[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fH1feZzM8GwMnPLyPAn7aFu6p47VGGqKkbTzfxqKBI08":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1009,"Rannikon ratsastaja","Storm, Theodor",1817,1888,"1009-storm-theodor-rannikon-ratsastaja","1009__Storm_Theodor__Rannikon_ratsastaja","Pohjoisfriisiläinen tarina","romaani",[],[15],"saksalainen","fi",1903,29967,191280,false,48831,[23,24,25],"Dikes (Engineering) -- Germany -- Schleswig-Holstein -- Fiction","Historical fiction","Schleswig-Holstein (Germany) -- Fiction",[27,28],"German Literature","Novels","\"Rannikon ratsastaja: Pohjoisfriisiläinen tarina\" by Theodor Storm is a Gothic fiction novella published in 1888. In a coastal village in Northern Frisia, ambitious Hauke Haien rises from farmer's son to dykemaster, determined to revolutionize the sea defenses with his mathematical knowledge. But as he implements his visionary designs, villagers grow suspicious of his ghostly white horse and unconventional methods. When a catastrophic storm surge strikes, Hauke faces the ultimate test of his engineering and his tragic destiny along the windswept dykes. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Peltonen, Ester",259,"Pohjoisfriisiläiseen rannikkoseutuun sijoittuva kertomus kertoo kunnianhimoisesta Hauke Haienista, joka nousee patomestariksi ja rakentaa uudenlaisen suojapadon merta vastaan. Järjen ja taikauskon välinen kamppailu huipentuu dramaattiseen myrskyyn ja paikalliseen legendaan rannikolla ratsastavasta hahmosta.","RANNIKON RATSASTAJA\n\nPohjoisfriisiläinen tarina","Kirj.\n\nTHEODOR STORM\n\n\nSuom. Ester Peltonen\n\nSuurten kertojain teoksia XIII.\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1903.\n\n\n\n\n\n\n_Hans Theodor Woldsen Storm_ syntyi syyskuun 14 p:nä 1817 Husumin\npienessä kauppakaupungissa Slesvig-Holsteinin länsirannalla. Isänsä,\nKasimir nimeltään, oli lähtöisin rahvaasta, myllärin poika, käynyt\nlyseon sekä opiskellut yliopistossa ja oli sittemmin mennyt naimisiin\nerään husumilaisen patriisitytön Lucie Woldsenin kanssa. Ammatiltaan\nhän oli asianajaja ja sellaisena kuului pikku rantakaupungin\nvallassäätyyn. Vanhoillista väkeä ne ovat senaattorit ja kauppaherrat\nja pormestarit ja muut säätyläiset tämmöisissä Pohjois-Saksan\npikkukaupungeissa. Aivan kuin ruhtinassuvuilla on heilläkin\nhistoriansa, joka usein ulottuu moneen sukupolveen taaksepäin ja\nsäilyttää muistot esi-isistä kallisarvoisena aarteena vastaisille\njälkeläisille. Mutta toisakseen monenlaatuiset harrastukset\nliittävät tämän ylimystön varakkaisiin amattilaispiireihin,\njoista ylimystö vuorostaan saa terveellisiä aineksia. Jos\nkaupunki sitäpaitsi, kuten esim. Husum, on meren rannalla, on se\nalttiimpana uusille kosketuksille kuin Saksan sydämessä sijaitsevat\nmaanviljelyskaupungit: ei enää olla niin erillään suuresta\nmaailmasta: kaukaisista maista pohattain laivat tuovat uutta ja\nintressanttia yllin kyllin, moni henkinen nautinto ja pyrintö saa\nalituista virikettä ja yleisen varallisuuden vallitessa kehkeytyy\nsangen vilkas elämä. Täällä on oma viehätyksensä luonnollakin, tuolla\nsalaperäisellä \"marskilla\", merenjättömaalla erikoisine ilmakehineen,\njoka tosin turistiin vaikuttaa yksitoikkoisesti ja alakuloisesti,\nmutta johon ehdottomasti viehättyy paikkakunnalle asukkaaksi\nasettunut vieraskin; ei hän sitä enää heitä eikä se häntä enää päästä.\n\nNäissä oloissa kasvoi Theodor Storm ja oppi rakastamaan ympäristöään.\nHän sai oivallisen kasvatuksen. Sittemmin hän, niinkuin isänsäkin,\nantautui lakimiehen uralle asettuen kotikaupunkiinsa asianajajaksi.\nVirkansa ei painanut hänen mieltänsä kovin raskaasti. Hänelle,\njoka jo poikana oli noussut runoratsun selkään, oli pääasiana\nsaada tutustua ihmisiin ja maailmaan. V. 1847 hän perusti oman\nonnekkaan kodin kauniin ja viisaan Konstance Esmarchin kanssa.\nMutta jo 3 vuotta myöhemmin kohtasi tätä kotia kova kolahdus:\ntanskalais-holsteinilaisen sodan päätyttyä, jolloin Slesvig joutui\nTanskan vallan alaiseksi, menetti Storm virkansa. Hän läksi pois\nHusumista ja löysi 1853 turvapaikan Potsdamissa. Viihtyä hän ei\ntosin voinut mesissä suurkaupungin oloissa. Mutta ne herätykset,\njotka hän runoilijana sai tämän kolmivuotisen, usein matkoilla\nkeskeytetyn oleskelunsa kuluessa, vaikuttivat ratkaisevasti hänen\nolentoonsa. Sitä todistavat lähinnä seuraavien vuosien runotuotteet,\njotka osottavat kadehdittavaa kehitystä vaatimattomista alkeista\nvarmaan taiteellisuuten asti. Huolista vapaan elämän ja oman\nsisäisen rauhan vuoksi tämä kehitys saattoi tapahtua häiriytymättä.\nAinoa surun sävel, joka silloin tällöin värähtää kuuluville hänen\nsenaikuisissa luomissaan, on kaiho tuonne pohjoiseen maahansa,\nikävä ruskeanpunertavia kankaita, aaveellisia rämeitä, meren\nraivoisaa kohinaa ja aaltojen huuhtomia rantatokeita. Vihdoin\nkun Slesvig-Holstein oli yhdistetty Preussiin (1864) pääsi Storm\npalaamaan Husumiin. Ilo yhtäältä, suru toisaalta. Rakastettu\npuolisonsa vaipui hautaan vuosi tämän jälkeen. Sekavat valtiolliset\nolot, jotka Preussiin yhdistämisen jälkeen vallitsivat Stormin\nkotimaassa, vaativat tiukemmin kuin koskaan ennen häneltä työtä ja\ntointa, mikä auttoi häntä kantamaan kovaa onneansa. Mutta kaipauksen\nsävel tuntuu vielä kauan seuraavien vuosien runoissa ja novelleissa.\nSurun hälvennyttyä solmi hän uuden avioliiton, jossa hän sai\ntakaisin täysin määrin elämän onnen. V. 1880 hän luopui virastaan\nja vetäytyi rauhaan pienelle maatilalleen, jonka hän Hademarsehenin\nseudulla Holsteinissa oli ostanut. Täällä hän heinäkuun 4 p:nä 1888\nummisti silmänsä ikuiseen uneen, ei täyttä vuotta sen jälkeen, kun\nhänen 70:ttä syntymäpäiväänsä oli juhlittu yleisellä osanotolla ja\nsydämellisillä kunnianosoituksilla.\n\nStormin ensimäiset julkaisut olivat hienoja lyyrillisiä runoja, ja\nlyriikka on pysynyt hänen uskollisena kumppaninaan läpi koko hänen\nelämänsä ja kasvanut hänen kanssaan. Runojen lukumäärä on jäänyt\nkuitenkin verrattain vähäiseksi eikä hän hallitse kaikkia lyriikan\nlajeja. Niissä hän on etupäässä erootikko, tunnelmamaalari joukossa\non myöskin muutamia ytimekkäitä isänmaallisia lauluja -- mutta se,\nmitä hän runon muodossa on sepittänyt, on kaikki kaunista ja puhdasta\nja on hankkinut hänelle sijan Saksan paraitten lyyrikkojen rinnalla.\nKoko hänen personallisuutensa tulee näkyviin vasta toisella runouden\nalalla nim. novellistiikassa. Mutta Stormin novellia taas ei voi\najatella ilman hänen lyyrillisiä taipumuksiaan. Ei niin, että olisi\nkysymys jonkunmoisesta proosan ja värssyjen sekoittamisesta, vaan\nkertojan kuvauksiin maalaa samalla lyyrikko hienolla siveltimellään\nvärivivahduksia, jotka yhdellä vetäisyllä loihtivat esiin vastaavan\ntunnelman aivan kuin paras lyyrillinen runo, niin että aatteen\nvarmasti kehittyessä siihen kutoutuu perin runollisia vertauksia,\njotka syventävät situatsionin ja muodostuvat suuripiirteisiksi\nparalleleiksi luonnon ja henkimaailman, yksityiskohtalon ja\nyleiselämän välillä. Mutta kertoja ja lyyrikko ovat vain yksi.\n\nStormin maailma ei ole aivan laaja, se on pääasiassa hänen\nkotikulmansa, sen maaperä, sen ihmiset, sen historia. Joku tälle\nmaaperälle vieras taikka muuten merkillinen siemen lankeaa siihen ja\nkasvaa. Syntyy joku konflikti, joka päättyy voittoon taikka häviöön.\nTämä on Stormin novelli, se on siis todellista novellitaidetta. -- Se\nei kuitenkaan heti alussa ollut konfliktinovelli. Hänen ensimäisessä\nlaajemmassa teoksessaan (\"Immensee\" 1849), jolla tekijä saavutti\nsuuren maineen, ihaillaan vain kauniita lyyrillisiä kohtauksia.\nSiinä, samoin kuin tekijän jo sitä ennen valmistuneissa pienissä\nmaalauksissa perheensä menneisyydestä, humoristisissa saduissa y.m.\nvielä puuttuu ihmisiltä selväpiirteiset kasvot ja toiminnalta varma\nkehitys. Se syvä resignatsioni, johon \"Immensee\" novelli päättyy, jää\ntoistaiseksi runoilijan ainoaksi turvaksi. On hauska seurata, miten\nromantikosta, verraten nopeasti ja itsetietoisesti kehittyy realisti,\nmiten hänen novelliensa ihmiset saavat selvemmät haahmopiirteet,\nlihaa ja luuta ja syvemmät tunteet, miten ne yhä enemmän nousevat\nheidän omasta maaperästään. Yhä syvempiä konflikteja osaa runoilija\nvalita. \"Ei kuolema ole ainoa ihmisten tahdon pakko\", antaa hän\nlausua eräässä novellissaan. Tavanmukaisuus ja vapaus, luonnon pakko,\nmahtavat intohimot taikka heikkoudet ja siveellinen tahto, vanhempien\nja lapsien väliset suhteet, perinnöllisyys (Ibsenin edeltäjänä) --\nsiinä ristiriitoja, ja aiheita, joille hän antaa loistavia, perin\ntaiteellisia muodosteluja. 1870 luvun vaiheilta alkaen julkaistut\nnovellit käsittelevät melkein yksinomaan traagillisia konfliktejä.\nNe ovat kauttaaltaan aivan omituisen kauniita tuotteita juuri siitä\nsyystä, että ne ovat niin yksinkertaisen todellisia. Lukija tuntee\nettä hän itse joskus jollakin tavalla on elänyt näitä kohtaloita,\nhän uskoo että niin on pitänyt tapahtua, vaikka loppu tuntuisikin\nperin julmalta ja armottomalta. -- Lisäksi on Storm kirjoittanut\nmuutamia historiallisia novelleja, joiden joukossa on tuo paljon\nihailtu \"Aquis submersus\". Joku vanha käsikirjoitus, joku kroniikka\non asian muka kertonut runoilijalle. Me näemme kuitenkin hänen\nsyvälle tunkevan silmänsä, mutta se ei ole haitaksi itse menneen\najan taustalle, sen henkisille virtauksille ja ihmisille, se vaan\ntäydentää kuvan, antaa henkilöille lihan ja hengen ja kohottaa\nheidät kohtaloonsa nähden samalla heidän aikansa yli. Kansan\nsaduilla, taikauskolla, vanhoilla tavoilla, haaveellisuudella on\nsuuri merkitys näissä novelleissa -- tämä on muuan puoli Stormin\nrunoilijaluonteen viimeisessä kehityksessä. Tämä puoli tulee näkyviin\nvoimakkaimmin ja kehittyneimpänä hänen viimeisessä teoksessaan,\n\"Rannikon ratsastajassa\", joka nyt tässä esiintyy suomalaisessa\nasussa. Sen sankari, Hauke Haien, on Friislandin kansan tyyppi, koko\nsen erikoisuus. Tässä ihmiskohtalossa runoilija antaa kuvauksen\nmiehekkään, turpeeseensa kiintyneen friissiläisa-kansan alituisista\nponnisteluista ja taisteluista meren tulvia vastaan, sen voitoista ja\nhäviöistä tässä loppumattomassa kuolonkamppauksessa. Ja semmoisenaan\ntällä teoksella huolimatta kaikista muodollisista muistutuksista on\nkantavuutta, sillä on tragiikkaakin, semmoisenaan se on merkkiteos\nsaksalaisessa kirjallisuudessa.\n\nGustav Schmidt.\n\n\n\n\nI.\n\n\nSen, mitä nyt aijon kertoa, sain tietooni jo hyvinkin puoli\nvuosisataa takaperin, oleskellessani isomummoni, vanhan\nsenaattorinrouvan Feddersenin luona ja hänen nojatuolinsa\nvieressä istuen lukiessani muuatta sinisiin pahvikansiin sidottua\naikakauslehteä -- en enää muista oliko se \"Leipziger\" vai \"Pappes\nHamburger Lesefrüchten\". Olen vieläkin tuntevinani kuinka tuon\nkahdeksankymmenvuotiaan käsi hyväillen silitti lapsenlapsenlapsena\npäätä. Hän itse ja silloinen aika ovat jo haudassa ja turhaan\nolen sittemmin kuulustanut tuota aikakauslehteäkään. En siis\nkykene tosiasioita vääristelemään, yhtä vähän kuin kykenen niitä\npuolustamaankaan, jos jonkun päähän pälkähtäisi epäillä kertomukseni\ntodenmukaisuutta. Voin ainoastaan vakuuttaa, että aina tuosta ajasta\nlähtien eivät nuo asiat ole milloinkaan mielestäni haihtuneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli muuan lokakuun iltapäivä meidän vuosisatamme kolmannella\nvuosikymmenellä -- niin alotti silloinen kertoja -- kun ratsastin\nankarassa rajusäässä pitkin pohjoisfriissiläistä patotietä. [Patotie\non rannikon suojaksi rakennettua vallia, patoa, pitkin tai sen\nvieressä kulkeva tie.] Vasemmalla puolella olivat karjan tunti sitten\nautioksi jättämät marskimaat ja oikealla -- aivan kammottavan lähellä\n-- Pohjanmeren aaltoileva syli. Padolta olisi pitänyt voida hyvästi\nerottaa meressä olevat pienemmät ja suuremmat saaret, mutta minä\nen nähnyt muuta kuin keltaisenharmaita aaltoja, jotka lakkaamatta\nraivokkaasti syöksyivät patoa vasten ja tuon tuostakin roiskauttivat\nminun ja hevoseni päälle likaisenharmaata vaahtoa. Takanani oli\nkolkko hämäryys, jossa ei voinut toisistaan erottaa taivasta eikä\nmaata, sillä puolikuu, vaikka paraillaan korkeimmillaan taivaalla,\noli enimmäkseen kiivaasti kiitävien pilvenjänkäleiden peitossa.\nSää oli jäätävän kylmä. Konttaantuneet käteni kykenivät töintuskin\nsuitsenperiä pitelemään, enkä kummeksinut että varikset ja lokit\nkiirehtivät myrskyn ajamina raakuen ja huutaen mannerta kohti. Alkoi\njo hämärtää ja hetkisen päästä en enää voinut erottaa hevoseni\nkavioita. En kohdannut ainoatakaan ihmissielua enkä kuullut muita\nääniä kuin lintujen huutoa, kun ne ohilentäessään pitkillä siivillään\nmelkein viistivät minua ja uskollista ratsuani, sekä tuulen ja\nveden kohinaa. En voi kieltää, että olisin suonut olevani jossakin\nmieluisemmassa ympäristössä.\n\nRajuilmaa oli kestänyt jo kolmatta päivää ja minä olin viipynyt\nliiankin kauvan erään erittäin rakkaan sukulaiseni talossa. Mutta\nnyt se ei enää käynyt päinsä. Minulla oli asioita kaupunkiin, joka\noli noin parin tunnin matkan päässä etelässä päin. Huolimatta\nkaikista serkkuni ja hänen herttaisen vaimonsa houkutuksista ja\nvälittämättä oivallisista Perinette- ja Grand-Richard-omenoistaan,\nläksin iltapäivällä heidän talostaan. \"Odotahan vain\", huusi serkkuni\nlähtiessäni, \"kun tulet meren rannikolle, käännyt mielelläsikin\ntakaisin! Huoneesi on valmiina varallesi.\"\n\nTodellakin! Eräänä hetkenä, kun synkkä pilvi pimitti ympäristön\nsysimustaksi ja ulvova tuulenpuuska oli suistaa minut hevosineni\npadolta alas, johtui kyllä mieleeni: \"Älä ole narri! Käänny ympäri\nja asetu ystäviesi luo lämpimän lieden ääreen\". Mutta samalla\nmuistin, että paluumatka olisi varmaan vieläkin pitempi kuin\nmatka määräpaikkaani. Ja niin ajaa hölkytin eteenpäin, kohottaen\npalttoonkauluksen korvilleni.\n\nMutta nyt tuli patotiellä joku vastaani. En kuullut mitään, mutta yhä\nselvemmin olin näkevinäni puolikuun niukassa valossa jonkun tumman\nolennon, ja kun se piakkoin läheni, huomasin edessäni korkeajalkaisen\nlaihan kimon selässä istuvan ratsastajan. Hänen harteillaan liehui\ntumma vaippa ja ohikiitäessään tuijotti noilta kalpeilta kasvoilta\nminuun kaksi palavaa silmää.\n\nKuka se oli? Mitä hän tahtoi? -- Ja samassa johtui mieleeni etten\nollut kuullut kavioiden kopsetta enkä hevosen hengitystä, vaikka\nratsastaja hevosineen oli kulkenut aivan vierestäni ohitse.\n\nTuota tuumien ratsastin eteenpäin. Mutta kauvan en saanut olla\nomissa mietteissäni. Pian kiiti ratsastaja taasen takaapäin ohitseni\nja minusta tuntui kuin hänen liehuva vaippansa olisi koskettanut\nsivuuni. Tuossa tuokiossa oli koko näky kiitänyt äänetönnä ohitseni,\nniinkuin ensi kerrallakin. Näin sen yhä loittonevan ja loittonevan ja\nhuomasin äkkiä ratsastajan varjon katoavan padon sisäpuolelle.\n\nJonkun verran hidastellen ratsastin sinnepäin. Saavuttuani tuohon\npaikkaan, näin aivan lähellä patoa välkkyvän suuren \"wehlen\" -- niin\nnimitetään täälläpäin myrskyn maahan uurtamia uomia, jotka sittemmin\nnäkyvät pieninä, syvinä patamina.\n\nVesi \"wehlessä\" oli täysin tyyni. Ratsastaja ei varmaankaan ollut\nsitä liikuttanut enkä nähnyt häntä sen koommin missään. Mutta\njotakin muuta näin, jota tervehdin riemulla: padon avulla merestä\nvallotetun alueen laidassa vilkutti minua vastaan joukko hajallisia\nvalopilkkuja. Ne näyttivät tuikkivan noista pitkistä friissiläisistä\ntaloista, joita oli ryhmittäin matalammilla tai korkeammilla\nmultakummuilla. Aivan edessäni oli muuan korkea rakennus. Kaikki\neteläpuolen ikkunat näyttivät olevan valaistut. Olin näkevinäni\nsiellä ihmisten liikuntoa ja myrskyn ulvonnasta huolimatta\nkuulevinani heidän ääniään. Hevoseni oli jo omasta alotteestaan\npoikennut taloon johtavalle tielle. Näin selvästi että se oli\nravintola, sillä ikkunoiden alla huomasin suurilla rautarenkailla\nvarustetun ohjaspuun karjan ja hevosten kiinnittämistä varten.\n\nSidoin hevoseni muutamaan renkaaseen ja jätin sen etehisessä vastaani\ntulevan rengin hoitoon.\n\n\"Onko täällä joku kokous?\" kysyin mieheltä, kun nyt huoneen ovesta\ntulvi vastaani aivan selvää ihmisäänten sorinaa ja lasien kilinää.\n\n\"Taitaapa olla\", vastasi renki alasaksan murteella. \"Patopäällikkö,\nvaltuusmiehet ja muutamia padon osakkaita! Ne ovat rajuilman vuoksi!\"\n\nSisään astuessani näin noin tusinan verran miehiä istuvan ikkunain\nedessä olevan pitkän pöydän ääressä. Pöydällä oli punssimaljakko,\njonka hoitajana näytti olevan muuan erittäin komea mies.\n\nTervehdin ja pyysin saada istua heidän joukkoonsa, johon mitä\nsuosiollisimmin suostuttiin. \"Olette täällä patoa vartioimassa\",\nsanoin kääntyen erään puoleen. \"Ulkona on rajuilma, padot voivat\ntodellakin tarvita apuanne!\"\n\n\"Voivatpa hyvinkin\", vastasi hän. \"Me täällä itäpuolella luulemme\nkuitenkin olevamme vaaratta. Mutta tuolla vastakkaisella puolella\nei olla lainkaan varmoja. Sikäläiset padot ovat enimmäkseen vielä\nvanhan mallin mukaisia, meidän pääpato rakennettiin uudestaan jo\nviime vuosisadalla. Meidän tuli kylmä äsken tuolla ulkona ja Teidän\non käynyt samoin\", jatkoi hän edelleen. \"Mutta meidän täytyy olla\ntäällä vielä pari tuntia. Meillä on tuolla ulkona luotettavaa väkeä,\nne kyllä antavat tarpeen tullen tiedon.\" Ja ennenkuin olin ennättänyt\ntehdä tilaukseni ravintolan isännältä, asetettiin eteeni höyryävä\nlasi.\n\nSain pian kuulla että ystävällinen naapurini oli patopäällikkö.\nKiehdyimme keskusteluun ja minä aloin kertoa tuota merkillistä\nkohtausta patotiellä. Hän tuli tarkkaavaiseksi ja äkkiä huomasin\nkeskustelun ympärillämme tauonneen. \"Rannikon ratsastaja!\" huudahti\nmuuan joukosta ja kaikkia puistatti kauhistuksen tunne.\n\nPatopäällikkö nousi seisoalleen. \"Älkää pelästykö\", puheli hän\npöydän yli, \"sen ei tarvitse meitä tarkottaa. Vuonna 17 se niinikään\ntarkotti heitä tuolla vastapäätä; koettakaa ajatella kaikkia\nmahdollisuuksia!\"\n\nMinua alkoi kammottaa. \"Anteeksi\", sanoin heille; \"mikä se onkaan tuo\nRannikon ratsastaja?\"\n\nSyrjässä uunin takana istui hiukan kumarassa asennossa pieni laiha\nmies. Hän oli puettu kuluneeseen mustaan takkiin; toinen olkapää\nnäytti jonkun verran vialliselta. Mies ei ollut sanallakaan ottanut\nosaa muiden keskusteluun, mutta tuon harmaatukkaisen silmät osottivat\nselvästi, että hän ei suinkaan nukkunut.\n\nPatopäällikkö viittasi kädellään häneen. \"Koulumestarimme\", sanoi hän\nkorottaen ääntään, \"voi kaikista täällä olevista paraiten sen Teille\nkertoa. Hän tosin voi sen tehdä ainoastaan omalla tavallaan eikä niin\nhyvin kuin vanha emännöitsijäni Antje Vollmers\".\n\n\"Laskette varmaankin leikkiä, herra patopäällikkö\", kuului uunin\ntakaa koulumestarin heikko ääni, \"kun asetatte vanhan tuhman\nhuuhkajanne minun rinnalleni!\"\n\n\"Niin, niin, koulumestari!\" vastasi toinen. \"Mutta huuhkajatpa ne\nparaiten pitävät tuollaiset jutut muistissaan!\"\n\n\"Emme ole tässä asiassa aivan samaa mieltä\", sanoi pieni herra ja\nhänen hienopiirteisillä kasvoillaan väreili vieno ivahymy.\n\n\"Näettekös\", kuiskasi patopäällikkö korvaani, \"hän on yhä\nvieläkin hieman ylpeänsekainen. On joskus nuoruudessaan tutkinut\njumaluusoppia, mutta onnettoman rakkausjutun vuoksi jäänyt\nkotiseudulleen koulumestariksi.\"\n\nÄskenmainittu oli sillaikaa noussut uuninnurkastaan ja istuutunut\nviereeni pitkän pöydän ääreen. \"Kertokaa, kertokaa, koulumestari!\"\nhuusi pari seuran nuorinta jäsentä.\n\n\"Tahtoisin mielelläni täyttää toivomuksenne\", sanoi vanhus puoleeni\nkääntyen, \"mutta juttuun on sekotettu paljo yliluonnollista ja sen\nkertominen tuottaa muutenkin vaikeuksia.\"\n\n\"Pyydän ettette jätä mitään pois kertomuksestanne\", vastasin minä.\n\"Saatatte uskoa, että minä kyllä kykenen erottamaan akanat jyvistä.\"\n\nVanhus katsoi minuun ymmärtävästi hymyillen. \"Alottakaamme siis\",\nsanoi hän.\n\n\"Viime vuosisadan keskipalkoilla tai oikeastaan, tarkemmin\nsanoakseni, ennen ja jälkeen tuota aikaa oli täällä palopäällikkönä\nmies, joka ymmärsi patoja ja kaivantoja vähän paremmin kuin\ntavalliset talonpojat ja maanomistajat. Mutta tuskinpa hänkään\ntarpeeksi asti, sillä hän oli lukenut hyvin vähän oppineiden\nammattimiesten kirjotuksia ja enimmäkseen vain ominpäin miettien\nhankkinut tietonsa. Olettehan kuullut, herrani, että friissiläisillä\non terävä laskupää ja olette kai kuullut puhuttavan meikäläisestä\nHans Mommsenista, Fahretostilaisesta, joka oli pelkkä talonpoika,\nmutta kuitenkin osasi tehdä kompasseja ja laivakelloja, kaukoputkia\nja urkuja. No niin, jotakin siihen suuntaan se oli ollut\näskenmainitun patopäällikön isäkin, kuitenkin vain pienemmässä\nmäärässä. Hänellä oli pari marskimaapalstaa, joissa viljeli rapsia\nja papuja sekä korjasi heiniä ainoalle lehmälleen; kävi sitäpaitsi\nsyksyin keväin maata mittaamassa ja istui talvisin, jolloin\nmereltä puhaltava luoteistuuli rytyytti hänen ikkunanpieliään,\ntuvassaan karttoja piirrellen. Poika istui silloin enimmäkseen\nhänen vieressään, katsellen kuinka isänsä mittaili ja laski ja aina\nväliin työnteli kädellään vaaleata tukkaansa taapäin. Eräänä iltana\nkysyi hän vanhukselta minkätähden se, mitä hän oli äsken paperille\nkirjottanut, oli juuri niin eikä toisin ja sanoi oman mielipiteensä\nasiasta. Mutta isä, joka ei tiennyt mitä vastata, pudisti päätään\nja sanoi: 'Sitä en voi sinulle sanoa, mutta niin se on ja sinä olet\nväärässä. Jos haluat lisätietoja, niin hae huomenna ylisten kirstusta\neräs kirja, jonka muuan Euklides niminen mies on kirjottanut. Se\nkyllä selvittää sinulle asian!'\"\n\n-- Poika juoksi seuraavana päivänä ylisille ja löysi pian tuon\nkirjan, sillä monta kirjaa ei talossa ollut kaiken kaikkineenkaan.\nMutta isä nauroi, kun poika asetti sen vanhuksen eteen pöydälle. Se\noli hollanninkielinen Euklides, ja hollanninkieltä, vaikkapa se onkin\npuolittain saksankielen kaltaista, eivät he kumpikaan ymmärtäneet.\n\"Niin, niin\", sanoi isä, \"kirja on isäni ajoilta, joka vielä ymmärsi\ntuota kieltä. Eikö siellä saksankielistä ollutkaan?\"\n\nPoika, joka oli harvapuheinen, katsoi rauhallisesti isäänsä ja sanoi\nainoastaan: \"Saksalaista siellä ei ollut. Saanko minä tämän omakseni?\"\n\nJa kun vanhus nyökäytti myöntävästi päätään, näytti hän vielä\ntoistakin, puolittain revittyä pientä kirjaa. \"Saanko tämänkin?\"\nkysyi hän jälleen.\n\n\"Ota molemmat!\" sanoi Tede Haien. \"Niistä ei sinulle ole suurta apua.\"\n\nMutta tuo toinen kirja oli pieni hollantilainen kielioppi. Ja kun\ntalvi oli vasta alussaan, niin tuo kirjanenpa auttoikin poikaa\nniin pitkälle, että hän, kun vihdoin karviaismarjapensaat heidän\npuutarhassaan kukkivat, ymmärsi sen avulla Euklideensa melkein joka\nkohdasta.\n\n\"Olen kyllä, herrani, kuullut saman jutun kerrottavan Hans\nMommsenista\", sanoi koulumestari keskeyttäen kertomuksensa. \"Mutta\nennen hänen syntymistään on sama asia kerrottu täällä meidän\nkeskuudessa Hauke Haienista -- se oli pojan nimi. Tiedättehän, että\nkun suurempi tulee, silloin tavallisesti liitetään hänen nimeensä\nkaikki, mitä hänen edeltäjänsä ovat tosissaan tai leikillään\ntehneet.\"\n\nVanhus näki nyt että poika välitti yhtä vähän lehmistä kuin\nlampaistakaan eikä tuskin huomannutkaan milloin pavut kukkivat, mikä\nkuitenkin on marskimiehen suurimpia riemuja. Lisäksi ajatteli hän\nettä pieni tila mahdollisesti pysyisi pystyssä jonkun talonpojan ja\nhänen poikansa työllä, vaan ei milloinkaan puolioppineen ja hänen\nrenkinsä hommilla, sekä ettei hän itsekään ollut juuri sanottavaa\nhyvinvointia saavuttanut. Siksi lähetti hän tuon suuren pojan\npatotyöhön, jossa tämän muiden työmiesten kera täytyi kärrätä\nmutaa pääsiäisestä Martinpäivään saakka. \"Se kyllä parantaa hänet\nEuklideestä\", ajatteli isä itsekseen.\n\nJa poika kärräsi mutaa. Mutta hänellä oli koko ajan Euklides\ntaskussaan, ja työmiesten syödessä aamiaistaan tai illallistaan,\nistui hän kumoon käännetyillä työntökärryillään kirja kädessä. Ja kun\nsyksyllä vesi usein nousi niin korkealle, että työ oli keskeytettävä,\nsilloinpa hän ei mennytkään muiden työmiesten tavoin kotiinsa, vaan\njäi kädet polvien ympäri ristittyinä istumaan padon merenpuoleiselle\nrinteelle ja katseli tuntikausia kuinka Pohjanmeren sameat aallot\ntyrskyivät yhä korkeammalle padon turverintaa vasten. Vasta kun\nvesi nousi hänen jalkainsa yli ja kun vaahto räiskyi kasvoilleen,\nsiirtyi hän pari jalkaa korkeammalle ja jäi taasen istumaan. Hauke\nHaien ei kuullut veden läiskyntää eikä lokkien ja rannikkolintujen\nhuutoja, jotka lensivät hänen ympärillään ja päällään ja miltei\nviistivät häntä siivillään sekä katsoivat häneen säihkyvin mustin\nsilmin. Hän ei myöskään nähnyt, miten yön vaippa laskeutui laajan,\naution vesierämaan ylitse. Ainoat, mitkä hän näki, olivat aaltojen\nharjanteet, jotka nousuveden aikana löivät kovin iskuin aina samaan\npaikkaan ja aivan hänen silmäinsä edessä huuhtoivat turpeita padon\njyrkästä seinämästä.\n\nKauvan yhteen kohtaan tähystettyään nyökäytti hän usein hitaasti\npäätään tai piirsi kädellään ilmaan pehmeän viivan, ikäänkuin\nlieventääkseen siten padonseinämän jyrkkyyttä. Kun vihdoin ilma\npimeni, niin että kaikki esineet katosivat näkyvistä ja ainoastaan\nnousuveden pauhu kohisi hänen korvissaan, silloin hän nousi ja meni\nmiltei läpimärkänä kotiinsa.\n\nKun Hauke näin eräänä iltana astui tupaan isänsä luo, joka paraillaan\npuhdisti mittauskalujaan, puhkesi ukko puhumaan: \"Mitä sinä siellä\nulkona kuleksit? Sinähän olisit voinut vaikka hukkua vesi syöksyy\ntänään patoja vastaan.\"\n\nHauke katsoi häneen uhmaten.\n\n\"Etkö kuule? Sanoin että olisit voinut vaikkapa hukkua siellä.\"\n\n\"Kuulen\", sanoi Hauke. \"Mutta en ole toki vielä hukkunut.\"\n\n\"Et\", vastasi vanhus hetken päästä katsellen hajamielisesti -- \"et\nvielä tällä kertaa.\"\n\n\"Mutta meidän patomme eivät kelpaa mihinkään!\" jatkoi Hauke.\n\n\"Mitä puhut, poika?\"\n\n\"Padoista minä puhun!\"\n\n\"Mitä niistä?\"\n\n\"Ne eivät kelpaa mihinkään, isä!\" vastasi Hauke.\n\nVanhus nauroi häntä vasten naamaa. \"Kaikkea sitä pitää kuulla. Olet\nkai olevinasi joku lypekkiläinen ihmelapsi!\"\n\nMutta poika ei ollut millänsäkään. \"Vedenpuoleinen sivu on liian\njyrkkä\", sanoi hän. \"Kun kerran taasen sattuu samoin, kuin on usein\nennenkin sattunut, niin voimme hukkua patojen tällä puolellakin!\"\n\nVanhus otti taskustaan purutupakkaa, kiersi siitä kappaleen ja\nsovitti sen hampaittensa taakse. \"Entä kuinka monta kuormaa olet\ntänään kärrännyt?\" kysyi hän äkäisesti, sillä hän näki selvästi ettei\npatotyökään ollut voinut estää pojan aivoja työskentelemästä.\n\n\"En tiedä, isä\", sanoi Hauke. \"Saman määrän kuin toisetkin,\nmahdollisesti jonkun puolisen tusinaa enemmänkin, mutta -- padot ovat\nrakennettavat toisella tavalla!\"\n\n\"No niin\", sanoi vanhus nauraen, \"ehkä voit joskus pyrkiä\npatopäälliköksi. Voithan silloin tehdä ne toisenlaisiksi!\"\n\n\"Niin teenkin, isä!\" vastasi poika.\n\nVanhus katsoi häneen ja veti pari syvää henkäystä. Sitte hän meni\nulos -- hän ei tiennyt mitä piti pojalle vastata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä syksyllä, kun patotyöt jo lokakuussa olivat\npäättyneet, olivat matkat talosta pohjoiseen padolle Hauke Haienin\nparainta ajanvietettä. Pyhäinmiesten päivää, jonka tienoilla\npäiväntasausmyrskyt, nuo Friislannin surut, tavallisesti raivoavat,\nhän odotti kuin lapset joulua. Nousuveden aikana tiesi hänen\nvarmasti, myrskystä ja rajusäästä huolimatta, olevan ypöyksin ulkona\npatojen luona. Ja lokkien huutaessa, veden syöksyessä patoa vastaan\nja vyöryessä takaisin sylissään irtirepimiään suuria turpeita,\nkuultiin Hauken rajua naurua. \"Ette osaa mitään perinpohjin\", huusi\nhän tuohon yhteiseen meluun, \"yhtä vähän kuin ihmisetkään!\" Ja\nvihdoin, useinkin pilkkopimeässä, asteli hän pitkin patoa kotiin\npäin, kunnes kookas vartalonsa ilmestyi isän matalan, kaislakattoisen\nasumuksen eteen ja suoltausi hiljaa pieneen huoneeseen.\n\nHän oli tuonut useasti mukanaan kourallisen jäykkää savea. Silloin\nhän istuutui vanhuksen viereen, joka nykyään antoi hänen olla\nrauhassa, ja muovaili hennon talikynttilän valossa kaikellaisia\npatomalleja, asetti ne matalaan vesiastiaan ja koetti saada\naaltoilua aikaan. Taikka hän otti kivitaulunsa ja piirteli siihen\npadon merenpuoliset hahmopiirteet semmoisiksi, kuin niiden hänen\najatuksensa mukaan olisi pitänyt olla.\n\nHauken mieleenkään ei johtunut kuluttaa aikaansa entisten\nkoulutoveriensa kanssa, eivätkä nekään näyttäneet suurin välittävän\ntuosta haaveksijasta. Kun talvi ja pakkaset joutuivat, silloin vaelsi\nhän vielä pitemmälle ulos padolle, aina sinne, missä rannikon ääretön\njäätynyt liejupohja aukeni hänen eteensä.\n\nHelmikuussa löydettiin pitempiaikaisina pakkassäinä rannikolle\najautuneita ruumiita. Ne olivat maanneet avoveden rajalla tuolla\njäätyneellä liejukolla. Muuan nuori nainen, joka oli ollut läsnä\nniitä kylään tuotaessa, seisoi puheliaana vanhan Haienin edessä:\n\"Älkää uskoko niitä ihmisen näköisiksi!\" huudahti hän. \"Ei, ne olivat\nkuin merenhirviöitä! Päät noin suuret\" -- hän ojensi kätensä kauvas\ntoisistaan -- \"sysimustat ja kiiltävät kuin vastaleivottu leipä!\nRavut olivat niitä kalunneet ja lapset huusivat pelosta nuo hirviöt\nnähdessään!\"\n\nVanhalle Haienille se ei ollut mitään uutta. \"Ovat kai ajelehtineet\nmeressä aina marraskuusta asti\", sanoi hän välinpitämättömästi.\n\nHauke seisoi vieressä vaijeten. Mutta niin pian kuin suinkin\nmahdollista hiipi hän ulos patojen luo. Epätietoista on tahtoiko\nhän hakea toisia kuolleita, vai houkutteliko häntä sinne kauhu,\njonka yhä vieläkin olisi pitänyt asustaa noilla äskeisillä vainajain\nsijoilla. Hän kulki yhä edemmäs, kunnes seisoi yksinään tuolla\naukealla rannikolla, jossa vain tuuli kiiti patojen yli ja jossa ei\nkuulunut muuta kuin suurten merilintujen valittavia ääniä. Vasemmalla\nsivullaan autio marskimaa, toisella puolella silmänkantamaton\nrannikko, jonka liejupohja kimmelsi nyt jäätyneenä. Koko maailma\nlepäsi kuin valkoiseen ruumislakanaan käärittynä.\n\nHauke jäi seisomaan ylös padolle ja hänen valppaat silmänsä\ntähystelivät laajalti ympäri. Mutta kuolleita ei enää näkynyt.\nAinoastaan niissä paikoin, missä näkymättömät liejukon virrat\nkiemurtelivat, näkyi jääpeitteessä virran suuntaisia kohoumia ja\nlaskeumia.\n\nHän läksi kotiinsa, mutta seuraavana iltana hän oli jälleen\nsiellä. Eräässä kohti oli jää repeytynyt. Repeämästä kohosi\nsavupilventapaisia ryöhylöitä ja koko liejukon yli levisi tiheä\nsumu- ja höyrypeite, joka yhtyi kummallisesti iltahämärään. Hauke\ntähysti jäykästi sinnepäin. Sumussa liikkui edestakaisin salaperäisiä\ntummia olentoja; ne näyttivät ihmisen kokoisilta. Hän näki niiden\nastelevan arvokkaasti edestakaisin höyryävän repeämän yli pitkine\nkammottavine partoineen, pitkine nenineen ja kauloineen. Äkkiä ne\nrupesivat hassumaisen salaperäisesti juoksentelemaan eteen- ja taapäin,\nsuuret pienten ja pienet suurten yli. Laajenivat vähitellen ja\nkadottivat lopulta muotonsa.\n\n\"Mitä ne tahtovat? Ovatko ne mahdollisesti kuolleiden henkiä?\"\najatteli Hauke. \"Hohoi!\" huusi hän ääneensä mustaan yöhön. Mutta\nsalaperäiset sumuhaamut eivät palanneetkaan hänen huudoistaan, vaan\npoistuivat yhä kauvemmas.\n\nSilloin johtui hänen mieleensä kammottavat norjalaiset kummitukset,\njoista kerran muuan vanha kapteeni oli hänelle kertonut ja joilla\nkasvojen sijalla oli muodoton tukko merenruohoa. Mutta hän ei juossut\npois, vaan painoi korkonsa yhä lujemmasti padon liejuun ja tähysti\njäykästi siihen kauhistavaan hirviöön, joka nyt illan hämyssä\nkuvastui hänen eteensä. \"Onko teitä täälläkin?\" puhui hän kovalla\näänellä. \"Te ette voi minua karkottaa!\"\n\nVasta kun pimeys peitti kaiken, astui hän jäykin, hitain askelin\nkotiinsa. Mutta hänen takanaan kuului kuin siipien suhinaa ja\nkaikuvia huutoja. Hauke ei katsonut taakseen eikä kulkenut\nnopeamminkaan, hän tuli vasta myöhään kotiinsa. Milloinkaan hän ei\nkertonut isälleen eikä kenellekään muullekaan näistä tapahtumista.\nVasta useita vuosia myöhemmin kerrotaan hänen ottaneen sen hennon\ntyttösen, jonka Herramme antoi hänen osakseen, samana päivän- ja\nvuodenaikana mukanaan padolle, ja sama ilmiö kuuluu näyttäytyneen\nsilloinkin liejukolla. Mutta hän oli tytölleen sanonut ettei tämän\npitäisi pelätä, että ne olivat vain haikaroita ja variksia, jotka\nnäyttivät sumussa niin suurilta ja pelottavilta pyydystäessään\nrepeämästä kaloja.\n\n\"Jumala ties, herraseni!\" huudahti koulumestari. \"Maailmassa on paljo\nmerkillisiä asioita, jotka voivat hämmentää rehellisen kristityn\nsydämen. Mutta Hauke ei ollut narri eikä tyhmyri.\"\n\nKun en vastannut siihen mitään, aikoi hän jatkaa kertomusta, mutta\nsilloin toisia vieraita, jotka tähän saakka olivat kuunnelleet\näänetönnä, ainoastaan täyttäen matalan huoneen yhä tihenevillä\nsavupilvillä, liikutti äkillinen hämminki. Ensin kääntyi yksi ja\ntoinen ja lopulta miltei kaikki ikkunoihin päin. Peittämättömien\nikkunoiden kautta näkyi miten ulkona myrsky ajeli pilviä ja pimento\nja valostus vuorottelivat. Minustakin tuntui kuin olisin nähnyt\nlaihan ratsastajan kiitävän ohitse kimonsa selässä.\n\n\"Odottakaa hetkinen, koulumestari!\" sanoi patopäällikkö hiljaa.\n\n\"Ei teidän tarvitse pelätä, päällikkö\", vastasi pieni kertoja. \"En\nole hänestä pahaa puhunut, eikä siis minussa ole mitään syytä.\" Ja\nhän katseli pienillä viisailla silmillään patopäällikköä.\n\n\"Niin, niin\", arveli toinen, \"täyttäkäähän toki lasinne!\" Tämän\ntehtyään ja kuulijoiden kokoonnuttua jälleen hänen ympärilleen, tosin\nhiukan nolostuneen näköisinä, jatkoi hän taas kertomustaan:\n\nNäin kasvoi Hauke -- tuuli ja vesi ja yksinäiset mielikuvat\nainoana seuranaan -- pitkäksi, hinteläksi nuorukaiseksi. Hän\noli jo vuosi sitten käynyt rippikoulunkin, kun hänessä yhtäkkiä\ntapahtui muutos. Sen aiheutti vanha valkoinen angorakissa,\njonka vanhan Trine Jansin sittemmin hukkunut poika kerran oli\ntuonut mukanaan Espanjan-matkaltaan. Trine asui lähellä patoa\npienessä mökkipahasessa. Kun vanhus askaroi tuvassaan, oli\ntällä jättiläiskissalla tapana istua mökinoven ulkopuolella\nauringonpaisteessa ja räpäytellä silmiään ohilentäville sirriäisille.\nHauken kulkiessa ohi naukui kissa ja Hauke nyökäytti sille päätään.\nHe ymmärsivät toisiaan, nuo kaksi.\n\nOli taasen kevät ja Hauke oleskeli totuttuun tapaansa useasti ulkona\npadolla, aivan lähellä vettä rantaneilikkojen ja tuoksuavan koiruohon\nkeskellä kevätauringon herttaisessa paisteessa. Edellisenä päivänä\noli hän poiminut mantereelta taskunsa täyteen pieniä kiviä, ja\nkun pakoveden aikana rantaliejukko oli näkyvissä ja pienet viklat\nlensivät huutaen sen ylitse, otti hän taskustaan kiven toisensa\nperään ja heitti niillä lintuja. Tätä taitoa oli Hauke harjottanut\nlapsesta asti, ja useimmiten jäikin joku lintu liejukolle makaamaan,\nmutta yhtä useasti ei jäänyt mitään. Hauke oli jo ajatellut ottaisiko\nhän kissan mukaansa, opettaakseen sitä lintukoiran tavoin noutamaan\nlinnut liejukolta. Mutta siellä oli kovempiakin, hiekkaisia paikkoja,\nja niiltä hän nouti itse saaliinsa. Jos kissa hänen palatessaan vielä\nistui mökin ovella, niin silloin se vastustamattoman saaliinhimon\nkiihottamana huusi niin kauvan, kunnes Hauke heitti sille jonkun\npyytämistään linnuista.\n\nTänä päivänä kotiin astellessaan ei hänellä ollut kuin yksi\ntuntematon, silkin ja metallin hohtoinen lintu. Kissa naukui kuten\ntavallisesti nähdessään hänen tulevan. Mutta Hauke ei halunnut tällä\nkertaa luopua saalistaan, jonka luuli joksikin jäälinnuksi, eikä siis\nvälittänyt toisen saaliinhimosta. \"Vuoroin vieraissa käydään\", huusi\nhän kissalle. \"Tänään minä, huomenna sinä, tämä tässä ei ole mitään\nkissanpaistia!\" Mutta kissa hiipi varovasti hänen luokseen. Hauke\npysähtyi katsoen häneen, lintu riippui hänen kädessään ja kissa jäi\nseisomaan kohotetuin käpälin. Poika ei lie kuitenkaan oikein tuntenut\nystäväänsä, sillä hän oli tuskin kääntänyt selkänsä mennäkseen, kun\ntunsi miten saaliinsa riistettiin yhdellä nykäsyllä ja samassa terävä\nkynsi työntyi hänen käteensä. Villipedon tapainen raivo valtasi tuon\nnuoren miehen. Ollen aivan suunniltaan huitoi hän ympärilleen ja\nsai tuota pikaa ryöväriä niskasta kiinni. Pidellen mahtavaa elukkaa\nsuoralla kädellä edessään, kuristi hän sitä kurkusta niin, että\nsilmät pullistuivat ulos pitkien karvojen alta, huolimatta että\nvoimakkaat takajalat kynsivät verille hänen käsivartensa. \"Hohoi!\"\nhuusi hän kuristaen yhä lujemmin, \"katsotaanpa kumpi meistä kauvemmin\nkestää!\"\n\nÄkkiä hervahtuivat kissan takajalat ja Hauke astui pari askelta\ntaaksepäin, heittäen kissan vanhuksen mökin seinää vasten. Kun se ei\nenää liikkunut, kääntyi hän poispäin jatkaen matkaansa kotiin.\n\nMutta angorakissa oli ollut omistajattarensa suurin aarre. Se oli\nollut hänen seuralaisensa ja ainoa, minkä hänen poikansa, merimies,\noli jättänyt jälkeensä löydettyään tällä samalla rannikolla myrskyssä\nhautansa. Hauke oli kulkenut tuskin sataa askelta eteenpäin, koettaen\npyyhkiä liinalla verta haavoistaan, kun mökistä päin jo kuului\nulvontaa ja hätähuutoja. Silloin hän kääntyi ja näki vanhan naisen\nmakaavan maassa. Harmaa tukkansa liehui tuulessa punaisen päähuivin\nalta. \"Kuollut!\" huusi hän, \"kuollut!\" Ja uhaten kohotti hän\nlaihat käsivartensa Haukea kohti. \"Ole kirottu sinä! Sinä olet sen\ntappanut, sinä hyödytön rannankiertäjä. Et ollut kyllin hyvä hänen\nhäntäänsäkään harjaamaan.\" Eukko heittäytyi elukan viereen ja pyyhki\nhellästi esiliinallaan verta, jota vielä valui nenästä ja suusta.\nSitte alkoi hän uudestaan pauhata.\n\n\"Joko pian herkiät?\" huusi Hauke hänelle. \"Kuule siis, että tahdon\nhankkia sinulle toisen kissan, joka tyytyy hiiren- ja rotanvereen.\"\n\nSenjälkeen läksi Hauke, näköään aivan rauhallisena, edelleen. Mutta\nkuollut kissa lienee kuitenkin aikaansaanut jonkinlaista häiriötä\nhänen aivoissaan, sillä rakennusten kohdalle saavuttuaan, meni hän\nsekä isänsä että muidenkin talojen ohi jatkaen matkaansa hyvän matkaa\netelään, kaupunkiin johtavaa patoa myöten.\n\nSamaan aikaan kulki Trinekin samaan suuntaan. Hän kantoi vanhassa\nsinisessä tyynynpäällisessä taakkaa, jota piteli sylissään\nvarovaisesti kuin lasta. Hänen harmaat hiuksensa liehuivat vienossa\nkevättuulessa. \"Mitä tuossa kannat, Trine?\" kysyi vastaan tuleva\ntalonpoika. \"Suurempiarvoista kuin sinun maasi ja mantusi\", vastasi\nvanhus. Sitte hän astui taasen reippaasti eteenpäin. Lähestyessään\nvanhan Haienin taloa, poikkesi hän käymätielle, joka johti padolta\nmainittuun taloon.\n\nVanha Tede Haien seisoi ovensa edustalla ilmaan tähystellen. \"No\nTrine!\" sanoi hän eukon seisahtuessa hänen eteensä läähättäen ja\nkeppiään maahan työntäen. \"Mitä uutta teillä on tuossa säkissä?\"\n\n\"Päästäkää minut ensin tupaan, Tede Haien! Silloin saatte nähdä!\"\nEukon silmät tuijottivat häneen kummasti säihkyen.\n\n\"Tulkaa vaan!\" sanoi vanhus. Mitäpä häntä liikutti jonkun typerän\nvaimon silmäilyt.\n\nJa kun molemmat olivat astuneet sisään, jatkoi Trine: \"Korjatkaa tuo\nvanha tupakkalaatikko ja kirjotusvehkeet pöydältä pois -- mitähän\nteilläkin on aina kirjottamista? -- Kas niin, ja nyt pyyhkikää pöytä\npuhtaaksi!\"\n\nUkko, joka oli tullut miltei uteliaaksi, teki eukon määräysten\nmukaan. Silloin tarttui Trine sinisen tyynynpäällisen kahteen kulmaan\nja kopisti sieltä pöydälle suuren kissanraadon. \"Siinä se nyt on!\"\nhuusi hän. \"Teidän Haukenne on lyönyt sen kuoliaaksi.\" Sitte alkoi\nhän katkerasti itkeä. Hän silitti kuolleen paksua turkkia, asetti sen\nkäpälät yhteen, kumartui pitkine nenineen raadon yli ja kuiskasi sen\nkorvaan käsittämättömiä hellyyksiä.\n\nTede Haien katseli hetkisen tuota näytelmää. \"Vai niin\", sanoi hän.\n\"Onko Hauke sen tappanut?\" Hän ei tiennyt mitä tehdä ulvovalle\nnaiselle.\n\nTrine nyökäytti raivoisasti päätään. \"Niin niin, Jumal'avita, hän\nsen on tehnyt!\" Hän pyyhki luuvalon käpristämällä kädellään vedet\nsilmistään. \"Ei ole enää lasta eikä lämmintä!\" valitti hän. \"Te\ntiedätte hyvin, miten meidän vanhusten jalkoja alkaa pyhäinpäivän\njälkeen paleltaa iltasin vuoteessa ja kuinka me, sensijaan että\nnukkuisimme, kuuntelemme luoteistuulen ikkunapieliin jyskytystä. En\nkuuntele tuota mielelläni, Tede Haien, sillä se tulee sieltä, minne\npoikani hukkui liejukkoon.\"\n\nTede Haien nyökäytti päätään ja eukko silitti kuolleen kissansa\nturkkia. \"Mutta tämä!\" alotti hän jälleen. \"Kun istuin talvisin\nrukkini ääressä, silloin se istui vieressäni kehräten ja katseli\nminua vihreillä silmillään. Ja kun kylmän tullen paneusin\nvuoteeseeni, niin ei kestänyt kauvankaan kuin tämä jo juoksi luokseni\nja asettui makaamaan paleleville jaloilleni, ja me nukuimme niin\nlämpiminä, niin lämpiminä yhdessä.\" Vanhus katsoi tätä sanoessaan,\nikäänkuin osanottoa etsien, säkenöivin silmin vieressään seisovaan\nTede Haieniin.\n\nMutta tämä sanoi miettiväisenä: \"Tiedän yhden neuvon, Trine Jans.\"\nJa hän meni pöytäpeilin luo ottaen sen laatikosta hopearahan. --\n\"Sanotte Hauken tappaneen tuon elukan, ja minä tiedän että puhutte\ntotta. Mutta tässä on Kristian neljännen hopeataaleri. Ostakaa\nsillä parkittu lampaannahka kylmien jalkojenne peitteeksi! Ja kun\nmeidän kissa vasta tekee poikasia, saatte valita niistä suurimman\nitsellenne. Kaikki tämä yhteensä on kai vanhuudenheikon angorakissan\nveroista! Ottakaa nyt elukka ja toimittakaa se minusta nähden vaikka\nkaupungin rakkarille, ja pitäkää suunne kiinni siitä, että se on\nmaannut täällä, minun kunniallisella pöydälläni.\"\n\nPuheen kestäessä oli eukko jo tarttunut taaleriin kätkien sen pieneen\ntaskuun, joka hänellä oli nuttunsa alla. Sitte pisti hän kissan\njälleen tyynynpäälliseen, pyyhki esiliinallaan veripilkut pöydästä ja\nläheni ovea. \"Älkää vaan unohtako antaa minulle kissanpoikaa!\" huusi\nhän vielä mennessään.\n\nHetkistä myöhemmin, vanhan Haienin vielä astellessa edestakaisin\npienen tupansa lattialla, pistäysi Hauke sisään ja heitti pöydälle\nkirjavan lintunsa. Mutta kun hän näki valkoiseksi hangatulla pöydällä\nvieläkin huomattavan veripilkun, kysyi hän kuin ohimennen: \"Mitä tuo\non?\"\n\nIsä pysähtyi: \"Se on sinun vuodattamaasi verta!\"\n\nPuna lensi pojan kasvoille: \"Onko Trine Jans käynyt täällä\nkissoineen?\"\n\nVanhus nyökäytti päätään. \"Miksi olet sen tappanut?\"\n\nHauke paljasti verisen käsivartensa. \"Siksi, että se riisti minulta\nlintuni.\"\n\nVanhus ei vastannut mitään, vaan alkoi taasen kävellä edestakaisin\nlattialla. Sitte hän pysähtyi pojan eteen ja katsoi häneen hetkisen\nhajamielisesti. \"Tuon kissajutun olen jo järjestänyt\", virkahti hän\nlopulta. \"Mutta näetkös, Hauke, tämä mökki on liian pieni. Kaksi\nherraa ei voi täällä menestyä -- sinun on aika hankkia itsellesi\njotain työtä.\"\n\n\"Niin, isä\", vastasi Hauke, \"sitä olen itsekin ajatellut.\"\n\n\"Minkätähden?\" kysyi vanhus.\n\n\"Sitä voi joutua helposti suunniltaan, kun ei saa käyttää voimiaan\noikeaan työhön.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi vanhus. \"Senkötähden löit angoralaisen kuoliaaksi?\nVoisi käydä hullumminkin.\"\n\n\"Olette ehkä oikeassa, isä. Patopäällikkö on ajanut pikkurenkinsä\ntiehensä. Ehkä voisin jo niitä töitä toimitella?\"\n\nVanhus alkoi jälleen astua edestakaisin syläisten mustan mehuläikän\nlattialle. \"Patopäällikkö on tyhmyri, tyhmä kuin pässi! Hän on\npatopäällikkö ainoastaan sentähden, että hänen isänsä ja isoisänsäkin\novat olleet patopäälliköitä ja että hänellä on yhdeksänkolmatta\nmarskipalstaa hallussaan. Kun Martinpäivä joutuu, jonka jälkeen\npato- ja sulkutilit ovat tehtävät, silloin hän syöttää koulumestarille\nhanhenpaistia ja simaa ja vehnärinkilöitä, ja kun tämä kynällään\nseuraa tilien numeroriviä, istuu tuo tyhmyri vieressä sanoen: 'Niin\nniin, koulumestari; ettehän te, Jumala paratkoon, osaa laskeakkaan.'\nMutta jos koulumestari joskus ei osaa taikka ei tahdo laskea, silloin\ntäytyy hänen itsensä tarttua asiaan. Ja hän istuu ja istuu, ja\nkirjottaa ja pyyhkii, ja hänen suuri tuhma päänsä käy punaiseksi ja\nkuumaksi ja silmät pullottavat päässä kuin lasipallot, ikäänkuin tuo\nviimeinenkin järkirahtunen pyrkisi niiden kautta ulos.\"\n\nPoika seisoi suorana, isänsä edessä ja ihmetteli hänen puhettaan.\nNoin hän ei ollut koskaan ennen kuullut isänsä puhuvan. \"Niin, Jumala\nauttakoon\", jatkoi ukko, \"tyhmä hän on. Mutta hänen tyttärensä Elke\nosaa laskea.\"\n\nVanhus katsoi terävästi poikaan. \"Hohoi, Hauke\", huusi hän, \"mitä\nsinä Elke Volkertsista tiedät?\"\n\n\"En mitään, isä; koulumestari vaan on jotakin kertonut.\"\n\nVanhus ei vastannut siihen mitään, pyöräytti vain mietteissään\ntupakkapurun toiselle puolelle. \"Ja sinä kaiketi ajattelet voivasi\nitsekin laskea mukana.\"\n\n\"Niin, isä, ehkäpä se jo kävisi päinsä\", vastasi poika ja hänen\nsuunsa ympärille ilmestyi totinen piirre.\n\nVanhus pudisti päätään: \"No niin, kyllä kai minun puolestani. Voithan\nkoetella onneasi!\"\n\n\"Kiitos, isä!\" sanoi Hauke ja nousi makuupaikalleen ylisille.\nTäällä hän istuutui sänkynsä reunalle miettien mistä syystä isä oli\nkysynyt häneltä Elkestä. Hauke tosin tunsi ulkonäöltä tuon hintelän\nkahdeksantoistavuotiaan tytön ruskeahipiäisine kapeine kasvoineen\nja tummine kulmakarvoineen, jotka yhtyivät uhittelevien silmien ja\nkapean nenän yläpuolella. Hän ei kuitenkaan ollut vaihtanut tuskin\nsanaakaan hänen kanssaan. Mutta nyt, kun hän meni vanhan Tede\nVolkertsin luo, tahtoi hän toki paremmin tyttöä tarkastaa. Aivan heti\nhän tahtoi mennäkkin, ettei joku toinen riistäisi häneltä paikkaa. Ja\nniin pukeutui Hauke sunnuntaitakkiinsa ja parhaimpiin saappaisiinsa\nja lähti reippain mielin asialleen.\n\nPatopäällikön pitkänlainen rakennus näkyi jo kaukaa, se kun oli\ntavallista korkeammalla multakummulla ja varsinkin kun kylän\nkorkein puu, muuan valtava saarni, kasvoi sen vieressä. Nykyisen\nisännän isoisä, sukunsa ensimäinen patopäällikkö, oli nuoruudessaan\nistuttanut sellaisen puun sisäänkäytävän oikealle puolelle. Kaksi\nyritystä meni myttyyn, mutta hääpäivänsä aamuna hän oli kolmannella\nkerralla istuttanut tämän nykyisen puun, jonka yhä mahtavammaksi\nlaajenevassa latvassa tuulet vieläkin suhisivat menneiden aikojen\nmuistoja.\n\nKun kookas Hauke jonkun ajan päästä nousi tuolle korkealle kummulle,\njonka rinteeseen oli istutettu kaalia ja lanttua, näki hän siellä\nylhäällä matalan oven edessä talon tyttären seisovan. Tytön toinen\nkäsivarsi riippui rentona sivulla, toinen käsi näytti tarttuneen\nselän takana olevaan rautarenkaaseen, jommoisia oli yksi kummallakin\npuolella ovea, jotta taloon tuleva ratsastaja saisi siihen hevosensa\nkiinnittää. Tyttö näytti katselevan patojen yli merelle, jossa\naurinko illan tyynessä juuri laski veteen, kullaten viimeisillä\nsäteillään ruskeahipiäistä tyttöä.\n\nHauke nousi vähän hitaammin rinnettä ylös ja ajatteli itsekseen:\n\"Eipä hän ole hullumman näköinen!\" Samassa hän oli perillä. \"Hyvää\niltaa\", virkkoi hän astuen tytön luokse. \"Mitä sinä tähystelet?\"\n\n\"Sitä, mitä täällä tapahtuu joka ilta, mutta jota ei liioin voi nähdä\njoka ilta.\" Hän irrotti kätensä renkaasta, niin että se löi kilahtaen\nmuuria vasten. \"Mitä sinä asioit, Hauke Haien?\" kysyi hän.\n\n\"Semmoista, jota en toivoisi sinun vastaan panevan\", sanoi hän. \"Isäsi\non ajanut pikkurenkinsä tiehensä ja minä ajattelin pyrkiä hänen\ntilalleen.\"\n\nTyttö tarkasteli häntä hetkisen. \"Olethan sinä vielä jotensakin\nhenterä. Mutta meillä tarvitaankin paremminkin kahta vahvaa silmää\nkuin kahta vahvaa kättä.\" Tätä sanoessaan hän katsoi Haukeen miltei\nsynkästi, mutta poika kesti silmäyksen. \"Tule siis\", jatkoi tyttö.\n\"Isäntä on tuvassa, mennään sinne.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisena päivänä astui Tede Haien poikineen patopäällikön avaraan\nhuoneeseen. Seinät olivat kiillotettujen kaakelien peitossa, joihin\noli katsojan huviksi kuvattu minne laiva täysissä purjeissa, minne\nrannalla oleva ankkuri, minne talonpoikaistuvan edessä ryömivä lapsi.\nTämän kestävän tapetin katkaisi mahtava seinäsänky, jonka ovi nyt\noli sulettuna, ja seinäkaappi, jonka molemmista lasiovista näkyi\nkaikenlaisia hopea- ja posliiniesineitä. Lähellä viereisen huoneen\novea oli seinällä lasikupukan suojaama hollantilainen lyömäkello.\n\nRoteva, jonkun verran halvattu talon isäntä istui kiiltävän,\nvalkeaksi pestyn pöydän päässä nojatuolissaan kirjavilla\nvillapatjoilla. Hänen kätensä olivat ristissä vatsan päällä ja\npyöreät silmänsä tuijottivat tyytyväisinä edessään olevaan lihavan\nhanhipaistin luurankoon. Veitsi ja kahveli lepäsivät lautasella.\n\n\"Hyvää päivää, patopäällikkö!\" sanoi Haien. Puhuteltu kohotti\nhitaasti päänsä ja silmänsä häntä kohti. \"Vai te se olette, Tede?\"\nvastasi hän äänellä, joka muistutti äsken syötyä lihavaa hanhea.\n\"Istukaa! Teiltä on meille hyvä matka.\"\n\n\"Tulen tänne tuon asian vuoksi\", sanoi Tede Haen istuutuen\nseinävieritse kulkevalle penkille vastapäätä isäntää. \"Teillä on\nollut ikävyyksiä pikkurenkinne kanssa ja olette suostunut ottamaan\nminun poikani hänen sijaansa.\"\n\nPatopäällikkö nyökäytti päätään. \"Aivan oikein, Tede, mutta -- mitä\nte ikävyyksistä puhutte? Meillä marskikansalla on, Jumalan kiitos,\nmillä korvata semmoiset jutut.\" Hän otti lautasella olevan veitsen\nja taputti kuin hyväillen hanhiraukan jäännöksiä. \"Tämä oli minun\nlempilintuni\", sanoi hän tyytyväisesti naurahtaen. \"Se söi minun\nkädestäni.\"\n\n\"Ajattelin\", sanoi vanha Haien jättäen omaan arvoonsa puhujan\nviimeisen lausunnon, \"ajattelin sitä että poikanulikka oli tehnyt\nteille vastusta tallissa.\"\n\n\"Vastusta? Niin niin, Tede, vastustapa aivan tarpeeksi asti! Tuo\npaksu juoppokutama ei ollut juottanut vasikoita, vaan makasi täynnä\nkuin saapas tallin ylisillä, ja karja huusi koko yön janoissaan, niin\nettä minun piti nukkua päivälliseen saakka. Semmoinen talonpito ei\nvetele.\"\n\n\"Ei toki, päällikkö! Mutta sitä ei tarvitse pelätä minun pojastani.\"\n\nHauke seisoi kädet takintaskuissa ovipieltä vasten ja tarkasteli pää\ntaakse taivutettuna vastakkaisen seinän ikkunalautoja.\n\nPatopäällikkö kohotti katseensa häneen ja nyökäytti päätään, ensin\nHaukelle ja sitte myöskin Tedelle. \"Ei, ei, teidän Haukenne ei tule\nhäiritsemään yörauhaani. Koulumestari on jo ennenkin sanonut minulle,\nettä tämä istuu mieluummin kivitaulun kuin viinalasin ääressä.\"\n\nHauke ei kuullut tätä lausuntoa, sillä Elke oli astunut tupaan ja\notti keveällä kädellä ruuan jätteet pöydältä, vilkaisten ohimennen\npoikaan tummine silmineen. Silloin sattui Haukenkin katse tyttöön.\n\"Jumalan ja Kristuksen kautta\", sanoi hän itsekseen, \"tuo ei ole\nhullumman näköinen!\"\n\nTyttö meni ulos. \"Niinkuin tiedätte, Tede\", alkoi patopäällikkö\nuudestaan, \"ei Jumala ole suonut minulle poikaa.\"\n\n\"Niin, päällikkö, mutta älkää olko siitä pahoillanne\", vastasi\ntoinen. \"Sanotaan suvun älyn kuluvan loppuun kolmannessa polvessa.\nIsoisänne, senhän kaikki tiedämme, oli mies, joka kykeni palstojamme\nsuojelemaan.\"\n\nPatopäällikkö mietti hetkisen ja kävi jokseenkin nolon näköiseksi.\n\"Mitä sillä tarkotatte, Tede Haien?\" kysyi hän ja kohousi suoraksi\nnojatuolissaan. \"Minähän olen juuri kolmatta polvea!\"\n\n\"Niinkö! No, älkää pahastuko, päällikkö; on vaan semmoinen\npuheenparsi.\" Ja laiha Tede Haien katsoi vanhaan viranhaltijaan\nmelkein äkäisesti.\n\nTämä puheli edelleen huolettomasti: \"Älkää antako vanhain ämmien\nladella itsellenne tuhmuuksia, Tede Haien. Jos tuntisitte tyttäreni,\nhän laskee minut kolmasti penkin alle. Tahdoin ainoastaan sanoa,\nettä teidän Haukenne, lukuunottamatta sitä mitä hän tekee ulkona\nvainiolla, tulee täällä minun huoneessani tekemään kynällä ja\npiirtimellä semmoista, josta hänelle on itselleenkin hyötyä.\"\n\n\"Aivan niin, päällikkö; olette täysin oikeassa!\" sanoi vanha Haien\nja alkoi sitte vaatia palkkasopimukseen muutamia lisäyksiä, joita\nhänen poikansa ei ollut illalla muistanut. Niinpä piti tämän\nliinaisten paitojen lisäksi saada syksyllä kahdeksan paria villaisia\nsukkia ja isä tahtoi poikansa keväisin kahdeksaksi päiväksi kotiin\ntyöhön y.m.s. Patopäällikkö suostui kaikkeen. Hauke Haien oli hänen\nmielestään paras pikkurenki, minkä hän voi saada.\n\n-- -- \"Nyt syytä itseäsi, poika\", sanoi vanhus heidän lähdettyään\ntalosta, \"ellei sinun käy hyvin maailmassa.\"\n\nMutta Hauke vastasi rauhallisesti: \"Olkaa huoletta, isä; kyllä kaikki\nhyvin käy!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHauke ei ollutkaan niin aivan väärässä. Maailma, tai oikeammin\nhänen maailmansa, tuli yhä valoisammaksi mitä kauvemmin hän oli\ntuossa talossa, ehkäpä sitä valoisammaksi mitä vähemmin hän voi\nluottaa muiden apuun ja mitä enemmän oli pakotettu turvautumaan\nomiin voimiinsa. Yksi oli kuitenkin talossa, joka ei suopein silmin\nhäntä katsellut. Se oli isorenki Ole Peters, aimo työntekijä ja\nsukkelasuinen mies. Hänen mielestään oli edellinen, hidas ja tyhmä\nmutta voimakas pikkurenki ollut mukavampi, sillä hänelle oli Ole\nPeters voinut panna huoletta tynnyrin kauroja selkään ja kaupanpäälle\nuskaltanut mukiloida häntä mielensä mukaan. Tuota vielä hiljaisempaa,\nmutta itseään henkisesti etevämpää Haukea ei Ole Peters päässyt\nniin likelle; Haukella oli oma tapansa kohdella toveriaan. Siitä\nhuolimatta ymmärsi hän keksiä pojalle töitä, jotka olisivat voineet\nolla hänen vielä kehittymättömälle ruumiilleen turmioksi. Kun\nisorenki sanoi hänelle: \"Olisitpa nähnyt miten Paksu-Nisse tuollaisia\ntöitä suoritteli, se oli kuin leikkiä vaan\", silloin Hauke iski\nkiinni koko kuohuvan mielensä voimalla. Hänen onnekseen ymmärsi\nElke joko itse tai isänsä kautta torjua useat tuollaiset yritykset.\nSaattaa kysyä, mikä noita kahta toisilleen vierasta ihmistä\nkiinnitti toisiinsa. Kuka tietää -- olivathan he molemmat syntyneet\nlaskijoiksi, ja tyttö ei varmaankaan tahtonut nähdä tärvättävän\ntoveriaan raskaassa työssä.\n\nEripuraisuus ison- ja pikkurengin välillä ei ollut lauhtunut talven\nkuluessa, kun Martinpäivän jälkeen moninaiset patolaskut alkoivat\nsaapua tarkastettaviksi.\n\nOli muuan toukokuun ilta, vaikka oli marraskuun ilma. Huoneeseen\nkuului miten myrsky pauhasi ulkona patojen takana. \"Hoi\", Hauke huusi\ntalon herra, \"tulehan sisään! Nyt saat näyttää osaatko laskea.\"\n\n\"Isäntä\", vastasi tämä -- sillä niin puhutellaan täällä haltijaväkeä\n-- \"minun kai täytynee ensin ruokkia nuortakarjaa.\"\n\n\"Elke!\" huusi patopäällikkö. \"Missä olet, Elke? -- Mene Olen luo ja\nkäske hänen ruokkia nuorikarja; Hauken täytyy laskea.\"\n\nElke riensi viemään käskyä isollerengille, joka paraikaa ripusteli\ntallin seinään hevoskaluja.\n\nOle Peters läimähytti hihnalla patsaaseen, jonka vieressä seisoi,\nikäänkuin olisi tahtonut lyödä sen sekä poikki että halki: \"Hitto\nvieköön kirotun kirjurirengin!\" -- Tyttö kuuli kyllä sanat ennenkuin\noli sulkenut tallin oven.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi vanhus hänen astuessaan tupaan.\n\n\"Ole kyllä pitää eläimistä huolen\", vastasi tytär huultaan purren ja\nistuutuen vastapäätä Haukea karkeatekoiselle puutuolille, jommoisia\nvielä siihen aikaan täälläpäin tehtiin kotona puhdetöinä. Hän oli\nottanut eräästä laatikosta valkoisen sukan punaisine lintukuvioineen,\njota nyt alkoi neuloa. Pitkäjalkaiset linnut lienevät olleet\nhaikaroita. Hauke istui vastapäätä laskuihinsa syventyneenä,\npatopäällikkö itse lepäsi lepotuolissaan tähystäen unisena Hauken\nkynään. Pöydällä paloi, kuten aina päällikkötalossa, kaksi\nvahakynttilää, ja molemmat lyijypuitteiset ikkunat olivat ulkoapäin\nluukuilla peitetyt ja sisältä kiinniruuvatut -- puhaltakoon sitten\ntuuli minkä haluttaa. Aina väliin nosti Hauke päätään katsellen\nhetkisen lintusukkaa tai tytön kapeita, rauhallisia kasvoja.\n\nSilloin kuului nojatuolista äkkiä äänekästä kuorsaamista. Molemmat\nnuoret vaihtoivat silmäystä ja hymyilivät. Nyt seurasi rauhallisempaa\nhengitystä; voitaisiin kai vähän jutellakkin. Hauke vaan ei tiennyt\nmistä alottaa. Mutta kun tyttö nosti neuleen ylemmä, jotta linnut\nnäkyivät koko pituudeltaan, kuiskasi Hauke pöydän yli:\n\n\"Mistä olet tuota oppinut, Elke?\"\n\n\"Mitä oppinut?\" kysyi tyttö.\n\n\"Noita lintuja neulomaan\", sanoi Hauke.\n\n\"Niitäkö? Oo, Trine Jans tuolla padolla on minua opettanut. Hän osaa\nyhtä ja toista. Trine oli aikoinaan täällä isoisän palveluksessa.\"\n\n\"Silloin sinä kai et vielä ollut syntynytkään?\" sanoi Hauke.\n\n\"Tuskinpa, mutta Trine käy vieläkin usein meillä.\"\n\n\"Pitääkö hän linnuistakin?\" kysyi Hauke. \"Luulin hänen välittävän\nainoastaan kissoista.\"\n\nElke pudisti päätään: \"Hänhän kasvattaa hanhia myötäväksi. Mutta\ntoissa kevännä, kun sinä olit tappanut angorakissan, alkoivat rotat\ntehdä vahinkoa hänen hanhitarhassaan. Nyt hän aikoo rakentaa uuden\ntarhan talon etupuolelle.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Hauke ja vihelsi hiljalleen. \"Sitä vartenko hän on\nvedättänyt mantereelta savea ja kiviä! Mutta silloin hänen tarhansa\njoutuu sisätielle -- ja onko hänellä siihen lupaa?\"\n\n\"En tiedä\", arveli Elke. Mutta Hauke oli lausunut viimeisen sanan\nniin kovalla äänellä, että patopäällikkö heräsi. \"Mitä lupaa?\" kysyi\nhän katsoen miltei rajusti toisesta toiseen. \"Mihinkä tarvitaan\nlupaa?\"\n\nMutta kun Hauke oli hänelle selittänyt asian, taputti hän nauraen\npoikaa olkapäälle: \"Eikös mitä, sisätie on kyllin leveä. Pitäisikö\npatopäällikkö-paran huolehtia yksin hanhitarhoistakin!\"\n\nHauken mieleen johtui että hän väittelyä jatkamalla vielä voisi\njoutua syypääksi Trinen hanhenpoikien kuolemaan ja vaikeni.\n\"Mutta, isäntä\", alotti hän uudestaan, \"eiköhän pieni muistutus\ntekisi hyvää yhdelle ja toiselle, Ellette itse tahdo siihen\nryhtyä, niin muistuttaisitte valtuusmiehiä, joiden tulee huolehtia\npatojärjestyksestä.\"\n\n\"Niin, isäntä\", jatkoi Hauke. \"Olette jo pitänyt kevättarkastuksenne,\nmutta siitä huolimatta Peter Jansen ei ole vielä tähän päivään\nmennessä puhdistanut palstaansa rikkaruohoista. Kesällä tulevat\ntiklit siellä jälleen iloisesti leikkimään ohdakkeiden ympärillä.\nJa aivan vieressä, en tiedä kenelle se palsta kuuluu, on padon\nulkosyrjään uurtautunut kokonainen kehto. Kauniilla säällä se on\naina täynnä pieniä lapsia, jotka siellä myllertävät. Mutta -- Jumala\nvarjelkoon meitä tulvavedestä!\"\n\nVanhan patopäällikön silmät suurenivat yhä.\n\n\"Ja sitte\" -- jatkoi Hauke.\n\n\"Mitä vielä, poika?\" kysyi patopäällikkö. \"Etkö vielä lopettanut?\"\nKuului siltä kuin pikkurengin puhe olisi alkanut mennä jo liian\npitkälle.\n\n\"Niin sitte, isäntä\", jatkoi Hauke, \"tunnette tuon paksun Vollinan,\nvaltuusmies Hardersin tyttären, joka aina tuo isänsä hevoset\nmarskilta. Kun hän istuu pyöreine pohkeilleen keltaisen valakan\nselässä, hui hai, silloin käy padon kaltevuus yhä kaltevammaksi.\"\n\nHauke huomasi vasta nyt, että Elke oli katsonut häntä viisailla\nsilmillään hiljaa päätään pudistaen.\n\nHän vaikeni, mutta nyt tärähti pöytään vanhuksen nyrkinisku.\n\n\"Siitä on alkava myrsky!\" huusi hän ja Haukea melkein pelotti se\nkarhunääni, minkä vanhus näytti omistavan. \"Sakotetaan! Pane muistiin\ntuo paksu ihminen, Hauke! Tyttö näpisti minulta viime kesänä kolme\nnuorta hanhea. Niin niin, pane muistiin vaan!\" uudisti hän käskynsä,\nkun Hauke vitkasteli. \"Luulenpa melkein että niitä oli neljä.\"\n\n\"Mutta, isä\", sanoi Elke, \"eikö se ollut saukko, joka hanhet vei?\"\n\n\"Suuri saukkopa tosiaankin!\" huusi vanhus ylenkatseellisesti.\n\"Luulisin voivani erottaa toisistaan paksun Vollinan ja saukon!\nEi, ei; neljä hanhea, Hauke. Mutta siitä muusta, mistä puhuit,\ntahdon sanoa että viime kevännä ylipatopäällikkö ja minä, syötyämme\ntäällä minun talossani yhteisen aamiaisen, kulimme juuri tuon sinun\nrikkaruohopalstasi ja kehtosi sivu mitään huomaamatta. Mutta te\nkaksi\" -- hän nyökäytti pari kertaa miettiväisesti päätään Haukelle\nja tyttärelleen, \"kiittäkää Jumalaa, ettette ole patopäälliköitä!\nIhmisellä on vain kaksi silmää ja kuitenkin pitäisi nähdä sadalla.\n-- -- Ota nyt esiin urakkatyölaskut ja tarkasta ne; nuo miehet\nlaskevat usein niin perin kurjasti.\"\n\nSitte hän nojautui jälleen taaksepäin tuolissaan, raskas ruumiinsa\nvavahti pari kertaa ja vaipui pian huolettomaan uneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamantapaisia näytelmiä uudistui monena iltana. Hauke oli\nteräväsilmäinen eikä jättänyt paljastamatta minkäänlaisia\nväärinkäytöksiä ja laiminlyöntejä patoa koskevissa asioissa. Ja\nkun ukko ei voinut aina hänen huomautuksiaan umpisilmin sivuuttaa,\ntuli koko virantoimitukseen huomaamatta virkeämpi henki. Ne, jotka\nolivat totuttuun tapaansa yhä jatkaneet vanhoja syntejään ja tunsivat\nnyt äkkiä näpäytettävän laiskanpulskeille sormilleen, katsoivat\npaheksuen ja hämmästyneinä ympärilleen, ihmetellen mistä nuo lyönnit\nolivat lähtöisin. Ja Ole, isorenki, piti kyllä siitä huolen, että\noikea tieto levisi mahdollisimman laajalle, herättäen siten noissa\npiireissä vastenmielisyyttä Haukea ja hänen isäänsä kohtaan, joka\nmyöskin sai osan syyllisyydestä. Mutta ne, joihin ei oltu kosketeltu\ntai jotka hyväksyivät itse asian, nauroivat ja tekivät pilaa siitä,\nettä poikanen kerrankin oli saanut vanhuksen liikkeelle. \"Vahinko\nvain\", sanoivat he, \"ettei poikapahalla ole asianmukaista maaosuutta\njalkainsa alla. Muuten saataisiin hänestä vielä kerran patopäällikkö\nsemmoinen, kuin tämän edellisetkin ovat olleet. Mutta isäukon pari\nmarskikaistaletta, ne eivät siihen riitä.\"\n\nKun ylipatopäällikkö saapui seuraavana syksynä tarkastukseen, katseli\nhän vanhaa Tede Volkertsia kiireestä kantapäähän, tämän tarjotessa\nhänelle aamiaista. \"Tosiaankin, patopäällikkö\", virkkoi hän, \"minusta\ntuntuu kuin te itse asiassa olisitte tullut puolikymmentä vuotta\nnuoremmaksi. Olette pitänyt korvani aivan kuumina kaikilla noilla\nuusilla ehdotuksillanne. Kunpa vaan saisimme ne kaikki suoritetuiksi.\"\n\n\"Mainiosti, mainiosti, arvoisa herra ylipatopäällikkö\", vastasi\nvanhus suutaan maiskuttaen. \"Tuo hanhenpaisti kyllä voimia lisää.\nNiin, olen vielä, Jumalan kiitos, kaikin puolin terve ja reipas.\" Ja\nvilkaistuaan ympärilleen ettei Hauke ollut lähitienoilla, jatkoi hän\narvokkaan rauhallisesti: \"Toivon voivani Jumalan avulla vielä pari\nvuotta esteettä hoitaa virkaani\".\n\n\"Sen asian menestykseksi tahdomme, rakas päällikkö, juoda maljan\",\nvastasi esimiehensä kohoten istualtaan.\n\nElke, joka oli askaroinut aamiais-puuhissa, puikahti juuri kuin lasit\nkilahtivat vastakkain hiljaa nauraen tuvan ovesta ulos. Sitte hän\nhaki kyökistä lautasellisen ruuanjätteitä ja läksi juoksuttamaan\nniitä navetan läpi siipikarjalle. Navetassa seisoi Hauke, nostellen\nhuonojen säiden tähden jo sisäruokintaan otetuille lehmille tadikolla\nheiniä rehuvasuihin. Mutta nähdessään tytön tulevan, työnsi hän\ntadikon maahan. \"Mitä nyt Elke?\" kysyi hän.\n\nTyttö jäi seisomaan nyökäyttäen hänelle päätään. \"Niin, Hauke, sinun\nolisi pitänyt olla äsken sisällä!\"\n\n\"Sisällä? Minkätähden, Elke?\"\n\n\"Herra ylipäällikkö on kiittänyt isäntää!\"\n\n\"Isäntää? Mitä se minuun kuuluu?\"\n\n\"Eipä tietenkään, minähän tarkotinkin että hän on kiittänyt\npatopäällikköä!\"\n\nTumma puna lensi nuorukaisen kasvoille. \"Tiedän kyllä\", sanoi hän,\n\"mitä tähtäät.\"\n\n\"Älähän nyt punastu, Hauke. Sinuahan se ylipäällikkö oikeastaan\nkiitti!\"\n\nHauke katsoi häneen heikosti hymyillen. \"Entä sinua, Elke?\" sanoi hän.\n\nMutta tyttö pudisti päätään: \"Ei, Hauke; silloin kuin minä yksin olin\nauttajana, ei meitä silloin kiitetty. Enhän minä osaa muuta kuin\nlaskea. Mutta sinä näet siellä ulkona kaikki, mitä patopäällikön\nitsensä pitäisi nähdä. Sinä olet työntänyt minut varjoon!\"\n\n\"Sitä en ole tahtonut tehdä, kaikkein vähimmän sinulle\", sanoi Hauke\nujosti, työntäen muutaman lehmän syrjään. \"Hoi, Kirjo, älä toki syö\ntadikkoa kädestäni, riittää vähempikin!\"\n\n\"Älä luule että olen siitä millänikään\", sanoi tyttö vähän\nmietittyään. \"Nehän on miesten töitä!\"\n\nSilloin ojensi Hauke hänelle kätensä: \"Elke, annappas kättä sille\nasialle\".\n\nTumma puna kohosi tytön ruskeille kasvoille. \"Minkätähden? Enhän\nvalehtele!\" huudahti hän.\n\nHauke aikoi vastata, mutta tyttö oli jo juossut ulos navetasta ja\nseisoi tadikko kädessään eikä kuullut enää muuta kuin hanhien ja\nkanojen huutoa ja kaakatusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTammikuu Hauken kolmatta palvelusvuotta oli kulumassa, kun päätettiin\nviettää yhteistä talvijuhlaa -- \"jääkeilajuhlaksi\" sitä sanottiin.\nYhtämittaiset pakkassäät ja tyynet ilmat olivat laskeneet kaikkiin\nmarskialueen kanaviin lujan, sileän kristallipeitteen. Nämät alueet\ntarjosivat siten laajan kentän pienten, lyijyllä täytettyjen\npuupallojen maaliin heittämiseksi. Päivän toisensa perään puhalsi\nvieno koillistuuli. Kaikki oli jo kunnossa. Manterelaiset marskimaan\nitäpuolella olevassa kirkonkylässä, jotka viime vuoden leikissä\nolivat päässeet voittajiksi, olivat saaneet ja vastaanottaneet kutsun\nkilpailuun. Kummallakin puolella oli valittu yhdeksän heittäjää;\njohtaja ja järjestysmiehet olivat niinikään valitut. Viimemainittujen\ntehtäviin kuului neuvotella ja sopia epäilyksenalaisista heitoista.\nSemmoisiksi valittiin aina henkilöitä, jotka osasivat paraiten pitää\npuoliaan, mieluummin nuoria miehiä, joilla paitsi tavallista tervettä\njärkeä oli sukkela kieli. Näihin kuului ennen kaikkea Ole Peters,\npatopäällikön isorenki. \"Heittäkää kuin paholaiset!\" sanoi hän.\n\"Kokkapuheet seuraa itsestään!\"\n\nOli juhlapäivän aattoilta. Kirkonkylän kapakan sivuhuoneeseen oli\nkokoontunut joukko heittäjiä päättämään muutamien vielä viime hetkenä\npyrkineiden hyväksymisestä. Hauke Haienkin oli niiden joukossa.\nEnsin hän ei ollut tahtonut ottaa osaa, huolimatta siitä että tiesi\nolevansa harjaantunut heittäjä. Hän pelkäsi pyyntönsä tulevan\nhylätyksi Ole Petersin vaikutuksesta, jolla oli leikissä kunniavirka.\nTätä tappiota Hauke tahtoi välttää. Mutta Elke oli viime hetkenä\nkääntänyt hänen mielensä. \"Hän ei uskalla sitä tehdä, Hauke\", oli\ntyttö sanonut. \"Ole Peters on päiväläisen poika, sinun isälläsi on\nlehmä ja hevonen ja hän on kylän viisain mies.\"\n\n\"Mutta jos hän sen kuitenkin tekee?\"\n\nElke käänsi häneen tummat silmänsä ja vastasi hymyillen: \"Silloin hän\npyyhkiköön suutaan, jos tahtoo illalla tanssia isäntänsä tyttären\nkanssa!\" -- Siitä oli Hauken rohkeus kasvanut.\n\nNyt seisoivat nuoret miehet, jotka vielä halusivat leikkiin\nosanottajiksi, palellen ja jalkojaan tömistellen kirkonkylän\nkapakan ulkopuolella ja tähystelivät kivilohkareista rakennetun\nkirkon tornia, jonka vieressä kapakka sijaitsi. Pastorin kyyhkyset,\njotka kesäisin elättivät henkensä kylän vainiolla, palasivat nyt\ntalonpoikien pihoista ja aitoista, joista olivat etsineet jyviä, ja\nkatosivat tornin koloissa oleviin pesiinsä. Lännessä kultasi merta\nhohtava iltarusko.\n\n\"Huomenna on hyvä sää\", sanoi muuan nuori poika ja alkoi astua\nkiivaasti edestakaisin. \"Mutta kylmä, kerrassaan kylmä!\" Kun ei enää\nnähty ainoatakaan kyyhkystä lentävän, meni toinen pojista taloon ja\nasettui kuuntelemaan sen oven ulkopuolelle, jonka takaa paraikaa\nkuului äänekästä vilkasta väittelyä. Patopäällikön pikkurenki oli\nniinikään astunut lähemmäksi. \"Kuuleppas, Hauke\", sanoi äskeinen\nnuorukainen, \"nyt he väittelevät sinusta!\" Selvästi kuuluikin,\nsisästä Ole Petersin rämisevä ääni: \"Pikkurengit ja poikanulikat\neivät ole asiaankuuluvia\".\n\n\"Tule\", kuiskasi toinen ja koetti vetää Haukea takinhihasta\ntuvanovelle. \"Täällä voit kuulla kuinka korkealle sinua taksotetaan.\"\n\nMutta Hauke riuhtasihe irti ja meni jälleen ulos. \"He eivät ole meitä\nsulkeneet pois sitä varten, että kuuntelisimme mitä puhuvat\", virkkoi\nhän mennessään.\n\nTalon edessä seisoi kolmas ilmottautunut. \"Pelkään että minulla on\nmuuan este\", huusi hän Hauken tullessa. \"En ole vielä täyttänyt\nkahdeksaatoista; kunpa eivät kysyisi kastetodistustani! Sinut,\nHauke, isorenkisi kyllä potkii ulos!\"\n\n\"Niin, ulos!\" mumisi Hauke potkaisten jalallaan kiven tien yli, \"vaan\nei sisään!\"\n\nTuvassa kävi melu yhä äänekkäämmäksi. Sitte syntyi jälleen vähitellen\nhiljaisuus. Ulkona olevat kuulivat taasen vienon koillistuulen\nsuhinaa ylhäällä kirkontornin huipussa. Kuuntelija tuli heidän\nluokseen. \"Kenestä he nyt väittelivät?\" kysyi kahdeksantoistavuotias.\n\n\"Tuosta\", sanoi poika osottaen Haukea. \"Ole Peters tahtoi tehdä hänet\npoikanulikaksi, mutta kaikki huusivat vastaan. 'Hänen isällänsä on\nkarjaa ja maata', sanoi Jess Hansen. -- 'Maata tosiaankin', huusi\nOle Peters, 'täsmälleen sen verran, että se sopii kolmeentoista\nkärrikuormaan!' Viimeksi puhui Ole Hensen. 'Hiljaa!' huusi hän.\n'Tahdon opettaa teille huutia; sanokaahan kuka on kylän ensimäinen\nmies?' Silloin he ensin vaikenivat ja näyttivät miettivän, kunnes\njoku sanoi: 'Se kai on patopäällikkö!' Ja kaikki toisetkin\nhuusivat: 'Niin niin, sehän on patopäällikkö!' -- 'Entä kuka\nsitte on patopäällikkönä?' huusi Ole Hensen jälleen. 'Ajatelkaa\ntarkoin!'--Silloin alkoi joku hiljaa nauraa ja sitte taasen joku\ntoinen, kunnes lopulta kaikki nauroivat täyttä kurkkua. 'No,\nvalitkaa siis', sanoi Ole Hensen, 'ettehän toki aijo patopäällikköä\nsyrjäyttää.' Luulen että nauravat vieläkin. Mutta Ole Petersin ääntä\nei siellä enää kuulu!\"\n\nMiltei samana silmänräpäyksenä avattiin tuvan ovi. \"Hauke! Hauke\nHaien!\" kuului selvä ääni kylmässä yössä.\n\nHauke astui sisään eikä enää kuullut kuka tuo patopäällikkö\noikeastaan oli. Siitä, mitä hänen mielessään silloin liikkui, ei ole\nkukaan saanut koskaan tietää.\n\n-- -- Kun Hauke jonkun ajan päästä läheni isäntänsä taloa, näki\nhän Elken seisovan alhaalla portin luona. Aava, huurteinen alanko\nkimmelsi kuunvalossa. \"Sinäkö täällä, Elke?\" kysyi hän.\n\nTyttö vain nyökäytti päätään. \"Kuinka on käynyt?\" kysyi hän. \"Onko se\nuskaltanut?\"\n\n\"Mitäpä se ei uskaltaisi?\"\n\n\"Entä nyt?\"\n\n\"Niin, Elke, voinhan ainakin koettaa huomenna!\"\n\n\"Hyvää yötä, Hauke!\" Tyttö juoksi keveästi kummun rinnettä ylös ja\nkatosi rakennuksen ovesta sisään.\n\nHauke seurasi häntä hitaasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaajalla tasangolla patoalueen itäkolkassa liikkui seuraavan päivän\niltapuolella sankka ihmisjoukko. Se seisoi aluksi liikkumattomana\npaikallaan, mutta sittemmin -- puupallon lennettyä pari kertaa\nsen keskuudesta auringon huurasta sulattaman maan yli -- se eteni\nvähitellen yhä kauvemmas takana olevien pitkien, matalien rakennusten\nluota. Keskellä seisovat kilpailijat kansan ympäröimänä, joka\nmiehissä, vanhoineen nuorineen oli rientänyt tänne ei ainoastaan\nläheisistä taloista, vaan aina ylhäältä mantereelta saakka. Siellä\noli pitkiin takkeihin puettuja vanhoja miehiä, jotka polttelivat\nmiettiväisinä lyhyitä piippujaan, ja naisia huivit päässä ja lyhyet\npäällystakit yllä, monet taluttaen tai käsivarrellaan kantaen lapsia.\nJäätyneissä ojissa, joita myöten vähitellen edettiin, loisti terävien\nruokojen päissä ilta-auringon kelmeä valo. Oli tuima pakkanen. Mutta\nleikkiä jatkettiin keskeytymättä ja kaikkien silmät seurasivat\nlentäviä palloja, sillä niistä riippui sinä päivänä kylän kunnia.\nMarskikylän järjestysmiehellä oli valkoinen, mannerkylän miehellä\nmusta rautakärkinen sauva. Siihen paikkaan, minne pallo pysähtyi,\nlyötiin sauva maahan vastapuolueen joko vaijetessa tai pilkallisesti\nnauraessa. Se, jonka pallo saapui ensimäisenä maaliin, se oli\nhankkinut voiton omalle puolueelleen.\n\nPaljo ei tuossa suuressa ihmisjoukossa puhuttu. Ainoastaan silloin,\nkun tehtiin joku huomattavampi heitto, kuultiin nuorten miesten ja\nnaisten huudahtavan. Taikka joku vanha mies otti piipun suustaan ja\nnaputti sillä hyväntahtoisesti heittäjän olkapäätä: \"Olipa se heitto,\nsanoi Sakari kun eukkonsa luukusta nakkasi\". Tahi: \"Heitäthän kuin\nisävainajas ennen heitti\", tai jotain muuta leikkipuhetta.\n\nHauken ensimäinen heitto ei onnistunut. Juuri kun hän oli taivuttanut\nkätensä heittoon, vetäytyi auringon edestä pilvi, joka oli sitä\nsiihen asti peittänyt, ja valonsäteet hypähtivät suoraan hänen\nkasvoilleen. Heitosta tuli aivan lyhyt, pallo osui syrjään ja jäi\njäälle makaamaan.\n\n\"Ei hyväksytä! Ei hyväksytä! Hauke heittäköön uudestaan\",\nhuusivat hänen puoluelaisensa.\n\nMutta mantereen järjestysmies juoksi paikalle: \"On pakosta\nhyväksyttävä; heitto kuin heitto!\"\n\n\"Ole, Ole Peters!\" huusi marskinuoriso. \"Missä on Ole? Minne\njärjestysmiehemme on piiloutunut?\"\n\nMutta Ole oli jo paikalla: \"Mikä hätänä, kun noin huudatte? Heittikö\nse Hauke kätensäkin? Sitähän minäkin.\"\n\n\"Mitä vielä! Hauken täytyy saada heittää uudestaan. Näytä nyt että\nkielesi ei ole aivan suun täyteinen.\"\n\n\"Sen olen jo näyttänyt!\" huusi Ole ja astui mantereen järjestysmiehen\nluo ladellen koko joukon hullunkurisuuksia. Mutta sitä terävyyttä\nja ivaa, jota tavallisesti sinkoili hänen sanoissaan, ei niissä\ntällä kertaa ollut. Hänen vieressään seisoi muuan tyttö rypistetyin\nkulmakarvoin ja katsoi häneen terävin, säihkyvin silmin. Puhua ei hän\nuskaltanut, sillä naisilla ei ollut tässä leikissä mitään sanomista.\n\n\"Lörpöttelet tyhmyyksiä, kun ei sulia kerran järkeä ole!\" huusi\ntoinen järjestysmies. \"Aurinko, kuu ja tähdet kuuluvat meille\nkaikille ja ovat aina taivaalla. Heitto oli huono ja huonotkin heitot\notetaan lukuun.\"\n\nNäin kiistelivät he vielä hetkisen, mutta lopputulos oli, että\njohtaja kielsi Hauken uudistamasta heittoaan.\n\n\"Eteenpäin!\" huusivat manterelaiset ja heidän järjestysmiehensä\nirrotti maasta mustan sauvan. Heittäjä astui numeronsa huudettua\nesille ja heitti pallon eteenpäin. Kun patopäällikön isorenki meni\ntarkastamaan heiton tulosta, oli hänen pakko astua Elken ohi.\n\"Kehenkä sinä olet niin rakastunut, että olet tänään unohtanut\njärkesi kotiin?\" huusi tyttö hänelle.\n\nSilloin katsoi Ole häneen melkein raivostuneena ja leikillisyys\nkatosi hänen leveiltä kasvoiltaan. \"Rakkaudesta sinuun\", sanoi hän,\n\"sillä sinäkin olet unohtanut järkesi.\"\n\n\"Mene sinä vaan, kyllä minä sinun tunnen, Ole Peters!\" vastasi tyttö\nja oikaisihe suoraksi. Mutta Ole käänsi päänsä eikä ollut koko\npuhetta kuulevinaan.\n\nKilpailua yhä jatkui, ja musta ja valkea sauva siirtyivät yhä\nedemmäs. Hauken toisella vuorolla lensi hänen pallonsa jo niin\nkauvas, että maali, suuri valkeaksi kalkittu tynnyri, tuli selvästi\nnäkyviin. Hauke oli nyt voimakas, nuori mies ja hän oli lapsuudestaan\nsaakka harjottanut laskutaitoa ja pallonheittämistä. \"Ohoi, Hauke!\"\nhuusi joku joukosta. \"Sehän oli kuin arkkienkeli Mikaelin heitto!\"\nVanha, leivoksia ja paloviinaa myöskentelevä nainen tunkeutui\nväkijoukon läpi hänen luokseen. Nainen kaasi lasin kukkuralleen ja\ntarjosi sen Haukelle. \"Tule\", sanoi hän, \"sovitaan pois! Äskeinen\nheittosi oli parempi kuin silloinen, kun kissani tapoit!\" Hauke\nkatsoi häneen ja huomasi että se olikin Trine Jans. \"Kiitän sinua,\nvanhus\", sanoi hän, \"mutta minä en maista tuota juomaa.\" Hän otti\ntaskustaan kirkkaan hopearahan ja pisti sen Trinen käteen. \"Ota tuo\nja juo itse lasisi, silloin olemme täydellisesti sopineet.\"\n\n\"Oikein, Hauke!\" vastasi vanhus seuraten hänen neuvoaan. \"Oikein\npuhut; se sopiikin paremmin tämmöiselle vanhalle naiselle kuin minä\nolen!\"\n\n\"Kuinka hanhesi voivat?\" huusi Hauke Trinelle, kun tämä jo oli\nlähtemässä korineen. Mutta vanha nainen pudisti päätään takaisin\nkääntymättä ja huitoi ilmaan kurttuisilla käsillään. \"Tyhjää,\ntyhjää, Hauke! Teidän kaivannoissanne on liian paljo rottia, Jumala\nparatkoon; täytyy hankkia elatuksensa toisella tavalla!\" Samassa\ntunkeutui hän takaisin väkijoukkoon tarjoten jälleen ryyppyjään ja\nleivoksiaan.\n\nAurinko oli vihdoinkin laskenut padon taakse. Sen sijalla punasi\ntaivasta sinipunerva hohde. Mustat varikset, jotka lensivät\nkisakentän yli, loistivat sen hohdossa aivan kullankellerviltä.\nTuli ilta. Mutta marskilla kulki tumma ihmisjoukko yhä edemmäs\ntaakse jääneistä asumuksista tynnyriä kohti. Oltiin jo niin lähellä,\nettä se oli erittäin taitavalla heitolla saavutettavissa. Nyt oli\nmarskilaisten vuoro. Hauken piti heittää.\n\nValkaistu tynnyri hohti illan varjossa. \"Annatte kai meidän voittaa\nvielä kerran!\" huusi joku manterelainen. Kilpailu oli ankara ja\nviimemainitut ainakin kymmentä jalkaa edempänä.\n\nHauken hoikka vartalo pistäysi samalla esiin väkijoukosta. Noiden\nsoikeiden friissiläiskasvojen harmaat silmät tähystivät tynnyriä\nkohti. Sivulla riippuvassa kädessä oli pallo.\n\n\"Tynnyri on kai sinulle liian suuri\", kuuli hän samassa Ole Petersin\nrämisevän äänen aivan korvansa juuressa. \"Vaihdetaanko harmaaseen\nruukkuun?\"\n\nHauke kääntyi, tähdäten häneen terävän silmäyksen. \"Heitän marskin\npuolesta!\" sanoi hän. \"Mihin sinä kuulut?\"\n\n\"Ajattelin minäkin siihen kuuluvani. Sinä kai sentään heität Elke\nVolkertsin puolesta?\"\n\n\"Pois tieltä!\" huusi Hauke asettuen heittoasentoon. Mutta Ole työnsi\npäänsä vieläkin lähemmäksi. Silloin äkkiä, ennenkuin Hauke vielä\nitse oli ennättänyt tehdä mitään, tarttui muuan käsi tunkeilevaan\nkiusantekijään ja tempasi hänet taaksekäsin niin voimakkaasti, että\npoika pyörähti keränä nauravien toveriensa joukkoon.\n\nSe ei ollut mikään suuri käsi, joka tuon tempasun teki, sillä kun\nHauke käänsi hiukan päätään, näki hän vieressään Elke Volkertsin,\njoka veti ylöskohonneita hihojaan alas. Tummat kulmakarvansa olivat\ntuimasti rypistetyt ja kasvoilla paloi harmin puna.\n\nSilloin tunsi Hauke oudon voiman jännittävän käsivarttaan. Hän\nkyyristyi hiukan ja heilautti pari kertaa palloa kädessään. Sitte\nkäsi liikahti ja ilma suhahti, kuolon hiljaisuuden vallitessa\nmolemmin puolin. Kaikkein silmät seurasivat lentävää palloa, kuultiin\nkuinka se halkoi suhisten ilmaa. Äkkiä, pallon ollessa jo kaukana\nheittopaikasta, varjostivat sitä kalalokin hopeiset siivet, linnun\nlentäessä huutaen padolta päin. Mutta samassa kuultiin pallon tuolla\nkaukana kumahtavan tynnyrin laitaan. \"Eläköön Hauke!\" huusivat\nmarskilaiset ja voimakkaasti vyöryi pitkin sankkaa joukkoa: \"Hauke!\nHauke Haien on voittanut!\"\n\nMutta voittaja, jonka ympärillä kaikki tunkeilivat, tavotti sivulta\nvain yhtä ainoata kättä. Ja kun he jälleen huusivat: \"Mitä siinä\nseisot, Hauke; pallohan on tynnyrissä!\" -- silloinkin hän vain\nnyökäytti päätään paikaltaan liikahtamatta. Vasta kun tunsi erään\npienen käden lujasti omaansa puristetuksi, virkkoi hän: \"Taidatte\nolla oikeassa, luulenpa itsekin että olen voittanut!\"\n\nSilloin alkoi ihmisjoukko liikehtiä takaisinpäin ja Elke ja\nHauke joutuivat toisistaan eroon kulkeutuen väkijoukon kera\nkapakkaan vievälle tielle. Se kääntyi patopäällikön talon kohdalla\nmantereelle päin ja täällä onnistui molempien irtautua tungoksesta.\nSillaikaa kuin Elke meni huoneeseensa, seisoi Hauke tallin oven\nedessä, katsellen miten sankat ihmisjoukot vähitellen vetäytyivät\nkirkonkylän kapakkaan päin, missä oli huone tanssijoita varten.\nHämärä kääri vähitellen seudun vaippaansa ja päivän äänet sammuivat,\nkuului vain eläinten liikehtimistä hänen takanaan tallissa. Nyt\noli hän erottavinaan huilun ääntä kapakasta. Sitten kuuli Hauke\nasuinrakennuksen nurkkauksessa hameiden kahinaa ja lyhyet, varmat\naskeleet riensivät alas polkua, joka vei marskipalstojen kautta\nmantereelle. Hämärässä erotti hän kulkijan vartalon ja huomasi että\nse oli Elke. Hänkin meni siis tansseihin! Veri syöksähti Hauken\npäähän. Eikö hänen pitäisi rientää tytön jälessä ja seurata häntä?\nMutta Haukehan ei ollut mikään naisten hauskuuttaja, ja niin hän\ntuota miettien jäi seisomaan, kunnes tyttö hävisi pimeään hänen\nnäkyvistään.\n\nKun Hauken ei enää tarvinnut pelätä saavuttavansa Elkeä, läksi hänkin\nsamaa tietä kulkemaan ja saapui kapakan luo, jonka ulkopuolella ja\nporstuassa tungeskelevan väkijoukon huudot ja pilapuheet, huilujen\nja pillien äänet huumasivat hänen korviaan. Kenenkään huomaamatta\ntunkeutui hän tanssitupaan. Se oli pieni ja niin täyteen ahdattu,\nettä tuskin voi nähdä askelta eteensä. Vaijeten asettui Hauke\novipieleen, katsellen levotonta hyörinää. Ihmiset näyttivät hänestä\nnarrimaisilta. Ei tarvinnut onneksi ajatellakkaan, että kukaan olisi\nenää muistellut iltapäivän tapahtumia ja häntä, joka aivan äskettäin\noli leikin voittanut. Jokainen katseli ainoastaan tyttöään ja pyöri\nhänen kanssaan piirissä. Hauken silmät hakivat jotakin, sitä yhtä,\nja vihdoin -- siellä hän olikin! Hän tanssi serkkunsa, nuoren\npatovaltuusmiehen kanssa. Mutta pian hän katosi Hauken näkyvistä\neikä enää ilmautunut. Siellä pyöri vain toisia tyttöjä, marskin ja\nmantereen kassapäitä, joista hän ei välittänyt. Silloin vaikenivat\näkkiä viulut ja huilut ja tanssi taukosi. Mutta samassa se alotettiin\ntaas uudestaan. Hauken mieleen johtui nyt että pitäisiköhän Elke\nhänelle antamansa lupauksen, vai saisiko nähdä hänen karkeloivan Ole\nPetersin kanssa tuosta aivan ohitse. Tuo ajatus oli häneltä melkein\nhuudon pusertaa. Silloin niin, mitä hän silloin tekisikään? Mutta\nElkeä ei näkynyt tällä kertaa lainkaan tanssijain joukossa.\n\nVihdoin sekin tanssi loppui ja alkoi toinen, muuan kaksiaskeleinen\nhyppy, joka aivan äsken oli päässyt paikkakunnalla kuosiin. Kuului\nhurja soitto, nuoret miehet syöksähtivät tyttöjen luo, valot seinillä\nvälkkyivät. Hauke kurkotti kaulaansa nähdäkseen paremmin tanssijoita.\nTuolla olikin Ole Peters kolmantena parina, mutta kuka oli hänen\ntoverinaan? Hauken edessä seisova harteikas marskipoika peitti\nhäneltä tytön kasvot. Mutta tanssi riehui edelleen ja Ole tyttöineen\nvetäytyi pyörteestä. \"Vollina! Vollina Harders!\" huusi Hauke miltei\nääneen ja rinnasta kohosi helpotuksen huokaus. Mutta missä oli Elke?\nEikö häntä ollut kukaan tanssiin pyytänyt, vai oliko hän kieltäytynyt\nkaikille, kun ei ollut tahtonut tanssia Olen kanssa? -- Soitto alkoi\nuudestaan ja uusi tanssi, mutta Elkeä hän ei vaan nähnyt. Tuollapa\ntanssi Olekin, paksu Vollina jälleen käsipuolessaan. \"Kas, kas\",\nsanoi Hauke, \"Jess Harderspa taitaa pian joutua viisinekolmansine\nmarskipalstoineen eläkkeelle! -- Mutta missä on Elke?\"\n\nHauke jätti paikkansa ovipielessä ja tunkeutui peremmälle salia.\nSilloin joutui hän äkkiä Elken eteen, joka istui erään vanhemman\nystävättären kanssa muutamassa nurkassa. \"Hauke!\" huudahti tyttö\nhäneen katsahtaen. \"Oletko sinäkin täällä? En ole nähnyt sinun\ntanssivan!\"\n\n\"En olekkaan tanssinut\", vastasi Hauke.\n\n\"Miksikä et?\" Ja puoleksi istualta kohoutuen sanoi tyttö: \"Tahdotko\ntanssia minun kanssani? En ole mennyt Ole Petersin kanssa. Hän ei\ntule toista kertaa pyytämään!\"\n\nMutta Hauke ei halunnut tanssia. \"Kiitos, Elke\", sanoi hän, \"en\nosaa tuota oikein, he voisivat sinulle nauraa ja silloin...\"\nHauke keskeytti puheensa ja katsoi harmaine silmineen häneen niin\nsydämellisesti, kuin olisi jättänyt niiden tulkittavaksi lopun\nsanottavastaan.\n\n\"Mitä tarkotat, Hauke?\" kysyi tyttö hiljaa.\n\n\"Tarkotan, Elke, ettei tänään voi kuitenkaan minulle tapahtua mitään\nsen onnellisempaa, kuin jo on tapahtunut.\"\n\n\"Niin\", vastasi tyttö, \"sinä olet voittanut kilpailussa.\"\n\n\"Elke!\" kuiskasi Hauke tuskin kuuluvasti.\n\nSilloin hulmahti kuuma veri tytön kasvoihin: \"Mene!\" sanoi hän. \"Mitä\ntahdot?\" Ja hän loi katseensa alas.\n\nMutta kun muuan poika juuri tuli pyytämään Elken ystävätärtä\ntanssiin, sanoi Hauke vähän kovemmalla äänellä: \"Luulin, Elke,\nvoittaneeni jotain parempaakin!\"\n\nVielä pari silmänräpäystä viivähtivät tytön silmät lattiassa. Sitte\nhän kohotti ne hitaasti ja loi Haukeen katseen, jossa ilmeni koko\nhänen olentonsa hiljainen voima, voima joka väreili Haukea vastaan\nkuin kesäillan väkevä lämpimyys. \"Tee, niinkuin sydämesi käskee,\nHauke\", sanoi hän. \"Me ymmärrämme toisiamme!\"\n\nElke ei sinä iltana enää tanssinut, ja kun molemmat menivät kotiin,\nkulkivat he käsi kädessä. Ylhäällä taivaalla tuikkivat tähdet ja\nkatselivat äänetöntä marskimaata. Vieno itätuuli toi mukanaan ankaraa\npakkasta. Tuuli puhalsi ja nuo kaksi ihmislasta kulkivat tietään\nohuissa pukineissaan, mutta kuitenkin tuntui kuin kevät olisi äkkiä\npuhjennut heidän ympärilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHauke aikoi hankkia itselleen erään esineen, jonka varsinainen\ntarkotus tosin siirtyi epämääräiseen tulevaisuuteen, mutta jonka\nomistaminen tuottaisi hänelle hiljaista riemua. Sitä varten meni\nhän seuraavana sunnuntaina kaupunkiin vanhan kultasepän Andersenin\nluo. \"Ojentakaa sormenne, niin mitataan\", sanoi vanhus tarttuen\nhänen nimettömäänsä. \"Tämä teidän ei olekkaan niin paksu, kuin\nteidänlaisilla on tavallista!\" Mutta Hauke sanoi: \"Mitatkaa\nmieluummin pikkusormesta!\" ja ojensi sen hänelle.\n\nKultaseppä katsoi häneen vähän hämmästyneenä, mutta mitäpä häntä\nliikutti talonpoikaisnuorukaisten päähänpistot. \"Sellaisia on meillä\nvalmiina tyttöjen sormusten joukossa\", sanoi hän Hauken punastuessa\nkorvia myöten. Pieni kultasormus sopi hänen pikkusormeensa, hän\notti sen äkkiä ja maksoi kirkkailla hopearahoilla. Sitte pisti hän\nsen tykkivin sydämin liivintaskuunsa. Siellä hän sitä alati kantoi,\nlevottomana ja kuitenkin ylpeänä, ikäänkuin olisi liivintasku\nolemassa ainoastaan sitä varten, että siellä lymyilisi tuommoinen\npieni sormus.\n\nSiellä kantoi hän sitä pitkän aikaa, pitipä sen muuttaa majaa vielä\ntoisenkin liivin taskuun. Tilaisuutta vangin vapauttamiseen ei ollut\nvieläkään ilmaantunut. Kerran oli kyllä hänen mielessään kytenyt\najatus astua suorinta tietä isäntänsä eteen; olihan hänenkin isänsä\ntilallinen! Mutta hiukan tyynnyttyään oli hän täysin selvillä, että\nvanha patopäällikkö olisi nauranut pikkurenkiään vasten naamaa.\nJa niin puuhailivat hän ja patopäällikön tytär edelleen vanhaan\ntotuttuun tapaansa toistensa rinnalla, jälkimäinenkin naisellisen\nluontonsa mukaisesti vaijeten ja kuitenkin tuntui kummastakin kuin he\nolisivat näinkin ollen kulkeneet käsikkäin.\n\nVuosi viimemainitun talvijuhlan jälkeen erosi Ole palveluksesta ja\nvietti häänsä Vollina Hardersin kanssa. Hauke oli arvannut oikein:\nvanhus otti eläkkeen, ja keltaista valakkaa ei enää vienyt laitumelle\nhänen paksu tyttärensä, vaan lystikäs vävypoika, jonka kerrottiin\nratsastavan aina takaperin hevosen selässä Haukesta oli tullut\nisorenki ja hänen sijaansa oli astunut nuorempi. Patopäällikkö\nei tosin ensin olisi suonut hänen ylenemistään. \"Olkoon vaan\npikkurenkinä\", jupisi hän, \"tarvitsen häntä kirjotusteni ääressä!\"\n\"Mutta silloinpa menee Haukekin tiehensä\", sanoi Elke. Tämä vanhusta\npelotti ja Hauke sai isonrengin paikan. Siitä huolimatta hän\nkuitenkin entiseen tapaan auttoi isäntäänsä patotoimissa.\n\nToisena vuotena alkoi hän puhua Elkelle, että hänen isänsä oli käynyt\nkivuloiseksi ja että niistä muutamista päivistä, jotka hän sai\nkesäisin olla isänsä apuna, ei enää nykyään ollut suurtakaan hyötyä.\nVanhus valitteli, ja hän ei voi sitä kauvemmin sietää.\n\nOli kesäilta. Molemmat seisoivat tuon suuren saarnin alla lähellä\novea. Tyttö katseli hetkisen vaijeten ylös puun lehvistöön. Sitte hän\nvirkkoi: \"Minä en ole tahtonut sanoa sinulle, Hauke, tuosta asiasta\nmitään; arvelin että voit itse paraiten päättää mitä on tehtävä\".\n\n\"Minun täytynee siis erota teiltä\", vastasi Hauke, \"enkä voi tulla\nkoskaan takaisin.\"\n\nHe olivat hetkisen vaiti ja katselivat iltaruskoa, joka haipui\nvähitellen padon taakse mereen.\n\n\"Kaipa sinun täytynee\", sanoi Elke. \"Olin eilen aamuna isääsi\nkatsomassa ja tapasin hänet nojatuoliinsa nukahtaneena. Hänellä oli\npiirrin kädessään ja piirustuslauta keskeneräisille töineen edessään\npöydällä. Ja kun hän havahduttuaan oli haastellut vaivaloisesti\nneljännestuntia kanssani ja minä aijoin lähteä, silloin puristi hän\nkättäni niin tuskaisesti, kuin olisi pelännyt että näimme toisiamme\nviimeisen kerran -- mutta...\"\n\n\"Mitä, Elke?\" kysyi Hauke, kun tyttö keskeytti empien.\n\nPari kyyneltä vierähti Elken poskelle. \"Ajattelin vain omaa isääni\",\nsanoi hän. \"Usko minua, hänen käy vaikeaksi luopua sinusta.\" Ja\nikäänkuin väkivalloin itseään pakottaen lisäsi hän: \"Minusta tuntuu\nusein kuin minunkin isäni varustautuisi pitkälle matkalle\".\n\nHauke ei vastannut. Hänestä tuntui kuin sormus olisi liikahtanut\ntaskussa. Mutta jo ennen kuin hän oli ennättänyt hillitä\nmielenliikutuksensa, jatkoi Elke: \"Ei, ei; älä ole pahoillasi, Hauke!\nLuulen ettet sinä ole silti meistä kokonaan eroava.\"\n\nSilloin tarttui Hauke kiihkeästi tytön käteen -- tämä ei vetänyt\nsitä pois. He seisoivat vielä hetkisen käsitysten iltahämyn\nlaskeutuessa ympärilleen, kunnes vihdoin irtausivat ja menivät\nkumpikin suuntaansa. -- Tuulen puuska kohahti saarnin lehvistössä ja\nsai ikkunaluukut narahtelemaan. Yö saapui kuulumattomin askelin ja\nhiljaisuus laskeusi äärettömän tasangon yli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElken välityksellä päästi vanha patopäällikkö Hauken palveluksestaan\nkesken vuotta, ja talossa oli nyt kaksi uutta renkiä.\n\nPari kuukautta myöhemmin kuoli Tede Haien. Mutta ennenkuin hän\nummisti silmänsä, huusi hän poikansa vuoteen ääreen: \"Istu tänne\nluokseni, poikani\", sanoi vanhus sammuvalla äänellä, \"tänne aivan\nlähelle. Sinun ei tarvitse pelätä, sillä se, joka on luonani, on vain\nHerran kuolonenkeli, joka on tullut minua noutamaan.\"\n\nJa liikutuksesta värisevä poika istui vanhan seinäsängyn ääreen:\n\"Puhu, isäni, jos sinulla on jotakin sanomista!\"\n\n\"Niin, poikani; onhan sitä jotakin\", sanoi vanhus ja nosti kätensä\npeitteelle. \"Kun silloin, vielä keskenkasvuisena nuorukaisena, menit\npatopäällikön palvelukseen, niin liikkui mielessäni ajatus, että\npääsisit kerran itsekin patopäälliköksi. Se jäi mieleeni, ja aloinpa\nvähitellen arvella, että sinä olisit oikea mies sillä paikalla. Mutta\nsinun perintösi oli liian pieni semmoiseen virkaan kohotaksesi --\nsiksi olen palvelusaikanasi elänyt säästeliäästi -- olen koettanut\nlisätä perintöäsi.\"\n\nHauke tarttui kiihkeästi isänsä käsiin ja vanhus koetti kohoutua\nistualleen, voidakseen häntä paremmin nähdä. \"Niin, niin, poikani\",\njatkoi kuoleva, \"tuolla peililaatikon ylimmässä lokerossa on muuan\nasiakirja. Sinä tiedät että vanhalla Antje Wohlersilla on viiden ja\npuolen demaatin palsta, mutta vanhuudenheikkoutensa vuoksi ei hän\nole enää jaksanut maksaa veroa. Sen vuoksi olen aina Martinpäivän\naikana antanut tuolle köyhälle vaimolle määrätyn summan -- ja monesti\nmuulloinkin, kun minulla vaan on varoja ollut. Ja niin on hänen\npalstansa siirtynyt minulle, kaikki on käynyt laillista tietä.\n-- -- Nyt makaa hänkin kuolinvuoteellaan; tuo marskimaittemme sairaus,\nsyöpä, on hänetkin kukistanut -- sinun ei tarvitse maksaa enää\nenempää.\"\n\nHän sulki hetkiseksi silmänsä. Sitte sanoi hän vielä: \"Se ei tosin\nole paljon, mutta kuitenkin enemmän, kuin jos olisit ollut koko ajan\nluonani. Olkoon se onneksesi elämäsi matkalla!\"\n\nPojan lausuessa kiitoksiaan nukahti vanhus uneen. Hänellä ei ollut\nenää mitään huolehtimista. Ja jo muutamien päivien päästä sulki\nHerran kuolonenkeli hänen silmänsä ainaiseksi ja Hauke otti hänen\nisällisen perintönsä haltuunsa.\n\n-- -- Hautauksen jälkeisenä päivänä pistäysi Elke Hauken kodissa.\n\n\"Kiitos, Elke, että tulit katsomaan!\" huusi Hauke hänelle\ntervehdykseksi.\n\nMutta tyttö vastasi: \"En tullut vain katsomaan, minä tahdon täällä\nhiukan järjestääkin, jotta voit asua ihmisiksi talossasi. Isäsi oli\nniin kiintynyt numeroihinsa ja piirtimeensä, ettei hän liioin muusta\nhuolehtinut. Sitä paitsi on kuolemakin tuottanut sekasortoa. Koetanpa\nsaada kotisi taas hiukan hauskemman näköiseksi.\"\n\nHauke katsoi häneen luottavasti harmaine silmineen: \"Niinpä\nkoetakkin\", sanoi hän; \"siitä minäkin pidän.\"\n\nSitte alkoi siivoaminen. Piirustuslauta, joka vielä lepäsi\npaikoillaan, vietiin ylisille; piirrin ja lyijykynä ja liitu\npantiin huolellisesti peililaatikkoon. Sitte kutsuttiin talon nuori\npalvelustyttö avuksi ja huonekalut asetettiin kokonaan uuteen\njärjestykseen, jonka jälkeen huone näytti paljoa avarammalta ja\nvaloisammalta. Nauraen sanoi Elke: \"Näitä asioita ymmärrämme vain me\nnaiset!\" ja Hauke, niin paljon kuin hän kunnioittikin isänsä muistoa,\nseurasi säteilevin silmin tuota puuhaa, jopa oli itsekin apuna\nmilloin tarvittiin.\n\nJa kun iltahämyn saapuessa -- oltiin syyskuun alussa -- kaikki oli\nsaatu haluttuun kuntoon, tarttui Elke Hauken käteen ja kiinnitti\nhäneen tummat silmänsä: \"Nyt tulet meille illalliselle, sillä minun\non täytynyt luvata isälleni tuoda sinut mukanani. Kun sitte palaat\nkotiin, voit astua tyytyväisenä taloosi.\"\n\nKun he sitte saapuivat patopäällikön avaraan tupaan, jonka\nikkunaluukut jo olivat suletut ja molemmat kynttilät pöydällä\nsytytetyt, aikoi päällikkö nousta lepotuolista seisoalleen, mutta\nraskas ruumiinsa vaipui väsähtäneesti takaisin. Hän vain huusi\nentiselle rengilleen: \"Oikein, oikein, Hauke, että tulet vanhaa\nystävääsi katsomaan! Käyppä lähemmä, tänne aivan lähelle!\" Ja kun\nHauke astui hänen tuolinsa viereen, tarttui hän molempine pulleine\nkäsineen nuorukaisen käteen ja virkkoi: \"Kas niin, poikaseni; koeta\nvaan olla levollinen, sillä kuolla meidän kaikkien täytyy, eikä sinun\nisäsi suinkaan ollut haurainta lajia! Mutta kuulehan, Elke! Laitappa\nnyt paisti pöytään, meidän pitää hiukan itseämme vahvistaa. Meillä on\npaljo työtä, Hauke! Syksytarkastus tulossa, pato- ja kaivantolaskuja\nhuoneenkorkuinen kasa, äskeinen patovahinko -- minun pääni menee\naivan pyörälle! Mutta sinä, Jumalan kiitos, olet koko joukon\nnuorempi; sinä olet kelpo poika, Hauke.\"\n\nTämän pitkän puheen jälkeen, johon vanhus oli vuodattanut sisimmät\nhuolensa, heittäysi hän takanojoon tuolissaan ja katseli ikävöivin\nsilmin ovelle, josta Elke juuri tuli sisään paistivati kädessä. Hauke\nseisoi hymyillen vanhuksen vieressä.\n\n\"No istutaan\", sanoi patopäällikkö, \"ettemme tärvää aikaa turhaan;\nkylmänä se ei maistu miltään.\"\n\nJa Hauke istuutui. Oli aivan luonnollista että hän auttoi Elken\nisää töissään. Ja kun syystarkastus oli mennyt ja sen lisäksi pari\nkuukautta uuttakin tilivuotta kulunut, silloin oli Hauke puolestaan\nsuorittanut suurimman osan työstä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKertoja pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Ulkona kuului lokin huutoa\nja eteisessä askeleiden kopinaa, aivan kuin joku olisi puhdistanut\nsaappaitaan sitkeästä savesta.\n\nPatopäällikkö ja valtuutetut katsahtivat ovelle päin. \"Mitä se?\"\nhuusi ensinmainittu.\n\nTanakka mies, sadelakki päässään, astui sisään. \"Herrani\", sanoi hän,\n\"me molemmat olemme hänet nähneet, Hans Nickels ja minä. Rannikon\nratsastaja ajoi marskipatamaan!\"\n\n\"Missä näitte hänet?\" kysyi patopäällikkö.\n\n\"Eihän ole kuin yksi 'wehle'; Jansenin palstalla, siinä mistä Hauke\nHaienin padontamaa alkaa.\"\n\n\"Näittekö hänet vain yhden kerran?\"\n\n\"Vain kerran; sitä paitsi se näyttikin vain varjolta. Mutta eihän se\nsilti tarvinnut olla ensi kerta kun hän näyttäysi.\"\n\nPatopäällikkö oli noussut. \"Suonette anteeksi\", sanoi hän minuun\nkääntyen, \"meidän täytyy käydä katsomaan missä onnettomuus uhkaa.\"\nSitte hän meni sanantuojan kanssa ovelle päin; kaikki muutkin\nnousivat ja seurasivat mukana.\n\nJäin koulumestarin kera kahden tuohon suureen, autioon huoneeseen.\nVerhoamattomista ikkunoista, joita ei nyt enää niiden edessä istuvien\nvierasten selät peittäneet, näki selvästi kuinka myrsky kiidätti\nsynkkiä pilviä taivaalla. Vanhus istui yhä vieläkin paikallaan,\nhieman ivallinen mutta kuitenkin samalla myötätuntoinen hymy\nhuulillaan. \"Tupa näyttää käyneen tyhjäksi. Saanko pyytää teitä\nhuoneeseeni -- minä asun tässä samassa talossa? Ja voitte uskoa\nminua, minä tunnen tämän seudun ilmat: meidän ei tarvitse mitään\npelätä.\"\n\nKiitin tarjouksesta, sillä minua alkoi hiukan vilustaa. Kynttilä\nkädessä nousimme portaita myöten muutamaan yliskamariin, joka\ntosin oli rakennuksen länsipuolella, mutta jonka ikkunoita peitti\npaksut villakangasverhot. Kirjahyllyllä näin sievosen kirjaston,\nsen vieressä kahden vanhan professorin muotokuvat; pöydän edessä\noli suuri nojatuoli. \"Olkaa kuin kotonanne\", sanoi ystävällinen\nisäntäni ja viskasi turpeenkappaleen vielä hehkuvaan pieneen uuniin,\njonka päällä näkyi pieni läkkikattila. \"Hetkinen vain, ja se rupeaa\nkiehumaan. Laitan sitte meille pienet totilasit, se pitää mielenne\nvirkeänä.\"\n\n\"Totia ei tarvita\", vastasin minä. \"En tule lainkaan uniseksi, jos\nvain annatte minun seurata Haukenne elämäntarua.\"\n\n\"Niinkö arvelette?\" ja hän vilkutti minulle älykkäitä silmiään,\njonka jälkeen heittäysin mukavaan nojatuoliin. \"Kas niin, mihinkä me\njäimmekään? -- -- Niin, niin; kyllä muistan! Siis\":\n\nHauke oli saanut isänsä perinnön haltuunsa, ja kun vanha Antje\nWohlers oli päättänyt kärsimyksensä, tuli hänen omistamansa palsta\nvielä lisäksi. Mutta isän kuolemasta, tai oikeammin hänen viimeisistä\nsanoistaan alkaen oli Haukessa alkanut orastaa jotakin, jonka\nsiementä hän oli aina poikavuosiltaan asti sielussaan kantanut. Hän\ntoisti tuon tuostakin mielessään sitä ajatusta, että hän olisi oikea\nmies, kun tulee aika valita uusi patopäällikkö. Niin se oli: hänen\nisänsä, jonka kai olisi pitänyt ymmärtää asia, koskapa oli kylän\nviisain mies, oli liittänyt nämät sanat viimeiseksi lahjaksi hänen\nperintöönsä. Wohlersin palsta, josta hänen niinikään oli isäänsä\nkiittäminen, tiliisi olemaan ensimäinen porras hänen noustessaan\ntuota päämäärää kohti. Sillä, vaikka nekin olivat hyvät olemassa --\npatopäälliköllä piti toki olla enemmänkin palstoja hallussaan. -- --\nMutta hänen isänsä, oli yksinäisinä vuosinaan elänyt säästeliäästi,\nja niillä varoilla, mitkä hän siten oli kokoonsaanut, oli hän päässyt\ntuon uuden palstan omistajaksi. Samoin voisi Haukekin tehdä, voisipa\nenemmänkin, sillä isänsä voimat olivat olleet jo murtuneet, mutta\nhän voisi raataa vuosikausia nuorin voimin. -- -- Sen pahempi,\nvaikkapa hän pyrkisikin tuota tietä päämaaliinsa, ei hänellä ollut\nainoatakaan ystävää koko kylässä, sillä niitä kulmia ja särmiä, jotka\nolivat ilmautuneet hänen palvellessaan vanhaa isäntäänsä, ei oltu\nunohdettu, ja hänen vanha vastustajansa Ole Peters oli hiljattain\nsaanut perinnön ja alkanut kohota hyvinvoivaksi mieheksi. Hänen\nsielunsa silmien ohi kiiti joukko kasvoja, ja ne kaikki katsoivat\nhäneen ilkein silmin. Hän tunsi syvää vihaa noita ihmisiä kohtaan;\nhän ojensi käsivartensa ikäänkuin olisi tahtonut käydä heihin\nkäsiksi, sillä he tahtoivat syrjäyttää hänet virasta, johon hän yksin\nheistä kaikista oli sopiva. Ja nuo ajatukset eivät hellittäneet, vaan\npalasivat yhä uudelleen ja uudelleen. Hänen nuoreen sydämeensä kasvoi\nmiehekkyyden ja rakkauden ohella myöskin kunnianhimo ja viha. Mutta\nnämät viimemainitut kätki hän syvälle sisimpäänsä, eipä edes Elke\ntietänyt niistä mitään.\n\nUudenvuoden aikana vietettiin eräitä häitä. Morsian oli sukua\nHaieneille, ja Hauke ja Elke olivat molemmat kutsutut vieraiksi, jopa\nsattui niin, että he erään lähemmän sukulaisen poissaolon vuoksi\nsaivat hääpöydässä sijansa toistensa vieressä. Ainoastaan siinä\nhymyssä, joka värähti kummankin kasvoilla, ilmeni heidän ilonsa\ntuosta sattumasta. Mutta Elke istui tänään hajamielisenä keskustelun\nsorinassa ja lasien kilinässä.\n\n\"Mikä sinua vaivaa?\" kysyi Hauke.\n\n\"Oi, ei mikään; on vaan liiaksi ihmisiä täällä.\"\n\n\"Mutta sinä näytät niin surulliselta!\"\n\nTyttö pudisti päätään. Sen enempää ei puhuttu.\n\nSilloin herätti Elken vaiteliaisuus ikäänkuin mustasukkaisuutta\nHaukessa ja hän tarttui salaa pöytäliinan alitse tytön käteen.\nSepä ei vetäytynytkään takaisin, vaan liittyi luottavaisesti\nhänen käteensä. Olikohan tytön ehkä yllättänyt yksinäisyyden ja\navuttomuuden tunne, nähdessään joka päivä edessään isänsä riutuvan\nolennon? -- Hauken mieleen ei johtunut kysyä tuota asiaa, mutta\nhenkeään pidättäen veti hän kultasormuksen taskustaan. \"Annatko\nsen olla siinä?\" kysyi hän vavisten, työntäessään sormuksen tytön\nnimettömään.\n\nVastapäätä, pöydän toisella puolella, istui pastorinrouva. Hän laski\näkkiä kahvelinsa syrjään: \"Jumala, tuota tyttöä!\" huudahti hän\nkääntyen naapurinsa puoleen. \"Sehän on kalman kalpea!\"\n\nMutta veri palasi Elken kasvoihin. \"Voitko odottaa, Hauke?\" kysyi hän\nhiljaa.\n\nViisas friissiläinen mietti kuitenkin hetkisen. \"Mitä sitten?\" kysyi\nhän lopulta.\n\n\"Tiedät sen hyvin; en tarvitse sitä sinulle sanoa.\"\n\n\"Olet oikeassa\", sanoi hän. \"Kyllä, Elke, saatan hyvinkin odottaa --\nkunhan tuosta odottamisesta vaan kerran tulee loppu!\"\n\n\"Oi Jumalani, pelkään sen loppuvan hyvinkin pian! Älä puhu noin,\nHauke; onhan isäni kuolema kysymyksessä!\" Elke laski kätensä\npovelleen: \"Siihen saakka\", sanoi hän, \"kannan sormustasi täällä. Et\ntarvitse pelätä saavasi sitä takaisin minun elinaikanani!\"\n\nSilloin hymyilivät molemmat ja heidän kätensä puristivat toisiaan\nniin lujasti, että tyttö kai jossakin toisessa tilassa olisi huutanut\nääneensä.\n\nPastorinrouva oli sillaikaa lakkaamatta tarkastanut Elken silmiä,\njotka paloivat kahtena tummana liekkinä pitsitetyn kultakankaisen\nlakin alla. Heidän puheestaan ei hän kuitenkaan ollut ymmärtänyt\nmitään pöydässä vallitsevan hälinän takia. Naapurinsa puoleen ei hän\nmyöskään enää kääntynyt huomautuksillaan, sillä hänen ei ollut tapana\nhäiritä alkavia liittoja -- niistähän koitui vain hänen miehelleen,\npastorille, kuulutus- ja vihkimätuloja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElken aavistus kävi toteen. Eräänä aamuna Pääsiäisen jälkeen\ntavattiin patopäällikkö Tede Volkerts sängyssään kuolleena. Kasvojen\nsävy osotti että hän oli nukkunut rauhallisesti. Hän olikin\nviimeisinä kuukausina monesti valittanut elämään kyllästymistä.\nMieliruokansa uunipaisti, yksinpä tuo herkkujen herkku hanhipaistikin\noli kadottanut viehätyksensä.\n\nKylässä oli nyt ylhäinen ruumis. Mantereen hautuumaalla, lähellä\nkirkkoa, oli muuan käsintaotulla rauta-aidalla ympäröitty hauta.\nKookas sininen hautakivi seisoi siinä saarnia vasten ja sen kylkeen\noli hakattu kuolleen kuva vahvoine leukoineen. Alle oli piirretty\nsuurin kirjaimin:\n\n    Se kuolo on, mi kaikki vie,\n    Se taiteen, tieteen loppu lie;\n    Jo nukkui viisas mieskin tuo,\n    Jumala hälle autuun suo!\n\nSe oli edellisen patopäällikön Volkert Tedsenin hautakivi. Nyt oli\nviereen kaivettu uusi hauta, johon laskettaisiin hänen poikansa,\näsken kuollut patopäällikkö Tede Volkerts. Jo tuli alhaalta marskilta\nruumissaattue, joukko vaunuja kaikista seurakunnan kylistä.\nEnsimäisissä oli raskas kirstu. Sitä vetivät patopäällikön molemmat\nkiiltävät hevoset ylös hiekkaista mäkeä mantereelle. Hevosten harjat\nja hännät liehuivat rajussa kevättuulessa. Vainajainpelto kirkon\nvieressä oli ääriään myöten väkeä täynnä, yksinpä muuratulle portille\noli kiivennyt poikia, joilla oli pieniä lapsia mukanaan. Kaikki\ntahtoivat nähdä hautajaisia.\n\nPeijaistalossa alhaalla marskilla oli Elke varustanut hautajaispidot.\nVanhaa viiniä asetettiin katettuun pöytään ylipatopäällikön ja\npastorin paikalle -- ensinmainittukin oli tänään juhlaan saapunut\n-- pullo vanhaa viiniä kummankin kohdalle. Kun kaikki oli\njärjestetty, meni Elke tallin läpi takaportille. Hän ei tavannut\nketään matkallaan; rengitkin olivat ruumissaatossa. Tänne hän jäi\nseisomaan, katsellen miten tuolla ylhäällä kylässä viimeiset vaunut\njuuri pääsivät kirkolle. Hetken päästä syntyi jonkunlainen liike,\njota näytti seuraavan kuolonhiljaisuus. Elke risti kätensä. Nyt kai\nkirstu laskettiin hautaan: \"Maaksi pitää sinun jälleen tuleman!\"\nVastustamattomasti, aivan kuin ne olisivat kuuluneet hautuumaalta\ntänne asti, lausui Elke nuo sanat hiljaa itsekseen. Hänen silmänsä\ntäyttyivät kyynelin ja rinnan yli ristityt kätensä vaipuivat helmaan.\n\"Isä meidän, joka olet taivaissa!\" rukoili hän hartaasti. Ja kun\nHerran-rukous oli päättynyt, seisoi hän vielä kauvan liikkumattomana,\nhän, tuon suuren marskitalon nykyinen omistajatar, ja kuoleman ja\nelämän ajatukset alkoivat taistella ylivallasta hänen sielussaan.\n\nKaukainen jyrinä herätti hänet mietteistään. Avatessaan silmänsä\nnäki hän jo vaunujen toistensa jälkeen pyörivän kiireistä vauhtia\nmarskia pitkin ja lähenevän taloa. Elke oikasihe, katsahti vielä\nkerran terävästi sinnepäin ja meni sitte, samoin kuin oli tullutkin,\ntallin kautta takaisin juhlallisesti järjestettyihin pitohuoneisiin.\nTäälläkään ei ollut ketään, ainoastaan seinäin läpi kuuli hän\npalvelijoittensa ääniä kyökistä. Juhlapöytä oli siellä niin hiljainen\nja yksinäinen. Ikkunoiden välissä oleva peili oli valkoisella\nvaatteella peitetty ja samoin kaikki muukin, mikä oli kiiltävää\nja kirkasta. Elke näki seinäsängyn ovet olevan auki, tuon sängyn,\njossa hänen isänsä oli nukkunut kuolemaan. Hän meni luo ja sulki ne\nhuolellisesti. Kuin tajuttomana luki hän ruusujen ja neilikkojen\nkeskelle oveen kultakirjaimin piirretyn mietelmän:\n\n    \"Kun päivätyösi hyvin laatuu,\n    Niin uni toverikses saapuu.\"\n\nSe oli aina isoisän ajoilta! -- Tyttö heitti silmäyksen\nseinäkaappiin. Se oli miltei tyhjä, mutta lasiovien läpi näki hän\nsiellä vielä hiotun lasipikarin, jonka hänen isänsä oli kertonut\nvoittaneensa nuorina päivinään eräässä kilparatsastuksessa. Hän\notti sen kaapista ja asetti ylipatopäällikön lautasen eteen. Sitte\nhän meni ikkunan luo, sillä kummun rinteeltä kuului jo vaunujen\njyryä. Toinen toisensa perästä pysähtyivät ne portaiden eteen, ja\npaljoa hilpeämmällä mielellä kuin lähtiessään hyppäsivät vieraat\nnyt alas istuimiltaan. Käsiään hieroen ja jutellen tunkeutuivat he\nasuinsuojiin.\n\nVähän ajan päästä istuivat vieraat juhlapöytään, missä maukkaat\nruuat höyrysivät, ylipatopäällikkö ja pastori kunniapaikalle\n\"vierashuoneeseen\". Melu ja äänekäs puhelu täytti suojat, ikäänkuin\nei kuolema olisi milloinkaan levittänyt tänne äänetöntä suruverhoaan.\nMykkänä kävi Elke palvelijainsa kanssa pöytien ympäri, katsoen\nettei vierailta mitään puuttunut. Hauke Haienkin istui pöydässä Ole\nPetersin ja muiden pienempäin tilanhaltijain joukossa.\n\nAterian päätyttyä otettiin nurkasta esiin valkoiset merenvahapiiput\nja pantiin tupakaksi. Elke taasen hääräili tarjoten vieraille kahvia;\nsitäkään ei tänään säästetty. Vastahaudatun pulpetin ääressä seisoi\nylipatopäällikkö puhellen pastorin ja valkohapsisen valtuutetun Jewe\nMannersin kanssa. \"Kaikki hyvin herrani\", lausui ensinmainittu.\n\"Vanhan patopäällikön olemme haudanneet kunnialla, mutta mistä otamme\nuuden? Arvelen, Manners, että teidän on siihen toimeen ryhtyminen!\"\n\nVanha Manners kohotti hymyillen pienen mustan patalakin valkoisilta\nhiuksiltaan: \"Herra ylipatopäällikkö\", sanoi hän, \"se leikki tulisi\nolemaan liian lyhyt. Tulin valtuusmieheksi silloin, kuin Tede\nVolkerts vainaja nimitettiin patopäälliköksi, ja siitä on nyt jo\nneljäkymmentä vuotta.\"\n\n\"Se ei ole mikään vika, Manners. Sitä paremmin tunnette tehtävät,\nettekä joudu pulaan.\"\n\nMutta vanhus pudisti päätään: \"Ei, ei, teidän armonne. Sallikaa minun\nolla se kuin olen, niin voinen vielä laahautua muiden mukana parisen\nvuotta.\"\n\nPastori riensi hänen avukseen: \"Miksikäs ei nimitettäisi toimeen\nsitä, joka kuitenkin on viime vuosina pääasiallisesti virkaa\nhoitanut?\"\n\nYlipatopäällikkö katsoi häneen: \"En ymmärrä, herra pastori?\"\n\nMutta pastori osotti sormellaan toiseen huoneeseen, jossa Hauke\nnäytti selittävän hitaasti ja vakavasti jotakin asiaa parille\nvanhemmalle miehelle. \"Tuolla hän seisoo\", sanoi pastori. \"Tuo pitkä\nfriissiläisvartalo, viisaat harmaat silmät lähellä ohutta nenää ja\nniiden yläpuolella kaarevat kulmakarvat. Hän oli vanhuksen renkinä ja\non nyt oman pikkutilan haltijana. Tosin on hän vielä jotenkin nuori.\"\n\n\"Näyttää olevan noin kolmenkymmen vuotias\", sanoi ylipatopäällikkö\ntarkastellen osotettua henkilöä.\n\n\"Hän on tuskin neljääkolmatta täyttänyt\", huomautti valtuusmies\nManners. \"Mutta pastori on oikeassa. Mitä hyviä ehdotuksia meillä\nliekin viime vuosina tehty patoja ja kaivantoja koskevissa asioissa,\nne ovat hänestä lähteneitä; vanhus ei enää viime vuosina paljoa\njaksanut.\"\n\n\"Vai niin?\" sanoi ylipatopäällikkö. \"Ja te olette sitä mieltä, että\nhän olisi myöskin oikea mies entisen herransa virkaan?\"\n\n\"Oikea mies hän kyllä olisi\", vastasi Jewe Manners. \"Mutta häneltä\npuuttuu, niinkuin täällä sanotaan, savea jalkain alta. Hänen isällään\noli noin viisitoista, pojalla itsellään lienee noin kaksikymmentä\ndemaattia. Mutta niin pienellä osuudella ei ole vielä kukaan\npatopäälliköksi tullut.\"\n\nPastori aukasi jo suunsa jotain sanoakseen, kun Elke Volkerts, joka\noli ollut jo jonkun aikaa huoneessa, astui äkkiä heidän luokseen.\n\"Suvaitseeko teidän armonne minun lausua pari sanaa?\" kysyi hän\nylipatopäälliköltä. \"Tarkotan vain, ettei erehdyksestä tulisi vääryys\ntapahtuneeksi!\"\n\n\"Niin, puhukaa vaan, Elke neiti!\" vastasi tämä. \"On aina mieluista\nkuulla järkeä kauniilta neidonhuulilta!\"\n\n\"Ei se ole järkeä, teidän armonne; tahdon vain sanoa totuuden.\"\n\n\"Sitäkin meidän pitää kuulla, Elke neiti.\"\n\nTytön tummat silmät katsahtivat vielä kerran ympärille, ikäänkuin\nvarmistuakseen ettei ollut tarpeettomia kuuntelijoita lähellä.\n\"Teidän armonne\", alotti hän poven kohoillessa kiihkeästi.\n\"Kummisetäni, Jewe Manners, sanoi teille ettei Hauke Haienilla\nole kuin noin kaksikymmentä demaattia. Asia on kyllä, niin tällä\nhetkellä. Mutta niin pian kuin toisin tarvitaan, on Hauke Haien\noleva sensuuruisen tilan omistaja, kuin tämä isäni entinen, nykyään\nminun omistamani talo on. Ne yhteenlaskettuna kai riittänevät yhden\npatopäällikön osaksi.\"\n\nVanha Manners kumarsi valkohapsisen päänsä häntä kohden, ikäänkuin\nparemmin nähdäkseen puhujan. \"Mitä se merkitsee?\" sanoi hän. \"Mitä\npuhut, lapsi?\"\n\nMutta Elke veti povestaan mustaan nauhaan pujotetun sormuksen: \"Olen\nkihloissa, kummisetä\", sanoi hän. \"Tässä on sormus ja Hauke Haien on\nsulhaseni.\"\n\n\"Ja milloin -- voinenhan tuota kysyä, koska olin ristiäisissäsi, Elke\nVolkerts -- milloin tämä on tapahtunut?\"\n\n\"Siitä on jo aikoja. Olin kuitenkin jo silloin laillisessa ijässä,\nkummisetä\", vastasi Elke. \"Isäni oli käynyt heikoksi, ja kun tunsin\nhänen voimainsa vähyyden, en tahtonut enää tuolla asialla hänen\nrauhaansa häiritä. Nyt hän siellä Jumalan luona näkee, että lapsensa\non tuon miehen rinnalla hyvässä turvassa. Olisin vaijennut vielä\nsuruvuoden loppuun, mutta nyt olen ollut pakotettu puhumaan Hauken\nja marskimaan tähden.\" Ja kääntyen ylipatopäällikköön lisäsi hän:\n\"Suokaa anteeksi rohkeuteni, teidän armonne!\"\n\nNuo kolme miestä katselivat häntä. Pastori hymyili, vanha valtuutettu\nhymähteli: \"hm, hmm!\" ja ylipatopäällikkö hieroi otsaansa, niinkuin\nainakin tärkeätä ratkaisua tehdessään. \"Niin, niin, rakas neitiseni\",\nsanoi hän lopulta. \"Mutta kuinka määrää laki täällä marskeillanne\naviollisista omistusoikeuksista? Minun täytyy tunnustaa, etten tällä\nhetkellä oikein käsitä tätä sekasotkua.\"\n\n\"Se ei ole tarpeenkaan, teidän armonne\", vastasi patopäällikön tytär.\n\"Aijon ennen häitä siirtää omaisuuteni sulhaselleni. Minussakin on,\nnähkääs, rahtunen ylpeyttä\", lisäsi hän; \"tahdon mennä naimisiin\nkylän rikkaimman miehen kanssa!\"\n\n\"No, Manners?\" sanoi pastori. \"Arvelen ettei teillä liene mitään\nsitä vastaan, että liitän yhteen nuoren patopäällikön ja edellisen\npäällikön tyttären?\"\n\nVanhus pudisti hiljaa päätään. \"Jumala suokoon heille siunauksensa!\"\nsanoi hän hartaasti.\n\nMutta ylipatopäällikkö ojensi tytölle kätensä: \"Totta ja järkevää\nolette puhunut, Elke Volkerts. Kiitän teitä hyvistä tiedonannoistanne\nja toivon tulevaisuudessa saavani olla vieraananne hauskemmassa\ntilaisuudessa, kuin tämänpäiväinen on. Mutta että noin nuori neitonen\nasettaa patopäällikön, se on tässä asiassa merkillisintä.\"\n\n\"Teidän armonne\", vastasi Elke katsoen hyväntahtoiseen\npatopäällikköön totisin silmin, \"kunnon miestä auttaa nainenkin\nmielellään!\" Sitte meni hän toiseen huoneeseen ja laski ääneti\nkätensä Hauken käteen.\n\n\n\n\nII.\n\n\nUseita vuosia on kulunut. Tede Haienin pienessä talossa asui uuras\ntyömies vaimoineen lapsineen; nuori patopäällikkö Hauke Haien\nhallitsi vaimonsa Elke Volkertsin kanssa viimemainitun isän tilalla.\nKesäisin suhisi mahtava saarni entiseen tapaan talon edustalla.\nMutta sen juurella oli nykyään penkki, ja penkillä nähtiin iltasin\nenimmäkseen ainoastaan nuori rouva käsitöineen. Tämä avioliitto oli\nyhä vielä lapseton ja miehellä oli muutakin tekemistä kuin viettää\niltaa saarnin alla. Aikaisemmasta avustuksestaan huolimatta oli\nedelliseltä viranhoitokaudelta vielä peruna joukko keskeneräisiä\nasioita, joihin hänkään ei ollut siihen aikaan tahtonut tarttua\nkäsiksi. Mutta nyt oli vähitellen kaikki saatava kuntoon, ja hän\nponnisteli sen vuoksi tarmonsa takaa. Lisäksi tuli vielä tilan\nhoito, joka hänen oman maapalstansa kautta vielä suureni ja jota\nhän kuitenkin koetti hoitaa ilman pikkurengin apua. Näin näkivät\nmolemmat aviopuolisot toisiaan enimmäkseen vain Haukien syödessä\nkiireisesti päivällistä sekä päivän alkaessa ja päättyessä -- paitsi\nsunnuntaisin, jolloin kävivät kirkossa. Se oli jatkuvaa työtä ja\nponnistusta, mutta työtä, joka tuotti samalla tyydytystä.\n\nSilloin liehahti liikkeelle harmillinen juttu. -- Kerran eräänä\nsunnuntaina, kirkonmenojen jälkeen, oli muuan jotenkin levoton\njoukkue nuorempia tilanhaltijoita marskilta ja mantereelta jäänyt\nkirkonkylän kapakkaan lasia kilistelemään. Siellä istuessaan ja\njuodessaan alkoivat he neljättä tai viidettä lasia härppiessään\narvostella, ei tosin kuningasta eikä hallitusta -- niin korkealle ei\nvielä silloin kiivetty -- mutta kyllä kunnallisia ja muita ylempiä\nvirkamiehiä, ennen kaikkea kunnallisveroja ja velvollisuuksia. Ja\nmitä kauvemmin he puhuivat, sitä vähemmän löysi mikään armoa heidän\nsilmissään, eivät varsinkaan uudet patoverot. Kaikki kaivannot ja\nsulut, jotka aina tähän asti olivat kestäneet varsin hyvin, olivat\nnyt korjauksen tarpeessa; padolla taas ilmausi yhä uusia ja uusia\nkohtia, jotka vaativat satoja kärrikuormia maata. Paholainenko siinä\npiti peliään!\n\n\"Se johtuu teidän viisaasta patopäälliköstänne\", huusi joku\nmanterelainen. \"Sehän se aina käy siellä mietiskellen ja pistää\nsormensa joka koloon.\"\n\n\"Niin, Marten\", sanoi Ole Peters, joka istui vastapäätä viimeistä\npuhujaa, \"olet oikeassa. Hän on salapuuhainen mies ja koettaa päästä\nylipatopäällikön suosioon. Mutta minkä sille teemme; emme pääse\nhänestä!\"\n\n\"Minkätähden olette ottaneet hänet niskoillenne? Nyt saatte siitä\nkärsiä!\"\n\nOle Peters nauroi. \"Niin Marten Fedders, asia on nyt kerta kaikkiaan\nsillä lailla, että edellinen patopäällikkö sai viran isänsä, tämä\nvaimonsa tähden.\" Pöydän ympärillä räjähtävä naurunrähäkkä todisti\nparhaiten minkä suosion nuo pilasanat saavuttivat kuulijajoukossa.\n\nMutta ne lausuttiin julkisessa paikassa, siksi ne eivät jääneetkään\npelkäksi kapakkasukkeluudeksi, vaan kulkivat pian ympäri sekä\nmanner- että marskikylässä. Niinpä saapuivat vihdoin Haukenkin korviin.\nJa hänen silmäinsä ohi kiiti taas tuo rivi pahansuopia kasvoja ja hän\noli kuulevinaan heidän naurunsa vielä pilkallisempana kuin mitä se\noli ollut kapakkapöydän ääressä. \"Koirat!\" huusi, hän ja silmänsä\nvälähtivät julmistuneina, ikäänkuin hän olisi tahtonut katseillaan\nnaurajiaan piiskata.\n\nSilloin laski Elke kätensä hänen käsivarrelleen: \"Anna heidän olla!\nHe olisivat kaikki mielellään sinun paikallasi.\"\n\n\"Siinäpä se onkin!\" vastasi Hauke katkerasti.\n\n\"Niin\", sanoi Elke, \"eikö Ole Peters itsekin ole pyrkinyt tuolle\npaikalle?\"\n\n\"On, Elke. Mutta se omaisuus, jonka hän Vollinan kanssa sai, ei\nriittänyt patopäälliköksi pääsemiseen!\"\n\n\"Sano mieluummin: hän itse ei riittänyt siihen toimeen!\" Ja Elke veti\nmiehensä mukanaan, niin että tämä joutui seisomaan peilin eteen,\njoka oli ikkunoiden välillä heidän huoneessaan. \"Siellä seisoo\npatopäällikkö!\" sanoi hän. \"Katsele häntä tarkoin. Väin se saa viran,\njoka osaa sitä hoitaakin.\"\n\n\"Olet oikeassa\", sanoi hän miettien. \"Ja kuitenkin... Niin, Elke,\nminun täytyy mennä itäsululle; portit eivät taaskaan oikein sulkeudu.\"\n\nElke puristi hänen kättään. \"Katsohan ensin minuun kerran! Mikä sinua\nvaivaa, silmäsi tuijottavat niin synkästi?\"\n\n\"Ei mikään, Elke; olethan aivan oikeassa.\"\n\nHauke meni. Mutta hän ei ollut ennättänyt kauvas, kun jo oli\nunohtanut koko sulun korjauksen. Toinen ajatus, jota hän oli\npuolittain suunniteltuna mielessään hautonut, mutta joka oli\nkiireisten ammattitointen tähden joutunut melkein unohduksiin,\nvaltasi uudelleen hänen mielensä, ja voimakkaammin kuin milloinkaan\nennen, ikäänkuin hänen siipensä olisivat äkkiä kasvaneet.\n\nTuskin itsekään tietämättään oli hän kulkenut pitkin meripatoa,\nhyvän matkaa eteläänpäin kaupunkia kohti. Kylä, joka ulottui tähän\nsuuntaan, oli jo aikoja kadonnut hänen näkyvistään. Hän vaan astui\nyhä eteenpäin, silmät lakkaamatta suunnattuina leveään, padon\nkohdalla olevaan edusmaahan. [Edusmaa: meren puolella patoa oleva\nosa mannermaata.] Kuka hyvänsä olisi häntä vastaan tullen voinut\nhuomata miten kiihkeästi aivot työskentelivät noiden palavien silmien\ntakana. Vihdoin hän jäi seisomaan. Edusmaa yhtyi täällä aivan kapeana\nkannaksena patoon. \"Sen täytyy onnistua!\" puheli hän itsekseen.\n\"Seitsemän vuoden päästä ette ole enää sanova että olen patopäällikkö\nainoastaan vaimoni tähden!\"\n\nHän seisoi yhä edelleen paikallaan, tarkastellen terävin katsein\nvihreätä edusmaata edessään. Sitte hän kääntyi takaisin erääseen\ntoiseen paikkaan, missä niinikään tuo leveä maa kapeni suikeaksi\nkaistaleeksi. Mutta täällä katkasi kaistaleen aivan lähellä\npatoa voimakas merivirta, joka erotti edusmaan melkein kokonaan\nmantereesta, muodostaen sen nousuveden aikana saareksi. Tuohon\nsaareen johti mantereelta karkeatekoinen puusilta, jota myöten\nheinä- ja jyväkuormat sekä karja kuletettiin edestakaisin. Paraikaa\noli pakoveden aika ja kultainen syyskuun aurinko kimalteli noin sadan\naskeleen levyisellä liejukolla ja sen keskellä olevan syvän virran\npinnalla, jonka kautta merivesi nytkin virtaili. \"Sen voi sulkea\",\npuheli Hauke itsekseen, katseltuaan hetkisen virran kulkua. Sitte\nhän katsahti jälleen ylös ja veti ajatuksissaan padosta, jolla\nhän seisoi, viivan virran yli edusmaan rantaa pitkin etelään päin\nja toisen itään päin virran jatkon yli aina patoon saakka. Hauken\nvetämä näkymätön viiva oli uusi pato, uusi myöskin ulkoreunansa\nmuotoon nähden -- suunnitelma joka oli olemassa ainoastaan hänen\najatuksissaan.\n\n\"Siitä tulisi noin tuhannen demaatin padontamaa\" [padontamaa:\npatoamalla voitettu uusi maa-alue, joka ei ole vielä \"marskimaaksi\"\ntekeytynyt], puheli hän itsekseen hymyillen. \"Ei aivan suurikaan,\nmutta...\"\n\nToinenkin lasku johtui hänen mieleensä. Edusmaa oli seurakunnan\noma, sen yksityiset jäsenet omistivat siitä osia aina tilustensa\nsuuruuden mukaan taikka muuten tapahtuneen laillisen oston kautta.\nHauke alkoi laskea yhteen miten monta osuutta hän oli saanut oman\nisänsä, miten monta Elken isän perintönä ja miten monta hän oli\nnaimisissa olonsa aikana itse ostanut, osaksi hämärästi aavistaen\nsen edullisuuden ja lammaslaumansa lisäämisen mahdollisuuden. Noita\nosuuksia oli jo koko joukko. Ole Peters oli hänelle myynyt kaikki\nedusmaalla olevat osuutensa, suututtuaan siitä että hänen paras\noinaansa oli hukkunut muutamassa tulvassa. Tuo tulva oli kuitenkin\nollut harvinainen onnettomuus, sillä mikäli Hauke muisti, oli tulva\nkorkeankin nousuveden aikana huuhdellut ainoastaan äärimmäisiä\nreunoja. Miten erinomaisia laitumia ja peltoja siitä tulisikaan, kun\nuusi pato sen rantoja ympäröisi. Tuo ajatus huimasi hänen päätään,\nmutta hän puristi kyntensä lujasti kämmenlihaan ja pakotti silmänsä\ntarkastamaan selvästi ja kylmästi edessään olevaa todellisuutta:\nsuurta, patoamatonta, myrskyn ja tulvien valtaan heitettyä aluetta,\njonka äärimmillä reunoilla paraikaa kuleskeli joukko likaisia\nlampaita. Lisäksi vielä hänelle itselleen runsaasti työtä, taistelua\nja harmia! Ja kaikesta tästä huolimatta tuntui hänestä kuitenkin,\npoiketessaan patotieltä marskien läpi taloonsa johtavalle polulle,\nkuin olisi hän tuonut mukanaan suuren aarteen.\n\nPorstuassa tuli Elke vastaan. \"Kuinka oli sulun laita?\" kysyi hän.\n\nHauke katsoi vaimoonsa salaperäisesti hymyillen: \"Tarvitsemme pienen\nuuden sulun\", virkkoi hän, \"ja uusia kaivantoja ja uuden padon\".\n\n\"En ymmärrä sinua\", vastasi Elke heidän sisään mennessään. \"Mitä\ntuumit, Hauke?\"\n\n\"Minä tuumin\", vastasi tämä hitaasti ja sitte hetkeksi pysähtyen,\n\"minä tuumin että se suuri edusmaa, joka ulottuu meidän tilamme\nkohdalta länteen päin, on padottava kuivaksi. Tulvat ovat miltei\nihmisijän antaneet meidän olla rauhassa. Mutta jos semmoinen joskus\nnousisi vesijättömaallemme, silloin voi äkkiä tulla kaiken loppu.\nAinoastaan tuo ijänikuinen saamattomuus on voinut jättää asian\nsikseen aina tähän päivään saakka!\"\n\nElke katsoi häneen hämmästyneenä: \"Silloinhan tuomitset itsesikin!\"\nsanoi hän.\n\n\"Sen teenkin, Elke! Vaikka onhan sitä ollut tähän asti muutakin\ntekemistä.\"\n\n\"On, Hauke; olet varmaan tehnyt mitä olet voinut.\"\n\nHauke oli istunut vanhan patopäällikön nojatuoliin ja tarttui lujasti\nkaidepuihin.\n\n\"Onko sinulla rohkeutta tuommoiseen yritykseen?\" kysyi vaimonsa.\n\n\"Sitä minulla on, Elke\", vastasi hän arvelematta.\n\n\"Älä ole liian nopsa päätöksessäsi, Hauke; siitä sukeutuu taistelu\nelämästä ja kuolemasta. Sinua vastustetaan miltei joka taholla ja\nharva on sinua kiittävä vaivoistasi ja huolenpidostasi.\"\n\nHauke nyökäytti päätään. \"Tiedän sen\", sanoi hän.\n\n\"Ja jospa se ei onnistuisikaan!\" jatkoi Elke uudestaan. \"Lapsesta\nasti olen kuullut että tuota rannikko virtaa ei voi sulkea ja että\nsentähden siihen ei pidä kajota.\"\n\n\"Se oli laiskuuden puolustelua!\" sanoi Hauke. \"Minkätähden ei muka\nkyettäisi virtaa sulkemaan?\"\n\n\"Syytä en ole kuullut. Mahdollisesti on se liian voimakas, kun se\njuoksee aivan suoraan.\" Samassa hän muisti jotakin ja hänen totisiin\nsilmiinsä kohosi miltei veitikkamainen ilme. \"Kun olin lapsi, kuulin\nkerran renkien siitä puhelevan. He arvelivat että sulku ei kestäisi\nvirran painoa, ellei joku elävä olento kätkettäisi sen sisään. Kun\ntuolla toisella puolella, hyvinkin sata vuotta sitte, rakennettiin\npatoa, kerrotaan sinne upotetun mustalaislapsen, jonka he olivat\nostaneet äidiltään suuresta summasta. Nyt ei kai enää kukaan lastaan\nmöisi!\"\n\nHauke pudisti päätään: \"Onpa hyvä ettei meillä ole lasta, muuten\npiankin vaatisivat sen\".\n\n\"Sitä he eivät saisi!\" sanoi Elke syleillen häntä tuskaisesti.\n\nHauke hymyili.\n\n\"Entä suunnattomat kustannukset! Oletko niitä ajatellut?\" kysyi hänen\nvaimonsa.\n\n\"Olenhan niitäkin ajatellut, Elke. Mutta tulot tulevat korvaamaan\nmonenkertaisesti menot. Kustannukset vanhan padon korjaamisesta\nsiirtyvät osaksi tähän uuteen. Teemmehän itsekin työtä, kunnassamme\non yli kahdeksankymmentä hevosta ja nuorista voimista ei ole\npuutetta. Et ole minua turhan vuoksi auttanut patopäälliköksi, Elke;\ntahdon näyttää heille että olen sen viran ansainnut!\"\n\nElke oli polvistunut hänen eteensä, katsellen surumielisesti miestään\nsilmiin. Nyt hän nousi huoaten. \"Menen työhöni\", sanoi hän silitellen\nhitaasti Hauken poskea. \"Ja niin tee sinäkin, Hauke!\"\n\n\"Amen, Elke!\" vastasi nuori patopäällikkö vakavasti hymyillen. \"Työtä\non kyllin kummallakin.\"\n\n-- -- Ja työtä olikin molemmilla riittävästi. Raskain taakka joutui\nkuitenkin miehen hartioille. Sunnuntai-iltapuolina ja useimmiten\narki-iltoinakin, päivätyön päätyttyä, istui Hauke taitavan\nmaamittarin kanssa laskien, piirustaen ja suunnitellen. Yksinkin\njäätyään jatkoi hän työtään usein yli puoliyön. Silloin hän hiipi\nyhteiseen makuuhuoneeseen -- asuinhuoneen tummaa seinäsänkyä ei\nenää käytetty Hauken isännyyden aikana -- ja jotta hän vihdoinkin\nasettuisi lepoon, makasi hänen vaimonsa suletuin silmin kuin\nnukkunut, vaikka hän sitä ennen oli tykkivin sydämin odottanut vain\nhänen tuloaan. Hauke suuteli Elkeä otsalle lausuen hiljaa jonkun\nhyväilynimen ja vaipui uneen, jota hänelle usein oli suotu vain kukon\nensi lauluun.\n\nTalvimyrskyssä seisoi hän ulkona padolla, kädessään kynä ja paperi,\nlaskien ja piirtäen tuulenpuuskan riistäessä lakin hänen päästään,\nniin että pitkät vaaleat hiuksensa liehuivat tuulessa kasvojensa\nympärillä. Toisinaan, milloin jäät eivät sulkeneet tietä, läksi hän\nrengin seuraamana veneellä rantavesille, mitaten virran syvyyttä\nniissä kohti, joista ei ollut vielä varma.\n\nElke oli useinkin huolissaan hänen hengestään. Mutta kun Hauke\njälleen oli kotona, ei olisi voinut tuota pelkoa huomata muusta kuin\nhänen lujasta kädenpuristuksestaan tai hänen muuten niin rauhallisten\nsilmiensä välkkeestä. \"Kärsivällisyyttä, Elke!\" sanoi Hauke kerran,\nkun hänestä tuntui että vaimonsa perin vastahakoisesti päästi hänen\nmenemään. \"Minun täytyy ensin itse olla asiasta selvillä, ennenkuin\nvoin tehdä ehdotukseni!\" Silloin Elke nyökäytti päätään ja päästi\nhänet.\n\nMatkoja kaupunkiin ylipatopäällikön luo karttui useita, ja kaikki\nnämät sekä tilanhoitohuolet jatkoivat työpäivää myöhään yöhön. Hänen\nkanssakäymisensä muitten ihmisten kanssa, muulloin kuin työssä ja\ntoimessa, loppui melkein tykkänään, yksinpä vaimonsakin kanssa hän\nseurusteli entistä vähemmin. \"Nyt on huonot ajat, ja niitä tulee\njatkumaan vielä kauvan\", sanoi Elke työhön mennessään.\n\nVihdoin, kun aurinko ja kevättuulet olivat murtaneet jään\nkaikkialta, olivat tarpeelliset valmistustyötkin loppuun suoritetut.\nYlipatopäällikölle oli korkeampaan paikkaan lähetettäväksi\njätetty asiapaperit, jotka sisälsivät ehdotuksen ennenmainitun\nedusmaan patoamisesta yleishyödyn edistämiseksi, mutta yhtähyvin\nvaltion kassankin, koska viimemainitulle karttuisi siitä verraten\nlyhyen ajan kuluttua noin 1,000 demaatin vero. Tämä ynnä siihen\nkuuluvat suunnitelmat ja piirustukset sekä nykyisestä asemasta\nettä vastaisista suluista ja kaivannoista olivat nyt puhtaaksi\nkirjotettuna sovitetut suureen kuoreen ja varustetut patopäällikön\nvirkaleimalla.\n\n\"Siinä se on, Elke\", sanoi nuori patopäällikkö. \"Anna sille nyt\nsiunauksesi!\"\n\nElke laski kätensä Hauken käteen. \"Me tahdomme pitää yhtä\", sanoi hän.\n\n\"Niin tahdomme.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitte lähetettiin ratsastaja viemään asiapapereita kaupunkiin.\n\n\"Tahdon Teille huomauttaa, herrani\", keskeytti koulumestari\nkertomuksensa, katsoen minuun ystävällisesti, \"että kertomukseni\ntähänastiset tapahtumat olen koonnut miltei neljäkymmenvuotisen\ntäälläoloni aikana ymmärtäväisten ihmisten suusta. Se, mikä nyt\nseuraa ja jonka kerron teille saattaakseni alkuosan sopusointuun\nlopun kanssa, oli jo entisaikaan ja on yhä vieläkin koko marskikylän\ntarujen aiheena, niin pian kuin vaan rukit alkavat pyöriä\npyhäinpäivän aikana.\"\n\nPatopäällikön talosta noin viisi- kuusisataa askelta pohjoiseen oli\nsiihen aikaan rantaliejukon keskellä, parintuhannen askeleen päässä\npadosta, pieni saari nimeltä Jeversinsaari. Entisaikoina oli sitä\nkäytetty lammasten laitumena, sillä se oli silloin ruohon peittämä.\nMutta ruohopa oli hävinnyt tuon matalan saaren jouduttua pari\nkertaa juuri keskikesän aikana veden valtaan. Siten se oli käynyt\nkelpaamattomaksi edes lammasten laitumeksi. Ja niin ei enää kukaan\nkäynyt saarella, lukuunottamatta lokkia ja muita rannikkolintuja\ntai jotakuta silloin tällöin sinne eksyvää merikotkaa. Valoisina\nkuutamoiltoina näki padolla seisoja saaren sumuharsoon kääriytyneenä.\nJa kuun paistaessa idästä päin saattoi sen valossa erottaa saaren\nrannalla muutamien hukkuneiden lampaiden vaalenneita luita ja\nerään hevosenluurangon, jonka ilmaantuminen pienelle saarelle oli\njokaiselle arvotus.\n\nEräänä maaliskuun iltana, päivätyön päätyttyä, seisoi äskenmainitussa\npaikassa Tede Haienin talossa asuva työmies ja nuoren patopäällikön\nrenki Iven Johns, tarkastellen liikkumattomina niukassa kuunvalossa\nepäselvästi esiintyvää pikkusaarta. Joku merkillisyys näytti siellä\nkiinnittävän heidän huomiotaan. Työmies pisti väristen kädet\ntaskuunsa: \"Tule, Iven\", sanoi hän. \"Se ei ole oikeata peliä, mennään\nkotiin!\"\n\n\"Katsohan tuota!\" naurahti toinen, vaikkapa naurussaan värähtikin\nkauhunsekainen sävy. \"Sehän on oikein suuri, elävä elukka! Mikä\nkumma lie sen ajanut liejukkosaarelle! Katsoppas, nyt se kurkottaa\nkaulaansa meitä kohti! Eipä, se taivuttaakin päänsä, se syö! Olen\nluullut että siellä ei olisi juuri mitään syömistä. Mikähän tuokin\nlienee?\"\n\n\"Mitä se meihin kuuluu!\" vastasi toinen. \"Hyvää yötä, Iven, ellet\ntahdo minua seurata; minä menen kotiin.\"\n\n\"Niin, niin; sinulla on vaimo, sinä pääset lämpimään vuoteeseen!\nMinun huoneessani on yhtä kolkkoa kuin täällä ulkonakin!\"\n\n\"Hyvää yötä vaan\", huusi työmies astuen pitkin patoa kotiin päin.\nRenki katsahti pari kertaa menevän jälkeen, mutta halu katsella tuota\nsalaperäistä näkyä kiinnitti hänet vielä paikalleen. Silloin tuli\nlyhyenlainen, tumma olento patoa myöten kylästä päin häntä vastaan.\nSe oli patopäällikön juoksupoika. \"Mitä sinä tahdot, Carsten?\" huusi\nrenki hänelle.\n\n\"En mitään omasta puolestani\", sanoi poika. \"Mutta isäntä tahtoo\npuhua kanssasi, Iven Johns.\"\n\nRengin huomio kiintyi jälleen saareen. \"Tulen paikalla\", sanoi hän.\n\n\"Mitä sinä sinne katselet?\" kysyi poika.\n\nRenki kohotti käsivartensa ja viittasi äänetönnä saarelle päin.\n\"Ohoh!\" kuiskasi poika; \"siellähän kävelee hevonen -- kimo. Nyt on\npaha liikkeellä -- kuinka on hevonen päässyt Jeversinsaareen?\"\n\n\"En tiedä, Carsten. Mutta lieneekö tuo oikea hevonen?\"\n\n\"Onpahan vaan, Iven; katsoppas, se syö kuin hevonen ainakin! Mutta\nkuka on sen sinne vienyt? Meidän kylässä ei ole niin suuria veneitä!\nEhkä se onkin lammas. Pietari-setäni on sanonut että kuunvalossa\nnäyttää kymmenen turveläjää kokonaiselta kylältä. Ei, mutta katsohan!\nNyt se juoksee -- se on sittenkin hevonen!\"\n\nMolemmat seisoivat hetkisen vaiti, silmät suunnattuina salaperäiseen\nhevoseen, jonka he näkivät epäselvästi saarella kävelevän. Kuu oli\nkorkealla, valaisten laajaa rannikkoa, jonka kimalteleva liejukko\nvähitellen katosi nousuveden alle. Tuolta äärettömältä vesiaavikolta\nei kuulunut ainoankaan elävän olennon ääntä, ei muuta kuin veden\nhiljaista kohinaa. Autio ja hiljainen oli patojen takana oleva\nmarskikin. Lehmät ja muu karja olivat vielä navettoihin ja talleihin\nsulettuina. Ei näkynyt muuta liikkuvaa, kuin tuo hevosentapainen\nJeversinsaarella. \"Ilma kirkastuu\", huusi renki keskeyttäen\näänettömyyden. \"Näen selvästi vaaleain leukaluiden hohtavan tuolla!\"\n\n\"Niin minäkin\", sanoi poika sinnepäin tähystellen. Sitte hän\nyhtäkkiä veti renkiä hihasta: \"Iven\", kuiskasi hän, \"missä on se\nhevosenluuranko, joka on siellä ollut? En näe sitä nyt!\"\n\n\"En minäkään! Merkillistä!\" vastasi renki.\n\n\"Eipä niinkään merkillistä, Iven! Sanotaan että muutamina öinä, en\ntiedä varmaan milloin, luurangot saavat liikkumiskyvyn.\"\n\n\"Mutta sehän on akkain pakinaa!\" sanoi renki.\n\n\"Voi olla, Iven\", arveli poika.\n\n\"Mutta sinun kai oli määrä hakea minua. Tule, meidän täytyy mennä\nkotiin! Tuo pysyy ennallaan.\"\n\nPoika ei olisi mitenkään lähtenyt, mutta renki veti hänet väkisin\nmukaan. \"Kuulehan, Carsten\", sanoi Iven, kun olivat jo hyvän matkan\npäässä saaresta, \"sinuahan pidetään oikeana huimapäänä; etkö tahtoisi\ntutkia tuotakin asiaa?\"\n\n\"Miksikäs en\", vastasi Carsten, vieläkin hieman väristen, \"tutkitaan\nvaan, Iven!\"\n\n\"Sanotko aivan tosissasi?\" kysyi renki, ja kun poika vahvisti sanansa\nlujalla kädenlyönnillä, virkkoi hän: \"Silloin irrotamme huomeniltana\nrannasta veneen. Sinä menet Jeversinsaareen ja minä seison sillaikaa\npadolla odottamassa.\"\n\n\"Niin\", vastasi poika, \"mennään vaan! Otan piiskani mukaan!\"\n\n\"Tee se!\"\n\nVaijeten saapuivat he isäntänsä talon kohdalle ja nousivat hitaasti\nkorkeata kumpua ylös.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana iltana samaan aikaan istui renki suurella kivellä\ntallinoven edessä, kun poika astui hänen luokseen piiskaansa\nläimäytellen. \"Sehän vinkuu komeasti\", sanoi toinen.\n\n\"Komeasti, varo vaan itseäsi\", vastasi poika. \"Olen punonut siimaan\nnaulojakin.\"\n\n\"Niinpä lähdemme!\" sanoi renki.\n\nKuu oli, niinkuin eilenkin, korkealla itäisellä taivaalla, valaisten\nkirkkaasti seutua. Pian olivat molemmat padolla ja katsoivat\nJeversinsaareen, joka oli veden keskellä kuin mikähän sumupilkku.\n\"Siellä se on taasen\", sanoi renki. \"Olin täällä iltapäivällä, mutta\nsilloin en nähnyt muuta kuin valkoisen hevosenluurangon maassa.\"\n\nPoika kurkotti kaulaansa: \"Se ei olekkaan siellä enää, Iven\",\nkuiskasi hän.\n\n\"No Carsten, miltä tuntuu?\" kysyi renki. \"Haluttaako vieläkin mennä\nsaareen?\"\n\nCarsten mietti hetkisen. Sitte hän läimäytti piiskalla ilmaan.\n\"Irrotahan vene, Iven!\"\n\nNäytti siltä kuin olisi se, mikä saarella käveli, nostanut päätään\nja kurkottanut kaulaansa mantereelle päin. Sitte he eivät enää sitä\nnähneet astuessaan padolta alas siihen paikkaan, missä vene oli. \"Kas\nniin, astuhan veneeseen!\" sanoi renki irrotettuaan sen rannasta.\n\"Odotan, kunnes tulet takaisin! Laske itäiselle rannalle; sieltä on\nhelppo nousta maihin.\"\n\nPoika nyökäytti äänetönnä päätään ja alkoi soutaa. Renki palasi\ntakaisin padolle samaan paikkaan, missä olivat äsken seisoneet.\nHän näki pian miten vene laski maihin ja kuinka siitä nousi maalle\nlyhyenläntä olento. Kuului kuin poika olisi läimäyttänyt piiskallaan.\nMutta se saattoi yhtä hyvin olla nousuveden kohina. Moniaita satoja\naskeleita pohjoisempana hän näki sen, mitä olivat pitäneet kimona,\nja juuri nyt meni poika aivan suoraan sitä kohti. Nyt nosti hevonen\npäätään ja höristi korviaan, ja aivan selvästi kuului pojan piiskan\nläimäys. Mutta -- mikä hänen nyt tuli? Poika kääntyi ympäri ja palasi\ntakaisin samaa tietä kuin oli mennytkin. Ja se tuolla vastapäätä\nnäytti jatkavan keskeytymättä syöntiään. Hirnumista ei kuulunut,\nnäytti vain kuin näky olisi ajoittain ollut valoisain vesijuovain\nympäröimänä. Renki katsoi kuin lumottuna sinne.\n\nSilloin kuuli hän veneen laskevan rantaan ja näki pian pojan nousevan\npadolle. \"No, Carsten?\" kysyi hän. \"Mikä se oli?\"\n\nPoika pudisti päätään. \"Eihän siellä ollut mitään!\" vastasi hän.\nNäin sen vielä veneessä ollessani. Mutta sitten -- kun pääsin\nsaarelle ties mihin tuo eläin lie kätkeytynyt, vaikka kuu paistaa\ntäydeltä terältä. Kun tulin tuohon paikkaan, en nähnyt muuta kuin\npuolen tusinaa vaalenneita lampaanluita ja vähän matkan päässä\nhevosenluurangon pitkine valkoisine kalloineen, jonka tyhjiä\nsilmäkoloja kuu valaisi.\n\n\"Hm!\" arveli renki. \"Katsoitko tarkoin?\"\n\n\"Kyllä, Iven; seisoin ihan vieressä. Muuan sirriäinen jumalaton, joka\noli asettunut luurangon taakse yölepoonsa, pyrähti huutaen lentoon,\nniin että pelästyin ja läimäytin pari kertaa piiskallani.\"\n\n\"Ja siinä kaikki?\"\n\n\"Niin, Iven; muuta en tiedä.\"\n\n\"Sepä riittääkin\", vastasi renki, veti poikaa kädestä ja osotti\nvastapäätä olevaa saarta. \"Näetkö siellä mitään. Carsten?\"\n\n\"Tosiaankin, siellähän se kävelee taasenkin!\"\n\n\"Taasenko?\" vastasi renki. \"Olen tarkastellut tuota paikkaa koko\najan, eikä se ole poistunut siitä hetkeksikään. Sinä menit suoraan\nhirviötä kohti.\"\n\nPoika katsoa toljotti toveriinsa. Kauhu kuvastui hänen muuten niin\nreippailla kasvoillaan, niin että renkikin sen huomasi. \"Tule\", sanoi\ntämä, \"mennään kotiin. Täältä katsoen se on elävä hevonen, ja siellä\nmakaa ainoastaan luut -- se on enemmän kuin me voimme käsittää. Mutta\nälä hiisku mitään, tällaisista asioista ei puhuta.\"\n\nNiin puhuen kääntyivät he kotiinpäin. Kumpikaan ei virkkanut\nsanaakaan ja marski lepäsi heidän edessään autiona ja hiljaisena.\n\n-- -- Mutta kuun vaihteessa, kun yöt olivat pimenneet, tapahtui\njotain muuta.\n\nHauke Haien oli sattumalta ratsastanut kaupunkiin hevosmarkkinoiden\naikana. Tarkotuksensa ei suinkaan ollut puuttua hevoskauppoihin,\nmutta siitä huolimatta hän kotiin palatessaan toi mukanaan toisenkin\nhevosen. Se oli pitkätakkuinen raukka ja niin laiha, että saattoi\nlaskea jokaisen luun; raukeat silmät olivat syvällä kuopissaan. Elke\noli astunut ovesta ulos, tullakseen puolisotaan vastaan. \"Taivas!\"\nhuudahti hän. \"Mitä me tuolla vanhalla kimolla teemme?\" Sillä kun\nHauke saapui hevosineen saarnin luo, näki Elke että eläinraukka\nkaiken lisäksi ontuikin.\n\nMutta nuori patopäällikkö hyppäsi nauraen ruskean valakkansa selästä:\n\"Älä ole milläsikään, Elke; ei se paljoa maksakkaan\".\n\nViisas rouva vastasi: \"Tiedäthän että halvin tavara tulee aina\nlopulta kalleimmaksi\".\n\n\"Eipä sentään aina, Elke! Eläin on korkeintaan neljän vuoden vanha,\nkatsohan tarkemmin. Se on nälkiintynyt ja rääkätty; meidän kaurat\nkyllä kohottavat sen päätä. Tahdon pitää itse huolta, etteivät anna\nsille liiaksi.\"\n\nEläin seisoi paikallaan pää nuupuksissa ja pitkä harja aina kaulan\nalapuolelle riippuen. Elke-rouva tarkasteli sitä joka puolelta\nsillaikaa, kuin miehensä kutsui rengin paikalle. \"Tuollaista ei ole\nvielä milloinkaan meidän tallissa ollut\", sanoi hän päätään pudistaen.\n\nKun nuori renkipoika tuli huoneen nurkkauksen takaa, seisahtui hän\näkkiä pyörein silmin. \"No, Carsten!\" huusi patopäällikkö. \"Mikä sinun\ntuli? Eikö kimoni miellytäkkään?\"\n\n\"Kyllä, kyllä vaan, isäntä; minkäs tautta se ei miellyttäisi?\"\n\n\"Vie hevoset talliin, äläkä anna niille ruokaa; tulen itse katsomaan!\"\n\nPoika tarttui varovasti kimon päitsiin ja sitte, ikäänkuin\nturvakseen, valakan ohjaksiin. Hauke meni vaimonsa kanssa sisään.\nElke oli varistanut hänelle olutta ja pannut pöydälle voita ja leipää.\n\nTuota pikaa oli mies ravittu. Hän nousi ja käveli vaimonsa kanssa\nhuoneessa edestakaisin iltaruskon valaistessa seinäkaakeleita.\n\"Tahdon sinulle kertoa, miten jouduin tuon eläimen omistajaksi. Olin\nhyvinkin tunnin ajan ylipäällikön luona; hänellä oli hyviä uutisia.\nPääasia on, että minun ehdotukseni on hyväksytty, jos kohta yksi ja\ntoinen kohta tuleekin hiukan toisenlaiseksi kuin suunnitelmassani\noli. Jo muutamien päivien päästä saatamme odottaa uuden padon\nrakentamislupaa.\"\n\nElke huokasi. \"Siis kuitenkin!\" sanoi hän surumielisesti.\n\n\"Niin, vaimoni\", vastasi Hauke. \"Tulee kova ottelu, mutta luulen että\nHerra on meidät sitä varten yhteen liittänyt! Taloutemme on nykyään\nhyvässä kunnossa ja sen voitkin sinä tästäpuoleen ottaa suureksi\nosaksi yksin huoleksesi. Ajattelehan kymmentä vuotta eteenpäin,\nsilloin on meillä uusi omaisuus hallussamme.\"\n\nElke oli, Hauken lausuessa ensimäisiä sanojaan, liittänyt kätensä\nlujasti miehensä käteen. Hänen viimeiset sanansa tekivät vaimon\nmielen surulliseksi. \"Ketä varten me kokoamme omaisuutta?\" sanoi hän.\n\"Sinun täytyy ottaa itsellesi toinen vaimo, minä en voi antaa sinulle\nlapsia.\"\n\nKyyneleet vierähtivät silmiin, mutta Hauke sulki hänet syliinsä.\n\"Sen asian jätämme Jumalan haltuun\", sanoi hän. \"Mutta nyt, ja vielä\nkymmenenkin vuoden päästä, olemme kyllin nuoret itsekin iloitaksemme\ntöittemme hedelmistä.\"\n\nElke katsoi mieheensä kauvan tummine silmineen. \"Suo anteeksi,\nHauke\", sanoi hän, \"olen väliin epäilevä raukka!\"\n\nHauke kumartui ja suuteli häntä: \"Olet minun vaimoni ja minä sinun\nmiehesi, Elke! Toisiksi eivät asiat enää muutu.\"\n\nElke kiersi kätensä kiihkeästi miehensä kaulaan: \"Olet oikeassa,\nHauke, ja se mitä tulee, se tulee meille kummallekin.\" Sitte hän\nirtaantui punastuen. \"Lupasit kertoa minulle kimosta\", sanoi hän\nhiljaa.\n\n\"Niin lupasin, Elke. Sanoin äsken että olin riemuissani\nylipatopäällikön ilmottamasta hyvästä uutisesta. Ratsastaessani\nkotiinpäin kohtasin sulun luona, lähellä satamaa, ryysyisen miehen\n-- mikä lie ollut maantienkulkija, padonpaikkaaja tai muu sellainen.\nMies talutti kimoa päitsistä. Mutta kimo katsoi minuun arasti, tuntui\nkuin se olisi tahtonut pyytää minulta jotakin. Ja olinhan tällä\nhetkellä kyllin rikas. 'Hoi, mies!' huusin hänelle, 'mihin tuota\nkonia viette?'\"\n\nMies pysähtyi ja samoin kimo. \"Aijon sen myydä\", sanoi hän iskien\nviekkaasti silmää.\n\n\"Et kai sentään minulle?\" huudahdin leikilläni.\n\n\"Arvelen että se on hyvä hevonen ja ettei sata taaleria ole siitä\nliian paljo.\"\n\nNauroin häntä vasten partaa.\n\n\"No\", sanoi hän, \"älkää toki noin kovasti naurako. Eihän teidän ole\npakko aivan tuota hintaa maksaakkaan. Minä en voi sitä kauvemmin\nelättää, vaan teidän luonanne siitä tulisi pian toisen näköinen.\"\n\nSilloin hyppäsin alas valakkani selästä, ja katsoessani kimon suuhun,\nnäin että se oli vielä nuori. \"Mikä on viimeinen hintanne?\" kysyin\nminä, kun hevonenkin jälleen katsoi niin rukoilevasti.\n\n\"Olkoon menneeksi kolmestakymmenestä taalerista!\" sanoi mies,\n\"päitset seuraa mukana.\"\n\n\"Silloin, vaimoni, pistin nuo kolmekymmentä taaleria hänen ruskeaan\nkäteensä, joka oli kuin haukan kynsi. Sain mielestäni kimon hyvällä\nkaupalla. Merkillistä vain oli, että kun ratsastin hevosteni kanssa\nkotiinpäin, kuulin takanani naurua, ja kääntyessäni katsomaan, näin\ntuon mustan miehen seisovan hajasäärin kädet selän takana ja nauravan\npirullista naurua.\"\n\n\"Hui!\" huusi Elke, \"kunhan kimosi vaan ei toisi mukanaan mitään pahaa\nvanhalta isännältään! Toivon että se olisi sinulle onneksi, Hauke!\"\n\n\"Ainakin hevosen luulisin löytävän meillä onnensa, mikäli se minusta\nriippuu!\" -- Patopäällikkö läksi talliin, niinkuin oli pojalle\nluvannut.\n\n-- -- Mutta hän ei ruokkinut kimoa ainoastaan sinä iltana, vaan\npiti siitä yhä edelleenkin alituista huolta. Hauke tahtoi näyttää\ntehneensä hyvän kaupan, tai ei ainakaan huonoa. Ja jo muutamien\nviikkojen päästä korjautui eläimen ryhti ja ulkomuoto. Karkea takku\nkatosi vähitellen ja sijaan ilmaantui kiiltävä, harmaantäplikäs\nkarva. Kun Hauke eräänä päivänä talutti kimoaan pihalla, asteli\nse siinä niin notkeana ja varmana. Nuori patopäällikkö ajatteli\nettä tuntematon myyjä oli ollut joko narri tai voro, joka oli sen\nvarastanut. -- Ja pian muuttuivat asiat siksi, että kun hevonen\nvain kuuli hänen askeleensakin tallissa, nosti se päänsä ja\nhirnui hänelle. Hauke huomasi myöskin että sillä oli, niinkuin\naraapialaisilla hevosilla, hienopiirteinen lihaton naama, jossa\nsäihkyi kaksi ruskeata tulista silmää. Kerran toi hän sen tallista\nja kiinnitti selkään kevyen satulan. Mutta hän oli tuskin ennättänyt\nnousta satulaan, kun eläimen kurkusta helähti ilohuudon tapainen\nhirnunta, ja nyt tuulena kumpua alas, sieltä tielle ja patoa kohti.\nMutta ratsastaja istui lujasti satulassa, ja kun he saapuivat\npadolle, kulki se tyynemmin, kuin keveästi tanssien ja kaarrutti\nkaulaansa merelle päin. Hauke taputteli ja silitteli sen kiiltävää\nkaulaa; mutta sepä ei enää ollutkaan tyynnyttelemisen tarpeessa.\nHevonen näytti olevan jo täysin yhtä mieltä ratsastajan kanssa, ja\nkulettuaan jonkun matkaa pohjoiseen pitkin patoa, käänsi Hauke sen\nhelposti ja saapui jälleen kotipihalle.\n\nRengit seisoivat yhä paikallaan, odottaen isäntänsä palaamista. \"No\nniin, John\", huusi tämä hypäten selästä alas, \"vie se nyt laitumelle\nmuitten luo. Se keinuttaa sinua selässään kuin kehdossa vain!\"\n\nKimo pudisti päätään ja hirnui äänekkäästi päiväpaisteisessa\nkevätilmassa rengin irrottaessa satulaa ja pojan viedessä sen\nkalustohuoneeseen. Sitte asetti se päänsä isäntänsä olkapäälle\nnauttien tämän hyväilyistä. Mutta kun renki aikoi hypätä selkään,\nteki se aika loikkauksen sivulle, jääden liikkumattomana paikoilleen,\nkauniit silmät herraansa suunnattuina. \"Hohoi, Iven; loukkaannuitko?\"\nJa Hauke koetti auttaa renkiä seisoalleen.\n\n\"En sanottavasti, herra; kyllä se menee ohi\", vastasi renki\nlonkkaansa hieroen. \"Mutta paholainen istukoon sen selässä!\"\n\n\"Ja minä!\" lisäsi Hauke nauraen. \"No vie se sitte taluttaen\nlaitumelle!\"\n\nJa kun renki hiukan nolon näköisenä läksi taluttamaan, asteli kimo\naivan rauhallisesti jälessä.\n\n-- -- Muutamia päiviä myöhemmin seisoivat renki ja poika tallinoven\nedessä. Iltarusko padon tuolla puolen oli jo sammunut ja tällä\npuolen olevan padontamaan peitti synkkä hämärä. Ainoastaan silloin\ntällöin kuului kaukaa lepuustaan häirityn karjan ammumista taikka\nkärpän tai vesirotan saaliiksi joutuneen leivon piipitystä. Renki\nnojautui ovipieltä vasten, poltellen lyhyttä piippunysäänsä, josta\ntuprahtelevia röyhylöitä hän ei enää pimeässä erottanut. Hän ja\npoika eivät olleet vielä vaihtaneet sanaakaan. Viimemainitulla oli\njotain mielessä, vaikkei oikein tiennyt miten sovittaa sanansa\nharvapuheiselle rengille. \"Kuulehan Iven!\" sanoi hän lopulta.\n\"Muistat kai tuon hevosenluurangon Jeversinsaarella?\"\n\n\"Entä sitte?\" kysyi renki.\n\n\"Niin, Iven, entä sitte? Se ei ole siellä enää lainkaan; yhtä\nvähän päivällä kuin kuunvalossakaan. Olen ollut sitä padolta käsin\nkatselemassa ainakin parikymmentä kertaa.\"\n\n\"Vanhat luut ovat kai hajonneet\", sanoi Iven rauhallisesti, edelleen\npiippuaan poltellen.\n\n\"Mutta minä olin siellä kuunvalossakin, eikä se kävele enää\nJeversinsaarella!\"\n\n\"Niin\", sanoi renki, \"jos kerran luuranko on hajonnut, niin tuskinpa\nse silloin enää pystyyn pääseekään.\"\n\n\"Älä laske leikkiä, Iven! Sillä nyt minä sen tiedän ja voin sanoa\nsinullekin, missä se on.\"\n\nRenki kääntyi äkkiä häneen päin: \"Vai niin, missä se sitte on?\"\n\n\"Missä?\" toisti poika painokkaasti. \"Se on meidän tallissamme. Siellä\nse on nyt, koska se ei enää ole saarella. Eikä isäntämme sitä ilman\naikojaan itse ruoki; kyllä minä tiedän asiat, Iven!\"\n\nRenki höyräytti muutamia suuria savupilviä. \"Oletko hupsu, Carsten?\"\nsanoi hän sitte. \"Meidän kimoko? Jos jossakin hevosessa on tulta ja\neloa, niin on sitä siinä! Kuinka semmoinen hulivilipoika, kuin sinä\nolet, voi uskoa mokomia ämmäin loruja!\"\n\n-- Mutta poika ei luopunut luulostaan. Jos kerran paholainen asusti\nkimossa, miksikäs hän ei voisi tehdä sitä eläväksikin? Hän hätkähti\nsäikähtyneenä joka kerta, kun astui iltasin talliin, jossa kimoa\npidettiin joskus kesäisinkin, ja tämä käänsi äkkiä tuliset silmänsä\npoikaan. \"Vieköön sun paholainen!\" jupisi hän silloin. \"Me emme tule\nkauvan yksissä olemaan.\"\n\nJa niin hän tiedusteli salaa uutta palveluspaikkaa, sanoutui irti ja\nrupesi syksystä Ole Petersin palvelukseen. Täällä hän tapasi hartaita\nkuulijoita kertoessaan patopäällikön kummitushevosesta. Paksu\nVollina-rouva ja hänen vanhuudenhöperö isänsä, entinen valtuusmies\nJess Harders, kuuntelivat tuota juttua ilonsekaisella kauhulla ja\nkertoivat sitä edelleen kaikille, joilla oli kaunaa patopäällikköä\nkohtaan tai joita sellaiset jutut muuten miellyttivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin, jo maaliskuun loppupuolella, oli ylipatopäällikön kautta\nsaapunut käsky uuden padon rakentamisesta. Hauke kutsui ensiksi\npatovaltuusmiehet neuvotteluun, ja eräänä päivänä kokoontuivat\nkaikki kirkon luona olevaan kapakkaan. Siellä luki Hauke Haien\nheille pääkohdat tähän saakka syntyneistä asiakirjoista: omasta\nhakemuksestaan, ylipatopäällikön lausunnosta ja lopullisesta\npäätöksestä, ennen kaikkea padon ulkoreunan rakentamista koskevan\nkohdan, jonka mukaan uusi pato ei tulisi jyrkkäreunaiseksi niinkuin\nedelliset, vaan loivasti viettäväksi. Mutta hänen kuulijainsa\njoukossa ei näkynyt ainoatakaan iloista eikä tyytyväistä naamaa.\n\n\"Niin, niin\", sanoi muuan vanha valtuusmies. \"Se oli kaunis juttu,\neikä siinä auta vastaväitteetkään, kun ylipatopäällikkö suosii tätä\nmeidän päällikköä.\"\n\n\"Olet oikeassa, Dethlev Wiens\", sanoi toinen. \"Kevättyöt ovat\nkynnyksellä ja nyt on vielä tehtävä tuo hirmuisen pitkä pato -- sen\nvuoksihan kaikki muu jää syrjään.\"\n\n\"Ne voitte kyllä myöhemminkin suorittaa\", sanoi Hauke. \"Eiväthän toki\naidat yhtenä kevännä kumoon lahoa.\"\n\nSe selitys ei tyydyttänyt moniakaan. \"Entä sinun patosi reuna!\" sanoi\nkolmas ottaen uuden puheenaineen. \"Sen leveydellähän ei ole mitään\nmäärää! Mistä saadaan siihen tarvittavat ainekset ja milloinka työ\nvalmistuu?\"\n\n\"Ellei tänä vuonna, niin ainakin seuraavana; se riippuu etupäässä\nmeistä itsestämme\", vastasi Hauke.\n\nJoukosta kuului ilkeätä naurua: \"Mutta mitä varteta tuota hyödytöntä\ntyötä? Eihän padosta silti tule sen korkeampaa kuin vanhakaan\", huusi\njoku. \"Ja se on kuitenkin kestänyt yli kolmekymmentä vuotta.\"\n\n\"Olette oikeassa\", vastasi Hauke, \"siitä on todellakin kolmekymmentä\nvuotta, kun vanhaa patoa viimeksi korjattiin, sitä ennen\nviisineljättä vuotta aikaisemmin ja ensi kerran viisiviidettä\nvuotta aikaisemmin. Sittemmin, niin jyrkärintainen ja kelvoton\nkuin se onkin, ovat tulvat meitä säästäneet. Mutta uusi pato tulee\nkaikista tulvista huolimatta seisomaan sata vuotta, ja vieläkin sata\nvuotta. Sitä eivät tulvat murra, sillä sen loivaan rintaan eivät\naallot pysty. Sitä paitsi voitatte itsellenne ja lapsillenne hyvän\nviljelysalueen. Tässä syyt, minkätähden hallitus ja ylipäällikkö\nehdotustani suosivat, ja se teidän pitäisi oman etunnekin kannalta\nkäsittää.\"\n\nKun kokouksessa olijat eivät voineet tätä kieltää, nousi muuan vanha\nvalkeahapsinen mies vaivaloisesti istuimeltaan. Se oli Elke-rouvan\nkummi Jewe Manners, joka Hauken pyynnöstä oli yhä edelleen pysynyt\nvaltuusmiestoimessaan. \"Patopäällikkö Hauke Haien!\" puheli hän. \"Sinä\ntuotat meille paljo vaivaa ja kuluja, ja minä olisin toivonut että\nolisit odottanut, kunnes Herramme olisi päästänyt minut rauhaan.\nMutta -- oikeassa sinä olet, sitä ei voi kukaan kieltää. Saamme\njoka päivä kiittää Jumalaa, että hän hitaudestamme huolimatta on\nsuojannut tuon suuriarvoisen edusmaan myrskyiltä ja tulvilta; mutta\nnyt on yhdestoista hetki tullut, jolloin meidän täytyy tarttua itse\nasiaan käsiksi, säilyttääksemme sen itsellemme ominkin neuvoin eikä\nyksinomaan Jumalan pitkämielisyyteen luottaen. Ystäväni, olen vanhus,\njoka olen nähnyt patoja rakennettavan ja korjattavan, mutta sitä\npatorakennusta, jonka Hauke Haien Jumalan hänelle antaman ymmärryksen\nmukaan nyt on suunnitellut ja rakennettavaksi anonut, sitä ei kukaan\nteistä nykyään elävistä ole näkevä tulvan murtamana. Ja jos ette itse\ntahtoisikaan häntä kiittää, niin eivät ainakaan lapsenlapsenne tule\nhäneltä kunnioitustaan kieltämään!\"\n\nJewe Manners istuutui jälleen, otti sinisen nenäliinansa taskusta ja\npyyhki otsaltaan pari hikikarpaloa. Vanhusta oli aina pidetty arvossa\nkuntonsa ja lahjomattoman rehellisyytensä vuoksi, ja kun kokouksessa\nolijat eivät halunneet hänen mielipiteeseensä yhtyä, vaikenivat he\nedelleen. Mutta Hauke Haien otti puhevuoron ja kaikki huomasivat\nmiten kalpeaksi hän oli käynyt. \"Kiitän teitä, Jewe Manners\", sanoi\nhän, \"että vielä olette joukossamme ja että olette puhunut niinkuin\nvast'ikään puhuitte. Toivon että te muut herrat valtuusmiehet pidätte\nuutta patorakennusta, johon tosin minä yksin olen syypää, vähintäin\nasiana, jota ei nyt enää voida peruuttaa, ja suostutte sen mukaisesti\npäättämään esillä olevista tehtävistä.\"\n\n\"Puhukaa!\" sanoi muuan valtuusmiehistä ja Hauke levitti uuden padon\npiirrokset pöydälle: \"Joku kysyi äsken, mistä tarvittava täytemaa\nsaadaan. -- Niinkuin näette, on padonreunan ulkopuolella jätetty\nkapea kaistale edusmaan reunaa. Tästä reunasta sekä siitä edusmaan\nosasta, joka on pohjoisessa ja etelässä uuden padon molemmin puolin,\nsaamme kylliksi maata. Jos meillä vaan on merenpuoliseen reunaan\nvahva kerros sitkeätä savea, niin voimme sisäpuoleen ja keskikohtaan\nkäyttää hiekkaa! -- Mutta nyt on ensiksikin kutsuttava maamittari,\njoka viitottaa uuden padon suunnan. Se, joka on ollut minun apunani\nsuunnitelmaa tehdessä, soveltuisi kai siihen paraiten. Vielä täytyy\nmeidän saven ja muiden tarpeiden kulettamista varten tilata joltakin\nammattimieheltä haara-aisaisia kaatokärryjä. Tarvitsemme myöskin\nliejukkovirran patoamiseen ja padon sisäsyrjän kattamiseen niissä\nkohti, missä käytämme hiekkaa täytteeksi, jonkun määrän olkia, en\nvoi sanoa montako sataa kuormaa, kenties enemmän kuin mitä omalta\nmarskiltamme on saatavissakaan. -- Neuvotelkaamme miten tämä kaikki\njärjestetään ja suoritetaan. Myöskin täytyy meidän myöhemmin tilata\nkunnolliselta kirvesmieheltä länsipuolelle tuleva uusi sulku.\"\n\nKokouksen osanottajat seisoivat pöydän ympärillä, tarkastelivat\nvälinpitämättömästi karttaa ja alkoivat vähitellen puhua; kuitenkin\ntuntui kuin he olisivat puhuneet vain puhuakseen. Kun keskusteltiin\nmaamittarin valitsemisesta, arveli muuan nuoremmista: \"Te olette\najatellut asiaa, päällikkö, ja kai myöskin tiedätte parhaiten kuka\nsiihen kelvannee\".\n\nMutta Hauke vastasi: \"Kun kerran olette valantehneitä miehiä, niin\ntulee teidän lausua oma mielipiteenne, Jacob Meyen, ja jos teette\nparemman ehdotuksen kuin minun, niin luovun omastani\".\n\n\"No niin, saattaahan se olla niinkin hyvä\", vastasi Jacob Meyen.\n\nMutta erään vanhemman valtuusmiehen mielestä se ei kuitenkaan ollut\naivan hyvä. Hänellä oli veljenpoika, ja sellaista maamittaria ei\noltu vielä nähty marskimaalla; se kuului olevan patopäällikön isää,\nvanhaa Tede Haieniakin etevämpi. Niin sitä keskusteltiin molemmista\nmaamittareista ja vihdoin päätettiin antaa työ heidän yhteisesti\nsuoritettavakseen. Samaten puhuttiin sinne tänne kaatokärryistä,\nolkitilauksesta ja kaikesta muusta. Hauke palasi kotiinsa myöhään ja\nmelkein uupuneena. Mutta istuessaan vanhassa nojatuolissa, joka oli\nperua häntä painavamman mutta elämänsä paljoa keveämmältä kannalta\nkäsittäneen edeltäjänsä ajoilta, tuli vaimonsakin hänen viereensä:\n\"Olet niin väsyneen näköinen, Hauke\", puheli hän, silittäen kapealla\nkädellään hiuksia hänen otsaltaan.\n\n\"Saatanpa ollakkin hiukan\", vastasi mies.\n\n\"Ja asiasi kai luonnistuu?\"\n\n\"Luonnistuuhan se\", vastasi hän katkerasti hymyillen. \"Mutta minun\ntäytyy pyörittää yksin koneistoa, ja saanpa olla iloinen, jos eivät\nestä sitäkin!\"\n\n\"Eiväthän toki kaikki?\"\n\n\"Eivät, Elke. Kummisi, Jewe Manners, on kelpo mies. Soisin että hän\nolisi kolmeakymmentä vuotta nuorempi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun patolinja muutamien päivien päästä oli mitattu ja suurin osa\nkaatokärryjä valmistunut, kutsui patopäällikkö kirkonkylän kapakkaan\nkaikki uuden padontamaan omistajat sekä vanhan padon takana samalla\nkohdalla olevien tilain haltijat. Tarkotuksensa oli esittää\ntyönjako- ja kustannussuunnitelma sekä kuulla kaikkien mahdolliset\nverukkeet, sillä viimemainittujenkin tuli siinä määrässä, kuin uusi\npato ja uudet kaivannot vähensivät vanhan kustannuksia, ottaa\nrakentamiseen osaa. Tämä suunnitelma oli tuottanut Haukelle paljo\ntyötä, ja hän ei olisi sitä saanut niinkään pian valmiiksi, ellei\nhänen avukseen olisi ylipatopäällikön toimesta määrätty paitsi\npatolähettiä vielä patokirjurikin, ja sittenkin oli hänen pakko joka\npäivä valvoa myöhään yöhön saakka. Kun hän vihdoin lopen väsyneenä\nmeni makuulle, niin eipä vaimonsa enää odottanutkaan häntä entiseen\ntapaan vain nukkuvaksi teeskennellen: hänenkin jokapäiväinen\ntyötaakkansa oli siksi raskas, että hän vaipui heti unen helmaan.\n\nHauken luettua suunnitelmansa ja pantua asiaa koskevat paperit,\njotka olivat olleet jo kolme päivää kapakassa jokaisen nähtävänä,\ntakaisin pöydälle, oli läsnäolevien joukossa niitäkin miehiä,\njotka kunnioituksella katsoivat tuota omantunnontarkkaa työtä ja\nrauhallisesti mietittyään suostuivat patopäällikkönsä kohtuullisiin\nehtoihin. Mutta toiset, joiden osuudet uudella alueella olivat\nheidän itsensä tai vanhempainsa taikka edellisten omistajain myyminä\njoutuneet toisiin käsiin, valittivat että heidätkin oli kytketty\nosallisiksi uuden padontamaan kustannuksiin, vaikkeivät nuo osuudet\nenää heille kuuluneet, ajattelematta ollenkaan että uudet työt\nkoituisivat aikaa myöten vanhojenkin maiden suojaksi. Ja toiset,\njoilla oli uudella padontamaalla runsaasti osuuksia, vaikeroivat\npyytäen että joku vapauttaisi heidät niistä; ne olivat halvasta\nmyytävänä, itse he eivät voisi noin kohtuuttomia työtaakkoja\nsuorittaa. Mutta Ole Peters, joka seisoi kasvot julmistuneina\novipieltä vasten nojaten, huusi joukkoon: \"Miettikää ensin ja myykää\nne sitte uudelle patopäälliköllemme! Hän osaa laskea. Kun hänellä jo\noli useimmat osuudet, osti hän minunkin osuuteni, ja kun hän oli ne\nsaanut, päätti hän että maa on padottava!\"\n\nOlen sanoja seurasi kuolon hiljaisuus. Patopäällikkö seisoi pöydän\nluona, jolle äsken oli levittänyt paperinsa. Hän kohotti päänsä ja\nkatsoi Ole Petersiin: \"Sinä tiedät aivan hyvin että panettelet minua,\nmutta teet sen kuitenkin, koska tiedät että suuri osa sitä lokaa,\njota heität päälleni, jää minuun riippumaankin! Todellisuudessa\non asia niin, että sinä tahdoit päästä osuuksistasi ja että minä\ntarvitsin niitä lampaitteni laitumeksi Ja jos tahdot tietää lisää,\nniin on minut tähän puuhaan kannustanut se hävyttömyys, jonka\nkerran lausuit täällä kapakassa, sanoessasi että minä olin päässyt\npatopäälliköksi ainoastaan vaimoni tähden. Niin, Ole Peters, olen\ntehnyt mitä jo minun edeltäjäni olisi pitänyt tehdä. Vaan jos\npaheksut että sinun osuutesi ovat joutuneet minun haltuuni kuulethan\nettä on kyllin niitä, jotka myyvät osuutensa halvasta, koska niistä\nkoituu heille liiaksi työtä!\"\n\nOsa miehiä hymisi tyytyväisenä ja vanha Jewe Manners huusi ääneen:\n\"Hyvä, Hauke Haien! Jumala suokoon työsi menestyä!\"\n\nMutta asioita ei saatu loppuun suoritetuksi, vaikka Ole Peterskin\nvaikeni ja vaikka keskusteltiin aina illallisaikaan saakka. Vasta\ntoisessa kokouksessa saatiin kaikki järjestetyksi, ja siinäkin\nvasta senjälkeen, kun Hauke oli luvannut hänen osaltaan seuraavana\nkuukautena tulevan kolmen hevosen sijasta panna neljä vetäjää\nliikkeelle.\n\nVihdoin, kun jo helluntaikellot soivat, oli työkin saatu alkuun.\nLakkaamatta kulki kaatokärryjä edusmaalta patolinjalle, siellä\ntyhjentyäkseen savikuormastaan, ja sama jono taasen takaisin\nuutta noutaman. Linjalla oli joukko miehiä, jotka kihveleineen ja\nlapioineen tasottelivat sinne tuotua savea. Tavattomat määrät olkia\ntuotiin paikalle ja käytettiin keveämmän aineen, kuten hiekan ja\nmullan, sideaineeksi. Vähitellen valmistuivat jotkut padon osat,\nja turpeet, joilla padon rinne katettiin, peitettiin vahvalla\nolkikerroksella suojaksi aaltoilua vastaan. Palkatut päällysmiehet\nkävivät joka kohtaa tarkastamassa ja huusivat käskyjään myrskyn kohun\nja tuulen ulvonnankin läpi. Aina silloin tällöin ratsasti siellä\npatopäällikkökin kimonsa selässä, joka nykyään oli hänen vasituisena\nratsuhevosenaan. Eläin kiiti ratsastajansa käskystä edestakaisin\nhänen antaessaan ripeästi ja lyhyeen määräyksiään, milloin kiittäen\ntyömiehiä, milloin taasen armotta erottaen työstä laiskan tai\ntaitamattoman. \"Tässä ei auta mikään\", huudahti hän tällöin,\n\"sinun laiskuutesi takia ei meidän patoa tärvätä!\" Jo kaukaa,\nHauken tullessa padontamaata pitkin, kuulivat he hänen hevosensa\nkorskunnan ja kaikki kävivät rivakammin työhön käsiksi: \"Joutuun!\nKimonratsastaja tulee!\"\n\nJos sattui olemaan aamiaisaika, jolloin työmiehet istuivat ryhmittäin\nmaassa syöden eväspusseistaan, ratsasti Hauke pitkin tyhjiä\ntyöpaikkoja, ja hänen terävä silmänsä huomasi pian missä oli lapiota\nkäytetty huolimattomasti. Vaan jos hän ratsasti työmiesten luo ja\nselitti heille miten työ olisi tehtävä, niin he tosin katsoivat\nhäneen pureskellen kärsivällisesti leipäänsä, mutta myöntymistä\ntaikka edes jotain lausuntoa sanojensa johdosta, sitä hän ei\nkuullut. Kerran tämmöisellä matkalla, kun hän oli huomannut työn\neräässä kohti erittäin huolellisesti suoritetuksi, ratsasti hän\nlähinnä olevan murkinoivan joukon luo, hyppäsi alas kimonsa selästä\nja kysyi iloisesti, kutka olivat tuon kauniin päivätyön tehneet.\nMutta työmiehet katsoivat häneen arkailevan synkästi, ja ainoastaan\nhitaasti, melkein vastenmielisesti mainittiin pari nimeä. Mies, jolle\nhän oli antanut hevosensa pideltäväksi -- se seisoi paikoillaan\nlauhkeana kuin lammas -- katseli tuskallisesti tuon kauniin eläimen\nsilmiin, jotka tavallisuuden mukaan olivat herraansa suunnatut.\n\n\"Hoi, Marten!\" huusi Hauke. \"Mitä sinä seisot kuin olisi salama\nsinuun iskenyt?\"\n\n\"Herra, teidän hevosenne on niin rauhallinen, kuin jos sillä olisi\njotain pahaa mielessä!\"\n\nHauke nauroi ja tarttui itse hevosensa ohjaksiin, joka samassa\nhieroi hyväillen päätään hänen olkaansa vasten. Muutamat työmiehet\nkatsoivat arasti hevosta ja ratsastajaa, toiset taas pureksivat\nvaijeten aamiaistaan, ikäänkuin asia ei olisi heitä ensinkään\nliikuttanut, heittäen silloin tällöin jonkun murusen lokeille, jotka\nolivat huomanneet ruokapaikan ja laskeutuneet alas miltei heidän\npäänsä kohdalle. Patopäällikkö katseli mitään ajattelematta kerjääviä\nlintuja, jotka tavottivat nokillaan niille heitettyjä paloja.\nSitte ratsasti hän taakseen katsomatta pois. Muutamat sanat, jotka\ntunkeutuivat hänen korviinsa heidän joukostaan, kuuluivat miltei\npilkalta. \"Mitä se oli?\" kysyi hän itsekseen. \"Onko Elke lopultakin\noikeassa siinä, että kaikki ovat minulle vihamielisiä? Nuo rengit\nja päivätyöläisetkin, joista monet kuitenkin uuden patotyön kautta\npääsevät jonkunlaisen hyvinvoinnin alkuun?\"\n\nHän kannusti hevostaan niin, että se lensi kuin hurja pitkin\npadontamaata. Mutta siitä salaperäisestä hohteesta, johon hänen\nentinen renkipoikansa oli Kimonratsastajan verhonnut, ei Hauke\ntietänyt mitään. Olisipa kansa nyt vain nähnyt miten silmät hehkuivat\nnoissa laihoissa kasvoissa, miten hänen vaippansa liehui ja miten\ntulisesti hevosensa korskui!\n\n-- -- Niin läheni loppuaan kesä ja syksy. Aina marraskuun\nviimeisiin päiviin tehtiin työtä; silloin lakkautti sen kylmä ja\nlumi. Padontatyötä ei saatu loppuun suoritetuksi ja se päätettiin\njättää ensi kesään. Kahdeksan jalan korkuisena kohosi pato edusmaan\nreunalla. Ainoastaan länsiosaan, minne oli sulku asetettava,\noli jätetty aukko. Myöskin ylempänä, vanhan padon kohdalla, oli\nvirta vielä koskematta. Siten voi tulva, kuten ennenkin viimeisen\nkolmenkymmenen vuoden kuluessa, tunkeutua edusmaalle kuitenkaan\nvahingoittamatta mainittavammin uutta patoa. Ja niin jätettiin\nihmiskätten työ Jumalan haltuun ja huomaan, kunnes kevätaurinko taas\ntekisi sen jatkamisen mahdolliseksi.\n\n-- -- Sillävälin oli patopäällikön talossa sattunut iloinen\ntapahtuma: yhdeksäntenä aviovuotena oli vihdoinkin syntynyt lapsi. Se\noli punakka ja vilkas ja painoi seitsemän naulaa, niinkuin sellaisten\npitääkin, jotka kuuluvat naissukuun, niinkuin tämä. Ainoastaan itku\noli omituisen salaperäistä eikä oikein miellyttänyt kätilöä. Pahinta\noli että Elke kolmantena päivänä makasi täydessä kuumeessa, hourien\nja tuntematta enemmän miestään kuin vanhaa hoitajaakaan. Vallaton\nilo, joka oli tarttunut Haukeen lapsensa nähdessään, muuttui suruksi.\nKaupungista tuotiin lääkäri. Hän istui vuoteen ääressä, koetellen\nvaltimoa, määräten lääkkeitä ja katsellen neuvotonna ympärilleen.\nHauke pudisti päätään: \"Tuo ei kykene auttamaan; Jumala yksin voi\nsen tehdä\". Hän oli kyllä selvillä omasta kristinuskostaan, mutta\njoku pidätti häntä rukouksesta. Kun vanha tohtori oli lähtenyt pois,\nseisoi hän ikkunan luona, katsellen ulos talviseen maisemaan, ja\nsairaan houraillessa risti hän kätensä. Oliko se hartaudesta vai\ntavattomasta tuskasta, siitä hän ei ollut itsekään selvillä.\n\n\"Tulva, tulva!\" valitti sairas. \"Tue minua!\" huusi hän; \"tue minua,\nHauke!\" Äänensä hiljeni ja hän puhui kuin itkien: \"Veteen, mereenkö?\nJumalani, en näe häntä enää milloinkaan!\"\n\nSilloin Hauke kääntyi, ja työntäen hoitajavaimon vuoteen äärestä,\nlankesi polvilleen ja veti vaimonsa puoleensa: \"Elke! Elke, etkö\ntunne minua, olenhan luonasi?\"\n\nMutta Elke avasi vain kuumeesta hohtavat silmänsä ja katsoi kuin\nhukkuva eteensä.\n\nHauke painoi hänet takaisin päänaluselle. Sitte hän puristi kätensä\ntuskaisesti ristiin: \"Herra Jumala!\" huusi hän. \"Älä ota häntä\nminulta. Sinä tiedät, etten voi elää ilman häntä.\" Sitte hän\nlisäsi hiljaa, ikäänkuin mietteissään: \"Tiedänhän, ettet aina voi\ntehdä mitä tahdot, et Sinäkään. Olet kaikkitietävä, Sinun täytyy\ntoimia viisautesi mukaisesti -- oi Herra, puhu minulle edes tuulen\nhenkäyksenä!\"\n\nÄkkiä syntyi kuin tyyni rauha. Hauke ei kuullut muuta kuin hiljaista\nhengitystä. Kun hän kääntyi vuoteeseen päin, makasi vaimonsa\nrauhalliseen uneen vaipuneena. Vaan hoitajanainen katsoi häneen\npelästynein silmin. Hauke kuuli jonkun käyvän ovessa. \"Kuka se oli?\"\nkysyi hän.\n\n\"Piika Anna Greetta vain meni ulos; hän toi tänne vuoteenlämmittäjän.\"\n\n\"Mitä katsotte minuun niin säikähtyneenä, rouva Levke?\"\n\n\"Minäkö? Teidän rukouksenne on minua säikähdyttänyt. Siten ette voi\nkenellekään terveyttä rukoilla.\"\n\nHauke loi häneen läpitunkevan katseen: \"Käyttekö tekin, niinkuin\nmeidän Anna Greetta, hollantilaisen paikkaräätälin Jantjen seuroissa?\"\n\n\"Käyn, herra; meillä on kummallakin autuaaksi tekevä usko.\"\n\nHauke ei vastannut. Siihen aikaan niin tavallinen uskonnollinen\nlahkolaisliike kokouksineen kukoisti myöskin friissein keskuudessa.\nHunningolle joutuneet käsityöläiset tai virasta erotetut\nkoulunopettajat olivat sen johtajina, ja naiset, nuoret ja vanhat,\ntyhjäntoimittajat ja yksinäiset ihmiset juoksivat innokkaasti\nsalaisissa seuroissa, joissa jokainen voi näytellä papin osaa.\nPatopäällikön palvelijoista viettivät Anna Greetta ja häneen\nrakastunut renkipoika siellä vapaat iltansa. Tosin oli Elke lausunut\nHaukelle arvelunsa noitten käyntien suhteen, mutta tämä oli ollut\nsitä mieltä, ettei pitäisi sekaantua kenenkään uskonasioihin.\nSellainen ei vahingoita ja on joka tapauksessa parempaa kuin\nkapakassa istuminen.\n\nSiihen oli asia jäänyt, ja Hauke vaikeni tälläkin kertaa. Mutta\nhäneen nähden ei vaijettu; hänen lausumansa rukous kulki talosta\ntaloon. Hän oli kieltänyt Jumalan kaikkivallan. Mutta mitä oli Jumala\nilman kaikkivaltiutta? Patopäällikkö oli jumalankieltäjä, juttu\naavehevosesta mahtoi lopultakin olla tosi!\n\nHauke ei näistä asioista kuullut mitään; hän ei niinä päivinä kuullut\neikä nähnyt muuta kuin vaimonsa. Eipä edes lapsi voinut kiinnittää\nhänen huomiotaan.\n\nVanha lääkäri tuli jälleen, tuli joka päivä, väliin kahdestikin.\nJäi sitte kerran koko yöksi ja kirjotti jälleen reseptin, jonka\nrenki Iven Johns vei täyttä lentoa ratsastaen apteekkiin. Mutta sen\njälkeen muuttuivat hänen kasvonsa iloisemmiksi ja hän nyökäytti\ntuttavallisesti päätään patopäällikölle: \"Hyvin käy, vallan hyvin!\nJumalan avulla!\" Ja eräänä päivänä -- oliko sitte lääkärin taito\nkukistanut sairauden vai Jumala kuitenkin Hauken rukouksen johdosta\njonkun keinon löytänyt -- tohtorin ollessa sairaan kanssa kahden\nkesken, puhui hän Elkelle, vanhat silmänsä hymyilevinä: \"Rouvani,\nnyt voin teille sanoa täydellä varmuudella: tänään iloitsee tohtori.\nTeidän tilanne oli kovin huono, mutta nyt kuulutte jälleen meidän,\nelävien joukkoon!\"\n\nSilloin loisti sairaan tummissa silmissä kuin sädemeri. \"Hauke!\nHauke, missä olet?\" huusi hän. Ja kun tämä vaimonsa huudon johdosta\nsyöksyi huoneeseen hänen vuoteensa ääreen, kietoi Elke molemmat kädet\nhänen kaulaansa: \"Hauke, mieheni; olen pelastettu! Jään luoksesi!\"\n\nVanha tohtori veti silkkisen nenäliinan taskustaan, pyyhki otsaansa\nja poskiaan ja meni päätään nyökäyttäen huoneesta ulos.\n\n-- -- Kolmantena iltana tämän jälkeen lausui muuan hurskas puhuja\n-- Hauken patotyöstä erottama suutari -- hollantilaisen räätälin\npitämässä seurassa, selittäessään Jumalan ominaisuuksia, seuraavat\nsanat: \"Mutta ken vastustaa Jumalan kaikkivaltaa, ken sanoo: tiedän,\nettet aina voi tehdä mitä tahtoisit -- tunnemmehan kaikki tuon\nonnettoman, hän raskauttaa synnillään koko seurakuntaa -- se on\nJumalasta langennut ja hakee lohdutusta periviholliselta, synnin\nisältä. Sillä johonkin täytyy meidän tässä maailmassa turvautua.\nMutta te varokaa häntä, joka niin rukoilee, sillä hänen rukouksensa\non sadatusta!\"\n\n-- -- Tämäkin lausunto kulki talosta taloon. Mikä ei kulkisikaan\npienessä yhteiskunnassa? Tuli se vihdoin Haukenkin korviin. Hän ei\npuhunut siitä sanaakaan, ei edes vaimolleen. Hän vain veti hänet\nväliin kiihkeästi syliinsä: \"Ole minulle uskollinen, Elke; ole\nminulle uskollinen!\" -- Silloin katsoi vaimonsa häneen hämmästyneenä:\n\"Sinulle uskollinen? Kenelle sitte olisin uskollinen?\" Hetken päästä\nhän oivalsi miehensä sanat. \"Niin, Hauke; olemme toisillemme todella\nuskollisia, emmekä ainoastaan sentähden, että tarvitsemme toisiamme.\"\nSitte meni kumpikin taas työhönsä.\n\nNäin pitkälle olisi kaikki ollut hyvin. Mutta kaikesta uutterasta\ntyöstään huolimatta vallitsi Hauken ympärillä yksinäisyys. Hänen\nsydämeensä hiipi uhka ja hän muuttui umpimieliseksi muita ihmisiä\nkohtaan, Ainoastaan vaimolleen pysyi hän yhä samana, ja lapsensa\nkehdon ääressä hän makasi polvillaan aamuin illoin, kuin se olisi\nollut hänelle pyhä paikka. Mutta palvelijoita ja työmiehiä kohtaan\nhän muuttui ankaraksi. Taitamattomat ja huolettomat, joita hän\nennen oli oikaissut rauhallisesti lausutulla moitteella, saivat\nnyt kuulla kovia sanoja, joidenka vaikutusta Elke koetti toisinaan\nhiljaisuudessa lieventää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevään joutuessa alkoi jälleen patotyö. Lännessä oleva padon\naukko sulettiin sinne rakennettavan sulun laitanta-ajaksi\npuolikuunmuotoisella suojuspadolla sekä ulko- että sisäpuolelta.\nJa mikäli sulun rakentaminen edistyi, sikäli kohosi vähitellen\npääpatokin määrättyyn korkeuteensa. Mutta tehtävä ei käynyt\nedes nytkään töitä johtavalle palopäällikölle keveämmäksi.\nTalvella kuolleen Jewe Mannersin sijaan oli Ole Peters päässyt\nvaltuusmieheksi, eikä Hauke ollut yrittänytkään sitä estämään. Mutta\nrohkaisevien sanojen ja ystävällisen olallelyönnin sijasta, jommoisia\nhän oli niin usein saanut vaimonsa vanhalta kummilta, sai hän tämän\nseuraajalta osakseen salaista vastustusta ja turhia verukkeita, sillä\nOle oli mahtaileva mutta patoasioissa perin tietämätön ja hänellä oli\nyhä vieläkin vanhaa kaunaa \"kirjurirenkiä\" kohtaan.\n\nTaasen lepäsi marski ja meri kevään hehkuvassa auringonpaisteessa,\nlaajoilla padontamailla käveli kirjavat laumat riemusta ammuvaa\nkarjaa ja korkealla sinitaivaalla soi leivojen liverrykset.\nMikään rajuilma ei häirinnyt työtä ja sulku oli jo paikoillaan\nviimeistelemättömine liitoksineen, ilman että se ainoanakaan yönä\nolisi ollut väliaikaisen padon suojan tarpeessa. Jumala näytti\nsuosivan uutta yritystä. Elke-rouvakin tervehti hymyillen miestään,\nkun tämä palasi kimonsa selässä padolta kotiin. \"Siitäpä tulikin\noiva eläin!\" sanoi hän taputtaen hevosen kiiltävää kaulaa. Mutta\nHauke hyppäsi alas, otti vaimonsa sylistä lapsen ja hypitteli tuota\npientä hentoa olentoa käsivarsillaan. Kun hevonen silloin katseli\ntyttöstä ruskeilla silmillään, sanoi Hauke: \"Tule tänne, saat\nsinäkin siitä ilosta osasi\". Ja hän asetti pikku Wienken -- se oli\ntyttösen nimi -- satulaan, kulettaen kimoa ympäri kumpua. Vanhalle\nsaarnillekin suotiin sama kunnia: hän asetti lapsen sen oksalle,\nkeinuttaen sitä siinä. Äiti seisoi silmät ilosta loistaen ulko-oven\nluona. Mutta lapsi ei nauranut; hänen silmänsä, joiden välillä oli\npieni hienopiirteinen nenä, katsoivat jäykästi eteen eivätkä pienet\nkädet tarttuneet keppiin, jota hänen isänsä piteli hänen edessään.\nHauke ei kiinnittänyt siihen huomiotaan, hän ei tiennyt suuria näin\npienistä lapsista. Ainoastaan Elke sanoi surullisesti, katsellessaan\napuvaimonsa pientä poikaa, joka oli syntynyt samaan aikaan kuin\nhänenkin lapsensa: \"Minun ei ole vielä niin pitkälle kehittynet kuin\nsinun, Stina!\" Ja vaimo vastasi äidillisellä ylpeydellä, katsoen\npaksuun poikaseen, jota hän talutti kädestä: \"Niin, rouva, lapsia\non monenlaisia; tämä minun varasti omenoita varastohuoneesta jo\nennenkuin oli täyttänyt toisen ikävuotensa!\" Ja Elke silitteli paksun\npojan kiharoita ja painoi salaa sydäntään vasten omaa hiljaista\nlastansa.\n\n-- -- Lokakuuhun mennessä oli länsipuolen uusi sulku jo kiinteästi\nliitetty patoon, joka laskeutui uljasreunaisena veteen ja kohosi\nviisitoista jalkaa nousuveden tavallista korkeusastetta ylemmäksi.\nSen luoteiskulmalta voi Jeversinsaaren sivutse nähdä tuon laajan\nliejukon. Täällä tosin tuuletkin vinhemmin puhalsivat, niin että\npadolla seisojan hiukset liehuivat ilmassa ja hänen täytyi painaa\nlakkinsa lujempaan.\n\nMarraskuun loppupuolella, jolloin myrskyt ja sadesäät alkoivat,\noli vielä aivan lähellä vanhaa patoa täyttämättä se aukko, jonka\nkautta pohjoispuolen merivesi tunkeutui liejukkovirtaa myöten\nuuteen padontamaahan. Molemmin puolin olivat padon seinämät; niiden\nvälinen syvänne oli nyt täytettävä. Kuiva kesäilma olisi tosin ollut\nsoveliaampi, mutta se oli nyt joka tapauksessa tehtävä; nouseva\nmyrskysää kun voisi muuten turmella koko työn. Hauke pani liikkeelle\nkaiken tarmonsa täyttämistyön jouduttamiseksi. Sade valui virtana,\ntuuli vinkui; mutta hänen laiha vartalonsa näyttäytyi tulisen kimon\nselässä milloin siellä, milloin täällä hyörivässä työmiesjoukossa.\nSiellä hän nähtiin nytkin kaatokärryjen luona, joiden täytyi nykyään\nnoutaa savea jo kaukaa edusmaalta ja joita oli tungokseen asti\nvirran luona kuormiaan tyhjentämässä. Sateen valuessa ja tuulen\nvinkuessa kuului tuon tuostakin patopäällikön terävät komentosanat.\nHän käski esiin kärryjä numerojärjestyksessä ja pidätti liiaksi\ntunkeilevia. \"Seis!\" kuului taas hänen komentonsa, ja työ herkesi.\n\"Olkia! kuorma olkia tänne!\" huusi hän ylhäällä seisoville, ja muuan\nsiellä oleva kuorma pudotettiin märkään savikasaan. Siellä juoksivat\nmiehet niitä hajotellen ja huutaen ylhäällä oleville etteivät heitä\ntoki olkiin hautaisi. Ja taasen tuli uusia kärryjä ja taasen oli\nHauke ylhäällä ja katseli kimonsa selästä kuinka miehet lapioivat\nja kääntelivät alhaalla aukon pohjalla. Sitte heitti hän silmäyksen\nmerelle päin ja näki miten vesiraja läheni yhä lähemmäksi patoa ja\nmiten aallot kohosivat yhä korkeammalle. Hän näki myöskin miten vesi\nvalui työmiesten vaatteista ja miten he saivat tuskin hengitetyksi\nkovan tuulen ja kylmän virtana valuvan sateen vuoksi. \"Kestävyyttä,\nmiehet! Kestävyyttä vain!\" huusi hän heille. \"Vielä yksi jalka\nlisäksi, ja me olemme turvassa!\" Rajuilman keskestä kuului työnkin\nääniä: alassyöksyvän saven jyminää, kärryjen kolinaa ja olkikuormien\nsuhinaa. Kaiken tuon lomasta kuului silloin tällöin pienen, keltaisen\nkoiran ulinaa, joka palellen ja aivan kuin sekapäisenä pyöri milloin\nihmisten jaloissa, milloin ajopelien välissä. Äkkiä kuului tuon\npienen eläimen tuskansekainen vingahdus alhaalta aukon pohjalta.\nHauke katsahti sinne. Hän oli nähnyt miten koira heitettiin ylhäältä\ntuonne ja harmin puna lennähti hänen kasvoilleen. \"Seis, seis!\"\nhuusi hän aukon reunalla oleville kärrymiehille, sillä märkää savea\ntyönnettiin lakkaamatta alas.\n\n\"Minkätähden?\" huusi muuan raaka ääni. \"Eihän toki tuon viheliäisen\nrakin tähden?\"\n\n\"Seis, sanon minä!\" huusi Hauke jälleen. \"Tuokaa koira minulle!\nTyöhömme ei saa mitään ilkityötä sekottaa.\"\n\nMutta yksikään käsi ei liikahtanut. Ainoastaan pari lapiollista savea\nlensi vielä huutavan eläimen viereen. Silloin hän kannusti hevostaan\nniin rajusti, että se syöksyi kiljahtaen padolta alas. Kaikki\nväistyivät, \"Koira!\" huusi hän. \"Minä tahdon koiran!\"\n\nSilloin joku löi kädellään häntä olkapäälle, kuin ennen vanha Jewe\nManners. Taakseen katsoessaan huomasikin hän sen erääksi vanhuksen\nystäväksi. \"Varokaa itseänne, patopäällikkö!\" kuiskasi mies. \"Teillä\nei ole tässä joukossa ystäviä. Jättäkää tuo koira oman onnensa\nnojaan!\"\n\nTuuli vinkui, sade sohisi ja väki oli uudestaan työntänyt lapionsa\nmaahan, jotkut kuitenkin vielä seisoivat ennallaan. Hauke kääntyi\nvanhuksen puoleen: \"Tahdotteko pidellä hevostani, Harke Jens?\"\nkysyi hän. Tämä oli tuskin ennättänyt tarttua ohjaksiin, kun Hauke\njo hypähti aukkoon ja otti pienen vinkuvan koiran syliinsä. Samana\nsilmänräpäyksenä hän kiepsahti jälleen satulaan ja karautti takaisin\npadolle. Hänen silmänsä iskeytyivät kärryjen luona oleviin miehiin.\n\"Kuka se oli?\" huusi hän. \"Kuka heitti koiran sinne?\"\n\nKaikki vaikenivat hetkisen, sillä patopäällikön laihoilla kasvoilla\nhehkui suuttumus ja he tunsivat häntä kohtaan yliluonnollista pelkoa.\nSilloin astui eräitten kärryjen äärestä paksuniskainen mies hänen\nluokseen. \"Minä en sitä tehnyt, patopäällikkö\", sanoi hän ja purasi\nkappaleen purutupakkaa, työntäen sen rauhallisesti suuhunsa. \"Mutta\nse, joka sen teki, on tehnyt oikein. Jotta patonne kestäisi, täytyy\nsinne haudata joku elävä olento!\"\n\n\"Joku elävä olento? Missä katkismuksessa olet semmoista lukenut?\"\n\n\"En missään, herrani!\" vastasi mies raa'asti naurahtaen. \"Sen ovat\ntienneet jo esi-isämme, jotka hyvinkin voivat kilpailla uskonasioissa\nteidän kanssanne! Lapsi on siihen tarkotukseen vielä sopivampi, mutta\nkun ei semmoista ole, kelpaa kai koirakin!\"\n\n\"Vaiti sinä pakanataruinesi!\" huusi Hauke. \"Aukko tukkeutuisi\nvarmaankin paraiten, jos sinut sinne heitettäisiin.\"\n\n\"Vai niin!\" kuului kymmenkunnasta kurkusta yhtaikaa ja patopäällikkö\nnäki ympäriltään julmistuneita kasvoja ja puristettuja nyrkkejä.\nHän huomasi hyvin etteivät ne olleet ystäviä. Häntä rupesi jo\npelottamaan padon puolesta: mitä siitä tulisi, jos nyt kaikki\nheittäisivät lapionsa? -- Ja luodessaan katseensa alas, näki hän\ntaasen vanhan Jewe Mannersin ystävän. Tuo mies käveli siellä\ntyömiesten keskellä, puhutteli täällä tuota, siellä tätä; kelle\nhymyili, ketä ystävällisesti olkapäälle taputteli. Vihdoin tarttuivat\nhe vähitellen kaikki jälleen lapioihinsa; vielä hetkinen, ja työ oli\ntaasen täydessä käynnissä. Mitä muuta hän voisi pyytääkkään? Virta\noli sulettava ja koira hyvässä turvassa hänen vaippansa poimuissa.\nNopealla liikkeellä käännytti hän kimonsa seuraaviin kärryihin päin:\n\"Olkia padonreunaan!\" huusi hän käskevästi, ja konemaisesti totteli\najomies hänen käskyänsä. Pian tyhjentyi kuorma syvyyteen ja kaikkien\nkädet olivat jälleen ahkerassa puuhassa.\n\nHeiluttiin niin hetkinen. Kello oli jo kuusi ja alkoi hämärtää.\nSade oli tauonnut. Silloin kutsui Hauke päällysmiehen luokseen.\n\"Huomenaamuna aikaisin, jo kello neljältä\", sanoi hän, \"pitää\nkaikkien joutua työhön. Silloin on vielä kuunvalo. Saattakaamme\ntyö loppuun Jumalan avulla! -- Vielä yksi asia!\" huusi hän miesten\naikoessa poistua. \"Tiedättekö kenenkä koira tämä on?\" Hän otti\nvapisevan eläimen vaippansa alta?\n\nKukaan ei sanonut tietävänsä. Ainoastaan muuan sanoi: \"Tuo on\njo päiväkausia kuleksinut kylässä kerjäämässä, tokko kuulunee\nkenellekään!\"\n\n\"Siinä tapauksessa se on minun!\" vastasi patopäällikkö. \"Älkää\nunohtako: huomenaamuna aikaisin, kello neljältä!\" Ja Hauke ratsasti\ntiehensä.\n\nKotiin saapuessaan tuli Anna Greetta häntä vastaan ovessa. Tytöllä\noli pyhävaatteet yllään, ja Hauken mieleen johtui että hän varmaankin\noli menossa seuraräätälin luo. \"Nostappa esiliinaasi!\" huusi hän\ntälle, ja kun tyttö vaistomaisesti totellen kohotti esiliinaa, heitti\nhän siihen tuon pienen savisen koiran. \"Vie se pikku Wienkelle,\nsiitä tulee hänen leikkitoverinsa! Mutta pese ja lämmitä se ensin.\nSilloin teet Jumalalle otollisen työn, sillä eläin on miltei vilusta\nkangistunut.\"\n\nAnna Greetta ei voinut olla isäntänsä käskyä täyttämättä ja siten jäi\nhän sinä iltana pois kokouksesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä päätettiin uuden padon rakennustyöt. Tuuli oli\ntyyntynyt. Notkealiikkeiset lokit liitelivät meren ja maan yli\nedestakaisin. Jeversinsaarelta kuului hanhien moniäänistä rääkätystä\nja marskia peittävän aamusumun keskeltä vaaleni vähitellen kultainen\nsyyspäivä valaisten uutta ihmiskätten työtä.\n\nMuutaman viikon päästä tuli ylipatopäällikkö valtion asiamiehen\nkanssa patoa tarkastamaan. Patopäällikön talossa pidettiin suuret\njuhlapäivälliset, ensimäiset vanhan Tede Volkertsin hautajaiskestien\njälkeen. Sinne oli kutsuttu kaikki valtuusmiehet ja suurimpain\nosuuksien omistajat. Aterian jälkeen valjastettiin kaikki vierasten\nja patopäällikön ajopelit. Ylipatopäällikkö auttoi Elke-rouvan\nkääseihin, joiden edessä seisoi ruskea valakka jalkojaan tömistäen,\nhyppäsi itse taakse istumaan ja otti ohjakset käteensä. Hilpeällä\nmielellä ajettiin kumpua alas, poikettiin uudelle padolle johtavalle\ntielle ja ajettiin sitte koko uuden padontamaan ympäri. Sillä\nvälin oli alkanut puhaltaa lievä luoteistuuli ja uuden padon\npohjois- ja länsipuolella kohosi nousuvesi, mutta sen aallot sammuivat\nhiljaisesti tuota loivaa rintaa vasten. Valtion asiamies lausui niin\nrunsaita kiitoksia patopäällikölle, että ne muistutukset, joita\nvaltuusmiehet aina väliin tekivät, suorastaan hukkuivat tuohon\ntulvaan.\n\nTämäkin riemupäivä loppui, mutta vielä yksi tyydytys tuli Hauken\nosaksi. Hän ratsasti eräänä päivänä rauhallisesti mietiskellen pitkin\nuutta patoa. Mielessään oli toisinaan herännyt kummastelu siitä, että\nuusi padontamaa, joka oli hänen vaivojensa ja yövalvontainsa hedelmä,\nnyt lopullisesti oli saanut erään hallitsevan perheen prinsessan\nmukaan nimekseen: \"Uusi Karoliinan padontamaa\"; Mutta siksi se oli\nristitty. Kaikissa asiapapereissa oli tämä nimi, muutamissa oikein\npunaisilla painokirjaimilla. Näissä mietteissä ratsastaen näki\nhän kaksi työmiestä tulevan vastaansa, toinen noin kaksikymmentä\naskelta toisen edellä. \"Odotahan toki!\" kuuli hän taempana olevan\nhuutavan. Mutta toinen, joka juuri seisoi padontamaalle johtavan tien\nkäänteessä, huusi hänelle: \"Toisen kerran, Jens! Nyt on jo myöhäistä,\nminun pitää nostaa täältä savea.\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Täältä Hauke Haienin padontamaalta!\"\n\nHän huusi sen kovalla äänellä, ikäänkuin koko marskin kuultavaksi.\nMutta Haukesta tuntui kuin hän olisi kuullut omaa kiitostaan\njulistettavan. Hän kohousi satulassaan, kannusti hevostaan ja\ntähysti terotetuin katsein laajaan maisemaan vasemmalla puolellaan.\n\"Hauke-Haienin padontamaa!\" toisti hän hiljaa. Tuntui kuin ei voisi\ntoisin ollakkaan! Vastustakoot miten paljo tahansa, hänen nimestään\nhe eivät voi irtautua; prinsessan nimi jää pian vain vanhoihin\nasiakirjoihin kummittelemaan! -- Kimo kiiti uljasta laukkaa eteenpäin\nja hänen korvissaan soi alinomaa: \"Hauke Haienin padontamaa! Hauke\nHaienin padontamaa!\" Uudesta padosta kasvoi Hauken ajatuksissa\nmiltei maailman kahdeksas ihme; koko Friissien maassa ei ollut sen\nvertaista! Hän antoi kimonsa tanssia, kuvitellen seisovansa päätään\nmuita pitempänä kaikkien friissein keskellä, ja mittailevansa heitä\nsurkutellen läpitunkevin katsein.\n\n-- -- Vähitellen kului patoamisesta kolme vuotta. Uusi laitos oli\nkestänyt, korjauskustannukset olivat olleet aivan mitättömät.\nPadontamaassa kukki nyt miltei kaikkialla valkoapila ja tuuli kuletti\nsieltä voimakkaan kukkatuoksumeren kulkijaa vastaa. Silloin oli\naika tullut vaihtaa tähän asti ainoastaan paperilla olleet osuudet\ntodellisiin ja määrätä kullekin ainaiseksi omat palstansa. Hauke ei\nollut laiminlyönyt sitä ennen hankkia itselleen joitakuita uusiakin\nosuuksia. Ole Peters vaan oli pysynyt loukkaantuneena, syrjässä, hän\nei omistanut tilkkuakaan uudella padontamaalla. Ilman ikävyyksiä\nja riitaisuuksia ei tämä jakokaan suoriutunut, mutta lopulta se\nkuitenkin onnistui. Ja silloin siirtyi tuo kysymys kokonaisuudessaan\nolleiden ja menneiden asiain joukkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHauke eleli edelleen yksinäistä elämäänsä, täyttäen velvollisuuksiaan\ntilansa hoitajana, patopäällikkönä ja perheen isänä. Vanhat ystävät\nolivat muuttaneet tuonen tuville ja uusien hankkiminen ei ollut hänen\nluonteensa mukaista. Mutta hänen talossaan vallitsi rauha, jota ei\nheidän hiljainen lapsensakaan häirinnyt. Pikku Wienke puhui vähän;\ntuo alituinen kysymysten tekeminen, joka on vilkkaille, teräville\nlapsille ominaista, oli hänelle harvinaista, ja useimmiten silloinkin\noli kysymys sen laatuinen, että vastaaminen kävi hyvinkin vaikeaksi.\nMutta hänen herttaisilla, yksinkertaisilla pikku kasvoillaan asusti\nmiltei aina tyytyväisyyden sävy. Kaksi leikkitoveria hänellä\noli, ja siinä oli kylliksi. Kulkiessaan kummulla, hyppeli tuo\npieni pelastettu koira alati hänen ympärillään, ja milloin koira\nnäyttäytyi, silloin ei Wienkekään ollut kaukana. Toisena toverina oli\nlokki. Koiran nimi oli \"Perle\" ja lokin \"Klaus\".\n\nKlaun oli tuonut taloon vanha ihmislapsi. Kahdeksankymmenvuotias\nTrine Jans ei ollut enää tullut toimeen pienessä mökissään\nulkopadolla. Silloin oli Elke arvellut että hänen isoisänsä ijäkäs\npalvelija voisi viettää heidän luonansa hiljaisen elämänehtoonsa\nja saada rauhaisan kuolinpaikan. Ja niin olivat Hauke ja Elke\npuolittain väkisin tuoneet hänet taloon ja antaneet eukon asuttavaksi\npienen kamarin siinä uudessa rakennuksessa, jonka patopäällikkö oli\nmuutamia vuosia sitten rakennuttanut taloutensa suuretessa. Pari\npalvelijatarta oli saanut asuntonsa viereisessä huoneessa, voidakseen\nolla öisin vanhukselle avuksi. Huoneessa olivat saaneet sijansa\neukon -- vanhat huonekalut: kubasetripuusta tehty laatikkopeili, sen\nkohdalla kaksi tuhlaajapoikaa esittävää kuvaa, jo aikoja sitte lepoon\npäässyt rukki ja erittäin puhtaat sänkyverhot, joiden edessä oli\nkömpelö, angorakissavainajan valkoisella turkilla peitetty jakkara.\nMutta hänellä oli myöskin muuan elävä olento, jonka oli tuonut\nmukanaan. Se oli lokki Klaus, joka jo vuosikausia oli pysytellyt\nhänen luonaan ja saanut häneltä ruokansa. Kun talvi joutui, muutti se\ntosin muiden lokkien kera etelään ja palasi vasta kun koiruoho kukki\nrannalla.\n\nUusi rakennus oli jonkun verran alempana kummun rinteessä, eikä\nvanhus voinut nähdä ikkunastaan padon yli merelle. \"Olen täällä kuin\nvankina, patopäällikkö\", mutisi hän eräänä päivänä Hauken astuessa\nhänen huoneeseensa ja osotti kurttuisella sormellaan alangolla olevia\nmarskipeltoja. \"Missäpäin onkaan Jeversinsaari? Tuon ruskeanko vai\ntuon mustan härän suuntaan?\"\n\n\"Mitä te Jeversinsaaresta?\" kysyi Hauke.\n\n\"Mitäkö Jeversinsaaresta?\" mutisi vanhus. \"Tahtoisinhan toki nähdä\nsen paikan, missä poikani on ennen minua mennyt Jumalan luo!\"\n\n\"Jos sitä tahdotte nähdä\", vastasi Hauke, \"niin istuutukaa tuonne\nsaarnin alle; sieltä näette koko aavan meren!\"\n\n\"Niin\", sanoi vanhus, \"kunpa minulla olisi sinun nuoret jalkasi,\npatopäällikkö!\"\n\nSentapaisia olivat pitkän aikaa ne kiitokset, joita eukko antoi\npatopäällikön väelle avustaan. Mutta yhtäkkiä muuttui kaikki. Wienken\npienet lapsenkasvot kurkistivat eräänä päivänä hänen puoleksi\navoimesta ovestaan sisään. \"No\", huusi vanhus, joka istui tuolillaan\nkädet helmassa, \"mitä sinä täällä teet?\"\n\nMutta lapsi tuli vaijeten eukon luo ja katseli häntä herkeämättä\nvälinpitämättömine, elottomine silmineen.\n\n\"Oletko sinä patopäällikön lapsi?\" kysyi Trine Jans, ja kun tyttö\nikäänkuin myöntäen painoi päätään alas, jatkoi hän: \"Istuhan tänne\njakkaralleni! Tuo nahka on ennen ollut angorakissan turkkina -- noin\nsuuren mirripojan! Mutta sinun isäsi on lyönyt sen kuoliaaksi. Jos se\nvielä eläisi, niin voisit ratsastaa sen selässä.\"\n\nWienke katsoi äänetönnä valkoista turkkia. Sitte hän polvistui ja\nalkoi silitellä sitä pienillä käsillään, niinkuin elävää kissaa\nainakin. \"Kissa raukka!\" sanoi hän ja jatkoi hyväilemistään.\n\n\"No niin\", sanoi vanhus hetken päästä, \"tuota jo riittää. Voit\nsinä istuakkin sen päällä -- ehkä onkin isäsi sitä varten lyönyt\nsen kuoliaaksi!\" Näin sanoen nosti hän tytön ilmaan ja asetti sen\ntanakasti jakkaralle. Mutta kun tyttönen jäi paikalleen istumaan,\ntuijottaen herkeämättä äänetönnä ja liikkumattomana eukkoon, alkoi\ntämä pudistaa päätään: \"Sinä rankaiset häntä, Jumalani! Niin niin,\nSinä rankaiset häntä!\" jupisi hän itsekseen. Samassa tuli hänen\nkuitenkin sääli lasta. Hänen kyhmyinen kätensä silitteli tytön harvaa\ntukkaa ja lapsen silmistä näkyi kuin se olisi häntä miellyttänyt.\n\nTästä lähtien tuli Wienke joka päivä vanhuksen luo. Hän istuutui pian\nitsekin halusta angorajakkaralle, ja Trine Jans antoi hänen käteensä\npieniä leipä- ja lihapalasia, joita vanhuksella aina oli varastossa.\nKun tyttö heitti ne lattialle, tuli lokki huutaen ja siivet levällään\nesiin tarttuen saaliiseen. Ensin lapsi pelästyi ja huusi suuren,\näänekkään linnun lähetessä. Mutta hän tottui pian leikkiin, ja tuskin\noli Wienke pistänyt pienen päänsä ovesta sisään, kun lintu jo läheni\nistuutuen tyttösen päälaelle tai olalle, kunnes vanhus tuli avuksi\nja ruokkiminen alkoi. Trine Jans, joka muuten ei voinut kärsiä,\nkenenkään edes ojentavan sormeaan hänen \"Klaustaan\" tavottaakseen,\nkatseli nyt tyytyväisenä miten lapsi vähitellen kiinnitti linnun\nkokonaan itseensä. Wienke sai mielin määrin ajaa kaahotella sitä\ntakaa. Hän kantoi sitä kaikkialla mukanaan ja kääri sen esiliinaansa.\nJa kun tuo pieni keltainen koira lokille kademielisenä juoksi heidän\nympärillään kummulla, hypellen lintua kohti, silloin nosti Wienke sen\npienoisilla käsivarsillaan korkealle ilmaan huutaen koiralle: \"Et saa\nottaa, Perle; et saa ottaa!\" Ja kun lintu lensi vapauteensa kummun\nyli, koetti koira liehien ja hypellen voittaa tyhjäksi jääneen paikan\npienen haltijattarensa käsivarrella.\n\nKun Elke tai Hauke joutuivat sattumalta tarkastelemaan tuota\nomituista neliapilasta, jota yhdisti sama yhteinen seuran puute,\nilmaisi vanhempain katse suurta hellyyttä. Mutta poiskääntyessään\nkuvastui silmissä syvä suru, jota kumpikin kantoi itsekseen,\nsillä ratkaisevaa sanaa ei oltu vielä heidän välillään vaihdettu.\nSilloin, eräänä kesäisenä aamupäivänä, Wienken istuessa vanhuksen\nja leikkitoveriensa kanssa suurella kivellä ladon luona, sattuivat\nmolemmat vanhemmat kulkemaan heidän ohitsensa, patopäällikkö kimoa\nohjaksista taluttaen. Hauke aikoi padolle ja oli itse noutanut\nhevosen laitumelta, hänen vaimonsa taas oli tarttunut kummulla\nmiehensä käsivarteen. Aurinko paistoi lämpimästi, vaikka sää\noli muuten miltei viileä ja vähäväliä puhalteli tuulenpuuska\nkaakosta päin. Wienkestä lienee yhdessä kohti istuminen tuntunut\nvastenmieliseltä. \"Wienke tahtoo mukaan!\" huusi hän, ravisti lokin\nsylistään ja tarttui isänsä käteen.\n\n\"Tule vaan!\" sanoi Hauke.\n\nMutta Elke-rouva huudahti: \"Siellähän tuulee! Ja tuuli voi riistää\nhänet sylistäsi!\"\n\n\"Minä jo hänelle lupasin. Tänään on lämmin ilma ja meri aaltoilee\nkauniisti. Voihan tyttö nähdä sen leikkiä.\"\n\nElke riensi sisään hakemaan pienen huivin ja päällysvaatteen\nlapselle. \"Mutta siellä nousee rajuilma\", sanoi hän. \"Lähtekää pian\nmatkaan ja palatkaa joutuisasti!\"\n\nHauke nauroi: \"Eihän se toki meihin satu!\" ja nosti lapsen eteensä\nsatulaan. Elke-rouva katseli vielä hetkisen kummulla miten nuo\nmolemmat ratsastivat tietä pitkin ja poikkesivat sitte padolle.\nTrine Jans istui kivellä mumisten kurttuisten huultensa välistä\nkäsittämättömiä sanoja.\n\nLapsi makasi liikkumattomana isänsä sylissä. Tuntui kuin olisi\nlähenevä ukkosilma raskauttanut sen hengitystä. Hauke kumartui hänen\nylitseen: \"No, Wienke?\" kysyi hän.\n\nLapsi katsoi häneen hetkisen. \"Isä\", sanoi hän, \"sinähän sen kyllä\ntaidat! Etkö taidakkin kaikkea?\"\n\n\"Mitä minun pitäisi taitaa, Wienke?\"\n\nMutta tyttö vaikeni. Näytti kuin hän ei olisi käsittänyt omaa\nkysymystään.\n\nOli nousuveden aika. Kun he ennättivät padolle, häikäisi veden\npinnalta heijastuva auringon loiste Wienken silmiä. Tuulenpyörre\nkohotti eräässä kohti aallot korkeaksi patsaaksi, jonka mainingit\nvyöryivät kohisten rantaan. Silloin tarttuivat hänen pienet kätensä\ntuskallisesti isänsä käteen, joka piteli ohjaksia, niin että kimo\nhypähti äkkiä syrjään. Tytön vaaleansinisissä silmissä kuvastui\npelonsekainen kauhu hänen katsellessaan isäänsä. \"Vesi, isä, vesi!\"\nhuusi hän.\n\nMutta Hauke irrotti hellästi lapsen kädet sanoen: \"Hiljaa, lapsi,\nolethan isäsi luona; vesi ei tee sinulle mitään pahaa.\"\n\nTyttö työnsi vaaleat hiuksensa otsalta ja uskalsi jälleen katsella\nmerta. \"Eihän se tee meille mitään?\" kysyi hän vavisten. \"Sanohan\nettei se saa tehdä meille mitään. Sinä voit sen, ja silloin se ei\nmyöskään tee meille mitään!\"\n\n\"Minä en sitä voi, lapseni\", vastasi patopäällikkö vakavana; \"mutta\npato, jota nyt ratsastamme, se kyllä suojaa meitä, ja sen on isäsi\nehdottanut ja antanut rakentaa.\"\n\nTyttö katsoi häneen ikäänkuin ei olisi tuota oikein ymmärtänyt, Sitte\nhän kätki pienenpienen päänsä isänsä avaraan takkiin.\n\n\"Miksi piiloudut, Wienke?\" kysyi Hauke. \"Vieläkö sinä yhä pelkäät?\"\nJa takin poimuista kuului vapiseva ääni: \"Wienke ei tahdo nähdä,\nmutta sinähän taidat kaikki, isä?\"\n\nKaukainen ukkosenjyrinä kulki tuulen suuntaa vastaan. \"Ohoi!\"\nhuudahti Hauke, \"siinä se tulee!\" Ja hän käänsi hevosensa\npaluumatkalle. \"Nyt mennään kotiin äidin luo!\"\n\nLapsi veti syvän henkäyksen. Mutta vasta kun he olivat saapuneet\nkotikummulle, kohotti hän päänsä. Kun sitte sisään päästyä Elke-rouva\nriisui häneltä huivin ja palttoon, jäi tyttö seisomaan äitinsä eteen\npienenä mykkänä keilana. \"No, Wienke\", sanoi tämä häntä hiljaa\nravistaen, \"mitä pidät siitä suuresta vedestä?\"\n\nLapsi loi silmänsä äitiin. \"Se puhuu\", sanoi hän. \"Wienke pelkää!\"\n\n\"Eihän se puhu; se vaan kohisee ja pauhaa!\"\n\nLapsi tuijotti eteensä. \"Onko sillä jalat?\" kysyi hän jälleen. \"Voiko\nse astua padon yli?\"\n\n\"Ei, Wienke; siitä pitää isäsi huolen, hän on patopäällikkö.\"\n\n\"Niin\", sanoi lapsi ja taputti heikosti nauraen pieniä käsiään, \"isä\nvoi kaikki -- kaikki!\" Sitte hän sanoi, kääntyen äkkiä äitinsä luota:\n\"Wienke tahtoo mennä Trine Jansin luo, hänellä on punaisia omenoita!\"\n\nElke avasi oven ja päästi lapsen ulos. Sulettuaan sen jälleen, katsoi\nhän mieheensä mitä syvin suru silmissään, joista tämä muulloin oli\ntottunut ammentamaan vain lohdutusta ja uskallusta.\n\nHauke otti vaimonsa käden omaansa ja puristi sitä, niinkuin heidän ei\nolisi tarvinnut sen enempää asiasta puhua. Mutta vaimo sanoi hiljaa:\n\"Ei, Hauke; anna minun puhua. Lapsi, jonka sinulle synnytin jo monta\nvuotta naimisissa oltuamme, tulee jäämään ainaisesti lapseksi. Oi\nJumala! Hän on heikkoälyinen, minun täytyy vihdoinkin se sinulle\nsanoa.\"\n\n\"Olen tiennyt sen jo kauvan\", sanoi Hauke ja piti kiinni vaimonsa\nkädestä, jonka tämä aikoi vetää pois.\n\n\"Ja niin olemme lopultakin jääneet yksinämme\", sanoi hän jälleen.\n\nMutta Hauke pudisti päätään. \"Minä rakastan häntä ja hän kiertää\npienet käsivartensa minun ympärilleni ja puristautuu rintaani vasten.\nEn tahtoisi olla häntä vailla mistään hinnasta.\"\n\nVaimo katsoi synkästi eteensä. \"Mutta minkätähden?\" kysyi hän. \"Mitä\nolen minä, äiti raukka, rikkonut?\"\n\n\"Niin, Elke, sitä olen minäkin ihmetellen kysynyt Häneltä, joka\nsen yksin tietää. Mutta sinähän tiedät että Kaikkivaltias ei\nvastaa ihmisten kysymyksiin -- luultavasti senvuoksi, kun he eivät\nkuitenkaan sitä ymmärtäisi.\"\n\nHän oli tarttunut vaimonsa toiseenkin käteen ja veli hänet hellästi\nluokseen: \"Älä väsy rakastamasta lastasi edelleenkin entisellä\nhellyydellä; ole varma, että ainakin sen hän käsittää!\"\n\nSilloin heittäytyi Elke miehensä rintaa vasten, itkien sydämensä\nkyllyydestä ja tuntien ettei hän enää kantanut yksin suruaan. Sitte\nhän katsoi äkkiä hymyillen Haukeen, riensi ulos huoneesta ja palasi\nlapsi mukanaan Trine Jansin kamarista. Hän otti tuon pienen olennon\nsyliinsä, hyväili häntä ja suuteli häntä, kunnes tyttönen sopersi:\n\"Äiti, rakas äitini!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin elelivät patopäällikön talon asukkaat rauhaisan kotilieden\nääressä. Ellei lasta olisi ollut, paljon olisi puuttunut.\n\nVähitellen kului kesä. Muuttolinnut olivat lähteneet, ilmassa ei enää\nsoinut leivojen laulu; pian oli kaikki jäätyneenä.\n\nPäärakennuksen kyökissä istui eräänä iltapuolena vanha Trine Jans\nlähellä tulisijaa. Hän oli aivan kuin uudestisyntynyt viimeisinä\nviikkoina. Niinpä hän nykyään pistäysi mielellään kyökissä,\nkatsellen kuinka Elke-rouva siellä hoiti taloutta. Ei ollut enää\npuhettakaan että vanhuksen jalat olisivat olleet liian heikot siitä\npitäin, kuin pikku Wienke oli hänet kerran vetänyt esiliinasta\nkyökkiin. Nyt polvistui lapsi hänen viereensä, katsellen vakavine\nsilmineen hellanreijästä leimuavia liekkejä. Tyttö oli tarttunut\ntoisella kädellään vanhuksen hihaan, toisella hän hypisteli omia\nvaaleita hiuksiaan. Trine Jans kertoi: \"Tiedäthän\", sanoi hän, \"että\nminä palvelin isoisäsi luona, jolloin sain ruokkia sikoja; tuo\nisovaarisi oli kaikkia jälkimäisiä paljoa viisaampi. -- Ja silloin\nse tapahtui; siitä on jo hyvin pitkä aika. Eräänä iltana, kun kuu\npaistoi, sulkivat he kaikki merisulut ja hän ei päässytkään enää\nmereen takaisin. Oi, kuinka hän huusi ja repi eväkäsillään karkeita\nhiuksiaan! Niin, lapseni, minä kuulin ja näin sen itse. Marskin ojat\nolivat kaikki vettä täynnä ja ne hohtivat kuun valossa hopealta.\nJa hän ui toisesta ojasta toiseen, kohotti käsivarsiaan ja löi\nkädentapaisensa läiskähtäen yhteen, ikäänkuin rukoillakseen -- mutta\neiväthän sellaiset osaa rukoillakkaan, lapseni. Istuin talon oven\nedessä ja katsoin kauvaksi marskien yli. Ja vedenhaltija ui yhä\nojissa, ja kun hän kohotti käsivarsiaan, paistoivat nekin hopealta\nja hohtokiviltä. Lopulta en sitä enää nähnytkään, ja villihanhet\nja lokit, joiden ääntä en ollut koko tänä aikana kuullut, lensivät\njälleen huutaen ja räkättäen ilmassa.\"\n\nVanhus vaikeni. Lapsen mieleen oli jäänyt yksi sana. \"Eikö se osannut\nrukoilla?\" kysyi hän. \"Mitä sanoitkaan? Kuka se oli?\"\n\n\"Lapsi\", sanoi vanhus. \"Se oli vedenvaimo. Ne ovat hirviöitä, jotka\neivät tule autuaiksi.\"\n\n\"Eivätkö autuaiksi!\" toisti lapsi ja syvä huokaus nousi pienestä\nrinnasta, ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt tuon asian.\n\n\"Trine Jans!\" kuului syvä ääni kyökinovesta. Vanhus hieman säpsähti.\nSe oli patopäällikkö Hauke Haien, joka nojausi ovipieltä vasten.\n\"Mitä te lapselle lörpöttelette? Enkö ole teille sanonut, että saatte\nkertoa satujanne itsellenne tai hanhille ja kanoille?\"\n\nVanhus loi häneen vihaisen katseen ja sysäsi pienokaisen luotaan: \"Ne\neivät ole satuja\", mutisi hän itsekseen, \"isoenoni on sen minulle\nkertonut.\"\n\n\"Isoenonne, Trine? Äskenhän sanoitte sen itse nähneenne.\"\n\n\"Yhdentekevä\", sanoi vanhus, \"mutta te ette sitä usko, Hauke Haien.\nTe kai tahdotte tehdä isoenonikin valehtelijaksi!\" Hän läheni\ntulisijaa ojentaen kätensä renkaanaukkoa kohti.\n\nPatopäällikkö katsahti ulos ikkunasta. Siellä tuskin vielä hämärsi.\n\"Tule, Wienke!\" sanoi hän ja veti heikkoälyisen tyttärensä luokseen.\n\"Tule kanssani, niin tahdon näyttää sinulle jotain sieltä padolta!\nMutta meidän täytyy käydä jalan, kimo on sepällä kengitettävänä.\"\n\nHän meni asuinhuoneeseen ja Elke sitoi tyttärensä kaulan ja rinnan\nympäri paksuja villahuiveja. Pian sen jälkeen astelivat isä ja tyttö\nvanhaa patoa myöten luoteiseen Jeversinsaaren ohi, sinne missä\navautui laaja, miltei silmänkantamaton rantaliejukko.\n\nHauke kulki lapsen kanssa, milloin häntä kantaen, milloin kädestä\ntaluttaen. Vähitellen tiheni hämärä tihenemistään. Etäämpänä katosi\nkaikki sumuun ja hämyyn. Mutta tuolla, mihin silmä vielä kannatti,\nolivat näkymättömät liejukkovirrat särkeneet jään, ja sama ilmiö,\nminkä Hauke Haien oli kerran nuoruudessaan nähnyt, näyttäytyi nytkin.\nAukoista kohosi höyryävää sumua ja niiden reunalla kulki taasen\nsalaperäisiä, kummallisia olentoja, hypellen toisiaan vastaan ja\näkkiä pelottavasti venyen ja laajeten.\n\nLapsi tarttui tuskallisesti isäänsä ja peitti pienet kasvonsa hänen\nkädellään. \"Merihirviö!\" huusi hän vavisten isän sormien takaa,\n\"merihirviö!\"\n\nHauke pudisti päätään: \"Ei, Wienke; ei ne ole vedenhaltioita eikä\nmerihirviöitä; sellaisia ei olekkaan. Kuka sinulle on niistä\nkertonut?\"\n\nTyttö katsoi häneen tylsästi eikä vastannut. Hän silitti hellästi\nlapsen poskea. \"Katsohan tuonne taasen!\" sanoi hän. \"Ei ne ole kuin\nnälkäisiä linturaukkoja! Katsohan miten tuo suuri tuossa levittelee\nsiipiään! Ne pyytävät sieltä itselleen kaloja, jotka nousevat\nhöyryäviin aukkoihin.\"\n\n\"Kaloja\", toisti Wienke.\n\n\"Niin, lapseni. Kaikki tuo elää, niinkuin mekin; eikä mitään\nmuunlaista olekkaan. Mutta hyvä Jumala on kaikkialla!\"\n\nPikku Wienke oli luonut silmänsä maahan ja pidätti henkeään. Oli\nkuin hän olisi katsonut hämmästyneenä syvään kuiluun. Ehkä se olikin\nerehdys. Isä katsoi häneen kauvan, kumartui ja tarkasti hänen pieniä\nkasvojaan. Mutta niissä ei näkynyt pienintäkään merkkiä tuon vangitun\nsielun liikunnoista. Hauke nosti hänet käsivarrelleen ja työnsi\nlapsen pienet kylmät kädet omaan paksuun villakintaaseensa. \"No niin,\ntyttöni\", sanoi hän -- lapsi tuskin käsitti noiden sanojen tuskaista\nhellyyden värettä -- \"lämmitähän itseäsi isän rintaa vasten! Olet\nkuitenkin meidän lapsemme, ainokaisemme. Sinä rakastat meitä!...\"\nIsän ääni katkesi, mutta pienokainen painoi pienen päänsä hellästi\nhänen karkeaan partaansa.\n\nNiin kulkivat he rauhallisesti kotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUudenvuoden jälkeen astui suru jälleen talon kynnyksen yli:\npatopäällikkö sairastui eräänlaiseen marskikuumeeseen. Hän luisui\nmiltei haudan partaalle, ja kun hän vihdoin Elke-rouvan huolekkaan\nhoidon kautta jälleen nousi vuoteeltaan, ei hän ollut enää entinen\nHauke Haien. Ruumiin heikontuminen vaikutti hengenkin joustavuuteen,\nja huolestuneena näki Elke miten hän heittäytyi välinpitämättömäksi\npatoasiainkin suhteen. Vihdoin, maaliskuun lopulla, tunsi hän halua\nnousta taas kimonsa selkään ja ratsastaa pitkin patoaan. Se tapahtui\neräänä iltapäivänä -- aurinko, joka sitä ennen oli paistanut, oli jo\nsynkän sumun peitossa.\n\nTalvella oli vesi kohonnut pari kertaa tavallista korkeammalle. Mutta\nsiitä ei ollut sanottavia seurauksia. Ainoastaan vastakkaisella\npuolella oli eräällä pienellä saarella hukkunut lammaslauma ja\nkappale edusmaata repeytynyt. Tällä puolella ja uudella padontamaalla\nei ollut sattunut mainittavampaa vahinkoa. Mutta viime yönä oli\nraivonnut ankarampi myrsky; nyt täytyi patopäällikön itsensä lähteä\nomin silmin asiaa tarkastamaan. Hän oli jo tarkastanut uuden\npadon kaakkoisosan ja huomannut kaikki olevan kunnossa. Mutta\ntultuaan luoteiskolkkaan, missä uusi pato yhtyi vanhaan, näki hän\ntosin edellisen säilyneen vahingoittumatta, mutta siellä, missä\nliejukkovirta oli ennen ulottunut vanhaan patoon saakka, juosten\nsen vieritse, näki hän aaltojen repineen turpeita padon rinteestä\nja huomasi itse rungossakin virran uurtaman murroksen, sitä paitsi\nvielä lukemattomia rotankäytäviä. Hauke laskeusi hevosen selästä ja\ntarkasti vaurioita lähempää. Rottien tuhotyöt näyttivät jatkuvan yhä\nsyvemmälle penkereen keskukseen.\n\nHauke säpsähti. Kaikki tämä olisi ollut otettava huomioon jo uuden\npadon rakennusaikana. Ja kun se oli silloin laiminlyöty, oli nyt\naika tarttua asiaan käsiksi. -- Karja ei käynyt vielä marskeilla,\nruohonkasvu oli tuskin alullakaan; mihin ikinä hän katsoikaan,\nkaikkialla oli tyhjää ja autiota. Hauke nousi jälleen hevosensa\nselkään ja ratsasti rannalla edestakaisin. Nyt oli pakoveden aika ja\nhän huomasi selvästi, miten virta oli kaivanut liejukkoon uuden uoman\nja ahdisti nyt vanhaa patoa luoteispuolelta. Uusi sitä vastoin oli\nloivempine rintoineen kestänyt sen hyökkäykset.\n\nPatopäällikkö huomasi että joukko uusia puuhia ja vaivoja oli\ntaas edessä. Vanhaa patoa ei ollut ainoastaan lujennettava, vaan\nsen reunakin oli muodostettava uuden kaltaiseksi. Mutta ennen\nkaikkea oli nyt uudestaan vaaralliseksi käyneen virran voimaa\nheikennettävä uusien sulkujen tai suojuspenkereiden kautta.\n[Suojuspenger: leveä, matalahko penger padon edessä, tarkotuksena\nestää pohjamaan poiskulkeutumista aaltojen mukana ja edistää saven\nkertymistä paikalle.] Hän ratsasti vielä kerran uutta patoa myöten\näärimmäiseen luoteiskulmaan asti, sitte taasen takaisin, silmät\nlakkaamatta suunnattuna virran uuteen uomaan, joka kuvastui selvästi\nliejukkohiekassa. Kimo pyrki korskuen ja etujaloillaan kuopien\neteenpäin, mutta ratsastaja pidätti sitä. Hän tahtoi kulkea hitaasti\nja samalla hillitä sisällistä levottomuuttaan, joka alkoi yhä\nrajummin kuohua.\n\nJos jälleen sattuisi myrskytulva -- sellainen kuin vuonna 1655,\njolloin omaisuuden ja ihmishenkien hukka oli miltei rajaton -- jos\nsellainen jälleen uudistuisi? Tuskallinen pelko valtasi ratsastajan\n-- vanha pato ei kestäisi moista rynnäkköä! Entä sitte, mitä silloin\ntapahtuisi? -- Ainoastaan yksi keino, yksi ainoa voisi mahdollisesti\npelastaa vanhan padontamaan omaisuuksineen, ihmishenkineen. Hauke\ntunsi sydämensä tykinnän seisahtuvan ja aina ennen niin selvää\npäätään huimaavan. Hän ei lausunut sitä kuuluvasti, mutta hänen\nsisässään huusi itsepintainen ääni: sinun uusi padontamaasi, Hauke\nHaienin padontamaa, on annettava alttiiksi ja uusi pato puhkaistava.\n\nHän näki jo hengessään kuohuvan tulvan murtautuvan padon sisäpuolelle\nja peittävän ruohon ja apilan suolaisella vaahdollaan. Hän\nkannusti kimoa niin, että se kiiti huutaen pitkin patoa ja sieltä\npatopäällikön taloon johtavalle tielle.\n\nMieli täynnä sisällistä pelkoa ja sekavia suunnitelmia saapui hän\nkotiinsa. Hän heittäytyi nojatuoliin, ja kun Elke tyttärineen astui\nhuoneeseen, nousi hän jälleen ja nosti lapsen syliinsä suudellen\nsitä poskille. Sitte hän ajoi keltaisen pikkukoiran luotaan parilla\nkeveällä lyönnillä. \"Minun täytyy mennä vielä kerran tuonne ylös\nkapakkaan!\" sanoi hän ottaen lakkinsa naulasta, johon oli sen vasta\nripustanut.\n\nVaimonsa katsoi häneen surumielisesti: \"Mitä sinä siellä? On jo\niltamyöhä, Hauke!\"\n\n\"Patoasioita!\" mumisi Hauke. \"Tapaan siellä jonkun valtuusmiehen.\"\n\nVaimo astui lähemmäksi ja puristi hänen kättään hyvästiksi. Hauke,\njoka siihen saakka oli tuuminut ja päättänyt kaikki itsekseen, halusi\nnyt kuulla niidenkin ajatusta, joita hän ei ennen katsonut semmoisen\nluottamuksen arvoisiksi. Kapakassa hän tapasi Ole Petersin lyömässä\nkorttia kahden valtuusmiehen ja yhden marskilaisen kanssa. \"Tulet kai\ntuolta rannikolta, patopäällikkö?\" sanoi edellinen, ottaen kesken\njakamatta olevat kortit ja lopettaen työnsä.\n\n\"Niin, Ole\", vastasi Hauke. \"Olin siellä; uhkaavalta näyttää.\"\n\n\"Uhkaavalta? -- No niin, parisataa turvetta ja jonkun verran hiekkaa\nkai sinne tarvitaan. Olin minäkin siellä iltapäivällä.\"\n\n\"Niin helpolla emme toki pääse, Ole\", vastasi patopäällikkö. \"Siellä\non jälleen virta kiusana; nyt se ei tule pohjoisesta, vaan sen sijaan\nluoteesta.\"\n\n\"Olisit sen antanut olla paikoillaan!\" tokasi Ole kuivasti.\n\n\"Toisin sanoen\", vastasi Hauke, \"uusi padontamaa ei sinua liikuta,\nja sentähden olisi parempi ettei sitä olisi olemassakaan. Oma syysi!\nMutta jos meidän täytyykin laittaa suojuspenkereitä vanhan padon\nturvaksi, niin uuden padontamaan vihreä apilas korvaa ne vaivat\nmoninkertaisesti.\"\n\n\"Mitä puhuttekaan, patopäällikkö?\" huusivat valtuusmiehet,\n\"Suojuspenkereitä? Kuinka monta? Teitä miellyttää suuret\nkustannukset!\"\n\nKortit olivat pöydällä koskematta. \"Tahdon sanoa sinulle jotakin,\npatopäällikkö\", sanoi Ole Peters, nostaen molemmat käsivartensa\npöydälle. \"Uusi padontamaasi on meille kallis yritys! Me kaikki\npodemme vielä tuon leveän patosi kustannusten vuoksi, ja nyt särkyy\nsen takia vanha patomme ja meidän täytyy se uudistaa! -- Onneksi ei\nse kuitenkaan ole niin kovin huono; se on kestänyt tämän kerran ja on\nyhä edelleenkin kestävä! Nouse vain huomenna jälleen kimosi selkään\nja tarkasta uudelleen!\"\n\nHauke oli tullut tänne rauhallisesta kodistaan. Täällä hän kuuli\nrauhallisten sanojen takana piilevän sitkeätä vastarintaa ja hänestä\ntuntui kuin hänellä ei olisi enää entistä tarmoa sitä kukistaakseen.\n\"Tahdon seurata neuvoasi, Ole\", sanoi hän. \"Pelkään vaan, että tulen\nhuomenna tekemään saman huomion kuin tänäänkin.\"\n\nTätä päivää seurasi levoton yö. Hauke heittelehti unetonna\nvuoteellaan. \"Mikä sinua vaivaa?\" kysyi häneltä Elke, jota huoli piti\nvalveilla. \"Jos joku asia painaa mieltäsi, niin puhu toki minulle;\nniinhän olemme aina tehneet.\"\n\n\"Ei se ole juuri mitään, Elke!\" vastasi mies. \"Padolla ja suluilla on\ntehtävänä eräitä korjauksia -- tiedäthän että ajattelen niitä asioita\naina öisin.\" Muuta hän ei sanonut, sillä hän tahtoi toimia vapaasti.\n\n-- -- Kun Hauke seuraavana aamupäivänä taasen ratsasti padolle,\noli maailma kokonaan toisenlainen kuin edellisenä päivänä. Nytkin\noli tosin pakoveden aika, mutta heleä kevätaurinko heitti säteensä\nmelkein kohtisuoraan tuolle äärettömälle liejukolle. Valkeat lokit\nliitelivät rauhallisina edestakaisin ja sinitaivaalla, näkymättömän\nkorkealla lauloivat leivot ainaisia liverryksiään. Hauke, joka ei\ntiennyt miten luonto voi lumota ihmisen viehättäväisyydellään, seisoi\npadon luoteiskulmalla etsien uutta virranuomaa, joka oli eilen häntä\npelästyttänyt, mutta kirkkaassa auringonvalossa hän ei sitä aluksi\nlöytänytkään. Vasta varjostaessaan kädellään silmiään häikäisevää\nauringonpaistetta vastaan, hän huomasi tuon vauriopaikan. Mutta\nhänestä tuntui nyt, että eilinen hämärä oli häntä pahasti pettänyt;\nvirranuoma kajasti vain heikosti ja padossa huomattava särkymä oli\nkatsottava pikemmin rottien kuin virran tuhotyöksi. Korjauksia oli\ntäällä tosin tehtävä, mutta huolellisesti kaivamalla ja, niinkuin Ole\nPeterskin oli sanonut, uusien turpeiden ja muutamien olkikimppujen\navulla oli asia autettu.\n\n\"Se oli hyvä juttu\", puheli hän itsekseen keventyneellä mielellä,\n\"eilen olet ollut omien mielikuvitelmiesi narri!\" -- Hän kutsui\nvaltuusmiehet kokoon, ja ilman vastarintaa päätettiin ryhtyä\nkorjauksiin -- kumma, jota ei vielä koskaan ennen ollut tapahtunut.\nPatopäällikkö tunsi sairauden jäleltä vielä heikossa ruumiissaan\nvahvistavaa rauhan tunnetta. Ja jo muutamien viikkojen päästä oli\nkaikki korjaukset loppuun suoritettu.\n\nVuosi vieri eteenpäin, mutta mitä kauvemmas aika kului ja mitä\nrauhallisemmin uudet turpeet alkoivat viheriöidä olkipeitteen läpi,\nsitä rauhattomammalla mielellä kulki Hauke tuon paikan ohitse. Hän\nkäänsi silmät poispäin, hän ratsasti aivan padon sisäreunitse, ja\npari kertaa hän antoi viedä valmiiksi satuloidun hevosen takaisin\ntalliin, jääden kotiinsa. Sitte taas semmoisinakin aikoina, jolloin\nhänellä ei ollut siellä mitään toimitettavaa, läksi hän äkkiä\njalansyten padolle. Ja monesti hän kääntyi takaisin, hänellä ei ollut\nrohkeutta uudelleen tarkastaa tuota onnettomuutta ennustavaa kohtaa.\nOlisipa hän vihdoin tahtonut repiä omin käsin kaikki hajalleen, sillä\ntuo padonkappale oli kuin hänen ruumiilliseen muotoon pukeutunut\nomantunnon tuskansa. Ja kuitenkaan ei hänen kätensä kyennyt siihen\nkoskemaan, eikä kukaan, ei edes vaimonsa uskaltanut hänelle siitä\npuhua.\n\nNiin saapui syyskuu. Eräänä yönä oli raivonnut jommoinenkin myrsky,\njoka lopulta lientyi luoteistuuleksi. Koleassa säässä ratsasti Hauke\nseuraavan päivän aamuna pakoveden aikana padolle. Ja siellä liejukkoa\nkatsellessaan näki hän äkkiä jälleen uuden virranuoman haahmopiirteet\nentistä selvempinä ja syvempinä. Nyt ei hän enää voinut olla sitä\nhuomaamatta, vaikka olisi kuinkakin tahtonut tuota näkyä välttää.\n\nHauken kotiin tultua tarttui Elke hänen, käteensä. \"Mikä sinua\nvaivaa, Hauke?\" kysyi hän katsoen miehensä synkkiin kasvoihin. \"Eihän\nse vaan ole mikään uusi onnettomuus? Olemme nykyään niin onnellisia,\nja minusta tuntuu että nyt olet sovussa kaikkien kanssa!\"\n\nVaikeata oli hänen tänä hetkenä ruveta häiritsemään Elken luottoisaa\nmielialaa omilla sekavilla pelontunteillaan.\n\n\"Ei, Elke\", sanoi hän. \"Nyt ei kukaan kanna mustaa mieltä\nminua kohtaan. Minun vastuunalainen tehtäväni vain on suojella\nyhdyskuntaamme taivaan myrskyjä vastaan.\"\n\nHän irrotti kätensä välttääkseen rakastetun naisen enempiä\nkysymyksiä. Hän meni talliin ja varastohuoneisiin, ikäänkuin hänen\nolisi pitänyt tarkastaa kaikkia. Mutta hän ei nähnyt mitään, mitä\nympärillään oli; hän koetti ainoastaan rauhottaa omantunnontuskiaan\nja päästä siihen vakaumukseen, että ne olivat sairaloisesti\nliioteltuja.\n\n-- -- \"Mainitsemani tapaukset sattuivat vuonna 1756\", jatkoi\nkoulumestari hetkisen vaitiolon jälkeen. \"Se oli vuosi, jota ei\nnäillä seuduin unohdeta milloinkaan. Hauke Haienin talossa sattui\nsinä vuonna kuolemantapaus. Syyskuun lopulla teki sivurakennuksen\npienessä kamarissa makaava lähes yhdeksänkymmenen vuotias\nTrine Jans kuolemaa. Hänet oli toivomuksensa mukaan kohotettu\nistualleen tyynyjen nojalle ja hänen silmänsä tähystivät pienistä\nlyijypuitteisista ikkunoista kauvas etäisyyteen. Taivaalla lienee\nollut ohuempi ilmakerros tiheämmän yläpuolella, sillä siellä näkyi\nkangastus. Korkealla ilmassa padon kohdalla kimmelsi meri valkoisena\nhopeaviivana, heijastuen aina Trinen pieneen kamariin saakka. Näkyipä\nsiellä Jeversinsaaren eteläpääkin.\"\n\nVuoteen jalkapäähän oli kyykistynyt pieni Wienke, pitäen toisella\nkädellään lujasti kiinni vieressään seisovan isänsä kädestä. Lähtöään\ntekevän vanhuksen kasvoille painoi kuolema jo leimansa. Lapsi\ntuijotti henkeään vetämättä tuohon outoon muutokseen noilla rumilla,\nmutta niin tutuilla kasvoilla. \"Mitä hän tekee? Mitä se on, isä?\"\nkuiskasi tyttönen tuskallisesti ja puristi pienet kyntensä isänsä\nkäteen.\n\n\"Hän kuolee!\" sanoi patopäällikkö.\n\n\"Kuolee!\" toisti tyttö näyttäen aivan hämmästyneeltä.\n\nMutta vanhus liikutti huuliaan vielä kerran: \"Jins! Jins!\" huusi hän,\nja ojentaen luiset käsivartensa ulkona näkyvää kangastusta kohti,\ntunkeusi hänen kurkustaan kuin hätähuuto: \"Auta! Auta minua! Sinähän\nolet Isämme luona. Jumala muita armahtakoon!\"\n\nHänen kätensä vaipuivat; kuului hiljainen sorahdus ja Trine oli\njättänyt tämän elämän.\n\nLapsi huokaili syvään ja katsoi isäänsä vaaleilla silmillään.\n\"Vieläkö hän yhä kuolee?\" kysyi hän.\n\n\"Hän on jo kuollut!\" sanoi patopäällikkö ottaen tytön käsivarrelleen.\n\"Hän on nyt meistä kaukana, Jumalan luona.\"\n\n\"Jumalan luona!\" toisti lapsi vaijeten hetkiseksi, ikäänkuin hänen\nolisi täytynyt ajatella noiden sanojen sisällystä. \"Onko Jumalan\nluona hyvä olla?\"\n\n\"On, siellä on kaikkein paras.\" -- Mutta Hauken sisässä kaikuivat\nkuolevan viimeiset sanat. \"Jumala muita armahtakoon!\" huokasi hän\nhiljaa sisimmässään. Mitä lie tarkottanut tuo vanha noita? Voivatko\nkuolevatkin ennustaa? -- --\n\n-- -- Pian sen jälkeen kuin Trine Jans oli haudattu kirkkomaahan,\nruvettiin yhä yleisemmin puhumaan kaikenlaisista onnettomuutta\nuhkaavista salaperäisistä enteistä, jotka olivat säikäyttäneet\npohjoisfriissejä. Varmaa oli että neljäntenä paastoajan sunnuntaina\ntuulenpyörre syöksi kirkontornin kultaisen kukon alas. Siinäkin oli\nperää, että ihan sydänkesän aikana satoi taivaasta jonkinlaista\nlumentapaista niin runsaasti, ettei voinut oikein eteensä nähdä, ja\nettä se peitti marskeja miltei jalan paksuudelta, niin ettei kukaan\nollut ennen moista nähnyt. Ja kun syyskuun lopulla isorenki ja\nAnna Greetta olivat olleet kaupungissa markkinoilla, toinen vieden\njyviä ja toinen voita, niin he kotiin tullessaan pelosta kalpeina\nhyppäsivät alas kärryiltä. \"Mitä on tapahtunut? Mikä teitä vaivaa?\"\nkysyivät toiset piiat, jotka olivat vaunujen jyrinän kuultuaan\nrientäneet ulos.\n\nAnna Greetta astui matkapuvussaan ja miltei hengästyneenä suureen\nkyökkiin. \"No, kerrohan joutuun!\" huusivat tytöt taasen. \"Missä\nvaanii onnettomuus?\"\n\n\"Oi, rakas Jeesus meitä varjelkoon!\" huusi Anna Greetta. \"Tunnettehan\ntuon vanhan Ziegelhofin Mariken tuolta toiselta puolelta. Me\nseisoimme koko ajan vierekkäin apteekin nurkkauksessa ja möimme\nvoita. Ja hän on minulle kertonut ja Iven Johns puhui myöskin siitä.\n'Onnettomuus uhkaa koko friissein maata', sanoi hän, 'usko minua,\nAnna Greetta!' Ja\" -- Greetta hiljensi ääntänsä -- \"patopäällikön kimo\nei lopultakaan ole tavallinen hevonen!\"\n\n\"Hiljaa! Hiljaa!\" varottivat toiset palvelijat.\n\n\"Niin, niin; mitä se minuun kuuluu! Mutta tuolla toisella puolella\novat asiat vieläkin pahemmalla kannalla kuin meillä! Siellä ei ole\nsatanut ainoastaan hyönteisiä ja lokaa, vaan vertakin on pudonnut\nsateena taivaasta, ja kun pastori sunnuntaiaamuna oli ottanut esiin\npesuvatinsa, oli siinä viisi herneensuuruista pääkalloa, ja kaikki\novat käyneet niitä katsomassa. Elokuussa on kauheita punapäisiä\ntoukkia kulkenut ketojen poikki ja ne ovat syöneet jyvät ja jauhot ja\nleivät ja mitä vaan ovat löytäneet, eikä niitä ole voinut tulellakaan\nhävittää!\"\n\nKertoja vaikeni äkkiä. Kenenkään huomaamatta oli talon rouva astunut\nkyökkiin. \"Mitä siellä puhutte?\" kysyi hän. \"Varokaahan ettei\njuttunne joudu isännän korviin!\" Ja kun nyt kaikki riensivät hänelle\nnoita uutisia kertomaan, sanoi hän: \"Ei ole tarpeen, olen kuullut\nkylliksi; menkää työhönne, se tuottaa teille enemmän siunausta!\"\nSitte otti hän Anna Greetan mukanaan ja alkoi tehdä hänen kanssaan\ntiliä markkinamyynneistä.\n\nPatopäällikön talossa ei siis isäntäväki suosinut taikauskoisia\njuoruja; mutta muissa taloissa ne saivat sitä lujempaa, jalansijaa\nmitä pitemmiksi illat venyivät. Se painosti kuin lähenevä ukkosilma\nkaikkien mieliä, ja salaisesti sanottiin itsekseen että onnettomuus,\nehkäpä raskaskin tuhopäivä uhkasi pohjois-friissein maata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli lokakuu, pyhäinmiesten aika. Koko päivän oli raivonnut kova\nlounaismyrsky. Illalla paistoi taivaalla puolikuu, jonka editse\nkiitivät tummat pilvet, ja alhaalla vuorottelivat varjot ja\nvalohäivähdykset. Myrsky oli kiihtymään päin. Patopäällikön asunnossa\noli äskettäin syöty illallinen kattamattomalta pöydältä. Rengit\noli lähetetty talleihin ja navettoihin karjaa silmällä pitämään,\npalvelustyttöjen piti tarkastaa olivatko asuinrakennuksen ja aittojen\novet ja luukut huolellisesti suletut myrskyn tuhoja vastaan. Sisällä\nseisoi Hauke vaimonsa vieressä ikkunan luona. Patopäällikkö oli juuri\nsyönyt kiireisen iltasensa, oltuaan siihen asti ulkona padolla.\nHän oli lähtenyt sinne jalan jo aikaisin iltapuolella, oli koonnut\nsinne tänne heikoimpiin kohtiin terotettuja seipäitä ja savella ja\nmullalla täytettyjä säkkejä sekä asettanut joka paikkaan miehiä,\njotta he seipäiden ja säkkien avulla korjaisivat patoa niinpian,\nkuin tulva alkaisi sitä ahdistaa. Luoteiseen kulmaan, missä vanha\nja uusi pato yhtyvät, oli hän asettanut enimmän vartijoita. Siellä\npiti heidän pysyä ehdottomasti paikallaan ja ainoastaan hengenhädän\ntullen poistua vartiopaikastaan. Näin oli hän järjestänyt asiat ja\npalannut tuskin neljännestuntia sitte märkänä ja väsyneenä kotiinsa.\nNyt hän seisoi tuvassaan kuunnellen tuulenpuuskia, jotka helistelivät\nlyijypuitteisia ikkunanlaseja, ja tuijottaen miltei ajatuksetonna\nulkoiseen kolkkoon synkkyyteen. Lasikuorinen seinäkello löi juuri\nkahdeksan. Lapsi, joka seisoi äitinsä vieressä, piilotti säpsähtäen\npäänsä tämän vaatteisiin. \"Klaus!\" huusi hän itkien. \"Missä on minun\nKlauni?\"\n\nWienkellä oli syytä näin kysyä, sillä lokki ei ollut enää kahteen\nvuoteen talvimatkaltaan palattuaan ilmaantunut heidän luokseen. Isä\nei kajonnut tuohon kysymykseen, mutta äiti otti lapsen syliinsä.\n\"Klaus on ladossa\", sanoi hän, \"siellä sen on lämmin olla.\"\n\n\"Lämmin?\" kysyi Wienke. \"Onko se hyvää?\"\n\n\"Kyllä, se on hyvää.\"\n\nTalon isäntä seisoi yhä ikkunan ääressä. \"Nyt se ei enää käy\nlaatuun!\" sanoi hän. \"Kutsu joku palvelustytöistä. Myrsky särkee\nikkunamme. Luukut ovat ruuvattavat kiinni!\"\n\nRouvan käskystä juoksi muuan tytöistä ulos. Huoneesta voi nähdä miten\ntuuli liehutti siellä hänen vaatteitaan. Mutta kun hän oli irrottanut\nluukun seinästä, riisti myrsky sen hänen kädestään työntäen ikkunaa\nvasten, niin että pari lasia särkyi ja sirpaleet lensivät huoneeseen.\nYksi kynttilä sammui savuten. Hauken täytyi itse mennä ulos\nauttamaan, ja ainoastaan vaivoin saatiin vähitellen luukut ikkunain\neteen. Kun he palatessaan avasivat ulko-oven, ryöpsähti tuulenpuuska\nsisään, niin että hopeat ja lasit seinäkaapissa kilahtivat toisiaan\nvastaan. Kattoparrut vapisivat ja vonkuivat, kuin olisi myrsky\naikonut repiä katon heidän päältään. Mutta Hauke ei tullutkaan\nenää huoneeseen. Elke kuuli miten hän kulki porstuan läpi talliin.\n\"Kimo tänne, John! Ja nopeaan!\" Tämän käskyn annettuaan, tuli hän\nhuoneeseen hiukset hajallaan, mutta harmaat silmät hehkuen. \"Tuuli on\nkääntynyt!\" huusi hän -- \"luoteeseen näin korkean veden aikana! Emme\nole vielä koskaan nähneet sellaista myrskyä!\"\n\nElke kavahti kuolon kalpeaksi. \"Täytyykö sinun vielä mennä sinne\nulos?\"\n\nHauke tarttui hänen molempiin käsiinsä, puristaen ne kiihkeästi\nomiinsa: \"Minun täytyy, Elke!\"\n\nVaimo kohotti hitaasti tummat silmänsä ja katsoi häneen pari pitkää\nsekuntia. \"Niin, Hauke\", sanoi hän, \"tiedänhän että sinun täytyy\nmennä!\"\n\nUlko-oven edessä kuului jalkojen töminää. Elke lankesi Hauken\nkaulaan, näytti siltä kuin ei hän olisi voinut päästää miestään.\nMutta sitä ei kestänyt kauvan. \"Se on _meidän_ taistelumme!\" sanoi\nHauke. \"Olette täällä turvassa, tänne saakka ei tulva ole vielä\nkoskaan ulottunut. Rukoile Jumalaa, että Hän olisi kanssani!\"\n\nHauke kääriytyi vaippaansa ja Elke kiersi huolellisesti huivin hänen\nkaulansa ympäri. Hän olisi puhunut jotain, mutta vapisevat huulensa\nkieltäytyivät tottelemasta.\n\nUlkona yhtyivät kimon hirnahdukset myrskyn ulvontaan kuin\ntorventoitotukset. Elke oli seurannut miestään pihalle. Vanha saarni\nhuojui kuin olisi se ollut hajoomaisillaan. \"Nouskaa satulaan,\nherra!\" huusi renki. \"Kimo on kuin hullu; se vielä riistää ohjakset\nkäsistäni.\" Hauke syleili vaimoaan: \"Auringon noustessa palaan\ntakaisin!\"\n\nHän oli jo hypännyt hevosensa selkään. Eläin kohosi takajaloilleen.\nSitte kiisi se kuin taistelun pauhusta huumautunut sotahevonen\nratsastajansa kanssa ulos ulvovaan myrsky-yöhön. \"Isä, isä!\" huusi\nvalittava lapsenääni hänen jälkeensä. \"Rakas isäni!\"\n\nWienke oli pimeässä juossut poiskiitävän ratsastajan jälkeen. Mutta\njo sadan askeleen päässä kompastui hän erääseen multakasaan ja kaatui\npitkälleen.\n\nRenki toi itkevän lapsen takaisin äitinsä luo. Elke nojautui saarnin\nrunkoa vasten; puun oksat pieksivät ilmaa hänen päänsä kohdalla\nja hän seisoi kuin huumeessaan, tuijottaen synkkään yöhön, johon\nmiehensä oli kadonnut. Kun myrskyn ulvonta ja meren kaukainen pauhu\nhetkeksi hiljenivät, vavahti hän kuin pelosta säpsähtäen. Tuntui kuin\nkaikki voimat olisivat nyt liittoutuneet Hauken häviötä valmistamaan.\nElken polvet vapisivat, myrsky oli hajottanut hänen hiuksensa.\n\"Täällä on lapsi, rouva!\" huusi John hänelle. \"Ottakaahan lujasti\nkiinni!\" Ja hän painoi pienokaisen äidin syliin.\n\n\"Lapsi? -- Olin sinut unohtanut, Wienke!\" huusi hän. \"Jumala sen\nminulle anteeksi antakoon!\" Hän puristi tytön lujasti rintaansa\nvasten, niinkuin ainoastaan rakkaus voi puristaa, ja vaipui sitte\npolvilleen: \"Herra Jumala ja Sinä Jeesus, älä jätä meitä leskiksi\nja orvoiksi! Varjele häntä, rakas Jumala -- ainoastaan Sinä ja\nminä, me kaksi hänet tunnemme!\" Myrsky yltyi ilmassa, jyrisi ja\njymisi, ikäänkuin koko maailma olisi kulkenut tuossa hirmuisessa\npauhupyörteessä perikatoaan kohti.\n\n\"Menkäähän sisään, rouva!\" sanoi John. \"Tulkaa!\" Renki auttoi hänet\njaloilleen ja talutti molemmat asuinhuoneeseen.\n\n-- -- Patopäällikkö Hauke Haien kiiti kimonsa selässä patoa\nkohti. Kapea tie tuntui aivan pohjattomalta, sillä edellisenä\npäivänä oli satanut taivaan täydeltä. Märkä, tarttuva lieju ei\nnäyttänyt kuitenkaan estävän eläimen kulkua; tuntui kuin se\nolisi polkenut lujaa, kesäkuivaa tannerta. Pilvet ajelehtivat\nvillivarsoina taivaalla ja edessä oli laaja marski salaperäisenä,\nlevottomien varjojen täyttämänä erämaana. Padon takana oleva vesi\nkohisi uhkaavasti. \"Eteenpäin, kimoni!\" huusi Hauke. \"Nyt kulemme\nvaarallisinta matkaamme!\"\n\nSilloin kuului hevosen kavioiden alta kuin kuolonparahdus. Hauke\npidätti ratsua katsahtaen taakseen. Hänen vieressään, aivan\nlähellä maan pintaa, viittilöi osittain lentäen, osittain myrskyn\nheitteleminä joukko valkeita lokkia, pilkallisesti räkättäen.\nNe hakivat suojaa mantereelta. Muuan näytti makaavan tiellä\nmusertuneena. Ratsastaja oli näkevinään punaisen nauhan liehuvan sen\nkaulassa. \"Klaus!\" huusi hän. \"Klaus raukka!\"\n\nOlikohan se hänen lapsensa lintu? Oliko se mahdollisesti tuntenut\nhevosen ja ratsastajan ja rientänyt heidän luokseen turvaa etsimään?\nHauke ei sitä tiennyt. \"Eteenpäin!\" huusi hän jälleen ja kimo\nkohotti uudelleen kavionsa. Silloin herkesi myrsky hetkiseksi ja\nkuoleman hiljaisuus astui sijaan. Mutta ainoastaan silmänräpäyksen\najaksi, sitte se palasi jälleen vahvistunein voimin. Sillä ajalla\noli kuitenkin ratsastajan korvaan tunkeutunut ihmisääniä ja yhä\nloittonevaa koiran haukuntaa. Kun Hauke käänsi päänsä kylää kohti,\nhuomasi hän esiintunkeuvassa kuunvalossa kummuilla ja rakennusten\nedessä ihmisiä hääräämässä kukkuroilleen kuormitettujen kärryjen\nympärillä. Hän näki ohimennen vielä toisiakin kärryjä, jotka\nriensivät kiireistä vauhtia mantereelle päin. Hänen korviinsa\ntunkeusi nautakarjan mylvintää, kun niitä ajettiin lämpimistä\nsuojistaan tuonne ulos. \"Jumalan kiitos, he pelastavat itsensä ja\nkarjansa!\" huudahti hän itsekseen. Senjälkeen puhkesi tuskanhuuto:\n\"Vaimoni! Lapseni! -- Ei, ei; meidän kummulle ei vesi yllä!\"\n\nMutta tuota ei kestänyt kuin hetkisen, se kiiti kuin näky hänen\nohitsensa.\n\nRaivokas tuulenpuuska syöksyi taasen kohisten mereltä päin ja sitä\nvastaan rynnisti hevonen ja ratsastaja kapeata tietä patoa kohti.\nSinne saavuttuaan pidätti Hauke hevosensa väkivallalla. Mutta missä\noli meri? Missä Jeversinsaari? Missä vastapäätä oleva ranta? -- --\nHän näki edessään ainoastaan vuorenkorkuisia karjaspäitä, jotka\nkohosivat uhmaten öistä taivasta kohti ja koettaen kiivetä toistensa\nharjalle ja toistensa yli vyöryivät mannerta kohti. Ne tulivat\nvaahtopäisinä ja ulvoen, kuin olisi niiden pauhuun yhtynyt kaikkien\nerämaan petojen äänet. Kimo kuopi etujaloillaan ja pärskytteli\nsieraimiaan. Katsojasta tuntui kuin tässä olisi kaiken inhimillisen\nvoiman ja tarmon loppu, kuin olisi sijaan astunut yön, kuoleman ja\nhävityksen kauhut.\n\nMutta hän malttoi mielensä. Tämähän oli vain myrskytulva, vaikkei\nhän ollutkaan sitä koskaan ennen sellaisena nähnyt. Hänen vaimonsa\nja lapsensa olivat turvassa korkealla kummulla, lujasti raketussa\ntalossa. Ja hänen patonsa tuo ajatus sai hänen sydämensä ylpeästi\ntykkimään -- Hauke Haienin pato, niinkuin ihmiset sitä nimittivät,\nosottakoon nyt kuinka patoja on rakennettava!\n\nMutta -- mitä tämä merkitsee? Hän pysähtyi molempia patoja\nyhdistävään kulmaukseen. Missä olivat miehet, jotka hän oli asettanut\ntänne vartioimaan? -- Hän katsoi pohjoiseen vanhaan patoon päin,\nsillä sinnekin hän oli lähettänyt joitakuita miehiä. Mutta siellä\nenemmän kuin täälläkään ei näkynyt ketään. Hauke ratsasti vielä\njonkun matkaa eteenpäin, mutta tapaamatta ainoatakaan henkeä.\nAinoastaan myrskyn ulvonta ja meren kohina huusivat lähellä ja\nkaukaa korvia huumaavalla raivolla. Hän käänsi hevosensa ympäri,\nsaapui jälleen vartijattomaan kulmaan ja katseli uutta patoa\npitkin. Selvästi näkyi miten aallot vyöryivät täällä hitaammin ja\nvoimattomampina padon rintaa vasten. Näytti miltei kuin sillä kohti\nolisi ollut kokonaan toinen, tyynempi meri. \"Se seisoo kuin kallio!\"\nhymähti hän ja sielussaan värähti lämmin riemun tunne.\n\nMutta riemu katosi, kun hänen katseensa siirtyi vielä edemmäs, uuden\npadon luoteiskulmaan. -- Mitä kummaa siellä? Joku tumma joukko!\nHän näki miten se hyöri ja hääri siellä levotonna -- ei ollut enää\nepäilemistäkään, tuo tumma joukkue oli ihmisiä! Mutta mitä he tekivät\ntuolla hänen padollaan? -- Kannukset tunkeutuivat hevosen kupeisiin\nja eläin kiiti joukkoa kohti. Myrsky oli laitainen ja vähä väliä iski\ntuulenpuuska niin rajusti, että he olivat miltei suistua padolta\nuuteen padontamaahan. Mutta hevonen ja ratsastaja tiesivät mihin\nheidän oli mentävä. Jo huomasi Hauke parikymmentä ihmistä, jotka\nolivat siellä ahkerassa puuhassa, ja pian hän näki selvästi että\nuuden padon poikki oli kaivettu suurehko uoma. Hän pysäytti hevosensa\nrajusti. \"Seis!\" huusi hän, \"seis! Mitä saatanan vehkeitä teillä\nsiellä on?\"\n\nMiehet herkesivät säikähtyneinä kaivamasta nähdessään patopäällikön\nnäin äkkiä keskuudessaan. Myrsky oli kantanut hänen sanansa heihin\nsaakka, ja hän näki selvästi että useat yrittivät vastaamaan.\nMutta hän huomasi ainoastaan heidän kiihkeät liikkeensä, sillä he\nseisoivat kaikki hänen vasemmalla puolellaan ja heidän sanansa riisti\nmyrsky, joka heitti ihmiset vastakkain, niin että he hyörivät yhtenä\nmylläkkänä. Hauke mittasi nopealla silmäyksellä kaivetun kanavan\nsyvyyttä ja veden korkeussuhdetta. Tulva oli nyt niin korkealla,\nettä se padon uudesta reunamuodosta huolimatta kiipeili miltei sen\nylimpään rintaan ja räiskytteli sekä hevosen että ratsastajan päälle\nvaahtoa. Vielä kymmenen minuutin työ hän näki sen selvästi -- silloin\nsyöksyisi tulva kanavaan ja Hauke Haienin padontamaa olisi meren\npeitossa!\n\nPatopäällikkö viittasi erästä miestä luokseen. \"No niin, puhu nyt!\"\nhuusi Hauke. \"Mikä teitä riivaa, mitä tämä merkitsee?\"\n\nJa mies huusi vastaan: \"Meidän täytyy katkaista uusi pato, jotta\nvanha säilyisi!\"\n\n\"Mitä teidän täytyy?\"\n\n\"Katkaista uusi pato!\"\n\n\"Ja siten hävittää uusi padontamaa? -- Kuka perkele on teille\nsellaisen käskyn antanut?\"\n\n\"Ei mikään perkele, herra! Valtuusmies Ole Peters on ollut täällä ja\nhän on antanut käskyn!\"\n\nVihan puna lennähti ratsastajan kasvoille. \"Tunnetteko minut?\"\nhuusi hän. \"Missä minä olen, siellä ei Ole Petersillä ole käskijän\nvaltaa! Pois täältä kaikki! Paikoillenne -- sinne, minne olen teidät\nmäärännyt.\"\n\nJa kun miehet hidastelivat, kannusti hän hevostaan ja ajaa pyräytti\nheidän joukkoonsa. \"Pois täältä! Menkää vaikka helvettiin!\"\n\n\"Varokaa, herra!\" huusi joku joukosta ojentaen lapionsa hurjistunutta\nkimoa kohti. Mutta kavionisku löi häneltä lapion kädestä ja toinen\nisku survasi miehen kumoon. Silloin kuului äkkiä joukosta valtava\nhätähuuto, jommoinen voi lähteä ihmiskurkusta ainoastaan kuoleman\nkauhu silmäin edessä. Silmänräpäyksen ajan seisoivat kaikki kuin\nlamautuneina, yksinpä patopäällikkö ja kimokin. Joku työmies vain oli\nojentanut kätensä patojen yhtymäkohtaan päin. Sieltä kuului myrskyn\npauhua ja veden kohua. Hauke kääntyi satulassaan. Mitä se? Hänen\nsilmänsä rävähtivät levälleen. \"Jumala! Se murtuu! Vanha pato on\nsärkynyt!\"\n\n\"Teidän syynne, patopäällikkö!\" huusi ääni joukosta. \"Teidän syynne!\nViekää se tieto mukananne Jumalan tuomioistuimen eteen!\"\n\nHauken suuttumuksesta punaiset kasvot vaalenivat kuolonkalpeiksi,\nniin että kuu ei voinut valollaan niitä enää kelmeämmiksi tehdä.\nHänen kätensä herpoutuivat, hän tuskin tiesi pitelevänsä ohjaksia.\nMutta sitä kesti vain hetkisen, sitte taas hän suoristihe\nsatulassaan. Äänekäs voihkasu tunkeutui hänen rinnastaan. Hän käänsi\nsanaa sanomatta hevosensa ja kimo kiiti pärskyen itäänpäin patoa\npitkin. Ratsastajan silmät tähystivät terävästi joka suuntaan. Hänen\nsielussaan risteili kysymyksiä ja arveluita. Mitä syytä hänellä\nvoisi olla Jumalan tuomioistuimen edessä? Kenties uusi pato olisi\nennätetty katkaista, ellei hän olisi keskeyttänyt kaivamista. Mutta\n-- oli muutakin, ja se sai hänen verensä kuohahtamaan. Hän tiesi sen\nnyt liiankin hyvästi -- ellei Ole Petersin häijy kieli olisi häntä\nestänyt viime kesänä siinäpä se olikin syy! Hauke yksin oli tuntenut\nvanhan padon heikkouden, hänen olisi kaikesta huolimatta pitänyt\nvaatia sen uudestaan rakentamista. \"Jumala, minä tunnustan sen\",\nhuusi hän äkkiä ääneensä, \"olen hoitanut huonosti virkani!\"\n\nHänen vasemmalla puolellaan, aivan hevosen jalkojen kohdalla, hyrskyi\nmeri. Edessä lepäsi pilkko pimeässä vanha padontamaa kumpuineen ja\nkodikkaine asumuksineen. Kuunkin himmeä valo oli tykkänään sammunut.\nAinoastaan yhdestä kohti tuikki pimeän läpi pieni valopilkku. Se\ntunkeutui lohdutuksen viestinä miehen sydämeen; tuo valo oli varmasti\nhänen talostaan, se oli kuin vaimon ja lapsen tervehdys. Jumalan\nkiitos, he ovat turvassa korkealla kummulla! Muut taasen olivat\nvarmaankin rientäneet ylös mannerkylään; siellä tuikki nyt valoja\ntiheämmässä kuin tavallisesti, ja korkealla ilmassakin loisti muuan\nvalopilkku se mahtoi olla itse kirkontornissa. \"He ovat kaikki\npelastetut, kaikki!\" puheli Hauke itsekseen. \"Tosin on monella\nkummulla talo suistuva raunioksi, tulvan alle joutuneet marskit\nantavat huonoja satoja, kaivantoja ja sulkuja on korjattava! Mutta\nmeidän täytyy kestää kaikki, ja minä tahdon auttaa kykyni mukaan,\nniitäkin, jotka ovat minulle pahaa tehneet. Jumala, ole meille\narmollinen!\"\n\nHän vilkasi sivulleen uutta padontamaata kohti. Sen ympäri kuohui\nmeri, mutta se itse lepäsi kuin öisen rauhan tyynessä helmassa.\nRiemuhuuto puhkesi ratsastajan rinnasta: \"Hauke Haienin pato, se on\nkestänyt, ja kestää vielä sadankin vuoden päästä!\"\n\nUkkosentapainen jyrinä jalkainsa kohdalla herätti hänet unelmistaan.\nKimo kieltäysi menemästä eteenpäin. Mitä se? -- Hevonen hypähti\ntaaksepäin ja Haukesta tuntui kuin kappale patoa olisi vajonnut\nhänen edessään syvyyteen. Hän irtautui kaikista mietteistään ja\nalkoi tarkastaa. Hän oli vanhan padon kulmauksessa ja kimo seisoi\netujalkoineen sen päällä. Vaistomaisesti veti hän hevosen taaksepäin.\nJuuri silloin siirrähti pilvi kuun edestä ja sen lempeä hohde valaisi\ntuota kauhun näytelmää, kun tulva vaahtopäisenä ja kuohuen syöksyi\nalas vanhalle padontamaalle.\n\nHauke tuijotti tyrmistyneenä. Sehän oli vedenpaisumus, joka hukuttaa\nihmisiä ja eläimiä. Silloin tuikahti tuo äskeinen pieni valopilkku\njälleen hänen silmäänsä. Se paloi yhä siellä hänen kummullaan, ja kun\nhän nyt rohkaistuneena katsoi alas padontamaalle, huomasi hän että\ntulva peitti vasta ainoastaan noin sadan askeleen levyisen alueen.\nSen takana voi vielä selvästi erottaa padolta johtavan tien. Hän näki\nvielä enemmänkin: vankkurit, ei vaan kaksipyöräiset kääsit tulivat\ntäyttä vauhtia kuin mielettömän ajamina patoa kohti. Ajopeleissä\nistui nainen ja lapsi. Ja nyt kuului myrskyn läpi kuin pienen koiran\nhaukuntaa. Kaikkivaltias Jumala! Se oli hänen vaimonsa, hänen\nlapsensa! Nyt he ovat jo aivan lähellä ja vaahtoava vesi kuohuu heitä\nvastaan. Ratsastajan rinnasta tunkeusi epätoivon huuto. \"Elke!\" huusi\nhän, \"Elke! Takaisin! Takaisin!\"\n\nMutta myrsky ja meri eivät tunteneet sääliä. Niiden pauhuun hukkui\nhänen huutonsa. Myrsky oli tarttunut hänen vaippaansa ja oli suistaa\nhänet hevosen selästä alas. Ajopelit yhä vaan lähenivät vyöryvää\ntulvaa vastaan. Silloin hän näki vaimon kohottavan kätensä, ikäänkuin\nhäntä kohti. Olikohan Elke tuntenut hänet? Oliko ikävä ja tuskallinen\npelko miehensä kohtalosta ajanut hänet turvallisesta kodista? Ja nyt\n-- eikö hän nyt huutanut hänelle viimeisiä sanojaan? -- Kysymyksiä\nristeili salamoina hänen aivoissaan; ne jäivät vastausta vaille.\nKaikki hukkui myrskyn ulvontaan: vaimon sanat miehelle ja miehen\nhuudot vaimolle, ainoastaan tulvan kohu soi tuomiopäivän pauhuna\nhänen korvissaan.\n\n\"Lapseni! Oi Elke, uskollinen vaimoni!\" huusi Hauke myrskyn kohuun.\nSilloin murtui taasen suuri kappale patoa syvyyteen ja meri syöksyi\njymisten eteenpäin. Vielä kerran näki Hauke hevosen pään ja ajopelien\npyörät -- sitte katosi kaikki kuohujen pyörteeseen. Yksinäinen\nratsastaja tuijotti kuin sokea vyöryvään tulvaan. \"Kaikki lopussa!\"\nsanoi hän hiljaa itsekseen. Sitte ratsasti hän kuilun reunalle\nsaakka, jonka editse vedet hurjasti pauhaten syöksyivät hänen\nkotikyläänsä. Hän näki yhä vielä valon tuikkivan talostaan, mutta nyt\nse oli hänelle arvoton, sieluton pilkku. Hauke oikaisihe satulassaan\nja iski kannukset hevosen kupeisiin. Eläin kohosi pystyyn ja hyppäsi\nsyrjään. Mutta miehen tahto oli voimakkaampi. \"Eteenpäin!\" huusi hän\nvielä kerran niinkuin useasti ennenkin. \"Jumala, ota minut, säästä\nmuut!\"\n\nVieläkin kannuksenisku ja kimon hurja karjahdus, joka kuului myrskyn\nja aaltojen kohunkin läpi. Sitte tulvan pyörteissä tukehtuvia ääniä,\nhetkisen ankara kamppaus.\n\nKuu valaisi seutua. Mutta alhaalla padon luona ei ollut enää\nainoatakaan elävää olentoa, ei muuta kuin raivoava meri, joka oli\npian kuohuihinsa haudannut miltei koko vanhan padontamaan. Mutta\nyhä vieläkin kohosi aalloista Hauke Haienin talon kumpu ikkunasta\ntuikkivine valoineen, ja mannerkylässä, jossa talot vähitellen\npeittyivät pimeään, pilkotti vielä kirkontornin yksinäinen valosiru\nväreilevin sätein kuohuvien aaltojen yli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKertoja vaikeni. Tartuin täysinäiseen lasiin, joka oli jo kauvan\nollut edessäni. En kuitenkaan kohottanut sitä huulilleni, vaan käteni\njäi pöydälle lepäämään.\n\n\"Semmoinen on Hauke Haienin tarina\", alkoi isäntäni vielä kerran,\n\"sellainen parhaimpien lähteiden mukaan kerrottuna. Patopäällikkömme\ntaloudenhoitajatar olisi ehkä kertonut sen jotenkuten toisin.\nKertovatpa sitäkin, että tuo valkoinen hevosenluuranko näyttäytyi\ntämän jälkeen taasen pakoveden aikana kuunvalossa Jeversinsaarella;\nkoko kylä kuuluu sen nähneen. -- Se vaan on varmaa, että Hauke Haien\nvaimoineen lapsineen hukkui tässä tulvassa. En ole löytänyt edes\nheidän hautaansa kirkkomaalta. Ruumiit ovat tietenkin ajautuneet\npoisvirtaavan veden mukana murroksen kautta merelle ja siellä\nvähitellen hajonneet alkuaineisiinsa. Näin ovat he päässeet ihmisiltä\nrauhaan. Mutta Hauke Haienin pato seisoo vankkumatta vielä sadankin\nvuoden päästä, ja jos te huomenna, kaupunkiin ratsastaessanne, ette\npelkää puolen tunnin kierrosta, niin ratsastatte tuota patoa pitkin.\"\n\n\"Kiitos, jonka Jewe Manners kerran oli jälkeläisten puolesta luvannut\nrakentajan muistolle, on, niinkuin näette, jäänyt saamatta. Sillä\nniin se on, herrani: Sokrateelle juotettiin myrkkyä ja Herramme\nKristus ristiinnaulittiin! Tuommoinen ei sentään ole enää meidän\naikoina aivan tavallista. Mutta tavallista sen sijaan on julistaa\ntyranni tai häijy härkäniskainen pappi pyhimykseksi --. taikka kunnon\nmies kummitukseksi ainoastaan siitä syystä, että hän on ollut päätä\npitempi meitä muita.\"\n\nNämä sanat lausuttuaan tuo pieni vakava mies kohosi seisoalleen\nja kuulosti uloskäsin \"Käänne on tapahtunut\", sanoi hän vetäen\nuutimet ikkunoiden edestä syrjään. Ulkona oli kirkas kuuvalo.\n\"Katsokaahan vain\", jatkoi hän, \"tuolla palaavat valtuusmiehet. Mutta\nhe hajaantuvat, he menevät kukin kotiinsa. Toisella puolella on\nvarmaankin sattunut murros; vesi on laskeunut.\"\n\nSeisoin hänen vieressään katsellen ulos. Niin olikin, kuin isäntäni\noli sanonut. Otin lasini ja join sen pohjaan. \"Kiitän Teitä tästä\nillasta!\" sanoin hänelle. \"Luulen että voimme nukkua rauhassa!\"\n\n\"Voimme huoletta\", vastasi pieni herra. \"Toivotan Teille hyvää yötä!\"\n\n-- -- Alasmennessäni tapasin eteisessä patopäällikön, joka oli\ntullut noutamaan ravintolahuoneeseen jäänyttä karttaansa. \"Kaikki on\nonnellisesti ohitse\", sanoi hän. \"Mutta meidän koulumestarimme on\nkai maalannut teille kaikki asiat kauniissa valossa. Hän on noita\n'valistuneita'!\"\n\n\"Hän näyttää olevan järkevä mies!\"\n\n\"Niin, niin; aivan varmasti. Mutta ettehän toki voi olla omia\nsilmiänne uskomatta. Ja niinkuin jo edeltäkäsin aavistin: toisella\npuolella on pato murtunut.\"\n\nKohautin olkapäitäni: \"Uni on huolten lääke! Hyvää yötä, herra\npatopäällikkö!\"\n\n\"Hyvää yötä!\" sanoi hän hymyillen.\n\n-- -- Seuraavana aamuna ratsastin mitä kirkkaimmassa auringonvalossa\nHauke Haienin patoa myöten kaupunkiin päin.\n\n\n\n"]