[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1Xz2zcO5S4ivyKp6LPBj1T4gMfG0Vx8OjBkZI51cXG8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1011,"Liian vähän poikia","Haarla, Lauri",1890,1944,"1011-haarla-lauri-liian-vahan-poikia","1011__Haarla_Lauri__Liian_vähän_poikia","Romaani","romaani",[],[],"fi",1942,null,54668,360040,true,[],[],[],"Satiirinen romaani sijoittuu sisämaiseen pikkukaupunkiin, jossa ankara rehtori joutuu napit vastakkain modernin nuorison kanssa. Teos tarkastelee terävästi vanhoillisen moraalin ja uuden ajan arvomaailmojen välistä kuilua opettajainhuoneen ja koululuokan arjessa.","Lauri Haarlan 'Liian vähän poikia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1011. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","LIIAN VÄHÄN POIKIA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nLAURI HAARLA\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1942.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\n\n1.\n\nTuohikylässä -- kuten maanjussit nimittelivät tuota pienoista\nsisämaista kaupunkia sinne johtavan kuuluisan koivukujan vuoksi --\neli siis Tuohikaupungissa tapahtui eräänä toukokuisena päivänä,\nettä yhteiskoulun rehtori revähytti seitsemännen luokan oven\nauki tulenpalavassa kiukussa jo ennen tunnin päättymistä. Ja hän\npaukahutti sen myöskin kiinni moraalisesti tietoisella voimalla.\n\nHän, koulun rehtori, lukioluokkien kirjallisuuden ja historian\nopettaja, Antti Jeremias Nevanperä, oli näet sinä hetkenä\nsiveellisesti suuttunut ja kauhistunut.\n\nTuo häpeämätön nuoriso! Tuo -- oikeastaan onnellinen nuoriso, koskapa\njuuri hän äskenkin omassa persoonassaan oli sitä ruokkinut laajan\ntietämyksensä ja kuuluisan moraalinsa aarteilla, niin sanoaksemme\nsydänverellään, kuten pelikaani poikasiaan... Tuo sama nuoriso,\nainakin yksi sen joukosta, kauppias Rassin tytär, Elli mikä lie, oli\nkaikesta tuosta huolimatta häväissyt hänen tunnetusti siveellisen\nestetiikkansa häpeämättömän törkeästi.\n\nMiten se oli saattanut olla mahdollista? Hän kuohahtaa vieläkin.\nSipaisee kankeaa, ankarasti harjattua tukkaansa, niin että\nmerkillinen hyyppä eli karheakarvainen töyhtö nousahtaa hänen\npäälakensa kukkulalle, jääden siihen tutulle paikalleen törröttämään\nherransa järkkymättömän moraalisen tahdon vertauskuvana.\n\nTotta totisesti, minkälaista näsäkkyyttä ja häpeämättömyyttä,\nniin, siveellistä turmelusta, suorastaan ... luonnottomuutta!\nHän, tuon saman luokan valvoja hyvissä tavoissa ja opissa, oli\nvanhaan tapaansa opettanut Minna Canthin kehitysjaksoja --\nkirjailijattarena nimittäin! No, ja hän oli selittänyt, että tällä\nsuurella naisella -- tietenkin esteettisesti ajatellen! -- oli ollut\nvielä \"Murtovarkautta\" ja \"Roinilan talossa\" näytelmää luodessaan\n_viattomuuden_ kautensa.\n\nEikäpä tämä tietenkään missään tapauksessa voinut tarkoittaa mitään\nmuuta -- olihan hän sitäpaitsi kuuluisa esitystapansa ja logiikkansa\nselkeydestä -- kuin kirjailijattaren ensimmäisen kehitysjakson\nluonnontuoretta realismia, niin juuri, tuota hänen silloista\nkoskemattomuuttaan ja tietämättömyyttään -- ehkäpä saastuttavista\nranskalaisista aatevirtauksista -- sanalla sanoen _viattomuutta_.\n\nJa mitä naskauttaa tuo riivattu Rassin tyttö? Viittaa ja laskettaa\nviattomana kuin enkeli pilven reunalta: \"Kuinkas se, opettaja,\nse Minna-rouva, kun sillä jo silloin oli kokonainen lapsilauma\nliepeissään, yhä saattoi pelkässä viattomuudessa niitä Hoppulaisiaan?\"\n\nOo, mikä typeryys, mikä häpeämättömyys! Oliko ihme, ettei hän\ntodellakaan -- siveellisestä närkästyksestä -- ollut kyennyt\nmuuta kuin aivastamaan ja, niin, ehkäpä punastumaan häpeästä tuon\nturmeltuneen olennon vuoksi...?\n\nRehtori tuijotti akkunasta hiljan jäistään vapautuneelle, säihkyen\nvälkähtelevälle järvenselälle ja koetti tyynnytellä kuohuvaa\nsydäntään vetelemällä hyppysillään tiiviin vatsansa paikkeilta\npaksuja kellonperiään.\n\nTämä hänen vanha keinonsa ynnä järven ilakoitsevien pikku laineitten\nsilmienilo auttoi kuin auttoikin.\n\nHän ei oikeastaan voinut olla ihailematta tällä hetkellä omaa\nvaatimatonta persoonaansa. Se oli ollut joka tapauksessa komea -- tuo\näskeinen ovenpaukaus. Se oli kuuluttanut kerta kaikkiaan kuin tykin\nsuusta tälle rappeutuneelle nuorisolle, että siveys ja siveellisyys\novat ennenkaikkea rohkeutta ja voimaa.\n\nJa siitä hän oli sitäpaitsi järjessään ja sydämessään varma, että se\noli ollut -- tuo ovenpaukaus -- kaikkien kasvatusopin lakien mukaista.\n\nJaa, jaa, hänen kanssaan ei leikitty, eivät oppilaat eivätkä\nopettajat. Tjaa! Ja kukapa tässä oli sekä koulun että koko tämän\nkaupungin siveellisen elämän kulmakivi ja tukipylväs -- hän juuri,\nAntti Jeremias Nevanperä, syntyjään lähipitäjän myllärin poika ja nyt\nsekä kolmen laudaturin maisteri että rehtori.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamassa hänen tarkka korvansa kuulee kuudennesta luokasta Aape\nKatteluksen, luonnonhistorian opettajan, käreän äänen. Ja rehtorin\nsormet alkavat haroa taas tuota kuuluisaa hiustupsua, jonka vuoksi\noppilaat hokevat häntä takanapäin Töyhtöhyypäksi tai yksinkertaisesti\nHyypäksi.\n\nAntti Nevanperä ei voi sietää Aape Kattelusta. Tämä on hänen ainainen\nriitaveljensä, uskaltaa missä ja koska tahansa nousta vastustamaan\nhäntä, välitunneilla, opettajakokouksissa, kurinpitoasioissa,\nvieläpä hänen korkeimmissa aatteissaan. Eikä hän, rehtori, kykene\nkäsittämään, miksi oppilaat tuota miestä suorastaan jumaloivat,\ntuota \"luciferiaanista henkeä\" -- kuten hänellä on tapana Kattelusta\nnimittää -- koska hän levittää, hän juuri, villitystä ja rienausta\nkoko opetuksellaan.\n\nRehtori Nevanperä tunsi näin ollen virkavelvollisuuksien\nraskaan taakan laskeutuvan harteilleen. Hän kantaa sen nytkin\nvääjäämättömästi ja rehellisesti. Eikä häneltä keinoja puutu. Tällä\nkertaa hän käyttää pedagogisesti ja inhimillisesti hienotunteisinta\ntaituruuttaan.\n\nHän painuu kuudennen luokan oven taakse kumaraan, joten hänen\nkorvansa joutuu avaimenreiän kohdalle, ja hän ryhtyy -- päältäpäin\nkatsoen lievästi epäarvokkaassa asennossa -- pitämään eräänlaista\ntarkastusta, saadakseen selville, mitä tuo \"riivauksen henki\", Aape\nKattelus, nuorison sydämeen tällä erää kylvi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinpä sattuu, että kun koulun vahtimestari, Valte Vihattu, nousee\nkirjepinkka käsissään kolmanteen kerrokseen, hän pysähtyy äkkiä,\nja eräänlainen pienen pieni hirnahduksen tapainen kuuluu hänen\nkurkustaan. Sillä mitä hän näkee rehtoristaan eli herrastaan ja\nmestaristaan? Pelkän takapuolen! Takapuolen...\n\nRehtori on näet yhä luokan oven takana kumarassa asennossaan, melkein\nkyykkysillään. Kädet ovat lujasti painettuina polvia vasten, ja\nnäkyvissä oleva korvanlehti heloittaa kuin kukon heltta huhtikuisella\ntunkiolla. Kaikesta päättäen Aape Kattelus puhuu parhaillaan\nnuorisolle kauhistavimpia rienojaan.\n\nKuuluu puhuvan väestökysymyksestä ja tietenkin siitä ainaisesta\nbiologiastaan.\n\n\"Huomatkaa siis\", Aape-maisteri opettaa, \"Malthuksen perusajatus,\nettä elollisilla olennoilla on jatkuva taipumus lisääntyä paljon\nyli heille tarjona olevan ravinnon määrän, on perinpohjin väärä.\nIhmisten tarvitsemat hyödykkeet lisääntyvät paljon nopeammin kuin\nMalthus oletti, kuten jo Sadler ja Carey aikoinaan väittivät. Kansat\neivät toisin sanoen ole koskaan kuolleet ravinnon puutteesta, vaan\nylellisyydestä ja riettaudesta, sanalla sanoen _oman tahtonsa\nheikkouteen_. Niin kauan kun nainen synnyttää ilomielin, mies\nsaalistaa, käy sotaa tai tekee työtä...\"\n\nAntti Nevanperä heilautti kauhistuneena hiustupsuaan ja läimäytti\npolveensa kämmenellään, niin että kimahtivat aulan rapatut seinät.\n\"Riettailua, nuorison pahentamista!\" hän huudahti ja ponnahti pystyyn\nasentoon.\n\nMutta Valte Vihattu katosi kuin kärppä kivenkoloon. Hän hiiviskeli\nalaspäin, jääden odottelemaan seuraavan porraskaiteen varjoon, jotta\nnäyttäisi siltä, että hän oli nyt vasta nouseskelemassa omasta\npöksästään tieteen korkeuksiin.\n\nValte Vihattu oli näet sukkela mies. Turhaan ei häntä ollut tähän\nvirkaansa kelvoitettu tavallista nuoremmassa iässä -- tuskin kolmissa\nkymmenissä oli Valte tälläkin erää. Tosin vaalissa oli auttanut\npaljon se tosiasia, että hän oli kotoisin samasta pitäjästä kuin\narvon rehtori, joka kiivaana kotiseudun apostolina tunsi niin\nsanoaksemme lukkarinrakkautta samanpitäjäläisiin.\n\nMutta kyllä Valte poika tiesi itsekin tämän mestarinarvon\nansainneensa. Hän oli tuhattaituri. Osasi korjata sähköt koulullaan,\ntimprata puutyöt, paikata viat pannuhuoneessa, juosta tärkeät\nasiat pankissa, vieläpä mitämaks soittaa hanuripolkat koulun\ntanssiaisohjelmissa.\n\nNiin, hän oli sekä taitava että uskalias ja sukkela. Hänen elävä\nälynsä oli muunmuassa keksinyt, että aika ajoin piti _näytellä_\nihankuin muka ankarasti pelkäisi tätä merkillistä Töyhtöhyyppää.\n\nSille piti melkein niiata kuin entinen tyttö härälle, sillä se\nvasta osasi puskea pahan pään sattuessa, yht'äkkiä, edeltäpäin\naavistamatta, milloin potkaisten kuin takkupäinen varsa, milloin\npäkäten kuin kotipukki kyläpukkia, vieläpä samaa vauhtia mylväisten\nkuin Hollolan isopappi kinkerillä.\n\nAut'armias, jos sattui esimerkiksi venähtämään minuutinkin\nverran soitto välitunneilla tai ei ollut lämpömittari luokassa\njust'tismalleen ja täsmälleen, silloin se potkaisi, puski ja\nmylvähti. Ja kun se harasi karheasta tukastaan hyyppänsä pystyyn, se\nsaattoi uhata kirjavalla eropassilla häntäkin, Valte Vihattua, jota\nilman koko tämä koulu olisi lopahtanut kokoon kuin korttitalo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPortaita nousee pieni, soma neiti, maisteri Olivia Kelhä, alaluokkien\nsuomenkielen opettajatar, ja Valte Vihatun punanverevä naama ja\nhaleansiniset silmät kirkastuvat. Ei se ole näet vahtimestarinkaan\nsydän tuohesta. Ja makunsa se on kullakin. Tämä pieni Olivia oli\nnimittäin juuri tänä keväänä somistumistaan somistunut. Kouluun\ntullessaan, pari vuotta sitten, hänen leikkotukkansa oli ollut\nhoitamaton ja kihartamaton. Pitkät opiskeluvuodet olivat näivettäneet\nkasvojen hipiän harmahtavaksi ennen aikojaan. Ja puvut olivat olleet\nahtaita ja sulottomia, kuten lukutoukalla ainakin.\n\nMutta kun Valte oli tätä maisterineitiä nyt kevättalvella vähän\nniinkuin tarkemmin katsellut, olivatkin sen silmät sellaiset somat ja\nsirkeät, kuin kissanpojalla. Ja silmäripset niin sopivasti hämärät,\nettä nytkin Valte Vihattu on huikaistumaisillaan merkillisestä\nilon auringosta, kun neiti hymyilee silmillään ja pienellä\nsuppurasuullaan, josta huvittavat hiirenhampaat vilahtelevat.\n\nJa siihenhän se taas jääkin ... Olivia-neiti, hänen eteensä. Ja\nkatsoapa vain: pienen hatunkoperon alta pilkistelee somasti muutama\nkainosti kiharrettu suortuva.\n\nOlivia-neiti alkaa puhua kesästä, vieläpä kysäisten huulet ihankuin\nantosillaan, joko hauki oli kutemassa Lipakonlahdessa. Eikä ole\nValte Vihattu hätäpäivän poikia. Kyllä hän sen tietää, että tyttö\nkuin tyttö, kyllä se paistuu kuin uudisperuna hiilloksella, kun\nhän, Tuulensuun poika, pääsee puhumaan tai hanurillaan soittelemaan\nkesäisessä illassa.\n\nEi hän nyt tosin ole kuvitellutkaan, että tämä maisteri-neiti ja\nhän, vahtimestari, tulisivat tämän läheisemmiksi kamraateiksi. Tässä\nyhteiskunnassa kun nyt on kerta kaikkiaan jotakin luonnonväärää,\narvot ja muut, jotta ... piiat ja rengit naivat toisiaan, mutta\nihmiset ihmisiä, kuten kotopuolessa sanottiin.\n\nMutta niin se vain oli, ettei tuota maisterineitiä osannut olla\nkatsomatta. Eikähän se hänenkään silmänsä osaansa enempää ottanut...\n\nSaipa tässä ainakin puhua. Ja tätäkös osasi Valte Vihattu. Eikä\naikaakaan, kun hänen valkoiset silmäripsensä räpyttelivät vimmatusti,\nhänen poskensa punoittivat kuin aapisen kannet, ja hän unohti koko\nkirjepinkkansa, yksinpä säätykysymyksissä ankaran rehtorinsa.\n\nMutta Antti Jeremias Nevanperä on taas kyykkysillään kuudennen luokan\noven takana. Hänen täytyy kuulla tuo Aape Kattelus loppuun saakka.\nSille miehelle oli annettava kerrankin virallinen muistutus, jos se\nvain...\n\nNyt se puhuu Suomen oloista. \"Entä meillä suomalaisilla? Miksi meillä\non liian vähän poikia...?\"\n\nKuuntelija hätkähtää. Nuo viimeiset sanat iskevät merkillisellä\nvoimalla hänen sydämeensä. Jo lähes kymmenvuotisessa avioliitossa\nei hänen Nelli-rouvansa, omaa sukua Häggström, ole lahjoittanut\nhänelle perillistä, ei poikaa eikä tytärtä. Tämä seikka on ollut\nhänen salainen surunsa, vieläpä tuon tuostakin nousahtava riidan\nmyrsky heidän perhe-elämässään. Se on ollut usein, herra-paratkoon,\nhänen _miehuutensa_ häpäisemistä, sillä Nelli-rouva syyttää\nlapsettomuudesta häntä, tervettä myllärin poikaa, jonka isällä on\nollut jälkeläisiä kolme poikaa ja viisi tytärtä, joka on viettänyt\nkoko nuoruutensa järkkymättömän puhdasta elämää. Ei hän ole\ntyttöpaikoissa käynyt, ei krouveissa eikä vielä tähän ikäänsä saakka,\nlähes nelikymmenvuotiaana, edes tupakkaa polttanut, ei tanssiaskelta\nottanut -- lukuunottamatta viattomia piirileikkejä -- ei toiseen\nnaiseen katsonut, saatikka himoinnut...\n\nAntti Jeremias ei tajua tänä hetkenä selvästi, kenelle hän on\nsiveellisesti suutuksissaan, rouvalleenko vai Aape Kattelukselle\nvaiko koko elämälle, joka jakoi lahjojaan lukemattomille kehnoille\nlurjuksille, mutta ei hänelle, vaelluksessaan nuhteettomalle. Joka\ntapauksessa hän tähtää sokeasti koko harminsa Aape-maisteriin,\nvanhaan riitaveljeensä. Ja hän kuuntelee taas, tukka yhä\npörröisempänä, huulet pikistettyinä yhteen, himmeinä rusotta vien\nkulmakarvojen vuoroin pimentäessä näkymättömiin, vuoroin taas\npäästäessä näkyviin kiukustuneet ruskeat silmät. Nämä palavat totta\nvieköön niin julmistuneina, että leveähkö ja leppoisa nenä niiden\nvälillä hahmoutuu leijonamaiseen asentoon, säestäen hänen päälakensa\nharjakasta voimaa.\n\n\"Meillä ei syntyväisyyden jyrkkä aleneminen ole suinkaan\njohtunut ylellisyydestä, ei, herraparatkoon, ei myöskään kansan\nhöltyneistä tavoista, vaan väestöpolitiikan olemattomuudesta, niin,\nlaiminlyönneistä, jotka näyttävät suorastaan vihamielisyydeltä\nesimerkiksi monilapsisia perheitä kohtaan, mikäli eivät ole -- kuten\non luultavinta -- pelkkää viatonta typeryyttä.\" Näin kuuluu taas Aape\nKatteluksen yhä nouseva ääni, joka tauon jälkeen jatkaa:\n\n\"Meillä on kuuluisa sisumme, meillä on jäljellä nuoren kansan\nelämisen tahto. Me tarvitsemme vain uutta uskoa ja ajattelutapaa.\nKatsokaa nykyhetkistä Suur-Saksaa. Sen kansa kasvaa, ja se kasvaa\nuudesta uskostaan ja elämänrohkeudestaan. Tuo kansa on palannut sille\nainoalle lähteelle, josta kansojen suoniin vuotaa terveys ja voima\n-- oman rodun ja veren hurmioittavaan kauneuteen, perusunelmaansa,\njoka nostaa sen loistaviin tekoihin. Jollemme me, suomalaiset, kykene\nlöytämään omaa suuruudenunelmaamme ja sitä _teoissa_ toteuttamaan,\non ruumisarkkumme naulat jo valmiiksi taottu. Kansa, joka pysyy\npaikallaan, kuolee varmasti.\n\nMutta ensikseenkin ja ennenkaikkea on meidän päästävä irti siitä\nhappamesta ja myrtyneestä, katkismuksen kansien väliin juuttuneesta\nmoralisoinnista, sanalla sanoen _ulkokullaisuudesta_, joka yhä\nnäivettää meidän tervettä rakkauselämäämme, yhtä hyvin kuin koko\nyhteiskuntaamme.\"\n\nRehtori oli noussut. Mutta hän ei jaksanut enää kuohahtaa. Sanat\n\"liian vähän poikia\" olivat jääneet raskaina punnuksina hänen\ntajuntaansa. Hän lähti hitain askelin painumaan portaita alaspäin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValte Vihattu ei ollut sittenkään osannut olla yltymättä\nkauttarantaiseen kosiskeluun. \"Eipä sovi, ei ... sormikkaat rukkasten\npäälle\", hän käyttelee kotoisia sananparsiaan, tarkoittaen, ettei\nsitä uskaltanut vahtimestari maisterineitejä pyytää. Ja Olivia-neiti\nnauraa hiirenhampaillaan, joista kaksi etumaista on somasti\nristikkäin.\n\nMutta samalla hetkellä molemmat kavahtavat, sillä jopa kopajavat\nvarmat, hitaat askelet ylhäältä päin. Kengänanturat ikäänkuin\nilmoittavat, että niiden herra on ankarissa mietteissä.\n\nJo tulevat näkyviin lujat, puhtaat, mutta kiilloittamattomat\npuolivartiset nauhakengät, joiden nauhat on suutarinveitsellä\nviilletty lujasta rasvanahasta eivätkä ole suinkaan mitään\npuotirihkamaa. Tukevasta verasta ovat housutkin. Mutta polvenpaikat\novat lievästi pussillaan eikä näy hienoja prässäyksiä lahkeissa.\nVähän niinkuin maalaistekoa on myöskin takki -- höllästi istuva,\nkömpelön puoleinen. Mutta eivät ole liivintaskujen väliä juoksevat\nkellonperät mitään keinotekoista \"tupleeta\", ne ovat ehtaa kultaa ja\npaksut.\n\nSiinä seisoo nyt koko herra päätä myöten näkyvissä ja seisahtuu\nhämmästyneenä katsomaan noita alamaisiaan, joiden kasvoilla on\nhänen mielestään jollakin tavalla syyllistä ilmettä, varsinkin\nvahtimestarilla.\n\nRehtori naurahtaa harmistuneena. Ei ole sopivaa -- niin kansan ystävä\nkuin hän onkin, demokraatti kerta kaikkiaan, kuten hänen lukemattomat\njuhlapuheensa ovat todistaneet -- ei ole sopivaa eikä säädyllistä,\njo oppilastenkaan tähden, että opettajatar ja vahtimestari tuolla\ntavalla tuttavallisesti ja... Mutta nämä ajatukset jäävät vielä\npelkäksi murahteluksi.\n\nValte Vihattu ojentaa nokkelasti kirjepinkkansa, tokaisten: \"Tässähän\nmeillä olisi taas vähän tätä kuranttitavaraa...\" Vilauttaa silmäänsä\nOlivia-neitiin päin ja pikeltää portaita alas.\n\nRehtorin kulkiessa opettajahuonetta kohti hän tulee sipaisseeksi\ntukkaansa ja tuntee päälakensa kukkulalla tuon ikuisen harminsa,\nhyypän ja tupsun. Siitä hän yht'äkkiä suutahtaa. Taas yltää hänet\nmoraalin äkkinäinen puuska. Hän kääntyy jäljessäseuraavan Olivian\npuoleen. \"Ei se sovi, neiti, ei sovi, sanon sen kerta kaikkiaan,\nettä opettajatar, tuota ... tarkoitan ... vahtimestarin kanssa, eikä\nsitäpaitsi...\"\n\n\"Hyyppä\" vaivaa häntä niin, ettei hänen sanojensa \"ulosanti\" ole\nyhtä selkeää kuin tavallisesti. Eikä hän tällä kertaa, Olivia-neidin\nhymyillessä hänelle sirrittävine silmineen, osaa muuta kuin pujahtaa\neteisen sivuovesta kansliaansa.\n\nTäällä hän ottaa seinäkaapin lokerosta peilin ja karhean pääharjan\nalkaen sukia ankaralla kädellä vaaleata tukkaansa, jota kaunistaa\nheikeästi vivahtava ruosteenkarvainen väri, mutta joka vuodesta\nvuoteen kieltäytyi taipumasta siihen sivistyneisyyteen, jonka hän\npitkällä opiskeluajallaan, sisulla ja ahkeruudella oli hankkinut tuon\npirullisen pyörtänön alle.\n\nAnkaran kurituksen jälkeen se nyt kuitenkin taaskin \"painui lakoon\",\nnäytti sileältä kuin tiaisen selkä -- se totta tosiaan välkähteli\nsiisteyttään.\n\nJa katso: hänen huulensa hymähtivät peilin edessä viattoman\nitserakkaasti. Tuossahan oli häntä vastassa joka tapauksessa hänen\nsalainen ylpeytensä: hänen otsansa. Se oli matalahko, mutta se ei\nollut kupera eikä kovero, se oli tasainen ja valkea. Siinä oli totta\nvieköön -- kuten kihlausaikana oli sanonut hänen Nellinsä, joka oli\nkäynyt musiikkiopistoa, jotakin _klassillista_. Siinä oli nimittäin\nitsetiedotonta ja puhdasta, melkeinpä ylevää viattomuutta ja samalla\njärkkymätöntä stoalaista filosofiaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello soitti oppilaat välitunnille. Pihamaan, joka nousi loivasti\nkevätkuumissaan huokuvaa petäjärinnettä eli Harjua vasten, täytti\nraikas melu. Mikä kirjava satunäytelmä nuoruutta ja hulluttelevaa\nonnea!\n\nHyyppä unohti oman haukkumanimensäkin ja avasi akkunan, josta\ntunkeutui sisään pihkanväkevä tuoksu, mullan lemu ja humahtava\ntuulenleyhkä. Ja hän jäi liikuttuneena katselemaan tuota iloista\nkirmausta.\n\nJospa he tietäisivät, nuo lapset ja opettaja parat -- ja\nennenkaikkea Nelli! -- miten hellästi hänen sydämensä sykki lapselle\nja nuoruudelle... Tänäkin hetkenä hän tunsi omankin sydämensä\nlapselliseksi. Hän oli valmis tuossa paikassa itkemään pelkästä\nhellyydestä.\n\nKoko hänen kaipuunsa omaan poikaan asui juuri tässä hänen\nrakkaudessaan koulunsa nuorisoon.\n\nTotisesti, jos tuo riivattu irvileuka Aape nyt olisi kurkistanut\nesimiehensä sydämeen, ei hän olisi sieltä ulkokullaisuuden\nkiiltomatoa löytänyt.\n\nKas, kas, kuinka pienet pojantenavat poukkoilevat toisiaan vastaan,\ntoistensa ohitse, ristiin rastiin kuin kiukkuiset ampiaiset! Ja\ntuolla on hänen lempilapsensa, Keijärven Sirkka, jonka kotokartanon\nmaalla on hänen kesähuvilansa -- vaalea, sorea tyttö. Kas, siinäpä\nhän muistikin. Hän oli ollut näkevinään kirjeitten joukossa Sirkan\näidin käsialaa. Niinpä hän työntääkin muut virallisen näköiset\nkirjeet laatikkoon, mutta sujauttaa tuon ainoan povitaskuunsa\nlukeakseen sen mahdollisimman pian ja ryhtyy taas seurailemaan Sirkka\ntyttösen hommia.\n\nMitä? Sillähän oli seurassaan -- Rassin Elli, tuo rumilus,\nlinttipäinen, ohutkaulainen, kesakkonenäinen, tuo sama onneton,\njoka oli luiskauttanut hänelle, rehtorilleen, suuren Minna\nCanthin viattomuudesta hävyttömyyksiä! Mitä ne oikein keskenään\nkuiskuttelivat? Ei, tässä täytyi miettiä sopiva ja oikea\nrangaistus tuolle Hassin tytölle... Sitäpaitsi oli lähdettävä\nopettajahuoneeseen, jotta hänen alamaisensa eivät pätystele tunnille\nlähtiessään.\n\nNiin napitti Antti Jeremias Nevanperä takkinsa alhaalta ylhäälle\nsaakka, katsahti vielä kerran peiliin ja piilotti sen taas visusti\nsalalokeroonsa. Otti päälleen tyynen, mutta ankaran ryhdin ja läksi.\n\n\n2.\n\nTällä välin on opettajahuone viettänyt kiihkeitä tuokioita.\n\nHerrat istuvat tupakkahuoneessa. Puhe on tällä kertaa käännähtänyt\npolitiikkaan. Ryssä, jolla jo vuosia oli ollut meidän kanssamme\nhyökkäämättömyyssopimus, oli Kansainliitossa asettunut Ahvenanmaan\nvarustamiskysymyksessä merkillisen röyhkeästi Suomea vastaan. Mitä se\nmerkitsi? Ennustiko se vaaraa? Oliko tuolta \"punaisen hämärän maasta\"\nnousemassa entistä uhkaavampi varjo maamme ylle?\n\nHetken kierteli herrojen keskustelu näiden kysymysten ympärillä.\nMutta suuresta opettajanhuoneesta, jossa naiset viettivät\nvälituntinsa, oli alkanut kuulua huikea ääntensorina.\n\nAape Kattelus sekä nauraa että harmistuu. Hänen laihat, kälpeät\nkasvonsa, joissa huulten tienoilla kiertää milloin iloisen vilpeä,\nmilloin irooninen hymy, rypistyvät hullunkurisiin ilmeisiin.\nTerävästi esiin työntyvästä leuasta ei puutu muuta kuin parrantupsu,\njotta \"luciferiaaninen henki\" olisi saanut oikean hahmonsa.\n\n\"Kuulkaapa\", hän viittaa välioveen päin, \"mikä kielenpieksäntä, mikä\nyhteen ääneen huuto ja räpätys! Kuin tirskuva tilhiparvi pihlajassa,\nkuin naakkojen papatus hurskaan kirkon seinäkomeroissa, totisesti ...\nkuin seitsenpyrstöiset riikinkukot soitimella, ha-ha-ha...\"\n\nHerrat hymähtelevät. Tietäähän sen -- Aape Katteluksen...\n\n\"Joo, joo\", päättää lehtori, \"siinä se on se merkillinen juttu,\nettä oppineet naiset, heti kun pääsevät omaan keskuuteensa,\nheittävät tuokiossa yltään sivistyksen manttelin ja pärpättävät kuin\nlampaankeritsijäakat kartanon huhtikuisella takapihalla\".\n\nJuhani Prikka, matematiikan maisteri, yksikseen olija, nariseva\nvanhapoika, keskeyttää kuivasti: \"Nee-ne, nyt sinä jo pääsit naisiin\nasti. Sinut pitäisi, piru vieköön, naittaa tai ottaa muuten pois\npuhelahja!\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", huudahtaa maalaisen lujatekoinen voimistelunopettaja,\nOlli Karttu, \"hankitaan Aapelle myötäjäiset ja kumminlahjat samaa\nkyytiä, sillä häittensä rääpiäisissä se tietenkin viettää jo\nristiäiset\".\n\nLeijaileva tupakansavu pöllähteli herrojen naurusta. Mutta herevimmin\nnauroi pilkattu Aape itse ja tarttui taas sanaan: \"Sakramenskattu,\nsen minä sittenkin sanon, että jos minä olisin ollut luolaihmisten\npatriarkallinen kuningas sinä hetkenä, kun inhimillinen puhekieli\nvoitti ele- ja ilmekielen, olisin totisesti ja varmasti ihmiskunnan\nparhaaksi säätänyt lain, että naispuolen oli pysyttävä pelkästään\nilmeessä ja eleessä ja miehen yksin oli käytettävä puhekieltä.\"\n\n\"Ho-ho-ho\", nauroi Juhani Prikka. \"Siinä tapauksessa nykyiset\naviomiehet saisivat tuta sellaista _ele_kieltä, että korvat soisivat\naamusta iltaan katumusvirsiä, ho-ho-ho...\"\n\nMutta siihen katkeaa herrojen leikinlasku, sillä naisten puolelta,\nääntensorinan keskeltä kuuluu yht'äkkiä selkeä lause: \"Kylläpä nyt on\nmennyt kevät päähän rakkaille virkasisarille. Ettekö te lopultakin\nole oppineet käsittämään, että tuo niin sanottu rakkaus ei ole muuta\nkuin luonnon petos, jonka vuoksi nainen kärsii ja mies saa harjoittaa\nrikoksellista tyranniaansa.\" Ääni oli syvä, metallinkaikuinen. Se\noli Kirsti Aunolan, kieltenopettajattaren, joka edusti koulussa\nnaisasialiikettä ja oli saanut oppilailta -- kuuluisan aatesisarensa\nmukaan -- liikanimekseen Lucina.\n\nAape Kattelus hyppäsi kepeille jaloilleen ja oli samassa naisten\npuolella. Lucina ja hän olivat näet päivät päästään yhtämittaisessa\nsanaharkassa. Se näytti olevan eräänlaista aatteellista\nsipulinsyöntiä, kiukuttavaa ja itkettävää, mutta sittenkin tuotti\nkummallekin ... yksinäiselle \"vanhallepiialle\" ja \"vanhallepojalle\",\nsalaperäisen karvasta nautintoa.\n\n\"Kas, kas, Lucina\", iskee Aape. \"Puhutpa puoleksi totta. Mutta\nmuista, että puolitotuus on pahempi selkeää valhetta...\"\n\n\"Nih, nih\", keskeyttää hintelällä, myrkynsekaisella äänellä Rebekka\nKokkoila, eronnut rouva, jonka ohimoilla on jo lievää harmaata, \"ja\nsen minä sanon, että miesten itsekkyys, vallanhimo ja mielivalta ...\nne ovat taivaaseen saakka huutavia rikoksia...\"\n\n\"Oo, oo, diese alleinstehenden Frauen, diese Jungfrauen eli\nvasten tahtoaan neitseet, nämä elävän lesket ja hyljätyt -- diese\nVerlassenen! Lue vielä enemmän madame Meyerin suffragettisaarnoja,\nniin havaitsetpa, että voit ratkaista koko siveysopin ja rakkauden --\naspirinipulverilla, ha-ha-ha\", Aape jatkaa hävyttömyyksiään.\n\n\"Minä puolestani puhuin vain 'biologiaa', herra\nluonnonhistorijoitsija\", keskeyttää Lucina rauhallisesti.\n\n\"Niinpä niin\", puhuu Aape melkein kuin omissa mietteissään, \"rakkaus\non luonnon ansa ja petos. Mutta mikä ihana petos ja mikä ihana\nkärsimys! Ilman sitä meiltä lakkaisi laulu, ilo ja nauru, runous ja\nmaan kukkeus -- koko elämä olisi pelkkää hautaan valmistumista...\"\n\n\"Oletko jo, Aape parka\", keskeytti Lucina, \"maksanut\nvanhanpojanverosi?\" Tämä sattui. Aape äsähti. Mutta Lucina\njatkoi armottomasti: \"Oletko, rakas Harhanäky?\" Ja tämä sattui\nAapea vieläkin arempaan paikkaan, sillä hän oli joskus grogin\nääressä tullut paljastaneeksi erään yhäkin muka jomottavan\nnuoruudenrakkautensa ja saanut opettajain kesken tuon \"Harhanäyn\"\nepiteetikseen, monenkaan tarkasti tietämättä, mistä se oikein oli\nsyntynyt.\n\nAape-maisteri kallisteli päätään hetken aikaa epävarmana kuin kukko\nkaakattavassa kanaparvessa. Mutta pääsi kuin pääsikin ainakin\nnäennäisesti päälle päin huudahtamalla vanhan viisautensa: \"Hitto\nvieköön, sanon minä! Nainen on joka tapauksessa luonnonhistorian\nkiperin kysymysmerkki ja isolla 'ännällä' tekstattuna...\" Hörähti\nnauramaan ja pelastautui takaisin herrojen puolelle.\n\nMutta naisten tarha yltyi jälleen äänenpitoon, jossa sinkoili\nlukemattomia suloisesti ajatuksettomia ajatuksia.\n\nKun sitten Antti Jeremias Nevanperä astui ovesta, tuo henkevä\nkeskustelu lakkasi, yhtäkkiä, kuin olisivat kaikki vieterit\nkatkenneet vanhassa könninkellossa. Kiihkeät ilmeet muuttuivat\nhuolekkaiksi ja huolestuneiksi. Ruvettiin kokoilemaan oppikirjoja ja\npainuttiin karttahuoneisiin. Eivätkä tupakkahuoneen herrat tarvinneet\nkellonsoittoa. Tämä äkkinäinen haudanhiljaisuus ilmoitti heille\nvälitunnin loppuneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRehtori seisoo taas kolmannessa kerroksessa viidennen luokan ovi\ntakanaan. Mutta Aape Kattelus ilmestyy hänen selkänsä taakse\nkädessään täytetty apinanpoika.\n\nAntti Jeremias kääntyy hitaasti virkaveljensä puoleen. \"Puhumatta\nsiitä, että sinä saarnaat vaarallisia ajatuksia kansamme muka\nnousevasta suuruudesta\", hän aluksi ryähteli kuin olisi astunut\npuhujakorokkeelle, \"on edesvastuutonta ottaa esimerkkejä ...\nväestökysymyksessä, tarkoitan, diktatuurimaista. Minä vaadin ainakin\nomassa koulussani, että meidän liberaalinen elämänkatsomuksemme ja\nmeidän korkealle kehittynyt demokratiamme ei saa tartuntaa, niin,\nsanon: _tartuntaa_ ... fascistisista tai kansallissosialistisista...\"\n\nMutta kun Aape-maisteri vain naurahtelee, silitellen apinansa päätä\nmyötäsukaan, kimmastuu rehtori ja suistuu ankarimpaan moraaliinsa.\n\"Sitäpaitsi\", hän huudahtaa, \"sinä _riettailit_ kuin tuo sinun\napinasi viime tunnilla ... kuudennella. Sillä tavalla ei sovi, muista\nse, väestökysymystä...\"\n\n\"Ahaa\", nauroi Aape-maisteri railakkaasti, \"rakas rehtorimme\non pistäytynyt haamuna avaimenreiästä minun tunnilleni. Kiitän\nkunniasta. Mutta kyllä nyt veli ageeraa epätieteellisellä pohjalla\n... tuossa vertauksessa, tarkoitan. Apinako rietas? Sillä on\nkorkeintaan kymmenes osa ihmisen intohimosta. Heikko himo kerta\nkaikkiaan. Oi, katso siis serkkuasi! Tai oikeamminkin -- veljeäsi.\nKatso nyt miten isot korvat! Ja vailla huulia... Koko suu kuin\nahneella koronkiskurilla tai ulkokultaisella papilla...\"\n\nAntti Jeremias oli vaistomaisesti tarttunut korvaansa, joka\ntodellakin oli aika tavalla ulkoneva, ja vetäissyt sormellaan\nhuuliaan, kunnes hän kiivastui tukehtumaisilleen. \"Mitä? Pilkkaatko\nsinä, vai...?\"\n\n\"So-so, so-so\", hyssytteli Aape kuin tuittupäiselle kakaralle. \"Älä\nnyt taas lankea moraaliseen kaatumatautiisi. Minä puhuin pätevää\ntiedettä, kuten äskeisellä tunnillanikin. Kehoitan sinua lähettämään\nkuuntelijakseni tarkastajan ja samalla itse olemaan mukana omassa\npersoonassasi, nahkoinesi ja karvoinesi. En kärsi haamuja.\"\n\nJa siihen se taas sortui hänen, rehtori Nevanperän, muistutus tuolle\nluonnonhistorian pirulle. Niin, hän, joka ei koskaan päästänyt\nkiroussanaa suustaan, hän kirosi nyt todella, tosin vain jossakin\nsisimmässään, sisuksissaan, jotka olivat menemäisillään sekaisin\nsapesta munaskuihin asti.\n\n\n3.\n\nTämä tunti on toukokuisen lauantain viimeinen tunti. Elsa Varjala,\npiirustuksen ja taidehistorian opettajatar, on vienyt seitsemännen\nluokan Harjulle harjoittamaan piirustusta ja vesivärimaalausta sieltä\navautuvista mahtavista näköaloista.\n\nTuonne, pohjoista ja luodetta kohti leviävät silmänkantamattomat,\nharvaan asutut erämaat loppumattomme järvensuikaleineen, joita\nHarjun laelta, näkötornista, väitetään näkyvän kokonaista\ntoista sataa. Etelään urkenee mahtava sisäjärvi, jolla jo\nlaivaliikenne on alkanut. Pienet höyrylaivat kulkevat iloisen\nterhakkaina lähiselällä edestakaisin. Pitkänmatkan laivoista on\njo yksi laiturissa odottamassa varhaisimpia maalle lähtijöitä.\nSivulaitureitten äärillä keinahtelee punaisissa poijuissaan valmiiksi\nkunnostettuja purjeveneitä. Rivi moottoreita kiristelee köysiään\nlaitureitten kupeilla, vastamaalattujen veneiden paistaessa rannalta\npunavalkoisina tai sinikeltaisina.\n\nKesän elämä on alkanut. Oppilaitten nuoret sormet heittävät\nlevottomia väriläikkiä paperille. Kunkin oma kesäpaikka siinteleiksen\njo heleissä mielikuvissa.\n\nElsa Varjala, seurailtuaan hetken tyttöjen ja poikien taiteilemista,\non istahtanut rinteen kivelle vasten hyväilevää aurinkoa.\n\nIhmisillä ei liene lopultakaan enempää kuin kahdenlaisia kasvoja:\npimeitä ja valoisia. Nuorella Elsa-neidillä on kuultavaa sisäistä\nvaloa kasvoilla, se säteilee hänen vaalean päänsä ympärillä. Hänen\nhipiällään on rahdun verran riutumusta, eräänlaista haurautta, jonka\nsalainen suru näyttää siihen syövyttäneen. Tämä alakuloisuuden sävy\nikäänkuin kypsentää ja herkistää hänen nuoruuttaan.\n\nKoko päivän hän on tänäänkin istunut vaiteliaana, hengähtäen tuolloin\ntällöin raskaasti, kuin pahaa unta näkevä. Mutta nyt keskellä\ntuoksuavaa metsää, säteilevän ulapan yllä ja yhtä säteilevän taivaan\nalla hän näyttää päässeen omaan alkuperäiseen itseensä takaisin.\n\nHänen huulillaan, jotka luonnostaan värehtivät houkuttelevan\nlevottomasti, on herkkää naurua. Hänen hieman epämääräistä nenäänsä\nvoisi sanoa rumaksi, ainakin jollain tavalla avuttomaksi. Mutta\nse on puhtaan valkea, ja sen ja kulmallisten varjoista katsovat\nsinenharmaat, hiilakkaat silmät, joissa on vaaraa sekä hänelle\nitselleen että muille. Tällä hetkellä, ilman ja veden hengen niitä\nhyväillessä, niihin on tiedottomasti, alitajunnaisesti siittynyt\nviettelystä. Niin, ne ennustavat, että ne voivat syttyä äkkinäiseen,\nrohkeaan paloon. Mutta nyt ne odottavat, niiden viettelys ja vaara on\nsyvällä, kuin ulapan pohjalla.\n\nHiljainen ja rauhallisesti odottava on koko hänen olemuksensa.\nIstuvassa asennossa hänen jalomuotoiset lanteensa ja sylinsä on\ntäynnä hedelmällistä kaipuuta ja odotusta.\n\nHänen silmänsä sulkeutuvat hetkeksi kevään unettavasta voimasta.\nMutta korva kuuntelee kerkeänä ympäristön moninaisia ääniä.\nVasemmalta, Harjun itäpäädyn puolelta, urheilukentältä, kuuluu\nalaluokkien poikien pesäpallon mäikinä, juoksu, huudot ja kirkaisut,\njotka tuovat mieleen maailmanmainion sirkuksen huikeimmat näytännöt.\nMutta tämäkin pienten sirkuspetojen karjunta tekee nyt Elsa\nVarjalalle hyvää. Se vie hänet jonnekin muualle, pois eräistä\ntuskallisista ajatuksista, jotka eivät jätä häntä rauhaan enempää\nkuin tuokioiksi. Hetken kuluttua tunkeutuu hänen kuuluviinsa parin\ntytön kuiskivaa keskustelua: \"Usko minua, Elli\", puhuu kiihkeä ääni,\n\"hän ottaa minut mukaansa\". \"Enpäs usko, ajattele, hänhän on sinun\nentinen opettajasi.\" \"Pyh, ei hän ole mikään opettaja...\" \"Onpas, älä\nsinä väitä...\" \"Hän on herrasmies ja kavaljeeri ja arkkitehti ja ihan\ntoista kuin nuo helkkarin peruukit...\" \"Opettaapas se nytkin lyseossa\ntaidehistoriaa ja...\"\n\n\"Tiedätkös\", kiihkeä ääni käy melkein käheäksi suuren salaisuuden\npolttavasta tulesta, \"joka päivä, jok'ikinen päivä olen juossut\nmeidän koulusta lyseolle. Ja kun _hän_ astuu lyseon pääovesta ja\nkääntyy Harjukadulle, minä olen olevinani kotimatkalla ja niiaan\nhänelle, noin vain kuin ohimennen... Ja usko tai et, muutama päivä\nsitten hän oli pysähtymäisillään, ja minä olin, niin ... minä olin\npudottaa ... pääni hänen jalkainsa juureen.\"\n\nRassin Elli alkaa kikattaa, hän on ihan läkähtymäisillään tuosta\nKeijärven Sirkan mahdottomasta vertauksesta. Mutta Sirkka\nsuuttuu: \"Älä naura, senkin räpäkkä!\" Mutta hän unohtaa samassa\nkiukkunsa. Tarttuu ystävättärensä käsivarteen, niin että Elli on\nparahtamaisillaan. \"Kuule\", Sirkka kuiskii, \"hänen purjeveneensä on\nkunnossa. Katso, tuolla se keinuu! Ja tänään, tänään se tapahtuu.\nHän ottaa minut mukaansa, ottaa, ottaapas... Ajattele ... suuret,\nvalkoiset purjeet...! Hänellä on valkeapäällyksinen lakki ja\nkokardi, ihankuin merikapteenilla ... sininen takki, kullanväriset\nankkurinapit ja sitten ... valkeat...\"\n\n\"Housutko?\" sihahtaa kukertaen ja kateellisena Rassin tytär.\n\n\"Mää, mää\", rikkoo Sirkka silmänräpäyksessä koko ystävyytensä. Hänen\npyhintänsä on loukattu. Ja hän on samassa muuttunut nuoresta neidistä\nkieltään näytteleväksi alaluokkalaisen tapaiseksi hupakoksi. \"Mene\nsiitä\", hän äsähtää. \"Sinua en ota mukaan, en ikinä.\"\n\n\"Älä nyt, enhän minä\", yrittää Elli. Mutta sopu on toistaiseksi\nrikottu. Keijärven tytär on noussut ja loittonee ihmeellisine\nhaaveineen näkötornille päin.\n\nElsa Varjala hymyilee. Hän on kuullut vain paikoitellen tyttöjen\nkeskustelun. Mutta hän aavistaa, että ensimmäinen hullu tytönrakkaus\nhuumaa Sirkan 17-vuotiasta päätä.\n\nNiin, hänelle itselleen se tuli hieman myöhemmin -- vasta\nylioppilaaksi tultua, Ateneumin aikoina, eräissä vappujuhlissa.\nSilloin hän oli tavannut Yrjö Kuparin, nuoren lainopin ylioppilaan,\njoka johti hullunkurista orkesteria osakunnan iltajuhlassa ja soitti\nhirvittävän suurta huuliharppua lakki takaraivolla, hullaantunut ilme\ntummapintaisilla kasvoilla ja jalka rohkeasti tahtia polkien.\n\nMissä oli nyt tuo onnellinen vapunaatto, jolloin he olivat suudelleet\nhänen koto-ovellaan? Missä viime kesän matka tuonne ... pohjoisille\nlohikoskille, jolloin koko seura oli pitänyt heitä kuin kihlattuna\nparina? Ja missä syyskesän ja tämän talven kirjeenvaihto?\n\nOoh, nuo kirjeet olivat hänen pienessä lukitussa arkussaan. Mutta\nmitä enemmän kevät läheni, sitä harvemmiksi ne olivat tulleet, sitä\nlyhyemmiksi ja välinpitämättömämmiksi. Niin, hänestä oli tuntunut,\nettä niihin kirje kirjeeltä tarttui jonkun pakoon lähtevän lurjuksen\nkädestä tahroja, petoksen tahraa...\n\nJa nyt, jo pari kuukautta sitten ne olivat kokonaan lakanneet.\n\"Satu\" oli lopussa. Ja hän, yksinäinen nainen, jonka täytyi ansaita\npikkukaupungissa elatustaan sekä vanhalle äidilleen että itselleen,\nhän kuului nyt \"hyljättyjen\" suureen ja alakuloiseen naislaumaan.\nOliko hänkin kerran oleva \"tyhjä huone\", kuten Aape Katteluksen oli\ntapana sanoa, tuollainen autioituva huone, jossa vähitellen ilma\nlakkaa väräjämästä suloista odotusta, jonka permantopalkeilla ei enää\naurinko leiki...? Ja jos leikkii, paljastaa vain tomua, hometta...?\nOoh...!\n\nSydämeen oli tunkeutumaisillaan kauhu ... ensi kertaa koko hänen\nnuoressa elämässään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElsa Varjala hätkähtää, vaikka kuuleekin takaansa tutut askelet --\nOlli Kartun, joka on tulossa urheilukentältä. Ollin kulmikkailla,\nmelkeinpä maalaisen jäykillä kasvoilla on harvoja ilmeitä.\nMutta aina niissä on miehistä lujuutta ja rehtiyttä. Ja noissa\nleveissä, jänteviksi treenatuissa hartioissa, koko vartalossa on\nturvallisuutta, johon saattaisi luottaa, vaikka heittäytyisi koskeen.\nHän, Olli Karttu, pelastaisi kyllä hukkuvan kuolemasta.\n\nKuitenkin Elsa tuntee pienen kärsimättömyyden ärsyttävän mieltään.\nOlli Kartun totisista, harmaista silmistä on koko kevään tuijottanut\neräänlainen anova katse, tuollainen avuton ja haikaileva, joskus\nsynkistyvä, joskus kömpelösti houkutteleva, jolle onnellinen nainen\nsaattaisi nauraa, mutta joka ajoittain panee Elsan hermot harmista\nvärähtelemään.\n\nOlli Karttu ei ole vielä mitään puhunut. Hän on jo kaukaa pysähtynyt\nihailemaan tuota unensuloisesti istuvaa naisolentoa. Ja kun hän\nhuomaa, lähelle tultuaan, hänen ikäänkuin piilottavan oman itsensä\nvierailta katseilta, kiertää tuska nuoren miehen mieltä.\n\nTuskin osaten sitä selväksi ajatella hän vaistoaa, että mitä ujompi\non naisen olemus, sitä kiehtovammin se vaatii itselleen oikeutta\nrakastaa ja elää, ja sitä vaarallisempi se on hänelle, miehelle,\njolla ei häneen ole oikeutta.\n\nOlli Karttu yrittää kuitenkin olla leikkisä. \"Virkaintoakos tämä on\nvai mitä?\" hän alkaa. \"Viisarit ovat jo neljännestä yli ja pahasti\nkallellaan tuonne Puistolaan päin, kahvikupin ääreen. Tuletko mukaan,\nvähän niinkuin daamikseni?\"\n\nElsa päästää oppilaat tunnilta. Mutta arvelee menevänsä suoraan\nkotiin -- oli asioita. Olli näyttää synkkenevän. On kuin kauan\npidätetty tuska olisi vääntämäisillään huulet kiroukseen.\n\n\"Sitä 'viettelijän päiväkirjaako' sinulla on kiire lukemaan? Luulin\nsinun jo oppineen erottamaan 'hurmurit' ja oikeat miehet toisistaan.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\" Elsan äänessä oli sekä kireätä suuttumusta että\nmielen ahdistusta.\n\n\"Yrjö Kuparia ja niitä sen kirjeitä, jotka näyttävät viime aikoma\nlakanneen, kuten on luonnollistakin tuollaisilla ... rakkauden\nkauppamatkustajilla.\"\n\n\"Solvaatko sinä omaa osakuntatoveriasi?\"\n\nOlli jatkoi rauhallisesti: \"Oltiinpa yksissä vielä R.U.K:ssakin ja\nsamassa porukassa tultiin vänrikeiksi. Mutta ei se muutu siitä,\nettä sinä olet liian hyvä tyttö kärsimään tuollaisten donjuanien\nvuoksi, joilla on heila jokaisessa hotellissa, mutta joilla ei\nmiesten parissa ole sen enempää arvoa kuin ... katutytöillä naisten\nmaailmassa.\"\n\n\"Osaatpa sinä olla karkea!\" huudahti Elsa hengittäen raskaasti.\n\"Jos luulet sitä _miehekkyydeksi_, niin lienetpä sinä puolestasi --\noikea Othello.\" Viimeisissä sanoissa oli kärkevää ivaa. Mutta Olli\nei hätääntynyt. \"No, ennemmin vaikka sitäkin. Se murjaani osasi joka\ntapauksessa rakastaa yhtä ainoata naista ja kokonaan.\"\n\nElsa yritti huoletonta leikkiä: \"Niin että toiset teistä -- nuo\ndonjuanit -- murskaavat naisen sydämen, mutta te, Othellot, te otatte\nsydämen ja katkaisette lisäksi kaulan, vai...?\" Ja hän nauroi, mutta\nsiihen sekoittui hätää ja itkua.\n\nOlli tuli lähemmäksi. Hänen silmissään oli avutonta\nanteeksipyyntöä. Suuret kädet liikahtivat anovasti. Putosivat\ntaas alas kuin tietämättä mihin tarttua. Ja hänkin koetti peittää\ntuskaansa leikintapaisella. \"No, osaisin minä sen sanoa vähän\nkoreamminkin. Katsos, luin jostakin kirjasta, että nuo tuollaiset\nnaistenmetsästäjät ovat eräänlaisia yökyöpeleitä, lyhdynsytyttäjiä,\njotka kulkevat lyhdyltä toiselle, sytyttävät jokaisen ja ... jättävät\nne sitten yksinäisinä palamaan.\" Olli naurahti.\n\n\"Niinpä me sitten palamme\", vastasi Elsa ylpeästi. \"Mutta\nmeillä on joka tapauksessa oma tulemme. Ja itse me kärsimme ...\nyksinäisyytemme.\" Elsan vartalo oli suoristunut. Hänessä oli\nluoksepääsemättömyyttä, joka teki Olli Kartun yhä avuttomammaksi.\n\n\"Enhän minä muuta\", hän sammalsi, \"kuin että... Kuule, eikös nyt\nmentäisi ainakin kahville, Puistolassahan meillä opettajilla on\ntapana näin lauantaisin...\"\n\nElsaa säälitti. Tuo nuori mies oli yhtä yksinäinen kuin hänkin.\nHän lupasi tulla myöhemmin iltakävelylle Koivukujalle, jonne näin\nkeväisin koulunuoriso ja osin opettajat kerääntyivät viettämään\npikkukaupungin espiselämää.\n\n\n4.\n\nSirkka Keijärvi kulkee kuin unissakävijä Harjun laitakatua lyseota\nkohti. Hänen silmänsä eivät näe, ne uneksivat. Niissä palaa syvällä\nsalaperäinen miiluvalkea -- kevät, tämä vaarallinen kevät, jota hän\nei näytä edes huomaavan ympärillään, mutta tajuaa sen sittenkin\nkaikilla aisteillaan.\n\nEikä hän kokemattomassa sydämessään edes ymmärrä olevansa keväästä\noudosti hullaantunut. Ihmeellisempi, paljon ihmeellisempi on hänen\n\"kohtalonsa\". Hänhän on rakastunut -- vaarallisesti ja toivottomasti,\nniin että sydänalaa hiukaisee. Käsissä on yhtä mittaa kuumeisen\nnihkeää kosteutta. Ja ne, vietävät, punertuvat rumasti, ties mistä\nsyystä.\n\nEi hän kehtaisi sellaista kättä ojentaa salaisesti rakastamalleen, ei\nvaikka tämä pyytämällä pyytäisi. Oo, miten hienot ja maidonvalkeat\nolivatkaan isojen neitien ja varsinkin rouvien kädet! Niitä katsoessa\nsaattoi tulla kateudesta ihan viheriäksi ja kirjavaksi.\n\nJa mistähän se sitten johtui? Siitäkö, että he ehkä olivat jo\n_onnellisesti_ rakastuneet? Niin, siitä varmaan, ihka varmasti! Sillä\neikö ole muillakin hänen luokkatovereillaan, tytöillä, jotka vasta\nhaikailevat rakkautta, samalla tavalla kuin hänelläkin ... nihkeät\nja sinenpunervat kädet ja...? Entäpä jos se olisikin nuoruutta?\nSamanlaista kuin hedelmäpuitten raakileissa, omenoissa ja muissa...?\n\nSirkka Keijärvi suipistaa itsetietoisesti huulensa. Osaapa hän\nsentään ajatella yhtä ja toista. Eikäpä hänellä sentään ole kasvoissa\nnäppylöitä eikä nenässä teerenpilkkuja, kuten tuolla heikkarin\nEllillä...\n\nNiin, mutta niitä taas vaivaa tuo kamala punasteleminen ja\nkalvistuminen, ettei uskalla edes kunnolla katsoa häneen, tuohon\nylimaalliseen, huikaisevaan rakastettuun. Herra varjelkoon, etteivät\nvain näkisi ohikulkijatkin hänen katseestaan -- sehän on kauhistava,\nkukaties rikollinen, tuo hänen rakkautensa, rakkaus omaan opettajaan,\nolkoonpa vaikka entinenkin...\n\nAkseli Haikka! No, tuo nimi nyt oli vähän \"proosallinen\". Mutta entä\nAkseli-herran muoto ja näkö, hänen pukujensa \"spretti\" kuosi, hänen\nsolmioittensa häikäisevät, hienosti valitut värit ja ... niin, ja\nprofiili, tuo profiili, joka muistutti milloin minkin Hollywoodin\ntai Ufan sankarin muotoa? Oo, oli se nyt monta kertaa hienompi kuin\ntuon matalaotsaisen ja typerän Clark Gablen...! Hänen kasvoissaan\noli jotain Maurice Chevalier'n huolettomuutta. Mutta niissä oli\nenemmänkin. Charles Boyer'n ruskeissa, niin kummallisella tavalla\nkosteissa silmissä oli tuskin enempää \"romantiikkaa\" kuin Akseli\nHaikalla. Eikä hänen pitkää, solakkaa vartaloansa voinut, jukranpuit,\nverrata keneenkään muuhun kuin ... ehkäpä, Ufan hurmaajaan,\nBirgeliin...\n\nSirkan pikkaraisessa päässä, jonka ohimoilla liehahtelivat hennot\nkiharat, menivät sekaisin koko Euroopan ja Amerikan filmisankarit.\n\nMutta sitten tuli säikähdys. Ooh! Hänen täytyi painaa rintaa\nkädellään. Siihen totta totisesti koski. Tuossa, juuri tuossa vilahti\npuiden lomitse näkyviin lyseon jykevä pääovi ja korkeat portaat,\njoita myöten hänen sankarinsa oli tuossa tuokiossa astuva alas ja...\nTyttö kiepsahti ympäri ja oli taas tulevinaan katua pitkin matkalla\nkotiin päin.\n\nJa hän tuli -- Sirkan mielestä kuin elokuvissa abessinialainen\nleijona -- vartalo suorana ja hoikkana. Ja, jukranpuit! Hänellä oli\nkuin olikin purjehtijanpuku yllään...!\n\nValkea purje ... huima tuuli puhaltaa ... hän istuu lähellä\nsankariaan, joka pitää perää. Hänen kiharansa liehahtelevat vapaasti\n... he laskettavat suurelle ulapalle...\n\nKuvat kulkivat filminauhana hänen hullaantuneitten aivojensa läpi. Ja\nyht'äkkiä häneen meni uskalluksen hurjapäinen pelsepuupi, joka näin\nkeväisin kurkistelee jokaiselta oksalta, nurkkien takaa ja -- omasta\nsydämestä, niin että nuoret tytöt tekevät hulluuksia.\n\nNiinpä tapahtuu, että ylen nuori Sirkka-neiti, arkkitehti Haikan\nlähestyessä -- nyökäyttää päätään kuin täysikasvuinen mademoiselle\neikä niiata nykäyttänyt, ei sitten millään, ei ainakaan aikonut,\njollei olisi sattunut siten, että hänen polvensa vähän horjahtivat.\nNe näet yht'äkkiä, aivankuin tuo kevään pelsepuupi olisi iskenyt\nhäntä hännällään polvitaipeeseen, eivät enää häntä kannattaneet.\nJa hän jäi seisomaan heiveröisenä virpenä epäjumalansa eteen.\nJäklanamma, hänestä tuntui, aivankuin hänen pienet polvenlumpionsa\nolisivat naksahtaneet. Ja hän oli lyykistymäisillään maahan.\n\nJumalat kuulevat kuin kuulevatkin joskus pienten anovaisten\nhätähuudot. Ja katso! Akseli Haikka pysähtyi, otti pientä neitiä\nkädestä. \"Voitteko pahoin, Sirkka Keijärvi?\" humisi jostakin pilvestä\nääni Sirkka-neidin tulipunaiseen korvaan. Eikä hän pariin sekuntiin\nnähnyt mitään.\n\nMutta heikkari -- muunmuassa tämän reippaan kirosanan hän oli oppinut\nKeijärven Eemeli-rengiltä -- nyt ei auttanut ruveta köllöttelemään.\nHän puraisi heleät hampaansa yhteen ja oli samassa oikea Eevan tytär,\njoka naskautti jumalalleen: \"En, olen vain hulluna _rakkaudesta_.\"\n\n\"So-soo\", vastasi jumala. \"Niin, niin!\" kimitti Sirkka. Oli noissa\nmiehissä kanssa ruuvit höllällä. Eivät mitään ymmärtäneet ...\n\"suuresta rakkaudesta\". Mitäs ne ... ei muuta kuin purjehtimaan\nautiota ulappaa -- yksin, kun...\n\n\"Niin, niin\", Sirkka jatkoi, \"olen menossa _tuonne_!\" Hän viittasi\nuhmaavasti satamaan, kevättervassaan kiiltelevälle laiturille, jota\nvastaan liplatteli huikean sininen vesi välkkyvimmillään. \"Ahaa\",\nhuudahti jumala, tietämättä mitään muutakaan tässä merkillisessä\ntilanteessa kuin turvautua leikkipuheeseen, \"siellä odottaa teitä\nvarmaan meidän abituruksemme Martti Kaipala! Hänhän on kuulema\nteidän innokkain kavaljeerinne...\" Pyh! ajatteli Sirkka. Ja taas hän\nihmetteli koko miessuvun sokeutta. Se ei nähnyt, jäklanamma -- hän\noli näet oppinut tällaisen hienommankin kiroussanan kortteerirouvansa\nluona -- nenäänsä pitemmälle. Oikeita kameeleja ... nuo miehet --\nsöivät ohdakkeita ja kaktuksia, vaikka heidän sorkkiensa juuressa\nolisi tuoksunut orvokki, kielo tai reseda.\n\nTämä kiukutti, jukranpuit... Ja hän kivahti: \"Eipäs ole! Ja minä olen\nmenossa tuonne, _tuonne_ noin -- hypätäkseni laiturilta _alas, alas_,\nsillä...\"\n\n\"Kas, kas\", nauroi epäjumala yhä enemmän ymmällään. Hän oli\nsuorastaan pelästynyt eikä osannut taaskaan muuta kuin viihdyttää\njollain tuota hassua tyttöä. \"Kas, kas, sepäs\", hän toisti. \"Mutta\nmennäänpä yhdessä, niin minä, tuota ... lahjoitan teille miljoonia ja\ntaaskin miljoonia ... pienenpieniä akvamariineja.\"\n\nKeijärven Sirkka ei oikein ymmärtänyt. Mutta sekin oli ihanaa\n-- rakkaus oli juuri sellaista. Ei tarvinnut, ei saanut eikä\nuskaltanut ajatella eikä ymmärtää. Se oli yhtä merkillistä kuin tuo\n\"akvamariini\", joka taisi olla jokin ihmeellinen ja kallis jalokivi.\n\nJa he kävelivät laiturilla, jonka tervantuoksu kutkutti ihanasti\nnenää ja -- huumasi, niin, huumasi, sillä Sirkan mielestä piti\ntällaisena paratiisillisena hetkenä kaiken huumata ja hurmioittaa --\nkaikkien aistimien kautta.\n\nMutta _hän_ oli alkanut puhua ihmeellisellä baritoonillaan, joka\nmuistutti, helskutti vieköön ... se muistutti Charles Boyer'n\nhyväilevintä ääntä. Niin, mitä hän puhuikaan? Oi, oi...\n\nTuo lahti se muka säihkyi kevätauringon alla kuin akvamariini tai\nberylli -- milloin huikean sinisenä, milloin ihanasti viheriään\nyhtyneenä, milloin kuin kova jalokivi, milloin läpinäkyvänä kuin\naustraalialainen smaragdi, milloin taas...\n\nJa siinä se nyt yht'äkkiä tuli ... tuo ratkaiseva sana...!\n\nArkkitehti Haikka oli keskeyttänyt kuvauksensa ja katsoi nyt suoraan,\nläheltä hänen silmiinsä. Ja jäklanamma mitä hän sanoi! \"Aivankuin\nteidän silmänne -- sinisen siniset ja autereen palavat, kuin kasken\nyllä sinervä sauhu tai hehkuvan päivän tulessa säkenöivä taivas...\"\n\nArkkitehti ei oikein tietänyt, oliko tämä hänen kaunopuheisuutensa\nperäisin jostakin romaanista vai koulupoika-ajan viheriöistä\nrakkaudentunnustuksista. Mutta mitä hän muutakaan osasi -- tuosta\nhiivatinmoisesta tenavasta oli jollakin tavalla selvittävä.\n\nJa minkä teki sille myöskään pieni ja palava Sirkka, että hänen\ntäytyi juuri tällä hetkellä katsoa taivasta, nähdäkseen minkä väriset\nhänen silmänsä sitten todellakin olivat. Mutta -- hän ei nähnyt\nmitään. Taivas säkenöi hänet sokeaksi.\n\nHän oli itsekin kuin se perhosenmuotoinen, hehkeä rusetti, joka\nkoristi hänen sinisen puseronsa sepalusta. Hän tunsi lentävänsä\nsokaisevaa, polttavaa liekkiä päin ja korkealle, yhä korkeammalle.\n\nTämä oli nyt ihan varmasti ... sitä autuutta. Ja tätä oli kestävä\nikuisesti... Totisesti hän, iloinen Sirkka, tänä hetkenä tunsi, että\nitse iankaikkinen Onnetar katseli häntä jostakin pilvenpaltteelta.\n\nLieneekö sitten ollut hänen syynsä vai tuon Onnettaren vai tuon\ntoukokuisen pikkaraisen pelsepuupin vai tuon Koljatin, jonka leuan\nalta hän yritti taivasta kurkistella, herra-ties? Suuret Moirat!\nNiin, niin, kyllä hän sen tiesi Hyypän historianläksyistä, että ne\nolivat harmaapäisiä kostottaria, jotka kehräävät hämähäkinseittejä\nonnellisia ihmisiä vasten naamaa... Joka tapauksessa sattui\nniin, että hän ... ihan tietämättään ja tajuamattaan, oli tullut\nkurkoittaneeksi hehkuvat huulensa, niin että ne koskettivat jotakin\n-- karheaa tai ainakin jotakin sävähyttävää, mikä herätti hänet heti\nkerrassaan.\n\nHän sai kuin noitumalla kuulonsa takaisin. Ja, herra-paratkoon, mitä\nhän kuuli palatessaan maan päälle! Yhden ainoan sanan: \"Kakara!\" Ja\ntämän päälle tuli harmistunut naurahdus.\n\nSirkasta tuntui kuin hän olisi pudonnut kevätjäihin, yht'äkkiä,\nsuoraa päätä, molskahtamalla. Ja samassa hetkessä hänen sydämensä\njäähtyi, hänen katseensa kylmeni. Hän tunsi loittonevansa\nepäjumalastaan penikulmien päähän.\n\nJa nyt hän näki, jukranpuit, tuon miesparan! Hän katsoi äskeiseen\njumalaansa kuin kääpiöön tai lahopökkelöön.\n\nJa merkillistä, miten _vanhalta_ tuo otus, Akseli Haikka, nyt\nnäytti. Sillähän saattoi olla ikää vaikka -- kolmekymmentä, kukaties\nneljäkymmentä vuotta -- ei niitä \"isojen ihmisten\" ikiä osannut\narvioida enkelikään. He olivat ylimalkaan vain jotakin haudan\npartaalla hoippuvaa ja...\n\nMutta eikös? Siihen juuri, keskelle Keijärven prinsessan traagillisia\najatuksia tuli tuon \"dromedaarin\" huulilta säälivä sana kuin mikäkin\npalsaminpisara: \"Lapsi hyvä...\"\n\n\"Methusalem! Mee-tuu-saa-lem!\" Sirkka kirkaisi vastaan, venytellen\nsanaa syvässä halveksunnassa.\n\nMutta tuo tunnoton herrasmies, mitä teki hän? Painoi poikittain\nkeikarikeppiänsä vatsaansa vasten ja alkoi nauraa, nauraa ja sitten\n-- hohotti, vääntelehti ja taas hohotti. Ja tuon melun sekaan kirkui\nSirkka Methusalemin ikävuodet just'täsmälleen: \"Yhdeksänsataa\nkuusikymmentä yhdeksän vuotta! Kuulitteko, jäklanamma! Kuulitteko,\nsenkin, senkin...\"\n\nEikä hän sen enempää osannut eikä jaksanut. Hän juoksi laivasiltaa\npoispäin, niin että soma, heiveröinen hattu keikkui kuin perhonen\nmyrskyssä.\n\nSiinä se nyt oli ollut ja mennyt Sirkka Keijärven tulenpalavan\nsydämen \"ensirakkaus\". Kyllä hän nyt tunsi miessuvun, tuon\nkameeleitten, aasien ja kömpelöitten norsujen eläinlajin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSirkka kulki kiivain askelin taas ylöspäin Harjukatua kohti.\nPäässä kihelmöi yhä kiukku, mutta kurkussa nikotteli itku, ja\nkiihtynyt sydän hautoi hämäriä kostonajatuksia. Kyllä hän vielä,\njäklanamma, jotakin tekisi ... sellaista, että tantat tussahtaisivat\npakaroilleen. Mutta mitä, millä tavalla? Sitä oli suunniteltava!\nHänen täytyi saada apua ... Martti Kaipalako? Se poika se keksi!\nSe kun tekaisi pilkkalaulun kerran Hyypästäkin, niin sillä vaikka\nvalssasi... Niin, ja sitten ... olihan se Rassin Ellikin... \"Senkin\nräpäkkä...!\" hän yhä ärhenteli ystävätärtään vastaan. Mutta hänen\nluokseen, laitakaupungille, jalka sittenkin ensi hätään veti. Osasi\nse linttipää joka tapauksessa naskauttaa niin heikkarin nokkelasti\ntänäänkin sille puupökkelölle, Hyypälle, joka tolkkaa heille runoutta\nsormi pystyssä kuin apostolinkuva kotopitäjän kirkossa...\n\nKiukuissaan hän alkaa hyräillä Martti Kaipalan pilkkalaulusta\nkertosäkeitä:\n\n    \"Sinut luoja loi armossa pehtoriksi,\n    mut puettu oot sinä rehtoriksi...\"\n\nSiinä paha, missä puhutaan. Katua alaspäin tulee juuri nyt tuo\nrehtori parka. Hän astelee hitaasti, yllä musta päällystakki, musta\nraskas hattu päässä, eikä kädessä ole mitään herraskeppiä. Tämä on\nikäänkuin hänen sisäpuolellaan, niin että hänen asentonsa on pysty ja\nsuora kuin heinäseiväs niityllä.\n\nHän ei kerta kaikkiaan voi sietää muunlaisia kävelykeppejä kuin\nkesällä omin käsin katajankänkkyrästä tai pajusta tekemiään. Eikä\nhäijynkurinen Sirkka tiedäkään, että tuo kuivankolealta näyttävä\nmies tänäkin hetkenä näkee aivankuin edessään Keijärven metsäisten\nvaarojen risteilevät rinnepolut ja kukaties kuuntelee jo nyt lintujen\naamulaulua.\n\nKeijärven tytär vain viuhahtaa ohi ja niiata niksauttaa, niin että\nkengänkorot iskevät kadun reunakivestä tulta.\n\n\n5.\n\nVanhan, puusta rakennetun Puistolan, rantaravintolan, terassilla\nistuvat jo Kirsti Aunola ja Rebekka Kokkoila odottaen kahviannostaan.\nJuhani Prikka on istuutunut lähipöytään kaupungin puoleksi\nammatti-puoleksi amatööriteatterin johtajan, Sulo Nukkasen, ja tämän\nnäyttelijättären, Hellä Yyterin, seuraan, nautiskellen varovasti\nkahvia ja konjakkariaan -- lauantaista \"bakkanaaliansa\".\n\nRehtori oli erinomaisen sopuisalla päällä. Mutta hän istui yksikseen\nsyrjäpöytään. Hänen oli ennen Nelli-rouvansa tuloa silmäiltävä tuo\nKeijärven rouvalta tullut kirje.\n\nRebekka-rouva kuiskii Lucinalle: \"Missäs se Harhanäky viipyy? Vai\nonko se mennyt jo perhosia jahtaamaan?\"\n\n\"Eipä kai\", naurahti Lucina. \"Se tutkii nykyisin käpyjä, nuuskii\nniistä hyönteisiä ja kiipeilee niin ollen puissa.\"\n\n\"On siinä hönttiä kanssa!\"\n\n\"Niin on -- hän on nimittäin nerokas mies.\"\n\nRebekka katsoi hämmästyneenä.\n\n\"Niin, katsos\", hymyili Lucina, \"mitä viisaampi mies on tieteessä tai\n... mitä nerokkaampi taiteessa, sitä sokeampi hän on näkemään, kuka\nnainen häneen on rakastunut ja kuka on naisista arvoton tai arvokas\".\n\n\"Mitä, ettet sinä vain...?\"\n\n\"Rakastunutko?\" lisäsi Lucina. \"Eihän nyt toki 'Harhanäkyyn' voi\nrakastua!\" Mutta sittenkin värähti hänen syvä äänensä katkeruuden\ntapaista jo seuraavissa sanoissa: \"Tarkoitin vain sanoa, että mies,\ntämä 'luomakunnan herra', hoitaa ylimalkaan arveluttavan huonosti\ntuon kuuluisan 'kehitysopillisen valintansa', kuten Aape paran on\ntapana sanoa.\"\n\n\"Äläs, äläs\", epäili yhä Rebekka. Mutta vanha tarjoilija Sigismundus\nJespersen eli Sigge toi kahvin ja keskustelu tyrehtyi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntti Jeremias luki kirjettään. Hänen leppoisa nenänsä näytti\ntavallista mehevämmältä. Se ahmi jo edeltäpäin maaseudun tuoksuja.\nOli, oli siinä emäntää ... Keijärven rouvassa. Kaikki järjestyksessä,\nihankuin rehtori Nevanperän koulussa. Kesäpuut oli jo vedätetty\nliiterin seinustalle tuulettumaan. Kasvitarha ja perunapelto\nkäännetty. Ei muuta kuin tulla kylvämään. Oli haravoitu ja laastu\npuhtaaksi lehtipeitteestä kuistinalinen koivikkorinne, ja nurmi\noli jo nousemassa. Renki-Eemeli nakutteli parhaillaan huvilan\npohjanpuolelle uutta aitaa ja...\n\nMutta siinä juuri, kirjeen lopussa, lennähti lukijalla merkillinen\nrikka silmään. Mitä se Ilona-rouva nyt oikein kirjoittikaan? \"Kyllä\ntäällä taas teitä vuotetaan hyvällä sydämellä. Johan se sanoi tässä\näskettäin meidän Leena-sisäkkömmekin, että kyllä sille rehtorille on\nvain mukava kiikuttaa aamuisin maitokannu sinne polkujen risteykseen,\nse kun aina ottaa niin höylisti kädestä ja on muutenkin niin\nalavainen.\"\n\n\"Hmh, jah, no, mutta...?\" tuli Antti Jeremiaalta puoliääneen. Ja\nsamassa hän tuntee punastuvansa hiusmartoa myöten. Hätääntyneenä hän\nkatsahtaa opettajattarien pöytään päin. Kihelmöi niin merkillisesti\nniskapuolessa. Aivankuin hänet olisi saatu kiinni salasynnistä\ntai... No, mutta ... eihän hän, herra-paratkoon, tietänyt mitään\najatelleensakaan ...! Puhumattakaan nyt mistään senkaltaisesta kuin\nuskottomuudesta tai...\n\nTjaa, jaa, no...! Johan tämä nyt... Hänen täytyi miettiä, tutkia\nitseänsä. Olisiko tuossa kädenannossa _saattanut_ olla mitään, mikä\nehdottoman moraalin nimessä soti hyviä tapoja ja sydämen puhtautta\nvastaan? Oliko hän siis _joka_ aamu, ottaessaan Lipakon ja Keijärven\npolun risteyksissä vastaan aamumaidon, jonka Leena-neitsyt toi\nhänelle kartanosta puolitiehen vastaan, oliko hän todellakin kätellyt\ntuota, no, jaa, sinänsä kylläkin herttaista ja tervettä nuorta\nnaista? Oliko hän joka kerta siis...?\n\nMiksi hänellä oli tänä hetkenä tunne, joka aivankuin muistutti,\ntosin kaukaittain, omantunnon kuiskausta. Ei, ei! Hän oli\nnousemaisillaan. Hän tahtoi kävellä, pasteerata edestakaisin, jotta\nsaisi jotakin vilvoitusta ohimoilleen. Mutta hän ei noussut. Hän\ntuli näet silmäisseeksi rantatielle, josta nousee näkyviin hänen\nrouvansa lohenpunainen hatuntötterö. Ja siinä samassa hän kaappaa\nkirjeen pöydältä, rutistaa sen kouraansa ja työntää summamutikassa\npovitaskuunsa.\n\nMiksi hän säikähti? Mitäs siinä nyt oikeastaan olisi ollut\nsalailemista omaltakaan rouvalta? Viatonta kuin viatonta... No,\njaa ... ehkäpä juuri siksi, Nelli-rouva kun oli niin herkkä ...\nkeksimällä keksimään aiheita jos jonkinlaisiin kohtauksiin... Eikä\ntässä nyt enää ollut aikaa edes lopullisiin itsetutkisteluihinkaan.\n\nHän on jo nousemaisillaan ottamaan rouvaansa vastaan. Mutta tämä\ntulla touhuttaa eikä näe omaa miestään. Kapeat, mutta lihavahkot\nlanteet tärähtelevät, yrittävätpä yht'äkkiä keinahdellakin, kun\nhän havaitsee Sulo Nukkasen. Hänen nykerönenänsä kipristyy ja\nlikinäköiset silmänsä sipristyvät. Nyt hän kallisteleiksen korkeilla\nkoroillaan, kulkee kuin laiva myrskyssä ja tussahtaa suoraa päätä\nSulo Nukkasen viereen, laskee kätensä tämän polvelle ja kukertaa\njotakin perin tärkeän näköistä taiteilijalle.\n\nOpettajattaret nyökkäävät merkitsevästi toisilleen. Mutta Antti\nJeremias hätkähtää pahasti. Kuinka se Nelli nyt sentään, vaikka nyt\nyhdessä heillä musiseerasivatkin ... noin perin tuttavallisesti...?\n\nAntti Jeremias tunsi raivostuvansa. Käsi puristui nyrkkiin.\nSe heilahti pahasti. Pyörtänölle nousahti jotakin ankaraa ja\nhurjistuvaa. Se nousi tällä kertaa pelkästään hänen päänsä\nnykäyksestä.\n\nMutta Nelli-rouvapas on jo hoksannut herransa. Ja mitäs hän? Ei muuta\nkuin vilauttaa iloisesti miehelleen puuteriviuhkalla, jolla on jo\nennättänyt tupruttamaan pyöreätä leukaansa.\n\nAntti Jeremias rauhoittuu hivenen verran. Ehkä se ei sentään sen\nerikoisempaa... Niinhän se katsoi häneen pyörein silmin kuin ...\nlapsellinen rehellisyys ainakin. No, jaa...\n\nJa toisekseen -- hän painoi kämmenensä omaa polveansa vasten --\njohan nyt olisi anarkia vallalla yhteiskunnassa, jos rehtori Antti\nJeremias Nevanperän rouva, oma laillinen aviopuoliso -- rehtorska! --\nalentuisi unohtamaan asemansa ja arvonsa -- komeljanttarin vuoksi.\nMahdotonta!\n\nNäin palaa järjen avulla rauha hänen sydämeensä. Mutta hän\npainaa kuitenkin arvokkuuden nimessä raskaan hattunsa päähän,\nvarsinkin kun viuruleuka Aape Kattelus on ilmestynyt portaitten\nyläpäähän viheriäkankainen laukku olkahihnasta kupeella ja vanha\nlippalakkiräyskä takaraivolla.\n\nAape-maisteri on parhaalla kevättuulella, harppaa opettajattarien luo\nja puhuu yht'aikaa kaikkiin pöytiin päin.\n\n\"Kas, kas, täällähän on pelkkiä miehekkäitä naisia ja naisekkaita\nherroja. Toisin sanoen: valheellista ylikulttuuria.\"\n\nJa samalla hän latoo pöydälle pussistaan yhtä ja toista: käpyjä,\nhyönteisiä ja erilaisia pikkulintujen munia.\n\nYhtä kyytiä hän on myöskin istunut Kirsti Aunolaa vastapäätä. Tälle\nhän näyttää kuusenkäpyä. \"Mutta tässä, Lucina, on maailma, jossa ei\nvilppiä ole. Toista sataa eläväistä, joita hallitsee vain rakkaus ja\nsynnyttämisen ikuinen laki. Siellä ei naaras petä, sillä hän on sen,\njoka _ottaa_.\"\n\n\"Ei kai siellä siis myöskään harjoiteta avioliittopropagandaa, jota\nmeidän maailmassa ajavat eräät hullut vanhatpojat -- kykenemättä\nkuitenkaan itse mitään ... ottamaan\", tokaisee neiti Aunola.\n\n\"Älä sinä Lucina, puhu _poikkeuksista_! Toisin sanoen itsestäsi,\ntästä elävänleskestä tai minusta.\"\n\n\"Onpas meillä äänioikeus yhtä hyvä kuin sinullakin! Ja meillä\nse vasta onkin, meillä 'poikkeuksilla'\", ärhenteli Rebekka\nkiukustumaisillaan.\n\n\"Voi, voi, rakkaat sisaret\", huitaisi Aape häkeltymättä\nsekunniksikaan, \"ettekö tiedä, että yhdeksänkymmentä naista\nsadasta vetää viivan samalle ruudulle kuin heidän puolisonsa tai\nrakastajansa! Ja summa summarum: politiikan nuoralla tanssivat\ntänäkin hetkenä samojen aatteitten ukkelit kuin _ennen_ teidän\näänioikeuksianne. Tämä tietenkin johtuu naisen alemmuuskompleksista,\njoka jalommalta nimeltään on naisen iloinen ja nöyrä uhri\nrakastamalleen miehelle. Luonnolla ja etenkin naisen sydämellä on\nnäet tapana korjata lahonneitten aivojen tekemät pykälät.\"\n\nMutta rehtori Nevanperä oli kuullut Aapen lavertelun. Ja hän oli\nnoussut voitollinen hymy huulillaan. \"Mitä minun pitääkään kuulla\noman opettajani suusta? Sinähän olet naiseen nähden vanhoillinen\nkuin aikoinaan Itävallan Metternich, tuo mies, jota sanottiin\n'Mitternachtiksi'. Minä puolestani ... hm, tjaa, historian miehenä\nja todellisen liberalismin kannattajana iloitsen, että naisten\näänioikeus leviää maasta maahan ... mnjaa, jaa, katsos...\"\n\n\"No, mutta, hyvä lipilaari! Olenko minä vastustanut naisten\näänioikeutta? Yhtä vähän kuin sähkölamppua, puhelinta, elokuvaa\ntai radiota ynnä muita hyviä keksintöjä, joista ei _elämä_ sinänsä\nmuutu rahtuakaan. Ja vetoanpa äskeisen väitteeni tueksi vaikkapa\nfeministiseen Barthélémy'hin, joka toteaa pitkien tutkimuksiensa\ntuloksena: 'Sääntö on, että nainen äänestää, kuten hänen miehensä.'\"\n\nJa hän viittasi naisiin, myöskin Sulo Nukkasen pöytään päin, jolloin\ntämän naiset ja herrat siirtyivät hekin yhteiseen seuraan.\n\n\"Barthélémy ei tietenkään tarkoita hänkään näitä surullisia\npoikkeuksia\", Kattelus levitti kätensä naisia kohti. \"Ei tätä liian\npitkän leskeyden myrkyttämää Rebekkaa, ei tätä näyttelijätärtä,\njoka ei _muista_ äänestää monilta rakastajiltaan, ei myöskään\nneiti Aunolaa, joka pohjoismaisten naisten tapaan, apinoiden tuota\nonnetonta Ibseniä, _teoretisoi_ rakkaudesta. Huomautan vain, että\nespanjattaret _nauroivat_ 'Nukkekodin' Noralle. He pitivät hänen\nedesottamuksiaan -- surkean koomillisina.\"\n\nNaiset yltyivät vastustamaan Aape-maisterin hirvittävää rienausta.\nSyntyi iloista hälinää, josta ääni ja toinen kimposi lehtoria\nvastaan. \"Minä, minä olen näytellyt Noraa\", huudahtaa Hellä Yyteri\nolkapäitään nykien, \"viidessä eri teatterissa ja aploodit ja\nkukat...!\"\n\n\"Luultavasti\", myhäili Aape, \"eikä keväällä sitten välikirjaa\nuudistettu, vai kuinka...?\" Primadonna Yyteri nykäytti taas, mutta\ntällä kertaa vain toista olkaansa.\n\n\"Minä olen rohjennut, herra lehtori, näytellä 'Nukkekodissa'\ntohtori Krankia\", puhui Sulo Nukkanen heleimmällä falsetillaan\npyyhkäisten keveästi oxygenolilla valkaistua tukkaansa, \"enkä minä\nole koko näytelmärunoudessa tavannut sen hermoherkempää, sen, miten\nsanoisin...\"\n\nMutta tähän jyrähti itse Antti Jeremias: \"Tässä kohdassa _minun_\nmoraalini asettuu lehtori Katteluksen puolelle. Tuo tohtori! Hänhän\non perinnöllisen, siveettömän sairauden tärvelemä olento... Että\nsuuri Ibsen on todellakin saattanut tuhlata mustetta tuollaiseen\nrappioilmiöön ja että hän on ryhtynyt repimään avioliiton pyhiä\nsiteitä antamalla Noran erota moraalisesti niin kunnollisesta\naviopuolisostaan, sitä ei minun siveysoppini kerta kaikkiaan hyväksy.\"\n\n\"Päinvastoin, rakas kolleega\", hihitti Aape, \"_siihen_ osaan sopii\nmainiosti juuri operettisankari -- tuollainen zologinen kukko, joka\non sairaalloisin sukupuoli-ilmiö, mitä maa päällänsä kantaa\".\n\nTirehtööri Nukkanen katseli pyörein silmin lehtoria, ymmärtämättä\nhänen häijyyksistään tuon taivaallista.\n\nNelli-rouva halusi kuunnella hänkin oman musikaalisen äänensä\nsointia. \"Mutta minut, rakas lehtori, minuthan te kokonaan\nunohditte\", hän suipisti huuliaan kuin kahta sokeroitua mansikkaa.\n\"Vai enkö minä olekaan mikään 'poikkeus', kuten nämä muut naiset?\"\n\nAape näytti jäävän sanattomaksi. Seura odotti hetken jännittyneenä,\nmutta räjähti sitten vähäksyvään nauruun. Lehtori näytti tulistuvan.\nMutta vastasi sittenkin aluksi vain kautta rantain: \"Te olette, hyvä\nrouva, siinä määrässä poikkeus, että teitä varten pitäisi muokata\navioerolakiin uusi pykälä.\"\n\n\"Ihanko uusi pykälä? Oi-oi-oi...\" Nelli-rouva siemaisi Aapen\nrepliikin eräänlaisena imarruksena.\n\nKattelus oli heittämäisillään tämän pykäläasian sikseen. Mutta\nrehtorissa oli herännyt epäluulo. Hän uumosi loukkausta. \"Älä yritä\nkieräillä, Aape. Suu puhtaaksi!\"\n\n\"No, ka...\" Aape tekeytyi huolettomaksi, \"minun mielestäni\nnaimakaaren ensimmäisen pykälän pitäisi kuulua: Vihkimys ei ole\nlopullisesti kumpaakaan aviopuolisoa sitova, ennenkuin ensimmäinen\niloinen tapaus on sattunut perheessä.\"\n\nRebekka sihahti, Lucina ja näyttelijät nauroivat. Rehtori kaapaisi\npäätänsä. Mutta iso hattu teki hänen aikeensa tyhjäksi. Nelli-rouvan\nkaulalle ja rintaan, puseronaukkoon, ilmestyi punaisia täpliä kuin\npieniä kärpässieniä. Hysteerinen kohtaus oli yllättämäisillään.\n\nMutta neiti Aunola pelasti tilanteen taitavasti: \"Ettekö te nyt näe,\nettä tämän lehtorin pää parka aivan höyryää sekapäisyyksiä. Hänhän on\npuhunut itsensä joka lauseellaan -- käpälälautaan!\"\n\nLucinan syvä ääni rauhoitti merkillisesti ärtynyttä tunnelmaa.\n\"Ajatella\", hän jatkoi, \"hän ylistää orjasieluisia espanjattaria\neikä näytä edes tietävän erästä italialais-espanjalaista 'totuutta',\njoka sopii veltoille etelämaisille naisille, mutta ei koskaan meille\nankaran Pohjolan naisille. Eräs Campione on nimittäin kirjoittanut\noikein mustaa valkoiselle: 'La donna e il lavoro sono termini\nantiteci' -- nainen ja työ ovat yhdistämättömiä käsitteitä. Sopiiko\nse 'ihanteeksi' meille, Harhanäky?\"\n\n\"Sopii ja tarkasti\", kivahtaa Aape, \"sillä Campione tarkoittaa\näitiyteen vihkiytyneitä naisia. Ei hän sitä kiellä, että äitiyden\nulkopuolella, tällaisten poikkeusten\" -- hän levitti kätensä\nhartioita kohauttaen -- \"on tehtävä työtä ja kovasti sittenkin\".\n\n\"Hän kieräilee, kieräilee!\" huudahti Rebekka Kokkoila. \"Etpäs osaa\nvastata siihen, mitä minä äsken sanoin meistä työtä tekevistä\nvirkanaisista!\"\n\n\"Niin, niin, Aape parka\", säälitteli Antti Jeremias, \"permeen\nnämä naiset sinut panevat, sillä sinä ymmärrät vain muuttumatonta\nluontoa. Mutta et polvesta polveen kehittyvää ihmistä, et naista, et\nmiestä, et varsinkaan Luojan suurinta armolahjaa, naista, ja hänelle\nkuuluvia ihmisenarvoisia oikeuksia _sivistyneessä_ yhteiskunnassamme.\nKatsos...\" Ja puhuja oli jatkamaisillaan yhä korkeammassa tyylissä,\nsillä hän intoutui omasta runollisesta vertauksestaan, erikoisesti\ntuosta \"armolahjasta\".\n\nMutta Aape nousi takajaloilleen kuin leijona Suomen vaakunassa.\n\"Oikeuksia? Luuletko sinä, Antti Jeremias, että minä haluan vastustaa\nnaisen arvon mukaisia oikeuksia? Ei, hyvä veli, _niitä_ minä\ntahdon lisättäväksi hänelle oikein Porvoon mitalla. Ja siksi minä\nvastustan niitä 'virkanaisen' oikeuksia, joilla emansipeeratut kanat\napinoitsevat _miehisiä_ ominaisuuksia, häpeäksi omalle naiselliselle\nihmisarvolleen.\"\n\n\"Naulaan sinä panisit hampaat meiltä, virkanaisilta!\" Rebekka yhä\njatkoi omaa päähänpinttymäänsä. \"Mutta etpäs kykene, etpäs!\"\n\n\"Te, rakkaat virkanaiset, olette ylentäneet hirteen koko Suomen\nsivistyneistön!\" lasketti Aape taas suoralta kädeltä. \"Tosiasia\nnäet on, että tämä meikäläisten Lucinoitten, Maikkien, Tilmojen\nja Teklojen, Ellen Keytten, Ellen Hagenien ja Kitty Kolderupien\nsynnyttämä sairausilmiö on jo nyt rappeuttanut muunmuassa Suomen\nhenkisimmän sivistyneistön -- puolittain hedelmättömäksi.\n\n\"Se ei ole ainoastaan sitä proletarisoinut tuolla kuuluisalla\nnaisten 'kilpailulla' oppiarvoista ja virkapaikoista -- varsinkin\nopettajakuntaamme -- vaan se on myös työntänyt avioliittojen\n_mahdollisuudetkin_ sivistyneistön keskuudessa niin myöhäiselle\nikäkaudelle, että älymystömme näivettyy parhaassa tapauksessa\nyhden tai kahden myöhäsyntyisen jälkeläisen varassa kuin pitkän\nkevätkuivuuden nääntämä pelto. Niin, muistakaa vain eellispolven\nvirkamies- ja etenkin pappisperheitä. Ne, juuri ne lapsilaumoineen\nsynnyttivät ja kasvattivat parhaan ja suurimman osan Suomen\nsivistyneistöstä. Mutta nyt täytyy mennä piikansa kanssa naimisiin,\njos ylimalkaan haluaa 'sivistyssuvun' jatkuvan. He näet osaavat\nvielä keittää, synnyttää lapsia ja kukaties niitä vielä kapaloida\nja heijata vakussa, ha-ha-ha...\" Ja Aape iski katseensa Antti\nJeremiakseen, joka ärtyneesti myhäillen näytti tekevän lähtöä tästä\nvaarallisesta paikasta.\n\nSeuran hajaantuminen estyy hetkeksi, sillä alhaalta nousee\nSirkka Keijärvi jäljessään Rassin Elli ja Martti Kaipala, joka\nheiluttelee lakkia kädessään ja uljastelee ravisuttamalla tuuheaa\nrunoilijantukkaansa.\n\nSirkka kulkee jäntevin askelin ja kasvot kalpeina opettajien ohi,\ntuskin niiaten, ja etenee puistonpuoleiseen pöytään.\n\nSirkan kalpeus ja jäykkyys ja oppilaitten tulo ylimalkaan hämmästytti\nopettajia, sillä oppilaat kävivät harvoin Puistolassa, jossa herrat\nsaattoivat ottaa ruokaryypynkin palanpaineeksi. Rehtori kohautteli\nkärsivän näköisenä kulmakarvojaan nähdessään lemmikkioppilaansa noin\n\"huonossa\" seurassa. Mutta Keijärven kartanon risteilevät polut ja\naamuiset maidonhakumatkat pehmensivät yhäkin merkillisellä tavalla\nhänen ennestäänkin rakastavaa sydäntään Keijärven kartanoa ja sen\ntytärtä kohtaan.\n\nJa seura hyvästelihe kaikessa ystävyydessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta mikä oka lienee juuttunut sittenkin Antti Jeremiaan rintaan,\nniin että se myöhäisillalla sänkykamarissa piti kiskaista pois. Ja\ntästä syntyi taaskin, herra-paratkoon, oikea aviollinen kohtaus eli\nkalabaliikki.\n\nLukittuaan kirjeen pöytälaatikkoonsa talon herra käveli pitkin\naskelin työhuoneessaan. Tuo viaton Leena-neitsykäisen lauseko häntä\nvaivasi, vai tuo rouvansa käsi Sulo Nukkasen polvella, vai tämän\nkodin lapseton, iloton tyhjyys, vai -- saattoiko se sittenkin olla,\nyhäkin, tuota hänen omantuntonsa ylen viatonta herkkyyttä, ei hän\nkyennyt edes kuuluisalla logiikallaan päättelemään.\n\nNiin vain kävi, että veri tulvahti yht'äkkiä hänen päähänsä,\nkäsi harasi tukkaa, ja kuin harjakas kukko hän tepasteli samassa\nsänkykamarissa, jossa rouva siveli pehmentävää yövoidetta poskiensa\nhipiälle.\n\n\"Kuinka sinä ja miksi sinä panit kätesi sen näyttelijä hyväkkään\npolvelle? Ja miksi sinä juokset alvariinsa siellä ... 'kulissien\ntakana'? Vastaa!\"\n\n\"Kukko! Zologinen kukko!\" kirahti Nelli-rouva silmänräpäyksessä,\nsojottaen ärsyttävästi sormellaan herransa tälläkin kertaa\nkukkomaista päälakea.\n\nAntti Jeremiaan äly seisahtui, jysähti kuin sokea yökkö tallinoveen.\n\"No mutta, rakas Elli\", hän ihmetteli, \"Aapehan käytti tuota sanaa\njuuri tuosta sinun operettisankaristasi! Hänestähän hän...\"\n\n\"Hän ja hän... Mutta sinuun se sopii!\" keskeytti rouva\ntaisteluvalmiina kuin teerevä kana. \"Kyllä minä tiedän. Se on\nluonnontiedettä, ja se tarkoittaa sellaista miestä, joka ei osaa\nmuuta kuin kukkoilla vaimoparalleen ja panna toimeen perhekohtauksia\nja sitten, justiin niin ... _ulkokullailla_ muka suurtakin herraa ja\nmuka moraalia, ha-ha-ha ... _moraalia_...\"\n\nAntti Jeremias katseli aluksi silmät ympyriäisinä, melkein\nihaillen puolisoansa. Ja hänen päähänsä pujahti syvällinen ajatus:\nMerkillistä, että nainen osaa aina vastata, vaikka hänen päässään ei\nolisi yhtäkään ajatusta... Mutta hänen, oppineen miehen, piti harkita\nja harkita, kurittaa aivojansa, aivankuin ennen myllärinpoikana\nkiviparin aluskiveä ... teräksen kovalla hakulla, ennenkuin se alkoi\njauhaa totuuden jyviä.\n\nEi, hänen täytyi totta totisesti punastua valkeata otsaansa myöten\ntuota naisen määrätöntä epälogiikkaa ja sittenkin yrittää selittää...\n\"No, mutta, rakas Nelli\", hän alkoi miehekkään hitaasti ja etusormi\npystyssä, \"eihän tuo sinun vertauskuvasi noudata edes luonnollista,\nniin sanoaksemme, tuota ... naisellista logiikkaa. Katsos, kukkohan\non luonnosta pois poikennut, koska se antaa kanapiian suorittaa\nelatusvelvollisuutensa haaremilleen ja itse on eräänlainen, miten\nsanoisin ... moniavioinen tyhjäntoimittaja. Eihän se...\"\n\n\"Mistä minä tiedän\", sinkosi Nelli-rouva yhtä ihanalla epälogiikalla,\n\"minkälainen haaremi sinulla sitten on tai on ollut... Sanopas!\"\n\nNyt oli lopultakin tipo tiessään aviomiehen pitkämielisyys. Hän\ntarrasi hänkin heidän perheensä arimpaan. Hän jyrähti: \"Oletko käynyt\ntänään lääkärillä, kuten käskin?\"\n\n\"Missäs minä enää muualla saisin käydäkään kuin sillä kirotulla\nlääkärillä\", kierteli rouva myrkyllisimmällä äänellään. \"Ja mistä\nminä sen lapsen saisin? Ei se ainakaan sinun moraalistasi tule.\nSiihen tarvitaan rakkautta! Justiin niin, pane se mieleesi --\nrak-ka-ut-ta. Ja syntistä rakkautta, sanon minä! Ja meitä naisia\ntäytyy helliä ja hoivata, sillä me olemme arkoja kuin kukka tai\nlintu tai ... perhonen. Me olemme tämän elämän, justiin niin -- olen\nminäkin lukenut supliimia kirjallisuutta -- 'kärsivä kauneus'.\n\n\"Ja minun täytyy saada musiseerata ja amyseerata, sillä minä\nolen taiteilijatemperamentti, ja minä olisin tänä hetkenä suuri\nlaulajatar, jollet sinä, myllytonttu, olisi äitini täysihoitolassa\njauhanut vuodesta vuoteen ja hyrissyt rakkauksiasi ja tullut\nkolmella laudaturilla maisteriksi ja rehtoriksi ja jollet... Niin,\nniin, kuulitkos? Sinä olet profaneerannut taiteilijattaren minussa,\ntai-tei-li-jat-ta-ren, ymmärrätkö?\"\n\nJa Antti Jeremias ymmärsi. Oli mahdotonta enää jatkaa, sillä\nhysteerisen kohtauksen selvät merkit -- kuumeenkarvaiset täplät\nkukkivat jo hänen rouvansa rinnalla ja paljailla käsivarsilla.\n\nEikä hän ollut saanut mitään selvyyttä elämänsä pääkysymykseen --\noliko Nelli-rouva edes käynyt lääkärissä. Ei sitäkään!\n\nKun hän raskaasti huokaillen pakeni takaisin työhuoneeseensa, ryhtyen\nainevihkojen korjaustyöhön, särähtelivät uudestaan katkerat sanat\nhänen korvissaan: \"Liian vähän poikia, liian vähän...\" Ja hänen\nsilmänsä kostuivat. Hänen hellä sydämensä oli puhjeta nyyhkytyksiin.\nEikä hän saanut silmiensä eteen edes Keijärven kartanon vilppaita\npolkuja, joilla oli niin onnellista lipotella paljain jaloin,\naivankuin ennen myllärinpoikana joenvartista, kuumaan rinnenurmikkoon\ntallautunutta polkua.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\n\n1.\n\nKosto on suloista. Sirkka Keijärvi ei tosin vieläkään tarkalleen\ntietänyt, minkä skandaalin hän panisi toimeen. Martti Kaipala\noli luvannut runoilla pilkkalaulun. \"Ja herran henkselit!\" niin\noli Sirkka vaatinut. Sen piti maalata _kaikki_ peruukit, \"koko\nkonkkaronkka\", kirjaviksi kuin maalarinhousut. Ja se oli laulettava\nsopivassa hetkessä kaikille, kaikille, Aapesta Hyyppään ja\nMethusalemiin asti. Keijärven tytär ei tuntenut enää armoa eikä\nrajoja.\n\nHän tunsi kiukkuisessa sydämessään, että hän saattaisi tehdä vieläkin\n\"hirveämpää\". Joka tapauksessa tämä Keijärven prinsessa, joka\n\"suuren lemmenunelmansa\" suloisina aikoina oli harvoin ilmestynyt\niltakävelyille Koivukujalle, käyskenteli nyt siellä Elleineen ja\nMartteineen joka ilta, sillä siellä -- niin oli abiturus Kaipala\nsuunnitellut -- sopi pitää, Akseli-herran sinne ilmestyessä,\nhämärissä vanhojen koivujen ja sentakaisen petäjikön siimeksissä\nsellaiset \"kissannaukujaiset\", että peruukit kauhistuisivat tätä\n\"kultaista nuorisoa\".\n\nJa tottakin. Jo muutamien päivien kuluttua, melkein kesäisen\nlämpimän toukokuunillan syleillessä puolittain lehteen ehtineitä\nkoivuvanhuksia, se tapahtui -- tuo kosto. Ja se toteutui suurempana\nhäväistysjuttuna kuin kukaan olisi saattanut aavistaa.\n\nTuo varjokas Koivukuja, joka kaupunginpuoleisessa päässä oli\nsaanut viralliseksi nimekseen Koivukatu, mutta jota sanottiin myös\nLemmenkujaksi, kaartui Siltalan talon mäen päältä yhä jyrkemmin\netelää kohti, yhtyen laajana aukenevaan petäjikkökorpeen.\n\nKuin keväiset kananpoikaset piiperöivät Tuohikylän tyttökoululaiset\nparvissaan lempeästi tuoksuvaa \"esplanaadiansa\" edestakaisin. Ja\nomissa riveissään painelivat lyseolaiset kukkopojat, joilla oli\npaha äänenmurros, mutta osasivat sittenkin kiekua merkilliset\nkevätlaulunsa \"tipojen\" kuultaville. Rehtori Nevanperän yhteiskoulun\ntytöt ja pojat kulkivat joko erikseen omissa ryhmissään tai olivat\nhakeneet tyttökoululaisista tai lyseolaisista tyttö- tai poikaseuraa.\n\nJa jännittävän ankara, mieltä ahdistava, kalvistava ja punastuttava\noli se hetki, jolloin tyttöparvi sivuutti poikajoukon. Kukin haki\nvastaan tulevasta ryhmästä omaa \"erikoistaan\". Ja saattoi tapahtua,\nettä silmäparien löytäessä toisensa ne puhuivat niin ilmeikkään\nkimmeltäväistä merkkikieltä, että kainostelevinkin miehenalku puri\nentistä rohkeammin hampaitaan yhteen karkaistakseen sisuansa vaikkapa\nrohkeaan saattoretkeen tytön kotoportille.\n\n\n2.\n\nMutta erikoisesti tässä illassa vavahteli jotakin vaarallista,\nukkosilman tapaista. Huhu oli jo tietänyt kertoa, että tuolla\n\"huonomaineisella\" hurmurilla, Martti Kaipalalla, oli pilkkalaulu\nvalmiina takataskussaan. Ja poika liehui kuin tulipalossa, varsinkin\nsenjälkeen kun Keijärven Sirkka ja Elli Rassi olivat ilmestyneet\nerääseen tyttöparveen.\n\nSirkan hehkeän siniset silmät olivat tummentuneet vaarallisen\nnäköisiksi. Huulilla oli tuskaa, vai liekö ollut kiukkua, mikä\npurkautui tuon tuostakin, Martti pojan marssiessa poikajoukon\netunenässä ohitse, salaperäiseen naurahdukseen ja ylpeään olkapään\nnykäykseen, Rassin Ellin kukertaessa omaa kikatustaan.\n\nSirkka Keijärvi tunsi olevansa \"suuri, ikuisesti naisellinen\narvoitus\". Ja hänen sydämensä tulikivenkarvainen kostonpalo kiihtyi\nkiihtymistään, aivankuin hän olisi niellyt tulisia tappuroita tämän\npetollisen elämän sirkusteltassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAape Kattelus ja Kirsti Aunola olivat istuutuneet Koivukujan laidalle\nviheriäksi maalatulle penkille. Mutta Akseli-herraa ei näkynyt mailla\neikä halmeilla.\n\nTällä kertaa on Aape-maisteri tavallista vaiteliaampi. Hän vain\ntirkistelee koivujen lomitse vastarinteelle, jolla kasvaa petäjiä ja\nisokäpyisiä, uhkeita kuusia.\n\n\"Apropos, Harhanäky\", alkoi Lucina, \"eikö sinun olisi jo aika päästä\nirti noista männyn- ja kuusenkävyistä? Nehän ne kuulema aikoinaan\nhankkivat sinulle elämäsi ensimmäiset rukkaset, vai kuinka?\"\n\n\"Mitä? Kuka sinulle on saattanut...?\" Aape kyselee kulmallisiaan\nrypistellen.\n\n\"Tarina vain kulkee. Oli kuulema laulajattaren alku ja eräs nuori\nkandidaatti, käpyhyönteisten tutkija, samassa kesäisessä kartanossa,\nja tuo kandidaatti parka...\"\n\n\"Suffragetti\", ärähti Aape. Lucinan isku oli sattunut niin pahasti,\nettä hänen tavallisesti perin peloittava sotahansikkaansa näytti\nlopahtaneen tyhjäksi rukkaseksi. Hänen terveenruskeitten kasvojensa\nhipiään painui eräänlaista tuskallista riutumusta, joka muistutti\nhaaveellisen nuorukaisen ilmettä. Sillä, herra-paratkoon, tuo hänen\nonneton nuoruudenrakkautensa oli veristä totuutta.\n\nHänelläkin oli ollut oma nuorukaisnäytelmänsä -- \"miehisen suvun\ntragedia\", kuten hän nyt tapasi sitä nimitellä.\n\nHänkin, kuten lukemattomat muut, oli kärsinyt poikaiän sukupuolisen\nkauhun ja ensi rakastumisen loppumattomat epätoivot ja tuskat.\n\nIhmissuku on näet siitä onnettomampi kuin mikään muu luotujen\nlaji, että sen aivot kykenevät ratkaisemaan lukemattomia elämän\narvoituksia, mutta se on miehen ja naisen sukupuolisissa\nvastakohtaisuuksissa jäänyt täysin avuttomaksi -- yhtä hyvin villi\nAfrikan sydämessä kuin ylikulttuurin rappeuttama eurooppalainen.\nSe ei osaa _kasvattaa_ poikaa tai tyttöä näiden hapuillessa\nkauhistuneina syntyvän rakkauselämän tukahduttavassa aarniometsässä.\nSe jättää heidät yksin -- etupäässä sen ulkokultaisen luulon vuoksi,\nettä muka tietämättömyys ja \"koskemattomuus\" ovat _viattomuutta_.\n\nEi mikään opetussysteemi, ei mikään uskonto ole tähän mennessä\narvoitusta ratkaissut eikä edes lääketiede -- ei ainakaan niin\nkauan kuin väärä häpeäntunne, peittelevä valhe ja hurskasteleva\nsydämettömyys \"langenneita\" kohtaan -- sanalla sanoen farisealainen\nulkokullaisuus vallitsee sukupuolimoraaliamme.\n\nTähän tapaan juoksi usein Aape Katteluksen ajatusten virta, kun hän\nnyt kypsänä miehenä muisteli onnetonta rakkauttaan Tenhiälän kartanon\ntyttäreen, Alliin.\n\nKoulupojasta saakka tuo hellitelty tyttö, jonka kanssa hän kävi\nkoulua samassa kaupungissa, oli ollut hänelle kauneuden ihme, joka\nhänen oli itselleen valloitettava arvaamattomilla sankariteoilla.\n\nSadat kerrat hän oli vaeltanut hänen kamarinsa akkunan alle pienessä\npojansydämessä vapiseva tuska. Sadat kerrat hän oli pelastanut\nAllin palloleikissä lyömällä tahallaan kehnosti tavillaan. Hän --\nköyhtyneen papinlesken poika, joka kesäisin kravustamalla hankki\nitselleen koulurahoja, oli hiki hatussa säästämällä ostanut itselleen\nluistinradan vuosiliput saadakseen luistella samalla radalla\nTenhiälän tyttären kanssa.\n\nLukemattomat olivat olleet jo poikana hänen pienet sankaritekonsa. Ja\nlukemattomat olivat olleet ylioppilasaikoina ne valvotut yöt, joina\nhän lukemalla ja taaskin lukemalla oli \"ansainnut\" itselleen -- kuten\nhän oli kuvitellut -- joskus maailmassa tuon neidon suosion.\n\nNiin oli sitten muka kerran tullut tuo \"suuri hetki\", jolloin hän\nvastaleivottuna kandidaattina Tenhiälän kartanon vappujuhlassa oli\nsopertanut kosimisen tapaista jumalattarelleen, joka jo silloin oli\npienen laulajattaren maineessa.\n\nMutta mikä hän, Aape Kattelus, oli sittenkään ollut, monen vuoden\ntyön ja kieltäymysten jälkeen? Eräs lähipitäjän lukutoukka, josta ei\ntiedetty muuta kuin se, että hän oli Tenhiälän metsissä tutkimassa\nhavupuitten käpyjen suomujenkoloissa möyreileviä hyönteisiä ja\npäässyt mukaan vappujuhlaan Alli-neidin entisenä koulutoverina.\n\nVieraitten joukossa oli ollut sulavaliikkeisiä, hienosti puettuja\nkavaljeereja, jotka osasivat nostaa samppanjalasin koreasti peukalon\nja sormien koperossa leukansa alle ja rintaansa röyhistää, niin että\nsolmion timantti välähteli kuin kalkkarokäärmeen silmä.\n\nNo? Kartanon Alli-neiti oli hänelle vain helakasti nauranut ja --\nnipistänyt korvasta.\n\nSiitä se oli alkanut, tuo Aape Katteluksen nyt jo lähes kymmenen\nvuotta kestänyt lemmenmurhe. Ihminen kun on näet sikäli kummallinen\nolento, että jos sattuu tuhansissa nuorukaisunelmissa tai yhdessä\nainoassa herkässä hetkessä nähty hurmaava kuva uppoutumaan hänen\ntajunsa salaperäisiin syvyyksiin, se saattaa sieltä ruveta\npaistamaan loppumattomalla valolla, vaikka tämä valo olisi pelkkää\nvalheellista fosforiloistetta, Se näyttäiksen uhrille milloin\nberyllinä, smaragdina ja rubiinina, milloin kuluttavana liekkinä.\nEikä se nuku eikä huku. Ei se myöskään lakastu. Se kasvaa kuin ihana,\nsaavuttamaton merenalaisen koralliriutan gorgonia, jota sukeltaja\ntavoittaa uudestaan ja yhä uudestaan henkensä hinnalla, vaikka ei\nkoskaan voi toivoa sitä saavuttavansa.\n\nSellaista on rakkaus, varsinkin nuoren ihmisen kokemattomaan sydämeen\nammahtanut rakkaus. Eikä Aape Katteluskaan ollut päässyt irti\ntuosta särkyneestä unelmastaan. Puhtaille sydämille on uskollisuus\nyksinpä murheelliselle kuvitelmalle yhtä välttämätön kuin ilma, jota\nhengitämme. Ja se se oli tehnyt hänestä vanhanpojan, joka ei enää\nkoskaan uskonut kykenevänsä rakastumaan toiseen naiseen.\n\nPuhumattakaan sellaisesta kuin tuo nainen tuossa -- Lucina, joka\ntuhlasi viimeistä nuoruuttaan homehtuneeseen naisasialiikkeeseen ja\nruutikuivaan filologiaan.\n\nHän, Aape, ei tosin osannut olla vailla tämän naisen seuraa.\nMutta siitä hän oli varma, että vain hänen älynsä levottomuus ja\nväittelyhalunsa vaati tuon naisen läheisyyttä, jolla joka tapauksessa\noli mahdottomimmissakin väitteissään sekä järkeä että merkillisellä\ntavalla viihdyttävää naisellisuutta, niin luonnottomalta kuin\ntällainen ajatus saattoikin tuntua -- \"suffragettiin\" nähden.\n\nMutta ennenkuin Aape oli ennättänyt vetää itsensä pinnalle\najatustensa virrasta, tuo suututtava nainen sivalsi häntä taas\nhymähtelevän ivansa silkkisellä ruoskalla.\n\n\"Niin, Aape\", kuului hänen riitakumppaninsa naurahdus, \"eikös se\ntapahtunutkin ... tuo sinun 'kosintasi' juuri niihin aikoihin, kun\noli 'kauan jo kukkineet omenapuut', vai...?\"\n\n\"Kyllä, Lucina Myrkky!\" kivahti Aape. \"Ja jumaliste, vieläpä se\ntapahtui _omenapuun alla_!\" Eikä kestänyt kauan, ennenkuin Aape\närtyneessä suuttumuksensa puuskassa oli kertonut lyhyin, karhein\nsanoin koko onnettomuutensa.\n\nHän tahtoi kerrankin tuosta asiasta päästä selville vesille ja\nvapautua tuon naisen yhä toistuvista salakavalista viittauksista.\n\nMutta Lucina ei näyttänyt vieläkään heltyvän. Hän tokaisee melkeinpä\nkuivasti: \"Tarkoitin vain, että siis tämä sinun varsinkin keväisin\nkukoistava hulluutesi, koko tuo sinun naista vastaan häijyilevä\nsukupuolibiologiasi ei ole muuta kuin -- nurinpäin käännetyt\nrukkaset.\"\n\n\"Ehkäpä sitäkin, mutta lisäksi paljon enemmän\", huudahti Aape.\n\"Olen ollut narrien narri, tiedän sen. Mutta onnellinen narri! Minä\nheityin lopultakin 'rakkauteni haudalta' -- saatuani tietenkin ensin\nankarasti kakomalla irtautumaan kurkustani niin sanotun epätoivoisen\nlemmen kirvelevät ruodot -- niin, minä heityin luonnon armosta\nrikkaaseen, ikirunsaaseen syliin.\n\n\"Kaikki se, mikä siitti, sikisi ja kasvoi, lohdutti minua. Mikä siinä\noli ruusunväriä, kukkaa, hentosiipistä perhosta, ihanan tyyntä\nilmaa ja väreilevää pyhyyttä, se oli minulle luonnossa Naista, mikä\nahavoitunutta, merensuolaista ja myrskyä, se oli Miestä.\n\n\"Mutta kun minä tarkkailin nykyisen rappiokulttuurin naista ja\nmiestä, minua kauhistutti. He eivät enää taistelleet rakkaudessa,\njossa nainen suloisesti pakenee tullakseen valloitetuksi ja mies\ntekee työtä ja saalistaa ansaitakseen naisen omakseen, kuten\njumalan luonto on säätänyt. Ei, nainen oli 'miehistynyt' surkean\nkoomilliseen tappeluun vallasta ja 'asemasta'. Ei hänellä ollut enää\naavistustakaan, ettei voi olla olemassa mitään muuta naiskysymystä\nkuin kysymys _lapsesta_. Nainen, jonka viettelevä sana taivuttaa\nteräksisimmänkin miehen, oli hullaantunut 'tekemään historiaa'\nulkopuolella perheen, joka on ainoa kauneuden ja kehityksen kehto.\n\n\"Niin, minusta tuli teidänkin silmissänne kaikkien narri, kun minä,\nvanhapoika, saarnasin syntymisen, synnyttämisen ja avion ainoata\nautuaaksi tekevää siunausta ja pelastusta sekä tälle kansalle että...\"\n\n\"Oi-oi-oi-oi\", nauroi Lucina, \"ja sinä luulet, rakas Aatami, minun\nuskovan, että nainen luotiin Aatamin kylkiluusta ja siksi hänen muka\npitää olla ikuisesti orjatar? Etkö sinä ole huomannut myöskin sitä,\nettä myöskään mies ei ole enää sankari Cid, joka taistellessaan\nValencian muureilla maureja vastaan huusi puolisolleen Jimenalle\nja pienelle pojalleen: 'Minun sydämeni paisuu, sillä te olette\nminua lähellä'. Ei, teistä on joka toinen narri, vätys tai lurjus,\nmikäli ette ole konnia. Ja meidänkö, naisten, pitäisi jatkaa yhä\nsokkosillaoloa teidän huviksenne!\"\n\nAapella näytti olevan vastattavaa tuhottoman paljon. Hän kimposi\ntulistuneena takajaloilleen: \"Eikö sinulla ole todellakaan enää\nmitään jäljellä sydämestäsi!\" hän huudahti. \"Etkö sinä itse ole\nkoskaan ollut rakastunut niin, että onni on tuskaa, kärsimys autuutta\nja että nuo naurettavat 'orjatar' ja 'herratar' hukkuvat kuin\nvärjätyt höyhenet ihanaan myrskyyn...?\"\n\n\"Ehkäpä, ehkäpä parikin kertaa\", alkoi Lucina arvoituksellinen\nsävy äänessään. Mutta katkerat muistot muuttivat samassa hänet\ntotiseksi. Hän jatkoi raskain ilmein: \"Minä olin jo kasvavana\ntyttönä, kotonani, oppinut halveksimaan sitä ulkokultaisuuden ja\npetoksen yhteisvalhetta, jota sanotaan monogamiseksi avioksi. Minun\nisäni näet, maalaispohatta, suisti itsensä maanmainioon konkurssiin\nriettailemalla kaupunkilaisnaikkostensa keralla kuin mahomettilainen\nöykkäri. Ei ihme, että _minun_ ensirakkauteni päättyi inhoon koko\nmiessukua kohtaan...\"\n\n\"No, mutta miksi -- eihän nyt onnettoman kodin tarvitse...?\"\n\n\"Se mies oli alhaista lajia, epärotua. Hänellä oli vain se etu, että\npäästi minut oikeana hetkenä irti kaikista ... 'harhanäyistä', rakas\nAape...\"\n\nLucina oli laskenut alakuloisesti hymyillen kätensä Aapen\nkäsivarrelle, aivankuin olisi halunnut uskoutua hänelle kokonaan.\nMutta kun Aape kysyi: \"Entä sitten ... tuo toinen rakkaus?\"\nryhdistäytyi hän jälleen. Taas soi hänen äänensä syvänä ja syvälle\nverhottuna. \"_Sen_ minä olen peittänyt -- suffragettinaamioon.\nKatsos, kukapa hoitaisi sitä halveksittua naisasialiikettä, jollemme\nme 'yksinjääneet', kuten erään lehtorin on tapana sanoa. Me hyljätyt\n-- ehkäpä myöskin tohvelisankarien rouvat -- me juuri olemme luoneet\nnaisasialiikkeen -- paremman puutteessa eli _miehen_, jota meillä\nei näytä olevan oikeutta rakastaa. Meitä, viisaimpia, terveimpiä ja\nvoimakkaimpia naisia, katsos, kiukuttaa eräs miesten vuosituhantinen\ntyhmyys...\"\n\n\"Mitä? Vuosituhantinenko?\" Aape kivahti. \"Meidän tyhmyytemme\non kestänyt vasta vuosisadan verran. Se syntyi tuon loruilevan\nliberalismin mukana, joka kuvitteli, että naisen samanarvoisuus oli\nyhtä kuin saman _kykyisyys_ ja heitti teidät, naisparat, perheestä\nmaailman markkinaturulle...\"\n\nMutta Lucina keskeytti Aapen väliheiton yhä kiivastuneempana: \"Teidän\n_suurin_ tyhmyytenne on joka tapauksessa se, että te juoksentelette\nlemmenhaavi kourassa ylen yleisten koiperhosten, kaaliperhosten ja\nmonenmoisten rusoperhosten perässä ettekä niiden, jotka todella\nkykenevät rakastamaan ja synnyttämään.\"\n\nLucina oli noussut katkerasti naurahtaen. Mutta vaihtui samassa\nilakoivaan itseironiaan heittäen kuin hyvästikseen: \"No, kuulitko,\nrakas pöllö? Niinkauan kuin valitsette harhanäyiksenne tuollaisia\n'tenhiälöitä', ei _meillä_ ole muuta keinoa kuin olla pahentamatta\n'yhtä näistä pienimmistä'.\"\n\nAape katsoi hetken viisaat silmät pöllöinä. Jokin ajatuksen viri\nnäytti heräävän kotvan kuluttua hänen katseeseensa. Huulet tapailivat\njo hämmästynyttä huudahdusta, ehkäpä sanoja. Hänen ympärillään\nleyhyi lämmintä, suloista ilmaa, jossa väreili rakkautta. Mutta hän\nei, uuden ja järkyttävän arvoituksen edessä, ennättänyt sen enempää\najatella, ennenkuin Lucina tokaisi kuin ohimennen: \"Oletko muuten\nkuullut, että laulajatar Alli Tenhiälä on eronnut lyhytaikaisesta\navioliitostaan, joten ... onnittelen, rakas kollegani.\"\n\nJa hän poistui äkkiä kuin paetakseen, viitaten kiireisesti kädellään,\nkaukaisessa hymyssä sekä syytöstä että katkeruutta.\n\nAape Kattelus jäi hamuilemaan molemmin käsin penkin laitoja aivankuin\npoika nalliainen, joka ei tuosta \"ikuisesti naisellisesta\" ollut\nvielä koskaan oppinut edes aakkosia.\n\n\n3.\n\nMutta ei hän osaa vielä noustakaan, sillä samalla kun hän näkee\narkkitehti Haikan vaeltavan kujan vastapuolta Siltalan mäelle päin,\nkuuluu Harjun rinteeltä hänen korviinsa poikien laulamana merkillisiä\nsanoja, joista hän pian erottaa \"Aapen\", oman \"hyväilynimensä\".\n\nLaulu raikui rinteiltä kiirien nuorten keuhkojen voimalla satamaan\nkallistuvaa Tuohikylää pitkin ulapalle, niin että koko kaupunki\ntuntui kallistelevan kuin pieni höyrylaiva myrskyssä.\n\nTyttöjen parvet olivat pysähtyneet. Arimmat hiipivät pois. Heidän\npikkuruiset sydämensä vapisivat pelosta. Mutta suurin osa heistä\nsipisi ja supisi parvissaan. Oli se, Kaipalan Martti, sellainen\nrunoilija, että kauhisti! Se johti lauluaan värssy värssyltä,\nlaukaten läpi koko yhteiskoulun opettajakunnan Aape Katteluksesta\npippurisilmäiseen Rebekkaan asti.\n\n    Ja meillä liian vähän on poikia,\n    se Aapen aatos on oikia.\n    Mut sydämellä ja järjellä\n    ero on kuin lohella, särjellä,\n    sumfati rallati raa,\n    kuin lohella, särjellä.\n    Ja se ero on viisaus, nero\n    eli vanhanpojan kukkaro vero\n    sumfati rallati raa\n    kukkarovero.\n\nAape Kattelus nauroi yksikseen täyttä kurkkua. Jopas osasivat,\nkelmit... Hän viittasi reippaasti Elsa Varjalalle ja Olli Kartulle,\njotka tulivat kaupungista päin. He pysähtyivät. Ja laulu jatkui.\n\n    Toki tyttölöitä Aapell' on tusina --\n    ja kolmastoista on Lucina.\n    Mut Aape niele ei täkyjä,\n    hän tutkii oksilla käpyjä,\n    sumfati rallati raa,\n    vain oksilla käpyjä.\n    Ja he riitelee kuin aviopari,\n    mut lempi heill' on kuuma ja vari,\n    sumfati rallati raa,\n    kuuma ja vari.\n\n\"Saamarin pojat\", sähähti Aape. \"Nehän menevät, juupelit,\npersoonallisuuksiin!\"\n\n\"Äläs mitä!\" nauroi Olli. \"Kyllä sieltä vielä tulee värssy peruukille\njos toisellekin.\"\n\nJa eikös tullutkin. Esilaulaja tarrasi yht'äkkiä Antti Jeremiaan\nkuuluisaan kiivauden merkkiin, ja sinä hetkenä poikien ryhmät\nyltyivät hihkumaan ja hohottamaan, tyttöjen hihittäessä, kukertaessa\nja papattaessa kuin varpuset ja naakanpojat räystään alla.\n\nKukaan ei tietänyt, oliko rehtori Nevanperä kävelyllä. Eikä kukaan\nosannut arvata, koska tuo salakavala moralisti paineli metsäpolkuja\npitkin kauas Siltalan mäen tuolle puolen ja ilmestyi sitten yht'äkkiä\nkuin \"Huutavan ääni korvesta\", kuten eräässäkin Martti Kaipalan\nlaulussa sanottiin, kauhistuttaakseen yltä jyrkällä hahmollaan\nhuikentelevaisen nuorison sydämiä.\n\nHerran pieksut, jos hän nyt olisi tupsahtanut tuohon noin ja kuullut\nseuraavankin värssyn, joka suorastaan rienasi rienaamalla:\n\n    Ja kun Hyyppä ja Haikka läksihe purjehtimaan,\n    oli Hyypän pörrö heill' purjeenaan.\n    Piti perää vanha Methusalem,\n    oli matkan määrä Jerusalem,\n    sumfati rallati raa,\n    Je-je-jerusalem.\n    Ja saarnas moraalia Hyyppä,\n    joka vettä häissä Kaanaankin ryyppää,\n    sumfati rallati raa,\n    Kaanaassa ryyppää.\n\nJa yhä jatkui laulu. Opettaja toisensa jälkeen sai veikeän tai\nkirvelevän osansa. Mutta loppuvärssyjä tuskin enää osattiin\nkuunnella, sillä arkkitehti oli ennättänyt jo tyttöparvien\nlähettyville. Vuoroin seisahdellen, vuoroin hitaasti käyden\nja hopeamumpulaisella kepillään tahtia mitaten hän, monen\ntyttökoululaisenkin \"epäjumala\", kulki solakkana ja kookkaana,\nympärillään tuo \"yksinäisyyden ilmakehä\", joka kiihoitti pieniä\naivoja hyrräämään Tuohikylän toisessa jos toisessakin perheessä.\n\n\n4.\n\nSirkka Keijärvi kulki mykkänä ja kalpeana omassa tyttöparvessaan,\nkunnes laulun päätyttyä Martti Kaipala oli jälleen ilmestynyt\npoikajoukkoon. Äkkiä Sirkka näyttää hurjistuvan. Hän kiepahtaa eroon\ntyttöjoukosta ja riistää muka pelkästä riitelyn halusta Martti\nKaipalan itselleen, vieläpä tarttuen hänen käsipuoleensa, mikä nyt\nsekin jo oli kauhistuttava skandaali.\n\nYhä tiheämpi taistelun tunnelma väreili Lemmenkujalla. \"Donjuan\"\nMartti näytti pakahtuvan ylpeyteensä. Tytöt pihisivät ja puhisivat\nkateuksissaan. Ja sitten he vasta kuiskuttelivat kauhistuneina,\nojennellen kaulojaan kuin ankanpojat ojan reunalla, kun -- ajatella!\n-- yht'äkkiä ja kaiken lisäksi Sirkka ja Martti katoavat kuin\nnoitumalla maalle päin, havumetsäisen tienkaarteen taakse.\n\nHeidän pienet sydämensä tykyttivät räjähtämäisillään tai käpertyivät\nkokoon moraalisesta suuttumuksesta. Mutta häväistysjutun\nkiihoittavasta poltteesta he ryhtyivät seurailemaan yhä kauemmaksi\ntuota rohkeata paria, yksinäisen Akseli-herran kulkiessa mietteissään\ntyttö- ja poikajoukkojen jäljessä.\n\nSiltalan mäen käänteessä ilmestyivät taas Sirkka ja Martti näkyviin.\nKävelevät ryhmät pysähtyivät joutuen samalla antamaan tietä\narkkitehti Haikaile.\n\nJa siinä oltiin -- Keijärven Sirkan, tuon \"kakaran\", ihanassa koston\nhetkessä.\n\nIlta oli lievästi hämärtynyt. Mutta kuumaksi paahtunut ilma väreili\nyhä. Taivas sinerti kuin uhalla -- siihen oli jo siittynyt kuin\nloihtimalla keskikesän hellettä. Ja vanhojen koivujen lehvistöt\ntuoksuivat nekin -- ne näyttivät hullaantuneen ympäröivän kevään ja\nnuoruuden hurmiosta.\n\nMutta Sirkka oli tullut hulluakin hullummaksi.\n\nHän oli pujottautunut solevana köynnöksenä kavaljeerinsa käsipuoleen.\nEikä hän näyttänyt näkevän mitään -- jollei nyt juuri donjuaninsa\nsilmäripsien taakse, koskapa hän katsoi vain häneen, uhmamielinen\nleuka somasti kurkoittuneena.\n\nMartti Kaipala näytti hänkin unohtaneen paikan ja ajan. Hänen\nkainalossaan oli kaupungin ylpein tyttö, joka hänen mielestään\nkurkisteli kuin pieni pääskynpoika räystään alle -- _hänen_\n\"romantillisten\" silmäripsiensä varjoon. Oo, kyllä hän oli vielä\ntänä yönä kirjoittava sellaisen lemmenrunon, että Heine ja Byron oli\nkalpeneva!\n\n\"Osaatko suudella?\" kuului Sirkan kuiskaus hänen korvaansa.\nRunoniekka oli kömmääntymäisillään. Mutta ei hänen, hurmurin, sopinut\nnyt sentään vätystelläkään. Ja niinpä hän heitti rennosti vastaan:\n\"No, helskatti vieköön!\"\n\nJa he suutelivat! Martti oli tosin punastunut, niin että heleä veri\nnäytti kohta pirahtavan hänen poskiltaan. Sirkka oli kalpea kuin\nvangittu prinsessa peikon luolassa.\n\nMutta he suutelivat sittenkin, suutelivat keskellä tietä tyttöparvien\ntunkeillessa vapisevin polvin yhteen laumaan kuin rajuilman\npelästyttämät karitsat, poikien tollottaessa suut auki ja arkkitehti\nHaikan nostaessa hämmästyneenä katseensa kohti suutelevaa paria.\n\nSirkka irtautuu kavaljeeristaan, aivankuin tuuli olisi yht'äkkisenä\nnuoliaisena taivahduttanut ylen hoikan rantaraidan pyörteeseensä.\nKeneenkään katsomatta hän kulki läheltä entisen epäjumalansa ohi.\nKatsomatta häneenkään hän sinkosi ilmoille pahimman sanan mitä oli\nkoskaan koko nokkelassa päässään keksinyt: \"Methusalem!\"\n\nJa hän tunsi tuhonneensa sillä ja suudelmallaan tuon \"rutivanhan\nukon\", joka oli uskaltanut luulla, ettei hän, Sirkka Keijärvi, ollut\nkypsä kevääseen, rakkauteen ja suudelmaan. Jaa, jaa, jäklanamma, hän\noli nyt vaikka _kihloissa_ Martti Kaipalan kanssa! Minkäs tekivät?\nHeikkari soikoon...\n\nJoustavin askelin hän loittoni yksin kotiinsa päin. Hänen hennot\nkylkiluunsa jännittyivät ihanasta uhmasta kuin espanjalaiset\ntikarit, sillä hän uskoi kostaneensa kuin kuka tahansa tulenpalava\nsenjoriitta, kuin Carmen, tuo hurja tupakkatyttö...\n\nMutta -- koko yön hän itki. Mitä varten? Ei hän, pikkuruinen Sirkka,\nsitä ymmärtänyt. Hän vain tunsi, että se kuuluisa \"rakkaus\" oli\nhirvittävän traagillista, ainakin näin aluksi -- se \"ensirakkaus\"...\n\nNiinpä hän itki uhallakin kolme yötä ja kolme iltapäivää. Eikä hän\nmennyt viikkoon kouluun -- tärkeimpien kevätkokeitten aikana. Eikä\nhän halunnut tavata edes Rassin Elliä. Mutta sitten hänet kutsuttiin\neräänä iltana kouluun -- kuulusteltavaksi ja tuomittavaksi.\n\nSillä olikos tuo tapaus sittenkään pysynyt salassa! Hyyppä ei\ntosin ollut paikalle sattunut. Arkkitehti ei ollut siitä sanaakaan\npuhunut. Mutta tyttökoulun johtajattarelle, jota koululaisten\nkesken mainittiin lempinimin \"Hirmu\", oli viety sanoja toisensa\njälkeen, väritettyinä, kirjaviksi maalattuina, paisutettuina ja\npöyristyttävinä. Tuohikylä oli ollut tällä viikolla palamaisillaan\ntuhaksi ja poroksi. Niin olivat etenkin tyttökoululaisten vanhemmat,\nvarsinkin äidit, tuohtuneet omien, viattomain tytärtensä puolesta --\nmäärättömästä skandaalista.\n\nNeiti Maikki Maijala eli Hirmu oli esittänyt rehtori Nevanperälle\nankaran vaatimuksen pestä puhtaaksi koulunsa maine, jos ei halunnut\nnähdä koko moraalitemppelinsä sortuvan raunioiksi, tomuksi ja\ntuhkaksi, kuten kerran riettaasti eläneet Herculanumit ja Pompeijit.\n\nJa totisesti! Sirkka parka sai kuin saikin kokea, että vaarallista\noli polkea maahan epäjumalansa -- jumalat kostavat, lempeimmilläänkin\nja tahtomattaankin, etenkin nuorelle ihmissydämelle.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\n\n1.\n\nAape Kattelus oli kerran sanonut oman rehtorinsa kuullen,\nettä ihminen voittaa apinan ei ainoastaan aistillisissa\nedesottamuksissaan, vaan myös ulkokultaisuudessa. Apina, näet --\noli tuo ivaniekka sanonut -- kykeni valehtelemaan muille, mutta\nulkokullainen ihminen valehteli -- _itse_ itselleen, kun hyvin sattui.\n\nNyt, odotellessaan vaimoaan päivälliselle sinä ratkaisevana päivänä,\njonka iltakokouksessa Sirkka Keijärven piti saada tuomionsa, Antti\nJeremias ei suinkaan pohtinut omaa \"ulkokultaisuuttaan\". Päinvastoin:\nsiitä nyt ainakin hänellä oli hyvä omatunto, että _hän_ ainakin oli\nrehellinen omalle minälleen ja aikoi olla tässäkin onnettomassa\nasiassa.\n\nHän sipaisi tyynnytellen pääkukkulansa pyörtänöä. Nosti pari\nkertaa housunlahkeittensa pusseja, ikäänkuin niiden olemattomat\n\"prässäykset\" olisivat vaarassa rypistyä. Mutta tuhatkertainen\nristituli ei herennyt polttamasta. Miksi se Nellikin myöhästyi taas\n-- ja näinä aikoina harva se päivä! -- päivälliseltä? Oli tietenkin\ntaas niissä iänikuisissa tirehtööri Nukkasen harjoituksissa, raukka...\n\nEi, hänen täytyi jo hivellä kellonperiäänkin. Mutta kello oli poissa!\nEikä hän sitä ryhtynyt hakemaan työpöydältään. Hän harppasi keittiöön\nleppoisan sisäkkönsä, Linda Lehtisen, luo, joka oli kotoisin\nHyrkkölästä, hänen syntymäkotinsa naapurikylästä ja rauhoitti tutulla\nhyrkköläismurteellaan useasti hänen sisäisissä tutkistelemuksissa\nkiusaantunutta mieltään.\n\n\"Mitä on kello?\" hän kysäisi Lindalta. Ruokaa ei saanut tuoda vielä\npöytään, ennenkuin rouva saapui.\n\n\"Nee-nee\", alkoi Linda, \"ei ne hyvässäkään rekoolissa aina ruusut\nkuki.\" Äänessä oli moitetta Nelli-rouvaa kohtaan. Tämäkin ärsytti\ntällä kertaa isäntää. Hän kivahti uudestaan: \"Mitä se sitten on --\nkello?\" Linda katsahti hyllyllä seisovaan herätyskelloon. \"Hullu ja\nkellohan se toen puhuu, mutta meillä se on par'kymmentä minuuttia\neelläpäin.\"\n\n\"Tietääkö Linda\", yritti isäntä laskea leikkiä, \"mitä varten naiset\npitävät kellonsa edellä oikeata aikaa. 'No, ka kun myö naisihmiset ei\nluoteta nuihin aivuihimme, ei ainakaan _tässä_ talossa. Ja mikäpäs\nsen ... tiatterihulluilla, sen veren vian ja luonnonveärän oikasee',\nLinda tärähytti yhä halveksuvammin. \"Ei se näytä tämä rehtorinkaan\nnaimaliitto tervan kanssa tehyltä, kun ne tiatterilaiset lökäpöksyt,\nen paremmin sano... Ja kurin alle se olisi rehtorskakin ajoissa\npantava. Se on nähkääs sillä tavalla, että nöyrä akka -- se on miehen\nkunnia. Tyyristä lystiä siitä muuten tulee -- koko naimishommasta.\nIhan tässä minullakin jo menee vilu syvämmeen, kun tässäkin perheessä\non jo tynnyrillinen suoloja yhessä syöty eikä vauvaa tule --\nterveelle miehelle.\"\n\n\"No, tottakai, terveelle\", toisteli isäntä hyvillään. Mutta\npakeni taas omalle puolelleen. Sillä ovikello soi -- pari kolme\nhermostunutta nykäystä ja sitten pitkä huoleton vetäisy. Se oli\nNelli-rouva, joka harvoin löysi avainta naisellisen sekaisesta\nlaukustaan ja useimmiten turvautui ovikelloon.\n\n\"Terveisiä Lemmenkeitaalta!\" rouva huudahti säteilevin silmin jo\neteisestä, riisuessaan hansikkaitaan.\n\nLemmenkeitaalta? Mitäs se nyt? oli aviomies harmistumaisillaan\nrouvansa kevytmielistä leikkiä. Hän ei näet tietänyt, että Sulo\nNukkanen harjoitti parhaillaan operetti \"Lemmenkeidasta\", jonka\nensi-illan piti olla piakkoin.\n\n\"Oo, miten charmantti, miten rafineerattu ja elegantti hän onkaan ...\nSulo Nukkanen, tässä suuroperetissaan\", rouva selitti. \"Mutta sitä\nminä en käsitä -- ja sen minä sanoin suoraan tirehtöörille! -- miten\njohtokunta on _saattanut_ kutsua vierailijattareksi tuollaisen Alli\nTenhiälän, jonka ääni alkaa muistuttaa rämisevää posetiivimusiikkia.\nOoh, se särki, särki korvaa ja sydäntä. Ja minä sanoin, että jollen\nminä olisi rehtorin rouva ja jollei asemani olisi esteenä...\"\n\nAntti Jeremias kuuli tuskin muuta kuin tuon \"rehtorin\", ja hän\nryhdistäytyi. Opettajakokous lähestyi. Hänen täytyi neuvotella\nNevanperän perheen ja sen pään raskaasta koettelemuksesta, joka\nporotti kuin kurja \"crapula homunculi\" juuri tätä perheen päätä.\nSiksipä hän kysyi muitta mutkitta mitä Nelli-rouva ajatteli Sirkka\nKeijärven asiasta.\n\n\"Oo, jos minä tyttönä olisin ymmärtänyt, mikä ihana aarre on nuoruus,\nolisin laulanut ja tanssinut aamusta iltaan, niin, päivät ja yöt\nja-ja ... niin -- suudellut, kuten Keijärven Sirkkakin.\"\n\n\"No, mutta, rakas Nelli\", puhui mies vakavasti, \"tämä on syvä\nsiveellinen kysymys viattomasta, koskemattomasta tytöstä, joka...!\"\n\n\"Koskemattomasta? Viattomasta? Luuletko sinä, rakas Puupää, että\nnaisen viattomuus riippuu koskemattomuudesta? Koskemattomat\nvanhatpiiat ovat siveettömimpiä olentoja maailmassa.\"\n\n\"Ei, mutta nyt minun _täytyy_...!\" nousi aviopuoliso seisoalleen\npuhdas otsa juhlallisesti ylöspäin kääntyneenä. \"Etkö ymmärrä, että\nkysymys on nuoren tytön huikentelevaisesta, yltiöpäisestä rakkauden\npyhällä tulella leikkimisestä!\"\n\n\"Pyhän tulen\" kohdalla puhuja oli nostanut kulmakarvansa\njuhlalliselle kaarelle, sillä nuo sanat olivat hänen puhetaitonsa\neräitä heleimpiä kuvakielen kukkasia. Se sopi kaikkiin tyylilajeihin\nsynnynnäisen puhujan huulilla. \"Pyhä uhrituli isänmaan alttarilla\" --\n\"raittiuden pyhä tuli nuorison raikkaassa rinnassa\" -- \"uskollisuuden\npyhä tuli kodin ja avioliiton helmassa\" ja niin edespäin.\n\nKyllä hän, Antti Jeremias osasi, kun vain joutui juhlayleisön eteen...\n\nMutta tällä kertaa hänen juhlatyylinsä oli joutua tappiolle jo\nseuraavassa silmänräpäyksessä, sillä Nelli-rouva nauroi hetken\nkatketakseen ja sitten ... ei muuta kuin leperteli: \"Olisinpa minä,\nrakas Myllytonttu, ajoissa oivaltanut, mikä ihana voima on rakkaus,\nen olisi hukannut hetkeäkään muuhun kuin rakastaakseni ja elääkseni!\nJa sen minä sanon, että...\"\n\n\"Herrajumala ... Nelli! Etkö sinä osaa _ajatella_? Kysymys on minun\nasemastani rehtorina ja kaupunkimme hyvien tapojen _tulenkantajana_,\nniin sanoaksemme...\"\n\n\"Pyh, siitä minä viis! Juttu on painettava joka tapauksessa\nvillaisella, sillä minä en kyllä halua joutua riitoihin Ilona\nKeijärven kanssa. Ajattelepas hänen syntymäpäiviään ja hänen ja\nmeidän elokuisia krapukestejämme, jolloin kirjavat lyhdyt valaisevat\npuutarhan niin romantillisen ihanaksi ja...\"\n\nAntti Jeremiaan heikko, toivoton kädenliike osoitti, että hänen oli\nyksin kamppailtava loppuun suuri moraalinen taistelunsa. Hän poistui\ntyöhuoneeseen järjestämään papereitansa kokousta varten.\n\n\n2.\n\nOpettajahuoneessa kihisi ja kuhisi kuin muurahaispesässä\nkihelmöitsevänä poutapäivänä. Ja hellettä oli, oli ulkona ja\nsisällä. Tuohikylän kamareissa, joissa vieläkin saattoi sirona\nnaisellisena muistona kilottaa \"juorupeili\" akkunanpielessä, emäntien\nkeittiöissä ja pihanperäisen puutarhalaikan viheriän haalistuneissa\nistumakeinuissa, vieläpä pienten myymälöitten puotipöytien takana\nsupistiin \"suuresta skandaalista\", jonka ratkaisua nyt odotettiin\nmonena ryhmänä ja puolueena. Oikeastaan oli vain kaksi pääpuoluetta:\n\"nauravain\" ja \"itkeväin\" puolue. Edelliset laskivat leikkiä koko\ntapauksesta ja hekottivat suu messingillään: \"Saamarin reima\ntyttölapsi!\"\n\nMutta \"itkeväiset\", tantat, rouvat ja ikäimmet etupäässä,\nvoivottelivat: \"Siinä sitä nyt ollaan ... riettaus, en paremmin sano\n-- se turmelee, se syö nuorison, jollei tässä... Mutta odottakaapa!\nKyllä meidän rehtori, Antti Jeremias Nevanperä, sellaiset akanat\nsurvoo nuuskaksi...!\"\n\nEikä tämä Tuohikylän kihinä ja kahina ollut vielä mitään verrattuna\nsiihen räkättirastaitten, varpusten, harakoitten, palokollien\nja huuhkajain \"aatteelliseen\" sekakuoroon, jonka kakofoninen\nsävelsekamelska iskeytyi opettajahuoneen avoimista akkunoista Harjun\npihkaista petäjikköä vasten.\n\n\"Kuka ja mikä tässä muka on syyllinen?\" kuului Aape Katteluksen käreä\nääni. \"Ei mikään muu kuin koko tämä yhteiskoulujärjestelmä!\"\n\nRehtori kuuli tämän anateeman omaa kouluihannettaan vastaan\ntullessaan eteiseen ja paiskasi taisteluvalmiina kansliansa oven\nkiinni. Peili tuli esiin salalokerostaan. Nyt tarvittiin kylmää\nsydäntä ja ankaran sileätä tukkaa. Jaa, jaa. Jaakopinpaini oli oteltu\njo kotona. Ja siinä ne nyt olivat ... kirkastuneet ja samalla niin\nsanoaksemme kiveen hakatut kasvot, joita ei ollut tuo Aape-rakkine\njärkyttävä -- yhtä vähän kuin katurakki sankaripatsasta.\n\nAntti Jeremias katsoi katsomistaan. Eikä koko Tuohikylässä ollut\ntänä hetkenä niin itseensä tyytyväistä ihmistä. Yksinpä tuo hänen\nturpeahko ja -- iänikuisesta raittiudesta huolimatta -- hieman\npunakka nenänsä ylpistytti häntä tällä kertaa. Siinä oli jotain\nmyllärinlaarin ääressä sikiytynyttä voimaa ja rehtiyttä. Niin,\njotakin leijonamaista -- sitä tylppäkuonoisuutta, joka hallitsi\npelkällä lepäävällä voimalla, ei edes murahtelemalla, puhumattakaan\nkarjahtelemisesta.\n\nOpettajahuoneessa oli kanslianoven paukahtaminen synnyttänyt hetkeksi\nkuolemanhiljaisuuden. Antti Jeremias hymähteli valtansa tunnossa.\nNapitti takkinsa vanhaan tapaan. Astui jäykästi kumartaen huoneeseen.\nIstui rehtorinpaikalleen. Asetteli hitaasti pöytäalmanakalle\nseitsemännen luokan lukuvuoden arvostelukaavakkeet sekä mustakantisen\nrangaistuskirjan, jonka valkoisessa paperineliössä komeilivat hänen\noman jäyhän käsialansa raskaat kirjaimet.\n\nEikä hän kakistellut. Ääni ei noussut eikä laskenut. Se kuulosti\nkyllä hieman ontolta. Mutta se korosti sekin hetken juhlallisuutta,\nniin sanoaksemme totuuden ajattomuutta tässä pikkutärkeässä\nmaailmassa.\n\nHarkitun johdattelunsa jälkeen, joka päätyi ankaraan\nrankaisuvaatimukseen, hän kehoitti opettajia lausumaan ajatuksensa.\n\"Meidän liberaalinen kollegiaalisuutemme vaatii tällä raskaalla\nhetkellä veljellistä -- ja niin sanoaksemme sisarellista! --\nyksimielisyyttä tämän ennenkuulumattoman rikkomuksen rankaisemisessa.\nOmasta puolestani en siihen voi sovittaa mitään muuta\nkasvatusopillista teoriaa kuin Immanuel Kantin ylhäistä siveysoppia:\nToimi niin, että sinun oman tahtosi -- nimittäin moraalisen tahtosi\n-- maksimi kelpaa myös samalla yleisen lain ja hyvien tapojen\nperiaatteeksi...\"\n\nPuhuja yskähti arvokkaasti. Aape Kattelus naurahti ja huokasi:\n\"Hjaa-jaa ... sitä Immanuel paran latteata rintaa.\" Kirsti Aunola\nhymyili katse tähdättynä Aapeen. Ja -- kummallista kyllä -- hän iski\nsilmää aivankuin yhteisymmärryksessä -- hänelle, riitaveljelleen.\n\nPitkän hiljaisuuden jälkeen kuului alavaisen mielevä, mutta\nsärähtelevä ääni. Tämä oli Rebekka Kokkoilan. \"Minä puolestani\nyhdyn rehtorimme syvämielisesti harkittuun ajatukseen. Mutta\" -- ja\nnyt hänen mielistelevä äänensä käreytyi yhä terävämmäksi -- \"mutta\nlyseon rehtorilta on vaadittava, että myös Martti Kaipalan on saatava\nankara rangaistus. Meidän ei tule enää sallia ... naisen ja miehen\ntasa-arvoisuuden nimessä, että miehillä, vieläpä poikaklopeilla, on\nmuka suurempi oikeus huonoon elämään kuin meillä, naisilla...\"\n\nJa hän hypisteli hiostunein sormin pientä nenäliinaansa.\n\nNyt jo Aape Kattelus hekotteli: \"Kas, kas, tätä Repekkaa! Hänpä\nvaatii naiselle herkullisinta oikeutta koko maailmassa -- huonoa\nelämää, ha-ha-ha... Oi, mikä tasa-arvoisuuden Sodoma ja Gomorra!\"\n\nLucina nauroi helakasti. Mutta heristi varoittavasti Aapelle sormeaan.\n\n\"Sitä minä en vaatinut\", kimahti Rebekka itku kurkussa, \"huonoa\nelämää, vaan sen _kieltämistä_ lurjusmaisilta miehiltä. Meiltä\nnaisilta kun vaaditaan joka hetki ... kirjaimellisesti, sanon\n_kirjaimellisesti_, puhdasta elämää, niin... Niin, niin! Meidän\nnaisten on kukistettava miesten etuoikeus porsasteluun ja-ja-ja...\"\n\nRehtori rypisti hermostuneesti kulmakarvojaan. \"No, jaa\", hän\nkeskeytti, \"tässä nyt ei ole esillä sinänsä ja pohjimmaltaan\nnaiskysymys eikä myöskään Martti Kaipalan kohtalo, vaan oman\nrakkaan koulumme puhtaus ja maine. Mutta ehdotustani on joka\ntapauksessa kannatettu: Käytöksen alennus ja erottaminen seuraavaksi\nlukukaudeksi. Jollei siis käytetä enempiä puheenvuoroja, niin...?\"\nJa samassa hän oli kohottanut puheenjohtajannuijansa lyöntiin, koura\nlujasti sen varressa, aivankuin olisi aikonut iskeä teräshakulla\nkipenöitsevän säkenen myllyn aluskivestä.\n\nMutta siinä oli taas Aape Kattelus. \"So-so, kääntykäämme\nkuitenkin tällä hurskaalla hetkellä alttarin puoleen.\" Ja hän\nviittasi uskonnonopettajaan, maisteri Jalo Tauriaan, joka seisoi\ntupakkahuoneen ovella sotilaspastorin univormussa, hän kun toimi myös\narmeijan palveluksessa.\n\n\"Ehdotan\", Aape puhui asiallisesti, \"että pastori Tauria uskonnon\nja moraaliopin opettajana ojentaa sopivin sanoin kahdenkeskisessä\nkeskustelussa tuota tyttöhupakkoa ja antaa sitten armeliaan\nsynninpäästön, kuten kirkonmiehelle kuuluu. Rankaiseminen olisi tässä\ntapauksessa mautonta.\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", kuului syrjäiseltä istuimelta pehmeä innokas huudahdus.\n\"Taiteellisesti lahjakkaan nuoren tytön elämää ei ole tärveltävä...\"\nSe oli Elsa Varjalan ääni. Hänen kasvonsa olivat punehtuneet. Hän\noli jo ensi sanoissaan säikähtynyt omaa rohkeuttaan puhua näin\njuhlallisessa paikassa.\n\n\"Kannatan täydestä sydämestäni lehtori Katteluksen ehdotusta\",\npuhui avosilmäinen, nuorekas pastori. \"Tällainen kasvuiän pieni\npakkomielle, joka sattui purkautumaan hieman hassulla tavalla,\nei ansaitse eikä siedä varsinaista rangaistusta. Sehän olisi\npsykologilliesti suorastaan kömpelöä.\"\n\n\"Kuulkaapa\", huudahti Aape, \"kirkko valistuu!\"\n\n\"Niin, tarkoitan\", päätti pastori, \"Kantin rigoristinen oikeuskäsitys\nei enää riitä meille, kristityille.\"\n\nAntti Jeremias joutui pahaan pulaan. \"Vapamielisyydestään\" huolimatta\nhäntä oli aina vaivannut merkillinen arkuus kirkkoa kohtaan.\nHänen järkensä tosin sanoi, että se oli jonkinlaista atavistista\nperintöä eräiltä hurskailta myllytontuilta. Eikä hänellä nyt missään\ntapauksessa ollut \"kansan\" rahvaanomaista uskoa, kuten hänen oli\ntapana selittää aateveljilleen.\n\nMutta mikäpä lopultakaan olisi ollut mahdotonta hänen kuuluisalle\nväittelytaidolleen. Hän osasi olla joustava kuin kellon vieteri ja\nmiksipä ei -- venyvä kuin kuminauha. Ja kuitenkin pysyä itselleen\nuskollisena. Niinpä nytkin, tuon teräväkatseisen nuoren pappismiehen\nkatsoessa häneen odottavasti, hän hymyili anteeksiantavasta \"Niinpä\nniin, ajan hengelle me, liberaalit, olemme aina valmiit uhraamaan.\nKatsokaas, herra pastori, me emme enää käsitä suuren Immanuelin\nsovitusoppia niin sanoaksemme ehdottomasti eli kategorisesti.\nTuo parantava, yhteiskuntaa suojeleva voima, mikä kuuluu meidän\nvuosisatamme kristilliseen katsomukseen, se on meillekin, rohkenen\nsanoa, A ja O kaikessa rankaisemisessa...\"\n\nLucina oli siirtynyt lähelle Aapea ja kuiskasi tälle Schillerin\nsatiirisen säkeen filosofeista: \"Und so wurmt es mich, dass ich\nnicht tugendhaft bin.\" Ja hän hymyili melkeinpä ilkamoivasti.\nKirkas auringonläikkä hyväili hänen kasvojaan. Aape oli aivan\nhämmentymäisillään. Noissa silmissä kimmelsi ikäänkuin uusi kevät\n... metallinvälkettä kuin metsälinnun pyrstösulassa. Ja hän, tuo\nriitelijätär, näytti hymyilevän hänellekin kuin jotakin arvaamatonta\nsalaisuutta piilotellen. Mikä se saattoi olla? Ja miksi hän, Aape,\noli tuntenut itsensä niin neuvottomaksi hänen lähellään, aina tuosta\n\"skandaali-illasta\" alkaen...?\n\nTällä välin tunsi rehtori saaneensa käsiinsä sellaisen loogillisen\nvetosolmun, ettei tarvinnut muuta kuin kiskaista se äkkinykäyksellä\n-- umpisolmuksi. Ja hän jatkoi taitavasti näytellen kiivastumista\noikean asian puolesta: \"Mutta siksipä juuri nyt, tänä hetkenä ja\ntässä tapauksessa -- meidän ihanteellisen nuorisoyhteiskuntamme,\nmeidän yhteiskoulumme nimessä ja sen suojelemiseksi on rangaistus\noleva ankara.\"\n\nJa rehtori katsoi ympärilleen, varoen kuitenkin tarkasti\nheilauttamasta leijonanharjaansa. Hän odotti, etenkin naisilta,\nsuosionosoituksia.\n\nMutta tuo pukinsorkka, joka tässä koulussa joka hetki tallasi hänen\nrehtorinvarpaitaan, tuo ylenannettu Aape Kattelus oli jo tointunut\nomasta hämmennyksestään ja iski reippaasti vastaan.\n\n\"_Jos_ tässä hupakkomaisessa suudelmassa\", hän käräytteli, \"on\njotain epäsiveellistä, johtuu ne siitä, että poikien ja tyttöjen\nyhteiskasvatus on mahdottomuus, koska se on yhtä luonnonvastaista\nkuin koko naisasialiike, joka nämä 'naantalinluostarit' kerran\nhätäpäissään synnytti.\"\n\nAntti Jeremias hymähti tähänkin vuodatukseen yhä katsahtaen pastoriin\nkuin yhteissäälissä tuota rienaajaa kohtaan.\n\n\"Ajatella nyt\", Aape lasketteli yhä hereämmin. \"Meillä on edessämme\nkaksi salaisimpia ytimiään, viimeistä soluaan myöten erilaatuista\nsukupuolta, vieläpä näiden arimmassa ikäkaudessa. Nuori tyttö\non juuri kotelostaan sukeutunut rusoperhonen, joka pyrähtelee\nsiivenkärjet ruusunvärisinä sinne tänne. Hän on pieni lintu, joka\nopettelee lentämistä. Hän on kukka, joka värisee ensi aamunsa\nhurmiossa. Ja hän, tuo nuorennuori nainen, on kukkaa ja lintua\ntuhat kertaa hienompi luoma -- inhimillisine aivoineen, tahtoineen\nja herkänherkkine hermostoineen. Hän vaatii lämmintä ilmaa, ihanaa\ntuulta, hellyyttä, suojelemista.\n\n\"Mutta poika, tuo jukuripäinen poika, jonka on kasvettava työhön\nja sotaan, vaatii kuria, kovaa kouraa, karkaisemista kuin rauta,\njoka juuri on otettu ahjosta ja jota on taottava, työnnettävä\narmotta karkaisuveteen, kunnes hän on valmis astumaan nuoreen\ntaistelurintamaan.\n\n\"Miten, minä kysyn, koulu kykenee suorittamaan nämä ihmisen koko\nelämään vaikuttavat tehtävät, jos se yrittää ne toteuttaa yht'aikaa,\nsamassa luokassa, sekä tytöissä että pojissa? Ei millään kyvyllä eikä\nvoimalla. Koko yhteiskoulu on eräs tämän kansaruumiin tuhkarokko,\njoka siihen on tarttunut -- paitsi ryssäläisen sortokauden\ntilapäisestä pakosta -- eräitten Maikkien, Teklojen ja Lucinoitten\nkeskensyntyneestä 'aatteen' lapsesta. Se on jo aikansa elänyt.\nEikä tälläkään meidän 'naantalinluostarilla' ole kyseessä olevassa\ntapauksessa muuta _moraalista_ oikeutta kuin hyvä, lohduttava\nkeskustelu tuon nuoren ja kylläkin liian _ylellisyyden_ hellittelemän\ntytön kanssa. Sat sapienti.\"\n\n\"Vai niin, vai niin!\" tarttui rehtori. Eikä hän vieläkään menettänyt\npelkän voitollisen ilonsa vuoksi malttiaan. \"Ihmettelenpä, että vielä\nmeidän valistuneella vuosisadallamme voi tuollainen vanhoillisuus,\nsanon mustanmusta taantumuksellisuus pesiytyä edistyneimpään\nkoululaitokseemme, niin sanoaksemme sen vasempaan siipirakennukseen,\nsen uudenaikaisimpaan...\"\n\n\"Se on, hitto vieköön, taantumusta!\" kivahti Aape. \"Se on taantumista\npoispäin erehdyksistä ja luonnottomuudesta. Terve ihmisluonto oi voi\najan mittaan taipua siihen, että me täällä peittoamme nuoret tytöt\nmiehekkäiksi ja nuoret pojat naisekkaiksi. Luonto ja juuri tämän\nyhteiskunnan terveys vaatii, että tyttöjen ja poikien yhteiskasvatus\non rajoitettava kansakouluasteelle. Etenkin lukioluokilla se on\nnuorison tärvelemistä. Todellinen kulttuuri pyrkii sukupuolten\näärimmäiseen erilaistumiseen, muussa tapauksessa se tuomitsee itsensä\nali- tai ylikulttuuriksi. Muistakaa, että ajallaan luonto kostaa\nväärinkäytökset itseänsä vastaan. Ja myöskin se, että sukupuolien\nkasvatuksessa kaikki muut teoriat ovat sairaita paitsi ne, jotka\nperustuvat tietoon luonnosta ja vaistojen biologiasta. Älkää siis\ntuomitko, ettei teitä, rakkaat kollegat, tuomittaisi.\"\n\n\"Tunnustan täysin lehtori Katteluksen ajatukset\", tarttui\npuheeseen pastori Tauria, \"joskin saattaisin pitää tuota vertausta\n'naantalinluostarista'\", hän hymähti nuorekkaasti, \"hieman ontuvana\".\n\n\"Ontuupa hyvinkin\", Aape tokaisi suoralta kädeltä, \"kuten jokainen\nvertaus. Mutta sen kai todistavat Naantalinkaivaukset, että\nnunnien ja munkkien yhteissynnit tuottivat neitsyt Maarialle sata\nkertaa synkempää surua kuin tämä Sirkka Keijärven hullu suudelma\n'vaarallisessa keväässä'. Muistanette, ettei tuon 'Armon laakson'\nhelmassa kantanut täydellä siveydellä nunnankaapuaan kukaan, paitsi\neräs seitsenkymmenvuotias leskirouva, jolla jo aviossaan seitsemän\nlasta oli ollut...\"\n\nOlivia Kelhä pyrskähti nauruun. Maisteri Prikka paljasti\nruosteensyömät hampaansa ja pujahti tupakkahuoneeseen vatsaansa\npidellen. Rebekka nyrpisti inhoten nenänsä ja huulensa oikealle\nkirkkosuppuralle. Mutta Aape törähytti loppuviisautensa: \"Kaikkien\npyhimysten nimessä -- pysyköön rehtorimme koulumestarikeppi ja neiti\nKokkoilan 'hyveen peili' salalaatikossaan tai minä panen sellaisen\nvastalauseen pöytäkirjaan, että hiuksenne nousevat pystyyn.\"\n\nNyt oli jo rehtori Nevanperä kiivastumaisillaan. \"Vai niin, vai\ntuhkarokkoisten laitokseksi täällä rohjetaan...!\" Hän aikoi jatkaa\nsanoilla: \"...solvata _minun_ johtamaani koulua.\"\n\nMutta Harjulta raikahti samassa avoimista akkunoista meluisaa\nilonpitoa. Oppilaita eri kouluista oli kerääntynyt sen rinteelle.\nAntti Jeremias pelästyi sisimmässään. Oliko niillä öykkäreillä\ntekeillä mielenosoitus, ehkäpä kissannaukujaiset? Jo sipaisi käsi\nensi kerran hermostuneesti sileätä tukkaa ja toinen käsi viittasi\nRebekka Kokkoilaa sulkemaan akkunoita.\n\nMutta mitä saikaan Rebekka parka vastaansa näyttäytyessään akkunassa?\nHänen oman \"värssynsä\" säkeitä kiiri Harjulta hänen ja muitten\nkuultaviin.\n\n    \"Mut särkyväinen, heikko on astia\n    tuo sangen kiukkuinen Repekka.\n    Hänen silmäns' polttaa kuin pippuri,\n    jos miehen nimen hän mainitsi,\n    sumfati rallati raa,\n    jos miehen hän mainitsi.\n    Mut niinkuin ruoko kerran hän taipuu,\n    kun viime ruusut poskiltans' haipuu,\n    sumfati rallati raa,\n    poskilta haipuu.\"\n\nViimeinen ikkuna rämähti kiinni. Rebekan kasvoilla vihersi ankara\nkiukku. Poskilihakset nytkähtelivät. Hän kimitti kiukkuisimmalla\näänellään: \"Siinä sitä on -- sitä lehtori Katteluksen 'kultaista\nnuorisoa'! Ja hänen 'lintunsa' ja 'kukkansa' ja 'perhosensa' mukana.\nMutta me, opettajattaret, me muka olemme tuhkarokkoisia...\"\n\n\"Eihän toki, rakas Rebekka\", huudahti Aape. \"Sinä ainakin olet oikea\nperhonen! Tosin jo vuosia sitten myrkkypulloon pistetty.\"\n\n\"Ja me muut varmaankin\", Lucina viittasi nauraen Aapeen, \"olemme\nhänen herbariossaan kuivuvia ruusuja ja nokkosia!\"\n\n\"Ja lisäksi kai täytettyjä lintuja?\" jatkoi Olivia iloiset silmät\npyöreinä.\n\nMutta tähän iskihe rehtorin sana: \"Kehoitan pysymään asiassa. Sirkka\nKeijärvi on määrätty saapumaan opettajakunnan eteen juuri näihin\naikoihin...\" Ja hän katsoi yhä hermostuneempana kelloaan.\n\nRebekka ei enää kuitenkaan voinut olla vaiti. \"Mutta sen minä\nsanon, että kyllä on tässä miesten yhteiskunnassa tehtävää meillä\nitsenäisillä naisilla! Meidän, meidän on korjattava miehen tyrannian\nja tyhmyyden luomat yhteiskunnalliset epäkohdat ja kurjuus, meidän on\npestävä hänet veriruskeista synneistään, ja yhteiskunta...\"\n\nAntti Jeremias viittasi epätoivoisena: \"On siis kannatettu sekä minun\nettä lehtori Katteluksen ehdotusta, joten...\"\n\n\"Jatka, jatka, Rebekka!\" houkutteli Aape.\n\n\"Justiin niin\", kimahti Rebekka, \"Sirkka Keijärvi on rangaistava,\nmuuten meidän, opettajattarien, on mahdotonta opettaa tässä koulussa.\"\n\n\"Totta!\" Aape huudahti. \"Se on lukioluokkiin nähden ylimalkaankin\nmahdotonta. Opettaminen on inhimillisintä kaikista taiteista. Ja vain\nsitä opettajaa kuunnellaan ja totellaan, jota rakastetaan...\"\n\n\"Hyvä, Aape\", kuiskasi Lucina. Ja taas hän päästi tuon pienen, lyhyen\nkurkkunaurunsa, joka saattoi ärsyttää miestä, sillä se helähti kuin\nhelmi kristallimaljaan. Mutta hukkui taas omiin syvyyksiinsä.\n\nAape oli kömmääntymäisillään. Mutta hän oli ärähtävinään: \"Mistä\nalkaen sinä olet oppinut nauramaan noin hiivatin synnillisesti,\nsuffragetti?\"\n\n\"Tiedätkös, siitä hetkestä alkaen, kun sinä _huomasit_ sen\nsynnilliseksi, oi, Harhanäky\", Lucina kuiskasi taaskin, ja taaskin\nnaurahtaen kiukuttavalla tavallaan.\n\nAape äsähti. Hän ei osannut enää vastata. Mutta sitä häijymmin\nhän huitaisi Rebekka parkaa: \"Tyttöoppilaat eivät sinua, Rebekka,\nrakasta, koska sinä olet heille suoranainen havaintokuva siitä\ntulevaisuudesta, jota he kauhistuvat. Pojankurikoitten edessä sinä\ntunnet kiusallista alemmuudentunnetta, menetät malttisi, äänesi\nkiristyy, sinä olet joka hetki tappelutunnelmassa. Ja koko luokka\ntappelee vastaan. Naisen ei yleensä pitäisi opettaa lukioluokilla\nsanaakaan, sillä kasvatuskyky on hänelle alunperin annettu\nlastenkamarin ja pientenlasten koulua varten.\"\n\nAape näytti liioittelevan tahallaan, mahdottomuuksiin saakka.\n\nMutta nyt oli myöskin Antti Jeremiaan mitta täysi. \"Sirkka Keijärvi\non osaltaan syyllinen siihen pilkkalauluun, jossa solvataan\npersoonallisesti, sanon persoonallisesti, opettajattaria ja\nopettajia...\"\n\n\"No-noo\", levitti hymyillen käsiään pastori Tauria, \"nuorten\nrunoilijanalkujen on aina tapana alkaa pilkkalauluilla. Sehän nyt ei\nole niinkään vaarallista.\"\n\n\"Totta\", Aape jatkoi. \"Vain perinjuurisin ulkokullaisuus tukkaansa\ntarttuu viattomasta leikistä.\"\n\nAntti Jeremiaan koura oli todellakin jo toistamiseen eksynyt\npäälaelle. Mutta nyt se Aapen kiukuttavista sanoista tarrautui\npääkukkulan pyörtänöön kuin nokkospuskaan, johon mies vihanvimmassa\niskee, muistamatta sen kihelmöitsevää kostoa.\n\nHän ei enää kyennyt harkitsemaan eikä peittämään sisäisimpiä\nloukkautumisiaan. \"Yksinpä tämän koulun rehtoriin on tuossa laulussa\nkajottu mitä häpeällisimmin. Sitä hyvettä, jonka omalla elämälläni\nolen tarjonnut esikuvaksi oppilailleni -- raittiuttani, on siinä\nivattu ja pilkattu, vieläpä häväisty sen ohella pyhän kirjan\nihanimpia häitä -- ei mikään rangaistus ole siitä kylliksi ankara.\"\n\nJa hän nousi seisoalleen. Laski nyrkkiin puristetun kätensä pöydän\nkulmalle, ja käheytynyt, mutta yhä juhlavasti ontto ääni lausui\nperuuttamattomat sanat: \"Huomautan ennen äänestystä, että olen\nanova johtokunnalta eron rehtorinvirastani, jos äänestys osoittaa,\nettä minun kaikkea suosikkijärjestelmää vastustava moraalini joutuu\ntappiolle. Olen puhunut.\"\n\nRehtori seisoo jäykistyneenä, mutta ylevää kiivautta uhoavana\npatsaana. Hänen silmänsä näyttävät sokaistuneen jostakin\nhuikaisevasta valosta. Se oli oman itseihailun huumaavaa hehkua.\nHän ei näe edes vahtimestari Valte Vihattua, joka on ilmestynyt\novenpieleen aikoen jotakin ilmoittaa.\n\nAntti Jeremias ei ole vielä koskaan tuntenut tällaista\nylitsevuotavaista siveellistä tyydytystä. Mutta eipä hän ole\nvielä konsanaan heittänyt \"totuuden uhrialttarille\" tällä tavalla\nviimeisiäkin inhimillisiä heikkouksiaan. Keijärven kartanometsän\npolut tuntuvat häipyvän kaukaisuuteen, niin että rinnasta tekee\nkipeätä ja silmät sumentuvat entistäänkin sokeammiksi kyynelten\nkirpeästä suolasta. Viattomimmatkin varhaisaamuiset ilonsa hän\ntietää nyt kadottaneensa, sillä Keijärven rouva oli kieltävä\nhäneltä varmasti auliin ystävyytensä. Ja Leenan, nimittäin Leenan\nmaitokannut, joista hän oli paluumatkalla, kuten ennen pojanpukerona,\nsalaa laidasta hörpännyt kulauksen tuoretta, virvoittavaa juomaa --\nnekin hän sai nyt heittää mielestään...\n\n\"Rouva Keijärvi pyytää puhutella herra rehtoria\", pääsevät lopultakin\nValte Vihatun sanat rehtorin kuultaviin. \"Rouva odottaa kansliassa.\"\n\nAntti Jeremias kävelee kankein polvin eteistä kohti, housunpolvien\npussit melkeinpä näkymättömissä. Hän kulkee kuin tuomittu, joka ei\njaksa sanoa enää sanaakaan edes omasta testamentistaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValte Vihattu myhäilee ihailevaa salakieltään Olivia Kelhälle ja\npujahtaa ovesta. Opettajat katsovat toisiinsa ällistyneinä. Nyt oli\ntulossa myrsky, sillä iloluontoinen Ilona-rouva, se tiedettiin, osasi\nolla myös luja ja tarmokas, kun niikseen tuli.\n\n\"Oi, jospa Sirkka parka pelastuisi\", puhui ahdistunein mielin Elsa\nVarjala. \"Minua surettaa, jos menettäisin hänet -- taiteellisesti\nlahjakkaimman oppilaani.\"\n\n\"Taiteellisesti, niinpä kai!\" Rebekka huudahti. \"Ja realikokeessa,\nsiis yleissivistyksessä, luokkansa kehnoimpia. Varma reppukandidaatti\nensi kevään kokeissa!\"\n\nOli tultu taas vaaralliseen kysymykseen. Aape Kattelus oli\nrealikokeen kiivaimpia vastustajia. \"Totta totisesti\", hän heitti\nkipenen ruutitynnyriin, \"kuinka voisi lahjakas tyttö muuta kuin\nepäonnistua realikokeessa -- tuossa kiinalaisessa kaakinpuussa!\nAjatelkaa, miten monta kaulanreikää tuossa kidutustuolissa on\noppilaan kuristamiseksi. Hänen pää parkansa työnnetään vuoron\nperään toiseen ja toiseen. Tästä reiästä hänelle näytetään fysiikan\nja kemian kaavoja, toisesta dogmatiikan pykäliä ja psykologian\nassosiaatioita, kolmannesta kirkkohistoriaa ja sitten historiaa ja\nsitten luonnonhistoriaa, ja näkymätön koulumestarinsormi sojottaa\nkuin inkvisiittorin pirullinen sakara: 'Vastaa, vastaa ja heti! Onko\nporsas pyhä eläin Egyptissä? Tee selkoa, jaa, jaa, suoralta kädeltä\nRanskan ja Saksan rajanvaihteluista aikojen aamusta aina tähän\nkidutuksen hetkeen saakka! Luettele, luettele! Muista ja muista --\npikkuseikkoja, nypi, nypi kuin saivareita päänupista.' Niin ja niin\nmonta pistettä. Oo, pisteitä! Mikä veikkauskierros! Mikä arpajais- ja\narvauspeli! Oikeata viidenpennin nakkia.\"\n\n\"Hyvä, hyvä!\" yhtyi Lucina katsahtaen ihailevasti Aapeen. Eikä voinut\nolla pastorikaan lisäämättä: \"Totta, tuo merkillinen epäsikiö riipoo\nhengen opettajaltakin! Se on sydäntä tuskastuttava pakkopaita sekä\noppilaille että opettajille.\"\n\n\"Niinpä niin, se on riivinrauta, jolla opettajan täytyy hangata\nnuoria päitä -- kuin vieraan talon porsaita. Ja tulos? Hengen\nnäköalat, hauskat tarinat, mielikuvituksen ruoka, kaikki sydämen\nilo, joka innottaisi oppilasta -- nuo kaikki riistetään myöskin\nopettajalta. Hänestä tehdään totta vieköön rajasuutari naskaleineen,\npikilankoineen, puunauloineen ja vasaroineen, jolla nakutella kokoon\nmuka oikea kautokenkä 'elämän taipaleelle', kuten rakkaan rehtorimme\non tapana lausuilla päättäjäispuheissaan. Mutta siitä ei tule enempää\nkuin kenkäraja, sillä se on rappiokulttuuria -- kiinalaisuutta!\"\n\nSeurakunta yhtyi hyväksyvin huudahduksin Aapen puheeseen, paitsi\nRebekka, joka oli noussut pieni vartalo kireänä sinkauttaakseen\nvastalauseensa.\n\nMutta siihen putoaa Antti Jeremias kuin pilvistä ja niin\nihmeellisesti muuttuneena kuin olisi uudestaan syntynyt --\npörröpäiseksi pojannallikaksi, joka hyppelee kotokoskensa\nrantakivillä.\n\nHänen leveän rehti nenänsä on muuttunut jollain tavalla\nlapselliseksi. Se pärskyy samaan tapaan kuin pienellä pojalla iloksi\nmuuttuneen jännityksen tai kauhun jälkeen.\n\nHousujen pussit lepsattavat nekin alaspäin repsahtaneina,\naivankuin isä-myllärin poika niisi kantanut tynnyrinsäkin\nmyllynylisille ja nyt palailisi loivaa myllysiltaa polvet\nkestetystä ponnistuksesta meltoina. Hän käveli nyt sanalla sanoen\nkuin kotopuolen metsäpoluilla, joilla paljas jalkapohja mukavasti\nhippasi, polventaive somasti myötäillen, ja joilla paidanrinnus oli\nleppoisasti reuhallaan eikä tarvinnut muistaa säädyllisten tapojen\npanssareita, ei edes takkia.\n\nTottakin, Antti Jeremiaalta näytti rojahtaneen jonnekin tiepuoleen\napostolinsauva, ja nyt hän lippasi liivisillään, notkea raitakeppi\nkädessä. Pienen pieniä, tuskin näkyviä ilonkyyneliä kierteli\nsilmämunan laitamilla, ja nenä säesti kuuluvasti sitä kertomusta,\njonka hän nyt, aluksi melkein soperrellen, alamaisilleen taritsi.\n\nSirkka oli, niin oli Ilona-rouva kertonut, kutsunut onnettomana\näitinsä selvittämään asiaa. Tyttö ei enää aikonutkaan jatkaa\nylioppilaaksi asti. Hän tahtoi seurata taiteellisia taipumuksiaan,\nmennä Ateneumiin. Keijärven nuiva oli tullut siis pyytämään\ntyttärelleen erotodistusta.\n\nTässä kohdassa rehtori keskeytti, piti tauon ja ryhdistäytyi\nvähitellen jonkinlaiseen loppuponteen.\n\nMutta Aape sanaili voitollisena: \"Enkös minä sitä sanonut -- terve\ntyttö pelastaa itsensä yhteiskoulun kidutustuolista ja yliopiston\nkaakinpuusta, jossa oikea naisenalku oppii terveytensä hinnalla vain\nunohtamaan keittotaidon ja kyvyn kapaloida lasta.\"\n\nKuului pirahtelevaa naurua. Antti Jeremias sonnistihe samassa\nsilmänräpäyksessä entiseen rehtorinsopaansa. Päätteli arvokkaasti,\ntosin ääni vielä paikka paikoin sorahdellen: \"Näin ollen, tuota ...\nkoulumme on purjehtinut onnellisesti niin sanoaksemme Skyllan ja\nKarybdiin välitse...\"\n\n\"Oikein, kollega\", Aape huudahti lomaan, \"ja rakkaalta rehtoriltamme\nvoideltiin pois moraalin puutiainen, joka jomottelee pahasti hänen\npuhtaan hipiänsä alla. Onnittelen!\"\n\n\"Tarkoitan\", rehtori rypisteli kulmallisiaan, \"että minun isällinen\nojennukseni riittää. Hänen jalo äitinsä on saanut nimittäin minut\nvakuutetuksi tyttärensä sydämen puhtaudesta. Ja sydän, sanon minä ...\nse olkoon pääasia meidän kasvatustyössämme, kuten jo suuri Pestalozzi\non tarkoittanut...\"\n\nTässä kohdassa hän oli jälleen liikuttumaisillaan. Mutta hän katsahti\nepäluuloisesti Aapeen päin, aivankuin olisi varonut taas jotakin\ntakaiskua ja päätti kuivan käskevästi: \"Sitäpaitsi, vapaaehtoisesti\neronnut oppilas ei enää voi tahrata kunnioitetun koulumme mainetta.\nKokous on päättynyt.\"\n\n\n3.\n\nKulkiessaan Harjukatua kohti asuntoaan, joka sijaitsi Koivukujan\nkaupungin puoleisessa päässä ylävällä pengermällä, palasi Aapen\nhäiritsemä ilo taas valtoimenaan Antti Jeremiaan rintaan.\n\nHän, hän se oli vasta Skyllan ja Karybdiin voittaja! Hän oli\nkyennyt tukkimaan korvansa houkuttelevien seireenien epäsiveellisen\nlempeyden laululta ja lujittanut kuuluisan arvovaltansa entistäänkin\nvankkumattomammalle jalustalle. Mutta ihmeellinen käänne,\nIlona-rouvan viisaus, oli sallinut hänen lopultakin ratkaista asian\nhellän sydämensä mukaisesti.\n\nNiin, mitäpä muuta nuo Skylla ja Karybdis olivatkaan -- pälkähti\ntässä kohden nerokas ajatus hänen päähänsä -- kuin symboleja,\nhavaintokuvia, järkkymättömän järjen ja palavan ihmissydämen\nikuisesta kaksintaistelusta, Ja hän, Antti Jeremias, hallitsi tänä\nhetkenä molempia. Se se oli sopusointua ihmisolemuksessa!\n\nVieläpä hän tiesi voittaneensa perheen päänä jalosti tämän taistelun.\nOmalle Nellilleenkin hän oli osannut tehdä mieliksi. Krapukestit ja\nsyntymäpäiväkutsut Keijärveen oli pelastettu. Ja lisäksi Lipakontien\nristeys!\n\nSuuressa ilossaan hän ei tullut edes lähemmin tutkailleeksi omaa\nkallista moraaliaan, kuvitelmien heittäytyessä taas merkillisen\nvälittömästi rakkaasta Nellistä maitopojan aamuisille poluille.\n\nMitä? Häiritsivätkö ehkä nuo kuvitelmat hänen onnellista paluutaan\nNelli-rouvan luo? Eivät lainkaan. Hän vain yhtä riemukkaasti\nkuvitteli rakkaan vaimonsa ilostumista ja yhtä railakkaasti hymisi\nitsekseen: \"Aamuhetki kullan kallis\", kuten hänen oli tapana\nlausahtaa huvilansa kesäisellä kuistilla Linda Lehtisen tuodessa\nhänelle maitokannun, joka piti vaihtaa Lipakon \"raitinristillä\"\ntoiseen kannuun seuraavaksi aamuksi.\n\nJa Nelli-rouva tuli uutiset kuultuaan iloiseksi kuin poutaperhonen.\nHän taputti, todellakin taputti herraansa poskelle, suikkasi\nsuuta, naurahtaen sulavasti: \"Kyllä sinä sentään olet, Jere poika,\nsöötti jökerö, kun et vain rupea apinoimaan niitä kauhistuttavia\nmoralistejasi.\"\n\nPitkästä aikaa vallitsi taas perhesopu talossa. Ja tämä ilta oli\nmelkein kuin hääpäivän auringonlaskua.\n\nEi edes Sulo Nukkanen häirinnyt Antti Jeremiaan autuasta tunnelmaa,\nvaikka hän yhä oli epäilemättä kirjallisuuden edustajana sitä mieltä,\nettä tuo näyttelijä oli vain eräänlainen vatsastapuhuja, joka\nlasketteli palleastaan samat totuudet kuin Shakespeare ja Schiller\nolivat synnyttäneet aivoistaan ja sydämestään.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\n\n1.\n\nMutta maailma on paha. Ja maailmanparantajalle se vasta on oikea\nmarttyyriuden paistin varras.\n\nJo muutaman päivän kuluttua se oli taas Antti Jeremiaallekin yhtä ja\npelkkää pyhän Laurentiuksen paistinparilasta, jolla tämän marttyyrin\npakaraa oli pahasti aikoinaan kärvennetty.\n\nEikä Antti Jeremias -- niin jalosti kuin hän hoitelikin uhritultaan\n\"lähimmäisrakkauden alttarilla\" -- ollut se mies, joka olisi kyennyt\nkääntämään pyhän esikuvan mukaan toisenkin pakaransa pyövelille ja\nsanomaan: \"Kärvennä, rakas veljeni, vielä toinenkin pakara.\"\n\nEi, hän suuttui. Hänessä asui näet, kuten luultavasti kaikissa\nihmisissä, vähintään kaksi olentoa: tuo nenäänsä nuhisteleva\nmyllärinpoika, joka oli hyvänahkainen kuin lystikäs myllytonttu,\nmutta myöskin ensipolven lukutoukka, jota vihamiehet sanoivat\nnousukkaaksi eli homo novukseksi.\n\nTosin hän itse piti tätä \"nousukkuuttaan\" kunniallisessa arvossa. Se\nse todisti hänen siveysoppinsa juurevan terveyden ja alkuperäisen\nvoiman. Se juoksi niin sanoaksemme rukiisena viljana elämänmyllyyn\nsuoraa päätä myllyntuutista eikä mistään \"viimeisen jälkeläisen\"\npääkopasta. Mutta tämäkään hänen ylpeimpien hetkiensä ajatus ei\nmuuttanut sitä raskasta tosiasiaa, että hänen täytyi hakea -- ja\njuuri tinkimättömän rehellisyytensä vuoksi -- aina lähimmäistensä\nsilmästä malkaa. Ja miksi? No, koska hänen omassaan ei ollut\npienintäkään raiskaa. Ja tässä se piili hänen \"nousukkuutensa\" vaara\nsekä hänelle itselleen että muille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinpä hän taas eräänä koreana iltapäivänä näkee kuistiltaan Elsa\nVarjalan ja Olli Kartun kävelevän Koivukujaa pitkin maalle päin.\n\nElsa on hänen suosikkejaan. Hänen hiljainen, viime aikoina\nalakuloisesti hymyilevä olemuksensa tyynnytti viehättävällä tavalla\nrehtoria, jonka muuten täytyi olla alati varuillaan melkein koko\nmaailmaa vastaan.\n\nMutta koska hän oli luojan armosta synnynnäinen siveysapostoli,\nhänessä asui nuorten ihmisten rakastelua kohtaan luontaista\nvastenmielisyyttä, joka muistutti vanhenevan herran tuntemaa\nylimalkaista mustasukkaisuutta nuorten naisten ja nuorten\nkavaljeerien seurassa. Erikoisesti taas juuri tänä hetkenä, sillä\nNelli-rouva oli nytkin Sulo Nukkasen harjoituksissa eikä ollut\nsuostunut taaskaan edes käymään lääkärillä heidän suuressa ja\njärkyttävässä asiassaan.\n\nTällaisina hetkinä siveysvimma panee usein hänen elävästi\ntunteellisen nenänsä kutiamaan. Ja se alkaa nuuhkailla aivankuin\nnäkymättömistä kätköistä tulevaa palaneen käryä. Tämä on varma\nmerkki, että jotakin skandaalin tapaista on tulossa. Tuo hänen\nnenänsä on näet melkein kuin ilmapuntari, joka ennustaa nousevaa\npyörremyrskyä hänen päälakensa pyörtänölle.\n\nNiinpä hän vetää nytkin huomaamattaan peukalon ja etusormen lomitse\njuhlavaa nenäänsä. Tämä on liike, joka johtaa hänet lujaan päätökseen\nja äkkitekoon. Ja eikös! Sormien päästyä nenän värähteleviin\nsieraimiin asti hän kiepahtaa ympäri, painaa lujasti päähän mustan\nhattunsa ja lähtee kävelemään Harjun polkuja tullakseen nuorta paria\nvastaan takaisin maantietä pitkin.\n\nHänen sydämensä on tosin vielä armelias etenkin Elsa Varjalaa\nkohtaan. Hän vasta uumoilee. Mutta hän ei yleensäkään siedä\nminkäänlaista kurtiseerailua opettajiensa kesken. Heidän parissaan ei\nsaa tapahtua mitään, mikä kuuluu päivän lukujärjestyksen ulkopuolalle\n-- koulu on pyhä ja ankara laitos...\n\nKuten aina niin nytkin pihkantuoksuinen metsä ja sileäpohjainen polku\nvie hänet mukaansa. Hän on jo raittiin heleästi lyövän sydämensä\nvuoksi unohtamaisillaan matkansa tarkoituksen -- eräänlaisen\nhienotunteisen huomautuksen tuolle nuorelle parille.\n\nTuo viaton polku saa hänet jo tuota pikaa hyrähtelemään paikka\npaikoin kesäaamujensa Lipakonpolun virttä: 'Jo saapui armas aika ja\nsuvi suloinen...'\n\nMutta siinä sitä oltiin. Oli totta totisesti hänen olemuksensa\nilmapuntari mestari ounastelemaan! Hän oli lähtenyt hätyyttelemään\npelkkää pientä teerenpeliä, mutta häntä vastaan tuli kokonainen\nhaureuden susi, vieläpä häpeämättömät silmät päässä.\n\nEräällä Harjun nurmikkolaikalla, polun vieressä, kuumottavan kiven\nkupeella istuvat, puolittain lepäävässä asennossa -- maisteri Olivia\nKelhä ja vahtimestari Valte Vihattu. Ja Olivia-neidin kyynärpää\nnojautuu vahtimestarin takkiin. Ja mies on näin ollen -- liivisillään!\n\nAntti Jeremias seisoi hetken kuin pitkä kanto, jonka päässä kasvaa\nmustaa nokisientä.\n\nOlivia kirahtaa heikeästi nousten seisomaan. Mutta Valte käännähtää\nvain istumaan, olematta tuonaankaan.\n\nKuudennen käskyn karkeat sanat olivat karjahtamaisillaan\nhänen suustaan. Mutta ei. Hän puraisee äkkinäiseltä raivolta\ntahdonvoimallaan hännän poikki. Hänen täytyy hillitä itsensä. Ei ole\nloukattava omaa arvoaan vahtimestarinsa edessä. Siksi hän aikoo lyödä\nainakin aluksi tuon parin oppineisuutensa karttakepillä.\n\n\"Tiedättekö te, neiti maisteri ja herra vahtimestari, mitä sanoi\nkurjasta itsestään Teano, filosofi Pytagoraan puoliso?\"\n\n\"Puhui tietysti läpiä päähänsä, kun oli kerran filosofin rouva\",\nnaurahti Valte.\n\n\"Minä olen nainen -- nauttiakseni, _nauttiakseni_! Niin hän sanoi,\ntuo pakanallinen olento...\" Rehtori pysyi yhä melkein tyynenä, mutta\nhän otti raskaan hatun päästänsä ja sormeili sen hikinauhaa.\n\n\"Se taitaa olla aprillia, sano' huittulainen, kun kirkko paloi\",\nhuitaisi Valte, sillä hän oli -- rakkaus kun lyö miehen sankariksi\nkuin taikomalla -- yht'äkkiä herennyt pelkäämästä yksinpä herra\nrehtoriaankin.\n\nAntti Jeremias vetäisi hiestyvään käteensä nenäliinan ja jatkoi\nitsepäisesti historiallisen ajatuksensa loppuun. \"Mutta tiedätkö,\nValte parka, mitä vastasi suuri Pytagoras? 'Se on sfäärien soittoa --\nrakkaus!' Juuri niin, rakas Valte\", hän päätti voitollisesti huulilla\nkärsivää ivaa.\n\nMutta Valte oli tänä hetkenä parantumaton öykkäri. \"Kyllä meillä\n'sfäärit' tunnetaan. Mutta näkeekös rehtori, että Olivia-neiti on\ntänä kevännä 'koriintunut', kuten jämpsäläinen sanoo.\"\n\nEi, tuolle riiviölle oli mahdoton opettaa yleviä ajatuksia! Rehtori\nlankesi vanhaan heikkouteensa. Hän kiivastui, räjähti kuin salama\npilvenraosta. Ja se oli pannasalama. \"Sinä saat, lurjus, eropassit\nkouraasi ja vielä tänä päivänä\", hän huusi Valtelle. \"Ja te, maisteri\nKelhä, te saatte ottaa huomioon, että kunniallisessa koulussa, joka\nkasvattaa _säädyllisten_ perheitten tyttäriä ja poikia, ei sovi\ntällainen epäsäädyllinen ja sanon -- epä_säätyinen_...\"\n\nMutta Valte oli kimpaissut pystyyn vihan vimmassa. \"Rehtori\nNevanperän on parasta pitää huolta omasta säädystään, perheestään\nja Nelli-rouvasta, joka 'nellittelee' Nukkasten kanssa, jotta koko\nTuohikylä tohisee!\" Ja Valte kiskaisee takkinsa ylleen ja ohjaa\navuttoman Olivia-neidin loitommaksi polulle.\n\nMutta palaa vielä muka nöyrännäköisin askelin rehtorin luo. \"Ei sillä\neikä millään eikä meillä eropasseja pelätä. Mutta jos herra rehtori\nniinkuin käväisisi siellä komeljanttarien kapineteissa, niin siellä\nse vasta kutajaa se oikea lipilaari lempi. Ja niin ne rakastelevat\nristiin rastiin kuin Pälkäneen pässit ja Luopioisten linttipäät,\njotta ... sopii tutkailla Nelli-rouvalta, mitä se oikein on se\nuperetti ja musiseeraus.\"\n\nAntti Jeremias oli lyöty äimäksi. Hän ei saanut sanaa suustaan. Ja\nhänen korvanlehtensä punoittivat kuin haavanlehti syksyllä. Mutta\nValte ei enää jatkanut vaarallisia paljastuksiaan. Heittipähän vain\nvielä yli olkansa pari oppinutta sanaa: \"Satikutia, joo, eli sat\nsapienti, kuten säätyherrat sanovat.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntti Jeremias ei nähnyt enää viehkeätä polkua synkistyneitten\nkulmakarvojensa takaa. Tämä ei ollut enää vain palaneen käryä. Tämä\noli riehuva tulipalo hänen omassa rinnassaan. Hän kärventyi ensi\nkerran elämässään mustasukkaisuuden roviolla.\n\nAivot takoivat kuin sata hakkua elämän pyörivää myllynkiveä. Vai\nniin, vai! Ei se siis ollutkaan vain \"taiteilijatemperamenttia\" -- se\nhellä kädenpano Nukkasen polvelle. Eipä ei -- se oli musiseerausta\nsyntipirun hännällä! Ja entäs muuta? Tulihan sitä kuin tuutista\nkivensilmään. Koska se taas olikaan? \"Hiivatti\", hän huohotti\nkiroussanan tapaista. Sehän oli tapahtunut jo kevättalvella.\nNelli-rouva oli Nukkasen lähtiessä saattelemassa heidän eteisessään.\nHän tulee sisähuoneista. Nelli liihoittelee huulet makeassa supussa\nja käsivarret ottavina parhaillaan komeljanttaria kohti. Nukkanen\nnäkee hänet ovella ja jäykistyy, hymyillen varoittavan kohteliaasti.\n\nJa hän, nauta, ei ymmärrä enempää kuin sonnivaska vieraan talon\nveräjästä. Ja mitä olivat olleet ne kumartelut säestävän Nellin olan\nyli nuottitelinettä kohti? Ja rouvan hunajanmakeat vastahymyilyt,\nkorvannipukoitten hehkumiset, huokailut ja-ja-ja...? Saman pirun\nmusiseerausta! Eikä mitään muuta.\n\nEntä \"taiteelliset\" istujaiset ensi-iltojen jälkeen! Ne olivat\nkestäneet usein aamupuolelle yötä? \"Jatkolla\" muka sen ja sen\n\"boksissa\"... Oli ollut muka niin \"jumalallisen boheemia\"?\n\"Saaplari!\" Antti Jeremias sinkautti tällä kertaa ääneen päin\npihkaista petäjää karkeimman karvaista kiroussanoistaan.\n\n\n2.\n\nOli, oli rouva kyllä jo kotosalla, selitti Linda Lehtinen eteisessä.\n\"Silostelee putuaarissa ontuleeraustaan, he-he-he...\" Ja Lindan\nsilmässä välähti pieni terävän kiiltävä nappi, jonka isäntä nyt vasta\nmuisti ennenkin havainneensa.\n\nTottakai oma palvelijatarkin, koko kylä kun kerran jo \"tohisee\" ...\nperheen skandaalia.\n\nNelli-rouva istuu sänkykamarissa peilin edessä. Hän näkee\nkuvastimesta pörröisen pään ja ilostelee: \"No, mutta...! Joko ne taas\novat panneet pörröön minun Jere-jökeröni hyyppä paran?\"\n\nMutta hän sävähtää käännähtäessään tuolillaan ja saadessaan vastaansa\nraivostuneet kasvot. Ja hän mykistyy hetkeksi herransa tarttuessa\ntukkaansa kaksin käsin kuin Othello Desdemonan makuukamarissa.\n\n\"Juuri niin -- hyyppä! Narrinhiippa! Mutta nyt siitä on tehtävä\nloppu!\"\n\n\"Mistä, saanko luvan kysyä?\" alkoi Nelli nasevasti.\n\n\"Siitä, tuota...\" Miestä hävettää hetken tuon syntisen naisen\nviattoman häpeämätön ilme. Mutta hän jatkaa kumajavalla äänellä:\n\"Musiseerauksista, käden polvelle panemisista, eteiskurtiseerauksista\nja yöllisistä bakkanaaleista Nukkasten kanssa!\"\n\nMutta nainen on ihmeellisempi kuin Antti Jeremias on koskaan kyennyt\nkuvittelemaankaan. Nelli-rouva ei saanut tällä kertaa hysteeristä\nkohtausta. Ei yhtäkään punaista täplää läimähtänyt hänen kaulalleen.\nEi, hän vain hymyili suloisen säälivästi, anteeksi antavasti, pani\nkäden herransa kaulalle, silitti toisella hänen hiuksiaan ja kuhersi:\n\"No, voi, voi, minun söpöpörröäni! Ovatko ne taas ... nuo sinun\nkurjat peruukkisi kuohuttaneet sinun hyvän sydämesi pyhään vihaan?\nJuuri niin ... 'pyhä viha' on oikea sana sinun jalosta sydämestäsi,\nrakas! Minä kun juuri tässä itseäni koristelin sinua varten...\"\n\nMutta ei edes puhe \"pyhästä vihasta\" noin vain taltuttanut miestä.\nHän heitti vastaan jostakin kansatieteellisestä teoksesta lukemansa\nviisauden, joka sopi tähän hetkeen kuin lautamiehen puumerkki\ntuomiokirjan alle. \"Niin\", hän pauhasi, \"ennenkuin naisella oli\nvaatteita, hän jo itseänsä koristeli miestä varten, tanssi, tarjosi\njuovuttavia juomia, tanssi ja koristeli... Mutta ketä varten teet\nsitä kaikkea sinä? Nukkasta varten, tuota naissankaria, joka on\nhäpeäksi koko kansalliselle taiteellemme...!\"\n\nMutta nyt kävi Nelli-rouva hyökkäykseen. Näytti aivan siltä,\nkuin hänen naisellista kauneuttaan ja uskollista rakkauttaan --\naviopuolisoonsa nimittäin -- olisi verisesti loukattu. Hänen pehmeät\nposkensa, jotka jo näissä i'issä olivat käyneet hivenen verran liian\npulleiksi ja hölliksi, tärähtivät. Hän huudahti sorjistaen lyhyen\nvartalonsa nousemalla varpaitten varaan: \"Ja luuletko sinä, että\nminä olen muka 'vaarallisessa iässä' oleva nainen, joka liehittelee\nitseänsä nuorempia miehiä -- olenhan tuskin yli kolmeakymmentä!\"\n\n\"Olet jo täyttänyt kolmekymmentäviisi vuotta.\" Antti Jeremias ei\nunohtanut tällaisenakaan hetkenä perinjuurista totuudenrakkauttaan.\n\n\"Hui hai!\" Nelli vähäksyi kuivia numeroita. \"Vaaralliseen ikään\ntullaan vasta kymmenen vuotta myöhemmin! Ymmärrätkö? Nuo vanhenevat\nnaiset ... _he_ houkuttelevat miehet itseensä rakastumaan. Mutta\nmeihin nuoriin naisiin ... meihin _rakastutaan! Jos_ siis joku mies\nminua haluaisi liehitellä, olen _minä_ joka tapauksessa viaton. No,\nrakas jönkeröiseni...\" Ja hän sipaisi Antti Jeremiaan poskea. Nauroi\nnaisellisen salaperäisesti. Jo suuteli poskelle. Istutti samaa kyytiä\nhänet peilipöydän eteen ja ryhtyi harjaamaan aviopuolisonsa tukkaa\nnopein ottein, yhä hyväillen ja laulahtaen pari säveltä operetista:\n\"Ja lemmenkeitaan yö, se syäntä syö...\"\n\nAntti Jeremias on huumaantunut kuten tukkapöllystä ainakin. Mutta hän\nkykenee yhä kyselemään yhtä ja toista järjeltään. Mistä hän, Nelli,\ntuon kaiken tiesi? Hänhän lasketteli kuin kirjasta...? Vai oliko se\ntullut kokemuksesta?\n\nMutta Nelli taputteli takaa päin hänen leukaansa ja jatkoi kuin\nparasta oppituntia lemmiskelyn taidossa: \"Katsos, Jere parka, sinä\net ymmärrä todella rakastunutta nuorta naista. Hän pakenee, on\nainakin pakenevinaan, hän torjuu, ja hän näyttää vihaiselta. Ja miksi\nhän pakenee? No, tullakseen takaa-ajetuksi! Mutta Hitten, pane se\nmieleesi, _kun_ hän on kerran rakkautensa antanut, hänet täyttää\ntunne, _tunne_, tunne niin kokonaan, että hänen sydämensä on täysi\nkuin pisipirtaillaan oleva malja, niin, ihana kristallimalja...\"\n\nNyt nousi mies pystyyn, suoraksi kuin humalaseiväs ja kysyi lujasti:\n\"Mistä sinä tuon kaiken tiedät? Sano, minä käsken!\"\n\n\"Nainen tietää paljon enemmän kuin mies ... lemmenasioista. Ainakin\nenemmän kuin sinä, rakas jökerö.\" Ja nyt hän riippui \"jökerönsä\"\nkäsivarressa mielistellen ja härnäten. \"Sinähän olet, raukka, yhtä\nkokematon kuin eräs Jooseppi Faaraon hovissa, ha-ha-ha...\"\n\nAntti Jeremias irtautui loukkautuneena. \"Minä tiedän, mitä sanoo\nrakkaudesta suuri Goethe. 'Rakkaus on määrittelemätöntä kuin vuotavat\npäivänsäteet.' Niin hän sanoo. Ja se riittää minulle.\"\n\nNelli-rouva oli kuitenkin jo intoutunut yli turvallisten rajojen.\nHän jatkoi härnäilyään: \"No, jestas sentään! Ja sitäkös varten sinun\nensisuudelmasikin oli kuin pelkkää 'taivaallista' ilmaa. Meidän\ntäysihoitolassa kun jo yksinpä teologian ylioppilaatkin olivat\nmestareita sinun rinnallasi!\"\n\n\"Sinä siis...? He siis...? Sinä siis jo silloin...?\" mies änkyttää\nkauhistuneena.\n\nNelli hoksasi vaarallisen tilanteen. Ja hän vastasi kerkeästi kuin\nkana olisi nokkaissut jyväsen kukonheltan alta: \"Niin, no ... he\n_yrittivät_ yhtä ja toista. Ja siitä minä jo näin, että kyllä ne\npojat taisivat olla aika hurskaita juupeleita, ha-ha-ha...\"\n\nMutta Antti Jeremias oli lyyhistynyt istumaan, Sillä hänen herkin\nunelmansa oli sittenkin lyöty rikki. Eikö hän ollut aina kuvitellut,\nettä hänen kihlattunsa oli ikäänkuin nukkunut koko tyttöaikansa\nprinsessana lasisessa arkussa, jonka vasta hän, tuleva puoliso,\noli avannut, ottanut omakseen ja sitten taas pannut takaisin\narkkuun siinä suloisessa tietoisuudessa, että arkun avain oli hänen\nhallussaan, yksin hänen...\n\nMutta rouva ei hellitä. \"Ja jos tahdot tietää\", hän näyttelee\nloukattua, \"ketkä siellä teatterissa tappelevat herra Nukkasesta,\nniin... Jaa, jaa, on siinäkin harakka -- tuo neiti Yyteri, joka ei\njätä hetkeksikään rauhaan omaa tirehtööriään. Se se luultavasti on\nepätoivoissaan levitellyt juoruja Nukkasesta ja minusta. Ja entäs\nsitten tämä uusi himmentynyt tähti -- Alli Tenhiälä? Toinen hyväkäs,\njoka ei jätä rauhaan miehen näköistäkään hakiessaan uutta uhria,\nmenetettyään huikentelevaisella elämällään miehensä. No, riittääkö?\nKyllä kai sellaisista naisista oppii yhtä ja toista kokematonkin,\nvai...?\"\n\nAntti Jeremiaan mieliala näytti lievittyvän lievittymistään, ainakin\nhänen hyökkäyksensä oli murtunut.\n\nJa Nelli-rouva tahtoo varmistaa voittonsa. Hän antaa armoniskun noin\nvain sivumennen kuin pienellä lillisormellaan. \"Ja luuletko, etten\nminä lukenut jo kihlausaikanamme\" -- hän on nyt kuiskailevinaan\nsuurta salaisuutta -- \"sinun kirjastostasi 'Suuria rakastajattaria'\nja 'Ikuisesti naisellisen salaisuutta'...? Oppia sitä oli niissäkin\n... viattomalle tytölle. Niin, niin, poikaseni, mitäs varten sinä\n_ne_ kirjat olit itsellesi hankkinut?\"\n\nTalon herra nolostui kuin tupakanpoltosta kiinni saatu koulupoika.\nNuo kirjat ja eräät muut olivat olleet hänen kainostelevaa\nsalaisuuttaan. Niillä hän oli ikäänkuin pelastanut oman\nviattomuutensa, yrittänyt hankkia niiden avulla niin sanoaksemme\nepälihallisesti kokemusta tuosta merkillisestä \"ikuisesti\nnaisellisesta\", kuten hänen velvollisuutensa aviosäätyyn astuvana\nehdottomasti vaati.\n\nMutta nyt hän häpesi niin, ettei hän osannut muuta kuin kiukustua.\n\"Mistä sinä ne löysit, mistä?\" hän kivahti punastuen valkeaa otsaansa\nmyöten.\n\nNelli keikaili: \"Sinun piironginlaatikostasi -- paitojen välistä.\"\nEikä hänen ilakoinnilleen näyttänyt taas loppua tulevan. Herra ja\nmies harppoi edestakaisin huoneessa. Mutta naisen paljastukset\neivät vain lakanneet. \"Ja tuolla ne ovat vieläkin kirjahyllylläsi\n-- salalokerossa, kuten 'kauneuspeilisikin' kansliassa...\" Eikä\nNelli tällä kertaa tehnyt muuta kuin hymyili säälivästi ja\nanteeksi antavasti, kuten oli alkanutkin omasta puolestaan tämän\nmustasukkaisuusnäytelmän.\n\nAntti Jeremias ei osannut puolestaan muuta kuin taputtaa pari kertaa\nsovittavasti vaimoaan olkapäälle ja poistua työhuoneeseensa. Hän\ntunsi liioitelleensa pahasti. Hän katui syvästi äskeisiä syytöksiään.\nToisin sanoen -- taas oli tehnyt hänen hyvä ja perherauhaa kaipaileva\nsydämensä hänelle tepposet. Ehkäpä myöskin hänen yksitotinen\nrehellisyytensä ja hitaan syvä järjenjuoksunsa, joka ei kyennyt\nseuraamaan naisellisen älyn kiepahtelevaa operettitanssia.\n\nMutta hän ei olisi ollut Antti Jeremias Nevanperä, jollei hän olisi\nsyventynyt noihin merkillisiin kysymyksiin teoreettisen vakavasti.\nNiin hän otti erään hyllyn pienestä kaapista teoksen, jonka\nkeltaisella kannella seisoi mustin kirjaimin: \"Naisen biologinen\nmurhenäytelmä\".\n\nHän avasi eteensä luvun, jonka otsikkona oli \"Vaarallinen ikä eli\nklimaterium\". Ja hän lukee sieltä täältä: \"Ne ovat niitä vuosia,\njolloin naisen hiukset -- eräissä tapauksissa -- yltyvät uuteen\nkasvuun ja hän tulee luonteeltaan epänormaalisen energiseksi.\" --\n\"Ääni tulee tummemmaksi...\" \"No, jaa, no, jaa\", lukija selailee\nkirjaa yhä ärtyneempänä. Tuo ei nyt ainakaan sopinut hänen Nelliinsä,\njolla oli liiankin kimeä sopraano ja tuota...\n\nMutta tuossa? Mitäs tämä? \"Naisen ruumiin ja sielun kauneus vähenee,\nhän sanalla sanoen rumenee. Ja tästä alkaen hän voi elää todella\nnaisena ainoastaan lapsissaan...\"\n\nMiehen rinnasta riipaisi. Siinä se nyt taas oli. Mitä heistä\ntulisi, Nellistä ja hänestä, heidän vanhuudessaan? Äänettömässä,\nkuolleessa talossa vaelteleva pariskunta, jolla ei ollut enää mitään\nelämäntoivoa, koska heidän ympärillään ei ollut versovaa, kasvavaa,\nkukkivaa elämää...\n\nEi hän jaksanut enää ajatella kaiken tämän linnalla turhanpäiväisiä\nmustasukkaisuuksia. Ei edes sitä, mitä kaupunki juorusi. Hän oli nyt\nvastakkain rehellisimmän ja inhimillisimmän itsensä kanssa. Eikä\nhänen sydämessään ollut mitään muuta kuin itkettävää haikeutta.\n\nMutta oli päivällisaika. Ja hänellä oli armoton nälkä kannettuaan\ntaas aika säkin viisauden viljaa selässään tämän merkillisen\nperhe-elämänsä myllyntuuttiin. Ja ollakseen viisaudessaan erehtymätön\nhän teki tänä hetkenä itsetykönään hiljaisen päätöksen, ettei hän\naikonut erottaa Valte Vihattua virastaan. Ei sopinut antaa edes\nväärille juoruille ja huhuille ilmaa siipien alle.\n\nNäin Antti Jeremias sai takaisin arvokkaan sielunrauhansa. Hän veti\nhitain liikkein ylleen pehmeän harmaan kotiviittansa punaisine\nnyöreineen ja tupsuineen, jotka hänen oma Nellinsä oli aikoinaan\npunonut omin kätösin.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\n\n1.\n\nSamoihin aikoihin sai eräs toinenkin mies, älyltään Antti Jeremiasta\npaljon nokkelampi -- nimittäin Aape Kattelus -- kokea, että rakkaus\non vaistojen väkevä virta, jota eivät minkäänlaiset teorioitten\nhiekkavallit kykene patoamaan eivätkä myöskään nuoruuden harhanäyt\nsitä vastavirtaan juoksuttamaan.\n\nJuuri tänä myöhäistoukokuun heleänä päivänä Aape sai kokea, että\nhänen ensirakkautensa oli ollut -- pelkkä häränsilmä, johon hän\noli tuijottanut itsensä pyöräpäiseksi kuin eksynyt västäräkinpoika\nrantakiveltä.\n\nHän sai kuin saikin todeta sen paratiisillisen totuuden, että\nnainen pettää aina. Hän pääsee siitä irti yhtä vähän kuin kissa\nkynsistään, silkinsileästä nahkastaan tai uneliaan petollisista\nsilmänrakosistaan, joista vaaralliset sala-aikeet väijyvät joka hetki\nuhriaan.\n\nMutta naisissa on pettäjättäriä tuhatta eri laatua ja kahta päälajia.\n\nJos huikentelevainen nainen ihastuu vieraaseen mieheen, hän pettää\n_omaa_ miestään. Mutta nainen, joka rakastuu yhä ensirakkautensa\nlumoissa olevaan mieheen -- hän vasta osaa pettää salakavalasti! Hän\npuijaa hymyilevän viisaasti sokean miehen tämän nuoruudenunelman\n\"ihanan gorgonian\" luo ja -- tämä muuttuu miehelle yht'äkkiä\nkouralliseksi mätänevää meriheinää.\n\nTällainen onnenkiepaus odotti eräänä iltapäivänä Aapea. Häntä petti\nnäet juuri tuollainen viisaasti salakavala, rakastava nainen --\nKirsti Aunola, tuo \"suffragetti\".\n\nSiitä \"skandaali\"-illasta lähtien, jolloin Lucina oli ilmaissut Alli\nTenhiälän eronneen miehestään, olivat Aape Katteluksen iltayöt olleet\nmerkillisen levottomia.\n\nMiksi hän oli eronnut? Oli tietenkin ollut onneton! Oliko hänen,\nAapen, riennettävä hänen luokseen -- ehkäpä vain ystävänä, ottamaan\nkädestä ja...?\n\nEi, ei tämäkään tuntunut mahdolliselta. Selittämätön pelko kyyhötti\npainajaisena hänen rinnassaan. Eikä häntä näinä öinä ja päivinä\nvaivannut vain Allin kohtalo. Lucina -- tuo peevelin nainen! -- hän\nse vasta kuumotteli miehen päätä! Miksi hän oli tuon erotapauksen\nheittänyt hänelle kuin taisteluhansikkaan? Ja mitä oli ollut\nsilloin, hänen poistuessaan, tuo melkein uhmaavan katkera hymy hänen\nhuulillaan? Ja miksi, koira syököön, koko tuo Lucina oli hänelle\nsen jälkeen vain hymähdellyt. Tuskin oli enää noussut vastahankaan\nperiaatteissa, ennemminkin vain -- äidilliseen tapaan yhä vain\nhymähdellyt...?\n\nJa mitä, jukravita, merkitsi se, että Lucina oli soittanut tänä\nlauantaipäivänä tulevansa hänen seurakseen Puistolaan \"vanhanpojan\nviimeiselle aterialle\", kuten hän oli nauraa helähyttänyt puhelimessa?\n\nTällaisten ajatusten verkossa nyt potkiskelee Aape Kattelus. Ei,\nhänen täytyy ottaa päivällisen alle whiskygrogi. \"Sigge!\" hän huutaa\nhyvälle ystävälleen Jespersenille.\n\nHänen täytyy nyt sitäpaitsi kokeilla keskustelutaitoaan. Kysäisee\nmuka entisensä tapaisena: \"Mitä sanot naisesta, Sigge? Ja miehestä\nkanssa?\"\n\nJespersen leyhäyttää servietin kainalostaan kaljunsa puoleen, joka\nilta-auringossa paistaa kuin pronssipallo.\n\n\"Begrepsførvirring, sanottiin ennenmuinoin meillä Danmarkissa\",\nhihittää Sigge sorahuttaen \"ärriä\" kurkussaan. Aape nauraa. Mutta\nJespersenin viisaus ei ole vielä lopussa. \"Minäkin olin kerran\nnaimisissa, herra lehtori. Ja minun Sigridini lahjoitti minulle erään\nperheskandaalin jälkeen pienen itämaisen piirroksen. Ja siinä se oli\nkoko rakkauden olemus -- 'menneskeslegtens og kyskhetens væsen',\nhe-he.\"\n\n\"Äläs! Ja mitä siinä...?\"\n\n\"Kaksi draakkia eli lohikäärmettä siinä tappelee. He tappelevat nokat\nvastakkain, kynsin ja hampain, selvfogelig... Mutta, sapperment --\nheidän ruumiinsa päättyvät _samaan_ häntään!\"\n\nJa nyt vasta kyyppari hihitti. \"Sinä juupelin juuttilainen!\"\nAape hekottaa. \"Ja minä kun luulin, että rakkaus oli vain kaksi\nomenanpuolikasta, jotka kierivät paratiisissa saman puun juurella.\"\n\n\"Ei, ei, he-he-he, herra lehtori, rakkaus oli omenan _siemen_ Eevan\nhampaankolossa ja sitten ... ektenskabet eller ... eller a-a-avio --\nse tuli sitten, kun hän oppi keittämään omenasoppaa, ha-ha-ha...\"\n\nMutta Aape sai lujan grogin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLucina antoi vastoin tapojaan odottaa itseään. Sehän oli jo melkein\nnaisellista, ihmetteli Aape. Mutta hän oli tyytyväinen, sillä hän oli\nehtinyt vahvistaa sydämensä harvinaisen lujaksi \"suffragetin\" vihdoin\nilmestyessä terassille. Eikä hän sittenkään voinut olla hämmästymättä\nriitasisarensa muuttunutta olemusta.\n\nKirsti Aunola oli luopunut aimo tavalla entisestä yksitotisesta\npukukuosistaan. Hänen tavanomainen tumma hattunsa oli muuttunut\nkevyeksi ja värikkääksi. Ilmavan, avoinna olevan kesätakin\nlomitse pilkisteli kukillinen pusero, jonka sepaluksessa kiilteli\nvanhatyylinen, kallisarvoinen rintaneula.\n\n\"Kas, kas, mikäs operettidiiva sieltä...?\" pilailee Aape. \"Hän tulee\nvasta tuonnempana\", helähtää Lucinan sana vastaan. \"Tämä minun\nhattuni muuten on tekaistu perhoseksi vain siksi, että sinun ei\ntarvitsisi juosta haavi kourassa 'merta edemmäs kalaan'.\" Ja taas\nhän Aapen mielestä tieten tahtoen ärsytteli naurullaan, jossa nyt\nhelähteli kokonainen ketju syvältä soinnahtelevia helmiä.\n\nJa riitaveli halusi loukata: \"Kuinkas vanha sinä taas oletkaan,\nLucina parka?\" Hän oli mittailevinaan silmillään Kirsti Aunolan\nolemusta.\n\n\"Viisi vuotta nuorempi kuin sinä. Ja se on liian vähän, Aape kulta.\"\n\n\"Liian vähän...? Miksi niin?\" \"No, eroa pitäisi olla vähintään\nkymmenen vuotta, muuten sinä tulet vanhemmiten minulle uskottomaksi,\nAape.\"\n\n\"So-so, mutta silloinhan meidän täytyisi olla aviossa! Ja se nyt\nvasta, ha-ha-ha...\" Aape hahatti. \"Niinpä niin, ja meillä tulee\nolemaan niin paljon lapsia, että minä vanhenen nopeasti ja silloin\nsinä, lurjus...\"\n\n\"Äläs, mutta sinä olet jo kolme vuotta _yli_ siitä iästä eli\nneljännesvuosisadasta, jolloin naisen _viimeistään_ tulee synnyttää\nesikoisensa!\"\n\n\"Mutta minähän sanoin sinulle jo tuona kuuluisana iltana Lemmenkujan\npenkillä, että minä olen rakastunut _kaksi_ kertaa. Ja tuo toinen\nrakkaus, jälkimmäinen ... se nuorensi minut -- juuri nuo kolme\nvuotta!\"\n\nHe olivat vaiti pitkään. Yrittivät ruokalajien lomaan puhua niitä\nnäitä. Mutta Aapen grogi oli jo menettänyt tehonsa. Häntä alkoi taas\npahasti kiusata tuon merkillisesti muuttuneen naisen koirankuriset\nsilmät ja ihmeellisen mehevästi hehkuvat huulet.\n\nKun vihdoin lakkijuhlaansa odotteleva abiturusryhmä, jota Martti\nKaipala johti huitovine eleineen, nousi meluten terassille, Aape\nriuhtaisihe itsensä irti kiusallisesta vaiteliaisuudesta. Ja nyt\nhäntä taas huvitti häijyillä.\n\n\"Vai kaksi rakkautta? Sehän sopisi kokonaisen ajanvieteromaanin\nnimeksi.\"\n\n\"Eipä niinkään varmasti\", tuli suoralta kädeltä naseva vastaus,\n\"sillä siitä on vielä kirjoittamatta loppuun tuo ... 'toinen\nrakkaus'.\" \"Entä tuo 'ensimmäinen'? 'Suven satu' ja sitten ... 'suuri\nkohtaus' syksyisen meren rannalla, vai...?\"\n\n\"Sinä parantumaton romantikko!\" Lucina painoi molemmat kädet\nrinnalleen, aivankuin hyväilisi jotakin hassunkurista kissanpoikasta.\n\"Älä luulekaan, että kykenet sitä ivallasi peittelemään, rakas\nhaaveniekka!\"\n\nAape levitti tietoisen teeskentelevästi käsivartensa: \"Oo, tuo ivahan\noli vain säilä, jolla tahdoin 'avata sinun rintasi suuren ja synkän\nsalaisuuden'!\"\n\n\"Mutta ajattelepa, tuo ensirakkauteni 'suuri ratkaisu' tapahtui\ntomuisessa rautatievaunussa. Eräällä asemalla hän poistui, muka\ntavataksemme pian -- 'lopullisessa autuudessa' eli aviossa. No, hän\nei ilmoittanut enää sanaakaan, ei tavuakaan. Hän oli paennut kuin\nkoira varastettu luu hampaissa...\"\n\n\"Ja sinä -- 'suuri halveksunta' täytti sinun sydämesi!\"\n\n\"Se tuli vasta myöhemmin -- muutaman vuoden kuluttua, nähdessäni\nhänet sattumalta ravintolassa. Hän oli kasvoiltaan pöhöttynyt,\nlihonut muodottomaksi ja...\"\n\n\"He-he-he\", keskeytti Aape. \"Ja sinä arvelit, että lihava kukko ei\nole kukoista paras, kuten ranskalaiset sanovat?\"\n\n\"Minä kiitän vain suojelusenkeliäni. Mutta koko miessuvun\nhalveksuminen teki minusta -- 'suffragetin', kunnes...\"\n\n\"Aa, tuli tuo toinen rakkaus! Kerro, olen rippi-isänä lempeä, ha-ha.\nMutta minä aion puhdistaa sinut miessuvun halveksumisesta, sillä se\non naisen sielulle pahempaa kuin home viinimarjapensaalle.\"\n\nMutta Lucina ei jatkanut. Hän teki vain, silitettyään puseronsa\nlaskoksia keveällä kädellä, jonka sormet Aape havaitsi\ntämänhetkisessä merkillisessä selvänäköisyydessään herkiksi,\nvalkeiksi ja solakoiksi, pienen yht'äkkisen kysymyksen: \"Oletko\nlukenut näiden päivien teatteriuutisia?\"\n\n\"Ei ole tapana\", Aape muuttui lakooniseksi.\n\n\"Mutta tänään sinä varmaan tulet ensi-iltaan? Siellä on --\n'Lemmenkeidas'-niminen operetti.\"\n\nAape nauroi vähäksyvästi: \"Minun pienimmässä kävyssäni tapahtuu\nenemmän huvi- ja murhenäytelmiä kuin koko Tuohikaupungissamme\nyhteensä. Ja nuo näyttelijät! Ne kiusaavat minua -- nehän ovat\nharakoita, jotka luulevat laulavansa satakielen äänellä!\"\n\nSyvältä Lucinan rinnasta kumpusi taas tuota selittämättömän suloista\nnaurua. \"Ja juuri tuollainen 'harakka' on nyt ... tuossa paikassa\ntulossa sinua 'kiusaamaan' -- Alli Tenhiälä, tämän illan primadonna!\nOlen kutsunut hänet tänne.\"\n\nAstiat alkoivat helistä pöydällä. Aape oli tarttunut pöytäliinan\nkulmaan kuin aikoisi kiivetä puuhun pakoon vaarallista petoa.\nSitten hän -- ruskeapintaiset kasvot värittömiksi valahtaneina löi\nlippalakin päähänsä, nousi, teki lähtöä.\n\n\"Aiot paeta?\" Lucinan kylmä, halveksiva ääni pakotti hänet\npysähtymään. \"Eikö siis mies uskalla katsoa silmästä silmään ...\nomaa 'harhanäkyänsä'? Ei, hän hukkaa koko elämänsä, säilyttääkseen\nsen kuin kehno saituri arkussa rahakolikkoa, joka saattaa olla\narvottomampi tuota sinun -- lakkiräyskääsi. Ota se pois päästäsi,\nsanon minä!\" Lucina oli kiihtynyt. Hän oli käskevä ja julma.\n\n\"Tunnetko sinä hänet?\" Aape sammalsi istuutuen tahdottomana. \"Minä\ntutustutin itseni häneen. Ja _nyt_ minä hänet kyllä tunnen.\" Ääni oli\nmuuttautunut halveksivaksi. Mutta se vaihtui samassa houkuttelevan\ntaitavaksi: \"Ajatella, hän on yhä sinuun ihastunut, tai oikeammin\n-- saatuaan kuulla, että sinä olet jonkinvertainen kuuluisuus\ntiedemiespiireissä, hän 'syttyi'. Ja hän saapuu. Katso, katso tuonne!\"\n\nAape istui päätä kääntämättä. Mutta Lucina sukoili: \"Etkö sinä nyt\nlopultakin ymmärrä, että tällä kertaa sinun ei tarvitse muuta kuin\nkosaista. Ja ensirakkauden 'kadonnut paratiisi' kukkii taas, linnut\nlaulavat, ja saat haavia sellaisia perhosia, että juokset pääsi ...\n'hyvän ja pahan tiedon puuhun', Aatami parka...\"\n\n\n2.\n\nAapen huulet tapailivat joitakin ärräpäisiä sanoja. Mutta ne\njuuttuivat kurkkuun. Ja hän, tuo metsänjuoksija, puissakiipeilijä,\nälypatti ja ivaniekka -- hän istui hervottomana, pääsemättä\npaikaltaan.\n\nParvekkeen portailta alkoi vilahdella ja välkähdellä jotakin perin\nloisteliasta, aivankuin kirpeänkeltaiset sitruunaperhoset, hempeät\nrusoja sinisiipiperhoset olisivat kertyneet tiheäksi parveksi, joka\nnyt kesän kuumat tuoksut mukanaan liihoitteli puistosta terassille.\n\nJa se tuoksu lähestyi. Aape näytti tunnustelevan sitä vaistomaisesti\nluonnontuntijannenällään. Nenä kipristyi. Tuoksu ei tuntunut\ntutulta eikä luonnolliselta. Lucina hymähteli hiljaa. Hänen kätensä\nliikahteli salaa pöydällä tuota höpertynyttä miestä kohti, kuin\nsuojellakseen.\n\nMutta Aape ei nähnyt säälivää kättä. Kuului nauru. Vähän särähtävä.\nMutta kuitenkin kaukaittain tuttu.\n\nJa siinä sitä oltiin. Aapen hartioille laskeutuu hyväillen\nsormuksista kiiltelevä käsi. Kuuluisan taiteilijattaren\nhuolettomuudella Alli Tenhiälä istuu Aapen viereen, nyökkää\nLucinalle. Ja sitten ... tuo 'toinen nainen' on laulajattarelle\npelkkää ilmaa.\n\nMutta lehtorin korvat kuumenevat ihmeellisestä sanatulvasta.\n\n\"Sinua, juuri sinua, rakas Aape, minä olen hakemassa! Koko tämä minun\npremiäärini tässä hökkelikylässä on oikeastaan... Niin, katsos,\nsilloin kerran, hupakkoiässä, ihailin 'vanhempia' herrasmiehiä,\noikein noin ... tuollaisia, joiden ympärillä hengähtelee havannan\ntuoksu ja... Oui, oui, oi-oi ... et voi käsittää, miten paljon olen\nsaanutkaan kärsiä, oo... Etkö voi ymmärtää, miten olen kaivannut\ntakaisin sitä hetkeä, jolloin sinä, oikein noin...?\"\n\nAapen korvat olivat totta tosiaan kuumentuneet. Mutta ...\nmerkillistä! Hänen sydämensä jäähtyi sana sanalta. Ja kun vieläkin\noli tullut noilta kerkeiltä huulilta pari kertaa tuo \"oikein noin...\"\nja \"oui, oui\", se kävi raikkaaksi kuin viilipytty.\n\nHän katsoi Alli Tenhiälää suoraan kasvoihin.\n\nKas, kas, tuli hänelle samassa vasten tahtoaankin ivallisenpuoleisia\najatuksia, hyvin maalattu -- poskilla samaa punaa kuin rusoperhosen\nsiivenkärjissä, huulet karmosinia ja kulmakarvat, no, jaa ...\nnokiperhosen ruskeaa...\n\nMutta mitä oli tämän värileikin alla? Aape tarkasteli kuin\nsuurennuslasilla. Velttoja lihaksia, pieniä, mutta lukemattomia\nryppyjä kaulalla puuterin seassa -- kuin rikkinäinen verkko, jolla\non kalastettu liian monessa apajassa. Aapea puistatti. Hän näki\nläpi tuon naisen elämän -- mitätöntä nautiskelua, yksiä ja toisia\nmyrkkyjä, valvottuja öitä, valheellisia rakastumisia, kädestä käteen,\nsylistä syliin -- ilotyttö \"taiteen\" suojelevassa varjossa...\n\n\"Oi, oi\", kuului yhä sanoja, \"ethän sinä nyt toki enää ole\nminulle suutuksissasi tuosta, oi-voi-voi, hieman epäonnistuneesta\n'entréestamme', sinunhan täytyy myöntää, että sinä silloin ...\nha-ha-ha...\"\n\nSärähtelevä nauru oli tarkoitettu hyväileväksi. Mutta siihen yhtyi\nyht'äkkiä Aape hahattamalla, kakomalla ja hekottamalla, terävä leuka\npystyssä, kasvot huvittavissa kureissa. Abiturusten pöydästä saakka\nremahti mukaan nuorison ilonpitoa.\n\nMutta Alli Tenhiälä oli mykistynyt. Tokaisi vihdoin suutahtaneena.\n\"Mille sinä naurat?\" \"Itselleni!\" \"No, mutta miksi, rakas...\"\n\"Minähän olen ollut oikea Augiades sylvanus!\" \"Aina sinä vain sitä\nlatinaasi\", sukoili laulajatar myrtyneenä. \"Paksupääperhonen,\ntarkoitan!\" hohotti Aape. \"Tuo turilas, jonka tuntosarvi on pelkkä\nnuija, joka luulee ohdakkeita herkkuruoaksi ja lyö niitä hakiessaan\npäänsä seinään ... takapihoilla, ha-ha-ha...\"\n\n\"Oui, oui\", laski Alli Tenhiälä tuttavallisesti sormuksellisen\nkätösensä Aapen olalle, \"mutta eihän sinun nyt _enää_ tarvitse olla\npahoillasi, ei lai-sin-kaan ... tuosta koomillisesta...\"\n\nMutta Aape oli herennyt nauramasta. Ja nyt hänen älynsä leikkasi\npahasti: \"No, ja vielä mitä ... sellaisesta bagatellista\", hän\ntokaisi.\n\n\"Bagatellista?\" ihmetteli nainen. Hän katsahti epäluuloisesti\nLucinaan päin, jonka sinenharmaista silmistä uhosi nyt tummaa sineä\n-- naisen säälimätöntä kostonpaloa kukistuvaa kilpailijatarta vastaan.\n\nLaulajatar tunsi tarvitsevansa loukkautuneen sydämen liikuttavia\nilmeitä. \"Ovatko _minun_ antamani rukkaset sinun mielestäsi bagatelli\njuttu? Ooho... Fy donc! Hyvä herra...\"\n\n\"No, jaa, suomeksi sanottuna -- se oli onnellinen sattuma.\"\n\n\"Mikä -- sattuma? En ymmärrä...\"\n\n\"Nuo rukkaset, näätsen, sen riivatun omenapuun alla!\"\n\nLaulajattaren käsilaukusta singahti esiin harsoliina -- sekin kevyt\nkuin perhosen siipi -- ja viuhahti suuttuneesti. Ja hänen huuliltaan\nhohahti pariin kertaan syvästi halveksivia suhuäänteitä.\n\nMutta Aape ei tuota naista enää kuullut eikä nähnyt. Hän oli\nkääntynyt katsomaan Lucinaa, jonka huulet hymyilivät, silmät\nnauroivat, silmäripset räpyttelivät ja käsi yritti hillitä miestä\npuhumasta sopimattomia.\n\nEivätkä he ennättäneet vielä katsoa loppuun, ennenkuin laulajatar\nAlli Tenhiälä oli kadonnut liehuvin liepein.\n\nLucina hymähti hiljaa: \"Sinun 'harhanäkysi' taisi lentää pois...\"\nJa hän yritti naurahtaa muka vahingoniloisesti. Mutta Aape näki\nhänen silmäluomelleen kiertyvän kyynelen, joka näytti polttavan ja\nvärähdyttävän tuskallisella tulella hänen huuliaan. Ja vihdoin ...\nhän huoahti syvään kuin pitkän kestetyn kärsimyksen jälkeen.\n\nSäikähtelevät ja taas hullunriemukkaat ajatukset olivat\nsekoittamaisillaan Aape Katteluksen pään. Armahtakoon! Tuo nainen on\nrakastanut _häntä_, \"paksupäätä\", \"nuijapäätä\"...? Ja he rakastavat\nmolemmat! Siksi he ovat riidelleet ja hakeneet kuitenkin toisiansa\njoka päivä...? Ja siksi hän, Lucina, punoi hänelle tämän taitavan\nansan. Ja siksi, siksi...!\n\nKyselyt katkesivat. Tulvahtava onni ei siedä ajatuksia. Se vaatii\ntekoja. Eikä lehtori osannut tällä kertaa muuta kuin huitaista\nJespersenin luokseen.\n\n\"Samppanjaa, ei 'makeata', ei 'demi-seciä', vaan 'seciä',\nruutikuivaa, niin että se räjähtää.\"\n\nTässä ei ollut oikea paikka puhua. He tunsivat sen kumpikin. He vain\nnostivat kuohuvat, korkeat maljat toisiansa kohti. He vain katsoivat\neivätkä huomanneet edes herrasväki Nevanperää, joka pysähtyi pöydän\nääreen Rebekka Kokkoila seurassaan.\n\n\"No, mutta...\" Antti Jeremias katsahti varovasti abiturusten pöytään\npäin. \"Eikö herrasväki olisi voinut nyt tuolla sisähuoneissa,\nkabinetissa...?\" Rehtorin kulmat rypistyivät, mutta kuitenkin\nsuhteellisen lievästi.\n\n\"Nu-nu-nu, sinä ... sinä nyt olet aina sellainen mikä liet, mutta\nminä tahdon kanssa samppanjaa. Tilaa, minä käsken. Sinä voit juoda\nhopeateetä ja hoitaa jäänpalasia, senkin jääkarhu...\"\n\n\"Tuonnempana, tuonnempana, rakas Nelli\", tyynnytteli aviomies. Mutta\ntulijat istuutuivat samaan pöytään.\n\n\"Ja minkä kunniaksi, jos saan luvan kysyä\", myrkytteli epäluuloisesti\ntutkaillen Rebekka, \"herrasväki juhlii?\"\n\n\"Pääkallokiitäjän hautajaisia!\" nauroi Aape humalaisen onnellisena.\n\"No, jopas sinä vähästä, puolesta pikarista...\", yritteli Antti\nJeremias leikinlaskua.\n\n\"Tiedätkö sinä sitten, saaplarin poika, mikä otus se on?\" Aape jatkoi\nkäreällä äänellään. Rehtori katsahti taas nuorten pöytään. \"No-no,\ntuota, enhän minä, mutta -- sinähän kiroilet nuorison kuullen. Minä\nen todellakaan...\"\n\n\"Kuulemas pitää sittenkin! Se on kirjava ja lihavapyllyinen, kotoisin\netelästä, mutta eksyy joskus -- kaikeksi onneksi harvoin! -- tänne\nmeille saakka. Ajattele, Antti, tuota Acherontia-lurjusta. Se näyttää\nhemaisevalta kuin operettidiiva, mutta, aatteles, sillä on --\npääkallon kuva, ihka selvä pääkallon kuva siipien välissä, jos katsot\nsitä takaapäin. Se lentää öisin, se on oikea yölintu... No, niin,\nrakas kollegani, sellaisen peevelin lentäjättären minä sain kiinni\näsken, juuri äsken, ja minä panin sen kloroformiin ja huomenna minä\npistän sen neulankärkeen ja sikarilaatikkooni.\"\n\n\"Oi, näyttäkää se meille, herra lehtori!\" pyysi Nelli-rouva. \"Enpä\nnäytä, hyvä rouva. Nämähän ovat hautajaiset, eivätkä vainajat saa\ntulla näkyville säädyllisessä seurassa!\"\n\nLehtori piti iloa yllä pitkät hetket, nousi yht'äkkiä, huitaisi\nhyvästit seuralle ja vei Kirsti Aunolan mukanaan.\n\n\n3.\n\nHe ovat jo kävelleet Koivukujaakin tuonnemmaksi ja ovat sieltä taas\npaluumatkalla. Aape määrää tahdin. Se on vinha. Hän ei ole puhunut\nenää sanaakaan. Hänen täytyy tilittää eräitä menneitä vuosiaan.\n\nNämä viilettivät ikäänkuin taas häntä vastaan ja hänen ohitseen.\nNiissä oli toivottoman rakkauden täyttämiä tuskallisia keväitä.\nOli katkeria yksinäisiä syksyjä. Pitkiä, huumaavia, yksinäisiä\nluonnonrakastajan jalkamatkoja. Ohimeneviä \"rakkausperiodeja\", joilla\nhän oli yrittänyt itseänsä tyynnytellä. Mutta eniten oli kuitenkin\nharmaita päiviä, jolloin hän ei ollut tietänyt, miksi hän tutki\nkäpyjään, miksi väitteli jos jostakin harjoittaen tuota iänikuista\n\"aatteellista sipulinsyöntiä\", joka jälkeenpäin pani melkein kiukusta\nitkemään -- turhalla hedelmättömyydellään.\n\nKun vihdoin etelästä päin aukeni heidän eteensä suuri selkä\navartavana ja välkeänä, hän pysähtyi ja teki merkillisellä tavalla\ntunnustuksensa. \"Älä sinä luule, että minä olen mikään herranenkeli!\nMinulla on ollut toisia jos toisiakin 'harhanäkyjä'. Olen ollut aika\nkoiperhonen tämän elämän kaalimaassa.\"\n\nLucina laski lempeästi kätensä miehen olalle. Tämä tuskin kesti hänen\nsinisen tummaa katsettaan. \"Eipähän, rakas, sinä olet vain ajanut\ntakaa tuollaisia koiperhosia, sairaita kanoja ja maalattuja nukkia,\n'tenhiälöitä'. Katsos, mies, tuo 'luomakunnan kruunu', on siitä\nmerkillinen, että jaloimmat, terveimmät ja hurmaavimmat naiset ovat\nhänelle, varsinkin kokemattomalla iällään, pelkkää hepreaa, koska\nhe peloittavat hänen turhamaista sydäntään. Mutta tiedätkö? Sinun\nsydämesi on aina ollut puhdas -- synnyntävika, näätsen.\"\n\n\"Hyvä, hyvä! Heureka!\" huudahti Aape ihastuneena. Hän otti\narkaillen Lucinan käden. \"Kuule, et ole koskaan käynyt katsomassa\nkokoelmiani...\", hän alkoi, mutta keskeytti, ollen yht'äkkiä\nmenettämäisillään kaiken rohkeutensa. Mies ei näet koskaan ole niin\nkokenut, ettei hän lankeaisi koulupoikamaiseen ujouteen ihmeellisen\nrakkauden edessä.\n\nMutta Lucinan hymy houkutteli häneltä sittenkin haparoivia,\nhengästyneitä sanoja: \"Katsos, minulla on tuolla kyllä\" -- hän\nviittasi hätäillen Harjun kupeesta paistavaan kamarinakkunaansa --\n\"oikeita harvinaisuuksia\". Ja nyt hän jo tapaili leikkiä. \"On siellä\ntuo pääkallokiitäjäkin. Toin sen Italian-matkaltani. Ja on siellä\ntämäkin hullu omassa persoonassaan -- tuo paksupääperhonen luojan\narmosta. Ja sinä, sinäkin...\"\n\n\"Uskallatko sanoa sen nimeä?\" houkutteli Lucina. \"Ei, ei, en vielä,\nen tiedä, en taida nyt yht'äkkiä... Tai ... tiedänpä hyvinkin! Sinä\net ole perhonen, sinä olet lintu tai oikeamminkin ... linnun ääni.\nSinä laulat kuin kuovi keväällä -- pitkiä, heläjäviä, kuultelevia\nhelmiketjuja, pakanallisen riemukkaita säveliä syvältä rinnasta,\nkantavasti, aamusta iltaan, kuten tekevät kuovit keväthäissään ja...\"\n\n\"Tule\", kuiskasi Lucina syvin, lämpimin äänin. \"Minähän olen vain --\n'suffragetti', tule...\"\n\nIlta-aurinko oli loihtinut Aapen kamarinikkunan sellaiseen\nvärileikkiin, että se välkähteli kuin kaukaista huikaisevaa tulipaloa.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\n\n1.\n\nKaharin Aatu, jonka isävainaja oli vapaussodan jälkeen saanut\ntorppansa taloksi, on kesäkuunalkuisena iltapäivänä juottamassa\nlaheaharjaista tammaansa kotoniemensä kärjessä. Oli pantava tamma\npitkiinaisoihin ja lähdettävä sillalle vastaan kesävieraita, joita\noli Tuohikaupungista tulossa kesätiloilleen.\n\nAatu on kohta puolivälissä kolmatta kymmentään. Reidet ovat paksut\nkuin laivasillan pollarit ja käsivarret samaa maata. Mutta katsopas\nnaamaa -- haaleansiniset silmät tiirottavat valkoisten silmäripsien\nvälitse perin unisina, lystikkäästi siprallaan. Posket ovat\npullollaan kuten kasvavalla pojanjullilla. Jos puhuu, tulevat sanat\nharvakseen, vähän honottamalla. Ja jokaisessa hänen liikkeessään on\nuneliasta nahiaista.\n\n\"Se on se meiän talon jönkiäinen\", on isoäiti Loviisan tapana\nhyvitellä pojanpoikaansa. Ja äiti, kiukkuinen Veera, tapaa\nsuutuksissaan pärmäntätä: \"No, niin se on tämä meiän Aatu kuin lata\nojassa, ei änähä, ei liikaha.\"\n\nEikä Aatu ole osannut ottaa isäntävaltaa talossaan. Oleilee etupäässä\nyksikseen. Varsinkin nykyisin, kun oli sattunut viime kevättalvella\nse paha toilaus kala-Joonaksen Ilmi-tyttären kanssa eikä tytöstä\nollut emäntien mielestä taloon miniäksi.\n\nAatu muksehtii kyllä töitä pelloilla, kun sattuu. Mutta ei hänestä\nole mikään homma niin osavaa kuin tämän tamman hoiteleminen. Se on\nmelkein kuin oma isäntänsä. Vaaleanruuni, harja päivettyneen valkea\nkuin Aatun tukka. Ja hyvänahkainen se on sekin, raukeasilmäinen,\nunelias. Mutta voimakas, kun niikseen tuli, ja viisas, saakelin\nviisas, kuin isäntä itse, jos pahan pään otti. Sillä on nimenäkin\n\"Elman tyttö\", kuten ainakin kantakirjatammoilla.\n\nJa se ymmärtää paremmin kuin ihmiset, tarinoi mitä tahansa, vaikkapa\nomista iloistaan ja huolistaan.\n\nNyt on taas tällainen kahdenkeskinen onnenhetki Aatulla ja \"Elman\ntytöllä\". Aatu on jo uittanut \"Tyttönsä\" pyykkilaiturin ympäri. Ja\ntamma pärskehtii vielä hyvillään, värähytellen niskasukaansa, Aatun\nsukiessa sen pinkeän lihavaa pintaa, niin että lautaset päivässä\nläikkyvät.\n\nJa he puhuvat nyt vanhaan tapaan toisilleen salaiset huolensa.\n\"Kyllähän minä sen Ilmin ottaisin, tuota ... mutta kun ne äijet\nsitä...\", tapailee Aatu. \"Että muka on ollut joka miehen kelkassa,\nsen Jallunkin, kylähurmurin muka...\" \"Tyttö\" nuuhkaisee ymmärtävästi\nmärällä turvallaan Aatun paidanhihaa ja liivinrintamusta.\n\n\"No-noo, niin, tuota... Mutta kyllä poika on vissiin ja varmasti\ntämän miehen tekoja, se on vissi se kuin polkka häissä...\" Ja Aatu\nveältää suitset kainaloonsa, jääden kuitenkin katsastelemaan selälle\npäin, kuten \"Tyttökin\" silmät unisina, mutta koko olemuksessa koreana\nkuultelevan iltapäivän hyvänolon tunne.\n\nOli välkeyttä ja tuoretta ilmaa tässä maailmassa. \"Kahto, kahto\",\nAatu haamaisi \"Tyttöä\", joka hörähti isäntänsä myötä. \"Ja tieäks'\nmitä, tuo tuolla on 'Moalimanportti'\", hän ojensi kättään etelään\npäin, josta kohden korkean niemen lomitse paistoi aamunkellervänä\nrannaton Isoselkä.\n\nMutta samassa törähti laivan tulopuhallus, soitti kuin kurkien\ntorvet suolla, niin että Aatu ja \"Tyttö\" havahtuivat tekemään lähtöä\nkartanolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPihalla pienessä puutarha-aitauksessa rehoittivat vielä tuomet ja\nomenapuut kukassaan. Mutta merkillisen kalseina levittäytyivät\nharmaasta rakennuksesta yhä varjot pitkin pihamaata. Valjastettuaan\nAatu poikkeaa tupaan. Hän on tottunut sen tunkkaiseen, kuumaan\nilmaan. Mutta se masentaa nyt kuten aina hänen mieltään.\n\nYhä ne vain hautoivat samoja kaunoja ... nuo \"äijet\". Ilmi on nytkin\nniiden hampaissa. Veera on kuiva ja ohut kuin kapakalaksi paahtunut\nmuikku. Hän juoksee kiukkuisen näköisenä porstuakamarin ja tuvan\nväliä, luututessaan kamaria asuttavaan kuntoon opettajatar Elsa\nVarjalaa ja tämän äitiä varten. Loviisa, leveänä kuin leivinuuni,\ntyöntelee leipiä arinalle. Mutta ennättävät he yhä voivotella tämän\nelämän pahuutta.\n\nIsoäiti katsahtaa ohimennessään pukkisänkyyn, jossa vähillä\nalusillaan, säkkikankaisessa kuvussa makaa toista vuottaan kituva\ntyttölapsi. Tämä ei osaa potkia, ei kätösiään ojennella, ei edes\nitkeä, sillä riisitauti on lapsen näivettänyt suuripäiseksi,\nheikkojäseniseksi rumilukseksi, josta ei näyttänyt eläjää tulevan.\n\nLoviisa huokailee leivänmyky lapiolla: \"Hohoi, oh-hoi ... kuolis\npois ja Herra ottais...\" \"Nih, se siitä tuli riesa Aatu paralle\n-- risatautisesta kakarasta. Mutta kuka käski? Mennä nyt kalaukon\ntyttären ja piian kanssa tekemisiin, kun olisi ihmisiäkin saanut,\nAatu raiska\", voivottelee Veera kesken siivouksiaan.\n\nJoissakin mielenmujeissaan tulee Aatun paha olla. Hänen tekee mieli\närjähtää. Mutta kyllä hän sen tietää, mitä siitä tulisi. Uusia\nvoivotuksia.\n\nEmännät olivat riistämällä riistäneet tytön omiin hoteisiinsa, jotta\nmuka ei synninräähkä tarttuisi äidistä tyttäreen. Ja se nyt muka oli\nsellainen hurskauden teko, ettei siihen ollut tarttumista.\n\nSiinä nyt siis Venla-tyttö kitui näivettyneenä epäluomana, suuri\npää avuttomana kirjavaraitaista, kuumaa tyynyä vasten, pienten\nkääpiömäisten jalkojen tuolloin tällöin yritellessä heiveröisiä\nliikkeitä. Ei päässyt aurinko tuvan nurkkaan osattoman luokse.\nEikä hän ollut saanut kuin pienen pisaran, pariviikkoiseksi asti,\näidinrintojen maitoa, josta kaikki elämä ja kukkeus syntyy.\n\nKyllä Aatu tämän kaiken tajuaa hitaissa aivoissaan. Mutta ei vain\nsaa, ainoana pojanköllinä lellitelty, omasta sisustaan kiinni. Ja\njos on joskus yrittänyt, oli Veera pieksänyt suutaan: \"Johan nyt\ntässä! Ei panna tämän talon mainetta kaltevalle pinnalle sellaisten\nhasukamraattien tautta.\"\n\nJa nyt oli taaskin Aatulla kuin seinä vastassa. Ei jaksanut tälläkään\nerää hankkia riitaa. Läksi \"Tytön\" luo ja vetäisi myrtyneenä\nohjaksista.\n\nAatun availlessa lehmihaan veräjää ilmestyy siihen kotoniemeltään\njuosten Ilmi, rukoilevaa hätää pienillä, liian varhain riutuneilla\nkasvoilla.\n\nHänen täytyi saada nähdä lapsensa.\n\nAatu veti hitaasti kämmensyrjällä leukaansa. \"Enpä ma tie'ä\", hän\ntohisi nenäänsä, \"ne haukkuvat sitten taas, tuota ... juhannukseen\nasti\".\n\nIlmin kasvot lakastuivat. Ei hän ollut tottunut paljoa pyytämään,\nkalaukon tytär, pelkkä kalantotkujen siivoojatar, köyhän elämän\npieni perkaajatar. Mitäs -- oli vain kuin sattumalta sattunut,\nettä Kähärin Aatu oli eräässä varhaisessa kevätaamussa polttavalla\nnurmikkopälvellä, haukien tutisuttaessa rantarysiä ja auringon\npyörryttäessä pientä päätä ottanut hänet omakseen.\n\nVai oliko siinä ollut lapsuusaikojen synnyntärakkautta? Kenpä\ntietää -- ei ainakaan Ilmi raukka. Tuon pojan pullukan olkapään ja\nrinnan varassa oli ollut vain niin lämmintä ja turvallista levätä.\nNiin hieno, melkein lapsellisen untuvainen oli ollut silloin pojan\npunanverevä hipiä, että sen nöyrä hiveleminen pienin sormin oli ollut\nIlmille ihmeellistä autuutta.\n\nEi hän vieläkään osaa muuta kuin sääliä itseään ja tuota poika\nparkaa. \"Ei sitten...\", hän vain vastaa Aatun ärtyneisiin sanoihin,\nhypistellen avuttomana esiliinaansa.\n\nMutta Aatu ärtyi omaa saamattomuuttaan. \"Ja piruakos minä sitten\nsille tien, että meiän talossa sinun paitas on joka pyykissä, vaikka\net ole ies miniänkään paikalla!\" hän kiraisi muka röyhistääkseen\nsisuansa. \"Enhän minä...\", yritti Ilmi lepytellä. Mutta sanoikin\nsamassa kuin oljenkorteen tarttuen: \"Minä olen menossa vastaan\nUlla-rouvaa ja Elsa-neitiä, ne tietävät tytölle lääkkeet, ja ne\nlupasivat viime kesänä, että minä soan heitä passata, auttaa marjojen\nkeruussa ja pitää kalassa ja...\"\n\n\"Enpä ma, tuota...\", Aatu tapaili niskahaiveniaan. \"Kyllä ne, äijet,\nsiihen tenän panevat ja...\"\n\nMutta Ilmi näytti lujasti päättäneen asiansa.\n\n\"Pankoot minkä panevat\", hän puhui kuin hengen hädässä, \"mutta en\nminä anna lastani tappaa, en jo...\"\n\nJa sen enempää kuulematta hän jätti Aatun ruopimaan niskavillojaan.\n\n\n2.\n\nNiinpä tapahtui, että jo samana iltapäivänä puhkesi Kähärin\nhiottavassa tuvassa oikea kevätmyrsky. Sillä Elsan äiti, Ulla-muori,\njoka nuoruudessaan oli ollut sairaanhoitajatar, oli touhukas ja\nravakka nainen.\n\nElsa-neiti painoi ahdistuneesti sydäntään katsellessaan sairasta\nVenlaa. \"Tämän lapsen hätä huutaa taivaaseen\", hän huokasi puoliksi\nitsekseen, itkettävän säälin värähdellessä huulilla.\n\nMutta Ulla-rouva suutahti. \"Mitä?\" hän tohahti. \"Viime syksynähän\ntämä vielä oli terve. No?\" Ja hän katsoi tuikeasti jäykin kasvoin\ntuijottaviin naisiin.\n\nMutta Veera ei hämmästellyt. \"Onpa sen henkeä saatu tässä korvasta\nkuunnella koko talvi\", hän sihahteli, peitellen ohuella ylähuulellaan\nrikkinäisiä hampaitaan. \"Mutta synnillä on synnin palkka\", hän\nhuokaili lopuksi.\n\n\"Lorua!\" kivahti Ulla-rouva. \"Synti on _teissä_, niin juuri ...\nteissä, jotka pimitätte lapselta auringon valon. Lapsi on vietävä\nulos, pihalle, aurinkoon.\"\n\nRouva viittasi ovensuussa värjöttävää Ilmiä kantamaan toisesta päästä\npukkisänkyä pihamaalle.\n\n\"Kuulkaapas nyt, rouva\", Loviisa peitti leveällä olemuksellaan tuvan\noven, \"ei sovi asettua Herran aivoitusten tielle\". Ja yhä jyrkkeni\nLoviisan puhe: \"Ihte tämä Ilmi on kivikontin harteilleen ottanut, ja\nkolomanteen ja neljänteen polveen...\"\n\n\"Itse te\", keskeytti rouva, \"otitte lapsen äidiltään vastoin\nkieltoani ja riistitte sen luonnon armon, jonka Luoja on säätänyt\näitiä ja lasta varten...\"\n\n\"Saarnaapa se kaalipappikin, mutta...\", Veera yritti ilkeillä. \"Tyst\nsiinä\", jatkoi Ulla-muori. \"Ettekö tiedä, että jokainen lapsi on\nkallis! Liian monta on teidän kaltaistenne kovasydämisyys ja tyhmyys\nniitä jo tältä kansalta surmannut. Pois tieltä, Loviisa, ja sassiin\ntai...\"\n\nIsoäiti syrjäytyi. Mutta sisu ei antanut perään. Oli sanottava\nainakin viimeinen sana: \"Viekää, mitä viette, mutta älköönkä\ntulkokaan tuo tuossa\" -- hän viittasi Ilmiin, joka yhä odotteli\nseinustalla pelon ja toivon vaiheilla -- \"meiän pihamaalle tai\nrekooliin, sillä suen ja huonon naisen silmät -- riesa niistä tulee,\nriesa ja reähkä...\"\n\nMutta \"ritsi\" oli jo menossa ovesta. Se kannettiin pieneen\npuutarha-aitaukseen, jossa se asetettiin omenapuitten keskelle siten,\nettä aurinko pääsi lapseen valtoimenaan paistamaan.\n\nEikä malttanut Ulla-rouva olla torailematta vielä Aatulle, joka\npäästeli pihamaalla köysistä kesävieraitten tavaroita: \"Ja siinäkin\n... iso mies, joka sukii tammansa, niin että lautaset paistavat kuin\nNaantalin aurinko, mutta ei osaa omaa morsiantaan hoivata, ei omaa\ntytärtään pelastaa. Kyllä minä sinutkin vielä tämän kesän mittaan\nsuin sellaisella juuriharjalla, ettäs tiedät...\"\n\nEihän Aatu nytkään kyennyt muuta kuin korvallistaan kyhnimään. Mutta\nihmeellinen kesä alkoi nyt Kähärin talossa. Elsa-neiti hoiteli\nVenla-tyttöä aamusta iltaan, Ulla-rouva piti kurissa emäntiä, jotka\nhuulet pinkeässä kirkkosuppurassa laahoivat variksina, kurkistellen\ntuon tuostakin \"rekoolin\" korkean aidan yli, joko olivat \"tuonen\nkintaat\" lapsen käsissä.\n\nToivottomalta näytti monta kertaa tyttösen kohtalo. Sen nahka paloi\npahasti. Elsa-neiti pelästyi. Mutta Ulla-rouva tokaisi: \"Tämän lapsen\non synnyttävä uudestaan ... auringon armosta.\" Eikä hellittänyt, vaan\nkäytteli rivakasti lievittäviä voiteitaan.\n\nParin, viikon perästä Venlan pieni ruumis oli yhä tulenpohtava. Mutta\nsen jäsenet alkoivat tuskasta värähdellä. Niihin tuli kivun mukana\nelämää. Ja Ilmi-äiti kierteli varkain pientareita pitkin, pujahti\nkevätkesäisessä yössä aitaukseen ja rukoili polvillaan, osaamatta\nauttaa, pienokaisensa vuoteen ääressä, hautautuneena yhä pitenevään\nheinikköön, kuin piiloon koko maailmalta.\n\nNäin jatkui viikosta viikkoon. Omenankukat olivat lakastuneet, kuten\nrannankaarteen orjantappuratkin. Mutta päivänkukat, leinikköjen\nkirpeä kelta ja kellokukkien sini ympäröi pientä \"ritsiä\" kuin upea\nmatto prinsessan kehtoa. Ja vihdoin heinäajan liepeä tuuli hyväili\nkurjaa, vaivattua ruumista.\n\nUlla-rouvan taistelu lapsen hengestä ja Ilmin ja Aatun hidas\nlemmentarina jännittivät eri tahoille pesiytyneitten kesävierasten\nmieliä.\n\nMutta ihmeellisin oli tämä kesä Elsa Varjalalle, jonka alakuloisessa\nsydämessä heräsi uusi, ihmeellinen unelma, unelma lapsesta, rakkauden\nautuaimmasta onnesta.\n\n\n3.\n\nMaailma ei ole kenellekään niin paha kuin kanssaihmisistään\nhuolehtivalle tapainvartijalle. Niin se oli yhä Antti Jeremiaallekin,\njonka vaellus -- hurskaimmillaankin -- joutui aina ja joka paikassa\nSkyllan ja Karybdiin väliin.\n\nOli tottakin perin merkillistä, miten monenlaatuisia ihmislapsilla\noli paheita ja miten viattomuus, kuten juuri hän, Antti Jeremias,\njoutui kärsimään -- aivankuin muka hänkin saattaisi kulkea paheitten\nlavealla tiellä, hän, joka ei rakastanut mitään niin paljon kuin\nkaidankaitaisia polkuja.\n\nNo, jaa, mutta tällaisissa filosofioissa hän oli valvoskellut\noikeastaan vain öiseen aikaan. Aamuisin, kuten nyt taaskin --\nheinäkuisena varhaisaamuna -- oli hänen edessään \"kullankallis\naamuhetki\" -- hänen maidonhakumatkansa. Ja tuossa silmien alla\navartui hänen valtakuntansa, jonka aarteet täyttivät sydämen suurella\nrohkeudella -- vainotkoonkin kavala maailma häntä sitten vaikka koko\nhelteisen päivän.\n\nKyllä rehtori Nevanperän ylävältä huvilankuistilta kelpasi\nkatsastella, kun sai tällä tavalla tepastella paljasjaloin sen\ntervatulla permannolla. Tuolta Kirkkoselän takaa \"koillisest' aurinko\nnousee\". On jo oikeastaan noussutkin ja kiertää nyt itäistä taivasta,\njosta se yhä vielä hehkeästi punertaen heittää valoansa täysin sylin\nlähiniemessä kekottavaan Tuulensuun mökkiin.\n\nNeitsytniemen herran kulmalliset rypistyivät, sillä eräitä huhuja\noli tullut hänen korviinsa Valte Vihatun souteluista Tähtiniemen\npuolella, tietenkin Olivia Kelhän pateilla. Mutta taas paistoi hänen\notsansa aamunkirkkaana, sillä silmä oli sattunut vastarannalle.\nSiellä nukkuu omalla niemellään tyhjänä Aape Katteluksen kalamaja\n-- oikeastaan suureksi helpotukseksi Antti Jeremiaalle. On tuolla\nvastarannalla iloinen, valkea kummelikin, joka hyväilee silmää, kuten\nlaivasillan kupeelta urkeneva kylätiekin, joka kiertäen vei hänen\nsyntymätanhuvilleen, Nevanperän myllylle.\n\nHeleä, kaukainen muisto valtasi väkevästi hänen mielensä. Miten se\nnyt lieneekin sattunut, juuri nyt, hänen odottaessaan Linda Lehtistä\ntuomaan maitokannua, päähän pälkähtämään?\n\nTuo muisto -- sehän oli rakkaustarina! Hänen ensirakkautensa --\nviaton ja puhdas, mutta myöskin, niin sanoaksemme ... nuoruuden\nsankaritarina.\n\nTjaa, mitä hän lie ollutkaan? Tuonkorkuinen, mustalaispojan kokoinen\ntenava -- kuljeskelemassa, kevättulvan parhaillaan jyllätessä,\nkotokosken vartta naapurimyllylle päin, Alamyllylle, jonka\nasuinrakennuksen päätyakkunasta katseli myllärin toisella kymmenellä\noleva tytär.\n\nSiinä se katseli ... Kerttu-tyttö, hiljaisena ja somana, aivankuin\npieni prinsessa noidutusta lasiarkusta. Ja mitäs hän, Ylämyllyn\nAntti? No, hän, pahimmassa jukuripääiässä kun oli, ei osannut millään\nmuulla tavalla näyttää urhoollisuuttaan tuolle \"prinsessalle\" kuin\nryhtymällä vierittämään rannalta koskeen kivenlohkareita, joita\nvimmattu koskenvuolle kiidätti jymisten tokeilta myllynseinää kohti\nkulkevaa ruuhta vasten.\n\nSe oli vasta jylinää ja jytinää. Ja tyttö akkunan takaa hymyili ja\nnyökkäsi nyökkäämistään: \"Vielä, vielä vaan...\"\n\nMutta silloin oli, tiimellyksen parhaillaan riehuessa, tytön isä,\nHermanni-mylläri, juossut jostain ylempää rinteeltä, pitkät kihtiset\nkoivet hoippuen ja laihojen käsivarsien jatkona armottoman pitkä\nriuku, jolla ukko ryhtyi peittoamaan häntä, pojanvintiötä, suoraa\npäätä selkään. No, mitäs hän, Nevanperän poika? Ei muuta kuin pakeni\npoispäin henki kurkussa.\n\nMutta se se juuri oli ollut hänen ensimmäinen omantunnonkamppailunsa.\nHän oli kotonaankin piiloillut monta päivää. Pelkäsi asian ilmituloa.\nTai ... ehkäpä vielä enemmän sitä omaa salaisuuttaan, että hän oli\ntuon kaiken tehnyt pienen, hymyilevän tytöntyllerön vuoksi, johon hän\nvasta jälkeenpäin ymmärsi rakastuneensa syvästi ja jalosti.\n\nMuistelija hymähteli vähän niinkuin ihaillen tuota muinaista pojan\ntenavaa. Tjaa, oli sitä hänelläkin ollut seikkailunsa -- kuumaveriset\nja rohkeat, tjaa, jaa...\n\nJa entäs nyt tämä Leena-sisäkkö?\n\nKysymys iskeytyi häneen yht'äkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta.\nVai oliko se pahan omantunnon häikäisevää valoa? Herra-varjele, tämä\nLeenako se lopultakin oli pannut hänet muistelemaan ensirakkauksiaan?\n\nNeitsytniemen isäntä käveli kuin kiivastuksissaan edestakaisin\nparvekkeella Lindan ilmestyessä kannuineen.\n\n\"No, nyt se on taas se aamuhetki kullan kallis ... meiän rehtorilla\",\nlivertelee Linda Lehtinen. \"Johan se sanoi toiss'iltana Keijärven\nLeenakin, jotta ei ne o' kaikki miehiä, jotka housuissa pyörii, mutta\nse Neihtyniemen rehtori, se se on vasta noopeli herra...\"\n\nAntti Jeremias oli riipaissut kannun käteensä ja ruvennut\ntuijottamaan salmen saaria, jotka uivat kuin juhannuskoivuiset laivat\naamun auteressa.\n\nEikä hän tietänyt, koska Linda oli lopettanut lavertelunsa. Äskeinen\nkysymys siitti uusia kysymyksiä kuin muniva kana, joka parhaillaan\nkaakotti takapihalta päin.\n\nOliko hän todellakin joutunut -- itse siitä mitään ymmärtämättä --\nsalasynnin ansaan? Jälkeenkö päin hän sen nyt vasta huomaa, kuten\noli tapahtunut sen Alamyllyn tyttären kanssa? _Saattoiko_ siinä ehkä\nsittenkin olla jotakin ... uskottomuutta Nelliä kohtaan, tuossa\njoka-aamuisessa Leena-neitsyen kättelyssä? No, mutta ... tässä täytyi\nrauhoittua. Ei hänellä tosin ollut mitään kelloa, ei kellonperiä,\nmihin tarttua, eikä edes liivejä. Ei muuta kuin pikkuinen pellavainen\ntakki paidan päällä ja vanhat laveat housut, joissa oli niin\nturvallista istahdella polun vierillä.\n\nMutta hän rauhoitti itsensä silittelemällä varovasti tukkaansa, joka\nhänen ilokseen oli sileä kuin metsälammen pinta.\n\nNo, jaa ... _jos_ siinä nyt olisikin ollut jotakin nautintoa, tuossa\nkättelemisessä, oli se tietenkin ollut niin sanoaksemme eräänlaista\nluonnonihailua, tuollaisen poskipäiltään somasti päivettyneen\nluojanluoman terveyden ihastelemista, auliin ja viattoman käden\nottamista omaan, aivankuin isällisen turvalliseen kouraan...\n\nKannu helähti iloisesti hänen heilahtavassa kädessään. Ja se helähti\nuudestaan. Sitten se kumahti kuistinkaidetta vasten. Sillä nyt hän\noli päässyt lujaan vakaumukseen. \"Ei, ei synnin rahtuakaan, sanon\nminä\", hän lausahti ääneensä.\n\nJa kannu yltyi nyt iloisesti heläjämään. Se säesti hänen nauruansa.\nSillä hänen täytyi, koira vieköön, nauraa omalle itselleen. Ja\nmyöskin ihmetellä omantuntonsa runollista herkkyyttä.\n\n\"Noopeli herra\", soinnahti samaan iloon Lindan äskeinen sana. Oli\nse Leena sentään...! Mutta niinhän se oli -- viattomat sydämet,\nkuten lapset ja imeväisetkin, nehän ne totuuden sanovat tässä\nfarisealaisessa maailmassa...\n\nHän sipaisi puhdasta otsaansa, siveli vielä kerran tukkaansakin,\njonka pyörtänö taaskin todisti, että herransa sydämessä ei ollut\nmitään moraalisia ristiriitoja.\n\nVielä kääntyessään huvila-alueensa polulta kylätielle hän vain\nhuitaisi huolettomasti kannullaan Valte Vihatulle, joka näytti\njotakin kuukertelevan pihamaansa perunalaikalla. Hänhän oli \"noopeli\nherra\" ja laupias alaisilleen! Kuten oli ollut Valtellekin, joka\nkeväällä kaupungissa oli saanut vain nuhteet ja varoitukset elää\nsiivollisesti ja säätynsä mukaisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKylätieltä urkeni polku kangasharjua pitkin Keijärveä kohti. Ja siitä\nse alkoi Antti Jeremiaan riemukkain taival.\n\nEivät nyt, tällä kertaa, riittäneet pelkät suvivirret. Piti olla\njotakin vähän niinkuin hassumpaa:\n\n    \"Älä sinä kultani myllyyn tule\n    taikka sun iäksi pussiin sulen...\"\n\nNiinhän ne olivat myllyrengit laulaneet ennenmuinoin, hänen\nautellessaan kesälomillaan myllynkivien teroittamisessa. Ja rehtorin\nääni rämähti kuin peltitorven suusta. Ei siinä taitanut olla nuotti\nihan paikallaan. Mutta sydän kun lauloi ja rinta paisui, niin --\n\"noopelia\" se oli ainakin omalle korvalle.\n\nEikä hän välitä enää panna rajoja kuvitelmilleen, sillä ei hän vielä\ntänä hetkenä tiedä, että Valte Vihattu soutaa parhaillaan vinhaa\nvauhtia Lipakonvuoren juurelle, josta päin myöskin kiertää polku\nrehtorin ja sisäkön kohtaamispaikalle.\n\nAntti Jeremias vain näkee onnellisia näkyjään -- Leena-sisäkön\nvastaantulon kuumottavalla polulla. Hän tunsi jo edeltä päin hänen\nhiustensa tuoksun, näki hänen nauravan suunsa välkkyvät hampaat ja\nlanteitten ja pohkeitten kiinteän täyteläisyyden.\n\nHän haukkasi taaskin hengessään tänä aamuna entistä suuremman\npalasen eräästä vaarallisesta omenasta. Mutta siitä ei ollut vaaraa\nhänen sielulleen, sillä hänellä oli kokemattomuuden paratiisillinen\nlahja. Hänelle ei tullut synniksi tällainen aisti-ilo, joka huonosti\neläneelle lurjukselle olisi ollut ainakin synnin esimakua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähellä \"raitinristiä\" Antti Jeremias pysähtyy. Hänelle tulee\nsydämeen eräänlainen hätä, niin sanoaksemme kömpelön ujouden pula.\nOli aivankuin käsi olisi tahtonut tehdä enemmän kuin vain heilutella\nmaitokannua. Niinpä hän haamaisee tiepuolesta luonnonväärän katajan,\njosta tuli tuota pikaa kiveräpäinen, hohtavan valkea keppi. Ja nyt\noli mies valmis. Kepin heilautuksissa oli nyt totta tosiaan samaa\nsankarillista rohkeutta kuin oli ollut kerran kivenlohkareita\nvierittävällä Ylämyllyn Antti-pojalla.\n\nEi tuossa tapaamishetkessä nyt tosin kovin paljon näytä tapahtuvan.\nMutta kuitenkin ihmeellisempää kuin koskaan ennen. Hän ottaa\nvasempaan käteensä kannun Leenalta ja kättelee oikeallaan. Tytön\ntinansiniset silmät nauravat.\n\nAntti Jeremiaan mielestä ne näyttävät hempeiltä kuin kaksi lemmikkiä\npaisteikkaan ojan reunalla. Ne liikuttavat hänen hyvän sydämensä\nniin, että hän on näkevinään sumentavilla silmillään kokonaisen\nsikermän lemmikin sinitähtiä.\n\nHän tuijottaa tyttöön, punnitsee tämän kättä, tuota kömpelöhköä ja\nraskasta, mutta niin turvallista kättä omallaan ja tuijottaa taas\nhölmöin ilmein, sillä tuleen leimahtanut sydän riistää merkillisellä\ntavalla neronkin kasvoilta älyn leiman. Tytön nuoresta ruumiista\nuhoaa metsän salaperäisimmät tuoksut. Hänessä on suloisen kielon ja\nväkevän angervon huumaavaa yhteistuoksua. Antti Jeremias ei ole enää\njärkensä herra...\n\nJa eikös, kun piikanen yhä naurahtelee, arvon rehtori hypistelee\nhetken neuvottomana Leenan sinikukillista, pehmeäpoimuista esiliinaa\nja sitten -- käsi kun ei ole enää mitään tietävinään isäntänsä\nlujasta tahdonvoimasta -- hän sipaisee häntä leuan alta!\n\nSiinä se oli koko juttu. Kukertava neihtykäinen kiepsahtaa ympäri ja\npoistuu somasti tepsutellen, paljaat pohkeet paistaen kuin himertävän\nomenan puolikkaat.\n\nMutta rehtori Nevanperä -- tuijotellessaan ohuet huulet vavahdellen\nLeenan jälkeen -- luulee yht'äkkiä putoavansa taivaasta oman\nyhteiskoulunsa kansliaan. Hän kuulee takaansa Valte Vihatun äänen:\n\"Jaa, jaa, kyllä se meiän Liena on oikeata hliepuskaa, sano' ryssä\ntievushkaa...\"\n\nValte puhuu vanhaan tapaansa kohteliaan sujuvasti, melkein kuin vain\nohimennen jotain sanoakseen. Mutta Antti Jeremias kauhistuu. Ja\nrehtori hänessä suuttuu: \"Mitä sinä täällä...?\" Valte katsastelee\njärvelle päin oksikasta ja yläpäästään känkkyräistä petäjää,\ntokaisten: \"Minä tässä vain jäin kahtelemaan tuota harakan\nriiuupuuta... Muistaakos rehtori poikavuosiltaan, että meillä päin\nsanotaan tuollaista\" -- hän sipaisee päälakeaan -- \"pörhöpäistä ja\nkänkkyräoksaista rumilusta harakan riiuupuuksi, se kun, saakuri, ei\nkelpaa minkäänlaiseksi tarvepuuksi, vaan...?\"\n\n\"Ja mitä varten sinä...?\" kuuluu julma ääni. \"Heinäntekoon vain ...\nKeijärvelle\", Valte viittaa olallaan kiiltelevään viikatteeseen.\n\nOliko se nähnyt ... tuon pienen tempun -- tuon leuan alta ottamisen?\nOliko se juupeli tullut nuuskimaan? Aikoiko se kerätä tulisia hiiliä\nrehtorinsa pään päälle, saadakseen Olivialle ja itselleen...?\nKukaties vielä -- kieliäkseen Nelli-rouvalle...!\n\nMutta Valte huusi jo tytön jälkeen: \"Hoi, Liena, äläpäs jätä!\" Ja\nAntti Jeremias jäi seisomaan keskelle kadotusta, joka alkoi kuivata\nhänen kitalakeansa. Eikä hän osannut tällä erää muuta kuin juoda. Hän\njoi pitkin siemauksin maitoa, tuota \"elämän ihaninta eliksiiriä\",\nkuten hänellä oli tapana raittiusmiehenä ylistää tätä lehmänantia.\n\nSitä oli kannussa neljä litraa, ja puolet siitä hän joi, kunnes\nhelpotti. Ja niin hän kykeni lopultakin arvioimaan selvällä järjellä,\nettä Valten oli ollut mahdotonta mitään nähdä hänen äskeisistä\ntempuistaan, jotka sitäpaitsi olivat olleet pelkkää sedällisyyttä...\n\nNyt hän oli taas oma itsensä. Hänen selkänsä suoreni, hänen aivonsa\ntakoivat hitaasti ja varmasti. Ja hän päätti lujasti -- noin vain\nulkonaisen arvonsa vuoksi -- luopua näistä maidonhakumatkoista.\nHänellähän oli sitäpaitsi eräitä ehdottomia moraalisia tehtäviä\nedessään. Valten ja Olivia-neidin teerenpeli oli lujalla kädellä\nlopetettava. Tuo riivattu Kähärin pojanjulli Aatu oli pakotettava\nauktoriteetin koko voimalla avioliittoon. Kotona oli pantava toimeen\nankara kuri, sillä Nelli-rouva ja heillä vieraileva Rebekka Kokkoila\neivät tehneet muuta kuin makailivat hiekkarannalla kahvivehkeineen.\nNe oli pantava kitkemään kasvimaata, sillä työ, ainoastaan työ oli\nnaisen kuten miehenkin oikea kaunistus.\n\n\"Tässä talossa ei osata tehdä mitään!\" hän komensi rouvalleen,\ntavatessaan tämän Rebekkoineen menossa aamukylpyyn. \"Juurikasvit\nkituvat, koska niitä ei kastella, ne hukkuvat rikkaruohojen peittoon,\nviinimarjat ja karviaismarjat ovat hometta täynnä ja...\"\n\nNelli-rouva nauroi toisen leuan hyllyessä omassa mukavuudessaan. Hän\ntarttui puolisoaan käsipuoleen: \"Oi, oi, rakas jöröseni. Tiedätkö,\narkkitehti Haikka soitti juuri kaupungista. Ajattele, hän purjehtii\ntänne... Kokonainen seura on mukana, ajattele, myöskin Sulo Nukkanen!\nJa sitten me taas musiseeraamme. Ja nythän on kohta jo krapujenkin\naika. Ja sitten, niin ... olet oikeassa! On katsottava, missä\nkunnossa on dilli-penkki. Oo, ajattele, miten ihanaa ja herkullista\nsiitä tulee -- meidän krapujuhlastamme...\" Vielä loitompaa hän\nhuiskutti kädellään ja helähytteli sopraanollaan: \"Älä huoli,\njöröjukka, minulla on valmiina liebfrauenmilchiä ja snapsit.\nHoitele sinä vain maitokannuasi, sitä 'elämän ihaninta eliksiiriä',\nha-ha-ha...!\"\n\nAntti Jeremias ei puhunut koko päivänä yhtään sanaa. Hän tunsi\njälleen purjehtineensa tämän elämän ulapalla Skyllasta Karybdiihin.\nJa purjeena oli ollut oikeastaan vain pienenpienoinen onnennäky --\nLeena-neitsyen sinikukillinen esiliina.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\n\n1.\n\nTuulensuun saariston kesälinnut kerääntyivät vähitellen kaikki\nentisille pesimäsijoilleen.\n\nTuskin oli Akseli Haikan purjevene saapunut Nukkasineen ja Olli\nKarttuineen, joka palasi tapailemaan Elsa Varjalaa, kun yht'äkkiä\neräänä aamuna Aape Katteluksen kalamaja tuprutteli piipustaan\nsavukiehkuroita, yhtä iloisesti kuin Aape itse olisi pöllytellyt\nsikariaan omalla katollaan.\n\nMutta siellä haki venelaiturilta vettä -- nainen! Linda Lehtinen\nsen ensimmäisenä näki. \"Ei se näytä se lehtorikaan olevan pelkkä\nhaikutorvi -- naisihminen sillä on nyt völjyssään\", hän juoksahti\nsuhahtelemaan rehtorille.\n\nAntti Jeremias taivalsi kuistilleen, löi molemmat kämmenensä sen\nkaiteelle kuin saarnaansa alkava pappi saarnastuolin laitaan. Vai\nniin, tjaa! Aikoiko se \"luciferiaaninen henki\" häpäistä säädyllisiä\ntapoja oman rehtorinsa silmäin edessä ja lisäksi koko kansan nähden?\n\nJa hän näki omin silmin. Aape laskeskeli jo verkkojaan ja\nsoutajana oli, herra-paratkoon, nainen, kevyesti puettu, kukaties\nuimapuvussa...!\n\nTämäkö vielä? Hän oli -- luovuttuaan maidon hakumatkoista --\nkiertänyt kuin kolportööri siivoamassa ihmissydämiä. Kokonaiset\niltayöt hän oli vahtinut riivatun Valten edesottamisia. He, Olivia\nKelhä ja Valte, olivat jatkaneet yhä röyhkeämmin tapailemisiaan.\nKyllä hän sen tiesi, että tuo lurjus souteli Oliviaa saarten suojassa\nTuulensuun niemen takarannalle ja sitten ... ei muuta kuin mökkiin,\nvieraisille muka...\n\nHän oli ottanut Valten kuulusteluun ja uhannut taaskin erottamisella\nnoita molempia syntisiä. Mutta mitäs tämä sen syötävän mies? \"Jaa,\njaa, sitä lemmen kauhistavaa voimaa\", oli tuo öykkäri ruvennut\nlavertelemaan, \"se se langettaa oppineet filosofit, naisvihaajat,\npipit ja papit, moukat ja herrat, kuten harakatkin niissä\nriiuupuissaan, ha-ha-ha...\"\n\nVai taaskin! Tuo \"harakan riiuupuu\"... Tuo rakkari oli räpytellyt sen\nkohdalla silmiään ihankuin olisi jotain tarkoitellut.\n\nAntti Jeremias tunsi olevansa käpälälaudassa. Hän pelkäsi sittenkin\ntuon lipparin aikovan skandaalia isäntäänsä vastaan. Eikä hänen ollut\nauttanut muuta kuin jatkaa vahtimistaan, saadakseen tuon parin kiinni\njulkijumalattomasta teosta.\n\nHänen moraalista tahtoaan ei totellut enää edes tämä kansa. Ei, se\nteki valtoimenaan syntiä. Ja sitten -- harasi ojennusta vastaan kuin\nmäkättävä pukki.\n\nHyvänhyvyyttään hän oli omin käsin soutanut Kähärille. Pojanjulli\nsouti parhaillaan lavealla salmella uittaen tammaansa Niittysaareen\npäin kesälaitumelle. Hän oli mennyt taloon odottelemaan.\n\nSiellä Elsa-neiti istuu kasvitarhassa hoitelemassa onnetonta\nVenla-tyttöä, joka yhä näyttää oljentelevan elämän ja kuoleman\nvälillä. Ulla-rouvakin tunnustaa levottomana huokaillen: \"Ei tässä,\nhyvä rehtori, enää muu auta kuin taivaan ihme.\"\n\nEmännät tulevat tervehtimään. Supisevat vahingoniloisina hänelle\nkuin saadakseen itselleen puoltajan \"herra rehtorista\". Loviisa\nhurskastelee: \"Pitkähän se on ... vaivaisen kuolema, oh-hoi-jaa...\"\nristien leveät kämmenet vatsalleen. Veera suihkaisee suoraan korvaan:\n\"Niin, niin se käy, rehtuor' hyvä, kun kuhtutaan piru, en paremmin\nsano ... lapsi paran tautivuoteelle.\"\n\nMutta rehtori Nevanperä on ainakin avioliittokysymyksessä jyrkästi\nUlla-rouvan kannalla. Aatun palattua hän kutsuu pojan ja emännät\ntupaan. Pojan oli naitava tyttö, jonka hän oli saattanut häpeään.\nNäin hän puhuu koko arvovallallaan.\n\nMutta mitäs kehtaa Loviisa vastata aivankuin muka itsekseen\nmurmatellakseen? \"Ovatpa nuo jo muutkin, ryökinät ja rouvat ...\ntässä saarnanneet, jotta kaarnat katosta tippuu...\" Veera puolestaan\ntökkäsi poikaa kylkeen usuttaen tätä sanomaan jyrkät sanat.\n\nEikä pojanjulli osaa muuta kuin rehvastella emäntien vallan alaisena.\n\"Niin, joo\", hän muka miehisteleiksen, \"mutta kun tuota naisihmistä\non kolomasti kahtottava -- vakussa, rippikoulussa ja morsiaimena, ei\nniistä muuten tiijä, tuota...\"\n\nHän, rehtori, oli käyttänyt yhä kovempia sanoja. Mutta silloinkos\npoika oli äitiensä silmäniskuista yltyen jurahtanut rutosti: \"Nainen\nhuolii, mutta mies se on joka nai, jos nai.\" Sanonut ja jönkinyt\npellolle.\n\nVetelyyttä, kehnoutta, edesvastuun puutetta, öykkäriyttä -- sitä\nalkoi olla koko tämä kansa, jota hän oli puheissaan ylistänyt\n\"Kalevalan jalohyveiseksi sukukunnaksi\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällä hetkellä, Aape Katteluksen riettaillessa rehtorinsa puhtailla\nvesillä, nuo tappiot tulevat taas kirveltävinä Antti Jeremiaan\nmieleen. Eikö hän ollut uhrannut ainoata iloansa, omaa runollista\n\"raitinristiänsä\", pitääkseen hengenmiekkansa terävänä ja puhtaana\ntätä maailmaa vastaan. Ja hän oli pysynyt lujana. Hän yritti olla\ntuntematta, pellonpientareita kulkiessaan, angervon huumaavaa\ntuoksua. Se muistutti häntä Leenasta. Sen värikin oli heleän\nkellervä kuin tuon neitosen hipiä solevalla kaulalla. Hän oli\ntukahtua salaiseen ikäväänsä. Mutta hän kuoletti sittenkin sydämensä\nja aistinsa. Hän valvoi pitkälle yötä. Ja kun hän nukkui, tuli\ntuo soma tyttö häntä vastaan tuttua polkua pitkin sinikukallinen\nesiliina suloisissa, somasti rypistyneissä poimuissa, joista tuntui\nvielä keittiön ja monen kiireellisen askaren tuoksua. Eikä hän\ntaipunut sittenkään aamun tullen Lindan tarjotessa hänelle kannua\nja valitellessa omia kiireitään. Ei, hän tahtoi todistaa itselleen\nja muille, että laittamaton oli hänen vaelluksensa, siveellinen,\nvaikkapa turhantarkkuuteen saakka.\n\nYksin hän sai olla ja elää omassa perheessäänkin. Kyllä nyt näet,\nSulo Nukkasen tultua, Nelli-rouva osasi sekä valvoa että nousta\nvarhain. He kravustivat. Ja mertoja piti kokea kerran iltayöstä,\nkerran keskiyöllä ja kolmannen kerran aamuhämärissä, jotta muka nuo\nsakramenskatun harriaiset eivät karanneet merrasta.\n\nHiivatti! Totta totisesti -- hän kirosi näin julmetusti ja ääneensä\nensi kerran miehuutensa aikana. Synti, riihaton synti vietti\nkaikkialla riemuvoittojaan. Koko tässä perheessä, koko pitäjässä,\nkoko Tuohikaupungissa ei ollut enempää kuin yksi vanhurskas -- Antti\nJeremias Nevanperä.\n\nYli tyynen veden pinnan kuului samassa hänen korvaansa naisen naurua.\nMitä kummaa? Se oli syvää ja metallinkaikuista, raikasta... Se\nkuulosti tutulta. Ja koko tuo pään asento? No, johan se, tuo nainen\n-- viittasi hänelle paljaalla käsivarrellaan...? Mitä -- Kirsti\nAunola, Lucina, naisasianainen, suffragetti, ynnä Aape -- kissa ja\nkoira yhteisellä apajalla... Vai!? Kyllä minä teille näytän!\n\nMyrskytuulena Antti Jeremias syöksyy valkamaan hattua ja takkia\nvailla, vanhojen housujen purjehtiessa mukana höllissä henkseleissään.\n\nNyt oli hänelle tullut lopultakin hetki, jona hän oli syytävä\ntulta ja tulikiveä kuin taivas itse tässä riettaassa Sodomassa ja\nGomorrassa!\n\n\n2.\n\nOli vaikeata alkaa. Aape istutti hänet pienelle kuistilleen kuin\nmuina miehinään. Lucina toi tyynin hymyin kupit ja pannut ryhtyen\njärjestämään aamukahvia pöydälle. Antti Jeremias tunsi epäröivää,\nkateudensekaista ihmetystä. Oli se sentään hiivattia, että tuollainen\n\"vapaarakkaus\" -- sanalla sanoen riettaus! -- noin nuorensi ja\n_kaunisti_ harjoittajiaan, kuten tuotakin häpeämätöntä paria. Missä\noli siveellinen oikeudenmukaisuus, missä, hitto vieköön?\n\n\"Olit kai taas siellä Lapissa päin ... tutkimassa niitä käpyjäsi\nja...?\" hän sai vihdoin takaltaneeksi.\n\nAape iski rikoskumppanilleen koirankurisesti silmää: \"Sitähän me\nvain -- sitä elämän tuhatsuomuista käpyä...\" Eikä muuta, kuin nauroi\nvain ärsyttävän herevästi. \"Me? Yksissä matkoissako te...?\" Antti\nJeremias tapaili rikoksen ydinpaikkoja. \"Yksissä, hyvä veli, luonto\nnäätsen leikkii meillä emmekä me luonnolla\", Aape jatkoi. Mutta yhtä\nröyhkeä oli nainen. \"Niin, herra rehtori, monet ovat kutsutut, mutta\nharvat valitut -- rakkauteen nimittäin\", hän hymyili ja käänsi muka\nviehättävästi ylpeillen sormensa päät omaa rintaansa kohti.\n\n\"No, mutta, tjaa, tuota ... mutta tällaista peliä minä kyllä en\nsaata ymmärtää, en käsittää, sehän on...!\" Sanat \"rietas\", \"häpeä\",\n\"kauhistus\" pyörivät jo Antti Nevanperän kielellä. Mutta Aape\njatkoi hänen lausettaan: \"Niin on -- oikeata uhkapeliä tämän elämän\npelipöydällä!\"\n\n\"Toisin sanoen\", kävi Antti Jeremias purevaksi, \"vapaarakkautta,\ntuota...\"\n\n\"No, melkeinpä\", naurahti Aape. \"Me olemme näet pidättäneet kumpikin\nitsellemme oikeuden erota, jollei parissa kolmessa vuodessa\nilmesty potraa poikaa tai tyttöä. Sillä todellinen perhe syntyy\nvain rakkaudesta ja lapsesta eikä kummastakaan erikseen. Sellainen\nparakraafi olisi sinunkin, veli hyvä, aikoinasi pitänyt...\"\n\n\"Minun, _minun_!\" Antti Jeremias oli ponnahtanut pystyyn. Ja\nhänen höllät housunsa lepattivat herransa sisäisestä suuttumuksen\nmyrskystä. \"Minä varoitan sinua puhumasta teidän 'suhteestanne' minun\nlaillisen avioliittoni yhteydessä, josta ei _minun_ periaatteeni\nmukaisesti koskaan erota!\" Hän harasi vasemmuksellaan tukkaansa ja\nkouraisi oikeansa lujasti henkselin viilekkeeseen.\n\nNiin hän tunsi seisovansa hyveen loistavana majakkana synnin\npimeässä yössä. Mutta Aape vain tokaisi: \"Yhtä laillinen on meidän\navioliittomme, hyvä veli. Haluatko nähdä sen päälle kirjat ja kartat?\"\n\nJotain sammui tänä hetkenä Antti Jeremiaan sisäisestä majakanvalosta.\nNyt hän ei enää edes halunnut mitään ymmärtää, kuten ei\nylimalkaankaan kukaan päänsä seinään lyönyt mies.\n\n\"Niin, rakas rehtori\", selitti Lucina, \"meidät vihittiin äitini\nkodissa, ja sitten me matkustimme Aapen paratiisiin, Lappiin,\nhäämatkalle. Oi, miten siellä oli ihanaa...\"\n\n\"Saan onnitella\", rehtori vihdoin kumarsi, varovasti ja kankeasti\nkuin olisi kantanut paria tynnyrinsäkkiä jyrkkää myllysiltaa\nylöspäin. Ja hän istuutui, sanoen pitkän tovin jälkeen harvakseen\nja arvokkaasti: \"Tosin minä en näihin saakka -- periaatteessa --\nole halunnut kouluuni avioliitossa olevia pareja. Se kun nyt on\nlopultakin sillä tavalla, että aviolliset velvollisuudet hajoittavat\nnaisen harrastusta kouluun nähden ja... Mutta tässä tapauksessa\ntietenkin...\"\n\n\"Ei mitään poikkeusta, herra rehtori\", puhui Lucina. \"Olemme\nsopineet Aapen kanssa, että tulen pyytämään eron kouluvirastani\nomistautuakseni kokonaan perheellemme.\"\n\n\"Ajatuksenne on oikea\", rehtori harkitsi, \"niin sanoaksemme\nideaalisesti. Mutta kun otamme huomioon teidän erinomaisen\nopettajataitonne, rouva, tuota ... rouva Kattelus ja lisäksi\nlehtorinvirkojen alhaisen palkkauksen, jonka varaan...\"\n\nAape nauroi. Nyt hän jo alkoi räiskähdellä. \"Siinäpä se juuri on,\nvirkaveli, että minä aionkin, minä vanha paksupäätoukka, ruveta\npiruuksissani rakkauden, marttyyriksi! Katsos ... tämä rakas\nlapsivihollinen ja perhevihollinen tasavaltamme ja yhtä rakas\nlucinalainen naisasialiikkeemme ovat 'vapaan kilpailun' nimessä\ntehneet miehiselle virkamiehelle mahdottomaksi viljellä sitä ainoata\ntervettä ja luonnollista perhemuotoa, jossa nainen synnyttää ja\nhoitaa perheen ja mies tekee työtä. No, minä rupean sijaiskärsijäksi\ntämän tyhmyyden kunniaksi! Teen _kaksin_ verroin työtä ja\nelämmepä tarpeen tullen niukuin naukuin kuin talviset varpuset.\nSitäpaitsi, minä vaikka keksin heinälle ja ohralle ja perunalle\nuusia tuhohyönteisiä, näille vastamyrkkyjä ja myrkkyjä varten\nvastamyrkkytehtaita pitääkseni yllä tervettä avioliittoa keskellä\ntätä 'hyödyllistä rappiotamme'.\" Aape teikaroi kepeillä jaloillaan.\nTaputti ohimennen rouvaansa poskelle. Innostui, pyörähteli ja\nräiskähteli taas. \"Kun kerran tässä me, eräs ikäimpi ja eräs\nvanhapoika, olemme päässeet karkuun pilalehtien palstoilta avioliiton\nkiirastuleen, niin varjelenpa sen, hitto vieköön, sellaisena, kuin\nse kerran apinan leipäpuun varjossa on syntynyt. 'Se on siunaus ja\nlohtu! Ja se olkoon myöskin rauha.' Olkoon se myöskin uhkapeliä --\naviollisten kriisien ja onnenaikojen ikuista rytmiä. Mutta suojeltu\nja varjeltu sen tulee olla, sillä se on luova voima miehen työlle\nja naisen hedelmällisyydelle, sanalla sanoen 'pyhä tuli intohimojen\nalttarilla', käyttääkseni erään virkaveljeni korkealentoista tyyliä,\nha-ha-ha... Olenpa joka tapauksessa pelastanut erään 'suffragetin'\nLucinoitten, Teklojen ja sensellaisten kanatarhasta. Mutta huomaa,\nrouva Kattelus, Lucinana pysyköön sinun nimesi -- varoitukseksi\njälkeentulevaisillemme!\"\n\n\"Älä, älä sinä pauhaa, senkin lurjus, senkin 'Uhkapeli'...\", heristi\nKirsti-rouva sormeaan.\n\n\"Siinäs sen kuulit!\" Aape remahti. \"Minä en ole enää Harhanäky,\nvaan Uhkapeli eli... Onnen poika!\" Ja he, nuo myöhäisrakkauden\nhullaantuneet uhrit, suutelivat toisiaan oman rehtorinsa nähden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntti Jeremiaan soutaessa takaisin omalle puolelleen hitaasti ja\nviivytellen vene lopulta pysähtyi pitkäksi ajaksi paikalleen.\nSalmessa kulkeva juohea virta painoi sitä hiljalleen ulapalle\npäin, niin että Tuulensuun niemenkärjitse tuli näkyviin siintelevä\nMaailmanportti. Tuonne sentakaiseen autereeseen tuijotellessaan hän\nsai päänsä täyteen ouruilevia ajatuksia.\n\nNäiden yläpuolella liikkui Aapen sanoja: \"...sillä todellinen perhe\"\nja \"rakkaus\" ja \"lapsi\", vieläpä \"siunaus\" ja \"rauha\". Ja hänen\nsydäntään yltyi pakottamaan kaihertava ikävä, halu paeta tuonne pois\npäin ... Lipakonlahteen, josta nousi polku hänen \"raitinristilleen\".\n\nHän oli tänä hetkenä melkeinpä näkemäisillään, ettei hän omassa\nhedelmättömässä aviossaan ollut enempää kuin narri, jolle ketkä\ntahansa Nukkaset saivat takana päin nauraa.\n\nNuori, kellerväkylkinen koivu, joka kasvoi Lipakonvuoren juurella\nautuaana ilmestyksenä vasten kovaa, harmaata kallioseinää, häivähteli\nhetken hänen ajatuksissaan jonkinlaisena vertauskuvana siitä, mitä\nkauneutta saattaisi hänelle tarjota Leena, hyvän ja terveen maaseudun\nkasvatti, joka jo ikäänkuin synnyltään ja kasvultaan kuului siihen\nsamaan maailmaan kuin hänkin, myllärinpoika, luojanluomien polkujen\ntaivaltaja ja jyväsäkkien kantaja.\n\nMutta nämä mielenhauteet eivät päässeet hänessä selväksi ajatukseksi.\nOli jos jotakin kamaa -- vaivalla päähän uurrettuja opinkaavoja,\narvoasemaa, moraalisia \"ideaaleja\", joilla hän oli huomaamattaan\nkoristellut koko elämänsä ulkokultaisuutta. Oli \"säädyllisyyden\"\npakkopaidan riekaleita, häpeän pelkoa, jos jotakin, mikä kaikki --\nmyllärinpojan synnynnäisen jukuripäisyyden ohella -- pani hänet\nitsepäisesti tappelemaan lapsellista ja yksinkertaista sydäntänsä\nvastaan.\n\n\"Avioero\", se se Aapen äskeisistä sanoista sai hänet nytkin\nkauhistumaan kapinallisia ajatuksiaan. Mitään sen häpeällisempää hän\nei osannut edes kuvitella.\n\nJa siinä sitä taas oli melkein ennallaan Antti Jeremias Nevanperä,\nkolmen laudaturin maisteri, rehtori ja koko tämän pitäjän hengenvalo!\nNiinpä hän puristi lujasti kämmenensä airojen pyyryihin. Ja varmoin\nvedoin lähestyi pian Neitsytniemen valkamaa vene, jonka kokkaan oli\nmaalattu sen nimi sinisin kirjaimin. Eikä tämä nimi voinut olla\nmikään muu kuin ... _Nelli_.\n\n\n3.\n\nVihdoin oli Nelli-rouvalla ja Sulo Nukkasella sumpussa krapuja täysi\nmäärä -- koko kesäsiirtolan ja keijärveläisten varalta.\n\nIlona-rouva oli ajanut kieseillään maanteitse. Tytär, Sirkka,\nratsasti tapansa mukaan mielikkihevosellaan \"Hulmuharjalla\" eli\n\"Hulmulla\" oman raisun luontonsa mukaisesti. Kaharin-talon naiset ja\nOlivia-neidin oli Olli Karttu hakenut Akseli-herran purjeveneellä.\nMutta Valte, vahtimestari, hyöri huvilalla niin sanoaksemme\npaistinkääntäjän virassa eli kravunkeiton erikoistuntijana sekä\njuoksupoikana, joka sai armosta istua aikanaan juhlapöydän nurkalla,\njosta hän Nelli-rouvan silmäniskusta täyttelee snapsi- ja viinilaseja.\n\nLavealta yläparvekkeelta oli seuralla välkeän komea näköala.\nMaailmanportista kohoavien vuorten taakse leviää mahtava\nauringonlaskun loimo. Tämä levittää tulenpalavan hehkunsa laajalle\nkirkonkylää kohti, joka Kokkovuoren rinteiltä paistaa tänne saakka\npunaisine, valkeine ja keltaisine taloineen. Ja koko Kirkkoselkä\npunertaa, aivankuin tulipalo pohtaisi sitä pohjia myöten.\n\nNelli-rouvan tyylin mukaisesti istutaan \"boheemissa\"\nepäjärjestyksessä. Arkkitehti Haikka on joutunut Keijärven\nIlona-rouvan rinnalle, jonka harmahtavat hiukset kihartuivat yhäkin\nviehkeästi korvallisilta tehostaen eloisten silmien ja vieläkin\nrusottavien poskien viehättävyyttä.\n\nRouva katselee pöydän yli luoksepääsemättomän jäykkänä istuvaa\nSirkka-tytärtään, hymähtää ja kuihaisee vierustoverilleen: \"Minäpä\ntein suuremman skandaalin jo tyttökouluni alaluokilla kuin Sirkka\nparka teidän laiturillanne, herra arkkitehti.\" Haikka hymyili kysyvän\nkohteliaasti. \"Ajatella, meidän opettajattaremme kyseli meiltä eräänä\nkeväänä, miksi me kukin halusimme tulla. No, ja vierustoverini\nhelähytti omalla vuorollaan: 'Opettaja, minä tahdon tulla mammaksi!'\nMutta minä en halunnut jäädä pekkaa pahemmaksi. Minä nousin ja\nkimitin henki kurkussa: 'Minä tahdon tulla _ensin_ mammaksi ja sitten\nvielä _rouvaksi_!' Ja siitä se ... luutunut vanhapiika pani minut\nnurkkaan häpeämään. Olin näet sekoittanut 'mamman' ja 'rouvuuden'\naikajärjestyksen!\" Haikka nauroi iloisesti. Rouva kuihaisi entistäkin\nhiljempää: \"Katsokaahan, Sirkkakin luulee nyt joutuneensa 'nurkkaan\nhäpeämään', ja siksi hän on noin umpimielisen ylpeä. Nähkääs, nuoret\ntytöt luulevat vihaavansa 'häntä', joka 'ensiksi' tulee. Se kevät, se\nkevät...\"\n\n\"Ja me vanhapoika-houkat! Hyvä rouva, tänä hetkenä tunnen itseni\nkoulupojaksi, joka on tullut 'hänen' kotiporttinsa eteen eikä uskalla\nkatsettansa kohottaa hänen puoleensa\", Haikka kuiski. Ja Ilona-rouva\nnauroi raikkaasti: \"Hyvä merkki ja ... vaarallinen merkki, herra\narkkitehti!\"\n\nNuori pari Kattelus ilmestyi seuraan. Ja siitä alkoi puheensorina,\njosta ei ollut tulla loppua. Onnitteluja, kyselyjä, maljoja. Mutta\nisäntä ei pitänyt maljapuhetta, koska hän ei maljaa ottanut,\nvaan istui etenkehtaisesti krapuansa napostellen, poissaolevana,\nhajamielisenä.\n\nHän oli tehnyt järkyttävän huomion. Leena-sisäkkö, jonka Nelli-rouva\noli pyytänyt Lindalle avuksi, oli tuonut krapuvadin pöytään, niiaten\nkoreasti herrasväelle. Kiusaus, jota vastaan Antti Jeremias oli\njalosti kamppaillut, oli tullut hänen omaan taloonsa. Ja nyt se vasta\noli oikea kiusaus ja viettelys, sillä hänen täytyi tänä hetkenä\nmyöntää sisimmässään -- vieläpä selvällä järjellä punniten -- että\njuuri tuota aneitoa hän oli sanomattomasti ikävöinyt, että hänen\nmielensä -- halasi häntä, kukaties hyväillä, sulkea syliinsä...\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"No, mitenkäs nyt suu pannaan, naisvihaaja Aape\", käärmeili leikin\nvarjossa Rebekka, \"kun itse jouduit tohvelisankariksi kaikkine\nviisauksinesi?\" Seura ilakoi, nauroi. Mutta Aape näytti olevan\nentisenlaisensa sanamestari.\n\n\"Minä tunnustan\", hän sanaili, \"että lukuunottamatta eronneita\nelävänleskiä nainen on viisauden pöllö meidän, luomakunnan herrojen,\nrinnalla!\"\n\n\"Ho-hoo, ho-hoo\", kiersi nauru pöytää.\n\n\"Nimittäin kavaluudessa langettaa meidät, mies parat. Mutta siihen se\nviisaus loppuu.\"\n\n\"Vanha juttu, homehtunutta viisautta!\" huudettiin.\n\n\"Onpa, onpa\", Aape myönteli. \"Mutta eräs pyhä kirja tekee\nsiitä väärät johtopäätökset. Että muka Eeva on luotu Aatamin\nkylkiluusta. Koira syököön, nainen on aa ja alku, ja me, tämän\nelämän pojannallikat, olemme syntyneet peräkanaa hänen helmoistaan.\nKatsokaas, _kehittynein_ eläinmuoto syntyy aina viimeiseksi,\nhi-hi-hi...\"\n\n\"Hölyn pölyä\", halveksi Rebekka. \"Älä sure, rakas kollega, sinussa on\nniin paljon epänaisellista, että sinä alat olla meidän vertaisemme\ntyhmyydessä eli, kuten sanotaan ... rakkaudessa!\"\n\n\"Osaako tällainen neropatti uskollisesti rakastaa edes aviossa?\"\nhymyili Ilona-rouva. \"Osaa, osaa!\" todisti Lucina Aapen puolesta.\n\n\"Etten minä ole nero, sen todistaa, hyvä rouva, juuri minun\navioliittoni, sillä nerous on huvittavaa sairautta, joka ei\nylimalkaan siedä avioliittoa. Ja mitä tulee uskollisuuteen...\"\n\n\"No, no? Kuulkaa!\" huudettiin.\n\n\"Luonto ei sitä kiellä eikä myönnä. Se ei tiedä muusta kuin elämästä\nja elämän synnyttämisestä. Eikä kukaan rakasta väsymättä, paitsi\nkukko, joka tekosensa tehtyään yhä vain kiekuu, kuten jo vanhat\nlatinalaiset väittivät.\"\n\n\"He-he, kylmeneehän se, kun likalta lätyt loppuvat, sanotaan\nHyrkkölässä\", kuihaisi Olivia-neidin korvaan Valte, joka oli\nistahtanut kaiteelle hänen taakseen.\n\nMutta Aape ei päässyt hävyttömyyksilläänkään irti tästä ikuisesta\nkysymyksestä. Olli Karttu, joka istui Elsa Varjalan vieressä, iski\nvakaaseen tapaansa: \"Mieheltä täytyy voida vaatia yhtä ehdotonta\nuskollisuutta kuin naiseltakin.\"\n\n\"Ai, ai, hyvä veli\", arkkitehti puhui, \"mutta meillä kun on se\nriivatun himo, valloittaa uusia ja uusia linnoituksia!\"\n\n\"Teilläkö muka?\" sinkosi pöydän yli Sirkka määrättömän halveksivasti.\n\n\"Minä vaadin mieheltä puhtautta, puhtautta ennen ja jälkeen\",\nhuudahti Rebekka.\n\n\"Minkä jälkeen?\" hihitti Sulo Nukkanen, joka istui emännän kanssa\npöydänkulmauksessa.\n\n\"Minä tarkoitan, ettei miehellä ole oikeutta häitten jälkeen tarita\nentisiä seikkailujaan vaimolleen, muka hauskoina juttuina. Ei, hänen\ntäytyy olla _yksiavioinen_ jo ennen naimistaan ja sen jälkeen,\nsanon minä!\" Rebekka oli punertunut ja vihertynyt poskiaan ja\nsilmänalusiaan myöten.\n\nAntti Jeremias oli istunut yhä myrtyneempänä. Suupielet olivat\nvenähtäneet alaspäin syvästä vastenmielisyydestä koko seuraa kohtaan.\nKrapu maistui kitkerältä kuin haavan kuori, se kun näet ilman snapsia\non yhtä jälyä kuin moraali vailla elämäniloa.\n\nMutta Leena kantoi uutta krapuvatia pöytään. Isäntä valostui\nhetkeksi. Hänestä tuntui, että neito katsahti ymmärtävästi, melkein\nkuin kutsuvasti. Ja hänelle tuli kuuma olo. Hänen täytyi nousta, muka\nihaillakseen komeata auringonlaskua. Mutta keskustelu ei lakannut.\n\n\"Oi, oi, rakas Rebekka\", hymähteli Lucina, \"varo sinä vanhaa\nSchopenhauerin hävyttömyyttä, että meillä naisilla on pitkä tukka ja\nlyhyt järki\".\n\n\"Vielä mitä!\" kuului Nelli-rouvan sopraano. \"Meillähän on nykyisin\nlyhyt tukka ja sitä vastaa tietenkin ... pitkä, noin pitkä järki...\"\n\n\"Vielä parempi olisi pitkät hiukset ja suuri järki, katsokaahan\",\nIlona-rouva sipaisi leikillään vanhanaikaisella nutturalla olevia\nhiuksiaan.\n\n\"Mutta voi sinuas, Rebekka Kokkoila\", Aape nosti yhä riehakkaampana\nlasiansa, \"ajattele, että ankka, helmikana ja kanarialintu ovat\nluonnossa uskollisesti yksiavioisia, mutta kesyynnyttyään heittyvät\nhaaremin iloihin. Ja, sinä, sinä olet yhä kesyttämätön kuin\nvillipeto!\" Taas sanaili Valte lomaan kansanomaisia viisauksiaan:\n\"Niin että sitä kun on yheksääkymmentä yheksää eri lajia\", hän puhui\nniin kuuluvasti, että koko seura sen kuuli. Mutta Olivialle hän\nkuihaisi lisäksi: \"Ja meillä kun ollaan jo toisella sa'alla...\"\n\n\"Niin, niin, siinäpä sitä ollaan!\" Rebekka keksi loistavan päätelmän.\n\"Te miehet, te tartutatte yksinpä viattomiin luontokappaleisiin oman\nhaureutenne, te, te...\"\n\nNyt vasta kelpasi nauru. Aape tuskin sai sananvuoroa. \"Oikein,\noikein, sinä uusi Ellen Key, Ellen Hagen ja Kitty Kolderup! Mutta\netkö ole huomannut, että noita haureellistuneita kanoja hoitelevat\njuuri naiset, ja kanarialintuja sinä pidät itse kamarisi akkunalla...\"\n\n\"Niitä on vain kaksi, _kaksi_, sanon minä\", kimitti Rebekka kiukusta\nsuunniltaan. Nousi ylös huulet värehtien ja takoen pöytää pienillä\nrystysillään. \"Ja ne ovat, sen takaan, uskollisia toisilleen\", hän\njulisti. Mutta oli samassa pillahtamaisillaan itkuun koko tämän\nmaailman pahuuden tähden.\n\nAape näytti yht'äkkiä käyneen vakavaksi. Hän harppasi Rebekan luo,\notti tätä hyväillen vavahtelevasta olkapäästä, nosti vasemmallaan\npikarinsa: \"Totta puhuen ja summa summarum, rakas herrasväki\",\nhän puhui hymyn ja vakavuuden välimailla, \"ulkopuolella miehen\nja naisen rakkautta ei ole mitään elämää. Ja me miehet olemme\nuskollisuuden kruunu, sillä me kykenemme pettämään luonnon ja oman\nluontomme ollaksemme rakkaudessamme uskollisia. Ja me petämme sen\nhyvyydellä, hellyydellä, toveruudella ja -- joskus -- suloisella\ntietämättömyydellämme, kuten veljemme Antti Jeremias.\"\n\nIsäntä kohotteli olkapäitään halveksivasti. Ja Aape käänsi puheensa\nnaisiin. \"Mutta nainen -- hän on synnystään saakka luonnon\narmoittama, koska hän on uskollinen luonnon ja oman iki-ihanan\nsydämensä armeliaasta _pakosta_. Lukuunottamatta tietenkin eräitä\npatologisia poikkeuksia, joita sanotaan ilotyttötyypeiksi... Vai\nmitä, rakas emäntämme?\" Loppukysymys singahti yht'äkkisenä ja\nkärkevänä.\n\nNelli-rouva oli vähältä hämääntyä. Hänen kätensä oli näet jostain\nsyystä eksähtänyt Sulo Nukkasen polvelle. Ja nyt se sävähti\nhermostuneena pöydänkulmalle. Mutta Aape joi yleisen riemun\nvallitessa emännälle kiitosmaljan. Ja juhla näytti jatkuvan autuaassa\nrauhassa.\n\n\n4.\n\nAntti Jeremias on tehnyt asiaa työhuoneeseensa. Täältä hän kiertää\nkeittiöportaille. Kuulostelee hetken epätietoisena. Kiukustuu omaan\nitseensä. Veältää tukkaansa melkein tukistamalla. Ja lähtee --\npakomatkalle.\n\nHän harppaa yli keittiönpuoleisen pihalaikan. Kahlaa pensaikon läpi\npetäjikköön, jonka takaa tulee vastaan sananjalkojen poluton metsä.\nTätä hän haamii eteenpäin sokeassa vimmassa. Hänen täytyi päästä\nomille poluilleen. Mutta päinvastaiseen suuntaan kuin tällä hetkellä\nhänen sydämensä halasi. Hänellä kun oli yhä sellainen usko, että\ntaivastietä taivallettaessa oli tapeltava joka hetki ja ankarasti\nviettelyksiä vastaan.\n\nMutta tappelivatkos muut -- nuo maailmanlapset, kravunsyöjät,\nsnapsiennappaajat ja viininlatkijat? Hän ei viitsinyt edes vastata\nomaan kysymykseensä. Häntä vain kiukutti tällä hetkellä niin\ntulenpeevelisti, aivankuin yksinäistä yökollia, joka sai aitanovien\n_takaa_ kuulostella lämpöisen kesäyön kukertavaa naurua, kuiskauksia\nja onnellisia huokauksia.\n\nKuin sumusaatossa kulkivat tämäntapaiset ajatukset hänen aivojensa\nläpi. Ja hän vain marssi, hikosi ja marssi, pää hatuttomana, tukka\nharrillaan kuin harjakkaalla leijonalla, joka etsii kenet hän nielisi.\n\nNeitsytniemen herran palatessa kierrokseltaan, aamunnousun jo\nvaalistaessa himmennyttä salmentakaista rantaa, hän tuntee kuin\ntunteekin oman tutun polkunsa jalkainsa alla. Ja hetken kuluttua,\nkuin Maahisen silkkipaitainen tytär -- nimittäin vaaleassa\npyhäpuvussaan -- astelee häntä vastaan Leena-sisäkkö Keijärveen päin.\n\nSiinä se nyt oli hänen pakonsa synnin tieltä poispäin. Mutta ei hän\nenää olisi aikonutkaan paeta, sillä ankara ravaaminen ryteikköjä\npitkin oli kuumentanut hänen aivonsa houreisiksi. Hän oli enemmän\nkuin humalassa. Hän oli autuaasti hullu, jonka eteen itse Taivas\nlähetti tuon suloisen liehtarin ja oli itse hänet paratiisillisilla\nelokuun tuoksuilla ja juovuttavalla nektarillaan hurjistanut\nrohkeammaksi leijonaa. Jos hän olisi tällä erää kyennyt kaivamaan\nfilosofisten aivojensa aarteita, olisi hän varmaan tehnyt sen\nmerkillisen havainnon, että kieltäymyksen maljasta juotu vedenkirkas\nja karvas viini humallutti hurjemmin kuin mikään imelä myrkky\niloisessa pitopöydässä.\n\nMutta ei hän nyt mitään ajatellut. Hän vain näki ja tunsi. Niityt\nja pientareet olivat leikatut, ja ne olivat kaukana. Mutta huumaava\nangervon tuoksu lehahtaa häntä vastaan Leenan hiuksista ja\nhengästyneiltä parmailta.\n\nTuo nainen nauraa paistavin hampain, mutta arasti, pelästyneenä, ja\nkuitenkin hänen huulensa puuntavat kuin vadelmat päivänpolttamalla\nrinteellä. Ja sen pelossa on ujoa pakenemista. Mutta se ei näytä\npääsevän paikaltaan. Eikä Antti Jeremias muista yhtäkään suurista\nmoraalisista käskyistään.\n\nNiinpä hän, rehtori Nevanperä, hän -- haamaisee neitoa ranteesta\nja veältää viettelijättären voimakkaasti puoleensa, niin että tämä\ntupsahtaa ja töksähtää hänen rintaansa vasten. Eikä se aiokaan\nriistäytyä irti. Ja samaa kyytiä mies painaa huulensa tuoksuvaa\nhipiää vasten. Sattuiko se, tuo suudelma, poskelle vai kaulalle vai\nhuulten tienoille, ei Antti Jeremias tiedä eikä välitä tietää.\n\nHän vain jää seisomaan pää pyörällä, huojuen, kuten luultavasti\nkerran eräs suuri profeetta laivankannella valaskalojen kiertäessä\nympäritse myrskyistä ulappaa.\n\nMutta sydämessään on Antti Jeremias kaukana valaskalojen uhkaavasta\nkidasta. Hän on vain onnellinen. Hänessä liikahtelee ihmettelevä\nkummailu, ettei hänen käsivarsiensa välissä olekaan mikään tyttönen,\nvaan kypsä nainen, joka uhoaa läpi hänen olemuksensa turvallista ja\nlämmittävää, läheistä autuutta, jonka laatuista hän ei ole koskaan\ntuntenut.\n\nEikä se enää nauraa kujertele, ei kikattele tyttöhupakkojen tapaan.\nSe irtautuu vähitellen, hellästi sivellen olkaa ja käsivartta, hänen\nsylistään, kadoten jonnekin ... metsän hämärään.\n\nJa suuri moralisti Antti Jeremias Nevanperä jatkaa matkaansa iloiten\nja ylpeillen sydämessään kuin joku hänen kuudesluokkalaisistaan, joka\ntuntee tehneensä sankariteon ensi kerran elämässään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarpatessaan rohkealla askelella polulta kylätielle hänen silmänsä\nnauliutuvat tienvartiseen pihlajaan, jonka alla näyttää seisovan\nvalkea haamu.\n\nEi, niitä on kaksi! Ja toisella on ihan selvästi maallisen olennon,\nhm, jaa -- miehiset housut! Nyt he eroavat selvästi toisistaan. Ja\nhousuniekka? Sehän on -- Sulo Nukkanen! Ja nainen, nainen? No, jaa,\nolkoonpa kuka tahansa, huitaisee kulkija huolimattomasti.\n\nHän marssii nauhakengissään kuin penikulman saappailla. Mitä hänelle\nmikään merkitsee tässä sankaritunnelmassa...\n\nMutta jopa astelee häntä vastaan hänen oma Nellinsä nojaten\nnäyttelijän käsivarteen -- viattoman toverillisesti, noin vain, kuin\nolisi kävelty Espistä pitkin Helsingin kaupungissa.\n\n\"Voi, voi, kun me tulimme sinusta jo ihan levottomiksi, senkin\njöröjukka\", Nelli-rouva liihoitteli puolisonsa käsivarsien väliin,\nsilmät pyöreinä, huolekkuutta täynnä. \"Ja minä pyysin mukaani herra\nNukkasen ... kavaljeerikseni.\"\n\nAntti Jeremias uskoi eikä uskonut omia silmiään. Nuo hänen Nellinsä\nsilmäthän olivat viattomat kuin kaksi metsätähteä vilppaan noron\nlaitamalla. Ja ne kun olivat olleet, nuo äskeiset olennot, kuin yksi\nainoa haamu pihlajan varjossa...\n\n\"No, ja tästä saat ... aamusuudelman!\" Nelli kurkotti huuliansa.\n\"Katso, päivä nousee. Ja nyt nukkumaan, vieraatkin ovat jo lähteneet!\nNo, tuletkos siitä, sinä jurrikka...\", sorahutteli rouva \"ärriään\"\nsulokkaasti.\n\nJa Antti Jeremias läksi kulkemaan rouvansa käsipuolessa. Tietenkin!\nMitäpäs siinä nyt olisi ollut muuta kuin _kaksi_ haamua ... tuossa\nhänen äskeisessä näyssään...? Ei hän tällä erää viitsinyt ruveta\nkuurnimaan pieniä hyttysiä -- omien salaisuuksiensa meren rannalla,\njosta vaikka kameelin sopi juoda kyllikseen.\n\nHän hörähteli hyvillään. Häntä nauratti mielikuviensa hassahtava\nleikki. Ja hän tunsi jollain tavalla voittaneensa tuollaiset Nukkaset\nja muut operettisankarit ikuisiksi ajoiksi.\n\nAntti Jeremias oli nimittäin tällä hetkellä kuin tuo muinainen\nYlämyllyn Antti, joka oli jylisytellyt kivenlohkareita koskeen\nAlamyllyn tyttären silmien alla eikä tuntenut vielä mitään katumusta.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\n\n1.\n\nTultiin elokuuhun. Vaimeni auringon poltto. On jo himmenneitä\npäiviä, jolloin salmet ja välkeä selkä lepäävät liikkumattomina,\nhopean ja raskaan lyijyn väreissä. Elsa Varjala, joka yötä päivää on\nhoitanut Venla-tyttöä, alkoi hätäillä. Sen hipiältä oli kuumeenväri\nlievittynyt. Mutta se pysyi yhä elottoman kalpeana.\n\nEnnättikö, ennättikö, kyseli Elsa pelosta vavisten, aurinko suorittaa\nihmetyönsä loppuun saakka ennen syksyä? He vapisivat molemmat\nyhdessä, hän ja Ilmi.\n\nAatua ei ole nähty moneen päivään. Tuskin yökuuroiksi hän kampeaa\nkotiin, sillä hänen tammansa, \"Elman tyttö\", on kadoksissa. Onko se\nuponnut Niittysaaren lietepaikkoihin? Onko se yrittänyt uida yli\nsalmen ikävissään? Vai onko se varastettu?\n\nAatu on levoton ja synkkä. Ei sanaa sano. Ja \"äijet\" ovat peloissaan.\nNiinhän se kulki, poika parka, kuin itsemurha-aikeissa...\n\nEräänä päivänä tulee taloon kauhistava sanoma. Aatu tuo sen itse.\nTulee kasvot vääntyneinä, poskilihakset vavisten, tukka takkuisena.\nKatoaa tallinylisille. Tulee aamulla valjuna tupaan, tukka täynnä\nheinänkortta ja pehkua. Leukaperät tärähtävät lopultakin tapailemaan\npuhetta.\n\n\"Elman tyttö\" oli löytynyt -- kuolleena saraheinien keskeltä,\nliejuisesta suonsilmäkkeestä. Oli raukka mennyt hamuamaan syötävää\npetollisesta paikasta ja...\n\nAatun leukaperät eivät enää kestä. Jäyhä ääni kiristyy, muuttuu itkun\ntapaiseksi nikotukseksi. Rystyset vetelevät kiukkuisesti leukaa\npitkin pakottaakseen itkun takaisin kammitsoihinsa.\n\nIlmi työntyy hänen lähelleen jollain tavalla lohduttaakseen. Mies\nälähtää. Tuska purkautuu karkeana vihana tuota avutonta olentoa\nkohtaan. Aatusta tuntuu, kuin se taas, tuo räpäkkä, kujeilisi\nentisissä aikeissaan. Hänen täytyi saada hautoa rauhassa elämänsä\nsuurinta surua. Ja hän huutaa tuskastuneena, tolkuttomassa,\nitkunsekaisessa kiukussa: \"Joka mies akan saa, mutta harva sellaisen\ntamman, saamari...\" Kirous jurahti hampaisiin. Ja Aatu katoaa taas\nulkohalmeilleen moneksi päiväksi.\n\nMutta ihme tapahtuu pienessä puutarhassa, jossa jo omenat yrittävät\nheikeästi punerruttaa viheriää kylkeänsä.\n\nYhä surullisempana on Ilmi liikkunut askareillaan. Ei hänen pieni\npäänsä kyennyt käsittämään sellaista luonnottomuutta, että tuo\nmiesolento, joka oli hänet ottanut, joutui kuoleman hätään --\nhevosestaan, mutta ei välittänyt omasta lapsestaan. Ei käsittänyt\nsitä pieni järki. Mutta sydäntä painoi. Se ei jaksanut enää elää\nmuuten kuin suuren ihmeen odotuksessa, taivaallisen ihmeen. Olihan\nElsa-neiti sanonut, että lapsen hätä huusi taivaaseen saakka.\nSieltä oli tuleva se ihme, joka oli synnyttävä uudestaan hänen\nVenla-tyttönsä, ainoan, minkä hän maailmassa omisti.\n\n\n2.\n\nIlmi on rantalaiturilla pesemässä pyykkiä. Tapuimen ääni kantautuu\nkajakkaassa ilmassa yli salmien ja selän. Tuulensuun kärjestä\nurkenee vene tänne päin. Ilmi tietää tulijan Ulla-rouvaksi, joka on\nollut asioimassa Neitsytniemen huvilalla. Ilmi jää ajatuksissaan\ntuijottamaan venettä. Sen alla on syvä, tumma varjo, joka näyttää\nuppoavan määrättömään syvyyteen. Se rauhoittaa sydän raiskaa,\nihankuin lupaisi ikuista lepoa, vajoamista pois tästä kovasta\nmaailmasta.\n\nTakaa kuuluu hätääntynyt huuto. Siinä on pelkoa ja toivoa. Mutta Ilmi\nkuulee vain sen pelokkaan hädän ja vavahtaa kipeästä kivusta rinnan\nalla.\n\n\"Se liikahti, se nosti päätään\", huohottaa tulija, Elsa-neiti.\n\"Tule...\"\n\nHe kiitävät juoksujalkaa. Ja pian on Ilmi polvillaan lapsensa luona.\nHän puristaa rystyset valkeina pukkisängyn reunapuuta. Koko hänen\nruumiinsa on jännittynyt kouristuksen tapaisesti.\n\nHän on jälleen pieni avuton synnyttäjä, jota sisäiset tuliaallot\najavat tuskasta toiseen. Hänen aivonsa lakkaavat kehräämästä\npikkuruisia ajatuksiaan. Vain sydän elää. Sen täyttää määrätön tuska\nja hellyys. Se on jälleen luonnon armottoman kouran puristuksissa. Se\non verinen haava, jota orjantappuran okaat repivät.\n\nIhana oli ollut se luonnon houkutus, joka oli saanut hänet rakkauden\nansaan. Mutta nyt hänen oli maksettava tuhatkertainen kärsimys sen\nhinnaksi -- hän tuntee vaipuvansa sen alle, niin että hän vaivoin\nnäkee hämärtyneillä silmillään omaa kurjaa tuiretuistansa.\n\nElsa on kumartuneena hänen olkansa ylitse, kyeten tuskin\nhengittämään. Oliko hän nähnyt harhanäyn? Lapsihan ei liikahda. Sen\npää ei nouse. Ei, ei... sen kaulahan on yhä ohut ja heiveröinen...\nKuinka se jaksaisi nostaa kätöstänsä tai pääpalleroistaan, jossa\nkuitenkin valkea, untuvainen kihara väikehtii kuin pikkuruinen,\nkultainen pilvi heleässä illassa? Ei nouse, ei... Hän on nähnyt omia\nnäkyjään. Tuo käsi ei puristu koskaan pieneksi nyrkiksi. Eivät leiki\nnuo pienet varpaat koskaan somaa peliä ihalassa ilmassa... Elsan\nsydän on pettymyksestä pakahtumaisillaan.\n\nSamassa nousee Ilmin toinen käsi ilmaan kuin hukkuvalla. Pieni\nkirahdus kuuluu hänen huuliltaan. Hän kyyristyy lähelle lapsen\nkasvoja. Hivelee sen pohkeita ja reisiä. Herra-armahtakoon. Niissä\noli luonnollista, tervettä punerrusta... Oliko, oliko?\n\n\"Se hymyilee\", kuuluu Elsan tukahtunut kuiskaus äidin korvaan takaa\npäin. Nyt he ovat molemmat polvillaan vuoteen vierellä, mutta eivät\nuskalla enää koskea. \"Se hymyilee, hymyilee, katso...\", huohottaa\nElsa. \"Herra hyvästi siunatkoon -- se nauraa, nauraa...\", hengittelee\näiti.\n\n\"Katso, katso, se nostaa päätänsä, katso...\" Ilmi ei enää kuule\ntoisen sanoja. Hänen silmissänsä väikehtii sekoittavaa valoa. Mutta\nhän näkee sittenkin -- Venla-tyttö nostaa pienoista nyrkkiään äitinsä\nkasvoja kohti. Nyt sen sormet hapuilevat harallaan. Nyt ne puristavat\nlujasti äidin rintaa. Ja huulet avautuvat ihanasti ottosilleen,\naivankuin ne olisivat tahtoneet vihdoinkin, kiirehtimällä juoda oman\nelämänosansa luonnon armolähteestä.\n\nÄkkiä Ilmi tajuaa, että tyttönen tahtoo hänen syliinsä. Ja siinä\nistuu lapsi äitinsä käsivarrella, hengittäen emonsa suuta vasten\nhuulet suloisesti tuoksuvina ja heleässä punassa.\n\nElsan jännitys on lauennut. Silmäluomista pirahtelee ilon\nkyyneleitä. Haikea riemu täyttää koko hänen olemuksensa. Hänen\noma lemmenpettymyksensä ja sen seuralainen -- raskas, alinomainen\npaino rinnassa jättävät hänet tänä hetkenä. Ihmeellinen toivo\nnousee hänelle, nousee mahdottomuuksienkin meren takaa. Elämässähän\n_tapahtui_ yhä ihmeitä... Maailmassa oli sanomattoman paljon kaunista!\n\nTuossa seisoi nuori äiti lapsi käsivarrellaan. Heidän takanaan ja\nyläpuolellaan paistoivat omenat oksillaan, toisella poskellaan ihan\nsamaa väriä kuin Venla-tyttösen poskella. Ja hän näkee näkemällä,\nmiten valo ja ilma vavahtelevat nuoren naisen pään ympärillä. Miten\nonkaan nuortunut tuo sama nainen, jonka kasvoihin oli jo ilmestynyt\nliianvarhaisia hienonhienoja ryppyjä!\n\nTämä hetki lohdutti Elsa Varjalaa sydämen syvyyksiä myöten, sillä se\noli paratiisillisen ihana ja pyhä.\n\nVeera ja Loviisa ovat ikkunasta nähneet tämän näyn. He hämmästyvät.\nHe ovat hetken läkähtymäisillään tällaisesta ihmeestä, joka järkyttää\nkoko heidän elämänjärjestystään. Taivas itse tuntui iskeneen heihin\nsalamansa. Tämä peloitti. Sitä ei voinut paeta. Tässä hetkessä oli\ntuomiopäivän tuloa. Heidän häijyt sanansa, joihin he olivat tottuneet\narkisessa elämässään, tukehtuivat. Niitä ei uskaltanut enää toistella\nsellaisinaan.\n\nHeissäkin asui muisto nuoresta onnellisesta äitiydestään. He olivat\nsen vain unohtaneet yhtämittaisessa aherruksessaan. Mutta nyt se tuli\n... tuo muisto, järkyttävänä omantunnon vaivana.\n\nNiin ankara on kuitenkin luutuneessa ihmissydämessä tottumuksen julma\nlaki, että häijy, ilkeilevä suu pyrki vieläkin tappelemaan ihmettä\nvastaan. Sanat olivat vain muuttaneet muotoansa. Ne olivat nyt\npakenevia, pieniä paholaisia, jotka sähähtelivät viimeisiä kiukkujaan.\n\n\"No, sano minun sanoneeni...\", alkaa Veera laihan rinnan hengittäessä\nhätäisesti. \"Neh-neh, autuas ei huku\", Loviisa väpätti, \"eikä\nsynninlapsen sisu\". Mutta sanat tulivat hottoina huulilta. Niistä\npuuttui entinen varmuus.\n\nMerkillinen voima veti heidät pihalle ja aidan luo. Ulla-rouva oli\nnoussut rannasta. Aatu oli ilmestynyt liiterin välikköön, jossa\nnäytti asettelevan peltokalujaan korjuuseen. Mutta katsasteli\nsyrjäsilmällä hämmästyttävää näkyä.\n\n\"Näettekö, emännät?\" Ulla-rouva sanaili voitollisena. \"Siinä on\nnyt taloon terve tyttö, ja emäntä siitä tulee, tulee sellainen\nvanhuudenvara, että vielä Jumalaanne kiitätte. No?\"\n\n\"Hellanletta sentään sitä mamman lirusilmää\", Loviisa puhuu\netenkehtaisella äänellä. Mutta siinä on sittenkin lämpimyyttä. \"Sepä\nse\", sihahtelee Veera ikäänkuin Ulla-rouvaa hyvitellen, \"niinhän\nsitä sanotaankin, jotta vilu viljan kasvattaa, mutta lämmin se vasta\nterän tekee...\" Ja hän pani kainostellen esiliinansa kulman huuliensa\neteen, peitelläkseen liikutustaan.\n\n\"Jokos, jokos, senkin turilaat!\" Ulla-rouva saarnaa yht'aikaa lakia\nja evankeliumia. \"Jos te nyt katsoisitte omaan sydämeenne, niin\ntiedättekö, mitä te sieltä tänä hetkenä näkisitte? Kalkilla sivuttua\nhautaa, pelkkää pimeätä hautaa, sanon minä...\"\n\nVeeran kieli pisti jo esiin rikkinäisistä hampaista. Se oli taas\nsihahtamaisillaan häijyn sanan.\n\nMutta Ulla-rouva nosti sormensa. \"Tyst siinä... Pitäisi teidän jo\nymmärtää sen verran, ettei meidän vanhenevien naisten akkunalla\nruusut kuki, jollei meidän tyttäremme niitä kastele ja kasvata ja\njollei pojat meidän tyttäriimme rakastu. No? Ja sinä siinä...\"\nRouva kääntyi Aatuun päin, joka yrittäessään tupaan jäi kuin jäikin\ntuijottamaan porraskiveltä Ilmiä ja tytärtä tämän käsivarrella.\n\n\"Vai etkös käsitä, että olet kasvanut äitiesi käsissä vätykseksi ja\nsitäkin kehnommaksi -- lallukseksi? Saisit hävetä nurkassa loput\nikääsi, sillä miestä sinusta ei tällä mallilla tule. Noh, siinä?\"\n\nAatu luimisti iskujen alla. Vilautti silmiään epäluuloisesti äitiinsä\nja isoäitiinsä päin. Harasi niskaansa. Eikä osaa hidas järki päättää\nsinne eikä tänne.\n\n\"Noh, neh, tuota -- mitäh?\" hän äsähtää jönkien eteiseen ja pirttiin.\nMutta täältä, varjosta, hän katsahtaa vieläkin tytärtään ja sen\näitiä. Eikä hän ole uskoa silmiään tuon kauneuden edessä. Silmiin\nsyttyy hetkeksi poutaista, leppoisaa hymyä. Mutta asiaa täytyi\naprikoida. Eihän tässä nyt sopinut ison miehen itseään näytellä ihan\nsisimpiä sisuksiaan myöten.\n\n\n3.\n\nKului aika taas seuraavaan iltapäivään. Aatu on maannut tallin\nylisillä. Mutta aamulla hän järähyttää merkillisen käskyn. Ilmin oli\ntultava hänen kanssaan elopellolle lyhteensitojaksi.\n\nAnkarasti paiskoo Aatu töitä. Katsahtaa muutamaan kertaan taaksensa,\nIlmiin, joka vaiteliaana, onnellinen hymy kasvoillaan sitelee norjin\nkalvoimin lyhteitään.\n\nIlmi tajuaa naisenvaistollaan, että tuossa hänen jönkiäisessään\non jotain havahtunut. Hänen jäsenensä, eleensä ja kasvonsa\nnäyttävät taas niin nuoren lämpimiltä kuin kerran keväällä\nhaukien tutisuttaessa rantarysiä. Ja Ilmi hymyilee salaviisaasti,\npikkuvanhasti. Hän osaa odottaa.\n\nSyödään murkina mukaan otetuista eväistä. Lähestyy päivällisaika.\nÄkkiä Aatu nostaa viikatteen olkapäälleen. Viittaa Ilmiä lähtemään.\n\nJa Ilmi astelee hänen selkänsä takana ihmetellen sen uhkuvaa voimaa\nja miehen käyntiä, joka on muuttunut kuin loihtimalla -- askelet ovat\nlujat ja tarmokkaat. Ne johtavat suoraa päätä \"rekooliin\", jossa\nElsa-neiti istuu pukkisängyn vierellä.\n\nSanaa sanomatta Aatu avaa tarhaportin. Nostaa Venla-tyttösen\nkömpelöin kourin \"ritsistä\". Jo nostaa hän sen varoen kaksin käsin\nilmaan. Ja ensi kerran soi leveä voimakas rintaääni hänen puheestaan.\n\"No, johan minä sitä\", hän laskee taas lapsen käsivarrelleen \"jotta\n... pouta se on paras heinämies... Eikä se viljaa leikkaa, joka\npilviä kyttää.\"\n\nViimeinen lause kajahti kuin taisteluvaatimus emännille, jotka\nehättävät hekin paikalle. Näille hän jatkaa: \"Ja sillä tavalla se nyt\non, sopii kuulla, äijet, että sitten vasta osaa koira uija, kun häntä\nkastuu. Ja sellainen uimaton koira olen minäkin tässä talossa ollut.\nJa kyllä se aina minun likkani käy enemmästäkin kuin tamman verosta,\njoo... Eikä minua enää, saakuri, tässä talossa teiän hameet hallihte.\nSe on nähkääs sillä tavalla, että tästä päivästä aikain on Kähärillä\nnuoria emäntiä kaksittain -- tämä Ilmi ja tämä Venla. Ja niin se\nsoa tämä tyttö kasvaa kuin pääskylintu kurjen siiven alla. Ja minä\npoika se olen nyt sellainen kurki, jotta pahasti törähtää, jos vielä\nkerrankin Kähärin miniänpaitaa pyykkäröijään. Ja se sana -- se kesteä\nkerraltaan, vai...?\"\n\nAatu ei ollut elämässään pitänyt tämänmittaista puhetta. Mutta se\ntepsi kuin paras saarna kirkon pöntöstä. Veera ei enää sihahdellut.\nHän kihahteli hyvillään. Ja leppoisasti, kuin jälkilämmintään huokuva\nleivinuuni, hymähteli Loviisa.\n\n\"No, herresta varjelkoon\", hän oli päivittelevinään, \"nytkös sinä\nvasta mieles otat omaan kouraas? Tottahan nyt tokiinsa mies aina\nvanhat hameet kurissa pitää, jos nuoretkin, hoh-hoi-jaa...\"\n\n\"Ja lapsissahan se on köyhän rikkaus\", pirisi Veera. \"Niin että --\nvihille vaan! Eihän se, eipä se ... oikea rakkaus leipävartaita\nkahtele.\"\n\nIlmin pienet kasvot paistoivat kuin pikkuruinen kuutamo. Elsa-neiti\nhymyili haikea ilo silmissä. Hänen sydäntään kaihersi onni ja ikävä,\nikävä siihen nuoreen mieheen, jonka turha maailma näytti häneltä\nriistäneen.\n\nUlla-rouva katseli viisas nauru silmissään vanhoja naisia. \"Niin,\nniin\", hän sanoi, \"meissä taisi tänä päivänä tapahtua kaikissa\nsuurin ihme ja kallein ilo, mitä maa päällänsä kantaa\". Mutta ei hän\nmalttanut olla vielä lisäämättä kirpeää varoitusta: \"Ja pankaakin\nse mieleenne, emännät, että joka lasta haavoittaa, haavoittaa\nomaa sydäntään, sillä kuolemansynnin tekee se, joka yhden näistä\npienimmistä pahentaa.\"\n\nJa hän otti Venlan isänsä kömpelöistä käsistä, ojensi tytön äidille,\njoka hukutti sen kiharaisen pään nuorta ja kuumasti sykkivää poveansa\nvasten.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\n\n1.\n\nMuuttolinnut ovat lyöttäytyneet parviksi. Viisaat varikset pitävät\npellonperillä käräjiään. Ja Tuohikylän pyhä opettajasääty istuu\npaluulaivansa peräkannella matkalla takaisin koulutyöhön.\n\nAvara selkä on tyyni. Korkeat rantavuoret ujuttautuvat rauhallisine\nvarjoineen sen syvyyksiin.\n\nMutta ilmassa on kaukaista, oneaa uhkaa. Toinen maailmansota ei ollut\nvielä syttynyt täyteen roihuunsa.\n\nMutta ryssä tyrkytteli Suomelle epämääräisiä, kaksimielisiä\n\"takuitaan\", jotka uhkasivat elämäämme aitoslaavilaisilla\ntulkintariidoilla ja rettelöillä.\n\nRauhanaatteen apostolit olivat kuitenkin tuudittaneet suomalaisen\nhyväuskoisuuden hurskaaseen uneen, josta tietenkin tämän kansan piti\ntaas herätä onnen nalliaisena entisiin lastenkamarileikkeihinsä.\n\nOpettajakunnasta ainoastaan Aape Kattelus näytti kuljeskelevan\nlaivanpartaita levottomissa mietteissä, istahtaen helposti ärtyvänä\ntuon tuostakin muitten seuraan, mukaviin korituoleihin.\n\nNyt hänet sai helposti rätisemään tulitikunkin raapaisulla -- kuin\nkuivan katajan kalliolla, kiersi keskustelu missä tahansa.\n\nKähärin talon \"ihme\", jota varsinkin naisväki oli käynyt katsomassa,\npiti yhä omissa lumoissaan sen mieliä.\n\n\"Ajatella\", puhuu Ulla-rouva, \"tuolla Aatu paralla on sairas tytär,\nlähellään suloinen, nöyrä nainen, ja hän -- maleksii hyypiönä,\nei välitä tuon taivaallista kuolevasta lapsestaan, ynseilee oman\nlapsensa äidille, ja talon naiset, sydämeltään omaa vertansa kohtaan\nkuin koskenkivet tai kaarnanpalaset -- en todellakaan ymmärrä tätä\nkansaa enkä sen rakkauselämää...\"\n\n\"Rakkaus, hyvä rouva, on sangen myöhäsyntyinen keksintö. Rakkaat\nesi-isämme eivät sitä yleensä tarvinneet. He naivat huomenlahjoja,\nmaita ja mantuja ja jatkoivat sukua. Ja sillä hyvä\", Aape oli\npysähtynyt heittämään sanansa keskusteluun.\n\n\"No, mutta ... että -- vielä tähän aikaan, tällä vuosisadalla\n_saattaa_ sellaista tapahtua. Sehän on...\", Rebekka puhuu.\n\n\"Herrojen ja narrien vika, se on: etupäässä meidän opettajien!\" Aape\nlähenteli jo tulistumista. \"Tämä kansa tappaa pelkkää tyhmyyttään\nhautomalla pirttiensä vällyissä ja auringottomassa ilmassa, jopa\nkeskellä kesäisiä helteitä, tuhansittain jälkeläisiään. Mutta me,\nme opettajat varsinkin, me taomme sen naistenkin päähän pelkkää\nkertomalaskua tai logaritmitauluja. Paljonko, kysyn minä, annetaan\ntässä maassa opetusta lastenhoidossa, terveysopissa ja muussa,\nmikä säästäisi sen elävää voimaa? Ei paljoakaan. Ei varsinkaan\nrajaseutujen perukoilla, josta tyhmyyden, saamattomuuden ja\nnälän ikikunnioitettavassa nimessä tulee armeijaamme hirvittävä\nprosenttimäärä aliravittuja alokkaita. Eihän toki, me olemme\n'idealisteja', joiden ei sovi puhua kansan tai niinsanotun\nsivistyneistön nuorisolle, miten lapsi syntyy, miten sitä hoidetaan\nja ruokitaan! Tämä kansa, pienuudestaan kuulu, _tuhlaa_ itseään,\naivankuin se luulisi sikiävänsä sopulien tai ryssän malliin. Ja nyt,\nnyt me olemme ehkäpä sodan ovella ryssää vastaan...\"\n\nAapen takaa kuului säälittelevä naurahdus. \"No mutta, hyvä\nvirkaveli\", otti sananvuoron itse rehtori, \"sota tätä rauhallista\nkansaa vastaan on mahdoton. Juuri siksi, katsos, kun me 'pienuuteemme\ntyydymme', kuten runoilijakin sanoo, me olemme saaneet omistautua\nköyhine varoinemme rauhan töihin, suurten kansojen todellakin\n'tuhlatessa' aarteensa ja kalliin nuorisonsa sodan Moolokille, niin\nsanoaksemme...\"\n\n\"Luuletko sinä todellakin, että maailman verisin juutalaisuus,\njoka ruoskii Pietari Suuren ruoskalla slaavilaisia orjalaumoja, ei\nhaluaisi nielaista tätä maata, jonka maantieteellinen asema...\"\n\nAape keskeytti huitaisten ilmaa kädellään, sillä Antti Jeremias\noli poistunut arvokkain askelin kiistakentältä ja seisoo nyt\nlaivankaiteen lähettyvillä ja hypistelee hiljaa kellonperiään. Nyt\nnostaa hän vasemman kätensä takinliepeen alla sydämelleen.\n\nTätä hurmasi nimittäin yhä tuon menneen juhlayön suuri salaisuus\n-- Leena, Leena painautuneena juuri tätä samaa miehekästä sydäntä\nvasten, hänen aulis viipymisensä hänen lähellään, hänen hellä kätensä\nhyväilemässä takinhihaa ja...\n\nEi hän halunnut häiritä tätä ylevää salaisuuttaan kiistelemisillä.\nTuolla siinsi yhä Lipakonvuoren korkea, karu, harvojen petäjien\npeittämä päälaki, jossain jalkojensa juurella vehmas metsä kuumine\npolkuineen, auringontäplineen ja varjoineen...\n\nTuossa vuoressa oli jotain häntä itseänsä, Antti Jeremiasta. Ja\ntuo metsä! Se oli hänen paratiisinsa, jonka syntiinlankeemus --\nkumma kyllä -- ei vaivannut hänen herkkää omaatuntoaan. Ei, se oli\nantanut hänelle hiljaista, ylevää ryhtiä. Hän tunsi sanalla sanoen\nseisovansa miehisen ylpeällä jalustalla, jota yksinpä Nelli-rouvan\noli oleva vaarallista lähestyä muuten kuin nöyryyttämällä itsensä\ntottelevaiseksi naiseksi. Tjaa, hänen miehiset kokemuksensa olivat\nnyt rajattomat. Kyllä tässä tiedettiin, miten oli naisia käsiteltävä\n-- heidät oli valloitettava kuin, tuota ... linnoitus, kuin Jerikon\nmuurit, yhdellä ainoalla torven toitahuksella...\n\nEi, ei hän aikonut puolisoansa pettää. Pyhänä hän tahtoi säilyttää\navioliiton alttaritulen. Ja hyvällä omallatunnolla! Kuinka olisi nyt\nsaattanutkaan olla jonkinlaista uskottomuutta tällaisessa ylevässä\nsydämen ilossa ja kirkastuneitten aivojen selkeässä varmuudessa?\n\nEi, kovaa, lujaa kättä tarvitsi nainen. Linda Lehtinen oli totisesti\noikeassa. Isännän käskyn mukaan oli tästä alkaen kulkeva perheen\nelämä. Ja poika oli Nelli-rouvan synnytettävä, vaikka kymmenen\nlääkärin voimalla. Eikä sekään ollut hänelle kuin armoa ja\npitkämielisyyttä. Sillä mitä hän omasta puolestaan uhrasikaan --\naviollisella uskollisuudellaan? Suuren intohimonsa, jolle hän jalolla\nkamppailulla ja platonisella filosofiallaan oli asettava siveelliset\nrajat... No, jaa, hm, tietenkään ei itse Taivaskaan häneltä kieltänyt\nsääliä ja hellyyttä ja ehkäpä ei -- lankeemusta vastaan lujasti\nhaarniskoituna seisoen! -- luonnollista, inhimillistä hyväilyä,\naivankuin tuoksuvan angervonkukan varovaista nautitsemista, vaikkapa\nkaukaittainkin...\n\nJalossa tunnelmassaan Antti Jeremias oli paljastanut päänsä. Mutta\nei hänen enää tarvinnut koetella päälakensa pyörtänöitä. Hän\ntunsi, että sen tukka pysyi paikallaan kuin kypsyvä vilja tyynessä\naamussa. Hän ei totisesti enää aikonut suutahdella eikä harjaansa\nravistella noille tuolla, Nukkasille tai Katteluksille, hiirille ja\nräyskyttäville rakeille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta hänen kuuluviinsa tulee sittenkin lähettyviltä eräs keskustelun\nkatkelma.\n\nElsa Varjala ja Olli Karttu puhuivat jostakin kirjeestä.\n\n\"Sain muutama päivä sitten kirjeen sinun donjuaniltasi\", puhuu Olli\nKarttu. \"Eikä siinä ole sinusta sanaakaan.\"\n\nNuoren miehen äänessä on sekä lohduttelun halua että jäyhää ivaa.\n\nElsa-neiti kääntyy poispäin, vastaamatta mitään.\n\n\"Tiedätkö, mitä ajattelin\", Olli Kartun ääni muuttuu merkillisen\nvavahtelevaksi, \"kun katselin Venla-tyttöstä sinun käsivarsillasi?\"\n\n\"Turhaan, yksikseen palavaa lyhtyä kai\", Elsa Varjala kääntyi\nkatsomaan ulapalle. Mutta äänessä oli taisteluhaastetta. \"Ajattelin,\nettä sinä olet luotu ... lapsi käsivarrellesi kuin, kuin ... neitsyt\nMaaria alttaritaulussa...\"\n\nElsa Varjala näytti hymyilevän alakuloisesti. \"Siinä kauniissa\ntarinassa minua on kuitenkin aina säälittänyt tuo ... Joosepin osa.\"\nJa hän yritti naurahtaa sovittavasti.\n\nNuori mies kääntyi poskilihakset vavahtaen poispäin ja läksi\nkulkemaan laivan keulapuolelle.\n\n\n2.\n\nKorituolien pyöreälle pöydälle oli tuotu matkaseuralle kahvia.\nNelli-rouva piti emännyyttä. Sulo Nukkanen kiikutti täytetyt kupit\nnaisille. Yksinpä Valte Vihattu ilmestyi Oliviansa tuolin taakse\nopettajasäädyn hännänhuipuksi. Koko seura kokoontui yhteen rypääseen.\nJa keskustelu piristyi piristymistään.\n\nNelli-rouva tuli heittäneeksi vaarallisen kipinän ruutitynnyriin.\n\"Mutta minun mieheni on sanonut, että jos joku opettaja näinä\nvaarallisina aikoina yrittää villitä oppilaita sotakiihkoilulla ja\nSuur-Suomi hullutuksilla, siitä on otettava kiinni lujin kourin.\nPetoa ei ole ärsytettävä Aa-koo-ässä-läisten runoilemisilla. Ja hän\non siinä minun mielestäni oikeassa. Eikö niin, herra Nukkanen?\"\n\nNäyttelijän pää nyökkäsi taitavasti muokatun kiharan valahtaessa\notsalle.\n\nMutta Aape löi. Hän näki Antti Jeremiaan lähestyvän ja heitti\ntaisteluhansikkaan suoralta kädeltä: \"Totisesti, jollei meillä olisi\nAkateemisen Karjala-Seuran sivistynyttä nuorisoa, ei meillä olisi\nmitään toivoa pelastuksestamme. Se on innoittanut taistelutahtoon\nylioppilasnuorisomme. Se on kyennyt nostamaan yksinpä nuoret\nteologimme siitä ulkokullaisuuden ja nöyräselkäisyyden häpeästä,\njohon pappiskuntamme enemmistö pääsi vajoamaan bobrikovilaisajan\nsorrossa. Siitä nuorisosta on nouseva se johto, jota vailla ei\nsisukaskaan tappelukansa kykene voittamaan tai kaatumaan kunnialla.\nJa minä puolestani ilmoitan teille, hyvä rouva, että aion syytää\noppilaitteni sieluun tulta ja tulikiveä, piirtää siihen todellakin\n'miekalla rajan', Suur-Suomen rajat, sillä ilman suurta päämäärää ei\nole myöskään suuria tekoja.\"\n\n\"Salli minun siinä tapauksessa sinua todellakin varoittaa,\nhyvä kollega\", rehtori puhui hitaasti lähestyen. \"Minun\nkasvatusperiaatteeni -- kuten myöskin johtokuntani jäsenten -- koko\nminun toimintani nuorison ja tämän kansan parhaaksi ei salli sen\nelämän tuhlaamista, niin, _tuhlaamista_, niin sanoakseni Kaarle\nKahdennentoista seikkailuretkiin, palatakseni minäkin äskeiseen\nsaarnaasi tuhlauksesta ja...\"\n\n\"Ahaa!\" Aape levitti käsiänsä. \"Siihen saarnaan kyllä jatkoa riittää,\njos sinun 'liberaalinen pasifismisi' sitä haluaa...\"\n\nLucina laski kätensä hillitsevästi Aapen käsivarrelle, kuiskaten:\n\"Älä kuitenkaan jatka, rakas, pyydän... Mitä ovat lopultakaan\nnuo 'aatteet', hyvät herrat?\" hän puhui kaikkien puoleen\nkääntyen. \"Ajatelkaa nyt tuota bolshevismiakin! Se osoittaa,\nettä mielettöminkin oppi voidaan ahtaa kansan päähän, jos sitä\ntaotaan siihen parikymmentä vuotta. Mutta eihän se siitä muutu\nsen järjellisemmäksi, se jää tyhjäksi, elämään sopeutumattomaksi\nkaavaksi...\"\n\n\"Ai, ai, Lucina\", nosti Rebekka sormensa pystyyn tavallista\nleikillisemmin, \"sinä olet taitanut aviosäädyssä luopua _kaikista_\naatteistasi, sinä, entinen 'suffragetti'?\"\n\n\"Oi, oi, rakas Rebekka, me vasta väittelemme, Aape ja minä!\" Ja\nLucina alensi äänensä kuin olisi kuiskannut jotakin huvittavaa\nsalaisuutta. \"Mutta ... minä olen huomannut, että rakastunut nainen\njoutuu melkein aina tappiolle. Ja ajattelepa\", hän hymähteli, \"se\ntuntuu melkein onnelliselta -- tuo tappio...\"\n\n\"Minä taas!\" huudahti Nelli-rouva. \"Minä voitan Antti Jeremiaan\njokaisessa, ihkasen jokaisessa sanakiistassa, tällä minun\njöröjukallani kun on niin hidas puhe ja kankea kieli.\" Ja hän sipaisi\nhelakasti nauraen puolisoaan polven paikkeilta, joiden leppoisat\npussit heilahtivat äkkiä ja kiukkuisesti.\n\nAape oli jo heittämäisillään väittelyn, varsinkin kun Valte oli panna\nleikiksi koko asian. \"Rehtorska meinaa\", hän sutkautti, \"että kun\nkrinuliinit laulaa, niin kyllä mies parka tanssaa!\"\n\nRehtorin kädet upposivat syvälle housuntaskuun ja puristuivat\nnyrkkiin yhä hermostuneemmasta kiukusta. Mutta hän tyytyi kuitenkin\nheittämään vain murhaavan silmäyksen vahtimestariinsa.\n\nKoko uhkaava riita olisi ehkä vältettykin, jollei Olli Karttu olisi\nvakaaseen tapaansa asettunut jyrkästi Aapen puolelle. \"Niin se\nkuitenkin on, että jos järjetönkin aate tekee kansasta raivohullun\",\nhän puhui, \"ei sitä mielin kielin ja rauhanaatteilla aisoissa\npidetä, vaan tappelemalla viimeiseen mieheen. Minunkin mielestäni\nolisi jo aikoja sitten ollut poikien voimistelunopetus muutettava\nsotilaskasvatukseksi.\"\n\n\"Vai sillä tavalla, herra Karttu!\" Antti Jeremias näytti\ntappelevan turhaan yhä nousevaa suuttumusta vastaan: \"Mutta\npankaa se mieleenne\", hän jatkoi, \"että _minun_ koulussani\nei kasvateta preussilaisia äkseeraajia, siellä kasvatetaan\nhumaanista sivistyneistöä, joka osaa antaa arvoa vapauden suurelle\naatteelle, sellaisena kuin se meille on periytynyt Ranskan\nsuuresta vallankumouksesta asti. Katsokaas ... vapaus, veljeys ja\ntasa-arvoisuus, nuo Rousseaun sanat, joille perustuu koko meidän\nkokemusperäinen kasvatusoppimme...\"\n\nPuhuja oli tarttunut kaksin käsin korituolin selkänojaan. Hän\ntunsi toteuttavansa tänä hetkenä sankarillisinta itseänsä. Nyt\nhän vihdoinkin oli puhdistava ympäristönsä siihen pesiytyneistä\nraakalaisaatteista. \"No, niin\", hän päätti, \"minun johtamani koulun\nkateedereille ei pystytetä koskaan militarismin alttareita.\" Ja hän\notti hitain elein kahvikupin Nelli-rouvalta, joka nyt katsoi häneen\nmelkeinpä pelokkaan ihailevasti.\n\n\"He-he-he, katsokaa nyt!\" Aape ei enää kyennyt hillitsemään itseään.\n\"Tuollaisia ovat meidän satavuotiaat pasifistimme -- eurooppalaisessa\nmekossa kyyhötteleviä neekerilapsia, joita saastainen hyeena\nhoukuttelee, lapsen ääntä 'toverillisesti' matkien, kylästä 'ihanaan\nvapauteen', erämaahan eli karvaiseen kitaansa. Eipä ole totisesti\nihme, että koulunuorisomme halveksii teikäläisten historianopetusta.\nSe vaistoaa, että te ajatte pelkoa sen sieluun, silloin kun se itse\nhimoitsee rohkeita tekoja, uneksii mahtavasta Suomen kansasta ja\nsuuresta Suomen maasta.\"\n\nLehtori Kattelus ei enää leikitellyt. Hän ponnahti seisoalleen, leuka\neteenpäin työntyen, silmät säkenöiden: \"Pelkkää ryhdittömyyttä ja\nepäuskoa te siitätte nuorison sieluun. Te ette lue historiaa edes\nkuin piru Raamattua. Siihen teidän heikko älynne ei riitä. Ei, te\ntavaatte sitä kuin silmäpuoli suntio homehtuneita uskonkappaleita\nsyrjäkylien kinkereillä.\"\n\nPuhuja heittäytyi taas korituoliinsa, huokaisten ja samalla\nnaurahtaen huojistuneena. Olipa tullut kerrankin sanotuksi asia\njuurtajaksain ja selvästi.\n\nSeura katsoi rehtoria pahojen aavistusten vallassa. Miten aikoi\nvastata tuo itsetietoinen ja ankara herra tällaisiin suoranaisiin\nsolvauksiin? Minä hetkenä tahansa nuo vihasta tärisevät sormet\nsaattoivat harata tukkaa, joka jo alkoi pitää vaarallista peliään\nomissa yläilmoissaan.\n\n\"Tämä on, tämä on...\", hän puuskutti raskaasti, aikoen jatkaa:\n\"...persoonallinen loukkaus!\" Mutta tämä hänen suuri hetkensä kääntyi\nomaa sankariansa vastaan. Eräänlainen pihinä ja puhina alkaa kiertää\nhänen korviaan. On kuin sata kissaa sylkisi kiukkuaan tuon pirullisen\npuhinan seasta. Ja mitä nyt? Alhaalta kuuluu kilkettä ja kolketta\nkuin helvetin kattilasta?\n\nAntti Jeremiaan päätä tuivertaa. Ajatukset sekoavat. Tarmokkaat\nhuulet höltyvät. Ne näyttävät anovan apua vaikkapa tuolta\npirulliselta vastustajalta, Aapelta, joka hyräilee Martti Kaipalan\nmuinaisen pilkkalaulun toistosäkeitä: \"Sinut luoja loi armossa\npehtoriksi, ja puettu oot sinä rehtoriksi.\"\n\nSamaa kyytiä pihinä ja tohina, kilke ja kolke muuttuu pauhinaksi.\nRömeä, mahtava torvi laskee pötsistään hirvittävän äänen, joka\nhuumaa korvat. Laiva on tulossa siltaan. Matkustajat hälisevät joka\npuolella, varppeja heitellään, laskuportaat muksahtelevat ja puiset\npollarit kirkuvat kiukusta puristuessaan laivan ja sillan väliin.\n\nYlevä tunnelma on auttamattomasti pilalla. Antti Jeremias seisoo\nsuolapatsaana. Hänen kätensä ei heilahda tuumaakaan, vaikka korvat\nkuulevat tuon juuri häntä solvaavan pilkkalaulun sanoja Aapen\nkäreästä hyräilystä.\n\nMutta tämä hetki on myös Antti Jeremiaan arvokkuuden ja hänen\näskeisten suurten päätöstensä pelastus. Hänen on koko tahdon\nvoimallaan säilytettävä tyyneytensä. Ja hän säilyttää sen, aivankuin\njyhkeä Lipakonvuori, jonka juurella Leena sisäkkö kulkee heidän\nyhteisiä, pyhiä polkujaan.\n\nLaiva puhaltaa lähtömerkin. Se halkoo vähitellen tyynesti aukenevan\nulapan välkeää pintaa. Eikä rehtori Nevanperä enää sano kuin muutaman\nsanan: \"Johtokunta on ratkaiseva, kumpi meistä, lehtori Kattelus vai\nminä, johtaa tästä alkaen Harjukadun yhteiskoulua.\" Sanoi, kääntyi,\nläksi. Ja hän tunsi alamaisensa vapisevan lujan ja suorana nousevan\nselkänsä takana.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\n\n1.\n\nAape Kattelus on onnellinen. Uusi maailmansota on alkanut. Huhut,\nvaaralliset huhut kiertävät kuin tuulenakat satakertaisin hynttyin\noman maan rantoja pitkin.\n\nMutta Aape on onnellinen, riuduttavan onnellinen, vaikka hänen\nmajansa keikkuisi tulivuoren partaalla. Hänhän viettää parhaillaan\nnuoressa aviossaan -- pienessä kahden kamarin huoneistossa Harjukadun\nvarrella -- tähänastisen elämänsä ihmeellisimpiä aamuja. He ovat jo\njonkin aikaa tietäneet erään ihmeen kumpikin, Lucina ja hän. Mutta\njoka aamu se on heille yhtä uusi kuin nouseva päivä.\n\nKatteluksella odotetaan perillistä. Kirsti-rouva saa kestää\nasiaankuuluvat häiriöt: vastenmielisyydet, tunnelmien ärsyttävät\nvaihtelut, koko raskaudenajan \"kosmillisen rytmin\", kuten Aape on\nmääritellyt. Hänen älyllinen elämänsä nukkuu. Tai se pyörteilee\näkkinäisinä puuskina yksinpä talon herraa vastaan.\n\nMutta Aape vain hyreksii: \"No, joko se nyt taas, senkin 'parasiitti',\nsiellä pelehtii. Älä välitä, Lucina! Saat nähdä, se jeevelin\napinanpoika on tuhat kertaa ihanampi kukkaa ja lintua ja...\"\n\n\"Tietenkin, kai myöskin perhosta ja -- käpyä, vai...?\" kivahtaa\nLucina ärsyttävien vaivojen ja suuren sisäisen ilon ristitulessa.\n\"Ei, kuule, sinä, rakas, olet puutarha, ja hän on salaperäinen\nfauni, joka huokuu tuulta, tuoksuvaa ilmaa, villiä luontoa\naamulla havahtuvien lehtevien oksien alla...\" Aape oli yltynyt\nrunollisemmaksi kuin toverikunnan parhainkin runoniekka.\n\n\"Ja kukas on sitten muka se puutarhuri, sinäkö vai...?\" Lucina on\njatkavinaan sanaharkkaa. \"Minä juuri, minä -- merkillisin sankari\nmaan päällä!\" Aape tepastelee, nauraa omalle hullunkurisuudelleen,\nmutta tepastelee yhä kamarista toiseen. Keksii taas uuden ajatuksen.\nHarppii takaisin Lucinan kamariin: \"Se on herkin sävel, minkä mikään\nrakkaus voi synnyttää, se on koko ihmisyyden syvin ääni... Se on\nluonnon kohdusta nouseva suuri kysymys kohtalolle. 'Minä tulen!' se\nhuutaa. 'Olen uusi elämä! Kohtalo, mitä vastaat minulle?'\"\n\nLucina ompelee. Samassa hän käväisee pienen aputytön luona\nkeittiössä. Aape istuu työpöytänsä ääreen. Hänen pitäisi suunnitella\npuolustuspuhettaan, sillä rehtori Nevanperä on tehnyt harvinaisen\nnopeasti uhkauksestaan totta. Hänen aikaansaannoksestaan on\njohtokunnan puheenjohtaja lähettänyt Aapelle kirjelmän, jossa häntä\nkäsketään kuultavaksi johtokunnan kokoukseen ja viitataan rehtorin\nesittämiin syytöksiin.\n\nMutta Aape ei saa kiinni harhailevista ajatuksistaan. No, mitäs nyt\ntuohonkin vastaat? Eräs lehtori Kattelus on muka tärvellyt oppilasten\nmielikuvitusta sopimattomilla puheillaan sukupuolikysymyksistä,\nnaisen ja miehen suhteesta, koko rakkauselämästä. Sitäpaitsi hän\non maantieteenopetuksessaan näytellyt kartalta tulevan Suur-Suomen\nrajoja ja kiihoittanut oppilaat politikoitsemiseen, mitä oli\nankarasti kaikessa opetuksessa vältettävä.\n\nAape yrittää taaskin nauraa. Tuo kaikki tuntuu hänestä\nmielenvikaiselta. Mutta juttu on hänelle, Lucinalle ja syntyvälle\npienelle \"marakatille\" tärkeä, pirullisen tärkeä. Häntä uhataan\nsuoranaisella erottamisella. Mihin voi hakea opettajaksi poispotkittu\nperuukki? Tuskin jonnekin Notkonperän yhteiskouluun. Eikä heillä, ei\nLucinalla eikä hänellä, ole säästöjä tuon taivaallista. Sitäpaitsi,\nei hänen sisunsa salli noin vain kumartaen jättää taistelukenttää\n\"homehtuneille lipilaareille\", kuten hän itseksensä äsähtelee. Sehän\nolisi rintamakarkuruutta hänen omien aatteittensa tulilinjoilta.\n\nHitto vieköön, häntä ammuttiin edestä ja takaa -- sekä mammona että\nulkokullaisuuden pikkuporvarillinen moraali. Sakramenskattu! Perheen\nisä vanuttelee tukkaansa epätoivoisena.\n\nSilmää vielä syytöskirjeen loppukappaletta. Joo, joo... Osaapas se,\nAntti Jeremias, tuo ulkokullaisuuden apoteoosi, tuo savijalkainen\nmuistopatsas, oikea konglomeraatti, jolla ei oikeuden nimessä\npitäisi olla sijaa muualla kuin antikvaarisessa kuvakirjassa tai\nkansallismuseon kellarissa... Eikös! Sehän syyttää häntä -- tuo\njauhonaamainen myllärinpoika -- \"persoonallisesta solvauksesta\",\njolla on opettajakunnan läsnäollessa muka alennettu hänen\nauktoriteettiaan rehtorina ja tunnustettua taitoaan kirjallisuuden ja\nhistorian opettajana.\n\nSiinä se vasta on pykälä! Ja sillä ne juuri, nuo johtokunnan\njauhoporvarit, saattavat hänet loksahuttaa käpälälautaan --\nsakramenskattu!\n\nTaas on harppailtava kamarista toiseen. \"No, joko sinä olet tullut\nhöperöksi, mies parka?\" nauraa syvää, lohdullista nauruaan Lucina.\nJa Aape marssii työpöytänsä luo, rutistaa kirjelmän kouraansa\nheittäen sen paperikoriin. Palaa, pysähtyy kynnykselle, katselee\nhetken ompeluksensa yli kumartunutta naista, tuota valkeata niskaa ja\ntyynesti askartelevia käsiä esiliinaisen helman lähettyvillä.\n\n\"Taidan olla tottakin höperö\", hän sanoo katseessa ja huulilla\ntaas onnellinen, rohkea hymy. \"Sinä totuuden peli!\" hän huudahtaa.\n\"Niinkuin todellakaan olisi mitään muuta elämää olemassa kuin meidän\nrakkautemme, joka yksin tässä maailmassa _luo_ elämää...\" Ja hän\nkumartuu lähelle puolisonsa hiuksia, kuiskaa: \"Muistathan, mitä itse\nkerran kerroit eräästä herra Cidistä, jonka taistelua katsoi hänen\npuolisonsa ja poikansa Valencian muureilta... Muistatko?\" Lucina\nnyykäytti päätään. Aape nousi koko olemukseltaan tyyntyneenä. \"Minun\nsydämeni paisuu\", hän toisteli puoliksi itsekseen tarinan sanoja,\n\"sillä te olette minua lähellä...\"\n\n\"Eikä minulla, ajatteles\", hän taas nauroi käreällä äänellään,\nentisensä tapaisena, \"minulla ei ole edes vastassani Marokon\nsulttaania, vaan -- pörröpäinen Töyhtöhyyppä, ha-haha...\"\n\n\n2.\n\nInhimillinen oikeudentunto palaa puhtaimpana nuorison sydämessä.\nSe on järkkymätön. Ja se on erehtymätön. Ei sen suosiota\nosteta ulkokullaisella mairittelulla, ei arvokkuudella eikä\njuhlallisuudella. Lippalakissaan ja kuluneessa naapukassaan\nkuljeskeleva Aape-lehtori, ärähtelevä, ivan ruoskaa heilutteleva ja\ntaas hereästi naurava, toisten ja itsensä haukkuja, koiranleuka Aape,\njoka kuitenkin saattoi innostua luokalla hersyvän runolliseksi -- hän\noli ollut ja oli oppilaittensa epäjumala, jonka jokainen sana muuttui\nkonventti-lehden huumorinpalstalla vitsiksi tai sananparreksi.\nKyllä se jeeveli saattoi panna öykkäriyttä yrittävän pojankurikan\nhölmöksi sarkasmeillaan, jotka leikkasivat lihaa ja luuta. Sille\ntäytyi välistä puhista kiukusta. Mutta seuraavassa hetkessä se pani\nleikiksi omat hävyttömyytensä, ja naurunalaiseksi joutunut poika\nyhtyi koko luokan ilonpitoon. Sen kurinpito oli sanalla sanoen suolaa\nja skorpioneja selkänahalle. Mutta se oli myöskin inhimillisten\ntotuuksien päivänpaistetta, luonnon kauneutta, rikkautta ja tietojen\nloppumatonta runsautta, joka pani varsinkin poikaoppilaat polvilleen,\nsillä pahimmankin vintiön saattaa inhimillisten tietojen aarteisto\nhämmästymään ja tuntemaan pienuutensa. Hän sokaistuu kuin nuorennuori\nbarbaari sivistyskaupungin tuhatvaloisesta loistosta. Ja hänestä voi\ntulla opetuslapsista nöyrin ja palavin.\n\nKerran sytyttyään nuoren, puhtaan sydämen tuli palaa häikäisevällä\nvoimalla. Sen edessä paljastuu opettajan persoonassa pieni pieneksi,\nepämiehekäs epämiehekkyydeksi, juhlallisuuden kaapuun verhottu\nnarrius narriudeksi, joille ei nuoruus armoa anna. Sillä kylmä, kuuma\nja palava on nuorison sydän ja järkkymätön sen oikeudentunto.\n\nAntti Jeremias sai tuta -- huhujen levittyä hänen ja Aape-lehtorin\ntaistelusta -- että hänellä oli vastassaan vaarallisia voimia.\nLuokalla vallitsi hänen opettaessaan mykkä vastahenki, jota hän ei\nsaanut muuttumaan ylevimmilläkään saarnoillaan. Läksyjen osaaminen\nlakkasi kokonaan. Lopulta vain pari turhantärkeätä tyttöä viittasi\nhänelle. Ja ne olivat lahjoiltaan kehnoimpia -- ulkoalukijoita, jotka\nluulivat, että \"kymppi\" oli koko tämän elämän tarkoitus.\n\nAntti Jeremias yritti vitsailla, kansanomaisesti ja rehevästi.\nHän kertoi juttuja myllypoika-ajoiltaan. Mutta niistä pisti\nesiin lahopökkelöinen peruukinsorkka ja -sormi. Pojat tuhahtivat\nvälinpitämättömästi tai makasivat pulpettia vastaan rähmällään,\nmielenosoituksellisen velttoina.\n\nRehtori Nevanperä käytti valtaansa. Järkähtämättä, erehtymättä\nkertaakaan tarrautumaan entiseen \"töyhtöönsä\" hän jakeli\nmuistutuksia, istumisia ja laiskanläksyjä. Nämä otettiin vastaan\nrypistynein otsin ja niska jäykkänä kuin mullivasikalla.\n\nOpettajahuoneessa vallitsi outo hiljaisuus. Hän jätti kanslianovensa\nraolleen kuullakseen salapuheita itseänsä vastaan. Mutta ei, sieltä\nei kuulunut muuta kuin tuon riivatun Katteluksen rauhallista, niin\n-- rauhallista tarinointia silloin tällöin. Ei edes Rebekka Kokkoila\nenää käärmeillyt tuota miestä vastaan.\n\nEntä kaupungilla? Nelli-rouva toi sieltä juoruja. Joka perheessä\n\"paasattiin\" muka lehtorin puolesta häntä, rehtoria, vastaan. Ja tuo\npilkkalaulu \"rehtorista ja pehtorista\" oli taas kuulema herännyt\nhenkiin. Siihen oli lisäilty uusia \"värssyjä\", joita veisattiin\nKoivukujan iltakävelyillä.\n\nMutta Antti Jeremiaan selkäruoto ei ollut turhaan myllärinpojan\nraudanluja selkäranka, joka kesti painot ja punnukset, kun niikseen\ntuli. Hän pelkäsi. Mutta sitä lujempi oli hänen valtikkansa sekä\nkoulussa että kotona. Nelli-rouvan hän kielsi jyrkästi astumasta\njalallaan \"kulissien taakse\". Musiseeraukset Sulo Nukkasen kanssa hän\nkatkaisi kuin miekan iskulla.\n\nJa Nelli-rouva näytti nöyrtyvän. Hän ei enää liverrellyt\nsanallakaan vastaan. Tjaa, jaa ... ei häntä, Antti Jeremiasta,\nhämätty naisellisella hölynpölyllä. Hänelle ei enää kotosallakaan\nuskaltanut puhua kukaan muu kuin Linda Lehtinen, joka oli saanut\narmon rehtorin sydämessä. Hänen maalaisen terve olemuksensa,\nyksinpä hänen kotoinen murteensa loihti vaivatun miehen mieleen\nkesäiset polut, \"raitinristit\" ja Leena-sisäkön, joka yhä asui hänen\nsydämessään \"kuin angervoinen mun eloni karulla pientareella\",\nkuten hän itse omin käsin oli eräänä yksinäisenä iltahetkenä\nkirjoittanut arvostelukirjansa muistiinmerkittyjen aineaiheitten\nloppukaneetiksi. Antti Jeremias ei näet suinkaan tehnyt poikkeusta\nsiitä vanhasta totuudesta, että rakkaus tekee runolliseksi, joskaan\nhän ei aivojensa, ei koko innostuksensa voimalla saanut keksityksi\nloppusointua, jolla olisi nitonut toisenkin vertauksen pariksi\nedellisen kanssa. Hän ei voinut todellakaan olla ihmettelemättä\nrunonteon hankaluutta kesken ankaraa hengenkilvoitustaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli suuri ilta. Opettajahuoneen viheriäverkaisen pöydän ympärillä,\nsivupöytien luona ja seinäpenkeillä istui juhlallinen seura -- koko\njohtokunta ja vakinaiset opettajat.\n\nLehtori Kattelus näytti kalpealta. Oliko se pelkoa ja häpeäntunnetta,\nvai ylenmääräinen ylenkatse ja vihako oli ajanut veret mieheltä\nsydämeen? Kukaan ei osannut sanoa tuosta miehestä mitään varmaa.\nJoka tapauksessa hän näytti jo edeltäpäin tuomitulta, sillä hän\ntuskin vastasi syytöksiin. Nyökkäsi, pudisti päätään tai heitti pari\nsanaa: \"No, jopas...\" tai: \"Juuri niin, sillä tavalla ... onhan sitä\nopetettu...\"\n\nAntti Jeremiaan ruskeissa silmissä oli voitonvarmaa loistetta, johon\noli siittynyt lisäksi -- ilkeyttä. Niin juuri, ilkeyttä, huolimatta\nhänen pohjimmaisesta sydämensä herkkyydestä.\n\nAmmatillinen siveysapostoli on näet siitä merkillinen luontokappale,\nettä hän kaluaa moraalin lihatonta luuta hampaissaan kuin mahtava\ntalon vahtikoira omalla pihamaallaan. Tuliapa jonkun arvottoman\nkulkukoiran sitä kärkkymään, niin syntyypä tappelu, jossa silmät\nkiiluvat, kurkku murisee ja hampaat irvistävät -- moraalittomasti.\nInhimillisten intohimojen saalistusmailla ei missään vallitse\nniin julmasti puolustettu monopolioikeus kuin siveysapostolien\nvaltakunnassa.\n\nEikä näitä hyveen vahtikoiria vaivaa voitonhetkellä sääli\nsyntisparkaa kohtaan. Luu on järsittävä loppuun, ennenkuin\ntuollaiselle kapiselle kulkukoiralle voi urahtaa puolittain\nhyväntahtoisesti: \"Noh, hm! Oma vikasi, mitäs yritit -- _minun_\nperintöosaani. Noh ... hjaa ... ketä minä kuritan, sitä minä\nrakastan, sanoo...\"\n\nNämä olivat oikeastaan Aapen ajatuksia hänen seuratessaan mahtavan\nvastustajansa katseita hitaasti nousahtavien kulmakarvojen alla\nja hänen lapsellisen rehellistä, lievästi nuuhkailevaa nenäänsä,\njoka näytti elävän omaa luonnonvaraista elämäänsä kireälle\npingoittuneitten huulien yläpuolella.\n\nJa, koira syököön, Aape remahti yht'äkkiä nauramaan. Syytös\nnuorison pahentamisesta politikoimisella ja vaarallisesta\nSuur-Suomi-intoilusta oli juuri tullut julki -- hieman vaivautuneesti\nlespahutellen -- puheenjohtajan suusta.\n\nJa nyt, yht'äkkiä, oli lehtori Kattelus elementissään. Hän koppasi\npoikamaisesti häntä vastaan heitetyn pallon. Hänen kätensä elivät,\nkuin hän olisi sitä hypitellyt leikiten kämmenellään. Ja hänen\nhihassaan näytti olevan piilossa kovia visapalloja, joita hän\nheitteli milloin mitäkin epäjumalan naamaa vasten.\n\n\"Kappas, kappas, vai nuorison pahentamisesta?\" hän totesi\nalkajaisiksi. \"Johan te teitte minusta peevelinmoisen suurmiehen\n-- Sokrateen, joka muistaakseni kallisti myrkkymaljan 'nuorison\nviettelemisestä'. Totta, totta... Mitäpä se on muuta kuin\nmaanpetosta! Ajatella, ylistää oppilailleen sitä uutta rohkeutta,\njonka voimalla esimerkiksi Saksa on noussut ja nousee yhä\nalennustilastaan. Ja kaiken lisäksi -- ihailla tuota rodun ja\nkansallisen perinteen renessanssia, joka synnyttää uudestaan\nhempeämielisen kosmopolitismia rappeuttaman Euroopan! On sitä siinä\n... maanpetosta ja pikkuporvarillisen karsina-aatteilun kavaltamista.\nHerra-nähköön-sehän voi nostaa minun oppilaani -- sankaritunnelmiin,\nvieläpä sillä turvallisella hetkellä, jolloin ryssä kuristelee\nhirttonuoralla veljeskansaamme, virolaisia, ja laulaa meille Karjalan\nrajalta seireenilauluja takanaan tankit ja miljoonamassat...\"\n\nAntti Jeremias nosti kätensä. Vastustaja oli heittänyt hänen käsiinsä\nsellaisen valtin, että se suorastaan vapisutti hänen hyppysiään.\n\"Juuri niin!\" hän huudahti. \"Juuri tuo vieraitten epäjumalien,\nniin sanoaksemme kultaisen, katinkultaisen vasikan nostattaminen\nmeidän 'isiltä perityn demokratiamme' alttarille, se se on nuorison\nsynnynnäisesti kansallisen sydämen tärvelemistä ja sellaisenaan...\nHmh, tjaa, en tahtoisi käyttää _entistä_ virkatoveriani kohtaan\nkarkeaa kieltä, mutta se-se-se on...\"\n\n\"Oo, sancta simplicitas! Meidän herra rehtorimmehan puhuu koko\nluterilaista kansankirkkoamme vastaan, suoranaista jumalanpilkkaa!\nTuliko rakas Agricolamme epäkansalliseksi innostumalla Wittenbergissä\nsaksalaisen Lutherin ja Melanchtonin aatteisiin? Eikö Sorolaisen\n'Postilla' olekaan kansallinen merkkiteos siksi, että hän sai\nsivistyksensä Saksassa? Entä Helsingius, Raumannus, Fabricius,\nFortelius, Fatebur, Savonius, filosofiamme uranuurtajat? Wittenbergin\ntai Rostockin opinkävijöitä -- siis maanpettureitako? Ja millä\ntavalla opettaa rehtorimme 'historiamme isää', kunnianarvoista\nPorthaniamme? Maalaako hän hänet maanpetturiksi -- saksalaisen\nleibniziläis-wolffilaisen filosofian uskollisen kannattajan? Saamari\nsoikoon? Snellman ei tietenkään voi olla mikään kansallinen suurmies,\nkoska hän oli koko elämänsä ajan Hegelin kiihkopäinen oppilas, vai\nmitä?\"\n\nAapen iskut olivat sataneet rakeina vasten Antti Jeremiaan\nvoitollista naamaa. Hänen sormensa haparoivat jo ohimolla. Myrsky\noli nousemassa. Ympärillä istuvain katseet tuijottivat häneen kuin\ntuikkivat hiilet pahaenteisestä hiilloksesta. Hänen _täytyi_ kyetä\nvastaamaan, niin että tuo rienaaja oli saapa tuomionsa. Ja hän\nmyöskin osasi, yhä vielä ironisen pidättyvästi: \"Rohkenen kuitenkin\nluulla, että tässä koulussa vastaan historianopetuksesta minä eikä...\"\n\n\"Toivotaan, mutta nykyhetken, suuren ajan, historiassa tulee teille,\nulkokullaisuuden profeetat, seinä vastaan, nimittäin -- bolshevismi!\"\nsivalsi Aape yht'äkkiä yllättävästi. \"Juuri niin\", hän kääntyi koko\nseurakunnan puoleen, \"bolshevikit ovat sulkeneet rajansa kaikilta\nEuroopan aatteilta, sillä pimeys ei valkeutta siedä. Ja te, herrat,\naiotte sulkea 'pyhän Venäjän' malliin meidät ja meidän nuorisomme\nahtaitten rajojemme sisään kuin pässit karsinaan.\"\n\n\"Ei, hyvät naiset ja herrat, minä luotan oppilaitteni kansallisesti\nterveeseen sulatuskykyyn, kuten ovat sivistyneistömme eellispolvetkin\nsiihen kyenneet, on 'vieras' aate sitten tullut lännestä tai\netelästä. Ette suinkaan te rohkene kuvitella, että tämä kansa on\nnäivettyvä matkijakansa, tämä kansa, jonka hengennerot ovat laulaneet\nKalevalan? Oli tosin 'maankavallusta', että _saksalainen_ Herder\ninnoitti verrattoman Eliaksemme pitkille runomatkoilleen. Mutta\najatelkaa kuitenkin, että Paikkarin poika ja hänen Kalevalansa on\nniin omahista ja itsenäistä Suomen kansan henkeä, luuta ja lihaa,\nettei niitä voi verrata mihinkään mieheen eikä mihinkään muuhun\neepokseen koko tämän taivaankannen alla.\n\n\"Tälläkö kansalla ei siis olisi itsenäistä hengenvoimaa uskaltaakseen\nottaa vastaan tämän ajan rohkeinta renessanssia? Jumaliste, sillä on!\nAinakin sen sylistä syntyneellä tämän hetken nuorisolla. Kavahtakaa,\nsanon minä, sitä tärvelemästä homeisilla hämähäkinverkoillanne,\nkavahtakaa sitä juuri nyt, sillä jo huomispäivänä voi odottaa\nmeitä itärajallamme suurempi taistelu kuin on ollut yhdelläkään\nnuorisopolvellamme ennen näitä suuria ja raskaita aikoja...\"\n\nLehtori Kattelus nousi. Hän oli kumartamaisillaan hyvästiksi.\nMutta nosti vielä kerran päänsä ja sinkosi uudestaan: \"Niin, eivät\nminun oppilaani eikä minun opetukseni tule koskaan taipumaan\nbolshevistiseen valonpelkoon ja pakkopaitaan. Suur-Suomi nousee nyt\ntai sortuu sadaksi vuodeksi. Varokaa tuhlaamasta nuorukaissieluja.\nMeillä ei ole liian paljon poikia tässä maassa.\"\n\nHän kumarsi ja äsähti kuin ärtyneenä koko juhlallisesta tyylistään:\n\"Sat sapienti.\"\n\nMutta avattuaan oven kanslianeteiseen hän pysähtyy. Käytävistä ja\naulaan vievän oven takaa kuuluu meluntapaista ja hänen selkänsä\ntakana jylisee Antti Jeremiaan kiihtynyt ääni: \"Minun täytyy,\n_täytyy_ ih-me-tel-lä, että lehtori Kattelus rohkenee käyttää\ntämän seuran yhteydessä, solvata omaa johtokuntaansa sanalla ...\n'bolshevismi', sehän on ennenkuulumatonta...\"\n\nMutta hänen diskanssiin noussut äänensä katkeaa. Hän jäykistyy\npaikalleen, kireät huulet höltyvät ylenmääräisestä hämmästyksestä.\nKädet pysyvät hetken verran kohotetussa asennossa kuin aikoisivat\njatkaa herransa puhetta. Mutta ne hervahtavatkin yht'äkkiä alas.\nHänen oma oppilaskuntansa, jonka puolesta hän juuri on taistellut\nhenkeen ja vereen, ehkäpä koko Tuohikylän nuoriso mukana, raiuttaa\noven takaa, aulasta, häntä vastaan tuota kirottua pilkkalaulua, jonka\nalkuperäinen nimi kuului: \"Surullinen laulu eräästä herra rehtorista\nynnä hänen hyypästään.\"\n\nAlkusäkeistöstä oli vaikea erottaa sanoja. Mutta sitten kajahti ensi\nkerran kertosäe, niin että eteisen ovi oli rämähtämäisillään auki.\nSiltä ainakin tuntui kuulijoista.\n\n    \"Sinut luoja loi armossa pehtoriksi,\n                 riksi ja riksi,\n    mut puettu oot sinä re-ee-reh-toriksi!\"\n\nTuli pieni tauko. Johtokunnan jäsenet katsoivat silmät pallillaan\nTuohikylän profeettaa, joka seisoi tänä hetkenä kuin linnunpelätti\nräntäsateessa, takki säkkinä hartioilla, housunpolvet tavallista\npahemmin pussillaan, kädet yhä velttoina, sormien turhaan\nhaparoidessa kellonperiä kohti.\n\n    \"Ja uljaasti hyyppäsi törröttää,\n    kun viisaus päätäsi pörröttää\",\n\njatkoi räikeä pilkka. Seuraava säe tuntui jo lempeämmältä:\n\n    \"Ei pinnalla raiskaa, ei malkaa, ei!\"\n\nMutta samassa löi uusi säe taas kuin tylsällä puukolla:\n\n    \"Tymä tyhmyys näät vasta aivoista alkaa,\n                 hei!\"\n\nPuheenjohtaja, Tuohikaupungin rikkain kauppias, hyvänahkaisen\nnäköinen, pullea, kansanomainen ukkeli, nousi pöydän päästä ja\nhämmästeli \"ässää\" suhautellen: \"Mitäsh tämä ... tämmönen? Eikösh\nrehtor' shoa järjeshtyshtä ... tähän shouviin...?\"\n\nAntti Jeremias näytti heräävän. Hän tempaisi kaksin kourin tukastaan.\nTämä nousi korkeammalle kuin koskaan ennen hänen raskaan elämänsä\naikana. Ja hän syöksyi ovelle, oikea käsi yhä korkealla ilmassa, kuin\nolisi aikonut tappaa tuhatkunta filistealaista aasin leukaluulla. Ovi\nlennähti auki. Tuli hetken hiljaisuus. Pojankurikoilta tuntui sisu\nmenevän kurkkuun. Puheenjohtaja tokaisi tyynnyttävästi: \"No, johan\nshe nuorisho taitaa...\" Opettajattarilta pääsi helpotuksen huokauksia.\n\nAntti Jeremias lähestyy mielenosoittajain ryhmää. Hänen sydämeensä\ntulvahti itkunsekaista hätää ja rakkautta. Pehmeä nenä oli ruvennut\nmutruilemaan anovaa lempeyttä, eräänlaista setämäistä houkuttelua:\n\"No, no, pojat, poikakullat ... emmehän me nyt, tuota...\" Käsi\nnousi varovasti, nyt jo molemmat kädet. Ne näyttivät aikovan kohota\nanovaan, arkaan syleilyyn. Hänen silmiinsä nousi itkun kaljamaa.\nEi paljon puuttunut, etteivät isälliset kyynelet jo pirahdelleet\nnoiden rakkaiden poikien vuoksi -- tuhlaajapoikien, hjaa, jaa...\nVasikan, kokonaisen hekatombin vasikoita hän oli valmis tänä hetkenä\nuhraamaan sopijaisjuhlaksi, jos vain nuo rienaavat tuhlaajapojat, nuo\npoikakullat nyt olisivat häntä armahtaneet.\n\nMutta joku kovapäinen nuorukainen kajahutti hiljaisuuteen ankaran\nhuudon: \"Eläköön lehtori Kattelus!\" Koko kuoro yhtyi huutoon. Ja\nsamassa raikahti armottomana loppusäkeistö:\n\n    \"Vai ootko sa kuullut, mitä huomattiin,\n    kun sait tähän rehtorin mantteliin?\n    Oli hyyppäsi alla vain pedantti houkka.\n    Ja sinä itse vain fariseeus ja moukka!\"\n\nKertosäkeistö tuntui kestävän iankaikkisesti. Johtokunta teki lähtöä.\nAape Kattelus, joka oli jäänyt seisomaan ovenpieleen leuka kireällä,\nkiukuissaan koko tapauksesta, harppasi eteiseen, pui nyrkkiä\noppilailleen: \"Painukaa täältä kuuseen, senkin junkkarit! Johan nyt\non hemmettiä, jollen minä saa itse tapella omia tappelultani!\" Ja\nmielenosoittajat katosivat kuin tuhka tuuleen. Mutta samassa katosi\nmyöskin Antti Jeremias. Hän oli kietaissut päällystakin hartioilleen\nja paennut koko taistelukentältä. Ja puheenjohtaja päätti kokouksen\ntassutellen pöydänpään vaiheilla: \"Eiköhän myö, hyvät naishet\nja herrat, olla peättämättä tuon taivaallisilta täshä ashiasha,\nNeätshen, jos kaikki hullut hirtettäsh, niin kukash shen viimeshen\nhirttäsh, hä-hä-hä...\"\n\nJa siihen se jäi -- tämä Tuohikylän maanmainio aatteellis-moraalinen\ntaistelu.\n\n\n3.\n\nAntti Jeremiaan päällystakki oli musta ja vahvaa kangasta. Ja lujaa\nnahkaa olivat hänen kenkänsä. Mutta kun hän nyt kulkee kotia kohti\nhetkahtelevin polvitaipein ja silmät sumussa, hän tuntee itsensä\nrepaleiseksi kuin selkäänsä saanut myllärinpoika. Märkä katu uhoaa\nkosteaa kylmyyttä hänen jalkoihinsa. Hänestä tuntuu kuin tuuli\ntunkeutuisi avoimesta, paljaasta rinnasta luihin ja ytimiin saakka.\nPitkänpitkät matkat ovat hänen takanaan, raskaat ja turhanturhat\nmatkat...\n\nOliko hän talsinut koko elämänsä ajan vääriä teitä, ehkäpä ollut --\nväärällä uralla? Tämä ajatus iskihe häneen ensi kerran koko hänen\nmiehuutensa aikana. Mutta -- kummallista kyllä -- se ei häntä nyt\nkauhistanut. Se toi vain mukanaan uusia ja yhä uusia ajatuksia.\n\nEikö hän ollut aina saanut itseänsä pakottaa -- koko hengentyössä,\nsekä saarnoissaan että opetuksessaan? Hän oli tuntenut väsymystä tuon\ntuostakin tunneillaan, aivankuin hänen päätänsä olisi kiristänyt kova\nvanne tai aivot olisivat vaatineet pitkää unta, oikeata kuorsaavaa,\nrehellistä \"hirsien vetämistä\" hiottavan halkojenhakkuun jälkeen...\nOliko hänen hengentyönsä ollut lopultakin halkojen latomista\npitkänpitkään toivottomaan pinoon? Useasti häneltä oli loppunut\ntunneilla kaikki sanottava -- ulkolukua joistakin kirjoista oli ollut\nhänen opetuksensa vuodesta vuoteen. Oliko hänellä ollut yhtäkään\nomaa, alkuperäistä ajatusta annettavana oppilailleen? Kuuluiko hän\nylimalkaan lainkaan koko tähän \"hengen\" ja \"sivistyksen\" maailmaan?\n\nJa miksi hän oli oikeastaan aina joka yrityksessään joutunut\nnäyttelemään narrin osaa? Milloin koulussa, milloin kotona.\n\nEi, hän ei enää jaksanut. Hän oli pakomatkalla!\n\nTämä ajatus hyväili merkillisellä, unettavalla onnella hänen\nkiusattua sydäntään. Tämähän oli aina huoannut jonnekin kauas täältä,\npoispäin, piiloon, oman kotokosken partaille.\n\nOoh, miksi ei enää elänyt hänen äitinsä, tuo lempeä, toimekas ja\nrauhaa synnyttävä nainen! Hänen luoksensa hän oli viimekin kesänä\ntehnyt pyhiinvaellusretkensä kuljeskellessaan entisen Myllykosken\nrantoja, joka hänen poika-ajoiltaan oli kuivunut ahdasrantaiseksi\nojaksi ja koskeltaan lurahtelevaksi puroksi.\n\nNiillä vaelluksilla hän oli paennut maailman houkutuksia --\n\"raitinristejään\" ja aamuisia maidonhakumatkojaan, nähnyt\nne ihanimmillaan, mutta samalla ikäänkuin nöyrtynyt niitä\nkaipaamaan kaukaa, kuin kauniita kuvia, jotka eivät olleet käsin\nkosketeltavissa. Ja mistäpä se muusta olisi johtunut kuin äitimuorin\nunettavan lämpöisestä, hurskaasta muistosta.\n\nEhkäpä oli niin hänen aivoissaankin, että hän oli aina kaivannut\nomassa vaimossaan \"äitiä\". Niin tekee ehkä syvimmässään jokainen mies.\n\nEhkäpä juuri sen vuoksi -- hän tunnusti itselleen ensi kerran -- ei\nheillä ollut koskaan ollut todellista onnea avioliitossaan.\n\nJa eiköpä niin ollutkin, että vaimo, joka ei lahjoita miehelleen\nlasta, ei kykene myöskään puolisossaan tyydyttämään sitä\n\"äidin\"-kaipuuta, tämän hellyyttä ja valoista rauhaa, joka asuu\nmiehessä lähtemättömänä ikävänä?\n\nAntti Jeremias kyseli ja kyseli itseltään. Hänen mielensä kirkastui\nvähitellen. Tuntui, aivankuin hän olisi nyt vasta oppinut\najattelemaan -- omilla aivoillaan, hän itse, oman elämän myllynkivien\njauhamia totuuksia, yksinkertaisia ja lämpimiä. Ehkä niitä oli\nsyntyvä enemmänkin, toinen toisensa jälkeen. Piti vain ajatella\nolevansa pakomatkalla...\n\nNiin, hänhän _oli_ pakomatkalla! Hän aikoi erota virastaan. Hänen\nhuvilansa oli mailtaan melkeinpä pieni maanviljelystila. Piti vain\nostaa vähän maata lisää, panna se viljelykseen ja...\n\nSumuisessa illassa alkoi kuullella lempeää valoa. Sumuseinä tuli\nvalkeaksi kuin voimakkaasta auringon noususta.\n\nMiksi hän ei, herra-paratkoon, ollut ennen tätä kaikkea ymmärtänyt!\nEihän hänen tarvinnut muuta kuin viedä sinne Nelli-rouva, joka\nsittenkin, vajavaisuuksineenkin, oli hänen puolisonsa ja jolle hän\nkaiken pyhän nimessä tahtoi pysyä uskollisena. Siellä oli syntyvä\nuusi toivo ja uskallus. Emäntä, touhukas ja ripeä oli hänestä tuleva!\nSaarekkaitten salmien päilyvä kauneus, ulapan elokuiset, pauhaavat\nmyrskyt, joista huokui kypsyvä elämä, hongikoitten väkevä tuoksu,\ntyöteliäs elämä -- tuo kaikki oli hänen Nellissään synnyttävä uuden\nelämän, lapsen, poikalapsen, joka oli jatkava sukua...\n\nJaloissa ei tuntunut enää turruttavaa kosteutta. Ne astuivat taas\nlujasti maata vasten. Hengitys oli vapautunut. Hänen sieraimensa\nvärähtelivät Harjun petäjiköstä uhoavasta voimakkaitten lemujen\ntasaisesta tulvasta. Tuossa, vähän matkaa hänen koto-ovestaan, levisi\nkaupungin laidalta perunapelto. Sen imelän raskas tuoksu oli hänestä\nkaikkein parasta. Se toi mieleen muinaiset perunannostot, pienet\npeltonuotiot, joiden hiilustassa paistettiin perunat ja syötiin\nlujaan suolaveteen kastettuina.\n\nOnni aivankuin maistui hänen kitalaessaan ja sieraimissaan, jotka\nnuuskimalla nuuskivat poika-ajan pellon- ja myllyntuoksuja --\ntalkkunajauhoja, joista tehtiin paksuun viiliin vielä paksumpaa\ntalkkunaviiliä -- maailman parasta herkkua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTakaa kuuluu käreä huudahdus, jonka Antti Jeremias olisi erottanut\nkokonaisen rykmentin seasta. Se oli Aape Katteluksen -- hänen\nkukistajansa!\n\nNyt hän vasta aikoi paeta. _Tuon_ miehen pilkkaa oli sentään liian\nvaikeata niellä. Jalat harppoivat jo muutamia juoksuaskelia. Kotopiha\nja sen portti, josta oli vain lyhyehkö polku pääovelle, oli jo aivan\ntuossa, oikealla kädellä. Ja hämärä oli jo tulossa.\n\nMutta siinä se tapahtui. Tuo \"rienauksen henki\" tarrasi kourallaan\nhänen olkapäähänsä takaapäin. \"So-so, virkaveli\", puhui Aape käsi\nsojossa kuin tarjotakseen sovintoa. \"Heh, veli, tehdään linnarauha,\ntuossa käteni!\"\n\nMutta ei, Antti Jeremias ei käteen tarttunut. Äskeiset hyvät ja\nnöyrät päätökset liihoittelivat poispäin, paeten kuin rusopakaraiset\nenkelit tuota \"luciferiaanista henkeä\".\n\nMutta Aape jatkoi melkeinpä hellän lohduttavasti: \"Ole varma siitä,\nettä minä annan köniin niitä porsaita, jotta saparot suorenevat.\nOnkos tämä nyt laitaa. No, kyllä laulaa saa, mutta ei valehdella\nenempää kuin puolet. No, niin, tuohon kouraan...\"\n\nNyt oli Antti Jeremias jäykistynyt patsaaksi. Hän oli itse äsken\njuuri tehnyt eräitä itsetunnustuksia. Mutta tuon \"vastahengen\" edessä\nniska taas jäykistyi, hän puristi huuliltaan ivan sävyttämät ylpeät\nsanat: \"Aion ehdottaa sinua koulumme rehtoriksi. Omasta puolestani\neroan, tjaa, tuota ... minulla on muita tehtäviä.\"\n\n\"No, jos sinä eroat, niin minä eroan kanssa. Ja yhdessä sitten\npainellaan maantien laitaa, vai...?\" Aape teikaroi yhä iloisempana.\n\nAntti Jeremias upotti molemmat kouransa syvälle taskuihinsa. Hän\naikoi jämähyttää synkän ja mojovan sanan tai lyödä, kerta kaikkiaan,\ntuota paholaista korvalle. Mutta hän jäi tuijottamaan Aapen\nmerkillistä ilmettä, tuota hämmästynyttä ja harmistuvaa katsetta,\njolla hän tuijottaa rakennuksen pihanpuolelle. Aape näkee nimittäin\nnurkitse keittiön portaat, joilta juuri on loikannut hatuton mies,\nvielä portailla vetäen takkia niskaansa, ja painuu nyt selkä\nkykärässä Harjun petäjikköön, kadoten kaupunkiin päin kiertävälle\npolulle.\n\n\"Peeveli ... kananvarkaita!\" Aape äsähtää. Hän on tuntenut Sulo\nNukkasen, joka luikkii pakoon Nelli-rouvan luota.\n\nAntti Jeremias kääntyy ällistyneenä katsomaan samaan suuntaan, mutta\nkarkulainen on jo kadonnut. Ja hän tuhistaa suuttuneena nenäänsä\nAapea vasten aikoen poistua.\n\nMutta Aapen käy miestä sääli. Hän tietää, kuten koko kaupunki, yhtä\nja toista tuosta \"rehtorskan\" ja \"tirehtöörin\" salapelistä, joka nyt\nsyksyn kuluessa on yhä monenkarvaisempina juoruina kiertänyt pitkin\nTuohikylää.\n\nSe se oli tehnyt Antti Nevanperän naurettavaksi ja osaltaan tärvellyt\nhänen tähän saakka nauttimaansa arvonantoa.\n\nAape Katteluksen on vaikea ruveta ilmiantajaksi. Hän on\npakenemaisillaan hänkin, kuten kaikki muutkin -- yhteisen säälittelyn\ntai ilonpidon turviin petetyn aviomiehen kustannuksella. \"No,\naisankannattajahan se aina viimeisenä näkee -- omat aisansa\", hän\närähtää sisimmässään. \"Eikä millään konilla tässä maailmassa ole niin\nyltä ahtaita silmälappuja kuin petetyllä aviomiehellä\", hän yritti jo\nnauraa koko asialle.\n\nMutta hänellä nyt on kerta kaikkiaan pirullinen halu pölähyttää\ntotuudet julki nahkoineen ja karvoineen. Eikä hän halveksi\nmitään sen enemmän kuin uskotonta naista. Miehen oikeus ja voima\noli raivata uusia teitä, naisen oli nämä pidettävä puhtaina ja\nistutettava puutarhat niiden vierille. Luonnon kirjavasta leikistä\noli paljastunut hänelle ainakin yksi ehdoton ja ratkaiseva totuus:\nNaaras säästi ja säilytti, koiras taisteli ja tuhlasi. Eikä ollut\nihmissuvullakaan mitään muuta terveyttä. Nainen säilytti, oli\nsynnyltään, koko syvimmältä luonnoltaan uskollinen. Miehen, joka oli\nluotu valloittamaan, tuli erotiikassa taistella voitto \"tuhlaavasta\"\nitsestään, taistella itselleen uskollisuus.\n\nNiin, naiseksi syntynyt oli _syntynyt_ uskolliseksi. Syvintä\nrakkautta ei voi syntyä maanpäällä eikä taivaassa ilman sellaista\nnaista. Hänessä yksin tulee sana lihaksi, hänessä ja hänen\nlapsessaan. Eikä ilman hänen laatuistaan ole avioliitto pyhä.\n\nMutta luonto ei ole välittänyt koskaan rajoista. Se on luonut ja luo\nyhä ihmislapsien onnettomuudeksi poikkeuksia ja taaskin poikkeuksia\ntästä jumalallisesta alkutyypistään.\n\nEikä näitä \"poikkeuksia\" -- ammatillisia kokotteja ollut vain\nbordelleissa, vaan myöskin avioliitoissa, jotka he myrkyttivät\noman itsensä kaltaisiksi -- tämän yhteiskunnan viheliäisimmiksi\nhospitaaleiksi.\n\nTotta totisesti oli tämä sairaus saastaisinta aviossa, jonka tuli\nedustaa hedelmällisyyttä ja yhteiskunnan terveyttä. Ja myöskin\nvaarallisinta! Sillä oliko yksikään kansa sortunut, ennenkuin sen\nnaisten tavat olivat höltyneet? Olkoonkin tosiasia, että riettailevaa\nMessalinaa ei synny, ennenkuin on tarpeellinen määrä arvottomia\nmiehiä hänen ympärillään, on summa summarum sittenkin se, että\nMessalinat vasta antavat kuoliniskun tuomituille valtakunnille.\n\nAvion helmassa jatkuvassa petoksessa elävä nainen oli\nkymmenkertaisesti portto. Hän ei ollut nainen, jonka onneton\nkohtalo oli houkutellut tai pakottanut kauppatavaraksi. Hän ei\nollut nainen, joka lemmettömässä aviossa löytää toisessa miehessä\nsynnyntärakkautensa ja on oikeutettu onnettomasta avioliitosta\neroamaan. Hän ei ollut edes nainen, jonka inhimillinen heikkous\nsaattaa lankeemukseen ja pelastaa rehellisyydellä ihmisen itsessään.\nHän -- tuollainen nainen -- oli synnynnäinen tulenlautta, luonnon\nsekamuoto, jonka se saattaa tuhlaavaisuudessaan siittää, kuten\nmiljoonat ja taaskin miljoonat tuhohyönteisensä, basillinsa,\nkonokokkinsa ja tuhatmuotoiset perversit luomansa yhtä hyvin\nluonnossa kuin ihmismaailmassa.\n\nSellainen nainen -- Aape Kattelus oli siitä ollut jo kauan vakuutettu\n-- oli Nelli-rouva kaikessa syyntakeettomuudessaan. Eikä hän tuota\nnaista kohtaan tuntenut mitään sääliä.\n\nMutta häntä säälitti sydämen pohjia myöten tuo mies -- riitaveljensä,\njoka kaikessa keinotekoisessa, päähänpäntätyssä moralisoinnissaan\noli sittenkin ytimiltään terve myllärinpoika, luonnonlapsi -- oman\ntaipumattoman pörrötukkansa ja tyhjän avioliittonsa uhri.\n\nNämä ajatukset täyttivät tulvimalla Aape Katteluksen mielen. Hän\ntahtoi pelastaa tuon miehen. Mutta sittenkin hän alkaa kautta\nrantain, yrittäen yhä leikkisanojen kiertoteitä. Hän tarttuu\nvirkaveljeään käteen: \"Ymmärsit minun leikkini väärin. Usko, tahdon\nsinulle hyvää...\" Ja niin totinen on hänen äänensä, että Antti\nJeremias pysähtyy.\n\n\"Kuule, oletko huomannut, että avioliitto on totuuden peili? Aikanaan\nse paljastaa valheet, niin toisen kuin toisenkin...\"\n\nNyt uskoi kollega tuon miehen tulleen hulluksi tai kaivavan uutta\nkoiranluuta häntä ärsyttääkseen. \"Hyvästi\", hän puraisi hampaistaan\nhalveksivasti, kääntyi ja läksi.\n\nAape huudahti vielä hänen jälkeensä: \"Mutta siihen pitää osata\nkatsoa! Muista, hyvä veli, muista...\"\n\nEikä hän voinut tuota onnetonta päästää pakenemaan. Hän oli taas\nkärppänä Antti Jeremiaan vierellä. Kapean hiekoitetun polun laidalla\noli vanha puutarhapenkki. Tälle Aape istutti yht'äkkisellä vetäisyllä\nvirkaveljensä, joka jäi pöllämystyneenä tuijottamaan tuota hullua\nmiestä.\n\nIhmeekseen hän näki ensi kerran Aape Katteluksen kasvot perinpohjin\nvakavina. \"Kuule, oletko huomannut, että avioliitossa ovat joko\nmolemmat onnellisia tai ei kumpikaan? Oletko sinä onnellinen?\" Aape\nkysyi.\n\nAntti Jeremias kaihtoi katsomasta kyselijään. \"Et\", jatkoi Aape. \"Et,\nsiksi että vaimosi ei lahjoita sinulle lasta eikä tule sitä myöskään\ntekemään, sillä hän on monella tavalla sairaalloinen, katsos...\"\n\nAape pelkäsi ratkaisevaa sanaa. Mutta hänen täytyi se saada julki.\nJa hän sähähti kuin vihassa: \"Hän pettää sinua, on pettänyt sinua jo\nkauan. Sen tietää puolet kaupunkia.\"\n\nTänä hetkenä roihahti Antti Nevanperän rintaan hirvittävä suuttumus.\nKaikki hänen äskeiset ajatuksensa avioliittonsa epäselvyydestä\nhukkuivat olemattomiin. Hänen korvissaan kuuluivat Aapen sanat\nröyhkeältä, katalalta solvaukselta. Ja hänen mieleensä jäivät\nkaikumaan lopulta vain nuo pari sanaa -- \"puolet kaupunkia...\"\n\nNousiko taas koko maailma häntä vastaan? Eikö hän saanut edes paeta\noman vaimonsa kanssa uuteen ja omaan maailmaansa, jossa vielä oli\ntoivoa. Lapsellinen hellyys syttyi hänessä parjattua naista kohtaan.\nVai \"puolet kaupunkia\"! Ei se totisesti ollut saapa häväistä häntä ja\nhänen perhettään... Eikä tuo mies, tuo rienaaja, tuo \"luciferiaaninen\nhenki\", joka... \"Tiesin, että olit lurjus, mutta en tietänyt, että\nolet roisto!\" hän iski karmaisevassa vihassa. Nousi, seisoi suorana\nkuin patsas. Astui kankein askelin portaitaan. Avasi oven lujalla,\nvarmalla vetäisyllä. Katosi.\n\nNiin nämä miehet erosivat yhä sovittamattomina. Kumpikaan ei osannut\npuhua toistensa kieltä. Ei ainakaan vielä.\n\nKun Antti Jeremias ilmoitti Nelli-rouvalle eroaikeensa, sai hän\nvastaukseksi: \"Jesses sentään! Minäkö piiaksi sinun metsätorppaasi,\nho-hoo. Ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan...\" Ja sanat olivat\njatkumaisillaan hysteeriseen kohtaukseen asti. Mutta hän huomasi\nsamassa peilipöytänsä viereisellä tuolilla Sulo Nukkasen hienon,\nmoniruudullisen lakin ja sujautti sen nokkelasti pukeutumisviittansa\nmonipoimuisiin helmoihin.\n\nKohtausta ei tullut. Eikä myöskään keskustelu isännän eroamisaikeista\ntällä erää jatkunut.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\n\n1.\n\nElsa Varjala seisoo tammikuisena aamupäivänä Harjun jyhkeässä\ntiilenpunaisessa näkötornissa takanaan Juhani Prikka, molemmat\npaksujen turkkien sisässä. He ovat vartiovuorollaan, ilmasuojelun\npalveluksessa.\n\nJuhani Prikka marisee kylmyyttä. Elsa ei vastaa, ei lohduta. Hän\nelää omaa, uutta ja kiihkeätä elämäänsä. Hän katselee etelään\npäin laajoille, liikahtamattomille selille. Eikä hän voi olla\nnaurahtamatta tälle ihmeelliselle maailmalle. Tuolla selkien takana\non Kähärin nuori Ilmi-emäntä huolessa ja hädässä, koska hänen\nAatunsa on rintamalla. Eikä hän tiedä, että tuo entinen \"nahiainen\"\nja \"jönkerö\", tuo hänen hyljeksijänsä makaa haavoitettuna tuolla\nalhaalla, heidän koulullaan, jota nyt käytetään sodan tarkoituksiin:\njoukkojen majoituspaikkana sekä -- siipirakennusta -- lievemmin\nhaavoittuneiden ja toipilasten tyyssijana.\n\nSota oli muuttanut merkillisellä tavalla ihmisten sydämet. Tuo\nsaamaton vetelys, oman morsiamensa ja Venla-tyttösensä heitteille\njättäjä, hän on nyt karskiintunut sotilas ja -- omaan vaimoonsa ja\ntyttäreensä hullaantunut mies. Kyselee joka päivä, muka noin vain\njurahtamalla, oliko jo Ilmille ja Venlalle sana lähetetty ja miksi\nne eivät jo tulleet isää katsomaan. \"Vaikka, tuota ... kyllähän ne\nlaulamallakin tämmöset pienet vaivat kaikkoo\", lisäilee, yrittääkseen\npeitellä muka hävettävää hellämielisyyttään.\n\nYhtä merkillisellä voimalla tuntee Elsa Varjala oman sydämensä\nmuuttuneen. Se oli riutunut riutumistaan pitkän syksyn kuluessa.\nYrjö Kuparin ilmeikäs kuva oli viikko viikolta riutunut sekin\nhänen sydämessään, kuten hän itsekin. Hän oli yrittänyt auttaa sen\nhimmenemistä jäljettömiin. Ja vihdoin ... tyynnyttävä kohmetus oli\nsyöpynyt hitaasti, viikko viikolta, päivä päivältä hänen veriinsä.\nAluksi se oli kouristanut kipeästi rintaa. Mutta lopulta se oli hänet\npelastanut katkeroitumisen myrkyltä. Unettava, hiljainen raukeus,\njoka kerran tapaa jokaisen hankeen uupuneen, oli levittäytynyt hänen\nsieluunsa ja ruumiiseensa. Sellaistahan se oli ... elämä... Ei sillä\nollut jokaisen pienen naisen onnelle pesäpaikkaa. Ja monen monen jo\nrakennetunkin pesän se oli tylysti pudottanut suojaisen räystään alta\nja särkenyt nurkkakiviä vasten. Näin hän oli jo kyennyt toteamaan\nitselleen pitkinä syysiltoinaan.\n\nMutta nyt! Koko maailma oli muuttunut. Tuossa alhaalla palveli Olivia\nKelhä sairaanhoitajattarena, kantaen povellaan korpraali Valte\nVihatun rintamakirjeitä. Ja tuolla, puhelinkeskuksessa, tirkisteli\nRebekka Kokkoila puhelinlottana nappularivejään merkillisesti\nnuortuneena. Ja Sirkka Keijärvi oli palannut Helsingistä,\nAteneumistaan, melkeinpä kypsyneenä naisena, ja asui nyt hänen ja\nUlla-rouvan hoivissa, hänkin iv.lottana.\n\nAape Kattelus ja arkkitehti Haikka oli komennettu sotilaspiirin\nkartanpiirustusosastolle. Ja Lucina odotteli piakkoin tapahtuvaa\nsynnytyksensä hetkeä, armaana, syvä ääni entistäkin ihanammaksi\nlempeytyneenä.\n\nElsa Varjalan poskia kuumotti keskellä pakkasta. Tuohikylä ei ollut\nkokenut vielä pommituksia. Mutta se sai niitä hyvinkin odottaa,\nsillä sen lähettyvillä oli eräitä varustelutehtaita. Ja lähimmässä\nrautatieristeyksessä oli jo tuho käynyt. Mutta iivee-lotta ei\nmuistanut tällä hetkellä vaaroja.\n\nOlli Karttu ja Yrjö Kupari olivat molemmat samaan sotilaspiiriin\nkuuluvina saaneet valkeat lähtölippunsa samalle rintamanosalle,\nedellinen patteristonsa tulenjohtajaksi, jälkimmäinen\njoukkueenjohtajaksi. Hän, Elsa, tiesi tämän ja heidän tähänastiset\ntaistelunsa, sillä Olli oli hänelle kirjoittanut jo pari kolme\nrintamakirjettä. Ja ihmeellistä, hänen jähmettyneeseen sydämeensä oli\npalannut tuon huikentelevaisen nuorukaisen hahmo entisensä tapaisena,\nmutta vieläkin hurmioittavampana -- hurjana, rohkeana vänrikkinä,\njoka osasi heittyä entisellä huolettomuudellaan vihollista vastaan.\n\nYrjöltä ei ollut tullut yhtäkään kirjettä. Ei hänellä, Elsalla, ollut\nmitään toivoa rakkaudesta. Mutta hän, Yrjö, taisteli, ja hän oli\nmies! Olli Kartun oli täytynyt viime kirjeessään -- aivankuin katuen\nentistä töykeyttään toveriansa kohtaan -- mainita hänestä: \"Yrjö\nKupari on pataljoonansa parhaita upseereja.\"\n\nNiin, hän taisteli! Tämä riitti Elsa Varjalalle. Hänen muinainen\nrakastettunsa oli kuin olikin oikeata rotua vastoin maailman pahoja\npuheita.\n\nNiin, koko Suomen kansa oli muuttunut. Sillä oli uusi tahto ja henki.\nSillä ei ollut enää varaa muuhun kuin yhteen totuuteen: elämän ja\nkuoleman ajatukseen.\n\nEikä uneksiva Elsa Varjala enää ajatellut: minä ja minun onnellinen\nuneni tai: sinä, sinä, minun julma rakastettuni. Ensi kerran nuoressa\nelämässään hän tajusi, että naisen rakkaus eli elävää yhteiskohtaloa\nisänmaan kanssa. Hänelle ei elämä suonut tätä onnea lihassa ja\nveressä. Mutta hänessä oli näinä aikoina joka hetki samankaltainen\nuhri-ilo kuin on naisella rakastamansa miehen edessä, sillä hänhän ei\nollut lakannut rakastamasta eikä sitä enää yrittänyt.\n\nNyt sanoivat mies ja nainen, erotessaan lähtöasemalla, toisilleen:\n\"Meidän lapsillamme on oleva onnellisempaa Siksi me taistelemme...\"\n\nJa Elsa Varjalan sydän yhtyi tähän uhripaloon yhtä onnellisena kuin\nhän olisi lähettänyt oman rakastettunsa tai oman puolisonsa sotaan ja\nodottaisi poikansa syntymistä yhtä autuaana kuin Kirsti-rouva, jonka\nluona hän vietti nykyisin useimmat vapaahetkensä.\n\nHän uneksi jälleen, kuten ennenkin. Mutta hänen unensa oli nyt heleä\nja avara. Sille ei merkinnyt enää mitään ero rakastetusta. Hänhän\n_oli_ olemassa, eikä hän ollut mitätön lurjus, sillä kehno mies ei\ntaistele. Miten helppo hänen olikaan hiljaisessa yössä kuvitella\nilmetyksi todellisuudeksi, että Yrjö Kupari oli juuri se mies, joka\nhäntä rakasti ja oli kuiskannut heidän jäähyväishetkellään: \"Pyhintä\nminun isänmaanrakkaudessani on rakkauteni sinuun, meidän lapsiimme ja\nlastenlapsiimme...\"\n\nTänä hetkenä, näkyjensä vallassa, hän ei enää edes muistanut, että\nhän oli lukenut jostakin nuo sanat. Ne olivat nyt hänen omiaan, sillä\nhän tunsi ne omikseen yhtä hyvin kuin elävimmätkin unennäkynsä.\n\nElsa Varjala havahtuu. Hän on virkeätä iloa täynnä. Ja hän naurahtaa\nmelkein ilakoivasti, sillä tuolla alhaalla katua pitkin astelee\nAntti Jeremias Nevanperä rinnallaan Nelli-rouva, joka on upouudessa\nlottapuvussa.\n\n\"Katso, katso\", Elsa sanoo Prikalle, \"miten komea tuo meidän\nrehtorimme onkaan ... kapteenina!\" Antti Jeremiaalla oli nimittäin\nvirkailijakapteenin univormu, jonka saappaat olivat kuitenkin\nmaalaisen tukevat, sillä ne olivat vanhaa perua hänen huvilansa\nvarastoista.\n\n\"He-he-he\", känisi Prikka, \"hän on ... 'viihdytyskiertueella'\n-- liberalistinen pasifisti on kääntänyt turkkinsa ja hautoo\nsodanjulistuksia suurvalloille\".\n\nAntti Jeremias ei näet ollut vähempää kuin kapteeninarvoinen upseeri\npropagandalaitoksen palveluksessa. Hän kirjoitti Tuohikylän kaikkien\npuolueitten lehtiin -- mitä olivatkaan hänelle enää puolueet!\nHän kirjoitti pääkaupunginkin lehtiin, puhui Tuohikaupungin\nradio-ohjelmissa. Ja -- totisesti -- hän oli kyhännyt jo kerran\nhistoriallisen kuunnelmankin isonvihan sissikivekkäistä, jotka\nolivat vangita Pietari Suuren. Mutta kukaan ei vielä tietänyt,\nettä hänellä oli pöytälaatikossaan melkein valmiiksi rustattuina\npari isänmaallista runoa. Näistä ei puuttunut muuta kuin kolme\nloppusointuparia, jotka yhä ja yhä kangersivat kuin kivensirut\nmyllynkiven silmässä.\n\nAntti Jeremias oli päässyt hämmästyttävän helposti irti useista\nvanhoista aatteistaan, jotka eivät tähän -- sankariaikaan --\nsopineet. Ja hänen sanojensa takana oli jokaisessa puheessa ja\nartikkelissa \"historiallisuuden kauaskatsovat näköalat\", kuten\nhänellä itsellään oli tapana vaatimattomasti huomauttaa.\n\nNelli-rouva näytti sipsuttelevan liikuttavan ylpeänä. Sulo Nukkasella\nei ollut edes tavallisen sotamiehen univormua, saatikka olkalappuja,\njoissa oli kolme tähteä, kuten hänen \"jöröjukallaan\". Nukkanen\nkierteli vain missä kierteli -- laulaa luikahutteli toipilaille\nsairaaloissa, milloin yksinlauluja, milloin duettoja sen ainaisen\n\"primadonnansa\" ... Hellä Yyterin kanssa.\n\n\"Älä sinä häijyile\", Elsa vastusti Juhani Prikkaa, \"rehtorimme\nkirjoittaa paremmin kuin ennen...\"\n\n\"Nää-nää, kun kova tulee, niin koiraskin poikii\", ilkeili yhä vain\nPrikka ryhtyen liikuttelemaan jäätynyttä konekivääriä, joka oli\nTuohikaupungin ainoa ilmatorjunta-ase.\n\n\n2.\n\nEräänä tällaisena pakkaspäivänä kuulee taas vartiovuorollaan seisova\nElsa Varjala alhaalta, Harjun rinnepolulta, Sirkka Keijärven iloisia\nhuudahteluita. Tyttö heiluttelee kirjettä kädessään. Hän näyttää\nolevan ilosta hulluna. Taas hän huutaa jotain. Se kuulostaa kuin\n... \"Yrjö Kupari!\" Ääni tuntuu tyrehtyvän pakkaseen. Mutta Elsa on\nkuullut. Hän ei usko. Mutta hän on sittenkin sen kuullut ja nähnyt\nkirjeen.\n\nHänet valtaa lamauttava kauhu. Kirje on Olli Kartulta. Siinä on Yrjö\nKuparin kuolinsanoma... Sirkka oli usein uteliaisuudessaan avannut\nOlli Kartun sinänsä vaarattomat kirjeet ja sitten vasta kiidättänyt\nhänen käteensä. Ja yhdessä he olivat ne tavallisesti lukeneet.\nJa nyt -- \"Yrjö Kupari!\" Se oli soinut, niin, se oli soinut kuin\nkuolinsanoma, ja se oli katkennut valituksena läähättävään rintaan...\n\nElsa Varjala on lyyhistymäisillään raskaan turkkinsa alle. Hänen\ntäytyy tarttua kaksin käsin tasanteen rintanojaan. Ja siinä hän, kuin\nheräten painajaisunesta, tuijottaa Sirkan hänen käteensä työntämää\nkirjettä. Eikä hän saa hetkeen aikaan irti katsettaan Sirkan\nsilmistä, jotka katsovat häneen säikähtyneestä ilosta huvittavan\npyöreinä.\n\nElsa saa takaisin toimintakykynsä. Hän on tuntenut jo sormiinsa, että\nkirje on avaamaton. Ja nyt, hänen silmänsä lukevat kuin lukevatkin\nkirjekuoresta: \"Vänrikki Yrjö Kupari.\"\n\nSirkka riisuu hänen turkkinsa asettuen itse sijaiseksi. Elsa syöksyy\nalas. Hän ei pysähdy pohjakerrokseen oleskeluhuoneeseen, jossa\nvartiovuoroaan odottelevat lämmittelevät itseään tulenpohtavan\nkamiinan ympärillä. Hän juoksee Harjukatua asuntoonsa ja suoraa päätä\nomaan kamariinsa.\n\nKatse ei tapaa selvästi alkusanoja. Silmä takertuu keskelle rivejä.\n\n\"... suureksi hädäksi, suureksi hädäksi\", hän lukee ja toistelee\nsanoja. Saa kiinni lauseen alkupäästä: \"Ja niin muuttui täällä,\njossa miesten sielut paljastetaan, hylkäämäni rakkaus minulle\nsuureksi hädäksi. Aavistin sen jo ensimmäisessä taistelussani,\nviivytystaistelujen vaiheessa. Odotin turhaan valopistoolin merkkiä\nperääntyäkseni oikealla hetkellä. Se jäi tulematta tai en sitä\nhuomannut. Jäin joukkueineni yksin omalle niemelleni. Ei ollut enää\nmuuta perääntymistietä kuin jään yli vastarannalle. Juoksimme,\nsyöksyimme kerta kerralta. Meitä pyyhki sivusta tuli. Läähätimme\nlitteinä jäätä vasten ilmaa keuhkoihimme, syöksyimme jälleen.\nEnsimmäinen mieheni haavoittui -- päähän. Ei ollut aikaa siekailla.\nKiedoin hänen päänsä lumivaippani helmaan. Pojat tarttuivat kiinni\njaloista ja hartioista, raahaten taakkansa vihdoin vastarannalle\nloppumattomalta tuntuvassa vihollisen konekivääritulessa. Silloin,\nsillä matkalla näin sinut, yksin sinut.\n\n\"Haavoittunutta kantavat miehet sortuivat lähellä rantapenkerettä\nraskaaseen lumeen. Suojaava korven seinä oli parin sylen päässä,\nmutta miehenkorkuisella töyränteellä. Silloin minä näin sinun\nhiljaiset, säteilevät kasvosi, kuin unessa. Sain voimani takaisin.\nOtin haavoittuneen kainaloista syliini. Tarvoin lunta, nousin, nousin\ntaakkaani raahaten, painuakseni lopultakin ratapenkereelle ja suojaan.\n\n\"Tuntui kuin olisin vetänyt hukkuneen pienen veljeni kosken pyörteistä\nrannalle. Haavoittunut oli jäänyt kainalooni, kylkeäni vasten.\nMinä suojasin häntä vaistomaisesti koko ruumiillani. Ehkäpä vain\nomaa poikaani olisin sillä tavalla osannut varjella -- tai parasta\nkasvinkumppaniani, minä, joka tähän mennessä olen tuntenut toveruutta\npelkistä hetkellisistä mielenjohteista ja yhtä helposti sen\nunohtanut, kuten 'rakkaudetkin'.\n\n\"Niin, siinä näin minä sinut uudestaan. Sinä et syyttänyt. Sinun\nhuulesi vain hengittivät minun huohottavan hengitykseni huurussa,\nuneksivan odottavina, kuten kerran meidän vappujuhlassamme\naamunnousussa sinun koto-ovellasi, Ja taas palasi minuun rohkea\nelämänhalu. Me tarvoimme loppuun saakka pitkän korpimatkamme --\nomiemme linjoille.\n\n\"Mutta aamuyöstä heräsin uupumuksestani. Ja minun näkyni muuttui\nepätoivoiseksi tuskaksi. Minä olin suuressa hädässä, voimattoman\nkurjana hetkenäni nähnyt hänet, jonka olin unohtanut yhtä helposti\nkuin kapakkatanssiaisten yöperhosen. Minä olin siis -- en vain\ntyhjä sielultani, vaan myöskin mauttoman tyhmä -- en ollut osannut\nerottaa nuorta, puhdasta naista kenestä tahansa tielle sattuneesta\nkokotista. Olin lurjus ja konna -- paennut kuin kulkukoira varkaista,\njatkaakseni muka matkaani ... 'vaihtelusta' toiseen, seikkailusta\ntoiseen ja -- ehkäpä -- ihaillakseni kaiken lisäksi itseäni kuin\nitserakas Narcissus -- muotojani, herkullista viettelytaitoani,\nsukkeluuttani, hyvää päätäni, jos jotakin, minä, jossa läähätti vain\nkulkukoiran sielu.\n\n\"Sellaiseen hätään saivat minut sinun kasvosi, rakas -- ooh, jospa\nkerran vielä rohkenisin sen sanan sinulle sanoa, ilman että sinun\nujosti hymyilevät huulesi, sinun totinen katseesi, sinun auliit\nkätesi kieltävät minut...!\n\n\"Pitkään aikaan en uskaltanut mitään toivoa. Enhän minä pitänyt enää\nitseäni terveenä ihmistyyppinä. Olin joskus keikaroinut Aristofaneen\nkuuluisalla repliikillä miehistä, jotka olivat 'syntyneet auringosta'\nja naisista, jotka olivat 'maasta kotoisin', ja laskenut leikkiä\nmies-naisista, androgyyneistä, 'kuusta tulleista'. Ja nyt -- mikä\nminä olin itse omissa silmissäni? Minä olin ollut kaikille altis kuin\npuolimaailman nainen, minä olin tuhlannut itseäni ja 'valloittanut'\nkuin narrimaisin teatterileijona, 'androgyyni', rujo ja rampa\nsekamuoto.\n\n\"Mutta, rakas Elsa, käännyttyämme vihdoin päälinjoiltamme hyökkäämään,\nsinä palasit minun luokseni. Tulen, sauhun läpi houkuttelivat sinun\nkasvosi säteilevinä, sellaisina kuin olin ne nähnyt joka aamu,\nmuistatko, lohenpyynnissä koskiretkellämme. Eivätkä ne taaskaan\nsyyttäneet. Ne olivat raikkaan kosteat, ne punersivat aamuista\nterveyttä. Ne nauroivat sinun paratiisillista ujonujoa nauruasi.\nEivätkä sinun kätesi työntäneet minua pois, Ei, heikkouden hetkinä ne\nkoskettivat minua tai tarttuivat lämpiminä minun käteeni. Ne nostivat\nminut, jota vain _luullaan_ urhoolliseksi, ja hyökkäyskäskyni kajahti\ntaas.\n\n\"Ajattele, nyt tätä kirjoittaessani, nyt -- rauhoitun yhä jokaiselta\nkirjaimelta. Tämä on minun rippini sinulle ja itselleni, ensimmäinen\nrehellinen tunnustukseni koko katinkultaisessa elämässä. Juuri nyt,\ntänä hetkenä, tuntuu sydämessäni melkein onnelliselta. Nythän sinä\njoka tapauksessa tiedät -- jos jo huomisessa hyökkäyksessä kaatuisin\n-- että löysin sinut ja sinun kauttasi itseni.\n\n\"Kuten näet, täällä kyllä sattuu sellainen sulkasato kukkopojalle ja\ntoisellekin, että turhat kiekumiset lakkaavat. Täällä muuttuu kaikki.\nTäällä on elämä yksinkertaista ja selkeää -- rakkauskin. Ajattele,\nennen en tahtonut sitoa naista itseeni, en itseäni naiseen. Olin\nmuka vapaa! Nyt minä haluan sitoa sinut itseeni, sitoa jokaiselta\njäseneltäsi, rakas. Ja tiedätkö -- minä 'parka' olen silloin myöskin\nitse sidottu ... käsistä ja jaloista kahlehdittu, iankaikkiseksi\najaksi tuomittu onnellinen vanki, tulkoon sitten kuolema tällä\nhetkellä, huomisaamun sarastaessa -- yksin sekin, kuolema,\nhurmioittaa minua.\n\n\"En tiedä, haluaisinko kuolla. Ehkäpä en. Minua kantaa vuoroin\nelämänhurmainen aalto, vuoroin minut hurmaa äkkinäisen, hurjan\nkuoleman riemu. Miten käykin, sinä ja tämä sota, jossa ei mikään\nitsepetos kestä, minut olette pelastaneet omasta kurjasta itsestäni\n-- ainakin kuolemaan rehellisenä miehenä...\"\n\nLukijan sydämestä riipaisi. Miksi hän puhui moneen kertaan\nkuolemastaan? Tuo sana oli kuin ristiselkäinen hämähäkki, joka tiesi\nonnettomuutta, kuin ennushuuto aavistetun kohtalon syvänteistä.\n\nElsa kulki levottomana pienessä kamarissaan tietämättä mihin tarttua.\nHän painoi kirjettä povelleen. Sai vihdoin luetuksi sen loppusanat,\njotka rukoilivat kirjettä ja anteeksiantoa.\n\n\"Voi, poika parka, poika parka...\" Elsa torui tuota hullua miestä.\nHänkö -- ei antaisi anteeksi! Eihän hänen sydämessään muuta\nollutkaan. Mitä muuta siellä saattoi ollakaan kuin ... \"rakkaus\"\n-- _minä_ en ole mitään, sillä _sinä_ olet koko elämä. Rakkaus oli\nuskallusta elää. Se ei tinkinyt eikä kysellyt. Se antoi. Se oli itse\nsuuren, julman elämän anteeksianto meille, ihmislapsille, joilla\nilman sitä oli niin sanomattoman vähän iloa.\n\nJa minäkö? Minä? Elsa Varjala nauroi hulluna ilosta tuon miehen\nlapsellista hulluutta. Minäkö olisin julmempi kuin julma elämä?\nEi, ei, sinä huikentelevainen, hurja \"hulttio\", sinä \"lurjus\",\nsinä kaunein kaikista \"rujoista ja rammoista\", minä en jaksa edes\nteeskennellä kylmyyttä, en edes loukattua naisellista itserakkautta.\nSillä minulla on naisen autuas osa: houkutella tämän elämän\nsäälimättömille kasvoille laupiasta hymyä, ehkäpä onnellista naurua,\nrakkautta, joka on suurin sen kaikista ilmeistä.\n\nJa hän, Elsa Varjala, teki, kuten tuhannet ja taas tuhannet hänen\nsisarensa ovat tehneet. Hän kirjoitti nauraen ja itkien pitkää\nkirjettä, jonka sanat olivat suloisesti sekavia ja hämärän kuumia\nmutta kuitenkin erehtymättömän kirkkaita -- oli jokainen pieni\naurinko, joka poltti ja valaisi, siunasi ja armahti.\n\n\n3.\n\nAntti Jeremias on ikäänkuin päässyt lomalle omasta koulustaan ja koko\ntämän elämän kieron kiperästä moraalikoulusta.\n\nHän kyllä hoitelee parhaillaankin koulunsa juoksevia asioita\nkansliassaan. Hän ei näet aikonutkaan, sodan sytyttyä, toteuttaa\nvirkaero-uhkaustaan. Hän tuntee nyt itsensä sotilaaksi sekä rehtorina\nettä propagandistina. Hän on sotilas melkeinpä kuin Jumalan armosta.\n\nNo, jaa, hm -- hän on vanhasta tottumuksesta ottanut peilin\nsalakaapistaan -- nuo kapteenintähdet ovat tosin vain olkapäillä, ne\nnykyaikaiset aseet kun olivat niin konstikkaita vanhan veteraanin\nkäytellä...\n\nMutta -- lempo soikoon! Hän oli jotakuinkin varma, että Norjan\ntuntureilla oli kaatunut joku hänen nevanperäläisistä esi-isistään,\nyhtä hyvin kuin kuka tahansa \"Luoti\" tai \"Blick\" tai \"Hurtig\" omissa\nruoduissaan.\n\nAinakaan hän ei ollut vielä koskaan kokenut rinnassaan tämänkaltaista\nrohkeutta, joka, hitto vieköön -- hänen herttaiset kiroussanansa\nolivat todellakin lisääntyneet -- muistutti sankaritunnelmaa.\n\nHänen ei tarvinnut enää joka hetki seisoa sormi pystyssä\nkaikenlaatuisten aatteitten kateederilla. Nyt hän sai puhua\nurhoollisesta armeijasta, tästä kansasta ja luonnosta -- sen\njuhlallisesta korvesta, sen pelloista, sen \"armaitten metsien\nristeilevistä poluista\", joita myöten koko tämä kansa oli taivaltanut\nsuureen, yhteiseen ja yksimieliseen kamppailuun luojanluomasta\nvapaudestaan.\n\nNiin, nuo aatteet! Merkillistä, miten se hänen pasifisminsakin oli\nkalvistunut -- ainakin painunut jonnekin taivaanrannan taakse. Ei hän\nnyt tosin sitä ollut vieläkään kieltänyt, ei yhdessäkään puheessaan.\nOlihan hän kerta kerralta julistanut: \"Me suomalaiset olemme rauhan\nkansa ja voittoon taisteltuamme me osaamme sen myöskin pyhänä\npitää.\" No? Mitäpäs tämä muuta oli kuin puhtainta pasifismia --\najanmukaisessa tyylissä.\n\nOliko hänen, Antti Jeremiaan, syy, etteivät kaikki ihanteet\ntoteutuneet maan päällä. No, niin. Hän oli -- ja hän oli sen sanonut\nsuoraan ja selvästi yksinpä Aape Kattelukselle -- rautaisen ajan\nrautainen _reaalipoliitikko_.\n\nTässä piti osata elää ... tässä matoisessa maailmassa, jossa\nkoi söi ja ruoste raiskasi -- varsinkin eräitten \"ideaalien\"\nharsopukuja. Niin, tuota ... olihan hänellä ollut sellainen\nihannekuva avioliitostaankin, että se oli lumottu puutarha, jossa\nNelli nukkui lasisessa arkussaan tai istuskeli -- hänen luvallaan --\npienen ulpukkaisen lammen rannalla, jossa ei viri käynyt, ei aalto\nliikahtanut, vaan seisoi liikahtamattomana taivaan kuvastimena,\netenkin kullankalleina aamun hetkinä. No? \"Ihanne\" oli ollut hyvä.\nJa kuitenkin oli heidän aviopuutarhassaan ollut eräitä räntäsateita,\nainakin sumuisia aamuja...\n\nMutta nyt! Kun hän oli oppinut reaalipoliitikoksi ja saanut nämä\ntähdet olkamuksiinsa, oli perhekysymyskin ratkennut kuin Gordionin\nsolmu -- miekan voimalla. Yksinpä Sulo Nukkasen muistokin oli\nhaihtunut Nellin sydämestä. \"Ooh, tuo pärvärsi olento\", oli Nelli\nhuudahtanut hiljankin entisestä sankaristaan, \"sehän keikuttelee\nlanteitaan kuin Hellä Yyteri rampissa. Että minä olen saattanutkin,\nooh...\"\n\nPeili oli jäänyt pöydänkulmalle. Harjulla kävelytti juuri parhaillaan\nhänen Nelli-rouvansa toipilasta, nuorta vänrikkiä, joka asteli\nhoitajattarensa käsivarteen nojaten edestakaisin petäjikössä. Tjaa,\nsillä tavalla -- nuori sankaruus ja Nelli...! Sitä hän ymmärsi\nhänkin, Antti Jeremias.\n\nSota löi mieheen haavoja, mutta nainen ne lääkitsi. Siinä oli elämän\nrautainen laki. Eikä hän, kapteeni Nevanperä, sitä aikonut loukata\npikkusormellakaan.\n\n\"Saaplari!\" hän huudahti ääneensä ja rohkeasti uudestisyntyneessä\nsydämessään. Linda Lehtinen oli lyllertänyt pihan yli mahtava kori\nkäsivarrellaan. Rehtori työnsi palkanmaksulistansa laatikkoon.\nHeillähän oli tänä iltapäivänä juhla, täällä heidän entisellä\nkoulullaan -- etupäässä hänen, rehtori Nevanperän, jalon\nennakkoluulottomuuden ansiosta.\n\nAiottiin viettää Olivia Kelhän ja Valte Vihatun häitä -- tai\noikeammin: nuoren aviomiehen läksiäisiä -- sillä vihkimys oli jo\ntapahtunut -- opettajakunnan keskuudessa. Alikersantiksi koroitettu\nvahtimestari oli näet vain naimalomalla, eikä ollut aikaa siekailla\nasioitten järjestelyssä.\n\nLinda Lehtinen kilistelee kuppeja asetellessaan niitä opettajahuoneen\npitkälle pöydälle, joka nyt hohtelee valkeassa liinassaan,\nreunuskoristeenaan Elsa Varjalan, Sirkka Keijärven ja Rebekka\nKokkoilan sitoma katajaköynnös.\n\nMiten ollakaan -- tuo Lindan touhuilu vei Antti Jeremiaan ajatukset\nyli selkien kesätiloille -- Neitsytniemeen ja \"raitinristille\".\nHänen päähänsä pälkähti eräs iltaöinen ajatusleikkinsä, joka näinä\naikoina tuotti hänelle suurta iloa. Hänen oli ollut tapana kuvitella\nitsensä haavoittuneeksi, ehkäpä rintamalla -- jonne hän muuten aikoi\nkohtapuoliin ulottaa puhujamatkansa -- tai täällä, pommituksissa. Ja\nmitäs sitten? No, jaa. Hänet sidottiin -- käsivarresta tai jostain\nmuusta jäsenestä, haava kun saattoi olla suhteellisen lievä ja...\nNiinpä niin. Hän kuvitteli huokaavansa: \"Rekeen ... Neitsytniemeen\n... huvilalleni...\" Siellä hän oli sitten toipumassa ja --\nkummallista kyllä -- Leena-sisäkkö oli häntä hoitelemassa, tuohon\ntapaan kuin Nelli-rouvakin äsken nuorta vänrikkiään.\n\nHän oli jo viikkokaupalla iltaisin herkutellut tällä\nsankarihaaveellaan. Ja mikä merkillisintä! Hänen omatuntonsa ei enää\nsanonut sanaakaan, ei puhunut, ei pukahtanut. Siihen oli tarttunut\nsiihenkin jotain ... realipolitiikkaa!\n\nTälläkään hetkellä hän ei osannut muuta kuin naurahdella,\nitsetyytyväisesti ja tyytyväisenä koko maailmaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkoa, kaukaa kuuluu huutoja: \"Paukku tulee, paukku tulee!\" Antti\nJeremias ei huomaa niitä sen tarkemmin kuulostella. Eihän se ainakaan\nollut hälytyssireenin vonguntaa.\n\nMutta yht'äkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta kuuluu ankara\njymäys, kuuluu toinen, kolmas... Kapteeni Nevanperä on huitaissut\nensi hätään vanhan peilinsä pöydänkulmalta lattiaan. Se särkyy.\nTuntuu hetken kuin koko talo romahtaisi maahan. Pommitus! tunkeutuu\najatus Antti Jeremiaan huumaantuneeseen päähän.\n\nMutta hän ei juokse kellariin. Ei, hän ei edes kuurista niskaansa.\nTarttuu lujasti kaksin käsin työpöytänsä reunaan. Polvet värähtelevät\ntosin omia olojaan. Mutta sitä lujemmin kapteeni tukee maahan\nrasvanahkasaappaitaan. Kukaan ei -- vahinko kyllä -- näe hänen\nsankaruuttaan. Mutta hän tuntee seisovansa \"siellä jossakin\",\ntulilinjan korsussa ankaran keskityksen hetkellä ja rohkaisevansa\nlujalla puheella miesten mieliä. \"Me olemme pieni kansa\", hän kuulee\nsanovansa jämeällä äänellä, \"meillä on liian vähän poikia. Mutta me\nolemme harvojen rotu, joka on tottunut vuosisadasta vuosisataan...\"\n\nJuuri tässä kohdassa, aikoessaan singota sanat: \"... kestämään\nyksi kah-ta-kym-men-tä ryssää vastaan\", puhujan huulet avautuvat\nhölmistyneinä. Hän sipaisee niskaansa. Äsähtää harmistuneena. On vähä\nvähältä tukistamaisillaan oman pyörtänönsä muinaista hyyppää, sillä\nhän äkkää unohtaneensa koko tuon jymähtelyn todellisen syyn.\n\nOli näet havaittu, että korkea näkötorni punaisine tiiliseinineen\nja huippuineen, joka kohosi yläpuolella mahtavan hongikonkin, oli\noleva vihollislentueille vaarallinen osviitta, oikea reimari sen\nlentoretkillä. Sen lähettyville oli siis rakennettu avoin hirsitorni,\njoka oli naamioitu taitavasti petäjikön suojaan. Ja nyt oli näkötorni\npäätöksen mukaisesti räjäytetty pois maan päältä. Harmissaan Antti\nJeremias pelastaa peilistään ehjäksi jääneen puoliskon. Ja menee\nmuina miehinä katsomaan Linda Lehtisen juhlavalmisteluita.\n\nLinda läähättää seinäpenkillä edessään lattialla kuppipari\npirstaleina. Hän näyttää olevan pelästyksestä henkihieverissä.\nMutta nähdessään isäntänsä hän kimpaantuu. Lyö läimähtäen tukevaa\npolveansa ja sanaa tulee, tulee, niin että kipunoi: \"Senkin juuttaat!\nKun huhtoo kuin piru herneriihellä... No, ei tässä ... ei muuta\nkuin korpeen pakoon ja -- naimisiin. Just kerrassaan. Nyt minä sen\notan ... sen renki-Eemelin. Johan se on siinä kolomena peräkkäisenä\nkesänä hokenut: 'Jokos, tuota ... jokos lähettäis paikkoamaan niitä\npapin housuja...' Vihille näetsen. No? Olenhan minä, jes-maarin,\nolenpa kimpuroinut vastaan, kun on ollut hyvä olla herrasväillä.\nJa sanotaanhan sitä, ettei ruma tartu. Mutta kyllä se tarttuu\ntällaisessa ... kollehtiivisoassa, mikä hän lienee...\"\n\nVähitellen Linda rauhoittuu rehtorinsa selittelystä. Mutta ei\nrauhoitu hänen kielensä. Kokoillessaan kupinpalasia hän jatkaa ja\njatkaa: \"Jotain se tämäkin tieteä -- häitä tai hautajaisia. Ei siinä\nEemelissä mitäen o' sen kummempia vikoja... Tulee niitä meille\nkakaroitakin kuin Lipakon piruja, sanoi ja... No-ne ... kiroilee se\nkylläkin, juutas. Mutta kyllä minä sen siitä... Eikä se o' kauneuella\npilattu. Mutta häppeetähän se on, jos mies on korree... Ja sanoipa\ntuo Aape lehtorkin, että meillä on liian vähän poikia, niin jotta...\"\n\n\"Mikäpäs siinä\", yrittää isäntä myötäillä. \"Kyllä meillä\nNeitsytniemessä häät laitetaan Lindalle ja Eemelille...\" Mutta\nLinda Lehtinen on jo pöydän ääressä latelemassa koristaan lautasia,\npikkuleipiä ja kaakkuja. Eikä hänen puheenpitonsa lakkaa, ennenkuin\nvieraita alkaa saapua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöskin Aape Kattelus, arkkitehti Haikka ja Juhani Prikka ovat\ntulleet. Ja jo ennen nuorenparin ilmestymistä täyttää opettajahuoneen\niloinen ääntensorina.\n\nSirkka Keijärvi antaa, yhä vielä niskaansa nakellen ja pahasti\nvastaan puraisten, mutta antaa kuin antaakin entisen epäjumalansa,\nAkseli-herran, hakkailla itseänsä. \"Mitenkäs olisi, neiti Keijärvi,\nkun tulee rauha ja purjeveneeni taas lähtee ulapalle...?\" \"Niin\nrenki-Eemeli tuo tänne 'Hulmuharjani' ja minä ratsastan sillä\nKeijärveen, niin että maantie vapisee.\" \"Entä Tuulensuun salmen\nyli? Olen teitä siellä purjeineni vastassa. Viiletämme ohi\nTuulensuun, Lipakon alitse, ympäri Palavasaarten ja sitten ...\nMaailmanportin editse Keijärven kartanon rantaan. 'Ja piti perää\nMethusalem ja matkan määrä on Jerusalem'\", hän jatkoi hyräillen omaa\npilkkavärssyään huvittavassa itseironiassa.\n\nEikä Sirkka osannut olla nauramatta myötä. Mutta hänen piti yhäkin\nilvehtiä: \"Siitä taitaa tulla tyyristä lystiä, sano' poika kun\nsormuksen osti\", hän sivahutti keijärveläisellä sananparrella. Mutta\nalkoi kuitenkin kiertää levottomin elein ryhmästä toiseen.\n\nAape härnäilee Rebekkaa: \"Kas, kas, mitenkä lauloikaan taas\nradiossa eräs siirappirunoilija...? 'Oi, hänen tukkansa tumma niin\nkiersi kuin yöhyt kumma', ha-ha-ha...\" Rebekka Kokkoilan entiset\nharmaantuneet ohimohiukset olivat nimittäin näinä aikoina muuttuneet\n-- sysimustiksi. Tämä oli kaikille julkinen salaisuus. Mutta vain tuo\nhäpeämätön Aape sen paljasti suoraan sormella sojottaen.\n\nRebekka näpsäyttää härnäilijää sormille. Mutta hän punastuu somasti.\n\"Oi, hän punastuu -- tämä kylmänkukka norossa, tämä myrkkykeiso, hän\nkukkii ja heilimöi!\" laulaa Aape. \"Etkö näe, kapteeni, hän vetää\nAntti Jeremiaan samaan seuraan, että sota on elämää. Se synnyttää\nuudestaan naiset, se soittaa heidän sydämessään satatuhatvuotista\nlaulua: Enemmän poikia, enemmän poikia... Ja he tulevat, miehet --\nkuten myöskin auto-agentit! -- ja rakastuvat päätäpahkaa, haha-ha...\"\n\nOli näet sekin julkinen salaisuus, että Tuohikylässä majaili eräs\narmeijan talouspäällikkö, Artturi Koljonen -- siviilissä autoagentti\n-- järjestämässä muonanhankintaa keskuspaikkoihin ja että -- \"he\nolivat toisensa kohdanneet...\", kuten Aape yhä lallatti ilveitään.\n\nEikä Rebekka suuttunut. Hän vain ihmettelee entistä ja nykyistä\nitseään. Varsinkin entistä minäänsä. Miksi hän oikeastaan oli tehnyt\nlyhyen lopun avioliitostaan \"ensirakkautensa\", insinööri Pentti\nKokkoilan, kanssa? Ooh, kyllä hän sen muisti. Ja hän oli nämä vuodet\nhävennyt tuota muistoakin niin, ettei hän ollut uskonut parhaimmalle\nystävälleenkään eronsa salaisuutta.\n\nTuo iltayö, pian häitten jälkeen, jolloin Pentti oli tunnustanut,\nettä hänellä oli poikamiesajoiltaan avioton lapsi -- se oli ollut\nhänen rakkautensa kuolema. Se oli ollut elämän tyrehtyminen hänen\nsuonissaan. Eikä hän ollut osannut itkeä, sillä vavisuttavassa\nkauhun horkassa ei ihminen osaa itkeä. Ooh, ne olivat tulleet vasta\nmyöhemmin, yksinäisinä epäilyksen öinä, nuo kyynelet. Eivätkä nekään\nolleet häntä vapauttaneet. Ne olivat syöneet hänen elinvoimiaan\nsuolanmakuisena myrkkynä. Epäilykset omaa itseä vastaan, epäily\nja kauhu koko petollista ja tahraavaa miessukua vastaan olivat\ntaistelleet hänessä ja näännyttäneet hänet.\n\nHän oli tuntenut tulevansa vuosi vuodelta kehnommaksi, ei paremmaksi\neikä hyveellisemmäksi. Siitä huolimatta, että hänen tekonsa oli ollut\nmoraalisesti oikea. Olisiko hänen sittenkin pitänyt antaa anteeksi\ntuolle miehelle? Olisiko hänen ehkä tullut ottaa kasvattaakseen tuo\nyksinäinen lapsi parka, kuten Pentti oli pyytänyt? _Silloin_ se\noli ollut mahdotonta. Hänet oli kasvatettu vaatimaan yhtä suurta\nsiveellistä puhtautta mieheltä kuin naiseltakin. Ja hän oli vaatinut.\n\nNäihin saakka ei raskaimpinakaan itsetutkistelun öinä häntä ollut\nsyyttänyt hänen siveellinen järkensä. Mutta miksi oli kuitenkin\nhänen sydämessään nyyhkinyt: Menettää rakkauden ilo -- se on kaiken\nmenettämistä...? Naista hänessä oli halvennettu, halveksittu. Hän oli\noikeassa pelastaessaan naisellisen arvonsa. Ja miksi, miksi sittenkin\n-- hän olisi eräinä aikoina tahtonut juosta entisen miehensä luokse\nja pyytää -- anteeksi, hän, jonka mies oli vienyt alttarille petos\nsydämessä?\n\nHöltyikö naisen moraali vuosien kuluessa? Veivätkö yksinäiset vuodet\n-- tyhjinäkin -- hänen synnynnäisen puhtautensa? Vai oliko naissydän\nlopultakin luotu vain sitä varten, että olisi yksi olento maailmassa,\njoka kykenee rajattomasti antamaan anteeksi?\n\nRebekka ei kuullut sanaakaan ympäröivästä keskustelusta. Hänen omat\nkysymyksensä vain tulivat ja menivät. Mutta ne eivät olleet enää niin\nvaarallisia kuin aikaisemmin. Nyt hän saattoi kestää pilkkaa mitä\ntahansa. Hän oli valmis hymyilemään itsekin omalle itselleen.\n\nAjatella! Pitkien vuosien jälkeen tulee mies, vieläpä leskimies,\njolla on edellisestä aviostaan -- kaksi lasta. Ja hän -- ei muuta\nkuin harmittelee ohimoittensa kiusallista harmautta, peittelee niitä\nväljällä lottalakillaan, nuortuu vasten tahtoansa ja ... eikös?\nMustaa kuin mustaakin eräänä iltayönä salaa kuin varas korvallisensa,\nettei niitä tarvitsisi enää salailla Artturi paralta, joka oli niin,\nniin rakastunut, että sille _täytyi_ tehdä mieliksi. Edes sen verran,\nettei näyttäisi vanhemmalta kuin oikeastaan olikaan.\n\nRebekka Kokkoila unohtui hymyilemään ajatustensa vallassa\nsalaperäistä, melkein immellistä hymyä, itse siitä tietämättäänkään.\nKiusatkoot, kyllä minä kestän, tuli vihdoin selvä, päättävä ajatus.\nHän aikoi pitää lujasti kiinni ainakin tästä toisesta ja varmastikin\nviimeisestä rakkaudestaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällä välin oli saapunut nuoripari. Valte Vihatun alikersantinnauhat\nja punakeltainen nauha rinnassa olivat uudenuutukaiset. Ja\nOlivia-rouvan hiirenhampaat hohtivat niin puhtaina, ettei kaksi\nristikkäin olevaa etuhammasta kyennyt pilaamaan hänen kauneuttaan\nhivenenkään vertaa.\n\nAntti Jeremias taputtaa Valtea ystävällisesti olalle tämän lyödessä\nkantapäänsä kunniantekoon kapteenin edessä.\n\nKahvikupit kiertävät. Aape tepsuttelee ja puhelee, aivankuin\npuutarhamestari, joka on vihdoinkin saanut \"rekoolinsa\" täyteen\nkukkaan. \"Katso nyt, Antti Jeremias, tässä ovat ne, joista sinun on\ntili tehtävä viimeisenä päivänä sen suuren Kenraalin edessä. No?\nKauniita lapsia, mitä?\"\n\nAntti Jeremiaan muuttuneeseen olemukseen kuului entistä rohkeampi\nsanankäyttö. \"Sitähän minä olen aina sanonut, että kirjain tappaa,\nmutta nuori rakkaus tekee eläväksi. Eikö ole tässäkin nähty -- hän\nviittasi nuoren pariskunnan puoleen -- että säätyennakkoluulot\nsortuvat -- minussakin'. -- kun Isänmaa niin tahtoo. Sillä eikö\njo sanonut suuri Moltkekin nuo kuolemattomat sanat: 'Ranskalaiset\nmenettävät joka päivä taistelun hedelmättömien naistensa vuoksi'?\nSanalla sanoen: emmekö me kaikki sitä tietäisi, että hätä on\nkeksintöjen äiti, mutta rakkaus on sotaan joutuneelle kansalle\nluojan suurin lahja, sillä hedelmällisyys, miten sanoisin ...\nnativiteetti...\"\n\nAape löi puhujaa olalle, niin että tämän polvet hetkahtivat. \"Kas,\nkas\", hän ei kyennyt olemaan hieman piruilematta. \"Jos tämä tapahtuu\nkuivassa puussa, Rebekassa ja sinussa, entäs sitten meissä muissa?\nJumaliste, tämä sota taitaa synnyttää tässä maassa täydellisen naisen\nja täydellisen miehen!\"\n\n\"Nä-nää\", narisi lomaan Juhani Prikka, \"eikös se Weininger jo\nsanonut, ettei ole olemassa ehdotonta naista eikä ehdotonta\nmiestä...?\"\n\n\"Tuo kaistapäinen juutalaispoika, joka toteaa -- kylläkin\nbiologisesti oikein -- naisen ja miehen ehdottoman erilaisuuden.\nMutta tekee siitä höyrypäisissä aivoissaan johtopäätöksen: nainen\non tuhottava! Ho-hoo ... sen lurjuksen ainoa viisas teko oli se,\nettä tuhosi omat aivonsa revolverinkuulalla. Eikä olisi oikeastaan\nansainnut parempaa kohtaloa hänen seuraajansa tyhmyydessä, nimittäin\nHeinse, joka suostui säilyttämään naisessa vain sen verran\nnaisellisia ominaisuuksia, että 'hän jäisi naisolennoksi'. Ei, hyvät\nnaiset ja herrat, ihanne meidän sukupuolisessa kalabaliikissamme on\noleva ehdoton mies ja ehdoton nainen, taistelija ja synnyttäjä. Vain\nsitä tietä nainen luo itsestään persoonallisuuden, sillä silloin hän\nei enää apinoi miestä, vaan luo oman, syvimmän luontonsa mukaisesti.\nHän tottelee toisin sanoen vain oman itsensä ja jokaisen kansan\nkorkeinta käskyä: itsesäilytysvaiston järkkymätöntä elämänlakia.\"\n\n\"Lakiapa lakia\", keskeytti kersantti Vihattu. \"Siellä meillä päin kun\nsanotaankin, että en minä muuta tiijä, mutta tämmöinen pikkuruinen\nmuija on kullan väärti. Ja kyllä se ryssä saa vielä hoksata, ettei\nmeiän naiset ole pelkkiä piironginkoristeita, hjaa, jaa...\" Mutta\nsamaa vauhtia Valte kääntyy rehtorinsa puoleen: \"Ja saa se rauhan\ntämä meiän rehtorikin siinä omassa 'seävyssään'. Tämän pojan\nmestarinvirka pannaan näet rauhan tultua naulaan ja perustetaan\npuusepänverstas tai polkupyörä- ja autokorjaamo, jotta tästä\nOliviasta tulee rouva tirehtöörskä, niin että paukahtaa...\"\n\nMutta Aape ei antanut ottaa itseltään sanan vuoroa: \"Toisin sanoen:\ntämä kansa alkaa tervehtyä. Pasifismin syöpä oli kuristamaisillaan\nsen sisukset. Ja nyt nämä rauhanarvostelut...\"\n\n\"Seis, mies!\" keskeytti Antti Jeremias. \"Älä yritä pilkata meitä\n'rauhanapostoleita'. Minä sanon, sinulle, että ken ei ole koskaan\nnoussut haaveen vaarallisille huipuille, ei myöskään korkealta putoa,\nkuten et sinäkään -- se myönnettäköön -- tässä rauhan ja sodan\nkysymyksessä ole erehtynyt tekemään.\"\n\nSanoi ja läksi. Sillä hänen kummastuksekseen ei Nelli-rouva ollut\nlainkaan juhlaan saapunut. Eikä hän vieläkään ollut siinä määrässä\n\"reaalipoliitikko\", että hän niin vain olisi sallinut, illan käytyä\njo melkeinpä pilkkopimeäksi, oman rouvansa jatkaa loppumattomiin tuon\ntoipilasvänrikkinsä hoitelemista.\n\nHääseura hajosi. Aape Kattelus vei Elsan mukanaan kotiinsa, jossa hän\ntunnusti ystävilleen uuden, ylenmääräisen onnensa.\n\nNaisen sydän on vahva kärsimyksessä. Se sulkeutuu kuoreensa kuin\nsimpukka ja saattaa synnyttää oman lihansa kuluttavasta tuskasta\nmaailman kalleimmat helmet. Mutta suuri onni huumaa hänet. Hän\nhaluaa sen sopertaa, itkeä ja nauraa julki rakastetulleen ja\nläheisimmilleen. Hän himoitsee synnyttää riemunsa uudestaan ja\nuudestaan. Se on hänen hedelmällisyytensä siemen, joka kerran on\nylenevä hänen helmoilleen, hänen käsivarsilleen, hänen koroitetuille\nkämmenilleen koko maailman nähdä ja ihailla.\n\nMutta seuraavina päivinä ihmetteli koko Tuohikylä, mihin oli kadonnut\nkaupungista kapteeni Nevanperä. Nelli-rouva näytti itkettyneeltä.\nAntoi epämääräisiä, vieläpä ristiriitaisia vastauksia, kunnes\nkävi selville, että hän oli hääjuhlan jälkeisenä aamuna, jo\nvarhaishämärissä, painellut hiihtämällä maaseudulle päin. Tämäkin\npysyi arvoituksena, kunnes Ilona-rouvan kirje ilmoitti Sirkalle, että\nAntti Jeremias oli saapunut sangen huonossa tilassa Neitsytniemeen,\nniin että hänen oli täytynyt lähettää Leena-sisäkkö häntä hoitamaan.\n\nMutta myöskin toipilasvänrikki oli kadonnut kesken lomaansa\nkaupungista, kadonnut niin hiljaa, että tapausta tuskin huomattiin.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\n\n1.\n\nTuohikylän asujaimisto on painunut tiirottelevana mäyränä maan\nalle sirpale- ja kellarisuojaansa. Senkin vuoro oli tullut maistaa\nneuvostoparatiisin hedelmiä.\n\nIltapäivän aurinko heittää talojen rapatuista seinistä pitkää,\njatkuvaa varjoa, joka makaa kivijalan kupeella kuin piilossa sekin.\nKaukainen surina, jonka aikaansaajia ei vielä näy, tuntuisi melkein\nunettavalta, jollei tietäisi, että se on kuoleman seireenilaulua.\n\nVänrikki Yrjö Kupari nousee asemalta tyhjää katua ylöspäin.\nMerkillinen hätä näyttää, ajavan häntä eteenpäin. Elsa Varjalan\nkirje on hänen povitaskussaan. Se polttaa, sillä siitä hän tietää\nrakastettunsa olevan vaarassa -- ehkä parhaillaan vartiovuorollaan.\nKirjeen saatuaan hän ei ole saanut rauhaa, ennenkuin on päässyt\nlomalle. Hänelle ei riitä tuon suloisen kirjeen anteeksianto. Hän\ntahtoo itse kuulemalla kuulla Elsan huulilta, että tämä ansaitsematon\nonni on totta.\n\nSe on tullut hänelle taas takaisin liian helposti. Hän ei ole\nsitä uskoa eikä itseänsä sen arvoiseksi. Saattoiko elämä olla\nniin laupias, että se pyyhkii käden käänteessä olemattomiin hänen\nkehnoutensa, rikoksensa -- puhtaan, uskollisen naisen kädellä?\nYrjö Kupari oli niitä \"taivaan hulluja\", joiden täytyy joutua\nmittaamattoman kuilun partaalle, ennenkuin he heräävät. Hänen\nkaltaisiaan ajaa eteenpäin sammuttamaton elämänjano. He rakastuvat\nsekä hyviin että arvottomiin naisiin, sillä jokainen nainen\nhavahduttaa heidät. He tuhoavat naisten sydämiä. Mutta he eivät ole\nsaitoja myöskään omalle elämälleen, mitä he saattanevatkin harjoittaa\nitsekkään kyynillistä älyn leikkiä.\n\nHeitä rakastetaan. Heille annetaan paljon anteeksi. He ovat\n\"sunnuntailapsia\", jotka kaipaavat joka hetki ja joka naiselta\nlohdutusta. Eikä myöskään hyvä nainen heitä vastusta, koska hänen\nhoivaava sydämensä rakastuu helposti \"eksyneihin\". Jos on totta, että\njokaisen naisen sydämessä on mies ja että nainen on miehessä kaunein,\non juuri heissä naisellisen luontoista hurmioittamisvoimaa, heissä\nasuu avuton -- ja kuitenkin niin vaarallinen lapsi, jolle nainen on\nvalmis uhraamaan sydänverensä, kunniansa ja maineensa.\n\nHe ovat kokonaisia hetkessä, sillä heille ei ole olemassa arkipäivien\naikaa. He ovat valmiit kuolemaan yhtä huolettomasti kuin elämäänkin\n-- yhdestä ainoasta naisen heittämästä ruususta.\n\nMutta kun he heräävät, nuo elämän järjettömät lapset, hyvän naisen\nja kuoleman kosketuksesta, kauhistuvat he omaa kehnouttaan yhtä\nrajattomasti kuin ovat siihen saakka uskollisuuden rajoja rikkoneet.\n\n\"Onko minulla enää mitään oikeutta elää?\" he kyselivät itseltään. He\nluulevat löytäneensä ensi kerran rakkauden koko elämässään. Heidän\nsielunsa hätä on totinen ja syvempi kuin minkään tuhlaajapojan.\nRakkaus on nyt heille kalliimpi kaikkea elämää. Ja he tahtovat sen\nomakseen vielä hautuumaan portillakin.\n\nHe pelkäävät sen puolesta. He vapisevat sen vuoksi taikauskoisessa\npelossa -- kiitävien hetkien tähden, joista jokainen voi olla\nviimeinen ja ryöstää heiltä rakkauden.\n\nHe eivät voi uskoa tätä ihmeellisintä rakkautta omakseen, ennenkuin\nhe ovat sulkeneet sen syliinsä, vaikka sitten kukistuisikin\nhuomisaamuna taivas ja maa.\n\nYrjö Kuparin kaltaiset nuorukaiset ovat harvinaisia hedelmiä, jotka\nusein ovat luodut putoamaan kesken kasvua elämänpuustaan, mutta\njotka hukkuessaankin hedelmöittävät maata -- sen naisen kautta, joka\njaloimmin heille anteeksi antaa.\n\nVain sellainen nainen pyhittää heidän hulluutensa ja kypsyttää heidän\nepäkelpoutensa, koska vain sellainen nainen on sydämeltään vahvempi\nja terveempi kuin yksikään mies. Veren ja sielun puhtaus synnyttää\nhänessä -- ja vain hänessä! -- ihmeen, joka on voimakkaampi kuin\nlakien kirjaimet tai luonnon järkkymättömimmät lait.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän oleellisimman luontonsa mukaisesti ajaa nyt onea onnettomuuden\naavistus ja hätä heidän rakkautensa puolesta Yrjö Kuparia\neteenpäin. Ehkä oli kohtalo vaativa juuri nyt, tällä hetkellä hänen\nrakastettunsa elämän.\n\nHän on tullut sovittamaan. Siunausta omalle katkeralle katumukselleen\nhän on tullut etsimään. Eikä tätä voi hänelle kukaan muu antaa kuin\nhänen rakastettunsa, jonka sydämen hän on ollut surmaamaisillaan.\n\nAskelet kiihtyvät kiihtymistään. Hätä kasvaa kasvamistaan. Tulee\nvastaan torin kulmake, josta aukeaa suora tie Harjun näkötornille.\nHän harppaa pari pitkää askelta. Jäykistyy paikoilleen -- torni on\nammuttu hajalle! Tänäänkö, eilenkö, aikaisemminko?\n\nParin kilometrin päästä, tehdasalueelta, alkaa kuulua pommien\njysähdyksiä. Kaksi viholliskonetta lähestyy sieltä harjua seuraten ja\nmyllertäen ilman uhkaavaksi myrskyksi.\n\nYrjö Kupari ei osaa liikahtaa paikaltaan. Hänen oma myrskynsä huumaa\nhänen päänsä. Valkoviittainen suojelumies juoksee torin laitaa häntä\nkohti viuhtoen seisoskelijaa kiirehtimään pois näkyvistä. Vänrikki\nviittaa torjuvasti kädellään. Hänen täytyy löytää Elsa, pelastaa\nhänet. Hän muistaa Elsan asunnon. Sinne, sinne...\n\nHän syöksyy lankkuaidan pienestä portista pihan puolelle.\nNarisevat, notkahtelevat portaat hän nousee toiseen kerrokseen\nhammasta purren. Äänet vihlovat hänen päätänsä. Kukaan ei vastaa\nkiihkeään koputukseen. Herra nähköön -- hänhän on tietenkin, kuten\nUlla-rouvakin, talon kivijalan pommisuojassa! Pitkät portaat\njymähtelevät taaskin.\n\nYrjö hakee suojakellarissa Elsaa parinkymmenen ihmisen joukosta. Pari\npojantenavaa keikkuu tukipuiden varassa. Sylilapset jokeltavat tai\nparkuvat. Äkkiä hän tapaa Ulla-rouvan jäykkään, päättävään ilmeeseen\nkiristyneet kasvot. \"Missä Elsa?\" \"Siellähän se ... vuorollaan, eihän\nse...\" Mies saa tietää, että Elsa sittenkin oli Harjulla uudessa\ntornissa. Hän on tuokiossa taas ulkona.\n\nNyt on pommitus todenteolla alkanut. Se liikkuu entisen näkötornin\nvaiheilla Toinen viholliskoneista syöksyy pitkin pääkatua viistäen\nsitä konekiväärisuihkuin. Harjun kupeella räjähtää pommi lävistäen\npienen puutalon kuin hoton linnunpesän lepänoksalta. Viholliskone on\nkääntynyt Koivukujalta takaisin Harjulle päin.\n\nYrjö Kuparin tuska ja hätä on hänet läkähdyttämäisillään. Hänen\ntäytyi hetkeksi pysähtyä jyrkänteeseen. Mutta siihen näkyy jo myöskin\nhavumetsän sisästä hirsipylväitä, joiden varaan on rakennettu\npoikittaisia lavoja. Mies saa takaisin tarmonsa. Hän alkaa nousunsa\ntikapuita pitkin. Nämä ovat jäässä ja lumessa. Hänen täytyy käyttää\nkäsiään päästäkseen nopeammin ja yhä nopeammin ylöspäin.\n\nKerros kerrokselta veri tulvii yhä kuumempana hänen päässään. Hänen\nhätänsä muuttuu hurjapäiseksi riemuksi. Kaikki on pelastettu, kaikki,\njos he vain saavat rinnakkain ottaa vastaan vaarat. Hän on hukuttava\nrakastettunsa käsivarsiensa väliin. Eikä mikään voima kykene niiden\nsuojasta häntä riistämään.\n\nJos, jos -- takoi hänessä taikauskoinen ajatus -- jos nyt kuolema\nheidät säästää, on hänelle sallittu anteeksianto ja rakkaus. Ja näin,\njuuri näin oli heidän kohtalonarpansa heitettävä -- kovan kuoleman\nalla. Mikään vähempi tai mitättömämpi ei riittänyt. Vain kuoleman\nhinnalla ostettiin puhtaimmat totuuden jyväset elämän suuresta\nviljalaarista.\n\n\n2.\n\nViholliskone kiertelee tornin tienoilla. Mutta Yrjö on hukuttanut\nElsan paksuine turkkeineen syliinsä. Ääntä, sanoja ei kuule. Mutta\nheidän katseensa puhuu kaiken. Heitä ei voi enää mikään erottaa.\n\nHintelä nuorukainen, joka on Elsan vartiotoverina, katsoo ihmeissään.\nElsa ei osaa nähdä muuta kuin rakastettunsa kasvot, jotka nauravat\nentistä hurjapäisyyttään.\n\n\"Minun sydämeni paisuu, sillä te olette minun lähelläni\", soivat\nElsan korvissa Lucina-rouvan sanat Cidistä, Jimenasta ja tämän\npojasta. Ja hän kuvittelee itsensä sillä elävyydellä, minkä vain\nrakkaus synnyttää, Jimenaksi ja tuon nuorukaisen taistelevaksi\nsankariksi. Ei ole olemassa enää mitään vaaraa eikä pelkoa.\n\nYrjö Kuparin täytyy tarttua johonkin. Hän liikahuttaa konekivääriä,\njoka näyttää jäätyneeltä ja käyttämättömältä. Hän kiskaisee sitä,\nkiukuissaan kehnosta torjunta-aseistuksesta. Hän laskee kuitenkin\nkoesarjan. Se toimii sittenkin.\n\nViholliskone tekee kaartoja harjun poikitse. Ottaa suunnan taas\nharjua pitkin ja lähettää -- tosin liian ylhäältä ja myöhästyneenä\n-- rätisevän suihkunsa. Yrjö Kuparin silmään syttyy yhä hurjempi\npalo. Hän aikoo yrittää melkeinpä mahdottomia. Hän aikoo ampua ja --\npudottaa.\n\nYrityksen onnistuminen on harvinaisen sattuman varassa. Mutta sitä\nparempi, hän ajattelee. Ihmettä hän juuri tarvitsee. Merkkiä, että\nvoitollinen elämä on yhä heidän, Elsan ja hänen. Nyt oli vihdoinkin\ntullut ratkaiseva arvanheitto heidän rakkaudestaan ja hänen\noikeudestaan ottaa se omakseen...\n\nTulilinjan koetut taistelut valtaavat hänet taas. Hän jää odottamaan\noikeata silmänräpäystä. Ensimmäinen luotisarja menee turhiin. Mutta\nase tottelee hänen kättään kuin ajatus. Ilma hänen ohimoillaan\nkuumenee kuin parhaina taistelupäivinä. He ovat joutuneet jonnekin\najattomaan ja tuntemattomaan paikkaan, ei-kenenkään-maalle, jossa ei\nollut keitään muita eläviä olentoja kuin hän ja hänen rakastettunsa.\n\nMutta vihollinen näyttää vimmastuvan vastarinnasta. Se loittonee\nnäyttäen aikovan kaartaa uuteen hyökkäykseen. Yrjö käskee lujin\nilmein Elsan ja nuorukaisen laskeutumaan alas ja maastoutumaan.\n\nRyssä oli tehnyt kaartonsa, ja nyt se syöksyi entistä alemmaksi,\nsuoraan tornia kohti. Petäjäin latvat näyttivät joutuvan myrskyn\nkäsiin sen tuivertamasta ilmasta. Se tärisytti heikkoa puutornia,\njoka tuntui hajoavan kuin tuulenpesä harvasta koivikosta. Ja raesade\nkimahteli hetken sen hirsistöön.\n\nYrjö Kupari ei päästä käsistään ratkaisevaa hetkeä. Hän lähettää\ntuiman ja tarkan luotisuihkun kohti viholliskoneen ohjaamoa.\n\nJa -- oliko ihme todella tapahtunut? Kone heilahti. Oliko sen ohjaaja\nhaavoittunut? Vai tekikö se vain uutta kaartoa? Ei, nyt se oli\nhorjahtaa vastakkaiseen suuntaan. Nyt se yrittää nousua arveluttavan\njyrkästi... Mutta ei -- nyt alkaa sittenkin horjahteleva lasku.\n\n\"Haavoittunut ... ohjaaja, jumalavita! Katsokaa!\" huutaa Yrjö Kupari\nraivokkaassa riemussa.\n\nLaakeasti viistäen vihollinen rymähtää petäjikön tutkaimiin. Se\nsortuu. Toinen siipitaso irtautuu. Se katoaa silmistä. Se on löytänyt\nhautansa havuisen harjun hangelta, jota jo peittää pimenevän illan\nvarjoisa katve.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKovaa ja hävittävää on sota. Mutta ihmisen intohimo elää on sitä\nsuurempi. Vain sokea fariseus väittää päinvastaista.\n\nKaihoisaa on jokaiselle nuorelle miehelle palata kuoleman kentälle\nlomaltaan ja rakastettunsa luota. Mutta hän jättää elämän\nkauneimmillaan omistettuaan naisen, joka hänelle kuuluu. Salainen,\nikuisesti lepäämätön vaisto huutaa hänessä: minun täytyy elää, minä\ntahdon elää! Minulla on oikeus painaa oma jalanjälkeni tämän autuaan\nmaan kamaraan -- poika, jossa minä elän. Uusi elämä kuolemasta!\n\nKipeän kipeää on nuorelle naiselle lähettää rakastettunsa kuolemaan.\nHänessä avautuvat elämän lähteet. Hänen sydämensä lyö vahvana ja\nvoimakkaasti kuin alkunaisen. Hän palaa rotunsa aamuiseen hämärään,\njossa taisteleva heimo jatkaa elämäänsä vain naisessa ja lapsessa.\nEikä hän kiellä itseänsä rakastetultaan.\n\nHeissä molemmissa huutaa kaikkien sotien siittämä autuas toivo:\nTulevaisten polvien vuoksi olen valmis kuolemaan ja minä, nainen,\nolen luotu rakastamaan ja synnyttämään. Eikä heidän tarvitse osata\ntätä kaikkea ajatella. Luonto, joka tuhlaa itseänsä ja jälleen\ntäyttää itsensä elämällä, huutaa heissä.\n\nSuuri ja mahtava on miehen ja naisen rakkaus sodan kauhujen keskellä.\n\nElsa Varjalalle ja Yrjö Kuparille oli heidän kadotettu ja jälleen\nlöydetty rakkautensa kuoleman ja elämän riemuvoitto. Kerran taaskin\nkuiskattiin kuohuvassa riemussa sanat: Sinua varten olen nainen. Ja\nvastattiin: Tulkoon kuolema huomissa päivänä. Elämä on meissä!\n\nVain muutama päivä ja yö oli heille suotu. Mutta ne olivat heidän\nonnensa päivät ja heidän hääyönsä.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\n\n1.\n\nSodan ja rauhan taitteessa kohtalo alkoi arpoa perin eri tavoin\ntuohikyläläisten kohtaloita.\n\nLucina-rouva synnytti ensimmäisen poikansa. Ja Aape Kattelus yltyi\nhulluna ilosta häärimään lapsen ympärillä päivät päästään. \"Kas,\nkas, tulitpas, vaapsahainen!\" hän loruili. \"Ja onpa, peeveli,\nisänsä kuva, kuin lesti ja saapas...\" Yhä ja yhä hän laski leikkiä\npoikansa kustannuksella: \"Onpa valkea, onpa, kuin lanttuperhonen!\nSo-so, so-so, sorsanpoika, älä sinä räpyttele tai... No, hitto\nvieköön! Kappas, kappas, kun on pää mollollaan kuin isällään ja\npaksupääperholla. He-he-he, jopas -- käpy, käpy, käpyseni... No, ja\nsiinähän se on just' tismalleen! Käpy Aapenpoika Kattelus olkoon\nsinun nimesi.\"\n\nMutta kun hän vakavissaan kurkisti poikansa silmiin, joista\nvastasyntyneen syvä sini katsoi iankaikkisuuksista siintävin valoin\noutoa maailmaa, hän hyväili Lucinansa hiuksia, nousi ja runoili\nomaan tapaansa pyhästä kirjasta: \"Herra, vaimoni on hedelmällinen,\nmutta ei kärsi, minä syön leipääni otsani hiessä, mutta työ on minun\nsuurin iloni!\" Lucina nauroi puolisonsa saarnanuottia. Ja Aape tuli\ntakaisin maan päälle, tokaisten: \"Ja se pannaan poikakouluun eikä\nyhteiskouluun, ja se pannaan latinalinjalle, sillä siitä on tehtävä\nmies, jolla on roomalaiset hyveet ja suomalainen sisu. Nää-nää,\nkyllä minä opetan sinut kiipeilemään korven puissa. Kas, noin!\" Ja\nisä heijasi pojan niin korkealle, että Lucina-rouva oli kirkaista\nvuoteestaan. Mutta matala, kuultava nauru hukutti pelästyksen\nlämpimänä aaltona.\n\nOnnellista oli nyt elämä Katteluksilla.\n\nOnnellinen oli Olivia-rouva sisustellessaan asumusta itselleen ja\nValte Vihatulle, joka oli päättänyt armeijasta vapauduttuaan perustaa\npuusepänverstaan.\n\nRebekka Kokkoila vietti yhtä onnellisena säädyllistä kihlausaikaansa\nhyvänahkaisen agenttinsa kanssa. Eikä hänellä ollut vieläkään yhtä\nainoata harmaata suortuvaa ohimoillaan.\n\nAntti Jeremias on heti rauhan tultua palannut kaupunkiin. Hänen\nkoulunsa ei ollut vielä päässyt alkamaan, koska se palveli yhä\nsairaalana. Mutta rehtori uurastaa päivät ja iltamyöhät kansliassaan\njärjestelytöissä.\n\nEräänä varhaisena aamuhetkenä hän kuulostelee korva tarkkana\naamupostin solahtamista eteisenovesta. Hajamielisenä hän peittelee\nohimennen vuodettaan työhuoneensa nahkasohvalla, sillä hän nukkuu\nnykyisin erillään Nelli-rouvasta.\n\nAkkunasta tulvii voimakasta maaliskuun valoa. Hän tuskin sitä huomaa\ntai tuntee. Korva kuulostelee vain tarkkana eteiseen päin, jonne ovet\non jätetty raolleen.\n\nEi kuulu postia. Mutta puhelin soi! Näin varhain? Hän säikähtää,\nkuten hän nykyisin säikähtelee jokaista soittoa. Kaahaa eteiseen,\nniin että kotiviitan nyörit heilahtelevat -- nuo punaiset nyörit\nja tupsut, jotka Nelli-rouva aikoinaan oli ommellut. Ei hän ollut\nmuistanut niitä heittää pois, sillä tottumus on toinen luonto.\nJa Antti Jeremiaalle se on melkeinpä ensimmäinen -- tässä hänen\naviollisen taivaansa pahimmassakin räntäsateessa.\n\nPuhelimeen hän vastaa arkaillen, mainitsee ennen niin mahtavasti\nlausutun nimensä nielaisten sen jo puolivälistä poikki, aivankuin\nollakseen joka hetki valmis pakenemaan jotakin tuhoviestiä. Vihdoin\nhän huokaa helpotuksesta. Soitto on jostakin ruokakaupasta, Lindalle.\n\nMutta siinä seisoo jo Linda Lehtinen, kasvoillaan sama päivittelevä\nilme kuin näinä aikoina päivät päästään. \"Jesmaarin\", hän vain\nmaarittelee, \"se siitä tuli, se siitä tuli...\" Tai toruskelee:\n\"Enkös minä jo sitä sanonut rouvalle, jotta ... ei se lihallinen\nlemp' ole parempoa kuin ryssän rakkaus\". Eikä hänellä ollut armoa\nitkeskelevälle emännälleen: \"Jaa-jaa, mitenkäs nyt suu pannaan. Olisi\nse pitänyt jo rouvankin tuohon ikään tietää, että leipää soa aina,\nmutta mies kulta se on tiukalla se.\"\n\nAntti Jeremias näytti hautovan vaarallista salaisuutta, joka paloi\njossakin hänen \"sydämensä alttarilla\" yhtämittaa kärventävänä\nliekkinä.\n\nMutta mitä enemmän hän pelkäsi, sitä julmemmaksi tyranniksi\nhän oli muuttunut ympäristölleen. Oli jo viikko kulunut hänen\npaluustaan, eikä hän vieläkään ollut halunnut nähdä rouvaansa tämän\nlähentymisyrityksistä huolimatta.\n\nMaailma oli hänet pettänyt katalasti. Ja nyt hän, totisesti, jököttää\nsitä vastaan niskakarvat pörhössä. Hän seisoo akkunansa ääressä\ntappeluasennossa, kädet nyrkkiin puristettuina, syvällä taskuissa,\neikä hänen synkkien kulmakarvojensa lävitse pääse tunkeutumaan edes\nmaaliskuun voimakas aurinko.\n\nHän yrittää ajatella pakkorauhaa ja isänmaan raskasta tilaa. Olisi\npidettävä lohdutuspuheita kansalle. Mutta hänen mieleensä palaa\npalaamistaan tuo Valte Vihatun kirottu läksiäisilta, jolloin hän\noli tavannut Nelli-rouvan toipilasvänrikkinsä sylistä -- heidän\nyhteisessä kodissaan.\n\nNyt putoaa aamuposti kirjeluukusta. Vapisevin käsin hän selaa\nharvat kirjeet. Ja huoahtaa taas helpotuksesta. Keijärvestä päin\nei ole mitään kirjettä. Eihän siitä sitten, hän laskeskelee, kai\nsen ihmeempiä... Niinpä hän jatkaa tämän riivatun avioliittonsa\npunnitsemista. No, jaa, hän naurahtaa karmeasti, oli hänkin taitanut\nvähän pettää omasta puolestaan tätä maailmaa. Mutta miksi? Suuresta\ntuskasta, kärsimyksestä ja oikeutetusta kostosta tuolle petolliselle\nvaimolle, joka oli hänen sydämensä haavoittanut. No, hiivatti, totta\nkai se oli käynyt heikoksi ja naisen lohdutusta kaipailevaiseksi!\nEi, ei hänen \"sydämensä alttarilla\" palanut katumus, vaan pelko oman\nsalaisuuden ilmitulosta, inho petollista vaimoa kohtaan ja kiukku\nkoko maailmaa vastaan. Kerran oli näet turtuva ja kovettuva yksinpä\nAntti Jeremiaankin alunperin niin ylen helposti hepsahtava omatunto.\n\nTämä oli joka tapauksessa peitettävä. Avioeron häpeää hän ei aikonut\nenää ottaa lisäpainoksi elämänsä ruumensäkkiin, joka jo nytkin painoi\nkuin myllynkivi kaulassa. Ulospäin, oli näytettävä, niinkuin ei olisi\nmitään tapahtunut, ei hänelle eikä Nelli-rouvalle.\n\nAinakin yksi hänen periaatteistaan oli säilyvä -- avioliiton\nkunniallinen rikkomattomuus! Se oli ainakin oleva ankkuri tässä\ntunkkaisessa avioliiton satamassa. Ja se oli siveellinen velvoitus!\nAika oli ankara. Hänellä ei ollut oikeutta antaa hajoittavaa\nesimerkkiä alamaisilleen ja koko yhteiskunnalle.\n\nTämä korkea ajatus tyynnytti häntä yhä enemmän. Nyrkki laukesi. Käsi\nponnahti taskusta päälaelle, jolla tukka oli sileää kuin teräs.\n\nHerra rehtori käveli edestakaisin ihaillen itseään enemmän\nkuin koskaan ennen ja valehdellen itselleen -- hurskaassa\ntietämättömyydessään -- enemmän kuin tähän asti koko elämässään.\nEi mikään näet ole mahdottomampaa miehelle kuin palata takaisin\nitsevalheen tieltä, jota on vuosikymmenet kulkenut. Tarvittaisiin,\nettä taivas repeäisi ja näyttäisi häikäisevimmän ihmeensä, ennenkuin\nmurtuu nevanperäläinen ulkokullaisuus.\n\nMutta ei, taivas ei näytellyt ihmeitään. Eikä Antti Jeremiaan\nsielunpohjista näkynyt enää hyvänä likaisesta, rehellisestä\nmyllärinpojasta sakarisormeakaan, jollei nyt juuri ja juuri\nitsepäisiä pörhökarvoja sen niskapuolelta. Oli olemassa vain eräs\nkummallinen pontsari, jonka hän uskotteli omaksi minäkseen ja jonka\nrikkeintä hän paikkaili parhaillaan oman ulkokullaisen hurskautensa\nritarimerkillä.\n\nHän oli syvimmältä luonnoltaan sarkatakkisen vanhoillisuuden\nruumiillistuma -- vanha mylly, joka halusi paistatella leppoisasti\nlahoavia seiniään uneliaassa levossa. Mutta opittuine aatteineen hän\nkuvitteli olevansa -- uudenajan höyrymylly, oikea rautamasiina, tulta\nsuitseva ja mustaa savua tupruttava.\n\nHyvä, hyvä, hän paiskasi kämmenensä pöytää vasten, kyllä tässä\nkestetään temppelinkin harjalla! Hyvä, olkoon vaikka tusina\nlankeemuksia, pysykööt salassa, ja nuolkoon kukin haavansa omassa\nnurkassaan.\n\nAntti Jeremias pysähtyi. Nyt hän oli liikkumaton ja jäykkä. Ja hän\ntunsi ylpeänä olemuksensa kietoutuneen sellaiseen hurskauden kaapuun,\nettä arkkienkelinkin siivet himmentyisivät sen rinnalla.\n\n\n2.\n\nOvi avautui hiljaa hänen takanaan. Nelli-rouva seisoo siellä\ntummanpunaisessa aamuviitassaan surullisen synkkänä, valvoneet\nkasvot turtana, iho harmaan kelmeänä kuin lady Macbethilla linnansa\nvalleilla. \"Naista minussa on syvästi loukattu\", Nelli-rouva alkaa\nylevässä sävyssä. \"En kestä enää tätä valhetta. Haluan erota.\"\n\nAviomies jää yhä seisomaan selin puhujaan. Mutta hän vastaa:\n\"Avioeroon en suostu, ihmisten ja yhteiskunnallisen asemani vuoksi.\"\n\nNelli näyttää ilostuvan. Hän ei halua mistään hinnasta avioeroa.\nHänellähän oli ollut pelkkä pieni seikkailu, josta ei kannattanut\nmaksaa oikeastaan minkäänlaista hintaa, ei ainakaan rehtorskan arvoa,\njonka silkkipeitteen alla oli niin suloisen mukavaa uinailla. Siitä\noli läväistävä luontevalla perhekohtauksella, joka päättyy kyyneliin,\nitkuun ja nauruun, hänen nutuuttaessaan \"pahaa, julmaa jöröjukkaansa\"\ntuosta huvittavasta pörröstä.\n\nRouva tekaisee pienen itkunalun, jonka hän nielaisee lievästi\nsyyttelevään haikeuteen: \"Oi, miten sinä saatoit ... sillä tavalla\nliioitella tuota tapausta ja tuollaisen pienen poika paran vuoksi...?\nMinä vannon, että ... ei, sinä rakas...!\" ja hän liihoittelee\nherransa olan taakse nostaen kätösensä tämän olalle. Tämä \"shesti\"\noli näet aina niin syvästi liikuttanut hänen Antti Jeremiastaan.\n\nMutta mies puree hampaistaan kovat sanat: \"Sinä matkustat\ntoistaiseksi sukulaisiisi. Minä vietän kesälomani matkoilla,\nuskotellaksemme ihmisille, että nevanperäläiset ovat ehkäpä\nuudistaneet -- häämatkansa.\" Ääni oli kiertynyt katkeraksi. Mutta\ntaas se törähti onttona torvena: \"Oletko ymmärtänyt?\"\n\n\"Sinä raakimus! Silläkö tavalla sinä luulet pääseväsi minusta,\nlaillisesta vaimostasi, eroon, ooho...? Siinäkö on palkka koko\nelämäni, taiteeni, viattomuuteni uhraamisesta...? Voi, missä on sinun\nsydämesi!\" Ja nyt oli aika itkeä sydäntä särkevästi.\n\nKylmä seinä näytti kuitenkin olevan kaikkialla Nelli-rouvaa vastassa.\nMies jyrähti: \"Tänään pakkaat, huomenna matkustat.\"\n\nNyt päätti Nelli-rouva takoa nyrkillään, niin että seinät\nhajoaisivat. Hän raivostui. Tämä oli helppoa. Loukatusta\nnaissydämestä hysteriaan ei tarvita enempää kuin kirpun hyppäys. \"Ja\nmitä sinä muka olit näkevinäsi? Erään haavoittuneen raukan, jota minä\nhyväilin äidillisellä kädellä. No, niin ... jaa! Hän suuteli minua.\nJa ehkäpä hän, hullu nuorukainen, _saattoi_ kuvitella mitä tahansa.\nMutta minä vannon, niin, niin ... minä vannon jumalani edessä, että\n-- sota, yksinomaan sota, joka... Ooh, sinähän olet itse saarnannut\nja kirjoittanut, että sota lyö mieheen haavat ja nainen ne lääkitsee.\nJa nyt minä kysyn sinulta, olisiko minun, hänen hoitajattarensa,\npitänyt kieltää pientä, tuota pienenpientä lohdutusta... Vastaa,\nsenkin...\"\n\nMutta Antti Jeremias ei vastannut. Hän oli lakannut yksinpä\nihmettelemästä naisen ylenmääräistä valehtelemistaitoa, jolla häntä\noli huiputettu nyt jo lähes kymmenen vuotta. Totisesti, tänä hetkenä\nAntti Jeremias haki muististaan karkeita, julmia kiroussanoja. Näitä\nei löytynyt. Mutta hän käännähti. Ja hänen kasvonsa, puristuneet\nhuulensa, synkkinä tuijottavat silmänsä, kulmakarvansa, vieläpä\nhyväntahtoinen nenänsä, joka tällä hetkellä kapeni ja luutui, olivat\nyhtä ainoata kirousta tuota peevelillistä naista vastaan.\n\nNyt ei Nelli-rouva osannut enää näytellä. Hänen teki mielensä\nrepiä nuo röyhkeät kasvot. Hän sähähti kuin sata kissaa. \"Sinä,\nsinä ... tyranni!\" hän alkoi ja muisti tuon miehen arimman paikan.\n\"Ja sinulleko muka tässä synnyttämään takkupäisiä myllärinpoikia,\nhahaa...! Enpäs, en kiusallasikaan. Minä en ole mikään 'luonnon\norjatar' enkä nauta. Se kuuluu alhaisolle. Me, kulttuuri-ihmiset,\nme tahdomme olla hedelmättömiä emmekä mitään meijerskoja. Nu-nuu?\nSattuikos! Ha-haa... Ja luuletkos, etten minä ole käynyt lääkärissä?\nOlen, olen...! Ja tiedätkös, mitä se sanoi?\"\n\nRouva nauroi voitollisesti. \"Juu-juu, kyllä se sanoi, että minun\n'hormoonejani' ei huvita sinulle synnytellä myllytonttuja. Jaa-jaa\n... meikäläisten naisten ylemmät aivokeskukset ovat liiaksi\nkehittyneet... Niin hän sanoi. Ja siinäs sait nyt kerrankin kuulla\ntotuuden, sinä 'totuuksien' tolkuttaja. No? Vastaa...!\"\n\nNelli-rouva oli säikähtänyt omaa paljastustaan. Herra-paratkoon,\nnythän se kumminkin suostuu eroon, ehkäpä vaatimalla vaatii...?\n\nAntti Jeremias oli valahtanut kalpeaksi. Häntä oli siis petetty\nkaksin kerroin. Jos tyhjä voi hajota, oli hänen elämänsä nyt\nsekä tyhjä että hajallaan. Mutta pimeää, pimeää siinä oli\neikä pienintäkään toivon pilkahdusta, ei nyt, ei huomenna, ei\nkuolinvuoteelle painuttaessa...\n\nEi lasta, ei poikaa, ei tytärtä... Katkera itku kaihersi hänen\nsilmiään. Hän tunsi seisovansa uppoavassa veneessä mittaamattomassa\nsumussa, jossa ei näkynyt rantaa, ei väylää. Mutta hän näki selvästi\nkuin hukkuva -- pitkän sarjan tapauksia, ajatuksia -- pieniä\naurinkoja, jotka olivat häntä köyhyydessään lämmittäneet.\n\nHän kulkee luokalla pulpettirivien välitse. Pienet pojanpäät ja\nkirkkaat silmät napottavat peräkanaa häntä vastaan. Eikä hän voi olla\nottamatta jotakuta leuannypykästä, joka tuntuu puhtaalta ja kovalta\nkuin puolikypsä omena. Hän ottaa jotakuta lämpimästä niskasta,\nteeskennellen muka kovakouraista koninleikkiä. Mutta hän oli\nrakastanut tuollaista pojanniskaa kuin -- omaa syntymätöntä poikaansa.\n\nVuodesta vuoteen oli toivo käynyt yhä niukemmaksi. Hän oli yrittänyt\njärkeillä: no, ehkäpä tämä on päähänpinttymää. Oli kai elämässä\nmuutakin kuin jälkeläiset. Mutta sittenkin yksinäisinä hetkinä,\nyht'äkkiä kuin kotojoessa keväisin nousahtava tulva, oli painautunut\nveri hänen sydämeensä. Se huusi läpi aivojen: sinusta täytyy\nsuvun jatkua! Eellispolvet huusivat. Ne tulivat kuin kevätmyrsky\nja jäänlähtö. Hänen oli vastattava omasta keväästään: Hänenkin\nkohdaltaan oli tokeitten ja luukkujen auettava elämän paineesta,\njotta jatkuisi virta, yläsuvantoonsa tukehtumatta.\n\nTätä _hänen_ kevättään ei siis ollut koskaan tuleva...! Mieheltä\noli päästä tuskan parkaisu keskellä ajatuksia, jotka hukkuivat\nsumuun ja taas välähtivät salamankirkkaina. Eikä hän, jolle ajattelu\noli ollut raskasta kuin myllynkiven hakkaus, kyennyt katkaisemaan\ntulevien ja taas tulevien totuuksien iskuja. Ja nyt niitä tuli kuin\nkivenjärkäleitä yläkoskesta tokeita päin.\n\nMitä oli nyt lapsen rinnalla hänen arvonsa ja hänen kuuluisa\nmoraalinen tahtonsa? Kiveä, kiveä leivän asemesta... Poika oli\nmiehen miehuus, tytär oli miehen elämälle hellä sovitus ja lohdutus.\nPoika oli miehelle uskallus elää täysin mitoin. Ja tytär oli hänelle\nkallis, siunattu armo... Ja naiselle, entä naiselle?\n\nHän katsoi vaimoonsa. Herrajumala, miten ruma oli tuo nainen...\nLyhyessä, raskaassa ruumiissa elottomat, liikkumattomat lanteet.\nHöllät rinnat, jotka eivät kuitenkaan olleet koskaan imettäneet.\nPieniä, sinisiä verisuonia liian varhain repsahtaneilla poskilla.\nOoh, siinä olivat rippeet niistä ruusuista, jotka hänen mielestään\nolivat kerran koristaneet tuon naisen kukkeita poskipäitä.\n\nItku, halveksunta ja kiukku olivat tukehduttaa hänet. Mutta itku oli\nvoittoa, sillä se päästi poika-ajan heleimmän kuvan hänen sieluunsa.\n\nHän näki itsensä pälyilemässä salaa lastansa imettävää naapurimökin\nvaimoa. Hän punastui hiusmartoa myöten. Hän häpesi, sillä hän oli\nkaino. Mutta hänen täytyi katsoa. Ei mikään ollut niin salaperäistä,\nniin kauhistavaa ja niin lämpimän turvallista. Silloin oli värissyt\nhänessä ensi kerran aavistus \"synnistä\" ja \"pyhästä\", luonnon\npohjattomista lähteistä, joiden alkusuonia ei kukaan voi nähdä, mutta\njoista on jokaisen juotava, jos aikoi elää.\n\nAviomies katsoi taas vaimoaan. Hänellä oli merkillinen pakko katsoa\nonnettomuuttaan vasten kasvoja. Niin, tuossa hän oli, nainen, joka\nei synnyttänyt eikä imettänyt -- olento, jonka suonet kuivuivat\nomaan tyhjyyteensä, koska niitä ei ollut koskaan paisuttanut elämän\nalkuvoima. Tuollaisella naisella ei voinut olla edes äidinrakkautta,\njoka siittyy vaimon vereen lapsen kipeätä tekeviltä ja autuuttavilta\nhuulilta hänen tulvivien rintojensa kautta.\n\nAjatukset virtasivat hämäränä sumuna ja tulvana. Mutta hän _tiesi_\najattelevansa kauniita ja hirvittäviä totuuksia. Ja häntä puistatti\ninho.\n\nKaikki oli menetetty. Eihän ollut mitään järjellistä syytä jatkaa\ntällaista avioliittoa, sillä avio, joka ei ole tulevien sukupolvien\nkehto, on rikkaläjälle heitetty hatara koppa, harakanpesä, jota\nkaikki tuulet riepoittavat.\n\nTämän ajatuksen hän tunsi ja näki selvästi. Ja hän heräsi takaisin\ntähän onnettomaan arkipäivään. Mutta silloin palasi häneen myöskin\n-- tuo entinen Antti Jeremias, joka pelkäsi omaa hyyppäänsä; joka\najatteli joka hetki, mitä ihmiset sanovat; joka seisoi puhujalavalla\nkansan edessä ja harjoitti oppinutta aatteilua.\n\nHäntä vastaan nauroi nyt kuin tyhjästä nousseena -- Aape Katteluksen\nhirtehisnaama. Herra-paratkoon, hänhän oli ajatellut samaan tapaan\nkuin tuo riivattu mies, tuo tuulihattu, joka rehenteli kaiken lisäksi\n-- omalla pojallaan...\n\nJa taas se nauroi, tuo naama, sellaisena kuin hän sen muisti\nKattelusten viimekesäiseltä kuistilta. Hän oli kuulevinaan kuin\ntuosta aivan korvansa vierestä sen miehen silloiset sanat: 'Me olemme\nnäet pidättäneet kumpikin itsellemme oikeuden erota, jollei parissa\nkolmessa vuodessa ilmesty poikaa tai tyttöä. Sellainen parakraafi\nolisi sinunkin, veli hyvä... Hän muistaa myöskin sanasta sanaan\noman vastauksensa, ettei hänen avioliitostaan _hänen_ periaatteensa\nmukaisesti koskaan aiottu erota.\n\nSillekö miehelle, joka nyt ylpeilee isyydestään, sillekö\nopetusmestarille, joka osasi paljastaa hänen vaimonsa uskottomuuden,\nennenkuin hän hounuudessaan sitä kykeni uskomaan, sillekö tässä\nsuoda vahingonilo ja...? Ja entäs sitten koko muu maailma? Hänen\nlukemattomat puheensa avioliiton pyhästä rikkomattomuudesta, mikä oli\nollut koko hänen yhteiskuntamoraalinsa kulmakivi?\n\nAntti Jeremias ähki kuin olisi kantanut pirullisen painavaa\njyväsäkkiä rantaportaita ja myllysiltaa pitkin ylimmälle\nmyllyparvelle asti. Hän oli kahden vaiheilla.\n\nMutta hän ei ollut tottunut tekemään vielä koskaan loppuun saakka\nratkaisevia päätöksiä. Eikä taivaskaan vielä huolinut reväistä\nnäkyviin ratkaisevinta ihmettään. Niinpä hän tarttui taaskin\nlähimpään pelastavaan ajatukseen: ulkonainen kunniallisuus -- se oli\nsäilytettävä. Se ei ollut paljoa. Hänen elämänsä onnettomuutta se ei\ntoiseksi muuttanut. Mutta sitä vaati yhteiskuntaihminen hänessä. Ja\nmuu yhteiskunta vaati sitä häneltä. Hänellä oli -- ja hän ajatteli\ntällä hetkellä järki selvänä -- velvollisuus omalta osaltaan\nrajoittaa tuhoava tulipalo, joka oli hänen talossaan riehahtanut.\nSiksipä hän tanasi äskeisiä sanojaan tyynen päättävästi: \"Sinä\nmatkustat, huomenna.\"\n\n\"En matkusta, en!\" sihahti Nelli-rouva. \"Sinä tässä olet\npääsyyllinen. Sinä et osaa rakastaa, et ole koskaan osannut...!\nKuuletko, et, et, et, sinä puujumala, sinä...\" \"Jollet lähde,\notan avioeron, otan sen, jumalavita!\" karjahti aviomies. Nyt hän\noli löytänyt sellaisen kirosanan, että se tokeni. Se nosti hänen\nkouransa niskaan ja ylimpään pyörtänöön saakka. Ja hän jatkoi: \"Etkä\nsaa penniäkään 'korvausta'. Sinä, sinä yksin olet rikollinen! Sen\ntodistaa Linda Lehtinen ja puolet tätä Tuohikaupunkia, ho-hoo ...\npuolet...! Matkus-tat-ko?\"\n\nNelli-rouva värisi kuin märkä varpunen oksalla. Hän nöyrtyi, sillä\nAntti Jeremiaan \"reaalipolitiikka\" oli hirvittävää. \"Matkustanhan\ntoki, kun sinä niin tahdot, rakas\", hän painoi punertavat\nsilmäluomensa alas. Nosti nämä jälleen ja huudahti vielä kerran: \"Oi,\nmiten minä tulenkaan sinua ikävöitsemään!\"\n\nAntti Jeremias jäi seisomaan käsi nyrkkinä pöydänkulmalla. Ei\nkuulunut risahdustakaan koko talossa. Yksikään ajatus ei enää\nliikahtanut sen isännän aivoissa.\n\nEikä yksikään aisti välittänyt hänelle kuvia ulkomaailmasta.\n\nMutta jos onnettomalla avioliitollakin ehkä on oma runottarensa,\nliihoitteli se nyt Antti Jeremias Nevanperän äänettömässä kammiossa.\n\nOli onni hänen sielulleen, ettei hän sitä nähnyt eikä tuntenut, sillä\nse oli olemukseltaan surkean koomillinen sekamuoto: hedelmättömän\nnaisen rujo ruumis ja sarviotsaisen miehen pää, jonka pyörtänöllä\ntörrötti hurja ja sekainen töyhtöhyyppä.\n\n\n3.\n\nElsa Varjala on pari viikkoa rauhanteon jälkeen katsomassa yhdessä\nKähärin Ilmi-emännän ja Venla-tyttösen kanssa Aatua, joka alkaa jo\ntoipua keuhkohaavastaan.\n\nRaskas rauha pimentää hänen kuten kaikkien mieliä. Mutta rauha on\nkuitenkin rauha. Maa on sittenkin pelastunut. Ja hänen Yrjönsä! Ei\nole tosin tullut kirjettä pariin kolmeen viikkoon. Mutta ei myöskään\nmitään onnettomuuden sanomaa. Hän odottaa rakastettunsa ilmestyvän\nluokseen minä hetkenä tahansa.\n\nVenla-tyttö piipertää ympäri isänsä vuodetta. Hänellä on pienet,\nsirot kasvot, kuten äidillään. Ja harmaansiniset silmät kimmeltävät.\nHän piipertää ja kiertää isäänsä. Koskettaa hellästi peitettä. \"Onko\nitä pipi, ryttäkö amput, paha ryttä?\" hän kyselee kuin pieni nainen.\nIsä Aatu myhäilee leveästä hammaskarsinastaan. \"Mikäpäs tässä\", hän\ntokaisee, vaimolleenkin tarkoittaen, \"kyllä se kohta ... kevättöissä\nsonnanlemu keuhkot reilaa\".\n\nVenla unohtaa säälinsä. Hän tarttuu isää tukasta matkia luritellen:\n\"Lemu-lemu-lemu ... tonnanlemu...\" Unohtaa koko isänsä.\nTarkkailee loitompana istuvaa Elsaa, varovasti ja vierastaen,\nsilmät jännityksestä ympyriäisinä. Tuo vieras täti hymyilee niin\nsanomattoman onnellisen näköisenä, että Venlan huulet alkavat\nmutruilla ja silmiin tulee pikkuviisasta naurua. Ja äkkiä hän\njuoksahtaa Elsan helmaan.\n\nTämä painaa tytön rintaansa vasten. Se on pakahtua autuaasta\nsalaisuudesta. Hänellä on rakastetulleen suuri, onnellinen lahja. Hän\ntietää sen jo. Tällaisen tytön tai pojan hän on synnyttävä sodasta\npalaavalle puolisolleen.\n\nEiväthän he tosin olleet ennättäneet Yrjön lyhyinä lomapäivinä\najatella vihkimisiä ja sensellaisia. Mutta vielähän ei ollut mitään\nmenetetty. Heti, tuossa paikassa Yrjön tultua he ovat mies ja vaimo\nmyöskin maailman edessä. Oi, miten hän olikaan kiirehtivä kotiin,\nsillä hän tiesi, hän _tiesi_ sen jo! Eihän hän, Elsa, voinut olla\nsitä jo hämäränä aavistuksenakin kirjeessään kertomatta.\n\nElsa painaa tyttösen syvälle käsivarsiensa väliin. On kuin tuo lapsi\nhukkuisi hänen sydämeensä, jota sen lämmin, tuoksuva olemus polttaa\nsuloisesti. Siinä poltossa hän tuntee kuin hänen oma lapsensa nyt jo\ntäyttäisi hänen jokaisen solunsa. Hänen oma minänsä on sulautunut\nsalaperäiseen virtaan. Se on olemassa vain lasta ja sen isää varten.\nNiin, mitä he olivat kummatkaan? Vain rakkauttaan ja sitä \"kolmatta\"\nvarten, jota vailla ei edes rakkaudessa olisi sen syvintä elämää.\n\nYhtä ainoata kiihkeää rukousta ovat olleet hänen päivänsä ja yönsä\nrakastetun elämän puolesta. Ja nyt, viime aikoina, tietäessään mitä\ntietää, on hänen sydämensä täyttänyt luja uskallus siihen, että hänen\nrukoustensa virta on kääntänyt kaikki vaarat poispäin hänestä.\n\nHänen tarvitsee vain odottaa, ehkäpä vain tämä päivä, ehkäpä vain\nhuomiseen saakka, ja hän on heräävä tästä hämärän autuaasta unesta\ntäyteen päivään, runsaaseen, pitkään ja hedelmälliseen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nRehtori Nevanperä astuu huoneeseen. Elsa tuntee itsessään\nepämieluisan vavahduksen. Hänen mielestään on tuossa miehessä ollut\naina jotakin äkkiä yllättävää vaaraa. Hän näkee kuitenkin rehtorin\nkädessä kirjeen. Ja hän säikähtää, karahtaen punaiseksi. On kuin\nhänen salaisuutensa yht'äkkiä paljastettaisiin. Mutta myöskin ilo\nsyttyy hänessä: Se on Yrjöltä! hän on huudahtamaisillaan.\n\nKirje on hänen kädessään. Siinä on Olli Kartun käsialaa. Taas\nhän säikähtää. Miksi hän eikä Yrjö? Rehtori kuuluu tokaisevan:\n\"Onneksi näyttää Olli Karttumme säilyneen hengissä.\" Ja hän hymähtää\nepäluuloisesti, sillä hän muistaa Elsan ja tuon nuorukaisen yhteiset\nkävelyretket.\n\nKirje repeytyi auki. Sieltä tulee kaksi eri arkkia, toinen\npahasti rypistynyt ja toinen sileä. Ja rypistyneessä on -- hänen\nYrjönsä käsialaa. Hän elää, elää! soi Elsan ilo. Mutta hän on\nkyennyt pidättämään taaskin huudahduksen. Sen kirjeen hän haluaa\nlukea yksinäisyydessä. Siksi hän ryhtyy silmäilemään rivejä Olli\nKartun kirjeestä. \"... Olimme ennättäneet tulla tovereiksi, joita\nläheisempiä eivät miehet voi keskenään olla.\" \"Olimme ennättäneet\"?\nMiksi \"olimme\"? Pari riviä vavahtaa raiteiltaan. Silmä tapaa taas:\n\"Olin oppinut kunnioittamaan häntä, varsinkin hänen lomamatkansa\njälkeen, sillä -- niin katkeralta kuin se minusta tuntuikin -- uskoin\nnyt hänen tekevän sinut todella onnelliseksi...\"\n\n\"Olin oppinut\"? \"Olin, olin\"? Elsan hengitys salpautuu. Kirjaimet\npalavat, niitä pitkin täytyy kiitämällä kiitää: \"Mitä hän todella\najatteli teidän rakkaudestanne, sen hän todisti viimeisillä\nsanoillaan: 'Sano Elsalle', hän sanoi, 'että minun sydämeni paisuu\nonnesta, sillä te olette molemmat minua lähellä'. En tätä hänen\npuhettaan täysin ymmärtänyt. Mutta merkitsen sen tähän sanasta\nsanaan.\"\n\nSilmät eivät enää kyenneet näkemään muuta kuin maininnan, että Yrjö\noli kaatunut viimeisissä taisteluissa Viipurinlahdella ja että Olli\noli löytänyt mukana seuraavan kirjeen vainajan povitaskusta.\n\nElsa yritti nousta. Ja hän nousi vihdoin. Mutta jalat painoivat niin,\nettei hän kyennyt ottamaan askelta eteenpäin. Hän tahtoi juosta\npakoon ja piiloutua jonnekin kuolemaan. Mutta vain verettömät huulet\nvavahtelivat. Jalat painoivat yhä. Niissä ei tuntunut mitään elämää.\n\nIlmi-emäntä säikähti ensimmäisenä ja kiirehti häntä tukemaan, kasvot\nhädässä. Rehtori kysyi huolestuneena: \"Eihän vain Olli lie ...\nhaavoittunut tai...?\"\n\nElsa havahtui. Jokin vaiston vasara alkoi takoa hänen aivoissaan:\nSalaa kaikki, älä paljasta mitään... \"Ei, Olli palaa\", hän työnsi\nsanat, suustaan. Astui askelen. Jalat kannattivat. Ne olivat kuin\npuujalat, mutta ne veivät hänet yli permannon, ovelle saakka. Käsi\nosasi tarttua kädensijaan. Jalka astui taas ... yli kynnyksen.\nTarkasti ja hiljaa hän painoi oven kiinni. Lukon kieli loksahti.\nHäneltä pääsi parahdus. Mutta hän katkaisi sen tarttumalla\nkurkkuunsa, kunnes kipeä tuska avasi hänen puristuneet sormensa. Ja\nhän kulki portaita alaspäin, käden tarttuessa askel askelelta lujasti\nkäsipuuhun, joka tuntui jatkuvan päättymättömiin.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\n\n1.\n\nSirkka Keijärvi on tullut maalta Tuohikaupunkiin jo elokuun lopussa\njärjestelläkseen pukuseikkojaan piakkoista Helsinkiin lähtöä varten.\n\nTouhuaa toisessa ja toisessa kaupassa. Piti ennättää piakkoin\nlähtevään paluulaivaan. Hänen on vielä juostava Elsa Varjalan\nasunnossa -- viedäkseen hänelle maalle yhtä ja toista syystamineiksi.\n\nKiireestä huolimatta on Keijärven neidin käynti sulokasta, mutta\nmyöskin varmaa. Hänen ohut vyötärönsä ei ole turhaan keinunut\nHulmuharjan satulassa ja vaeltanut edestakaisin jyrkästi laskeilevaa\nja nousahtelevaa kivikkopolkua Kähärille, jossa Elsa odotti lastaan\nyksinäisenä, sairaalloiseksi kääntyneen äitinsä kanssa.\n\nSirkka-neidon askelista on kadonnut hutiloiva ja vähän hompsahteleva\nkäyntitapa. Hänhän on nyt _neiti_ Keijärvi, jolle koulu on yhtä\nkaukainen asia kuin Noakin arkki.\n\nHarjukatua kulkiessaan hän pysähtyy yht'äkkiä. Nostaltaa ranteitaan\naivankuin riipaistakseen \"Hulmunsa\" seisahtumaan kohtalaisesta\nravista. Lehtevien vaahterain lomitse on paljastunut tuo hänelle\nmuinoin niin juhlallinen lyseon pääovi. \"Heikkari\", hän hengähtää,\nsillä ei hän ole vielä tullut _niin_ kypsäksi naiseksi, ettei hän\nheittelisi yhä joskus entisiä somia voimasanojaan.\n\nNiin, kouluthan olivat alkaneet tavallista aikaisemmin. Ja hänen\nentinen epäjumalansa, arkkitehti Haikka, voi putkahtaa noille\nportaille koska tahansa!\n\nSirkka koskettaa vaistomaisesti kädellään toista kättä. Olivatko ne\nnihkeät, kuten vielä lähes puolitoista vuotta sitten? Eihän toki,\neivätkä ne punerrakaan... Mutta jukranpuit! Hänen sydämensähän\nläpätti kuin Keijärven vellikello. Mitäs se oli sellainen peli?\n\nSirkka rypistää herkkiä kulmallisiaan, joiden välille tulee soma\nuoma, kuin hymykuoppa. Kulmalliset nousahtavat. Ja silmät, jotka\nuseimmiten siristelevät turvallisten, pehmeitten luomiensa lomitse,\npyöristyvät, pyöristyvät ympyriäisiksi kuin siniset kerät, jolloin\nniihin tulee liikuttavan säikähtynyt ilme. On totta, että hän osasi\nkäytellä tätä \"pyöristämistemppua\" jo koulutyttönä -- tehokeinona.\nMutta nyt oli säikähdys todellista. \"Helskutti, minun epäjumalani!\"\nhän hengähteli. Mutta samassa oikeat hymykuopat kiertyvät nokkelasti\nhimmeiksi kuoppasiksi. \"Jäklanamma, sen minä teen!\" hän tekaisee\nerään päätöksen nykäyttäen tarmokasta leukaansa, jossa siinäkin on\nkeskellä aavistuksen vertainen kuoppanen, kuin pienen pieni painanne\npuolikypsässä hedelmässä.\n\nHän on päättänyt odottaa \"Methusalemia\". Kävelee takaisinpäin, palaa\ntaas, kuten kerran eräänä toukokuisena lauantaina. Eivätkä hänen\npolvensa enää vapise. Mutta hän käy kuitenkin hieman kärsimättömäksi.\nVähältä pitää, ettei häivähtänytkin punastumisen pieni karehtiva\npilvi kaulalta poskille ja otsalle. Se menee kuitenkin ohi. Sillä nyt\nhän osaa naurahtaa. Ja se nauru on kuin pieni vihurinpuuska. Taas\npaistavat hänen päivettyneet kasvonsa kuin soikea, viileä herkkuomena\nKeijärven puutarhassa.\n\nHän tahtoo _näytellä_, vain näytellä tuon muinoisen lauantain. Tehdä\npilaa kerrankin tuosta entisestä \"Clark Gablestaan\" ja \"Charles\nBoyer'staan\".\n\nJa arkkitehti Haikka tulee -- purjehtijanpuvussaan.\n\nSirkka näyttelee ujoa koulutyttöä. Niiata niksauttaa: \"Hyvää\npäivää, herra Methusalem!\" Mutta Akseli-herra on silmänräpäyksessä\ntilanteen tasalla. Hän kiskaisee repliikin tuosta heidän entisestä\n\"lauantaistaan\": \"Voitteko pahoin, Sirkka Keijärvi?\" \"En, olen\nvain hulluna _rakkaudesta_\", neiti matkii vuorostaan. \"Olen\nmenossa _tuonne_!\" hän viittaa satamalaiturille muistaen silloista\nitsemurhauhkaustaan. \"Menkäämme yhdessä -- aluksi Puistolaan\",\nkumartaa Akseli-herra. \"Nythän on taaskin lauantai, ja ainakin\nKattelukset tulevat sinne päiväkahville.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Pyhä seurakunta\" on alkanut kokoontua vanhojen pöytiensä ääreen.\nVain Nelli-rouvaa ja Sulo Nukkasta ei näy. Eikä ainakaan vielä\nrehtori Nevanperääkään. Mutta jo portaissa he kuulevat Aape\nKatteluksen käreän baritoonin: \"Mitä minä sanonkaan -- Keijärven\nprinsessa! Ja sokkosilla tämän vanhapoika Akselin kanssa?\"\n\nKirsti-rouva, hieman lihonneena, kasvoilla synnyttäneen naisen\npuhdas, maidonvalkea rauha, mutta silmissä entinen syvä sini, nauraa\nmatalan suloista \"kuovinlauluaan\", kuten hänen yhä hullaantunut\nherransa tapasi sanoa.\n\nAape kertoo Sirkalle kuulumisia: \"Mitenkäkö voidaan? No, hm, tjaa,\npuhuakseni rehtorimme kielellä -- tuleeko Natsareetista mitään hyvää?\nEi, sillä sieltä tulee profeettoja! Kuule\" -- Aape oli salaperäisesti\nkuiskaavinaan -- \"se ei enää nouse, ei laske, se ei ole sileä\neikä karrillaan. Hän ei ole enää Töyhtöhyyppä! Hän on syksyinen\nkurmitsauros eli kapustarinta, joka yksin tuntureilla laulaa jöröttää\n'djörr-djörr, djörr-djörr', sillä hänen puolisonsa on matkustanut\nmuille maille.\"\n\nKirsti-rouva hätistää miestänsä vaikenemaan. Mutta Aapen ääni\nkäreytyy yhä korkeammaksi: \"Mutta väreiltään se on entisellään:\nselkäpuolelta musta kuin korppi. Vatsapuolella on musta laikka --\nkuin lappalaisen nokeentunut luulusikka eli kapusta. Mutta sen kuvun\neli vatsan yli kulkee heleä juova -- ne kellonperät, näätsen. Hän\non sanalla sanoen hänen ylhäisyytensä Kunniallisuus, joka puhuu\nvain rangaistakseen ja kolealla äänellä kuin Hamletin haamu. Tuo\n'kunniallisuus' on nykyisin hänen valttinsa. Ja se valtti on mustempi\npataässää. Sanokaa minun sanoneeni, että mies, joka puhuu ylen paljon\nkunniallisuudesta, on munaskuitaan myöten salarikollinen tyyppi,\nhe-he-he...\"\n\nSigge Jespersen toi annoksensa ja kihersi lehtorin mukana omaa\nhampaatonta nauruansa. \"Meillekö muka, mitäkö meille -- herra\nRistolle, Lucina-rouvalle ja minulle? Kuule, se kävelee koht'sillään,\njumaliste, sen takaan. Tarttuu jo tuolinkulmaan ja nousee, nousee\nkuin apina leipäpuuhun. Se kiipeää tuossa paikassa oravana ja syö\nkäpyjä -- isänsä kuva, kaunis ja rintava kuin nuori simpanssi,\nha-ha-ha...\n\n\"Ja tämä minun 'suffragettiniko'? Kuule, älä ota, Sirkka, häntä\nesikuvaksesi tai Akseli-poikaa odottaa onneton elämä. Ajattele,\nhän tyrannisoi! Äänioikeus on yksin hänellä ja -- tietenkin --\nherra perintöprinssillä. Katso nyt! Hänen kasvonsa ovat julmat kuin\ntyttökoulun neiti Hirmulla. Ja periaatteet? Herra-paratkoon ...\nkapalosta kolttuun ja koltusta vannaan ja vannasta vellille, poika\nnimittäin -- minä en saa muuta kuin kiikkua paistinpannun varressa\nja pestä astioita, minä suuri keksijä ja nero... Mutta ajattele,\ntiedätkö?\" Aape oli taas kuiskaavinaan. \"Kun hän on pyöräyttänyt\ntusinan poikia, hän on oleva tuhat kertaa viettelevämpi kuin\nhuonohampainen Maria Stuart, minulle, hepsankeikalle, he-he-he...\"\nJa nyt herahti Aapen nauru hellänä, hyreksivänä, kuten ainakin ylen\nonnellisella miehellä.\n\nKirsti-rouva tarttuu avioherraansa niskahaivenista muka\ntukistaakseen. \"Katsokaa nyt, häneltä ei saa suunvuoroa\", hän hymyili\nonnellisena. \"Sinä voisit todellakin, ukko parka, perustaa oikean\njuorukoulun ja tulla -- rehtoriksi!\"\n\n\"Äläs, minä?\" Aape ilvehti. \"No, jaa, hm ... minä olen kyllä hurskas\nmies. Mutta olenko minä mikään hotelli Hyveen tampuurimajuri? Ja\nmistä minä otan, minä, joka olen ollut syytettyjen penkillä koko\nikäni, sen moraalisen ulkokultaisuuden määrän, joka tarvitaan,\nennenkuin syntyy -- _auktoriteetti_? Sitäpaitsi! Millä minä nyt\nenää ennätän hankkiutua onnettomaan avioliittoon, joka lahjoittaisi\nminulle lasten sijasta tuon happamen ylevyyden, tuon kolean\nsynkkyyden, jonka varjossa meidän rakkaan nuorisomme on opiskeltava,\njotta siitä kasvaisi pikkuporvarillisen kunniallisia kansalaisia...\nAamen. Lehtorskana pysyt.\"\n\nAape näytteli kolean synkeätä naamaa. Oli huokailevinaan raskaasti.\nMutta remahti muitten mukana pitkään iloiseen nauruun, kunnes Lucina\nteki varoittavan merkin viitaten rantatielle.\n\nRehtori Nevanperä oli tullut näkyviin tienmutkasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntti Jeremiaan kasvot ovat laihtuneet ja luutuneet. Kutistuneet\novat hartiatkin. Mutta ne näyttävät kannattavan yhä kovina ja\nlujina paksua päällystakkia kuin heinäseipään sitkistynyt poikkipuu\ntaakkaansa.\n\nHän pysähtyy. Kysyy Sirkalta yksikantaan, joko Elsa Varjala oli\ntervehtynyt palatakseen koulutyöhön. Hän ei ollut läheskään\ntyytyväinen hänen sijaiseensa.\n\nSirkka säikähtää. Hän sopertaa: \"En oikein tiedä ... ehkäpä vasta...\"\n\"Mikä häntä oikeastaan vaivaa?\" kysyy rehtori tutkivasti. \"Hän ei\nole lähettänyt min-kään-laista lääkärintodistusta.\" \"Minä ... en ole\nhäntä usein...\", yrittää Sirkka valhetta. Mutta kiukustuu itsekin\nitselleen ja kivahtaa: \"Se on kertakaikkiaan sellaista tautia, ettei\nsitä paranna Aleksanteri Suurikaan ennen kevättalvea.\"\n\nAape ja Kirsti-rouva, jotka tunsivat Elsan salaisuuden,\nsäikähtivät. Rehtorin katse ilmaisi vaarallista hämmästelyä.\nMutta Aape löi häneltä niin sanoaksemme pienellä kamppauksella\njalat alta: \"Apropos\", hän oli muistavinaan, \"miten voi korea\nLeena-neitsykäisemme?\" Ja lisäsi ikäänkuin kunnioittavana\nkohteliaisuutena Antti Jeremiaalle: \"Hän puhui kesällä niin hellällä\nylpeydellä sinusta, rehtori. En tietänytkään, että hänellä oli ollut\nilo hoitaa sinua viime maaliskuun raskaassa koettelemuksessa...\"\n\nAape jäi sirrittämään Antti Jeremiasta viattomin silmin, joihin\npirahti kuin vahingossa pieni pisara kelmiyttä.\n\nLucina puraisi huuliaan yhä säikähtyneempänä, sillä Antti Jeremiaan\nilmeikäs nenä oli alkanut hengittää syvään ja pitkään, edestakaisin\nkuin pajan palkeet. Ja nainen kun on miestä taitavampi diplomaatti,\nhän pelasti tilanteen, muka innostumalla: \"Entä miten kukoistavat\nLinda Lehtinen ja hänen Eemelinsä uudessa virassaan, rehtorimme\nvahtimestareina? Heidän häänsä olivat todella iloisimmat missä olen\nkoskaan ollut.\"\n\nSirkka yhtyi nokkelasti hämäämään asiaa: \"Eemeli on liikuttava!\"\nhän nauroi. \"Hän jönkii kesken rukiinniiton kantamaan puita ja\nvettä Lindan keittiöön. Linda hyörii kuin halkotarhassa ja puhuu,\npuhuu, niin että mesi tirisee huulilla. Eemeli rojahuttaa halot\nlattialle, tokaisee muka miehekkäänä: 'Eihän ne nuo vaimoihmiset\nparempoa taivasta tartte, kun ne voan soa tämmösen hyvän miehen...'\nSe on Eemelin jokapäiväinen rakkaudentunnustus. Mutta Linda vastaa\ntuhannella eri tavalla. Milloin hän ylpistelee: 'Nee-ne, sinä ...\nmutta kylläpäs sait aast'aikoja suutas asetella, ennenkuin tämä tyttö\nlankes... Toisen kerran hän on uhkailevinaan: 'Varo, sinä senkin ...\nkyllä tämä hame housut kurissa pitää.' Se on hänen taatuin valttinsa,\nja sitten sitä tulee, tulee kuin...\"\n\nSirkka elehti kuin paras näyttelijätär. Mutta siihen se yht'äkkiä\nkatkesi. Kesken lausetta sävähtivät hänen silmänsä ympyriäisiksi.\nLaiturilta päin oli törähtänyt laivan lähtötorvi sellaisella\nvoimalla, että Puistolan ravistuneet lautaseinät rakoilivat.\n\"Heikkarin heikkari!\" Sirkka kauhistui. Hän oli myöhästynyt laivasta.\nMutta alkoi sittenkin kokoilla pakettejaan, juostakseen päätä pahkaa\nlaivasillalle.\n\nJa taas hän lamautui. Oli mahdonta ennättää. Elsankin tavarat olivat\njääneet noutamatta. Mutta Akseli-herra levitti kätensä: \"No, mutta,\nneiti ... meillähän on loistava purjehdusilma! Olin juuri aikonut...\nNäettehän puvustanikin...!\"\n\nAntti Jeremias nyökkäsi hyvästiksi. Siirtyi syrjään, yksinäiseen\npöytäänsä aterioimaan lounastaan. Hän ei ollut hankkinut uutta\nemännöitsijää. Hän ei ylimalkaan jaksanut ajatella oman elämänsä\njärjestämistä. Se sai yhä maata joissain -- hajoavana koppana\nrikkatunkiolla. Hänen velvollisuutensa oli vain pitää kunnossa siisti\nja kunniallinen aita takapihansa ympärillä.\n\nVarsinkin nyt, kun jo hänen vihamiehensä kaiveli hänen arinta\nsalaisuuttaan kuin rakki herkullista luupalaa.\n\nAntti Jeremias oli synkkä kuin hämäräikkunaisen myllyn peräseinä. Hän\niski sitkeään sipulipihviin yhtä sitkeässä vihassa. Veitsi sahasi\nedestakaisin, itsepäisesti. Huulet puristuivat hitaasti verettömiksi.\n\nMutta eräänä hetkenä veitsi pysähtyi. Hän pani haarukan syrjään ja\nhuokasi pienestä helpotuksesta. No, jaa, hm ... oli se sentään luojan\nlykky, että Leena oli häntä hyvällä muistellut... Nehän olivat siis\npaikallaan ... asiat -- siellä päin.\n\n\n2.\n\nVoimakas elokuinen läntinen painaa matkalaiset suotuisassa\nlaitatuulessa vinhaa vauhtia Keijärven rantoja kohti. Uhkaavan\ntummat, mutta harvahkot pilvet painuvat heidän ylitsensä omilla\nmatkoillaan.\n\nKorpiset raskaat rannat katkeavat loihtimalla kylä- ja\npeltoaukeamiksi, jotka kiitävät ohi vuoroin pilven varjossa, vuoroin\nteräksen kovassa valossa, häikäisevän kirkkaina -- niityt heleän\nvihannassa äpäreessä, ruispellot sängellä, kaura- ja vehnäpeltojen\nyhä vielä lainehtiessa ja jäädessä jälkeen epätodellisen valkeana\nvaahtona.\n\nNiemien kärjissä, rantakumpareilla, helottavat yksinäisissä\npihlajissa kirpeän punaiset marjatertut, Koivikkorinteitten\nviheriöistä seinistä siintää keltaisia laikkoja kuin maalarin\nhuolettoman siveltimen niihin heittäminä. Ja tummat, vuoria kulkevat\nhavumetsät peittyvät ajaksi kilometriseen pilvenvarjoon, nousevat\ntaas valomeren piiriin, uhaten vuoroin kuin muinaispeikkojen\njättiläiskilvet, vuoroin paistaen mahtavaa, aurinkoista elämää.\n\nVähitellen pilvenmöhkäleet laajenevat. Aallot vahvistuvat\nvahvistumistaan. Mutta rantalepikot ja kortteikot huokuvat yhä\nlämmintä lemua.\n\nSirkka on istunut vaiti. Hän tuskin vastaa kavaljeerinsa kyselyihin.\nNyt on sitä paitsi Akseli-herralla täysi työ purjeitten hoitamisessa\nja peränpidossa. Hänen silmänsä ovat käyneet tarmokkaan vakaviksi.\nSirkan silmät avautuvat säikähtyneinä. Tuollaisena, noin vakavana hän\nei ole koskaan nähnyt \"epäjumalaansa\".\n\nKoko tässä luonnossa ja yhä ja yhä jatkuvassa huimassa kiitämisessä\non jotakin kohtalokkaan mahtavaa. Sirkka tuntee itsensä pieneksi\ntämän kaiken keskellä ja -- tuon miehen edessä. Hän pelkää. Ja\nyhtä hyvin hän seuraavassa hetkessä hurjistuu ilosta. Tämä on\nkuin ratsastamista hänen \"Hulmullaan\", jonka harja tuossa edessä\nliehahtelee hyrskehtivänä kuohuna.\n\nNyt hän ei pelkää. Mutta hän tuntee hirvittävää ujoutta. Hän ei osaa\nluontevasti hymyillä \"epäjumalaansa\" vastaan, joka vihmovan, kostean\nilman läpi katsoo häntä kuin jostakin hallitsevasta korkeudesta.\n\nSirkka yrittää ottaa kiinni nokkelasta järjestään. Mitä -- siinähän\non vain hänen \"Methusaleminsa\", kymmenen vuotta häntä vanhempi\nherrasmies, vanhapoika, ho-hoo-ho, jotakin kuivettuvaa sorttia ...\nhelskutti vieköön!\n\nTuuli alkaa vaimeta. Mutta sitten putoaa alas rankkasade. Tässä on\nrakeita seassa. Ja sen jäätävästä sylistä syntyy kaiken lisäksi\nukkosilma.\n\nSalamoi harvoin, mutta jyrähdykset seuraavat heti perässä pitkinä ja\nmahtavina. He pääsevät hitaasti eteenpäin. Akseli-herran on täytynyt\nruveta luovimaan. Sirkkaa palelee, kirjaimellisesti. Mies heittää\nkiireesti perästä suuresta nyytistä Elsa Varjalan syyspalttoon\nSirkalle. Huutaa käskevästi: \"Yllenne, oitis!\"\n\nSirkka tottelee. Mutta hänen silmänsä katsovat niin ympyriäisinä,\nettä kavaljeeri nauraa. Märkien kasvojen vaiheilta kuuluu selvä\nhohotus. Mutta se on ... toisenlaista kuin kerran, eräänä\ntoukokuisena lauantaina. Se on läheistä, ihankuin se komentelisi\nomaansa ja nauraisi -- voitetulle rakastetulleen.\n\nAlkaa hämärtää. Yhä hitaampaa on kulku. Vilu, hitaus ja tuo mies ovat\närsyttämäisillään Sirkan kiukkuiseen itkuun.\n\nMutta -- hän ei huomaa, miten aika on kulunut. On melkein pimeä\nja myrskyn jälkeen, tyynten aukenevain peltojen takaa alkavat\nleimahdella himmeät elosalamat. Ne jatkuvat ja jatkuvat, harvakseen,\njuuri silloin, kun ei niitä enää osannut odottaa.\n\nEikä hän käsitä, koska se on tapahtunut. Mutta hänen \"epäjumalansa\"\non ohjannut hänet perään, vierelleen ja hukuttanut hänet suuren\nhuopapeitteen sisään. Sirkka tottelee avuttomana. Ja hänen tulee\nlämmin ja turvallinen olla.\n\nEntinen nokkela Keijärven Sirkka pistää leukansa näkyviin hupusta.\nNo, siinä se nyt taas oli ... tuo hänen \"Koljattinsa\" jykevä leuka.\nHän kurkistaa taas sen alta taivasta, kuten kerran tervantuoksuisella\nsatamasillalla. Hän kukertaa hyvillään. Olipa nyt hämärä, melkein\npimeä. Nyt voisi vaikka -- kostaa, ottaa tuosta leuasta kiinni ja\npuraista, niin että \"Methusalem\" ärjähtäisi kivusta ... tai -- ehkäpä\n-- koskettaa siihen niin hiljaa, että...\n\nSirkka nauraa hiljaista, ärsyttävää naurua.\n\nMutta se katkeaa. Hänen pimeässä siristelevät silmänsä kauhistuvat.\nMies on painanut hänet sanaa sanomatta itseänsä vasten. Suutelee\nhäntä pitkään. Hän ei saa käsiään irti puolustautuakseen. Hän uskoo\nnäkevänsä painajaisunta. Näkymättömästä pimeydestä painuu hirvittävä\npeikko hänen ylitseen. Se painaa kovat kämmenet rintaa vastaan,\njoka ei kykene kauhusta hengittämään. Se repii hänen vaatteitaan.\nHän luulee kiljahtavansa toivottomasta kauhusta -- hänet riistetään\nalastomaksi, hänet häväistään... Tuo julma satujen satu, kauhukuva,\njosta nuorennuoret neitseet näkevät kaukaisen aavistelevia,\nhaihtuvia unennäköjä, on nyt syöksynyt hänen sieluunsa hirvittävänä,\nsurmaavana...\n\nHän yrittää herätä. Epätoivon vimmalla hän kiemurtelee tukahduttavan\npeiton sisässä. Mutta voipuu voipumistaan. Uni on muuttunut\nraukaisevan suloiseksi. Elosalamat leimahuttelevat taivasta, hän\npeittää silmänsä luomien alle. Mutta hän näkee ne sittenkin.\nNe huumaavat hänen aivonsa. Ne tuntuvat valaisevan koko hänen\nolemuksensa. Eikä hän tunne enää ympärillään ahdistavia peittoja.\nVihdoin hän ei voi olla avaamatta silmiään. Ja siinä hän on ... mies.\n\nSirkka katsoo läheltä hänen kasvoihinsa, jotka ovat kosteat -- nuoret\nja kauniit.\n\nMutta hän yrittää sittenkin kiukustua. \"Methusalem\", hän tapailee\nsuuttumusta. Mutta ei, siitä ei tule mitään. Ääni soi hellän toruvana.\n\nHän suuttuu muutteeksi itselleen. Hänen täytyy sittenkin puraista tai\n... lyödä korvalle. Muuten se kohta, taaskin, ärähtää hävyttömästi:\n\"Kakara...\" Ja nauraa, nauraa hänen avuttomuuttaan.\n\nKeijärven Sirkka on täysin hereillä ja melkein entisellään,\ntappelutuulella. Hän on jo saanut irti käsivartensa. Kädet kohoavat.\nNe ovat tarttumaisillaan tuota miestä leukaan. Mutta -- kuka sen\nymmärtää! Hän saakin vimmatun halun suudella itse. Hän tahtoo,\n_tahtoo_...\n\nJa siinä se oli. Oman kirpeän suloisen sydämensä pakosta hän suutelee\nmiestä suutelemistaan, sopertaen lyhyenlyhyinä lomahetkinä: \"Sinä,\nsinä, Methu-sa-lem, sinä, sinä...\"\n\nHe ovat jo, kummankaan huomaamatta, sivuuttaneet Tuulensuun\nniemenkärjen. Kähärin talon rantakoivikko hämärtää edessä. Mutta alus\netenee hitaasti kuin tervassa.\n\nAkseli Haikka remahtaa nuoreen, raikkaaseen nauruun. \"Nyt, Keijärven\nprinsessa, airot käsiin, meidän täytyy soutaa!\"\n\nJa he soutivat. Saattoivathan he päästä maitse, polkua pitkin,\nLipakonvuoren taitse, Keijärvelle, ainakin aamuun mennessä.\n\n\n3.\n\nOn kaksi synnyttävän naisen kohtaloa, joissa elämä tuhoaa omaa\nitseään. Se on niissä tunnottomimmillaan, säälimättömämpi kuin mikään\npeto.\n\nNuori nainen, joka odottaa lasta rakastetulleen -- tämän hyljättyä\nhänet oman onnensa nojaan -- on säälittävin kaikista marttyyreistä.\nEikä ole totisesti oikeutta tässä yhteiskunnassa, ennenkuin hänen\nkiduttajansa, tuo pyövelin rakkarirenki, jolle nainen antoi\nnuoruutensa, pannaan häpeäpaaluun, rautoihin ja vuoren sisään\npakkotyöhön, kunnes on maksanut petoksensa.\n\nMutta nuori, yksinäinen nainen, joka kantaa kohdussaan lasta sodassa\nkaatuneelle rakastetulleen -- hän on marttyyri ja pyhimys, jonka\neteen kaikkien sydämien olisi langettava maan tomuun, sillä _hänen_\nsydämensä, ruumiinsa ja sielunsa saa kestää enemmän kuin ihminen\nkykenee ajattelemaan.\n\nEivät riitä hänelle ruumiin vaivat, ei luonnollinen pelko kovan\nhetken lähestyessä. Surun, toivottoman murheen syöpä jäytää hänessä\nelämän alkuemää. Hänen täytyy se tuhota juurineen, kyetäkseen\nsynnyttämään. Katkeruuden myrkky siittyy hänen vereensä. Hänen\nsydämensä täytyy kasvaa, kasvaa. Sen täytyy kestää kolminkertainen\npaine, sillä sen tulee puhdistaa myrkystä suonten veri, puhtaaksi ja\nteräksisen kirkkaaksi kuin on aamuinen lähde korpikosken latvoilla.\n\nSodassa haavoittuneen sotilaan lääkitsee nainen. Sodassa rampautuneen\nmiehen hoitaa nainen. Sodassa kaatuneen hän peittää maan multaan ja\nsiunaa, siunaa jokainen aamu ja ilta.\n\nMutta ken auttaa yksinäistä naista, joka kantaa kaatuneelle\nrakastetulleen poikaa tai tytärtä? Tiedän, tiedän ... hyvät sydämet\nsulavat säälistä hänen lähellään, hyvät ja lujat sydämet kamppailevat\nhänen kerallaan, hänen lähimpänsä ovat ehkä häntä hoitamassa.\n\nMutta hänen on kuitenkin kestettävä synnyttävän naisen\nmurhenäytelmistä raskain, hänen, jonka pitäisi saada uneksia\ntuhansien käsien palvomana kuningatarten vuoteella, kunnes hänen\naikansa täyttyy.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämänlaatuinen kohtalo oli tullut Elsa Varjalan osaksi. Sen joka\nhermollaan vaistoten hän istuu Kähärin talon porstuakamarissa,\nakkunan ääressä, johon sattuvat tuon tuostakin leimahtelevat\nelosalamat.\n\nHänen kätensä alla, polvea vasten, on Yrjö Kuparin viimeinen kirje.\nHuoneessa on melkein pimeä. Mutta sitä lukeakseen hän ei tarvitse\nvaloa. Sen jokainen ajatus on hänelle elosalama, joka valaisee\nleimahduttavalla voimalla hänen sydämensä ja muistinsa kammiot.\n\nNäihin saakka hän on kestänyt raskautensa monet vaivat ja\npäättymättömän murheensa juuri tämän kirjeen avulla.\n\nSiinä on merkillisiä sanoja, hänelle kuolemattomia. Se pitää yhä yllä\nheidän yhteiselämäänsä. Ei taivaassa eikä maan päällä, vaan jossakin\nkolmannessa olotilassa, jossa hänen vainajansa on yhtä elävä ja\ntodellinen kuin eläessään hänen luonaan ja hänen rakkautensa yhä yhtä\nkukkea pelto, niin kuin ei mikään viikate sitä olisi leikannut.\n\nTähän saakka hän ei ole osannut ajatella paljoakaan, mitä on maailma\nsanova hänestä, aviottomasta synnyttäjästä. Hänellähän _on_ puoliso,\njoka ei ole väistynyt hänen rinnaltaan. Hehän ovat tänäkin hetkenä\nomassa yhteiselämässään päästämättömästi vihittyjä. Heillehän syntyy\npoika, sankaripoika...!\n\nTässä on heidän vihkitodistuksensa. Se todistaa sadoin kirjaimin,\nettä hän oli puolisonsa vierellä hänen lähtiessään viimeiseen\ntaisteluunsa ja että mies voitti kuoleman rohkeassa ilossa heidän\npoikansa tähden.\n\nElsan ajatusten silmä seuraa pimeässä kirjeen rivejä sana sanalta.\nSe on vastaus siihen hänen kirjeeseensä, jossa hän oli ilmoittanut\naavistelevansa heidän yhteistä onnentapaustaan. Sen huumaava rakkaus,\nsen uhkuva riemu, sen jokainen rivi ja sana kietautuu samojen sanojen\nympärille, jotka hän oli viime hetkellään hengäissyt katkonaisin\njaksoin Olli Kartulle: \"Minun sydämeni paisuu, sillä te molemmat\nolette minua lähellä...\"\n\nCidin tarina oli toistunut, ja hän, Jimena, istuu nyt yksin poikansa\nkeralla.\n\nTällaisten ajatusten paino on näihin saakka täyttänyt Elsan sydämen,\njoka on kasvamistaan kasvanut hänen kärsimystensä mittaiseksi. Se on\njakanut hänen ruumiiseensa kaiken sen, mitä se on tarvinnut. Se on\nvalautunut uneksivana rauhana hänen hermomaailmaansa. Se on valaissut\nhänen yksinäiset yönsä vahvalla valollaan.\n\nVasta viime aikoina hän on alkanut tuntea kovan maailman puristuvan\nympärilleen, työntyvän viikko viikolta yhä lähemmäksi, ahdistavana,\ntahraavana ja häpeällä, vieläpä puutteella uhaten.\n\nNaisolennon elimellisintä luontoa hän ei ole kyennyt muuttamaan.\nRuumis on käynyt kömpelöksi. Hän on sekä vaistomaisesti että nyt\njo maailmaa vastaan varautuen peittänyt piiloon sen salaisuuden.\nAinoastaan oma äiti, Kattelukset ja Keijärven Sirkka tuntevat sen.\n\nMutta ennen niin reippaan Ulla-rouvan rohkeus on luhistunut.\nEi hän ymmärrä enää tätä aikaa. Elämä on sittenkin hänelle jo\nliian myrskyistä. Ei hänen nuoruudessaan ollut mahdollista, että\nsivistyneen perheen tytär joutui vihkimättömänä tuohon tilaan.\nHänellä oli joka hetki tunne, että hänen miesvainajansa näki\noman perheensä alennustilan ja syytti häntä, vaimoansa, höllästä\nkasvatuksesta.\n\nTuo vainaja, kaikissa elämäntavoissaan hyveellisen miehen perikuva,\nilmestyi hänen uniinsa, silmät surullisen syyttävinä. Aamuisin hän\nheräsi henkisesti uupuneena. Iltapuhteet hän itki, salaa, mutta\nElsa näki hänen itkunsa jäljet nopeasti riutuvilla kasvoilla. Ja\ntytär heräsi turvallisesta unielämästään kuin hänet olisi työnnetty\nlämpimästä pesästä syksyiseen räntäsateeseen. Epätoivo tarttui häneen\njo tuolloin tällöin. Eikä äiti kyennyt lohduttamaan. Päinvastoin,\nsellaisina hetkinä Ulla-rouvan hermot pettivät kokonaan. Hän ei\nitkenyt enää piilossa. Hän itki, syytti ja voivotteli tai huokaili\nsurkeasti, muka itsekseen.\n\nMitä heistä oli tuleva. Heidän viimeisetkin varansa menivät Elsan\nsijaiselle. Juuri ja juuri heidän viimeiset säästönsä riittivät\npääkaupunginmatkaan, synnytyslaitoksen menoihin...\n\nMitä enemmän elokuun sumuyöt keräsivät Kähärin noromättäille ja\nmataliin petäjänvesoihin takkuisia hämähäkinseittejä, sitä enemmän\nkertyi elämänrihkamaa, hätää, häpeänuhkaa ja pelkoa heidän iltojensa\npitkiin varjoihin.\n\nYhä pimenevä maisema kääntyy tänä iltana Elsaa vastaan kuin upottava\nsuo. Elosalamat, joissa ennen on ollut mahtavaa, rauhoittavaa voimaa,\nnousevat nyt uhkaavina. Ne tulevat, himertävät, paisuvat yht'äkkiä,\nyltävät korkealle, ja ne näyttävät syleilevän koko taivasta. Elsa\ntuntee itsensä sanomattoman pieneksi ja turvattomaksi. Kammon kerä,\njoka on kuin takkuisista seiteistä kudottu, painuu tukehduttavana\nhänen olemukseensa. Hänelle tulee halu parkaista ja paeta, juosta\ntuonne pimeyteen ja piiloutua ihmisten silmiltä.\n\nTalon emännät ovat ruvenneet häntä tarkkailemaan. Veera tirkistelee\nohimennessään häntä punaluomisilla silmillään. Nostaa hyppysensä\nhuuliensa eteen, pärpättää muka imarrellen: \"Hai-jai, jai-jai, kun\ntämä meiän ryökinä ihan silimissä lihhoo.\" Loviisa-emäntä seisoskelee\nporstuanovella kädet puuskassa. Ei sano mitään. Mutta hohahtelee\nepäluuloisesti.\n\nPieni Venla-tyttö on ilmestynyt pimeässä hänen kupeelleen.\nIlmi-emäntä kulkee hämäränä ohuena haamuna pihan yli\nmyöhäisaskareillaan. Elsa painaa tyttösen itseänsä vasten rinnassa\npolttavaa itkua. Herrajumala, huutaa hänessä toivoton hätä, niinhän\nhänen oli käynyt kuin kerran Ilmi raukan. Hyljättyjä he olivat\nmolemmat -- hän, Elsa, turvattomampi kuin kukaan muu nainen tässä\nmaailmassa...\n\n\"Talama, talama\", osoittelee Venla-tyttö taivaanrantaa äänessä\nvapisevaa pelkoa. Hellyys tulvahtaa taas Elsan sydämeen. Hetkeksi\nunohtuu hänen oma hätänsä. Hän nostaa tytön syliinsä, heijaten tätä\nedestakaisin kuin tyynnyttääkseen omaa sammuttamatonta tuskaansa.\n\nTaaskin palaa hetkiseksi rauha. Tuo pieni lämmin tytönruumis huokuu\nhäneen lapsen salaperäistä elämänvoimaa. Se on kuin lapsi hänen\nomassa ruumiissaan, pieni kuin linnunpoika pesässään, mutta kuuma,\nelämää värisevä ja voimakkaampi kuin mikään muu olento taivaan alla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi haamua näyttää yhtyvän pihamaalla -- Ilmi ja hänen äitinsä.\nIlmi näyttää tulevan tällä kertaa rannasta päin, jonne hänen kätensä\nviittoilee. Äidin hahmo eroaa toisesta, katoaa rantaveräjälle päin ja\npalaa juoksujalkaa takaisin. Kuiskailee hengästyneenä Elsan korvaan:\n\"Nyt ne tulevat, siinä sitä ollaan. Mihinkäs nyt itsesi panet...?\"\nÄänessä on taas syytöstä ja hätää. Vasta hetken kuluttua hän osaa\ntokaista Ilmin nähneen purjeveneen lähestyvän rantaa.\n\nPurjevene -- arkkitehti Haikka ... vieras mies! välähtää Elsan\nsäikähtyneissä aivoissa. Ehkäpä oli siellä mukana Olli Karttu,\njoka oli uhannut tulla katsomaan -- eikä tietänyt mitään hänen\nkohtalostaan. Tai -- ken tietää -- rehtori Nevanperä!\n\nKauhu kahmaisee hänet kokonaan syliinsä. Pako, pako! Hinnalla\nmillä hyvänsä... Rehtorin kuva on viime aikoina tullut yksinpä\nhänen uniinsa. Sen ruskeat silmät ovat tuijottaneet häntä läheltä,\nmilloin ilkeän voitollisina milloin hehkuen kuin tulessa --\nsyyttävinä, kauhistavan säälimättöminä. Hänen kaikkien pelkojensa\npohjalla on ollut aina tuon miehen kuva, joka on järkkymätön omassa\nhyveellisyydessään eikä tule hänelle armoa antamaan... Eikä hän vain\npelkää tätä miestä. Hän vihaa ja halveksii. Naisen terve, erehtymätön\nvaisto vihaa hänessä tuon miehen koko sielua, tämän tekohurskautta ja\nulkokullaisuutta, joka kutoo ja kutoo nuoren, alttiin ihmissydämen\nvaralta tihenevää ja yhä tihenevää verkkoa kuin jättiläishämähäkki,\nkuolemaa ennustava risti selässä ja koko ruumis täynnä tappavaa\nmyrkkyä.\n\nKauhu on yltynyt kuristavaksi. Hän ei saa liikahtamaan jalkojaan.\nNämä ovat lyijynraskaat. Päätä polttaa. Kädet hapuilevat eteenpäin.\nMutta jalat eivät nouse, kunnes hän parahtaa kuin vainottu eläin.\n\nJalat ovat samalla kevyet. Niitä ei tunne, mutta ne ajavat häntä\neteenpäin. Yöilma huumaa hänen päätänsä. Sen polte muuttuu hämäräksi\nsumuksi.\n\nUlla-rouvan hätäilevä ääni hukkuu samaan sumuun. Elsa juoksee\nvaistomaisesti valkamasta poispäin, Keijärven tielle. Mutta kun hän\ntulee lehmihaan veräjälle, hän kauhistuu sitäkin ja syöksyy oikealle\nKähärin metsälampea kohti, jonne pitkä noronuoma polveilee.\n\nViettävä alamaa kiidättää pakenijaa. Sananjalkojen loppumaton\nmeri päättyy. Petäjien haamut ovat madaltuneet. Katajat ja näiden\njälkeen vielä matalammat suopetäjät tulevat vastaan. Ja yhä hän\nhaamii niitä pitkin kuin olisi heittynyt uimasilleen. Märät, tahmeat\nseittitukut tarttuvat hänen käsiinsä. Yhtä märkä härmä lyöttyy\npaksusta noronurmesta hänen kenkiensä sisään. Hame kietoutuu raskaana\npohkeisiin. Hän tuupertuu maahan, nousee, lankeaa jälleen mättääseen.\nMutta jatkaa, jatkaa ... hengitys merkillisen keveänä. On kuin elämän\nkoko tarmo olisi häneen keräytynyt suoraan maasta, tämän kosteudesta,\nnurmen, suopursujen ja suomullan voimakkaasta lemusta.\n\nNyt hän kulkee matalaa rantaniittyä, josta kohoaa yhä matalia\nmättäitä. Hän tarpoo eteenpäin lampea kohti. Mutta hän ei pääse,\nhän ei jaksa enää. Häntä raukaisee. Hän tuntee olevansa pimeän unen\npartaalla, joka peittää hänet vähitellen tummana, pitkänä aaltona\npimeyden merestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamu sarastaa. Nousevan päivän valo säärii taivaanrannan\npilviseinämästä. Se on epätodellista hyvää tekevänä valuvaa\nkirkkautta, pehmeää kuin maito ja yhtä valkeaa.\n\nElsan olo tuntuu merkillisen hyvältä. Hänen kätensä alkavat tapailla\nlaajaa mättäikköä, jolle hän on uupunut. Kovat karpalonraakileet,\njoissa on jo hivenen verran punaista väriä, koskettavat hänen\nsormiaan.\n\nHän hymähtää, katsoo itseään. Ottaa yhä virkeämpänä kouraansa\nkarpalon vanoja. Kuin kylmän kylmä helminauha, hän ihmettelee.\nMiten kovia, kuultavan kirkkaita ja terveitä... Niitä tekee mieli\npuraista. Niiden maku on karvasta kuin katkerin lääke. Ne ovat\nkylmiä kuin jää. Mutta ne kirpaisevat huulia. Niihin on aivankuin\npienen pieneksi koteloksi kertynyt luonnon kaikki terveys ja\nvoima. Ne aikovat kasvaa, yhä pyöristyä, punertaa, kerätä itsensä\ntäpötäyteen verenpunaista mehua. Eivätkä ne aio menettää väriänsä, ei\nelämäntahtoansa edes hangen alla...\n\nElsa on suutahtamaisillaan koko viimeöiselle itselleen. Hänenhän\noli täytynyt viime yönä olla hullu! Nyt näytti elämä taas uudelta.\nAurinko muuttui yhä teräksisemmäksi. Koko elämässä oli karpalon\nmakua. Mutta siinä oli myös rautaa, jota tarvitsi sekä hänen sielunsa\nettä ruumiinsa. Niin, hän itse ja hänen poikansa, joka oli syntyvä\ntähän maailmaan kuin pikkuruinen, kova ja kirpeä karpalonraakile,\nytimissään koko elämä.\n\nElsan astunta voimistui askel askelelta. Hän tiesi olevansa\npelastettu. Hän aikoi kyetä taistelemaan.\n\nOli aivankuin Venla-tyttönen olisi juossut häntä polulla vastaan.\nKyllä elämä osaa tehdä omat ihmeensä, kullekin ajallaan. Heitähän oli\nollut vain kolme naista, Ilmi, äiti ja hän... Ja aurinko, tuo sama\naurinko oli näyttänyt heille ihmeensä -- Venla-tyttönen juoksenteli\nnyt kuin kärppä, kiipeili oravana, lenteli kiitävänä pääskynpoikasena\npieni kolttu tuulessa liehuen, silmät napottaen, pieni nyrkki lujana\noman elämän puolesta.\n\nYhä kiireisemmin etenivät Elsa Varjalan askelet. Hän harkitsi jo\nvalmisteluitaan Helsingin-matkaa varten.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\n\n1.\n\nElsa Varjalan kaupunkiasunnon pienessä kamarissa jokeltelee hänen\nselkänsä takana korissa eräs vaarallinen salaisuus -- hänen\npojanpalleronsa, jota hän nimittelee milloin Yrjökseen, milloin\npikkuruiseksi sankarikseen, milloin osattomaksi raukakseen.\n\nElsa juoksee lapsenkorin ja akkunan väliä. Hän on levoton. Mutta hän\nei aio pelätä. Hän on hiljan tullut kaupunkiin. Koulu on alkamassa\nkevätlukukauttaan. Hänen on ilmaistava asia rehtori Nevanperälle\nennen virkaansa astumista. Mutta hän on sitä lykännyt jo useita\npäiviä. Hän ei pelkää, ei saa pelätä. Mutta kuka äiti ei sittenkin\nvapisisi poikansa puolesta? Miten käy hänen lapsensa, jos hänet\nerotetaan virastaan? Mistä hän saa tarpeeksi nopeasti uuden työpaikan\nelättääkseen poikansa, itsensä ja yhä sairaammaksi kääntyneen äitinsä?\n\nHänestä tuntuu, kuin ero koulusta leimaisi hänet häpeällä, hänet ja\nhänen poikansa. Se oli ulkokultaisen yhteiskunnan verinen loukkaus\nhänen rakastettunsa uhrimuistoa ja heidän rakkauttaan kohtaan. Koko\nhänen oikeudentuntonsa kapinoi tätä kovasydämistä maailmaa vastaan,\njossa tekohurskaat, rakkaudessa hedelmättömät olivat määräämässä ja\ntuomitsemassa, yksinpä hänen poikansa kohtalosta.\n\nHänen _täytyi_ kestää urhoollisena. Mutta sittenkin hän piilotteli\nyhä aarrettaan kuin varastetun tavaran kätkijä, peläten joka\nhetki rehtori Nevanperän kääntyvän heidän pihaportilleen, pitkien\npuuportaitten kirahtelevan kovien anturoitten alla ja hänen\nluutuneitten kasvojensa, pimeitten kulmallistensa ja \"moraalisesta\"\nvoitonilosta tärisevien huuliensa työntyvän sisään tuosta ovesta\nja... Niin, mitä hän oli vastaava. Ooh, hän _tiesi_, mitä hän\najatteli, mutta hän ei ollut koskaan osannut puhua taitavasti. Eihän\nollut ihmiskielellä sanoja, joilla kuvata pyhää murhetta tuolle\nitsekylläiselle miehelle. Ja millä avata vahingonilon lasittamat\nkovat silmät näkemään tämän lapsen ... hänen Yrjönsä taivaallista\nkauneutta? Ooh, nehän olivat sokeammat ... nuo silmät kuin\nsynnyntäsokon...\n\nTaas hän kurkistaa akkunasta. Ei, ei ketään. Helpoittava hengähdys\nvie hänet jälleen korin ääreen, jossa Yrjö-poika riuhtoo kapaloita\ntöppösillään.\n\nMutta tuskin on Elsa ennättänyt hyssytellä poikaa, kun Ulla-rouva\npistää päänsä ovesta, taaskin hätäisenä ja ilmeet syyttävinä:\n\"Nyt sieltä tullaan...\" \"Rehtoriko...?\" Elsa jännittää vartalonsa\nkerätäkseen viimeisetkin voimansa. \"Ei, ei se taida...\", äidin huulet\nvääntyvät huohottelevan itkun tapaiseen.\n\nOvikello kilahtaa heleästi ja soi sitten kuin leikitellen. Se on Aape\nKattelus! ilahtuu Elsa. Kukaan muu ei soittanut hänen tavallaan.\n\nJo ovessa Aape kompaili vanhaan tapaansa: \"Kansalainen, varo poikaasi\n-- Pörröpää lähestyy\", hän väärenteli vanhaa laulua Caesarin\nGallian-retkistä. \"Rehtoriko? Tietääkö hän ... aikooko hän...?\" Ja\ntaas tuli Elsan silmiin turvattoman linnun hätäilyä, joka ei osaa\ntakaisin ullakon ikkunasta luojan vapaaseen ilmaan.\n\n\"Älä nyt viipota turhia, västäräkki\", Aape lohdutteli, \"ei se ...\nhoukutuskäärme minun lintuistani maaruunsa hotkaise...\"\n\nAape kepsutteli korikehdon vierelle ruveten töpsäyttelemään\nsormellaan Yrjö-pojan rintaa. Hiihtelee ikkunan luo, hyräilee Antti\nJeremiaan pilkkalaulua, käännähtää tokaisten: \"Minulla on, katsos,\ntäällä\", hän kopauttaa otsaansa, \"sellainen hengenpiiska, että\nkalkkarokäärmekin pudottaa myrkky hampaansa ja rukoilee armopalaa\nkuin hampaaton akka\".\n\nPortaat narisevat, rotisevat pitkään. Molemmat kuuntelevat.\nAape hohahtaa hyvillään, Noin voi astua vain Antti Jeremias\nrasvanahkaisillaan, joissa on lujat nahkanyörit ja paksut anturat.\n\nAape on käännähtänyt ovea kohti tappelunhaluisena ja viheltää\npariin otteeseen, aivankuin olisi sivaltanut olemattomasta\nsaappaanvarrestaan viuhuvan piiskan. Kuiskaa Elsalle: \"Koetapas\npelätä... Kuule, tuo sassiin ... se kirje...\" Elsa hakee, löytää,\nojentaa rakastettunsa viime kirjeen Aapelle kiirehtien taas kehdon\nääreen.\n\nJa Antti Jeremias astuu odottelematta ja koputtamatta ovesta. Hän\nseisoo hetken ovella paksu talvipalttoo yllä kuin musta patsas.\nNaapukka siirtyy kuitenkin käteen. Tukka on yhä luja, niin\nettä sen ruosteenkarva kiiltää voimakkaasti. Mutta kasvot ovat\nentisestäänkin riutuneet. Jotakin onttoa ja tuijottavaa on tullut\nhänen ruskeapohjaiseen katseeseensa. Kuivat ovat olleet aina hänen\nohuet huulensa. Nyt niistä ei ole jäljellä muuta kuin laihtuneitten\nposkipäitten alta kuopasta toiseen kulkeva surkea viiva, joka yhtyy\nhuulten nipukoista alaspäin venähtäneisiin uurteisiin. Ja katso!\nHänen juhlava nenänsä, hänen sisimmäisen lapsensielunsa hauskasti\nmutruileva ilmestys -- se on kuollut, sierainten pielet ovat nuivat\nja valkeat. Mikäli se on vielä paikallaan, se on vain ravistunut\njuhlavuus, josta puuttuu elävä ilme ja intohimo.\n\nEi mikään ole näinä kuukausina muuttunut hänen elämässään.\nNelli-rouva tosin tupsahti joulun alla kotiin ja on näytellyt\nsiitä alkaen nöyrtynyttä, melkeinpä hiljaisen hurskasta vaimoa.\nMutta yksin on viettänyt Antti Jeremias pitkät kolkot yönsä\ntyöhuoneensa sohvalla. Tämä ankara kieltäymys on ollut se ainoa\n\"moraliteetti\", jolla hän enää on kyennyt pitämään yllä siveellistä\nitsekunnioitustaan.\n\nMutta raskasta ja kuolettavaa on ollut tämä hänen ylhäinen siveytensä\nynnä se kunniallisuus, jolla hän yhä tyhjää taloansa suojaa.\n\nAntti Jeremias on seisonut nämä kuukaudet niin sanoaksemme oman\nelämänkoulunsa nurkassa, kasvot seinää vasten, näkemättä mitään\nvaloa tai edes kuvittelematta kesäaamuisia polkuja. Ei hän ole enää\nmylvähtänyt, ei karjahtanut eikä tukkaansa pörröttänyt. Yksinpä\nhänen \"suuret aatteensa\" ovat livistäneet hänen pääkopastaan. Siinä\non junninut junnaamistaan vain yksi itsepäinen ajatus: päkätäkö\nlopultakin päänsä seinään! Ja jos päkkää, puhkeeko siinä tempussa\nseinä vai pää? Hän on ollut toisin sanoen itselleenkin suuri\nkysymysmerkki.\n\nJa niinkuin yökkö talvella hän nyt näyttää riippuvan mustana ja\nliikkumattomana ovenpielessä, kädet puristuneina kuin kuolleet\nnahkasiivet sivuja pitkin.\n\nMutta hänen silmänsä ovat nähneet pojan, joka nostelee pieniä\nnyrkkejään yli korin laitojen, tunkee niistä toisen suuhunsa,\nmutustelee ja taas heristää molempia omissa elämäniloissaan.\n\nNiin, Antti Jeremias on nähnyt. Hänen saamansa tieto oli siis\noikea. Ja vihdoin kuuluu hänen äänensä, joka on menettänyt entisen\nmahtipontisuutensa ja narisee sanat kuuluviin kuin ruostuneesta\nsaranasta: \"Näin ollen vaatii koulumme siveellinen maine, että\nneiti Varjala anoo virastaan eron, mikä tässä tapauksessa on niin\nsanoaksemme suosionosoitus, koska...\"\n\n\"Koska meillä on tässä vankka ja tukeva vänrikinalku!\" jatkoi Aape\nlausetta. Nosti pullean pojan korista, kannatteli sitä peräpakaroista\nhyssytellen ja kysäisi: \"Heh, eikö kelpaa?\"\n\n\"Valitan\", vastasi rehtori tavoitellen jäänkoleaa kohteliaisuutta,\n\"mutta isättömän lapsen äitinä neiti Varjalan on mahdotonta...\"\n\n\"Isättömän?\" kivahti Aape. \"Onko se lurjus siis karannut naisensa ja\npoikansa luota? Onko hän kieltänyt isyytensä? Tietääkseni hän kaatui\ntaistelussa jättiläisylivoimaa vastaan ja tämän kansan puolesta,\njolla oli liian vähän poikia lähettää vihollista vastaan. Kuinka\nmonta poikaa oli sinulla tai minulla antaa armeijallemme?\"\n\n\"En ole tullut tänne väittelemään\", tulivat taas hitaan narisevasti\nAntti Jeremiaan sanat. \"Huomautan vain, että niin sanottu\n_vapaarakkaus_ on ja jää ulkopuolelle eritoten säädyllisesti\narvovaltaisten laitosten, kuten...\"\n\n\"Mikä sana? Vapaarakkaus! Kurjempaa ja luonnottomampaa sanaa _tässä_\ntapauksessa ei päästäisi suustaan Bileamin aasikaan. Koko tuo sana\non riettautta. Se rakkaus, mitä sillä boheeminaskalit tarkoittavat,\nei ole 'vapaata', vaan himojen orjuutta, eikä se ole rakkautta vaan\n-- kuten sanoin -- riettautta. Se ei ole mitään muuta kuin viime\nvuosisadan eräitä runollisia ruikutuksia, joilla kehnot kirjailijat\nlöivät reklaamirumpua tekeleittensä mainokseksi. Tämä aika, meidän\naikamme on pyhittävä perheen, sillä sitä vaatii yhteiskuntamme lujuus\nja terveys.\n\n\"Ja katso, juuri tässä kammiossa elää nuori perhe, jota ei konsa\nsaanut aikaan kirottu 'vapaarakkaus', sillä heissä asui yhteistahto\nsynnyttää perhe. Yhteiskunnan laki oli kirjoitettu heidän sydämiinsä.\"\n\nAntti Jeremias tapaili ivallisia ilmeitä: \"Havaitsen virkaveljeni\nsekoittavan käsitteitä, hm, tjaa, katsos, yhteiskunnallisesti...\" Hän\njäi hetkeksi hapuilemaan entisen mahtipontisuutensa äänenpainoja.\n\"Yhteiskunta vaatii _julkista_ avioliittoa, jonka ulkopuolella\non vain pimeyttä ja saastaa ja -- hm, tuota ... vaikea sanoa --\nhuonomaineisia naisia\", hän vihdoin sai sanat suustaan.\n\nAape suuttui todella. Hän sähähteli kuin katajapehko tulessa: \"Oo,\nsinä tekohurskauden kenokaulainen kirahvi! 'Huonot naiset' ovat\nkyllä mukana kyntämässä ja kylvämässä. Mutta ei heidän riihensä\nlämpiä eivätkä he _kykene_ synnyttämään. Riettaus ei synnytä, vaan\nuskollinen ja terve nainen. Hänessä itsessään elää pyhä perhe. Ja\nvaro sinä...\"\n\nElsa oli peittänyt käsin kasvonsa. Keskellä hätää hänen ohitseen\nkiiti ihanina kuvina heidän rakkautensa tarina. \"Mehän olimme,\nniin ... mehän olimme ... häämatkallamme!\" hän huudahti näkynsä\nvallassa. Ja suoraan rehtorilleen hän jatkoi, oikeutetun vihan\nvärittäessä hänen äänensä kiihkeän intohimoiseksi: \"Me olimme\nnuoria. Me emme osanneet ajatella kuolemaa, sillä elämä huusi meissä\nhuutamalla. Se oli yhtä loppumaton kuin meidän rakkautemme...\" Ääni\noli tyrehtymäisillään. Mutta hän kykeni vieläkin lisäämään: \"Ja\ntämä tässä, tämä hänen poikansa, lienee sentään viaton teidänkin\nsilmissänne, herra rehtori?\"\n\nAntti Jeremiaan silmänkurtut ilmensivät kaukaista liikutusta. Aape\njatkoi rauhallisemmin: \"Sanokaamme, että tämä tapaus on poikkeus.\nMutta poikkeuksellinen ja ankara on myöskin se hetki, jolloin valtio\nvaatii nuoren miehen antamaan henkensä maan puolesta. Eikä hän,\nsankarivainaja, teiltä ole kysynyt seppeleitä. Mutta hän huutaa\nhaudastaan: 'Minun poikani on liha minun lihastani ja henki minun\nhengestäni. Varokaa te, ulkokultaisuuden kolportöörit, koskemasta\nhäneen tai hänen synnyttäjäänsä! Sillä missä miekka lyö, siinä ei\nauta moraalikisällien näveri tai pora, ja missä salama surmaa, siinä\nte, hurskastelijat, ette kelpaa kohtaloksi.' No, niin, etkö kuullut?\nHe, nämä nuoret, olivat häämatkalla oleva kihlattu pari. Ja tässä on\nsiitä todistus -- kaatuneen viimeinen kirje morsiamelleen.\"\n\nAntti Jeremias silmäili hetken vastahakoisin ilmein kirjeen sivuja.\n\nMutta Aapen saarna ei pysähtynyt: \"Hyvä mies, jokainen aate on\nvain puolitotuus, jokainen moraalipykälä on totuudesta tuhannes\nosa. Kokonainen on vain kunkin kohdalta elämä, kuten kuolemakin.\nMutta teidän tekototuutenne on mustaa valhetta, sielujen varkautta,\nsydänten salamurhaa -- rikos ihmistä vastaan. Teille ei voi edes\nsanoa: älkää tuomitko tätä naista, sillä te ette kykene käsittämään\npyhän kirjan suurinta totuutta.\"\n\n\"Ikävä kyllä, tämä kihlaus ei ole laillinen maailman silmissä\",\njärähti rehtorin sana vastaan kireänä, mutta järkähtämättömänä.\n\nElsa oli painautunut poikansa kehtoa vasten. Hän häpesi, häpesi sitä,\nettä hänen pyhä kirjeensä oli vieraissa, vihamielisissä käsissä. Hän\nhäpesi yksinpä Aapenkin sanoja, jotka tuntuivat riisuvan alasti hänet\nja hänen rakkautensa. Niin hän makasi hetken lyyhistyneenä, kuin\nnääntyvä köynnös, jonka isäntäpuun on salama murskannut. Ja vihdoin\n... hän pakeni kamarista keittiön puolelle poika sylissään.\n\n\"Vai ei laillinen?\" heitti Aape vastaan, muuttuneena asiallisen\nharkitsevaksi kuin nyt vasta olisi vetänyt esiin viimeiset valttinsa.\n\"Oletko käynyt koululla tänään?\" hän iski yht'äkkisenä kysymyksenä.\nAntti Jeremias pudisti päätään. \"Siellä on sinulle opettajapöydällä\nkirje, jonka käsiala on perin tottumatonta -- maalaisensomia\nharakanvarpaita. Ja mitämaks? Sen postileima saattoi minut\nmuistelemaan eräitä viimekesäisiä sattumia, joita en voinut olla\nnerokkaassa päässäni yhdistelemättä ja punnitsematta niin sanoaksemme\nhienon hienolla moraalivaa'alla...\"\n\nYhä terävämmäksi hän hioi sana sanalta ivansa pistintä. Ja sana\nsanalta alkoi Antti Jeremiaan naama elää uutta elämää. Sen pintaan\nilmestyi pienen pieniä nykäyksiä. Sitä sävähyttivät tuskin näkyvät\npuistatukset kuin olisi ollut tarpeen hätistellä pois kiusallisia\nkämäräisiä. Nousahtanut käsi ei osannut enää pudota alas. Paksut\nkulmakarvat eivät kyenneet enää rypistymään. Ne nousivat puoliotsaan.\nJa silmät paljastuivat. Eikä niissä ollut pienintäkään pisaraa älyn\ntapaista. Ne seisoivat paikallaan kuin kaksi hänen mustan takkinsa\nkiiltävää nappia. Sitten -- luomet alkoivat räpytellä. Näytti kuin\nsilmään olisi mennyt rikka eli raiska jostakin päin ... yht'äkkisestä\ntuulenpuuskasta.\n\nVähitellen palasi järki. Ei, eihän se nyt enää ollut mahdollista,\nei nyt enää... Ja järki tiivisti kuin tiivistikin hänen hetkeksi\nhöllentyneet huulensa. Nämä lausahtivat: \"No, jaa, sen, tuota ... sen\nLindan käsiala on nyt aina ollut vähän kömpelöä, hö-hö...\"\n\n\"He-he-he, sepä, sepä!\" Aape hekotteli. Tepasteli ikkunan luo\nhyrähtäen viheltämään refrengiä rehtorinsa pilkkalaulusta,\nkunnes kuuli oven paukahtavan lujalla voimalla takanaan ja näki\nvirkaveljensä painelevan hurjaa vauhtia katua pitkin koululle päin.\n\n\n2.\n\nMatkalla Antti Jeremias ei muistanut vetää kintaita kämmeniinsä.\nHänen sormensa hypistelivät toisiaan. Niissä oli kuin jokin\npäivänkakkara, josta hän repi terälehtiä toisen toisensa jälkeen,\nhokien nykäisy nykäisyltä: On -- ei ole -- sittenkin on -- ei, ei ole\n-- mahdotonta! Johan se nyt olisi kirjoittanut aikoja sitten, jos...?\n\nTalot vilistivät ohi. Hän näki ne kaikki -- ovet, akkunat ja\nkauppojen kilvet. Ne katsoivat häneen, hänen lävitsensä. Ja ne\npeloittivat ja suututtivat aina sen mukaan, miten ennustivat\npäivänkakkaran viattomat terälehdet.\n\nTuossa seisoi oven päällä suurin sinisin kirjaimin: \"Puusepänliike.\nV. Vihattu\". Ja tuossa akkunaan hienosti muokattuna: \"Autoliike.\nArtturi Koljonen\". Antti Jeremiaan silmät näkivät kuin salaman\nvalossa. Mutta yhä hän nyppi päivänkakkaraansa, joka valehteli ja\npuhui totta, puhui totta ja taas valehteli. Mutta nyppijän aivoja\nnyki ja nyki kauhistava ajatus: Jos, jos se nyt kerran on sillä\ntavalla, niin -- mitä ne sanovat, nuo Olivia-rouvat, nuo Rebekka\nKoljoset ja nuo Kattelukset, joilla on puolellaan kunnialliset\navioliitot ja...? Ei, ei! Hän oli taaskin riipaisevinaan. Ja\nkukka vastasi: Ei! Ei ja ei ja ei! Mahdotonta... Mutta keskelle\nmahdottomuuksiakin nousivat -- hänen painellessaan tyttökoulun\nnurkitse -- hirvittävimpänä johtajatar Maikki Maijalan eli Hirmun\nkovaluiset kasvot, jotka Antti Jeremiaalle olivat edustaneet aina\nTuohikylän moraalisinta auktoriteettia.\n\nKoulun portilla otti Olli Karttu rehtoria käsipuolesta. Hänen\ntäytyi pysähtyä, vaikka jalkapohjia kihelmöi. Olli Karttu näytti\nhuolestuneelta ja synkältä. Hänellä näytti olevan jotakin tärkeätä\nsanottavaa. Ja jäyhä, varma ääni alkaa puhua: \"Minun piti vain sanoa,\nherra rehtori, että varokaa loukkaamasta neiti Varjalaa...\"\n\n\"Näittekö, tuota ... oliko minulle ... kirjeitä?\" kysyy rehtori\nmuissa maailmoissa, ymmärtämättä sanaakaan toisen puheesta. \"Minä\nvain sitä\", kuuluu ääni yhä lujempana, \"että olen selvillä asioista.\nJa minä olen valmis...\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", hätäilee Antti Jeremias. Riistäytyy irti puristavasta\nkourasta yht'äkkisellä riuhtaisulla. Juoksee ovelle, käsi tärisee\navaimen haparoidessa lukonreikää. Mutta se osuu, se osuu. Ja Antti\nJeremias repäisee palttoon auki, niin että napit sinkoilevat,\nportaat vilistävät hänen altaan, kerrokset hupenevat, aulat\nkimahtelevat, kunnes hän huomaa seisovansa -- ylimmässä kerroksessa,\nAape Katteluksen luonnonhistoriallisen kokoelmahuoneen lukitun\noven edessä. Tovin verran hän tänä kirvelevänä hetkenä oinistelee\nkaulaansa kuin piiskattu koiranpentu, jonka hontelot jalat eivät ota\noikein vielä kantaakseen. Mutta alaspäin hän astuu kuin astuukin\nhitaasti, askel askelelta. Hän on taas -- ainakin jaloiltaan -- oman\nitsensä herra. Eikä hän sormeile enää kohtalon päivänkakkaraa. Hän\nhivelee kellonperiään, hitain sormin ja jäykästi, sillä hän tietää\nastuvansa kohti järkkymättömän kohtalon rautaovea, jonka takana eivät\n-- niin hän tänä hetkenä luulee -- metsäpolut polveile eivätkä kuki\npäivänkakkarat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnen kirjeen avaamista Antti Jeremias työntää kanslianakkunan auki,\nsiemaisten sisäänsä leudon talvipäivän nuoskean puhdasta ilmaa.\nHarkiten ja vakaasti hän ryhtyy avaamaan arvoituksen lukkoa --\ntarkastellen kuoresta käsialaa. Eivät ne ole Lindan lujia koukeroita.\nNäissä on suloista avuttomuutta, mutta samalla ne horjahtelevat\niloisen näköisinä, eteenpäin kallellaan, vintrahtaen taas yht'äkkiä\ntaaksepäin, ihankuin juoksentelisivat ylös ja alas ujuttelevaa\nmetsäpolkua.\n\nLukijan katse on kirkas ja tarkka. Se tapaa heti kirjeen sivuilta\npääasiat.\n\n\"Meitän lemmestämme tuli sitten se mitä tuleman piti kun se lehtorin\noma rouva ei kerran poikaa tahto tai ei saa niin jotta poika se\non ja Antiksi se ristittiin ja ihka eilissä päivänä ja kun isä\npappaa kysyttiin minä sanoin jotta meitä ei petetä että rehtori\nsaa kunniansa säilyttää ja arvossa pitää. Kyllä se aina sellainen\npoika tässä maailmassa tokenee kun Lintakin sanoi jotta ohhoh kyllä\nse tuommonen mullivasikka jo kolmantena päivänä korren katkasee ja\nmeitän frouva on siihen ihka hulluna kun se on niin korree...\"\n\nAntti Jeremias Nevanperän kuivumaisillaan ollut sydän, pää ja koko\nruumis kiireestä kantapäähän ja varpaisiin saakka joutui tänä hetkenä\nsyvällisten ja suurten tunteitten valtaan.\n\nMissä oli nyt se harmaan tunkkainen seinä, jota hän oli nämä\nkuukaudet tuijotellut kuin pläsipää ruuna? Sitä ei ollut. Eräs\nAntti-poika oli päkännyt sen pikkuisena pässinä lystikseen hajalle.\nEi ollut enää mitään seiniä. Hänen täytyi totisesti juosta ja kirmata\ntässä luojan avarassa luonnossa.\n\nJa hän nousi ja -- eräässä merkityksessä -- tanssi. Hänen rinnassaan\nsoi jonkinlainen valssi, mutta hänen tahtinsa oli totta vieköön\nkiperätä polkkaa, kuten entisellä Pullilan talon varsalla.\n\n\"Ho-hoo\" hän hohotti. \"Sinä et osaa rakastaa, et ole koskaan osannut.\nEt, et, et, sinä puujumala\", Nelli-rouvan viimekeväiset sanat\nhyppivät hänen aivoissaan tanssien naurettavina sätkynukkina. Mutta\nhänen vahingonilonsakin oli poikamaisen railakkaa. Hänellähän oli\npoika, Antti-poika, isän kaima ja kaimalla oma äitinsä, terveempi ja\nurhoollisempi kuin kukaan nainen ilmankannen alla.\n\nHeikkari sentään! Kirje lensi pöydälle. Molemmat kädet nousivat. Ne\ntarttuivat tukkaan. Ja komea oli se pyörremyrsky, joka nyt syntyi\nhänen kukkulapyörtänönsä vaiheilla. Sormet harasivat, kämmenet\nlennähtivät irti ja taaskin harasivat. Ennenmuinoinen moraalinen\nhyyppä hukkui yhteiseen sekamelskaan. Sitä ei enää ollut. Oli vain\nyltäyleensä hullupäisesti sekainen pörrö hänen kiireellään.\n\nVeri tunki päähän kuin kevätkoski myllyntokeitten luukkujen alta.\nJa ilosta punertui hänen naamansa. Yksinpä nenä, joka oli ollut\nnäivettymäisillään, nousi niin sanoaksemme haudasta. Se mutruili\ntaas, sen sieraimet laajenivat, tuhisivat hellää itkua ja hullua\nnaurua. Se nuhisi ja pelehti, lepäsi hetken hengitellen rauhallisen\nmahtavasti ja elehti taas hänen lapsellisen sydämensä tahtiin.\n\nSe todisti vastaan sanomattomasti, että Antti Jeremias oli sisimmältä\nolemukseltaan pörröpäinen myllärinpoika, joka oli hypellyt\nkevätiloissaan kotokosken rantakivillä, jymähytellyt kivenjärkäleitä\nkosken pauhaavaan kitaan ja seisoi nyt vihdoinkin alallaan iloisesti\nrehvastellen kättensä töille.\n\nKiusallisen kummallista oli ollut hänen tähänastinen elämänsä.\nHänelle oli oikeastaan jäänyt töppösiinsä lapsuusajoilta puujalat,\njoilla silloin pojankurikoitten oli ollut tapana kävellä koplotella\njalkapohjat pitkän seipään sivutuen varassa ja kourat lujasti\nkietaistuina seipään ympäritse. Hän ei ollut muistanut heittää\npois näitä leikkijalkoja! Päinvastoin, opintiellä hän oli niitä\nkoroitellut, tuuma tuumalta, kunnes hän oli ruvennut luulottelemaan\nniitä ihan omiksi jaloikseen -- noita muka oppineisuuden,\nitsetyytyväisyyden ja -- kuka ties -- ulkokultaisuuden puujalkoja.\n\nNoiden riivattujen konkarijalkojen vuoksi hän oli joutunut\nkoikkimaan -- muka moraalinsa korkeuksia tavoitellen -- tällaisten\nTuohikaupunkien räystäitä pitkin, kun hänen synnynnäisin\nelämänhalunsa oli vetänyt häntä vetämällä koskenrannoille,\nmetsäpoluille -- elämän tuoreille ja tuoksuville pientareille...\n\nTähän tapaan puhuskeli nyt uusi viisaus Antti Jeremiaalle selkeätä\nkieltään. Suu myhäili, nenä mutruili naurua koko tätä keinotekoista\nmaailmaa vastaan. Ja mies itse, hän oli potkaisevinaan nurkkia pitkin\nnuo lahonneet puujalat, jotka nyt makasivat pelkkinä pirstaleina\nhänen ympärillään.\n\nTosin, hänen istuttuaan rehtorintuoliinsa, yritti tällä\nkunnianarvoisella paikalla ruveta vieläkin piipittelemään pieni\nomantunnon peukaloinen. No, jaa, hän mietiskelee, kyllä pojasta\nmeillä huoli pidetään... Hm, tjaa, no ... vaikkapa kasvatiksi! Ja\nsitten myöhemmin, noin vain ... ottopojaksi ja Nevanperäläisten\nnimelle.\n\nEi mutta...! Antti Nevanperä. Oma poika? Luojan lykky ja armo ...\nkasvatiksi ja ottopojaksiko? Tuoli lennähti taakse päin. Pieni\npeukaloinen pyrähti tiehensä hänen korvannipukaltaan piipittelemästä.\nHiivatti vieköön, ei sinne päinkään Sen saakoon tietää Nelli-rouva\nja koko maailma, että Nevanperän poika on isänsä kaima. Ja kuulkoon\nsen Aape Kattelus ja tyttökoulun Hirmu. Kuulkoot ja hämmästelkööt. Ei\ntässä ulkokullailla, ei ennen eikä nyt, ju-ko-lis-te, ei!\n\nEikä hän enää hakenut esiin sitä peilinpalasta, jonka hän oli\nsäästänyt sen rikkoontuessa Valte Vihatun juhlapäivänä. Ei hän\nvälittänyt pääharjastakaan. Vetäisi ylleen palttoonsa, josta nyt oli\nkaksi nappia tipotiessään. Löi naapukkansa korvia myöten päähän ja\nläksi.\n\nYhä takoivat ajatukset tarmokkaasti. Oma talo ja suhteet\nyhteiskuntaan oli järjestettävä. Totta totisesti, jos hänellä nyt\nolisi ollut tässä kämmenillään Antti-poikansa, hän olisi kantanut sen\nNelli-rouvan eteen ja tokaissut yksikantaan: \"He, tuossa on. Ja ero\nmeistä.\"\n\nMutta -- Aape Kattelus, Elsa Varjala, erottamisasia, koko\näskeinen kohtaus -- nehän ne oikeastaan pitivät yllä tällaista\ntulipalokiirettä! Hänen täytyi saada selittää, tilittää\nitsensä. Hänelle tuli vimmattu halu tunnustaa koko hölmöytensä,\nsaada ystäviä, sellaisia, jotka ymmärsivät tämän merkillisen\nihmissydämen harhahuippauksia. Ja Aape, Aape Kattelus, se riivattu\n\"luciferiaaninen henki\", se se nyt ainakin...\n\nHän juoksi juoksemalla Elsa Varjalan pitkät portaat. Mutta Ulla-rouva\nilmoitti, että lehtori, Elsa ja Olli Karttu olivat lähteneet\nKatteluksille.\n\nUusi juoksu, äskeistä vauhkompi. Hengitys salpautuu silloin tällöin.\nHuolimatta lyhyestä matkasta hän hengästyy pahasti ... hikoo ja\npuuskuttaa.\n\n\n3.\n\nKatteluksilla Aape kierrättelee Risto-poikaansa kainaloista.\nTämä kirkuu ilosta ja pelosta, sillä väliin jo askel kannattaa\nisän salavihkaa vetäistessä kätensä pois, mutta yhtä hyvin ne\ntupsahuttavat pojan mahalleen. Kirsti-rouva liikkuu keittiön ja\nolohuoneen väliä järjestellen kahvipöytää.\n\nElsa istuu jäykkänä ja kalpeana olohuoneen akkunanpielessä. Olli\nKarttu seisoo lähettyvillä vakaat kasvot huolestuneina. Miehen\nleukaperät painuvat vuoroin valkeiksi, vuoroin kääntyy katse Elsaan\ntotisen uskollisena ja taaskin epäröivänä.\n\nVihdoin hän tokaisee: \"Kuule, Elsa, kuten tiedät ... Yrjö tuli\nrintamalla läheiseksi toverikseni... Ja, kuule, ymmärrä minut oikein\n-- jo hänenkin tähtensä minä tahtoisin turvata sinut, jos sinä\npuolestasi jo nyt, näin pian hänen kuolemansa jälkeen...\"\n\nElsa katsoi häneen kummastellen. Olli suutahti omalle\nkömpelyydelleen. \"Minä tahdon antaa pojalle ja sinulle nimeni, jotta\nnuo raakimukset eivät pääse sinua loukkaamaan. En siedä sitä!\"\n\nElsa oli ojentanut hillitsevästi kätensä hänen käsitaipeeseensa.\n\"Tarkoitan\", jatkoi Olli, \"että tällaisina aikoina elämä on kovaa.\nNyt ei ole naisellakaan oikeutta piiloutua pelkkiin muistoihinsa.\nSinunkin elämäsi täytyy saada jatkua eikä katketa, katsos...\"\n\nElsa oli jäänyt katsomaan akkunasta pitkälle selälle. \"Olet\nhyvä, kelpo mies, Olli, mutta rakkaudella on, tiedäthän ...\nomat oikeutensa. Vaatikoon meiltä elämä ... tuonnempana mitä\ntahansa, tämän taistelun poikani puolesta minä suoritan itse.\" Hän\nnousi. Ja näytti keränneen kaikki voimansa ratkaisevaan tekoon.\n\"Tule saattamaan. Menen heti ilmoittamaan rehtorille, että anon\neroa, anon sitä todellakin, vaikka ... polvillani, jotta hänen\n'kunniallisuutensa' ei tarvitse...\"\n\nOvikello soi hätäisesti sorahtaen. Elsan päättävä, katkera ilme ei\nmuuttunut. Hän meni viereisen huoneen ovelle ilmoittaakseen aikeensa\nAapelle. Kirsti-rouva kuuluu avaavan eteisessä ovea. Aape tulee poika\nkahareisin niskallaan olohuoneen kynnykselle. Eikä Elsa ennätä sanoa\nsanottavaansa, ennenkuin vastapäisellä ovella seisoo Antti Jeremias,\npalttoo edestä auki ja reuhallaan, lakki kourassa heiluen ja pää\nhikisenä, joka puolelle harrittavana pörrönä.\n\nRisto-poika repii isäänsä tukasta. \"Humma\" ei saa laiskotella. Aapen\nsilmät tiirottavat pojan haarujen alta. Hän yrittää katsoa, itse\nkyykkysillään, tuota kummaa ilmestystä, niin että otsa kurtistuu\nnauravan näköisiin ryppyihin tukanrajaa myöten.\n\nKirsti-rouva nikkaa eteisenovelta miehelleen silmää, nyökkää\ntulijaan päin ja varoittaa silmäniskuin Aapea varomaan kieltään\nhävyttömyyksistä.\n\nMutta Antti Jeremias nauraa suu messingillään, niin että suuret\nkorvat lonnistuvat entistä enemmän ulospäin. Koko naama nauraa,\nsilmät, suu, korvat ja rehti nenä. \"Minä aion mennä naimisiin, Aape\",\nhän sanoo ihankuin kertoisi yltä hassua juttua. Nopsa lehtori on\ntuossa paikassa pannut pojan permannolle. \"Äläs, aiotko perustaa\nkaksoisavion, sinä mahomettilainen?\" Antti Jeremiaan logiikka näyttää\nheittävän kuperkeikkaa. Hän kähmii niskapuoltaan. \"Mitä sinä, tuota\",\nhän on riitelevinään toraisella äänellä, \"minähän aion erota,\nkuuletko, e-ro-ta...\"\n\nAape kyllä alkaa aavistaa asian oikeata laitaa. Mutta hän kujeilee\nyhä: \"Kuulkaa nyt ja katsokaa -- tuo mies on humalassa! Hän aikoo\nerota ja naida yht'aikaa.\"\n\nKirsti-rouvan nauru kuuluu himmeänä, hyvää tekevänä. Antti Jeremias\nheittäytyy hullun epätoivoisena nojatuoliin: \"No, etkö sinä ymmärrä,\nhölmö? Minä aion _ensin_ erota ja sitten, tuota ... perustaa...\" \"Ja\nkenen kanssa, sinä villitty mies?\" Aapen kujeilevalla iloittelulla ei\nole rajaa. \"No, sen pojan kanssa ja...\" \"Pojan? Herra-paratkoon, tuo\nmies ei ole humalassa. Hän on hullu! Ho-ho-ho...\"\n\nNyt heristi Antti Jeremias molempia nyrkkejään, ensin itselleen\nkorviensa vaiheilla ja sitten Aapea kohti. \"Minulla on poika,\nkuuletko. Ja sen nimi on Antti, ja sen äiti on Keijärven Leena. Noh?\"\n\n\"Niinpä on siis\", Aape alensi äänensä synkän juhlalliseksi, \"rehtori\nNevanperä, Tuohikaupungin apostoli, aviorikoksen tekijä, linnaan\npantava lurjus -- matkalla Kakolaan, ha-ha-ha...\"\n\nRisto poika kirkaisi pahasti lattialta. Hän oli tarttunut isänsä\nhousunlahkeeseen, sillä hän tahtoi päästä taas yläilmoihin.\n\nMutta Antti Jeremias puhui vakavasti: \"Sinä olet itse sanonut,\nettei perhettä ole olemassa, ennenkuin on sekä poika että vaimo.\nNo, Nelli ei poikaa saa. Ja hän on pettänyt minut katalasti\nsiinä ja monessa muussa. Rehellisenä miehenä minä puolestani...\"\nMutta Aape näytteli syyttäjää, hän laski kuin lakikirjasta:\n\"Rehellisenä? Vai tässä...? Kiikkiin joutunut rikollinen sinä olet\n-- ulkokullailija, joka on kehnoin räähkä kaikista rikollisista.\nMurtovaras on teeskentelevän ulkokullailijan rinnalla pikkupoika\nsamassa ammattikunnassa. Hän panee naamion kasvoilleen, kuten olet\nsinäkin tehnyt vuodesta vuoteen. Mutta hän murtaa vain kassakaapit\nja varastaa lähimmäiseltään pelkkää mammonaa. Mutta sinä, sinä\nulkokullaisuuden mestarivaras, sinä petät muita ja itseäsi hurskaalla\nnaamiolla. Tunkeudut ihmisten elämään. Nuuskit ja poraat muka\nmoraalin poralla ihmisten salaisuudet ilmi. Paha omatunto tekee\nsinut selvänäköisemmäksi pirua. Ja sinä nautit, nautit kuin saituri,\nkiristäjä, varas ja pyövelinrenki yht'aikaa. Sinulla on 'moraalin'\nruoska. Sinulla on 'totuuksien' tiirikat ja porat. Ja arvoa,\narvokkuutta, mahtia ja asema -- kuten paksuimmalta rahamassilla. Oi,\nkuka voi sinua vastustaa, oi, ulkokultaisuus...!\"\n\n\"No, mutta ... Aape!\" huudahti Kirsti-rouva. \"Sinähän kiipeät oksalta\noksalle kuin hullu orava!\" hän yritti lievittää asiaa leikillisellä\nsanalla, lähestyen suojelevan näköisenä Antti Jeremiasta, joka istui\nsuu auki, voimattomasti yskien ja kakoen, aivankuin olisi ollut\nkurkku täynnä ruotoja.\n\n\"Vai oksalta oksalle?\" Aape alkoi todella kimmastua. \"Kyllä, mutta\nalaspäin ... helvetin alimpaan purnuun piiskurina, ulkokullailijain\npiiskurina. Sillä sinne ne kerran heitetään ... nämä juutaksenpojat,\nJuudaksen ja Brutuksen myötä isänsä Luciferuksen karvaiseen kitaan,\npaiskitaan paiskimalla ... luineen ja nahkoineen! Noh?\"\n\nMutta Antti Jeremias ei osannut vastata. Hän tuijotti tällä erää\nlattiaa, niska kyhärässä, sormeillen palttoonsa ainoata nappia.\n\nAape nauroi pirullisen herkullisesti: \"Jestas sentään -- kuin\nkolmasluokkalainen, joka joutuu kiinni tupakanpoltosta! Kuin\nlurjusmainen seitsemäsluokkalainen, joka on eksähtänyt pahalla\nhetkellä kapakkaan... 'No, mutta ... älä sure, rakas ulkokullailija.\nSinähän olet raitis kuin salakka sameassa vedessä, puhdas kuin\nankerias rantajuurakon alla. Ja turvassa! Katsos, et sinä uskalla\nhaikua vetää, et ruokaryyppyä ottaa. Ja _jos_ otat -- salanaukun\notat salakaapistasi. Julkisesti sinä ryyppäät vain oman häijyytesi\nmyrkkymaljasta -- maitoa, tätä 'elämän ihaninta eliksiiriä'. Siinä\nsitä on, jukoliste, metamorfoosia kerrakseen. Ja ajatella! Sopiihan\nsitä salassa himoita nuoria neitseitä. Ja sitten -- häväistä nuorta\nnaista tämän raskaassa murheessa, uhata puutteella ja hädällä --\n_kunniallisuuden_ ikiporvarillisessa nimessä. Ymmärrätkö? Itse sinä\nharjoitat salasyntiä. Mutta kun olet sen löytävinäsi turvattoman\nnaisen rakkaudesta, ei ole enää mitään suhtaa edes inhimillisen\nsäälin ja papukaijasiveyden välillä. Ei, on vain pelkkä harakankivi\nsydämessä -- kovempi kuin pyörivä koskenkivi rantapyörteessä.\n\n\"Sellainen sinä olet, herra Ulkokullailija, mutta juhlapuhehuulilla\nvain 'vapaamielisyys', 'kovaosaisten onni', 'heikkojen, leskien ja\norpojen turva'...\"\n\nKirsti-rouva oli paennut hengähtämään keittiön puolelle Elsa\njäljessään. Miehet jäivät hetkeksi kolmisin. Ja Aape muutti yhtäkkiä\ntyyliä. Ruoska lakkasi viuhumasta murjotun miehen korvissa.\nRuoskija loi kuin loihtimalla näkemyksistään kuvan, joka lupasi\npäivänpaistetta ja remakkaa yhteisnaurua.\n\n\"Kiitä jumalaasi, sinä pelsepuupin mylläri, että meidän ikirunsaalla\nluojallamme on joskus ankara halu saada nauraa, nauraa vatsasta\npidellen, jättiläismaha hytkyen, parta täristen ja silmännurkassa\narmelias naurun pisara. Sitä varten hän teki sinulle tepposet,\nnykäisi sinun herkimmästä sydänsuonestasi ... pojankaipuustasi ja\npaljasti sinut pahemmin kuin Aatamin -- piilotti sekä viikunanlehdet\nettä saunavastat. Taritsi jumalallisen kämmenensä. Ja katso, siinä\nnallitti pieni Antti-poika, joka vielä sinun pörrösi pörröttää, jotta\nosaat taas iloita tämän elämän ihanasta leikistä. Noh-noh\", Aape löi\nkämmenensä rehevän lämpimästi Antti Jeremiaan olalle, \"minä näen,\nettä selkäsauna sentään tokenee sinuun. Kukaties mitä kukkasia se\nvielä kasvaa sinun pörrösi nokkospuskaan. So-so, so-so, ei surra.\nKatsos, vikahan on vain siinä, että aivojesi puolesta sinä olet\nollut aina niitä herran pienimpiä. Eivätkä ne ole kestäneet sitä\npergamenttiviisauden painoa, jota niihin on kauhalla ajettu. No-no,\nmies! Nouskaamme ja iloitkaamme. Sillä koska sinä osaat tirkistellä\nlattianrakoon, kuten tuleekin syystä ja oikein kuritetun nalliaisen,\nolet sinä sittenkin ja kuitenkin kaikitenkin se oikea myllärinpoika,\njonka sydämessä ei kerran vilppiä ollut. Lopultakaan ei potrempia\nporsaita ole kellään kuin myllärillä, katsos.\"\n\nJo hymähti vaisusti Antti Jeremiaskin. Naiset palailivat hymyillen,\nsillä Kirsti-rouva oli kuulostellut oven takaa. Ja vihdoinkin\ntunsi Antti Jeremias pelkkää hyvää oloa. Hän oli kuullut entisen\nriitaveljensä loppusanoista ystävällisen äänen. Hän vaistosi\nympärillään naisten hyväilevää myötätuntoa. Ja hän alkoi naurahdella,\njoskin nauruun sekaantui vielä tovin ajan puuskuttelevia tyrskäyksiä.\n\nKirsti-rouva lähestyi ja laski käden hänen olalleen. \"No, mutta\nnyt, rakas rehtori, me heitämme tämän palttoon pois ja...\" Mies\nantoi tahdottomana tehdä itselleen mitä haluttiin. Mutta kun hänen\nkatseensa löysi Elsa Varjalan, hän puhui melkeinpä ujostellen: \"Minä\ntuota ... neiti Varjala, tulin oikeastaan siitä kouluasiasta...\nHmh, tjaa!\" hän yritti rohkaistua vanhalla hokemallaan. \"Minä aion\ntulkita teidän kihlauksenne lailliseksi, niin sanoaksemme kuulutusten\nveroiseksi, menköön sitten vaikka koko rehtorius. Niin että kyllä kai\nme sitten jatkamme yhdessä, tuota...?\"\n\nElsa hymyili. \"No, totta kai!\" ehätti Aape. \"Mutta, mutta, kuulepas\",\nhän muuttihe tärkeäksi. \"Tuo sinun avioerojuttusi käy sinulle\nkalliiksi. Jos aviollinen ketju katkaistaan, niin, katsos, vaikka\nnainen olisi syyllinen rengas renkaalta, niin mies joutuu aina\nmaksamaan leikin rahassa. Ja nyt, sinä mies, sinä se vasta olet\nrossauksen tehnyt -- tai oikeamminkin ... se Antti-poika.\"\n\n\"Siitä pojasta minä maksan vaikka viimeiset killinkini, panen likoon\nvirat ja tavarat. Haen vaikka myllynpaikan ja myllytän, niin että\nkivet sinkoo, sillä mitäs minä muuta olen kaipaillut koko miehuuteni\najan itselleni kuin oikeata myllärinpoikaa?\"\n\nKirsti-rouva oli ojentanut kahvikuppeja seuralle. Aape oli tullut\nhiljaiseksi. Hän oli siirtynyt Elsan lähettyville. \"Niinpä niin,\nmitäpäs muuta\", hän alkoi läheisellä äänellä. Mutta taas se\nvuoroin käreytyi, vuoroin hersyi herevänä: \"Niin, ihminen kärsii\nja riemuitsee eniten kaikista luoduista. Hän on niistä hulluin ja\nhölmöin, mutta myöskin viisain. Hän on kuumin ja lempein, kylmin ja\njulmin. Mutta myöskin ainoa, joka tietoisesti, suurella riemulla\nantautuu marttyyrisi -- oman oikean itsensä kerran löydettyään.\n\n\"Mutta eniten kaikista meistä kärsii nainen. Kestää kovan murheen\nrakastettunsa tähden, hiljaisena kuin yksinäinen kylmänkukka,\nmuistoissaan kuumana kuin lintu pesässään; kestää huolen ja häpeän,\njos niillä maailma uhkaa, kestää salaperäisen onnellisena, vaikka\ntekohurskaat porvarit heittäisivät lokaa hänen kasvoilleen.\"\n\nAape oli yltäkylläisestä sydämensä paineesta kiertänyt kätensä Elsan\ntaitse hänen olkapäälleen. Ja hänen äänensä madaltui kuiskauksen\ntapaiseksi: \"Siksi on miehen suurin ritarillisuus ja juuri nyt\n... tänä ankarana aikana, suojella häntä. Vailla lasta on nainen\npuolikasnainen. Ilman sellaista ritariutta on urhoollisinkin\nmies miehenä pelkkä puolikas. Ja vailla hedelmällisen naisen ja\nmiehen rakkautta on tämä maailma tyhjä sekä terveestä ilosta että\nhullunihanasta romantiikasta. Eikö niin, rakas Lucina?\" hän katsahti\niloinen kelmi silmännurkassa Kirsti-rouvaan. Mutta päätti saarnansa\nkuin moukarin iskuun: \"Ei ole, sanon sen vieläkin kerran, ei ole\nolemassa pohjimmaltaan mitään muuta yhteiskunnallista kysymystä kuin\nkysymys naisesta. Eikä ole naiskysymyksessä mitään muuta ydintä kuin\npoika ja tytär, tytär tai poika...\" Ja vanhaan tapaansa hän taaskin\näsähti kärttyisellä äänellä: \"Sat sapienti, siinäs saitte, hyvät\nnaiset ja herrat!\"\n\nAkkunoista paistaa päivä kimallellen jo kaukaista kevättä. Valo\nvärisi vahvana virtana läpi pienen kamarin. Kirsti-rouva, silmiään\nhuvittavasti sipristellen sen valossa, nosti kätensä häikäistyneenä.\nSe, mikä hänessä oli ominta ja kauneinta, hänen äänensä metalli,\nalkoi helistä kuin salaperäinen soitin säteilevästä virrasta.\n\n\"No, mutta ... eihän nyt meillä oikeastaan, ei ainakaan meidän\nopettajakunnallamme, ole ollenkaan liian vähän poikia!\" hän huudahti.\n\n\"So-so-so-so, etkö sinä, suffragetti parka, ole vieläkään päässyt\nirti _miesvihasta_! Yksi poika? Sehän on yhtä luonnotonta kuin jos\nkoko suuressa petäjässä olisi yksi ainoa käpy, ha-ha-ha...\" Ja Aape\njäi nauramaan hullunkurisen toivoton ilme kasvoillaan.\n\nKirpeä auringonpaiste leikki yhä. Naiset ja herrat hymähtelivät tai\nnauroivat Aapen myötä. Koko tämä päivä oli ollut eräiltä sattumiltaan\ntotta totisesti riivattu ja hullu päivä.\n\n\n\n"]