[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fcccx-dzHMHjifES4GFY2eU28rlJpM5bJvzNp0v-nfNc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1010,"Kun ruusut kukkivat","Lassila, Maiju (oik. Untola, Algot) 1868-1918)",null,"1010-lassila-maiju-kun-ruusut-kukkivat","1010__Lassila_Maiju__Kun_ruusut_kukkivat","3-näytöksinen huvinäytelmä","naytelma",[13],"huumori",[],"fi",1912,14377,84824,false,49136,[22],"Finnish drama -- 20th century",[24,25],"Humour","Plays/Films/Dramas","\"Kun ruusut kukkivat: 5-näytöksinen huvinäytelmä\" by Maiju Lassila is a comedic drama written in the early 20th century. The play features an array of characters including \"Mamman Liisa,\" a middle-aged housekeeper, and \"Pekka Eevastiina,\" a disabled old man, among others, as they navigate the intricacies of love and community life. The narrative likely explores themes of romance, societal expectations, and the struggles of everyday life in a rural setting.  The opening of the play sets a lively atmosphere in Mamman Liisa's humble abode, showcasing her bustling daily activities and her interactions with various characters who enter her home. Mamman Liisa is portrayed as hardworking and pragmatic, taking charge of household chores while reminding Pekka Eevastiina to tidy up the space. The dialogue reveals a sense of camaraderie and teasing among the characters, hinting at romantic entanglements, particularly between the younger generation represented by Silja and Jorkka. This playful yet poignant introduction invites viewers into the rural social dynamics, rife with humor and familial connections, setting the stage for the unfolding drama. (This is an automatically generated summary.)",[],230,"Kolminäytöksinen huvinäytelmä sijoittuu maaseudulle, jossa Mamman Liisa ja rampa Pekka Eevastiina isännöivät tupaansa. Kun rautatietyömiehet ja kulkukauppiaat saapuvat vierailulle, syntyy koomisia tilanteita ja sanailua rakkaudesta, uskonnosta ja arkisesta elämänmenosta.","Maiju Lassilan 'Kun ruusut kukkivat' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1010. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","KUN RUUSUT KUKKIVAT\n\n3-näytöksinen huvinäytelmä\n\n\nKirj.\n\nMAIJU LASSILA\n\n\n\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1912.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\n \"Mamman Liisa\", keski-ikäinen talonneito.\n Silja, nuori tyttö, edellisen sukulainen.\n \"Pekka Eevastiina\" (Pekka Leopold Huutava), rampa ruotiukko.\n Jorkka Maijanpoika Jurtikka,         |\n Antti Hermanni Juikurinen,           |\n Simo Aleksanteri Matikainen,         |  rautatien-työmiehiä.\n Pekka Polykarpus Riemuton, n. 60-v.  |\n Mikko Siunattu,                      |\n Miihkuli Petrinpoika Rehvakka, kulku-kauppias.\n Löppö-Leena, kylän akka.\n Kaisa Josefiina.\n Joukko nuorta väkeä.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\n    Mamman Liisan tupa. Lieden luona alasinpölkky.\n    Pekka Eevastiina nukkuu sängyssä.\n\nMamman Liisa (Hioo kirvestä, keskellä tupaa seisten, laulaa hyräillen,\nkieputtelemalla kuin ajatuksissaan, piippunysä suupielessä.)\n\n    Kun kukkivat kaunihit ruusut,\n    oi, joi kuin ne kukkivat, oi!\n    Kun kukkivat ihanat ruusut,\n    niin sydän se lemmestä soi.\n\n(On lopettanut hiomisen, ottaa piippunysän ikenistänsä ja sylkäsee\npankon eteen hieman kumartuen, Pekka Eevastiinalle.) Alapas nousta\nsiitä, Pekka, ja rapea siivoamaan tupaa. (Kopistellen piipustaan porot\npankolle. Kovemmin.) Pek-ka! (Nykäisee kengän kärestä.) No, Pekka! Ala\nnousta ja lakaise tupa! (Pekka Eevastiina herää, virutteleikse ja\nhaukottelee.) Mene tiedä vaikka tähän viskaisi vieraiksi niitä\nrautatien työmiehiä, niin onhan toki lattia puhdas. (Pekka kohottautuu\nunisena istumaan. Liisa touhuaa raappien lonkkaansa.) Minä tästä\npistäännyn hakkaamassa halot ja sinä keittää höyräytä vaikka huttua,\nniin saa tässä mahansa täyteen. (Lähdön hommassa.) Ja jos se tädin\ntyttö, Silja, tulee silläaikaa, niin sano, että jos vaan on vieraita,\nrautatiemiehiä, niin... tiedäthän... että kristillinen meno...\n(päättävästi) ja kaikki silmän pyynti ja lihan himo pois. (Menee.)\n\nPekka Eevastiina (Pitelee sivujansa, vaivaloisesti.) Ah näitä sivuja...\nnäitä köyhän kupeita, kun ne ovat kankeat. (Kuontuu lakaisemaan,\nnurkuen.) Ja tuo jalkakin liikkuuttaa vain lönttyyttää... lönttyyttää\nja liikkuuttaa jalka. (Lakaisee.)\n\nJuikurinen (Saapuu evässäkki olalla. Panee säkkinsä penkille.\nHymyilee yleensä usein, on laiska, mojakan näköinen makkara. Kuin\ntervehdykseksi.) Tässäköhän se on sen Mamman Liisan talo?... Josta ne\nkylällä juttusivat?\n\nPekka Eevastiina (Lakaistessaan kytystellen.) Sen on talo. Mamman\nLiisan on talo. (Lyö luudan tyngän lattiaan.) Mistäs kaukaa tämä vieras\non?\n\nJuikurinen (Leikkisänsävyistä viisautta puhuen.) Ka, kovinkos kaukaa\nsitä kehtaa olla... Sieltä vain ilman aikojaan Savon puolelta maailmaa.\n(Puhaltaa piippuunsa.) Ja sinä taidat olla se tään talon ruotilainen...\nse, jota ne kuuluvat ihan Pekka Eevastiinaksi haukkuvan.\n\nPekka Eevastiina (Kävellä kyykehtii luuta kädessä, kumarassa kuin\nlakaistavaa etsivä, kykkien.) Ka, kukapas muu tässä akkaväen työt\ntekisi, kun emännän oma aika menee miesten töillä. (Mennä kytystelee\npankon luo puuhailemaan. Kuin itsekseen.) Kukapas... kukapas se olisi\nEevastiinana, jos ei Pekka itse olisi!... Kukapa se tekisi... kukapa se\ntekisi akan työt?\n\nJuikurinen. Ka, kukapa se! (Panee tupakkaa.)\n\nPekka Eevastiina (Toistelee kuin yksin.) Kukapa, kukapa se tekisi.\n(Oikaisee itsensä, eloisammin.) Taidat olla niitä rautatien tekijöitä?\n\nJuikurinen. Ka, niitä. (Sytyttää piippuaan, puhuu kuin leikkiä\nlaskien.) Siellä meidän puolella on tään paremman miehen työstä aina\nsemmoinen puutos, jotta ei tahdo saada tuota oman kupeensa\nkuopimistakaan esirukouksia rukoilemallakaan, niin arvelin, jotta\nlähtee häntä ja tehdä sipaisee tään rautatien. (Vie tulitikun lieteen.)\n\nPekka Eevastiina (Liikkaa kattilaa hakemaan.) Vai niin on siellä\ntyönpuutteesta vastus!\n\nJuikurinen. Niin... Köyhän ei kannata sitä muuta kuin kielellään\nlipaista niinkuin jouluherkkua.\n\nPekka Eevastiina (Entiseen tapaansa.) Täällä taas on vastus työn\npaljoudesta. (Toistelee vaivaloisesti.) Työn... työn paljoudesta ja\narkipäivistä on täällä köyhälle vaiva ja vastus. (Panee kattilan\nliedelle.) Tämänkin talon emännän hartiat höyryävät työn ääressä yhä\nkuin paras saunan uuni. (Syyhyttelee kuvettaan vaivaloisesti.)\nHöyryävät... höyryävät ne sen eukon hartiat...\n\nJuikurinen. Mhyy... Niinhän ne kertoivat, jotta tällä ei ole vielä niin\nkuin sitä, jonka kylkiluusta hän on alussa tehdä pyöräytetty... tällä\ntään talon Liisalla. (Sylkäisee.)\n\nPekka Eevastiina. Ei... ei ole sitä... ei ole. (Piippuaan varaten,\ntarkotuksella.) Minkälainen tupakkavuosi siellä sillä puolen maailmaa\ntuli? (Istahtaa.)\n\nJuikurinen (Ojentaa tupakkakukkaronsa.) Ka, onhan näitä tässä... näitä\nsenpuoleisia. (Menee asiaan.) Ja taitaakin tässä olla akalla iso talo?\n\nPekka Eevastiina (Panee tupakkaa.) O-oonhan tässä sitä lääniä.\nPapillekin kun menee verona kolme säkkiä paljasta ruistakin, niin on\nsiinä silloin jo hyvä ala tätä surun ja murheen laaksoa.\n\nJuikurinen. Soo! (Laputtelee savuja, hyvillään.) Mutta kas kun hänellä\nei ole vielä sitä vaimon päätä. (Viekkaudella udellen.) Ei taida olla\ntäällä päin niin kuin tätä luonnolle käypää?\n\nPekka Eevastiina. O-ohan sitä miestäkin täällä... Viime pyhänäkin\nolivat tapelleet akoista... tästä Pekka Kellulan tytöstä ja siitä\nMuttilaisen leskestä. (Oikoilee piipun sytytettyänsä sivujaan nurkuen.)\nAh, näitä sivuja! Ah, näitä köyhän kupeita!\n\nJuikurinen. Vai ihan tapelleet. (Jatkaa tiedusteluaan.) No, mikähän on\nsitte syynä, kun eukko ei ole jo niin kuin (laputtaa savuja) siihen\naviosäätyyn sotkeutunut... koskapa itse tekee talossa miehen työt?\n\nPekka Eevastiina. Ka, sepä on itsekullakin aina oma esteensä. (Nurkuen,\ntoistellen.) Oma... oma esteensä on itsekullakin meillä. (Kohottautuu\npatukkaa ottamaan.)\n\nJuikurinen. Ka, niinpä se olla köröttää. (Menee taas asiaan.) Vaikka ei\nsuinkaan tällä Liisalla mitään maallista estettä lie?\n\nPekka Eevastiina. Ka, ei maallista. (Ottaa patukan.) Mutta entäs tämä?\n\nJuikurinen (Muljauttaa.) Hm...! On siinä roima patukka.\n\nPekka Eevastiina (Vaivaloisesti.) Onhan siinä sitä! (Taivuttelee\npatukkaa, selittää vääntäen;) Se tään Liisan äidin mies sattui vielä\nnaimisiin mentyäänkin yrittämään toisten eukkojen kanssa sitä\n(pyörittelee sormiansa kuin sillä asiaa kuvataksensa)...\nsitä pimpelin-pompelia... sitä (nykäisee merkitsevästi kyynäspäällään)\nniinkuin nyt meille miehille yleensä sattuu... Herra hänen sieluansa\nsiitäkin synnistä armahtakoon. Ja se eukko sai siitä vähän\nsilmänvihiä... (nykäisee taas) ukkoparka onnistui, niin pahasti... niin\nmeni eukko-vainaja ja karsi tämän patukan metsästä. (Hieroksii\njalkaansa, hiukan ähkien, piippu hampaissa.)\n\nJuikurinen. Soo!... Vai niin ohraisesti kävi miehelle... (Lisää.) Jotta\neukko sai vihit...\n\nPekka Eevastiina (Toistelee kuin jalkaansa valitellen.) Patukan...\npatukan karsi eukko... Paha ilmako tullee, kun tuota jalkaa taas\nkolottaa ja (laputtelee savuja) sadettako tuo piippukin ennustanee, kun\nei pala... Ja (painelee peukalon kynnellä piippua)... ja sillä\npatukalla se sitte voiteli miehen ja sanoi sitä uudesti synnyttävänsä\nja kuului vielä ilkkuneen, jotta... ah tuota kolotusta!... ilkkuneen,\njotta \"lähteekö sinusta se pimpelin-pompelin halu\". (Nousee\nvaivaloisesti, panee patukan paikoillensa.) Ja siitä astipahan on\npatukka ollut tämän talon seinällä... opiksi ja varotukseksi. (Käy\nkohentamassa tulta liedessä, toistella kytystelee.) Opiksi, opiksi ja\nvarotukseksi on aina seinällä patukka.\n\nJuikurinen (Katsahtaa patukkaan.) Vai siksi!\n\nPekka Eevastiina. Siksi... Siksi on... siksi on patukka talossa. (Palaa\nistumaan.) Kuollessaan heitti tälle tyttärelleen perinnöksi patukan...\n(Kytystellen.) Ja kummako se sitte on, jos tään puolen miehet eivät\nuskallakaan tässä talossa katsoa vaimon päälle... niinkuin\nhimoitaksensa häntä. (Nykäisee merkitsevästi kyynäspäällään.)...\nNiinkuin se sanassa seisoo.\n\nJuikurinen (Vetelee pieksujensa varsia suoriksi.) Vai niin on vienyt\nmiehiltä luonnon!\n\nPekka Eevastiina. Niin on... niin on vienyt... niin on vienyt luonnon!\nJa Liisa vain tässä laulelee tyttönä kuin lintu. Itse tekee miehen työt\nja säilyttää patukkaa, mutta huoneentaulusta hän siitä huolimatta pitää\nlujasti kiinni... siitä nimittäin, jotta (nykäisee kyynäspäällä:)\n\"Vaimot olkaat miehillenne kuuliaiset niinkuin Saara oli sille\n(nykäisee) Aabrahaamilleen.\"\n\nJuikurinen (Tyytyväisenä asiaansa.) Vai tunnustaa hän toki\nitsepuolestaan sitte tään \"sanan ruoskan\".\n\nPekka Eevastiina (Vakuuttavasti.) Tu-unnustaa. Varsinkin lain, mutta\nmyös evankeliumin. Oikein onkin jumalinen eukko. Käy kirkossa eikä\nuneuta Sanaa. (Menee toiseen asiaan.) Minut sitte otti ja huusi\nruotilaisavissuonista tähän näitä akkaväen töitä tekemään. (Panee\nmällin.) Se tää Hartikaisen Pekka oikeastaan aikoi minut huutaa, mutta\nsitte tuli tämä \"Mamman Liisa\" väliin ja laski minusta hinnan\nviiteenkymmeneen markkaan, niin Pekka sitte arveli, jotta joutaa saada\nLiisa hänet.\n\nJuikurinen (Kuin sovitellen.) Ka, samapahan se on sinullekin, missä\ntalossa olet... Kun Liisakin kerta huoneentaulut pyhittää.\n\nPekka Eevastiina (Kohtaloonsa tyytyen.) Ka, mitäs sillä on väliä! Saman\nmakuistahan tää on leipä ja lämmin joka talossa. (Pureksii mälliään.\nKuin terhistyen.) Ja kunhan tässä minulla ei olisi tämä toinen jalka\nruvennut reistailemaan, niin ei se Liisa enää lauleleisikaan tyttönä,\nkun minä olisin terhistynyt. (Lähtee jalkaansa hieroksien liikkaamaan\npankon luo. Nurkuen.) Mutta tää jalka... tämä jalka se vie jo pois\nsemmoiset halut... Tää pahennus se pilaa koko miehen. (Ottaa\nsianruokapytyn.) Tuo sianruokakin on taas vietävä kaukaloon. (Poistuu\npyttyinensä. Juikurinen katsahtaa patukkaan, kumartuu, ottaa penkin\nalta hiehon nahan ja mittailee sitä pieksunsa vartta vasten, tuleeko\nmiten pitkät varret.)\n\nMikko Siunattu (Saapuu.) No, kuins se nyt hurisee?... (Niistää\nnenänsä.) Kuins hurisee, Antti Hermanni?\n\nJuikurinen (Haukottelee laiskasti.) Ka, mikäpäs tässä! Talo on\nsemmoinen, jotta Savossa tämä jo olisi hovi. (Venytteleikse.) Papin\nelojakin kuuluu menevän tuonne kolme suurta piikkosäkillistä.\n\nMikko Siunattu (Vilkastuneena.) No, mikäs siinä sitte! (Riisuu konttia\nselästään.) Jos hän nyt sitte on vähä niinkuin kova... eli kuin häntä\nsanoisi... tää Liisa itse, tarkotan, niin... panen tuohon penkille tuon\nkontin (tekee sen)... niin mitä häntä tarvitsee niinkuin luonnolle\nottaa... tään nyt sinun. Vai kuin sinä häntä aattelet? (Touhuaa.)\nKuin... kuin sinä aattelet, veli?\n\nJuikurinen (Hymyilee.) Ka, eipähän tuo nyt syöne... (leikkiä laskien)\nnäin suolaamatonta.\n\nMikko Siunattu (Istahtaa, puuhailee kenkiensä kanssa.) Kuin hän nyt\nsöisi! Tässä nyt esimerkiksi tää minä. Nain sen Huttusen Pekan\nlesken. (Tiukentaa kintturemeliä) Kylä häntä moittii... niinkuin\nkipakkaluontoiseksi moittii. Moittivat, parjaavat. Minä siihen arvelen:\npauhatkoon, arvelen, akka aikansa. Kun taivas aikansa sataa, niin se\nselkenee, -- kun akka aikansa pauhaa, niin hän lakkaa... Ja niin hän\nsitte aina lakkasi. (Tiukentaa toista kintturemeliä.)\n\nJuikurinen (Mukautuen.) Ka, eipähän se aikaansa enempää kestä ijäinen\nkadotuskaan.\n\nMikko Siunattu. Kuin hän nyt enempää kestäisi! (Hankailee lapikkaiden\npohjia lattiaan) Ja niinkuin nyt tääkin vaimoväki, kun hän aikansa\nriitelee ja... sanotaan nyt, että kun hän on \"kova\", niin sitte hän on\nsen päälle pehmeä... ja niin kuin hellempi... eli kuin häntä sanoisi...\n(Etsii housuntaskuista jotakin) Niin jotta se on silloin niinkuin\nmetkaa... tai kuin häntä sanoisi... niinkuin hiikutin hyvä tään\naviomiehenkin olla, kun se eukko sitte pussaa ja kun hän muiskaa ja...\n(touhuaa) sen toransa päälle, tarkotan, kun hän muiskaa... Ja kun hän\nvielä, tää akka, pesee ja paikkaa housut ja paidat, niin...\n(selvittelee piippuansa) niin se on niin hiikutin hyvä... se tää\nnaimisissakin olo, jotta hän on (selvittelee)... niin hän on kuin saisi\nkielellään livaista sitä itseään autuutta.\n\nJuikurinen (Raapii hymyillen, hyvillä mielin korvallistaan.) Mhyy!\n\nMikko Siunattu (Ruuvailee piipunvartta.) Niin hän on ryökäle hyvää, se\neukolla olo! (Raaputtaa poskeaan.) Ja siks toisekseen, kuule, tää\neukollisena olokin on vähä niin, jotta se maistuu... tää rakkaus,\ntarkotan... maistuu paremmalta, kun on maha täysi, kuin silloin kun hän\non tyhjä... Tuo piipun peräruuvi pahuus kun ottaa ja reistaa,\nhänkin!... Niin jotta se tää Liisan iso talo on siinä avioliitossakin\nniin kuin yhtä tään rakkauden... kuin häntä sanoisin... _lisää_. (Menee\ntouhukkaana hakemaan pankolta piippurassia.)\n\nJuikurinen. Ka, eipähän se nälkäistä itse autuuskaan ilauta.\n\nMikko Siunattu. Ei... Ei hän maista siltäkään kuin vesi nälkäiselle...\ntää autuuskaan. (Rassaa, toistellen). Reistaa... reistaa tuo piipun\npakana... Ja vielä toisekseen... jos tää nyt sinäkin... jos pysyt\nSanassa... tai niinkuin uskot, niin se tuokin akan kovuus pehmenee...\nJos et vain sitte itse ota ja tee niinkuin tätä: tee _syntiä_.\n\nJuikurinen (Valmistuu lähtöön kuin asiansa päättänyt.) Ka, mitäpäs\ntuossa. Nai hänet pois akan. (Kuin kohtaloonsa alistuva.) Sillä tottapa\nse pitää kunkin kristityn ottaa se ristinsä kantaaksensa.\n\nMikko Siunattu (Rassaa piippuaan.) Ka, kuinkas! (Toistelee.)...\nKannettava hän on risti... on hän... Hyvä siitä tulee. Ja kun vain otat\nja uskot ja riiput Sanassa niinkuin se minun isäukkonikin hänessä\nriippui... siinä Sanassa... (Äkkiä) Ja etkös sinä olekin siihen\nisääsi... siihen ukko Juikuris-vainaaseen, kova uskomaan? (Pyyhkii\nrassin housuihinsa) Vai kuin?\n\nJuikurinen (Venytteleikse seisaallaan.) Ka, ainahan sitä on koetettu\nvaeltaa sitäkin kapeeta tietä.\n\nMikko Siunattu (Varustautuu lähtemään.) Ka, sittepä siinä ei ole enää\nniin mitä... Kun sinä nimittäin uskon asioissa pärjäät... Se, nääs\nmuuten tää Mamman Liisa, näet, on kova Sanan ja sakramentin päältä...\nniin minä niinkuin arvelin, jottei, arvelin, tulisi siinä... kuin häntä\nsanoisi: _pietti_.\n\nJuikurinen (Varmana.) Ei, perhana, siinä tule piettiä... uskossa.\n\nMikko Siunattu. Ka... no sitte...\n\nPekka Eevastiina (Palaa. Itsekseen puhellen.) Possu siellä vain syö...\nsyö ja lihoo sika siellä.\n\nMikko Siunattu (Kuin ilostuen.) Ka, yhähän se Pekka Eevastiinakin elää!\nJa vieläkö sinulle mitä kehtaa niinkuin kuulua?\n\nPekka Eevastiina (Kuin surkeillen.) Mitäpäs näistä köyhän\nkuulumisista!... (Kuin itsekseen valitellen.) Köyhän ja vanhan\nkuulumisista... (Terhakammin.) Siitä rautatiestähän tuota kuuluu\nkaikille muille kuuluvan... (toistellen) siitä, siitä kuuluu kuuluvan\nmuille.\n\nMamman Liisa (Saapuu helmat koholla.) Joko se Pekalla kiehuu huttuvesi?\n(Katsoo kattilaan.) No, onhan siinä että jo näkyy. Vaikka saisit vähä\nlisätä vettä, kun sieltä on se tädin Silja syömään tulossa. (Vie\nkirveen penkin alle ja laskee helmansa alas.) Ka näillä mainhan se tää\nMikko Siunattukin taas on! Entäs tämä toinen mies? Onko tämä sitä\nrautatien roikkaa?\n\nJuikurinen (Hymyillen.) Ka, pelkkää sitäpä sitä vain ollaan.\n\nMamman Liisa (Askareissaan.) Vai niitä olet sinäkin! (Hieman muuttuen.)\nNiitä kuuluukin olevan jo tässä pitäjässä kuin Israelin lapsia Egyptin\nmaassa.\n\nMikko Siunattu (Vahvistaa, vilkkaasti.) Niitä... niitä mestarejahan tää\nAntti Hermanni on... (Varustautuu tupakanpanoon lopullisesti)...\nniitä... niitä hän on aina sieltä rikkaan Maaningan takaa, ja itsensä\nsen jumalisen ukko Juikurisen poikia hän vielä on.\n\nMamman Liisa (Varusteleikse tupakan panoon; itsekseen äskeistä omaansa\ntoistellen.) Israelia... Israelia Egyptin maassa... niin on niitä\ntäällä.\n\nMikko Siunattu (Panee tupakkaa; toistelee omaansa.) Ukko... ukko\nJuikurisen poika hän on, Antti Hermanni. (Liisalle.) Ja se on\nuskovaista... taikka niinkuin ristikansaa se tään Juikurisen puolen\nkansa, eikä semmoista syntistä ja paatunutta väkeä niinkuin nyt\ntääkin... (pistää tupakkakukkaron vyönsä alle) vaikkapa nyt tääkin\nminä.\n\nMamman Liisa (Panee tupakkaa, kuin itselleen paheksuen.) Täällä tuo\nkääntyy jo koko kansa sen isäpaholaisen uskoon. Kirkossakävijöitäkään\nei ole enää senkään vertaa kuin ennen vanhaan kuuluu olleen\nmustanpenkin istujiakin. (Sytyttää piippunsa.) Tottapa se sitte\nrankaisee siitä, kun eivät enää pellotkaan kasva, vaikka heitä taivaan\nmannalla syöttäisi. (Mikko Siunatulle.) Tultako sinä? He tästä! (Antaa\ntulen piippuun.)\n\nMikko Siunattu (Hokee.) Ka!... No! (Sytyttää.) Pah... pah... pah, pah!\n(Lähtöä touhuten, Juikuriselle.) Ka niin, Antti Hermanni..?\n(Merkitsevästi.) Kuten siis puhuttu, niin... (Liisalle.) Ja yhäkö se\ntääkin Liisa on vain niinkuin tää tyttö? (Touhuaa rukkasiansa etsien.)\nYhäkö... yhäkö hän on vain tyttö... (Pekka Eevastiinalle.) Sano sinä,\nPekka Eevastiina, hänelle (tekee lähtöä)... sano hänelle, sano, jotta\nhänen pitää ottaa mies... Sillä, sano Liisalle, että Sanassakin seisoo,\nettä parempi se on naida kuin... niinkuin... kuin häntä sanoisi: palaa.\n(Ovessa, jäähyväisiksi.) No... ka niin...\n\nMamman Liisa (Juikuriselle, kuin itsekseen arvellen.) Vai sieltä sinä\nolet oikean ristikansan puolesta! (Äkkiä.) No, entäs onkos siellä niin\nkunnollisia hampaankatsojia, että saisivat hammaskivun asettumaan\npaljaalla suuhun katsomisella?\n\nJuikuriselle (Kierrellen.) Kyllähän sitä Savon maassa on viisasta, jos\nlie hurskastakin.\n\nMamman Liisa. Minulla kun on jo kahtena yönä tuota poskihammasta\npakottanut, niin lähetin jo hakemaan Lullu mustalaista sitä\ntohtoroimaan, mutta missä hän viipynee, kun sitä ei jo näy. (Muuttaa\npuheen äkkiä.) Vaikka taitaisit sinäkin ymmärtää sen verran hampaan\npäälle?\n\nJuikurinen (Kierrellen, leikkisällä sävyllä.) Ka... Enpä häntä ilkiä\nsuorastaan kehua... Se riippuu paljon hampaastakin.\n\nMamman Liisa (Nopsasti.) No, sittepä tässä asia selkeneekin, niin jotta\nei tarvitse mustalaiselle maksaa... Tulehan ja katso, piruko se tuota\nposkihammasta siellä oikein jäytää, kun se viime yönäkin sitä jomotti\nkuin olisi sata pirua ollut syntistä hampain järsimässä. (Avaa suunsa\nkeskellä tupaa seisten, käskee.) Tulehan tarkastamaan.\n\nJuikurinen (Tottelee, hieman epäröiden. Tarkastelee suuta, päätänsä\nkallistellen, jotta paremmin näkisi. Puhuu ymmärtävän sävyllä.) Terveen\nnäköiset hampaathan ne ovat... mutta... Onko niitä useinkin kolottanut?\n\nMamman Liisa (Suu auki puhuen.) Eihän niitä usein. (Neuvoo sormellaan.)\nKatsohan tuota... poskihammasta... Näkyykö?\n\nJuikurinen (Tirkistää suuhun.) Niinpähä näkyy olevan. Hittokohan sille\non tullutkaan, kun se... (tarkastaa visummin.) Kylläpä on ilennyt\nheittäytyä hammas pahoille kujeille. (Tarkastaa yhä visummin. Omalla\ntavallaan.)... Ei siellä Savon maassa ilkiä hampaat pitää tuommoista\npeliä.\n\nMamman Liisa (Käy sylkäisemässä.) Pahanhengen hammas... kun rupeaa\nreistailemaan työaikana! (Pureksia vätystää toista suupieltään.)\n\nJuikurinen (Jatkaa omaansa.) Mutta kyllähän siitä kalu tulee, kun tässä\nvain ensin keksitään konstit.\n\nMamman Liisa (Jatkaa omaa harmittelevana.) Pahanhengen kiusauskin on\nhelpompi kantaa kuin tuo hammassärky. (Pyörähtää touhuissaan kuin\nvoitokkaasti, toiseen asiaan mennen.) Niin-kuin-niin! (Äkkiä\nJuikuriselle.) No... ja entäs sitte? (Puoli-itsekseen, touhuten.) Entäs\nsitte, kysyi piru pyöveliltä.\n\nJuikurinen (Kuin pulassa.) Ka, eipä tässä sitte enää mitä sen ihmeempää\nilkiä olla. (Lähtöä tehden.) Pistäännyn vain tässä ulkosalla\nhaukottelemaan nuo enimmät unen perut pois. (Menee, kuin selitellen\njäähyväisiksi.) Unen... unen perut haukottelen tässä ijäkseen pois.\n\nMamman Liisa (Itsekseen.) Aika miehen makkara! Kuka syntinen hänet lie\nsiittänyt senkin. (Silja saapuu nyytteinensä.) Ka siinähän se jo\nSiljakin työntyy! (Tervehdykseksi.) No-o ka, tyttö nyytteinesi! Siitäkö\nrämmit Kiikkisen Rapasuon poikki?\n\nSilja (Asettelee nyyttejänsä penkille. Yksin ollessansa tunteellinen,\nmuulloin aina reipas.) Ka siitähän tuota. (Nyytti putoaa.) Tuo nyytin\npahuus, kun ei penkillä kestä! (Panee nyytin takaisin penkille.) Ja se\nAhvenaisen leski kun sanoi, jotta ne rautatieläiset ostavat kahvia,\nvaikka olisi miten paljo keittäjiä... niin arvelin, jotta joudanhan\ntästä minäkin kahvinkaupalle.\n\nMamman Liisa (Touhuaa tupankanleikkuupuuhissa, rallattaa omissa\naskareissaan jotenkuten rallatuksen mukaan kuin lehahtelemalla hieman\nliikahdellen.) Ral-la-la-la-la j.n.e. (Leikkelee tupakan lehtiä\npenkillä veitsellä, Siljalle.) Katsopas, Silja, sitä pannua ja pane\nsiihen sikuria ja kahvia, niin saa tässä vaikka tulokahvit härpätä,\njotta ei kieli suuhun kiinni kuiva. (Silja tottelee. Liisa viheltää\näskeistä laulua. Äkkiä) Entäs, Silja... joko sinä olet saanut sulhasen?\n\nSilja (Ynseästi.) No mitähän minä nyt tuolla tekisin! (Estää pannun\nkuohumasta) On tässä vielä ikää... Nyt kun se kuohuu... tuo kahvi!...\nÄs! (Estää)\n\nMamman Liisa. No eikös se jo Pekka Suruttoman poika? (Merkitsevästi,\ntyössään.) Niin-kuin-niin... rakastanut?\n\nSilja (Ynseästi.) No siitähän minä nyt huolisin... laiskasta pojasta.\n(Puuhailee) Joka on kuin tyhjä tuppi... koko poika!\n\nMamman Liisa (Kuin itsekseen, toistellen.) Rakastanut... rakastanut...\nAh, se rakkaus... ah, se rakkaus... Usko, toivo ja rakkaus! (Kuin\nosaksi Siljalle puhuen.) Jos tässä sattuisi kunnon mies niissä\nrautatienmiehissä, niin... (varmemmin) niin vaikka tässä vielä\nrakastuisinkin. (Raappii kuvettansa.) Vaikka... vaikka tässä tyttö\nrakastua räväyttäisi. (Jatkaa työtään. Kuin itsekseen.) Olisikin tässä\nmies tarpeen... Tuosta Pekasta ei ole enää taikinan alustajaakaan.\n(Ryhtyy panemaan tupakoita kukkaroon, vihellellen samalla säveltä: Nyt\nkukkivat j.n.e.)\n\nJorkka (Aina reipas, rehti, mutta ei puukkopuheissaankaan itse asiassa\nraaka, vaan on se tavallista peloittelevaa näyttelemistä, pohjaltaan\nleikkiä, vaikka tekeytyykin kuin olisi se totta. Saapuu reilusti,\nhytkäyttää Liisan vihellyksen tahdissa jonkun askeleen.) He-hei!...\nTäälläpä!... Eukot täällä viheltävät ja (Siljaa tarkottaen) tyttärillä\nkahvi kiehuu! (Viskaa laukkunsa penkille.) No, terve taloon sitte!...\nTerve ja (Siljalle, äkkiä, reilusti)... sanonko ma jo vieläkin enemmän?\n\nMamman Liisa (Kuin kylmäkiskoisesti ja itsekseen.) Sanonko ma!...\nSiinäkin taas yksi tyhjällä rehentelijä. (Jorkalle.) Oletko sinä saman\nmaan uskonveljiä kuin tämä äskeinenkin mies... Juikurinen, vai mikä\nJoikurinen se olikaan?\n\nJorkka. Häh? (Rivakasti.) Minäkö!... Ei, emäntä! Elä usko! Tämmöiset\npojat ovat siitä maasta, josta lauletaan jotta: (Laulaa reippaasti.)\n\n    Kun Härmän pojat ajavat\n    niin tien on oltava (rennosti) auki... auki... auki!\n    Kun Härmän pojat...\n\n(Keskeyttää. Pekka Eevastiina palaa vesiämpäriä kantaen.) No tuo se\nnyt on varmaankin se Eevastiina. (Asettuu Siljan eteen, kädet\nhousuntaskussa kuin rehennellen, ja katsoo silmiin) Ja tämä korea tytön\nnupukkako se on sitte se kuuluisa \"Mamman Liisa\"? (Silja yrittää\npoistua, mutta Jorkka asettuu eteen) Häh, Liisa?... Sinäkö se olet se\n\"Mamman Liisa\"?\n\nSilja (Sysää syrjään, katse kuin ujona maassa, närkästyen.) Mene siitä!\n(Menee ohi ja ryhtyy nyyttejään järjestelemään.)\n\nPekka Eevastiina. Liisa on se, joka siellä tupakkaa kukkaroon panee.\nTämä on Silja.\n\nJorkka (Raapaisee niskaansa muka harmista.) No perhana!... Ja minä kun\njo arvelin rakastua tähän väärään Liisaan. (Lähestyy Liisaa rehdisti)\nSis-so!... Se on siis tämä se oikea.\n\nMamman Liisa (On noussut. Menee vastaan ikäänkuin urhoollisesti.) Ei\nsitä meidän talossa säikytä, jos yksi mies vastaan tulee. Annappas\ntulta piippuun!... Onko sinulla tikkuja?\n\nJorkka (Kopeloi taskujaan nopeasti.) No pitää olla! (Raapaisee tulen ja\nsytyttää Liisan piipun. Kuin ihastuneena.) Niin sitä pitää. Reilusta\npelistä se pitää Härmän poika.\n\nMamman Liisa (Puhaltaa savut. Äkkiä.) Mikä sinun nimesi on?\n\nJorkka (Kuin kehuen.) Kasteesta asti Jorkka. Kova rautatien junkkari,\nankara puukkomies ja kuulu naisten viettelijä.\n\nMamman Liisa (Nostaa kätensä, varottavasti.) Mitä siihen tulee, niin...\n(käskevällä päänliikkeellä) niin suu poikki tässä talossa semmoisista!\n(Omituisesti.) Niin-kuin-niin!\n\nJorkka (Muka oudostuen.) Elä helkkarissa!... Pulska ja iloinen eukko...\nMutta ettäkö siis rakkaudestakin suu poikki?\n\nMamman Liisa. Joo... mutta... (omituisesti) mutta sana ja sakramentti\nse jöötä pitää! (Kuin voitokkaana.) So, siis, poika, rakkaudesta! (Kuin\nasiaa selittäen.) Niin jotta jos ei kerran ole sormusta ja pappia,\nniin... (nyökkäilee omituisesti, voitokkaasti) niin-kuin-niin!...\nNiin-kuin-niin, Härmän poika!\n\nJorkka (Pannen leikiksi.) \"Niin-kuin-niin\"! (Pekka Eevastiina pesee\npyttyä.) Mitä \"niin-kuin-niin\"?\n\nMamman Liisa (Topakkana.) Niinkuin sana ja sakramentti vaatii, niin on\nkaikki tässä talossa... Että siis ensin vihkiminen ja vasta sitte\nmuu... se muu rakkaus... Mutta jos ei niin, niin silloin (vetäisee\nkädellään kuvaavasti suunsa editse) näin suu poikki niistä puheistakin\ntässä talossa.\n\nJorkka (Rehennellen, omalla tavallaan leikiksi pannen.) Elä\nlemmolla!... Rakkauskin siis on tässä talossa alettava papista ja papin\nrouvasta ja vasta sitte... Errr? .. perrr... (rennosti) kiroonks ma jo?\nVai? (Lähentelee Siljaa.) Silja!... Eh, Silja! (Yrittää laulaa.)\n\n    Ja lemmi sinä tyttö Härmän poikaa...\n\nMamman Liisa (Topakkana keskeyttää, sysää Siljan kamarin ovea kohti.)\nSilja pois... (Käskevämmin.) Kamariin Silja ja paikalla! (Sysää\nkamariin, lukitsee oven. Kuin voittaja.) Siellä on nyt likka kuin\nkaapissa, sanoi mamma tytöstänsä.\n\nJorkka (Kuin harmistuen.) Mutta perhana! (Ikäänkuin uhkaavasti.) Sun\nsaamari!\n\nMamman Liisa (Tavallisesti, asiaa selittäen.) Reilu mieshän sinä näyt\nolevan, mutta... (ottaa pieksua orren päästä) mutta ensin usko ja\nkristillinen meno, ja sitte vasta rakkaus, (Tarkastelee pieksun\nompelusta, kuin itsekseen.) Jokohan tuokin pieksu ratkeaa. (Tarkastelee\nkenkää itsekseen, laulaa kiekutellen.)\n\n    Ja rakkaus se syämmehen syttyy,\n    kun ruusut ne kukoistavat.\n\n(Äkkiä Jorkalle.) Mitenkä paljo sinulla jo on ikää?\n\nJorkka (Rennosti liikehtien.) Naima-ikä, ja sekin jämpti ja hiuskarvan\npäälle kuin apteekin vaa'alla mitattu.\n\nMamman Liisa (Halveksien) Noo! Vielähän tässä nyt hiuskarvat ja muut\nharjakset... ikää mitatessa! (Äkkiä iloisesti Jorkan edessä, silmiin\nkatsoen.) Entäs osaatko sinä laulaa sen laulun, jotta: (Laulaa\nkiekutellen, laulun mukaan Jorkan edessä hieman lehahdellen kuin\ntanssiliikkein. Sävel sama kuin \"Nyt kukkivat\", mutta laulaa makeammin\njaetut tavut pitkään vetäen:)\n\n    Voi, voi su-ua, Akse-eli ju-ulma,\n    kun Hilma-asi hylkäisit sä-ä!\n       (Lehahtelee kauvemma.)\n    Rai... rai... rai!... Akse-eli julma\n    kun Hilma-asi... Rai... lal... lal-laa!\n\n(Kysyy.) Osaatko laulaa sen?\n\nJorkka (Pyyhkäisee hatun otsallensa.) En sitä laulua. Mutta Mattilan\nSandran laulun minä osaan. Ja sitte vielä tämän Härmän pojan laulun\nkullallensa: (Laulaa reilusti.)\n\n    Perkutirallaa, sa sinisilmä tyttö!\n    Jos tohdit katsoa puukon terää,\n    niin rakkaus se rinnassa herää.\n\nMamman Liisa (Ynseästi.) No-o!... Niitä semmoisia on jo nähty ja\nsyötykin. Mutta (keskeyttää, Pekalle touhukkaasti) Pekka! Otappas\nrainta ja mene lypsä lehmät. Minä tästä pyörähdän korjaamassa sen\nkärrinpyörän. (Jäähyväisiksi Jorkalle.) No... niin-kuin-niin! (Poistuu\nkuin pyrähtäen. Pekka Eevastiina lähtee perässä.)\n\nJorkka (Itsekseen, ihmetellen.) Sun saamari sitä eukkoa! Siin' on koko\nryökäleen ruusunen!... Mutta entäs täällä oven takana! (Koputtaa\nkamarin ovelle.) Kuuleks' sa, tyttö! Joko sull' on henttu! (Koputtaa.)\nEh, Silja! Sil-ja!\n\nSilja (Kamarissa, reilusti.) No enkä vastaa!\n\nJorkka. Sii-ilja! (Kuuntelee.) Kuule, Silja! Joko ma rakastun sinuun?\n\nSilja (Ynseällä äänellä.) Rakastun! Mokomakin!\n\nJorkka (Jatkaa omaansa.) Sii-ilja!\n\nSilja (Tiukasti.) Enkä avaa ovea.\n\nJorkka. No sitte minä kierrän ikkunan kautta. (Yrittää lähteä.)\n\nJuikurinen (Tulee, vastaan.) Ka!... Rautatienmiehiäkös se tääkin vieras\non?\n\nJorkka (Rivakasti.) Jooo!... Herrat ja me... Me sitä tehdään\nrautatietä.\n\nJuikurinen (Hymyillen) Ka, kukapas sitä muut! Ja vieläkö ollaan mistä\nkaukaa niinkuin kotoisinkin?\n\nJorkka (Tekeytyen) Här-rrmästä ollaan.\n\nJuikurinen. Vai oikein sieltä iletään olla rojauttaa! (Hymyilee.) Ja\nsittepä sitä ollaankin niinkuin samoja veljiä, kun kerran sinäkin\nnäissä rautatien töissä...\n\nJorkka (Tekeytyy rehenteleväksi.) Veljiäkö! (Lyö olalle.) Ollaanks me\nsiis veljiä?\n\nJuikurinen. Ka, mitäpäs sitä muuta! Kun on kerran sama ruunu isäntänä.\n\nJorkka (Yhdellä jalalla, kuin kumarassa, tekeytyen, käsi puukkoa\ntapaillen.) Veljiä... perrrr!... Saaks lyödä siis puukolla jo?... Vai?\n(Juikurinen hölmistyy.) Osaatkos sinä puukkotappelua? (Käsi valmiina\ntupessa kiinni.) Vai?\n\nJuikurinen (Pyyhkii hihallaan suutansa, katsoa muljauttaa, epäröiden.)\nPuukkoko!\n\nJorkka (Muka uhkaavana.) Puukko!... Osaaks sa?\n\nJuikurinen (Vältellen, hieman arkaillen.) Ka, eipä se tää tavallinen\nihminen puukolla pistäen parane. (Rohkaistuu. Viisaasti, pistävästi,\nhymyillen.) Sitä kun kellä on päässä pidettävää, millä pistää, niin sen\nei tarvitse pistää tupessa pidettävällä.\n\nJorkka (Vastauksen viisaudesta alakynteen joutuneena.) Sun saamari...\n\nJuikurinen (Hyvillään, voitokkaan myhäilevänä.) Ka, sanassahan se on\nSavon voima.\n\nJorkka (Rennosti, kuin tappiolle jääntiänsä sotkien.) Jaa... oli mikä\noli ja tuli mikä tuli, mutta... (kuin toiseen asiaan mennen.) Mutta\nruunu se on, joka ruokkii, ja poika, joka puukolla pistää. Ja nyt ajöö,\nsanoin Vöyrin tyttö hentullensa. (Poistuu.)\n\nJuikurinen (Yksinään, selviytymisestään hymyillen.) Paholainen!...\nIhankohan tuo tosissaan semmoista hevosenleikkiä laski!\n\nMikko Siunattu (Saapuu, heittää kantamuksensa penkille.) Siinä häntä\nsitte on eväänpuolta. (Puuhailee.) Niin jotta... (kohauttaa housujaan)\njotta kun nyt vain ottaisi ja luistaisi se rautatientyö ja... ja\nvarsinkin se palkansaanti, kun hän luistaisi, niin eläisi sitä\nkerran... tääkin nyt köyhäkin eläisi niinkuin se Latsaruksen rikas mies\notti ja eli. (Tiukentaa remeliään.) Vai kuin sinä arvelet, veli?\n(Tiukentaa vieläkin, hokien.) Kuin... kuin sie arvelet, veli?\n\nJuikurinen (Myönnellen.) Ka, ainahan sitä rikkaan kannattaisi röhkiä.\n\nMikko Siunattu (Vilkkaasti, riisuu kenkää, sitoakseen jalkarievun\nparemmin.) Vaikka se tää sinun asia... tää, tuota, naima-asia... kun\nhän ei vain ottaisi ja rupeaisi ja... kuin häntä sanoisi... kun hän ei\nsotkeutuisi jo alussa tää asia, hylky. (Katsoo kenkään.) Kun se tää\nKerimäen Matikainen... sen ukko Matikais-vainaan poika, ruoja, kun hän\non kanssa ottanut ja tullut ja kuuluu aikovan iskeä silmänsä tähän\nniinkuin Liisaan hänkin... se Matikaisen poika... jos olet sattunut\nhänestä kuulemaan, hylystä. (Sitoo hattaraansa.) Niin jotta se on tää\nnaima-asia yleensä epävarma kuin tuo Luojan ilma ottaa ja on\nheinäaikana.\n\nJuikurinen (Oudostuu, mutta hymyilee tyynenä.) Elä nyt helkkarissa!...\nEttäkö nyt jo ihan ennen alkua mojauttaisi Matikaisella?... Ja sotkisi\nasian?\n\nMikko Siunattu (Vilkkaasti, kenkiytyä touhuten.) Ka, se on aina kuin\nhän ketäkin lykästää... tääkin naiminen, tarkotan, kuin hän lykästää...\nNiin jotta, tarkotan... kas kun tuo hattarakin kuluu ja repeytyy,\nruoja... jotta kuka on vilkkaampi, (touhuaa) tuota, niinkuin tässäkin\nrakkaudessa kuka on vikkelämpi, niin hän on aina se rikas-mies. (Ryhtyy\nkenkää vetämään jalkaansa.) Hän... hän on se rikas... eikä niinkuin se\nLatsarus... se köyhä... Niin jotta... (Välillä entistä asiaa toistaen.)\nRepiää... repiää hattarahylky... Niin jotta... (Välillä.) Kas tuota\nkenkää!... Niin jotta ota nyt, veli, ja ota ja ole se vikkelä. (Kävellä\nkepsuttelee nopein, lyhyin askelin, katsellen kontille naulaa. Kuin\nitsekseen hokien.) Ole... ole vikkelä... ole vikkelä, veli...\n\nJuikurinen (Raapii korvantaustaansa, hieman harmistuneena.) Se on\nperhanan paha pyörä kärrissä... se Matikainen!\n\nMikko Siunattu (Ripustaa kontin naulaan.) Ka... no... Kuin hän nyt\nsitte näkyy... Vaan nyt tule, veli, tule, niin silmätään näitä niinkuin\ntään talon viljelyksiä. (Lähteä touhuaa.) Tule... tule, veikkonen... ja\nkuin hän sitte näkyy, niin... (tokaisten) niin niin hän sitte on.\n(Menee.)\n\nJuikurinen (Mennessään.) Ka, silmätä mojautetaan heitä... niitäkin\nmaallisia.\n\nMiihkuli (Saapuu Matikaisen kanssa, liikkuu yleensä ja puhelee hyvin\nkepsakkana, levittelee usein käsiään, punoo ihmettelevästi päätään\nj.n.e.) A vot, veli.. vot Mamman Liisan talo. (Irrottaa laukun\nhartioiltaan penkille.) Talo, sanon, veli, talo moinen, että jos kunne\nkatsot, niin on... Ja eukko itse... eukko, kuule, Matikainen, eukko\nkuin (tapailee käsiään levitellen) no, eukko... (turistaa nenäänsä,\npeukalon rystysellä nenänsyrjään painaen) eukko, kuule, moinen, jotta\nvaikka hänet aisoihin pane, niin on eukkoa siinä. (Kävellä kopsuttelee\npuuhaillen.)\n\nMatikainen (On silmäillyt tupaa.) No... Onhan tässä talo.., Talo kuin\ntalo. (Nostaa vasenta jalkaansa ja vetää pieksunvarren suoraksi,\nseisaallaan.) Kun nyt vain onnistuisit puhemiehenä. (Vetää toisen\npieksunvarren suoraksi.) Ja sitte, miten isot tässä ovat nämä konnun\nmaat?\n\nMiihkuli (Punoo ihmetyksen elein päätään.) Ii-isot... y-ylen isot\nollaan konnun maat... Ja Liisa itse hyvä... ylen hyvä... Ja maat ovat\nylen isot.\n\nMatikainen (Kuin matkien.) \"Ylen isot\"! (Nauraa sille.)\n\nMiihkuli (Vahvistaa kehuen.) Ylen... ylen isot... Jos kuin isot ollaan.\n(Levittelee käsiään, lyöden reisiinsä.)\n\nMatikainen (Tenää.) No miten isot?\n\nMiihkuli (Vilkkaasti touhuten.) Konnun maat... A, vot minä näytän:\nYlettömän iso kontu... (levittää syliään) riihattoman yletön kontu!...\nNääs: Tässä, niinkuin tämän ikkunan luona, on Miinalaisen rajapyykki...\n(Touhuaa näytellen.) Siitä menee raja (linjailee kädellään)... raja\nmenee näin suoraan... näin, veli. A siellä, niinkuin sängyn luona, on\nKakkisen pyykkikivi, ja siitä, vot... (hajareisin viittoaa, lyöden\noikealla kämmensyrjällä reisiensä välitse, kumarassa ollen ja jääden\nsiihen asentoon) vot, menee raja niinkuin tästä minun jalkojen välitse,\nja vot, (osottaa vasemman käden sormella taakseen) siellä, vot, on\nHartikaisen rajapyykki ja sitte... (nousee suoraksi) sitte talo tässä\nnäin (osottaa sormellaan lattiaan pystysuoraan.) A vot talo!\n\nMatikainen (Kuin matkien.) \"Vot talo!\" (Nauraa sille.)\n\nMiihkuli (Toistelee.) Vot... vot, veli. (Puuhaa vilkkaasti laukkunsa\nkanssa.) Ylen... ylen iso talo!... Jumalattoman iso, veli!\n\nMatikainen (On ottanut patukan.) Ja tässäkö se sitte on se\n\"skorppiooni\"? (Nauraa sille sukkeluudellensa.)\n\nMiihkuli (Huitaisee kädellään.) A, no!... \"Skorppiooni\"! (Äkkiä.) A\nkellä akalla ei ole \"skorppiooni\"?... Ota jos enkeli. Tyttönä on kuin\nenkeli, akaksi kun pääsee, niin \"skorppiooni\" on... Näes, veli,\nskorppiooni, veli, kuuluu akkaan kuin häntä hevoseen... (Huitaisee\nhalveksivasti.) No vot sinulle \"skorppiooni\"!\n\nMatikainen (Ylvästyen.) No! Eipähän tuo nyt patukka mieheltä päätä syö.\n(Oikoo pieksujensa varsia.) Ja entäs nää viljelysmaat?... Jos heitä\nsilmäiltäisiin.\n\nMiihkuli (Lyhyin, nopein askelin, kuin hieman notkuvin polvin, lähtöä\ntouhuten.) Silmäämme, veli... luomme katseen viljelyksiin... Ylen ovat\nviljavat pellot. (Menevät.) Ylettömän on varakas eukko.\n\nPekka Eevastiina (Palaa maitoraintaa kantaen. Ryhtyy siivilöimään\nmaitoa pyttyihin.)\n\nPekka Polykarpus (Saapuu, niistää nenänsä sormillaan ja pyyhkii\nsormensa kengänvarteen.) Onko se tämä se Mamman Liisan talo?\n\nPekka Eevastiina. Tämähän se on.\n\nPekka Polykarpus (Menee lähemmä.) Sen Mamman Liisan taloko se on tämä?\n\nPekka Eevastiina. Sen on...\n\nPekka Polykarpus. Häh?\n\nPekka Eevastiina (Kovasti.) Sen on.\n\nPekka Polykarpus (Kallistaa vasenta korvallistaan, paremmin\nkuullaksensa.) Minä en tuolla oikealla korvalla hyvästi kuule... Niin\njotta onko tämä sen Mamman Liisan talo?\n\nPekka Eevastiina (Äkäisesti.) On... on. (Itsekseen.) Piru!\n\nPekka Polykarpus. Häh? (Kallistaa korvaansa.)\n\nPekka Eevastiina (Huutaa korvaan.) En minä kehtaa enää huutaa.\n\nPekka Polykarpus (Kuin olisi muka kuullut.) Ka, sitähän minä, jotta\ntämä se on. Ne kylällä sanoivat, jotta sitä eivät tään puolen miehet\nhuoli akakseen, niin minä hänet otan, vaikka hän nyt olisikin vähän\nkipakkaluontoinen. (Alkaa kotiutua kährätä, kuin itsekseen nuristen.)\nTulin tänne minäkin rautatien töihin, niin samahan tuo olisi, vaikka\nsillä tiellä pääsisi tässä isäntämieheksikin.\n\nPekka Eevastiina (Kääntää penkin tuvan poikki, saadakseen sillä käsin\nreikäleivän orren nenästä. Nureksii leipää ottaessaan.) Taikinakin\nolisi jo pantava. Alkavat tässä loppua leivät. (Vie leivän pöydälle.)\nLoppuvat... loppuvat tässä leivät kohta. Eh... heh .. heh.\n\nMamman Liisa (Palaa hevosvaljaita kantaen, panee valjaat naulaan.)\nPaholaistako se tuo penkki on taas keskellä lattiaa... Mutta samapahan\ntuo on, missä tuota istuu. (Istahtaa penkin keskipaikalle.) Onkin tässä\nsaanut tänä päivänä työtä rynnistää, jotta kintut jo alkavat väsyä.\n(Rupeaa selvittelemään piippuaan.)\n\nPekka Polykarpus (Istahtaa Liisan rinnalle oikealle.) Se taidatkin sinä\nitse olla se tämän talon emäntä... josta ne kylällä puhuivat.\n\nMamman Liisa (Kuin itsekseen tupakkaa pannen.) Isäntäkö häntä lie vai\nemäntä. (Pekka Polykarpukselle.) Niitä rautatieläisiäkös sitä sinäkin\nolet?\n\nPekka Polykarpus (Jatkaa omaansa. Pekka Eevastiina keittää huttua.)\nMinä tähän jäin asumaan. Jos sattuisi pääsemään rautatien töihin... Ja\nsamapahan tuo on, missä asuu. (Vetelee savuja.)\n\nMamman Liisa (Puoli-itsekseen.) Kuuluuhan niitä nyt täällä vilisevän...\nmiehiä... Missä he kaikki vain kirjoilla lienevät. (Toistellen)\nMissä... missä lienevät seurakunnan kirjoissa.\n\nJuikurinen (Palaa.) Siellä se ulkona vaan tuo luojanilma olla\nlekottelee entisellään. (Istahtaa Liisan viereen vasemmalle.\nLeikkisänä.) Siellä... siellä hän vain luojan ilma olla lököttelee,\nniin kuin tää Liisa tässä penkillä istua nököttelee.\n\nMamman Liisa (Kuin itsekseen, matkien, piippua täyttäen.) Lekottelee ja\nnököttelee... (Äkkiä.) Ka, siinähän se Miihkulikin taas!\n\nMiihkuli (On saapunut Matikaisen kanssa.) A vot, Miihkuli tässä!\n(Rehvastelee.) Ylen on hyvä Miihkuli... Jos kussa on, niin hyvä on.\nVot, (touhuaa) vot rintaneulat tuo... silkit ja sormukset tuo... ja\n(iskee silmää) ja sulhaset tuo. (Istahtaa Pekka Polykarpuksen viereen)\nYlen ihanat sulhaset tuo.\n\nMatikainen (Istahtaa Juikurisen viereen.) \"Ylen ihanat tuo!\" (Nauraa\nsille.)\n\nMamman Liisa (Pekka Polykarpukselle.) Annappas siitä piipustasi tulta.\n\nPekka Polykarpus. Häh?\n\nMamman Liisa (Tarttuu Pekka Polykarpuksen piippuun.) Tulta minä pyysin\npiipusta. (Sytyttää Pekan piipusta, niin että molemmat vedellä\nloputtavat yhtäaikaa) No... Jo se palaa. (Painaa piippuaan peukalon\nkynnellä. Juikuriselle) Sinullapa näkyy olevan hyvät pitkävartiset\nlapikkaat. (Puhaltaa savut.)\n\nJuikurinen (Vetelee lapikkaittensa varsia hyvillä mielin, jalkojansa\nsamalla nostellen ja suoraksi oikoen.) Onhan siinä lapikasta, olkoonpa\nsitte kysymys nahkan hyvyydestä tahi tuosta suutaristyöstä.\n\nMatikainen (Vetelee hänkin pieksujensa varsia, jalkojansa nostellen.\nSamoin Miihkuli saapastensa varsia ja Pekka Polykarpus pieksujensa.)\nKa, lapikkaan näköisetpähän näkyvät olevan. (Pistäen.) Pieksämäen\n\"kalakukot\". (Nauraa sukkeluudellensa.)\n\nMamman Liisa (Painelee sormellaan Jukurisen lapikkaan kärkiä, ompelusta\ntutkien.) Lapikkaat kun lapikkaat. Mutta eikö oteta ja vaihdeta? Saat\ntuommoiset. (Kouraisee helmaansa polvea myöten, nostaa jalkansa ja\nvetää lapikkaansa pitkää vartta.) Katso minkälaiset lapikkaat.\n(Voitokkaana.) Niin-kuin-niin! (Vetää toisen pieksun vartta.)\nLinkun-lankun! (Kaikki oikovat pieksunvarsiansa niin että jalkoja\nkohoaa eri aikoina siellä täällä.)\n\nMikko Siunattu (Saapuu vilkkaana, kuin leikkisänä, hokemalla puhuen.)\nNo... ka... Siinähän ne jo nyt menevät... siinä... siinähän ne jo\nmenevät tällä Mamman Liisalla... nää niinkuin kenkä- ja naimiskaupat.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS\n\n\n    Sama tupa. Löppö-Leena varustautuu sekaamaan kortteja.\n    Mamman Liisa veistää kirvesvartta.\n\nMamman Liisa (Tarkastelee veistostansa, puhetta jatkaen.) Sisso!... Vai\nniin!... No, minkäslaista se sitte oikeastaan on se naimisissa olo?...\nSinä kun olet siinä ryllissä jo ollut.\n\nLöppö-Leena (Tapailee. Puhuu omituisesti toistellen.) Ka... onhan\ntuo... Siinähän tuo menee... Menee... menee... Menee... menee se siinä.\n(Pyyhkäisee nenäänsä.) Ja ainahan siitä on ukostakin apua päiväseen\naikaan. (Sekaa kortteja.) On... on... On siitä apua ukosta... On siitä\ntyössä apua.\n\nMamman Liisa (Viheltää: \"Kun kukkivat kaunihit ruusut\", ja veistää taas\nhieman. Äkkiä.) Ka, tottapa se on sitä varten Sanassakin, jotta miehesi\npuoleen pitää sinun halusi. (Lopettaa veistoksen.) Tottapa... tottapa\nse on sitä varten.\n\nLöppö-Leena (Kuin itsekseen ja kuin se olisi hänen omaa puhettaan.)\nSitä... sitä varten se on sanottu... Sitä varten se on Sanassa sanottu.\n(Liisalle.) Vai on siellä Sanassa niinkin sanottu. (Kuin itsekseen.)\nVai on... vai on niin Sanassa sanottu.\n\nMamman Liisa (Työtä lopettaessaan ja pöydän luo mennessään laulaa\nkiekuttelee.)\n\n    Kun kukkivat kaunihit ruusut,\n    niin voi kun ne kukoistavat!\n\n(Leenalle.) No, povaa häntä nyt sitte! Jos tässä hyvinkin vielä\npyörähtäisi naimisiinkin. (Leena jouduttautuu. Mamman Liisa puistelee\nhamettansa.) Povaa nyt ensin siitä Härmän miehestä... olisiko tuo\nonneksi.\n\nLöppö-Leena (Levittää kortteja. Jatkaa äskeistä toistellen.) Povaa\nLeena... povaa se Leena... povaaa... (Äskeistänsä jatkaen. Kuin\nitsekseen.) Vai on siellä... vai on siellä Sanassa niinkin sanottu.\n(Liisa nostaa.) Ruutu pohjalla. (Jatkaa äskeistä, selitellen.) Minulla\nei tule sitä Sanaa niin ulkoa tutkituksi. (Levittelee kortteja. Kuin\nitsekseen.) E-ei tule ulkoa Sanaa tutkituksi... Kas tuota\nherttarouvaa... Mutta kun sen on kerran kätkenyt sydämeensä, niin\nmitäpä hänestä enää sitte kaikista haluista ja himoista kirjasta\ntutkii... Mitäpä... mitäpä himoista tutkii!... Hertta kolmantena...\nNo...\n\nMamman Liisa (Tarkastelee.) Ruutu ja kuningas ja hertta... Eikös ne ole\nhyvät kortit Härmän pojan päältä?\n\nLöppö-Leena (Kuin itsekseen, korttejansa asetellen.) Hyvät... hyvät\novat kortit Härmän pojalla. (Näyttelee sormella korttia tökkien) Tuossa\non onnellinen elämäntaival... tässä rakkaus... tässä onni... ja tässä\nse... aviosänky.\n\nMamman Liisa (Tarkkailee kortteja, toistelee kuin ajatuksissaan.)\nSänky... ja sänky... ja... (Äkkiä.) Eikös tuo herttamies ole sen\nMatikaisen kortti?\n\nLöppö-Leena (Kuin omissa asioissaan puhuen.) Sen on kortti... sen on\nhertta. (Kääntää puhetta.) Ja mikäs tässä on sinunkin ukolle mennessä.\n(Asettelee kortteja.) Mikäs... mikäs on mennessä ukolle... Sittepähän\ntietää senkin ryllin... Sitä varten sitä minäkin ukolle menin...\n(asettelee) jotta... jotta tietäisin senkin ryllin... senkin ryllin...\nsenkin ryllin. (Povaa) Matikaisen tie on tässä. (Näyttää sormellaan\ntökkien.) Tuossa on raha... tuossa rakkaus, ja tässä sitte lapset.\n(Alkaa koota korttejansa.)\n\nMamman Liisa (Ynseästi.) Noo... ei siitä Matikaisesta ole. Semmoinen\ntyhjällä nauraja... (Jyrkästi) Niin että se poikki ja: \"tämän Hännän\nmiehen puoleen pitää sinun halusi oleman.\" (Kakistelee ja käy\nsylkemässä. Muuttuen.) Vaikka olisihan Matikaisella se etu, että on\npäässyt kvartesmanniksi. (Pyörähtää. Päättävästi.) Mutta mikä poikki,\nniin se poikki. Ja siis Härmän mies... Niin-kuin-niin! (Äkkiä.)\nTuleppas, Löppö, ja viedä rytäytetään tämä vesikorvo lehmille... Ei se\nPekka ennätä niitä akkojen töitä tässä enää tehdä... Tarpeena tässä se\nhärmäläinen jo menee. (Poistuvat korvoa kantaen.)\n\nLöppö-Leena (Mennessänsä.) Viedään... viedään pois vesi... Viedään,\nviedään vesi pois.\n\nSilja (Saapuu, ryhtyy kerimään. Laulaa keriessään.)\n\n    Ah voi sydän parkaa,\n    nyt kun kukkivat ruusut,\n    enkä onnea arkaa\n    kiini saa,\n    ah, en saa!\n\n(Selvittelee vyyhteä.)\n\n    Siksi itken mä salaa,\n    nyt kun kukkivat ruusut,\n    luokse kultani halaa\n    aatos mun,\n    ah, voi, mun.\n\nJorkka (On saapunut. Katsoo.) Niinkö?... Ettäkö kun kukkivat ruusut?\nHäh, Silja?\n\nSilja (Kuin närkästyen.) No, mitäs se sinuun kuuluu!\n\nJorkka (Reilusti.) Mitäs kuuluu!... Näetkö, Silja, että eikö ole\nreiluja poikia Härmän mammoilla? (Lähestyy kuin muka huojuen.) Joko\nminä koppaan linnun polvelleni?\n\nSilja (Heristää lankakerällä.) No, tulehan, niin tuosta saat! Luuletko\njotta tämän kylän tytöt eivät uskalla heilautella helmojansa! (Tekee\nrivakan ynseän helmanheilautus liikkeen.) Pyh!\n\nJorkka (Panee leikiksi.) Elä, elä!... Elä helkkurissa lankakerällä.\n(Lähenee. Silja sieppaa kerinnakkansa, pistää sen keskelle lattiaa ja\npysyttelee kerinpuiden suojassa.) So, so sinä ruusun kukka! (Lähtee\nperästä.) Sinä tämän pojan tuleva kulta.\n\nSilja. Tulehan vain, niin näet! (Kiertävät kerinnakkaa. Silja vältellen\nkiinniottajaansa.) Älä kaada kerinnakkaa, kuule.\n\nJorkka. Kerinnakkaako, kuule... Kuule sinä, tään kylän tyttö! (Aikoo\nsiepata kiinni, kerinnakka kaatuu.)\n\nMamman Liisa (Saapuu. Ankarasti.) So! (Äänettömyys.) Onko tämä talo\nmikä Sodoma ja Gomorra... että syntiä ja pahuutta!\n\nSilja (Kuin itsekseen, muka närkästyneenä.) Kun tulee siihen! (Pekka\nEevastiina saapuu.)\n\nMamman Liisa (Varottaa sormellaan, komentavasti kun ainakin emäntä.)\nKuten sanottu, niin jos semmoista, niin (osottaa ovea) tuosta on viisi\nhirttä poikki tässä talossa. (Kädet puuskassa) Niin että jos niikseen\ntulee, niin tässä talossa katsoo mies tyttöön kuin pukki ruumenhuoneen\novella.\n\nJorkka. Sun sumppatirallaa sitä komentoa!... Mutta tieräks sä mitä...\n(Nostaa polvensa ja lyö siihen.) Härmän poika kun rykäisee, niin...\n\nMamman Liisa (Keskeyttäen, topakkana.) Jaa!... Mutta tässä talossa on\nLiisa Liisana, ja vaikka Härmän poika rykäiseisi, niin tässä ei Raakeli\nennen Leeaa... Sillä ikä ja orninki ja kristillinen meno. (Siljalle.)\nJa nyt Silja kamariin! (Silja menee kerinnakkoinensa. Sulkee oven) Niin\nse seisoo sanassakin, että nuorempi ei ole ennen vanhempaa... No...\nSo... Ja sitte töille. (Poistuu.)\n\nJorkka (Itsekseen.) No, mutta perhana! Akkaväkikö se sitte tässä\nHärmässä aikookin jöötä pitää. (Vannoen) Ei, saakeli! Tästä pitää tulla\nilman muutos. (Poistuu.)\n\nPekka Eevastiina (Hieroksii jalkaansa, itsekseen nurkuen.) Eh-ehheh!...\nKuppuutusta halaa tuokin jalka taas nyt... (Nurkuvammin.) Kuppuu...\nkuppuutusta ikävöi jalka.\n\nMikko Siunattu (Saapuu kirves olalla.) No!... Terve vain sitte, Pekka!\nJa kuin sitä kuuluu? (Panee kirveensä penkin alle, hokien.) Kuin\nkuuluu, Pekka?... Kuin kuuluu?\n\nPekka Eevastiina (Vaivaloisesti.) Ka, sitä vanhaa jalkakipua... kipua\nja vaivaa kuuluu Pekan jalasta. Yh-hyh!\n\nMikko Siunattu (Puuhaa ja touhuaa ryhtyäkseen tervaamaan, hakien\nkenkäpariaan.) Niinhän sitä kuului ennen aikaan siitä minun ruunankin\njalasta, mutta minä otin ja voitelin sitä sianrasvalla ja sitte\nvaihdoin koko hylyn mustalaiselle, ja täydestä hän otti ja meni...\n\nPekka Eevastiina. Yh-hyh... Yh-hyh... Sian... sianrasvalla...\nsianrasvalla.\n\nMikko Siunattu (Puuhailee.) Ota, voitele sinäkin sillä... veli...\nvoitele veli sillä... voitele... Se parantaa kaikki taudit. (Hämmentää\ntervapyttyä.) Voitele... voitele veikkonen sillä... Entäs kuin sille\nitselleen emännälle kuuluu?\n\nPekka Eevastiina (Syyhyttää pakaraansa.) Ka, mitäpä tuolle enää kuuluu\ntavallisia. Kun se jo kuului puhuvan, jotta ei Raakelia ennen Leaa,\nniin eikö tuon halu jo liene miehelään olemassa. (Yskii.)\n\nMikko Siunattu. No oikein hän siinä tekee, Mamman Liisa. (Huitaisee\nkädellään.) Anna tytön mennä miehelle... Anna, veikkonen, Liisan saada\ntää... tää nyt mies. (Tervaa.)\n\nPekka Eevastiina (Tyytyen kohtaloonsa.) Ka saakoon... Ei tästä minun\njalastani taida enää niin kalua tulla, jotta hänet eukokseen ottaa...\ntämän Liisan. (Lähtee vaivaloisesti ulos.) Äh-häh-häh... Ei taida... ei\ntaida minusta niin pian sulhaista tulla.\n\nMamman Liisa (Saapuu. Alkaa varustautua suutaroimaan, toimilleen\npuhuen.) Niin-kuin-niin!... Siis sen kun suutariskalut esille, tyttö...\nLinkun-lankun!\n\nMikko Siunattu. Ka niin... Ka niin! (Panee tervatun kengän uuniin\nmenemään.) Vaikka nytpä tää pitää sinunkin ottaa jo tää... niinkuin tää\nmies... Jos minä tässä niin kuin puhemieheksi heittäännyn... Vaikka\ntään Juikurisen puolesta, tarkotan. Vai kuin sinä, Liisa, arvelet?\n(Tervaa toista kenkää.) Kuin... kuin sinä arvelet, Liisa?\n\nMamman Liisa (Kuin itsekseen halveksivasti.) Juikurisen puolesta!\n(Vetää vuotaa penkin alta)\n\nMikko Siunattu (Tervaa. Vilkkaasti.) Ka, hyvän miehen saat hänestä...\nJuikurisesta. Kova uskomaan ja niin kuin tässä... uskossa, tarkotan,\nkova kilvoittelemaan... Ja kun on aviosääty ja rakkaus ja talo ja vielä\nse... kuten sanoin, se uskonkilvoitus, niin mitä häntä muuta enää osaa\ntarvitakaan... niin kuin tää yks syntinen ihminen. (Panee kengän\nuuniin) Mitä... mitä muuta häntä kehtaiskaan tarvita enää, kun kerran\ntää niin kuin rakkaus ja toivo ja uskonkilvoitus on.\n\nMamman Liisa (Istahtaa suutaroimaan.) Mutta Sanassakin sanotaan, että\nusko ilman työtä on kuollut, ja Juikurinen on laiska. (Terottaa\nsuutarisveistä.) Mitä siitä sitte paljaasta uskosta, kun se ei viitsi\ntyötä tehdä. (Mikko Siunattu istahtaa penkille tarinoimaan.)\n\nMikko Siunattu (Puolustelee.) Kuin hän ei työtä tehdä... Ja toiselta\npuolen tää ihminen, yleensä ihminen tarkotan, jos hän kuin työtä\ntekisi... liiaksi tarkotan jos hän tekisi, ei hän sillä Aabrahamin\nhelmaan pääsisi. Niin kuin nyt tääkin... otetaan tää Aadam (turistaa\nnenäänsä) hänkään... tää Aadam, ei tehnyt työtä paratiisissa, mutta\nautuas oli. Mutta erämaassa hän taas... tää Aadam... hän teki työtä\nihan otsansa hiessä, mutta... (turistaa) mutta Aabrahamin helmaan ei\npäässyt. (Kakistelee kurkkuansa.) Niin jotta kun on vain se\nkilvoitus... se uskonkilvoitus ja se usko... Ja... hyvää nahkaa sinulla\nsiinä on... (Laputtelee nopeasti kenkien pohjalla lattiaa.) Ja niinkuin\nnyt tämäkin Antti Hermanni... tää Juikurinen... niin hän eläisi tässä\nsinun luonasi kuin laiska muurahaisen luona... niin kuin Sanakin\nkäskee, ja sinä... Pikeäkö etsit?... Täss' on pikilappu... täss' on\nhän... ja sinä häntä Antti Hermannia... kuin häntä sanoisi... sinä\nhäntä opettaisit ja niin kuin rakastaisit... Ja hän on pirun metkaa\nja hyvää... tää rakastaminen, tarkotan. (Äkkiä.) Ka, siinäpä se\nLöppö-Leenakin tulee... (Lähteä touhuaa.) Minä tästä sitte otan ja...\notan ja niin kuin lähden... (Juo korvosta.) Minä, se on, lähden.\n(Menee. Löppö-Leena on tullut.)\n\nMamman Liisa (Hioo suutarisveistä penkissä kiinni olevaan remeliin.)\nMeneppäs, Leena, ja kuiskaa sille Lullu mustalaisen eukolle, että\ntekee vähän taikaa... Tämän Härmän miehen päälle... Ymmärräthän.\nNiin-kuin-niin... Ja niin jotta se ei tähän Siljaan kietoutuisi...\nSis-so! (Ryhtyy työhön.)\n\nLöppö-Leena. Ka, joutaahan tästä. (Huokaillen.) Joutaa... joutaa\ntästä... Kun ei ole elämisen murhetta. (Tekee lähtöä.) Elämisen...\nelämisen murhetta kun ei ole. (Mennessään.) Ei ole... ei ole... ei ole\nmurhetta... ei...\n\nMamman Liisa (Taakseen katsomatta. Löppö on jo mennyt.) Ja vasta sitte,\njos ei Härmän mieheen tehoa, niin sitte Matikaiseen. (Katsahtaa.) Ka,\njoko se Löppö meni! (Suutaroi, vanhaa kenkää paikaten.) Löppö... Löppö\nmeni. (Tarkastaa kenkää.) Paikka tuohon ja... niin-kuin-niin... Jos\ntässä vielä kerran tanssiksi pistäisi, niin ovat kengät kunnossa.\n(Hoihkasee.) Silja... Sil-ja! (Kaivaa piipusta porot.)\n\nSilja (Tulee.) No, mitä nyt?\n\nMamman Liisa (Suutaroidessaan.) Niin kuin sanottu, niin Härmän miehen\npäältä rakkaus pois, jos ei ole tältä Liisalta lupaa. Ja... no...\n\nSilja (Kuin närkästyen.) No... Kukahan tuota nyt rakastuisikaan!...\nMokomaan itsensä kehujaan!\n\nMamman Liisa (Keskeyttäen.) Sis-so! (Panee piipunperät suuhunsa.) Ja on\nsinulla vielä ikää odottaa ja... (äkkiä) no, otat sitte vaikka sen\nAntti Rimpiläisen pojan, niin saat ukon kuoltua talon.\n\nSilja (Ynseästi.) No... Johan minä nyt!... (Lähtee nyreissään.)\nVähättelen koko rakkaudesta!\n\nMamman Liisa (Itsekseen suutaroiden.) Joutaa... joutaa hän odottaa\nRimpiläisen poikaa!... Joutaa odottaa tyttö. Ja nyt tuohon paikka.\n(Laulaa, naskalilla reikiä pistellessään. Nuotti sama kuin \"Nyt\nkukkivat\" j.n.e.)\n\n    Ja suutaa-ari polskaa-aksi pistä\n    voi, voi kun hän polskasi, voi.\n\nJuikurinen (Saapuu, hymy huulillaan.) Se on nyt tää Liisa jo niinkuin\nsuutarina. (Istahtaa penkille katselemaan työtä. Leikkisänä.)\nSuutarimestarina, tarkotan.\n\nMamman Liisa. Ka, kukapa se paikkaa köyhän kengät, jos ei köyhä itse.\n(Äkkiä.) Paljoko siellä ottavat Savossa lapikasparin teosta?\n\nJuikurinen. Ka, paljokos ne siitä, teettäjää myöten vain: tuhlarilta\nenemmän, tinkijältä vähemmän.\n\nMamman Liisa (Naulaa.) Täällä nylkisivät suutarit nahan päältä, jos\nniillä teettäisi.\n\nJuikurinen (Maireasti hymyillen.) Ka, se ei ole täällä vielä\nkristillinen hapatus noussut taikinassa... tässä uskontaikinassa,\ntarkotan... niin että suutaritkin on siinä ahneuden paulassa.\n(Venyttäytyy penkille laiskan näköisenä kylelleen, pää käden nojassa,\najaa asiaansa.) Senpä vuoksi se menisi tällä Liisallakin tässä apuna\ntämä (hymyillen) vast'uudesta syntynyt mies. (Imeksii piippuaan ja\nkatsahtaa hymyillen.) Semmoinen, joka on jo vedestä ja hengestä\nsyntynyt. (Katsoo.)\n\nMamman Liisa. No... Kukapa niiden uudestasyntymiset tietää... ovatko\nhengestä vaiko lihasta syntyneet. (Naulaa, kuin itsekseen.) Taitavat\nolla paljaasta lihasta uudestisyntyneet koko miehet.\n\nJuikurinen. Ka, se on sekin asia miestä myöten... Niin jotta mikä on\ntällä paikkakunnalla lihasta, se voi jo tuolla vaikka vain paljaassa\nSavossa olla hengestä ja tästä pelkästä rakkaudesta. (Imeksii\npiippuaan.)\n\nMamman Liisa (Ynseästi.) Rakkaudesta! (Vetää Juikurisen alta nahkaa.)\nNouseppas siitä \"rakkaudesta\", että saan tuon nahan. (Juikurinen kohoaa\nistumaan, tarkastelee nahan paksuutta. Kuin itsekseen.) Olisikohan\ntuosta ottaa vielä lappu... (kuin miettien) lappu... lappu ottaa\ntuosta. (Äkkiä.) Olkoon. Riittää tuo. (Ryhtyy työhön.)\n\nJuikurinen (Ajaa asiaansa, taputellen kenkiänsä.) Ja eikös se tää Mikko\nSiunattu puhunutkin Liisalle... tästä minun asiastani?\n\nMamman Liisa (Halveksivasti.) Mikä asia se sinullakin vielä olisi!\n\nJuikurinen. Ka, se tämä rakkauden asia... Se Mikko lupasi siitä\ntiedustaa Liisan mieltä.\n\nMamman Liisa. Pyh!... Kun tuolla naskalilla pistän. (Tökkää naskalilla\nihan kuin pistääkseen Juikurista polveen.) Rakkauden asia! (Pistelee\nreikiä kenkään.) Senkö täyteisen asia se semmoinen on?\n\nJuikurinen (Hymyilee) Ka, se tavallinen naima-asia... (Syyhyttää\npolveaan, leikillisesti.) Niin kuin Sanassakin sanotaan, jotta miehensä\npuoleenhan se vain pitää yksinäisen naisen halun hyrrätä...\n(Äänettömyys.) Vai mitä, Liisa?\n\nMamman Liisa (Kuin itsekseen) Halu hyrrätä! (Hankaa kiillotuspalikalla\nkenkää. Päättävästi.) Ei, Juikurinen! Ei sitä niin vain... Niin se\nseisoo Sanassakin, että ensin \"seulotaan akanat nisuista\", ja \"ei sikaa\nsäkissä.\" (Koputtelee vasaralla.) Niin-kuin-niin!... Linkun-lankun!...\n(Laulaa koputellessaan.)\n\n    Ja suutari polskaksi pisti,\n    ei muistanut lestiään hän...\n\n(Tarkastelee kenkää. Voitokkaana.) Linkun-lankun!... Linkun-lankun,\nJuikurinen!\n\nJuikurinen. Mutta jos sitä Liisakin pistäisi niin kuin avioksi... kuin\nse toinen suutari pisti siksi polskaksi.\n\nMamman Liisa (Kertaa laulunsa, työssä ahertaen.)\n\n    Kun suutari polskaksi pisti\n    niin... ralla-la... ralla-la... laa.\n\nJuikurinen (Syyhyttää polvikuoppaansa. Jatkaa omaansa kuin\nleikkisästi.) Olisihan tässä minullakin jo mikä tarvitaan: tarpeellinen\nnaimaikä on ja, niin kuin sanottu, niin usko. (Odottaa. Lisää.) Ja\nainahan se silloin muusta maallisesta Herra huolen pitää.\n\nMamman Liisa (Sylkäsee kenkään ja hankaa, kiillottaa sitä. Kuin\nitsekseen, ynseästi.) Usko sinulla... Työtön usko! Sitäkö paholaista\nsillä tekee. (Kakistelee ja sylkäsee. Varmasti.) Usko laiskuuteen\nsidottuna on kuin pukki puuhun kytkettynä, ölisee vain siinä ja pitää\nääntä eikä osaa sen autuaammaksi tulla, tahi muuten lihoa.\n\nJuikurinen. Ka ei, (puolustautuu) jos ei usko ole niin kuin sinapin\nsiemen. (Odottaa.)\n\nPekka Polykarpus (On saapunut, istahtaa penkille Liisan toiselle\npuolelle, puhua nurisee kuin tervehdykseksi.) Olin Mikko Siunatulla\ntätä korvaa tohtoroittamassa, niin samalla tulin tätä Liisaa katsomaan.\n\nJuikurinen (Jatkaa omaansa.) Ja yhdessäpähän tässä sitte uskottaisiin\nja rakastettaisiin. (Odottaa hymyillen.)\n\nMamman Liisa (Päättävästi, viskaa valmistuneen kengän pöydän alle.)\nEi, kultani, sanoi tyttö hentullensa. (Ottaa toisen kengän\nkorjattavakseen.) Sinä olet laiska kuin joulumakkara, ja alussa on jo\nsanottu, että otsasi hiessä pitää sinun akkasi elättää ja että joka ei\ntahdo työtä tehdä, se elköon syökö. (Pikeää lankaa. Nopeasti kuin\ntoiseen asiaan mennen.) Mutta meneppäs, kun sinulla niin \"halu hyrrää\",\nsen Löppö-Leenan mökille ja sano Leenalle, että hän menee Lullu\nmustalaisen luo, ja sanokoon, jotta siitä toisestakin varalta...\n(Kierrellen.) Kyllä hän ymmärtää... siitä miehestä, jolla on nilakan\nkalan nimi... Sis-so! (Ryhtyy työhön.)\n\nJuikurinen (Lähtee kuin laiskasti virutellen.) Ka no... Jos tuota\nlähtisi... tätä Liisaa palvelemaan.\n\nPekka Polykarpus (Alkaa kosia.) Minähän sitä olisin hyvä kengän\npaikkaaja... Kun minä Liisalle paikkaisin pieksut, niin kestäisivät\nvielä tulevassa ilossakin.\n\nMamman Liisa. Vai olet sinä semmoinen suutari. (Imaisee nopeasti\npiippua.)\n\nPekka Polykarpus. Ja eikös se Lullu mustalainen Liisalle jo\nilmoittanut, että minä olisin suostuvainen sinut naimaan?\n\nMamman Liisa (Asian oivallettuansa.) Sinäkö naimaan! No piru... en\nparemmin sano. (Kovasti.) Sulhainenko sitä sinäkin olet?\n\nPekka Polykarpus. Häh?\n\nMamman Liisa (Kovasti.) Niin jotta vieläkö se sinullakin vain se halu\nhyrrää?\n\nPekka Polykarpus. Se tuo korva taas reistailee... Mitä?\n\nMamman Liisa (Korvaan kovasti.) Etkös sinä ole kuuro?\n\nPekka Polykarpus (Kallistaa korvaansa.) Häh?\n\nMamman Liisa (Huutaa.) Niin että piruako sitä sinäkin tekisit akalla,\nkun et kerran kuule?\n\nPekka Polykarpus. Mitä?\n\nMamman Liisa (Entistä kovemmin korvaan.) Niin jotta senkö paholaista\nsinä enää akalla tekisit... kuuro pökkelö!\n\nPekka Polykarpus (Jatkaa omaansa.) Ja sanoihan se Mikko Siunattu tämän\nreistailevankin korvan paranevan, kun vain voitelee sianrasvalla...\n(Odottaa.) Ja hyvinhän minä lupaan rakastaa sekä myötä- että\nvastoinkäymisessä.\n\nMamman Liisa (Itsekseen.) Ei tuosta paholaisesta pääse eroon, ennen\nkuin lähtee pois koko tuvasta. (Korjaa työnsä.) Mokomakin akan\ntarvitsija ja... Kun ei kuule enempää kuin tupakkapölkky. (Poistuu.\nHuutaa ovella.) Pekka!... Heitä pois se pyykin pesu ja ala tulla\nalustamaan taikinaa. (Häviää.)\n\nPekka Polykarpus (Yksin.) Pahastuikohan tuo tästä korvasta... kun se ei\nsitä rakkauttaan sen paremmin vielä ilmaissut. (Lähtee. Ovi jää auki.)\n\nSilja (Laulaa ulkona tullessaan.)\n\n    Voi kaunista liljaa!\n    Yksin kukkivi hiljaa\n    yksin myös ikävöiden\n    ootan hänt' yli öiden.\n\n(Saapuu, jatkaa keskeytynyttä tukankampaustaan.)\n\n    Kyynel silmässä kiiltää,\n    tuska syöntäni viiltää,\n    kun on kaukana kulta:\n    ilot vei hän jo multa.\n\nJorkka (Saapuu reilusti.) Siiskö että... (Kehuen.) Ja tässä on se\npoika, joka vie tytöltä ilot.\n\nSilja (Reipastuu. Ynseäksi tekeytyen.) Pyh!... Tätä \"poikaa!\" (Kuin\npyörähtäen.) On niitä petetty parempiakin. (Aikoo poistua.)\n\nJorkka (Asettuu eteen.) Elä, tyttö!... Petettykö parempiakin!\n(Uhkaillen.) Kuule, tyttö, kun mä laulan sinulle Härmän laulun.\n(Laulaa.)\n\n    Lapuan likka se muiskuja antaa\n    ja Kauhavan tyttö se pussaa,\n    vaan Härmän poika se heilua halaa\n    eikä se tuutua hussaa.\n\n(Rennosti) Kuules, tyttö, joko ma kosin sinua?... Vai?\n\nSilja (Yrittää ohi.) Pois tieltä!\n\nJorkka (Taas eteen) O-hoh! (Nipistää leuasta.)\n\nSilja (Polkee jalkaa) No!... Tahi minä annan! (Sysää, sujahtaa ohi.)\nSenkin mokoma! (Pakenee.)\n\nJorkka (Lähtee kiini ottamaan.) Silja... sinä juukelin lilja!\n\nMikko Siunattu (Saapuu Juikurisen kanssa, jatkaen keskustelua.\nJuikurinen vuolee kissanhäntäpalikkaa.) Hyvästi... hyvästihän se kaikki\nolisi tässä asiassa... (Pyyhkii kenkänsä luudalla) Tässä naima-asiassa\nolisi kaikki hyvästi, ja hän menisi kuin sianrasvalla voideltu, tää\nitse tää asia, mutta se tää vain Liisa itse... tää Mamman Liisa itse...\nHän kuin ruoja kuuluu ottavan ja aikovan, tää Liisa, niin kun\nMatikaistakin ja Härmän miestä... (Kohentelee housujansa.) Niin kuuluu\nottavan ja aikovan. Vaikka se, toisekseen, tää Härmän mies ei hänestä\nniin kuin huoli. (Tiukentaa remeliään.) Tuo remelikin kun höltyy...\nMutta tää Matikainen, hän ottaa ja tuota noin huolii.\n\nJuikurinen (Harmissaan.) Siitähän se taisi viskata tähän nyt\nkoetuskiven... siitä Matikaisesta.\n\nMikko Siunattu (Istahtaa kirvestänsä hiomaan.) No, mutta hänellähän...\nMatikaisella, hänellähän on siellä Kerimäellä jo niin kuin perheen\nalku... (Ottaa sieran.) Sen ukko Sinkkosen tytön, sen Kaisa Josefiinan\nkanssa hänelle on tulossa jo niin kuin tää... kuin häntä sanoisi... tää\nesikoinen... niin sinä, ota sinä ja... (sylkäisee sieraan) ota ja\ntoimita Kaisa Josefiina tänne... saunalämpimisiä Matikaiselle tuomaan,\ntoimita tänne Kaisa, niin (hioo) niin ei hän, Matikainen... ei hän\nsilloin niin kuin nai.\n\nJuikurinen (Hyvillään.) Ka, sitäpä tässä minäkin jo arvelin, jotta jos\ntuota lähettäisi vaikka tään mustalaisen akan viemään terveiset\nKerimäelle, jotta nyt tulkoon Sinkkosen tyttö lapsineen sillä lemmon\nkyydillä, tahi muutoin on Matikainen kirkon kytkyellä köytetty toiseen\nakkaan, (tarkastelee vuoltavaansa.)\n\nMikko Siunattu (Vilkkaasti.) Tee, veikkonen, niin... tee, veikkonen!\n(Tarkastaa kirvesterää.) Meidän, veikkonen... (sylkäsee sieraan.)\nMeidän, veli hyvä, pitää osata kerimäkiläisten synnit kääntää parhain\npäin... niin jotta hänestä on, tästä lähimäisen synnistä... on meille\nniin kuin hyötyä... (Koettaa kirvesterän terävyyttä.) Niin jotta,\nveikkonen... jokohan tuo pystyisi kirves... jotta veikkonen, ollapa\nvaan Kerimäellä enemmän sitä syntiä... (Lopettaa hiomisen.) Ollapa...\nollapa vain syntiä Kerimäellä... tämän Matikaisenkin laskuun ollapa,\ntarkotan.\n\nJuikurinen (Tarkastaa vuoltavaansa.) Ka, eipä tässä nyt usko ilman\nMatikaisen syntiä auttaisi. (Viisaasti) Mutta tehdä mojautan minä sille\nMatikaiselle tällä kissanhäntäkartulla toisenkin jutkun. (Näyttää)\nKatsohan, miten nuljakaksi siitä on vuoltu Matikaisen pää.\n\nMikko Siunattu (Myöntelee.) Niin on, veikkonen... Ei siinä käsi kauvan\nkestä... Varsinkin jos... (kiirehtii kaivamaan konttiaan) annahan kun\nminä annan... varsinkin jos voitelet niljakaksi tällä... (Aukoo\nkääröä.) Tää auttaa kaikissa... vaikka autuuden asiassa auttaa tää...\nTää kun on sitä... itseään sitä sianrasvaa. Voitele, veikkonen,\nhänellä... voitele... voitele, veli. (Puuhailee konttiaan naulaan\npannen) Tää Matikainen... tää, ruoja, kuuluukin hierovan ja varustavan\nsinulle tappelua... tahi niin kuin selkäsaunaa kuuluu varustelevan\nsinulle tästä Liisasta... tästä Mamman Liisasta.\n\nJuikurinen (Voitelee palikan liukkaaksi.) Ka, jos häntä holvaisi.\n(Voitelee.) Jos... jos tuon vielä rasvaisi niljakaksi... Kun hän tähän\nrakkauden asiaan on heittänyt pukinsorkan, niin antaa hänen nyt sotia\nsalajuonta vastaan aina kissanhännästä lähtien.\n\nMikko Siunattu (Yrittää.) No... no... ka, tuolta hän tuleekin...\n\nMiihkuli (Saapuu Matikaisen kanssa.) Terve teille... Kuinka voitte,\nveljet? Kuta kuuluu, veljet?\n\nMikko Siunattu. Ka, ei mitään enempää!... Miten vain itse? Miten...\nmiten vain itse?\n\nMiihkuli. Ka, ei enempää... ei myös vähempää. (Levittää käsiään.)\nKaupat huonosti menneet (levittää.) Rahaa ei ole (punaltaa päätä.) Ei\nniin mitä ei ole (huitasee.) Ei niin mitä.\n\nMatikainen (Jäljitellen.) Ei niin mitä ei ole! (Huitasee ja nauraa.)\n\nJuikurinen (Hymyillen. Kavalasti.) Mutta onhan se toki tämä Matikainen\nvahva kissanhännän vetäjä... Niin jotta eikö koetettaisi... tällä?\n(Ojentaa karttua.)\n\nMatikainen. No, jos vain karttu kestää, niin... (sylkäsee kämmeneensä\nja tarttuu karttuun) niin kyllä tämä poika... Nohan! (Vetävät.) Elä\nsinä vain kierrä.\n\nJuikurinen. Eihän sitä meidän maassa koiruutta ja petosta opita\nopettamallakaan. (Vetävät.)\n\nMiihkuli (Innostuneena.) Vot... vot... vot!\n\nMatikainen. Annahan kun minä saan jalansijaa. (Polkee lattiaa\nkantapäällään.) Nyt. (Vetää irvillä ikenin.) Nyt sitä koitetaan.\n(Nojallaan.) Nyt, Juikurinen! (Juikurinen päästää äkkiä kartun irti,\nniin että Matikainen lentää selälleen) Perrr!\n\nMiihkuli (Viheltää ihmeissänsä.)\n\nJuikurinen (Hymyillen, kuin viattomasti kehuen.) Sinä olet, näyt, voka\nvetämään.\n\nMatikainen (Raivoissaan.) Saatana kun tuolla kartulla vetäisen\nkuonoosi, niin et siinä ennätä enää syntejäsi katua. (Miihkuli\nhätäilee, hommailee.)\n\nJuikurinen (Uhitellen) Elä vetäise!... Se on vieras karttu ja vieras\nnaama!\n\nMatikainen. Paholaisen makkara! (Potkaisee jalkaan.)\n\nJuikurinen (Tarraa käsiksi.) Elä potki, kuule... tahi tässä nousee nyt\nryty. (Painivat vimmatusti.) Sinä naisten viettelijä! (Ähkivät.)\n\nMatikainen. Vaikka henki menisi! (Vääntävät raivostuneina.)\n\nMiihkuli (Matikaista neuvoa häärien.) Pane polvikoukkua... näin...\nnäin! (Näyttää itsekseen.)\n\nMikko Siunattu (Estellen.) Elä... elä auta, Miihkuli... Anna Herran\nauttaa, hän on viisas. Anna... anna Herran ratkaista riita!\n\nJuikurinen (Ähkien.) Vaikka pää... tahi henki! (kaatuvat ja painivat\npitkällään kiereksien.)\n\nMatikainen (Puhkuen uhkaillen.) Sittepähän on piru!\n\nJorkka (Saapuu.) E-hei!... No siitä muonasta minä pitäisin, jos olisi\npuukko särpimenä! (Painijat eroavat, etsivät hattunsa ja puistelevat\nniitä housuihinsa.) Enempi vain sitä lajia!\n\nJuikurinen. Saakeli!\n\nJorkka. Ja akoistako miehet tappelivat?... Vai? (Nauraa.)\n\nJuikurinen (Matikaiselle, vihaisesti muljauttaen.) Vielä se nähdään...\nNähdään se vielä, kenen karttu se kuorensa pitää. (Panee hatun\npäähänsä.)\n\nMatikainen (Uhaten) Nähdään sitä vielä, kunhan se päivä tulee, jolloin\nnäet, että minä se olen kvartesmanni! (Sieppaa kartun.) Ja sillä\nkartulla et enää ihmisiä petä. (Ärsyttää) Ä-häh! Tartuppas nyt\nsiihen... Tokko uskallat! (Poistuu)\n\nMiihkuli (Punaltelee päätään kuin ymmällä, levittelee käsiään ja lyö\nniitä reisiinsä.) Mhyyh!... En ymmärrä... En niin mitä ymmärrä. Ei niin\nkuta ymmärrä. (Rautakanki soi ulkona.)\n\nJorkka. Litviikkikanki soi!... Nyt, pojat, rikastumaan! (Lähtee.)\n\nMiihkuli (Kiirehtii, viinalaskuaan penkin alta laukkuunsa työntäen.) A\nvot todellakin... kanki todellakin... Vot rahaa miehille tulee...\n\nMikko Siunattu. Litviikkikankipahan soi... (Lähdön touhussa) Niin hän\nsoi ihanasti ja kirkkaasti kuin enkelien laulu... tää litviikin\nkutsu... Tule, Juikurinen... tule, veikkonen... (mennessään) kun ruunu\nkutsuu.\n\nJuikurinen (Muka leikkiä laskien) Ka, eipähän sitä tämmöisen\nenkelilaulun aikana kehtaa laiskakaan tätä sydäntään paaduttaa.\n(Menee.)\n\nMiihkuli (Jouduttautuu, nostaa laukun selkäänsä.) Ja minä... Vot viinat\nmyön... rahat kokoon ja viinat... ylen väkevät viinat myön... A vot!\n(Silja tulee ovessa vastaan kahvipannu kädessä. Tervehtii) A vot!\n(Pysähtyy. Maireasti) Ihana tyttö! Ylen olet ihana tyttö! (Heittää\nlaukun maahan, lähennellen) Minä oikein kovasti rakastan sinua.\n(Heittää muiskun) Oikein rakastan sinua, tyttö. (Lähestyy.)\n\nSilja (Uhkaa pannulla.) Tulehan siihen, niin saat! (Täyttää pannun\nnopeasti, korvossa pistäen.)\n\nMiihkuli (Kaivelee taskuaan, hyvin imelästi.) Sormukset annan ihanat...\nrintaneulat annan... (lähestyy) kaikki annan... jos annat muiskun...\n\nSilja (Uhkaavasti.) Elä tule, kuule!... Naimisissa oleva mies!\n(Vetäytyy pois.)\n\nMiihkuli. A mitä jos naimisissa, kun on muija Venäjällä... Silkkihuivit\nsaat... jos kuin koreat silkkihuivit. (Heittää sormisuukon. Maireasti.)\nNauhat ja kammat ostan... ja ylen hyvänä pidän... (lähestyy) ylen\nrakastan. (Lähestyy.)\n\nSilja (Viskaa kahvipannusta vettä silmille.) Tuosta saat... hyvänä\npitäjä! (Pakenee.)\n\nMiihkuli (Kuivaa silmiänsä) Eh sinä!... Eh sinä syntinen himo, mihin\nsaatat vanhan miehen... Mutta kuin tuossa voit, kun ei ole muija\nmukana! (Huitasee kädellään. Nostaa laukun selkäänsä.) Ah sinä himo!\nKuin kauvan saat nyt, Miihkuli, katua... katua da paastota... da\nanteeks syntiä anoa... (Kuivaa kyyneltään.) Eh, sinä synti... Eh sinä\nviekas synti. (Yrittää lähteä.)\n\nJorkka (Tulee vastaan.) Nohan!\n\nMiihkuli (Pelästyen, kierrellen.) Ka, ei niin mitä veli!... Siinä veli,\nmiehet karttua vetivät, a minä sain vedet silmilleni. (Levittelee kuin\nymmällä käsiänsä.) Ei ymmärrä... Ei niin mitä ymmärrä, veli! (Luikkii\npois.)\n\nJorkka (Yksin oudostellen.) No, sekö teki miehen niin araksi... kun ei\nkauppojakaan enää hiero!\n\nMikko Siunattu (Saapuu.) No, nyt kun on tätä rahaa, niin... no nyt,\nJorkka, ei puutu muuta kuin... kuin ijankaikkinen elämä... eli kuin\nsinä luulet, Jorkka? (Touhuaa.) Kuin, kuin arvelet, Jorkka?\n\nJorkka. Jaa... ettäkö?\n\nMikko Siunattu (Umpimähkään.) Ka, vaikka että... Hän, Miihkuli, tuo\nsieltä... viinaksia, tuo hän sieltä, Miihkuli. (Etsii astiaa.)\nViinat... viinat tuo Miihkuli meille... ja meitä ei tää viina niin\nkuin... niin kuin pilaa. (Miihkuli palaa viinaleili kädessä, mukanansa\ntoiset miehet, jotka haalivat astioita.)\n\nJorkka. Tähän, Miihkuli... jos vaikka puoli ryyppyä tähän.\n\nMiihkuli (Kaataa Siunatun kuppiin viinaa.) Markka ryyppy. (Toiseen.)\nYksi markka kymmenen penniä ryyppy. (Siunattu ryyppää.)\n\nJuikurinen (Ojentaa kuppia.) No, lirauta häntä sitte tuohonkin!\n\nMiihkuli (Kaataa) Yksi markka kaksikymmentä penniä ryyppy...\n\nMatikainen (Astioinensa.) No, jos sitte tuohonkin... löräyttäisi.\n(Nauraa)\n\nMiihkuli (Kaataa) Huokeata on viina... Markka neljäkymmentä ryyppy.\nYksi markka viisikymmentäpenniä ryyppy.\n\nJorkka (Saapuu ropeinensa.) No siihen myös täysi rove ja väkevää...\nniin että miehellä on mitä vastaan puoliaan pitää!\n\nMiihkuli (Kaataen.) Ylen... ylen on huokeaa viina. Markka kuusikymmentä\nryyppy. Ei ole kallista viina... rahat otamme litviikissä... Kaksi\nmarkkaa korkoineen ryyppy. (Pekka Polykarpus saapuu puolijuosten\nojentaa astiaansa.) A vot Pekka Polykarpus. (Kaataa ropeeseen.)\nPuolitoista markkaa ryyppy.\n\nPekka Polykarpus. Häh?\n\nMiihkuli (Huutaa korvaan.) Kaksi markkaa ryyppy!\n\nPekka Polykarpus. Mitä?\n\nMiihkuli (Kovemmin) Kolme markkaa ryyppy!... Vot, Silja!\n\nSilja (Saapuu kahvipaahdin kädessä, Miihkulille uhkaavasti.) Vieläkö\ntulet siinä... muiskuinesi!\n\nJorkka (Tarttuu tuppeensa.) Mitä? (Uhkaavasti) Muiskuako?\n\nMiihkuli (Sotkien asiaa.) Ei niin mitään. (Äkkiä, tietämättömäksi\ntekeytyen) A mitä todellakin puhut, neito?... A vot, mitä puhut?\n\nSilja (Nuhdellen.) Vanha ukonretale vielä.\n\nJorkka (On vetänyt puukkonsa, oikea polvi koholla, takoo polveen niin\nettä puukon terä on pystyssä, uhkaillen.) Miihkuli!... Perr... rrrr...\nrrr (kääntää terän suoraan polveaan kohti.) Lyönkö minä jo näin päin?\n\nMamman Liisa (Saapuu valjaat olalla, hämmästyy ja kovenee oitis.) So...\nSis-so... Mitä tämä on! (Kovenee ja levitteleikse kuten emäntä) Niin\nkuin sanottu, niin puukot pois... Sis-so!... Sillä niin se seisoo\nsanassakin, että sota ja puukot ja veriset vaatteet... ja että ne pitää\nhävittää... jo auran vantaiksi.\n\nJorkka (Pistää puukon tuppeen.) Mutta sen minä sinulle, Miihkuli,\nsanon, että jos vielä... niin siinä pitää olla sota ja veriset\nvaatteet...\n\nMiihkuli (Asiaa sotkien hädissään.) Vaatteet, veli... vaatteet\ntarvitaan... kuusi markkaa metri, Miihkulilla on hyvää vaatetta...\nViisi markkaa metri. (Pyyhkii pelon hikeä, itsekseen.) Eh sinä vanha\nhimo!\n\nMamman Liisa (Siljalle.) Ja Silja!... Kahvin keittoon... Se mikä kuuluu\nhyvään menoon, niin se vain, ja muusta on pietti. (Silja lähtee.)\n\nMatikainen. Juo nyt Liisakin vähän tästä ropeesta... tätä miestä\nväkevämpää. (Nauraa.)\n\nJuikurinen (Ehättää väliin.) Olisihan tässä minunkin ropeessani.\n(Pisteliäästi.) Minun huulenihan tämä ei ole likaantunut toisen ämmän\nhuulessa niin kuin (muljauttaa Matikaiseen) monen muun miehen huuli...\n(tarjoo rovetta) kun ei satu olemaan ihan yhden emännän mies.\n(Hymyilee) Niin että ryyppää pois, Liisa!\n\nMamman Liisa (Ottaa astian, Miihkuli varustautuu myymään lisää\nmiehille, jotka nykien, viittoen ja supisten pyytävät.) No, se mikä\nSanassa ja... mikä Kaanaan häissäkin, niin se tässäkin talossa.\n(Ryyppää) Hyh-hyh!... Olihan siinä sen \"hyvän viinan\" voima. (Miehet\novat ryypiksineet.) Ja nyt... (juominkia keskeyttäen) nyt on jo top...\n(Kuin leventelevä emäntä) Top viinalle tässä talossa. (Kovenee) So,\nMiihkuli! Tässä talossa ei ole Sodoma, että juovutaan... Ja jos joku\ntahtoo juovuksiin asti, niin se metsään... Sis-so!... Niin-kuin-niin!\n\nMiihkuli (Ehättää lähtöä touhuten.) Metsään menemme... Menemme...\nkaikin menemme metsään... Sinne... sinne viemme viinat... Vot menemme\nmetsään... vot!\n\nMiehet (Sekaisin hälisten.) Sinne... Metsään... Sinne (menevät)\nmenemme... sinne...\n\nMiihkuli (Mennessään.) Menemme... menemme.,. veljet!\n\nMamman Liisa (Siljalle.) Ja nyt, Silja! Niin kuin sanottu! (Tarkastelee\nrautakankea.) Kestääköhän tuo kankipahuus. (Siljalle.) Niin kuin\nsanottu, niin keität kahvit ja viet miehille ennen kuin juovat rahansa\nviinaan, ja sanot, että jos ovat humalaisia, niin tämän talon ovi on\nkiini... (Pyörähtää) Niin-kuin-niin!... Minä vain pyörähdän vääntämässä\npari kiveä tieltä syrjään. (Lähtee kanki olalla.) Linkun-lankun!\n\nSilja (Panee pannun tulelle.) As kun tuokaan tuli ei kunnolla pala.\n(Puhaltaa lieteen) No... rupesipas toki palamaan. (Laulaa kahvia\nkeittäessään.)\n\n    Sulle ma, kultani, kahvia keitän,\n    vaikk' olet uskoton mulle.\n    Toiveeni turhat ma tuulehen heitän\n    ja ain' elän, armaani, sulle.\n\n(Ottaa pannun, kaataa siitä hieman selvittääkseen pannun, kerraten)\n\n    Toiveeni turhat ma tuulehen heitän,\n    ja ain' elän, armaani, sulle.\n\n(Aikoo lähteä, pannu kädessä)\n\nJorkka (Saapuu, asettuu eteen.) Nyt, tyttö... nyt sitä puhutaan suu\npuhtaaksi rakkaudesta, vaikka taivas halkeaisi ja putoaisivat sarvet\npirulta.\n\nSilja (Terhistyy.) Luuletko sitte sinun kehumisesi pelottavan... pyh!\n(Heilauttaa pannuaan)\n\nJorkka (Rivakasti) Jeekuti... Jeekuti! kun minä rakastan sinua, ja nyt\nse tulee se kosiminen ja kova ja aivan Härmän tavalla! (Käsi tupessa)\nTohditkos sinä tyttö katsoa vaikka puukon terää? Häh?\n\nSilja (Ynseäksi tekeytyen.) Ala mennä siitä... tahi! Luuletko, että en\ntohtisi... ja vaikka silmiin katsoa.\n\nJorkka. No niin, se piti oman kullan... Ja tahdotkos sinä, tyttö, tulla\nkullaksi tälle pojalle, jolla on puukko näin?\n\nSilja. Pyh! (Pyörähtää) Kesytettäisiin ne nyt paremmatkin!\n\nJorkka. No sitte, Silja! Koska sinä et pelkää katsoa puukon terää, niin\nlyö kättä päälle, että rojahtaa, niin että on valmis naimiskauppa.\n\nSilja (Pannu vasemmassa kädessä.) No... Jo oli menneeksi... (Lyö\nkättä.) Ei sitä ole surkeiltu suurempaakaan!\n\nJorkka. No niin sitä piti!... Ja sitte pusut sen päälle, sanoi Lapuan\nlikka kihloistansa. (Suutelee.)\n\nSilja. No vielä toiset, sanoi tään talon tyttö muiskuistansa. (Laskee\npannun pois ja suutelee uudestaan.) Niin loppui se Liisa tädin\n\"linkun-lankun.\" (Ottaa pannunsa.)\n\nJorkka. Niin loppui... Ja nyt! (Sieppaa Siljan syliinsä ja laulaa.)\n\n    Ja ennen minä luovun puukostani\n    ennen kuin helluni heitän.\n\n(Poistuu Silja sylissä.)\n\nSilja (Jatkaa poistuessa.)\n\n    Ja tule sinä, kultani, tule sinä meille,\n    niin kahvit minä sinulle keitän!\n\nMikko Siunattu (Kurkistaa ovelta.) Ka eikö häntä olekaan täällä... tätä\nJuikurista... Antti Hermannia? (Tulee, juo laskunrunnista maitoa.)\nArvelin hänelle sanoa, jotta nyt hän on syntynyt Matikaiselle se\nesikoinen ja jotta... (ryyppää) jotta tää Kaisa Josefiina on tulossa\netsimään niin kuin tätä isää. (Juikurinen tulee) Ka, siinähän sinä!\n(Kertoo) Se tää Matikaisen esikoinen on tulossa. Niin jotta elä sinä\nnyt ota ja kadota niin kuin toivoa. (Lyö ruunin kiinni) Elä... elä\nkadota toivoa, veli.\n\nJuikurinen (Hyvillään) Mhyy!\n\nMikko Siunattu (Hökeltäen.) Niin on... niin on hän tulossa... Ja tuu\nsitte... tuu pois niin kuin iloitsemaan... tästä Kerimäen synnistä\ntarkotan iloitsemaan. (Menevät.)\n\nJuikurinen (Mennessään.) Ka riemuita jysäyttää häntä sitte... Kerimäen\nsynnistä.\n\nPekka Polykarpus (Saapuu Liisan kanssa. Jatkaa kosimistaan.) Vai mitä\nsinä arvelet?\n\nMamman Liisa (Panee kangen nurkkaan.) Mitä \"arvelen\"?\n\nPekka Polykarpus. Häh?... Niin jotta joko sinä nyt olet ajatellut sitä\nminulle frouvaksi tuloa?\n\nMamman Liisa (Kovenee.) Mitä sinä siinä hupsit! (Etsii housuja\nvaateläjästä.)\n\nPekka Polykarpus (Tenää.) Kyllä se Mikko Siunattu menee takuuseen\nsiitä, jotta tämä korva paranee, kun vain voitaa sianrasvalla.\n\nMamman Liisa (Kovasti.) Heitä sinä pois se naimisvimma... kuuro ukko!\n\nPekka Polykarpus (Omaansa jatkaen tosissaan.) Sinusta kun eivät kuulu\nmuut huolivankaan. (Tosissaan, aivan nurein mielin) Mutta minulla kun\non tässä korvassa vika, niin minulle kelpaavat kaikki kuin sielun\nviholliselle.\n\nMamman Liisa (Kuin itsekseen.) No paholaisen takkiainen!\n\nPekka Polykarpus. Häh?... Tuletko sinä minulle frouvaksi?\n\nMamman Liisa (Itsekseen.) Miten pirun tavalla tuosta kurnuttajasta\npääsisi eroon! (Potkaisee takapuoleen) Tuosta saat... frouvaksesi.\n\nPekka Polykarpus. Kah! (Poistuu allapäin, korvallistaan raapien) Mistä\nhän nyt tuolla tavalla suuttui... Vai tätä korvaako hän katsonee ylön!\n\nMamman Liisa. Niin on nyt siunannut sulhaista kuin keväällä kissoja...\nNiin jotta on siinä työtä nyt valitessa ohdakkeet pois nisujen seasta.\n(Puistelee hamettaan, kuin ohimennen.) Härmän... Härmän miehestä se\npitää tälle tytölle isäntä saada. (Menee kamariin.)\n\nMiihkuli (Saapuu Matikaisen kanssa.) A vot, veli. Nyt ole rohkea! Ylen\nrohkea ole, veli, ja vot... (kaivaa taskuaan) vot, veli, rintaneulat\nlahjoita hänelle. (Työntää neulan Matikaisen käteen.) Vot... vot...\nKuusikymmentä markkaa neula... Kuusikymmentäviisi markkaa!\n\nMatikainen (Matkien, neulaa katsellen.) \"Kuusikymmentä markkaa.\"\n(Nauraa.)\n\nMiihkuli (Vilkkaana touhuten.) Kuusikymmentäviisi... kuusikymmentä\nmarkkaa. (Huitasee kädellään) Oli menneeksi... Neljäkymmentäkolme\nmarkkaa... A samaan hintaan kosin vielä... puhemiehenä olen. (Huitasee)\nHiis hänestä.\n\nMatikainen (Kuin asiaa punniten.) En minä tiedä... Miltähän sitte\ntuntuisi... (nostaa jalkaansa ja vetäsee pieksun varren suoraksi) talon\nisäntänä olo.\n\nMiihkuli (Kuin houkutellen.) A ylen hyvältä tuntuu muijalla olo... ylen\nhyvältä!\n\nMatikainen (Matkien.) \"Ylen hyvältä!\" (Nauraa.)\n\nMiihkuli. A vot miten hyvältä tuntuu, kun on muija: kun on muija, niin,\nvot, et voi tehdä syntiä... vot... A kun ei ole muijaa, niin (levittää\nkäsiään) voit tehdä... ja vot, veli, helvettiin joudut... (Eleillä ja\nkäsillä) Vot muija... vot veli.\n\nMamman Liisa (Kamarissa, kovasti.) Pekka! Tule tupaan ja ala alustaa\ntaikinaa.\n\nMiihkuli (Jouduttautuu.) Vot, tulee Liisa... Vot muija .. Kosimme\nnyt... kosimme, veli!\n\nMamman Liisa (Palaa.) No, mitäs sille Miihkulille taas kuuluu?\n\nMiihkuli (Kepsakkana.) Paljo kuuluu!... Oikein hyviä kuuluu!...\nSulhasia ja häitä ja naimisia vain kuuluu!\n\nMamman Liisa (Kainalon alusta raappien, ynseästi.) Häitä... kukahan\nhupsu tuo nyt vielä sinustakin huolisi!\n\nMiihkuli. No, a jos minusta ei huoli, niin on toinen, josta huolii.\n(Lyö Matikaista olalle) Vot on mies, josta huolii... Vaikka keisarin\ntyttö huolii. (Taputtaa olalle.) Vot, on sulhanen! (Matikainen nauraa.)\n\nMamman Liisa (Ynseänä.) Vot on sulhanen!... Joko se nyt sitte sekin on\nniissä akkapuuhissa!\n\n    (Kaivelee hammastaan. Pekka Eevastiina saapuu jauhovakkoinensa\n    ja ryhtyy alustamaan taikinaa, yskien ja ähkien. Miihkuli\n    neuvoo Matikaista puhuen ja viisaasti viittoen.)\n\nMamman Liisa (Suu sylkeä täynnä.) Alusta nyt vain, Pekka, jotta ei jää\njauhopaakkuja. (Sylkäisee suun tyhjäksi. Menee äskeiseen asiaan.) Vai\nsemmoista Miihkulillekin jo kuuluu!\n\nMatikainen (Leikkisänä.) Jokos sitä Liisalla on miten paljo sitä ikää?\n\nMamman Liisa. Kukahan tässä joutaa kaikkia joutavia muistamaan ja\nlaskemaan! (Ottaa miesten housut naulasta ja ryhtyy niitä vetämään\njalkaansa hameen alle.) Muistatko sinä, Pekka, paljoko se Nissisen akka\nlaski minulla jo ikää olevan?\n\nPekka Eevastiina (Alustaessaan.) Ka, eikö tuota jo lie toisella\nkymmenellä... sillä naimakynnnenellä.\n\nMiihkuli. Oikein on ikä... naimakymmenellä. Ja... (lyö Matikaista\nolalle) ja tässä on sulhanen.\n\nMatikainen (Leikkisänä.) Eipä sitä tiedä, tokko se Liisa huolii\nminusta... (tietoisena) kvartesmannista.\n\nMiihkuli (Ehättäen.) Huolii Liisa... Ylettömästi huolii!... kara-ul!\n(Ottaa asennon.)\n\nMatikainen (Kuin omaansa jatkaen.) Vai mitä se Liisa itse siihen sanoo?\n(Miihkuli neuvoo viittoen antamaan Liisalle muiskut, kisuuttelemaan\ntätä.)\n\nMamman Liisa (Kuin itsekseen, toistellen, housuja jalkaansa vetäen.)\nSiihen sanoo... ja kara-ul!... Kaikilla se vain pitäisi olla se akka...\nKara-ul. (Matikainen nauraa.) Kara... kara-ul vain pitäisi olla\nkaikilla. Arinasavea tästä pitää lähteä vetämään, niin pistää tuosta\nvaikka nuo housut jalkaansa.\n\nMatikainen. Ja kyllähän sitä minäkin yhden eukkoni elättäisin... jos\nasia niikseen tulisi... Vai mitä, Liisa?\n\nMiihkuli (Puhuu apuna.) Komeat on kihlat, ylen ovat komeat!...\nRintaneulat ja silkkihuivit ja... (näyttää sormellaan maireita eleitä\ntehden) vot tähän sormus... kulta- ja hopeasormus.\n\nMamman Liisa (Kuin yksikseen.) Kulta- ja hopeasormus!... Mitenkä vanha\ntämä Matikainen on?\n\nMatikainen (Toiveikkaana.) Ka siinäpä sitä jo on ikääkin aikamiehen iän\nkorvilla.\n\nMamman Liisa (On saanut housut jalkaansa, menee pankon luo kuin asian\nunohtaen, pyörähdellen hieman ja lehahdellen kuin ottaisi\ntanssiaskelia, laulaen.)\n\n    Voi miksi oon punainen ruusu,\n    Voi miksi en valkea oo!\n\n(Turistaa nenänsä lieteen, peukalon rystysellä nenäsyrjään painaen.)\n\nMiihkuli (Neuvoo Matikaista kuiskaillen.) Kisuuta... kisuuta Liisaa!...\nJa vot muiskut... muiskut anna!\n\nMamman Liisa (Palaa pankon luota kuten oli mennyt, jatkaen laulua.)\n\n    Kun valkea ruusu ma oisin,\n    niin voi, voi, poikia... voi!\n\nMatikainen (Taputtaa leikitellen Liisaa takapuoleen) Vai mitä se Liisa\narvelee siitä naimisiin menosta? (Maireasti.) Lii-sa!\n\nMiihkuli (Innostuen) Kisuuta... Liisaa... rakasta ylen kovasti... ja\nanna iloiset pusut... vot näin! (näyttää sormisuukolla)\n\nMamman Liisa (Kuin itsekseen, ynseästi.) Iloiset pusut _Miihkulille_.\nAnnan minä sinullekin pusut... Nainut mies!\n\nMatikainen (Tarttuu Liisan käsiin ja vetelee niistä nauraen. Liisa\nkulkee takaperin, Matikainen perässä.) Niin että eikö tehdä\nnaimakaupat, Liisa?\n\nMamman Liisa (Aikoen irrottautua.) No, menehän siitä nyt... Senkö\nhevoskaupat tässä nyt on! No!\n\nMatikainen (Leikittelee.) No... Liisa... (Suutelee yht'äkkiä ja\nnauraa.)\n\nMamman Liisa (Sylkäisee äkäisenä.) Piru... Pty-hui.\n\nMiihkuli (Innoissaan.) Pusuta... pusuta!\n\nMatikainen (Yrittää suudella ja syleillä.)\n\nMamman Liisa (Suuttuu.) So... so poika! (Sieppaa Matikaisen syliinsä ja\nvääntää sänkyyn, hyvä jos jaksaa nostaa ja paiskata selälleen, että\njalat heilahtavat. Voitokkaana.) Siinä se on poika pempullansa...\n(Kuohuksissaan.) Sana se on ja sakramentti, joka antaa vieläkin voimaa\nniin kuin ennen Simpsoonille. (Miihkuli istahtaa penkille, istua\nkököttäen pelokkaana polvet yhdessä hartiat kokoon vedettyinä.\nMatikainen kohottautuu istumaan kuin puusta pudonnut. Liisa jatkaa\nkuohuksissaan.) Sillä tässä talossa, pojat, ei tehdä housusyntiä eikä\neletä niin kuin Ammoonin lapset, Ahabin aikaan, vaan niin kuin kuudes\nkäsky ja Sana määrää. (Ottaa patukan. Voitokkaana.) Linkun-lankun...\n(Patukka ojona.) Linkun-lankun, sulhaspojat.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS\n\n\n    Mamman Liisan tupa. Liisa seppänä, takoen hevosen kenkä\n    nauloja lieden luona. Silja vyyhteää viipsinpuulla.\n    Hame orrella kuivamassa.\n\nMamman Liisa (Takoessaan.) Vai sinä sitä, Silja, jo ennätit sen Härmän\nmiehen viedä. (Tarkastaa naulaa.) Ka, tottapa se oli silloin sinulle\nsallittu, eikä minulle... se mies. (Työntää naulan lieteen\nkuumenemaan.) Tottapa... tottapa se oli sallittu niin.\n\nSilja (Puolustautuen.) Ka, mistäs minä tiesin... Kun se itse pyysi.\n(Lopettaa vyyhteämistä.) Ja saahan tuon nyt vielä ottaa... En minä\nhäntä väkisin pitele.\n\nMamman Liisa (Ynseästi.) No-oo... Mitäpä näistä kiistelee... eto\ntavarasta kuin miehestä!... On näitä makkaroita jokaiselle, ollapa vain\nakkoja ottamassa. (Ottaa raudan liedestä. Äkkiä.) Meneppäs siitä nyt,\nSilja, ja kutsu tähän soittaja, niin laitetaan tässä tanssit illaksi...\n(Taoksii.) Minäkin tässä vielä ennätän ennen iltaa ottaa sukaista\njonkun miehen-pötkylän, (Silja lähtee. Takoo. Itsekseen.) Jonkun...\njonkun miehen tähän ottaa sipaisen rakastamaan ja kunniassa pitämään.\n(Löppö-Leena saapuu.) No, Löppö-Leena!... Ei siitä Härmän miehen\npuuhasta tullut sen parempaa... Tottapa se oli korkeudessa päätetty\nniin. (Pistää raudan veteen.) Tottapa se... tottapa se... tottapa se\noli päätetty.\n\nLöppö-Leena (Kuin huokaillen, kuvettaan syyhyttäen.) Tottapa se oli...\ntottapa... tottapa se oli. (Haistelee kahvipannua.) Kun eivät auttaneet\nLullunkaan taiat, niin tottapa se oli päätetty. (Panee pannun pois.)\nPäätetty se oli... Päätetty... päätetty oli se asia... (Nuuhkuttaa\ntarkotuksella.) Lämpimältä leivältäpä täällä haisee. (Nuuhkii.)\n\nMamman Liisa (Arvaa asian.) Ka, onhan siinä tuossa pöydällä vielä\nkakku... Pistä pois poveesi, ja sitte... (puistelee hamettansa) tuokin\nhameen pahuus... ja sitte juosta kipaise sanomassa Matikaiselle, jotta\nkäyköön paikalla täällä, niin saadaan puhua niistä naimiskaupoista...\nSo, Löppö-Leena!... On tällä tytöllä nyt vara valita, ja vara on antaa\ntoisellekin.\n\nLöppö-Leena (Työntää leivän poveensa. Kuin huokaillen.) Ehheh...\nheh-heh!... O-on se vara valita... (Kuin itsekseen.) O-on se vara\ntalollisella... Toista se on talottomalla... Hyljätty kuin sätätön onki\non köyhä naima-asiassa. (Pyyhkii suutaan.) Hyljätty... hyljätty on\nköyhän lempi...\n\nMamman Liisa (Touhuaa.) No... Ka, mitäpäs tuosta... Härmän miehestä!...\nMieshän se on Matikainenkin... (Siivoaa tupaa) Juosta kipaise vain ja\nsano hänelle, jotta nyt saa akan, jos vain ottaa älyää. (Käskevästi)\nMene jo, eläkä siekaile siinä.\n\nLöppö-Leena (Jouduttautuen.) Menee Leena... menee Löppö... Ei se\nsiekaile... ei se siekaile. (Ovessa tarkotuksella) Tottapahan siellä\nkahvit ryyppään!\n\nMamman Liisa (Huutaa) Pekka hoi!... Pekka Eevastiina!\n\nPekka Eevastiina (Kamarissa.) Hoi... hoi! (Tulee) Mikä täällä nyt on\ntulossa?\n\nMamman Liisa (Pesee käsiään.) Otappas sinä ja kaulaa ja silitä sitte\ntuo hame ja tarkasta, onko siinä mitään korjaamista... Minä teen ensin\ntuon uunin arinan ja sitte... (Potkasee tupakkapölkyn vierimään penkin\nalle) No... sittepähän nähdään iltasella... Perästä kuuluu, sanoi\ntorventekijä... (Äkkiä.) Mutta tules ensin ja sotke täällä ulkona\narinasavi. (Poistuu.) So, Pekka!\n\nPekka Eevastiina (Kytystelee.) Oh-hoi!... Jokohan tuo nyt menee\nmiehelle, lintu... kun se niin jo pyörähtelee. (Huokailee.) Hoh-hoi...\nhoh-hoi... Mutta menköön. Ei tästä minun jalastani enää kuitenkaan\nsemmoista kalua tule. (Poistuu.) Ei... ei tule enää kipeästä koivesta\nsulhasjalkaa.\n\nJuikurinen (Saapuu, kurkistaa kamariin.) Ei näy olevan kotona... Mutta\nnyt tänä päivänä sitä sitte rysäytetään Matikaiselle perettä ihan\noikein Kerimäen kapalla mitaten.\n\nMikko Siunattu (Saapuu.) No... No... Kuin sitä kuuluu? (Käy\nkopistamassa porot piipustaan pankolle.) Kuins... kuins kuuluu, Antti\nHermanni?\n\nJuikurinen (Hymyilee.) No, nyt jo kannattaa köyhänkin hymyillä... Tää\nasia kuu onkin ottanut jo niin kovalle, jotta tää alkaa jo tuntua\noikealta rakkaudelta.\n\nMikko Siunattu (Arvaa asian.) Vai ehti hän tulla... Kaisa Josefiina.\nVaikka minäkin jo pelkäsin, että hän hylky myöhästyisi... (Selvittää\npiippuaan puhallellen siihen.) Vai ehti... vai ehti hän kuitenkin,\nhylky, tulla! (Selvittää.)\n\nJuikurinen (Hyvillään.) No, tosi on asia kuin profeetan sana tai kuin\nmustalaisen ennustus... Tunnin päästä on tuossa Matikaisen perhe.\n\nMikko Siunattu (Hökeltäen.) No niin... no niin... Vaikka johan minä\nsanoin, jotta se tuo usko auttaa sinua, kun et vain ota ja horju... ja\nkun vain pysyt lujana, niin se auttaa niin kuin tää... olkoonhan tää\ntupakanpano (panee piipun taskuunsa) niin kuin tää sianrasva auttaa\nkaikissa näissä yhteisen kansan vaivoissa... näissä ajallisissa\nvaivoissa, tarkoitan.\n\nJuikurinen (Raapii hyvillään hymyillen korvallistaan.) Näkyyhän tuo\naina auttavan kilvoituksen kestänyttä.\n\nMikko Siunattu. No kuin hän ilkeäisi olla auttamatta. (Ottaa konttinsa.\nVilkkaasti.) Ja no sitte... Tule, veikkonen iloitsemaan... Tule vaikka\nlipaisemaan kieltä sen asian päälle. (Menee.) Tuu pois, Antti\nHermanni!... Tuu!\n\nJuikurinen (Ottaa eväskonttinsa.) Ka, kannattaahan tuota nyt jo tulla.\n(Menee.)\n\nJorkka (Saapuu, kurkistaa kamariin.) Missäs se minun hilsuni heilaa,\nkun sitä ei näy kamarissa... Ka, Liisa!... Kuins kuuluu, Liisa?\n\nMamman Liisa (On tullut tupakanpanopuuhissa.) Ka, mitäpäs tässä!...\nOnko sinulla tulta antaa?\n\nJorkka (Rivakasti.) Ettäkö tulta! Sitä on enemmän kuin pimeyden\nvaltakunnassa valoa. (Antaa tulta.) Noin! Tupakka päälle, sanoi tyttö\nkun vihiltä pääsi.\n\nMamman Liisa (Sytyttää piippunsa.) Tattis vaan. (Puhaltaa savut.)\nSinäkö sitä sitte naitkin tämän Siljan? (Vetelee savuja.)\n\nJorkka (Hattu otsalla, katsoen sen alitse.) Niin on ylhäällä tähdissä\nkirjoitettu.\n\nMamman Liisa. Ka, mikäs sillä on tytöllä. (Vetelee savuja.) Minä\noikeastaan arvelin itse sinut tähän ottaa, mutta samapa tuo on. (Käy\nsylkäisemässä.) Jäihän se tämä Matikainen minulle. Ja... (loputtaa\npainellen peukalon kynnellä piippua) ja mieshän se on Matikainenkin...\nkun se kerran kunnon akan saa, niin... ja... (käy sylkemässä) ja\nsinäkin puolestasi, yhtä hyvän akanhan sinä saat Siljasta kuin olisit\nminustakin saanut.\n\nJorkka (Kuin mietiksien.) So... Siis Matikainen.\n\nMamman Liisa. Mati... (Alkaa puuhailla.) Ja mikäpäs sillä on ero...\nsillä niin kuin Sanassakin seisoo, niin ei ole juutalaista eikä\nkreekkiläistä. (Mättää korvosta pyttyyn arinavettä. Äkkiä.) Mutta\nmeneppäs, Jorkka, nosta Pekan apuna se arinasavikorvo tupaan, niin saan\ntuossa ennen naimisiin menoa tehdä pyöräyttää vielä arinan.\n\nJorkka (Lyö puukon tuppeen lujempaan.) No saapi nostaa. (Lähtee.) Vai\nMatikainen siis!... Siis _Matikainen_.\n\nMamman Liisa (Varustautuu uuniin työntymään. Itsekseen.) Onkin kestänyt\narina jo viidettä vuotta... Onnistuneeko nyt tulemaan yhtä luja. (Pekka\nEevastiina ja Jorkka tuovat savikorvon.) Pane tuohon se korvo. Ja nyt,\nPekka, hameen kimppuun, ja sinä, Jorkka, saat mennä.\n\nJorkka. No, ajöö vain, sanoi ruotsalainen lähteissänsä. (Poistuu. Pekka\nEevastiina ryhtyy silittämään hametta.)\n\nMamman Liisa (Kuin itsekseen, uuniin menoaan varustellen.) Vaikka saven\nantajapa tässä olisi tarpeen ollut. (Katselee ympärilleen. Äkkiä.)\nNo... Mutta siinäpä se on Matikainenkin. (Matikainen tulee. Vetää\nkorvon lähemmä pankkoa.) Tulepas, Matikainen, ja anna savea uuniin,\nniin minä tekaisen tuon arinan, hylyn, ja siinäpä häntä sitte puhuu\nasiastakin. (Alkaa työntyä uuniin.) So, Matikainen... Sen kun työhön jo\ntalossa, jossa pääset isännäksi. (Uuniin pää edellä työntyessään.)\nJossa... jossa pääset isännäksi. (Uunissa mahallaan vyötäisiään myöten,\njalat pankolla.) No, Matikainen; alas antaa savea!\n\nMatikainen (Anneksii pikku astialla savea.) No...\n\nMamman Liisa (Uunissa.) Siitähän minä naimisiin menosta arvelin tässä\nvähän puhua... Niin jotta ei suinkaan sinulla ole papinkirjassa vielä\nmitään harakanvarpaita?\n\nMatikainen. O-hoh!... \"Harakanvarpaita!\" (Nauraa.)\n\nMamman Liisa. No, se on pääasia, että on puhdas papinkirja... No, annas\ntaas savea!... (Matikainen antaa.) Etkä taida olla niin viinaan menevä,\njotta voi jo sanoa juopoksi?\n\nMatikainen (Leikkisästi kierrellen.) No, mitä sitä nyt semmoista\nkysyykään!... Siksi nyt, jotta maun tunnen, mutta ei sen enempää...\n\"Viinaan menevä!\"\n\nMamman Liisa. No, se nyt onkin vähemmän tärkeä. Mutta siinä on vielä\nkysymys itsensä pahanhengen variksenvarpaasta.\n\nMatikainen (Leikkisänä pysytellen) \"Pahanhengen varpaasta!\" Mikä se\nsemmoinen varvas on?\n\nMamman Liisa. Se on jotta tämä Juikurinen on vihjaillut, jotta sinulla\nmuka on siellä Kerimäellä jo jotain sen naimakaaren ja -parakrafin\npäällä.\n\nMatikainen (Topakasti.) Se on hiton vale!... Juikurinen puhuu paljaasta\nkateudesta... \"Naimakaaren ja -parakrafin päällä!\" (Nauraa, asiaa\nsotkien.) Vieläkö savea?\n\nMamman Liisa. Ei... jo riittää! Minä vain silittää sukaisen.\n(Silittää.) Silittää, silittää sukaisen vain... Kas niin!... Vedäppäs\nnyt minua vähän kintuista siinä apuna, niin pääsen täältä pätsistä\npois.\n\nMatikainen (Vetää jaloista. Liisa laskeutuu alas.) No-han!... Tuliko\nhyvä arina?\n\nMamman Liisa (Puistelee hamettaan.) Mikä hän lie tullut!... Onhan\nsiellä nyt savea. (Kuin itsekseen.) On-onhan siellä savea nyt. (Menee\nasiaan, äkkiä.) No, jos sinulla ei ole mitään semmoisen pahaa\nparakrafin päällä, niin voitaisipa tässä ruveta puhumaan talosilla\nolosta. (Kuin itsekseen.) Tässä onkin saanut jo ikänsä yksin elää ja\nasua taloa, kun näistä täänpuolen miehistä ei ole ei akkaruumiin\nvahdiksikaan. (Äkkiä.) Mutta ota nyt ensin tuo savikorvo ja vie se\npellolle ja pane siellä veräjät kiini.\n\nMatikainen. No... vie hänet korvon, (Vie.)\n\nMamman Liisa. No niin, Pekka! Saat tähän nyt isännän taloon... Siliääkö\nse hame?\n\nPekka Eevastiina (Kytystelee.) Si-iliää... Siliää se emännän hame...\nYh-hyh... Yh-hyh, tätä vanhuuden vaivaa!\n\nMamman Liisa (Kohentelee alushamettansa.) Mitä sinä muuten pidät tästä\nMatikaisesta, Pekka?\n\nPekka Eevastiina. Ka, mies kun mies... Housuthan tuolla on jalassa\nsilläkin.\n\nMamman Liisa. Ka, siivolta mieheltähän tuo näyttää... Eivätkä ne\nvaliten potaatitkaan parane. Aika vain siinä valitessa turhaan kuluu,\nniin jotta olkoon kauppa lukossa... Sen kun vain rovasti nyt aamenen\nsanoo, niin silloin on tyttöys takana. (Kaisa Josefiina saapuu\nlapsimytty kainalossa.) Ka! Mistäs se tämä nainen on?... Istu ja paina\npuuta. (Tulija istahtaa.) Mistä sinä olet?\n\nKaisa Josefiina (Ilkeästi.) Mistäpäs tämä köyhä on!... Jota kaikki\nruojat viettelevät! (Hyssyttää lastaan sylissään.)\n\nMamman Liisa (Kuin oudostuen.) No!... Onkos se isätön?\n\nKaisa Josefiina (Ynseästi.) Yyy! (Äkäisesti.) Vielä siinä kysyy!\n\nMamman Liisa (Ymmällä.) Tämäpä vasta äksy eukko on!... Eikö sitä nyt\nkysyä saisi!... Sitä varten se on Luoja suun luonut.\n\nKaisa Josefiina (Hermostuneesti.) No, eikä tarvitse udella... Kun itse\nsen kuitenkin jo kerran tietää!\n\nMamman Liisa (Kovenee.) No, pahahenki! (Soimaten.) Mutta mitäs et ole\npysynyt Sanassa ja uskossa, vaan olet uskonut kaikkia viettelijöitä ja\nkiljuvia jalopeuroja ja palvellut lihanhimoa ja elämänkoreutta!... Ja\nsitte vielä suuttuu, jos kuka kysyy! (Ankarasti.) Siinä se on nyt\nhedelmä, kun palvelit lihan isää, paholaista.\n\nKaisa Josefiina (Sähähtäen.) Ja kukas sinun käski vietellä verkkoosi\nsen isän? (Synkkänä.) Matikaisen... en paremmin sano. (Hyssyttää.)\n\nMamman Liisa (Silmät pyöreinä.) Mitä?... Matikaisenko?\n\nKaisa Josefiina (Synkkänä, matkien.) \"Matikaisenko!\"... Ikään kuin et\njo tietäisi, jotta se on sen kakara.\n\nMamman Liisa (Oudostuen.) Mutta tämäpä nyt vasta jutku ja jysäys on!\n(Selviytyy) Siis se Juikurisen vihjailu taisi sittekin totta olla!\n(Ihmetellen.) Tuota Matikaisen ruojaa! (Uhkaavana.) Mutta maltahan,\nsinä Matikainen, jos sinä yritit minut jutkauttaa valmiin lapsen\nemäksi!... Maltahan, sinä juukelin eväs, jos sinä... (ovelta huutaa)\nMatikainen!... (Kovemmin) Matikainen hoi!... Tule sukkelaan! (Touhuaa.)\nMaltahan, jos on totta!... Kies avita sinua silloin, Matikainen, jos\nolet väärin todistanut!\n\nMatikainen (Saapuu, hämmästyy, pysähtyy oven suuhun.) Mitä?\n(Itsekseen.) Vie sun saakeli! (Raapaisee korvallistaan.)\n\nMamman Liisa. Mitäkö? (Osottaa.) Mikäs se on tuo?... Häh? (Matikainen\nraapaisee päätään.) Sis-so!... (Puoli-ilkkuen.) Mitenkäs se nyt on se\nnaimakaari!... Häh, Matikainen? Mars likemmä! (Sysää Kaisa Josefiinan\nluo.) Entäs nyt, Matikainen? Miten se nyt on naimiskaari?\n(Äänettömyys.)\n\nPekka Eevastiina (Itsekseen kytystellen.) Naimiskaari... naimiskaari...\nnaimiskaari!... Yh-hyh-hyh!... Yh-hyhhyh!\n\nMamman Liisa (Äkkiä, kuin tavallisessa asiassa.) Pekka! Nostappas\ntuolta eteisestä kätkyt tänne... Joutuin! (Pekka kiirehtii.\nOmituisesti.) Niin-kuin-niin, Matikainen. Soo, sinä juukelin poika!...\nVai sinä aioit tuoda taloon valmiit rieskat... Että niinkuin sian\nolisit säkissä tuonut... Linkun-lankun! (Pekka tuo kätkyen.) Nyt...\n(ottaa patukan seinältä, uhkaavasti) nyt, Matikainen, paikalla lapsi\nsiihen!... Sis-so, poika. (Matikainen tottelee, ottaa lasta.)\n\nKaisa Josefiina (Äkeissään.) Elä retuuta sitä... Mokomakin!\n\nMamman Liisa (Komentaen.) Sis-so!... Siivosti pitele!... Pitele vain\nsiivosti, poika, perillistäsi!... So... ja nyt peitä hyvästi... ja että\nei herää ja ala huutaa!\n\n    (Matikainen tottelee. Kaisa Josefiina järjestelee lapsen riepuja.)\n\nMatikainen (Itsekseen, harmistuneena.) Vie perhana, mikä vahinko nyt\ntuli!\n\nMamman Liisa (Huutaa ovelta.) Löppö-Leena! Löppö-Leena hoi!\n\nLöppö-Leena (Ulkona.) Hoi!... hoi!\n\nMamman Liisa (Matikaiselle, komentaen.) Ja nyt souvattamaan, tahi\nmuutoin tällä! (Uhkaa patukalla.) So... ja siivolla. (Matikainen\ntuutii.) Sillä mitä ihminen kylvää, sitä hänen pitää korjata ja\nsouvatellakin. Niin kuin Sana sanoo...\n\nLöppö-Leena (Saapuu, kuin itsekseen.) Täss' on Löppö... Täss' on\nLeena... Sydän kurkussa rientää Leena. (Yskii.) Sydän... sydän kurkussa\nrientää Löppö huudon kuultuansa.\n\nMamman Liisa (Touhukkaana käskien.) Meneppäs sukkelaan ja sano\nJuikuriselle niin, jotta jos hänellä on naimiskaari puhdas, niin...\n(jyrkästi) tulkoon päättämään kaupat... (kopistaa piippuansa). Mutta\nsano, jotta jos ei ole puhdas, niin silloin... (jyrkästi) suu poikki\nkoko asiasta! Niin kuin laissa on sanottu... Sano, jotta ei tästä\nMatikaisesta mieheksi ole... Se ruoja on tehnyt ryönät jo Kerimäellä ja\nylitsekäynyt lain käskyt.\n\nLöppö-Leena. No siunaa sitä Matikaista! (Siunailee käsin ja elein.) No\nsiunaa... siunaa sitä syntistä... sitä syntistä Matikaista!... Hyvä\nisä... hyvä isä!\n\nMamman Liisa (Ynseästi.) No, sitäkö siitä vielä siunailee!... Ei se\nakkimus siunaten parane. (Käskevästi.) So, Löppö! Ala painaa\nJuikuriselle!\n\nLöppö-Leena (Hokee.) Painan... painan!... Painan... juosta painan\nJuikuriselle. (Lähtee, ovessa.) Juikuriselle painaa Löppö...\n\nMamman Liisa (Voitokkaana.) Niin ne seuloutuvat ruumenet nisuista ihan\nitsestänsä, kun vain ihminen uskoo niin kuin minä. Ja nyt... nyt,\nMatikainen, tartu kätkyen toiseen päähän!... (Koveten.) Joutuin!\n(Matikainen tottelee. Kaisa Josefiinalle.) Ja sinä, eukko, tuohon\ntoiseen!... So!... Ja nyt kannatte kätkyen kamariin ja souvatatte\nsiellä, kunnes saadaan muualta asunto!... Mars, sanoi katteini\nnahkapojalle! (Vievät kätkyen kamariin. Itsekseen päivitellen.) No, en\nminä olisi mokomaa uskonut Matikaisesta!... Kun olisi jutkauttanut ihan\nsiinä pääkaaressa. (Panee patukan seinälle.) Pahanhengen hyväkäs!\n(Pekalle.) Ja nyt, Pekka, mene, pane puuta saunan uuniin, jotta saa\neukko pienensä pestä ja vaikka siellä asuakin. (Pekka tottelee.\nPyörähtelee touhuissaan, laulaa kuten koko tapauksen unohtaneena.)\n\n    Ja suutari meni saunaan,\n    ai saunaan, ai saunaan!\n    Suutari tuli saunasta pois,\n    ai-jai... jai-jai!\n\nSilja (Saapuu.) No... Nyt on kaikki tehty!\n\nMamman Liisa (Vakavasti.) Mutta kuule, Silja. (Sormella varottaen.)\nSinä pane se Härmän mies ensin kovan tutkimisen alle, sillä se on\nsemmoinen vikuri sekin, jotta sitä et tiedä, mitä sen takana missäkin\nkylässä on. (Merkitsevästi.) Niin, niin, tyttö, sinä et tiedä miesten\ntapoja!\n\nSilja (Ymmällä.) Mitä en tiedä? Jotta sillä on...?\n\nMamman Liisa. Mitäkö sillä on?... Katsoppas mitä Matikaisellakin oli...\n(avaa kamarin oven) näetkö?\n\nSilja (Hämmästyen.) Hyvä isä!... Onko sillä lapsi?\n\nMamman Liisa (Kuin voitokkaana.) So, tyttö! Mitäkö voi miehillä takana\nolla!... Linkun-lankun!\n\nSilja. Hyy-ii.\n\nMamman Liisa. Siis... siis, siis, tyttö!... Ota kova vala ja tutki\nkaikki ajoissa... ennen kun on tullut yhdeksi lihaksi. (Puuhailee\nviheltäen huolettomana äskeistä säveltä.)\n\nSilja (Jyrkästi.) Mutta ei Jorkka ole semmoinen.\n\nMamman Liisa (Epäilevästi.) No-ooo!... Mene niistä takuuseen...\nMene vain takuuseen miehistä, Silja... No, mutta siinäpä se\non itsekin. (Jorkka saapuu.) No, Jorkka, mitenkäs se on se sinun\nnaimisarkumenttisi?... Noo, ka, Härmän poika.\n\nJorkka (Reippaasti) Naimisarkumenttiniko!... Tuo tyttö se on minun\nnaimisarkumenttini... Silja! (Yrittää kaapata.)\n\nMamman Liisa (Estää, kädet puuskassa.) E-hoh!... E-hoh, sanoi tään\ntalon emäntä!\n\nJorkka (Kiehahtaen.) Mutta perrrrr!\n\nMamman Liisa. No, vaikka err, jos ei ole puhdas se... niin kuin tiedät!\n\nJorkka. Mikä se on se saakelin \"se\"? (Uljaasti.) Häh, kysyn minä?\n\nMamman Liisa (Topakasti.) Se että... katsoppas mitä on Matikaisella.\n(Avaa oven. Voitokkaana.) Näetkö, poika, mitä on sinun suvullasi?\n\nJorkka (Ovella, hämmästyen.) Matikainen! (Nauraa.) Onko sinulla jo\n\"trahtamentti!\" (Nauraa.) No sun saakeli sinua! Tyttökö se on vai\npoika? (Sulkee oven, nauraa.) Vai on miehellä jo valmiit eväät\ntaipaleelle!\n\nSilja (Epäilevästi.) Eihän sinulla vain ole?\n\nJorkka. No vaikka tuosta poikki! (Vetäisee kaulansa poikki.)\n\nMamman Liisa. No, jos ei, niin kaksi sormea pystyyn ja vala... Näin!\n(Nostaa sormensa.) Paikalla, poika!\n\nJorkka (Sieppaa puukkonsa, nostaa sen pystyyn.) No vaikka itse\npuukko... Puukko ja naimakirja on aina puhdas tällä pojalla.\n\nSilja (Reilusti.) No, niin se piti!\n\nMamman Liisa (Siljalle.) No, kun niin, niin niin... Ken tohtii nostaa\nsen päälle sormen, niin sillä on kaari puhdas...\n\nJorkka. No puhdas! (Kehuen.) Härmässä ei ole muuta tahrittua kuin\npuukko ja papinkirja, (rivakasti) puukko verestä ja papinkirja tuomarin\ntöherryksestä. (Laulaa)\n\n    Puhdas on kaari ja kaunis on tyttö,\n    ja kultani on kuin kukka...\n\n(Äkkiä kuin reuhaten.) Ja tule pois sinä kultaseni. (Vie Siljaa\nkäsipuolesta.) Höm Härmästä! Puteli viinaa ja kattila kahvia ja...\n(jatkaa äskeistä laulua mennessään.)\n\n    Kultani ääni on kaunis ja hellä\n    ja hieno on hällä tukka.\n\nMamman Liisa (Katsoo akkunasta.) Sieltäpä se Juikurinenkin vetäytyy...\nSaa nyt nähdä, miten ovat sen ukkopahan asiat. (Löyhyttelee hameitansa.\nVannoo.) Jos vain näyttää kippuroivan, niin silloin sillekin, että\ntuosta on viisi hirttä poikki. Jyrkkä peli ja kova meininki on tään\ntytön talossa!\n\nJuikurinen (Saapuu, hymyillen.) Hyvää päivää, Liisa! Yksinkö sitä vain\nelää ja olla leiletellään?\n\nMamman Liisa. No... mistäpäs tähän on ennättänyt ne \"toiset\" ottaa...\nJa kuka niiden asiat sitte ottaessaan tietää.\n\nJuikurinen. Ka, eihän niitä kuka...? joka ei elä merkeissä ja\ntunnustähdissä.\n\nMamman Liisa (Äkkiä.) No entäs mitenkäs ne ovat sinun asiasi siinä\nkohti?... (Tutkivasti.) Niin jotta onko jo kätkyttä tarvittu? (Kovana.)\nMutta elä vikuroi nyt!\n\nJuikurinen (Viisaasti, rauhallisesti.) Niin kätkyttäkö? Eipä sitä...\nmuuta, minkä lie vähä lapsena ollessaan... Mutta omaan laskuun ei ole\nvielä se koje heilunut.\n\nMamman Liisa (Topakkana.) Onko se varma?... Niin jotta vaikka valalle.\n\nJuikurinen. No vaikka ihan ijäiselle tuomiolle, niin hussanlullaa ei\nole tarvittu!\n\nMamman Liisa. No, jos niin, niin kaksi sormea tuohon polvelle. (Nostaa\npolvensa ylös.) No! Vala ja kova kuin kivi!\n\nJuikurinen (Panee sormet polvelle.) No, vaikka kaikki varpaatkin, niin\nei väräytä selkäpiitä!\n\nMamman Liisa (Tyytyen.) Siis se asia on niin kuin Sana ja usko vaatii.\n(Selittäen.) Se Matikaisen pahuus kun oli tässä minulle mukeltaa\nvalmiin pennun, niin tulee tässä jo varovaksi.\n\nJuikurinen (Viattomana, muka hämmästyen.) Soo tuota... Vai on sillä jo\nse!\n\nMamman Liisa (Kummastellen.) O-on!... Eto miehen kutale vielä... niin\njotta ei luulisikaan. (Touhuaa.) Ja sitä myötenpä tämä asia onkin sitte\nvalmis... Sinä siis tahdot niin kuin myötä- ja vastoinkäymisessä...?\n\nJuikurinen. Ka, mikäpäs siinä... Jos kerran otetaan ja heittäännytään\nyhdeksi lihaksi ja vereksi... (Hymyilee.) Niin jotta sittepä tämä asia\nlaukesikin paljaan uskon avulla itsestään kuin Antti Auvisen housut.\n\nMamman Liisa. Mutta on siinä vielä yksi asia. (Naputtelee sormellaan\npatukkaa. Merkitsevästi.) Entäs tämä!... Linkun-lankun! Niin että jos\nvain vähäkään sitä \"pimpelin-pompelia\", niin tuosta tulee!\n\nJuikurinen (Hymyilee.) Ka, johan ne kylällä siitä juttusivat, mutta\ntottapahan nyt miehinen mies tuon reisan sietää. Onhan sitä maailmassa\nkannettu raskaampiakin ristejä kuin tuo yksi patukka.\n\nMamman Liisa (Tenäten.) Jaa-a!... Mutta se pitää olla vastaan\nsanomatta, ja kuten Sanassa, että jos lyö oikealle, niin käännä vasen.\nMutta jos niin, niin silloin kauppa kiinni ja papilta aamen!\n\nJuikurinen. Ka, mitäpäs tässä nyt turhalla tinkaa!\n\nMamman Liisa (Tenäten) Että siis ei toraa eikä riitaa ja sotaa ja\ntappelua?\n\nJuikurinen (Hyvällä tuulella.) Ka, eipä sitä yleensäkään sieltä meidän\npuolelta vastaan tapella ja aseilla lyödä... Siellä vain rojautellaan\nmiehiä näillä pisto- eli leikkipuheilla, niin jotta se vihlaisee\ntoisinaan munaskuita myöten.\n\nMamman Liisa. No, se on siis reilassa, se kohta... Mutta entäs Sana ja\nsaarna...? Sillä se tiedä, jotta tässä talossa on Sana ja saarna niin\nluja, että se pitää kuin (nostaa polvensa ja lyö siihen) naulattu...\nMiten se on uskon kanssa?... Onko se luja?\n\nJuikurinen (Pyyhkii hihallaan nenänsä.) Niin uskonko?... No, johan se\non vakuutettu, jotta se on luja ja sitkeä kuin kissannahka...\n\nMamman Liisa (Pyörähtää.) No! (Nopeasti.) Muutapa tässä ei enää\nolekaan... Minä vain muuttaa sipaisen tämän puhtaan hameen päälleni,\nniin lopettaa höyräytän tään tyttönä olon, niin jotta peli vain soi ja\npolska leiskuu. (Panee puhtaan hameen päälleen. Äkkiä.) Osaatko sinä\ntanssia liihotusta?\n\nJuikurinen (Kierrellen.) Ka, ainahan sitä on yhtä ja toista oppinut\nmaailmanselällä kulkiessaan... Kun sitä on jo saanut vaeltaa jos minä.\n\nMamman Liisa (Touhuten.) No, jos et osaa, niin onhan se Miihkuli, tahi\nvaikka kuka muu. (Miihkuli saapuu.) Ka! Siinähän se Miihkuli tuleekin!\n(Juikuriselle.) No, ja nyt ala, Juikurinen, pitää huolta akastasi:\npistäänny antamassa kauroja ruunalle ja sitte toimita pappi, joka\nsamalla kastaa Matikaisen lapsen, jotta ei tarvitse kastamattomien\npakanoiden kanssa asua saman katon alla... Joutuin, Juikurinen! Minä\ntässä touhuan Miihkulin kanssa. (Juikurinen lähtee.) No, mitä kuuluu,\nMiihkuli?\n\nMiihkuli (Pyyhkii otsaansa isolla nenäliinalla.) Ei niin mitään kuulu;\nsinä, sanovat, kuuluu, menet miehelle, Liisa. Vot kuuluu!\n\nMamman Liisa. Ka, niinpähän tässä vielä höynäytyi... Mutta se\nrakkaus!... Niin-kuin-niin... Se on, näkyy, se rakkaus ihmisessä niin\nlujassa kuin perisynti ihmisen lihassa... Niin kuin ymmärrät. Sis-so!\n\nMiihkuli (Purkaa tavaroitansa.) Se on oikein hyvä asia, rakkaus. Ylen\non hyvä naineena olo!... Saat muiskut!... Saat pusut... A nyt sinulle\nmyös täältä silkit... (Antaa ja itse valmiiksi pukee koruja.) Tästä\nnäin... Oikein hienot myön silkit sinulle... Tästä tämän... Ylen on\nkaunis.\n\nMamman Liisa (Estellen.) No-oo... Mitä tästä koristaa... Vanhasta\nakasta! (Panee silkkihuivin päähänsä.)\n\nMiihkuli. No sitte tulee nuori akka... Näin tämä... Ylen on nyt ihana\nakka... Jos ei olisi omaa kotona, niin pusut näin panisin (heittää\nsormisuukon.) Ah kun on makea pusu! (Punoo päätään.) No, synti... suuri\nsynti on pusu vieraalta akalta!... Entä helvetti! Vhiu! (Viheltää.) Et\nuskalla niin ajatella pusua... Nyt tämä... korvarengas...\n\nMamman Liisa (Varottaen, kovana.) So, so!... Se on jo elämänkoreutta...\nJa mikä on sitä, se on isästä paholaisesta... Sis-so!\n\nMiihkuli. No, kun ei, niin ei sitä... Kun hän on isästä pirusta,\nruoja... Kun hän on siitä, kestä on pusut, niin ei häntä...\n\nMamman Liisa (Katselee itseään.) No!... nytpähän tämä onkin jo kaunis\nkuin ruusu! (Nopeasti, pyörähtäen, ottaa piippunsa.) Annas kun tuosta\nvielä vetäisen savut. (Miihkuli antaa kiirehtien tulta.) Viimeiset\ntyttösavut vetäisen. (Sytyttää.) Pah... pah... pah!... Tattis vain\ntulesta! (Menee pankon luo, kuin hieman pyörähdellen, laulun mukaan\nlehahdellen ja hamettaan molemmin käsin löyhyttelemällä kohennellen.\nLaulaa piippu suupielessä.)\n\n    Nyt kukkivat ihanat ruusut!\n    Ral-lal-lal-lal-lal-lal-lal-laa!\n\n(Sylkäisee lieteen. Jorkka tulee.) No, Jorkka! Nyt se muuttuikin jo\nJuikuriseksi... se mies. Mutta pohjallahan ne ovat aina paraat\npotaatit!\n\nJorkka. Että siis... siis Juikurinen!\n\nMamman Liisa. Ka, kestäväthän ne housut Juikurisenkin jalassa. Ja vaimo\nja Sana se on joka pitää muuta jöötä. (Väkeä työntyy tupaan.)\n\nMiihkuli (Korjaa tavaroitansa pois.) A vot jo väki! Tytöt ja pojat...\nja vot ovat kihlajaiset. (Ihastellen,) Ah kuin ovat koreat tytöt!\n(Korjaa kiireesti tavaroitansa.) Kukkivat kuin ruusut, neitsykäiset!\n(Silja saapuu.)\n\nJorkka. Ihana on kulta pojalla!... Ja nyt sun-perrkutirallaa... viulut\nsoimaan ja tanssitaan. (Juikurinen saapuu.)\n\nMamman Liisa. No, ka nyt kirkas peli ja polska!... Ja nyt se menee tämä\ntyttö, jotta heilahtavat helmat... Mutta... no... niin kuin sanottu!...\nSoita pelimanni liihotusta!\n\nKaikki (Hälisten.) Hyvä... Liihotusta!... Liihotusta!... Hyvä!\n\nJorkka (Riuskasti.) Eikös panna Härmän polskaa... jo järkiään! Niin\nettä veitset välkkyvät ja punainen vuotaa!\n\nMamman Liisa (Käskevästi.) Suu poikki! Mitä siihen tulee, niin...\n(Äkkiä.) Joko ovat valmiit parit?\n\nKaikki (Hälisten.) Jo... Jo... Jo! Valmiit... Soittaja!\n\nMamman Liisa. Miihkuli!... Tule tanssi minun parinani liihotusta... Se\nei tuo Juikurisen makkara osaa sitä.\n\nMiihkuli (Kepsakkana.) A vot... Ilolla tanssin... Ylen ilolla\ntanssin... vaikka hänestä synti tulisi... vaikka kuolema perisi.\n\nJuikurinen (Lupaa antaen, ettei näyttäisi olevan hamevallan alla.)\nKa... minun puolestani ei ole estettä... vaikkapa nyt Miihkuli!\n\nMamman Liisa (Puoleksi toruen.) No! Joko siinä alat isännöidä!...\nMuista sinä vain se... (omituisesti) niin, no, _se_. (Antaa piippunsa.)\nJa imeksi tuota piippua, jotta ei sammu sillä aikaa kun minä tanssia\npyöräytän pois koko tään tyttönäolon ja ottaa sipaisen selkääni\neukonnahat.\n\nJuikurinen (Tottelee.) Ka... alkaa häntä sitte jo rakastaa ja kunniassa\npitää... vaikka tätä piipputulta vireillä pitäen... (Soitto alkaa.)\n\nMamman Liisa. No! (Sylkäisee kämmeneensä, hieraisee kämmeniään yhteen\nja liihottelee sitte kankeana kädet puuskassa edes takaisin, huulet\nkiinni puristettuina, silmät aivan napillaan päässä. Miihkuli samaten\nvastapäätä reuhkaisee hyvin kepeänä. Toiset ovat kuin piirissä\nympärillä, tehden hieman liikkeitä.) No näin!\n\nMiihkuli (Hyvillään hokien.) Vot näin!... Vot... vot!\n\nMamman Liisa (Muutamia kertoja edes takaisin liihotettuansa sylkäisee\ntaas kämmeneensä, hieraisee käsiänsä yhteen, polkee jalkaa, ojentaa\nkätensä Miihkulille ja pyörii tämän kanssa. Toiset pyörivät nyt\nparittain. Käsiään Miihkulille ojentaessaan.) No, nyt jo.\n\nMiihkuli. A nyt!... Vot nyt! (Pyöriä reuhkaisee.) Nyt menee se tyttöys\nsinulta, Liisa.\n\nMamman Liisa. Tyttöys meni, mutta akkuus alkaa. (Sylkäisee pivoonsa.)\nPyöritään, Miihkuli, kovasti... Nyt!\n\nMiihkuli (Sylkäisee kämmeneensä, lyö jalkaa maahan, pyörii Liisan\nkanssa reuhkaisten.) Hih!\n\nMamman Liisa (Yhtyy hihkaisuun.) Niin-kuin-niin!... Linkun-lankun.\n\n\n\n"]