Liian vähän poikia

LIIAN VÄHÄN POIKIA

Romaani

Kirj.

LAURI HAARLA

Otava, Helsinki, 1942.

ENSIMMÄINEN LUKU

1.

Tuohikylässä – kuten maanjussit nimittelivät tuota pienoista sisämaista kaupunkia sinne johtavan kuuluisan koivukujan vuoksi – eli siis Tuohikaupungissa tapahtui eräänä toukokuisena päivänä, että yhteiskoulun rehtori revähytti seitsemännen luokan oven auki tulenpalavassa kiukussa jo ennen tunnin päättymistä. Ja hän paukahutti sen myöskin kiinni moraalisesti tietoisella voimalla.

Hän, koulun rehtori, lukioluokkien kirjallisuuden ja historian opettaja, Antti Jeremias Nevanperä, oli näet sinä hetkenä siveellisesti suuttunut ja kauhistunut.

Tuo häpeämätön nuoriso! Tuo – oikeastaan onnellinen nuoriso, koskapa juuri hän äskenkin omassa persoonassaan oli sitä ruokkinut laajan tietämyksensä ja kuuluisan moraalinsa aarteilla, niin sanoaksemme sydänverellään, kuten pelikaani poikasiaan... Tuo sama nuoriso, ainakin yksi sen joukosta, kauppias Rassin tytär, Elli mikä lie, oli kaikesta tuosta huolimatta häväissyt hänen tunnetusti siveellisen estetiikkansa häpeämättömän törkeästi.

Miten se oli saattanut olla mahdollista? Hän kuohahtaa vieläkin. Sipaisee kankeaa, ankarasti harjattua tukkaansa, niin että merkillinen hyyppä eli karheakarvainen töyhtö nousahtaa hänen päälakensa kukkulalle, jääden siihen tutulle paikalleen törröttämään herransa järkkymättömän moraalisen tahdon vertauskuvana.

Totta totisesti, minkälaista näsäkkyyttä ja häpeämättömyyttä, niin, siveellistä turmelusta, suorastaan ... luonnottomuutta! Hän, tuon saman luokan valvoja hyvissä tavoissa ja opissa, oli vanhaan tapaansa opettanut Minna Canthin kehitysjaksoja – kirjailijattarena nimittäin! No, ja hän oli selittänyt, että tällä suurella naisella – tietenkin esteettisesti ajatellen! – oli ollut vielä "Murtovarkautta" ja "Roinilan talossa" näytelmää luodessaan viattomuuden kautensa.

Eikäpä tämä tietenkään missään tapauksessa voinut tarkoittaa mitään muuta – olihan hän sitäpaitsi kuuluisa esitystapansa ja logiikkansa selkeydestä – kuin kirjailijattaren ensimmäisen kehitysjakson luonnontuoretta realismia, niin juuri, tuota hänen silloista koskemattomuuttaan ja tietämättömyyttään – ehkäpä saastuttavista ranskalaisista aatevirtauksista – sanalla sanoen viattomuutta.

Ja mitä naskauttaa tuo riivattu Rassin tyttö? Viittaa ja laskettaa viattomana kuin enkeli pilven reunalta: "Kuinkas se, opettaja, se Minna-rouva, kun sillä jo silloin oli kokonainen lapsilauma liepeissään, yhä saattoi pelkässä viattomuudessa niitä Hoppulaisiaan?"

Oo, mikä typeryys, mikä häpeämättömyys! Oliko ihme, ettei hän todellakaan – siveellisestä närkästyksestä – ollut kyennyt muuta kuin aivastamaan ja, niin, ehkäpä punastumaan häpeästä tuon turmeltuneen olennon vuoksi...?

Rehtori tuijotti akkunasta hiljan jäistään vapautuneelle, säihkyen välkähtelevälle järvenselälle ja koetti tyynnytellä kuohuvaa sydäntään vetelemällä hyppysillään tiiviin vatsansa paikkeilta paksuja kellonperiään.

Tämä hänen vanha keinonsa ynnä järven ilakoitsevien pikku laineitten silmienilo auttoi kuin auttoikin.

Hän ei oikeastaan voinut olla ihailematta tällä hetkellä omaa vaatimatonta persoonaansa. Se oli ollut joka tapauksessa komea – tuo äskeinen ovenpaukaus. Se oli kuuluttanut kerta kaikkiaan kuin tykin suusta tälle rappeutuneelle nuorisolle, että siveys ja siveellisyys ovat ennenkaikkea rohkeutta ja voimaa.

Ja siitä hän oli sitäpaitsi järjessään ja sydämessään varma, että se oli ollut – tuo ovenpaukaus – kaikkien kasvatusopin lakien mukaista.

Jaa, jaa, hänen kanssaan ei leikitty, eivät oppilaat eivätkä opettajat. Tjaa! Ja kukapa tässä oli sekä koulun että koko tämän kaupungin siveellisen elämän kulmakivi ja tukipylväs – hän juuri, Antti Jeremias Nevanperä, syntyjään lähipitäjän myllärin poika ja nyt sekä kolmen laudaturin maisteri että rehtori.

Samassa hänen tarkka korvansa kuulee kuudennesta luokasta Aape Katteluksen, luonnonhistorian opettajan, käreän äänen. Ja rehtorin sormet alkavat haroa taas tuota kuuluisaa hiustupsua, jonka vuoksi oppilaat hokevat häntä takanapäin Töyhtöhyypäksi tai yksinkertaisesti Hyypäksi.

Antti Nevanperä ei voi sietää Aape Kattelusta. Tämä on hänen ainainen riitaveljensä, uskaltaa missä ja koska tahansa nousta vastustamaan häntä, välitunneilla, opettajakokouksissa, kurinpitoasioissa, vieläpä hänen korkeimmissa aatteissaan. Eikä hän, rehtori, kykene käsittämään, miksi oppilaat tuota miestä suorastaan jumaloivat, tuota "luciferiaanista henkeä" – kuten hänellä on tapana Kattelusta nimittää – koska hän levittää, hän juuri, villitystä ja rienausta koko opetuksellaan.

Rehtori Nevanperä tunsi näin ollen virkavelvollisuuksien raskaan taakan laskeutuvan harteilleen. Hän kantaa sen nytkin vääjäämättömästi ja rehellisesti. Eikä häneltä keinoja puutu. Tällä kertaa hän käyttää pedagogisesti ja inhimillisesti hienotunteisinta taituruuttaan.

Hän painuu kuudennen luokan oven taakse kumaraan, joten hänen korvansa joutuu avaimenreiän kohdalle, ja hän ryhtyy – päältäpäin katsoen lievästi epäarvokkaassa asennossa – pitämään eräänlaista tarkastusta, saadakseen selville, mitä tuo "riivauksen henki", Aape Kattelus, nuorison sydämeen tällä erää kylvi.

Niinpä sattuu, että kun koulun vahtimestari, Valte Vihattu, nousee kirjepinkka käsissään kolmanteen kerrokseen, hän pysähtyy äkkiä, ja eräänlainen pienen pieni hirnahduksen tapainen kuuluu hänen kurkustaan. Sillä mitä hän näkee rehtoristaan eli herrastaan ja mestaristaan? Pelkän takapuolen! Takapuolen...

Rehtori on näet yhä luokan oven takana kumarassa asennossaan, melkein kyykkysillään. Kädet ovat lujasti painettuina polvia vasten, ja näkyvissä oleva korvanlehti heloittaa kuin kukon heltta huhtikuisella tunkiolla. Kaikesta päättäen Aape Kattelus puhuu parhaillaan nuorisolle kauhistavimpia rienojaan.

Kuuluu puhuvan väestökysymyksestä ja tietenkin siitä ainaisesta biologiastaan.

"Huomatkaa siis", Aape-maisteri opettaa, "Malthuksen perusajatus, että elollisilla olennoilla on jatkuva taipumus lisääntyä paljon yli heille tarjona olevan ravinnon määrän, on perinpohjin väärä. Ihmisten tarvitsemat hyödykkeet lisääntyvät paljon nopeammin kuin Malthus oletti, kuten jo Sadler ja Carey aikoinaan väittivät. Kansat eivät toisin sanoen ole koskaan kuolleet ravinnon puutteesta, vaan ylellisyydestä ja riettaudesta, sanalla sanoen oman tahtonsa heikkouteen. Niin kauan kun nainen synnyttää ilomielin, mies saalistaa, käy sotaa tai tekee työtä..."

Antti Nevanperä heilautti kauhistuneena hiustupsuaan ja läimäytti polveensa kämmenellään, niin että kimahtivat aulan rapatut seinät. "Riettailua, nuorison pahentamista!" hän huudahti ja ponnahti pystyyn asentoon.

Mutta Valte Vihattu katosi kuin kärppä kivenkoloon. Hän hiiviskeli alaspäin, jääden odottelemaan seuraavan porraskaiteen varjoon, jotta näyttäisi siltä, että hän oli nyt vasta nouseskelemassa omasta pöksästään tieteen korkeuksiin.

Valte Vihattu oli näet sukkela mies. Turhaan ei häntä ollut tähän virkaansa kelvoitettu tavallista nuoremmassa iässä – tuskin kolmissa kymmenissä oli Valte tälläkin erää. Tosin vaalissa oli auttanut paljon se tosiasia, että hän oli kotoisin samasta pitäjästä kuin arvon rehtori, joka kiivaana kotiseudun apostolina tunsi niin sanoaksemme lukkarinrakkautta samanpitäjäläisiin.

Mutta kyllä Valte poika tiesi itsekin tämän mestarinarvon ansainneensa. Hän oli tuhattaituri. Osasi korjata sähköt koulullaan, timprata puutyöt, paikata viat pannuhuoneessa, juosta tärkeät asiat pankissa, vieläpä mitämaks soittaa hanuripolkat koulun tanssiaisohjelmissa.

Niin, hän oli sekä taitava että uskalias ja sukkela. Hänen elävä älynsä oli muunmuassa keksinyt, että aika ajoin piti näytellä ihankuin muka ankarasti pelkäisi tätä merkillistä Töyhtöhyyppää.

Sille piti melkein niiata kuin entinen tyttö härälle, sillä se vasta osasi puskea pahan pään sattuessa, yht'äkkiä, edeltäpäin aavistamatta, milloin potkaisten kuin takkupäinen varsa, milloin päkäten kuin kotipukki kyläpukkia, vieläpä samaa vauhtia mylväisten kuin Hollolan isopappi kinkerillä.

Aut'armias, jos sattui esimerkiksi venähtämään minuutinkin verran soitto välitunneilla tai ei ollut lämpömittari luokassa just'tismalleen ja täsmälleen, silloin se potkaisi, puski ja mylvähti. Ja kun se harasi karheasta tukastaan hyyppänsä pystyyn, se saattoi uhata kirjavalla eropassilla häntäkin, Valte Vihattua, jota ilman koko tämä koulu olisi lopahtanut kokoon kuin korttitalo.

Portaita nousee pieni, soma neiti, maisteri Olivia Kelhä, alaluokkien suomenkielen opettajatar, ja Valte Vihatun punanverevä naama ja haleansiniset silmät kirkastuvat. Ei se ole näet vahtimestarinkaan sydän tuohesta. Ja makunsa se on kullakin. Tämä pieni Olivia oli nimittäin juuri tänä keväänä somistumistaan somistunut. Kouluun tullessaan, pari vuotta sitten, hänen leikkotukkansa oli ollut hoitamaton ja kihartamaton. Pitkät opiskeluvuodet olivat näivettäneet kasvojen hipiän harmahtavaksi ennen aikojaan. Ja puvut olivat olleet ahtaita ja sulottomia, kuten lukutoukalla ainakin.

Mutta kun Valte oli tätä maisterineitiä nyt kevättalvella vähän niinkuin tarkemmin katsellut, olivatkin sen silmät sellaiset somat ja sirkeät, kuin kissanpojalla. Ja silmäripset niin sopivasti hämärät, että nytkin Valte Vihattu on huikaistumaisillaan merkillisestä ilon auringosta, kun neiti hymyilee silmillään ja pienellä suppurasuullaan, josta huvittavat hiirenhampaat vilahtelevat.

Ja siihenhän se taas jääkin ... Olivia-neiti, hänen eteensä. Ja katsoapa vain: pienen hatunkoperon alta pilkistelee somasti muutama kainosti kiharrettu suortuva.

Olivia-neiti alkaa puhua kesästä, vieläpä kysäisten huulet ihankuin antosillaan, joko hauki oli kutemassa Lipakonlahdessa. Eikä ole Valte Vihattu hätäpäivän poikia. Kyllä hän sen tietää, että tyttö kuin tyttö, kyllä se paistuu kuin uudisperuna hiilloksella, kun hän, Tuulensuun poika, pääsee puhumaan tai hanurillaan soittelemaan kesäisessä illassa.

Ei hän nyt tosin ole kuvitellutkaan, että tämä maisteri-neiti ja hän, vahtimestari, tulisivat tämän läheisemmiksi kamraateiksi. Tässä yhteiskunnassa kun nyt on kerta kaikkiaan jotakin luonnonväärää, arvot ja muut, jotta ... piiat ja rengit naivat toisiaan, mutta ihmiset ihmisiä, kuten kotopuolessa sanottiin.

Mutta niin se vain oli, ettei tuota maisterineitiä osannut olla katsomatta. Eikähän se hänenkään silmänsä osaansa enempää ottanut...

Saipa tässä ainakin puhua. Ja tätäkös osasi Valte Vihattu. Eikä aikaakaan, kun hänen valkoiset silmäripsensä räpyttelivät vimmatusti, hänen poskensa punoittivat kuin aapisen kannet, ja hän unohti koko kirjepinkkansa, yksinpä säätykysymyksissä ankaran rehtorinsa.

Mutta Antti Jeremias Nevanperä on taas kyykkysillään kuudennen luokan oven takana. Hänen täytyy kuulla tuo Aape Kattelus loppuun saakka. Sille miehelle oli annettava kerrankin virallinen muistutus, jos se vain...

Nyt se puhuu Suomen oloista. "Entä meillä suomalaisilla? Miksi meillä on liian vähän poikia...?"

Kuuntelija hätkähtää. Nuo viimeiset sanat iskevät merkillisellä voimalla hänen sydämeensä. Jo lähes kymmenvuotisessa avioliitossa ei hänen Nelli-rouvansa, omaa sukua Häggström, ole lahjoittanut hänelle perillistä, ei poikaa eikä tytärtä. Tämä seikka on ollut hänen salainen surunsa, vieläpä tuon tuostakin nousahtava riidan myrsky heidän perhe-elämässään. Se on ollut usein, herra-paratkoon, hänen miehuutensa häpäisemistä, sillä Nelli-rouva syyttää lapsettomuudesta häntä, tervettä myllärin poikaa, jonka isällä on ollut jälkeläisiä kolme poikaa ja viisi tytärtä, joka on viettänyt koko nuoruutensa järkkymättömän puhdasta elämää. Ei hän ole tyttöpaikoissa käynyt, ei krouveissa eikä vielä tähän ikäänsä saakka, lähes nelikymmenvuotiaana, edes tupakkaa polttanut, ei tanssiaskelta ottanut – lukuunottamatta viattomia piirileikkejä – ei toiseen naiseen katsonut, saatikka himoinnut...

Antti Jeremias ei tajua tänä hetkenä selvästi, kenelle hän on siveellisesti suutuksissaan, rouvalleenko vai Aape Kattelukselle vaiko koko elämälle, joka jakoi lahjojaan lukemattomille kehnoille lurjuksille, mutta ei hänelle, vaelluksessaan nuhteettomalle. Joka tapauksessa hän tähtää sokeasti koko harminsa Aape-maisteriin, vanhaan riitaveljeensä. Ja hän kuuntelee taas, tukka yhä pörröisempänä, huulet pikistettyinä yhteen, himmeinä rusotta vien kulmakarvojen vuoroin pimentäessä näkymättömiin, vuoroin taas päästäessä näkyviin kiukustuneet ruskeat silmät. Nämä palavat totta vieköön niin julmistuneina, että leveähkö ja leppoisa nenä niiden välillä hahmoutuu leijonamaiseen asentoon, säestäen hänen päälakensa harjakasta voimaa.

"Meillä ei syntyväisyyden jyrkkä aleneminen ole suinkaan johtunut ylellisyydestä, ei, herraparatkoon, ei myöskään kansan höltyneistä tavoista, vaan väestöpolitiikan olemattomuudesta, niin, laiminlyönneistä, jotka näyttävät suorastaan vihamielisyydeltä esimerkiksi monilapsisia perheitä kohtaan, mikäli eivät ole – kuten on luultavinta – pelkkää viatonta typeryyttä." Näin kuuluu taas Aape Katteluksen yhä nouseva ääni, joka tauon jälkeen jatkaa:

"Meillä on kuuluisa sisumme, meillä on jäljellä nuoren kansan elämisen tahto. Me tarvitsemme vain uutta uskoa ja ajattelutapaa. Katsokaa nykyhetkistä Suur-Saksaa. Sen kansa kasvaa, ja se kasvaa uudesta uskostaan ja elämänrohkeudestaan. Tuo kansa on palannut sille ainoalle lähteelle, josta kansojen suoniin vuotaa terveys ja voima – oman rodun ja veren hurmioittavaan kauneuteen, perusunelmaansa, joka nostaa sen loistaviin tekoihin. Jollemme me, suomalaiset, kykene löytämään omaa suuruudenunelmaamme ja sitä teoissa toteuttamaan, on ruumisarkkumme naulat jo valmiiksi taottu. Kansa, joka pysyy paikallaan, kuolee varmasti.

Mutta ensikseenkin ja ennenkaikkea on meidän päästävä irti siitä happamesta ja myrtyneestä, katkismuksen kansien väliin juuttuneesta moralisoinnista, sanalla sanoen ulkokullaisuudesta, joka yhä näivettää meidän tervettä rakkauselämäämme, yhtä hyvin kuin koko yhteiskuntaamme."

Rehtori oli noussut. Mutta hän ei jaksanut enää kuohahtaa. Sanat "liian vähän poikia" olivat jääneet raskaina punnuksina hänen tajuntaansa. Hän lähti hitain askelin painumaan portaita alaspäin.

Valte Vihattu ei ollut sittenkään osannut olla yltymättä kauttarantaiseen kosiskeluun. "Eipä sovi, ei ... sormikkaat rukkasten päälle", hän käyttelee kotoisia sananparsiaan, tarkoittaen, ettei sitä uskaltanut vahtimestari maisterineitejä pyytää. Ja Olivia-neiti nauraa hiirenhampaillaan, joista kaksi etumaista on somasti ristikkäin.

Mutta samalla hetkellä molemmat kavahtavat, sillä jopa kopajavat varmat, hitaat askelet ylhäältä päin. Kengänanturat ikäänkuin ilmoittavat, että niiden herra on ankarissa mietteissä.

Jo tulevat näkyviin lujat, puhtaat, mutta kiilloittamattomat puolivartiset nauhakengät, joiden nauhat on suutarinveitsellä viilletty lujasta rasvanahasta eivätkä ole suinkaan mitään puotirihkamaa. Tukevasta verasta ovat housutkin. Mutta polvenpaikat ovat lievästi pussillaan eikä näy hienoja prässäyksiä lahkeissa. Vähän niinkuin maalaistekoa on myöskin takki – höllästi istuva, kömpelön puoleinen. Mutta eivät ole liivintaskujen väliä juoksevat kellonperät mitään keinotekoista "tupleeta", ne ovat ehtaa kultaa ja paksut.

Siinä seisoo nyt koko herra päätä myöten näkyvissä ja seisahtuu hämmästyneenä katsomaan noita alamaisiaan, joiden kasvoilla on hänen mielestään jollakin tavalla syyllistä ilmettä, varsinkin vahtimestarilla.

Rehtori naurahtaa harmistuneena. Ei ole sopivaa – niin kansan ystävä kuin hän onkin, demokraatti kerta kaikkiaan, kuten hänen lukemattomat juhlapuheensa ovat todistaneet – ei ole sopivaa eikä säädyllistä, jo oppilastenkaan tähden, että opettajatar ja vahtimestari tuolla tavalla tuttavallisesti ja... Mutta nämä ajatukset jäävät vielä pelkäksi murahteluksi.

Valte Vihattu ojentaa nokkelasti kirjepinkkansa, tokaisten: "Tässähän meillä olisi taas vähän tätä kuranttitavaraa..." Vilauttaa silmäänsä Olivia-neitiin päin ja pikeltää portaita alas.

Rehtorin kulkiessa opettajahuonetta kohti hän tulee sipaisseeksi tukkaansa ja tuntee päälakensa kukkulalla tuon ikuisen harminsa, hyypän ja tupsun. Siitä hän yht'äkkiä suutahtaa. Taas yltää hänet moraalin äkkinäinen puuska. Hän kääntyy jäljessäseuraavan Olivian puoleen. "Ei se sovi, neiti, ei sovi, sanon sen kerta kaikkiaan, että opettajatar, tuota ... tarkoitan ... vahtimestarin kanssa, eikä sitäpaitsi..."

"Hyyppä" vaivaa häntä niin, ettei hänen sanojensa "ulosanti" ole yhtä selkeää kuin tavallisesti. Eikä hän tällä kertaa, Olivia-neidin hymyillessä hänelle sirrittävine silmineen, osaa muuta kuin pujahtaa eteisen sivuovesta kansliaansa.

Täällä hän ottaa seinäkaapin lokerosta peilin ja karhean pääharjan alkaen sukia ankaralla kädellä vaaleata tukkaansa, jota kaunistaa heikeästi vivahtava ruosteenkarvainen väri, mutta joka vuodesta vuoteen kieltäytyi taipumasta siihen sivistyneisyyteen, jonka hän pitkällä opiskeluajallaan, sisulla ja ahkeruudella oli hankkinut tuon pirullisen pyörtänön alle.

Ankaran kurituksen jälkeen se nyt kuitenkin taaskin "painui lakoon", näytti sileältä kuin tiaisen selkä – se totta tosiaan välkähteli siisteyttään.

Ja katso: hänen huulensa hymähtivät peilin edessä viattoman itserakkaasti. Tuossahan oli häntä vastassa joka tapauksessa hänen salainen ylpeytensä: hänen otsansa. Se oli matalahko, mutta se ei ollut kupera eikä kovero, se oli tasainen ja valkea. Siinä oli totta vieköön – kuten kihlausaikana oli sanonut hänen Nellinsä, joka oli käynyt musiikkiopistoa, jotakin klassillista. Siinä oli nimittäin itsetiedotonta ja puhdasta, melkeinpä ylevää viattomuutta ja samalla järkkymätöntä stoalaista filosofiaa.

Kello soitti oppilaat välitunnille. Pihamaan, joka nousi loivasti kevätkuumissaan huokuvaa petäjärinnettä eli Harjua vasten, täytti raikas melu. Mikä kirjava satunäytelmä nuoruutta ja hulluttelevaa onnea!

Hyyppä unohti oman haukkumanimensäkin ja avasi akkunan, josta tunkeutui sisään pihkanväkevä tuoksu, mullan lemu ja humahtava tuulenleyhkä. Ja hän jäi liikuttuneena katselemaan tuota iloista kirmausta.

Jospa he tietäisivät, nuo lapset ja opettaja parat – ja ennenkaikkea Nelli! – miten hellästi hänen sydämensä sykki lapselle ja nuoruudelle... Tänäkin hetkenä hän tunsi omankin sydämensä lapselliseksi. Hän oli valmis tuossa paikassa itkemään pelkästä hellyydestä.

Koko hänen kaipuunsa omaan poikaan asui juuri tässä hänen rakkaudessaan koulunsa nuorisoon.

Totisesti, jos tuo riivattu irvileuka Aape nyt olisi kurkistanut esimiehensä sydämeen, ei hän olisi sieltä ulkokullaisuuden kiiltomatoa löytänyt.

Kas, kas, kuinka pienet pojantenavat poukkoilevat toisiaan vastaan, toistensa ohitse, ristiin rastiin kuin kiukkuiset ampiaiset! Ja tuolla on hänen lempilapsensa, Keijärven Sirkka, jonka kotokartanon maalla on hänen kesähuvilansa – vaalea, sorea tyttö. Kas, siinäpä hän muistikin. Hän oli ollut näkevinään kirjeitten joukossa Sirkan äidin käsialaa. Niinpä hän työntääkin muut virallisen näköiset kirjeet laatikkoon, mutta sujauttaa tuon ainoan povitaskuunsa lukeakseen sen mahdollisimman pian ja ryhtyy taas seurailemaan Sirkka tyttösen hommia.

Mitä? Sillähän oli seurassaan – Rassin Elli, tuo rumilus, linttipäinen, ohutkaulainen, kesakkonenäinen, tuo sama onneton, joka oli luiskauttanut hänelle, rehtorilleen, suuren Minna Canthin viattomuudesta hävyttömyyksiä! Mitä ne oikein keskenään kuiskuttelivat? Ei, tässä täytyi miettiä sopiva ja oikea rangaistus tuolle Hassin tytölle... Sitäpaitsi oli lähdettävä opettajahuoneeseen, jotta hänen alamaisensa eivät pätystele tunnille lähtiessään.

Niin napitti Antti Jeremias Nevanperä takkinsa alhaalta ylhäälle saakka, katsahti vielä kerran peiliin ja piilotti sen taas visusti salalokeroonsa. Otti päälleen tyynen, mutta ankaran ryhdin ja läksi.

2.

Tällä välin on opettajahuone viettänyt kiihkeitä tuokioita.

Herrat istuvat tupakkahuoneessa. Puhe on tällä kertaa käännähtänyt politiikkaan. Ryssä, jolla jo vuosia oli ollut meidän kanssamme hyökkäämättömyyssopimus, oli Kansainliitossa asettunut Ahvenanmaan varustamiskysymyksessä merkillisen röyhkeästi Suomea vastaan. Mitä se merkitsi? Ennustiko se vaaraa? Oliko tuolta "punaisen hämärän maasta" nousemassa entistä uhkaavampi varjo maamme ylle?

Hetken kierteli herrojen keskustelu näiden kysymysten ympärillä. Mutta suuresta opettajanhuoneesta, jossa naiset viettivät välituntinsa, oli alkanut kuulua huikea ääntensorina.

Aape Kattelus sekä nauraa että harmistuu. Hänen laihat, kälpeät kasvonsa, joissa huulten tienoilla kiertää milloin iloisen vilpeä, milloin irooninen hymy, rypistyvät hullunkurisiin ilmeisiin. Terävästi esiin työntyvästä leuasta ei puutu muuta kuin parrantupsu, jotta "luciferiaaninen henki" olisi saanut oikean hahmonsa.

"Kuulkaapa", hän viittaa välioveen päin, "mikä kielenpieksäntä, mikä yhteen ääneen huuto ja räpätys! Kuin tirskuva tilhiparvi pihlajassa, kuin naakkojen papatus hurskaan kirkon seinäkomeroissa, totisesti ... kuin seitsenpyrstöiset riikinkukot soitimella, ha-ha-ha..."

Herrat hymähtelevät. Tietäähän sen – Aape Katteluksen...

"Joo, joo", päättää lehtori, "siinä se on se merkillinen juttu, että oppineet naiset, heti kun pääsevät omaan keskuuteensa, heittävät tuokiossa yltään sivistyksen manttelin ja pärpättävät kuin lampaankeritsijäakat kartanon huhtikuisella takapihalla".

Juhani Prikka, matematiikan maisteri, yksikseen olija, nariseva vanhapoika, keskeyttää kuivasti: "Nee-ne, nyt sinä jo pääsit naisiin asti. Sinut pitäisi, piru vieköön, naittaa tai ottaa muuten pois puhelahja!"

"Hyvä, hyvä", huudahtaa maalaisen lujatekoinen voimistelunopettaja, Olli Karttu, "hankitaan Aapelle myötäjäiset ja kumminlahjat samaa kyytiä, sillä häittensä rääpiäisissä se tietenkin viettää jo ristiäiset".

Leijaileva tupakansavu pöllähteli herrojen naurusta. Mutta herevimmin nauroi pilkattu Aape itse ja tarttui taas sanaan: "Sakramenskattu, sen minä sittenkin sanon, että jos minä olisin ollut luolaihmisten patriarkallinen kuningas sinä hetkenä, kun inhimillinen puhekieli voitti ele- ja ilmekielen, olisin totisesti ja varmasti ihmiskunnan parhaaksi säätänyt lain, että naispuolen oli pysyttävä pelkästään ilmeessä ja eleessä ja miehen yksin oli käytettävä puhekieltä."

"Ho-ho-ho", nauroi Juhani Prikka. "Siinä tapauksessa nykyiset aviomiehet saisivat tuta sellaista elekieltä, että korvat soisivat aamusta iltaan katumusvirsiä, ho-ho-ho..."

Mutta siihen katkeaa herrojen leikinlasku, sillä naisten puolelta, ääntensorinan keskeltä kuuluu yht'äkkiä selkeä lause: "Kylläpä nyt on mennyt kevät päähän rakkaille virkasisarille. Ettekö te lopultakin ole oppineet käsittämään, että tuo niin sanottu rakkaus ei ole muuta kuin luonnon petos, jonka vuoksi nainen kärsii ja mies saa harjoittaa rikoksellista tyranniaansa." Ääni oli syvä, metallinkaikuinen. Se oli Kirsti Aunolan, kieltenopettajattaren, joka edusti koulussa naisasialiikettä ja oli saanut oppilailta – kuuluisan aatesisarensa mukaan – liikanimekseen Lucina.

Aape Kattelus hyppäsi kepeille jaloilleen ja oli samassa naisten puolella. Lucina ja hän olivat näet päivät päästään yhtämittaisessa sanaharkassa. Se näytti olevan eräänlaista aatteellista sipulinsyöntiä, kiukuttavaa ja itkettävää, mutta sittenkin tuotti kummallekin ... yksinäiselle "vanhallepiialle" ja "vanhallepojalle", salaperäisen karvasta nautintoa.

"Kas, kas, Lucina", iskee Aape. "Puhutpa puoleksi totta. Mutta muista, että puolitotuus on pahempi selkeää valhetta..."

"Nih, nih", keskeyttää hintelällä, myrkynsekaisella äänellä Rebekka Kokkoila, eronnut rouva, jonka ohimoilla on jo lievää harmaata, "ja sen minä sanon, että miesten itsekkyys, vallanhimo ja mielivalta ... ne ovat taivaaseen saakka huutavia rikoksia..."

"Oo, oo, diese alleinstehenden Frauen, diese Jungfrauen eli vasten tahtoaan neitseet, nämä elävän lesket ja hyljätyt – diese Verlassenen! Lue vielä enemmän madame Meyerin suffragettisaarnoja, niin havaitsetpa, että voit ratkaista koko siveysopin ja rakkauden – aspirinipulverilla, ha-ha-ha", Aape jatkaa hävyttömyyksiään.

"Minä puolestani puhuin vain 'biologiaa', herra luonnonhistorijoitsija", keskeyttää Lucina rauhallisesti.

"Niinpä niin", puhuu Aape melkein kuin omissa mietteissään, "rakkaus on luonnon ansa ja petos. Mutta mikä ihana petos ja mikä ihana kärsimys! Ilman sitä meiltä lakkaisi laulu, ilo ja nauru, runous ja maan kukkeus – koko elämä olisi pelkkää hautaan valmistumista..."

"Oletko jo, Aape parka", keskeytti Lucina, "maksanut vanhanpojanverosi?" Tämä sattui. Aape äsähti. Mutta Lucina jatkoi armottomasti: "Oletko, rakas Harhanäky?" Ja tämä sattui Aapea vieläkin arempaan paikkaan, sillä hän oli joskus grogin ääressä tullut paljastaneeksi erään yhäkin muka jomottavan nuoruudenrakkautensa ja saanut opettajain kesken tuon "Harhanäyn" epiteetikseen, monenkaan tarkasti tietämättä, mistä se oikein oli syntynyt.

Aape-maisteri kallisteli päätään hetken aikaa epävarmana kuin kukko kaakattavassa kanaparvessa. Mutta pääsi kuin pääsikin ainakin näennäisesti päälle päin huudahtamalla vanhan viisautensa: "Hitto vieköön, sanon minä! Nainen on joka tapauksessa luonnonhistorian kiperin kysymysmerkki ja isolla 'ännällä' tekstattuna..." Hörähti nauramaan ja pelastautui takaisin herrojen puolelle.

Mutta naisten tarha yltyi jälleen äänenpitoon, jossa sinkoili lukemattomia suloisesti ajatuksettomia ajatuksia.

Kun sitten Antti Jeremias Nevanperä astui ovesta, tuo henkevä keskustelu lakkasi, yhtäkkiä, kuin olisivat kaikki vieterit katkenneet vanhassa könninkellossa. Kiihkeät ilmeet muuttuivat huolekkaiksi ja huolestuneiksi. Ruvettiin kokoilemaan oppikirjoja ja painuttiin karttahuoneisiin. Eivätkä tupakkahuoneen herrat tarvinneet kellonsoittoa. Tämä äkkinäinen haudanhiljaisuus ilmoitti heille välitunnin loppuneen.

Rehtori seisoo taas kolmannessa kerroksessa viidennen luokan ovi takanaan. Mutta Aape Kattelus ilmestyy hänen selkänsä taakse kädessään täytetty apinanpoika.

Antti Jeremias kääntyy hitaasti virkaveljensä puoleen. "Puhumatta siitä, että sinä saarnaat vaarallisia ajatuksia kansamme muka nousevasta suuruudesta", hän aluksi ryähteli kuin olisi astunut puhujakorokkeelle, "on edesvastuutonta ottaa esimerkkejä ... väestökysymyksessä, tarkoitan, diktatuurimaista. Minä vaadin ainakin omassa koulussani, että meidän liberaalinen elämänkatsomuksemme ja meidän korkealle kehittynyt demokratiamme ei saa tartuntaa, niin, sanon: tartuntaa ... fascistisista tai kansallissosialistisista..."

Mutta kun Aape-maisteri vain naurahtelee, silitellen apinansa päätä myötäsukaan, kimmastuu rehtori ja suistuu ankarimpaan moraaliinsa. "Sitäpaitsi", hän huudahtaa, "sinä riettailit kuin tuo sinun apinasi viime tunnilla ... kuudennella. Sillä tavalla ei sovi, muista se, väestökysymystä..."

"Ahaa", nauroi Aape-maisteri railakkaasti, "rakas rehtorimme on pistäytynyt haamuna avaimenreiästä minun tunnilleni. Kiitän kunniasta. Mutta kyllä nyt veli ageeraa epätieteellisellä pohjalla ... tuossa vertauksessa, tarkoitan. Apinako rietas? Sillä on korkeintaan kymmenes osa ihmisen intohimosta. Heikko himo kerta kaikkiaan. Oi, katso siis serkkuasi! Tai oikeamminkin – veljeäsi. Katso nyt miten isot korvat! Ja vailla huulia... Koko suu kuin ahneella koronkiskurilla tai ulkokultaisella papilla..."

Antti Jeremias oli vaistomaisesti tarttunut korvaansa, joka todellakin oli aika tavalla ulkoneva, ja vetäissyt sormellaan huuliaan, kunnes hän kiivastui tukehtumaisilleen. "Mitä? Pilkkaatko sinä, vai...?"

"So-so, so-so", hyssytteli Aape kuin tuittupäiselle kakaralle. "Älä nyt taas lankea moraaliseen kaatumatautiisi. Minä puhuin pätevää tiedettä, kuten äskeisellä tunnillanikin. Kehoitan sinua lähettämään kuuntelijakseni tarkastajan ja samalla itse olemaan mukana omassa persoonassasi, nahkoinesi ja karvoinesi. En kärsi haamuja."

Ja siihen se taas sortui hänen, rehtori Nevanperän, muistutus tuolle luonnonhistorian pirulle. Niin, hän, joka ei koskaan päästänyt kiroussanaa suustaan, hän kirosi nyt todella, tosin vain jossakin sisimmässään, sisuksissaan, jotka olivat menemäisillään sekaisin sapesta munaskuihin asti.

3.

Tämä tunti on toukokuisen lauantain viimeinen tunti. Elsa Varjala, piirustuksen ja taidehistorian opettajatar, on vienyt seitsemännen luokan Harjulle harjoittamaan piirustusta ja vesivärimaalausta sieltä avautuvista mahtavista näköaloista.

Tuonne, pohjoista ja luodetta kohti leviävät silmänkantamattomat, harvaan asutut erämaat loppumattomme järvensuikaleineen, joita Harjun laelta, näkötornista, väitetään näkyvän kokonaista toista sataa. Etelään urkenee mahtava sisäjärvi, jolla jo laivaliikenne on alkanut. Pienet höyrylaivat kulkevat iloisen terhakkaina lähiselällä edestakaisin. Pitkänmatkan laivoista on jo yksi laiturissa odottamassa varhaisimpia maalle lähtijöitä. Sivulaitureitten äärillä keinahtelee punaisissa poijuissaan valmiiksi kunnostettuja purjeveneitä. Rivi moottoreita kiristelee köysiään laitureitten kupeilla, vastamaalattujen veneiden paistaessa rannalta punavalkoisina tai sinikeltaisina.

Kesän elämä on alkanut. Oppilaitten nuoret sormet heittävät levottomia väriläikkiä paperille. Kunkin oma kesäpaikka siinteleiksen jo heleissä mielikuvissa.

Elsa Varjala, seurailtuaan hetken tyttöjen ja poikien taiteilemista, on istahtanut rinteen kivelle vasten hyväilevää aurinkoa.

Ihmisillä ei liene lopultakaan enempää kuin kahdenlaisia kasvoja: pimeitä ja valoisia. Nuorella Elsa-neidillä on kuultavaa sisäistä valoa kasvoilla, se säteilee hänen vaalean päänsä ympärillä. Hänen hipiällään on rahdun verran riutumusta, eräänlaista haurautta, jonka salainen suru näyttää siihen syövyttäneen. Tämä alakuloisuuden sävy ikäänkuin kypsentää ja herkistää hänen nuoruuttaan.

Koko päivän hän on tänäänkin istunut vaiteliaana, hengähtäen tuolloin tällöin raskaasti, kuin pahaa unta näkevä. Mutta nyt keskellä tuoksuavaa metsää, säteilevän ulapan yllä ja yhtä säteilevän taivaan alla hän näyttää päässeen omaan alkuperäiseen itseensä takaisin.

Hänen huulillaan, jotka luonnostaan värehtivät houkuttelevan levottomasti, on herkkää naurua. Hänen hieman epämääräistä nenäänsä voisi sanoa rumaksi, ainakin jollain tavalla avuttomaksi. Mutta se on puhtaan valkea, ja sen ja kulmallisten varjoista katsovat sinenharmaat, hiilakkaat silmät, joissa on vaaraa sekä hänelle itselleen että muille. Tällä hetkellä, ilman ja veden hengen niitä hyväillessä, niihin on tiedottomasti, alitajunnaisesti siittynyt viettelystä. Niin, ne ennustavat, että ne voivat syttyä äkkinäiseen, rohkeaan paloon. Mutta nyt ne odottavat, niiden viettelys ja vaara on syvällä, kuin ulapan pohjalla.

Hiljainen ja rauhallisesti odottava on koko hänen olemuksensa. Istuvassa asennossa hänen jalomuotoiset lanteensa ja sylinsä on täynnä hedelmällistä kaipuuta ja odotusta.

Hänen silmänsä sulkeutuvat hetkeksi kevään unettavasta voimasta. Mutta korva kuuntelee kerkeänä ympäristön moninaisia ääniä. Vasemmalta, Harjun itäpäädyn puolelta, urheilukentältä, kuuluu alaluokkien poikien pesäpallon mäikinä, juoksu, huudot ja kirkaisut, jotka tuovat mieleen maailmanmainion sirkuksen huikeimmat näytännöt. Mutta tämäkin pienten sirkuspetojen karjunta tekee nyt Elsa Varjalalle hyvää. Se vie hänet jonnekin muualle, pois eräistä tuskallisista ajatuksista, jotka eivät jätä häntä rauhaan enempää kuin tuokioiksi. Hetken kuluttua tunkeutuu hänen kuuluviinsa parin tytön kuiskivaa keskustelua: "Usko minua, Elli", puhuu kiihkeä ääni, "hän ottaa minut mukaansa". "Enpäs usko, ajattele, hänhän on sinun entinen opettajasi." "Pyh, ei hän ole mikään opettaja..." "Onpas, älä sinä väitä..." "Hän on herrasmies ja kavaljeeri ja arkkitehti ja ihan toista kuin nuo helkkarin peruukit..." "Opettaapas se nytkin lyseossa taidehistoriaa ja..."

"Tiedätkös", kiihkeä ääni käy melkein käheäksi suuren salaisuuden polttavasta tulesta, "joka päivä, jok'ikinen päivä olen juossut meidän koulusta lyseolle. Ja kun hän astuu lyseon pääovesta ja kääntyy Harjukadulle, minä olen olevinani kotimatkalla ja niiaan hänelle, noin vain kuin ohimennen... Ja usko tai et, muutama päivä sitten hän oli pysähtymäisillään, ja minä olin, niin ... minä olin pudottaa ... pääni hänen jalkainsa juureen."

Rassin Elli alkaa kikattaa, hän on ihan läkähtymäisillään tuosta Keijärven Sirkan mahdottomasta vertauksesta. Mutta Sirkka suuttuu: "Älä naura, senkin räpäkkä!" Mutta hän unohtaa samassa kiukkunsa. Tarttuu ystävättärensä käsivarteen, niin että Elli on parahtamaisillaan. "Kuule", Sirkka kuiskii, "hänen purjeveneensä on kunnossa. Katso, tuolla se keinuu! Ja tänään, tänään se tapahtuu. Hän ottaa minut mukaansa, ottaa, ottaapas... Ajattele ... suuret, valkoiset purjeet...! Hänellä on valkeapäällyksinen lakki ja kokardi, ihankuin merikapteenilla ... sininen takki, kullanväriset ankkurinapit ja sitten ... valkeat..."

"Housutko?" sihahtaa kukertaen ja kateellisena Rassin tytär.

"Mää, mää", rikkoo Sirkka silmänräpäyksessä koko ystävyytensä. Hänen pyhintänsä on loukattu. Ja hän on samassa muuttunut nuoresta neidistä kieltään näytteleväksi alaluokkalaisen tapaiseksi hupakoksi. "Mene siitä", hän äsähtää. "Sinua en ota mukaan, en ikinä."

"Älä nyt, enhän minä", yrittää Elli. Mutta sopu on toistaiseksi rikottu. Keijärven tytär on noussut ja loittonee ihmeellisine haaveineen näkötornille päin.

Elsa Varjala hymyilee. Hän on kuullut vain paikoitellen tyttöjen keskustelun. Mutta hän aavistaa, että ensimmäinen hullu tytönrakkaus huumaa Sirkan 17-vuotiasta päätä.

Niin, hänelle itselleen se tuli hieman myöhemmin – vasta ylioppilaaksi tultua, Ateneumin aikoina, eräissä vappujuhlissa. Silloin hän oli tavannut Yrjö Kuparin, nuoren lainopin ylioppilaan, joka johti hullunkurista orkesteria osakunnan iltajuhlassa ja soitti hirvittävän suurta huuliharppua lakki takaraivolla, hullaantunut ilme tummapintaisilla kasvoilla ja jalka rohkeasti tahtia polkien.

Missä oli nyt tuo onnellinen vapunaatto, jolloin he olivat suudelleet hänen koto-ovellaan? Missä viime kesän matka tuonne ... pohjoisille lohikoskille, jolloin koko seura oli pitänyt heitä kuin kihlattuna parina? Ja missä syyskesän ja tämän talven kirjeenvaihto?

Ooh, nuo kirjeet olivat hänen pienessä lukitussa arkussaan. Mutta mitä enemmän kevät läheni, sitä harvemmiksi ne olivat tulleet, sitä lyhyemmiksi ja välinpitämättömämmiksi. Niin, hänestä oli tuntunut, että niihin kirje kirjeeltä tarttui jonkun pakoon lähtevän lurjuksen kädestä tahroja, petoksen tahraa...

Ja nyt, jo pari kuukautta sitten ne olivat kokonaan lakanneet. "Satu" oli lopussa. Ja hän, yksinäinen nainen, jonka täytyi ansaita pikkukaupungissa elatustaan sekä vanhalle äidilleen että itselleen, hän kuului nyt "hyljättyjen" suureen ja alakuloiseen naislaumaan. Oliko hänkin kerran oleva "tyhjä huone", kuten Aape Katteluksen oli tapana sanoa, tuollainen autioituva huone, jossa vähitellen ilma lakkaa väräjämästä suloista odotusta, jonka permantopalkeilla ei enää aurinko leiki...? Ja jos leikkii, paljastaa vain tomua, hometta...? Ooh...!

Sydämeen oli tunkeutumaisillaan kauhu ... ensi kertaa koko hänen nuoressa elämässään.

Elsa Varjala hätkähtää, vaikka kuuleekin takaansa tutut askelet – Olli Kartun, joka on tulossa urheilukentältä. Ollin kulmikkailla, melkeinpä maalaisen jäykillä kasvoilla on harvoja ilmeitä. Mutta aina niissä on miehistä lujuutta ja rehtiyttä. Ja noissa leveissä, jänteviksi treenatuissa hartioissa, koko vartalossa on turvallisuutta, johon saattaisi luottaa, vaikka heittäytyisi koskeen. Hän, Olli Karttu, pelastaisi kyllä hukkuvan kuolemasta.

Kuitenkin Elsa tuntee pienen kärsimättömyyden ärsyttävän mieltään. Olli Kartun totisista, harmaista silmistä on koko kevään tuijottanut eräänlainen anova katse, tuollainen avuton ja haikaileva, joskus synkistyvä, joskus kömpelösti houkutteleva, jolle onnellinen nainen saattaisi nauraa, mutta joka ajoittain panee Elsan hermot harmista värähtelemään.

Olli Karttu ei ole vielä mitään puhunut. Hän on jo kaukaa pysähtynyt ihailemaan tuota unensuloisesti istuvaa naisolentoa. Ja kun hän huomaa, lähelle tultuaan, hänen ikäänkuin piilottavan oman itsensä vierailta katseilta, kiertää tuska nuoren miehen mieltä.

Tuskin osaten sitä selväksi ajatella hän vaistoaa, että mitä ujompi on naisen olemus, sitä kiehtovammin se vaatii itselleen oikeutta rakastaa ja elää, ja sitä vaarallisempi se on hänelle, miehelle, jolla ei häneen ole oikeutta.

Olli Karttu yrittää kuitenkin olla leikkisä. "Virkaintoakos tämä on vai mitä?" hän alkaa. "Viisarit ovat jo neljännestä yli ja pahasti kallellaan tuonne Puistolaan päin, kahvikupin ääreen. Tuletko mukaan, vähän niinkuin daamikseni?"

Elsa päästää oppilaat tunnilta. Mutta arvelee menevänsä suoraan kotiin – oli asioita. Olli näyttää synkkenevän. On kuin kauan pidätetty tuska olisi vääntämäisillään huulet kiroukseen.

"Sitä 'viettelijän päiväkirjaako' sinulla on kiire lukemaan? Luulin sinun jo oppineen erottamaan 'hurmurit' ja oikeat miehet toisistaan."

"Mitä tarkoitat?" Elsan äänessä oli sekä kireätä suuttumusta että mielen ahdistusta.

"Yrjö Kuparia ja niitä sen kirjeitä, jotka näyttävät viime aikoma lakanneen, kuten on luonnollistakin tuollaisilla ... rakkauden kauppamatkustajilla."

"Solvaatko sinä omaa osakuntatoveriasi?"

Olli jatkoi rauhallisesti: "Oltiinpa yksissä vielä R.U.K:ssakin ja samassa porukassa tultiin vänrikeiksi. Mutta ei se muutu siitä, että sinä olet liian hyvä tyttö kärsimään tuollaisten donjuanien vuoksi, joilla on heila jokaisessa hotellissa, mutta joilla ei miesten parissa ole sen enempää arvoa kuin ... katutytöillä naisten maailmassa."

"Osaatpa sinä olla karkea!" huudahti Elsa hengittäen raskaasti. "Jos luulet sitä miehekkyydeksi, niin lienetpä sinä puolestasi – oikea Othello." Viimeisissä sanoissa oli kärkevää ivaa. Mutta Olli ei hätääntynyt. "No, ennemmin vaikka sitäkin. Se murjaani osasi joka tapauksessa rakastaa yhtä ainoata naista ja kokonaan."

Elsa yritti huoletonta leikkiä: "Niin että toiset teistä – nuo donjuanit – murskaavat naisen sydämen, mutta te, Othellot, te otatte sydämen ja katkaisette lisäksi kaulan, vai...?" Ja hän nauroi, mutta siihen sekoittui hätää ja itkua.

Olli tuli lähemmäksi. Hänen silmissään oli avutonta anteeksipyyntöä. Suuret kädet liikahtivat anovasti. Putosivat taas alas kuin tietämättä mihin tarttua. Ja hänkin koetti peittää tuskaansa leikintapaisella. "No, osaisin minä sen sanoa vähän koreamminkin. Katsos, luin jostakin kirjasta, että nuo tuollaiset naistenmetsästäjät ovat eräänlaisia yökyöpeleitä, lyhdynsytyttäjiä, jotka kulkevat lyhdyltä toiselle, sytyttävät jokaisen ja ... jättävät ne sitten yksinäisinä palamaan." Olli naurahti.

"Niinpä me sitten palamme", vastasi Elsa ylpeästi. "Mutta meillä on joka tapauksessa oma tulemme. Ja itse me kärsimme ... yksinäisyytemme." Elsan vartalo oli suoristunut. Hänessä oli luoksepääsemättömyyttä, joka teki Olli Kartun yhä avuttomammaksi.

"Enhän minä muuta", hän sammalsi, "kuin että... Kuule, eikös nyt mentäisi ainakin kahville, Puistolassahan meillä opettajilla on tapana näin lauantaisin..."

Elsaa säälitti. Tuo nuori mies oli yhtä yksinäinen kuin hänkin. Hän lupasi tulla myöhemmin iltakävelylle Koivukujalle, jonne näin keväisin koulunuoriso ja osin opettajat kerääntyivät viettämään pikkukaupungin espiselämää.

4.

Sirkka Keijärvi kulkee kuin unissakävijä Harjun laitakatua lyseota kohti. Hänen silmänsä eivät näe, ne uneksivat. Niissä palaa syvällä salaperäinen miiluvalkea – kevät, tämä vaarallinen kevät, jota hän ei näytä edes huomaavan ympärillään, mutta tajuaa sen sittenkin kaikilla aisteillaan.

Eikä hän kokemattomassa sydämessään edes ymmärrä olevansa keväästä oudosti hullaantunut. Ihmeellisempi, paljon ihmeellisempi on hänen "kohtalonsa". Hänhän on rakastunut – vaarallisesti ja toivottomasti, niin että sydänalaa hiukaisee. Käsissä on yhtä mittaa kuumeisen nihkeää kosteutta. Ja ne, vietävät, punertuvat rumasti, ties mistä syystä.

Ei hän kehtaisi sellaista kättä ojentaa salaisesti rakastamalleen, ei vaikka tämä pyytämällä pyytäisi. Oo, miten hienot ja maidonvalkeat olivatkaan isojen neitien ja varsinkin rouvien kädet! Niitä katsoessa saattoi tulla kateudesta ihan viheriäksi ja kirjavaksi.

Ja mistähän se sitten johtui? Siitäkö, että he ehkä olivat jo onnellisesti rakastuneet? Niin, siitä varmaan, ihka varmasti! Sillä eikö ole muillakin hänen luokkatovereillaan, tytöillä, jotka vasta haikailevat rakkautta, samalla tavalla kuin hänelläkin ... nihkeät ja sinenpunervat kädet ja...? Entäpä jos se olisikin nuoruutta? Samanlaista kuin hedelmäpuitten raakileissa, omenoissa ja muissa...?

Sirkka Keijärvi suipistaa itsetietoisesti huulensa. Osaapa hän sentään ajatella yhtä ja toista. Eikäpä hänellä sentään ole kasvoissa näppylöitä eikä nenässä teerenpilkkuja, kuten tuolla heikkarin Ellillä...

Niin, mutta niitä taas vaivaa tuo kamala punasteleminen ja kalvistuminen, ettei uskalla edes kunnolla katsoa häneen, tuohon ylimaalliseen, huikaisevaan rakastettuun. Herra varjelkoon, etteivät vain näkisi ohikulkijatkin hänen katseestaan – sehän on kauhistava, kukaties rikollinen, tuo hänen rakkautensa, rakkaus omaan opettajaan, olkoonpa vaikka entinenkin...

Akseli Haikka! No, tuo nimi nyt oli vähän "proosallinen". Mutta entä Akseli-herran muoto ja näkö, hänen pukujensa "spretti" kuosi, hänen solmioittensa häikäisevät, hienosti valitut värit ja ... niin, ja profiili, tuo profiili, joka muistutti milloin minkin Hollywoodin tai Ufan sankarin muotoa? Oo, oli se nyt monta kertaa hienompi kuin tuon matalaotsaisen ja typerän Clark Gablen...! Hänen kasvoissaan oli jotain Maurice Chevalier'n huolettomuutta. Mutta niissä oli enemmänkin. Charles Boyer'n ruskeissa, niin kummallisella tavalla kosteissa silmissä oli tuskin enempää "romantiikkaa" kuin Akseli Haikalla. Eikä hänen pitkää, solakkaa vartaloansa voinut, jukranpuit, verrata keneenkään muuhun kuin ... ehkäpä, Ufan hurmaajaan, Birgeliin...

Sirkan pikkaraisessa päässä, jonka ohimoilla liehahtelivat hennot kiharat, menivät sekaisin koko Euroopan ja Amerikan filmisankarit.

Mutta sitten tuli säikähdys. Ooh! Hänen täytyi painaa rintaa kädellään. Siihen totta totisesti koski. Tuossa, juuri tuossa vilahti puiden lomitse näkyviin lyseon jykevä pääovi ja korkeat portaat, joita myöten hänen sankarinsa oli tuossa tuokiossa astuva alas ja... Tyttö kiepsahti ympäri ja oli taas tulevinaan katua pitkin matkalla kotiin päin.

Ja hän tuli – Sirkan mielestä kuin elokuvissa abessinialainen leijona – vartalo suorana ja hoikkana. Ja, jukranpuit! Hänellä oli kuin olikin purjehtijanpuku yllään...!

Valkea purje ... huima tuuli puhaltaa ... hän istuu lähellä sankariaan, joka pitää perää. Hänen kiharansa liehahtelevat vapaasti ... he laskettavat suurelle ulapalle...

Kuvat kulkivat filminauhana hänen hullaantuneitten aivojensa läpi. Ja yht'äkkiä häneen meni uskalluksen hurjapäinen pelsepuupi, joka näin keväisin kurkistelee jokaiselta oksalta, nurkkien takaa ja – omasta sydämestä, niin että nuoret tytöt tekevät hulluuksia.

Niinpä tapahtuu, että ylen nuori Sirkka-neiti, arkkitehti Haikan lähestyessä – nyökäyttää päätään kuin täysikasvuinen mademoiselle eikä niiata nykäyttänyt, ei sitten millään, ei ainakaan aikonut, jollei olisi sattunut siten, että hänen polvensa vähän horjahtivat. Ne näet yht'äkkiä, aivankuin tuo kevään pelsepuupi olisi iskenyt häntä hännällään polvitaipeeseen, eivät enää häntä kannattaneet. Ja hän jäi seisomaan heiveröisenä virpenä epäjumalansa eteen. Jäklanamma, hänestä tuntui, aivankuin hänen pienet polvenlumpionsa olisivat naksahtaneet. Ja hän oli lyykistymäisillään maahan.

Jumalat kuulevat kuin kuulevatkin joskus pienten anovaisten hätähuudot. Ja katso! Akseli Haikka pysähtyi, otti pientä neitiä kädestä. "Voitteko pahoin, Sirkka Keijärvi?" humisi jostakin pilvestä ääni Sirkka-neidin tulipunaiseen korvaan. Eikä hän pariin sekuntiin nähnyt mitään.

Mutta heikkari – muunmuassa tämän reippaan kirosanan hän oli oppinut Keijärven Eemeli-rengiltä – nyt ei auttanut ruveta köllöttelemään. Hän puraisi heleät hampaansa yhteen ja oli samassa oikea Eevan tytär, joka naskautti jumalalleen: "En, olen vain hulluna rakkaudesta."

"So-soo", vastasi jumala. "Niin, niin!" kimitti Sirkka. Oli noissa miehissä kanssa ruuvit höllällä. Eivät mitään ymmärtäneet ... "suuresta rakkaudesta". Mitäs ne ... ei muuta kuin purjehtimaan autiota ulappaa – yksin, kun...

"Niin, niin", Sirkka jatkoi, "olen menossa tuonne!" Hän viittasi uhmaavasti satamaan, kevättervassaan kiiltelevälle laiturille, jota vastaan liplatteli huikean sininen vesi välkkyvimmillään. "Ahaa", huudahti jumala, tietämättä mitään muutakaan tässä merkillisessä tilanteessa kuin turvautua leikkipuheeseen, "siellä odottaa teitä varmaan meidän abituruksemme Martti Kaipala! Hänhän on kuulema teidän innokkain kavaljeerinne..." Pyh! ajatteli Sirkka. Ja taas hän ihmetteli koko miessuvun sokeutta. Se ei nähnyt, jäklanamma – hän oli näet oppinut tällaisen hienommankin kiroussanan kortteerirouvansa luona – nenäänsä pitemmälle. Oikeita kameeleja ... nuo miehet – söivät ohdakkeita ja kaktuksia, vaikka heidän sorkkiensa juuressa olisi tuoksunut orvokki, kielo tai reseda.

Tämä kiukutti, jukranpuit... Ja hän kivahti: "Eipäs ole! Ja minä olen menossa tuonne, tuonne noin – hypätäkseni laiturilta alas, alas, sillä..."

"Kas, kas", nauroi epäjumala yhä enemmän ymmällään. Hän oli suorastaan pelästynyt eikä osannut taaskaan muuta kuin viihdyttää jollain tuota hassua tyttöä. "Kas, kas, sepäs", hän toisti. "Mutta mennäänpä yhdessä, niin minä, tuota ... lahjoitan teille miljoonia ja taaskin miljoonia ... pienenpieniä akvamariineja."

Keijärven Sirkka ei oikein ymmärtänyt. Mutta sekin oli ihanaa – rakkaus oli juuri sellaista. Ei tarvinnut, ei saanut eikä uskaltanut ajatella eikä ymmärtää. Se oli yhtä merkillistä kuin tuo "akvamariini", joka taisi olla jokin ihmeellinen ja kallis jalokivi.

Ja he kävelivät laiturilla, jonka tervantuoksu kutkutti ihanasti nenää ja – huumasi, niin, huumasi, sillä Sirkan mielestä piti tällaisena paratiisillisena hetkenä kaiken huumata ja hurmioittaa – kaikkien aistimien kautta.

Mutta hän oli alkanut puhua ihmeellisellä baritoonillaan, joka muistutti, helskutti vieköön ... se muistutti Charles Boyer'n hyväilevintä ääntä. Niin, mitä hän puhuikaan? Oi, oi...

Tuo lahti se muka säihkyi kevätauringon alla kuin akvamariini tai berylli – milloin huikean sinisenä, milloin ihanasti viheriään yhtyneenä, milloin kuin kova jalokivi, milloin läpinäkyvänä kuin austraalialainen smaragdi, milloin taas...

Ja siinä se nyt yht'äkkiä tuli ... tuo ratkaiseva sana...!

Arkkitehti Haikka oli keskeyttänyt kuvauksensa ja katsoi nyt suoraan, läheltä hänen silmiinsä. Ja jäklanamma mitä hän sanoi! "Aivankuin teidän silmänne – sinisen siniset ja autereen palavat, kuin kasken yllä sinervä sauhu tai hehkuvan päivän tulessa säkenöivä taivas..."

Arkkitehti ei oikein tietänyt, oliko tämä hänen kaunopuheisuutensa peräisin jostakin romaanista vai koulupoika-ajan viheriöistä rakkaudentunnustuksista. Mutta mitä hän muutakaan osasi – tuosta hiivatinmoisesta tenavasta oli jollakin tavalla selvittävä.

Ja minkä teki sille myöskään pieni ja palava Sirkka, että hänen täytyi juuri tällä hetkellä katsoa taivasta, nähdäkseen minkä väriset hänen silmänsä sitten todellakin olivat. Mutta – hän ei nähnyt mitään. Taivas säkenöi hänet sokeaksi.

Hän oli itsekin kuin se perhosenmuotoinen, hehkeä rusetti, joka koristi hänen sinisen puseronsa sepalusta. Hän tunsi lentävänsä sokaisevaa, polttavaa liekkiä päin ja korkealle, yhä korkeammalle.

Tämä oli nyt ihan varmasti ... sitä autuutta. Ja tätä oli kestävä ikuisesti... Totisesti hän, iloinen Sirkka, tänä hetkenä tunsi, että itse iankaikkinen Onnetar katseli häntä jostakin pilvenpaltteelta.

Lieneekö sitten ollut hänen syynsä vai tuon Onnettaren vai tuon toukokuisen pikkaraisen pelsepuupin vai tuon Koljatin, jonka leuan alta hän yritti taivasta kurkistella, herra-ties? Suuret Moirat! Niin, niin, kyllä hän sen tiesi Hyypän historianläksyistä, että ne olivat harmaapäisiä kostottaria, jotka kehräävät hämähäkinseittejä onnellisia ihmisiä vasten naamaa... Joka tapauksessa sattui niin, että hän ... ihan tietämättään ja tajuamattaan, oli tullut kurkoittaneeksi hehkuvat huulensa, niin että ne koskettivat jotakin – karheaa tai ainakin jotakin sävähyttävää, mikä herätti hänet heti kerrassaan.

Hän sai kuin noitumalla kuulonsa takaisin. Ja, herra-paratkoon, mitä hän kuuli palatessaan maan päälle! Yhden ainoan sanan: "Kakara!" Ja tämän päälle tuli harmistunut naurahdus.

Sirkasta tuntui kuin hän olisi pudonnut kevätjäihin, yht'äkkiä, suoraa päätä, molskahtamalla. Ja samassa hetkessä hänen sydämensä jäähtyi, hänen katseensa kylmeni. Hän tunsi loittonevansa epäjumalastaan penikulmien päähän.

Ja nyt hän näki, jukranpuit, tuon miesparan! Hän katsoi äskeiseen jumalaansa kuin kääpiöön tai lahopökkelöön.

Ja merkillistä, miten vanhalta tuo otus, Akseli Haikka, nyt näytti. Sillähän saattoi olla ikää vaikka – kolmekymmentä, kukaties neljäkymmentä vuotta – ei niitä "isojen ihmisten" ikiä osannut arvioida enkelikään. He olivat ylimalkaan vain jotakin haudan partaalla hoippuvaa ja...

Mutta eikös? Siihen juuri, keskelle Keijärven prinsessan traagillisia ajatuksia tuli tuon "dromedaarin" huulilta säälivä sana kuin mikäkin palsaminpisara: "Lapsi hyvä..."

"Methusalem! Mee-tuu-saa-lem!" Sirkka kirkaisi vastaan, venytellen sanaa syvässä halveksunnassa.

Mutta tuo tunnoton herrasmies, mitä teki hän? Painoi poikittain keikarikeppiänsä vatsaansa vasten ja alkoi nauraa, nauraa ja sitten – hohotti, vääntelehti ja taas hohotti. Ja tuon melun sekaan kirkui Sirkka Methusalemin ikävuodet just'täsmälleen: "Yhdeksänsataa kuusikymmentä yhdeksän vuotta! Kuulitteko, jäklanamma! Kuulitteko, senkin, senkin..."

Eikä hän sen enempää osannut eikä jaksanut. Hän juoksi laivasiltaa poispäin, niin että soma, heiveröinen hattu keikkui kuin perhonen myrskyssä.

Siinä se nyt oli ollut ja mennyt Sirkka Keijärven tulenpalavan sydämen "ensirakkaus". Kyllä hän nyt tunsi miessuvun, tuon kameeleitten, aasien ja kömpelöitten norsujen eläinlajin.

Sirkka kulki kiivain askelin taas ylöspäin Harjukatua kohti. Päässä kihelmöi yhä kiukku, mutta kurkussa nikotteli itku, ja kiihtynyt sydän hautoi hämäriä kostonajatuksia. Kyllä hän vielä, jäklanamma, jotakin tekisi ... sellaista, että tantat tussahtaisivat pakaroilleen. Mutta mitä, millä tavalla? Sitä oli suunniteltava! Hänen täytyi saada apua ... Martti Kaipalako? Se poika se keksi! Se kun tekaisi pilkkalaulun kerran Hyypästäkin, niin sillä vaikka valssasi... Niin, ja sitten ... olihan se Rassin Ellikin... "Senkin räpäkkä...!" hän yhä ärhenteli ystävätärtään vastaan. Mutta hänen luokseen, laitakaupungille, jalka sittenkin ensi hätään veti. Osasi se linttipää joka tapauksessa naskauttaa niin heikkarin nokkelasti tänäänkin sille puupökkelölle, Hyypälle, joka tolkkaa heille runoutta sormi pystyssä kuin apostolinkuva kotopitäjän kirkossa...

Kiukuissaan hän alkaa hyräillä Martti Kaipalan pilkkalaulusta kertosäkeitä:

    "Sinut luoja loi armossa pehtoriksi,
    mut puettu oot sinä rehtoriksi..."

Siinä paha, missä puhutaan. Katua alaspäin tulee juuri nyt tuo rehtori parka. Hän astelee hitaasti, yllä musta päällystakki, musta raskas hattu päässä, eikä kädessä ole mitään herraskeppiä. Tämä on ikäänkuin hänen sisäpuolellaan, niin että hänen asentonsa on pysty ja suora kuin heinäseiväs niityllä.

Hän ei kerta kaikkiaan voi sietää muunlaisia kävelykeppejä kuin kesällä omin käsin katajankänkkyrästä tai pajusta tekemiään. Eikä häijynkurinen Sirkka tiedäkään, että tuo kuivankolealta näyttävä mies tänäkin hetkenä näkee aivankuin edessään Keijärven metsäisten vaarojen risteilevät rinnepolut ja kukaties kuuntelee jo nyt lintujen aamulaulua.

Keijärven tytär vain viuhahtaa ohi ja niiata niksauttaa, niin että kengänkorot iskevät kadun reunakivestä tulta.

5.

Vanhan, puusta rakennetun Puistolan, rantaravintolan, terassilla istuvat jo Kirsti Aunola ja Rebekka Kokkoila odottaen kahviannostaan. Juhani Prikka on istuutunut lähipöytään kaupungin puoleksi ammatti-puoleksi amatööriteatterin johtajan, Sulo Nukkasen, ja tämän näyttelijättären, Hellä Yyterin, seuraan, nautiskellen varovasti kahvia ja konjakkariaan – lauantaista "bakkanaaliansa".

Rehtori oli erinomaisen sopuisalla päällä. Mutta hän istui yksikseen syrjäpöytään. Hänen oli ennen Nelli-rouvansa tuloa silmäiltävä tuo Keijärven rouvalta tullut kirje.

Rebekka-rouva kuiskii Lucinalle: "Missäs se Harhanäky viipyy? Vai onko se mennyt jo perhosia jahtaamaan?"

"Eipä kai", naurahti Lucina. "Se tutkii nykyisin käpyjä, nuuskii niistä hyönteisiä ja kiipeilee niin ollen puissa."

"On siinä hönttiä kanssa!"

"Niin on – hän on nimittäin nerokas mies."

Rebekka katsoi hämmästyneenä.

"Niin, katsos", hymyili Lucina, "mitä viisaampi mies on tieteessä tai ... mitä nerokkaampi taiteessa, sitä sokeampi hän on näkemään, kuka nainen häneen on rakastunut ja kuka on naisista arvoton tai arvokas".

"Mitä, ettet sinä vain...?"

"Rakastunutko?" lisäsi Lucina. "Eihän nyt toki 'Harhanäkyyn' voi rakastua!" Mutta sittenkin värähti hänen syvä äänensä katkeruuden tapaista jo seuraavissa sanoissa: "Tarkoitin vain sanoa, että mies, tämä 'luomakunnan herra', hoitaa ylimalkaan arveluttavan huonosti tuon kuuluisan 'kehitysopillisen valintansa', kuten Aape paran on tapana sanoa."

"Äläs, äläs", epäili yhä Rebekka. Mutta vanha tarjoilija Sigismundus Jespersen eli Sigge toi kahvin ja keskustelu tyrehtyi.

Antti Jeremias luki kirjettään. Hänen leppoisa nenänsä näytti tavallista mehevämmältä. Se ahmi jo edeltäpäin maaseudun tuoksuja. Oli, oli siinä emäntää ... Keijärven rouvassa. Kaikki järjestyksessä, ihankuin rehtori Nevanperän koulussa. Kesäpuut oli jo vedätetty liiterin seinustalle tuulettumaan. Kasvitarha ja perunapelto käännetty. Ei muuta kuin tulla kylvämään. Oli haravoitu ja laastu puhtaaksi lehtipeitteestä kuistinalinen koivikkorinne, ja nurmi oli jo nousemassa. Renki-Eemeli nakutteli parhaillaan huvilan pohjanpuolelle uutta aitaa ja...

Mutta siinä juuri, kirjeen lopussa, lennähti lukijalla merkillinen rikka silmään. Mitä se Ilona-rouva nyt oikein kirjoittikaan? "Kyllä täällä taas teitä vuotetaan hyvällä sydämellä. Johan se sanoi tässä äskettäin meidän Leena-sisäkkömmekin, että kyllä sille rehtorille on vain mukava kiikuttaa aamuisin maitokannu sinne polkujen risteykseen, se kun aina ottaa niin höylisti kädestä ja on muutenkin niin alavainen."

"Hmh, jah, no, mutta...?" tuli Antti Jeremiaalta puoliääneen. Ja samassa hän tuntee punastuvansa hiusmartoa myöten. Hätääntyneenä hän katsahtaa opettajattarien pöytään päin. Kihelmöi niin merkillisesti niskapuolessa. Aivankuin hänet olisi saatu kiinni salasynnistä tai... No, mutta ... eihän hän, herra-paratkoon, tietänyt mitään ajatelleensakaan ...! Puhumattakaan nyt mistään senkaltaisesta kuin uskottomuudesta tai...

Tjaa, jaa, no...! Johan tämä nyt... Hänen täytyi miettiä, tutkia itseänsä. Olisiko tuossa kädenannossa saattanut olla mitään, mikä ehdottoman moraalin nimessä soti hyviä tapoja ja sydämen puhtautta vastaan? Oliko hän siis joka aamu, ottaessaan Lipakon ja Keijärven polun risteyksissä vastaan aamumaidon, jonka Leena-neitsyt toi hänelle kartanosta puolitiehen vastaan, oliko hän todellakin kätellyt tuota, no, jaa, sinänsä kylläkin herttaista ja tervettä nuorta naista? Oliko hän joka kerta siis...?

Miksi hänellä oli tänä hetkenä tunne, joka aivankuin muistutti, tosin kaukaittain, omantunnon kuiskausta. Ei, ei! Hän oli nousemaisillaan. Hän tahtoi kävellä, pasteerata edestakaisin, jotta saisi jotakin vilvoitusta ohimoilleen. Mutta hän ei noussut. Hän tuli näet silmäisseeksi rantatielle, josta nousee näkyviin hänen rouvansa lohenpunainen hatuntötterö. Ja siinä samassa hän kaappaa kirjeen pöydältä, rutistaa sen kouraansa ja työntää summamutikassa povitaskuunsa.

Miksi hän säikähti? Mitäs siinä nyt oikeastaan olisi ollut salailemista omaltakaan rouvalta? Viatonta kuin viatonta... No, jaa ... ehkäpä juuri siksi, Nelli-rouva kun oli niin herkkä ... keksimällä keksimään aiheita jos jonkinlaisiin kohtauksiin... Eikä tässä nyt enää ollut aikaa edes lopullisiin itsetutkisteluihinkaan.

Hän on jo nousemaisillaan ottamaan rouvaansa vastaan. Mutta tämä tulla touhuttaa eikä näe omaa miestään. Kapeat, mutta lihavahkot lanteet tärähtelevät, yrittävätpä yht'äkkiä keinahdellakin, kun hän havaitsee Sulo Nukkasen. Hänen nykerönenänsä kipristyy ja likinäköiset silmänsä sipristyvät. Nyt hän kallisteleiksen korkeilla koroillaan, kulkee kuin laiva myrskyssä ja tussahtaa suoraa päätä Sulo Nukkasen viereen, laskee kätensä tämän polvelle ja kukertaa jotakin perin tärkeän näköistä taiteilijalle.

Opettajattaret nyökkäävät merkitsevästi toisilleen. Mutta Antti Jeremias hätkähtää pahasti. Kuinka se Nelli nyt sentään, vaikka nyt yhdessä heillä musiseerasivatkin ... noin perin tuttavallisesti...?

Antti Jeremias tunsi raivostuvansa. Käsi puristui nyrkkiin. Se heilahti pahasti. Pyörtänölle nousahti jotakin ankaraa ja hurjistuvaa. Se nousi tällä kertaa pelkästään hänen päänsä nykäyksestä.

Mutta Nelli-rouvapas on jo hoksannut herransa. Ja mitäs hän? Ei muuta kuin vilauttaa iloisesti miehelleen puuteriviuhkalla, jolla on jo ennättänyt tupruttamaan pyöreätä leukaansa.

Antti Jeremias rauhoittuu hivenen verran. Ehkä se ei sentään sen erikoisempaa... Niinhän se katsoi häneen pyörein silmin kuin ... lapsellinen rehellisyys ainakin. No, jaa...

Ja toisekseen – hän painoi kämmenensä omaa polveansa vasten – johan nyt olisi anarkia vallalla yhteiskunnassa, jos rehtori Antti Jeremias Nevanperän rouva, oma laillinen aviopuoliso – rehtorska! – alentuisi unohtamaan asemansa ja arvonsa – komeljanttarin vuoksi. Mahdotonta!

Näin palaa järjen avulla rauha hänen sydämeensä. Mutta hän painaa kuitenkin arvokkuuden nimessä raskaan hattunsa päähän, varsinkin kun viuruleuka Aape Kattelus on ilmestynyt portaitten yläpäähän viheriäkankainen laukku olkahihnasta kupeella ja vanha lippalakkiräyskä takaraivolla.

Aape-maisteri on parhaalla kevättuulella, harppaa opettajattarien luo ja puhuu yht'aikaa kaikkiin pöytiin päin.

"Kas, kas, täällähän on pelkkiä miehekkäitä naisia ja naisekkaita herroja. Toisin sanoen: valheellista ylikulttuuria."

Ja samalla hän latoo pöydälle pussistaan yhtä ja toista: käpyjä, hyönteisiä ja erilaisia pikkulintujen munia.

Yhtä kyytiä hän on myöskin istunut Kirsti Aunolaa vastapäätä. Tälle hän näyttää kuusenkäpyä. "Mutta tässä, Lucina, on maailma, jossa ei vilppiä ole. Toista sataa eläväistä, joita hallitsee vain rakkaus ja synnyttämisen ikuinen laki. Siellä ei naaras petä, sillä hän on sen, joka ottaa."

"Ei kai siellä siis myöskään harjoiteta avioliittopropagandaa, jota meidän maailmassa ajavat eräät hullut vanhatpojat – kykenemättä kuitenkaan itse mitään ... ottamaan", tokaisee neiti Aunola.

"Älä sinä Lucina, puhu poikkeuksista! Toisin sanoen itsestäsi, tästä elävänleskestä tai minusta."

"Onpas meillä äänioikeus yhtä hyvä kuin sinullakin! Ja meillä se vasta onkin, meillä 'poikkeuksilla'", ärhenteli Rebekka kiukustumaisillaan.

"Voi, voi, rakkaat sisaret", huitaisi Aape häkeltymättä sekunniksikaan, "ettekö tiedä, että yhdeksänkymmentä naista sadasta vetää viivan samalle ruudulle kuin heidän puolisonsa tai rakastajansa! Ja summa summarum: politiikan nuoralla tanssivat tänäkin hetkenä samojen aatteitten ukkelit kuin ennen teidän äänioikeuksianne. Tämä tietenkin johtuu naisen alemmuuskompleksista, joka jalommalta nimeltään on naisen iloinen ja nöyrä uhri rakastamalleen miehelle. Luonnolla ja etenkin naisen sydämellä on näet tapana korjata lahonneitten aivojen tekemät pykälät."

Mutta rehtori Nevanperä oli kuullut Aapen lavertelun. Ja hän oli noussut voitollinen hymy huulillaan. "Mitä minun pitääkään kuulla oman opettajani suusta? Sinähän olet naiseen nähden vanhoillinen kuin aikoinaan Itävallan Metternich, tuo mies, jota sanottiin 'Mitternachtiksi'. Minä puolestani ... hm, tjaa, historian miehenä ja todellisen liberalismin kannattajana iloitsen, että naisten äänioikeus leviää maasta maahan ... mnjaa, jaa, katsos..."

"No, mutta, hyvä lipilaari! Olenko minä vastustanut naisten äänioikeutta? Yhtä vähän kuin sähkölamppua, puhelinta, elokuvaa tai radiota ynnä muita hyviä keksintöjä, joista ei elämä sinänsä muutu rahtuakaan. Ja vetoanpa äskeisen väitteeni tueksi vaikkapa feministiseen Barthélémy'hin, joka toteaa pitkien tutkimuksiensa tuloksena: 'Sääntö on, että nainen äänestää, kuten hänen miehensä.'"

Ja hän viittasi naisiin, myöskin Sulo Nukkasen pöytään päin, jolloin tämän naiset ja herrat siirtyivät hekin yhteiseen seuraan.

"Barthélémy ei tietenkään tarkoita hänkään näitä surullisia poikkeuksia", Kattelus levitti kätensä naisia kohti. "Ei tätä liian pitkän leskeyden myrkyttämää Rebekkaa, ei tätä näyttelijätärtä, joka ei muista äänestää monilta rakastajiltaan, ei myöskään neiti Aunolaa, joka pohjoismaisten naisten tapaan, apinoiden tuota onnetonta Ibseniä, teoretisoi rakkaudesta. Huomautan vain, että espanjattaret nauroivat 'Nukkekodin' Noralle. He pitivät hänen edesottamuksiaan – surkean koomillisina."

Naiset yltyivät vastustamaan Aape-maisterin hirvittävää rienausta. Syntyi iloista hälinää, josta ääni ja toinen kimposi lehtoria vastaan. "Minä, minä olen näytellyt Noraa", huudahtaa Hellä Yyteri olkapäitään nykien, "viidessä eri teatterissa ja aploodit ja kukat...!"

"Luultavasti", myhäili Aape, "eikä keväällä sitten välikirjaa uudistettu, vai kuinka...?" Primadonna Yyteri nykäytti taas, mutta tällä kertaa vain toista olkaansa.

"Minä olen rohjennut, herra lehtori, näytellä 'Nukkekodissa' tohtori Krankia", puhui Sulo Nukkanen heleimmällä falsetillaan pyyhkäisten keveästi oxygenolilla valkaistua tukkaansa, "enkä minä ole koko näytelmärunoudessa tavannut sen hermoherkempää, sen, miten sanoisin..."

Mutta tähän jyrähti itse Antti Jeremias: "Tässä kohdassa minun moraalini asettuu lehtori Katteluksen puolelle. Tuo tohtori! Hänhän on perinnöllisen, siveettömän sairauden tärvelemä olento... Että suuri Ibsen on todellakin saattanut tuhlata mustetta tuollaiseen rappioilmiöön ja että hän on ryhtynyt repimään avioliiton pyhiä siteitä antamalla Noran erota moraalisesti niin kunnollisesta aviopuolisostaan, sitä ei minun siveysoppini kerta kaikkiaan hyväksy."

"Päinvastoin, rakas kolleega", hihitti Aape, "siihen osaan sopii mainiosti juuri operettisankari – tuollainen zologinen kukko, joka on sairaalloisin sukupuoli-ilmiö, mitä maa päällänsä kantaa".

Tirehtööri Nukkanen katseli pyörein silmin lehtoria, ymmärtämättä hänen häijyyksistään tuon taivaallista.

Nelli-rouva halusi kuunnella hänkin oman musikaalisen äänensä sointia. "Mutta minut, rakas lehtori, minuthan te kokonaan unohditte", hän suipisti huuliaan kuin kahta sokeroitua mansikkaa. "Vai enkö minä olekaan mikään 'poikkeus', kuten nämä muut naiset?"

Aape näytti jäävän sanattomaksi. Seura odotti hetken jännittyneenä, mutta räjähti sitten vähäksyvään nauruun. Lehtori näytti tulistuvan. Mutta vastasi sittenkin aluksi vain kautta rantain: "Te olette, hyvä rouva, siinä määrässä poikkeus, että teitä varten pitäisi muokata avioerolakiin uusi pykälä."

"Ihanko uusi pykälä? Oi-oi-oi..." Nelli-rouva siemaisi Aapen repliikin eräänlaisena imarruksena.

Kattelus oli heittämäisillään tämän pykäläasian sikseen. Mutta rehtorissa oli herännyt epäluulo. Hän uumosi loukkausta. "Älä yritä kieräillä, Aape. Suu puhtaaksi!"

"No, ka..." Aape tekeytyi huolettomaksi, "minun mielestäni naimakaaren ensimmäisen pykälän pitäisi kuulua: Vihkimys ei ole lopullisesti kumpaakaan aviopuolisoa sitova, ennenkuin ensimmäinen iloinen tapaus on sattunut perheessä."

Rebekka sihahti, Lucina ja näyttelijät nauroivat. Rehtori kaapaisi päätänsä. Mutta iso hattu teki hänen aikeensa tyhjäksi. Nelli-rouvan kaulalle ja rintaan, puseronaukkoon, ilmestyi punaisia täpliä kuin pieniä kärpässieniä. Hysteerinen kohtaus oli yllättämäisillään.

Mutta neiti Aunola pelasti tilanteen taitavasti: "Ettekö te nyt näe, että tämän lehtorin pää parka aivan höyryää sekapäisyyksiä. Hänhän on puhunut itsensä joka lauseellaan – käpälälautaan!"

Lucinan syvä ääni rauhoitti merkillisesti ärtynyttä tunnelmaa. "Ajatella", hän jatkoi, "hän ylistää orjasieluisia espanjattaria eikä näytä edes tietävän erästä italialais-espanjalaista 'totuutta', joka sopii veltoille etelämaisille naisille, mutta ei koskaan meille ankaran Pohjolan naisille. Eräs Campione on nimittäin kirjoittanut oikein mustaa valkoiselle: 'La donna e il lavoro sono termini antiteci' – nainen ja työ ovat yhdistämättömiä käsitteitä. Sopiiko se 'ihanteeksi' meille, Harhanäky?"

"Sopii ja tarkasti", kivahtaa Aape, "sillä Campione tarkoittaa äitiyteen vihkiytyneitä naisia. Ei hän sitä kiellä, että äitiyden ulkopuolella, tällaisten poikkeusten" – hän levitti kätensä hartioita kohauttaen – "on tehtävä työtä ja kovasti sittenkin".

"Hän kieräilee, kieräilee!" huudahti Rebekka Kokkoila. "Etpäs osaa vastata siihen, mitä minä äsken sanoin meistä työtä tekevistä virkanaisista!"

"Niin, niin, Aape parka", säälitteli Antti Jeremias, "permeen nämä naiset sinut panevat, sillä sinä ymmärrät vain muuttumatonta luontoa. Mutta et polvesta polveen kehittyvää ihmistä, et naista, et miestä, et varsinkaan Luojan suurinta armolahjaa, naista, ja hänelle kuuluvia ihmisenarvoisia oikeuksia sivistyneessä yhteiskunnassamme. Katsos..." Ja puhuja oli jatkamaisillaan yhä korkeammassa tyylissä, sillä hän intoutui omasta runollisesta vertauksestaan, erikoisesti tuosta "armolahjasta".

Mutta Aape nousi takajaloilleen kuin leijona Suomen vaakunassa. "Oikeuksia? Luuletko sinä, Antti Jeremias, että minä haluan vastustaa naisen arvon mukaisia oikeuksia? Ei, hyvä veli, niitä minä tahdon lisättäväksi hänelle oikein Porvoon mitalla. Ja siksi minä vastustan niitä 'virkanaisen' oikeuksia, joilla emansipeeratut kanat apinoitsevat miehisiä ominaisuuksia, häpeäksi omalle naiselliselle ihmisarvolleen."

"Naulaan sinä panisit hampaat meiltä, virkanaisilta!" Rebekka yhä jatkoi omaa päähänpinttymäänsä. "Mutta etpäs kykene, etpäs!"

"Te, rakkaat virkanaiset, olette ylentäneet hirteen koko Suomen sivistyneistön!" lasketti Aape taas suoralta kädeltä. "Tosiasia näet on, että tämä meikäläisten Lucinoitten, Maikkien, Tilmojen ja Teklojen, Ellen Keytten, Ellen Hagenien ja Kitty Kolderupien synnyttämä sairausilmiö on jo nyt rappeuttanut muunmuassa Suomen henkisimmän sivistyneistön – puolittain hedelmättömäksi.

"Se ei ole ainoastaan sitä proletarisoinut tuolla kuuluisalla naisten 'kilpailulla' oppiarvoista ja virkapaikoista – varsinkin opettajakuntaamme – vaan se on myös työntänyt avioliittojen mahdollisuudetkin sivistyneistön keskuudessa niin myöhäiselle ikäkaudelle, että älymystömme näivettyy parhaassa tapauksessa yhden tai kahden myöhäsyntyisen jälkeläisen varassa kuin pitkän kevätkuivuuden nääntämä pelto. Niin, muistakaa vain eellispolven virkamies- ja etenkin pappisperheitä. Ne, juuri ne lapsilaumoineen synnyttivät ja kasvattivat parhaan ja suurimman osan Suomen sivistyneistöstä. Mutta nyt täytyy mennä piikansa kanssa naimisiin, jos ylimalkaan haluaa 'sivistyssuvun' jatkuvan. He näet osaavat vielä keittää, synnyttää lapsia ja kukaties niitä vielä kapaloida ja heijata vakussa, ha-ha-ha..." Ja Aape iski katseensa Antti Jeremiakseen, joka ärtyneesti myhäillen näytti tekevän lähtöä tästä vaarallisesta paikasta.

Seuran hajaantuminen estyy hetkeksi, sillä alhaalta nousee Sirkka Keijärvi jäljessään Rassin Elli ja Martti Kaipala, joka heiluttelee lakkia kädessään ja uljastelee ravisuttamalla tuuheaa runoilijantukkaansa.

Sirkka kulkee jäntevin askelin ja kasvot kalpeina opettajien ohi, tuskin niiaten, ja etenee puistonpuoleiseen pöytään.

Sirkan kalpeus ja jäykkyys ja oppilaitten tulo ylimalkaan hämmästytti opettajia, sillä oppilaat kävivät harvoin Puistolassa, jossa herrat saattoivat ottaa ruokaryypynkin palanpaineeksi. Rehtori kohautteli kärsivän näköisenä kulmakarvojaan nähdessään lemmikkioppilaansa noin "huonossa" seurassa. Mutta Keijärven kartanon risteilevät polut ja aamuiset maidonhakumatkat pehmensivät yhäkin merkillisellä tavalla hänen ennestäänkin rakastavaa sydäntään Keijärven kartanoa ja sen tytärtä kohtaan.

Ja seura hyvästelihe kaikessa ystävyydessä.

Mutta mikä oka lienee juuttunut sittenkin Antti Jeremiaan rintaan, niin että se myöhäisillalla sänkykamarissa piti kiskaista pois. Ja tästä syntyi taaskin, herra-paratkoon, oikea aviollinen kohtaus eli kalabaliikki.

Lukittuaan kirjeen pöytälaatikkoonsa talon herra käveli pitkin askelin työhuoneessaan. Tuo viaton Leena-neitsykäisen lauseko häntä vaivasi, vai tuo rouvansa käsi Sulo Nukkasen polvella, vai tämän kodin lapseton, iloton tyhjyys, vai – saattoiko se sittenkin olla, yhäkin, tuota hänen omantuntonsa ylen viatonta herkkyyttä, ei hän kyennyt edes kuuluisalla logiikallaan päättelemään.

Niin vain kävi, että veri tulvahti yht'äkkiä hänen päähänsä, käsi harasi tukkaa, ja kuin harjakas kukko hän tepasteli samassa sänkykamarissa, jossa rouva siveli pehmentävää yövoidetta poskiensa hipiälle.

"Kuinka sinä ja miksi sinä panit kätesi sen näyttelijä hyväkkään polvelle? Ja miksi sinä juokset alvariinsa siellä ... 'kulissien takana'? Vastaa!"

"Kukko! Zologinen kukko!" kirahti Nelli-rouva silmänräpäyksessä, sojottaen ärsyttävästi sormellaan herransa tälläkin kertaa kukkomaista päälakea.

Antti Jeremiaan äly seisahtui, jysähti kuin sokea yökkö tallinoveen. "No mutta, rakas Elli", hän ihmetteli, "Aapehan käytti tuota sanaa juuri tuosta sinun operettisankaristasi! Hänestähän hän..."

"Hän ja hän... Mutta sinuun se sopii!" keskeytti rouva taisteluvalmiina kuin teerevä kana. "Kyllä minä tiedän. Se on luonnontiedettä, ja se tarkoittaa sellaista miestä, joka ei osaa muuta kuin kukkoilla vaimoparalleen ja panna toimeen perhekohtauksia ja sitten, justiin niin ... ulkokullailla muka suurtakin herraa ja muka moraalia, ha-ha-ha ... moraalia..."

Antti Jeremias katseli aluksi silmät ympyriäisinä, melkein ihaillen puolisoansa. Ja hänen päähänsä pujahti syvällinen ajatus: Merkillistä, että nainen osaa aina vastata, vaikka hänen päässään ei olisi yhtäkään ajatusta... Mutta hänen, oppineen miehen, piti harkita ja harkita, kurittaa aivojansa, aivankuin ennen myllärinpoikana kiviparin aluskiveä ... teräksen kovalla hakulla, ennenkuin se alkoi jauhaa totuuden jyviä.

Ei, hänen täytyi totta totisesti punastua valkeata otsaansa myöten tuota naisen määrätöntä epälogiikkaa ja sittenkin yrittää selittää... "No, mutta, rakas Nelli", hän alkoi miehekkään hitaasti ja etusormi pystyssä, "eihän tuo sinun vertauskuvasi noudata edes luonnollista, niin sanoaksemme, tuota ... naisellista logiikkaa. Katsos, kukkohan on luonnosta pois poikennut, koska se antaa kanapiian suorittaa elatusvelvollisuutensa haaremilleen ja itse on eräänlainen, miten sanoisin ... moniavioinen tyhjäntoimittaja. Eihän se..."

"Mistä minä tiedän", sinkosi Nelli-rouva yhtä ihanalla epälogiikalla, "minkälainen haaremi sinulla sitten on tai on ollut... Sanopas!"

Nyt oli lopultakin tipo tiessään aviomiehen pitkämielisyys. Hän tarrasi hänkin heidän perheensä arimpaan. Hän jyrähti: "Oletko käynyt tänään lääkärillä, kuten käskin?"

"Missäs minä enää muualla saisin käydäkään kuin sillä kirotulla lääkärillä", kierteli rouva myrkyllisimmällä äänellään. "Ja mistä minä sen lapsen saisin? Ei se ainakaan sinun moraalistasi tule. Siihen tarvitaan rakkautta! Justiin niin, pane se mieleesi – rak-ka-ut-ta. Ja syntistä rakkautta, sanon minä! Ja meitä naisia täytyy helliä ja hoivata, sillä me olemme arkoja kuin kukka tai lintu tai ... perhonen. Me olemme tämän elämän, justiin niin – olen minäkin lukenut supliimia kirjallisuutta – 'kärsivä kauneus'.

"Ja minun täytyy saada musiseerata ja amyseerata, sillä minä olen taiteilijatemperamentti, ja minä olisin tänä hetkenä suuri laulajatar, jollet sinä, myllytonttu, olisi äitini täysihoitolassa jauhanut vuodesta vuoteen ja hyrissyt rakkauksiasi ja tullut kolmella laudaturilla maisteriksi ja rehtoriksi ja jollet... Niin, niin, kuulitkos? Sinä olet profaneerannut taiteilijattaren minussa, tai-tei-li-jat-ta-ren, ymmärrätkö?"

Ja Antti Jeremias ymmärsi. Oli mahdotonta enää jatkaa, sillä hysteerisen kohtauksen selvät merkit – kuumeenkarvaiset täplät kukkivat jo hänen rouvansa rinnalla ja paljailla käsivarsilla.

Eikä hän ollut saanut mitään selvyyttä elämänsä pääkysymykseen – oliko Nelli-rouva edes käynyt lääkärissä. Ei sitäkään!

Kun hän raskaasti huokaillen pakeni takaisin työhuoneeseensa, ryhtyen ainevihkojen korjaustyöhön, särähtelivät uudestaan katkerat sanat hänen korvissaan: "Liian vähän poikia, liian vähän..." Ja hänen silmänsä kostuivat. Hänen hellä sydämensä oli puhjeta nyyhkytyksiin. Eikä hän saanut silmiensä eteen edes Keijärven kartanon vilppaita polkuja, joilla oli niin onnellista lipotella paljain jaloin, aivankuin ennen myllärinpoikana joenvartista, kuumaan rinnenurmikkoon tallautunutta polkua.

TOINEN LUKU

1.

Kosto on suloista. Sirkka Keijärvi ei tosin vieläkään tarkalleen tietänyt, minkä skandaalin hän panisi toimeen. Martti Kaipala oli luvannut runoilla pilkkalaulun. "Ja herran henkselit!" niin oli Sirkka vaatinut. Sen piti maalata kaikki peruukit, "koko konkkaronkka", kirjaviksi kuin maalarinhousut. Ja se oli laulettava sopivassa hetkessä kaikille, kaikille, Aapesta Hyyppään ja Methusalemiin asti. Keijärven tytär ei tuntenut enää armoa eikä rajoja.

Hän tunsi kiukkuisessa sydämessään, että hän saattaisi tehdä vieläkin "hirveämpää". Joka tapauksessa tämä Keijärven prinsessa, joka "suuren lemmenunelmansa" suloisina aikoina oli harvoin ilmestynyt iltakävelyille Koivukujalle, käyskenteli nyt siellä Elleineen ja Martteineen joka ilta, sillä siellä – niin oli abiturus Kaipala suunnitellut – sopi pitää, Akseli-herran sinne ilmestyessä, hämärissä vanhojen koivujen ja sentakaisen petäjikön siimeksissä sellaiset "kissannaukujaiset", että peruukit kauhistuisivat tätä "kultaista nuorisoa".

Ja tottakin. Jo muutamien päivien kuluttua, melkein kesäisen lämpimän toukokuunillan syleillessä puolittain lehteen ehtineitä koivuvanhuksia, se tapahtui – tuo kosto. Ja se toteutui suurempana häväistysjuttuna kuin kukaan olisi saattanut aavistaa.

Tuo varjokas Koivukuja, joka kaupunginpuoleisessa päässä oli saanut viralliseksi nimekseen Koivukatu, mutta jota sanottiin myös Lemmenkujaksi, kaartui Siltalan talon mäen päältä yhä jyrkemmin etelää kohti, yhtyen laajana aukenevaan petäjikkökorpeen.

Kuin keväiset kananpoikaset piiperöivät Tuohikylän tyttökoululaiset parvissaan lempeästi tuoksuvaa "esplanaadiansa" edestakaisin. Ja omissa riveissään painelivat lyseolaiset kukkopojat, joilla oli paha äänenmurros, mutta osasivat sittenkin kiekua merkilliset kevätlaulunsa "tipojen" kuultaville. Rehtori Nevanperän yhteiskoulun tytöt ja pojat kulkivat joko erikseen omissa ryhmissään tai olivat hakeneet tyttökoululaisista tai lyseolaisista tyttö- tai poikaseuraa.

Ja jännittävän ankara, mieltä ahdistava, kalvistava ja punastuttava oli se hetki, jolloin tyttöparvi sivuutti poikajoukon. Kukin haki vastaan tulevasta ryhmästä omaa "erikoistaan". Ja saattoi tapahtua, että silmäparien löytäessä toisensa ne puhuivat niin ilmeikkään kimmeltäväistä merkkikieltä, että kainostelevinkin miehenalku puri entistä rohkeammin hampaitaan yhteen karkaistakseen sisuansa vaikkapa rohkeaan saattoretkeen tytön kotoportille.

2.

Mutta erikoisesti tässä illassa vavahteli jotakin vaarallista, ukkosilman tapaista. Huhu oli jo tietänyt kertoa, että tuolla "huonomaineisella" hurmurilla, Martti Kaipalalla, oli pilkkalaulu valmiina takataskussaan. Ja poika liehui kuin tulipalossa, varsinkin senjälkeen kun Keijärven Sirkka ja Elli Rassi olivat ilmestyneet erääseen tyttöparveen.

Sirkan hehkeän siniset silmät olivat tummentuneet vaarallisen näköisiksi. Huulilla oli tuskaa, vai liekö ollut kiukkua, mikä purkautui tuon tuostakin, Martti pojan marssiessa poikajoukon etunenässä ohitse, salaperäiseen naurahdukseen ja ylpeään olkapään nykäykseen, Rassin Ellin kukertaessa omaa kikatustaan.

Sirkka Keijärvi tunsi olevansa "suuri, ikuisesti naisellinen arvoitus". Ja hänen sydämensä tulikivenkarvainen kostonpalo kiihtyi kiihtymistään, aivankuin hän olisi niellyt tulisia tappuroita tämän petollisen elämän sirkusteltassa.

Aape Kattelus ja Kirsti Aunola olivat istuutuneet Koivukujan laidalle viheriäksi maalatulle penkille. Mutta Akseli-herraa ei näkynyt mailla eikä halmeilla.

Tällä kertaa on Aape-maisteri tavallista vaiteliaampi. Hän vain tirkistelee koivujen lomitse vastarinteelle, jolla kasvaa petäjiä ja isokäpyisiä, uhkeita kuusia.

"Apropos, Harhanäky", alkoi Lucina, "eikö sinun olisi jo aika päästä irti noista männyn- ja kuusenkävyistä? Nehän ne kuulema aikoinaan hankkivat sinulle elämäsi ensimmäiset rukkaset, vai kuinka?"

"Mitä? Kuka sinulle on saattanut...?" Aape kyselee kulmallisiaan rypistellen.

"Tarina vain kulkee. Oli kuulema laulajattaren alku ja eräs nuori kandidaatti, käpyhyönteisten tutkija, samassa kesäisessä kartanossa, ja tuo kandidaatti parka..."

"Suffragetti", ärähti Aape. Lucinan isku oli sattunut niin pahasti, että hänen tavallisesti perin peloittava sotahansikkaansa näytti lopahtaneen tyhjäksi rukkaseksi. Hänen terveenruskeitten kasvojensa hipiään painui eräänlaista tuskallista riutumusta, joka muistutti haaveellisen nuorukaisen ilmettä. Sillä, herra-paratkoon, tuo hänen onneton nuoruudenrakkautensa oli veristä totuutta.

Hänelläkin oli ollut oma nuorukaisnäytelmänsä – "miehisen suvun tragedia", kuten hän nyt tapasi sitä nimitellä.

Hänkin, kuten lukemattomat muut, oli kärsinyt poikaiän sukupuolisen kauhun ja ensi rakastumisen loppumattomat epätoivot ja tuskat.

Ihmissuku on näet siitä onnettomampi kuin mikään muu luotujen laji, että sen aivot kykenevät ratkaisemaan lukemattomia elämän arvoituksia, mutta se on miehen ja naisen sukupuolisissa vastakohtaisuuksissa jäänyt täysin avuttomaksi – yhtä hyvin villi Afrikan sydämessä kuin ylikulttuurin rappeuttama eurooppalainen. Se ei osaa kasvattaa poikaa tai tyttöä näiden hapuillessa kauhistuneina syntyvän rakkauselämän tukahduttavassa aarniometsässä. Se jättää heidät yksin – etupäässä sen ulkokultaisen luulon vuoksi, että muka tietämättömyys ja "koskemattomuus" ovat viattomuutta.

Ei mikään opetussysteemi, ei mikään uskonto ole tähän mennessä arvoitusta ratkaissut eikä edes lääketiede – ei ainakaan niin kauan kuin väärä häpeäntunne, peittelevä valhe ja hurskasteleva sydämettömyys "langenneita" kohtaan – sanalla sanoen farisealainen ulkokullaisuus vallitsee sukupuolimoraaliamme.

Tähän tapaan juoksi usein Aape Katteluksen ajatusten virta, kun hän nyt kypsänä miehenä muisteli onnetonta rakkauttaan Tenhiälän kartanon tyttäreen, Alliin.

Koulupojasta saakka tuo hellitelty tyttö, jonka kanssa hän kävi koulua samassa kaupungissa, oli ollut hänelle kauneuden ihme, joka hänen oli itselleen valloitettava arvaamattomilla sankariteoilla.

Sadat kerrat hän oli vaeltanut hänen kamarinsa akkunan alle pienessä pojansydämessä vapiseva tuska. Sadat kerrat hän oli pelastanut Allin palloleikissä lyömällä tahallaan kehnosti tavillaan. Hän – köyhtyneen papinlesken poika, joka kesäisin kravustamalla hankki itselleen koulurahoja, oli hiki hatussa säästämällä ostanut itselleen luistinradan vuosiliput saadakseen luistella samalla radalla Tenhiälän tyttären kanssa.

Lukemattomat olivat olleet jo poikana hänen pienet sankaritekonsa. Ja lukemattomat olivat olleet ylioppilasaikoina ne valvotut yöt, joina hän lukemalla ja taaskin lukemalla oli "ansainnut" itselleen – kuten hän oli kuvitellut – joskus maailmassa tuon neidon suosion.

Niin oli sitten muka kerran tullut tuo "suuri hetki", jolloin hän vastaleivottuna kandidaattina Tenhiälän kartanon vappujuhlassa oli sopertanut kosimisen tapaista jumalattarelleen, joka jo silloin oli pienen laulajattaren maineessa.

Mutta mikä hän, Aape Kattelus, oli sittenkään ollut, monen vuoden työn ja kieltäymysten jälkeen? Eräs lähipitäjän lukutoukka, josta ei tiedetty muuta kuin se, että hän oli Tenhiälän metsissä tutkimassa havupuitten käpyjen suomujenkoloissa möyreileviä hyönteisiä ja päässyt mukaan vappujuhlaan Alli-neidin entisenä koulutoverina.

Vieraitten joukossa oli ollut sulavaliikkeisiä, hienosti puettuja kavaljeereja, jotka osasivat nostaa samppanjalasin koreasti peukalon ja sormien koperossa leukansa alle ja rintaansa röyhistää, niin että solmion timantti välähteli kuin kalkkarokäärmeen silmä.

No? Kartanon Alli-neiti oli hänelle vain helakasti nauranut ja – nipistänyt korvasta.

Siitä se oli alkanut, tuo Aape Katteluksen nyt jo lähes kymmenen vuotta kestänyt lemmenmurhe. Ihminen kun on näet sikäli kummallinen olento, että jos sattuu tuhansissa nuorukaisunelmissa tai yhdessä ainoassa herkässä hetkessä nähty hurmaava kuva uppoutumaan hänen tajunsa salaperäisiin syvyyksiin, se saattaa sieltä ruveta paistamaan loppumattomalla valolla, vaikka tämä valo olisi pelkkää valheellista fosforiloistetta, Se näyttäiksen uhrille milloin beryllinä, smaragdina ja rubiinina, milloin kuluttavana liekkinä. Eikä se nuku eikä huku. Ei se myöskään lakastu. Se kasvaa kuin ihana, saavuttamaton merenalaisen koralliriutan gorgonia, jota sukeltaja tavoittaa uudestaan ja yhä uudestaan henkensä hinnalla, vaikka ei koskaan voi toivoa sitä saavuttavansa.

Sellaista on rakkaus, varsinkin nuoren ihmisen kokemattomaan sydämeen ammahtanut rakkaus. Eikä Aape Katteluskaan ollut päässyt irti tuosta särkyneestä unelmastaan. Puhtaille sydämille on uskollisuus yksinpä murheelliselle kuvitelmalle yhtä välttämätön kuin ilma, jota hengitämme. Ja se se oli tehnyt hänestä vanhanpojan, joka ei enää koskaan uskonut kykenevänsä rakastumaan toiseen naiseen.

Puhumattakaan sellaisesta kuin tuo nainen tuossa – Lucina, joka tuhlasi viimeistä nuoruuttaan homehtuneeseen naisasialiikkeeseen ja ruutikuivaan filologiaan.

Hän, Aape, ei tosin osannut olla vailla tämän naisen seuraa. Mutta siitä hän oli varma, että vain hänen älynsä levottomuus ja väittelyhalunsa vaati tuon naisen läheisyyttä, jolla joka tapauksessa oli mahdottomimmissakin väitteissään sekä järkeä että merkillisellä tavalla viihdyttävää naisellisuutta, niin luonnottomalta kuin tällainen ajatus saattoikin tuntua – "suffragettiin" nähden.

Mutta ennenkuin Aape oli ennättänyt vetää itsensä pinnalle ajatustensa virrasta, tuo suututtava nainen sivalsi häntä taas hymähtelevän ivansa silkkisellä ruoskalla.

"Niin, Aape", kuului hänen riitakumppaninsa naurahdus, "eikös se tapahtunutkin ... tuo sinun 'kosintasi' juuri niihin aikoihin, kun oli 'kauan jo kukkineet omenapuut', vai...?"

"Kyllä, Lucina Myrkky!" kivahti Aape. "Ja jumaliste, vieläpä se tapahtui omenapuun alla!" Eikä kestänyt kauan, ennenkuin Aape ärtyneessä suuttumuksensa puuskassa oli kertonut lyhyin, karhein sanoin koko onnettomuutensa.

Hän tahtoi kerrankin tuosta asiasta päästä selville vesille ja vapautua tuon naisen yhä toistuvista salakavalista viittauksista.

Mutta Lucina ei näyttänyt vieläkään heltyvän. Hän tokaisee melkeinpä kuivasti: "Tarkoitin vain, että siis tämä sinun varsinkin keväisin kukoistava hulluutesi, koko tuo sinun naista vastaan häijyilevä sukupuolibiologiasi ei ole muuta kuin – nurinpäin käännetyt rukkaset."

"Ehkäpä sitäkin, mutta lisäksi paljon enemmän", huudahti Aape. "Olen ollut narrien narri, tiedän sen. Mutta onnellinen narri! Minä heityin lopultakin 'rakkauteni haudalta' – saatuani tietenkin ensin ankarasti kakomalla irtautumaan kurkustani niin sanotun epätoivoisen lemmen kirvelevät ruodot – niin, minä heityin luonnon armosta rikkaaseen, ikirunsaaseen syliin.

"Kaikki se, mikä siitti, sikisi ja kasvoi, lohdutti minua. Mikä siinä oli ruusunväriä, kukkaa, hentosiipistä perhosta, ihanan tyyntä ilmaa ja väreilevää pyhyyttä, se oli minulle luonnossa Naista, mikä ahavoitunutta, merensuolaista ja myrskyä, se oli Miestä.

"Mutta kun minä tarkkailin nykyisen rappiokulttuurin naista ja miestä, minua kauhistutti. He eivät enää taistelleet rakkaudessa, jossa nainen suloisesti pakenee tullakseen valloitetuksi ja mies tekee työtä ja saalistaa ansaitakseen naisen omakseen, kuten jumalan luonto on säätänyt. Ei, nainen oli 'miehistynyt' surkean koomilliseen tappeluun vallasta ja 'asemasta'. Ei hänellä ollut enää aavistustakaan, ettei voi olla olemassa mitään muuta naiskysymystä kuin kysymys lapsesta. Nainen, jonka viettelevä sana taivuttaa teräksisimmänkin miehen, oli hullaantunut 'tekemään historiaa' ulkopuolella perheen, joka on ainoa kauneuden ja kehityksen kehto.

"Niin, minusta tuli teidänkin silmissänne kaikkien narri, kun minä, vanhapoika, saarnasin syntymisen, synnyttämisen ja avion ainoata autuaaksi tekevää siunausta ja pelastusta sekä tälle kansalle että..."

"Oi-oi-oi-oi", nauroi Lucina, "ja sinä luulet, rakas Aatami, minun uskovan, että nainen luotiin Aatamin kylkiluusta ja siksi hänen muka pitää olla ikuisesti orjatar? Etkö sinä ole huomannut myöskin sitä, että myöskään mies ei ole enää sankari Cid, joka taistellessaan Valencian muureilla maureja vastaan huusi puolisolleen Jimenalle ja pienelle pojalleen: 'Minun sydämeni paisuu, sillä te olette minua lähellä'. Ei, teistä on joka toinen narri, vätys tai lurjus, mikäli ette ole konnia. Ja meidänkö, naisten, pitäisi jatkaa yhä sokkosillaoloa teidän huviksenne!"

Aapella näytti olevan vastattavaa tuhottoman paljon. Hän kimposi tulistuneena takajaloilleen: "Eikö sinulla ole todellakaan enää mitään jäljellä sydämestäsi!" hän huudahti. "Etkö sinä itse ole koskaan ollut rakastunut niin, että onni on tuskaa, kärsimys autuutta ja että nuo naurettavat 'orjatar' ja 'herratar' hukkuvat kuin värjätyt höyhenet ihanaan myrskyyn...?"

"Ehkäpä, ehkäpä parikin kertaa", alkoi Lucina arvoituksellinen sävy äänessään. Mutta katkerat muistot muuttivat samassa hänet totiseksi. Hän jatkoi raskain ilmein: "Minä olin jo kasvavana tyttönä, kotonani, oppinut halveksimaan sitä ulkokultaisuuden ja petoksen yhteisvalhetta, jota sanotaan monogamiseksi avioksi. Minun isäni näet, maalaispohatta, suisti itsensä maanmainioon konkurssiin riettailemalla kaupunkilaisnaikkostensa keralla kuin mahomettilainen öykkäri. Ei ihme, että minun ensirakkauteni päättyi inhoon koko miessukua kohtaan..."

"No, mutta miksi – eihän nyt onnettoman kodin tarvitse...?"

"Se mies oli alhaista lajia, epärotua. Hänellä oli vain se etu, että päästi minut oikeana hetkenä irti kaikista ... 'harhanäyistä', rakas Aape..."

Lucina oli laskenut alakuloisesti hymyillen kätensä Aapen käsivarrelle, aivankuin olisi halunnut uskoutua hänelle kokonaan. Mutta kun Aape kysyi: "Entä sitten ... tuo toinen rakkaus?" ryhdistäytyi hän jälleen. Taas soi hänen äänensä syvänä ja syvälle verhottuna. "Sen minä olen peittänyt – suffragettinaamioon. Katsos, kukapa hoitaisi sitä halveksittua naisasialiikettä, jollemme me 'yksinjääneet', kuten erään lehtorin on tapana sanoa. Me hyljätyt – ehkäpä myöskin tohvelisankarien rouvat – me juuri olemme luoneet naisasialiikkeen – paremman puutteessa eli miehen, jota meillä ei näytä olevan oikeutta rakastaa. Meitä, viisaimpia, terveimpiä ja voimakkaimpia naisia, katsos, kiukuttaa eräs miesten vuosituhantinen tyhmyys..."

"Mitä? Vuosituhantinenko?" Aape kivahti. "Meidän tyhmyytemme on kestänyt vasta vuosisadan verran. Se syntyi tuon loruilevan liberalismin mukana, joka kuvitteli, että naisen samanarvoisuus oli yhtä kuin saman kykyisyys ja heitti teidät, naisparat, perheestä maailman markkinaturulle..."

Mutta Lucina keskeytti Aapen väliheiton yhä kiivastuneempana: "Teidän suurin tyhmyytenne on joka tapauksessa se, että te juoksentelette lemmenhaavi kourassa ylen yleisten koiperhosten, kaaliperhosten ja monenmoisten rusoperhosten perässä ettekä niiden, jotka todella kykenevät rakastamaan ja synnyttämään."

Lucina oli noussut katkerasti naurahtaen. Mutta vaihtui samassa ilakoivaan itseironiaan heittäen kuin hyvästikseen: "No, kuulitko, rakas pöllö? Niinkauan kuin valitsette harhanäyiksenne tuollaisia 'tenhiälöitä', ei meillä ole muuta keinoa kuin olla pahentamatta 'yhtä näistä pienimmistä'."

Aape katsoi hetken viisaat silmät pöllöinä. Jokin ajatuksen viri näytti heräävän kotvan kuluttua hänen katseeseensa. Huulet tapailivat jo hämmästynyttä huudahdusta, ehkäpä sanoja. Hänen ympärillään leyhyi lämmintä, suloista ilmaa, jossa väreili rakkautta. Mutta hän ei, uuden ja järkyttävän arvoituksen edessä, ennättänyt sen enempää ajatella, ennenkuin Lucina tokaisi kuin ohimennen: "Oletko muuten kuullut, että laulajatar Alli Tenhiälä on eronnut lyhytaikaisesta avioliitostaan, joten ... onnittelen, rakas kollegani."

Ja hän poistui äkkiä kuin paetakseen, viitaten kiireisesti kädellään, kaukaisessa hymyssä sekä syytöstä että katkeruutta.

Aape Kattelus jäi hamuilemaan molemmin käsin penkin laitoja aivankuin poika nalliainen, joka ei tuosta "ikuisesti naisellisesta" ollut vielä koskaan oppinut edes aakkosia.

3.

Mutta ei hän osaa vielä noustakaan, sillä samalla kun hän näkee arkkitehti Haikan vaeltavan kujan vastapuolta Siltalan mäelle päin, kuuluu Harjun rinteeltä hänen korviinsa poikien laulamana merkillisiä sanoja, joista hän pian erottaa "Aapen", oman "hyväilynimensä".

Laulu raikui rinteiltä kiirien nuorten keuhkojen voimalla satamaan kallistuvaa Tuohikylää pitkin ulapalle, niin että koko kaupunki tuntui kallistelevan kuin pieni höyrylaiva myrskyssä.

Tyttöjen parvet olivat pysähtyneet. Arimmat hiipivät pois. Heidän pikkuruiset sydämensä vapisivat pelosta. Mutta suurin osa heistä sipisi ja supisi parvissaan. Oli se, Kaipalan Martti, sellainen runoilija, että kauhisti! Se johti lauluaan värssy värssyltä, laukaten läpi koko yhteiskoulun opettajakunnan Aape Katteluksesta pippurisilmäiseen Rebekkaan asti.

    Ja meillä liian vähän on poikia,
    se Aapen aatos on oikia.
    Mut sydämellä ja järjellä
    ero on kuin lohella, särjellä,
    sumfati rallati raa,
    kuin lohella, särjellä.
    Ja se ero on viisaus, nero
    eli vanhanpojan kukkaro vero
    sumfati rallati raa
    kukkarovero.

Aape Kattelus nauroi yksikseen täyttä kurkkua. Jopas osasivat, kelmit... Hän viittasi reippaasti Elsa Varjalalle ja Olli Kartulle, jotka tulivat kaupungista päin. He pysähtyivät. Ja laulu jatkui.

    Toki tyttölöitä Aapell' on tusina –
    ja kolmastoista on Lucina.
    Mut Aape niele ei täkyjä,
    hän tutkii oksilla käpyjä,
    sumfati rallati raa,
    vain oksilla käpyjä.
    Ja he riitelee kuin aviopari,
    mut lempi heill' on kuuma ja vari,
    sumfati rallati raa,
    kuuma ja vari.

"Saamarin pojat", sähähti Aape. "Nehän menevät, juupelit, persoonallisuuksiin!"

"Äläs mitä!" nauroi Olli. "Kyllä sieltä vielä tulee värssy peruukille jos toisellekin."

Ja eikös tullutkin. Esilaulaja tarrasi yht'äkkiä Antti Jeremiaan kuuluisaan kiivauden merkkiin, ja sinä hetkenä poikien ryhmät yltyivät hihkumaan ja hohottamaan, tyttöjen hihittäessä, kukertaessa ja papattaessa kuin varpuset ja naakanpojat räystään alla.

Kukaan ei tietänyt, oliko rehtori Nevanperä kävelyllä. Eikä kukaan osannut arvata, koska tuo salakavala moralisti paineli metsäpolkuja pitkin kauas Siltalan mäen tuolle puolen ja ilmestyi sitten yht'äkkiä kuin "Huutavan ääni korvesta", kuten eräässäkin Martti Kaipalan laulussa sanottiin, kauhistuttaakseen yltä jyrkällä hahmollaan huikentelevaisen nuorison sydämiä.

Herran pieksut, jos hän nyt olisi tupsahtanut tuohon noin ja kuullut seuraavankin värssyn, joka suorastaan rienasi rienaamalla:

    Ja kun Hyyppä ja Haikka läksihe purjehtimaan,
    oli Hyypän pörrö heill' purjeenaan.
    Piti perää vanha Methusalem,
    oli matkan määrä Jerusalem,
    sumfati rallati raa,
    Je-je-jerusalem.
    Ja saarnas moraalia Hyyppä,
    joka vettä häissä Kaanaankin ryyppää,
    sumfati rallati raa,
    Kaanaassa ryyppää.

Ja yhä jatkui laulu. Opettaja toisensa jälkeen sai veikeän tai kirvelevän osansa. Mutta loppuvärssyjä tuskin enää osattiin kuunnella, sillä arkkitehti oli ennättänyt jo tyttöparvien lähettyville. Vuoroin seisahdellen, vuoroin hitaasti käyden ja hopeamumpulaisella kepillään tahtia mitaten hän, monen tyttökoululaisenkin "epäjumala", kulki solakkana ja kookkaana, ympärillään tuo "yksinäisyyden ilmakehä", joka kiihoitti pieniä aivoja hyrräämään Tuohikylän toisessa jos toisessakin perheessä.

4.

Sirkka Keijärvi kulki mykkänä ja kalpeana omassa tyttöparvessaan, kunnes laulun päätyttyä Martti Kaipala oli jälleen ilmestynyt poikajoukkoon. Äkkiä Sirkka näyttää hurjistuvan. Hän kiepahtaa eroon tyttöjoukosta ja riistää muka pelkästä riitelyn halusta Martti Kaipalan itselleen, vieläpä tarttuen hänen käsipuoleensa, mikä nyt sekin jo oli kauhistuttava skandaali.

Yhä tiheämpi taistelun tunnelma väreili Lemmenkujalla. "Donjuan" Martti näytti pakahtuvan ylpeyteensä. Tytöt pihisivät ja puhisivat kateuksissaan. Ja sitten he vasta kuiskuttelivat kauhistuneina, ojennellen kaulojaan kuin ankanpojat ojan reunalla, kun – ajatella! – yht'äkkiä ja kaiken lisäksi Sirkka ja Martti katoavat kuin noitumalla maalle päin, havumetsäisen tienkaarteen taakse.

Heidän pienet sydämensä tykyttivät räjähtämäisillään tai käpertyivät kokoon moraalisesta suuttumuksesta. Mutta häväistysjutun kiihoittavasta poltteesta he ryhtyivät seurailemaan yhä kauemmaksi tuota rohkeata paria, yksinäisen Akseli-herran kulkiessa mietteissään tyttö- ja poikajoukkojen jäljessä.

Siltalan mäen käänteessä ilmestyivät taas Sirkka ja Martti näkyviin. Kävelevät ryhmät pysähtyivät joutuen samalla antamaan tietä arkkitehti Haikaile.

Ja siinä oltiin – Keijärven Sirkan, tuon "kakaran", ihanassa koston hetkessä.

Ilta oli lievästi hämärtynyt. Mutta kuumaksi paahtunut ilma väreili yhä. Taivas sinerti kuin uhalla – siihen oli jo siittynyt kuin loihtimalla keskikesän hellettä. Ja vanhojen koivujen lehvistöt tuoksuivat nekin – ne näyttivät hullaantuneen ympäröivän kevään ja nuoruuden hurmiosta.

Mutta Sirkka oli tullut hulluakin hullummaksi.

Hän oli pujottautunut solevana köynnöksenä kavaljeerinsa käsipuoleen. Eikä hän näyttänyt näkevän mitään – jollei nyt juuri donjuaninsa silmäripsien taakse, koskapa hän katsoi vain häneen, uhmamielinen leuka somasti kurkoittuneena.

Martti Kaipala näytti hänkin unohtaneen paikan ja ajan. Hänen kainalossaan oli kaupungin ylpein tyttö, joka hänen mielestään kurkisteli kuin pieni pääskynpoika räystään alle – hänen "romantillisten" silmäripsiensä varjoon. Oo, kyllä hän oli vielä tänä yönä kirjoittava sellaisen lemmenrunon, että Heine ja Byron oli kalpeneva!

"Osaatko suudella?" kuului Sirkan kuiskaus hänen korvaansa. Runoniekka oli kömmääntymäisillään. Mutta ei hänen, hurmurin, sopinut nyt sentään vätystelläkään. Ja niinpä hän heitti rennosti vastaan: "No, helskatti vieköön!"

Ja he suutelivat! Martti oli tosin punastunut, niin että heleä veri näytti kohta pirahtavan hänen poskiltaan. Sirkka oli kalpea kuin vangittu prinsessa peikon luolassa.

Mutta he suutelivat sittenkin, suutelivat keskellä tietä tyttöparvien tunkeillessa vapisevin polvin yhteen laumaan kuin rajuilman pelästyttämät karitsat, poikien tollottaessa suut auki ja arkkitehti Haikan nostaessa hämmästyneenä katseensa kohti suutelevaa paria.

Sirkka irtautuu kavaljeeristaan, aivankuin tuuli olisi yht'äkkisenä nuoliaisena taivahduttanut ylen hoikan rantaraidan pyörteeseensä. Keneenkään katsomatta hän kulki läheltä entisen epäjumalansa ohi. Katsomatta häneenkään hän sinkosi ilmoille pahimman sanan mitä oli koskaan koko nokkelassa päässään keksinyt: "Methusalem!"

Ja hän tunsi tuhonneensa sillä ja suudelmallaan tuon "rutivanhan ukon", joka oli uskaltanut luulla, ettei hän, Sirkka Keijärvi, ollut kypsä kevääseen, rakkauteen ja suudelmaan. Jaa, jaa, jäklanamma, hän oli nyt vaikka kihloissa Martti Kaipalan kanssa! Minkäs tekivät? Heikkari soikoon...

Joustavin askelin hän loittoni yksin kotiinsa päin. Hänen hennot kylkiluunsa jännittyivät ihanasta uhmasta kuin espanjalaiset tikarit, sillä hän uskoi kostaneensa kuin kuka tahansa tulenpalava senjoriitta, kuin Carmen, tuo hurja tupakkatyttö...

Mutta – koko yön hän itki. Mitä varten? Ei hän, pikkuruinen Sirkka, sitä ymmärtänyt. Hän vain tunsi, että se kuuluisa "rakkaus" oli hirvittävän traagillista, ainakin näin aluksi – se "ensirakkaus"...

Niinpä hän itki uhallakin kolme yötä ja kolme iltapäivää. Eikä hän mennyt viikkoon kouluun – tärkeimpien kevätkokeitten aikana. Eikä hän halunnut tavata edes Rassin Elliä. Mutta sitten hänet kutsuttiin eräänä iltana kouluun – kuulusteltavaksi ja tuomittavaksi.

Sillä olikos tuo tapaus sittenkään pysynyt salassa! Hyyppä ei tosin ollut paikalle sattunut. Arkkitehti ei ollut siitä sanaakaan puhunut. Mutta tyttökoulun johtajattarelle, jota koululaisten kesken mainittiin lempinimin "Hirmu", oli viety sanoja toisensa jälkeen, väritettyinä, kirjaviksi maalattuina, paisutettuina ja pöyristyttävinä. Tuohikylä oli ollut tällä viikolla palamaisillaan tuhaksi ja poroksi. Niin olivat etenkin tyttökoululaisten vanhemmat, varsinkin äidit, tuohtuneet omien, viattomain tytärtensä puolesta – määrättömästä skandaalista.

Neiti Maikki Maijala eli Hirmu oli esittänyt rehtori Nevanperälle ankaran vaatimuksen pestä puhtaaksi koulunsa maine, jos ei halunnut nähdä koko moraalitemppelinsä sortuvan raunioiksi, tomuksi ja tuhkaksi, kuten kerran riettaasti eläneet Herculanumit ja Pompeijit.

Ja totisesti! Sirkka parka sai kuin saikin kokea, että vaarallista oli polkea maahan epäjumalansa – jumalat kostavat, lempeimmilläänkin ja tahtomattaankin, etenkin nuorelle ihmissydämelle.

KOLMAS LUKU

1.

Aape Kattelus oli kerran sanonut oman rehtorinsa kuullen, että ihminen voittaa apinan ei ainoastaan aistillisissa edesottamuksissaan, vaan myös ulkokultaisuudessa. Apina, näet – oli tuo ivaniekka sanonut – kykeni valehtelemaan muille, mutta ulkokullainen ihminen valehteli – itse itselleen, kun hyvin sattui.

Nyt, odotellessaan vaimoaan päivälliselle sinä ratkaisevana päivänä, jonka iltakokouksessa Sirkka Keijärven piti saada tuomionsa, Antti Jeremias ei suinkaan pohtinut omaa "ulkokultaisuuttaan". Päinvastoin: siitä nyt ainakin hänellä oli hyvä omatunto, että hän ainakin oli rehellinen omalle minälleen ja aikoi olla tässäkin onnettomassa asiassa.

Hän sipaisi tyynnytellen pääkukkulansa pyörtänöä. Nosti pari kertaa housunlahkeittensa pusseja, ikäänkuin niiden olemattomat "prässäykset" olisivat vaarassa rypistyä. Mutta tuhatkertainen ristituli ei herennyt polttamasta. Miksi se Nellikin myöhästyi taas – ja näinä aikoina harva se päivä! – päivälliseltä? Oli tietenkin taas niissä iänikuisissa tirehtööri Nukkasen harjoituksissa, raukka...

Ei, hänen täytyi jo hivellä kellonperiäänkin. Mutta kello oli poissa! Eikä hän sitä ryhtynyt hakemaan työpöydältään. Hän harppasi keittiöön leppoisan sisäkkönsä, Linda Lehtisen, luo, joka oli kotoisin Hyrkkölästä, hänen syntymäkotinsa naapurikylästä ja rauhoitti tutulla hyrkköläismurteellaan useasti hänen sisäisissä tutkistelemuksissa kiusaantunutta mieltään.

"Mitä on kello?" hän kysäisi Lindalta. Ruokaa ei saanut tuoda vielä pöytään, ennenkuin rouva saapui.

"Nee-nee", alkoi Linda, "ei ne hyvässäkään rekoolissa aina ruusut kuki." Äänessä oli moitetta Nelli-rouvaa kohtaan. Tämäkin ärsytti tällä kertaa isäntää. Hän kivahti uudestaan: "Mitä se sitten on – kello?" Linda katsahti hyllyllä seisovaan herätyskelloon. "Hullu ja kellohan se toen puhuu, mutta meillä se on par'kymmentä minuuttia eelläpäin."

"Tietääkö Linda", yritti isäntä laskea leikkiä, "mitä varten naiset pitävät kellonsa edellä oikeata aikaa. 'No, ka kun myö naisihmiset ei luoteta nuihin aivuihimme, ei ainakaan tässä talossa. Ja mikäpäs sen ... tiatterihulluilla, sen veren vian ja luonnonveärän oikasee', Linda tärähytti yhä halveksuvammin. "Ei se näytä tämä rehtorinkaan naimaliitto tervan kanssa tehyltä, kun ne tiatterilaiset lökäpöksyt, en paremmin sano... Ja kurin alle se olisi rehtorskakin ajoissa pantava. Se on nähkääs sillä tavalla, että nöyrä akka – se on miehen kunnia. Tyyristä lystiä siitä muuten tulee – koko naimishommasta. Ihan tässä minullakin jo menee vilu syvämmeen, kun tässäkin perheessä on jo tynnyrillinen suoloja yhessä syöty eikä vauvaa tule – terveelle miehelle."

"No, tottakai, terveelle", toisteli isäntä hyvillään. Mutta pakeni taas omalle puolelleen. Sillä ovikello soi – pari kolme hermostunutta nykäystä ja sitten pitkä huoleton vetäisy. Se oli Nelli-rouva, joka harvoin löysi avainta naisellisen sekaisesta laukustaan ja useimmiten turvautui ovikelloon.

"Terveisiä Lemmenkeitaalta!" rouva huudahti säteilevin silmin jo eteisestä, riisuessaan hansikkaitaan.

Lemmenkeitaalta? Mitäs se nyt? oli aviomies harmistumaisillaan rouvansa kevytmielistä leikkiä. Hän ei näet tietänyt, että Sulo Nukkanen harjoitti parhaillaan operetti "Lemmenkeidasta", jonka ensi-illan piti olla piakkoin.

"Oo, miten charmantti, miten rafineerattu ja elegantti hän onkaan ... Sulo Nukkanen, tässä suuroperetissaan", rouva selitti. "Mutta sitä minä en käsitä – ja sen minä sanoin suoraan tirehtöörille! – miten johtokunta on saattanut kutsua vierailijattareksi tuollaisen Alli Tenhiälän, jonka ääni alkaa muistuttaa rämisevää posetiivimusiikkia. Ooh, se särki, särki korvaa ja sydäntä. Ja minä sanoin, että jollen minä olisi rehtorin rouva ja jollei asemani olisi esteenä..."

Antti Jeremias kuuli tuskin muuta kuin tuon "rehtorin", ja hän ryhdistäytyi. Opettajakokous lähestyi. Hänen täytyi neuvotella Nevanperän perheen ja sen pään raskaasta koettelemuksesta, joka porotti kuin kurja "crapula homunculi" juuri tätä perheen päätä. Siksipä hän kysyi muitta mutkitta mitä Nelli-rouva ajatteli Sirkka Keijärven asiasta.

"Oo, jos minä tyttönä olisin ymmärtänyt, mikä ihana aarre on nuoruus, olisin laulanut ja tanssinut aamusta iltaan, niin, päivät ja yöt ja-ja ... niin – suudellut, kuten Keijärven Sirkkakin."

"No, mutta, rakas Nelli", puhui mies vakavasti, "tämä on syvä siveellinen kysymys viattomasta, koskemattomasta tytöstä, joka...!"

"Koskemattomasta? Viattomasta? Luuletko sinä, rakas Puupää, että naisen viattomuus riippuu koskemattomuudesta? Koskemattomat vanhatpiiat ovat siveettömimpiä olentoja maailmassa."

"Ei, mutta nyt minun täytyy...!" nousi aviopuoliso seisoalleen puhdas otsa juhlallisesti ylöspäin kääntyneenä. "Etkö ymmärrä, että kysymys on nuoren tytön huikentelevaisesta, yltiöpäisestä rakkauden pyhällä tulella leikkimisestä!"

"Pyhän tulen" kohdalla puhuja oli nostanut kulmakarvansa juhlalliselle kaarelle, sillä nuo sanat olivat hänen puhetaitonsa eräitä heleimpiä kuvakielen kukkasia. Se sopi kaikkiin tyylilajeihin synnynnäisen puhujan huulilla. "Pyhä uhrituli isänmaan alttarilla" – "raittiuden pyhä tuli nuorison raikkaassa rinnassa" – "uskollisuuden pyhä tuli kodin ja avioliiton helmassa" ja niin edespäin.

Kyllä hän, Antti Jeremias osasi, kun vain joutui juhlayleisön eteen...

Mutta tällä kertaa hänen juhlatyylinsä oli joutua tappiolle jo seuraavassa silmänräpäyksessä, sillä Nelli-rouva nauroi hetken katketakseen ja sitten ... ei muuta kuin leperteli: "Olisinpa minä, rakas Myllytonttu, ajoissa oivaltanut, mikä ihana voima on rakkaus, en olisi hukannut hetkeäkään muuhun kuin rakastaakseni ja elääkseni! Ja sen minä sanon, että..."

"Herrajumala ... Nelli! Etkö sinä osaa ajatella? Kysymys on minun asemastani rehtorina ja kaupunkimme hyvien tapojen tulenkantajana, niin sanoaksemme..."

"Pyh, siitä minä viis! Juttu on painettava joka tapauksessa villaisella, sillä minä en kyllä halua joutua riitoihin Ilona Keijärven kanssa. Ajattelepas hänen syntymäpäiviään ja hänen ja meidän elokuisia krapukestejämme, jolloin kirjavat lyhdyt valaisevat puutarhan niin romantillisen ihanaksi ja..."

Antti Jeremiaan heikko, toivoton kädenliike osoitti, että hänen oli yksin kamppailtava loppuun suuri moraalinen taistelunsa. Hän poistui työhuoneeseen järjestämään papereitansa kokousta varten.

2.

Opettajahuoneessa kihisi ja kuhisi kuin muurahaispesässä kihelmöitsevänä poutapäivänä. Ja hellettä oli, oli ulkona ja sisällä. Tuohikylän kamareissa, joissa vieläkin saattoi sirona naisellisena muistona kilottaa "juorupeili" akkunanpielessä, emäntien keittiöissä ja pihanperäisen puutarhalaikan viheriän haalistuneissa istumakeinuissa, vieläpä pienten myymälöitten puotipöytien takana supistiin "suuresta skandaalista", jonka ratkaisua nyt odotettiin monena ryhmänä ja puolueena. Oikeastaan oli vain kaksi pääpuoluetta: "nauravain" ja "itkeväin" puolue. Edelliset laskivat leikkiä koko tapauksesta ja hekottivat suu messingillään: "Saamarin reima tyttölapsi!"

Mutta "itkeväiset", tantat, rouvat ja ikäimmet etupäässä, voivottelivat: "Siinä sitä nyt ollaan ... riettaus, en paremmin sano – se turmelee, se syö nuorison, jollei tässä... Mutta odottakaapa! Kyllä meidän rehtori, Antti Jeremias Nevanperä, sellaiset akanat survoo nuuskaksi...!"

Eikä tämä Tuohikylän kihinä ja kahina ollut vielä mitään verrattuna siihen räkättirastaitten, varpusten, harakoitten, palokollien ja huuhkajain "aatteelliseen" sekakuoroon, jonka kakofoninen sävelsekamelska iskeytyi opettajahuoneen avoimista akkunoista Harjun pihkaista petäjikköä vasten.

"Kuka ja mikä tässä muka on syyllinen?" kuului Aape Katteluksen käreä ääni. "Ei mikään muu kuin koko tämä yhteiskoulujärjestelmä!"

Rehtori kuuli tämän anateeman omaa kouluihannettaan vastaan tullessaan eteiseen ja paiskasi taisteluvalmiina kansliansa oven kiinni. Peili tuli esiin salalokerostaan. Nyt tarvittiin kylmää sydäntä ja ankaran sileätä tukkaa. Jaa, jaa. Jaakopinpaini oli oteltu jo kotona. Ja siinä ne nyt olivat ... kirkastuneet ja samalla niin sanoaksemme kiveen hakatut kasvot, joita ei ollut tuo Aape-rakkine järkyttävä – yhtä vähän kuin katurakki sankaripatsasta.

Antti Jeremias katsoi katsomistaan. Eikä koko Tuohikylässä ollut tänä hetkenä niin itseensä tyytyväistä ihmistä. Yksinpä tuo hänen turpeahko ja – iänikuisesta raittiudesta huolimatta – hieman punakka nenänsä ylpistytti häntä tällä kertaa. Siinä oli jotain myllärinlaarin ääressä sikiytynyttä voimaa ja rehtiyttä. Niin, jotakin leijonamaista – sitä tylppäkuonoisuutta, joka hallitsi pelkällä lepäävällä voimalla, ei edes murahtelemalla, puhumattakaan karjahtelemisesta.

Opettajahuoneessa oli kanslianoven paukahtaminen synnyttänyt hetkeksi kuolemanhiljaisuuden. Antti Jeremias hymähteli valtansa tunnossa. Napitti takkinsa vanhaan tapaan. Astui jäykästi kumartaen huoneeseen. Istui rehtorinpaikalleen. Asetteli hitaasti pöytäalmanakalle seitsemännen luokan lukuvuoden arvostelukaavakkeet sekä mustakantisen rangaistuskirjan, jonka valkoisessa paperineliössä komeilivat hänen oman jäyhän käsialansa raskaat kirjaimet.

Eikä hän kakistellut. Ääni ei noussut eikä laskenut. Se kuulosti kyllä hieman ontolta. Mutta se korosti sekin hetken juhlallisuutta, niin sanoaksemme totuuden ajattomuutta tässä pikkutärkeässä maailmassa.

Harkitun johdattelunsa jälkeen, joka päätyi ankaraan rankaisuvaatimukseen, hän kehoitti opettajia lausumaan ajatuksensa. "Meidän liberaalinen kollegiaalisuutemme vaatii tällä raskaalla hetkellä veljellistä – ja niin sanoaksemme sisarellista! – yksimielisyyttä tämän ennenkuulumattoman rikkomuksen rankaisemisessa. Omasta puolestani en siihen voi sovittaa mitään muuta kasvatusopillista teoriaa kuin Immanuel Kantin ylhäistä siveysoppia: Toimi niin, että sinun oman tahtosi – nimittäin moraalisen tahtosi – maksimi kelpaa myös samalla yleisen lain ja hyvien tapojen periaatteeksi..."

Puhuja yskähti arvokkaasti. Aape Kattelus naurahti ja huokasi: "Hjaa-jaa ... sitä Immanuel paran latteata rintaa." Kirsti Aunola hymyili katse tähdättynä Aapeen. Ja – kummallista kyllä – hän iski silmää aivankuin yhteisymmärryksessä – hänelle, riitaveljelleen.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen kuului alavaisen mielevä, mutta särähtelevä ääni. Tämä oli Rebekka Kokkoilan. "Minä puolestani yhdyn rehtorimme syvämielisesti harkittuun ajatukseen. Mutta" – ja nyt hänen mielistelevä äänensä käreytyi yhä terävämmäksi – "mutta lyseon rehtorilta on vaadittava, että myös Martti Kaipalan on saatava ankara rangaistus. Meidän ei tule enää sallia ... naisen ja miehen tasa-arvoisuuden nimessä, että miehillä, vieläpä poikaklopeilla, on muka suurempi oikeus huonoon elämään kuin meillä, naisilla..."

Ja hän hypisteli hiostunein sormin pientä nenäliinaansa.

Nyt jo Aape Kattelus hekotteli: "Kas, kas, tätä Repekkaa! Hänpä vaatii naiselle herkullisinta oikeutta koko maailmassa – huonoa elämää, ha-ha-ha... Oi, mikä tasa-arvoisuuden Sodoma ja Gomorra!"

Lucina nauroi helakasti. Mutta heristi varoittavasti Aapelle sormeaan.

"Sitä minä en vaatinut", kimahti Rebekka itku kurkussa, "huonoa elämää, vaan sen kieltämistä lurjusmaisilta miehiltä. Meiltä naisilta kun vaaditaan joka hetki ... kirjaimellisesti, sanon kirjaimellisesti, puhdasta elämää, niin... Niin, niin! Meidän naisten on kukistettava miesten etuoikeus porsasteluun ja-ja-ja..."

Rehtori rypisti hermostuneesti kulmakarvojaan. "No, jaa", hän keskeytti, "tässä nyt ei ole esillä sinänsä ja pohjimmaltaan naiskysymys eikä myöskään Martti Kaipalan kohtalo, vaan oman rakkaan koulumme puhtaus ja maine. Mutta ehdotustani on joka tapauksessa kannatettu: Käytöksen alennus ja erottaminen seuraavaksi lukukaudeksi. Jollei siis käytetä enempiä puheenvuoroja, niin...?" Ja samassa hän oli kohottanut puheenjohtajannuijansa lyöntiin, koura lujasti sen varressa, aivankuin olisi aikonut iskeä teräshakulla kipenöitsevän säkenen myllyn aluskivestä.

Mutta siinä oli taas Aape Kattelus. "So-so, kääntykäämme kuitenkin tällä hurskaalla hetkellä alttarin puoleen." Ja hän viittasi uskonnonopettajaan, maisteri Jalo Tauriaan, joka seisoi tupakkahuoneen ovella sotilaspastorin univormussa, hän kun toimi myös armeijan palveluksessa.

"Ehdotan", Aape puhui asiallisesti, "että pastori Tauria uskonnon ja moraaliopin opettajana ojentaa sopivin sanoin kahdenkeskisessä keskustelussa tuota tyttöhupakkoa ja antaa sitten armeliaan synninpäästön, kuten kirkonmiehelle kuuluu. Rankaiseminen olisi tässä tapauksessa mautonta."

"Hyvä, hyvä", kuului syrjäiseltä istuimelta pehmeä innokas huudahdus. "Taiteellisesti lahjakkaan nuoren tytön elämää ei ole tärveltävä..." Se oli Elsa Varjalan ääni. Hänen kasvonsa olivat punehtuneet. Hän oli jo ensi sanoissaan säikähtynyt omaa rohkeuttaan puhua näin juhlallisessa paikassa.

"Kannatan täydestä sydämestäni lehtori Katteluksen ehdotusta", puhui avosilmäinen, nuorekas pastori. "Tällainen kasvuiän pieni pakkomielle, joka sattui purkautumaan hieman hassulla tavalla, ei ansaitse eikä siedä varsinaista rangaistusta. Sehän olisi psykologilliesti suorastaan kömpelöä."

"Kuulkaapa", huudahti Aape, "kirkko valistuu!"

"Niin, tarkoitan", päätti pastori, "Kantin rigoristinen oikeuskäsitys ei enää riitä meille, kristityille."

Antti Jeremias joutui pahaan pulaan. "Vapamielisyydestään" huolimatta häntä oli aina vaivannut merkillinen arkuus kirkkoa kohtaan. Hänen järkensä tosin sanoi, että se oli jonkinlaista atavistista perintöä eräiltä hurskailta myllytontuilta. Eikä hänellä nyt missään tapauksessa ollut "kansan" rahvaanomaista uskoa, kuten hänen oli tapana selittää aateveljilleen.

Mutta mikäpä lopultakaan olisi ollut mahdotonta hänen kuuluisalle väittelytaidolleen. Hän osasi olla joustava kuin kellon vieteri ja miksipä ei – venyvä kuin kuminauha. Ja kuitenkin pysyä itselleen uskollisena. Niinpä nytkin, tuon teräväkatseisen nuoren pappismiehen katsoessa häneen odottavasti, hän hymyili anteeksiantavasta "Niinpä niin, ajan hengelle me, liberaalit, olemme aina valmiit uhraamaan. Katsokaas, herra pastori, me emme enää käsitä suuren Immanuelin sovitusoppia niin sanoaksemme ehdottomasti eli kategorisesti. Tuo parantava, yhteiskuntaa suojeleva voima, mikä kuuluu meidän vuosisatamme kristilliseen katsomukseen, se on meillekin, rohkenen sanoa, A ja O kaikessa rankaisemisessa..."

Lucina oli siirtynyt lähelle Aapea ja kuiskasi tälle Schillerin satiirisen säkeen filosofeista: "Und so wurmt es mich, dass ich nicht tugendhaft bin." Ja hän hymyili melkeinpä ilkamoivasti. Kirkas auringonläikkä hyväili hänen kasvojaan. Aape oli aivan hämmentymäisillään. Noissa silmissä kimmelsi ikäänkuin uusi kevät ... metallinvälkettä kuin metsälinnun pyrstösulassa. Ja hän, tuo riitelijätär, näytti hymyilevän hänellekin kuin jotakin arvaamatonta salaisuutta piilotellen. Mikä se saattoi olla? Ja miksi hän, Aape, oli tuntenut itsensä niin neuvottomaksi hänen lähellään, aina tuosta "skandaali-illasta" alkaen...?

Tällä välin tunsi rehtori saaneensa käsiinsä sellaisen loogillisen vetosolmun, ettei tarvinnut muuta kuin kiskaista se äkkinykäyksellä – umpisolmuksi. Ja hän jatkoi taitavasti näytellen kiivastumista oikean asian puolesta: "Mutta siksipä juuri nyt, tänä hetkenä ja tässä tapauksessa – meidän ihanteellisen nuorisoyhteiskuntamme, meidän yhteiskoulumme nimessä ja sen suojelemiseksi on rangaistus oleva ankara."

Ja rehtori katsoi ympärilleen, varoen kuitenkin tarkasti heilauttamasta leijonanharjaansa. Hän odotti, etenkin naisilta, suosionosoituksia.

Mutta tuo pukinsorkka, joka tässä koulussa joka hetki tallasi hänen rehtorinvarpaitaan, tuo ylenannettu Aape Kattelus oli jo tointunut omasta hämmennyksestään ja iski reippaasti vastaan.

"Jos tässä hupakkomaisessa suudelmassa", hän käräytteli, "on jotain epäsiveellistä, johtuu ne siitä, että poikien ja tyttöjen yhteiskasvatus on mahdottomuus, koska se on yhtä luonnonvastaista kuin koko naisasialiike, joka nämä 'naantalinluostarit' kerran hätäpäissään synnytti."

Antti Jeremias hymähti tähänkin vuodatukseen yhä katsahtaen pastoriin kuin yhteissäälissä tuota rienaajaa kohtaan.

"Ajatella nyt", Aape lasketteli yhä hereämmin. "Meillä on edessämme kaksi salaisimpia ytimiään, viimeistä soluaan myöten erilaatuista sukupuolta, vieläpä näiden arimmassa ikäkaudessa. Nuori tyttö on juuri kotelostaan sukeutunut rusoperhonen, joka pyrähtelee siivenkärjet ruusunvärisinä sinne tänne. Hän on pieni lintu, joka opettelee lentämistä. Hän on kukka, joka värisee ensi aamunsa hurmiossa. Ja hän, tuo nuorennuori nainen, on kukkaa ja lintua tuhat kertaa hienompi luoma – inhimillisine aivoineen, tahtoineen ja herkänherkkine hermostoineen. Hän vaatii lämmintä ilmaa, ihanaa tuulta, hellyyttä, suojelemista.

"Mutta poika, tuo jukuripäinen poika, jonka on kasvettava työhön ja sotaan, vaatii kuria, kovaa kouraa, karkaisemista kuin rauta, joka juuri on otettu ahjosta ja jota on taottava, työnnettävä armotta karkaisuveteen, kunnes hän on valmis astumaan nuoreen taistelurintamaan.

"Miten, minä kysyn, koulu kykenee suorittamaan nämä ihmisen koko elämään vaikuttavat tehtävät, jos se yrittää ne toteuttaa yht'aikaa, samassa luokassa, sekä tytöissä että pojissa? Ei millään kyvyllä eikä voimalla. Koko yhteiskoulu on eräs tämän kansaruumiin tuhkarokko, joka siihen on tarttunut – paitsi ryssäläisen sortokauden tilapäisestä pakosta – eräitten Maikkien, Teklojen ja Lucinoitten keskensyntyneestä 'aatteen' lapsesta. Se on jo aikansa elänyt. Eikä tälläkään meidän 'naantalinluostarilla' ole kyseessä olevassa tapauksessa muuta moraalista oikeutta kuin hyvä, lohduttava keskustelu tuon nuoren ja kylläkin liian ylellisyyden hellittelemän tytön kanssa. Sat sapienti."

"Vai niin, vai niin!" tarttui rehtori. Eikä hän vieläkään menettänyt pelkän voitollisen ilonsa vuoksi malttiaan. "Ihmettelenpä, että vielä meidän valistuneella vuosisadallamme voi tuollainen vanhoillisuus, sanon mustanmusta taantumuksellisuus pesiytyä edistyneimpään koululaitokseemme, niin sanoaksemme sen vasempaan siipirakennukseen, sen uudenaikaisimpaan..."

"Se on, hitto vieköön, taantumusta!" kivahti Aape. "Se on taantumista poispäin erehdyksistä ja luonnottomuudesta. Terve ihmisluonto oi voi ajan mittaan taipua siihen, että me täällä peittoamme nuoret tytöt miehekkäiksi ja nuoret pojat naisekkaiksi. Luonto ja juuri tämän yhteiskunnan terveys vaatii, että tyttöjen ja poikien yhteiskasvatus on rajoitettava kansakouluasteelle. Etenkin lukioluokilla se on nuorison tärvelemistä. Todellinen kulttuuri pyrkii sukupuolten äärimmäiseen erilaistumiseen, muussa tapauksessa se tuomitsee itsensä ali- tai ylikulttuuriksi. Muistakaa, että ajallaan luonto kostaa väärinkäytökset itseänsä vastaan. Ja myöskin se, että sukupuolien kasvatuksessa kaikki muut teoriat ovat sairaita paitsi ne, jotka perustuvat tietoon luonnosta ja vaistojen biologiasta. Älkää siis tuomitko, ettei teitä, rakkaat kollegat, tuomittaisi."

"Tunnustan täysin lehtori Katteluksen ajatukset", tarttui puheeseen pastori Tauria, "joskin saattaisin pitää tuota vertausta 'naantalinluostarista'", hän hymähti nuorekkaasti, "hieman ontuvana".

"Ontuupa hyvinkin", Aape tokaisi suoralta kädeltä, "kuten jokainen vertaus. Mutta sen kai todistavat Naantalinkaivaukset, että nunnien ja munkkien yhteissynnit tuottivat neitsyt Maarialle sata kertaa synkempää surua kuin tämä Sirkka Keijärven hullu suudelma 'vaarallisessa keväässä'. Muistanette, ettei tuon 'Armon laakson' helmassa kantanut täydellä siveydellä nunnankaapuaan kukaan, paitsi eräs seitsenkymmenvuotias leskirouva, jolla jo aviossaan seitsemän lasta oli ollut..."

Olivia Kelhä pyrskähti nauruun. Maisteri Prikka paljasti ruosteensyömät hampaansa ja pujahti tupakkahuoneeseen vatsaansa pidellen. Rebekka nyrpisti inhoten nenänsä ja huulensa oikealle kirkkosuppuralle. Mutta Aape törähytti loppuviisautensa: "Kaikkien pyhimysten nimessä – pysyköön rehtorimme koulumestarikeppi ja neiti Kokkoilan 'hyveen peili' salalaatikossaan tai minä panen sellaisen vastalauseen pöytäkirjaan, että hiuksenne nousevat pystyyn."

Nyt oli jo rehtori Nevanperä kiivastumaisillaan. "Vai niin, vai tuhkarokkoisten laitokseksi täällä rohjetaan...!" Hän aikoi jatkaa sanoilla: "...solvata minun johtamaani koulua."

Mutta Harjulta raikahti samassa avoimista akkunoista meluisaa ilonpitoa. Oppilaita eri kouluista oli kerääntynyt sen rinteelle. Antti Jeremias pelästyi sisimmässään. Oliko niillä öykkäreillä tekeillä mielenosoitus, ehkäpä kissannaukujaiset? Jo sipaisi käsi ensi kerran hermostuneesti sileätä tukkaa ja toinen käsi viittasi Rebekka Kokkoilaa sulkemaan akkunoita.

Mutta mitä saikaan Rebekka parka vastaansa näyttäytyessään akkunassa? Hänen oman "värssynsä" säkeitä kiiri Harjulta hänen ja muitten kuultaviin.

    "Mut särkyväinen, heikko on astia
    tuo sangen kiukkuinen Repekka.
    Hänen silmäns' polttaa kuin pippuri,
    jos miehen nimen hän mainitsi,
    sumfati rallati raa,
    jos miehen hän mainitsi.
    Mut niinkuin ruoko kerran hän taipuu,
    kun viime ruusut poskiltans' haipuu,
    sumfati rallati raa,
    poskilta haipuu."

Viimeinen ikkuna rämähti kiinni. Rebekan kasvoilla vihersi ankara kiukku. Poskilihakset nytkähtelivät. Hän kimitti kiukkuisimmalla äänellään: "Siinä sitä on – sitä lehtori Katteluksen 'kultaista nuorisoa'! Ja hänen 'lintunsa' ja 'kukkansa' ja 'perhosensa' mukana. Mutta me, opettajattaret, me muka olemme tuhkarokkoisia..."

"Eihän toki, rakas Rebekka", huudahti Aape. "Sinä ainakin olet oikea perhonen! Tosin jo vuosia sitten myrkkypulloon pistetty."

"Ja me muut varmaankin", Lucina viittasi nauraen Aapeen, "olemme hänen herbariossaan kuivuvia ruusuja ja nokkosia!"

"Ja lisäksi kai täytettyjä lintuja?" jatkoi Olivia iloiset silmät pyöreinä.

Mutta tähän iskihe rehtorin sana: "Kehoitan pysymään asiassa. Sirkka Keijärvi on määrätty saapumaan opettajakunnan eteen juuri näihin aikoihin..." Ja hän katsoi yhä hermostuneempana kelloaan.

Rebekka ei enää kuitenkaan voinut olla vaiti. "Mutta sen minä sanon, että kyllä on tässä miesten yhteiskunnassa tehtävää meillä itsenäisillä naisilla! Meidän, meidän on korjattava miehen tyrannian ja tyhmyyden luomat yhteiskunnalliset epäkohdat ja kurjuus, meidän on pestävä hänet veriruskeista synneistään, ja yhteiskunta..."

Antti Jeremias viittasi epätoivoisena: "On siis kannatettu sekä minun että lehtori Katteluksen ehdotusta, joten..."

"Jatka, jatka, Rebekka!" houkutteli Aape.

"Justiin niin", kimahti Rebekka, "Sirkka Keijärvi on rangaistava, muuten meidän, opettajattarien, on mahdotonta opettaa tässä koulussa."

"Totta!" Aape huudahti. "Se on lukioluokkiin nähden ylimalkaankin mahdotonta. Opettaminen on inhimillisintä kaikista taiteista. Ja vain sitä opettajaa kuunnellaan ja totellaan, jota rakastetaan..."

"Hyvä, Aape", kuiskasi Lucina. Ja taas hän päästi tuon pienen, lyhyen kurkkunaurunsa, joka saattoi ärsyttää miestä, sillä se helähti kuin helmi kristallimaljaan. Mutta hukkui taas omiin syvyyksiinsä.

Aape oli kömmääntymäisillään. Mutta hän oli ärähtävinään: "Mistä alkaen sinä olet oppinut nauramaan noin hiivatin synnillisesti, suffragetti?"

"Tiedätkös, siitä hetkestä alkaen, kun sinä huomasit sen synnilliseksi, oi, Harhanäky", Lucina kuiskasi taaskin, ja taaskin naurahtaen kiukuttavalla tavallaan.

Aape äsähti. Hän ei osannut enää vastata. Mutta sitä häijymmin hän huitaisi Rebekka parkaa: "Tyttöoppilaat eivät sinua, Rebekka, rakasta, koska sinä olet heille suoranainen havaintokuva siitä tulevaisuudesta, jota he kauhistuvat. Pojankurikoitten edessä sinä tunnet kiusallista alemmuudentunnetta, menetät malttisi, äänesi kiristyy, sinä olet joka hetki tappelutunnelmassa. Ja koko luokka tappelee vastaan. Naisen ei yleensä pitäisi opettaa lukioluokilla sanaakaan, sillä kasvatuskyky on hänelle alunperin annettu lastenkamarin ja pientenlasten koulua varten."

Aape näytti liioittelevan tahallaan, mahdottomuuksiin saakka.

Mutta nyt oli myöskin Antti Jeremiaan mitta täysi. "Sirkka Keijärvi on osaltaan syyllinen siihen pilkkalauluun, jossa solvataan persoonallisesti, sanon persoonallisesti, opettajattaria ja opettajia..."

"No-noo", levitti hymyillen käsiään pastori Tauria, "nuorten runoilijanalkujen on aina tapana alkaa pilkkalauluilla. Sehän nyt ei ole niinkään vaarallista."

"Totta", Aape jatkoi. "Vain perinjuurisin ulkokullaisuus tukkaansa tarttuu viattomasta leikistä."

Antti Jeremiaan koura oli todellakin jo toistamiseen eksynyt päälaelle. Mutta nyt se Aapen kiukuttavista sanoista tarrautui pääkukkulan pyörtänöön kuin nokkospuskaan, johon mies vihanvimmassa iskee, muistamatta sen kihelmöitsevää kostoa.

Hän ei enää kyennyt harkitsemaan eikä peittämään sisäisimpiä loukkautumisiaan. "Yksinpä tämän koulun rehtoriin on tuossa laulussa kajottu mitä häpeällisimmin. Sitä hyvettä, jonka omalla elämälläni olen tarjonnut esikuvaksi oppilailleni – raittiuttani, on siinä ivattu ja pilkattu, vieläpä häväisty sen ohella pyhän kirjan ihanimpia häitä – ei mikään rangaistus ole siitä kylliksi ankara."

Ja hän nousi seisoalleen. Laski nyrkkiin puristetun kätensä pöydän kulmalle, ja käheytynyt, mutta yhä juhlavasti ontto ääni lausui peruuttamattomat sanat: "Huomautan ennen äänestystä, että olen anova johtokunnalta eron rehtorinvirastani, jos äänestys osoittaa, että minun kaikkea suosikkijärjestelmää vastustava moraalini joutuu tappiolle. Olen puhunut."

Rehtori seisoo jäykistyneenä, mutta ylevää kiivautta uhoavana patsaana. Hänen silmänsä näyttävät sokaistuneen jostakin huikaisevasta valosta. Se oli oman itseihailun huumaavaa hehkua. Hän ei näe edes vahtimestari Valte Vihattua, joka on ilmestynyt ovenpieleen aikoen jotakin ilmoittaa.

Antti Jeremias ei ole vielä koskaan tuntenut tällaista ylitsevuotavaista siveellistä tyydytystä. Mutta eipä hän ole vielä konsanaan heittänyt "totuuden uhrialttarille" tällä tavalla viimeisiäkin inhimillisiä heikkouksiaan. Keijärven kartanometsän polut tuntuvat häipyvän kaukaisuuteen, niin että rinnasta tekee kipeätä ja silmät sumentuvat entistäänkin sokeammiksi kyynelten kirpeästä suolasta. Viattomimmatkin varhaisaamuiset ilonsa hän tietää nyt kadottaneensa, sillä Keijärven rouva oli kieltävä häneltä varmasti auliin ystävyytensä. Ja Leenan, nimittäin Leenan maitokannut, joista hän oli paluumatkalla, kuten ennen pojanpukerona, salaa laidasta hörpännyt kulauksen tuoretta, virvoittavaa juomaa – nekin hän sai nyt heittää mielestään...

"Rouva Keijärvi pyytää puhutella herra rehtoria", pääsevät lopultakin Valte Vihatun sanat rehtorin kuultaviin. "Rouva odottaa kansliassa."

Antti Jeremias kävelee kankein polvin eteistä kohti, housunpolvien pussit melkeinpä näkymättömissä. Hän kulkee kuin tuomittu, joka ei jaksa sanoa enää sanaakaan edes omasta testamentistaan.

Valte Vihattu myhäilee ihailevaa salakieltään Olivia Kelhälle ja pujahtaa ovesta. Opettajat katsovat toisiinsa ällistyneinä. Nyt oli tulossa myrsky, sillä iloluontoinen Ilona-rouva, se tiedettiin, osasi olla myös luja ja tarmokas, kun niikseen tuli.

"Oi, jospa Sirkka parka pelastuisi", puhui ahdistunein mielin Elsa Varjala. "Minua surettaa, jos menettäisin hänet – taiteellisesti lahjakkaimman oppilaani."

"Taiteellisesti, niinpä kai!" Rebekka huudahti. "Ja realikokeessa, siis yleissivistyksessä, luokkansa kehnoimpia. Varma reppukandidaatti ensi kevään kokeissa!"

Oli tultu taas vaaralliseen kysymykseen. Aape Kattelus oli realikokeen kiivaimpia vastustajia. "Totta totisesti", hän heitti kipenen ruutitynnyriin, "kuinka voisi lahjakas tyttö muuta kuin epäonnistua realikokeessa – tuossa kiinalaisessa kaakinpuussa! Ajatelkaa, miten monta kaulanreikää tuossa kidutustuolissa on oppilaan kuristamiseksi. Hänen pää parkansa työnnetään vuoron perään toiseen ja toiseen. Tästä reiästä hänelle näytetään fysiikan ja kemian kaavoja, toisesta dogmatiikan pykäliä ja psykologian assosiaatioita, kolmannesta kirkkohistoriaa ja sitten historiaa ja sitten luonnonhistoriaa, ja näkymätön koulumestarinsormi sojottaa kuin inkvisiittorin pirullinen sakara: 'Vastaa, vastaa ja heti! Onko porsas pyhä eläin Egyptissä? Tee selkoa, jaa, jaa, suoralta kädeltä Ranskan ja Saksan rajanvaihteluista aikojen aamusta aina tähän kidutuksen hetkeen saakka! Luettele, luettele! Muista ja muista – pikkuseikkoja, nypi, nypi kuin saivareita päänupista.' Niin ja niin monta pistettä. Oo, pisteitä! Mikä veikkauskierros! Mikä arpajais- ja arvauspeli! Oikeata viidenpennin nakkia."

"Hyvä, hyvä!" yhtyi Lucina katsahtaen ihailevasti Aapeen. Eikä voinut olla pastorikaan lisäämättä: "Totta, tuo merkillinen epäsikiö riipoo hengen opettajaltakin! Se on sydäntä tuskastuttava pakkopaita sekä oppilaille että opettajille."

"Niinpä niin, se on riivinrauta, jolla opettajan täytyy hangata nuoria päitä – kuin vieraan talon porsaita. Ja tulos? Hengen näköalat, hauskat tarinat, mielikuvituksen ruoka, kaikki sydämen ilo, joka innottaisi oppilasta – nuo kaikki riistetään myöskin opettajalta. Hänestä tehdään totta vieköön rajasuutari naskaleineen, pikilankoineen, puunauloineen ja vasaroineen, jolla nakutella kokoon muka oikea kautokenkä 'elämän taipaleelle', kuten rakkaan rehtorimme on tapana lausuilla päättäjäispuheissaan. Mutta siitä ei tule enempää kuin kenkäraja, sillä se on rappiokulttuuria – kiinalaisuutta!"

Seurakunta yhtyi hyväksyvin huudahduksin Aapen puheeseen, paitsi Rebekka, joka oli noussut pieni vartalo kireänä sinkauttaakseen vastalauseensa.

Mutta siihen putoaa Antti Jeremias kuin pilvistä ja niin ihmeellisesti muuttuneena kuin olisi uudestaan syntynyt – pörröpäiseksi pojannallikaksi, joka hyppelee kotokoskensa rantakivillä.

Hänen leveän rehti nenänsä on muuttunut jollain tavalla lapselliseksi. Se pärskyy samaan tapaan kuin pienellä pojalla iloksi muuttuneen jännityksen tai kauhun jälkeen.

Housujen pussit lepsattavat nekin alaspäin repsahtaneina, aivankuin isä-myllärin poika niisi kantanut tynnyrinsäkin myllynylisille ja nyt palailisi loivaa myllysiltaa polvet kestetystä ponnistuksesta meltoina. Hän käveli nyt sanalla sanoen kuin kotopuolen metsäpoluilla, joilla paljas jalkapohja mukavasti hippasi, polventaive somasti myötäillen, ja joilla paidanrinnus oli leppoisasti reuhallaan eikä tarvinnut muistaa säädyllisten tapojen panssareita, ei edes takkia.

Tottakin, Antti Jeremiaalta näytti rojahtaneen jonnekin tiepuoleen apostolinsauva, ja nyt hän lippasi liivisillään, notkea raitakeppi kädessä. Pienen pieniä, tuskin näkyviä ilonkyyneliä kierteli silmämunan laitamilla, ja nenä säesti kuuluvasti sitä kertomusta, jonka hän nyt, aluksi melkein soperrellen, alamaisilleen taritsi.

Sirkka oli, niin oli Ilona-rouva kertonut, kutsunut onnettomana äitinsä selvittämään asiaa. Tyttö ei enää aikonutkaan jatkaa ylioppilaaksi asti. Hän tahtoi seurata taiteellisia taipumuksiaan, mennä Ateneumiin. Keijärven nuiva oli tullut siis pyytämään tyttärelleen erotodistusta.

Tässä kohdassa rehtori keskeytti, piti tauon ja ryhdistäytyi vähitellen jonkinlaiseen loppuponteen.

Mutta Aape sanaili voitollisena: "Enkös minä sitä sanonut – terve tyttö pelastaa itsensä yhteiskoulun kidutustuolista ja yliopiston kaakinpuusta, jossa oikea naisenalku oppii terveytensä hinnalla vain unohtamaan keittotaidon ja kyvyn kapaloida lasta."

Kuului pirahtelevaa naurua. Antti Jeremias sonnistihe samassa silmänräpäyksessä entiseen rehtorinsopaansa. Päätteli arvokkaasti, tosin ääni vielä paikka paikoin sorahdellen: "Näin ollen, tuota ... koulumme on purjehtinut onnellisesti niin sanoaksemme Skyllan ja Karybdiin välitse..."

"Oikein, kollega", Aape huudahti lomaan, "ja rakkaalta rehtoriltamme voideltiin pois moraalin puutiainen, joka jomottelee pahasti hänen puhtaan hipiänsä alla. Onnittelen!"

"Tarkoitan", rehtori rypisteli kulmallisiaan, "että minun isällinen ojennukseni riittää. Hänen jalo äitinsä on saanut nimittäin minut vakuutetuksi tyttärensä sydämen puhtaudesta. Ja sydän, sanon minä ... se olkoon pääasia meidän kasvatustyössämme, kuten jo suuri Pestalozzi on tarkoittanut..."

Tässä kohdassa hän oli jälleen liikuttumaisillaan. Mutta hän katsahti epäluuloisesti Aapeen päin, aivankuin olisi varonut taas jotakin takaiskua ja päätti kuivan käskevästi: "Sitäpaitsi, vapaaehtoisesti eronnut oppilas ei enää voi tahrata kunnioitetun koulumme mainetta. Kokous on päättynyt."

3.

Kulkiessaan Harjukatua kohti asuntoaan, joka sijaitsi Koivukujan kaupungin puoleisessa päässä ylävällä pengermällä, palasi Aapen häiritsemä ilo taas valtoimenaan Antti Jeremiaan rintaan.

Hän, hän se oli vasta Skyllan ja Karybdiin voittaja! Hän oli kyennyt tukkimaan korvansa houkuttelevien seireenien epäsiveellisen lempeyden laululta ja lujittanut kuuluisan arvovaltansa entistäänkin vankkumattomammalle jalustalle. Mutta ihmeellinen käänne, Ilona-rouvan viisaus, oli sallinut hänen lopultakin ratkaista asian hellän sydämensä mukaisesti.

Niin, mitäpä muuta nuo Skylla ja Karybdis olivatkaan – pälkähti tässä kohden nerokas ajatus hänen päähänsä – kuin symboleja, havaintokuvia, järkkymättömän järjen ja palavan ihmissydämen ikuisesta kaksintaistelusta, Ja hän, Antti Jeremias, hallitsi tänä hetkenä molempia. Se se oli sopusointua ihmisolemuksessa!

Vieläpä hän tiesi voittaneensa perheen päänä jalosti tämän taistelun. Omalle Nellilleenkin hän oli osannut tehdä mieliksi. Krapukestit ja syntymäpäiväkutsut Keijärveen oli pelastettu. Ja lisäksi Lipakontien risteys!

Suuressa ilossaan hän ei tullut edes lähemmin tutkailleeksi omaa kallista moraaliaan, kuvitelmien heittäytyessä taas merkillisen välittömästi rakkaasta Nellistä maitopojan aamuisille poluille.

Mitä? Häiritsivätkö ehkä nuo kuvitelmat hänen onnellista paluutaan Nelli-rouvan luo? Eivät lainkaan. Hän vain yhtä riemukkaasti kuvitteli rakkaan vaimonsa ilostumista ja yhtä railakkaasti hymisi itsekseen: "Aamuhetki kullan kallis", kuten hänen oli tapana lausahtaa huvilansa kesäisellä kuistilla Linda Lehtisen tuodessa hänelle maitokannun, joka piti vaihtaa Lipakon "raitinristillä" toiseen kannuun seuraavaksi aamuksi.

Ja Nelli-rouva tuli uutiset kuultuaan iloiseksi kuin poutaperhonen. Hän taputti, todellakin taputti herraansa poskelle, suikkasi suuta, naurahtaen sulavasti: "Kyllä sinä sentään olet, Jere poika, söötti jökerö, kun et vain rupea apinoimaan niitä kauhistuttavia moralistejasi."

Pitkästä aikaa vallitsi taas perhesopu talossa. Ja tämä ilta oli melkein kuin hääpäivän auringonlaskua.

Ei edes Sulo Nukkanen häirinnyt Antti Jeremiaan autuasta tunnelmaa, vaikka hän yhä oli epäilemättä kirjallisuuden edustajana sitä mieltä, että tuo näyttelijä oli vain eräänlainen vatsastapuhuja, joka lasketteli palleastaan samat totuudet kuin Shakespeare ja Schiller olivat synnyttäneet aivoistaan ja sydämestään.

NELJÄS LUKU

1.

Mutta maailma on paha. Ja maailmanparantajalle se vasta on oikea marttyyriuden paistin varras.

Jo muutaman päivän kuluttua se oli taas Antti Jeremiaallekin yhtä ja pelkkää pyhän Laurentiuksen paistinparilasta, jolla tämän marttyyrin pakaraa oli pahasti aikoinaan kärvennetty.

Eikä Antti Jeremias – niin jalosti kuin hän hoitelikin uhritultaan "lähimmäisrakkauden alttarilla" – ollut se mies, joka olisi kyennyt kääntämään pyhän esikuvan mukaan toisenkin pakaransa pyövelille ja sanomaan: "Kärvennä, rakas veljeni, vielä toinenkin pakara."

Ei, hän suuttui. Hänessä asui näet, kuten luultavasti kaikissa ihmisissä, vähintään kaksi olentoa: tuo nenäänsä nuhisteleva myllärinpoika, joka oli hyvänahkainen kuin lystikäs myllytonttu, mutta myöskin ensipolven lukutoukka, jota vihamiehet sanoivat nousukkaaksi eli homo novukseksi.

Tosin hän itse piti tätä "nousukkuuttaan" kunniallisessa arvossa. Se se todisti hänen siveysoppinsa juurevan terveyden ja alkuperäisen voiman. Se juoksi niin sanoaksemme rukiisena viljana elämänmyllyyn suoraa päätä myllyntuutista eikä mistään "viimeisen jälkeläisen" pääkopasta. Mutta tämäkään hänen ylpeimpien hetkiensä ajatus ei muuttanut sitä raskasta tosiasiaa, että hänen täytyi hakea – ja juuri tinkimättömän rehellisyytensä vuoksi – aina lähimmäistensä silmästä malkaa. Ja miksi? No, koska hänen omassaan ei ollut pienintäkään raiskaa. Ja tässä se piili hänen "nousukkuutensa" vaara sekä hänelle itselleen että muille.

Niinpä hän taas eräänä koreana iltapäivänä näkee kuistiltaan Elsa Varjalan ja Olli Kartun kävelevän Koivukujaa pitkin maalle päin.

Elsa on hänen suosikkejaan. Hänen hiljainen, viime aikoina alakuloisesti hymyilevä olemuksensa tyynnytti viehättävällä tavalla rehtoria, jonka muuten täytyi olla alati varuillaan melkein koko maailmaa vastaan.

Mutta koska hän oli luojan armosta synnynnäinen siveysapostoli, hänessä asui nuorten ihmisten rakastelua kohtaan luontaista vastenmielisyyttä, joka muistutti vanhenevan herran tuntemaa ylimalkaista mustasukkaisuutta nuorten naisten ja nuorten kavaljeerien seurassa. Erikoisesti taas juuri tänä hetkenä, sillä Nelli-rouva oli nytkin Sulo Nukkasen harjoituksissa eikä ollut suostunut taaskaan edes käymään lääkärillä heidän suuressa ja järkyttävässä asiassaan.

Tällaisina hetkinä siveysvimma panee usein hänen elävästi tunteellisen nenänsä kutiamaan. Ja se alkaa nuuhkailla aivankuin näkymättömistä kätköistä tulevaa palaneen käryä. Tämä on varma merkki, että jotakin skandaalin tapaista on tulossa. Tuo hänen nenänsä on näet melkein kuin ilmapuntari, joka ennustaa nousevaa pyörremyrskyä hänen päälakensa pyörtänölle.

Niinpä hän vetää nytkin huomaamattaan peukalon ja etusormen lomitse juhlavaa nenäänsä. Tämä on liike, joka johtaa hänet lujaan päätökseen ja äkkitekoon. Ja eikös! Sormien päästyä nenän värähteleviin sieraimiin asti hän kiepahtaa ympäri, painaa lujasti päähän mustan hattunsa ja lähtee kävelemään Harjun polkuja tullakseen nuorta paria vastaan takaisin maantietä pitkin.

Hänen sydämensä on tosin vielä armelias etenkin Elsa Varjalaa kohtaan. Hän vasta uumoilee. Mutta hän ei yleensäkään siedä minkäänlaista kurtiseerailua opettajiensa kesken. Heidän parissaan ei saa tapahtua mitään, mikä kuuluu päivän lukujärjestyksen ulkopuolalle – koulu on pyhä ja ankara laitos...

Kuten aina niin nytkin pihkantuoksuinen metsä ja sileäpohjainen polku vie hänet mukaansa. Hän on jo raittiin heleästi lyövän sydämensä vuoksi unohtamaisillaan matkansa tarkoituksen – eräänlaisen hienotunteisen huomautuksen tuolle nuorelle parille.

Tuo viaton polku saa hänet jo tuota pikaa hyrähtelemään paikka paikoin kesäaamujensa Lipakonpolun virttä: 'Jo saapui armas aika ja suvi suloinen...'

Mutta siinä sitä oltiin. Oli totta totisesti hänen olemuksensa ilmapuntari mestari ounastelemaan! Hän oli lähtenyt hätyyttelemään pelkkää pientä teerenpeliä, mutta häntä vastaan tuli kokonainen haureuden susi, vieläpä häpeämättömät silmät päässä.

Eräällä Harjun nurmikkolaikalla, polun vieressä, kuumottavan kiven kupeella istuvat, puolittain lepäävässä asennossa – maisteri Olivia Kelhä ja vahtimestari Valte Vihattu. Ja Olivia-neidin kyynärpää nojautuu vahtimestarin takkiin. Ja mies on näin ollen – liivisillään!

Antti Jeremias seisoi hetken kuin pitkä kanto, jonka päässä kasvaa mustaa nokisientä.

Olivia kirahtaa heikeästi nousten seisomaan. Mutta Valte käännähtää vain istumaan, olematta tuonaankaan.

Kuudennen käskyn karkeat sanat olivat karjahtamaisillaan hänen suustaan. Mutta ei. Hän puraisee äkkinäiseltä raivolta tahdonvoimallaan hännän poikki. Hänen täytyy hillitä itsensä. Ei ole loukattava omaa arvoaan vahtimestarinsa edessä. Siksi hän aikoo lyödä ainakin aluksi tuon parin oppineisuutensa karttakepillä.

"Tiedättekö te, neiti maisteri ja herra vahtimestari, mitä sanoi kurjasta itsestään Teano, filosofi Pytagoraan puoliso?"

"Puhui tietysti läpiä päähänsä, kun oli kerran filosofin rouva", naurahti Valte.

"Minä olen nainen – nauttiakseni, nauttiakseni! Niin hän sanoi, tuo pakanallinen olento..." Rehtori pysyi yhä melkein tyynenä, mutta hän otti raskaan hatun päästänsä ja sormeili sen hikinauhaa.

"Se taitaa olla aprillia, sano' huittulainen, kun kirkko paloi", huitaisi Valte, sillä hän oli – rakkaus kun lyö miehen sankariksi kuin taikomalla – yht'äkkiä herennyt pelkäämästä yksinpä herra rehtoriaankin.

Antti Jeremias vetäisi hiestyvään käteensä nenäliinan ja jatkoi itsepäisesti historiallisen ajatuksensa loppuun. "Mutta tiedätkö, Valte parka, mitä vastasi suuri Pytagoras? 'Se on sfäärien soittoa – rakkaus!' Juuri niin, rakas Valte", hän päätti voitollisesti huulilla kärsivää ivaa.

Mutta Valte oli tänä hetkenä parantumaton öykkäri. "Kyllä meillä 'sfäärit' tunnetaan. Mutta näkeekös rehtori, että Olivia-neiti on tänä kevännä 'koriintunut', kuten jämpsäläinen sanoo."

Ei, tuolle riiviölle oli mahdoton opettaa yleviä ajatuksia! Rehtori lankesi vanhaan heikkouteensa. Hän kiivastui, räjähti kuin salama pilvenraosta. Ja se oli pannasalama. "Sinä saat, lurjus, eropassit kouraasi ja vielä tänä päivänä", hän huusi Valtelle. "Ja te, maisteri Kelhä, te saatte ottaa huomioon, että kunniallisessa koulussa, joka kasvattaa säädyllisten perheitten tyttäriä ja poikia, ei sovi tällainen epäsäädyllinen ja sanon – epäsäätyinen..."

Mutta Valte oli kimpaissut pystyyn vihan vimmassa. "Rehtori Nevanperän on parasta pitää huolta omasta säädystään, perheestään ja Nelli-rouvasta, joka 'nellittelee' Nukkasten kanssa, jotta koko Tuohikylä tohisee!" Ja Valte kiskaisee takkinsa ylleen ja ohjaa avuttoman Olivia-neidin loitommaksi polulle.

Mutta palaa vielä muka nöyrännäköisin askelin rehtorin luo. "Ei sillä eikä millään eikä meillä eropasseja pelätä. Mutta jos herra rehtori niinkuin käväisisi siellä komeljanttarien kapineteissa, niin siellä se vasta kutajaa se oikea lipilaari lempi. Ja niin ne rakastelevat ristiin rastiin kuin Pälkäneen pässit ja Luopioisten linttipäät, jotta ... sopii tutkailla Nelli-rouvalta, mitä se oikein on se uperetti ja musiseeraus."

Antti Jeremias oli lyöty äimäksi. Hän ei saanut sanaa suustaan. Ja hänen korvanlehtensä punoittivat kuin haavanlehti syksyllä. Mutta Valte ei enää jatkanut vaarallisia paljastuksiaan. Heittipähän vain vielä yli olkansa pari oppinutta sanaa: "Satikutia, joo, eli sat sapienti, kuten säätyherrat sanovat."

Antti Jeremias ei nähnyt enää viehkeätä polkua synkistyneitten kulmakarvojensa takaa. Tämä ei ollut enää vain palaneen käryä. Tämä oli riehuva tulipalo hänen omassa rinnassaan. Hän kärventyi ensi kerran elämässään mustasukkaisuuden roviolla.

Aivot takoivat kuin sata hakkua elämän pyörivää myllynkiveä. Vai niin, vai! Ei se siis ollutkaan vain "taiteilijatemperamenttia" – se hellä kädenpano Nukkasen polvelle. Eipä ei – se oli musiseerausta syntipirun hännällä! Ja entäs muuta? Tulihan sitä kuin tuutista kivensilmään. Koska se taas olikaan? "Hiivatti", hän huohotti kiroussanan tapaista. Sehän oli tapahtunut jo kevättalvella. Nelli-rouva oli Nukkasen lähtiessä saattelemassa heidän eteisessään. Hän tulee sisähuoneista. Nelli liihoittelee huulet makeassa supussa ja käsivarret ottavina parhaillaan komeljanttaria kohti. Nukkanen näkee hänet ovella ja jäykistyy, hymyillen varoittavan kohteliaasti.

Ja hän, nauta, ei ymmärrä enempää kuin sonnivaska vieraan talon veräjästä. Ja mitä olivat olleet ne kumartelut säestävän Nellin olan yli nuottitelinettä kohti? Ja rouvan hunajanmakeat vastahymyilyt, korvannipukoitten hehkumiset, huokailut ja-ja-ja...? Saman pirun musiseerausta! Eikä mitään muuta.

Entä "taiteelliset" istujaiset ensi-iltojen jälkeen! Ne olivat kestäneet usein aamupuolelle yötä? "Jatkolla" muka sen ja sen "boksissa"... Oli ollut muka niin "jumalallisen boheemia"? "Saaplari!" Antti Jeremias sinkautti tällä kertaa ääneen päin pihkaista petäjää karkeimman karvaista kiroussanoistaan.

2.

Oli, oli rouva kyllä jo kotosalla, selitti Linda Lehtinen eteisessä. "Silostelee putuaarissa ontuleeraustaan, he-he-he..." Ja Lindan silmässä välähti pieni terävän kiiltävä nappi, jonka isäntä nyt vasta muisti ennenkin havainneensa.

Tottakai oma palvelijatarkin, koko kylä kun kerran jo "tohisee" ... perheen skandaalia.

Nelli-rouva istuu sänkykamarissa peilin edessä. Hän näkee kuvastimesta pörröisen pään ja ilostelee: "No, mutta...! Joko ne taas ovat panneet pörröön minun Jere-jökeröni hyyppä paran?"

Mutta hän sävähtää käännähtäessään tuolillaan ja saadessaan vastaansa raivostuneet kasvot. Ja hän mykistyy hetkeksi herransa tarttuessa tukkaansa kaksin käsin kuin Othello Desdemonan makuukamarissa.

"Juuri niin – hyyppä! Narrinhiippa! Mutta nyt siitä on tehtävä loppu!"

"Mistä, saanko luvan kysyä?" alkoi Nelli nasevasti.

"Siitä, tuota..." Miestä hävettää hetken tuon syntisen naisen viattoman häpeämätön ilme. Mutta hän jatkaa kumajavalla äänellä: "Musiseerauksista, käden polvelle panemisista, eteiskurtiseerauksista ja yöllisistä bakkanaaleista Nukkasten kanssa!"

Mutta nainen on ihmeellisempi kuin Antti Jeremias on koskaan kyennyt kuvittelemaankaan. Nelli-rouva ei saanut tällä kertaa hysteeristä kohtausta. Ei yhtäkään punaista täplää läimähtänyt hänen kaulalleen. Ei, hän vain hymyili suloisen säälivästi, anteeksi antavasti, pani käden herransa kaulalle, silitti toisella hänen hiuksiaan ja kuhersi: "No, voi, voi, minun söpöpörröäni! Ovatko ne taas ... nuo sinun kurjat peruukkisi kuohuttaneet sinun hyvän sydämesi pyhään vihaan? Juuri niin ... 'pyhä viha' on oikea sana sinun jalosta sydämestäsi, rakas! Minä kun juuri tässä itseäni koristelin sinua varten..."

Mutta ei edes puhe "pyhästä vihasta" noin vain taltuttanut miestä. Hän heitti vastaan jostakin kansatieteellisestä teoksesta lukemansa viisauden, joka sopi tähän hetkeen kuin lautamiehen puumerkki tuomiokirjan alle. "Niin", hän pauhasi, "ennenkuin naisella oli vaatteita, hän jo itseänsä koristeli miestä varten, tanssi, tarjosi juovuttavia juomia, tanssi ja koristeli... Mutta ketä varten teet sitä kaikkea sinä? Nukkasta varten, tuota naissankaria, joka on häpeäksi koko kansalliselle taiteellemme...!"

Mutta nyt kävi Nelli-rouva hyökkäykseen. Näytti aivan siltä, kuin hänen naisellista kauneuttaan ja uskollista rakkauttaan – aviopuolisoonsa nimittäin – olisi verisesti loukattu. Hänen pehmeät poskensa, jotka jo näissä i'issä olivat käyneet hivenen verran liian pulleiksi ja hölliksi, tärähtivät. Hän huudahti sorjistaen lyhyen vartalonsa nousemalla varpaitten varaan: "Ja luuletko sinä, että minä olen muka 'vaarallisessa iässä' oleva nainen, joka liehittelee itseänsä nuorempia miehiä – olenhan tuskin yli kolmeakymmentä!"

"Olet jo täyttänyt kolmekymmentäviisi vuotta." Antti Jeremias ei unohtanut tällaisenakaan hetkenä perinjuurista totuudenrakkauttaan.

"Hui hai!" Nelli vähäksyi kuivia numeroita. "Vaaralliseen ikään tullaan vasta kymmenen vuotta myöhemmin! Ymmärrätkö? Nuo vanhenevat naiset ... he houkuttelevat miehet itseensä rakastumaan. Mutta meihin nuoriin naisiin ... meihin rakastutaan! Jos siis joku mies minua haluaisi liehitellä, olen minä joka tapauksessa viaton. No, rakas jönkeröiseni..." Ja hän sipaisi Antti Jeremiaan poskea. Nauroi naisellisen salaperäisesti. Jo suuteli poskelle. Istutti samaa kyytiä hänet peilipöydän eteen ja ryhtyi harjaamaan aviopuolisonsa tukkaa nopein ottein, yhä hyväillen ja laulahtaen pari säveltä operetista: "Ja lemmenkeitaan yö, se syäntä syö..."

Antti Jeremias on huumaantunut kuten tukkapöllystä ainakin. Mutta hän kykenee yhä kyselemään yhtä ja toista järjeltään. Mistä hän, Nelli, tuon kaiken tiesi? Hänhän lasketteli kuin kirjasta...? Vai oliko se tullut kokemuksesta?

Mutta Nelli taputteli takaa päin hänen leukaansa ja jatkoi kuin parasta oppituntia lemmiskelyn taidossa: "Katsos, Jere parka, sinä et ymmärrä todella rakastunutta nuorta naista. Hän pakenee, on ainakin pakenevinaan, hän torjuu, ja hän näyttää vihaiselta. Ja miksi hän pakenee? No, tullakseen takaa-ajetuksi! Mutta Hitten, pane se mieleesi, kun hän on kerran rakkautensa antanut, hänet täyttää tunne, tunne, tunne niin kokonaan, että hänen sydämensä on täysi kuin pisipirtaillaan oleva malja, niin, ihana kristallimalja..."

Nyt nousi mies pystyyn, suoraksi kuin humalaseiväs ja kysyi lujasti: "Mistä sinä tuon kaiken tiedät? Sano, minä käsken!"

"Nainen tietää paljon enemmän kuin mies ... lemmenasioista. Ainakin enemmän kuin sinä, rakas jökerö." Ja nyt hän riippui "jökerönsä" käsivarressa mielistellen ja härnäten. "Sinähän olet, raukka, yhtä kokematon kuin eräs Jooseppi Faaraon hovissa, ha-ha-ha..."

Antti Jeremias irtautui loukkautuneena. "Minä tiedän, mitä sanoo rakkaudesta suuri Goethe. 'Rakkaus on määrittelemätöntä kuin vuotavat päivänsäteet.' Niin hän sanoo. Ja se riittää minulle."

Nelli-rouva oli kuitenkin jo intoutunut yli turvallisten rajojen. Hän jatkoi härnäilyään: "No, jestas sentään! Ja sitäkös varten sinun ensisuudelmasikin oli kuin pelkkää 'taivaallista' ilmaa. Meidän täysihoitolassa kun jo yksinpä teologian ylioppilaatkin olivat mestareita sinun rinnallasi!"

"Sinä siis...? He siis...? Sinä siis jo silloin...?" mies änkyttää kauhistuneena.

Nelli hoksasi vaarallisen tilanteen. Ja hän vastasi kerkeästi kuin kana olisi nokkaissut jyväsen kukonheltan alta: "Niin, no ... he yrittivät yhtä ja toista. Ja siitä minä jo näin, että kyllä ne pojat taisivat olla aika hurskaita juupeleita, ha-ha-ha..."

Mutta Antti Jeremias oli lyyhistynyt istumaan, Sillä hänen herkin unelmansa oli sittenkin lyöty rikki. Eikö hän ollut aina kuvitellut, että hänen kihlattunsa oli ikäänkuin nukkunut koko tyttöaikansa prinsessana lasisessa arkussa, jonka vasta hän, tuleva puoliso, oli avannut, ottanut omakseen ja sitten taas pannut takaisin arkkuun siinä suloisessa tietoisuudessa, että arkun avain oli hänen hallussaan, yksin hänen...

Mutta rouva ei hellitä. "Ja jos tahdot tietää", hän näyttelee loukattua, "ketkä siellä teatterissa tappelevat herra Nukkasesta, niin... Jaa, jaa, on siinäkin harakka – tuo neiti Yyteri, joka ei jätä hetkeksikään rauhaan omaa tirehtööriään. Se se luultavasti on epätoivoissaan levitellyt juoruja Nukkasesta ja minusta. Ja entäs sitten tämä uusi himmentynyt tähti – Alli Tenhiälä? Toinen hyväkäs, joka ei jätä rauhaan miehen näköistäkään hakiessaan uutta uhria, menetettyään huikentelevaisella elämällään miehensä. No, riittääkö? Kyllä kai sellaisista naisista oppii yhtä ja toista kokematonkin, vai...?"

Antti Jeremiaan mieliala näytti lievittyvän lievittymistään, ainakin hänen hyökkäyksensä oli murtunut.

Ja Nelli-rouva tahtoo varmistaa voittonsa. Hän antaa armoniskun noin vain sivumennen kuin pienellä lillisormellaan. "Ja luuletko, etten minä lukenut jo kihlausaikanamme" – hän on nyt kuiskailevinaan suurta salaisuutta – "sinun kirjastostasi 'Suuria rakastajattaria' ja 'Ikuisesti naisellisen salaisuutta'...? Oppia sitä oli niissäkin ... viattomalle tytölle. Niin, niin, poikaseni, mitäs varten sinä ne kirjat olit itsellesi hankkinut?"

Talon herra nolostui kuin tupakanpoltosta kiinni saatu koulupoika. Nuo kirjat ja eräät muut olivat olleet hänen kainostelevaa salaisuuttaan. Niillä hän oli ikäänkuin pelastanut oman viattomuutensa, yrittänyt hankkia niiden avulla niin sanoaksemme epälihallisesti kokemusta tuosta merkillisestä "ikuisesti naisellisesta", kuten hänen velvollisuutensa aviosäätyyn astuvana ehdottomasti vaati.

Mutta nyt hän häpesi niin, ettei hän osannut muuta kuin kiukustua. "Mistä sinä ne löysit, mistä?" hän kivahti punastuen valkeaa otsaansa myöten.

Nelli keikaili: "Sinun piironginlaatikostasi – paitojen välistä." Eikä hänen ilakoinnilleen näyttänyt taas loppua tulevan. Herra ja mies harppoi edestakaisin huoneessa. Mutta naisen paljastukset eivät vain lakanneet. "Ja tuolla ne ovat vieläkin kirjahyllylläsi – salalokerossa, kuten 'kauneuspeilisikin' kansliassa..." Eikä Nelli tällä kertaa tehnyt muuta kuin hymyili säälivästi ja anteeksi antavasti, kuten oli alkanutkin omasta puolestaan tämän mustasukkaisuusnäytelmän.

Antti Jeremias ei osannut puolestaan muuta kuin taputtaa pari kertaa sovittavasti vaimoaan olkapäälle ja poistua työhuoneeseensa. Hän tunsi liioitelleensa pahasti. Hän katui syvästi äskeisiä syytöksiään. Toisin sanoen – taas oli tehnyt hänen hyvä ja perherauhaa kaipaileva sydämensä hänelle tepposet. Ehkäpä myöskin hänen yksitotinen rehellisyytensä ja hitaan syvä järjenjuoksunsa, joka ei kyennyt seuraamaan naisellisen älyn kiepahtelevaa operettitanssia.

Mutta hän ei olisi ollut Antti Jeremias Nevanperä, jollei hän olisi syventynyt noihin merkillisiin kysymyksiin teoreettisen vakavasti. Niin hän otti erään hyllyn pienestä kaapista teoksen, jonka keltaisella kannella seisoi mustin kirjaimin: "Naisen biologinen murhenäytelmä".

Hän avasi eteensä luvun, jonka otsikkona oli "Vaarallinen ikä eli klimaterium". Ja hän lukee sieltä täältä: "Ne ovat niitä vuosia, jolloin naisen hiukset – eräissä tapauksissa – yltyvät uuteen kasvuun ja hän tulee luonteeltaan epänormaalisen energiseksi." – "Ääni tulee tummemmaksi..." "No, jaa, no, jaa", lukija selailee kirjaa yhä ärtyneempänä. Tuo ei nyt ainakaan sopinut hänen Nelliinsä, jolla oli liiankin kimeä sopraano ja tuota...

Mutta tuossa? Mitäs tämä? "Naisen ruumiin ja sielun kauneus vähenee, hän sanalla sanoen rumenee. Ja tästä alkaen hän voi elää todella naisena ainoastaan lapsissaan..."

Miehen rinnasta riipaisi. Siinä se nyt taas oli. Mitä heistä tulisi, Nellistä ja hänestä, heidän vanhuudessaan? Äänettömässä, kuolleessa talossa vaelteleva pariskunta, jolla ei ollut enää mitään elämäntoivoa, koska heidän ympärillään ei ollut versovaa, kasvavaa, kukkivaa elämää...

Ei hän jaksanut enää ajatella kaiken tämän linnalla turhanpäiväisiä mustasukkaisuuksia. Ei edes sitä, mitä kaupunki juorusi. Hän oli nyt vastakkain rehellisimmän ja inhimillisimmän itsensä kanssa. Eikä hänen sydämessään ollut mitään muuta kuin itkettävää haikeutta.

Mutta oli päivällisaika. Ja hänellä oli armoton nälkä kannettuaan taas aika säkin viisauden viljaa selässään tämän merkillisen perhe-elämänsä myllyntuuttiin. Ja ollakseen viisaudessaan erehtymätön hän teki tänä hetkenä itsetykönään hiljaisen päätöksen, ettei hän aikonut erottaa Valte Vihattua virastaan. Ei sopinut antaa edes väärille juoruille ja huhuille ilmaa siipien alle.

Näin Antti Jeremias sai takaisin arvokkaan sielunrauhansa. Hän veti hitain liikkein ylleen pehmeän harmaan kotiviittansa punaisine nyöreineen ja tupsuineen, jotka hänen oma Nellinsä oli aikoinaan punonut omin kätösin.

VIIDES LUKU

1.

Samoihin aikoihin sai eräs toinenkin mies, älyltään Antti Jeremiasta paljon nokkelampi – nimittäin Aape Kattelus – kokea, että rakkaus on vaistojen väkevä virta, jota eivät minkäänlaiset teorioitten hiekkavallit kykene patoamaan eivätkä myöskään nuoruuden harhanäyt sitä vastavirtaan juoksuttamaan.

Juuri tänä myöhäistoukokuun heleänä päivänä Aape sai kokea, että hänen ensirakkautensa oli ollut – pelkkä häränsilmä, johon hän oli tuijottanut itsensä pyöräpäiseksi kuin eksynyt västäräkinpoika rantakiveltä.

Hän sai kuin saikin todeta sen paratiisillisen totuuden, että nainen pettää aina. Hän pääsee siitä irti yhtä vähän kuin kissa kynsistään, silkinsileästä nahkastaan tai uneliaan petollisista silmänrakosistaan, joista vaaralliset sala-aikeet väijyvät joka hetki uhriaan.

Mutta naisissa on pettäjättäriä tuhatta eri laatua ja kahta päälajia.

Jos huikentelevainen nainen ihastuu vieraaseen mieheen, hän pettää omaa miestään. Mutta nainen, joka rakastuu yhä ensirakkautensa lumoissa olevaan mieheen – hän vasta osaa pettää salakavalasti! Hän puijaa hymyilevän viisaasti sokean miehen tämän nuoruudenunelman "ihanan gorgonian" luo ja – tämä muuttuu miehelle yht'äkkiä kouralliseksi mätänevää meriheinää.

Tällainen onnenkiepaus odotti eräänä iltapäivänä Aapea. Häntä petti näet juuri tuollainen viisaasti salakavala, rakastava nainen – Kirsti Aunola, tuo "suffragetti".

Siitä "skandaali"-illasta lähtien, jolloin Lucina oli ilmaissut Alli Tenhiälän eronneen miehestään, olivat Aape Katteluksen iltayöt olleet merkillisen levottomia.

Miksi hän oli eronnut? Oli tietenkin ollut onneton! Oliko hänen, Aapen, riennettävä hänen luokseen – ehkäpä vain ystävänä, ottamaan kädestä ja...?

Ei, ei tämäkään tuntunut mahdolliselta. Selittämätön pelko kyyhötti painajaisena hänen rinnassaan. Eikä häntä näinä öinä ja päivinä vaivannut vain Allin kohtalo. Lucina – tuo peevelin nainen! – hän se vasta kuumotteli miehen päätä! Miksi hän oli tuon erotapauksen heittänyt hänelle kuin taisteluhansikkaan? Ja mitä oli ollut silloin, hänen poistuessaan, tuo melkein uhmaavan katkera hymy hänen huulillaan? Ja miksi, koira syököön, koko tuo Lucina oli hänelle sen jälkeen vain hymähdellyt. Tuskin oli enää noussut vastahankaan periaatteissa, ennemminkin vain – äidilliseen tapaan yhä vain hymähdellyt...?

Ja mitä, jukravita, merkitsi se, että Lucina oli soittanut tänä lauantaipäivänä tulevansa hänen seurakseen Puistolaan "vanhanpojan viimeiselle aterialle", kuten hän oli nauraa helähyttänyt puhelimessa?

Tällaisten ajatusten verkossa nyt potkiskelee Aape Kattelus. Ei, hänen täytyy ottaa päivällisen alle whiskygrogi. "Sigge!" hän huutaa hyvälle ystävälleen Jespersenille.

Hänen täytyy nyt sitäpaitsi kokeilla keskustelutaitoaan. Kysäisee muka entisensä tapaisena: "Mitä sanot naisesta, Sigge? Ja miehestä kanssa?"

Jespersen leyhäyttää servietin kainalostaan kaljunsa puoleen, joka ilta-auringossa paistaa kuin pronssipallo.

"Begrepsførvirring, sanottiin ennenmuinoin meillä Danmarkissa", hihittää Sigge sorahuttaen "ärriä" kurkussaan. Aape nauraa. Mutta Jespersenin viisaus ei ole vielä lopussa. "Minäkin olin kerran naimisissa, herra lehtori. Ja minun Sigridini lahjoitti minulle erään perheskandaalin jälkeen pienen itämaisen piirroksen. Ja siinä se oli koko rakkauden olemus – 'menneskeslegtens og kyskhetens væsen', he-he."

"Äläs! Ja mitä siinä...?"

"Kaksi draakkia eli lohikäärmettä siinä tappelee. He tappelevat nokat vastakkain, kynsin ja hampain, selvfogelig... Mutta, sapperment – heidän ruumiinsa päättyvät samaan häntään!"

Ja nyt vasta kyyppari hihitti. "Sinä juupelin juuttilainen!" Aape hekottaa. "Ja minä kun luulin, että rakkaus oli vain kaksi omenanpuolikasta, jotka kierivät paratiisissa saman puun juurella."

"Ei, ei, he-he-he, herra lehtori, rakkaus oli omenan siemen Eevan hampaankolossa ja sitten ... ektenskabet eller ... eller a-a-avio – se tuli sitten, kun hän oppi keittämään omenasoppaa, ha-ha-ha..."

Mutta Aape sai lujan grogin.

Lucina antoi vastoin tapojaan odottaa itseään. Sehän oli jo melkein naisellista, ihmetteli Aape. Mutta hän oli tyytyväinen, sillä hän oli ehtinyt vahvistaa sydämensä harvinaisen lujaksi "suffragetin" vihdoin ilmestyessä terassille. Eikä hän sittenkään voinut olla hämmästymättä riitasisarensa muuttunutta olemusta.

Kirsti Aunola oli luopunut aimo tavalla entisestä yksitotisesta pukukuosistaan. Hänen tavanomainen tumma hattunsa oli muuttunut kevyeksi ja värikkääksi. Ilmavan, avoinna olevan kesätakin lomitse pilkisteli kukillinen pusero, jonka sepaluksessa kiilteli vanhatyylinen, kallisarvoinen rintaneula.

"Kas, kas, mikäs operettidiiva sieltä...?" pilailee Aape. "Hän tulee vasta tuonnempana", helähtää Lucinan sana vastaan. "Tämä minun hattuni muuten on tekaistu perhoseksi vain siksi, että sinun ei tarvitsisi juosta haavi kourassa 'merta edemmäs kalaan'." Ja taas hän Aapen mielestä tieten tahtoen ärsytteli naurullaan, jossa nyt helähteli kokonainen ketju syvältä soinnahtelevia helmiä.

Ja riitaveli halusi loukata: "Kuinkas vanha sinä taas oletkaan, Lucina parka?" Hän oli mittailevinaan silmillään Kirsti Aunolan olemusta.

"Viisi vuotta nuorempi kuin sinä. Ja se on liian vähän, Aape kulta."

"Liian vähän...? Miksi niin?" "No, eroa pitäisi olla vähintään kymmenen vuotta, muuten sinä tulet vanhemmiten minulle uskottomaksi, Aape."

"So-so, mutta silloinhan meidän täytyisi olla aviossa! Ja se nyt vasta, ha-ha-ha..." Aape hahatti. "Niinpä niin, ja meillä tulee olemaan niin paljon lapsia, että minä vanhenen nopeasti ja silloin sinä, lurjus..."

"Äläs, mutta sinä olet jo kolme vuotta yli siitä iästä eli neljännesvuosisadasta, jolloin naisen viimeistään tulee synnyttää esikoisensa!"

"Mutta minähän sanoin sinulle jo tuona kuuluisana iltana Lemmenkujan penkillä, että minä olen rakastunut kaksi kertaa. Ja tuo toinen rakkaus, jälkimmäinen ... se nuorensi minut – juuri nuo kolme vuotta!"

He olivat vaiti pitkään. Yrittivät ruokalajien lomaan puhua niitä näitä. Mutta Aapen grogi oli jo menettänyt tehonsa. Häntä alkoi taas pahasti kiusata tuon merkillisesti muuttuneen naisen koirankuriset silmät ja ihmeellisen mehevästi hehkuvat huulet.

Kun vihdoin lakkijuhlaansa odotteleva abiturusryhmä, jota Martti Kaipala johti huitovine eleineen, nousi meluten terassille, Aape riuhtaisihe itsensä irti kiusallisesta vaiteliaisuudesta. Ja nyt häntä taas huvitti häijyillä.

"Vai kaksi rakkautta? Sehän sopisi kokonaisen ajanvieteromaanin nimeksi."

"Eipä niinkään varmasti", tuli suoralta kädeltä naseva vastaus, "sillä siitä on vielä kirjoittamatta loppuun tuo ... 'toinen rakkaus'." "Entä tuo 'ensimmäinen'? 'Suven satu' ja sitten ... 'suuri kohtaus' syksyisen meren rannalla, vai...?"

"Sinä parantumaton romantikko!" Lucina painoi molemmat kädet rinnalleen, aivankuin hyväilisi jotakin hassunkurista kissanpoikasta. "Älä luulekaan, että kykenet sitä ivallasi peittelemään, rakas haaveniekka!"

Aape levitti tietoisen teeskentelevästi käsivartensa: "Oo, tuo ivahan oli vain säilä, jolla tahdoin 'avata sinun rintasi suuren ja synkän salaisuuden'!"

"Mutta ajattelepa, tuo ensirakkauteni 'suuri ratkaisu' tapahtui tomuisessa rautatievaunussa. Eräällä asemalla hän poistui, muka tavataksemme pian – 'lopullisessa autuudessa' eli aviossa. No, hän ei ilmoittanut enää sanaakaan, ei tavuakaan. Hän oli paennut kuin koira varastettu luu hampaissa..."

"Ja sinä – 'suuri halveksunta' täytti sinun sydämesi!"

"Se tuli vasta myöhemmin – muutaman vuoden kuluttua, nähdessäni hänet sattumalta ravintolassa. Hän oli kasvoiltaan pöhöttynyt, lihonut muodottomaksi ja..."

"He-he-he", keskeytti Aape. "Ja sinä arvelit, että lihava kukko ei ole kukoista paras, kuten ranskalaiset sanovat?"

"Minä kiitän vain suojelusenkeliäni. Mutta koko miessuvun halveksuminen teki minusta – 'suffragetin', kunnes..."

"Aa, tuli tuo toinen rakkaus! Kerro, olen rippi-isänä lempeä, ha-ha. Mutta minä aion puhdistaa sinut miessuvun halveksumisesta, sillä se on naisen sielulle pahempaa kuin home viinimarjapensaalle."

Mutta Lucina ei jatkanut. Hän teki vain, silitettyään puseronsa laskoksia keveällä kädellä, jonka sormet Aape havaitsi tämänhetkisessä merkillisessä selvänäköisyydessään herkiksi, valkeiksi ja solakoiksi, pienen yht'äkkisen kysymyksen: "Oletko lukenut näiden päivien teatteriuutisia?"

"Ei ole tapana", Aape muuttui lakooniseksi.

"Mutta tänään sinä varmaan tulet ensi-iltaan? Siellä on – 'Lemmenkeidas'-niminen operetti."

Aape nauroi vähäksyvästi: "Minun pienimmässä kävyssäni tapahtuu enemmän huvi- ja murhenäytelmiä kuin koko Tuohikaupungissamme yhteensä. Ja nuo näyttelijät! Ne kiusaavat minua – nehän ovat harakoita, jotka luulevat laulavansa satakielen äänellä!"

Syvältä Lucinan rinnasta kumpusi taas tuota selittämättömän suloista naurua. "Ja juuri tuollainen 'harakka' on nyt ... tuossa paikassa tulossa sinua 'kiusaamaan' – Alli Tenhiälä, tämän illan primadonna! Olen kutsunut hänet tänne."

Astiat alkoivat helistä pöydällä. Aape oli tarttunut pöytäliinan kulmaan kuin aikoisi kiivetä puuhun pakoon vaarallista petoa. Sitten hän – ruskeapintaiset kasvot värittömiksi valahtaneina löi lippalakin päähänsä, nousi, teki lähtöä.

"Aiot paeta?" Lucinan kylmä, halveksiva ääni pakotti hänet pysähtymään. "Eikö siis mies uskalla katsoa silmästä silmään ... omaa 'harhanäkyänsä'? Ei, hän hukkaa koko elämänsä, säilyttääkseen sen kuin kehno saituri arkussa rahakolikkoa, joka saattaa olla arvottomampi tuota sinun – lakkiräyskääsi. Ota se pois päästäsi, sanon minä!" Lucina oli kiihtynyt. Hän oli käskevä ja julma.

"Tunnetko sinä hänet?" Aape sammalsi istuutuen tahdottomana. "Minä tutustutin itseni häneen. Ja nyt minä hänet kyllä tunnen." Ääni oli muuttautunut halveksivaksi. Mutta se vaihtui samassa houkuttelevan taitavaksi: "Ajatella, hän on yhä sinuun ihastunut, tai oikeammin – saatuaan kuulla, että sinä olet jonkinvertainen kuuluisuus tiedemiespiireissä, hän 'syttyi'. Ja hän saapuu. Katso, katso tuonne!"

Aape istui päätä kääntämättä. Mutta Lucina sukoili: "Etkö sinä nyt lopultakin ymmärrä, että tällä kertaa sinun ei tarvitse muuta kuin kosaista. Ja ensirakkauden 'kadonnut paratiisi' kukkii taas, linnut laulavat, ja saat haavia sellaisia perhosia, että juokset pääsi ... 'hyvän ja pahan tiedon puuhun', Aatami parka..."

2.

Aapen huulet tapailivat joitakin ärräpäisiä sanoja. Mutta ne juuttuivat kurkkuun. Ja hän, tuo metsänjuoksija, puissakiipeilijä, älypatti ja ivaniekka – hän istui hervottomana, pääsemättä paikaltaan.

Parvekkeen portailta alkoi vilahdella ja välkähdellä jotakin perin loisteliasta, aivankuin kirpeänkeltaiset sitruunaperhoset, hempeät rusoja sinisiipiperhoset olisivat kertyneet tiheäksi parveksi, joka nyt kesän kuumat tuoksut mukanaan liihoitteli puistosta terassille.

Ja se tuoksu lähestyi. Aape näytti tunnustelevan sitä vaistomaisesti luonnontuntijannenällään. Nenä kipristyi. Tuoksu ei tuntunut tutulta eikä luonnolliselta. Lucina hymähteli hiljaa. Hänen kätensä liikahteli salaa pöydällä tuota höpertynyttä miestä kohti, kuin suojellakseen.

Mutta Aape ei nähnyt säälivää kättä. Kuului nauru. Vähän särähtävä. Mutta kuitenkin kaukaittain tuttu.

Ja siinä sitä oltiin. Aapen hartioille laskeutuu hyväillen sormuksista kiiltelevä käsi. Kuuluisan taiteilijattaren huolettomuudella Alli Tenhiälä istuu Aapen viereen, nyökkää Lucinalle. Ja sitten ... tuo 'toinen nainen' on laulajattarelle pelkkää ilmaa.

Mutta lehtorin korvat kuumenevat ihmeellisestä sanatulvasta.

"Sinua, juuri sinua, rakas Aape, minä olen hakemassa! Koko tämä minun premiäärini tässä hökkelikylässä on oikeastaan... Niin, katsos, silloin kerran, hupakkoiässä, ihailin 'vanhempia' herrasmiehiä, oikein noin ... tuollaisia, joiden ympärillä hengähtelee havannan tuoksu ja... Oui, oui, oi-oi ... et voi käsittää, miten paljon olen saanutkaan kärsiä, oo... Etkö voi ymmärtää, miten olen kaivannut takaisin sitä hetkeä, jolloin sinä, oikein noin...?"

Aapen korvat olivat totta tosiaan kuumentuneet. Mutta ... merkillistä! Hänen sydämensä jäähtyi sana sanalta. Ja kun vieläkin oli tullut noilta kerkeiltä huulilta pari kertaa tuo "oikein noin..." ja "oui, oui", se kävi raikkaaksi kuin viilipytty.

Hän katsoi Alli Tenhiälää suoraan kasvoihin.

Kas, kas, tuli hänelle samassa vasten tahtoaankin ivallisenpuoleisia ajatuksia, hyvin maalattu – poskilla samaa punaa kuin rusoperhosen siivenkärjissä, huulet karmosinia ja kulmakarvat, no, jaa ... nokiperhosen ruskeaa...

Mutta mitä oli tämän värileikin alla? Aape tarkasteli kuin suurennuslasilla. Velttoja lihaksia, pieniä, mutta lukemattomia ryppyjä kaulalla puuterin seassa – kuin rikkinäinen verkko, jolla on kalastettu liian monessa apajassa. Aapea puistatti. Hän näki läpi tuon naisen elämän – mitätöntä nautiskelua, yksiä ja toisia myrkkyjä, valvottuja öitä, valheellisia rakastumisia, kädestä käteen, sylistä syliin – ilotyttö "taiteen" suojelevassa varjossa...

"Oi, oi", kuului yhä sanoja, "ethän sinä nyt toki enää ole minulle suutuksissasi tuosta, oi-voi-voi, hieman epäonnistuneesta 'entréestamme', sinunhan täytyy myöntää, että sinä silloin ... ha-ha-ha..."

Särähtelevä nauru oli tarkoitettu hyväileväksi. Mutta siihen yhtyi yht'äkkiä Aape hahattamalla, kakomalla ja hekottamalla, terävä leuka pystyssä, kasvot huvittavissa kureissa. Abiturusten pöydästä saakka remahti mukaan nuorison ilonpitoa.

Mutta Alli Tenhiälä oli mykistynyt. Tokaisi vihdoin suutahtaneena. "Mille sinä naurat?" "Itselleni!" "No, mutta miksi, rakas..." "Minähän olen ollut oikea Augiades sylvanus!" "Aina sinä vain sitä latinaasi", sukoili laulajatar myrtyneenä. "Paksupääperhonen, tarkoitan!" hohotti Aape. "Tuo turilas, jonka tuntosarvi on pelkkä nuija, joka luulee ohdakkeita herkkuruoaksi ja lyö niitä hakiessaan päänsä seinään ... takapihoilla, ha-ha-ha..."

"Oui, oui", laski Alli Tenhiälä tuttavallisesti sormuksellisen kätösensä Aapen olalle, "mutta eihän sinun nyt enää tarvitse olla pahoillasi, ei lai-sin-kaan ... tuosta koomillisesta..."

Mutta Aape oli herennyt nauramasta. Ja nyt hänen älynsä leikkasi pahasti: "No, ja vielä mitä ... sellaisesta bagatellista", hän tokaisi.

"Bagatellista?" ihmetteli nainen. Hän katsahti epäluuloisesti Lucinaan päin, jonka sinenharmaista silmistä uhosi nyt tummaa sineä – naisen säälimätöntä kostonpaloa kukistuvaa kilpailijatarta vastaan.

Laulajatar tunsi tarvitsevansa loukkautuneen sydämen liikuttavia ilmeitä. "Ovatko minun antamani rukkaset sinun mielestäsi bagatelli juttu? Ooho... Fy donc! Hyvä herra..."

"No, jaa, suomeksi sanottuna – se oli onnellinen sattuma."

"Mikä – sattuma? En ymmärrä..."

"Nuo rukkaset, näätsen, sen riivatun omenapuun alla!"

Laulajattaren käsilaukusta singahti esiin harsoliina – sekin kevyt kuin perhosen siipi – ja viuhahti suuttuneesti. Ja hänen huuliltaan hohahti pariin kertaan syvästi halveksivia suhuäänteitä.

Mutta Aape ei tuota naista enää kuullut eikä nähnyt. Hän oli kääntynyt katsomaan Lucinaa, jonka huulet hymyilivät, silmät nauroivat, silmäripset räpyttelivät ja käsi yritti hillitä miestä puhumasta sopimattomia.

Eivätkä he ennättäneet vielä katsoa loppuun, ennenkuin laulajatar Alli Tenhiälä oli kadonnut liehuvin liepein.

Lucina hymähti hiljaa: "Sinun 'harhanäkysi' taisi lentää pois..." Ja hän yritti naurahtaa muka vahingoniloisesti. Mutta Aape näki hänen silmäluomelleen kiertyvän kyynelen, joka näytti polttavan ja värähdyttävän tuskallisella tulella hänen huuliaan. Ja vihdoin ... hän huoahti syvään kuin pitkän kestetyn kärsimyksen jälkeen.

Säikähtelevät ja taas hullunriemukkaat ajatukset olivat sekoittamaisillaan Aape Katteluksen pään. Armahtakoon! Tuo nainen on rakastanut häntä, "paksupäätä", "nuijapäätä"...? Ja he rakastavat molemmat! Siksi he ovat riidelleet ja hakeneet kuitenkin toisiansa joka päivä...? Ja siksi hän, Lucina, punoi hänelle tämän taitavan ansan. Ja siksi, siksi...!

Kyselyt katkesivat. Tulvahtava onni ei siedä ajatuksia. Se vaatii tekoja. Eikä lehtori osannut tällä kertaa muuta kuin huitaista Jespersenin luokseen.

"Samppanjaa, ei 'makeata', ei 'demi-seciä', vaan 'seciä', ruutikuivaa, niin että se räjähtää."

Tässä ei ollut oikea paikka puhua. He tunsivat sen kumpikin. He vain nostivat kuohuvat, korkeat maljat toisiansa kohti. He vain katsoivat eivätkä huomanneet edes herrasväki Nevanperää, joka pysähtyi pöydän ääreen Rebekka Kokkoila seurassaan.

"No, mutta..." Antti Jeremias katsahti varovasti abiturusten pöytään päin. "Eikö herrasväki olisi voinut nyt tuolla sisähuoneissa, kabinetissa...?" Rehtorin kulmat rypistyivät, mutta kuitenkin suhteellisen lievästi.

"Nu-nu-nu, sinä ... sinä nyt olet aina sellainen mikä liet, mutta minä tahdon kanssa samppanjaa. Tilaa, minä käsken. Sinä voit juoda hopeateetä ja hoitaa jäänpalasia, senkin jääkarhu..."

"Tuonnempana, tuonnempana, rakas Nelli", tyynnytteli aviomies. Mutta tulijat istuutuivat samaan pöytään.

"Ja minkä kunniaksi, jos saan luvan kysyä", myrkytteli epäluuloisesti tutkaillen Rebekka, "herrasväki juhlii?"

"Pääkallokiitäjän hautajaisia!" nauroi Aape humalaisen onnellisena. "No, jopas sinä vähästä, puolesta pikarista...", yritteli Antti Jeremias leikinlaskua.

"Tiedätkö sinä sitten, saaplarin poika, mikä otus se on?" Aape jatkoi käreällä äänellään. Rehtori katsahti taas nuorten pöytään. "No-no, tuota, enhän minä, mutta – sinähän kiroilet nuorison kuullen. Minä en todellakaan..."

"Kuulemas pitää sittenkin! Se on kirjava ja lihavapyllyinen, kotoisin etelästä, mutta eksyy joskus – kaikeksi onneksi harvoin! – tänne meille saakka. Ajattele, Antti, tuota Acherontia-lurjusta. Se näyttää hemaisevalta kuin operettidiiva, mutta, aatteles, sillä on – pääkallon kuva, ihka selvä pääkallon kuva siipien välissä, jos katsot sitä takaapäin. Se lentää öisin, se on oikea yölintu... No, niin, rakas kollegani, sellaisen peevelin lentäjättären minä sain kiinni äsken, juuri äsken, ja minä panin sen kloroformiin ja huomenna minä pistän sen neulankärkeen ja sikarilaatikkooni."

"Oi, näyttäkää se meille, herra lehtori!" pyysi Nelli-rouva. "Enpä näytä, hyvä rouva. Nämähän ovat hautajaiset, eivätkä vainajat saa tulla näkyville säädyllisessä seurassa!"

Lehtori piti iloa yllä pitkät hetket, nousi yht'äkkiä, huitaisi hyvästit seuralle ja vei Kirsti Aunolan mukanaan.

3.

He ovat jo kävelleet Koivukujaakin tuonnemmaksi ja ovat sieltä taas paluumatkalla. Aape määrää tahdin. Se on vinha. Hän ei ole puhunut enää sanaakaan. Hänen täytyy tilittää eräitä menneitä vuosiaan.

Nämä viilettivät ikäänkuin taas häntä vastaan ja hänen ohitseen. Niissä oli toivottoman rakkauden täyttämiä tuskallisia keväitä. Oli katkeria yksinäisiä syksyjä. Pitkiä, huumaavia, yksinäisiä luonnonrakastajan jalkamatkoja. Ohimeneviä "rakkausperiodeja", joilla hän oli yrittänyt itseänsä tyynnytellä. Mutta eniten oli kuitenkin harmaita päiviä, jolloin hän ei ollut tietänyt, miksi hän tutki käpyjään, miksi väitteli jos jostakin harjoittaen tuota iänikuista "aatteellista sipulinsyöntiä", joka jälkeenpäin pani melkein kiukusta itkemään – turhalla hedelmättömyydellään.

Kun vihdoin etelästä päin aukeni heidän eteensä suuri selkä avartavana ja välkeänä, hän pysähtyi ja teki merkillisellä tavalla tunnustuksensa. "Älä sinä luule, että minä olen mikään herranenkeli! Minulla on ollut toisia jos toisiakin 'harhanäkyjä'. Olen ollut aika koiperhonen tämän elämän kaalimaassa."

Lucina laski lempeästi kätensä miehen olalle. Tämä tuskin kesti hänen sinisen tummaa katsettaan. "Eipähän, rakas, sinä olet vain ajanut takaa tuollaisia koiperhosia, sairaita kanoja ja maalattuja nukkia, 'tenhiälöitä'. Katsos, mies, tuo 'luomakunnan kruunu', on siitä merkillinen, että jaloimmat, terveimmät ja hurmaavimmat naiset ovat hänelle, varsinkin kokemattomalla iällään, pelkkää hepreaa, koska he peloittavat hänen turhamaista sydäntään. Mutta tiedätkö? Sinun sydämesi on aina ollut puhdas – synnyntävika, näätsen."

"Hyvä, hyvä! Heureka!" huudahti Aape ihastuneena. Hän otti arkaillen Lucinan käden. "Kuule, et ole koskaan käynyt katsomassa kokoelmiani...", hän alkoi, mutta keskeytti, ollen yht'äkkiä menettämäisillään kaiken rohkeutensa. Mies ei näet koskaan ole niin kokenut, ettei hän lankeaisi koulupoikamaiseen ujouteen ihmeellisen rakkauden edessä.

Mutta Lucinan hymy houkutteli häneltä sittenkin haparoivia, hengästyneitä sanoja: "Katsos, minulla on tuolla kyllä" – hän viittasi hätäillen Harjun kupeesta paistavaan kamarinakkunaansa – "oikeita harvinaisuuksia". Ja nyt hän jo tapaili leikkiä. "On siellä tuo pääkallokiitäjäkin. Toin sen Italian-matkaltani. Ja on siellä tämäkin hullu omassa persoonassaan – tuo paksupääperhonen luojan armosta. Ja sinä, sinäkin..."

"Uskallatko sanoa sen nimeä?" houkutteli Lucina. "Ei, ei, en vielä, en tiedä, en taida nyt yht'äkkiä... Tai ... tiedänpä hyvinkin! Sinä et ole perhonen, sinä olet lintu tai oikeamminkin ... linnun ääni. Sinä laulat kuin kuovi keväällä – pitkiä, heläjäviä, kuultelevia helmiketjuja, pakanallisen riemukkaita säveliä syvältä rinnasta, kantavasti, aamusta iltaan, kuten tekevät kuovit keväthäissään ja..."

"Tule", kuiskasi Lucina syvin, lämpimin äänin. "Minähän olen vain – 'suffragetti', tule..."

Ilta-aurinko oli loihtinut Aapen kamarinikkunan sellaiseen värileikkiin, että se välkähteli kuin kaukaista huikaisevaa tulipaloa.

KUUDES LUKU

1.

Kaharin Aatu, jonka isävainaja oli vapaussodan jälkeen saanut torppansa taloksi, on kesäkuunalkuisena iltapäivänä juottamassa laheaharjaista tammaansa kotoniemensä kärjessä. Oli pantava tamma pitkiinaisoihin ja lähdettävä sillalle vastaan kesävieraita, joita oli Tuohikaupungista tulossa kesätiloilleen.

Aatu on kohta puolivälissä kolmatta kymmentään. Reidet ovat paksut kuin laivasillan pollarit ja käsivarret samaa maata. Mutta katsopas naamaa – haaleansiniset silmät tiirottavat valkoisten silmäripsien välitse perin unisina, lystikkäästi siprallaan. Posket ovat pullollaan kuten kasvavalla pojanjullilla. Jos puhuu, tulevat sanat harvakseen, vähän honottamalla. Ja jokaisessa hänen liikkeessään on uneliasta nahiaista.

"Se on se meiän talon jönkiäinen", on isoäiti Loviisan tapana hyvitellä pojanpoikaansa. Ja äiti, kiukkuinen Veera, tapaa suutuksissaan pärmäntätä: "No, niin se on tämä meiän Aatu kuin lata ojassa, ei änähä, ei liikaha."

Eikä Aatu ole osannut ottaa isäntävaltaa talossaan. Oleilee etupäässä yksikseen. Varsinkin nykyisin, kun oli sattunut viime kevättalvella se paha toilaus kala-Joonaksen Ilmi-tyttären kanssa eikä tytöstä ollut emäntien mielestä taloon miniäksi.

Aatu muksehtii kyllä töitä pelloilla, kun sattuu. Mutta ei hänestä ole mikään homma niin osavaa kuin tämän tamman hoiteleminen. Se on melkein kuin oma isäntänsä. Vaaleanruuni, harja päivettyneen valkea kuin Aatun tukka. Ja hyvänahkainen se on sekin, raukeasilmäinen, unelias. Mutta voimakas, kun niikseen tuli, ja viisas, saakelin viisas, kuin isäntä itse, jos pahan pään otti. Sillä on nimenäkin "Elman tyttö", kuten ainakin kantakirjatammoilla.

Ja se ymmärtää paremmin kuin ihmiset, tarinoi mitä tahansa, vaikkapa omista iloistaan ja huolistaan.

Nyt on taas tällainen kahdenkeskinen onnenhetki Aatulla ja "Elman tytöllä". Aatu on jo uittanut "Tyttönsä" pyykkilaiturin ympäri. Ja tamma pärskehtii vielä hyvillään, värähytellen niskasukaansa, Aatun sukiessa sen pinkeän lihavaa pintaa, niin että lautaset päivässä läikkyvät.

Ja he puhuvat nyt vanhaan tapaan toisilleen salaiset huolensa. "Kyllähän minä sen Ilmin ottaisin, tuota ... mutta kun ne äijet sitä...", tapailee Aatu. "Että muka on ollut joka miehen kelkassa, sen Jallunkin, kylähurmurin muka..." "Tyttö" nuuhkaisee ymmärtävästi märällä turvallaan Aatun paidanhihaa ja liivinrintamusta.

"No-noo, niin, tuota... Mutta kyllä poika on vissiin ja varmasti tämän miehen tekoja, se on vissi se kuin polkka häissä..." Ja Aatu veältää suitset kainaloonsa, jääden kuitenkin katsastelemaan selälle päin, kuten "Tyttökin" silmät unisina, mutta koko olemuksessa koreana kuultelevan iltapäivän hyvänolon tunne.

Oli välkeyttä ja tuoretta ilmaa tässä maailmassa. "Kahto, kahto", Aatu haamaisi "Tyttöä", joka hörähti isäntänsä myötä. "Ja tieäks' mitä, tuo tuolla on 'Moalimanportti'", hän ojensi kättään etelään päin, josta kohden korkean niemen lomitse paistoi aamunkellervänä rannaton Isoselkä.

Mutta samassa törähti laivan tulopuhallus, soitti kuin kurkien torvet suolla, niin että Aatu ja "Tyttö" havahtuivat tekemään lähtöä kartanolle.

Pihalla pienessä puutarha-aitauksessa rehoittivat vielä tuomet ja omenapuut kukassaan. Mutta merkillisen kalseina levittäytyivät harmaasta rakennuksesta yhä varjot pitkin pihamaata. Valjastettuaan Aatu poikkeaa tupaan. Hän on tottunut sen tunkkaiseen, kuumaan ilmaan. Mutta se masentaa nyt kuten aina hänen mieltään.

Yhä ne vain hautoivat samoja kaunoja ... nuo "äijet". Ilmi on nytkin niiden hampaissa. Veera on kuiva ja ohut kuin kapakalaksi paahtunut muikku. Hän juoksee kiukkuisen näköisenä porstuakamarin ja tuvan väliä, luututessaan kamaria asuttavaan kuntoon opettajatar Elsa Varjalaa ja tämän äitiä varten. Loviisa, leveänä kuin leivinuuni, työntelee leipiä arinalle. Mutta ennättävät he yhä voivotella tämän elämän pahuutta.

Isoäiti katsahtaa ohimennessään pukkisänkyyn, jossa vähillä alusillaan, säkkikankaisessa kuvussa makaa toista vuottaan kituva tyttölapsi. Tämä ei osaa potkia, ei kätösiään ojennella, ei edes itkeä, sillä riisitauti on lapsen näivettänyt suuripäiseksi, heikkojäseniseksi rumilukseksi, josta ei näyttänyt eläjää tulevan.

Loviisa huokailee leivänmyky lapiolla: "Hohoi, oh-hoi ... kuolis pois ja Herra ottais..." "Nih, se siitä tuli riesa Aatu paralle – risatautisesta kakarasta. Mutta kuka käski? Mennä nyt kalaukon tyttären ja piian kanssa tekemisiin, kun olisi ihmisiäkin saanut, Aatu raiska", voivottelee Veera kesken siivouksiaan.

Joissakin mielenmujeissaan tulee Aatun paha olla. Hänen tekee mieli ärjähtää. Mutta kyllä hän sen tietää, mitä siitä tulisi. Uusia voivotuksia.

Emännät olivat riistämällä riistäneet tytön omiin hoteisiinsa, jotta muka ei synninräähkä tarttuisi äidistä tyttäreen. Ja se nyt muka oli sellainen hurskauden teko, ettei siihen ollut tarttumista.

Siinä nyt siis Venla-tyttö kitui näivettyneenä epäluomana, suuri pää avuttomana kirjavaraitaista, kuumaa tyynyä vasten, pienten kääpiömäisten jalkojen tuolloin tällöin yritellessä heiveröisiä liikkeitä. Ei päässyt aurinko tuvan nurkkaan osattoman luokse. Eikä hän ollut saanut kuin pienen pisaran, pariviikkoiseksi asti, äidinrintojen maitoa, josta kaikki elämä ja kukkeus syntyy.

Kyllä Aatu tämän kaiken tajuaa hitaissa aivoissaan. Mutta ei vain saa, ainoana pojanköllinä lellitelty, omasta sisustaan kiinni. Ja jos on joskus yrittänyt, oli Veera pieksänyt suutaan: "Johan nyt tässä! Ei panna tämän talon mainetta kaltevalle pinnalle sellaisten hasukamraattien tautta."

Ja nyt oli taaskin Aatulla kuin seinä vastassa. Ei jaksanut tälläkään erää hankkia riitaa. Läksi "Tytön" luo ja vetäisi myrtyneenä ohjaksista.

Aatun availlessa lehmihaan veräjää ilmestyy siihen kotoniemeltään juosten Ilmi, rukoilevaa hätää pienillä, liian varhain riutuneilla kasvoilla.

Hänen täytyi saada nähdä lapsensa.

Aatu veti hitaasti kämmensyrjällä leukaansa. "Enpä ma tie'ä", hän tohisi nenäänsä, "ne haukkuvat sitten taas, tuota ... juhannukseen asti".

Ilmin kasvot lakastuivat. Ei hän ollut tottunut paljoa pyytämään, kalaukon tytär, pelkkä kalantotkujen siivoojatar, köyhän elämän pieni perkaajatar. Mitäs – oli vain kuin sattumalta sattunut, että Kähärin Aatu oli eräässä varhaisessa kevätaamussa polttavalla nurmikkopälvellä, haukien tutisuttaessa rantarysiä ja auringon pyörryttäessä pientä päätä ottanut hänet omakseen.

Vai oliko siinä ollut lapsuusaikojen synnyntärakkautta? Kenpä tietää – ei ainakaan Ilmi raukka. Tuon pojan pullukan olkapään ja rinnan varassa oli ollut vain niin lämmintä ja turvallista levätä. Niin hieno, melkein lapsellisen untuvainen oli ollut silloin pojan punanverevä hipiä, että sen nöyrä hiveleminen pienin sormin oli ollut Ilmille ihmeellistä autuutta.

Ei hän vieläkään osaa muuta kuin sääliä itseään ja tuota poika parkaa. "Ei sitten...", hän vain vastaa Aatun ärtyneisiin sanoihin, hypistellen avuttomana esiliinaansa.

Mutta Aatu ärtyi omaa saamattomuuttaan. "Ja piruakos minä sitten sille tien, että meiän talossa sinun paitas on joka pyykissä, vaikka et ole ies miniänkään paikalla!" hän kiraisi muka röyhistääkseen sisuansa. "Enhän minä...", yritti Ilmi lepytellä. Mutta sanoikin samassa kuin oljenkorteen tarttuen: "Minä olen menossa vastaan Ulla-rouvaa ja Elsa-neitiä, ne tietävät tytölle lääkkeet, ja ne lupasivat viime kesänä, että minä soan heitä passata, auttaa marjojen keruussa ja pitää kalassa ja..."

"Enpä ma, tuota...", Aatu tapaili niskahaiveniaan. "Kyllä ne, äijet, siihen tenän panevat ja..."

Mutta Ilmi näytti lujasti päättäneen asiansa.

"Pankoot minkä panevat", hän puhui kuin hengen hädässä, "mutta en minä anna lastani tappaa, en jo..."

Ja sen enempää kuulematta hän jätti Aatun ruopimaan niskavillojaan.

2.

Niinpä tapahtui, että jo samana iltapäivänä puhkesi Kähärin hiottavassa tuvassa oikea kevätmyrsky. Sillä Elsan äiti, Ulla-muori, joka nuoruudessaan oli ollut sairaanhoitajatar, oli touhukas ja ravakka nainen.

Elsa-neiti painoi ahdistuneesti sydäntään katsellessaan sairasta Venlaa. "Tämän lapsen hätä huutaa taivaaseen", hän huokasi puoliksi itsekseen, itkettävän säälin värähdellessä huulilla.

Mutta Ulla-rouva suutahti. "Mitä?" hän tohahti. "Viime syksynähän tämä vielä oli terve. No?" Ja hän katsoi tuikeasti jäykin kasvoin tuijottaviin naisiin.

Mutta Veera ei hämmästellyt. "Onpa sen henkeä saatu tässä korvasta kuunnella koko talvi", hän sihahteli, peitellen ohuella ylähuulellaan rikkinäisiä hampaitaan. "Mutta synnillä on synnin palkka", hän huokaili lopuksi.

"Lorua!" kivahti Ulla-rouva. "Synti on teissä, niin juuri ... teissä, jotka pimitätte lapselta auringon valon. Lapsi on vietävä ulos, pihalle, aurinkoon."

Rouva viittasi ovensuussa värjöttävää Ilmiä kantamaan toisesta päästä pukkisänkyä pihamaalle.

"Kuulkaapas nyt, rouva", Loviisa peitti leveällä olemuksellaan tuvan oven, "ei sovi asettua Herran aivoitusten tielle". Ja yhä jyrkkeni Loviisan puhe: "Ihte tämä Ilmi on kivikontin harteilleen ottanut, ja kolomanteen ja neljänteen polveen..."

"Itse te", keskeytti rouva, "otitte lapsen äidiltään vastoin kieltoani ja riistitte sen luonnon armon, jonka Luoja on säätänyt äitiä ja lasta varten..."

"Saarnaapa se kaalipappikin, mutta...", Veera yritti ilkeillä. "Tyst siinä", jatkoi Ulla-muori. "Ettekö tiedä, että jokainen lapsi on kallis! Liian monta on teidän kaltaistenne kovasydämisyys ja tyhmyys niitä jo tältä kansalta surmannut. Pois tieltä, Loviisa, ja sassiin tai..."

Isoäiti syrjäytyi. Mutta sisu ei antanut perään. Oli sanottava ainakin viimeinen sana: "Viekää, mitä viette, mutta älköönkä tulkokaan tuo tuossa" – hän viittasi Ilmiin, joka yhä odotteli seinustalla pelon ja toivon vaiheilla – "meiän pihamaalle tai rekooliin, sillä suen ja huonon naisen silmät – riesa niistä tulee, riesa ja reähkä..."

Mutta "ritsi" oli jo menossa ovesta. Se kannettiin pieneen puutarha-aitaukseen, jossa se asetettiin omenapuitten keskelle siten, että aurinko pääsi lapseen valtoimenaan paistamaan.

Eikä malttanut Ulla-rouva olla torailematta vielä Aatulle, joka päästeli pihamaalla köysistä kesävieraitten tavaroita: "Ja siinäkin ... iso mies, joka sukii tammansa, niin että lautaset paistavat kuin Naantalin aurinko, mutta ei osaa omaa morsiantaan hoivata, ei omaa tytärtään pelastaa. Kyllä minä sinutkin vielä tämän kesän mittaan suin sellaisella juuriharjalla, ettäs tiedät..."

Eihän Aatu nytkään kyennyt muuta kuin korvallistaan kyhnimään. Mutta ihmeellinen kesä alkoi nyt Kähärin talossa. Elsa-neiti hoiteli Venla-tyttöä aamusta iltaan, Ulla-rouva piti kurissa emäntiä, jotka huulet pinkeässä kirkkosuppurassa laahoivat variksina, kurkistellen tuon tuostakin "rekoolin" korkean aidan yli, joko olivat "tuonen kintaat" lapsen käsissä.

Toivottomalta näytti monta kertaa tyttösen kohtalo. Sen nahka paloi pahasti. Elsa-neiti pelästyi. Mutta Ulla-rouva tokaisi: "Tämän lapsen on synnyttävä uudestaan ... auringon armosta." Eikä hellittänyt, vaan käytteli rivakasti lievittäviä voiteitaan.

Parin, viikon perästä Venlan pieni ruumis oli yhä tulenpohtava. Mutta sen jäsenet alkoivat tuskasta värähdellä. Niihin tuli kivun mukana elämää. Ja Ilmi-äiti kierteli varkain pientareita pitkin, pujahti kevätkesäisessä yössä aitaukseen ja rukoili polvillaan, osaamatta auttaa, pienokaisensa vuoteen ääressä, hautautuneena yhä pitenevään heinikköön, kuin piiloon koko maailmalta.

Näin jatkui viikosta viikkoon. Omenankukat olivat lakastuneet, kuten rannankaarteen orjantappuratkin. Mutta päivänkukat, leinikköjen kirpeä kelta ja kellokukkien sini ympäröi pientä "ritsiä" kuin upea matto prinsessan kehtoa. Ja vihdoin heinäajan liepeä tuuli hyväili kurjaa, vaivattua ruumista.

Ulla-rouvan taistelu lapsen hengestä ja Ilmin ja Aatun hidas lemmentarina jännittivät eri tahoille pesiytyneitten kesävierasten mieliä.

Mutta ihmeellisin oli tämä kesä Elsa Varjalalle, jonka alakuloisessa sydämessä heräsi uusi, ihmeellinen unelma, unelma lapsesta, rakkauden autuaimmasta onnesta.

3.

Maailma ei ole kenellekään niin paha kuin kanssaihmisistään huolehtivalle tapainvartijalle. Niin se oli yhä Antti Jeremiaallekin, jonka vaellus – hurskaimmillaankin – joutui aina ja joka paikassa Skyllan ja Karybdiin väliin.

Oli tottakin perin merkillistä, miten monenlaatuisia ihmislapsilla oli paheita ja miten viattomuus, kuten juuri hän, Antti Jeremias, joutui kärsimään – aivankuin muka hänkin saattaisi kulkea paheitten lavealla tiellä, hän, joka ei rakastanut mitään niin paljon kuin kaidankaitaisia polkuja.

No, jaa, mutta tällaisissa filosofioissa hän oli valvoskellut oikeastaan vain öiseen aikaan. Aamuisin, kuten nyt taaskin – heinäkuisena varhaisaamuna – oli hänen edessään "kullankallis aamuhetki" – hänen maidonhakumatkansa. Ja tuossa silmien alla avartui hänen valtakuntansa, jonka aarteet täyttivät sydämen suurella rohkeudella – vainotkoonkin kavala maailma häntä sitten vaikka koko helteisen päivän.

Kyllä rehtori Nevanperän ylävältä huvilankuistilta kelpasi katsastella, kun sai tällä tavalla tepastella paljasjaloin sen tervatulla permannolla. Tuolta Kirkkoselän takaa "koillisest' aurinko nousee". On jo oikeastaan noussutkin ja kiertää nyt itäistä taivasta, josta se yhä vielä hehkeästi punertaen heittää valoansa täysin sylin lähiniemessä kekottavaan Tuulensuun mökkiin.

Neitsytniemen herran kulmalliset rypistyivät, sillä eräitä huhuja oli tullut hänen korviinsa Valte Vihatun souteluista Tähtiniemen puolella, tietenkin Olivia Kelhän pateilla. Mutta taas paistoi hänen otsansa aamunkirkkaana, sillä silmä oli sattunut vastarannalle. Siellä nukkuu omalla niemellään tyhjänä Aape Katteluksen kalamaja – oikeastaan suureksi helpotukseksi Antti Jeremiaalle. On tuolla vastarannalla iloinen, valkea kummelikin, joka hyväilee silmää, kuten laivasillan kupeelta urkeneva kylätiekin, joka kiertäen vei hänen syntymätanhuvilleen, Nevanperän myllylle.

Heleä, kaukainen muisto valtasi väkevästi hänen mielensä. Miten se nyt lieneekin sattunut, juuri nyt, hänen odottaessaan Linda Lehtistä tuomaan maitokannua, päähän pälkähtämään?

Tuo muisto – sehän oli rakkaustarina! Hänen ensirakkautensa – viaton ja puhdas, mutta myöskin, niin sanoaksemme ... nuoruuden sankaritarina.

Tjaa, mitä hän lie ollutkaan? Tuonkorkuinen, mustalaispojan kokoinen tenava – kuljeskelemassa, kevättulvan parhaillaan jyllätessä, kotokosken vartta naapurimyllylle päin, Alamyllylle, jonka asuinrakennuksen päätyakkunasta katseli myllärin toisella kymmenellä oleva tytär.

Siinä se katseli ... Kerttu-tyttö, hiljaisena ja somana, aivankuin pieni prinsessa noidutusta lasiarkusta. Ja mitäs hän, Ylämyllyn Antti? No, hän, pahimmassa jukuripääiässä kun oli, ei osannut millään muulla tavalla näyttää urhoollisuuttaan tuolle "prinsessalle" kuin ryhtymällä vierittämään rannalta koskeen kivenlohkareita, joita vimmattu koskenvuolle kiidätti jymisten tokeilta myllynseinää kohti kulkevaa ruuhta vasten.

Se oli vasta jylinää ja jytinää. Ja tyttö akkunan takaa hymyili ja nyökkäsi nyökkäämistään: "Vielä, vielä vaan..."

Mutta silloin oli, tiimellyksen parhaillaan riehuessa, tytön isä, Hermanni-mylläri, juossut jostain ylempää rinteeltä, pitkät kihtiset koivet hoippuen ja laihojen käsivarsien jatkona armottoman pitkä riuku, jolla ukko ryhtyi peittoamaan häntä, pojanvintiötä, suoraa päätä selkään. No, mitäs hän, Nevanperän poika? Ei muuta kuin pakeni poispäin henki kurkussa.

Mutta se se juuri oli ollut hänen ensimmäinen omantunnonkamppailunsa. Hän oli kotonaankin piiloillut monta päivää. Pelkäsi asian ilmituloa. Tai ... ehkäpä vielä enemmän sitä omaa salaisuuttaan, että hän oli tuon kaiken tehnyt pienen, hymyilevän tytöntyllerön vuoksi, johon hän vasta jälkeenpäin ymmärsi rakastuneensa syvästi ja jalosti.

Muistelija hymähteli vähän niinkuin ihaillen tuota muinaista pojan tenavaa. Tjaa, oli sitä hänelläkin ollut seikkailunsa – kuumaveriset ja rohkeat, tjaa, jaa...

Ja entäs nyt tämä Leena-sisäkkö?

Kysymys iskeytyi häneen yht'äkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Vai oliko se pahan omantunnon häikäisevää valoa? Herra-varjele, tämä Leenako se lopultakin oli pannut hänet muistelemaan ensirakkauksiaan?

Neitsytniemen isäntä käveli kuin kiivastuksissaan edestakaisin parvekkeella Lindan ilmestyessä kannuineen.

"No, nyt se on taas se aamuhetki kullan kallis ... meiän rehtorilla", livertelee Linda Lehtinen. "Johan se sanoi toiss'iltana Keijärven Leenakin, jotta ei ne o' kaikki miehiä, jotka housuissa pyörii, mutta se Neihtyniemen rehtori, se se on vasta noopeli herra..."

Antti Jeremias oli riipaissut kannun käteensä ja ruvennut tuijottamaan salmen saaria, jotka uivat kuin juhannuskoivuiset laivat aamun auteressa.

Eikä hän tietänyt, koska Linda oli lopettanut lavertelunsa. Äskeinen kysymys siitti uusia kysymyksiä kuin muniva kana, joka parhaillaan kaakotti takapihalta päin.

Oliko hän todellakin joutunut – itse siitä mitään ymmärtämättä – salasynnin ansaan? Jälkeenkö päin hän sen nyt vasta huomaa, kuten oli tapahtunut sen Alamyllyn tyttären kanssa? Saattoiko siinä ehkä sittenkin olla jotakin ... uskottomuutta Nelliä kohtaan, tuossa joka-aamuisessa Leena-neitsyen kättelyssä? No, mutta ... tässä täytyi rauhoittua. Ei hänellä tosin ollut mitään kelloa, ei kellonperiä, mihin tarttua, eikä edes liivejä. Ei muuta kuin pikkuinen pellavainen takki paidan päällä ja vanhat laveat housut, joissa oli niin turvallista istahdella polun vierillä.

Mutta hän rauhoitti itsensä silittelemällä varovasti tukkaansa, joka hänen ilokseen oli sileä kuin metsälammen pinta.

No, jaa ... jos siinä nyt olisikin ollut jotakin nautintoa, tuossa kättelemisessä, oli se tietenkin ollut niin sanoaksemme eräänlaista luonnonihailua, tuollaisen poskipäiltään somasti päivettyneen luojanluoman terveyden ihastelemista, auliin ja viattoman käden ottamista omaan, aivankuin isällisen turvalliseen kouraan...

Kannu helähti iloisesti hänen heilahtavassa kädessään. Ja se helähti uudestaan. Sitten se kumahti kuistinkaidetta vasten. Sillä nyt hän oli päässyt lujaan vakaumukseen. "Ei, ei synnin rahtuakaan, sanon minä", hän lausahti ääneensä.

Ja kannu yltyi nyt iloisesti heläjämään. Se säesti hänen nauruansa. Sillä hänen täytyi, koira vieköön, nauraa omalle itselleen. Ja myöskin ihmetellä omantuntonsa runollista herkkyyttä.

"Noopeli herra", soinnahti samaan iloon Lindan äskeinen sana. Oli se Leena sentään...! Mutta niinhän se oli – viattomat sydämet, kuten lapset ja imeväisetkin, nehän ne totuuden sanovat tässä farisealaisessa maailmassa...

Hän sipaisi puhdasta otsaansa, siveli vielä kerran tukkaansakin, jonka pyörtänö taaskin todisti, että herransa sydämessä ei ollut mitään moraalisia ristiriitoja.

Vielä kääntyessään huvila-alueensa polulta kylätielle hän vain huitaisi huolettomasti kannullaan Valte Vihatulle, joka näytti jotakin kuukertelevan pihamaansa perunalaikalla. Hänhän oli "noopeli herra" ja laupias alaisilleen! Kuten oli ollut Valtellekin, joka keväällä kaupungissa oli saanut vain nuhteet ja varoitukset elää siivollisesti ja säätynsä mukaisesti.

Kylätieltä urkeni polku kangasharjua pitkin Keijärveä kohti. Ja siitä se alkoi Antti Jeremiaan riemukkain taival.

Eivät nyt, tällä kertaa, riittäneet pelkät suvivirret. Piti olla jotakin vähän niinkuin hassumpaa:

    "Älä sinä kultani myllyyn tule
    taikka sun iäksi pussiin sulen..."

Niinhän ne olivat myllyrengit laulaneet ennenmuinoin, hänen autellessaan kesälomillaan myllynkivien teroittamisessa. Ja rehtorin ääni rämähti kuin peltitorven suusta. Ei siinä taitanut olla nuotti ihan paikallaan. Mutta sydän kun lauloi ja rinta paisui, niin – "noopelia" se oli ainakin omalle korvalle.

Eikä hän välitä enää panna rajoja kuvitelmilleen, sillä ei hän vielä tänä hetkenä tiedä, että Valte Vihattu soutaa parhaillaan vinhaa vauhtia Lipakonvuoren juurelle, josta päin myöskin kiertää polku rehtorin ja sisäkön kohtaamispaikalle.

Antti Jeremias vain näkee onnellisia näkyjään – Leena-sisäkön vastaantulon kuumottavalla polulla. Hän tunsi jo edeltä päin hänen hiustensa tuoksun, näki hänen nauravan suunsa välkkyvät hampaat ja lanteitten ja pohkeitten kiinteän täyteläisyyden.

Hän haukkasi taaskin hengessään tänä aamuna entistä suuremman palasen eräästä vaarallisesta omenasta. Mutta siitä ei ollut vaaraa hänen sielulleen, sillä hänellä oli kokemattomuuden paratiisillinen lahja. Hänelle ei tullut synniksi tällainen aisti-ilo, joka huonosti eläneelle lurjukselle olisi ollut ainakin synnin esimakua.

Lähellä "raitinristiä" Antti Jeremias pysähtyy. Hänelle tulee sydämeen eräänlainen hätä, niin sanoaksemme kömpelön ujouden pula. Oli aivankuin käsi olisi tahtonut tehdä enemmän kuin vain heilutella maitokannua. Niinpä hän haamaisee tiepuolesta luonnonväärän katajan, josta tuli tuota pikaa kiveräpäinen, hohtavan valkea keppi. Ja nyt oli mies valmis. Kepin heilautuksissa oli nyt totta tosiaan samaa sankarillista rohkeutta kuin oli ollut kerran kivenlohkareita vierittävällä Ylämyllyn Antti-pojalla.

Ei tuossa tapaamishetkessä nyt tosin kovin paljon näytä tapahtuvan. Mutta kuitenkin ihmeellisempää kuin koskaan ennen. Hän ottaa vasempaan käteensä kannun Leenalta ja kättelee oikeallaan. Tytön tinansiniset silmät nauravat.

Antti Jeremiaan mielestä ne näyttävät hempeiltä kuin kaksi lemmikkiä paisteikkaan ojan reunalla. Ne liikuttavat hänen hyvän sydämensä niin, että hän on näkevinään sumentavilla silmillään kokonaisen sikermän lemmikin sinitähtiä.

Hän tuijottaa tyttöön, punnitsee tämän kättä, tuota kömpelöhköä ja raskasta, mutta niin turvallista kättä omallaan ja tuijottaa taas hölmöin ilmein, sillä tuleen leimahtanut sydän riistää merkillisellä tavalla neronkin kasvoilta älyn leiman. Tytön nuoresta ruumiista uhoaa metsän salaperäisimmät tuoksut. Hänessä on suloisen kielon ja väkevän angervon huumaavaa yhteistuoksua. Antti Jeremias ei ole enää järkensä herra...

Ja eikös, kun piikanen yhä naurahtelee, arvon rehtori hypistelee hetken neuvottomana Leenan sinikukillista, pehmeäpoimuista esiliinaa ja sitten – käsi kun ei ole enää mitään tietävinään isäntänsä lujasta tahdonvoimasta – hän sipaisee häntä leuan alta!

Siinä se oli koko juttu. Kukertava neihtykäinen kiepsahtaa ympäri ja poistuu somasti tepsutellen, paljaat pohkeet paistaen kuin himertävän omenan puolikkaat.

Mutta rehtori Nevanperä – tuijotellessaan ohuet huulet vavahdellen Leenan jälkeen – luulee yht'äkkiä putoavansa taivaasta oman yhteiskoulunsa kansliaan. Hän kuulee takaansa Valte Vihatun äänen: "Jaa, jaa, kyllä se meiän Liena on oikeata hliepuskaa, sano' ryssä tievushkaa..."

Valte puhuu vanhaan tapaansa kohteliaan sujuvasti, melkein kuin vain ohimennen jotain sanoakseen. Mutta Antti Jeremias kauhistuu. Ja rehtori hänessä suuttuu: "Mitä sinä täällä...?" Valte katsastelee järvelle päin oksikasta ja yläpäästään känkkyräistä petäjää, tokaisten: "Minä tässä vain jäin kahtelemaan tuota harakan riiuupuuta... Muistaakos rehtori poikavuosiltaan, että meillä päin sanotaan tuollaista" – hän sipaisee päälakeaan – "pörhöpäistä ja känkkyräoksaista rumilusta harakan riiuupuuksi, se kun, saakuri, ei kelpaa minkäänlaiseksi tarvepuuksi, vaan...?"

"Ja mitä varten sinä...?" kuuluu julma ääni. "Heinäntekoon vain ... Keijärvelle", Valte viittaa olallaan kiiltelevään viikatteeseen.

Oliko se nähnyt ... tuon pienen tempun – tuon leuan alta ottamisen? Oliko se juupeli tullut nuuskimaan? Aikoiko se kerätä tulisia hiiliä rehtorinsa pään päälle, saadakseen Olivialle ja itselleen...? Kukaties vielä – kieliäkseen Nelli-rouvalle...!

Mutta Valte huusi jo tytön jälkeen: "Hoi, Liena, äläpäs jätä!" Ja Antti Jeremias jäi seisomaan keskelle kadotusta, joka alkoi kuivata hänen kitalakeansa. Eikä hän osannut tällä erää muuta kuin juoda. Hän joi pitkin siemauksin maitoa, tuota "elämän ihaninta eliksiiriä", kuten hänellä oli tapana raittiusmiehenä ylistää tätä lehmänantia.

Sitä oli kannussa neljä litraa, ja puolet siitä hän joi, kunnes helpotti. Ja niin hän kykeni lopultakin arvioimaan selvällä järjellä, että Valten oli ollut mahdotonta mitään nähdä hänen äskeisistä tempuistaan, jotka sitäpaitsi olivat olleet pelkkää sedällisyyttä...

Nyt hän oli taas oma itsensä. Hänen selkänsä suoreni, hänen aivonsa takoivat hitaasti ja varmasti. Ja hän päätti lujasti – noin vain ulkonaisen arvonsa vuoksi – luopua näistä maidonhakumatkoista. Hänellähän oli sitäpaitsi eräitä ehdottomia moraalisia tehtäviä edessään. Valten ja Olivia-neidin teerenpeli oli lujalla kädellä lopetettava. Tuo riivattu Kähärin pojanjulli Aatu oli pakotettava auktoriteetin koko voimalla avioliittoon. Kotona oli pantava toimeen ankara kuri, sillä Nelli-rouva ja heillä vieraileva Rebekka Kokkoila eivät tehneet muuta kuin makailivat hiekkarannalla kahvivehkeineen. Ne oli pantava kitkemään kasvimaata, sillä työ, ainoastaan työ oli naisen kuten miehenkin oikea kaunistus.

"Tässä talossa ei osata tehdä mitään!" hän komensi rouvalleen, tavatessaan tämän Rebekkoineen menossa aamukylpyyn. "Juurikasvit kituvat, koska niitä ei kastella, ne hukkuvat rikkaruohojen peittoon, viinimarjat ja karviaismarjat ovat hometta täynnä ja..."

Nelli-rouva nauroi toisen leuan hyllyessä omassa mukavuudessaan. Hän tarttui puolisoaan käsipuoleen: "Oi, oi, rakas jöröseni. Tiedätkö, arkkitehti Haikka soitti juuri kaupungista. Ajattele, hän purjehtii tänne... Kokonainen seura on mukana, ajattele, myöskin Sulo Nukkanen! Ja sitten me taas musiseeraamme. Ja nythän on kohta jo krapujenkin aika. Ja sitten, niin ... olet oikeassa! On katsottava, missä kunnossa on dilli-penkki. Oo, ajattele, miten ihanaa ja herkullista siitä tulee – meidän krapujuhlastamme..." Vielä loitompaa hän huiskutti kädellään ja helähytteli sopraanollaan: "Älä huoli, jöröjukka, minulla on valmiina liebfrauenmilchiä ja snapsit. Hoitele sinä vain maitokannuasi, sitä 'elämän ihaninta eliksiiriä', ha-ha-ha...!"

Antti Jeremias ei puhunut koko päivänä yhtään sanaa. Hän tunsi jälleen purjehtineensa tämän elämän ulapalla Skyllasta Karybdiihin. Ja purjeena oli ollut oikeastaan vain pienenpienoinen onnennäky – Leena-neitsyen sinikukillinen esiliina.

SEITSEMÄS LUKU

1.

Tuulensuun saariston kesälinnut kerääntyivät vähitellen kaikki entisille pesimäsijoilleen.

Tuskin oli Akseli Haikan purjevene saapunut Nukkasineen ja Olli Karttuineen, joka palasi tapailemaan Elsa Varjalaa, kun yht'äkkiä eräänä aamuna Aape Katteluksen kalamaja tuprutteli piipustaan savukiehkuroita, yhtä iloisesti kuin Aape itse olisi pöllytellyt sikariaan omalla katollaan.

Mutta siellä haki venelaiturilta vettä – nainen! Linda Lehtinen sen ensimmäisenä näki. "Ei se näytä se lehtorikaan olevan pelkkä haikutorvi – naisihminen sillä on nyt völjyssään", hän juoksahti suhahtelemaan rehtorille.

Antti Jeremias taivalsi kuistilleen, löi molemmat kämmenensä sen kaiteelle kuin saarnaansa alkava pappi saarnastuolin laitaan. Vai niin, tjaa! Aikoiko se "luciferiaaninen henki" häpäistä säädyllisiä tapoja oman rehtorinsa silmäin edessä ja lisäksi koko kansan nähden?

Ja hän näki omin silmin. Aape laskeskeli jo verkkojaan ja soutajana oli, herra-paratkoon, nainen, kevyesti puettu, kukaties uimapuvussa...!

Tämäkö vielä? Hän oli – luovuttuaan maidon hakumatkoista – kiertänyt kuin kolportööri siivoamassa ihmissydämiä. Kokonaiset iltayöt hän oli vahtinut riivatun Valten edesottamisia. He, Olivia Kelhä ja Valte, olivat jatkaneet yhä röyhkeämmin tapailemisiaan. Kyllä hän sen tiesi, että tuo lurjus souteli Oliviaa saarten suojassa Tuulensuun niemen takarannalle ja sitten ... ei muuta kuin mökkiin, vieraisille muka...

Hän oli ottanut Valten kuulusteluun ja uhannut taaskin erottamisella noita molempia syntisiä. Mutta mitäs tämä sen syötävän mies? "Jaa, jaa, sitä lemmen kauhistavaa voimaa", oli tuo öykkäri ruvennut lavertelemaan, "se se langettaa oppineet filosofit, naisvihaajat, pipit ja papit, moukat ja herrat, kuten harakatkin niissä riiuupuissaan, ha-ha-ha..."

Vai taaskin! Tuo "harakan riiuupuu"... Tuo rakkari oli räpytellyt sen kohdalla silmiään ihankuin olisi jotain tarkoitellut.

Antti Jeremias tunsi olevansa käpälälaudassa. Hän pelkäsi sittenkin tuon lipparin aikovan skandaalia isäntäänsä vastaan. Eikä hänen ollut auttanut muuta kuin jatkaa vahtimistaan, saadakseen tuon parin kiinni julkijumalattomasta teosta.

Hänen moraalista tahtoaan ei totellut enää edes tämä kansa. Ei, se teki valtoimenaan syntiä. Ja sitten – harasi ojennusta vastaan kuin mäkättävä pukki.

Hyvänhyvyyttään hän oli omin käsin soutanut Kähärille. Pojanjulli souti parhaillaan lavealla salmella uittaen tammaansa Niittysaareen päin kesälaitumelle. Hän oli mennyt taloon odottelemaan.

Siellä Elsa-neiti istuu kasvitarhassa hoitelemassa onnetonta Venla-tyttöä, joka yhä näyttää oljentelevan elämän ja kuoleman välillä. Ulla-rouvakin tunnustaa levottomana huokaillen: "Ei tässä, hyvä rehtori, enää muu auta kuin taivaan ihme."

Emännät tulevat tervehtimään. Supisevat vahingoniloisina hänelle kuin saadakseen itselleen puoltajan "herra rehtorista". Loviisa hurskastelee: "Pitkähän se on ... vaivaisen kuolema, oh-hoi-jaa..." ristien leveät kämmenet vatsalleen. Veera suihkaisee suoraan korvaan: "Niin, niin se käy, rehtuor' hyvä, kun kuhtutaan piru, en paremmin sano ... lapsi paran tautivuoteelle."

Mutta rehtori Nevanperä on ainakin avioliittokysymyksessä jyrkästi Ulla-rouvan kannalla. Aatun palattua hän kutsuu pojan ja emännät tupaan. Pojan oli naitava tyttö, jonka hän oli saattanut häpeään. Näin hän puhuu koko arvovallallaan.

Mutta mitäs kehtaa Loviisa vastata aivankuin muka itsekseen murmatellakseen? "Ovatpa nuo jo muutkin, ryökinät ja rouvat ... tässä saarnanneet, jotta kaarnat katosta tippuu..." Veera puolestaan tökkäsi poikaa kylkeen usuttaen tätä sanomaan jyrkät sanat.

Eikä pojanjulli osaa muuta kuin rehvastella emäntien vallan alaisena. "Niin, joo", hän muka miehisteleiksen, "mutta kun tuota naisihmistä on kolomasti kahtottava – vakussa, rippikoulussa ja morsiaimena, ei niistä muuten tiijä, tuota..."

Hän, rehtori, oli käyttänyt yhä kovempia sanoja. Mutta silloinkos poika oli äitiensä silmäniskuista yltyen jurahtanut rutosti: "Nainen huolii, mutta mies se on joka nai, jos nai." Sanonut ja jönkinyt pellolle.

Vetelyyttä, kehnoutta, edesvastuun puutetta, öykkäriyttä – sitä alkoi olla koko tämä kansa, jota hän oli puheissaan ylistänyt "Kalevalan jalohyveiseksi sukukunnaksi".

Tällä hetkellä, Aape Katteluksen riettaillessa rehtorinsa puhtailla vesillä, nuo tappiot tulevat taas kirveltävinä Antti Jeremiaan mieleen. Eikö hän ollut uhrannut ainoata iloansa, omaa runollista "raitinristiänsä", pitääkseen hengenmiekkansa terävänä ja puhtaana tätä maailmaa vastaan. Ja hän oli pysynyt lujana. Hän yritti olla tuntematta, pellonpientareita kulkiessaan, angervon huumaavaa tuoksua. Se muistutti häntä Leenasta. Sen värikin oli heleän kellervä kuin tuon neitosen hipiä solevalla kaulalla. Hän oli tukahtua salaiseen ikäväänsä. Mutta hän kuoletti sittenkin sydämensä ja aistinsa. Hän valvoi pitkälle yötä. Ja kun hän nukkui, tuli tuo soma tyttö häntä vastaan tuttua polkua pitkin sinikukallinen esiliina suloisissa, somasti rypistyneissä poimuissa, joista tuntui vielä keittiön ja monen kiireellisen askaren tuoksua. Eikä hän taipunut sittenkään aamun tullen Lindan tarjotessa hänelle kannua ja valitellessa omia kiireitään. Ei, hän tahtoi todistaa itselleen ja muille, että laittamaton oli hänen vaelluksensa, siveellinen, vaikkapa turhantarkkuuteen saakka.

Yksin hän sai olla ja elää omassa perheessäänkin. Kyllä nyt näet, Sulo Nukkasen tultua, Nelli-rouva osasi sekä valvoa että nousta varhain. He kravustivat. Ja mertoja piti kokea kerran iltayöstä, kerran keskiyöllä ja kolmannen kerran aamuhämärissä, jotta muka nuo sakramenskatun harriaiset eivät karanneet merrasta.

Hiivatti! Totta totisesti – hän kirosi näin julmetusti ja ääneensä ensi kerran miehuutensa aikana. Synti, riihaton synti vietti kaikkialla riemuvoittojaan. Koko tässä perheessä, koko pitäjässä, koko Tuohikaupungissa ei ollut enempää kuin yksi vanhurskas – Antti Jeremias Nevanperä.

Yli tyynen veden pinnan kuului samassa hänen korvaansa naisen naurua. Mitä kummaa? Se oli syvää ja metallinkaikuista, raikasta... Se kuulosti tutulta. Ja koko tuo pään asento? No, johan se, tuo nainen – viittasi hänelle paljaalla käsivarrellaan...? Mitä – Kirsti Aunola, Lucina, naisasianainen, suffragetti, ynnä Aape – kissa ja koira yhteisellä apajalla... Vai!? Kyllä minä teille näytän!

Myrskytuulena Antti Jeremias syöksyy valkamaan hattua ja takkia vailla, vanhojen housujen purjehtiessa mukana höllissä henkseleissään.

Nyt oli hänelle tullut lopultakin hetki, jona hän oli syytävä tulta ja tulikiveä kuin taivas itse tässä riettaassa Sodomassa ja Gomorrassa!

2.

Oli vaikeata alkaa. Aape istutti hänet pienelle kuistilleen kuin muina miehinään. Lucina toi tyynin hymyin kupit ja pannut ryhtyen järjestämään aamukahvia pöydälle. Antti Jeremias tunsi epäröivää, kateudensekaista ihmetystä. Oli se sentään hiivattia, että tuollainen "vapaarakkaus" – sanalla sanoen riettaus! – noin nuorensi ja kaunisti harjoittajiaan, kuten tuotakin häpeämätöntä paria. Missä oli siveellinen oikeudenmukaisuus, missä, hitto vieköön?

"Olit kai taas siellä Lapissa päin ... tutkimassa niitä käpyjäsi ja...?" hän sai vihdoin takaltaneeksi.

Aape iski rikoskumppanilleen koirankurisesti silmää: "Sitähän me vain – sitä elämän tuhatsuomuista käpyä..." Eikä muuta, kuin nauroi vain ärsyttävän herevästi. "Me? Yksissä matkoissako te...?" Antti Jeremias tapaili rikoksen ydinpaikkoja. "Yksissä, hyvä veli, luonto näätsen leikkii meillä emmekä me luonnolla", Aape jatkoi. Mutta yhtä röyhkeä oli nainen. "Niin, herra rehtori, monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut – rakkauteen nimittäin", hän hymyili ja käänsi muka viehättävästi ylpeillen sormensa päät omaa rintaansa kohti.

"No, mutta, tjaa, tuota ... mutta tällaista peliä minä kyllä en saata ymmärtää, en käsittää, sehän on...!" Sanat "rietas", "häpeä", "kauhistus" pyörivät jo Antti Nevanperän kielellä. Mutta Aape jatkoi hänen lausettaan: "Niin on – oikeata uhkapeliä tämän elämän pelipöydällä!"

"Toisin sanoen", kävi Antti Jeremias purevaksi, "vapaarakkautta, tuota..."

"No, melkeinpä", naurahti Aape. "Me olemme näet pidättäneet kumpikin itsellemme oikeuden erota, jollei parissa kolmessa vuodessa ilmesty potraa poikaa tai tyttöä. Sillä todellinen perhe syntyy vain rakkaudesta ja lapsesta eikä kummastakaan erikseen. Sellainen parakraafi olisi sinunkin, veli hyvä, aikoinasi pitänyt..."

"Minun, minun!" Antti Jeremias oli ponnahtanut pystyyn. Ja hänen höllät housunsa lepattivat herransa sisäisestä suuttumuksen myrskystä. "Minä varoitan sinua puhumasta teidän 'suhteestanne' minun laillisen avioliittoni yhteydessä, josta ei minun periaatteeni mukaisesti koskaan erota!" Hän harasi vasemmuksellaan tukkaansa ja kouraisi oikeansa lujasti henkselin viilekkeeseen.

Niin hän tunsi seisovansa hyveen loistavana majakkana synnin pimeässä yössä. Mutta Aape vain tokaisi: "Yhtä laillinen on meidän avioliittomme, hyvä veli. Haluatko nähdä sen päälle kirjat ja kartat?"

Jotain sammui tänä hetkenä Antti Jeremiaan sisäisestä majakanvalosta. Nyt hän ei enää edes halunnut mitään ymmärtää, kuten ei ylimalkaankaan kukaan päänsä seinään lyönyt mies.

"Niin, rakas rehtori", selitti Lucina, "meidät vihittiin äitini kodissa, ja sitten me matkustimme Aapen paratiisiin, Lappiin, häämatkalle. Oi, miten siellä oli ihanaa..."

"Saan onnitella", rehtori vihdoin kumarsi, varovasti ja kankeasti kuin olisi kantanut paria tynnyrinsäkkiä jyrkkää myllysiltaa ylöspäin. Ja hän istuutui, sanoen pitkän tovin jälkeen harvakseen ja arvokkaasti: "Tosin minä en näihin saakka – periaatteessa – ole halunnut kouluuni avioliitossa olevia pareja. Se kun nyt on lopultakin sillä tavalla, että aviolliset velvollisuudet hajoittavat naisen harrastusta kouluun nähden ja... Mutta tässä tapauksessa tietenkin..."

"Ei mitään poikkeusta, herra rehtori", puhui Lucina. "Olemme sopineet Aapen kanssa, että tulen pyytämään eron kouluvirastani omistautuakseni kokonaan perheellemme."

"Ajatuksenne on oikea", rehtori harkitsi, "niin sanoaksemme ideaalisesti. Mutta kun otamme huomioon teidän erinomaisen opettajataitonne, rouva, tuota ... rouva Kattelus ja lisäksi lehtorinvirkojen alhaisen palkkauksen, jonka varaan..."

Aape nauroi. Nyt hän jo alkoi räiskähdellä. "Siinäpä se juuri on, virkaveli, että minä aionkin, minä vanha paksupäätoukka, ruveta piruuksissani rakkauden, marttyyriksi! Katsos ... tämä rakas lapsivihollinen ja perhevihollinen tasavaltamme ja yhtä rakas lucinalainen naisasialiikkeemme ovat 'vapaan kilpailun' nimessä tehneet miehiselle virkamiehelle mahdottomaksi viljellä sitä ainoata tervettä ja luonnollista perhemuotoa, jossa nainen synnyttää ja hoitaa perheen ja mies tekee työtä. No, minä rupean sijaiskärsijäksi tämän tyhmyyden kunniaksi! Teen kaksin verroin työtä ja elämmepä tarpeen tullen niukuin naukuin kuin talviset varpuset. Sitäpaitsi, minä vaikka keksin heinälle ja ohralle ja perunalle uusia tuhohyönteisiä, näille vastamyrkkyjä ja myrkkyjä varten vastamyrkkytehtaita pitääkseni yllä tervettä avioliittoa keskellä tätä 'hyödyllistä rappiotamme'." Aape teikaroi kepeillä jaloillaan. Taputti ohimennen rouvaansa poskelle. Innostui, pyörähteli ja räiskähteli taas. "Kun kerran tässä me, eräs ikäimpi ja eräs vanhapoika, olemme päässeet karkuun pilalehtien palstoilta avioliiton kiirastuleen, niin varjelenpa sen, hitto vieköön, sellaisena, kuin se kerran apinan leipäpuun varjossa on syntynyt. 'Se on siunaus ja lohtu! Ja se olkoon myöskin rauha.' Olkoon se myöskin uhkapeliä – aviollisten kriisien ja onnenaikojen ikuista rytmiä. Mutta suojeltu ja varjeltu sen tulee olla, sillä se on luova voima miehen työlle ja naisen hedelmällisyydelle, sanalla sanoen 'pyhä tuli intohimojen alttarilla', käyttääkseni erään virkaveljeni korkealentoista tyyliä, ha-ha-ha... Olenpa joka tapauksessa pelastanut erään 'suffragetin' Lucinoitten, Teklojen ja sensellaisten kanatarhasta. Mutta huomaa, rouva Kattelus, Lucinana pysyköön sinun nimesi – varoitukseksi jälkeentulevaisillemme!"

"Älä, älä sinä pauhaa, senkin lurjus, senkin 'Uhkapeli'...", heristi Kirsti-rouva sormeaan.

"Siinäs sen kuulit!" Aape remahti. "Minä en ole enää Harhanäky, vaan Uhkapeli eli... Onnen poika!" Ja he, nuo myöhäisrakkauden hullaantuneet uhrit, suutelivat toisiaan oman rehtorinsa nähden.

Antti Jeremiaan soutaessa takaisin omalle puolelleen hitaasti ja viivytellen vene lopulta pysähtyi pitkäksi ajaksi paikalleen. Salmessa kulkeva juohea virta painoi sitä hiljalleen ulapalle päin, niin että Tuulensuun niemenkärjitse tuli näkyviin siintelevä Maailmanportti. Tuonne sentakaiseen autereeseen tuijotellessaan hän sai päänsä täyteen ouruilevia ajatuksia.

Näiden yläpuolella liikkui Aapen sanoja: "...sillä todellinen perhe" ja "rakkaus" ja "lapsi", vieläpä "siunaus" ja "rauha". Ja hänen sydäntään yltyi pakottamaan kaihertava ikävä, halu paeta tuonne pois päin ... Lipakonlahteen, josta nousi polku hänen "raitinristilleen".

Hän oli tänä hetkenä melkeinpä näkemäisillään, ettei hän omassa hedelmättömässä aviossaan ollut enempää kuin narri, jolle ketkä tahansa Nukkaset saivat takana päin nauraa.

Nuori, kellerväkylkinen koivu, joka kasvoi Lipakonvuoren juurella autuaana ilmestyksenä vasten kovaa, harmaata kallioseinää, häivähteli hetken hänen ajatuksissaan jonkinlaisena vertauskuvana siitä, mitä kauneutta saattaisi hänelle tarjota Leena, hyvän ja terveen maaseudun kasvatti, joka jo ikäänkuin synnyltään ja kasvultaan kuului siihen samaan maailmaan kuin hänkin, myllärinpoika, luojanluomien polkujen taivaltaja ja jyväsäkkien kantaja.

Mutta nämä mielenhauteet eivät päässeet hänessä selväksi ajatukseksi. Oli jos jotakin kamaa – vaivalla päähän uurrettuja opinkaavoja, arvoasemaa, moraalisia "ideaaleja", joilla hän oli huomaamattaan koristellut koko elämänsä ulkokultaisuutta. Oli "säädyllisyyden" pakkopaidan riekaleita, häpeän pelkoa, jos jotakin, mikä kaikki – myllärinpojan synnynnäisen jukuripäisyyden ohella – pani hänet itsepäisesti tappelemaan lapsellista ja yksinkertaista sydäntänsä vastaan.

"Avioero", se se Aapen äskeisistä sanoista sai hänet nytkin kauhistumaan kapinallisia ajatuksiaan. Mitään sen häpeällisempää hän ei osannut edes kuvitella.

Ja siinä sitä taas oli melkein ennallaan Antti Jeremias Nevanperä, kolmen laudaturin maisteri, rehtori ja koko tämän pitäjän hengenvalo! Niinpä hän puristi lujasti kämmenensä airojen pyyryihin. Ja varmoin vedoin lähestyi pian Neitsytniemen valkamaa vene, jonka kokkaan oli maalattu sen nimi sinisin kirjaimin. Eikä tämä nimi voinut olla mikään muu kuin ... Nelli.

3.

Vihdoin oli Nelli-rouvalla ja Sulo Nukkasella sumpussa krapuja täysi määrä – koko kesäsiirtolan ja keijärveläisten varalta.

Ilona-rouva oli ajanut kieseillään maanteitse. Tytär, Sirkka, ratsasti tapansa mukaan mielikkihevosellaan "Hulmuharjalla" eli "Hulmulla" oman raisun luontonsa mukaisesti. Kaharin-talon naiset ja Olivia-neidin oli Olli Karttu hakenut Akseli-herran purjeveneellä. Mutta Valte, vahtimestari, hyöri huvilalla niin sanoaksemme paistinkääntäjän virassa eli kravunkeiton erikoistuntijana sekä juoksupoikana, joka sai armosta istua aikanaan juhlapöydän nurkalla, josta hän Nelli-rouvan silmäniskusta täyttelee snapsi- ja viinilaseja.

Lavealta yläparvekkeelta oli seuralla välkeän komea näköala. Maailmanportista kohoavien vuorten taakse leviää mahtava auringonlaskun loimo. Tämä levittää tulenpalavan hehkunsa laajalle kirkonkylää kohti, joka Kokkovuoren rinteiltä paistaa tänne saakka punaisine, valkeine ja keltaisine taloineen. Ja koko Kirkkoselkä punertaa, aivankuin tulipalo pohtaisi sitä pohjia myöten.

Nelli-rouvan tyylin mukaisesti istutaan "boheemissa" epäjärjestyksessä. Arkkitehti Haikka on joutunut Keijärven Ilona-rouvan rinnalle, jonka harmahtavat hiukset kihartuivat yhäkin viehkeästi korvallisilta tehostaen eloisten silmien ja vieläkin rusottavien poskien viehättävyyttä.

Rouva katselee pöydän yli luoksepääsemättomän jäykkänä istuvaa Sirkka-tytärtään, hymähtää ja kuihaisee vierustoverilleen: "Minäpä tein suuremman skandaalin jo tyttökouluni alaluokilla kuin Sirkka parka teidän laiturillanne, herra arkkitehti." Haikka hymyili kysyvän kohteliaasti. "Ajatella, meidän opettajattaremme kyseli meiltä eräänä keväänä, miksi me kukin halusimme tulla. No, ja vierustoverini helähytti omalla vuorollaan: 'Opettaja, minä tahdon tulla mammaksi!' Mutta minä en halunnut jäädä pekkaa pahemmaksi. Minä nousin ja kimitin henki kurkussa: 'Minä tahdon tulla ensin mammaksi ja sitten vielä rouvaksi!' Ja siitä se ... luutunut vanhapiika pani minut nurkkaan häpeämään. Olin näet sekoittanut 'mamman' ja 'rouvuuden' aikajärjestyksen!" Haikka nauroi iloisesti. Rouva kuihaisi entistäkin hiljempää: "Katsokaahan, Sirkkakin luulee nyt joutuneensa 'nurkkaan häpeämään', ja siksi hän on noin umpimielisen ylpeä. Nähkääs, nuoret tytöt luulevat vihaavansa 'häntä', joka 'ensiksi' tulee. Se kevät, se kevät..."

"Ja me vanhapoika-houkat! Hyvä rouva, tänä hetkenä tunnen itseni koulupojaksi, joka on tullut 'hänen' kotiporttinsa eteen eikä uskalla katsettansa kohottaa hänen puoleensa", Haikka kuiski. Ja Ilona-rouva nauroi raikkaasti: "Hyvä merkki ja ... vaarallinen merkki, herra arkkitehti!"

Nuori pari Kattelus ilmestyi seuraan. Ja siitä alkoi puheensorina, josta ei ollut tulla loppua. Onnitteluja, kyselyjä, maljoja. Mutta isäntä ei pitänyt maljapuhetta, koska hän ei maljaa ottanut, vaan istui etenkehtaisesti krapuansa napostellen, poissaolevana, hajamielisenä.

Hän oli tehnyt järkyttävän huomion. Leena-sisäkkö, jonka Nelli-rouva oli pyytänyt Lindalle avuksi, oli tuonut krapuvadin pöytään, niiaten koreasti herrasväelle. Kiusaus, jota vastaan Antti Jeremias oli jalosti kamppaillut, oli tullut hänen omaan taloonsa. Ja nyt se vasta oli oikea kiusaus ja viettelys, sillä hänen täytyi tänä hetkenä myöntää sisimmässään – vieläpä selvällä järjellä punniten – että juuri tuota aneitoa hän oli sanomattomasti ikävöinyt, että hänen mielensä – halasi häntä, kukaties hyväillä, sulkea syliinsä...

"No, mitenkäs nyt suu pannaan, naisvihaaja Aape", käärmeili leikin varjossa Rebekka, "kun itse jouduit tohvelisankariksi kaikkine viisauksinesi?" Seura ilakoi, nauroi. Mutta Aape näytti olevan entisenlaisensa sanamestari.

"Minä tunnustan", hän sanaili, "että lukuunottamatta eronneita elävänleskiä nainen on viisauden pöllö meidän, luomakunnan herrojen, rinnalla!"

"Ho-hoo, ho-hoo", kiersi nauru pöytää.

"Nimittäin kavaluudessa langettaa meidät, mies parat. Mutta siihen se viisaus loppuu."

"Vanha juttu, homehtunutta viisautta!" huudettiin.

"Onpa, onpa", Aape myönteli. "Mutta eräs pyhä kirja tekee siitä väärät johtopäätökset. Että muka Eeva on luotu Aatamin kylkiluusta. Koira syököön, nainen on aa ja alku, ja me, tämän elämän pojannallikat, olemme syntyneet peräkanaa hänen helmoistaan. Katsokaas, kehittynein eläinmuoto syntyy aina viimeiseksi, hi-hi-hi..."

"Hölyn pölyä", halveksi Rebekka. "Älä sure, rakas kollega, sinussa on niin paljon epänaisellista, että sinä alat olla meidän vertaisemme tyhmyydessä eli, kuten sanotaan ... rakkaudessa!"

"Osaako tällainen neropatti uskollisesti rakastaa edes aviossa?" hymyili Ilona-rouva. "Osaa, osaa!" todisti Lucina Aapen puolesta.

"Etten minä ole nero, sen todistaa, hyvä rouva, juuri minun avioliittoni, sillä nerous on huvittavaa sairautta, joka ei ylimalkaan siedä avioliittoa. Ja mitä tulee uskollisuuteen..."

"No, no? Kuulkaa!" huudettiin.

"Luonto ei sitä kiellä eikä myönnä. Se ei tiedä muusta kuin elämästä ja elämän synnyttämisestä. Eikä kukaan rakasta väsymättä, paitsi kukko, joka tekosensa tehtyään yhä vain kiekuu, kuten jo vanhat latinalaiset väittivät."

"He-he, kylmeneehän se, kun likalta lätyt loppuvat, sanotaan Hyrkkölässä", kuihaisi Olivia-neidin korvaan Valte, joka oli istahtanut kaiteelle hänen taakseen.

Mutta Aape ei päässyt hävyttömyyksilläänkään irti tästä ikuisesta kysymyksestä. Olli Karttu, joka istui Elsa Varjalan vieressä, iski vakaaseen tapaansa: "Mieheltä täytyy voida vaatia yhtä ehdotonta uskollisuutta kuin naiseltakin."

"Ai, ai, hyvä veli", arkkitehti puhui, "mutta meillä kun on se riivatun himo, valloittaa uusia ja uusia linnoituksia!"

"Teilläkö muka?" sinkosi pöydän yli Sirkka määrättömän halveksivasti.

"Minä vaadin mieheltä puhtautta, puhtautta ennen ja jälkeen", huudahti Rebekka.

"Minkä jälkeen?" hihitti Sulo Nukkanen, joka istui emännän kanssa pöydänkulmauksessa.

"Minä tarkoitan, ettei miehellä ole oikeutta häitten jälkeen tarita entisiä seikkailujaan vaimolleen, muka hauskoina juttuina. Ei, hänen täytyy olla yksiavioinen jo ennen naimistaan ja sen jälkeen, sanon minä!" Rebekka oli punertunut ja vihertynyt poskiaan ja silmänalusiaan myöten.

Antti Jeremias oli istunut yhä myrtyneempänä. Suupielet olivat venähtäneet alaspäin syvästä vastenmielisyydestä koko seuraa kohtaan. Krapu maistui kitkerältä kuin haavan kuori, se kun näet ilman snapsia on yhtä jälyä kuin moraali vailla elämäniloa.

Mutta Leena kantoi uutta krapuvatia pöytään. Isäntä valostui hetkeksi. Hänestä tuntui, että neito katsahti ymmärtävästi, melkein kuin kutsuvasti. Ja hänelle tuli kuuma olo. Hänen täytyi nousta, muka ihaillakseen komeata auringonlaskua. Mutta keskustelu ei lakannut.

"Oi, oi, rakas Rebekka", hymähteli Lucina, "varo sinä vanhaa Schopenhauerin hävyttömyyttä, että meillä naisilla on pitkä tukka ja lyhyt järki".

"Vielä mitä!" kuului Nelli-rouvan sopraano. "Meillähän on nykyisin lyhyt tukka ja sitä vastaa tietenkin ... pitkä, noin pitkä järki..."

"Vielä parempi olisi pitkät hiukset ja suuri järki, katsokaahan", Ilona-rouva sipaisi leikillään vanhanaikaisella nutturalla olevia hiuksiaan.

"Mutta voi sinuas, Rebekka Kokkoila", Aape nosti yhä riehakkaampana lasiansa, "ajattele, että ankka, helmikana ja kanarialintu ovat luonnossa uskollisesti yksiavioisia, mutta kesyynnyttyään heittyvät haaremin iloihin. Ja, sinä, sinä olet yhä kesyttämätön kuin villipeto!" Taas sanaili Valte lomaan kansanomaisia viisauksiaan: "Niin että sitä kun on yheksääkymmentä yheksää eri lajia", hän puhui niin kuuluvasti, että koko seura sen kuuli. Mutta Olivialle hän kuihaisi lisäksi: "Ja meillä kun ollaan jo toisella sa'alla..."

"Niin, niin, siinäpä sitä ollaan!" Rebekka keksi loistavan päätelmän. "Te miehet, te tartutatte yksinpä viattomiin luontokappaleisiin oman haureutenne, te, te..."

Nyt vasta kelpasi nauru. Aape tuskin sai sananvuoroa. "Oikein, oikein, sinä uusi Ellen Key, Ellen Hagen ja Kitty Kolderup! Mutta etkö ole huomannut, että noita haureellistuneita kanoja hoitelevat juuri naiset, ja kanarialintuja sinä pidät itse kamarisi akkunalla..."

"Niitä on vain kaksi, kaksi, sanon minä", kimitti Rebekka kiukusta suunniltaan. Nousi ylös huulet värehtien ja takoen pöytää pienillä rystysillään. "Ja ne ovat, sen takaan, uskollisia toisilleen", hän julisti. Mutta oli samassa pillahtamaisillaan itkuun koko tämän maailman pahuuden tähden.

Aape näytti yht'äkkiä käyneen vakavaksi. Hän harppasi Rebekan luo, otti tätä hyväillen vavahtelevasta olkapäästä, nosti vasemmallaan pikarinsa: "Totta puhuen ja summa summarum, rakas herrasväki", hän puhui hymyn ja vakavuuden välimailla, "ulkopuolella miehen ja naisen rakkautta ei ole mitään elämää. Ja me miehet olemme uskollisuuden kruunu, sillä me kykenemme pettämään luonnon ja oman luontomme ollaksemme rakkaudessamme uskollisia. Ja me petämme sen hyvyydellä, hellyydellä, toveruudella ja – joskus – suloisella tietämättömyydellämme, kuten veljemme Antti Jeremias."

Isäntä kohotteli olkapäitään halveksivasti. Ja Aape käänsi puheensa naisiin. "Mutta nainen – hän on synnystään saakka luonnon armoittama, koska hän on uskollinen luonnon ja oman iki-ihanan sydämensä armeliaasta pakosta. Lukuunottamatta tietenkin eräitä patologisia poikkeuksia, joita sanotaan ilotyttötyypeiksi... Vai mitä, rakas emäntämme?" Loppukysymys singahti yht'äkkisenä ja kärkevänä.

Nelli-rouva oli vähältä hämääntyä. Hänen kätensä oli näet jostain syystä eksähtänyt Sulo Nukkasen polvelle. Ja nyt se sävähti hermostuneena pöydänkulmalle. Mutta Aape joi yleisen riemun vallitessa emännälle kiitosmaljan. Ja juhla näytti jatkuvan autuaassa rauhassa.

4.

Antti Jeremias on tehnyt asiaa työhuoneeseensa. Täältä hän kiertää keittiöportaille. Kuulostelee hetken epätietoisena. Kiukustuu omaan itseensä. Veältää tukkaansa melkein tukistamalla. Ja lähtee – pakomatkalle.

Hän harppaa yli keittiönpuoleisen pihalaikan. Kahlaa pensaikon läpi petäjikköön, jonka takaa tulee vastaan sananjalkojen poluton metsä. Tätä hän haamii eteenpäin sokeassa vimmassa. Hänen täytyi päästä omille poluilleen. Mutta päinvastaiseen suuntaan kuin tällä hetkellä hänen sydämensä halasi. Hänellä kun oli yhä sellainen usko, että taivastietä taivallettaessa oli tapeltava joka hetki ja ankarasti viettelyksiä vastaan.

Mutta tappelivatkos muut – nuo maailmanlapset, kravunsyöjät, snapsiennappaajat ja viininlatkijat? Hän ei viitsinyt edes vastata omaan kysymykseensä. Häntä vain kiukutti tällä hetkellä niin tulenpeevelisti, aivankuin yksinäistä yökollia, joka sai aitanovien takaa kuulostella lämpöisen kesäyön kukertavaa naurua, kuiskauksia ja onnellisia huokauksia.

Kuin sumusaatossa kulkivat tämäntapaiset ajatukset hänen aivojensa läpi. Ja hän vain marssi, hikosi ja marssi, pää hatuttomana, tukka harrillaan kuin harjakkaalla leijonalla, joka etsii kenet hän nielisi.

Neitsytniemen herran palatessa kierrokseltaan, aamunnousun jo vaalistaessa himmennyttä salmentakaista rantaa, hän tuntee kuin tunteekin oman tutun polkunsa jalkainsa alla. Ja hetken kuluttua, kuin Maahisen silkkipaitainen tytär – nimittäin vaaleassa pyhäpuvussaan – astelee häntä vastaan Leena-sisäkkö Keijärveen päin.

Siinä se nyt oli hänen pakonsa synnin tieltä poispäin. Mutta ei hän enää olisi aikonutkaan paeta, sillä ankara ravaaminen ryteikköjä pitkin oli kuumentanut hänen aivonsa houreisiksi. Hän oli enemmän kuin humalassa. Hän oli autuaasti hullu, jonka eteen itse Taivas lähetti tuon suloisen liehtarin ja oli itse hänet paratiisillisilla elokuun tuoksuilla ja juovuttavalla nektarillaan hurjistanut rohkeammaksi leijonaa. Jos hän olisi tällä erää kyennyt kaivamaan filosofisten aivojensa aarteita, olisi hän varmaan tehnyt sen merkillisen havainnon, että kieltäymyksen maljasta juotu vedenkirkas ja karvas viini humallutti hurjemmin kuin mikään imelä myrkky iloisessa pitopöydässä.

Mutta ei hän nyt mitään ajatellut. Hän vain näki ja tunsi. Niityt ja pientareet olivat leikatut, ja ne olivat kaukana. Mutta huumaava angervon tuoksu lehahtaa häntä vastaan Leenan hiuksista ja hengästyneiltä parmailta.

Tuo nainen nauraa paistavin hampain, mutta arasti, pelästyneenä, ja kuitenkin hänen huulensa puuntavat kuin vadelmat päivänpolttamalla rinteellä. Ja sen pelossa on ujoa pakenemista. Mutta se ei näytä pääsevän paikaltaan. Eikä Antti Jeremias muista yhtäkään suurista moraalisista käskyistään.

Niinpä hän, rehtori Nevanperä, hän – haamaisee neitoa ranteesta ja veältää viettelijättären voimakkaasti puoleensa, niin että tämä tupsahtaa ja töksähtää hänen rintaansa vasten. Eikä se aiokaan riistäytyä irti. Ja samaa kyytiä mies painaa huulensa tuoksuvaa hipiää vasten. Sattuiko se, tuo suudelma, poskelle vai kaulalle vai huulten tienoille, ei Antti Jeremias tiedä eikä välitä tietää.

Hän vain jää seisomaan pää pyörällä, huojuen, kuten luultavasti kerran eräs suuri profeetta laivankannella valaskalojen kiertäessä ympäritse myrskyistä ulappaa.

Mutta sydämessään on Antti Jeremias kaukana valaskalojen uhkaavasta kidasta. Hän on vain onnellinen. Hänessä liikahtelee ihmettelevä kummailu, ettei hänen käsivarsiensa välissä olekaan mikään tyttönen, vaan kypsä nainen, joka uhoaa läpi hänen olemuksensa turvallista ja lämmittävää, läheistä autuutta, jonka laatuista hän ei ole koskaan tuntenut.

Eikä se enää nauraa kujertele, ei kikattele tyttöhupakkojen tapaan. Se irtautuu vähitellen, hellästi sivellen olkaa ja käsivartta, hänen sylistään, kadoten jonnekin ... metsän hämärään.

Ja suuri moralisti Antti Jeremias Nevanperä jatkaa matkaansa iloiten ja ylpeillen sydämessään kuin joku hänen kuudesluokkalaisistaan, joka tuntee tehneensä sankariteon ensi kerran elämässään.

Harpatessaan rohkealla askelella polulta kylätielle hänen silmänsä nauliutuvat tienvartiseen pihlajaan, jonka alla näyttää seisovan valkea haamu.

Ei, niitä on kaksi! Ja toisella on ihan selvästi maallisen olennon, hm, jaa – miehiset housut! Nyt he eroavat selvästi toisistaan. Ja housuniekka? Sehän on – Sulo Nukkanen! Ja nainen, nainen? No, jaa, olkoonpa kuka tahansa, huitaisee kulkija huolimattomasti.

Hän marssii nauhakengissään kuin penikulman saappailla. Mitä hänelle mikään merkitsee tässä sankaritunnelmassa...

Mutta jopa astelee häntä vastaan hänen oma Nellinsä nojaten näyttelijän käsivarteen – viattoman toverillisesti, noin vain, kuin olisi kävelty Espistä pitkin Helsingin kaupungissa.

"Voi, voi, kun me tulimme sinusta jo ihan levottomiksi, senkin jöröjukka", Nelli-rouva liihoitteli puolisonsa käsivarsien väliin, silmät pyöreinä, huolekkuutta täynnä. "Ja minä pyysin mukaani herra Nukkasen ... kavaljeerikseni."

Antti Jeremias uskoi eikä uskonut omia silmiään. Nuo hänen Nellinsä silmäthän olivat viattomat kuin kaksi metsätähteä vilppaan noron laitamalla. Ja ne kun olivat olleet, nuo äskeiset olennot, kuin yksi ainoa haamu pihlajan varjossa...

"No, ja tästä saat ... aamusuudelman!" Nelli kurkotti huuliansa. "Katso, päivä nousee. Ja nyt nukkumaan, vieraatkin ovat jo lähteneet! No, tuletkos siitä, sinä jurrikka...", sorahutteli rouva "ärriään" sulokkaasti.

Ja Antti Jeremias läksi kulkemaan rouvansa käsipuolessa. Tietenkin! Mitäpäs siinä nyt olisi ollut muuta kuin kaksi haamua ... tuossa hänen äskeisessä näyssään...? Ei hän tällä erää viitsinyt ruveta kuurnimaan pieniä hyttysiä – omien salaisuuksiensa meren rannalla, josta vaikka kameelin sopi juoda kyllikseen.

Hän hörähteli hyvillään. Häntä nauratti mielikuviensa hassahtava leikki. Ja hän tunsi jollain tavalla voittaneensa tuollaiset Nukkaset ja muut operettisankarit ikuisiksi ajoiksi.

Antti Jeremias oli nimittäin tällä hetkellä kuin tuo muinainen Ylämyllyn Antti, joka oli jylisytellyt kivenlohkareita koskeen Alamyllyn tyttären silmien alla eikä tuntenut vielä mitään katumusta.

KAHDEKSAS LUKU

1.

Tultiin elokuuhun. Vaimeni auringon poltto. On jo himmenneitä päiviä, jolloin salmet ja välkeä selkä lepäävät liikkumattomina, hopean ja raskaan lyijyn väreissä. Elsa Varjala, joka yötä päivää on hoitanut Venla-tyttöä, alkoi hätäillä. Sen hipiältä oli kuumeenväri lievittynyt. Mutta se pysyi yhä elottoman kalpeana.

Ennättikö, ennättikö, kyseli Elsa pelosta vavisten, aurinko suorittaa ihmetyönsä loppuun saakka ennen syksyä? He vapisivat molemmat yhdessä, hän ja Ilmi.

Aatua ei ole nähty moneen päivään. Tuskin yökuuroiksi hän kampeaa kotiin, sillä hänen tammansa, "Elman tyttö", on kadoksissa. Onko se uponnut Niittysaaren lietepaikkoihin? Onko se yrittänyt uida yli salmen ikävissään? Vai onko se varastettu?

Aatu on levoton ja synkkä. Ei sanaa sano. Ja "äijet" ovat peloissaan. Niinhän se kulki, poika parka, kuin itsemurha-aikeissa...

Eräänä päivänä tulee taloon kauhistava sanoma. Aatu tuo sen itse. Tulee kasvot vääntyneinä, poskilihakset vavisten, tukka takkuisena. Katoaa tallinylisille. Tulee aamulla valjuna tupaan, tukka täynnä heinänkortta ja pehkua. Leukaperät tärähtävät lopultakin tapailemaan puhetta.

"Elman tyttö" oli löytynyt – kuolleena saraheinien keskeltä, liejuisesta suonsilmäkkeestä. Oli raukka mennyt hamuamaan syötävää petollisesta paikasta ja...

Aatun leukaperät eivät enää kestä. Jäyhä ääni kiristyy, muuttuu itkun tapaiseksi nikotukseksi. Rystyset vetelevät kiukkuisesti leukaa pitkin pakottaakseen itkun takaisin kammitsoihinsa.

Ilmi työntyy hänen lähelleen jollain tavalla lohduttaakseen. Mies älähtää. Tuska purkautuu karkeana vihana tuota avutonta olentoa kohtaan. Aatusta tuntuu, kuin se taas, tuo räpäkkä, kujeilisi entisissä aikeissaan. Hänen täytyi saada hautoa rauhassa elämänsä suurinta surua. Ja hän huutaa tuskastuneena, tolkuttomassa, itkunsekaisessa kiukussa: "Joka mies akan saa, mutta harva sellaisen tamman, saamari..." Kirous jurahti hampaisiin. Ja Aatu katoaa taas ulkohalmeilleen moneksi päiväksi.

Mutta ihme tapahtuu pienessä puutarhassa, jossa jo omenat yrittävät heikeästi punerruttaa viheriää kylkeänsä.

Yhä surullisempana on Ilmi liikkunut askareillaan. Ei hänen pieni päänsä kyennyt käsittämään sellaista luonnottomuutta, että tuo miesolento, joka oli hänet ottanut, joutui kuoleman hätään – hevosestaan, mutta ei välittänyt omasta lapsestaan. Ei käsittänyt sitä pieni järki. Mutta sydäntä painoi. Se ei jaksanut enää elää muuten kuin suuren ihmeen odotuksessa, taivaallisen ihmeen. Olihan Elsa-neiti sanonut, että lapsen hätä huusi taivaaseen saakka. Sieltä oli tuleva se ihme, joka oli synnyttävä uudestaan hänen Venla-tyttönsä, ainoan, minkä hän maailmassa omisti.

2.

Ilmi on rantalaiturilla pesemässä pyykkiä. Tapuimen ääni kantautuu kajakkaassa ilmassa yli salmien ja selän. Tuulensuun kärjestä urkenee vene tänne päin. Ilmi tietää tulijan Ulla-rouvaksi, joka on ollut asioimassa Neitsytniemen huvilalla. Ilmi jää ajatuksissaan tuijottamaan venettä. Sen alla on syvä, tumma varjo, joka näyttää uppoavan määrättömään syvyyteen. Se rauhoittaa sydän raiskaa, ihankuin lupaisi ikuista lepoa, vajoamista pois tästä kovasta maailmasta.

Takaa kuuluu hätääntynyt huuto. Siinä on pelkoa ja toivoa. Mutta Ilmi kuulee vain sen pelokkaan hädän ja vavahtaa kipeästä kivusta rinnan alla.

"Se liikahti, se nosti päätään", huohottaa tulija, Elsa-neiti. "Tule..."

He kiitävät juoksujalkaa. Ja pian on Ilmi polvillaan lapsensa luona. Hän puristaa rystyset valkeina pukkisängyn reunapuuta. Koko hänen ruumiinsa on jännittynyt kouristuksen tapaisesti.

Hän on jälleen pieni avuton synnyttäjä, jota sisäiset tuliaallot ajavat tuskasta toiseen. Hänen aivonsa lakkaavat kehräämästä pikkuruisia ajatuksiaan. Vain sydän elää. Sen täyttää määrätön tuska ja hellyys. Se on jälleen luonnon armottoman kouran puristuksissa. Se on verinen haava, jota orjantappuran okaat repivät.

Ihana oli ollut se luonnon houkutus, joka oli saanut hänet rakkauden ansaan. Mutta nyt hänen oli maksettava tuhatkertainen kärsimys sen hinnaksi – hän tuntee vaipuvansa sen alle, niin että hän vaivoin näkee hämärtyneillä silmillään omaa kurjaa tuiretuistansa.

Elsa on kumartuneena hänen olkansa ylitse, kyeten tuskin hengittämään. Oliko hän nähnyt harhanäyn? Lapsihan ei liikahda. Sen pää ei nouse. Ei, ei... sen kaulahan on yhä ohut ja heiveröinen... Kuinka se jaksaisi nostaa kätöstänsä tai pääpalleroistaan, jossa kuitenkin valkea, untuvainen kihara väikehtii kuin pikkuruinen, kultainen pilvi heleässä illassa? Ei nouse, ei... Hän on nähnyt omia näkyjään. Tuo käsi ei puristu koskaan pieneksi nyrkiksi. Eivät leiki nuo pienet varpaat koskaan somaa peliä ihalassa ilmassa... Elsan sydän on pettymyksestä pakahtumaisillaan.

Samassa nousee Ilmin toinen käsi ilmaan kuin hukkuvalla. Pieni kirahdus kuuluu hänen huuliltaan. Hän kyyristyy lähelle lapsen kasvoja. Hivelee sen pohkeita ja reisiä. Herra-armahtakoon. Niissä oli luonnollista, tervettä punerrusta... Oliko, oliko?

"Se hymyilee", kuuluu Elsan tukahtunut kuiskaus äidin korvaan takaa päin. Nyt he ovat molemmat polvillaan vuoteen vierellä, mutta eivät uskalla enää koskea. "Se hymyilee, hymyilee, katso...", huohottaa Elsa. "Herra hyvästi siunatkoon – se nauraa, nauraa...", hengittelee äiti.

"Katso, katso, se nostaa päätänsä, katso..." Ilmi ei enää kuule toisen sanoja. Hänen silmissänsä väikehtii sekoittavaa valoa. Mutta hän näkee sittenkin – Venla-tyttö nostaa pienoista nyrkkiään äitinsä kasvoja kohti. Nyt sen sormet hapuilevat harallaan. Nyt ne puristavat lujasti äidin rintaa. Ja huulet avautuvat ihanasti ottosilleen, aivankuin ne olisivat tahtoneet vihdoinkin, kiirehtimällä juoda oman elämänosansa luonnon armolähteestä.

Äkkiä Ilmi tajuaa, että tyttönen tahtoo hänen syliinsä. Ja siinä istuu lapsi äitinsä käsivarrella, hengittäen emonsa suuta vasten huulet suloisesti tuoksuvina ja heleässä punassa.

Elsan jännitys on lauennut. Silmäluomista pirahtelee ilon kyyneleitä. Haikea riemu täyttää koko hänen olemuksensa. Hänen oma lemmenpettymyksensä ja sen seuralainen – raskas, alinomainen paino rinnassa jättävät hänet tänä hetkenä. Ihmeellinen toivo nousee hänelle, nousee mahdottomuuksienkin meren takaa. Elämässähän tapahtui yhä ihmeitä... Maailmassa oli sanomattoman paljon kaunista!

Tuossa seisoi nuori äiti lapsi käsivarrellaan. Heidän takanaan ja yläpuolellaan paistoivat omenat oksillaan, toisella poskellaan ihan samaa väriä kuin Venla-tyttösen poskella. Ja hän näkee näkemällä, miten valo ja ilma vavahtelevat nuoren naisen pään ympärillä. Miten onkaan nuortunut tuo sama nainen, jonka kasvoihin oli jo ilmestynyt liianvarhaisia hienonhienoja ryppyjä!

Tämä hetki lohdutti Elsa Varjalaa sydämen syvyyksiä myöten, sillä se oli paratiisillisen ihana ja pyhä.

Veera ja Loviisa ovat ikkunasta nähneet tämän näyn. He hämmästyvät. He ovat hetken läkähtymäisillään tällaisesta ihmeestä, joka järkyttää koko heidän elämänjärjestystään. Taivas itse tuntui iskeneen heihin salamansa. Tämä peloitti. Sitä ei voinut paeta. Tässä hetkessä oli tuomiopäivän tuloa. Heidän häijyt sanansa, joihin he olivat tottuneet arkisessa elämässään, tukehtuivat. Niitä ei uskaltanut enää toistella sellaisinaan.

Heissäkin asui muisto nuoresta onnellisesta äitiydestään. He olivat sen vain unohtaneet yhtämittaisessa aherruksessaan. Mutta nyt se tuli ... tuo muisto, järkyttävänä omantunnon vaivana.

Niin ankara on kuitenkin luutuneessa ihmissydämessä tottumuksen julma laki, että häijy, ilkeilevä suu pyrki vieläkin tappelemaan ihmettä vastaan. Sanat olivat vain muuttaneet muotoansa. Ne olivat nyt pakenevia, pieniä paholaisia, jotka sähähtelivät viimeisiä kiukkujaan.

"No, sano minun sanoneeni...", alkaa Veera laihan rinnan hengittäessä hätäisesti. "Neh-neh, autuas ei huku", Loviisa väpätti, "eikä synninlapsen sisu". Mutta sanat tulivat hottoina huulilta. Niistä puuttui entinen varmuus.

Merkillinen voima veti heidät pihalle ja aidan luo. Ulla-rouva oli noussut rannasta. Aatu oli ilmestynyt liiterin välikköön, jossa näytti asettelevan peltokalujaan korjuuseen. Mutta katsasteli syrjäsilmällä hämmästyttävää näkyä.

"Näettekö, emännät?" Ulla-rouva sanaili voitollisena. "Siinä on nyt taloon terve tyttö, ja emäntä siitä tulee, tulee sellainen vanhuudenvara, että vielä Jumalaanne kiitätte. No?"

"Hellanletta sentään sitä mamman lirusilmää", Loviisa puhuu etenkehtaisella äänellä. Mutta siinä on sittenkin lämpimyyttä. "Sepä se", sihahtelee Veera ikäänkuin Ulla-rouvaa hyvitellen, "niinhän sitä sanotaankin, jotta vilu viljan kasvattaa, mutta lämmin se vasta terän tekee..." Ja hän pani kainostellen esiliinansa kulman huuliensa eteen, peitelläkseen liikutustaan.

"Jokos, jokos, senkin turilaat!" Ulla-rouva saarnaa yht'aikaa lakia ja evankeliumia. "Jos te nyt katsoisitte omaan sydämeenne, niin tiedättekö, mitä te sieltä tänä hetkenä näkisitte? Kalkilla sivuttua hautaa, pelkkää pimeätä hautaa, sanon minä..."

Veeran kieli pisti jo esiin rikkinäisistä hampaista. Se oli taas sihahtamaisillaan häijyn sanan.

Mutta Ulla-rouva nosti sormensa. "Tyst siinä... Pitäisi teidän jo ymmärtää sen verran, ettei meidän vanhenevien naisten akkunalla ruusut kuki, jollei meidän tyttäremme niitä kastele ja kasvata ja jollei pojat meidän tyttäriimme rakastu. No? Ja sinä siinä..." Rouva kääntyi Aatuun päin, joka yrittäessään tupaan jäi kuin jäikin tuijottamaan porraskiveltä Ilmiä ja tytärtä tämän käsivarrella.

"Vai etkös käsitä, että olet kasvanut äitiesi käsissä vätykseksi ja sitäkin kehnommaksi – lallukseksi? Saisit hävetä nurkassa loput ikääsi, sillä miestä sinusta ei tällä mallilla tule. Noh, siinä?"

Aatu luimisti iskujen alla. Vilautti silmiään epäluuloisesti äitiinsä ja isoäitiinsä päin. Harasi niskaansa. Eikä osaa hidas järki päättää sinne eikä tänne.

"Noh, neh, tuota – mitäh?" hän äsähtää jönkien eteiseen ja pirttiin. Mutta täältä, varjosta, hän katsahtaa vieläkin tytärtään ja sen äitiä. Eikä hän ole uskoa silmiään tuon kauneuden edessä. Silmiin syttyy hetkeksi poutaista, leppoisaa hymyä. Mutta asiaa täytyi aprikoida. Eihän tässä nyt sopinut ison miehen itseään näytellä ihan sisimpiä sisuksiaan myöten.

3.

Kului aika taas seuraavaan iltapäivään. Aatu on maannut tallin ylisillä. Mutta aamulla hän järähyttää merkillisen käskyn. Ilmin oli tultava hänen kanssaan elopellolle lyhteensitojaksi.

Ankarasti paiskoo Aatu töitä. Katsahtaa muutamaan kertaan taaksensa, Ilmiin, joka vaiteliaana, onnellinen hymy kasvoillaan sitelee norjin kalvoimin lyhteitään.

Ilmi tajuaa naisenvaistollaan, että tuossa hänen jönkiäisessään on jotain havahtunut. Hänen jäsenensä, eleensä ja kasvonsa näyttävät taas niin nuoren lämpimiltä kuin kerran keväällä haukien tutisuttaessa rantarysiä. Ja Ilmi hymyilee salaviisaasti, pikkuvanhasti. Hän osaa odottaa.

Syödään murkina mukaan otetuista eväistä. Lähestyy päivällisaika. Äkkiä Aatu nostaa viikatteen olkapäälleen. Viittaa Ilmiä lähtemään.

Ja Ilmi astelee hänen selkänsä takana ihmetellen sen uhkuvaa voimaa ja miehen käyntiä, joka on muuttunut kuin loihtimalla – askelet ovat lujat ja tarmokkaat. Ne johtavat suoraa päätä "rekooliin", jossa Elsa-neiti istuu pukkisängyn vierellä.

Sanaa sanomatta Aatu avaa tarhaportin. Nostaa Venla-tyttösen kömpelöin kourin "ritsistä". Jo nostaa hän sen varoen kaksin käsin ilmaan. Ja ensi kerran soi leveä voimakas rintaääni hänen puheestaan. "No, johan minä sitä", hän laskee taas lapsen käsivarrelleen "jotta ... pouta se on paras heinämies... Eikä se viljaa leikkaa, joka pilviä kyttää."

Viimeinen lause kajahti kuin taisteluvaatimus emännille, jotka ehättävät hekin paikalle. Näille hän jatkaa: "Ja sillä tavalla se nyt on, sopii kuulla, äijet, että sitten vasta osaa koira uija, kun häntä kastuu. Ja sellainen uimaton koira olen minäkin tässä talossa ollut. Ja kyllä se aina minun likkani käy enemmästäkin kuin tamman verosta, joo... Eikä minua enää, saakuri, tässä talossa teiän hameet hallihte. Se on nähkääs sillä tavalla, että tästä päivästä aikain on Kähärillä nuoria emäntiä kaksittain – tämä Ilmi ja tämä Venla. Ja niin se soa tämä tyttö kasvaa kuin pääskylintu kurjen siiven alla. Ja minä poika se olen nyt sellainen kurki, jotta pahasti törähtää, jos vielä kerrankin Kähärin miniänpaitaa pyykkäröijään. Ja se sana – se kesteä kerraltaan, vai...?"

Aatu ei ollut elämässään pitänyt tämänmittaista puhetta. Mutta se tepsi kuin paras saarna kirkon pöntöstä. Veera ei enää sihahdellut. Hän kihahteli hyvillään. Ja leppoisasti, kuin jälkilämmintään huokuva leivinuuni, hymähteli Loviisa.

"No, herresta varjelkoon", hän oli päivittelevinään, "nytkös sinä vasta mieles otat omaan kouraas? Tottahan nyt tokiinsa mies aina vanhat hameet kurissa pitää, jos nuoretkin, hoh-hoi-jaa..."

"Ja lapsissahan se on köyhän rikkaus", pirisi Veera. "Niin että – vihille vaan! Eihän se, eipä se ... oikea rakkaus leipävartaita kahtele."

Ilmin pienet kasvot paistoivat kuin pikkuruinen kuutamo. Elsa-neiti hymyili haikea ilo silmissä. Hänen sydäntään kaihersi onni ja ikävä, ikävä siihen nuoreen mieheen, jonka turha maailma näytti häneltä riistäneen.

Ulla-rouva katseli viisas nauru silmissään vanhoja naisia. "Niin, niin", hän sanoi, "meissä taisi tänä päivänä tapahtua kaikissa suurin ihme ja kallein ilo, mitä maa päällänsä kantaa". Mutta ei hän malttanut olla vielä lisäämättä kirpeää varoitusta: "Ja pankaakin se mieleenne, emännät, että joka lasta haavoittaa, haavoittaa omaa sydäntään, sillä kuolemansynnin tekee se, joka yhden näistä pienimmistä pahentaa."

Ja hän otti Venlan isänsä kömpelöistä käsistä, ojensi tytön äidille, joka hukutti sen kiharaisen pään nuorta ja kuumasti sykkivää poveansa vasten.

YHDEKSÄS LUKU

1.

Muuttolinnut ovat lyöttäytyneet parviksi. Viisaat varikset pitävät pellonperillä käräjiään. Ja Tuohikylän pyhä opettajasääty istuu paluulaivansa peräkannella matkalla takaisin koulutyöhön.

Avara selkä on tyyni. Korkeat rantavuoret ujuttautuvat rauhallisine varjoineen sen syvyyksiin.

Mutta ilmassa on kaukaista, oneaa uhkaa. Toinen maailmansota ei ollut vielä syttynyt täyteen roihuunsa.

Mutta ryssä tyrkytteli Suomelle epämääräisiä, kaksimielisiä "takuitaan", jotka uhkasivat elämäämme aitoslaavilaisilla tulkintariidoilla ja rettelöillä.

Rauhanaatteen apostolit olivat kuitenkin tuudittaneet suomalaisen hyväuskoisuuden hurskaaseen uneen, josta tietenkin tämän kansan piti taas herätä onnen nalliaisena entisiin lastenkamarileikkeihinsä.

Opettajakunnasta ainoastaan Aape Kattelus näytti kuljeskelevan laivanpartaita levottomissa mietteissä, istahtaen helposti ärtyvänä tuon tuostakin muitten seuraan, mukaviin korituoleihin.

Nyt hänet sai helposti rätisemään tulitikunkin raapaisulla – kuin kuivan katajan kalliolla, kiersi keskustelu missä tahansa.

Kähärin talon "ihme", jota varsinkin naisväki oli käynyt katsomassa, piti yhä omissa lumoissaan sen mieliä.

"Ajatella", puhuu Ulla-rouva, "tuolla Aatu paralla on sairas tytär, lähellään suloinen, nöyrä nainen, ja hän – maleksii hyypiönä, ei välitä tuon taivaallista kuolevasta lapsestaan, ynseilee oman lapsensa äidille, ja talon naiset, sydämeltään omaa vertansa kohtaan kuin koskenkivet tai kaarnanpalaset – en todellakaan ymmärrä tätä kansaa enkä sen rakkauselämää..."

"Rakkaus, hyvä rouva, on sangen myöhäsyntyinen keksintö. Rakkaat esi-isämme eivät sitä yleensä tarvinneet. He naivat huomenlahjoja, maita ja mantuja ja jatkoivat sukua. Ja sillä hyvä", Aape oli pysähtynyt heittämään sanansa keskusteluun.

"No, mutta ... että – vielä tähän aikaan, tällä vuosisadalla saattaa sellaista tapahtua. Sehän on...", Rebekka puhuu.

"Herrojen ja narrien vika, se on: etupäässä meidän opettajien!" Aape lähenteli jo tulistumista. "Tämä kansa tappaa pelkkää tyhmyyttään hautomalla pirttiensä vällyissä ja auringottomassa ilmassa, jopa keskellä kesäisiä helteitä, tuhansittain jälkeläisiään. Mutta me, me opettajat varsinkin, me taomme sen naistenkin päähän pelkkää kertomalaskua tai logaritmitauluja. Paljonko, kysyn minä, annetaan tässä maassa opetusta lastenhoidossa, terveysopissa ja muussa, mikä säästäisi sen elävää voimaa? Ei paljoakaan. Ei varsinkaan rajaseutujen perukoilla, josta tyhmyyden, saamattomuuden ja nälän ikikunnioitettavassa nimessä tulee armeijaamme hirvittävä prosenttimäärä aliravittuja alokkaita. Eihän toki, me olemme 'idealisteja', joiden ei sovi puhua kansan tai niinsanotun sivistyneistön nuorisolle, miten lapsi syntyy, miten sitä hoidetaan ja ruokitaan! Tämä kansa, pienuudestaan kuulu, tuhlaa itseään, aivankuin se luulisi sikiävänsä sopulien tai ryssän malliin. Ja nyt, nyt me olemme ehkäpä sodan ovella ryssää vastaan..."

Aapen takaa kuului säälittelevä naurahdus. "No mutta, hyvä virkaveli", otti sananvuoron itse rehtori, "sota tätä rauhallista kansaa vastaan on mahdoton. Juuri siksi, katsos, kun me 'pienuuteemme tyydymme', kuten runoilijakin sanoo, me olemme saaneet omistautua köyhine varoinemme rauhan töihin, suurten kansojen todellakin 'tuhlatessa' aarteensa ja kalliin nuorisonsa sodan Moolokille, niin sanoaksemme..."

"Luuletko sinä todellakin, että maailman verisin juutalaisuus, joka ruoskii Pietari Suuren ruoskalla slaavilaisia orjalaumoja, ei haluaisi nielaista tätä maata, jonka maantieteellinen asema..."

Aape keskeytti huitaisten ilmaa kädellään, sillä Antti Jeremias oli poistunut arvokkain askelin kiistakentältä ja seisoo nyt laivankaiteen lähettyvillä ja hypistelee hiljaa kellonperiään. Nyt nostaa hän vasemman kätensä takinliepeen alla sydämelleen.

Tätä hurmasi nimittäin yhä tuon menneen juhlayön suuri salaisuus – Leena, Leena painautuneena juuri tätä samaa miehekästä sydäntä vasten, hänen aulis viipymisensä hänen lähellään, hänen hellä kätensä hyväilemässä takinhihaa ja...

Ei hän halunnut häiritä tätä ylevää salaisuuttaan kiistelemisillä. Tuolla siinsi yhä Lipakonvuoren korkea, karu, harvojen petäjien peittämä päälaki, jossain jalkojensa juurella vehmas metsä kuumine polkuineen, auringontäplineen ja varjoineen...

Tuossa vuoressa oli jotain häntä itseänsä, Antti Jeremiasta. Ja tuo metsä! Se oli hänen paratiisinsa, jonka syntiinlankeemus – kumma kyllä – ei vaivannut hänen herkkää omaatuntoaan. Ei, se oli antanut hänelle hiljaista, ylevää ryhtiä. Hän tunsi sanalla sanoen seisovansa miehisen ylpeällä jalustalla, jota yksinpä Nelli-rouvan oli oleva vaarallista lähestyä muuten kuin nöyryyttämällä itsensä tottelevaiseksi naiseksi. Tjaa, hänen miehiset kokemuksensa olivat nyt rajattomat. Kyllä tässä tiedettiin, miten oli naisia käsiteltävä – heidät oli valloitettava kuin, tuota ... linnoitus, kuin Jerikon muurit, yhdellä ainoalla torven toitahuksella...

Ei, ei hän aikonut puolisoansa pettää. Pyhänä hän tahtoi säilyttää avioliiton alttaritulen. Ja hyvällä omallatunnolla! Kuinka olisi nyt saattanutkaan olla jonkinlaista uskottomuutta tällaisessa ylevässä sydämen ilossa ja kirkastuneitten aivojen selkeässä varmuudessa?

Ei, kovaa, lujaa kättä tarvitsi nainen. Linda Lehtinen oli totisesti oikeassa. Isännän käskyn mukaan oli tästä alkaen kulkeva perheen elämä. Ja poika oli Nelli-rouvan synnytettävä, vaikka kymmenen lääkärin voimalla. Eikä sekään ollut hänelle kuin armoa ja pitkämielisyyttä. Sillä mitä hän omasta puolestaan uhrasikaan – aviollisella uskollisuudellaan? Suuren intohimonsa, jolle hän jalolla kamppailulla ja platonisella filosofiallaan oli asettava siveelliset rajat... No, jaa, hm, tietenkään ei itse Taivaskaan häneltä kieltänyt sääliä ja hellyyttä ja ehkäpä ei – lankeemusta vastaan lujasti haarniskoituna seisoen! – luonnollista, inhimillistä hyväilyä, aivankuin tuoksuvan angervonkukan varovaista nautitsemista, vaikkapa kaukaittainkin...

Jalossa tunnelmassaan Antti Jeremias oli paljastanut päänsä. Mutta ei hänen enää tarvinnut koetella päälakensa pyörtänöitä. Hän tunsi, että sen tukka pysyi paikallaan kuin kypsyvä vilja tyynessä aamussa. Hän ei totisesti enää aikonut suutahdella eikä harjaansa ravistella noille tuolla, Nukkasille tai Katteluksille, hiirille ja räyskyttäville rakeille.

Mutta hänen kuuluviinsa tulee sittenkin lähettyviltä eräs keskustelun katkelma.

Elsa Varjala ja Olli Karttu puhuivat jostakin kirjeestä.

"Sain muutama päivä sitten kirjeen sinun donjuaniltasi", puhuu Olli Karttu. "Eikä siinä ole sinusta sanaakaan."

Nuoren miehen äänessä on sekä lohduttelun halua että jäyhää ivaa.

Elsa-neiti kääntyy poispäin, vastaamatta mitään.

"Tiedätkö, mitä ajattelin", Olli Kartun ääni muuttuu merkillisen vavahtelevaksi, "kun katselin Venla-tyttöstä sinun käsivarsillasi?"

"Turhaan, yksikseen palavaa lyhtyä kai", Elsa Varjala kääntyi katsomaan ulapalle. Mutta äänessä oli taisteluhaastetta. "Ajattelin, että sinä olet luotu ... lapsi käsivarrellesi kuin, kuin ... neitsyt Maaria alttaritaulussa..."

Elsa Varjala näytti hymyilevän alakuloisesti. "Siinä kauniissa tarinassa minua on kuitenkin aina säälittänyt tuo ... Joosepin osa." Ja hän yritti naurahtaa sovittavasti.

Nuori mies kääntyi poskilihakset vavahtaen poispäin ja läksi kulkemaan laivan keulapuolelle.

2.

Korituolien pyöreälle pöydälle oli tuotu matkaseuralle kahvia. Nelli-rouva piti emännyyttä. Sulo Nukkanen kiikutti täytetyt kupit naisille. Yksinpä Valte Vihattu ilmestyi Oliviansa tuolin taakse opettajasäädyn hännänhuipuksi. Koko seura kokoontui yhteen rypääseen. Ja keskustelu piristyi piristymistään.

Nelli-rouva tuli heittäneeksi vaarallisen kipinän ruutitynnyriin. "Mutta minun mieheni on sanonut, että jos joku opettaja näinä vaarallisina aikoina yrittää villitä oppilaita sotakiihkoilulla ja Suur-Suomi hullutuksilla, siitä on otettava kiinni lujin kourin. Petoa ei ole ärsytettävä Aa-koo-ässä-läisten runoilemisilla. Ja hän on siinä minun mielestäni oikeassa. Eikö niin, herra Nukkanen?"

Näyttelijän pää nyökkäsi taitavasti muokatun kiharan valahtaessa otsalle.

Mutta Aape löi. Hän näki Antti Jeremiaan lähestyvän ja heitti taisteluhansikkaan suoralta kädeltä: "Totisesti, jollei meillä olisi Akateemisen Karjala-Seuran sivistynyttä nuorisoa, ei meillä olisi mitään toivoa pelastuksestamme. Se on innoittanut taistelutahtoon ylioppilasnuorisomme. Se on kyennyt nostamaan yksinpä nuoret teologimme siitä ulkokullaisuuden ja nöyräselkäisyyden häpeästä, johon pappiskuntamme enemmistö pääsi vajoamaan bobrikovilaisajan sorrossa. Siitä nuorisosta on nouseva se johto, jota vailla ei sisukaskaan tappelukansa kykene voittamaan tai kaatumaan kunnialla. Ja minä puolestani ilmoitan teille, hyvä rouva, että aion syytää oppilaitteni sieluun tulta ja tulikiveä, piirtää siihen todellakin 'miekalla rajan', Suur-Suomen rajat, sillä ilman suurta päämäärää ei ole myöskään suuria tekoja."

"Salli minun siinä tapauksessa sinua todellakin varoittaa, hyvä kollega", rehtori puhui hitaasti lähestyen. "Minun kasvatusperiaatteeni – kuten myöskin johtokuntani jäsenten – koko minun toimintani nuorison ja tämän kansan parhaaksi ei salli sen elämän tuhlaamista, niin, tuhlaamista, niin sanoakseni Kaarle Kahdennentoista seikkailuretkiin, palatakseni minäkin äskeiseen saarnaasi tuhlauksesta ja..."

"Ahaa!" Aape levitti käsiänsä. "Siihen saarnaan kyllä jatkoa riittää, jos sinun 'liberaalinen pasifismisi' sitä haluaa..."

Lucina laski kätensä hillitsevästi Aapen käsivarrelle, kuiskaten: "Älä kuitenkaan jatka, rakas, pyydän... Mitä ovat lopultakaan nuo 'aatteet', hyvät herrat?" hän puhui kaikkien puoleen kääntyen. "Ajatelkaa nyt tuota bolshevismiakin! Se osoittaa, että mielettöminkin oppi voidaan ahtaa kansan päähän, jos sitä taotaan siihen parikymmentä vuotta. Mutta eihän se siitä muutu sen järjellisemmäksi, se jää tyhjäksi, elämään sopeutumattomaksi kaavaksi..."

"Ai, ai, Lucina", nosti Rebekka sormensa pystyyn tavallista leikillisemmin, "sinä olet taitanut aviosäädyssä luopua kaikista aatteistasi, sinä, entinen 'suffragetti'?"

"Oi, oi, rakas Rebekka, me vasta väittelemme, Aape ja minä!" Ja Lucina alensi äänensä kuin olisi kuiskannut jotakin huvittavaa salaisuutta. "Mutta ... minä olen huomannut, että rakastunut nainen joutuu melkein aina tappiolle. Ja ajattelepa", hän hymähteli, "se tuntuu melkein onnelliselta – tuo tappio..."

"Minä taas!" huudahti Nelli-rouva. "Minä voitan Antti Jeremiaan jokaisessa, ihkasen jokaisessa sanakiistassa, tällä minun jöröjukallani kun on niin hidas puhe ja kankea kieli." Ja hän sipaisi helakasti nauraen puolisoaan polven paikkeilta, joiden leppoisat pussit heilahtivat äkkiä ja kiukkuisesti.

Aape oli jo heittämäisillään väittelyn, varsinkin kun Valte oli panna leikiksi koko asian. "Rehtorska meinaa", hän sutkautti, "että kun krinuliinit laulaa, niin kyllä mies parka tanssaa!"

Rehtorin kädet upposivat syvälle housuntaskuun ja puristuivat nyrkkiin yhä hermostuneemmasta kiukusta. Mutta hän tyytyi kuitenkin heittämään vain murhaavan silmäyksen vahtimestariinsa.

Koko uhkaava riita olisi ehkä vältettykin, jollei Olli Karttu olisi vakaaseen tapaansa asettunut jyrkästi Aapen puolelle. "Niin se kuitenkin on, että jos järjetönkin aate tekee kansasta raivohullun", hän puhui, "ei sitä mielin kielin ja rauhanaatteilla aisoissa pidetä, vaan tappelemalla viimeiseen mieheen. Minunkin mielestäni olisi jo aikoja sitten ollut poikien voimistelunopetus muutettava sotilaskasvatukseksi."

"Vai sillä tavalla, herra Karttu!" Antti Jeremias näytti tappelevan turhaan yhä nousevaa suuttumusta vastaan: "Mutta pankaa se mieleenne", hän jatkoi, "että minun koulussani ei kasvateta preussilaisia äkseeraajia, siellä kasvatetaan humaanista sivistyneistöä, joka osaa antaa arvoa vapauden suurelle aatteelle, sellaisena kuin se meille on periytynyt Ranskan suuresta vallankumouksesta asti. Katsokaas ... vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus, nuo Rousseaun sanat, joille perustuu koko meidän kokemusperäinen kasvatusoppimme..."

Puhuja oli tarttunut kaksin käsin korituolin selkänojaan. Hän tunsi toteuttavansa tänä hetkenä sankarillisinta itseänsä. Nyt hän vihdoinkin oli puhdistava ympäristönsä siihen pesiytyneistä raakalaisaatteista. "No, niin", hän päätti, "minun johtamani koulun kateedereille ei pystytetä koskaan militarismin alttareita." Ja hän otti hitain elein kahvikupin Nelli-rouvalta, joka nyt katsoi häneen melkeinpä pelokkaan ihailevasti.

"He-he-he, katsokaa nyt!" Aape ei enää kyennyt hillitsemään itseään. "Tuollaisia ovat meidän satavuotiaat pasifistimme – eurooppalaisessa mekossa kyyhötteleviä neekerilapsia, joita saastainen hyeena houkuttelee, lapsen ääntä 'toverillisesti' matkien, kylästä 'ihanaan vapauteen', erämaahan eli karvaiseen kitaansa. Eipä ole totisesti ihme, että koulunuorisomme halveksii teikäläisten historianopetusta. Se vaistoaa, että te ajatte pelkoa sen sieluun, silloin kun se itse himoitsee rohkeita tekoja, uneksii mahtavasta Suomen kansasta ja suuresta Suomen maasta."

Lehtori Kattelus ei enää leikitellyt. Hän ponnahti seisoalleen, leuka eteenpäin työntyen, silmät säkenöiden: "Pelkkää ryhdittömyyttä ja epäuskoa te siitätte nuorison sieluun. Te ette lue historiaa edes kuin piru Raamattua. Siihen teidän heikko älynne ei riitä. Ei, te tavaatte sitä kuin silmäpuoli suntio homehtuneita uskonkappaleita syrjäkylien kinkereillä."

Puhuja heittäytyi taas korituoliinsa, huokaisten ja samalla naurahtaen huojistuneena. Olipa tullut kerrankin sanotuksi asia juurtajaksain ja selvästi.

Seura katsoi rehtoria pahojen aavistusten vallassa. Miten aikoi vastata tuo itsetietoinen ja ankara herra tällaisiin suoranaisiin solvauksiin? Minä hetkenä tahansa nuo vihasta tärisevät sormet saattoivat harata tukkaa, joka jo alkoi pitää vaarallista peliään omissa yläilmoissaan.

"Tämä on, tämä on...", hän puuskutti raskaasti, aikoen jatkaa: "...persoonallinen loukkaus!" Mutta tämä hänen suuri hetkensä kääntyi omaa sankariansa vastaan. Eräänlainen pihinä ja puhina alkaa kiertää hänen korviaan. On kuin sata kissaa sylkisi kiukkuaan tuon pirullisen puhinan seasta. Ja mitä nyt? Alhaalta kuuluu kilkettä ja kolketta kuin helvetin kattilasta?

Antti Jeremiaan päätä tuivertaa. Ajatukset sekoavat. Tarmokkaat huulet höltyvät. Ne näyttävät anovan apua vaikkapa tuolta pirulliselta vastustajalta, Aapelta, joka hyräilee Martti Kaipalan muinaisen pilkkalaulun toistosäkeitä: "Sinut luoja loi armossa pehtoriksi, ja puettu oot sinä rehtoriksi."

Samaa kyytiä pihinä ja tohina, kilke ja kolke muuttuu pauhinaksi. Römeä, mahtava torvi laskee pötsistään hirvittävän äänen, joka huumaa korvat. Laiva on tulossa siltaan. Matkustajat hälisevät joka puolella, varppeja heitellään, laskuportaat muksahtelevat ja puiset pollarit kirkuvat kiukusta puristuessaan laivan ja sillan väliin.

Ylevä tunnelma on auttamattomasti pilalla. Antti Jeremias seisoo suolapatsaana. Hänen kätensä ei heilahda tuumaakaan, vaikka korvat kuulevat tuon juuri häntä solvaavan pilkkalaulun sanoja Aapen käreästä hyräilystä.

Mutta tämä hetki on myös Antti Jeremiaan arvokkuuden ja hänen äskeisten suurten päätöstensä pelastus. Hänen on koko tahdon voimallaan säilytettävä tyyneytensä. Ja hän säilyttää sen, aivankuin jyhkeä Lipakonvuori, jonka juurella Leena sisäkkö kulkee heidän yhteisiä, pyhiä polkujaan.

Laiva puhaltaa lähtömerkin. Se halkoo vähitellen tyynesti aukenevan ulapan välkeää pintaa. Eikä rehtori Nevanperä enää sano kuin muutaman sanan: "Johtokunta on ratkaiseva, kumpi meistä, lehtori Kattelus vai minä, johtaa tästä alkaen Harjukadun yhteiskoulua." Sanoi, kääntyi, läksi. Ja hän tunsi alamaisensa vapisevan lujan ja suorana nousevan selkänsä takana.

KYMMENES LUKU

1.

Aape Kattelus on onnellinen. Uusi maailmansota on alkanut. Huhut, vaaralliset huhut kiertävät kuin tuulenakat satakertaisin hynttyin oman maan rantoja pitkin.

Mutta Aape on onnellinen, riuduttavan onnellinen, vaikka hänen majansa keikkuisi tulivuoren partaalla. Hänhän viettää parhaillaan nuoressa aviossaan – pienessä kahden kamarin huoneistossa Harjukadun varrella – tähänastisen elämänsä ihmeellisimpiä aamuja. He ovat jo jonkin aikaa tietäneet erään ihmeen kumpikin, Lucina ja hän. Mutta joka aamu se on heille yhtä uusi kuin nouseva päivä.

Katteluksella odotetaan perillistä. Kirsti-rouva saa kestää asiaankuuluvat häiriöt: vastenmielisyydet, tunnelmien ärsyttävät vaihtelut, koko raskaudenajan "kosmillisen rytmin", kuten Aape on määritellyt. Hänen älyllinen elämänsä nukkuu. Tai se pyörteilee äkkinäisinä puuskina yksinpä talon herraa vastaan.

Mutta Aape vain hyreksii: "No, joko se nyt taas, senkin 'parasiitti', siellä pelehtii. Älä välitä, Lucina! Saat nähdä, se jeevelin apinanpoika on tuhat kertaa ihanampi kukkaa ja lintua ja..."

"Tietenkin, kai myöskin perhosta ja – käpyä, vai...?" kivahtaa Lucina ärsyttävien vaivojen ja suuren sisäisen ilon ristitulessa. "Ei, kuule, sinä, rakas, olet puutarha, ja hän on salaperäinen fauni, joka huokuu tuulta, tuoksuvaa ilmaa, villiä luontoa aamulla havahtuvien lehtevien oksien alla..." Aape oli yltynyt runollisemmaksi kuin toverikunnan parhainkin runoniekka.

"Ja kukas on sitten muka se puutarhuri, sinäkö vai...?" Lucina on jatkavinaan sanaharkkaa. "Minä juuri, minä – merkillisin sankari maan päällä!" Aape tepastelee, nauraa omalle hullunkurisuudelleen, mutta tepastelee yhä kamarista toiseen. Keksii taas uuden ajatuksen. Harppii takaisin Lucinan kamariin: "Se on herkin sävel, minkä mikään rakkaus voi synnyttää, se on koko ihmisyyden syvin ääni... Se on luonnon kohdusta nouseva suuri kysymys kohtalolle. 'Minä tulen!' se huutaa. 'Olen uusi elämä! Kohtalo, mitä vastaat minulle?'"

Lucina ompelee. Samassa hän käväisee pienen aputytön luona keittiössä. Aape istuu työpöytänsä ääreen. Hänen pitäisi suunnitella puolustuspuhettaan, sillä rehtori Nevanperä on tehnyt harvinaisen nopeasti uhkauksestaan totta. Hänen aikaansaannoksestaan on johtokunnan puheenjohtaja lähettänyt Aapelle kirjelmän, jossa häntä käsketään kuultavaksi johtokunnan kokoukseen ja viitataan rehtorin esittämiin syytöksiin.

Mutta Aape ei saa kiinni harhailevista ajatuksistaan. No, mitäs nyt tuohonkin vastaat? Eräs lehtori Kattelus on muka tärvellyt oppilasten mielikuvitusta sopimattomilla puheillaan sukupuolikysymyksistä, naisen ja miehen suhteesta, koko rakkauselämästä. Sitäpaitsi hän on maantieteenopetuksessaan näytellyt kartalta tulevan Suur-Suomen rajoja ja kiihoittanut oppilaat politikoitsemiseen, mitä oli ankarasti kaikessa opetuksessa vältettävä.

Aape yrittää taaskin nauraa. Tuo kaikki tuntuu hänestä mielenvikaiselta. Mutta juttu on hänelle, Lucinalle ja syntyvälle pienelle "marakatille" tärkeä, pirullisen tärkeä. Häntä uhataan suoranaisella erottamisella. Mihin voi hakea opettajaksi poispotkittu peruukki? Tuskin jonnekin Notkonperän yhteiskouluun. Eikä heillä, ei Lucinalla eikä hänellä, ole säästöjä tuon taivaallista. Sitäpaitsi, ei hänen sisunsa salli noin vain kumartaen jättää taistelukenttää "homehtuneille lipilaareille", kuten hän itseksensä äsähtelee. Sehän olisi rintamakarkuruutta hänen omien aatteittensa tulilinjoilta.

Hitto vieköön, häntä ammuttiin edestä ja takaa – sekä mammona että ulkokullaisuuden pikkuporvarillinen moraali. Sakramenskattu! Perheen isä vanuttelee tukkaansa epätoivoisena.

Silmää vielä syytöskirjeen loppukappaletta. Joo, joo... Osaapas se, Antti Jeremias, tuo ulkokullaisuuden apoteoosi, tuo savijalkainen muistopatsas, oikea konglomeraatti, jolla ei oikeuden nimessä pitäisi olla sijaa muualla kuin antikvaarisessa kuvakirjassa tai kansallismuseon kellarissa... Eikös! Sehän syyttää häntä – tuo jauhonaamainen myllärinpoika – "persoonallisesta solvauksesta", jolla on opettajakunnan läsnäollessa muka alennettu hänen auktoriteettiaan rehtorina ja tunnustettua taitoaan kirjallisuuden ja historian opettajana.

Siinä se vasta on pykälä! Ja sillä ne juuri, nuo johtokunnan jauhoporvarit, saattavat hänet loksahuttaa käpälälautaan – sakramenskattu!

Taas on harppailtava kamarista toiseen. "No, joko sinä olet tullut höperöksi, mies parka?" nauraa syvää, lohdullista nauruaan Lucina. Ja Aape marssii työpöytänsä luo, rutistaa kirjelmän kouraansa heittäen sen paperikoriin. Palaa, pysähtyy kynnykselle, katselee hetken ompeluksensa yli kumartunutta naista, tuota valkeata niskaa ja tyynesti askartelevia käsiä esiliinaisen helman lähettyvillä.

"Taidan olla tottakin höperö", hän sanoo katseessa ja huulilla taas onnellinen, rohkea hymy. "Sinä totuuden peli!" hän huudahtaa. "Niinkuin todellakaan olisi mitään muuta elämää olemassa kuin meidän rakkautemme, joka yksin tässä maailmassa luo elämää..." Ja hän kumartuu lähelle puolisonsa hiuksia, kuiskaa: "Muistathan, mitä itse kerran kerroit eräästä herra Cidistä, jonka taistelua katsoi hänen puolisonsa ja poikansa Valencian muureilta... Muistatko?" Lucina nyykäytti päätään. Aape nousi koko olemukseltaan tyyntyneenä. "Minun sydämeni paisuu", hän toisteli puoliksi itsekseen tarinan sanoja, "sillä te olette minua lähellä..."

"Eikä minulla, ajatteles", hän taas nauroi käreällä äänellään, entisensä tapaisena, "minulla ei ole edes vastassani Marokon sulttaania, vaan – pörröpäinen Töyhtöhyyppä, ha-haha..."

2.

Inhimillinen oikeudentunto palaa puhtaimpana nuorison sydämessä. Se on järkkymätön. Ja se on erehtymätön. Ei sen suosiota osteta ulkokullaisella mairittelulla, ei arvokkuudella eikä juhlallisuudella. Lippalakissaan ja kuluneessa naapukassaan kuljeskeleva Aape-lehtori, ärähtelevä, ivan ruoskaa heilutteleva ja taas hereästi naurava, toisten ja itsensä haukkuja, koiranleuka Aape, joka kuitenkin saattoi innostua luokalla hersyvän runolliseksi – hän oli ollut ja oli oppilaittensa epäjumala, jonka jokainen sana muuttui konventti-lehden huumorinpalstalla vitsiksi tai sananparreksi. Kyllä se jeeveli saattoi panna öykkäriyttä yrittävän pojankurikan hölmöksi sarkasmeillaan, jotka leikkasivat lihaa ja luuta. Sille täytyi välistä puhista kiukusta. Mutta seuraavassa hetkessä se pani leikiksi omat hävyttömyytensä, ja naurunalaiseksi joutunut poika yhtyi koko luokan ilonpitoon. Sen kurinpito oli sanalla sanoen suolaa ja skorpioneja selkänahalle. Mutta se oli myöskin inhimillisten totuuksien päivänpaistetta, luonnon kauneutta, rikkautta ja tietojen loppumatonta runsautta, joka pani varsinkin poikaoppilaat polvilleen, sillä pahimmankin vintiön saattaa inhimillisten tietojen aarteisto hämmästymään ja tuntemaan pienuutensa. Hän sokaistuu kuin nuorennuori barbaari sivistyskaupungin tuhatvaloisesta loistosta. Ja hänestä voi tulla opetuslapsista nöyrin ja palavin.

Kerran sytyttyään nuoren, puhtaan sydämen tuli palaa häikäisevällä voimalla. Sen edessä paljastuu opettajan persoonassa pieni pieneksi, epämiehekäs epämiehekkyydeksi, juhlallisuuden kaapuun verhottu narrius narriudeksi, joille ei nuoruus armoa anna. Sillä kylmä, kuuma ja palava on nuorison sydän ja järkkymätön sen oikeudentunto.

Antti Jeremias sai tuta – huhujen levittyä hänen ja Aape-lehtorin taistelusta – että hänellä oli vastassaan vaarallisia voimia. Luokalla vallitsi hänen opettaessaan mykkä vastahenki, jota hän ei saanut muuttumaan ylevimmilläkään saarnoillaan. Läksyjen osaaminen lakkasi kokonaan. Lopulta vain pari turhantärkeätä tyttöä viittasi hänelle. Ja ne olivat lahjoiltaan kehnoimpia – ulkoalukijoita, jotka luulivat, että "kymppi" oli koko tämän elämän tarkoitus.

Antti Jeremias yritti vitsailla, kansanomaisesti ja rehevästi. Hän kertoi juttuja myllypoika-ajoiltaan. Mutta niistä pisti esiin lahopökkelöinen peruukinsorkka ja -sormi. Pojat tuhahtivat välinpitämättömästi tai makasivat pulpettia vastaan rähmällään, mielenosoituksellisen velttoina.

Rehtori Nevanperä käytti valtaansa. Järkähtämättä, erehtymättä kertaakaan tarrautumaan entiseen "töyhtöönsä" hän jakeli muistutuksia, istumisia ja laiskanläksyjä. Nämä otettiin vastaan rypistynein otsin ja niska jäykkänä kuin mullivasikalla.

Opettajahuoneessa vallitsi outo hiljaisuus. Hän jätti kanslianovensa raolleen kuullakseen salapuheita itseänsä vastaan. Mutta ei, sieltä ei kuulunut muuta kuin tuon riivatun Katteluksen rauhallista, niin – rauhallista tarinointia silloin tällöin. Ei edes Rebekka Kokkoila enää käärmeillyt tuota miestä vastaan.

Entä kaupungilla? Nelli-rouva toi sieltä juoruja. Joka perheessä "paasattiin" muka lehtorin puolesta häntä, rehtoria, vastaan. Ja tuo pilkkalaulu "rehtorista ja pehtorista" oli taas kuulema herännyt henkiin. Siihen oli lisäilty uusia "värssyjä", joita veisattiin Koivukujan iltakävelyillä.

Mutta Antti Jeremiaan selkäruoto ei ollut turhaan myllärinpojan raudanluja selkäranka, joka kesti painot ja punnukset, kun niikseen tuli. Hän pelkäsi. Mutta sitä lujempi oli hänen valtikkansa sekä koulussa että kotona. Nelli-rouvan hän kielsi jyrkästi astumasta jalallaan "kulissien taakse". Musiseeraukset Sulo Nukkasen kanssa hän katkaisi kuin miekan iskulla.

Ja Nelli-rouva näytti nöyrtyvän. Hän ei enää liverrellyt sanallakaan vastaan. Tjaa, jaa ... ei häntä, Antti Jeremiasta, hämätty naisellisella hölynpölyllä. Hänelle ei enää kotosallakaan uskaltanut puhua kukaan muu kuin Linda Lehtinen, joka oli saanut armon rehtorin sydämessä. Hänen maalaisen terve olemuksensa, yksinpä hänen kotoinen murteensa loihti vaivatun miehen mieleen kesäiset polut, "raitinristit" ja Leena-sisäkön, joka yhä asui hänen sydämessään "kuin angervoinen mun eloni karulla pientareella", kuten hän itse omin käsin oli eräänä yksinäisenä iltahetkenä kirjoittanut arvostelukirjansa muistiinmerkittyjen aineaiheitten loppukaneetiksi. Antti Jeremias ei näet suinkaan tehnyt poikkeusta siitä vanhasta totuudesta, että rakkaus tekee runolliseksi, joskaan hän ei aivojensa, ei koko innostuksensa voimalla saanut keksityksi loppusointua, jolla olisi nitonut toisenkin vertauksen pariksi edellisen kanssa. Hän ei voinut todellakaan olla ihmettelemättä runonteon hankaluutta kesken ankaraa hengenkilvoitustaan.

Tuli suuri ilta. Opettajahuoneen viheriäverkaisen pöydän ympärillä, sivupöytien luona ja seinäpenkeillä istui juhlallinen seura – koko johtokunta ja vakinaiset opettajat.

Lehtori Kattelus näytti kalpealta. Oliko se pelkoa ja häpeäntunnetta, vai ylenmääräinen ylenkatse ja vihako oli ajanut veret mieheltä sydämeen? Kukaan ei osannut sanoa tuosta miehestä mitään varmaa. Joka tapauksessa hän näytti jo edeltäpäin tuomitulta, sillä hän tuskin vastasi syytöksiin. Nyökkäsi, pudisti päätään tai heitti pari sanaa: "No, jopas..." tai: "Juuri niin, sillä tavalla ... onhan sitä opetettu..."

Antti Jeremiaan ruskeissa silmissä oli voitonvarmaa loistetta, johon oli siittynyt lisäksi – ilkeyttä. Niin juuri, ilkeyttä, huolimatta hänen pohjimmaisesta sydämensä herkkyydestä.

Ammatillinen siveysapostoli on näet siitä merkillinen luontokappale, että hän kaluaa moraalin lihatonta luuta hampaissaan kuin mahtava talon vahtikoira omalla pihamaallaan. Tuliapa jonkun arvottoman kulkukoiran sitä kärkkymään, niin syntyypä tappelu, jossa silmät kiiluvat, kurkku murisee ja hampaat irvistävät – moraalittomasti. Inhimillisten intohimojen saalistusmailla ei missään vallitse niin julmasti puolustettu monopolioikeus kuin siveysapostolien valtakunnassa.

Eikä näitä hyveen vahtikoiria vaivaa voitonhetkellä sääli syntisparkaa kohtaan. Luu on järsittävä loppuun, ennenkuin tuollaiselle kapiselle kulkukoiralle voi urahtaa puolittain hyväntahtoisesti: "Noh, hm! Oma vikasi, mitäs yritit – minun perintöosaani. Noh ... hjaa ... ketä minä kuritan, sitä minä rakastan, sanoo..."

Nämä olivat oikeastaan Aapen ajatuksia hänen seuratessaan mahtavan vastustajansa katseita hitaasti nousahtavien kulmakarvojen alla ja hänen lapsellisen rehellistä, lievästi nuuhkailevaa nenäänsä, joka näytti elävän omaa luonnonvaraista elämäänsä kireälle pingoittuneitten huulien yläpuolella.

Ja, koira syököön, Aape remahti yht'äkkiä nauramaan. Syytös nuorison pahentamisesta politikoimisella ja vaarallisesta Suur-Suomi-intoilusta oli juuri tullut julki – hieman vaivautuneesti lespahutellen – puheenjohtajan suusta.

Ja nyt, yht'äkkiä, oli lehtori Kattelus elementissään. Hän koppasi poikamaisesti häntä vastaan heitetyn pallon. Hänen kätensä elivät, kuin hän olisi sitä hypitellyt leikiten kämmenellään. Ja hänen hihassaan näytti olevan piilossa kovia visapalloja, joita hän heitteli milloin mitäkin epäjumalan naamaa vasten.

"Kappas, kappas, vai nuorison pahentamisesta?" hän totesi alkajaisiksi. "Johan te teitte minusta peevelinmoisen suurmiehen – Sokrateen, joka muistaakseni kallisti myrkkymaljan 'nuorison viettelemisestä'. Totta, totta... Mitäpä se on muuta kuin maanpetosta! Ajatella, ylistää oppilailleen sitä uutta rohkeutta, jonka voimalla esimerkiksi Saksa on noussut ja nousee yhä alennustilastaan. Ja kaiken lisäksi – ihailla tuota rodun ja kansallisen perinteen renessanssia, joka synnyttää uudestaan hempeämielisen kosmopolitismia rappeuttaman Euroopan! On sitä siinä ... maanpetosta ja pikkuporvarillisen karsina-aatteilun kavaltamista. Herra-nähköön-sehän voi nostaa minun oppilaani – sankaritunnelmiin, vieläpä sillä turvallisella hetkellä, jolloin ryssä kuristelee hirttonuoralla veljeskansaamme, virolaisia, ja laulaa meille Karjalan rajalta seireenilauluja takanaan tankit ja miljoonamassat..."

Antti Jeremias nosti kätensä. Vastustaja oli heittänyt hänen käsiinsä sellaisen valtin, että se suorastaan vapisutti hänen hyppysiään. "Juuri niin!" hän huudahti. "Juuri tuo vieraitten epäjumalien, niin sanoaksemme kultaisen, katinkultaisen vasikan nostattaminen meidän 'isiltä perityn demokratiamme' alttarille, se se on nuorison synnynnäisesti kansallisen sydämen tärvelemistä ja sellaisenaan... Hmh, tjaa, en tahtoisi käyttää entistä virkatoveriani kohtaan karkeaa kieltä, mutta se-se-se on..."

"Oo, sancta simplicitas! Meidän herra rehtorimmehan puhuu koko luterilaista kansankirkkoamme vastaan, suoranaista jumalanpilkkaa! Tuliko rakas Agricolamme epäkansalliseksi innostumalla Wittenbergissä saksalaisen Lutherin ja Melanchtonin aatteisiin? Eikö Sorolaisen 'Postilla' olekaan kansallinen merkkiteos siksi, että hän sai sivistyksensä Saksassa? Entä Helsingius, Raumannus, Fabricius, Fortelius, Fatebur, Savonius, filosofiamme uranuurtajat? Wittenbergin tai Rostockin opinkävijöitä – siis maanpettureitako? Ja millä tavalla opettaa rehtorimme 'historiamme isää', kunnianarvoista Porthaniamme? Maalaako hän hänet maanpetturiksi – saksalaisen leibniziläis-wolffilaisen filosofian uskollisen kannattajan? Saamari soikoon? Snellman ei tietenkään voi olla mikään kansallinen suurmies, koska hän oli koko elämänsä ajan Hegelin kiihkopäinen oppilas, vai mitä?"

Aapen iskut olivat sataneet rakeina vasten Antti Jeremiaan voitollista naamaa. Hänen sormensa haparoivat jo ohimolla. Myrsky oli nousemassa. Ympärillä istuvain katseet tuijottivat häneen kuin tuikkivat hiilet pahaenteisestä hiilloksesta. Hänen täytyi kyetä vastaamaan, niin että tuo rienaaja oli saapa tuomionsa. Ja hän myöskin osasi, yhä vielä ironisen pidättyvästi: "Rohkenen kuitenkin luulla, että tässä koulussa vastaan historianopetuksesta minä eikä..."

"Toivotaan, mutta nykyhetken, suuren ajan, historiassa tulee teille, ulkokullaisuuden profeetat, seinä vastaan, nimittäin – bolshevismi!" sivalsi Aape yht'äkkiä yllättävästi. "Juuri niin", hän kääntyi koko seurakunnan puoleen, "bolshevikit ovat sulkeneet rajansa kaikilta Euroopan aatteilta, sillä pimeys ei valkeutta siedä. Ja te, herrat, aiotte sulkea 'pyhän Venäjän' malliin meidät ja meidän nuorisomme ahtaitten rajojemme sisään kuin pässit karsinaan."

"Ei, hyvät naiset ja herrat, minä luotan oppilaitteni kansallisesti terveeseen sulatuskykyyn, kuten ovat sivistyneistömme eellispolvetkin siihen kyenneet, on 'vieras' aate sitten tullut lännestä tai etelästä. Ette suinkaan te rohkene kuvitella, että tämä kansa on näivettyvä matkijakansa, tämä kansa, jonka hengennerot ovat laulaneet Kalevalan? Oli tosin 'maankavallusta', että saksalainen Herder innoitti verrattoman Eliaksemme pitkille runomatkoilleen. Mutta ajatelkaa kuitenkin, että Paikkarin poika ja hänen Kalevalansa on niin omahista ja itsenäistä Suomen kansan henkeä, luuta ja lihaa, ettei niitä voi verrata mihinkään mieheen eikä mihinkään muuhun eepokseen koko tämän taivaankannen alla.

"Tälläkö kansalla ei siis olisi itsenäistä hengenvoimaa uskaltaakseen ottaa vastaan tämän ajan rohkeinta renessanssia? Jumaliste, sillä on! Ainakin sen sylistä syntyneellä tämän hetken nuorisolla. Kavahtakaa, sanon minä, sitä tärvelemästä homeisilla hämähäkinverkoillanne, kavahtakaa sitä juuri nyt, sillä jo huomispäivänä voi odottaa meitä itärajallamme suurempi taistelu kuin on ollut yhdelläkään nuorisopolvellamme ennen näitä suuria ja raskaita aikoja..."

Lehtori Kattelus nousi. Hän oli kumartamaisillaan hyvästiksi. Mutta nosti vielä kerran päänsä ja sinkosi uudestaan: "Niin, eivät minun oppilaani eikä minun opetukseni tule koskaan taipumaan bolshevistiseen valonpelkoon ja pakkopaitaan. Suur-Suomi nousee nyt tai sortuu sadaksi vuodeksi. Varokaa tuhlaamasta nuorukaissieluja. Meillä ei ole liian paljon poikia tässä maassa."

Hän kumarsi ja äsähti kuin ärtyneenä koko juhlallisesta tyylistään: "Sat sapienti."

Mutta avattuaan oven kanslianeteiseen hän pysähtyy. Käytävistä ja aulaan vievän oven takaa kuuluu meluntapaista ja hänen selkänsä takana jylisee Antti Jeremiaan kiihtynyt ääni: "Minun täytyy, täytyy ih-me-tel-lä, että lehtori Kattelus rohkenee käyttää tämän seuran yhteydessä, solvata omaa johtokuntaansa sanalla ... 'bolshevismi', sehän on ennenkuulumatonta..."

Mutta hänen diskanssiin noussut äänensä katkeaa. Hän jäykistyy paikalleen, kireät huulet höltyvät ylenmääräisestä hämmästyksestä. Kädet pysyvät hetken verran kohotetussa asennossa kuin aikoisivat jatkaa herransa puhetta. Mutta ne hervahtavatkin yht'äkkiä alas. Hänen oma oppilaskuntansa, jonka puolesta hän juuri on taistellut henkeen ja vereen, ehkäpä koko Tuohikylän nuoriso mukana, raiuttaa oven takaa, aulasta, häntä vastaan tuota kirottua pilkkalaulua, jonka alkuperäinen nimi kuului: "Surullinen laulu eräästä herra rehtorista ynnä hänen hyypästään."

Alkusäkeistöstä oli vaikea erottaa sanoja. Mutta sitten kajahti ensi kerran kertosäe, niin että eteisen ovi oli rämähtämäisillään auki. Siltä ainakin tuntui kuulijoista.

    "Sinut luoja loi armossa pehtoriksi,
                 riksi ja riksi,
    mut puettu oot sinä re-ee-reh-toriksi!"

Tuli pieni tauko. Johtokunnan jäsenet katsoivat silmät pallillaan Tuohikylän profeettaa, joka seisoi tänä hetkenä kuin linnunpelätti räntäsateessa, takki säkkinä hartioilla, housunpolvet tavallista pahemmin pussillaan, kädet yhä velttoina, sormien turhaan haparoidessa kellonperiä kohti.

    "Ja uljaasti hyyppäsi törröttää,
    kun viisaus päätäsi pörröttää",

jatkoi räikeä pilkka. Seuraava säe tuntui jo lempeämmältä:

    "Ei pinnalla raiskaa, ei malkaa, ei!"

Mutta samassa löi uusi säe taas kuin tylsällä puukolla:

    "Tymä tyhmyys näät vasta aivoista alkaa,
                 hei!"

Puheenjohtaja, Tuohikaupungin rikkain kauppias, hyvänahkaisen näköinen, pullea, kansanomainen ukkeli, nousi pöydän päästä ja hämmästeli "ässää" suhautellen: "Mitäsh tämä ... tämmönen? Eikösh rehtor' shoa järjeshtyshtä ... tähän shouviin...?"

Antti Jeremias näytti heräävän. Hän tempaisi kaksin kourin tukastaan. Tämä nousi korkeammalle kuin koskaan ennen hänen raskaan elämänsä aikana. Ja hän syöksyi ovelle, oikea käsi yhä korkealla ilmassa, kuin olisi aikonut tappaa tuhatkunta filistealaista aasin leukaluulla. Ovi lennähti auki. Tuli hetken hiljaisuus. Pojankurikoilta tuntui sisu menevän kurkkuun. Puheenjohtaja tokaisi tyynnyttävästi: "No, johan she nuorisho taitaa..." Opettajattarilta pääsi helpotuksen huokauksia.

Antti Jeremias lähestyy mielenosoittajain ryhmää. Hänen sydämeensä tulvahti itkunsekaista hätää ja rakkautta. Pehmeä nenä oli ruvennut mutruilemaan anovaa lempeyttä, eräänlaista setämäistä houkuttelua: "No, no, pojat, poikakullat ... emmehän me nyt, tuota..." Käsi nousi varovasti, nyt jo molemmat kädet. Ne näyttivät aikovan kohota anovaan, arkaan syleilyyn. Hänen silmiinsä nousi itkun kaljamaa. Ei paljon puuttunut, etteivät isälliset kyynelet jo pirahdelleet noiden rakkaiden poikien vuoksi – tuhlaajapoikien, hjaa, jaa... Vasikan, kokonaisen hekatombin vasikoita hän oli valmis tänä hetkenä uhraamaan sopijaisjuhlaksi, jos vain nuo rienaavat tuhlaajapojat, nuo poikakullat nyt olisivat häntä armahtaneet.

Mutta joku kovapäinen nuorukainen kajahutti hiljaisuuteen ankaran huudon: "Eläköön lehtori Kattelus!" Koko kuoro yhtyi huutoon. Ja samassa raikahti armottomana loppusäkeistö:

    "Vai ootko sa kuullut, mitä huomattiin,
    kun sait tähän rehtorin mantteliin?
    Oli hyyppäsi alla vain pedantti houkka.
    Ja sinä itse vain fariseeus ja moukka!"

Kertosäkeistö tuntui kestävän iankaikkisesti. Johtokunta teki lähtöä. Aape Kattelus, joka oli jäänyt seisomaan ovenpieleen leuka kireällä, kiukuissaan koko tapauksesta, harppasi eteiseen, pui nyrkkiä oppilailleen: "Painukaa täältä kuuseen, senkin junkkarit! Johan nyt on hemmettiä, jollen minä saa itse tapella omia tappelultani!" Ja mielenosoittajat katosivat kuin tuhka tuuleen. Mutta samassa katosi myöskin Antti Jeremias. Hän oli kietaissut päällystakin hartioilleen ja paennut koko taistelukentältä. Ja puheenjohtaja päätti kokouksen tassutellen pöydänpään vaiheilla: "Eiköhän myö, hyvät naishet ja herrat, olla peättämättä tuon taivaallisilta täshä ashiasha, Neätshen, jos kaikki hullut hirtettäsh, niin kukash shen viimeshen hirttäsh, hä-hä-hä..."

Ja siihen se jäi – tämä Tuohikylän maanmainio aatteellis-moraalinen taistelu.

3.

Antti Jeremiaan päällystakki oli musta ja vahvaa kangasta. Ja lujaa nahkaa olivat hänen kenkänsä. Mutta kun hän nyt kulkee kotia kohti hetkahtelevin polvitaipein ja silmät sumussa, hän tuntee itsensä repaleiseksi kuin selkäänsä saanut myllärinpoika. Märkä katu uhoaa kosteaa kylmyyttä hänen jalkoihinsa. Hänestä tuntuu kuin tuuli tunkeutuisi avoimesta, paljaasta rinnasta luihin ja ytimiin saakka. Pitkänpitkät matkat ovat hänen takanaan, raskaat ja turhanturhat matkat...

Oliko hän talsinut koko elämänsä ajan vääriä teitä, ehkäpä ollut – väärällä uralla? Tämä ajatus iskihe häneen ensi kerran koko hänen miehuutensa aikana. Mutta – kummallista kyllä – se ei häntä nyt kauhistanut. Se toi vain mukanaan uusia ja yhä uusia ajatuksia.

Eikö hän ollut aina saanut itseänsä pakottaa – koko hengentyössä, sekä saarnoissaan että opetuksessaan? Hän oli tuntenut väsymystä tuon tuostakin tunneillaan, aivankuin hänen päätänsä olisi kiristänyt kova vanne tai aivot olisivat vaatineet pitkää unta, oikeata kuorsaavaa, rehellistä "hirsien vetämistä" hiottavan halkojenhakkuun jälkeen... Oliko hänen hengentyönsä ollut lopultakin halkojen latomista pitkänpitkään toivottomaan pinoon? Useasti häneltä oli loppunut tunneilla kaikki sanottava – ulkolukua joistakin kirjoista oli ollut hänen opetuksensa vuodesta vuoteen. Oliko hänellä ollut yhtäkään omaa, alkuperäistä ajatusta annettavana oppilailleen? Kuuluiko hän ylimalkaan lainkaan koko tähän "hengen" ja "sivistyksen" maailmaan?

Ja miksi hän oli oikeastaan aina joka yrityksessään joutunut näyttelemään narrin osaa? Milloin koulussa, milloin kotona.

Ei, hän ei enää jaksanut. Hän oli pakomatkalla!

Tämä ajatus hyväili merkillisellä, unettavalla onnella hänen kiusattua sydäntään. Tämähän oli aina huoannut jonnekin kauas täältä, poispäin, piiloon, oman kotokosken partaille.

Ooh, miksi ei enää elänyt hänen äitinsä, tuo lempeä, toimekas ja rauhaa synnyttävä nainen! Hänen luoksensa hän oli viimekin kesänä tehnyt pyhiinvaellusretkensä kuljeskellessaan entisen Myllykosken rantoja, joka hänen poika-ajoiltaan oli kuivunut ahdasrantaiseksi ojaksi ja koskeltaan lurahtelevaksi puroksi.

Niillä vaelluksilla hän oli paennut maailman houkutuksia – "raitinristejään" ja aamuisia maidonhakumatkojaan, nähnyt ne ihanimmillaan, mutta samalla ikäänkuin nöyrtynyt niitä kaipaamaan kaukaa, kuin kauniita kuvia, jotka eivät olleet käsin kosketeltavissa. Ja mistäpä se muusta olisi johtunut kuin äitimuorin unettavan lämpöisestä, hurskaasta muistosta.

Ehkäpä oli niin hänen aivoissaankin, että hän oli aina kaivannut omassa vaimossaan "äitiä". Niin tekee ehkä syvimmässään jokainen mies.

Ehkäpä juuri sen vuoksi – hän tunnusti itselleen ensi kerran – ei heillä ollut koskaan ollut todellista onnea avioliitossaan.

Ja eiköpä niin ollutkin, että vaimo, joka ei lahjoita miehelleen lasta, ei kykene myöskään puolisossaan tyydyttämään sitä "äidin"-kaipuuta, tämän hellyyttä ja valoista rauhaa, joka asuu miehessä lähtemättömänä ikävänä?

Antti Jeremias kyseli ja kyseli itseltään. Hänen mielensä kirkastui vähitellen. Tuntui, aivankuin hän olisi nyt vasta oppinut ajattelemaan – omilla aivoillaan, hän itse, oman elämän myllynkivien jauhamia totuuksia, yksinkertaisia ja lämpimiä. Ehkä niitä oli syntyvä enemmänkin, toinen toisensa jälkeen. Piti vain ajatella olevansa pakomatkalla...

Niin, hänhän oli pakomatkalla! Hän aikoi erota virastaan. Hänen huvilansa oli mailtaan melkeinpä pieni maanviljelystila. Piti vain ostaa vähän maata lisää, panna se viljelykseen ja...

Sumuisessa illassa alkoi kuullella lempeää valoa. Sumuseinä tuli valkeaksi kuin voimakkaasta auringon noususta.

Miksi hän ei, herra-paratkoon, ollut ennen tätä kaikkea ymmärtänyt! Eihän hänen tarvinnut muuta kuin viedä sinne Nelli-rouva, joka sittenkin, vajavaisuuksineenkin, oli hänen puolisonsa ja jolle hän kaiken pyhän nimessä tahtoi pysyä uskollisena. Siellä oli syntyvä uusi toivo ja uskallus. Emäntä, touhukas ja ripeä oli hänestä tuleva! Saarekkaitten salmien päilyvä kauneus, ulapan elokuiset, pauhaavat myrskyt, joista huokui kypsyvä elämä, hongikoitten väkevä tuoksu, työteliäs elämä – tuo kaikki oli hänen Nellissään synnyttävä uuden elämän, lapsen, poikalapsen, joka oli jatkava sukua...

Jaloissa ei tuntunut enää turruttavaa kosteutta. Ne astuivat taas lujasti maata vasten. Hengitys oli vapautunut. Hänen sieraimensa värähtelivät Harjun petäjiköstä uhoavasta voimakkaitten lemujen tasaisesta tulvasta. Tuossa, vähän matkaa hänen koto-ovestaan, levisi kaupungin laidalta perunapelto. Sen imelän raskas tuoksu oli hänestä kaikkein parasta. Se toi mieleen muinaiset perunannostot, pienet peltonuotiot, joiden hiilustassa paistettiin perunat ja syötiin lujaan suolaveteen kastettuina.

Onni aivankuin maistui hänen kitalaessaan ja sieraimissaan, jotka nuuskimalla nuuskivat poika-ajan pellon- ja myllyntuoksuja – talkkunajauhoja, joista tehtiin paksuun viiliin vielä paksumpaa talkkunaviiliä – maailman parasta herkkua.

Takaa kuuluu käreä huudahdus, jonka Antti Jeremias olisi erottanut kokonaisen rykmentin seasta. Se oli Aape Katteluksen – hänen kukistajansa!

Nyt hän vasta aikoi paeta. Tuon miehen pilkkaa oli sentään liian vaikeata niellä. Jalat harppoivat jo muutamia juoksuaskelia. Kotopiha ja sen portti, josta oli vain lyhyehkö polku pääovelle, oli jo aivan tuossa, oikealla kädellä. Ja hämärä oli jo tulossa.

Mutta siinä se tapahtui. Tuo "rienauksen henki" tarrasi kourallaan hänen olkapäähänsä takaapäin. "So-so, virkaveli", puhui Aape käsi sojossa kuin tarjotakseen sovintoa. "Heh, veli, tehdään linnarauha, tuossa käteni!"

Mutta ei, Antti Jeremias ei käteen tarttunut. Äskeiset hyvät ja nöyrät päätökset liihoittelivat poispäin, paeten kuin rusopakaraiset enkelit tuota "luciferiaanista henkeä".

Mutta Aape jatkoi melkeinpä hellän lohduttavasti: "Ole varma siitä, että minä annan köniin niitä porsaita, jotta saparot suorenevat. Onkos tämä nyt laitaa. No, kyllä laulaa saa, mutta ei valehdella enempää kuin puolet. No, niin, tuohon kouraan..."

Nyt oli Antti Jeremias jäykistynyt patsaaksi. Hän oli itse äsken juuri tehnyt eräitä itsetunnustuksia. Mutta tuon "vastahengen" edessä niska taas jäykistyi, hän puristi huuliltaan ivan sävyttämät ylpeät sanat: "Aion ehdottaa sinua koulumme rehtoriksi. Omasta puolestani eroan, tjaa, tuota ... minulla on muita tehtäviä."

"No, jos sinä eroat, niin minä eroan kanssa. Ja yhdessä sitten painellaan maantien laitaa, vai...?" Aape teikaroi yhä iloisempana.

Antti Jeremias upotti molemmat kouransa syvälle taskuihinsa. Hän aikoi jämähyttää synkän ja mojovan sanan tai lyödä, kerta kaikkiaan, tuota paholaista korvalle. Mutta hän jäi tuijottamaan Aapen merkillistä ilmettä, tuota hämmästynyttä ja harmistuvaa katsetta, jolla hän tuijottaa rakennuksen pihanpuolelle. Aape näkee nimittäin nurkitse keittiön portaat, joilta juuri on loikannut hatuton mies, vielä portailla vetäen takkia niskaansa, ja painuu nyt selkä kykärässä Harjun petäjikköön, kadoten kaupunkiin päin kiertävälle polulle.

"Peeveli ... kananvarkaita!" Aape äsähtää. Hän on tuntenut Sulo Nukkasen, joka luikkii pakoon Nelli-rouvan luota.

Antti Jeremias kääntyy ällistyneenä katsomaan samaan suuntaan, mutta karkulainen on jo kadonnut. Ja hän tuhistaa suuttuneena nenäänsä Aapea vasten aikoen poistua.

Mutta Aapen käy miestä sääli. Hän tietää, kuten koko kaupunki, yhtä ja toista tuosta "rehtorskan" ja "tirehtöörin" salapelistä, joka nyt syksyn kuluessa on yhä monenkarvaisempina juoruina kiertänyt pitkin Tuohikylää.

Se se oli tehnyt Antti Nevanperän naurettavaksi ja osaltaan tärvellyt hänen tähän saakka nauttimaansa arvonantoa.

Aape Katteluksen on vaikea ruveta ilmiantajaksi. Hän on pakenemaisillaan hänkin, kuten kaikki muutkin – yhteisen säälittelyn tai ilonpidon turviin petetyn aviomiehen kustannuksella. "No, aisankannattajahan se aina viimeisenä näkee – omat aisansa", hän ärähtää sisimmässään. "Eikä millään konilla tässä maailmassa ole niin yltä ahtaita silmälappuja kuin petetyllä aviomiehellä", hän yritti jo nauraa koko asialle.

Mutta hänellä nyt on kerta kaikkiaan pirullinen halu pölähyttää totuudet julki nahkoineen ja karvoineen. Eikä hän halveksi mitään sen enemmän kuin uskotonta naista. Miehen oikeus ja voima oli raivata uusia teitä, naisen oli nämä pidettävä puhtaina ja istutettava puutarhat niiden vierille. Luonnon kirjavasta leikistä oli paljastunut hänelle ainakin yksi ehdoton ja ratkaiseva totuus: Naaras säästi ja säilytti, koiras taisteli ja tuhlasi. Eikä ollut ihmissuvullakaan mitään muuta terveyttä. Nainen säilytti, oli synnyltään, koko syvimmältä luonnoltaan uskollinen. Miehen, joka oli luotu valloittamaan, tuli erotiikassa taistella voitto "tuhlaavasta" itsestään, taistella itselleen uskollisuus.

Niin, naiseksi syntynyt oli syntynyt uskolliseksi. Syvintä rakkautta ei voi syntyä maanpäällä eikä taivaassa ilman sellaista naista. Hänessä yksin tulee sana lihaksi, hänessä ja hänen lapsessaan. Eikä ilman hänen laatuistaan ole avioliitto pyhä.

Mutta luonto ei ole välittänyt koskaan rajoista. Se on luonut ja luo yhä ihmislapsien onnettomuudeksi poikkeuksia ja taaskin poikkeuksia tästä jumalallisesta alkutyypistään.

Eikä näitä "poikkeuksia" – ammatillisia kokotteja ollut vain bordelleissa, vaan myöskin avioliitoissa, jotka he myrkyttivät oman itsensä kaltaisiksi – tämän yhteiskunnan viheliäisimmiksi hospitaaleiksi.

Totta totisesti oli tämä sairaus saastaisinta aviossa, jonka tuli edustaa hedelmällisyyttä ja yhteiskunnan terveyttä. Ja myöskin vaarallisinta! Sillä oliko yksikään kansa sortunut, ennenkuin sen naisten tavat olivat höltyneet? Olkoonkin tosiasia, että riettailevaa Messalinaa ei synny, ennenkuin on tarpeellinen määrä arvottomia miehiä hänen ympärillään, on summa summarum sittenkin se, että Messalinat vasta antavat kuoliniskun tuomituille valtakunnille.

Avion helmassa jatkuvassa petoksessa elävä nainen oli kymmenkertaisesti portto. Hän ei ollut nainen, jonka onneton kohtalo oli houkutellut tai pakottanut kauppatavaraksi. Hän ei ollut nainen, joka lemmettömässä aviossa löytää toisessa miehessä synnyntärakkautensa ja on oikeutettu onnettomasta avioliitosta eroamaan. Hän ei ollut edes nainen, jonka inhimillinen heikkous saattaa lankeemukseen ja pelastaa rehellisyydellä ihmisen itsessään. Hän – tuollainen nainen – oli synnynnäinen tulenlautta, luonnon sekamuoto, jonka se saattaa tuhlaavaisuudessaan siittää, kuten miljoonat ja taaskin miljoonat tuhohyönteisensä, basillinsa, konokokkinsa ja tuhatmuotoiset perversit luomansa yhtä hyvin luonnossa kuin ihmismaailmassa.

Sellainen nainen – Aape Kattelus oli siitä ollut jo kauan vakuutettu – oli Nelli-rouva kaikessa syyntakeettomuudessaan. Eikä hän tuota naista kohtaan tuntenut mitään sääliä.

Mutta häntä säälitti sydämen pohjia myöten tuo mies – riitaveljensä, joka kaikessa keinotekoisessa, päähänpäntätyssä moralisoinnissaan oli sittenkin ytimiltään terve myllärinpoika, luonnonlapsi – oman taipumattoman pörrötukkansa ja tyhjän avioliittonsa uhri.

Nämä ajatukset täyttivät tulvimalla Aape Katteluksen mielen. Hän tahtoi pelastaa tuon miehen. Mutta sittenkin hän alkaa kautta rantain, yrittäen yhä leikkisanojen kiertoteitä. Hän tarttuu virkaveljeään käteen: "Ymmärsit minun leikkini väärin. Usko, tahdon sinulle hyvää..." Ja niin totinen on hänen äänensä, että Antti Jeremias pysähtyy.

"Kuule, oletko huomannut, että avioliitto on totuuden peili? Aikanaan se paljastaa valheet, niin toisen kuin toisenkin..."

Nyt uskoi kollega tuon miehen tulleen hulluksi tai kaivavan uutta koiranluuta häntä ärsyttääkseen. "Hyvästi", hän puraisi hampaistaan halveksivasti, kääntyi ja läksi.

Aape huudahti vielä hänen jälkeensä: "Mutta siihen pitää osata katsoa! Muista, hyvä veli, muista..."

Eikä hän voinut tuota onnetonta päästää pakenemaan. Hän oli taas kärppänä Antti Jeremiaan vierellä. Kapean hiekoitetun polun laidalla oli vanha puutarhapenkki. Tälle Aape istutti yht'äkkisellä vetäisyllä virkaveljensä, joka jäi pöllämystyneenä tuijottamaan tuota hullua miestä.

Ihmeekseen hän näki ensi kerran Aape Katteluksen kasvot perinpohjin vakavina. "Kuule, oletko huomannut, että avioliitossa ovat joko molemmat onnellisia tai ei kumpikaan? Oletko sinä onnellinen?" Aape kysyi.

Antti Jeremias kaihtoi katsomasta kyselijään. "Et", jatkoi Aape. "Et, siksi että vaimosi ei lahjoita sinulle lasta eikä tule sitä myöskään tekemään, sillä hän on monella tavalla sairaalloinen, katsos..."

Aape pelkäsi ratkaisevaa sanaa. Mutta hänen täytyi se saada julki. Ja hän sähähti kuin vihassa: "Hän pettää sinua, on pettänyt sinua jo kauan. Sen tietää puolet kaupunkia."

Tänä hetkenä roihahti Antti Nevanperän rintaan hirvittävä suuttumus. Kaikki hänen äskeiset ajatuksensa avioliittonsa epäselvyydestä hukkuivat olemattomiin. Hänen korvissaan kuuluivat Aapen sanat röyhkeältä, katalalta solvaukselta. Ja hänen mieleensä jäivät kaikumaan lopulta vain nuo pari sanaa – "puolet kaupunkia..."

Nousiko taas koko maailma häntä vastaan? Eikö hän saanut edes paeta oman vaimonsa kanssa uuteen ja omaan maailmaansa, jossa vielä oli toivoa. Lapsellinen hellyys syttyi hänessä parjattua naista kohtaan. Vai "puolet kaupunkia"! Ei se totisesti ollut saapa häväistä häntä ja hänen perhettään... Eikä tuo mies, tuo rienaaja, tuo "luciferiaaninen henki", joka... "Tiesin, että olit lurjus, mutta en tietänyt, että olet roisto!" hän iski karmaisevassa vihassa. Nousi, seisoi suorana kuin patsas. Astui kankein askelin portaitaan. Avasi oven lujalla, varmalla vetäisyllä. Katosi.

Niin nämä miehet erosivat yhä sovittamattomina. Kumpikaan ei osannut puhua toistensa kieltä. Ei ainakaan vielä.

Kun Antti Jeremias ilmoitti Nelli-rouvalle eroaikeensa, sai hän vastaukseksi: "Jesses sentään! Minäkö piiaksi sinun metsätorppaasi, ho-hoo. Ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan..." Ja sanat olivat jatkumaisillaan hysteeriseen kohtaukseen asti. Mutta hän huomasi samassa peilipöytänsä viereisellä tuolilla Sulo Nukkasen hienon, moniruudullisen lakin ja sujautti sen nokkelasti pukeutumisviittansa monipoimuisiin helmoihin.

Kohtausta ei tullut. Eikä myöskään keskustelu isännän eroamisaikeista tällä erää jatkunut.

YHDESTOISTA LUKU

1.

Elsa Varjala seisoo tammikuisena aamupäivänä Harjun jyhkeässä tiilenpunaisessa näkötornissa takanaan Juhani Prikka, molemmat paksujen turkkien sisässä. He ovat vartiovuorollaan, ilmasuojelun palveluksessa.

Juhani Prikka marisee kylmyyttä. Elsa ei vastaa, ei lohduta. Hän elää omaa, uutta ja kiihkeätä elämäänsä. Hän katselee etelään päin laajoille, liikahtamattomille selille. Eikä hän voi olla naurahtamatta tälle ihmeelliselle maailmalle. Tuolla selkien takana on Kähärin nuori Ilmi-emäntä huolessa ja hädässä, koska hänen Aatunsa on rintamalla. Eikä hän tiedä, että tuo entinen "nahiainen" ja "jönkerö", tuo hänen hyljeksijänsä makaa haavoitettuna tuolla alhaalla, heidän koulullaan, jota nyt käytetään sodan tarkoituksiin: joukkojen majoituspaikkana sekä – siipirakennusta – lievemmin haavoittuneiden ja toipilasten tyyssijana.

Sota oli muuttanut merkillisellä tavalla ihmisten sydämet. Tuo saamaton vetelys, oman morsiamensa ja Venla-tyttösensä heitteille jättäjä, hän on nyt karskiintunut sotilas ja – omaan vaimoonsa ja tyttäreensä hullaantunut mies. Kyselee joka päivä, muka noin vain jurahtamalla, oliko jo Ilmille ja Venlalle sana lähetetty ja miksi ne eivät jo tulleet isää katsomaan. "Vaikka, tuota ... kyllähän ne laulamallakin tämmöset pienet vaivat kaikkoo", lisäilee, yrittääkseen peitellä muka hävettävää hellämielisyyttään.

Yhtä merkillisellä voimalla tuntee Elsa Varjala oman sydämensä muuttuneen. Se oli riutunut riutumistaan pitkän syksyn kuluessa. Yrjö Kuparin ilmeikäs kuva oli viikko viikolta riutunut sekin hänen sydämessään, kuten hän itsekin. Hän oli yrittänyt auttaa sen himmenemistä jäljettömiin. Ja vihdoin ... tyynnyttävä kohmetus oli syöpynyt hitaasti, viikko viikolta, päivä päivältä hänen veriinsä. Aluksi se oli kouristanut kipeästi rintaa. Mutta lopulta se oli hänet pelastanut katkeroitumisen myrkyltä. Unettava, hiljainen raukeus, joka kerran tapaa jokaisen hankeen uupuneen, oli levittäytynyt hänen sieluunsa ja ruumiiseensa. Sellaistahan se oli ... elämä... Ei sillä ollut jokaisen pienen naisen onnelle pesäpaikkaa. Ja monen monen jo rakennetunkin pesän se oli tylysti pudottanut suojaisen räystään alta ja särkenyt nurkkakiviä vasten. Näin hän oli jo kyennyt toteamaan itselleen pitkinä syysiltoinaan.

Mutta nyt! Koko maailma oli muuttunut. Tuossa alhaalla palveli Olivia Kelhä sairaanhoitajattarena, kantaen povellaan korpraali Valte Vihatun rintamakirjeitä. Ja tuolla, puhelinkeskuksessa, tirkisteli Rebekka Kokkoila puhelinlottana nappularivejään merkillisesti nuortuneena. Ja Sirkka Keijärvi oli palannut Helsingistä, Ateneumistaan, melkeinpä kypsyneenä naisena, ja asui nyt hänen ja Ulla-rouvan hoivissa, hänkin iv.lottana.

Aape Kattelus ja arkkitehti Haikka oli komennettu sotilaspiirin kartanpiirustusosastolle. Ja Lucina odotteli piakkoin tapahtuvaa synnytyksensä hetkeä, armaana, syvä ääni entistäkin ihanammaksi lempeytyneenä.

Elsa Varjalan poskia kuumotti keskellä pakkasta. Tuohikylä ei ollut kokenut vielä pommituksia. Mutta se sai niitä hyvinkin odottaa, sillä sen lähettyvillä oli eräitä varustelutehtaita. Ja lähimmässä rautatieristeyksessä oli jo tuho käynyt. Mutta iivee-lotta ei muistanut tällä hetkellä vaaroja.

Olli Karttu ja Yrjö Kupari olivat molemmat samaan sotilaspiiriin kuuluvina saaneet valkeat lähtölippunsa samalle rintamanosalle, edellinen patteristonsa tulenjohtajaksi, jälkimmäinen joukkueenjohtajaksi. Hän, Elsa, tiesi tämän ja heidän tähänastiset taistelunsa, sillä Olli oli hänelle kirjoittanut jo pari kolme rintamakirjettä. Ja ihmeellistä, hänen jähmettyneeseen sydämeensä oli palannut tuon huikentelevaisen nuorukaisen hahmo entisensä tapaisena, mutta vieläkin hurmioittavampana – hurjana, rohkeana vänrikkinä, joka osasi heittyä entisellä huolettomuudellaan vihollista vastaan.

Yrjöltä ei ollut tullut yhtäkään kirjettä. Ei hänellä, Elsalla, ollut mitään toivoa rakkaudesta. Mutta hän, Yrjö, taisteli, ja hän oli mies! Olli Kartun oli täytynyt viime kirjeessään – aivankuin katuen entistä töykeyttään toveriansa kohtaan – mainita hänestä: "Yrjö Kupari on pataljoonansa parhaita upseereja."

Niin, hän taisteli! Tämä riitti Elsa Varjalalle. Hänen muinainen rakastettunsa oli kuin olikin oikeata rotua vastoin maailman pahoja puheita.

Niin, koko Suomen kansa oli muuttunut. Sillä oli uusi tahto ja henki. Sillä ei ollut enää varaa muuhun kuin yhteen totuuteen: elämän ja kuoleman ajatukseen.

Eikä uneksiva Elsa Varjala enää ajatellut: minä ja minun onnellinen uneni tai: sinä, sinä, minun julma rakastettuni. Ensi kerran nuoressa elämässään hän tajusi, että naisen rakkaus eli elävää yhteiskohtaloa isänmaan kanssa. Hänelle ei elämä suonut tätä onnea lihassa ja veressä. Mutta hänessä oli näinä aikoina joka hetki samankaltainen uhri-ilo kuin on naisella rakastamansa miehen edessä, sillä hänhän ei ollut lakannut rakastamasta eikä sitä enää yrittänyt.

Nyt sanoivat mies ja nainen, erotessaan lähtöasemalla, toisilleen: "Meidän lapsillamme on oleva onnellisempaa Siksi me taistelemme..."

Ja Elsa Varjalan sydän yhtyi tähän uhripaloon yhtä onnellisena kuin hän olisi lähettänyt oman rakastettunsa tai oman puolisonsa sotaan ja odottaisi poikansa syntymistä yhtä autuaana kuin Kirsti-rouva, jonka luona hän vietti nykyisin useimmat vapaahetkensä.

Hän uneksi jälleen, kuten ennenkin. Mutta hänen unensa oli nyt heleä ja avara. Sille ei merkinnyt enää mitään ero rakastetusta. Hänhän oli olemassa, eikä hän ollut mitätön lurjus, sillä kehno mies ei taistele. Miten helppo hänen olikaan hiljaisessa yössä kuvitella ilmetyksi todellisuudeksi, että Yrjö Kupari oli juuri se mies, joka häntä rakasti ja oli kuiskannut heidän jäähyväishetkellään: "Pyhintä minun isänmaanrakkaudessani on rakkauteni sinuun, meidän lapsiimme ja lastenlapsiimme..."

Tänä hetkenä, näkyjensä vallassa, hän ei enää edes muistanut, että hän oli lukenut jostakin nuo sanat. Ne olivat nyt hänen omiaan, sillä hän tunsi ne omikseen yhtä hyvin kuin elävimmätkin unennäkynsä.

Elsa Varjala havahtuu. Hän on virkeätä iloa täynnä. Ja hän naurahtaa melkein ilakoivasti, sillä tuolla alhaalla katua pitkin astelee Antti Jeremias Nevanperä rinnallaan Nelli-rouva, joka on upouudessa lottapuvussa.

"Katso, katso", Elsa sanoo Prikalle, "miten komea tuo meidän rehtorimme onkaan ... kapteenina!" Antti Jeremiaalla oli nimittäin virkailijakapteenin univormu, jonka saappaat olivat kuitenkin maalaisen tukevat, sillä ne olivat vanhaa perua hänen huvilansa varastoista.

"He-he-he", känisi Prikka, "hän on ... 'viihdytyskiertueella' – liberalistinen pasifisti on kääntänyt turkkinsa ja hautoo sodanjulistuksia suurvalloille".

Antti Jeremias ei näet ollut vähempää kuin kapteeninarvoinen upseeri propagandalaitoksen palveluksessa. Hän kirjoitti Tuohikylän kaikkien puolueitten lehtiin – mitä olivatkaan hänelle enää puolueet! Hän kirjoitti pääkaupunginkin lehtiin, puhui Tuohikaupungin radio-ohjelmissa. Ja – totisesti – hän oli kyhännyt jo kerran historiallisen kuunnelmankin isonvihan sissikivekkäistä, jotka olivat vangita Pietari Suuren. Mutta kukaan ei vielä tietänyt, että hänellä oli pöytälaatikossaan melkein valmiiksi rustattuina pari isänmaallista runoa. Näistä ei puuttunut muuta kuin kolme loppusointuparia, jotka yhä ja yhä kangersivat kuin kivensirut myllynkiven silmässä.

Antti Jeremias oli päässyt hämmästyttävän helposti irti useista vanhoista aatteistaan, jotka eivät tähän – sankariaikaan – sopineet. Ja hänen sanojensa takana oli jokaisessa puheessa ja artikkelissa "historiallisuuden kauaskatsovat näköalat", kuten hänellä itsellään oli tapana vaatimattomasti huomauttaa.

Nelli-rouva näytti sipsuttelevan liikuttavan ylpeänä. Sulo Nukkasella ei ollut edes tavallisen sotamiehen univormua, saatikka olkalappuja, joissa oli kolme tähteä, kuten hänen "jöröjukallaan". Nukkanen kierteli vain missä kierteli – laulaa luikahutteli toipilaille sairaaloissa, milloin yksinlauluja, milloin duettoja sen ainaisen "primadonnansa" ... Hellä Yyterin kanssa.

"Älä sinä häijyile", Elsa vastusti Juhani Prikkaa, "rehtorimme kirjoittaa paremmin kuin ennen..."

"Nää-nää, kun kova tulee, niin koiraskin poikii", ilkeili yhä vain Prikka ryhtyen liikuttelemaan jäätynyttä konekivääriä, joka oli Tuohikaupungin ainoa ilmatorjunta-ase.

2.

Eräänä tällaisena pakkaspäivänä kuulee taas vartiovuorollaan seisova Elsa Varjala alhaalta, Harjun rinnepolulta, Sirkka Keijärven iloisia huudahteluita. Tyttö heiluttelee kirjettä kädessään. Hän näyttää olevan ilosta hulluna. Taas hän huutaa jotain. Se kuulostaa kuin ... "Yrjö Kupari!" Ääni tuntuu tyrehtyvän pakkaseen. Mutta Elsa on kuullut. Hän ei usko. Mutta hän on sittenkin sen kuullut ja nähnyt kirjeen.

Hänet valtaa lamauttava kauhu. Kirje on Olli Kartulta. Siinä on Yrjö Kuparin kuolinsanoma... Sirkka oli usein uteliaisuudessaan avannut Olli Kartun sinänsä vaarattomat kirjeet ja sitten vasta kiidättänyt hänen käteensä. Ja yhdessä he olivat ne tavallisesti lukeneet. Ja nyt – "Yrjö Kupari!" Se oli soinut, niin, se oli soinut kuin kuolinsanoma, ja se oli katkennut valituksena läähättävään rintaan...

Elsa Varjala on lyyhistymäisillään raskaan turkkinsa alle. Hänen täytyy tarttua kaksin käsin tasanteen rintanojaan. Ja siinä hän, kuin heräten painajaisunesta, tuijottaa Sirkan hänen käteensä työntämää kirjettä. Eikä hän saa hetkeen aikaan irti katsettaan Sirkan silmistä, jotka katsovat häneen säikähtyneestä ilosta huvittavan pyöreinä.

Elsa saa takaisin toimintakykynsä. Hän on tuntenut jo sormiinsa, että kirje on avaamaton. Ja nyt, hänen silmänsä lukevat kuin lukevatkin kirjekuoresta: "Vänrikki Yrjö Kupari."

Sirkka riisuu hänen turkkinsa asettuen itse sijaiseksi. Elsa syöksyy alas. Hän ei pysähdy pohjakerrokseen oleskeluhuoneeseen, jossa vartiovuoroaan odottelevat lämmittelevät itseään tulenpohtavan kamiinan ympärillä. Hän juoksee Harjukatua asuntoonsa ja suoraa päätä omaan kamariinsa.

Katse ei tapaa selvästi alkusanoja. Silmä takertuu keskelle rivejä.

"... suureksi hädäksi, suureksi hädäksi", hän lukee ja toistelee sanoja. Saa kiinni lauseen alkupäästä: "Ja niin muuttui täällä, jossa miesten sielut paljastetaan, hylkäämäni rakkaus minulle suureksi hädäksi. Aavistin sen jo ensimmäisessä taistelussani, viivytystaistelujen vaiheessa. Odotin turhaan valopistoolin merkkiä perääntyäkseni oikealla hetkellä. Se jäi tulematta tai en sitä huomannut. Jäin joukkueineni yksin omalle niemelleni. Ei ollut enää muuta perääntymistietä kuin jään yli vastarannalle. Juoksimme, syöksyimme kerta kerralta. Meitä pyyhki sivusta tuli. Läähätimme litteinä jäätä vasten ilmaa keuhkoihimme, syöksyimme jälleen. Ensimmäinen mieheni haavoittui – päähän. Ei ollut aikaa siekailla. Kiedoin hänen päänsä lumivaippani helmaan. Pojat tarttuivat kiinni jaloista ja hartioista, raahaten taakkansa vihdoin vastarannalle loppumattomalta tuntuvassa vihollisen konekivääritulessa. Silloin, sillä matkalla näin sinut, yksin sinut.

"Haavoittunutta kantavat miehet sortuivat lähellä rantapenkerettä raskaaseen lumeen. Suojaava korven seinä oli parin sylen päässä, mutta miehenkorkuisella töyränteellä. Silloin minä näin sinun hiljaiset, säteilevät kasvosi, kuin unessa. Sain voimani takaisin. Otin haavoittuneen kainaloista syliini. Tarvoin lunta, nousin, nousin taakkaani raahaten, painuakseni lopultakin ratapenkereelle ja suojaan.

"Tuntui kuin olisin vetänyt hukkuneen pienen veljeni kosken pyörteistä rannalle. Haavoittunut oli jäänyt kainalooni, kylkeäni vasten. Minä suojasin häntä vaistomaisesti koko ruumiillani. Ehkäpä vain omaa poikaani olisin sillä tavalla osannut varjella – tai parasta kasvinkumppaniani, minä, joka tähän mennessä olen tuntenut toveruutta pelkistä hetkellisistä mielenjohteista ja yhtä helposti sen unohtanut, kuten 'rakkaudetkin'.

"Niin, siinä näin minä sinut uudestaan. Sinä et syyttänyt. Sinun huulesi vain hengittivät minun huohottavan hengitykseni huurussa, uneksivan odottavina, kuten kerran meidän vappujuhlassamme aamunnousussa sinun koto-ovellasi, Ja taas palasi minuun rohkea elämänhalu. Me tarvoimme loppuun saakka pitkän korpimatkamme – omiemme linjoille.

"Mutta aamuyöstä heräsin uupumuksestani. Ja minun näkyni muuttui epätoivoiseksi tuskaksi. Minä olin suuressa hädässä, voimattoman kurjana hetkenäni nähnyt hänet, jonka olin unohtanut yhtä helposti kuin kapakkatanssiaisten yöperhosen. Minä olin siis – en vain tyhjä sielultani, vaan myöskin mauttoman tyhmä – en ollut osannut erottaa nuorta, puhdasta naista kenestä tahansa tielle sattuneesta kokotista. Olin lurjus ja konna – paennut kuin kulkukoira varkaista, jatkaakseni muka matkaani ... 'vaihtelusta' toiseen, seikkailusta toiseen ja – ehkäpä – ihaillakseni kaiken lisäksi itseäni kuin itserakas Narcissus – muotojani, herkullista viettelytaitoani, sukkeluuttani, hyvää päätäni, jos jotakin, minä, jossa läähätti vain kulkukoiran sielu.

"Sellaiseen hätään saivat minut sinun kasvosi, rakas – ooh, jospa kerran vielä rohkenisin sen sanan sinulle sanoa, ilman että sinun ujosti hymyilevät huulesi, sinun totinen katseesi, sinun auliit kätesi kieltävät minut...!

"Pitkään aikaan en uskaltanut mitään toivoa. Enhän minä pitänyt enää itseäni terveenä ihmistyyppinä. Olin joskus keikaroinut Aristofaneen kuuluisalla repliikillä miehistä, jotka olivat 'syntyneet auringosta' ja naisista, jotka olivat 'maasta kotoisin', ja laskenut leikkiä mies-naisista, androgyyneistä, 'kuusta tulleista'. Ja nyt – mikä minä olin itse omissa silmissäni? Minä olin ollut kaikille altis kuin puolimaailman nainen, minä olin tuhlannut itseäni ja 'valloittanut' kuin narrimaisin teatterileijona, 'androgyyni', rujo ja rampa sekamuoto.

"Mutta, rakas Elsa, käännyttyämme vihdoin päälinjoiltamme hyökkäämään, sinä palasit minun luokseni. Tulen, sauhun läpi houkuttelivat sinun kasvosi säteilevinä, sellaisina kuin olin ne nähnyt joka aamu, muistatko, lohenpyynnissä koskiretkellämme. Eivätkä ne taaskaan syyttäneet. Ne olivat raikkaan kosteat, ne punersivat aamuista terveyttä. Ne nauroivat sinun paratiisillista ujonujoa nauruasi. Eivätkä sinun kätesi työntäneet minua pois, Ei, heikkouden hetkinä ne koskettivat minua tai tarttuivat lämpiminä minun käteeni. Ne nostivat minut, jota vain luullaan urhoolliseksi, ja hyökkäyskäskyni kajahti taas.

"Ajattele, nyt tätä kirjoittaessani, nyt – rauhoitun yhä jokaiselta kirjaimelta. Tämä on minun rippini sinulle ja itselleni, ensimmäinen rehellinen tunnustukseni koko katinkultaisessa elämässä. Juuri nyt, tänä hetkenä, tuntuu sydämessäni melkein onnelliselta. Nythän sinä joka tapauksessa tiedät – jos jo huomisessa hyökkäyksessä kaatuisin – että löysin sinut ja sinun kauttasi itseni.

"Kuten näet, täällä kyllä sattuu sellainen sulkasato kukkopojalle ja toisellekin, että turhat kiekumiset lakkaavat. Täällä muuttuu kaikki. Täällä on elämä yksinkertaista ja selkeää – rakkauskin. Ajattele, ennen en tahtonut sitoa naista itseeni, en itseäni naiseen. Olin muka vapaa! Nyt minä haluan sitoa sinut itseeni, sitoa jokaiselta jäseneltäsi, rakas. Ja tiedätkö – minä 'parka' olen silloin myöskin itse sidottu ... käsistä ja jaloista kahlehdittu, iankaikkiseksi ajaksi tuomittu onnellinen vanki, tulkoon sitten kuolema tällä hetkellä, huomisaamun sarastaessa – yksin sekin, kuolema, hurmioittaa minua.

"En tiedä, haluaisinko kuolla. Ehkäpä en. Minua kantaa vuoroin elämänhurmainen aalto, vuoroin minut hurmaa äkkinäisen, hurjan kuoleman riemu. Miten käykin, sinä ja tämä sota, jossa ei mikään itsepetos kestä, minut olette pelastaneet omasta kurjasta itsestäni – ainakin kuolemaan rehellisenä miehenä..."

Lukijan sydämestä riipaisi. Miksi hän puhui moneen kertaan kuolemastaan? Tuo sana oli kuin ristiselkäinen hämähäkki, joka tiesi onnettomuutta, kuin ennushuuto aavistetun kohtalon syvänteistä.

Elsa kulki levottomana pienessä kamarissaan tietämättä mihin tarttua. Hän painoi kirjettä povelleen. Sai vihdoin luetuksi sen loppusanat, jotka rukoilivat kirjettä ja anteeksiantoa.

"Voi, poika parka, poika parka..." Elsa torui tuota hullua miestä. Hänkö – ei antaisi anteeksi! Eihän hänen sydämessään muuta ollutkaan. Mitä muuta siellä saattoi ollakaan kuin ... "rakkaus" – minä en ole mitään, sillä sinä olet koko elämä. Rakkaus oli uskallusta elää. Se ei tinkinyt eikä kysellyt. Se antoi. Se oli itse suuren, julman elämän anteeksianto meille, ihmislapsille, joilla ilman sitä oli niin sanomattoman vähän iloa.

Ja minäkö? Minä? Elsa Varjala nauroi hulluna ilosta tuon miehen lapsellista hulluutta. Minäkö olisin julmempi kuin julma elämä? Ei, ei, sinä huikentelevainen, hurja "hulttio", sinä "lurjus", sinä kaunein kaikista "rujoista ja rammoista", minä en jaksa edes teeskennellä kylmyyttä, en edes loukattua naisellista itserakkautta. Sillä minulla on naisen autuas osa: houkutella tämän elämän säälimättömille kasvoille laupiasta hymyä, ehkäpä onnellista naurua, rakkautta, joka on suurin sen kaikista ilmeistä.

Ja hän, Elsa Varjala, teki, kuten tuhannet ja taas tuhannet hänen sisarensa ovat tehneet. Hän kirjoitti nauraen ja itkien pitkää kirjettä, jonka sanat olivat suloisesti sekavia ja hämärän kuumia mutta kuitenkin erehtymättömän kirkkaita – oli jokainen pieni aurinko, joka poltti ja valaisi, siunasi ja armahti.

3.

Antti Jeremias on ikäänkuin päässyt lomalle omasta koulustaan ja koko tämän elämän kieron kiperästä moraalikoulusta.

Hän kyllä hoitelee parhaillaankin koulunsa juoksevia asioita kansliassaan. Hän ei näet aikonutkaan, sodan sytyttyä, toteuttaa virkaero-uhkaustaan. Hän tuntee nyt itsensä sotilaaksi sekä rehtorina että propagandistina. Hän on sotilas melkeinpä kuin Jumalan armosta.

No, jaa, hm – hän on vanhasta tottumuksesta ottanut peilin salakaapistaan – nuo kapteenintähdet ovat tosin vain olkapäillä, ne nykyaikaiset aseet kun olivat niin konstikkaita vanhan veteraanin käytellä...

Mutta – lempo soikoon! Hän oli jotakuinkin varma, että Norjan tuntureilla oli kaatunut joku hänen nevanperäläisistä esi-isistään, yhtä hyvin kuin kuka tahansa "Luoti" tai "Blick" tai "Hurtig" omissa ruoduissaan.

Ainakaan hän ei ollut vielä koskaan kokenut rinnassaan tämänkaltaista rohkeutta, joka, hitto vieköön – hänen herttaiset kiroussanansa olivat todellakin lisääntyneet – muistutti sankaritunnelmaa.

Hänen ei tarvinnut enää joka hetki seisoa sormi pystyssä kaikenlaatuisten aatteitten kateederilla. Nyt hän sai puhua urhoollisesta armeijasta, tästä kansasta ja luonnosta – sen juhlallisesta korvesta, sen pelloista, sen "armaitten metsien risteilevistä poluista", joita myöten koko tämä kansa oli taivaltanut suureen, yhteiseen ja yksimieliseen kamppailuun luojanluomasta vapaudestaan.

Niin, nuo aatteet! Merkillistä, miten se hänen pasifisminsakin oli kalvistunut – ainakin painunut jonnekin taivaanrannan taakse. Ei hän nyt tosin sitä ollut vieläkään kieltänyt, ei yhdessäkään puheessaan. Olihan hän kerta kerralta julistanut: "Me suomalaiset olemme rauhan kansa ja voittoon taisteltuamme me osaamme sen myöskin pyhänä pitää." No? Mitäpäs tämä muuta oli kuin puhtainta pasifismia – ajanmukaisessa tyylissä.

Oliko hänen, Antti Jeremiaan, syy, etteivät kaikki ihanteet toteutuneet maan päällä. No, niin. Hän oli – ja hän oli sen sanonut suoraan ja selvästi yksinpä Aape Kattelukselle – rautaisen ajan rautainen reaalipoliitikko.

Tässä piti osata elää ... tässä matoisessa maailmassa, jossa koi söi ja ruoste raiskasi – varsinkin eräitten "ideaalien" harsopukuja. Niin, tuota ... olihan hänellä ollut sellainen ihannekuva avioliitostaankin, että se oli lumottu puutarha, jossa Nelli nukkui lasisessa arkussaan tai istuskeli – hänen luvallaan – pienen ulpukkaisen lammen rannalla, jossa ei viri käynyt, ei aalto liikahtanut, vaan seisoi liikahtamattomana taivaan kuvastimena, etenkin kullankalleina aamun hetkinä. No? "Ihanne" oli ollut hyvä. Ja kuitenkin oli heidän aviopuutarhassaan ollut eräitä räntäsateita, ainakin sumuisia aamuja...

Mutta nyt! Kun hän oli oppinut reaalipoliitikoksi ja saanut nämä tähdet olkamuksiinsa, oli perhekysymyskin ratkennut kuin Gordionin solmu – miekan voimalla. Yksinpä Sulo Nukkasen muistokin oli haihtunut Nellin sydämestä. "Ooh, tuo pärvärsi olento", oli Nelli huudahtanut hiljankin entisestä sankaristaan, "sehän keikuttelee lanteitaan kuin Hellä Yyteri rampissa. Että minä olen saattanutkin, ooh..."

Peili oli jäänyt pöydänkulmalle. Harjulla kävelytti juuri parhaillaan hänen Nelli-rouvansa toipilasta, nuorta vänrikkiä, joka asteli hoitajattarensa käsivarteen nojaten edestakaisin petäjikössä. Tjaa, sillä tavalla – nuori sankaruus ja Nelli...! Sitä hän ymmärsi hänkin, Antti Jeremias.

Sota löi mieheen haavoja, mutta nainen ne lääkitsi. Siinä oli elämän rautainen laki. Eikä hän, kapteeni Nevanperä, sitä aikonut loukata pikkusormellakaan.

"Saaplari!" hän huudahti ääneensä ja rohkeasti uudestisyntyneessä sydämessään. Linda Lehtinen oli lyllertänyt pihan yli mahtava kori käsivarrellaan. Rehtori työnsi palkanmaksulistansa laatikkoon. Heillähän oli tänä iltapäivänä juhla, täällä heidän entisellä koulullaan – etupäässä hänen, rehtori Nevanperän, jalon ennakkoluulottomuuden ansiosta.

Aiottiin viettää Olivia Kelhän ja Valte Vihatun häitä – tai oikeammin: nuoren aviomiehen läksiäisiä – sillä vihkimys oli jo tapahtunut – opettajakunnan keskuudessa. Alikersantiksi koroitettu vahtimestari oli näet vain naimalomalla, eikä ollut aikaa siekailla asioitten järjestelyssä.

Linda Lehtinen kilistelee kuppeja asetellessaan niitä opettajahuoneen pitkälle pöydälle, joka nyt hohtelee valkeassa liinassaan, reunuskoristeenaan Elsa Varjalan, Sirkka Keijärven ja Rebekka Kokkoilan sitoma katajaköynnös.

Miten ollakaan – tuo Lindan touhuilu vei Antti Jeremiaan ajatukset yli selkien kesätiloille – Neitsytniemeen ja "raitinristille". Hänen päähänsä pälkähti eräs iltaöinen ajatusleikkinsä, joka näinä aikoina tuotti hänelle suurta iloa. Hänen oli ollut tapana kuvitella itsensä haavoittuneeksi, ehkäpä rintamalla – jonne hän muuten aikoi kohtapuoliin ulottaa puhujamatkansa – tai täällä, pommituksissa. Ja mitäs sitten? No, jaa. Hänet sidottiin – käsivarresta tai jostain muusta jäsenestä, haava kun saattoi olla suhteellisen lievä ja... Niinpä niin. Hän kuvitteli huokaavansa: "Rekeen ... Neitsytniemeen ... huvilalleni..." Siellä hän oli sitten toipumassa ja – kummallista kyllä – Leena-sisäkkö oli häntä hoitelemassa, tuohon tapaan kuin Nelli-rouvakin äsken nuorta vänrikkiään.

Hän oli jo viikkokaupalla iltaisin herkutellut tällä sankarihaaveellaan. Ja mikä merkillisintä! Hänen omatuntonsa ei enää sanonut sanaakaan, ei puhunut, ei pukahtanut. Siihen oli tarttunut siihenkin jotain ... realipolitiikkaa!

Tälläkään hetkellä hän ei osannut muuta kuin naurahdella, itsetyytyväisesti ja tyytyväisenä koko maailmaan.

Ulkoa, kaukaa kuuluu huutoja: "Paukku tulee, paukku tulee!" Antti Jeremias ei huomaa niitä sen tarkemmin kuulostella. Eihän se ainakaan ollut hälytyssireenin vonguntaa.

Mutta yht'äkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta kuuluu ankara jymäys, kuuluu toinen, kolmas... Kapteeni Nevanperä on huitaissut ensi hätään vanhan peilinsä pöydänkulmalta lattiaan. Se särkyy. Tuntuu hetken kuin koko talo romahtaisi maahan. Pommitus! tunkeutuu ajatus Antti Jeremiaan huumaantuneeseen päähän.

Mutta hän ei juokse kellariin. Ei, hän ei edes kuurista niskaansa. Tarttuu lujasti kaksin käsin työpöytänsä reunaan. Polvet värähtelevät tosin omia olojaan. Mutta sitä lujemmin kapteeni tukee maahan rasvanahkasaappaitaan. Kukaan ei – vahinko kyllä – näe hänen sankaruuttaan. Mutta hän tuntee seisovansa "siellä jossakin", tulilinjan korsussa ankaran keskityksen hetkellä ja rohkaisevansa lujalla puheella miesten mieliä. "Me olemme pieni kansa", hän kuulee sanovansa jämeällä äänellä, "meillä on liian vähän poikia. Mutta me olemme harvojen rotu, joka on tottunut vuosisadasta vuosisataan..."

Juuri tässä kohdassa, aikoessaan singota sanat: "... kestämään yksi kah-ta-kym-men-tä ryssää vastaan", puhujan huulet avautuvat hölmistyneinä. Hän sipaisee niskaansa. Äsähtää harmistuneena. On vähä vähältä tukistamaisillaan oman pyörtänönsä muinaista hyyppää, sillä hän äkkää unohtaneensa koko tuon jymähtelyn todellisen syyn.

Oli näet havaittu, että korkea näkötorni punaisine tiiliseinineen ja huippuineen, joka kohosi yläpuolella mahtavan hongikonkin, oli oleva vihollislentueille vaarallinen osviitta, oikea reimari sen lentoretkillä. Sen lähettyville oli siis rakennettu avoin hirsitorni, joka oli naamioitu taitavasti petäjikön suojaan. Ja nyt oli näkötorni päätöksen mukaisesti räjäytetty pois maan päältä. Harmissaan Antti Jeremias pelastaa peilistään ehjäksi jääneen puoliskon. Ja menee muina miehinä katsomaan Linda Lehtisen juhlavalmisteluita.

Linda läähättää seinäpenkillä edessään lattialla kuppipari pirstaleina. Hän näyttää olevan pelästyksestä henkihieverissä. Mutta nähdessään isäntänsä hän kimpaantuu. Lyö läimähtäen tukevaa polveansa ja sanaa tulee, tulee, niin että kipunoi: "Senkin juuttaat! Kun huhtoo kuin piru herneriihellä... No, ei tässä ... ei muuta kuin korpeen pakoon ja – naimisiin. Just kerrassaan. Nyt minä sen otan ... sen renki-Eemelin. Johan se on siinä kolomena peräkkäisenä kesänä hokenut: 'Jokos, tuota ... jokos lähettäis paikkoamaan niitä papin housuja...' Vihille näetsen. No? Olenhan minä, jes-maarin, olenpa kimpuroinut vastaan, kun on ollut hyvä olla herrasväillä. Ja sanotaanhan sitä, ettei ruma tartu. Mutta kyllä se tarttuu tällaisessa ... kollehtiivisoassa, mikä hän lienee..."

Vähitellen Linda rauhoittuu rehtorinsa selittelystä. Mutta ei rauhoitu hänen kielensä. Kokoillessaan kupinpalasia hän jatkaa ja jatkaa: "Jotain se tämäkin tieteä – häitä tai hautajaisia. Ei siinä Eemelissä mitäen o' sen kummempia vikoja... Tulee niitä meille kakaroitakin kuin Lipakon piruja, sanoi ja... No-ne ... kiroilee se kylläkin, juutas. Mutta kyllä minä sen siitä... Eikä se o' kauneuella pilattu. Mutta häppeetähän se on, jos mies on korree... Ja sanoipa tuo Aape lehtorkin, että meillä on liian vähän poikia, niin jotta..."

"Mikäpäs siinä", yrittää isäntä myötäillä. "Kyllä meillä Neitsytniemessä häät laitetaan Lindalle ja Eemelille..." Mutta Linda Lehtinen on jo pöydän ääressä latelemassa koristaan lautasia, pikkuleipiä ja kaakkuja. Eikä hänen puheenpitonsa lakkaa, ennenkuin vieraita alkaa saapua.

Myöskin Aape Kattelus, arkkitehti Haikka ja Juhani Prikka ovat tulleet. Ja jo ennen nuorenparin ilmestymistä täyttää opettajahuoneen iloinen ääntensorina.

Sirkka Keijärvi antaa, yhä vielä niskaansa nakellen ja pahasti vastaan puraisten, mutta antaa kuin antaakin entisen epäjumalansa, Akseli-herran, hakkailla itseänsä. "Mitenkäs olisi, neiti Keijärvi, kun tulee rauha ja purjeveneeni taas lähtee ulapalle...?" "Niin renki-Eemeli tuo tänne 'Hulmuharjani' ja minä ratsastan sillä Keijärveen, niin että maantie vapisee." "Entä Tuulensuun salmen yli? Olen teitä siellä purjeineni vastassa. Viiletämme ohi Tuulensuun, Lipakon alitse, ympäri Palavasaarten ja sitten ... Maailmanportin editse Keijärven kartanon rantaan. 'Ja piti perää Methusalem ja matkan määrä on Jerusalem'", hän jatkoi hyräillen omaa pilkkavärssyään huvittavassa itseironiassa.

Eikä Sirkka osannut olla nauramatta myötä. Mutta hänen piti yhäkin ilvehtiä: "Siitä taitaa tulla tyyristä lystiä, sano' poika kun sormuksen osti", hän sivahutti keijärveläisellä sananparrella. Mutta alkoi kuitenkin kiertää levottomin elein ryhmästä toiseen.

Aape härnäilee Rebekkaa: "Kas, kas, mitenkä lauloikaan taas radiossa eräs siirappirunoilija...? 'Oi, hänen tukkansa tumma niin kiersi kuin yöhyt kumma', ha-ha-ha..." Rebekka Kokkoilan entiset harmaantuneet ohimohiukset olivat nimittäin näinä aikoina muuttuneet – sysimustiksi. Tämä oli kaikille julkinen salaisuus. Mutta vain tuo häpeämätön Aape sen paljasti suoraan sormella sojottaen.

Rebekka näpsäyttää härnäilijää sormille. Mutta hän punastuu somasti. "Oi, hän punastuu – tämä kylmänkukka norossa, tämä myrkkykeiso, hän kukkii ja heilimöi!" laulaa Aape. "Etkö näe, kapteeni, hän vetää Antti Jeremiaan samaan seuraan, että sota on elämää. Se synnyttää uudestaan naiset, se soittaa heidän sydämessään satatuhatvuotista laulua: Enemmän poikia, enemmän poikia... Ja he tulevat, miehet – kuten myöskin auto-agentit! – ja rakastuvat päätäpahkaa, haha-ha..."

Oli näet sekin julkinen salaisuus, että Tuohikylässä majaili eräs armeijan talouspäällikkö, Artturi Koljonen – siviilissä autoagentti – järjestämässä muonanhankintaa keskuspaikkoihin ja että – "he olivat toisensa kohdanneet...", kuten Aape yhä lallatti ilveitään.

Eikä Rebekka suuttunut. Hän vain ihmettelee entistä ja nykyistä itseään. Varsinkin entistä minäänsä. Miksi hän oikeastaan oli tehnyt lyhyen lopun avioliitostaan "ensirakkautensa", insinööri Pentti Kokkoilan, kanssa? Ooh, kyllä hän sen muisti. Ja hän oli nämä vuodet hävennyt tuota muistoakin niin, ettei hän ollut uskonut parhaimmalle ystävälleenkään eronsa salaisuutta.

Tuo iltayö, pian häitten jälkeen, jolloin Pentti oli tunnustanut, että hänellä oli poikamiesajoiltaan avioton lapsi – se oli ollut hänen rakkautensa kuolema. Se oli ollut elämän tyrehtyminen hänen suonissaan. Eikä hän ollut osannut itkeä, sillä vavisuttavassa kauhun horkassa ei ihminen osaa itkeä. Ooh, ne olivat tulleet vasta myöhemmin, yksinäisinä epäilyksen öinä, nuo kyynelet. Eivätkä nekään olleet häntä vapauttaneet. Ne olivat syöneet hänen elinvoimiaan suolanmakuisena myrkkynä. Epäilykset omaa itseä vastaan, epäily ja kauhu koko petollista ja tahraavaa miessukua vastaan olivat taistelleet hänessä ja näännyttäneet hänet.

Hän oli tuntenut tulevansa vuosi vuodelta kehnommaksi, ei paremmaksi eikä hyveellisemmäksi. Siitä huolimatta, että hänen tekonsa oli ollut moraalisesti oikea. Olisiko hänen sittenkin pitänyt antaa anteeksi tuolle miehelle? Olisiko hänen ehkä tullut ottaa kasvattaakseen tuo yksinäinen lapsi parka, kuten Pentti oli pyytänyt? Silloin se oli ollut mahdotonta. Hänet oli kasvatettu vaatimaan yhtä suurta siveellistä puhtautta mieheltä kuin naiseltakin. Ja hän oli vaatinut.

Näihin saakka ei raskaimpinakaan itsetutkistelun öinä häntä ollut syyttänyt hänen siveellinen järkensä. Mutta miksi oli kuitenkin hänen sydämessään nyyhkinyt: Menettää rakkauden ilo – se on kaiken menettämistä...? Naista hänessä oli halvennettu, halveksittu. Hän oli oikeassa pelastaessaan naisellisen arvonsa. Ja miksi, miksi sittenkin – hän olisi eräinä aikoina tahtonut juosta entisen miehensä luokse ja pyytää – anteeksi, hän, jonka mies oli vienyt alttarille petos sydämessä?

Höltyikö naisen moraali vuosien kuluessa? Veivätkö yksinäiset vuodet – tyhjinäkin – hänen synnynnäisen puhtautensa? Vai oliko naissydän lopultakin luotu vain sitä varten, että olisi yksi olento maailmassa, joka kykenee rajattomasti antamaan anteeksi?

Rebekka ei kuullut sanaakaan ympäröivästä keskustelusta. Hänen omat kysymyksensä vain tulivat ja menivät. Mutta ne eivät olleet enää niin vaarallisia kuin aikaisemmin. Nyt hän saattoi kestää pilkkaa mitä tahansa. Hän oli valmis hymyilemään itsekin omalle itselleen.

Ajatella! Pitkien vuosien jälkeen tulee mies, vieläpä leskimies, jolla on edellisestä aviostaan – kaksi lasta. Ja hän – ei muuta kuin harmittelee ohimoittensa kiusallista harmautta, peittelee niitä väljällä lottalakillaan, nuortuu vasten tahtoansa ja ... eikös? Mustaa kuin mustaakin eräänä iltayönä salaa kuin varas korvallisensa, ettei niitä tarvitsisi enää salailla Artturi paralta, joka oli niin, niin rakastunut, että sille täytyi tehdä mieliksi. Edes sen verran, ettei näyttäisi vanhemmalta kuin oikeastaan olikaan.

Rebekka Kokkoila unohtui hymyilemään ajatustensa vallassa salaperäistä, melkein immellistä hymyä, itse siitä tietämättäänkään. Kiusatkoot, kyllä minä kestän, tuli vihdoin selvä, päättävä ajatus. Hän aikoi pitää lujasti kiinni ainakin tästä toisesta ja varmastikin viimeisestä rakkaudestaan.

Tällä välin oli saapunut nuoripari. Valte Vihatun alikersantinnauhat ja punakeltainen nauha rinnassa olivat uudenuutukaiset. Ja Olivia-rouvan hiirenhampaat hohtivat niin puhtaina, ettei kaksi ristikkäin olevaa etuhammasta kyennyt pilaamaan hänen kauneuttaan hivenenkään vertaa.

Antti Jeremias taputtaa Valtea ystävällisesti olalle tämän lyödessä kantapäänsä kunniantekoon kapteenin edessä.

Kahvikupit kiertävät. Aape tepsuttelee ja puhelee, aivankuin puutarhamestari, joka on vihdoinkin saanut "rekoolinsa" täyteen kukkaan. "Katso nyt, Antti Jeremias, tässä ovat ne, joista sinun on tili tehtävä viimeisenä päivänä sen suuren Kenraalin edessä. No? Kauniita lapsia, mitä?"

Antti Jeremiaan muuttuneeseen olemukseen kuului entistä rohkeampi sanankäyttö. "Sitähän minä olen aina sanonut, että kirjain tappaa, mutta nuori rakkaus tekee eläväksi. Eikö ole tässäkin nähty – hän viittasi nuoren pariskunnan puoleen – että säätyennakkoluulot sortuvat – minussakin'. – kun Isänmaa niin tahtoo. Sillä eikö jo sanonut suuri Moltkekin nuo kuolemattomat sanat: 'Ranskalaiset menettävät joka päivä taistelun hedelmättömien naistensa vuoksi'? Sanalla sanoen: emmekö me kaikki sitä tietäisi, että hätä on keksintöjen äiti, mutta rakkaus on sotaan joutuneelle kansalle luojan suurin lahja, sillä hedelmällisyys, miten sanoisin ... nativiteetti..."

Aape löi puhujaa olalle, niin että tämän polvet hetkahtivat. "Kas, kas", hän ei kyennyt olemaan hieman piruilematta. "Jos tämä tapahtuu kuivassa puussa, Rebekassa ja sinussa, entäs sitten meissä muissa? Jumaliste, tämä sota taitaa synnyttää tässä maassa täydellisen naisen ja täydellisen miehen!"

"Nä-nää", narisi lomaan Juhani Prikka, "eikös se Weininger jo sanonut, ettei ole olemassa ehdotonta naista eikä ehdotonta miestä...?"

"Tuo kaistapäinen juutalaispoika, joka toteaa – kylläkin biologisesti oikein – naisen ja miehen ehdottoman erilaisuuden. Mutta tekee siitä höyrypäisissä aivoissaan johtopäätöksen: nainen on tuhottava! Ho-hoo ... sen lurjuksen ainoa viisas teko oli se, että tuhosi omat aivonsa revolverinkuulalla. Eikä olisi oikeastaan ansainnut parempaa kohtaloa hänen seuraajansa tyhmyydessä, nimittäin Heinse, joka suostui säilyttämään naisessa vain sen verran naisellisia ominaisuuksia, että 'hän jäisi naisolennoksi'. Ei, hyvät naiset ja herrat, ihanne meidän sukupuolisessa kalabaliikissamme on oleva ehdoton mies ja ehdoton nainen, taistelija ja synnyttäjä. Vain sitä tietä nainen luo itsestään persoonallisuuden, sillä silloin hän ei enää apinoi miestä, vaan luo oman, syvimmän luontonsa mukaisesti. Hän tottelee toisin sanoen vain oman itsensä ja jokaisen kansan korkeinta käskyä: itsesäilytysvaiston järkkymätöntä elämänlakia."

"Lakiapa lakia", keskeytti kersantti Vihattu. "Siellä meillä päin kun sanotaankin, että en minä muuta tiijä, mutta tämmöinen pikkuruinen muija on kullan väärti. Ja kyllä se ryssä saa vielä hoksata, ettei meiän naiset ole pelkkiä piironginkoristeita, hjaa, jaa..." Mutta samaa vauhtia Valte kääntyy rehtorinsa puoleen: "Ja saa se rauhan tämä meiän rehtorikin siinä omassa 'seävyssään'. Tämän pojan mestarinvirka pannaan näet rauhan tultua naulaan ja perustetaan puusepänverstas tai polkupyörä- ja autokorjaamo, jotta tästä Oliviasta tulee rouva tirehtöörskä, niin että paukahtaa..."

Mutta Aape ei antanut ottaa itseltään sanan vuoroa: "Toisin sanoen: tämä kansa alkaa tervehtyä. Pasifismin syöpä oli kuristamaisillaan sen sisukset. Ja nyt nämä rauhanarvostelut..."

"Seis, mies!" keskeytti Antti Jeremias. "Älä yritä pilkata meitä 'rauhanapostoleita'. Minä sanon, sinulle, että ken ei ole koskaan noussut haaveen vaarallisille huipuille, ei myöskään korkealta putoa, kuten et sinäkään – se myönnettäköön – tässä rauhan ja sodan kysymyksessä ole erehtynyt tekemään."

Sanoi ja läksi. Sillä hänen kummastuksekseen ei Nelli-rouva ollut lainkaan juhlaan saapunut. Eikä hän vieläkään ollut siinä määrässä "reaalipoliitikko", että hän niin vain olisi sallinut, illan käytyä jo melkeinpä pilkkopimeäksi, oman rouvansa jatkaa loppumattomiin tuon toipilasvänrikkinsä hoitelemista.

Hääseura hajosi. Aape Kattelus vei Elsan mukanaan kotiinsa, jossa hän tunnusti ystävilleen uuden, ylenmääräisen onnensa.

Naisen sydän on vahva kärsimyksessä. Se sulkeutuu kuoreensa kuin simpukka ja saattaa synnyttää oman lihansa kuluttavasta tuskasta maailman kalleimmat helmet. Mutta suuri onni huumaa hänet. Hän haluaa sen sopertaa, itkeä ja nauraa julki rakastetulleen ja läheisimmilleen. Hän himoitsee synnyttää riemunsa uudestaan ja uudestaan. Se on hänen hedelmällisyytensä siemen, joka kerran on ylenevä hänen helmoilleen, hänen käsivarsilleen, hänen koroitetuille kämmenilleen koko maailman nähdä ja ihailla.

Mutta seuraavina päivinä ihmetteli koko Tuohikylä, mihin oli kadonnut kaupungista kapteeni Nevanperä. Nelli-rouva näytti itkettyneeltä. Antoi epämääräisiä, vieläpä ristiriitaisia vastauksia, kunnes kävi selville, että hän oli hääjuhlan jälkeisenä aamuna, jo varhaishämärissä, painellut hiihtämällä maaseudulle päin. Tämäkin pysyi arvoituksena, kunnes Ilona-rouvan kirje ilmoitti Sirkalle, että Antti Jeremias oli saapunut sangen huonossa tilassa Neitsytniemeen, niin että hänen oli täytynyt lähettää Leena-sisäkkö häntä hoitamaan.

Mutta myöskin toipilasvänrikki oli kadonnut kesken lomaansa kaupungista, kadonnut niin hiljaa, että tapausta tuskin huomattiin.

KAHDESTOISTA LUKU

1.

Tuohikylän asujaimisto on painunut tiirottelevana mäyränä maan alle sirpale- ja kellarisuojaansa. Senkin vuoro oli tullut maistaa neuvostoparatiisin hedelmiä.

Iltapäivän aurinko heittää talojen rapatuista seinistä pitkää, jatkuvaa varjoa, joka makaa kivijalan kupeella kuin piilossa sekin. Kaukainen surina, jonka aikaansaajia ei vielä näy, tuntuisi melkein unettavalta, jollei tietäisi, että se on kuoleman seireenilaulua.

Vänrikki Yrjö Kupari nousee asemalta tyhjää katua ylöspäin. Merkillinen hätä näyttää, ajavan häntä eteenpäin. Elsa Varjalan kirje on hänen povitaskussaan. Se polttaa, sillä siitä hän tietää rakastettunsa olevan vaarassa – ehkä parhaillaan vartiovuorollaan. Kirjeen saatuaan hän ei ole saanut rauhaa, ennenkuin on päässyt lomalle. Hänelle ei riitä tuon suloisen kirjeen anteeksianto. Hän tahtoo itse kuulemalla kuulla Elsan huulilta, että tämä ansaitsematon onni on totta.

Se on tullut hänelle taas takaisin liian helposti. Hän ei ole sitä uskoa eikä itseänsä sen arvoiseksi. Saattoiko elämä olla niin laupias, että se pyyhkii käden käänteessä olemattomiin hänen kehnoutensa, rikoksensa – puhtaan, uskollisen naisen kädellä? Yrjö Kupari oli niitä "taivaan hulluja", joiden täytyy joutua mittaamattoman kuilun partaalle, ennenkuin he heräävät. Hänen kaltaisiaan ajaa eteenpäin sammuttamaton elämänjano. He rakastuvat sekä hyviin että arvottomiin naisiin, sillä jokainen nainen havahduttaa heidät. He tuhoavat naisten sydämiä. Mutta he eivät ole saitoja myöskään omalle elämälleen, mitä he saattanevatkin harjoittaa itsekkään kyynillistä älyn leikkiä.

Heitä rakastetaan. Heille annetaan paljon anteeksi. He ovat "sunnuntailapsia", jotka kaipaavat joka hetki ja joka naiselta lohdutusta. Eikä myöskään hyvä nainen heitä vastusta, koska hänen hoivaava sydämensä rakastuu helposti "eksyneihin". Jos on totta, että jokaisen naisen sydämessä on mies ja että nainen on miehessä kaunein, on juuri heissä naisellisen luontoista hurmioittamisvoimaa, heissä asuu avuton – ja kuitenkin niin vaarallinen lapsi, jolle nainen on valmis uhraamaan sydänverensä, kunniansa ja maineensa.

He ovat kokonaisia hetkessä, sillä heille ei ole olemassa arkipäivien aikaa. He ovat valmiit kuolemaan yhtä huolettomasti kuin elämäänkin – yhdestä ainoasta naisen heittämästä ruususta.

Mutta kun he heräävät, nuo elämän järjettömät lapset, hyvän naisen ja kuoleman kosketuksesta, kauhistuvat he omaa kehnouttaan yhtä rajattomasti kuin ovat siihen saakka uskollisuuden rajoja rikkoneet.

"Onko minulla enää mitään oikeutta elää?" he kyselivät itseltään. He luulevat löytäneensä ensi kerran rakkauden koko elämässään. Heidän sielunsa hätä on totinen ja syvempi kuin minkään tuhlaajapojan. Rakkaus on nyt heille kalliimpi kaikkea elämää. Ja he tahtovat sen omakseen vielä hautuumaan portillakin.

He pelkäävät sen puolesta. He vapisevat sen vuoksi taikauskoisessa pelossa – kiitävien hetkien tähden, joista jokainen voi olla viimeinen ja ryöstää heiltä rakkauden.

He eivät voi uskoa tätä ihmeellisintä rakkautta omakseen, ennenkuin he ovat sulkeneet sen syliinsä, vaikka sitten kukistuisikin huomisaamuna taivas ja maa.

Yrjö Kuparin kaltaiset nuorukaiset ovat harvinaisia hedelmiä, jotka usein ovat luodut putoamaan kesken kasvua elämänpuustaan, mutta jotka hukkuessaankin hedelmöittävät maata – sen naisen kautta, joka jaloimmin heille anteeksi antaa.

Vain sellainen nainen pyhittää heidän hulluutensa ja kypsyttää heidän epäkelpoutensa, koska vain sellainen nainen on sydämeltään vahvempi ja terveempi kuin yksikään mies. Veren ja sielun puhtaus synnyttää hänessä – ja vain hänessä! – ihmeen, joka on voimakkaampi kuin lakien kirjaimet tai luonnon järkkymättömimmät lait.

Tämän oleellisimman luontonsa mukaisesti ajaa nyt onea onnettomuuden aavistus ja hätä heidän rakkautensa puolesta Yrjö Kuparia eteenpäin. Ehkä oli kohtalo vaativa juuri nyt, tällä hetkellä hänen rakastettunsa elämän.

Hän on tullut sovittamaan. Siunausta omalle katkeralle katumukselleen hän on tullut etsimään. Eikä tätä voi hänelle kukaan muu antaa kuin hänen rakastettunsa, jonka sydämen hän on ollut surmaamaisillaan.

Askelet kiihtyvät kiihtymistään. Hätä kasvaa kasvamistaan. Tulee vastaan torin kulmake, josta aukeaa suora tie Harjun näkötornille. Hän harppaa pari pitkää askelta. Jäykistyy paikoilleen – torni on ammuttu hajalle! Tänäänkö, eilenkö, aikaisemminko?

Parin kilometrin päästä, tehdasalueelta, alkaa kuulua pommien jysähdyksiä. Kaksi viholliskonetta lähestyy sieltä harjua seuraten ja myllertäen ilman uhkaavaksi myrskyksi.

Yrjö Kupari ei osaa liikahtaa paikaltaan. Hänen oma myrskynsä huumaa hänen päänsä. Valkoviittainen suojelumies juoksee torin laitaa häntä kohti viuhtoen seisoskelijaa kiirehtimään pois näkyvistä. Vänrikki viittaa torjuvasti kädellään. Hänen täytyy löytää Elsa, pelastaa hänet. Hän muistaa Elsan asunnon. Sinne, sinne...

Hän syöksyy lankkuaidan pienestä portista pihan puolelle. Narisevat, notkahtelevat portaat hän nousee toiseen kerrokseen hammasta purren. Äänet vihlovat hänen päätänsä. Kukaan ei vastaa kiihkeään koputukseen. Herra nähköön – hänhän on tietenkin, kuten Ulla-rouvakin, talon kivijalan pommisuojassa! Pitkät portaat jymähtelevät taaskin.

Yrjö hakee suojakellarissa Elsaa parinkymmenen ihmisen joukosta. Pari pojantenavaa keikkuu tukipuiden varassa. Sylilapset jokeltavat tai parkuvat. Äkkiä hän tapaa Ulla-rouvan jäykkään, päättävään ilmeeseen kiristyneet kasvot. "Missä Elsa?" "Siellähän se ... vuorollaan, eihän se..." Mies saa tietää, että Elsa sittenkin oli Harjulla uudessa tornissa. Hän on tuokiossa taas ulkona.

Nyt on pommitus todenteolla alkanut. Se liikkuu entisen näkötornin vaiheilla Toinen viholliskoneista syöksyy pitkin pääkatua viistäen sitä konekiväärisuihkuin. Harjun kupeella räjähtää pommi lävistäen pienen puutalon kuin hoton linnunpesän lepänoksalta. Viholliskone on kääntynyt Koivukujalta takaisin Harjulle päin.

Yrjö Kuparin tuska ja hätä on hänet läkähdyttämäisillään. Hänen täytyi hetkeksi pysähtyä jyrkänteeseen. Mutta siihen näkyy jo myöskin havumetsän sisästä hirsipylväitä, joiden varaan on rakennettu poikittaisia lavoja. Mies saa takaisin tarmonsa. Hän alkaa nousunsa tikapuita pitkin. Nämä ovat jäässä ja lumessa. Hänen täytyy käyttää käsiään päästäkseen nopeammin ja yhä nopeammin ylöspäin.

Kerros kerrokselta veri tulvii yhä kuumempana hänen päässään. Hänen hätänsä muuttuu hurjapäiseksi riemuksi. Kaikki on pelastettu, kaikki, jos he vain saavat rinnakkain ottaa vastaan vaarat. Hän on hukuttava rakastettunsa käsivarsiensa väliin. Eikä mikään voima kykene niiden suojasta häntä riistämään.

Jos, jos – takoi hänessä taikauskoinen ajatus – jos nyt kuolema heidät säästää, on hänelle sallittu anteeksianto ja rakkaus. Ja näin, juuri näin oli heidän kohtalonarpansa heitettävä – kovan kuoleman alla. Mikään vähempi tai mitättömämpi ei riittänyt. Vain kuoleman hinnalla ostettiin puhtaimmat totuuden jyväset elämän suuresta viljalaarista.

2.

Viholliskone kiertelee tornin tienoilla. Mutta Yrjö on hukuttanut Elsan paksuine turkkeineen syliinsä. Ääntä, sanoja ei kuule. Mutta heidän katseensa puhuu kaiken. Heitä ei voi enää mikään erottaa.

Hintelä nuorukainen, joka on Elsan vartiotoverina, katsoo ihmeissään. Elsa ei osaa nähdä muuta kuin rakastettunsa kasvot, jotka nauravat entistä hurjapäisyyttään.

"Minun sydämeni paisuu, sillä te olette minun lähelläni", soivat Elsan korvissa Lucina-rouvan sanat Cidistä, Jimenasta ja tämän pojasta. Ja hän kuvittelee itsensä sillä elävyydellä, minkä vain rakkaus synnyttää, Jimenaksi ja tuon nuorukaisen taistelevaksi sankariksi. Ei ole olemassa enää mitään vaaraa eikä pelkoa.

Yrjö Kuparin täytyy tarttua johonkin. Hän liikahuttaa konekivääriä, joka näyttää jäätyneeltä ja käyttämättömältä. Hän kiskaisee sitä, kiukuissaan kehnosta torjunta-aseistuksesta. Hän laskee kuitenkin koesarjan. Se toimii sittenkin.

Viholliskone tekee kaartoja harjun poikitse. Ottaa suunnan taas harjua pitkin ja lähettää – tosin liian ylhäältä ja myöhästyneenä – rätisevän suihkunsa. Yrjö Kuparin silmään syttyy yhä hurjempi palo. Hän aikoo yrittää melkeinpä mahdottomia. Hän aikoo ampua ja – pudottaa.

Yrityksen onnistuminen on harvinaisen sattuman varassa. Mutta sitä parempi, hän ajattelee. Ihmettä hän juuri tarvitsee. Merkkiä, että voitollinen elämä on yhä heidän, Elsan ja hänen. Nyt oli vihdoinkin tullut ratkaiseva arvanheitto heidän rakkaudestaan ja hänen oikeudestaan ottaa se omakseen...

Tulilinjan koetut taistelut valtaavat hänet taas. Hän jää odottamaan oikeata silmänräpäystä. Ensimmäinen luotisarja menee turhiin. Mutta ase tottelee hänen kättään kuin ajatus. Ilma hänen ohimoillaan kuumenee kuin parhaina taistelupäivinä. He ovat joutuneet jonnekin ajattomaan ja tuntemattomaan paikkaan, ei-kenenkään-maalle, jossa ei ollut keitään muita eläviä olentoja kuin hän ja hänen rakastettunsa.

Mutta vihollinen näyttää vimmastuvan vastarinnasta. Se loittonee näyttäen aikovan kaartaa uuteen hyökkäykseen. Yrjö käskee lujin ilmein Elsan ja nuorukaisen laskeutumaan alas ja maastoutumaan.

Ryssä oli tehnyt kaartonsa, ja nyt se syöksyi entistä alemmaksi, suoraan tornia kohti. Petäjäin latvat näyttivät joutuvan myrskyn käsiin sen tuivertamasta ilmasta. Se tärisytti heikkoa puutornia, joka tuntui hajoavan kuin tuulenpesä harvasta koivikosta. Ja raesade kimahteli hetken sen hirsistöön.

Yrjö Kupari ei päästä käsistään ratkaisevaa hetkeä. Hän lähettää tuiman ja tarkan luotisuihkun kohti viholliskoneen ohjaamoa.

Ja – oliko ihme todella tapahtunut? Kone heilahti. Oliko sen ohjaaja haavoittunut? Vai tekikö se vain uutta kaartoa? Ei, nyt se oli horjahtaa vastakkaiseen suuntaan. Nyt se yrittää nousua arveluttavan jyrkästi... Mutta ei – nyt alkaa sittenkin horjahteleva lasku.

"Haavoittunut ... ohjaaja, jumalavita! Katsokaa!" huutaa Yrjö Kupari raivokkaassa riemussa.

Laakeasti viistäen vihollinen rymähtää petäjikön tutkaimiin. Se sortuu. Toinen siipitaso irtautuu. Se katoaa silmistä. Se on löytänyt hautansa havuisen harjun hangelta, jota jo peittää pimenevän illan varjoisa katve.

Kovaa ja hävittävää on sota. Mutta ihmisen intohimo elää on sitä suurempi. Vain sokea fariseus väittää päinvastaista.

Kaihoisaa on jokaiselle nuorelle miehelle palata kuoleman kentälle lomaltaan ja rakastettunsa luota. Mutta hän jättää elämän kauneimmillaan omistettuaan naisen, joka hänelle kuuluu. Salainen, ikuisesti lepäämätön vaisto huutaa hänessä: minun täytyy elää, minä tahdon elää! Minulla on oikeus painaa oma jalanjälkeni tämän autuaan maan kamaraan – poika, jossa minä elän. Uusi elämä kuolemasta!

Kipeän kipeää on nuorelle naiselle lähettää rakastettunsa kuolemaan. Hänessä avautuvat elämän lähteet. Hänen sydämensä lyö vahvana ja voimakkaasti kuin alkunaisen. Hän palaa rotunsa aamuiseen hämärään, jossa taisteleva heimo jatkaa elämäänsä vain naisessa ja lapsessa. Eikä hän kiellä itseänsä rakastetultaan.

Heissä molemmissa huutaa kaikkien sotien siittämä autuas toivo: Tulevaisten polvien vuoksi olen valmis kuolemaan ja minä, nainen, olen luotu rakastamaan ja synnyttämään. Eikä heidän tarvitse osata tätä kaikkea ajatella. Luonto, joka tuhlaa itseänsä ja jälleen täyttää itsensä elämällä, huutaa heissä.

Suuri ja mahtava on miehen ja naisen rakkaus sodan kauhujen keskellä.

Elsa Varjalalle ja Yrjö Kuparille oli heidän kadotettu ja jälleen löydetty rakkautensa kuoleman ja elämän riemuvoitto. Kerran taaskin kuiskattiin kuohuvassa riemussa sanat: Sinua varten olen nainen. Ja vastattiin: Tulkoon kuolema huomissa päivänä. Elämä on meissä!

Vain muutama päivä ja yö oli heille suotu. Mutta ne olivat heidän onnensa päivät ja heidän hääyönsä.

KOLMASTOISTA LUKU

1.

Sodan ja rauhan taitteessa kohtalo alkoi arpoa perin eri tavoin tuohikyläläisten kohtaloita.

Lucina-rouva synnytti ensimmäisen poikansa. Ja Aape Kattelus yltyi hulluna ilosta häärimään lapsen ympärillä päivät päästään. "Kas, kas, tulitpas, vaapsahainen!" hän loruili. "Ja onpa, peeveli, isänsä kuva, kuin lesti ja saapas..." Yhä ja yhä hän laski leikkiä poikansa kustannuksella: "Onpa valkea, onpa, kuin lanttuperhonen! So-so, so-so, sorsanpoika, älä sinä räpyttele tai... No, hitto vieköön! Kappas, kappas, kun on pää mollollaan kuin isällään ja paksupääperholla. He-he-he, jopas – käpy, käpy, käpyseni... No, ja siinähän se on just' tismalleen! Käpy Aapenpoika Kattelus olkoon sinun nimesi."

Mutta kun hän vakavissaan kurkisti poikansa silmiin, joista vastasyntyneen syvä sini katsoi iankaikkisuuksista siintävin valoin outoa maailmaa, hän hyväili Lucinansa hiuksia, nousi ja runoili omaan tapaansa pyhästä kirjasta: "Herra, vaimoni on hedelmällinen, mutta ei kärsi, minä syön leipääni otsani hiessä, mutta työ on minun suurin iloni!" Lucina nauroi puolisonsa saarnanuottia. Ja Aape tuli takaisin maan päälle, tokaisten: "Ja se pannaan poikakouluun eikä yhteiskouluun, ja se pannaan latinalinjalle, sillä siitä on tehtävä mies, jolla on roomalaiset hyveet ja suomalainen sisu. Nää-nää, kyllä minä opetan sinut kiipeilemään korven puissa. Kas, noin!" Ja isä heijasi pojan niin korkealle, että Lucina-rouva oli kirkaista vuoteestaan. Mutta matala, kuultava nauru hukutti pelästyksen lämpimänä aaltona.

Onnellista oli nyt elämä Katteluksilla.

Onnellinen oli Olivia-rouva sisustellessaan asumusta itselleen ja Valte Vihatulle, joka oli päättänyt armeijasta vapauduttuaan perustaa puusepänverstaan.

Rebekka Kokkoila vietti yhtä onnellisena säädyllistä kihlausaikaansa hyvänahkaisen agenttinsa kanssa. Eikä hänellä ollut vieläkään yhtä ainoata harmaata suortuvaa ohimoillaan.

Antti Jeremias on heti rauhan tultua palannut kaupunkiin. Hänen koulunsa ei ollut vielä päässyt alkamaan, koska se palveli yhä sairaalana. Mutta rehtori uurastaa päivät ja iltamyöhät kansliassaan järjestelytöissä.

Eräänä varhaisena aamuhetkenä hän kuulostelee korva tarkkana aamupostin solahtamista eteisenovesta. Hajamielisenä hän peittelee ohimennen vuodettaan työhuoneensa nahkasohvalla, sillä hän nukkuu nykyisin erillään Nelli-rouvasta.

Akkunasta tulvii voimakasta maaliskuun valoa. Hän tuskin sitä huomaa tai tuntee. Korva kuulostelee vain tarkkana eteiseen päin, jonne ovet on jätetty raolleen.

Ei kuulu postia. Mutta puhelin soi! Näin varhain? Hän säikähtää, kuten hän nykyisin säikähtelee jokaista soittoa. Kaahaa eteiseen, niin että kotiviitan nyörit heilahtelevat – nuo punaiset nyörit ja tupsut, jotka Nelli-rouva aikoinaan oli ommellut. Ei hän ollut muistanut niitä heittää pois, sillä tottumus on toinen luonto. Ja Antti Jeremiaalle se on melkeinpä ensimmäinen – tässä hänen aviollisen taivaansa pahimmassakin räntäsateessa.

Puhelimeen hän vastaa arkaillen, mainitsee ennen niin mahtavasti lausutun nimensä nielaisten sen jo puolivälistä poikki, aivankuin ollakseen joka hetki valmis pakenemaan jotakin tuhoviestiä. Vihdoin hän huokaa helpotuksesta. Soitto on jostakin ruokakaupasta, Lindalle.

Mutta siinä seisoo jo Linda Lehtinen, kasvoillaan sama päivittelevä ilme kuin näinä aikoina päivät päästään. "Jesmaarin", hän vain maarittelee, "se siitä tuli, se siitä tuli..." Tai toruskelee: "Enkös minä jo sitä sanonut rouvalle, jotta ... ei se lihallinen lemp' ole parempoa kuin ryssän rakkaus". Eikä hänellä ollut armoa itkeskelevälle emännälleen: "Jaa-jaa, mitenkäs nyt suu pannaan. Olisi se pitänyt jo rouvankin tuohon ikään tietää, että leipää soa aina, mutta mies kulta se on tiukalla se."

Antti Jeremias näytti hautovan vaarallista salaisuutta, joka paloi jossakin hänen "sydämensä alttarilla" yhtämittaa kärventävänä liekkinä.

Mutta mitä enemmän hän pelkäsi, sitä julmemmaksi tyranniksi hän oli muuttunut ympäristölleen. Oli jo viikko kulunut hänen paluustaan, eikä hän vieläkään ollut halunnut nähdä rouvaansa tämän lähentymisyrityksistä huolimatta.

Maailma oli hänet pettänyt katalasti. Ja nyt hän, totisesti, jököttää sitä vastaan niskakarvat pörhössä. Hän seisoo akkunansa ääressä tappeluasennossa, kädet nyrkkiin puristettuina, syvällä taskuissa, eikä hänen synkkien kulmakarvojensa lävitse pääse tunkeutumaan edes maaliskuun voimakas aurinko.

Hän yrittää ajatella pakkorauhaa ja isänmaan raskasta tilaa. Olisi pidettävä lohdutuspuheita kansalle. Mutta hänen mieleensä palaa palaamistaan tuo Valte Vihatun kirottu läksiäisilta, jolloin hän oli tavannut Nelli-rouvan toipilasvänrikkinsä sylistä – heidän yhteisessä kodissaan.

Nyt putoaa aamuposti kirjeluukusta. Vapisevin käsin hän selaa harvat kirjeet. Ja huoahtaa taas helpotuksesta. Keijärvestä päin ei ole mitään kirjettä. Eihän siitä sitten, hän laskeskelee, kai sen ihmeempiä... Niinpä hän jatkaa tämän riivatun avioliittonsa punnitsemista. No, jaa, hän naurahtaa karmeasti, oli hänkin taitanut vähän pettää omasta puolestaan tätä maailmaa. Mutta miksi? Suuresta tuskasta, kärsimyksestä ja oikeutetusta kostosta tuolle petolliselle vaimolle, joka oli hänen sydämensä haavoittanut. No, hiivatti, totta kai se oli käynyt heikoksi ja naisen lohdutusta kaipailevaiseksi! Ei, ei hänen "sydämensä alttarilla" palanut katumus, vaan pelko oman salaisuuden ilmitulosta, inho petollista vaimoa kohtaan ja kiukku koko maailmaa vastaan. Kerran oli näet turtuva ja kovettuva yksinpä Antti Jeremiaankin alunperin niin ylen helposti hepsahtava omatunto.

Tämä oli joka tapauksessa peitettävä. Avioeron häpeää hän ei aikonut enää ottaa lisäpainoksi elämänsä ruumensäkkiin, joka jo nytkin painoi kuin myllynkivi kaulassa. Ulospäin, oli näytettävä, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut, ei hänelle eikä Nelli-rouvalle.

Ainakin yksi hänen periaatteistaan oli säilyvä – avioliiton kunniallinen rikkomattomuus! Se oli ainakin oleva ankkuri tässä tunkkaisessa avioliiton satamassa. Ja se oli siveellinen velvoitus! Aika oli ankara. Hänellä ei ollut oikeutta antaa hajoittavaa esimerkkiä alamaisilleen ja koko yhteiskunnalle.

Tämä korkea ajatus tyynnytti häntä yhä enemmän. Nyrkki laukesi. Käsi ponnahti taskusta päälaelle, jolla tukka oli sileää kuin teräs.

Herra rehtori käveli edestakaisin ihaillen itseään enemmän kuin koskaan ennen ja valehdellen itselleen – hurskaassa tietämättömyydessään – enemmän kuin tähän asti koko elämässään. Ei mikään näet ole mahdottomampaa miehelle kuin palata takaisin itsevalheen tieltä, jota on vuosikymmenet kulkenut. Tarvittaisiin, että taivas repeäisi ja näyttäisi häikäisevimmän ihmeensä, ennenkuin murtuu nevanperäläinen ulkokullaisuus.

Mutta ei, taivas ei näytellyt ihmeitään. Eikä Antti Jeremiaan sielunpohjista näkynyt enää hyvänä likaisesta, rehellisestä myllärinpojasta sakarisormeakaan, jollei nyt juuri ja juuri itsepäisiä pörhökarvoja sen niskapuolelta. Oli olemassa vain eräs kummallinen pontsari, jonka hän uskotteli omaksi minäkseen ja jonka rikkeintä hän paikkaili parhaillaan oman ulkokullaisen hurskautensa ritarimerkillä.

Hän oli syvimmältä luonnoltaan sarkatakkisen vanhoillisuuden ruumiillistuma – vanha mylly, joka halusi paistatella leppoisasti lahoavia seiniään uneliaassa levossa. Mutta opittuine aatteineen hän kuvitteli olevansa – uudenajan höyrymylly, oikea rautamasiina, tulta suitseva ja mustaa savua tupruttava.

Hyvä, hyvä, hän paiskasi kämmenensä pöytää vasten, kyllä tässä kestetään temppelinkin harjalla! Hyvä, olkoon vaikka tusina lankeemuksia, pysykööt salassa, ja nuolkoon kukin haavansa omassa nurkassaan.

Antti Jeremias pysähtyi. Nyt hän oli liikkumaton ja jäykkä. Ja hän tunsi ylpeänä olemuksensa kietoutuneen sellaiseen hurskauden kaapuun, että arkkienkelinkin siivet himmentyisivät sen rinnalla.

2.

Ovi avautui hiljaa hänen takanaan. Nelli-rouva seisoo siellä tummanpunaisessa aamuviitassaan surullisen synkkänä, valvoneet kasvot turtana, iho harmaan kelmeänä kuin lady Macbethilla linnansa valleilla. "Naista minussa on syvästi loukattu", Nelli-rouva alkaa ylevässä sävyssä. "En kestä enää tätä valhetta. Haluan erota."

Aviomies jää yhä seisomaan selin puhujaan. Mutta hän vastaa: "Avioeroon en suostu, ihmisten ja yhteiskunnallisen asemani vuoksi."

Nelli näyttää ilostuvan. Hän ei halua mistään hinnasta avioeroa. Hänellähän oli ollut pelkkä pieni seikkailu, josta ei kannattanut maksaa oikeastaan minkäänlaista hintaa, ei ainakaan rehtorskan arvoa, jonka silkkipeitteen alla oli niin suloisen mukavaa uinailla. Siitä oli läväistävä luontevalla perhekohtauksella, joka päättyy kyyneliin, itkuun ja nauruun, hänen nutuuttaessaan "pahaa, julmaa jöröjukkaansa" tuosta huvittavasta pörröstä.

Rouva tekaisee pienen itkunalun, jonka hän nielaisee lievästi syyttelevään haikeuteen: "Oi, miten sinä saatoit ... sillä tavalla liioitella tuota tapausta ja tuollaisen pienen poika paran vuoksi...? Minä vannon, että ... ei, sinä rakas...!" ja hän liihoittelee herransa olan taakse nostaen kätösensä tämän olalle. Tämä "shesti" oli näet aina niin syvästi liikuttanut hänen Antti Jeremiastaan.

Mutta mies puree hampaistaan kovat sanat: "Sinä matkustat toistaiseksi sukulaisiisi. Minä vietän kesälomani matkoilla, uskotellaksemme ihmisille, että nevanperäläiset ovat ehkäpä uudistaneet – häämatkansa." Ääni oli kiertynyt katkeraksi. Mutta taas se törähti onttona torvena: "Oletko ymmärtänyt?"

"Sinä raakimus! Silläkö tavalla sinä luulet pääseväsi minusta, laillisesta vaimostasi, eroon, ooho...? Siinäkö on palkka koko elämäni, taiteeni, viattomuuteni uhraamisesta...? Voi, missä on sinun sydämesi!" Ja nyt oli aika itkeä sydäntä särkevästi.

Kylmä seinä näytti kuitenkin olevan kaikkialla Nelli-rouvaa vastassa. Mies jyrähti: "Tänään pakkaat, huomenna matkustat."

Nyt päätti Nelli-rouva takoa nyrkillään, niin että seinät hajoaisivat. Hän raivostui. Tämä oli helppoa. Loukatusta naissydämestä hysteriaan ei tarvita enempää kuin kirpun hyppäys. "Ja mitä sinä muka olit näkevinäsi? Erään haavoittuneen raukan, jota minä hyväilin äidillisellä kädellä. No, niin ... jaa! Hän suuteli minua. Ja ehkäpä hän, hullu nuorukainen, saattoi kuvitella mitä tahansa. Mutta minä vannon, niin, niin ... minä vannon jumalani edessä, että – sota, yksinomaan sota, joka... Ooh, sinähän olet itse saarnannut ja kirjoittanut, että sota lyö mieheen haavat ja nainen ne lääkitsee. Ja nyt minä kysyn sinulta, olisiko minun, hänen hoitajattarensa, pitänyt kieltää pientä, tuota pienenpientä lohdutusta... Vastaa, senkin..."

Mutta Antti Jeremias ei vastannut. Hän oli lakannut yksinpä ihmettelemästä naisen ylenmääräistä valehtelemistaitoa, jolla häntä oli huiputettu nyt jo lähes kymmenen vuotta. Totisesti, tänä hetkenä Antti Jeremias haki muististaan karkeita, julmia kiroussanoja. Näitä ei löytynyt. Mutta hän käännähti. Ja hänen kasvonsa, puristuneet huulensa, synkkinä tuijottavat silmänsä, kulmakarvansa, vieläpä hyväntahtoinen nenänsä, joka tällä hetkellä kapeni ja luutui, olivat yhtä ainoata kirousta tuota peevelillistä naista vastaan.

Nyt ei Nelli-rouva osannut enää näytellä. Hänen teki mielensä repiä nuo röyhkeät kasvot. Hän sähähti kuin sata kissaa. "Sinä, sinä ... tyranni!" hän alkoi ja muisti tuon miehen arimman paikan. "Ja sinulleko muka tässä synnyttämään takkupäisiä myllärinpoikia, hahaa...! Enpäs, en kiusallasikaan. Minä en ole mikään 'luonnon orjatar' enkä nauta. Se kuuluu alhaisolle. Me, kulttuuri-ihmiset, me tahdomme olla hedelmättömiä emmekä mitään meijerskoja. Nu-nuu? Sattuikos! Ha-haa... Ja luuletkos, etten minä ole käynyt lääkärissä? Olen, olen...! Ja tiedätkös, mitä se sanoi?"

Rouva nauroi voitollisesti. "Juu-juu, kyllä se sanoi, että minun 'hormoonejani' ei huvita sinulle synnytellä myllytonttuja. Jaa-jaa ... meikäläisten naisten ylemmät aivokeskukset ovat liiaksi kehittyneet... Niin hän sanoi. Ja siinäs sait nyt kerrankin kuulla totuuden, sinä 'totuuksien' tolkuttaja. No? Vastaa...!"

Nelli-rouva oli säikähtänyt omaa paljastustaan. Herra-paratkoon, nythän se kumminkin suostuu eroon, ehkäpä vaatimalla vaatii...?

Antti Jeremias oli valahtanut kalpeaksi. Häntä oli siis petetty kaksin kerroin. Jos tyhjä voi hajota, oli hänen elämänsä nyt sekä tyhjä että hajallaan. Mutta pimeää, pimeää siinä oli eikä pienintäkään toivon pilkahdusta, ei nyt, ei huomenna, ei kuolinvuoteelle painuttaessa...

Ei lasta, ei poikaa, ei tytärtä... Katkera itku kaihersi hänen silmiään. Hän tunsi seisovansa uppoavassa veneessä mittaamattomassa sumussa, jossa ei näkynyt rantaa, ei väylää. Mutta hän näki selvästi kuin hukkuva – pitkän sarjan tapauksia, ajatuksia – pieniä aurinkoja, jotka olivat häntä köyhyydessään lämmittäneet.

Hän kulkee luokalla pulpettirivien välitse. Pienet pojanpäät ja kirkkaat silmät napottavat peräkanaa häntä vastaan. Eikä hän voi olla ottamatta jotakuta leuannypykästä, joka tuntuu puhtaalta ja kovalta kuin puolikypsä omena. Hän ottaa jotakuta lämpimästä niskasta, teeskennellen muka kovakouraista koninleikkiä. Mutta hän oli rakastanut tuollaista pojanniskaa kuin – omaa syntymätöntä poikaansa.

Vuodesta vuoteen oli toivo käynyt yhä niukemmaksi. Hän oli yrittänyt järkeillä: no, ehkäpä tämä on päähänpinttymää. Oli kai elämässä muutakin kuin jälkeläiset. Mutta sittenkin yksinäisinä hetkinä, yht'äkkiä kuin kotojoessa keväisin nousahtava tulva, oli painautunut veri hänen sydämeensä. Se huusi läpi aivojen: sinusta täytyy suvun jatkua! Eellispolvet huusivat. Ne tulivat kuin kevätmyrsky ja jäänlähtö. Hänen oli vastattava omasta keväästään: Hänenkin kohdaltaan oli tokeitten ja luukkujen auettava elämän paineesta, jotta jatkuisi virta, yläsuvantoonsa tukehtumatta.

Tätä hänen kevättään ei siis ollut koskaan tuleva...! Mieheltä oli päästä tuskan parkaisu keskellä ajatuksia, jotka hukkuivat sumuun ja taas välähtivät salamankirkkaina. Eikä hän, jolle ajattelu oli ollut raskasta kuin myllynkiven hakkaus, kyennyt katkaisemaan tulevien ja taas tulevien totuuksien iskuja. Ja nyt niitä tuli kuin kivenjärkäleitä yläkoskesta tokeita päin.

Mitä oli nyt lapsen rinnalla hänen arvonsa ja hänen kuuluisa moraalinen tahtonsa? Kiveä, kiveä leivän asemesta... Poika oli miehen miehuus, tytär oli miehen elämälle hellä sovitus ja lohdutus. Poika oli miehelle uskallus elää täysin mitoin. Ja tytär oli hänelle kallis, siunattu armo... Ja naiselle, entä naiselle?

Hän katsoi vaimoonsa. Herrajumala, miten ruma oli tuo nainen... Lyhyessä, raskaassa ruumiissa elottomat, liikkumattomat lanteet. Höllät rinnat, jotka eivät kuitenkaan olleet koskaan imettäneet. Pieniä, sinisiä verisuonia liian varhain repsahtaneilla poskilla. Ooh, siinä olivat rippeet niistä ruusuista, jotka hänen mielestään olivat kerran koristaneet tuon naisen kukkeita poskipäitä.

Itku, halveksunta ja kiukku olivat tukehduttaa hänet. Mutta itku oli voittoa, sillä se päästi poika-ajan heleimmän kuvan hänen sieluunsa.

Hän näki itsensä pälyilemässä salaa lastansa imettävää naapurimökin vaimoa. Hän punastui hiusmartoa myöten. Hän häpesi, sillä hän oli kaino. Mutta hänen täytyi katsoa. Ei mikään ollut niin salaperäistä, niin kauhistavaa ja niin lämpimän turvallista. Silloin oli värissyt hänessä ensi kerran aavistus "synnistä" ja "pyhästä", luonnon pohjattomista lähteistä, joiden alkusuonia ei kukaan voi nähdä, mutta joista on jokaisen juotava, jos aikoi elää.

Aviomies katsoi taas vaimoaan. Hänellä oli merkillinen pakko katsoa onnettomuuttaan vasten kasvoja. Niin, tuossa hän oli, nainen, joka ei synnyttänyt eikä imettänyt – olento, jonka suonet kuivuivat omaan tyhjyyteensä, koska niitä ei ollut koskaan paisuttanut elämän alkuvoima. Tuollaisella naisella ei voinut olla edes äidinrakkautta, joka siittyy vaimon vereen lapsen kipeätä tekeviltä ja autuuttavilta huulilta hänen tulvivien rintojensa kautta.

Ajatukset virtasivat hämäränä sumuna ja tulvana. Mutta hän tiesi ajattelevansa kauniita ja hirvittäviä totuuksia. Ja häntä puistatti inho.

Kaikki oli menetetty. Eihän ollut mitään järjellistä syytä jatkaa tällaista avioliittoa, sillä avio, joka ei ole tulevien sukupolvien kehto, on rikkaläjälle heitetty hatara koppa, harakanpesä, jota kaikki tuulet riepoittavat.

Tämän ajatuksen hän tunsi ja näki selvästi. Ja hän heräsi takaisin tähän onnettomaan arkipäivään. Mutta silloin palasi häneen myöskin – tuo entinen Antti Jeremias, joka pelkäsi omaa hyyppäänsä; joka ajatteli joka hetki, mitä ihmiset sanovat; joka seisoi puhujalavalla kansan edessä ja harjoitti oppinutta aatteilua.

Häntä vastaan nauroi nyt kuin tyhjästä nousseena – Aape Katteluksen hirtehisnaama. Herra-paratkoon, hänhän oli ajatellut samaan tapaan kuin tuo riivattu mies, tuo tuulihattu, joka rehenteli kaiken lisäksi – omalla pojallaan...

Ja taas se nauroi, tuo naama, sellaisena kuin hän sen muisti Kattelusten viimekesäiseltä kuistilta. Hän oli kuulevinaan kuin tuosta aivan korvansa vierestä sen miehen silloiset sanat: 'Me olemme näet pidättäneet kumpikin itsellemme oikeuden erota, jollei parissa kolmessa vuodessa ilmesty poikaa tai tyttöä. Sellainen parakraafi olisi sinunkin, veli hyvä... Hän muistaa myöskin sanasta sanaan oman vastauksensa, ettei hänen avioliitostaan hänen periaatteensa mukaisesti koskaan aiottu erota.

Sillekö miehelle, joka nyt ylpeilee isyydestään, sillekö opetusmestarille, joka osasi paljastaa hänen vaimonsa uskottomuuden, ennenkuin hän hounuudessaan sitä kykeni uskomaan, sillekö tässä suoda vahingonilo ja...? Ja entäs sitten koko muu maailma? Hänen lukemattomat puheensa avioliiton pyhästä rikkomattomuudesta, mikä oli ollut koko hänen yhteiskuntamoraalinsa kulmakivi?

Antti Jeremias ähki kuin olisi kantanut pirullisen painavaa jyväsäkkiä rantaportaita ja myllysiltaa pitkin ylimmälle myllyparvelle asti. Hän oli kahden vaiheilla.

Mutta hän ei ollut tottunut tekemään vielä koskaan loppuun saakka ratkaisevia päätöksiä. Eikä taivaskaan vielä huolinut reväistä näkyviin ratkaisevinta ihmettään. Niinpä hän tarttui taaskin lähimpään pelastavaan ajatukseen: ulkonainen kunniallisuus – se oli säilytettävä. Se ei ollut paljoa. Hänen elämänsä onnettomuutta se ei toiseksi muuttanut. Mutta sitä vaati yhteiskuntaihminen hänessä. Ja muu yhteiskunta vaati sitä häneltä. Hänellä oli – ja hän ajatteli tällä hetkellä järki selvänä – velvollisuus omalta osaltaan rajoittaa tuhoava tulipalo, joka oli hänen talossaan riehahtanut. Siksipä hän tanasi äskeisiä sanojaan tyynen päättävästi: "Sinä matkustat, huomenna."

"En matkusta, en!" sihahti Nelli-rouva. "Sinä tässä olet pääsyyllinen. Sinä et osaa rakastaa, et ole koskaan osannut...! Kuuletko, et, et, et, sinä puujumala, sinä..." "Jollet lähde, otan avioeron, otan sen, jumalavita!" karjahti aviomies. Nyt hän oli löytänyt sellaisen kirosanan, että se tokeni. Se nosti hänen kouransa niskaan ja ylimpään pyörtänöön saakka. Ja hän jatkoi: "Etkä saa penniäkään 'korvausta'. Sinä, sinä yksin olet rikollinen! Sen todistaa Linda Lehtinen ja puolet tätä Tuohikaupunkia, ho-hoo ... puolet...! Matkus-tat-ko?"

Nelli-rouva värisi kuin märkä varpunen oksalla. Hän nöyrtyi, sillä Antti Jeremiaan "reaalipolitiikka" oli hirvittävää. "Matkustanhan toki, kun sinä niin tahdot, rakas", hän painoi punertavat silmäluomensa alas. Nosti nämä jälleen ja huudahti vielä kerran: "Oi, miten minä tulenkaan sinua ikävöitsemään!"

Antti Jeremias jäi seisomaan käsi nyrkkinä pöydänkulmalla. Ei kuulunut risahdustakaan koko talossa. Yksikään ajatus ei enää liikahtanut sen isännän aivoissa.

Eikä yksikään aisti välittänyt hänelle kuvia ulkomaailmasta.

Mutta jos onnettomalla avioliitollakin ehkä on oma runottarensa, liihoitteli se nyt Antti Jeremias Nevanperän äänettömässä kammiossa.

Oli onni hänen sielulleen, ettei hän sitä nähnyt eikä tuntenut, sillä se oli olemukseltaan surkean koomillinen sekamuoto: hedelmättömän naisen rujo ruumis ja sarviotsaisen miehen pää, jonka pyörtänöllä törrötti hurja ja sekainen töyhtöhyyppä.

3.

Elsa Varjala on pari viikkoa rauhanteon jälkeen katsomassa yhdessä Kähärin Ilmi-emännän ja Venla-tyttösen kanssa Aatua, joka alkaa jo toipua keuhkohaavastaan.

Raskas rauha pimentää hänen kuten kaikkien mieliä. Mutta rauha on kuitenkin rauha. Maa on sittenkin pelastunut. Ja hänen Yrjönsä! Ei ole tosin tullut kirjettä pariin kolmeen viikkoon. Mutta ei myöskään mitään onnettomuuden sanomaa. Hän odottaa rakastettunsa ilmestyvän luokseen minä hetkenä tahansa.

Venla-tyttö piipertää ympäri isänsä vuodetta. Hänellä on pienet, sirot kasvot, kuten äidillään. Ja harmaansiniset silmät kimmeltävät. Hän piipertää ja kiertää isäänsä. Koskettaa hellästi peitettä. "Onko itä pipi, ryttäkö amput, paha ryttä?" hän kyselee kuin pieni nainen. Isä Aatu myhäilee leveästä hammaskarsinastaan. "Mikäpäs tässä", hän tokaisee, vaimolleenkin tarkoittaen, "kyllä se kohta ... kevättöissä sonnanlemu keuhkot reilaa".

Venla unohtaa säälinsä. Hän tarttuu isää tukasta matkia luritellen: "Lemu-lemu-lemu ... tonnanlemu..." Unohtaa koko isänsä. Tarkkailee loitompana istuvaa Elsaa, varovasti ja vierastaen, silmät jännityksestä ympyriäisinä. Tuo vieras täti hymyilee niin sanomattoman onnellisen näköisenä, että Venlan huulet alkavat mutruilla ja silmiin tulee pikkuviisasta naurua. Ja äkkiä hän juoksahtaa Elsan helmaan.

Tämä painaa tytön rintaansa vasten. Se on pakahtua autuaasta salaisuudesta. Hänellä on rakastetulleen suuri, onnellinen lahja. Hän tietää sen jo. Tällaisen tytön tai pojan hän on synnyttävä sodasta palaavalle puolisolleen.

Eiväthän he tosin olleet ennättäneet Yrjön lyhyinä lomapäivinä ajatella vihkimisiä ja sensellaisia. Mutta vielähän ei ollut mitään menetetty. Heti, tuossa paikassa Yrjön tultua he ovat mies ja vaimo myöskin maailman edessä. Oi, miten hän olikaan kiirehtivä kotiin, sillä hän tiesi, hän tiesi sen jo! Eihän hän, Elsa, voinut olla sitä jo hämäränä aavistuksenakin kirjeessään kertomatta.

Elsa painaa tyttösen syvälle käsivarsiensa väliin. On kuin tuo lapsi hukkuisi hänen sydämeensä, jota sen lämmin, tuoksuva olemus polttaa suloisesti. Siinä poltossa hän tuntee kuin hänen oma lapsensa nyt jo täyttäisi hänen jokaisen solunsa. Hänen oma minänsä on sulautunut salaperäiseen virtaan. Se on olemassa vain lasta ja sen isää varten. Niin, mitä he olivat kummatkaan? Vain rakkauttaan ja sitä "kolmatta" varten, jota vailla ei edes rakkaudessa olisi sen syvintä elämää.

Yhtä ainoata kiihkeää rukousta ovat olleet hänen päivänsä ja yönsä rakastetun elämän puolesta. Ja nyt, viime aikoina, tietäessään mitä tietää, on hänen sydämensä täyttänyt luja uskallus siihen, että hänen rukoustensa virta on kääntänyt kaikki vaarat poispäin hänestä.

Hänen tarvitsee vain odottaa, ehkäpä vain tämä päivä, ehkäpä vain huomiseen saakka, ja hän on heräävä tästä hämärän autuaasta unesta täyteen päivään, runsaaseen, pitkään ja hedelmälliseen...

Rehtori Nevanperä astuu huoneeseen. Elsa tuntee itsessään epämieluisan vavahduksen. Hänen mielestään on tuossa miehessä ollut aina jotakin äkkiä yllättävää vaaraa. Hän näkee kuitenkin rehtorin kädessä kirjeen. Ja hän säikähtää, karahtaen punaiseksi. On kuin hänen salaisuutensa yht'äkkiä paljastettaisiin. Mutta myöskin ilo syttyy hänessä: Se on Yrjöltä! hän on huudahtamaisillaan.

Kirje on hänen kädessään. Siinä on Olli Kartun käsialaa. Taas hän säikähtää. Miksi hän eikä Yrjö? Rehtori kuuluu tokaisevan: "Onneksi näyttää Olli Karttumme säilyneen hengissä." Ja hän hymähtää epäluuloisesti, sillä hän muistaa Elsan ja tuon nuorukaisen yhteiset kävelyretket.

Kirje repeytyi auki. Sieltä tulee kaksi eri arkkia, toinen pahasti rypistynyt ja toinen sileä. Ja rypistyneessä on – hänen Yrjönsä käsialaa. Hän elää, elää! soi Elsan ilo. Mutta hän on kyennyt pidättämään taaskin huudahduksen. Sen kirjeen hän haluaa lukea yksinäisyydessä. Siksi hän ryhtyy silmäilemään rivejä Olli Kartun kirjeestä. "... Olimme ennättäneet tulla tovereiksi, joita läheisempiä eivät miehet voi keskenään olla." "Olimme ennättäneet"? Miksi "olimme"? Pari riviä vavahtaa raiteiltaan. Silmä tapaa taas: "Olin oppinut kunnioittamaan häntä, varsinkin hänen lomamatkansa jälkeen, sillä – niin katkeralta kuin se minusta tuntuikin – uskoin nyt hänen tekevän sinut todella onnelliseksi..."

"Olin oppinut"? "Olin, olin"? Elsan hengitys salpautuu. Kirjaimet palavat, niitä pitkin täytyy kiitämällä kiitää: "Mitä hän todella ajatteli teidän rakkaudestanne, sen hän todisti viimeisillä sanoillaan: 'Sano Elsalle', hän sanoi, 'että minun sydämeni paisuu onnesta, sillä te olette molemmat minua lähellä'. En tätä hänen puhettaan täysin ymmärtänyt. Mutta merkitsen sen tähän sanasta sanaan."

Silmät eivät enää kyenneet näkemään muuta kuin maininnan, että Yrjö oli kaatunut viimeisissä taisteluissa Viipurinlahdella ja että Olli oli löytänyt mukana seuraavan kirjeen vainajan povitaskusta.

Elsa yritti nousta. Ja hän nousi vihdoin. Mutta jalat painoivat niin, ettei hän kyennyt ottamaan askelta eteenpäin. Hän tahtoi juosta pakoon ja piiloutua jonnekin kuolemaan. Mutta vain verettömät huulet vavahtelivat. Jalat painoivat yhä. Niissä ei tuntunut mitään elämää.

Ilmi-emäntä säikähti ensimmäisenä ja kiirehti häntä tukemaan, kasvot hädässä. Rehtori kysyi huolestuneena: "Eihän vain Olli lie ... haavoittunut tai...?"

Elsa havahtui. Jokin vaiston vasara alkoi takoa hänen aivoissaan: Salaa kaikki, älä paljasta mitään... "Ei, Olli palaa", hän työnsi sanat, suustaan. Astui askelen. Jalat kannattivat. Ne olivat kuin puujalat, mutta ne veivät hänet yli permannon, ovelle saakka. Käsi osasi tarttua kädensijaan. Jalka astui taas ... yli kynnyksen. Tarkasti ja hiljaa hän painoi oven kiinni. Lukon kieli loksahti. Häneltä pääsi parahdus. Mutta hän katkaisi sen tarttumalla kurkkuunsa, kunnes kipeä tuska avasi hänen puristuneet sormensa. Ja hän kulki portaita alaspäin, käden tarttuessa askel askelelta lujasti käsipuuhun, joka tuntui jatkuvan päättymättömiin.

NELJÄSTOISTA LUKU

1.

Sirkka Keijärvi on tullut maalta Tuohikaupunkiin jo elokuun lopussa järjestelläkseen pukuseikkojaan piakkoista Helsinkiin lähtöä varten.

Touhuaa toisessa ja toisessa kaupassa. Piti ennättää piakkoin lähtevään paluulaivaan. Hänen on vielä juostava Elsa Varjalan asunnossa – viedäkseen hänelle maalle yhtä ja toista syystamineiksi.

Kiireestä huolimatta on Keijärven neidin käynti sulokasta, mutta myöskin varmaa. Hänen ohut vyötärönsä ei ole turhaan keinunut Hulmuharjan satulassa ja vaeltanut edestakaisin jyrkästi laskeilevaa ja nousahtelevaa kivikkopolkua Kähärille, jossa Elsa odotti lastaan yksinäisenä, sairaalloiseksi kääntyneen äitinsä kanssa.

Sirkka-neidon askelista on kadonnut hutiloiva ja vähän hompsahteleva käyntitapa. Hänhän on nyt neiti Keijärvi, jolle koulu on yhtä kaukainen asia kuin Noakin arkki.

Harjukatua kulkiessaan hän pysähtyy yht'äkkiä. Nostaltaa ranteitaan aivankuin riipaistakseen "Hulmunsa" seisahtumaan kohtalaisesta ravista. Lehtevien vaahterain lomitse on paljastunut tuo hänelle muinoin niin juhlallinen lyseon pääovi. "Heikkari", hän hengähtää, sillä ei hän ole vielä tullut niin kypsäksi naiseksi, ettei hän heittelisi yhä joskus entisiä somia voimasanojaan.

Niin, kouluthan olivat alkaneet tavallista aikaisemmin. Ja hänen entinen epäjumalansa, arkkitehti Haikka, voi putkahtaa noille portaille koska tahansa!

Sirkka koskettaa vaistomaisesti kädellään toista kättä. Olivatko ne nihkeät, kuten vielä lähes puolitoista vuotta sitten? Eihän toki, eivätkä ne punerrakaan... Mutta jukranpuit! Hänen sydämensähän läpätti kuin Keijärven vellikello. Mitäs se oli sellainen peli?

Sirkka rypistää herkkiä kulmallisiaan, joiden välille tulee soma uoma, kuin hymykuoppa. Kulmalliset nousahtavat. Ja silmät, jotka useimmiten siristelevät turvallisten, pehmeitten luomiensa lomitse, pyöristyvät, pyöristyvät ympyriäisiksi kuin siniset kerät, jolloin niihin tulee liikuttavan säikähtynyt ilme. On totta, että hän osasi käytellä tätä "pyöristämistemppua" jo koulutyttönä – tehokeinona. Mutta nyt oli säikähdys todellista. "Helskutti, minun epäjumalani!" hän hengähteli. Mutta samassa oikeat hymykuopat kiertyvät nokkelasti himmeiksi kuoppasiksi. "Jäklanamma, sen minä teen!" hän tekaisee erään päätöksen nykäyttäen tarmokasta leukaansa, jossa siinäkin on keskellä aavistuksen vertainen kuoppanen, kuin pienen pieni painanne puolikypsässä hedelmässä.

Hän on päättänyt odottaa "Methusalemia". Kävelee takaisinpäin, palaa taas, kuten kerran eräänä toukokuisena lauantaina. Eivätkä hänen polvensa enää vapise. Mutta hän käy kuitenkin hieman kärsimättömäksi. Vähältä pitää, ettei häivähtänytkin punastumisen pieni karehtiva pilvi kaulalta poskille ja otsalle. Se menee kuitenkin ohi. Sillä nyt hän osaa naurahtaa. Ja se nauru on kuin pieni vihurinpuuska. Taas paistavat hänen päivettyneet kasvonsa kuin soikea, viileä herkkuomena Keijärven puutarhassa.

Hän tahtoo näytellä, vain näytellä tuon muinoisen lauantain. Tehdä pilaa kerrankin tuosta entisestä "Clark Gablestaan" ja "Charles Boyer'staan".

Ja arkkitehti Haikka tulee – purjehtijanpuvussaan.

Sirkka näyttelee ujoa koulutyttöä. Niiata niksauttaa: "Hyvää päivää, herra Methusalem!" Mutta Akseli-herra on silmänräpäyksessä tilanteen tasalla. Hän kiskaisee repliikin tuosta heidän entisestä "lauantaistaan": "Voitteko pahoin, Sirkka Keijärvi?" "En, olen vain hulluna rakkaudesta", neiti matkii vuorostaan. "Olen menossa tuonne!" hän viittaa satamalaiturille muistaen silloista itsemurhauhkaustaan. "Menkäämme yhdessä – aluksi Puistolaan", kumartaa Akseli-herra. "Nythän on taaskin lauantai, ja ainakin Kattelukset tulevat sinne päiväkahville."

"Pyhä seurakunta" on alkanut kokoontua vanhojen pöytiensä ääreen. Vain Nelli-rouvaa ja Sulo Nukkasta ei näy. Eikä ainakaan vielä rehtori Nevanperääkään. Mutta jo portaissa he kuulevat Aape Katteluksen käreän baritoonin: "Mitä minä sanonkaan – Keijärven prinsessa! Ja sokkosilla tämän vanhapoika Akselin kanssa?"

Kirsti-rouva, hieman lihonneena, kasvoilla synnyttäneen naisen puhdas, maidonvalkea rauha, mutta silmissä entinen syvä sini, nauraa matalan suloista "kuovinlauluaan", kuten hänen yhä hullaantunut herransa tapasi sanoa.

Aape kertoo Sirkalle kuulumisia: "Mitenkäkö voidaan? No, hm, tjaa, puhuakseni rehtorimme kielellä – tuleeko Natsareetista mitään hyvää? Ei, sillä sieltä tulee profeettoja! Kuule" – Aape oli salaperäisesti kuiskaavinaan – "se ei enää nouse, ei laske, se ei ole sileä eikä karrillaan. Hän ei ole enää Töyhtöhyyppä! Hän on syksyinen kurmitsauros eli kapustarinta, joka yksin tuntureilla laulaa jöröttää 'djörr-djörr, djörr-djörr', sillä hänen puolisonsa on matkustanut muille maille."

Kirsti-rouva hätistää miestänsä vaikenemaan. Mutta Aapen ääni käreytyy yhä korkeammaksi: "Mutta väreiltään se on entisellään: selkäpuolelta musta kuin korppi. Vatsapuolella on musta laikka – kuin lappalaisen nokeentunut luulusikka eli kapusta. Mutta sen kuvun eli vatsan yli kulkee heleä juova – ne kellonperät, näätsen. Hän on sanalla sanoen hänen ylhäisyytensä Kunniallisuus, joka puhuu vain rangaistakseen ja kolealla äänellä kuin Hamletin haamu. Tuo 'kunniallisuus' on nykyisin hänen valttinsa. Ja se valtti on mustempi pataässää. Sanokaa minun sanoneeni, että mies, joka puhuu ylen paljon kunniallisuudesta, on munaskuitaan myöten salarikollinen tyyppi, he-he-he..."

Sigge Jespersen toi annoksensa ja kihersi lehtorin mukana omaa hampaatonta nauruansa. "Meillekö muka, mitäkö meille – herra Ristolle, Lucina-rouvalle ja minulle? Kuule, se kävelee koht'sillään, jumaliste, sen takaan. Tarttuu jo tuolinkulmaan ja nousee, nousee kuin apina leipäpuuhun. Se kiipeää tuossa paikassa oravana ja syö käpyjä – isänsä kuva, kaunis ja rintava kuin nuori simpanssi, ha-ha-ha...

"Ja tämä minun 'suffragettiniko'? Kuule, älä ota, Sirkka, häntä esikuvaksesi tai Akseli-poikaa odottaa onneton elämä. Ajattele, hän tyrannisoi! Äänioikeus on yksin hänellä ja – tietenkin – herra perintöprinssillä. Katso nyt! Hänen kasvonsa ovat julmat kuin tyttökoulun neiti Hirmulla. Ja periaatteet? Herra-paratkoon ... kapalosta kolttuun ja koltusta vannaan ja vannasta vellille, poika nimittäin – minä en saa muuta kuin kiikkua paistinpannun varressa ja pestä astioita, minä suuri keksijä ja nero... Mutta ajattele, tiedätkö?" Aape oli taas kuiskaavinaan. "Kun hän on pyöräyttänyt tusinan poikia, hän on oleva tuhat kertaa viettelevämpi kuin huonohampainen Maria Stuart, minulle, hepsankeikalle, he-he-he..." Ja nyt herahti Aapen nauru hellänä, hyreksivänä, kuten ainakin ylen onnellisella miehellä.

Kirsti-rouva tarttuu avioherraansa niskahaivenista muka tukistaakseen. "Katsokaa nyt, häneltä ei saa suunvuoroa", hän hymyili onnellisena. "Sinä voisit todellakin, ukko parka, perustaa oikean juorukoulun ja tulla – rehtoriksi!"

"Äläs, minä?" Aape ilvehti. "No, jaa, hm ... minä olen kyllä hurskas mies. Mutta olenko minä mikään hotelli Hyveen tampuurimajuri? Ja mistä minä otan, minä, joka olen ollut syytettyjen penkillä koko ikäni, sen moraalisen ulkokultaisuuden määrän, joka tarvitaan, ennenkuin syntyy – auktoriteetti? Sitäpaitsi! Millä minä nyt enää ennätän hankkiutua onnettomaan avioliittoon, joka lahjoittaisi minulle lasten sijasta tuon happamen ylevyyden, tuon kolean synkkyyden, jonka varjossa meidän rakkaan nuorisomme on opiskeltava, jotta siitä kasvaisi pikkuporvarillisen kunniallisia kansalaisia... Aamen. Lehtorskana pysyt."

Aape näytteli kolean synkeätä naamaa. Oli huokailevinaan raskaasti. Mutta remahti muitten mukana pitkään iloiseen nauruun, kunnes Lucina teki varoittavan merkin viitaten rantatielle.

Rehtori Nevanperä oli tullut näkyviin tienmutkasta.

Antti Jeremiaan kasvot ovat laihtuneet ja luutuneet. Kutistuneet ovat hartiatkin. Mutta ne näyttävät kannattavan yhä kovina ja lujina paksua päällystakkia kuin heinäseipään sitkistynyt poikkipuu taakkaansa.

Hän pysähtyy. Kysyy Sirkalta yksikantaan, joko Elsa Varjala oli tervehtynyt palatakseen koulutyöhön. Hän ei ollut läheskään tyytyväinen hänen sijaiseensa.

Sirkka säikähtää. Hän sopertaa: "En oikein tiedä ... ehkäpä vasta..." "Mikä häntä oikeastaan vaivaa?" kysyy rehtori tutkivasti. "Hän ei ole lähettänyt min-kään-laista lääkärintodistusta." "Minä ... en ole häntä usein...", yrittää Sirkka valhetta. Mutta kiukustuu itsekin itselleen ja kivahtaa: "Se on kertakaikkiaan sellaista tautia, ettei sitä paranna Aleksanteri Suurikaan ennen kevättalvea."

Aape ja Kirsti-rouva, jotka tunsivat Elsan salaisuuden, säikähtivät. Rehtorin katse ilmaisi vaarallista hämmästelyä. Mutta Aape löi häneltä niin sanoaksemme pienellä kamppauksella jalat alta: "Apropos", hän oli muistavinaan, "miten voi korea Leena-neitsykäisemme?" Ja lisäsi ikäänkuin kunnioittavana kohteliaisuutena Antti Jeremiaalle: "Hän puhui kesällä niin hellällä ylpeydellä sinusta, rehtori. En tietänytkään, että hänellä oli ollut ilo hoitaa sinua viime maaliskuun raskaassa koettelemuksessa..."

Aape jäi sirrittämään Antti Jeremiasta viattomin silmin, joihin pirahti kuin vahingossa pieni pisara kelmiyttä.

Lucina puraisi huuliaan yhä säikähtyneempänä, sillä Antti Jeremiaan ilmeikäs nenä oli alkanut hengittää syvään ja pitkään, edestakaisin kuin pajan palkeet. Ja nainen kun on miestä taitavampi diplomaatti, hän pelasti tilanteen, muka innostumalla: "Entä miten kukoistavat Linda Lehtinen ja hänen Eemelinsä uudessa virassaan, rehtorimme vahtimestareina? Heidän häänsä olivat todella iloisimmat missä olen koskaan ollut."

Sirkka yhtyi nokkelasti hämäämään asiaa: "Eemeli on liikuttava!" hän nauroi. "Hän jönkii kesken rukiinniiton kantamaan puita ja vettä Lindan keittiöön. Linda hyörii kuin halkotarhassa ja puhuu, puhuu, niin että mesi tirisee huulilla. Eemeli rojahuttaa halot lattialle, tokaisee muka miehekkäänä: 'Eihän ne nuo vaimoihmiset parempoa taivasta tartte, kun ne voan soa tämmösen hyvän miehen...' Se on Eemelin jokapäiväinen rakkaudentunnustus. Mutta Linda vastaa tuhannella eri tavalla. Milloin hän ylpistelee: 'Nee-ne, sinä ... mutta kylläpäs sait aast'aikoja suutas asetella, ennenkuin tämä tyttö lankes... Toisen kerran hän on uhkailevinaan: 'Varo, sinä senkin ... kyllä tämä hame housut kurissa pitää.' Se on hänen taatuin valttinsa, ja sitten sitä tulee, tulee kuin..."

Sirkka elehti kuin paras näyttelijätär. Mutta siihen se yht'äkkiä katkesi. Kesken lausetta sävähtivät hänen silmänsä ympyriäisiksi. Laiturilta päin oli törähtänyt laivan lähtötorvi sellaisella voimalla, että Puistolan ravistuneet lautaseinät rakoilivat. "Heikkarin heikkari!" Sirkka kauhistui. Hän oli myöhästynyt laivasta. Mutta alkoi sittenkin kokoilla pakettejaan, juostakseen päätä pahkaa laivasillalle.

Ja taas hän lamautui. Oli mahdonta ennättää. Elsankin tavarat olivat jääneet noutamatta. Mutta Akseli-herra levitti kätensä: "No, mutta, neiti ... meillähän on loistava purjehdusilma! Olin juuri aikonut... Näettehän puvustanikin...!"

Antti Jeremias nyökkäsi hyvästiksi. Siirtyi syrjään, yksinäiseen pöytäänsä aterioimaan lounastaan. Hän ei ollut hankkinut uutta emännöitsijää. Hän ei ylimalkaan jaksanut ajatella oman elämänsä järjestämistä. Se sai yhä maata joissain – hajoavana koppana rikkatunkiolla. Hänen velvollisuutensa oli vain pitää kunnossa siisti ja kunniallinen aita takapihansa ympärillä.

Varsinkin nyt, kun jo hänen vihamiehensä kaiveli hänen arinta salaisuuttaan kuin rakki herkullista luupalaa.

Antti Jeremias oli synkkä kuin hämäräikkunaisen myllyn peräseinä. Hän iski sitkeään sipulipihviin yhtä sitkeässä vihassa. Veitsi sahasi edestakaisin, itsepäisesti. Huulet puristuivat hitaasti verettömiksi.

Mutta eräänä hetkenä veitsi pysähtyi. Hän pani haarukan syrjään ja huokasi pienestä helpotuksesta. No, jaa, hm ... oli se sentään luojan lykky, että Leena oli häntä hyvällä muistellut... Nehän olivat siis paikallaan ... asiat – siellä päin.

2.

Voimakas elokuinen läntinen painaa matkalaiset suotuisassa laitatuulessa vinhaa vauhtia Keijärven rantoja kohti. Uhkaavan tummat, mutta harvahkot pilvet painuvat heidän ylitsensä omilla matkoillaan.

Korpiset raskaat rannat katkeavat loihtimalla kylä- ja peltoaukeamiksi, jotka kiitävät ohi vuoroin pilven varjossa, vuoroin teräksen kovassa valossa, häikäisevän kirkkaina – niityt heleän vihannassa äpäreessä, ruispellot sängellä, kaura- ja vehnäpeltojen yhä vielä lainehtiessa ja jäädessä jälkeen epätodellisen valkeana vaahtona.

Niemien kärjissä, rantakumpareilla, helottavat yksinäisissä pihlajissa kirpeän punaiset marjatertut, Koivikkorinteitten viheriöistä seinistä siintää keltaisia laikkoja kuin maalarin huolettoman siveltimen niihin heittäminä. Ja tummat, vuoria kulkevat havumetsät peittyvät ajaksi kilometriseen pilvenvarjoon, nousevat taas valomeren piiriin, uhaten vuoroin kuin muinaispeikkojen jättiläiskilvet, vuoroin paistaen mahtavaa, aurinkoista elämää.

Vähitellen pilvenmöhkäleet laajenevat. Aallot vahvistuvat vahvistumistaan. Mutta rantalepikot ja kortteikot huokuvat yhä lämmintä lemua.

Sirkka on istunut vaiti. Hän tuskin vastaa kavaljeerinsa kyselyihin. Nyt on sitä paitsi Akseli-herralla täysi työ purjeitten hoitamisessa ja peränpidossa. Hänen silmänsä ovat käyneet tarmokkaan vakaviksi. Sirkan silmät avautuvat säikähtyneinä. Tuollaisena, noin vakavana hän ei ole koskaan nähnyt "epäjumalaansa".

Koko tässä luonnossa ja yhä ja yhä jatkuvassa huimassa kiitämisessä on jotakin kohtalokkaan mahtavaa. Sirkka tuntee itsensä pieneksi tämän kaiken keskellä ja – tuon miehen edessä. Hän pelkää. Ja yhtä hyvin hän seuraavassa hetkessä hurjistuu ilosta. Tämä on kuin ratsastamista hänen "Hulmullaan", jonka harja tuossa edessä liehahtelee hyrskehtivänä kuohuna.

Nyt hän ei pelkää. Mutta hän tuntee hirvittävää ujoutta. Hän ei osaa luontevasti hymyillä "epäjumalaansa" vastaan, joka vihmovan, kostean ilman läpi katsoo häntä kuin jostakin hallitsevasta korkeudesta.

Sirkka yrittää ottaa kiinni nokkelasta järjestään. Mitä – siinähän on vain hänen "Methusaleminsa", kymmenen vuotta häntä vanhempi herrasmies, vanhapoika, ho-hoo-ho, jotakin kuivettuvaa sorttia ... helskutti vieköön!

Tuuli alkaa vaimeta. Mutta sitten putoaa alas rankkasade. Tässä on rakeita seassa. Ja sen jäätävästä sylistä syntyy kaiken lisäksi ukkosilma.

Salamoi harvoin, mutta jyrähdykset seuraavat heti perässä pitkinä ja mahtavina. He pääsevät hitaasti eteenpäin. Akseli-herran on täytynyt ruveta luovimaan. Sirkkaa palelee, kirjaimellisesti. Mies heittää kiireesti perästä suuresta nyytistä Elsa Varjalan syyspalttoon Sirkalle. Huutaa käskevästi: "Yllenne, oitis!"

Sirkka tottelee. Mutta hänen silmänsä katsovat niin ympyriäisinä, että kavaljeeri nauraa. Märkien kasvojen vaiheilta kuuluu selvä hohotus. Mutta se on ... toisenlaista kuin kerran, eräänä toukokuisena lauantaina. Se on läheistä, ihankuin se komentelisi omaansa ja nauraisi – voitetulle rakastetulleen.

Alkaa hämärtää. Yhä hitaampaa on kulku. Vilu, hitaus ja tuo mies ovat ärsyttämäisillään Sirkan kiukkuiseen itkuun.

Mutta – hän ei huomaa, miten aika on kulunut. On melkein pimeä ja myrskyn jälkeen, tyynten aukenevain peltojen takaa alkavat leimahdella himmeät elosalamat. Ne jatkuvat ja jatkuvat, harvakseen, juuri silloin, kun ei niitä enää osannut odottaa.

Eikä hän käsitä, koska se on tapahtunut. Mutta hänen "epäjumalansa" on ohjannut hänet perään, vierelleen ja hukuttanut hänet suuren huopapeitteen sisään. Sirkka tottelee avuttomana. Ja hänen tulee lämmin ja turvallinen olla.

Entinen nokkela Keijärven Sirkka pistää leukansa näkyviin hupusta. No, siinä se nyt taas oli ... tuo hänen "Koljattinsa" jykevä leuka. Hän kurkistaa taas sen alta taivasta, kuten kerran tervantuoksuisella satamasillalla. Hän kukertaa hyvillään. Olipa nyt hämärä, melkein pimeä. Nyt voisi vaikka – kostaa, ottaa tuosta leuasta kiinni ja puraista, niin että "Methusalem" ärjähtäisi kivusta ... tai – ehkäpä – koskettaa siihen niin hiljaa, että...

Sirkka nauraa hiljaista, ärsyttävää naurua.

Mutta se katkeaa. Hänen pimeässä siristelevät silmänsä kauhistuvat. Mies on painanut hänet sanaa sanomatta itseänsä vasten. Suutelee häntä pitkään. Hän ei saa käsiään irti puolustautuakseen. Hän uskoo näkevänsä painajaisunta. Näkymättömästä pimeydestä painuu hirvittävä peikko hänen ylitseen. Se painaa kovat kämmenet rintaa vastaan, joka ei kykene kauhusta hengittämään. Se repii hänen vaatteitaan. Hän luulee kiljahtavansa toivottomasta kauhusta – hänet riistetään alastomaksi, hänet häväistään... Tuo julma satujen satu, kauhukuva, josta nuorennuoret neitseet näkevät kaukaisen aavistelevia, haihtuvia unennäköjä, on nyt syöksynyt hänen sieluunsa hirvittävänä, surmaavana...

Hän yrittää herätä. Epätoivon vimmalla hän kiemurtelee tukahduttavan peiton sisässä. Mutta voipuu voipumistaan. Uni on muuttunut raukaisevan suloiseksi. Elosalamat leimahuttelevat taivasta, hän peittää silmänsä luomien alle. Mutta hän näkee ne sittenkin. Ne huumaavat hänen aivonsa. Ne tuntuvat valaisevan koko hänen olemuksensa. Eikä hän tunne enää ympärillään ahdistavia peittoja. Vihdoin hän ei voi olla avaamatta silmiään. Ja siinä hän on ... mies.

Sirkka katsoo läheltä hänen kasvoihinsa, jotka ovat kosteat – nuoret ja kauniit.

Mutta hän yrittää sittenkin kiukustua. "Methusalem", hän tapailee suuttumusta. Mutta ei, siitä ei tule mitään. Ääni soi hellän toruvana.

Hän suuttuu muutteeksi itselleen. Hänen täytyy sittenkin puraista tai ... lyödä korvalle. Muuten se kohta, taaskin, ärähtää hävyttömästi: "Kakara..." Ja nauraa, nauraa hänen avuttomuuttaan.

Keijärven Sirkka on täysin hereillä ja melkein entisellään, tappelutuulella. Hän on jo saanut irti käsivartensa. Kädet kohoavat. Ne ovat tarttumaisillaan tuota miestä leukaan. Mutta – kuka sen ymmärtää! Hän saakin vimmatun halun suudella itse. Hän tahtoo, tahtoo...

Ja siinä se oli. Oman kirpeän suloisen sydämensä pakosta hän suutelee miestä suutelemistaan, sopertaen lyhyenlyhyinä lomahetkinä: "Sinä, sinä, Methu-sa-lem, sinä, sinä..."

He ovat jo, kummankaan huomaamatta, sivuuttaneet Tuulensuun niemenkärjen. Kähärin talon rantakoivikko hämärtää edessä. Mutta alus etenee hitaasti kuin tervassa.

Akseli Haikka remahtaa nuoreen, raikkaaseen nauruun. "Nyt, Keijärven prinsessa, airot käsiin, meidän täytyy soutaa!"

Ja he soutivat. Saattoivathan he päästä maitse, polkua pitkin, Lipakonvuoren taitse, Keijärvelle, ainakin aamuun mennessä.

3.

On kaksi synnyttävän naisen kohtaloa, joissa elämä tuhoaa omaa itseään. Se on niissä tunnottomimmillaan, säälimättömämpi kuin mikään peto.

Nuori nainen, joka odottaa lasta rakastetulleen – tämän hyljättyä hänet oman onnensa nojaan – on säälittävin kaikista marttyyreistä. Eikä ole totisesti oikeutta tässä yhteiskunnassa, ennenkuin hänen kiduttajansa, tuo pyövelin rakkarirenki, jolle nainen antoi nuoruutensa, pannaan häpeäpaaluun, rautoihin ja vuoren sisään pakkotyöhön, kunnes on maksanut petoksensa.

Mutta nuori, yksinäinen nainen, joka kantaa kohdussaan lasta sodassa kaatuneelle rakastetulleen – hän on marttyyri ja pyhimys, jonka eteen kaikkien sydämien olisi langettava maan tomuun, sillä hänen sydämensä, ruumiinsa ja sielunsa saa kestää enemmän kuin ihminen kykenee ajattelemaan.

Eivät riitä hänelle ruumiin vaivat, ei luonnollinen pelko kovan hetken lähestyessä. Surun, toivottoman murheen syöpä jäytää hänessä elämän alkuemää. Hänen täytyy se tuhota juurineen, kyetäkseen synnyttämään. Katkeruuden myrkky siittyy hänen vereensä. Hänen sydämensä täytyy kasvaa, kasvaa. Sen täytyy kestää kolminkertainen paine, sillä sen tulee puhdistaa myrkystä suonten veri, puhtaaksi ja teräksisen kirkkaaksi kuin on aamuinen lähde korpikosken latvoilla.

Sodassa haavoittuneen sotilaan lääkitsee nainen. Sodassa rampautuneen miehen hoitaa nainen. Sodassa kaatuneen hän peittää maan multaan ja siunaa, siunaa jokainen aamu ja ilta.

Mutta ken auttaa yksinäistä naista, joka kantaa kaatuneelle rakastetulleen poikaa tai tytärtä? Tiedän, tiedän ... hyvät sydämet sulavat säälistä hänen lähellään, hyvät ja lujat sydämet kamppailevat hänen kerallaan, hänen lähimpänsä ovat ehkä häntä hoitamassa.

Mutta hänen on kuitenkin kestettävä synnyttävän naisen murhenäytelmistä raskain, hänen, jonka pitäisi saada uneksia tuhansien käsien palvomana kuningatarten vuoteella, kunnes hänen aikansa täyttyy.

Tämänlaatuinen kohtalo oli tullut Elsa Varjalan osaksi. Sen joka hermollaan vaistoten hän istuu Kähärin talon porstuakamarissa, akkunan ääressä, johon sattuvat tuon tuostakin leimahtelevat elosalamat.

Hänen kätensä alla, polvea vasten, on Yrjö Kuparin viimeinen kirje. Huoneessa on melkein pimeä. Mutta sitä lukeakseen hän ei tarvitse valoa. Sen jokainen ajatus on hänelle elosalama, joka valaisee leimahduttavalla voimalla hänen sydämensä ja muistinsa kammiot.

Näihin saakka hän on kestänyt raskautensa monet vaivat ja päättymättömän murheensa juuri tämän kirjeen avulla.

Siinä on merkillisiä sanoja, hänelle kuolemattomia. Se pitää yhä yllä heidän yhteiselämäänsä. Ei taivaassa eikä maan päällä, vaan jossakin kolmannessa olotilassa, jossa hänen vainajansa on yhtä elävä ja todellinen kuin eläessään hänen luonaan ja hänen rakkautensa yhä yhtä kukkea pelto, niin kuin ei mikään viikate sitä olisi leikannut.

Tähän saakka hän ei ole osannut ajatella paljoakaan, mitä on maailma sanova hänestä, aviottomasta synnyttäjästä. Hänellähän on puoliso, joka ei ole väistynyt hänen rinnaltaan. Hehän ovat tänäkin hetkenä omassa yhteiselämässään päästämättömästi vihittyjä. Heillehän syntyy poika, sankaripoika...!

Tässä on heidän vihkitodistuksensa. Se todistaa sadoin kirjaimin, että hän oli puolisonsa vierellä hänen lähtiessään viimeiseen taisteluunsa ja että mies voitti kuoleman rohkeassa ilossa heidän poikansa tähden.

Elsan ajatusten silmä seuraa pimeässä kirjeen rivejä sana sanalta. Se on vastaus siihen hänen kirjeeseensä, jossa hän oli ilmoittanut aavistelevansa heidän yhteistä onnentapaustaan. Sen huumaava rakkaus, sen uhkuva riemu, sen jokainen rivi ja sana kietautuu samojen sanojen ympärille, jotka hän oli viime hetkellään hengäissyt katkonaisin jaksoin Olli Kartulle: "Minun sydämeni paisuu, sillä te molemmat olette minua lähellä..."

Cidin tarina oli toistunut, ja hän, Jimena, istuu nyt yksin poikansa keralla.

Tällaisten ajatusten paino on näihin saakka täyttänyt Elsan sydämen, joka on kasvamistaan kasvanut hänen kärsimystensä mittaiseksi. Se on jakanut hänen ruumiiseensa kaiken sen, mitä se on tarvinnut. Se on valautunut uneksivana rauhana hänen hermomaailmaansa. Se on valaissut hänen yksinäiset yönsä vahvalla valollaan.

Vasta viime aikoina hän on alkanut tuntea kovan maailman puristuvan ympärilleen, työntyvän viikko viikolta yhä lähemmäksi, ahdistavana, tahraavana ja häpeällä, vieläpä puutteella uhaten.

Naisolennon elimellisintä luontoa hän ei ole kyennyt muuttamaan. Ruumis on käynyt kömpelöksi. Hän on sekä vaistomaisesti että nyt jo maailmaa vastaan varautuen peittänyt piiloon sen salaisuuden. Ainoastaan oma äiti, Kattelukset ja Keijärven Sirkka tuntevat sen.

Mutta ennen niin reippaan Ulla-rouvan rohkeus on luhistunut. Ei hän ymmärrä enää tätä aikaa. Elämä on sittenkin hänelle jo liian myrskyistä. Ei hänen nuoruudessaan ollut mahdollista, että sivistyneen perheen tytär joutui vihkimättömänä tuohon tilaan. Hänellä oli joka hetki tunne, että hänen miesvainajansa näki oman perheensä alennustilan ja syytti häntä, vaimoansa, höllästä kasvatuksesta.

Tuo vainaja, kaikissa elämäntavoissaan hyveellisen miehen perikuva, ilmestyi hänen uniinsa, silmät surullisen syyttävinä. Aamuisin hän heräsi henkisesti uupuneena. Iltapuhteet hän itki, salaa, mutta Elsa näki hänen itkunsa jäljet nopeasti riutuvilla kasvoilla. Ja tytär heräsi turvallisesta unielämästään kuin hänet olisi työnnetty lämpimästä pesästä syksyiseen räntäsateeseen. Epätoivo tarttui häneen jo tuolloin tällöin. Eikä äiti kyennyt lohduttamaan. Päinvastoin, sellaisina hetkinä Ulla-rouvan hermot pettivät kokonaan. Hän ei itkenyt enää piilossa. Hän itki, syytti ja voivotteli tai huokaili surkeasti, muka itsekseen.

Mitä heistä oli tuleva. Heidän viimeisetkin varansa menivät Elsan sijaiselle. Juuri ja juuri heidän viimeiset säästönsä riittivät pääkaupunginmatkaan, synnytyslaitoksen menoihin...

Mitä enemmän elokuun sumuyöt keräsivät Kähärin noromättäille ja mataliin petäjänvesoihin takkuisia hämähäkinseittejä, sitä enemmän kertyi elämänrihkamaa, hätää, häpeänuhkaa ja pelkoa heidän iltojensa pitkiin varjoihin.

Yhä pimenevä maisema kääntyy tänä iltana Elsaa vastaan kuin upottava suo. Elosalamat, joissa ennen on ollut mahtavaa, rauhoittavaa voimaa, nousevat nyt uhkaavina. Ne tulevat, himertävät, paisuvat yht'äkkiä, yltävät korkealle, ja ne näyttävät syleilevän koko taivasta. Elsa tuntee itsensä sanomattoman pieneksi ja turvattomaksi. Kammon kerä, joka on kuin takkuisista seiteistä kudottu, painuu tukehduttavana hänen olemukseensa. Hänelle tulee halu parkaista ja paeta, juosta tuonne pimeyteen ja piiloutua ihmisten silmiltä.

Talon emännät ovat ruvenneet häntä tarkkailemaan. Veera tirkistelee ohimennessään häntä punaluomisilla silmillään. Nostaa hyppysensä huuliensa eteen, pärpättää muka imarrellen: "Hai-jai, jai-jai, kun tämä meiän ryökinä ihan silimissä lihhoo." Loviisa-emäntä seisoskelee porstuanovella kädet puuskassa. Ei sano mitään. Mutta hohahtelee epäluuloisesti.

Pieni Venla-tyttö on ilmestynyt pimeässä hänen kupeelleen. Ilmi-emäntä kulkee hämäränä ohuena haamuna pihan yli myöhäisaskareillaan. Elsa painaa tyttösen itseänsä vasten rinnassa polttavaa itkua. Herrajumala, huutaa hänessä toivoton hätä, niinhän hänen oli käynyt kuin kerran Ilmi raukan. Hyljättyjä he olivat molemmat – hän, Elsa, turvattomampi kuin kukaan muu nainen tässä maailmassa...

"Talama, talama", osoittelee Venla-tyttö taivaanrantaa äänessä vapisevaa pelkoa. Hellyys tulvahtaa taas Elsan sydämeen. Hetkeksi unohtuu hänen oma hätänsä. Hän nostaa tytön syliinsä, heijaten tätä edestakaisin kuin tyynnyttääkseen omaa sammuttamatonta tuskaansa.

Taaskin palaa hetkiseksi rauha. Tuo pieni lämmin tytönruumis huokuu häneen lapsen salaperäistä elämänvoimaa. Se on kuin lapsi hänen omassa ruumiissaan, pieni kuin linnunpoika pesässään, mutta kuuma, elämää värisevä ja voimakkaampi kuin mikään muu olento taivaan alla.

Kaksi haamua näyttää yhtyvän pihamaalla – Ilmi ja hänen äitinsä. Ilmi näyttää tulevan tällä kertaa rannasta päin, jonne hänen kätensä viittoilee. Äidin hahmo eroaa toisesta, katoaa rantaveräjälle päin ja palaa juoksujalkaa takaisin. Kuiskailee hengästyneenä Elsan korvaan: "Nyt ne tulevat, siinä sitä ollaan. Mihinkäs nyt itsesi panet...?" Äänessä on taas syytöstä ja hätää. Vasta hetken kuluttua hän osaa tokaista Ilmin nähneen purjeveneen lähestyvän rantaa.

Purjevene – arkkitehti Haikka ... vieras mies! välähtää Elsan säikähtyneissä aivoissa. Ehkäpä oli siellä mukana Olli Karttu, joka oli uhannut tulla katsomaan – eikä tietänyt mitään hänen kohtalostaan. Tai – ken tietää – rehtori Nevanperä!

Kauhu kahmaisee hänet kokonaan syliinsä. Pako, pako! Hinnalla millä hyvänsä... Rehtorin kuva on viime aikoina tullut yksinpä hänen uniinsa. Sen ruskeat silmät ovat tuijottaneet häntä läheltä, milloin ilkeän voitollisina milloin hehkuen kuin tulessa – syyttävinä, kauhistavan säälimättöminä. Hänen kaikkien pelkojensa pohjalla on ollut aina tuon miehen kuva, joka on järkkymätön omassa hyveellisyydessään eikä tule hänelle armoa antamaan... Eikä hän vain pelkää tätä miestä. Hän vihaa ja halveksii. Naisen terve, erehtymätön vaisto vihaa hänessä tuon miehen koko sielua, tämän tekohurskautta ja ulkokullaisuutta, joka kutoo ja kutoo nuoren, alttiin ihmissydämen varalta tihenevää ja yhä tihenevää verkkoa kuin jättiläishämähäkki, kuolemaa ennustava risti selässä ja koko ruumis täynnä tappavaa myrkkyä.

Kauhu on yltynyt kuristavaksi. Hän ei saa liikahtamaan jalkojaan. Nämä ovat lyijynraskaat. Päätä polttaa. Kädet hapuilevat eteenpäin. Mutta jalat eivät nouse, kunnes hän parahtaa kuin vainottu eläin.

Jalat ovat samalla kevyet. Niitä ei tunne, mutta ne ajavat häntä eteenpäin. Yöilma huumaa hänen päätänsä. Sen polte muuttuu hämäräksi sumuksi.

Ulla-rouvan hätäilevä ääni hukkuu samaan sumuun. Elsa juoksee vaistomaisesti valkamasta poispäin, Keijärven tielle. Mutta kun hän tulee lehmihaan veräjälle, hän kauhistuu sitäkin ja syöksyy oikealle Kähärin metsälampea kohti, jonne pitkä noronuoma polveilee.

Viettävä alamaa kiidättää pakenijaa. Sananjalkojen loppumaton meri päättyy. Petäjien haamut ovat madaltuneet. Katajat ja näiden jälkeen vielä matalammat suopetäjät tulevat vastaan. Ja yhä hän haamii niitä pitkin kuin olisi heittynyt uimasilleen. Märät, tahmeat seittitukut tarttuvat hänen käsiinsä. Yhtä märkä härmä lyöttyy paksusta noronurmesta hänen kenkiensä sisään. Hame kietoutuu raskaana pohkeisiin. Hän tuupertuu maahan, nousee, lankeaa jälleen mättääseen. Mutta jatkaa, jatkaa ... hengitys merkillisen keveänä. On kuin elämän koko tarmo olisi häneen keräytynyt suoraan maasta, tämän kosteudesta, nurmen, suopursujen ja suomullan voimakkaasta lemusta.

Nyt hän kulkee matalaa rantaniittyä, josta kohoaa yhä matalia mättäitä. Hän tarpoo eteenpäin lampea kohti. Mutta hän ei pääse, hän ei jaksa enää. Häntä raukaisee. Hän tuntee olevansa pimeän unen partaalla, joka peittää hänet vähitellen tummana, pitkänä aaltona pimeyden merestä.

Aamu sarastaa. Nousevan päivän valo säärii taivaanrannan pilviseinämästä. Se on epätodellista hyvää tekevänä valuvaa kirkkautta, pehmeää kuin maito ja yhtä valkeaa.

Elsan olo tuntuu merkillisen hyvältä. Hänen kätensä alkavat tapailla laajaa mättäikköä, jolle hän on uupunut. Kovat karpalonraakileet, joissa on jo hivenen verran punaista väriä, koskettavat hänen sormiaan.

Hän hymähtää, katsoo itseään. Ottaa yhä virkeämpänä kouraansa karpalon vanoja. Kuin kylmän kylmä helminauha, hän ihmettelee. Miten kovia, kuultavan kirkkaita ja terveitä... Niitä tekee mieli puraista. Niiden maku on karvasta kuin katkerin lääke. Ne ovat kylmiä kuin jää. Mutta ne kirpaisevat huulia. Niihin on aivankuin pienen pieneksi koteloksi kertynyt luonnon kaikki terveys ja voima. Ne aikovat kasvaa, yhä pyöristyä, punertaa, kerätä itsensä täpötäyteen verenpunaista mehua. Eivätkä ne aio menettää väriänsä, ei elämäntahtoansa edes hangen alla...

Elsa on suutahtamaisillaan koko viimeöiselle itselleen. Hänenhän oli täytynyt viime yönä olla hullu! Nyt näytti elämä taas uudelta. Aurinko muuttui yhä teräksisemmäksi. Koko elämässä oli karpalon makua. Mutta siinä oli myös rautaa, jota tarvitsi sekä hänen sielunsa että ruumiinsa. Niin, hän itse ja hänen poikansa, joka oli syntyvä tähän maailmaan kuin pikkuruinen, kova ja kirpeä karpalonraakile, ytimissään koko elämä.

Elsan astunta voimistui askel askelelta. Hän tiesi olevansa pelastettu. Hän aikoi kyetä taistelemaan.

Oli aivankuin Venla-tyttönen olisi juossut häntä polulla vastaan. Kyllä elämä osaa tehdä omat ihmeensä, kullekin ajallaan. Heitähän oli ollut vain kolme naista, Ilmi, äiti ja hän... Ja aurinko, tuo sama aurinko oli näyttänyt heille ihmeensä – Venla-tyttönen juoksenteli nyt kuin kärppä, kiipeili oravana, lenteli kiitävänä pääskynpoikasena pieni kolttu tuulessa liehuen, silmät napottaen, pieni nyrkki lujana oman elämän puolesta.

Yhä kiireisemmin etenivät Elsa Varjalan askelet. Hän harkitsi jo valmisteluitaan Helsingin-matkaa varten.

VIIDESTOISTA LUKU

1.

Elsa Varjalan kaupunkiasunnon pienessä kamarissa jokeltelee hänen selkänsä takana korissa eräs vaarallinen salaisuus – hänen pojanpalleronsa, jota hän nimittelee milloin Yrjökseen, milloin pikkuruiseksi sankarikseen, milloin osattomaksi raukakseen.

Elsa juoksee lapsenkorin ja akkunan väliä. Hän on levoton. Mutta hän ei aio pelätä. Hän on hiljan tullut kaupunkiin. Koulu on alkamassa kevätlukukauttaan. Hänen on ilmaistava asia rehtori Nevanperälle ennen virkaansa astumista. Mutta hän on sitä lykännyt jo useita päiviä. Hän ei pelkää, ei saa pelätä. Mutta kuka äiti ei sittenkin vapisisi poikansa puolesta? Miten käy hänen lapsensa, jos hänet erotetaan virastaan? Mistä hän saa tarpeeksi nopeasti uuden työpaikan elättääkseen poikansa, itsensä ja yhä sairaammaksi kääntyneen äitinsä?

Hänestä tuntuu, kuin ero koulusta leimaisi hänet häpeällä, hänet ja hänen poikansa. Se oli ulkokultaisen yhteiskunnan verinen loukkaus hänen rakastettunsa uhrimuistoa ja heidän rakkauttaan kohtaan. Koko hänen oikeudentuntonsa kapinoi tätä kovasydämistä maailmaa vastaan, jossa tekohurskaat, rakkaudessa hedelmättömät olivat määräämässä ja tuomitsemassa, yksinpä hänen poikansa kohtalosta.

Hänen täytyi kestää urhoollisena. Mutta sittenkin hän piilotteli yhä aarrettaan kuin varastetun tavaran kätkijä, peläten joka hetki rehtori Nevanperän kääntyvän heidän pihaportilleen, pitkien puuportaitten kirahtelevan kovien anturoitten alla ja hänen luutuneitten kasvojensa, pimeitten kulmallistensa ja "moraalisesta" voitonilosta tärisevien huuliensa työntyvän sisään tuosta ovesta ja... Niin, mitä hän oli vastaava. Ooh, hän tiesi, mitä hän ajatteli, mutta hän ei ollut koskaan osannut puhua taitavasti. Eihän ollut ihmiskielellä sanoja, joilla kuvata pyhää murhetta tuolle itsekylläiselle miehelle. Ja millä avata vahingonilon lasittamat kovat silmät näkemään tämän lapsen ... hänen Yrjönsä taivaallista kauneutta? Ooh, nehän olivat sokeammat ... nuo silmät kuin synnyntäsokon...

Taas hän kurkistaa akkunasta. Ei, ei ketään. Helpoittava hengähdys vie hänet jälleen korin ääreen, jossa Yrjö-poika riuhtoo kapaloita töppösillään.

Mutta tuskin on Elsa ennättänyt hyssytellä poikaa, kun Ulla-rouva pistää päänsä ovesta, taaskin hätäisenä ja ilmeet syyttävinä: "Nyt sieltä tullaan..." "Rehtoriko...?" Elsa jännittää vartalonsa kerätäkseen viimeisetkin voimansa. "Ei, ei se taida...", äidin huulet vääntyvät huohottelevan itkun tapaiseen.

Ovikello kilahtaa heleästi ja soi sitten kuin leikitellen. Se on Aape Kattelus! ilahtuu Elsa. Kukaan muu ei soittanut hänen tavallaan.

Jo ovessa Aape kompaili vanhaan tapaansa: "Kansalainen, varo poikaasi – Pörröpää lähestyy", hän väärenteli vanhaa laulua Caesarin Gallian-retkistä. "Rehtoriko? Tietääkö hän ... aikooko hän...?" Ja taas tuli Elsan silmiin turvattoman linnun hätäilyä, joka ei osaa takaisin ullakon ikkunasta luojan vapaaseen ilmaan.

"Älä nyt viipota turhia, västäräkki", Aape lohdutteli, "ei se ... houkutuskäärme minun lintuistani maaruunsa hotkaise..."

Aape kepsutteli korikehdon vierelle ruveten töpsäyttelemään sormellaan Yrjö-pojan rintaa. Hiihtelee ikkunan luo, hyräilee Antti Jeremiaan pilkkalaulua, käännähtää tokaisten: "Minulla on, katsos, täällä", hän kopauttaa otsaansa, "sellainen hengenpiiska, että kalkkarokäärmekin pudottaa myrkky hampaansa ja rukoilee armopalaa kuin hampaaton akka".

Portaat narisevat, rotisevat pitkään. Molemmat kuuntelevat. Aape hohahtaa hyvillään, Noin voi astua vain Antti Jeremias rasvanahkaisillaan, joissa on lujat nahkanyörit ja paksut anturat.

Aape on käännähtänyt ovea kohti tappelunhaluisena ja viheltää pariin otteeseen, aivankuin olisi sivaltanut olemattomasta saappaanvarrestaan viuhuvan piiskan. Kuiskaa Elsalle: "Koetapas pelätä... Kuule, tuo sassiin ... se kirje..." Elsa hakee, löytää, ojentaa rakastettunsa viime kirjeen Aapelle kiirehtien taas kehdon ääreen.

Ja Antti Jeremias astuu odottelematta ja koputtamatta ovesta. Hän seisoo hetken ovella paksu talvipalttoo yllä kuin musta patsas. Naapukka siirtyy kuitenkin käteen. Tukka on yhä luja, niin että sen ruosteenkarva kiiltää voimakkaasti. Mutta kasvot ovat entisestäänkin riutuneet. Jotakin onttoa ja tuijottavaa on tullut hänen ruskeapohjaiseen katseeseensa. Kuivat ovat olleet aina hänen ohuet huulensa. Nyt niistä ei ole jäljellä muuta kuin laihtuneitten poskipäitten alta kuopasta toiseen kulkeva surkea viiva, joka yhtyy huulten nipukoista alaspäin venähtäneisiin uurteisiin. Ja katso! Hänen juhlava nenänsä, hänen sisimmäisen lapsensielunsa hauskasti mutruileva ilmestys – se on kuollut, sierainten pielet ovat nuivat ja valkeat. Mikäli se on vielä paikallaan, se on vain ravistunut juhlavuus, josta puuttuu elävä ilme ja intohimo.

Ei mikään ole näinä kuukausina muuttunut hänen elämässään. Nelli-rouva tosin tupsahti joulun alla kotiin ja on näytellyt siitä alkaen nöyrtynyttä, melkeinpä hiljaisen hurskasta vaimoa. Mutta yksin on viettänyt Antti Jeremias pitkät kolkot yönsä työhuoneensa sohvalla. Tämä ankara kieltäymys on ollut se ainoa "moraliteetti", jolla hän enää on kyennyt pitämään yllä siveellistä itsekunnioitustaan.

Mutta raskasta ja kuolettavaa on ollut tämä hänen ylhäinen siveytensä ynnä se kunniallisuus, jolla hän yhä tyhjää taloansa suojaa.

Antti Jeremias on seisonut nämä kuukaudet niin sanoaksemme oman elämänkoulunsa nurkassa, kasvot seinää vasten, näkemättä mitään valoa tai edes kuvittelematta kesäaamuisia polkuja. Ei hän ole enää mylvähtänyt, ei karjahtanut eikä tukkaansa pörröttänyt. Yksinpä hänen "suuret aatteensa" ovat livistäneet hänen pääkopastaan. Siinä on junninut junnaamistaan vain yksi itsepäinen ajatus: päkätäkö lopultakin päänsä seinään! Ja jos päkkää, puhkeeko siinä tempussa seinä vai pää? Hän on ollut toisin sanoen itselleenkin suuri kysymysmerkki.

Ja niinkuin yökkö talvella hän nyt näyttää riippuvan mustana ja liikkumattomana ovenpielessä, kädet puristuneina kuin kuolleet nahkasiivet sivuja pitkin.

Mutta hänen silmänsä ovat nähneet pojan, joka nostelee pieniä nyrkkejään yli korin laitojen, tunkee niistä toisen suuhunsa, mutustelee ja taas heristää molempia omissa elämäniloissaan.

Niin, Antti Jeremias on nähnyt. Hänen saamansa tieto oli siis oikea. Ja vihdoin kuuluu hänen äänensä, joka on menettänyt entisen mahtipontisuutensa ja narisee sanat kuuluviin kuin ruostuneesta saranasta: "Näin ollen vaatii koulumme siveellinen maine, että neiti Varjala anoo virastaan eron, mikä tässä tapauksessa on niin sanoaksemme suosionosoitus, koska..."

"Koska meillä on tässä vankka ja tukeva vänrikinalku!" jatkoi Aape lausetta. Nosti pullean pojan korista, kannatteli sitä peräpakaroista hyssytellen ja kysäisi: "Heh, eikö kelpaa?"

"Valitan", vastasi rehtori tavoitellen jäänkoleaa kohteliaisuutta, "mutta isättömän lapsen äitinä neiti Varjalan on mahdotonta..."

"Isättömän?" kivahti Aape. "Onko se lurjus siis karannut naisensa ja poikansa luota? Onko hän kieltänyt isyytensä? Tietääkseni hän kaatui taistelussa jättiläisylivoimaa vastaan ja tämän kansan puolesta, jolla oli liian vähän poikia lähettää vihollista vastaan. Kuinka monta poikaa oli sinulla tai minulla antaa armeijallemme?"

"En ole tullut tänne väittelemään", tulivat taas hitaan narisevasti Antti Jeremiaan sanat. "Huomautan vain, että niin sanottu vapaarakkaus on ja jää ulkopuolelle eritoten säädyllisesti arvovaltaisten laitosten, kuten..."

"Mikä sana? Vapaarakkaus! Kurjempaa ja luonnottomampaa sanaa tässä tapauksessa ei päästäisi suustaan Bileamin aasikaan. Koko tuo sana on riettautta. Se rakkaus, mitä sillä boheeminaskalit tarkoittavat, ei ole 'vapaata', vaan himojen orjuutta, eikä se ole rakkautta vaan – kuten sanoin – riettautta. Se ei ole mitään muuta kuin viime vuosisadan eräitä runollisia ruikutuksia, joilla kehnot kirjailijat löivät reklaamirumpua tekeleittensä mainokseksi. Tämä aika, meidän aikamme on pyhittävä perheen, sillä sitä vaatii yhteiskuntamme lujuus ja terveys.

"Ja katso, juuri tässä kammiossa elää nuori perhe, jota ei konsa saanut aikaan kirottu 'vapaarakkaus', sillä heissä asui yhteistahto synnyttää perhe. Yhteiskunnan laki oli kirjoitettu heidän sydämiinsä."

Antti Jeremias tapaili ivallisia ilmeitä: "Havaitsen virkaveljeni sekoittavan käsitteitä, hm, tjaa, katsos, yhteiskunnallisesti..." Hän jäi hetkeksi hapuilemaan entisen mahtipontisuutensa äänenpainoja. "Yhteiskunta vaatii julkista avioliittoa, jonka ulkopuolella on vain pimeyttä ja saastaa ja – hm, tuota ... vaikea sanoa – huonomaineisia naisia", hän vihdoin sai sanat suustaan.

Aape suuttui todella. Hän sähähteli kuin katajapehko tulessa: "Oo, sinä tekohurskauden kenokaulainen kirahvi! 'Huonot naiset' ovat kyllä mukana kyntämässä ja kylvämässä. Mutta ei heidän riihensä lämpiä eivätkä he kykene synnyttämään. Riettaus ei synnytä, vaan uskollinen ja terve nainen. Hänessä itsessään elää pyhä perhe. Ja varo sinä..."

Elsa oli peittänyt käsin kasvonsa. Keskellä hätää hänen ohitseen kiiti ihanina kuvina heidän rakkautensa tarina. "Mehän olimme, niin ... mehän olimme ... häämatkallamme!" hän huudahti näkynsä vallassa. Ja suoraan rehtorilleen hän jatkoi, oikeutetun vihan värittäessä hänen äänensä kiihkeän intohimoiseksi: "Me olimme nuoria. Me emme osanneet ajatella kuolemaa, sillä elämä huusi meissä huutamalla. Se oli yhtä loppumaton kuin meidän rakkautemme..." Ääni oli tyrehtymäisillään. Mutta hän kykeni vieläkin lisäämään: "Ja tämä tässä, tämä hänen poikansa, lienee sentään viaton teidänkin silmissänne, herra rehtori?"

Antti Jeremiaan silmänkurtut ilmensivät kaukaista liikutusta. Aape jatkoi rauhallisemmin: "Sanokaamme, että tämä tapaus on poikkeus. Mutta poikkeuksellinen ja ankara on myöskin se hetki, jolloin valtio vaatii nuoren miehen antamaan henkensä maan puolesta. Eikä hän, sankarivainaja, teiltä ole kysynyt seppeleitä. Mutta hän huutaa haudastaan: 'Minun poikani on liha minun lihastani ja henki minun hengestäni. Varokaa te, ulkokultaisuuden kolportöörit, koskemasta häneen tai hänen synnyttäjäänsä! Sillä missä miekka lyö, siinä ei auta moraalikisällien näveri tai pora, ja missä salama surmaa, siinä te, hurskastelijat, ette kelpaa kohtaloksi.' No, niin, etkö kuullut? He, nämä nuoret, olivat häämatkalla oleva kihlattu pari. Ja tässä on siitä todistus – kaatuneen viimeinen kirje morsiamelleen."

Antti Jeremias silmäili hetken vastahakoisin ilmein kirjeen sivuja.

Mutta Aapen saarna ei pysähtynyt: "Hyvä mies, jokainen aate on vain puolitotuus, jokainen moraalipykälä on totuudesta tuhannes osa. Kokonainen on vain kunkin kohdalta elämä, kuten kuolemakin. Mutta teidän tekototuutenne on mustaa valhetta, sielujen varkautta, sydänten salamurhaa – rikos ihmistä vastaan. Teille ei voi edes sanoa: älkää tuomitko tätä naista, sillä te ette kykene käsittämään pyhän kirjan suurinta totuutta."

"Ikävä kyllä, tämä kihlaus ei ole laillinen maailman silmissä", järähti rehtorin sana vastaan kireänä, mutta järkähtämättömänä.

Elsa oli painautunut poikansa kehtoa vasten. Hän häpesi, häpesi sitä, että hänen pyhä kirjeensä oli vieraissa, vihamielisissä käsissä. Hän häpesi yksinpä Aapenkin sanoja, jotka tuntuivat riisuvan alasti hänet ja hänen rakkautensa. Niin hän makasi hetken lyyhistyneenä, kuin nääntyvä köynnös, jonka isäntäpuun on salama murskannut. Ja vihdoin ... hän pakeni kamarista keittiön puolelle poika sylissään.

"Vai ei laillinen?" heitti Aape vastaan, muuttuneena asiallisen harkitsevaksi kuin nyt vasta olisi vetänyt esiin viimeiset valttinsa. "Oletko käynyt koululla tänään?" hän iski yht'äkkisenä kysymyksenä. Antti Jeremias pudisti päätään. "Siellä on sinulle opettajapöydällä kirje, jonka käsiala on perin tottumatonta – maalaisensomia harakanvarpaita. Ja mitämaks? Sen postileima saattoi minut muistelemaan eräitä viimekesäisiä sattumia, joita en voinut olla nerokkaassa päässäni yhdistelemättä ja punnitsematta niin sanoaksemme hienon hienolla moraalivaa'alla..."

Yhä terävämmäksi hän hioi sana sanalta ivansa pistintä. Ja sana sanalta alkoi Antti Jeremiaan naama elää uutta elämää. Sen pintaan ilmestyi pienen pieniä nykäyksiä. Sitä sävähyttivät tuskin näkyvät puistatukset kuin olisi ollut tarpeen hätistellä pois kiusallisia kämäräisiä. Nousahtanut käsi ei osannut enää pudota alas. Paksut kulmakarvat eivät kyenneet enää rypistymään. Ne nousivat puoliotsaan. Ja silmät paljastuivat. Eikä niissä ollut pienintäkään pisaraa älyn tapaista. Ne seisoivat paikallaan kuin kaksi hänen mustan takkinsa kiiltävää nappia. Sitten – luomet alkoivat räpytellä. Näytti kuin silmään olisi mennyt rikka eli raiska jostakin päin ... yht'äkkisestä tuulenpuuskasta.

Vähitellen palasi järki. Ei, eihän se nyt enää ollut mahdollista, ei nyt enää... Ja järki tiivisti kuin tiivistikin hänen hetkeksi höllentyneet huulensa. Nämä lausahtivat: "No, jaa, sen, tuota ... sen Lindan käsiala on nyt aina ollut vähän kömpelöä, hö-hö..."

"He-he-he, sepä, sepä!" Aape hekotteli. Tepasteli ikkunan luo hyrähtäen viheltämään refrengiä rehtorinsa pilkkalaulusta, kunnes kuuli oven paukahtavan lujalla voimalla takanaan ja näki virkaveljensä painelevan hurjaa vauhtia katua pitkin koululle päin.

2.

Matkalla Antti Jeremias ei muistanut vetää kintaita kämmeniinsä. Hänen sormensa hypistelivät toisiaan. Niissä oli kuin jokin päivänkakkara, josta hän repi terälehtiä toisen toisensa jälkeen, hokien nykäisy nykäisyltä: On – ei ole – sittenkin on – ei, ei ole – mahdotonta! Johan se nyt olisi kirjoittanut aikoja sitten, jos...?

Talot vilistivät ohi. Hän näki ne kaikki – ovet, akkunat ja kauppojen kilvet. Ne katsoivat häneen, hänen lävitsensä. Ja ne peloittivat ja suututtivat aina sen mukaan, miten ennustivat päivänkakkaran viattomat terälehdet.

Tuossa seisoi oven päällä suurin sinisin kirjaimin: "Puusepänliike. V. Vihattu". Ja tuossa akkunaan hienosti muokattuna: "Autoliike. Artturi Koljonen". Antti Jeremiaan silmät näkivät kuin salaman valossa. Mutta yhä hän nyppi päivänkakkaraansa, joka valehteli ja puhui totta, puhui totta ja taas valehteli. Mutta nyppijän aivoja nyki ja nyki kauhistava ajatus: Jos, jos se nyt kerran on sillä tavalla, niin – mitä ne sanovat, nuo Olivia-rouvat, nuo Rebekka Koljoset ja nuo Kattelukset, joilla on puolellaan kunnialliset avioliitot ja...? Ei, ei! Hän oli taaskin riipaisevinaan. Ja kukka vastasi: Ei! Ei ja ei ja ei! Mahdotonta... Mutta keskelle mahdottomuuksiakin nousivat – hänen painellessaan tyttökoulun nurkitse – hirvittävimpänä johtajatar Maikki Maijalan eli Hirmun kovaluiset kasvot, jotka Antti Jeremiaalle olivat edustaneet aina Tuohikylän moraalisinta auktoriteettia.

Koulun portilla otti Olli Karttu rehtoria käsipuolesta. Hänen täytyi pysähtyä, vaikka jalkapohjia kihelmöi. Olli Karttu näytti huolestuneelta ja synkältä. Hänellä näytti olevan jotakin tärkeätä sanottavaa. Ja jäyhä, varma ääni alkaa puhua: "Minun piti vain sanoa, herra rehtori, että varokaa loukkaamasta neiti Varjalaa..."

"Näittekö, tuota ... oliko minulle ... kirjeitä?" kysyy rehtori muissa maailmoissa, ymmärtämättä sanaakaan toisen puheesta. "Minä vain sitä", kuuluu ääni yhä lujempana, "että olen selvillä asioista. Ja minä olen valmis..."

"Hyvä, hyvä", hätäilee Antti Jeremias. Riistäytyy irti puristavasta kourasta yht'äkkisellä riuhtaisulla. Juoksee ovelle, käsi tärisee avaimen haparoidessa lukonreikää. Mutta se osuu, se osuu. Ja Antti Jeremias repäisee palttoon auki, niin että napit sinkoilevat, portaat vilistävät hänen altaan, kerrokset hupenevat, aulat kimahtelevat, kunnes hän huomaa seisovansa – ylimmässä kerroksessa, Aape Katteluksen luonnonhistoriallisen kokoelmahuoneen lukitun oven edessä. Tovin verran hän tänä kirvelevänä hetkenä oinistelee kaulaansa kuin piiskattu koiranpentu, jonka hontelot jalat eivät ota oikein vielä kantaakseen. Mutta alaspäin hän astuu kuin astuukin hitaasti, askel askelelta. Hän on taas – ainakin jaloiltaan – oman itsensä herra. Eikä hän sormeile enää kohtalon päivänkakkaraa. Hän hivelee kellonperiään, hitain sormin ja jäykästi, sillä hän tietää astuvansa kohti järkkymättömän kohtalon rautaovea, jonka takana eivät – niin hän tänä hetkenä luulee – metsäpolut polveile eivätkä kuki päivänkakkarat.

Ennen kirjeen avaamista Antti Jeremias työntää kanslianakkunan auki, siemaisten sisäänsä leudon talvipäivän nuoskean puhdasta ilmaa. Harkiten ja vakaasti hän ryhtyy avaamaan arvoituksen lukkoa – tarkastellen kuoresta käsialaa. Eivät ne ole Lindan lujia koukeroita. Näissä on suloista avuttomuutta, mutta samalla ne horjahtelevat iloisen näköisinä, eteenpäin kallellaan, vintrahtaen taas yht'äkkiä taaksepäin, ihankuin juoksentelisivat ylös ja alas ujuttelevaa metsäpolkua.

Lukijan katse on kirkas ja tarkka. Se tapaa heti kirjeen sivuilta pääasiat.

"Meitän lemmestämme tuli sitten se mitä tuleman piti kun se lehtorin oma rouva ei kerran poikaa tahto tai ei saa niin jotta poika se on ja Antiksi se ristittiin ja ihka eilissä päivänä ja kun isä pappaa kysyttiin minä sanoin jotta meitä ei petetä että rehtori saa kunniansa säilyttää ja arvossa pitää. Kyllä se aina sellainen poika tässä maailmassa tokenee kun Lintakin sanoi jotta ohhoh kyllä se tuommonen mullivasikka jo kolmantena päivänä korren katkasee ja meitän frouva on siihen ihka hulluna kun se on niin korree..."

Antti Jeremias Nevanperän kuivumaisillaan ollut sydän, pää ja koko ruumis kiireestä kantapäähän ja varpaisiin saakka joutui tänä hetkenä syvällisten ja suurten tunteitten valtaan.

Missä oli nyt se harmaan tunkkainen seinä, jota hän oli nämä kuukaudet tuijotellut kuin pläsipää ruuna? Sitä ei ollut. Eräs Antti-poika oli päkännyt sen pikkuisena pässinä lystikseen hajalle. Ei ollut enää mitään seiniä. Hänen täytyi totisesti juosta ja kirmata tässä luojan avarassa luonnossa.

Ja hän nousi ja – eräässä merkityksessä – tanssi. Hänen rinnassaan soi jonkinlainen valssi, mutta hänen tahtinsa oli totta vieköön kiperätä polkkaa, kuten entisellä Pullilan talon varsalla.

"Ho-hoo" hän hohotti. "Sinä et osaa rakastaa, et ole koskaan osannut. Et, et, et, sinä puujumala", Nelli-rouvan viimekeväiset sanat hyppivät hänen aivoissaan tanssien naurettavina sätkynukkina. Mutta hänen vahingonilonsakin oli poikamaisen railakkaa. Hänellähän oli poika, Antti-poika, isän kaima ja kaimalla oma äitinsä, terveempi ja urhoollisempi kuin kukaan nainen ilmankannen alla.

Heikkari sentään! Kirje lensi pöydälle. Molemmat kädet nousivat. Ne tarttuivat tukkaan. Ja komea oli se pyörremyrsky, joka nyt syntyi hänen kukkulapyörtänönsä vaiheilla. Sormet harasivat, kämmenet lennähtivät irti ja taaskin harasivat. Ennenmuinoinen moraalinen hyyppä hukkui yhteiseen sekamelskaan. Sitä ei enää ollut. Oli vain yltäyleensä hullupäisesti sekainen pörrö hänen kiireellään.

Veri tunki päähän kuin kevätkoski myllyntokeitten luukkujen alta. Ja ilosta punertui hänen naamansa. Yksinpä nenä, joka oli ollut näivettymäisillään, nousi niin sanoaksemme haudasta. Se mutruili taas, sen sieraimet laajenivat, tuhisivat hellää itkua ja hullua naurua. Se nuhisi ja pelehti, lepäsi hetken hengitellen rauhallisen mahtavasti ja elehti taas hänen lapsellisen sydämensä tahtiin.

Se todisti vastaan sanomattomasti, että Antti Jeremias oli sisimmältä olemukseltaan pörröpäinen myllärinpoika, joka oli hypellyt kevätiloissaan kotokosken rantakivillä, jymähytellyt kivenjärkäleitä kosken pauhaavaan kitaan ja seisoi nyt vihdoinkin alallaan iloisesti rehvastellen kättensä töille.

Kiusallisen kummallista oli ollut hänen tähänastinen elämänsä. Hänelle oli oikeastaan jäänyt töppösiinsä lapsuusajoilta puujalat, joilla silloin pojankurikoitten oli ollut tapana kävellä koplotella jalkapohjat pitkän seipään sivutuen varassa ja kourat lujasti kietaistuina seipään ympäritse. Hän ei ollut muistanut heittää pois näitä leikkijalkoja! Päinvastoin, opintiellä hän oli niitä koroitellut, tuuma tuumalta, kunnes hän oli ruvennut luulottelemaan niitä ihan omiksi jaloikseen – noita muka oppineisuuden, itsetyytyväisyyden ja – kuka ties – ulkokultaisuuden puujalkoja.

Noiden riivattujen konkarijalkojen vuoksi hän oli joutunut koikkimaan – muka moraalinsa korkeuksia tavoitellen – tällaisten Tuohikaupunkien räystäitä pitkin, kun hänen synnynnäisin elämänhalunsa oli vetänyt häntä vetämällä koskenrannoille, metsäpoluille – elämän tuoreille ja tuoksuville pientareille...

Tähän tapaan puhuskeli nyt uusi viisaus Antti Jeremiaalle selkeätä kieltään. Suu myhäili, nenä mutruili naurua koko tätä keinotekoista maailmaa vastaan. Ja mies itse, hän oli potkaisevinaan nurkkia pitkin nuo lahonneet puujalat, jotka nyt makasivat pelkkinä pirstaleina hänen ympärillään.

Tosin, hänen istuttuaan rehtorintuoliinsa, yritti tällä kunnianarvoisella paikalla ruveta vieläkin piipittelemään pieni omantunnon peukaloinen. No, jaa, hän mietiskelee, kyllä pojasta meillä huoli pidetään... Hm, tjaa, no ... vaikkapa kasvatiksi! Ja sitten myöhemmin, noin vain ... ottopojaksi ja Nevanperäläisten nimelle.

Ei mutta...! Antti Nevanperä. Oma poika? Luojan lykky ja armo ... kasvatiksi ja ottopojaksiko? Tuoli lennähti taakse päin. Pieni peukaloinen pyrähti tiehensä hänen korvannipukaltaan piipittelemästä. Hiivatti vieköön, ei sinne päinkään Sen saakoon tietää Nelli-rouva ja koko maailma, että Nevanperän poika on isänsä kaima. Ja kuulkoon sen Aape Kattelus ja tyttökoulun Hirmu. Kuulkoot ja hämmästelkööt. Ei tässä ulkokullailla, ei ennen eikä nyt, ju-ko-lis-te, ei!

Eikä hän enää hakenut esiin sitä peilinpalasta, jonka hän oli säästänyt sen rikkoontuessa Valte Vihatun juhlapäivänä. Ei hän välittänyt pääharjastakaan. Vetäisi ylleen palttoonsa, josta nyt oli kaksi nappia tipotiessään. Löi naapukkansa korvia myöten päähän ja läksi.

Yhä takoivat ajatukset tarmokkaasti. Oma talo ja suhteet yhteiskuntaan oli järjestettävä. Totta totisesti, jos hänellä nyt olisi ollut tässä kämmenillään Antti-poikansa, hän olisi kantanut sen Nelli-rouvan eteen ja tokaissut yksikantaan: "He, tuossa on. Ja ero meistä."

Mutta – Aape Kattelus, Elsa Varjala, erottamisasia, koko äskeinen kohtaus – nehän ne oikeastaan pitivät yllä tällaista tulipalokiirettä! Hänen täytyi saada selittää, tilittää itsensä. Hänelle tuli vimmattu halu tunnustaa koko hölmöytensä, saada ystäviä, sellaisia, jotka ymmärsivät tämän merkillisen ihmissydämen harhahuippauksia. Ja Aape, Aape Kattelus, se riivattu "luciferiaaninen henki", se se nyt ainakin...

Hän juoksi juoksemalla Elsa Varjalan pitkät portaat. Mutta Ulla-rouva ilmoitti, että lehtori, Elsa ja Olli Karttu olivat lähteneet Katteluksille.

Uusi juoksu, äskeistä vauhkompi. Hengitys salpautuu silloin tällöin. Huolimatta lyhyestä matkasta hän hengästyy pahasti ... hikoo ja puuskuttaa.

3.

Katteluksilla Aape kierrättelee Risto-poikaansa kainaloista. Tämä kirkuu ilosta ja pelosta, sillä väliin jo askel kannattaa isän salavihkaa vetäistessä kätensä pois, mutta yhtä hyvin ne tupsahuttavat pojan mahalleen. Kirsti-rouva liikkuu keittiön ja olohuoneen väliä järjestellen kahvipöytää.

Elsa istuu jäykkänä ja kalpeana olohuoneen akkunanpielessä. Olli Karttu seisoo lähettyvillä vakaat kasvot huolestuneina. Miehen leukaperät painuvat vuoroin valkeiksi, vuoroin kääntyy katse Elsaan totisen uskollisena ja taaskin epäröivänä.

Vihdoin hän tokaisee: "Kuule, Elsa, kuten tiedät ... Yrjö tuli rintamalla läheiseksi toverikseni... Ja, kuule, ymmärrä minut oikein – jo hänenkin tähtensä minä tahtoisin turvata sinut, jos sinä puolestasi jo nyt, näin pian hänen kuolemansa jälkeen..."

Elsa katsoi häneen kummastellen. Olli suutahti omalle kömpelyydelleen. "Minä tahdon antaa pojalle ja sinulle nimeni, jotta nuo raakimukset eivät pääse sinua loukkaamaan. En siedä sitä!"

Elsa oli ojentanut hillitsevästi kätensä hänen käsitaipeeseensa. "Tarkoitan", jatkoi Olli, "että tällaisina aikoina elämä on kovaa. Nyt ei ole naisellakaan oikeutta piiloutua pelkkiin muistoihinsa. Sinunkin elämäsi täytyy saada jatkua eikä katketa, katsos..."

Elsa oli jäänyt katsomaan akkunasta pitkälle selälle. "Olet hyvä, kelpo mies, Olli, mutta rakkaudella on, tiedäthän ... omat oikeutensa. Vaatikoon meiltä elämä ... tuonnempana mitä tahansa, tämän taistelun poikani puolesta minä suoritan itse." Hän nousi. Ja näytti keränneen kaikki voimansa ratkaisevaan tekoon. "Tule saattamaan. Menen heti ilmoittamaan rehtorille, että anon eroa, anon sitä todellakin, vaikka ... polvillani, jotta hänen 'kunniallisuutensa' ei tarvitse..."

Ovikello soi hätäisesti sorahtaen. Elsan päättävä, katkera ilme ei muuttunut. Hän meni viereisen huoneen ovelle ilmoittaakseen aikeensa Aapelle. Kirsti-rouva kuuluu avaavan eteisessä ovea. Aape tulee poika kahareisin niskallaan olohuoneen kynnykselle. Eikä Elsa ennätä sanoa sanottavaansa, ennenkuin vastapäisellä ovella seisoo Antti Jeremias, palttoo edestä auki ja reuhallaan, lakki kourassa heiluen ja pää hikisenä, joka puolelle harrittavana pörrönä.

Risto-poika repii isäänsä tukasta. "Humma" ei saa laiskotella. Aapen silmät tiirottavat pojan haarujen alta. Hän yrittää katsoa, itse kyykkysillään, tuota kummaa ilmestystä, niin että otsa kurtistuu nauravan näköisiin ryppyihin tukanrajaa myöten.

Kirsti-rouva nikkaa eteisenovelta miehelleen silmää, nyökkää tulijaan päin ja varoittaa silmäniskuin Aapea varomaan kieltään hävyttömyyksistä.

Mutta Antti Jeremias nauraa suu messingillään, niin että suuret korvat lonnistuvat entistä enemmän ulospäin. Koko naama nauraa, silmät, suu, korvat ja rehti nenä. "Minä aion mennä naimisiin, Aape", hän sanoo ihankuin kertoisi yltä hassua juttua. Nopsa lehtori on tuossa paikassa pannut pojan permannolle. "Äläs, aiotko perustaa kaksoisavion, sinä mahomettilainen?" Antti Jeremiaan logiikka näyttää heittävän kuperkeikkaa. Hän kähmii niskapuoltaan. "Mitä sinä, tuota", hän on riitelevinään toraisella äänellä, "minähän aion erota, kuuletko, e-ro-ta..."

Aape kyllä alkaa aavistaa asian oikeata laitaa. Mutta hän kujeilee yhä: "Kuulkaa nyt ja katsokaa – tuo mies on humalassa! Hän aikoo erota ja naida yht'aikaa."

Kirsti-rouvan nauru kuuluu himmeänä, hyvää tekevänä. Antti Jeremias heittäytyy hullun epätoivoisena nojatuoliin: "No, etkö sinä ymmärrä, hölmö? Minä aion ensin erota ja sitten, tuota ... perustaa..." "Ja kenen kanssa, sinä villitty mies?" Aapen kujeilevalla iloittelulla ei ole rajaa. "No, sen pojan kanssa ja..." "Pojan? Herra-paratkoon, tuo mies ei ole humalassa. Hän on hullu! Ho-ho-ho..."

Nyt heristi Antti Jeremias molempia nyrkkejään, ensin itselleen korviensa vaiheilla ja sitten Aapea kohti. "Minulla on poika, kuuletko. Ja sen nimi on Antti, ja sen äiti on Keijärven Leena. Noh?"

"Niinpä on siis", Aape alensi äänensä synkän juhlalliseksi, "rehtori Nevanperä, Tuohikaupungin apostoli, aviorikoksen tekijä, linnaan pantava lurjus – matkalla Kakolaan, ha-ha-ha..."

Risto poika kirkaisi pahasti lattialta. Hän oli tarttunut isänsä housunlahkeeseen, sillä hän tahtoi päästä taas yläilmoihin.

Mutta Antti Jeremias puhui vakavasti: "Sinä olet itse sanonut, ettei perhettä ole olemassa, ennenkuin on sekä poika että vaimo. No, Nelli ei poikaa saa. Ja hän on pettänyt minut katalasti siinä ja monessa muussa. Rehellisenä miehenä minä puolestani..." Mutta Aape näytteli syyttäjää, hän laski kuin lakikirjasta: "Rehellisenä? Vai tässä...? Kiikkiin joutunut rikollinen sinä olet – ulkokullailija, joka on kehnoin räähkä kaikista rikollisista. Murtovaras on teeskentelevän ulkokullailijan rinnalla pikkupoika samassa ammattikunnassa. Hän panee naamion kasvoilleen, kuten olet sinäkin tehnyt vuodesta vuoteen. Mutta hän murtaa vain kassakaapit ja varastaa lähimmäiseltään pelkkää mammonaa. Mutta sinä, sinä ulkokullaisuuden mestarivaras, sinä petät muita ja itseäsi hurskaalla naamiolla. Tunkeudut ihmisten elämään. Nuuskit ja poraat muka moraalin poralla ihmisten salaisuudet ilmi. Paha omatunto tekee sinut selvänäköisemmäksi pirua. Ja sinä nautit, nautit kuin saituri, kiristäjä, varas ja pyövelinrenki yht'aikaa. Sinulla on 'moraalin' ruoska. Sinulla on 'totuuksien' tiirikat ja porat. Ja arvoa, arvokkuutta, mahtia ja asema – kuten paksuimmalta rahamassilla. Oi, kuka voi sinua vastustaa, oi, ulkokultaisuus...!"

"No, mutta ... Aape!" huudahti Kirsti-rouva. "Sinähän kiipeät oksalta oksalle kuin hullu orava!" hän yritti lievittää asiaa leikillisellä sanalla, lähestyen suojelevan näköisenä Antti Jeremiasta, joka istui suu auki, voimattomasti yskien ja kakoen, aivankuin olisi ollut kurkku täynnä ruotoja.

"Vai oksalta oksalle?" Aape alkoi todella kimmastua. "Kyllä, mutta alaspäin ... helvetin alimpaan purnuun piiskurina, ulkokullailijain piiskurina. Sillä sinne ne kerran heitetään ... nämä juutaksenpojat, Juudaksen ja Brutuksen myötä isänsä Luciferuksen karvaiseen kitaan, paiskitaan paiskimalla ... luineen ja nahkoineen! Noh?"

Mutta Antti Jeremias ei osannut vastata. Hän tuijotti tällä erää lattiaa, niska kyhärässä, sormeillen palttoonsa ainoata nappia.

Aape nauroi pirullisen herkullisesti: "Jestas sentään – kuin kolmasluokkalainen, joka joutuu kiinni tupakanpoltosta! Kuin lurjusmainen seitsemäsluokkalainen, joka on eksähtänyt pahalla hetkellä kapakkaan... 'No, mutta ... älä sure, rakas ulkokullailija. Sinähän olet raitis kuin salakka sameassa vedessä, puhdas kuin ankerias rantajuurakon alla. Ja turvassa! Katsos, et sinä uskalla haikua vetää, et ruokaryyppyä ottaa. Ja jos otat – salanaukun otat salakaapistasi. Julkisesti sinä ryyppäät vain oman häijyytesi myrkkymaljasta – maitoa, tätä 'elämän ihaninta eliksiiriä'. Siinä sitä on, jukoliste, metamorfoosia kerrakseen. Ja ajatella! Sopiihan sitä salassa himoita nuoria neitseitä. Ja sitten – häväistä nuorta naista tämän raskaassa murheessa, uhata puutteella ja hädällä – kunniallisuuden ikiporvarillisessa nimessä. Ymmärrätkö? Itse sinä harjoitat salasyntiä. Mutta kun olet sen löytävinäsi turvattoman naisen rakkaudesta, ei ole enää mitään suhtaa edes inhimillisen säälin ja papukaijasiveyden välillä. Ei, on vain pelkkä harakankivi sydämessä – kovempi kuin pyörivä koskenkivi rantapyörteessä.

"Sellainen sinä olet, herra Ulkokullailija, mutta juhlapuhehuulilla vain 'vapaamielisyys', 'kovaosaisten onni', 'heikkojen, leskien ja orpojen turva'..."

Kirsti-rouva oli paennut hengähtämään keittiön puolelle Elsa jäljessään. Miehet jäivät hetkeksi kolmisin. Ja Aape muutti yhtäkkiä tyyliä. Ruoska lakkasi viuhumasta murjotun miehen korvissa. Ruoskija loi kuin loihtimalla näkemyksistään kuvan, joka lupasi päivänpaistetta ja remakkaa yhteisnaurua.

"Kiitä jumalaasi, sinä pelsepuupin mylläri, että meidän ikirunsaalla luojallamme on joskus ankara halu saada nauraa, nauraa vatsasta pidellen, jättiläismaha hytkyen, parta täristen ja silmännurkassa armelias naurun pisara. Sitä varten hän teki sinulle tepposet, nykäisi sinun herkimmästä sydänsuonestasi ... pojankaipuustasi ja paljasti sinut pahemmin kuin Aatamin – piilotti sekä viikunanlehdet että saunavastat. Taritsi jumalallisen kämmenensä. Ja katso, siinä nallitti pieni Antti-poika, joka vielä sinun pörrösi pörröttää, jotta osaat taas iloita tämän elämän ihanasta leikistä. Noh-noh", Aape löi kämmenensä rehevän lämpimästi Antti Jeremiaan olalle, "minä näen, että selkäsauna sentään tokenee sinuun. Kukaties mitä kukkasia se vielä kasvaa sinun pörrösi nokkospuskaan. So-so, so-so, ei surra. Katsos, vikahan on vain siinä, että aivojesi puolesta sinä olet ollut aina niitä herran pienimpiä. Eivätkä ne ole kestäneet sitä pergamenttiviisauden painoa, jota niihin on kauhalla ajettu. No-no, mies! Nouskaamme ja iloitkaamme. Sillä koska sinä osaat tirkistellä lattianrakoon, kuten tuleekin syystä ja oikein kuritetun nalliaisen, olet sinä sittenkin ja kuitenkin kaikitenkin se oikea myllärinpoika, jonka sydämessä ei kerran vilppiä ollut. Lopultakaan ei potrempia porsaita ole kellään kuin myllärillä, katsos."

Jo hymähti vaisusti Antti Jeremiaskin. Naiset palailivat hymyillen, sillä Kirsti-rouva oli kuulostellut oven takaa. Ja vihdoinkin tunsi Antti Jeremias pelkkää hyvää oloa. Hän oli kuullut entisen riitaveljensä loppusanoista ystävällisen äänen. Hän vaistosi ympärillään naisten hyväilevää myötätuntoa. Ja hän alkoi naurahdella, joskin nauruun sekaantui vielä tovin ajan puuskuttelevia tyrskäyksiä.

Kirsti-rouva lähestyi ja laski käden hänen olalleen. "No, mutta nyt, rakas rehtori, me heitämme tämän palttoon pois ja..." Mies antoi tahdottomana tehdä itselleen mitä haluttiin. Mutta kun hänen katseensa löysi Elsa Varjalan, hän puhui melkeinpä ujostellen: "Minä tuota ... neiti Varjala, tulin oikeastaan siitä kouluasiasta... Hmh, tjaa!" hän yritti rohkaistua vanhalla hokemallaan. "Minä aion tulkita teidän kihlauksenne lailliseksi, niin sanoaksemme kuulutusten veroiseksi, menköön sitten vaikka koko rehtorius. Niin että kyllä kai me sitten jatkamme yhdessä, tuota...?"

Elsa hymyili. "No, totta kai!" ehätti Aape. "Mutta, mutta, kuulepas", hän muuttihe tärkeäksi. "Tuo sinun avioerojuttusi käy sinulle kalliiksi. Jos aviollinen ketju katkaistaan, niin, katsos, vaikka nainen olisi syyllinen rengas renkaalta, niin mies joutuu aina maksamaan leikin rahassa. Ja nyt, sinä mies, sinä se vasta olet rossauksen tehnyt – tai oikeamminkin ... se Antti-poika."

"Siitä pojasta minä maksan vaikka viimeiset killinkini, panen likoon virat ja tavarat. Haen vaikka myllynpaikan ja myllytän, niin että kivet sinkoo, sillä mitäs minä muuta olen kaipaillut koko miehuuteni ajan itselleni kuin oikeata myllärinpoikaa?"

Kirsti-rouva oli ojentanut kahvikuppeja seuralle. Aape oli tullut hiljaiseksi. Hän oli siirtynyt Elsan lähettyville. "Niinpä niin, mitäpäs muuta", hän alkoi läheisellä äänellä. Mutta taas se vuoroin käreytyi, vuoroin hersyi herevänä: "Niin, ihminen kärsii ja riemuitsee eniten kaikista luoduista. Hän on niistä hulluin ja hölmöin, mutta myöskin viisain. Hän on kuumin ja lempein, kylmin ja julmin. Mutta myöskin ainoa, joka tietoisesti, suurella riemulla antautuu marttyyrisi – oman oikean itsensä kerran löydettyään.

"Mutta eniten kaikista meistä kärsii nainen. Kestää kovan murheen rakastettunsa tähden, hiljaisena kuin yksinäinen kylmänkukka, muistoissaan kuumana kuin lintu pesässään; kestää huolen ja häpeän, jos niillä maailma uhkaa, kestää salaperäisen onnellisena, vaikka tekohurskaat porvarit heittäisivät lokaa hänen kasvoilleen."

Aape oli yltäkylläisestä sydämensä paineesta kiertänyt kätensä Elsan taitse hänen olkapäälleen. Ja hänen äänensä madaltui kuiskauksen tapaiseksi: "Siksi on miehen suurin ritarillisuus ja juuri nyt ... tänä ankarana aikana, suojella häntä. Vailla lasta on nainen puolikasnainen. Ilman sellaista ritariutta on urhoollisinkin mies miehenä pelkkä puolikas. Ja vailla hedelmällisen naisen ja miehen rakkautta on tämä maailma tyhjä sekä terveestä ilosta että hullunihanasta romantiikasta. Eikö niin, rakas Lucina?" hän katsahti iloinen kelmi silmännurkassa Kirsti-rouvaan. Mutta päätti saarnansa kuin moukarin iskuun: "Ei ole, sanon sen vieläkin kerran, ei ole olemassa pohjimmaltaan mitään muuta yhteiskunnallista kysymystä kuin kysymys naisesta. Eikä ole naiskysymyksessä mitään muuta ydintä kuin poika ja tytär, tytär tai poika..." Ja vanhaan tapaansa hän taaskin äsähti kärttyisellä äänellä: "Sat sapienti, siinäs saitte, hyvät naiset ja herrat!"

Akkunoista paistaa päivä kimallellen jo kaukaista kevättä. Valo värisi vahvana virtana läpi pienen kamarin. Kirsti-rouva, silmiään huvittavasti sipristellen sen valossa, nosti kätensä häikäistyneenä. Se, mikä hänessä oli ominta ja kauneinta, hänen äänensä metalli, alkoi helistä kuin salaperäinen soitin säteilevästä virrasta.

"No, mutta ... eihän nyt meillä oikeastaan, ei ainakaan meidän opettajakunnallamme, ole ollenkaan liian vähän poikia!" hän huudahti.

"So-so-so-so, etkö sinä, suffragetti parka, ole vieläkään päässyt irti miesvihasta! Yksi poika? Sehän on yhtä luonnotonta kuin jos koko suuressa petäjässä olisi yksi ainoa käpy, ha-ha-ha..." Ja Aape jäi nauramaan hullunkurisen toivoton ilme kasvoillaan.

Kirpeä auringonpaiste leikki yhä. Naiset ja herrat hymähtelivät tai nauroivat Aapen myötä. Koko tämä päivä oli ollut eräiltä sattumiltaan totta totisesti riivattu ja hullu päivä.