jaloja taideteoksia, joita\nsiellä säilytetään, hän sanoo inhottaviksi viirunaamoiksi, joilla\nsaatana viekoittelee ihmisten sydämiä. Näitä hänen ankaria sanojansa\nymmärtävät muut senaattorit, vaan eivät minun lauseitani, ja niin he\nyhtyivät häneen, että minun tienrakennus-ehdotukseni jäi sikseen,\nkoska kristityn seurakunnan ei muka sopisi auttaa epäjumaluutta ja\ntasoittaa tietä perkeleelle\".\n\n\"Minä näen sinusta, että olet kovuudella heitä vastustanut\".\n\n\"Niin minäkin luulen\", Pietari vastasi luoden silmänsä lattiaan.\n\"Ehkäpä olen tullut lausuneeksi montakin loukkaavaa sanaa, ja onpa\nminunkin annettu maistaa niitä. Erittäinkin tyytymätön Agapito\noli minun tiliini ja toi esiin erään diakonien kertomuksen. He\nmoittivat kovasti sitä, että sinä olet antanut yhtä paljon leipää\npakanallisperheille, kuin kristityillekin. Tämä kyllä on totta,\nmutta...\"\n\n\"Mutta\", Dorothea huudahti eloisasti, \"nälkä on vaivaksi\nkastamattomallekin, heidän kristityt naapurinsa eivät auta heitä, ja\novathan hekin meidän lähimmäisiämme. Minä tekisin huonosti tehtäväni,\njos antaisin heidän kärsiä nälkää sen takia, että he ovat parasta\nlohdutusta vailla\".\n\n\"Ja kuitenkin\", Pietari sanoi, \"on neuvoskunta päättänyt, että\nsinä tästä lähin saat käyttää määrätystä viljavarastosta enintään\nneljännen osan pakanoitten avuksi. Mutta sinun ei tarvitse säikähtyä.\nTästä lähin on heille tuleva omaisuudestamme se, mikä ennen myötiin.\nEi kenenkään sinun holhoteistasi tarvitse jäädä yhtäkään leipää\nvähemmälle. Uudella tien laitoksella taas ei ole mitään kiirettä.\nSen valmistuminen saattaakin viipyä, sillä Polykarpo saattaa tuskin\nmeidän luonamme valmistaa jalopeurojansa. Poika raukka! Kuinka\ninnokkaasti hän onkaan savesta muodostellut niiden kaavaa, ja kuinka\nihmeen hyvästi hän on onnistunut luodessaan noihin majesteetillisiin\neläimiin heidän ryhtiänsä. Vanhojen athenalaisten taiteilijain henki\ntuntuu elähyttävän häntä. Neuvotelkaamme nyt, eikö Aleksandriassa...\"\n\n\"Koettakaamme pikemmin\", keskeytti hänen puolisonsa häntä, \"heti\nsaada häntä jättämään nuo kaavansa syrjään, ja sen sijaan ryhtymään\nmuihin pyhempiin teoksiin. Agapito on tarkkanäköinen, ja nuo\npakanalliset teokset juurtuvat liiankin syvälle pojan sydämeen\".\n\nSenaattori, kuullessaan viime sanat, rypisti otsaansa ja sanoi\nmilt'ei kiivaasti: \"Ei kaikki, mitä pakanat ovat luoneet, ole\nhalveksittavaa. Polykarpon täytyy olla vakavassa ja vakinaisessa\ntoimessa, sillä hän on luonut silmänsä sinne, minne hänen ei pitäisi\nniitä luoda. Sirona on toisen puoliso, eikä pilankaan vuoksi pidä\nkoettaa saada lähimmäisen emäntää omakseen. Luuletko sinä, että\nGalliatar saattaisi rikkoa velvollisuutensa?\"\n\nDorothea hämmästyi ja mietittyänsä hetkisen, hän vastasi:\n\n\"Hän on kaunis ja kevytmielinen lapsi, niin, vaan lapsi! Minä\najattelen hänen mielenlaatuansa enkä hänen ikäänsä, vaikka hän tosin\nsaattaisi olla puolisonsa lapsenlapsi, tuon kummallisen miehen,\njota hän ei rakasta eikä kunnioita, ei, ainoastaan inhoo. Jotakin\nkauheaa, en tiedä mitä, hänen miehensä varmaankin jo Roomassa on\ntehnyt hänelle, enkä minä enää koetakkaan taivuttaa hänen sydäntänsä\ntakaisin häneen. Muuten hän on kaikessa lempeä ja myöntyväinen, enkä\nusein voi käsittääkkään, mistä hän. aina saakin tuon vallattoman\niloisuuden kisaellessaan lasten kanssa. Kyllähän sinä tiedät, kuinka\npienokaiset ja Marthanakin ovat häneen kiintyneet. Soisinpa, että\nhän olisi kristitty, sillä minullekin hän on käynyt rakkaaksi, miksi\nkieltäisinkään sitä. On varsin mahdotonta hänen läsnä ollessaan\nolla surullisena, ja hän on aina minulle kuuliainen sekä pelkää\nminun moitettani ja koettaa voittaa minun suosiotani. Varmaankin\nhän koettaa olla kaikille ihmisille mieliksi, vieläpä lapsillekin,\nmutt'ei, minun nähdäkseni, enemmän Polykarpolle, kuin muillekaan,\nniin pulska mies kuin hän onkin. Varmaankaan ei!\"\n\n\"Mutta kuitenkin\", Pietari sanoi, \"poika häntä katselee ja Phoebicio\non sen huomannut. Hän tapasi minut eilen kotiin tullessani ja pyysi\nhappamen-kohteliaalla tavallaan minua antamaan pojalleni sen neuvon,\nettä hän, jos hän vast'edes tahtoisi lahjoittaa pois ruusuja,\nheittäisi ne muualle kuin hänen ikkunaansa, sillä hän itse ei muka\nole mikään kukkien ystävä ja vaimolleen taas hän mielemmin tahtoi\nniitä itse poimia\".\n\nDorothea rouva kalpeni ja lausui päättävästi ja lyhyesti: \"Me\nemme tarvitse majamiestä, ja vaikka katkerasti kaipaankin hänen\npuolisoansa, on kuitenkin parasta, että sinä pyydät häntä etsimään\ntoista asuntoa\".\n\n\"Ei sanaakaan enempää, vaimo\", Pietari keskeytti häntä totisena,\nviitaten epäävästi kädellään. \"Antaisimmeko Sironan kärsiä siitä,\nettä meidän poikamme menettelee ajattelemattomasti hänen tähtensä?\nSanothan sinä itsekin, että hänen seurustelunsa lasten kanssa\nja kunnioituksensa sinua kohtaan on varjellut häntä rikoksesta,\nja tulisiko meidän nyt karkoittaa hänet talosta? Ei suinkaan.\nGallialaisperhe jää niin kauvaksi asumaan minun talooni, kuin he\neivät tee mitään, joka pakoittaisi minut ajamaan heidät siitä.\nIsäni tosin oli Kreikkalainen, mutta äitini kautta minä olen saanut\nAmalekilaista verta suoniini, ja jos minä karkoittaisin talostani ne,\njoiden kanssa olen kerran oman kattoni alla jakanut leipäni, niin\nminä häpäisisin itseni. Polykarpoa pitää varoitettaman ja hänen pitää\nsaaman kuulla, mikä hänen velvollisuutensa on meitä, itseänsä ja\nJumalaa kohtaan. Minä ymmärrän pitää hänen suuria lahjojansa arvossa\nja olen hänen ystävänsä, mutta samalla kertaa myöskin hänen isäntänsä\nja osaan estää häntä oman isänsä taloon tuomasta pääkaupungin\nkevytmielisiä tapoja\".\n\nViimeiset sanat kaikuivat kuin vasaran iskut, ja jäykkä päättäväisyys\nloisti senaattorin silmistä.\n\nKuitenkin hänen vaimonsa lähestyi pelotta häntä vielä likemmäksi,\ntarttui hänen käsivarteensa ja sanoi: \"Kuinka hyvä kuitenkin\non, että mies pitää oikeuden silmämääränänsä, kun sitä vastoin\nme naiset sokeasti seuraamme sydämemme ajattelemattomia haluja.\nPainitaistelussakin te käytätte ainoastaan luvallisia aseita,\nmutta taistelevat vaimot käyttävät kynsiä ja hampaitakin. Te\nymmärrätte aina paremmin välttää vääryyttä, sen sinä taas olet\nminulle osoittanut; mutta hyvien töiden toimittamisessa te ette\nkuitenkaan ole meitä etevämmät. Gallialaisperhe jääköön rauhaan\nmeidän huoneesemme, ja läksytä sinä Polykarpoa ankarasti, mutta\ntee se ensinnäkin hänen ystävänänsä. Vai eiköhän olisi parempi,\nettä jättäisit sen minun toimekseni? Sillä onhan sekä jalopeurojen\nvalmistaminen että hänen osallisuutensa pääkaupungissa laitettavan\nsuuren rakennuksen valmistamiseen häntä suuresti ilahuttaneet,\nmutta nyt on koko ilo lopussa! Minä toivon, että sinä jo olisit\nilmoittanutkin tämän hänelle; mutta rakkauden asiat ovat naisten\ntoimia, ja tiedäthän sitä paitse kuinka suuresti poika rakastaa\nminua. Äidin sana vaikuttaa usein enemmän kuin isän lyönti,\nja elämässä käy samoin kuin taistelussakin. Ensiksi viedään\njoutsimiehet taisteluun ja raskas-aseiset säästetään heidän\nturvaksensa. Jos vihollinen ei mieli väistyä, niin hekin ryntäävät\nesiin ja ratkaisevat taistelun. Salli minun ensiksi keskustella\npojan kanssa. Voihan olla mahdollista, että hän vaan pilan päiten\nheitti ruusut ikkunasta Galliattarelle, joka leikkii hänen pienten\nsisariensa kanssa, ikäänkuin itsekin olisi yksi heistä. Minä aion\nkoitella häntä, ja jos asian laita on siten, niin ei olisi oikein\neikä viisaastikaan tehty, jos häntä moittisi. Ja varoittaakin\ntäytyy varovasti, sillä moni, joka ei koskaan ole varastamista\najatellutkaan on väärien luulojen tähden saatettu varkaaksi.\nTuommoinen nuori sydän, joka alkaa rakastaa, on kuin hurja poika,\njoka mieluisimmin käypi niitä teitä, joita häntä on kielletty\nkulkemasta. Tyttönä ollessani ensikerran huomasin, kuinka rakkaana\nsinua pidin, kun senaattori Aman'in vaimo, joka halusi saada sinua\nomille tyttärillensä, neuvoi minua varomaan sinua. Sitä, joka\nkeskellä tuon kreikkalaisen Sodoman kaikkia houkutuksia on käyttänyt\naikansa tositoimiin, niinkuin Polykarpo, joka opettajiltaan ja\nmestareiltaan on saanut sellaisia kiitoslauseita kuin hän, sitä\neivät Alexandrialaisten turmeltuneet tavat ole vahingoittaneet.\nIhmisen ensi vuosina muodostuu hänen myöhemmän elämänsä suunta, ja\nse oli muodostunut Polykarpossa jo ennen, kuin hän lähti isänsä\nhuoneesta. Niin, ja joll'en tietäisikään, kuinka hyvä poika Polykarpo\non, niin ei minun tarvitsisi muuta kuin silmätä sinuhun voidakseni\nlevollisesti vakuuttaa itselleni: Siitä lapsesta, jonka tämä mies on\nsuureksi kasvattanut, ei koskaan tule huonoa ihmistä, ei milloinkaan\".\n\nSurkutellen, ikään kuin olisi pitänyt vaimonsa hyväilysanoja pelkkänä\nturhamaisuutena, ja kuitenkin hymyillen, Pietari kohotti olkapäitään\nja kysyi:\n\n\"Kenen rhetorin luona sinä oletkaan käynyt koulua? Mutta olkoon\nmenneeksi; puhu sinä pojan kanssa, kun hän palaa Raithusta. Kuinka\nkorkealle kuu jo on noussut! Tule, käykäämme levolle. Antonio aikoo\nhuomenna ani varhain aloittaa uuden alttarin pystyttämistä, ja\nsilloin minäkin tahdon olla siellä.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nMirjam oli kuullut oikein.\n\nSillä aikaa kun häntä oli pidätetty illallisella, Hermas oli avannut\npihan portin. Hän oli tullut tuomaan senaattorille nuorta, komeata\nvuorikaurista, jonka hän muutamia tuntia sitten oli kaatanut,\nhyväntekijäisiksi, sillä hänen isänsä oli senaattorin lääkkeitä\nnautittuaan päässyt parempiin voimiin.\n\nTosin olisi siihen huomennakin ollut aikaa, mutta hän ei saanut enää\nlepoa vuorella eikä hän salannut eikä edes koettanutkaan salata\nitseltänsä, että häntä vietteli kosteikkoon paljoa vähemmin halu\nsaada osoittaa kiitollisuuttaan, kuin toivo saada nähdä Sironaa ja\nkuulla edes yksi ainoa sana hänen huuliltansa.\n\nHeidän ensi kohtauksensa jälkeen hän oli jo monta kertaa puhutellut\nhäntä ja vieläpä ollut hänen huoneessansakin, kun tämä antoi hänelle\nviiniä hänen isällensä vietäväksi ja kun hän toi takaisin tyhjiä\npulloja.\n\nKerran, kun Sirona kaasi suuremmasta ruukusta siihen astiaan, jota\nHermas piti, koskivat hänen valkoiset sormensa Hermaan sormiin, eikä\nHermaan mielestä koskaan mennyt hänen kysymyksensä, pelkäsikö hän\nhäntä, vai miksi hänen kätensä, joka kuitenkin näytti vahvalta, niin\ntuskallisesti vapisi.\n\nMitä likemmäksi hän lähestyi Pietarin taloa, sitä nopeammin sykki\nhänen sydämensä. Portille hän jäi seisomaan hengähtääksensä sekä\nrauhoittuaksensa, sillä hän tunsi, että hänen niin liikutettuna olisi\nvaikea puhua katkeamatonta lausetta.\n\nVihdoin hän tarttui linkkuun ja astui pihaan. Talon koirat tunsivat\njo hänet ja haukahtivat vaan kerran, hänen astuessansa kynnyksen yli.\n\nHänellä oli tuotavaa, eikä hän tahtonut mitään ottaa, mutta hänestä\nkuitenkin tuntui, kuin hän olisi ollut varas, kun hän katseli\nensiksi kuun valon kirkkaasti valaisemaa suurta rakennusta ja sitten\nGallialaisen asuntoa, jonka himmeät rajapiirteet haamoittivat yön\nverhoomina luoden leveän, hämärän varjon kiiltäville, sileäksi\nkuluneille pihakiville.\n\nEi näkynyt yhtäkään ihmistä ja juhlapaistin hajusta hän huomasi, että\nPietari perheinensä oli ruvennut ruoalle.\n\n\"Minä taitaisin häiritä aterioitsevia\", hän lausui itseksensä,\nmuuttaen vuorikauriin vasemmalta olkapäältään oikealle ja loi\nsilmänsä Sironan akkunaan päin, jonka hän liiankin hyvin tunsi.\n\nSe ei ollut valaistu, mutta hän huomasi jotakin valkoista sen\nkivisten pielien välissä, ja tämä veti vastustamattomalla\ntenhovoimalla hänen silmänsä puoleensa.\n\nSe liikahti, sen vieressä Sironan vinttikoira haukkui kimakasti.\n\nSe oli hän, varmaan se oli hän!\n\nSironan kuva ilmestyi koko loistossansa hänen silmiinsä ja äkkiä\njuolahti se ajatus hänen mieleensä, että hän oli yksin, sillä hänen\npuolisonsa, Phoebicion, ja tuon vanhan orjanaisen hän oli tavannut\nkosteikkoon tullessansa Mithraan palvelijoiden joukossa.\n\nHurskas nuorukainen, joka oli vitsalla kurittanut ruumistaan\npoistaakseen vietteleviä unelmiaan, oli muutamassa päivässä muuttunut\nperäti toiseksi.\n\nIsänsä tähden ei hän vielä tahtonut lähteä vuorelta, mutta hän oli\nlujasti päättänyt, ett'ei hän tästä lähin välttäisi maailmaa, ei,\nvaan vielä etsisikin sitä.\n\nHurskaan Paavalin hoidettavaksi hän oli jättänyt isänsä ja itse\nkuljeskellut kallioilla. Milloin hän harjoitti diskuskiekon heittoa,\nmilloin metsästeli vuorikauriita ja petoeläimiä, milloin hän taas\n-- vaikka aina ujona -- meni alas kosteikkoon kierrelläkseen ympäri\nsenaattorin taloa ja nähdäkseen Sironaa.\n\nKun hän tiesi tämän olevan yksinään, niin vastustamaton voima\nvietteli häntä hänen luoksensa.\n\nHän ei itsekään tietänyt, mitä hän oikeastaan häneltä tahtoi, eikä\nmikään muu ollut hänellä täydellisesti selvillä, kuin se, että hän\nvielä kerran tahtoi sormillansa koskettaa hänen sormiansa.\n\nOliko se synti, vai eikö, se oli hänestä saman tekevää. Olihan\nsynniksi sanottu hänen viatonta leikkiänsäkin, synniksi sitäkin,\nettä ajatteli maailmaa, johon hän halusi, ja hän oli lujasti\npäättänyt ottaa tämän synnin päällensä päästäkseen tarkoituksensa\nperille. Eihän tämä synti tainnut muuta ollakaan kuin mörkö, millä\npeloitellaan lapsia, ja olihan kunnian-arvoisa Pietarikin vakuuttanut\nhänelle, että hän oli mies, jolta oli odotettava miehen töitä.\nTuntien uskaltavansa jotakin erinomaista hän lähestyi Sironan\nikkunaa, ja tämä tunsi hänet heti, kun täysikuu samassa kirkkaasti\nvalaisi häntä.\n\n\"Hermas!\" hän kuuli hänen hiljaa kuiskaavan.\n\nSilloin valtasi hänet niin ankara pelko, että hän jäi seisomaan\nikäänkuin lumottuna, vuorikauris putosi hänen olaitansa, ja hänestä\ntuntui siltä, kuin hänen sydämensä olisi herjennyt sykkimästä.\n\nToistamiseen tuo suloinen nais-ääni kuiskasi: \"Hermas, sinäkö se\nolet? Mitä asiaa sinulla on meille näin myöhään illalla?\"\n\nHän sammalsi katkonaisia sanoja; mutta Sirona sanoi: \"En minä ymmärrä\nsinua; tule likemmäksi\".\n\nTahtomattansa hän lähti liikkeelle ja astui huoneen varjoon ikkunan\netehen.\n\nSironalla oli yllään valkoinen avohihainen hame ja hänen käsivartensa\nnäyttivät hämärässä yhtä valkeilta kuin hänen pukunsakin.\n\nVinttikoira haukahti uudestansa. Sirona käski sitä vaikenemaan ja\nkysyi sitten Hermaalta, kuinka hänen isänsä jaksoi ja tarvitsiko hän\nenemmän viiniä.\n\nHermas vastasi hänelle, että hän oli hyvä, hyvä kuin enkeli, ja että\nhän jo oli antanut aivan liiaksi hänelle varoistansa.\n\nKumpikin puhui ainoastaan sellaista, mitä jokainen saattoi kuulla,\nja kuitenkin he kuiskuttelivat, ikäänkuin olisivat keskustelleet\nluvattomista seikoista.\n\n\"Odota hetkinen\". Sirona pyysi ja katosi huoneesen.\n\nHiukkasen kuluttua hän ilmestyi jälleen ja lausui hiljaa ja\nalakuloisena:\n\n\"Minä olisin pyytänyt sinua tulemaan huoneesen, mutta Phoebicio on\nsulkenut oven. Minä olen ihan yksinäni. Pidä pulloasi niin, että minä\nikkunan kautta voin siihen kaataa saviastiasta!\"\n\nTätä sanoessaan hän kumartui ottaakseen isomman astian. Hän oli\nväkevä, mutta astia tuntui hänestä tänäpänä olevan raskaampi kuin\nmuulloin, ja hän lausui huoaten: \"Amphora on minulle liian raskas\".\n\nHermas ojensi kätensä avonaiseen ikkunaan; taaskin Sironan sormet\nkoskivat hänen sormiinsa, ja taas hän tunsi saman autuaallisen\nväristyksen, jota hän yötä ja päivää oli muistellut aina siitä asti,\nkun hän ensi kerran oli tuntenut sitä.\n\nSamalla hetkellä syntyi melua vastapäätä olevassa rakennuksessa.\nOrjat nousivat ruoalta.\n\nSirona tiesi, mitä siellä tapahtui.\n\nHän peljästyi ja huusi osoittaen tuskallisesti ovea, joka vei\nsenaattorille: \"Kaikkien jumalien nimessä, he tulevat, ja jos he\nsaavat nähdä sinut täällä, niin minä olen hukassa\".\n\nHermas loi hätäisen silmäyksen pihalle, kuunnellen, mitä toisessa\nrakennuksessa tapahtui, ja kun hän näki, ettei ollut mahdollista\nvälttää Pietarin väkeä, joka lähenemistään läheni, niin hän huusi\nkäskevällä äänellä Sironalle: \"vetäydy syrjään!\" ja hyppäsi rivakasti\nikkunasta Gallialaisen huoneesen.\n\nSamalla hetkellä aukeni senaattorin ovi ja orjat tulvasivat pihalle.\n\nKaikkien muiden edellä Mirjam, joka innokkaasti tarkastellen, mutta\nodotuksessaan pettyneenä katseli laajaa pihaa.\n\nHermasta ei näkynyt siellä, ja kuitenkin Mirjam oli kuullut hänen\nastuvan sisään, eikä portti ollut toistamiseen käynyt; sen hän tiesi\naivan varmaan.\n\nToiset orjista lähtivät talleihin, toiset taas menivät kadulle,\nportin edustalle nauttimaan illan viileätä ilmaa.\n\nParvittain he istuivat maahan, tähystellen tähtiä, haastellen ja\nlaulellen. Ainoastaan paimentyttö jäi pihalle ja tarkasteli sitä joka\nsuunnalle, ikäänkuin hän olisi etsinyt kadonnutta kalleutta. Yksin\nmyllynkivienkin ja sen pimeän vajan taakse, jossa kivenhakkaajat\nsäilyttivät työkalujaan, hän katsoi. Sitten hän seisahtui ja puristi\npienet kätensä nyrkkiin.\n\nMuutamalla keveällä hyppäyksellä hän tuli Gallialaisen huoneen\nvarjoon.\n\nSironan ikkunan edustalla oli Hermaan kaatama vuorikauris. Hän\nkosketti sitä paljailla, hienoilla varpaillaan, mutta veti heti\nsäpsähtäen jalkansa takaisin, sillä hänen varpaansa oli käynyt\neläimen vielä tuoreesen, veriseen haavaan.\n\nJokin aavistus hänessä sanoi, että _Hermas_ oli sen kaatanut ja\nheittänyt sen tänne ja ettei hän itsekään saattanut olla kaukana\npoissa.\n\nHän tiesi jo missä Hermas oli; hän koitti nauraa, koska se tuska,\njota hän tunsi, näytti hänestä niin polttavan tuliselta, ett'ei sitä\nkyyneleillä saisi sammuksiin.\n\nMutta ei hän kuitenkaan kokonaan menettänyt ajattelemiskykyänsä.\n\n\"He ovat pimeässä\", hän mietti, \"ja näkevät minut, jos minä asetun\nikkunan alle kuuntelemaan, ja kuitenkin minun täytyy saada tietää,\nmitä he yhdessä toimittavat\".\n\nNopsasti hän kääntyi selin Gallialaisen asuntoon, astui kirkkaaseen\nkuunvaloon, jäi sinne seisomaan ja lähti sitten verkalleen orjien\nasuntoon päin.\n\nMuutaman hetkisen perästä hän hiipi jälleen myllynkivien taakse,\nryömi sitten notkeasti ja ääneti kuin käärme centurionin asunnon\ntummaan varjoon käärittyä kivijalkaa pitkin siksi, kunnes tuli\nSironan ikkunan edustalle, jonka alle hän jäi liikahtamatta makaamaan.\n\nHänen kovaan sykkivä sydämensä teki kuuntelemisen vaikeaksi hänen\ntarkalle korvalleen, mutta jos kohta hän ei ymmärtänytkään, mitä\nsanottiin, niin hän kuitenkin eroitti Hermaan äänen soinnun. Hän\nei enää ollut Sironan huoneessa, vaan oli mennyt Sironan kera\nkadunpuoleiseen saliin.\n\nNyt hän rohkeni nousta ylös katsoaksensa sisään avonaisesta ikkunasta.\n\nGallialaisten asunnon molempien huonetten välinen ovi oli kiinni,\nmutta valosäteestä hän huomasi, että paloi lamppu Phoebicion\ntuoneessa, jossa he molemmat olivat.\n\nHän kohotti jo kättänsä hypätäkseen pimeään makuuhuoneesen, kun hän\nkuuli Sironan heleästi nauravan.\n\nSironan, hänen kilpailijansa kuva nousi hänen sieluunsa, säteilevänä\nja valon ympäröimänä niinkuin sinä aamuna, jona Hermas ihastuksen\nhurmaamana oli seisonut hänen edessään. Ja nyt tällä hetkellä\nHermas ehkä makasi hänen jalkojensa juuressa ja kuiskaili suloisia\nhyväilysanoja, puhui hänelle rakkaudesta sekä ojensi käsivartensa\nhäntä kohti; mutta Sirona oli nauranut.\n\nHän nauroi taas!\n\nJa minkä tähden äkkiä syntyi hiljaisuus?\n\nTarjosiko Sirona punaisia huuliansa suudeltaviksi?\n\nVarmaankin, varmaankin!\n\nEikä Hermas irroittunut Sironan valkoisista käsistä, niinkuin hän\ntuona päivänä lähteen luona oli inhoten riuhtaissut itsensä irti\nhänen, Mirjamin, sylistänsä tulematta enää takaisin.\n\nKylmä hiki tuli hänen otsallensa, mielipuolen tavoin hän tarttui\npaksuun mustaan tukkaansa, ja hänen kalpeilta huuliltansa tunki kova\ntuskan huudahdus, joka oli ahdistetun eläimen parahduksen kaltainen.\n\nVähäistä myöhemmin hän pujahti ulos tallien ja takaportin kautta,\njosta karjaa tavallisesti ajettiin laitumelle, ja kiiti, voimatta\nenää hallita itseänsä, vuorille päin, Mithraan luolalle, Phoebicion,\nSironan puolison luo.\n\nGelasio erakko huomasi pitkän matkan päästä tuon kuunvalossa vuorelle\nrientävän paimentytön vartalon ja hänen varjonsa, joka kiveltä\nkivelle hypähteli hänen jäljessään ja heittäytyi peljästyneenä\nmaahan tehden ristinmerkin, sillä hän luuli nähneensä jonkun aaveen\npakanain jumalajoukosta, jonkin satyyrin vainooman oreaadin. Sirona\noli kuullut paimentytön huudon. \"Mitä se oli?\" hän kysyi pelästyen\nnuorukaiselta, joka Roomalaisen upseerin täydessä juhla-asussa seisoi\nhänen edessänsä, kauniina kuin nuori sotajumala, mutta liikkeissään\nkömpelönä eikä ollenkaan soturimaisena.\n\n\"Jokin pöllö huusi\", Hermas vastasi. \"Isäni täytyy minulle vihdoinkin\nsanoa, mistä suvusta me polveumme, ja sitten minä lähden Byzantioon,\ntuohon uuteen Roomaan, ja sanon keisarille: Tässä minä olen ja tahdon\ntaistella puolestasi sotilaittesi joukossa\".\n\n\"Tuommoisena sinä olet minulle mieleen\", Sirona huudahti.\n\n\"Jos se on totta\", Hermas vastasi, \"niin näytä se todeksi ja suo\nminun yksi ainoa kerta painaa huuleni sinun kullanloistoisille\nkutreillesi. Sinä olet niin ihana ja lempeä kuin kukkanen, iloinen ja\nloistava, kuin lintunen, ja kuitenkin kova kuin vuoremme kivi. Jollet\nsuo minulle ainoatakaan suuteloa, niin minä murehdin itseni kipeäksi\nja heikoksi, ennenkuin ehdin päästä täältä pois sodassa osoittamaan\nvoimiani\".\n\n\"Ja jos minä myöntäisin sen sinulle\", Galliatar nauroi, \"niin sinä\nvaan alinomaa tahtoisit enemmän suuteloita ja viimein et tahtoisi\nensinkään lähteä täältä. Ei, ei, ystäväni; minä meistä olen\nviisaampi. Lähde nyt tuohon pimeään huoneesen, ja minä katson vieläkö\nsiellä on väkeä ja saatatko kenenkään näkemättä päästä ulos kadun\npuoleisesta ikkunasta, sillä sinä olet jo viipynyt liian kauvan minun\nluonani. Kuuletko, minä vaadin sitä!\"\n\nHermas totteli huoaten; mutta Sirona aukaisi luukut ja silmäili ulos.\n\nOrjat paraillaan kulkivat takaisin pihalle, ja hän puhutteli heitä\nystävällisillä sanoilla, joihin yhtä ystävällisesti vastattiin, sillä\nGalliatar, joka ei halveksinut halvintakaan, oli kaikille rakas ja\nmieluinen. Täysin henkäyksin hän nautti viileätä yö-ilmaa ja katsahti\nilomielin kuuhun, sillä hän oli sangen tyytyväinen itseensä.\n\nKun Hermas oli hypännyt hänen luoksensa huoneesen, niin hän oli\npeljästyen peräytynyt, mutta Hermas oli rohkeasti tarttunut hänen\nkäteensä ja painanut hehkuvat huulensa hänen käsivarteensa. Ja\nhän salli sen tapahtuakin, sillä erinomainen hämmennys oli hänet\nvallannut.\n\nSilloin hän kuuli äkkiä rouva Dorothean huutavan: \"Heti, heti, minä\nvaan ensin sanon lapsille hyvää yötä\".\n\nNämät tästä suusta kaikuvat koristamattomat sanat vaikuttivat\nlumoavaisesti tuohon kauniisen ja helläsydämiseen, mutta huonosti\nkohdeltuun ja epäiltyyn vaimoon, joka kuitenkin oli kokonaan luotu\nnauttimaan onnea, rakkautta ja iloa.\n\nKun hänen puolisonsa oli sulkenut hänet huoneesen ja vieläpä\nottanut hänen orjattarensakin mukaansa, niin hän oli ensin\nraivonnut, itkenyt, ajatellut kostoa ja pakoa ja sitten sortunein\nsydämin vetäytynyt ikkunan ääreen ja itsekseen ajatellut kaunista\nkotiseutuansa, sisaruksiaan ja Arelaan tummia öljypuu-lehtoja.\n\nSilloin hän näki Hermaan.\n\nHäneltä ei ollut jäänyt huomaamatta, että tämä nuori erakko\nihaili häntä intohimoisesti, ja tämä ilahdutti häntä, sillä hän\npiti Hermasta, ja se huumaus, joka nuorukaisen oli vallannut,\nkun tämä hänet näki, miellytti häntä ja näytti hänestä kahta\nvertaa arvokkaammalta, kun hän oli saanut tietää, että tuo köyhä\nlammasnahkaan puettu erakko, jolle hän lahjoitti viiniä, oli\noikeastaan jalosukuinen nuorukainen.\n\nJa kuinka surkuteltava oli tuo poika raukka, jolta kova isä ryösti\nhänen nuoruutensa.\n\nNainen kiintyy helposti hellemmilläkin tunteilla siihen mieheen, jota\nhän säälii, kenties sen vuoksi, että hänen on kiittäminen miestä\nsiitä, että hän saapi pitää itseänsä voimakkaampana, ja koska hänen\nja hänen tuskansa kautta naissydämen jaloin halu, nimittäin se, että\nhän saa lemmellisesti hoitaen olla avullinen, toivoo pääsevänsä\ntyydytetyksi. Naisten kädet ovat hellemmät kuin meidän. Miehen\nsydämessä rakkaus tavallisesti sammuu samalla, kun sääli alkaa,\nmutta naisen taipumuksen orastavaan taimeen vaikuttaa ihaileminen\nkuten auringon paiste, ja sääli on se loiste, joka säteilee naisen\nsydämestä itsestään.\n\nEi kumpaakaan näistä olisi tänä iltana tarvittu vaikuttamaan sitä,\nettä Sirona huusi Hermaan ikkunansa luo.\n\nHän oli niin surullinen, niin hylätty, että hänestä täytyi\njokaisen näyttää tervetulleelta, jonka suusta hän saattoi odottaa\nystävällistä, hänen kovin loukattua itsetuntoansa rohkaisevaa sanaa.\n\nJa silloin ilmaantui nuori erakko, joka hänen läsnäollessansa\nunhotti itsensä ja kaiken muun, jonka katseet, jonka liikkeet, jonka\nvaiti-olokin näytti häntä kunnioittavan. Ja hänen reipas hyppäyksensä\nhänen luoksensa akkunan kautta ja hänen hehkuva pyyntönsä! Tämä on\nrakkautta, hän sanoi itseksensä. Hänen poskensa hohtivat, ja kun\nHermas tarttui hänen käteensä ja painoi huulensa hänen käsivarteensa,\nniin ei hän kieltänyt sitä häneltä, kunnes Dorothean sanat johtivat\nhänen mieleensä tämän kunnon naisen ja lapset, ja heidän kauttansa\nkaukana olevat omat sisarensa.\n\nHän ajatteli noita viattomia olentoja, ja tämä ajatus tunkeusi\npuhdistavan virran tavoin hänen surulliseen sieluunsa, ja äkkiä\njuolahti hänen mieleensä kysymys: mitä minä olisin vastapäätä\nasuvitta naapureittani, ja ansaitseeko tämä pitkä rakastunut poika,\njoka hiljakkoin seisoi Polykarpon edessä niinkuin koulupoika, sitä,\nettä minä hänen tähtensä menetän oikeuteni katsoa heitä rohkeasti\nsilmiin? Ja hän työnsi Hermaan, joka ensikerran rohkeni lähestyä\nhuulillansa hänen tuoksuvia, kullankeltaisia hiuksiaan, ankarasti\npois luotansa ja pyysi häntä käyttäytymään siivosti ja päästämään\nhänen kätensä.\n\nHän puhui hiljaa, mutta niin päättävästi, että kuuliaisuuteen\ntottunut nuorukainen antoi hänen vastustamatta työntää hänet\nasuinhuoneesen.\n\nPöydällä oli palava lamppu ja leposohvan yläpuolella pitkin huoneen\nkirjavalla marmoriseoksella peitettyä sivuseinää olivat ne vaatteet,\nkypäri, centurioninsauva ja muut sotilaan varukset, jotka Phoebicio\nennen Mithraan juhlaan menoansa oli riisunut yltänsä pukeutuaksensa\nLeijonan arvon mukaiseen pukuun.\n\nLampun valo valaisi kirkkaammin Sironan vartalon, ja kun hän\ntällä tavoin kaikessa kauneudessaan seisoi punoittavin poskin\nhänen edessänsä, niin nuorukaisen rinta alkoi kovemmin sykkiä, ja\nuudestaan heränneellä rohkeudella hän levitti kätensä vetääkseen\nhänet puoleensa mutta Galliatar vältti häntä, vetäytyi pöydän\ntaakse, nojasi kätensä sen siloitettuun pintaan ja nuhteli, pöytä\nkilpenänsä, viisailla, melkeinpä äidikkäiltä soivilla sanoilla häntä\nhänen äskeisestä vallattomasta, vaateliaasta ja sopimattomasta\nkäytöksestään.\n\nNaissydämen tuntija olisi nauranut näitä sanoja, jotka lähtivät tästä\nsuusta ja tällä hetkellä, mutta Hermas loi punastuen silmänsä maahan\nuskaltamatta vastata hänelle mitään.\n\nGalliattaressa oli tapahtunut suuri muutos.\n\nHän tunsi itsensä varsin ylpeäksi siveellisyydestänsä ja siitä\nvoitosta, jonka hän oli saanut itsestänsä, ja toivoi, omasta\netevyydestänsä hyvillään, että Hermaskin tuntisi ja tunnustaisi sen.\n\nJa hän alkoi esitellä Hermaalle, kuinka paljo hänellä oli puutetta\nja kärsittävää kosteikossa, sekä puhui myöskin naisen siveydestä ja\nvelvollisuuksista ja miesten mitättömyydestä ja röyhkeydestä.\n\nHermaskaan, sanoi hän, ei ollut parempi kuin muutkaan, ja koska hän\nosoittihe ystävälliseksi tätä kohtaan, niin tämä jo luuli saattavansa\nvaatia hänen lempeänsä. Mutta siinä hän erehtyi kokonaan, ja jos\npiha vaan olisi ollut tyhjä, niin hän aikoja sitten olisi osoittanut\nHermaalle ovea.\n\nNuori erakko kuunteli häntä piammiten vaan puolella korvallaan, sillä\nhänen huomionsa oli kiintynyt hänen edessään oleviin Phoebicion\nvaruksiin, jotka pian suuntasivat hänen intohimoiset tunteensa\ntoisaalle.\n\nHän ojensi ehdottomasti kättänsä ottaaksensa kiiltävän kypärin ja\nkeskeytti kauniin puhujan kysymyksellä: \"Saanko minä panna sen\npäähäni?\"\n\nSilloin Sirona nauroi ja lausui iloisena ja kokonaan muuttuneena:\n\"Pane vain! Sinä ehkä tahtoisit mielelläsi olla sotamies? Kuinka\nhyvin se sopii sinulle! Riisu kerrankin likainen lammasnahka päältäsi\nja näytä, miltä erakko näyttää centurionina!\"\n\nHermaalle ei tarvinnut lausua tätä kahdesti. Hän pukeutui\nGallialaisen varustukseen, ja Sirona auttoi häntä siinä.\n\nMeidän ihmisten laita on kuitenkin surkuteltava! Sillä mistä se\nmuuten tulisi, että me jo pienestä pahasta haluamme pukeutua\nvalhepukuihin, se on: antaa alttiiksi oman persoonallisuutemme,\ntavoitellen toista, jonka muodon lainaamme! Ja tämä vaikeasti\nselitettävä halu on yhtähyvin lapsella kuin viisaallakin, ja se\nankaran totinen mies, joka sitä tuomitsisi, ei olisi viisas, sillä\nse, joka sanoo itsensä vapaaksi kaikista hulluuksista, hän on varmaan\nsitä suurempi narri, mitä vähemmin hän luulee semmoinen olevansa.\nEtenkin naisille on mieluista pukea muitakin valepukuun. Usein on\nepätietoista, kumpi tuntee suurempaa huvia, neitsytkö, joka koristaa\nemäntäänsä, vaiko komeihin kaunistuksiin puettu emäntä itse.\n\nSirona oli halukas kaikenlaatuisiin valhepuetuksiin.\n\nJos olisi ollut tarpeellista etsiä syytä, miksi senaattorin lapset\nja lapsenlapset häntä niin rakastivat, niin ei olisi ollut aivan\nvähäpätöinen syy sekään, että hän mielellään ja iloisesti antoi\nheidän koristella häntä kaikenlaisilla kirjavilla huiveilla,\nnauhoilla ja kukilla ja taas omasta puolestaan ymmärsi keksiä heille\nmitä eriskummaisimpia pukuja.\n\nNiin pian kuin hän näki Hermaan seisovan edessänsä kypärä päässä,\nniin hänessä heräsi halu pitkittää Hermaan aloittamaa pukemista.\n\nHän sovitti innokkaasti ja aivan viattomasti asetakin oikein hänen\npäällensä ja auttoi häntä panemaan rautapaitaa kiinni soljella ja\nvyöttämään miekkaa kupeellensa.\n\nTämän työn kestäessä, jolloin erakko käyttihen aivan kömpelösti,\nhelähti tuon tuostakin hänen iloinen, soinnukas naurunsa.\n\nMutta kun erakko -- mikä myöskin vähän väliä tapahtui -- yritti\ntarttua hänen käteensä, niin hän löi häntä voimakkaasti sormille ja\ntorui häntä.\n\nTämän hupaisen leikin kestäessä katosi Hermaan ujous, ja hän alkoi\npuhua hänelle, kuinka vastenmielistä hänestä yksitoikkoinen vuorella\neläminen oli. Hän kertoi, että itse Pietari oli kehoittanut häntä\nulkona maailmassa koettelemaan voimiansa, ja hän vakuutti Sironalle,\nettä hän, jos hänen isänsä parantuisi, aikoi ruveta sotilaaksi ja\ntoimittaa mainehikkaita urotöitä.\n\nSirona oli samaa mieltä sekä kiitti ja kehoitti häntä. Sitten\nhän moitti hänen velttoa ryhtiänsä, osoitti hänelle koomillisen\ntotisena, kuinka sotilaan tulee seisoa ja käydä, sanoi itseänsä\nhänen ekseerausmestariksensa, ja häntä huvitti se into, millä Hermas\nkoetteli matkia häntä.\n\nTäten leikkiessä kului aika.\n\nHermas tunsi itsensä reimaksi sotilaspuvussaan ja onnelliseksi\nSironan läsnäolosta ja vastaisten urotöiden toivosta; Sirona taas\noli niin iloinen, kuin hän muuten oli vaan kisatessansa senaattorin\nlasten kanssa, ja Mirjamin hurja parkaisukin, jota Hermas oli pitänyt\npöllön huutona saattoi hänet vaan hetkeksi muistamaan sitä vaaraa,\njonka alaiseksi hän antautui.\n\nPietarin orjat olivat jo aikoja sitten käyneet levolle, kun\nleikkiminen Hermaan kanssa vihdoinkin alkoi väsyttää häntä, ja hän\nkäski hänen riisua yltänsä varukset ja lähteä sieltä.\n\nHermas totteli häntä, ja Sirona avasi kadun puoleisen ikkunan luukut\nja lausui kääntyen häneen:\n\n\"Pihan kautta et saa mennä, sinun täytyy tästä ikkunasta hypätä ulos.\nMutta tuolla tulee joku ylöspäin pitkin katua, antaa hänen ensin\nkäydä ohitse. Se ei kauvankaan kestä, sillä hänellä näyttää olevan\nkiire\".\n\nVarovasti hän sulki luukut ja alkoi taas nauraa, kun hän näki, kuinka\nsaamaton Hermas oli, riisuessaan säärivaruksia.\n\nMutta jopa hälveni hymy hänen iloisilta huuliltaan, sillä katuportti\naukeni, hänen vinttikoiransa ja senaattorin talon koirat alkoivat\nhaukkua, ja hän tunsi miehensä äänen, joka koki hillitä koiria.\n\n\"Pois, pois, jumalain nimessä!\" hän huusi vapisevalla äänellä,\nsammutti lampun sillä nopealla neuvokkaisuudella, jonka sallimus\nsuopi heikoille naisille aseeksi äkillisen vaaran uhatessa, lykkäsi\nHermaan ikkunan ääreen, työnsi luukut auki, ja sanomatta hänelle\njäähyväisiäkään nuorukainen hyppäsi rivakasti ulos ikkunasta ja\nriensi kaikissa taloissa heränneiden koirien haukkuessa katua myöten\nylöspäin pientä kirkkoa kohti.\n\nHän ei ollut vielä kulkenut puoltakaan sinne vievää tietä, kun eräs\nmieshaamu astui häntä vastaan.\n\nTuskissaan hän juoksi huonerivin varjoon, mutta yöllinen kuljeksija\njoudutti kulkuansa suoraan häntä kohden.\n\nSilloin hän alkoi uudestaan juosta; mutta mies seurasi häntä aivan\nkantapäissä, kunnes hän oli päässyt talojen piiristä ja astunut\nvuoripolulle.\n\nHermas huomasi olevansa nopeampi kuin takaa-ajajansa ja oli jo\nhyppäämäisillään yli kallioharkon, joka sulki tien, kun hän kuuli\ntakanaan nimeänsä huudettavan.\n\nHän pysähtyi, sillä hän oli äänestä tuntenut sen miehen, jota pakeni,\nhyväsydämiseksi Paavaliksi.\n\n\"Sinä se siis olet\", Aleksandrialainen sanoi ja hengitti kiivaasti\nja läähöttäen. \"Niin, sinä olet nopeampi kuin minä. Vuodet painavat\nkuin lyijy jaloissamme, mutta tiedätkös, mikä se on, joka etenkin\nantaa niille nopeat siivet? Olethan vast'ikään saanut kokea sitä!\nPaha omatunto, luulen minä. Ja sinun omastatunnostasi saattaisi nyt\njutella kauniita asioita. Koirat haukkuvat sen kyllin kovaan yön\nilmoihin!\"\n\n\"Haukkukoot vaan\", Hermas vastasi kopeasti, kokien turhaan\nirroittautua erakon jäntevästä kädestä, joka piti hänestä kiinni.\n\"Minä en ole tehnyt mitään pahaa!\"\n\n\"Elä himoitse lähimmäisesi emäntää\", Paavali hänet keskeytti, ja\npainokas totisuus kaikui hänen syvästä äänestänsä. \"Sinä olet ollut\ncenturionin kauniin vaimon luona, ja teidät yllätettiin toisianne\nkohdatessanne. Missä on lammasnahkasi?\"\n\nHermas säpsähti kauhistuksesta, hapuili käsin hartioitaan ja huudahti\nlyöden otsaansa: \"Laupias taivas, minä olen unhottanut sen hänen\nluoksensa! Nyt tuo hirviö löytää sen!\"\n\n\"Eikö hän nähnyt sinua itseäsi?\" Paavali kysyi innokkaasti.\n\n\"Ei, ei suinkaan\", sammalsi Hermas, \"mutta lammasnahka...\"\n\n\"Vai niin, vai niin\", Paavali mumisi. \"Ei sinun rikoksesi vähene sen\nkautta, mutta voipihan nyt kuitenkin tehdä jotakin asian hyväksi.\nAjatteleppas vain, jos se tulisi isäsi korviin, niin se saattaisi\nhäneltä viedä hengen\".\n\n\"Ja Sirona raukka!\" Hermas huokasi.\n\n\"Anna vaan minun pitää asiasta huolta\", Paavali hänet keskeytti.\n\"Mitä häneen tulee, niin saatan monta kohtaa suunnilleen. Kas\ntuossa, ota minun lammasnahkani! Etkö huoli? Varmaankin se, joka\nei kavahda avioliiton rikkomista, ei myöskään taida huolehtia,\nvaikkapa tulisi isänsä murhaajaksi. -- Niin oikein, tänne hartioille\nse sidotaan! Sinä kyllä sitä tarvitset, sillä sinun täytyy rientää\npois täältä, eikä ainoastaan täksi ja huomiseksi päiväksi. Haluathan\nsinä päästä ulos maailmaan, ja nyt saadaan nähdä, tokko todellakin\nymmärrät kulkea omin jaloin. Ensiksi lähdet Raithuun ja tervehdit\nminun nimessäni hurskasta Nikonia ja ilmoitat hänelle, että minä\naion jäädä vuorelle, sillä kauvan kirkossa rukoiltuani olen tullut\nsiihen päätökseen, että olen kelvotoin vanhimman virkaan, jota ovat\nminulle tarjonneet. Sitten menet laivalla Punaisen meren poikki ja\nkuljeskelet pitkin Egyptin rantaa. Blemmyiläisjoukkoja on nähty\nsiellä. Sinun tulee pitää heitä silmällä, ja jos nuot hurjat veitikat\nyrittävät tulla meren poikki tehdäksensä uuden hyökkäyksen, niin\nsinun pitää varoittaa vuoren kukkulalla olevaa vartiostoa. Sinun\nhuoleksesi jääpi, miten pääset ennen heitä meren poikki. Luuletko\nolevasi kyllin rohkea ja varovainen tekemään tätä tehtävää? Vai\nluulet. Sitä odotinkin! Herra ohjatkoon sinua! Isästäsi minä pidän\nhuolta, ja hänen sekä äitisi siunaus on seuraava sinua, jos oikein\ntäydellisesti kadut ja täytät velvollisuutesi\".\n\n\"Te saatte nähdä, että olen mies\", Hermas huudahti säteilevin silmin.\n\"Minun jouseni ja nuoleni ovat sinun luolassasi, ne minä ensin käyn\nnoutamassa, ja sitten ... Te saatte nähdä, oletteko lähettäneet\noikean lähettilään. Tervehdi isääni ja anna minun vielä kerta\npuristaa kättäsi\".\n\nPaavali tarttui nuorukaisen oikeaan käteen, veti hänet puoleensa ja\nsuuteli hänen otsaansa isällisen hellästi. Sitten hän lausui:\n\n\"Luolastani, viheriän kiven alta tulisijan vierestä löydät kuusi\nkultakolikkoa; niistä saat ottaa kolme mukaasi matkalle. Kenties\nniitä tarvitset, joll'et muuhun, niin maksaaksesi laivurien palkan.\nJa nyt, laita että ajoissa tulet Raithuun!\"\n\nHermas riensi vuorta ylös kokonaan vaipuneena vaikean tehtävänsä\nmiettimiseen. Kaikkien niiden mainetöiden loistavat kuvat, joita\nhän muka oli toimittava, haihduttivat hänestä kauniin Galliattaren\nmuiston, ja hän oli niin tottunut luottamaan Paavalin parempaan\nymmärrykseen ja hyvyyteen, ett'ei hän enää ensinkään pelännytkään\nSironan puolesta, sitten kun hänen ystävänsä oli ottanut hänen\nasiansa omakseen.\n\nAleksandrialainen silmäili hänen jälkeensä ja lausui lyhyen rukouksen\nhänen puolestansa. Sitten hän lähti alas laaksoon päin.\n\nPuoliyö oli jo kauvan sitten kulunut, ilma viileni viilenemistään\nkuun laskiessa, ja hänen jätettyään lammasnahkansa Hermaalle, ei\nhänellä ollut muuta verhoa kuin ohut kulunut takkinsa.\n\nHän kävi kuitenkin vaan hitaasti ja pysähtyi usein, huuhtoen\nkäsillään ja jupisten itseksensä puoliääneensä katkonaisia sanoja.\n\nHän ajatteli Hermasta ja Sironaa sekä omaa nuoruuttansa ja kuinka hän\nAleksandriassa oli koputtanut mustasilmäisen Ason ja valkeaverisen\nSimaithan ikkunaa.\n\n\"Sitä lasta, sitä poikaa\", hän mumisi, \"kukahan olisi tämmöistä\nluullut tapahtuvan? Galliatar kuuluu olevan sangen kaunis, sanotaan,\nja Hermaskin totta tosiaan, kun hän heitti diskuksensa, minä itsekin\nhämmästyin hänen jaloa varttansa. Ja hänen silmänsä! Niin, hänen\nsilmänsä ovat Magdalenan! Jos Gallialainen olisi löytänyt hänet\nvaimonsa luota ja lävistänyt hänen rintansa miekallaan, niin hän\nolisi ollut täydellisesti viaton maallisten tuomarien edessä.\nKuitenkin hänen isänsä säästyi tästä surusta. Erämaissa, vanhus\narveli, ei maailma eikä sen huvitukset milloinkaan saattaisi\nsaavuttaa hänen lemmikkiänsä. Mutta nyt? Nämä sinivatukat, ajattelin\nkerran, kuivettuvat maahan eivätkä pääse milloinkaan palmun latvan\nkorkuisiksi, missä taatelit kypsyvät. Silloin lentää lehahti sinne\nlintu, poimi marjat ja vei ne pesäänsä korkeimman puun latvaan.\n\n\"Kuka saattaa suunnata toisen ihmisen tien ja tänäpänä lausua: Juuri\nsellaisena olen hänet huomenna näkevä?\n\n\"Meitä, hupsuja, me pakenemme erämaihin unhottaaksemme maailman,\nja maailma seuraa meitä kintereissä. Missä ovat keritsimet, jotka\nvoisivat leikata varjomme irti jaloistamme? Mikä on se rukous, joka\nkokonansa irroittaa meidät, lihassa syntyneet, lihastamme? Minun\nVapahtajani, Sinä ainoa, joka olet tämän rukouksen taitanut, opeta se\nminullekin, kurjista kurjimmalle!\"\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nMuutamia hetkisiä sen jälkeen kun Hermas oli hypännyt ulos kadulle\ncenturionin ikkunasta, Phoebicio astui makuukammioonsa.\n\nSirona oli sillä välin ehtinyt heittäytyä vuoteelle. Hän oli kovin\npeljästynyt ja kääntänyt kasvonsa seinään päin. Tiesiköhän hänen\nmiehensä, että joku oli ollut hänen luonansa, ja kukahan oli pettänyt\nhänet ja kutsunut Phoebicion kotiin takaisin?\n\nTulikohan hän sattumalta tavallista varemmin kotiin juhlasta?\n\nHuoneessa oli pimeä, eikä Phoebicio saattanut häntä nähdä, mutta\nkuitenkin hän sulki silmänsä ollen nukkuvinaan, sillä lyhyinkin\nsilmänräpäys, jona hänen ei tarvinnut katsella häntä raivoisena,\ntuntui hänestä jumalien antamalta lahjalta.\n\nMutta hänen sydämensä sykki niin rajusti, että hän luuli miehensäkin\nkuulevan sen, kun hän tuli omituisilla hiipivillä askeleillaan sängyn\nluo.\n\nHän kuuli Phoebicion astuvan edestakaisin ja viimein menevän\nasuinhuoneen viereiseen keittiöön.\n\nTämän jälkeen tunsivat hänen puoleksi ummessa olevat silmänsä valon\nvaikutusta.\n\nHän oli lieden ääressä sytyttänyt lampun ja etsi tarkoin molemmat\nhuoneet.\n\nVielä hän ei ollut huutanut häntä eikä päästänyt yhtäkään sanaa\nhuuliltansa.\n\nNyt hän oli toisessa huoneessa ja nyt -- ehdottomasti Sirona\nkyyristyi ja veti peitteen päänsä yli -- nyt hän nauroi, niin kovaa\nja ilkkuen, että Sirona tunsi kätensä ja jalkansa kylmenevän, ja\nhänestä tuntui siltä, kuin aaltoilevaa, purpuranpunaista esirippua\nolisi vedetty ylös ja alas hänen kasvoinsa edessä.\n\nJälleen makuukammio valkeni, ja valkeanvalo läheni lähenemistään.\n\nHän tunsi miehensä kovan käden työkkäävän hänen päähänsä ja hiljaa\nhuutaen hän veti peitteen päältänsä ja nousi istualleen.\n\nCenturioni oli yhä vieläkin ääneti; mutta se, mitä Sirona näki, oli\nomansa sammuttamaan viimeisenkin rohkeuden ja toivon kipinän hänestä,\nsillä puolisonsa silmistä oli vaan valkuainen näkyvissä, hänen aina\nkellahtavat kasvonsa olivat sinikalpeat ja hänen otsallansa näkyi\nselvään siihen poltettu Mithraan merkki.\n\nOikeassa kädessään hän piti lamppua, vasemmassa Hermaan lammasnahkaa.\n\nKun hänen tuijottava katseensa kohtasi Sironan silmäyksen, niin hän\nkuroitti likaisen erakkopuvun niin liki hänen kasvojansa, että se\nkoski niihin. Sitten hän paiskasi sen rajusti luotansa lattialle ja\nkysyi kuiskaavalla, käheällä äänellä: \"Mitä tämä on?\"\n\nSirona oli vaiti; Phoebicio lähestyi pientä, sängyn vieressä olevaa\nyöpöytää. Pöydällä oli hänen yöjuomansa kalliissa monivärisessä\nlasissa, jonka Polykarpo tultuaan Aleksandriasta oli lahjoittanut\nSironalle; sen centurioni pyyhkäisi kätensä selällä maahan pöydältä,\nniin että se syöksi kivilattiaan ja helisten särkyi pirstoiksi.\n\nSirona huudahti, ja pieni vinttikoira hypähti ylös hänen vuoteelleen\nhaukkuen Gallialaista.\n\nSilloin tämä tarttui koiraan kaulavyöstä ja heitti sen niin tuimasti\nkauas keskelle huonetta, että se alkoi surkeasti ulvoa.\n\nKoira oli ollut Sironan oma hänen vielä tyttönä ollessaan. Se oli\nseurannut häntä Roomaan ja kosteikkoon.\n\nKoira oli liittynyt häneen hellästi, ja hänkin siihen, sillä Jambe ei\nantanut kenenkään hyväillä ja silitellä itseään niin mielellään, kuin\nhänen.\n\nHän sai olla niin paljon yksinään, mutta vinttikoira oli alati hänen\nluonansa ja huvitteli häntä, eikä yksin niillä pikku tempuilla, joita\nkoirat tavallisesti oppivat; ei, se oli hänelle ikäänkuin rakas\nmykkä, vaikk'ei suinkaan kuuro kumppani, joka oli seurannut häntä\nhänen kotiseuduiltaan. Se heristi korviansa, kun hän lausui tuolla\nkaukana Arelaassa olevain rakkaiden pikku siskoinsa nimiä, joista hän\nei koko vuoteen ollut saanut kuulla mitään; toisinaan taas se katsoi\nsurumielisesti häntä silmiin ja suuteli hänen valkoisia käsiänsä, kun\nkodinkaipuu saattoi kyynelet tunkeumaan hänen silmiinsä.\n\nHänen yksitoikkoisessa, joutilaassa ja lapsettomassa elämässänsä\noli Jambe hänelle suuren-arvoinen, sangen suuren-arvoinen, ja kun\nhän näki tämän uskollisen seuralaisensa ja ystävänsä rääkättynä ja\nvaikeroitsevana ryömivän hänen vuoteellensa, kun tuo notkea eläin\nturhaan yritti hypätä hänen syliinsä, siellä etsiäksensä turvaa, ja\nulisten kuroitti häntä kohti vapisevaa, kipeätä, ehkäpä murtunuttakin\njalkaansa, -- silloin kaikki pelko poistui nuoren, tuskistuneen\nnaisen sydämestä, hän hyppäsi ylös vuoteelta, otti koiran syliinsä\nja sanoi luoden sellaisen katseen, josta leimusi Phoebiciota vastaan\npikemmin kaikkea muuta paitse pelkoa ja katumusta:\n\n\"Älä koske koiraan kertaakaan enää, sen minä sinulle neuvon\".\n\n\"Minä upotan sen huomenna\", Phoebicio vastasi aivan tyynesti, mutta\nhäijy nauru hampaattoman suun sopissa. \"Täällä käy niin monta\nkaksijalkaistakin rakastelijaa minun huoneessani, ett'en tiedä, miksi\nminun vielä tulisi jakaa sinun lempeäsi tuon nelijalkaisenkin kanssa.\n-- Miten on lammasnahka tänne tullut?\"\n\nViimeistä kysymystä Sirona ei pitänyt vastausta ansaitsevana, vaan\nhuudahti kiivastuneena: \"Sinun kalliojumalasi ja kaikkien jumalien\nnimessä: jos teet jotakin pahaa eläimelle, niin minä olen kylliksi\nollut luonasi\".\n\n\"Vai niin\", centurioni sanoi, \"minne sitte matka pitää? Erämaa on\nlaaja ja siellä on kylliksi tilaa nääntyneille ja onpa valkeneville\nluillekin. Kuinka huolehtisivatkaan rakastajasi! Heidän tähtensä\ntäytyy minun, ennenkuin upotan koiran, teljetä sen emäntä\".\n\n\"Koetappas vain koskea minuun!\" Sirona huudahti joutuen pois\nsuunniltaan ja juoksi ikkunan luo. \"Jos ojennat sormeasikaan minuun\nkoskeaksesi, niin huudan apua, ja Dorothea rouva ja hänen puolisonsa\nsuojelevat minua sinulta\".\n\n\"Tuskin\", Phoebicio keskeytti kuivasti. \"Se luullakseni olisi sinun\nmieleesi, jos saisit asua tuolla ylhäällä saman katon alla kuin tuo\npoikakin, joka hankkii sinulle kirjavia laseja, heittää sinulle\nruusuja ikkunasta ja kukaties myöskin on hajoittanut niitä sille\ntielle, jota hän tänään on kulkenut sinun luoksesi. Mutta vielä on\nlakeja, jotka suojelevat Rooman kansalaista huoneesen murtajista ja\nhävyttömistä viettelijöistä. Sinä olet mielestäni jo aivan liiaksi\noleskellut tuolla toisessa talossa, ja noiden pienten rääkyjien\nkanssa sinä olet kuitenkin lyönyt leikkiä ainoastaan tavataksesi sitä\ntäysikasvuista lasta, sitä ruusuin heittäjää, sitä teeskentelevää\nkeikaria, joka sinun tähtesi ja pysyäkseen tuntemattomana on\nheittänyt lammasturkin purpurankarvaisen ihokkaansa päälle. Opeta\nsinä minua tuntemaan rakastuneita jalkalaisia ja vaimoja! Minä\ntiedän teidät kaikki. Sinä et astu tästä lähin askeltakaan Pietarin\nkynnyksen yli. Tuossa on avonainen ikkuna, kiru niin paljon kuin\ntahdot ja julista häpeäsi ihmisille. Minä aioin vasta huomenna viedä\ntämän lammasnahan tuomarille. Nyt minä menen ja panen kyökin takaisen\nkamarin kuntoon sinua varten. Siinä ei ainakaan ole mitään ikkunaa,\njosta voisi tuoda lammasnahkoja minun huoneeseni. Siellä saat\nasua, kunnes tulet sävyisäksi ja suutelet jalkojani ja tunnustat,\nmitä täällä tänä yönä on tehty. Senaattorin orjilta en varmaankaan\nsaa mitään tietää, sillä heidänkin päänsä sinä olet riivannut. He\nirvistelevät mielihyvästä, kun näkevät sinut. Sinä pidät hyvänäsi\nkaikenlaatuisia ystäviä, vaikka he ovat puetut lammasnahkaankin.\nTehkööt mitä tahtovat, minä kyllä ymmärrän pitää sinua tallella.\nNyt minä menen. Huuda vaan; mutta minusta olisi parempi, että sinä\nolisit asemillasi. Koirasta tuossa on vielä jäänyt sananen sanomatta.\nMinä pidän sen täällä. Jos sinä olet hiljaa ja tulet järkiisi, niin\neläköön se minun puolestani; jos pysyt vastahakoisena, niin pian saan\nnuoran ja kiven, ja puro virtaa tuolla alhaalla tästä ohitse. Minä en\nlaske koskaan pilaa ja kaikkein vähimmin nyt\".\n\nSironan koko olento oli mitä eloisimmassa liikkeessä. Hän hengitti\nnopeasti, hänen jäsenensä vapisivat, mutta hän ei saanut suustansa\nsanaakaan vastaukseksi.\n\nPhoebicio huomasi, mitä hänessä liikkui, ja huusi: \"Huohota vaan;\nmutta sekin aika on tuleva, jolloin sinä niinkuin liikkaava koirasi\nolet ryömivä minun luokseni armoa kerjäten. -- Juolahtipa mieleeni\nuusi ajatus. Tarvitsethan sinä vuoteen pimeässä kamarissasi, ja\npehmeä sen täytyy olla, sillä muuten rakastelijasi haukkuvat minua.\nMinä levitän sinulle lammasnahan vuoteeksi. Sinä näet, että minä\nymmärrän panna arvoa rakastelijaisi lahjoihin\".\n\nGallialainen purskahti nauruun, otti erakon puvun ja lähti, se\nja lamppu kädessä, kyökin takaiseen pimeään huoneesen, jossa\nsäilytettiin astioita ja kaikenlaisia muita kaluja, jotka kaikki hän\ntoimitti pois muuttaaksensa huonetta makuukamariksi vaimollensa,\njonka rikollisuudesta hän oli varmaan vakuutettu.\n\nHän ei tietänyt, minkä miehen tähden Sirona oli pettänyt hänet, sillä\nMirjam oli sanonut hänelle ainoastaan seuraavat sanat: \"Mene kotiisi,\nsiellä vaimosi naureskelee rakastajansa kanssa\".\n\nSirona oli jo miehensä lausuessa viimeisiä uhkauksiaan päättänyt\nitseksensä, että hän mieluummin tahtoi kuolla kuin kauvemmin elää\nyhdessä tämän miehen kanssa.\n\nHänen mieleensä ei enää johtunut, ett'ei hänkään ollut kokonaan\nsyytön.\n\nSe, jota rankaistaan kovemmin, kuin hän ansaitsee, unohtaa helposti\noman rikoksensa miettiessään tuomarinsa vikoja.\n\nPhoebicio oli oikeassa.\n\nEi Pietarilla, eikä Dorothealla ollut voimaa suojella Sironaa häntä,\nRooman kansalaista vastaan.\n\nJoll'ei Sirona itse auttanut itseänsä, niin hän oli vanki, ja kuinka\nhän saattaisi elää ilmaa, valoa ja vapautta vailla!\n\nHänen päätöksensä oli miehen viimeisten uhkausten aikana äkkiä\nkypsynyt, ja tuskin tämä oli astunut huoneen kynnyksen yli ja\nkääntynyt häneen selin, kun Sirona juoksi vuoteensa luo, kääri\nvapisevan koiran peitteesen, otti sen niinkuin lapsen käsivarrellensa\nja keveän taakkansa kera riensi asuinhuoneesen.\n\nSiellä olivat vielä sen ikkunan luukut auki, josta Hermas oli\nsyöksynyt ulos.\n\nTuolin avulla hän meni samaa tietä, solahti ikkunan edessä olevalta\nmuurilta alas kadulle ja riensi ilman määrää ja päämaalia ainoastaan\nkiihkeästi haluten välttää vankeutta tuossa pimeässä huoneessa ja\nrikkoa kaikki siteet, mitkä vielä kiinnittivät häntä hänen vihattuun\nmieheensä. Niin hän pakeni kirkkokunnasta ja sitä tietä kohden, joka\nkulki yli vuoren merelle.\n\nHän ennättikin päästä pitkän matkan päähän miehestänsä, sillä,\nvalmistettuaan kyökin takaisen pimeän huoneen Sironalle vankeudeksi,\ntämä jäi pitkäksi ajaksi sinne, ei tosin antaakseen hänelle aikaa\nrauhoittua taikka itse ajatellaksensa vastaista suhdettansa häneen,\nvaan koska hän tunsi itsensä peräti väsyneeksi.\n\nCenturioni lähestyi kuudettakymmenettä ikävuottansa ja hänen\nalkujaan voimallinen, mutta kaikenlaisen irstaisuuden kautta\nturmeltunut ruumiinsa ei kestänyt kauvemmin tämän yön ponnistuksia ja\nmielenhäiriöitä.\n\nTämä laiha, heikkohermoinen, sangen liikkuvainen mies vaipui muuten\nainoastaan päivällä sellaiseen tarmottomuuteen, kun sitä vastoin\nauringon laskettua kummallinen muutos tapahtui tuossa iäkkäässä\nsotilaassa, joka ainoastaan palvelusvelvollisuutensa täyttämisessä\nmuuttui nuorekkaan reippaaksi. Silloin kohosivat hänen raskaat\nsilmäluomensa, jotka muuten melkein kokonansa peittivät hänen\nsilmäteränsä, hänen veltto, lerpallaan oleva alahuulensa vetihen\nkokoon voimakkaasti, hänen pitkä kaulansa ja kapea, soikea päänsä\noiensihen, ja jos hän myöhäiseen aikaan meni ulos yölliseen seuraan\ntahi Mithraan palvelukseen, niin saattoi häntä vielä sanoa muhkeaksi\nmieheksi, jossa eli nuoruuden huimuus.\n\nMutta juovuksissakaan hän ei ollut iloinen, vaan hurja, kerskaavainen\nja meluava.\n\nUsein valtasi hänet, ennenkuin hän lähti juomingeista,\nkumppaniensakin joukossa tämä voimattomuus, joka niin monta kertaa\noli kauhistuttanut Sironaakin, ja jolta hän tiesi olevansa varmassa\nsuojassa ainoastaan silloin, kun hän virkatoimissaan seisoi\nsotamiestensä etunenässä.\n\nTämän intohimoisen kookkaan miehen näky oli sellaisina voimattomuuden\nhetkinä kammottava, sillä hänen kellahtaville kasvoilleen levisi\nsilloin kalman kalpeus, hänen selkänsä näytti taittuneelta ja joka\njäsen nivelestään irtautuneelta. Ainoastaan hänen silmäteränsä olivat\nalituisessa liikkeessä ja silloin tällöin kävi kylmä väristys hänen\nruumiinsa läpi.\n\nKun hän joutui tähän tilaan, niin hänen väkensä sanoi, että\ncenturionin kelmeä daimoni oli mennyt hänen sisäänsä, ja hän itsekin\nuskoi sellaisen ilkeän hengen olevan ja pelkäsi sitä. Niin, hän oli\nsekä pakanallisten hengenmanaajain että kristittyjen exorcistain\n[pahanhengen manaajain] avulla koettanut vapauttaa itseänsä siitä.\n\nHän istui pimeässä huoneessa lammasnahalla, jonka hän ivatakseen\nvaimoaan oli pannut kovalle puupenkille.\n\nHänen käsiänsä ja jalkojansa kylmi, hänen silmänsä paloivat, eikä\nhänellä ollut voimaa liikuttaa sormeansakaan. Ainoastaan hänen\nhuulensa vavahtelivat tuon tuostakin, ja hänen sisällinen silmänsä\nkatseli yhä tarkemmin taaksepäin menneihin aikoihin, kauas viimeisen\nkauhean hetken toiselle puolelle.\n\n\"Jos olisin\", hän ajatteli, \"mielettömästi kosteikkoon juostuani --\njolla matkalla tuskin kukaan nuorempikaan olisi päässyt perässäni\n-- päästänyt raivoni valloilleen enkä väkisin koettanut pidättää\nsitä, niin ei daimoni niin helposti olisi saanut valtaa minussa.\nPiru vieköön, kuinka Mirjamin silmät säihkyivät, kun hän sanoi\nerään miehen pettävän minua! Hän on varmaankin nähnyt lammasnahan\nomistajan, mutta ennen kosteikkoon päästyäni hän katosi silmistäni.\nMinä luulen, että hän kääntyi takaisin ja nousi uudestaan vuorelle.\nMitähän Sirona on tehnyt hänelle? Pyydysteleehän tämä vaimo muuten\nsilmillään sydämiä, kuin linnustaja huilullaan lintuja. Kuinka pikku\nteikarit Roomassa kulkivat hänen jäljissään! Kukaties hän petti minut\njo siellä. Legaatti Qvintillon, joka olisi ollut minulle varsin\nsuosiollinen, ja jonka nurjamielisyydestä minun on kiittäminen tätä\nhupsua, hän hylkäsi, mutta legaatti oli vielä minuakin vanhempi,\nja nuoremmat taitavat olla hänelle paremmin mieleen. Hän on juuri\nsellainen kuin kaikki muutkin. Minun olisi kyllä pitänyt se\ntietämänikin, minun! Niin käy tässä maailmassa; tänään ihminen lyöpi,\nhuomenna hän itse joutuu lyötäväksi\".\n\nTuskallinen hymy vavahteli centurionin huulilla; sitten ilmaantui\nankara totisuus hänen kasvojensa juonteisiin, sillä monenmoisia ja\nvastenmielisiä kuvia loihen selvään ja karkoittamattomina hänen\nsieluunsa.\n\nGallialaisen omatunto oli aina päinvastaisessa suhteessa hänen\nruumiinsa voimaan.\n\nJos hyvin kävi, niin häntä ei paljon kiusannut hänen entinen\nelämänsä, joka oli ylen rikas mustista varjokohdista, mutta kun\nhänet valtasi heikkous, niin hän ei voinut puolustauta kelmeältä\ndaimonilta, joka pakoitti hänet kiusallisen selvästi muistelemaan\njuuri niitä tapahtumia, jotka hän mieluisammin olisi tahtonut\nunhottaa.\n\nTällä hetkellä hänen täytyi muistella ystävällistä hyväntekijäänsä ja\nesimiestään, sotatribuuni Servianoa ja hänen kaunista vaimoansa, jota\nhän tuhansin keinoin oli viekoitellut hylkäämään miehensä ja lapsensa\nsekä pakenemaan hänen kanssaan laajaan maailmaan.\n\nHänet valtasi se luulo, että hän oli Serviano tribuuni ja kuitenkin\nyht'aikaa oma itsensä.\n\nKaikkea sitä haikeutta, kaikkea sitä katkeraa surua, jota hänen\npetetty hyväntekijänsä oli saanut tuntea hänen tähtensä, kun hän oli\nsaattanut Glyceran, hänen vaimonsa, hänelle nurjaksi, tätä kaikkea\nhän sai tällä hetkellä maistaa, ja se vihollinen, joka hänen,\nServianon, petti, ei kuitenkaan -- niin hänestä tuntui -- ollut\nkukaan muu kuin hän itse, Gallialainen Phoebicio. Hän koki puolustaa\nitseään ja mietti kostoa viekoittelijalle eikä kuitenkaan kokonaan\nkadottanut oman persoonallisuutensa tuntoa.\n\nTämä valhekuvituksien sekasorto, jota hän turhaan koetti saada\nselville, uhkasi viedä hänet järjiltään, ja hän huoahti ääneensä.\n\nHänen oman äänensä kaiku saattoi hänet takaisin todellisuuteen.\n\nHän oli Phoebicio eikä kukaan muu, sen hän tällöin tiesi, eikä hänen\nsittenkään täydellisesti onnistunut oikein päästä nykyisyyteensä.\n\nKaunis Glycera, joka oli seurannut häntä Aleksandriaan, ja jonka hän\nsiellä oli jättänyt onnen huomaan tuhlattuansa hekumassa viimeisenkin\nroponsa ja Glyceran kallis-arvoiset koristukset, ei enää kuvautunut\nhänen eteensä yksinänsä, vaan alituisesti hänen vaimonsa Sironan\nkuvan rinnalla.\n\nGlycera oli ollut alakuloinen kultanen, joka paljon oli itkenyt ja\nvähän nauranut sen jälkeen, kun hän oli hyljännyt puolisonsa. Vienoja\nsoimauksia hän oli vieläkin kuulevinansa hänen huuliltaan, kun sitä\nvastoin Sirona astui häntä kohti äänekkäästi uhaten ja samalla\nkertaa julkesi paljon toivoa herättäen viitata senaattorin pojalle\nPolykarpolle.\n\nVäsynyt uneksija ponnisti raivoisena voimiansa, puristi kätensä\nnyrkkiin ja kohotti ne korkealle eteensä.\n\nTämä liike oli ensi merkki siitä, että hänen ruumiinsa jäntevyys\njälleen rupesi heräämään, ja kun hän unesta heräävän tavoin oli\nkiiskoitellut ja silmiään hieronut, niin hän painoi molemmat kätensä\nohimoihinsa ja muisti samalla kaiken, mitä hän oli viimeisinä hetkinä\nsaanut kokea.\n\nHän lähti äkkiä pimeästä huoneesta, vahvistihen kyökissä\nviinikulauksella ja meni avonaisen ikkunan luo katselemaan tähtiä.\n\nPuoliyö oli jo aikoja sitten kulunut.\n\nHän muisti vuorella uhraavia kumppaniaan ja lausui pitkän rukouksen\n\"kruunulle\", \"voittamattomalle auringonjumalalle\", \"suurelle\nvalolle\", \"kallioiden jumalalle\" ja millä nimityksin hän muuten\npuhutteli Mithrasta; sillä tultuansa tämän jumalan salamenoihin\nosalliseksi, hän oli innokas rukoilija ja osasi myöskin paastota\nsitkeän kestäväisenä.\n\nNiistä kahdeksastakymmenestä kokeesta, joiden alttiiksi täytyi\nantautua, jotta saavuttaisi korkeimmat arvoaskeleet salaisuuksista\nosallisten joukossa, hän jo oli suorittanut useita, ja siihen\nheikkouteen, joka hänet tänäänkin oli vallannut, hän oli ensikerran\nvaipunut sen jälkeen, kun hän, kokonaisen viikon ajalla joka päivä,\noli tuntikausia maannut lumessa ja sen lisäksi harjoittanut ankarata\npaastoamista, saavuttaaksensa \"Leijonan\" arvoa.\n\nSironan raittiimpi mieli oli aina tuntenut vastenmielisyyttä näitä\nharjoituksia kohtaan, ja se jyrkkyys, jolla hän kieltäysi ottamasta\nosaa niihin, oli vielä enemmän laventanut sitä juopaa, joka muutenkin\noli näiden aviopuolisoiden välillä.\n\nPhoebicio teki kaikissa näissä seikoissa tavallaan aivan täyttä\ntotta, sillä ainoastaan niiden kautta hän saattoi päästä vapaaksi\nomasta itsestään, synkistä muistoistaan ja sen tulevan rankaistuksen\npelosta, joka häntä oli kohtaava kuoleman jälkeen. Sirona sitä\nvastoin ammensi juuri aikaisempien päivien muistosta parhaimman\nlohdutuksensa ja voiman iloisena kestämään synkkää nykyisyyttä ja\ntoivomaan parempia aikoja.\n\nPhoebicio lopetti tänään hätäilemättä ja ottamalla tarkoin\nvarteen kaikkia määrättyjä sääntöjä rukouksensa, jossa hän oli\npyytänyt voimaa lannistaaksensa vaimonsa jäykkää mieltä sekä onnea\nkostaaksensa hänen viettelijällensä.\n\nSitten hän otti seinästä kaksi vahvaa köyttä, ojentihen niin uljaaksi\nja suoraksi, kuin olisi aikonut puhua sotilaille muutamia rohkaisevia\nsanoja tappeluun ryhdyttäissä, rykäisi niinkuin puhuja forumilla,\nennenkuin hän alkaa puheensa, ja astui arvokkaasti makuuhuoneen\nkynnyksen yli.\n\nEi hänen mielensä varmuutta häirinnyt vähinkään ajatus, että Sironan\npakeneminen oli mahdollistakaan, kun hän, nähtyänsä, ett'ei Sirona\nollut makuuhuoneessa, meni asuinhuoneesen pannaksensa toimeen\naikomansa rankaistuksen.\n\nMutta täälläkään ei hän löytänyt ketään.\n\nHän hämmästyi; mutta se ajatus, että hän olisi paennut, näytti\nhänestä niin mielettömältä, että hän heti jyrkästi poisti sen\nmielestään.\n\nVarmaankin Sirona pelkäsi ainoastaan hänen vihaansa, ja piili\nvuoteen alla tahi sen esiripun takana, joka peitti hänen vaatteensa.\n\"Vinttikoira\", hän ajatteli, \"on nyt hiipinyt hänen luoksensa\",\nja sentähden hän alkoi erääsen tapaan puoleksi viheltää, puoleksi\nsihistä, mikä aina oli vihlonut Jamben korvia ja saattanut sen kovin\nhaukkumaan; mutta tämäkin oli turhaa.\n\nAutiossa huoneessa vallitsi hiljaisuus, kuolon hiljaisuus.\n\nHän alkoi toden teolla huolestua.\n\nEnsin arvellen, sitten yhä nopeammilla, kiivaammilla liikkeillä hän\netsi kynttilä kädessä jokaisen huonekalun alta, jokaisesta loukosta,\njokaisen peitteen takaa ja haki Sironaa semmoisistakin paikoista,\njotka eivät olisi kelvanneet edes lapselle, tuskinpa vainotulle\nlinnullekaan piilopaikoiksi.\n\nVihdoin köydet putosivat hänen oikeasta kädestään, ja vasen, jossa\nlamppu oli, alkoi vapista.\n\nHän huomasi, että makuuhuoneen ikkunan luukut olivat auki ja näki\nikkunan vieressä sen tuolin, jolla Sirona oli istunut katsellen kuuta\nennenkuin Hermas oli tullut.\n\n\"Täällä siis\", hän jupisi, työnsi lampun yöpöydälle, josta hän oli\nheittänyt Polykarpon lasin, tempasi oven auki ja riensi ulos pihalle.\nHänen mieleensä ei vielä johtunut, että Sirona olisi saattanut hypätä\nulos kadulle ja yrittänyt yön selkään kulkea etäälle erämaahan.\n\nHän järkytti sitä porttia, joka sulki kartanon, ja huomasi, että se\noli lujasti salvattu.\n\nVahtikoirat liikahtivat ja rupesivat haukkumaan, kun Phoebicio läheni\nPietarin huonetta ja alkoi vaskisella kolkuttimella lyödä sen ovea,\nalussa hiljemmin, mutta sitten kiihtyvällä kiukulla yhä tuimemmin.\n\nHän piti aivan varmana, että hänen vaimonsa oli hakenut ja saanut\nturvaa senaattorilta. Hän oli huutaa raivosta ja tuskasta, ja\nkuitenkin hän tuskin ajattelikaan vaimoansa ja sitä vaaraa, että\nkadottaisi hänet, vaan Polykarpoa ja sitä häväistystä, jonka hän oli\nsaattava hänelle ja hänen vanhemmilleen, jotka olivat rohjenneet\nkajota hänen, keisarillisen centurionin koti-oikeuteen.\n\nMinkä arvoinen Sirona oli hänelle!\n\nKuohuvan uhkamielisyyden hetkenä hän oli kahlehtinut hänen kohtalonsa\nomaansa.\n\nArelaassa oli kaksi vuotta takaperin eräs hänen tovereistaan astunut\nhänen juomaveljiensä seuraan ja kertonut olleensa läsnä omituisessa\ntapauksessa. Muutamat poikanalkit olivat piirittäneet erään pojan\nja lyöneet häntä julmasti, hän ei tiennyt mistä syystä. Pienoinen\npuolustihen uljaasti, mutta ylivoima sai kuitenkin viimein voiton.\nSilloin -- niin sotilas kertoi -- oli erään cirkusta lähellä olevan\nhuoneen ovi auennut, tyttö, jolla oli pitkät, kullankeltaiset\nhiukset, syössyt ulos, karkoittanut kaikki pojat pakosalle ja\npelastanut rääkätyn, joka oli hänen veljensä, hänen kiusaajiensa\nkäsistä. \"Impi oli kuin naarasleijona\", kertoja oli huudahtanut,\n\"Sirona on hänen nimensä ja kaikista Arelaan kauniista tytöistä on\nhän kieltämättä kauniin\".\n\nSamaa vakuutettiin monelta taholta, mutta Phoebicio, joka juuri\nsilloin oli saavuttanut Leijonan arvon Mithraan palvelijoiden\njoukossa ja joka mielellään kuuli itseänsä nimitettäviin\n\"Leijonaksi\", lausui: \"Minä olen jo kauvan etsinyt naarasleijonata,\nnyt olen, luulen ma, hänet löytänyt. Phoebicio ja Sirona; siinä kaksi\nnimeä, jotka sopivat oivallisesti yhteen\".\n\nSeuraavana päivänä hän pyysi tyttöä vaimoksensa hänen isältänsä,\nja kun hänen muutaman päivän perästä täytyi lähteä Roomaan, niin\nvalmistettiin häät joutuisasti.\n\nSirona ei ollut ennen vielä koskaan ollut Arelaan ulkopuolella,\neikä sen tähden tietänyt mistä hän erisi, kun sanoi isänmajalle\njäähyväiset, ehkä ainaiseksi. Roomassa Phoebicio jälleen tapasi\nnuoren puolisonsa. Vaikka kyllä monet sielläkin ihailivat tätä\nkaunista emäntää ja kokivat saavuttaa hänen suosiotansa, niin\nhän kuitenkin Phoebiciosta oli helposti voitettu ja sen vuoksi\nvähäarvoinen saalis; niin, vähän ajan kuluttua hän oli tuskin muuta\nkuin kiusallinen koristus, jota oli vaikea vartioida.\n\nKun vihdoin hänen legaattinsa huomasi hänen ihanan puolisonsa, niin\nhän koetti Sironan kautta saavuttaa etuja ja ylennystä; mutta Sirona\nkohteli Qvintilloa niin loukkaavalla välinpitämättömyydellä, että\ncenturionin esimies, tuli hänen vihamiehekseen ja osasi saada aikaan,\nettä hän muutettiin tähän kaukaiseen kosteikkoon, mikä oli melkein\nsama, kuin maanpakoon ajaminen.\n\nSiitä ajasta asti hän piti Sironaa vihollisenaan ja luuli, että hän\ntahallaan oli ystävällisin niitä kohtaan, jotka hänestä näyttivät\nerittäin inhottavilta, ja näihin inhottavimpiin hän luki myöskin\nPolykarpon.\n\nTaaskin kolkutin kohtasi Pietarin ovea ja se aukeni ja senaattori\nseisoi lamppu kädessä raivokkaan centurionin vastassa.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nPaavali raukka istui senaattorin oven vieressä kivipenkillä\nviluissaan, sillä mitä enemmän aamu läheni, sitä kylmemmäksi tuli\nyö-ilma, ja sitä paitse hän oli tottunut lämpimään lammasnahkaansa,\njonka hän oli antanut Hermaalle.\n\nKädessään hän piti kirkon-avainta, jonka hän portinvartialle\noli luvannut jättää Pietarin luokse, mutta kaikki oli hiljaista\nsenaattorin talossa, eikä hän juljennut herättää nukkuvia.\n\n\"Mikä omituinen yö tämä on!\" hän itsekseen jupisi kietoen lyhyen,\nrikkinäisen nuttunsa tiiviimmin ympärilleen. \"Vaikkapa olisikin\nlämpöisempi ja vaikka voisinkin kietoutua höyhenpatjaan sen\nsijaan, että nyt kääriydyn tähän kuluneesen riepuseen, niin\ntunkisi kuitenkin kylmä koko ruumiini läpi, jos vielä kohtaisin\nne manalan henget, jotka täällä riehuvat. Nyt olen ne nähnyt\nomin silmin. Kosteikosta kiitää daimonia naisen muodossa ylös\nvuorelle meitä unessa peloittamaan ja kiusaamaan. Mitähän lienee se\nsuuri, valkoisiin vaatteisin puettu ja liehuva-hiuksinen kummitus\nkantanut käsissään? Ehkäpä sitä kiveä, jolla hän, kun painajainen\nmeitä ahdistaa, pusertaa rintaamme. Toinen näytti lentävän, mutta\nsen siipiä en kuitenkaan nähnyt. Tässä kylkirakennuksessa kai\nGallialainen asuu jumalattoman vaimonsa kanssa, joka on pauloihinsa\nkietonut Hermas raukan. Lieneekö hän todellakin niin kaunis? Mitäpä\ntietää nuorukainen, joka on pelkkäin kallioiden keskellä kasvanut,\nnaiskauneudesta? Ensimmäinen, joka katsoo häneen ystävällisesti, on\nhänestä kaiketi ihanin. Sitä paitse hän on vaalean verevä ja siis\nharvinainen lintu kaikkien päivettyneitten kaksijalkaisten erämaan\nkasvien joukossa. Centurioni ei varmaankaan vielä ole löytänyt\nlammasnahkaa, muuten ei täällä suinkaan olisi näin hiljaista.\nKerran on jo minun täällä odottaessani aasi hirnunut, kerran kameli\nammonut, ja tuolla laulaa ensimmäinen kukko, mutta en ole vielä\nkuullut ainoatakaan ihmisääntä, en edes ison senaattorin tahi hänen\nlihavan rouvansa Dorothean kuorsaamista, ja olisipa kuitenkin ihme,\njoll'eivät he kumpikaan kuorsaisi\".\n\nHän nousi ja meni Phoebicion asunnon ikkunan luo ja kuunteli puoleksi\navonaisista ikkunaluukuista, mutta Gallialaisen huoneessa oli kaikki\nhiljaista.\n\nTuntia aikaisemmin Mirjam oli kuunnellut, mitä Sironan asunnossa\ntapahtui.\n\nKanneltuansa hän oli kaukaa seurannut Phoebiciota ja tallien kautta\npuikahtanut senaattorin pihalle. Hänen täytyi saada tieto siitä,\nmitä oli tapahtunut tuolla sisällä ja minkälaisen koston suuttunut\nGallialainen oli saattanut Hermaalle ja Sironalle.\n\nHän oli valmis kohtaamaan kaikkea, ja ajatus, että centurioni ehkä\noli käyttänyt miekkaansa näitä vastaan, täytti hänen sielunsa\nkatkeran-suloisella mielihyvällä.\n\nHän näki valkeata siitä raosta, joka oli puoli-avonaisten luukkujen\nvälillä; hän eroitti puuluukut hiljaa toisistaan ja hypähti notkeasti\nylös, tarttuen niihin ja painaen seinään paljaan jalkansa.\n\nSiellä hän näki Sironan olevan pystyssä vuoteellaan, ja vastapäätä\nhäntä Gallialaisen vääntynein kasvoin. Hänen jalkainsa juuressa oli\nHermaan lammasnahka. Oikeassa kädessään tämä kalpea mies piti palavaa\nlamppua. Sen valo loihen Sironan sängyn edessä olevalle kivilattialle\nja kuvastihen suuressa tumman-punaisessa lätäkössä.\n\n\"Se on verta\", -- niin hän ajatteli kauhistuen ja sulki silmänsä.\n\nKun hän jälleen katsahti ylös, niin hän näki Galliattaren hehkuvin\nposkin kääntävän kasvonsa mieheensä päin. Hän oli vahingoittumaton,\nmutta Hermas?\n\n\"Se on hänen vertansa\", valitti ja huusi ääni hänen pakahtuvasta\nsydämestään, \"ja minä murhaaja, olen sen vuodattanut!\"\n\nHänen kätensä irtaantuivat luukusta, hänen jalkansa koskivat taas\npihakivitykseen ja kauhistavassa sieluntuskassa hän kiiti samaa\ntietä, jota oli tullutkin, ulos vuorta kohti.\n\nHän tunsi, että hän mielemmin tahtoi vastustaa raatelevia panttereja,\nyökylmää, nälkää ja janoa, kuin, tämä rikos sydämellä, astua Dorothea\nrouvan, senaattorin ja Marthanan silmien eteen. Pakeneva Mirjam oli\ntoinen niistä kummituksista, joiden näkeminen oli kauhistuttanut\nPaavalia.\n\nKärsivällinen erakko istui taasen penkillä ja ajatteli: \"Kylmyys on\nkuitenkin tuskallinen. Tuommoinen villainen lammasnahka on kumminkin\nsangen hyvä kappale; mutta Vapahtaja on kärsinyt aivan toista tuskaa,\nkuin tämä on, ja minkätähden olisin jättänyt maailman, joll'en\nseuratakseni Häntä ja kärsimysten kautta saavuttaakseni taivaan ilon?\n\n\"Niin siellä, missä enkelit liihoittelevat, siellä ei tarvita\nmitään kurjaa jäärännahkaa, ja tällä kertaa ainakin olen päässyt\nitsekkäisyydestäni vapaaksi; sillä minä saan kärsiä tosiaankin muiden\ntähden, minä olen viluissani Hermaan tähden ja säästääkseni vanhusta\ntuskasta.\n\n\"Ja tahtoisinpa, että olisi vieläkin kylmempi, enkä tahdo\nmilloinkaan, en milloinkaan enää panna turkkia hartioilleni!\"\n\nPaavali liikutti päätänsä ikäänkuin myönnytykseksi omille sanoilleen,\nmutta pian hän jälleen totisena mietiskeli, sillä hän huomasi\nuudestaan käyvänsä väärää tietä.\n\n\"Kunhan pannaan vaan kourallinenkin hyvää toimeen\", -- hän ajatteli,\n\"niin sydämehen heti paisuu kokonainen kamelin taakka ylpeyttä.\nVaikka hampaani kuinkakin kalisisivat suussani, niin olen kumminkin\nvaan kehno vaivainen. Kuinka kutkuttikaan turhamielisyyttäni,\nvaikka kyllä epäilin ja estelin, kun Raithulaiset tulivat minulle\ntarjoamaan heidän kaupunkinsa vanhimman arvonimeä. Kun ensikerran\nvoitin nelivaljalkollani, iloitsin tosin äänekkäämmin, mutta tuskinpa\nsilloinkaan olin pöyhkeämpi kuin juuri äsken. Kuinka moni tahtoo\nseurata Vapahtajaa, ja kuitenkin he tahtoisivat päästä vaan Hänen\nylennystilaansa; Hänen alentumistaan he karttavat taitavasti. Sinä,\noi Korkein, olet todistajani, että minä sitä toden teolla etsin,\nmutta niin pian kuin orjantappuran piikit haavoittavat minua, niin\nveren pisarat heti muuttuvat ruusuiksi, ja jos riivon ne pois,\nniin heti tulee toisia ihmisiä, jotka levittävät kukkakiehkuroita\ntielleni. Luulenpa, että maan päällä on yhtä vaikeata löytää\nkärsimyksiä, joita ei ilo seuraa, kuin iloa, jota ei vaiva seuraa\".\n\nNäin hän ajatteli hammasten kylmästä kalistessa, mutta hänen\nmietiskelynsä keskeytyi, sillä koirat haukahtivat äkkiä.\n\nPhoebicio kolkutti senaattorin ovelle. Heti Paavali nousi ja läheni\nPietarin porttia. Ei sananenkaan siitä, mitä pihalla lausuttiin,\njäänyt häneltä kuulematta.\n\nTuo karkea ääni oli senaattorin, kimeä ja luja taas arvattavasti oli\ncenturionin.\n\nJälkimmäinen vaati edelliseltä vaimoansa, joka muka piili senaattorin\nhuoneessa, kun sitä vastoin Pietari varmaan vakuutti, ett'ei Sirona\neilis-aamun jälkeen ollut astunut hänen kynnyksensä yli.\n\nVaikka majamies puhutteli senaattoria kiivaalla ja vihaisella\näänellä, niin tämä kumminkin pysyi varsin tyynenä ja meni heti\nkysymään puolisoltansa, oliko ehkä tämä hänen maatessansa päästänyt\npaenneen huoneesensa.\n\nPaavali kuuli pihalla edes takaisin astelevan sotilaan käynnin, joka\nkuitenkin heti herkesi, kun rouva Dorothea miehensä kanssa tuli\novelle ja puolestaan varmaan vakuutti, ett'ei hän Sironasta mitään\ntiennyt.\n\n\"Sitä parempi tieto\", keskeytti häntä Phoebicio, \"on luultavasti\npojallanne, Polykarpolla, hänen olopaikastansa\".\n\n\"Poikani on eilisestä saakka ollut Raithussa toimiensa vuoksi\",\nvirkkoi Pietari, lujasti ja eväten. \"Me odotamme häntä kotiin vasta\ntänä aamuna\".\n\n\"Hän näkyy rientäneen ja palanneen aikaisemmin\", Phoebicio sanoi.\n\"Valmistukset vuorella pidettävää uhrijuhlaa varten eivät olleet\nsalassa, ja isännän poissa-olo viekoittelee varkaita murtamaan\nhänen huoneesensa, erittäinkin rakastuneita, jotka heittelevät\nruusuja ikkunasta kultasilleen. Te kristityt kerskailette pitävänne\navioliittoa pyhänä; kuitenkin minusta tämä näyttää koskevan\nainoastaan teidän uskolaistenne avioliittoja. Pakanoiden vaimojen\ntykönä teidän poikanne saavat koettaa onneaan; se riippuu vaan siitä,\nantaako pakanallinenkaan aviomies leikkiä kanssaan, vai eikö. Minä\npuolestani olen halullinen kaikkeen muuhun kuin leikkiin, ja sen minä\nsinulle näytän, ett'en aio häpäistä keisarin pukua, joka on ylläni,\nja sentähden nyt mielin tutkia sinun huoneesi, ja jos silloin löydän\nvelvollisuutensa rikkoneen vaimoni, tai teidän poikanne luotanne,\nniin tahdon viedä sekä hänet että sinut tuomarin eteen ja menetellä\nviettelijän kanssa oikeuteni mukaan\".\n\n\"Sinä saisit etsiä turhaan\", vastasi Pietari, töin tuskin voiden\nitseään hillitä. \"Sanani on _on_ tahi _ei_, ja minä toistan sen vielä\nkerran. _Ei_, meidän huoneessamme ei ole _Sironaa_ eikä _Polykarpoa_.\nEi Dorothea enkä minäkään tahdo sekaantua teidän asioihinne, mutta\nme emme myöskään kärsi, että toinen, olkoon se ken tahansa, rohkenee\nsekaantua meidän asioihimme. Tämän kynnyksen yli astuu ainoastaan se,\njonka minä sallin, tahi keisarin tuomari, jonka tahtoon minun täytyy\nmyöntyä. _Sinua_ kiellän astumasta sisään, ja minä toistan vieläkin\nkerran: Sirona ei ole meidän luonamme ja sinä tekisit paremmin, jos\nhalusit häntä toisaalta etkä täällä kuluttaisi aikaasi\".\n\n\"En tarvitse neuvojasi\", huudahti centurioni kiivaasti.\n\n\"Ja minä\", vastasi Pietari, \"tunnen itseni jotenkin haluttomaksi\nsovittamaan sinun avioriitojasi. Meidän avuttammekin löydät Sironan;\nsillä aina on vaikeampaa pitää vaimoa vangittuna kotonaan kuin saada\nhäntä kiinni, jos hän on karannut\".\n\n\"Sinä saat oppia minut tuntemaan\", centurioni uhkasi, luoden\nsilmäyksen orjiin, jotka olivat kokoontuneet pihalle ja joiden\njoukkoon myöskin Antonio, senaattorin vanhin poika, oli astunut.\n\"Minä kutsun viivyttelemättä väkeni kokoon, ja jos te salaatte\nviettelijän, niin me suljemme häneltä poispääsyn\".\n\n\"Odotappa vielä vaan yksi tunti\", puuttui puheesen Dorothea, tarttuen\nmiestänsä, joka nyt enää tuskin voi hillitä itseään, käteen, \"niin\nsaat nähdä Polykarpon palaavan kotiin isänsä oriilla. Sinun vaimosi\nosaa niin ystävällisesti leikkiä hänen siskojensa kanssa. Nuo\nruusutko, jotka poikani on asettanut ikkunalle, ovat saattaneet sinun\najattelemaan, että hän on viettelijä, vai onko sinulla vielä muita\nsyitä, joiden johdosta saatat solvata häntä ja meitä niin ankaralla\nsyytöksellä?\"\n\nKun miehet vihan vimmassa synkkien ukonpilvien tavoin uhkaavat iskeä\nyhteen, niin usein ymmärtäväisen naisen suusta lähtevä sana pidättää\nja hillitsee heitä, ikäänkuin ystävällinen tuulonen.\n\nPhoebicio ei ollut taipuvainen vastaamaan Polykarpon äidin puheesen,\nmutta hänen kysymyksensä pakoitti häntä ensi kerran luomaan pikaisen\nsilmäyksen tapahtuneihin seikkoihin, eikä hän saattanut salata\nitseltään, että hänen epäluulonsa perustuivat heikolle pohjalle.\nSamalla hän ajatteli, että jos Sirona ei olisikaan piiloutunut\nsenaattorin huoneesen, vaan sen sijaan paennut ulos kentälle, niin\nhän vaan menetti täällä aikaansa, jonka kautta hän antoi hänen jo\nehtimänsä ennakkomatkan karttua turmiokkaalla tavalla.\n\nMuutamat sekunnit riittivät tähän mietintöön, ja hän, joka oli\ntottunut tarpeen tullen hallitsemaan itseänsä, sanoi kiertäen:\n\"Saammepa nähdä, se on kyllä selviävä\", ja sen jälkeen hän\nisännälleen jäähyväisiä sanomatta hitaasti palasi asuntoonsa.\n\nMutta vielä ei hän ollut ehtinyt asuntonsa ovelle, ennenkuin kadulta\nkuului kavioiden kapsetta, ja Pietari huusi hänelle:\n\n\"Viivy vielä vähä aikaa, sillä tuolta tulee Polykarpo ja saattaa itse\npuolestaan puhdistautua edessäsi\".\n\nCenturioni pysähtyi, senaattori viittasi vanhaa Jethroa avaamaan\nporttia; ratsastajan kuultiin hyppäävän alas satulasta, mutta ei\nPolykarpo, vaan eräs Amalekilainen astui pihalle.\n\n\"Mitä sinulla on sanottavaa\", kysyi senaattori kääntyen puoleksi\nsanantuojaan, puoleksi centurioniin.\n\n\"Herra Polykarpo, poikasi\", vastasi puhuteltu, tumman-verevä,\nruskettunut, täysi-ikäinen, mutta notkeajäseninen ja liukaskielinen\nmies, \"lähettää sinulle ja emännällesi terveisiä ja käskee sanoa\nsinulle, että hän ennen päivällisaikaa tulee tänne tuoden kahdeksan\nmiestä muassaan, jotka hän on palkannut Raithusta. Dorothea rouvaa\nhän pyytää pitämään huolta näitten miesten vastaan-ottamisesta ja\nravitsemisesta\".\n\n\"Koska erosit pojastani?\" kysyi Pietari.\n\n\"Kahta tuntia ennen auringon laskua\".\n\nPietari hengähti, sillä vasta tällä hetkellä hän oli täydelleen\nvakuutettu poikansa viattomuudesta, mutta, ensinkään näyttämättä\nmitään voitonriemua ja huomauttamatta Phoebiciota hänen tekemästänsä\nvääryydestä, hän sanoi ystävällisesti -- sillä hän alkoi sääliä\nGallialaisen onnettomuutta: \"Minä soisin, että sanantuoja myöskin\nvoisi antaa tietoja vaimosi olopaikasta. Hänen oli vaikea tottua\nhiljaiseen kosteikkoelämään. Ehkä hän on paennut vain hakeaksensa\nkaupunkia, joka tarjoo niin nuorelle ja ihanalle olennolle enemmän\nvaihtelevaisuutta, kuin tämä hiljainen erämaan seutu\".\n\nPhoebicio teki kädellään epäävän liikkeen, ikäänkuin hän olisi\ntahtonut osottaa paremmin ymmärtävänsä asian, ja sanoi: \"Minä näytän\nsinulle, mitä tuo kaunis yölintunen on jättänyt minun pesääni. Ehkä\nsaattaisitte sanoa, kenen se on\".\n\nSillä aikaa kun hän ripein askelin meni asuntoonsa, oli Paavali\nastunut avoimesta portista pihalle, tervehti senaattoria ja hänen\nväkeänsä ja antoi Pietarille kirkon avaimen.\n\nAurinko oli sillä välin jo noussut, ja Dorothea rouvan läsnäolo\nsaattoi Aleksandrialaisen punastuen katsomaan lyhyttä, ryysyistä\nalusvaatettaan, joka hyvinkin riittämättömästi verhosi hänen vieläkin\natleettimaisia jäseniään.\n\nPietari ei koskaan ollut kuullut Paavalista muuta kuin hyvää, mutta\ntällöin hän katseli häntä epäsuotuisammilla silmäyksillä, sillä\nkaikki, mikä meni liiallisuuteen, oli hänen järjestystä ja kohtuutta\nharrastavaa mieltänsä vastaan.\n\nPaavali tunsi, mitä Pietarissa liikkui, kun tämä, pitämättä häntä\nsanaakaan ansaitsevana, otti häneltä avaimen. Hänestä ei ollut\nyhdentekevä, mitä tämä mies hänestä ajatteli, ja hämillänsä hän\nsanoi: \"Me emme muuten käy lammasnahatta ihmisissä, mutta minulta on\nkadonnut omani\".\n\nHän ei vielä ollut puhunut loppuun, kun Phoebicio Hermaan jäärännahka\nkädessä astui ulos pihalle huutaen, senaattorille: \"Tämän löysin\npalatessani huoneestamme\". \"Ja milloinka olet nähnyt Polykarpon\nkäyttävän tuollaista vaippaa?\" kysyi Dorothea.\n\n\"Kun jumalat kävivät ihmisten tyttärien luona\", centurioni virkkoi,\n\"niin heidän oli ammoisista ajoista tapana muuttaa muotoansa. Miksikä\nei öljyillä voideltu aleksandrialainen keikari kerraksi saattaisi\nruveta raa'aksi vuorelais-narriksi. Vanha Homerokin välistä uinahtaa,\nja minä myönnän, että minä, mitä sinun poikaasi tulee, erehdyin. Elä\npane sitä pahaksesi, senaattori. Sinä olet kauvemmin ollut täällä,\nkuin minä; kukapahan se lienee lahjoittanut minulle sarvineen\npäivineen tämän nahan, joka näyttää jotenkin uudelta\".\n\nPietari katseli ja koetteli nahkaa ja sanoi sitten: \"Se on erakon\nlevätti. Vuorella asuvien parannuksentekijäin on tapana käyttää\nsellaisia\".\n\n\"Siis on joku noista laiskureista tunkeutunut huoneeseni\", centurioni\nhuusi. \"Minä olen keisarin palvelija ja minun tulee pitää kurissa\nkaikkea roistoväkeä, mikä täällä erämaassa häiritsee kosteikon\nasukkaita ja matkustavaisia. Niin kuuluu käsky, jonka sain Roomasta\nmukaani. Minä ajan koko kurjan joukkion yhteen niinkuin otukset\najometsästyksessä, sillä he ovat konnia ja murtovarkaita, ja minä\nolen herättävä heissä kauhua, siksi kun olen löytänyt heistä mieheni\".\n\n\"Siitä ei keisari sinua kiitä\", Pietari virkkoi. \"He ovat hurskaita\nkristittyjä, ja sinä tiedät, että Konstantino itse...\"\n\n\"Konstantino?\" centurioni kysyi ivaten. \"Ehkäpä hänkin vielä\nkastattaa itsensä, koska vesi on vahingoittamatonta, eikä hän,\nniinkuin suuri Diokletiano, voi, tekemättä valtakuntaansa autioksi,\nhävittää alhaisoa, joka juoksee ristiinnaulitun ihmeentekijän\njäljissä. Mutta katsohan näitä rahoja. Tässä on keisarin kuva, ja\nmitä on tässä toisella puolella? Onko se teidän Natsarealaisenne,\nvai onko se vanha jumala, tuo aina laskematon, voittamaton\naurinko? Onko todellakin hän yksi teikäläisistä, hän joka uudessa\nKonstantinopelissa palvelee Tykheä ja Dioskureja, Kastoria ja\nPolluxia? Veden, jolla hän huomenna antaa kastella itseään, hän\nylihuomenna pyyhkäisee pois, ja vanhat jumalat auttavat häntä, jos\nhän rauhallisempina aikoina vie ne taisteluun teidän epäuskoanne\nvastaan\".\n\n\"Mutta siihen\", vastasi Pietari tyynenä, \"on pitkä aika, ja ainakin\ntänä päivänä vielä on Konstantino kristittyjen suojelija. Minä neuvon\nsinua jättämään asian piispa Agapitolle\".\n\n\"Jotta hän latelisi minulle oppianne, joka on liian kurja\nvaimoillekin, käskisi minua suutelemaan vihollisteni jalkoja\"\ncenturioni ilkkui. \"Murtovarkaita ja roistoväkeä ovat nuo\nvuorelais-erakot, sen sanon vieläkin, ja sellaisina ovat nuo ilkeät\nnarrit kohdeltavat, siksi että löydän mieheni. Jo tänä päivänä\naloitan ajon\".\n\n\"Ja tänä päivänä saat sen lopettaa, sillä _tämä lammasnahka on\nminun_\".\n\nPaavali se oli, joka äänekkäästi ja varmuudella lausui nämät sanat.\n\nKaikkien silmät kääntyivät häneen ja centurioniin.\n\nPietari ja orjat olivat usein nähneet erakon, mutta eivät milloinkaan\nilman semmoista lammasnahkaa, jota Phoebicio piti kädessään.\n\nMahdottomalta ja tuskin ymmärrettävältä mahtoi Paavalin tunnustus\nnäyttää kaikista, jotka tunsivat hänet ja Sironan, eikä kuitenkaan\nkukaan sitä epäillyt, ei edes senaattorikaan.\n\nAinoastaan Dorothea rouva pudisti epäillen päätään, ja jos kohta\nhän ei voinutkaan selittää, mikä tässä tapahtui, niin hänen\nkuitenkin täytyi sanoa sydämessään, ett'ei tämä mies näyttänyt\nviettelijältä, ja että Galliatar hänen tähtensä tuskin olisi\nluopunut velvollisuudestaan. Hän ei muutenkaan tahtonut saada\nitseänsä uskomaan Sironan syyllisyyttä, sillä hän rakasti häntä\nsydämestään ja -- oikein ei se suinkaan ollut -- mutta hänen\näidillinen turhamielisyytensä saatti häntä uskomaan, että jos\ntuo ihana nainen olisi tahtonut syntiä tehdä, niin hän kuitenkin\ntosiaankin olisi pitänyt hänen uljaan Polykarponsa, jonka ruusuja ja\ntulisia silmäyksiä hän vilpittömästi pahaksui, etevämpänä kuin tätä\ntakkuista, siistitöntä harmaapartaa.\n\nAivan toisin centurioni ajatteli.\n\nHän uskoi mielellään erakon tunnustuksen, sillä mitä halvemman\nviettelijän tähden Sirona oli rikkonut velvollisuutensa, sitä\nsuurempi oli hänen rikollisuutensa ja sitä vähemmin saattoi antaa\nhänen kevytmielisyyttään anteeksi. Ja hänen mies-ylpeydestään tuntui,\netenkin Pietarin ja Dorothean läsnä ollessa, helpommalta kärsiä,\nettä hänen vaimonsa oli etsinyt vaihtelua ja hekkumaa mihin hintaan\ntahansa, vieläpä antaumalla ryysyiselle kerjäläisellekin, kuin jos\nhän olisi suonut suosionsa miehelle, joka oli nuorempi, kauniimpi ja\narvokkaampi kuin hänen oma miehensä.\n\nMonin kerroin hän oli rikkonut Sironpa vastaan, mutta kaikki tämä oli\nhöyhenenkevyisenä hänen vaakakupillaan, jota vastoin Sironan rikos\npainoi lyijyn-raskaana. Lisäksi alkoi hänen mielessään liikkua ne\ntunteet, joita lammikossa kahlaaja tuntee, tavatessaan pettämätöntä\nmaata jalkojensa alla, ja kaikki tämä antoi hänelle voimaa astua\nerakkoa vastaan sillä mielen maltilla, jota hänessä muuten oli\nainoastaan silloin, kun hän keisarin palveluksessa seisoi sotilasten\netupäässä.\n\nTeeskennellyllä arvokkaisuudella ja semmoisella ryhdillä, joka\ntodisti, että hän keisarikunnan suurien kaupunkien teaattereissa\noli ollut läsnä murhenäytelmiäkin annettaissa, hän astui\nAleksandrialaisen eteen, joka puolestaan ei väistynyt askeltakaan, ja\nkatsoi häneen hymyllä, joka kauhistutti Pietaria ja muita katsojia.\n\nLaki jätti erakon täydellisesti häväistyn aviomiehen valtaan; mutta\nviimemainittu ei näyttänyt tahtovan käyttää oikeuttaan, sillä vaan\nhalveksimista ja inhoa kuului hänen sanoistaan, kun hän lausui:\n\n\"Se joka tarttuu kapiseen koiraan kurittaaksensa sitä, hän vaan\ntahraa kätensä. Se nainen, joka sinun tähtesi petti minut, ja sinä,\nlikainen kerjäläinen, olette toistenne vertaiset. Minä voisin, jos\ntahtoisin, musertaa sinut tähän paikkaan niinkuin hyttysen, joka\ntapetaan sormella; mutta minun miekkani on keisarin, eikä sitä saa\ntahrata niin likaiseen vereen, kuin sinun. Et sinä, eläin, missään\ntapauksessa ole turhaan nahkaasi riisunut. Se on paksu, ja sinä\nolet tahtonut säästää minulta vaivan temmata sitä pois, ennenkuin\nannan sinulle saatavasi. Iskuja ei sinulta ole puuttuva. Jos tahdot\ntunnustaa, minnekä rakastettusi on paennut, niin rankaistuksesi on\noleva kohtuullinen; jos viivyttelet vastauksinesi, niin sen määrä\nkasvaa. Lainaappa minulle tuo kalu, poika!\"\n\nNäin sanoen hän otti eräältä kamelin ajajalta hänen\nvirtahevon-nahkaisen ruoskansa, meni Aleksandrialaisen eteen ja kysyi:\n\n\"Missä on Sirona?\"\n\n\"Lyö vaan\", käski Paavali näyttäen kädellään selkäänsä; \"kuinka\nkovasti ruoskasi minuun koskeneekin, niin ei se kuitenkaan voi kyllin\nankarasti rankaista minua kaikista synneistäni; mutta missä vaimosi\npiilee, sitä en tosiaankaan tiedä sanoa, en, vaikka sinä, sen sijaan\nettä lyöt minua tuolla kurjalla kappaleella, repisit jäseneni rikki\npihdeillä\".\n\nPaavalin ääni tuntui niin vilpittömän avosydämiseltä, että centurioni\noli taipuisa pitämään hänen sanojansa totena; mutta hänen tapanaan\nei ollut jättää uhattua rankaistusta täyttämättä ja tuo omituinen\nkerjäläinen oli saava tuntea, ett'ei hänen kätensä silitellyt, kun se\ntahtoi kovasti kohdata.\n\nJa Paavali sai sitä kokea päästämättä ainoatakaan valitushuutoa ja\npaikastaan liikahtamatta.\n\nKun Phoebicio vihdoin levähdytti väsynyttä kättänsä ja korahdellen\ntoisti kysymyksensä, niin rääkätty vastasi: \"Sanoinhan sinulle jo,\nett'en sitä tiedä, enkä siis voi mitään ilmoittaa\".\n\nAina tähän asti Pietari oli, vaikka hyvin mielellään olisi auttanut\nrääkättyä uskonveljeään, kuitenkin antanut häväistyn aviomiehen\nmenetellä mielensä mukaan, sillä hänen mielestään hän menetteli\ntavattoman lempeästi, ja Aleksandrialainen ansaitsi kuinka kovaa\nrankaistusta tahansa; mutta hän olisi kumminkin ilman Dorothea rouvan\nkehoittamattakin nyt käynyt väliin.\n\nHän lähestyi centurionia ja sanoi hänelle hiljaa: \"Sinä olet antanut\npahantekijälle, mitä hänelle tulee. Jos tahdot, että hän saa kärsiä\nankarampaa rankaistusta, kuin mitä sinä voit hänelle tuottaa, niin\njätä asiasi, minä toistan sen vielä, piispalle; tässä et saa mitään\naikaan. Usko minua, minä tunnen tuon miehen ja hänen kaltaisensa,\nhän ei varmaankaan tiedä mitään vaimosi olopaikasta, ja sinä vain\nmenetät täällä sekä aikaa että voimaa, joita sinun pitäisi käyttää\nlöytääksesi Sironan. Minä luulen, että hän on koettanut päästä\nmerelle, Egyptiin ja jos mahdollista Aleksandriaan ja siellä -- niin,\ntunnethan kyllä tuon kreikkalais-kaupungin -- siellä hän kokonaan\njoutuu hukkaan\".\n\n\"Ja sen kautta\", nauroi centurioni pilkallisesti, \"hän löytää\njuuri mitä hän etsii, nimittäin vaihtelevaisuutta ja kaikenlaisia\nhuvituksia. Sellaiselle nuorelle olennolle, joka rakastaa iloja,\nei ole mitään edullisempaa tointa kuin pahan harjoittaminen. Mutta\nminä se häiritsen hänen leikkinsä. Sinä olet oikeassa, hänelle ei\nsaa antaa enempää ennakkomatkaa. Jos hän jo on päässyt merelle, niin\nhän saattaisi nyt jo ... Talib hoi!\" -- hän viittasi Polykarpon\namalekilaiselle sanansaattajalle -- \"sinähän tulet Raithusta; oletko\ntiellä tavannut pakenevaa, keltahiuksista ja vaaleanveristä vaimoa?\"\n\nPuhuteltu, vapaa, viisassilmäinen mies, joka senaattorin huoneessa ja\nPhoebicionkin luona luotettavuutensa ja ymmärtäväisyytensä vuoksi oli\ntunnettu ja arvossa pidetty, oli odottanut tätä kysymystä ja vastasi\ninnokkaasti:\n\n\"Noin kahden stadion matkan päässä el Hesvestä kohtasin sen suuren\nPetrasta tulevan karavaanin, joka eilen levähti täällä kosteikossa.\nSen mukana seurasi vaimo, joka oli näöltään sellainen, kuin sinä\nkerrot. Kun kuulin, mitä täällä on tapahtunut, tahdoin heti puhua,\nmutta kukapa kuulisi sirkkaa, kun ukkonen jyrisee!\"\n\n\"Oliko hänellä muassaan liikkaava vinttikoira?\" kysyi Phoebicio\ninnokkaasti.\n\n\"Hän kantoi jotakin sylissään\", vastasi Amalekilainen. \"Minä luulin\nsen kuun valossa pieneksi lapseksi. Veljeni, joka seuraa karavaania,\nsanoi minulle, että vaimo taisi olla pakolainen, sillä hän ei\nollut maksanut, suojelusmaksua puhtaassa rahassa, vaan kultaisella\nsinettisormuksella\".\n\nGallialainen muisti silloin kultasormuksen, jossa oli kaunis\nuurtokuvilla koristettu onyksi ja jonka hän monta vuotta sitten oli\nottanut Glyceran sormesta, koska tällä oli niitä kaksi, ja antanut\nhääpäivänä Sironalle.\n\n\"Omituista\", hän ajatteli; \"mitä me annamme naisille kiinnittääksemme\nheitä meihin, sitä he käyttävät aseena meitä vastaan, joko\nmiellyttääksensä toisia miehiä tahi tasoittaaksensa sitä tietä, joka\nvie heidät pois meistä. Yhdellä Glyceran rannerenkaalla maksoin\nsilloin laivurin, joka vei meidät Aleksandriaan. Mutta minussa on\ntoisenmoista mieltä, kuin siinä helläsydämisessä hupsussa, jonka\nkananen silloin lensi pois minun kanssani. Minä seuraan paennutta\nlintua ja saavutan sen\".\n\nViimeiset sanat hän oli lausunut ääneen ja hän määräsi erään Pietarin\norjista hyvin ruokkimaan ja juottamaan hänen muulinsa, sillä hänen\noma tallirenkinsä niinkuin myöskin vanhin dekurioni, jonka hänen\npoissa ollessaan tuli astua hänen sijaansa johtajaksi, olivat\nMithraan palvelijoita eivätkä vielä olleet palanneet vuorelta.\n\nPhoebicio ei epäillyt, että nainen, joka oli liittynyt hänen eilen\nnäkemäänsä karavaaniin, oli hänen paennut vaimonsa, ja hän tiesi,\nettä hänen innokas toivonsa saavuttaa Sirona ja rankaista häntä\nsaattoi määrättömästi estyä hänen vitkailemisensa kautta; mutta hän\noli Roomalainen soturi ja olisi mielemmin surmannut itsensä, kuin\njättänyt asemaansa edustajatta.\n\nKun hänen uskonveljensä vihdoinkin palasivat uhraamasta ja nousevaa\naurinkoa tervehtimästä, niin hän oli lopettanut pitempää matkaa\nvarten tekemänsä valmistukset. Huolellisesti Phoebicio teroitti\ndekurioninsa mieleen, mitä hänen tuli tehdä hänen poissa ollessaan ja\nkuinka hänen piti käyttäytyä. Sitte hän jätti Pietarille huoneensa\navaimen ynnä mustan orjattaren, joka ääneensä katkerasti itki\nja vaikeroitsi emäntänsä pakoa, pyysi senaattoria ilmoittamaan\nerakon rikosta piispalle ja karautti sitten Amalekilaisen Talib'in\nopastamana, joka ratsasti edellä dromedarin selässä, ripeästi\nkaravaanin jälkiä, joutuaksensa jos mahdollista merelle, ennenkuin se\nastui laivaan.\n\nKun muulin kavioiden kapse yhä heikkeni, niin Paavalikin lähti\nsenaattorin kartanolta, mutta Dorothea rouva sanoi miehelleen,\nosoittaen vuorelle kulkevaa erakkoa:\n\n\"Todellakin, mieheni, tämä on ollut kummallinen aamu; näyttäähän\nkaikki, mitä täällä on tapahtunut, päivän selvältä, enkä minä\nkuitenkaan saata tätä käsittää. Sydämeni kauhistuu, kun ajattelen\nSirona raukan kohtaloa, jos hänen raivoisa puolisonsa saa\nhänet käsiinsä. Minusta tuntuu siltä, kuin avioliitot olisivat\nkahdenlaisia. Toisen lajin säätää ystävällinen enkeli, niin\nHyvän-hyvä itse, toisen taasen ... en saata ajatella ajatustani\nloppuun! -- Kuinka nämät saattavat vast'edes asua yhdessä? Ja\nkaikki tämä meidän kattomme alla! Kuinka raastetulta ja palaneelta\ntuo suljettu huone näyttää, ja me olemme jo siinä nähneet kasvavan\nnokkosia, jotka aina rehoittavat hävitettyjen ihmis-asuntojen\nraunioilla\".\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nJärkähtämättömästi ennakolta määrätty ja tarkoin mitattu on jokaisen\ntähden rata; jokainen kasvi kukkii ja hedelmöipi tarkalleen\nlajinsa muotoisena ja värisenä; tarmojensa ja taipumustensa,\nmielenliikutustensa ja ulkonaisen liikkumistapansa pääjuonteissa\npysyvät kaikki saman lajin eläimet yhdenlaisina, ja se metsästäjä,\njoka tuntee isänsä metsässä asuvat tarvaat, saattaa varmaan sanoa,\nmiten metsäkauris kaikissa maailman metsissä käytäksen kussakin eri\ntapauksessa.\n\nMitä moninaisemmin laji kykenee kehittämään yksityis-olentojansa,\nsitä korkeamman sijan se saavuttaa vaurastumaan kykenevien\nluontokappaleiden astejaksossa, ja senpätähden juuri sisällisen\nelämän ja sen ilmestysmuotojen hämmästyttävä moninaisuus suopi\nihmiskunnalle ensi sijan kaikkien sielullisten olentojen joukossa.\n\nEräitä ominaisuuksiamme ja toimiamme saattaa sopivasti kuvallisella\ntavalla tehdä havaittaviksi eläinten kautta; niin on uljuuden\nvertauskuvana jalopeura, lempeyden taas kyyhkynen, mutta täydellinen\nihmiskuva on tyydyttänyt tuhatta sukupolvea ja on tyydyttävä vielä\ntuhatta, kun tahdotaan saattaa Jumal'-aate lähelle aistillista\nkuvauskykyämme, ja todellakin, yhtä varmaa on, että meidän on suotu\nsäilyttää Jumala itsessämme, se on sisällisessä olemuksessamme,\nkuin että me kykenemme ymmärryksellämme käsittämään koko maailman\nkaikkisuuden.\n\nJokaisen kuolevaisen olennon kaikki ominaisuudet me tapaamme\nihmisessä, eikä mikään ominaisuus, jonka annamme Korkeimmalle, ole\nvieras meidän sielullemme, joka myöskin on kuolematon ja rajaton,\nkoska se saattaa ulottua tunnustelemaan paikan ja ajan äärimmäisiäkin\nrajoja. Sentähden ovatkin ne tiet, jotka ovat sielulle avoimina,\nlukemattomat, niinkuin jumaluudenkin.\n\nNämät tiet, ne tuntuvat meistä usein oudoilta, mutta tuntijoille on\nselvä, että myöskin sielun radan on noudattaminen järkähtämättömiä\nlakeja ja että jokainen sielun omituisinkin liike on luettava syihin,\njotka saattavat vaikuttaa vaan sen ja sen.\n\nLyönnit vaikuttavat kipua, häväistys lannistaa ja syytön rankaistus\nkatkeroittaa mielen; mutta Paavalin sielu oli hakenut ja löytänyt\nsuunnan, johon näitä yksinkertaisia lauseita ei käy sovittaminen.\n\nHäntä oli rääkätty, häväisty, ja ennen kuin hän vielä oli lähtenyt\nkosteikosta, niin hän oli, vaikka viattomana, kuitenkin tuomittu\nankarimpaan kirkonrankaistukseen.\n\nPiispa Agapito oli heti, saatuansa Pietarilta kuulla, mitä tämän\nhuoneessa oli tapahtunut, kutsuttanut Paavalin eteensä ja, kun\ntämä ei vastannut mitään hänen syytöksiinsä, eroittanut hänet\nlaumastaan, johon erakotkin kuuluivat, kieltänyt häntä tulemasta\nkirkkoon arkipäivinä ja ilmoittanut, että tämä hänen tuomionsa piti\njulistettaman kokoontuneen seurakunnan kuullen.\n\nJa mitä kaikki tämä vaikutti Paavalissa, kun hän puolipäivä-auringon\nhelteessä yksin ja pannaan pantuna astui ylös vuorelleen?\n\nEräs Pharan'nin rantakylän kalastaja, joka puolitiellä tuli häntä\nvastaan, tervehti häntä ja ajatteli itsekseen katsoessaan hänen\njälkeensä: \"Onhan tuo vanha harmaaparta niin iloisen näköinen,\nkuin olisi löytänyt aarteen\". Sitten kalastaja jatkoi matkaansa\nlaaksoon päin, suomuinen taakka selässään ja ehdottomasti muistellen\npoikansa iloista katsantoa, kun tämän vaimo oli hänelle synnyttänyt\nensimmäisen poikalapsen.\n\nSolatien reunalla olevan vahtitornin ympärillä työskenteli muutamia\nerakoita kivien kokoamisessa.\n\nHe tiesivät jo, minkä tuomion Agapito oli langettanut syntiselle\nPaavalille, eivätkä tervehtineet häntä.\n\nHän huomasi sen kyllä ja oli vaiti, mutta kun hän oli poissa heidän\nnähtävistään, niin hän hymyili itsekseen ja jupisi hieroen kädellään\npalkoa, jonka centurionin ruoska oli tehnyt hänen selkäänsä:\n\n\"Jos nämät ihmiset luulevat, että sellainen gallialainen selkäsauna\nmaistuu hyvältä, niin he erehtyvät, enkä minä kuitenkaan tahtoisi\nvaihettaa sitä nahkaleililliseen Antyllan viiniä. Ja jos he vaan\ntietäisivät, että jokainen heistä ansaitsee ainakin yhden kaikista\nniistä naarmuista, jotka nyt kirvelevät ruumiissani, niin he\nkaiketikin hämmästyisivät. Mutta kaikki ylpeys pois! Syljettiinhän\nSinunkin kasvoihisi, Jesukseni, ja mikä minä olen? Ja kuinka\nsuopeasti he ovat menetelleet minun kanssani, kun minäkin kerran\npanin selkäni alttiiksi toisen puolesta! Ei veripisaratakaan ole\nvuotanut! Jospa tuo ukko-paha olisi lyönyt voimakkaammin\".\n\nIloisena hän kulki eteenpäin, ja hänen mieleensä johtuivat\ncenturionin sanat, että hän, jos tahtoisi, tallaisi hänet jalkojensa\nalle niinkuin madon. Silloin hän hymyili vienosti itsekseen,\nsillä hän tunsi olevansa kymmentä vertaa väkevämpi kuin hän, ja\nmuisti, kuinka hän muinoin kerrallaan oli heittänyt tuon kerskurin,\nArkesilaos Kyreneläisen, ja hänen serkkunsa, pitkän Xenophaneen\npalestran hiekalle. Sitten hän ajatteli Hermasta, hänen lempeätä äiti\nvainajatansa ja hänen isäänsä ja -- mikä kuitenkin oli parasta --\nkuinka suuresta surusta hän oli säästänyt vanhuksen!\n\nTiellä kasvoi pienoinen punakukkainen kasvi.\n\nVuosikausiin hän ei ollut katsellut kukkia eikä halunnut niitä saada;\nmutta tänä päivänä hän kumartui poimiaksensa tuon kallion suloisen\nkaunistuksen.\n\nMutta hän ei pannut aikomustansa toimeen, sillä ennenkuin hänen\nkätensä koski siihen, hän ajatteli: \"Kenellepä sen saattaisin\ntarjota. Ja ehkä kukkasetkin iloitsevat valosta ja hiljaisesta\nelämästä, jota nauttivat hienolla kannallaan seisoessansa. Kuinkahan\nse pysytäksen kalliossa kiinni? Kauempana tiestä kukkii kyllä vielä\nkauniimpiakin kasvia, joita ei kenenkään silmä koskaan näe. Jos\nnämät koristelevat itseänsä, niin ne tekevät sen ainoastaan Luojansa\ntähden ja sentähden, että iloitsevat itsestään. Minäkin vetäydyn\nniiltä teiltä, joilla ihmiset vaeltavat. He moittikoot minua! Jos\nelän sovinnossa itseni ja Jumalani kanssa, en kaipaa ketään. Joka\nitsensä alentaa -- niin joka itsensä alentaa ... Varmaan on minun\nkuolinhetkeni lyöpä! Tuolla ylhäällä tapaan heidät kaikki: Pietarin\nja Dorothean, Agapiton ja ne veljet, jotka eivät nyt suo minulle\ntervehdystään, ja kun Jesus kutsuu minua, niin he saavat nähdä, kuka\nolen, ja rientävät luokseni, ja tervehtivät minua kaksin kerroin\ntervetulleeksi\". Hän oli ylpeän ja onnellisen näköinen ajatellessaan\ntätä ja muutenkin kuvitellessaan paratiisin iloja, joihin hän tänä\npäivänä luuli saavuttaneensa kieltämättömän oikeuden.\n\nHän ei koskaan astunut pitemmillä ja rivakkaammilla askeleilla kuin\nsilloin, kun hän antautui tällaisiin mietteihin, ja kun hän oli\nehtinyt Stephanon luolalle, niin hänestä tuntui kosteikosta vuorelle\nmenevä tie tänään paljoa lyhemmältä kuin tavallisesti.\n\nHän tapasi sairaan suuresti murheissaan, sillä tämä oli aina tähän\nsaakka turhaan odottanut poikaansa ja pelkäsi, että joku onnettomuus\nolisi kohdannut Hermasta, tahi että hän oli hyljännyt hänet\npäästäksensä ulos maailmaan.\n\nPaavali rauhoitti häntä ystävällisellä puhuttelullaan, mainiten missä\nasiassa hän oli hänen lähettänyt meren toiselle puolelle.\n\nMe emme koskaan tyydy niin hyvin huonoon sanomaan, kuin silloin,\nkun olemme vielä pahempaa odottaneet; senpätähden Stephano kuunteli\nystäväänsä tyynesti ja myöntävillä liikkeillä.\n\nHän ei enää voinut salata itseltään, ett'ei Hermas ollut sopiva\nerakon elämään, ja saatuansa tietää, että onneton vaimonsa, jota hän\njo kauvan oli pitänyt kadotettuna, oli kuollut kristittynä, hänestä\ntuntui helpommalta päästää poikansa ulos maailmaan. Hän oli tähän\nasti ahkeroinnut vapauttaakseen Glyceran sielun kadotuksesta oman ja\npoikansa parannuksen kautta, mutta nyt hän tiesi, että Glycera itse\noli hankkinut itselleen oikeuden päästä taivaasen. \"Milloinka hän\npalannee takaisin kotiin?\" hän kysyi Paavalilta.\n\n\"Viiden tai kuuden päivän kuluttua\", tämä vastasi. \"Kalastaja Ali,\njonka jalasta minä kerran vedin piikin, ilmoitti minulle eilen,\nkun menin kirkkoon, salaisesti, että Blemmyiläiset kokoontuvat\nRikkivuorten takana. Kun he taas ovat vetäytyneet takaisin, on\nvarmaankin jo aika päästää Hermas Aleksandriaan. Veljeni on vielä\nelossa ja ottaa hänet minun tähteni vastaan läheisenä ystävänä; sillä\nhänkin on ottanut kasteen\".\n\n\"Hän saattaa käydä katekeettikoulua pääkaupungissa, ja jos hän ...\njos hän...\"\n\n\"Kyllä sen puolesta toimeen tullaan\", häntä Paavali keskeytti.\n\"Ensiksi on hän vapautettava täältä ja on annettava hänen itsensä\netsiä oma tiensä. Sinä luulet, että taivaassa löytyy kunniasija\nniille, jotka eivät koskaan ole lannistuneet, ja näihin hyvin\nmielelläsi tahtoisivat lukea Hermaan. Tämän johdosta muistuu mieleeni\neräs korintholainen lääkäri, jonka oli tapana kehua, että hän oli\ntaitavampi kuin hänen virkaveljensä, koska ei muka ainoakaan sairas\nvielä ollut kuollut hänen hoidossaan. Ja mies olikin oikeassa,\nsillä ei ainoakaan ihminen eikä eläin ollut koskaan tahtonut\nantautua hänen lääkärintaidollensa alttiiksi. Anna Hermaan vaan\nkoettaa nuoruudenvoimaansa, ja joll'ei hänestä tulekkaan pappia,\nvaan, niinkuin hänen esi-isistään, urhea soturi, niin voihan hän\nsemmoisenakin uskollisesti palvella Jumalaansa. Mutta siihen on\nvielä kyllin aikaa. Niin kauvan kuin hän on poissa, minä pidän sinun\nhoidostasi huolta. Onhan sinulla vielä vettä astiassa!\"\n\n\"Olen saanut sen täytetyksi jo kaksi kertaa\", vastasi vanhus. \"Ruskea\npaimentyttö, joka usein juotti vuohiansa meidän lähteestämme, tuli\ntänne ensiksi aikaisin aamulla ja taas uudestaan tuskin tunti sitten.\nHän kyseli Hermasta ja tarjoutui sitten itse tuomaan vettä minulle,\nniin kauvan kuin hän on poissa. Hän on arka kuin lintu ja hän riensi\ntuonne ylös laskettuaan astian tähän\".\n\n\"Hän on Pietarin palveluksessa, eikä luultavasti uskalla jättää\nvuohiaan pitkäksi ajaksi yksikseen\", sanoi Paavali. \"Nyt menen\netsimään sinulle juuria syötäväksi. Viini on kai aluksi loppunut?\nKatso nyt kerta oikein minuun. Kuinkahan suurena syntisenä sinä minua\npitänet? Ajattele mitä pahinta minusta ja sinä saat kuitenkin ehkä\nkuulla vielä pahempaa. Mutta tässä tulee kaksi miestä. Maltappa,\ntoinen niistä on Hilaroni, eräs piispan akoluuteista; toinen\nMemphiläinen Pakhomino, joka hiljakkoin on asettunut tänne vuorelle.\nHe tulevat tännepäin ja egyptiläinen kantaa saviastiaa. Toivoisin,\nettä siinä olisi uutta viiniä sinun vahvistukseksesi\".\n\nMolempien ystävien ei kauvan tarvinnut olla epätietoisina heidän\nkäyntinsä tarkoituksesta.\n\nMolemmat kääntyivät, tultuansa Stephanon luolaan, aivan nähtävästi\ntahallaan selin Paavaliin; ja akoluutti risti vielä silmiänsä hänen\nedessään ikäänkuin turvautuaksensa pahoista vaikutuksista.\n\nAleksandrialainen ymmärsi häntä ja astui vaiti ollen taaksepäin, kun\nHilaroni piispan nimessä julisti sairaalle Stephanolle, että Paavali\noli raskaihin synteihin vikapää ja että hän, siksi kun oli tehnyt\ntäydellisen parannuksen, oli saastaisena lampaana eroitettava piispan\nlaumasta ja siis myös kiellettävä hoitamasta hurskasta kristittyä.\n\n\"Pietarilta olemme saaneet kuulla\", niin hän lopetti puheensa, \"että\npoikasi, isäni, on lähetetty meren toiselle puolelle, ja koska sinä\nvielä tarvitset hoitoa, niin Agapito lähettää minun kauttani sinulle\nsiunauksensa ja vahvistavaa viiniä; tämä nuorukainen jääpi luoksesi\nhankkimaan sinulle kaikkea, mitä tarvitset, kunnes Hermas tulee\nkotiin\".\n\nSitten hän antoi viiniastian vanhukselle, joka säikähtyneenä ja\nkummastellen katsoi milloin häneen milloin Paavaliin.\n\nPaavalin sydäntä tuimeli, kun piispan palvelija toistamiseen kääntyi\nhäneen ja käski häntä ulos huutaen: \"Lähde pois meidän joukostamme!\"\n\nKuinka monta hellää sidettä tämä huuto katkasikaan, kuinka monta\nmieluisasti tehtyä ja kiitoksella vastaan otettua palvelusta se teki\ntyhjäksi, mutta Paavali totteli sitä viipymättä ja meni sairaan\nohitse. Silloin heidän silmäyksensä kohtasivat toisiansa, ja ystävät\nhuomasivat kyyneliä toistensa silmissä.\n\n\"Paavali\", huusi sairas ojentaen molemmat kätensä menevää kohti,\njolle hän mielellään olisi antanut jokaisen synnin anteeksi; mutta\nAleksandrialainen ei niihin tarttunut, vaan kääntyi ja kulki\nraivaamatonta tietä nopeasti ja ympärilleen katsomatta ylös vuorelle\nja sitten taas alas laaksoon, yhäti vaan edelleen, kunnes eteläisen,\nvuorilta kosteikkoon kulkevan, solatien jyrkkä rinne pakoitti hänet\nseisahtumaan.\n\nAurinko oli vielä korkealla, ja oli polttavan kuuma.\n\nHikisenä ja nopeasti hengittäen hän nojasi selkänsä kuumaan\nporfyyri-lohkareesen, painoi kasvonsa käsiinsä ja koetti koota\najatuksiansa ja rukoilla, mutta kauvan hän teki sitä turhaan, sillä\neipä hän saattanutkaan iloita kärsimisestä, jonka alaiseksi hän\nvapaaehtoisesti oli antautunut, vaan hän tunsi yksinäisyyden tuskaa\nsydämessään ja hänen sielussaan kaikui vielä vanhuksen valittava\nhuuto vaativaisena ja saattaen häntä epäilemään sen teon hyvyyttä,\njonka kautta parhaimmat ja puhtaimmat olivat pettyneet ja pakoitetut\nhänestä langettamaan väärän tuomion.\n\nHänen sydämensä kouristihen kokoon tuskasta ja kivusta, ja vasta\nsilloin kun hän tuli tuntemaan, kuinka suuria sielun ja ruumiin\ntuskia hän kärsi, vasta silloin hän alkoi taas saada rohkeutta,\nja jopa hänen huulensa hymyilivätkin, kun hän itsekseen jupisi:\n\"Niin oikein, niin oikein! Mitä enemmin tuimelee, sitä varmemmin\nsaavutan armon. Ja sitä paitse -- jos vanhus olisi saanut nähdä samaa\nHermaalle tehtävän, kuin tänään minulle -- hyvä Jumala! luulenpa,\nettä se olisi varmaankin tappanut hänet. Olisinhan tahtonut, että se\nolisi käynyt laatuun ilman tätä, tätä -- niin, sitä se kuitenkin on\n-- tätä petosta; mutta minähän olen jo pakanana totuutta harrastanut\nja yhtä paljon inhonnut valhetta sekä itsessäni että muissa, kuin\nisä Abraham murhaa, ja kuitenkin hän Herran käskystä vei Isaakin\nteurastuslavalle. Entäs Moses sitten, kun hän tappoi työnkaitsijan,\nja Elias, Deborah ja Juditha?! Minä olen ottanut niskoilleni melkein\nyhtä suuren paton kuin nämät, mutta kaiketi annetaan minun valheeni\nanteeksi, samoinkuin ei heille luettu sitä synniksi, että he olivat\nverta vuodattaneet\".\n\nTällaisten mietteiden kautta Paavali sai takaisin kadotetun\nsisällisen tasapainon ja tekohonsa tyytymisen ja hän alkoi\nmietiskellä, palaisiko hän vanhaan luolaansa lähelle Stephanoa, vai\netsisikö itselleen uutta asuntoa.\n\nHän päätti tehdä jälkimmäisen, mutta ensinnäkin hänen täytyi etsiä\nraikasta vettä ja jotakin syötävää, sillä hänen kielensä ja suunsa\nolivat varsin kuivaneet.\n\nKauempana laaksossa kumpusi lähde, jonka hän tiesi, ja sen lähistössä\nkasvoi useita mauste- ja juurikasvia, joilla hän usein oli\ntyydyttänyt nälkänsä.\n\nHetken hän astui jalkojensa ääressä olevaa vuoren rinnettä, sitten\nhän kääntyi vasemmalle ja nousi pienelle, tasaiselle lakeudelle,\njohonka rotkosta saattoi helposti päästä, mutta kosteikkoon päin se\naleni monen sylen syvyisenä pystysuorana seinänä.\n\nTämän lakeuden ja itse huipuntönkän välillä kohosi lukuisia\nyksityisiä kallioita, ikäänkuin kivinen telttaleiri, ikäänkuin meri,\njoka ankarimmasti aaltoillessaan on jähmettynyt porfyyrin kovuiseksi.\n\nNäiden lohkareiden takana pulppusi lähde, jonka hän vähän haettuaan\nlöysi.\n\nVirkistyneenä ja uudestaan lujasti päättäen kärsivällisenä kestää\nkovintakin kohtaloa, hän nousi jälleen tasangolle ja katseli\nvuorenseinämän reunalta erämaata, joka levisi laajalle hänen\njalkojensa alla ja jonka pohjukassa kosteikon palmulehdot ja\ntamariskiviidat viheriöitsivät tarkoin järjestetyissä ryhmissä\nikäänkuin runsaat kukkakiehkurat ruumis-arkun päällä.\n\nPharan'in huonetten valkoiseksi kalkitut katot loistivat hänen\nsilmiinsä oksien ja lehvien välitse. Yli kaikkien muiden kohosi uuden\nkirkon kattorakennus, kirkon, johon hänen ei ollut lupa astua. Hetken\naikaa hänen sydäntänsä tuskallisesti viilsi se ajatus, että hän oli\nsuljettu seurakunnan jumalanpalveluksesta, Herran ehtoollisesta\nja yhteisistä hartaudenharjoituksista, mutta silloin hän kysyi\nitseltään, eikö tämän vuoren jokainen kiviharkko ole alttari, eikö\ntaivahan sininen kansi ole tuhansin kerroin korkeampi ja kauniimpi,\nkuin valtavin ihmiskätten rakentama kupulaki, komeampi kuin\nAleksandrian Serapeumiakin peittävä kaarikatto, ja hän muisti kivien\n_amenen_, joka oli kaikunut sokean saarnaan.\n\nKun hän silloin pää kohotettuna läheni vuoren vietoksen sivua,\netsiäkseen luolaa, joka oli tyhjänä siitä päivin, kun sen vanha\nomistaja muutama viikko sitten oli kuollut, niin hän ajatteli:\n\n\"Todellakin minusta taas tuntuu, kuin ei häpeäni paino olisi minua\nmasentanut, vaan päinvastoin koroittanut. Täällä ainakaan ei minun\ntarvitse luoda silmiäni maahan, sillä täällä olen yksin Jumalani\nkanssa, ja Häntä ei minun luullakseni tarvitse hävetä\".\n\nNäin ajatellessaan hän tunkeusi kahden porfyyripaateron välillä\nolevan lomapaikan läpi, mutta pian hän pysähtyi, sillä aivan\nhänen vieressään kuului koiran haukuntaa ja heti sen jälkeen\nsyöksähti vinttikoira häntä kohden varovasti kannattaen kirjavalla\nkangastilkulla sidottua käpäläänsä ja milloin käyden kiivaasti hänen\nkimppuunsa, milloin taas arkana väistyen.\n\nPaavali muisti kysymyksen, jonka Phoebicio oli tehnyt Amalekilaiselle\nTalibille vinttikoirasta, ja arvasi heti, ett'ei pakeneva Galliatar\nsaattanut olla kaukana.\n\nHänen sydämensä alkoi sykkiä nopeammin, ja vaikka ei hän aluksi\ntietänyt, kuinka hänen tulisi kohdella tätä velvollisuutensa\nrikkonutta naista, niin hän kuitenkin tunsi itsessänsä pakon häntä\netsiä.\n\nViivyttelemättä hän kulki sille suunnalle, jolta koira oli tullut\nhäntä vastaan, ja näki silloin vaalean puvun katoovan ensin lähimmän,\nsitten erään toisen ja kolmannen kallion taakse.\n\nVihdoinkin hän saavutti pakenijan.\n\nTämä seisoi erään vuorenseinämän reunalla, joka äkillisenä ja\njyrkkänä kohosi syvyydestä -- omituinen ja kammoittava näky! Hänen\npitkät, keltaiset hiuksensa olivat joutuneet epäjärjestykseen ja\naaltoilivat puoleksi palmikoittuina, puoleksi valloillaan hänen\nrinnallaan ja hartioillaan.\n\nAinoastaan toisella jalallansa hän seisoi kalliolla; toinen, jossa\nriippui hieno teräväin kivikkojen rikkirepimä sandaali, häälyi\nilmassa kurimuksen päällä.\n\nJoka hetki hän olisi saattanut syöksyä alas, sillä hän tosin piti\noikealla kädellään kiinni kiven huipusta, joka oli hänen sivullaan,\nmutta Paavali näki, että tämä liikahteli sinne tänne ja ett'ei se\nmitenkään ollut kiinnitetty alla olevaan kiviharkkoon.\n\nNiin hän häilyi, niinkuin kuu-houreinen, tahi daimonien riivaama\nmielipuoli, syvyyden päällä, ja sen ohessa hänen silmänsä hehkuivat\nniin mielettömän hurjina ja hän hengitti läähättäen, nopeasti ja\nkuumeentapaisesti, niin että Paavali, joka oli tullut aivan likelle\nhäntä, ehdottomasti astui askeleen taaksepäin.\n\nPaavali näki, että hänen huulensa liikkuivat, mutta vaikk'ei hän\nymmärtänytkään hänen sanojaan, niin hän kuitenkin tunsi, että naisen\nsoinnuttomat sanat käskivät häntä pois.\n\nMitä hänen oli tekeminen?\n\nJos hän ripeästi rientäisi naista pelastamaan, niin tämä\npelastuksetta syöksyisi alas syvyyteen, jos tämä teko ei onnistuisi;\njos hän taas jättäisi hänet rauhaan, niin se kivi, josta hän piti\nkiinni, irtaantuisi irtaantumistaan, ja jos se putoisi, niin hän ihan\nvarmaan olisi hukassa.\n\nHän oli joskus kuullut, että unissakävijät putoavat alas, jos heidän\nnimeänsä mainitaan. Tämä johtui tällöin hänen mieleensä, eikä hän sen\nvuoksi huutanut häntä. Tuo onneton nainen käski häntä toistamiseen\npois. Paavalin sydämen tyke pysähtyi, sillä naisen liikkeet olivat\nhurjia ja kiivaita, ja hän näki, että kivi, josta hän piti kiinni,\nliikkui paikaltaan.\n\nHän ymmärsi vaan vähän kaikesta siitä, mitä Sirona huusi hänelle\näänellään, joka vielä eilen oli ollut niin sointuisa, mutta tänään\noli sortunut melkein aivan soinnuttomaksi, mutta muun muassa hän\nkuuli Phoebicion nimen, eikä enää epäillyt, että hän oli tarttunut\nkuilun partaalla olevaan kiveen, tahtoen mielemmin, niinkuin\nvuorikauris, joka näkee metsästäjän sulkeneen häneltä kaikki\npakotiet, syöksyä syvyyteen, kuin antautua vainoojansa vangiksi.\n\nPaavali ei häntä silloin nähnyt rikolliseksi eikä ihanaksi naiseksi,\nvaan kovimmassa hädässä olevaksi ihmislapseksi, joka hänen täytyi\nmistä hinnasta tahansa pelastaa kuolemasta, ja se ajatus, ett'ei\nhän suinkaan ollut hänen miehensä lähettämä vakoja, johdatti hänen\nmieleensä ensimmäiset sanat, jotka hän rohkeni lausua epätoivoiselle\nSironalle.\n\nNämät sanat olivat varsin koruttomia, mutta niiden ääntämisessä\nkuvastelihen täydellisenä ja ystävällisenä hänen hyvän sydämensä\nlapsellinen suloisuus, ja tietämättänsä Aleksandrialainen,\njoka oli sivistyksensä saanut puhujainkaupungin kuuluisimmassa\noppilaitoksessa, kaunisti puhettansa syvien ja vienojen\nrintaäännettensä ihmeteltävällä soinnulla.\n\n\"Iloitse rakas vaimo raukka\", hän sanoi. \"Onnellisella hetkellä\nolen sinut löytänyt. Minä olen Paavali, Hermaan paras ystävä, ja\nkuinka mielelläni auttaisin sinua hädässäsi! Sinua ei mikään vaara\nuhkaa, sillä Phoebicio etsii sinua väärältä taholta. Sinä saatat\nluottaa minuun. Enhän minä näytä semmoiselta, joka saattaisi\npettää onnetonta, eksynyttä naista -- eikö niin? Mutta nyt sinä\nseisot paikalla, jossa mielemmin soisin näkeväni viholliseni kuin\nsinut. Laske nyt huoleti kätesi minun käteeni; käteni ei enää ole\nhieno, mutta voimakas ja pettämätön se on. Kas niin, se on minulle\nmieleen, etkä sinä ole sitä milloinkaan katuva. Aseta jalkasi\ntähän ja varo, kun päästät kätesi tuosta kivestä. Sinä et tiedä\nkuinka arveluttavasti se pudisti kovaa päätänsä, kummastellen sinun\nomituista luottamustasi. Katso tuossa syöksyy tukesi alas syvyyteen.\nKuinka se ryskyy ja ratisee! Se on varmaankin murtunut tuhanneksi\nkappaleeksi tuolla alhaalla, ja minä olen iloinen, että sinä\nvihdoinkin mielemmin suostuit seuraamaan minua kuin sitä\".\n\nNiinkuin tyttö, jonka lintu on lentänyt ulos häkistä, arasti varoen\nlähenee sitä, saadakseen sen jälleen kiinni, oli Paavali puhuessaan\nlähestynyt Sironaa, oikea käsi ojennettuna häntä kohti ja, niin\npian kuin tunsi hänen kätensä omassaan, varovasti pelastanut hänet\nvaarallisesta asemasta ja vetänyt hänen tasangon lujalle pohjalle.\n\nNiin kauvan kuin nainen häntä vastustelematta seurasi, niin kauvan\nhän vei häntä vuorelle päin, suunnatta, päämäärättä, ainoastaan\nkuilulta pois.\n\nNainen pysähtyi erään kuutionmuotoisen dioriittilohkareen ääreen, ja\nPaavali, jolta ei ollut jäänyt huomaamatta, kuinka vaikea tämän oli\nkävellä, kehoitti häntä istuutumaan, työnsi lattean kivenlohkareen\nhänen luoksensa ja pani pienempiä kiviä sen tueksi, jotta Sironalla\nolisi nojaa väsyneelle selällensäkin.\n\nKun Aleksandrialainen oli lopettanut tämän työn, niin Sirona nojautui\nlujasti taaksepäin kiveen, ja hänen vienossa huokauksessaan soi jo\nalkavan mielihyvän tunnetta, ja tämä se tunki ensimmäisenä äänenä\nhänen huuliltaan, jotka olivat aina hänen pelastuksestaan saakka\nolleet kiinteästi suljettuina.\n\nPaavali hymyili hänelle ystävällisesti, sanoen: \"Levähdä nyt vähäsen.\nMinä näen kyllä, mikä sinua vaivaa. Kukaan ei rankaisematta saata\nantautua koko päiväksi auringon säteille alttiiksi\".\n\nSirona nyökkäsi päällään, osoitti sormellaan suutansa ja pyysi\nvaikeasti ja sangen vienosti: \"Vettä, vähän vettä!\"\n\nPaavali löi kädellään otsaansa ja huudahti innokkaasti: \"Heti\ntoimitan sinulle virvoittavaa juomaa. Hetkisen kuluttua olen jälleen\nsinun luonasi\".\n\nSirona seurasi silmillään poisrientävää.\n\nHänen silmäinsä katse muuttui yhä jäykemmäksi ja lasimaisemmaksi ja\nhänestä tuntui siltä, kuin kivi, jolla hän istui, olisi muuttunut\nsiksi laivaksi, jossa hän oli matkustanut Massiliasta Ostiaan. Hän\ntunsi toistamiseen laivan keikkumisen kohonneilla laineilla, mikä oli\nhäntä pyörryttänyt, ja vihdoin laiva hänestä näytti joutuvan pyörteen\nvaltoihin, joka kieputti laivaa yhä kiihtyvällä nopeudella ympäri.\nHän ummisti silmänsä, hapuili ilmaa etsien tukea, hänen päänsä\nkallistui voimatonna sivulle, mutta ennenkuin hänen poskensa ennätti\nkoskea hartioon, niin hän päästi hiljaisen valitushuudon, sillä\nhänestä tuntui kaikki hänen jäsenensä erkanevan ruumiista, niinkuin\nlehdet syksyllä putoelevat puiden oksista, ja tunnotonna hän vaipui\nsille selkänojalle, jonka Paavali oli hänelle hankkinut.\n\nTällöin ensi kerran voimattomuus valtasi Sironan, joka muuten\noli täydelleen raitis sielun ja ruumiin puolesta, mutta hänen\nsukupuolensa voimakkainkin olisi sortunut niihin sielun tuskiin,\nponnistuksiin, puutteihin ja kärsimyksiin, jotka tänä päivänä olivat\nolleet tämän onnettoman naisen kärsittävinä.\n\nEnsinnä hän oli umpimähkään paennut yön selkään vuorelle.\n\nKuu valaisi hänen tietänsä ja runsaan tunnin hän astui yhäti ylöspäin\nlevähtämättä.\n\nSilloin hän kuuli vastaan tulevien matkustavaisten ääniä, ja\npoikkesi heti tieltä sekä koetti sitten pysyä siitä etäällä, sillä\nhän pelkäsi, että vinttikoira, jonka hän aina otti syliinsä, kun\nhän kuuli sen uikuttavan ja näki sen liikkaavan, ilmaisisi hänet\nhaukunnallaan.\n\nVihdoin hän oli istunut kivelle, koettaen saada itselleen selväksi,\nmitä viimeisten tuntien kuluessa oli tapahtunut ja mitä hänellä\nensinnä oli tehtävänä.\n\nHän kyllä osasi uneksia menneitä aikoja ja tehdä taivasta tavottavia\ntuulen tupia; sitä vastoin hänen oli vaikea punnita asioita\nmaltillisesti ja ajatella vakavasti.\n\nAinoastaan yksi seikka oli hänellä täydelleen selvänä: hän tahtoi\nennen kestää nälkää ja janoa, häväistystä ja puutetta ja vieläpä\nmennä kuolemaankin, kuin palata puolisonsa luo.\n\nHän tiesi, että hänellä oli Phoebiciolta odotettavana vaan\nrääkkäystä, pilkkaa ja tuohon inhottavaan pimeään huoneesen\nsulkemista, mutta tätä kaikkea oli hänestä kuitenkin paljoa helpompi\nkärsiä, kuin sitä hellyyttä, jolla tämä välisti läheni häntä. Kun\nhän ajatteli sitä, niin valtasi hänet kylmä väristys ja hän kiristi\nvalkoisia hampaitansa ja puristi pienet kätensä nyrkkiin niin\nlujasti, että hänen sormiensa kynnet tekivät sijansa lihaan.\n\nMutta mitä hänen oli tekeminen?\n\nEntä jos Hermas kohtaisi hänet?\n\nMutta mitä apua olisi häneltä odotettavissa; sillä mikä hän oli muu\nkuin vakaantumaton nuorukainen, ja se ajatus, että hän muutamaksi\npäiväksikään yhdistäisi kohtalonsa Hermaan kohtaloon, oli hänestä\nmieletön ja naurettava.\n\nHän ei tosin ollut taipuisa katumukseen ja itsensänuhtelemiseen,\nmutta hän oli kuitenkin tehnyt tuhmasti, kun oli kutsunut Hermaan\nhuoneesensa leikkiäksensä hänen kanssansa.\n\nSilloin hän muisti, että häntä kerta oli ankarasti kuritettu, kun hän\npienenä lapsena pahaa tarkoittamatta oli hajoittanut ja turmellut\nisänsä vesikellon.\n\nHän tunsi olevansa paljon etevämpi kuin Hermas, ja hänen tilansa\noli liian vakainen herättääkseen hänessä halua toistamiseen Hermaan\nkanssa leikkimään. Pietaria ja Dorotheaa hän kyllä ajatteli, mutta\nheidän luoksensa hän saattoi tulla ainoastaan palaamalla kosteikkoon\nja silloinhan hänen täytyi pelätä, että Phoebicio löytäisi hänet.\n\nJospa kuitenkin Polykarpo Raithusta palatessaan kohtaisi hänet!\n\nMutta luultavasti se tie, jolta hän äsken oli poikennut, ei\nkulkenutkaan Raithuun päin, vaan enemmän etelässä olevalle portille.\n\nSenaattorin poika piti hänestä, sen hän tiesi, sillä ei kukaan\nollut katsonut häntä silmiin sellaisella mieltymyksellä ja\nsydämellisyydellä kuin hän, eikä hän ollut kokematon poika, vaan\ntodellinen vakava mies, jonka voimakas olento tällöin hänen\nsilmissään näyttihen toisessa valossa, kuin ennen. Kuinka mielellään\nhän nyt antautuisi Polykarpon tuettavaksi ja talutettavaksi! Mutta\nkuinka hän pääsisi tämän luokse? Ei, häneltäkään ei hän saattanut\nmitään toivoa; hänen täytyi siis luottaa omiin voimiinsa ja hän\npäätti piillä päivän vuorella -- sillä aamurusko oli jo sammunut, ja\naurinko oli noussut pilvettömälle taivaalle -- ja yön tullen koettaa\npäästä meren rannalle, paetakseen jollakin veneellä Klysmaan ja\nsieltä Aleksandriaan.\n\nHänellä oli sormessaan sormus, jota koristi kauniisti uurrettu\nonyksi, kauniit renkaat korvissaan ja vasemmassa käsivarressaan\nrannerengas.\n\nNämät koristukset olivat puhdasta kultaa, ja sen ohessa oli hänellä,\npaitse muutamia hopearahoja, myöskin suuri kultaraha, jonka hänen\nisänsä oli köyhyydestään antanut hänelle ruokarahaksi hänen\nRoomaan lähtiessään, ja jota hän tähän asti oli tallettanut niin\nhuolellisesti kuin taikakalua.\n\nHän painoi tämän vaatetilkkuun neulotun muistolahjan huulihinsa,\najatellen vanhempiensa taloa ja siskojansa.\n\nSillä välin aurinko kohosi yhä korkeammalle.\n\nHän juoksi kalliolta kalliolle, etsien siimestä ja lähdettä, mutta\nhän ei löytänyt vettä vähintäkään, ja tuima jano ja kiduttava nälkä\nvaivasivat häntä.\n\nPuolipäivän aikaan katosi sekin kaita varjo, josta hän tähän asti\noli saanut suojaa auringon säteitä vastaan, jotka nyt säälimättä\npolttavina paistivat hänen peittämättömälle päälaelleen.\n\nHänen otsaansa ja niskaansa alkoi tuimasti kivistää, ja hän pakeni\npaahtavaa valoa, niinkuin sotilas vainoojiensa nuolia.\n\nSitä lakeutta ympäröivien kallioiden takana, jolla Paavali hänet\ntapasi, hän vihdoin varsin nääntyneenä löysi puoleksi varjoisan\nlepopaikan.\n\nVinttikoira korisi hänen sylissään, nostaen häntä kohden taittuneen\njalkansa, jonka hän jo aamulla ensimmäisessä lepopaikassaan\nhuolellisesti oli sitonut vaatetilkulla, minkä hän hampain oli\nrepinyt alushameestaan.\n\nHän vaihti sidettä ja tuuditteli koiraa käsivarsillaan ja hyväili\nsitä kuin pientä lasta. Olihan koira surkuteltava ja potevainen\nniinkuin hän itsekin ja sitä paitse ainoa olento, jolle hän, vaikka\nitsekin oli avutonna, saattoi olla suojaksi ja antaa apua.\n\nMutta pian häneltä alkoi puuttua voimaa puhua sille hyväilysanoja ja\nliikuttaa kättänsä, sitä silittääkseen.\n\nKoira soljui hänen sylistään ja juoksi ontuen pois, ja sill'aikaa\nSirona jäykästi tuijotti eteensä ja unohti vaivansa levottomasti\nuinaellen, kunnes Jamben haukunta ja Aleksandrialaisen askeleet\nherättivät hänet.\n\nPuoleksi nääntyneenä, kieli kuivana ja aivot, joissa epäselviä\najatuksia liikkui, polttavina, hän luuli, että Phoebicio oli päässyt\nhänen jäljillensä ja tullut häntä vangitsemaan.\n\nHän oli jo ennen havainnut vuoren jyrkän seinämän, jonka reunalle hän\nsilloin pakeni, lujasti päättäen mielemmin heittäytyä syvyyteen, kuin\nantautua vangiksi.\n\nPaavali oli pelastanut Galliattaren syvyyteen syöksymästä, mutta kun\nhän palasi tämän luokse tuoden raikasta vettä kahdessa matalalle\nkoverretussa kivenliuskassa, joita hänen, vaikka astui varpaillaan,\noli vaikea pitää tasapainossa, niin hän melkein luuli, että armoton\nkuolo liiankin pian oli vaatinut takaisin uhrinsa, jonka Paavali\noli siltä ryöstänyt, sillä Sironan pää oli hermottomana vaipunut\nrinnan päälle; hänen kasvonsa olivat kääntyneet alas syliin päin;\nmutta siinä missä hänen viljavat hiuksensa jakautuivat takaraivosta\nkahtaanne päin, Paavali huomasi hänen lumivalkeassa niskassaan\npunaisen pilkun, jonka hän arvasi auringon polttamaksi.\n\nHän sääli sydämensä pohjasta tätä nuorta, ihanata, onnetonta olentoa\nja tarttuessaan hänen rinnalle vaipuneesen leukaansa, kohottaessaan\nhänen vaaleita kasvojansa ja kostuttaessaan hänen otsaansa ja\nhuuliansa vedellä, hän rukoili hiljaa hänen pelastumistaan.\n\nHänen kiviliuskoissaan olevat matalat syvennykset vetivät vain\nvähäisen virvoittavaa vettä, jotta hänen usein täytyi palata\nlähteelle.\n\nPaavalin poissa ollessa koira pysyi emäntänsä luona ja milloin\nnuoli hänen käsiään, milloin taas läheni hienolla kuonollansa hänen\nsuutansa ja katseli häntä surullisesti tutkien, ikäänkuin haluten\ntiedustella hänen vointiansa.\n\nKun Paavali ensi kerran toi vettä Galliattarelle, niin hän oli\nlöytänyt koiran lähteeltä ja ajatteli silloin itsekseen: Järjetön\neläin on oppaatta löytänyt veden, kun sitä vastoin sen hallitsijatar\nmelkein nääntyy janosta. Kummatko ovat viisaammat, ihmisetkö vai\neläimet?\n\nKoira puolestansa koetti näyttää ansaitsevansa hänen hyvää\najatustaan, sillä vaikka se alussa oli käynyt häntä vastaan äreästi\nhaukkuen, niin se nyt oli ystävällinen hänelle ja katsoi tavan takaa\nhänen kasvoihinsa, ikäänkuin tahtoen kysyä: \"Saatatko toivoa hänen\nparantuvan?\"\n\nPaavali oli eläinten ystävä ja ymmärsi koiraa.\n\nKun Sironan huulet taas alkoivat liikkua ja punastua palaavasta\nverestä, niin Paavali silitteli Jamben sileätä, suippeata päätä ja\nsanoi kohottaen maljamoisen vedellä täytetyn lehden koiran omistajan\nhuulille: \"Katso nyt, pieni ystäväni, miltä se alkaa hänestä maistua.\nVielä vähän, tuo myöskin, ja vielä tämä! Hänestä tuntuu, kuin\ntarjoisin hänelle makeata Falernon viiniä. Minä menen nyt uudestaan\ntäyttämään kiviliuskani. Jää sinä hänen luoksensa. Minä palaan heti\ntakaisin ja ennenkuin tulen, niin hän kai aukaisee silmänsä. Sinä\nolet hienomman näköinen, kuin minä siistitön harmaaparta, ja hänestä\non iloisempaa herätessään nähdä sinut kuin minut\".\n\nPaavalin ennustus toteutui, sillä kun hän jälleen vesiastia kädessä\nläheni Sironaa, niin tämä istui pystyssä, hieroi avautuneita\nsilmiänsä, kiiskoitteli jäseniänsä, syleili koiraa molemmin käsin ja\npurskahti sitten katkerasti itkemään.\n\nAleksandrialainen jäi, pitäen noutamaansa vesiastiaa kädessään,\nliikkumatta seisomaan syrjälle, jott'ei häiritsisi Sironaa, ja\najatteli: \"Näillä kyyneleillä hän pesee suuren osan kärsimyksiään\nsielustansa\".\n\nVasta silloin kun hän oli tyyntynyt ja alkoi pyyhkiä silmiään,\nPaavali astui hänen luoksensa, tarjosi hänelle vettä kivestä ja\nsurkutteli häntä ystävällisesti.\n\nHän joi innokkaalla mielihyvällä, söi veteen kastetun viimeisen\nleipäpalasen, jonka oli löytänyt hameensa taskusta, ja kiitti häntä\nsillä lapsellisella ystävällisyydellä, joka oli hänelle omituinen.\nSitten hän koki nousta ja salli silloin mielellään Paavalin häntä\ntukea.\n\nHän tunsi itsensä sangen väsyneeksi ja hänen päätänsä pakoitti, mutta\nhän jaksoi kuitenkin seisoa ja kävellä. Kun Paavali oli vakuutettu,\nett'ei hänessä ollut kuumetta, niin hän sanoi: \"Nyt täksi päiväksi\nsinä tarvitset vaan lämmintä keitosta ja yökylmältä suojatun\nlepopaikan. Kummastakin minä pidän huolta. Istuudu tähän. Kalliot\nluovat nyt jo pitempiä varjoja, ja ennenkuin aurinko laskee vuoren\ntaakse, palaan takaisin. Poissa ollessani voit kuluttaa aikaasi\nnelijalkaisen ystäväsi seurassa\".\n\nNopein askelin hän taas riensi lähteelle, sillä se asumaton\nerakkoluola, jonka hän oli aikonut ottaa haltuunsa vanhan asuntonsa\nsijaan, oli lähellä sitä. Vähän etsittyään hän sen löysikin ja\nsuureksi ilokseen hän siellä huomasi hyvin säilyneen, kuivista\nlehdistä tehdyn vuoteen, jonka hän pikaisesti pöyhi ja laittoi\nkuntoon, lieden ja tulenkitkuttimen, vesiastian ynnä vielä kovia\nleipiä ja muutamia saviastioita muutamasta kellarin tapaisesta\nkolosta, jonka kivillä peitetyn, salaisen suun hänen silmänsä heti\nhavaitsi. Yhdessä astiassa oli hyviä taatelia, toisessa hohtavan\nvalkoisia jauhoja, kolmas oli puolellaan täynnä seesami-öljyä ja\nneljäs suolaa.\n\n\"Mikä onni\", jupisi itsekseen erakko, kääntyen selin luolaan, \"mikä\nonni, että ukko vainaja oli sellainen syömäri!\"\n\nKun hän palasi Sironan luo, niin aurinko jo oli laskemassa.\n\nPaavalin olennossa oli jotakin, joka saattoi jokaisen häntä kohtaan\nherännen epäluulon haihtumaan, ja Galliatar oli heti valmis\nseuraamaan häntä, mutta hän tunsi itsensä niin heikoksi, että hän\ntuskin saattoi pysyä pystyssä.\n\n\"Minusta tuntuu\", hän virkkoi, \"kuin olisin pieni lapsi, jonka\nuudestaan on oppiminen kävelemään\".\n\n\"Anna siis minun olla lapsenpiikanasi. Minä tunsin kerran erään\nSpartalaisen lapsenhoitajan, jonka parta oli melkein yhtä karkea\nkuin minun. Nojaudu nyt tyynesti minuun, ja käy, ennenkuin menemme\ntuonne, minun kanssani muutamia kertoja edes takaisin tällä sileällä\nvuorenlakealla\".\n\nSirona tarttui hänen käsivarteensa, ja hän talutti häntä vitkalleen\nedes takaisin.\n\nSilloin Paavalin sieluun ilmaantui elävinä hänen nuoruutensa kuvia ja\nhänen täytyi ajatella sitä päivää, jona hänen sisarensa, äskettäin\nparantuneena kovasta kuumetaudista, ensi kerran sai tulla raittiisen\nulko-ilmaan. Hänen käsivarteensa nojaten tämä oli astunut kotitalonsa\npylvähistöön, ja kun hän nyt käveli edes takaisin väsyneen, hyljätyn\nSirona raukan kanssa, sai hänen huolettomasti hoidettu ruumiinsa\nsen jalon ryhdin, joka tavataan ylhäisellä Kreikkalaisella, ja hän\nluuletteli käyvänsä isänsä kartanon mosaikki-kivillä eikä kallion\nepätasaisella pinnalla.\n\nPaavali oli taas Menander, ja vaikk'ei edellisen silloisessa\nulkomuodossa ollut paljoa, joka muistutti jälkimäisen kuoletetusta\nolennosta, niin kuitenkin tämä halveksittu erakko taluttaessaan\ntuota hyljättyä syntistä vaimoa tunsi samaa ylpeätä tunnetta siitä,\nettä saattoi olla naiselle turvaksi, kuin maailmankaupungin etevin\nnuorukainen oli tuntenut saattaessaan monen kosijan haluamaa impeä\nhänen isänsä riemuitsevan orjajoukon ohitse.\n\nSironan täytyi huomauttaa Paavalia, että yö oli lähestymässä, ja\nhämmästyi, kun erakko tylyllä kiireellä irroitti kätensä hänen\nkädestään ja tuimuudella, jota hän ei vielä ollut Paavalissa\nhuomannut, kehoitti häntä seuraamaan. Hän totteli, ja Paavali tuki\ntai kantoi häntä, kun heidän oli käytävä kallioiden yli, mutta hän\npuhui ainoastaan silloin, kun Sirona häneltä kysyi.\n\nKun olivat päässeet perille, niin Paavali osoitti hänelle vuoteen\nja käski hänen pysyä valveilla, kunnes hän toimittaisi lämpimän\nruokakeitoksen.\n\nMyöhemmin hän toi äänetönnä Sironalle hänen yksinkertaisen\nillallisensa ja toivotti hänelle hyvää yötä, kun hän oli ottanut sen\nvastaan.\n\nSirona jakoi leivän ja suolatun jauhopuuron koiransa kanssa,\nlaskeutui sitten vuoteellensa ja nukkui heti syvään uneen näkemättä\nunia, joll'aikaa Paavali kulutti yötänsä istuen lieden ääressä.\n\nHän koki rukouksella torjua unta silmistään, mutta usein väsymys\nhänet valtasi, ja sen ohessa hänen täytyi ajatella Galliatarta ja\nniitä moninaisia seikkoja, joita hän, jos hän vielä olisi ollut\nrikas Menander, olisi voinut hankkia hänelle ja hänen mukavuudekseen\nAleksandriassa.\n\nHän ei päässyt ainoankaan rukouksen loppuun, sillä joko hänen\nsilmänsä ummistuivat ennen amenta, tahi esiintyi maallisia kuvia\nhänen silmiinsä, pakoittaen häntä, jos hänen onnistuikin torjua ne\nluotaan, uudestaan alkamaan hartauttaan.\n\nTässä puoli-unessa ei hänen onnistunut hetkeksikään koota ajatuksiaan\ntahi miettiä tyynesti, ei silloinkaan, kun loi silmänsä tähtitaivasta\nkohden tahi katseli yön peittämään kosteikkoon, jossa ehkä moni,\nniinkuin hänkin, kaipasi yön lepoa.\n\nKukahan tasangon asukkaista lienee valvonut tuon valkean ääressä,\njonka hän näki palavan tuolla alhaalla omituisen kirkkaana, kunnes\nhän itse väsymyksen voittamana vaipui uneen.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nKosteikkokaupungista loistava valo, joka oli herättänyt\nAleksandrialaisen huomion, tuli Pietarin talosta ja juuri Polykarpon\nhuoneesta. Tämä huone oli erinäisenä vähäisenä lisärakennuksena,\njonka senaattori oli rakennuttanut pojalleen suuren huoneen rajaan\npohjoispuolelle sen avarata laakeata kattoa.\n\nNuorukainen oli äsken hankkimainsa orjien kanssa puolipäivän aikaan\npalannut kotiin, saanut tietää kaiken, mitä oli tapahtunut hänen\npoissa ollessaan, ja illallisen jälkeen äänettömänä vetäytynyt\nhuoneesensa.\n\nSiellä hän viipyi työnsä ääressä.\n\nVuode, pöytä, jonka päällä ja alla oli monta vahataulua,\npapyruskääröä, metallipuikkoa ja kirjoitusruokoa, ynnä vähäläntä\npenkki, jolle oli asetettu vesimalja ja ruukkuja; oli tämän huoneen\nkalustona, ja sen valkeaksi kalkituilla seinillä oli monta ihmisten\nja eläinten kuvaa ynnä myöskin useita levyjä, joihin kohokuvia oli\ntehty, pitkissä riveissä toistensa vieressä.\n\nEräässä nurkassa oli kivisen vesialtaan vieressä suuri kosteudesta\nkiiltävä savimöhkäle.\n\nKolme patsaisin kiinnitettyä lamppua loi runsahan valonsa tähän\ntyöhuoneesen ja eräittäinkin erääsen korkealla kantakivellä seisovaan\nsavikuvaan, jonka muodostamisessa Polykarpon sormet nyt innolla\ntyöskentelivät.\n\nPhoebicio oli nimittänyt nuorta kuvanveistäjää keikariksi, eikä\ntehnyt sitä aivan syyttä, sillä hän pukihen mielellään hyvin ja oli\ntarkka koruttomien pukujensa muodon ja värin valinnassa; myöskin\nhän harvoin jätti viljavat hiuksensa kauniisti järjestämättä ja\nhyvänhajuisilla voiteilla voitelematta. Ja kuitenkin oli hänestä\nmilt'ei yhdentekevää, miten hänen ulkomuotonsa muita miellytti, mutta\nhän ei tietänyt mitään jalompaa kuin ihmisvartalo on, ja mielen\nvaatimus, jota hän ei vastustanut, melkein pakoitti häntä niin\nhoitamaan ruumistansa, kuin hän halusi nähdä toisenkin hoidetuksi.\n\nTänä öisenä hetkenä hän oli puettu ainoastaan valkeasta\npunareunaisesta villakankaasta tehtyyn ihotakkiin. Hänen muulloin\nniin hyvin siivotut kiharansa näyttivät järjestyksettä ponnistelevan\nylöspäin, mutta eipä hän niitä kurittanut eikä pakoittanut alaspäin,\nvaan näytti yllyttävän niiden vastahakoisuutta sen kautta, että hän\ntyönsä aikana usein kiivaasti pyyhkäisi hiuksiansa.\n\nKirkkaan lampunvalon viettelemänä lensi eräs yölepakko sisään\nikkunasta, jota ainoastaan ali-osalta peitti tumma esirippu, ja\nkierteli huoneen katossa, mutta Polykarpo ei sitä huomannut; hänen\ntyöhönsä oli koko hänen sielunsa ja mielensä kiinnitettynä.\n\nKun hän täten intohimoisen tulisesti oli antautunut tähän askareesen,\njohon joka hermo ja joka suoni näytti ottavan osaa tehokkaasti, eivät\nhänen korvansa olisi huomanneet hätähuutoa, eivätkä hänen silmänsä\nhavainneet hänen vieressään leimahtavaa tulen liekkiä.\n\nHänen poskensa hehkuivat, hänen otsallensa levisi hieno, hikihelmien\nmuodostama, verkko ja hänen silmänsä näyttivät kasvettuneen kiinni\nhänen edessään olevaan kuvaan, jonka piirteet muodostuivat yhä\neheämmiksi.\n\nVälistä hän poistui kuvasta, taivutti ruumiinsa yläosan taaksepäin\nja kohotti molemmat kätensä ohimoidensa tasalle, ikäänkuin hän olisi\ntahtonut rajoittaa sen tien, jota hänen silmäystensä tuli kulkea;\nsitten hän taas läheni kuvaa ja tarttui muodostettavaan savitönkkään,\naivan kuin se olisi ollut hänen vihollisensa lihaa.\n\nHän valmisteli viljavia hiuksia edessään olevaan kuvaan, joka jo\nnäytti naisen pään muotoiselta, ja viskeli silloin savikimpaleet,\njotka hän otti takaraivosta, niin kiivaasti maata vasten, kuin olisi\npaiskannut vastustajansa jalkainsa juureen. Sitten hän sormiensa\npäillä ja muodostimella kosketteli suun, nenän, poskien ja silmien\ntienoita, ja silloin hänen silmihinsä loihen lempeämpi loiste, joka\nkiihtyi haaveellisen ihastuksen ilmaukseksi, kun ne kasvot, joita hän\nkuvasi, yhä enemmän alkoivat muodostua sen kuvan mukaan, joka tällä\nhetkellä karkoitti kaiken muun hänen mielikuvituksestaan.\n\nYhä eloisampi puna peitti hänen poskiansa, kun hän vihdoin oli\nmuodostanut pyöreiden olkapäidenkin hienot piirteet, ja kun hän\nsilloin astui taaksepäin, saadaksensa tuntea täydennetyn työnsä\nvaikutuksen, niin hän tunsi kylmän väreen tunkevan lävitsensä ja\nhänen melkein teki mieli nostaa kuva ilmaan ja koko voimallaan\npaiskata se maahan.\n\nMutta pian hän hillitsi rajun liikutuksensa, siveli vähän väliä\nhiuksiansa kädellään ja asettui sitten, surumielisesti hymyillen\nristissä käsin työnsä eteen, vaipui yhä syvemmälle sen katselemiseen\neikä huomannut, että hänen takanansa ovi aukaistiin, vaikka\nlamppujen liekit ilman vedon vaikutuksesta liehuivat sinne tänne ja\nvaikk'ei hänen työhuoneesen astuvan äitinsä tarkoitus suinkaan ollut\nhuomaamatta ja äkkiarvaamatta häntä lähestyä.\n\nDorothea äiti oli virunut unettomana vuoteellaan, huolissaan\nlemmittynsä vuoksi, joka edellisenä päivänä oli saanut kärsiä niin\nmonta katkeraa pettymystä.\n\nPolykarpon huone oli aviopuolisoiden makuuhuoneen yläpuolella, ja kun\nylhäältä kuuluvat askeleet ilmoittivat, ett'ei tämä vielä, vaikka\naamu läheni, ollut mennyt levolle, niin hän oli noussut vuoteeltaan\nhiljaa ja herättämättä Pietaria, jonka hän luuli nukkuvan.\n\nHän seurasi äidillistä haluansa rohkaista Polykarpoa ystävällisillä\nsanoilla, kiipesi kaitaisia rappuja myöten, jotka veivät huoneen\nkatolle, ja astui poikansa huoneesen.\n\nHämmästyneenä, neuvotonna, sanatonna äiti hetkeksi jäi seisomaan\nnuorukaisen taakse ja katseli äsken muodostetun taideteoksen\nkirkkaasti valaistuja ihania piirteitä, sillä kuva oli liiaksikin sen\nesikuvan näköinen, jonka Dorothea niin hyvin tunsi.\n\nVihdoin hän laski kätensä pojan olkapäälle ja mainitsi hänen nimensä.\n\nPolykarpo astui askelen taaksepäin ja katseli hämmentyneenä ja\nikäänkuin huumauksissa äitiänsä, mutta tämä keskeytti jyrkästi ne\nsammaltamalla lausutut sanat, joilla poika alkoi tervehtiä häntä, ja\nkysyi, viitaten kuvaan, vakavasti ja melkein ankarasti: \"Mitä tämä\ntietää?\"\n\n\"Niin, äiti, mitä tämä tietää?\" toisti Polykarpo hiljaa ja\nsurullisesti pudistaen päätänsä. \"Elä kysy minulta nyt enää; ja\nvaikk'et antaisi minulle vähääkään rauhaa ja minä itse koettaisin\nselittää, kuinka minä tänä päivänä, juuri tänä päivänä, olen tuntenut\nitseni vaadituksi ja pakoitetuksi muodostamaan tämän naisen kuvaa, et\nkuitenkaan missään tapauksessa ymmärtäisi minua\".\n\n\"Ja Jumala varjelkoon minua milloinkaan ymmärtämästä sitä\", huudahti\nDorothea. \"Elä himoitse lähimmäisesi emäntää, niin on Herra Jumala\ntällä vuorella käskenyt. Ja sinä? Minä en saattaisi sinua ymmärtää,\nsinä arvelet. Kukapa muu sinua ymmärtäisi, joll'ei äitisi? Niin,\nsitä en tosin käsitä, kuinka Pietarin ja minun poikani saattaa niin\nmielestään haihduttaa vanhempainsa esimerkin ja neuvon! Mutta mitä\nsinä tällä kuvalla tarkoitat, ei luullakseni ole juuri perin vaikeata\narvata! Koska kielletty hedelmä riippuu aivan korkealla sinusta, niin\nsinä käytät taitoasi väärin, kuvataksesi itsellesi aistisi mukaan\njotakin sen näköistä. Suoraan ja mutkitta: Koska silmäsi ei nyt saata\nnähdä Gallialaisen puolison persoonaa, eikä se kuitenkaan enää tahdo\ntulla toimeen ilman ihanan naisen suloista katsantoa, niin teet\nitsellesi savikuvan hyväilläksesi ja jumaloitaksesi sitä, niinkuin\nennen Juutalaiset kultaista vasikkaa ja vaskikäärmettä\".\n\nPolykarpo kesti kärsivällisesti, äänetönnä ja tuskallisesti\nliikutettuna äitinsä ankaria nuhteita. Täten ei Dorothea rouva vielä\nkoskaan ollut puhutellut häntä, ja hänestä tuntui sanomattoman\nkarvaalta kuulla sellaisia sanoja juuri samasta suusta, josta hän\naina oli tottunut kuulemaan sydämellistä hellyyttä.\n\nÄiti oli aina muuten ollut kernas löytämään seikkoja hänen\nheikkouttensa ja pienten erhetystensä puolustukseksi; olipa häntä\nusein vaivannut se into, jolla äiti sekä sukulaisille että vieraille\ntunnusti ja ilmaisi poikansa luonnonlahjoja ja työkykyä. Entä nyt!\nHänellä oli syytä suuttua Polykarpoon, sillä Sirona oli toisen vaimo,\njoka ei koskaan edes ollut ottanut huomioonsa hänen taipumustaan,\nja joka nyt niinkuin kaikki sanoivat, oli tullut rikolliseksi\nmuukalaisen tautta.\n\nHullumaisena ja syntisenähän kaikkien täytyi pitää sitä, että\nhän tuhlasi parastaan, taidettaan, Sironaan; mutta kuinka vähän\nDorothea, joka kuitenkin muuten koetti ymmärtää häntä, käsitti sitä\nvastustamatonta sisällistä pakkoa, joka oli vaatinut häntä tähän\ntyöhön!\n\nHän rakasti ja kunnioitti kaikesta sydämestään äitiään ja koska hän\ntunsi, että tämä hänen tekoansa väärin ja halvasti käsittämällä teki\nitsellensä vääryyttä, niin hän keskeytti äitinsä kiihkoisan puheen,\nrukoilevasti kohottaen käsiään hänen puoleensa.\n\n\"Ei, äiti, ei\", hän huusi. \"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon,\nniin ei ole asia! Tosin olen muodostanut tämän pään, mutta en\nsäilyttääkseni sitä ja sillä harjoittaakseni syntistä leikkiä, vaan\njuuri vapautuakseni siitä kuvasta, joka on sieluni silmän edessä\nyöt päivät, kaupungissa ja erämaassa, ja jonka loiste häikäisee\nmieleni, kun ajattelen, hartauteni, kun yritän rukoilla. Kenenkäpä\non sallittu katsahtaa ihmissieluhun? Mutta eikö Sironan varsi ja\nkasvot ole Korkeimman ihmeellisin luoma? Siitä päivästä alkaen kuin\nnäin hänet ensi kerran, hänen astuessaan meidän huoneesemme, olen\nmäärännyt tehtäväkseni tämän muodon mukailemisen, jotta jokaisen\nteokseni näkijän valtaisi sama lumous, jonka Galliattaren näkeminen\non minuun vaikuttanut. Minun täytyi palata takaisin pääkaupunkiin ja\nsiellä sai teos, jota tahdoin kuvata, yhä selvemmän muodon ja joka\nhetki huomasin jotakin korjattavaa ja parannettavaa pään asennon,\nsilmien katseen ja suun piirteiden suhteen. Mutta minulta puuttui\nrohkeutta käydä työhön käsiksi, sillä yliluonnollisen uskaliaalta\nnäytti minusta tuo yritys, harmaan saven ja kylmän marmorin avulla\nluoda valoisa mielikuvani sellaiseen todellisuuteen, että työni\nkatseleminen, kun se kerran joutuisi valmiiksi, ulkonaisille\naistimille tarjoisi saman nautinnon, kuin rinnassani oleva kuva\ntarjosi sisälliselle silmälleni. Sillä aikaa en kuitenkaan ollut\ntoimetonna; minä voitin palkinnon leijonan-malleistani ja jos\nlaumaansa siunaava Hyvä Paimen, jonka tein Comeen sarkofaagia varten,\non niin onnistunut, että mestarit saattoivat ylistellä Lunastajan\nkatsannossa ilmautuvaa sydämellistä, alttiiksi-antavaa lempeyttä,\nniin tiedän -- ei, elä keskeytä minua, äiti, sillä mitä tunsin, oli\npuhdasta, enkä minä ole mikään Jumalan herjaaja -- niin tiedän, että\nkykenin luomaan rakkautta kivehen, koska juuri itse olin niin täynnä\nrakkautta. Vihdoin ei ajatukseni suonut minulle vähääkään lepoa ja\nisäni kutsumattakin olisin tullut kotiin teidän luoksenne. Silloin\nnäin hänet jälleen ja huomasin hänen ihanammaksikin sitä kuvaa, joka\nsielussani vallitsi. Sitä paitse kuulin hänen puhuvan, kuulin hänen\nnaurunsa, kirkas-äänisen kuin kellon helinä, ja silloin, silloin --\ntiedäthän mitä eilen sain kuulla. Arvottoman miehen arvoton puoliso,\nvaimo Sirona, meni minulta hukkaan, ja minä koetin poistaa hänen\nkuvaansakin sielustani, hävittää, haihduttaa sitä, mutta turhaan.\nJa vähitellen minut valtasi kummallinen kuvaamisen halu. Ripeästi\nasetin lamput kuntoon, otin saven käteeni ja loin siihen, katkerata\nnautintoa tuntien, juonne juonteelta sieluuni syvälle painuneen kuvan\nja luulin, että sillä tavoin, ainoastaan sillä tavoin vapautuisin\nsiitä. Tuossa on nyt se hedelmä, joka täällä sielussani on kypsynyt;\nmutta tässä, missä se niin kauvan on levännyt, tunnen nyt hirveän\ntyhjyyden, eikä minua kummastuttaisi, jos se kuori, joka niin kauvan\nhellästi on sisähänsä sulkenut tämän kuvan, nyt kuivuisi ja murenisi\nkappaleiksi. Tuossa kuvassa on elämäni paras osa\".\n\n\"Kylläksi!\" Dorothea keskeytti poikaansa, joka syvästi liikutettuna\nja vavahtelevin huulin seisoi hänen edessään. \"Jumala elköön salliko,\nettä tuo valhemuoto turmelisi sinut ruumiin ja sielun puolesta.\nNiinkuin en kärsi mitään saastaista huoneessani, niin et sinäkään\nsaa suvaita mitään sellaista sydämessäsi. Paha ei koskaan saata olla\nihana, ja vaikka nuot kasvot silmäilevät meitä kuinkakin suloisesti,\nniin ne kuitenkin näyttävät minusta ilkeiltä, kun ajattelen, että ne\njokaiselle tänne juosseelle kerjäläiselle ovat hymyilleet vieläkin\nlempeämmin. Jos Gallialainen saa vaimonsa tänne takaisin, niin minä\nkarkoitan hänet huoneestani ja hänen kuvansa minä hävitän näillä\nkäsilläni, ell'et heti paikalla itse lyö sitä kappaleiksi\".\n\nKyynelin valuivat Dorothean silmät hänen tätä sanoessaan.\n\nÄiti oli pojan puhuessa ylpeydellä ja liikutuksella huomannut, kuinka\nerinomainen ja jalo tämän luonto oli, ja hänet saattoi suunniltansa\nse ajatus, että hän saisi nähdä tämän niin harvinaisen ja suuren\naarteen langenneen naisen tähden turmeltuvan ja ehkä hukkaan\njoutuvan, ja hänen tätä ajatellessaan hänen äidillinen hyvänsuopa\nsydämensä täyttyi vihasta.\n\nLujasti päättäen panna uhkauksensa toimeen hän astui kuvaa kohden,\nmutta Polykarpo asettui hänen tiellensä, kohotti rukoillen ja torjuen\nkätensä ja sanoi: \"Ei vielä, ei tänään, äiti! Minä peitän kuvan enkä\ntahdo katsella sitä ennenkuin huomenna; mutta kerran, vain yhden\nainoan kerran tahdon katsella sitä auringon valossa!\"\n\n\"Jotta huomenna vanha hulluus heräisi sinussa uudelleen!\" Dorothea\nhuudahti. \"Käy pois tieltäni, taikka ota itse vasara!\"\n\n\"Sinä käsket sitä ja sinä olet minun äitini\", Polykarpo vastasi.\n\nVitkalleen hän lähestyi lipasta, jossa hänen työkalunsa olivat,\nja katkerat kyynelet vuotivat hänen poskilleen, kun hän tarttui\nraskaimpaan vasaraansa ja talttaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun taivas monta päivää on hohtanut kesäisen sinisenä, ja pilviä\nsitten kokoontuu raju-ilmaksi, ja ensimmäinen äänetön, hirvittävä\nleimaus ynnä sen seuraaja tuo äänekäs, mutta vahingoittamaton\njyrähdys on herättänyt kauhua ihmisissä, niin seuraa sitä pian toinen\nja kolmas tulen-isku.\n\nViimeisen myrskyisän yön jälkeen, joka oli keskeyttänyt tuon\nhiljaisen, uutteran, yksitoikkoisen elämän, jota Pietarin lieden\nympärillä elettiin, oli paljo semmoista tapahtunut, joka antoi\nsenaattorille ja hänen vaimolleen uuden levottomuuden aihetta.\n\nMuissa taloissa ei ollut mitään tavatonta, että orja karkasi;\nPietarin luona ei tällaista ollut tapahtunut kahteenkymmeneen\nvuoteen; mutta edellisenä päivänä tuli ilmi, että paimentyttö Mirjam\noli karannut.\n\nTämä oli suututtavaista; mutta todella huolissaan senaattori oli\npoikansa Polykarpon äänettömän synkkämielisyyden johdosta.\n\nSe huoletti häntä, että tämä muuten niin eloisa nuorukainen\nvastustelematta ja melkein väliä pitämättä oli kuullut, että piispa\nAgapito kielsi häntä veistämästä leijoniansa.\n\nPojan synkkä katse ja veltto, milt'ei sortunut ryhti, ei lähtenyt\nPietarin mielestä, kun hän vihdoin kävi levolle. Oli jo myöhä, mutta\nei uni tahtonut tulla hänen, enemmän kuin Dorothea rouvankaan,\nsilmiin. Kun äiti ajatteli pojan syntistä rakkautta ja haavaa, josta\nhänen nuori katkerasti pettynyt sydämensä vuoti verta, niin isä\ntaas valitti, että Polykarpolta oli tyhjiin rauennut toivo saada\nharjoittaa taidettaan suurta tarkoitusta varten, ja muisteli silloin\noman nuoruutensa vaikeimpia ja surullisimpia päiviä; sillä hänkin\noli ollut opissa eräällä aleksandrialaisella kuvanveistäjällä,\nihaillut pakanain taideteoksia ylevinä esikuvina ja koettanut niitä\nmukailla. Jo oli hänen mestarinsa antanut hänelle luvan kuvaella\nomaa keksimäänsä. Ehdolle pantujen aineiden joukosta hän oli,\nvertaus-kuvallisesti esitelläkseen pelastustaan toivovaa sielua,\nvalinnut Ariadnen, joka ikävöiden odottaa Theseyn kotiintuloa. Kuinka\ntämä tehtävä oli täyttänyt hänen sielunsa, kuinka riemuisat olivat\nolleet ne hetket, jotka hän käytti tämän työn suorittamiseen!\n\nSilloin tuli Aleksandriaan hänen ankara isänsä, näki työn, ennenkuin\nse vielä oli täydelleen valmis, mutta kiitosta ei hän siitä antanut,\nvaan päinvastoin pilkkasi sitä, soimasi sitä pakanalliseksi\nepäjumalan-kuvaksi ja käski Pietarin heti palata hänen kanssansa\nkotiin ja pysyä hänen luonansa, sillä hänen poikansa ja perillisensä\ntuli muka olla hurskas kristitty ja sen ohessa kunnon kivenhakkaaja,\nvaan ei mikään puolipakana ja epäjumalan-tekijä.\n\nPietari oli suuresti rakastanut taidettaan, mutta isän käskyä vastaan\nväittämistä ei ollut ajattelemistakaan; hän seurasi häntä kosteikkoon\npitämään silmällä orjien työtä kivimurroksissa, mittaamaan\nsarkofaageihin ja patsaihin tarvittavat kiviharkot sekä johdattamaan\nniiden hakkaamista.\n\nHänen isänsä oli teräksinen mies, hän itse rautainen nuorukainen,\nja kun hän näki olevansa pakoitettu mukautumaan edellisen tahtoon\nja jättämään mestarinsa työhuoneen ja valmistamattoman mielityönsä,\nruvetakseen käsityöläiseksi ja asialiikkeen harrastajaksi, niin hän\nvannoi, ett'ei hän milloinkaan ota savenkappaletta käteensä tahi\nkäytä talttaa.\n\nJa hän piti sanansa isänsä kuoltuakin, mutta hänen kuvaamishalunsa ja\nhänen rakkautensa taiteita kohtaan vaikutti ja eli yhä vielä hänessä\nja jäi häneltä perinnöksi hänen molemmille pojilleen.\n\nAntonio oli erittäin hyvälahjainen taiteilija, ja joll'ei Polykarpon\nopettaja erehtynyt, tahi Pietari itse pettynyt isällisestä\nrakkaudestaan, niin hänen toinen poikansa oli kulkemassa taiteen\nkorkeimmalle asteelle, johon vaan valitut koettavat ehtiä.\n\nPietari oli nähnyt hänen Hyvän Paimenensa ja hänen leijonainsa\nkaavat, ja hänen täytyi myöntää, että jälkimmäiset olivat verrattomat\ntodellisuuden voiman ja ylevyyden puolesta.\n\nKuinka innokkaasti nuori taiteilija lienee toivonut saadaksensa\nveistää näitä kovaan kiveen ja nähdäksensä ne asetettuina sille\nkunniakkaalle, vaikka epäpyhälle, paikalle, joka niille oli suotu.\nJa silloin piispa kielsi häntä tekemästä työtänsä, eikä poika parka\ntainnut olla juuri paremmalla mielellä, kuin Pietari itse, kun\nhän kolmekymmentä vuotta sitten sai käskyn jättää esikoistyönsä\nvalmistamatta.\n\nOliko piispa todellakin oikeassa?\n\nNämät ja monet sellaiset kysymykset tunkivat unettoman isän mieleen,\nja kun hän huomasi, että hänen puolisonsa jätti vuoteensa käydäkseen\npoikansa luona, jonka askelet hänkin kuuli päänsä päällä, niin hän\nseurasi Dorotheaa.\n\nHän huomasi työhuoneen oven olevan auki ja oli itse vaimonsa\nkiivaitten sanojen ja nuorukaisen puolustuksen näkymättömänä ja\nkuulumattomana kuulijana ja näki ihan vastapäätä itseään poikansa\nteoksen lamppujen valovirran ympäröimänä.\n\nHänen silmänsä kiintyi niinkuin lumottuna savikuvaan. Hän katseli\nkatselemistaan eikä väsynyt katselemiseen, ja hänen sielunsa täyttyi\nsamasta hartaudesta, ihmettelevästä kunnioituksen tunteesta, jota\nhän oli tuntenut, kun hän nuorukaisena Caesareum'issa ensi kertaa\nsilmillänsä näki vanhan Athenan suurten mestarien teokset. Ja tämä\npää oli hänen poikansa tekoa.\n\nSyvästi liikutettuna hän seisoi siinä kädet yhteen puristettuina,\npidättäen hengitystään ja nyyhkien nyyhkimistään, suu kuivana,\nestääkseen kyyneleitään.\n\nSen ohessa hän kuunteli erittäin tarkkaan, jott'ei ainoakaan\nPolykarpon sana jäisi häneltä kuulematta.\n\n\"Siten, niin ainoastaan siten syntyvät taiteen mestariteokset\",\n-- niin hän virkkoi itsekseen, \"ja jos Herra armollisesti olisi\nantanut minulle niin suuret lahjat kuin tälle, niin ei tosiaankaan\nisä eikä edes Jumalakaan olisi saattanut pakoittaa minua jättämään\nAriadneani keskeneräiseksi. Hänen ruumiinsa asento ei ollut peräti\nhuono, luullakseni, mutta pää, pää! ... Niin hän, joka osaa muodostaa\nsellaisen kuvan, kuin tuo on, hänen silmäänsä ja käsiänsä ohjaavat\ntotisesti taiteen pyhät hengettäret. Häntä, joka on tehnyt tämän\npään, häntä on jälki-maailma kaukaisinakin aikoina ylistävä Athenan\nsuurten mestarien rinnalla, ja hän ... armias taivas, niin, hän se on\nminun oma poikani!\"\n\nHänen sydämensä valtasi autuas riemu, jota hän ei ollut tuntenut\nnuoruutensa päivistä saakka, ja Dorothean into näytti hänestä\npuoleksi surkuteltavalta, puoleksi naurettavalta.\n\nVasta silloin, kun poika äitiänsä totellen tarttui vasaraan, hän\nastui esiin kuvan ja vaimonsa väliin ja sanoi ystävällisesti:\n\n\"Huomenna on vielä kyllin aikaa taideteoksen hävittämiseen. Unohda\nnyt esikuva, nuorukainen, käytettyäsi sitä sellaisella menestyksellä.\nMinä tiedän sinulle paremman mielitietyn, _Taiteen_, joka käsittää\nkaiken, mitä Korkein on ihanata luonut, taiteen täydellisenä ja\nkokonaisena, jota ei mikään Agapito saata halventaa\".\n\nPolykarpo syöksähti isänsä syliin; mutta vakava mies, joka tuskin\nsaattoi hallita itseään, suuteli sydämellisesti nuorukaisen otsaa,\nsilmiä ja molempia poskia.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nPuolenpäivän aikaan seuraavana päivänä senaattori astui naisten\nhuoneesen ja sanoi jo kynnykseltä vaimolleen, joka puuhaeli\nkangaspuissa:\n\n\"Missä on Polykarpo? Minä en tavannut häntä Antonion luona, joka\nnyt työskentelee alttarin asettelemisessa, ja ajattelin, että ehkä\nlöytäisin hänet täältä sinun luotasi\".\n\n\"Kirkosta\", vastasi Dorothea, \"hän astui ylös vuorelle. Mene\nkuitenkin työhuoneesen, Marthana, katsomaan onko veljesi palannut\".\n\nTytär totteli heti ja mielellään hänen käskyjään, sillä hänen\nveljensä oli hänelle rakkahin kaikista ja häntä hän piti kauniimpana\nja parahimpana kaikista miehistä.\n\nHeti kun puolisot olivat yksinään, niin Pietari lausui uskollisesti\nja sydämellisesti ojentaen kätensä vaimolleen:\n\n\"No, äiti, lyöppäs tuohon!\"\n\nDorothea viivähti hetkisen ja katseli häntä, ikäänkuin tahtoen kysyä:\n\"Salliiko sinun ylpeytesi vihdoinkin sen, ett'et enää tee minulle\nvääryyttä?\"\n\nTämä oli nuhde, vaikk'ei tosin ankara, muuten ei olisi hänen suunsa\nmyhäillyt niin ystävällisesti, ikäänkuin haluten sanoa: \"Ethän\nkuitenkaan kauvemmin saata olla vihainen minulle, ja se on kuitenkin\nhyvä, että kaikki pian saa tulla vanhaan kuntoonsa jälleen\".\n\nNiin ei ollut todellakaan ollut laita, sillä siitä alkaen, kun\npuolisot tapasivat toisensa pojan työhuoneessa, he olivat olleet\nikäänkuin vieraat toisilleen.\n\nMakuuhuoneessa, kirkkotiellä ja aamiaispöydässä eivät he olleet\npuhuneet toistensa kanssa enempää kuin mitä yhdys-elämä vaivoin\nvaati ja mikä näytti olevan välttämätöntä lapsilta ja palkollisilta\npeittämään heidän epäsopuaan.\n\nTähän asti oli heidän välillänsä itsestään selvänä asiana vallinnut\nsopimus, jota ei koskaan oltu sanoilla lausuttu, mutta josta tuskin\nainoassakaan tapauksessa oli poikettu, nimittäin ett'ei toinen\nkoskaan ylistäisi lapsissa mitään, jota toinen ei hyväksynyt, tahi\npäin vastoin. Mutta tänä yönä sitä vastoin!\n\nHeti äidin ankaran tuomion jälkeen isä oli innokkaasti syleillyt\npahantekijätä.\n\nNiin kauaksi kuin hän saattoi muistaa menneihin aikoihin, ei ollut\nkoskaan tapahtunut, että hän oli ollut niin ankara ja hänen miehensä\nsitä vastoin niin hellä ja lempeä jompaakumpaa heidän poikaansa\nkohtaan, ja kuitenkin hänellä oli ollut kyllältä mielenmalttia olla\nPolykarpon läsnä ollessa vastustamatta miestään ja äänetönnä hänen\nkanssaan lähteä työhuoneesta.\n\n\"Kunhan vaan olemme yksinämme makuuhuoneessa\", hän ajatteli, \"niin\nkyllä esittelen hänen vääryytensä, niinkuin tuleekin, ja hän saa\nvastata siitä\".\n\nMutta hän ei pannut aikomustaan toimeen, sillä hän tunsi, että\njotakin, jota hän ei ymmärtänyt, oli tapahtunut hänen puolisossaan;\nkuinka olisikaan muuten heti tapauksen jälkeen, kun hän lamppu\nkädessä astui kaitaisia rappusia alas, hänen muuten niin vakavat\nsilmänsä saattaneet loistaa niin lempeästi ja ystävällisesti ja hänen\nankarat huulensa hymyillä niin onnellisesti.\n\nPietari oli usein sanonut Dorothealle, että tämä osasi lukea hänen\nsieluaan ikäänkuin avonaista kirjaa; mutta Dorothean täytyi myöntää,\nettä tässä teoksessa oli kuitenkin muutamia sivuja, joiden merkitystä\nhän ei kyennyt käsittämään.\n\nKuinka omituista!\n\nVähän väliä Dorothea huomasi tällaisia vaikeasti selitettäviä\nmielentiloja miehessään, niin pian kuin puheeksi tuli epäjumalain\nkuvat, pakanain saastaiset temppelit tahi heidän poikainsa aikeet ja\nteokset.\n\nJa olihan Pietari kuitenkin hurskaan kristityn hurskas poika; mutta\nhänen iso-isänsä oli ollut kreikkalainen pakana ja tästä kaiketi\nhänellä oli veressään jotakin, mikä huoletti Dorotheaa, syystä,\nett'ei hän täydelleen saattanut sitä yhdistää Agapiton oppiin,\nmutta jota hän ei kuitenkaan uskaltanut vastustella, koska hänen\nharvapuheinen miehensä ei koskaan lausunut mieltään niin hilpeästi ja\narvoansa muistamatta, kuin saadessaan puhua näistä asioista poikainsa\nja heidän ystäväinsä kanssa, jotka toisinaan seurasivat heitä\nkosteikkoon.\n\nEihän se kuitenkaan liene ollut mitään syntistä, mikä taas ja juuri\ntällä hetkellä nuorensi ja kirkasti hänen puolisonsa kasvot.\n\n\"He ovat miehiä\", hän sanoi itsekseen, \"ja heillä on kaiketi jotakin\nsellaista, jota me naiset emme ymmärrä. Eikö ukko ole juuri niinkuin\nhääpäivänämme? Polykarpo on hänen kuvansa, sitähän kaikki sanovat.\nMutta kun nyt katselen vanhusta ja johdan muistiini, miltä poika\näsken näytti, selittäessään mitä varten hän ei saattanut olla\ntekemättä Sironan kuvaa, niin minun täytyy myöntää, että sellaista\nyhtäläisyyttä en ole eläissäni nähnyt.\"\n\nPietari toivotti hänelle ystävällisesti hyvää yötä ja sammutti lampun.\n\nDorothea olisi mielellään sanonut hänelle ystävällisen sanan, sillä\nhänen miehensä kirkas katsanto liikutti ja ilahutti häntä; mutta tämä\nolisi ehkä kuitenkin ollut liian paljo sen jälkeen, mitä hän oli\ntyöhuoneessa pojan läsnä ollessa saanut Pietarilta kärsiä.\n\nEntisinä aikoina oli useinkin tapahtunut, että he, kun jompikumpi\noli herättänyt tyytymättömyyttä toisessa ja he olivat riidelleet\nkeskenänsä, olivat leppymättä menneet levolle; mutta mitä vanhemmiksi\nhe olivat tulleet, sitä harvemmin oli sellaista tapahtunut, eikä\ntällöin pitkään aikaan mikään varjo ollut himmentänyt heidän\navioliittonsa täydellistä sopusointua.\n\nKun he kolme vuotta sitten vanhimman poikansa häiden jälkeen yhdessä\nolivat seisoneet ikkunan ääressä katsellen tähtitaivasta, niin\nPietari oli tullut aivan hänen viereensä ja sanonut:\n\n\"Kuinka hiljaa ja rauhallisesti nuot ylähiset vaeltajat käyvät\nratojansa koskematta toisiinsa tahi törmäämättä yhteen! Kun olen\nyksin hiljaisena yönä heidän ystävällisessä valossaan vaeltanut\nkotiin kivenmurrokselta, olen ajatellut monta seikkaa. Kenties on\nennen ollut aika, jolloin tähdet hurjasti ja ilman järjestystä\nlentelivät toinen toisensa ohitse. Toinen joutui toisen tielle, ja\ntoisiinsa kimmahtaessaan taisi moni särkyä pirstoiksi. Sitten Herra\nloi ihmiset, ja rakkaus tuli maailmaan, ja täytti taivaan ja maan;\nmutta tähtiä käski Korkein valaisemaan öitämme. Silloin jokainen\nalkoi ottaa vaaria toisensa radasta, ja yhä harvemmin törmäsi toinen\ntähti toiseen, kunnes vihdoin pienin ja nopeinkin heistä pysyi\ntiellään ja noudatti aikaansa, ja tuo ylähinen välkkyvä sotalauma\ntuli yhtä yksimieliseksi, kuin se on monilukuinen. Rakkaus ja\nyhteinen päämäärä vaikuttivat tämän ihmeen, sillä se, joka rakastaa\ntoista, ei tahdo vahingoittaa häntä, ja se, jonka on määrä toisen\navulla valmistaa jokin työ, ei estä eikä pidätä häntä. Me olemme jo\naikoja sitten löytäneet oikeat ratamme, ja jos kerran jompikumpi\nmeistä tahtoisi astua toisen tielle, niin häntä kaiketi pidättää\nrakkaus ja varmaankin yhteinen velvollisuus, levittää kirkasta valoa\nlastemme tielle\".\n\nNäitä sanoja ei Dorothea ollut unhottanut.\n\nHän tuli ajatelleeksi niitä, kun Pietari tänään niin ystävällisesti\ntarjosi hänelle kättä; ja laskiessaan oikean kätensä miehensä käteen,\nhän virkkoi:\n\n\"Rakkahan rauhan vuoksi olkoon kaikki hyvin; mutta yksi asia minun\nkuitenkin täytyy sanoa sinulle. Eihän hento heikkous muuten ole sinun\nominaisuutesi, mutta Polykarpon sinä kuitenkin lopulta kokonaan\nhemmoittelemalla turmelet\".\n\n\"Anna hänen olla, antakaamme hänen olla, semmoisena kuin hän on\",\nPietari huudahti suudellen vaimonsa otsaa. \"Eikö ole kummallista,\nkuinka me olemme vaihettaneet osamme. Eilen sinä kehoitit minua\nlempeyteen poikaa kohtaan, ja tänään...\"\n\n\"Tänään minä olen ankarampi kuin sinä\", keskeytti häntä Dorothea.\n\"Kukapa saattaisikaan aavistaa, että vanha harmaaparta antaisi\nisällisen ratkaisu-oikeutensa alttiiksi savisten naiskasvojen tähden,\nniinkuin Esau möi esikoisoikeutensa hernekeittoon?\"\n\n\"Ja kuka saattaisi sallia\", vastasi Pietari samaan ääneen, \"että\nniin lempeä äiti, kuin sinä olet, tahtoo tuomita oman poikansa,\nsen tähden, että hän koettaa voittaa sielunsa rauhan takaisin työn\nkautta, semmoisen työn, jota hänen mestarinsakin häneltä saattavat\nkadehtia\".\n\n\"Minä olen kyllä huomannut sen\", Dorothea keskeytti. \"Sironan kuva on\ntenhonnut sinut, ja nyt on pojan mielestäsi onnistunut luoda jotakin\nihmeen suurenmoista. Minä en paljoa ymmärrä tuosta savensotkemisesta\nenkä kuvanveistoksista, enkä tahdo väittää sinua vastaan; mutta jos\nvaan tuon keltatukan kasvoset olisivat vähemmin kauniit, ja ell'ei\nPolykarpo olisi saanut toimeen mitään erinomaista, niin muuttaisiko\nse vähääkään sitä, mitä hän on moitittavaa tehnyt ja tuntenut?\nVarmaankaan ei! Kuitenkin juuri sellaisia ovat miehet; he kysyvät\nainoastaan teon tulosta\".\n\n\"Ja sitä he tekevät tosisyystä\", Pietari vastasi, \"jos teon tulosta\nei saada toimeen leikillä, vaan kovalla taistelulla. Jolla on,\nhänelle annetaan, Raamattu sanoo, ja hän, jonka hengen Jumala\nrunsaammin on lahjoittanut kuin muiden ja jota hyvät hengettäret\nauttavat toimittamaan mitä suurinta, hänelle annetaan paljo anteeksi,\nvaikk'ei lempeämpikään tuomari mielellään salli sitä heikommilla\nlahjoilla varustetulle, joka vaan kiusaa ja vaivaa itseään saamatta\nsittenkään mitään toimeen. Ole vaan jälleen ystävällinen pojalle!\nTiedätkö myöskin mitä saatat hänestä odottaa? Sinä olet eläessäsi\ntoimittanut paljon hyvää ja monta viisasta neuvoa antanut, enkä minä\neivätkä lapset eikä kukaan muukaan seutumme asukkaista ole sitä\nunhottava; mutta siitä että olet synnyttänyt Polykarpon maailmaan,\nminä saatan luvata sinulle ihmiskunnan jalointen kiitosta, sekä\nniiden, jotka nykyään elävät, että niiden, jotka elävät vuosisatojen\nperästä\".\n\n\"Väitetään\", Dorothea huudahti, \"että jokaisella äidillä on neljä\nsilmää lapsiensa etevyyttä huomaamassa. Jos se on totta, niin isillä\non vähintäänkin kymmenen, ja sinulla yhtä monta kuin tuolla Argolla,\njosta pakanallinen satu kertoo ... Mutta tuossa tulee Polykarpo\".\n\nPietari meni poikaansa vastaan ja tarjosi hänelle kätensä, ja\nvarmaankin toisella tavalla kuin ennen. Ainakin Dorotheasta\nnäytti, kuin ei hänen miehensä olisi ottanut nuorukaista vastaan\nniinkuin muulloin, isänä ja herrana, vaan ystävänä, joka tervehtii\nyhden-arvoista ystävää ja toveria.\n\nKun Polykarpo äitiäänkin tervehti, niin tämä punehtui kovin, sillä\nhänen sieluansa vapisutti pelko, että hänen poikansa, ajatellessaan\neilis-iltaa, pitäisi häntä kohtuuttomana ja narrimaisena.\n\nMutta pian Dorothea sai omituisen ja vakaan varmuutensa jälleen,\nsillä Polykarpo oli taaskin entisenä ja hän luki poikansa silmistä,\nettä tällä äitinsä suhteen oli samat tunteet kuin eilen ja ainakin.\n\n\"Rakkaus\", hän ajatteli, \"ei sammu vääryydestä, niinkuin tuli\nvedestä. Se leimuaa kirkkaammin tahi himmeämmin aina tuulen voiman\nja suunnan mukaan, mutta ei varmaankaan mikään, ja kaikkein vähimmin\nkuolo, voi sitä perin tukehuttaa\".\n\nPolykarpo oli käynyt vuorella ja Dorothea rauhoittui täydellisesti,\nkun hän kertoi, mikä hänet oli sinne saattanut.\n\nHän oli kauvan ollut aikeissa kuvata Mosesta, ja kun isä edellisenä\nyönä oli lähtenyt hänen luotaan, ei tuon ylevän ja kunnioitettavan\nmiehen kuva lähtenyt hänen ajatuksistaan.\n\nHän luuli jo löytäneensä oikean esikuvan työllensä.\n\nHän tahtoi ja hänen täytyi unhottaa, ja hän tunsi, ett'ei se muuten\nollut mahdollista, kuin jos hän löytäisi tehtävän, joka saattoi antaa\nhänen tyhjälle sielullensa uutta sisällystä.\n\nVielä hän näki mahtavan Jumalanmiehen haahmon, jota hän tahtoi\nkuvata, vain himmeissä piirteissä sisällisen silmänsä edessä ja\nsentähden hän oli pakoitettu käymään sillä paikalla, jota nimitettiin\nHaastelopaikaksi, ja jossa moni toivioretkeläinen kävi pyhissä, koska\nluultiin, että Herra siinä oli puhunut Moseksen kanssa.\n\nPolykarpo oli viipynyt siellä kauvan, sillä jos jossakin, niin piti\nhänen ainakin täällä, jossa lainsäätäjä itse oli seisonut, saada\noikea kuva.\n\n\"Ja oletko päässyt tarkoituksesi perille?\" Pietari kysyi.\n\nPolykarpo pudisti kieltäen päätään.\n\n\"Käy vain useammin pyhällä paikalla, niin kyllä onnistut\", Dorothea\nrouva vastasi. \"Alku on aina vaikein. Koeta ensiksi muodostaa isäsi\npäätä\".\n\n\"Minä olen jo alkanut sitä\", Polykarpo vastasi, \"mutta minä olen\nvielä väsynyt viime yöstä\".\n\n\"Sinä näytätkin kalpealta ja silmiesi alustat ovat siniset\", lausui\nDorothea huolissaan. \"Mene ylös ja laskeu levolle. Minä tulen perässä\nja tuon sinulle maljallisen vanhaa viiniä\".\n\n\"Se ei tee hänelle pahaa\", Pietari sanoi, ajatellen itsekseen: \"Juoma\nLethen virrasta olisi vielä parempi hänelle\".\n\nKun senaattori hetkeä myöhemmin haki poikaansa työhuoneesta, niin hän\nlöysi hänet nukkumasta ja pöydällä oli viini koskematta.\n\nPietari laski keveästi kätensä pojan otsalle ja huomasi sen viileäksi\nja kuumeesta vapaaksi.\n\nSitten hän astui hiljaa Sironan kuvan ääreen, nosti pois vaatteen,\njolla se oli peitetty, ja jäi pitkäksi ajaksi seisomaan sen eteen,\nsen katselemiseen vaipuneena.\n\nVihdoin hän astui taaksepäin, peitti sen jälleen ja katseli malleja,\njotka olivat eräällä seinään kiinnitetyllä hyllyllä. Vähäiseen naisen\nkuvaan kiintyi erittäin hänen huomionsa ja kun hän ihmetellen löi\nkätensä yhteen, niin Polykarpo heräsi.\n\n\"Tämä on sallimuksen jumalattaren kuva, se on Tykhe\". Pietari sanoi.\n\n\"Elä vihastu\", Polykarpo pyysi. \"Tiedäthän sinä, että uutta\nKonstantinopolia varten aiotun keisarin kuvapatsaan käteen on\npantava Tykhen kuva, ja sen tähden minäkin olen koettanut muodostaa\ntätä jumalatarta. Vaatteen poimet ja käsien asento ovat mielestäni\nonnistuneet, mutta pään muodostamisessa en ole osannut oikeaan\nkohtaan\".\n\nPietari oli tarkasti kuunnellut häntä ja loi ehdottomasti\nsilmäyksensä Sironan päänkuvaukseen, ja Polykarpo seurasi\nhämmästyneenä ja melkein peljästyneenä isänsä katseen suuntaa.\n\nIsä ja poika ymmärsivät toisensa ja jälkimmäinen sanoi: \"Sitä olen\nminäkin jo ajatellut\".\n\nSitten hän huokasi surullisesti ja ajatteli itsekseen: \"Niin\ntosiaankin, hän on minun kohtaloni jumalatar\". Mutta hän ei\nuskaltanut sitä lausua.\n\nNuorukaisen huokaus ei ollut jäänyt huomaamatta Pietarilta, ja hän\nsanoi: \"Ei, se ei sovi. Tämä pää hymyilee iloisesti ja viehättävästi,\nmutta ankarat ja vakaiset ovat sen jumalattaren kasvot, joka ohjaa\ntaivaallistenkin toimet\".\n\nSilloin ei Polykarpo kauvemmin voinut hillitä itseään, vaan huudahti:\n\"Niin, isä, kohtalo on hirvittävä, ja kuitenkin minä luon hymyn\njumalattaren huulille, sillä sehän on hänessä juuri hirvittävää, että\nhän ei hallitse lujien lakien mukaan, vaan hymyillen lyöpi leikkiänsä\nmeidän kanssamme\".\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nOli ihana aamu. Ei ainoakaan pilvenhattara pimentänyt taivasta, joka\nkohosi vuorten, erämaan ja kosteikon yli, niinkuin tummansininen,\nsilkkinen telttakatto.\n\nIhanata on tämän vuoren huipulla hengittää raikasta, keveätä,\ntuoksuvaa erämaan ilmaa, ennenkuin auringon säteet alkavat vaikuttaa\nvoimakkaammin ja ennenkuin helteisten porfyyrikallioiden ja\nkivilohkareiden luomat varjot käyvät yhä lyhyemmiksi ja lopulta\nkatoovat kokonaan.\n\nMillä ilolla ja kuinka syvin henkäyksin Sirona hengitti tätä ilmaa,\nkun hän pitkän yön perästä, neljännen, jonka hän oli levännyt erakon\nummehtuneessa luolassa, astui ulos.\n\nPaavali istui lieden ääressä ja puuhaeli niin innokkaasti\nveistelytyössä, ett'ei hän huomannut Sironan tuloa. \"Tuota\nystävällistä miestä!\" Sirona ajatteli, huomatessaan höyryävän\npadan tulella ja nähdessään palmun oksat, jotka Aleksandrialainen\noli istuttanut luolan suun sivupuolelle suojellaksensa häntä yhä\nkorkeammalle kohoavalta auringolta.\n\nHän oli jo oppinut oppaatta löytämään lähteen, josta Paavali, heidän\nensi kerran tavatessaan toisiansa, oli häntä juottanut, ja hiipi\nsinne, soma, poltettu ruukkunen kädessä.\n\nPaavali kyllä huomasi hänet, mutta ei ollut häntä näkevinään eikä\nkuulevinaan, sillä hän tiesi, että hän tahtoi peseytyä ja -- olihan\nhän nainen -- koristautua niin hyvin kuin saattoi.\n\nPalatessaan Galliatar näytti yhtä terveeltä ja ihanalta, kuin sinä\naamuna, jona Hermas salaa oli katsellut häntä. Tosin kyllä hänen\nsydäntänsä tuimeli, hän tunsi tosin itsensä araksi poloiseksi, mutta\nuni ja lepo olivat jo aikoja sitten poistaneet kaikki tuon hirmuisen\nyöllisen paon jäljet hänen raittiista, nuorteasta ruumiistaan, ja\nsallimus, joka usein on meille suosiollinen, vaikkapa näyttääkin\nvihaista muotoansa, oli antanut hänelle pienen surun, poistaakseen\nhänestä vielä suurempia.\n\nHänen vinttikoiransa oli kovasti sairastunut, ja näytti siltä, kuin\nse kärsimänsä rääkkäyksen kautta olisi myöskin saanut sisällisen\nloukkauksen eikä ainoastaan taittanut jalkaansa.\n\nVilpas ja iloinen eläin vaipui voimatonna maahan, kun se koetti\nseisoa jaloillaan, ja kun hän koski siihen asettaaksensa sen syliinsä\nmukavaan asentoon ja hoidellakseen sitä, niin se vaikeroitsi\ntuskallisesti ja katseli valittaen ja surullisena häntä. Ruuasta ja\njuomasta se ei huolinut, sen kuono, joka muutoin oli kylmänkö, oli\ntullut kovin kuumaksi, ja kun hän oli lähtenyt luolasta, niin Jambe\noli katsomatta hänen jälkeensä korahdellen jäänyt makaamaan kauniin\nvillapeitteen päällä, jonka Paavali oli levittänyt hänen vuoteelleen.\n\nEnnenkuin Sirona vei sille vettä samalla ruukulla, joka oli toinen\nhänen kestiystävänsä antama lahja, niin hän kääntyi tämän puoleen ja\ntervehti häntä ystävällisesti. Paavali kohotti silmänsä työstään,\nkiitti häntä ja kysyi, kun hän vähän ajan perästä jälleen tuli\nluolasta: \"Kuinka voipi pikku potilaasi\".\n\nSirona kohotti olkapäitään ja vastasi surullisesti: \"Se ei juo\nmitään eikä edes tunne minua. Se korahtelee yhtä nopeasti kuin eilen\nillalla. Kunhan ei tuo eläin rukka kuolisi!\"\n\nHän ei voinut puhua lausetta loppuun, sillä hän oli tuskallisesti\nliikutettu; mutta Paavali pudisti paheksuen päätään ja sanoi:\n\n\"Syntistä on noin murehtia järjettömän eläimen tähden\".\n\n\"Jambe ei ole järjetöin\", Sirona sanoi. \"Ja jos se olisikin,\nniin mitä minulle jää jäljelle, jos se kuolee. Se on kasvanut\nisäni talossa, jossa kaikki minua rakastivat. Minä sain sen,\nkun se oli vaan muutaman päivän vanha, minä olen sitä hoitanut\npienellä pesusienellä ja ruokkinut sen maidolla suureksi. Useinkin\nkuullessani penikan valittavan nousin paljain jaloin vuoteeltani\nsitä juottamaan. Senpä tähden se olikin minuun niin kiintynyt, kuin\nlapsi, eikä saattanut olla ilman minutta. Ei kukaan saata ymmärtää,\nminkä arvoinen toinen olento on meille. Isäni kertoi meille, kuinka\nhämähäkki sulostutti erään vangin elämän. Ja mitä on tuommoinen\nruma, mykkä eläin minun ymmärtäväiseen ja kauniisen koiraani\nverraten? Kotoni olen minä menettänyt, ja täällä, täällä ajattelevat\nkaikki minusta mitä pahinta, vaikka en ole kellekään tehnyt mitään\nvääryyttä, eikä kukaan muu paitse Jambe rakasta minua\".\n\n\"Mutta minä tiedän yhden, joka rakastaa kaikkia samalla\nJumalallisella rakkaudella\", keskeytti Paavali hänet.\n\n\"Semmoisen kanssa en minä tulisi toimeen\", Sirona vastasi. \"Jambe\nei huolinut kestäkään muusta kuin minusta. Mitäpä minä huolisin\nsenlaisesta rakkaudesta, jota minun täytyy jakaa koko maailman\nkanssa. Sinä tarkoitat varmaankin ristiin naulittua Jumalaa? Hänen\nsanotaan olevan hyvä ja auttavainen, samaa sanoo myöskin Dorothea\nrouva; mutta hän on kuollut, minä en näe enkä kuule häntä enkä\nikävöikään semmoista, joka olisi minulle armollinen, vaan senlaista,\njolle minä olisin jonkin arvoinen, jonka elämälle ja onnelle minä\nolisin väittämätöin\".\n\nHiljainen kylmä väre kävi Aleksandrialaisen ruumiin lävitse, kun\nhän kuuli nämä sanat; hän loi samalla sääliväisyyttä ja ihmettelyä\nilmaisevan silmäyksen hänen kauniisen varteensa ja kasvoihinsa, ja\najatteli: \"Saatana oli ennen lankeemustaan kaunein hyvien henkien\njoukossa, ja hän vielä vallitsee täydellisesti tässä naisessa. Hän\nei ole vielä läheskään valmis pelastukseen ja kumminkin on hänellä\nystävällinen sydän, ja jos hän onkin rikkonut, niin ei hän ainakaan\nvielä ole turmeltunut\".\n\nSironan ja Paavalin katseet olivat kohdanneet toisiaan, ja huoaten\nedellinen sanoi: \"Sinä katselet minua niin sääliväisesti; jos vaan\nJambe paranisi ja minun onnistuisi päästä Aleksandriaan, niin\nsaattaisi minun kohtaloni vielä kääntyä paremmaksi\".\n\nHänen puhuessaan oli Paavali noussut seisoalleen, ottanut\nkeittoastian tulisijalta ja sanoi, tarjoten sen vieraalleen:\n\n\"Ensinnäkin koettakoon tämä puuro sinulle palkita pääkaupungin\nnautintoja. Minua ilahuttaa, että ruoka maistuu sinusta hyvältä.\nMutta sanoppa minulle: oletko tarkalleen ajatellut, mitkä vaarat\nsyntisessä kreikkalaisessa kaupungissa uhkaavat kaunista, nuorta ja\nturvatonta naista? Eikö olisi parempi, että antautuisit rikoksesi\nseurauksien alaiseksi ja palaisit Phoebicion luo, jonka oma sinä\nvalitettavasti olet?\"\n\nSirona oli viime sanoja kuullessaan asettanut astian, josta hän söi,\nmaahan ja huudahti, nopeasti ja tulisesti nousten pystyyn:\n\n\"Se ei tapahdu koskaan, ja sinä hirmuisena hetkenä, jolloin\nminä puoleksi nääntyneenä istuin siellä alhaalla ja pidin sinun\naskeleitasi Phoebicion askeleina, jumalat minulle osoittivat, kuinka\nminä saattaisin paeta sekä hänen että sinun ja jokaisen käsistä, joka\nminua tahtoisi viedä takaisin hänen luokseen. Raivoissani ja mielen\nhäiriössä olin silloin, kun pakenin kuilun reunalle, mutta sen minkä\nminä silloin mielettömyydessäni tahdoin tehdä, saman tekisin vielä\nnytkin kylmäverisesti, niin totta kuin toivon vielä kerran näkeväni\nArelaassa asuvat omaiseni. Mikä minä olen ollut ja mikä minusta on\ntullut Phoebicion kautta! Minusta näytti elämä päivänloistoiselta\npuutarhalta, jota kultaiset ristikot ympäröivät, jossa oli\nkristallikirkkaita lähteitä, varjokkaita puita, punaisia kukkia ja\nlaulavia lintuja, ja hän on minulta pimentänyt valon, hämmentänyt\nlähteet ja taittanut kukat. Minusta nyt kaikki näyttää mykältä ja\nvärittömältä, ja jos minä syöksyn syvyyteen, niin ei kukaan minua\nkaipaa, ei kukaan surkuttele\".\n\n\"Vaimo raukka\", Paavali sanoi, \"miehesi on kaiketi osoittanut sinulle\nsangen vähän rakkautta?\"\n\n\"Rakkautta\", Sirona nauroi, \"Phoebicio ja rakkaus! Kerroinhan\nminä eilen, kuinka hirmuisesti hänellä oli tapana kiusata minua,\nkun hän päihtyneenä palasi juomingeistaan taikka kun hän heräsi\nvoimattomuudestaan. Sitä paitse on hän tehnyt minulle semmoista,\nsemmoista, joka on katkaissut viimeisenkin kuluneen siteen\nväliltämme. Tätä ei ole vielä kukaan saanut tietää minulta, ei\nedes Dorothea rouvakaan, vaikka hän usein on moittinut minua, kun\nlausuin jonkun kovan sanan miehestäni. Kyllä hänen kelpaa puhua. Jos\nminäkin olisin saanut sellaisen miehen, kuin Pietari on, niin ehkä\nolisi minusta tullut toinen Dorothea. Ihme on, enkä itsekään sitä\nymmärrä, ett'en ole tullut kehnoksi tuon konnan rinnalla, joka --\nmiksi sitä salaisin -- Roomassa möi minut legaatillensa Qvintillolle,\nsyystä että hän oli joutunut velkoihin korvia myöten ja toivoi hänen\nkauttansa saavansa viran koroitusta. Hän toi itse tuon vanhan miehen,\njoka usein oli seurannut minua, kotiin huoneesensa; mutta emäntämme,\njoka oli kunnon vaimo, oli kuunnellut heidän kauppaansa ja ilmoitti\nkaiken minulle. Se on niin halpamielistä, niin viheliäistä; minun\nsieluni tahraantuu jo sitä ajatellessanikin. Legaatilla ei ollut\npaljoa iloa sestertistään [sestertium oli roomalainen raha], eikä\nPhoebicio antanut syntirahoja takaisin, ja hän oli rajattomasti\nraivoissaan minua kohtaan, kun hänet petetyn vanhuksen toimesta\nlähetettiin tänne kosteikkoon. Nyt tiedät kaiken, ja neuvo minua\nvielä palaamaan sen miehen luo, johon kova onni minut on liittänyt.\n-- Kuuleppas kuinka koira parka tuolla valittaa. Se pyrkii minun\nluokseni, mutta ei jaksa liikahtaa\".\n\nPaavali katseli häntä säälien, kun hän katosi kallionaukkoon, ja\nodotti kädet ristissä hänen palaamistaan.\n\nHän ei saattanut nähdä koko luolaan, sillä suurempi ala, jossa vuode\noli, muodosti kulman kaitaisen käytävän kanssa, niinkuin viikatteen\nterä varren kanssa.\n\nSirona viipyi sangen kauvan ja hän kuuli vaan silloin tällöin\nmuutaman hellän sanan, jolla hän koetti lohduttaa sairasta koiraa.\n\nSilloin hän säpsähti äkkiä, sillä Sirona huudahti kovaan ja\ntuskallisesti.\n\nVarmaankin vaimo raukan uskollinen kumppali oli heittänyt henkensä,\nja Sirona oli luolan puolihämärässä nähnyt sen lakastuneet silmät\nja käsillään tuntenut, että kuoleman kankeus ojennutti ja jäykisti\nsen notkeat jäsenet. Paavali ei uskaltanut mennä luolaan, mutta hän\ntunsi, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, ja mielellään hän\nolisi sanonut hänelle muutaman lohduttavaisen sanan.\n\nVesissä silmin Sirona viimein tuli ulos.\n\nPaavali oli arvannut oikein, sillä hänellä oli pikku Jamben ruumis\nsylissä.\n\n\"Minä olen suuresti pahoillani\", Paavali sanoi, \"kuinka kaunis tuo\npikku eläin oli!\"\n\nSirona nyökäytti myöntäen päätään, istuutui maahan, irroitti\nkauniisti koristetun nauhan koiran kaulasta ja sanoi puoleksi\nitsekseen, puoleksi Paavalille: \"nauhan on pikku Agnes neulonut\nsille. Minä olin itse neuvonut häntä neulaa käyttämään, ja tämä oli\nhänen ensimmäinen oma työnsä\".\n\nSen jälkeen hän ojensi kaularenkaan erakolle ja sanoi: \"Tämä lukko on\npuhtaasta hopeasta ja isäni on itse antanut sen minulle. Vilkas koira\nhuvitti häntäkin. Nyt ei koira parka enään koskaan juoksentele\".\n\nAlakuloisena hän katseli ruumista. Sitten hän rohkaisi mieltään ja\nsanoi nopeasti:\n\n\"Nyt minä tahdon lähteä pois täältä. Ei mikään, ei mikään pidätä\nminua enää tässä erämaassa, sillä senaattorin huone, jossa minä\nkuitenkin olen elänyt monta onnellista hetkeä ja jossa kaikki olivat\nystävällisiä minua kohtaan, on nyt minulta suljettu, vaikkapa vaan\nsenkin tähden, että _hän_ asuu siellä. Joll'et ole ollut minulle\nhyvä, tehdäksesi minulle pahaa, niin päästä minut jo tänään lähtemään\ntäältä ja auta minua pääsemään Aleksandriaan\".\n\n\"En tänään, en tänään missään tapauksessa\", vastasi Paavali. \"Ensiksi\ntäytyy minun tietää, milloinka jokin laiva purjehtii Klysmaan taikka\nBerenikeen, ja sitten on minulla monta muuta seikkaa toimitettavana\nsinua varten. Sinun tulee myöskin vastata kysymykseeni, mitä aiot\ntehdä Aleksandriassa ja mitä sieltä on odotettavana. Lapsi parka!\nMitä nuorempi ja kauniimpi sinä olet...\"\n\n\"Minä tiedän kaiken, mitä tahdot sanoa minulle\", keskeytti häntä\nSirona. \"Kaikkialla, minne olen tullut, olen vetänyt miesten silmät\npuoleeni, ja lukiessani heidän silmistänsä, että minä miellytin\nheitä, minä iloitsin suuresti, miksi sitä kieltäisin! Moni on sanonut\nminulle kauniita sanoja, antanut minulle kukkia ja lähettänyt vanhoja\nnaisia kotiini voittamaan minun suosiotani; mutta jos toinen onkin\nmiellyttänyt minua enemmän kuin toinen, niin ei minusta koskaan\ntuntunut vaikealta käskeä heitä pois, niinkuin tuleekin\".\n\n\"Aina siihen saakka kunnes Hermas ilmoitti rakkautensa\", keskeytti\nPaavali. \"Hän on reipas veitikka...\"\n\n\"Kaunis, kömpelö poika hän on, ei enempää eikä vähempää\", Sirona\nvastasi. \"Minä tein tosin ajattelemattomasti, kun päästin hänet\nluokseni, mutta ei minkään vestaali-neitsyen olisi tarvinnut hävetä\nsitä suosiota, jota minä osoitin hänelle. Minä olen viaton ja\nviattomaksi tahdon jäädä, jotta saattaisin jälleen punastumatta astua\nisäni eteen, hankittuani pääkaupungissa kyllälti rahaa pitkää matkaa\nvarten\".\n\nPaavali katseli hänen kasvojansa hämmästyneenä, melkein peljästyneenä.\n\nHän oli siis ottanut syykseen teon, joka olikin tekemättä, ja ehk'ei\nsenaattori olisi niin pian tuominnut Sironaa, ell'ei hän olisi tehnyt\nväärää tunnustustaan.\n\nHän seisoi Sironan edessä niinkuin lapsi, joka on tahtonut aikaan\nsaada konstikkaan teoksen, mutta on taitamattomuudesta rikkonut sen\npalasiksi.\n\nEikä hän myöskään saattanut epäillä hänen sanojensa totuutta, sillä\njo kauvan aikaa oli sisällinen vakuutus selvinnyt hänessä, ett'ei\ntämä vaimo ollut tavallinen syntinen.\n\nPitkään aikaan ei hän saanut sanaakaan suustaan. Viimein hän kysyi\narasti:\n\n\"Mitä aiot toimiskella pääkaupungissa\".\n\n\"Polykarpo\", hän vastasi, \"on sanonut, että siellä hyvä työ aina\nsaapi ostajan, ja minä taidan kutoa hyvin kaunista ja kirjaella\nkullalla. Ehkä on tarjona paikka jossakin talossa, jossa on lapsia,\nniitä minä mielelläni hoitaisin päivällä. Joutohetkinä ja yöllä\ntyöskentelen ompelukehieni ääressä, ja kun olen saanut kylliksi\nkokoon, niin löydän kyllä jonkun laivan, joka viepi minut omaisteni\nluo Galliaan. Huomaatko, ett'en saata palata Phoebicion luo, ja\nsaatatko auttaa minua?\"\n\n\"Mielelläni, ehkäpä paremminkin kuin luulet\", vastasi Paavali. \"Vielä\nen saata selittää sinulle tätä seikkaa, mutta sinun ei tarvitse enää\npyytää, vaan saat täydellä oikeudella vaatia minulta apua\".\n\nSirona katseli häntä kummastellen ja kysyväisesti, mutta tämä jatkoi:\n\n\"Anna minun ensiksi viedä koira pois ja haudata se tuonne alhaalle.\nMinä pystytän kiven sen haudalle, että tietäisit, mihin se on\nhaudattu. Sen täytyy tapahtua, ruumis ei saa olla täällä enää. Ota\ntämä kapine! Minä olen koettanut veistää sitä sinulle, sillä sinä\nvalitit eilen, että hiuksesi joutuvat vallan epäjärjestykseen, kun ei\nsinulla ole kampaa; minä olen leikkaellut sinulle semmoisen luusta:\nkosteikon rihkamakauppiaalla ei ole ainoatakaan, ja minä itse olen\nerämaan eläin, kurja, mieletöin eläin, joka ei tarvitse kampaa. --\nEikö tuolla pudonnut kivi? Varmaankin, minä kuulen ihmisten askelia.\nJoudu luolaan eläkä liikahda, ennenkuin huudan sinua\".\n\nSirona vetäytyi kammioonsa, mutta Paavali otti koiran ruumiin\nkäsivarrelleen peittääkseen sen lähenijän silmistä.\n\nEpäröiden hän katseli ympärilleen etsien piilopaikkaa, mutta\nkorkealta hänen päänsä päältä oli jo kaksi tarkkaa silmää huomannut\nhänet ja hänen keveän kuormansa, ja ennenkuin hän oli ehtinyt oikeaan\npaikkaan, vieri kiviä ratisten alas pitkin luolan oikealla puolella\nolevaa kallionrintaa, ja samalla hyppeli hurjanrohkea mies kalliolta\nkalliolle, syöksi, huolimatta erakon varoittavasta äänestä, häntä\nkohti ja huusi läähättäen sekä vihasta ja kiukusta hehkuen:\n\n\"Se on -- minä tunnen sen hyvin -- se on Sironan koira. Missä on sen\nemäntä? Sano minulle heti missä Sirona on, minun täytyy saada tietää\nse!\"\n\nPaavali oli usein kirkossa katujain paikasta nähnyt senaattorin\nperheineen istuvan paikoillaan lähellä alttaria ja tunsi ihmetellen\ntämän hurjanrohkean hyppijän, joka hiukset hajallaan, silmät hurjasti\nhehkuvina ahdisti häntä, Polykarpoksi, Pietarin toiseksi pojaksi.\n\nErakolle kävi vaikeaksi pysyä tyynenä ja hämmentymättä, sillä\nkun hän tiesi vääryydellä saattaneensa Sironan suuren rikoksen\nalaiseksi, silloin kun vasten totuutta oli ilmoittanut itsensä hänen\nrikoskumppanikseen, niin hän tunsi ahdistusta, joka kohosi aina\ntuskaksi, ja lyijyraskas paino esti hänen ajatusvoimansa nopeutta.\n\nAluksi hän sammalsi vaan epäselviä sanoja, mutta hänen vastustajansa\noli pelottavan totisena tehnyt kysymyksensä ja tarttui pikaisesti\nerakon karkean kaavun kaulukseen ja huusi käheällä äänellä.\n\n\"Mistä olet löytänyt koiran? Missä on...\"\n\nÄkkiä hän keskeytti, päästi Aleksandrialaisen irti, tarkasteli häntä\nja kysyi hiljaa ja hitaasti:\n\n\"Olisiko mahdollista? Oletko Paavali Aleksandrialainen?\"\n\nErakko nyökkäsi päätään myöntäen.\n\nSilloin Polykarpo purskahti katkeraan nauruun, painoi oikean kätensä\notsaansa ja huusi mitä halveksivinta inhoa ilmaisevalla äänellä:\n\n\"Siis kuitenkin! Ja tuommoisen inhoittavan apinan tähden! Mutta minä\nen saata uskoa, että hän on ojentanut sinulle kättänsäkään, sinulle,\njonka paljas näkeminenkin jo saastuttaa\".\n\nPaavalin sydän löi hänen rinnassansa, ikäänkuin vasara alaisimeen, ja\nhänen korvissaan kohisi ja suhisi.\n\nMutta kun Polykarpo jälleen ojensi kätensä häntä vastaan,\nniin hän asettautui tietämättänsä atleetan asentoon, joka,\nvalmistautuen painisille, käsillään koettelee saada tukevasti kiinni\nvastustajastaan, ja sanoi kumealla, syvään jymisevällä äänellä:\n\n\"Astu takaisin, muuten tässä tapahtuu jotakin, joka saattaa tulla\nvaaralliseksi luillesi\".\n\nSe, joka puhui tällä tavalla, oli Paavali, eikä se kumminkaan ollut\nPaavali, se oli Menander palaestran ylpeys, joka ei ollut koskaan\nsallinut kumppanin rankaisematta lausua sanaakaan, joka ei häntä\nkaikin puolin miellyttänyt. Ja kumminkin hän oli eilen kosteikossa\nhiljaisen nöyränä ja iloisen tyynenä antautunut paljoa häpeällisemmän\nkohtelun alaiseksi kuin tämä oli, jota Polykarpo uhkasi. Mistä tuli\ntänään tämä pikaisuus ja tulinen taistelunhalu?\n\nKun hän kaksi päivää tätä ennen oli palannut vanhaan luolaansa\nnoutamaan viimeiset sinne piiloittelemansa kultarahat, niin hän\noli tahtonut tervehtiä Stephanoa, mutta ukon egyptiläinen hoitaja\noli sadatellen ajanut hänet pois, ikäänkuin saastaisen hengen, ja\nheitellyt kiviä hänen jälkeensä.\n\nKosteikossa oli hän vasten piispan kieltoa koettanut päästä kirkkoon\nsiellä rukoillakseen, sillä hän luuli, ett'ei etehinen, jossa kaivo\noli, ja jossa parannuksentekijäin oli tapana oleskella, ollut häneltä\nsuljettu, mutta akoluutit olivat haukkumasanoilla ajaneet hänet pois,\nja portinvartia, joka vähää ennen oli uskonut hänelle kirkon avaimen,\nsylki häntä kasvoihin.\n\nJa kumminkaan ei hänestä ollut tuntunut vaikealta vihastumatta ja\nvalittamatta kääntyä kiusaajiinsa selin.\n\nKun hän oli rihkamakauppiaan pöydän ääressä ostamassa villapeitettä,\nruukkua ja muutamia muita kapineita Sironalle, niin oli eräs ohitse\nkulkeva presbyyteri osoittanut hänen rahojaan ja sanonut: \"Saatana ei\nunhota omiaan\".\n\nTällekään ei Paavali ollut vastannut mitään, vaan oli palannut\nsydämessään iloisena ja kiitollisena hoidettavansa luo, ja hänen\nmielensä oli täytetty iloisella, jalolla ja paljon toivoa tuottavalla\ntunnolla siitä, että hän Kristusta seuraten sai toisen edestä kärsiä\npilkkaa ja piinausta.\n\nMikäpä se niin teroitti hänen pikaisuutensa Polykarpoa kohtaan\nja kerrassaan katkaisi hänen kärsivällisyytensä langan, joka\nmonivuotisten kieltäymyksien kautta oli yhä lujemmaksi lujentunut?\n\nPitikö tämä mies, joka kidutti lihaansa vapauttaakseen sielunsa sen\nkahleista, helpompana kärsiä sitä, että häntä soimattiin Jumalan\nhylkäämäksi syntiseksi, kuin sitä, että hänen persoonaansa ja\nmies-arvoonsa halveksimalla koskettiin? Vai lieneekö hän ajatellut\nsitä kaunista naista, joka luolassa kuuli ja näki hänen häpeänsä? Vai\nlieneekö hänen vihansa leimahtanut sentähden, että hän ei Polykarpoa\npitänyt vihastuneena uskolaisena, vaan miehenä, joka röyhkeästi\npilkaten astui toisen miehen tielle?\n\nNuorukainen ja harmaapartainen kilpataistelija seisoivat vastatusten,\nikäänkuin taisteluun valmiit veriviholliset, eikä Polykarpo\nväistynyt, vaikka häntä, niinkuin useimpia kristityitä nuorukaisia\noli kielletty osaa ottamasta nuorison paininlyöntihin palaestralla,\nja vaikka hän hyvin näki, että hänellä oli voimakas ja erittäin\nharjaantunut mies vastustajana.\n\nEi hänkään ollut heikko, ja hänessä riehuva kiukku kiihdytti hänen\nhaluaan koetella voimiaan vihatun viettelijän kanssa.\n\n\"Vain joutuin, joutuin!\" hän huusi hehkuvin silmin ja puolestaan\ntaisteluun valmiina, taivuttaen selkäänsä, ulontaen päätään\neteenpäin. \"Iske kiinni, sinä varmaankin olet ollut gladiaattorina\ntaikka jonakin senlaisena, ennenkuin otit päällesi tämän likaisen\npuvun saattaaksesi rankaisematta yön aikana murtautua huoneisin. Tee\nnyt tästä pyhästä paikasta cirkus! Ja jos sinun onnistuu tehdä loppu\nminusta, niin kiitän sinua siitä, sillä sen, mikä on minulle tehnyt\nelämän elon arvoiseksi, sen sinä olet jo tätä ennen hävittänyt.\nLähemmäksi! vai onko sinusta helpompi kukistaa vaimo paran elämän\nonni, kuin taistella hänen puolustajansa kanssa. Käy kimppuun, sanon\nminä, käy kimppuun ... muuten...\"\n\n\"Muuten sinä hyökkäät minun päälleni\", sanoi Paavali, jonka kädet\nnuorukaisen puhuessa olivat vaipuneet sivuille, tyynenä ja kokonaan\nmuuttuneella äänellä. \"Ryntää päälleni ja tee minulle mitä tahdot;\nminä en puolusta itseäni sinulta. Minä jään alalleni, enkä tahdo\ntaistella, sillä siinä olet osannut oikeaan kohtaan: tämä pyhä paikka\nei tosiaankaan ole cirkus. Mutta Galliatar ei ole sinun eikä minun,\nja kuka antaa sinulle oikeuden...\"\n\n\"Kukako antaa minulle oikeuden häneen?\" Polykarpo keskeytti,\nlähestyen hehkuvin silmin kysyjää. \"Sama, joka suopi rukoilijan\npuhua _omasta_ Jumalastaan. Sirona on _minun_, niinkuin aurinko,\nkuu ja tähdet ovat minun, koska ne valaisevat pimeätä polkuani\nihanalla valollansa. Elämäni on minun ja _hän_ on ollut minun\nelämäni, ja sen tähden minä rohkeana sanon, että hän on minun, oli\nvaikka kaksikymmentä Phoebiciota. Ja koska minä olen pitänyt ja\nvielä nytkin pidän häntä omaisuutenani, niin minä vihaan sinua ja\nheitän inhoni vasten kasvojasi; sillä sinä olet niinkuin nälkäinen\njäärä, joka tungeikse kukkalavalle ja nyhtää pensaasta kasvitarhurin\nhuolellisesti hoitaman ihmekukan, joka kukkii vain kerran\nvuosisadassa; sinä olet niinkuin kissa, joka hiipii marmorisaliin ja\ntyydyttää verenhimoaan tappamalla kauniin harvinaisen linnun, minkä\nmerimiehet ovat tuoneet kaukaisista maista. Mutta sinä tekopyhä\nrosvo, joka eläinten tavoin ylpeästi halveksit omaa ruumistasi\nja jätät sen metsistymään, mitä tiedät sinä siitä ihanuuden\nlumousvoimasta, tuosta taivahan tyttärestä, joka muuten liikuttaa\nymmärtämätöntä lastakin ja jota jumalatkin kunnioittavat! Sirona on\nminun, sillä minne hyvänsä sinä piiloittanetkin hänet, ja vaikkapa\ncenturioni löytäisi hänet ja tahtoisi vaskikahleilla kiinnittää hänet\nitseensä, niin ei kuitenkaan kenessäkään, ei kenessäkään niinkuin\nminussa elä se, mikä tekee hänet Korkeimman jaloimmaksi teoksi, hänen\nkauneutensa kuva. Tämä käsi ei ole vielä koskaan kajonnut sinun\nuhriisi, ja kumminkaan ei Korkein ole antanut Sironaa kenellekään\nmuulle niin kokonaan omaksi, kuin minulle, koska hän ei kenellekään\nmuulle ole sitä, mitä hän on minulle, eikä kukaan muu saata rakastaa\nhäntä niinkuin minä! Hänessä on enkelin sulo ja lapsen sydän, hän\non virheetön ja puhdas, niin totta, kuin timantti on semmoinen ja\njoutsenen rinta ja ruusun verhiöllä kimalteleva aamukaste. Ja päästi\nhän vaikka tuhat kertaa sinut luokseen, ja vaikka isäni ja oma äitini\nja kaikki, kaikki osoittaisivat häntä sormellaan ja tuomitsisivat\nhänet, niin en minä kumminkaan lakkaa uskomasta hänen viattomuuttaan.\nSinä olet saattanut hänen häpeään, sinä olet...\"\n\n\"Minä olen ollut vaiti, kun sinun omaisesi tuomitsivat hänet\",\nkeskeytti Paavali lämpimästi nuorukaisen puheen, \"sillä minä luulin\nhänen olevan syyllisen, niinkuin sinä minun, ja niinkuin jokainen\npaljoa mielemmin uskoo toisesta pahaa, kuin hyvää, joll'eivät\nrakkauden siteet yhdistä heitä toisiinsa. Nyt minä tiedän, ja tiedän\nsen varmaan, että olemme tehneet vääryyttä vaimo paralle. Jos sen\nloistavan unikuvan kirkkaus, jota nimität Sironaksi, on minun\nsyytökseni kautta himmentynyt...\"\n\n\"Himmentynytkö? ja sinunko kauttasi?\" ivasi Polykarpo. \"Saattaako\nojakonna, joka hyppää mereen, hämmentää sen kimmeltävää sinisyyttä;\nsaattaako musta yölepakko, joka lentelee yöllä, himmentää täysikuun\npuhdasta valoa?\"\n\nErakko tunsi taas vihastumista sydämessänsä, mutta hän varoi tällä\nkertaa paremmin itseään, ja sanoi katkerasti ja vaivoin tyynenä\npysyen:\n\n\"Kuinka olikaan kukan ja linnun laita, joita ymmärtämättömät\neläimet hätyyttävät? Näillä jälkimmäisillä sinä et suinkaan,\nluullakseni, tarkoittanut ketään poissa olevaa kolmatta henkilöä,\nja nyt sanot, ett'ei minulla ole kylliksi kykyä luomaan varjoakaan\nsinun aurinkosi päälle. Nyt näet, että vihassasi puhut ristiin, ja\nsitä tulisi viisaan miehen pojan, joka varmaan vasta hiljakkoin on\npäässyt rheetorin koulusta, koettaa välttää. Sinä saisit katsella\nminua vähemmin vihaisesti, sillä minä en tahdo pahoittaa mieltäsi,\nvaan vieläpä antaa sinulle pahojen sanojen palkaksi hyviä, kenties\nparhaita, mitä milloinkaan olet kuullut: Sirona on jalo, viaton\nvaimo, ja kun Phoebicio ratsasti häntä hakemaan, en minä vielä ollut\nomilla silmilläni häntä nähnyt, enkä korvillani kuullut sanaakaan\nhänen huuliltaan\".\n\nPolykarpo muutti, kuullessaan nämät sanat, uhkaavan asentonsa, ja\nkykenemättömänä käsittämään, mutta kumminkin taipuvaisena, hyvinkin\ntaipuvaisena uskomaan, hän huusi innokkaasti:\n\n\"Mutta lammasnahka oli kumminkin sinun ja puolustamatta itseäsi olet\nantautunut Phoebicion rääkättäväksi\".\n\n\"Tämmöinen ruma apina\", Paavali vastasi Polykarpon ääntä matkien,\n\"tarvitsee usein selkäänsä, ja sinä aamuna en uskaltanut puolustaa\nitseäni, sillä ... sillä... Mutta se ei liikuta sinua. Sinun täytyy\nvielä muutamaksi päivää hillitä uteliaisuuttasi, ja sitten saattaisi\nhelposti niinkin käydä, että sinä itse kiität sitä miestä, jonka\npelkkä läsnäolokin jo saastuttaa -- kiität yölepakkoa ja ojakonnaa...\"\n\n\"Jätä se jo\", Polykarpo huudahti, \"ehkäpä se kiivastus, joka\nsinua nähdessäni heräsi haavoitetussa ja kidutetussa sydämessäni,\nviekoitteli minua lausumaan sopimattomia sanoja. Nyt kyllä näen,\nettä takkuinen tukkasi ympäröipi hyvin muodostuneita kasvoja.\nAnna anteeksi kiivas ja väärä päällekarkaukseni. Ollessani poissa\nsuunniltani ilmaisin sinulle koko sieluni, ja nyt kun tiedät\nminkälainen on sydämeni tila, kysyn sinulta vielä kerran: Missä on\nSirona?\"\n\nPolykarpo katseli Paavalia tuskallinen, innokas rukous silmissä, ja\nnäytti kädellään vinttikoiraa, ikäänkuin tahtoen sanoa: \"Täytyyhän\nsinun se tietää, sillä tässä on todistus\".\n\nAleksandrialainen viivytteli vastausta, katsahti ikäänkuin sattumalta\nluolan suuhun päin, mutta kun hän näki holhottinsa valkean puvun\nvilahtavan palmun-oksien takaa, niin hän arveli, että Polykarpo, jos\nhän kauvemmin viipyisi tässä, huomaisi Galliattaren, ja tätä oli\nvälttäminen.\n\nOlipa monta syytä, jotka saattoivat hänet siihen päätökseen, että\nhänen tuli estää nuorukaista näkemästä Sironaa, mutta mikään näistä\nsyistä ei silloin juohtunut hänen mieleensä, ja vaikk'ei hän edes\naavistanutkaan, että mustasukkaisuuden sukuinen tunne alkoi herätä\nhänessä, niin hän kumminkin tunsi selvälleen, että hänen olisi\nvastenmielistä nähdä heidän hänen silmiensä edessä vaipuvan toinen\ntoisensa syliin ja että hän sen vuoksi lyhyesti kääntyi, otti koiran\nkäsivarrelleen ja vastasi hänelle: \"Minä kyllä tiedän, missä hän\noleskelee, ja kun aika joutuu, niin sinäkin saat sen tietää. Nyt\nminun täytyy haudata tämä koira, ja jos tahdot, niin saat auttaa\nminua siinä\".\n\nOdottamatta Polykarpon vastausta hän riensi paadelta paadelle aina\nsille ylängölle saakka, jonka jyrkältä reunalta hän ensi kerran oli\nnähnyt Sironan.\n\nHengästyneenä nuorukainen seurasi häntä ja saavutti hänet vasta\nsilloin, kun hän jo oli ruvennut käsillään kaivamaan maata kallion\njuurelle.\n\nPolykarpo seisahtui aivan Aleksandrialaisen viereen ja toisti\ninnokkaasti ja tulisesti kysymyksensä, mutta tämä ei katsahtanut\ntyöstään, vaan sanoi, vaan yhä nopeammin kaivaen: \"Palaa huomenna\ntähän aikaan tänne; ehkäpä silloin saatan sen sinulle sanoa\".\n\n\"Täten sinä luulet pääseväsi minusta\", nuorukainen huusi, \"kumminkin\nsinä petyt minun suhteeni, ja jos petät minut sanoillasi, jotka\nkuuluvat niin vilpittömiltä, niin minä...\"\n\nMutta hän ei lausunut loppuun uhkaustaan, sillä juuri silloin\nkeskeytti täydelleen selvänä äänekäs, ikävöivä huuto aution vuoren\nyksinäisen hiljaisuuden:\n\n\"Polykarpo -- Polykarpo!\" kaikui yhä lähempää, ja nämä huudot\nvaikuttivat tenhovoimalla siihen, jota ne tarkoittivat.\n\nSuorana seisoen ja vapisten joka jäsenessään nuorukainen kuunteli\nkukkulalta tulevaa ääntä. Sitten hän huusi: \"Se on hänen äänensä.\nMinä tulen, Sirona, minä tulen!\" Huolimatta erakosta hän kohotti\njalkaansa rientääkseen hänen luoksensa.\n\nMutta Paavali astui aivan hänen eteensä ja sanoi lujasti.\n\n\"Pysähdy!\"\n\n\"Pois tieltä!\" Polykarpo huusi raivoissaan. \"Hän huutaa minua siitä\npiilopaikasta, johon sinä olet hänet kätkenyt, sinä kunnianhäpäisijä,\npelkurimainen valehtelija. Pois tieltä, sanon minä. Etkö tahdo? Niin\npuolusta itseäsi sitten, sinä ilkeä ojakonna, muuten minä tallaan\nsinut jalkojeni alle, joll'ei jalkani pelkää saastuvansa sinun\nmyrkystäsi\".\n\nPaavali oli tähän saakka seisonut nuorukaisen kanssa vastatusten\nliikkumatta ja hajalla käsin, mutta lujana kuin tammen runko.\n\nSilloin sattui häneen Polykarpon nyrkki.\n\nTämä isku lopetti erakon kärsivällisyyden, ja voimatta enää hallita\nitseään, hän huusi: \"Sen saat vielä maksaa!\" Ja ennenkuin kolmas ja\nneljäs huuto oli kaikunut Sironan huulilta, niin hän jo oli tarttunut\ntaiteilijan solakkaan ruumiisen ja voimakkaasti heittänyt hänet\nleveiden atleetillisten hartioidensa ylitse kiviselle maalle.\n\nTämän hurjan teon perästä hän jäi hajalla säärin, ristissä käsin\nja pyörivin silmin, ikäänkuin kiinni kasvaneena seisomaan uhrinsa\nviereen ja odotti, kunnes Polykarpo oli tointunut ja ympärilleen\nkatsomatta, sekä juopuneen tavoin horjuen lähtenyt, kädet takaraivoon\npainettuina.\n\nPaavali katseli hänen jälkeensä, kunnes lakeuden reunalla olevat\nkalliot peittivät hänet näkyvistä; mutta hän ei nähnyt enää, että\nPolykarpo hiljaisesti valittaen, tunnotonna vaipui lähelle sitä\nlähdettä, jonka vedellä hänen vihamiehensä oli virvoittanut Sironan\nkuivia huulia.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\n\"Tällä tavalla hän herättää huomiota Damianossa, Salatielissa taikka\njossakussa muussa\", ajatteli Paavali, kun Sironan huuto jälleen alkoi\nkuulua, ja kiipesi vuorta myöten ylös hänen ääntänsä kohti nopeasti\nja liikutettuna.\n\n\"Tuolta julkealta pojalta\", hän jupisi itsekseen, \"saamme ainakin\ntänään olla rauhassa, ehkäpä huomennakin; sillä hänen mustelmansa\npitävät minua hänellä hyvässä muistossa. Kuinka vaikeata kumminkin\non unhottaa, mitä ennen on osannut! Tuon tempun, jolla heitin hänet\nilmaan, olen -- kuinka pitkä aika siitä lieneekään -- oppinut Delphis\nvoimistelijalta. Vielä ei ole ytimeni kuivanut, sen näytän pojalle\nnäillä nyrkeilläni, jos hän palaa kolmen taikka neljän kaltaisensa\nkanssa\".\n\nMutta Paavalilla ei ollut pitkää aikaa jättäytyä näiden hurjien\najatuksien valtaan, sillä puolitiellä hän lähestyessään luolaa\nkohtasi Sironan.\n\n\"Missä Polykarpo on?\" huusi hän Paavalille.\n\n\"Minä lähetin hänet kotiinsa\", Paavali vastasi.\n\n\"Totteliko hän sinua?\" Sirona kysyi edelleen.\n\n\"Minä annoin hänelle varmaan vaikuttavia syitä\", hän vastasi\nvilkkaasti.\n\n\"Mutta totta kai hän palaa?\"\n\n\"Täksi päivää hän on saanut tarpeeksensa. Nyt meidän täytyy ajatella\nsinun Aleksandrian matkaasi\".\n\n\"Mutta minä huomaan nyt\", Sirona sanoi punastuen, \"olevani varmassa\npiilossa luolassasi, ja sanoithan itsekin minulle äskettäin...\"\n\n\"Minä varoitin sinua pääkaupungin vaaroista\", Paavali puuttui\npuheesen. \"Mutta sen perästä on juontunut mieleeni, että kumminkin\ntiedän sinulle paikan ja luotettavan suojelijan. No nyt olemme\njälleen kotona. Mene nyt luolaan, sillä ehkä on kuultu sinun huutosi,\nja jos muut erakot löytävät sinut täältä, niin he pakoittavat minua\nviemään sinut takaisin puolisosi luo\".\n\n\"Minä menen heti\", Galliatar huokasi; \"mutta selitä minulle ensiksi\n-- sillä minä kuulin kaikki mitä puhuitte keskenänne\", -- hän\npunastui jälleen, \"mistä syystä Phoebicio luuli Hermaan lammasnahan\nolevan sinun, ja minkä tähden sinä itseäsi puolustamatta antauduit\nrääkättäväksi\".\n\n\"Sentähden, että minun selkäni on leveämpi kuin tuon pitkän pojan\",\nAleksandrialainen vastasi nopeasti. \"Minä kerron sinulle kaiken,\nkun pääsemme rauhaan, ehkäpä jo matkustaissamme Klysmaan. Mene nyt\nluolaasi, muutoin saatat pilata kaiken. Nyt minä myöskin tiedän, mitä\nsinä kuultuasi senaattorin pojan kauniit sanat paraiten tarvitset\".\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi Sirona.\n\n\"Kuvastimen\", sanoi Paavali hymyillen.\n\n\"Kuinka sinä erehdyt!\" vastasi Galliatar ja ajatteli, palatessaan\nluolaan: \"Se, jota Polykarpo katselee niinkuin hän katselee minua, ei\ntarvitse koskaan enää kuvastinta\".\n\nVuoren läntisellä rinteellä olevassa kalastajakylässä asui vanha\njuutalainen kauppias, joka meritse kuljetti Egyptiin niemimaan\nlaaksojen sayaali-akaasiasta poltetut sydet ja joka oli jo Paavalin\nisän papyrustehtaille hankkinut polttoaineita kuivaushuoneita varten.\n\nTähän aikaan hän oli yhteisissä asioissa Paavalin veljen kanssa, ja\nPaavali oli itsekin tutustunut hänen kanssaan.\n\nKauppias oli viisas ja varakas mies ja oli, joka kerta kun hän\ntapasi erakon, moittinut häntä siitä, että oli paennut maailmasta,\nja pyytänyt häntä pitämään hyvänänsä hänen vieraanvaraisuuttaan ja\nkäyttämään hänen omaisuuttansa niinkuin omaansa.\n\nTämän miehen tuli nyt hankkia venhe ja antaa hänelle varoja lainaksi\nSironan pakoa varten.\n\nMitä kauvemmin hän ajatteli, sitä välttämättömämmältä hänestä\nnäytti, että hän itse seuraisi Galliatarta hankkiakseen hänelle\nAleksandriassa varman paikan.\n\nHän tiesi saavansa mielensä mukaan käyttää veljensä äärettömiä\nrikkauksia, joista toinen puoli olikin hänen, ja hän alkoi silloin,\nensi kerran pitkästä ajasta, iloita rikkautensa tähden.\n\nPian hän oli kiintynyt ajattelemaan sen asunnon sisustamista, jonka\nhän aikoi tarjota tuolle kauniille naiselle.\n\nAluksi hän ajatteli yksinkertaista porvarillista asuntoa, mutta\nalkoi vähitellen ajatuksissaan kaunistaa Sironalle aiottuja huoneita\nkiiltävällä kullalla, valkoisella ja kirjavalla marmorilla,\nmonivärisillä syrialaisilla lattiavaatteilla ja vieläpä pakanainkin\nturhamaisilla teoksilla: kuvapatsailla ja hekumallisella kylvyllä.\n\nYhä levottomammin hän astui kalliolta kalliolle ja useinkin hän jäi\nedestakaisin käydessään seisomaan luolan eteen, jossa Sirona oleskeli.\n\nKerran hän näki vilahdukselta hänen valkoisen pukunsa, ja sen loisto\nsaatti hänet ajattelemaan, että ehkä olisi varomatonta viedä hänet\ntässä puvussa koristelemattomaan kalastajakylään.\n\nEstääkseen Phoebiciota ja Polykarpoa pääsemästä hänen jäljilleen\nhänen täytyi hankkia hänelle koristamaton puku sekä huntu, verhoamaan\nhänen välkkyviä hiuksiaan ja valkeita kasvojaan, joidenka vertaista\ntuskin oli pääkaupungissakaan.\n\nAmalekilainen, jolta Paavali jo kaksi kertaa oli ostanut vuohenmaitoa\nSironaa varten, asui mökissä, jonne Paavali pian saattoi ehtiä.\nHänellä oli vielä muutamia drakmoja, joilla hän helposti saattoi\nhankkia paimenen vaimolta ja tyttäriltä sen minkä tarvitsi.\n\nVaikka taivas oli peittynyt utuhun, ja rasittavan kuuma etelätuuli\nalkoi puhaltaa, niin hän kumminkin heti lähti matkalle.\n\nAurinko ei enää näkynyt, mutta sen paahtava kuumuus tuntui vielä;\nPaavali ei kuitenkaan huolinut näistä lähenevän myrskyn enteistä.\n\nKiireesti ja niin hajamielisenä, että hän pienessä vara-aitassa\nvaihti esineet toisiinsa, hän asetti leipää, maitoastian ja muutamia\ntaatelia luolan suun eteen, sanoi vieraallensa pian palaavansa ja\nkiiruhti nopein askelin ylös vuorta myöten.\n\nSirona vastasi hiljaisesti tervehtien eikä edes katsahtanut hänen\njälkeensä, sillä hän iloitsi yksinäisyydestään, ja niin pian kuin\nhänen askelensa lakkasivat kuulumasta, niin hän vaipui jälleen sen\nuuden ja suuren tunteen aaltoilevaan virtaan, jonka Polykarpon\nhehkuva lemmenlaulu oli vuodattanut hänen sieluunsa.\n\nPaavali oli viime hetkien kuluessa muuttunut Menander'iksi; mutta\ntuossa yksinään luolassa istuvassa naisessa, Phoebicion vaimossa,\njoka oli tämän muutoksen vaikuttanut, oli tapahtunut vielä suurempi\nmuutos, kuin hänessä.\n\nHän oli Sirona eikä kuitenkaan Sirona.\n\nHän oli mielellään totellut, kun erakko oli käskenyt häntä menemään\nluolaan, ja olisi hänen käskemättänsäkin poistunut etsimään\nyksinäisyyttä, sillä hän tunsi, että jotakin suurta, harvinaista ja\nkäsittämätöntä liikkui hänen sielussaan ja että jotain sanomatointa,\nmutta voimakasta oli hänen sydämessään kehittynyt ja päässyt\nvalloillensa, elohon ja liikkeesen. Ja tämä tuntui hänestä oudolta\nja kumminkin rakkaalta, huolestuttavalta ja kumminkin suloiselta,\ntuskalliselta ja kumminkin sanomattoman viehättävältä.\n\nHän oli joutunut sellaiseen sielun tilaan, jommoista hän ei ollut\nennen tuntenut, ja hänestä oli ikäänkuin Polykarpon puheen jälkeen\nuusi raikkaampi veri nopeammin olisi virrannut hänen suonissaan.\n\nKaikki hänen hermonsa vapisivat, ikäänkuin hänen kotimaassansa\nkasvavan palsamihaavan lehdet, kun Rhônevirran aalloilla kiikkuva\ntuuli niitä koskettaa, ja hänen oli vaikea käsittää Paavalin sanoja\nja vielä vaikeampi keksiä sopivia vastauksia hänen kysymyksiinsä.\n\nNiin pian kuin hän jäi itsekseen, niin hän istuutui vuoteelleen\nkyynärpää polven nojassa ja pää käteen vaipuneena, ja silloin kuohui\nhänessä vallitsevan intohimon yhä valtavammaksi paisuva ja uhkuava\ntulva yli ääriensä lämpimäksi kyynelvirraksi.\n\nTällä tavalla ei Sirona ollut vielä milloinkaan itkenyt.\n\nEi mitään tuskaa, ei mitään katkeruutta sekaantunut kyynelkarpaloiden\npuhtaasen, virvoittavaan nesteesen.\n\nIhmekukkia, joilla oli ennen aavistamaton loisto ja ihanuus, puhkesi\nitkijän sielussa, ja kun vihdoin hänen kyyneleensä herkesivät\nvuotamasta, niin hänen mielensä ympärystänsä tyyntyi tyyntymistään,\nmutta valkeni myös samalla valkenemistaan.\n\nHän oli sillä mielialalla, kuin ihminen, joka on kasvanut\nmaan-alaisessa paikassa, jonne ei rahtunenkaan päivän valoa ole\npäässyt tunkeumaan, ja joka vihdoinkin vapauttajansa kanssa käsikkäin\nkatselee sinistä taivasta, auringon kirkkautta sekä metsän ja nurmen\ntuhansia lehtiä ja kukkia.\n\nHän oli kurja, mutta kuitenkin samalla onnellinen nainen.\n\n\"Tämä on rakkautta\", kaikui ja raikui hänen sydämessään, ja kun hän\nmielessään katsahti menneihin aikoihin ja muisteli niitä ihailijoita,\njotka Arelaassa, kun hän vielä oli puolikuntoinen lapsi, ja sitten\nRoomassa olivat häntä lähestyneet suloisilla katseilla ja sanoilla,\nniin kaikki tuntuivat hänestä varjokuvilta, joilla oli kädessä hoikat\nkynttilät, joiden valo surkeasti himmeni, kun Polykarpo astui esiin\nitse aurinko kädessä.\n\n\"Nuo ja hän!\" hän mumisi itsekseen, ja hänen silmissään näkyi\nvaaka, jonka toisessa maljassa oli kaikki mielistely, jota hän\nturhamielisesti oli halunnut. Ne olivat kukin oljenkorren kaltaisia,\nja ne kaikki yhteensä näyttivät keveältä lyhteeltä, joka kimmahti\nkorkealle ilmaan, kun Polykarpo pani toiseen maljaan rakkautensa,\nsatanaulaisen painon puhdasta kultaa.\n\n\"Ja jos kaikki kansat ja kuninkaat kokoaisivat aarteensa yhteen\",\nhän ajatteli, \"ja asettaisivat ne jalkojeni juureen, niin he eivät\nkuitenkaan saattaisi tehdä minua niin rikkaaksi, kuin hän on minut\ntehnyt; ja jos kaikki tähdet syöksyisivät toisiinsa, niin ei\nkumminkaan se suunnaton valopallo, joka silloin syntyisi, paistaisi\nkirkkaammin kuin se riemu, joka nyt täyttää sieluni. Tästä hetkestä\nlähtien en enää valita, tapahtui mitä tapahtui!\"\n\nSitten hän ajatteli kaikkia entisiä kohtauksiaan Polykarpon kanssa,\nja ett'ei hän koskaan ollut puhunut hänen kanssaan rakkaudesta.\n\nKuinka paljon vaivaa Polykarpolla lienee ollut itseänsä täten\nhillitessään!\n\nIlo täytti hänen mielensä, kun hän ajatteli, että hänkin oli\npuhdas ja ett'ei hän ollut Polykarpoa ansaitsematoin, ja ääretön\nkiitollisuus heräsi hänen sielussaan.\n\nRakkaus, jonka hän oli suonut tälle ainoalle miehelle, sai siivet ja\nkohosi yli maailman yhteisen olon ja elon ja muuttui hartaudeksi.\n\nSyvään hengittäen hän kohotti silmänsä ja halusi osoittaa rakkautta\njokaiselle luontokappaleelle ja koko luonnolle ja ikävöiden hän etsi\nsitä hyvää, korkeampaa voimaa, jota hänen oli kiittäminen tästä\nonnestaan.\n\nHänen isänsä oli, hänen vielä tyttönä ollessaan, kohdellut\nhäntä ankarasti, mutta kuitenkin sallinut hänen yhtyä impien\njuhlakulkueesen Arelaan Venuksenjuhlissa, jonka jumalattaren puoleen\nkaikki naiset hänen kotiseuduillaan kääntyivät rukoillen ja uhraten,\nkun rakkaus oli vallannut heidän sydämensä, ja kulkea ikäistensä\nkanssa seppelöittynä ja kauniimmassa puvussa kaupungin katuja pitkin\njumalattaren temppeliin.\n\nHän koetti rukoilla Venusta, mutta silloin juohtui vähän väliä hänen\nmieleensä, että miehet iloisesti pilaa tehden olivat seuranneet\nneitosia ja että hän itse halukkaasti oli kuunnellut noita usein\nuudistuvia ihailun huudahduksia, oli katseillaan kehoittanut\nvaiti-olevia puhumaan ja hymyilyllä palkinnut äänekkäimpiä.\n\nTällaiseen leikkiin ei hän tänään suinkaan ollut taipuvainen ja hänen\nmieleensä juohtuivat ne ankarat sanat, jotka Dorothea rouva oli\nlausunut Venuksen palvelemisesta, kun hän kerran oli kertonut hänelle\nmiten Arelaan asukkaat osasivat viettää juhlia.\n\nJa Polykarpo, jonka sydän kumminkin oli niin täynnä rakkautta,\najatteli varmaankin aivan samoin kuin hänen äitinsä, ja hän juohtui\nsellaisena hänen mieleensä, kuin hän meni kirkkoon vanhempainsa\njäljessä, sisarensa Marthanan rinnalla ja usein hänen kanssansa\nkäsikkäin.\n\nAina oli senaattorin poika luonut häneen ystävällisiä silmäyksiä\npaitse käydessään sen Jumalan huoneesen, jonka sanottiin olevan\nrakkaus itse, ja jonka tunnustajat eivät todellakaan olleet köyhiä\nrakkaudesta, sillä jos missään, niin ainakin Pietarin huoneessa hellä\nmielisuosio yhdisti sydämet.\n\nHän muisti, että Paavali oli vähää ennen neuvonut häntä kääntymään\nkristittyjen ristiinnaulitun Jumalan puoleen, jossa asui sama\njumalallinen rakkaus kaikkia kohtaan.\n\nHäntähän Polykarpokin rukoili ja ehkä juuri tänä hetkenä, ja jos hän\ntekisi samoin, niin täytyisi heidän rukouksensa yhtyä, ja siten hän\nkuitenkin saattoi olla yhdistettynä siihen rakkaasen miehen, josta\nkaikki eroitti hänet.\n\nHän lankesi polvilleen, pani kätensä ristiin, niinkuin hän oli usein\nnähnyt kristittyjen tekevän, ja ajatteli niitä tuskia, joita tuo mies\nraukka lävistetyin käsin ristillä riippuessaan oli kestänyt niin\nkärsivällisenä, vaikka häntä viattomana kidutettiin, ja hän tunsi\nsyvää sääliä häntä kohtaan ja sanoi hiljaan luoden silmänsä luolan\nmatalaa kattoa kohti:\n\n\"Sinä onneton, hyvä Jumalan poika, Sinä tiedät miltä tuntuu, kun\nkaikki ihmiset yhtä viattomasti syyttävät, ja sinä kyllä minua\nymmärrät, kun sanon, kuinka sydäntäni särkee!\n\n\"Mutta sanotaanhan, että Sinun sydämesi on kaikista sydämistä\nrakastavaisin, ja sen tähden Sinä varmaankin tiedät, mistä syystä\nminä kaikkien tuskieni ohessa kuitenkin melkein tunnen olevani\nonnellinen vaimo. Jumalan hengitys on kaiketi riemua ja sitä Sinä\nvarmaankin olet tuntenut, kun Sinua piinattiin ja pilkattiin, sillä\nrakkaudesta Sinä olet kärsinyt.\n\n\"Sanotaan Sinun olleen kokonaan puhdas ja viaton. Minä, minä olen\nkyllä tehnyt monta hulluutta, mutta syntiä, oikeata syntiä en minä\nvarmaankaan ole tehnyt! Täytyyhän Sinun se tietää, sillä Sinä olet\nJumala, tunnet menneet vaiheet ja katsot sydämiin. Mutta minä\ntahtoisin myöskin mielelläni jäädä viattomaksi, mutta kuinka se\nkäypi päinsä, kun minun täytyy antautua Polykarpon omaksi, kun minä\nkumminkin olen toisen miehen aviovaimo?\n\n\"Mutta olisinko minä siis todellakin tuon inhottavan ilkimyksen oma\nja oikea vaimo, joka möi minut toiselle? Hän on sydämelleni niin\nouto, niin outo, kuin en olisi koskaan nähnyt häntä silmilläni.\nMutta kumminkaan, usko minua, en minä hänelle toivo mitään pahaa ja\nolen tyytyväinen, jos vaan pääsen hänen luokseen palaamasta. Lapsena\nminä pelkäsin sammakoita. Muut sisarukset tiesivät tämän ja kerran\nveljeni Licinio pani paljaalle kaulalleni suuren sammakon, jonka hän\noli saanut kiinni. Pöyristys kävi ruumiini läpi ja minä kirkaisin\nkovasti, sillä sammakko tuntui niin inhottavan kostealta ja kylmältä,\nett'en voi sitä sanoa. Ja siltä, juuri siltä minusta on aina niistä\npäivistä alkaen, jotka sain elää Roomassa, tuntunut, kun Phoebicio\nkoski minuun, ja kumminkaan en uskaltanut huutaa, kun hän sen teki.\n\n\"Mutta Polykarpo! Olisipa hän vaan täällä ja jospa hän saisi tarttua\nkäsiini!\n\n\"Hän sanoi, että minä olin hänen omansa, enkä niinä ole kuitenkaan\nkoskaan kehoittanut häntä. Mutta nyt! Vaikka en mielelläni kärsi\ntuskaa ja kauhistun kuolemaa, niin minä varmaankin, varmaankin,\njos vaara taikka tuska häntä uhkaisi ja minä sillä saattaisin\nhänet pelastaa, antaisin valittamatta ristiin naulita itseni hänen\npuolestaan, niinkuin Sinä teit meidän kaikkien puolestamme.\n\n\"Mutta hänen tulisi saada tietää, että minä kuolisin hänen\npuolestaan, ja jos hän silloin loisi syvän, omituisen katseensa\nlakastuviin silmiini, niin silloin minä tahtoisin sanoa hänelle,\nettä minä siten kiitän häntä hänen suuresta rakkaudestaan, joka\non aivan toista ja ylevämpää kuin kaikki rakkaus, mitä tähän asti\nolen nähnyt. Sen, joka niin suuressa määrin kohoaa yli kaiken, mitä\nihmiset muutoin tuntevat, sen täytyy toki, minun luullakseni, olla\njumalallista. Saattaako sellainen rakkaus olla syntinen? Minä en\nsitä tiedä, mutta Sinä sen varmaankin tiedät, ja Sinä, jota sanotaan\nhyväksi paimeneksi, yhdistä meidät toisiimme taikka eroita meidät\ntoisistamme, sen mukaan kuin on paras _hänelle_, mutta jos se käypi\nlaatuun, niin yhdistä meidät kuitenkin, vaikkapa vaan yhdeksi\nainoaksi hetkeksi. Jos hän vaan saa tietää, ett'en minä ole huono ja\nettä Sirona raukka tahtoo olla hänen omansa, yksinään hänen, niin\nminä mielelläni tahdon kuolla. Sinä hyvä, hyvä paimen, ota minut\nmyöskin laumaasi ja johda minua!\"\n\nTäten Sirona rukoili, ja hänen sisällisen silmänsä edessä leijaili\nystävällisen, kauniin nuorukais-olennon kuva.\n\nHän oli nähnyt Polykarpon tekemän kohokuvan, \"Hyvän paimenen\" mallin,\neikä ollut koskaan unhoittanut paimenen kasvojen lempeitä juonteita.\n\nNiin tunnetulta ja tuttavalta se hänestä näytti, kuin hän olisi\ntiennyt, vaikk'ei hän sitä edes aavistanutkaan --, että hänkin\npuolestaan oli osallinen työn hyvään menestykseen.\n\nRakkaus, joka liittää kaksi sielua toisiinsa, on Homeron Okeanon\nkaltainen, joka virtaa ylt'ympäri maan molempia puoliskoja. Se\nlainehtii lainehtimistaan, kuka taitaa sanoa, mistä aaltojen alkua on\netsiminen, sieltä vaiko täältä?\n\nDorothea rouva oli äidin ylpeydellä vienyt Sironan poikansa\ntyöhuoneesen.\n\nSirona muisteli häntäkin, hänen miestään ja heidän taloansakin, jonka\nportin päällä oli kiveen hakattu lause, jonka hän joka päivä oli\nnähnyt makuuhuoneestaan.\n\nHän ei osannut lukea kreikkaa, mutta Polykarpon sisar Marthana oli\nusein sanonut hänelle sen merkityksen.\n\n\"Usko tiesi Herran huomaan ja luota häneen\", niin kirjoitus\nkuului, ja nyt hän kertoi näitä sanoja ehtimiseen ja loi etehensä\ntulevaisuuden kuvia -- kauniita unikuvitelmia, joiden rajapiirteet\nmuodostuivat yhä selvemmiksi, ja värit yhä loistavammiksi.\n\nHän näki olevansa Polykarpoon yhdistettynä, Pietarin ja Dorothean\ntyttärenä, asuvansa senaattorin huoneessa.\n\nHänellä oli oikeutta lapsiin, jotka häntä rakastivat, ja jotka\nhänelle olivat sangen kalliit.\n\nHän auttoi diakonissaa kaikissa hänen toimissaan, ja sai\npalkinnokseen kiitosta ja tyytyväisiä katseita.\n\nIsänsä huoneessa hän oli oppinut käyttämään käsiään, ja täällä hän\ntaas saattoi näyttää, mihinkä hän kelpasi. Polykarpo katseli häntä\nihmetellen ja ihaillen ja sanoi hänen olevan yhtä kelvollisen kun\nkauniinkin ja että hänestä näytti tulevan toinen Dorothea.\n\nSitten hän meni Polykarpon kanssa tämän työhuoneesen ja järjesti\nkaikki kapineet, jotka olivat sekaisin pitkin huonetta, ja pölyytti\nkaikkialla, ja sen kestäessä Polykarpo silmillään seurasi hänen\nliikkeitään ja vihdoinkin pysähtyi hänen eteensä avaten sylinsä\nlaajaksi -- laajaksi...\n\nSilloin hän säpsähti, painoi kätensä silmilleen ja vaipui hänen\nrakastavalle ja rakastetulle rinnalleen ja tahtoi kuumia kyyneliä\nvuodattaen kiertää kätensä armaan miehen kaulan ympäri, mutta\njo raukesi suloinen unikuva, sillä luolan pimeydessä välähti\nvalonleimaus, ja heti sen jälkeen hän kuuli kumean ukkosen jyrinän,\njonka ääntä hänen asuntonsa kallioseinät hiljensivät.\n\nTäydelleen heränneenä todellisuuteen hän kuunteli, mitä ulkona\ntapahtui, ja astui luolan suulle. Jo pimeni, ja mustista pilvistä,\njotka mustan harsohunnun tavoin näyttivät leijailevan vuoren\nhuippujen ympärillä, putosi maahan raskaita sadepisaroita.\n\nPaavalia ei näkynyt missään, mutta siellä oli se ateria, jonka\nPaavali oli hänelle valmistanut.\n\nAamiaisen jälkeen hän ei ollut nauttinut mitään; hän koetti tällöin\njuoda maitoa, mutta se oli piimittynyt eikä maistunut hyvältä.\n\nLeipäpalanen ja muutamat taatelit riittivät hänelle yllin kyllin.\n\nKun salama ja jyrinä yhä nopeammin alkoivat seurata toisiaan ja\npilkko pimeä yhä pikaisemmin tunkeusi koko seutuun, niin hänet\nvaltasi suuri levottomuus, hän työnsi ruoan syrjään ja katseli\nvuorelle päin, jonka huippuja milloin yö kokonaan verhosi, milloin\ntaas liekkien meri aaltoillen ympäröitsi, niin että ne olivat\nselvemmin nähtävinä kuin päivällä.\n\nUsein halkasi leimaus mustan pilvipeitteen lovisella tuliterällään\nrajun-nopeasti ja usein kajahteli ukkosen jyrinä vaskitorven\ntoitotuksen tavalla äänettömässä erämaassa ja levisi kumisten,\nräiskäen, pauhaten ja hiljeten kalliolta kalliolle.\n\nÄkkiä näytti siltä, kuin salama ja jyrinä yht'aikaa olisivat\nsyöksyneet alas taivaasta, ja kallio, jonka syvennyksessä luola oli,\nvapisi.\n\nSilloin Sirona vetäytyi kyyristyneenä ja värisevänä kalliohuoneen\nperimmäiseen soppeen, ja hän vavahti joka kerran, kun luolan pimeys\nvalkeni.\n\nViimeinkin leimaukset alkoivat seurata toisiansa pitempien lomien\nperästä, ukkosen äänestä katosi sen kauhistava voima ja se taukosi\nkokonaan, kun myrsky ajoi raju-ilman yhä kauemmaksi etelään.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\nSironan luolassa oli aivan pimeä, kauhistuttavan pimeä, ja mitä\nsynkemmältä näytti yö, joka häntä ympäröitsi, sitä suuremmaksi kävi\nhänen tuskansa.\n\nAjoittain hän sulki silmänsä niin kiinni, kuin saattoi, sillä hänen\nsilmissään silloin näkyi purppurankarvainen hohde, ja hän ikävöi tänä\nhetkenä valoa, niinkuin hukkuva rantaa.\n\nSitä paitse vaivasivat kaikenlaiset synkät aavistukset hänen sieluaan.\n\nOliko Paavali ehkä hyljännyt hänet ja jättänyt hänet oman onnensa\nnojaan? Oliko kenties Polykarpo raju-ilman kestäessä etsinyt kautta\nkoko vuoren häntä löytääkseen ja pimeässä syöksynyt syvyyteen, vai\noliko ehkä ukonnuoli häneen iskenyt? Entä jos luolan suun yläpuolella\nriippuva kalliomöhkäle myrskyn aikana irtaantuisi ja putoaisi alas ja\nsulkisi häneltä pääsyn ulko-ilmoihin! Silloinhan hän olisi elävältä\nhaudattu ja hänen täytyisi nääntyä yksinäisyydessä saamatta enää\nnähdä häntä, jota hän rakasti, ja sanoa hänelle, ett'ei hän pettynyt\nluottaessaan häneen.\n\nVaikkapa nämä ja näiden kaltaiset ajatukset häntä hirmuisesti\nvaivasivat, niin hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja haluili ulos\nilmaan ja tuuleen, sillä hän ei enää kestänyt luolan ummehtunutta\nyksinäisyyttä ja kauheata pimeyttä.\n\nHän oli jo saapunut luolan suulle, kun hän kuuli askeleita, jotka\nlähestyivät hänen piilopaikkaansa.\n\nUudestaan hän pelästyi.\n\nKukahan uskalsi sysimustana yönä kulkea kalliolta kalliolle?\n\nPalasiko Paavali?\n\nOliko se hän, vai oliko se Polykarpo, joka etsi häntä!\n\nIkäänkuin hurmaantuneena hän painoi molemmat kädet sydämelleen; hän\nyritti huutaa, mutta ei uskaltanut, eikä kieli totellut häntä.\n\nTuskallisesti jännitettynä hän kuunteli askelten ääntä, jotka\nlähenemistään lähenivät suoraan häntä kohti.\n\nSilloin yöllinen vaeltaja vilaukselta huomasi hänen valkoisen\nhameensa ja huusi häntä.\n\nSe oli Paavali.\n\nSirona hengähti rauhoittuneena, kun hän tunsi hänen äänensä, ja\nvastasi hänen tervehdykseensä.\n\n\"Tällaisella säällä\", erakko sanoi, \"minä luulisin sisällä olevan\nparemman olla, kuin ulkona, sillä minä olen saanut kokea, ett'ei\ntäällä taivas-alla ole erittäin hauska\".\n\n\"Mutta täällä luolassakin\", Sirona vastasi, \"on ollut hirveätä. Minä\nolen ollut kauheasti tuskissani, sillä minä olin aivan yksinäni tässä\nhirmuisessa pimeässä. Jospa edes olisi ollut koirani luonani; se oli\nkumminkin elävä olento\".\n\n\"Minä olen kiirehtinyt niin paljon kuin olen voinut\", keskeytti\nPaavali häntä. \"Mutta polut täällä eivät ole yhtä tasaisia, kuin\nAleksandrian kävelypaikat kanopilaisella kadulla, ja koska minulla ei\nole kolmea päätä niinkuin Kerberolla, joka makaa Serapiin jalkojen\njuuressa, niin olisi ollut viisaampaa, ett'en perin suurella\nkiireellä olisi palannut luoksesi. Myrskylintu on niellyt kaikki\ntähdet, ikäänkuin ne olisivat hyttysiä, ja siitä vanha vuori on\nniin kiukuissaan, että kyynelpurot vuotavat pitkin sen kiviposkia.\nTäälläkin on märkää. Mene nyt takaisin luolaan ja anna minun panna\nse, mitä kannan sinua varten käsivarrellani, kuivaan käytävään.\nMinä tuon hyviä uutisia. Huomen-iltana hämärän aikana me lähdemme\nliikkeelle. Minä olen hankkinut laivan, joka viepi meidät Klysmaan,\nja sieltä minä itse saatan sinut Aleksandriaan. Tästä lammasnahasta\nlöydät Amalekilaisnaisen puvun ja hunnun. Jos tahdot, ett'ei\nPhoebicio pääse jäljillesi, niin sinun täytyy suostua vaatteuksen\nvaihtoon; sillä jos tuolla alhaalla asuvat ihmiset saisivat nähdä\nsinut, niinkuin minä äsken näin sinut, niin he luulisivat, että itse\nAphrodite jälteen on noussut merestä, ja levittäisivät pian huhun\nsiitä valkotukkaisesta kaunottaresta, joka oli näyttäytynyt heille,\nedemmäksi ja kosteikkoonkin\".\n\n\"Mutta minä luulen olevani hyvässä piilossa täällä\", Sirona vastasi.\n\"Minä pelkään merimatkaa, ja jospa meidän onnistuisikin kenenkään\nhätyyttämättä saapua Aleksandriaan, niin en minä kuitenkaan tiedä...\"\n\n\"Siellä minä pidän sinusta huolta, jääköön se vaan minun asiakseni\",\nkeskeytti Paavali häntä varmuudella, joka tuntui melkein\nkerskaamiselta ja teki Sironan levottomaksi. \"Sinä tunnet tarun\naasista, joka pukeutui jalopeuran taljaan; mutta onpa jalopeuroja,\njotka pitävät hartioillaan aasin nahkaa taikka lampaan -- onhan se\nyhdentekevää. Eilen kerroit minulle porvarien ihanista palatseista,\njoita sinä olit nähnyt pääkaupungissa, ja ylistelit niiden omistajien\nonnea. Sinä saat asua yhdessä tämmöisessä marmoripalatsissa ja\nsiinä vallita emäntänä, ja minä pidän huolta, että saat orjia ja\nkantotuolin kantajia ja vaunut, joita valkoiset muulit vetävät.\nÄlä epäile, sillä minä en koskaan lupaa mitään, mitä en kykene\ntäyttämään. Sade taukoaa ja minä koetan tehdä valkeata. Sinä kai olet\nsyönyt kylliksesi? No hyvä, sitten sanon sinulle hyvää yötä. Kaiken\nmuun jätämme huomiseksi\".\n\nSirona oli hämmästyen kuullut erakon lupaukset.\n\nKuinka usein hän oli kadehtinut niitä, joilla oli sitä, mitä hänen\nkummallinen suojelijansa hänelle lupasi; mutta tällöin ei näissä\nseikoissa ollut mitään viehätystä hänen silmissään, ja sillä varmalla\npäätöksellä, ett'ei hän missään tapauksessa seuraisi Paavalia, jota\nhän alkoi epäillä, hän vastasi kylmästi hänen tervehdykseensä. \"Onhan\nvielä huomis-iltaan monta tuntia, joiden kuluessa saatamme ajatella\nkaikkia näitä seikkoja\".\n\nSill'aikaa kuin Aleksandrialainen suurella vaivalla sytytti valkeata,\nhän jäi jälleen yksin ja alkoi uudelleen pelätä pimeässä huoneessa.\n\nHän huusi Aleksandrialaista ja sanoi: \"Pimeys tuskastuttaa minua\nsuuresti. Sinulla oli tänä aamuna vielä öljyä astiassa. Sinä saatat\nkenties laittaa minulle lampun kuntoon; on niin kauheata olla\npimeässä\".\n\nPaavali otti heti savi-astian käteensä, repi rievun kuluneesta\nnutustaan, väänsi sen kokoon, pani sen sydämeksi rasvaiseen\nnesteesen, sytytti sen hitaasti viriävästä tulestaan ja antoi\nSironalle tämän yksinkertaista yksinkertaisemman lampun käteen,\nsanoen:\n\n\"Tämä saapi nyt tehdä virkaansa, Aleksandriassa minä hankin lamppuja,\njotka ovat paremman näköisiä, ja ovat etevämpien taiteilijain\ntekemiä\".\n\nSirona asetti lyhdyn vuoteensa päänpuolelle erääsen kallioseinän\nsyvennykseen ja heittäysi sitten vuoteelleen.\n\nSamoin kuin valo säikyttää pois petoeläimet, samoin se myöskin\nkarkoittaa pelon ihmisten leposijoilta, ja se poisti kaikki\nhuolestuttavat ajatukset Galliattaresta.\n\nSelvään ja rohkeasti hän katseli asemaansa ja päätti, ett'ei hän\nlähtisi luolasta eikä uskoutuisi erakon haltuun, ennenkuin oli nähnyt\nja puhutellut Polykarpoa. Tiesihän tämä, mistä hänen tuli etsiä\nhäntä, ja varmaankin, hän ajatteli, Polykarpo jo olisi palannut hänen\nluokseen, joll'ei raju-ilma ja tähdetön yö olisi tehnyt mahdottomaksi\nkulkea kosteikosta vuorelle.\n\n\"Huomenna minä näen hänet jälleen ja silloin minä avaan sydämeni\nhänelle ja annan hänen lukea sielustani, niinkuin kirjasta, ja joka\nsivulla ja rivillä hän on tapaava oman nimensä. Minä sanon hänelle,\nettä minä olen rukoillut 'hyvää paimenta', ja kuinka hyvää se on\ntehnyt minulle, ja että minä tahdon olla kristitty nainen, niinkuin\nhänen sisarensa Marthana ja hänen äitinsä. Dorothea rouva on varmaan\niloitseva suuresti, kun hän saapi kuulla tämän, _hän_ varmaankaan ei\nole voinut uskoa minun langenneen, sillä hän on aina pitänyt minua\nrakkaana, ja lapset, lapset...\"\n\nPienet iloiset olennot näkyivät hymyilevinä hänen sisällisen silmänsä\nedessä, ja hänen huomaamattansa muuttuivat hänen ajatuksensa\nunelmiksi, ja ystävällinen uni koski kepeällä kädellään hänen\nsydäntänsä ja puhalteli jokaisen surun varjon hänen sielustaan.\n\nHymyillen ja surutonna hän nukkui kuin lapsi, jonka kepeästi\nsuljettuja silmiä suojelus-enkelit suutelevat, ja sill'aikaa hänen\nkummallinen suojelijansa milloin käänteli kostean tulisijansa\nsavuavia puita, ja puhalteli, kasvot punaisina, sammuvia hiiliä,\nmilloin taas käveli levottomana edes takaisin, ja joka kerta kun hän\nkävi luolan suun ohitse, hän pysähtyi ja loi ikävöivän silmäyksen\nvaloon, joka tunkeusi Sironan kalliohuoneesta.\n\nPaavali ei ollut päässyt oikein omaan oloonsa takaisin sen jälkeen,\nkun hän oli lyönyt Polykarpon maahan.\n\nHetkeäkään hän ei ollut katunut työtään, sillä hän ei tullut\najatelleeksikaan, että syöksyminen pyhän vuoren teräskovaan kallioon\nkoskisi kovemmin kuin areenan hiekalle kaatuminen.\n\nHän arveli tuon julkean veitikan yllin kyllin ansainneen, että hän\nsiten ajettiin pois. Kukapa antoi tälle paremman oikeuden Sironaan\nkuin hänelle, Paavalille, joka oli pelastanut hänen henkensä ja\nottanut suojellakseen häntä?\n\nHänen suuri kauneutensa oli heidän ensimmäisestä kohtauksestaan\nsaakka tehnyt syvän vaikutuksen häneen, mutta mikään saastainen\najatus ei liikkunut hänen sydämessään, kun hän katseli häntä\nmielihyvällä ja liikutettuna kuunteli hänen lapsellista puhettaan.\nVasta Polykarpon sydämen purkaus oli hänenkin sydämeensä viskannut\nkipinöitä, joista mustasukkaisuus ja suru siitä, että hänen täytyi\njättää Sirona toiselle miehelle, puhalsi kalvaavan tulen.\n\nHän ei tahtonut jättää tätä naista toiselle, hän tahtoi vielä\nedeskinpäin pitää huolta hänestä; Sironan tulisi häntä, ainoastaan\nhäntä kaikesta kiittää.\n\nSentähden hän antautui viivyttelemättä ruumiineen, sieluineen hänen\npakoaan valmistamaan.\n\nRaju-ilman kuumuus, salama ja jyrinä, tulvaileva sade ja yön pimeys\neivät pidättäneet häntä, ja hyppiessään läpimärkänä, väsyneenä,\nvaaran-alaisena kalliolta kalliolle ja hapuillessaan eteensä, hän\najatteli ainoastaan häntä, ja kuinka saattaisi varmimmin viedä hänet\nAleksandriaan ja siellä hankkia hänelle kaikkea sitä, mikä naiselle\nsaattaa olla mieleistä.\n\nHän itse ei mielinyt mitään, ei rahtustakaan itselleen, vaan kaikki,\nmitä hän ajatteli ja mietti, koski vain sitä ja yksinomaisesti vain\nsitä, mitä hän saattaisi tehdä hänen hyväkseen.\n\nLaitettuansa hänelle lampun kuntoon ja sytytettyään sen Paavali\njälleen näki hänet ja hämmästyi värähtelevän liekin valaisemien\nkasvojen kauneutta.\n\nMuutamia harvoja silmänräpäyksiä hän oli saanut katsella häntä;\nsitten hän oli kadonnut ja Paavalin täytyi jäädä yksikseen sateiseen\nyöhön.\n\nRauhattomana hän kulki edes takaisin, ja yhä voimakkaammin alkoi\nhänessä liikkua halu vielä kerta nähdä lampun valossa hänen kasvojaan\nja hänen valkoista käsivarttaan, joka oli ojentunut lamppua ottamaan,\nja tämä halu alkoi yhä nopeammaksi jouduttaa hänen sydämensä sykintää.\n\nJoka kerran kun hän kulki luolan ohitse ja huomasi valon hänen\nhuoneestaan, niin hän tunsi kiihkeän halun hiipiä sisään ja vielä\nkerran katsella häntä.\n\nHän ei ajatellut rukousta ja ruoskimista, jotka olivat hänen vanhoja\nkeinojansa syntisiä ajatuksia poistamaan, mutta hän koetti keksiä\nseikkaa, joka tekisi hänet syyttömäksi omissa silmissään, jos hän\nastuisi hänen luoksensa.\n\nSilloin hän tuli ajatelleeksi, että oli kylmä ja että Sironan\nluolassa oli lammasnahka. Tätä hän tahtoi käydä noutamassa, vaikka\noli luvannut olla lammasnahkaa käyttämättä, ja jos hän sitä\ntehdessään näkisi hänet, niin mitä sitten?\n\nKun hän oli astunut luolan suusta sisään, niin sisällinen ääni\nkehoitti häntä kääntymään ja sanoi hänelle, että hän vaelsi väärää\ntietä, kun hän hiipi varpaillaan, niinkuin rosvo; mutta heti seurasi\npuolustava vastaus: \"Senhän teen sen vuoksi, ett'ei hän heräisi, jos\nhän nukkuu\".\n\nJa tästä hetkestä saakka katosivat arvelemiset kokonaan; sillä hän\noli jo tullut siihen paikkaan saakka, jossa Sironan makuuhuone\nkalliokäytävän lopulla aukeni.\n\nTuossa hän makasi kovalla vuoteellaan uneen vaipuneena ja lumoavan\nkauniina.\n\nSynkkä pimeys vallitsi ylt'ympäri ja pienen lampun heikko loiste\nvalaisi ainoastaan pienen osan tätä kurjaa ja viheliäistä asumusta;\nmutta pää, kaula ja käsivarret, joita se valaisi, näyttivät loistavan\nomituisessa valossa ja suurentavan ja pyhittävän lampun himmeän\nliekin valovoimaa.\n\nHengittämättä Paavali oli polvillaan maassa ja hän loi silmänsä\njärkähtämättöminä ja yhä suuremmalla ikävöimisellä uinailevan naisen\nsuloiseen kuvaan. Sirona uneksi.\n\nHänen päänsä, jota kullankeltaiset hiukset ympäröivät, lepäsi\nkarkealla kasvi-alustalla ja hänen vienosti rusottavat kasvonsa\nolivat kääntyneet luolan kattoon päin. Hänen keveästi suljetut\nhuulensa liikahtivat hiljalleen ja myöskin liikkui hänen taivutettu\nkäsivartensa ja hänen valkoinen kätensä, joka loistaen lampun\ntäydessä valossa osaksi oli hänen kiiltävillä hiuksillaan osaksi\nhänen otsallaan.\n\n\"Sanoiko hän jotakin?\" kysyi Paavali ja painoi ohimoitaan niin\nkovasti erääsen kallion särmään, kuin hän olisi tahtonut estää\nyhä nopeammin virtailevaa vertansa vuotamasta hänen houraileviin\naivoihinsa. Hänen huulensa liikkuivat jälleen. Oliko hän kumminkin\nsanonut jotakin? Kenties hän oli huutanut häntä?\n\n\"Se ei ollut mahdollista, sillä makasihan hän; mutta hän tahtoi sen\nuskoa ja uskoikin ja hiipi yhä lähemmäksi häntä, kumartui hänen\nylitsensä ja kuunteli niitä vienoja ja jo säännöllisiä hengenvetoja,\njotka kohottivat hänen rintaansa, ja sillä välin hän itse töin tuskin\nsaattoi hengittää. Hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan kosketti\npartaisilla huulillaan ensin hänen valkoista käsivarttaan, jonka hän\nunissaan veti pois; mutta sitten hän loi silmänsä hänen huuliinsa ja\nhänen kahteen hammasriviinsä, joita huulet vain osaksi peittivät, ja\nvastustamattomalla voimalla valtasi hänet halu saada suudella tätä\nsuuta.\"\n\nVavisten hän kumartui hänen puoleensa ja oli jo tyydyttämäisillään\nhalunsa, kun hän, ikäänkuin äkillisen näyn pelästyttämänä, peräytyi\nja käänsi silmänsä nukkujan punaisista huulista hänen käteensä, joka\nlepäsi hänen otsallaan.\n\nLampun valo kuvastui Sironan sormessa olevaan kultaiseen sormukseen\nja valaisi kirkkaasti onyksiä, johon oli leikattu Antiokhian\nkaupungin suojelusjumalattaren Tykhen kuva, pallo pään päällä ja\nAmalthean sarvi kädessä.\n\nUusi, outo liikutus valtasi erakon, kun hän näki tämän kiven.\n\nVapisevin käsin hän tarttui rikkinäisten vaatteidensa rinta-aukkoon,\nhapuili sen sisäpuolella ja veti vihdoinkin esiin pienen rautaisen\nristin ja sen sormuksen, jonka hän oli vetänyt Hermaan äidin\nkylmästä kädestä. Tämä kultainen sormus ympäröitsi onyksiä, jossa\noli nähtävänä juuri sama kuva, kuin Galliattaren kädessä olevassa\nsormuksessa.\n\nErakolta putosi nauha kalleuksineen; molemmin käsin hän tarttui\ntakkuiseen tukkaansa, huoahti tuskallisesti ja mainitsi useita\nkertoja Magdalenan nimeä, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin\nanteeksi pyydettävää häneltä.\n\nSitten hän huusi ääneensä Sironaa, ja kun hän kovasti pelästyneenä\nheräsi, niin hän kiihkeästi kysyi häneltä: \"Kuka on antanut sinulle\ntuon sormuksen?\"\n\n\"Phoebicio lahjoitti sen minulle\", Galliatar sanoi. \"Hän sanoi, että\nhän oli monta vuotta sitten saanut sen lahjaksi Antiokhiassa ja että\nsuuri taiteilija on leikannut kuvan. Mutta minä en huoli siitä enää,\nja jos se sinua miellyttää, niin saat sen\".\n\n\"Heitä se luotasi\", Paavali huusi; \"se ei tuota sinulle onnea\".\n\nSitten hän ponnisteli kootakseen voimiaan ja meni pää kumarruksissa\nulos, laskeusi kostealle kalliolle tulisijan eteen ja huusi:\n\n\"Oi Magdalena, sinä puhtahin! Glycerasta olet sinä tullut pyhäksi\nmarttyyriksi ja sinä olet löytänyt taivahan tien, ja minullakin oli\nDamaskus-päiväni, ja minä rohkenin nimittää itseäni Paavaliksi, mutta\nnyt -- mutta nyt?\"\n\nEpätoivon valtaamana hän löi otsaansa ja valitti: \"Kaikki, kaikki\nturhaan!\"\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\n\nKehnoja luonteita liikuttaa vain pintapuolisesti se äärettömän syvä\ntuska, jota sielu tuntee kadotettuaan toivon itsestään; mutta mitä\nkovemmin sellainen tuska kohtaa jotakuta, sitä varmemmin se vaikuttaa\npuhdistavalla voimalla häneen, joka sitä saapi maistaa.\n\nPaavali ei enää ajatellut tuota ihanaa, nukkuvaa naista.\n\nHirmuisten sieluntuskien kiusaamana hän makasi kovalla kalliolla ja\ntunsi, että hän oli turhaan taistellut.\n\nKun hän oli ottanut Hermaan synnin ja rankaistuksen ja häpeän\nniskoilleen, niin hänestä oli näyttänyt siltä, kuin hän olisi\nvaeltanut Vapahtajansa tietä.\n\nMutta nyt?\n\nHän oli semmoisella mielellä kuin kilvanjuoksija, joka lähellä\nmääräpaikkaansa kompastuu kiveen ja lankee maahan'.\n\n\"Jumala katsoo aikomusta eikä tekoa\", hän jupisi, \"yhdentekevää on\nmitä minä olen rikkonut Sironaa vastaan, mitä en. Kun minä kumarruin\nhänen ylitsensä, niin olin täydellisesti joutunut pahan valtaan ja\nHänen verivihollisensa liittolainen, Hänen, jolle olen lupautunut\nruumiineni sieluineni. Mitä hyödyttää minua pakoni maailmasta ja tämä\ntoimetoin elämäni erämaassa? Se, joka aina välttää taistelua, saattaa\nkyllä kerskata viimeiseen hetkeensä saakka olleensa voittamatonna,\nmutta onko hän kuitenkaan sankari? Sen, joka keskellä maailman\ntaistelua ja hyörimistä pysyy taivahan tiellä, eikä anna tunkea\nitseänsä syrjään polultansa, sen on voittopalmu; mutta minä, minä\nvaellan yksinäni eteenpäin, ja jos poika taikka nainen, jotka minua\nmatkallani kohtaavat, uhkaavat tahi kutsuvat minua, niin minä heti\nunohdan päämääräni ja astun sukkelaan synnin suohon\".\n\n\"Ei niin, täällä en minä saata päästä siihen, mihin pyrin! Mutta\nmiten sitten, miten sitten? Valaise minun mieleni, oi Herra, ja sano\nminulle, mitä minun on tekeminen!\"\n\nNäin ajatellen hän nousi, lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti.\n\nKun hän viimeinkin sanoi amenen, niin hänen päätänsä kuumoitti ja\nhänen kielensä oli ikäänkuin kuivunut.\n\nPilvet olivat hajaantuneet; ainoastaan lännessä ne näkyivät mustina\nmöhkinä. Aika-ajoin leimahteli kaukaisia salamoita ilman rannalla ja\nvalaisivat liekeillään vuoren piikkistä huippua. Kuu oli noussut,\nmutta sen vähenevää puoliskoa peittivät usein mustat, nopeasti\nohitse kulkevat pilvet. Huikaisevan kirkkaat leimaukset, heikko\nvalo ja täydellinen pimeys vaihtelivat hurjan nopeasti, kun Paavali\nvihdoinkin nousi ja meni lähteelle juomaan ja jäähdyttämään otsaansa\nraikkaalla vedellä.\n\nKulkiessaan eteenpäin kiveltä kivelle hän ajatteli itsekseen, että\nhänen, ennenkuin alkoi uuden elämän, täytyi antautua ankariin\nkatumusharjoituksiin. Mutta millaisiin?\n\nJo hän seisoi tuon lähteen vieressä, jota kalliot ympäröivät kaikilta\npuolin, ja kumartui juodakseen, mutta ennenkuin sen vesi kostutti\nhänen huuliaan, niin hän nousi jälleen ylös, sillä juuri sen tähden\nettä hänen oli jano, hän ei tahtonut juoda.\n\nNopeasti, melkein kiivaasti hän kääntyi selin lähteeseen, ja saatuaan\ntämän pienen voiton itsestään, tyyntyi hänen raivoisasti riehuva\nsydämensä hiukan.\n\nPois, pois täältä erämaasta ja pyhältä vuorelta hän halusi ja mitä\nmieluisimmin hän olisi heti lähtenyt avaraan maailmaan.\n\nMinne hänen oli pakeneminen? Olihan se saman tekevää, sillä hän etsi\nvain kärsimystä, ja kärsimystähän kasvoi kuin rikkaruohoa kaikilla\nteillä.\n\nKenen käsistä sinä itsesi pelastaisit? Tämä kysymys kaikui\nkaikumistaan hänessä, niinkuin hän olisi huutanut sen itse Ekhon\nasuntoon. Eikä vastaus kauvan viipynyt.\n\n\"Sinä pakenet itse itseäsi. Sinun oma itsesi on sinun vihollisesi,\nja mihin erämaahan tahansa sinä kätkeytynetkin, niin se on seuraava\nsinua, ja helpompi on sinun eritä omasta varjostasi kuin siitä\".\n\nHän sai mielessään täydelleen tuntea oman voimattomuutensa ja\nviime hetkien suuren liikutuksen perästä hän vaipui synkkään\nalakuloisuuteen.\n\nUupuneena, raukeana ja inhoten itseään ja elämää hän istuutui kivelle\nja ajatteli täydelleen selvällä mielellä viime päivien ja hetkien\ntapauksia.\n\n\"Kaikista hulluista, joita minä olen tavannut\", hän ajatteli, \"olen\nminä mennyt pisimmälle narrimaisuudessa, ja sen kautta olen aikaan\nsaattanut sellaisen häiriön, jota en millään muotoa voi saada\nentiselleen, vaikka olisin viisaskin, joksi minä kuitenkin yhtä vähän\nsaatan tulla kuin muuttua kilpikonnaksi tahi Phoenix-linnuksi. Minä\nkuulin kerran kerrottavan erakosta, joka, koska on kirjoitettuna,\nettä pitää haudata kuolleensa, ja koska hänellä ei ollut ruumista\nhaudattavana, löi kuoliaaksi erään matkamiehen, voidakseen täyttää\ntätä käskyä. Aivan samalla tavalla kuin hän olen minä nyt tehnyt,\nsillä säästääkseni toiselta suruja ja ottaakseni toisen rikoksen\nniskoilleni minä olen syössyt viattoman naisen onnettomuuteen ja\nitse saattanut itseni syntiä tekemään. Niin pian kuin päivä koittaa,\nminä menen kosteikkoon ja tunnustan Pietarille ja Agapitolle\nkaiken, mitä olen tehnyt. He rankaisevat minua ja minä tahdon\nrehellisesti olla apuna, ett'ei minulle anneta anteeksi mitään niistä\nkatumusharjoituksista, joita he minulle määräävät. Mitä vähemmin itse\nsäästän itseäni, sitä mielemmin säästää minua iankaikkinen Tuomari\".\n\nHän nousi ja katseli tähtien asentoa, ja huomatessaan, ett'ei aamuun\nenää ollut pitkä aika, hän valmistautui palaamaan Sironan luo, joka\nei enää hänen silmissään ollut muuta kuin onneton nainen, jolle\nhänellä oli paljon pahaa hyvitettävänä, mutta samalla hän kuuli kovan\nvalittavan äänen aivan läheltään. Ehdottomasti hän kumartui ottamaan\nkiveä käteensä aseeksi ja kuunteli.\n\nHän tunsi kaikki lähteen läheisyydessä olevat kalliot, ja kun tämä\nomituinen valitus-ääni toistamiseen kuului, niin hän huomasi,\nettä se tuli paikasta, jossa hän usein oli levännyt, sillä suuri\nkallionlaakka ulottui lujan graniittipatsaan tukemana kauaksi muusta\nkivestä ja soi keskipäivälläkin suojaa auringon säteitä vastaan,\njolloin ei missään muualla löytänyt jalankaan levyistä siimestä.\n\nKenties oli joku haavoitettu eläin vetäytynyt tämän katoksen alle,\njoka kelpasi sateen suojaksikin.\n\nVarovaisesti Paavali astui eteenpäin.\n\nSilloin kuului voihkaminen kovempaan ja tuskallisempaan kuin ennen,\nja -- ei epäilystä, se oli ihminen, joka täällä valitti.\n\nNopeasti erakko heitti pois kiven, lankesi polvilleen ja löysi pian\nkuivalla maalla, kivilohkareen alla, tämän piilopaikan perimmäisessä\nsopukassa liikkumattoman ihmisruumiin.\n\n\"Ehkäpä se on paimen, johon ukonnuoli on iskenyt\", hän ajatteli\nkosketellessaan sairaan kiharaista päätä ja hermottomasti alas\nriippuvia voimakkaita käsiä.\n\nKun hän sitten oli nostanut hiljaan valittavan sairaan ruumiin\npystyyn ja asettanut hänen päänsä leveän rintansa nojaan, niin lemusi\nhänen hiuksistaan hienon öljyn haju häntä vastaan, ja kauhea aavistus\nheräsi hänessä. \"Polykarpo!\" hän huudahti kietoen kätensä lujemmin\nsairaan ruumiisen, jolloin se, jota hän täten oli puhutellut,\nliikkui ja jupisi hiljaan muutamia epäselviä sanoja, mutta\nkumminkin Paavalille kylläksi lujaan ja selvään, sillä hän tiesi jo\naavistaneensa oikein.\n\nÄäneensä huudahtaen hän sulki syliinsä nuorukaisen voimattoman\nruumiin, nosti hänet käsivarsilleen, kantoi hänet kuin lapsen lähteen\npartaalle ja asetti jalon takkansa kostealle nurmikolle.\n\nPolykarpo vavahti ja aukaisi silmänsä. Jo koitti aamu, itäisellä\nilmanrannalla olevia kevyitä pilviä alkoi ympäröidä ruusunpunaiset\nreunat, ja päivä poisti synkän verhon luonnon muodoista ja väreistä.\n\nNuorukainen tunsi erakon, joka vapisevin käsin pesi hänen\ntakaraivossaan olevaa haavaa. Silloin ilmaantui Polykarpon silmihin\ntulinen loiste, ja ponnistaen viimeiset voimansa hän työnsi\nhoitajansa luotaan.\n\nPaavali ei peräytynyt, vaan otti tämän sysäyksen uhriltaan vastaan\nikäänkuin tervehdyksen tahi lahjan ja ajatteli: \"Niin, jospa sinulla\nolisi väkipuukko kädessäsi, niin en menisi luotasi\".\n\nTaiteilijan haava oli kauhean iso ja syvä, mutta veri oli juossut\nhänen kiharoihinsa ja painunut kiinteän siteen tavoin avonaisiin\nsuoniin.\n\nVesi, jolla Paavali pesi hänen takaraivoansa, saattoi haavan\nuudestaan vuotamaan verta, ja voimakkaasti sysättyään vihamiestään\nPolykarpo vaipui tunnotonna hänen syliinsä.\n\nVaalea aamunkoite enensi verettömien kasvojen kalpeutta, jotka\nlakastunein silmin olivat erakon sylissä.\n\n\"Hän kuolee\", Paavali jupisi ja katseli kuolontuskassa, läähättäen ja\napua etsien, laaksoon ja ylös vuorelle.\n\nAamuruskosta hehkuvana, säteilevän tuoksun ympäröimänä kohosi hänen\nsilmäinsä edessä majesteetillinen vuori, jolla Herra on kivitauluihin\nkirjoittanut lain kansalleen ja kaikille kansoille, ja Paavalista\ntuntui siltä, kuin hän olisi nähnyt Moseksen jättiläishaamun\nylhäisimmällä huipulla ja kuin hänen suustaan olisi kuulunut vasken\ntavoin kaikuvana tuo käskyistä ankarin: \"Elä tapa\" vihaisella\nvoimalla häntä kohti.\n\nPaavali painoi kätensä kasvoihinsa ja piti äänettömän epätoivon\nvaltaamana uhriaan sylissään.\n\nHän oli ummistanut silmänsä, sillä hän ei uskaltanut katsoa\nnuorukaisen vaaleita kasvoja eikä vuortakaan, mutta tuon ylhäältä\ntulevan äänen vaskinen sointi kajahteli yhä edelleen ja suureni\nsuurenemistaan; liikutuksesta melkein mieletönnä hän kuuli\nsisällisellä korvallaan yhä vain tuon peloittavan lauseen: \"Elä\ntapa\", ja sitten toisen: \"Elä himoitse lähimmäisesi emäntää\", ja sen\njälkeen kolmannen: \"Elä tee huorin\", ja viimeksi neljännen: \"Elä pidä\nmuita jumalia minun edessäni\".\n\nJoka rikkoo yhden ainoan näistä käskyistä, se on kirottu, ja hän oli\nnämä kaikki rikkonut, rikkonut orjantappuraista, autuaasen elämään\nviepää polkua kulkiessaan. Äkkiä ja hurjasti hän kohotti kätensä\nkorkealle taivasta kohti ja katsoi syvään hengittäen ylöspäin\nvuorelle. Mitä se oli?\n\nSinai vuoren kukkulalla, jolta pharanilaiset vahdit tavallisesti\ntarkastelivat ympäristöä, liehui vaate vihollisten lähenemisen\nmerkkinä.\n\nHän ei siinä erehtynyt.\n\nKun hän tällöin vaaran uhatessa kokosi ajatuksensa ja sai takaisin\najatus- ja miettimiskykyänsä, niin hän huomasi, että vuorelta kuuluva\nääni, joka mahtavasti aaltoillen tunki hänen korvaansa, syntyi siitä\nvaskilevystä, jota vartia löi varoittaakseen kosteikon porvareita ja\nerakoita.\n\nOliko Hermas palannut? Olivatko Blemmyiläiset kiertäneet hänet?\nMiltä puolelta nuo saaliinhimoiset joukot lähestyivät? Uskaltaisiko\nhän jäädä uhrinsa luo, vai vaatiko hänen velvollisuutensa, että\nhän käyttäisi voimakkaita käsiään turvattomien uskolaistensa\npuolustukseksi.\n\nKysyväisesti ja tuskallisesti hän katseli nuorukaisen vaaleita\nkasvoja ja silloin hänet valtasi syvä, haikea sääliväisyys.\n\nKuinka kaunis tämä nuori ihmistaimi oli, jonka hänen kova kätensä oli\ntaittanut! Ja näitä ruskeita kiharoita oli vielä eilen äidin käsi\nhyväillen silitellyt!\n\nErakon silmät täyttyivät kyyneleistä, ja hellästi kuin isä hän\nkumartui vaaleiden kasvojen yli ja painoi kepeän suudelman\nhermottoman nuorukaisen verettömille huulille.\n\nIloinen väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, sillä Polykarpon suu ei\nollut kylmä ja nyt -- nyt liikahtaa hänen kätensä ja nyt? Todellakin!\nJumalan kiitos! nyt hän jälleen avaa silmänsä.\n\n\"Minä en olekaan murhamies!\" riemuitsivat tuhannet äänet Paavalin\nsydämessä. Sitten hän ajatteli: \"Minä vien hänet hänen vanhempiensa\nluo kosteikkoon -- ja sitten riennän ylös veljien luo!\"\n\nSilloin vaskilevyn ääni kajahti vielä voimakkaammin, ja pyhän erämaan\nhiljaisuutta häiritsi missä ihmisäänet, missä torven toitotus ja\nmissä taas kumajava ulvominen. Näytti siltä kuin joku taikavoima\nolisi luonut sielut mykkiin kallioihin ja suonut niille äänen, ja\nkuin pauhu ja ääni olisi vastavirtaa juoksevan puron tavoin virrannut\nylöspäin vuoren kaikkiin rotkoihin ja soliin.\n\n\"Liian myöhään!\" erakko jupisi, \"jospa edes voisin, jos vaan\ntietäisin!...\"\n\n\"Hoi, hoi, hurskas Paavali hoi!\" näillä sanoilla kimakka nais-ääni,\njoka näytti tulevan ylhäältä ilmasta, iloiten ja riemuiten keskeytti\nepäröivän miehen tuumimisen. \"Hermas elää, Hermas on jälleen täällä!\nKatso vuorelle päin. Siellä liehuu lippu, sillä hän on varoittanut\nvartioita. Blemmyiläiset hyökkäävät tänne, hän lähettää minut\nsinua etsimään. Sinun pitää rientämän siihen vahvaan torniin,\njoka on Oikotien solan länsipuolella. Rivakasti! Heti paikalla!\nKuuletko? _Hän_ käskee sanoa sitä sinulle. Mutta mies, joka on sinun\nhelmassasi, onhan se -- onhan...\"\n\n\"Se on Polykarpo\", Paavali huusi, \"sinun isäntäsi poika on\nkuolemaisillaan. Riennä alas kosteikkoon ja sano senaattorille, sano\nDorothea rouvalle...\"\n\n\"Minulla on nyt muuta tehtävää\", paimentyttö keskeytti häntä. \"Hermas\nlähettää minut Gelasion, Psoeen ja Dulaan luo kutsumaan heitä, ja jos\nminä menisin alas kosteikkoon, niin minut salvattaisiin huoneesen\neikä päästettäisi enää takaisin vuorille. Kuinka on tuon poika paran\nkäynyt? Mutta saman tekevä. Tänään on sinulla muutakin tehtävää kuin\nistua ja valittaa reiän tähden, jonka senaattorin poika on saanut\npäähänsä. Ylös torniin, minä sanon, ja jätä hänet siihen tahi vie\nhänet ylös uuteen pesääsi ja jätä hänet kultasesi hoidettavaksi\".\n\n\"Sinä perkele!\" Paavali huusi ja tarttui kiveen.\n\n\"Jätä hänet siihen\", Mirjam huusi. \"Minä ilmaisen Phoebiciolle,\nmissä _hän_ piilee, joll'et tee niinkuin Hermas on käskenyt. Nyt\nkutsun toisia, tornin luona tapaamme toisemme jälleen. Kunhan et vaan\nviipyisi liian kauvan valkoverisen seuralaisesi luona, sinä hurskas\nPaavali, sinä pyhä Paavali!\"\n\nÄäneensä nauraen hän heittäytyi, ikäänkuin ilman kantamana, kalliolta\nkalliolle.\n\nAleksandrialainen katseli vihaisena hänen jälkeensä; mutta hän\nhuomasi, ett'ei hänen neuvonsa ollut huono, nosti haavoitetun\nhartioilleen ja kantoi hänet nopeasti luolaansa.\n\nEnnenkuin hän oli ehtinyt perille, niin hän kuuli askeleita, kovan,\ntuskallisen huudahduksen ja muutamaa hetkistä myöhemmin Sirona seisoi\nhänen rinnallaan ja huusi intohimoisessa tuskassa: \"Niin, se on hän!\nJa tämmöisenä, ja tämmöisenä! Mutta eläähän hän, sillä jos hän olisi\nkuollut, niin silloin teidän Jumalanne, rakkauden Jumala olisi niin\nheltymätön, niin kova, niin julma, silloin olisi, silloin olisi...\"\n\nHän ei saattanut jatkaa, sillä kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä\nja Paavali meni nopeasti, kuuntelematta hänen valitustaan, hänen\nsivutseen, astui luolaan, asetti tunnottoman sairaan Sironan\nvuoteelle ja sanoi, kun Sirona heittäytyi polvilleen ja painoi\nhuulensa nuorukaisen hervottomaan käteen, vakavasti, mutta\nystävällisesti:\n\n\"Jos rakastat tätä nuorukaista, niin lakkaa valittamasta. Hänen\npäänsä on eilisestä saakka pahasti haavoitettu. Minä olen pessyt\nhänen haavansa. Sido sinä nyt se huolellisesti ja jäähdytä sitä\nraikkaalla vedellä. Sinä tiedät, missä lähde on. Jos hän toipuu,\nniin hiero hänen jalkojaan ja anna hänelle leipää ja muutama pisara\nviiniä; sitä sekä öljyä -- sillä sinä tarvitset valoakin -- löydät\npienestä luolan viereisestä kellarista\".\n\n\"Minun täytyy mennä veljien luo, ja ell'en huomiseksi tule takaisin,\nniin jätä poika paran hoitaminen hänen äidilleen. Sano hänelle\nmyöskin, että minä, Paavali, vihoissani olen lyönyt tämän haavan,\nja että hän, jos mahdollista, antaisi minulle anteeksi, hän ja\nPietari. Anna myöskin sinä minulle anteeksi, minkä minä olen sinua\nvastaan rikkonut, ja jos minä kenties kaadun siinä taistelussa, joka\non odotettavana, niin rukoilkaa, ett'ei Herra liian kovasti käy\ntuomiolle minun kanssani, sillä minun syntini ovat suuret ja raskaat\".\n\nTällä hetkellä tunki torventoitotuksen ääni luolan sisimpiin soppiin.\n\nSirona säpsähti ja huudahti: \"Se on roomalainen tuba [sotatorvi];\nminä tunnen sen äänen; Phoebicio kulkee tästä ohitse!\"\n\n\"Hän tekee velvollisuutensa\", Paavali keskeytti häntä. \"Vielä yksi\nasia. Minä näin tänä yönä sinun sormessasi sormuksen, onyksin\".\n\n\"Tuolla se on\", Sirona vastasi ja näytti luolan sisintä soppea, missä\nse oli maan mullassa.\n\n\"Anna sen olla siellä\", Paavali pyysi, kumartuen vielä kerran sairaan\nyli suudellakseen hänen otsaansa, kohotti ikäänkuin siunaten kätensä\nGalliatarta kohti ja syöksyi ulos.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\n\nKaksi tietä kulki kosteikosta vuoren yli meren rantaan. Molemmat\nkävivät syviä kivisiä rotkoja myöten, joista toista sanottiin\nOikotien solaksi sen vuoksi, että matkustaja sen kautta pikemmin\npääsi matkansa perille, kuin toista parempaa tietä, joka kulki\ntoisessa vuoren solassa ja joka sopi kuormajuhtien kuljettavaksi.\n\nOikotien sola päättyy puoliväliin vuoren korkeutta tasaisella\nvuorilakealla, jota länsipuolella rajoittaa jyrkkärinteiset kalliot.\n\nMainitulle aholle oli nelistahkoisista punaisista kivistä rakennettu\ntorni, jonne erakot tavallisesti vetäytyivät vihollisten hyökkäyksiä\npakoon.\n\nTämän linnoituksen, niin parannuksentekijät kerskaten nimittivät\ntornia, asema oli taitavasti valittu, sillä sen huipusta\nsaattoi nähdä sekä Oikotien solaa kosteikkoon saakka, että myös\nraakkueläimillä peitetyn erämaan suikaleen, joka oli läntisen rinteen\npuolella, pyhän vuoren ja meren rannan välillä, meren sinivihreät\naallot ja kaukana, Afrikan rannalla olevan vuorijonon.\n\nKaikki, mikä läheni tornia, olipa se sitten likempää tahi kauempaa,\nsaatettiin sieltä huomata, ja tielle päin oleva kallionrinne, jolla\ntorni yleni, oli niin jyrkkä ja sileä, että pääsy sen huipulle\nerämaan asukkaistakin näytti mahdottomalta, vaikka he muuten paljain\njaloin ja jäntevin käsin kiipesivät vuorille, joita vuorikauriin ja\nshakalin täytyi kiertää.\n\nHelpommin pääsi paikalle vuoren toiselta kyljeltä, ja tätäkin puolta\nsuojellakseen he olivat sinne rakentaneet sangen lujan muurin. Tämä\nympäröitsi sitä tasankoa, jolla linna oli, hevosen kengän muotoisena,\njonka hokit päättyivät Oikotien solan rinteesen.\n\nNiin sieventelemättömästi ja koristelemattomasti rakennus\noli kyhäelty, että se enemmän näytti luonnon muodostamalta,\nkuin ihmiskäden tekemältä. Vielä enemmän kesken-eräiseltä ja\nkömpelötekoiselta se näytti sen kautta, että tällä muurin\nmuotoa tavoittelevalla kiviläjällä oli joukko suuria ja pieniä\ngraniittipaasia ja kivenliuskoja, joita erakot olivat koonneet sinne,\nvierittääksensä ja lingotaksensa niitä hyökkäävien rosvojen päälle.\n\nOlipa kallioon, muurin ympäröimän lakeuden sisäpuolelle, hakattu\nvesisäiliökin, joka aina huolellisesti vedellä täytettiin.\n\nMoiset varokeinot olivat tarpeen, sillä erakkoja uhkasi vaara\nkahdelta puolelta.\n\nEnsiksikin ismaelilaisten saracenilaislaumojen puolelta,\njoiden nopeat ryövärijoukot ryntäsivät vuorelle ja kosteikkoon\nidästäpäin, tehden hyökkäyksiä ja ryöstäen ja taas paeten, sekä\ntoiseksi Blemmyiläisten puolelta, jotka asuivat Egyptin ja Nubian\nmaanviljelykselle sopivain seutujen rajalla olevassa erämaassa\nja erittäin Punaisen meren ja Niililaakson välisellä alastomalla\nvuorella.\n\nKeveillä ruuhillaan he kuljeskelivat meren poikki ja levisivät\nsitten heinäsirkkain tavalla vuorelle. Ne vähäpätöiset varat ja\nhätätarpeeksi säästetyt rahat, joita turvattomat erakot pitivät\nkätkettyinä luolissansa, olivat tuon tuostakin saaneet Blemmyiläiset\nsinne houkutelluiksi, vaikka Pharan'issa kyllä oli roomalainen\nlinnue, joka kuitenkin tavallisesti sitten vasta ilmaantui\nryöstöpaikoille, kun vihollinen niukkoine saaliineen jo aikoja oli\nmennyt tipotiehensä.\n\nMuutamia kuukausia tätä ennen oli tapahtunut se hyökkäys, jossa\nnuolenkärki haavoitti vanhan Stephanon, ja kaikin puolin oli syytä\ntoivoa, ett'eivät nämät raa'at rosvot pian palaisi, sillä kosteikon\nroomalaisen manippelin johtaja, Phoebicio, oli toimellinen ja valpas\nsotapalveluksessaan, ja vaikk'ei hänen kokonaan onnistunut suojella\nerakkoja vaarasta, niin hän oli kumminkin ajanut Blemmyiläisiä takaa,\njotka hänen lähestyessänsä olivat lähteneet pakoon, ja estänyt heitä\npääsemästä varalla oleviin veneisinsä.\n\nVähän matkan päässä rannasta, meren ja vuoren välisellä erämaan\nsuikaleella, syntyi tappelu raakalaisten ja Roomalaisten välillä,\njoka päättyi siten, että edelliset perinpohjin hävisivät, ja oli\nsyytä toivoa, että tällaiset kokemukset olisivat erämaan pojille\nvaroitukseksi. Mutta jos heitä tätä ennen helposti hillittävä\nahneuden himo oli saattanut retkeilemään meren poikki, niin tällä\nkertaa sitä vastoin kaikista velvollisuuksista pyhin: velvollisuus\nkostaa isien ja veljien runsain määrin vuodatettua verta, pakoitti\nheitä ryhtymään uuteen hyökkäykseen panemalla kaikki voimansa\nliikkeelle.\n\nSen ohessa he koettivat menetellä mitä suurimmalla varovaisuudella ja\nkokosivat nuoren miehistönsä salassa oleviin laaksoihin rantavuorien\npitkän jonon taakse.\n\nEnsimmäisenä pimeänä yönä heidän oli määrä kulkea sen kaidan\nmerenpoukaman poikki, joka oli heidän ja Petraean niemimaan\nvälillä, ja kun edellisenä päivänä, auringon laskiessa, taivaalle\nkohosi raskaita ukonpilviä, jotka rajusti valoivat tulta ja\nvettä ja himmensivät loppukuun, niin he lykkäsivät veneensä ja\nlauttansa vesille ja olisivat varmaan ehtineet rantaan, vuorelle ja\nkosteikkoon, vuoren kukkulalle asetettujen vartiain huomaamatta,\njotka olivat vetäytyneet suojakaton alle raju-ilmaa pakoon, joll'ei\neräs mies olisi varoittanut erakkoja, ja tämä mies oli Hermas.\n\nTotellen Paavalin käskyä nuorukainen oli ottanut mukaansa kolme\nystävänsä kultarahoista ja muutamia leipiä, ja varustautunut\nnuolella ja joutsella, ja, isänsä luolan edustalta hiljaa\nlausuttuaan nukkujalle jäähyväiset, lähtenyt Raithuun. Ilomielin,\ntuntien voimansa ja miehuutensa ja ylpeänä siitä vaikeasta,\nmutta sotamieheksi aikovalle sopivasta toimesta, joka oli hänen\ntehtäväkseen uskottu, sekä iloisesti päättäen sen suorittaa, vaikka\nhenkensä alttiiksi panemalla, hän riensi eteenpäin kirkkaan kuutamon\nvalossa.\n\nMissä tie polveili sinne tänne, tehdäksensä vuorelle nousun\nmahdolliseksi noille karaistuille erämaan vaeltajille, siinä hän\npoikkesi siitä ja kiipesi oikopäätä kukkulalta kukkulalle, ylös ja\nalas. Tasaisella kentällä hän riensi eteenpäin ikäänkuin olisi ollut\nvainoojia hänen kintereillänsä.\n\nAuringon noustua hän nautti vähän einettä, sitten hän kiiruhti taas\neteenpäin, vaikka puolipäivän helteinen aika oli käsissä ja hänen\njalkansa vaipuivat löyhään hiekkaan, meren rannalla kulkiessaan.\n\nNäin innokkaasti pyrkien matkansa perille ei hän ajatellut Sironaa\neikä kulunutta elämäänsä, vaan ainoastaan meren toisella puolella\nolevaa vuorta ja Blemmyiläisiä, ja kuinka hän paraiten saattaisi\nvakoilla heitä ja, saatuansa heidän aikeistaan tiedon, jälleen voisi\npalata meren rannalle ja omaistensa luo.\n\nKun hän viimein väsymistään väsyi, ja puolipäivän paahde tuli yhä\nrasittavammaksi, ja kun veri alkoi aina runsaammin tunkeutua hänen\nsydämeensä ja sukkelammin tykyttää hänen ohimoissansa, niin hän\nkokonaan lakkasi ajattelemasta, eikä häntä ajanut eteenpäin muu kuin\ntoivo ehtiä mitä pikaisimmin ensimmäisen päämääränsä perille.\n\nKolmannella hetkellä jälkeen puolen päivän hän näki kaukaa Raithun\npalmut, ja virkistyneenä hän riensi niitä kohden.\n\nEnnenkuin aurinko oli mennyt maillensa, hän oli ilmoittanut Paavalin\nmainitsemille erakoille, että Aleksandrialainen epäsi heidän\nkutsumuksensa ja aikoi pysyä edelleen pyhällä vuorella.\n\nSitten Hermas läksi valkamaan, sopiaksensa paikkakunnan kalastajien\nkanssa veneestä, jota hän tarvitsi.\n\nSill'aikaa kun hän keskusteli erään vanhan amalekilaisen merimiehen\nkanssa, joka mustasilmäisen poikansa kera laitteli verkkojansa,\nläheni kaksi ratsastajaa lähenemistään lahtea, jossa suurehko\nkuormalaiva oli pienempien alusten keskellä ankkurissa.\n\nKalastaja osoitti laivaa sanoen: \"Se odottaa Petrasta tulevaa\nkaravaania. Tuo dromedaarin selässä istuja on keisarin suuri\nsotaherra, Pharan'issa olevien Roomalaisten päällikkö\".\n\nHermas näki silloin Phoebicion ensi kerran, ja kun tämä ratsasti\nsuoraa päätä häntä ja kalastajaa kohden, niin hän pelästyi.\n\nJos hän nyt olisi noudattanut ensimmäistä ajatustaan, niin hän olisi\nheti kääntynyt takaisin ja lähtenyt pakoon; mutta hänen kirkas\nsilmänsä oli jo kohdannut centurionin väsyneen ja samalla väijyvän\nkatseen, ja häveten itseänsä hän jäi seisomaan, pani käsivarret\nristiin rinnallensa ja odotti ylpeänä ja jäykkänä Gallialaista, joka\nseuralaisineen ratsasti suoraan häntä kohti.\n\nTalib, joka ennen oli nähnyt nuorukaisen hänen isänsä vieressä, tunsi\nhänet ja kysyi, joko hän oli kauvemman aikaa ollut täällä, vai nyt\nhiljakkoinko hän oli tullut alas vuorelta.\n\nHermas vastasi hänelle totuudenmukaisesti ja huomasi silloin, ett'ei\ncenturioni häntä etsinyt.\n\nKokonaan rauhoittuneena ja vähän uteliaana hän aikoi katsella\ncenturionia, ja hymy heräsi hänen huulillensa, kun hän näki, että\nlaiha vanhus pitkällisestä ja nopeasta ratsastamisesta uupuneena\ntuskin voi enää pysyä satulassa, ja kun hän sitä paitsi tuli\najatelleeksi, että tämä viheliäinen ukko oli kukoistavan ja eloisan\nSironan puoliso.\n\nVähintäkään katumusta tuntematta siitä, että oli tunkeutunut tämän,\nvastapäätänsä seisovan miehen, huoneesen, hän antautui mielellään\nsen vallattomuuden valtaan, jonka Phoebicion näkeminen hänessä\noli herättänyt, ja kun tämä kysyi, oliko hän matkallansa tavannut\nvalkeahiuksista vaimoa, jolla oli ontuva vinttikoira muassa, niin hän\nvastasi vaivoin pidättäen nauruaan:\n\n\"Olen kyllä! Semmoisen vaimon näin ja hänen vinttikoiransakin, mutta\neipä se luullakseni ontunut\".\n\n\"Missä sinä kohtasit hänet?\" Phoebicio kiivaasti kysyi. Hermas\npunehtui, sillä nyt hän oli pakoitettu valehtelemaan, ja olihan\nmahdollista, että hän väärällä ilmoituksella saattoi vahingoittaa\nSironaa. Sentähden hän ei heti antanut mitään varmaa vastausta, vaan\nkysäsi: \"Onko vaimo tehnyt jonkin rikoksen, kun te ajatte häntä\ntakaa?\"\n\n\"Kauhean rikoksen\", Talib vastasi; \"Hän on tämän herran vaimo ja\non...\"\n\n\"Mitä hän on rikkonut, se koskee vain minua\", Phoebicio jyrkästi\nkeskeytti seuralaistansa. \"Minä toivon, että tämä poika on tarkemmin\nnähnyt, kuin sinä, joka Sironana pidit parkuvan ailalaisen lesken,\njoka kantoi lasta sylissään, ja juoksi karavaanin perässä. -- Mikä on\nnimesi, nuori mies?\"\n\n\"Hermas\", hän vastasi; \"ja kuka sinä sitten olet?\"\n\nGallialainen oli juuri vastaamaisillaan kiukkuisesti, mutta\nmalttoihen kumminkin ja sanoi: \"Minä olen keisarin centurioni ja\nkysyn sinulta, minkä näköinen oli tapaamasi vaimo, ja missä hänet\nkohtasit?\"\n\nSotilaan vihaisesta katseesta ja hänen oppaansa sanoista Hermas\nälysi, ett'ei paenneella Sironalla ollut mitään hyvää odotettavana,\njos hän saataisiin kiinni, ja koska hän ei suinkaan tahtonut\nauttaa hänen vainoojiansa, niin hän vastasi pikaisesti, laskien\nvallattomuutensa valloilleen: \"Enhän kumminkaan liene tavannut häntä,\njota te etsitte; sillä hän, jonka minä näin, ei millään muotoa\nsaata olla tämän miehen vaimo, sillä hän saattaisi hyvin olla tämän\nlapsenlapsikin. Hänellä oli kullankeltaiset hiukset ja rusottavat\nkasvot, ja koiraa, joka häntä seurasi, hän nimitti Jambeksi\".\n\n\"Missä tapasit hänet?\" centurioni huusi.\n\n\"Kalastajain kylässä, vuoren juurella\", Hermas vastasi. \"Hän\nastui ruuheen, ja poispäin hänen matkansa kulki\". \"Pohjoiseenko?\"\nGallialainen tutkaisi. \"Niin luulen\", Hermas vastasi, \"mutta en tiedä\nsitä, sillä minulla oli kiire, enkä saattanut lähemmin tarkastaa\nhäntä\".\n\n\"Koettakaamme siis vangita hänet Klysmassa\", Phoehicio huusi\nAmalekilaiselle. \"Olisipa tässä kirotussa erämaassa vaan hevosia!\"\n\n\"Neljä päivänmatkaa\", Talib vastasi arvelevaisesti, \"eikä toisella\npuolen Elim'iä ole vettä saatavana ennenkuin vasta Moseksen kaivolla.\nJospa vaan saisimme hyviä dromedaareja...\"\n\n\"Ja vaikka vaan saisittekin\", Hermas puuttui puheesen, \"niin ei\nsinun, centurioni hyvä, pitäisi edetä kauaksi kosteikosta, sillä\ntuolla toisella puolen kuuluvat Blemmyiläiset kokoontuvan, ja minä\nlähden itse sinne vakoilemaan, niin pian kuin pimenee\".\n\nSynkistyneenä Phoebicio loi silmänsä maahan. Hänellekin oli\nsanoma saapunut siitä, että erämaan pojat varustautuivat uuteen\nhyökkäykseen, ja ärtyneellä, mutta päättävällä äänellä hän huusi\nAmalekilaiselle, kääntyen selin Hermaaseen:\n\n\"Sinä saat ratsastaa yksinäsi Klysmaan ja koettaa vangita häntä; minä\nen tahdo enkä saata laiminlyödä virkaani viheliäisen vaimon vuoksi\".\n\nHermas katseli poistujia ja nauroi iloisesti nähdessään heidän\nkatoavan erääsen majataloon.\n\nEnnen merelle lähtöänsä hän pani maata nuotalle kalastusveneesen,\njonka hän ukolta oli vuokrannut Alexandrialaisen antamalla\nkultarahalla, ja vahvisti ruumistansa pitkällä ja sikeällä unella.\n\nKuun noustessa hän herätettiin käskynsä mukaan, ja hän auttoi poikaa,\njoka seurasi häntä ja osasi hoitaa purjeita ja peräsintä, lykkäämään\nhiekassa olevaa venettä vesille.\n\nPiakkoin hän kiiti, vienon tuulen ajamana, veden kimmeltävällä\nkierällä, ja hän oli niin raittiilla ja iloisella mielellä, kuin\nnuori kotka on, kun se lähtee pesästään ja ensi kerran levittää\nvoimakkaat siipensä lentoon.\n\nHän olisi tahtonut huutaa ilosta tuntiessaan hänelle aivan\nuutta riemullista vapautta, ja poika, joka piti perää, pudisti\nkummastuneena päätänsä, kun hän näki Hermaan, tosin kyllä\ntottumattomasti, mutta ravakkailla vedoilla soutavan hänen haltuunsa\njätetyillä airoilla.\n\n\"Hyvä tuuli käy\", hän huusi erakolle, kääntäessään purjetta\njalusnuoralla; \"kyllä pääsemme eteenpäin sinun soutamattasikin.\nSäästä sinä vaan voimiasi\".\n\n\"Kyllä niitä on runsaasti, eikä siis tarvitsekaan niitä säästellä\",\nHermas vastasi ja taivuttihen uudestaan voimakkaasti soutaaksensa.\n\nPuolitiessä hän levähti, ja hänen ihastellessaan kuun kuvaa, joka\nloisti veden kirkkaassa kuvastimessa, johtui hänen mieleensä Pietarin\npihatanner, jota sama hopeainen loiste valaisi, kun hän ikkunasta\nnousi Sironan luo. Tuon ihanan valkokätisen naisen kuva ilmaantui\nhänen sieluhunsa ja alakuloinen, ikävöivä tunne alkoi hiipiä hänen\nmieleensä.\n\nHän huoahti vienosti kerran ja toisenkin, mutta kun hänen rintansa\nkolmannen kerran tuskallisesti kohosi, niin hän muisti matkansa\ntarkoituksen ja murretut kahleensa ja löi airon lappeella\nvallattomasti veteen niin, että se pirskahti korkealle, ja\nkasteli veneen ja hänet itsensä, pudotessaan alas kimaltelevana\ntimanttisateena. Hän alkoi jälleen liikuttaa airoja ajatellen, että\nhänellä oli parempaakin tehtävää, kuin ajatella naista.\n\nHänen olikin helppo kokonaan unohtaa Sirona, sillä seuraavina päivinä\nei mikään sotilas-elämän tarjooma mielenliikutus jäänyt häneltä\nkokematta.\n\nTuskin kahden tunnin kuluttua siitä, kun hän oli lähtenyt Raithusta,\nhän astui toisen maan-osan manterelle ja löydettyänsä piilopaikan\nveneellensä, hän hiipi heti vuorelle, vakoillaksensa Blemmyiläisiä.\n\nJo ensimmäisenä päivänä hän joutui sattumalta siihen laaksoon, johon\nhe kokoontuivat, ja kolmantena hänen onnistui, sitten kun häntä oli\nuseita kertoja nähty ja vainottu, ottaa vangiksi ja viedä muassaan\neräs vihollisen soturi, joka oli lähetetty vakomaan.\n\nHän sitoi hänet lujasti ja sai kovilla uhkauksilla häneltä monta\ntietoa.\n\nViholliset, jotka nyt olivat kokoontuneet ryöstöretkeä varten, olivat\nmonilukuiset, mutta Hermas uskalsi toivoa ennättävänsä heitä ennen,\nsillä hänen vankinsa ilmaisi hänelle paikan, jonne he olivat vetäneet\nveneensä maalle hiedan ja kivien alle kätköön.\n\nPimeän tultua erakko läheni veneellään paikkaa, josta kuljettiin\nmeren poikki, ja kun Blemmyiläiset pimeänä myrskyisenä yönä\nlykkäsivät ensimmäisen veneensä vesille, niin Hermas purjehti\nvihollisten edellä, nousi maalle suuren vaaran alaisena vuoren\nläntisen rinteen juurella ja riensi Sinaille varoittamaan\ntähystyspaikan pharanilaisia vartioita.\n\nEnnen auringon nousua hän saapui vuoren huipulle, jonne oli\nsangen vaikea kiivetä, herätti huolettomasti vartiapaikoiltaan\nlähteneet tähystäjät, ja ennenkuin nämät vielä ennättivät nousta\nvahtipaikoilleen kohottamaan lippuja ja lyömään vaskirumpua, hän jo\nkiirehti jälleen alas laaksoon päin isänsä luolalle.\n\nHermaan lähdettyä, Mirjam oli alati kuljeskellut Stephanon luolan\nympäristöllä ja joka päivä aamuisin, puolipäivän aikana ja iltaisin\ntuonut vanhukselle vettä; hän oli jatkanut tätä tointaan sittenkin,\nkun uusi, ikävä ja äreä hoitaja oli tullut Paavalin sijaan. Hän eli\njuurista ja siitä leivästä, jota sairas hänelle antoi, sekä makasi\nyönsä syvässä ja kuivassa kallion kolossa, jonka hän jo aikoja sitten\noli tuntenut.\n\nEnnen auringon nousua hän lähti vuoteeltaan täyttääksensä sairaan\nkiviastian vedellä ja puhellaksensa Stephanon kanssa Hermaasta.\n\nHän oli aina nöyrä auttamaan vanhusta, koska hän niin monesti, kuin\nhän tuli hänen luoksensa, sai kuulla hänen huultensa lausuvan hänen\npoikansa nimeä, ja tämä oli aina iloissaan hänen tulostansa, koska\nhän aina antoi hänelle tilaisuuden puhua Hermaasta.\n\nUseiden viikkojen kuluessa vanhus oli niin tottunut antautumaan\nhoideltavaksi, että hän piti paimentytön avuliaisuuden hyvänään,\nikäänkuin se olisi ollut aivan itsestänsä selvää; mutta tämä ei\nkoettanut milloinkaan selvittää itselleen, mistä syystä hän niin\nmielellään palveli vanhusta. Stephano olisi haikeasti kaivannut\nhäntä, jos hän vaan olisi jäänyt tulematta, ja tytölle oli lähteellä\nkäynti ja vanhuksen kanssa keskusteleminen käynyt tarpeeksi, vieläpä\naivan välttämättömäksi pakoksi, sillä hän ei tietänyt vielä, elikö\nHermas, vai oliko Phoebicio surmannut hänet Mirjam'in kanteen\njohdosta.\n\nKenties Paavali oli sepittänyt kaiken, mitä Stephano kertoi hänelle\npoikansa vakoomisretkestä, säästääksensä potilasta ja vähitellen\ntotuttaaksensa häntä pitämään poikaansa kadotettuna; ja kuitenkin hän\naivan mielellään uskoi, että Hermas oli elossa, ja kun hän myöhään\nillalla poistui luolan lähistöltä ja taas täytti sairaan astian,\nennenkuin aurinko vielä oli nähtävissä, niin hän teki sitä sen\nvuoksi, että hän arveli tuon kadonneen, takaisin palatessaan, ennen\nkaikkia muita käyvän isänsä luona.\n\nHän ei hetkeksikään saanut täydellistä lepoa, sillä jos putoava kivi,\nläheneväin askelten ääni tahi jonkun eläimen huuto keskeytti erämaan\nhiljaisuuden, niin hän meni piiloon ja kuunteli sitä tykyttävin\nsydämin; mutta tätä hän ei tehnyt niin paljon siitä syystä, että\nhän pelkäsi isäntäänsä Pietaria, jonka luota hän oli karannut, vaan\npaljoa enemmän sen vuoksi, että hän odotti saavansa kuulla sen miehen\naskelet, jonka hän oli antanut hänen vihollistensa käsiin, mutta jota\nhän kuitenkin yöt päivät tuskallisesti ikävöitsi.\n\nAina lähteen viereen pysähtyessään hän kasteli kankeita hiuksiansa,\nsaadaksensa ne sileiksi, ja pesi kasvojansa niin innokkaasti, kuin\njos hän olisi voinut tämän kautta hieroa ihonsa mustan värin kokonaan\npois. Ja kaikkea tätä hän teki hänen vuoksensa, ja miellyttääksensä\nhäntä hänen palatessansa yhtä paljon, kuin tuo kosteikossa asuva\nvalkeanverinen vaimo, jota hän yhtä tulisesti vihasi, kuin hän\nintohimoisesti rakasti Hermasta.\n\nViimeöisen raju-ilman aikana oli sadepuro virrannut vuoren huipulta\nalas hänen lymypaikkaansa ja karkoittanut hänet sieltä.\n\nLäpimärkänä, suojattomana ja katumuksen, tuskan sekä ikävän vallassa\nhän oli hypellyt kiveltä kivelle ja milloin minkin kallion alta\netsinyt suojaa ja lepoa.\n\nHänen vaeltaessaan oli häntä myös houkutellut puoleensa se valon\nhohde, joka pilkoitti hurskaan Paavalin uudesta asunnosta, ja hän\noli nähnyt sekä tuntenut Aleksandrialaisen, mutta tämä ei huomannut\nhäntä, sillä syviin ajatuksiin vaipuneena hän istui kyykistyneenä\nmaassa tulisijansa vieressä. Hän tiesi siis, missä tämä seurakunnan\nyhteydestä eroitettu erakko asui, jota hän oli usein Stephanolta\nkysellyt ja josta hän sairaan valitusten ja hämäräin viittausten\nkautta oli saanut tietää, että verivihollisensa Sirona oli hänetkin\nkietonut pauloihinsa ja saattanut hänet turmioon.\n\nKun kointähden loiste alkoi sammua, niin Mirjam läheni Stephanon\nluolaa. Hänen sydämensä oli täynnä kyyneliä, mutta hän ei kuitenkaan\nkyennyt huuhtomaan pois hätäänsä ja tuskaansa lievittävillä\nitkupisaroilla, ja hänet täytti kokonaan se harras toivo, että hän\nsaisi täällä maahan vaipua ja kuolla ja siten päästä vapaaksi näistä\ntuskista, jotka lepoa suomatta häntä vaivasivat.\n\nOli vielä liian varhaista häiritä vanhusta. Mutta kumminkin! Hänen\ntäytyi saada kuulla sananen, vaikkapa kovakin ihmisen suusta, sillä\nhänen henkeänsä huumaava villittymisen tunne ja hänen sydäntään\npainava yksinäisyyden haikeus ahdistivat häntä kovin tuskallisesti.\n\nHän seisoi jo luolan suulla, kun hän kuuli kiviä vierivän alas\nkorkealta hänen yläpuoleltansa sekä ihmis-äänen huutavan.\n\nHän säpsähti ja kuunteli liikkumatta, kaula kurotettuna sekä ruumis\njännitettynä, mitä ylhäällä liikkui. Sitten hän äkkiä huudahti\nääneensä riemusta, niin että hänen huutonsa kaikui kauas, ja\nsyöksi kädet korkealle kohotettuina vuorta ylös, alaspäin astuvaa\nmatkamiestä vastaan.\n\n\"Hermas, Hermas!\" tyttö huusi hänelle riemuiten, ja hänen sydämensä\npäiväkirkas ilo kuvastihe niin valoisana ja puhtaana tässä huudossa,\nettä myötäsointuiset sävelet kaikuivat nuorukaisen sielussa, ja hän\ntervehti tyttöä iloisesti.\n\nSillä tavalla ei Hermas vielä milloinkaan ollut tervehtinyt häntä, ja\nhänen äänensä sointu virvoitti hänen tuskastunutta sydänparkaansa,\nniinkuin raikas juoma, jonka hellä käsi kohottaa janohon nääntyvän\nhuulille.\n\nRunsas riemastus ja ylenpaltinen kiitollisuus, jommoista hän ei ollut\nkoskaan ennen tuntenut, loihen hänen sieluunsa, ja sen vuoksi, että\nHermas oli hänelle niin hyvä, häntäkin halutti näyttää, että hänkin\nsaattoi tarjota jotakin vastalahjaa siitä ystävyydestä, jota Hermas\noli hänelle osoittanut.\n\nSen tähden olivat Mirjamin ensi sanat seuraavat: \"Minä olen aina pysynyt\nisäsi läheisyydessä ja tuonut hänelle vettä varhain ja myöhään niin\npaljon, kuin hän on tarvinnut\".\n\nTyttö punehtui näin kehuessaan itseänsä hänelle ensi kertaa; Hermas\ntaasen huudahti:\n\n\"Siinä sinä olet hyvin tehnyt, ja minä olen sinua siitä muistava.\nSinä olet vallatoin, narrimainen olento; mutta minä luulen, että se,\njolle sinä tahdot hyvää tehdä, voikin sinuun luottaa\".\n\n\"Koetappas sitä!\" Mirjam huusi ojentaen kätensä hänelle.\n\nHermas tarttui hänen käteensä ja sanoi vetäen häntä muassaan:\n\"Kuuletkos vaskirummun ääntä? Minä olen käskenyt tuolla ylhäällä\nolevia vartioita olemaan varoillansa; Blemmyiläiset ovat tulossa.\nOnko Paavali isäni luona?\"\n\n\"Ei ole; mutta minä tiedän, missä hän oleskelee\".\n\n\"Sinun täytyy lähteä häntä kutsumaan\", keskeytti häntä nuorukainen.\n\"Häntä ensin, sitten Gelasiota, Psoesta ja Dulasta ja kaikkia\nkatumuksentekijöitä, jotka vaan löydät. Heidän pitää kaikkien mennä\nOikotien solan vieressä olevaan linnoitukseen. Minä tuon sinne nyt\nisänikin; mutta riennä ja näytä, että sinuun saattaa luottaa\".\n\nViimeisiä sanoja lausuessaan hän syleili tyttöä vyötäisistä; mutta\ntämä pujahti häneltä kainosti karkuun ja riensi pois huutaen: \"Minä\nvien sanan kaikille\".\n\nUlkopuolella sitä luolaa, jossa hän toivoi löytävänsä Paavalin, hän\ntapasi Sironan, mutta ei pysähtynyt hänen luokseen, vaan tyytyi\nsiihen, että nauraen huusi hänelle hurjia herjaussanoja.\n\nHän aavisti löytävänsä Aleksandrialaisen lähimmän lähteen luona ja\nkiirehti sinne, kutsui häntä ja riensi edemmäksi luolasta luolaan,\nlevitellen sanomaa Hermaan käskyläisenä ja hänen nimessään.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\n\nOikotien solan partaalla olevan kömpelötekoisen muurin takana\nolivat koolla nuo kummalliset miehet, jotka olivat jättäneet elämän\nhuveineen ja tuskineen, velvollisuuksineen ja iloineen, jotka olivat\nkääntyneet selin siihen yhteiskuntaan ja perheesen, jonka jäseninä\nolivat olleet, paetakseen erämaihin ja siellä, vapaaehtoisesti\nluovuttuaan kaikista muista harrastuksista, pyrkiäkseen päämäärää\nkohti, joka ulottui toiselle puolen tätä elämää.\n\nÄänettömässä erämaassa, kaukana maailman viettelevistä äänistä,\nheidän varmaankin oli muka helpommin onnistuva kuolettaa lihalliset\nhalunsa, irtautua lihan kahleista ja siten kohottaa synnin sekä lihan\nkautta tomuhun kiinnitetty inhimillinen luontonsa lähelle puhdasta,\nruumiitonta Jumal'-olentoa.\n\nKaikki nämät miehet olivat kristityitä, ja niinkuin Vapahtaja\nvapaaehtoisen kärsimisen kautta oli tullut Lunastajaksi, niin hekin\nkoettivat kärsimysten puhdistavalla voimalla vapautua saastaisen\nihmisluonnon kuonasta ja kovain katumusharjoitusten kautta suorittaa\nsuoritettavansa sekä oman että koko sukukunnan velan maksamiseksi.\n\nHeitä ei ollut mikään vainoomisen pelko ajanut erämaahan, vaan\nsuurimman voiton toivo.\n\nKaikki nämät vartiotorniin kokoontuneet erakot olivat Egyptiläisiä\nja Syrialaisia, ja etenkin edellisten joukossa oli useita, jotka\njo kotimaansa vanhoja jumalia palvellessaan olivat antautuneet\nitsensäkieltämiseen ja katumukseen, ja tällöin valitsivat\njumalisuuden harjoituksiensa tapahtumapaikoiksi ne seudut, joilla\nHerran sanottiin ilmestyneen valituillensa.\n\nMyöhemmin asettui sekä itse Sinaille, että myöskin koko petraealaisen\nArabian alalle, jonka kautta Juutalaisten sanotaan vaeltaneen\nmuuttomatkallansa Moseksen johdolla, samanmielisiä erakoita, jotka\nnimittivät asettumispaikkojaan valitun kansan raamatussa mainittujen\nlepo-asemain mukaan; mutta vielä ei ollut mitään yhdyssidettä\nyksityisten parannuksentekijäin välillä, eikä mitään ohjesääntöä\njärjestämässä heidän elämäänsä, vielä oli heitä vain muutamia\nkymmeniä, vaikka heidän lukunsa piakkoin oli nouseva sadoiksi ja\ntuhansiksi.\n\nUhkaava vaara oli tulisella kiireellä koonnut nämät elämän ja\nmaailman halveksijat, joiden ajatukset olivat kuolemaa kohti\nsuunnatut.\n\nAinoastaan vanha Kosmas, joka vaimonsa kanssa oli vetäytynyt Sinaille\nja hänen kuoltuaan asui yhdessä toisen erakon, Gelasion kanssa, oli\nnyt jäänyt luolaansa ja, kun asuinkumppani kehoitti häntä pakenemaan,\nsanonut olevansa tyytyväinen, milloin ja missä tahansa Herra hänet\nkutsuisi pois, ja että se oli Jumalan kädessä, oliko vanhuus vaiko\nnuolen-isku hänelle taivaan portin avaava.\n\nKokonaan toisin oli muiden erakoiden laita, jotka syöksyivät\nvartiotornin kapeasta ovesta sen sisäosaan, kunnes se tuli täpö\ntäyteen; ja Paavalin, joka katsellen vaaraa silmästä silmään oli\nmuuttunut aivan tyyneksi, täytyi estää erään uuden tulokkaan\npääsemistä sisään, jotta taajaan sullottu, vapiseva joukko säilyisi\nvahingoista.\n\nEi mikään tarttuva tauti leviä niin nopeasti eläimestä eläimeen, ei\nmikään mädännys niin joutuisasti hedelmästä hedelmään, kuin pelko\nihmissydämestä toiseen.\n\nNe, joita hätä kovimmilla ruoskan lyönneillä vainosi, olivat\nnopeimmin juosseet ja ensinnä saapuneet linnoitukseen.\n\nVoivottaen ja valittaen he olivat ottaneet vastaan jälkeenpäin\nsaapuvia, ja surkeaa oli nähdä, miten tuo tuskitteleva joukko,\nsamassa kun se kovalla äänellä vakuutti tyytyvänsä Jumalan johtoon ja\nhurskaasti rukoili, samassa väänteli käsiään, ja miten kukin erikseen\npiti tuskallista huolta siitä, että saisi pelastuneet tavara-vähänsä\nsalatuiksi ensinnäkin kumppaniensa moitteilta ja sitten lähestyvän\nvainolaisen saaliinhimolta.\n\nSamalla kertaa, kuin Paavali, tulivat Sergius ja Jeremiaskin, joita\nhän jo tiellä oli rohkaissut. Nämät kolme miestä koettivat herättää\nluottamusta pelkureissa, ja kun Aleksandrialainen johdatti heidän\nmieleensä sitä, kuinka innokkaasti jokainen heistä muutamia viikkoja\nsitten oli ollut avullisena kallionmöhkäleitä ja kiviä vieritettäissä\nmuurille ja jyrkänteen reunalle, jotta sitten voisivat syöstä ja\nheittää niitä päällekarkaavan vihollisen päälle, niin tuli monellekin\nselväksi, että heillä jo oli ansioita puolustustyön suhteen, ja että\nheidän tuli sitä jatkaakin.\n\nYhä useampia miehiä tuli tällöin alas tornista, ja kun Hermas, jota\nMirjam seurasi, näkyi tulevan kantaen isäänsä selässään, ja Paavali\nkehoitti ympärillään seisovia kumppaneja rohkaisemaan mieltänsä,\nnähdessään tämmöisen miellyttävän kuvan lapsenrakkaudesta, niin\nuteliaisuus viekoitteli viimeisetkin torniin jääneet ulos.\n\nAleksandrialainen hyppäsi muurin ylitse, kävi Stephanoa vastaan,\notti hänet huohottavan nuorukaisen hartioilta omillensa ja lähestyi\nkuormineen tornia. Mutta vanha sotilas kieltäytyi menemästä huoneen\nsuojaan ja pyysi, että ystävä laskisi hänet muurin viereen.\n\nPaavali täytti hänen toivonsa ja nousi sitten Hermaan kanssa tornin\nhuipulle, katsellaksensa sieltä ympärillä olevia seutuja.\n\nHeti Paavalin lähdettyä Stephano sanoi, kääntyen ympärillään\nseisovien erakkojen puoleen:\n\n\"Nämät kivet ovat irrallaan, ja minun voimani on tosin pieni, mutta\nkumminkin riittävä syöksemään niitä tuonne alas. Jos tappelu syntyy,\nniin kuitenkin minun vanhat soturisilmäni näkevät, vaikka ovatkin\nheikot, teidän silmäinne avulla paljon, jota te nuoremmat saatte\nhyödyksenne käyttää. Mutta ennen kaikkea on välttämätöintä, että, jos\ntahdotaan tehdä kiista vaikeammaksi rosvoille, yksi täällä käskee, ja\nte toiset tottelette häntä\".\n\n\"Sinä, isä\", Syrialainen Salatiel keskeytti häntä, \"olet palvellut\nkeisarin sotaväessä, ja viimeisessä ryntäyksessä osoittanut\nrohkeuttasi ja sotataitoasi. Johda sinä meitä!\"\n\nStephano pudisti surullisena päätänsä ja vastasi: \"Minun ääneni on\nkäynyt heikoksi ja pieneksi haavastani, joka on täällä rinnassani, ja\npitkällisestä taudistani. Eivät lähimmätkään miehet kuulisi ääntäni\ntaistelun pauhinassa. Ottakaa Paavali johtajaksenne, sillä hän on\nväkevä, varova ja urhoollinen\".\n\nUseat erakoista olivat jo kauvan huomanneet Aleksandrialaisen\nolevan heidän parhaan tukensa, sillä vuosikausia hän oli nauttinut\nkaikkien kunnioitusta ja tuhansissa tilaisuuksissa osoittanut voimaa\nja pelottomuutta, mutta tätä esitystä kuullessansa he katselivat\ntoisiansa hämmästyneinä, arvelevaisina ja paheksien.\n\nStephano huomasi, mitä heidän mielessään liikkui, ja sanoi:\n\n\"Hän on suureen syntiin langennut ja Jumalan edessä hän varmaankin\non viho viimeinen teidän joukossanne, mutta pedontapaisen voiman ja\nhurjan rohkeuden suhteen hän on teitä etevämpi. Kuka teistä tahtoisi\nastua hänen sijaansa, jos te ette anna hänelle johtoa?\"\n\n\"Sailainen Orion\", huusi yksi erakoista, \"on suuri ja väkevä; jos hän\ntahtoisi...\"\n\nMutta Orion kieltäytyi kovasti ottamasta toimittaakseen tätä\nvaarallista tehtävää, ja kun Andreas ja Joseph olivat yhtä\ninnokkaasti sanoneet, ett'eivät he ota vastaan heille tarjottua\npäällikkyyttä, niin Stephano sanoi: \"Näettehän, ett'ei meillä ole\nmitään muuta neuvoa jäljellä, kuin pyytää Aleksandrialaista olemaan\ntäällä johtajana niin kauvan, kuin rosvot meitä uhkaavat, vaan ei\nkauvemmin. Tuolla hän tulee. Kysynkö minä häneltä?\"\n\nMyöntävä, vaikk'ei suinkaan iloinen, murina kuului vanhukselle\nvastaukseksi, ja Paavali otti, ihastuksissaan siitä toivosta,\nettä hän täällä saisi uhrata henkensä ja verensä heikkojen\npuolustukseksi, sekä taistelunhalusta palaen, Stephanon kehoituksen\nvastaan, aivan kuin se olisi ollut ihan luonnollinen asia, ja alkoi\nheti sotapäällikkönä komentaa noita neuvottomia, lammasnahkoihin\npuettuja miehiä. Minkä hän lähetti vartiaksi tornin huippuun, minkä\nhän määräsi kantamaan kiviä saataviin, minkä taas vaaran hetkenä\nsyöksemään kiviharkkoja ja kallionlohkareita syvyyteen; heikompia hän\nkäski pysymään yhdessä koossa ja rukoilemaan muiden puolesta sekä\nlaulamaan kiitosvirsiä, ja hän suostui kaikkien kanssa käytettävistä\nviittauksista ja merkeistä.\n\nHän oli milloin missäkin paikassa, ja hänen eloisuutensa ja\nuskalluksensa tarttui pelkureihinkin.\n\nJuuri kun näitä käskyjä annettiin, Hermas sanoi jäähyväiset\nPaavalille ja isällensä, sillä hän kuuli roomalaisen sotatorven\ntoitotuksen ja Pharan'in nuoren miehistön rummun pärrytyksen, joka\njoukko kulki Oikotien solan kautta vihollista vastaan.\n\nHän tiesi, missä Blemmyiläisten päävoima oli, ja ilmaisi sen\ncenturioni Phoebiciolle ja Pharanilaisten päällikölle.\n\nGallialainen teki muutamia lyhyitä kysymyksiä Hermaalle, jonka hän\nkohta tunsi, sillä nähtyänsä hänet Raithun satamassa, ei hän ollut\nvoinut unhottaa hänen silmiänsä, jotka johtivat hänen mieleensä\nGlyceran silmät, ja saatuansa lyhyitä, varmoja vastauksia, hän jakoi\nnopeita ja tarkkoja käskyjä.\n\nYhden Pharanilaisten kolmanneksen oli määrä rummuttaen ja puhaltaen\njatkaa matkaansa vihollisia vastaan ja näiden lähestyessä peräytyä\ntasangolle aina vartiotornin alle saakka. Jos Blemmyiläiset\nsaataisiin sinne viekoitelluiksi, niin kosteikkokaupungin soturein\ntoisen kolmanneksen, joka saattoi helposti vetäytyä poikkilaaksoon,\noli hyökättävä heidän vasenta kylkeänsä vastaan, sill'aikaa kuin\nPhoebicio manippelineen piilisi tornikallioiden takana sekä\näkkiä esiin syösten ratkaisisi tappelun. Viimeinen kolmasosa sai\ntehtäväkseen hävittää Blemmyiläisten alukset Hermaan johdolla, joka\ntiesi heidän maallenousu-paikkansa.\n\nPahimmassa tapauksessa centurioni saattoi väkinensä peräytyä\nlinnoitukseen ja puolustaa itseänsä siellä, kunnes saisi apuväkeä\nläheisistä satamakylistä, jonne lähettiläitä jo oli matkalla.\n\nGallialaisen käskyt pantiin toimeen viivyttelemättä, ja Hermas\nkulki hänelle uskotun joukon etupäässä niin itseensä luottavaisena\nja uljaana, kuin keisarin väessä palvellut sotavanhus, joka johtaa\nlegionaansa taistelukentälle. Hän kantoi nuolia ja jousta selässänsä,\nja kädessänsä hänellä oli sotakirves, jonka hän oli ostanut Raithusta.\n\nMirjam aikoi seurata hänen johtamiansa sotilaita, mutta Hermas\nhuomasi hänet ja huusi: \"Torniin, lapsi, isäni luo!\" Ja paimentyttö\ntotteli häntä arvelematta.\n\nKaikki linnoituksessa olevat erakot olivat rientäneet vuoren\nrinteelle ja katselivat sieltä sotavoiman jaoittamista sekä\nviittailivat ja huusivat alhaalla oleville.\n\nHe toivoivat osan sotilaista yhtyvän heihin heidän suojakseen, mutta,\nniinkuin pian saivat nähdä, turhaan.\n\nStephano, jonka heikot silmät eivät kantaneet vuoren juurella\nolevalle tasangolle, antoi Paavalin kertoa itselleen kaiken,\nmitä tapahtui, ja käsitti sotilaan tarkalla silmällä centurionin\ntaistelusuunnitelman.\n\nSilloin Hermaan johtama joukko kulki tornin ohitse, ja nuorukainen\ntervehti isäänsä sekä liikkeillä että sanoilla.\n\nStephano, jonka korva oli jäänyt tarkemmaksi, kuin silmä, tunsi\npoikansa äänen ja lausui hänelle niin kovaa, kuin jaksoi, muutamia\nrakkauden sanoja jäähyväisiksi.\n\nPaavali muodosti ukon sydämenpurkauksen lyhyeksi lauseeksi ja huusi\npuhetorveksi yhdistettyjen kämmeniensä kautta ystävänsä taisteluun\nrientävälle pojalle hänen siunauksensa.\n\nHermas ymmärsi hänet; mutta vaikka tämä tervehdys häntä suuresti\nliikuttikin, niin kuitenkin hän vastasi siihen ainoastaan\näänettömillä viittauksilla. Isän on helpompi keksiä sata siunauksen\nsanaa, kuin pojan yhtä kiitoslausetta. Kun nuorukainen oli kadonnut\nkallioiden taakse, niin Paavali sanoi:\n\n\"Vanhan soturin lailla hän astui pois, ja toiset seurasivat häntä,\nniinkuin lauma jäärää. Mutta nyt! Kuuletkos? Varmaankin! Ensimmäinen\nPharanilaisten osasto on joutunut kahakkaan vihollisen kanssa.\nSotahuuto lähestyy yhä\".\n\n\"Sitten kaikki käy hyvin\", Stephano vastasi vilkkaasti. \"Jos he\ntarttuvat onkeen ja antavat viekoitella itsensä tänne tasangolle,\nniin he ovat, luulen ma, hukassa. Me saamme täältä nähdä koko\ntaistelun, ja jos meikäläiset ajetaan pakoon, niin saattaa kyllä\ntapahtua, että he vetäytyvät tänne linnoitukseen. Nyt ei saa\nainoatakaan kiveä heittää pois tarpeettomasti, sillä jos vaan meidän\ntornimme tulee taistelun keskustaksi, niin puolustajat tarvitsevat\nlinkokiviä\".\n\nMuutamat erakot kuulivat nämät sanat, ja kun sotahuuto sekä tappelun\npauhina lähenemistään läheni, ja toinen toisti toiselle, että\nheidän pakopaikkansa oli tuleva taistelun keskustaksi, niin pelon\nvaltaan joutuneet katumuksentekijät lähtivät Paavalin määräämistä\nvartiopaikoistaan, juoksivat, Aleksandrialaisen ankaroista käskyistä\nhuolimatta, sinne tänne, ja useimmat yhdistyivät vanhoihin ja\nheikkoihin, joiden kiitosvirret muuttuivat yhä surkeammiksi, mitä\nenemmän vaara läheni.\n\nKovimmalla äänellä suuri Sailainen Orion vaikeroitsi ja huusi\nkohottaen kätensä korkealle:\n\n\"Herra, mitä Sinä vaadit meiltä kurjilta? Kun Moses jätti Sinun\nvalitun kansasi vain neljäksitoista päiväksi, niin se heti\nluopui Sinusta, ja me elämme elämäämme Sinun palveluksessasi\njohtajattakin ja olemme uhranneet kaiken, mikä sydäntä ilahuttaa,\nja olemme antautuneet kaikellaisten kärsimysten alaisiksi, sinulle\nkelvataksemme! Ja nyt nämät hirvittävät pakanat jälleen raivoavat\nmeidän ympärillämme ja tappavat meidät. Onko tämä voittopalkinto\ntaistelustamme ja väsymättömästä ponnistelustamme?\"\n\nMuutkin yhtyivät Sailaisen valitukseen; mutta Paavali astui\nheidän keskellensä, moitti heidän arkamaisuuttansa ja pyysi heitä\ninnokkailla ja vakuuttavilla sanoilla palaamaan vartiopaikkkoihinsa,\nettä ainakin itäisellä rinteellä olevaa muuria vartioitaisiin, jolta\npuolen oli helpompi kiivetä ylös, ja ett'ei linnoitus joutuisi\nhelposti voitettuna saaliina vihollisten käsiin, joilta ei ollut\nmitään armoa odotettavana.\n\nJo olivat muutamat erakot seurata Aleksandrialaisen kehoitusta,\nkun kauhea kiljunta, Pharanilaisia takaa-ajavien Blemmyiläisten\nsotahuuto, kuului aivan heidän pakopaikkansa juurelta.\n\nKauhistuneina he tunkeutuivat jälleen kokoon, ja kun Syrialainen\nSalatiel, joka oli uskaltanut mennä jyrkänteen reunalle ja katsella\nvanhan Stephanon hartioiden ylitse tasangolle, syöksi takaisin\ntoveriensa luo tuskallisesti huutaen: \"Meikäläiset pakenevat!\" niin\nsilloin Gelasio parkaisi ääneensä ja huusi lyöden rintaansa ja repien\nmustaa, kiharaista tukkaansa: \"Oi Herra Jumala, mitä Sinä tahdot\nmeiltä? Onko sitten meidän pyrintömme vanhurskauteen ja hyviin\navuihin aivan turhaa ja hyödytöntä, koska Sinä heität meidät kuoleman\nkitaan etkä tahdo sotia meidän puolestamme? Jos sorrumme pakanoiden\nkäsihin, niin on jumalattomuus ja raaka väkivalta kerskaava, niinkuin\nse olisi voittanut jumalanpelon ja totuuden\".\n\nPaavali oli, ollen kokonaan suunniltaan ja neuvotoinna, kääntynyt\npois valittajista ja tarkasteli nyt Stephanon kanssa tappelua.\n\nBlemmyiläiset olivat tulleet monilukuisina, ja heidän rynnäkkönsä,\njota Pharanilaisten aluksi oli määrä vaan näennäisesti paeta,\noli niin ankara, ett'eivät he, eivätkä heihin liittyneet\ntaistelukumppanit voineet sitä kestää, vaan he ajettiin takaisin aina\nOikotien solan ahdinkoihin.\n\n\"Ei käy, niinkuin pitäisi\", Stephano sanoi.\n\n\"Ja tämä pelkurijoukkio, nämät raavaat\", Paavali huusi vimmattuna,\n\"jättivät muurin suojattomaksi ja herjaavat Jumalaa, sen sijaan kuin\nheidän pitäisi vartioida muuria tahi taistella\".\n\nErakot huomasivat hänen liikkeensä, jotka näyttivät epätoivoon\njoutuneen liikkeiltä, ja Sergio huusi:\n\n\"Joko meiltä kaikki toivo menee hukkaan? Miks'ei orjantappurapensas\nsyty tuleen ja hävitä liekillänsä pahantekijöitä? Mintähden\nei ukkonen jyrise? Missä ovat salamat, jotka Sinain vuoren\nhuippujen ympärillä leimahtelivat? Miksi ei ilma pimene pakanoiden\nkauhistukseksi? Miksi ei maa aukene, nielläksensä heidät, niinkuin\nKoran joukon?\"\n\n\"Jumalan voima\", Dulas huusi, \"istuu kädet ristissä. Kuinka\nepäilyttävän näköiseksi Herra tekee meidän hurskautemme, koska hän\nkäyttää itseänsä meitä kohtaan niin, kuin emme ollenkaan ansaitsisi\nhänen huolenpitoansa!\"\n\n\"Ette te sitä ansaitsekaan\", huudahti Paavali, joka oli kuullut\nviimeiset sanat ja silloin pikemmin kantoi kuin talutti sairaan\nStephanon muurin itäiselle puolelle, joka oli vartioitta, \"ette te\nsitä ansaitsekaan, sillä sen sijaan, että teidän pitäisi vastustaa\nJumalan vihollisia, te herjaatte Häntä ja häpäisette itsenne\nkurjan pelkuruutenne kautta. Katsokaa tätä sairasta vanhusta, joka\nvalmistaksen teitä puolustamaan, ja noudattakaa nyt nurisematta minun\nkäskyjäni, taikka, pyhien marttyyrien veren kautta, minä vedän teidät\nhiuksistanne ja korvistanne vartiopaikoillenne ja tahdon...\"\n\nMutta enempää hän ei lausunut, sillä hänen uhkauksensa katkaisi\nvoimakas ääni, joka muurin juurelta huusi hänen nimeänsä.\n\n\"Se on Agapito\", Stephano sanoi. \"Vie minut vallille ja laske minut\nsinne maahan\".\n\nEnnenkuin Paavali vielä oli täyttänyt ystävänsä toivon, niin kookas\npiispa seisoi hänen vieressänsä.\n\nKappadokialainen Agapito oli nuoruudessaan ollut sotilas. Hän oli\ntuskin päässyt vanhemmalle puolen ikäänsä ja oli seurakuntansa valpas\npaimen.\n\nKun kaikki Pharan'in nuoriso lähti Blemmyiläisiä vastaan\ntaistelemaan, niin ei hän saanut enää lepoa kosteikossa, vaan käski\npresbyterejä ja diakoneja vaimojen ja jäljellejääneitten miesten\nkanssa kirkossa rukoilemaan taistelevien puolesta, jonka tehtyänsä\nhän oli lähtenyt oppaan ja kahden akoluuthin seurassa vuorelle,\nollaksensa läsnä taistelussa.\n\nMuille papeille ja vaimollensa, jotka koettivat pidättää häntä, hän\noli vastannut: \"Kussa lauma on, siellä pitää paimenenkin oleman!\"\n\nKenenkään näkemättä ja kuulematta hän oli saapunut linnoituksen\nmuurille asti ja siellä joutunut kuulemaan Paavalin ankarat sanat.\n\nJo hän seisoi pyörivin silmin Aleksandrialaisen edessä ja kohotti\nuhaten voimakkaan kätensä, huutaen hänelle: \"Uskaltaako seurakunnasta\nsuljettu tällä tavoin puhua veljillensä? Tahtooko saatanan puolesta\ntaistelija jaella käskyjä Herran sotamiehille? Sinun olisi varmaankin\nhauskaa, jos atleettisilla käsivarsillasi voittaisit takaisin sen\nmaineen, jonka synnin ja rikosten raukaisema sielusi on hukannut.\nTänne ystäväni, Herra on meidän kanssamme ja on meitä varjeleva!\"\n\nPaavali oli ääneti kärsinyt piispan sanoja ja kohotti kätensä,\nniinkuin muutkin erakot, kun Agapito astui heidän keskellensä ja\nlausui lyhyen, voimakkaan rukouksen.\n\nAmenen jälkeen piispa määräsi sotapäällikön tavoin kullekin,\nheikommille ja vanhimmillekin, paikan muurilla ja heittokivien takana\nja huusi sitten kaikuvalla äänellä: \"Näyttäkää tänäpänä, että te\nolette Korkeimman sotilaita!\"\n\nEi kukaan vastustanut häntä, ja kun joka mies seisoi\nvartiopaikallansa, niin hän astui vuoren rinteelle ja katseli tarkoin\ntaistelua, joka riehui hänen alapuolellansa.\n\nPharanilaiset vastustivat menestyksellä Blemmyiläisten hyökkäystä,\nsillä Phoebicio oli manippelineen syössyt esiin väijyksistä, sivulta\nkäynyt hyökkäävien erämaan poikien kimppuun ja levittäen kuolemaa\nsekä häviötä hajoittanut heidät kahteen joukkoon. Hyvin varustetuilla\nRoomalaisilla näkyi olevan varsin vähä vastusta alastomista\nvihollisistaan, jotka käsikahakassa eivät voineet käyttää nuoliaan\neivätkä peitsiään.\n\nMutta Blemmyiläiset olivat useissa otteluissa keisarin joukkojen\nkanssa oppineet käyttämään voimiansa, ja niin pian kuin he näkivät,\nett'eivät voineet kestää vihollistensa hyökkäystä, niin heidän\njohtajansa huusivat omituisen räikeästi, heidän rivinsä hajosivat, ja\nhe syöksyivät erilleen jokaiseen ilman suuntaan höyhenläjän lailla,\njohon tuuliaispää on tarttunut.\n\nAgapito piti erämaan poikien hajaantumisen hurjana pakona, hengähti\nsyvään ja kiitollisena ja kääntyi mennäksensä taistelukentälle\nlohduttamaan haavoitettuja uskonveljiänsä. Mutta hänellä oli itse\nlinnoituksessa oleva tilaisuus tehdä hurskasta velvollisuuttaan,\nsillä hänen edessänsä seisoi paimentyttö, jonka hän jo tullessansa\noli huomannut, ja joka sanoi kainostellen, mutta kumminkin nopeasti\nja selvään: \"Herra piispa, Hermaan isä, sairas Stephano, jolle minä\nolen vettä tuonut, käski pyytämään sinua tulemaan hänen luoksensa,\nsillä hänen haavansa on auennut ja hän luulee kuoleman olevan\nlähellä\".\n\nAgapito noudatti nopein askelin tätä kutsumusta ja tervehti sairasta,\njonka haavat Paavali ja Sailainen Orion jo olivat sitoneet,\nsemmoisella tuttavuudella, jota hän ei ensinkään osoittanut muille\nkatumuksentekijöille.\n\nHän tunsi jo aikoja sitten Stephanon entisen nimen ja hänen entiset\nelämänvaiheensa, ja hänen toimestansa oli Hermaan täytynyt yhtyä\nAleksandriaan lähetettyjen airuiden joukkoon, sillä Agapito oli sitä\nmieltä, ett'ei kukaan saanut paeta elämän taistelua, ennenkuin hän\noli itse ottanut siihen osaa.\n\nStephano ojensi hänelle kätensä, piispa istui hänen viereensä ja\nviittasi hänen ympärillään seisovia jättämään heidät yksikseen ja\nkuunteli tarkoin sairaan hiljaisia sanoja.\n\nKun tämä vaikeni, niin Agapito sanoi:\n\n\"Minä ylistän sinun kanssasi Herraa, että Hän antoi sinun vaimosi\nlöytää ne tiet, jotka käyvät Hänen tykönsä, ja sinun pojastasi on\ntuleva kelpo sotamies, niinkuin sinä itsekin olet ollut. Sinun\nmaallinen talosi on toimitettu, mutta kuinka sinä olet valmistettu\ntoiseen, ijankaikkiseen elämään?\"\n\n\"Minä olen kahdeksanatoista vuotena tehnyt katumusta, rukoillut ja\nkärsinyt paljon\", sairas vastasi. \"Maailma on jäänyt kauas taakseni\nja minä toivon vaeltavani sillä tiellä, joka taivaasen viepi\".\n\n\"Sitä toivon minäkin sinulle ja sinun sielullesi\", piispa sanoi.\n\"Suuret kärsimiset olivat määrätyt sinun osaksesi maailmassa.\nOletkos koettanut antaa niille anteeksi, jotka ovat tuottaneet\nsinulle katkerimmat kärsimisesi, ja saatatko rukoilla: 'Anna meille\nmeidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin anteeksi annamme meidän\nvelvollistemme?' Muistatkos tätä lausetta: 'Sillä jos te anteeksi\nannatte ihmisille heidän rikoksensa, niin myös teidän taivaallinen\nIsänne antaa teille anteeksi?'\"\n\n\"Glyceralle en ole ainoastaan anteeksi antanut\", sairas vastasi,\n\"vaan ottanut hänet jälleen sydämeni rakastetuksikin; mutta sille\nmiehelle, joka hänet häpeällisesti viekoitteli, sille kurjalle,\njoka, vaikka olinkin hänelle tehnyt tuhansia hyviä töitä, on minut\npettänyt, ryöstänyt ja häpäissyt, hänellekin toivon...\"\n\n\"Anna hänellekin anteeksi\", Agapito huusi, \"jotta sinulle anteeksi\nannettaisiin\".\n\n\"Minä olen kahdeksanatoista vuonna koettanut siunata tätä\nvihollistani\", Stephano vastasi, \"ja tahdon koettaa sitä vastakin\nedes...\"\n\nTähän asti piispa oli kiinnittänyt kaiken huomionsa sairaasen;\nmutta tällöin häntä huudettiin usealta taholta, ja Gelasio, joka\nmuiden erakoiden kanssa seisoi vuoren rinteellä, huusi hänelle:\n\"Pelasta meidät, isä, pakanat kiipeävät tuolta toiselta puolen tänne\nkalliolle\".\n\nAgapito kääntyi selin Stephanoon ja huusi hänelle vielä kerran,\nviittauksilla siunaten häntä: \"Anna anteeksi, niin saat periä\ntaivaan!\"\n\nKentällä makasi paljo haavoitettuja ja kuolleita, ja Pharanilaiset\nperäytyivät jälleen Oikotien solaan, sillä Blemmyiläiset eivät\nolleetkaan paenneet, vaan olivat ainoastaan hajaantuneet ja\nkiivenneet tasankoa ympäröiville vuorille, josta nuolilla ampuivat\nvihollisiaan.\n\n\"Missä Roomalaiset ovat?\" Agapito kysyi kiivaasti Sailaiselta\nOrionilta.\n\n\"He vetäytyivät tuonne rotkoon, jonka kautta tie kulkee tänne\", hän\nvastasi. \"Mutta katsos nyt näitä pakanoita! Herra olkoon meille\narmollinen! He kiipeävät vuoren kuvetta ylös, niinkuin tikat pitkin\npuunrunkoja\".\n\n\"Kivihin käsiksi!\" Agapito huusi säihkyvin silmin vieressänsä\nseisoville katumuksentekijöille. \"Kuinka käypi tuolla toisella puolen\nmuuria? Kuuletteko? Niin! Se oli roomalainen sotatorvi. Urhoutta,\nveljet, keisarin sotamiehet suojelevat linnoituksen heikompaa\npuolta. Mutta entäs täällä! Näettekö tuolla vuoren halkeamassa\nalastomia olentoja? Tänne kiven lohkareita! Ponnista hartioillasi\nvoimakkaasti sitä vastaan, Orion! Tempaise vielä kerta, Salatiel! Nyt\nse irtaantui, tuolla se vierii alas! Kunhan ei se vaan jäisi tuohon\nrakoon riippumaan! Ei! Jumalan kiitos, sen vauhti kasvaa. Kas, se oli\nhyppäys! Ja nyt! Kuusi Herran vihollista yhdellä iskulla kuoletettu\".\n\n\"Tuolla toisella puolen näen vielä kolme\", Orion huusi. \"Tule tänne,\nDamiano, auttamaan minua!\"\n\nHän, jota huudettiin, ja monta muuta hänen kanssansa syöksyi esiin,\nja ensimmäinen menestynyt yritys rohkaisi niin pian ja ihmeellisesti\nkatumuksentekijöiden mieltä, että piispan kävi vaikeaksi hillitä\nheidän intoansa ja saada heitä säästäväisesti pitelemään kalliita\nampumavarojansa.\n\nSillä aikaa kuin Agapiton johdolla kivi kiven perästä vieritettiin\nryhmyistä vuorenrinnettä kiipeävien Blemmyiläisten päälle, sillä\naikaa Paavali istui sairaan vieressä katsellen maahan.\n\n\"Etkö sinä auta heitä?\" Stephano kysyi.\n\n\"Agapito on oikeassa\", Aleksandrialainen vastasi. \"Minulla on paljo\nkatumista, ja taistelu tuottaa huvia. Ja minä tunnen, kuinka suurta\nse tuottaa, siitä tuskasta, jonka paikallani oleminen minussa\nvaikuttaa. Sinua piispa on ystävällisesti siunannut\".\n\n\"Minä olen lähellä päämäärääni\", Stephano sanoi huoaten, \"ja hän\nlupaa minulle taivaan, jos sydämestäni annan anteeksi _hänellekin_,\njoka varasti minun vaimoni. Se olkoon hänelle anteeksi annettu,\nkaikki olkoon hänelle anteeksi annettu, ja kaikki hänen yrityksensä\nmenestykööt, älköötkä rauetko tyhjiin! Koetappas vain, kuinka\nsydämeni sykkii; vielä kerran se ponnistaa voimiansa, ennenkuin\nse kokonaan lakkaa tykyttämästä. Kun kuolen, niin toimita Hermaan\nsuhteen kaikki, mitä minä olen sinulle sanonut, ja siunaa häntä\ntuhannen tuhansin kerroin minun ja hänen äitinsä nimessä. Älä sano\nhänelle milloinkaan, että hänen äitinsä heikkouden hetkenä seurasi\ntuota konnaa, tuota miestä, tuota onnetonta tarkoitan, jolle minä\nannan kaiken anteeksi Anna Hermaalle tämä sormus, ja sen sekä kirjeen\navulla, jonka löydät luolastani vuoteeni ruohojen alta, otetaan hän\nvastaan setänsä luona ja saa paikan sotajoukossa, johon hänellä on\noikeus, sillä minun veljeni on keisarin suosiossa. Kuuleppas, kuinka\nAgapito rohkaisee meikäläisiä. He taistelevat siellä urhoollisesti!\nSehän oli roomalaisen sotatorven ääni. Ota vaari, nyt manippeli\nasettuu linnoitukseen, ja he ampuvat täältä pakanoita. Jos he\ntulevat, niin vie minut torniin. Minä olen heikko ja tahtoisin\nvielä kerran koota ajatuksiani ja rukoilla, että voisin antaa sille\nmiehelle anteeksi sydämestäni, enkä ainoastaan huulillani\".\n\n\"Katso, tuolla alhaalla Roomalaiset tulevat!\" Paavali keskeytti\nsairasta.\n\nSitten hän huusi sinne: \"Tulkaa täältä ylös, täältä! Enemmän\nvasemmalla portaat ovat!\"\n\n\"Täällä ollaan\", vastasi räikeä ääni.\n\n\"Jääkää te, miehet, seisomaan tähän ulkonevaan osaan ja pitäkää\nlinnoitusta silmällä. Jos vaara uhkaa, niin kutsukaa minua\ntorventoitotuksella. Minä kiipeän ylös, sillä tornin huipulta voi\nnähdä, minne ne koirat ovat joutuneet\".\n\nNäitä sanoja lausuttaessa Stephano oli kuunnellen katsellut alaspäin.\nKun sitten muutamia minuutteja jäljemmin Gallialainen kiipesi\nmuurille ja huusi linnoitukseen: \"Onko siellä ketään, joka ojentaisi\nminulle kätensä?\" niin sairas kääntyi Paavaliin ja sanoi: \"Nosta ja\ntue minua pian!\"\n\nStephano nousi pystyyn niin keveästi, että se ihmetytti\nAleksandrialaista, kumartui muurin yli centurionia kohti, joka\noli päässyt muurin vastaiselle puolelle, katsoi suurimmalla\nmielenkiihkeydellä häntä kasvoihin, värähti kauhistuksesta ja\nojensi hänelle tueksi laihan kätensä, pannen viimeisetkin voimansa\nliikkeelle.\n\n\"Serviano!\" huusi centurio, jota tämä kohtaus tämmöisessä paikassa\nkovin kauhistutti ja joka tuijottaen milloin vanhukseen, milloin\nPaavaliin yritti suurella vaivalla jälleen päästä suunnillensa.\n\nEi kukaan heistä voinut lausua sanaakaan; mutta Stephanon silmät\nolivat luodut Gallialaisen kasvonjuonteihin, ja jota kauvemmin\nhän häntä katseli, sitä syvemmälle hänen poskensa vaipuivat ja\nsitä enemmän hänen huulensa vaalenivat. Samalla hän piti yhä vielä\nkättänsä kurotettuna Gallialaista kohti, kenties anteeksi antamisensa\nmerkiksi.\n\nNiin kului pitkällinen minuutti.\n\nSilloin Phoebicio muisti kiipeevänsä muurille keisarin palveluksessa,\npolki jalkaa itsehensä suuttuneena ja tarttui kiivaasti ukon käteen.\nMutta tuskin tämä tunsi Gallialaisen sormien koskettavan kättänsä,\nniin hän säpsähti ikäänkuin ukonnuolen iskemänä ja syöksyi käheästi\nhuutaen muurin syrjällä riippuvan verivihollisensa päälle.\n\nPaavali katseli kauhistuneena hirveitä tapahtumia ja huusi kovaa,\ninnokkaasti sekä vaativasti:\n\n\"Päästä hänet irti, anna hänelle anteeksi, jotta taivas antaisi\nsinulle anteeksi\".\n\n\"Mitä taivaasta, mitä anteeksi-antamisesta!\" vanhus kirkaisi.\n\"Kirottu olkoon hän!\"\n\nEnnenkuin Aleksandrialainen ehti estää, myötivät irtanaiset kivet,\njoiden päällä nämät viholliset huohottaen ottelivat, ja molemmat\nsyöksyivät vierivien kivien kanssa alas syvyyteen.\n\nPaavali huokasi sydämensä pohjasta ja jupisi, kuumien kyynelten\nvieriessä hänen poskilleen:\n\n\"Hänkin taisteli, ja hänkin turhaan kilvoitteli\".\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU.\n\n\nTaistelu oli loppunut, ja pyhän vuoren taakse mailleen menevä aurinko\noli valaissut monen Blemmyiläisen ruumiin.\n\nTähdet tuikkivat jo kirkkaalta taivaalta kosteikon yli.\n\nKirkosta kaikui ylistyslauluja, ja sen vieressä mäen alla, jonka\nrinteelle se oli rakennettu, paloi tulisoittoja, luoden punertavan\nvalonsa paaririville, joilla pakanoita vastaan taistellessaan\nkaatuneet urhot lepäsivät viheriäin palmun-oksain peitossa.\n\nJo vaikeni ylistyslaulu, Herran huoneen ovet aukenivat, ja Agapito\nvei seurakuntansa kuolleiden luo.\n\nÄänetönnä seurakunta kokoontui puolipiiriin, kangistuneiden veljiensä\nympärille ja kuunteli siunausta, jonka heidän paimenensa lausui\nnäille jaloille uhreille, jotka pakanoita vastaan taistellessaan\nolivat verensä vuodattaneet.\n\nAmenen jälkeen astuivat kunkin kuolleen luo ne, jotka olivat elämässä\nollet häntä lähinnä, ja moni kyynel vieri äidin tai vaimon silmästä\nhiekalle, moni huokaus kohosi isän rinnasta taivasta kohti.\n\nNiiden paarien vieressä, joilla vanha Stephano lepäsi, olivat toiset\nvähemmät paarit, ja näiden molempain välissä oli Hermas polvillaan ja\nitki.\n\nHän kohotti kasvonsa, sillä syvä, ystävällinen ääni oli maininnut\nhänen nimeänsä.\n\n\"Pietari\", nuorukainen sanoi ja tarttui käteen, jonka senaattori\nhänelle ojensi. \"Voi kuinka olen halunnut maailmaan ja pois isäni\nluota, ja nyt hän on ainaiseksi erinnyt, -- kuinka mielelläni soisin,\nettä hän olisi minut luonansa pidättänyt!\"\n\n\"Hän on kuollut kaunihin kuoleman taistellen veljeinsä puolesta\",\nsenaattori sanoi lohduttaen.\n\n\"Paavali oli hänen luonaan, kun hän kaatui\", Hermas vastasi.\n\"Linnoitusta puolustaessa hän oli syössyt muurilta alas; mutta katso,\ntämä tyttö, tämä lapsi rukka, joka oli sinulla lampaita kaitsemassa,\nhän on kuollut suurena sankarina. Hurja Mirjam raukka, voi kuinka\nhyvä olisin sinulle, jos vielä eläisit!\"\n\nNäin lausuessaan Hermas silitti paimentytön käsivartta, painoi\nkeveän suudelman hänen pieneen kylmentyneesen käteensä ja laski sen\nvarovasti hänen toisen kätensä kanssa ristiin hänen rinnallensa.\n\n\"Kuinka tyttö joutui miesten taisteluun?\" Pietari kysyi. \"Mutta sen\nsaatat kertoa minulle kotona. Ole siellä vieraanamme, niin kauvan\nkuin sinua haluttaa ja siksi kuin lähdet maailmalle. Me olemme kaikki\nsinulle kiitollisuuden velassa\".\n\nHermas punehtui ja väisti kainosti kiitosta, jota hänelle, kosteikon\npelastajalle, joka taholta lausuttiin.\n\nKun itkijävaimot tulivat näkyviin, niin hän laski vielä kerran\npolvilleen isänsä pään puolelle, katsoi viimeisen kerran rakkaasti\nMirjam'in levollisiin kasvoihin ja seurasi sitten vieraanvaraista\nisäntäänsä.\n\nMies ja nuorukainen astuivat yhdessä kartanolle. Hennaan katse lensi\nväkisinkin siihen ikkunaan, jossa hän oli monesti nähnyt Sironan, ja\nhän sanoi viitaten centurionin huonetta: \"Hänkin on kaatunut!\"\n\nPietari nyökäytti päätänsä ja avasi huoneensa oven. Valaistussa\nesihuoneessa Dorothea rouva tuli heitä vastaan ja kysyi hätäisesti:\n\"Eikö vielä mitään Polykarposta?\"\n\nHänen miehensä pudisti kieltäen päätänsä, mutta Dorothea virkkoi:\n\"Kuinka se olisikaan mahdollista! Hän ei kirjoita ennenkuin Klysmasta\ntaikka ehkäpä vasta Aleksandriasta\".\n\n\"Niin minäkin luulen\", Pietari vastasi katsoen maahan. Sitten hän\nkääntyi Hermaan puoleen ja vei hänet puolisonsa luokse.\n\nDorothea otti nuorukaisen vastaan lämpimällä osanotolla. Hän oli\nkuullut, että hänen isänsä oli kuollut, ja kuinka kiitettävällä\ntavalla hän itse oli kunnostanut itseänsä.\n\nIllallis-ateria oli valmis, ja Hermas kutsuttiin siihen osaa ottamaan.\n\nEmäntä antoi tyttärelleen merkin, että hän pitäisi vieraasta huolta,\nmutta Pietari pidätti Marthanaa sanoen: \"Hermas asettukoon Antonion\nsijalle. Hänellä on vielä tekemistä muutamien työmiesten kanssa.\nMissä Jethro viipyy talon orjien kanssa?\"\n\n\"He ovat jo syöneet\", Dorothea sanoi.\n\nMolemmat aviopuolisot katsoivat toisiinsa, ja Pietari sanoi\nsumeamielisesti hymyillen: \"He ovat, luulen ma, vuorella\".\n\nDorothea pyyhki kyyneleen silmästään ja vastasi: \"Ja siellä he\nvarmaan kohtaavat Antonion. Jospa he löytäisivät Polykarpon! Ja\nkuitenkin, en sano tätä vain lohduttaakseni sinua, on varmaankin\ntodennäköisintä, ett'ei häntä vuoren solissa ole onnettomuus\nkohdannut, vaan että hän on mennyt Aleksandriaan päin, paetaksensa\nmuistoja, jotka häntä täällä joka askeleella vainoten seuraavat. Eikö\ntuolla ovea avattu?\"\n\nHän nousi nopeasti, katseli kartanolle Pietarin kanssa, joka oli\nhäntä seurannut, ja sanoi syvästi huoahtaen ja kääntyen Marthanaan,\njoka tarjotessaan Hermaalle lihaa ja leipää seurasi katseillaan\nvanhempiaan: \"Se oli vain Anubis orja\".\n\nHyvän aikaa tuskallinen äänettömyys vallitsi tässä suuressa pöydässä,\njonka ääressä tänään oli niin niukalta aterioitsijoita.\n\nVihdoin Pietari palasi vieraansa luo ja sanoi: \"Sinä aioit kertoa,\nmiten Mirjam paimentyttö kuoli taisteluun. Hän oli karannut meiltä --\"\n\n\"Vuorelle\", Hermas puuttui täydentäen puheesen\".vuorelle hän meni, ja\nniinkuin tytär hän hankki isä paralleni vettä\".\n\n\"Katsoppas, äiti\", Marthana keskeytti häntä, \"hän ei ollut paha; sitä\nminä olen aina sanonut\".\n\n\"Tänä aamuna\", Hermas jatkoi ja nyykäytti neidolle päätään\nsurullisesti, ja kuitenkin myöntävästi, \"tänä aamuna hän seurasi\nisää linnoitukseen, ja heti hänen kaaduttuansa -- niin Paavali\nkertoi minulle -- tyttö oli juossut sieltä pois, kuitenkin vaan\nminua etsiäkseen ja tuodakseen minulle tuon surullisen sanoman.\nMe olimme jo kauvan tunteneet toisemme, sillä jo vuosia hän on\njuottanut sinun vuohiasi meidän lähteestämme, ja kun minä vielä olin\npoika ja hän pieni tyttönen, niin hän kuunteli tuntikausia, kun\nminä pajupillilläni soittelin lauluja, joita Paavali oli minulle\nopettanut. Niin kauvan kuin soitin, hän oli aivan hiljaa; mutta kun\nminä lakkasin, niin hän halusi kuulla, enempää ja aina enempää,\nkunnes soittaminen minusta kävi pitkäksi ja minä tahdoin mennä\ntieheni. Silloin hän usein vihastui ja, joll'en tehnyt hänelle\nmieliksi, niin hän sätti minua pahoilla sanoilla. Mutta hän tuli\naina takaisin, ja kun ei minulla ollut muutakaan toveria, ja hän oli\nainoa, joka tahtoi minua kuulla, niin oli minulle mieluista, että\nhän piti meidän lähdettämme muita parempana. Sitten me kasvoimme\nsuuremmiksi, ja minä aloin pelätä häntä, sillä hän saattoi puhua niin\njumalattomasti, ja hän on pakanana kuollutkin. Paavali, joka kerran\noli meitä kuunnellut, varoitti minua hänestä, ja koska minä jo aikoja\nsitten olin heittänyt huilun mäkeen ja tavoittelin joutsellani metsän\nriistaa, niin usein kuin isä sen salli, niin olin aina vähemmän\naikaa hänen luonansa, käydessäni lähteellä vettä ottamassa, ja me\nvieraannuimme toisistamme yhä enemmän; taisin usein olla kovakin\nhäntä kohtaan. Ainoasti kerran sen jälkeen, kun olin palannut\npääkaupungista, tapahtui minulle jokin seikka hänen kanssaan, --\nmutta sitä en teille kerro. Lapsi raukka olikin niin vastenmielisesti\norjana, ja hän onkin vapaassa huoneessa ensi kerran nähnyt päivän\nvalon.\n\n\"Hän rakasti minua vielä enemmän, kuin sisar veljeään, ja kun siis\nisä kuoli, niin hän ajatteli varmaan, ett'ei minun pitänyt saaman\nsiitä tietoa muiden, kuin hänen suustansa.\n\n\"Hän oli nähnyt, minne olin Pharanilaisten kanssa kulkenut, ja\nseurasi minua, ja löysikin minut pian, sillä hänellä oli gatsellin\nsilmät ja hätääntyneen linnun korvat.\n\n\"Tällä kertaa ei ollut vaikea minua löytää, sillä hänen minua\netsiessään me taistelimme viheriäisessä solassa, joka on vuoren\nja meren välillä, Blemmyiläisiä vastaan, jotka karjuivat vimmasta\nikäänkuin pedot, sillä ennenkuin me vielä ehdimme meren rannalle,\nolivat tuon alhaalla olevan kauppalan kalastajat löytäneet heidän\nruuhensa, jotka he olivat piiloittaneet hiekan ja kivien alle,\nkaivaneet ne esille ja vieneet satamaansa. Se raithulainen poika,\njoka minua seurasi, oli minun käskystäni pitänyt heitä silmällä ja\nsaattoi kalastajat kätkypaikkaan.\n\n\"Veneiden tykö jätetyt vartiat olivat paenneet ja saavuttaneet\nlinnoituksen tykönä taistelevat veljensä, joista sitten ainakin\nkaksisataa lähetettiin meren rannalle jälleen ottamaan veneitä\nvaltaansa ja rankaisemaan kalastajia. Tämä joukko kohtasi meidät\nviheriäisessä solassa ja siinä sitten syntyi taistelu.\n\n\"Blemmyiläiset olivat meitä lukuisammat ja saartivat meidät pian\nedestä ja takaa, oikealta ja vasemmalta, sillä tunturivuohien tavoin\nhe juoksevat ja kiipeävät kalliolta kalliolle ja ampuvat sitten\nruovosta tehdyt nuolensa korkealta. Kolme tai neljä riipaisi minuakin\nja yksi lensi hiustenikin läpi ja jäi sulkineen vartensa päästä\nniihin riippumaan.\n\n\"Miten taistelussa muuten kävi, en tiedä kertoa, sillä veri oli\nnoussut päähäni, ja sen vain tiedän selvästi, että raivoisana\npuuskuin ja huusin ja milloin missäkin taistelin jonkun pakanan\nkanssa ja monesti nostin tapparan halkaistakseni jonkun pääkallon.\n\n\"Sillä välin näin joukon meikäläisiä pakenevan ja huusin heitä\nkiukkuisin sanoin takaisin. Silloin he kääntyivät ja seurasivat minua\njälleen.\n\n\"Kerran keskellä taistelua näin Mirjaminkin, joka oli hiipinyt\neräälle kalliolle, kelmeänä ja vapisten katselevan taistelua.\nMinä huusin hänelle, että hän lähtisi tästä paikasta ja palaisi\nisän luo; mutta hän jäi seisomaan paikalleen ja pudisti päätään\nliikkeellä, joka oli niin sääliväinen ja murhetta ilmaiseva; sitä\nen saata milloinkaan unohtaa. Käsin ja silmin hän kertoi minulle\nisäni kuolleen, ja minä ymmärsin häntä, ainakin tiesin hirveän\nonnettomuuden tapahtuneen.\n\n\"Aprikoimiseen ei minulla ollut ensinkään aikaa, sillä ennenkuin\nolin ennättänyt saada varmaa tietoa hänen suustaan, karkasi muudan\npakanain päälliköistä kimppuuni, ja Mirjamin silmäin edessä syntyi\nkauhea ottelu.\n\n\"Vastustajani oli väkevä, mutta minä osoitin tytölle, joka oli usein\nsoimannut minua raukkamaiseksi, koska kaikessa tottelin isääni,\nett'ei minun tarvinnut väistyä kenenkään tieltä. En olisi kärsinyt,\nettä olisin joutunut hänen nähtensä voitetuksi, ja niin kaadoinkin\npakanan maahan ja surmasin hänet tapparallani. Minä vain aavistin\ntytön olleen lähelläni, kovassa ottelussa en kuitenkaan nähnyt\nmuita kuin vastustajani. Mutta yht'äkkiä kuulin edestäni äänekkään\nhuudon, ja aivan silmäini edessä Mirjam vaipui verissään maahan.\nEräs Blemmyiläinen oli, sill'aikaa kun minä olin polvillani hänen\ntoverinsa päällä, hiipinyt lähelleni ja muutamien askelten päästä\nviskannut peitsensä minua kohti. Mutta Mirjam -- Mirjam --\"\n\n\"Hän pelasti sinut uhraamalla oman henkensä\", Pietari täydensi\nnuorukaisen puhetta, jonka ääni tarttui kurkkuun ja silmät täyttyivät\nkyynelistä hänen muistellessaan, mitä oli tapahtunut.\n\nHermas nyökkäsi päätään myönnytykseksi ja sanoi hiljaa: \"Hän piti\nkätensä levitettyinä ilmassa ja huusi minun nimeäni peitsen iskun\nhäntä kohdatessa. Obedianon vanhempi poika rankaisi pakanaa, joka\ntämän teon oli tehnyt; mutta minä tuin tyttöä, kun hän kuolevana\nvaipui maahan, otin hänen kiharaisen päänsä syliini ja mainitsin\nhänen nimeänsä. Silloin hän avasi vielä kerran silmänsä ja lausui\nminun nimeni vienosti ja sanomattoman ystävällisesti. En milloinkaan\nollut luullut metsistyneen Mirjamin voivan puhua niin hellästi, ja\nhirmuinen tuska tuli minuun, ja minun täytyi suudella hänen silmiään\nja suutaan. Sitten hän avasi silmänsä suuriksi ja loi minuun vieläkin\nkerran pitkällisen, autuaallisen silmäyksen, ja sitten hän kuoli\".\n\n\"Hän oli pakana\", Dorothea virkkoi pyyhkien silmiään; \"mutta\ntällaisen kuoleman tähden Herra antaa hänelle paljon anteeksi\".\n\n\"Minä pidän häntä rakkaana\", Marthana huudahti, \"ja tahdon asettaa\nhänen haudalleen kauniimmat kukkaseni. Saanko sinun kukoistavasta\nmyrtistäsi leikata muutamia oksia seppeleesen?\"\n\n\"Huomenna, lapseni, huomenna\", Dorothea vastasi. \"Mene nyt levolle,\nsillä jo on aivan myöhä\".\n\n\"Sallikaa minun vielä jäädä tänne\", tyttö pyysi, \"siksi kuin Antonio\nja Jethro ovat tulleet takaisin\".\n\n\"Minäkin auttaisin teitä mielelläni poikanne etsimisessä\", Hermas\nsanoi, \"ja jos haluatte, niin menen Raithuun ja Klysmaan kuulemaan\nasiata kalastajilta. Löysikö\", tällöin nuori sotilas katsoi hämillään\njalkoihinsa, \"löysikö centurioni ennen kuolemaansa paenneen vaimonsa,\njota hän Amalekilaisen Talib'in kanssa ajoi takaa?\"\n\n\"Sirona on yhä vieläkin kadoksissa\", Pietari vastasi.\n\n\"Ja ehkä ... mutta mainitsit jo Paavalin nimen, joka oli isäsi ja\nsinun kanssasi niin läheisessä tuttavuudessa. Tiedätkö, että hän\njuuri rikkoi centurionin kotirauhan niin hävyttömästi?\"\n\n\"Paavaliko?\" Hermas huusi, \"kuinka sitä saatatte uskoa!\"\n\n\"Phoebicio löysi hänen lammasnahkansa vaimonsa luota\",\nPietari vastasi vakavasti...Silmäimme edessä tuo häpeämätöin\nAleksandrialainen tunnusti sen omaksensa ja antautui Gallialaisen\nrankaistavaksi. Hän teki hävyttömän tekonsa samana yönä, jona sinä\nlähetettiin tiedustelemaan\".\n\n\"Ja Phoebicio löi häntä?\" Hermas huusi joutuen kokonaan pois\nsuunniltaan, \"ja tuo miesparka on tämän häpeän ja teidän moitteenne\nja kaiken kärsinyt, ja kärsinyt minun tähteni. Nytpä ymmärrän,\nmitä hän tarkoitti! Minä kohtasin hänet taistelun jälkeen, ja hän\nkertoi minulle isäni kuolleen. Minusta erotessaan hän sanoi olevansa\nkaikista syntisistä suurin; kosteikossa olen muka saapa sen kuulla.\nMutta minä tiedän asian paremmin; hän on jalomielinen ja hyvä, enkä\nminä kärsi häntä minun tähteni pilkattavan ja häväistävän\".\n\nHermas oli näin sanoessaan hypähtänyt seisomaan, ja kun hän huomasi\nisäntäväkensä kummastelevat silmäykset, niin hän koetti malttaa\nmieltänsä ja sanoi:\n\n\"Paavali ei ole milloinkaan Sironaa nähnyt, ja minä toistan sen:\nJos kukaan saattaa kerskata olevansa hyvä ja puhdas ja aivan\nsyytön, niin hän sen saattaa. Minun puolestani ja päästääksensä\nminut rankaistuksesta ja isäni murheesta hän on tunnustanut itsensä\nsyypääksi rikokseen, jota hän ei milloinkaan ole tehnyt. Kas tämä työ\nnäyttääkin juuri hänen tapaiseltansa, tuon uskollisen, rehellisen\nystävän! Vaan ei hetkeäkään enää saa ilkeä epäluulon ja häpeän kuorma\nhäntä painaa\".\n\n\"Sinä puhut vanhemmalle miehelle\", Pietari keskeytti suuttuneena\nnuorukaisen kiivaan puheen. \"Ystäväsi tunnusti omalla suullaan...\"\n\n\"Siis hän on valhetellut pelkästä hyvyydestä\", Hermas puuttui\nsenaattorin puheesen. \"Lammasnahka, jonka Gallialainen löysi, on\nminun. Minä olin mennyt noutamaan viiniä isälleni Sironalta, ja\nsill'aikaa kuin hänen miehensä oli uhraamassa Mithraalle, hän salli\nminun pukea ylleni centurionin asun. Kun mies sitten arvaamatta tuli\nkotia, niin minä hyppäsin kadulle ja unhotin tuon onnettoman nahan.\nPaetessani Paavali tapasi minut ja sanoi saattavansa kaikki hyväksi\nsekä lähetti minut pois, astuakseen minun sijaani ja säästääksensä\nisältä suurta kärsimistä. Katso vaan, Dorothea, nuhtelevasti minuun,\nsillä hullumaisessa kevytmielisyydessä minä tuona yönä hiivin\nGalliattaren luo; mutta isäni muiston kautta, isäni, jonka taivas\nvasta tänään on minulta temmannut, minä vannon, että Sirona vain\nleikitteli kanssani, niinkuin lapsellisen pojan kanssa, ja ett'ei hän\nsallinut minun edes painaa huuliani hänen kauniisin kultakutriinsa.\nNiin totta, kuin toivon itsestäni sotilaan sukeutuvan, ja niin\nvarmaan, kuin isäni sielu kuulee, mitä sanon: rikosta, johon Paavali\ntekeysi syypääksi, ei ole milloinkaan tehty, ja jos te olette Sironaa\ntuominneet, niin olette tehneet väärin vaimo raukalle, sillä eipä\nminun tähteni, ja vielä vähemmän Paavalin tähden, hän ole luopunut\nuskollisuudestaan puolisoansa kohtaan!\"\n\nDorothea ja Pietari loivat toisiinsa paljoa sanovan silmäyksen, ja\nedellinen lausui: \"Miksi meidän piti tätä kuulla vieraan suusta?\nKummalliselta se kuuluu ja kuitenkin asia on niin yksinkertainen!\nNiin, mieheni, pikemmin meidän olisi pitänyt aavistaa jotakin\nsentapaista, kuin epäillä Sironaa. Tosin minusta näytti alussakin\nmahdottomalta, että tuo kaunis vaimo, jota aivan toisenlaiset miehet\ntavoittelivat, olisi tälle kummalliselle kerjäläiselle...\"\n\n\"Kuinka suuri vääryys on mies raukalle tapahtunut!\" Pietari huusi.\n\"Jos hän olisi kerskannut jostakin hyvästä työstä, niin varmaankaan\nemme olisi olleet niin kerkeät uskomaan häntä\".\n\n\"Sen tähden saammekin kärsiä kovan rankaistuksen\", Dorothea huokasi,\n\"ja minun sydämeni vuotaa verta. Miks'et kääntynyt meidän puoleemme,\nHermas, viiniä tarvitessasi? Kuinka paljon tuskaa olisikaan siten\nvältetty!\"\n\nNuorukainen loi silmänsä maahan ja oli vaiti. Mutta pian hän kavahti\nseisaalleen ja sanoi vilkkaasti: \"Sallikaa minun mennä etsimään\nPaavali raukkaa. Minä kiitän teitä hyvyydestänne; en saata olla\ntäällä enää: minun on meneminen vuorelle!\"\n\nEi senaattori eikä hänen vaimonsa pidättäneet häntä, ja kun kartanon\nportti oli sulkeutunut hänen jälkeensä, niin syvä hiljaisuus alkoi\nvallita Pietarin asuinhuoneessa.\n\nDorothea nojasi syvälle taaksepäin, istuimessansa istuen, ja katseli\nhelmaansa, ja viljavat kyyneleet vierivät alas hänen poskiansa\nmyöten; Marthana piti kiinni hänen kädestään ja silitteli sitä\nvienosti, ja senaattori oli astunut ikkunan ääreen ja katseli\nraskaasti hengittäen ulos pimeälle kartanolle.\n\nHuoli painoi raskaalla lyijykuormallaan sydämiä. Kaikki oli ääneti\navarassa huoneessa; ainoasti silloin tällöin kuului itkijävaimojen\nparvesta, jotka ympäröitsivät kaatuneita Pharanilaisia, äänekäs,\npitkittyvä tuskanhuuto läpi hiljaisen yö-ilman ja avatun akkunan\nkautta. Olipa se raskas hetki, hyödyttömistä, hiljaisista\nitsesyytöksistä, huolista ja lyhyistä rukouksista rikas, mutta\ntoivosta ja lohdutuksesta köyhä hetki.\n\nJopa Pietari huoahti tuskallisesti, ja Dorothea nousi lähetäkseen\npuolisoansa ja lausuakseen hänelle jonkun hyvän ja rohkaisevan sanan.\n\nSilloin koirat alkoivat kartanolla haukkua, ja tuskaa tunteva isä\nsanoi hiljaa, kovassa ahdistuksessa ollen ja valmiina pahintakin\nkuulemaan: \"Ehkäpä he ne ovat\".\n\nDiakonissa pusersi hänen kättänsä, vaan veti kätensä takaisin, kun\nportilta kuului hiljainen kolkutus.\n\n\"Jethro ja Antonio eivät siellä ole\", Pietari sanoi. \"Heillä on\navain\".\n\nMarthana oli astunut hänen luoksensa ja liittäysi hänen kylkehensä,\nkun hän kumartui akkunasta ulos ja huusi kolkuttajalle:\n\n\"Ken siellä kolkuttaa?\"\n\nKoirat haukkuivat niin kovaa, ett'ei senaattori eivätkä naiset\nsaattaneet kuulla vastausta, joka näytti seuranneen kysymystä.\n\n\"Kuules Argoa\", Dorothea sanoi, \"tuolla lailla se haukkuu vain\nsilloin, kun sinä tulet kotia, tai joku meistä, ja kun se on\niloissaan\".\n\nPietari pani sormensa huulilleen; kuuluva, kimakka vihellys kajahti,\nja kun koirat, tätä käskyä totellen, vaikenivat, niin hän huusi vielä\nkerran ulos:\n\n\"Ken ikinä lienetkin, sano kovaa, kuka olet, että avaisin sinulle\nportin\".\n\nVastausta senaattori sai hetkisen odottaa, ja hän aikoi jo toistaa\nkysymyksensä, kun vieno ääni arasti huusi portin takaa ikkunaan päin:\n\n\"Minä se olen, Pietari, minä, Sirona\".\n\nTuskin olivat nämät sanat täristen tunkeutuneet yön hiljaisuuden\nläpi, kun Marthana riuhtaisihen irti isästänsä, joka oli laskenut\nkätensä hänen hartioillensa, ja syöksähti ovesta ulos ja portaita\npitkin alas portille.\n\n\"Sirona, rakas Sirona raukka\", tyttö huusi työntäessänsä salpaa\nsivulle, ja kun portti oli auennut ja Galliatar astunut pihaan, niin\nMarthana riensi hänen kaulaansa, suuteli ja hyväili häntä, aivan kuin\nSirona olisi ollut hänen kadonnut ja jälleen löydetty sisarensa.\nSitten hän tarttui Sironan käteen, sallimatta hänen sanaakaan\nlausua, ja vei hänet muassaan portaita myöten ylös asuinhuoneesen,\nhuudahdellen hänelle hyväilysanoja ja huolimatta hänen heikosta\nvastustelemisestaan.\n\nPietari ja Dorothea astuivat kynnyksellä häntä vastaan, ja\njälkimmäinen painoi hänet rintaansa, suuteli hänen otsaansa ja sanoi:\n\"Vaimo raukka; me tiedämme tehneemme sinulle vääryyttä, ja tahdomme\nkoettaa sitä sovittaa\".\n\nSenaattorikin oli astunut häntä kohden, tarttunut hänen käteensä\nja liitti puolisonsa tervehdykseen omansa lämpimästi, mutta\nyksitotisesti, sillä hän ei tietänyt, oliko Sirona saanut tietoa\npuolisonsa kuolemasta. Sirona ei saanut suustansa sanaakaan\nvastaukseksi.\n\nAstuessaan vuorta alas ja harhaellessaan pimeässä hän oli odottanut,\nettä hän huonona ihmisenä syöstäisiin pois. Hänen sandaalinsa\nolivat terävissä kallioissa revenneet ja roikkuivat repaleisina\nhänen verisissä jaloissansa, yön tuuli oli pörröittänyt hänen\nhiuksensa hajalle, ja hänen valkea päällyshameensa oli rikkinäisen\nkerjäläispuvun kaltainen, sillä hän oli siitä leikannut kappaleita\nsiteiksi Polykarpon haavalle. Jo useita tunteja sitten hän oli\nlähtenyt potilaansa luota tuskissaan hänestä ja murheissaan siitä\ntylystä kohtelusta, jota hän hänen vanhemmiltansa odotti. Kuinka\nhänen kätensä vapisi, kun hän, peläten Pietaria ja Dorotheaa, löi\nrautaisella kolkuttimella senaattorin porttia; ja täällä hänelle\naukeni isän, äidin ja sisaren syli, ja ystävällinen koti viittasi\nhäntä jälleen luoksensa!\n\nÄäretöin mielenliikutus, määrätön kiitollisuuden tunne täytti hänen\nsydämensä ja sielunsa, ja ääneensä itkien hän painoi ristiin pannut\nkätensä rintaansa.\n\nMutta vain muutamaksi hetkiseksi hän antautui tämän riemullisen\ntunteen nautintoon, sillä eihän hänellä ollut ilman Polykarpoa mitään\nonnea ja hänenhän tähtensä hän oli lähtenyt tälle vaaralliselle,\nöiselle matkallensa.\n\nMarthana oli jälleen lempeästi lähestynyt häntä; mutta tämä työnsi\nhänet ystävällisesti takaisin ja sanoi: \"Älä nyt, tyttöseni. Minä\nolen turhaan kuluttanut jo yhden tunnin, harhaellessani vuoren\nsolissa. Valmistaudu, Pietari, heti seuraamaan minua vuorelle, sillä,\n-- älä vaan kauhistu, Dorothea; Paavali on sanonut, että suurin vaara\non jo ohitse, ja jos Polykarpo...\"\n\n\"Jumalan nimessä, tiedätkö, missä hän on?\" Dorothea huudahti, ja\nhänen poskensa punastuivat, jota vastoin Pietari vaaleni, kun hän\nvaimoansa keskeyttäen kysyi tuskallisessa mielenjännityksessä: \"Missä\nPolykarpo on ja kuinka hänen on laitansa?\"\n\n\"Olkaa valmiit kuulemaan ikäviä seikkoja\", Sirona vastasi ja katseli\naviopuolisoita tuskallisesti ja surullisesti, ikäänkuin hänen\ntarvitsisi puolustella itseänsä siitä, että hänen täytyi ilmoittaa\nheille paha sanoma. \"Polykarpo on loukannut päänsä, langetessaan\nterävään kiveen. Paavali toi hänet tänä aamuna, ennenkuin hän lähti\nBlemmyiläisiä vastaan, minun hoidettavakseni. Minä olen ahkeraan\nvilvoittanut hänen haavaansa, ja puolipäivän aikaan hän avasi\nsilmänsä ja tunsi minut ja sanoi myöskin, että te olette hänestä\nhuolissanne. Auringon laskettua hän nukahti, mutta hän ei kuitenkaan\nole päässyt kuumeesta, ja heti kun Paavali palasi, niin minä läksin\nrauhoittamaan teitä ja pyytämään teiltä virvoittavaa juomaa, sillä\nminun täytyy heti lähteä takaisin hänen luoksensa\".\n\nSyvä sääliväisyyden tunne kuului Sironan äänen vienosta soinnusta\nhänen tätä kertoessaan, ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, hänen\nilmoittaessaan vanhemmille, mikä heidän poikaansa oli kohdannut.\n\nPietari ja Dorothea kuuntelivat häntä, kuin laulajaa, joka\nsurupuvussa, harsuun peitetyn kanteleensa ääressä laulaa laulun\njälleen-tapaamisesta ja toivosta.\n\n\"Riennä, riennä, Marthana!\" Dorothea huusi innokkaasti ja hehkuvin\nsilmin, ennenkuin Sirona oli puhunut loppuun. \"Tuo kiireesti tänne\nvasu sekä haavansiteet. Kuumejuoman minä valmistan itse\".\n\nPietari lähestyi Galliatarta ja kysyi häneltä hiljaa: \"Eikö\ntodellakaan asian laita ole huonompi, kuin sinä olet kertonut? Hän\nelää siis ja Paavali...\"\n\n\"Paavali sanoo\", Sirona keskeytti häntä, \"että sairas muutamassa\nviikossa paranee, jos häntä hyvin hoidetaan\".\n\n\"Saatatko sinä viedä minut hänen luoksensa?\"\n\n\"Voi minua!\" Galliatar huusi ja löi kädellänsä otsaansa. \"Minun\nei suinkaan onnistuisi löytää tietä takaisin, sillä minä en ole\npannut mitään merkkiä mieleeni. Mutta odotappas! Ennen meitä on eräs\nmemphiläinen katumuksentekijä, joka muutamia viikkoja sitten kuoli...\"\n\n\"Vanha Serapionko?\" senaattori kysyi.\n\n\"Se oli hänen nimensä!\" Sirona huudahti. \"Tiedätkös, missä hänen\nluolansa on?\"\n\n\"Kuinka saattaisin sitä tietää?\" Pietari vastasi; \"mutta Agapito ehkä\nvoisi...\"\n\n\"Sitä lähdettä, josta minä ammensin vettä jäähdyttääkseni Polykarpon\nhaavaa, Paavali nimitti Peltokanan lähteeksi\".\n\n\"Peltokanan lähteeksi\", senaattori toisti, \"sen paikan minä tiedän!\"\nSyvään hengähtäen hän otti sauvansa ja huusi Dorothealle: \"Laita\nkuntoon juoma, siteet ja hyvä kantotuolisi; hanki myös tulisoihtuja,\nsillä välin kuin minä kolkutan Magadon naapurin ovea ja pyydän\nhäneltä orjia\".\n\n\"Salli minun seurata sinua\", Marthana pyysi.\n\n\"En, en, sinä saat jäädä äitisi luo\".\n\n\"Ja luuletkos, että minä jäisin tänne odottamaan?\" Dorothea kysyi.\n\"Minä tulen mukaanne\".\n\n\"Tänne jääpi sinulle paljo toimitusta\", Pietari vastasi eväten, \"ja\nmeidän täytyy astua nopeasti ylöspäin\".\n\n\"Minä kyllä viivyttäisin teitä\", sanoi huolestunut äiti huoaten;\n\"mutta ota tyttö mukaasi; hänellä on keveä ja osaava käsi\".\n\n\"Koska niin tahdot, niin olkoon menneeksi\", senaattori vastasi ja\nlähti huoneesta.\n\nSillä välin kuin äiti ja tytär kävivät edes takaisin tehden\nvalmistuksia yöllistä matkaa varten, oli heillä kuitenkin aikaa\npuhua Sironan kanssa monta ystävällistä sanaa ja tehdä hänelle monta\nkysymystä; Marthana asetti myös, työtänsä keskeyttämättä, ruokaa\nja juomaa väsynyttä Sironaa varten pöydälle, jonka viereen hän oli\nistuutunut; mutta hän tuskin kostuttikaan huuliansa sillä.\n\nKun tytär oli pannut vasuun lääkkeitä, liinaisia siteitä, viiniä\nja puhdasta vettä ja näytti sitä Galliattarelle, niin tämä sanoi:\n\"Lainaappas nyt minulle pari vahvoja sandaalejasi, sillä minun\nkenkäni ovat menneet kokonaan rikki, enkä minä saata kengittä seurata\nmiehiä, sillä kivet ovat terävät ja viiltävät haavoja lihaan\".\n\nMarthana näki tällöin vasta verta ystävänsä jaloissa, tempasi lampun\npöydältä ja laski sen kivilaattialle ja, asetuttuansa polvilleen\nSironan viereen sekä käsin tartuttuansa hänen sieviin, valkeihin\nvarpaisinsa, nähdäksensä hänen jalkapohjassansa olevia haavoja, hän\nhuusi: \"Oi Jumalani, onhan tässä kolme suurta, syvää haavaa!\"\n\nPian oli vesimalja esillä; Marthana pesi Sironan jalkapohjassa olevat\nhaavat huolellisesti puhtaaksi, ja sillä välin kuin hän kietoi\nhaavoitetun jalkapohjan liinakaistaleihin, Dorothea astui heidän\nluoksensa ja sanoi: \"Jospa Polykarpokin vain olisi jo täällä; tämä\nkääre kyllä riittäisi teille molemmille siteeksi\".\n\nVieno puna leimahti Sironan poskille, Dorothea pelästyi omaa\npuhettansa ja Marthana puristi salaa Galliattaren oikeata kättä.\n\nKun side oli hyvin pantu kiinni, niin Sirona koetti kävellä, mutta\nse onnistui häneltä niin huonosti, että Pietarin, joka ystävänsä\nMagadonin, hänen poikiensa ja useiden orjien kanssa oli palannut,\ntäytyi vakavasti kieltää häntä seuraamasta. Hän tiesi varmaan ilman\nhäntäkin löytävänsä poikansa, sillä? eräs hänen naapurinsa orja oli\nusein vienyt leipää ja öljyä vanhalle Serapionille ja tiesi hänen\nluolansa.\n\nEnnenkuin senaattori tyttärineen lähti huoneesta, niin hän kuiskasi\nvaimollensa muutaman sanan, läheni puolisoinensa Galliatarta ja\nkysäisi: \"Tiedätkös, mikä sinun miestäsi on kohdannut?\"\n\nSirona nyökkäsi myöntäen päätänsä ja vastasi: \"Minä olen kuullut sen\nPaavalilta. Nyt minä olen kokonaan hyljätty\".\n\n\"Et suinkaan\", Pietari sanoi. \"Meidän kattomme alla sinä olet saava\nsuojaa ja rakkautta, niinkuin oman isäsikin huoneessa, niin kauvan\nkuin meillä viihdyt. Ei mitään laittamista, sillä me olemme sinulle\npaljon velkaa. Hyvästi, vaimo. Minä soisin, että Polykarpo jo olisi\ntäällä, ja että sinä olisit nähnyt hänen haavansa. Tule, Marthana,\nhetket ovat kalliit\".\n\nKun Sirona ja Dorothea olivat kahden huoneessa, niin jälkimmäinen\nsanoi: \"Minä menen nyt tekemään sinulle makuusijaa, sillä varmaankin\nsinä olet kovin väsyksissä\".\n\n\"Älä mene\", Sirona pyysi. \"Minä tahdon valvoa ja odottaa sinun\nkanssasi, sillä minä en saata nukkua, ennenkuin tiedän, kuinka hänen\nkäypi\".\n\nNämät sanat kaikuivat niin hartailta ja innokkailta, että diakonissa\nkiitollisena ojensi kätensä nuorelle vaimolle. Sitten hän sanoi:\n\n\"Minä jätän sinut hetkeksi yksiksesi, sillä minun sydämeni on niin\ntäynnä surua, että minun täytyy rukoilla apua hänelle ja rohkeutta\nynnä voimaa itselleni\".\n\n\"Ota minut seuraasi\", Sirona pyysi hiljaa. \"Hädässäni minä\nolen avannut sydämeni teidän hyvälle, rakkaudesta rikkaalle\nJumalallenne, enkä tahdo koskaan enää ketään muuta rukoilla. Jo häntä\najatteleminenkin vahvistaa ja lohduttaa minua, ja tällä hetkellä, jos\nmilloinkaan, minä tarvitsen hänen ystävällistä apuansa\".\n\n\"Lapseni, tyttäreni\", diakonissa huusi syvästi liikutettuna,\ntaivuttihe Sironan puoleen, suuteli hänen otsaansa ja suutaan ja vei\nhänet kädestä rauhalliseen makuuhuoneesensa.\n\n\"Täällä minä rukoilen mieluisimmin\", hän sanoi, \"vaikk'ei täällä ole\nmitään kuvaa eikä alttaria. Minun jumalani on joka paikassa ja hän\nlöytää minut kaikkialta\".\n\nNaiset laskeutuivat vieretysten polvillensa, ja kumpikin rukoili\nsamalta Jumalalta samaa armoa, ei kuitenkaan itsellensä, vaan\ntoiselle, ja kumpikin kiitti tuskissansakin; Sirona siitä syystä,\nettä oli Dorotheasta saanut äidin, diakonissa taasen sen tähden, että\noli Sironasta saanut tyttären, rakkaan tyttären.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU.\n\n\nPaavali istui luolan edessä, joka oli suonut suojaa Sironalle ja\nPolykarpolle, ja katseli tulisoihtuja, joiden valo näytti vähenevän\nvähenemistänsä, kun niiden kantajat kulkivat alaspäin. Ne valaisivat\nhaavoitetun kuvanveistäjän tietä, kun häntä kannettiin kosteikkoon\nhänen äitinsä kantotuolissa, hänen isänsä ja Marthana sisarensa\nseuratessa.\n\n\"Tunnin kuluttua\", erakko ajatteli, \"äiti saa jälleen poikansa,\nviikon kuluttua Polykarpo nousee vuoteeltaan, vuoden perästä\nmuistuttaa hänelle eileistä päivää vain arpi ja ehkäpä suudelma,\njonka hän painaa Galliattaren punaisille huulille.\n\n\"Minun on vaikeampi sitä unhottaa. Tikapuut, joita vuosikausia olen\ntehnyt, joita myöten mielin kiivetä taivaasen ja jotka minusta\nnäyttivät niin korkeilta ja lujilta, tuossa ne nyt ovat pilin\npalasina, ja se käsi, joka löi ne palasiksi, oli oman heikkouteni\nkäsi. Minusta melkein näyttää tällä minun heikkoudellani olevan\nsuuremman vallan, kuin sillä, mitä sanotaan sisälliseksi voimaksi,\nsillä sen, mitä tuo jälkimmäinen on vuosikausina rakennellut,\nsen edellinen hävittää minuutissa. Ainoastaan heikkoudessa olen\njättiläinen\".\n\nNäitä viimeisiä sanoja lausuessaan Paavali värähti, sillä hänen\noli kylmä. Varhain sinä aamuna, jona hän oli ottanut Hermaan syyn\npäähänsä, hän oli luvannut luopua lammasnahastansa, ja paljon sai\nsiitä kärsiä hänen lämpimään verhoon tottunut ruumiinsa, jossa veri\nviime päivien ponnistusten, yönvalvomisien ja liikutusten takia\nkuumeisen nopeana ja polttavana virtasi. Kylmästä väristen hän kietoi\ntakkisiekalettaan paremmin ympärilleen ja mumisi itsekseen: \"Onpa\nmieleni semmoinen, kuin sydäntalvella kerityn lampaan. Nyt taas\npolttaa päätäni, aivan kuin olisin leipuri, jonka on leipiä uunista\nottaminen. Lapsikin voisi kaataa minut maahan, ja silmäni painuvat\numpeen. Ei ole minulla edes kykyä koota ajatuksiani rukoillakseni,\nmikä minulle kuitenkin niin suuresti olisi tarpeen. Päämääräni on\nvarmaan oikea, mutta niin pian kuin luulen sitä läheneväni, niin\nheikkouteni sen poistaa näkyvistäni, niinkuin tuuli viepi pois oksan\nhedelmineen, joita Tantalus janoissaan tavoittelee. Maailmasta olen\npaennut tänne vuorille, ja maailma on tullut perässäni ja kietonut\npaulansa jalkoihini. Minun on etsiminen vielä autiompi erämaa, jossa\nolen yksinäni, aivan yksinäni Jumalani ja itseni kanssa. Siellä ehkä\nlöydän sen tien, jota etsin, jos ei vaan työtäni turmele taaskin se\nseikka, että minua seuraa se, jota nimitän Minäksi, ja jossa koko\nmaailma pienennysmuodossa kaikkine liikuntoineen leventeleksen. Joka\nitsensä ottaa mukaansa erämaahan, hän ei ole kuitenkaan yksin\".\n\nPaavali huoahti syvään ja ajatteli edelleen:\n\n\"Kuinka ylpeä olinkaan, kun olin Hermaan puolesta maistanut\nGallialaisen ruoskaa! Silloin minun kävi kuin päihtyneen, joka putoo\nportailta alas astin astimelta. Stephano raukkakin syöksyi alas,\nja hän oli kuitenkin jo niin lähellä päämäärää. Hänellä ei ollut\nvoimaa antaa anteeksi, mutta senaattori, joka minulle juuri-ikään\nantoi anteeksi ja jonka syytöntä poikaa minä olin pahasti lyönyt,\nojensi erotessamme minulle sovinnollisesti kätensä. Minä näin sen\nhänen päältänsäkin, että hän oli minulle antanut anteeksi kaikesta\nsydämestänsä. Ja tämä Pietari on keskellä elämää ja hänellä on\nvarhaisesta aamusta myöhään iltaan tekemistä pelkkien maallisten\nasioiden kanssa\".\n\nKotvasen aikaa hän katseli miettien eteensä päin, sitten hän jatkoi\nitsekseen puhumistansa: \"Kuinka olikaan kertomus, jonka vanha\nSerapion kertoi? Thebaiissa asui muudan parannuksentekijä, joka\nmielestään eli hyvin jumalisesti ja voitti kaikki toverinsa ankarassa\nhurskauden harjoituksessa. Silloin hän kerran näki unta, että\nAleksandriassa muka oli eräs vielä häntäkin täydellisempi: Phabis oli\nhänen nimensä, hän oli suutari ja asui valkean kadun varrella Kiboto\nsataman ääressä. Heti erakko vaelsi pääkaupunkiin ja löysi suutarin,\nja kun hän innokkaasti kysyi häneltä: 'Kuinka sinä palvelet Herraa?\nMinkälaista elämää sinä elät?' niin tämä vastasi kummastellen:\n'Minäkö? no Vapahtajani kautta! Minä teen työtä varhaisesta aamusta\nmyöhään iltaan, pidän huolta omistani ja rukoilen aamuin illoin\nmuutaman sanan koko kaupungin puolesta!' Pietari, luullakseni, on\nsellainen Phabis; mutta kulkeehan Jumalan luokse monta tietä, ja me\nja minä...\"\n\nTaaskin kylmä hyristys keskeytti hänen ajattelemisensa, ja aamun\nlähetessä kylmä kävi niin tuntuvaksi, että hän koetti sytyttää tulta.\nKun hän vaivaloisesti puhalteli hiiliä, niin Hermas astui hänen\nluokseen.\n\nHän oli saanut tietää Polykarpon seuraajilta, mistä hän saattoi\nlöytää Paavalin, ja kun hän seisoi vastapäätä ystäväänsä, niin hän\ntarttui hänen käteensä, silitteli hänen karkeata tukkaansa ja kiitti\nhäntä sydämellisesti ja syvästi liikutettuna siitä uhrista, jonka hän\noli uhrannut, ottaessaan kärsiäkseen hänen rikoksensa häpeällisen\nrankaistuksen.\n\nPaavali esti lyhyesti kaiken säälimisen ja kiitoksen ja puheli hänen\nkanssaan hänen isästänsä ja tulevaisuudestaan, kunnes päivä valkeni,\nja nuorukainen rupesi tekemään lähtöä kosteikkoon, osoittamaan\nvainajalle viimeistä kunniaa.\n\nKun hän pyysi Paavalia tulemaan kanssaan, niin tämä vastasi: \"En, en,\nen nyt, en nyt; sillä jos nyt yhtyisin ihmisiin, niin remahtaisin\nrikki kuin perstaantunut nahkaleili, joka on täynnä käypää viiniä.\nPäässäni kuhisee mehiläisparvi ja rinnastani on tullut muurahaiskeko.\nMene nyt ja jätä minut yksikseni\".\n\nHautaamisen jälkeen Hermas jätti Agapiton, Pietarin ja Dorothean\nystävällisesti hyvästi ja palasi Aleksandrialaisen luo, ja tämän kera\nhän meni siihen luolaan, jossa vainaja niin kauvan oli hänen kanssaan\nasunut.\n\nPaavali antoi täällä hänelle hänen isänsä kirjeen, joka oli tuleva\nHermaan sedälle, ja puhutteli häntä rakkaammasti, kuin milloinkaan\nennen.\n\nYöksi he panivat vuoteelle maata, vaan ei kumpikaan heistä saanut\nlepoa eikä unta.\n\nAika ajoin Paavali jupisi hiljaa, mutta sangen tuskallisesti:\n\"Turhaan, kaikki turhaan\", ja vihdoin: \"Minä etsin etsimistäni, mutta\nkuka osoittaa minulle tien?\"\n\nPäivän sarastaessa molemmat nousivat.\n\nHermas meni vielä kerran lähteelle, laski sen partaalle polvillensa\nja ajatteli, hyvästi jättäessään, isäänsä ja huimaa Mirjamia.\n\nMonenmoisia muistoja nousi hänen sieluhunsa, ja niin suuri on\nrakkauden kirkastava voima, että tuon ruskean paimentyttö raukan kuva\nnäytti hänestä tuhatta kertaa kauniimmalta, kuin sen ihanan vaimon,\njoka oli ihastuksella täyttänyt suuren taiteilijan sielun.\n\nVähää jälkeen auringon nousun Paavali vei hänet kalastajakylään ja\nisänsä talon kauppaystävän Juutalaisen luo, annatti hänelle runsaasti\nrahaa ja saattoi häntä sysilaivalle, joka veisi hänet Klysmaan.\n\nHyvästijättö tuntui hänestä sangen vaikealta, ja kun Hermas näki\nhänen silmänsä olevan täynnä kyyneliä ja tunsi hänen kätensä\nvapisevan, niin hän sanoi: \"Älä minun tähteni murehdi, Paavali; me\nnäemme vielä toisemme, ja minä olen muistava sinua ja isääni\".\n\n\"Ja äitiäsi\", toinen lisäsi. \"Minä olen sinua tosin kaipaava, mutta\nhuolta minä juuri etsinkin. Oi, onnellinen on se, jonka onnistuisi\ntehdä koko maailman kärsimiset omiksensa, ja jonka sielua jokaisessa\nhengenvedossa tuska tuimelisi, oi kuinka hän ikävöitsisi vapahtajan\nkutsuvaa viittausta!\"\n\nHermas halasi häntä itkien, ja kun erakon polttavat huulet koskivat\nhänen otsaansa, niin hän peljästyi.\n\nVihdoin merimiehet irroittivat köydet rannasta. Silloin Paavali\nkääntyi vielä kerran nuorukaiseen ja sanoi: \"Sinä käyt nyt omaa\ntietäsi. Älä unohda tätä pyhää vuorta, ja kuule vielä tämä:\nkaikista synnistä ovat nämät kolme suurimmat: epäjumalain palvelus,\nlähimmäisen vaimon himoitseminen ja käden nostaminen murhantekoon.\nKavahda itseäsi näistä! Ja kaikista avuista vähimmin huomattavat,\nmutta kuitenkin parhaat ovat nämät kaksi: totuus ja nöyryys;\nharjoita niitä. Kaikkein parhaat lohduttajat ovat nämät kaksi: tieto\nsiitä, että tahtoo tehdä sitä, mikä oikea on, vaikka inhimillisestä\nheikkoudesta usein hairahtaa ja kompastuukin, sekä rukous\".\n\nVielä hän kerran syleili matkaan lähtevää, sitten hän lähti rannan\nhietikon yli vuorta kohden, taaksensa katsomatta.\n\nHermas seurasi häntä kauvan silmin, ja sangen surullisena, sillä\nhänen voimakas ystävänsä horjui kuin päihtynyt ja painoi usein\nkätensä otsaansa, joka ei mahtanut olla vähemmän kuuma, kuin hänen\nhuulensakaan.\n\nNuori sotilas ei milloinkaan enää nähnyt vuorta eikä Paavalia,\nmutta itse saavutettuansa sotajoukossa mainetta ja kunniaa hän näki\nPietarin pojan, Polykarpon, jonka keisari suurella kunnialla oli\nkutsunut Byzantioon, ja jonka huoneessa Galliatar, Sirona, hallitsi\nlemmekkäänä puolisona ja äitinä.\n\nJätettyänsä Hermaan hyvästi Paavali oli kadonnut. Kauvan häntä\nturhaan hakivat toiset erakot ja piispa Agapito, joka Pietarilta\noli kuullut, että Aleksandrialaista oli syyttömästi rankaistu ja\nsuljettu seurakunnasta, ja joka hänelle omin suin tahtoi julistaa\nanteeksi-annon ja antaa lohdutusta. Vasta kymmenen päivän kuluttua\nSailainen Orion löysi hänet eräästä kaukaisesta luolasta.\n\nKuolon enkeli oli muutamia hetkiä ennemmin kutsunut hänet, juuri\nhänen rukoillessaan, sillä hän oli tuskin vielä kylmennyt. Hän oli\nvielä polvillaan ja nojasi otsallaan kallionseinää vastaan, laihat\nkätensä hän oli puristanut kokoon ja niihin kätkenyt Magdalenan\nsormuksen.\n\nKun hänen uskonkumppaninsa olivat nostaneet hänet paarille,\nniin hänen jalot, ystävälliset kasvonsa hymyilivät puhtaina ja\nkirkastettuina.\n\nIhmeen nopeasti levisi sanoma hänen kuolemastaan kosteikkoon\nja kalastajakylään, ylt'ympäri kaikkiin erakkoluoliin, jopa\namalekilaisten paimentenkin majoihin.\n\nÄärettömän laaja oli kulkue, joka saattoi häntä viimeiseen\nleposijaan, ja kaikkein ensimmäisenä astui Agapito piispa vanhimpien\nja diakonien kanssa, ja näiden jäljissä Pietari vaimonsa ja\nomaistensa kanssa, joiden joukkoon Sironakin kuului.\n\nPolykarpo, joka jo oli taudistaan paranemassa, laski ikäänkuin\nsovintolahjaksi palmun-oksan hänen haudalleen; ja tälle haudalle ne\nmonet, joiden hätää hän salaisesti oli lievittänyt, sekä pian kaikki\nkatumuksentekijät läheltä ja kaukaa tekivät toivioretkiä.\n\nPietari pystytti hänen haudalleen muistokiven, ja siihen Polykarpo\nhakkasi ne sanat, jotka Paavali ennen kuolemaansa oli vapisevin käsin\nkirjoittanut hiilellä luolansa seinään:\n\n\"_Rukoilkaa minun kurjan puolestani; minä olin ihminen_\".\n\nLOPPU.\n\n\n\n"]