[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fR3nfdID3llmMqsi4rXiirp-2DxnyfUYTMmSWikCwh58":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1008,"Punaiset ja valkoiset","Kaatra, Kössi",1882,1928,"1008-kaatra-kossi-punaiset-ja-valkoiset","1008__Kaatra_Kössi__Punaiset_ja_valkoiset","Kuvaus Suomen luokkasodasta","tietokirja",[14],"sota",[],"fi",1919,null,34530,242305,false,48825,[24,25],"Finland -- History -- Revolution, 1917-1918 -- Fiction","Finnish fiction -- 20th century",[27,28,29],"History - European","History - Modern (1750+)","History - Warfare","\"Punaiset ja valkoiset: Kuvaus Suomen luokkasodasta\" by Kössi Kaatra is a historical account written in the early 20th century. The book centers on the Finnish Civil War, exploring the ideological struggles between the working class (the Reds) and the ruling class (the Whites), highlighting the lead-up to the conflict and the motivations behind it. Through a blend of narrative and analysis, it aims to document the impact of class struggles and the consequences of the war on the Finnish populace.  At the start of the work, Kaatra reflects on the role of the working class and the urgency of their struggle for rights, situating the narrative against the backdrop of the Russian Revolution. The opening introduces characters like Hannes Haavisto, who is engaged in the ideological and physical conflict of the class war, navigating personal relationships and societal expectations while feeling compelled to join the fight for a better future. The text captures the emotions of loyalty, duty, and the tragic realities faced by individuals caught in the conflict, setting the stage for the unfolding historical events. (This is an automatically generated summary.)",[],244,"Kaatran kantaaottava teos on yksi ensimmäisistä kuvauksista Suomen sisällissodasta punaisen osapuolen näkökulmasta. Se on kokeellinen kooste runoja, lehtiartikkeleita ja asiakirjoja, joilla tekijä pyrkii vastustamaan valkoista historiankirjoitusta. Teos julkaistiin alun perin Tukholmassa vastapainona aikakauden poliittiselle ilmapiirille.","Kössi Kaatran 'Punaiset ja valkoiset' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1008. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","PUNAISET JA VALKOISET\n\nKuvaus Suomen luokkasodasta\n\n\nKirj.\n\nHenkipatto [Kössi Kaatra]\n\n\n\nFrams Förlag, Stockholm, 1919.\n\nRolanders Boktryckeri, Stockholm.\n\n\n\n\n\n\n              Irmari Rantamalan\n\n                    ja\n\n    kalkkien muiden Suomen valkoisen hirmuvallan uhrien muistolle\n    omistetaan tämä runsain lainauksin suoritettu vaatimaton esitys,\n    jonka tarkoituksena on osaltaan olla vastapainona sille valtaisalle\n    lokaryöpylle, joka siivottoman valkoisen katukirjallisuuden\n    muodossa tulvii ei ainoastaan jo koirahautain koskemattomuudessa\n    silvottuina tai nälällä, kuoliaaksi kidutettuina lepääväin vaan\n    myös jälkeen jääneiden työläisten, Suomen köyhälistön ylle.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Työväen-demokratia vallankumouksessa.\n Mies mieheltä --\n Työmies ja talonpoika.\n Punalippujen alla.\n Juna porhalsi --\n Kuoleman kentillä.\n Naamioittu teloitus -- valkoinen pyöveli.\n Viha ja rakkaus.\n Aatteen uhrit.\n Ei sinun pidä tappaman.\n Hämähäkki kutoo verkkoaan.\n Tuho on ovella.\n Vilppulasta Tampereelle.\n Tampereen tragedia.\n Omin voimin.\n Kirje ruumiskasoilta.\n Valkoinen terrori: verilöylyt.\n 25.000 orpoa.\n Valkoinen terrori: \"kuoleman esikartanot\".\n Hyve häpeäpaalussa.\n Kohtalonsa välttäminen.\n Valkoiset bakkanaalit.\n Tarinamme sankari.\n Suuri, kuolematon.\n\n\n\n\nTyöväen-demokratia vallankumouksessa\n\n\n[Suomalaisen Kommunistisen Puolueen perustavan kokouksen \"Avoimesta\nkirjeestä toveri Leninille\".]\n\n\"Venäjän köyhälistö nousi. Lokakuussa (1917) se syöksi maahan sekä\nporvariston vallanpitäjät että niiden kätyrinä olleet sosialistit ja\notti kaiken vallan omiin käsiinsä.\n\nMe Suomen sosialidemokraatit emme silloin selvästi tajunneet tämän\nvaltavan tapauksen merkitystä. Emme uskoneet silloin, että Venäjällä on\nsyyskuussa 1818 yhä oleva valta köyhälistön käsissä, köyhälistön, joka\non hävittänyt porvarillisen valtion ja rakentaa sosialistista\nyhteiskuntajärjestystä.\n\nVenäjän työväen vallankumouksen aattona, viime syksynä (1917), Te\ntoveri Lenin annoitte meille suomalaisillekin neuvon: \"nouskaa, nouskaa\nviivyttelemättä ja ottakaa valta järjestyneen työväen käsiin!\" Ettemme\nme marraskuussa noudattaneet tätä arvokasta neuvoanne, siinä teimme --\nnyt olemme sen huomanneet -- historiallisen virheen.\n\nMarraskuussa syntyi näet Suomessa vallankumoukselle otollinen tilanne.\nHäikäilemättömästä nylkemisestä katkeroittunut Suomen köyhälistö oli\njoutunut luokkataistelussaan asteelle, josta ei enää ollut muuta kuin\nyksi askel väkivaltaiseen yhteentörmäykseen. Kun sitten Venäjältä\nkuului työväen vallankumouksen kutsuva merkkisoitto, oli Suomen\nköyhälistö valmis nousemaan. Mutta sosialidemokraattinen puolueemme,\nmaamme köyhälistön ainoa puolue, ei ollut valmis.\n\nPuolueemme oli porvariston luokkavallan alla halpaantunut, mukautunut\nsamalle rauhallisen luokkataistelun kannalle, jolla esim. Saksan\nsosialidemokratia oli aina ollut: porvarillisen valtion puitteissa\npysyttelevän, eduskunnallisen ja ammatillisen työväenliikkeen\npuolueeksi, jonka ohjelmassa sosialismi oli pelkkänä koristeena ja\njonka toiminta oli pikemmin proletaarisen vallankumouksen välttämistä,\nkuin pyrkimistä ja valmistautumista tähän työväenluokan suurimpaan\nhistorialliseen tehtävään. Sen mukaisesti mekin marraskuussa,\npuolueemme johdon kautta, -- ensin kahden vaiheilla epäröityämme --\nohjasimme maamme köyhälistön vallankumouspyrkimyksen pelkäksi\nsuurlakko-mielenosoitukseksi ja sillä tavalla saimme aikaan, että\nväkivaltainen yhteentörmäys työväen ja porvariston välillä tuli silloin\nvältetyksi. Emme luottaneet vallankumoukseen, emmekä tahtoneet panna\nvaaralle alttiiksi järjestöjämme eikä kansanvaltaisia saavutuksiamme,\nvaan tahdoimme niin kauan kuin mahdollista oli, parlamentaarisin\nkeinoin turvata ja kartuttaa niitä saavutuksia.\n\nNyt perästä päin näyttää meistä suuremmalta kuin aikanaan\nse mahdollisuus, että vallankumous olisi silloin voinut johtaa\njonkinlaiseen voittoon, tosin nähtävästi parhaimmassakin\ntapauksessa ainoastaan väliaikaiseen ja osittaiseen voittoon,\ntuskin työväenluokan voittoon, vaan pikemmin kansanvaltaiseen\nkompromissiin porvaripuolueiden ja mahdollisesti sosialidemokratisen\npuolueemme enemmistön välillä, jonka jälkeen osa puoluettamme\nolisi epäilemättä ohjautunut kutsumaan työväkeä todellisen\nvallankumouksellisen sosialismin tielle. Vaikka siis välittömäksi\ntulokseksi vallankumouksesta marraskuussa tuskin olisi vielä tullut\ntyöväenluokan valtaan pääsy, olisi vallankumous kuitenkin voinut\nmerkitä historiallista edistysaskelta sen suuntaan, ja puolueemme\nvelvollisuus työväenluokan taistelujärjestönä oli hyökätä sitä kohti,\nhyökätä mahdollisimman pitkälle, eikä jäädä odottamaan porvariston\nhyökkäystä. On luultavaa, että näin menetellen maamme työväen\nluokkataistelu olisi voinut edistyä ei suinkaan ilman uhreja, mutta\npaljon vähemmillä uhreilla, kuin se sittemmin vaati.\n\nSillä laiminlyömällä marraskuussa puolueemme taisteluvelvollisuuden\nemme kuitenkaan saaneet vältetyksi aseellista yhteenottoa muuta kuin\nlyhyeksi ajaksi. Kansanvaltaista valtiomuotoa, lainsäädännöllistä\n8-tunnin työpäivää y.m. tärkeitä eduskunnallisia uudistuksia, jotka\nkaikki näyttivät jo häämöttävän niin lähellä, emme voineet saada\nturvatuiksi parlamenttaarisin keinoin. Päinvastoin, kaikki\nkansanvaltaiset saavutukset joutuivat viikko viikolta yhä ilmeisempään\nvaaraan. Sillä maamme porvaristo varustautui, perustamalla itselleen\naseellisia taistelujärjestöjä kansalaissotaa varten, väkivalloin\nkaappaamaan ne saavutukset. Tämän vaaran edessä ryhdyttiin myös meidän\npuolueemme taholta varustautumaan työväen itsepuolustusta varten. Se ei\nkuitenkaan tapahtunut niin suurella tarmolla, innolla eikä\nvakavuudella, kuin olisi varustauduttu sellaiseen kamppailuun, johon\nmieli paloi, eikä sellaiseen, jonka välttämistä pidettiin onnena.\n\nTammikuun lopulla Suomen porvaristo pani joukkonsa hyökkäämään\ntyöväen kimppuun. Siihen vastasi sosialidemokratinen puolueemme\nvallankumouksella. Vallankumouksen edellytykset olivat nyt\ntyöväenluokalle epäedullisemmat kuin marraskuussa, niin sisäiset kuin\nulkopuolisetkin edellytykset. Tosin näitä oli vallankumoukseen\nlähdettäissä vaikea arvata, mutta vaikka ne olisi kuinkakin selvästi\nnähty, muuta ulospääsyä ei työväellä eikä työväenpuolueella nyt\nvalittavana ollut. Osa työväkeä olisi joka tapauksessa noussut\naseelliseen vastarintaan, tuhansia olisi joka tapauksessa joutunut\nteurastetuksi. Puolueemme kieltäytyminen taistelusta tuskin olisi\njärjestöjämmekään pelastanut, mutta työväen rintaman se olisi\nalunpitäen auttamattomasti hajoittanut ja merkinnyt porvariston verisen\ndiktatuurin avustamista. Siihen emme me eikä puolueemme alentuneet.\nMiltei yhtenä miehenä koko työväenliike, niin valtiollinen kuin\nammatillinenkin, lähti johdollamme taisteluun kaikilla seuduin, missä\nse vain oli mahdollista.\n\nMutta me emme selvästi ymmärtäneet tämän omankaan proletaarisen\nvallankumouksemme luonnetta eikä tehtäviä. Kun itse aseellinen\ntaistelu oli meistä varsinaisesti vain välttämätön paha, emme\nvallankumousliikkeen johdossa aikanaan kiinnittäneet itse taistelun\njärjestämiseen niin innokasta huomiota kuin lainsäädäntöön ja hallinnon\njärjestämiseen. Jo lähtö sotaan tapahtui kovin järjestämättömästi,\nja koko tärkeän ensimäisen viikon aikana jäi iso osa työväen\nhyökkäysvoimaa käyttämättä ei yksistään aseiden, vaan osaksi myös\njärjestyksen puutteessa. Että sitten vallankumouksen aikana kuitenkin\nmuutamassa viikossa saatiin kuntoon 80,000 mieheen nouseva punainen\narmeija -- alueella, johon tuskin kuului puolet maan 3-miljoonaisesta\nväestöstä, maassa, jossa ei viiteentoista vuoteen ollut pienintäkään\njoukkoa kotimaista sotaväkeä ja jossa upseerinkasvatuksen saaneita tai\nmuita sotatekniikkaan perehtyneitä henkilöitä ylipäänsä ei juuri\nnimeksikään ollut työväen saatavissa, -- tämä oli varmasti\nenemmän todistuksena maamme työväen yleisen järjestymiskyvyn\nkehittyneisyydestä, kuin meidän vallankumoushallituksemme\nsotllasorganisatoorisesta ihmetyöstä.\n\nPoliittisessa suhteessa taas vallankumoushallituksemme pitkän aikaa\nsuorastaan koetti pikemmin pidätellä kuin edistää vallankumouksen\nsisäistä pyrkimystä selvään köyhälistön diktatuuriin ja sosialismiin.\nSe mikä vallankumouksen välittömänä päämaalina kangasti silmissämme, ei\nollut sosialisoiminen, vaan sosialireformi, ei porvarillisen valtion\nhävitys ja työväenvallan perustaminen, vaan porvarillisen valtion\nkorjaaminen yleisen kansanvallan harhakuvan mukaan, ei \"vallankumous\npysyväisenä tilana\", johon Marx oli viitannut, vaan vallankumouksesta\nvapautuminen mahdollisimman pian, kuten pahasta painajaisesta.\n\nTämä oli johdonmukainen seuraus juurtuneesta sosisalidemokratisesta\nkoulutuksestamme, s.o. proletaarisen sosialistisen kumouksellisuutemme\nhalpaantumisesta pitkäaikaisessa parlamentaarisessa ja ammatillisessa\nsisyfus-työssä. Kun tuli todenteolla eteen se ratkaiseva historiallinen\nprosessi, proletaarinen vallankumous, joka myös sosialidemokratisessa\nohjelmassamme oli loppukoristeena, se prosessi, johon kunnolla\nvalmistautumista kaiken aikaisemman työväenliikkeen oli pitänyt\ntarkoittaa ja jossa työväenliikkeen vihdoinkin piti päästä pitkästä\nkylvöstään satoa korjaamaan, silloin paljastuikin sosialidemokratian\n\"korkea kehityskanta\" vaaralliseksi avuttomuudeksi: se oli puoleksi\nsokea ja puoleksi rampa. Se oli vallankumoukselliselle työväelle\npikemmin vastus ja vaara, kuin apu ja ase ja voiton viiri. Se oli\ntyöväendemokratiaa, ja silloin kun porvarillisessa valtiossa todella\noli demokratian kukkima-aika, jota kauniimpi siinä ei koskaan olla voi,\ns.o. täydellinen luokkataistelun kehittämisen ja kärjistämisen vapaus,\nei tätä todellista demokratiaa ymmärretty käyttää hyväkseen kunnolla\nvarustautuakseen siihen luokkataistelun ylimpään vaiheeseen,\naseelliseen vallankumoukseen, jossa demokratia ensimäisellä minuutilla,\ntehtävänsä loppuun täyttäneenä, on määrätty kaatumaan tieltä pois. Kun\ntämä meidän työväen-demokratiamme joutui vasten tahtoaan työväen\nvallankumoukseen, niin siinä kumouksen oma sisäinen logiikka sitte\nviikkojen vieriessä kyllä kuletti meitäkin eteenpäin, kuletti\npuoliväkisin työväen diktatuurin ja tuotannon sosialisoimisen tielle.\nMutta astuttuamme vallankumoukseen oikeastaan -- vallankumouksen\nvälttämiseksi, johtui juuri tästä, sisäisestä ristiriidasta sitte\ntoimintaammekin paljon vahingollista ristiriitaisuutta ja vaarallista\npuolinaisuutta sekä siitä taas vallankumousliikkeen riveihin\nhajanaisuutta ja epäluottamusta ylipäänsä johtoa kohtaan. Pelkkä se\nmahdollisuus, että tämä meidän vikamme, silloin, kun voiton ja tappion\nvaaka vaappui täperällä, olisi voinut painaa työväen asian tappion\npuolelle, tuntuu meistä nyt tragedialta. Mutta työväenluokan\nvoitollekin päästessä me olisimme, noin aalloilla ajelehtiessamme,\nolleet vaarassa joutua kaikkien suurimman tragedian eteen, mikä\ntyöväenliikkeen miestä ikinä voi kohdata, saman tragedian eteen, johon\ntäällä Venäjällä menshevikit todella joutuivat: ase kädessä\ntaistelemaan proletaarista vallankumousta vastaan.\n\nMeidän proletaarisen vallankumouksemme onnetonta lopputulosta eivät\ntoki ratkaisseet meidän, sen johdossa olleiden historialliset virheet.\n\nSen ratkaisi Saksan imperialismin peto, joka tuli Suomen porvariston\navuksi lähettäen aseita, joukkoja ja kouluuntunutta sotataitoa.\nTäyttikö Saksan sosialidemokratia kansainvälisen velvollisuutensa sen\nestämiseksi, se jääköön Saksan työväen arvosteltavaksi. Meille oli\nSaksan hallituksen sekaantuminen turmioksi -- ja opiksi. Sen isänmaan,\njonka itsenäisyyttä -- teiltä venäläisiltä tovereilta meidän\nhankkimaamme lahjaa -- me suomalaiset sosialidemokraatit niin\ninnokkaasti puolustimme, sen möi Suomen porvaristo Saksan\nimperialismille vallankumouksellisen köyhälistömme veron hinnalla.\nSiten meistä kylvetettiin pois sosialipatriotismi.\n\nKansainvälisellä lahtarivoimalla ja kapitalistisella\njoukkomurhatekniikalla murrettiin huhtikuussa vallankumouksellisten\ntyöläistemme rintamat. Suomen köyhälistön miehuullisinkaan vastarinta\nei kestänyt. Pelastavaa apua ei tullut mistään. Saksalainen toveri ei\nkuullut. Venäläinen toveri kuuli mutta ei jaksanut pelastaa, Se oli\nitsekin hädässä, mutta se auttoi sentään niin paljon kuin jaksoi.\nKiitollisuuden velkamme kasvoi kasvamistaan, päivä päivältä, viikko\nviikolta. Tunsimme sen, ja samalla häpesimme aikaa, jolloin me,\nporvarien lietsoman nurkkaisänmaalllsuuden tartuttamina, olimme\nepäröineet turvautua venäläisen sotilastoverin apuun ja pysytelleet\nerossa hänen jalosta liitostaan. Pyhä verikaste Suomen lumikentillä\nrinnakkain taistellessa liitti nyt ikuiseen toveriliittoon suomalaisen\nja venäläisen proletari-aseveljen.\"\n\n\n\n\nMies mieheltä.\n\n\nIllalla oli kylän työväentalolla ollut puhetilaisuus. Kaupungista oli\nsaapunut puhuja -- ei mikään ammattipuhuja, sillä kaikki työväen\nkouluuntuneemmat voimat oli mobilisoitu muihin tarkoituksiin, vaan\ntavallinen kaupunkilaisproletaari, yksi niistä, jotka raskaan\npalkkatyönsä lyhyinä loma-aikoina sekä lueskelemalla että vuosikausia\nottamalla osaa järjestötoimintaan ovat kartuttaneet tietojaan ja\nsaaneet elävän kokonaiskäsityksen yhteiskunnallisista kysymyksistä\nmutta myös oppineet sujuvasti ilmaisemaan ajatuksensa, oli sanalla\nsanoen yksi niistä tuhansista, jotka Suomen valtava työväenliike on tai\noli -- kehittänyt arvoisikseen välikappaleiksi.\n\nTämä toveri oli aloittanut \"Uuden Suomen nurkkakivistä\" kuvaten maan\nköyhälistön suorittamaa raivaustyötä seuraavaan tapaan:\n\n\"Suomen punainen köyhälistö ahertelee parhaillaan uuden yhteiskunnan\nrakennustöissä. Sen perustaa raivataan tulisella kiireellä.\nSuunnattoman paljon törkyä on ensin pois siivottava. Porvarillinen\nyhteiskunta lepää likaisella ja löyhällä perustalla. Sitä voi hyvällä\nsyyllä verrata hyllyvään rimpisuohon, joka levittää löyhkää ja usvaa\nsaastuttaen kaiken. Sellaisella epäterveellisellä maaperällä sijaitseva\nrakennus ei kestä ajan myrskyissä. Sen tosiasian oivaltaen valveutunut\nköyhälistö raivaa Uuden Suomen pelastusaluetta, kaivelee tiloja\nnurkkakiville, kuivaa kapitalismin rämeistä suota, perkaa ympäristöä\nterveelliseksi. Vasta semmoisen perkaustyön jälestä asetetaan\nnurkkakivet paikoilleen, tehdään kivijalka ja sitten kohoo rakennelma\nhelpommin kerta kerralta, kunnes koko ihmiskunta ihastellen silmäilee\nSuomen kansanvaltaisen tasavallan kauniita piirteitä.\n\n\"Julma vihollinen häiritsee uutta rakennustyötä. Se ei sallisi\nkansanvaltaisen työläispalatsin rakentamista. Senvuoksi täytyy\nuutterain rakentajain tehdä työtä puolustusase kädessä, torjua sillä\nvihollisen hyökkäykset. Läpi historian aikojen on aina uutisraivaajain\ntäytynyt työskennellä verissäpäin, taistella vainolaista vastaan. Siitä\nhuolimatta on uutistyö edistynyt toisinaan hyvin hitaasti, mutta aina\nvarmasti, kunnes työ on saatu loppuun suoritetuksi.\n\n\"Samaan aikaan kuin perustusta kuivetaan, veistellään jo uuden Suomen\nnurkkakiviä. On olemassa työjako. Toiset kaivavat perustusta, toiset\nveistelevät nurkkakiviä, eräät hankkivat rakennusaineita ja eräät\nsuunnittelevat yksityiskohtia.\n\n\"Minkälaisia nurkkakiviä veistellään uudella Suomelle?\n\n\"Muutamia on jo valmiina, toisia hahmotettuina ja eräitä vasta\nalkuasteellaan.\n\n\"Suurin kivi on Suomen sosialistisen tasavallan perussääntö, jota\nkaunistaa todellinen kansanvaltaisuus. Sen mukaisesti tulisi korkein\nvalta olemaan kansalla. Suomen tasavallan kaikilla 20-vuotiailla\nkansalaisilla.\n\n\"Kansalaiset valitsevat omat toimihenkilönsä lakeja säätävään\neduskuntaan ja se muodostaa yhteiskunnan toimivan elimen,\nkansanvaltuuskunnan.\n\n\"Vanha virkakunta puhdistettaisiin perinpohjin ja uusi tulisi\ntäydellisesti vastuunalaiseksi kansalle. Siinäkin siis yksi hyvä\nnurkkakivi.\n\n\"Verotusolot järjestettäisiin siten, ettei köyhälistöläinen nääntyisi\nraskaan verokuorman kannossa, eikä varakas loisaines pääsisi\nmitättömällä veroerällä.\n\n\"Kunnallinen harvainvalta poistuisi ikipäiviksi ja suurin huolto\nkohdistettaisiin kansan syvien rivien olojen parantamiseksi;\nperustettaisiin kunnallisia laitoksia, leipomoista alkaen, -- Tuokin\nnurkkakivi kannattaisi kohdaltaan uutta Suomea.\n\n\"Torpparien vapauttaminen maakapitalistien orjuudesta, on ihan\nvalmiiksi veistetty nurkkakivi. Sen varaan joutuisi verrattain\nsuurilukuinen ryhmä Suomen kansanvaltaisen tasavallan väestöä.\n\n\"Vanhuudenvakuutus on jo niinikään valmiiksi veistetty nurkkakivi.\n\n\"Työväen suojeluslainsäädäntö on suuriarvoinen ja paljon kestävä\nnurkkakivi sekin.\n\n\"Hahmotettuina ja valmiiksi suunniteltuina on monta muuta nurkkakiveä,\nniin että uuden Suomen mahtava rakennus ei tulisi perustuksiltaan\nhorjumaan, vaan kestäisi ajan kuluttavan hampaan kalvamisen.\n\n\"Vihollinen häiritsee Suomen työväenluokan suurtyötä. Sittenkin,\nkaikesta vainolaisen vastarinnasta huolimatta on köyhälistön asekädessä\nsitkeästi työskenneltävä uuden Suomen perustamistyössä, muutoin\nvihollinen tuhoo jo tehdyn työn ja pakoittaa työntekijät sanoin\nkuvaamattomaan orjuuteen.\"\n\nSitten oli hän kääntynyt kuulijainsa puoleen kehoittaen näitä\nrientämään punaisen armeijan riveihin, joissa siihen asti pää-asiassa\nteollisuustyöväestö oli vuodattanut vertaan _koko_ maan työväenluokan\nhyväksi.\n\nViitattuaan noihin runoilijan lennokkaihin runosäkeihin:\n\n    \"Mies mieheltä, mies miehellä\n    soi taisto nyt kautta maan;\n    kenet taisto kaas,\n    hän nousee taas,\n    ei petturi milloinkaan.\n    On kansojen oikeus iäinen,\n    myös oikeus kansan tään,\n    jos seiso ken ei eestä sen,\n    hän kuollut on eläissään.\"\n\noli hän jatkanut näinikään:\n\n\"Mies mieheltä kiirii taistelun kutsu yli maan. Vielä näet eivät ole\nlähestulkoonkaan kaikki selkäpuolen rotevat työmiehet tarttuneet\nkivääriin, tuohon kuoleman liittolaiseen, jonka porvaristo tahtoi sille\npakosta käteen panna, omien luokkapyyteittensä pysyttämiseksi. Nyt on\nmaatyöläistenkin vuoro astua aseihin, sillä mitä taajalukuisemmat ovat\nrivimme, sitä pikemmin pääsemme me Pohjanmaan laajoille lakeuksille,\nsen viljaville seuduille toukoa tekemään. Sitä pikemmin saa työmies\nheittää kiväärin nurkkaan ja ryhtyä jälleen luovaan työhön,\nyhteiskunnallista hyötyä ja hyvinvointia edistävään aherteluun.\n\n\"Mies mieheltä käyköön nyt sana: 'jos seiso ken ei eestä sen, hän\nkuollut on eläissään'. Sillä nyt on kysymys kansan oikeuden\nvalvomisesta.\n\n\"Jokainen, jolle työväestön asia ja kansan onni on kallis, astukoon\nsiis urhoollisen punaisen armeijan riviin, astukoon pyhään sotaan\nvapauden ja ihmisarvon puolesta. Jokainen mies, jokainen kansalainen\npuolustamaan kotien rauhaa sodanhaluisia viikinkiherroja,\naatelisnulkkeja ja porvareita vastaan! Mies mieheltä näyttäkäämme, että\ntapella osataan mekin, kun tarve vaatii, mutta että meidän taistelumme\nei tarkoita harvainvallan pönkitystä, ei vähemmistön hyvinvointia eikä\njoukkojen orjuuttamista!\" -- --\n\nOikeastaan ei hän, Hannes Haavisto, mäkitupalaisen poika, joka nyt\nsunnuntai-aamuna tovereineen kiirevilkkaa hiihti kohti kaupunkia\nliittyäkseen siellä köyhälistöarmeijaan, tämän puheen vaikutuksesta\nliikkeelle lähtenyt. Kyllä hän sitä jo oli päivästä toiseen pohtinut.\nMutta ei sitä vain ennemmin ollut tullut lähdettyä. Niitä oli ollut\nesteitä niin monenlaisia, vaikkakaan ei olisi ottanut lukuun\nhämäiäisluonteen hitaisuutta. Niin kuin nyt esim. tuo rakkaussuhde\nnaapurin Mariin. Eihän sitä olisi mielisurminkaan hennonnut jättää\nmielitiettyään ja lähteä tietämättä tokko milloinkaan palajaa. Tyttö\nkyllä ei ollut kieltänyt eikä käskenyt, vaan oli taannoin\npahimmitteeksi ikäänkuin kiusalla sutkauttanut:\n\n-- Jos olisin mies, niin tietäisin kyllä mitä tekisin.\n\nMutta, ei ollut ruvennut selittelemään mitä hän sillä tarkoitti.\n\nSen sijaan oli Hanneksen isä ollut jyrkästi lähtöä vastaan. Hän oli\nyhdistyksen rahastonhoitaja, vanha luottamustoimissa piintynyt\nsosialidemokraatti, joka aina ja kaikkialla puhui vaalilipusta,\nsilloinkin, kun porvarit olivat venäläisillä husaareilla hajoittaneet\nlaillisesti valitun eduskunnan, jossa työläisillä oli enemmistö. Ei\nkärsinyt kuulla puhuttavankaan aseellisesta toiminnasta, nimittäin\n_työväen_ aseellisesta toiminnasta.\n\nNo, porvareillako sellainen oikeus sitten vain on? oli Hannes kerrankin\ntiukannut.\n\n-- Olkoon tai ei, oli isä vastannut. Mutta uusi yhteiskunta luodaan\nrauhallisilla keinoilla.\n\nÄiti taas oli toista maata. Hän oli saanut tarpeekseen \"rauhallisista\nkeinoista\". Hän pääsi luuvalolta tuskin liikkumaan -- seuraus elämän\niän kestäneestä kunnollisten jalkineiden ja vaatteiden puutteesta,\ntuhkatiheistä vilustumisista ja liikarasituksesta. Ja siksi toiseksi:\n-- Mitä sillä väliä missä kuolee: rintamallako taistelussa vaiko\nnälkään kotona. Eihän meillä kohta ole enään mitään suuhunpantavaa --\noli hän asian puheeksi tullessa huomauttanut useamman kuin yhden\nkerran: leipää ei meillä ole ollut viikkokausiin, lihasta nyt\npuhumattakaan. Maitoa ei ole. Perunat loppuvat; eikähän niistä enään\nolisi kuin siemeneksi, ja vasta ollaan helmikuussa. Ja mitään muuta ei\nliioin ole. Herra jessus, mitä tällaisella elämällä on virkaa? Eihän\nmeillä ole edes valonkeinoa. Paloöljyä ei ole saatu koko talvena, ei ei\nrahalla eikä millään. Mehän olemme ikuisessa pimeydessä ja ikuisessa\nnälässä ja puutteessa. Ja entäs tämä maantienuhka sitten? Armostahan\nsitä tässä saadaan neljän seinän sisällä nälkääkin nähdä. Ja\nneljännesmiljoonaa ihmistä sanoi meidän isä meidän laillamme rähjäävän\nhäädön varassa. Jos ei kerran se hänen rakas eduskuntansa ja\nrauhallinen kehityksensä takaa _köyhille_ edes kaikkein\nvälttämättömintä, mutta kyllä rikkaille yltäkyllin kaikkea, niin mitä\ntässä on muuta jäljellä kuin yleinen tappelu? -- Näin oli eukko\nähkinyt, mutta huomauttanut pojalleen: En minä silti kehoita sinua\nlähtemään. Se on asia, jonka saat yksin päättää. Mutta vastaan en pane.\n\nKuten Hanneksen äiti, olivat työläisnaiset ja varsinkin äidit kautta\nmaan aseellisen toiminnan kannalla. Monen monessa tapauksessa tiedetään\nheidän kehoittaneen miehiään ja poikiaan liittymään kumousarmeijaan.\nTämä ilmiö on helposti ymmärrettävissä. Sanoin nimittäin ei voi kuvata\nsitä kurjuutta, johon sotakeinottelijat, porvaristo, olivat\ntyöväenluokan syösseet ja josta etukädessä saivat kärsiä juuri\ntyöläisäidit, joiden tehtävänä oli huolehtiminen perheen ravinnosta.\nYksistään jonokurjuus oli jotakin, joka ansaitsisi oman historiansa --\nSuomen pohjoisissa kunnissa esim. saivat nälän uuvuttamat perheenäidit\nlukemattomia kertoja turhanpäiten laahustaa jopa kuudenkin penikulman\npäässä sijaitsevaan -- tyhjään jakelupaikkaan. Ja kaupungeissa saivat\npoloiset vuorokausikaupalla jonottaa saadakseen väsymyksestä\npuolikuolleena -- ja heittivätpä monet siinä henkensäkin! -- vihdoin\nhuimaavalla hinnalla väärennetyn elintarverahdun, joka oli omiaan vain\nkiihoittamaan sairaudeksi kehittynyttä nälkää. Suomen selkäpuolen\nsotarosvojen harjoittama elintarvehuijaus oli kehittynyt sille\nasteelle, että yksistään se riitti paiskaamaan epätoivoisen köyhälistön\nvallankumoukseen. Valaisevana esimerkkinä mainittakoon Oulun Åströmien\n-- tulevien lahtarisielujen -- menettely. Nämä piilottivat seudulla\nvallitsevasta nälänhädästä huolimatta satoja ruisjauhosäkkejä\nvarastohuoneidensa ullakoille: Venäjän tsaarihallitnksen tilaamiin\nsatuloihin tarvittava liisteri oli näille \"Vapaan Suomen\"\nesitaistelijoille tähdellisempi asia kuin samaisen Suomen nälkää näkevä\nkansa.\n\nHanneksen sisar, Hilma, kannatti hänkin kumousta siitä huolimatta, että\nMarin veli, naapurin Kalle, jonka kanssa hänellä oli omat asiansa, oli\npäättänyt lähteä Hanneksen matkaan.\n\nHannes itse ehkä tuli isäänsä, joskohta ei hän järkeillyt tämän tapaan.\nHän oli urheilumiehiä, mainio hiihtäjä, piirinsä parhaimpia, ja\nurheilijana tunsi hän vastenmielisyyttä raakaa voimaa kohtaan, Siksi\ntoiseksi oli hän luonteeltaan perin säveä, eikä olisi mielisurmillaan\ntehnyt pahaa kenellekään. Jo kotieläinten teurastuskin oli vasten hänen\nluontoaan, niin maalaispoika kuin olikin.\n\n-- Mutta, oli hän lopuksi pohtinut, saatuaan eilisiltana viimeisen\nsysäyksen: mitä järkeä oli antaa kaupunkilaistovereiden yksin kantaa\nkoko päivän kuormaa ja hellettä asian tähden, joka etupäässä koski\njuuri maalaisköyhälistöä? Olisihan kunniatonta sallia heidän vuodattaa\nvertaan ja heittää henkensä _koko_ työväenluokan puolesta sillä aikaa,\nkun suurin osa siitä kädet ristissä odotti kamppailun päättymistä. Jos\nkerran yksi osa köyhälistöä on uhrannut kaikkensa yhteiseksi hyväksi,\nniin on toisen ryhdyttävä sitä tukemaan. Kun kerran tapellaan, niin\ntapellaan kaikin yhdessä, tuumi hän.\n\nJa oli hänellä vielä oma yksityinen pikkusyynsäkin, mikä oli omiaan\nkannustamaan häntä sotatielle.\n\nHänen veljensä näet oli jääkäri. Huono, kunnoton veli, joka perheen\nkeskuudessa jo vuosikausia oli sivuutettu vaikenemalla -- varsinainen\nmätämuna. Hänen nimensä oli Jaakko, vaikka hän sitten myöhemmin\nkaupungissa oli sen muuttanut Jack'iksi -- \"Jaakko\" näet haiskahti niin\nmaatiaiselta. Jo pienestä pitäen oli hän hunningolla. Ei viitsinyt\nkäydä käsiksi mihinkään työntouhuun. Lurvaili vain ja harjoitti\nilkeyksiä. Kerrankin kiipesi navetassa pääskysenpesälle, mutta putosi\n-- lehmänsarveen halkaisten rytäkässä oikean poskensa silmäkulmasta\nleukaperään. Arvasihan sen mikä ilkeä arpi siitä jäi, tärveltyi koko\nnaama -- luonteen lisäksi. Paloi kaupunkiin mieli. Meni, ja ongiskeli\nsiellä, kunnes kohosi \"konttoristiksi\", talonhuijarin apuriksi. Jack\nHaavisto -- kirjoitteli hän apokryfisten asiakirjojen alle, ja lopuksi\naivan asiattomankin: teki vekseliväärennyksen, ja syöksähti\nkuritushuonetta pakoon suin päin Saksaan \"pelastamaan isänmaata\".\n\nHaavistolaisilla ei tietenkään ollut pienintäkään aavistusta, oliko\n\"Jack\" niiden epäkelpojen joukossa, jotka luokkasodan alkaessa\nilmestyivät Vaasaan ja joita Mannerheim tervehti \"maansa parhaimpina\".\nMutta kun oli selvää, että sinne oli kiiruhtanut _kaikki_ kelmit, niin\nmiksi ei myös \"Jack\"?\n\nOli siis jotenkin selvää, että hänkin heilui jossakin työläisten\nteilaajana, ja jossakin Hanneksen sisimmässä kiehui ja karvasteli\nsanoin kuvaamaton kiukuntunne kunnotonta veljeä kohtaan ja hänen\nmielensä paloi tekemään tiliä tämän kanssa, sillä olihan luonnotonta,\nettä työläisen, rutiköyhän mutta silti kunniallisen työläisen poika,\njoskohtakin kunniaton, myi kalpansa työläisten teurastajille, ryhtyi\nitse lahtariksi.\n\n-- Saa-ta-na! kähisi Hanneksen kurkussa ajatellessaan tätä asiaa.\n\nEihän tietysti ollut yhtäkään mahdollisuutta sadasta joutua vastatusten\ntämän kanssa satoja kilometrejä pitkällä rintamalla. Mutta kuitenkin --\nken tiesi.\n\nJa niin sitä sitten oli lähdetty. Lähtiessä olivat tytöt, Mari ja\nHilma, saattaneet häntä ja Kallea pitkän matkaa jäälle. Ja sitten pojat\nerotessa olivat koettaneet änkyttää jotakin juhlallisen puoleista,\nhetkeen sopivaa, ja antaneet ymmärtää, että mitäpäs, jos ei sitä enään\ntavattaisikaan. Mutta äläs mitään. Tytöt eivät olleet tuonaankaan.\nAivan kuin iltamista tultua kun ollaan viimeinen, kaikkein viimeisin\nmuisku muiskattu ja loppujen lopuksi kiireemmän kaupalla puristettu\nkättä hyvästiksi, jotta \"ehtisi vielä vähän nukkuakin\", aivan samoin\nhyvästelivät he nyt ikäänkuin sivumennen ja kuin yhteisestä\nsopimuksesta ja niin merkillisellä äänenpainolla:\n\n-- Näkemiin!\n\nJa sitten olivat tytöt lykkineet lylyä kotiinpäin kuin hassut, vaikka\npojat kentiesi lähtivät viimeiselle retkelleen.\n\n-- Merkillistä, oli Hannes hymähtänyt.\n\n-- Niillä on joitakin juonia, oli Kalle vakuuttanut.\n\nMitä ne olivat, sitä ei ehditty pitkälle punnita. Sillä miehet,\n\n    jotka polttivat kaikki portahat takaa,\n    kun tuli olla\n    puolesta luokan järkkymätön ja vakaa,\n    olla tulkkina ammoin kahlitun kansan,\n    alta mi aikoi ansan\n    inhimillisyyden suurehen päivään;\n\nmiehet, jotka suuri kaikkiyhteys oli vihkinyt aseenkantajikseen; jotka\nvakava, miltei yli-inhimillinen velvollisuuden tunne oli vyöttänyt\nmatkaan -- miehet sellaiset eivät voi kauan viipyä yksityisasioissaan.\n\nJokainen hiihtomiehemme ajatteli omalla tavallaan tilannetta. Ja\nmonipenikulmaisella hiihtomatkalla ennätti tulia mieleen yksi ja toinen\nluokkasotaa koskeva asianhaara.\n\nJa niinpä alkoi Hannes mielessään jauhaa tuota jo niin monasti ennemmin\nmärehtimäänsä omituista seikkaa, että juuri talonpojat, nuo Pohjanmaan\nherraa pelkäävät turpeenpuskijat, jotka itse ovat saaneet kautta\naikojen kantaa herrojen iestä, että juuri nämä nyt olivat solmineet\nliiton kapitalistien kanssa ja nousseet työläisiä vastaan, työläisiä,\njotka suoraan sanoen olivat heidän kohtalotovereitaan. Tätä omituista\npulmaa ihmetellessään muistutteli Hannes mitä siitä oli kirjoittanut\nköyhälistöluokkaan kaikella sielullaan liittynyt maan ainoa\nsuurkirjailija, maan ainoa kaunokirjallinen nero [Irmari Rantamala].\n\nKas näin hän oli pakinoinut:\n\n\n\n\nTyömies ja talonpoika.\n\n\nTai oikeastaan pitäisi sanoa: herrat ja orjat, sillä sekä työmies että\ntalonpoikakin on halki vuosisatojen ollut ja yhä on herrojen orjana.\nTalonpojista puhuessani minä en tietysti tarkoita niitä upporikkaita\nmaan suuromistajia, tukkiyhtiöitä, rusthollien, säteritilojen ja muiden\nsuurtilojen omistajia, jotka jo varallisuutensa puolesta ovat\nsuurkapitalisteja ja jotka rikkautensa, yhteiskunnallisen asemansa,\nsukulaisuussuhteittensa ja kaiken muun takia kuuluvat herrojen\njoukkoon, ovat niitä, jotka elävät ja aina ovat eläneet ja rikastuneet\ntoisten työllä, itse eläen ylellisyydessä ja joutilaisuudessa. Minä\ntarkoitan tässä talonpojalla Suomen sitä varsinaista talonpoikaa, joka\non työläisen kanssa saanut miespolvesta miespolveen herroja\nhartioillaan kantaa.\n\nMiten on nimittäin käsitettävä se ihme, että se samainen talonpoika,\njoka on vuosisatoja huokaillut laiskojen herrojensa orjana ja\nelättäjänä, on nyt alentunut samojen orjuuttajiensa ja herrojensa\nrenkinä tappelemaan juuri niiden hyväksi, teurastaakseen niitä\ntyöläisiä, joiden kansaa hän on samaisten herrojen iestä kantanut.\nSe talonpoika on herrojen usuttamana lähtenyt teurastamaan\nkohtalotoveriansa, työläistä, joka on aina ollut hänelle apu elämässä,\nturva hädässä, toveri työssä ja kärsimyksissä. Sen työläisen keralla on\ntalonpoika kestänyt ja voittanut. Se työläinen on talonpojan\npalvelijana ja työtoverina marssinut työhön ja vaivaan vuoden niin\npimeinä kuin valoisinakin aikoina, halki öidenkin, kestäen sateet kuten\npoudatkin. Kun vuoden kiire työaika riensi talonpojan pelloille ja\nkesäisille niityille, seisoi työläinen aina hänen apunansa, kesti\nhikisenä, repalaisena poudan helteet. Se työläinen ei säästänyt\nitseänsä silloin kun talonpojan luoko uhkasi mädätä, tuuleentunut\nviljapelto varista. Se raatoi talonpojan rinnalla auringon varhaisesta\nnoususta yömyöhään, kun joutilaat herrat samoina aikoina vetelehtivät\naivan työttöminä peltojen pientarilla, kujasilla ja kaupunkien kaduilla\ntai elostelivat ylellisissä koti- ja ulkomaisissa kylpylaitoksissa\nvapautuakseen siitä liiasta lihavuudesta, jonka olivat saaneet\ntyöläisen ja talonpojan hartioilla joutilaisuudessa elostellessansa.\nTämän ainoisen ystävänsä työssä ja vaivassa, tämän kohtalotoverinsa\nherrojen orjuudessa, tämän työläisen, joka on kestänyt elämän ilot ja\nsurut talonpojan rinnalla, petti nyt Suomen talonpoika. Se petti sen\ntyöläisen sangen häpeällisesti, s.o. karkasi sen ystävänsä, ainoisen\napunsa ja kohtalotoverinsa niskaan niiden samojen joutilaiden herrojen\nuneuttamana, joiden orjuudessa he molemmat ovat kituneet, ja joka on\nheitä molempia aina halveksinut, halveksinut kuten elukkaa ja\ntyöjuhtaa. Totisesti, jos Renvallien, Mannerheimien y.m. elättien\nloistavaan saliin olisi talonpoika astunut, niin olisi sitä pidetty\ntalon häväistyksenä ja huone pesty lähdettyä. _Moukkahan_ on herrojen\nyleinen nimitys talonpojista.\n\nMutta voitanee sanoa ja on sanottu, että ainakin teollisuustyöväestö on\ntalonpojalle tarpeeton. Sitä väärää oppia onkin kyllä viime aikoina\nviljalti saarnattu. Enimmän sitä ovat saarnanneet hrat Alkio,\nGebhard y,m. Ne valheen profeetat ovat suorastaan usuttaneet\ntalonpoikaa teollisuustyöläisen niskaan, Ne ovat opettaneet, että\nteollisuustyöläinen on talonpojalle aivan tarpeeton, jopa sen riistäjä.\nTulee silloin kysyneeksi, ovatko samaiset hrat Alkiot, Gebhardit y.m.\njulkeita veijareita, jotka suorastaan petkuttavat talonpoikaa, vai\novatko he ehkä niin auttamattomia tomppeleja ja tyhmyrejä, että\njumalatkaan eivät ole kyenneet saamaan heitä ymmärtämään edes sitäkään,\nettä heidän ei sen typeryytensä takia pitäisi tässä maailmassa koskaan\npuhua muuta kuin sanat: Herra suo minulle viisautta pitää alati suuni\nlukossa.\n\nSillä ilman teollisuustyöläistä olisi talonpoika avuttomin raukka.\nIlman sen teollisuustyömiehen työtä ja apua se talonpoika kituisi\nkuolettavan köyhyyden alla. Talonpojan koko hyvinvoinnin ja edistyksen\nsuurimpana tekijänä on teollisuustyömiehen työ ja hiki. Jos se\nteollisuustyömies ei olisi valmistanut talonpojalle teräsauraa,\nkarhitseisi hän vieläkin puukarhilla ja kyntäisi puuauralla.\nTeollisuustyömies on valmistanut talonpojalle meijerikalustot puukirnun\ntilalle, puimakoneet varstan, niitto- ja leikkuukoneet viikatteen ja\ntökerön sirpin tilalle. Se työläinen on valmistanut lukemattoman\nlukemattomat koneet ja laitteet, joiden avulla talonpoika on kyennyt\nnousemaan köyhyydestä hyvinvointiin. Jos talonpojan olisi pakko\nvalmistaa kotonansa neulansa, naulansa, akkunalasinsa, veitsensä,\nkahvelinsa, astiansa, työkalunsa, paperinsa, kynänsä, jos hänen pitäisi\nkotonaan jalostaa tuotteensa, puunsa paperiksi ja tarvekaluiksi\nvuotansa nahaksi, villansa veraksi j.n.e., j.n.e,, niin olisi hän\nkirottu raakalaisaikuisen eläjän ainaiseen kurjuuteen, pimeyteen ja\nköyhyyteen. Nyt on hänen avuksensa rientänyt teollisuustyömies. Se\ntyömies on hiellänsä ja työllänsä luonut pohjan koko talonpojan\ntulevalle ja nykyiselle kehitykselle. Sen teollisuustyöläisen työstä\nnauttii talonpoika joka askeleellansa. Hän lähettää tuotteensa kaupaksi\nsen työläisen rakentamilla rautateillä, laivoilla tai automobiileilla.\nTalonpojan avuksi rientää teollisuustyöläisen hiki ja työ kaikkialla,\nhelpoittaen hänen elämäänsä ja työtänsä joka silmänräpäys.\nTeollisuustyöläisen hiki ja työ juoksee talonpojan asioilla kuljettaen\nhänen puhettansa työnsä tuotteella, telefonilla, talosta taloon,\nkaupungista kaupunkiin. Teollisuustyöläinen valmistaa talonpojalle\nvaatteet päälle, kengät jalkaan, kellon taskuun, kietaisee hänelle\ntupakat valmiiksi sikariksi ja savukkeeksi, lähettää tulitikut käteen,\nEi ole hetkeä, jolloin ei talonpoika verottaisi teollisuustyöläisen\nhikeä ja työtä. _Ei ole silmänräpäystä, jolloin teollisuustyömies ei\nhelpoittaisi talonpojan elämää ja auttaisi sen kehitystä_. Poistakaa\nvain teollisuustyöläinen, ja talonpoika vajoaa oitis raakalaisajan\nkurjaksi avuttomaksi olennoksi. Kaikkien taivasten jumalat yhteensä\neivät riitä talonpojalle korvaukseksi tehdastyöläisestä.\n\nMutta voitanee sanoa, että tehdastyömies, ja työmies yleensä, on siitä\nhiestänsä ja työstänsä kantanut talonpojalta liika suuren palkan.\nJokohan? Niin kyllä opettavat esim. samaiset valhe-apostolit Alkiot,\nGobhardit y.m. Menköön kuitenkin talonpoika hetkiseksi tutustumaan\nteollisuustyöläisen elämään ja hänen silmänsä aukenevat. Hän näkee,\nettä se työläinen, joka ahertaa _hänen hyväksensä_, on tämän maan\nkurjimmista kurjimpia. Sen asumukset ovat usein kehnommat talonpojan\nhuonoakin saunaa, jopa joskus huonommat kunnon talon sikolättiäkin.\nNiissä asumuksissa elää ja kärsii väki ainaisessa puutteessa, ainaisena\npainostajana epätietoisuus huomisesta päivästä, siitä koska on\nnälkätaipaleelle lähdettävä. Niissä asumuksissa saarnaa puutteen ja\nköyhyyden ainainen läsnäolo järkyttävää tarinaansa. Se työväestö ei\nsiis ole talonpoikaa rosvonnut, ei elänyt sen hartiolla hetkeäkään.\n\nJa kuitenkin on sitä talonpoikaa rosvottu. Kuka on sen silloin tehnyt?\nEivätkö juuri ne lukemattomat joutilaat herrat, jotka elostelevat niin\ntalonpojan kuin työläisenkin hartioilla. Katsokaa niiden joutilaiden\nherrojen elämää. Pakanoidenkaan jumalat eivät ole viettäneet niin\nmakeita laiskanpäiviä kuin ne samaiset herrat ja kuitenkaan ei helvetin\npaholainenkaan julkeaisi itselleen koota niin paljon rikkautta ja\nylellisyyttä kuin ne herrat ovat koonneet. Renvallit, Mannerheimit y.m.\neivät ole koskaan hyödylliseen työhön kättä koukistaneet ja kuitenkin\ntiedetään puhua esim. Renvallin satumaisen suurista vuosituloista.\nMissä ovat silloin talonpojan rosvoojat? Teollisuustyömies valmistaa\nesim. teräsäkeen, sanomme 100 markasta. Herrat rosvoavat sillä\ntalonpojalta esim. 200 mk. Siinä laiskuudessa ja ylellisyydessä\nrikastumisen salaisuus. Katsokaa suuripalkkaisia rovasteja ja muita\nvirkaherroja, Eikö niiden työtön käsi ole aina työläisen ja talonpojan\ntaskussa kuten ryövärin käsi. Kaikissa työntuotteissa missä työmiehen\ntyö ja hiki rientää tuomaan talonpojalle apua ja helpotusta, on\nkätkettynä rosvoavan, työttömän herran, kokonaisen herra-armeijan käsi,\njoka kantaa veroa kaikesta, tulitikusta loppumattomiin asti. Se\nryövärikäsi ryövää yhdeltä puolen työläisen, toiselta puolen talonpojan\ntyötä ja hikeä. Se on niiden yhteinen verinen sortaja ja ryöväri. Se\njoutilaana elostelevien lauma on yhteiskunnan ruumiissa kuin\nrakennuksen hirsissä tuhoisat homesienet, jotka syövät lahoiksi\nlujimmatkin seinähirret. Se ylellisyydessä ja laiskuudessa työläisten\nja talonpojan hartioilla elävä, sortava ja ryöväävä herralauma on kuin\nmehiläispesän laiska emo, jolle sekä työläinen että talonpoika on\nvuosisadasta vuosisataan kantanut ja yhä kuhnureilla kannattaa\nmettä. Se emo vain on hedelmätön, steriili, mitään hyödyllistä\nsiittämäänkään. Sen elämän päämääränä on ainoastaan työläisen ja\ntalonpojan rosvoaminen. Talonpojan tarvitsee vain ruveta käyttämään\nomia aivojansa, näkemään asioita omilla silmillänsä ja hän huomaa\nkaiken tämän todeksi. Hänen tarvitsee vain kohota ylemmäksi sitä\nlantatunkioiden eläjää, joksi herrat ovat hänet polkeneet ja hänen\nsilmiinsä avautuu totuuden avara maailma.\n\nMutta nyt on se talonpoika ainaisten sortajiensa, halveksijiensa ja\nrosvoojiensa, joutilaiden herrojen usuttamana karannut ainoan\nystävänsä, ainaisen auttajansa ja apunsa, työmiehen niskaan. Hätä ja\nhäpeä täyttää mielen sitä ajatellessa. Niinkö palkitsi Suomen\ntalonpoika ainoan apunsa? Niin syvästikö se petti ystävänsä? Niin\nmatalastiko kykeni Suomen talonpoika käsittämään kunniavaatimukset ja\noman arvonsa, oman etunsa? Olen itse talonpojan lapsi ja minä olen\nsiitä talonpojan maailmasta nähnyt kauniita tuulahduksia. Nyt tuntuu\npimeys ja yö tulvineen sen talonpojan sydämmeen. Nyt tuntuu kuin olisi\npäivä sanonut sen talonpojan sydämmelle katkerat hyvästinsä ja sen\nasujaksi hiipinyt ikuinen häpeä.\n\nItkekää sitä te, joilla on vielä sydäntä hyvälle! Valittakaa sitä te\nSuomen syvät korvet, jotka olette nähneet, miten uskollisesti työmies\ntalonpojan apuna teidän voimaanne lannisti ja teitä viljelyksen\npalvelukseen kukisti. Vedotkaa te tutkimattomat taivaat vieläkin sen\ntalonpojan sydämmeen. Vedotkaa siihen kaiken hyvän ja oikean nimessä ja\ntalonpojan oman arvon ja kunnian nimessä. Minä itse en siihen enään\nuskalla vedota. En pelkää sitä, että siitä talonpojan sydämmestä olisi\nnytkään vielä kaikki hyvä kuollut, mutta sanani vain raukeavat.\nTahtoisin huutaa apua, mutta ääneni jo väsyy. Vedotkaa siis tällä\ntuskien hetkellä talonpojan sydämmeen te, joilla ehkä on enemmän voimia\nsen ovea avata. Selittäkää sille Suomen talonpojalle, että hän näinä\nmurheen ja yön päivinä seisoo tulevien sukupolvien ja koko maailman\ntuomioistuimen edessä. Itä ja länsi, ottakaa hellimmät äänenne ja\nrientäkää kiiruusti rukoilemaan sitä erehtyneen talonpojansydäntä\nhartailla sanoilla: Ystävä ja veli, elä surmaa työ- ja\nkärsimystoveriasi. Elä lyö maahan omaa apuasi ja ystävääsi, sitä, joka\non aina ollut sinulle turva ja tuki, sillä jos ystäväsi petät, petät\nkunniasi, ja majaasi hiipii ikuinen yö ja häpeä.\n\n\n\n\nPunalippujen alla.\n\n\n    Uutta luotaessa.\n\n    Yöst aikain astuvat esiin\n    nyt työläisnainen ja -mies,\n    kera nuoriso käy, käy lapset,\n    joit' tuudussa turti jo ies.\n    Hämäristään rientävät rohkeet\n    maan työläisarmeijat,\n    nuo kalvaat ja runnomat ruoskan,\n    hien, helteen uurtelemat,\n    ja tarttuvat känsäisin kourin,\n    käsin jäykin mut jäntevin\n    ajan voimapyörään, mi vinhaan\n    nyt kiihtyvi vauhtihin.\n    Elementtinä soi jo nyt ratas,\n    viel' äsken mi matas.\n\n    Yli maan, yli mannerten yhä\n    jo kuuluvi kutsuntaa.\n    On kuin kohu kuuluisi merten,\n    väki valtava kun havajaa\n    yli maailman, kun alhoista astuu\n    se kunnaiden kirkkauteen\n    ylösnousemisintoa uhkuin,\n    punapuuntavin lippuineen,\n    kun yhteiskuntaa luodaan\n    uutt', ylvästä, uhkeaa,\n    tasasuhtaista, suurta, jossa\n    tilan työläismaailma saa,\n    saa suojan harmajahapsi,\n    mies, nainen ja lapsi.\n\n    Mitä suurempaa ihanampaa\n    elo ihmislapselle suo\n    kuin onnen _kaikkesa antaa_,\n    kera kaikkein kun uutta luo!\n    Ilo ylväämpi ei sykähyttää\n    sisint' ihmisen saata, ei,\n    kuin milloin yhteiskekoon\n    ken kortensa kalleimman vei.\n    Teko pienikin näät, jota johti\n    pyhä pyrkimys vain parempaan,\n    jota kannusti kansojen onni,\n    on onneton oihkivan maan, --\n    teko moinen on kantava juuri,\n    on valtavan suuri.\n\nKaupunkiin päästyään, levättyään, virkistyttyään raskaan hiihtomatkansa\njälkeen ja ennätettyään luoda silmäyksen kumousilmiöihin siellä\nvaltasi Hanneksen ja hänen toverinsa yhä sanoin selittämättömämpi\nluokkayhteistunne ja -hartaus. Aseistetut _toverijoukot_ saivat\nmuutenkin tavallista herkempänä ouruvan veren niin oudosti vellomaan --\nei ulkoasullaan, sillä se oli useimmilla varsin puutteellinen, vaan\npäättäväisyydellään, tarmollaan ja -- nöyryydellään suurta yhteistä\nasiaa kohtaan, jolle vihkiytynyt ei enään mieti eikä kysy, vaan on\nvalmis kehoituksen saatuaan ryntäämään \"päin vaikka tykkein jyrinää\".\n\nKaikkialta, myöskin aseistumattoman työväestön piiristä huokui ennen\naavistamatonta ylevyyttä. Kaikki työläiset, niin nuoret kuin vanhat,\nniin miehet kuin naiset, olivat valmiita tekemään kaikkensa\ntyöväenluokan voiton hyväksi.\n\nNäköjään pienimmätkin tapahtumat kuvastivat suuria vaikuttimia.\n\nKahvilassa esimerkiksi turisivat isä ja poika toisten aseveikkojen\nkanssa sota-asioista. Paikalle sattuu saapumaan suoraan rintamalta\nmuudan toveri ja tuo terveisensä: isän poika ja pojan veli oli\nkaatunut.\n\n-- No, voititteko? tutkasee poika.\n\n-- Se nyt oli selvä.\n\n-- Se on pääasia, tokaisee isä. Sinne lähden minäkin tänä iltana tämän\nnuoremman pojan kanssa. Vanhemman pojan kuolema on kostettava.\n\nVärväyskokouksen jälkeen tuli muudan ukkeli tarjoutumaan kaartiin\nsanoen:\n\n-- Ellen mä muuhun kykene, niin heittäydyn pitkälleni lahtarin eteen;\nkaatuuhan edes minuun, ja nuoremmat ehtivät niskaan. -- --\n\nRuumishuoneelle saapuu eräs työläisnainen ja pyytää saada nähdä\nmiehensä ruumiin. Päästyään sen luo puristaa vaimo miehensä jäätynyttä\nkättä ja sanoo:\n\n-- Hyvästi, _toveri_. Kiitos paljon. Hyvän asian puolesta kaaduit.\nPuristi kättä, käveli hiljaa ulos, ja vasta ulkona pyyhki vaivihkaa\nsilmäkulmastaan kyyneleen. -- --.\n\nNiin, yksinpä kuolemankin ääressä väistyi suru hartauden ja sen tiedon\ntieltä, että vainajat olivat tehneet _velvollisuutensa_, kaatuneet\nsankareina _oikealla_ paikallaan seistessään. -- --\n\nMitään niin mieltäylentävää, ryhdikästä ja luokkatunnetta terästävää\nkuin sankarihautajaiset, ei Hannes ollut vielä elämässään kokenut. Heti\nkaupunkiin tulonsa jälkeisenä päivänä hän näet sai olla mukana\nkaatuneiden luokkatovereidensa hautauksessa. Surumarssin vitkassa,\nliikuttavassa tahdissa seurasivat arkkuja vainajain omaiset,\ntyöläissoturi-osasto ja siviiliproletaareja punaiset liput\npuolitangossa. Avatun haudan ääressä kajahtivat yhteislaukaukset,\nkaikuivat torvet, vierivät laulukuoron liikuttavat säveleet ja\npidettiin puheita, jotka, vaikka niissä valitettiinkin toverihukkaa,\nkuitenkin huokuivat uhrauksen ja velvollisuuden vakavuutta,\nvelvollisuuden, josta juuri hautaan laskettujen kuolema muistutti. Kas\ntässä yksi niistä, erään toveripäällikön pitämä:\n\n\"Toverit!\n\n\"Ei kauan sitte me seisoimme tällä samalla haudalla osoittamassa\nviimeistä kunnioitusta niille tovereille, jotka olivat antaneet\nkalleimman mitä antaa voi: elämänsä. Olemme juuri kätkeneet tuonne maan\npoveen pyhän työnsä suorittaneet uhraamalla henkensä köyhälistön\nluokkataistelussa. Nämä toverit, jotka olemme tuoneet tänne toisten\ntoverien viereen, jättivät vanhempansa ja rakkaansa kiirehtiessään\ntaisteluun. Ei silloin tiennyt isä, äiti, vaimo, että ei enään\nrakastansa näe, Emme voi sanoa milloinka meiltä vaaditaan sama uhraus,\njolloin meidänkin on lähdettävä ja uhrattava kaikkemme. Olen\nvakuutettu, että jokaisen rinnassa on sama tunne: me annamme kaikkemme\njos tarvitaan. Mutta miksi, saattanee joku kysyä, meidän tulee\ntaistella ja näin paljon uhrata? Maailmassa on kautta aikojen ollut\nkaksi luokkaa: kapitalisti ja köyhälistöluokka. Me olemme olleet\nkapitalismin kahleissa. Meitä on sanottu vapaiksi ihmisiksi, mutta\nvapaita emme ole. Olemme orjakansaa. Teemme vain sitä, mitä kapitalisti\nmäärää meidän tekemään. Olemme sen uhreja, sillä kapitalismilla on\nkeinot, jotka tappavat hitaasti, mutta varmasti. Jokapäiväisen elämän\npuitteissa olemme nähneet toveriemme sortuvan. Tuota kaikkea vastaan\nolemme ryhtyneet taistelemaan, ja vapauden puolesta kannattaakin\ntaistella ja uhrata niin paljon, sillä köyhälistö ei saa mitään\nilmaiseksi, vaan se maksaa vapaudestaan kalliin hinnan. Taistelu on\nkäynnissä elämästä ja kuolemasta ja me olemme varmoja, että Suomen\ntyöväenluokka on voittajana siitä suoriutuva. Toverimme, jotka olemme\nmaahan kätkeneet, ovat palanneet taistelusta sankareina. Heidän\nvieressään lepää myös muuan venäläinen toveri, jonka nimestä ei ole\ntietoa. Hän, vieraan maan poika, ryhtyi auttamaan suomalaisia tovereita\ntaistelussa kapitalismia vastaan uhraten sen eteen henkensä. Hän lepää\nnimettömänä, mutta et unohdettuna. Näiden sankarien muisto on aina\nelävä. Toverit, tämä tilaisuus jättää mieleen muiston, joka on aina\npysyvä. Se velvoittaa meitä uhraamaan kaikkemme ja astumaan heidän\ntilalleen.\"\n\nJa veljiensä, poikiensa ja miestensä kumpujen ääressä seisoivat\njälkeenjääneet siskot ja äidit murheissaan, mutta ei murheensa\nmurtamina, sillä heitä tuki horjumaton tietoisuus siitä, että heidän\nomaisensa olivat kuolleet kalleimpansa puolesta, olivat kuolleet\nluokkansa vapaustaistelussa, Ja niinpä, vaikka jälkeen jääneitä painoi\ninhimillinen onnettomuuden ja surun taakka, heijastui heidän\nmielenhartauden leimaamista piirteistään yhtäkaikki sama kaikkensa\nuhraava päättäväisyys, mikä muinen kannusti Karthagon naisia\nleikkaamaan kultaiset kutrinsa miestensä joustenjänteiksi maan ollessa\nvaarassa.\n\n    Ja koskaan suussanne ei valitusta,\n    ei poven pakahtuvan parahdusta\n    kuin usein ennen rauhavuotten mennen.\n    Oi, suurempaa ei sankaruutta varmaan,\n    kuin äitiyden kauhuiss' ajan harmaan.\n    Moist' onko nähty ylevyyttä ennen?\n\nJa kaikkea tätä kuumeista luokka-antautumista, tätä solidariteetin\nehjintä ilmenemistä seuratessaan kävi Hanneksen kuin kaikkien niiden,\njoiden teot mahtavampi voima määrää. Hänen oma minänsä kutistui\npienimpäänsä, hänen yksilölliset halunsa ja intohimonsa katosivat\nolemattomiin, hän oli vain osanen työläiskaikkeudesta.\n\nNäin sykähteli hänen sisimmässään:\n\nMikä olen minä, yksilö elämän laineilla?\n\nVesipisara olen minä meressä, häviävä hiukkanen kaikkeudessa, Mutta\nvaikka olenkin vain pisara, on minulla elämältä korkein sen lahjoista,\ntietoisuus. _Minä tiedän_. Minä tiedän, ettei tarvitse minun\ntarkoituksettomasti kuluttaa elämääni hukkaan, ei tarvitse minun\nnäivettyä riistännän myllyissä, kuihtua tautien käsissä ja vihdoin\nvaipua vaivaisen hautaan kuin koiran kuoppaansa. Minä tiedän, että nyt\non minulla tilaisuus joko elää taistelevan ja voittoisan työväenluokan\nmukana nauttien voittomme hedelmiä tai kesken taistelun intoisan\nhurmion kaatua kunnian kentällä ja saada sijani sankarihaudassa\ntovereitteni rinnalla, joiden mukana olen vihkiytynyt voittoon tai\nkuolemaan.\n\n\"Kivenkin kovertaa pisara, jos ei voimalla niin yhtämittaa putoamalla\"\n-- noin kuuluvat sanoneen muinaiset roomalaiset. Kas siinä nyt\ntunnussanani. Kova on kapitalismin kallio, sitkeä särkeä on sorron\nmuuri. Mutta pisara kovertaa kivenkin -- ei yksi pisara, vaan satojen,\ntuhansien ja miljoonien pisarain paljous. Yhtämittaa putoamalla ne sen\nihmeen saavat aikaan. Ja mitä valtavampana niiden vuo eteenpäin\nsyöksyy, sitä pikemmin tulokset näkyvät. Koski kovertaa kallion juuren,\nkunnes vesimassojen paino sen kumoon heittää. Kauan on kestänyt sortoa\njo. Yhtä kauan on sorrettujen tyytymättömyyden alituiseen kasvava virta\nsen perusteita kaivanut. Vielä valtava ponnistus, ja se sortuu.\n\nKuinka suuri on minun osani oleva tässä tehtävässä, sitä en tiedä. En\nmyöskään voi arvioida, kuinka suuri osuus on minun joukollani, koko\nSuomen työväestöllä oleva tässä historiallisessa tehtävässä. Enkä pidä\ntarpeellisena edes sitä paljon tutkistella. Eivät ole sitä kysyneet\neikä siitä järkeilleet nekään työläisyksilöt ja joukot, jotka ennen\nminua ovat taisteluiden, vallankumousten vetävän virran mukana tuota\nkalliota vastaan syöksyneet. Tiedän vain, että nyt on minun vuoroni\ntullut. Nyt kutsuu minua suuri tehtävä, vallankumoustaistelun valtava\nvirta vetää. Vastustamattomasti vaatii se minua mukaansa ja iloisin\nmielin annan sen ottaa minut haltuunsa.\n\nEn huolehdi yksilöllisestä osastani, en omaisteni tulevaisuutta sure --\nsellainen on nyt kohtalon kutsu. Meitä kaikkia mahtavampi voima määrää.\nIloisin mielin antaudun sen käytettäväksi.\n\nMutta Pohjanmaalta painuivat työväenluokan säälimättömät viholliset\nalati valtavammin vyöryin päin punaista rintamaa. Yhä katkerammiksi\nkävivät kahakat, Punaisten rivit harvenivat. Vereksien voimain tarve\nkävi päivä päivältä polttavammaksi. Miehiä, miehiä!\n\nTuskin viikkoakaan oli Hannes ehtinyt harjoitella aseiden käyttöä, kun\njo tuli käsky komppanialle, johon hän naapurin Kallen kanssa oli\nkirjoittautunut: rintamalle!\n\nJa niin sitä lähdettiin. Ei kysytty eikä kourattu. Kivääri käteen vain\nja reppu selkään. Ja jos ketä vielä arvelutti, haihdutti lähdön\njuhlallisuus huolen heikommankin povesta. Sellaista väen paljoutta kuin\nmikä seurasi lähtijöitä asemalle, ei Hannes olisi luullut yhdessä\nkaupungissa löytyvänkään. Ja kuitenkin olivat saattajat etupäässä\nnaisia. Punaliput hulmusivat, nenäliinat ja huivit liehuivat, ja\nkevättä ennustavan auringon paisteessa välkkyvistä torvista helähti\nilmoille Marseljeesin aina, mutta varsinkin nyt aisteja hurmaavat\nsäveleet. Oli kuin lähtijöitä olisi keinuttanut eteenpäin jakamattoman\nihailun, rakkauden ja luottamuksen samettipehmoiset, lämpöiset laineet.\nEikä ihme, sillä lähtihän kutsumukselleen kuuliaisena kansan parhain ja\nkunniallisin aines, sen elämän ydin ja mehu, mistä ei suinkaan aiheetta\nole kirjoitettu seuraavia klassillisia mainelauseita:\n\n\"Punakaarti! Se nimi ei kuulu unohtuvien nimien köyhään joukkoon. Nimi\npunakaarti ei ole niiden vaivaisten ja raajarikkoisten nimien\nseuralainen, jotka ilmestyvät ainoastaan hautaansa vaeltamista varten.\nNimi punakaarti on Suomen työväen luokalle se suuri nimi, jonka luo se\ntyöväenluokka tulevaisuudessa rientää joka kerran, kun se tarvitsee\nottaa voimaa ja elämänuskoa muinaisuudestansa, nykyhetken voimakkaasta\nelämästänsä. Nimi punakaarti ei ole niitä tämän maailman kitukasveja,\njonka voi panna halla tai joka surkastuu omaan heikkouteensa. Nimi\npunakaarti on historian nimiä, se on maailman ja kansojen suuria,\nelinvoimaisia nimiä. Se nimi on Suomen työväenluokan kalleimpia nimiä.\nSe nimi on se nimi, jonka Suomen työväenluokka on kastanut ei\ntaikauskon saastuttamalla kastevedellä vaan puhtaalla, parhaalla,\nvapaudenhaluisella verellänsä. Se rikas, elinvoimasta äveriäs nimi on\nSuomen työväen luokan suuri aarre ja kun tulevaisuudessa tuntuvat\ntulevan elämän köyhät hetket, tarvitsee sen työväenluokan vain mennä\nsille aartellensa ja se voi siitä täysin kourin ammentaa uutta\nrikkautta, uutta uskoa omaan itseensä, tulevaisuuteensa ja elämään. Se\nrikas ja karaistu nimi on luja ja pysyvä nimi. Se ei ruostu, ei\nsammaloidu eikä peity elämän kuonan alle.\n\n\"Sillä punakaartin riveihin on Suomen työväenluokka antanut parhaan\nosan omaa itseänsä.\n\n\"Punakaartin miesten suonissa lyö työväenluokan tervein ja voimakkain\nveri. Punakaartin miehet ovat niitä Suomen työväenluokan miehiä, joiden\nrikkaissa suonissa virtaa luokkansa lujin, päättävin ja rikkain veri,\nse vapaa ja vapaudenhaluinen veri, joka on astunut elämän ja kohtalonsa\neteen ei almun kerjääjänä vaan sen elämän ja kohtalonsa säätäjänä,\nkäskijänä ja herrana. Jos ei Suomen työväen suonissa olisi virrannut se\npunakaartilaisen elinvoimainen, uskalias ja uskollinen veri, olisivat\nsen luokan suonet köyhiä, hautaansa vaeltajan vetisiä suonia. Elämä\nnöyrtyy ja alistuu ainoastaan sen edessä, jonka suonissa lyö vapaa,\nvoimakas, terve ja päättävä veri.\"\n\nJa toverijoukon mustana vyörynä piirittäissä ikäänkuin malttamattomana\nnytkähtelevää junaa, tuhansien suiden kerratessa jäähyväishuutoa ja\ntuhansien äänettömien siunausten seuratessa \"meidän poikia\", nämä\nvihdoinkin lähtivät virittäen reippaina koruttoman mutta sydämeen\nkäyvän kumouslaulunsa:\n\n    Pieni Suomen kansa\n    katkoo kahleitansa,\n    kärsimysten malja\n    jo kukkuroillaan on.\n    Raakaa sortovaltaa vastaan\n    nostamastaan armeijasta\n    jalon kansan parhaat\n    voimat taistohon.\n\n    Kumousten myrskyt,\n    kapinoiden hyrskyt\n    riehuvat nyt valtakunnan\n    äärist' äärihin.\n    Siellä, hirmuhenget saavat,\n    sydänverta janoavat,\n    hurmejuomaa särpiellä\n    kanssa korppien.\n\n    Hallitus on vankka,\n    kätyrlauma sankka\n    kauhun tuskaa levittää\n    yli onnettoman maan.\n    Urhojansa kansanvalta\n    työntää esiin kaikkialle,\n    elämästä kuolemasta\n    kamppaillaan.\n\n    Byrokratin huolena\n    on vankila ja kuolema,\n    tutkimatta hirttämiset,\n    mestaukset muut.\n    Kumouksen sankari\n    sydänveren antavi\n    kallis on sen\n    vapauden lunastus.\n\n    Kiihtyy yhä taisto,\n    vapauden vaisto\n    köyhälistön keskuudessa\n    kasvaa yhä tuo.\n    Ei nyt auta hallitusta\n    piina, kidutus, ei tuska;\n    joukot kaatuu vapauden\n    laulu huulillaan.\n\n    Kuinka kauan vielä\n    teurastusta siellä\n    harjoitetaan, kunnes\n    kansalla on vapaus?\n    Ei nyt taiston tuoksinassa\n    huomaa kump' on voittamassa,\n    vallankumousko\n    vaiko taantumus.\n\n    Kylvöä nyt tehdään,\n    mi kohoo kerran tähkään.\n    Kaksin verroin kirkkaampi\n    on onnen aika uus.\n    Silloin Suomen tasavalta\n    muistaa sankarpoikianaa.\n    Ilokyynel palkkana\n    on sankaruuden sen.\n\n\n\n\nJuna porhalsi --\n\n\nJuna porhalsi hämärtyvässä illassa. Juhlalliset mielet palautuivat\nvähin erin arkiuomiinsa. Ellei miehillä olisi ollut aseitaan, ei kohta\ntuskin olisi huomannut heidän millään sotaisella retkellä olevankaan.\nLuonto ottaa oikeutensa. Hanneksen vaunun yhteen nurkkaan olivat\nkokoontuneet joukon filosoofit. Junassa oli mukana joitakin\nvenäläisiäkin tovereita. Tämän johdosta kiepsahti juttu \"vieraisiin\npistimiin\" ja sen kautta itse luokkasodan syihin. Joukossa oli\nTuomaksiakin. Aprikoivat, että eiköhän olisi ollut parempi, ettei\ntyöväki olisi lainkaan alkanut. Mitämaks, jos taistelu kääntyykin\ntappioksi. Vaikka, eipä silti: \"joka mies kuin sotamies\".\n\nMutta toiset, ja niitä oli enemmistö, pyysivät valaista epäilijöitä\nsillä yksinkertaisella tosiasialla, että työväki _ei suinkaan\naloittanut_ luokkasotaa. Aseellisen toiminnan aloitti porvaristo\nperustaen salaisen aseellisen järjestön, jonka maltittomat ainekset\nampuivat ensimmäiset laukaukset jo aikoja sitten aseettomia\nmaatyöläisiä vastaan Huittisissa. He siis aloittivat verisen\nluokkasodan ja porvariston johtava kokoomus kantaa edesvastuun siitä.\nJa mistä syystä, minkä vuoksi porvariston taholta ammuttiin työläisiä?\nMinkä hirveän rikoksen nämä olivat tehneet, jonka rangaistukseksi heitä\nvastaan kohdistettiin kuolettava tuli? -- He eivät olleet tehneet\npienintäkään rikosta, vaan pitkästä työnraadannasta väsyneinä ja\nriistännästä nälkiintyneinä lakkasivat työstä vaatien hieman parempia\nelinehtoja. He pyrkivät sovittelemaan taipumattoman isäntänsä,\nmaakapitalistin ja hänen kumppaniensa kanssa, mutta heitä vastaan\navattiin salakavala murhaava tuli halkopinojen takaa. He joutuivat\näkkiarvaamatta surman suuhun, heitä vastassa oli salaisen\nlahtarikaartin tuliluikut. Porvariston johtajatkin hätkähtivät tuon\nkamalan tihutyön takia, hätkähtivät vain senvuoksi, että heidän\nsalaisen järjestönsä tarkoitus paljastui liian aikaisin, nimittäin\ntarkoitus taistella aseilla voitokasta, rauhallisia keinoja käyttävää\nsosialistista työväenliikettä vastaan. Sanotaan, että kyllä koira\nhaavansa nuolee. Ja niin teki porvaristokin. Porvarilehtiin ilmestyi\nvalheellisia ja peitteleviä kirjoituksia tapahtumasta. Niissä\nvääristellen selostettiin, että miten muka lakkolaiset käyttäytyivät\n\"uhkaavasti\". Siten aikoi porvarisjohto panna parannuslaastaria\npuhjenneen mätäpaiseen päälle. Mutta Huittisten verilöyly osoitti\npäivänselvästi työväestölle porvariston verenhimoiset pyrkimykset. Sitä\nseurasi samanlaatuinen tapahtuma Porin lähellä sijaitsevassa\nVanhassakartanossa, joka lopuksi äkättiin olevan lahtarikaartin hyvin\nvarustettu linnoitus. Nämä ja monet muut toisenlaatuiset tapahtumat\nosoittivat selvästi, että porvaristo varustautui veriseen luokkasotaan.\nAseettomina ollen olisi työväki jäänyt avuttomaksi lahtarikaartilaisten\nteurastettavaksi. Vasta yhdennellätoista hetkellä, jolloin\nporvaristolla oli _ympäri maan_ aseellisia lahtariosastoja, ryhtyi\ntyöväki hankkimaan _puolustusaseita_. Niitä täytyi hankkia työväestön\nturvaksi, kun muuta keinoa ei enää ollut. Työväestön asestautuminen\nsuoritettiin julkisesti, ja samalla luokkasodan välttämiseksi\nvaadittiin lahtarikaartin aseista riisumista. Jos porvaristo olisi\ntahtonut, niin olisi so voinut estää luokkasodan puhkeamisen\njulistamalla lahtarikaartin hajoitettavaksi. Mutta se toimi päinvastoin\närsyttävästi, vaatien vanhan asevelvollisuuden uudelleen voimaan\npantavaksi ja \"lujan järjestysvallan\" perustamista, Salatakseen ja\npeitellen todellisia tarkoituksiaan nosti porvaristo sanomalehdissään\nsuuren metakan työväen aseistautumisesta. Pääkaupungin suuret\nporvarilliset valtalehdet julkaisivat yhä toistuvia sepustuksia\n\"punaisen hirmuvallan\" leviämisestä ja mitenkä sosialistit nojaavat\n\"vieraisiin pistimiin\". Sosialistit kuljettavat Venäjältä aseita,\nmatkivat maaseudun porvarilehdet. _Se oli porvariston oman\nasekuljetuksen naamioimislaulu_. Samaan aikaan tuotiin Venäjältä\nSuomeen porvariston laskuun vaununlastittain aseita ja ampumatarpeita.\nJa niitä tuotiin lännestä, aina Saksasta asti tuotiin kiväärejä,\ntykkejä ja kuularuiskuja. Kiehuva luokkasota on paljastanut sen\ntosiasian, että juuri Suomen porvaristo itse taistelee \"vierailla\npistimillä\" ja vieraiden maiden ammattitaitoisten lahtarien avulla oman\nmaan työväenluokkaa vastaan. Tämän takia voikin Suomen porvaristoa\nverrata verenhimoiseen petoon, joka salakavalasti vaanien hyökkää\nuhrinsa niskaan, yrittäen purra sen valtasuonet poikki. Sellainen\nkatala vihollinen on kukistettava. Kotoiset ja vieraat täällä\nhirmuvaltaa käyttävät työväen sortajat on lyötävä. Sitten vasta voi\nköyhälistö rakentaa suojaavan kodin porvarillisen yhteiskunnan\nraunioille.\n\nTähän tapaan pakinoitiin vaunun yhdessä nurkassa. Mutta tuskin oli\ntäällä äänet vaienneet, kun toisessa, jonne näytti kasaantuneen joukon\nkokkasankarit, yhtäkkiä joku hypähti penkille ja nauruhermoja\nkutkuttavalla saarnaäänellä hihkaisi pitäen kädessään jotakin\nsanomalehteä: -- Vaietkaat ja kuulkaat päivän teksti, kuulkaat mitä\nevankelis-luterilaisen kirkon papilla on sanottavana teille, te\npejoonit. Herran nimeen siis:\n\n\"Tämä on pyhä sota. Tämä on Jumalan sota perkelettä vastaan. Tämä on\nDavidin sota kapinoivaa Absalomia vastaan. Tämä on Josuan sota\nfilistealaisia vastaan. Tämän sodan on Jumala siunannut ja siunaa\nedelleen, sillä Hän on säätänyt esivallalle miekan, että se olisi\n'rangaistukseksi pahoille ja kiitokseksi hurskaille'. Tämän sodan\npuolesta, suojeluskuntalaisten puolesta on niin ihanaa rukoilla. Mutta\nperkeleen joukkojen, punakaartilaisten aseille ei Herra anna\nmenestystä, vaikka joku yrittäisi sitä niille rukoilla. -- Oi siunaa\nHerra Suomen kansan pyhä vapaustaistelu pikaisella, ihanalla voitolla\nja siunaa suomalaiset uljaalla uhrimielellä. Niin Jumalan kiitos --\npian on liehuva vapauden viiri Helsingissäkin hallitushuoneiden\nharjoilla, 'Jumala kanssamme', eteenpäin kohti etelää vapauttamaan\nvankeina olevat vielä elävät veljemme, sisaremme ja vainajiemme,\nmarttyyrien silvotut, raadellut ruumiit. -- Oi pala kirkkaana\nsydämmissämme pyhän sotamme jumalallinen uhriliekki!\"\n\nAamen, ja se tapahtukoon!\n\nNäin sanoo piskuinen paimen herran öljymäessä, ja jotta ette luulisi,\nettä tämä on ämmäin hörinöitä tai minun omaa keksintöäni, niin voin\nilmoittaa tämän hengeltä väkevöidyn nasiirin nimenkin. Hän on\n_Rentola_, Kuhmoisten pappi, ja on hän tämän korkean-veisunsa\npainattanut, jotta ei se hukkaantuisi.\n\nMitä pi'ätte, hä?\n\nRehevä naurunremakka tärisytti vaunua palkiten hyvätuulisen toverin\nesitystä. Mitä tuli itse \"saarnaan\", ei siihen kiinnitetty suurtakaan\nhuomiota. Tiedettiinhän mitä papit ajattelivat. Olivathan nämä\n\"köyhien ja turvattomien puoltajat\" myyneet sielunsa perkeleelle,\nkapitalistiluokalle, ja alentuneet karkukoirina luskuttelemaan niitä,\njoilta olivat jopa pakolla ryöstäneet viimeisenkin omaisuuden tähteen\npalkaksi siitä, että olivat tehneet voitavansa tylsyttääkseen puhtaiksi\nnylkemänsä uhrit kapitaalin vastaansanomattomiksi juhdiksi, ja nyt\nvihdoin yllyttivät muutenkin verenhimoisia lahtareita hurmeeseen\nhukuttamaan koko proletariaatin, paiskaamaan sen ristille kuin muinen\npaiskattiin ehkä yhtä viaton Kristus, jonka sanansaattajia näiden\nväärien profeettain juuri muka piti olla.\n\n-- No, sellainen huone kuin hyyryläisetkin, tokaisi joku: mitä muut\nsitä minäkin, tuumivat kristillisen kirkon Rentolat. Mannerheimhan\npuolestaan on Dagens Nyheterin haastattelijalle juhlallisesti\nilmoittanut, että kaikkien meidän \"kapinoitsijain ja maanpettureiden\"\nrangaistus on _kuolema_, ja Renvall puolestaan antanut tietää\nrangaistuksen laadunkin: _hirtto_. Ja keitä ei hän kätyreineen hirtä,\nheiltä riistää hän kansalaisoikeudet, heistä tehdään paarioita.\n\n-- Ja olisi tehty sittenkin, vaikka emme olisi nousseetkaan aseelliseen\nvastarintaan, vakuutti joku toinen.\n\n-- Niin, huomautti kolmas, jonka ääni värisi liikutuksesta, mutta\nriistoluokan hankkeet olivat liian läpinäkyvät, jotta niiden suhteen\nolisi voinut erehtyä. Maamme työväenluokka ei mielinyt kurjana raukkana\nalistua nykyaikaisten Neerojensa pakko-ikeen alle, vaan päätti\nviimeiseen veripisaraansa puoltaa elämisoikeuttaan, taistella\nvapaudestaan. Suomalainen työmies on paljastanut päänsä laskeakseen\nhistorian vaakakuppiin köyhälistön vapauden hinnan koko maailman\nsilmäin edessä. Eikä mikään vallankumous ole traagillisuudessaan\nylevämpi, jalossa uhrautuvaisuudessaan ja lannistumattomassa\nsankariudessaan ihanampi kuin tämä köyhälistön vallankumous. Tämän\nvallankumouksen kautta astuu Suomi vasta uudenajan historiallisten\nkansojen joukkoon, Tämän vallankumouksen kautta lakkaa Suomi olemasta\npelkkä idyllinen maa rauhallisille asukkailleen, revontulineen ja\nkeskiyön aurinkoineen, joka vetää puoleensa vain yläluokan laiskoja\nvetelehtijöitä -- turisteja --; se muuttuu pyhäksi maaksi, jossa\nulkomaalainen toveri kunnioittaen paljastaa päänsä laskeakseen\nseppeleen vapauden puolesta kaatuneiden sankarien veljeshaudalle.\n\nNiin, tuskinpa ne toverit, jotka ovat kaatuneet Karjalassa, Savossa,\nKeski-Suomessa ja Satakunnassa, käsittivät tehtävänsä koko suuruutta ja\nääretöntä laajakantoisuutta. Tokkopa he aavistivat, miten syvältä\nkyntää se historian aura, jonka sarviin tällä hetkellä on tarttunut\nsuomalaisen työmiehen jäntevä käsi? -- Niin, ehkäpä ei: -- tulevat\nsukupolvethan sen vasta täysin käsittävät, sukupolvet, jotka tästä\nuljaasta taistelusta parhaimmat hedelmätkin tulevat nauttimaan.\n\nMutta yksi asia on kuitenkin varma -- köyhälistö ottaa kaikkialla\nvastaan innostuneena taistelukutsun; tykkien jyskeessä, kuularuiskujen\nrätinässä ja kiväärien paukkeessa kuulee sen korva vapauden kellojen\nsoiton.\n\nJa siinäpä onkin kyliä. Mitäpä enempää tarvitaankaan. --\n\nYmmärtää aikansa, totella historian ankaraa käskyä, antaa elämälle,\nmitä elämä vaatii, enempää ei ihmiseltä voida vaatia. -- --\n\nSanoi, ja hänen sanansa eivät kaikuneet kuuroille korville, sillä hän\npuhui koko itsetietoisen joukon suulla. Eihän ollut matkalla muodotonta\nkanuunanruokaa, vaan valveutuneita työläisiä, jotka tiesivät mitä\ntekivät ja tekivät mitä velvollisuus vaati.\n\n\n\n\nKuoleman kentillä.\n\n\nYöllä pääsivät he perille. Mutta levon sijasta, jota ehkä useimmat\nolivat ajatelleet, sai vastasaapunut joukko määräyksen heti lähteä\npuhdistamaan vasemmalla sivustalla sijaitsevaa herraskartanoa, mitä\nlahtarit pitivät tukikohtanaan häiritessään siiven toimintaa.\nNurisematta lähtivätkin tulokkaat kohti tulikastettaan saaden mukaansa\nratsuväkeäkin.\n\nKuu valaisi valkeita hankia ja synkkiä metsiä pitkin maantie varsia,\nkun monisatalukuinen punakaartilaisjoukko marssi osoitettua kylää\nkohti. Korvia hiukan kipristi pakkanen, mutta reipas marssi lämmitti.\nTähdet tuikkivat tummalta pohjaltaan kirkkaasti ja ystävällisesti.\nLämmin oli miesten mieli. Innostua paloi kansanmiesten silmissä, kun he\npainalsivat kohti vihollista, etuoikeutetun porvariston kokoamaa\narmeijaa vastaan. Kaikki heidän kärsimyksensä, heidän vuosikymmeninen\npuutteensa, hätänsä, kärsimänsä potkut, solvaukset, nöyryytykset,\nkaikki ne olivat nyt puhjenneet yhteiseksi luokkavihaksi loiseläjiä\nkohtaan, jotka asevoimin yrittivät etuoikeuksiaan suojella ja nälkään\nnäännyttää kansan suurimman osan, sen työväenluokan. Mutta tämä viha,\nluokkaviha ei puhjennut heissä ilmi vihana yksilöitä kohtaan, sillä\nmiehet, ollen järjestyneitä työläisiä, tajusivat nyt olevan\nkysymyksessä vanhan riistojärjestelmän tuhoamisen, eikä yksilöllisen\nvihan tyydyttämisen.\n\nSenvuoksi paisuttikin miesten povia ylpeys, ilo siitä, että he voivat\ntehdä jotakin saavuttaakseen vapauden kansalle vuosisataisorjuudesta.\nKomppaniassa oli puolet maalaisväkeä, puolet kaupunkilaisia. Toiset\najattelivat entistä maaorjuuteen lähentelevää elämäänsä, toiset\npalkkaorjuuttaan, kotejaan, äitejään, vaimojaan, lapsiaan, joiden\ntulevaisuutta he menivät puoltamaan.\n\n-- Tunnussana! kajahti äkkiä metsärinnasta vaatimus.\n\n-- Leipäkortti! vastasi päällikkö komppaniansa puolesta.\n\nMarssi jatkui tahdikkaasti, äänettömyydessä.\n\nPäästiin muutamien kilometrien päähän määräpaikasta. Rintama\nlevennettiin. Äkkiä toivat etujoukot kaksi valkokaartilaista pistimien\nvälissä ylipäälliköiden eteen, jotka parhaillaan neuvottelivat\nhyökkäyksestä. Miehet olivat puetut valkoisiin villapaitoihin,\nvalkoisiin housuihin ja valkoiseen hiihtolakkiin.\n\n-- Kuinka monta miestä teitä on? Kuka on johtajanne? Onko teillä\ntykkejä?\n\n-- Emme ole ilmiantajia, vastasi toinen vangeista ylpeästi. Hän oli\nilmeisesti herraspoikanen, tuskin kahdenkymmenen. Hän esiintyi\nröyhkeästi ja halveksien. Toinen näkyi olevan työläinen, jonka koko\nolento tuntui painuvan kokoon häpeästä. Ilmeisesti oli hänet houkuteltu\nporvarien kaartiin, sillä toisten työläisten näkeminen herätti hänessä\nomantunnon tuskia.\n\nHeiltä ei saatu mitään tietoja. Heidät määrättiin seuraamaan rintaman\ntaakse. Vahti, joka heitä kuljetti, yritti omasta alotteestaan tiukata\ntietoja. Kun ei saanut, huitasi nuorukaista vasten suuta. Mutta samassa\niski päällikön nyrkki vahdin maahan.\n\n-- Emme ole raakalaisia! huudahti hän kiihtyneenä vahdille, joka kömpi\nylös tien vierestä. -- Joudut toverioikeuden tuomittavaksi.\nSotavankeihin ei saa koskea! Joka sotavangin surmaa, ammutaan!\n\nAikoi vielä jatkaa, mutta samassa annettiin määräys etenemiseen. Ja hän\nastui komppaniansa etunenään.\n\nRintaman täytyi pujotella metsän läpi. Lähellä kylää levisi aukeama.\nHannes saattoi jo eroittaa kartanon kylän keskipaikkeilta.\n\nRät! Rät! Prrrrr!\n\n-- Kuularuisku!\n\nEtujoukko heittäysi lumeen. Joukko määrättiin kiertämään kylän oikealle\nsivustalle, lähemmäksi kartanoa.\n\nKuului yhteislaukaus punakaartin riveistä. Kanuunoita eivät he olleet\nvoineet mukanaan kuljettaa. Ratsujoukko oli jättänyt hevosensa metsään.\nAskel askeleelta, nousten kumaraan ja laskeutuen jälleen vatsalleen\neteni rintama. Nyt jäi musta pilkku lumelle, toinen, kolmas...\nRuumiita. Kuularuisku oli tehnyt tehtävänsä.\n\nToiset jatkoivat etenemistä ampuen, yhä ampuen.\n\nSillä välin marssi joukko tiukasti eteenpäin. Kylän reuna oli\nsaavutettu, kun äkkiä pamahti laukaus, toinen. Ne eivät osuneet.\n\n-- Yhteislaukaus! Eteenpäin!\n\nJoukko lähenee juoksumarssissa kylää. Tuhoava tuli kaataa joukosta\nkymmeniä miehiä. Hanneksen rinnalta kaatuu useita. Toiset komennetaan\npitkälleen, jatkamaan ammuntaa. Lähetetään hakemaan lisäväkeä. Kun se\nsaapuu, noustaan jälleen hyökkäykseen. Aivan kylän rajalla astuu\nrakennuksen takaa äkkiä esiin mies, punainen nauha käsivarressaan. Hän\nhaparoi käsillään ilmaa, hänen silmänsä ovat puhkaistut, korvansa\nsilvotut. Hannes pysähtyy... Se on punakaartilainen! Lahtarien silpoma!\nMies kaatuu samassa luodista, ei tiedetä, kummalta puolen se tuli.\nRaivosta riehuu rintama edetessään kylään.\n\nKartanosta ammutaan yhteislaukaus. Vasta kun talo on melkein seulana,\nkohotetaan ikkunaan valkoinen vaate.\n\nValkoiset haluavat siis antautua!\n\nLuottavasti, arkailematta astuu pienempi joukko, Hannes mukana, taloon.\n\nMikä näky! Ruumiita ikkunan edessä penkillä. Keskellä lattiaa. Tuvassa\nseisoo kymmenkunta valkokaartilaista, heidän joukossaan kaksi jääkäriä,\npuvusta päättäen.\n\nSamassa nousevat valkokaartilaisten pistimet.\n\n-- Koirat! ehti päällikkö huutaa nähdessään törkeän petoksen.\n\nKymmenestä saksalaisesta kivääristä pamahtaa samassa yhteislaukaus ja\nviisi miestä kaatuu oviaukossa toistensa päälle. Samassa pamahtaa\nkahdesta ikkunasta laukauksia, ja minuutissa näkyy lattialla vain\nröykkiö valkokaartilaisten ruumiita ja ovensuussa punanauhaisia.\nKuolemankorinaa, huohotusta, vääntelehtimistä.\n\nKohtalo oli suosinut Hannesta. Hän ei saanut naarmuakaan. Mutta\ntulikasteensa hän kyllä sai. Muutamissa tuokioissa oli hän saanut kokea\nsodan hirveimmät kauhut, muutamassa tuokiossa ehti hänestä karista koko\nhänen entinen vanha minänsä, kuten hänestä tuntui. Elämä, kuolema,\nsääli, hyväuskoisuus, säveys -- joutavia! Ne ovat rauhallisen elämän\nkäsitteitä. Tapa ellet tahdo tulla tapetuksi, petä ellet tahdo tulla\nitse petetyksi, ei armoa, sillä sitä et itsekään saa -- et ainakaan\nroistoja vastaan taistellessasi. Siinä mietteet, jotka heräsivät\nHanneksen sisimmässä ensi järkytyksestä toivuttuaan ja haikein mielin\nsilmäillessään kunniattomien vastustajiensa uhreina kaatuneiden\ntoveriensa kylmeneviä ruumiita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTavantakaa lauloivat tykit, tuon tuostakin rätisivät kuularuiskut ja\nkonekiväärit, ja lakkaamatta vinkuivat kuulat juoksuhaudoissaan\nTyöläis-Suomea puolustavain proletaarisotilaiden tuliputkista. Ja\ntuolloin tällöin valaisi yöllistä taivaanrantaa pommien sytyttämäin\nrakennusten valtaisat loimut.\n\nKahakoitiin vaihtelevalla onnella. Miehiä kaatui kummaltakin puolen.\nHannesta yhä edelleenkin luodit karttoivat.\n\nKerran tapahtui kummaa.\n\nVihollinen hyökkäsi. Sen taajat ketjut lähestyivät meikäläisten\njuoksuhautoja. Mutta vaikka hyökkääjät ampuivat taajoja\nyhteislaukauksia, eivät kuulat lentäneet maille halmeillekaan. Joku\nyksinäinen kuula vain mäsähti juoksuhaudan turpeisiin tai paukahti\nläheisiin puihin. Taistelun tuoksinassa ei tätä merkillistä seikkaa\nkuitenkaan keritty sen pitemmälle aprikoimaan. Meikäläiset päästivät\nvihollisen aivan lähelle suojapaikkaansa. Mutta sitte suuntasivat he\nmurhaavan tulensa hyökkääjiä vastaan. Näitä kaatui luokona ja rippeiden\noli paettava henkensä kaupalla meikäläisten syöstessä juoksuhaudoistaan\nja itsepintaisesti ajaessa heitä takaa.\n\nTaistelun tauottua vasta arvoitus selveni. Hyökkääjäin enemmistö oli\nollut työläisiä, jotka olivat _ampuneet ilmaan_ ja heittäneet henkensä\nnostamatta asettaan luokkatovereitaan vastaan, sortuneet naamioidun\nteloituksen uhreina.\n\nMitä lausuikaan tästä upouutukaisesta julmuuden laadusta sama kyvykäs\nkirjailijamme, joka jo edellä luvussa \"Työmies ja talonpoika\" sai\npuhevuoron.\n\nKas tässä mitä hän kipenöivällä kynällään valkoisten naamioittujen\nteloitusten paraikaa muodissa ollessa kirjoitti:\n\n\n\n\nNaamioittu teloitus -- valkoinen pyöveli.\n\n\nMikä hirmusanoma Svinhufvudin kauhumailta! Nämä onnettomat, ikänsä\nherrojen ja isänmaan hyväksi raataneet työläiset olivat niitä, jotka\novat joutuneet samaisten Mannerheimien y.m. toimeenpaneman naamioidun\nteloituksen uhriksi. Ne oli, toisin sanoen, _väkivallalla pakoitettu\nvalkoisten riveihin_ ja ajettu sitten etulinjalle taistelemaan niitä\nomia työläisveljiänsä vastaan, joilta he odottivat apua ja pelastusta.\nNe työläiset eivät sittenkään pettäneet omia veljiänsä vaan ampuivat\nilmaan. Sen kyllä olivat edeltäpäin jo tienneet Mannerheimit,\nSvinhufvudit y.m. He eivät olleet toivoneetkaan niiltä työläisiltä\ntaisteluapua. He olivat pakoittaneet ne työläiset vain sinne\netulinjalle voidakseen ne tuhota naamioidulla teloituksella, ilman\nmuodollista oikeudenkäyntiä. _Tämä kauhuntapaus_ ei kuitenkaan ollut\nainoa, vaan ainoastaan yksi lukemattomista, jokapäiväisistä\ntapauksista. Herrojen Svinhufvud-Mannerheimien ja Renvallien pakollinen\nasevelvollisuus ei ole mitään muuta kuin veristä naamioittua\nteloitusta. Sen pakollisen asevelvollisuuden nimessä ja varjossa\nraahaavat samaiset pyövelit joka päivä Suomen hyödyllisiä, paljon\nkärsineitä työläisiä etulinjoille joukkoteurastuksen, naamioidun\nteloituksen uhriksi. Kaikkien sotien historiasta en ole tavannut mitään\nniin hirvittävää, niin pöyristyttävän veristä ja raakaa, armotonta ja\nsydämmetöntä. Ei voida esim. hunnien kuninkaan Attilan osoittaa tehneen\nmitään niin kauhistuttavaa, niin liioitellen kuin hänen julmuuksistaan\npuhutaankin. Ja Attila oli kuitenkin alkukorpien villi henki. Nykyiset\nsivistyskauden Svinhufvud-Mannerheimit painuivat kyllä ensiksi Lapin\nläheisiin synkkiin korpiin karatakseen niiltä pimeyden perukoilta\ntyöväestön niskaan ja todellakin näkyy, että he ovat niillä perukoilla\nimeneet muinaisen synkän Lapin raakaa, pimeää ja veristä noidanhenkeä.\nNe hyödyttömät herrat ovat lähteneet tuhoamaan Suomen hyödyllistä\ntyöväestöä, kauheimman ja syvimmän raakalaiskauden hengessä ja\nmerkeissä.\n\nJa eihän se ole mitään odottamatonta kun ottaa huomioon, että samaisten\nkauhuntöiden ensimmäisenä toimeenpanijana on Mannerheim.\n\nSe mieshän on nimittäin kasvanut Venäjällä venäläisen kenraalin\nhengessä ja kukapa ei tietäisi mitä henkeä venäläinen kenraali on\nedustanut ja edustaa. Sitä venäläistä kenraalia ovat edustaneet esim.\nmiehet, joille omakin kansansa on antanut kaameat liikanimet: \"Puolan\npyöveli\", \"Persian pyöveli\" y.m., y.m. ja se samainen venäläinen\nkenraalihan on Suomessakin tunnettu Isonvihan kenraaleista\nkenraaliluutnantti Bobrikoffiin ja Mannerheimiin asti. Onhan tosin\nMannerheim saanut kasvatuksensa alun suomalaisessa, suomalaisen\ntyöläisen hiellä kustannetussa Haminan kadettikoulussa, mutta\nvarsinaisen sotilaskasvatuksensa hän on kuitenkin saanut Venäjällä,\npyövelikenraalien kotimaassa. Lisäksi oli Haminankin kadettikoulu aivan\nvenäläismallinen julmurien kasvatuslaitos.\n\nKuu hän sitten vielä Venäjällä kävi läpi oikean bobrikoffkoulun, sai\nsiellä lopullisen ja varsinaisen sotilaskasvatuksensa, oli ja kasvoi\nniiden Mjäsojedoffien y.m. joukossa ja hengessä, jotka järjestelivät\nverisiä pogrommeja, riehuivat hirsipuinensa ja rosvosivat\nkenttäoikeuksinensa, niin arvaa, että hän, juuri _hän_ on mies\npaikallaan panemaan toimeen naamioittuja teloituksia. Ei ole siis ihme,\nettä juuri semmoisen miehen kutsuivat tänne Venäjältä Suomen porvarien\njohtomiehet, Svinhufvudit, Ståhlbergit, Ivalot, Danielsson-Kalmarit,\nSchybergssonit, Alkiot, Gebhardit, Rantakarit, Virkkuset, Ingmanit ja\nlukemattomat muut \"humaanisuuden\" edustajat. Mannerheim ei ole heidän\ntoiveitansa pettänyt. Se on osoittanut olevansa venäläisen\npyövelikenraalin perikuva. Sotaoikeuksien turhaa muodollista työtä se\non osannut helpoittaa m.m. panemalla toimeen sen naamioidun\nteloituksen, josta tässä on puhe. Länsi-Europan porvaristo käytti\naikoinaan työläisjoukkojen tuhoamiseksi hirmuisia verilöylyjä, Venäjän\npyövelikenraalit järjestelivät siinä tarkoituksessa pogrommeja ja\nniiden pyövelikenraalien verinen perikuva Mannerheim on nyt keksinyt\nuuden teurastustavan: naamioidun teloituksen. Hänkin näet tahtoi omalta\nosaltaan rikastuttaa ihmiskuntaa ja sen kulttuuria jollain omalla\nkeksinnöllänsä. Tosinhan muinaisen Lapinkin noitien synkkä henki\nkauhistuu sen keksinnän edessä, mutta mistä välittää se, joka on\nrahasta itsensä pyöveliksi myönyt.\n\nOn kumminkin elämässä voimia, joita ei voida murtaa tälläkään\nMannerheim-Svinhufvud-Renvallien kamalalla naamioidulla teloituksella.\nOn merkille pantava, että Mannerheim eli ja toimi Venäjällä juuri niinä\naikoina, jolloin siellä hänen joukkonsa rosvosi julmimmin kuin koskaan\nennen. Juuri niinä vuosinahan Nikolai Verinen, Stolypin y.m. kokivat\nhirsipuilla ja kenttäoikeuksilla tuhota koko työväen asian. Juuri niinä\nvuosinahan järjestelivät Mannerheim-Stolypinien pimeät voimat hirmuisia\npogrommeja yli Venäjän. He uskoivat voivansa tuhota köyhälistön asian\nsillä. Mutta miten on käynyt? Stolypiniä ei ole, Nikolai Veristä ei ole\nja niiden nöyrä kätyri Mannerheim ei totisesti uskaltaisi tällä\nhetkellä astua jalkaansa Venäjälle, joten hän joutuikin Suomeen\njoksikin lappalaiseksi tai sanottakoon valkeaksi pyöveliksi. Sen sijaan\nnyt Venäjällä kukoistaa köyhälistön vapautusasia kukassaan, juo yhä\nuutta voimaa, kehittyy, kokoaa yleismaailmallisia köyhälistön voimia\nympärillensä. Hirsipuut eivät peloittaneet. Ei näy peloittavan\nMannerheimin naamioittu teloituskaan Suomen työläisiä. Teloitettaviksi\najetut ampuivat ilmaan, uhrasivat nurisematta oman elämänsä luokkansa\nvapauden hyväksi. Nyt huutaa se teloitettujen viaton veri. Se lähettää\nkautta aikojen terveisensä Suomen työläisen sydämeen ja Suomen\ntyöläisen sydän tulee tuntemaan velvoituksensa sitä verta kohtaan. Yli\nnaamioittujen teloitusten kohoaa tässä maassa lopultakin työväen\nvoittoisa asia, ja Mannerheimien, Svinhufvudien, Renvallien kohtalo\ntulee lopullisesti olemaan Nikolai Verisen kohtaloa. Kuten ei Venäjä\nvoi olla enää Nikolai Verisen isänmaa, niin ei Mannerheimilla y.m. ole\nenää tässä maassa isänmaata. Isänmaan multa, joka suo hellän rauhan\nnaamioidun teloituksen uhreille, on kauhistuva Mannerheimien hautoja.\nNiiden hautojen yllä tulee kohoamaan aina kansan synkkä kirous, kun\ntaas kansan siunaus on iäti seppelöivä naamioidun teloituksen uhreja.\nKun venäläiset kasakkakenraalit olivat tuhonneet veriin Unkarin\nvapaustaistelun, hirtätti Itävallan pyövelikenraali kolmetoista Unkarin\nsotapäällikköä ja hautautti ne saman hurmeen alle. Siitä kummusta on\ntullut Unkarin pyhiinvaelluspaikka. Suomenkin porvarien sanomalehdistö\non tuontuostakin sille kummulle vaeltanut, ja ennustaja ennusti, ettei\ntuon Unkarin pyövelin päämies tule saamaan rauhaa, ennenkuin häntä on\nkohdannut kolmetoista suurta onnettomuutta. Se ennustus toteutui. Onko\nehkä Suomen porvaristonkin ennen loppuansa kestettävä yhtä monta suurta\nonnettomuutta, kun nyt teloittavat jo naamioidunkin teloituksen avulla?\nEihän kai porvaristo voisi muuta kuin iloita, _jos työväestö alkaisi\nseurata sen esimerkkiä_, s.o. pakoittaisi kaikki työttöminä kuleksivat\nvirkamiehet ja muut herrat lähtemään etumaisille linjoillensa omiensa\nammuttavaksi. \"Minä annoin teille esimerkin\", sanoi muinoin profeetta.\nKun Englanti kohteli vastoin sodan lakeja 17 saksalaista vedenalaisen\nlaivan vankia, antoi Saksa lyödä yhtä monta englantilaista\nsotavankeuteen joutunutta korkeaa upseeria jalkarautoihin ja Saksaa\nihailevat porvarimme eivät voisi muuta kuin iloita, jos käytettäisi\nheidän jumaloimansa Saksan esimerkkiä. _Elköön sitä kuitenkaan\nomaakaan kamalaa esimerkkiä seurattako_, sillä totisesti eivät\npyöveli-Mannerheimit ole niitä miehiä, joista sopisi esimerkkiä ottaa.\nSamaisella Mannerheimillä ei muun muassa ole koskaan ollut isänmaata,\nei aatetta, jonka puolesta taistella. Hän on niitä palkkapyöveleitä,\njotka myövät miekkansa sille, joka vain maksaa ja jommoisia käytti m.m.\nRooman maailmanvalta samalla kun niiden käyttäjät niitä mitä syvimmin\nhalveksivat ja inhosivat. Aikoinaan möi samainen Mannerheim miekkansa\nVenäjän veriselle hallitukselle, oli Japanin sodassa Aasian kansoja,\nkuten Koreaa orjuuttamassa, kuului sittemmin Persian y.m. orjuuttajiin.\nÄsken hän kullasta myömällään miekalla soti Saksaa vastaan, kunnes nyt\nmöi miekkansa Suomen työväen orjuuttajille ja taistelee nyt Saksan\nriveissä, siis entisiä herrojaan ja ostajiaan, Venäjän liittolaisia:\nEnglantia, Ranskaa y.m. vastaan, samoin niitä pieniä kansoja,\nSerbiaa, Belgiaa, Montenegroa y.m. vastaan, joiden vapauden\n\"hyväksi\" hän äsken juhlallisesti miekkansa Venäjän veriselle\nsortohallitukselle möi. Soveliaampaa päällikköä, sopivampaa\nnaamioittujen teloituksien ja muiden hirmutöiden toimeenpanijaa eivät\nSuomen porvarien johtajat Ståhlbergista Danielsson-Kalmareihin, pappi\nVirkkusiin, Schybergssonneihin y.m. asti olisi voineet koko maailmasta\nlöytää. Mainita sopii vielä, että samainen Mannerheim silloin kun hänen\nmiekkansa oli myöty Venäjän veriselle hallitukselle, oli siis sen\nmiekkansa myönyt _Suomen ja sen vapauden tuhoksi_. Hän se, ollen tuon\nverisen hallituksen ostama kätyri, toimitti siis osaltaan Svinhufvudit\nSiperiaan ja kymmenet Dagens Pressin herrat Krestyn vankilaan. Häntä\nvastaan taistellakseen lähtivät jääkärit Saksaan ja tuo kalpansa myönyt\nkenraali soti silloin Nikolai Verisen palvelijana urheasti päästäkseen\nnuo jääkärit hirttämään maankavalluksesta, kunnes sitten möi tuon\nmiekkansa jääkäreille, joille niinkin kunnoton kapine nyt kelpasi.\nViheliäisinkään juutalainen narikkakaupustelija ei ole myönyt samaa\nkenkärajaparia niin moneen kertaan kuin tuo verinen kenraali miekkansa,\neikä siis ihme, että hän on siitä tunnustukseksi saanut Nikolai\nVeriseltä kultamiekan. Samallainen kenraali se Venäjän hirmuvallan\npalvelijana hirtätti täällä talonpoika Lukkarisen, teloitutti\nsota-aikana talonpoikia jos muitakin kenttäoikeuksissa ja toimitti\nniitä laumottain Venäjän vankiloihin, joissa niistä monot\n\"hävisivät\" iäksi. Mannerheim-suvut ovat niitä yleismaailmallisia\njuoksulaissukuja, joilla ei ole missään isänmaata, ei koskaan\nihanteita, ei aatteita. Sen ihannemiehen on Suomen talonpoika nyt\nAlkioittensa, Gebhardiensa ja muiden toimesta saanut tänne\njohtajaksensa. Sen miekkaansa alati kaupiskelleen valkean pyövelin\nkäskystä teloittaa se talonpoika nyt niitä maansa työläisiä, joiden\ntyötä hän niin kipeästi kaipaisi voidakseen elättää nuo miekkansa\nmyömisellä elävät Mannerheim-suvut. Voihan Suomen talonpoika myös\nylvästellä, että on häärinyt sellaisessa herrasseurassa kuin entisen\npyövelinsä, maansa vihollisen ja hirttäjänsä. Mutta mitäpä siitä. Onhan\nSavon talonpoikaa opetettu ylpeilemään ja kerskumaan silläkin, että\nhänellä \"on laiha kukkaro ja köyhäks' keksittiin\". Profeetathan\najavat aasilla ja herrat talonpojilla. Sopiihan Suomen talonpojan\ntulevaisuudessa runoissansa ylistää nykyisen johtajansa Mannerheimin\nnimeä ainakin luettelemalla kuinka monasti tuo valkea pyöveli on\nmiekkansa myönyt. Silloin kun hänen miekkansa oli Venäjälle myöty, iski\nhän sillä kauppakalullansa tietysti myös Viron, Liettuan, Puolan,\nUkrainan ja muiden semmoisten kansojen orjuutuksen hyväksi. Nyt ovat ne\nkansat vapautuneet hänestä, kuten muistakin Mannerheimin tapaisista\nkirouksistansa. Sen sijaan ovat työläisten vapauttaman Suomen herrat\nkutsuneet tuon samaisen kansojen kirouksen Suomeen teurastamaan\nSvinhufvudien ja Renvallien apuna työläisiä ja perustamaan tänne\nvenäläismallista helvettiä hirsipuinensa, naamioittuine teloitnksinensa\nja muine valkean pyövelin hirmuinensa. Sekä Japanin sodassa että\nnykyisessä tuotti samainen pyövelinmiekka onnettomuutta ja kirousta\nVenäjälle. Tuon siten kaikkialla selkäänsä saaneen ja tappiolle\njoutuneen venäläisen hirmukenraalin raahasivat nyt Suomen herrat tänne\nkoettamaan tappeluonneaan suomalaisen työläisen ja talonpojan\nkukkarolla ja verellä. Juudas Iskariot oli suuri, mutta sittenkin on\nMannerheim Juudas Iskarioteista suurin, sillä hän kantoi maksun siltä,\njonka petti. Onhan siinä Suomen talonpojalle ja ylioppilaalle\nihannemiestä johtajaksi ja esikuvaksi. Missä vain nyt ne porvarilliset\nrunoilijat, Ahot ja muut, jotka sen miekkansamyöjän ylistykseksi\nrunonsa myövät, jonka kauppakalulla nyt talonpoika ja ylioppilas maansa\ntyöläistä teurastaa.\n\nMutta te, pyövelien naamioidun teloituksen uhrit! Varman kuoleman\nedessä seisoessanne te ette pettäneet työläisveljienne toivoa, ette\nkavaltaneet aatettanne. Te ette lähettäneet omaa elämäänne\npelastaaksenne luotejanne veljienne sydämeen vaan taivaan tuuliin.\nKauniimpia sankaritekoja ei voida tässä maailmassa tehdä. Hiljaisempia,\nsankaritöitä ei voida koskaan suorittaa. Siinä sankarityönne\nhiljaisuudessa piilee ihmiselämän runous kaikessa syvyydessään. Te\nastuitte teloituslavalle ääneti, apua huutamatta, valittamatta, kostoa\ntoivomatta. Teidän hiljaisessa uskollisuudessanne on jotain niin suurta\nja syvää, että kaikki Vänrikki Stoolin tarinoiden sankarit jäävät sen\nrinnalla varjoon. Te olette hiljaisella uskollisuudellanne osoittaneet,\nettä Suomen työmies sittekin edustaa sitä suurta, syvää, hiljaista ja\njaloa, jota eivät mitkään maailman runot kykene täysin kuvaamaan.\nTekonne ihanuus ja suuruus on kätketty sen suuren koruttomuuteen,\nsiihen hiljaiseen, vaatimattomaan rauhallisuuteen, jolla olette sen\nsuorittaneet.\n\nSankarit ja miehet! Ette myöneet miekkaanne rahasta, vaan uhrasitte\nelämänne oikeuden hyväksi. Humiskoot Pohjolan tuulet iäti teidän\nkunniaanne! Paljastukoot päät aina kun tekoanne mainitaan. Yhtä\nhiljaisina, koruttomina ja onnettomina kuin olette astuneet tässä\nmaassa halki ikänne työhön ja vaivaan luomaan huolettomia päiviä\nniille, jotka teidät nyt naamioidulla teloituksella teloittivat, yhtä\nkoruttomina astuitte elämänne syvän tragiikan, sen naamioidun\nteloituksen eteen. Ja kuinkahan kylmät tulevatkin tässä maassa olemaan\nsen työläisluokan päivät, jonka hyväksi ääneti itsenne uhrasitte,\nkuinkahan pitkät ja pimeät tulevatkin olemaan sen yöt, aina tuo\nvuodatettu verenne sille luokalle suuren viestin niiltä kentiltä,\njoilla te ääneti itsenne uhrasitte. Aina on se työläisluokkanne myös\nlausuva muistollenne niin suuren siunauksen kuin vain voi lausua\nihmissydän. Teidän tekonne on suuria, koruttomia runoja, jotka\nymmärretään ilman sanoja. Se on niitä liikuttavia lauluja, jotka halki\naikojen etsivät tien ihmissydämeen.\n\n\n\n\nViha ja rakkaus.\n\n\nHiljaista.\n\nOli aivankuin tykit, kuularuiskut ja kiväärit olisivat torkahtaneet.\nVain silloin tällöin kuului jostakin kaukaa yksinäinen kiväärinlaukaus.\n\nLuonnossa oli kevään ailahdus. Pihka oli alkanut tuoksahtaa nenään ja\npäivisin varisi sulava lumi kevättä hiljaa huokaavien kuusten oksilta.\nMutta yöt olivat täyttä talvea.\n\nHannes seisoi vartiossa etu-asemalla. Miesten puutteen takia olivat\npalvelusvuorot venyneet luonnottomiin. Sanottavaa nurkua ei kuitenkaan\nollut havaittavissa, mutta väsymys tahtoi väkisinkin vallata ruumiin ja\nmielen.\n\nTiedustelijat olivat ilmoittaneet, ettei vihollisten puolella ollut\nhavaittavissa pienintäkään liikettä, Kärsityt paikalliset tappiot\nolivat vieneet niiltä aloitekyvyn. Mitään hyökkäystä ei ollut\nodotettavissa.\n\nOtollista tilannetta hyväkseen käyttäen olivat Hanneksen toverit\nvetäytyneet lepäämään. Myöskin oli kuultu, että rintaman takana\ntoimivaan kenttäsitomoon oli saapunut uusi henkilökunta, uusia tyttöjä;\nmene tiedä mikä oli saanut hoki väsyneet ja virkistyksen puutteessa\nolevat pojat vetäytymään paikoiltaan.\n\nJa niinpä huomasi Hannes olevansa ypöyksin. Jostakin loitompaa vain\nvieri hillittynä jonkun proletaarisotilaan laulunhyrinä, kunnes sekin\nlakkasi.\n\nYksinäisyys kirvoitti Hanneksen ajatukset. Mielikuvitus loihti silmien\neteen kotikylän, omaiset ja mielitietyn. Miten herttaista olisikaan\nsaada kyllikseen levätä, levätä omassa kodissaan, nukkua omalla\nvuoteellaan, nauttia täysin ahmauksin ehjästä kotitunteesta: elää\nihmisiksi, tuli hän huokaisseeksi. Ja mikä riemu saada olla lähellä\nMaria, vaihtaa helliä sanoja ja hyväilyjä, saada ja antaa rakkautta.\nRakkaus! Se se sentään köyhimmälle ja kurjimmallekin oli ainoa palssami\nelämän toivottomassa nälkäarjessa, ainoa joustin, joka kannusti\nponnistelemaan, joskohtakin tuloksetta. Rakkaus -- siinä se fata\nmorgana, joka loi pettäviä harhakuvia kärsimyksen tiellä läähättävän\nproletaarin väsymyksestä sumeisiin silmiin, harhakuvia, niin, mutta\nvailla niitä olisi kädestä kärsään eläjän elämä vieläkin hehkuvampi\nhelvetti. Rakkaus, se se kehitti voimat äärimmilleen, paiskasi jo lopen\nuupuneen orjan vielä henkitoreissaankin mahdottomuuden muuria vastaan,\nyllytti, käski: yritä, yritä! Aherra, raada itsesi, omaistesi,\nlemmittysi, vaimosi, lastesi takia! Raada! -- --\n\nJa Hanneksen mieleen juolahti yön hiljaisuudessa monta elämäänsä,\nsydäntä hivelevää lemmenkohtausta. Ne tuikkivat hämärästä kuin valoisat\ntuvanikkunat öisestä kylästä.\n\nJa häntä rupesi niin hellyttämään. Ihan kyyneleitä lykki silmiin. Ja\nmielikuvituksen yhä kiihkeämmin askarrellessa unohti Hannes tykkänään\nmissä oli. Petäjää vasten nojautuen hän siinä vain yksinänsä unelmoi ja\nikävöi, ja korven humina kuulosti hänen oman apean sydämensä\nalakuloiselta hyminältä.\n\nHän joko torkahti tai olivat hänen silmänsä muistelon mailla\nkulkiessaan kotvaseksi painuneet umpeen, niin ettei hän huomannut,\nkuinka vastakkaiselta suunnalta muudan musta hiihtävä varjo vähin erin\nliukui häntä kohti. Vasta kuu varjo oli vain muutaman askeleen päässä\nhänestä, havahtui hän tulijan somman rasahduksesta, avasi yhtäkkiä\nsilmänsä, tarttui kivääriinsä ja ponnahti pantterin joustavuudella\neteenpäin syöstäkseen pistimensä vaanivan vihollisensa rintaan. Tämäkin\nhuomasi nyt vasta vastustajansa -- hän oli vain umpimähkään punaisia\npälyen liikkunut hämärän suojassa, kunnes äkkiarvaamatta seisoi silmä\nsilmää vasten vihollisen kanssa. Salamannopeasti tarttui hän vyöllä\nolevaan pistooliinsa ja suuntasi sen kohti punaista sotilasta. Mutta\njuuri kun hän painoi sormensa liipasimelle, juuri laukauksen\npamahtaissa työntyi Hanneksen pistin kuin alkuvoiman painamana hänen\nrintaansa. Henkitoreissaan, veren purskahtaissa hänen suustaan ja\nsieramistaan tupertui hän selälleen hangelle ja hänen tuskan\nvääristyttämät silmänsä näkivät jotakin, mitä hän ei olisi odottanut,\nja hänen korvissaan kajahti kuin viimeisellä tuomiolla:\n\n-- Siinä palkkasi, _konna_.\n\nSillä hän, jonka pistin hänet oli passittanut helvettiin, jonne hän\nkuului, ja jonka jääväämätön kirous seurasi häntä manalan majoille, oli\nhänen -- veljensä. Ruma oli veljen kuva Hanneksen sydämessä ollut,\nmutta näky, mikä nyt oli hänen edessään, oli kahta kauheampi. Kauhu ja\ntuska vääristi kuolevan jääkärin muutenkin inhottavat piirteet ja\nKainin leimana irvisti veren värjäämä, lapsuuden aikainen arpi tämän\nposkessa rumentaen kohtalonsa tavanneen epäkelvon muodon sitäkin\nhirveämmäksi.\n\nHannesta pöyristytti. Mitään katumusta ei hän tuntenut, päinvastoin oli\nhän hiljaisuudessa toivonut tämän suuntaista jälleennäkemistä. Mutta\nihmisiä ei miellytä rumuus, ja milloin sitä on yhteen ihmiseen\nkiteytynyt näin runsaasti kuin nyt siinä kuolleena viruvaan luokkansa\npettäjään, peririkolliseen, ja kun tämä lisäksi on veli, lihallinen\nveli, saman työläisperheen jäsen, niin on se jo enempi kuin mitä\nnormaalityöläinen jaksaa sulattaa.\n\nHannesta puistatti. Nyt hän vasta myös huomasi, että hänen olkapäähänsä\nkoski ja että jotakin lämmintä valui alas pitkin hänen käsivarttaan.\nHänen silmänsä pimenivät ja voimattomana lyyhistyi hän kuolleen\nJuudas-veljensä viereen hangelle.\n\nSitten oli hän kuulevinaan joitakin epäselviä ääniä, hälinää, ja\nlopuksi hänestä tuntui, että hänet kohotettiin ylöspäin, että hän\nikäänkuin keinui tyhjässä ilmassa. Sen jälkeen hänen sieluntoimintansa\nherkesi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTietysti se oli unta. Mutta yhtäkaikki sanomattoman somaa.\n\nHän lepäsi vuoteella. Mutta Mari istui hänen luonaan, hyväili varoen\nhänen kättään ja kuiskasi helliä, ihania sanoja hänen korvaansa. Hän ei\nkyennyt niitä eroittamaan, mutta hän oli varma siitä, että ne olivat\nniitä samoja, joita hän oli tottunut Marin suusta kuulemaan milloin\nlemmensyleilyyn vaipuneina oli unohdettu koko ulkopuolinen maailma ja\nvain eletty toinen toisilleen kahden sielun sydäntä hivelevässä\nsopusoinnussa, sanoja, joita ei hän kuitenkaan mielestään ollut\npitkään, pitkään aikaan kuullut. Mutta mitäs, hän olisi voinut vaikka\nvannoa, että hänen korvissaan helisi:\n\n-- Rakas!\n\nJa tajuttomalla voimanponnistuksella kohotti hän verkkaan silmäluomiaan\nja, aivankuin olisi pelännyt näkevänsä vain tyhjän avaruuden tai jonkun\nventovieraan ihmisen, loi hän epäluuloisen, kysyvän katseen suuntaan\nmissä hän mielestään oli kuullut tuota rakasta kuiskutusta. Ja kuka muu\nistui hänen vuoteensa ääressä kuin Mari itse, Mari ilmi elävänä, luuna\nja lihana. Ah, mikä ihana herääminen ja mikä ääretön tyydytys, ettei\nkaikki ollut vain kuumeisen unta, ilkeää, haihtuvaa harhaa.\n\nMutta miksi jatkaa? Miksi koettaa kuvata sellaista, mistä kynä voisi\nloihtia ilmi vain murto-osan, miksi lainkaan puuttua tuohon ikuiseen\narvoitukseen, jota tuhannet ja taas tuhannet taiturit ja nerot ovat\nkautta aikojen kilvan käsitelleet koskaan pääsemättä pitemmälle kuin:\n_on_, mutta voimatta koskaan tyydyttävästi selittää: _mitä_ ja _miksi?_\n\nRiittäköön meille, kun saamme tietää, että myös Mari oli päättänyt\nkantaa kortensa yhteiskekoon, päättänyt hänkin tehdä voitavansa\nluokkansa vapaustaistelun hyväksi, ja hän oli tämän päätöksensä tehnyt\njo ennen kuin Hannes oli kotoaan lähtenytkään mutta mielinyt odottaa\nsiksi, kunnes tämä oli ymmärtänyt velvollisuutensa ilman, että siitä\npiti \"syrjäisen\" huomauttaa. Siinä syy miksi hän oli Hannekselle\nsanonut: \"Jos olisin mies, niin tietäisin kyllä mitä tekisin\", ja sen\ntakia hän myös eron hetkellä oli niin näennäisen huolettomasti\nvirkahtanut: \"Näkemiin!\"\n\nKohta Hanneksen lähdettyä oli hänkin rientänyt kaupunkiin, liittynyt\nEnsi-Avun itsensäuhraavaan joukkoon, ja tässä oli hän nyt sieluineen ja\nruumiineen mukana keventämässä miestovereidensa kärsimyksiä. Ja Hilma,\nHanneksen sisko, oli seurannut hänen esimerkkiään, mutta joutunut\njollekin toiselle suunnalle.\n\nNiin että siinä sen nyt Hannes kuuli, ja kuuli samalla, ettei hän ollut\nsaanut mitään vakavampaa vammaa; vaarattoman naarmun vain olkapäähänsä,\nmutta liikarasitus ja mielenjärkytys olivat käyneet yli hänen\nvoimiensa. Laukauksen kuultuaan olivat kauempana olleet toverit\nrientäneet paikalle ja vieneet tajuttoman Hanneksen kenttäsairaalaan,\nmissä tämä nyt heräsi uuteen elämään rakastettunsa hoivissa.\n\nKelpaa vapaussankarin siten herätä, ja kelpaa sorretun luokan silloin\ntaistella kalleimmastaan, kun sen yksilöjen pyyteet sulautuvat\nyhteiseen pyrkimykseen; kun jokaisen köyhälistön jäsenen sekä rakkaus\nettä viha kannustavat samaan suureen päämaaliin: sorrettujen\nvapautukseen. -- --\n\nMutta luokaamme katsaus siihen maailmaan, missä uuraat, väsymättömät ja\nrakkautta uhkuvat punaiset laupeudensisaret liikkuivat. Antakaamme\nyhden heistä omin sanoinsa kertoa sydäntä särkevistä, mutta samalla\nproletariaatin ennen aavistamatonta suuruutta kuvaavista havannoistaan:\n\n\n\n\nAatteen uhrit.\n\n\nSiinä he nukkuvat, nuoret, lapselliset kasvot, ja vanhat, aatteen ja\ntyön uurtamat keski-ikäisten miesten piirteet valkoisilla patjoilla.\n\nMinulla on yövuoro haavoittuneiden sairaalassa.\n\nPunaisen paperin ympäröimä sähkölamppu valaisee himmeästi sairaalan\nsalia.\n\nEnsi vuoteella lepää tuon tuostakin hieman valittaen vaaleakiharainen\nsuomalainen. Hänen suuria sinisiä silmiään peittävät tummenneet\nsilmäluomet. Hän on ollut ensimmäisenä ryntäämässä, hän on vaikeasti\nhaavoittunut ja vaikean taistelun, vilustumisen, valvomisen ja\nsyömättömyyden aiheuttama väsymys on nostanut kuumeen hänen nuorille,\nkauniille poskilleen.\n\nHänen vieressään makaa tyynenä keski-ikäinen työmies. Suomalainen\nsitkeys ja pelottomuus kuvastuu hänen vakavissa, vaaleissa kasvoissaan.\nHänen käsivartensa on pahoin ruhjoutunut, vaan hän ei koskaan valita.\nHänellä on vaimo ja lapset, mutta, köyhälistön onni on ollut hänelle\nheitä rakkaampi ja hän on hetkeä miettimättä pannut henkensä alttiiksi\nyhteisen kansansa edun vuoksi.\n\nMinä seison kauan hänen vuoteensa ääressä ja ihailen suuremmoista\npuolta kansani luonteessa, tyyneyttä, rehellisyyttä ja kestävyyttä.\n\nHänen vieressään lepää ihan lapsellinen poika. Muistan miten hän\nnauraen sanoi päivällä:\n\n-- Äitimuori kielsi minua menemästä rintamalle, vaan minä karkasin.\n\nHerttainen, aurinkoinen hymy valaisi hänen tätä sanoessaan noita\npyöreän pehmeitä, poikamaisia piirteitä.\n\nTuon lapsen rinnalla nukkuu iloinen hymy huulilla reipas keski-ikäinen\nmies. Hän on salin ilopilleri ja politikoitsija. Sauvansa varassa hän\nkulkee kaiket päivät viereisissä huoneissa synnyttäen hanakoilla\nsanasutkauksillaan kaikkien kasvoille leveän hymyn.\n\nMinun täytyy hymyillä, kun katselen hänen hauskoja kasvojaan hänen\nnukkuessaan siinä rauhallisena.\n\nSalin toisessa päässä voihkii kaunis, kalpea, tumma nuorukainen.\nHänellä on hirveä haavakuume, hän hourailee. Vähän välistä hän mutisee:\n-- ruutia on, kaikki on kunnossa, ampukaa noita vietävän\nvalkokaartilaisia!\n\nHän on kolme viikkoa ollut yhtämittaa rintamalla. Hänen käsivartensa on\nihan mäsäksi ammuttu. Se täytyy leikata poikki. Hoitajat seisovat\nääneti hänen vuoteensa ääressä. He eivät voi hänen tuskiaan lieventää.\nKyyneleet nousevat kuumina silmiini. Tuo nuorukainen on minusta kuin\npyhä. Hän on uhrannut itsensä kuin ihmiskunnan vapahtaja elämän\nhymyillessä kauniimpana hänen verevillä nuorilla poskillaan. Nyt on hän\nkalpea ja laiha, mutta minusta hän on entistä kauniimpi. Kärsimykset\novat jalostuttaneet hänen kasvonsa.\n\nYhä edelleen kuljen vuoteen äärestä vuoteen ääreen. Näen samat tyynet,\nkärsivät kasvot, samat nuoret, tuskien uurtamat piirteet. Toiset\nhikoilevat poltoissaan, sähkövalossa näkyy kimmeltäviä hikipisaroita\nheidän ylevillä kasvoillaan. He ovat taistelun kruunaamia ylimyksiä,\nnuo ihmiskunnan tulevaisuuden onnen puolesta uhrautuneet työmiehet.\n\nToisessa salissa nukkuvat suomalaisen köyhälistön avuksi rientäneet\nlättiläiset.\n\nPeitteiden alta näkyvät pitkät komeat vartalot, valkoista patjaa\nvastaan välkkyy heidän tuuhea, tumma tukkansa.\n\nTuossa lepää haavoittunut nuorukainen, jonka kasvot ovat kauniit kuin\nkreikkalaisen jumalan kuvapatsaan. Tuossa on pyöreäpiirteinen veikeä\nkuularuiskunhoitaja, tuossa solakka tarkkampuja ihanine huulineen.\nTuossa on välkkyvän ruskea kiharatukka, tuossa pieni, laihahko\nukrainalainen, panssarijunan hoitaja, jonka mustat kulmakarvat ovat\ntuskaisina yhteen puristetut. Hänellä on haava päässä ja se vaivaa\nhäntä kovin.\n\nHän hymyilet! väsyneesti päivisin tummien viiksiensä alta. Hän on kuin\nsuuri haaveksiva lapsi, ltämaalaisine mustine silmineen, raskaine\npitkine silmäripsineen.\n\nMinä muistan persialaisia kuunvalaisemia hiekka-aavikkoja,\nloppumattomine taivaanrantoineen, kuulen kumeata barbaarista soittoa ja\nsalaperäistä aavikon tuulen huminaa. Minä kuvittelen rajattomia, kun\nkatselen häntä valkoisten haavasiteitten ympäröidessä hänen norsunluun\nväristä otsaansa ja kalpeita poskiaan.\n\nSiinä on ihmeisiin uskova itämaa, satuihin luottava lapsi, mielikuvitus\nja usko, marttyyrisuus ja itämaalaisen fakiirin kuolemaa\npelkäämättömyyttä! Venäjä on jo itämaata, arvaamattomien tapahtumien ja\nmahdollisuuksien maa, suuremmoinen kiihkossaan, peloittava\nvaihtelumahdollisuuksissaan, kiehtova, houkutteleva, puistattava kuin\nöinen aavikko jalopeuroineen, tukahduttavia hiekkapilviä nostattavina\netelätuulineen, ihmeisien yrttien ja huumaavien kukkien maa, mustimman\ntaantumuksen mutta myös maailman vallankumouksen kehto!\n\nTätä kaikkea aattelen katsellessani ukrainalaisen, aromaanlapsen\ntummia, säännöllisiä kasvoja.\n\n-- Nukkukaamme yhdessä, sanon minä leikillä ja nojaudun hänen\nlähelleen.\n\nHaavoittunut hymyilee heikosti.\n\n-- Minäkin olen väsynyt, lisään minä leikillisesti.\n\nHän tarttuu minun käteeni, ja me istumme käsi kädessä, hymyillen ja\nvaieten.\n\nHänen kasvonsa ovat tuskan hiessä: Minä pyyhin niitä. Se liike näkyy\nrauhoittavan häntä ja hän sulkee silmänsä.\n\nKatselen hänen sulkeutuneita silmiään. Minä tiedän, että hänestä on\ntuleva täydellinen rampa. Liikkumishermosto on pilaantunut.\n\nHän on tullut vieraalta maalta, vieraalle maalle, sen maan vapautta\npuolustamaan. Hänen kansallisuuttaan ovat vuosisatoja venäläiset\ntaantumukselliset yrittäneet hävittää pois maailmasta asettaen sen\nviimeisessäkin maailmansodassa Riian rintamalla tahallaan kuolemaan\nilman ampumatarpeita, ilman muonaa. Tietäähän koko maailma, että\nKaledinit ynnä kumppanit möivät rahasta Riian kaupungin ja sen osan\nKuurinmaata saksalaisille.\n\nKuljen pitkän tyhjän salin läpi, eteisen poikki yksityiseen huoneeseen.\n\nNuori kaksikymmentäkolme vuotta vasta täyttänyt lättiläinen viruu siinä\ntautivuoteella.\n\nHänen säärihermonsa on poikki ammuttu. Näen hänen korkean otsansa\nkastanjaruskeine suortuvineen. Hänen nenänsä on voimakkaan kaareva, suu\nilmaisee miehekkyyttä ja mielenlujuutta. Päivällä, kun tuskat joskus\nlauhtuvat, muistan hänen rohkean hymynsä ruskeitten, sirojen viiksien\nalta, kun hän sanoo: \"Ei mitään hätää.\"\n\nHän ei voi tuskiltaan nukkua öisin. Nytkin hän valvoo. Kumarrun hänen\nylitsensä ja kysyn:\n\n-- Särkeekö jalkaa kovin?\n\n-- Hieman, hän vastaa huoaten,\n\n-- Koettakaa nukkua!\n\n-- En voi.\n\nHieron hänen kipeää jalkaansa.\n\nHänen rinnastaan nousee helpoituksen huokaus.\n\nSivelen viileällä kädelläni viihdyttäen hänen kuumaa otsaansa. Hän\nsulkee silmänsä.\n\n-- Pitää nukkua, sanon minä hyväillen kuin pienelle lapselle.\n\n-- En voi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUneksin sanoin kuvaamattoman kauniita unelmia tuon jalopiirteisen\nlättiläisen vapaustaistelijan vuoteen ääressä. Venäjän ihanimpia\nilmiöitä näen ruhjoutuneena ja miten monta tuhatta ja miljoonaa on\ntuota ihanaa kansaa sorrettu ja tapettu vuosina 1905-1918!\n\nLättiläisten verilöylyt ovat maailman kuuluisat julmuudessaan.\n\nOi sinä elämän kuningatar, sinun sydämettömyytesi on ollut rajaton.\nMiksi sinä haaskaat ihmiskunnan hyvettä ja autat eloon vaan rumuutta ja\nalhaisuutta?\n\nHaavoittunut lättiläinen nukkuu kuin hyvä lapsi.\n\nMinä irroitan käteni hänen kädestään ja hiivin hiljaa pois.\n\nEteisen penkille istahdan ja itken, itken ääneti ja ahdistavasti.\n\nKauhea on ihmiselämä!\n\nEi mitään kaunista, ei mitään uutta synny ilman hirveitä tuskia ja\nverenvuodatusta.\n\nIstun kauan kasvot käsien varassa.\n\nVälskäri tulee tohveleineen suuresta salista eteiseen.\n\n-- Mitä mietitte?\n\n-- En mitään, sanon ja tukahdutan tunnelmani.\n\n-- Se on minulle niin kaunis, etten voi sitä jokaiselle kertoa.\n\n\n\n\nEi sinun pidä tappaman.\n\n\nLeirillä pakinoitiin. \"Leiri\" käsitti tunkkaisen maalaispirtin, jonne\npunaiset sotilaat olivat sulloutuneet kuin silakat suolaan; siellä oli\nepämukavaa, ahdasta, mutta kiitti kun sai oijasta huokaamaan edes\nkostealle ja likaiselle pirtinlattialle ja kuvitella olevansa\nihmistenilmoilla ja levätä tuokion neljän seinän sisällä -- taivashan\nsitä oli saanut jo pitemmän aikaa tehdä katon virkaa ja hankipöykky\npatjan -- siellä taistelulinjoilla.\n\nPakinoitiin, niin.\n\nToiset olivat vilkkaasti seuranneet sanomalehtiä -- Punaisen Suomen\npunaisia lehtiä.\n\nJoku oli juuri lukenut punaisen prokuraattorin varoituksen\nväkivallanteoista.\n\n\"Tietäkööt sellaisten roistontöiden tekijät, sanottiin julistuksessa,\netteivät he vältä rangaistusta, vaan heidät ennemmin tai myöhemmin\ntullaan rankaisemaan vallankumouslakien kaikella ankaruudella\".\n\n-- Eihän niissä lehdissä enään muuta näy olevankaan, tokaisi luetun\njohdosta muudan ärtyinen punasotilas tirskauttaen pitkän syljen: tänään\nvaroittaa prokuraattori, eilen Kansanvaltuuskunta, toissapäivänä\nylipäällikkö ja niin edespäin ja niin edespäin. Oikein minua\nihmetyttää, että annetaan edes lähettää kuula päälle hyökkäävään\nlahtariin. Sanoi ja sylkäisi uudelleen.\n\n-- Ei se ole mikään leikin paikka, puuttui puheeseen muudan\njumalattoman kookas asetoveri, varsinainen ryysy-Zeus, jonka\nulkomuodosta päättäen olisi luullut oikeaksi hirmuksi. Eihän voida\nkieltää, ettei jotkut muka meikäläiset eri seuduilla maata olisi\npuuttuneet kerrassaan surkuteltaviin tekoihin, suorittaneet kostomurhia\nj.n.e. Ja meidän taistelummehan ei tarkoita yksityisten henkilöiden\npoistamista, vaan kapitalistisen järjestelmän muuttamista. Paitsi sitä,\nettä yksityisten, aseettomien henkilöiden murhat ovat hyödyttömiä,\nvahingoittavat ne lisäksi taisteluamme sillä, että ne vieroittavat\npuoleltamme ymmärtämättömät heiluvat ainekset.\n\n-- Heiluvat ainekset! Heiluvat ainekset saavat minun puolestani\nheilahtaa vaikka helvettiin, kivahti äskeinen puhuja. Sanon, että\nnoiden tihutöiden takana ovat juuri \"heiluvat ainekset\", kaikellainen\nsakka, ja sitte laitetaan erinäisiä manifestejä ja julistuksia\n_meille_, ikäänkuin me muka olisimme mitä hummerijoukkoa, joka mikä\nsilmänräpäys tahansa on valmis päästämään päiviltä kilttejä,\nylevämielisiä, jaloja ja hyvänahkaisia porvareita. Piru, noilla\njokapäiväisillä marinoilla ei tehdä muuta palvelusta kuin että lopulta\nsaadaan koko punakaarti uskomaan itsestään paljasta palturia. Sähisi ja\nsylkäsi.\n\n-- Niin tähdellisestä seikasta ei koskaan puhuta liiaksi, huomautti\ntähän kolmas, muudan kärsivän ja väsyneen näköinen asetoveri,\nnähtävästikin käsityöläinen, jolle tällainen aarnioelämä ilmeisesti\nkävi liian raskaaksi. Kyllä se on sillä lailla, pojat, ettei meidän\nsovi olla julmia kuin raamatun Jehova, joka Egyptissä tapatti kaikki\nesikoiset faaraon esikoisesta orjan esikoiseen asti. Nouskaamme tätä\nporvarien jumalaa ylemmäksi. Meidän on voitettava kostontunne\nsydämissämme. Niin ryysypekkoja kuin olemmekin, on meidän esiinnyttävä\naikakautemme ritareina. Nyt taistellaan yhteiskunnan, ei yksityisen\ntekemää vääryyttä vastaan. Ja me olemme nyt vastuussa siitä, mitä\nyksityinen meikäläinen tekee. Parhaat ovat panneet koko elämänsä\ntakaukseen yksityisten teoista. Sen uuden maailman, johon me pyrimme,\nvoi voittaa ainoastaan se, joka jaksaa voittaa koston maailman.\nRakentakaamme kynnyksemme niin korkeaksi, ettei mikään matala halu voi\nastua sen yli näinä Suomen köyhälistön suurina päivinä.\n\n-- Rakennetaan vain minun puolestani, jankutti jälleen edellinen. Mutta\nensiksikään ei käy kieltäminen, että porvaristo nykyään vain nauttii\n\"pahojen tekojensa huonoista hedelmistä\". Mistä näitä kaikenlaisia\nhulikaani-aineksia sitten on ilmestynyt? Mistä muualta kuin varjoista\nja liepeiltä, jonne porvarillinen yhteiskuntamme on ne viskannut. Nälkä\nja kurjuus ja alennus ja pilkka niitä on siittänyt. Ja kuka tietää\nsanoa, kuinka monella niistä, jotka näinä melskeisinä aikoina ovat\nsatuttaneet kätensä noihin ylen kelpoihin porvareihin, kuinka monella\nniistä mahdollisesti on ollut aivan _erikoinen_ aihe iskeä, kun tuli\ntilaisuus. Kuka voi väittää, etteivätkö he joskus ja usein sitäpaitsi\nolisi joutuneet kärsimään jostakin aivan tavallisuudesta poikkeavasta,\nluonnottomasta vääryydestä, ja sen takia kasvaneet kieroon, niin\nkieroon, ettei kaunopuheisimmatkaan manifestit ja julistukset voi heitä\noikaista -- kun ei sitä ole voineet papit eivätkä lukkarit, eivät\nnimismiehet eivätkä poliisit, ei Lappeenranta eikä kuritushuone.\n\nJa toiseksi: tuntuu aivan kuin lähdettäisiin siitä, että me, että vain\nalaluokan hulikaanit ovat roistoja, joista ei koskaan voida olla\nvarmoja mihin verkasen työhön ne ryhtyvät, ja että porvaristo,\nherraskaiset, aateliset ja koko tuo petkuttava ja pirullinen\nkopla, että ne ovat niitä varsinaisia hyveen lapsia. No, onhan\nsitä jotakin puhuttu heidänkin \"erehdyksistään\", ovathan he\n\"vahingossa\" tulleet ampuneeksi meidän punaisenristin tyttöjämme ja\nhaavoittuneitamme, takoneet rautanaulalla jäsenkirjoja vangiksi\nsaamainsa punakaartilaisten päihin j.n.e., mutta pää-asiassa ollaan\nheidät jätetty niin edulliseen valoon, että oikein ällöttää. Kun sen\nsijaan olisi pitänyt kruuvata heitä, kruuvata niin että olisi lähtenyt\nhalu juonitella selkämme takana. Ja siksi toiseksi: tiedämmekö me\nsitten, mitä jälkeä valkoiset itse oikeastaan ovat rintamansa takana\njättäneet?\n\n-- Mutta minäpä tiedän! kuului samassa vaisu mutta vakuuttava ääni\novensuusta. Sinne oli kahden punakaartilaisen saattamana ilmestynyt\nouto, raihnas mies sisäänpainunein, melkein kuumeisina hehkuvin\nsilmin: ulkomuodostaan ja asustaan päättäen -- miehellä oli\n\"nilkastahirtettävät\" ja naapukka -- oli hän pohjalaisia. Saattajat\nosoittivat hänet lieden ääreen, sen edessä lojuilevat kaartilaiset\nvetäytyivät syrjään, toivat tulijalle jakkaran ja tarjosivat\nvirkistyksekseen höyryävää teetä. Sanattomana ja konemaisesti hän\nistuutui, otti vastaan tarjotun teen ja nieli sen niin nopeasti kuin\nkuumuus salli. Saattajat sillä aikaa selittelemään tovereille, että\nmies oli lahtarien rintaman lävitse onnistunut ihmeellisten, viikkoja\nkestäneiden harhailujen jälkeen pääsemään tänne; kuului puolueeseen ja\noli kotoisin Oulun puolesta. Nyt siis saataisiin tietää jotakin\n\"valkoisesta\" Suomestakin, Odoteltiin uteliaina.\n\n-- Mistä täällä niin kiihkeästi keskusteltiin? tutkasi tulija pitkän\ntovin ikäänkuin voimia kooten ääneti istuttuaan.\n\n-- Punaisesta terrorista, sutkautti äskeinen inttäjä ilkeästi.\n\n-- Onko sitä sitte sellaista?\n\n-- Vakuuttavat olevan. Kerrotaan, että siellä ja täällä on murhattu\njoitakin porvareita.\n\n-- Niin, mutta tekoja ei voida panna punaisten tilille, vaan harmaiden,\nhulikaanien, huomautti joku.\n\n-- Hulikaanien, hymähti pohjalainen. Täällä on siis asianlaita aivan\npäinvastainen kuin \"valkoisessa\" Suomessa. Siellä murhaavat\nherraskaiset, sivistyneet, paremmat ihmiset, \"kulttuurin\nesitaistelijat\", \"oikeuden ja totuuden apostolit\".\n\n-- Murhiako siis sielläkin?\n\n-- Ei murhia, jumala paratkoon, vaan verilöylyjä, ei joitakin tihutöitä\nsiellä ja täällä, vaan joukkoteloituksia, ei apuharvennusta vaan\npuhtaaksiniittämistä. Sanon teille toverit, että se, mitä olen siellä\nosin omin silmin nähnyt, osin kuullut, on jotakin sellaista, mistä ette\nte täällä ole uneksineetkaan. Mitä pidätte esim. siitä, etteivät\nvalkoiset tyytyneet edes kylmästi ampumaan työläisiä, vaan raatelivat\nheitä kuin metsäkarjut: ruhjoivat pyssynperillä pääkalloja, raatelivat\npistimillään ruumiit, silpoivat jäseniä, viskasivat muodottomiksi\nruntelemat uhrinsa avantoihin, eivätkä vain joitakuita, vaan\njoukottain, kuten tapahtui Rovaniemellä. Mitä pidätte siitä, että esim.\nKemissä, jossa on tapettu ainakin hyvän joukon toista sataa työläistä,\nporvarit kokoontuivat rouvineen ja lapsineen nauttimaan teilajaisista.\nMitä pidätte siitä, että ei koko valkoisessa Suomessa löydy\npaikkakuntaa missä proletaareja ei olisi lopetettu kuin eläimiä,\nseuduilla sellaisillakin, joissa työväki ei milloinkaan ole edes\najatellut mitään punakaartia ja aseellista toimintaa. Mitä\najattelette siitä, että esim. Varkaudessa on tapettu 4-500 työläistä,\nPietarsaaressa -- ja mitä eläimellisemmin -- satakunta, Vaasassa,\nTorniossa, Kokkolassa, Kajaanissa, Kannuksessa, Ylivieskassa ja muualla\njoukottain, ilman mittaa ja määrää, ja _Seinäjoella_, verikenraali\nMannerheimin loistovaunun seinustoilla, niinikään kymmeniä, sata,\nehkäpä enemmänkin. Pohjoisessa eivät valkosudet ole tyytyneet\nmurhaamaan vain \"joitakin\", ei, siellä on tehty puhdasta jälkeä,\ntapettu työläisiä tuhansittain kylmästi harkiten, nauttien, jopa\nvalokuvaamalla ikuistuttaen tappajaisia.\n\nNiin, ja siinä ei suinkaan ole kaikki. Työväen yhteinen omaisuus on\nrosvottu. Ei ole \"valkoisessa\" veri-Suomessa työväestöllä enää\nainoatakaan taloa -- ja monet niistä olivat kuin kirkkoja! -- eikä\nliioin mitään muutakaan omaisuutta. Kaikki on rosvottu, kaiken ovat\ntuomarit, papit, porhot, gulashit ja muut roistot riistäneet. Yksinpä\ntyöväen kirjapainokin hävitettiin Oulussa. Taistelun jälkeen, kun jo\noltiin tehty rauha, ryntäsivät \"kulttuurin esitaistelijat\" kirjapainoon\nja tuhosivat kaiken, hävittivät kaiken suorastaan hekumoiden\nraakalaismaisuudella.\n\nEikä siinäkään vielä kaikki. Ei tyydytty yksin tappamaan tuhansia\nproletaareja, vaan teljettiin tuhansia myös epäinhimillisiin\nvankileireihin, joissa nälkä, kurjuus ja syöpäläiset tekevät kuulain\nvirkaa.\n\n-- Ja me täällä, me punaiset \"murhamiehet, rosvot ja varkaat\", puuttui\nnyt puheeseen äskeinen äkeä \"kruuvaaja\", me emme täällä tiedä miten\nsulostuttaisimme valkoisten ihannevankeimme elämää. Itse saamme me elää\ntäällä rintamalla kuin siat, mutta he, he viettävät huolettomia päiviä\nloistorakennusten aurinkoisissa suojissa, joissa he saavat talon\npuolesta paremman ravinnon kuin _me_ ja sen lisäksi kiltit\nporvarirouvat ja -neidit suorastaan upottavat heidät herkkuihin ja\nvirvokkeisiin. Niinhän kuuluvat Kirkkonummenkin lahtarit elävän\n\"vankeudessaan\" kuin paratiisissa, ja Ruotsin konsuli on\n\"hyväntahtoisesti\" ottanut huolehtiakseen, ettei heiltä\nmakeanleivänpäivät lopu. Kuinka sanoikaan hän raportissaan maansa\nhallitukselle: _Täydellinen sopusointu vallitsee hänen ja Punaisen\nKaartin ylipäällikön välillä_; -- sillä lailla sitä pitääkin! Yksinpä\nvallankumouksessakin ovat herrat herroja etuoikeuksineen, mutta me,\ntyöläiset, -- no, eihän kannata puhuakaan.\n\n-- Niin, mutta, puuttui nyt joku juohea ääni puhumaan, samainen\nkonsulihan lupasi pyytää maansa hallitusta pitämään huolta, _että\nRuotsin konsuliviranomaiset Pohjois-Suomessa käyttäisivät samaa\nkontrollia punaisiin sotavankeihin nähden_. Eikö siellä sitten ole\npantu rikkaa ristiin?\n\n-- Mitäs sitä turhia. Ja kuitenkin Oulussakin käännyttiin siinä\nsuhteessa paikallisen konsuliviranomaisen puoleen, joskin tietysti\ntuloksetta.\n\n-- Niin, mutta kysymyksessä eivät siellä olleet herraskaiset, vaan\ntyöläiset. Ja se on _aivan eri juttu_. Työläiset syökööt vaikkapa\ntäitään, kunhan vain kirkkonummelaisilla ja muilla herraskaisilla on\npidot pinteessäkin. -- Ei ainakaan mitkään prokuraattorit ole siellä\nhaittana.\n\n-- Mutta, jatkoi pohjalainen, joskin siellä näin, kuulin ja koin sanoin\nkuvaamatonta surkeutta, hirmuja sellaisia, joita ei kieli voi toistaa,\nniin näin siellä toki muutakin, näin köyhälistöluokan siellä kohoavan\nsellaiseen sielunsuuruuteen, sellaiseen kaikkiuhraavaan jalouteen, että\nsiitä on maamme aikakirjat kertova miespolvesta miespolveen.\n\nMitähän, lisäsi hän, sytyttäen tarjotun savukkeen ja luotuaan\nsisäänpäin kääntyneen katseen harmaaksi häipyvään hiillokseen, mitähän\njos kertoisin siitä teille pienen tarinan, niiltä ajoilta, jolloin\nvangeille siellä vielä _sai viedä_ ruokaa:\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaupunki oli valloitettu.\n\nNälkäisten, väsyneiden, harjaantumattomain mutta ei sitä vähemmän\nurheiden työläisten vastarinta oli murrettu.\n\nRyysyiset luokkataistelijat oli ahdettu vankilaan, poliisikamarin\nkellareihin ja muihin kidutuskammioihin kuin elukat karsinoihin.\n\nJa valkoiset vandaalit suorittivat santarmitoimia: nuuskivat asuntoja,\npidättivät miehiä, naisia ja lapsia, varastelivat, tuhosivat ja\nröyhkeilivät.\n\nKaulusraakuus, herraseläimellisyys vietti riemujuhlaansa, paistatteli\npäivään ujostelemattomassa alastomuudessaan.\n\nYhteiskunnan monikirjavat, eriasteiset loiset ja kuhnurit hekumoivat\nuhriensa parahduksilla.\n\nTyöläisen henki ei maksanut mitään. Lapsenkengissä teikaroiva\nherrasnulkki yhtä hyvin kuin yhteiskunnallista arvonantoa nauttiva\nsotarosvo, nälkäkeinottelija, gulashi, kuritushuoneen kokelas sai\nmieliään myöten riistää kunnialliselta työläiseltä hengen. Se oli jopa\npyhä velvollisuus. Sitä saarnasivat valkoiset sanomalehdet, papit,\nopettajat ja huoripukkirunoilijat, Rämsänrannan Rasputiinit.\n\nTyöläiset elivät ruumiillisten ja henkisten tuskien helvetissä.\n\nOnnellinen, ken edes toistaiseksi onnistui katoamaan näkyvistä\npelastaakseen henkensä ja päästäkseen näkemästä etuoikeutettujen\nnilviäisten tortyyrihekumaa. -- --\n\nTolkuttomana, onnettomana ja epätoivoisena olin illalla saapunut\ntuntemattomaan työläismajaan. Ja kuitenkin: kuinka tuttuja sentään\nkohta olivat kaikki! Minut otettiin vastaan kuin ylin ystävä. Ei mitään\nselittelyjä. Ei mitään kiemurteluja. Kaikki ymmärrettiin heti. Ja\nvarsinkin pääasia oli heti selvillä. Olin meikäläisiä. Olin hoivan\ntarpeessa. Siinä mitä pitikin tietää. Ja niin olin rakkaiden,\nymmärtäväin, auliiden ja hyväsydämisten tovereiden hoteissa.\n\nTyöläissolidariteettia.\n\nHeräsin aamulla pitkän, virkistävän, tervetulleen unen jälkeen. Sitä\ntervetulleemman, kun tuskin kokonaiseen viikkoon olin saanut unta\nsilmiini. Jännitys, epätoivo, aseiden kalina, taistelu, kaikki oli\nollut omiaan häiritsemään lyhyintäkin torkahdusta.\n\nKatselin akkunasta maantielle. Ohi vyöryi vauraiden elintarvekiskurien\nihmistäydet reet.\n\nSiinä menivät hyvinvoivat isäpapat, emännät, pojat ja tyttäret\nkaupunkiin riemuitsemaan \"totuuden ja oikeuden voitosta\", ja\nonnittelemaan valkonauhaisia kaupunkilaisomaisiaan \"jalosta työstään\"\nja kiduttamaan telkien takana olevia \"roistoja\" ivapuheillaan,\nloukkauksillaan ja halpahintaisen voiton julkeaan hyväntuulenmareeseen\nvetämillä naamoillaan.\n\nMutta riensi myöhemmin ohi muitakin.\n\nSitä mukaa kuin työläistupiin ehti tieto verisen murhenäytelmän\npäättymisestä työläisten tappiolla, sitä mukaa kuin kaukaisempiinkin\nmajoihin saapui sanoma onnettomuudesta, joka oli kohdannut heikäläisiä,\nsitä mukaa kuin äidit ja tyttäret saivat tietää omaistensa joutumisesta\nkidutusluoliin, sitä mukaa alkoi liikenne maantiellä muuttaa väriään ja\nmuotoaan.\n\nJa sinä ja seuraavina päivinä sain nähdä sellaista mitä ei saata\nunohtaa.\n\nNiitä meni yhtenä jonona.\n\nHiihtäviä naisia nimittäin.\n\nPussit selässä liikkui siinä kohti kaupunkia kalpeita, huolen uurtamia,\nrepaleisia työläisnaisia, vanhoja ja nuoria, ajan, nälän ja orjuuden\nkoukistamista vanhoista vaimoista nuoriin rippikouluikäisiin tyttöihin\nasti -- kaikki yhden ja saman tunteen ja intohimon kannustamina:\nkoettaa lievittää valkoisten petomaisuuden uhreiksi joutuneiden\npoikainsa, miestensä, veljiensä kohtaloa viemällä ruokaa, ruokaa ja --\npalavia terveisiä kodeista, missä \"punaroistoja\" ei suinkaan tuomittu,\nvaan joissa tappiosta ja suuresta, yhteisestä, kaikkia kohtaavasta\nonnettomuudesta huolimatta heitä ihailtiin ja jumaloitiin.\n\nMutta ennenkaikkea -- viemällä ruokaa, niin.\n\nMistä?\n\nJokaisessa työläiskodissa, jokaisessa mäkituvassahan oli jo viikko-,\nkuukausi- ja vuosikaupalla nähty nälkää. Elintarpeitahan oli enään\nollut vain kuhnureilla, riistäjillä, keinottelijoilla.\n\nJa nälkä, hirvittävä nälkähän se juuri oli syössyt työläiset\ntaisteluun.\n\nMistä siis leipää nälkäisten, vankeina viruvien omaisten suihin?\n\nKotona olevien suista.\n\nRakkaus, suuremmoinen, ylevä, kaikki uhraava rakkaus sitä loihti esiin,\nteki ja leipoi.\n\nJokainen antoi viimeisensä. Kodit sanalla sanoen \"ryöstettiin\"\npuhtaiksi. Ja missä ei ollut, siellä koetettiin lainata. Saatiin rahtu\nsieltä, toinen täältä. Missä oltiin viikkokausia oltu tykkänään\nleivättä mutta juuri saatu niukka neljännes- tai puoliannos, siellä\nsälytettiin se koskemattomana kaupunkiin lähtijän pussoseen. Olihan jo\nkärsitty nälkää niin kauan. Kärsittäköön siis vieläkin. Parkukoot\nlapset! Ovathan ne saaneet tehdä sitä muutenkin. Kaikillahan on nälkä.\nKaikki tarvitsisivat leipää. Mutta suu kiinni! Ei mitään nurinaa _nyt_.\n\nSillä vankina olevat isät, miehet ja pojat tarvitsevat välttämättä\nruokaa. Helvetillisessä piinassa nääntyvät, nälkäiset sankariomaiset\ntarvitsevat hoivaa, rakkautta, ruokaa, ruokaa.\n\nHeille siis. Heille siis.\n\nJa niin liukuivat silmieni ohi kalpeat, huolien uurtamat, repaleiset\nnaisjonot, hiihtäen kaikki samaa päämäärää kohti, kohti kidutusleirejä,\nkaikilla kannustajana sama ihana tunne: auttaa herrasraakuuden uhreja,\nhoivata uljaita, kaikkensa alttiiksi antaneita luokkataistelijoita,\ntukea punaisen lipun alla voitettuja omaisia.\n\nJa siinä maantielle tuijottaissani ymmärsin, ettei työväenluokkaa\nsuinkaan vielä oltu nujerrettu ja ettei sitä voidakaan nujertaa.\nLuokkaa, jota elähyttää niin palava yhteenkuuluvaisuuden aate, rakkaus\nja uhraushalu, ei lahmata kuin kellastuneita korsia rauta-anturan alle.\n\nSe kestää, nousee, uhmaa ja taistelee yhä uudelleen, kunnes se on\nmurtanut ikeensä, kostanut kohlunsa ja vapauttanut maailman.\n\nOlkoon, että työläisrintama tällä kerralla olikin murtunut ja että\nvalkoinen vandalismi riehui ujostelemattomassa alastomuudessaan vaatien\ntuhansia työläishenkiä verenhimonsa tyydykkeeksi.\n\n\n\n\nHämähäkki kutoo verkkoaan.\n\n\nJa siltä aikaa kun Punaisen Suomen naurettavan säveä proletariaatti ja\nsen valtuutetut pitivät huolta, että tuhansien vangiksi otettujen\nvalkoseikkailijain päivät olisivat olleet niin miellyttävät kuin\nsuinkin; sillä aikaa kun sotajohto ja ylemmät sekä alemmat\nhallinto-elimet laativat sydäntäsärkeviä julistuksia \"punaista\nterroria\" vastaan, jonka _puutteensa_ juuri valkoiset saivat punaisten\nalueella tehdä lähes mitä mielivät, sillä aikaa kun Suomen\nKansanvaltuuskunta \"sääti lakeja ja järjesti maan oloja\" sekä \"oli\nvalmis jättämään valmistamansa kansanvaltaisen valtiosäännön yleisellä\nkansanäänestyksellä ratkaistavaksi\" (tietysti oli saatava äänestää\nniidenkin, jotka olivat painaneet puukon proletariaatin kurkulle!) --\nkun ajateltiin \"koko yhteiskunnan\" parasta, kansalliskokousta, mutta ei\nkiinnitetty läheskään riittävää huomiota aseelliseen toimintaan,\npunaiseen armeijaan, jonka varassa koko proletariaatin joko voitto\ntai täydellinen menetys _sillä haavaa_ oli -- sillä aikaa kun\nproletariaattiarmeija kasvoi sankaruudessa, mutta ei lukumäärässä, teki\nkouliintuneiden upseerien ja asetottumuksen puutteesta huolimatta\nuskomattomia urotekoja mutta vuodatti hiljakseen verensä kuiviin,\nnäki nälkää ja kurjuutta -- sillä aikaa valkoinen hämähäkki\nsalonkivaunussaan Seinäjoella täydenteli verkkoaan yhdessä\nrytäkässä sotkeakseen siihen ahnain silmin vaanimansa punaisen\n\"rauhanhäiritsijän\", proletariaatin.\n\nVapaaehtoista körttiläis- ja seikkailija-armeijaa vahvistettiin, kuten\nsanottu, pakollisen laittoman asevelvollisuuden kautta hankituilla\nvoimilla. Tuo Renvall-hallituksen katala teko ei ollut kauneimpia\nvalkoisten luokkasodan aikana suorittamista konnuuksista. Työläiset\nnostettiin työläisiä vastaan. Vähät välittivät nämä mustat sielut\nkansainvälisten sotalakien pykälistä. Maailmankodassakaan, missä\neläimelliset intohimot vyöryivät valtoineen yli siveyskäskyjen, ei\nsentään koskaan _pakotettu vastapuolta sotimaan omaa väkeään vastaan_.\nMutta tähän ryhtyivät Renvallit ja Mannerheimit. Ken ei mielisuosiolla\nastunut valkoisten riveihin, hän pakotettiin siihen asevoimalla, kun\nhänen vastarintansa ensin oli poliisiputkissa ja vankileireillä\nheikennetty nälällä ja rääkkäyksellä; ken ei sittenkään alistunut hän\nsai lyhyen tuomion. Valkoisten murhaaman työläisen veli tai poika sai\nmonen monessa tapauksessa luvan astua samaisten murhaajain riveihin.\nMutta mitäpä siitä. Valkoisten voimat varttuivat sitä mukaa kuin\npunaisten hupenivat.\n\nEikä ne varttuneet yksinomaan asevelvollisuuden avulla. Lahtarien\navuksi riensi myös ruotsalainen prikaati, joka käsitti pääasiassa\npalkkamurhaajaluontoisia ja moraalisesti vajamittaisia olentoja;\nsuoranaista rikollistyyppiä sanotaan tuossa vain joitakin satoja\nkäsittävässä lahtarilaumassa edustaneen jopa pariinsataan nouseva\nbandiittijoukko. Eikä käy kummasteleminen, jos \"Suomen Ystävien Seura\nkäydessään audiensilla Kuningas Gustafin luona värväyksen\nhelpoittamiseksi pyysi amnestiaa kaikille rangaistuksen alaisille\nsotilaille, mutta ei ainoastaan sotilasrikoksiin vaan myös yleistä\nsiviililakia vastaan tehtyihin rikoksiin nähden! Tiedettiin, missä\npiirissä oli parhaat värväysmahdollisuudet!\" [Ture Nerman: Svarta\nBrigaden.] Ei siis ollut syrjäisten syy, ettei brigadistien maine\nSuomessa parantunut; päinvastoin: \"rosvotakseen ne tänne tulivatkin\",\nvakuuttelivat suomalaiset valkoiset jälkeenpäin, siten vain\nkonstateeraten tietyn tosiasian mutta myös vierittääkseen omia\nraskaita syntejään näiden laajalle omalletunnolle.\n\nNäiden lisäksi keräsi Mannerheim armeijaansa joukottain venäläisessä\narmeijassa palvelleita vastavallankumouksellisia suomalaisia upseereja.\nKukkuraksi haalivat vielä venäläisiä, ruotsalaisia ja saksalaisia\npäälliköitä.\n\nJa yhtä kuumeisesti kuin hääri Mannerheim valkoisella puolella,\ntoimivat hänen kätyrinsä punaisella. Vehkeilevä porvaristo\nharjoitti laajaa provokationia ostaen aseita ja jopa kokonaisia\ntaistelusuunnitelmia kornilovilaisilta upseereilta, jotka muka\nkumouksellisina olivat liittyneet kumousarmeijaan. Ei varoja eikä\nvaivaa säästetty koetettaessa kylvää proletaarisotilaissa\nerimielisyyttä ja epäluuloa päälliköitään ja Kansanvaltuuskuntaa\nkohtaan.\n\nLisäksi osoitti Ruotsi \"puolueettomuuttaan\" sillä, että lähetti\nretkikunnan \"ihmisystävällisistä\" syistä valtaamaan Ahvenanmaata. Siten\nestettiin punakaartit valvomasta kulkua Pohjanlahdella ja\nvalkokaartilaiset saivat vapaasti temmeltää Turun saaristossa.\n\nMutta tämäkään ei vielä riittänyt. Pian saivat ruotsalaiset väistyä\nsaksalaisten tieltä Ahvenanmaalta. Maata kaupitteleva hallitus oli\nSvinhufvudin välityksellä lopullisesti solminut ennen suunnitellut\nkaupat Saksan kanssa, ja saksalaisia retkikuntia lähetettiin eri\npaikoista yrittämään maallenousua Suomeen. Kauppoihin kuului Suomen\nkytkeminen Saksan imperialismin alaiseksi vasallivaltioksi, saksalaisen\nprinssin tuleminen Suomen kuninkaaksi j.n.e. Mutta pääasiana tietysti\noli maan köyhälistön verinen masentaminen.\n\nJa vaikka Seinäjoen valkoisella pyövelillä olikin ylivoima sekä miesten\nja upseerien lukumäärään että teknillisiin apukeinoihin katsoen, ei\nPunainen Suomi olisi sitä säikähtänyt. Eikä se aluksi säikähtänyt\nsaksalaisiakaan. Mitä ajatteli Työläis-Suomi tietojen saapuessa\nRenvallien maankavalluksen ja saksalaisten rankaisuretkihankkeiden\njohdosta, käy ilmi seuraavasta usein lainaamamme kirjailijan\nhorjumatonta luottamusta proletaariarmeijaa kohtaan uhkuvasta\nmielipiteen ilmaisusta:\n\n\"Helpompi on lannistaa valtamerien voima kuin kansojen vapautumisen ja\ntyöväen asia.\n\n\"Ja niinpä meidän silmämme nyt yhä toivovammin kääntyvät oman punaisen\nsotilaamme puoleen. Mitähän tuleekin, niin niiden punaisten\nvapaudensankarien veri on se vastalause, jota täytyy tulevaisuuden\nnöyränä kuunnella ja kerran se laskuissansa täydestä kirjoihin ottaa.\nVilppula, Mäntyharju, Antrea y.m. ovat niitä historian uusia nimiä,\njoiden rinnalla jäävät varjoon muinaiset teurastuskentät. Muinaisilla\nkentillä teurastettiin kansoja yksinomaan rosvoavien valtioiden ja\nrosvoavien luokkien asian hyväksi, sillä niissä taisteluissa sotivat\norjuuttajat orjista. Vilppulan, Mäntyharjun, Antrean y.m. kentillä on\npunainen sotilas ensikertaa astunut kirjoittamaan verellänsä uuden ajan\nhistoriaa. Sillä hetkellä, jolloin punakaartilainen polki jalkansa\nniiden kenttien lumeen, saivat ne historiallisen hohtonsa. Niiltä\nkentiltä lähtevät nyt ne uudet tiet, joita myöden on lähdettävä\nkulkemaan kaiken uhalla, kestäen synkimmätkin yöt, pisimmätkin\ntaipaleet, nousten ylös verisimmistäkin haudoista. Punakaartilainen on\nniillä kentillä astunut historian tekijäksi ja vaikkapa sen ensi rivit\nsortuisivat verisiin hautoihinsa, ei sen joukko enää sorru, vaan vie\nhalki suurimpienkin vaivojen asiansa lopulliseen voittoon, vie kuin\nriemukulussa, kuten seppelöidyt sankarit, joiden asia on koko\nihmiskunnan asia. Ei siis vielä hätää, vaikka porvarit möivätkin maansa\nja kansan. Se kauppakirja ei kuitenkaan ole enää laillinen, ei tule\npysymään, sillä siitä puuttuu tärkein, nimittäin kansan ja\npunakaartilaisen puumerkki. Taistelu tulee ehkä olemaan pitkä, sen\nmuodot vaihtelevat. Verisiltä kentiltä se ehkä siirtyy -- ehkä useinkin\n-- rauhallisille, luoville työmaille. Ehkä on niillä rauhan\ntyömaillakin ostettu monet voitot kalliilla hinnalla ja ehkä ne\nverettömien, joskin raskaiden taistelujen voitot tulevat olemaan\nratkaisevimpia sanoja, mutta niiden rauhan taistelujen punaisen\narmeijan silmiin tulevat aina kuvastumaan nykyiset punaisen sotilaan\nverellä punatut kentät. Uudet nimet, Vilppula, Mäntyharju ja muut ovat\nniitä pyhiä paikkoja, joilta nousevat polvet hakevat rohkeutta ja\nvoimaa taistelussa, joka mitenkä sen muodot nimittelevätkin, ei lakkaa\nennenkuin on tehty mitättömäksi sekin kauppakirja, jolla porvaristo möi\nSaksalle maansa, kunniansa ja kaiken.\"\n\nMutta, samoin kuin porvaristo, niin, ja koko maailma piti Saksaa\nvoittamattomana, samoin oli myös Suomen proletariaattiin juurtunut\npelonsekainen kammo saksalaista rautanyrkkiä kohtaan, mikä ei suinkaan\nvähentynyt siitä, että se juuri oli pakottanut Neuvosto-Venäjän mitä\nraskaimpaan rauhaan, ja mikä kammo nyt, kun Punaisen Suomen kaikki\nelävä voima oli sidottu kauas sisämaan rintamille ja selkäpuoli siten\njäänyt aivan turvattomaksi, piankin oli kasvava välttämättömän häviön\nvarmuudeksi.\n\nKas tässä mitä juuri lainaamamme kumoustoveri kirjoitti vain viikon\nkuluttua äskeisestä:\n\n\n\n\nTuho on ovella.\n\n\nOvella on se tuho, joka ei tullut kutsumatta. Portilla seisoo\nsaksalaisen vallan hahmossa se turma, jonka porvaristo tänne hakien\nhaki. Vihollinen on jo aivan muurien edessä.\n\nSillä yhä enemmän selkenee se, kuinka syvän haavan on porvaristomme\nleikannut kansan sydämeen sillä kauppakirjalla, jolla se alisti maansa\nSaksan poliittisen holhouksen alaiseksi juuri vapauden päivän\naamuhohteessa. Sen sopimuskirjan vaikutukset ovat niin syvät, että\nainoastaan harvat jaksanevat sen tajuta. Aivan viime päivinä, kun\nSaksa sai Venäjän allekirjoittamaan sen pakkosopimuksen, joka jätti\nItämeren-maakunnat, Viron, Liettuan ja Kuurinmaan, Saksan armoille,\nlausui Saksan keisari: \"Se saavutus on meille _saksalaisille_ niin\nsuuriarvoinen, että ainoastaan jälkeentulevat polvet jaksavat sen arvon\ntäydellisesti käsittää.\" Ja kuitenkaan se poliittinen saavutus ei vielä\nollut niin luja ja syvällinen kuin se, jonka Saksa saavutti sillä\nkauppakirjalla, jolla Suomen porvaristo möi maansa. Itämeren-maakuntien\nkansat eivät olleet hakeneet Saksaa orjuuttajaksensa. Siellä oli jäänyt\nkansan protesti kaikkia niitä asiakirjoja vastaan, joilla Saksa laski\nsiellä isäntävaltansa perustuksen. Toisin on Suomessa. Täällä\nporvaristo suorastaan _pyysi_ Saksaa juurruttamaan täällä poliittisen\nvaltansa. Yhden ainoan kerran on maailmassa tapahtunut niin tuskallisen\nsyvä maanpetos. Se tapahtui silloin, kun Irlannin viimeinen\nparlamentti, sitten kun sen jäsenet oli lahjottu englantilaisella\nkullalla -- sehän oli kolmekymmentä miljoonaa -- möi maansa, julistaen\nIrlannin Englantiin yhdistetyksi. Mitä Irlannin kansa sen kaupan takia\non saanut kestää, kärsiä ja kokea, sen tiennevät kaikki, samoin kuin\nsenkin, millä katkeralla kirouksella se muistelee noita maansa\nkavaltaneita edustajiansa.\n\nMutta sen sijaan on maailmassa hyvin paljon, jopa aivan tuoreita\nesimerkkejä siitä, kuinka joku suuri kansa on alkanut toisen kansan\nvalloituksen juuri siten kuin Saksa nyt alkoi Suomen valloituksen.\nJohan Rooman maailmanvalta käytti ajoittain samantapaista menettelyä,\ns.o. hankki valloitettavassa maassa joitain poliittisia tai\ntaloudellisia oikeuksia ja käytti sitten niitä oikeuksiansa hyväkseen\nkehittääkseen valtaustansa ensin rauhallisesti ja lopulta niiden\noikeuksiensa turvaamisen nimessä sekaantui kansan asioihin asevoimalla,\npäättäen siten valloituksen. Aivan samaa tietä on myös Englanti\ntoteuttanut esim. Indian orjuutuksen. Saapuihan Indiaan Englannin\nvaltauksen edelläkävijänä n.s. englantilainen Itä-Indian\nKauppakomppania, joka laski Indiassa Englannin vallan perustuksen\nrauhallisilla keinoilla, provoseerasi lopulta kapinan ja niin toimitti\nEnglannille näennäisesti oikeutetun tilaisuuden lähettää aseellisen\nvoiman tuon Kauppakomppaniansa oikeuksien valvonnan nimellä päättämään\nvaltauksen täydellisesti.\n\nJa edelleen: Vain muutamia vuosia sitten jakoi Venäjä ja Englanti\nPersian n.s. vaikutuspiireihin, s.o. molemmat sopijat myönsivät\ntoisillensa oikeuden valvoa etujansa -- etupäässä taloudellisia --\nomassa vaikutuspiirissänsä. Näennäisestihän oli siinäkin sopimuksessa\nkyllä jätetty Persian itsenäisyys koskemattomaksi, maa näennäisesti\nsuvereeniseksi, mutta kaikki kyllä tiesivät, että se itsenäisyys oli\nenää ainoastaan näennäistä, oli ainoastaan kummitus, joka kummitteli\nvain valtiollisissa asiakirjoissa. Tehtiinhän asiassa esim. Saksan\nvaltiopäivillä välikysymys, jossa hallitusta pyydettiin ilmoittamaan\ntietääkö se, että Persia on nyt jo valloitettu ja jaettu ja hallitus\nkyllä myönsi sen tietävänsä, mutta samalla ilmoitti, että Persian\nitsenäisyyden hyväksi ei tulla uhraamaan yhdenkään saksalaisen sotilaan\nsääriluuta.\n\nJa taaskin on huomattava, että Persian silloinen murhenäytelmä ei ollut\nniin syvä kuin nykyinen suomalainen. Taaskaan ei orjuutus tapahtunut\nPersian kansan suostumuksella, vielä vähemmin sen pyynnöstä, kuten\nSuomen orjuutus. Lähettihän kyllä Venäjä kohta sopimuskirjan tehtyä\nveriset retkikuntansa valvomaan sopimuksella saamiansa \"oikeuksia\",\nhirtättihän se vielä yksinpä Persian ylimmäiset papitkin, mutta\nsittekään ei kansa taipunut. Se kansa tahtoi olla itsenäinen ja taaskin\non kansan protesti osoittanut elinvoimansa: Persia kulkee nopein\naskelin vapautta kohti. Venäjän valta on siinä maassa enää kamala\nmuisto, Englannin valta kuolemaisillansa, sopimuskirjat arkistotavaraa.\nSe kaikki tapahtuu Persiassa juuri niinä päivinä, jolloin Suomen\nporvaristo myö myömällä maatansa, kutsuu saksalaisia \"rauhoittajia\",\nvaikkapa itkikin Persian kohtaloa silloin, kuu Venäjä lähetti sinne\n\"rauhoittajansa\".\n\nTuho on ovella. Suomen porvaristo on kutsunut talonpojan tuvanharjalle\nturman, maahan vieraan vallan rauhoituksen nimessä. Samoissa nimissä\nkutsui Indian englantilainen Kauppakomppania Indiaa orjuuttamaan\nEnglannin aseelliset voimat. Samoissa nimissä samosivat Persiaan\nVenäjän sortohallituksen veriset kasakkalaumat. Vain joku vuosi sitten\nkoki Japani aivan pääsemällä päästä palauttamaan järjestystä Kiinaan.\nSuomenkin porvarien sanomalehdet, varsinkin Suometar, silloin aivan\nitkivät Kiinan kohtaloa, selittäen, että jos Japanin sallitaan maan\nrauhotuksen nimessä viedä aseelliset joukkonsa Kiinaan, tietää se\nKiinan itsenäisyyden ehdotonta loppua. Nyt ovat samat porvarit aivan\nkutsumalla kutsuneet vieraan maan aseelliset voimat Suomeen ja juuri\nsaman rauhoituksen nimessä. Mieleeni on jäänyt kuinka noissa\nporvariemme kirjoituksissa toivottiin, että Kiinan kansa tulisi\nkäsittämään, mikä tuho sitä uhkaa vieraan kansan aseellisen\nsekaantumisen johdosta ja että sen siis on tehtävä kaikkensa estääkseen\nJapania sekaantuminen. Aivan samat porvarit nyt rukoillen rukoilevat\nSaksaa sekaantumaan Suomen asioihin. Kiinalaiset eivät myöneetkään\nmaataan. Suomen porvaristo sen möi. Ja Juan-shi-kain hallitus teki\nkaikkensa estääkseen Japanin sekaantumisen, niin kovin kuin se olisikin\nsitä Japanin näennäistä apua tarvinnut. Vaasalaiset Renvall- ja\nSvinhufvud- y.m. pikku Juan-shi-kait kulkevat omia pimeitä polkujaan.\n\nTuho on ovella. Miten syväntuhoisa porvarien kauppakirja on, sen\ntodistaa esim. Turkin kohtalo. Olihan kyllä Turkkikin teoreettisesti\nitsenäinen, mutta todellisuudessa ei. Ja miksi ei? Siksi, että se oli\nerästen pakotettujen, kapitulatsiosopimusten johdosta joutunut\nsuurvaltojen suhteen aivan samanlaiseen holhottavan vallan asemaan,\njohon porvarien kauppakirja nyt on polkenut Suomen Saksaan nähden, Ja\nkuitenkaan ei noiden suurvaltojen valtiovalta ollut tunkeutunut Turkin\nvaltiovallan elimistöön niin syvälle kuin nyt tunkee Saksan\nvaltiollisen vallan holhous ja teho Suomen valtiotoimeen, Niiden\nsuurvaltojen valta ei ulottunut Turkissa toki elämän kaikille, vaan\nrajoitetuille ja määrätyille aloille, eikä koskenut asioita, joissa ei\njoku asianomistajista ollut suurvaltojen alamainen. Lisaksi oli Turkki\nSuomeen verraten edullisemmassa asemassa sen johdosta, että sillä oli\nturvanansa melkoinen aseellinen voima, jota pienellä Suomella ei voi\nkoskaan olla, joten toinen sopimusvalta, Saksa, voi sopimuksensa\ntulkinnassa ja kehittämisessä harjoittaa täyttä mielivaltaa. Kaiken\nlisäksi oli Turkin suojana se, että sopimus, sekaantumisoikeua ei\nkoskenut yhtä ainoaa valtaa, vaan monta keskenään vaikutusvallasta\nkilpailevaa, joten ne jo pelkästä kateudesta ja epäluulosta joutuivat\nolemaan Turkin suojana toistensa pahimpia pyyteitä vastaan. Suomella ei\nole mitään näitä etuja ja miten onnettomaan asemaan pieni kansa voi\njoutua suuren n.s. suojelijansakin, saati sitten holhoojansa suhteen,\nsiitä on esimerkkinä m.m. Bulgaria, jota Venäjä \"suojeli\". Kävihän se\nVenäjän \"suojelus\" Bulgarialle niin raskaaksi, niin tukahduttavaksi,\nettä koko kansan pyrkimysten päämääränä on aina Stambuloffin ajoista\nlähtien ollut siitä \"suojelijasta\" vapautuminen. Ja kuitenkaan\nei Venäjällä ollut mitään kirjallisia suojelusoikeuksia, ei\nsekaantumisoikeuksia, kuten on nyt Saksalla. Venäjän alamaisilla ei\nollut Bulgariassa valtiollisia oikeuksia, kuten nyt porvaristo myönsi\nSaksalle. Poikkeuksena oli vain kirkon ylin johto, mutta se ei ollut\nmikään valtio-oikeudellinen oikeus, vaan samantapainen kuin on paavin\nvalta kaikissa roomalaiskatoolisissa maissa. Se, että Saksa takaa\nsopimuksissansa Suomen integriteetin, ei merkitse mitään, sillä olihan\nVenäjäkin taannut Bulgarian integriteetin ja kuitenkin tunsi Bulgaria\nolevansa epäitsenäinen kansa. Olivathan suurvallat taanneet saman\nTurkille ja kuitenkin luettiin Turkki riippuvien kansojen joukkoon\nkuuluvaksi. Takaahan Saksa kyllä siirtomaittensa integriteetin ja\nkuitenkin ne siirtomaat ovat kaukana itsenäisestä valtiosta. Takasi\nSaksa kyllä Belgiankin integriteetin, jopa suvereenisuudenkin, mutta\nsodan alkaissa saman Saksan Lontoossa oleva lähettiläs ilmoitti siitä\ntakuusta Englannin hallitukselle sanasta sanaan, että: \"Sehän on vain\npaperilappu\".\n\nTuho on siis ovella. Mitä tehdä? Kukaanhan meistä ei voi, ei saa jäädä\nkylmäksi kansan ja isänmaan asialle, sillä se on yli kaiken jo siitäkin\nsyystä, että isänmaan orjuus tietäisi sen kansan orjuutta. Olemme\nolleet kylliksi orjina. Saksan kuristamina me tukehtuisimme, sillä\nSaksan luona ei ole ilmaa, eikä elämää. Sen ovat Saksan orjuuteen\njoutuneet kansat saaneet kokea.\n\nKun nyt hätäkello soi, kun vihollinen on portin edessä, niin minä\nuskon, että Suomen työmiehen altis sydän avautuu kolkuttamatta. Mutta\nsen työväestön kädet ovat nyt sidotut veristen Mannerheimien,\nRenvallien ja muiden takia. Isänmaa elää nyt syvimmän murhenäytelmänsä\nverisiä päiviä. Vihollinen on portilla ja kansan turva, plebeijit\npoissa kaupungista. Missä apu? Jos ihme avaisi vielä niiden sydämet,\njotka ovat kansan parhaita, niin ei toivo olisi tyyten poissa. Jos tämä\nsuuri murhenäytelmä saisi talonpoikaisväestön korvat tajuamaan, mitkä\nhätäkellot nyt soivat, niin siinä olisi sen sisällisen rauhoittumisen\navain, jota tarvitaan vihollisen seistessä porttien edessä. Jos vain\nne, jotka vihollisen ja tuhon kutsuivat, jäisivät yksin, niin olisi\nehkä kaikki vielä pelastettavissa. Vielä eivät olisi kaikki tiet poikki\nhakatut. Vielä eivät ole viimeiset sanat sanotut. Vieläkin voisivat\nesim. kansainväliset sanat ja varsinkin köyhälistön sanat nousta\nyläpuolelle Saksan sanojen. Poliittiset, uudet konstellatsioonit ovat\naina ja loppumattomasti tarjolle. Niinhän on tapahtunut sangen monien\nkansojen elämässä. Mutta se uusi sana ei tule, elleivät jää yksin ne,\njotka kutsuivat tuhon ovelle. Ehkä ei tarvittaisi mitään äärimmäisiä.\nYleensähän maailmassa silloin, kun vihollinen ja tuho on ovella, ovat\nsovinnon sanat helpot. Ne aivan rukoilevat päästä sisälle. Muinoinen\nRooma haki kaupungista tyytymättöminä poistuvia plebeijiänsä takaisin\nsuostumalla niiden vaatimuksiin. Kun muinoin Unkaria tuho uhkasi, niin\nUnkarin kuningatar, Maria Teresia, lapsi sylissä kääntyi Unkarin\nmagnatien puoleen, vetosi niiden sydämiin ja ne toivat avun. Ei vielä\nmonta kuukautta sitten täällä Ad interim-lehden miehet, Saksan\nhirmutöistä kauhistuneina tekivät omalta osaltansa kaikkensa\nestääksensä Saksan voiton ja Saksan siitä johtuvan hegemonian ja\nhirmuvallan valtaan pääsyn. Missä ovat ne Ad interim-lehden miehet nyt,\nkun heidän omat porvarinsa ovat Saksan hirmuvallan tänne kutsumalla\nkutsuneet? Vaikenevatko he jo sen hirmuvallan pelosta, vai vetävätkö\nmuutoin ristin sen silloisen lujan vakaumuksensa yli? Niiden miesten\njoukossa oli muutamia naisiakin. Missä on heidän joukossansa nyt se\nMaria Teresia, jonka sydän kuuli hätäkellojen hiljaisen soinnun ja joka\nsilmät kyyneleisinä astui omiensa eteen ilmoittamaan: saksalainen valta\non muurien edessä, tuho on ovella tulossa. Isänmaan nimessä siis:\n_oikeutta plebeijeille!_\n\n\n\n\nVilppulasta Tampereelle.\n\n\nHelvetillinen tykkituli oli jatkunut herkeämättä yötä ja päivää --\nkummaltakin puolen. Mutta ylinnä jylisivät punaisten kanuunat; erä\nerältä saatiin lahtarien tulikitoja vaikenemaan.\n\nOli kysymyksessä pohjanmaan lukon Vilppulan valtaaminen.\n\nPynnösten kylä oli juuri valloitettu.\n\nTaannoisesta väsymyksestään toinnuttuaan sen nopeudesta kiitos Marin\nhellien kätösten ja hehkuvain suudelmain! -- oli Hanneksesta mielestään\ntullut kuin toinen mies. Eipä silti, että hän tähänkään asti olisi\nluoteja pelännyt tai koettanut karttaa kahakoita, mutta nyt tuntui\nhänestä aivan kuin hän olisi saanut kokonaisen komppanian voiman ja\ntarmon ja ikäänkuin hänestä mieskohtaisesti olisi riippunut koko\nvapaussodan ratkaisu. Tietysti hän taisteli luokkansa kanssa luokkansa\npuolesta, mutta vähimmän ei hänen urheuttaan kentiesi ylläpitänyt se\nseikka, että rintaman takana, vain jonkun kivenheiton matkan päässä\nhääri ja hyöri laupeudentyössä hänen sydämensä valittu, hänen\nkalleimpansa, ja jos punainen rintama pettäisi, jos valkosudet\npääsisivät ryntäämään työläismuurin puhki, niin, mitenkä kävisi silloin\n_hänenkin?_\n\nKenttätykistön tuleen yhtyi panssarijunien, kuularuiskujen ja\nkonekiväärien korvia huumaava jyske ja rätinä.\n\nNyt annettiin jalkaväelle hyökkäyskäsky valkoisten puolentoista\nkuukauden ajan varustamia asemia kohti.\n\nEnsimmäisten joukossa nähtiin kuolemaa halveksiva Hannes.\n\nTuuma tuumalta -- saa sanoa --, jalka jalalta, syli syleltä liikkuivat\npunaiset ketjut eteenpäin. Vastustajan herkeämätön kuularuiskutuli\nharvensi hyökkääjien rivejä. Mutta reservit täyttivät aina uudelleen\naukot. Yli kaatuneiden toverien ruumiiden, ohi verissään viruvien\nhaavoitettujen, läpi vihollisen kuula-esiripun yhä vain eteenpäin tunti\ntunnilta!\n\nMitään tähän verrattavaa kamppailun sitkeydessä ja verisyydessä ei\nHannes vielä tähän mennessä ollut nähnyt.\n\nJa niinpä vihdoin -- kahden vuorokauden herkeämättömän taistelun\njälkeen valkoisten vastarinta murtui. Näiden ensimmäinen\njuoksuhautalinja vallattiin. Perääntyvä vihollinen jo tyhjensi\nVilppulaa.\n\nMutta juuri tällöin tapahtui jotakin kauheaa. Juuri kun vihdoinkin\noltiin puhkaisemassa tie pohjanmaalle, juuri kun oltiin korjaamassa\nrunsas sato viikkojen verisestä kylvöstä, juuri silloin saapui käsky:\n_peräytykää!_\n\nLahtarit näet olivat samaan aikaan suunnattomin ylivoimin toteuttamassa\nstrateegista suunnitelmaansa, Se käsitti molempien pohjoisen rintaman\nsivustojen murskaamisen sekä Länkipohjan että Suodeniemen suunnalla ja\nVilppulassa hyökkääväin joukkojen saartamisen katkaisemalla näiden\netappiyhteys. Tiedettiin jo ilmoittaa lahtarien joukkojen olevan selän\ntakana Orivedellä.\n\n-- Peräytykää!\n\nMikä hirvittävä sana niille, jotka epätoivon hurjuudella olivat\nverissäpäin saavuttaneet kauan janoamansa, ikävöidyn voiton, mikä\ntyrmistyttävä \"mene tekel\" niille, jotka juuri uskoivat kamppailleensa\nkoko luokkasodan uuteen, ratkaisevan voiton vaiheeseen!\n\nJa kuitenkin: peräytykää! -- Oli peräännyttävä.\n\n\"Raskas oli sinä, maaliskuun 17-18 päivien välisenä yönä -- kirjoitti\njälkeenpäin Vilppulan rintaman päällikkö -- vastata joukon kysymykseen:\nmiksi peräännytään, kun voitto kerran olisi käsissä? -- Sanoin\nrehellisesti totuuden: takana on sivustamurtoja ja tie jo poikki. Joku\nsanoi: päällikkö, olemmeko menettänyt kaikki? -- Tällä kertaa ja tällä\npaikalla kyliä, mutta toisessa paikassa yritämme sitä tiukemmin. --\nOnko siitä meille tai toisille hyötyä? kysyttiin. -- On, ellei juuri\ntällä hetkellä, niin joskus myöhemmin; -- Emme saa tuottaa häpeää\njoukoillemme, tovereillemme. Sillä vallankumous voittaa sittenkin; sen\ntäytyy voittaa, ennemmin tai myöhemmin! -- Joku lisäsi tällöin: ja nyt\non yritettävä! Nyt yritetään! toisti joukko.\"\n\nJa niin alkoi tuo kohtalokas perääntyminen Tampereelle. Saksalaisten\nmaihinnousuhuhujen ja porvarien rintaman takana harjoittamasta\nprovokationista epäileviksi käyneet mielet osassa joukkoa valtasi\nsairaloinen kauhu. Yhtä urhea kuin moni vielä äsken oli ollut, yhtä\npelkuriksi tai tylsäksi hän nyt yhtäkkiä muuttui.\n\nMutta eivät kaikki. Kun tuli kysymys, kutka lähtevät selkäpuolta\navaamaan, oli Hannes ensimmäisten halukkaiden joukossa.\n\nJa paluutie avattiin. Mutta ne taistelut, joita käytiin Oripohjassa,\nOrivedellä, Kangasalla ja Vehmaisissa, ne kertovat sanoin\nselittämättömästä uljuudesta, uljuudesta, jota osoittivat valkoisten\nmonesti kaikilta tahoilta piirittämät miehet kiilankärkenä raivatessaan\ntietä tovereilleen, joiden tarmo ja miehuus oli pettänyt.\n\nKas tässä äskeisen päällikön kuvauksesta:\n\n\"Painamme eteenpäin -- -- rapina alkaa -- kestää tunnin -- --\npuolitoista. Kuuluu: antautukaa. -- Vastaus: tulkaa ottamaan! Ja taas\neteenpäin. Joku joukosta alkaa puhua antautumisesta. Pidän puheen, ja\nnousen veturille. Valmiit! komennan kuularuiskumiehille. Lähdettiin --\ntiedustelijat ovat kilometrin edellä. Ruiskut ratisevat aivan lähellä\ntultaan suitsuttavia lahtareita kohti. Vetureista uhkaa loppua vesi --\ntoinen tuli kelvottomaksi. Lahtarit ehdottelevat rauhaa ja lähteekin\nmiehiä, mutta otetaan vastaan -- myrskyisellä tulella.\"\n\n\"On jo klo 9 ja ihan pimeä. Haavoittuneet voivottavat. Niitä hoidetaan.\nValitettiin patruunain loppuvan. Jaetaan Oriveden saalista. Saavat\nlahtarit maistaa omistaan. Taas eteenpäin. Koko aava kenttä yhtenä\ntulimerenä. Kuularuiskut kuumenevat. Vaihdetaan miehiä niihin. Jäisimme\nVehmaisiin, mutta emme tiedä, kellä on Messukylä. On siis painettava\neteenpäin. Ampuminen heikkenee. Pian kuuluu: keitä siellä? -- Punaisia!\n-- Mitä punaisia?! -- Tulee ratsumies tutkimaan: Omia ovat!\"\n\nJa junan ryömiessä halki hävityksen kauhistuksen seisoi Hannes\npaikallaan, latasi ja ampui, latasi ja ampui herkeämättä ja kuurona ja\nsokeana kaikelle muulle, paitsi päällikön käskyille ja sydämensä\nvalitulle, jonka lähimmäksi suojelijaksi sokea kohtalo oli hänet tällä\nhirvittävällä matkalla viskannut.\n\nMari nimittäin oli eräiden toisten Ensi-Avun tyttöjen kanssa mukana\njunassa, ja osa, jota he tällä raskaalla retkellä näyttelivät, ei ollut\nhelpompi eikä vähemmän kunniakas kuin heidän taistelevain\nmiestovereidensa. Sillä junan milloin seistessä, milloin verkkaan\nvieriessä eteenpäin ja valkoisten tulen tehdessä tuhojaan urhoollisten\npunasoturien joukossa vaalivat ja hoitelivat punasiskot uskomattomalla\nkylmäverisyydellä verissään voivottelevia henkensä uhalla koettaen\nlieventää näiden kärsimyksiä. Kokonaista seitsemän tuntia kesti\nyhtämittaista, helvetillistä kuularuisku- ja kivääritulta, vaunu oli\nmelkein palasina, ja yhtä monta tuntia hoitelivat vapisemattomat,\nhellät työläissankarittarien kätöset kalleimpansa puolesta\nkamppailleiden haavoja.\n\n-- Onko tyttömme hengissä? kysyikin päällikkö ensimmäiseksi tulesta\npäästyä.\n\nJa kummaa olikin, etteivät kuulat olleet koskeneet kuin yhden\nkäsivarteen näistä. \"Ehkä oli niillä jotakin kunniantuntoa meitä\nkohtaan silloin vielä; nimittäin kuulilla, ei lahtareilla\",\nhuomauttivat myöhemmin tytöt.\n\nNoita uljaita tyttöjä! Onnellinen se runoilija, jolle kuuluu heidän\nsankariutensa laulaminen, ja vielä onnellisempi se luokka, jonka\ntyttäret eivät ainoastaan ja'a veljiensä kärsimyksiä, vaan vieläpä\nvoittavat heidät uljuudessa ja uskollisuudessa.\n\nSillä naistemme kunto ei kestänyt koetusta ainoastaan rakkauden työssä\n-- hoivatessaan niin hyvin punaisia kuin _valkoisia_, jotka\njälkimmäiset jo sodan kestäessä mutta varsinkin sen jälkeen niin\nkatalasti palkitsivat heidän laupeudentyönsä -- vaan myös milloin he\ntarttuivat aseisiin. Suurempaa näytettä urheudesta eivät luokkasodan\naikana näyttäneet urheimmatkaan miessoturimme kuin tyttösemme monin\npaikoin maata. Lukemattomat kuvaukset vahvistavat tämän tosiasian.\n\nNiin, ja sitte myöhemmin kun uljuutta oli osoitettava pyöveleille,\nmillä ylevyydellä kävivätkään he kuolemaan.\n\nSankarittaria, sankarittaria!\n\n\n\n\nTampereen tragedia.\n\n\nTampereen romahdusta kuvailee muudan piirityksen aikana kaupungissa\nollut toveri tähän tapaan:\n\nOli päästy jo maaliskuun puoliväliin. Kaikki näytti lupaavalta.\nTaistelut olivat olleet menestyksellisiä. Kaikkialla Punaisen Suomen\nalueella pyrittiin kuumeen tapaisella innolla järjestämään\nyhteiskunnallista ja taloudellista elämää säännölliseen kulkuunsa --\nuudistetulla koneistolla.\n\nMutta keskellä kuumeisinta työskentelyä alkaa kuulua ääniä, että\npohjoinen rintama on murtunut. Kuinka? Miten se on mahdollista? Mitä\nerilaisempia kysymyksiä tehdään, ja koetetaan arvailla syytä tähän\nonnettomuuteen, jonka jokainen kumouksellinen sotilas ja\nsiviiliharrastuksissa hyörivä työläinen huomaa koituvan vakavaksi\nvaaraksi, jopa tuhoa ennustavaksi koko vallankumoukselle. Viestit\nvarmenevat päivä päivältä. Rintama on todellakin murtunut. Kaameaksi ja\nalastomaksi totuudeksi ilmeni, että porvarien sytyttämä, kulovalkean\ntavoin riehuva epäluottamuksen tuli oli leimahtanut ilmiliekkiin\njoukoissamme. Ja valtoinaan roihuavaa tulta on vaikea sammuttaa. Sitä\nyrittivät meidän valiojoukkomme, nuorisoliittolaiset ensimmäisinä.\nNuoruutensa hehkuvalla innolla riensivät he Tampereelta tukemaan\npaniikin vallassa peräytyviä joukkoja. Mutta kuloa eivät he saaneet\nsammumaan. Lieska ahmasi yhä uusia alueita. Näillä riensivät lahtarit\nrientomarssissa eteenpäin, kohti Tamperetta, Työläis-Suomen lukkoa.\nLuulivat jo vaivatta murtavansa sen, etenkin, kun heidän onnistui aivan\npiirityksen alussa katkaista Etelä-Suomeen johtava rata. Mutta vielä\neivät työläiset olleet sanoneet viimeistä sanaansa.\n\nSamat joukot, jotka olivat koko pohjoiselta rintamalta peräytyneet\ntäydellisen hajaantumisen tilassa, vailla luottamusta päällikköihin ja\nomiin voimiin, vailla itse- ja joukkokuria, tulivat vasta kaupungin\nedustalla järkiinsä huomaten mihin vaaranalaiseen tilaan he\nsekasorrollaan olivat saattamassa koko vallankumouksen, Tällöin virisi\nuusi into joukkoihin, ja nyt alkoi epätoivon hurjuudella käyty, kaksi\nviikkoa kestänyt kamppailu Tampereesta.\n\nMaarianpäivästä alkaen pommittivat lahtarit lakkaamatta tätä\nlinnoittamatonta kaupunkia. Näiden sytytyspommit sytyttivät tuleen\nkymmeniä etukaupunkien taloja (joiden polttamisesta myöhemmin\nsyytettiin ja teloitettiin joukottain työläisiä!). Nämä\njärjestelmälliset murhapoltot suoritettiin tavallisesti yöseen aikaan,\njotta siten olisi herätetty työläisissä pelkoa ja kammoa ja siten\nmurrettu näiden vastarinta.\n\nMutta myös punaisten tykistö oli kiihkeässä toiminnassa. Ja tykistönsä\nsuojassa taisteli punainen jalkaväki. Kaupungilla liikkuessa sai\nlakkaamatta kuulla sekä oman tykistön, kuularuisku- ja kivääritulen\nääntä että vihollisen pommien ja granaattien hirveää räiskettä.\n\nAlussa, jolloin tykistöllämme oli riittävästi ampumavaroja, torjuttiin\nuseat kerrat loistavasti lahtarien tekemät hyökkäykset. Niinpä\naloittivat nämä eräänäkin yönä tykistötulen koillisesta, idästä ja\netelästä yhtäaikaa. Tähän ulvoivat vastaukseksi kaikki meidän 32\ntykkiämme. Herkeämättä syöksivät ne kidoistaan tulta ja terästä. Maa\nhuojui ja huoneiden ikkunat helisivät. Puoli tuutia vain kesti tätä\nhirveätä musiikkia. Mutta siinä olikin kylliksi. Lahtarien\nhyökkäysketjut särkyivät. Silmitön kammo ja pelko valtasi valkoiset\njoukot; ne perääntyivät, ja vasta ruoskilla ja aseilla saatiin ne\nmyöhemmin järjestykseen.\n\nMutta tätä tilapäistä voittoaan eivät punaiset kyenneet käyttämään\nhyväkseen. Ja tykistöltämme loppuivat ampumavarat. Niitä ei mistään\nsaatu lisää, kun sen sijaan vihollinen sai aina uusia loppuvien\ntilalle. Ja jälleen alkoi se pommittaa kaupunkia tullen tykkitulensa\nsuojassa yhä likemmäksi.\n\nLopuksi päättyi tykkitaistelu. Mutta sitä kiihkeämmin alkoivat kiväärit\nja kuularuiskut laulaa. Ammuttiin lakkaamatta yöllä ja päivällä.\n\nVälillä lähettivät valkoiset airueensa ehdottamaan kaupungin\nantautumista. Nämä vaativat, että heille luovutettaisiin\npuolustusarmeijan päälliköt sekä ase- ja ampumavarastot. Miehistölle\nluvattiin taata vapaus. Näihin antautumisehtoihin vastasivat joukkomme\ntaistelulla. Ehtoja ei katsottu voitavan hyväksyä.\n\nTaistelujen lähentyessä itse kaupunkia alkoivat myös siellä\npiileskelevät lahtarit nostaa vähitellen päätään. Toimitetuista\nase-etsinnöistä ja takavarikoimisista huolimatta oli näille kuitenkin\njäänyt aseita ja ampumavaroja. Nyt alkoivat nämä tulla vilkkaaseen\nkäytäntöön. Kuta lähemmäksi kaupunkia piirittävät joukot ehtivät, sitä\nkiihkeämmin alkoi sataa luoteja työläisten selkään. Näiden taistelu\nmuodostui näin ollen tavattoman vaikeaksi, kun vihollisia oli sekä\nedessä että takana. Mutta eivät vieroneet paikalliset salakytät\nmuitakaan keinoja. Väärillä punakaartin jäsenkorteilla tunkeutuivat he\npunaisten majoituspaikkoihin tekemään myyräntyötään. Myrkyttivätpä\nkerran kaartilaisille valmistetun ruu'ankin. Lahtarien provokatoristen\ntekojen aiheuttamasta sekasorrosta kärsi kaupungin puolustus, mikä ei\nampumavarojen puutteessa enää voinut pitkällekään jatkua.\n\nLopuksi alkoivat katutaistelut kaupungissa piileskelleiden\nvalkohyeenain ottaessa julkisesti niihin osaa. Nämä taistelut olivat\näärimmäisen kiihkeitä. Yksityiset työläissoturit suorittivat\nunohtumattomia urotekoja; hurjimmin taistelivat ehken aseisiin\ntarttuneet punatytöt. Lakkaamatta lauloivat kiväärit ja kuularuiskut,\nräjähtelivät käsigranaatit.\n\nHyökkääjien oli valloitettava kaupunki talo talolta. Menipä\nkaupungintalon valloittamisessa kokonainen päivä, jolloin sen\npuolustajat antautuivat siellä suojaa etsineitten vaimojen, vanhuksien\nja lasten hartaista rukouksista. Puolustajain lukumäärä oli vain 30-40,\nniistä puolet _naisia_.\n\nKaupunki oli valloitettu. Mutta osa sen puolustajajoukoista oli\nmurtautunut piiritysketjun läpi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTampere oli romahtanut ja se merkitsi koko kumouksen romahdusta.\n\nLäntinen armeija oli pakotettu perääntymään, Käytiin vielä tulisia\ntaisteluita. Mutta saksalaisten valloitettua Helsingin ja riennettyä\nsisämaassa vertaan vuodattavain työläisarmeijain selkään kävi näiden\nasema toivottomaksi.\n\nTampereen katastrofi toistui monin verroin valtavampana Lahdessa.\nViipurin vuoro oli ollut jo muutamia päiviä aikaisemmin, ja niin oli\nproletariaatti lyöty. Yli-inhimillisimmätkään yksityisten joukkojen ja\nyksilöiden uroteot eivät voineet tapausten kulkua muuttaa.\n\nTurhaan nousi siellä ja täällä ihailtavia työläis-Orleanssin\nNeitsyeitä. Tampereen sankarittarilla oli seuraajansa muualla.\nEsimerkiksi Helsingissä kokosi muudan nimetön punatyttö ympärilleen\ntaistelujoukon, jota ratsun selässä johti kahakasta toiseen.\n\nTurhaan myös ilmestyi miehiä, joiden veroisia tähän asti on tavattu\nvain tarinoissa.\n\nOletteko jo kuulleet niinikään nimettömästä viipurilaisesta\nkuularuiskumiehestä? Kas tässä mitä muudan _valkoinen_ luutnantti tiesi\nkertoa:\n\n\"Muutamia kilometrejä Viipurin ulkopuolella Papulan puolella oli\npunikeilla kuularuiskuosasto eräällä pellolla ojan suojassa, joka\nenemmän kuin vuorokauden ajan torjui kaikki hyökkäysyrityksemme mitä\nsuurimmalla valppaudella. Joka kerta kun yritimme ketjussa edetä ja kun\npoikamme suojuksistaan hyppivät uusiin suojuspaikkoihin, alkoi\nkuularuisku laulaa, suunnaten kiivaan tulen jokaista paikkaa kohtaan,\nmissä oli vähänkään liikettä. Monta ankaraa rynnäkköämme torjui tämä\nkuularuiskusilmä takaisin. Olimme vakuutettuja, että takana on\nkokonainen suurempi joukko-osasto, joka viimeiseen mieheen asti on\npäättänyt torjua kaikki hyökkäyksemme. Kun emme onnistuneet kivääri- ja\nkuularuiskuammunnallamme saamaan tätä valpasta silmää vaikenemaan,\nohjattiin tykkituli sitä kohti, jonka jälkeen teimme väkirynnäkön\nsaartaen tämän patterin. Hämmästyksemme oli mitä suurin, kun näimme,\nmikä näky edessämme oli. Ojassa oli tykinluodin särkemä kuularuisku,\njonka molemmin puolin kohosi suuret röykkiöt tyhjiä hylsyjä ja nauhoja.\nNiiden takana makasi kuolleena yksi ainoa punikki ampumatarpeittensa\nkeskellä. Mies oli yksinään toista vuorokautta valppaasti hoitanut\nkuularuiskuaan torjuen enemmän kuin yhden hyökkäysyrityksemme. Vasta\ntykistö sai tämän sitkeän punikin vaikenemaan.\"\n\nPeli oli _täydellisesti_ menetetty. Hidastuneen evakuoimisen ja\nperääntymisen johdosta jäi melkein koko punainen elävä voima\nkansainvälisten lahtarijoukkojen käsiin, lähes sataantuhanteen\nnousevasta vallankumousjoukosta lienee vain 4-5000 päässyt pakenemaan\nVenäjälle.\n\nSuurena oli työväenluokka noussut. Yhtä suurena se myös laski aseensa,\naavistamatta minkälaisten villipetojen kanssa se oli tekemisessä.\n\nNähkää vain mitä testamenttinaan kirjoitti sen yhtä suuri ja\nhyväuskoinen ystävä, joka jo niin monesti on saanut kuvauksessamme\nsananvuoron, niin, mitä kirjoitti hän pää-äänenkannattajamme _viime_\nnumerossa juuri, kun kaikki oli luhistumaisillaan, ja vähää ennen kun\nhän itse sai hengellään maksaa kilvoituksensa kunnialla kestäneen\nrakkautensa työväenluokkaan. Tässä hänen joutsenlaulussaan ilmenee niin\nselkeänä sen Suomen työväenluokan käsitys, jonka silloin oli\nalistuttava välttämättömän pakon edessä, ja _senkin_, joka sittemmin\nMannerheimin ja Svinhufvudin koulussa kuitenkin oppi syvemmin\noivaltamaan väkivallan autuaaksi tekevän opin.\n\nNäin kirjoitti tuo aseeton sankari marttyyrikuolemansa kynnyksellä:\n\n\n\n\nOmin voimin.\n\n\nKun kaikki tiet päättyvät, täytyy ajatella matkan jatkamista. Kun illan\ntuntu ennustaa yön tuloa, täytyy ryhtyä järjestelemään huomispäivän\nelämää ja töitä. Raskaimman yön aikana, suurimpienkaan onnettomuuksien\nhetkillä ei saa antaa epätoivon hiipiä mieleen hetkeksikään, vaan mitä\npimeämpi on yösydän, mitä syvempi uhka ja onnettomuus, sitä uhkaavammin\non vaeltajan nostettava päänsä pystyyn. Joka niin tekee se ei sorru,\nhäviä. Tulevien päivien suurin elinvoima voidaan koota juuri sinä\nhetkenä, jolloin kaikki näyttää ulkopuolelta hajoavan ja häviävän. Se\nelinvoima voidaan niinä kovina hetkinä koota siten, että häviön,\nonnettomuuksien ja kaiken hajoamisen keskellä seistään, ei ainoastaan\ntyyninä, vaan uhmaavinakin, mielessä yksi ainoa rohkea päätös: Teiden,\njotka nyt näyttävät päättyvän, täytyy itse asiassa vasta alkaa, painon,\njoka nyt aikoo iäksi laskea, täytyy nyt itse asiassa nousta. Joka sillä\nlujalla mielellä seisoo onnettomuuksiensa keskellä, hän ei koskaan\nseiso kuolemansa edessä, hänen tiensä, teittensä loppu on niiden alku.\nJa yö hänen yllänsä on vain kiiruhtaen ohi kulkeva rientolainen.\n\nTätä lujaa ja rohkeaa uskoa tarvitsee näinä päivinä Suomen\ntyöväenluokka. En tarkoita sitä muinaisen taikauskoisen ajan uskoa\ntähtiin ja kohtaloihin, vaan uskoa omaan itseensä, luottamusta omiin\nvoimiinsa. Ainoastaan se usko, usko omaan itseensä kestää ja on turva\nja tuki. Kaikki muut uskot särkyvät. Tähtiin uskojan apu on liika\netäinen ja joka uskoo kohtaloonsa eikä itseensä, hän jättää kohtalonsa\ntuuliajolle. Maailmassa ei ole muuta auttajaa kuin oma käsi. Maailmassa\ntäytyy kaikki tiet kulkea omin voimin. Se tie, jota ei voida kulkea\nomin voimin, jää aina kulkematta.\n\nJa niin toivottavaa kuin olisikin, että n.s. sivistynyt aines\nymmärtäisi kärsivän työväestön hätää ja sydäntä, niin toivottavaa kuin\nse olisikin, että se sivistynyt aines yhdistäisi kohtalonsa työväestön\nkohtaloihin, nousisi sen noustessa, kaatuisi sen kaatuessa, niin\nsittenkin on työväestön ainoa apu ja voima ainoastaan omassa\nitsessänsä. Mikä ei ole työväkeä itseään, se on siitä irrallaan. Ne\nirralliset pysyvät kyllä sen työväen luona kun päivä paistaa ja\nperhoset lentelevät kukissa, mutta jo yön tulo saa ne värisemään. Ja\nkun elämän koko kovuus astuu työväen eteen, niin ne karisevat pois.\nNiillä ei ole voimaa kaatua yhdessä, alistua, jakaa kohtalot\nerehdyksissäkin, seisoa jokaisen harha-askeleensakin takana käsiään\npesemättä.\n\nOmin voimin -- siinä siis Suomen työväestön suurin ja perustavin\ntunnussana niitä tulevia aikoja varten, jolloin jo elämä on puhdistettu\nnykyhetken tapahtumista ja voidaan lähteä matkaa jatkamaan. Ainoastaan\noma käsi on elämässä se ystävä, joka ei suurenkaan hädän hetkenä\npetä. Ainoastaan oma käsi on se käsi, joka ei erehdyksissä tai\nonnettomuuksien uhatessa pesumaljaa etsi. Mutta samalla kun Suomen\ntyöväenluokka karistaa itsestänsä pois irralliset akanat, sikäli on sen\ntyöväenluokan entistä lujemmin kokoonnuttava yhdeksi. Sen luokan täytyy\nnousta ja kaatua yhtenä miehenä. Sen täytyy yhtenä kokonaisuutena astua\njokaisen harha-askeleensa taakse. _Sen joukossa ei saa missään\nvaiheissa olla ainoatakaan käsiensä pesijää, sillä semmoinen on\npetturi_. Koettelemuksen hetkinä etsivät vesimaljasta pelastusta\nainoastaan ne raukat, joiden sisällisenä rikkautena ovat ruumenet ja\nakanat. Vesimalja on pieni ja ainoastaan pieni mahtuu pienestä\npelastusta etsimään.\n\nNiin. Siihen pienoiseen vesimaljaan hukkumaan ei saa lähteä Suomen\ntyöväenluokka nyt, ei koskaan, jos se tahtoo elää ja nousta yläpuolelle\nerehdyksiensäkin. Ehkä joku yksityinen siihen vesitilkkaan\nhukuttautuukin, niin koko luokan täytyy sittekin sitä yhtenäisempänä\njoukkona lähteä pois vesipisaran äärestä, marssia uljaana valtamerien\nkulkijana suuria päämääriänsä kohti. Kariskoot pois heikot.\nHukuttautukoot vesipuroon ne, jotka vesimaljasta pelastustansa ja\npientä henkeänsä etsivät. Se on vain joukolle voimaa, sillä se karistaa\npois sairaat aineet. Omat voimat vain silloin puhdistautuvat ja\nvoimanhan täytyy olla tervettä sillä, joka ei kule kerjäläiskyydillä,\nvaan omin voimin.\n\nOmin voiminhan sitä työväestö astuu senkin askeleen, joka on\nmuodostanut viimeisten suurien kuukausien sisällön. Kunnia niille\nmuutamille, jotka eivät varsinaisesti kuulu työväen luokkaan, mutta\njotka kuitenkin jaksoivat lähteä mukaan silloin, kun epätoivoinen kansa\nnäki olevansa pakoitettu hakemaan pelastustansa äärimmäisillä\nkeinoilla. Ehkähän moni niistä silloin näki ja tajusi, mitä on tulossa,\nmutta on lohdullista nähdä, että he eivät sittenkään erottaneet\nkohtaloansa epätoivoisen työläisluokan kohtalosta, jopa asettuivat\nsille näkyvälle paikalle, jossa oli pantu alttiiksi kaikki. Omin voimin\non työväestön alettava taas uusi tiensä siitä, missä entiset polut\nloppuvat. Omin voimin on sen jaksettava olla tyytymätön kunkin päivän\nsaavutuksiinsa ja riennettävä huomenna eteenpäin. Sen on nyt kaadettava\nmaahan kaikki vesimaljat ja etsittävä taaskin uutta tietä omasta\nvoimastansa eikä pelastusta käsiensä pesijän vesipisarasta. Mitkä ne\npäämäärät ovat, joita kohti työväenluokka tulee vaeltamaan, sitähän ei\ntarvitse tässä selostella ja varmaa on, että ainakaan luokkatietoinen\ntyöläinen ei tule Saarijärven Paavon rikollisella nöyryydellä\npolvistumaan, syömään tässä maassa pettuleipää sen rikkaan luokan\nedessä, joka elämänsä joutilaisuudessa runoilee tuon samaisen\npolvistujan rikollista nöyryyttä, itse eläen sen hartioilla herkkujen\nhöyryssä. Sen Saarijärven Paavon rikollinen nöyryys on oman luokan\npettämistä, sen mielen painamista pettuleivän ääreen, työläisluokan\nnujertamista polvilleen riiston eteen. Saarijärven Paavot ovat niitä\nsairaloisia lisäkkeitä, jotka omistava luokka on kavalasti istuttanut\ntyöläisruumiiseen turmelemaan sen luokan terveyden. Ne Paavot edustavat\nnöyrän orjan henkeä, eivät sen työläisluokan suurta ja vapaata henkeä,\njoka tietoisena joukkona kulkee omin voimin. Jos työväenluokka aikoo\nvapautua, ei se saa ottaa esikuvakseen rikollisen nöyriä, matelevia\norjia ja niiden sorrosta tartuttavaa henkeä, vaan se vapaan miehen luja\nhenki, joka kaiken sortuessakin uskaltaa katsoa eteenpäin ja joka ei\netsi voimaa kuivista kerjäläissauvoista, vaan ehtymättömistä omista\nvoimista.\n\nMutta kun on kysymys työväenluokan vapautumisesta, niin on samalla\nkysymys muustakin kuin siitä onnellisesta pettuleivästä, johon\ntyytyvät Saarijärven Paavot. Työväenluokkahan on aina ja kaikkialla\nravittu henkisestikin pettuleivällä ja juuri siitä huonosta\nravinnosta on johtunut sen luokan suurin heikkous siinä suuressa\nvapautumistaistelussa, johon se on astunut. Työväen luokan asiaa ei\nnäet lopullisesti ratkaista ruumiillisilla vaan henkisillä voimilla.\nKäsivarren voima on siinä työssä liika tehoton, se on työläisluokan\naina muistettava. Kun nyt siis vanhat polut levittyvät uusiksi teiksi,\non Suomen työväenluokan lähdettävä kartuttamaan niitä henkisiä\nvoimiansa entistä suuremmalla tarmolla. Se ei saa enää henkisen\nravinnon alalla tyytyä niihin hallanpanemiin kauran akanoihin, joita\nsille on tähän asti omistava luokka viskellyt. Sen on tartuttava omin\nvoimin isoon leipään, kartutettava voimansa tullakseen henkisesti niin\nvoimakkaaksi, että kykenee suoriutumaan niistä lukemattomista suurista\ntehtävistä, jotka tuleva, sosialisoitunut yhteiskunta sen luokan\nhartioille sälyttää. Ilman sitä henkistä voimaa tulee käsivarrenkin\nvoima olemaan tehoton. Se tuleva sosialistinen yhteiskunta tuhansine\nvaatimuksinensa on mutkikas laitos, vaatii hoitajaltaan paljon henkistä\ntavaraa. Se sosialistinen yhteiskunta tulee ainoastaan henkisesti\nrikkaan luo, sillä henkisesti köyhän majassa sillä ei tulisi olemaan\npitkäaikaista asuinsijaa. Asioita on katsottava rohkeasti silmästä\nsilmään, muutoin joudutaan itsepetoksen tuhoisille poluille. Ja\ntyöväenluokkaa on jo kylliksi pettänyt nerokkaiden armoton maailma, ei\nsen siis tarvitse enää lähteä itse itseänsä pettämään. Sen luokan on\nennenkaikkea koottava niitä henkisiä rikkauksia, joiden turvin se\njaksaa kulkea omin voimin.\n\nOmin voimin. Aina vaan omin voimin. Pois kerjäläissauvat! Kauas\nvaivaisavut ja joulupatojen viheliäiset ja myrkylliset almut!\nSäpäleiksi kaikki kerjäläiskelkat ja omat sukset uljaasti jalkoihin!\nSillä _missä oma voima lakkaa, siinä alkaa kuolema ja hauta_.\nSilloinkin kun kaikki näyttää ympäriltä häviävän ja hajoavan, kun hauta\nnäyttää ympäröivän joka taholta, on tartuttava rohkeasti kiini\nainoastaan omaan apuun. Jos sen suurimmankin hädän hetkellä vieras\ntarjoisi apuansa, ei kuten oma, vaan ylväs almun antaja, on hänelle\nlausuttava lyhyt ja kuiva: pois luotamme! Sillä kerjäläissauvalla ei\nkoskaan ole voitu luoda, ei voida koskaan luoda mitään. Kerjäläissauva\non kuivunut puu, josta ei koskaan puhkea ainoatakaan vihreätä lehteä.\nSe kerjäläissauva on yhteiskunnallisen rikoksen ja sairauden kammottava\ntuote, rikkaan luokan ainoa lahja riistetylle työläisluokalle ja jos\nmaailmassa on jotain tarpeetonta ja väärää, niin on se juuri\nkerjäläissauva.\n\nMiten liekin. Ajat ovat raskaat. Tunnen sen itsessäni. Mutta kaikesta\nhuolimatta on rohkeasti rakennettava elämää. Köyhyyden ja\nturvattomuuden ajatuskin on lyötävä miehekkäästi pois luota ja sitä\nmukaa kuin kaikki mennyt kiitää vinhaa vauhtia häviötänsä kohti ja\nsekasorto riehuu kaikkialla, sitä mukaa on sen kaiken keskellä\nrohkeasti ja omin voimin tartuttava kiini uuteen elämään. Kaatuneiden\nveri, kaikki nyt velvoittaa. Tuhon, kaiken lähetessäkin on työväen\nluokan rohkeasti nostettava kohtalonsa omille hartioillensa, kuinkahan\nkovia ne kohtalot lienevätkin. _Elämän alle ei sorru koskaan se, joka\nkulkee omin voimin_. Haudassakaan ei ole kuolemaa sille, joka uskaltaa\nluottaa omaan itseensä. Tapaukset vyöryvät nyt kyllä omalla voimallaan.\nNiiden kulkua ei jakseta hillitä, mutta oman elämänsä, oman kohtalonsa\nherrana seisoo tälläkin sekasorron suurella hetkellä Suomen\ntyöväenluokka, jos se vaan tahtoo uskoa omaan itseensä ja kulkea ja\nelää omin voimin.\n\nSiinä tunnussana. Aina, raskaammissakin vaiheissa omin voimin.\nAinoastaan sen voiman nimessä on työväenluokalle taattu tulevaisuus,\nvoitto ja elämä.\n\n\n\n\nKirje ruumiskasoilta.\n\n\nRakas äiti.\n\nKohtalo on tehnyt minusta pahaa pilaa. Sen sijaan, että se olisi\nlähettänyt kohdalleni armeliaan granaatin tai asianmukaiseen kohtaan\nsattuneen kiväärinkuulan -- ja siitä, etten niitä Tampereen piirityksen\naikana karttanut, siitä saat olla vakuutettu -- sen sijaan pakotti\nkohtalo minut ei ainoastaan kärsimään kaupungin menetyksen tuottaman\nkatkeruuden vaan myös kokemaan kaikki sitä seuranneet kauhut.\n\nIhmettelen, etten ole tullut hulluksi. Mutta ehdinhän vielä --\nvieressäni juuri joku nälkään nääntynyt, tuntematon toveri tekee lähtöä\ntästä maailmasta, ja leirimme seinustalla pamahti paraikaa\nyhteislaukaus: lahtarit siellä murhaavat aseettomia työläisiä; ehdinhän\nvielä, sanon, sillä kaikki tämä jatkuu. Ollaan ehkä vasta alussa. Mutta\nsiksi toiseksi ei kukaan tiedä, koska tulee hänen vuoronsa. Tänään tai\nhuomenna voi tulla minun, ja niinpä siten pelastunen tulemasta\nmielipuoleksi.\n\nSitä ennen mielin kuitenkin kertoa sinulle _siitä kauheasta_. Niin,\ntokko tiedätkään, ettei Hilmakaan enää ole elävien kirjoissa?\n\nVaikka eihän nyt pitäisi nostaa melua yksilöistä: kaikki työläisethän\nvarsinkin tällä haavaa ovat kärsimyssisaria ja -veljiä, uhritovereita.\nJa kuitenkin -- no, ymmärrät kun kerron.\n\nTietenkin jo olet kuullut, että lahtarit heti kun saivat kaupungin\nhaltuunsa, alkoivat näyttää mitä laatua \"kulttuurin esitaistelijoita\"\nolivat. Tappoivat ensi aluksi umpimähkään kaduilla ja porttikäytävissä\njoukottain työläisiä: ampuivat, iskivät pyssynperillä, raatelivat\npistimillä, riistivät ihmishenkiä silmittömän vihan vallassa yhtäkkiä,\nmutta myös hiljakseen kiduttaen, harkitsemalla kuoliaaksi rääkäten.\nEnsi murhapuuskastaan päästyään kokosivat meidät torille. Meitä oli\nsiinä kaikkiaan 8-9 tuhatta epätoivon ja kauhun menehdyttämää kurjaa\nolentoa avoimella torilla, missä saimme seistä toista vuorokautta\nsyömättä, juomatta, kuularuiskujen saartamina ja lahtareiden herjaamina\nja uhkaamina. Jos horjahditkaan väsymyksestä paikaltasi, olit vaarassa\njoutua ammutuksi.\n\nSitten ajettiin meidät kuin teuraskarja -- tosiaankin teuraskarja! --\nrautatiemakasiiniin, sullottiin tuohon metallilevyistä tehtyyn\nrakennukseen kuin mikä muu tavara hyvänsä. Siellä oli niin ahdasta,\nettei voinut ajatellakaan nukkumista, ja ahtaudesta huolimatta niin\nkylmä, että hampaat kalisivat suussa. Ja lahtarit kävivät vieraisilla.\nEivät tuoneet mukanaan mitään ulkomaan konsuleja katsomaan,\nviihdyimmekö hyvin, ah-ei! Tulivat hakemaan työläismaalitauluja\nmakasiinin seinustalle: ensin kaikki \"ryssät\" -- perkele, koskahan\nnoidenkin satojen uhriteuraiden puolesta kostetaan! -- sitten\nmeikäläisiä. Mutta tulivat myös besorgaamaan. Vaikeata oli hillitä\nraivoaan, kun näki, kuinka valkoiset sotilaat: herraapelkäävät\nkörttiläiset, koulupojat, ylioppilaat ja muut paremmat ihmiset\npuhdistelivat taskujamme, veivät viimeiset pennoset, taskukellot,\nsieppasivat saappaat jaloista, veivätpä jopa kokonaisen vaatekerran\npäältä, jos kellä sattui olemaan uusi tai ehjä.\n\nJa sitten tämä nälkä, ja sitten nämä syöpäläiset!\n\nMutta tästä kaikesta en oikeastaan aikonut puhua, vaan siitä kauheasta.\n\nJoukko vankeja vietiin hautaamaan \"kaatuneita\" tovereitamme. Minäkin\njouduin mukaan. Nälkä ja onnettomuus oli tosin tehnyt meidät niin\nheikoiksi, että tuskin pysyimme pystyssä. Mutta revolveri ja pistin --\nne ovat aika ankaria työnteettäjiä.\n\nOlin jo useita tunteja häärinyt valtaisan \"haudan\" pohjalla ottaen\nvastaan ylhäältä ojennettuja alastomiksi ryöstettyjä ruumiita.\nHaudan reunalle saapui hevoskuorma kuorman jälkeen, missä ne\nkumottiin kuin lantakuormat. Ah, noita silvotuista, ruhjotuista,\nryöstetyistä ihmisruumiista kerääntyneitä röykkiöitä! Kammon tuottama\nhermopuistatus, voimainponnistuksista johtunut väsymys ja nälkä olivat\nlyyhistyttää läjään. Mutta uhkaava pistin ja vartiosotilaan kiroukset\n-- ne pakottivat ponnistelemaan edelleen.\n\nKätteni kautta oli jo vyörynyt kymmeniä \"ryssiä\", punakaartilaisia,\nmiehiä ja naisia, kun taas ojennettiin minulle puolialaston naisen\nruumis, jonka pään lahtarien dum-dumkuula oli lähes muodottomaksi\nruhjonut. Konemaisesti olin jälleen suorittaa \"järjestelytyöni\" --\nkekseliäät valkoiset olivat antaneet määräyksen, että \"ryssäin huorat\"\noli haudassa asetettava näiden kanssa määrättyyn asentoon -- kun\nsattumalta tulin luoneeksi väsyneen katseeni uhriraukan runneltuihin\nkasvoihin.\n\nJa mitä näinkään! Käsivarsillani lepäsi oma sisareni, kuolleena,\nkylmänä, valkopetojen eläimellisesti raatelemana, vielä kuollessaankin\nhäväistynä. Mielenliikutus vei hetkiseksi voimani. Horjahdin haudan\nseinustalle poloista ruumista rintaani vasten puristaen ikäänkuin sen\nalastomuutta verhotakseni. Ennätin seistä siinä suunniltani\ntypertyneenä korkeintaan jonkun sekunnin. Mutta mitä mietteitä\nennättikään herätä aivoissani! Viha raakalaisia kohtaan vavisutti joka\nhermosäiettäni, ja sisimpääni tulvahti ääretön, ennentuntematon,\nkoskaan sammumaton viha, jonka toivon johtavan minut tästä valkoisesta\nhelvetistä elävänä voidakseni kostaa, kostaa, kostaa! Mutta en tuntenut\nyksin vihaa, vaan myös hellyyttä. Kuinka sanomattoman mielelläni olisin\ntoivonut, että hän, ruhjottu sisko-parkani, olisi tuntenut, millä\nhellyydestä vapisevalla kädelläni suorin hänen veren ja lian\ntahraamia suortuviaan, millä veljellisellä vakavuudella koetin kääriä\nhänet vaatteidensa riekaleiseen, jotta eivät valkosudet haudan\npartaalla olisi voineet tyydyttää luonnotonta riettauttaan hänen\nalastomuudellaan. Mutta pyövelin piilun alla ei käy tunteileminen.\n\n-- Lopeta jo halaileminen, nauraa hohotti lahtari haudanpartaalla;\nryssät voivat panna pahakseen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTiedät, äiti rakas, etten koskaan ole ollut halukas ensimäisenä\nnakkaamaan kiveä. Mutta jos silloin siellä raatokuopassa joku olisi\nsanonut, että lahtari ja yleensä porvari on ihminen, niin en olisi\nvoinut pitää sanojaa täysijärkisenä. Ainakin syntyi silloin päässäni\noma uusi ajatukseni heistä. Ja se on kannustava askeleitani ja\n_määräävä tekoni_, jos oikukas kohtalo joskus sallisi minun päästä\nvapaaseen elämään.\n\nSisko-raukka!\n\nTaikka oikeastaan: uljas sisko!\n\nSain nimittäin myöhemmin kuulla, kuinka kaikki oli käynyt:\n\nKuten Mari, täytti myös Hilma, joka hänkin oli perääntyväin joukkojen\nmukana ajautunut omalta suunnaltaan kaupunkiin, viimeiseen asti\nvelvollisuutensa. Sanon, että sellaiset tytöt ovat kunniaksi\nluokallemme! Palavista taloista, granaattien lennättämien sorakasojen\nalta, kaikkialta etsivät ja hoivasivat he toisten Ensi-Avun tyttöjen\nkanssa haavoissaan viruvia punakaartilaisia.\n\nTapasin heidät monesti luotituiskussa -- ja muualla ei ollut aikaa\nkohdatakaan.\n\nNo, niin. Kaupunki oli jo lähes antautunut. Viimeisiä katuja juuri\npuhdistettiin. Miehiä meni kuin heinää. Keskellä muuatta katua kaatuu\nyksi monista. Kaatuu, yrittäen turhaan nousta jaloilleen. Taistelun\ntemmellyksestä välittämättä rientää paikalle punaisenristin tyttö.\nKumartuu haavoittuneen puoleen. Katu \"puhdistuu\". Veren päihdyttämät\nlahtarit ryntäävät paikalle.\n\n-- Kädet ylös! huudetaan.\n\nMutta punainen tyttö on kuin toisella planeetalla. Hoivaa vain\nhaavoittunutta, kohottaa tämän päätä. Se retkahtaa tahdottomana tytön\nrinnalle. Kuolema on lopettanut poloisen kärsimykset. Tyttö vain\npitelee poloisen päätä ja tuijottaa kuin unessa kuolevan silmiin\nikäänkuin katseellaan tuudittaen tämän ikuiseen rauhaan, ikuiseen\nlepoon!\n\n-- Kädet ylös! ulvovat valkoiset.\n\nMitään käsiä ei nouse. Nousee sen sijaan surun sortama impi, mutta\nnousee suorana ja ylväänä luoden pelkäämättömän, uhkaavan katseen\nvalkoisiin. Mutta käsiään ei kohota.\n\n-- Ampukaa! näyttää luja katse lausuvan.\n\nKehotusta noudatetaan. Sivistyksen esitaistelijain dum-dumkuula kaataa\nsankarittaren. Murskatuin päin vaipuu hän iljanteiselle kadulle\nkylmenevän urhoa viereen.\n\nSiinä siskoni, ja toverini -- Kallen tarina.\n\nMutta älä itke, äiti. En minäkään itke. Kyyneleet ovat huonoja\nlohduttajia; niiden sumuun peittyvät surumme syyt.\n\nEn itke, vaikka minulla olisi siihen syytä viljemmältikin.\n\nMari nimittäin on kadonnut jäljettömiin. Kukaan ei ole häntä nähnyt\nelävänä, mutta ei myöskään kuolleena.\n\nHäpeä sanoa, mutta epätieto hänen kohtalostaan kalvaa minua enemmän\nkuin ympärilläni liikkuva kuolema, kuin kaikki kauhut. Vielä\nteilauslavallakin on ihminen näköjään oma itsensä hyveineen ja --\nheikkouksineen. Annettakoon minulle se anteeksi.\n\nMutta yötä ja päivää jyskyttää aivoinani: missä hän?\n\nHirveätä.\n\nJa kuitenkin on ympärilläni niin ääretön määrä kauheutta.\n\nKorvissani korahtaa. Äskeinen vierustoverini heitti henkensä.\n\nLähetä pian tietoja kotoa.\n\n                                       Poikasi\n\n                                           Hannes.\n\nJälkikirjoitus: En saanutkaan kirjettäni kulkemaan. Sen sijaan ennätin\nsaada sinun Jobin-postisi. Kärsimyksen malja täyttyy.\n\nSiis myös isäkin. Aavistelin sellaista, vaikka en uskaltanutkaan pohtia\najatusta loppuun saakka.\n\nIsäkin siis! Tuo kelpo, ajatuskannalleen uskollinen proletaari.\n\nMitä auttoikaan nyt häntä parlamenttaarisuutensa ja \"rauhallinen\nkehityksensä\".\n\nSeinää vasten!\n\nEi suojele vaalilippu lahtarien kuulalta. Se olisi hänen pitänyt\nymmärtää. Mutta ei. Vanhat, hengettömät lauseparret olivat juurtuneet\nliian syvään hänen mieleensä. Ja niin sai hän hengellään maksaa\nkauniin, mutta hedelmättömän periaatteensa. Valkopedot saivat\nhimoamansa viattoman veritilkan. \"Rauhallinen kehitys\" vyöryi yli\ntyöläisruumiin.\n\nSurullista, surullista, surullista!\n\nNäen sinut siellä, äiti, sairaana ja avuttomana ja yksinäisenä. Näen\nsinun surun ja koettelemusten uurtamat piirteesi. Näen sinut unettomana\nyön aaveiden ympäröimänä oihkivan vuoteellasi, jonka ääressä ei kukaan\nvalvo.\n\nEnkä kuitenkaan voi auttaa sinua. Kuinka julmaa!\n\nMikä enää siis kannustaisi elämään? Kosto!\n\nSiinä ainoa mikä elähyttää onnetonta\n\n                                        Poikaasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHistorian hengetär on palaava Tampereen mainekentälle. Runotar siellä\non jo liihoitellut. Ruotsalainen toveri, _Ragnar Jändel_, on\nikuistuttanut proletaarisoturin ja tämän vaimon, jotka \"astuivat\nlevollisesti valleille, jossa heidät ammuttiin, astuivat käsi kädessä\nkohti kiväärinputkia -- melkein hymyillen odottaen kuulia.\"\n\nNäin helisi hänen kanteleensa:\n\n    _Työläissankarit_.\n\n    Suu hymyssä, kuin karkeloon käy toiset, astuitte\n    päin kivääreitä murhaajain te käsi kädess', oi.\n    Niin ylpeinä kuin sankari, jot' oottaa seppele,\n    te vartositte kuolemaa, kun pilkka pöyhkäin soi.\n\n    Mit' aattelitte, tunsitte te pyssyn paukahtain?\n    Kaikk' entinenkö eessänne kuin tovin taulu vain?\n    Kaikk' iloitenko kannoitte te kirot murhaajain,\n    näin kokeneet kuin oisitte vain auvot unelmain?\n\n    Ma tiedän, että joukossa myös niiden unelmain,\n    joit' ilmi loihti lempenne riehuissa taistojen,\n    ol' ihanin ja valtavin unelma saada vain\n    yhteinen hauta sankarten, jos tie vei tuonehen.\n\n    Ja seistessänne -- tiedän sen -- eess' iäisyyden yön\n    te rinnoissanne tunsitte vain onnen autuaan.\n    Pois olihan kaikk' ahdistus, kuu kuolo päätti työn,\n    ja lupaukset ylvähät, ne täyttyihän nyt vaan.\n\n    Ja hymyten niin kuolitte te käsi kädess', oi,\n    ja yhteen vuoti verenne punaisna pulputen.\n    Ja pilveen piili aurinko, vaan kevättuuli soi:\n    Ma kuolostanne kauniista, oi urhot, laulelen!\n\n    Sa Suomi sorja, kurja maa, jo etkö ymmärrä,\n    vain että parhaat lapsesi näin kuoloon käydä voi\n    ja ett' on heidän voitto, nyt vaikk' ui he veressä,\n    sill' elo itse urhoikseen se heidät aateloi.\n\n    Ma sauvahan oon tarttuva ja pyhiin pyrkivä,\n    oon käyvä, kussa Golgata on työläisurhojen,\n    ja hurmeisesta hukasta sen kummun etsivä,\n    mi muistuttavi töistänne, töist' aatteen urhojen.\n\n    Ja väsyneenä silloin pään ma taivuttava oon\n    ja kummultanne noutava uljuutta uutta näin\n    ja jälleen vaiti hymyillen käyn niin mä taisteloon,\n    käyn mainetöihin uskaltain kuin tekin pystypäin.\n\nMutta ruotsalainen runoilijatoveri ei tietänyt, että tältä\nvalkopyövelien uhriksi joutuneelta pariskunnalta jäi jälkeen pikku\npunikki, parin vuoden vanha poika; muuten olisi tämä varmaan myös\nsaanut häneltä säkeistönsä.\n\nTälle tulevalle vanhempiensa kostajalle on suomalainen runoniekka sen\nsijaan laulanut laulusensa.\n\nKas tässä:\n\n    _Koston perijä_.\n\n    Kova kohtalos, piltti sa pienoinen,\n    niin nuornahan orvoksi jäit sä.\n    Ajan melskeisen, verihohteisen,\n    periturmion luokkasi näit sä.\n    Oli nuorna jo kauhu sun saattos:\n    sudet valkoiset raateli taattos ja äitisi armahan.\n\n    Verin värjätyt kunnaat Tampereen\n    sun rakkaimmistasi puhuu,\n    työn urhoista aikahan vastaiseen\n    punapaadet hurmeiset huhuu.\n    Taru kertova on miten ylhä\n    oli sankarikuolema jylhä sun työläisvanhempais.\n\n    Käsi kädessä kuinka astuivat\n    tuliputkia vastaan he innoin\n    ja kuinka uljaina kaatuivat\n    he vertavuotavin rinnoin\n    elon luokkansa lunnaaksi antain,\n    erän kalleimman uhriksi kantain\n    ajan alttarill' ankean.\n\n    Taru kertova on miten julmurit\n    sukukuntaasi sortivat kurjaa,\n    miten kahleita kantoivat sankarit,\n    tuta tuskaa saivat hurjaa\n    tai vanhempaisi lailla\n    elon oikeutta vailla\n    manan maille he häädettiin.\n\n    Vert' tihkuva, kaamea on taru tuo,\n    joka vainovuosista haastaa,\n    kuvan synkän se vaiheista vaikeista luo,\n    joka työläisrintaa se raastaa,\n    vaan tulena _sua_ se hiiltää,\n    jota miero ja orpous viiltää,\n    jota huuhteli hurmevuo,\n\n    Sotakutsuna kaikuen sulle se soi,\n    verivelasta muistuttaa se.\n    Se maksa ja tee tili tuikea, oi,\n    pois sortaja valta sa laase!\n    Isäs, äitisi poikana vartu\n    ja työläisurhona tartu\n    sa kalpahan kostajan!\n\n\n\n\nValkoinen terrori: verilöylyt.\n\n\nMielenkiintoisessa analyysissään \"Vallankumouksen koulu\" lausuu toveri\n_O.V. Kuusinen_, kosketellessaan Suomen luokkasodan jälkeistä aikaa,\nm.m. näinikään:\n\n\"He (porvarit) saivat sen (orjavoudin) paikan ja ruoskan käteensä. Eikä\nkoskaan maailmassa ole veristä orjanruoskaa sen katalammalla\npedonhimolla heilutettu, kuin Svinhufvudin voutikauden aikana Suomessa\non tehty, herkeämättä päivästä toiseen, nyt jo kuudetta kuukautta.\nSuomen porvariston koston hekuma on vallankumouksen jälkeen vaatinut\nsuuremman määrän kuolonuhreja turvattomista vangeista, kuin mitä koko\nkolme kuukautta kestänyt ankara luokkasota työväeltä uhreja vei.\nJärjestelmällisesti jatketulla tovereittemme joukkoteurastuksella on\nSuomen valkoinen lahtarivalta aivan kuin koettanut hermoja\njärkyttävällä räikeydellä osoittaa kaikkien maiden työväelle, mikä\nkoston hurjastelu heitäkin voi uhata, jos he eivät heti valtaan\npäästyään pane omaa maansa porvaristoa rautaisen diktatuurinsa\nalaiseksi, vaan noudattavat sekä vapaina että vankeina olevain\nluokkavihollistensa suhteen samallaista herkkätuntoista\nihmisellisyyttä, kuin meidän vallankumoushallituksemme Suomessa\nnoudatti. Paitsi joukkoteurastuksia, otti Suomen porvaristo alun pitäen\nkostokeinonaan käytäntöön myös vankien tappamisen nälkään. Se on\nnähtävästi jumalata pelkäävän monarkistisen osakeyhtiö-pääoman\nhekumallisinta joukkokostoa: kun työläiset, jotka ovat ylpeinä\ntunteneet olevansa kaiken rikkauden luojia ja oikeita omistajia, nyt\nvangittuina nälän kouristuksissa vääntelevät, sinertyvät ja toinen\ntoisensa jälkeen henkensä heittävät, niin sitä nähdessään hieno\nosakepääoman valtias parhaiten sulattelee rasvojaan, kiihoittaa\nruokahaluaan ja nauttii yli-inhimillisestä valastaan... Nauttii niin\nliiaksikin, että siksi kertaa miltei unohtaa -- kuten kaikki\nhuijarit -- että elävää työvoimaa enää tarvitaankaan, kunnes joku\nyksityiskapitalisti, kuten vapaaherra Linder, havahtuu humalasta\nnähdessään tilojensa ja tehtaittensa jäävän työvoimista aivan kylmille,\nsanoo kohmeloisen totuuden: 'tämä on kunniatonta', sekä kehottaa\nsvinhufvudilaisia ammattiveljiään suurempaan kohtuullisuuteen\nkostonnautinnossa.\"\n\nNiin.\n\nEdessäni on valtaisa valkoisten verihekumasta puhuva todistusainehisto,\nja sen nojalla saa todellakin sen käsityksen, että porvarit jo\nluokkasodan aikana -- omalla alueellaan -- mutta varsinkin een jälkeen\nhullujen koirien tavoin raadellessaan valtaansa joutunutta\ntyöväenluokkaa tykkänään unohtivat, \"ken pitää rikkaat leivässä\".\n\nNähtiin, ettei ollut kaikunut kuuroille korville saarnatuoleista ja\nporvarillisissa sanomalehdissä annetut suorat kehoitukset murhiin.\nTurhaan eivät kirjailijat sellaiset kuin _Juhani Aho, Ilmari Kianto_\ny.m. olleet ärsyttäneet lukijakuntansa, porvarieläimistön alhaisimpia\nviettejä.\n\nTyöläisiä tapettiin kaikkialla, tapettiin kuin kaniineja, tapettiin\nsellaisia, jotka olivat tarttuneet aseisiin, mutta tapettiin myös\ntuhansittain muita, tapettiin yksinäisissä maalaiskylissä,\nväestökeskuksissa, kaupungeissa. Kokonaisten kuukausien aikana ei\nyksikään järjestöihin kuuluva työläinen ollut varma hengestään, ei\nvarsinkaan luottamushenkilö. Kuka koulupoika, ylioppilas, pappi,\nporvari tai maanpösö tahansa oli oikeutettu murhaamaan työläisiä.\nTuhansia tragedioita on näytelty yksinäisillä salomailla, jolloin\nvalkosudet ovat tulleet ja muitta mutkitta vieneet viimeiselle\nretkelle: metsänreunaan, köyhän perheenisän tai pojan tai molemmat.\nMutta jylhimmät murhenäytelmät, taivaaseen asti kostoa huutavat\nkauhuesitykset suoritettiin kuitenkin väestökeskuksissa sekä seuduilla,\njoissa suurempia punakaartilaisjoukkoja saatiin vangiksi. Siellä\n\"monarkistisen osakeyhtiön\" lihamyllyt rouskuttelivat kokonaisia vuoria\ntyöläisruumiita, siellä valkoiset pedot valtoinaan piehtaroivat\ntyöläisveressä ja -niljassa.\n\nNiin, mikä onni, että löytyy lukemattomia näiden pyöristyttäväin\njoukkomurhain silminnäkijöitä ja seuraajia, jotka itse ihmeen tavalla\novat säästyneet joutumasta valkoisten verikoirien ihmisliha-nälkäisiin\nhampaisiin. Onni siksi, että näiden tapausten kuvaajilta säästyy kaikki\nvaiva lähteä harhailemaan mielikuvituksen maille, missä yksinäiset puut\nestäisivät näkemästä koko kauhujen korven -- rikkainkaan fantasia ei\nkykenisi luomaan kylliksi valtavia kuvia valkoisten määrättömistä\nveriteoista.\n\nSaadaksemme siis jonkunlaisenkaan käsityksen niistä tutustukaamme tässä\nvain joihinkin mukana olleiden kuvauksiin.\n\nAlkakaamme vaikkapa Vaasasta, missä työläiset eivät olleet lainkaan\naseissa. Täällä vangittiin heti kansalaissodan alussa paljon työläisiä\nja venäläisiä sotilaita, joita alettiin vähin erin ja kaikessa\nhiljaisuudessa joukottain teloittaa. Tarkoitus oli, etteivät murhat\nkoskaan tulisi päivänvaloon. Sen takia tapahtuivat teloitukset öisin\nmeren-jäällä. Ampumisen jälkeen sidottiin uhrien jalkoihin kivi ja\nruumiit upotettiin jään alle. Tiedetäänpä, että useita olisi upotettu\nelävänäkin.\n\n_Varkauden_ tapahtumia taas kuvaa muudan toveri näinikään: \"Ei\nmilloinkaan olisi voinut kuvitellakaan mitään sellaista mitä sitten\nantautumisemme jälkeen tapahtui. Valkoiset verikoirat janosivat verta,\ntyöläisten verta. Kerran siihen makuun päästessään eivät he tunteneet\nmitään rajoja, vaan alkoi mitä hirvittävin verilöyly. Ensi aluksi\nmeistä eroiteltiin _joka kolmas mies_, ja ammuttiin armotta. Näin\ntapettiin yli 300 toveriani, parhaita toveriani, parhaita työläisiä.\nMeistä jälelle jääneistä karsittiin ja ammuttiin sen jälkeen vielä joka\nkymmenes, ja vielä myöhemmin kahdessa erässä, ensin 40 ja myöhemmin 80.\nLahtarien kuularuiskuista sai surmansa myös _usea vaimo ja lapsi_.\nKaikki ruumiit, joita ei suuren lukumääränsä vuoksi viitsitty haudata,\nheitettiin virtaan tai painettiin avantoihin.\"\n\nTähän tapaan menettelivät valkoiset alueellaan (huom.! Kemi, Tornio,\nRovaniemi, Kokkola, Pietarsaari, Seinäjoki, Kannus, Ylivieska, Kajaani\nj.n.e.) jo silloin, kun punaisen Suomen alueella veisattiin\nsydäntäsärkeviä jeremiaadeja siellä sattuneiden, kylläkin valitettavien\nväkivallantekojen johdosta, jotka kuitenkin supistuivat valkoisten\ntekemien murto-osaksi.\n\n_Tampereella_ taas teloitettiin kaikki venäläiset ja joukottain\nsuomalaisia työläisiä aivan vankileirin seinustalla. Ammuttujen yltä\nriisuttiin kaikki vaatteet ja \"jätettiin puolialastomat ruumiit\nvirumaan siihen _korkeaksi kasaksi, jonka päälle uudet teloitettavat\npakotettiin kiipeämään_. 'Telotushuvinäytelmää' pysähtyivät viereiselle\nsillalle katselemaan suuret joukot porvareita -- kaikki vähänkin\nsosialidemokrateiksi tunnetut oli vangittu -- ja kuului monen suusta\nyllyttäviä ivahuutoja. Varsinkin tuntuivat monet hienot rouvat ja\nherrasneidit olevan ihastuneita tähän raakaan murhaamiseen.\" -- Näin\njauhoivat Mannerheimin myllyt Tampereella 600 työläistä.\n\n_Hollolassa_ tapettiin Pyhäniemen pyörätehtaan _koko työväestö_, ja\nmuuten kaikkiaan, maalaispitäjään nähden, kerrassaan tyrmistyttävä\nmäärä, _1,335!_\n\n_Hennalan naisvankien_ kohtalosta tietävät punaisenristin tytöt kertoa\nseuraavaa: \"Joka aamu noin kello neljän ajoissa ilmaantui sotaherra\novellemme huutaen kuuluvalla äänellä joukon nimiä, joiden sitten käski\nseurata itseään. Sitä jatkui säännöllisesti kahden viikon ajan, ja\ntytöt tottelivat reippaina, luullen pääsevänsä kotiin. Mutta kun\nkutsutut eivät koskaan palanneet, aloimme aavistaa noiden huutojen\nkamalan tarkoituksen. Ja kylmä hiki nousi yli koko ruumiimme,\nkun taas aamun sarastaessa kuulimme oveltamme tuon raa'an, juopuneen\näänen, -- -- Myöhemmin saimme lähemmin kuulla noiden urhoollisten\nsiskojemme kamalasta kohtalosta. Pystyssä päin, vallankumouslauluja\nlaulaen olivat he käyneet kohti hautausmaata, missä _itse kaivoivat\nkuopan, jonka reunalla sitten saivat surmaniskunsa_. Ja kun murhaajat\nkielsivät heitä laulamasta, korottivat he vain äänensä sanoen: Antakaa\nmeidän laulaa; kauanhan emme enää teitä häiritse. Ja niin katkaisi\nvasta pyövelin kuula heidän laulunsa. Edellä kerrotulla tavalla\n_murhattiin satoja naisia välittämättä siitä, olivatko nämä pakolaisia,\npunaisenristin väkeä_ tai sotilasnaisia -- ja ilman minkäänlaista\ntutkintoa.\"\n\n_Helsingissä_ saksalaiset ja paikalliset valkoiset kaupunkia\nvalloittaessaan _rakensivat barrikaadeja elävistä työläisistä_.\n\n_Lahdessa_ oli ruumistuotanto niin tavaton -- noin 2,000 -- ettei\nkaikkia uhreja keritty kunnollisesti lopettaa: \"hautaan heitettiin niin\nhaavoittuneet kuin kuolleetkin. Ei ole siis ihme, että jotkut\nmurhatuista nousivat haudoista.\"\n\n_Hämeenlinnan_ vankileiristä kirjoitti muudan toveri: \"Jouduin\nlahtarien vangiksi Kosken pitäjän Riihimäen talossa 12 toverini kera.\nTalon kartanolla ammuttiin meistä heti 8. Loput meistä vietiin erääseen\nsaunaan, jossa ennestään oli vankina 34 meikäläistä. Seuraavana aamuna\nteurastettiin meistä taasen 11. Jälelle jääneitä lähdettiin\nnälkiintyneinä kuljettamaan Hämeenlinnan lähellä olevaan Harvialan\nkartanoon. Nälkiintyneet vangit eivät lahtarien mielestä jaksaneet\nkyllin nopeasti kulkea tätä monipenikulmaista taipaletta, jonka vuoksi\nnääntyneimmät teurastettiin välillä. Perille pääsikin 27:stä vain 8\nvoimakkainta. -- -- Jouduin Hämeenlinnan vankileiriin. Kolme päivää\nsiellä oltuani vietiin leiriltä 60 vankia ja ammuttiin ne eräällä\nrämeellä. Ja siihen tapaan jatkui 2 kuukauden ajan,\" -- \"Me punaiset\nolimme valtamme päivinä aivan ylenpalttisen lempeitä. Ihmiskunnan\nsiunaukseksi olisi pitänyt poistaa alueeltamme nykyään vallassaolevat\nverihurtat\", huomauttaa lainaamamme toveri kuvauksensa lopussa.\n\nMutta voiton kaikista veivät _Viipurin_ verilöylyt. Siellä viettivät\nMannerheimin pyövelit pyörryttävimmät orgiansa. Kaikkiaan _tiedetään_\nsiellä teurastetun 3,000 työläistä, mutta todennäköisesti on tuo määrä\naivan liian pieni, \"Joka päivä aamun sarastaessa toimeenpantiin\nteloituksia -- satakunta ammuttiin aina kerrallaan kuularuiskuilla ja\nkivääreillä. Uhrit vietiin eräälle eläinten hautauspaikalle, jossa he\nensin saivat kaivaa hautansa, jonka jälkeen teloitus suoritettiin. Tätä\njoukkomurhaamista jatkui koko toukokuun. Punaisten rauhanneuvottelut\nhylättiinkin juuri siksi, että saatiin tilaisuus suhdattomaan, jopa\nkerrassaan mielipuoliseen murhaamiseen.\"\n\nMutta \"paras\" viimeiseksi. Juuri tätä kirjoitettaessa on julkisuuteen\nsaatu seuraava Viipurissa sattunut tapaus, joka antaa häikäisevän kuvan\nvalkoisten murhaamiskiihkosta: \"Eräänä iltana oli kaupungin hienostolla\njuhla, seikka, josta vangitkin olivat saaneet vihiä, ja useimmat heistä\nolivat selvillä siitä, että tuleva yö toisi heille kamalia ylistyksiä.\nAavistus, mikä toteutuikin, sillä tuskin oli saapunut vielä puoliyö,\nkun joukko sikahumalassa olevia upseereja naisineen saapui leirille\nhauskutellakseen ampumalla vankeja. Pidettiin kiirettä ja otettiin\neräästä kopista kaikki vangit sekä vietiin hietakuopan reunalle, missä\nheidät kaksitellen ammuttiin puolipäihtyneiden naisten hohonauraessa,\nsuosioonsa osoittaessa ja kallistellessa maljoja mukana tuodusta\nsamppanjasta. Kaksi seurueessa olevaa porvarisnaikkosta pyysi saada\nkoettaa taitoaan aseiden käytössä, ja he käyttäytyivät kuin ilmi\nperkeleet heidän laskuunsa valittuja uhreja kohtaan. Päihtyneinä kun\nolivat, eivät he kyenneet enempää tähtäämään kuin muutenkaan\nkunnollisesti käyttelemään asetta, jonka takia vartijan oli\ntäydennettävä murhatoimitus ampumalla armolaukaus. Sinä yönä murhattiin\nyhdeksän työläisiä muiden vankien kauhuksi, nämä kun saattoivat\nikkunoistaan seurata tapausta.\"\n\nTällaisia kauhuja Viipurissa. Mutta ettei luokkatietoinen työläishenki\nvankileirillä niistäkään hämmentynyt, näkyy kirjeestä, jonka muudan\nkidutusvanki sieltä on lähettänyt. Paitsi muuta, lausuu hän:\n\"Mainitsemisen arvoista on, että kaikki tapettaviksi tuomitut ovat mitä\nreippaampia ja toivorikkaimpia jälkeenjääneiden tulevaisuuteen nähden.\nKuolemaan mennessään lausuvat he, että he tietenkin mielellään\nnäkisivät uuden ajan koiton, mutta kun kerran ovat kuolemaan tuomitut,\nniin ottavat he sen vastaan tyynenä tietäessään kuitenkin olleensa\nmukana vapaan työläis-Suomen luomistyössä. He ovat jättäneet jälkeensä\nrunoja ja kirjoituksia, joissa kuvastuu tämä ajatus samalla kun he\ntuovat ilmi järkähtämättömän kostonajatuksensa. _Kosto kolmanteen\npolveen!_ ovat toverimme huutaneet koirahaudoilla kuollessaan, ja sitä\nhuutoa ei Suomen köyhälistö ole unhoittava, ennenkuin veljien veri on\nkostettu. Ja se aika ei liene kaukana, sen humina jo kuuluu\navaruudessa.\"\n\nVielä ei ole saatu läheskään selvyyttä kaikista näin ympäri maata\npääasiassa ilman lain varjoakaan murhatuista. Eräästä\noikeusasiakirjasta kuitenkin käy selville, että yksistään 73\nmaalaiskunnassa on tapettu 6.796, 19 kaupungissa 8,800 ja sellaisissa\npitäjissä, joissa on surmattu vähemmän kuin 10, 231 eli yhteensä\n15,817. Mutta kokonaan _puuttuu tietoja 250 maalaiskunnasta ja 17\nkaupungista_.\n\nKun sen sijaan \"punaisten ennen kuulumattomien hirmutekojen\" uhrien\nlukumäärä pysähtyy satoihin (642 tapausta on porvarien taholta todettu)\nja näistäkin kuului suuri osa \"suojeluskuntiin\", siis suoranaisiin\nvihollisiin, joskin murhatapausten sattuessa olivat aseettomia.\nKuitenkaan ei _näitä_ tekoja punaisten johdon taholta hyväksytty, vaan\ntuomittiin ne mitä jyrkimmin. Jopa saivat jotkut punakaartilaiset\nhengellään maksaa omavaltaisuutensa.\n\nMutta miten oli laita porvariston? Paitsi sitä, että sekä valkoisten\nsotajohto että yleinen mielipide peittelemättä _käski ja yllytti_\ntyöläismurhiin (joihin liittyi _lukemattomia ryöstötapauksia_),\nannettiin niiden toimeenpanijoille vielä \"yhteiskunnankin\" tunnustus\nselittämällä nämä _armahdetuiksi_. Annettiin näet armahdusmanifesti,\njoka kuului: \"Henkilöt, jotka maan laillista järjestystä vastaan\nnostetun kapinan kukistamisen tarkoituksessa tai estääkseen kapinan\nlevenemistä taikka palauttaakseen järjestystä ovat teoissaan menneet\nyli sen, mitä mainittujen tarkoitusten saavuttamiseksi olisi ollut\ntarpeen, _jätettäköön niistä syytteeseen panematta ja rankaisematta_.\"\n\nMikä viehättävä tapa kartanonomistajalle päästä vähemmän suotavasta\ntorpparistaan, työnantajalle suoriutua \"uppiniskaisesta\" työläisestä\nja suurmurhaajalle ja -rosvolle seurausten pelotta tyydyttää\nintohimoaan. Ei muuta kuin joko tapoit itse tai ilmoitit toivomuksesi\n\"kenttäoikeudelle\" tai \"valtiorikosoikeudelle\" -- vedit tukasta tai\nparrasta, aina oli tulos sama: kuula työläisen kalloon!\n\nKuvaava on monesti julkisuudessa mainittu tutkinto-asiain päällikön,\nmajuri _Gustaf Aminoffin_ kiertokirje \"valtiorikosoikeuksien\"\nsyyttäjille, missä kiertokirjeessä hän ilmoitti _armeijan tahdon ja\ntoivomukset_ m.m. seuraavasti:\n\n\"Kuolemanrangaistusta on vaadittava johtajille, sotilaspäälliköille,\nsota-agitaattoreille, murhaajille, ryöstäjille ja muille roistoille.\"\n\n\"Mitä taas tavalliseen punakaartilaiseen tulee, ei ole syytä suinkaan\nkenenkään kuvitella, että he olisivat taistelleet _minkään aatteen_\npuolesta.\"\n\nJa valtiorikosoikeudet täydensivät verilöylyjen sarjan \"laillisesti\"\njulistamalla 450 kuolemantuomiota, joista yhdeksän sosialistisiin\nvaltiopäivämiehiin kohdistuvaa. Niistä ei kuitenkaan liene enää pantu\ntäytäntöön enempää kuin 150, valkoisten verenhimo kun jo oli saanut\nniin viljalti tyydykettä ja ulkomailla aljettiin kiinnittää\nkiusalliseksi käypää huomiota näihin uskomattomiin hirmutekoihin.\n\nKuten sanottu, vielä ei varmuudella tiedetä murhattujen työläisten\nlukumäärästä, sotilas- ja siviiliviranomaiset kun ovat tehneet\nkaikkensa kaihtaakseen \"kulttuurin esitaistelijain\" veriset jäljet.\n\nSen sijaan tiedetään, kuinka paljon lapsia on jäänyt orvoiksi.\nVirallisesti ilmoitetaan näiden lukumäärä 25,000:ksi.\n\n\n\n\n25,000 orpoa.\n\n\n-- Mitähän, jos mä mainitsisin tuostakin? tuumii kiltin valkoisen\nporvarilehden vielä kiltimpi ja valkoisempi toimittaja, joka on saanut\nvapaudenristin kirjoituksista \"Pois tarpeeton hentomielisyys\" tai\n\"Punainen helvettikö vaiko valkoinen vapaa, suuri Suomi\" j.n.e,,\njoskaan ei sen kummemmista sankariteoista, -- Mitähän, jos mä panisin\ntuonkin lehteen? tuumii hän, kuten sanottu, selaillessaan nippua\nyleisiä uutisia ja erikoisesti silmäillessään muudatta, jossa varsin\nlyhytsanaisesti ja viileästi huomautetaan, että \"kapinan\" johdosta on\nsattunut sellaistakin, että 25,000 lasta on joutunut orvoksi.\n\nOikeastaan ei asia liikuta häntä vähääkään, sillä työläiskakaroitahan\nne ovat, ja hänestä on saman tekevää onko näillä sattumalta vanhempia\ntai ei, Mutta kun lehdessäkin nähtävästi on tilaa, kertomukset\nvalkoisten ihmesankarien uroteoistakin kun alkavat olla niin\nsamanlaisia: kuinka \"meidän pojat\" löivät pakosalle kymmenen kertaa\nvahvemman roistojoukon, kuinka yksi ainoa valkoinen vangitsi koko\npunaisen komppanian ja kuinka vapautetun kylän asukkaat ottivat\nvapauttajat ilokyynelin vastaan (mutta perivät leivästä 5 markkaa ja\nmaitolitrasta toisen mokoman) j.n.e., joten niitäkään ei ilkene enää\npanna lehteen muuta kuin muodon vuoksi, niin -- miksipäs ei palstan\ntäytteeksi yhtähyvin noitakin 25,000 orpoa kuin jotakin muutakin\nvähemmän tärkeätä?\n\nJa sitten ottaa hän tuon vähäpätöisen uutisen, varustaa sen yhtä\nvähäpätöisellä otsikolla, ja niin on lehden valkoinen valioyleisö\nseuraavana päivänä pakotettu vilkaisemaan siihenkin.\n\n-- Hm; tuumii se, vai on niitä orpojakin 25,000. Kylläpä on noita\npahuuksen punaisia _kaatunut_. Mutta arvasihan sen, kun _meidän_ sakki\nkerran otti ja näytti. Hm.\n\nJa sitten käännetään lehteä ja ne 25,000 jätetään herran huomaan.\nLehdessähän on niin paljon tähdellisempääkin.\n\nMitä siis niistä 25,000 rakkaripenikasta. -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta entä mitä itse nuo 25,000?\n\nMitä tuumivat he? Mitä tuntevat he? Minkälaisia johtopäätöksiä\nvetelevät he?\n\nOvatko he tolkulla koko pykälästä?\n\nHeistähän vielä monet lepäävät äitinsä kuihtuneilla rinnoilla tai ovat\nenemmän tai vähemmän hyvänsuovan \"hoitajan\" hoteissa. Ja iäkkäämmät\ntokko heistä ovat sen kehittyneempiä, mihin ajatustoimintaan mokomista.\nKunhan vain saavat huutaa, telmiä, tehdä pahaa ja -- --\n\nSiinäpä se pulma juuri onkin: jotakin myös suuhunsa. Niin.\n\nSaattaa olla, että he kukatiesi olisivat piankin unohtaneet\nkadottaneensa isänsä ja vanhemmat veljensä, äitinsä ja vanhemmat\nsisarensa, niin, myös nekin. Tietysti se oudostutti aluksi, kun tupaan\ntulleet valkoiset miehet veivät omaiset, eivätkä nämä sitten enää\nkoskaan palanneet. Kammotti tietysti kuulla, että isä ja veljet oli\nammuttu jossakin metsänreunassa taikka että he oli viety johonkin kauas\nja siellä kuolleet. Vanhakos sitä tarvitsee olla ymmärtääkseen sanat\n\"kuollut\" ja \"tapettu\" sekä kauhun ilmeet jälkeenjääneiden omaisten tai\ntuttavien kasvoilla. Tietysti kävivät vilun väreet pitkin selkäpiitä\nsitten jälkeenpäin nähdessä valkoisten liikuskelevan kotoisissa\naskareissaan ja esiintyvän aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut,\nvaikka olivat tappaneet niin ja niin monta isää, veljeä, äitiä ja\nsiskoa. Kummastutti jopa vallan tavattomasti, itse kakarat kun\nnimittäin olivat aina olleet vaarassa pienimmästäkin pahanteosta saada\nselkäänsä. Ja kuitenkaan ei _näille_ ollut tapahtunut mitään.\nPäinvastoin olivat ikäänkuin entisestäänkin herrastuneet ja\nylpistyneet. Ja jopa toisien rintaan oli ilmestynyt jokin korukin,\njokin himphamppu, jota vanhemmat sanoivat kunniamerkiksi. Kunniamerkki\nisän, äidin, veljen ja siskon tappamisestako? Mistäs muustakaan. -- --\n\nPikku silmien ohi vieri niin paljon kaikellaista sellaista, joka oli\nomiaan oudostuttamaan, niin, jopa suorastaan kammottamaan. Ja sitten se\nikävä, kun eivät omaiset palanneet. Eihän se ollut leikkiä. Mutta\nhiljakseenhan se kaikki sittenkin ehkä olisi painunut unhoon.\n\nEllei olisi ollut niin monta muuta muttaa.\n\nNiinkuin nyt nälkä esimerkiksi.\n\nHirvittävä, yhtämittainen, herkeämätön nälkä.\n\nEihän sitä ennenkään oltu herkuteltu. Nälkää oli kyllä nähty monesti\nennenkin. Mutta ei tällaista tavatonta, loppumatonta nälkää, joka oli\nalkanut siitä hetkestä, jolloin valkoiset veivät omaiset. Ennen oli\nsaatu sentään aina jotakin lainaksikin, ja jos käytiin kerjuulla, mikä\nei sekään ollut harvinaista, niin ilmestyi pussoseen pala sieltä toinen\ntäältä.\n\nMutta nyt. Nyt ei ollut missään mitään. Nyt ei annettu mistään mitään.\n\nTuttavat näkivät itsekin nälkää. Harva se mökki tai asumus, jossa ei\nolisi halla käynyt. Lähes jokaisesta työläiskodistahan olivat valkoiset\nraahanneet jonkun perheen jäsenistä tai kaikki. Ja riitti kun vain\npistäytyivätkin. Heti oli koko asumus kuin kirottu. Kaikki loppui,\nmitään ei saatu.\n\nParemmissa ihmisissä taas, valkoisissa. Teit viisaasti kun aikanaan\nkartoit. Kaukaa jo huudettiin sinulle hirveyksiä:\n\n-- Roistopenikka! Punaisten poikanen! Ei sellaiset ruokaa tarvitse!\nEipä sitä ole leipää liiaksi _ihmisillekään!_ Mene pyytämään --\nisältäsi helvetistä! Sinne joutaisit varsin hyvin sinäkin! Vai tässä\nrosvojen kakaroita ruokkimaan! Jopas!\n\nJa ellet ajoissa livistänyt, sait potkun tai selkäsaunan tai molemmat.\n\nNiin että unohda siinä sitten. Ikäänkuin nälkä olisi jotakin jonka noin\nvain unohtaa rupeamalla nakkelemaan lumipalloja tai olemalla päällään\npystyssä esimerkiksi. E-hei, ei siitä mitään tule. Ja kun kaikki asiat\novat kiinni toisissaan: kun nälkä alkoi siitä hetkestä, kun valkoiset\nveivät isän ja ehkä myös muut iäkkäämmät omaiset, joista ei missään\ntapauksessa palannut kaikki, ja jos kuka palasi, niin, herra hyvästi\nvarjelkoon: missä tilassa! Entisensä varjona, luuna ja nahkana,\nsairaana ja viheliäisenä ja -- nälkäisenä, vielä kymmenesti\nnälkäisempänä kuin kotona olleet. Kun yhtaikaa jostakin kummallisesta\nsyystä tapahtui kaikki: alkoi nälkä, isä ja veljet tapettiin,\nvarakkaiden ovet sulkeutuivat, alkoi sataa solvauksia, katsottiin\nkieroon, kuritettiin. Ja kaikkien köyhien laita oli samallainen.\nKaikkien, kaikkien, kaikkien!\n\nNiin oli sitä suorastaan mahdoton unohtaa.\n\nPäinvastoin. Kaikki nämä merkilliset seikat verestyivät päivä päivältä.\nJokainen nälkäminuutti, jokainen loukkaus, jokainen potku ja isku,\nkaikki nämä palauttivat mieleen ei ainoastaan nykyhetken kurjuuden vaan\nmyös sen alkulähteen: valkoisen terrorin ja -- valkoiset terroristit.\nNe, jotka tappoivat isän ja veljet, ne, jotka raahasivat jonnekin äidin\nja sisaret, ne ovat ilmeisesti aiheuttaneet nälän, ne ovat syypäitä\nkoko onnettomuuteen.\n\nSiinä pikku kärsijän suoraviivainen mutta asiallinen johtopäätös.\n\nJa ne, jotka tappavat, kiduttavat, kiusaavat nälällä minua, _meitä\nkaikkia_, ne ovat pahoja ihmisiä. Niitä ei sovi rakastaa. Ne\nansaitsevat saada rangaistuksen. Ne ovat vihattavia.\n\nSiinä hänen toinen johtopäätöksensä.\n\nEikä sitä suinkaan lievennä papin eikä opettajan hänen päähänsä takoma\nlaupeudenoppi. _Kun pappikin on lahtari. Kun opettajakin on lahtari.\nKun suunnilleen kaikki paremmat ihmiset ovat lahtareita_. Kun kaikki\novat olleet mukana tappamassa, kiduttamassa, näännyttämässä nälkään.\n\nEi. Kauhun, pelon, kaipauksen, murheen ja nälän riuduttaman pikku\npaarian raihnaassa rinnassa ei täyttymättömän näläntunteen rinnalla ole\nmuuta kuin yksi ainoa muu tunne: _vihan_.\n\nSen vallassa on hän varmaan monesti vaivihkaa heristävä kylläkin\nnaurettavan pientä, siniveristä mutta ei periaatteessa niinkään\nvaaratonta nyrkkiään.\n\nSillä vaikka hän nyt vielä on miltei humoristisesti vaikuttava rääpäle,\njonninjoutava jumalanmieliharmi, jota täysi-ikäinen ihminen tuskin\nhuomaakaan, ei varsinkaan, jos hänellä on vapaudenristi rinnallaan,\nniin on otettava huomioon, että tuollainenkin pikku punikki sentään\naina kasvaa, joskaan ei viisastu. S.t.s. ei tule vallassaolijoita\nkohtaan sen lempeämmäksi. Kasvaa ikäänkuin kiusalla.\n\nKunnes jonakuna päivänä ilmestyy isän ja veljen tappajan ja\nnälkäännäännyttäjän nenän alle jonkun täysikasvuisen \"hulikaanin\" laiha\nmutta sitä luisevampi nyrkki.\n\nEikä nouse ainoastaan yhden, vaan kahdenkymmenenviidentuhannen orvon\nkostoakihelmöivät nyrkit.\n\n\n\n\nValkoinen terrori: \"kuoleman esikartanot\".\n\n\n    _Nääntyville veljille_.\n\n    Te unhoon ette häivy, nyyhkijät siellä\n    perikadon ja kauhun ja onnettomuuden yössä,\n    te, jotka hoiputte ristin ja tuskan tiellä\n    ja näätte pyövelit rankaisematta työssä.\n\n    Ei, ei tuhat kertaa, pääsinpäivänne koittaa,\n    joskohta sen nousu on vitka, joskohta se viipyy:\n    Sama ylhä aatehan maailmaa haltioittaa,\n    mi leirienne harmaudessa nyt hiipyy.\n\n    Sama kannustaahan maailman kansoja huuma,\n    mi teidätkin nosti pyövelivaltoja vastaan,\n    jo käyhän ympäri mailmaa kamppailu kuuma,\n    min alkusoittoa taistonne ainoastaan.\n\n    Punavaattehen nostain, mi vaipui kanssanne vereen,\n    käy eespäin rynnäten kansat voitosta voittoon.\n    Vihur ulvova myrskyn on loihtinut massojen mereen,\n    päämäärään poljetut kohta jo pääsevät loittoon.\n\n    Pian herroina herjatut luokat on kaikkien kansain,\n    ja silloin taittuva on myös teidänkin teljet,\n    ota murtuva kuolon ja laantuva ahdistus kansain.\n    Oi unhoon ette häivy te, nääntyvät veljet!\n\nHistoriassa mainitaan tyranneista, jotka ovat olleet luonnottoman\njulmia. Sanherib jaoitti maan tasalle Babylonin, vasallimaansa\nsuunnattoman metropolin; Caracalla Aleksandrian; Venäjän tsaari\npystytti hirsipuita kautta maansa. Mutta mikään historian lehti ei\ntiedä kertoa mistään niin luonnottomasta, mistään niin kyynillisen\nharkitusta, infernalisesta julmuudesta kuin millä Suomen\n\"sivistyneistö\" kahdennellakymmenellä vuosisadalla \"rauhoitti\" maansa\ntyöväenluokan, ja josta kymmenientuhansien aseettomien työläisten\nmurhat eivät liene pöyristyttävin muoto.\n\nSillä vaikka onkin jotain enemmän kuin selkäpiitä karmivaa siinä, että\n\"oikeuden ja totuuden esitaistelijat\", jotka huusivat koko sivistyneen\nmaailman korvat tukkoon yhteiskuntansa alimman sakan poikkeuksellisten\nhairahdusten johdosta, itse _heti siihen tilaisuuden saatuaan_\nkuumeentapaisella kiihkolla astuivat ennen kuulumattomien rikosten\ntielle murhaten työläisiä kuin teuraita; ja vaikka he verilöylyjä\ntoimeenpannessaan myös varsin usein harjoittivat kidutusta, niin on\nnäissä mustissa teoissa kuitenkin se vissi lohdutus, että heidän\nuhriensa kärsimykset ja kauhu oli rajoitettu, kestivät karkeimmassakin\ntapauksissa vain jonkun lyhyemmän ajan. Se mikä uhrille toi\ntorjumattoman tuskan ja kammon, toi myös vapahduksen: kuolema. Saatuasi\ndum-dumkuulan rintaasi retkahdit koirankuoppaan -- ja kaikki oli ohi.\nSen jälkeen ei sinua enää rasittanut valkoisen kulttuuriyhteiskunnan\nsiunaus.\n\nMutta julmuudella, jota valkoiset kehittivät vankileireillä, \"kuoleman\nesikartanoilla\", voittivat nämä oman itsensä, puhumattakaan siitä,\nettei sille historiassa hamaan muinaisuuden hämärään mennessä löydä\nmitään vertauskohtaa. \"Kuoleman esikartanoissa\" ilmeni Suomen yläluokan\nsairaloinen kidutusmania, villipetovaisto rafineratuimpana,\nharkituimpana ja -- tuhoisimpana. Kidutusleireillä piinattiin\ntyöläisistä yksi osa nälällä _vähin erin_ kuoliaaksi, toinen osa\nturmeltiin loppuiäkseen. Kuka ei -- kärsittyään kaikki nälän kauhut\naste asteelta -- vihdoin kuollut, kaatunut hengettömänä luukasana\ntoisten vielä liikkuvien luukasojen jalkoihin, hänen kohtalokseen jäi\n-- ja jää yhä vielä -- fysillisesti murtuneena ja ehkä myös\npsykillisesti rappeutuneena laahautua kurjan elämänsä läpi joka\ntapauksessa ennenaikaiseen hautaan.\n\nSuomen \"valkoinen\" porvaristo, eikö korviasi särje Tammisaaren,\nSuomenlinnan, Hennalan, Hämeenlinnan, Tampereen ja muiden vankileirien\nluurankojen haudantakainen kirous, eikö petoksen ja konnuuden\nparkitsemaa omaatuntoasi kolkuta kymmenientuhansien,\nmonienkymmenientuhansien työläisten nälkäkuolema tai iänikuinen\nonnettomuus? Sellainen villisikamoraaliko kätkeytyi hienoihin\nhepeneihisi, yltäkylläisyyden ja laiskuuden \"hienontamiin\"\npiirteisiisi? Että tuo syljeksitty, halveksittu, ryysyinen ja oppimaton\ntyöläisluokka oli korkeammalla sinua! Mikä ihmeiden ihme ja mikä\nylipääsemätön kompastuskivi sinulle, sinä suurmurhaaja- ja\nkiduttajaporvaristo, oman kuoppasi partaalla ylvästelevä,\nluurankosuuruudella pöyhistelevä pyövelistö!\n\n    _Valkoinen Suur-Suomi_.\n\n    Se ei ole suuri muussa kuin pöyhkeydessä,\n    se ei ole suuri muussa kuin röyhkeydessä\n    ja piinapenkkien luona ja hautausmailla\n    ja milloin kunniattoman kerjurin lailla\n    se suurempansa eessä on polvillansa\n    ja onkii myötätuntoa vahvempansa\n    valat variksen huulilla, valheet valtavat suussa.\n    Mut pieni, pieni, pieni kaikessa muussa.\n\n    Niin pieni, että kauhuksensa konsa\n    se kohtaa lahjomattoman kohtalonsa,\n    ei suuruus kaudesta sen jää merkkejä muita\n    kuin hautakumpuja kenties ja hirsipuita\n    ja aikakirjoihin tää musta lehti:\n    Vain nälkään näännyttää Suur-Suomi ehti\n    ja murhata, ryöstää, raastaa ja raunioittaa,\n    kun pyövelinpiilulla sen piti maailma voittaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ei mitään tunteenpurkauksia, vaan faktoja, tosiasioita! Suomen\nvallassaolijathan ja heidän agenttinsa eri maissa väittävät, ettei\nmitään valkoista terroria ole ollut eikä ole olemassa, Valkoinen\nterrori -- se on vain mielikuvituksen tuote, vakuuttavat Lillet,\nTosiasioita! Tässä niitä:\n\nKurkistakaammepa esim. _Tampereen_ leirille. Tänne saivat vangittujen\nomaiset ensi aluksi tuoda ruokaa, mutta kun vangeista vain pieni osa\noli kaupunkilaisia, mutta suurin osa maalaisia, joiden omaiset eivät\ntienneet eivätkä voineet tuoda ruokaa, niin tietää minkälaisessa\nnälänhädässä vangit alusta alkaen olivat: 3 ensi vuorokauden aikana\nsaivat he vain yhden kerran ruokaa ja silloinkin vain pienen leipäpalan\nja 2 silakkaa. Mutta pian lakkasi ruuansaanti ulkoapäin kokonaan,\nvankilaviranomaiset kun kielsivät sen sillä tekosyyllä, että ruuan\nmukana muka olisi tuotu vangeille aseita. Väite muuten, jota ei\nyritettykään todistaa ja jolla ei ole mitään merkitystä, kaikilla\nvankileireillä kun annettiin sama kielto -- _oltiin sovittu työläisten\ntappamisesta nälkäkidutuksella_.\n\nJa niinpä -- palataksemme Tampereen nälkäkauhujen näyttämölle -- oli\nsiellä nälkä niin ankara, että pian rupesi tapahtuman nälkäkuoleman\ntapauksia. Pienestä leipäpalasta antoi vanki vartiasotilaalle\nsaappaansa tai lakkinsa, kellonsa tai vaikka mitä. Sillinpäästä\nmaksettiin 2 markkaa, samoin silakasta, ja paperossilla sai\nvangin tekemään mitä hyvänsä. -- Lienee muuten tunnettua mitä\nelintarvehuijausta vartijat kaikilla leireillä heidän täydellisessä\nmielivallassaan olevain vankien kustannuksella harjoittivat myyden\nnäille satumaisiin hintoihin jopa elintarpeita, joita vankien omaiset\nolivat näille lähettäneet, mutta jotka vartijat olivat pidättäneet, ja\ntaas toiselta puolen leirien ulkopuolella huijaten vankien tarpeiksi\nvaratuilla ruokavaroilla. -- Mutta, palatkaamme vankeihin: Eräänä\npäivänä huomasivat nämä pihalla jo useita päiviä kuolleena viruneen,\nhaisevan hevosraadon, jonka kimppuun kävivät kuin sudet tapellen, ken\nonnistuisi saamaan osapalan. Tästä \"ravinnosta\" saivat vangit hurjia\nvatsanväänteitä, toiset kuolivatkin. Keittiöiden likaviemäreisiä\nahmivat vangit myös kourin kaikellaista inhoittavaa moskaa ja söivät\nsitä nälkähulluuden kiilto silmissä. Kun keväällä ruoho alkoi orastaa\nvankiparakkien ulostuksista väkevöidyillä seinävieremillä, olivat\nvangit nelinkontin ahmimassa ruohoa kuin eläimet. Tässä ei kuitenkaan\nole mitään ihmeellistä, vangit kun eivät aluksi saaneet muuta kuin 75\ngr. \"leipää\" ja 2 silakkaa sekä myöhemmin lisäksi puoli litraa raakaa\nvihanneskeittoa päivässä. Nämä vihannekset olivat arvotonta rojua, jota\nRenvallin hirtehishallitus hankki Saksasta vuorostaan lähettämällä\n_sinne_ kokonaisia voi- ja juustovuoria samaan aikaan, kun vapaanakin\noleva työväestö kärsi hirveätä nälkää. Mutta mitä ei olisi tehty\n_saksalaisille!_ Näille voittamattomille! Näille maan uusille\nisännille!\n\nKehnon ja ylöttömästi suolaisen ruuan näännyttämät vangit joivat\nkalvavaa näläntunnetta poistaakseen kohtuuttomasti vettä, josta oli\nseurauksena ensin jalkojen, sitten kasvojen ja lopuksi koko ruumiin\najettuminen ja -- kuolema. Suuri osa vangeista kuoli kuitenkin\nsuorastaan nälkään ilman mitään muita näennäisiä taudin ilmiöitä. Siitä\nolivat todisteena näiden raukkojen laihat ruumiit, joista \"nahan päälle\nilman mitään x-säteitä saattoi lukea lähes jokaisen luusolmun\". Ja\nniinpä nousikin vankilasairaalan kirjojen mukaan leirin kuolevaisuus\nlähes puoleentoistatuhanteen, mikä tapettujen kanssa merkitsi\n_neljännestä koko vankimäärästä_.\n\nMuudan _Hämeenlinnan_ vankileiriin tutustunut toveri taas tietää\nkertoa, että jotkut hulluuden partaalla olevat vangit siellä söivät\ntäitä, jotka siellä kehittyivätkin uskomattoman \"meheviksi\". Jos taas\nheinäkuormaa kuljetettiin leirin pihamaalle, riensivät vangit kilvan\nrepimään siitä heiniä syödäkseen: \"ne olivat parempia kuin saksalainen\nvihanneskeitto\". Sielläkin syötiin hevosen raato viimeistä rahtua\nmyöten. \"Kuoleman tapaukset olivat niin tavallisia, etteivät vangit\nniihin lopulta kiinnittäneet mitään huomiota.\"\n\nMuuten mainitsi sama kertoja erään vankilalääkärin valittaneen, että\noli mahdotonta saada ainoatakaan leikkausta onnistumaan, kun sairaat\neivät leikkauksen jälkeen saaneet sopivaa ruokaa. _Kaikki opererattavat\npotilaat olivat siis tuomitut kuolemaan_.\n\nToinen lääkäri taas oli vakuuttanut, että kaikki ne vangit, jotka eivät\nolleet saaneet sivultapäin lisää ruokaa, eivät voi elää kolmea vuotta\nkauemmin ja kaikkien vankien elinkausi oli vähentynyt joillakin\nkymmenillä vuosilla.\n\n_Riihimäen_ leiriltä kirjoitti vanki n:o 11,327 vielä niin myöhään kuin\ntämän vuoden tammikuussa muun ohessa seuraavaa:\n\n\"Viime aikoina on yhä useampi ja useampi tullut mielisairaaksi ja\nmilloin he öisin yltyvät tavallista raivopäisemmiksi, muuttuu leiri\noikeaksi helvetiksi, yhden osan nauraessa, yhden itkiessä, toisten\nulvoessa kuin nälkäiset sudet, toisten taas kertoessa itsekseen mitä\nuskomattomampia tarinoita murhista ja ryöstöistä, joita sairaloisessa\ntilassaan keksivät, ja joka tila muistuttaa pitkälle kehittynyttä\nooppiumihumalaa. Ja on tapahtunut, että vartijat ovat ilmiantaneet\nvankeja näiden mielipuolisuuden yössä latelemien juttujen perusteella,\nja silloin on heidän tarinansa nopeasti päättynyt. Toisia taas, jotka\nhulluuden puuskassaan ovat tulleet elämöineeksi, on iltahämärissä viety\nkellariin, missä revolverinlaukauksella on päästetty päiviltään. -- --\n\n\"Me olemme jo aikoja sitten jättäneet taaksemme ne repaleiset\nvenäläiset, joita mielikuvituksessamme näimme Golgatavaelluksellaan\nSiperiaan tsaarivallan aikana. Hallitus ei ollut joko voinut tai\ntahtonut hankkia näille onnettomille riittävästi vaatteita. Mutta\n_täällä_ ei anneta ainoatakaan vaatekappaletta. Kaikki ammuttujen\nvenäläisten jälkeen jättämät sinellireukaleet on käytetty jo aikoja\nsitten, ja sellaisessa tapauksessa, kun ei vanki enää parhaalla\ntahdollakaan saa pysymään ryysyjä päällään, ottaa vankilan johtaja\nasian kirjallisesta hakemuksesta pohtiakseen, ja tiedetään hyvin miten\ntämä pulmallinen kysymys ratkaistaan. Tehdään illalla pieni\ntarkastuskierros kasarmilla, ja jos tavataan vanki, joka jo on joutunut\nhulluuden pimeään yöhön ja jolla on jonkinmoinen vaatekerta päällään,\nviedään hän kellariin, ja -- vaatteiden puutetta valittaneella vangilla\non seuraavana päivänä kuolleen vaatekerta. Kas näin nokkelasti\nratkaistaan pukukysymys Riihimäen mutta myös muilla vankileireillä.\nTästä on johtunut, ettei kellään ole enään sydäntä valittaa pukunsa\nhuonoutta, sillä tiedetään, että tällöin murhattaisiin vain joku\nmielipuoli, ja niin kovasydämisiksi kuin monet täällä ovat tulleetkin\ntoisiaan kohtaan ja niin petoeläinmoraali kuin ennenpitkää onkin meihin\nkaikkiin iskevä kyntensä, niin yritämme me sittenkin miten parhaiten\ntaidamme paikata ryysyjämme ja mieluummin kuljemme vaikka alasti kuin\npyydämme vaatteita.\n\n\"Meidän vaivamme voidaan paremmin arvata kuin kuvata. Jokainen käsittää,\nettä tässä on kysymyksessä helvetti hirveimmässä muodossaan, ja\ntodennäköisesti tulemme me kaikki ennenpitkää mielisairaiksi, ellei\noloissamme pian tapahdu mitään korjausta suuntaan tai toiseen.\"\n\n_Viipurin_ vankileiriltä taas kirjoitti muudan uhritoveri: \"Olin\npunaisen armeijan riveissä kumouksen alusta alkaen ja olin niinmuodoin\nmyös tilaisuudessa näkemään miten inhimillistä punaisten menettely\nsentään oli lahtarien nykyiseen menettelyyn verraten: Kymmeniätuhansia\ntapettuja lukuunottamatta, olemme me vangit monia kuukausia saaneet\nvirua kahleissa kosteissa ja kylmissä kopeissa; minäkin sain kantaa\nkymmeniä kiloja painavia rautoja erääseen luolaan unohdettuna ja\nsyöpäläisten vallassa. Olemme suljetut kuin elukat karsinoihin. Ennen\nniin miehekkäät toverit istuvat nyt tylsinä eteensä tuijottaen ja\ntunkiolta löytämäänsä luuta järsien. Nälkä, sairaus ja kuolema ovat\nalituisena seuranamme. -- Nyt ovat lahtarit opettaneet meille\nmenettelytapoja, mutta tuskinpa kunniallinen työläinen milloinkaan\nvoisi olla niin julma kuin lahtarit.\"\n\nTärisyttävä on erään köyhälistökynäilijän silmänräpäyskuvaus\n_Suomenlinnan_ kidutusleiriltä. Nälkäisenä, menehtyneenä ja onnettomana\npiirtää hän päiväkirjaansa seuraavaa:\n\n\"Aamulla meidät komennettiin tavallista aikaisemmin aamuhuutoon, sillä\ntäällä saarella oli tänään suuret juhlat. Kaikista ei ollut\nlähtijöiksi. Monet olivat niin heikkoja, etteivät jaksaneet nousta\npystyyn ja kuusi oli yöllä kuollut nälkään. Kuolleiden joukossa on\neräskin kuuden pienen lapsen isä. Eilis-iltana hän rukoili vielä: 'Voi\nhyvät toverit, tuokaa minulle edes heiniä syötäväksi'. Aikaisemmin sama\npoloinen oli syönyt vartiosotilaan ampuman variksen. Nyt makasi hän\nsuullaan likaisella permannolla kalman keltaisena.\n\n\"Riviin komentavat sotamiehet potkivat ja kolhivat kiväärinperillä\nsairaita ja kuolleita, ilkkuen raaasti: 'kyllä jaksatte nyt,\njaksoittehan silloinkin, kun meitä vastaan tappelitte'.\n\n\"Aamuhuutoa pitävä upseeri anteli myös nagaikasta, kun luurangot eivät\nhänen mielestään tarpeeksi kiireesti jaksaneet horjua riviin. Erään,\njoka ei osannut vastata hänen kysymykseensä, veti hän rivistä ulos ja\nampui paikalle kuin koiran, ilkkuen: 'Jassoo, sinähän oletkin ryssä',\nja potkien sitten raadon vähän syrjempään.\n\n\"Nyt illansuussa olemme päässeet vähän ulos. Ne, jotka ovat jaksaneet\novat lähteneet. Usea on riisunut likaiset vaatteensa ja tappaa nyt\nsyöpäläisiä, joita täällä kuhisee joka paikassa miljoonittain. Vartalot\novat kumaraan luhistuneita luurankoja, Likaisia -- sillä koko täällä\noloajallamme emme ole pesuvettä nähneet! -- ja niin syöpäläisten\nsyömiä, että tuskin pientä palaa tervettä ihoa näkee. Tuolla horjuu\nennen niin voimakas ja syvästi sivistynyt toveri, keppi kourassa,\nkaivaen maasta hiukan vihertäviä ruohontaimia syödäkseen, maasta, johon\nheitetään kaikkea roskaa ja likaa. Mutta muuta vihantaa ei vankilan\npihalla ole ja aitauksen ulkopuolelle, jossa olisi puhtaampaa ruohoa,\nei saa mennä. Tuolla taas toinen keittää maasta löytämiään vanhoja\nluita toisten vesissä suin vieressä katsellessa. Meillä ei ole enää\nmuita tunteita kuin yksi ainoa, s.o. näläntunne. Meillä ei ole enää\nmuita ajatuksia kuin yksi: voi, kun pääsisi vapaaksi, että saisi edes\nkerran tarpeekseen syödäkseen. Kaikki ovat likaisia ja kurjia,\nruumiillisesti ja henkisesti menehtyneitä luurankoja. Ja kuitenkaan\ntämä vankileiri ei pitäisi olla kaikista kurjin. Millaista onkaan\nsitten niissä toisissa, huonommissa.\n\n\"Tuolla on taas yksi tupertunut likaiselle pihamaalle. Hän tekee lähtöä\ntästä maailmasta. Tasan kymmenen on jo tämän päivän osalle nälkään\nkuolleita, hän on yhdestoista, kolme on ammuttu ja yksi tullut\nmielipuoleksi. Toinen sama verta on kannettu sairaalaan henkitoreissa.\nHeistä on kuulemma matkalla kuollut kaksi jo sairaalan pihalle.\n\n\"Menen katsomaan tuota pihamaalle tuupertunutta.\n\n\"Oh! Sinunko vuorosi nyt tuli. Hän oli miesten parhaita, aatteemme\nkunnollisempia edustajia. Hänet merkittiin vaarallisempien sarjaan ja\nsilloin hän tiesi, mikä häntä odotti. Vankilaan sai hän kuulla, että\nvaimonsa oli vangittu, lapsensa joutuneet mieroon ja kotinsa hävitetty.\nNe olivat iskuja, jotka mursivat heikot voimat. Hän tuli synkäksi,\nalkoi heikentyä päivä päivältä. Tänään oli hän taas jalkeilla, kehui\nolevansa virkeämpi, eikä sanonut tuntevansa nälkääkään, Nyt makaa hän\ntuossa pihamaan liejussa.\n\n\"Pari upseeria kulkee ohi ja huomaavat hänet. Toinen heistä menee,\npotkaisee häntä komentaen nousemaan ylös, mutta kun huomaa, että tämä\non kuollut, käskee hän vartijasotilaan siirtämään hänet sivumpaan.\nKiväärin piipulla tyrkkien kierittää sotilas ruumiin syrjemmälle.\nSiellä se saa sitten olla siksi, kunnes ruumiita tulee lisää. Sitten\nkomennetaan vangit kantamaan 'raatonsa' pois.\n\n\"Valkoinen hyeena, ruumiinrosvo tekee vielä viimeisen puhdistuksen.\nJoku on monista tarkastuksista huolimatta onnistunut säilyttämään\njonkun paremman vaateriekaleen, kihlasormuksen tai jotain muuta hänelle\nkallista. Niitä valkoinen ruumiinrosvo nyt vainuaa. Sitten on raato\nvalmis kuopattavaksi.\n\n\"Sillä tavoin on päättynyt jo tuhansien tie ja samoin tulee päättymään\ntaas tuhansien, sillä mistään päin ei näytä olevan apua odotettavissa.\nMe kuolemme täällä kuin kulkurikoirat, katoamme maailmasta niin, että\ntuskin monestakaan tiedetään mihin on joutunut. Voi alennusta! Voi\nkurjuutta!\n\n\"Myöhemmin. On jo yö. Ollaan levolla, jos sitä levoksi voipi sanoa.\nKasarmin permanto on pakattu täyteen viimeistä sijaa myöten niin, ettei\nkävelemään pääse. Kesälläkin palelee verettömiä poloisia, täytyy nukkua\npäällysvaatteet yllä. Kellään ei ole makuuvaatteita. Laihoja raajoja\npakottaa kovalla kivipermannolla ja syöpäläiset ovat mielityössään.\nSieltä täältä kuuluu kuolevain ja sairaiden voihke ja vaikerrus.\n\n\"Istua kyyrötän nurkassa valveilla. En uskalla nukkua. Pelkään\nkuolevani, Kädet ja jalat tuntuvat kylmiltä ja turtuvat vähä väliä,\nveri ei enää kierrä. Valtimo lyö tuskin neljääkymmentä kertaa\nminuutissa. Selässä tuntuu kuumia väreitä ja päätä pyörryttää. Se on\nkai kuoleman esisoittoa. Koetan hieroa käsiäni ja jalkojani vastakkain\nsaadakseni veren kiertämään. En haluaisi kuolla. Taistelutantereella en\npelännyt kuolemaa, nyt sitä pelkään, pelkään tällaista koiran kuolemaa.\nJa sisimmässäni kytee vihan kipinä. Tahtoisin elää kostaakseni.\"\n\nMuuten on samaiselta Suomenlinnan leiriltä päässyt julkisuuteen\nsanomattoman kuvaava, 977 vankia koskeva alastomuustilasto. Sen mukaan\noli ilman paitaa 345 vankia, ilman alushousuja 420, ilman sukkia 746,\nilman housuja 262, ilman liivejä 481, ilman takkia 339, ilman\npäällystakkia 672, ilman vuodevaatteita 788, ilman käsiliinoja 688,\nilman pielusta 783 ja ilman kenkiä 436 vankia. -- Hirvittävän nälän\nlisäksi siis vielä lähes täydellinen alastomuus! --\n\nNäin näillä vankileireillä, jotka kuitenkin olivat niitä \"parempia\".\n\nHirveimpään huutoon joutui _Tammisaaren_ vankileiri, jonka käypänä\nnimenä olikin: Kuoleman esikartano. Kas tässä mitä muudan sen\nasukkaista tietää kertoa:\n\n\"Mikä muu kuin kuoleman esikartano on Tammisaaren vankileiri? Täällä\nvaeltavat ihmishaamut ympäriinsä siksi, kunnes vetävät viimeisen\nhenkäyksensä nälästä ja heikkoudesta. Kuolevaisuusprosentti kohoaa joka\npäivä. Aluksi kuoli 20-30 henkeä päivässä. Nyt, sitten kun vankien\nlukumäärä on vähentynyt parilla tuhannella, joten heitä on enään noin\n5,000, on kuolevaisuus lisääntynyt niin, että eräänä päivänä kuoli 64\nvankia.\n\n\"Ollaan niin totuttu kuoleman läheisyyteen, ettei se enää häiritse\nvähääkään, niin että voidaan esim. 'aterioida' aivan ruumiin vieressä,\nvieläpä haisevan ruumiin lähellä. Voi sattua, että ruumis saa useita\ntunteja olla koskemattomana vuoteellaan, käytävällä, ulkona hiekalla\ntai mihin vanki yleensä on ojentunut. Eräänä päivänä virui kahden\nraahelaisen ruumiit auringonpaisteessa aivan vesijohdon vieressä noin\n50 vangin seistessä jonossa saadakseen vettä, ja jono liikkui ruumiiden\nohi ilman, että kukaan tunsi syvempää liikutusta.\n\n\"Muudan ruumis virui käytävällä oveni edessä eräänä aamuna astuessani\nulos. Usein kuolevat vangit klosettiin. Tämä löyhkää sen lisäksi nyt\nkesäkuumalla niin inhottavasti, että itse löyhkä on jo lähes tappava.\n\n\"Jotkut kuolevat saatuaan omaisiltaan ruokalähetyksen, toiset taas\nkuolevat siksi, etteivät koskaan saa mitään ylimääräistä ruokaa. Ja\nvangin ravinto on aivan liian riittämätön, jotta sen avulla voisi\nsäilyttää henkensä pitemmän ajan. Kaunaleipä ja puoliraaka\nkalliokalaliemi turmelee vatsan, niin ettei kellään, joka on pakoitettu\nsyömään niitä, pysy vatsa kunnossa.\n\n\"On surullista nähdä noiden haamujen liikehtimistä. Yksi kuolemaan\nsaakka väsynyt nojaa toiseen ja jokainen on kaatumaisillaan kumoon,\nvetää jalkojaan perässään ja tuijottaa tylsällä katseella avaruuteen.\nKaikki ovat menehtyneitä ja kokoonkutistuneita.\"\n\nMutta, väitettäneen, kaikki edellä esitetyt kuvaukset heijastavat\neräänlaista luurankosympatiaa, ovat työläisten itsensä esittämiä;\nniillä ei ole päteväin todistusten arvoa.\n\nSiispä on turvauduttava \"pätevämpiin\". Tutustukaammepa aito\nporvarillisen professorin, _Robert Tigerstedtin_ Tammisaaren\nvankileiriltä antamaan raporttiin:\n\n\"Kesäkuun 6 päivästä heinäkuun 31 päivään on kuolevaisuus Tammisaaren\nvankileirillä ollut _hyvin suuri_, kuten seuraava taulukko osoittaa\":\n\n    Kesäk. 6-12 p          5,90\n      \"   13-19 \"          8,56\n      \"   20-26 \"         23,00\n      \"   27-3  \" heinäk. 14,00\n   Heinäk. 4-10 \"         18,87\n      \"   11-17 \"         26,76\n      \"   18-24 \"         41,11\n      \"   25-31 \"         42,38\n\n\"Vankien kokonaisluku on tänä aikana vaihdellut 6,027 ja 8,597 välillä.\nKoko (tänä) aikana on siis kuollut 1,347 vankia ja löytyy päiviä,\njolloin kuolevaisuusluku päivittäin on noussut 40,7. Vankien\nkuolevaisuus on tänä aikana alituisesti noussut, ja ihan viimeisenä\nviikkona oli se enemmän kuin 7 kertaa niin suuri kuin kesäkuun toisella\nviikolla.\"\n\n\"Kuolevaisuus 42,33 tuhatta kohtaan viikossa vastaisi Helsingissä, sen\n200,000 asukasta kohti, 8,466 kuollutta viikossa. Tämän ohella on\nhuomattava, että henkilöt, joista tässä on kysymys, ovat poikkeuksetta\nsiinä iässä, jossa kuolevaisuus on ylen pieni. (Esim. Santahaminan\n_nais_vangeista, joita oli toistatuhatta, oli _86 % 15-20 ikävuosien\nväliltä!_ Kirj. huom.)\"\n\n\"Tätä _kauhistuttavaa kuolevaisuutta_ ei edes voida selittää sen\nkautta, että vankileirillä olisi ollut joitakin vaikeampia\nkulkutauteja.\"\n\n\"Joka tapauksessa on _kuolevaisuus_, nimittäin 42,33 tuhatta kohti\nviikossa, _ennen kuulumatonta_, ja _vastaavaa on tuskin tapahtunut\ntsaarivallan vankiloissa_, taikka jos semmoista on sattunut, on sen\naiheuttanut jokin tarttuva tauti, kuten kolera, isorokko tai muu\nsemmoinen, mutta sitä ei ole aiheuttanut vankien mitä suurimmassa\nmäärässä epäterveellinen käsittely.\"\n\n\"Niistä 1,347 vangista, jotka ovat kuolleet aikana 6.6-31.7. on\nainoastaan 337, s.o. 25 prosenttia kuollut sairashuoneessa, kun sen\nsijaan _1,010 elämää on sammunut odotushuoneen puulavitsoilla_.\"\n\nNäin professori Tigerstedt, jonka lausuntoa tuskin rohkenevat väittää\nliioitelluksi tai valheeksi muut kuin valkoisen Suomen agentit, jotka\nruhtinaallisesti palkittuina itse ovat valkoisten isäntiensä tiliin\nvalmiit päivästä toiseen törkeästi vilpistelemään: valkoinen terrori?\nPötyä!\n\nMutta palatkaamme leireille. Niistä 90,000 työläisestä, jotka kapinan\njälkeen teljettiin nälällä kidutettaviksi ja joista _naisia_ lienee\nollut 5-6,000, \"onnistuivat\" valkoiset täten päästämään hengiltä\nkaikkiaan noin 15-20,000. Niin että murhattujen ja nälkääntapettujen\ntyöläisten lukumäärä voitaneen liioittelematta merkitä 40 ä 50,000:ksi.\n\nJa kuitenkin olisi kuolevaisuus vankileireillä luonnollisesti\nsupistunut minimiinsä -- siitä huolimatta, että \"terveydelliset\nolotkaan eivät voi vankileireillä olla tyydyttävät\", kuten valkoinen\nsotaministeri sievästi huomauttaa -- jos olisi annettu vankien omaisten\ntuoda heille ruokaa. Mutta perkeleellisestä tuhoamisvaistosta tämä\nkiellettiin, vaikka esim. Viipurissa sattui \"että _vangit eivät viiteen\npäivään olleet saaneet annokseen kuuluvaa leipää, jauhoja eikä voita_\"\n(virallisesta tarkastuskertomuksesta!).\n\nJa niinpä valkoiset pääsivät mihin pyrkivät: \"Olot vankileireissä,\nkaikista sanomalehtien vakuutuksista huolimatta, ovat hirveät.\nVangituista (Tammisaaressa) kuolee keskimäärin 80-90 vuorokaudessa.\n_Kuolleiden ruumiit ladotaan alastomina yhteen pinoon_, niin että\nalimmaiset likistyvät aivan muodottomiksi. Tästä pinosta otetaan\nruumiit vietäviksi metsään, jossa hautaus tapahtuu siten, että\nkärryistä keikautetaan ruumiit kuoppaan sikin sokin, jäsenet ristiin ja\nmiten sattuu menemään.\"\n\nNäin kertoi eräs valkoinen.\n\n\n\n\nHyve häpeäpaalussa.\n\n\nNiitä surkeita aikoja! Niitä surkeita aikoja!\n\nKen niitä pystyy kuvaamaan? Läpileikkauskynäilijäin ja -taiteilijain\npiirtimet, taltat ja siveltimet eivät siihen sovellu. Tarvitaan\nalhaison Balzaceja, tarvitaan joku Zola, Hugo tai Vereshtschagin,\njotta voitaisiin ikuistuttaa murto-osakaan niistä. Tarvitaan\ntyöläistaitelijoita, joita ei ehkä vielä ole mutta joita varmaan aika\nsynnyttää.\n\nTarvitaan proletariaattineroja, jotka helvetillinen piina, vaiva ja\nahdistus kouluttaa aikakauden huikaiseviksi kuuluttajiksi, tarvitaan\npalavia henkiä, joissa köyhälistösielun kaikki mielteet heijastuvat\nkuin prismassa ja jotka sen takia voivat luokkansa kärsimykset pukea\njylhää todellisuutta vastaaviin muotoihin, kuvata ne paperille, piirtää\nne kankaalle, hakata ne kiveen tai metalliin niin, että vielä tuhansien\nvuosien kuluttua voidaan selvästi tajuta mitä sai Suomen proletariaatti\nylisivistyneellä 20:lla vuosisadalla sietää ja minkä metsäkarjumoraalin\nomasivat vuosikauden kulttuuriperijät -- porvaristo.\n\nTuhertajat eivät siihen kelpaa. Eivät ainakaan porvarilliset\nlatturinlaskijat, jotka ovat myyneet pienen sielunsa kiskuriluokalle,\nlahtariyhtiölle, jonka teurastamon portilla ne tänään voimattomilla\näänillään luskuttelevat, mutta joiden ulvonta sammuu jäljettömiin\nhuomispäivän sarastuksessa.\n\nEmmekä näköjään pysty siihen mekään, jotka kukin osaltamme olemme\nsaaneet jakaa luokkamme kärsimykset. Ehkä kahlehtii meitä omat pikku\nvaivamme, ehkä emme ole kyllin palavasti eläneet mukana joukkosielun\njättikouristuksissa, ehkä lamaannuttaa aivojamme ja käsiämme työväestön\nGolgatatragedian suhdaton, vertaamaton valtavuus, ken tietää?\n\nMutta yhtäkaikki: johonkin kykenemme sentään mekin. Ainahan toki\nsentään voimme pelastaa unhon yöstä valaisevan pikkupiirteen, jylhästä\nluokkamurhenäytelmästä temmatun episodin.\n\nYlväitä muistomerkkejä varrotessamme tyytykäämme miniatyyriveistoksiin.\n\nKas tässä yksi sivumennen singahutettu lastu:\n\n       *       *       *       *       *\n\nVangeille ei saanut viedä ruokaa. Se oli valkopetojen viimeinen ja\nperkeleellisin keksintö. Huomasivat, että oli mukavampaa tappaa nälkään\nkuin käyttää kivääriä. Säästyy parempiin suihin ruoka, säästyivät\nkuulat ja työläisteurastukseen niin ihmeen haluttomiksi käyneet\nsotilaat saatiin jättää ihmisystävällisen typeryytensä valtaan.\nJa siksi toiseksi: _nähtiinhän ulkomaillakin, ettei maassa\nrehoittanut mielivalta_. Luonnollinen kuolema, hiljainen riutuminen\nruuanpuutteessa, sehän oli vallan toista. Eihän voitu suorastaan\nkieltää työläisiä kuolemasta. Ilkeyttään ehkä vain ottivat ja\nkeikahtelivat. Keikahdelkoot!\n\nMutta kidutettavien omaiset eivät niin vain alistuneet pyövelien\nhirtehismääräykseen. Kaikki ryysyihin verhotut hyvät voimat taistelivat\nepätoivoista taistelua röyhelöpirullisuutta vastaan. Keksittiin\nlukemattomia, aivan uskomattomia keinoja nälässä kiemurtelevien\nluokkasankarien kohtalon keventämiseksi. Joudutettiin mitä\nihmeteltävimpiä teitä myöten ruokaa onnettomien omaisten isooviin\nsuihin. Läheskään aina ei onnistuttu. Usein joutuivat rakkaudenlahjat\nvalkoisten ihmispetojen saaliiksi. Monesti sekaantuivat avustajat\nlahtarien verkkoihin.\n\nNiinpä näiden rivien sankaritarkin, 14-vuotias tyttönen, johon\nkirjoittaja tutustui paetessaan valkoisten vainukoirien tieltä.\n\nHänenkin veljensä oli nykyhunnien piinattavana, kitui kuvaamattomassa\nvaivassa tuhannen muun uhrin kera vankileirillä.\n\nTämä oli kuten niin lukemattomat muut luokkataistelijat, vielä\nkasvuiässä ja olisi niinmuodoin tarvinnut ruokaa riittävästi, enemmän\nkuin vanhemmat miehet. Mutta sen sijaan täytyi hänen kärsiä nälkää,\nyhtämittaista, keskeytymätöntä nälkää, kuten muidenkin, mikäli ei kotoa\nsaatu keinotelluksi hänelle suuhunpantavaa.\n\nTämän tiesivät omaiset liiankin hyvin, ja monesti oli onnistuttu\npelastamaan nuori vapaustaistelija kuoleman kidasta ruuan muruilla,\njotka oli riistetty muiden omaisten muutenkin aivan riittämättömistä\nannoksista.\n\nMutta nyt ei äiti, joka tavallisesti oli pojalleen jouduttanut rakkaat\ntuomiset, ollut viikkokauteen onnistunut pettämään kuoleman esikartanon\nkivisydämisiä vartijoita. Kahdesti olivat eväät joutuneet näiden\nsaastaisiin käsiin. Muilla kerroilla ei hän ollut voinut yrittääkään.\n\nArvaa siis, että kovasti koeteltu työläisperhe oli äärimmäisen\nepätoivon vallassa. Heistä tuntui aivankuin olisi ollut heidän syynsä,\njos poika menehtyisi. Mitä tehdä? siinä raskas pulma.\n\nPerheen vaipuessa mustimpaan toivottomuuteen heräsi kuitenkin\ntyttösessämme kapinanhalu entistä kipinöivämmäksi.\n\n-- Ei, pohti hän, veljeni ei saa kuolla kuin koira! _Minä_ en salli\nsitä! Olkoon tielläni vaikka tuhannen lahtaria, heidän uhallaankin\ntoimitan hänelle ruokaa!\n\nJa eväskääry mukana läksi hän leirille.\n\nMutta, kuten niin usein, voittivat pimeät voimat nytkin hyveen hennon\nesitaistelijan.\n\nTyttöriepu ei saanut veljeään lainkaan näköpiiriinsä. Kurkistelipa\nminne hyvänsä, kiersipä kunne tahansa, kaikkialla vain vieraita,\nkalmankalpeita, tuskanvääristämiä, viimeisillään hoippuvia kidutuksen\nuhreja.\n\nNiitä katsellessaan unohti hän lopuksi veikkosensa tykkänään.\n\n-- Eikö nämä kaikki olleet hänen, kaikkien veljiä? Eikö näillä kaikilla\npitänyt olla yhtä suuri oikeus elää? Miksi yksi tarvitsi paremmin\nruokaa kuin toinen?\n\nJa suuressa, ennen arvaamattomassa rakkauden hurmiossa viskasi hän\nkalliin eväskäärynsä muudatta onnetonta kohti, joka juuri oli nälän\nriuduttama retkahtanut päivän korventamalle nurmikolle.\n\nMutta samassa tarttui häneen pari tunnotonta kahmaloa. Lähin\nvartijalahtari sieppasi hänet kiinni ja raahasi leirillä olevan\npäällystönsä luokse.\n\nNämä ottivat katkeruudesta typertyneen lapsen raaoilla\nkannibaalihuudoilla vastaan. Ja käden käänteessä ympäröi tyttöstä\nkaikki saasta mitä voi kertyä alkohoolin ja yömässäyksen\ntylsistyttämien kaulusroistojen raaoille kielille ja julkeisiin\neleisiin.\n\nTietysti häntä \"tutkittiin\". Mutta muuta tolkkua ei päättäväisestä\ntyttösestä saatu kuin että hän yksinkertaisesti oli koettanut\nluvattomasti avustaa \"punaroistoja\".\n\nAmpua ei häntä iljetty. Ei myöskään pistää tyrmään. Vankiluolathan\nolivat tupaten täynnä jo muutenkin.\n\nSiispä oli parasta tyytyä häpäisemään hänet.\n\nJa tavoilleen uskollisina asettivat valkoiset karjut uhrinsa\ntilapäiselle korokkeelle \"kaikkien nähtäväksi\".\n\n-- Katsokaas, huusivat nämä, näin nuori ja jo niin rikollinen!\n\nJa se ei suinkaan ollut pahinta mitä he syytivät suustaan.\n\nNuori, turmeltumaton lapsi sai niiden kahden tunnin kuluessa, mikä aika\nhäntä riepotettiin häpeäpaalussa, kuulla sellaista, mistä ei hän ollut\nkuullut hiiskahdustakaan kodissaan, joka kuitenkin oli vain tavallinen\ntyöläiskoti, \"punaroistojen\" tyyssija; sai kuulla niin sanomattoman\npaljon sellaista, jota hän ei ikinä olisi luullut lähtevän herrasväen,\nniin kutsuttujen sivistyneiden, parempien ihmisten suista. Kuuli\nraakuuksia niin runsaasti, että hän tuona lyhyenä solvausaikana ehti\nsaada yläluokan pohjattomasta turmeltuneisuudesta selvemmän kuvan kuin\ntyöläiset tavallisesti iässään.\n\nNiin että kun hän vihdoin pääsi vapaalle jalalle ja mielenliikutuksesta\nväristen suuntasi askeleensa kotia kohti, oli hänen kasvoillaan ilme,\njota ei tapaa sen ikäisillä ihmisillä.\n\nHän ei palannut tietämättömänä, vain vaiston ohjaamana lapsukaisena,\nvaan itsetietoisena, mittaamattoman luokkavihan vireeseen jännittämänä\ntyöläistaistelijattarena, joka ei tulisi pyytämään eikä antamaan armoa,\nja joka ymmärtää, ettei rakkaus yksin suinkaan riittänyt valveutuneen\ntyöväenluokan käytinvoimaksi, vaan myös ja ennenkaikkea _viha_.\n\nKarjuja on kohdeltava karjuina. Siinä opetus minkä hyve saa\nhäpeäpaalussa.\n\n\n\n\nKohtalonsa välttäminen.\n\n\n\"Ei välttäne kohtaloaan\" on valkoisten keksimä lauseparsi niistä\ntyöläisistä, jotka he ovat päättäneet passittaa toiseen maailmaan,\novatpa nämä sitten tehneet hyvää tai \"pahaa\". Kuka tahansa paksupäinen\nmutta ei sitä vähemmän verenhimoinen koulupoika, ylioppilas, gulashi\ntai maanjussi esiintyy valkoisen Suomen näyttämöllä kohtalona, ei\nviattoman säälittävänä kuin kolmannen luokan teatteripiru etukaupungin\nkabaretissa, vaan hirvittävänä, muodottomana kuin pahathenget Danten\nhelvetissä.\n\nJa näytti siltä, ettei Hanneskaan voisi kohtaloaan välttää. Nälän\nmenehdyttämänä, kauhujen uuvuttamana ja surun järkyttämänä raahattiin\nhänkin valtiorikosoikeuden-nimeä kantavan raadin eteen. Siinä istui\njäseninä vain työväenluokan vihollisia, niitä samoja, jotka juuri\nolivat vereen tukahuttaneet vallankumouksen: selkäpuolen sotarosvoja,\nmonimurhaajia, ruumiinryöstäjiä. Puheenjohtajana taas istui nuori\ntuomari, joka kuoleman- ja kuritushuonetuomioiden avulla tavoitteli\nvapaudenristiä ja muita suosionosoituksia. Erittäin ihanteellinen\nkokoomus siis! Tavanmukaisten kysymysten jälkeen: oliko kuulunut\npunakaartiin ja mistä ajasta alkain; oliko liittynyt siihen\nvapaaehtoisesti vai pakosta; oliko ollut johtajia? j.n.e. luettiin\nHanneksen kotiseudun suojeluskunnan antama lausunto hänestä.\n\nSe oli ihana asiakirja, ja sitä ihanampi, kun sen allekirjoittaja oli\ntalollinen, jonka maalla Haaviston mökki aivankuin kiusalla sijaitsi,\nja jolle Hannes ei viime vuosina ollut suostunut rupeamaan rengiksi,\nkuten varhemmin -- raskauttavia asianhaaroja, jotka tietenkin löivät\nleimansa _suojeluskunnan_ lausuntoon! Siinä sanottiin, että vaikkei\ntiedettykään Hanneksen tehneen mitään muuta varsinaista rikosta kuin\nmikä sisältyi siihen, että hän oli ryhtynyt punaryssäksi, niin oli\nilmeistä, että hän oli kaikkein vaarallisimpia. Paitsi sitä, että hän\njo aikoja ennen kumouksen puhkeamista oli käytöksellään todistanut\nhautovansa yhteiskuntaa järkyttäviä yltiöpäisiä ajatuksia (miksi ei\nruvennut rengiksi!), kuului hän lisäksi perheeseen, jota hyvällä syyllä\nsaattoi pitää anarkian pesänä, mikä näkyy siitäkin, että hänen isänsä\nja sisarensa jo ovat saaneet _ansaitun palkkansa_. (Siinä toinen\nvalkoisten vakiintuneimmista lauseparsista!) Mutta ei vielä sillä\nhyvä: päälle päätteeksi oli syytetty paikkakunnan lakkautetun\ntyöväenyhdistyksen toimihenkilöitä (urheiluosaston puheenjohtaja!),\njoka sairaloisella kiihkolla oli yllyttänyt seudun työläisiä, varsinkin\nnuorisoa, seuraamaan hänen esimerkkiään (ja lykkimään lylyä!).\nSyytetyssä ei kylläkään oltu huomattu muita pahoja taipumuksia, hän\nnimittäin on raitis eikä edes tupakoi, mutta kysyä sopii, eikö juuri\ntällaista poikkeuksellista tapojen puhtautta, mitä tulee nyt\nkysymyksessä olevaan punikkiin, ole sitäkin pidettävä huolestuttavana\nmerkkinä? Omasta puolestaan näin todettuaan syytetyn vaarallisuuden\njätti suojeluskunta oikeuden harkittavaksi, eikö syytetty ansaitsisi\ntulla ammutuksi.\n\nNäin suojeluskunta. Eikä Hanneksella puolestaan ollut mitään\nsanottavana. Kaikki oli hänestä jo yhdentekevää. Fysillinen väsymys oli\nherpaannuttanut hänen sisimpänsä kerrassaan liikkumattomaksi;\nkorkeintaan tunsi hän vain ällötystä, ällötystä n.k. suojeluskuntaa,\nn.k. oikeutta ja koko valkoista väkivaltajärjestelmää kohtaan.\nAmpukoot, sittenpähän loppuu koko hirtehisilveily ja viheliäisyys!\n\nJa valtiorikosoikeus, tuo päänmeno-tuomioistuin tietysti \"katsoi\nsyytetyn ansaitsevan tulla ammutuksi\".\n\nJa asia oli sitä myöten selvä. Päätöksestä ei käynyt valittaminen,\nmutta armoa, sitä kyllä passasi valtiorikosylioikeudelta pyytää.\n\n-- Ei ikinä! siinä kaikki mitä Hannes kykeni muovaamaan sanoiksi. Mitä\nhänen katseensa sillä haavaa puhui, siihen ei oikeudella ollut aikaa\nkiinnittää huomiotaan, sillä sillä oli kiire; uusia kuolemantuomioita,\nuusia kuritushuonetuomioita, enempi verta, lisää onnettomuutta! siinä\nvalko-oikeuksien huoneentaulu!\n\nEikä Hannekselle käynyt edes niin onnellisesti kuin eräälle\ntoverilleen, tämä kun kehtasi kuolla keikahtaa nälästä keskellä\n\"oikeuden\" istuntoa viitsimättä edes kuulla tuomiotaan. Mikä oikeuden\nloukkaus! Mutta mitä eivät punaroistot julkeaisi!\n\nEi. Hanneksen oli tyhjennettävä kalkkinsa erä erältä. \"Sairaloinen\nkiihko\", jolla hän oli rauhan aikana terästänyt ruumistaan, kantoi\nvielä kuoleman esikartanoissakin hedelmää. Missä monet kärsimyksistä\ntuupertuivat, siinä hän vielä liikkui ja ajatteli, joskaan ei hän enää\njaksanut erikoisemmin eritellä kaikkia mietteitään ja tunteitaan.\n\nJa niinpä hän siis valmistui kuolemaan useain saman \"kohtalon\" uhrien\nkanssa yhdessä. Mikä surullinen seurue. Äskeiset sankarit siinä\nluurankoina alennuksensa syvimmällä asteella, toiset tylsän malttavina,\nmutta toiset nääntymyksen musertamina, voivottelevina poloisina.\nKidutuskausi oli ollut liian pitkä.\n\nVain Hannes jaksoi enää ottaa tilanteen täysin miehekkäästi: jos kerran\noli jouduttava murhaajain käsiin, oli ainakin osoitettava näille, ettei\nkunniallisen työläisen kunto petä koirankuopallakaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n    Yks rukoili -- --\n\n    Yks rukoili, yks kyynelöi, yks puri hammastaan,\n    kun metsänrantaan raastettiin he teurastettavaksi,\n    ja kolkko oli hiljaisuus ja hämär peitti maan.\n    Oi, kunpa vielä elää sais! -- noin vaikersi ne kaksi.\n\n    Mut kolmas lausui: Kolkompaa en arpaa tiedäkään\n    kuin jäädä eloon silloin kun on lyöty orjarotu,\n    kun valkosusi vallitsee ja vääryys nosti pään\n    en helvettiin ma moisehen maan päällisehen totu.\n\n    Kun kerran totuus lyöty on ja hyve hehkuvin,\n    ja verissään ne viruvat, jotk' oikeutta huolsi,\n    kun orjain suku suruihin niin suuriin syöstihin,\n    niin jälkeen jäädä raskas sen, ken pyhintään myös puolsi.\n\n    Siks' kyynelöiden kuolohon ma kurjaan kulje en,\n    en vaikeroiden, valittain, vaan hammastani purren,\n    näin pyöveleiltä riistäen een riemun viimeisen,\n    ett' työläisurho kuolohon käy kalveten ja surren.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa niinpä Hannes nyt, viimeisenä \"kohtalon\" hänelle suomana iltana,\npäätti kirjoittaa äidilleen jonkun _iloisen_ sanan. Heittää hyvästi --\nnäkemiin ikäänkuin, jotta ei vanhus ottaisi ylen raskaasti tätä\nviimeistä armoiskua. Päätti kirjoittaa, että vaikka hänen nyt on\nkuoltava, kuten ovat kuolleet tuhannet näinä pimeinä aikoina, niin jäi\nkuitenkin ihana lohdutus, että\n\n    manan mailtakin maanitus käskevä soi,\n    elo kiehtoo, ja liehtoo tultaan.\n    Suku sorrettu tää jos sortuukin,\n    uus nousevi vankka varmaan,\n    povell' onnettomimman äidinkin\n    vesa vainotun varttuvi hentoisin\n    taas urhoksi aattehen armaan.\n    Suku uus, syke sielussa kiihkehin, oi,\n    iki-ihmeitä ilmoille loihtia voi\n    ajan taivaan seestyissä harmaan.\n    Suru suurihan kurjia kannustaa\n    ja kaipuu, mi ei ole laannut.\n    Vihan hetteistä heikkokin voimia saa,\n    ylös yllyttää vert' uhkuva maa\n    ja polvi, sen helmassa maannut. --\n\nMutta kynää etsien taskujaan kopeloidessaan kiintyi hänen huomionsa\nrutistuneeseen paperipalaseen, mikä sekaantui hänen käteensä\npovitaskunsa pohjalta. Suorittuaan sen monet rypyt äkkäsi hän\nnuhjaantuneessa paperissa joitakin enää vain vaivoin ymmärrettäviä\nvariksenvarpaita, joita siihen oli lyijykynällä piirretty. Mutta\nlukemattakin muisti hän nyt yhtäkkiä paperin sisällön ja siihen\nliittyvän tapauksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli nimittäin rintamalla kerran sattunut näinikään:\n\nEräänä lomapäivänä oli Hannes muutamien toveriensa kera lähtenyt\nsamoilemaan erääseen syrjäiseen, rintaman takana olevaan kylään.\nEhdittyään kylän laidalle, huomasivat toverusten tarkoiksi kehittyneet\nsilmät omituista liikettä muutaman talon pihamaalla. Siellä seisoi pari\nhevosta täysissä valjaissa ja täydet kuormat perässä, ja kuormain ja\npirtin välillä liikkui joitakin miehiä, joilla näytti olevan omituinen\nkiire. Vainuten tapauksessa jotakin vehkeilyä riensivät toverukset,\nkiväärit vireissä, taloa kohti.\n\nPäästyään salaa pihamaalle ei siellä ollut kristinsielua: hevoset vain\nkuopivat malttamattomina, ja kuormat törröttivät täynnään kaikkea mitä\nmaalaistalossa tapaa, viljasta alkaen pitovaatteisiin asti. Nyt\nastuivat miehet varoen portaita ylös, raottivat ovea ja -- mitä\nnäkivät!\n\nKylään oli pistäytynyt noita siellä täällä liikkuvia köyhälistön\nhäpäisijöitä, jotka tulivat ja ottivat mitä petoksella tai uhkauksella\nsaivat kiristetyksi, minkä jälkeen -- elleivät puuttuneet henkeä\nkoskeviin asioihin -- katosivat niinkuin olivat tulleetkin. Tässä\ntapauksessa olivat rosvot jo ottaneet talosta hevoset, sälyttäneet reet\ntalon tavaroita täyteen ja -- Hanneksen astuessa pirttiin -- paraikaa\nkiristivät pelon suunniltaan säikähdyttämältä isännältä rahoja kahden\nmiehen pidellessä tätä käsistä ja kolmannen painaessa revolverinputkea\ntämän ohimolle.\n\nKuullessaan askeleitten töminää ovelta kääntyivät vorot yhtäkkiä nähden\nedessään punasotilaat, joiden kiväärit uhkaavina kääntyivät heitä\nkohti. Ja sitten alkoi jupakan nopea selvitys. Miehet pakotettiin\nkantamaan tavarat takaisin paikoilleen, riisumaan hevoset valjaista,\nviemään ne talliin ja sitten: mars matkaan päällystön luokse! Hanneksen\ntoverit lähtivät viemään veijareita, tämän itsensä jäädessä valittamaan\nsattunutta tapausta isännälle. Ei hän noita ilkiöitä liian ankarasti\ntuominnut: tiesihän hän missä maassa niitä sellaisia vesoja kasvaa:\nluokkayhteiskunnan heitesaroilla. Sitä suuremmalla syyllä pyysikin hän\nisäntää olemaan tuomitsematta _koko_ köyhälistöä.\n\n-- Köyhälistö taistelee eduistaan rehellisesti, mies miestä vastaan. Se\nei ojenna asettaan aseettomia vastaan eikä kulje varkaissa! vakuutti\nhän.\n\nNo, isäntä tietysti oli kuin seitsemännessä taivaassa. Pyyhittyään\nkylmän hien otsaltaan ja saatuaan emännänkin taas tolkulleen, hän\nluonnollisesti joudutti vieraalle kahvia, lupasi jopa rahallisestikin\npalkita tämän hyvän työn.\n\nTähän ei Hannes kuitenkaan taipunut. Mutta jostakin äkillisestä\nmielijohteesta -- ehkäpä sen takia, että työväestöä oli porvariston\ntaholta luokkasodan aikana niin äärettömästi parjattu -- tuli hän\npyytäneeksi isännältä todistusta tapahtumasta. Tämä mielihyvin työtä\nkäskettyä. Saatiin käsiin jokin paperipalanen ja lyijykynä, ja\nniinpä isäntä parhaan kykynsä mukaan raapusteli paperille, että\npunakaartilainen Hannes Haavisto oli pelastanut sekä hänen tavaransa\nettä henkensä. -- -- --\n\nTätä paperia hypisteli Hannes paraikaa ajatuksiin vaipuneena\nkourassaan, kun leirin pappi astui sisään antamaan herranehtoollista\nseuraavana aamuna ammuttaville \"punaroistoille\".\n\nNoita viheliäisiä näytelmiä! -- viheliäisiä silloinkin, kun pappi\ntosissaan saapui suorittamaan \"velvollisuuttaan\", mutta kerrassaan\nkatalia, milloin -- ja sellaisiakin tapauksia tunnetaan -- papit\nsaapuivat perkeleellisen kyynillisinä valmistamaan vankeja viimeiselle\nmatkalle, vaikkei näitä itse asiassa vielä oltu määrättykään\nammuttaviksi, ollen näillä pimeyden pääruhtinailla vain tarkoituksena\nherättää vangeissa äärimmäistä kuolemankammoa, kiduttaa heitä\nhenkisesti, niinkuin heitä kidutettiin ruumiillisesti nälällä ja\nrääkkäyksillä. Papit ne monessa tapauksessa suorittivat samaa piiskurin\nammattia jumalansanalla kuin varsinaiset ammattisuomijat koivuraipoilla\nja nagaikoilla. Olkoot he kirottuja! Nämä hirtehispapit nimittäin.\n\nPappia, joka juuri saapui manan maille sonnustelemaan Hannesta ja tämän\ntovereita, saattoi kuitenkin moittia vain typeryydestä mutta ei\nilkeydestä.\n\nPäinvastoin. Hän tunsi melkoista myötätuntoa vankeja kohtaan. Hänen\nkäsityksensä mukaan nämä kylläkin olivat ryöväreitä ristinpuulla, mutta\nhänellä ei kuitenkaan ollut mitään sitä vastaan, että nämäkin,\nsovitettuaan kauhean rikoksensa, pääsisivät paljon puhuttuun\nparatiisiin, paikkaan, missä työväestön yleensäkin vasta sopi\ntavoitella rieskaansa ja hunajaansa. Hänestä ei ollut paikallaan\nsellainen käsitys, mikä ilmeni m.m. Turun _piispan paimenkirjeessä_,\nettä punavangeilta olisi tykkänään suljettava taivaanportit. Ensiksikin\nhän ehkä sydämensä yksinkertaisuudessa arveli, etteivät he, papit\nnimittäin, kentiesi kuitenkaan kykenisi niitä niin tarkkaan sulkemaan,\nettei sinne \"moni lurjuskin läpi luistaisi\" ja toiseksi oli koko juttu\nkerta kaikkiaan niin epämääräinen, että: miksei, menköötpä vain\ntaivaaseen; sillähän ei nyt missään tapauksessa loukattu kenenkään\netuja eikä oikeuksia. Kunhan vain katuivat. Niin, ja eikö yhtäkaikki\npitänyt olla suurempi riemu yhdestä kadotetusta (punaroistosta) kuin\nyhdeksästäkymmenestä yhdeksästä (valkoisesta) vanhurskaasta? Ja siksi\ntoiseksi tuotti myös epäilemättä suurta nautintoa seistä kuoleman\nkynnyksellä ja ohjata väsyneitä matkamiehiä -- ikuiseen elämään. Sela!\n\nNo, niin. Todistettuaan kuolemaan tuomituille heidän syntiensä\nveriruskeuden, joka näiden tuli ymmärtää niin kauan kuin vielä riitti\nlyhyttä armon aikaa: olivathan he maan kavaltajina nostaneet kätensä\njumalan määräämää, kirkon siunaamaa (ja ryssäläiskenraalin edustamaa)\nesivaltaa vastaan, joka ei hukkaan kantanut miekkaa (saksalaisia\nmausereita!), todistettuaan, että he oikeastaan ansaitsisivat\niankaikkisen kadotuksen, antoi hän kuitenkin ymmärtää, että karitsan\nveri oli vuotanut heidänkin tähtensä j.n.e. Toi sanalla sanoen jälleen\nesiin tuon nukkavierun lunastusteorian, joka kristillisen kirkon\nopinkappaleista lienee iljettävin: tapa veljesi + kadu = tulet\nautuaaksi. Oikea suurryövärien oppi, joka on kuin luotu pääoman\nvalaille, jotka tyhjiin imettyään, kaivoksissa ja tehtaissa runneltuaan\ntai suorastaan esivallan avulla teurastettuaan tuhansia työläisiä,\nmutta parahiksi ennen kuolemaansa \"kaduttuaan\" pääsevät hekin \"karitsan\noikealle puolelle\". Mutta oppi, joka niin tavattoman huonosti sopii\nriistetylle, joka nälkänsä tyydyttämiseksi \"varastaa\" leivän taikka\nnostaa aseen puukkoa kurkulleen painavaa riistäjää vastaan.\n\nMutta palatkaamme hyvään paimeneemme. Suoritettuaan laupeuden työnsä\nHanneksen tovereille kääntyi hän viimeiseksi tämän puoleen. Huomattuaan\ntämän kädessä paperipalasen luuli hän sitä jäähyväiskirjeeksi ja\nilmoitti olevansa valmis toimittamaan sen perille.\n\nSanaa sanomatta ojensi Hannes paperin väsyneellä eleellä antaen papin\nymmärtää, että siihen olisi ehken syytä vilaista ennen sen \"perille\"\ntoimittamista, jotta se ei menisi väärään paikkaan.\n\nJa niin sai pappi suureksi ällistyksekseen yhtäkkiä havaita, että hän\noli kuolemanportilla töksähtänyt yhteen työläisryysyihin verhotun,\naiheetta ristillepaiskatun oikeamielisyyden perikuvan kanssa, joka vain\noli unohtanut pitää melua hyveestä, mitä piti luonnollisimpana asiana\nmaailmassa.\n\n-- Toimitan sen sittenkin perille, vakuutti pappi, joka, kuten sanottu,\nei suinkaan ollut mikään ilkimys.\n\nJa niinpä tapahtui, että Hannes vieläkin kerran vältti kohtalonsa.\n\nPappi näet sai asian uudellen \"oikeuteen\". Istuntoon kutsuttuna todisti\npälkähästä pelastunut talonpoika valallisesti, että niin ja niin oli\nasianlaita ja että ilman Hannesta ei hän nyt seisoisi siinä. Tuomaria,\njosta tuntui, ettei hän tämän pykälän kohdalla päässyt varsin paljon\nlähemmäksi vapaudenristiä, epäilytti. Eihän vain todistaja itsekin\nollut sosialisti? Ei _ollut_ ollut, mutta ei ollut hyvä sanoa, mitä\n_tästä_ alkaen; oli saanut niin merkillisiä opetuksia _viime_ aikoina\nniin puolelta kuin toiseltakin. --\n\nTodisti, ja pappi puolestaan painoi päälle. Oli saanut Hanneksen\nkotipuolesta pelkkiä hyviä tietoja: oikea malli miehekseen, joskin\n\"hairahtunut\".\n\nJa niin oli \"oikeuden\" sanomattomaksi surukseen \"lievennettävä\"\nHanneksen kuolemantuomio -- kahdeksitoista vuodeksi kuritushuonetta:\nsillä aikaahan lahtarioikeus kuitenkin pääsisi toista tietä aikeensa\nperille -- -- --.\n\nMuuten, niin, kuinka sanotaankaan: jos korppi olisi tuomarina, niin\nharvapa hevosella kirkkoon ajaisi.\n\nNiinpä olivat nyt korpit tuomareina, oikeat korppikotkat. 140\nluokkavihaa ja puoluekostoa uhkuvaa valtiorikosoikeutta lienee\nkaikkiaan julistanut noin 52,000 tuomiota, jotka yhteensä käsittävät\n300,000 vuotta kuritushuonetta. Tuomituista \"johtajista\" oli suuri osa\nsellaisia, jotka eivät olleet ottaneet lainkaan osaa kumousliikkeeseen.\nMutta niinkuin oli tapettu sekä aseisiin tarttuneita että aseettomia,\nniin myös tuomittiin kuritushuoneeseen jokainen, jonka katsottiin\nvoivan _vastaisuudessa_ nostaa vereentukahutettua työväenliikettä\njaloilleen. Tuomittiin ilman laillista perustetta silmittömästi,\nsummamutikassa ja epäjohdonmukaisesti. \"Rikoksista\", joista toisissa\n\"oikeuksissa\" rangaistiin vain parin vuoden kuritushuonetuomiolla,\nvoitiin toisissa tuomita kuolemaan. Voitiinpa tuomita syistä, joita\noikeudenkäynnin aikana ei _oltu edes mainittu_; monet taas joutuivat\nkuritushuoneeseen pelkän nimierehdyksen johdosta. Aminoffin (jo\nmainittu) kiertokirje ja suojeluskuntien raportit olivat ohjenuorina.\nSyytettyjen todistajien lausunnoille ei tavallisesti pantu mitään\npainoa.\n\nKuten sanottu, ei valtiorikosoikeuden päätöksestä saanut valittaa, vaan\nainoastaan pyytää armoa. Useimmat tuomituista tarttuivatkin tähän\nnöyryyttävään keinoon, mutta löytyi kuitenkin sellaisia kuolemaan\ntuomittujakin, jotka kieltäytyivät sitä hyväkseen käyttämästä!\n\nJoukkomurhat, nälkäännäännytys, oikeusarpajaiset -- siinä\nporvarisvallan hirvittävä kolmiteräinen kostonkirves, jolla se osin\ntuhosi, osin teki \"vaarattomaksi\" _satatuhatta_ Suomen työläistä.\n\n\n\n\nValkoiset bakkanaalit.\n\n\nJa niin oli päästy työväenluokasta, sen rippeitä vain enää\nmetsästettiin.\n\nOli saatu voitto, ja uuden käskijän, isännän ja suojelijan -- Saksan --\nturvin kävi lepääminen laakereilla. Aikoi mässäys.\n\nMeitä sosialisteja pidetään huonoina kansalaisina, mutta ei voi olla\npunastumatta häpeästä maansa puolesta nähdessään minkälaiseksi se\nvalkoisten käsissä luokkasodan jälkeen kädenkäänteessä paheni. Alkaen\nhallituksesta ja ylemmistä ja alemmista siviili- ja sotilasvirastoista\nsekä näiden yksityisistä virkailijoista, upseereista ja sotilaista\ntavallisiin valkoisiin kansalaisiin: elintarvehuijareihin ja\nmanttaalipappoihin, välikäsiin ja onnenonkijoihin asti -- pettivät\nkaikki, rosvosivat kaikki, elivät kuin viimeistä päivää kaikki. Koko\nmaan \"sivistyneistö\" heitti pois viimeisetkin tekopyhyyshotaleensa,\npaljasti oikean karvansa. Maan vallassaolijat liikkuivat ujostelematta\nmaantieritareiaa, kähveltäjinä, väärentäjinä. Aatelismies kilvan\nnousukkaan kanssa, virkamies maallikon, valkoinen suomalainen\nsaksalaisen kanssa -- kaikki puhdistivat, peijasivat, besorgasivat.\nRosvottiin valtiolta ja rosvottiin yksityisiltä, rosvottiin jopa\nhirsipuut puhtaiksi; murhattujen työläisten jälkeenjäämistöt, nekin\nkulkivat toiselta varkaalta toiselle. Eipä edes maisterismiehet\nkammonneet kähveltää nälkään kuolleiden työläisten täisiä ryysyjä.\n\nJa manttaalipapat istuivat aittojensa kynnyksillä ja hykertelivät\nkämmeniään: kaikesta sai satakertaisen, monisatakertaisen hinnan. Antaa\nkansan nähdä nälkää, no, sittepähän oppii kapinoimaan! Ja valkoinen\nvälikäsi kuljetti viljan nälkäänäkevän työläisen oven ohitse\nvalkoiselle \"isänmaan ystävälle\" -- tämä jaksoi maksaa: jos rahat\nloppuivat, puhdistit vain jonkun varaston tai kassan. Niiden kanssa ei\nnyt ollut niin tarkkaa lukua. Mitä hallitus varkaista, rosvoista ja\nmurhamiehistä! Nyt jahdattiin vain työläisiä.\n\nJa kähvelletyillä varoilla mässättiin, ja saksalaiset hyväntekijät,\nystävät ja aseveikot olivat lakkaamattomien juhlimisten esineinä.\nSaksalaisia syötettiin, juotettiin ja kannettiin käsivarsilla.\nSaksalaisille \"vapauttajille\" tarjosivat ujostelematta sulojaan\nvallasnaiset -- se oli _nyt_ kansalaisvelvollisuus, isänmaallisen\nhyveen vaatimus.\n\nValkoiset ihanteenihmiset elivät kuin Niniven lapset. Ja Joonaiden\nvaisut äänet eivät kantaneet kauas.\n\nKohosi näet porvariston omastakin keskuudesta ääniä, joiden\ntarkoituksena lienee ollut sopivassa määrässä hämmentää yleistä\nkarnevaalihumua. Erinäisissä porvarilehdissä ruikutettiin olojen\nsurkeudesta. Niinpä kirjoitti _Turun Sanomat:_ \"Ei mässään maassa ole\nkaikellainen keinottelu, lakien julkea rikkominen, säädöksistä\npoikkeaminen ja yleensä kaikkien tähän asti pyhänä pidettyjen\noikeus- ja siveyskäsitteiden halveksiminen päässyt sellaiseen hurjaan\nvauhtiin kuin meillä viime aikoina. Kirjaimellisesti meillä nykyään\nvallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan, vaikkakaan sitä ei käydä\naseilla. Kukaan ei välitä hituistakaan siitä, miten käy lähimmäisen,\n_kukaan ei kiinnitä huomiota isänmaan etuun_, ei valtiotalouden\nasemaan, ei koko yhteiskuntarakenteen pysyväisyyteen, kysymys on vain\nsiitä mistä eniten saisi kerätyksi pääomia vaikkapa toisen hengen\nhinnalla. -- Nykyinen olotila maassamme on kansallinen häpeä, syvä\nalennuksen ja rappiolle joutuneisuuden aste. Eri yhteiskunnan aloilla\non päässyt vallalla sellainen siveellinen höllyys ja kurittomuus, että\nsuorastaan kammottaa.\" _Uudessa Suomettaressa_ taas oli kerran\ntällainen viehkeä pala: \"Kirkolliskokouksessa Turussa seurakuntain isät\nneuvottelevat ankarasti katkismuksen opetuksen alkamisesta. Mutta\nkuinka voi opettaa katkismusta pienokaisille, _kun rosvot rehentelevät\njulkisilla toimipaikoilla?_ Ei, seitsemäs käsky on nyt naulattava\njokaiseen seipääseen\". -- Ja mainittu _kirkolliskokous_: \"Nälänhätä\nuhkaa syöstä tuhannet epätoivoon, jopa kuolemaan. Mutta tästä\nnälänhädästä rikastuvat toiset. Kuta enemmän köyhien leskien kyyneleitä\nja huokauksia, sitä enemmän rahaa ahneiden arkkuihin. -- -- -- Kaikki\ntämä vain laajentaa eri kansakerroksien välistä kuilua, vielä sitäkin\nenemmän se laajenee, kun hädän kasvaessa toisaalla yhä vain toisaalla\nnautinnonhimo, irstaus ja hekuma kasvaa. Meidän täytyy tunnustaa:\npaljon puuttuu, kansamme sielu on sairas.\"\n\nJa itse vanha noitarumpu, _Juhani Aho_, nähtyään kuinka kauas hänkin\nosaltaan oli tullut katajaisen kansansa hersyttäneeksi, puhkeaa\nvoimattoman ukkelin ärinään: \"Rakuunan kannusten kilahdus kylän\nraitilla on ääni, joka tässä maassa tehonnee paremmin kuin (laki ja\nevankeliumi) -- --\". Mutta kuten hän oli niin monesti ennen puhunut\npötyä, puhui hän nytkin. Rakuunat, sotaväki -- kaikki samaa sorttia.\nVielä niin myöhään kuin 5/1919 puhuu porvarillinen _Fyren_-lehti\ntragikomillisista asioista.\n\n\"Oli aika -- kirjoitti lehti -- ihana aika, jolloin me, niinpian kuin\njoko elämässä tai sanomalehdistössä, etupäässä sanomalehdistössä tuli\npuheeksi meidän rumat tekomme tai rumat ominaisuutemme, voimme\nloukkaantuneena viattomuuden paatoksella viskata koko maailman silmille\ntuon kaikkea selittävän ja kaikkia puolustavan sanan _venäläistä\nturmelusta_ jotenkin samallaisella syyttäjän paatoksella kuin nykyään\nkeisari Wilhelm tiuskaa sanan _Ludendorff_ ja Ludendorff sanan _Keisari\nWilhelm_. 'Venäläinen turmelus' oli meille ikäänkuin suuri ja komea\npielus meidän syntisen päämme alle pantavaksi -- mutta se ihanuus\nkatosi kuten niin paljon muutakin Venäjän vallankumouksen\nvedenpaisumukseen.\n\n\"Sitten tulivat _saksalaiset_ maahan, tulivat, näkivät ja besorgasivat.\n'Mitä punaiset jättivät jäljelle, sen veivät saksalaiset', valittivat\ntalonpojat ja tilanomistajat niillä paikoin missä saksalaiset olivat\nkulkeneet. Ja kaupungeissa, etenkin pääkaupungissa valitti poliisi:\n'kyllähän me ennen luulimme, että venäläiset osaavat tehdä koiruuksia\nja varastaa, mutta kyllä ryssät sentään ovat taitamattomia hutiluksia\nsiinä asiassa saksalaisten sotilasten rinnalla'.\" Kerrottuaan sitten\nvalaisevista yksityistapauksista, jatkaa lehti: \"Sanottakoon lyhyesti,\nettä saksalaiset koettivat järjestelmällisesti ryöstää jo ennestään\nnälkäänäkevän Suomen puhtaaksi elintarpeista ja muista välttämättömistä\nkulutusesineistä. Ei tyydytty yksin siihen, että _lannoitusaineita\nvastaan tahdottiin ottaa_ (Suomen eduskunnan aloitteesta) _punaisia\nvankeja Saksaan_, vaan mikä oli tärkeämpää: tahdottiin saada\nelintarpeita nälkäänäkevälle sotivalle Saksalle, Saksalaisilla\nsotilailla oli täysi oikeus anastaa ja lähettää Saksaan kaikki\npaperossivarastot mitä käsiinsä saivat. Saippuat ja muut semmoiset\nolivat myös niin haluttua tavaraa, että Helsingin kaupunki oli pian\naivan tyhjä saippuasta. Samaten kävi suomalaisen voin kanssa, ja mikä\noli vielä pahempaa: ei edes oltu lastaamatta laivoihin ja viemättä\ntäältä pois sitä vähäistä määrää jauhoja, niin hyvin vehnää kuin\nruista, joka oli maassa ja joka oli Ruotsista saatu.\"\n\nNäin Fyrenin mukaan maassa isännöivät saksalaiset sotilaat.\n\nMutta eivät suomalaisetkaan \"vapaustaistelijat\" olleet oppimestareitaan\nhuonommat. Lehti kertoo eräästä vänrikistä, joka joutui kiinni\nhäpeämättömästä varkaudesta mutta sai kaikki ikuisiksi ajoiksi anteeksi\n-- \"_koska varastaminen armeijassa oli niin yleistä_\". Ja lehti jatkaa:\n\"Huhu kertoo eikä ainoastaan huhu että hiljattain pidetyssä yleisessä\nkassatarkastuksessa Viipurissa kaikki muut sotilaskassat olivat\nenemmän tai vähemmän besorgatussa tilassa paitsi yksi -- erään\nrykmentin kassa, jonka rykmentin upseereista liki 100 prosenttia\noli entisiä venäläisiä upseereita, s.t.s. todellisia upseereita,\njoilla on kadettikoulusivistys eikä ainoastaan (jääkärien)\nLockstetter-leirisivistys.\" Ja jääkärieversti Sihvosta, tuosta Karjalan\nvalkoisten pylväännenään nostamasta \"vapaussankarista\" ja työläisten\njoukkomurhaajasta, hänestä huomauttaa Fyren: \"Nyt hänen kunniastaan on\ntuskin muuta jälellä kuin besorgattu erä vapaussodan kassakladissa,\nsuuruudeltaan 180,000 markkaa -- vai oliko se enemmän selvittämättömiä\neikä edes selvitettävissä olevia varoja.\" Ja edelleen: \"Nuori\njääkärinousukas ja kultapoika, jääkärikapteeni Takkula, entisestä\nKarjalan kaartinrykmentistä Viipurissa, hän joka mielellään kutsui\nitseään 'Suomen ensimmäiseksi jääkäriksi', vangitaan väärennyksistä\nja noin 200,000 markan kavalluksesta rykmentin varoja\". Eräs\njääkäriupseeri X -- -- -- tekee itsensä kuuluisaksi voijobbarina, eräs\njääkäri vänrikki Y tekee erinäisiä kolttosia, eräs jääkärimajuri\nniinikään. Hämeenlinnassa varastaa jääkärivänrikki Veijola kaksi\nhevosta omasta patteristaan -- -- -- Turussa vangitaan vänrikki\nWahlfors, Helsingissä luutnantti Backberg -- -- --\".\n\n\"Meidän saksalaiset opetusupseerimme -- huomauttaa Fyren kaiken edellä\nolevan jälkeen lopuksi --, jotka niin usein lausuivat pohjattoman\nhalveksumisensa suomalaisten oppilaidensa oppivaisuudesta, voivat nyt\nylpeillä näiden saavutuksista Wilhelmin, Besorgausmestarin koulussa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän tapaan erinäiset huutavan äänet korvessa.\n\nMutta soraäänet hukkuivat -- ja hukkuvat yhä vielä -- bakkanaalien\nremuun.\n\nKunhan vain työväestö pysyi kurissa. -- --\n\nJa olihan se kylliksi kuritettu. Ja eduskunta pitäköön huolen, ettei\nsille jää mitään oikeuksia, ettei sille jää pienintäkään tilaisuutta\nisotella!\n\nEduskunta, niin. Yläluokan tynkä-eduskunta, johon työväestön 92\nedustajasta oli jätetty vain 1 -- muut oli joko tapettu, vangittu tai\najettu maanpakoon ilman, että varamiehiäkään kutsuttiin näiden tilalle.\nSivumennen huomautettakoon tässä yhteydessä kuvaavasta tapauksesta. Kun\ntämä eduskunnan tynkä lopuksi suostui kutsumaan joitakin sosialistien\nvaraedustajia, oli kutsuttavien joukossa m.m. eräs kajaanilainen\ntyömies, Kalle Niemi. Hän ei ollut ottanut kumoukseen osaa, häntä\nvastaan ei oltu nostettu mitään syytettä \"maankavalluksesta\", hän oli\ntäysin nuhteeton täyttämään edustajatointaan. Lähetetään valtakirja\nKajaaniin. Etsitään Kalle Niemeä. Mutta mistään ei löydetä. Kalle\nNiemen ovat Mannerheimin miehet jo luokkasodan alussa murhanneet. Ei\nole Kalle Niemestäkään edustajaksi. -- -- --\n\nJa tynkä-eduskunta otti jälelle jääneen köyhälistön hellään huomaansa.\nLaati mielipuolisella vimmalla kuristuslakeja.\n\nLaati \"kuonokoppalain\", jossa säädettiin: \"Poikkeuksellisten\nolojen tähden, jotka ovat johtuneet sodasta ja laillista\nyhteiskuntajärjestystä häirinneestä kapinasta, oikeutetaan hallitus\nväliaikaisesti antamaan yleisen järjestyksen ja turvallisuuden\nvoimassapitämiseksi välttämättömiä säännöksiä 1) painotuotteiden\njulkaisemisoikeuden, kokoontumisoikeuden, yhdistymisoikeuden ja\noleskeluoikeuden rajoittamisesta sekä 2) laajennetusta oikeudesta\ntakavarikon, kotietsinnän ja vangitsemisen toimittamiseen\". Tällä\nlailla on työväen toimintaa lähes kokonaan estetty. Maaherroilla on\ntäydellinen satraappivalta työväensanomalehdistöön nähden j.n.e.\n\nLaki 8-tuntisesta työajasta paikattiin. Työaika muutettiin\n10-tuntiseksi.\n\nUusi torpparilaki laadittiin, ja siihen \"punikkipykälä\": \"Jos\nvuokramies on tuomittu ennen (torpan) lunastuksen tapahtumista\nvapausrangaistukseen vähintäin kymmeneksi vuodeksi tai\nkuolemanrangaistukseen, älköön vuokra-aluetta tämän lain mukaan\nlunastettako vastoin vuokranantajan tahtoa. Älköön lunastusoikeus\nmyöskään kuuluko sille, jolle tällainen vuokramiehen vuokraoikeus on\nrangaistuksen aiheuttaneen teon jälkeen siirtynyt\". -- Näin siis\nmaalaisköyhälistön eturivinmiehet kuritushuone- tai kuolemantuomionsa\nlisäksi saivat vielä muunkin rangaistuksen, eivätkä ainoastaan he, vaan\nmyös heidän omaisensa, vaimot ja lapset. Kaikki lainsuojattomiksi!\n\nKunnallisasetukset, ne syövytettiin läpikotasin julkeimmalla\nlahtarihengellä. Lasketaan noin 700,000 hengeltä riistetyn äänioikeus!\n\nJa paljon muuta hyvää ja kaunista ehti valkoisten ripe-eduskunta\nluontaa esiin. Mutta tässä ei enää huolittane puuttua kuin yhteen sen\naikaansaannokseen, _vallankaappauksen_, jonka se suoritti valitsemalla\nmaalle saksalaisen (kuinkas muuten!) kuninkaan.\n\nSe kuningashuijaus, se oli ihana ylösottamus. Se vei voiton kaikista\nmihin Suomen vallassaolijat kapinan kukistamisen jälkeen ryhtyivät.\nKuningas-ajatus oli herännyt vain pienen koplakunnan aivoissa, siitä\nolivat lähemmin sopineet ne, jotka olivat myyneet maan Saksalle. Itse\nvalkoisistakin oli suuri osa hanketta vastaan. Mutta maaperä\nmuokattiin. Uppiniskaiset sanomalehdet toimittajineen ostettiin,\nharjoitettiin painostusta ja petosta yksinpä eduskunnassakin. Kaiken\nvaralta koottiin monarkistisia sotajoukkoja Helsinkiin. Oltiin vaikka\nasevoimalla valmiit nujertamaan tasavaltalainen opinioni. Mutta aseita\nei tarvinnut paljastaa. Vastahakoiset \"tulivat järkiinsä\". Ehkäpä se\nkuningas sentään oli poikaa, varsinkin kun se saatiin Saksanmaalta.\nLempo tässä tietäköön mihin ilman kuningasta joudutaan. Ja niin\nvalittiin Suomen tasavallalle kuningas. Ja hennot valkoiset naiskätöset\njo ompelivat lakanoita maan uudelle, ylevämieliselle, jalolle\nruhtinasparille, ja sitä ylevämielisemmälle ja jalommalle, kun kukaan\nei tietänyt näiden luonteenlaadusta mitään. Mikä ihana unelma, mutta\nmikä surkeus, ettei se sittenkään täyttynyt! Mässääjät eivät saaneet\nBelsazaria! Mene tekel -- -- --\n\nNiin, keskellä orgioitaan havahtuivat veren tahraamat mässääjät Saksan\nromahdukseen. Mahdoton oli käynyt mahdolliseksi. \"Oli suistunut uljas\nmuuri.\" Valkoisten patsaspyhimys, Der Kaiser, ja kaikki muut pienemmät\npyhimykset mäiskähtivät pilvistä.\n\n    _Der Kaiser_.\n\n    Tuli sinunkin vuorosi siis, pääpyöveli. Hetkes on soinut.\n    Tähän asti mut ei edemmäksi, jo kaikui sullekin kerta,\n    sa murhaaja miljoonain. Miten turhaan tuhlasit verta,\n    sitä kahlata kuitenkaan kun määräsi päähän et voinut.\n\n    Pien' ei sisin haaveesi ollut: maailma raunioittaa,\n    kaikk' kaataa, murskata, mullistaa ja kylvää kuoloa, murhaa,\n    ja raunioill' ylin mahtaja olla. Mut, onneton, turhaa\n    oli teiluritoimesi -- kaikkeutta et voinut sa voittaa.\n\n    Sa ruumisvuorihin kompastuit, kuu pääst' olit maaliin,\n    verivirrat vellovat \"sankari\"-tietäsi salpaa,\n    korahdukset ja voihke ja vaikerrus sisimpääsi jo halpaa,\n    universumi vyöryvä kruunupään kukaties saa saaliin.\n\n    Kiroaa oma kansasi sua, osa senhän niin onneton, vaikee;\n    idän kansat ja lännen ne myös yht'ainoota uhkaa ovat;\n    ja vankileireillä Suomen sa myös näet nousevan nyrkit kovat,\n    suist' orjain sieltäkin singahtaa kiro hurjan hurja ja haikee.\n\nJa niin kuin oltiin oltu varmoja Saksan hegemoniasta! Viimeiseen asti\ntiesivät _kaikki Suomen porvarilehdet_ vakuuttaa: _Saksa kestää, Saksa\nvoittaa!_ Ja kun keskusvaltain peli oli jo tykkänään menetetty, kun se\njo oli tietty tosiasia kaikkialla muualla paitsi Suomen suuren yleisön\nkeskuudessa, jolle valkoiset sensuuriviranomaiset siivilöivät\nulkomaanuutiset mieleisikseen, vielä silloin saattoi Suomen\nporvarilehdistä lukea tällaistakin: \"Vielä ei suuri kamppailu ole\nlikimainkaan ratkaistu. Vielä on toiveita siitä, että Bulgarian jalo\nruhtinas ja hänen kansansa parhaimmisto saavat maansa pelastetuksi\nnimettömältä häpeältä. Vielä pysyvät Itävalta-Unkari ja Turkki\nhorjumattoman uskollisina. Ja ennenkaikkea on Saksan vastarinta\nläntisellä sotanäyttämöllä päivä päivältä käynyt yhä lujemmaksi. Pitkä,\npeloittavan pitkä matka on _ententen kanuunoilla_ vielä Berliniin,\n_eivätkä ne koskaan tule sinne saapumaan_, siitä on Hindenburg kyllä\npitävä huolen valmistamalla niille yllätyksiä, jotka niille tulevat\nolemaan kaikkea muuta kuin mieluisia. Ja jos nuo laumat joskus\nastuisivatkin saksalaiselle kamaralle, _josta taivas meitä varjelkoon_,\ntulevat ne vastassaan tapaamaan yksimielisen, maataan rakastavan ja sen\nvuoksi voittamattoman kansan, joka ei taistele rahan- eikä kostonhimon\nyllytyksestä, vaan elämän ylevimpien ihanteiden puolesta (!!).\"\n\nMutta ensi säikähdyksestä toinnuttuaan loikkasivat valkoiset mässääjät\nyli siitä missä aita oli matalin. Yhden tuen pettäessä etsittiin\ntoista. Ja kas: yhtäkkiä saivat saksalaiset tietää huutia. Ei edes\nymmärretty, kuinka niiden pariin oli jouduttu, kuinka niitä oli saatu\nmaahan. Kukaan ei ollut pyytänyt Saksan apua. Kukaan ei ollut käskenyt\nnäitä vierailulle. Ei Vaasan hallitus, ei Mannerheim, ei Svinhufvud.\nKoirat söivät oksennuksensa.\n\nJa saatiin uusia ystäviä. Ja bakkanaaleja jatketaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTätä kirjoitettaessa viettävät valkoiset paraikaa ympäri Suomen\nvapauden muistojuhlia. On kulunut vuosi luokkasodan päättymisestä.\nOlisi luullut, että valkoinen kuume olisi jo ehtinyt ohi kriisinsä,\nettä \"yleinen rauha ja turvallisuus\" perinpohjaisen \"rauhoittamisen\" ja\novelien poikkeuslakien johdosta vallitsisi maassa. Mutta, ah, otat\nkäteesi minkä työväenlehden numeron tahansa, aina saat yhä vieläkin\nolla varma näkeväsi uutisia uskomattomista väkivallanteoista,\nuskomattomista raakuuksista, joka näyttää muuttuneen eräänlaiseksi\nvalkosairaudeksi.\n\nEi ole monta viikkoa vierinyt siitä, kun työväen taholta paljastettiin\nkiduttaja Troberg. Mies viaton kuin kyyhkynen, vakuuttelivat\nporvarilehdet. Mutta kuin ihmeen kautta saatiin aikaan tutkimus, ja\ntodettiin, että tämä valkoinen \"kuulustelija\"-tuomari oli käyttänyt\nkidutusta laajassa mittakaavassa. Mutta mitään rangaistusta ei hän\nsaanut. \"Turvallisuus\" ei tunkeudu kidutuskammioihin.\n\nJa tuskin oltiin päästy Trobergista, kun jo kuullaan uusista\nhirmuteoista. Maariassa suojeluskunnan aluepäällikkö Marttinen yhdessä\nseudun poliisin kanssa rääkkää _naista_, työmiehenvaimo Alina Julinia.\n\"Ensiksi komennettiin Julin riisumaan päällysvaatteensa, jonka hän\ntekikin. Sen jälkeen sitoi toinen poliiseista J:n kädet selän taakse\njonkinlaisella nahkahihnalla niin tiukkaan, että hihna syöpyi veriin\nasti. Sitten sanoi Marttinen: Meidän on pehmitettävä teidän selkänne,\nkoska ette muuten tiedä missä (vankileiriltä karannut) Rinne oleskelee,\njohon Julin vastasi, että kun ei hän sitä kerran tiedä, ei hän voi sitä\nsen paremmin tietää sittenkään vaikka lyödäänkin. Marttinen alkoi nyt\nenemmittä puheitta iskeä vaimo Julinia noin puolen metrin pituisella\nkumisella poliisipampulla hartioihin, oikeaan kylkeen sekä reisiin.\nYhtämittaa sai Julin näin noin 10 iskua, jolloin hän meni lievästi\ntainnoksiin.\" Tainnuksista toinnuttuaan pyysi vaimo, joka sairastaa\nkohtutulebdusta ja joka rääkkäyksestä sai runsaan vuodon, vettä\njuodakseen mutta ei saanut. Sen sijaan sai hän vielä yhdeksän iskua\nraakalaisten kumipampusta, -- -- --\n\nPorin maaseurakunnassa taas avaavat seudun \"suojeluskuntalaiset\"\nrevolveritulen työväentalolla rauhallisesti iltamaansa viettäviä\ntyöläisiä vastaan ja päälle päätteeksi polttavat koko talon.\n\nJa niin edespäin. Ja niin edespäin. Päivästä toiseen.\n\nVielä ei ole viimeisen työläisen selkänahka suomittu, vielä ei ole\nviimeinen salamurha suoritettu, vielä on maan työväestö täydellisen\nmielivallan alainen.\n\nValkoiset bakkanaalit näet jatkuvat. Toistaiseksi.\n\n\n\n\nTarinamme sankari.\n\n\n    _Pakolaisen hyvästijättö_.\n\n    Ah, rakkaat ystävät, hautakummuilta lähden,\n    kova kohtalo häätää murheen murtaman loitos;\n    ah, niin moni kumppani kaatui silmäini nähden,\n    tuhon, turmion toi väen kalpean katkera koitos.\n\n    Ah, mullissa näämme me myös nyt rakkahan aatteen,\n    jota valvoimme, vaalimme niinkuin vanhempi lasta,\n    puna toivon on häipynyt tummuuteen murevaatteen,\n    kasa tuhkaa on templi, mi häikäisi silmää vasta.\n\n    Ja on kuin ehtynyt ois joka auvomme lähde,\n    joka hermo hervonnut, kiihtävä toimeen ja työhön,\n    on kuin olis tässä kaikki joukkomme tähde,\n    kaksi kolm' aseveikkoa, unhotettua yöhön.\n\n    Ja sentään, ah, miten kuuluukaan sana mainittu ammoin:\n    kun yhtyy kaks tai kolme, niin kera heidän\n    myös kallein kaivattu on, joka kaikkosi kammoin.\n    Tämä, ystävät, olkoon myös nykyviisaus meidän.\n\n    Näet olkoon, että on kaatunut untemme pylväs\n    ja että kuin akanoina on tuulessa veikot,\n    sitä suurempihan on velvoituksemme ylväs,\n    on kenties työnämme liittää yhtehen heikot.\n\n    Ja jälleen hautakumpujen sammalista,\n    verimullista nostattaa kukat huomenen uuden\n    ja sortuneen satulinnamme sirpalehista\n    taas temppeli pystyttää valon vastaisuuden.\n\n    Ja niinpä vaikka vie mua loitoksi haaksi,\n    meri kohta on juopanamme, mi kutsuen meuraa,\n    niin ei toki kaikki kaihdu kuohujen taaksi,\n    mua ystäväinhän aatokset armaat seuraa.\n\n    Ja veljeys vain sitä tiukemmin yhtehen liittää\n    mitä kauemmas käy tie pakolaisen ankee.\n    Miks kyynelehtiä siis? On työnäni kiittää,\n    kajo rakkautenne kun rintaani lääkiten lankee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHannes olisi ollut luonnottoman sokea, ellei hän olisi ottanut vaarin\nkohtalonsa viittauksista. Kun se oli häntä säästänyt kerta kerralta,\ntäytyi siinä olla kieltämätön tarkoitus. Hän oli määrätty elämään.\nParempi on hyvän asian edestä elää kuin hyödyttömästi kuolla.\n\nJa hetikohta kun hänelle selveni tämä seikka, viskasi hän\nmielenmasennuksensa kuin epämukavan vaatteen. Hän lakkasi elämästä\nnykyisyyttä; hän päätti ryömimällä ryömiä tulevaisuuteen. Uuteen\nelämään, uusiin taisteluihin!\n\nJa kuitenkaan ei tämä päätös kypsynyt yksin sen takia, että hän jälleen\noli väistänyt jo jääkylmää kättään ojentavan kuoleman, eikä liioin\nkoston ajatuskaan olisi riittänyt kannustamaan häntä jalkeilleen. Niin\nsyvästä kadotuksesta pois pyrkiäkseen tarvitsi hän rahdun muutakin:\nrakkaudenkaipuun. Johon kuitenkin ehken sisältyi kaikki muu: _hänen_\nkanssaan päin uusia kohtaloita, niin, hänen kanssaan vaikkapa uudelleen\npäin kuolemaa. Rakkauden täytyi lääkitä vammat. Rakkauden täytyi koota\nkuihtuneet voimat, rakkauden täytyi puhaltaa elävä henkensä kauhuissa\njähmettyneeseen olemukseen.\n\nMari ei ehkä ollut kuollut. Hannes oli saanut kuulla hänen poistuneen\npiirityksen aikana Tampereelta murtautuneen joukon mukana. Tosin tämän\njäljet hukkuivat Hennalaan, jossa niin monen naistoverin retki päättyi.\nMutta kukaan ei voinut väittää juuri _hänen_ siellä sortuneen yhteiseen\nkuoppaan. Ja kuitenkin tiedettiin niin monta mainita nimeltä. Ehkäpä\noli hän kirjoittanutkin. Mutta vankien kirjeet, ne tulivat harvoin\nperille, varsinkin jos niissä tuli sanoneeksi vähänkään sinnepäin mitä\najatteli.\n\nJa Hannes alkoi yhtäkkiä järkeillä: koska en kerran minä ole kuollut,\nniin miksi sitten ehdottomasti hänkään. Jos minua kannustaa rakkaus,\nniin pitää se myös häntä vireissä. Jos kerran kohtalo on kantanut\nminut vahingoittumattomana kuulasateiden halki ja palauttanut\nkuolemantuomitun kammiosta, niin ei se kieltäne minulta _tätäkään_.\n\nJa hän sopi itsensä kanssa siitä, että hänen lemmittynsä eli.\n\nSiispä kannatti hänenkin elää. Vapauteen!\n\nJa niinpä kun hän sai vain tämän pelkästä arvelusta luontuneen\noljenkorren, tarttui hän siihen kaikilla sielunsa viimeisillä voimilla,\nja se piti.\n\nToisen kuolo auttaa toista leipään. Erään kuolemaantuomitun toverin\ntilalle pääsi hän leirin keittiöön. Siellä joutui ruuan ääreen.\nMuutamassa viikossa olivat hänen voimansa lähes entisellään. Ja\nruumiillisen hyvinvoinnin lisääntyessä varttuivat myös sielunkyvyt.\nPian jaksoi hän järjestelmällisesti ajatella ja toimia -- visusti ja\nviekkaasti. Pääsi suhteisiin vapaudessa olevien kaupunkilaistoverien\nkanssa, Ja nämä tietysti tekivät kaiken uhallakin mitä voivat. Ja\nvoivat taas niin suunnattoman paljon enemmän kuin valkoisten\nvainukoirat koskaan uneksivatkaan. Ennenpitkää odotti Hannesta\ntarvittavat varat, vaatekerta ja -- passi. Ja Hannes osasi herättää\nvartijoissaan luottamusta. Pääsi käymään \"talon\" asioissa kaupungille.\nToimitettuaan ne -- palasi. Läksi toisen kerran ja palasi jälleen.\nMutta kolmannella kerralla ei enää palannut. Piiloutui ystävien luokse.\nMuutaman päivän perästä läksi. Saapui kaukana pohjoisessa\ntuntemattomien, ventovieraiden ihmisten luokse. Mutta nämäkin olivat\ntovereita, luokkatovereita, kärsimystovereita, jotka puolestaan olivat\nvalmiit tekemään kaikkensa tuntemattoman mutta ei sitä vähemmän\nläheisen toverinsa hyväksi.\n\nJa eräänä kauniina päivänä keikkui Hannes selvällä meren selällä\nmatkalla kohti tuntematonta maata, outoja ihmisiä.\n\nMutta hän ei tehnyt matkaa yksin. Tilavassa kalastajapurressa oli\nkaikkiaan viisi pakolaista, joista vain kaksi tunsi toisensa: nuori\nnainen ja mies, pariskunta. Mutta kukaan ei kysynyt mitään. Koskaan ei\nolla liian varovaisia. Mene ja tiedä, vaikka. Ja taakse jäänyt\nonnettomuus oli aivan liian kauhea, jotta enää olisi tarpeettomalla\nkevytmielisyydellä turmeltu yhden kortin varaan paiskattua asiaa. Niin\nkauan kuu oltiin Suomen aluevedelläkään, liikuttiin vielä mielivallan\nhelvetissä, oltiin henkipattoja. Ja vielä saattoivat ulkosaarille\nasetetut kytät, valkoisten vartiolaiva tai saksalainen kanuunavene\nkatkaista matkan.\n\nMutta menevää ei voida pidättää. Jo ilmoitti karttojaan tutkiva\npursimies oltavan vieraan maan aluevedellä. Se sana soi kuin taivaasta.\nVihdoinkin siis, vihdoinkin siis!\n\nJa vähemmässä kuin tunnin ajassa pääsivät matkatoverit selville\ntoisistaan. Mukana oli kolme punikkia ja kaksi -- valkoista. Ja kaikki\npakenivat samaa painajaista, valkoista kauhua -- valkoisetkin.\n\nPariskunta oli punainen. Nuori aviomies oli niitä miehiä, jotka eivät\nole luokalleen häpeäksi, miehiä, jotka kirveensilmässäkin säilyttävät\nneuvokkuutensa ja ymmärryksensä. Hän oli karjalaisia, tapellut Antrean\nrintamalla luokkasodan alusta alkaen, häätynyt peräytyvien joukkojen\nmukana Viipuriin, puolustanut sitä viime hetkeen ja lopuksi joutunut\nnäkemään, kun valkosudet tekivät puhdasta kuularuiskuillaan lakaisten\nsaartamiaan työläisjoukkoja, niin aseellisia kuin aseettomia,\nmiehiä, naisia ja lapsia. \"Surkeinta oli nähdä -- sanoi hän --, kun\npakenevat äidit pienine lapsineen retkahtivat kuulien lävistäminä\nvaltamaantielle, mikä kilometrin mitalta peittyi aikuisten ja lasten\nruumiisiin\". Mutta entä hän itse? Ei päivääkään edes vankina. Kortteli\nkorttelilta rähmi hän näkymättömänä valkoisten ketjujen läpi\nkaupungista. Kylä kylältä myöhemmin eteenpäin maaseudulla väärien ja\noikeiden lupalippujen turvin ja metsissä piileskellen. Parisen viikkoa\nmeni miltei syömättä, miltei nukkumatta. Pääsi omaistensa luokse,\njoskaan ei kotiinsa: tiedettiinhän kylällä hänen olleen niitä\nkaikkein \"pahimpia\". Keräsi voimia, ja palasi henkensä uhalla --\nkirjaimellisesti pitkin valkoisten pistinten kärkiä -- _takaisin_\nViipuriin hakemaan -- vaimoaan. Veti hänet satumaisella neuvokkuudella\nmukanaan läpi Suomen -- silmää räpäyttämättä rientäen yhdestä valkoisen\nesikunnasta toiseen -- ja tässä hän nyt oli. Mutta väsynyt hän oli, ja\nvaimonsa sitäkin väsyneempi. Vain tuskin huomattavalla hymyllä jaksoi\ntämä vakuuttaa miehensä tarinan todeksi. Mutta ihmeellinen se oli.\n\nMukana olevat valkoiset olivat työläisiä. Kansalaissodan puhjetessa oli\nheidän määrä olla puolueettomia. Mutta heidän kävi kuin muidenkin: joko\npuolesta tai vastaan. Ellet lähtenyt valkoisten matkaan, olit punikki,\nja se taas merkitsi: kuula kalloosi tai vankileirille! Onnistuivat\nkiemurtelemaan sotaväestä mutta suojeluskuntaan joutuivat, ja niin\nedespäin ja niin edespäin, kuten heikkojen luonteiden kanssa\naina. Kunnes heidän tehtäväkseen eräänä päivänä lankesi omain\nluokkatoveriensa ampuminen. Tällöin joutuivat työläissielut puntariin,\nja luokkatietoisuus painoi toki sentään vielä enemmän kuin oma\nmukavuus. Hävetti tie, jolle olivat joutuneet. Pois sellaisesta maasta\nminkä vallassaolijat pakottivat työläisen oman luokkansa pyöveliksi!\nPakenivat kuin pahantekijät, ja niinpä hekin nyt viillettivät laineita\nlakkapäitä yhdessä niiden kanssa, joita vastaan he jo olivat nostaneet\naseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos Hannes jo pakoaan suunnitellessaan ja myöhemmin matkalla ollessaan\noli joutunut ihmettelemään luokkansa solidariteettia, joka paikassa kun\nkarkea mutta lämmin työläiskäsi oli valmis ojentumaan hädässä olevan\n_toverin_ avuksi, niin sitä suurempi oli hänen kummastuksensa\nhuomatessaan, ettei tämä solidariteetti suinkaan tyrehtynyt\nrajapaalulla, vaan että se myös vieraassa maassa, missä ei edes\nymmärretty hänen kieltään, ilmeni jos mahdollista vieläkin\nvakuuttavampana, että sielläkin jokainen _luokkatietoinen_ työläinen\notti Suomen valkoisesta helvetistä paenneen toverin parhaana\nystävänään, veljenään vastaan, ikäänkuin jatkuvalla, uhrautuvalla\nrakkaudentyöllä tahtoen pestä sen häpeän, minkä Suomen riistäjille\nitsensä myyneet brigadistit olivat pyövelin toimillaan myös maansa\ntyöväenluokalle tuottaneet.\n\nMaihin päästyä kelpo vieraat toverit hoivasivat pakenijat kunkin\nomalle suunnalleen. Eivät nämät olleet ensimäisiä, joskaan eivät\nviimeisiäkään. Kaikki kävi joustavasti. Kellä ei ollut varoja jatkaa\nmatkaansa, häntä autettiin. Eikä kuitenkaan tarvinnut kokea mitään\nnöyryytystä. _Toverihan_ auttoi toistaan. Kansainvälinen köyhälistö\nosoitti vain yhteenkuuluvaisuuttaan, suoritti toveripalveluksia, joita,\nniin luonnollisia kuin ovatkin, ei Suomen proletariaatti koskaan tule\nunohtamaan, yhtä vähän kuin se toiselta puolen unohtaa Saksan\nsosialistiluopioiden petostakaan, joka ei näiden sitä ennen ja sen\njälkeen tekemistä liene pienin rikos kansainvälistä köyhälistöä ja\nsosialismia vastaan.\n\nHannes oli päättänyt suunnata matkansa aluksi maan pääkaupunkiin, mutta\nlepäsi sitä ennen päivän pari matkan vaivoista ja jännityksestä, jolla\naikaa ystävälliset toverit ilmoittivat edeltäpäin määräpaikkaan hänen\ntulostaan. Niin että kuu hän saapui sinne, oli häntä vastassa jälleen\ntovereita, omia kohtalotovereita, jotka ennen häntä olivat onnistuneet\npääsemään valkoisten verkoista.\n\nNämä tiesivät Hannekselle ilmoittaa, että _sieltäpäin_ oli saapunut\n_muitakin_ pakolaisia. Kummakos siis, jos Hanneksen mieli ensimmäiseksi\npaloi päästä tapaamaan seutulaisiaan.\n\nPerille päästyä saattajat osoittivat Hannekselle oven mistä astua\nsisään; itse oli heidän mentävä erinäisille asioille.\n\nHannes astui huoneeseen.\n\nSiellä oli Mari.\n\n\n\n\nSuuri, kuolematon.\n\n\nKreikasta ei jäänyt kiveä kiven päälle.\n\nSitä jauhoivat persialaiset. Sen orjuuttivat makedonialaiset. Se oli\nroomalaisten legioonain sotkuporras. Sitä hallitsi milloin yksi tyranni\nmilloin monet kymmenet tyrannit.\n\nKoko vanha Kreikka jauhettiin nuuskaksi. Perusteellisemmin ei ole\nmilloinkaan hävitetty mitään maata eikä minkään maan kulttuuria.\n\nJa kuitenkin; kaikki mitä siinä oli suurta, kuolematonta, se elää yhä\nja on yhä uudelleen ja uudelleen versonut kansallisten rajain kahleitta\nympäri maailman. Solon, Sokrates, Platon ja Aristoteles elävät,\nSofokles, Euripides ja Aristofanes elävät, Feidias veistoksineen elää,\njoonilaiset, doorilaiset ja korinttilaiset kolonnat pysyvät maailman\narkkitehtuurin alati vanhana ja silti yhtä nuorekkaana perintönä. Ja\nnykypäivän diskonheittäjä, juoksija, kolmiloikkaaja ja painija on\nkreikkalaisen oppi-isänsä ihaileva, kuuliainen opetuslapsi.\n\nMyös suuri Rooma murskattiin muruiksi. Jokainen kansa, rotu ja heimo\npiti asianaan tehdä sitä olemattomaksi. Ja kuitenkin sen todellinen\nsuuruus huokuu läpi koko nykyisen \"sivistyneen\" yhteiskunnan. Ken ei\ntahtoisi olla \"mies roomalainen\". Ilman roomalaista kulttuuriperintöä\nolisimme melkoista köyhempiä. Vergeliuksen ja Horatiuksen Rooma elää\naina ja iankaikkisesti. Roomalainen lainlaadinta on suuremmoisen\nsitkeähenkisempi kuin ne taloudelliset olosuhteet ja tuotantotavat,\njoissa se syntyi. Mutta myös Spartacuksen Rooma -- korppikotkien,\nristinpuiden saalis -- myös se elää.\n\nEntä kristillinen kirkko? Pahasti erehtyi roomalainen prokonsuli Gallio\naikanaan Korintossa olankohauksella kuitatessaan \"kynnettömän\nköydenpunojan\", Paavalin, ja tämän opin. Sivistymättömät kalastajat,\nköydenpunojat ja kankurit olivat hypänneet kieltämättä monta vertaa\nrehevämmän aatteen selkään kuin roomalainen sivistysylimistö. Paavali\nkasvoi määrättömissä mittasuhteissa, oppinsa sitäkin valtavammissa.\nNeerojen ja Glaudiusten toimeenpanemat joukkomurhat olivat\napuharvennusta, joka vain joudutti kristillisen kirkon varttumista. Se\nahmasi koko maailman...\n\nGalilei surmattiin, mutta \"se pyörii sittenkin\".\n\nKaikki suuri ja kuolematon elää ja säilyy. Väkivalta ei koskaan voi\ntehdä tyhjäksi niitä, ennenkun ne itse kieltävät itsensä, kuten kirkko.\nKöyhien uskonto taannuttuaan rikkaiden hiestytysvälineeksi kadotti\nkasvuvoimansa. Ulkopuolinen väkivalta ei sitä halvannut.\n\nAatetta, ihannetta, henkistä sisältöä ei voida asettaa alasimelle ja\ntakoa nuuskaksi. Ristinpuulla kuolee vain ruumis. Roviolla palaa vain\nesine.\n\nPedot areenoilla tappoivat kristittyjä, mutta katakombeissa veisattiin\nhosiannaa. Kristityt joukkomurhasivat keskiajalla miljoonia\n\"harhauskoisia\", mutta nämä perivät sittenkin maan.\n\nEi, väkivalta pääsee käsiksi vain aineellisiin esineisiin, mutta ei\nilmiöihin.\n\nKehityksen kulkua se ei voi lainkaan estää.\n\nElävä elämä, elävä aate, elinvoimainen ihanne -- ne ovat ulkopuolella\nväkivallan vaikutuspiiriä.\n\nNapoleonin hirmuvalta lakaisi lopuksi alkuunpanijansa. Wilhelm sortui\nomain, orjain vetämäin sotavaunujensa alle. Satojen miljoonain tsaarin\nyli vyöryivät ärsytetyt massat.\n\nTyöläis-Venäjä seisoo avoimin rinnoin koko maailman riistäjäluokkia,\nkaikkia suurvaltoja, koko universumin kapitalisti-opinionia vastaan,\nmutta sitä vastaan lennätetyt nuolet singahtavat takaisin ampujiinsa.\nSitä vastaan on taisteltu väellä ja voimalla. Se on saarrettu, se on\neristetty, sen niskaan on syydetty tulta, terästä ja lokaa, varsinkin\nlokaa.\n\nJa kuitenkin se seisoo voimakkaampana tuo ryysyinen, raadeltu,\nnälkäinen ja loukattu Itä kuin maailmankapitalismi kaikkine\ntankkeineen, merihirviöineen, jättimörssäreineen, kymmeninetuhansine\nlentolaivoineen, tuhansine ampumatarvetehtaineen, keksijöineen,\ninsinööreineen, teknikkoineen ja apulähteineen. Seisoo kuin elävä\nelämä, jonka nuorekkain, tervein ja suuremmoisin ilmaisu se on,\nmuumioita uhmaten, jotka lyyhistyvät läjään sen kosketuksesta.\n\nEntä Suomen köyhälistö? Se on lyöty, se on murskattu, se on viskattu\ntuuliajolle, Suomi on suuri työläisyhteishauta Kittilästä Kivennavalle.\nKöyhälistö-suoneniskut Tampereella, Lahdessa, Viipurissa ja muualla,\nkidutukset, joukkonälkämurhat vankileireillä -- kaikkien niiden olisi\nluullut lamauttavan sen vuosisadoiksi, tekevän tyhjäksi koko\nproletaaripyrkimyksen, kitkevän vapaudenaatteen juurineen. Mutta ei.\n\nOn kuin maan pohjakerta olisi lumottu. Se kasvoi kaatuessaan. Kymmenien\ntuhansien vainajain haamut työntävät sitä vastustamattomasti eteenpäin.\nVasta väkivalta vihki sen voimatekijäksi. Vasta nyt se tietää mitä sen\nolisi _pitänyt_ tehdä ja mitä se tulee tekemään. Tarvittiin Mannerheim\nopettajaksi. Tarvittiin muita pyöveleitä, jotka teilasivat sata\nyhdestä.\n\nNiin, Suomen työväki on lyöty. Mutta koskaan ei maan yläluokka ole\nollut sellaisen pelon vallassa kuin nyt, koskaan ei se ole riehunut\nniin tolkuttomana kuin nyt, koskaan ei se ole ollut epävarmempi\nasemastaan kuin nyt, koskaan ei se suurempainsa suosiota saavuttaakseen\nole esittänyt säädyttömämpää, sieluttomampaa lakeijan osaa kuin nyt.\n\nSillä se tietää edustavansa yli-ikäistä aatetta, menehtymään tuomittua\njärjestelmää, kuolemaa -- ajan synnyttämää ihannetta vastaan, elävän\nelämän hedelmöittämää järjestelmää, niin, itse elämää vastaan.\n\nJa kauhukseen huomaa se teilanneensa -- ei itse ideaa, vaan sen\nryysyisiä esitaistelijoita.\n\n\"Se pyörii sittenkin\".\n\nSuomen työläiskumous elää sykkien samassa tahdissa koko maailman\ntyöläiskumouksen kanssa, elää haudoilla, elää nälkäleireillä, elää\npiilopirteissä, etukaupunkien hökkeleissä, työpajoissa, kaikkialla.\n\nJa hetki on tuleva, jolloin ristiinnaulittu on astuva alas Golgataltaan\nja suorittava suuren vapaustyönsä loppuun.\n\nVastustamattomasti.\n\nSillä hengetön, hedelmätön väkivalta seisoo voimattomana suuren,\nkuolemattoman edessä, vaikka se teilaisikin sata yhdestä.\n\nToukokuulla 1919.\n\n\n\n"]