Peter Simple merillä

PETER SIMPLE MERILLÄ

Kirj.

Frederick Marryat

Suom. Alpo Kupiainen

Peter Simple ilmestynyt vuonna 1929 Arvi A. Kariston, Hämeenlinna, kustantamana kolmena kirjana

    Peter Simplen tulikaste
    Peter Simple mainetöissä
    Peter Simplen saavutus

JOHDANTO

Luokaamme aluksi ohimennen silmäys Marryat-suvun aikaisimpiin edustajiin rouva Leanin, kirjailija Frederick Marryatin tyttären, julkaisemien tietojen valossa, vaikka hänen muovailemansa komea sukupuu ei lienekään ehdottomasti paikkansapitävä.

Hänen esityksensä mukaan suku saapui Englantiin Wilhelm Valloittajan keralla ja kohosi tuntemattomuuden hämärästä huomattuun asemaan Tapani-kuninkaan aikana kahdennentoista vuosisadan keskivaiheilla, jolloin sen jäsenet olivat ylpeitä "suurtilallisia Meryatin ja Ashton Meryatin kylissä ynnä muualla Somersetshiressä... Muuan Nicotas de Maryet oli valtuutettu kokoamaan Somersetin kreivikunnasta varoja Richard Leijonamielen lunnaiksi... Edward ensimmäisen hallitessa sir John de Maryet kutsuttiin suuren parlamentin jäseneksi; Edward toisen aikana hänen poikansa tuomittiin pannaan vaimovainajansa ruumiin palsamoimisen tähden, mikä 'tapa', kertoo kreivikunnan historioitsija, 'oli erikoisen suosittu Meryat-suvussa'." Rouva Lean kertoo muistakin Meryatin rakkaista vainajista, jotka saivat osakseen tällaisen kunnioittavan hautauksen. Vihdoin Meryat-suku menetti omaisuutensa, kun lady Jane Grey, joka äidin puolelta kuului sukuun, heti hallitsijaksi päästyään sortui Maria Verisen tieltä.

Kapteeni Marryat kuului suvun suffolkilaiseen haaraan, jonka muuan jäsen "John de Maryat sai kunnian tanssia naamioituna neitseellisen kuningattaren katsellessa Trinity Collegessa Cambridgessa ... lähetettiin auttamaan Ranskassa taistelevia hugenotteja ... pelastui Pärttylin-yön verilöylystä ja palasi Englantiin vuonna 1610". Täällä hän meni naimisiin "Maryn, Covent-tarhassa asuvan Daniel Luken tyttären ja perijättären, kanssa ja sijoittui jälleen isiensä asumasijoille Suffolkin kreivikuntaan".

Puolueettomat sukututkijat eivät johda Marryat-suvun juuria kauempaa kuin tästä hugenottiupseerista, jota he nimittävät pakolaiseksi.

Olkoonpa tämän asian laita miten tahansa, varmaa on, että Marryatit olivat seitsemännellätoista ja kahdeksannellatoista vuosisadalla arvossapidetty, keskiluokkaan kuuluva puritaanisuku – pappeja, lääkäreitä ja liikemiehiä. "Hilpeän kuninkaan" aikana oli eräs John Marryat tunnettu ankarana saarnamiehenä, ja hänet karkoitettiin kahdesti seurakunnasta anglikaanisen kirkon perussääntöjen vastustajana. Kapteeni Marryatin isoisä oli hyvä lääkäri, ja hänen isänsä, Wimbledon Housen omistaja Joseph Marryat, oli parlamentinjäsen ja Grenada-saaren siirtomaaedustaja – varakas mies, joka kieltäytyi ottamasta vastaan baronetin arvoa ja jonka kunniaksi runoilija Campbell kirjoitti murherunon. Hänen vaimonsa oli Charlotte Geyer eli von Geyer, hyväsukuinen hesseniläinen nainen.

Hänellä oli viisitoista poikaa ja tytärtä, "joista kymmenen saavutti täysi-ikäisyyden ja useita on mainittu kirjallisuusluetteloissa". Frederick syntyi heinäkuun 10 päivänä 1792. Hänen vanhin veljensä Joseph oli tunnettu porsliiniesineiden kokoilija ja kirjoitti savi- ja porsliiniteoksia käsittelevän tutkielman; nuorin veli Horace kirjoitti kuvauksen Ruotsista ja Tanskasta, ja hänen sisarensa rouva Bury Palliser julkaisi kolme teosta, käsitellen luontoa ja taidetta, pitsin historiaa sekä historiallisia esineitä, kunniamerkkejä ja sotahuutoja. Hänen isänsä julkaisi poliittisia ja hänen isoisänsä lääketieteellisiä teoksia, ja nuorempi polvi oli yhtä tuottelias. Marryatin nuorin poika Frank kirjoitti matkakuvauksia, ja hänen tyttärensä Florence, rouva Lean, hänen elämäkertansa tekijä, on kirjoittanut suuren joukon suosittuja romaaneja.

Marryatin poikavuosilta meillä on vain vähän tietoja sen yleisvaikutelman lisäksi, että hän oli tyytymätön opettajiinsa ja vanhempiinsa. Hänen koti- ja kouluelämää koskevista kalseista kuvauksistaan heijastuu otaksuttavasti hänen omia kokemuksiaan.

Kerrotaan, että hänet kerran tavattiin kartuttamassa tietojaan seisoen päälaellaan ja että hän lausui sen selitykseksi humoristisen filosofisen huomautuksen:

"No niin, koetin kolme tuntia opetella sitä, seisoen jaloillani, mutta turhaan, minkä vuoksi päätin koettaa, kävisikö oppiminen helpommin, jos seisoisin päälaellani."

Mielenkiintoinen ja kuvaava on toinen tarina Marryatin ja hänen koulukumppaninsa Babbagen välisestä kamppailusta. Nähtävästi viimemainittu, sittemmin tunnettu etevänä matemaatikkona, ensimmäisen laskukoneen tekijänä, oli päinvastoin kuin Marryat hyvin ahkera poika, ja niinpä hän oli joidenkuiden samanhenkisten tovereittensa kanssa sopinut siitä, että he alkaisivat työskennellä kello kolmelta aamuisin. Rauhaton Marryat halusi liittyä heidän seuraansa, mutta toiset epäilivät hänen vaikuttimiaan ja turvautuivat siihen yksinkertaiseen keinoon, etteivät herättäneet häntä.

Marryat siirsi vuoteensa oven kohdalle, ja Babbage työnsi sen syrjään. Marryat sitoi nuoran ranteestaan ovenripaan, ja Babbage irroitti sen. Paksumpi nuora leikattiin poikki, ketjujen rengas irroitettiin pihdeillä, mutta vihdoin tuleva kapteeni laittoi ketjut, jotka olivat liian vankat tulevalle matemaatikolle. Babbage keksi kuitenkin keinon kostaakseen. Heti kumppaninsa vaivuttua sikeään uneen hän kiinnitti kappaleen käärelankaa ketjuun, vei sen toisen pään vuoteeseensa ja saattoi muutamia kertoja ripeästi nykäisemällä herättää Marryatin, milloin vain tahtoi. Nähtävästi tyytyväisenä kiusaamisen jalossa taidossa saavuttamaansa voittoon Babbage vapaaehtoisesti mukaantui alkuperäisessä riitakysymyksessä. Marryat ja jotkut muut liittyivät lukuseurueeseen ja muuttivat opiskelutilaisuudet remuisiksi huvikohtauksiksi, joten opettajisto sai tiedon koko puuhasta.

Yhtenään Marryat pyrki karkaamaan kotoaan – merille. Hänen oman vakuutuksensa mukaan oli siihen syynä se, että hänen oli pakko käyttää vanhemman veljensä vanhoja vaatteita. Eräässä tällaisessa tilaisuudessa hänen isänsä harkitsemattomasti lähetti hänet takaisin kotiin vaunuissa, jättäen hänen taskuunsa jonkun verran rahaa. Sukkelapäinen poika pujahti pois vaunuista, hiipi kotiin kenenkään huomaamatta ja vei nuoremmat veljensä mukanaan teatteriin. Kun hän vihdoin karkasi pois yksityisopettajan luota, oivalsi hänen isänsä, että hänen oli viisainta taipua. Frederick oli silloin nelitoistavuotias, siis sellaisessa iässä, että hänet otettiin merikadetiksi, ja hänen sallittiin astua laivastoon. Syyskuun 23 päivänä 1806 hän lähti ensimmäiselle matkalleen Välimerelle sotalaivastoon kuuluvassa Impérieusessa, jonka kapteenina oli loordi Cochrane.

Hän olisi tuskin mitenkään voinut aloittaa uraansa suotuisammissa oloissa. Linjalaivoissa hänellä ei olisi ollut toiminnan mahdollisuuksia sodan tässä vaiheessa, kun uskaliaimpiakaan ranskalaisia ei saatu houkutelluksi pois satamien suojasta. Mutta fregateilla oli aina kiihoittavampiakin tehtäviä suoritettavinaan kuin pelkkä vartiopalvelus oli. Piti vallata risteilijöitä, siepata kaappareita, anastaa kuljetuslaivueita, ja lisäksi oli kaikenlaisia puuhia rannikolla linnoitusten välimailla.

Eikä loordi Cochrane, Dundonaldin kreivi, jättänyt käyttämättä tarjoutuvia tilaisuuksia. Hänen rohkea uljuutensa ja kylmä harkintakykynsä ovat Marryatin useimpien kapteenien ominaisuuksia, erittäinkin teoksessa Frank Mildmay, jossa Impérieusen risteily Espanjan rannikolla on värikkäimmin ja tarkimmin kuvattu.

Cochranen oma elämäkerta paljastaa hänen voimakkaan, tuiman yksilöllisyytensä, joka on verrattoman arvokas sotatoimissa, mutta jonkun verran häiritsevä siviilielämässä. Hänen ajaessaan uudistuspyrkimyksiään sekä sopivaan että sopimattomaan aikaan amiraalinvirastossa ja alahuoneessa hänen intonsa tuli sananparreksi, mutta Marryat tunsi hänet ainoastaan sellaisena kuin hän esiintyi fregatissaan, miesten innostavana johtajana. Hän ei milloinkaan päästänyt käsistään tilaisuutta palvella maatansa ja niittää mainetta, mutta hänen rohkeutensa ei ollut harkitsematon.

    "Minun tulee tässä yhteydessä huomauttaa", lausuu Marryat
    yksityisessä päiväkirjassaan, "etten ole milloinkaan tuntenut
    toista miestä, joka olisi niin huolellisesti varonut panemasta
    miehistöään hengenvaaraan ja niin tarkalleen laskenut kaikki
    johonkin retkeen liittyvät vaarat. Useat loistavimmat teot
    suoritettiin ainoankaan miehen saamatta surmaansa: niin hyvin hän
    harkitsi mahdollisuudet; ja hänelle on suotu vain puolet siitä
    tunnustuksesta, jonka hän saavutuksillaan ansaitsee, ainoastaan
    sen vuoksi, ettei hänen lähettämissään virallisissa selostuksissa
    ole ollut pitkiä luetteloita kaatuneista ja haavoittuneista
    tyydyttämässä Englannin yleisön ruokahalua."

Marryat on jättänyt meille kuvaavan selostuksen ensimmäisestä merellä viettämästään päivästä.

    "Impérieuse lähti purjehtimaan. Satama-amiraali tahtoi, että
    häntä toteltiin, mutta ei tahtonut aina kuunnella järjen ja
    ymmärryksen ääntä. Lähtömerkkiä tehosti tykinlaukaus toisensa
    jälkeen. Ankkuri hinattiin ylös, ja laiva ajettiin kamppailemaan
    rajussa myrskyssä kaikki tavarat kannella, jopa tykitkin
    kiinnittämättöminä, koko alus sanomattoman sekasorron vallassa,
    koska oli ollut pakko ottaa tavaroita laivaan nopeammin kuin ne
    saatiin sijoitetuksi. Muutamien tuntien kuluttua se olisi voinut
    lähteä merelle turvallisesti, mutta tämä lisäaika evättiin siltä,
    ja seuraukset olivat peloittavat; ne olisivat voineet koitua
    tuhoisiksi. Yleisessä sekasorrossa liian likelle kompassihyttiä
    jääneet rautaesineet olivat poikkeuttaneet kompassineulaa
    syrjään; laiva ohjattiin pois suunnastaan. Sydänyöllä,
    marraskuun loppupäivien ankarassa myrskyssä, niin pimeässä,
    ettei likeisimpiäkään esineitä erottanut, Impérieuse syöksyi
    Ushant-saaren ja Bretagnen rannikon välillä oleviin kallioihin.
    Alemmilta kansilta kajahtanut kauhuinen huuto, eteenpäin
    ajautuvan aluksen emäpuun karahtelu, runkoa vapisuttavien
    tärähdysten rajuus, pukeutumattomien miesten rientäminen kannelle
    ja suunnaton aalto, joka sitten taaskin kohotti laivan ja sysäsi
    sen riutan ylitse, ovat lähtemättömästi syöpyneet muistiini."

Tämä oli kun olikin sitä seuranneiden kolmen myrskyisen vuoden sopiva alkunäytös. Kertomus niistä on esitetty romaaneissa, eritoten Frank Mildmayssa, jonka tapahtumien omaelämäkerrallisesta puolesta ei kuitenkaan saa hairahtua otaksumaan, että Marryat luonteeltaan oli sankarinsa kaltainen. Siinä hänen vaihtelevan ja kiihoittavan elämänsä kaikki kokemukset on esitetty draamallisen vaikuttavasti. Mahdotonta on kilpailla Marryatin kanssa sivutapahtumien kertomisessa, eikä todellisuuden tuntua saavuteta sovittamalla romaanin aineistoa tarkalleen tosiseikkojen mukaisiksi. Hän lausuu, että hänen kirjojensa paitsi Frank Mildmayn "henkilöt, juonet ja tapahtumat ovat täydelleen mielikuvituksen tuotteita", mutta että ne silti antavat oikean kuvan hänen merielämästään. Impérieusen historia on kerrottu Cochranen omassa elämäkerrassa; se, mitä Marryat ajatteli ja kärsi laivassa, täytyy meidän saada tietää Peter Simpleltä ja hänen kumppaneiltaan.

Cochranen komennuksessa hän purjehti Ranskan rannikolla Ushant-saaresta Gironden suulle saakka, oli mukana taistelemassa Välimerellä ja palattuaan valtameren puolelle liikkui lopuksi baskilaisten maakuntien vesillä. Hänen päiväkirjassaan on eloisasti kirjoitettu suppea esitys näistä kokemuksista.

    "Impérieusen risteilyt olivat yhtämittaisen kiihtymyksen aikoja
    siitä alkaen, kun ankkuri nostettiin, siihen saakka, kun se
    taaskin satamassa laskettiin. Sellainen päivä, jona ei ammuttu
    ainoatakaan laukausta taistelussa, oli meistä väritön. Veneet
    oli tuskin ennätetty kiinnittää paikoilleen, kun ne jo taaskin
    irroitettiin ja laskettiin vesille. Raaka- ja haruspurjeita
    hinattiin yhtenään levälleen ja suppuun. Hyökkäysseurueiden
    ripeä muodostaminen, fregatin nopea liikkuminen yötä päivää,
    kaikkina vuorokauden tunteina hätäisesti siepattu uni, herääminen
    tykkien paukkeeseen, joka tuntui olevan ainoa laivassaolijoiden
    sydämeen tunkeutuva ääni, alituisen harjoituksen johdosta
    kauniisti osuvat laukauksemme, kapteenimme kylmäverisyys ja
    rohkeus, jotka tarttuivat laivan koko miehistöön, hyökkäyksiemme
    äkillisyys, kokoontuminen taistelun jälkeen, jolloin kaatuneiden
    kohtaloa valitettiin ja haavoittuneita miltei kadehdittiin,
    ruudinsavun syöpyminen kasvoihimme niin, ettei se lähtenyt niistä
    vuosikausiin, joka miehen ja upseerin taattu luonne, ehdoton
    luottamuksemme ja ihaileva kunnioituksemme komentajaamme kohtaan,
    naurettavat tilanteet, joita sattui äärimmäisen vaaran hetkillä,
    aiheuttaen hilpeyttä kuoleman tähyillessä silmiimme, täpärän
    pelastumisen kohtaukset ja kaikkien osoittama välinpitämättömyys
    hengestään – milloin nuo kiihoittavat vuodet vielä nytkin
    lennähtävät muistiini, sykkii sydämeni kiivaammin niiden
    vaikutuksesta."

Hänen vietettyään sitten verrattain värittömän ajan muissa fregateissa ja tutustuttuaan silloin mieskohtaisesti Länsi-Intian elämään, mistä hänen romaaneissaan näkyy paljon jälkiä, hänen kadettiaikansa päättyi, ja hän palasi vuonna 1812 kotimaahan suorittamaan tutkintoaan. Hänen luutnanttikautensa risteilyt olivat yksitoikkoisia, ja oltuaan useita kertoja sairaslomalla hänet korotettiin kapteeniksi vuonna 1815 Napoleonin sotien ollessa päättymäisillään. Hän oli nyt ainoastaan kolmekolmattavuotias, mutta oli totisesti saanut mainion koulutuksen sitä työskentelyä varten, jolla hän pian senjälkeen alkoi ihastuttaa yleisöä. Vaikka hän ei ollut kertaakaan ollut mukana suuressa meritaistelussa – monet hyvät upseerit olivat samassa asemassa – oli hän nähnyt useita pirteitä kahakoita ja kuullut muiden kertovan, mitä hän ei ollut itse kokenut. Ilmeisesti hän teki runsaita muistiinpanoja kaikesta näkemästään ja kuulemastaan. Hän oli purjehtinut Pohjanmerellä, Englannin kanaalissa, Välimerellä ja Amerikan itärannikolla Nova Scotiasta Surinamiin saakka. Hän oli nopeasti kohonnut urallaan.

Joltisenkin varmaa on, että hän sekä kadettina että luutnanttina esiintyi kylmäverisen rohkeasti ja miehekkään riippumattomasti, mikä on hänen sankareittensa luonteenomainen piirre, ja että siihen ehkä sekaantui hiukan leikillistä filosofiaa. Se oli hurjaa elämää, eikä hän ollut luonnostaan taipuvainen alistumaan kuriin, mutta otaksuttavasti hänen esimiehensä pitivät tätä huimaa, komeata nuorukaista suosikkinaan. Hän oli aina valmis pelastamaan muita hukkumasta, mikä tapa osaltaan parantaa Frank Mildmayn arvoa ja on kunniaksi Peter Simplellekin. Anteeksiannettavan ylpeästi hänen tyttärensä kertoo, että hän laivastossa palvellessaan sai seitsemänkolmatta todistusta, suositusta ja kiitoslausetta, koska hän oli pelastanut muita oman henkensä uhalla, ja että hänelle sitäpaitsi annettiin Hengenpelastusseuran kultamitali.

Vuonna 1815 solmitun rauhan aikana hän "hankki perinpohjaiset tiedot sellaisilta aloilta, jotka saattaisivat osoittautua hyödyllisiksi, jos amiraalin virasto näkisi hyväksi lähettää hänet löytö- tai tutkimusretkelle". Epämääräisesti hahmoitellusta, Afrikkaan suunnitellusta retkestä luovuttiin kuitenkin, kun hän meni naimisiin Catherine Shairpin kanssa, jonka isä, sir Stephen Shairp, oli useita vuosia Englannin kenraalikonsuli ja kahdesti charge d'affaires Venäjän hovissa. Häät vietettiin tammikuussa 1819. Samana vuonna hänet valittiin Tiedeakatemian jäseneksi, kuten kerrotaan, sen johdosta, että hän oli taitava pilakuvien piirtäjä.

Pian avioliittonsa solmimisen jälkeen hän oli taaskin merillä Beaver-purren komentajana, ja hänet lähetettiin St. Helenan saarelle vartioimaan Napoleonia. Kun tämä kuoli v. 1821, piirsi kapteeni Marryat hänestä kuvan, josta otettiin painojäljennöksiä sekä Englannissa että Ranskassa ja jota pidettiin hyvin onnistuneena. Tähän aikaan hän epäilemättä valmisteli kaikkien maiden kauppalaivojen käytettäväksi aiottua lippumerkkijärjestelmää ynnä siihen liittyviä salatietomerkkejä. Tämä järjestelmä hyväksyttiin heti käytäntöön, ja Ludvig Filip antoi sen keksijälle Ranskan kunnialegionan ristin. Kirjan muodossa se julkaistiin oikeastaan vasta vuonna 1837, minkä jälkeen sen myynnistä kertyi hänelle huomattavat tulot.

Hänen palattuaan kotimaahan Rosariossa, tuoden Napoleonin kuolemaa koskevat tiedot, hänet lähetettiin saattamaan kuningatar Karolinan ruumista Cuxhaveniin. Senjälkeen hänet komennettiin suorittamaan tullivartiopalvelusta Kanaalissa, ja hän ajeli pirteästi takaa salakuljettajia, kunnes Rosario julistettiin purjehduskelvottomaksi ja sen miehistö vapautettiin palveluksesta helmikuun 22 päivänä 1822.

Näiden kokemustensa perusteella hän kirjoitti amiraalinvirastolle pitkän selostuksen, jossa hän suorasukaisesti arvosteli salakuljetuksen ehkäisemistoimintaa ja teki joitakuita käytännöllisiä ehdotuksia sen parantamiseksi. Vuonna 1822 hän julkaisi myöskin lentokirjasen, jossa hän ehdotti merimiesten pakkovärväyksen lakkauttamista ja jonka vuoksi hänen väitetään joutuneen hallituspiirien epäsuosioon. Romaaneissaan hän usein vaati samaa uudistusta, jota hän hyvin vakavasti toivoi.

Hänet määrättiin Larnen komentajaksi maaliskuussa 1823, ja hän taisteli tiukasti burmalaisia vastaan, mistä hän sai kiitokset sekä valtakunnan että Intian hallitukselta ja Bathin ritarikunnan merkin, samalla kun hänestä tehtiin Ariadnen päällikkö. Kaksi vuotta myöhemmin, marraskuussa 1830, hän luopui laivansa päällikkyydestä ja erosi laivastosta, koska, kuten rouva Lean mainitsee, hänet oli valittu kuninkaallisen prinssin, Sussexin herttuan tallimestariksi.

Otaksuttavasti häneen kuitenkin vaikuttivat kyllästyminen rauhanaikaiseen, säännölliseen palvelukseen, kasvavan perheen vaatimukset ja kirjallinen kunnianhimo. Hän oli jo julkaissut Frank Mildmayn ja saanut siitä sievän palkkion, neljäsataa puntaa, ja hyvin mahdollisesti olivat käynnissä neuvottelut The King's Ownin kustantamisesta, joka oli valmiiksi kirjoitettu.

Jokseenkin vaikeata on tutkia Marryatin elämän loppuosaa, koska ainoa tietolähteemme, rouva Lean, on siinä kohden vaitelias. Mahdotonta on päätellä, mistä johtuivat hänen alituiset majanmuuttonsa ja minkätähden hän kiireellisesti matkusteli Amerikkaan ja Euroopan mannermaalle. Hän oli selvästi joka suhteessa mielijohteittensa ohjattavana, ja vaikka hän silloin tällöin esiintyikin taitavasti, ilmeni hänessä keinottelukiihkoa. Sitäpaitsi hän oli luonnostaan taipuvainen bohemielämän nautintoihin, ollen jonkun verran harkitsemattomasti vieraanvarainen ja suorastaan tuhlaavainen antaessaan lahjoja. Tyydyttääkseen näitä kukkaroa kysyviä tarpeitaan hänen oli usein pakko tehdä ajoittain vimmaisesti työtä siitä huolimatta, että hän sai todella kauniita rahaeriä julkaisijoilta ja kustantajilta, joiden kanssa hän aina oli riidassa.

Hänen ensimmäinen vakinainen asuinpaikkansa oli Sussex House Hampsteadissa, jonka hän pian vaihtoi pieneen, noin tuhannen tynnyrinalan suuruiseen Langhamissa, Norfolkissa, sijaitsevaan maatilaan, vaikka hän lopullisesti sijoittuikin maaseudulle vasta vuonna 1843. Elettyään aluksi Langhamissa, mistä hänelle koitui joka vuosi tappiota, hän palasi asumaan Lontooseen, kävi Brightonissa ja matkusti vuonna 1835 mannermaalle Brysseliin ja Lausanneen.

Tällä välin hän oli kirjoitellut The Metropolitan Magazineen, jota hän julkaisi vuodesta 1832 vuoteen 1835 ja jonka omistusoikeuden hän lopuksi myi Saundersille ja Otleylle tuhannesta viidestäkymmenestä punnasta. Tätä julkaisua toimittaessaan hän työskenteli uutterasti, ja monet hänen kirjallisista tuotteistaan julkaistiin ensiksi The Metropolitanissa. Siinä ilmestyi Newton Forster vuonna 1832, Peter Simple vuonna 1833, Jacob Faithful, Midshipman Easy ja Japhet in search of a Father vuonna 1834 ynnä lisäksi kolminäytöksinen pilanäytelmä The Gipsy ja The Cavalier of Sevilla-niminen murhenäytelmä sekä useita kirjoitelmia, jotka sittemmin yhdessä julkaistiin nimellä Olla Podrida.

Vuonna 1833 hän oli ehdokkaana parlamenttiin, mutta hänen menettelynsä äänien keräämisessä oli epäviisas. Hän korosti omia lempiharrastuksiaan eikä välittänyt mitään valitsijoittensa pyrkimyksistä. Nähtävästi hän mieli päästä etualalle vastustamalla merimiesten pakkovärväystä rauhan aikana eikä häikäillyt hyljeksiä ihmisystävällisiä uudistuksia Afrikan neekerien oloissa. Sen uljuuden, jota hän kerran osoitti pelastaessaan kuulijainsa hengen, kun kokoussalin lattia oli romahtanut, ei sallittu hämätä hänen eräälle itsepintaiselle kyselijälle antamansa, seuraavansisältöisen harkitsemattoman vastauksen vaikutusta: "Jos joskus te tai joku pojistanne joutuisi komennukseeni merellä ja ansaitsisi rangaistuksen ja jollei muuta tehokasta rangaistustapaa olisi, niin ruoskisin teitä." Tuskin on tarpeellista lisätä, että hän jäi valitsematta.

Kun hän myöhemmin koetti saada aikaan korotusten järjestelyä armeijassa, meni hänen suunnitelmansa myttyyn, mutta hän oli arvokkaasti avustamassa, kun valmisteltiin vuonna 1834 hyväksyttyä, kauppalaivaliikennettä koskevaa lakia.

Juuri näihin aikoihin huhutaan Marryatin haastaneen F.D. Mauricen kaksintaisteluun. Viimemainittu oli nimettömästi julkaissut Eustace Conway-nimisen romaanin, jossa "eräällä epämiellyttävin värein kuvatulla päähenkilöllä oli nimenä kapteeni Marryat". Todellinen asianlaita oli nähtävästi niin, että kapteenimme meni vihan vimmassa Bentleyhyn ja vaati Mauricea julkaisemaan anteeksipyynnön tai ilmoituksen, että tuon nimen käyttö oli ollut tarkoitukseton. Kustantajansa välityksellä Maurice vastasi, ettei hän ollut kuullut puhuttavankaan kapteeni Marryatista. Sopinee kysyä, eikö tämä anteeksipyyntö ollut kiukuttavampi kuin alkuperäinen loukkaus. Vuonna 1834 sattui oikeudellisia selkkauksia kapteeni Marryatin isän muiston vuoksi, ja Marryat käsitteli niitä ihailtavan filosofisesti.

    "Mitä tulee tuomarin lausuntoon", kertoi hän äidilleen, "en voi
    väittää välittäneeni siitä mitään. Päinvastoin minusta tuntuu,
    että hän olisi saattanut olla paljoa ankarampi, jos hän olisi
    niin halunnut. On helppo esittää arveluja vaikuttimista ja vaikea
    osoittaa ne perättömiksi. Katsoen hänen vihamielisyyteensä
    hän mielestäni päästi meidät vähällä, koska tuomaria ei
    voi rangaista ja hän saa sanoa, mitä haluaa. En senvuoksi
    karjunut, vaan ainoastaan hymyilin. Vaikutus on mitättömän
    vähäinen. Tuskin yksi tuhannesta lukee sen, ja ne, jotka sen
    lukevat, tietävät sen tarkoittavan sellaista henkilöä, joka ei
    ole tässä maailmassa; ja heistä ne, jotka tunsivat isäni, eivät
    sitä usko, ja ne, jotka eivät häntä tunteneet, välittävät siitä
    vähän ja unohtavat nimen viikossa. Jos hän olisi ratkaissut asian
    meidän hyväksemme, olisin ollut enemmän mielissäni, mutta ei
    kannata valittaa, tehtyä ei saa tekemättömäksi."

Tämä kirje kirjoitettiin Brightonista, ja seuraavana vuonna Marryat oli mannermaalla iloisessa piirissä, jonka jäseniä olisi voinut melkein nimittää Englannin seuraelämän hylkiöiksi. He olivat onnenonkijoita, jotka eivät suinkaan välttämättä olleet turmeltuneita, mutta joiden oli tulojensa pienuuden tai joidenkuiden muiden syiden vuoksi ollut pakko lähteä hauskaan maanpakoon. Kapteeni oli aina valmis kestitsemään ja olemaan kestittynä, ja hänet kutsuttiin kaikkialle, vaikka hänen mainitaan ainakin kerran osoittautuneen seuraan soveltumattomaksi vieraaksi. Hän söi päivällistä tunnustettuna leijonana leijonien joukossa, mutta hän "ei lausunut ainoatakaan pilaa koko iltana". Hänen isäntänsä huomautti hänelle seuraavana aamuna hänen harvapuheisuudestaan, ja Marryat vastasi:

    "No, jos halusitte sitä, olisi teidän pitänyt kutsua minut yksin
    luoksenne. Kuvittelitteko minun aikovan lausua pilojani niille
    miekkosille, joten he voisivat ottaa ne seuraaviin kirjoihinsa?
    Ei; sellainen ei ole minun suunnitelmani. Ollessani heidän
    kaltaistensa seurassa pidän korvani auki ja hillitsen kieltäni;
    otan kaikki, mitä saan, antamatta heille mitään vastalahjaksi."

Hän ei kuitenkaan aina esiintynyt ammattikirjailijana niin loukkaavasti, ja hänen kerrotaan olleen mukana seuranäytännöissä, tanssiaisissa ja lasten kuusijuhlissa sekä taitavasti täyttäneen ystäviensä matkalaukkuja.

Tällä välin häneltä valmistui The Pirate and Three Cutters, josta hän sai tekijäpalkkiota seitsemänsataaviisikymmentä puntaa, sekä Snarley-yow ja Pacha of many Tales. Hän oli kirjoittanut Metropolitaniin viidestätoista guineasta painoarkin, kunnes pikaisesti käväisi Englannissa vuonna 1836 ja siirtyi avustamaan New Monthly Magazinea, josta hänelle maksettiin kaksikymmentä guineaa. Rouva Lean mainitsee isänsä saaneen Peter Simplestä, Jacob Faithfulista, Japhetista ja The Pacha of many Talesista tuhatsata puntaa kustakin, Midshipman Easysta tuhatkaksisataa puntaa, Snarley-yowista tuhatkolmesataa puntaa ja Diary in Americasta tuhatkuusisataa puntaa.

Mutta "vaikka kapteeni Marryat ja hänen kustantajansa hyötyivät kumpikin keskinäisistä sopimuksistaan, olisi heidän välisestään kirjeenvaihdosta päättäen saattanut kuvitella heitä luonnollisiksi vihamiehiksi". Rouva Lean kertoo erään kustantajan lausuneen hänen isälleen, että hän oli "jonkun verran omituinen – kummallinen olento", ja lisänneen: "Olen itsekin hiukan kuumaverinen ja ymmärrän senvuoksi luonnettanne, joka totisesti on sangen kiivas."

Marryat osoitti tämän syytöksen oikeutetuksi vastaamalla:

    'Teidän ei olisi tarvinnut myöntää olevanne hiukan kuumaverinen;
    kirjeenne jo sen toteaa. Katsoen ikäänne olette pieni tulivuori,
    ja jos palovakuutusyhtiöt tietäisivät, kuinka usein käytte
    pörssitalossa, vaatisivat ne siitä rakennuksesta kaksinkertaiset
    vakuutusmaksut. Minulla on kun onkin nyt omat olettamukseni
    viimeisestä tulipalosta.

    Huomautuksenne minun saamistani tekijäpalkkioista kuulostanee
    hyvältä, kun se mainitaan erillisenä tosiasiana; mutta miltä se
    kuulostaa verrattuna Teidän saamiinne rahaeriin? Minä, joka olen
    keksinyt kaikki, saan mitättömän palkkion, kun taas Te, joka ette
    ole keksinyt muuta kuin myymälän, saatte sellaisen leijonanosan.
    Vakuutan taaskin, että se on orjuutta. Minä olen merenkulkija
    Sindbad, ja Te olette vuoren vanhus, joka on tarrautunut
    selkääni, eikä Teidän sovi kummastella, että haluaisin viskata
    Teidät pois hartioiltani ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.

    Asian laita on niin, että vanhuuden virheet ovat Teissä kovin
    voimakkaat, ja ne sokaisevat Teitä. Mutta esittäkää tämä kysymys
    pojillenne ja tiedustakaa heiltä, pitävätkö he tätä sopimusta
    oikeuden ja kohtuuden mukaisena. Sallikaa heidän sopia asioista
    kanssani, ja menkää Te lukemaan raamattuanne. Meillä kaikilla
    on omat käsityksemme paratiisista, ja jos muut kirjailijat ovat
    kanssani yhtä mieltä, on toivotun autuuden miellyttävin puoli
    se, ettei siellä ole kustantajia. Se ajatus on usein tukenani
    keskusteltuani jonkun Teidän ammattikuntaanne kuuluvan henkilön
    kanssa.'

Marryat palasi Englantiin vain muutamiksi kuukausiksi ja riensi sitten Amerikkaan huhtikuussa 1837. Mahdotonta on arvata tämän matkan tarkoitusta, koska tuskin voimme pitää oikeana hänen Diary on the Continentissa lausumiensa, Sveitsiä koskevien huomautusten näennäistä merkitystä:

    "Johtuvatko näiden ihmisten viat heidän ruumiinrakenteensa
    omituisuudesta vaiko heidän hallituksensa laadusta? Sen
    kysymyksen ratkaisemiseksi täytyisi heitä verrata samanlaisissa
    oloissa eläviin ihmisiin. Minun täytyy lähteä Amerikkaan – se
    on päätetty."

Amerikkalaiset osoittivat häntä kohtaan omituista, epäluulon sekaista innostusta. Viime vuosina oli Yhdysvalloissa käynyt englantilaisia kirjailijoita ja kirjailijattaria, jotka olivat emämaassa arvostelleet sen laitoksia – jossakin määrin unohtaen osakseen tulleen vieraanvaraisuuden, mikä lievimmin sanoen ei todistanut hyvää makua. Myöskin Marryat oli kirjailija, ja tuntui liiankin otaksuttavalta, että hän oli tullut vakoilemaan maata. Toisaalta hänen kirjansa olivat suunnattomasti suositut valtameren takana, ja jollei olisi tarvinnut pelätä mahdollisia seurauksia, olisi Jonathan ollut riemuissaan hänen tulostaan. Hänen saapumisensa Saratoga Springsiin aiheutti sikäläisissä sanomalehdissä perin voimakassanaisen purkauksen:

    "Tämä tunnettu kirjailija on parhaillaan käymässä kaupungissamme.
    Ennenkuin tiesimme uljaan kapteenin hengittävän kaupunkimme
    sulotuoksuista ilmaa, ihmettelimme tosissamme, mitä naurukaasua
    oli ilmaamme sekaantunut – jokainen kadulla kohtaamamme henkilö
    näytti olevan niin hupaisella mielellä; mutta kun kuulimme Peter
    Simplen tekijän tupruttelevan sikaariaan keskuudessamme, emme
    enää ihmetelleet kaupunkilaistemme rattoisia kasvonilmeitä.
    Hän on usein naurattanut heitä ollessaan tuhansien penikulmien
    päässä. Varmastikin on vain luonnollista, että he nyt nauravat
    kuollakseen ajatellessaan hänen olevan keskellään."

Ylpeillen bostonilaiset väittivät häntä maanmiehekseen äidin puolelta, ja hänen kynästään lähtenyt merielämän draama – The Ocean Wolf, or the Channel Outlaw – näyteltiin New Yorkissa ja sai osakseen suosiota. Hän ja amerikkalaiset kustantajat joutuivat kinaan hänen teoksiensa julkaisemisesta, ja hän oli kyllin taitava saadakseen Carey & Hartilta kaksituhatta kaksisataaviisikymmentä dollaria valmisteilla olevista teoksista Diary in America ja The Phantom Ship, joka viimemainittu ilmestyi ensiksi New Monthlyssa vuosina 1837 ja 1838.

Ilmeisesti hän teki amerikkalaisiin mieluisen yleisvaikutuksen ja oli mieltynyt näkemäänsä, mutta hänen palattuaan julkaisemansa kuusi nidettä ovat vain kunnioitettavia näytteitä kirjansepittelystä, eikä niitä kannata lukea. Hän olikin itse sitä mieltä, että hän oli kirjoittanut kylliksi.

"Jollen kipeästi tarvitsisi rahaa", lausuu hän äidilleen osoittamassaan kirjeessä, "en totisesti kirjoittaisi enää mitään, sillä olen siihen kovasti kyllästynyt. Mielelläni eroaisin kirjailijain ammattikunnasta ja haluaisin vastaisuudessa olla tunnettu ainoastaan omassa ammatissani, hyvänä upseerina ja merimiehenä."

Hän oli toivonut pääsevänsä toimimaan Kanadan vesille, mutta siihen ei tullut tilaisuutta.

Englannissa, johon hän palasi vuonna 1839, alkoi rahanpuute pian tuntua vakavammin. Hänen isänsä omaisuus oli sijoitettu Länsi-Intian saarille, ja siitä kertyvät tulot alkoivat pienentyä. Tästä ynnä eräistä muista syistä hän vietti harhailevaa elämää vielä neljä tai viisi vuotta vuoteen 1843.

Nähtävästi hän tähän aikaan teki onnistumattoman yrityksen palata laivastoon. Samalla hän työskenteli ankarasti, valmistellen teoksia Poor Jack, Masterman Ready, The Poacher, Percival Keene ynnä muita ja eli innokkaasti kirjallisissa boheemipiireissä, seurustellen Clarkson Stanfieldin, Rogersin, Dickensin ja Forsterin kanssa, joihin joskus liittyivät lady Blessington, Ainsworth, Cruickshank ja Lytton. Kilpailu toisten kanssa oli omansa myrryttämään hänen mieltänsä ja heikentämään hänen terveyttään.

Kun The Poacher julkaistiin Era-lehdessä, joutui sen kirjoittaja merkilliseen kiistaan. Muuan Fraser's Magazinen typerä avustaja raivostui Harrison Ainsworthiin sentähden, että tämä alentui kirjoittamaan viikkolehtiin, ja lausui mielipiteensä seuraavasti:

    "Jos kuukausittain julkaistujen sirpaleitten kirjoittaminen
    uhkasi huonontaa Ainsworthin tuotteita, niin minkälainen
    täytyy olla seurauksen tästä viikoittaisesta julkaisemisesta?
    Suruksemme olemme panneet merkille, että kapteeni Marryat on
    lähtenyt samalle uralle. Nämä suositut kirjailijat saavat
    luottaa siihen varoitukseemme, että he näkevät laakereittensa
    kuihtuvan, jolleivät huolellisemmin hoivaa itsekunnioituksen
    henkeä. Sellainen, mikä Grub-kadun surkeassa nälkätaiteilijassa
    oli anteeksiannettavaa, on tuiki vastenmielistä nykyajan
    suunnattomia palkkioita saavissa romaanikirjailijoissa, jotka
    ovat auliiden kustantajien lemmikkejä. Ainsworthin ja kapteeni
    Marryatin pitäisi halveksia moista surkuteltavaa kaupustelua.
    Toivottavasti he luopuvat siitä viipymättä."

Marryatin vastaus oli pirteä ja miehekäs. Ivattuaan Fraserin yritystä "luokitella kirjailijoita ja rivittää heidät arvojärjestykseen" ja humoristisesti todistettuaan, ettei kirjailijan teoksia sopinut arvostella sen mukaan, kuinka pitkiä tuotannon väliajat olivat, hän siirtyi siihen vakavampaan ja täysin rehelliseen puolustuskohtaan, että hän samoin kuin Dickens varasi alemmille kansanluokille terveellistä virkistyslukemista.

    'Mieluummin kirjoittaisin köyhien opiksi tai jopa huviksikin
    kuin rikkaiden hauskuudeksi; ja mieluummin houkuttelisin
    hymyn virkistystä kaipaavan, rehellisen tehdas- tai
    maanviljelystyöläisen huulille tai herättäisin heissä
    mielenkiintoa kuin olisin mukana haihduttamassa niiden ikävää,
    jotka vetelehtivät leposohvillaan, joutilaina aprikoiden, mitä
    he nyt tekisivät. Onko huvitettava ainoastaan rikkaita? Pitääkö
    hilpeyden ja naurun olla ylellisyyttä, joka myönnetään ainoastaan
    ylemmille kansanluokille, mutta evätään rehelliseltä ja raskasta
    työtä tekevältä työläiseltä?

    Siveelliseltä kannalta väitän olevani oikeassa. Me kasvatamme
    alempia kansanluokkia; on noussut sellaisia sukupolvia,
    jotka osaavat lukea ja kirjoittaa; ja saanko tiedustaa, mitä
    huvilukemista heille on tarjolla? En näet puhu raamatusta,
    joka on hiljaista tutkimista varten. Heillä on tuskin mitään
    muuta kuin viikkolehdet, ja koska heidän saatavissaan ei ole
    hauskutusta, valitsevat he mieluimmin sellaista, mikä tarjoaa
    eniten kiihoitusta. Ja juuri siitä luulen myöskin johtuvan
    Weekly Dispatchin suuren levikin, jonka lehden on vain liiankin
    hyvin onnistunut rappeuttaa yleisön moraalia lietsomalla
    tyytymättömyyttä ja nurjamielisyyttä hallitusta kohtaan sekä
    tukemalla rahvaankiihoittajien ja chartistien rikollisia
    mielipiteitä. Varmaa on, että ihmiset mieluummin nauravat kuin
    itkevät – että he mieluummin haluavat huvitusta kuin synkkyyttä
    ja tyytymättömyyttä – että he mieluummin romaanien välityksellä
    perehtyvät muiden ihmisten iloihin ja suruihin kuin hautovat
    heihin itseensä kohdistunutta, otaksuttua vääryyttä. Jos panen
    alempien kansanluokkien eteen hyvää ja terveellistä (ja, kuten
    uskon, siveellisesti täysipitoista) ravintoa, alkavat ne
    vihdoin karttaa sellaista, mikä on karkeata ja inhoittavaa ja
    mihin turvaudutaan ainoastaan sen vuoksi, ettei parempaa ole
    tarjolla. Viikkolehtemme eivät nykyisin ole paljoakaan parempia
    kuin siveettömyyden ja rikosten selostuksia, ja seuraus siitä,
    ettei luettavana ja keskusteltavana ole muuta kuin sellaista,
    on vakavasti vahingollinen maamme siveelliselle tilalle...
    Olen siis sitä mieltä, että kirjoittaessani köyhien huviksi ja
    opiksi teen sellaista, mitä on liian paljon laiminlyöty – että
    palvelen isänmaatani; ja varmastikin olette samaa mieltä kanssani
    siitä, ettei se loukkaa ylpeimmänkään englantilaisen arvoa; ja
    vanhoillisena teidän pitäisi pikemminkin kehua pyrkimyksiäni kuin
    moittia niitä, kuten olette niin harkitsemattomasti tehnyt.'

On sanottu, että Marryatin harhailu päättyi vuonna 1843, ja juuri sinä vuonna hän muutti asumaan Langhamiin pitääkseen huolta omasta maatilastaan. Langham sijaitsee Norfolkin pohjoisosassa Wells-next-the-Sean ja Holtin keskivälissä. Tämä kartano, lausuu rouva Lean, "ei ollut rakennustaiteellisesti kovinkaan upea, mutta siinä oli eräänlaista epäsovinnaista, omalaatuista somuutta. Se oli Elisabetin ajan tyylinen maalaistalo; mallina oli ollut Yrjö neljännen Virginia Waterissa oleva talo. Sen ristikko-ikkunat avautuivat kukkamaljakoiden koristamille kiviportaille, joiden yläpäässä olevassa pitkässä, kapeassa ruokasalissa – sen seiniä peittivät Clarkson Stanfieldin Poor Jackiin piirtämät kuvat – Marryat sommitteli viimeiset teoksensa ja joiden alapäässä oli pihanurmikko. Talo oli olkikattoinen ja päätyseinäinen ja sen punertavia seiniä ja pyöreätä kuistia peittivät ruusut ja muratit, jotka paikoitellen olivat kiivenneet itse kattoon saakka."

Loordi Napierin elämäkerta nimisen julkaisemattoman teoksen katkelmassa Marryat oli väittänyt palveluksesta eronneiden merimiesten luonnostaan käyvän käsiksi maanviljelykseen ja usein tulevan hyviksi maanviljelijöiksi. Maalle jäänyt merimies, huomauttaa hän omituisen sukkelasti, on "vain eräänlainen Aatami – uusi olento, joka ikäänkuin aloittaa olemassaolonsa parhaissa voimissaan", ja "ihmisen suurin nautinto on jäljitellä Jumalan luomiskykyä". Odottamaansa nautintoa hän maanviljelyksestä saavuttikin paljon, mutta tulot jäivät vaillinaisiksi. Hänen tappionsa olivat nyt kuitenkin pienemmät kuin ennen hänen poissaolonsa aikoina.

Hänen aikaisempi vuokramiehensä oli tosiaankin kohdellut hänen omaisuuttaan ylimielisesti. Hän oli imenyt maasta kaikki, mitä oli voinut, panematta siihen mitään, ja sitäpaitsi sijoittanut talon seurustelusaliin (joka loisteliaimpina päivinään oli kylässä tunnettu "tuhannen pylvään huoneen" nimellä, koska kaksipuolisiin oviin sovitetuista kuvastimista oli näkynyt sälökoristeisia pylväitä) rivittäin vuoteita, joihin hän otti nukkumaan kulkureita kahden pennyn suuruisesta yövuokrasta!

Näistä viimeisistä, maatilalla vietetyistä vuosista meille on säilynyt joitakuita erittäin miellyttäviä vaikutelmia. Marryat oli ilmeisesti hyvä isäntä kaikkina aikoina. Hän järjesti mielellään juhlatilaisuuksia palvelusväen tupaan, mutta hän oli myöskin hyvin suvaitsevainen salametsästäjiä kohtaan ja piti työnhankkimista alustalaisilleen huonoina aikoina ensimmäisenä velvollisuutenaan. Hänen mallisikalansa ja navettansa eivät olleet suosittuja, mutta hän rakasti eläimiänsä ja ymmärsi niitä. Hänen laiskan ja jossakin määrin aasimaisen hevosensa Dumplingin tärkein ansiopuoli oli se, että se osasi seisoa hiljaa. Tämän kärsivällisen ratsun selässä kapteeni lähti silloin tällöin metsästämään, käyttäen synnynnäisen lyhytnäköisyytensä vuoksi omituista keksintöään – yksinkertaista, valaanluisen renkaan ympäröimää kristallikappaletta, joka riippui hänen oikean silmänsä kohdalla hänen "kamalan ruman hattunsa reunasta". Hän oli pukuasioissa huolimaton, mutta vaati ehdotonta puhtautta; ei polttanut tupakkaa, mutta oli hyvin ahkera nuuskankäyttäjä. Hän oli ihastunut puhtaan valkoisiin posliiniesineisiin, jotka piti hankkia mannermaalta.

Ystävien sydämelliset kutsut saivat harvoin houkutelluksi hänet jättämään suoritettavikseen ottamansa eri puuhat, ja poikansa veloista ynnä muista kotoisista vaikeuksista huolimatta hän nähtävästi eleskeli jotakuinkin tyytyväisenä koiriensa ja lapsiensa parissa. Vaikka hän silloin tällöin olikin kiivas, oli hän kuitenkin lapsilleen "hemmoittelevan hellä isä ja ystävä". Hän ei milloinkaan piilottanut heiltä mitään lukon taakse eikä koskaan kieltänyt heitä menemästä mihinkään huoneeseen. Vaikka hän olikin ankara petollisuudesta ja raukkamaisuudesta, ei hän ollut millänsäkään vallattomuudesta, ja täytyy tosiaankin sääliä kotiopettajatarta, jonka tuli pitää lapsia silmällä. Hänen menettelytapansa tässä kohden oli omalaatuinen. "Hänellä oli kirjoituspöytänsä laatikoissa joukko lahjoiksi varattuja pikku esineitä; ja joka viikon loputtua opettajatar ja lapset varustettuina yleistä käyttäytymistään koskevalla selostuksella saatettiin hyvin juhlallisesti kirjastoon tekemään tiliä. Ne, jotka kuluneen viikon aikana olivat käyttäytyneet hyvin, saivat palkkion, koska he olivat olleet niin kunnollisia; ja niille, jotka olivat käyttäytyneet huonosti, annettiin myöskin palkkio siinä toivossa, etteivät he enää milloinkaan olisi ilkeitä. Myöskin opettajatar sai lahjan, jotta hän ei voisi arvostella tämän toimenpiteen oikeudenmukaisuutta." Isä ei ollut tiukka kurinpitäjä, ja kerrotaan, että kun pienokainen, joka oli saanut "ison repeämän uuteen mekkoonsa" ja pelkäsi senjohdosta saavansa rangaistuksen opettajattarelta, juoksi kysymään häneltä neuvoa, hän "tarttui repeämään ja repäisi irti koko mekon helmapuolen", sanoen: "Kerro hänelle, että minä sen tein!"

Pojat olivat harvoin kotona, mutta eräänlaisesta luonteen huimuudesta ja järkevyyden puutteesta huolimatta he ilmeisesti olivat uljas pari ja ilahduttivat isänsä sydäntä. Frederickistä, vanhemmasta pojasta, tuli oivallinen upseeri sitten, kun hän oli voittanut kepposten tekemisen taipumuksen, ja häntä surtiin laivastossa kovasti, kun hän hukkui haaksirikossa seitsemänkolmatta vuoden ikäisenä. Viimeksi hänet nähtiin "leikilliseen tapaansa nuhtelemassa miehiä, jotka pelästyivät, kun iso aalto kohahti laivan ylitse ja tempasi hänet muassaan". Frank merkittiin laivaston luetteloihin kovin nuorena, kolmivuotiaana, ja hänet esiteltiin Plymouthin satama-amiraalille täydessä virka-asussa. Upseeri taputti hänen päätänsä, kehuen: "No niin, sinä olet komea pikku mies." Tähän pojanvekara vastasi: "Ja sinä myöskin olet komea ukkeli." Hänestä tuli sivistynyt ja rohkea matkailija, joka saavutti ystäviensä rakkauden ja myöskin mainetta. Hän eli isänsä kuoleman jälkeen ainoastaan muutamia vuosia ja kuoli kahdeksankolmattavuotiaana.

Nyt Marryat aloitti viehättävän sarjan kertomuksia lapsille. Tähän työhön hän ryhtyi käytännöllisistä syistä, jotka kuulostavat oudoilta tämän kiihkeäluontoisen miehen huulilta lähteneinä.

    "Olen viime aikoina alkanut kirjoittaa toisentyylisiä kirjoja,
    nimittäin nuorisolle tarkoitettuja. Aikaisemmilla tuotteillani
    kuten yleensä kaikilla romaaneilla on ollut aikansa, eivätkä
    ne ainakaan nykyisin mene enää kaupaksi. Mutta niin ei ole
    nuorisonkirjojen laita; niillä on vuotuinen kysyntä, niistä
    koituu minulle pieni tulolähde, ja sitä pidän suunnattomasti
    parempana kuin köntässä saatuja rahaeriä, jotka sangen pian
    häipyvät tavalla tai toisella."

Vähäistä saarnaamispyrkimystä lukuunottamatta nämä teokset, erittäinkin Masterman Ready ja The Children of the New Forest, vastaavat ihastuttavasti tarkoitustaan väärentämättömän lapsellisen ajatustapansa ja aiheiden käsittelyn nojalla.

Näihin aikoihin Marryatin terveys alkoi nopeasti heikontua, ja hän esiintyi julkisesti viimeisiä kertojaan vuonna 1847 osoittaessaan pateettisen, mutta jotakuinkin arvokkaasti kirjoitetun kirjeen laivaston ylipäällikölle vastalauseeksi jonkin tapauksen johdosta, jonka hän epäili loukkaavan ammatillista uraansa. Asianhaaroista on enää mahdoton saada tarkkaa selkoa, mutta helppo on kuvitella, ettei viranomaisten muodollinen kohteliaisuus ollut kapteenin maun mukainen ja että hän oli harmistunut, koska hänen itsensä oli ollut pakko hillitä itseään. Laivaston ylipäällikkö lausui pahoittelunsa sen johdosta, että hän oli loukannut kunnostautunutta upseeria, ja myönsi hänelle runsaan virkaeläkkeen.

Voitaneen sanoa eläkkeen tulleen liian myöhään, mikäli siitä olisi milloinkaan ollut erikoista hyötyä. Nyt Marryatia askarrutti surullinen terveyden tavoittelu, joka yleensä ennustaa lopun alkua. Häneltä oli kaksi verisuonta revennyt, ja häntä uhkasi nyt hyvin vaarallisesti se elimellinen sairaus, joka oli ensiksi ahdistanut häntä hänen ollessaan nuorena luutnanttina Länsi-Intiassa. Hän muutti asumaan äitinsä luokse saadakseen neuvoja lontoolaisilta lääkäreiltä. Hänelle suositeltiin leutoa ilmanalaa, ja hän lähti Hastingsiin, jossa sanoma hänen poikansa kuolemasta tuhosi hänen oman toipumisensa toiveet. Vietettyään kokeeksi kuukauden päivät Brightonissa hän palasi Lontoon lääkärien luokse, jotka ilmoittivat hänelle, että "kuudessa kuukaudessa hän joutuisi esi-isiensä luokse".

Hän lähti kotiinsa Langhamiin kuolemaan. Kesän 1848 hän oleskeli "'tuhannen pylvään huoneessa' yläpuolellaan tekotaivas ja ympärillään lintuja ynnä kukkia, leväten lattialle sijoitetulla patjalla melkein pimeässä, usein tuskia kärsien, tekemättä mitään – iloisena ja valittamatta, jopa ajoittain humoristisenakin". Useasti hänen tyttärensä lukivat hänelle ääneen, ja aina hän pyysi tuoreita kukkia. Lopulta hän alkoi houria, vaikka edelleenkin saneli sivumääriä vuoropuheluja ja mietteitä. Elokuun yhdeksännen päivän aamuna vuonna 1848 hän kuoli täysin rauhallisena.

"Vaikka kapteeni Marryat ei ollutkaan kaunis", lausuu rouva Lean, "oli hänen ulkonäkönsä hyvin miellyttävä. Hänen vartalonsa oli suora, ja hän oli leveäharteinen pituuteensa nähden, joka oli viisi jalkaa kymmenen tuumaa. Hänen kätensä eivät olleet liian pienet; ne olivat silmäänpistävän kaunismuotoiset, ja eräs kuvanveistäjä Roomassa muovaili ne niiden sopusuhtaisuuden vuoksi. Hänen luonteensa näkyi hänen kasvoistaan, joiden huomattavin piirre oli vilpitön avosydämisyys. Hänen lujapiirteisestä, päättäväisen näköisestä suustansa ja laajasta, mietteliäästä otsastaan poisti raskauden tunnun humoristinen tuike syvällä olevista, harmaista silmistä, jotka olivat kirkkaat kuin timantti ja joista ihan säihkyi leikillisyyttä ja toisten leikillisyyden ymmärtämystä. Nuoruuden iässä hänen päätänsä peittivät tummat, kiharat hiukset; mutta vaihdettuaan myöhemmin miekan kynään ja aurankurkeen hän omaksui tasaisemman ja patriarkallisemman pukeutumistavan; hän piti harmaan tukkansa pitkänä, melkeinpä olkapäille ulottuvana. Hänen kulmakarvansa eivät olleet samanlaiset; toinen niistä oli korkeammalla ja kaarevampi, mikä omituisuus teki hänen kasvonsa levossa ollessakin kysyvän näköisiksi. Ylähuulessa oli syvä juova, ja leuassa oli yhtä syvä kuoppa."

Christopher Northin kuvauksen mukaan kapteeni Marryat oli "laivaston kapteeni ja kunniaksi laivastolle – oivallinen merimies ja mainio kertoja – ja toivoisinpa hänen edelleenkin olevan parissamme, pojat, sillä niistä, jotka hänet tunsivat, ei ole milloinkaan ollut hauskempaa kumppania elähdyttämässä seurapöytää". Ilmeisesti täytyikin hänen luonteensa tuntea hyvin, ennenkuin sille osasi antaa täyden arvon, sillä hänen tyttärensä selostuksen mukaan "hän samoin kuin useimmat lämminsydämiset ihmiset oli herkkä loukkaantumaan, eikä kukaan olisi kuusikuukautisen eron jälkeen osannut ratkaista, kenen kanssa hän oli ja kenen kanssa hän ei ollut ystävyyssuhteissa". Eräs hänen ystävistään kirjoitti totuudenmukaisesti:

"Hänen virheensä johtuivat aivojen liiallisesta vilkkaudesta; ne eivät voineet milloinkaan olla levossa – aamulla, keskipäivällä tai illallakaan. Jollei hänellä ollut ketään, jota hän olisi saanut rakastaa, niin hän riiteli, koska hänellä ei ollut parempaa tekemistä; hän suunnitteli sekä omasta että kaikkien muiden puolesta ja muutti mieltänsä kymmenen kertaa päivässä."

"Monet ovat kysyneet", lausuu rouva Lean, "eikö kapteeni Marryat kotioloissa ollut 'hyvin leikillinen'. Ei, totisesti ei. Seuraelämässä hänen ympärillään oli muita älyniekkoja, joiden kyvyssä hän saattoi teroittaa omaa kykyään – tai joita vastaan kalahtaessaan se saattoi kuten piikivi teräkseen kalahtaessaan syytää kipunoita, ja hän oli hilpeimpiä ja humoristisimpia koko seurasta; mutta kotosalla hän oli aina mietteliäs ja ajoittain hyvin vakava mies, sillä häntä kiusasivat kaikkien ihmisten perinnölliset vaivat, ja hänellä oli murheen, vastoinkäymisen ja masennuksen hetkiä kuten meillä kaikilla muillakin. Sellaisina aikoina oli vaarallista joutua hänen tiellensä tai häiritä häntä, sillä hänellä oli väkevät intohimot, ja hän oli talttumattoman päättäväinen."

Ei ole vaikea käsittää hänen luonnettaan hahmopiirteittäin – "viisaaksi, sydämeltään englantilaiseksi kapteeni Marryatiksi" Kingsley häntä nimittää. Hänen luonteelleen oli kaikki halpa ja ala-arvoinen tuiki vierasta, mutta hänen huvittelunhalunsa oli kiihkeä, eivätkä sitä milloinkaan hillinneet järkisyyt tai huomaavaisuus muita kohtaan. Hänen voimakkaat intohimonsa tekivät hänet ajoittain epämiellyttävän itsekkääksi ja ylimieliseksi, mutta hän sai ne ominaisuutensa anteeksi tutuiltaan loistavien seurustelulahjojensa ja ystäviltään vilpittömän sydämellisyytensä vuoksi. Vaikka hänellä oli jonkun verran liikemiehenkykyjä ja käytännöllistä älyä, ei hän lainkaan kyennyt viisaasti hoitamaan omia asioitaan, sillä hän pyrki kiihkeästi keinottelemaan ja esiintymään omaperäisesti. Hänen tulisessa luonteessaan oli aika paljon tuhlattu hyviä aineksia.

Hänen kirjoistaan kuvastuu hänen todellisen luonteensa korkea taso. Niiden ansiot ja viat ovat helposti näkyvissä. Lockhart lausui, että "elossa olevista romaanikirjailijoista ainoastaan neiti Edgeworth oli häntä ansiokkaampi. Hänen onnistuneet suunnittelunsa, luonnekuvansa ja sujuva leikinlaskunsa korvaavat tuhansia pitkäpiimäisyyden, kömpelyyden ja karkeuden puutteita. Hänen ymmärtämyksensä ja kaikkea teennäistä kaihtava esitystapansa herättävät kunnioitusta, ja rauhallisen tehokkaassa, yksityiskohtaisessa kertomatyylissään hän joskus lähentelee Defoeta."

Helppo on arvostella Marryatia; hänen kielenkäyttönsä on huolimatonta, hän ei osannut sommitella oikeata juonta, ja ansaitakseen rahaa hän kirjoitti liian paljon ja liian nopeasti. Mutta toisaalta hän oli perin ihastuttava kertoja, ja kertovaan esitykseen hänen tyylinsä oli erikoisen sopiva – koruton, pirteä, selvä ja voimakas. Hän ei vaadi meiltä ylettömästi uskomiskykyä eikä kyllästytä meitä ihmeillä. Hänen ratkaisukohtansa ovat sitäkin tehokkaampia, kun hän ei käytä harkittuja johdatuksia eikä mahtipontisia selvittelyjä; ja kuljettaessaan lukijoitaan jännittävissä seikkailuissa, myrskyissä ja taisteluissa hän puhuu liikemiesmäisen täsmällisesti, mikä vaimentaa epäilykset. Hänestä huokuu meren henkeä, sillä hän itse on aito merimies, melkein yhtä lapsellinen ja yksinkertainen kuin hänen teostensa henkilöt. Hänen kirjansa ovat todellisia matkoja, joissa puuhaista ja vaarallista päivää seuraa rauhallinen ja levollinen hetki, tarinoita peräkannella ja kepposia merikadettien keskuudessa.

Mielellään hän esittää omituisuuksia ja kertoo suurenmoisia tarinoita, poiketen varsinaisesta kertomuksestaan, josta pursuaa hieman meluisaa leikillisyyttä. Ja hänen huumorinsa on aitoa ja luontevaa; se on naurattavaa alentumatta ilveilyksi. Hänen koomilliset tyyppinsä ovat omituisia luonteita, ja jolleivät ne olekaan hienoja, ovat ne eittämättä inhimillisiä ja todellisia. Heidät on sitäpaitsi kuvattu myötätuntoisesti.

Marryatin teosten kokonaissävy on erikoisen raikas, tervehenkinen ja miehekäs. Hänen sankarinsa saavat kestää ankaria kolahduksia, mutta enimmäkseen he hioutuvat tahdikkaiksi kelpo miehiksi. He eivät ole pyhimyksiä, mutta erinomaisia kumppaneita, rehellisiä rakastajia ja urheita merikarhuja.

Marryatin runsaasta tuotannosta esitellään tämän niteen aloittamassa sarjassa suomalaiselle lukijakunnalle lyhentämättöminä käännöksinä hänen kolme varsinaista pääteostaan, "Peter Simple", "Jacob Faithful" ja "Merikadetti Easy".

PETER SIMPLEN TULIKASTE

ENSIMMÄINEN LUKU

Perheen tyhmyrin edullinen asema – Kohtaloni ratkaistaan, ja minut lähetetään pörssivälittäjän haltuun luovutettavaksi hänen majesteettinsa kuninkaan merikalustoon – Kovaksi onnekseni herra Handycock on keinottelija, ja minä saan kovin niukan päivällisen.

Jollen voikaan elämäntarinassani kertoa rohkeista seikkailuista ja urotöistä, ei minulla onneksi ole raskaita rikoksia tunnustettavina; ja jos arvoni lukijan silmissä ei kohoa isänmaani palveluksessa suoritettujen uljuutta ja harrasta alttiutta todistavien tekojen tähden, saatan ainakin vaatia itselleni sitä ansiota, että olen ollut innokas ja sitkeä noudattaessani ammatillista kutsumustani.

Meille kullekin on ylhäältä annettu erilaisia lahjoja, ja vaikka sellainen ihminen, joka rientämättä juoksujalkaa tyytyy kävelemään osakseen tulleen elämän polun loppuun saakka, ei ehkä ehdikään päämäärään yhtä ripeästi, on hänellä se etu, ettei hän perille saapuessaan ole hengästynyt. Tarkoitukseni ei silti ole väittää, ettei elämässäni ole ollut paljon seikkailuja. Tahdon vain vakuuttaa, että olen kaikessa, mitä on tapahtunut, ollut pikemminkin toimettomana kuin toimivana henkilönä ja että jos kerrottavinani on mielenkiintoisia tapauksia, ne eivät varmastikaan ole minun etsimiäni.

Mikäli itse jaksan muistaa ja mikäli osaan eritellä varhaisimpia taipumuksiani, olisin luullakseni kaiken todennäköisyyden mukaan antautunut vaatturin oppiin, jos minun olisi sallittu itse valita oma ammattini; kadehdin näet aina heidän mukavaa asentoaan, josta he näyttivät nauttivan istuessaan työhuoneen pöydällä, ja heidän ylävää paikkaansa, koska he sen nojalla saattoivat katsella alaspäin joutilaita ja toimeliaita ihmisiä, kun näitä yhtenään liikkui heidän editseen sen maaseutukaupungin pääkadulla, jonka läheisyydessä vietin olemassaoloni neljätoista ensimmäistä ikävuotta.

Mutta isälläni, joka oli Englannin kirkon pappi ja jalosukuisen perheen nuorin poika, oli hyvätuloinen toimi ja pikku seikkojen yläpuolelle kohoava sielu, jos kohta hänen pojallaan ei ollut. Ikimuistoisista ajoista on pakanallisena tapana ollut uhrata perheen pahin tyhmyri maamme menestykselle ja meriherruudelle, ja neljäntoista vuoden ikäisenä minut valittiin sellaiseksi uhriksi. Jos tämä tapa on oikeutettu, ei minulla ollut valittamisen syytä. Ei kuulunut ainoatakaan vastustavaa ääntä, kun tämä ehdotus esitettiin kaikille monivivahteisille tädeilleni ja serkuilleni, jotka oli kutsuttu kotiimme viettämään uudenvuoden juhlaa. Minut valittiin ihan yksimielisesti.

Se, että kelpoisuuteni siihen sai niin yksimielisen tunnustuksen ja että isäni samalla silitti kädellään päätäni, imarteli minua, ja minä olin ylpeä, mutta, ikävä kyllä, käsitin asiaa yhtä vähän kuin vasikka, jonka sarvet ovat kullatut ja joka leikitellen pureksii kiehkuran kukkasia, samalla kun kukkakiehkura osoittaa kaikille muille paitsi sille itselleen, mikä kohtalo sitä odottaa. Jopa tunsin – tai olin tuntevinani – hiukan sotilaallista innostusta, ja sieluni silmien editse lipui eräänlainen näky vastaisesta loistosta, jonka taustalla häämöittivät nelivaljakon vetämät vaunut ynnä kulta- ja hopea-astiainen pöytäkalusto.

Ennenkuin kuitenkaan ennätin tätä näkyä eritellä, karkoitti sen mielestäni tuntuva ruumiillinen kipu; sen aiheutti vanhempi veljeni Tom, jonka isäni oli käskenyt niistää kynttilöitä ja joka käytti hyväkseen huomaamattomuuttani pistääkseen palasen vielä kytevää kynttilänsydäntä korvaani.

Mutta koska tarinani ei suinkaan ole lyhyt, en saa kovin lavealti käsitellä sen alkua. Ilmoitan senvuoksi lukijalle, ettei isäni, joka asui Pohjois-Englannissa, katsonut sopivaksi hankkia matkavaruksiani lähimmästä maaseutukaupungista, vaan lähetti minut noin kaksi viikkoa selostamani päätöksen jälkeen Lontooseen postivaunujen ulkoistuimella, antaen mukaani parhaan, pullonvihreän pukuni ja kuusi paitaa. Erehdyksien välttämiseksi merkittiin matkaluetteloon, että minut "piti luovuttaa herra Thomas Handycockille, Saint Clementin kujan neljänteentoista – kyyditys maksettu".

Minun ja perheen muiden jäsenten väliset jäähyväiset olivat hyvin hellät; äitini itki haikeasti, sillä kaikkien äitien lailla hän piti suurimmasta, isälleni lahjoittamastaan tyhmyristä enemmän kuin kaikista muista; sisareni itkivät, koska äitini itki; Tom ulvoi vähän aikaa kaikkia muita äänekkäämmin, koska isäni oli kurittanut häntä sentähden, että hän oli rikkonut neljännen ikkunansa sillä viikolla; ja kaiken sen kestäessä isäni asteli huoneessa edestakaisin kärsimättömästi, koska se pidätti häntä pääsemästä käsiksi päivälliseensä ja hän samoin kuin kaikki oikeaoppineet hengenmiehet piti hyvin itsepintaisesti kiinni ainoasta hänen säädylleen sallitusta aistillisesta nautinnosta.

Vihdoin kiskouduin irti. Olin itkeä tuhertanut silmäni niin punaisiksi ja turvonneiksi, että silmäteriäni tuskin erotti ja kyyneleet sekä lika olivat juovittaneet poskeni uunin marmorista korureunustaa muistuttaviksi. Ennenkuin kohtaus oli lopussa, oli nenäliinani silmien pyyhkimisestä ja nenän niistämisestä likomärkä. Tom-veljeni teki silloin teon, joka tuotti kunniaa hänen sydämensä hyvyydelle, vaihtoi kanssani nenäliinoja, sanoen veljellisen huomaavaisesti:

"Kas tässä, Peter; ota minun nenäliinani! Se on kuiva kuin luu."

Mutta isäni ei malttanut odottaa, että toinen nenäliina suorittaisi tehtävänsä. Hän talutti minut hallin lävitse pihalle, ja pudistettuani kaikkien palvelijain kättä ja suudeltuani kaikkia palvelijattaria poistuin isänkodistani.

Postinkuljettaja saattoi minut siihen paikkaan, josta vaunujen piti lähteä. Toimitettuaan minut turvallisesti sullotuksi kahden lihavan, vanhan naisen väliin ja ahdettuaan matkalaukkuni vaunuihin hän lausui jäähyväiset, ja muutamien minuuttien kuluttua olin matkalla Lontooseen.

Olin liian masentunut pannakseni merkille mitään matkan varrella. Lontooseen saavuttuamme ajettiin Sinisen karjun majataloon (sellaisen kadun varrelle, jonka nimen olen unohtanut). En ollut milloinkaan nähnyt sellaista eläintä enkä kuullut siitä puhuttavankaan; totisesti se näytti aika hirvittävältä, kun sillä vielä oli suu auki ja tavattoman isot hampaat. Vielä enemmän minua ällistytti se havainto, että hampaat ja kaviot olivat puhdasta kultaa. Kukapa tietää, mietin, vaikkapa osuisin jossakin niistä vieraista maista, joissa minun oli määrä käydä, kohtaamaan jonkun tuollaisen peloittavan hirviön ja ampuisin sen? Kuinka hätäisesti valitsisinkaan siitä nuo kallisarvoiset osat ja kuinka riemuisesti kotiin palattuani laskisinkaan ne rakastavan pojan lahjana äitini helmaan! Ja sitten – äitiä muistellessani – kyyneleet tulvahtivat taaskin silmiini.

Ajaja viskasi piiskansa tallirengille ja ohjakset hevosten selkään, laskeutui sitten pukiltaan, huusi minulle: "Kas niin, nuori herra, odotan teitä", nosti pystyyn tikkaat, joita myöten pääsin maahan, kääntyi senjälkeen kantajan puoleen ja virkkoi:

"Bill, sinun pitää viedä tämä nuori herra ja tämä matkalaukku osoitteen mukaiseen paikkaan. – Suvaitkaa muistaa kyytimiestä, sir!"

Lupasin varmasti häntä muistaa, jos hän sitä toivoi, ja poistuin kantajan seurassa kyytimiehen huomauttaessa: "No niin, hänpä on tyhmä – se on varmaa." Saavuin ihan kommelluksitta St. Clementin kujan varrelle; siellä sai kantaja shillingin vaivoistaan palvelijattarelta, joka avasi minulle oven, ja minut opastettiin seurusteluhuoneeseen, jossa jouduin rouva Handycockin seuraan.

Rouva Handycock oli pieni hintelä nainen, joka ei puhunut varsin hyvää englanninkieltä ja joka minusta näytti kuluttavan suurimman osan ajastaan rähisemällä portaiden yläpäästä alakerrassa puuhaileville palvelijoille. Koko sinä aikana, jonka siinä talossa vietin, en kertaakaan nähnyt hänen lukevan kirjaa tai tekevän käsitöitä. Hänellä oli kookas, harmaa papukaija, enkä tosiaankaan osaa sanoa, kumpi heistä kirkui pahemmin – mutta hän oli minua kohtaan hyvin ystävällinen ja kohtelias ja tiedusti minulta kymmenen kertaa päivässä, milloin olin viimeksi kuullut jotakin isoisästäni loordi Privilegestä. Panin merkille, että hän aina kysyi sitä silloin, kun minun ollessani talossa sinne sattui tulemaan vieraita. Ennenkuin olin viipynyt hänen luonansa kymmentä minuuttia, kertoi hän minulle, että hän "jumaloi merimiehiä, sillä he olivat kuninkaansa ja isänmaansa puolustajia ja suojelijoita" ja että "herra Handycock tulisi kotiin kello neljä, jolloin menisimme päivälliselle". Sitten hän hypähti tuoliltaan huutaakseen portaiden yläpäästä keittäjättärelle:

"Jemima, Jemima! Turskat pitääkin keittää eikä paistaa."

"Se ei käy päinsä, rouva", vastasi Jemima. "Ne on kaikki suomustettu ja päällystetty murusilla, ja niiden pyrstö on taivutettu suuhun."

"No niin, vähätpä siitä sitten, Jemima", myönsi emäntä. – "Älkää pistäkö sormeanne papukaijan häkkiin, rakas – se pyrkii olemaan äkäinen vieraille. Herra Handycock tulee kotiin kello neljä, ja sitten saamme päivällistä. Pidättekö turskasta?"

Koska perin kiihkeästi halusin sekä tutustua herra Handycockiin että saada päivällistä, en ollut pahoillani kuullessani portaiden kellon lyövän neljä, jolloin rouva Handycock jälleen ponnahti pystyyn ja kallisti päänsä kaiteen ylitse.

"Jemima, Jemima, kello on neljä!"

"Kuulin sen, rouva", vastasi keittäjätär, heilauttaen paistinpannua niin, että sihinä ja tuoksu kantautuivat seurustelusaliin ja tekivät minut entistäkin nälkäisemmäksi.

Kop, kop, kop!

"Isäntänne on ovella, Jemima", kirkaisi emäntä.

"Kuulen sen, rouva", vakuutti keittäjätär.

"Juoskaa, rakas poika, päästämään herra Handycock sisälle!" kehoitti rouva. "Hän hämmästyy kovasti nähdessään teidät avaamassa ovea."

Juoksin alakertaan, kuten rouva Handycock toivoi, ja avasin ulko-oven. "Kuka pahus te olette?" kiljaisi herra Handycock äreästi. Hän oli noin kuuden jalan mittainen mies, yllään sihiset puuvillakankaiset housut, mutta takki ja liivit olivat mustat; jalassa hänellä oli pitkävartiset saappaat. Menin hieman ymmälle, se minun täytyy tunnustaa, mutta vastasin olevani Simple.

"Vai niin, herra Simple, mutta mitähän isoisänne sanoisi, jos näkisi teidät nyt? Minulla on palvelijoita yllin kyllin avaamaan minulle oven, ja nuorille herrasmiehille sopiva paikka on seurusteluhuone."

"No mutta", virkkoi hänen vaimonsa portaiden yläpäästä, "kuinka voit olla noin äreä? Käskin hänen avata oven valmistaakseni sinulle yllätyksen."

"Ja sinä valmistitkin minulle yllätyksen", tokaisi mies, "kirotulla typeryydelläsi".

Herra Handycockin pyyhkiessä saappaitaan mattoon menin yläkertaan, se minun täytyy tunnustaa, pahasti nolostuneena, koska isäni oli maininnut herra Handycockin olevan hänen pörssivälittäjänsä ja panevan parhaansa tehdäkseen oloni mukavaksi; hän olikin kirjoittanut kirjeen, jossa hän vakuutti sitä ja jonka isäni oli näyttänyt minulle, ennenkuin lähdin kotoa. Palattuani seurustelusaliin rouva Handycock kuiskasi minulle:

"Älkää olko pahoillanne, rakas! Se johtuu vain siitä, että pörssissä on jotakin vialla. Herra Handycock on pahalla tuulella tällä hetkellä."

Niin minäkin arvelin, mutta en vastannut mitään, sillä herra Handycock tuli yläkertaan, harppasi kahdella askeleella seurusteluhuoneen ovelta takan ääreen, käänsi selkänsä siihen päin, nosti takinliepeitään ja alkoi viheltää.

"Oletko valmis syömään päivällistä, rakas?" kysyi emäntä, melkein vapisten.

"Jos päivällinen on valmis syötäväksi. Luullakseni aterioimme tavallisesti kello neljä", ärähti hänen aviomiehensä.

"Jemima, Jemima, viekää ruoka pöytään! Kuuletteko, Jemima?"

"Kyllä, rouva", vastasi keittäjätär, "heti, kun olen vatkannut voin".

Ja rouva Handycock sijoittui jälleen tuoliinsa, tiedustaen:

"No niin, herra Simple, kuinka jaksaa isoisänne, loordi Privilege?"

"Hän voi oikein hyvin, rouva", vastasin ainakin viidennentoista kerran. Mutta päivällinen lopetti tätä huomautusta seuranneen äänettömyyden. Herra Handycock laski takinliepeensä painumaan suoriksi ja lähti alakertaan, jättäen vaimonsa ja minut tulemaan perässä, sittenkun meidän sopisi.

"Suokaa anteeksi, rouva, mikä herra Handycockia vaivaa", tiedustin niin pian kuin mies ehti kuulumattomiin, "kun hän on niin äreä teille?"

"Kas niin, rakas, avioliiton varjopuolia on se, että kun aviomies on huonolla tuulella, vaimo saa varmasti siitä osansa. Herra Handycockin on täytynyt kärsiä rahatappiota pörssissä; silloin hän aina tulee kotiin äreänä. Milloin hän voittaa, on hän iloinen kuin sirkkunen."

"Aiotteko tulla päivälliselle?" karjasi herra Handycock alakerrasta.

"Kyllä, rakas", vastasi emäntä. "Luulin sinun pesevän käsiäsi."

Laskeuduimme ruokasaliin, jossa havaitsimme herra Handycockin jo ahmineen kaksi turskaa ja jättäneen vadille ainoastaan yhden vaimoaan ja minua varten.

"Haluaisitteko pikku kappaleen turskaa, rakas?" virkkoi rouva minulle.

"Sitä ei kannata jakaa", murahti herra happamesti, nosti kalan vadilta omalla veitsellään ja haarukallaan ja pani sen lautaselleen.

"No niin, olen oikein hyvilläni siitä, että pidät niistä", huomautti emäntä säyseästi, kääntyen sitten minun puoleeni ja lisäten: "Saamme vielä herkullista, paistettua vasikanlihaa, rakas."

Vasikanliha ilmestyi pöytään, eikä herra Handycock onneksemme jaksanut ahmia sitä kaikkea. Siitä huolimatta hän otti leijonanosan, leikaten itselleen kaikki ruskettuneet kohdat, ja sysäsi sitten lautasen vaimonsa eteen, jonka piti leikata itselleen ja minulle. En ollut ehtinyt saada suuhuni kahta murusta, ennenkuin herra Handycock pyysi minua nousemaan pöydästä ja noutamaan hänelle sivupöydällä olevan olutkannun. Ajattelin, että jos minun ei sopinut avata ovea, minun ei myöskään sopinut palvella pöydässä – mutta tottelin häntä hiiskumatta mitään.

Päivällisen jälkeen herra Handycock meni kellariin noutamaan viinipulloa.

"Voi, hyväinen aika!" päivitteli hänen vaimonsa. "Hänen on täytynyt menettää rahaa aika paljon – meidän on parasta mennä yläkertaan ja jättää hänet rauhaan; hän on kenties paremmalla tuulella juotuaan pullon portviiniä."

Olin perin hyvilläni päästessäni pois, ja kun olin kovin väsynyt, paneuduin nukkumaan nauttimatta teetä, sillä rouva Handycock ei rohjennut valmistaa sitä, ennenkuin hänen puolisonsa tulisi yläkertaan.

TOINEN LUKU

Vaatteiden hankkiminen mahdollisimman nopeasti – Minun onnekseni herra Handycock on tänään keinottelija, ja minä saan oikein hyvästi ruokaa – Lähden Portsmouthiin – Vaunujen taka-istuimella kohtaan merimiehen – Väkijuomat ovat verhonneet hänet valeasuun, mutta se ei ole ainoa tällä matkalla läheisyyteeni osuva valeasu.

Seuraavana aamuna herra Handycock näkyi olevan jonkun verran paremmalla tuulella. Hän kutsutti luoksensa vaatturin, joka valmisti liinavaatteita kadeteille ynnä muille "mahdollisimman nopeasti" ja käski hänen valmistaa minulle vaatetarpeet, jotka välttämättä tarvittiin jo seuraavaksi päiväksi, koska ne muutoin jäisivät hänelle, lisäten, että minulle jo oli varattu paikka Portsmouthiin lähtevissä postivaunuissa.

"Mutta, sir", huomautti mies, "pelkään – niin kovin lyhyessä ajassa –"

"Tehän ilmoitatte valmistavanne 'mahdollisimman lyhyessä ajassa'", tokaisi herra Handycock sellaisen henkilön itsevarmaan ja määräävään tapaan, joka pystyy oikaisemaan toisten lausuntoja omilla väitteillään. "Jollette halua ryhtyä tähän työhön, ottaa sen joku muu."

Tämä vaiensi miehen vastaväitteet; hän lupasi tehdä vaatteet, otti minusta mitat ja poistui, ja pian senjälkeen lähti myöskin herra Handycock kotoa.

Isoisäni ja papukaija ynnä rouva Handycock, joka aprikoi, kuinka paljon rahaa hänen puolisonsa oli menettänyt, ja portaiden päähän juosten puheli keittäjättärelle, saivat päivän kulumaan aika hyvin kello neljään saakka: silloin, kuten edellisenä päivänäkin, rouva Handycock kirkaisi, keittäjätär kirkaisi, papukaija kirkaisi, herra Handycock koputti ovelle, ja hänet päästettiin sisälle – mutta ovea avaamassa en ollut minä. Hän nousi yläkertaan tuovat portaat kolmella harppauksella ja seurusteluhuoneeseen ehdittyään huudahti:

"No niin, Nancy, rakkaani, miten voit?" Kumartuen sitten vaimonsa puoleen hän pyysi: "Anna minulle suukko, tyttö-kulta! Olen nälkäinen kuin metsämies. Herra Simple, kuinka voitte? Toivottavasti on aamupäivänne kulunut miellyttävästi. Minun täytyy pestä käteni ja vaihtaa saappaani, rakas; eihän minun sovi istuutua pöytään seuraanne tässä asussa. No niin, Polly, mitäs kuuluu?"

"Olen hyvilläni siitä, että sinun on nälkä, rakas; olen varannut sinulle niin maukkaan päivällisen", virkkoi hänen vaimonsa koko kasvot hymyssä. "Jemima, viekää ruoka pöytään vikkelästi – herra Handycockilla on kova nälkä."

"Kyllä, rouva", lupasi keittäjätär, ja rouva Handycock seurasi puolisoaan samassa kerroksessa olevaan makuuhuoneeseen auttaakseen häntä peseytymään. "Tulimmainen, Nancy, petettiinpä osakehuijareita sievästi", sanoi herra Handycock, kun istuuduimme pöytään.

"Oi, siitä olen niin iloissani!" vastasi hänen vaimonsa, hihittäen; ja niin hän luullakseni olikin; mutta sen syytä en käsittänyt.

"Herra Simple", kysyi isäntä, "sallitteko minun tarjota teille hiukan kalaa?"

"Jollette itse halua sitä kaikkea", vastasin kohteliaasti.

Rouva Handycock rypisti otsaansa ja ravisti päätänsä minulle miehensä nostaessa kalaa lautaselleni.

"Kyyhkyläiseni, palanen kalaa?"

Tänään saimme molemmat osamme, enkä koskaan ole nähnyt kohteliaampaa miestä kuin herra Handycock nyt oli. Hän laski pilaa vaimonsa kanssa, pyysi minua ryyppäämään viiniä kanssansa kahdesti tai kolmesti, haasteli isoisästäni; lyhyesti sanoen, meillä oli sangen hupainen ilta.

Seuraavana aamuna saapuivat kaikki vaatteeni, mutta herra Handycock, joka yhä vieläkin oli hyvällä tuulella, huomautti, ettei hän sallisi minun matkustaa yöllä, vaan että minun pitäisi nukkua yöni heidän luonansa ja lähteä seuraavana aamuna. Niin teinkin, lähdin kello kuusi aamulla ja olin ennen kahdeksaa saapunut Torninorsun majataloon, jonka edustalle pysähdyimme neljännestunniksi. Katsellessani kilpeä, johon oli maalattu mainittu eläin torni selässään ja pitäen näkemääni Alnwickin tornia tuon kantamuksen koon ja painon oikeana arvioimisperusteena ja koettaessani laajentaa ajatuksiani kyetäkseni käsittämään norsun tyrmistävää ruhoa havaitsin väkeä kerääntyneen kadunkulmaan. Tiedustin vieressäni istuvalta, ruudukkaiseen ylämaalaisvaippaan puetulta herrasmieheltä, eikö siellä ollut jotakin tuiki tavatonta, kun se oli vetänyt puoleensa niin paljon ihmisiä, ja hän vastasi:

"Ei kovinkaan tavatonta, sillä siellä on vain juopunut merimies."

Nousin vaunun takaosassa olevalta istuimeltani nähdäkseni hänet, sillä se oli minulle uusi näky ja kiihoitti uteliaisuuttani, kun hän hämmästyksekseni hoippui pois väkijoukosta ja vannoi lähtevänsä Portsmouthiin. Hän kapusi vaununpyörän varassa istumaan viereeni. Luultavasti tuijotin häneen aika paljon, sillä hän tokaisi minulle:

"Mitä te töllistelette, nuori nallikka? Mielittekö pyydystää kärpäsiä vai ettekö ole milloinkaan ennen nähnyt kallellaan purjehtivaa miekkosta?"

Vastasin, etten ollut eläissäni käynyt merellä, mutta että aioin sinne mennä.

"No niin, sittenpä olettekin kuin karhunpentu; kaikki surunne ovat edessäpäin – siinä kaikki, ystäväiseni", virkkoi hän. "Jouduttuanne laivaan saatte osaksenne apinankohtelua – enemmän potkuja kuin puolipennysiä. Kuulkaahan, juomankantaja, tuokaa meille vielä tuoppi olutta!"

Majatalon tarjoilija, jonka hoidossa vaunut olivat, toi oluen, josta merimies joi puolet, viskaten toiset puolet tarjoilijan kasvoille ja sanoen sitä tarjoilijan "osaksi" sekä tiedustaen sitten oluen hintaa. Tarjoilija oli hyvin kiukkuisen näköinen, mutta näytti pelkäävän merimiestä liiaksi virkkaakseen mitään ja ilmoitti hinnaksi neljä pennyä. Merimies veti taskustaan kourallisen seteleitä, joiden seassa oli kulta-, hopea- ja kuparikolikoita, mutta hänen valikoidessaan rahaa maksaakseen tarjoilijalle hoputti malttamaton ajaja vaunut liikkeelle.

"Kas näin sitä livistetään", huudahti merimies ja työnsi kaikki rahat housuntaskuunsa. "Sellaisia temppuja opitte tekemään, vekkuli, ennenkuin olette ollut mukana kahdella risteilyllä."

Tällä välin vieressäni istuva, ruudukkaiseen vaippaan puettu herrasmies poltteli sikaariaan hiiskumatta sanaakaan. Aloin keskustella hänen kanssaan ammatistani ja kysyin, eikö sitä ollut kovin vaikea oppia.

"Oppiako?" hoilotti merimies, sekaantuen puheeseemme. "Ei; sen oppiminen voi olla hankalaa sellaisille karkeille merimiehille kuin minulle; mutta te olette kai merikadetti, eikä heidän tarvitse oppia paljoakaan; kyllä he selviävät viikkoläksyistään ja kävelevät sitten edestakaisin kädet taskuissa. Teidän pitää oppia puremaan tupakkaa, juomaan grogia ja nimittämään kissaa vintiöksi, ja sitten tiedätte kaikki, mitä merikadetin nykyisin odotetaan tietävän. Enkö olekin oikeassa, sir?" sanoi merimies, vedoten ruutuvaippaiseen herrasmieheen. "Käännyn teidän puoleenne, koska asustanne näen, että olette meriväkeä. Pyydän anteeksi, sir", jatkoi hän, koskettaen hattuaan; "toivottavasti en ole loukannut".

"Pelkään teidän osanneen melkein oikeaan, hyvä miekkonen", vastasi herrasmies.

Sitten humalainen rupesi keskustelemaan hänen kanssansa ja kertoi saaneensa lopputilin Audacious-laivasta. Portsmouthissa ja tulleensa Lontooseen tuhlaamaan rahojaan laivakumppaneittensa kanssa; mutta edellisenä päivänä hän oli huomannut erään juutalaisen Portsmouthissa myyneen hänelle viidestätoista shillingistä kultaisen sinetin, joka osoittautui kupariseksi; nyt hän oli palaamassa Portsmouthiin iskeäkseen juutalaisen silmät mustiksi tämän konnuuden tähden, ja sen tehtyään hän lähtisi takaisin laivakumppaneittensa luokse, jotka joisivat hänen retkensä menestykseksi Pullokukon ravintolassa St. Martinin kujan varrella hänen paluuseensa saakka.

Ruutuvaippainen herrasmies kehui hyvin kovasti hänen päättäväisyyttään, sillä hän sanoi, että "vaikkakin matka Portsmouthiin ja sieltä takaisin maksaisi kaksi kertaa niin paljon kuin kultainen sinetti, sen tekeminen voi kuitenkin osoittautua kannattavaksi". Minä en ymmärtänyt hänen tarkoitustaan.

Joka kerta, kun vaunut seisahtuivat, pyysi merimies lisää olutta ja viskasi aina lopun, jota hän ei jaksanut juoda, sen miehen kasvoille, joka oli juoman hänelle tuonut, juuri vaunujen lähtiessä liikkeelle ja paiskasi sitten tinatuopin maahan miehen nostettavaksi. Hän humaltui yhä pahemmin joka taipaleella, ja vetäessään Portsmouthin edellisessä pysähdyspaikassa rahat taskustaan hän ei löytänyt hopeakolikoita, minkä vuoksi hän antoi tarjoilijalle setelin, pyytäen miestä vaihtamaan sen. Tarjoilija rypisti setelin, pisti sen taskuunsa ja antoi sitten merimiehelle yhden punnan setelin mukaiset vaihtorahat; mutta ruutuvaippainen herrasmies oli pannut merkille, että merimies oli antanut viiden punnan setelin, ja vaati tarjoilijaa ottamaan sen esille ja antamaan oikean määrän rahaa takaisin. Merimies otti rahat, jotka tarjoilija ojensi hänelle pyydellen anteeksi, vaikka hän punastuikin hyvin pahasti, kun hänen kepposensa tuli ilmi.

"Pyydän totisesti anteeksi", vakuutti hän uudelleen, "se oli pelkkä erehdys", minkä jälkeen merimies paiskasi tinatuopin tarjoilijan päähän, lausuen:

"Minä myöskin pyydän teiltä totisesti anteeksi."

Ja hän iski tuopin niin rajusti, että se litistyi päätä vasten, jolloin mies vaipui tajuttomana maantielle. Ajaja hoputti hevoset liikkeelle, enkä ole koskaan kuullut, kuoliko mies vai eikö.

Vaunujen lähdettyä liikkeelle merimies silmäili ruutuvaippaista herrasmiestä minuutin tai pari ja virkkoi senjälkeen:

"Ensiksi teihin katsahtaessani pidin teitä lomalla olevana upseerina; mutta kun nyt näin teidän pitävän niin tarkasti silmällä pennosia, on mielipiteeni se, että olette köyhä skotlantilais-pahus, kenties jonkun kauppa-aluksen toinen perämies. Kas tuossa puolikruununen palveluksestanne – antaisin teille enemmän, jos luulisin teidän kuluttavan sen."

Herrasmies nauroi ja otti puolikruunusen, jonka hän, kuten huomasin, myöhemmin antoi harmaapäiselle kerjäläiselle Portsdown-kunnaan juurella. Tiedustin häneltä, kuinka pian olisimme Portsmouthissa; hän vastasi meidän parhaillaan olevan rajoilla; mutta en nähnyt rajoja, ja minua hävetti paljastaa tietämättömyyttäni. Hän kysyi minulta, mihin laivaan aioin mennä. En muistanut laivan nimeä, mutta mainitsin sen olevan maalatun vaunussa olevan arkkuni kupeeseen; muistin vain sen, että nimi oli ranskalainen. "Eikö teillä ole kapteenille osoitettua suosituskirjettä?" kysyi hän.

"Kyllä minulla on", vastasin ja vedin esille taskukirjani, jonka välissä se kirje oli. "Kapteeni Savage, hänen majesteettinsa sotalaiva Diomede", jatkoin lukien hänelle osoitteen.

Ällistyksekseni hän alkoi perin kylmäverisesti aukaista kirjettä, mutta huomattuani, mitä hän mieli tehdä, sieppasin sen heti pois häneltä, lausuen samalla mielipiteenäni, että se oli rikos kunnian vaatimuksia vastaan ja ettei hän mielestäni ollut herrasmies. "Ihan kuten haluatte, nuorukainen", vastasi hän. "Muistakaa se väitteenne, etten ole herrasmies."

Hän kietoi vaippansa ympärilleen eikä hiiskunut enää mitään; enkä ollut vähääkään hyvilläni siitä, että olin saanut hänet tuppisuuksi päättäväisellä käytökselläni.

KOLMAS LUKU

Minut tehdään pelokkaaksi Sinisten patsaiden majatalossa – Ympärilläni on humalaisia, ja pian olen itsekin päissäni; vihdoin humala minut nujertaa – Menen tervehdyskäynnille kapteenini luokse ja huomaan jo aikaisemmin saaneeni ilon tutustua häneen – Heti pulasta päästyäni uuteen pinteeseen.

Pysähdyttyämme tiedustelin kyytimieheltä parasta majataloa. Hän vastasi, että "Sinisten patsaiden ravintolaan merikadetit jättävät matka-arkkunsa, tilaavat siellä teetä ja paahdettuja voileipiä ja joskus unohtavat aamiaistensa maksamisen". Niin sanoessaan hän nauroi, ja arvelin hänen laskettelevan minulle pilaa; mutta hän osoitti kahta isoa, sinistä, vaunutoimiston naapuritalon ovenpielissä olevaa patsasta ja kertoi kaikkien kadettien käyttävän sitä ravintolaa. Sitten hän pyysi minua muistamaan kuskia, mikä, kuten minulle oli tähän mennessä selvinnyt, vihjaisi, että minun pitäisi muistaa antaa hänelle shillingin kolikko. Tein sen ja senjälkeen menin majataloon. Kahvilahuone oli täynnä kadetteja, ja koska kiihkeästi halusin saada matka-arkkuni, kysyin eräältä heistä, tiesikö hän, milloin tavararattaat saapuisivat.

"Odotatteko niiden mukana äitiänne?" tokaisi hän. "En toki! Mutta odotan kadetinasuani – tämä pullonvihreä puku on ylläni vain siihen saakka, kunnes se saapuu."

"Entä saanko kysyä, mihin alukseen aiotte?"

"Die-a-maidiin – kapteeni Thomas Kirkwall Savage."

"Diomedeen – kuulehan, Robinson, eivätkö juuri sen fregatin kadetit saaneet neljä tusinaa miestä kohti sentähden, etteivät olleet selvittäneet viikkotilejään lauantaina?"

"Ihan varmasti", vakuutti toinen. "Ja antoihan kapteeni tuonnoittain eräälle nuorelle miekkoselle viisi tusinaa tulipunaisen kellonnauhan käyttämisestä."

"Hän on koko laivaston pahin raakalainen", jatkoi edellinen. "Viime risteilynsä aikana hän annatti raippoja koko ylihangan vahtimiehistölle, koska laiva purjehti ainoastaan yhdeksän solmuvälin nopeudella."

"Hyväinen aika!" päivittelin. "Sitten on peräti surkeata, että minä joudun hänen komennettavakseen."

"Säälin teitä, kautta sieluni: teidät uuvutetaan kuoliaaksi, sillä laivassa on nyt jäljellä vain kolme kadettia – kaikki muut karkasivat. Eikö totta, Robinson?"

"Heitä on nyt jäljellä ainoastaan kaksi, sillä Matthews-parka kuoli väsymyksestä. Hänen oli pakko tehdä työtä kaiket päivät ja olla vahdissa yökaudet kuuden viikon aikana, ja eräänä aamuna hänet tavattiin virumassa kuolleena arkullaan."

"Jumala sieluani armahtakoon!" huudahdin. "Mutta maissa kuitenkin väitetään, että hän on perin ystävällinen kadettejaan kohtaan."

"Niin", myönsi Robinson, "hän levittää sellaista huhua kaikkialle. Pankaa merkille: kun nyt menette ensi kerran hänen luokseen ja ilmoitatte tulevanne hänen laivaansa, lausuu hän olevansa hyvin iloinen saadessaan tutustua teihin ja toivovansa omaistenne voivan hyvin – ja sitten hän kehoittaa teitä menemään laivaan perehtymään tehtäviinne. Senjälkeen on kaikki selvää. Muistakaahan, mitä olen sanonut, ja katsokaa, eikö se osoittaudu todeksi! Ja nyt istuutukaa joukkoomme ja juokaa lasi grogia; se pitää teitä rohkeana."

Nämä kadetit kertoivat minulle niin paljon kapteenistani ja hänen harjoittamastaan julmuudesta, että minua alkoi epäilyttää, eikö minun olisi parasta lähteä jälleen kotiin. Kun tiedustin heidän mielipidettään, sanoivat he, että jos niin tekisin, pidettäisiin minua sotilaskarkurina ja minut hirtettäisiin, että minun olisi viisainta pyytää häntä ottamaan vastaan muutamia kannuja rommia, sillä hän oli perin mieltynyt grogiin, ja että sitten ehkä olisin hänen suosiossaan niin kauan kuin rommia riittäisi.

Ikäväkseni minun täytyy todeta, että kadetit laittoivat minut aikamoiseen humalaan sinä iltana. En muista, miten jouduin vuoteeseen, mutta sieltä löysin itseni seuraavana aamuna hirvittävän päänsäryn vaivaamana, perin sekavasti muistaen, mitä oli tapahtunut. Olin hyvin pahoillani siitä, että olin niin pian unohtanut vanhempieni neuvot, ja vannoin parhaillaan, etten enää milloinkaan olisi niin tyhmä, kun sisälle astui se kadetti, joka oli edellisenä iltana ollut niin hyväntahtoinen minua kohtaan.

"Kas niin, herra Pullonvihreä", hoilotti hän, otaksuttavasti vihjaten vaatteitteni väriin, "nouskaa pystyyn ja pitäkää puolenne! Kapteenin veneenpäällikkö odottaa teitä alakerrassa. Olettepa, tulimmainen, hauskassa pinteessä eilisiltaisen temppunne tähden!"

"Eilisiltaisen temppuni!" kummastelin ällistyneenä. "Mitä? Tietääkö kapteeni minun olleen päissäni?"

"Mielestäni te teatterissa ollessanne huolehditte pirullisen hyvin siitä, että hän sai siitä tiedon."

"Teatterissa! Olinko teatterissa?"

"Varmasti olitte. Panimme parhaamme estääksemme teitä, mutta te lähditte, vaikka olitte yhtä humalassa kuin Davidin emäsika. Kapteeninne oli siellä amiraalin tyttärien seurassa. Nimititte häntä tyranniksi ja napsautitte hänelle sormianne. Mitä, ettekö muista? Sanoitte hänelle, ettette välittänyt hänestä rahtuakaan."

"Voi, herrainen aika, herrainen aika! Mitä minun pitää tehdä? Mitä minun pitää tehdä?" valitin onnettomana. "Äitini varoitti niin hartaasti minua kavahtamaan väkijuomia ja huonoa seuraa."

"Huonoa seuraa, nulikka – mitä sillä tarkoitatte?"

"Oi, en erikoisesti viitannut teihin."

"Sitä toivoisin! Mutta ystävänä neuvoisin teitä laittautumaan niin pian kuin suinkin George-ravintolaan kapteeninne puheille, sillä kuta kauemmin viivytte poissa, sitä pahempi teille. Joka tapauksessa ratkaistaan, ottaako hän teidät vastaan vai eikö. Onneksenne ette ole laivan kirjoissa. Kas niin, joutukaa! Veneenpäällikkö on jo mennyt."

"Onnekseni en ole laivan kirjoissa", kertasin murheellisesti. "Mutta nyt muistan kapteenin kirjoittaneen isälleni merkinneensä minut kirjoihin."

"Kautta kunniani, olen siitä pahoillani – totisesti hyvin pahoillani", vastasi kadetti; ja hän poistui huoneesta niin vakavan näköisenä kuin onnettomuus olisi kohdannut häntä itseään.

Nousin vuoteesta pää raskaana ja sydän vielä raskaampana ja heti pukeuduttuani kysyin tietä George-ravintolaan. Otin suosituskirjeeni mukaani, vaikka pelkäsinkin siitä olevan kovin vähän apua. Sinne saavuttuani tiedustin ääni vapisevana, majailiko siellä Diomede-laivan kapteeni Thomas Kirkwall Savage. Tarjoilija vastasi kapteenin olevan aamiaispöydässä kapteeni Courtneyn seurassa, mutta tarjoutui ilmoittamaan kapteenille nimeni. Sanoin sen hänelle, ja minuutin kuluttua hän palasi, kehoittaen minua menemään kapteenin puheille. Oi, kuinka sydämeni jyskyttikään! En ole ikinäni muulloin ollut niin peloissani – luulin kaatuvani portaille. Kahdesti yritin astua huoneeseen, mutta kummallakin kerralla jalkani pettivät. Vihdoin pyyhin hien otsaltani, pinnistin voimiani epätoivoisesti ja astuin sisälle.

"Herra Simple, olen iloinen saadessani tutustua teihin", lausui ääni.

Olin pitänyt päätäni kumarassa, sillä minua peloitti katsoa häneen, mutta ääni oli niin ystävällinen, että rohkaisin mieleni; ja kun katsahdin eteenpäin, istuikin edessäni olkaimilla varustetussa virka-asussaan ja miekka kupeellaan se ruutuvaippainen matkustaja, joka oli halunnut avata kirjeeni ja jolle olin vasten kasvoja sanonut, että hän ei ollut herrasmies.

Olisin voinut luulla kuolevani, kuten toinen kadetti oli kuollut arkulleen. Olin juuri vaipumaisillani polvilleni pyytääkseni armoa, kun kapteeni huomasi hämminkini, purskahti nauramaan ja virkkoi:

"Tunnetteko siis minut taaskin, herra Simple? No niin, älkää olko levoton! Teitte velvollisuutenne mukaisesti, kun ette sallinut minun avata kirjettä, koska otaksuitte minua joksikin toiseksi henkilöksi, ja sillä edellytyksellä olitte ihan oikeassa sanoessanne minulle, etten ollut herrasmies. Pidän arvossa käyttäytymistänne. Ja istuutukaa nyt haukkaamaan aamiaista!"

"Kapteeni Courtney", ilmoitti hän toiselle pöydässä olevalle kapteenille, "tämä on eräs nuorista upseerikokelaistani; hän astuu nyt palvelukseen. Olimme eilen matkustajina samoissa postivaunuissa." Sitten hän kertoi sattuneen selkkauksen, jolle he molemmat nauroivat sydämensä pohjasta.

Nyt rohkeuteni hiukan elpyi – mutta vielä oli jäljellä teatterijuttu, ja arvelin, ettei hän ehkä ollut tuntenut minua. Pian kuitenkin levottomuuteni huojentui, kun toinen kapteeni tiedusti: "Olitko eilen illalla teatterissa, Savage?"

"En; olin päivällisellä amiraalin luona; niistä tytöistä ei pääse eroon, he ovat niin miellyttäviä."

"Minusta melkein tuntuu, että sinä olet hieman – ihastunut sille suunnalle."

"En ole, kunniasanallani! Saattaisin olla, jos minulla olisi aikaa ottaakseni selkoa kenestä heistä pidän enimmin, mutta laivani on nykyään vaimoni ja ainoa vaimo, jonka aion ottaa, kunnes minut pannaan syrjään."

No niin, mietin, jollei hän ollut teatterissa, en minä ollut voinut loukata häntä. Kunpa minun nyt vain sopisi lahjoittaa hänelle rommi ja saavuttaa hänen ystävyytensä.

"Kuulkaahan, herra Simple, miten isänne ja äitinne voivat?" kysyi kapteeni.

"Oikein hyvin, kiitoksia, sir, ja he käskivät minun tuoda teille kunnioittavan tervehdyksensä."

"Olen heille kiitollinen. Nyt on mielestäni sitä parempi, kuta pikemmin menette laivaan perehtymään tehtäviinne." (Ihan kuten kadetti ennusti – ihan samat sanat, ajattelin – siispä kaikki on totta – ja aloin taaskin vapista.)

"Tahtoisin antaa teille pienen neuvon", jatkoi kapteeni. "Ensinnäkin totelkaa ylempiä upseerejanne empimättä; minun asiani eikä teidän asianne on ratkaista, onko määräys oikeutettu vai eikö. Toiseksi älkää milloinkaan kiroilko älkääkä juoko väkijuomia. Kiroileminen on epäsiveellistä eikä sovi herrasmiehelle; juominen on ruma tapa, joka ottaa miehen valtoihinsa. Minä itse en koskaan kajoa väkijuomiin ja toivon myöskin komennuksessani olevien nuorten herrasmiesten niistä pidättyvän. Nyt saatte mennä ja heti virka-asujenne saavuttua ilmoittautunette laivaan. Ja koska yhdessä matkustaessamme sain hieman tutustua luonteeseenne, sallikaa minun varoittaa teitä, ettette tällä välin olisi ensi näkemältä liian avomielinen kohtaamillenne ihmisille, sillä muutoin saatatte joutua varomattomuuksiin. Näkemiin!"

Syvään kumarrettuani poistuin huoneesta hyvilläni siitä, että olin niin helposti selviytynyt, kuten näytti, peräti sekavista vaikeuksista, mutta mieleni oli hämmennyksissä kadetin vakuutuksien johdosta, jotka niin suuresti poikkesivat kapteenin puhetavasta ja käytöksestä. Sinisten patsaiden majataloon saavuttuani tapasin kaikki kadetit kahvilahuoneessa ja kerroin heille kaikki, mitä oli tapahtunut. Lopetettuani kertomukseni he purskahtivat nauramaan ja sanoivat vain laskeneensa minulle leikkiä.

"No niin", virkoin sille heistä, joka oli käynyt luonani aamulla, "te nimittänette sitä pilaksi, mutta minä nimitän sitä valehtelemiseksi".

"Suokaa anteeksi, herra Pullonvihreä, vihjaatteko minuun?"

"Kyllä, teihin vihjaan", myönsin.

"Sitten, sir, herrasmiehenä vaadin hyvitystä. Tulimmainen! Kuolema mieluummin kuin häväistys, hemmetti!"

"En kieltäydy", vastasin, "vaikka mieluummin olisinkin ollut sekaantumatta kaksintaisteluun; isäni varoitti minua siitä, kehoittaen minua, mikäli mahdollista, välttämään sitä, koska se on uhmailua Luojaa vastaan; mutta käsittäen, että minun täytyy säilyttää upseerinmaineeni tahrattomana, hän antoi luvan toimia oman harkintani mukaan, jos kovaksi onnekseni milloinkaan joutuisin sellaiseen pulmaan".

"No niin, emme halua kuulla isänne saarnaa toistettuna", tokaisi kadetti (olin näet maininnut heille, että isäni oli pappi). "Asia koskee yksinkertaisesti sitä, suostutteko taistelemaan vai ettekö."

"Eikö sitä voitaisi järjestää muulla tavalla?" pisti eräs toinen väliin. "Eikö herra Pullonvihreä suostu peruuttamaan sanojaan?"

"Nimeni on Simple, sir, eikä Pullonvihreä", vastasin. "Ja koska hän puhui perättömiä, en peruuta sanojani."

"Siispä täytyy asian jatkua", virkkoi kadetti. "Robinson, olen sinulle kiitollinen, jos suostut tulemaan sekundantikseni."

"Tämä on vastenmielinen juttu", vastasi toinen, "kun olet niin hyvä ampuja; mutta koska sitä pyydät, en kieltäydy. Herra Simplellä ei luullakseni ole ystävää."

"Kyllä, kyllä hänellä on", lausui muuan toinen kadetti. "Hän on sisukas miekkonen, ja minä rupean hänen sekundantikseen."

Sitten sovittiin, että kohtaisimme toisemme seuraavana aamuna ja käyttäisimme pistooleja. Olin sitä mieltä, ettei minun upseerina ja herrasmiehenä hevin sopinut kieltäytyä; mutta olin hyvin onneton. En ollut vielä kolmea päivää ollut omissa hoivissani, ja olin ehtinyt olla humalassa ja nyt joutuisin kaksintaisteluun. Menin huoneeseeni, kirjoitin pitkän kirjeen äidilleni ja panin siihen kiharan hiuksiani; ja vuodatettuani muutamia kyyneliä ajatellessani, kuinka murheelliseksi hän tulisi, jos kaatuisin, lainasin raamatun tarjoilijalta ja luin sitä loppupäivän.

NELJÄS LUKU

Koleana aamuna, ennen aamiaista, minua opetetaan kestämään ampumista ja siten todistamaan olevani rohkea – Myöskin aamiaisen jälkeen annan näytteen uljuudestani – Näytteeni saa osakseen nuhdetta – Nainen kaikkien pahojen kujeiden syynä – Toisen tähden menetän vapauteni ja toisen tähden rahani.

Kun aloin seuraavana aamuna herätä, en jaksanut käsittää, mikä painoi rintaani kuin taakka, mutta noustuani vuoteesta ja koottuani hajanaiset ajatukseni muistin, että tunnin tai parin kuluttua ratkaistaisiin, olisinko elossa enää päivääkään. Hartaasti rukoiltuani päätin mielessäni, etten ottaisi toisen ihmisen verta omalletunnolleni, vaan laukaisisin pistoolini ilmaan. Ja tehtyäni sen päätöksen en enää tuntenut sellaista levottomuutta kuin aikaisemmin.

Ennenkuin olin ennättänyt pukeutua, astui huoneeseeni se kadetti, joka oli tarjoutunut sekundantikseni, ilmoittamaan, että asia ratkaistaisiin majatalon takaisessa puutarhassa, että vastustajani oli oikein hyvä ampuja ja että minun täytyi olla valmis saamaan siipeeni tai kupuuni.

"Mitä merkitsee siipeen tai kupuun saaminen?" kysyin. "En ole kertaakaan ollut mukana kaksintaistelussa enkä edes eläissäni laukaissut pistoolia."

Hän selitti tarkoituksensa; siipeen saaminen merkitsi, että kuula osui käsivarteen tai jalkaan, kun taas kupuun saaminen merkitsi, että kuula lävisti vartalon. "Mutta", lisäsi hän, "onko mahdollista, ettette ole kertaakaan ollut kaksintaistelussa?"

"Se on totta", vakuutin. "En ole vielä viisitoistavuotias."

"Ette viisitoistavuotias! Ja minä kun luulin teitä ainakin kahdeksantoista ikäiseksi." (Mutta minä olinkin hyvin kookas ja vankka ikäisekseni, ja yleensä minua luultiin vanhemmaksi kuin oikeastaan olin.)

Pukeuduin ja seurasin sekundanttiani puutarhaan, jossa tapasin kaikki kadetit ja joitakuita majatalon tarjoilijoita. He kaikki näyttivät perin hilpeiltä, ikäänkuin toisen ihmisen henki olisi tuiki merkityksetön. Sekundantit puhelivat vähän aikaa syrjässä muista ja mittasivat sitten välimatkan, joka oli kaksitoista askelta. Senjälkeen sijoituimme paikoillemme. Luultavasti kalpenin, sillä sekundanttini tuli luokseni ja kuiskasi, etten saisi pelätä. Vastasin, etten pelännyt, vaan että se hetki oli minusta kammottava. Sitten tuli luokseni vastustajani sekundantti tiedustamaan, haluaisinko pyytää anteeksi; kieltäydyin kuten aikaisemminkin. Kummallekin meistä ojennettiin pistooli, ja sekundanttini näytti minulle, miten minun piti vetää liipaisinta. Sovittiin niin, että lausutun merkin jälkeen meidän piti ampua yhtaikaa.

Olin varma siitä, että haavoittuisin, jollen saisi surmaani, ja suljin silmäni laukaistessani pistoolini ilmaan. Päätäni huimasi ja luulin kuulan osuneen minuun, mutta onneksi ei niin ollut käynyt. Pistoolit panostettiin uudelleen, ja ammuimme toistamiseen.

Sitten sekundantit sekaantuivat välittämään ja ehdottivat, että pudistaisimme toistemme kättä, minkä tein ilomielin, sillä mielestäni oli ihme pelastanut henkeni. Palasimme kaikki kahvilasaliin ja istuuduimme syömään aamiaista. Sitten pöytäkumppanini kertoivat kaikki kuuluvansa saman laivan miehistöön kuin minäkin ja olevansa iloisia nähtyään, että minä pystyin kestämään ampumista, sillä kapteeni oli kauhea miekkonen pujahtelemaan vihollispatterien editse.

Seuraavana päivänä saapui matka-arkkuni tavaravankkureissa, ja minä riisuin yltäni "pullonvihreäni" ja pukeuduin virka-asuuni. Minulla ei ollut pystyreunaista hattua eikä tikaria, koska herra Handycockin käyttämässä liikkeessä ei ollut sellaisia tavaroita ja oli sovittu, että hankkisin ne Portsmouthista. Hintoja kysellessäni sain tietää niiden maksavan enemmän kuin taskussani oli rahaa, minkä vuoksi revin ennen kaksintaistelua äidilleni kirjoitetun kirjeen ja sepitin uuden, pyytäen rahalähetystä ostaakseni tikarin ja pystyreunaisen hatun.

Senjälkeen lähdin kävelemään puettuna virka-asuuni ja olin aika ylpeä, se minun täytyy tunnustaa. Nyt olin upseeri hänen majesteettinsa palveluksessa, en tosin kovinkaan korkea-arvoinen, mutta sittenkin upseeri ja herrasmies; ja vannoin kannattavani upseerinmainetta, vaikka minua pidettiinkin perheemme pahimpana tyhmyrinä.

Saavuttuani Sally-satamaksi nimitetyn paikan kohdalle katsoi nuori, hyvin sievästi puettu nainen minuun aika tiukasti ja virkkoi:

"No, kadetti, onko mieli hyvä ja onko maallinen puoli kunnossa?"

Minua ällistytti tämä kysymys ja vielä enemmän se, että siitä tuntui kuvastuvan harrastusta minun asioitani kohtaan. Vastasin:

"Kiitoksia, minulla on kaikki kunnossa; kiusaa ei ole mistään."

Hän naurahti ja kysyi, haluaisinko saattaa hänet kotiin ja syödä aamiaista hänen seurassaan. Hämmästyin tästä kohteliaasta tarjouksesta, jonka vaatimattomuudessani katsoin johtuneen pikemminkin virka-asustani kuin omista ansioistani, ja kun en ollut lainkaan halukas torjumaan näin imartelevaa ehdotusta, sanoin, että olisin perin onnellinen saadessani tehdä hänen mielikseen. Muuten uskoin, että minun sopi tarjota hänelle käsivarteni, johon hän tarttui, ja yhdessä lähdimme High-katua pitkin kävelemään hänen kotiinsa.

Ehdittyämme amiraalin asunnon kohdalle huomasin kapteenini, jonka seurassa oli kaksi amiraalin tyttäristä. Olin aika ylpeä voidessani näyttää hänelle, että minulla oli naispuolisia tuttavia kuten hänelläkin, ja sivuuttaessani hänet suojeluksessani olevan nuoren naisen rinnalla nostin hattuani ja kumarsin syvään. Kummastuksekseni hän ei ainoastaan jättänyt vastaamatta tervehdykseeni, vaan myöskin katsoi minuun hyvin tuimasti. Päättelin, että hän oli kovin ylpeä mies eikä halunnut amiraalin tyttärien otaksuvan hänen tuntevan kadetteja ulkonäöltä; mutta en ollut tarkoin ratkaissut tätä kysymystä mielessäni, kun kapteeni saatettuaan naiset amiraalin talolle lähetti jälkeeni miehen käskemään minua heti George-ravintolaan, joka oli lähellä kadun vastaisella puolella.

Pyysin nuorelta naiselta anteeksi ja lupasin heti palata hänen luokseen, jos hän odottaisi minua; mutta hän vastasi luulevansa, että jos se mies oli kapteenini, saisin vietävänmoisen läksytyksen ja minut lähetettäisiin laivalle. Niinpä hän sanoi minulle jäähyväiset ja lähti yksin kotiinsa. En jaksanut käsittää sitä sen enempää kuin sitäkään, että kapteeni oli näyttänyt niin synkältä sivuuttaessani hänet; mutta se sai pian selityksensä, kun menin hänen luokseen George-ravintolan seurustelusaliin.

"Olen pahoillani siitä, herra Simple", alkoi kapteeni astuttuani sisälle, "että teidän kaltaisenne nuorukainen näyttää niin aikaisen turmeltumisen merkkejä, sitäkin syvemmin sentähden, ettei hänessä ole kylliksi säädyllisyyttä, joka ei ole tyyten kulunut paatuneimmistakaan – nimittäin harjoittaakseen siveettömyyttään salaisesti ja ollakseen alentamatta itseään ja loukkaamatta kapteeniaan punehtumatta tunnustamalla paheensa (saattaisi sanoa ylpeilemällä siitä), näyttelemällä sitä kirkkaassa päivänvalossa kaupungin vilkasliikkeisimmällä kadulla".

"Sir", vastasin ällistyneenä. "Hyväinen aika! Hyväinen aika! Mitä olen tehnyt?"

Kapteeni suuntasi minuun terävän katseensa, niin että se tuntui tunkeutuvan lävitseni ja naulaavan minut seinään.

"Onko tarkoituksenne väittää, ettette tietänyt, minkälaatuinen se henkilö oli, jonka kanssa ihan äsken kävelitte?"

"Niin, sir", vastasin. "En tietänyt muuta kuin sen, että hän oli hyvin ystävällinen ja hyvänsävyinen." Ja sitten kerroin kapteenille, miten nainen oli minua puhutellut ja mitä senjälkeen tapahtui.

"Entä onko mahdollista, herra Simple, että olette sellainen tyhmyri?"

Vastasin, että minua tosiaankin pidettiin sukumme suurimpana tyhmyrinä.

"Tekisi mieleni uskoa, että niin onkin laita", virkkoi hän kuivasti. Sitten hän selitti minulle, kuka se henkilö oli, jonka seurassa olin ollut, ja kuinka kaikenlainen yhteys hänen kanssaan saattaisi minut turmioon ja häpeään.

Valitin kovasti, sillä mieltäni järkytti täpärä pelastumiseni, ja minua nöyryytti se, että hänen hyvä mielipiteensä minusta oli huonontunut. Hän tiedusti, miten olin käyttänyt aikani Portsmouthissa, ja minä tunnustin, että minut oli juotettu humalaan; selostin kaikki, mitä kadetit olivat minulle kertoneet, ja mainitsin sinä aamuna olleeni kaksintaistelussa.

Hän kuunteli koko tarinaani hyvin tarkkaavaisesti, ja silloin tällöin olin huomaavinani hymyn hänen kasvoillaan, vaikka hän purikin huuliaan pidättyäkseen hymyilemästä. Ehdittyäni loppuun saakka hän virkkoi:

"Herra Simple, minun ei sovi enää jättää teitä maihin, ennenkuin olette saanut enemmän kokemuksia maailmasta. Annan veneenpäällikölleni määräyksen, ettei hän saa päästää teitä näkyvistään, ennenkuin olette varmassa tallessa fregatissa. Purjehdittuanne muutamia kuukausia komennuksessani pystytte ratkaisemaan, olenko sen kuvan mukainen, jollaiseksi nuoret herrasmiehet ovat minut maalanneet, luultavasti haluten, se minun täytyy sanoa, yksinomaan ilvehtiä kokemattomuutenne kustannuksella."

Lopultakaan en ollut pahoillani, kun kaikki oli päättynyt. Näin kapteenin uskovan väitteitäni ja olevan taipuvaisen kohtelemaan minua hyväntahtoisesti, vaikka hän pitikin minua aikamoisena hupakkona. Saamansa määräyksen mukaisesti veneenpäällikkö seurasi minua Sinisten patsaiden majataloon. Sulloin vaatteeni kokoon, maksoin laskuni, ja kantaja kuljetti rattailla arkkuni Sally-satamaan, jossa vene odotti.

"Kas niin, airoihin, pojat, ripeästi! Kapteeni käski meidän viedä tämän nuoren herrasmiehen laivaan heti. Hänen vapautensa loppui, kun hän oli juovuksissa ja juoksi Mops-hempukan jäljessä."

"Olisin kiitollinen teille, herra veneenpäällikkö, jos lausuisitte huomautuksenne kunnioittavammin", sanoin harmistuneena.

"Herra veneenpäällikkö! Kiitoksia, sir, nimeni lisäkkeestä", vastasi mies. "Kas niin, reippaasti airoihin, pojat!"

"Mutta kas, Bill-mestari!" huudahti eräs rannalla seisova nuori nainen. "Kuinka sievä nuori herrasmies onkaan muassanne! Hän näyttää ihan tulevalta Nelsonilta. Kuulkaahan, komea, nuori upseeri, sopisiko teidän lainata minulle shilling?"

Olin mielissäni siitä, että nainen nimitti minua nuoreksi Nelsoniksi, ja täytin heti hänen pyyntönsä.

"Taskussani ei ole shillingin kolikkoa", virkoin, "mutta tässä on puolikruununen, käykää vaihtamassa se ja tuokaa minulle takaisin kahdeksantoista pennyä!"

"No, tepä olette kiltti nuori mies", kehui hän, ottaen puolikruunuseni. "Tulen takaisin heti, hyvä herra."

Veneessä olevat miehet nauroivat, ja veneenpäällikkö käski heitä työntämään veneen irti rannasta.

"Ei", huomautin minä. "Teidän täytyy odottaa, kunnes saan kahdeksantoista pennyäni."

"Minua epäilyttää, että sitten saamme odottaa pahuksen kauan. Tunnen sen tytön, ja hänellä on oikein huono muisti."

"Hän ei voi olla niin vilpillinen eikä niin epäkiitollinen", panin vastaan, "Veneenpäällikkö, käsken teitä viipymään – olenhan upseeri."

"Tiedän sen, sir, olette ollut upseeri noin kuusi tuntia; no niin, sitten minun täytyy mennä kertomaan kapteenille, että teillä on uusi tyttö kelkassanne ettekä suostu lähtemään laivaan."

"Voi, ei, herra veneenpäällikkö, älkää tehkö niin; työntäkää vene rannasta niin pian kuin haluatte! Vähät kahdeksastatoista pennystä!"

Silloin vene työnnettiin irti rannasta ja suunnattiin Spitheadin ulkosatamassa olevaa laivaa kohti.

VIIDES LUKU

Minut esitellään peräkannelle ja ensimmäiselle luutnantille, joka väittää minua hyvin älykkääksi – Juoksen kannen alle rouva Trotterin luokse – Avio-onnea sairashytissä – Herra Trotter ottaa minut ruokakuntaansa – Hyvin suureksi hämmästyksekseni monet ihmiset tietävät minun olevan isäni pojan.

Laivaan saavuttuamme veneenpäällikkö antoi kapteenin lähettämän kirjeen ensimmäiselle luutnantille, joka sattui olemaan kannella. Viimemainittu luki kirjeen, katsoi minuun vakavasti ja sitten kuulin hänen sanovan eräälle toiselle luutnantille:

"Ammattimme on menossa päin hemmettiä. Niin kauan kuin se ei ollut suosittu, ei meillä tosin ehkä ollut hyvää kasvatusta, mutta ainakin meillä oli luontaisen kyvykkyyden tarjoamat mahdollisuudet; mutta nyt, kun mahtavat henkilöt lähettävät poikansa upseereiksi laivastoon, saamme pariimme heidän sukujensa kaiken hylkyaineksen, ikäänkuin kuka tahansa olisi kelvollinen sotalaivan kapteeniksi, joka jo silloin tällöin on vastuunalaisemmassa tilassa ja joutuu suorittamaan enemmän harkintakykyä vaativia tekoja kuin kukaan muu ihminen. Tässä taaskin erään perheen tyhmyri, joka on lahjoitettu isänmaalle – uusi alokas, joka minun pitää muokata kuntoon. No niin, en ole vielä tavannut sellaista, josta en olisi pystynyt tekemään jotakin. Missä herra Simple on?"

"Minä olen Simple, sir", vastasin hyvin pahasti pelästyneenä kuulemastani.

"No niin, herra Simple", virkkoi ensimmäinen luutnantti, "kuulkaa, mitä sanon, ja kiinnittäkää siihen ihan erikoista huomiota! Tässä kirjeessään kapteeni kertoo teidän tekeytyneen typeräksi. Mutta, sir, minua ei sillä tavalla petetä. Te olette hieman samanlainen kuin apinat, jotka eivät tahdo puhua, koska pelkäävät, että ne pakotettaisiin työhön. Olen tarkkaavaisesti silmäillyt kasvojanne ja näin heti, että olette sangen älykäs, ja jollette osoittaudu sellaiseksi varsin pian – no niin, teidän olisi paras hypätä laidan ylitse, siinä kaikki. Ymmärrätte tarkoitukseni erinomaisesti. Tiedän, että olette hyvin älykäs miekkonen, ja kun olen sen teille sanonut, älkää yrittäkökään johtaa minua harhaan, sillä se ei luonnistu."

Tämä puhe peloitti minua hyvin kovasti, mutta samalla olin mielissäni, kun kuulin hänen pitävän minua älykkäänä, ja päätin tehdä kaiken voitavani säilyttääkseni niin odottamattoman hyvän maineen.

"Alipursimies", komensi ensimmäinen luutnantti, "käskekää herra Trotter kannelle!"

Komennettu nouti herra Trotterin, joka pyysi anteeksi likaisuuttaan, koska hän oli ollut ottamassa tynnyreitä ruumasta. Hän oli lyhyt, tukevatekoinen mies, noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen, ja hänellä oli punaista nuijaa muistuttava nenä, hyvin likaiset hampaat ja isot, mustat viikset.

"Herra Trotter", ilmoitti ensimmäinen luutnantti, "tämä nuori herrasmies on liittynyt laivamme miehistöön. Näyttäkää hänelle makuupaikka ja huolehtikaa siitä, että hänen riippumattonsa ripustetaan paikalleen. Teidän tulee pitää hiukan huolta hänestä."

"Minulla on tosiaankin kovin vähän aikaa pitääkseni huolta heistä kenestäkään, sir", vastasi herra Trotter, "mutta teen minkä voin. Seuratkaa minua, nuori mies!"

Sen mukaisesti laskeuduin hänen jäljessään tikkaat, sitten toiset, ja sitten hän hämmästyksekseni kehoitti minua laskeutumaan mukanaan vielä kolmannet, minkä jälkeen hän ilmoitti meidän olevan sairashytissä.

"Nyt, nuori mies", virkkoi Trotter, istuutuen isolle arkulle, "saatte menetellä oman mielenne mukaan. Kadettien ruokailuhuone on tämän yläpuolella olevalla kannella, ja jos haluatte liittyä heidän joukkoonsa, niin saatte sen tehdä; mutta ystävänä vakuutan teille, että siellä teitä peitotaan päivät pääksytysten ja saatte perin kehnoa muonaa; siellä täytyy heikomman aina väistyä; mutta kenties ette siitä välitä. Näin satamassa ollessamme minä aterioin täällä, koska rouva Trotter on laivassa. Hän on sangen kiehtova nainen, sen voin vakuuttaa, ja tulee tänne heti; hän meni äsken keittiöön tarkastamaan kattilassa kiehuvia perunoita. Jos niin haluatte, pyydän häntä sallimaan teidän liittyä ruokakuntaamme. Silloin pysytte syrjässä kadeteista, jotka ovat murheellista joukkoa eivätkä opeta teille mitään paitsi siveettömyyttä ja kelvottomuutta, ja teillä on se etu, että olette hyvässä seurassa, sillä rouva Trotter on kuulunut Englannin parhaihin seurapiireihin. Esitän teille tämän tarjouksen, koska tahdon tehdä mieliksi ensimmäiselle luutnantille, joka näyttää tuntevan harrastusta teitä kohtaan; muutoin en hevin sietäisi kenenkään häiritä kotoista onneani."

Vastasin olevani peräti kiitollinen hänen hyväntahtoisuudestaan ja ilomielin hyväksyväni hänen tarjouksensa, jollei siitä koituisi vaivaa rouva Trotterille; pidinkin itseäni kovin onnellisena sen johdosta, että olin kohdannut tällaisen ystävän. Minulla oli tuskin aikaa vastata, ennenkuin havaitsin yläpuolellemme kohoavilla portailla mustiin pumpulisukkiin verhotun jalkaparin; nämä jalat osoittautuivat olevan rouva Trotterin, joka tuli tikkaita myöten alas kädessään verkkopussi höyryäviä perunoita.

"Totisesti, rouva Trotter, sinun täytyy tietää, että sinulla on aika sievä nilkka, sillä muutoin et uskaltaisi näyttää sitä, kuten nyt sen näytit herra Simplelle, nuorelle herrasmiehelle, jonka pyydän saada esitellä sinulle ja joka luvallasi liittyy ruokakuntaamme."

"Rakas Trotter, kuinka julma olit, kun et varoittanut minua! En luullut täällä alhaalla olevan ketään. Minua tosiaankin hävettää", puheli nainen, hymyillen typerän teeskentelevästi ja peittäen kasvojaan vapaalla kädellään.

"Sille ei nyt mahda mitään, armas, eikä siinä ollut mitään häpeiltävää. Uskon herra Simplestä ja sinusta tulevan aika hyvät ystävykset. Taisin mainita hänen haluavan liittyä ruokakuntaamme."

"Varmastikin olen perin onnellinen hänen seurassaan. Tämä tuntuu minusta omituiselta paikalta, herra Simple, sen seurapiirin jälkeen, johon olen tottunut; mutta rakkaus on valmis millaisiin uhrauksiin tahansa; ja pikemminkin kuin luopuisin rakkaasta Trotterista, jolla on ollut huono onni raha-asioissa –"

"Älä hiisku siitä enää mitään, armas! Kotoinen onni on kaikki kaikessa ja elähdyttää jopa laivasairaalankin synkkyyttä."

"Mutta sittenkin", jatkoi rouva Trotter, "kun ajattelen sitä aikaa, jolloin asuimme Lontoossa ja meillä oli omat vaunut! Oletteko milloinkaan ollut Lontoossa, herra Simple?"

Vastasin olleeni.

"Sitten otaksuttavasti ehkä lienette tutustunut Smitheihin tai kuullut heistä?"

Kerroin, etten tuntenut muita sikäläisiä kuin herra ja rouva Handycockin.

"No niin, jos olisin tiennyt teidän olevan Lontoossa, olisin ollut kovin hyvilläni voidessani teille antaa Smitheille osoitetun suosituskirjeen. He ovat paikkakuntansa parhaistoa."

"Mutta, rakas", keskeytti herra Trotter, "eikö ole aika huolehtia päivällisestämme?"

"Kyllä; lähdenkin juuri nyt sitä puuhaamaan. Saamme tänään paistinkappaleita. Suotteko anteeksi, herra Simple?" Aika lailla keimailtuaan ja naurettuaan nilkoilleen sekä pyydettyään minua suopeasti kääntämään kasvoni toisaalle rouva Trotter sitten nousi tikkaille.

Koska lukijaa huvittanee tietää, minkänäköinen henkilö hän oli, käytän tätä tilaisuutta kuvaillakseni häntä. Hänellä oli koko hauska vartalo, ja aikoinaan oli hänen kasvojensa luullakseni täytynyt olla sangen kauniit; siihen aikaan, kun minut hänelle esiteltiin, niissä näkyi hyvin selvästi ajan tai puutteen tuhoisia jälkiä; lyhyesti sanoen häntä olisi sopinut nimittää kuihtuneeksi kaunottareksi, joka käytti pöyhistelevän koreita pukuja eikä pitänyt olemustaan tuiki puhtaana.

"Lumoava nainen tuo rouva Trotter, eikö olekin, herra Simple?" kehui aliperämies; ja luonnollisesti minä heti yhdyin hänen mielipiteeseensä. "Ja nyt", jatkoi hän, "on meidän sovittava muutamista seikoista, joista minun on paras mainita rouva Trotterin poissa ollessa, sillä hän pahastuisi, jos kuulisi meidän puhelevan sellaisista asioista. Noudattamamme elintavat käyvät luonnollisesti verrattain kalliiksi. Rouva Trotter ei jaksa luopua teestänsä eikä muista pikku mukavuuksistaan; samalla minä en saa vaatia teiltä ylimääräisiä kulunkeja – pikemmin minun itseni pitäisi tyhjentää taskuni. Ehdotan, että sinä aikana, jonka aterioitte seurassamme, maksatte ainoastaan guinean viikossa; käsirahaa, no niin, ei minun kaiketi pidä velkoa teiltä enempää kuin pari guineaa. Onko teillä rahaa?"

"Kyllä", vastasin, "minulla on vielä kolme ja puoli guineaa".

"No niin, antakaa sitten minulle kolme guineaa; puoli guineaa teidän sopii jättää taskurahoiksi. Teidän pitää heti kirjoittaa omaisillenne ja pyytää lisää rahaa."

Ojensin hänelle rahat, jotka hän pisti taskuunsa.

"Arkkunne", jatkoi hän, "teidän pitää tuoda tänne alas, sillä olen varma siitä, että jos pyydän, rouva Trotter ei pidä sitä ainoastaan kunnossa puolestanne, vaan myöskin huolehtii vaatteittenne korjaamisesta. Hän on viehättävä nainen ja pitää hyvin paljon nuorista herrasmiehistä. Kuinka vanha olette?"

Ilmoitin olevani viidentoista vuoden ikäinen.

"Niin nuori! No niin, olen siitä iloissani, sillä rouva Trotter on ihan erikoisesti ihastunut määrättyyn ikäluokkaan. Kehoittaisin teitä kaikin mokomin pysymään poissa muiden kadettien seurasta. He ovat perin kiukkuisia minulle, koska en salli rouva Trotterin liittyvän heidän ruokakuntaansa, ja he ovat ilkeitä juoruilijoita."

"Niin he varmasti ovat", vastasin minä; mutta samassa keskustelumme keskeytti rouva Trotter, joka tuli tikkaita myöten alas. Hänen kädessään oli puikko, johon oli pistetty kymmenkunta vähäistä liha- ja läskikappaletta, ja ne hän pani ensin lautaselle, ryhtyen sitten kattamaan pöytää ja valmistamaan päivällistä.

"Herra Simple on vasta viisitoistavuotias, rakas", huomautti herra Trotter.

"Hyväinen aika!" kummasteli rouva Trotter. "No, mutta kuinka kookas hän onkaan! Hän on ikäisekseen ihan yhtä kookas kuin nuori loordi Foutretown, jonka usein veit ajelulle vaunuissa. Tunnetteko loordi Foutretownin, herra Simple?"

"En tunne, madam", vastasin, mutta kun halusin ilmaista heille olevani hyvää sukua, jatkoin: "mutta uskallanpa väittää isoisäni, loordi Privilegen, tuntevan hänet".

"Taivas siunatkoon! Onko loordi Privilege isoisänne? Niinpä niin, olin huomaavinani teissä samannäköisiä piirteitä. Etkö muista loordi Privilegeä, rakas Trotter? Kohtasimme hänet lady Scampin luona – hän on vanhahko mies. Olet kovin epäkiitollinen, kun et muista häntä, sillä hänhän lähetti sinulle oikein komean kauriin reiden."

"Privilege – hyväinen aika, niin! Niin, kyllä, iäkäs herrasmies, eikö niin?" virkkoi herra Trotter, vedoten minuun.

"Kyllä, sir", myönsin hyvin riemuissani siitä, että olin sellaisten henkilöiden parissa, jotka tunsivat sukulaisiani.

"No niin, herra Simple", virkkoi rouva Trotter, "koska meillä on ilo olla sukunne tuttavia, otan siis nyt teidät omiin hoiviini ja pidän teistä niin paljon, että Trotter tulee ihan mustasukkaiseksi", lisäsi hän nauraen. "Tänään meillä on vain kehno päivällinen, sillä muonaveneen nainen valmisti minulle pettymyksen. Erikoisesti pyysin häntä tuomaan lampaankäpälän, mutta hän väittää, ettei torilla ollut ainoatakaan käpälää. Tosin on hieman aikaista vielä saada lampaanlihaa, mutta Trotter on kovin tarkka syömisessä. Niin, istukaamme nyt syömään."

Minä voin tosiaankin sangen pahoin enkä kyennyt syömään mitään. Pöydässämme oli liha- ja läskipalasia, perunoita sekä paistettua vanukasta tinalautasella. Trotter kävi kannella jakamassa väkijuoma-annokset laivan miehistölle ja toi palatessaan pullon rommia. "Saitko herra Simplen annoksen, rakas?" tiedusti rouva Trotter.

"Kyllä; hänelle annetaan tämänpäiväiset muona-annokset, koska hän tuli laivaan ennen kello kahtatoista. Juotteko väkeviä, herra Simple?"

"En, kiitoksia", torjuin, sillä muistin kapteenin kehoituksen.

"Kun nyt niin hartaasti toivon teille menestystä, täytyy minun vakavasti neuvoa teitä pidättymään väkijuomista", puhui Trotter. "Se on peräti huono tapa, ja kun sen on kerran hankkinut, ei siitä ole helppo päästä eroon. Minun on pakko juoda niitä, etten estäisi hikoilemista työskenneltyäni ruumassa; siitä huolimatta tunnen luontaista kammoa niitä vastaan; mutta samppanja-aikani on mennyt, ja minun täytyy alistua olosuhteisiin."

"Trotter-parkani!" säälitteli rouva.

"No niin", jatkoi mies, "sellainen sydän, joka ei koskaan riemuitse, on surkea". Sitten hän kaasi pikarin puolilleen rommia ja täytti sen vedellä.

"Armaani, haluatko maistaa?"

"Tiedäthän, Trotter, etten milloinkaan kajoa sellaiseen paitsi silloin, kun vesi on niin kehnoa, että minun täytyy saada sen maku pois suustani. Millaista vesi on tänään?"

"Kuten tavallisesti, rakas, kelvotonta juotavaksi." Pitkällisen mairittelun jälkeen rouva Trotter suostui ryyppäämään miehensä lasista rahtusen. Minusta hän maistoi siitä aika usein, katsoen siihen, ettei hän siitä pitänyt, mutta voin niin pahoin, että minun oli pakko mennä pääkannelle. Siellä kohtasin kadetin, jota en ollut aikaisemmin nähnyt. Hän katsoi hyvin vakavasti kasvoihini ja kysyi sitten nimeäni.

"Simple", kertasi hän. "Mitä? Oletteko vanhan Simplen poika?"

"Kyllä, sir", vastasin hämmästyneenä sen johdosta, että niin monet tunsivat sukulaisiani.

"No niin, niin arvelinkin ulkonäön perusteella. Entä miten isänne voi?"

"Oikein hyvin, kiitos, sir."

"Kirjoittaessanne hänelle kertokaa hänelle kunnioittavat terveiseni ja mainitkaa, että toivoisin erikoisesti pysyväni hänen muistissaan." Ja hän asteli edelleen, mutta kun hän unohti oman nimensä mainitsemisen, en voinut täyttää hänen pyyntöään.

Menin vuoteeseeni lopen väsyneenä; Trotter ripustutti riippumattoni sairashyttiin, eristäen sen purjekankaalla verholla vuoteesta, jossa hän vaimoineen nukkui. Minusta se oli kovin omituista, mutta he vakuuttivat sen olevan yleisen tavan laivoissa, vaikka se pahasti loukkasikin rouva Trotterin hienotuntoisuutta. Minä olin hyvin sairas, mutta rouva Trotter oli perin ystävällinen. Paneuduttuani vuoteeseen hän suuteli minua, toivottaen minulle hyvää yötä, ja hyvin pian senjälkeen vaivuin sikeään uneen.

KUUDES LUKU

Ymmällä sangen tavallisista sanoista – Rouva Trotter ottaa pukuvarastoni huostaansa – Aviollinen duetto, joka päättyy con strepito.

Heräsin seuraavana aamuna päivän valjetessa yläpuoleltani kuuluvaan, ukkosmaiseen meluun; huomasin sen johtuvan siitä, että pääkantta hangattiin pesukivellä ja huuhdeltiin. Olin siitä huolimatta hyvin virkistynyt, eikä minua lainkaan kuvottanut eikä päätäni huimannut. Trotter, joka oli noussut makuulta kello neljä, tuli alas ja komensi erään merimiehen noutamaan minulle vettä. Peseydyin arkkuni kannella ja menin sitten yläkannelle, jota parhaillaan hangattiin kuivaksi. Seisoessani kajuutan ovelle sijoitetun vahdin vieressä tuli luokseni kadetti, joka oli ollut seurassani Sinisten patsaiden majatalossa.

"Kas niin, nuori herra Simple, vanha Trotter ja hänen fagottimainen vaimonsa ovat saaneet teidät haltuunsa, eikö niin?" virkkoi hän.

Vastasin, etten tiennyt, mitä fagotti merkitsi, vaan että pidin rouva Trotteria hyvin viehättävänä naisena. Sen kuultuaan hän purskahti äänekkäästi nauramaan.

"No niin", sanoi hän, "mieleni tekee varoittaa teitä. Pitäkää varanne, sillä muutoin he puhdistavat teidät. Onko rouva Trotter jo näyttänyt teille nilkkansa?"

"Kyllä", myönsin, "ja aika sievät ne ovatkin".

"Ahaa! Hänellä on entiset temppunsa. Teidän olisi ollut paljoa parempi heti liittyä meidän ruokakuntaamme. Te ette ole ensimmäinen heidän kynimänsä alokas. No niin", lisäsi hän poistuessaan, "pitäkää arkkunne avain omassa tallessanne – siinä kaikki!"

Mutta koska Trotter oli edeltäpäin huomauttanut, että kadetit parjaisivat häntä ja hänen vaimoaan, kiinnitin hyvin vähän huomiota moisiin puheihin. Hänen lähdettyään luotani menin peräkannelle. Kaikki merimiehet olivat uutterasti työssä, ja ensimmäinen luutnantti huusi tykinhoitajalle: "Jos olette valmis, herra Dispart, panemme nyt näihin tykkeihin haarukan."

"Kas niin, pojat", jatkoi ensimmäinen luutnantti, "meidän pitää kallistaa perää (haarukan peittämää osaa) enemmän eteenpäin".

Kun en ollut milloinkaan kuullut puhuttavan tykin haarukasta, halusin hyvin kiihkeästi nähdä, mitä oli tekeillä, ja menin ihan likelle ensimmäistä luutnanttia, joka sanoi minulle:

"Nuorukainen, ojentakaa minulle tuo apinanhäntä!"

En nähnyt mitään apinanhännän kaltaista laitetta, mutta pelästyksissäni sieppasin ensimmäisen näkemäni esineen, joka oli lyhyt rautatanko, ja se sattui olemaan juuri hänen haluamansa vehje. Kun annoin sen ensimmäiselle luutnantille, katsahti hän minuun ja virkkoi:

"Tiedätte siis jo nyt, mikä apinanhäntä on, niinkö? Älkää enää milloinkaan tämän jälkeen tekeytykö typeräksi!"

Tuumin itsekseni: "Olen perin onnellinen, mutta jos tuo on apinanhäntä, niin kovin kankea häntä se on!"

Päätin opetella niin pian kuin suinkin tuntemaan kaikki nimet valmistuakseni tehtäviini; niinpä kuuntelin tarkkaavaisesti kaikkea, mitä puhuttiin; mutta pian menin ihan sekaisin enkä uskaltanut enää toivoakaan muistavani mitään.

"Miten tämä viimeistellään, sir?" tiedusti muuan merimies pursimieheltä.

"Kas niin, pyydän saada vihjata teille maailman hienotuntoisimpaan tapaan", vastasi pursimies, "että siinä pitää käyttää kaksoissolmua – ja tulimmainen – ettekö te vielä sitä tiedä? Etumaston vahti", komensi hän, "hepojenne selkään ja tiukatkaa jalusnuoria kolme tuumaa!" – "Kyllä, kyllä, sir." (Katsoa töllistelin, mutta en erottanut hepoja.)

"Herra Chucks", lausui ensimmäinen luutnantti pursimiehelle, "millaisia teloja meillä on ruumassa – varalla?"

"Antakaas kun ajattelen, sir; minulla on yksi sisko, toisen halkaisimme tuonnoittain, ja muistaakseni minulla on pari apinaa varastohuoneessa. – Kuulkaahan, Smith, pujottakaa tuo prässi kanssista ja irroittakaa torvisilmus, ennenkuin tulette alas!"

Ja sitten hän kysyi ensimmäiseltä luutnantilta, pitäisikö johonkin kohtaan laittaa muusaus vai riittäisikö osmansolmu – sanoi, että asesepän pitäisi oikaista hanhenkaula heti, kun ahjo olisi kunnossa. Lyhyesti sanoen, neitihauliat ja vantit, kattauskinnungit ja -blokit, tykinkorvat ja taljat panivat minut niin ymmälle, että ihan epätoivoissani poistuin kannelta ja palasin sairashyttiin.

Siellä tapasin rouva Trotterin, joka huudahti:

"Oi, rakas herra Simple, olen iloissani siitä, että tulitte, koska haluan panna vaatteenne järjestykseen. Onko teillä niistä luetteloa – missä on avain?"

Vastasin, ettei minulla ollut luetteloa, ja luovutin hänelle avaimen, vaikka en unohtanut kadetin varoitusta, mutta arvelin, ettei haittaisi mitään, jos hän tarkastaisikin vaatteitani minun ollessani saapuvilla. Hän avasi arkkuni, otti kaikki esille ja alkoi sitten selittää minulle, mistä todennäköisesti olisi hyötyä ja mistä ei.

"Kas, nämä villasukat", puheli hän, "ovat sangen mukavia koleilla säillä, ja kesäisin nämä pumpulisukat ovat miellyttävän vilpoiset, ja teillä on niitä kumpiakin riittävästi, kunnes ne käyvät teille pieniksi; mutta nämä hienot pumpulisukat ovat tuiki hyödyttömiä – niihin vain tarttuu likaa, kun kansia lakaistaan, ja ne näyttävät aina siivottomilta. Miten ovatkaan omaisenne olleet kyllin ajattelemattomia lähettääkseen niitä! Ei kukaan käytä niitä laivoissa nykyisin. Ne sopivat ainoastaan naisille – sopisivatkohan ne minulle?"

Hän käänsi tuolinsa toisaalle päin ja veti jalkaansa yhden sukistani, nauraen koko ajan. Sitten hän kääntyi minuun päin ja näytti, kuinka sirosti sukat sopivat hänelle.

"Totta totisesti, herra Simple, on hyvä, että Trotter on ruumassa; hän olisi kovin mustasukkainen. Tiedättekö, kuinka paljon nämä sukat maksavat? Niistä ei ole teille hyötyä, ja minulle ne sopivat. Minäpä puhun Trotterille ja ostan ne teiltä."

Vastasin, etten voisi ajatellakaan niiden myymistä, mutta koska ne olivat minulle hyödyttömät ja sopivat hänelle, pyysin häntä ottamaan lahjaksi sukkaparitusinani. Aluksi hän kieltäytyi jyrkästi, mutta kun sitä tiukasti vaadin, suostui hän vihdoin, ja minä olin oikein hyvilläni voidessani lahjoittaa ne hänelle, koska hän oli hyvin ystävällinen minulle, ja minä samoin kuin hänen puolisonsakin pidin häntä sangen viehättävänä naisena.

Sinä päivänä saimme päivälliseksi naudanpaistia ja sipulia, mutta minä en sietänyt sipulin hajua. Trotter tuli kannelta hyvin äreänä, koska ensimmäinen luutnantti oli moittinut häntä. Hän vannoi eroavansa palveluksesta – pysyneensä toimessaan ainoastaan kapteenin mieliksi, joka väitti mieluummin luopuvansa oikeasta kädestään kuin hänestä, ja vaativansa hyvitystä ensimmäiseltä luutnantilta heti eron saatuaan.

Rouva Trotter pani parhaansa rauhoittaakseen häntä, muistutti hänelle, että häntä suojelivat loordi se ja se ynnä sir Thomas se ja se, jotka kyllä hankkisivat hänelle oikeutta, mutta turhaan. Ensimmäinen luutnantti oli sanonut, ettei hän ollut ruokansakaan arvoinen, ja vain veri pystyisi pesemään pois sen loukkauksen.

Hän joi lasillisen grogia toisensa jälkeen, ja jokaisen lasin jälkeen hän kävi yhä rajummaksi; ja myöskin rouva Trotter, panin sen merkille, joi aika paljon enemmän kuin hänen olisi mielestäni sopinut juoda; mutta hän kuiskasi minulle juovansa sentähden, ettei Trotter joisi niin paljoa, koska mies varmasti päihtyisi. Minusta se todisti altista rakkautta hänen puoleltaan; mutta he istuivat niin myöhään, että paneuduin levolle miehen jäädessä yhäti juomaan ja vannomaan kostoa ensimmäiselle luutnantille.

Nukuttuani korkeintaan kaksi tai kolme tuntia herätti minut kova melu ja rähinä; huomasin Trotterin olevan juovuksissa ja pieksävän vaimoaan. Minua loukkasi kovasti se, että niin miellyttävää naista piestiin ja sätittiin, minkä vuoksi kompuroin pois riippumatostani katsoakseni, enkö voisi mitenkään auttaa, mutta oli pimeä, vaikkakin he torailivat yhtä kiukkuisesti kuin ennenkin. Pyysin merimiestä, joka oli vahdissa asevaraston ovella portaiden yläpäässä, tuomaan minulle lyhtynsä ja tyrmistyin hyvin pahasti, kun hän vastasi, että minun oli parasta paneutua vuoteeseeni ja sallia heidän tapella kyllikseen.

Pian senjälkeen tuli rouva Trotter, joka ei ollut riisunut vaatteitaan, esille väliverhon takaa. Huomasin heti, että naispoloinen tuskin pysyi pystyssä; hän hoippui arkulleni ja istahti sille itkemään. Kiskoin vaatteet ylleni niin pian kuin suinkin sain ja menin sitten hänen luokseen lohduttamaan häntä, mutta hän ei kyennyt puhumaan tajuttavasti. Turhaan koetin lohduttaa häntä; hän ei vastannut mitään, vaan hoippuroi riippumatolleni, ja useiden yritysten jälkeen hänen onnistui kavuta siihen. En voi väittää olleeni siitä kovin mielissäni, mutta mitäpä voin tehdä? Niinpä pukeuduin täydelleen ja menin peräkannelle.

Vahdissa oli sama kadetti, joka oli varoittanut minua kavahtamaan Trottereita; hän oli hyvin ystävällinen minua kohtaan.

"No niin, Simple", aloitti hän, "mikäs teidät kannelle toi?" Kerroin, kuinka pahasti Trotter oli kohdellut vaimoaan ja kuinka rouva Trotter oli käynyt levolle minun riippumattooni.

"Se kirottu, juopunut, vanha naikkonen!" kivahti kadetti. "Minä menen kiskomaan hänet hiuksista lattialle."

Mutta minä pyysin, ettei hän niin tekisi, koska rouva Trotter oli hieno nainen.

"Hieno nainen!" tokaisi hän. "Niin, hänen kaltaisiaan hienoja naisia on yllin kyllin." Ja sitten hän kertoi minulle tämän naisen useita vuosia sitten olleen erään varakkaan miehen rakastajattarena; mies oli pitänyt vaunuja hänen käytettävänään, mutta kyllästynyt sitten häneen ja maksanut Trotterille kaksisataa puntaa taivuttaakseen hänet ottamaan tuon naisen vaimokseen, ja nyt he eivät tehneet mitään muuta kuin joivat itsensä yhdessä humalaan ja tappelivat.

Minua suututti aika lailla kuultuani kaiken tämän; mutta koska oivalsin, ettei rouva Trotter ollut selvä, aloin uskoa kadetin puheita todeksi.

"Toivottavasti", lisäsi hän, "hän ei ole vielä ennättänyt viekoitella teiltä vaatteitanne".

Mainitsin lahjoittaneeni rouva Trotterille tusinan sukkia ja maksaneeni Trotterille kolme guineaa ruuastani.

"Tästä tulee ottaa selko", sanoi hän. "Puhun siitä huomenna ensimmäiselle luutnantille. Mutta nyt käyn noutamassa riippumattonne."

Sitten hän laskeutui tikkaita myöten sairashyttiin, ja minä seurasin häntä nähdäkseni, mitä hän tekisi. Hän meni riippumattoni ääreen ja laski sen toisen pään lattialle, joten rouva Trotter jäi makaamaan pää alaspäin perin epämukavassa asennossa. Ällistyksekseni nainen kiroili hänelle kammottavasti, mutta ei suostunut nousemaan vuoteesta. Kadetti sätti häntä ja ravisteli häntä riippumatossa, ja silloin syöksähti väliverhon takaa esiin Trotter, joka oli herännyt meluun.

"Te lurjus! Mitä te teette vaimolleni?" karjaisi hän, hosuen kadettia parhaansa mukaan, sillä hän oli niin juovuksissa, että tuskin pysyi pystyssä.

Arvelin kadetin kykenevän pitämään puolensa omin neuvoin enkä halunnut sekaantua juttuun, minkä vuoksi jäin portaiden yläpäähän katselemaan – vahdin seisoessa vierelläni, ojentaen lyhtyään luukun reunalta näyttääkseen valoa kadetille ja katsoakseen temmellystä. Trotter kellahti pian kumoon, mutta ihan äkkiä rouva Trotter ponnahti riippumatosta pystyyn, tarttui kadetin tukkaan ja alkoi kiskoa siitä. Silloin vahti katsoi parhaaksi sekaantua asiaan; hän huusi tarkastavaa aliupseeria paikalle ja laskeutui itse auttamaan kadettia, joka oli pahassa pinteessä aviopuolisoiden välissä. Mutta rouva Trotter sieppasi lyhdyn hänen kädestään ja paiskasi sen sirpaleiksi, jolloin jäimme ihan pimeään enkä erottanut, mitä tapahtui, vaikka telmettä jatkui.

Tällä kannalla olivat asiat, kun tarkastava aliupseeri saapui, tuoden valoa. Kadetti ja vahti tulivat tikkaita myöten ylös, ja Trotter jäi tappelemaan vaimonsa kanssa. Siihen ei kukaan kiinnittänyt lainkaan huomiota; he virkkoivat vain, kuten vahti oli aikaisemmin sanonut: "Tapelkoot kyllikseen!"

Tapeltuaan jonkun aikaa he vetäytyivät verhon taakse, ja noudattaen kadetin neuvoa paneuduin pitkäkseni riippumattooni, jonka tarkastava aliupseeri ripusti jälleen paikalleen. Kuulin Trotterin ja hänen vaimonsa molempien itkevän ja suutelevan toisiaan. "Sinä, julma, julma Trotter", nyyhkytti nainen. "Elämäni, rakkaani, olin niin mustasukkainen", puolustautui mies.

"Lempo vieköön mustasukkaisuutesi!" vastasi nainen. "Huomenna saan mennä keittiöön kauniit mustelmat silmieni ympärillä."

Noin tunnin verran suudeltuaan ja moitiskeltuaan toisiaan he molemmat vaipuivat jälleen uneen.

Seuraavana aamuna ennen aamiaista kadetti kertoi ensimmäiselle luutnantille Trotterin ja hänen vaimonsa käytöksestä. Minut noudettiin sinne, ja minun oli pakko vahvistaa selostus todeksi. Ensimmäinen luutnantti lähetti kutsumaan Trotteria, joka vastasi, että hän ei ollut terve eikä voinut tulla kannelle. Senjälkeen ensimmäinen luutnantti käski kersantin tuoda hänet heti puheilleen. Trotter saapui toinen silmä ummessa ja kasvot pahasti naarmuisina.

"Enkö pyytänyt teitä, sir", aloitti ensimmäinen luutnantti, "opastamaan tätä nuorta herraa kadettien majapaikkaan? Sensijaan te veitte hänet kunnottoman vaimonne seuraan ja olette peijannut häneltä hänen omaisuuttaan. Käsken teitä heti antamaan takaisin ruokarahoiksi saamanne kolme guineaa ja myöskin vaimonne antakoon takaisin herra Simpleltä houkuttelemansa sukat."

Mutta silloin minä sekaannuin puheeseen ja sanoin ensimmäiselle luutnantille, että sukat olin vapaaehtoisesti antanut lahjaksi ja että, vaikka olinkin ollut aikamoinen houkkio, en katsonut voivani rehellisesti vaatia niitä takaisin.

"No niin, nuorukainen", vastasi luutnantti, "kenties mielipiteenne on oikea, ja jos niin haluatte, en vaadi määräykseni sen osan noudattamista. Mutta", jatkoi hän Trotterille, "tahdon, sir, että vaimonne poistuu laivasta viipymättä; ja olen varma siitä, että kun olen selostanut menettelynne kapteenille, hän antaa teille itsellenne samanlaisen käskyn. Toistaiseksi katsonette olevanne pidätettynä juopumuksesta."

SEITSEMÄS LUKU

Esimiehen parjaaminen selvästi todettuna – Osoitan kapteenille pitäväni häntä herrasmiehenä, vaikka olin sanonut päinvastaista, ja todistan kadeteille itsekin olevani herrasmies – He osoittavat kiitollisuuttaan tekemällä minulle kujeita, koska kujeet hiovat miehen täydelliseksi.

Kapteeni saapui laivaan noin kello kaksitoista, ja niin pian kuin ensimmäinen luutnantti oli selostanut hänelle, mitä oli tapahtunut, antoi hän määräyksen Trotterin erottamisesta. Sitten hän kutsutti kaikki kadetit peräkannelle.

"Hyvät herrat", puhutteli kapteeni heitä kasvot tuikeina, "olen hyvin suuressa kiitollisuudenvelassa joillekuille teistä siitä luonnekuvasta, jonka olette suvainneet maalata minusta herra Simplelle. Nyt minun täytyy pyytää teitä vastaamaan muutamiin kysymyksiin, jotka aion esittää teille hänen kuultensa. Olenko koskaan ruoskittanut koko ylähangan vahtimiehistöä, koska laiva purjehti ainoastaan yhdeksän solmuväliä tunnissa?" "Ette, sir, ette!" vastasivat kaikki hyvin pahasti säikähtyneinä.

"Olenko milloinkaan annattanut kadeteille neljää tusinaa raipaniskuja, koska hän ei ollut selvittänyt viikkotiliään, tai viittä tusinaa jollekulle toiselle tulipunaisten kellonperien käyttämisestä?"

"Ette, sir", vastasivat kaikki yhdessä.

"Onko yksikään kadetti koskaan kuollut arkulleen uupumuksesta?"

Taaskin vastattiin kielteisesti.

"Siispä, hyvät herrat, suvainnette hyväntahtoisesti ilmaista minulle, kuka teistä katsoi sopivaksi lausua tällaisia valheita julkisessa ravintolassa, ja myöskin sen, kuka teistä pakotti tämän nuorukaisen panemaan henkensä vaaraan kaksintaistelussa."

Kaikki olivat vaiti.

"Vastaatteko minulle, hyvät herrat?"

"Kaksintaistelusta, sir", vastasi se kadetti, joka oli taistellut kanssani, "kuulin mainittavan, että pistoolit oli panostettu ainoastaan ruudilla. Se oli pila."

"No niin, myöntäkäämme, että kaksintaistelu oli ainoastaan pilaa (ja toivon sekä uskon selostuksenne pitävän paikkansa); mutta sallikaa minun kysyä, onko kapteeninne maine myöskin vain pilanesine. Pyydän saada tietää, kuka teistä rohkeni levittää niin vahingollista parjausta." (Sitten seurasi haudanhiljaisuus.) "No niin, hyvät herrat, koska ette itse suostu tunnustamaan, täytyy minun vedota virkavaltaani. Herra Simple, suvaitkaa osoittaa se henkilö tai ne henkilöt, joilta saitte mainitut tiedot!"

Mutta minusta se ei olisi ollut oikein; ja koska kaikki kadetit olivat kaksintaistelun jälkeen kohdelleet minua sangen ystävällisesti, päätin olla ilmaisematta asiaa. Niinpä vastasin:

"Jos suvaitsette, sir, katson kertoneeni teille vain kahdenkeskisessä luottamuksessa."

"Kahdenkeskisessä luottamuksessa, sir!" kivahti kapteeni. "Onko koskaan kuultu kapteenin ja kadetin välisestä kahdenkeskisestä luottamuksesta?"

"Ei, sir", vastasin, "ei kapteenin ja kadetin, mutta kyllä kahden herrasmiehen välisestä".

Ensimmäinen luutnantti, joka seisoi kapteenin vieressä, vei käden kasvoilleen salatakseen nauruaan.

"Hän lienee hupakko, sir", huomautti hän kapteenille hiljaa, "mutta sen voin teille vakuuttaa, että hän on perin rehellinen".

Kapteeni puri huultansa, kääntyi sitten jälleen kadettien puoleen ja lausui:

"Saatte kiittää herra Simpleä siitä, hyvät herrat, etten tiukkaa tätä asiaa tämän pitemmälle. En usko teidän olleen tosissanne parjatessanne minua; mutta muistakaa, että se, mitä sanotaan pilanpäiten, toistetaan ihan liian usein vakavassa mielessä. Luotan siihen, että herra Simplen menettely tehoaa ja että lakkaatte tekemästä kujeita hänelle, joka pelasti teidät hyvin ankarasta rangaistuksesta."

Poistuessaan kannelta kaikki kadetit pudistivat kättäni ja kehuivat minua hyväksi kumppaniksi, koska en kannellut; mutta kapteenin neuvon, ettei heidän pitäisi tehdä minulle kujeita, kuten hän lausui, he unohtivat ja alkoivat heti uudelleen virittää minulle juoniaan eivätkä niistä luopuneet, ennenkuin huomasivat, etten enää antanut pettää itseäni.

En ollut ehtinyt olla kadettien asumuksessa kymmentä minuuttia, ennenkuin he alkoivat sinkoilla minulle sutkauksiaan. Muuan sanoi, että näytin karaistuneelta miekkoselta, ja kysyi, enkö sietänyt aika paljon unta.

Vastasin varmasti sietäväni, jos se oli velvollisuuksieni vuoksi välttämätöntä; sen kuultuaan he nauroivat, ja otaksuin vastanneeni oikein osuvasti.

"Kas tässä on Tomkins", virkkoi kadetti. "Hän näyttää teille, miten tehtävienne se osa on suoritettava. Hän on perinyt sen taidon isältään, joka oli meriupseeri. Hän pystyy kuorsaamaan neljätoista tuntia yhteen menoon edes kääntämättä kylkeään riippumatossaan ja senjälkeen torkkumaan arkullaan koko päivän paitsi ateria-aikoja."

Mutta Tomkins puolustautui väittämällä, että jotkut olivat töissään hyvin kerkeitä, kun taas toiset olivat hitaita; hän oli hidas, eikä hän oikeastaan saanut enempää virkistystä pitkistä nukkuma-ajoistaan kuin toiset lyhyistä, koska hän nukkui paljoa hitaammin kuin he.

Tämä älykäs väite kuitenkin hylättiin pätemättömänä yksimielisesti, kun kävi ilmi, että hän söi vanukasta nopeammin kuin kukaan muu koko ruokakunnasta.

Postinkantaja saapui laivaan, tuoden kirjeitä, ja pisti päänsä kadettien majapaikkaan. Odotin kirjettä kotoa hyvin kiihkeästi, mutta minua kohtasi pettymys. Jotkut saivat kirjeitä, toiset eivät saaneet. Ne, jotka eivät saaneet, selittivät vanhempainsa hoitavan kovin huonosti velvollisuuksiaan ja olevansa valmiit luopumaan heistä yhdestä shillingistä; ja ne, jotka saivat kirjeitä, lukivat ne sekä tarjosivat ne senjälkeen kaupaksi muille tavallisesti puolesta hinnasta. En jaksanut käsittää, minkätähden he myivät ja minkätähden toiset ostivat niitä; mutta niin tehtiin, ja muuan kirje, jossa oli paljon hyviä neuvoja, myytiin kolmasti, minkä nojalla olin taipuvainen parantamaan mielipidettäni kumppanieni siveellisestä tasosta. Halvimpaan hintaan myytiin sisarien kirjeet. Minulle tarjottiin sellaista kirjettä pennystä, mutta torjuin tarjouksen, koska minulla oli yllin kyllin omia sisaria.

Heti, kun siitä mainitsin, tiedustettiin minulta, minkä nimisiä ja ikäisiä sisareni olivat ja olivatko he sieviä Vastattuani heidän kysymyksiinsä he alkoivat kiistellä, kuka heistä saisi sisareni. Muuan tahtoi Lucyn, toinen otti Maryn; mutta ankara kina sukeutui Ellenistä, koska olin maininnut, että hän oli sisaristani kaunein. Vihdoin he yksimielisesti päättivät myydä hänet huutokaupalla, ja vasaran pamahdettua hän joutui O'Brien-nimiselle perämiehen apulaiselle, joka tarjosi hänestä seitsemäntoista shillingiä ja pullon rommia. He pyysivät minua kirjoittamaan kotiin kertoakseni sisarilleni heidän terveisensä ynnä sen, miten he olivat jakaantuneet, mikä tuntui minusta sangen omituiselta. Mutta minua olisi Ellenistä tarjotun hinnan pitänyt imarrella, koska olen useita kertoja senjälkeen nähnyt, että oikein kaunis sisar on myyty grogilasista.

Mainitsin, minkätähden odotin kirjettä niin innokkaasti, nimittäin sentähden, että halusin ostaa itselleni tikarin ja kääntöreunaisen hatun; sen kuultuaan toiset huomauttivat minulle, ettei minulla ollut syytä tuhlata rahojani, koska virkasääntöjen mukaan varastonhoitaja toimitti noita esineitä kaikille, jotka niitä pyysivät. Koska tiesin, missä oli varastonhoitajan hytti, jonka olin nähnyt ollessani alhaalla Trotterien luona, menin sinne heti.

"Herra varastonhoitaja", lausuin, "haluaisin heti saada pystyreunaisen hatun ja tikarin".

"Se sopii, sir", vastasi hän ja kirjoitti määräyksen paperiliuskalle, jonka hän ojensi minulle. "Tuossa on määräys, sir! Mutta pystyreunaiset hatut säilytetään ison märssyn arkussa, ja tikaria teidän tulee pyytää teurastajalta, jonka huostassa ne ovat."

Lähdin määräyksineni yläkannelle ja aioin ensin pyytää tikaria. Niinpä tiedustin teurastajaa, jonka tapasin istumassa lampaiden seassa lammaskarsinassa, paikaten housujaan. Vastaukseksi pyyntööni hän ilmoitti, ettei hänellä ollut varastohuoneen avainta, joka oli erään korpraalin hallussa. Kysyin korpraalin nimeä, ja hän vastasi: "Merisotilas Cheeks." [Tämä kuuluisa henkilö on sotalaivojen herra Olemattoman esikuva.]

Kävin laivan joka sopessa tiedustamassa merisotilas Cheeksiä, mutta en löytänyt häntä. Jotkut sanoivat luulevansa hänen olevan etumärssyssä vahtimassa tuulta, ettei se pääsisi kääntymään, toiset taas arvelivat hänen olevan keittiössä estämässä kadetteja kastamasta korppujaan kapteenin paistinpannussa. Vihdoin kysäisin naisilta, jotka seisoivat tykkien välissä pääkannella, ja muuan heistä vastasi, ettei minun kannattanut etsiä sitä miestä heidän paristaan, koska heillä kaikilla oli puoliso ja Cheeks oli leskenmies. [Leskenmiehet ovat olemattomia, laivan kirjoihin merkittyjä merimiehiä, joiden palkka ja palkkio-osuudet luovutetaan Greenwichin sairaalalle.]

Koska en löytänyt tätä miestä, sopi minun mielestäni yhtä hyvin mennä noutamaan pystyreunaista hattuani ja hankkia tikari myöhemmin. En oikein mielelläni lähtenyt kapuamaan taklaukseen, koska pelkäsin päätäni huimaavan, ja jos olisin pudonnut mereen, en olisi osannut uida. Mutta eräs kadetti tarjoutui saattajakseni, rauhoittaen pelkoani sutkauksilla, ja niinpä päätin uskaltaa. Kiipesin hyvin likelle isoa märssyä, mutta ohuet nuorat luiskahtelivat kovin usein otteestani, ja säärieni iho hiertyi pahasti.

Sitten jouduin paksuille, mastosta ulkoneville köysille, joita myöten pitää kiivetä selkä mastoon päin. Kadetti ilmoitti, että niitä nimitettiin kissasvihtingeiksi, koska niitä pitkin oli niin vaikea kavuta, että kissakin estelisi, jos se komennettaisiin kapuamaan niitä myöten. Minua peloitti niiden varaan uskaltautuminen, ja silloin kumppanini ehdotti, että pujottautuisin maaravunreiästä, joka, kuten hän väitti, oli tehty minunkaltaisiani ihmisiä varten. Suostuin yrittämään sitä, koska se näytti helpommalta, ja saavuin vihdoin perille pahasti hengästyneenä, mutta sangen iloisena siitä, että olin isossa märssyssä.

Siellä oli ison märssyn korpraali ja kaksi muuta merimiestä. Kadetti esitteli minut perin kohteliaasti:

"Herra Jenkins – herra Simple, kadetti; herra Simple – herra Jenkins, ison märssyn korpraali. Herra Jenkins, herra Simple on tullut tänne noutamaan kadetinhattua, mukanaan sitä koskeva määräys."

Märssyn korpraali vastasi kovasti pahoittelevansa sitä, ettei hänellä ollut sellaista varastossa, mutta hän oli luovuttanut viimeisen kapteenin apinalle. Se oli kovin ärsyttävää. Sitten korpraali tiedusti, olinko kunnollisesti valmistautunut kiipeämään.

"En kovinkaan hyvin", myönsin, "sillä tullessani olin kahdesti tai kolmasti luiskahtamaisillani irti taklauksesta".

Hän nauroi ja vastasi, että jolleivät tuliaiset heltiäisi, en itsekään varsin pian heltiäisi taklauksesta. Olin ihan ymmällä ja vetosin kadettiin:

"Mitä hän tarkoittaa?"

"Hän tarkoittaa sitä, että teidän pitää hellittää hyppysistänne seitsemän shillingiä."

En tullut hullua hurskaammaksi ja töllistelin typertyneenä; mutta Jenkins käski miesten noutaa puoli tusinaa plattinkeja ja tehdä minusta vaakunakotkan, jollei hän saisi osuuttaan. En olisi päässyt selville siitä, mitä se kaikki merkitsi, jollei kadetti, joka nauroi vedet silmissä, olisi vihdoin ilmoittanut, että jokaisen, joka ensi kerran saapui märssyyn, oli tapana antaa miehille juomarahaa ja että jollen niin tekisi, he sitoisivat minut kiinni taklaukseen.

Kun minulla ei ollut rahaa taskussa, lupasin maksaa heille heti alas ehdittyäni, mutta Jenkins ei luottanut minuun. Silloin kiukustuin pahasti ja kysyin, "epäilikö hän kunniantuntoani". Hän vastasi: "En lainkaan", mutta seitsemän shillinkiään hänen piti saada, ennenkuin lähdin alas.

"No, mutta, sir", huomautin, "tiedättekö, kenelle puhutte? Minä olen upseeri ja herrasmies."

"Oh, kyllä", vastasi hän, "sen tiedän varsin hyvin".

"No, otaksutteko sitten", lausuin hyvin äkäisesti, "että menettäisin kunniani vaivaisten seitsemän shillingin tähden?"

Tämä huomautukseni ja se seikka, että kadetti lupautui takaajakseni, saivat Jenkinsin tyytymään, ja hän salli minun lähteä laskeutumaan taklausta myöten kannelle. Menin arkulleni ja maksoin seitsemän shillingiä minua seuranneelle märssymiehelle ja lähdin sitten pääkannelle perehtyäkseni mahdollisimman pian ammattiini.

Kyselin kaikenlaista tykeistä kadeteilta, ja he kerääntyivät ympärilleni vastailemaan. Muuan kertoi, että niitä nimitettiin fregatin hampaiksi, koska ne sulkivat ranskalaisen kidan. Eräs toinen kadetti väitti olleensa niin usein taistelussa, että häntä nimitettiin tulensyöjäksi. Kysyin, miten hän oli välttänyt kuoleman. Hän selitti ottaneensa ohjeekseen aina sen jälkeen, kun ensimmäinen tykinkuula oli lävistänyt laivan laidan, pistää päänsä sen tekemään aukkoon, koska professori Innmanin suorittamien laskelmien mukaan sellaisia mahdollisuuksia, että toinen kuula osuisi samaan läpeen, oli vain yksi kolmeakymmentäkahtatuhatta kuuttasataaseitsemääviidettä muuta mahdollisuutta vastaan. Sitäpä en olisi mitenkään tullut ajatelleeksi.

KAHDEKSAS LUKU

Ruokakumppanini osoittavat minulle, kuinka typerää velkaantuminen on – Kohteliasta viranhoitoa – Tutustun joihinkuihin sisäministeriön herrasmiehiin – Sholto M'Foyn välikohtaus.

Nyt, kun olen ollut laivassa kuukauden päivät, alkaa elämäni tuntua aika mukiinmenevältä. En huomaa enää pien ja tervan hajua ja osaan nousta riippumattooni kellahtamatta sen toiselta puolelta lattialle. Ruokakumppanini ovat hyvänsävyisiä, vaikka nauravatkin minulle hyvin paljon, mutta minun täytyy myöntää, ettei heidän kunniantuntonsa ole kovinkaan arka. He näyttävät ajattelevan, että toisen pettäminen on mainiota pilaa ja että koska he pettäessään nauravat, se ei olekaan pettämistä. Mutta minusta petos on aina petos, eikä henkilö ole sen rehellisempi, vaikka hän kaupanpäällisiksi nauraakin uhrilleen. Oltuani muutamia päiviä laivassa ostin joitakuita torttuja muonaveneen naiselta, kuten häntä nimitetään; halusin maksaa ne, mutta hänellä ei ollut vaihtorahaa, ja hän sanoi hyvin kohteliaasti luottavansa minuun. Hän otti esille kapean kirjan, ilmoittaen avaavansa minulle tilin, ja minä saisin maksaa hänelle, milloin katsoisin sopivaksi. Tähän järjestelyyn ei minulla ollut mitään huomauttamista, ja minä otin sieltä kaikenlaista, kunnes arvelin laskuni paisuneen yhdeksitoista tai kahdeksitoista shillingiksi. Koska olin luvannut isälleni, etten koskaan velkaantuisi, oli minusta aika maksaa laskuni.

Kuinka suuri olikaan hämmästykseni, kun sitä kysyessäni sain tietää sen kasvaneen kahdeksi punnaksi neljäksitoista shillingiksi kuudeksi pennyksi! Väitin sen olevan mahdotonta ja pyysin naista sallimaan minun katsoa tilin eriä, jolloin huomasin, että minua oli joka päivä veloitettu vähintään kolmesta tai neljästä tusinasta torttuja, jotka nuoret herrasmiehet olivat tilanneet "merkittäviksi herra Simplen tiliin". Olin aika pahasti tyrmistynyt, en ainoastaan maksettavakseni tulleen summan suuruuden, vaan myöskin ruokakumppanieni puutteellisen rehellisyyden vuoksi; mutta kun valitin sitä majailupaikassamme, nauroivat he kaikki minulle.

Vihdoin muuan heistä virkkoi:

"Peter, kerrohan totta! Eikö isäsi varoittanut sinua kavahtamaan velkaantumista?"

"Kyllä; kyllä hän varoitti", myönsin.

"Tiedän sen varsin hyvin", jatkoi hän. "Kaikki isät tekevät samoin poikiensa lähtiessä luotansa. Ja huomaa nyt, Peter, että ruokakumppanisi ovat syödessään torttuja sinun laskuusi pitäneet silmällä sinun parastasi. Sinä lakkasit noudattamasta isäsi kehoituksia, ennenkuin olit ollut kuukauttakaan poissa kotoa; ja antaakseen sinulle opetuksen, josta saattaa olla sinulle hyötyä myöhemmin elämäsi aikana, he ovat katsoneet velvollisuudekseen tilata torttuja. Uskon, ettei se opetus mene hukkaan. Mene maksamaan naiselle laskusi äläkä enää milloinkaan tee uutta velkaa!"

"Sitä eri varmasti tee", vastasin. Mutta kun en voinut todistaa, kuka tortut oli tilannut, eikä minusta olisi ollut kohtuullista, jos nainen olisi menettänyt rahansa, kävin suorittamassa laskun ja samalla päätin, etten enää ikinä ottaisi keneltäkään tavaraa velaksi.

Mutta se tyhjensi taskuni täydellisesti, minkä vuoksi kirjoitin isälleni, selostaen hänelle koko tapauksen ja mainiten, missä tilassa siis rahallisesti olin. Vastauksessaan isäni huomautti, että olkootpa ruokakumppanieni vaikuttimet olleet mitkä tahansa, he olivat tehneet minulle ystävällisen teon ja että koska olin menettänyt rahani oman huolimattomuuteni tähden, en saanut odottaa hänen myöntävän minulle lisää taskurahoja.

Mutta äitini, joka oli lisännyt kirjeeseen jälkikirjoituksen, oli sujauttanut siihen viiden punnan setelin, ja varmasti luulen sen tapahtuneen isäni suostumuksella, vaikka hän olikin olevinaan hyvin vihainen siitä, että olin unohtanut hänen neuvonsa. Tämä hyvään aikaan saapunut apu teki elämäni taaskin perin lohdulliseksi. Kuinka suuri nautinto onkaan kaukana kotoa saada kirje omaisilta, erittäinkin kun sen sisällä on rahaa!

Muutamia päiviä tätä ennen käski ensimmäinen luutnantti Falcon minun panna vyöaseet kupeelleni mennäkseni tehtäviini. Vastasin, ettei minulla ollut tikaria eikä pystyreunaista hattua, vaikka olin niitä pyytänyt. Hän nauroi kertomukselleni ja lähetti minut maihin purjehdusluutnantin muassa, joka osti ne; ja ensimmäinen luutnantti lähetti laskun isälleni, joka maksoi sen ja kirjeessä kiitti häntä vaivoista. Sinä aamuna ensimmäinen luutnantti virkkoi minulle: "Ja nyt, herra Simple, uudistamme kadetinhattunne ja tikarinne. Teidän pitää lähteä veneessä herra O'Brienin mukana ja pitää huolta siitä, ettei kukaan merimiehistä pujahda siitä pois juodakseen itsensä humalaan kapakassa."

Ensi kerran minut nyt lähetettiin johonkin tehtävään, ja olin hyvin ylpeä siitä, että sain esiintyä komennuksella olevana upseerina. Pukeuduin täyteen virka-asuuni ja olin valmiina käytävällä neljännestuntia aikaisemmin kuin merimiehet komennettiin lähtemään. Meidän oli määrä mennä telakalle noutamaan matkavaruksia.

Sinne saavuttuamme ihan ällistyin nähdessäni telakalla olevat puutavararöykkiöt, varastohuonejonot ja suunnattomat ankkurit. Siellä vallitsi sellainen hyörinä, kaikilla näytti olevan niin kiire, että mieleni teki katsella kaikkea yhtä aikaa. Lähellä veneemme kiinnityspaikkaa hinattiin isoa fregattia, kuten sanottiin, altaasta; ja se näky veti puoleensa kaiken huomioni niin että tyyten unohdin koko veneenmiehistön sekä saamani määräyksen pitää heitä silmällä.

Eniten minua hämmästytti se, että vaikka siinä puuhassa olevat miehet näyttivät merimiehiltä, heidän kielenkäyttönsä oli tuiki toisenlaista kuin se, johon olin viime aikoina tottunut fregatissamme. Kukaan ei sadatellut eikä kiroillut, vaan kaikki esiintyivät kohteliaasti.

"Suvaitkaa nykäistä ylähangan keulaköyttä, herra Jones." – "Hellittäkää alahangan köyttä, herra Jenkins, tehkää hyvin." – "Kallistakaa alusta, hyvät herrat, kallistakaa." – "Pyytäkää herra Tompkinsia ystävällisesti irroittamaan perähangan kiinnitysköysi." – "Kallistakaa alusta, hyvät herrat, kallistakaa sitä, tehkää hyvin." – "Venemiehet, soutakaa herra Simmonsin luokse ja pyytäkää häntä hyväntahtoisesti estämään laivaa huojumasta. Mikä on hätänä, herra Johnson?" – "Niin, kun eräs kadetti viskasi tulikuuman nastan peräluukusta ja se osui upseerimme silmään." – "Kertokaa asia komentavalle upseerille, herra Wiggins; ja suvaitkaa tarkastaa onnivarppi. Käskekää herra Simkinsiä hyväntahtoisesti käärimään köysi laiturille. Kallistakaa sitä, kallistakaa, hyvät herrat, tehkää hyvin."

Tiedustin eräältä katselijalta, mitä väkeä nämä olivat, ja hän ilmoitti heidän olevan telakka-apulaisia. Totisesti minusta tuntui ihan yhtä helpolta sanoa "Suvaitkaa" kuin "Lempo vieköön", ja edellinen kuulosti paljoa miellyttävämmältä.

Katsellessani, kuinka fregattia hinattiin pois altaasta, pujahti veneestä kaksi miestä omille teilleen, eikä heitä palatessani näkynyt. Säikähdin kovasti, sillä tiesin lyöneeni laimin velvollisuuteni ja tehneeni sen ensimmäisessä tilaisuudessa, jolloin minulle oli uskottu vastuunalainen tehtävä. En tiennyt, mitä tehdä.

Juoksentelin sinne tänne telakan kaikissa osissa, niin että hengästyin pahasti, ja tiedustelin kaikilta kohtaamiltani ihmisiltä, olivatko he nähneet kahta merimiestäni. Useat heistä sanoivat nähneensä koko joukon miehiä, mutta pahoittelivat sitä, etteivät oikein tunteneet, kuuluivatko ne minun joukkooni; jotkut nauroivat ja nimittelivät minua alokkaaksi.

Vihdoin kohtasin kadetin, joka kertoi nähneensä kaksi minun kuvaukseni mukaista miestä Lontooseen lähtevän matkavaunun katolla ja huomautti, että minun täytyi liikkua vikkelästi, jos mielin tavoittaa heidät; mutta hän ei jäänyt vastaamaan sen enempiin kysymyksiin.

Kävelin edelleenkin ympäri telakkaa, kunnes kohtasin pari- tai kolmekymmentä harmaisiin nuttuihin ja housuihin puettua miestä, joilta aloin tiedustella karkulaisia; he kertoivat nähneensä kaksi merimiestä hiiviskelemässä puutavarakasojen takana. He tunkeutuivat ympärilleni ja näyttivät hyvin innokkaasti haluavan auttaa minua, mutta heidät kutsuttiin kantamaan ankkuriketjua rantaan. Panin merkille, että kaikilla heillä oli numero nutussa ja joko yksi tai kaksi kirkasta rautarengasta jalassa. Vaikka minulla olikin niin kiire, en malttanut olla kysymättä, minkätähden he käyttivät renkaita. Muuan heistä vastasi, että ne olivat hyvän käytöksen palkkioksi heille annettuja ansiomerkkejä.

Kävelin edelleen hyvin lohduttomana, kun käännyttyäni eräästä nurkasta suureksi riemukseni kohtasin molemmat mieheni, jotka koskettivat hattuaan ja väittivät olleensa etsimässä minua. En uskonut heidän puhuvan totta, mutta olin niin iloissani saatuani heidät takaisin, etten heitä torunut, vaan menin heidän kanssansa veneelle, joka oli jonkun aikaa odottanut meitä.

O'Brien, perämiehen apulainen, nimitti minua nuoreksi nallikaksi; sitä sanaa en ollut kuullut kuin kerran aikaisemmin, jolloin humalainen merimies oli sitä käyttänyt. Laivaan saavuttuamme ensimmäinen luutnantti kysyi O'Brieniltä, minkätähden hän oli viipynyt niin kauan. Hän vastasi kahden miehen poistuneen veneestä, mutta minun löytäneen heidät. Ensimmäinen luutnantti näytti olevan tyytyväinen minuun ja huomautti, kuten hän oli tehnyt jo ennenkin, etten ollut typerä, ja minä menin kannen alle ylen riemuissani hyvästä onnestani sekä perin kiitollisena O'Brienille siitä, ettei hän ollut kertonut koko totuutta.

Irroitettuani tikarin vyöltäni ja otettuani hatun päästäni hapuilin nenäliinaani, mutta en löytänyt sitä taskustani, koska sen kaiken todennäköisyyden mukaan olivat varastaneet harmaanuttuiset miehet, jotka, kuten keskustellessani ruokakumppanieni kanssa sain tietää, olivat tasku- ynnä muista varkauksista pakkotyöhön tuomittuja rikollisia.

Päivän tai parin kuluttua saimme uuden ruokakumppanin, M'Foy-nimisen. Olin peräkannella, kun hän tuli laivaan ja toi kirjeen kapteenille, tiedustaen ensiksi, oliko hänen nimensä "kapteeni Sauvage". Hän oli kukoistava nuori mies, lähes kuuden jalan mittainen; hänellä oli hiekanvärinen tukka, mutta hän oli hyvin hauskannäköinen.

Koska hänen uransa laivassamme koitui kovin lyhyeksi, kerron heti kaikki, vaikka en saanutkaan itse tietää kaikkea, ennenkuin jonkun verran myöhemmin.

Kapteeni oli suostunut ottamaan hänet laivaan tehdäkseen mieliksi eräälle upseerikumppanilleen, joka oli eronnut palveluksesta ja asusti Skotlannin ylämaassa. Ensimmäisen tiedon M'Foyn saapumisesta kapteeni sai kirjeestä, jonka tämän nuoren miehen eno oli hänelle lähettänyt. Se huvitti häntä niin, että hän antoi sen ensimmäisen luutnantin luettavaksi. Se kuului:

    'Glasgow, huhtikuun 25 p:nä 1...

    SIR:

    Koska meidän molempien suuresti arvossapidetty ystävä kapteeni
    M'Alpine on t.k:n 14:ntenä päivätyssä kirjeessään kertonut
    minulle Teidän ystävällistä, sisarenpoikaani Sholto M'Foyta
    koskevista aikeistanne (minkä johdosta suvainnette ottaa vastaan
    parhaat kiitokseni), kirjoitan ilmoittaakseni Teille, että hän on
    nyt matkalla laivaanne Diomedeen ja saapuu perille, jos Jumala
    suo, kuusikolmatta tuntia senjälkeen, kun olette saanut tämän
    kirjeen.

    Koska olen sellaisilta henkilöiltä, jotka ovat jonkun verran
    perehtyneet kuninkaan palvelukseen, saanut tietää hänen
    upseerinvaruksiensa käyvän kalliinpuoleisiksi, olen katsonut
    oikeaksi huojentaa mieltänne tästä puolesta johtuvaan
    vastuunalaisuuteen nähden ja senvuoksi oheelliseksi liittänyt
    toisen puolikkaan Englannin pankin kymmenen punnan suuruisesta
    maksuosoituksesta, joka on varustettu numerolla 3742 ja jonka
    toinen puoli asianmukaisesti on luvattu lähettää minulle
    ylihuomenna. Pyydän Teitä suorittamaan tarpeelliset ostokset ja
    käyttämään jäännöksen, jos sellaista jää, hänen ruokatiliinsä tai
    muihin mahdollisiin kuluihin, joita pidätte perusteellisina ja
    oikeutettuina.

    Samalla minun sopii ilmoittaa Teille, että Sholtolla oli kymmenen
    shillingiä taskussaan hänen lähtiessään Glasgowista; epäilemättä
    tiedustanette, onko nämä rahat kulutettu tyydyttävällä tavalla,
    koska se on suuri rahaerä jätettäväksi ainoastaan neljäntoista
    vuoden ja viiden kuukauden ikäisen nuorukaisen harkinnan mukaan
    kulutettavaksi. Mainitsen Sholton iän, koska hän on niin kookas,
    että hänen ulkonäkönsä saattaisi harhauttaa Teidät luottamaan
    siihen, että hän on järkevä näin vakavaluontoisissa asioissa. Jos
    hän joskus tarvitsisi tukea palkkansa lisäksi, joka, kuten olen
    kuullut, on erittäin sievoinen kaikille kuninkaan upseereille,
    pyydän Teitä ottamaan huomioonne, että kaikki Teidän kymmenen
    päivän kuluessa maksettavakseni asettamanne vekselit viiteen
    puntaan saakka lunastetaan aikanaan Monteith, M'Killopin ja
    Kumppanien liikkeessä Glasgowissa. Lausuen Teille, Sir, mitä
    parhaat kiitokset hyväntahtoisuudestanne ja huomaavaisuudestanne
    olen...

                                      kunnioittavimmin Teidän
                                         WALTER MONTEITH.'

M'Foyn tuoman kirjeen piti todistaa, kuka hän oli. Kapteenin lukiessa sitä M'Foy tähyili ympärilleen villin hirven tavoin. Kapteeni toivotti hänet tervetulleeksi laivaan, lausui hänelle kysymyksen tai pari, esitteli hänet ensimmäiselle luutnantille ja lähti sitten maihin.

Ensimmäinen luutnantti oli pyytänyt minua syömään päivällistä upseerien ruokalassa; otaksuin hänen olevan tyytyväisen minuun, koska olin löytänyt merimiehet, ja kapteenin lähdettyä laivasta hän kutsui myöskin M'Foyn, jolloin sukeutui seuraava keskustelu:

"No niin, herra M'Foy, saitte matkustaa pitkälti; se oli kai ensimmäinen matkanne."

"Niin se tosiaankin oli, sir", myönsi M'Foy. "Ja ilkeästi minua kiusattiin. Jos olisin välittänyt kaikesta, mitä minulle kuiskuteltiin, olisi minun täytynyt olla pelkkää rahaa – kuusi pennyä tuonne, kuusi pennyä tänne, kuusi pennyä kaikkialle. Sellaissesta kiristämissestä en ole uneksinutkaan."

"Miten tulitte Glasgowista?"

"Rataslaivalla eli höyrylaivalla, kuten sitä nimitettiin Lunnoniin, jossa minua verotettiin kuusi pennyä siitä, että matkatavarani tuotiin maihin – pikku rasia, ei tuota pystyreunaista hattua isompi. Olisin mielelläni kantanut sen itsekin, mutta minun ei sallittu sitä tehdä."

"No niin, mihin menitte Lontooseen saavuttuanne?"

"Menin Chichester-nimiseen vuokrakasarmiin, Stormin ja Mainwaringin varastorakennukseen, ja tien näyttämisestä minulta taaskin vaadittiin kuusi pennyä. Siellä odotin konttorissa puoli tuntia, minkä jälkeen minut vietiin Bull and Mouth-nimiseen paikkaan; minut pantiin vaunuihin, ja koko kyytini maksettiin; siitä huolimatta minulta kiljuttiin rahaa pitkin matkaa. Ensin oli vahti, sitten kuski, senjälkeen toinen vahti ja taaskin kyytimies; mutta minä en ottanut heitä kuullakseni, ja niinpä he nurkuivat ja sättivät minua."

"Entä milloin tulitte perille?"

"Tulin tänne eilen illalla; ja sain Kahden sinisen patsaan majatalossa vain yösijan sekä aamiaisen, joista minulta kiskottiin kolme shillingiä ja kuusi pennyä, niin totta kuin tässä istun. Ja sitten palvelijatar-hutilus ja tarjoilijavintiö tiukkasivat minua muistamaan heitä, vaatien hekin pennosia; mutta heille samoin kuin vahdille ja kuskille sanoin, ettei minulla ollut rahaa heitä varten."

"Kuinka paljon teillä on jäljellä kymmenestä shillingistänne?" tiedusti ensimmäinen luutnantti hymyillen.

"Kas vain, herra luutnantti, miten olette saanut siitä vihiä? Ahaa! Siitä on kirjoittanut enoni Monteith Glasgowista. No, niin totta kuin tässä istun, on minulla siitä jäljellä ainoastaan kolme shillingiä ja yksi penny. Mutta täällä haisee aika ilkeältä; siispä lähden taaskin kannelle raittiiseen ilmaan."

M'Foyn poistuttua upseerien ruokalasta nauroivat kaikki hyvin makeasti. Oltuaan vähän aikaa kannella hän meni kadettien majailupaikkaan, mutta esiintyi perin epämiellyttävästi, riidellen ja toraillen kaikkien kanssa. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kovin kauan, sillä hän ei suvainnut noudattaa mitään saamiaan määräyksiä. Kolmantena päivänä hän poistui laivasta pyytämättä lupaa ensimmäiseltä luutnantilta; hänen palattuaan laivaan seuraavana päivänä pani ensimmäinen luutnantti hänet arestiin kajutan ovella seisovan vahdin valvottavaksi.

Ollessani iltapäivällä pääkannella huomasin hänen teroittavan pitkäteräistä linkkuveistä hiomalla sitä tykin takapyörään. Menin hänen luokseen ja kysyin, mitä varten hän niin teki, ja silmiensä tulisesti säihkyessä hän vastasi aikovansa kostaa M'Foyn verta kohdanneen loukkauksen. Hänen ilmeestään näin, että hän oli vakavissaan.

"Mitä oikein mielitte?" tiedustin.

"Aion", virkkoi hän, nivelien terää ja tunnustellen aseensa kärkeä, "iskeä tämän sen miehen sydämeen, jonka olkapäillä on kultahelyt ja joka rohkeni panna minut tänne".

Olin hyvin levoton ja arvelin velvollisuudekseni kertoa hänen murhanhimoisista aikeistaan, sillä muutoin saattaisi tapailtua pahempaa. Niinpä nousin yläkannelle ja kerroin ensimmäiselle luutnantille, mitä M'Foy aikoi tehdä ja kuinka suuressa vaarassa hänen henkensä oli. Falcon nauroi ja laskeutui kohta senjälkeen pääkannelle. M'Foyn silmät kiiluivat, ja hän siirtyi vähän matkan päässä seisovaa ensimmäistä luutnanttia kohti; mutta vahti, jota olin varoittanut, seisautti hänet pistimellään. Ensimmäinen luutnantti pyörähti ympäri, havaitsi, mitä oli tekeillä, ja käski vahdin katsoa, oliko M'Foylla veitsi kädessään; ja hänellä olikin kädessään avattu veitsi; ja hän piti sitä selkänsä takana. Ase riistettiin häneltä, ja ensimmäinen luutnantti, joka oivalsi, että hänellä oli paha mielessä, kertoi, miten hän oli käyttäytynyt, kapteenille tämän saavuttua laivaan.

Kapteeni kutsutti luoksensa M'Foyn, joka oli perin uppiniskainen, ei väittänyt vastaan, kun häntä syytettiin aikomuksestaan, eikä edes luvannut olla toiste sitä yrittämättä. Niinpä hänet lähetettiinkin heti maihin ja palautettiin ylämaalaisten omaistensa luokse. Sen koommin emme häntä nähneet; mutta kuulin hänen päässeen upseeriksi armeijaan ja kolme kuukautta rykmenttiinsä liittymisen jälkeen kaatuneen kaksintaistelussa kiukustuttuaan jostakin luulotellusta, M'Foyn verta kohdanneesta loukkauksesta.

YHDEKSÄS LUKU

Lähdemme Portsdownin markkinoille – Miten käy, kun kuningattaren illallisrauhaa häiritään – Pelikani osoittaa luonnollista rakkauttaan minun kustannuksellani – Itsestään syttynyt ilotulitus Ranelagh-puutarhassa – Leivokset ja hurskaus – Juhlaan on kutsuttu paljon väkeä, mutta ei rampoja, halvaantuneita eikä sokeita.

Muutamia päiviä senjälkeen, kun M'Foy poistui laivastamme, lupasi ensimmäinen luutnantti päästää meidät kaikki Portsdownin markkinoille, mutta salli ainoastaan vanhempaan luokkaan kuuluvain jäädä yöksi maihin. Odotimme retkestämme niin paljon hauskuutta, että jotkut meistä olivat jalkeilla kyllin varhain lähteäkseen maalle tuoretta lihaa noutamaan lähetetyssä veneessä.

Se oli sangen typerä teko. Ei ollut vaunuja viemään meitä markkinoille, eikä vielä ollut markkinoitakaan niin aikaisin aamulla; myymälät olivat kaikki kiinni, ja Sinisten patsaiden majatalo, johon aina kokoonnuimme, oli vielä tuskin avattu. Vartosimme kahvilahuoneessa, kunnes meidät karkoitti sieltä lattiaa lakaiseva tyttö, ja meidän oli pakko kävellä läheisyydessä, kunnes hän oli saanut lattian lakaistuksi ja tulen viritetyksi takkaan, jolloin tilasimme itsellemme aamiaista; mutta kuinka paljoa hauskempi meidän olisikaan ollut syödä aamiaisemme mukavasti laivassa ja tulla vasta sitten maihin, erittäinkin kun meillä ei ollut liikoja rahoja. Myöhästymisen jälkeen on liian aikaisin ehättäminen maailman huonoin tapa.

Nautimme kuitenkin aamiaisemme ja maksoimme laskun; sitten lähdimme joukolla liikkeelle ja jouduimme George-kadulle, jossa oli kaikenkaltaisia ajoneuvoja valmiina viemään meidät markkinoille. Nousimme erääseen vehkeeseen, jota nimitettiin dillyksi. Kysyin sen kuskilta, minkätähden sillä oli sellainen nimitys, ja hän selitti sen johtuvan siitä, että hän vaati kyytimaksua ainoastaan shillingin. O'Brien, joka oli liittynyt seuraamme syötyään aamiaista laivassa, sanoi tämän vastauksen muistuttavan sitä vastausta, jonka hän oli saanut Lontoon vuokravaunuaseman palvelijalta.

"Kuulkaahan", oli hän tiedustanut, "minkätähden teitä nimitetään Watermaniksi?"

"Watermaniksiko?" oli mies vastannut. "No niin, sir, sentähden, että avaamme vuokravaunujen ovia."

Pitkäaikaisen piiskanviuhunan, kiukkuisen sadattelun ja äänekkään naurunhohotuksen jälkeen saapui vanha hevonen, jonka selkä niin monien henkilöiden vaivaloisesta kiskomisesta köyristyi kaareksi ylöspäin, Portsdown-kunnaan juurelle, jossa laskeuduimme vaunuista ja kävelimme rinnettä ylöspäin markkinapaikalle.

Siellä odotti meitä tosiaankin sangen kaunis näky. Kirkas, sininen taivas, kaikilla tahoilla lepattavat, värilliset liput, vihreä ruoho, valkeat teltat ja kojut, helakasti paistava aurinko, kullanvärisinä kimaltelevat piparkakut, monenlaiset lelut ja vaihteleva häly, onnellisen näköiset pikku pojat ja kohteliaat myyjät, kojujen musiikki ja niiden ulkopuolella liikkuvien ihmisten hyörinä ja kiihkeys saivat sydämeni sykähtelemään voimakkaasti.

Tuolla oli Richardson muassaan temppuilija ja ilveilijä sekä kovin kauniita naisia, joiden puvut olivat yltyleensä kultahelyjen peitossa ja jotka tanssivat jenkkoja ja valsseja niin hilpeän näköisinä. Tuolla Flint ja Gyngell ynnä miekkosia, jotka heittelivät kuperkeikkoja ja tekivät kaikenlaisia temppuja – söivät tulta ja vetivät kyynäräkaupalla nauhaa suustansa. Sitten siellä oli kuninkaallinen sirkus, kaikki hevoset rivissä, miehiä ja naisia makaamassa selällään, liehuttaen lippuja, torvensoittajien puhaltaessa torvillaan. Ja maailman kookkain jättiläinen ynnä Paap, maailman pienin kääpiö, ja naispuolinen kääpiö, joka oli vieläkin pienempi, sekä neiti Biffin, joka teki kaikenlaisia temppuja ilman käsiä ja jalkoja. Siellä oli myöskin opetettu sika ja herefordshirelainen härkä ja satoja muita nähtäviä, joita en muistakaan.

Käveltyämme tuntikauden ja katseltuamme kaikkea ulkopuolelta päätimme mennä katsomaan myöskin sisältä. Ensin menimme Richardsonin kojuun, jossa näimme verisen murhenäytelmän, aaveen ja jyrinän tehostaman, ja senjälkeen pantomimin, jossa näyttelijät tekivät paljon kujeita ja kellahtelivat kumoon toistensa niskaan. Sitten kävimme katsomassa paria muuta kojua, joita en enää muista, mutta siitä olen varma, että ulkopuoli yleensä oli parempi kuin sisäpuoli.

Senjälkeen meidän oli kova nälkä, ja päätimme mennä erääseen kojuun syömään. Pöydät oli järjestetty seinustoille, ja keskellä oli lautainen tanssilava. Naiset odottivat valmiiksi pukeutuneina tanssittajia, ja soitto oli niin vilkas, että minun teki kovasti mieleni tanssia, mutta olimme sopineet siitä, että menisimme katsomaan Politon eläinnäyttelyn villejä eläimiä, ja koska kello oli melkein kahdeksan, maksoimme laskumme ja lähdimme.

Näky oli hyvin mielenkiintoinen, ja sitä kannatti katsella paremmin kuin mitään muuta koko markkinoilla, enpä ollut aikaisemmin aavistanutkaan, että maailmassa on niin paljon outoja eläimiä. Ne oli kaikki teljetty rautaisiin häkkeihin, ja kojun keskellä riippui iso kruunu, jossa oli kaksikymmentä kynttilää ja joka valaisi otuksia, samalla kun niiden hoitaja käveli sohimassa niitä liikkeelle pitkällä tangolla; sen ohessa hän kertoi meille niistä tarinoita, jotka olivat oikein huvittavia.

Muistan niistä muutamia. Siellä oli tapiri, iso, pitkäkuonoinen sikoeläin, joka hoitajan vakuutuksen mukaan oli sammakkoeläinten kaltainen eikä voinut elää maalla, mutta kuoli vedessä; se näytti kuitenkin viihtyvän aika hyvin häkissä. Sitten oli kenguru, jonka pennut pilkistelivät näkyviin sen vatsasta – perin hämmästyttävä otus. Hoitaja väitti sen synnyttävän kaksi poikasta kerrallaan ja sitten ottavan ne jälleen vatsaansa turvaan, kunnes ne kehittyisivät ymmärtäväisiksi. Sitten oli erämaiden pelikani (sitä en unohda), jonka leuan alta mies veti ison pussin päähänsä yömyssyn tapaan; tämä lintu ruokkii poikasiaan omalla verellään – kun kaloja on niukalti. Ja sitten siellä oli naurava hyena, joka parkuu metsissä hätään joutuneen ihmisen tavalla ja ahmii kitaansa ne, jotka rientävät sitä auttamaan – murheellinen esimerkki ihmisluonteen turmeluksesta, kuten hoitaja huomautti. Oli kaunis otus, Bengalin kuningastiikeri, ainoastaan kolmen vuoden ikäinen; se kasvoi kymmenen tuumaa vuodessa eikä koskaan saavuttanut täyttä mittaansa. Meidän näkemämme yksilön pituus oli, kuten hoitaja mainitsi, kuusitoista jalkaa kuonosta hännänpäähän ja seitsemäntoista jalkaa hännänpäästä kuonoon mitattuna; mutta siinä täytyi olla erehdys. Siellä oli nuori norsu ja kolme leijonaa sekä useita muita eläimiä, joiden nimiä en nyt muista, minkä vuoksi ryhdyn kuvailemaan silloin sattunutta traagillista kohtausta.

Hoitaja oli sohinut kaikki eläimet jalkeille ja alkanut ruokkia niitä. Iso leijona murisi ja ärisi kalutessaan härän sääriluuta, jota se muserteli kuin pähkinöitä. Jonkun hairahduksen vuoksi putosi kynttiläkruunua kannattavan tangon toinen pää maahan, kolhaisten sen häkin ovea, jossa naarasleijona nautti illallistaan, niin että se avautui.

Kaikki kävi yhdessä sekunnissa; kynttiläkruunu putosi, häkki avautui ja leijona hypähti siitä ulos. Muistan vieläkin nähneeni leijonan ruhon ilmassa, ja sitten oli kaikkialla pilkkoisen pimeätä. Kuinka jyrkkä muutos! Lyhyt tuokio sitten olimme kaikki tähyilleet iloisina ja uteliaina ja sitten jäimme pimeään, kauhun ja pelon valtaan.

Kuului kiljunaa ja parkaisuja; ihmiset huusivat, tappelivat, sysivät toisiaan ja pyörtyivät, eikä kukaan tiennyt minne mennä eikä löytänyt pääsytietä. Sullouduttiin ensin toiselle, sitten toiselle puolelle sen mukaan kuin pelko ajoi.

Hyvin pian minut tungettiin selkä erään häkin tankoja vasten, ja kun tunsin jonkun pedon käyvän takaapäin kimppuuni, ponnistin vimmatusti, ja minun onnistui kavuta sen yläpuolella olevalle häkille; en kuitenkaan selviytynyt menettämättä housujeni takapuolta, jota naurava hyena ei suostunut hellittämään.

Ylöspäin kavutessani tuskin olin selvillä siitä, missä olin, mutta tiesin lintujen olevan enimmäkseen sijoitettuina yläriveihin. Mutta jotta ei myös housujeni etupuolta revittäisi, käännyin heti ylhäälle päästyäni ympäri, painaen selkäni häkin tankoja vasten; mutta en ollut ehtinyt olla siellä minuuttiakaan, ennenkuin kimppuuni kävi jokin, mikä kaivautui ruumiiseeni kuin kivikuokka, ja kun hyena oli repinyt vaatteeni, olin ihan suojaton sitä vastaan. Jos olisin pyörähtänyt ympäri, olisi minun käynyt vieläkin pahemmin; ja niinpä saatuani toistakymmentä pistoa minun onnistui vähitellen muuttaa asentoani, kunnes olin erään toisen häkin kohdalla, mutta ei kuitenkaan ennenkuin pelikani, sillä se oli nyt ahdistajani, oli imenyt minusta verta kylliksi ruokkiakseen sillä poikasiaan viikon ajan.

Aprikoidessani, millaisiin vaaroihin nyt joutuisin, havaitsin riemukseni osuneeni avoimelle ovelle, josta naarasleijona oli karannut. Kömmin sisään ja vedin oven kiinni jälkeeni, pitäen itseäni hyvin onnellisena; ja siellä istuin ihan hiljaa sopessa hirveän hälinän loppuun saakka.

Oltuani siellä ainoastaan muutamia minuutteja tulivat sisälle ulkopuolella esiintyvät soittajat, joita nimitettiin "henkivartijoiksi", muassaan tulisoihtuja ja panostettuja musketteja. Silloin paljastunut näky oli todella tyrmistävä; lattialla virui kaksi- tahi kolmekymmentä miestä, naista ja lasta ja aluksi luulin leijonan surmanneen heidät kaikki, mutta he olivatkin ainoastaan pyörtyneitä, tai väkijoukko oli polkenut heidät alleen. Ei kukaan ollut saanut vaarallista vammaa.

Leijonaa taas ei löytynyt mistään; ja niin pian kuin varmistuttiin siitä, että se oli karannut, valtasi ulkopuolella olijat samanlainen kauhu ja hoppu kuin eläinnäyttelyn sisällä oli äsken vallinnut. Myöhemmin kävi selville, että eläin oli säikähtänyt yhtä pahasti kuin mekin ja piiloutunut vankkureiden alle.

Kului joku aika, ennenkuin se löydettiin. Vihdoin O'Brien, joka oli sangen rohkea mies, meni sinne "henkivartijoiden" etunenässä ja näki sen silmien kiiluvan. Lainattuaan pari verkkoa rattailta, joilla oli tuotu vasikoita markkinoille, he viskasivat ne pedon päälle. Kiedottuaan sen varmasti niihin he kiskoivat sen hännästä näyttelykojuun.

Koko tämän ajan olin pysytellyt perin hiljaa häkissä, mutta huomattuani sen laillisen omistajan palanneen ottamaan sen haltuunsa arvelin ajan tulleen poistua; niinpä huusin kumppaneilleni, jotka O'Brienin mukana auttoivat henkivartijoita. He eivät olleet minua havainneet ja nauroivat aika makeasti nähtyään, missä olin. Eräs kadetti sysäsi oven salpaan, joten en päässyt ulos, ja sohi minua sitten pitkällä kangella. Vihdoin minun onnistui vetää salpa jälleen auki, ja hyppäsin pois häkistä, minkä jälkeen he nauroivat entistä kovemmin, kun housujeni takapuoli oli repaleina. Minusta se ei oikein ollut naurunasia, vaikka minun olisikin pitänyt onnitella itseäni siitä, että olin suoriutunut jutusta kovin vähällä; ja niin arvelivat kumppaninikin, kun kerroin heille seikkailuni. Pahin koko asiassa oli pelikaani.

O'Brien lainasi minulle tumman, silkkisen nenäliinan, jonka sidoin vyötäisilleni riippumaan takapuolelleni, jotta onnettomuuteni ei herättäisi huomiota. Ja sitten poistuimme eläinnäyttelystä; mutta ruumiini oli niin kankea, että tuskin kykenin kävelemään.

Sitten menimme niinsanottuun Ranelagh-puutarhaan katsomaan ilotulitusta, jonka piti alkaa kello kymmenen. Maksoimme pääsymaksun täsmälleen kello kymmenen ja vartosimme sangen kärsivällisesti neljännestunnin, mutta ei näkynyt merkkiäkään siitä, että ilotulitus sytytettäisiin. Asia oli niin, että puutarhanomistaja odotti lisää katselijoita, vaikka alue oli jo hyvin täynnä väkeä.

Ensimmäinen luutnantti oli määrännyt, että vene saisi varrota meitä kello kahteentoista, minkä jälkeen sen tulisi palata laivaan; ja koska olimme seitsemän englanninpenikulman päässä Portsmouthista, ei meillä ollut paljoa liikaa aikaa. Odotettuamme vielä neljännestunnin päättelimme, että koska ilotulituksen piti ohjelman vakuutuksen mukaan alkaa täsmälleen kello kymmenen, meillä oli täysi oikeus sytyttää se omin käsin.

O'Brien poistui ja toi palatessaan tusinan pennyn maksavia rottinkikeppejä, jotka hän halkaisi päästä. Tulituslaitteet olivat valmiina patsaissaan ja kehyksissään, ja sovittiin niin, että sytyttäisimme ne kaikki samalla kertaa ja senjälkeen sekaantuisimme tungokseen. Vanhemmat kadetit virittivät sikaareja, kiinnittivät ne rottinkikeppien halkaistuihin päihin ja puhalsivat niihin, kunnes ne olivat syttyneet hyvin. He luovuttivat ne meille yhden kullekin, ja merkin saatuamme sytytimme niillä sytytyspaperit; heti tulen tartuttua viskasimme kepit maahan ja juoksimme väkijoukkoon.

Noin puolessa minuutissa alkoivat kaikki palaa hyvin kauniina sekasortona; näkyi hopeisia tähtiä ja kultaisia tähtiä, sinisiä valoja, pyöriviä rattaita, miinoja ja pommeja, kreikkalaista tulta ja roomalaisia kynttilöitä, raketteja ja valokirjaimista sommiteltuja lauselmia, ja kaikki ne paloivat, rätisivät, hypähtelivät ja sähisivät samalla kertaa. Olimme kaikki yksimielisiä siitä, että olimme suuresti parantaneet alkuperäistä tulitussuunnitelmaa.

Puutarhanomistaja riensi ulos kojusta, jossa hän oli huolettomasti ryyppinyt olutta katselijain varrotessa, ja vannoi kostoa tämän tempun suorittajille; lupasipa hän seuraavana päivänä viidenkymmenen punnan suuruisen palkinnon syyllisten ilmiantajalle. Mutta luultavasti häntä kohdeltiin ihan asianmukaisesti. Siinä asemassaan hän oli yleisön palvelija, mutta hän oli käyttäytynyt ikäänkuin olisi ollut yleisön käskijä.

Me kaikki pujahdimme perin ovelasti tiehemme, nousimme vaunuihin, saavuimme Portsmouthiin ja ehdimme veneelle hyvissä ajoin.

Seuraavana päivänä oli ruumiini niin kankea, ja minua vaivasivat sellaiset kivut, että minun oli pakko mennä lääkärin puheille, joka merkitsi minut sairasluetteloon; siinä tilassa olin viikon, ennenkuin jaksoin jälleen ryhtyä tehtäviini.

Tämä tapahtui lauantaina, ja kun sunnuntai oli kaunis päivä, menimme kaikki kaupungille kirkkoon ensimmäisen luutnantin Falconin johdolla. Kävimme kirkossa hyvin mielellämme, emme tosin, kuten minun täytyy ikäväkseni tunnustaa, uskonnollisten tunteiden pakotuksesta, vaan seuraavasta syystä.

Ensimmäinen luutnantti istui kirkonpenkissä permannolla, ja meidät sijoitettiin lehterille, jossa emme olleet hänen näkyvissään ja josta emme myöskään nähneet häntä. Olimme kaikki perin hiljaa ja, voinen vakuuttaa, hyvin hartaita jumalanpalveluksen aikana. Mutta saarnaava pappi oli niin ikävystyttävä, ja hänellä oli niin huono ääni, että heti hänen noustuaan saarnastuoliin tavallisesti pujahdimme ulos ja lähdimme kadun toisella puolen olevaan sokerileipurinliikkeeseen syömään leivoksia ja torttuja sekä juomaan kirsikkalikööriä, mistä pidimme äärettömän paljoa enemmän kuin saarnan kuuntelemisesta.

Jollakin tavoin oli ensimmäinen luutnantti saanut vihiä menettelystämme; luullaksemme oli meriupseeri antanut meidät ilmi, ja tänä sunnuntaina hän teki meille hauskan kepposen.

Olimme tavallisuuden mukaan olleet leivosliikkeessä ja heti huomattuamme ihmisiä tulevan kirkosta panimme kaikki torttumme ja makeisemme hattuumme, jonka sitten pistimme päähämme, ja sijoituimme kirkonovelle ikäänkuin olisimme juuri tulleet lehteriltä ja odottaneet ensimmäistä luutnanttia. Mutta hän ei ilmestynytkään kirkonovesta, vaan tuli pitkin katua ja käski meidän seurata itseään veneelle. Hän olikin ollut leivosmyymälän perähuoneessa tarkkailemassa puuhiamme vihreiden verhojen lomitse. Me emme epäilleet mitään, vaan luulimme hänen poistuneen kirkosta vähän aikaisemmin kuin tavallisesti. Saavuttuamme laivalle ja kavuttuamme hänen jäljessään kannelle hän virkkoi:

"Menkää peräkannelle, nuoret herra!" Me teimme niin, ja hän käski meidän asettua riviin.

"No, herra Dixon", kysyi hän, "miten kuului päivän teksti?"

Koska hän tiedusti meiltä sitä sangen usein, jätimme aina jonkun kirkkoon siihen saakka, kunnes teksti luettiin, minkä jälkeen hän tuli ilmoittamaan meille siitä leivosmyymälään ja me kaikki merkitsimme sen kohdan raamattuumme ollaksemme valmiit, jos hän sitä meiltä kysyisi. Dixon veti heti esille raamattunsa, jonka lehden hän oli kääntänyt, ja luki tekstin.

"Niin, juuri niin se oli", sanoi Falcon. "Teillä täytyy olla merkillisen hyvät korvat, kun kuulitte papin äänen leivosmyymälään. Ja nyt, hyvät herrat, hatut pois päästä, suvaitkaa!"

Otimme kaikki hatun päästämme, ja hattumme olivat, kuten hän oli odottanutkin, täynnä leivoksia.

"Tosiaankin, hyvät herrat", virkkoi hän, tunnustellen leivoksien ja makeisten erilaisia käärepapereita, "olen kovin iloissani, kun huomaan, ettette ole käyneet kirkossa turhan vuoksi. Harvoilla on sieltä tullessaan niin paljon hyvää painettuna muistikeskustaan. Harjoitusupseeri, lähettäkää kaikki laivapojat peräkannelle!"

Kaikki pojat kapusivat tikkaita myöten kannelle, ja ensimmäinen perämies käski heidän kaikkien istuutua tykkitelineille. Heidän sijoituttuaan hän komensi meidät kiertämään ja tarjoamaan pojille torttuja, mikä meidän oli pakko tehdä, ojentaen heille hattuamme vuoron perään, kunnes kaikki hatut olivat tyhjät. Pahimmin minua harmitti poikien virnisteleminen, kun tarjoilimme heille palvelijoiden tavalla, samoin kuin koko laivan käytäville kerääntyneen miehistön pilkka ja nauru.

Kun kaikki leivokset oli ahmittu, lausui ensimmäinen luutnantti:

"Kas niin, hyvät herrat, kun olette nyt saaneet tämänpäiväisen opetuksenne, saatte mennä alas."

Emme voineet olla itsekään nauramatta laskeuduttuamme majapaikkaamme. Falcon rankaisi meitä aina hyväntuulisesti, ja jollakin lailla hänen rangaistuksensa sopivat erittäin hyvin rikkomuksen laatuun. Hänellä oli aina varalla parannuskeino kaikkeen, mitä hän ei hyväksynyt, ja laivan miehistön oli tapana nimittää häntä "Lääke-Jackiksi". Minun pitänee mainita, että jotkut kumppanini olivat tämän tapauksen jälkeen perin kiukkuisia laivapojille ja antoivat heille potkun tai sivalluksen päähän aina, milloin vain voivat, ja tiuskaisivat samalla:

"Kas tässä taas torttu sinulle."

Jos pojat olisivat tienneet, mikä heitä odotti, olisivat he luullakseni mieluummin olleet kajoamatta leivoksiin.

KYMMENES LUKU

Merimiesten väkivaltainen värvääminen; yhden ainoan naisen torjumina – Spitheadin ja Pointin vaaroja – Molemminpuolinen kestitys kynitystä kanasta minun kustannuksellani – Myöskin katajaviinaa kahdellekymmenelle – Joudun vangiksi, pääsen karkuun ja menen laivaani.

Nyt minun täytyy kertoa, mitä minulle tapahtui muutamia päiviä ennen laivamme lähtöä ja mikä osoittaa, ettei hänen majesteettinsa palveluksessa välttämättä tarvitse uhmailla tuulta ja aaltoja eikä vihollisen tykkejä joutuakseen vaaraan. Päinvastoin olen ollut senjälkeen sotatoimissa, mutta empimättä vakuutan, etten silloin ole ollut niin levoton kuin olin siinä tilaisuudessa, jonka nyt aion kertoa.

Laivamme oli ilmoitettu lähtövalmiiksi, ja amiraalikunta halusi kiihkeästi meidän lähtevän liikkeelle. Lähtömme ainoana esteenä oli se, ettei meillä vielä ollut täyttä määrää merimiehiä.

Kapteeni kääntyi satama-amiraalin puoleen ja sai luvan lähettää seurueita maihin värväämään merimiehiä väkisin. Toinen ja kolmas luutnantti sekä vanhin kadetti lähetettiin joka ilta maihin muassaan joitakuita luotettavimpia miehiä, ja he toivat tavallisesti aamulla laivaan puolikymmentä miestä, jotka he olivat siepanneet oluttuvista tai merimieskapakoista.

Jotkut miehistä jätettiin laivaan, mutta useimmat palautettiin maihin palvelukseen kelpaamattomina; sillä merimiehen tullessa laivaan joko vapaaehtoisesti tai väkisin otettuna on tapana lähettää hänet lääkärin luokse sairashyttiin, jossa hänet riisutaan ja tarkastetaan läpikotaisin, jotta nähdään, onko hän terve ja kelvollinen hänen majesteettinsa palvelukseen; ja jollei hän ole, viedään hänet takaisin maalle.

Tällainen miesten värvääminen näytti olevan aika ankaraa hommaa, mikäli saatoin päätellä kuulemistani selostuksista ja siitä, miten tähän työhön valittuja miehiä oli silloin tällöin kolhittu ja haavoitettu; väkisin pestatut merimiehet nähtävästi tappelivat yhtä tiukasti välttyäkseen joutumasta palvelukseen kuin he sitten taistelivat isänmaansa kunnian puolesta kerran kunnollisesti palvelukseen jouduttuaan.

Minua halutti kovasti päästä mukaan värväysjoukkoon, ennenkuin laiva lähtisi purjehtimaan, ja pyysin O'Brieniä, joka oli minulle hyvin ystävällinen yleensä eikä sallinut itseänsä lukuunottamatta kenenkään antaa minulle selkään, ottamaan minut mukaansa, kuten hän tekikin pyyntöni jälkeisenä iltana. Kiinnitin vyölleni tikarin, jotta minut tunnettaisiin upseeriksi, samalla kun se olisi suojani.

Hämärissä sousimme maihin ja nousimme rannalle Gosportin puolella; miehillä oli kaikilla aseenaan lyömämiekka ja yllään kavaijit, lyhyet, paksut päällysnutut. Emme pysähtyneet tarkastamaan kaupungin kapakoita, koska oli liian aikaista, vaan kävelimme noin kolmen englanninpenikulman päähän esikaupunkiin ja menimme erääseen taloon. Sen ovi oli lukossa, mutta me mursimme sen auki minuutissa ja syöksyimme käytävään, jossa kohtasimme ovea puolustamaan valmistuneen emännän. Käytävä oli pitkä ja kapea, ja hän oli hyvin kookas, ruumiikas nainen, joten hänen ruhonsa melkein täytti käytävän, ja hänen kädessään oli pitkä, meitä kohti suunnattu paistinvarras, jolla hän piti puoliaan meitä vastaan.

Etunenässä olevat upseerit eivät mielellään käyneet naisen kimppuun, ja hän taas hosui heitä vartaallaan niin kiukkuisesti, että jolleivät he olisi perääntyneet, olisivat jotkut heistä pian olleet valmiita paistettaviksi. Merimiehet nauroivat ja seisoivat ulkopuolella, jättäen upseerit järjestämään asiaa niin hyvin kuin he saattoivat. Vihdoin emäntä huusi puolisolleen:

"Ovatko he kaikki päässeet ulos, Jem?"

"Kyllä", vastasi mies, "he ovat kaikki turvassa".

"No niin", virkkoi nainen, "sitten toimitan nämäkin pian tiehensä".

Sen sanottuaan hän hyökkäsi kimppuumme paistinvartaineen niin rajusti, että jollemme olisi toisiamme sysien hätäisesti perääntyneet, hän varmasti olisi lävistänyt vartaallaan ensimmäisen luutnantin, joukkueemme komentajan. Käytävä puhdistui lyhyessä tuokiossa, ja niin pian kuin olimme kaikki kadulla, telkesi hän oven jälkeemme. Siinä siis olimme, kolme upseeria ja viisitoista aseellista miestä, sananmukaisesti yhden ainoan lihavan, vanhan naisen torjumina; ja talossa juopottelemassa olleet merimiehet olivat päässeet pujahtamaan johonkin toiseen paikkaan.

Mutta en hevin jaksa käsittää, miten olisi voinutkaan käydä muulla tavalla. Joko meidän olisi pitänyt tappaa se nainen tai haavoittaa häntä tai hän olisi lävistänyt meidät vartaallaan; hän oli niin kovin päättäväinen. Jos käytävässä olisi ollut hänen puolisonsa, olisi miehestä suoriuduttu hyvin lyhyessä ajassa; mutta mitäpä voisi tehdä naiselle, joka tappelee kuin paholainen ja sittenkin vaatii itselleen kaikkia heikomman sukupuolen oikeuksia ja koskemattomuutta? Poistuimme kaikki perin hullunkurisen näköisinä; ja O'Brien huomautti, että hän seuraavalla kerralla siinä talossa käydessään voittaisi tuon vanhan kissan, sillä hän kävisi arvoisan naisen kimppuun takaapäin.

Sitten kävimme joissakuissa muissa taloissa ja saimme pari miestä kerrallaan, mutta useimmat pääsivät pakoon ikkunoista tai takaovista meidän tullessamme sisälle julkisivun ovesta. Kaupungissa oli eräs kapakka, joka oli kauppa-alusten merimiesten suosittu kohtauspaikka ja johon heidän oli tapana vetäytyä kuultuaan värväysjoukkueiden olevan liikkeessä. Upseerimme olivat selvillä siitä eivätkä senvuoksi suuria välittäneet, vaikka miehet pääsivätkin pakoon, koska he tiesivät kaikkien pakenijoiden kerääntyvän mainittuun taloon ja koettavan lukumääräänsä luottaen torjua meidät. Koska kello oli silloin yksi, arvelivat he, että oli aika mennä sinne.

Etenimme meluttomasti, mutta he olivat sijoittaneet tähystäjiä, ja niin pian kuin käännyimme kujan kulmasta, kajahti hälytys. Pelkäsin heidän kaikkien livistävän tiehensä, joten menettäisimme heidät; mutta heitä olikin päinvastoin hyvin paljon sinä yönä, ja he olivat päättäneet ryhtyä vastarintaan.

Miehet pysyttelivät talossa, mutta etujoukko, jossa oli heidän vaimojaan kolmisenkymmentä, tervehti meitä syytämällä niskaamme kiviä ja lokaa. Jotkut merimiehistämme loukkaantuivat, mutta eivät näyttäneet välittävän naisten puuhasta. He syöksyivät eteenpäin, ja sitten naiset kävivät ahdistamaan heitä nyrkein ja kynsin. Siitä huolimatta merimiehet vain nauroivat, työnsivät naisia syrjään ja haastelivat:

"Ole rauhallinen, Poll!" – "Älä ole hupakko, Molly!" – "Pois tieltä, Sukey! Emme me ole tulleet ottamaan sinun mielitiettyäsi."

Tällaisia lauseita he hokivat, vaikka useiden kasvot olivat veressä, jota valui naisten kynsien repimistä naarmuista.

Sitten koetimme tunkeutua naisten lävitse, mutta tässäkin tapauksessa pelastuin hädin tuskin hyvin pahasta pinteestä. Eräs nainen tarttui käsivarteeni ja kiskoi minua puoleensa; ilman erästä aliupseeria olisin joutunut eroon joukkueestani; mutta naisten parhaillaan raahatessa minua pois hän tarttui jalkaani ja pysäytti heidät.

"Käy käsiksi tähän, Peg!" kiljaisi nainen toiselle. "Otetaan tämä pieni kadetti; tarvitsenhan lapsen pienokaisten hoitajaksi."

Hänen avukseen riensi kaksi muuta naista, jotka takertuivat toiseen käsivarteeni, ja he olisivat kiskoneet minut irti aliupseerin otteesta, jollei hän puolestaan olisi huutanut lisää apua, minkä jälkeen kaksi merimiestä tarttui toiseen jalkaani, ja nyt syntyi vimmainen kamppailu (minun kustannuksellani), vetäminen ja kiskonta. Joskus naiset voittivat minusta tuuman tai pari, ja sitten merimiehet voittivat tappionsa takaisin. Kerran luulin jo olevani hukassa, mutta seuraavalla hetkellä olin meikäläisten parissa.

"Vetäkää, pahus vieköön! Kiskokaa hiivatissa!" kiljuivat naiset, ja sitten he nauroivat; mutta minua ei naurattanut, sen vakuutan, sillä tosiaankin luulen, että minut venytettiin tuumaa pitemmäksi, ja polviani ja olkapäitäni kivisteli aika pahasti.

Lopulta naiset nauroivat niin kovasti, etteivät he enää jaksaneet pitää kiinni, ja niinpä minut kiskaistiin merimiesten keskelle, jossa pysyttelin visusti. Kun sitten vielä oli vähän sysitty ja tapeltu, jouduin ahdingon mukana taloon.

Kauppalaivojen merimiehet olivat varanneet aseikseen nuijia ja muita aseita ja sijoittuneet pöydille. Heitä oli enemmän kuin kaksi kutakin meikäläistä vastaan, ja kohta sukeutui kauhea tappelu, koska he puolustautuivat epätoivoisesti. Merimiestemme oli pakko käyttää miekkojaan, ja muutamien minuuttien aikana olin ihan sekaisin huudoista ja sadatuksista, tölmäyksistä ja töminästä, painiskelusta ja sivalluksista, samalla kun ilmaan tuprusi pölyä, joka ei ainoastaan sokaissut, vaan oli vähällä tukehduttaakin minut. Henkeni oli jo melkein tyyten salpautunut, kun merimiehemme pääsivät voitolle; ja kun emäntä ja talon muut naiset oivalsivat sen, sammuttivat he kaikki valot, joten en erottanut, missä olin. Mutta merimiehemme olivat käyneet käsiksi vastustajiinsa, kukin omaansa, ja heidän onnistui raahata rimpuilijat julkisivun ovesta kadulle, jossa heidät koottiin yhteen ja sidottiin.

Nyt olin taaskin pahassa pulassa; minut oli kolhaistu maahan, päälleni oli poljettu, ja kun minun vihdoin onnistui nousta pystyyn, en tiennyt, millä suunnalla ovi oli. Hapuilin pitkin seinää ja tulin vihdoin ovelle, sillä huone oli silloin melkein tyhjä, koska naiset olivat seuranneet miehiä ulkosalle. Avattuani sen huomasin, ettei se ollut oikea, vaan vei pieneen vierashuoneeseen, jossa oli tuli takassa, mutta ei muita valoja. Olin juuri havainnut erehdykseni ja aioin perääntyä, kun minut sysättiin takaapäin sisälle ja avainta kierrettiin lukossa.

Siellä olin nyt ihan yksin ja, se minun täytyy tunnustaa, pahasti peloissani, koska luulin naisten kostavan minulle. Arvelin, että kuolemani olisi varma ja että nämä Bacchuksen palvelijattaret repisivät minut kappaleiksi samoin kuin kävi Orfeukselle, josta olin lukenut. Mietin kuitenkin, että olin upseeri hänen majesteettinsa palveluksessa ja että velvollisuuteni olisi tarpeen vaatiessa uhrata henkeni kuninkaani ja isänmaani hyväksi. Muistelin äiti-poloistani, mutta koska se teki minut onnettomaksi, koetin unohtaa hänet ja johtaa mieleeni kaikkea, mitä olin lukenut useiden urheiden miesten kuoleman uhatessa osoittamasta uljuudesta ja rohkeudesta.

Tirkistin avaimen reiästä ja huomasin, että kynttilät oli jälleen sytytetty ja että huoneessa oli ainoastaan naisia, jotka puhuivat kaikki yhtä aikaa eivätkä ajatelleet minua. Mutta minuutin tai parin kuluttua tuli kadulta huoneeseen nainen, jonka pitkä, musta tukka riippui hartioille ja jolla oli myssy kädessään.

"No niin", huusi hän, "he sieppasivat puolisoni; mutta paha minut periköön, jollen ole teljennyt sitä kadettia tuohon huoneeseen, ja hänen pitää asettua mieheni paikalle".

Minusta tuntui kuin minun olisi pitänyt kuolla, kun katsoin tuota naista ja havaitsin hänen tulevan joidenkuiden muiden seuraamana ovelle sitä avaamaan. Oven avautuessa paljastin tikarini, päättäen kuolla, kuten upseerin sopi, ja heidän lähestyessään peräydyin nurkkaan heiluttaen tikariani mitään virkkamatta.

"Kas niin", kiljaisi se nainen, joka oli minut vanginnut, "totisesti minusta on hauska nähdä myrskyistä lätäkköä – mutta katsokaahan, kuinka tuo pieni korpunnakertaja näyttelee taistelijaa! No no, rakkaani, sinä olet minun omani."

"En ikinä!" kivahdin harmistuneena. "Pysykää loitolla! Muutoin vahingoitan teitä." (Ja kohotin tikariani hyökkäykseen). "Olen upseeri ja herrasmies."

"Sall", huudahti inhoittava nainen, "nouda riepu ja sanko likaista vettä! Kyllä minä kierrän tuon tikarin pois hänen nyrkistään."

"Ei, ei", vastusti eräs toinen verrattain hauskan näköinen, nuori nainen, "jättäkää hänet minun huostaani – älkää tehkö hänelle pahaa! Hän on tosiaankin aika kiltti pikku mies. Mikä on nimenne, rakas ystävä?"

"Nimeni on Peter Simple", vastasin, "ja olen kuninkaan upseeri, minkä vuoksi olkaa varovaisia!"

"Älkää pelätkö, Peter! Ei kukaan tee teille pahaa. Mutta teidän ei sovi paljastaa tikarianne naisia vastaan; se ei ole kunniaksi upseerille ja herrasmiehelle – pankaa siis tikarinne tuppeen ja olkaa hyvä poika!"

"En tee sitä", panin vastaan, "jollette lupaa minulle, että saan poistua täältä kaikessa rauhassa".

"Lupaan sen teille, Peter, vakuutan sen sanallani, kunniasanallani – riittääkö se teille?"

"Kyllä", virkoin, "jos myöskin kaikki muut lupaavat".

"Kunniasanallamme", huusivat he kaikki yhdestä suusta, minkä jälkeen rauhoituin, pistin tikarini tuppeen ja aioin lähteä huoneesta.

"Seis, Peter!" kielsi se nuori nainen, joka oli minua puolustanut. "Minun pitää saada suukko, ennenkuin menet." – "Ja minunkin; ja meidän kaikkien pitää saada", kiljuivat toiset naiset.

Tyrmistyin pahasti ja yritin vetää tikarin jälleen esille, mutta he olivat kerääntyneet ihan ympärilleni ja estivät sen.

"Muistakaa kunniasanaanne", huusin nuorelle naiselle ponnistellessani.

"Minun kunniasanaani! – Luoja teitä siunatkoon, Peter! Kuta vähemmän siitä puhumme, sitä parempi."

"Mutta lupasittehan, että saan poistua täältä rauhassa", huomautin heille jälleen.

"Niinpä niin, ja kyllä saattekin. Mutta muistakaa, Peter, olevanne upseeri ja herrasmies – ette varmastikaan haluaisi olla kyllin kitsas poistuaksenne täältä kestitsemättä meitä. Kuinka paljon rahaa on taskussanne?" Ja suomatta minulle aikaa vastata hän tunnusteli taskuani ja veti esiin kukkaroni, jonka hän aukaisi. "Kas vain, Peter, tehän olette rikas kuin juutalainen", ilvehti hän, samalla kun he laskivat kolmekymmentä shillingiä pöydälle. "No, mitä saamme?"

"Mitä vain haluatte", lupasin, "kunhan sallitte minun lähteä".

"No niin, sittenpä otammekin kannun katajaviinaa. Sall, kutsu rouva Flanagania. Rouva Flanagan, haluamme kannun katajaviinaa ja puhtaita laseja."

Rouva Flanagan sai suurimman osan rahoistani ja palasi minuutin kuluttua, tuoden katajaviinaa ja viinilaseja.

"Ja nyt, Peter, kultaseni, käydään kaikki pöydän ääreen ja pidetään hauskaa."

"Oh, ei", vastustin. "Ottakaa rahani ja juokaa katajaviinaa, mutta sallikaa minun lähteä!"

Mutta he eivät tahtoneet kuullakaan minua. Sitten minun oli pakko istuutua pöytään heidän seuraansa, katajaviinaa kaadettiin laseihin, ja he pakottivat minut juomaan lasillisen, joka oli vähällä tukehduttaa minut. Sillä oli kuitenkin hyväkin vaikutus; se valoi minuun rohkeutta, ja minuutin tai parin perästä minusta tuntui kuin olisin pystynyt tappelemaan heitä kaikkia vastaan.

Huoneen ovi oli samalla puolella kuin takka, ja huomasin hiilihangon olevan tuli ristikolla punahehkuisena. Valitin, että minun oli vilu, vaikka olinkin polttavan kuumeinen; ja he sallivat minun nousta lämmittämään käsiäni. Heti takan ääreen päästyäni tempasin tulikuuman hiilihangon, heilutin sitä pääni yläpuolella ja syöksyin ovelle. He kaikki ponnahtivat pystyyn pidättämään minua, mutta kun uhkasin hiilihangollani etumaista, hypähti hän taaksepäin ja kirkaisi (luullakseni poltin hänen nenäänsä).

Käytin tilaisuutta hyväkseni ja pujahdin kadulle, pyörittäen hiilihankoa pääni ympärillä, samalla kun kaikki naiset seurasivat jäljessäni, ulvoen ja kiljuen. Juoksin pysähtymättä ja heiluttelin hiilihankoani, kunnes höyrysin hiestä, ja hiilihanko oli jäähtynyt ihan kylmäksi. Silloin katsoin taakseni ja näin olevani yksin. Oli hyvin pimeä; kaikkien talojen ovet olivat suljetut, eikä missään näkynyt valoa. Seisahduin kadunkulmaan tietämättä, missä olin tai mitä minun piti tehdä. Olin tosiaankin surkeassa asemassa ja mietin, miten minun olisi viisainta menetellä; mutta äkkiä kääntyi nurkan takaa näkyviin muuan aliupseeri, joka oli vahingossa jäänyt maihin. Tunsin hänet kavaijista ja olkihatusta meikäläiseksi ja olin riemuissani hänet nähtyäni. Kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut, ja hän mainitsi olevansa menossa erääseen taloon, jonka asukkaat tunsivat hänet ja päästäisivät hänet sisälle.

Sinne saavuttuamme olivat talon asukkaat hyvin kohteliaita; emäntä valmisti meille marunaolutta, jota aliupseeri pyysi ja joka minusta olikin sangen hyvää. Juotuamme kulhon tyhjäksi vaivuimme molemmat uneen tuoleihimme. En herännyt, ennenkuin aliupseeri herätti minut kello seitsemän jälkeen, jolloin vuokrasimme veneen ja lähdimme laivaan.

YHDESTOISTA LUKU

O'Brien ottaa minut suojelukseensa – Laivan miehistölle maksetaan palkka, samoin muonaveneen naisille, juutalaisille ja tavallaan orjien puoltajille – Lähdemme merelle – Tohtori O'Brienin parannuskeino meritaudissa – Tohtorin yksi pilleri tehokkaampi kuin koko lääkeannos.

Laivaan saavuttuamme ilmoittauduin ensimmäiselle luutnantille ja kerroin hänelle kaikki, miten minua oli kohdeltu, ja näytin hänelle hiilihangon, jonka olin tuonut muassani laivaan. Hän kuunteli kertomustani hyvin kärsivällisesti ja virkkoi sitten:

"No niin, mikäli tiedän, herra Simple, saatatte olla sukunne suurin tyhmyri, mutta älkää milloinkaan koettako esiintyä tyhmänä minulle. Tuo hiilihanko todistaa päinvastaista; ja jos älynne pystyy tekemään teille palveluksia, milloin itse sitä tarvitsette, niin odotan, että sitä käytetään myöskin virkatehtävienne hyväksi."

Senjälkeen hän kutsutti luokseen O'Brienin ja antoi hänelle läksytyksen, koska hän oli sallinut minun lähteä värväysjoukkueen mukaan, huomauttaen ihan oikein, ettei minusta saattanut olla siellä lainkaan hyötyä ja että minulle olisi saattanut sattua vakava tapaturma.

Laskeuduttuani pääkannelle tuli O'Brien luokseni.

"Peter", sanoi hän, "minä sain nuhteita siitä, että päästin sinut mukaan. Senvuoksi onkin kohtuullista, että sinä saat selkääsi, koska pyysit sitä minulta."

Minua halutti väitellä siitä kysymyksestä, mutta hän keskeytti perusteluni äkkiä potkaisemalla minut kansiluukusta alas; ja siihen päättyi innokas yritykseni hankkia merimiehiä hänen majesteettinsa palvelukseen.

Vihdoinkin fregatissamme oli täysi miehistö; ja koska alukseemme oli komennettu miehiä muista laivoista, määrättiin meillä miesten palkka maksettavaksi, ennenkuin lähtisimme merelle. Maissa olevat ihmiset saavat aina selville, milloin laivan miehistölle maksetaan palkka, ja jo hyvin varhain sinä aamuna oli ympärillämme veneitä täynnä juutalaisia ja muita ihmisiä, joista jotkut pyrkivät laivaan myydäkseen tavaroitaan, toiset taas saadakseen maksun merimiehille velaksi antamistaan tavaroista. Mutta ensimmäinen perämies ei tahtonut päästää heistä ketään laivaan, ennenkuin palkat olisi maksettu, vaikka he olivat niin kiihkeitä, että hänen oli pakko sijoittaa vahteja laivan partaille torjumaan veneitä tyhjillä panoksilla, jos ne laskisivat laivan kupeeseen.

Seisoessani porraslavalla katselemassa veneparvea sanoi eräässä veneessä istuva tummahipiäinen mies minulle: "Kuulkaahan, sir, sallikaa minun pujahtaa tykkiaukosta kannelle! Minulla on hyvin sievä lahja teille."

Ja hän otti esille kultaisen sinetin, jota hän ojensi minua kohti. Käskin heti vahdin pitämään häntä loitommalla, sillä minua loukkasi kovin pahasti se, että hän otaksui voivansa lahjomalla saada minut menettelemään vastoin määräyksiä.

Noin kello yksitoista saapuivat kaikki kirjanpitäjät ja rahastonhoitaja raha-arkkuineen telakan veneellä laivaan, ja heidät opastettiin keulakajuuttaan, jossa kapteeni oli maksupöydän ääressä. Miehet huudettiin sisälle yksitellen, ja koska heidän palkkansa olivat etukäteen lasketut, kävi niiden suorittaminen aika vinhasti. Rahat pantiin aina heidän hattuunsa, sittenkun ne oli laskettu upseerien ja kapteenin näkyvissä.

Kajutan oven ulkopuolella seisoi kookas, mustapukuinen mies, jonka tukka oli kammattu suoraksi ja joka oli saanut satama-amiraalilta määräyksen, että hänet tuli päästää laivaan. Hän ahdisti jokaista miestä, joka tuli ovesta rahat hatussaan, pyytäen avustusta Länsi-Intian orjien vapauttamista varten. Mutta merimiehet eivät halunneet antaa hänelle mitään, vaan vannoivat neekerien olevan paremmassa asemassa kuin he itse olivat, sillä neekerit eivät tehneet raskaampaa työtä päivällä eikä heidän tarvinnut olla vahdissa öisin.

"Palveleminen on palvelemista kaikkialla maailmassa, kelpo virrenveisaaja", tokaisi eräs. "He palvelevat isäntiään, kuten heidän tuleekin; me palvelemme kuningasta, koska hän ei tule toimeen ilman meitä – eikä hän milloinkaan kysy meiltä lupaa, vaan hankkii, mitä tarvitsee."

"Niin", myönsi suoratukkainen herrasmies, "mutta orjuus on tyyten toisenlaista".

"En voi väittää huomaavani siinä minkäänlaista eroa; entä sinä, Bill?"

"En minäkään; ja otaksuttavasti he karkaisivat, jolleivät he olisi tyytyväisiä."

"Karkaisivat, olento-poloiset!" päivitteli musta herrasmies. "Mutta jos he niin tekisivät, niin heitä ruoskittaisiin."

"Ruoskittaisiin – heh; no niin, mutta jos me karkaamme, niin meidät hirtetään. Neekerit ovat paremmassa asemassa kuin me, eivätkö olekin, Tom?"

Sitten tuli kajutasta muonamestari; hän oli, kuten sanottiin, jossakin määrin laintuntija – hän oli näet saanut enemmän opillista sivistystä kuin merimiehet yleensä.

"Luotan siihen, sir", virkkoi mustapukuinen mies, "että te annatte osaltanne jotakin".

"En suinkaan, hyvä mies; olen velkaa jokaisen neljännespennyni, eivätkä rahani riitäkään, pelkään."

"Sittenkin, sir, vähäinen ropo."

"Mitä? Mikä hornamainen vintiö teidän täytyykään olla, kun pyydätte miestä lahjoittamaan sellaista, mikä ei ole hänen omaansa! Enkö sanonut teille, että olen velkaa kaikki rahani? Vanha sananlasku sanoo: ole oikeamielinen, ennenkuin olet antelias. Niin, mielipiteeni on se, että te olette metodistinen, kelvoton kiristäjä, ja jos kukaan on kyllin typerä antaakseen teille rahaa, pidätte sen itse."

Oivallettuaan, ettei hän saanut mitään ovella, mies meni alakannelle, mikä ei ollut viisas teko. Nyt nimittäin, kun miehet olivat saaneet palkkansa, sallittiin venheiden laskea laivan kupeisiin, ja alukseemme tuotiin salaa niin paljon väkijuomia, että useimmat merimiehet olivat enemmän tai vähemmän humalassa. Heti alhaalle päästyään hän alkoi jakaa painokuvia, jotka esittivät kahlehdittua neekeriä polvillaan lausumassa: "Enkö ole veljesi?" Jotkut miehistä nauroivat ja vannoivat kiinnittävänsä veljensä ruokalan seinään rukoilemaan laivaväen puolesta, mutta toiset olivat hyvin äkäisiä ja sättivät häntä. Vihdoin tuli hänen luoksensa muuan humaltunut mies.

"Mielitkö vihjata, että tämä ulvova, mustanahkainen varas on minun veljeni?"

"Tietysti väitän niin", vastasi metodisti.

"Tästä saat sitten hornamaisen valheesi palkkion", kivahti merimies, sivaltaen häntä kasvoihin sekä vasemmalla että oikealla nyrkillään ja kolhaisten hänet köysisäiliöön, josta hän kapusi ylös ja pujahti pois fregatista niin pian kuin pääsi.

Nyt laiva oli hämmingin ja hälinän vallassa; juutalaiset koettivat myydä vaatteita tai saada rahat jo myymistään vaatekappaleista; muonaveneiden miehet ja naiset näyttelivät pitkiä laskujaan, vaatien tai mairitellen miehiä maksamaan; lisäksi oli muita maalla asuvia ihmisiä, jotka karhusivat satoja pikku velkoja; merimiesten vaimoja, jotka pysyttelivät miestensä läheisyydessä ja kiistelivät joka kerta, kun joku lasku näytettiin, väittäen sitä kiristykseksi tai ryöstöksi. Hoilattiin, uhkailtiin, naurettiin ja itkettiin – sillä kaikkien naisten tuli poistua laivasta ennen auringonlaskua – kerran eräs juutalainen paiskattiin kumoon, ja hänen kaikki vaatelaatikkonsa viskattiin ruumaan; muuan merimies etsi kaikkialta juutalaista, joka oli pettänyt häntä; kaikki reuhasivat ja teuhasivat, ja monet olivat juovuksissa.

Minusta merimiehillä tuntui olevan visainen pulma ratkaistavanaan. Heidän kimpussaan oli kolme rahanvaatijaa: juutalainen vaatteista, muonaveneen mies satamassa nautitusta ruuasta ja vaimo miehen poissa ollessa suoritettavia kulunkeja varten. Ja yleensä he eivät saaneet rahaa enempää kuin parhaiksi yhdelle vaatijalle. Kuten saattoi olettaakin, saivat naiset suurimman osan; muille maksettiin rahtunen, ja loppu luvattiin suorittaa miehen palattua risteilyltä; ja vaikka niin ollen saattoi tuntua siltä, että kahta velkojaa kohdeltiin huonosti, saivat he ajan mittaan kuitenkin enemmän kuin omansa, sillä heidän vaatimuksensa olivat niin ylettömät, että jos heidän laskuistaan olisi suoritettu vain kolmas osa, olisivat he kuitenkin voittaneet.

Noin kello viisi annettiin määräys, että laiva piti tyhjentää. Kaikki riidanalaiset kohdat ratkaisi meriväenkersantin johtama joukkue, joka erotti juutalaiset riitakumppaneistaan; ja kaikki henkilöt, jotka eivät kuuluneet laivan miehistöön, lähetettiin laidan yli. Riippumatot kiinnitettiin paikalleen, juopuneet pantiin makuulle ja laivassa oli taaskin kaikki hiljaista.

Ketään ei rangaistu juopumuksesta, koska palkkapäivää pidetään sotalaivalla kaikenlaisen sopimattoman esiintymisen lopettajaisina, ja merimiehet aloittavat sinä päivänä uuden lehden elämässään; vaikkakin nimittäin jonkun verran vapauksia sallitaan ja merimiehiä harvoin ruoskitaan satamassa, vaaditaan siitä alkaen, kun ankkuri on nostettu, ankaraa kuria, eikä juopumuksesta enää voida toivoakaan anteeksiantoa.

Seuraavana päivänä oli kaikki valmiina lähtöä varten, eikä upseereille myönnetty lainkaan lomaa. Laivaan tuotiin kaikenlaisia varastoja, ja isot veneet hinattiin kannelle ja kiinnitettiin paikoilleen. Seuraavana aamuna päivän sarastaessa annettiin satamassa olevasta lippulaivasta meille merkki lähteä liikkeelle; olimme saaneet määräyksen mennä risteilemään Biskajan lahdelle. Kapteeni tuli laivaan, ankkuri nostettiin, ja sitten purjehdimme Needle-kallioiden lomitse hyvässä koillistuulessa.

Ihailin Wight-saaren näköaloja, katselin ihastuneena Alum-poukamaa, tähyilin hämmästyneenä Needle-kallioita ja aloin sitten voida niin pahoin, että menin kannen alle.

Mitä seuraavina kuutena päivänä tapahtui, sitä en osaa kertoa. Luulin joka hetki kuolevani ja viruin koko sen ajan riippumatossani tai arkkujen päällä kykenemättä syömään, juomaan tai kävelemään.

Seitsemäntenä aamuna tuli O'Brien luokseni ja sanoi, että jollen ponnistaisi voimiani, en ikinä tulisi terveeksi, että hän piti minusta hyvin paljon ja oli ottanut minut suojelukseensa ja että hän todistukseksi huolenpidostaan tekisi hyväkseni sellaista, mitä hän ei vaivautuisi tekemään laivan ainoankaan muun nuoren kadetin hyväksi, nimittäin antamaan minulle aimo löylytyksen, joka oli varmasti tehoava lääke meritaudissa.

Hän menetteli sanojensa mukaisesti, kolhi kylkiluitani armottomasti, kunnes henkeni tuntui tyyten salpautuneen, otti sitten köydenpätkän ja pieksi minua, kunnes tottelin hänen komennustaan ja lähdin heti kannelle.

Ennenkuin hän tuli luokseni, en olisi mitenkään uskonut voivani totella häntä, mutta jollakin tavoin minun onnistui ryömiä tikkaita myöten pääkannelle, jossa istuuduin ammustelineelle haikeasti valittamaan. Mitä olisinkaan ollut valmis antamaan, jos olisin saanut olla jälleen kotona! Ei ollut minun syyni, että olin suvun pahin tyhmyri, mutta kuinka minua siitä rangaistunkaan! Jos tämä oli hyväntahtoisuutta O'Brienin taholta, niin mitä saisinkaan odottaa niiltä, jotka eivät olleet minua kohtaan puolueellisia!

Mutta vähitellen toinnuin, voin varmasti aika paljon paremmin ja nukuin sinä yönä hyvin sikeästi.

Seuraavana aamuna O'Brien tuli uudelleen luokseni.

"Se on inhoittavan kavala kuume, tämä meritauti, hyvä Peter, ja meidän täytyy karkoittaa se sinusta."

Ja sitten hän alkoi taaskin käyttää edellisen päivän parannuskeinoaan, kunnes olin melkein pelkkää hyytelöä. En tiedä, poistiko minusta meritaudin selkäsaunan pelko vai joku muu syy, mutta varmaa on, etten toisen löylytyksen jälkeen enää sitä tuntenut, ja seuraavana aamuna herätessäni olin hyvin nälkäinen. Ehätin pukeutumaan, ennenkuin O'Brien tulisi luokseni, enkä tavannut häntä, ennenkuin kohtasimme toisemme aamiaisella.

"Peter", virkkoi hän, "annahan minun tunnustella suonenlyöntiäsi!"

"Oi, se ei ole tarpeen", torjuin. "Olen tosiaankin ihan terve."

"Ihan terve! Pystytkö syömään korppua ja suolaista voita?"

"Kyllä."

"Entä rasvaista sianlihaa?"

"Kyllä, varmasti pystyn."

"Siitä saat sitten kiittää minua, Peter", huomautti hän. "Et siis enää saa lääkettäni, ennenkuin sairastut uudelleen."

"Toivottavasti en saa", vastasin, "sillä se ei ollut kovinkaan mieluista".

"Mieluista! Sinä nimesi mukainen Simple! [Simple on suomeksi yksinkertainen. – Suom.] Milloin olet kuullut, että lääke on mieluista, jollei se ole potilaan omaa määräämää? Otaksuttavasti vaatisit makeisia keltakuumeessa. Elä ja opi, poika, ja kiitä taivasta siitä, että sinulla on joku, joka rakastaa sinua kylliksi antaakseen sinulle selkään, milloin terveytesi sitä kaipaa."

Vastasin, että niin kiitollinen kuin hänelle olinkin, en toivonut enää tarvitsevani lisää todistuksia hänen huolenpidostaan.

"Ei enää niin nasevia todistuksia, tarkoitat kai, Peter; mutta salli minun kertoa sinulle, että se oli vilpitön todistus, sillä sinun sairautesi aikana söin silava-annoksesi ja join grogisi, jota viimemainittua ei voi saada kyllin runsaasti Biskajan lahdella. Mutta kun nyt olen parantanut sinut, tunget sen kaiken omaan pieneen leipälaukkuusi, joten minä en hyödy siitä mitään, ja luultavasti sinun sopii olla varma siitä, ettet saa kahta niin epäitsekästä löylytystä koko elinaikanasi. Olet kuitenkin perin tervetullut, joten älä enää hiisku siitä asiasta mitään!"

Pidin suuni kiinni ja söin aika tukevan aamiaisen. Siitä päivästä alkaen olin jälleen tehtävissäni, ja minut pantiin samaan vahtijoukkueeseen kuin O'Brien, joka puhui ensimmäiselle luutnantille ja ilmoitti hänelle ottaneensa minut hoiviinsa.

KAHDESTOISTA LUKU

Muddlen merkillinen loputtomuusteoria – Chucksin uudenlaatuiset tavat – O'Brien aloittaa tarinansa – Niihin aikoihin oli kookkaita jättiläisiä – Tuon kannelle perämiehen yökiikarin.

Koska olen jo puhunut kapteenista ja ensimmäisestä luutnantista niin paljon, että lukijani pystyy saamaan käsityksen heidän luonteestaan, esittelen nyt hänelle laivakumppaneistani kaksi hyvin omituista henkilöä, kirvesmiehen ja pursimiehen.

Kirvesmiestä, jonka nimi oli Muddle, nimitettiin tavallisesti Lastu-filosofiksi, ei silti, että hän olisi lukeutunut johonkin erikoiseen koulukuntaan, vaan hän oli kehittänyt oman teoriansa, josta luopumaan häntä ei saatu taivutetuksi.

Tämän teorian mukaan maailmankaikkeudessa tapahtumasarjat toistuivat, niin että määrätyn ajanjakson kuluttua kaikki tapahtui uudelleen. En milloinkaan saanut häntä selittämään, mihin tosiasioihin hänen laskelmansa perustuivat; hän väitti, että jos hän selittäisikin sen, olin liian nuori käsittääkseni sitä; mutta asianlaita oli niin, että "kahdenkymmenenseitsemäntuhannen kuudensadanseitsemänkymmenenkahden vuoden kuluttua tapahtuu kaikki, mitä nyt tapahtuu, uudelleen, ja silloin elävät samat henkilöt kuin nykyhetkellä". Hyvin harvoin hän uskalsi lausua tämän huomautuksen kapteeni Savagelle, mutta ensimmäiselle luutnantille hän esitti sen varsin usein.

"Olen tutkinut sitä mahdollisimman tarkoin, sir, vakuutan, vaikka teistä se on virheellinen; mutta kaksikymmentäseitsemäntuhatta kuusisataaseitsemänkymmentäkaksi vuotta sitten te olitte tämän laivan ensimmäinen luutnantti ja minä kirvesmies, vaikka emme muista sitä ollenkaan; ja kahdenkymmenenseitsemäntuhannen kuudensadanseitsemänkymmenenkahden vuoden kuluttua seisomme molemmat tämän veneen ääressä, keskustellen korjauksista, kuten nytkin teemme."

"En sitä epäile, herra Muddle", vastasi ensimmäinen luutnantti. "Rohkenenpa sanoa, että se kaikki on ihan totta, mutta korjaukset täytyy suorittaa loppuun tänä iltana, ja kahdenkymmenenseitsemäntuhannen kuudensadanseitsemänkymmenenkahden vuoden kuluttua saatte ihan yhtä jyrkän määräyksen kuin nytkin, joten laittakaa työ valmiiksi!"

Tämän teoriansa nojalla kirvesmies ei vähääkään piitannut vaaroista eikä mistään muustakaan. Kaikki oli merkityksetöntä, kullakin tapauksella oli paikkansa ajan kiertokulussa. Se oli tapahtunut mainittua ajanjaksoa aikaisemmin ja tapahtuisi uudelleenkin. Kohtalo oli kohtalo.

Mutta pursimies oli huvittavampi henkilö. Häntä pidettiin laivaston tiukimpana (se on, toimeliaimpana ja ankarimpana) pursimiehenä. Häntä nimitettiin "herra Chucksiksi" – Chucks oli hänen nimensä. Hän tuntui saaneen puolinaisen sivistyksen; joskus hänen kielenkäyttönsä oli muutamien lauseiden aikana erittäin hyvin ruokottua, mutta ihan äkkiä hän horjahti jonkun vaikean sanan kohdalla.

Mutta seikkailujeni yhteydessä minulla on tilaisuus paremmin perehdyttää lukijoitani hänen tarinaansa. Hän oli aika komea mies, pyylevähkö, teräväsilmäinen, ja hänen hiuksensa kihartuivat kiemuroihin. Päänsä hän piti pystyssä ja pöyhisteli kävellessään. Hän oli sitä mieltä, että "upseerin piti näyttää upseerilta ja käyttäytyä sen mukaisesti". Omasta kohdastaan hän oli hyvin "puhdas", käytti keskisormissaan sormuksia ja rinnallaan isoa röyhelöä, joka pisti ulospäin kuin ahvenen selkäevä, ja hänen paitansa kaulus oli aina vedetty hänen poskipäittensä tasalle. Hän ei koskaan näyttäytynyt kannella ilman "suostuttajaansa", jossa oli kolme köyden tavoin yhteen punottua rottinkia; joskus hän käytti siitä nimitystä "Bathin ritarikunnan merkki" tai "Trio juncto in Uno". Ja tämä "suostuttaja" oli harvoin jouten.

Hän pyrki olemaan hyvin kohtelias jopa tavallisia merimiehiäkin puhutellessaan, ja varmasti hän aina aloittikin heille lausumansa huomautukset ystävällisesti, mutta pitemmälle ehtiessään hän ei enää yhtä tarkoin valinnut sanojaan. O'Brien huomautti hänen puheittensa olevan runoilijan synnin kaltaisia, yläosaltaan sangen kauniita, mutta alapäästään tyrmistyttävän rumia. Hän saattoi esimerkiksi lausua keulakannella olevalle miehelle:

"Sallikaa, hyvä mies, minun huomauttaa teille, että tiputatte tuota tervaa kannelle – kannelle, sir, jos rohkenen lausua sen huomautuksen, jonka tänä aamuna velvollisuuteni mukaisesti pesetin puhtaaksi. Ymmärrättehän minua, sir, olette häpäissyt hänen majesteettinsa etukantta. Minun täytyy tehdä velvollisuuteni, sir, joskin te lyötte laimin omanne; siispä saakaa tästä – ja tästä – ja tästä" – hän sivalteli miestä rottingillaan – "te penteleen simppu. Jos vielä kerran niin teette, piru vieköön, niin pieksen maksanne irti."

Muistan erään tapauksen, jolloin muuan laivapojista kantoi sangossa likavettä tyhjentääkseen sen laivan keulasta eikä kohottanut kättä hattuunsa sivuuttaessaan pursimiehen. "Seis, pikku ystäväni!" komensi pursimies, nykäisten röyhelöään ulommaksi ja nostaen paidankaulustaan kummaltakin puolen. "Oletteko selvillä, sir, yhteiskunnallisesta arvostani ja asemastani?"

"Kyllä, sir", vastasi poika, vapisten ja silmäillen rottinkia.

"Kas, vai olette!" äänsi Chucks. "Jollette olisi ollut siitä selvillä, olisin katsonut lempeän oikaisun tarpeelliseksi, jotta olisitte vastedes välttänyt sellaista erehdystä; mutta koska olitte siitä selvillä, niin sitten, tulimmainen, ei menettelyänne voi mitenkään puolustaa, joten saatte tästä – ja tästä – te nalkuttava, nälkiintynyt keskonen. Pyydän todella teiltä anteeksi, herra Simple", virkkoi hän minulle pojan ulvoen kävellessä edelleen, sillä olin silloin hänen seurassaan, "mutta tämä ammatti tekee kun tekeekin meistä kaikista raakalaisia. Kovaa on uhrata terveytensä, yöleponsa, mukavuutensa; mutta vielä kovempaa on se, että minun vastuunalaisessa asemassani täytyy liian usein uhrata lempeyteni."

Sitä vahtimiehistöä, johon minut oli määrätty, oli komentamassa perämies; hän oli varsin karkea merenkulkija, saanut kasvatuksensa kauppa-aluksilla, ulkoasultaan kovin vähän herrasmiestä muistuttava, perin hyväluontoinen ja hyvin mieltynyt grogiin. Hän oli yhtenään riidassa pursimiehen kanssa ja väitti meripalveluksen nyt menevän päin hemmettiä, kun palveluksessa olevat aliupseerit käyttivät valkeita paitoja ja rintaröyhelöitä.

Mutta pursimies ei hänestä välittänyt; hän tunsi velvollisuutensa, suoritti tehtävänsä, ja jos kapteeni oli tyytyväinen, sanoi hän, sai laivan koko muu miehistö nurkua. Perämies taas, arvosteli hän, oli ihan paikallaan, mutta kun hänet oli kasvatettu kivihiililaivassa, ei sopinut odottaakaan, että hän olisi kovin hienostunut; olihan, huomautti hän, nykäisten paidankaulustaan ylemmäksi, "mahdotonta tehdä silkkistä kukkaroa siankorvasta".

Perämies oli perin ystävällinen minua kohtaan ja lähetti minut usein nukkumaan riippumattooni, ennenkuin vahtivuoroni oli puolivälissäkään. Siihen saakka aina kävelin kannella O'Brienin seurassa, joka oli aika hauska kumppani ja opetti minulle ammatistani kaikki, mitä osasi.

Hänen eräänä yönä ollessaan koiranvahdissa sanoin hänelle, että hyvin mielelläni haluaisin kuulla hänen elämäntarinansa.

"Sen kyllä kerron sinulle, poika-kulta", lupasi hän, "mikäli sitä muistan, vaikka epäilemättä olen sen suurimmaksi osaksi unohtanut. Toiseen lasiin ei ole enää viittä minuuttia, minkä vuoksi mittaamme vauhdin ja merkitsemme sen nopeustauluun, ja sitten kudon sinulle kertomuksen, joka estää meidät molemmat vaipumasta uneen."

Ilmoitettuaan purjehdusnopeuden perämiehelle ja merkittyään sen nopeustauluun O'Brien palasi luokseni.

"Ja nyt, poikaseni, käyn ankkuriin märssypurjeen nostoköyden telineelle, sinä saat sulloa käämimäisen pikku ruhosi suojanpuolelleni, ja sitten kerron sinulle koko jutun. Ensinnäkin sinun pitää tietää, että polveudun mahtavasta O'Brien Borrusta, joka oli kuningas aikanaan samoin kuin suuri Fingal oli ennen häntä. Olet tietysti kuullut Fingalista?"

"En voi väittää koskaan kuulleeni", tunnustin.

"Et ole koskaan kuullut Fingalista, murhamies! Missä sinun on täytynytkään olla koko elämäsi! No niin, antaakseni sinulle siis jonkinlaisen aavistuksen Fingalista, kerron ensiksi, miten Fingal kiusasi mahtavaa skotlantilaista jättiläistä, ja jatkan sitten omaa tarinaani. Fingal, se sinun tulee tietää, oli itsekin jättiläinen eikä ollutkaan typerä, ja jokainen, joka häntä loukkasi, sai olla yhtä varma selkäsaunasta kuin minä saan olla siitä, että minun pitää olla koiranvahdissa tänä yönä.

– Mutta Skotlannissa asui jättiläinen, kookas kuin iso masto tai sinnepäin, kuten sanomme, milloin emme ole ihan varmat, koska siten säästymme valehtelemasta enempää kuin on syytä valehdella. No niin, tämä skotlantilainen jättiläinen kuuli Fingalista ja siitä, kuinka Fingal oli löylyttänyt kaikkia, ja virkkoi: 'Kuka tämä Fingal on? Kies' avita', sanoi hän skotlanninkielellä, 'minäpä käyn katsomassa, millaisista aineksista hän on tehty'. Niinpä hän asteli Irlannin kanaalin poikki ja tuli rannalle puolen penikulman päähän Belfastista, mutta ylettyivätkö hänen jalkansa koko ajan pohjaan vai eivätkö, sitä en osaa sanoa, vaikka kyllä epäilen, ettei hän päässyt kuivin jaloin.

– Kuultuaan tämän ison miekkosen tulosta Fingal pelkäsi tulimmaisesti, sillä hänelle kerrottiin skotlantilaisen olevan muutamia jalkoja häntä pitemmän. Jättiläiset näet mittaavat pituuttaan jaloilla eivätkä piittaa tuumista, kuten meidän pienikokoisten on pakko tehdä. Niinpä Fingal tähyili tarkasti nähdäkseen skotlantilaisen, ja eräänä aamuna tulija ilmestyikin, astellen rinnettä ylöspäin Fingalin taloa kohti. Jos Fingal oli aikaisemmin pelännyt, oli hänellä enemmän syytä pelätä nähtyään vieraan, sillä hän näytti kun näyttikin löytöretkeilijäin näkemältä muistomerkiltä.

– Niinpä Fingal juoksi kotiinsa ja huusi vaimolleen Shayalle: 'Armaani', sanoi hän, 'joudu! Se iso skotlantilainen öykkäri on tulossa rinteellä. Kiedo minut peitehuopiin, ja jos hän tiedustaa, kuka on vuoteessa, sano, että siinä on lapsi!' Sitten Fingal paneutui vuoteeseen, ja hänen vaimonsa oli parhaiksi ehtinyt peittää hänet, kun skotlantilainen tuli sisälle ja kolhaisi päänsä ovenkamanaan, vaikka kumartuikin syvään.

– 'Missä se Fingal-vintiö on?' kysyi hän, hieroen otsaansa. 'Näytä hänet minulle, jotta voin antaa hänelle selkään.'

– 'St! St!' äänsi Shaya. 'Herätät lapsen, ja silloin se mies, jonka pieksemisestä puhut, tappaa sinut, jos hän tulee sisälle.'

– 'Onko tuo lapsi?' virkkoi skotlantilainen ällistyneenä, silmäillen huopiin kiedottua kookasta ruhoa.

– 'Varmasti se on', vakuutti Shaya, 'ja Fingalin lapsi onkin. Älä siis sitä herätä. Muutoin Fingal vääntää niskasi nurin tuossa tuokiossa.'

– 'Kautta pyhän Andreaksen ristin!' päivitteli jättiläinen. 'Sitten on minun aika livistää, sillä jos tuo on lapsi, ei minusta ole muuta kuin suupalaksi itse miehelle. Hyvästi!'

– Niinpä skotlantilainen jättiläinen juoksi pois talosta eikä pysähtynyt syömään eikä juomaan ennenkuin omilla kukkuloillaan ja oli vähällä hukkua, koska hän kiireissään erehtyi tiestä mennessään kanaalin poikki. Senjälkeen Fingal nousi vuoteesta ja nauroi omalle sukkeluudelleen, kuten hänen hyvin sopikin nauraa. Ja siihen päättyy tarinani Fingalista.

– Ja nyt alan puhua itsestäni. Kuten jo mainitsin, polveudun mahtavasta O'Brienistä, joka oli kuningas aikanaan, mutta se aika on mennyt. Elämän mennessä menoaan saattavat lastenlasteni jälkeläiset otaksuttavasti olla taaskin kuninkaita, vaikka juuri nykyisin ne mahdollisuudet näyttävät kovin vähäisiltä. Mutta nousuja ja laskuja on suuressa mittakaavassa samoin kuin yksityisenkin elämässä, ja onnen ratas pyörii niiden hyväksi, jotka ovat alimmilla puolilla, kuten minä lienen tällä hetkellä.

– Lyhentääkseni tarinaani hiukan hyppään isoisänisääni, joka oli aito herrasmies ja eli herrasmiehen tapaan kymmenentuhannen punnan vuositulojensa varassa. Vihdoin hän kuoli ja kymmenentuhannen punnan tuloista haudattiin kahdeksantuhatta hänen mukaansa. Isoisäni seurasi isäänsä, sittenkun hänen aikansa tuli, ja jätti isälleni ainoastaan satakunta acrea rämettä, jolla hänen olisi pitänyt säilyttää suvun arvo. Minä olen nuorin kymmenpäisestä lapsijoukosta, eikä minulla ole kuparikolikkoakaan palkkani lisäksi enkä todennäköisesti saakaan.

– Puhuttakoon alenevasta polvesta, mutta sen pahemmin alenevaa sukua kuin minun sukuni on ei ole milloinkaan ollut maan päällä, sillä minä saan tulla toimeen viidelläkolmatta punnalla vuodessa ja jouduttuani pois laivasta tyhjällä, vaikka mahtava esi-isäni teki ihan mitä tahtoi Irlannille ja sen kaikille asukkaille.

– Mutta kaiken tämän ainoa tarkoitus on tyydyttävästi todistaa, ettei minulla ole omaisuutta killinkiäkään ja että juuri se on taivuttanut minut alentumaan palvelemaan hänen majesteettiaan. Isä M'Grath, isäni luona asuva pappi, opetti minulle alkeet, kuten sanotaan. Silloin arvelin tietäväni alkeista kylliksi, mutta olen nähnyt niitä koko joukon enemmän senjälkeen.

– 'Terence', virkkoi isäni minulle eräänä päivänä, 'mitä aiot tehdä?'

– 'Syödä päivällistä tietysti', vastasin, sillä olin aika nälkäinen.

– 'Ja sen teetkin tänään, rakkaani', vahvisti isä, 'mutta vastedes sinun täytyy tehdä jotakin hankkiaksesi itse oman päivällisesi; meillä ei riitä muonaa kylliksi teille kaikille. Tahdotko lähteä merille?'

– 'Menenpä rantaan katsomaan', sanoin, sillä asuimme vain kuudentoista irlanninpenikulman päässä rannikolta. Ja syötyäni ateriani, johon ruokavarojen puutteen tähden ei kulunut kauan, ravasin niin ollen satamaan katsomaan, millaiselta laiva näytti. Satuinkin näkemään oikein todella ison, sillä satamassa kellui kolmimastoinen alus, jonka etumastossa liehui amiraalinlippu.

– 'Olette ehkä kyllin ystävällinen sanoaksenne minulle, mikä laiva tuo on', tiedustin eräältä laiturilla seisovalta merimieheltä.

– 'Se on Queen Charlotte', vastasi hän, 'ja siinä on satakaksikymmentä tykkiä'.

– Kun nyt katselin sitä ja vertasin sen kokoa sen ympärillä keinuviin lukuisiin pikku aluksiin, kysyin, kuinka vanha se oli, mikä oli ihan luonnollista, ja mies vastasi, ettei se ollut enempää kuin kolmen vuoden vanha. 'Vain kolmen vuoden vanha!' ajattelin itsekseni. 'Siitäpä tulee komea alus, kun se ehtii täysi-ikäiseksi, jos se kasvaa noin vinhasti; siitä tulee yhtä korkea kuin Bencrowin huippu on' (se on seudullamme eräs vuori). Kuten huomaat, Peter, olin typerä siihen aikaan, kuten sinä olet nyt; mutta vähitellen sinusta ehkä tulee yhtä taitava saatuasi yhtä monta löylytystä.

– Palasin isäni luokse ja kerroin hänelle kaikki näkemäni, ja hän sanoi, että jos niin halusin, saattaisin päästä kadetiksi siihen laivaan ja saada yhdeksänsataa miestä komennettavikseni. Häneltä unohtui mainitsematta, kuinka monta saisin komentajikseni, mutta se selvisi minulle myöhemmin. Minä suostuin, ja isäni käski tuoda hevosensa ja ratsasti maaherran puheille, sillä hän oli kyllin innostunut tähän asiaan. Maaherra puhui amiraalille, joka vieraili palatsissa, ja minut määrättiin kadetiksi laivaan.

– Isäni varusti minut matkalle aika komeasti, vakuuttaen kaikille tavaranhankkijoille, että heidän laskunsa suoritettaisiin ensimmäisillä saalisrahoillani, ja sai siten lupauksilla ja mairitteluilla luottoa kaikkea sitä varten, mitä tarvitsin.

– Vihdoin oli kaikki valmista. Isä M'Grath antoi minulle siunauksensa ja vakuutti lukevansa valtavan määrän rukouksia sieluni autuudeksi, jos kuolisin, kuten O'Brienin sopii. 'Toivottavasti teidän ei koskaan tarvitse nähdä sitä vaivaa, sir', virkoin. 'Oh, vaivaako! Nautinto se olisi', vastasi hän, sillä hän oli hyvin kohtelias mies. Ja niinpä lähdin isoine arkkuineni, joka ei ollut ihan niin täysi kuin sen olisi pitänyt olla, sillä äitini oli anastanut puolet varuksistani veljiäni ja sisariani varten.

– 'Toivon palaavani pian, isä', sanoin jättäessäni jäähyväisiä.

– 'Minä en sitä toivo, rakas poikani', vastasi hän. 'Eikö sinusta ole huolehdittu, ja mitäpä muuta enää haluaisit?'

– Aikamoisen touhun jälkeen olin siten kunnollisesti laivassa ja erosin arkustani, sillä jäin kannelle, ja se meni kannen alle. Jonkun aikaa tähyilin ympärilleni pelkkänä silmänä, ja silloin piti sattua niin, että kapteeni tuli laivaan ja upseerit komennettiin kannelle ottamaan häntä vastaan. Halusin tarkastella häntä rauhassa, minkä vuoksi nousin istumaan tykille saadakseni katsella häntä mielin määrin. Pursimies vihelsi, merisotilaat tekivät kunniaa, ja kaikki upseerit ottivat hatun päästänsä kapteenin noustessa kannelle. Sitten kunniavartiosto lähetettiin pois, ja kaikki liikkuivat kannella entiseen tapaan; mutta minusta oli hyvin hauska istua hajareisin tykillä, minkä vuoksi jäin paikalleni.

– 'Mitä oikein tarkoitatte tuolla, te kookas, nuori lurjus?' lausui kapteeni minut nähtyään.

– 'En tarkoita kerrassaan mitään', vastasin, 'mutta mitä te tarkoitatte nimittämällä O'Brieniä lurjukseksi?'

– 'Kuka hän on?' tiedusti kapteeni ensimmäiseltä luutnantilta.

– 'Herra O'Brien, joka liittyi laivan miehistöön noin tunti sitten.'

– 'Ettekö käsitä, että on sopimatonta istua tykillä?' kysyi kapteeni.

– 'Kyllä varmasti', vastasin, 'milloin on parempia istuimia'.

– 'Hän on tietämätön, sir', huomautti ensimmäinen luutnantti.

– 'Sitten häntä tulee opettaa', virkkoi kapteeni. 'Herra O'Brien, koska olette huviksenne sijoittunut tuon tykin selkään, saatte olla siinä kaksi tuntia minun mielikseni. Ymmärrättekö, sir? Saatte ratsastaa sillä tykillä kaksi tuntia.'

– 'Ymmärrän, sir', vastasin. 'Mutta pelkäänpä, ettei se hievahda paikaltaan ilman kannuksia, vaikka puhtia siinä kyllä on.'

– Kapteeni kääntyi toisaalle ja nauroi mennessään hyttiinsä, ja kaikki upseerit nauroivat, ja minä myöskin nauroin, sillä minusta ei ollut kovinkaan työlästä istua tunti tai pari, kuten se ei ole minusta työlästä nytkään. No niin, pian minulle selvisi, että kuten nuoren karhun pulmat olivat minunkin pulmani vasta tulossa. Ensimmäinen kuukausi oli pelkkää tappelua ja rähinää ruokakumppanieni kanssa; he nimittivät minua raa'aksi irlantilaiseksi, ja ihoni oli hellänä alituisista selkäsaunoista ja sivalluksista, joita sain itseäni isommilta ja voimakkaammilta. Mutta mitään ei kestä iäti – kun he oivalsivat, että joskin he osasivat iskeä, minä osasin iskeä takaisin, kyllästyivät he siihen ja jättivät minut rauhaan murteellisine puhetapoineni. Lähdimme tavoittamaan Toulonin laivastoa ja sitten risteilimme Cape See-seen edustalla, en tiedä, kuinka monta kuukautta.

– Mutta olin unohtamaisillani mainita, että jouduin uudelleen selkkaukseen vähäistä ennen kuin poistuimme satamasta. Oli minun vahtivuoroni, ja kun päivällissoitto kajahti, otin vapauden juosta kannen alle, sillä ruokakumppaneillani oli tapana unohtaa poissa olevat ystävät. No niin, kapteeni saapui laivaan, eikä laivan partaalla ollut poikia eikä köysiä, eikä upseereja ollut häntä vastaan ottamassa. Kannelle noustessaan hän puhisi raivosta, sillä hänen arvoaan oli loukattu, ja hän tiedusti, kuka kadetti oli vahtivuorolla.

– 'Herra O'Brien', vastasivat kaikki.

– 'Enpä pahus vieköön olekaan', puolustauduin minä. 'Minulla oli aamupäivävuoro.'

– 'Kuka tuli sijallenne, sir?' kysyi ensimmäinen luutnantti.

– 'Ei kukaan, sir, pahus vieköön', vastasin, 'sillä he kaikki olivat liian innokkaasti silavansa ja paistinsa kimpussa'.

– 'Minkätähden siis poistuitte kannelta, vaikka ei ketään tullut paikallenne?'

– 'Koska vatsani paikka olisi jäänyt kovin tyhjäksi, sir, jos olisin pysynyt kannella.'

– Lähellämme seisova kapteeni sanoi:

– 'Näettekö noita poikkipuita, sir?'

– 'Tarkoitatteko noita pieniä puupalikoita, jotka ovat tuolla maston latvassa, kapteeni?'

– 'Kyllä, sir; ja nyt kavutkaa sinne ja viipykää siellä, kunnes huudan teitä. Teidät täytyy saada järkiinne, sillä muutoin on tulevaisuutenne näköpiiri perin suppea.'

– 'Minulla on sellainen aavistus, että minulla on sangen laaja näköpiiri, kun pääsen tuonne ylös', vastasin, 'mutta se kaikki tapahtuu teidän mieliksenne'.

– Niinpä kiipesin mastoon, kuten olen kiivennyt useita kertoja senjälkeen ja kuten sinäkin saat usein kiivetä, Peter, vain nauttiakseni samalla kertaa raittiista ilmasta ja omista hupaisista ajatuksistani.

– Vihdoin perehdyin paljoa paremmin merenkulkijain tapoihin ja tottumuksiin, ja oltuani neljätoista kuukautta Cape See-seen edustalla minua pidettiin varsin säädyllisenä nuorena kadettina, ja ruokakumppanini (nimittäin kaikki ne, joita jaksoin löylyttää) kunnioittivat minua suuresti.

– Ensimmäisen kerran laskin jalkani maalle Minorcassa, ja silloin pistinkin sen pahaan paikkaan, sillä olin vähällä saada surmani kerettiläisenä ja pelastuin vain todistamalla olevani kunnon katolilainen, mikä osoittaa, että uskonto on suuri lohdutus hädässä, kuten isä M'Grathin oli tapana sanoa.

– Useita meistä lähti maihin, ja syötyämme päivälliseksi luumuvanukkaalla täytettyä kalkkunaa (sillä kaikki muut ruokalajit olivat öljyssä paistettuja emmekä me voineet niitä syödä) ja juotuamme sellaisen määrän viinaa, että jolla olisi siinä kellunut, tilasimme aaseja harjoittaaksemrne hieman ratsastusta. Jotkut aasit lähtivät liikkeelle häntä sojossa, jotkut nostivat takaraajansa korkeimmalle, jolloin aasien asemasta ratsastajat lähtivät liikkeelle; jotkut eivät mielineet hievahtaakaan. Minun aasini lähti liikkeelle – mutta arvaatko, minne pahukseen se meni?

– Niin, kirkkoon, joka oli täynnä jumalanpalvelukseen kokoontunutta kansaa; eläin-poloinen oli kuolemaisillaan janoon ja tunsi veden hajun. Heti kirkkoon päästyään se kaikesta nykimisestäni ja kiskomisestani huolimatta painoi kuononsa vihkivesiastiaan ja joi sen tyhjäksi.

– Katsoen siihen, kuinka harvat kristityt ovat hartaita kristityltä, ei minusta tosin sopinut odottaakaan kovin harrasta uskonnollisuutta aasilta, mutta olin kuitenkin hyvin pahasti tyrmistynyt tällaisen pyhänhäväistyksen vuoksi ja pelkäsin sen seurauksia. Ja minulla olikin syytä pelätä, sillä seurakunnan jäsenet olivat ihan kauhuissaan, kuten heidän sopikin olla, sillä elukka oli juonut vihkivettä niin paljon, että sillä olisi voinut puhdistaa koko Port Mahonin kaupungin ja sen kaikki esikaupungit kaupanpäällisiksi. He nousivat polviltaan pystyyn ja ottivat minut kiinni, vedoten almanakan kaikkiin pyhimyksiin.

– Vaikka tiesinkin, mitä he tarkoittivat, en osannut puhua sanaakaan heidän mongerrustaan rukoillakseni henkeni puolesta, ja he olivat vähällä repiä minut kappaleiksi, ennenkuin pappi ennätti hätään. Oivalsin, missä vaarassa olin, pyyhkäisin sormeani aasin kosteaan kuonoon, tein ristinmerkin, polvistuin papin eteen ja huusin Culpa mea, kuten kaikki kunnon katolilaiset tekevät – vaikka syy, kuten jo olen maininnut, ei ollutkaan minun, sillä panin parhaani ja nyin aasin suitsia niin, että tyyten uuvuin.

– Siitä, miten tein ristinmerkin, papit huomasivat minut kelpo katolilaiseksi ja arvasivat, että kaikki oli aasin hairahdusta. He käskivät väkijoukkoa pysymään rauhallisena ja noudattivat tulkin, minkä jälkeen selitin koko jutun. He antoivat minulle synninpäästön aasin rikkomuksesta, ja koska oli hyvin harvinaista kohdata englantilaista upseeria, joka samalla oli hyvä kristitty, olin senjälkeen hyvin suosittu koko sen ajan, jonka viivyin Minorcalla, elin ylellisesti tarvitsematta maksaa mitään ja olin iloinen kuin sirkkunen. Niinpä aasi osoittautui perin hyväksi ystäväksi ja palkitakseni sen palveluksen vuokrasin sen joka päivä, ratsastellen sillä ympäri koko saaren.

– Mutta vihdoin johtui mieleeni, että olin ylittänyt loma-aikani, sillä olin maalla niin onnellinen, etten lainkaan muistanut saaneeni lomaa ainoastaan neljäksikolmatta tunniksi, enkä olisi muistanutkaan sitä niin pian, jollei joukko kersantin johtamia merisotilaita olisi tarttunut kaulukseeni ja kiskonut minua aasin selästä maahan. Minut vietiin laivaan ja pantiin arestiin sopimattoman käytökseni vuoksi.

– Mutta, Peter, minusta ei mikään ole mieluisempaa kuin arestissa oleminen. Ei koko päivänä mitään muuta tekemistä kuin syöminen, juominen ja huvitteleminen; luvatonta ainoastaan meneminen peräkannelle, siihen ainoaan paikkaan, jota kadetti haluaa välttää. En osaa sanoa, johtuiko se siitä, että kapteeni tahtoi rangaista minua tavallista ankarammin, vaiko siitä, että hän oli tyyten unohtanut minut, mutta kului lähes kaksi kuukautta, ennenkuin minut kutsuttiin hänen hyttiinsä. Otsa hyvin peloittavissa rypyissä kapteeni sanoi uskovansa, että rangaistukseni oli minulle varoituksena ja että nyt sain palata tehtäviini.

– 'Suokaa anteeksi, teidän armonne', virkoin, 'minusta ei minua vielä ole kylliksi rangaistu'.

– 'Olen iloinen huomatessani, että olette niin katuvainen, mutta saatte anteeksi, joten huolehtikaa siitä, ettette pakota minua uudelleen panemaan teitä arestiin.'

– Koska häntä niin ollen oli mahdoton saada järkiinsä, oli minun pakko jälleen käydä käsiksi tehtäviini; mutta päätin taaskin laittautua selkkaukseen niin pian kuin suinkin uskaltaisin –"

"Purje ylähangan puolella edessäpäin!" huusi tähystäjä. "Hyvä", vastasi perämies. "Herra O'Brien – missä on herra O'Brien?"

"Minuako tarkoitatte, sir?" kysyi O'Brien, mennen perämiehen luokse, sillä hän oli istunut niin kauan märssypurjeen nostoköyden vaarnapenkillä, että hän oli kiilautunut vaarnojen väliin eikä ollut päässyt heti irti.

"Niin, sir; menkää keulaan katsomaan, mikä alus siellä on!"

"Kyllä, sir", vastasi O'Brien.

"Ja te, herra Simple", jatkoi perämies, "käykää noutamassa yökiikarini!"

"Kyllä, sir", vastasin minä. Minulla ei ollut aavistustakaan yökiikarista, mutta kun olin pannut merkille, että hänen palvelijansa toi suunnilleen niihin aikoihin hänelle lasin grogia, arvelin hyväksi onneksi tietäväni, mitä hän tarkoitti.

"Varokaa, ettette riko sitä, herra Simple!"

"Ahaa, olen siis oikeassa", mietin. "Hän tarkoittaa pikaria."

Niinpä menin kannen alle, herätin päällystön muonamestarin ja pyysin häneltä grogilasia herra Doballia varten. Muonamestari veti paidan yllensä, sekoitti grogin, antoi sen minulle, ja minä vein sen hyvin varovasti peräkannelle.

Poissa ollessani perämies oli kutsunut sinne kapteenin; saamansa määräyksen mukaan O'Brien oli noutanut ensimmäisen luutnantin, ja tullessani tikkaita myöten kannelle he molemmat olivat siellä. Tikkaita kavutessani kuulin perämiehen sanovan:

"Lähetin nuoren Simplen noutamaan yökiikariani, mutta hän viipyy niin kauan, että otaksuttavasti hän on jollakin lailla erehtynyt. Hänhän on melkein hölmö."

"Sitä en myönnä", vastusti Falcon. "Hän ei ole hölmö."

"Kenties ei", vastasi perämies. "Kas, tuossahan hän onkin. Minkätähden viivyitte niin kauan, herra Simple? Missä on yökiikarini?"

"Tässä se on, sir", vastasin, ojentaen hänelle grogilasia. "Käskin muonamestarin sekoittaa sen väkeväksi."

Kapteeni ja ensimmäinen luutnantti purskahtivat nauramaan – sillä Doballin tiedettiin erikoisesti suosivan grogia; edellinen siirtyi peremmälle salatakseen hilpeyttään, mutta jälkimäinen jäi paikalleen. Doball oli vimmoissaan.

"Enkö sanonut, että poika on hölmö?" kivahti hän ensimmäiselle luutnantille.

"Missään nimessä en myönnä hänen osoittautuneen hölmöksi tässä tapauksessa", vastasi Falcon, "sillä hän on osannut ihan naulan kantaan".

Senjälkeen ensimmäinen luutnantti meni kapteenin seuraan, ja he poistuivat yhdessä nauraen.

"Pankaa se vintturille, sir!" käski Doball minua äkäisesti. "Rankaisen teitä piakkoin."

Olin hyvin hämmästynyt. Tuskin tiesin, olinko tehnyt oikein vai väärin; joka tapauksessa, ajattelin itsekseni, olin tehnyt parhaan kykyni mukaan. Niinpä panin lasin vintturille ja menin omalle puolelleni kantta. Sitten kapteeni ja ensimmäinen luutnantti menivät kannen alle, ja O'Brien tuli perälle.

"Mikä alus se on?" tiedustin.

"Parhaan luuloni mukaan se on kotimaahan tietoja vievä kylpykone", vastasi hän.

"Kylpykone?" kertasin. "Nehän on minun luullakseni hinattu rannalle."

"Niin, sellaiset, jollaisia Brightonissa käytetään; mutta näitä ei ole lainkaan tehty rannalle nostettaviksi."

"Mitä varten sitten?"

"No, upotettaviksi tietysti; ja ne vastaavatkin erittäin hyvin tarkoitustaan. En enää vaivaa päätäsi, Peter – puhun allegorisesti, mikä luullakseni merkitsee vietävänmoista valehtelemista. Se on, mikäli havaitsin, kymmentykkinen priki."

Sitten kerroin O'Brienille, mitä oli tapahtunut, ja mainitsin, että perämies oli minulle vihainen. O'Brien nauroi oikein hilpeästi ja sanoi, ettei minun pitäisi olla millänikään, vaan pysytellä suojapuolen pyykateissa tarkkailemassa perämiestä.

"Grogilasi on sellainen syötti, jonka ympärillä hän liikkuu, kunnes hän sen nielaisee. Nähtyäsi hänen vievän sen huulilleen mene hänen luoksensa rohkeasti ja pyydä häneltä anteeksi, jos olet loukannut häntä, ja jos hän on hyvä kristitty, kuten luulen hänen olevan, ei hän epää pyyntöäsi."

Minusta tuo neuvo oli oikein hyvä, ja odotin suojapuolen partaan suojassa. Panin merkille, että perämiehen kävelypolvekkeet kävivät yhä lyhyemmiksi, kunnes hän vihdoin seisahtui vintturin ääreen silmäilemään grogia. Emmittyään puolisen minuuttia hän otti pikarin ja joi sen noin puolilleen. Grogi oli hyvin väkevää, ja hän pysähtyi hengähtämään. Arvelin silloin olevan parhaan hetken ja menin hänen luoksensa. Lasi oli taaskin hänen huulillaan, ja ennenkuin hän huomasi minua, virkoin:

"Toivottavasti, sir, suotte minulle anteeksi; en ole milloinkaan kuullut puhuttavan yökiikarista, ja kun tiesin teidän kävelleen niin kauan, arvelin teidän väsyneen ja haluavan juoda jotakin virkistävää."

"No niin, herra Simple", sanoi hän juotuaan lasin tyhjäksi ja huokaistuaan syvään mielihyvästä, "koska tarkoituksenne oli ystävällinen, en rankaise teitä tällä kertaa. Mutta muistakaa, että milloin tahansa taaskin tuotte minulle lasin grogia, se ei saa tapahtua kapteenin eikä ensimmäisen luutnantin näkyvissä."

Lupasin sen hänelle ihan vilpittömästi ja poistuin perin hyvilläni siitä, että olin jälleen hyvässä sovussa hänen kanssansa, ja vieläkin enemmän hyvilläni siitä, ettei tekoni ensimmäisen luutnantin mielestä ollut tyhmyyden merkki.

Vihdoin vahtivuoromme oli lopussa, ja toisen lasin aikana tulivat seuraavan vahtivuoron kadetit päästämään minut vapaaksi. On sangen kohtuutonta, että vahdinvaihtoa myöhästytetään, mutta jos olisin hiiskunut sanankaan, olisin varmasti saanut seuraavana päivänä selkääni jonkun tekosyyn varjolla. Toisaalta oli se kadetti, jonka sijalle minä tulin vahtiin, myöskin paljoa isompi minua, ja jollen ollut kannella ennen ensimmäistä lasia, antoi hän minulle aikamoisen löylytyksen. Niinpä sain heidän välissään olla vahdissa paljon enemmän kuin oman osani paitsi aina silloin, milloin perämies lähetti minut makuulle ennen vahtivuoroni päättymistä.

KOLMASTOISTA LUKU

Ensimmäisen luutnantin lääkemääräys eräälle potilaalle: pelkkää vetoa – O'Brien kertoo loppuun elämäntarinansa, joka surullisesti osoittaa pätemättömäksi sananlaskun: "Kuta enemmän, sen hauskempi" – Uuden saapasparin laivaan tuominen aiheuttaa sen omistajan häätämisen – O'Brienin palatessa tanssiaisista hänelle sattuu onnettomuus.

Seuraavana aamuna olin kannella seitsemännen lasin aikana valvomassa riippumattojen säilöönpanoa. Silloin näin Falconin, ensimmäisen luutnantin, käyttävän lääkkeitään parantaakseen mesaanipojan tupakoimistavasta, joka oli hänestä hyvin vastenmielinen. Hän ei milloinkaan koettanut estää miehiä polttamasta tupakkaa kabyysissa tai puremasta tupakkaa, mutta esti poikia, se on, kahtakymmentä vuotta nuorempia nuorukaisia antautumasta harjoittamaan sitä tapaa liian varhain. Ensimmäinen luutnantti tunsi tupakanhajun pojan sivuuttaessa hänet peräkannella. "Mitä, Neill? Tehän olette polttanut tupakkaa", huomautti ensimmäinen luutnantti. "Luulin teidän tietävän, etten salli teidän kaltaistenne poikien polttaa tupakkaa."

"Suokaa anteeksi, sir", vastasi mesaanipoika. "Minussa on matoja, ja tupakan väitetään tekevän niille hyvää."

"Hyvää niille!" kertasi ensimmäinen luutnantti. "Niin, sangen hyvää niille, mutta perin pahaa teille. Niin, hyvä mies, ne viihtyvät tupakan varassa, kasvaen meriankeriaan kokoisiksi. Juuri lämmöstä madot pitävät, mutta kylmä – kylmä ne tappaa. Nyt parannan teidät. Alipursimies, tulkaahan tänne! Kävelyttäkää tätä poikaa edestakaisin tuulenpuolisella sillalla ja joka kerta kun tulette keskimaston halssien kohdalle, kääntäkää hänen suunsa tuuleen päin, puristakaa häntä tiukasti niskasta, kunnes hän avaa suunsa levälleen, ja pitäkää häntä siten, antaen viileän tuulen puhaltaa hänen kurkkuunsa teidän laskiessanne kymmeneen. Senjälkeen kävelkää perään ja palattuanne sieltä etupuolelle tehkää sama temppu uudelleen. – Kylmä tappaa madot, poika-parka, mutta tupakka ei tapa. Ihme, ettet ole nyt jo kuollut."

Alipursimies, joka piti pilasta, kuten kaikki merimiehet pitivät, kävi kiinni poikaan ja heidän ehdittyään päämaston kohdalle puristi häntä niskasta, pakottaen hänet avaamaan suunsa, jollei muuta varten, niin parkaistakseen kivusta. Tuuli oli hyvin vinha ja puhalsi hänen suuhunsa niin kovasti, että se ihan vihelsi silloin, kun hänen oli pakko pitää suutansa auki. Ja niin täytyi hänen kävellä edestakaisin vilvoittamassa sisuksiaan lähes kaksi tuntia, minkä jälkeen ensimmäinen luutnantti kutsutti hänet luoksensa ja sanoi luulevansa kaikkien matojen kuolleen siihen mennessä; mutta jolleivät madot olleet kuolleet, ei pojan pitänyt käyttää omia lääkkeitään, vaan tulla pyytämään häneltä uutta annosta. Poika oli kuitenkin samaa mieltä kuin ensimmäinen luutnanttikin eikä enää koskaan valittanut matojen vaivaavan vatsassa.

Ollessamme muutamia päiviä myöhemmin koiravahdissa O'Brien jatkoi kertomustaan.

"Mihin jäinkään viime kerralla?"

"Jäit siihen, että sinut päästettiin pois arestista."

"Niin päästettiinkin; eikä tahtoni ollut totisesti hyvä ryhtyessäni jälleen tehtäviini. Mutta koska en mahtanut mitään, kävelin kuten ennenkin edestakaisin kannella kädet taskuissa, ajatellen armasta Irlantia ja mahtavaa esi-isääni Brien Borrua. Ja niin käyttäydyin edelleenkin aito herrasmiehen tapaan enkä joutunut mihinkään kommelluksiin, ennenkuin laivasto laski Gorkin poukamaan ja olin muutamien penikulmien päässä isäni kodista. Arvannet, että ankkuri oli tuskin painunut mutaan, kun riensin ensimmäisen luutnantin puheille ja pyysin lupaa mennä maihin. Ensimmäinen luutnantti ei ollut parhaimmalla tuulellaan, koska kapteeni oli moittinut häntä siitä, ettei hän ollut suorittanut tehtäviään kapteenin mielen mukaisesti. Niinpä hän äreästi vastasi minulle, ettei minun sopinut poistua laivasta.

– 'Oh, pötyä!' mietin itsekseni. 'Tämä ei käy päinsä.'

– Menin senvuoksi kapteenin puheille, kosketin hattuani ja muistutin hänelle, että 'minulla oli isä ja äiti sekä kaunis sarja veljiä ja sisaria, jotka ihan kuollakseen kaipasivat nähdä minua ja että toivoin hänen päästävän minut lomalle'.

– 'Kysykää ensimmäiseltä luutnantilta!' kehoitti hän, kääntyen toisaalle.

– 'Olen kysynyt, sir', vastasin, 'mutta hän sanoi, etten minä, pahus vieköön, saa laskea jalkaani rannalle'.

– 'Sitten olette käyttäytynyt huonosti', huomautti kapteeni.

– 'En suinkaan ole käyttäytynyt huonosti, kapteeni Wills', torjuin, 'vaan ensimmäinen luutnantti on'.

– 'Miten, sir?' kysyi hän äkäisesti.

– 'Niin, sir, eikö hän käyttäytynyt huonosti siinä, ettei hän suorittanut tehtäviään teidän tahtonne ja mielenne mukaisesti? Ja ettekö te antanut hänelle äsken ansion mukaista ojennusta – eikö hän ole siitä äreissään – ja eikö hän juuri sentähden evännyt minulta maihinpääsylupaa? Kuten teidän kunnianarvoisuutenne näkee, on kaikki niinkuin sanoin; ja huonosti on käyttäytynyt ensimmäinen luutnantti enkä minä. Toivon teidän sallivan minun mennä maihin, kapteeni, Jumala teitä siunatkoon, ja suovan oikeutta sukulaisiani kohtaan hellimmilleni heimoustunteille.'

– 'Onko teillä mitään huomauttamista herra O'Brieniä vastaan?' tiedusti kapteeni ensimmäiseltä luutnantilta, joka oli tullut peräkannelle.

– 'Ei enempää kuin yleensä kadetteja vastaan; mutta luullakseni ei upseerien tapana ole pyytää maihinmenolupaa, ennenkuin purjeet on kiedottu ja raa'at käännetty kohdalleen.'

– 'Aivan oikein', myönsi kapteeni. 'Senvuoksi, herra O'Brien, teidän täytyy odottaa, kunnes vahdit on määrätty, ja jos sitten kysytte ensimmäiseltä luutnantilta, myöntää hän epäilemättä teille luvan mennä katsomaan omaisianne.'

– 'Kiitän teitä mitä parhaiten, sir', vastasin ja toivoin, että raa'oista ja purjeista suoriuduttaisiin mahdollisimman pian, sillä minulla oli sydän kurkussa, ja minusta tuntui, että jos minua olisi vielä paljon kauemmin pidätetty, olisi se uinut rantaan ennen minua.

– Pidin itseäni hyvin sukkelana tässä asiassa, mutta en ole eläissäni ollut typerämpi, sillä minulla ei suinkaan ollut niin tavatonta kiirettä maihin, eikä ensimmäinen luutnantti ikinä antanut minulle anteeksi sitä, että vetosin kapteeniin – mutta siitä tuonnempana ja kaikki aikanaan. Vihdoin hän murahtaen myönsi minulle luvan lähteä maihin, ja minä kiidin pois kuin raketti. Kun olin vimmaisen kiireissäni, vuokrasin rattaat viemään minua isäni kotiin.

– 'Tarkoitatteko Ballyhinchin O'Brieniä?' kysyi hevosia ohjaava vintiö.

– 'Häntä tietysti', vastasin. 'Entä miten hän ja koko O'Brienien jalo suku jaksavat?'

– 'Kaikki aika hyvin paitsi Tim-poikaa, joka tuonnoittain sai päänsä vähän sekaisin markkinoilla ja makaa nyt kotonaan vuoteessa ihan tajuttomana, pystymättä syömään tai juomaan. Mutta lääkärien vakuutuksen mukaan hänen paranemisestaan on toiveita, koska tiedetään kaikkien O'Brienien olevan kovin paksupäisiä.'

– 'Mitä sillä tarkoitatte, säädytön olento?' kivahdin. 'Mutta Tim-poloinen – miten se kävi – oliko markkinoilla tappelu?'

– 'Ei paljoakaan tappelua – vain pieni rymistys, vähäinen kahaus, ei muuta.'

– 'Mutta tehän ette aja suoraa tietä, veijari', huomautin, kun hän käänsi hevosen vasemmalle.

– 'Minulla on omat syyni, teidän armonne', vastasi hän. 'Kierrän aina linnan periaatteesta – menetin siellä erään ystäväni, ja se tekee minut surumieliseksi.'

– 'Miten se kävi?'

– 'Ihan vahingossa, teidän armonne; Patrick-raukka, veljeni, hirtettiin siellä, koska hän oli huono laskennossa.'

– 'Hänen olisi sitten pitänyt siirtyä parempaan kouluun', virkoin.

– 'Minusta tuntuu, että hänet oli kasvatettu huonossa koulussa', pahoitteli kyytimies, huoahtaen. 'Hän oli karjakauppias, teidän armonne, ja eräänä päivänä hänellä oli yksi lehmä liikaa – vain sentähden, ettei hän osannut laskea, teidän armonne – paha hänen opettajansa periköön!'

– 'Kaikki se lienee ihan totta, ja rauha olkoon hänen sielulleen; mutta en käsitä, minkätähden teidän pitää tällaisessa kiireessä raahata minua kaksi penikulmaa syrjään suoralta tieltä periaatteen tähden.'

– 'Onko teidän armollanne kiire kotiin? Minusta tuntuu, ettei kotiväellänne ole niin kovin kiire teitä näkemään.'

– 'Kuka teille on sanonut, että nimeni on O'Brien, vintiö? Ja rohkenetteko väittää, etteivät omaiseni ole hyvillään nähdessään minut?'

– 'Suokoon teidän armonne anteeksi, se on pelkkä arveluni – ei siis enää siitä puhuta. Mutta tämän tiedän: isä M'Grath, joka on rippi-isäni, sanoi minulle äskettäin, että minun pitäisi maksaa hänelle eikä velkaantua ja sitten karata tieheni, kuten teki Terence O'Brien, joka lähti merille maksamatta paitojaan, kenkiään, sukkiaan tai mitään muutakaan ja joka joutuu hirteen yhtä varmasti kuin pyhä Patrick ui Liffey-joen poikki pää kainalossa.'

– 'Paha sen isä M'Grathin vieköön!' huudahdin. 'Vaikka paholainen minua korventaisi, kostaa hänelle tahdon.'

– Tällä välin olimme saapuneet isäni talon ovelle. Maksoin lurjukselle kyytimaksun ja pujahdin sisälle. Siellä olivat isäni ja äitini, kaikki veljeni ja sisareni (paitsi Timiä, joka virui kun viruikin vuoteen omana ja kuoli seuraavana päivänä) sekä isä M'Grath-riiviö lisäksi. Minut nähtyään äiti juoksi luokseni, syleili minua, riippui kaulassani ja itki, pyyhki sitten silmänsä ja istuutui jälleen. Mutta kukaan muu ei kysynyt kuulumisiani eikä muutoinkaan avannut minulle suutansa. Ajattelin itsekseni: 'Varmastikin on tässä joku pieni erehdys', mutta hillitsin kieltäni. Vihdoin he kaikki avasivat suunsa ja syytivät ilmoille hirvittävän sanaryöpyn. Isäni aloitti:

– 'Etkö häpeä menettelyäsi, Terence O'Brien?'

– 'Etkö häpeä menettelyäsi, Terence O'Brien?' huusi isä M'Grath.

– 'Etkö häpeä menettelyäsi?' kiljuivat kaikki veljeni ja sisareni yhteen ääneen, kun taas äiti-parkani vei esiliinan silmilleen eikä hiiskunut mitään.

– 'Enpä, lempo vieköön, häpeä rahtuakaan omaa menettelyäni, mutta olen hyvin häpeissäni teidän tähtenne', vastasin, 'kun kohtelette minua tällä tavoin. Mitä tämä kaikki merkitsee?'

– 'Eikö minulta ole riistetty kahta lehmääni sinun tamineittesi maksuksi, veijari?' huusi isäni.

– 'Eikö heiniä ole riistetty kenkiesi ja sukkiesi maksuksi?' kiljaisi isä M'Grath.

– 'Eikö sikaa ole viety tuon ruman hattusi maksuksi?' huusi vanhin sisareni.

– 'Ja eikö kanojani ole viety tuon tikarisi hinnaksi?' parkui toinen.

– 'Ja kaikkia parhaita huonekalujamme valkeiden paitojesi ja mustien kravattiesi maksuksi?' kivahti Murdock, veljeni.

– 'Ja emmekö ole olleet kuolemaisillamme nälkään siitä saakka?' valittivat he kaikki.

– 'Voi, rakas!' ähkyi äitini.

– 'Niin kai, pahus vieköön, on käynyt', sanoin heidän vaiettuaan. 'Olen todellakin siitä hyvin pahoillani, mutta syy ei ole minun. Isä, etkö sinä lähettänyt minua merille?'

– 'Kyllä, sinä rakkari; mutta etkö luvannut – tai enkö minä luvannut puolestasi, mikä on ihan sama asia – maksaa takaisin saalisrahoistasi – ja missä ne ovat? Vastaa siihen, Terence O'Brien!'

– 'Missäkö ne ovat, isä? Sanon sen teille. Ne ovat siellä, missä ensi joulukin on – tulossa, mutta eivät vielä käsillä.'

– 'Puhukaa te hänelle, isä M'Grath!' kehoitti isäni.

– 'Eikö se, mitä meille nyt puhelet, ole keksimäsi valhe, Terence O'Brien?' kysyi isä M'Grath. 'Anna rahat tänne!'

– 'Se ei ole valhe, isä M'Grath; jos suvaitsisitte kuolla huomenna, ei minulla olisi jeesuksenkillinkiäkään helistääkseni sitä hautakivellänne menestykseksenne paitsi näitä kolmea tai neljää kolikkoa, jotka saatte jakaa keskenänne.' Ja samalla viskasin kolikot lattialle.

– 'Terence O'Brien', lausui isä M'Grath, 'synninpäästöä sinä huomenna tarvitset kaikkien syntiesi ja ilkitöittesi jälkeen; mutta sitäpä et saakaan – siinä sinulle.'

– 'Isä M'Grath', vastasin minä perin kiukkuisesti, 'enpä haluakaan teiltä synninpäästöä – siinä teille'.

– 'Siispä olet saanut osasi taivaasta, sillä minä pidätän sinua sen ulkopuolella, sinä turmeltunut hirviö', sanoi isä M'Grath; 'siinä sinulle'.

– 'Jollei se ole parempi kuin kadetin koju', vastasin, 'pysyn mielelläni sieltä poissa; mutta ryömin sisälle vastoin teidän tahtoannekin – siinä teille, isä M'Grath'.

– 'Kukapa pelastaa sielusi ja lähettää sinut taivaaseen, jollen minä sitä tee, sinä turmeltunut ilkimys? Mutta minäpä toimitankin sinut kadotukseen – siinä sinulle.'

– 'Silloin käännyn protestantiksi ja kiroan paavia – siinä teille, isä M'Grath.'

– Tämän viimeisen laukaukseni jälkeen isäni ja kaikki veljeni ja siskoni päästivät kauhuisen huudon, ja äitini purskahti itkemään. Isä M'Grath tarttui vihkivesiastiaan, kostutti pientä vispiläänsä ja alkoi pirskoittaa vettä ympäri huonetta, hymisten latinalaista rukousta, samalla kun kaikki muut kirkuivat minulle. Vihdoin isäni tempasi tuolin, jolla hän oli istunut, ja paiskasi sen päätäni kohti. Minä väistin, ja se kolhaisi lattialle isä M'Grathin, joka oli juuri siirtynyt taakseni, messuten täyttä vauhtia. Silloin tiesin kaiken olevan mennyttä, minkä vuoksi hypähdin hänen ruhonsa ylitse ja pääsin ovelle.

– 'Hyvästi, te kaikki, ja käyttäytykää paremmin, kun ensi kerran kohtaamme toisemme!' huusin jälkeeni ja lähdin taivaltamaan laivalle niin vinhasti kuin pääsin.

– Olin aika alakuloinen kävellessäni takaisin satamaan ja miettiessäni tapahtunutta. 'Minun ei olisi tarvinnut olla niin kirotun kiireissäni', sanoin itsekseni, 'pyytäessäni lomaa ja siten loukata ensimmäistä luutnanttia'. Ja olin hyvin pahoillani siitäkin, mitä olin sanonut papille, sillä omatuntoni soimasi minua sangen pahasti siitä, että olin uskotellutkaan kääntyväni protestantiksi, mitä en suinkaan aikonut tehdä enkä tee, sillä aion elää ja kuolla kunnon katolilaisena, kuten kaikki esivanhempani ovat tehneet ennen minua ja kuten uskon kaikkien jälkeläisteni tekevän tulevien polvien aikana.

– No niin, saavuin laivaan, ja ensimmäinen luutnantti oli hyvin kiukkuinen. Toivoin hänen lauhtuvan, mutta hän ei lauhtunut, vaan kohteli minua yhtenään niin pahasti, että päätin erota laivasta, minkä teinkin heti Cawsand-lahteen saavuttuamme. Kapteeni salli minun lähteä, sillä kerroin hänelle suoraan koko asian, ja hän näki sanojeni olevan totta. Niinpä hän suositteli minua erään aasifregatin kapteenille, joka tarvitsi kadetteja."

"Mitä tarkoitat aasifregatilla?" tiedustin minä.

"Tarkoitan sellaista laivaa, jossa on kahdeksankolmatta tykkiä ja jota nimitetään aasifregatiksi, koska se eroaa oikeasta fregatista, sellaisesta kuin tämä on, jossa me purjehdimme, yhtä paljon kuin aasi eroaa kilparatsusta.

– No niin, heti kun laiva oli tuotu telakalle painolastin ottamista varten, saapui kapteenimme – pieni, laiha, hintelä mies, joka siitä huolimatta piti painoa hyvin tärkeänä; hän näet toi tullessaan ison vaa'an ja mittasi kaikki, mitä laivaan vietiin. En muista hänen oikeata nimeään, mutta merimiehet nimittivät häntä kapteeni 'Puntariksi'. Hänellä oli iso kirja, ja siihen hän merkitsi painolastin, ammuksien, veden, muonavarojen, hiilien, kiinteiden ja liikkuvien köysien, touvien ja kaiken muun painon. Senjälkeen hän punnitsi kaikki miehet, kaikki kadetit, kaikkien kadettien arkut ja kaikki upseerit sekä heidän kaikki tavaransa; ja lopuksi hän punnitsi itsensä, mikä ei suuresti lisännyt yhteistä painoa.

– En oikein tiedä, mitä varten hän niin teki, mutta hän puheli yhtenään painokeskuksista, syrjäytetystä nestemäärästä ja Luoja ties mistä kaikesta. Luultavasti oli tarkoituksena pituusasteen määräämisen helpottaminen, mutta en viipynyt laivassa kyllin kauan saadakseni siitä tarkkaa selkoa, sillä eräänä päivänä toin laivaan parin uusia saappaita, joita en muistanut ilmoittaa pantaviksi käymäsillalle sijoitettuun vaakaan; lieneekö kapteeni pelännyt niiden upottavan hänen laivansa vai mikä lienee ollut syynä, mutta hän käski minun heti lähteä aluksesta – joten olin taaskin tuuliajolla. Sulloin tavarani kokoon ja menin maihin, vedin uhallakin uudet saappaat jalkaani, rämmin loassa ja rapakossa niin paljon kuin suinkin ja kävelin väsyksiin saakka edestakaisin Plymouthin ja telakan väliä rangaistakseni saappaitani, niin että ne kuluivat tyyten kelvottomiksi kahdessa viikossa.

– Eräänä päivänä olin telakalla katselemassa altaassa kelluvaa kaksikantista alusta, joka oli juuri saatu purjehduskuntoon, ja tiedustin, kuka oli sen kapteeni. Minulle ilmoitettiin, että kapteenin nimi oli O'Connor. Hän oli siis maanmieheni, tuumin, ja päätin koettaa onneani. Menin siis Goudin hotelliin, jossa kapteeni majaili, ja pyrin hänen puheilleen. Hän otti minut vastaan, ja kumarrettuani hänelle niin kohteliaasti kuin osasin, ilmoitin, että olin tullut tarjoutumaan hänen laivaansa ja että nimeni oli O'Brien. Hän sattui tarvitsemaan joitakuita miehiä, ja koska hän piti murteestani, tiedusti hän, missä laivoissa olin palvellut. Kerroin sen hänelle ja myöskin mainitsin, minkätähden olin lähtenyt viimeisestä laivastani – nimittäin sentähden, että minut oli erotettu. Kerroin saappaiden tarinan, ja hän otti asiasta selkoa, saaden tietää, että olin puhunut totta; ja sitten hän otti minut aliperämieheksi.

– Meidät määrättiin lähtemään Etelä-Amerikkaan, ja pasaatituulet veivät meidät sinne vilahduksessa. Pidin kapteenistamme ja upseereistamme hyvin paljon; ja parempi vielä oli se, että kaappasimme joitakuita hyviä aluksia. Mutta jostakin syystä minulla ei ollut onnea saada olla kauan samassa laivassa, vaan jouduin aina pois ilman omaa syytäni; niin ainakin tässä tapauksessa.

– Kaikki luisti mahdollisimman hyvin, kunnes kapteeni eräänä päivänä vei meidät maihin tanssiaisiin rauhallisella alueella. Meillä oli aika hilpeä yö; mutta kovaksi onneksi oli minun vuoroni olla aamuvahdissa, ja minun tuli puhdistuttaa kannet, ja koska en milloinkaan lyönyt laimin tehtäviäni, lähdin tanssiaisista noin kello kolme aamulla, päivän juuri sarastaessa, mennäkseni laivaan.

– Kävellessäni rantahietikolla, muistellen sievää tyttöä, jonka kanssa olin tanssinut, ilmestyi kiven takaa kolme espanjalaista sotilasvintiötä, jotka karkasivat kimppuuni miekkoineen ja pistimineen. Minulla oli ainoastaan tikari, mutta en mielinyt sallia heidän lävistää itseäni iltikseen ja niinpä pidin puoliani niin kauan kuin kykenin. Surmasin miekkosista yhden, mutta vihdoin he nujersivat minut, sillä pistin sujahti ruumiini lävitse, enkä sitten enää tiennyt mitään. No niin, nähtävästi – sillä voin puhua ainoastaan parhaan tietoni ja luuloni mukaan – he surmattuaan minut riisuivat minut alastomaksi ja hautasivat minut hiekkaan, vieden sitten mennessään kumppaninsa ruumiin. Viruin siis hiekassa – kuolleena ja haudattuna."

"Mutta, O'Brien", aloitin –

"Hiljaa – hillitse kieltäsi – et ole kuullut loppuun saakka. No niin, kun olin ollut haudattuna noin tunnin – mutta en nähtävästi kovinkaan syvällä, sillä vastustajillani oli ollut liian kiire – tuli rantaa pitkin kalastaja tyttärineen matkalla veneelleen; ja tytär – Jumala häntä siunatkoon! – teki minulle sen palveluksen, että polkaisi nenälleni. Selvää oli, ettei hän ollut koskaan ennen polkenut irlantilaisen nenälle, sillä se ällistytti häntä, ja hän katsahti maahan nähdäkseen, mitä se oli, ja kun hän ei nähnyt mitään, tunnusteli hän sitä uudelleen jalallaan, kaapi sitten hiekan syrjään ja paljasti sievät kasvoni.

– Olin ihan lämmin ja hengitin vielä, sillä hiekka oli seisauttanut verenvuodon ja pelastanut minut kuolemasta. Kalastaja kiskoi minut esille hiekasta ja kantoi minut selässään taloon, jossa kapteeni ja upseerit yhäti tanssivat.

– Kun hän vei minut sisälle, päästivät naiset hirveän kirkaisun, eivät sentähden, että minut oli murhattu, sillä niillä seuduin oli siihen totuttu, vaan siksi, että olin alaston, mitä he pitivät paljoa vakavampana asiana.

– Minut pantiin vuoteeseen, ja sitten lähetettiin vene noutamaan laivasta lääkäriämme. Muutamien tuntien kuluttua pystyin puhumaan ja kertomaan, miten kaikki oli tapahtunut. Mutta olin liian sairas liikkuakseni laivan lähtiessä purjehtimaan, kuten sen oli pakko tehdä päivää tai paria myöhemmin, minkä vuoksi kapteeni maksoi palkkani ja jätti minut sinne. Olin ranskalaisessa perheessä ja viivyin siellä kuusi kuukautta, ennenkuin sain kyydin kotimaahan. Sillä aikaa opin puhumaan ranskaa ja aika auttavasti myöskin espanjaa. Englantiin saavuttuani sain tietää, että saaliimme oli myyty ja että rahat olivat valmiina jaettaviksi. Esitin todistukseni ja sain osuutta satakuusikymmentäseitsemän puntaa. Se oli siis vihdoinkin tullut, mietin.

– Käteni eivät olleet eläissäni olleet niin täynnä rahaa; mutta toivottavasti niin taaskin ovat varsin pian. Heti asuntooni ehdittyäni levitin rahat pöydälle, katselin niitä ja virkoin sitten itsekseni:

– 'No, Terence O'Brien, pidätkö nämä rahat itse vai lähetätkö ne kotiin?'

– Sitten muistelin isä M'Grathia ja tuolia, joka oli singottu päätäni kohti, ja olin hyvin vähällä pyyhkäistä kaikki pennoset takaisin taskuuni. Mutta senjälkeen johtuivat mieleeni äiti, lehmät, sika ja kalusto, jotka kaikki olivat menneet, ja ajattelin ruuan puutteessa olevia veljiäni ja sisariani ja päätin juhlallisesti lähettää heille rahat viimeistä neljännespennyä myöten, minkä jälkeen isä M'Grath ei enää hennoisi evätä minulta synninpäästöä.

– Niinpä lähetin heille jokaisen äyrin, pidättäen itselleni ainoastaan saamani palkan, noin kolmekymmentä puntaa. Enkä ole koko elämäni aikana ollut onnellisempi kuin silloin, kun rahat olivat varmassa tallessa postikonttorissa ja poissa käsistäni. Kirjoitin samalla isälleni lyhyen kirjeen, joka kuului näin:

'KUNNIOITETTU ISÄNI.

    Senjälkeen kun viimeksi kohtasimme toisemme, jolloin päätäni
    kohti heittämänne tuoli lensi kyyhkysen ohitse ja osui varikseen,
    olen ollut kuolleena ja haudattuna, mutta voin nyt oikein hyvin,
    Jumalan kiitos, enkä halua synninpäästöä isä M'Grathilta, paha
    hänet periköön. Ja tärkeämpää on se, että juuri äsken sain
    osuuden saalisrahoista, ensimmäisen, joka on joutunut käsiini
    palvellessani hänen Majesteettiaan, ja lähetän nyt teille sen
    viimeistä neljännespennyä myöten, jotta saisitte takaisin
    vanhat lehmänne, sian ja kaikki muut tavaranne, jotka teiltä
    on riistetty minun varuksieni maksuksi. Älkää senvuoksi enää
    koskaan kysykö minulta, häpeänkö menettelyäni; pikemminkin
    sietää teidän itsenne hävetä, koska soimasitte minun kaltaistani
    velvollisuudentuntoista poikaa, joka lähti merille käskystänne
    eikä ole senjälkeen kertaakaan saanut oikein hyvää perunaa
    suuhunsa. Olen aito O'Brien, sanokaa se äidilleni, enkä aio
    kääntyä protestantiksi, vaan säilyttää isänmaani uskonnon,
    vaikka pahus vieköön isä M'Grathin ja hänen vihkivetensä
    kaupanpäällisiksi. En tule teitä katsomaan, koska teillä ehkä
    on toinen tuoli pääni varalle ja saatatte tähdätä paremmin ensi
    kerralla. Tällä kertaa ei siis enempää. Rakastava poikanne

                                           TERENCE O'BRIEN.'

Noin kolme viikkoa myöhemmin sain isältäni kirjeen, jossa hän vakuutti, että olin oikea O'Brien ja että jos joku rohkenisi vihjata päinvastaista, hän rikkoisi sellaisen herjaajan kaikki luut; he olivat saaneet rahat ja kiittivät minua, koska muka olin oikealaatuinen herrasmies; käydessäni seuraavan kerran heitä katsomassa saisin talon parhaan tuolin, en päätäni, vaan takapuoltani varten; isä M'Grath lähetti minulle siunauksensa ja oli antanut minulle synninpäästön kaikesta, mitä olin tehnyt ja tekisin seuraavina kymmenenä vuotena; äitini oli itkenyt riemusta velvollisuudenmukaisen käyttäytymiseni johdosta; kaikki veljeni ja sisareni (paitsi Timiä, joka oli kuollut lähtöäni seuraavana päivänä) toivottivat minulle onnea ja runsaasti saalisrahoja heille lähetettäviksi.

Tämä kaikki oli oikein hauskaa, eikä mieltäni painamassa ollut enää mikään muu kuin uuteen laivaan pääseminen. Niinpä menin satama-amiraalin puheille ja kerroin hänelle, miten olin joutunut pois viimeisestä laivastani, ja hän virkkoi, että 'kun mies oli kuollut ja haudattu, oli hänellä riittävän hyvä syy erota laivastaan', ja lupasi hankkia minulle paikan toiseen laivaan, kun nyt olin 'vironnut jälleen henkiin'.

– Minut lähetettiin vartioalukseen, jossa olin kymmenkunta päivää, minkä jälkeen minut komennettiin tähän fregattiin – ja siihen tarinani päättyy. Ja parhaillaan kuuluu kahdeksas soitto – joten myöskin vahtivuoromme on lopussa; hyppää kannen alle, Peter, herätä Robinson ja sano hänelle, että minä estän häntä unohtamasta enää nukkumaan ja jättämästä minua tänne potkimaan kantapäitäni, kuten hän teki viime kerralla vastoin ohjeita ja sääntöjä."

NELJÄSTOISTA LUKU

Ensimmäinen luutnantti saa lisää potilaita – Chucks, pursimies, kertoo minulle hienojen tapojensa salaisuuden.

Ennenkuin jatkan kertomustani, haluan mainita lukijalle, että elämäntarinani ei ole kirjoitettu vanhemmalla iällä, jolloin olin saavuttanut enemmän maailmantuntemusta. Lähtiessäni ensi kerran merille lupasin äidilleni pitää päiväkirjaa kaikesta, mitä tapahtuisi, ja liittää siihen omia mietteitäni tapahtumien johdosta. Noudatin tätä lupausta tiukasti, ja siitä pitäen, kun olen ollut oma herrani, ovat nämä päiväkirjat olleet minun hallussani. Kirjoittaessani seikkailujeni alkuosaa on kaikki senvuoksi esitetty sillä tavoin kuin se aikanaan painui mieleeni.

Useissa kohdin minulla on senjälkeen ollut syytä muovata mielipiteeni toisenlaiseksi kuin tässä kirjassa olen esittänyt, ja monin paikoin olen sittemmin sydämeni pohjasta nauranut typeryydelleni ja yksinkertaisuudelleni. Mutta sittenkin olen katsonut suotavaksi jättää senaikaisen ajatustapani koskemattomaksi oikomatta sitä kalliisti hankittujen kokemusten muovaamien käsitysten mukaan.

Viisitoistavuotiaan, syrjäisessä maaseutukaupungissa kasvatetun pojan ei sovi odottaa järkeilevän ja harkitsevan sellaisen nuoren miehen tapaan, joka on nähnyt paljon elämää ja ollut mukana monenlaisissa seikkailuissa. Lukijan tulee sentähden muistaa, että olen päiväkirjastani ammentanut ne mielipiteet ja tunteet, jotka ohjasivat minua eri ikävuosinani.

Olimme nyt risteilleet kuusi viikkoa, ja huomasin ammattini paljoa miellyttävämmäksi kuin olin otaksunut. Pelkkää halua tehdä päällystöni mieliksi pidettiin tekona, ja vaikka silloin tällöin hairahduin, näyttivät kapteeni ja ensimmäinen luutnantti kuitenkin ajattelevan, että koetin täyttää velvollisuuteni parhaan kykyni mukaan, ja he vain hymyilivät erehdyksilleni. Havaitsin myöskin, että miten omaiseni lienevätkään arvostelleet luontaisia kykyjäni, ei niitä täällä pidetty niin kovin mitättöminä; ja joka päivä aloin luottaa itseeni yhä enemmän ja toivoin tarkkaavaisuudella ja uutteruudella korvaavani luontaisten kykyjeni puutteellisuuden.

Merimiehen elämässä on varmasti jotakin, mikä laajentaa ajatuskykyä. Silloin, kun vielä olin kotona, sallin muiden ihmisten ajatella puolestani ja otin toimintani yksinomaiseksi ohjenuoraksi heidän kehoituksensa; laivassa ajattelin itse parhaan taitoni mukaan. Olin hyvästi sopeutunut ruokakumppaneihini – ne, jotka olivat olleet minulle tylyjä, luopuivat tylyydestään, koska en milloinkaan suuttunut heidän käytöksensä tähden, ja ne, jotka olivat olleet minulle ystävällisiä, olivat entistäkin hyväntahtoisempia. Aika kului kuin lentäen otaksuttavasti sentähden, että täsmälleen tiesin, mitä minun tuli tehdä, ja jokainen päivä oli seuraavan edeltäjä.

Ensimmäinen luutnantti oli huvittavimpia ihmisiä, mitä olen koskaan tuntenut, mutta hän ei milloinkaan sallinut sotilaskurin höltyä eikä ottanut vähäisimpiäkään vapauksia ylempiinsä eikä alempiinsa nähden. Hänen huumorinsa ilmeni etupäässä hänen erilaisissa rankaisutavoissaan; olkoonpa rangaistus sen kohtaamasta miehestä ollut kuinka ankara tahansa, rankaisutapa oli poikkeuksetta hauskuuden lähde laivan muulle miehistölle. Usein ajattelin, että vaikka kukaan ei mielellään kärsinyt rangaistusta, oli koko laivan miehistö kuitenkin tuiki mielissään kaikista rangaistuksista.

Hän oli ihan erikoisen tarkka laivan kansista. Ne olivat aina lumivalkeat, eikä mikään harmittanut häntä niin kovasti kuin niiden likaaminen. Juuri siitä syystä hän niin ankarasti vastusti tupakan käyttöä. Eri paikkoihin pitkin kansia oli sijoitettu sylkyastioita merimiehiä varten, jotteivät he likaisi kansilankkuja tupakkasyljellä.

Joskus joku kiireissään unohti näiden astiain käyttämisen, mutta kun siltä kuppikunnalta, jonka kohdalla tahra sattui olemaan, pidätettiin grogiannokset, jollei syyllistä saatu selville, niin pidettiin silmät visusti auki ja myöskin annettiin rikollinen ilmi.

Rikkomuksen rangaistus oli seuraava. Miehen kädet sidottiin selän taakse, ja iso läkkipeltinen sylkiastia kiinnitettiin hänen rinnalleen olkapäiden ylitse käyvällä hihnalla. Alakannen kaikki muut sylkiastiat poistettiin, ja rangaistavan oli pakko kävellä siellä valmiina noudattamaan jokaisen sellaisen kutsua, joka ehkä halusi tyhjentää suustansa tupakkasylkeä. Muita miehiä huvitti kepponen siinä määrin, että he syljeksivät kahta enemmän kuin muulloin saadakseen nautinnokseen nähdä hänen juoksentelevan sinne tänne.

Chucks, pursimies, nimitti sitä "ensimmäisen luutnantin käveleväksi sylkyastiaksi". Eräänä päivänä hän huomautti minulle, että "herra Falcon oli tosiaankin sellainen epikurolainen laivan kansien puolesta, että häntä peloitti puhdistaa ankkuria keulakannella".

Ollessani kerran aamuvahdissa näin perin huvittavan kohtauksen. Sulloessamme riippumattoja peräkannen parrasverkkoihin tuli muuan laivapojista kannelle riippumatto olallaan, ja hänen mennessään ensimmäisen luutnantin ohitse huomasi tämä, että hänellä oli tupakkamälli poskessaan.

"Mitä sinulla tuossa on, hyvä poika – ajosko ikenissä? Poskesi on pahasti turvoksissa."

"Ei, sir", vastasi poika. "Ei minua mikään vaivaa."

"Joku vika siinä täytyy olla; ainakin siinä on kipeä hammas. Avaa suusi, jotta voin katsoa!"

Hyvin vastahakoisesti poika avasi suunsa, ja ensimmäinen luutnantti näki ison käärön lehtitupakkaa.

"Oivallan, oivallan", virkkoi hän, "suusi kaipaa tarkastusta ja hampaasi puhdistusta. Kunpa laivassa olisi hammaslääkäri! Mutta koska sellaista ei ole, teen minä parhaan taitoni mukaan. Haetaanpa aseseppä pihteineen kannelle!"

Asesepän saavuttua poika pakotettiin avaamaan suunsa, ja tupakkamälli kiskottiin pois hänen karkeatekoisella välineellään.

"Kas niin", puhui ensimmäinen luutnantti, "varmastikin sinusta tuntuu jo nyt paremmalta; sinulla ei olisi voinut olla lainkaan ruokahalua. Ja nyt, peräväen korpraali, tuokaa kappale vanhaa purjekangasta ynnä vähän hiekkaa ja puhdistakaa pojan hampaat kauniisti!"

Peräväen korpraali kävi toimeen, pani pojan pään polviensa väliin ja hankasi hänen hampaitaan kunnollisesti hiekalla ja purjekankaalla kaksi tai kolme minuuttia.

"Kas niin, nyt on hyvä", kehui ensimmäinen luutnantti. "Nyt, pikku mies, suusi on siisti ja puhdas, ja nyt nautit aamiaisestasi. Sinun olisi ollut mahdotonta syödä mitään, kun suusi oli niin saastaisessa kunnossa. Kun se taaskin likaantuu, tule luokseni! Minä toimin hammaslääkärinäsi."

Eräänä päivänä olin etukannella pursimies Chucksin kanssa, joka oli hyvin ystävällinen minulle. Hän oli opettanut minua tekemään ammatissamme käytettyjä solmuja ja silmukoita. Pelkäänpä olleeni kovin typerä, mutta hän neuvoi minua yhä uudelleen, kunnes opin ne tekemään. Muun muassa hän opetti minut tekemään "kalastajan silmukan", jota hän ylisti kaikkien solmujen kuninkaaksi; "ja, herra Simple", jatkoi hän, "siihen solmuun sisältyy siveellinen opetus. Huomaatte, että jos nuoran osia vedetään oikealla tavalla ja yhdessä, ne tiukkaantuvat sitä kireämmälle ja niiden hellittäminen käy sitä vaikeammaksi, kuta kovemmin vedetään; mutta jos niitä vedetään erikseen, hieman eri tavalla, niin ne heti irtaantuvat toisistaan ja ne on helppo hellittää silmänräpäyksessä. Se osoittaa, kuinka välttämätöntä on vetää yhtä köyttä tässä maailmassa, milloin mielimme säilyttää otteemme, ja se filosofia on yhtä arvokas kuin ystäväni kirvesmiehen kaksikymmentäkuusituhatta vuotta kaikkine lisineen, jotka johtavat vain synkkämielisyyteen silloin, kun hänen pitäisi hoitaa tehtäviään."

"Aivan oikein, herra Chucks; te olette parempi filosofi teistä kahdesta."

"Olen paremmin kasvatettu, herra Simple, ja uskon, että minussa on enemmän herrasmiestä. Mielestäni herrasmies on jossakin määrin filosofi, sillä varsin usein hänen täytyy pysyäkseen herrasmiehenä sopeutua sellaiseen, mikä saisi jonkun toisen henkilön hyvin ymmärrettävästi riehahtamaan rajuksi. Minusta kylmäverisyys on herrasmiehen suuri luonteenpiirre. Meripalveluksessa, herra Simple, on pakko näyttää suuttuneelta antautumatta suuttumuksen valtaan. Voin vakuuttaa teille, etten koskaan menetä malttiani, en edes silloinkaan, kun käytän rottinkiani."

"Miksi te, herra Chucks, kiroilette niin paljon merimiehille? Se ei varmastikaan ole herrasmiehen tapaista."

"Ihan varmasti ei olekaan, sir. Mutta minun täytyy puolustautua huomauttamalla, kuinka kovin keinotekoisessa tilassa sotalaivalla eletään. Hätä ei lue lakia, herra Simple. Teidän tulee ottaa huomioon, kuinka lempeästi aina aloitan, milloin minun täytyy nuhdella. Sen teen hienojen tapojeni todistukseksi; mutta, sir, palvelusintoni velvoittaa minua muuttamaan kielenkäyttöäni, lopulla osoittamaan olevani tosissani. Mikään ei tuottaisi minulle suurempaa nautintoa kuin se, että voisin suorittaa tehtäväni herrasmiehen lailla, mutta se on mahdotonta."

"En tosiaankaan käsitä sen syytä."

"Kenties te, herra Simple, sitten selitätte minulle, miksi kapteeni ja ensimmäinen luutnantti kiroilevat."

"Sitä en yritäkään selittää, mutta hehän kiroilevat ainoastaan hätätilassa."

"Aivan niin; mutta heidän hätätilansa on minun jokapäiväinen ja jokatuntinen velvollisuuteni. Laivan jatkuvassa toiminnassa minä olen vastuussa kaikesta, mikä käy huonosti. Pursimiehen elämä on alituista hätätilaa, ja senvuoksi minä kiroilen."

"En sittenkään voi myöntää sitä tarpeelliseksi, ja varmasti se on synnillistä."

"Suokaa anteeksi, hyvä herra; se on ehdottomasti välttämätöntä eikä lainkaan synnillistä. Saarnastuolissa käytetty kieli on toisenlaista kuin laivan kannella puhuttu, ja kummassakin paikassa ihmisen pitää käyttää niitä sanontatapoja, jotka todennäköisimmin tekevät tarpeellisen vaikutuksen hänen kuulijoihinsa. Johtuneeko se pitkäaikaisesta palvelustottumuksesta tai siitä, että merimies on välinpitämätön kaikkia tavallisia asioita ja tavallista kielenkäyttöä kohtaan (en osaa oikein selittää, herra Simple, mutta kyllä tiedän, mitä tarkoitan), kenties alituinen kiihoitus tehonnee, ja sentähden hän tarvitsee enemmän kiihokkeita liikkuakseen. Varmaa on, ettei tavallinen puhetapa vetele, kun on tekemisissä tavallisen merimiehen kanssa. Tässä ei ole niinkuin sanassa sanotaan: 'Tee tämä, ja hän tekee sen' (muuten sen miekkosen on täytynyt pitää sotilaansa tiukasti kurissa), vaan: 'Tee tämä, hitto soikoon', ja sitten se heti tehdään. Määräys: 'Tee' on painava kuin tykinkuula, mutta se kaipaa eteenpäin sysäävää voimaa – 'hitto soikoon' on ruuti, joka kiidättää sen suorittamaan tehtävänsä. Käsitättekö tarkoitukseni, herra Simple?"

"Käsitän tarkoituksenne täydellisesti, herra Chucks, enkä voi olla huomauttamatta, ilman imartelua, että suuresti eroatte muista aliupseereista. Missä saitte kasvatuksenne?"

"Herra Simple, olen täällä pursimies, jolla on puhdas paita, ja vaikka itse sen sanon, niin kukaan ei rohkene väittää sitä vastaan, että tunnen perinpohjin tehtäväni. Mutta vaikka en kehukaan koskaan olleeni paremmassa asemassa, voin sanoa olleeni mitä parhaassa seurapiirissä, loordien ja ladyjen parissa. Söin kerran päivällistä isoisänne seurassa."

"Sitä en itse ole tehnyt kertaakaan, sillä hän ei ole koskaan kutsunut minua luokseen eikä kiinnittänyt minuun lainkaan huomiota", ilmoitin hänelle.

"Sanani ovat totta. Vasta eilen puhellessani O'Brienin kanssa sain tietää hänen olevan isoisänne; mutta muistan hänet oikein hyvin, vaikka olinkin kovin nuori siihen aikaan. Ja nyt, herra Simple, jos herrasmiehenä (ja tiedän teidän olevan sellaisen) lupaatte olla ilmaisematta muille, mitä teille kerron, esitän teille elämäntarinani."

"Herra Chucks, niin totta kuin olen herrasmies, en koskaan ilmaise sitä muille, ennenkuin olette kuollut ja haudattu, enkä sittenkään, jollette sitä toivo."

"Sittenkun olen kuollut ja haudattu, saatte tehdä niinkuin haluatte; sitten se saattaa olla hyväksi muille ihmisille, vaikka tarinani ei olekaan kovin pitkä."

Silloin Chucks istuutui tankokannen etupäähän savupiipun viereen, minä sijoituin hänen viereensä, ja hän aloitti seuraavasti:

"Myöskin isäni oli pursimies – vanhan koulun mukainen, karkeatekoinen kuin karhu ja juoppo kuin gosportilainen viuluniekka. Äitini oli – äitini, enkä puhu hänestä enempää. Isäni siirrettiin raihnaana satamatehtäviin elettyään ikänsä päihtyneenä ja kuoli kohta senjälkeen. Tällä välin oli minua satama-amiraalin rouvan hyväntahtoisuuden ansiosta kasvatettu valmistavassa koulussa. Isäni kuollessa olin kolmetoistavuotias, ja tietämättä, mitä tehdä minulle, äitini halusi sitoa minut laivapojaksi kauppa-alukseen, mutta siihen en suostunut, ja kinasteltuamme siitä asiasta kuusi kuukautta ratkaisin sen menemällä vapaaehtoisesti Narciscus-fregattiin. Herrasmiehelle ominainen ajatustapani oli luultavasti synnynnäinen, herra Simple; lapsena en sietänyt sitä ajatustakaan, että palvelisin kauppalaivassa.

– Oltuani laivassa viikon minut määrättiin taloudenhoitajan palvelijaksi, jona herätin niin suurta tyytyväisyyttä valppaudellani ja näppäryydelläni, että ensimmäinen luutnantti anasti minut taloudenhoitajalta omaksi palvelijakseen, joten minusta oli kahdessa kuukaudessa tullut niin tärkeä henkilö, että nostatin selkkauksen upseerien ruokalassa, sillä taloudenhoitaja oli hyvin äkäinen ja monet upseereista olivat hänen puolellaan.

– Kuiskailtiin, että olin ensimmäisen luutnantin poika, ja että hän tiesi sen. Oliko se totta, sitä en tiedä, mutta meissä oli samanlaisia piirteitä, ja äitini, joka oli sievä nainen, palveli useita vuosia aikaisemmin hänen laivassaan muonaveneen tyttönä. Siitä asiasta en halua sanoa mitään, mutta sen sanon, herra Simple – ja monet moittivat minua sentähden, mutta en mahda mitään luontaisille tunteilleni – että mieluummin olisin herrasmiehen avioton lapsi kuin pursimiehen ja hänen vaimonsa laillinen jälkeläinen. Viimemainitussa tapauksessa ei suonissa voi mitenkään olla hyvää verta, kun taas edellisessä tapauksessa on saattanut varastaa pisaran tai pari.

– Sattui niin, että palveltuani ensimmäistä luutnanttia noin vuoden päivät tuli laivaamme nuori loordi (en saa mainita hänen nimeään, herra Simple); en tiedä, oliko hän lähtenyt merille omaistensa kehoituksista vaiko omasta halustaan, mutta minulle kerrottiin, että hänen setänsä, jolle hänen kuolemastaan oli etua, oli taivuttanut hänet lähtemään.

– Siihen aikaan, noin viisikolmatta vuotta sitten, oli loordi harvinainen meriväessä, ja aina ammuttiin kunnialaukauksia hänen tullessaan laivaan. Sen mukaisesti piti nuorella loordilla olla erikoinen palvelija, vaikka kaikilla muilla kadeteilla oli vain yksi palvelija yhteisesti. Kapteeni tiedusti, kuka oli paras laivapoika, ja taloudenhoitaja, jonka puoleen hän kääntyi, suositteli minua. Niinpä minut ensimmäisen luutnantin kovaksi harmiksi (sillä niihin aikoihin ensimmäiset luutnantit eivät esiintyneet niin suurellisesti kuin nykyään; en tarkoita herra Falconia, joka on herrasmies) minut heti luovutettiin hänen ylhäisyydelleen.

– Elämäni oli tuiki helppoa ja mukavaa – tein työtä vähän tai en ollenkaan; jos milloin tarvittiin kaikkia miehiä ja minua tiedustettiin, olin puhdistamassa hänen ylhäisyytensä kenkiä ja harjaamassa hänen ylhäisyytensä vaatteita, eikä kenelläkään ollut mitään sanomista, kun hänen ylhäisyytensä nimi mainittiin.

– Lähdimme Välimerelle (koska hänen ylhäisyytensä äiti toivoi sitä), ja oltuamme siellä noin vuoden hänen ylhäisyytensä söi niin paljon rypäleitä, että hän sairastui punatautiin. Oltuaan kolme viikkoa sairaana hän pyysi, että hänet lähetettäisiin Maltan saarelle kuljetusaluksessa, joka meni noutamaan nautoja Gibraltarista tai oikeammin Berberian rannikolta. Hän kävi päivä päivältä huonommaksi ja teki jälkisäädöksensä, määräten minulle kaikki laivassa olevat tavaransa, kuten varmasti ansaitsinkin, koska olin hoitanut häntä ystävällisesti.

– Maltan kohdalla kohtasimme Civita Vecchiaan aikovan shebekin, ja kuljetuslaivan kapteeni, joka kiihkeästi halusi päästä eteenpäin, kehoitti meitä siirtymään siihen, koska tuuli oli lievä ja vastainen ja Välimeren alukset purjehtivat vastatuuleen paremmin kuin kuljetuslaiva. Isäntäni, jonka voimat nyt nopeasti ehtyivät, suostui siihen, ja muutimme toiseen laivaan.

– Seuraavana päivänä hän kuoli, ja sitten alkoi puhaltaa myrsky, joka esti meitä pääsemästä satamaan useihin päiviin; hänen ylhäisyytensä ruumis muuttui niin inhoittavaksi ja vaivasi taikauskoisia katolilaisia merimiehiä niin pahasti, että se pudotettiin mereen.

– Näistä miehistä ei kukaan puhunut englantia, enkä minä osannut maltalaisten kieltä; heillä ei ollut aavistustakaan siitä, kuka olin, ja minulla oli runsaasti aikaa aprikoida. Olin usein ajatellut, kuinka oivallista olisi olla loordi, ja yhtä usein toivonut, että olisin syntynyt loordiksi. Tuuli oli edelleenkin meille vastainen, kun vastaamme osui Civita Vecchiasta Gibraltariin matkalla oleva kauppa-alus. Pyysin shebekin kapteenia näyttämään hätämerkkiä tai oikeammin näytin sitä itse, ja alus, joka osoittautui englantilaiseksi, purjehti luoksemme.

– Miehitin veneen mennäkseni laivalle, ja päähäni pälkähti se ajatus, että vaikka he saattaisivatkin kieltäytyä ottamasta minua alukseensa, he eivät kieltäytyisi ottamasta vastaan loordia. Puin ylleni hänen ylhäisyydelleen kuuluneen (mutta silloin varmasti minulle kuuluvan) kadetinasun ja soudatin itseni kauppa-aluksen luokse; kerroin eronneeni laivastani terveydellisistä syistä ja haluavani päästä Gibraltariin matkalla kotiin. Arvonimeni ja se, että heti hyväksyin vaaditun kyytimaksun, riittivät. Tavarani tuotiin shebekistä, eivätkä sen merimiehet, jotka eivät osanneet englanninkieltä, luonnollisestikaan voineet väittää minua vastaan, jos kohta he olisivatkin epäilleet jotakin.

– Tässä, herra Simple, minun täytyy tunnustaa vähäinen hairahdus elämäni alkupuolella, jonka ilmaisen teille, luottaen vaitioloonne; muutoin en olisi voinut todistaa olleeni oikeassa väittäessäni syöneeni päivällistä isoisänne luona. Mutta houkutus oli liian kova, enkä jaksanut sitä vastustaa. Ajatelkaa itse, herra Simple! Olin palvellut laivapoikana – saanut läimäyksiä ja potkuja, minua oli sadateltu ja käsketty menemään helvettiin – ja nyt minua kohdeltiin perin kunnioittavasti ja nöyrästi, puhuteltiin teidän ylhäisyydeksenne päivän joka hetki.

– Purjehtiessamme Gibraltariin minulla oli yllin kyllin aikaa järjestää suunnitelmiani. Minun tuskin tarvitsee mainita, että hänen ylhäisyytensä puvut olivat arvokkaat; ja vielä parempi oli, että ne sopivat minulle täsmällisesti. Minulla oli myöskin hänen kellonsa ja helynsä sekä paljon muita esineitä ynnä pussillinen rahaa. Ne kuitenkin olivat rehellisesti minun; ainoa, mitä anastin, oli hänen nimensä, jota hän itse, mies-poloinen, ei enää voinut käyttää. Mutta ei kannata puolustaa väärää tekoa – se oli epärehellistä, ja sille tuli huono loppu.

– Pankaahan nyt merkille, herra Simple, kuinka jokin asia johtaa toiseen. Vakuutan teille, että käyttäessäni hänen ylhäisyytensä nimeä oli aluksi tarkoitukseni ainoastaan saada tilaisuus matkustaa Gibraltariin. Siitä, miten sitten menettelisin, en ollut päättänyt mitään; mutta koska hallussani oli loordi-vainajan paperit ja kirjeet hänen äidilleen ja huoltajalleen, luulen – olenpa melkein varmakin – että olisin luopunut arvostani ja kadetinpuvustani ja pyytänyt satamakapteenia toimittamaan minut kotimaahan.

– Mutta kohtalo oli päättänyt toisin; sillä kuljetuslaivan laivuri meni maalle selostamaan matkaansa ja hankkimaan maihinmenolupaa, ja hän kertoi kaikille, että nuori loordi A. oli matkustajana hänen aluksessaan menossa Englantiin hoitamaan terveyttään. Vajaassa puolessa tunnissa saapuivat laivallemme satamakapteenin vene ja myöskin kuvernöörin lähettämä vene; minua pyydettiin kunnioittamaan heitä seurallani ja majoittumaan heidän koteihinsa siksi aikaa, jonka viipyisin satamassa.

– Mitä voin tehdä? Minua alkoi peloittaa; mutta vielä enemmän minua peloitti petokseni tunnustaminen, sillä jo kuljetuslaivan laivurikin olisi potkaissut minut mereen, jos olisin ilmaissut hänelle, että hän oli ollut niin vietävän kohtelias laivapojalle. Niinpä punastuin puolittain kainoudesta, puolittain syyllisyydentunnosta, hyväksyin kuvernöörin kutsun ja lähetin kohteliaan, suullisen epäyksen satamakapteenille, esittäen syyksi sen, ettei laivassa ollut paperia eikä kyniä.

– Olin niin usein seurannut isäntä-vainajaani, että osasin varsin hyvin käyttäytyä, ja omaksunut aika paljon hänenkin eleitään ja ulkoasuaan; minähän olinkin luonnostani mieltynyt hienoihin tapoihin. Osasin lukea ja kirjoittaa, en ehkä niin hyvin kuin minun olisi pitänyt, katsoen saamaani kasvatukseen, mutta kuitenkin ihan riittävän hyvin loordiksi ja paljoa paremminkin kuin isäntävainajani. Tunsin hänen nimikirjoituksensa oikein hyvin, vaikka minua vapisutti se ajatuskin, että minun olisi pakko sitä käyttää.

– Mutta arpa oli heitetty. Minun pitää huomauttaa, että yhdessä suhteessa olimme hyvin samannäköisiä – meillä molemmilla oli kihara, vaalea tukka ja siniset silmät; muissa suhteissa emme muistuttaneet toisiamme. Minä olin paljoa komeampi meistä kahdesta, ja koska olimme risteilleet Välimerellä kaksi vuotta, ei minua lainkaan peloittanut eikä epäilyttänyt, että minut tunnettaisiin, ennenkuin saapuisin Englantiin.

– No niin, herra Simple, pukeuduin perin huolellisesti, kiinnitin perät kellooni, panin sormukset sormiini, pirskotin hieman hajuvettä nenäliinaani ja seurasin adjutanttia kuvernöörin palatsiin, jossa minulta tiedusteltiin äitini, lady sen ja sen, setäni sekä holhoojani vointia ja satoja muita seikkoja.

– Aluksi olin pahasti hämilläni, minkä arveltiin johtuvan kainoudesta; ja niin se johtuikin, mutta ei oikeanlaatuisesta ujoudesta. Mutta ennenkuin se päivä oli lopussa, olin niin tottunut 'mylord'-puhutteluun ja asemaani, että olin ihan huoleton ja aloin tarkkailla seurueen muiden jäsenten liikkeitä ja käyttäytymistä voidakseni soveltaa esiintymiseni hyvän seurapiirin mukaiseksi. Viivyin Gibraltarissa kaksi viikkoa, ja sitten minulle tarjottiin matka Portsmouthiin kuljetusaluksessa. Koska olin upseeri, oli se luonnollisesti vapaa määrättyyn rajaan saakka.

– Matkalla Englantiin päätin uudelleen, että luopuisin puvustani ja arvonimestäni, heti kun pääsisin välttämään tarkkailijoita; mutta se estettiin, kuten aikaisemminkin. Satama-amiraali lähetti pyytämään minua luoksensa päivälliselle. En rohjennut kieltäytyä, ja niinpä olin taaskin hänen ylhäisyytensä, kaikkien kunnioittama ja juhlima. Puheilleni saapui kauppamiehiä tiedustamaan, millaisia tavaroita minun ylhäisyyteni haluaisi; hotellissa oli pöytäni kaikenlaisten korttien peitossa; ja tunnustaakseni totuuden pidin asemastani niin paljon ja olin siihen nyt niin tottunut, että minusta alkoi jo tuntua vastenmieliseltä se ajatus, että piakkoin täytyisi siitä luopua, kuten päätin tehdä heti hotellista poistuttuani. Hotellilaskuni oli yletön, enkä pystynyt sitä maksamaan; mutta isännöitsijä vakuutti, ettei se merkinnyt kerrassaan mitään, ettei hänen ylhäisyytensä tietystikään ollut varannut itselleen käteistä rahaa juuri ulkomailta palattuaan, ja tarjoutui lainaamaan minulle rahaa, jos sitä tarvitsin. Olin, sen sanon, kyllin rehellinen hyljätäkseni sen tarjouksen.

– Jätin käyntikorttini jäähyväisiksi, kuten, herra Simple, tehdään kaikissa hienoissa seurapiireissä, ja lähdin postivaunuissa Lontooseen, jossa varmasti päätin luopua arvonimestäni matkustaakseni Skotlantiin hänen ylhäisyytensä äidin luokse viemään surullista sanomaa hänen poikansa kuolemasta – sillä nähkääs, herra Simple, ei kukaan tiennyt hänen ylhäisyytensä kuolleen. Kuljetuslaivan kapteeni oli lähettänyt hänet shebekkiin elävänä, ja Gibraltariin purjehtivaan laivaan oli hänet otettu, kuten luultiin. Fregatin kapteeni oli hyvin pian senjälkeen saanut Gibraltarista tietoja, joiden mukaan hänen ylhäisyytensä oli toipunut ja jatkanut matkaa Englantiin.

– No niin, en ollut istunut vaunuissa enempää kuin viisi minuuttia, kun niihin astui eräs herrasmies, johon olin tutustunut satama-amiraalin luona; ja sitäpaitsi kyytimies ja muut matkustajat tunsivat minut varsin hyvin. Lontooseen saavuttuani (ylläni oli vielä kadetinasu) menin hotelliin, jota minulle oli suositeltu ja joka, kuten myöhemmin sain tietää, oli kaupungin hienoin, arvonimeni yhäti seuratessa minua. Nyt päätin riisua pois kadetinasun ja pukeutua yksinkertaisiin vaatteisiin – ilveilyni oli lopussa. Paneuduin vuoteeseen, ilmestyin seuraavana aamuna näkyviin siviilipuvussa ja tiedustin tarjoilijalta, miten mukavimmin pääsi Skotlantiin.

– 'Postivaunuilla ja nelivaljakolla, mylord. Miksi ajaksi ne tilaan?'

– 'No', vastasin, 'enpä ole varma siitä, lähdenkö huomenna'.

– Juuri sillä hetkellä astui huoneeseen hotellin johtaja kädessään Morning Post, kumarsi minulle syvään ja osoitti seuraelämän uutisten joukossa olevaa mainintaa, että minä olin saapunut hänen hotelliinsa. Se harmitti minua; ja kun nyt huomasin, kuinka vaikeata minun oli päästä eroon arvonimestäni, aloin erittäin kiihkeästi toivoa olevani William Chucks kuten ennenkin.

– Ennen kello kahtatoista opastettiin seurusteluhuoneeseeni kolme tai neljä herrasmiestä, jotka olivat samasta kirotusta Morning Postista lukeneet tiedon saapumisestani ja tulivat luokseni kunniakäynnille; ja ennen sen päivän päättymistä oli minut kutsuttu ainakin kymmeneen hienoon perheeseen.

– Perääntyminen tuntui minusta mahdottomalta, ja niin ajauduin virran mukana, kuten olin aikaisemmin tehnyt Gibraltarissa ja Portsmouthissa. Kolmen viikon aikana olin mukana kaikissa juhlatilaisuuksissa; ja jos minusta oli ollut miellyttävää Portsmouthissa, niin kuinka paljon miellyttävämpää olikaan Lontoossa! Mutta en ollut onnellinen, herra Simple, koska olin petturi ja pelkäsin joka hetki ilmituloa. Mutta oli tosiaankin hauskaa olla loordina.

– Vihdoin leikki loppui. Eräät nuoret miehet olivat houkutelleet minut pelipaikkaan, jossa aikoivat nylkeä minua; mutta ensimmäisenä iltana he sallivat minun voittaa muistaakseni noin kolmesataa puntaa. Olin kovasti iloissani menestyksestäni ja suostuin tietysti siihen, että pelattaisiin jälleen seuraavana iltana; mutta istuessani jalat ristissä aamiaispöydässä lukemassa Morning Postia tuli kun tulikin minua katsomaan holhoojasetäni. Hän tunsi veljenpoikansa piirteet liian hyvin erehtyäkseen niistä, ja kun hän ei minua tuntenut, totesi hän heti, että olin petturi.

– Teidän täytyy sallia minun hätäisesti sivuuttaa, mitä sitten seurasi – sedän kiukku, hotellissa noussut hämminki, tarjoilijain herjaukset, poliisivirkamies ja se, kuinka minut raahattiin vuokravaunuihin ja Bow-kadulle. Siellä minua tutkittiin, ja heti tunnustin kaikki.

– Setä oli niin hyvillään saadessaan tietää veljenpoikansa todella kuolleen, ettei hän ollut lainkaan vihainen minulle; ja kun joka tapauksessa olin anastanut ainoastaan nimen, mutta en ollut pettänyt ketään paitsi Portsmouthin hotellin isäntää, lähetettiin minut Towerin edustalla odottavaan varastolaivaan pestattavaksi johonkin sotalaivaan. Kolmestasadasta punnastani, vaatteistani ynnä muusta omaisuudestani taas en senjälkeen enää kuullut mitään; otaksuttavasti ne otti hotellin omistaja laskuni maksuksi, ja aika hyvä maksu hänen täytyikin saada.

– Minulla oli kaksi sormusta sormissani ja kello taskussani, kun minut lähetettiin varastolaivaan, ja panin ne hyvin huolellisesti säilöön. Lisäksi minulla oli muutamia puntia rahakukkarossani. Minut passitettiin Plymouthiin, jossa jouduin erääseen fregattiin. Oltuani siinä jonkun aikaa muutin kellon ja sormukset rahaksi ja ostin itselleni kunnolliset vaatteet, sillä en sietänyt likaisuutta. Minut määrättiin mesaanipojaksi, eikä kukaan tiennyt minun olleen loordina."

"Luulisin asemanne sitten tuntuneen teistä jonkun verran toisenlaiselta."

"Niin se tuntuikin, herra Simple, mutta olin paljon onnellisempi. En jaksanut unohtaa ylhäisönaisia, päivällisiä, oopperaa enkä muita Lontoon riemuja enkä myöskään arvonimelleni osoitettu kunnioitusta, ja usein huoahdin kaihoisesti niitä ajatellessani; mutta aina muistuivat mieleeni poliisiupseeri ja Bow-katu, ja se muisto puistatti minua.

– Sillä oli kuitenkin yksi hyvä vaikutus; päätin tulla upseeriksi, jos suinkin voisin, opin tehtäväni, pääsin alipursimieheksi ja sitten pursimieheksi – ja minä taidan tehtäväni, herra Simple. Mutta siitä saakka olen saanut kärsiä hupsuuteni tähden. Kehitin ajatustapani asemaani korkeammaksi enkä mahda mitään sille, että haluaisin olla herrasmies. Miehelle on pahaksi se, että hänen ajatustapansa kohoaa hänen asemansa yläpuolelle."

"Se seura, jossa olitte Lontoossa, ja aliupseerien seura varmastikin tuntuvat teistä erilaisilta."

"Siitä on jo useita vuosia, sir; mutta en pääse eroon siitä tunteesta. En voi lainkaan seurustella heidän kanssaan. Ihmisellä saattaa olla herrasmiehen tunteet, vaikka hänen toimiasemansa onkin halpa-arvoinen; mutta kuinka voisin olla läheisissä suhteissa sellaisten henkilöiden kuin Dispartin ja Muddlen, kirvesmiehen, kanssa? He ovat perin kunnon miehiä tavallaan, mutta mitäpä sopii odottaa upseereilta, jotka keittävät perunoitaan laivan kattiloissa riippuvassa kaaliverkossa, vaikka tietävät, että heille on luovutettu kolmas osa uunista ruokien keittämistä varten?"

VIIDESTOISTA LUKU

Lähden sotatoimiin, ja minut vangitsee vanha nainen, joka ei pysty anastamaan kättäni, vaan sieppaa osan sormestani merkiksi – O'Brien pelastaa minut – Myrskyinen ranta ja täpärä pelastuminen.

Kaksi tai kolme päivää tämän keskustelumme jälkeen kapteeni ohjasi fregattimme rannikolle ja ehdittyämme viiden penikulman päähän siitä havaitsimme kaksi maan suojassa olevaa alusta. Nostimme kaikki purjeet, lähdimme ajamaan niitä takaa ja estimme ne pääsemästä hiekkaisen kärjen ohitse, jonka ympäri ne pyrkivät. Huomattuaan, ettei niiden aikeesta tullut mitään, ne purjehtivat ihan likelle rantaa pienen kaksitykkisen patterin suojaan, joka alkoi ampua meitä. Ensimmäisellä mastojemme välitse viuhahtavalla kuulalla oli minusta perin kauhistava ääni, mutta sekä upseerit että miehet nauroivat sille, joten minäkin tietysti olin tekevinäni samoin, vaikka oikeastaan en käsittänyt, mikä siinä olisi ollut naurettavaa.

Kapteeni käski puhaltaa merkin, että ylähangan vahtimiehistö sijoittuisi paikoilleen ja veneet laitettaisiin valmiiksi laskettaviksi vesille; senjälkeen sijoituimme ankkuriin vajaan penikulman päähän patterista ja vastasimme tuleen. Sillä välin laivan muu miehistö laski vesille neljä venettä, jotka miehitettiin ja aseistettiin valtaamaan patteria hyökkäyksellä. Halusin hyvin kiihkeästi taisteluun, ja O'Brien, joka komensi ensimmäistä hyökkäysvenettä, salli minun lähteä mukaansa sillä ehdolla, että sulloutuisin etuteljon alle piiloon, jotta kapteeni ei näkisi minua, ennenkuin veneet olisivat lähteneet liikkeelle. Tein niin, eikä minua havaittu.

Veneet etenivät rinnakkain patteria kohti, ehtivät rantaan vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa, ja me hyppäsimme maihin. Lähestyessämme rantaa ranskalaiset laukaisivat tykin meitä kohti ja lähtivät sitten pakoon, joten valtasimme patterin taistelematta, mistä en tunnustaakseni totuuden ollut pahoillani, koska en pitänyt itseäni kyllin vanhana enkä vankkana pystyäkseni käsikähmään täysikasvuisen miehen kanssa.

Patterin läheisyydessä oli muutamia kalastajanmajoja, ja sillä aikaa kun kaksi venettä meni katsomaan, voisiko alukset saada irti rannasta, ja toiset naulasivat tykkejä ja tuhosivat tykkien rattaita, lähdimme O'Brien ja minä tarkastamaan majoja. Asukkaat olivat jättäneet ne tyhjiksi, kuten saattoi odottaakin, mutta niissä oli suuri määrä kaloja, nähtävästi sinä aamuna pyydystettyjä. O'Brien osoitti tavattoman kookasta rauskua.

"Lempo soikoon!" huudahti hän. "Tuossa on ihan isoäitini haamu. Me otamme sen, jollemme muun tähden, niin sukulaiseni näön vuoksi. Peter, pistä sormesi sen kiduksiin ja raahaa se veneelle!"

En saanut tungetuksi sormeani kiduksiin, ja kun kala näytti ihan kuolleelta, työnsin sormeni sen suuhun; mutta olin murheellisesti erehtynyt, sillä otus oli elävä ja sulki heti kitansa, purren sormeani luuhun saakka ja pitäen sitä kiinni niin tiukasti, etten saanut sitä irti; kipu oli niin ankara, etten kärsinyt vetää sormeani irti suoranaisella voimalla, mikä olisi silponut sormeni, jota kala piti kiinni niin lujasti.

Siinä olin satimessa, kalan vangitsemana. Onneksi kiljaisin niin kovaa, että O'Brien, joka oli likelläni matkalla veneille iso turska kummassakin kainalossa, kääntyi ympäri ja tuli avukseni. Aluksi hän ei naurultaan kyennyt auttamaan minua; mutta vihdoin hän väänsi kalan kidan auki miekallaan, ja niin sain sormeni irti, mutta aika pahasti raadeltuna. Sitten irroitin sukkanauhani, sidoin sen rauskun pyrstöön ja raahasin kalan veneelle, joka jo oli valmiina lähtemään rannasta.

Toiset veneet olivat huomanneet, ettei laivoja saanut irti purkamatta niiden lastia; niinpä ne kapteenin määräyksen mukaisesti sytytettiin palamaan, ja ennenkuin ne häipyivät näkyvistä, olivat ne palaneet vedenrajaan saakka.

Sormeni oli hyvin kipeä kolme viikkoa, ja upseerit nauroivat minulle nauramistaan, huomautellen, että olin hädin tuskin pelastunut joutumasta "vanhanpiian" vangiksi.

Pitkitimme risteilyämme pitkin rannikkoa, kunnes jouduimme Arcason-lahteen, jossa valtasimme kaksi tai kolme alusta ja pakotimme paljon useampia purjehtimaan kiinni maahan. Ja täällä sattui tapaus, joka osoitti, kuinka tuiki tärkeätä on, että sotalaivan kapteeni on hyvä merimies ja pitää miehistönsä tiukasti kurissa, joten hänen komennuksiaan täsmällisesti totellaan. Kuulin upseerien, sittenkun vaara oli sivuutettu, yksimielisesti vakuuttavan, ettei laivaamme ja sen miehistöä olisi voinut pelastaa mikään muu kuin kapteeni Savagen osoittama mielenmaltti.

Olimme ajaneet kuljetuslaivuetta takaa lahden perälle saakka. Tuuli oli aika vinha, kun käänsimme fregattimme selälle päin pakotettuamme vihollisalukset laskemaan rantamatalaan, ja jo silloin oli rantahyöky niin raju, että ne varmasti menisivät pirstaleiksi, ennenkuin ne saataisiin irti pohjasta. Meidän oli pakko kahdesti pienentää märssypurjeita heti tuuleen käännyttyämme, ja sää näytti perin uhkaavalta.

Tuntia myöhemmin oli koko taivas yhden ainoan mustan pilven peitossa, joka painui niin alas, että se melkein hipoi mastonhuippujamme, ja suunnaton aallokko, joka näytti kohonneen melkein kuin taika-iskusta, vyöryi päällemme, uhaten ajaa aluksemme rantaan. Illan tullessa puhalsi hirvittävä myrsky, ja laivamme oli kaatumaisillaan hirveästi rasitettujen purjeiden paineesta; jos näet olisimme olleet väljillä vesillä, olisimme olleet haruspurjeitten varassa, mutta nyt meidän oli pakko pitää paljon purjeita levällään kaiken uhallakin päästäksemme aavalle selälle. Ollessamme aallonpohjalla murtuivat laineet niskaamme, huuhdellen laivaamme keulakannesta ohjauskoppiin saakka; ja painuessaan äkkiä alaspäin laiva usein tärähti niin rajusti, että tosiaankin luulin sen katkeavan kahtia tärähdyksestä.

Tykeissä oli kaksinkertaiset kiinnityshihnat; ne oli lisäksi sidottu kiinni köysillä, ja ponsien tueksi oli naulattu vankat pienat, sillä laivamme oli usein niin kallellaan, että tykit olivat ainoastaan hihnojen ja köysien varassa, ja jos joku niistä olisi irtaantunut, olisi se varmasti pudonnut suoraan aluksemme suojanpuolisen laidan lävitse, ja fregattimme olisi joutunut haaksirikkoon.

Kapteeni, ensimmäinen luutnantti ja useimmat upseerit olivat kannella koko yön; ja kun tuuli ulvoi, sade pieksi rajusti, vesi huuhteli kansia, kaksoispumput kävivät ja aluksemme lankut natisivat ja kitisivät, luulin todentotta meidän välttämättömästi tuhoutuvan; siksi luin rukoukseni ainakin kymmeneen kertaan sinä yönä, sillä minusta tuntui mahdottomalta mennä nukkumaan.

Olin pelkästä uteliaisuudesta usein toivonut meidän joutuvan myrskyyn, mutta en ollut aavistanutkaan sitä tällaiseksi enkä läheskään näin kauhistavaksi. Vielä peloittavammaksi teki asemamme se, että olimme niin likellä rantaa, ja kapteenin ja upseerien neuvottelut sekä heidän kiihkeytensä heidän tähyillessään päivänkoiton merkkejä ilmaisivat meille, että myrskyn lisäksi oli pelättävissä muitakin vaaroja. Vihdoin aamu koitti, ja käyntisillalle sijoitettu tähystäjä huusi:

"Maata edessäpäin suojan puolella."

Huomasin perämiehen iskevän nyrkillään riippumattokaiteeseen ikäänkuin levottomuudesta ja poistuvan mitään virkkamatta hyvin vakavan näköisenä.

"Nouskaa taklaukseen, herra Wilson", käski kapteeni toista luutnanttia, "katsomaan, kuinka kauas maa pistää ja erotatteko sen kärjen!"

Toinen luutnantti kiipesi päämaston taklaukseen ja osoitti kädellään noin kaksi piirua etuhangan suuntaan.

"Näettekö maalla kaksi kumpua?"

"Kyllä, sir", vastasi toinen luutnantti.

"Sitten asia on niin", huomautti kapteeni perämiehelle, "ja jos pääsemme sen ohitse, olemme väljemmillä vesillä. Pitäkää alus hyvin tuulessa ja antakaa sen halkoa vettä! Kuuletteko, alipursimies?"

"Kyllä, kyllä, sir."

"Kas niin, ei tiukempaan, mies! Kääntäkää alaspäin piena tai pari, milloin keula puskee aaltoihin; mutta olkaa varuillanne, muuten ratas kirpoaa käsistänne!"

Näky oli todellakin kammottava. Laivan ollessa aallonpohjalla ei erottanut mitään muuta kuin myllertävää vettä; mutta kun se kohosi suunnattomien laineiden harjalle, silloin katselimme ikäänkuin alaspäin likellä olevaa, matalaa, hiekkaista rantaa, joka oli vaahdon ja hyökyaaltojen peitossa.

"Alus purjehtii mainiosti", virkkoi kapteeni, mennen ohjaushytille ja silmäillen kompassia. "Jollei tuuli tee meille kepposta, pääsemme niemen ohitse."

Kapteeni oli tuskin ehtinyt lausua tämän huomautuksen, kun purjeet alkoivat lepattaa, jymisten ukkosen tavoin.

"Kääntäkää peräsintä! Mitä te aiotte, alipursimies?"

"Tuuli on kääntynyt vastaiseksi, sir", vastasi alipursimies rauhallisesti.

Kapteeni ja perämies jäivät ohjauskopille tarkkailemaan kompassia, ja kun purjeet taaskin pullistuivat, oli laivan keula kääntynyt kaksi piirua alemmaksi, ja niemen kärki oli ainoastaan vähän suojan puolella.

"Meidän täytyy kääntää laiva myötätuuleen. Miehet valmiiksi kääntämään laivaa."

"Se on taaskin kääntynyt ylöspäin", huudahti perämies, joka oli kompassikopin ääressä.

"Pitäkää sitä siinä suunnassa hetkinen! Mihin suuntaan sen keula nyt on?"

"Pohjois-koilliseen, kuten ennen painumista, sir."

"Puhaltakaa merkki!" käski kapteeni. "Falcon", jatkoi hän, "jos tuuli vielä kerran pettää, ei meillä enää ehkä ole kääntymistilaa; jo nyt on tila niin vähissä, että minun täytyy uskaltaa tehdä se. Mikä köysi pantiin varakiemuroille eilen illalla – käyttöankkurinko?"

"Niin, sir."

"Rientäkää sitten alas laitattamaan siihen kaksinkertaiset peetingit ja kiinnittämään se kolmenkymmenen sylen mittaiseksi! Katsokaa, että se tehdään hyvin – henkemme saattaa olla sen varassa."

Laiva purjehti edelleen hyvästi suuntaansa; olimme vajaan puolen penikulman päässä niemen kärjestä ja toivoimme varmasti pääsevämme sen ohitse; mutta äkkiä alkoivat märät, raskaat purjeet taaskin lepattaa tuulessa, ja laiva kääntyi jälleen kaksi piirua alemmaksi. Upseerit ja merimiehet olivat kauhuissaan, sillä aluksen keula oli suoraan rantahyökyjä kohti.

"Kääntäkää alus niin suoraan tuuleen kuin saatte, alipursimies!" huusi kapteeni. "Lähettäkää miehet heti perälle. Miehet, nyt ei ole aikaa selityksiin – aion kääntää laivan ankkurin avulla, sillä muunlaiseen käännökseen ei ole tilaa. Ainoa pelastumisen mahdollisuus on pysyä kylmäverisinä, tarkkailla katsettani ja totella määräyksiäni täsmällisesti. Kaikki paikoilleen kääntämään laivaa! Miehet käyttöankkurin luokse! Herra Wilson ja kirvesmies apulaisineen, olkaa tarkkaavaisia ja valmistautukaa katkaisemaan ankkuriköysi heti, kun annan määräyksen! Hiljaa sekä etupuolella että perässä! Alipursimies, kääntäkää alus niin, että tuuli pullistaa haruspurjeita. Kääntäkää vastatuuleen, kun käsken!"

Kului noin minuutti, ennenkuin kapteeni antoi lisää määräyksiä. Laiva oli ehtinyt noin neljännespenikulman päähän rannasta, ja aallot myllersivät ja kohisivat ympärillämme, kantaen meitä rantaa kohti, joka näytti yhtenäiseltä vaahtopinnalta ja ulottui puolen kaapelinmitan päähän aluksestamme. Äänettömästi kapteeni heilautti kättänsä ohjausrattaassa seisovalle alipursimiehelle, joka käänsi peräsintä vastatuuleen. Laiva kääntyi hitaasti, keikahdellen ja nytkähdellen purjeiden alkaessa lepattaa. Sen poikettua suunnastaan kapteeni komensi:

"Laskekaa ankkuri! Käännämme kaikki raa'at yhdellä kertaa, herra Falcon", lisäsi hän.

Ei hiiskuttu sanaakaan; miehet menivät etuprassille, jota ei ollut miehitetty; vaikka minä en sitä tiennyt, tiesivät useimmat heistä, että jollei laivan keula kääntyisi päinvastaiseen suuntaan, olisimme puolessa minuutissa rannalla hyökyaaltojen keskellä. Minusta tuntui, että silloin, kun kapteeni sanoi aikovansa käännättää kaikki raa'at yhtä aikaa, Falconin kasvoista näytti kuvastuvan epäilystä tai erimielisyyttä; ja myöhemmin minulle mainittiin, ettei hän ollut samaa mieltä kapteenin kanssa, mutta hän oli liian hyvä upseeri ja käsitti liian hyvin, ettei nyt ollut sopiva aika väittelyyn, huomauttaakseen mitään; ja lopputulos näytti, että kapteeni oli oikeassa.

Vihdoin fregatin keula oli suoraan vastatuuleen, ja kapteeni antoi määräyksen. Raa'at pyörähtivät, rätisten niin kovasti, että luulin mastojen katkenneen; seuraavalla hetkellä tuuli pullisti purjeita, ja laiva, joka tuokion oli ollut pystyssä, kallistui sen voimasta partaaseensa saakka. Kapteeni, joka seisoi tuulenpuolisella riippumattosuojuksella, pitäen kiinni ison maston köysistä, komensi peräsimen suoraan, silmäili purjeita ja sitten ankkuriköyttä, joka pingoittui tuulen puolella ja esti alustamme painumasta rantaan päin. Vihdoin hän huusi: "Katkaiskaa ankkuriköysi!"

Kuului muutamia kirveeniskuja, ja ankkuriköysi lennähti reiästään, leimahtaen tuleen hankauksesta, ja katosi suunnattomaan aaltoon, joka kohahti aluksemme laitaan, huuhdellen kantta perästä keulaan saakka. Mutta nyt olimme toisessa suunnassa, laiva alkoi taaskin liikkua, ja silminnähtävästi loittonimme rannasta.

"Pojat", puhui kapteeni laivan miehistölle, "olette käyttäytyneet hyvin, ja kiitän teitä siitä; mutta minun täytyy rehellisesti teille sanoa, että voitettavinamme on vielä lisää vaikeuksia, ennenkuin tästä selviämme. Meidän täytyy päästä erään niemen ohitse tässä suunnassa. Herra Falcon, pleissatkaa keskiprassi ja kutsukaa vahtimiehistö! Mikä on aluksen suunta nyt?"

"Etelä-lounainen. Etelänpuolinen, sir."

"Oikein hyvä; antakaa fregatin halkoa vettä!" Ja viitattuaan perämiestä mukaansa kapteeni meni hyttiinsä. Kun välitön vaaramme oli ohi, laskeuduin kojuun katsomaan, saisinko jotakin aamiaiseksi. Siellä tapasin O'Brienin ynnä kaksi tai kolme muuta kadettia.

"Sepä oli totisesti näppärin temppu, mitä olen milloinkaan nähnyt", huomautti O'Brien. "Jos olisi sattunut vähäisinkin hairahdus ajassa tai ohjauksessa, näykkisivät rauskut parhaillaan rumia ruumiitamme. Peter, sinä et kai pidä rauskuista, vai pidätkö, poikaseni? Saamme kiittää taivasta ja kapteenia, sen voin teille vakuuttaa, pojat. Mutta missäs kartta on, Robinson? Ojennahan tänne suuntaviivoitin ja kompassi, Peter; ne ovat tuolla hyllyn nurkassa. Nyt olemme tässä paikassa, joka näyttää olevan pahuksen likellä tuota hornamaista kärkeä. Kuka tietää, mikä laivan suunta on?"

"Minä tiedän, O'Brien; kuulin alipursimiehen ilmoittavan sen kapteenille: etelä-lounainen, etelänpuolinen."

"Annas, kun katson", jatkoi O'Brien. "Kompassin poikkeus kaksi ja neljännes – se lienee liian suuri arvo; mutta sanokaamme kuitenkin kaksi ja puoli piirua; Diomede punastuisi, jos se poikkeaisi enemmän missään olosuhteissa. Annas tänne – kompassi – nyt näemme." Ja O'Brien siirsi suuntaviivoitinta kompassista siihen kohtaan kartalle, johon laivan paikka oli merkitty. "Hitto vieköön! Se pystyy parhaiksi sivuuttamaan tuon toisen niemen kärjen kulkiessaan tätä suuntaa, ja juuri sitä kapteeni tarkoitti sanoessaan, että meillä oli vielä vaikeuksia. Olisin saattanut vannoa käsi raamatulla, että olimme selvinneet kaikesta, jos tuuli pysyisi entisellään."

"Katsohan, kuinka pitkä välimatka on, O'Brien!" kehoitti Robinson. Se mitattiin ja näkyi olevan kolmetoista penikulmaa.

"Ainoastaan kolmetoista penikulmaa; ja jos pääsemme sen ohitse, on se hyvä asia, sillä sen takana on syvä lahti. Se on kallioinen kärki, kuten näette, muutteeksi. No niin, pojat, joka tapauksessa lohdutan teitä hieman. Teidän ei tarvitse kauan olla jännityksessä, sillä kello yksi tänä päivänä onnittelette toisianne hyvän onnenne johdosta, tai teidän puolestanne ei enää maksa rukoilla. Kas niin, pankaa kartta pois, sillä minusta on vastenmielistä katsella synkkiä mahdollisuuksia! Ja, muonamestari, katsokaahan, mitä löytäisitte virkistykseksemme!"

Pöydälle tuotiin leipää ja juustoa sekä keitettyä sianlihaa, edellisen päivän tähdettä, ynnä pullo rommia, joka oli hankittu sillä aikaa, kun "keskiprassia pleissattiin". Mutta olimme kaikki liian huolestuneita syödäksemme vankasti, ja palasimme toinen toisemme jälkeen kannelle katsomaan, millainen sää oli ja suosiko tuuli meitä lainkaan.

Kannella olivat ylemmät upseerit keskustelemassa kapteenin kanssa, joka oli tuonut julki samat epäilyt, jotka O'Brien oli lausunut kojussamme. Miehet, jotka tiesivät, mitä oli odotettavissa – sillä tämänkaltaiset tiedot leviävät nopeasti kautta laivan – olivat kerääntyneet ryhmiin ja näyttivät hyvin vakavilta, mutta silti luottavaisilta. He tiesivät voivansa luottaa kapteeniin, mikäli taito ja rohkeus saattoivat heitä hyödyttää, ja merimiehet ovat liian herkkäverisiä joutuakseen epätoivoon edes viimeisellä hetkelläkään.

Minä puolestani ihailin taas kapteenia niin suuresti sen jälkeen, mitä olin nähnyt sinä aamuna, että joka kerta, kun mieleeni johtui se ajatus, että kaiken todennäköisyyden mukaan olisin muutamien tuntien kuluttua hukassa, väkisinkin aprikoin, kuinka paljoa suurempi vahinko olisi se, että isänmaa menettäisi sellaisen miehen. Tarkoitukseni ei ole sanoa sen lohduttaneen minua, vaan se sai totisesti minut vieläkin haikeammin pahoittelemaan meitä uhkaavaa mahdollisuutta.

Ennen kello kahtatoista oli niin pahasti pelkäämämme kallioinen kärki selvästi näkyvissä suojan puolella edessämme. Ja jos alava, hiekkainen ranta oli näyttänyt kammottavalta, niin kuinka paljoa kammottavammalta näyttikään tämä jo niinkin pitkän matkan päästä! Mustia kalliorykelmiä, yltyleensä vaahdossa, jota joka minuutti räiskyi ilmaan lyhyitten mastojemme huippuja ylemmäksi. Kapteeni silmäili nientä muutamia minuutteja äänettömänä, ikäänkuin laskien päässänsä.

"Herra Falcon", virkkoi hän vihdoin, "meidän täytyy levittää iso purje".

"Alus ei kestä sitä, sir."

"Sen täytyy kestää", kuului vastaus. "Lähettäkää miehet perään käymään käsiksi ison purjeen köysiin! Sijoittakaa huolelliset miehet keskikohdan kureköysiin!"

Iso purje levitettiin, ja sen vaikutus laivaan oli tavaton. Alus kallistui niin, että suojapuolen rustit olivat vedessä, ja aaltojen kohdalla olivat peräkannen alalaita ja käymisiltä veden vallassa. Nyt fregattimme mielestäni muistutti kannustettua ja tulista ratsua, ärsytyksestä vimmastunutta; enää se ei kohonnut pystyyn kuten aikaisemmin, vaan tunkeutui aaltojen puhki, halkoen niitä veden yhtämittaisena tulvana vyöryessä etukannelta alemmille kansille.

Ohjausrattaaseen oli sidottu kiinni neljä miestä – merimiesten täytyi takertua kiinni laivaan, jotteivät aallot olisi vieneet heitä mennessään – köydet olivat paiskaantuneet sekaisin alalaidalle, ammuksia kierähteli pois laatikoista, ja kaikki tähyilivät ylöspäin, tarkkaillen mastoja, joiden odotettiin katkeavan millä hetkellä tahansa. Iso aalto iski laitaamme, ja kului muutamia sekunteja, ennenkuin laiva näytti tointuvan; se huojui, vapisi ja seisahtui ikäänkuin iskun tyrmistämänä. Ensimmäinen luutnantti katsahti kapteeniin ikäänkuin sanoakseen:

"Tämä ei käy päinsä."

"Se on ainoa pelastumismahdollisuutemme", vastasi kapteeni tähän vetoomukseen.

Varmaa oli, että alus halkoi vinhemmin vettä ja kohosi jyrkemmin tuuleen; mutta vähäistä ennen kuin saavuimme niemenkärkeen, äityi myrskyn voima.

"Jos joku paikka pettää, olemme hukassa", huomautti ensimmäinen luutnantti taaskin.

"Käsitän sen varsin hyvin", vastasi kapteeni rauhallisesti, "mutta kuten jo aikaisemmin mainitsin, se on ainoa pelastumismahdollisuutemme, kuten teidänkin täytyy nyt täydellisesti oivaltaa. Nyt saamme tuntea, mitä seuraa, jos taklausta laitettaessa ja kiinnitettäessä on oltu huolimattomia; ja jos suoriudumme tästä vaarasta, pitäisi sen muistuttaa meille, kuinka suuresti vastuunalaisia olemme, jos lyömme tehtävämme laimin. Koko laivan miehistö saattaa tuhoutua, jos upseeri satamassa oltaessa osoittautuu leväperäiseksi tai taitamattomaksi. Teille kiitokseksi, Falcon, vakuutan olevani varma siitä, että aluksemme mastot ovat niin lujat kuin taito ja huolellisuus saattavat ne tehdä."

Ensimmäinen luutnantti kiitti kapteenia tästä hyvästä arvostelusta ja toivoi, ettei se olisi viimeinen kapteenin hänestä antama kehuva lausunto.

"Niin minäkin toivon; mutta se kysymys ratkeaa muutamissa minuuteissa."

Fregatti oli nyt kahden kaapelinmitan päässä kalliokärjestä; muutamien miesten huomasin seisovan kädet ristissä, mutta useimmat heistä riisuivat äänettöminä takkejaan ja potkivat kenkiä jaloistaan, jotta eivät menettäisi pelastumismahdollisuutta, jos laiva osuisi kallioon.

"Pelastumisemme on tosiaankin hyvin täpärällä, Falcon", huomautti kapteeni (olin näet ollut takertuneena heidän lähellään oleviin kiinnitysnastoihin viimeisen puolen tunnin aikana, jonka iso purje oli ollut levällään). "Tulkaa perään! Meidän täytyy yhdessä käydä ohjausrattiin. Tarvitsemme tarmoa siellä ja ainoastaan siellä nyt."

Kapteeni ja ensimmäinen luutnantti menivät perään ja tarttuivat ohjausrattaan etupuoliin, kun taas O'Brien kapteenin tekemästä merkistä otti haltuunsa puolat heidän takanaan. Eräs vanha alipursimies oli paikallaan neljäntenä. Kalliota pieksevien aaltojen pauhu ja tuulen ulvonta olivat kammottavat; mutta näky oli vielä hirvittävämpi kuin melu. Muutamia sekunteja olin silmät ummessa, mutta levottomuus pakotti minut avaamaan ne uudelleen.

Mikäli osasin arvioida, olimme tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä kallioista sivuuttaessamme ne. Olimme ympärillämme kihisevän kuohun keskellä; ja kun laiva kiiti kallioita kohti ja kallistui aallon vaikutuksesta, arvelin ison raakamme hipaisevan niitä, ja samassa sattui tuulenpuuska, joka painoi aluksen ihan kyljelleen ja seisautti sen etenemisen, samalla kun tuulen ja aaltojen kohina oli korvia huumaava.

Vielä muutamia sekunteja laiva työntyi eteenpäin, uusi aalto kohahti sen ylitse, särkyi kallioihin ja räiske singahti kalliosta takaisin kannellemme. Pääkärki oli noin kymmenen askeleen päässä aluksen kannesta, kun uusi tuulenpuuska kallisti fregatin kyljelleen, keulapurje ja iso purje repesivät ja kiskoutuivat irti parrasköysistä – laiva kohosi pystyyn, vapisten keulasta perään saakka.

Katsahdin perään päin; kalliot olivat tuulen puolella takanamme; olimme pelastuneet. Sillä hetkellä minusta tuntui kuin laiva, jonka vauhti oli tasaantunut ja joka taaskin kohosi aalloilla, hyvin kuvastaisi meidän kaikkien sillä hetkellä tuntemaa huojennusta. Ja samoin kuin se mekin vapisimme huohottaessamme äkillisestä vastavaikutuksesta ja tuntiessamme rintaamme ahdistaneen ankaran levottomuuden lauenneen.

Kapteeni jätti ohjausrattaan ja meni perään silmäilemään kärkeä, joka nyt näkyi selvästi tuulen puolella. Minuutin tai parin perästä hän käski Falconin noutaa uudet purjeet ja kiinnittää ne raakoihin ja poistui sitten hyttiinsä. Varmasti uskon hänen menneen kiittämään Jumalaa pelastuksestamme; minä kiitin hyvin hartaasti, en ainoastaan silloin, vaan myöskin illalla paneutuessani riippumattooni. Olimme nyt verrattain hyvässä turvassa – muutamien tuntien kuluttua oli vaara kokonaan ohitse, sillä omituista kylläkin, myrsky asettui heti, kun olimme sivuuttaneet kallion, ja ennen aamua aukaisimme reivin märssypurjeista. Iltapäivällä oli minun vahtivuoroni, ja huomattuani Chucksin etukannella menin hänen luoksensa tiedustamaan, mitä hän asiasta arveli.

"Mitäkö ajattelin, sir!" kertasi hän. "No, minusta on aina paha silloin, kun tuuli ei päästä vihellystäni kuulumaan; ja silloin minusta peli tuskin on rehellistä. En koskaan nureksi sitä, että meidän täytyy itsemme ponnistella; mutta miten voi laivan miehistö panna parastaan, kun pursimiehen pillin ääntä ei kuulla? Jumalalle kuitenkin kiitos, ja tehköön hän meistä kaikista parempia kristittyjä!

– Mitä tulee tuohon kirvesmieheen, niin hän on mielipuoli. Vähäistä ennen kuin sivuutimme kärjen hän vakuutti minulle, että ihan samanlainen kohtaus oli sattunut yli kaksikymmentäseitsemäntuhatta kuusisataa vuotta sitten. Varmasti uskon hänen kuolinvuoteellaan (eikä hän ollut etäällä aika kovasta kuolinvuoteesta eilen) kertovan meille kuolleensa niin ja niin monta tuhatta vuotta aikaisemmin samaan vaivaan.

– Ja tykkijunkkarimme on hullu. Uskoisitteko, herra Simple, että hän käveli laivan kannella, valittaen: 'Voi, tykki-parkojani! Miten niiden käy, jos ne kiskoutuvat irti?' Hänestä oli nähtävästi ihan merkityksetöntä, jos laiva miehistöineen olisi tuhoutunut, kunhan vain hänen tykkinsä olisi kommelluksitta saatu rannalle. 'Herra Dispart', virkoin vihdoin, 'sallikaa minun mitä hienoimmin huomauttaa, että te olette kirottu, vanha hupsu'.

– Nähkääs, herra Simple, upseerin velvollisuus on pitää silmällä yhteistä etua ja kiinnittää huomiota osiin ainoastaan yhteisen turvallisuuden vuoksi. Minä huolehdin ankkureistani ja köysistäni samoin kuin taklauksestakin; en silti, että erikoisesti pitäisin niistä, vaan koska laivan turvallisuus on sen varassa, että sen laitteet ovat kunnolliset. Minun sopisi ihan yhtä hyvin valittaa sitä, että eilen aamulla menetimme ankkurin ja ankkuriköyden pelastaaksemme laivan ajautumasta rantaan."

"Aivan oikein, herra Chucks", myönsin.

"Yksityiset tunteet", jatkoi hän, "tulee aina uhrata yhteiseksi hyväksi. Kuten tiedätte, oli alakansi täynnä vettä, ja kaikki hyttimme ja arkkumme olivat veden vallassa; mutta silloin en ajatellut paitojani ja katselen niitä nyt niiden kaikkien liehuessa etumaston taklauksessa kauluksien ja rinnuksien menetettyä viimeisenkin hivenen tärkkelystä. En koko risteilymme aikana voi esiintyä sellaisessa asussa kuin upseerin pitäisi."

Hänen näin puhuessaan sysäsi häntä tynnyrintekijä, joka oli menossa keulaan. "Suokaa anteeksi, sir", virkkoi mies, "mutta laiva kallistui".

"Laiva kallistui, niinkö?" vastasi pursimies, joka vaatteittensa tähden ei taitanut olla kaikkein parhaalla tuulellaan. "Suvaitkaa minun kysyä, herra tynnyrintekijä, minkätähden taivas on suonut teille kaksi jalkaa ja nivelet polviin, jollei sitä varten, että osaisitte pysyä pystyssä, vaikka alusta horjahteleekin? Arveletteko, ettei niillä ole muuta tarkoitusta kuin tynnyrin pyörittäminen? Kuulkaahan, sir, otaksuitte minua patsaaksi, johon sopi hangata siannahkaanne? Sallikaa minun huomauttaa, herra tynnyrintekijä – vain vihjata, että sivuuttaessanne upseerin velvollisuutenne on pysytellä kunnioittavan välimatkan päässä tahraamatta hänen vaatteitaan ruosteisella nutullanne. Ymmärrättekö, sir, vai auttaako tämä teitä muistamaan vastaisuudessa?"

Rottinki nostettiin pystyyn, ja sillä sivallettiin iskuja, kunnes tynnyrintekijä pakeni keulaan.

"Kas tässä, tuosta saatte, te tahraaja, kimmenpeukaloitsija, näverinkantaja, tulpanreiän höyry! Suokaa anteeksi, herra Simple, että keskeytin keskustelumme, mutta velvollisuuden kutsuessa meidän tulee totella kutsua."

"Aivan oikein, herra Chucks. Nyt kuuluu seitsemäs soitto, ja minun pitää herättää perämies – siis hyvästi."

KUUDESTOISTA LUKU

Tietoja kotoa – Harjoitusretki Gibraltarissa – Lisäpiirteitä Chucksin elämästä – Kahakka vihollisten kanssa – Sotaoikeus ja pysyvä vaikutus.

Muutamia päiviä myöhemmin saapui luoksemme kutteri, tuoden fregatillemme määräyksen lähteä heti Gibraltariin, jossa saisimme tietää määräpaikkamme. Olimme kaikki perin hyvillämme siitä, sillä olimme jo kyllästyneet risteilemään Biskajan lahdella, ja kun arvelimme, että meidät sijoitettaisiin Välimerelle, toivoimme myrskyjen ja rajusäiden sijasta saavamme leppoisia tuulia ja kirkkaan taivaan.

Kutteri toi myös kirjeemme ja sanomalehtemme. En ole milloinkaan ollut iloisempi kuin silloin, kun kirje pistettiin käteeni. Vasta sitten, kun on kaukana kodista ja omaisista, oikein tuntee, kuinka riemullista on saada kirje. Menin välikannen yksinäisimpään paikkaan nauttiakseni siitä kenenkään häiritsemättä. Itkin mielihyvästä, ennenkuin avasin sen, mutta itkin vielä enemmän murheesta luettuani sen sisällön – sillä vanhempi veljeni Tom oli kuollut lavantautiin. Tom-raukka! Kun muistelin, millaisia kujeita hänellä oli tapana tehdä minulle – lainata minulta rahaa milloinkaan maksamatta – antaa minulle selkään pakottaakseen minut tottelemaan häntä, koska hän oli vanhempi veljeni – vuodatin kyyneliä ihan tulvanaan hänen kuolemansa tähden; ja sitten kuvittelin, kuinka pahoillaan äiti-rukkani täytyi olla, ja itkin vielä haikeammin.

"Mikä on hätänä, hupakko?" tiedusti O'Brien, tullen luokseni. "Kuka sinua on nyt suominut?"

"Oh, ei kukaan", vastasin. "Mutta vanhempi veljeni Tom on kuollut, eikä minulla ole toista veljeä."

"No niin, Peter, varmastikin veljesi oli oikein hyvä veli; mutta ilmaisen sinulle erään salaisuuden. Kun olet elänyt niin vanhaksi, että olet saanut parran raapiaksesi sitä, olet liian viisas nostaaksesi hälyä vanhemmasta veljestä. Mutta tätä nykyä olet hyvä viaton poika; niinpä en annakaan sinulle selkään tämän asian vuoksi. Kas niin, kuivaa silmäsi, Peter, äläkä välitä koko tapahtumasta. Illallisen jälkeen juomme maljan hänen terveydekseen ja toivomme hänelle pitkää ikää, emmekä sitten enää koskaan ajattele koko asiaa."

Olin hyvin alakuloinen muutamia päiviä, mutta toisaalta oli niin hauska purjehtia pitkin Portugalin ja Espanjan rannikkoa, ilma oli niin lämmin ja meri oli niin tyyni, että pelkäänpä unohtaneeni veljeni kuoleman pikemmin kuin olisi sopinut unohtaa; mutta mieleni kävi hilpeäksi, ja maisemien uutuus esti minua ajattelemasta. Lisäksi kaikki olivat niin iloisia ja onnellisia, etten minäkään voinut olla olematta iloinen.

Kahden viikon kuluttua laskimme ankkurin Gibraltar-lahteen, ja laivan taklaus purettiin uusimista varten. Minulla oli niin paljon tehtäviä, ettei minua haluttanut mennä maihin. Falcon olikin evännyt maihinmenoluvan joiltakuilta ruokakumppaneiltani, ja minusta oli parempi olla pyytämättä lupaa, vaikka olisinkin kovin mielelläni nähnyt niin tavattomana pidetyn paikan. Kun eräänä iltapäivänä katselin käymäsillalta miesten ollessa illallisella, tuli Falcon luokseni ja kysyi:

"No, herra Simple, mitä mietitte?"

Kosketin hattuani ja vastasin aprikoivani, kuinka vankkaan kallioon oli hakattu käytäviä ja että niiden täytyi olla hyvin merkillisiä.

"Olette siis hyvin utelias näkemään niitä. No niin, koska olette huolellisesti hoitanut tehtävänne ettekä ole pyytänyt maihinmenolupaa, annan teille luvan poistua laivasta huomenaamulla ja viipyä iltalaukaukseen saakka."

Olin siitä hyvin mielissäni, koska upseerit olivat saaneet yleisen kutsun päivällisille linnan upseerikasinolle ja oli pyydetty tulemaan kaikkia, jotka saisivat lomaa, joten minäkin voisin mennä mukaan. Ensimmäinen luutnantti oli kieltäytynyt lähtemästä, vedoten siihen, että hänellä oli niin paljon tehtäviä laivassa. Mutta useimmat ylemmät upseerit ja jotkut kadetit saivat lomaa. Kävelimme kaupungilla ja linnoituksissa päivälliseen saakka ja sitten lähdimme kasarmeille. Päivällinen oli oikein hyvä, ja kaikki olimme perin iloisia; mutta sittenkun jälkiruoka oli tuotu pöytään, pujahdin pois ruokasalista erään nuoren vänrikin seurassa, joka opasti minua käytävissä ja selitti minulle kaikki; käytin siten aikani paljoa paremmin kuin toiset, kuten lukijani myöntänee.

Olin hyökkäysportilla ennen iltalaukausta – vene oli siellä, mutta upseereja ei näkynyt. Iltalaukaus pamahti, nostosilta hinattiin pystyyn, ja pelkäsin saavani moitteita; mutta venettä ei käsketty lähtemään rannasta, koska se odotti toimessa olevia upseereja. Noin tuntia myöhemmin, kun oli jo ihan pimeä, kohotti vahti pyssynsä ja puhutteli jotakin lähestyvää henkilöä: "Kuka siellä?"

"Meriväenupseeri juopuneena työntökärryissä", tuli vastaus äänekkäästi ja laulavasti.

Sen kuultuaan vahti laski aseensa takaisin asentoon ja lauloi vastaukseksi:

"Meriväenupseeri saa mennä juopuneena työntökärryissä – kaikki hyvin!"

Ja sitten tuli näkyviin harjoitusasuinen sotilas, työntäen kärryissä rantaan kolmatta luutnanttia, joka oli niin humalassa, ettei hän kyennyt seisomaan eikä puhumaan. Senjälkeen vahti luikkasi taaskin, ja vastaus kuului:

"Toinen meriväenupseeri juopuneena työntökärryissä."

Samoin kuin äsken vahti lausui:

"Toinen meriväenupseeri saa mennä juopuneena työntökärryissä – kaikki hyvin!"

Tulija oli ystäväni O'Brien melkein yhtä huonossa kunnossa kuin kolmas luutnantti. Ja niin jatkui luikkailua ja ohimenoa kymmenen minuuttia, kunnes rattailla työnnettiin rantaan seurueen loppuosa paitsi toista luutnanttia; viimemainittu käveli käsikädessä sen upseerin kanssa, joka toi määräyksen nostosillan laskemisesta. Olin kovin tyrmistynyt, sillä pidin sitä perin häpeällisenä; mutta sittemmin minulle kerrottiin – mikä varmasti tuntui jonkinlaiselta puolustukselta – että upseerikasinolta, kuten yleisesti tiedettiin, ei koskaan sallittu vieraiden poistua selvinä. Heidät saatiin kaikki kommelluksitta veneeseen, ja ilokseni voin mainita, että ensimmäinen luutnantti oli makuulla eikä nähnyt heitä. Mutta en voinut olla myöntämättä todeksi huomautusta, jonka muuan merimies lausui, kun upseerit tuotiin veneisiin:

"Kuulehan, Bill, jos noiden sijassa olisimme me, niin kuinkahan suurenmoisen löylytyksen saisimmekaan huomenna kuudennen soiton aikana!"

Laiva viipyi Gibraltar-lahdella noin kolme viikkoa, jolla aikaa laitoimme taklauksen uudelleen keulasta perään saakka, puhdistimme ruuman ja täytimme sen uudelleen sekä maalasimme laivan ulkoapäin. Fregattimme ei ollut milloinkaan näyttänyt niin kauniilta kuin silloin, kun saamamme määräyksen mukaisesti lähdimme purjehtimaan liittyäksemme amiraaliin. Sivuutimme Eurooppa-niemen myötäisessä tuulessa ja auringon laskiessa olimme kuudenkymmenen penikulman päässä kallioista; ne näkyivät kuitenkin selvästi sinertävän pilven tapaisina, mutta hahmopiirteet täysin oikeina. Mainitsen tämän, koska lukijani ei kenties olisi uskonut maan saattavan näkyä niin kaukaa.

Suuntasimme aluksemme Gatte-nientä kohti ja olimme seuraavana päivänä likellä rantaa. Minusta oli hyvin hauska katsella Espanjan rannikkoa; siellä kohosi vuori vuoren, kunnas kunnaan yläpuolelle lähelle lakea saakka viiniköynnösten peitossa. Olisimme saattaneet laskea rantaan joissakuissa paikoissa, sillä siihen aikaan olimme ystävällisissä suhteissa espanjalaisten kanssa, mutta kapteenilla oli liian kiire ehtiä amiraalin luokse. Tuuli oli hyvin lievä, ja päivän tai parin kuluttua olimme Valencian kohdalla melkein tyvenessä. Seisoessani käymäsillalla katselemassa kaukoputkella kaupungin ympärillä olevia taloja ja puutarhoja tuli Chucks, pursimies, luokseni ja pyysi:

"Herra Simple, sallikaa minun käyttää tuota kaukoputkea tuokio! Haluaisin nähdä, onko tuolla vielä paikallaan eräs rakennus, jota minulla on syytä muistaa."

"Mitä? Oletteko joskus ollut tuolla maissa?"

"Kyllä, herra Simple, olin siellä kerran, ja olin vähällä jäädäkin sinne, mutta pääsin kuitenkin pois ilman vahinkoa."

"Mitä tarkoitatte? Jouduitteko siis haaksirikkoon?"

"Ei laivani ollut haaksirikossa, herra Simple, mutta mielenrauhani oli jonkun aikaa; mutta siitä on monta vuotta; silloin olin ensi kertaa pursimiehenä eräässä korvetissa" – tämän keskustelun aikana hän tähysti kaukoputkella – "niin, tuolla se on. Se näkyy kaukoputkessa. Katsokaahan, herra Simple! Näettekö pienen kirkon, jonka torni on lasitetuista tiilistä ja välkkyy kuin neula?"

"Kyllä; näen sen."

"No niin; ihan sen yläpuolella, hieman oikealla on pitkä, valkea talo, jossa on neljä pientä ikkunaa – appelsinipuutarhan alapuolella."

"Näen sen", sanoin. "Entä mitä siitä talosta, herra Chucks?"

"Niin, siihen liittyy tarina", vastasi hän, huokaisten niin, että hänen paitansa röyhelö ensin kohosi ja sitten laskeutui ainakin kuusi tuumaa.

"No, kertokaahan minulle se salaperäinen tarina, herra Chucks!"

"Kyllä kerron, herra Simple. Tuossa talossa asuvaan tyttöön olin rakastunut ensimmäisen ja viimeisen kerran eläissäni."

"Niinkö tosiaankin! Hyvin mielelläni kuulisin sen tarinan."

"Saatte sen kuulla, herra Simple; mutta minun täytyy pyytää teitä olemaan hiiskumatta siitä kenellekään, koska nuoret herrasmiehet ovat taipuvaisia ilvehtimään. Ja jos minulle ilvehditään, vahingoittaa se luultavasti arvovaltaani miehistön silmissä. Siitä on nyt noin kuusitoista vuotta – olimme silloin hyvissä suhteissa espanjalaisten kanssa, kuten olemme nytkin. Minulla oli silloin ikää vähän yli kolmekymmentä vuotta, ja olin äskettäin saanut pursimiehen valtakirjan. Siihen aikaan minua pidettiin komeana nuorena miehenä, vaikka myöhemmin olen melkoisessa määrässä päässyt siitä eroon."

"No niin, minusta te olette huomattavan komea mies nytkin, herra Chucks."

"Kiitos, herra Simple, mutta minun tietääkseni ei mikään parane iän lisääntyessä paitsi rommia. Tapani oli pukeutua aika siististi, ja esiinnyin oikeana pursimiehenä ollessani maissa; myöskään en kai ollut menettänyt hienossa seurapiirissä hankkimaani pintakiiltoa kovin pahasti.

– Kävellessäni eräänä iltana kaupungin torilla näin edelläni naisen, joka näytti sievimmin muovatulta pikku alukselta, mihin katseeni oli milloinkaan osunut. Seurasin hänen jäljessään ja tarkastin häntä; niin virheetöntä takakuvaa en ollut koskaan nähnyt – ja kaikki hänen varuksensakin olivat perin somat – kaikki tuiki sirosti järjestetty. Ja sitten hän liikkui niin tyylikkäästi, joskus kohoten niin kevyesti kuin fregatti, jonka märssypurjeet on levitetty ja joka ei voi olla lipumatta edelleen.

– Kun hän sitten kääntyi kadunkulmasta suoraan kuin nuoli – painumatta sivulle – kiiruhdin hänen rinnalleen ja ehdittyäni hänen kohdalleen tähystin häntä tarkoin. En ole milloinkaan muulloin nähnyt niin hienoja piirteitä – hänessä oli kaikki kohdallaan. No niin, herra Simple, ajattelin itsekseni: 'Hitto soikoon, jos hänen keulapuolensa on saman muovaajan viimeistelemä, niin hän on moitteeton.' Niinpä sujahdin edelle, kaarsin hieman, vilkaisin häneen hunnun lävitse ja näin kaksi mustaa silmää, jotka olivat kirkkaat kuin helmet ja suuret kuin damaskonluumut.

– Olin nähnyt ihan kylliksi ja haluamatta pelästyttää häntä jättäydyin jälkeen. Pian sitten hän muutti suuntaansa, ohjaten askeleensa tuota valkeata taloa kohti. Hänen ehdittyään sen kohdalle ja pysytellessäni hänen tuulenpuolellaan tuli näkyviin pappikulkue, joka oli viemässä ehtoollista jollekulle kuolevalle. Pieni fregattini laski prammipurjeensa kunnioituksesta, kuten muiden kansojen alusten oli tapana tehdä ja kuten niiden – hitto vieköön! – pitäisi nytkin tehdä joka kerta sivuuttaessaan vanhan Englannin lipun –"

"Mitä tarkoitatte?" tiedustin.

"Tarkoitan sitä, että hän levitti valkean nenäliinansa, joka hänen kävellessään liehui hänen kädessään, maahan ja polvistui sen päälle. Minä tein samoin, koska minun säilyttääkseni asemani oli pakko seisahtua ja arvelin sen miellyttävän häntä, jos hän näkisi minut. Hänen noustessaan pystyyn ponnahdin minäkin seisomaan, mutta kiireissäni en ollut valinnut oikein puhdasta paikkaa ja pystyyn noustuani huomasin valkeiden parkkumihousujeni likaantuneen kammottavasti.

– Nuori nainen kääntyi katsomaan taaksensa, nähtyään kovan onneni nauroi ja meni sitten valkeaan taloon, kun taas minä jäin seisomaan hölmistyneenä, ensin silmäillen talon ovea ja sitten housujani. Arvelin kuitenkin saattavani tämän tapauksen avulla tutustua häneen; niinpä menin kolkuttamaan ovelle.

– Avaamaan tuli iäkäs, väljään vaippaan puettu herrasmies, hänen isänsä; osoitin housujani ja pyysin espanjankielellä häntä sallimaan minun puhdistaa ne vedellä. Sitten tuli tytär sisältä ja selitti isälleen, kuinka tuo vahinko oli tapahtunut. Vanhaa herraa kummastutti se, että englantilainen upseeri oli niin hyvä kristitty, ja hän näytti olevan hyvillään. Hän kehoitti hyvin kohteliaasti minua astumaan sisälle ja lähetti erään vanhan naisen noutamaan vettä.

– Panin merkille, että hän poltteli paperikääröä, ja kun minulla onneksi oli mukanani pari tusinaa oikeita Havanna-sikaareja (sillä en koskaan polta mitään muuta, herra Simple, koska olen sitä mieltä, että herrasmiehen ei sovi muuta polttaa), otin ne esille ja tarjosin niitä hänelle. Hänen silmänsä alkoivat kiilua, kun hän ne näki, mutta hän kieltäytyi ottamasta enempää kuin yhden. Vaadin häntä kuitenkin ottamaan koko nipun, vakuuttaen hänelle, että minulla oli niitä yllin kyllin laivassa, ja pidättäen itselleni yhden saadakseni polttaa sen hänen seurassaan.

– Sitten hän pyysi minua istuutumaan, ja vanha vaimo toi hapanta viiniä, jota kehuin oikein hyväksi, vaikka sitä juotuani tuntui jälkeenpäin aika pahalta. Hän tiedusti minulta, olinko kunnon kristitty. Vakuutin olevani. Tiesin hänen tarkoittavan, olinko katolilainen, sillä he nimittävät meitä kerettiläisiksi, herra Simple. Sitten tuli tytär sisään hunnutta, ja hän oli ihan erinomaisen kaunis; mutta en katsahtanutkaan häneen enkä kiinnittänyt häneen huomiota alkutervehdyksen jälkeen, sillä pelkäsin herättäväni vanhassa herrassa epäluuloja.

Senjälkeen tytön isä kysyi, mikä olin – millainen upseeri – olinko kapteeni. Vastasin, etten ollut. Olinko luutnantti? Vastasin taaskin, etten ollut, mutta esiinnyin halveksivasti ikäänkuin olisin ollut parempi. Mikä olin? En tiennyt pursimiehen espanjankielistä nimitystä ja totta puhuakseni häpesin asemaani. Tiesin, että espanjalaisissa laivoissa oli corregidor-niminen upseeri; se sana merkitsee rankaisijaa. Arvelin sen varsin läheisesti vastaavan tarkoitustani ja sanoin siis olevani corregidor. No niin, herra Simple, espanjalaisilla corregidor on arvokas ja tärkeä henkilö, joten he kuvittelivat minuakin arvokkaaksi ja näyttivät olevan mielissään.

Sitten nuori neitonen tiedusti, olinko hyvää sukua – olinko herrasmies vai enkö. Vastasin, että toivoin olevani. Viivyin heidän luonaan vielä puoli tuntia, polttaen sikaarini loppuun; sitten nousin pystyyn, kiitin vanhaa herraa kohteliaisuudesta, pyysin lupaa tuoda hänelle vielä muutamia sikaareja ja sanoin jäähyväiset. Tytär avasi julkisivun oven, enkä malttanut olla tarttumatta hänen käteensä ja suutelematta sitä."

"Missä herra Chucks on? Huutakaa pursimiestä sieltä keulasta!" luikkasi luutnantti.

"Olen tässä, sir", huusi Chucks ja riensi perään, katkaisten kertomuksensa ja jättäen minut yksin.

"Ison märssyn korpraalin ilmoituksen mukaan on märssytangon keskimmäinen tuki pahasti kulunut. Menkää tarkastamaan sitä!" käski luutnantti.

"Kyllä, sir", vastasi pursimies, lähtien heti kapuamaan taklaukseen. "Ja, herra Simple, menkää te valvomaan, kun miehet kaapivat tahroja peräkannesta!"

"Kyllä, sir", vastasin minäkin; niinpä puhelumme keskeytyi.

Sinä iltana sää muuttui; saimme sateita ja epävakaisia tuulia kuudeksi tai seitsemäksi päiväksi, joiden aikana en saanut tilaisuutta kuulla pursimiehen tarinan loppuosaa. Yhdyimme laivastoon Toulonin edustalla; aluksemme ohjattiin amiraalin laivan viereen, ja kapteenimme meni sinne kunniatervehdykselle. Hänen palattuaan saimme ensimmäisen luutnantin välityksellä tietää, että meidän piti jäädä laivastoon odottamaan erästä toista fregattia, jonka oli määrä saapua noin kahden viikon kuluttua; sitten amiraali oli luvannut toimittaa meidät risteilemään.

Toisena päivänä saapumisemme jälkeen meidät määrättiin rannikkolaivueeseen, johon kuului kaksi taistelulaivaa ja neljä fregattia. Ranskalaisen laivaston oli tapana tulla liikehtimään rantapatterien tykkien suojassa, tai jos ranskalaiset laivat etenivät kauemmaksi rannasta, varoivat ne visusti, että niillä oli myötätuuli satamaan palattaessa. Olimme oleskelleet likellä rantaa noin viikon, purjehtien joka päivä ihan lähelle maata ja laskien satamassa olevat ranskalaiset laivat nähdäksemme, että ne kaikki olivat tallella ja ilmoittaaksemme sen merkeillä amiraalille, kun eräänä aamuna kaikkien ranskalaisten alusten havaittiin levittävän märssypurjeensa, ja vajaassa tunnissa ne tulivat täyttä vauhtia ulos satamasta.

Olimme aina, sekä yöllä että päivällä, valmiit taisteluun ja tiedusteluretkillä usein vaihdoimmekin laukauksen tai pari patterien kanssa. Rantalaivue ei luonnollisestikaan kyennyt pitämään puoliaan koko ranskalaista laivastoa vastaan, ja oma laivastomme oli noin kahdentoista penikulman päässä avoimella merellä, mutta meitä komentava taistelulaivan kapteeni käänsi tuuleen ikäänkuin uhmaillakseen, toivoen saavansa houkutelluksi ranskalaiset kauemmaksi selälle.

Se ei ollut varsin helppo tehtävä, koska ranskalaiset käsittivät, etteivät he tuulen mahdollisesti kääntyessä enää voisi välttää taistelua, kuten he halusivat, kun taas me olisimme halunneet taistella. Sanon me, puhuen englantilaisista enkä itsestäni, sillä totta puhuakseni minä en kovin kiihkeästi toivonut taistelua. En oikeastaan pelännyt, mutta minulla oli epämiellyttävä tunne kuullessani tykinkuulan ulvovan, enkä ollut siitä vielä vapautunut.

Neljä ranskalaista fregattia kuitenkin purjehti meitä kohti, ja saavuttuaan neljän penikulman päähän ne kääntyivät vastatuuleen kolmen tai neljän taistelulaivan seuratessa niitä ikäänkuin niitä tukeakseen. Merkillä kapteenimme pyysi lupaa käydä ahdistamaan vihollista, ja lupa myönnettiin meille ja eräälle toiselle fregatille. Nostimme heti kaikki purjeet, rummutimme tykkimiehet paikoilleen ja avasimme ruuti- ja ammusvarastot. Huomattuaan, että meikäläisiä fregatteja lähetettiin ainoastaan kaksi heidän neljää fregattiaan vastaan, kääntyivät ranskalaiset taistelulaivat vastatuuleen jotensakin yhtä etäällä fregateistaan kuin omat taistelulaivamme ja muut fregattimme olivat meistä.

Tällä välin päälaivastomme edelleenkin ponnisteli rantaa kohti täysin purjein, ja myöskin ranskalaisten päälaivasto vähitellen lähestyi erillään olevia aluksia. Koko kohtaus muistutti mielestäni turnajaisia, joista olin lukenut; siinä oli eri joukkojen taisteluhaaste; vihollisiamme vain oli kaksi yhtä vastaan, mikä oli heidän puoleltaan rehellinen tunnustus meidän etevämmyydestämme.

Noin tunnissa olimme ehtineet niin likelle, että ranskalaiset fregatit virittivät purjeensa ja alkoivat ampua. Me pidätyimme ampumasta, kunnes olimme noin neljännespenikulman päässä, jolloin ammuimme koko laidan tykeillä etumaista fregattia, purjehtien päinvastaiseen suuntaan kuin se. Sea-horse, joka seurasi jäljessämme, ampui sitä myös koko laidan tykeillä.

Tällä tavalla vaihdoimme yhteislaukauksia kaikkien neljän kanssa, ja me olimme voiton puolella, sillä he eivät pystyneet lataamaan tykkejään yhtä nopeasti kuin me. Molemmat olimme valmiit kestitsemään fregatteja sivuuttaessamme ne, mutta niillä ei ollut täysi laita valmiina Sea-horsea varten, joka seurasi ihan kinterillämme, joten ranskalaiset saivat kaksi yhteislaukausta kuhunkin alukseensa, kun taas me saimme ainoastaan neljä yhteislaukausta Diomedeen emmekä ainoatakaan Sea-horseen.

Taklauksemme oli aika pahasti vioittunut, ja meillä oli kuusi tai seitsemän haavoittunutta, mutta ei ainoatakaan kuollutta. Ranskalaiset fregatit kärsivät pahemmin, ja kun vihollisamiraali huomasi niiden suuresti vahingoittuneen, antoi hän perääntymismerkin.

Tällä välin olimme kääntäneet molemmat aluksemme ja kiidimme ensimmäisen fregatin tuulenpuolelle; sen havaittuaan lähtivät ranskalaiset taistelulaivat purjehtimaan myötälaitaista auttaakseen fregattejaan, ja meidän rantalaivueemme ehätti täysin purjein avuksemme, suunnaten keulansa melkein suoraan meitä kohti.

Mutta tuuli oli, kuten merellä nimitetään, sotilaan tuuli; se näet puhalsi niin, että laivat saattoivat olla sopivassa asennossa lähtemään kummalle päin tahansa, joko satamaan tai sieltä pois, ja määräystensä mukaisesti ranskalaiset fregatit pyrkivät rannan puolella olevaa laivastoaan kohti taistelulaivojen edetessä niitä tukemaan. Mutta kapteenimme ei mielinyt luopua leikistä, vaikka joka minuutti yhä lähestyimme ranskalaisia taistelulaivoja – purjehdimme fregattien kohdalle ja vaihdoimme niiden kanssa yhteislaukauksia niin nopeasti kuin saatoimme. Yksi niistä menetti etumastonsa märssytangon ja jäi muista jäljelle; toivoimme saavamme sen eristetyksi, mutta muut vähensivät purjeitaan auttaakseen sitä.

Tällaista jatkui noin kaksikymmentä minuuttia, minkä jälkeen ranskalaisten taistelulaivat olivat enintään penikulman päässä meistä ja meidän komentajamme oli näyttänyt perääntymismerkkiä, sillä hän pelkäsi, että ylivoima nujertaisi meidät ja aluksemme vallattaisiin. Mutta Sea-horse, joka piti merkkejä silmällä, ei toistanut perääntymismerkkiä, ja meidän kapteenimme oli päättänyt olla sitä näkemättä ja kielsi merkinantajaa katsomasta siihen suuntaan. Taistelua jatkui, kaksi ranskalaista fregattia ammuttiin säpäleiksi ja täydellisiksi hylyiksi, minkä jälkeen ranskalaiset taistelulaivat alkoivat ampua.

Silloin meidän oli aika poistua. Kumpikin laivamme ampui vielä yhteislaukauksen ja kääntyi sitten rientämään omaa laivuettamme kohti, joka oli noin neljän penikulman päässä hieman alapuolellamme valmiina meitä auttamaan. Meidän kääntyessämme putosi keskimastomme märssytanko pahasti vahingoittuneena mereen, ja sen huomattuaan ranskalaiset nostivat kaikki purjeensa levälleen, toivoen saavansa aluksemme vallatuksi.

Mutta Sea-horse jäi luoksemme; käännyimme vastatuuleen ja ammuimme ahdistajiamme, kunnes ne olivat kahden kaapelinmitan päässä meistä. Sitten lähdimme pyrkimään omia laivojamme kohti. Vihdoin eräs taistelulaiva, joka purjehti yhtä nopeasti kuin fregatti, ennätti kohdallemme ja ampui alukseemme yhteislaukauksen, niin että taklauksen sirpaleet sinkoilivat ympäri korviamme. Minusta tuntui, että aluksemme varmasti vallattaisiin, mutta vaikka olimme menettäneet useita miehiä, sanoikin kapteeni ihan päinvastoin ensimmäiselle perämiehelle:

"No, jos he vain odottavat vielä tuokion, ovat he satimessa – se on varma kuin kohtalo."

Juuri sillä hetkellä alkoivat taistelulaivamme ampua, ja silloin osat vaihtuivat. Ranskalaiset laivat kääntyivät ja pyrkivät satamaan niin nopeasti kuin pääsivät jäljessään meidän rantalaivueemme paitsi omaa fregattiamme, joka oli liian pahasti vioittunut lähteäkseen ajamaan takaa. Eräs ranskalaisten fregateista oli ottanut hinattavakseen toisen, jonka märssytanko oli mennyt, ja laivueemme saavutti sitä hyvin nopeasti. Lisäksi oli englantilainen laivasto vajaan kolmen penikulman päässä, purjehtien maata kohti, ja ranskalainen laivasto tuli merelle päin, kiiruhtaen taisteluun joutuneiden laivojen avuksi.

Arvelin samoin kuin kaikki muutkin, että tästä sukeutuisi yleinen taistelu, mutta se luulo petti; kun toista hinaava fregatti huomasi pakoonpääsyn mahdottomaksi, heitti se irti hinausköyden ja jätti hinattavansa oman onnensa nojaan, minkä jälkeen tämä alus antautui rantalaivueemme komentajalle. Takaa-ajoa jatkettiin, kunnes kaikki ranskalaiset alukset olivat rantapatterien suojassa, ja sitten laivastomme palasi asemapaikalleen, vieden mukanaan vallatun aluksen, joka osoittautui kapteeni Le Pelleteonin komentamaksi kuusineljättätykkiseksi Narcisseksi. Kapteenimme sai paljon tunnustusta uljaan käyttäytymisensä johdosta. Meiltä oli kaatunut kolme miestä, ja kadetti Robinson ynnä kymmenen miestä olivat haavoittuneet, jotkut heistä vaarallisesti.

Luultavasti tämä taistelu paransi minut tykinkuulien pelosta, sillä niinä muutamina päivinä, jotka vielä olimme laivaston mukana, meitä usein ammuttiin liikkuessamme tiedustelemassa, mutta en välittänyt kuulista mitään.

Fregatti saapui suunnilleen siihen aikaan, jolloin sitä oli odotettu, ja nyt saimme luvan sanoa muille jäähyväiset. Mutta ennenkuin kerron edelleen risteilymme tarinaa, koskettelen erästä sotaoikeudessa käsiteltyä juttua, joka sattui meidän ollessamme laivaston mukana. Kapteenimme oli kutsuttu sotaoikeuden jäseneksi. Kapteenin purteen määrätty kadetti olin minä ja sitten viivyin amiraalin laivassa koko sen ajan, jonka oikeus istui.

Kahta merimiestä – toinen oli englantilainen ja toinen ranskalainen – syytettiin siitä, että he olivat karanneet meikäläisestä fregatista. Noin kolme kuukautta heidän karkaamisensa jälkeen fregatti oli vallannut ranskalaisen kaapparialuksen, jonka miehistöön he olivat kuuluneet.

Englantilaista ei luonnollisesti käynyt puolustaminen; hän ansaitsi kuolemanrangaistuksen, johon hänet heti tuomittiin. Karkaaminen saattaa olla jollakin tavalla puolustettavissa, kun otamme huomioon, että merimiehet pestataan väkisin, mutta isänmaatansa vastaan taisteleminen oli puolustamatonta.

Mutta ranskalaisen asia oli toisenlainen. Hän oli syntynyt ja kasvanut Ranskassa, ollut merimiehenä Cadiziin sijoitetuissa ranskalaisissa tykkiveneissä, joutunut espanjalaisten vangiksi, pelännyt joka päivä, että hänen kaulansa katkaistaisiin, päässyt pakenemaan mainitussa satamassa olevaan fregattiimme ja astunut palvelukseemme, kuten tosiaankin uskon, pelastaakseen henkensä. Hän oli fregatissa lähes kaksi vuotta, ennenkuin sai tilaisuuden karata siitä, ja palattuaan Ranskaan hän liittyi kaapparilaivan miehistöön. Fregatissamme ollessaan hän käyttäytyi erinomaisen hyvin. Pahin syytös häntä vastaan oli se, että hänen saavuttuaan Gibraltariin hänelle oli tarjottu palkkio ja hän oli ottanut sen vastaan.

Kun englantilaiselta kysyttiin, mitä hänellä oli sanottavana puolustuksekseen, väitti hän, että hänet oli väkisin pestattu amerikkalaisesta laivasta, että hän oli syntyperäinen amerikkalainen ja ettei hän ollut ottanut palkkiota. Mutta se ei ollut totta.

Ranskalaisen puolustusta pidettiin niin hyvänä hänen asemassaan olevan henkilön esittämäksi, että sain siitä jäljennöksen. Se kuului seuraavasti:

    'Kunnioitettavan Sotaoikeuden Puheenjohtaja ja Jäsenet.

    Mitä nöyrimmin rohkenen kääntyä puoleenne. Olen hyvin
    suppeasanainen enkä yritä osoittaa vääriksi minua vastaan
    esitettyjä syytöksiä, vaan rajoitun muutamiin tosiasioihin,
    joiden huomioonottamisen uskon vaikuttavan tunteisiinne ja
    lieventävän minulle mahdollisesti tuomittavaa rangaistusta, koska
    rikkomukseni ei ole johtunut ilkeämielisestä vaikuttimesta, vaan
    isänmaatani kohtaan tuntemastani palavasta rakkaudesta.

    – Olen syntyperäinen ranskalainen; olen kuluttanut elämäni
    Ranskan palveluksessa siihen saakka, kunnes muutamia kuukausia
    Espanjan vallankumouksen jälkeen Cadizissa olevan ranskalaisen
    laivueen miehistön muiden jäsenten kanssa jouduin vangiksi.
    Puutteet ja julma kohtelu, jota sitten sain kestää, kävivät
    sietämättömiksi. Minun onnistui karata, ja kun harhailtuani
    kaupungissa kaksi tai kolme päivää, joka hetki odottaen joutuvani
    murhatuksi, mikä oli ihan liian monen onnettoman kansalaiseni
    kohtalo, olin nääntymäisilläni nälkään enkä keksinyt mitään muuta
    mahdollisuutta päästä pois kaupungista, oli minun pakko tarjoutua
    vapaaehtoiseksi englantilaiseen fregattiin.

    – En uskaltanut tunnustaa olleeni vanki, kuten minun
    olisi pitänyt, koska pelkäsin, että minut luovutettaisiin
    espanjalaisille. Empimättä luotan kapteenin ja upseerien
    lausuntoon siitä, miten käyttäydyin sinä aikana, jonka palvelin
    fregatissanne.

    – Joskin isänmaanrakkaus saattaa jonkun aikaa piillä uinuvana,
    herää se aina lopulta, ja sattui omituisia seikkoja, jotka
    tekivät minulle sen tunteen vastustamattomaksi. Palasin
    velvollisuuteni mukaisiin tehtäviin ja menetänkö sen tekoni
    tähden mahdollisuuden koskaan päästä takaisin niin suuresti
    rakastamaani maahan – nähdä jälleen iäkkäät vanhempani –
    vielä kerran syleillä veljiäni ja sisariani – päättääkseni
    päiväni mestauslavalla – en sen rikoksen tähden, jonka tein
    astuessani teidän palvelukseenne, vaan velvollisuudentunnosta ja
    katumuksesta johtuvan teon vuoksi – sen vuoksi, että palasin
    oman maani palvelukseen? Sallikaa minun huomauttaa, ettei
    minua syytetä siitä, että astuin teidän palvelukseenne, vaan
    siitä, että karkasin palveluksestanne. Edelliseen nähden ei
    edes surkeata tilaani voida esittää muuta kuin lievennykseksi;
    jälkimäiseen nähden minulla on ylpeä ja puhdas omatunto, jonka
    uskon olevan tukenani viimeiseen saakka.

    – Hyvät herrat, vakavasti pyydän Teitä ajattelemaan asemaani;
    silloin olen varma siitä, että jalomieliset sydämenne säälivät
    minua. Sallikaa oman isänmaanrakkautenne, joka nyt elähdyttää
    rintaanne ja saa Teidät panemaan vaaraan henkenne ja kaikkenne,
    puhua puolestani. Englantilaisten inhimillisyys on jo pelastanut
    tuhansia maanmiehiäni espanjalaisten raivolta; sallikaa saman
    inhimillisyyden ilmetä nytkin, niin että se taivuttaa tuomarini
    lisäämään vielä yhden henkilön niiden luetteloon, joilla, vaikka
    kansamme ovatkin sodassa keskenään, ei voi olla muuta kuin
    yksi tunne jalomielistä vihollistamme kohtaan – kaikkia muita
    tunteita valtavampi tunne, syvä kiitollisuus, jos heille on
    tunteita lainkaan suotu.'

Mikä vaikutus tällä puheella lieneekään ollut oikeuden jäseniin henkilökohtaisesti, ei sillä nähtävästi ollut silloin mitään vaikutusta koko oikeuteen. Molemmat miehet tuomittiin kuolemaan, ja heidän teloituspäiväkseen määrättiin seuraavan päivän jälkeinen päivä. Katselin vankeja, kun he laskeutuivat laivan laidalta vietäviksi omaan fregattiinsa. Englantilainen heittäytyi veneen etuteljolle; hänen mielessään oli kaikki vähäarvoisemmat seikat nähtävästi niellyt lähestyvän kuoleman ajatus; mutta kun ranskalainen ennen istuutumistaan huomasi, että istuin oli hiukan likainen, otti hän silkkisen nenäliinansa ja levitti sen istuimelle, jotta hänen nankkinihousunsa eivät likaantuisi.

Rangaistus käskettiin panna toimeen määrättynä päivänä. Aurinko paistoi niin kirkkaasti, taivas oli niin pilvetön, tuuli niin lievä ja lauha, ettei se päivä tuntunut mitenkään voivan olla niin kammottava ja surkea vanki-poloisille eikä niin kolkko koko laivastolle. Teloitusta valvovan upseerin määräyksestä ohjasin veneeni yhdessä muiden laivastoon kuuluvien veneiden kanssa lähelle laivan keulaa. Noin puoli tuntia senjälkeen vangit ilmestyivät teloitustavalle; heidän silmilleen vedettiin myssy, ja heidän alapuolellaan laukaistiin tykki. Savun häivyttyä roikkui englantilainen raa'an nokassa, mutta ranskalainen ei riippunut ilmassa. Tykin pamahtaessa hän oli hypännyt, toivoen heti katkaisevansa niskansa ja siten lopettavansa kärsimyksensä, mutta olikin pudonnut teloituslavan laidalle, jossa hän virui.

Luulimme hänen nuoransa katkenneen, ja nähtävästi hänkin luuli niin, sillä hän kysyi jotakin, mutta hänelle ei vastattu mitään. Häntä pidettiin lavalla koko tunti, jonka englantilainen riippui hirressä; hänen myssynsä oli poistettu, ja silloin tällöin hän katsahti kärsimyskumppaniinsa. Kun ruumis laskettiin kannelle, luuli hän aikansa tulleen ja yritti hypätä mereen. Se estettiin, ja hänet vietiin aluksen perään, missä hänen armahduksensa luettiin hänelle ja hänen kätensä irroitettiin siteistä.

Mutta hänen mielensä ei jaksanut kestää järkytyksen vaikutusta; hän kaatui pyörtyneenä kannelle, ja toinnuttuaan hän oli menettänyt järkensä, ja sitten kuulin, ettei hän enää tointunut ennalleen, vaan että hänet lähetettiin kotiinsa teljettäväksi mielisairaalaan.

Minusta tuntui, kuten lopputuloskin osoitti, että oli menty liian pitkälle. Kun syytetty armahdetaan, on tapana ilmoittaa hänelle siitä vasta sitten, kun hän on teloituslavalla, minkä tarkoituksena on, että hänen silloinen kammottava asemansa tekisi häneen pysyväisen, elämän loppuun saakka kestävän vaikutuksen. Mutta ulkomaalaisena hän ei tuntenut tapojamme, ja hänen kestämänsä ankaran jännityksen hetki koski liian voimakkaasti hänen järkeensä. Minun täytyy mainita, että tämä tapaus oli aina syvän pahoittelun aihe koko laivastossa; se seikka, että hän oli ranskalainen eikä englantilainen, lisäsi sääliämme.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Chucksin mielipide sopivista nimistä - Hän lopettaa espanjalaisen tarinansa – Aliupseerien älynjuoksu.

Olimme kaikki riemuissamme, kun meille hinattiin mastoon lähtömerkki, koska niin yritteliään kapteenin komennuksessa odotimme runsaasti saalisrahoja. Suuntasimme aluksemme Ranskan rannikkoa kohti, lähelle Ranskan ja Espanjan rajaa, sillä kapteeni oli saanut määräyksen siepata kaikki kuljetuslaivat, jotka mahdollisesti oli lähetetty viemään Ranskan armeijalle sotatarpeita ja muonavaroja.

Laivastosta erottuamme kertoi Chucks seuraavana päivänä tarinansa loppuun.

"Mihinkäs kertomukseni katkesikaan, herra Simple?" kysyi hän, kun olimme istuutuneet pitkälle kahdeksantoistatuumaiselle tykille.

"Olitte juuri poistunut talosta mainittuanne olevanne corregidor ja suudeltuanne kaunottaren kättä."

"Aivan oikein. No niin, herra Simple, en käynyt siellä kahteen tai kolmeen päivään senjälkeen; en halunnut mennä sinne liian pian, etenkin kun näin nuoren neidon joka päivä torilla. Hän ei puhutellut minua, mutta käyttääkseni heikäläistä sanontatapaa 'hän antoi minulle silmänsä' ja joskus herttaisen hymyilyn. Muistan eräänä päivänä syventyneeni katselemaan häntä niin hartaasti, että kompastuin miekkaani ja olin vähällä kaatua nenälleni, minkä nähdessään hän purskahti nauramaan."

"Miekkaanneko, herra Chucks? Olen luullut, ettei pursimiehillä olekaan miekkaa."

"Herra Simple, pursimies on upseeri ja oikeutettu käyttämään miekkaa yhtä hyvin kuin kapteenikin, vaikka joukko apinamaisia kadetteja on ivanaurullaan saanut meidät luopumaan siitä tavasta. Siihen aikaan pidin aina miekkaa vyölläni; mutta nykyisin pursimiestä ei pidetä minkään arvoisena, jollei ole raskasta työtä tehtävänä, mutta silloin huudetaankin herra Chucksia kaikkialle.

– Mutta selitänpä teille, mistä johtuu, että me pursimiehet olemme menettäneet niin paljon merkitystämme ja arvoamme. Ensimmäiset luutnantit on nykyisin pakotettu suorittamaan pursimiesten tehtäviä, ja jos he vain osaisivat puhaltaa komennuspilliä, pyyhkisivät he pursimiehen nimen pois toisesta puolesta hänen majesteettinsa kirjoista.

– No niin, jatkan kertomustani. Neljäntenä päivänä menin taas siihen taloon, nenäliinani täynnä sikaareja isää varten, mutta hän oli viettämässä siestaa, kuten he sitä nimittivät. Vanha palvelijatar ei aluksi mielinyt päästää minua sisälle; mutta työnsin dollarin hänen laihoihin, vanhoihin hyppysiinsä, ja se muutti hänen sävynsä. Hän pisti vanhan päänsä ulos oven raosta ja silmäili ympärilleen nähdäkseen, oliko kadulla ketään meitä tarkkailemassa, ja sitten hän päästi minut sisälle ja sulki oven. Astuin huoneeseen ja huomasin olevani kahden kesken Seraphinan kanssa."

"Seraphina – kuinka kaunis nimi!"

"Mikään nimi ei voi olla liian hyvä sievälle tytölle tai hyvälle fregatille, herra Simple. Minä puolestani pidän näistä komeasointuisista nimistä. Bess, Poll ja Sue sopivat sangen hyvin satamien ja laivojen letukoille, mutta mielestäni ne halventavat ylhäistä naista. Ettekö ole pannut merkille, herra Simple, että laivastomme kaikilla prikeillä, jotka varmastikin ikuisesti kiroavat keksijäänsä, on ainoastaan halpoja, tavallisia nimiä, sellaisia kuin Pincher, Thrasher, Boxer, Badger ja muita sentapaisia, jotka ovat ihan riittävän hyviä niille, kun taas kaikkien uljaiden fregattiemme nimet ovat pitkiä kuin maston keulaköysi ja niin kovasointuisia, että niitä lausuessa leukapielet pyrkivät särkymään – kuten Melpomeny, Terpsichory, Arethusy, Bacchanty – komeita ja kerskailevia, yhtä pitkiä kuin niiden viirit, jotka tyynellä säällä riippuvat laidalle saakka."

"Se on totta", myönsin, "mutta arveletteko, että sukunimien laita on samoin?"

"Ihan varmasti, herra Simple. Ollessani hyvässä seurassa kohtasin harvoin sellaisia nimiä kuin Potts tai Bell, Smith tai Hodges; aina vain herra Fortescue tai herra Fitzgerald tai Fitzherbert – harvoin kumarsin, sir, nimelle, jossa oli vähemmän kuin kolme tavua."

"Sitten, herra Chucks, ette kai pidä omasta nimestänne?"

"Se huomautuksenne osuu minuun, herra Simple; mutta nimeni on ihan riittävä pursimiehelle", vastasi Chucks ja huoahti. "Tein tosiaankin väärin esiintyessäni vääränä henkilönä, mutta olen saanut siitä ankaran rangaistuksen – olen siitä alkaen ollut tyytymätön ja onneton. Olen saanut maksaa kalliin hinnan hauskuudestani, sillä mikään ei ole niin surkeata kuin se, että ihmisen ajatustapa on hänen asemaansa korkeampi, herra Simple.

– Mutta minun täytyy taaskin pitkittää tarinaani. Olin Seraphinan seurassa kolme tuntia, ennenkuin hänen isänsä saapui, ja sinä aikana en kertaakaan ollut minuuttia kauempaa rauhallisesti ankkurissa. Olin polvillani, vannoen ja vakuuttaen, suudellen hänen jalkojaan ja suudellen hänen käsiään, kunnes vihdoin pääsin hänen huuliinsa ponnisteltuani ylöspäin yhtä tasaisesti kuin mies, joka kapuaa laivaan ankkuriköyden reiästä ja ryömii perään kajuutan ikkunoiden luokse.

– Hän oli hyvin ystävällinen, hymyili, huokaili, työnsi minua loitommalle, puristi kättäni ja oli vihainen – rypisti otsaansa niin, että menetin toivoni, ja teki sitten minut jälleen onnelliseksi, kun hänen kaihoiset, tummat silmänsä säihkyivät ystävällisesti, kunnes hän vihdoin lupasi koettaa rakastaa minua ja tiedusti, menisinkö hänen kanssansa naimisiin ja jäisinkö asumaan Espanjaan. Lupasin tehdä niin; ja tosiaankin minusta tuntui siltä kuin olisin voinut niin tehdä, mutta silloin välähti päähäni ajatus, mistä saisin muonaa, sillä en pystyisi hänen isänsä tavalla tulemaan toimeen nauttimalla ainoastaan paperista käärityn savukkeen ja kappaleen melonia päivässä.

– Mikäli siinä tarvittiin vain sanoja, oli se joka tapauksessa päätetty asia. Kun hänen isänsä tuli kotiin, kertoi vanha palvelijatar, että olin saapunut juuri sillä hetkellä ja että hänen tyttärensä oli omassa huoneessaan; ja niin Seraphina olikin, sillä hän juoksi tiehensä kuultuaan isänsä kolkuttavan. Kumarsin vanhalle herralle ja annoin hänelle sikaarit. Hän oli aluksi vakava, mutta sikaarit nähtyään hän tuli hyvälle tuulelle, ja muutamien minuuttien kuluttua tuli donna Seraphina (Espanjassa nimitetään ylhäistä naista donnaksi) sisälle, tervehtien minua muodollisen juhlallisesti, ikäänkuin emme olisi kuluttaneet äskeistä tuntia suutelemalla toisiamme. En viipynyt kauan, koska alkoi olla myöhäinen hetki, minkä vuoksi join lasin vanhan herran hapanta viiniä ja poistuin. Hän käski minua tulemaan uudelleen, kun taas nuori neito ei kiinnittänyt minuun juuri ollenkaan huomiota sen enempää siellä ollessani kuin pois lähtiessänikään."

"No niin, herra Chucks", huomautin, "minusta tuntuu, että hän oli kovin petollinen nuori olento".

"Niin hän olikin, herra Simple; mutta rakastunut mies ei näe, ja sanonpa teille minkätähden. Jos hän voittaa naisen omakseen, on hän yhtä rakastunut itseensä kuin naiseenkin, koska hän on perin ylpeä valloituksestaan. Niin oli minun laitani. Jos olisin kyennyt näkemään, olisin ehkä oivaltanut, että kun hän saattoi pettää vanhaa isäänsä pelkän muukalaisen tähden, hän varmasti pettäisi muukalaista vuorostaan. Mutta jos rakkaus tekee miehen sokeaksi, herra Simple, tekee turhamaisuus hänet vielä sokeammaksi. Lyhyesti sanoen, olin aasi."

"Älkää olko millännekään, herra Chucks! Se oli hyvin ymmärrettävissä."

"No niin, herra Simple, kohtasin hänet yhä uudelleen, kunnes olin mielipuolisesti rakastunut häneen, ja isä näytti huomaavan, mitä oli tekeillä, eikä hänellä näyttänyt olevan mitään sitä vastaan. Hän lähetti kuitenkin papin keskustelemaan kanssani, ja taaskin vakuutin olevani kunnon katolilainen. Kerroin vanhukselle olevani rakastunut nuoreen neitoon ja aikovani mennä hänen kanssaan naimisiin. Isä ei pannut lainkaan vastaan, kun lupasin jäädä Espanjaan, sillä hän ei tahtonut erota ainoasta tyttärestään. Ja taaskin olin syypää petokseen, ensiksikin luvatessani sellaista, mitä en aikonut pitää, ja toiseksi tekeytyessäni katolilaiseksi. Rehellisyys on paras toimintaohje ajan mittaan, herra Simple, sen saatte uskoa."

"Niin on isäni aina minulle vakuuttanut, ja olen uskonut häntä", vastasin.

"No niin, sir, häpeäkseni minun täytyy ilmaista tehneeni vielä pahempaakin, sillä sittenkun asiasta oli sovittu, kysyi pappi, olinko äskettäin tunnustanut syntini. Tiesin, mitä hän tarkoitti, ja vastasin, etten ollut. Hän viittasi minua polvistumaan, mutta kun en osannut puhua kyllin hyvin espanjankieltä sitä varten, mutisin sitä ja tätä puolittain espanjan-, puolittain englanninkielellä ja lopuksi pistin hänen käteensä neljä dollaria carita-rahaksi, almuja varten. Tunnustukseni lopussa hän oli tyytyväinen, millä mielellä hän lieneekään ollut sen alkaessa, ja antoi minulle synninpäästön, vaikka hän ei ollutkaan voinut ymmärtää, millaisia rikokseni olivat; mutta neljällä dollarilla voidaankin, herra Simple, maksaa koko joukko rikoksia siinä maassa.

– Ja nyt, sir, tulee jutun päätös. Seraphina kertoi menevänsä teatteriin joidenkuiden sukulaistensa kanssa ja tiedusti, tulisinko minä sinne; hän mainitsi fregatin kapteenin ja muiden upseerien menevän sinne ja toivoi minun lähtevän mukaansa. Nähkääs, herra Simple, vaikka Seraphinan isä oli niin köyhä, että hiiri olisi kärsinyt nälkää hänen talossaan, oli hän kuitenkin hyvää sukua, ja hänellä oli sukulaisia, jotka olivat paljoa paremmassa taloudellisessa asemassa. Hän itsekin oli don, ja hänellä oli neljätoista tai viisitoista pitkää nimeä, joita en nyt muista.

– Kieltäydyin lähtemästä hänen mukaansa, koska tiesin, ettei pursimies ohjesäännön mukaan saisi istua teatteriaitiossa, kun kapteeni ja ensimmäinen luutnantti olisivat saapuvilla. Väitin hänelle luvanneeni olla laivassa pitämässä silmällä miehistöä kapteenin ollessa maissa, siten tekeytyen, kuten te, herra Simple, käsitätte, tärkeäksi henkilöksi, minkä vuoksi lopullinen nöyryytykseni koitui sitäkin masentavammaksi.

– Hänen mentyään teatteriin minun oli hyvin paha olla; pelkäsin kapteenin tutustuvan ja ihastuvan häneen. Kävelin teatterin ulkopuolella edestakaisin, kunnes olin siinä määrin rakkauden ja mustasukkaisuuden vallassa, että päätin pistäytyä katsomon permannolla katsomassa, mitä hän puuhasi. Pian huomasin hänet aitiossa joidenkuiden muiden naisten seurassa, ja heidän luonansa olivat laivamme kapteeni ja ensimmäinen luutnantti. Kapteeni, joka puhui espanjankieltä hyvin, oli kumartunut hänen puoleensa, puhellen ja naureskellen, ja neitonen hymyili kapteenin sanoille.

– Päätin poistua heti, jotta hän ei näkisi minua ja saisi tietää minun puhuneen hänelle valhetta; mutta he näyttivät olevan niin läheisissä suhteissa, etten mustasukkaisuudessani jaksanut poistua teatterista. Vihdoin hän huomasi minut ja viittasi minulle kädellään; katsahdin häneen hyvin kiukkuisena ja lähdin teatterista, kiroillen kuin mielipuoli. Nähtävästi hän osoitti minua kapteenille ja kysyi, mikä mies minä olin; kapteeni selitti, mikä oli oikea asemani laivassa, ja puhui minusta halveksivasti. Neitonen tiedusti vielä, enkö ollut jalosukuinen; sen kuultuaan sekä kapteeni että ensimmäinen luutnantti purskahtivat nauramaan ja sanoivat, että olin tavallinen merimies, joka oli korotettu ylempään asemaan hyvän käytöksen vuoksi – en oikeastaan upseeri enkä missään nimessä herrasmies. Lyhyesti sanoen, herra Simple, minua paneteltiin; ja vaikkakin, kuten myöhemmin sain tietää, kapteeni puhui liikoja, ansaitsin sen kuitenkin.

– Päättäneenä ottaa selville kaikki jäin odottamaan ulkopuolelle oopperan loppuun saakka, jolloin näin hänen tulevan teatterista; mutta kun kapteeni ja ensimmäinen luutnantti olivat mukana hänen seurueessaan, en voinut puhutella häntä. Menin erääseen posadaan (majataloon) ja join seitsemän pulloa rosalioviiniä pysyäkseni rauhallisena. Sitten palasin laivaan, ja toinen luutnantti, joka oli päivystävänä upseerina, pani minut arestiin juopumuksesta.

– Pääsin vapaaksi vasta viikon kuluttua, ettekä osaa kuvitella kärsimyksiäni, herra Simple. Vihdoin sain luvan mennä maihin ja riensin Seraphinan isän taloon saadakseni kohtaloni ratkaistuksi. Oven avasi vanha palvelijatar, joka sätti minua varkaaksi ja läjäytti oven kiinni nenäni edessä. Poistuessani donna Seraphina tuli ikkunaan, heilutti kättänsä ylenkatseellisen näköisenä ja virkkoi:

– 'Menkää, ja Jumala olkoon kanssanne, herrasmies!'

– Palasin laivaan niin vimmoissani, että jos olisin saanut asevarastonhoitajan antamaan minulle täysinäisen panoksen, olisin ampunut kuulan kallooni. Asiaa pahensi vielä se, että koko laivan miehistö nauroi minulle, sillä kapteeni ja ensimmäinen luutnantti olivat levittäneet jutun kaikkien tietoon."

"No niin, herra Chucks", lausuin, "en voi olla säälimättä teitä, vaikka totta kyllä ansaitsitte rangaistuksen epärehellisyytenne tähden. Siihenkö asia päättyi?"

"Minun osaltani kyllä, herra Simple, mutta ei muiden osalta. Kapteeni anasti paikkani, mutta isän tietämättä. Missään nimessä heillä kummallakaan ei ollut suuresti syytä iloita vaihdoksesta."

"Miten niin, herra Chucks? Mitä tarkoitatte?"

"Niin, herra Simple, kapteeni ei tehnyt hänestä kunniallista naista, kuten minä olisin tehnyt; isä sai selville, mitä oli tekeillä, ja eräänä iltana kapteeni tuotiin laivaan saatuaan miekan ruumiinsa lävitse. Lähdimme heti Gibraltariin, ja kului kauan, ennenkuin hän toipui; ja sitten hänelle sattui toinen onnettomuus:"

"Mikä se oli?"

"No niin, hän menetti pursimiehensä, herra Simple, sillä en sietänyt sitä, että näin hänet läheisyydessäni – ja silloin hän menetti (kuten teidän täytyy tietää, ei omien kokemustenne, vaan muiden kokemusten perusteella) pursimiehen, joka tuntee tehtävänsä."

"Kaikki vakuuttavat niin, herra Chucks. Olen varma siitä, että kapteenimme ei mielellään luopuisi teistä."

"Uskon, ettei minusta ole mielellään luopunut yksikään kapteeni, jonka komennuksessa olen purjehtinut. Mutta se ei ollut hänen koko vahinkonsa, sillä seuraavan risteilynsä aikana hän menetti mastonsa, ja mastojen menetys aiheutti laivan menetyksen, minkä jälkeen hänelle ei ole toista alusta uskottu, vaan hän on ollut syrjäytettynä. Ja minun ollessani hänen muassaan hän ei purjehtiessaan menettänyt ainoatakaan merkitsevää osaa taklauksesta. Masto sellaisenaan on ihan mitätön, herra Simple – ainoastaan puukappale – mutta jos taklaus on kunnollisesti laitettu, on masto vankka kuin kallio. Kysykäähän vain herra Falconilta! Hän vakuuttaa samaa; enkä ole tuntenut ainoatakaan upseeria, joka olisi paremmin tietänyt, miten masto on tuettava."

"Oletteko senjälkeen kuullut mitään tuosta nuoresta naisesta?"

"Kyllä; noin vuoden kuluttua palasin sinne toisessa laivassa. Hänet oli teljetty luostariin ja pakotettu rupeamaan nunnaksi. Oi, herra Simple, jospa tietäisitte, kuinka rakastin sitä tyttöä! En ole koskaan senjälkeen ollut muuta kuin kohtelias ainoallekaan naiselle ja kuolen vanhanapoikana. Ette aavista, kuinka järkyttävän vaikutuksen minuun tuonnoittain teki, kun katsoin tuota taloa; olen tuskin maistanutkaan lihaa tai läskiä senjälkeen ja kuluttanut etukäteen kaksi korttelia rommia yli annokseni. Mutta, herra Simple, olen kertonut teille tämän luottavasti kahden kesken ja luotan siihen, että olette liian hienotuntoinen herrasmies hiiskuaksenne siitä muille, sillä en jaksa sietää nuorten kadettien virnistelyä."

Lupasin olla mainitsematta asiasta kenellekään ja pidin lupaukseni; mutta sellaiset seikat, jotka lukija saa tuonnempana tietää, ovat vapauttaneet minut tästä sitoumuksesta. Ei kukaan voi hänelle nyt virnistellä.

Saavuimme sijoituspaikallemme Perpignanin rannikolle, mutta niin pian kuin saimme maan näkyviimme, ajoi ankara myrsky meidät perin ärsyttävästi jälleen ulapalle. En aio lausua huomautuksia tästä myrskystä, sillä myrskyt ovat kaikki hyvin samanlaisia; mutta mainitsen sen erään minua suuresti huvittaneen keskustelun selitykseksi. Olin likellä kapteenia, kun hän lähetti noutamaan Muddlea, kirvesmiestä, joka oli ollut ylhäällä tarkastamassa keskimaston märssyraakaa, koska oli ilmoitettu sen haljenneen.

"No, herra Muddle?" äänsi kapteeni.

"Haljennut, sir, ihan varmasti; mutta luullakseni sitä käy lievittäminen."

"Saatteko sen lujitetuksi toistaiseksi, herra Muddle?" tokaisi kapteeni terävästi.

"Saamme sen lievitetyksi, sir, puolessa tunnissa."

"Toivon teidän käyttävän tavallisia sanontatapoja puhuessanne minulle, herra Muddle. Otaksuttavasti tarkoitatte lievittämisellä sitä, että saatte sen lujitetuksi. Tarkoitatteko sitä vai ettekö tarkoita?"

"Kyllä, sir, juuri sitä tarkoitan ihan varmasti. Toivottavasti ette loukkautunut, kapteeni Savage; en halunnut käyttää teille vastenmielisiä sanontatapoja."

"Hyvä, hyvä, herra Muddle", vastasi kapteeni. "Ensimmäisen kerran puhuin teille tästä asiasta; muistakaa laittaa niin, että se on viimeinen kerta."

"Ensimmäisen kerran!" huudahti kirvesmies, joka ei jaksanut unohtaa filosofiaansa. "Pyydän anteeksi, kapteeni Savage, lausuitte minulle ihan saman moitteen tällä peräkannella kaksikymmentäseitsemäntuhatta kuusisataaseitsemänkymmentäkaksi vuotta sitten, ja –"

"Jos niin tein, herra Muddle", keskeytti kapteeni perin kiukkuisesti, "niin olkaa varma siitä, että samalla käskin teidän mennä mastoon hoitamaan tehtäviänne ja lakkaamaan lörpöttämästä joutavia peräkannella. Ja vaikka, kuten sanotte, me, te ja minä, emme muista sitä, panin teidät arestiin, jollette heti totellut sitä määräystä, ja velvoitin teidät poistumaan laivasta heti sen ehdittyä satamaan. Ymmärrättekö minua, sir?"

"Luulen pikemmin, sir", vastasi kirvesmies, koskettaen nöyrästi hattuaan ja lähtien kävelemään keskimaston taklausta kohti, "ettei sellaista tapahtunut, sillä kapusin heti taklaukseen, kuten teen nytkin ja", jatkoi kirvesmies, joka oli parantumaton, kiivetessään taklaukseen, "taaskin teen kahdenkymmenenseitsemäntuhannen kuudensadanseitsemänkymmenenkahden vuoden kuluttua".

"Tuo mies kirottuine lörpötyksineen on korjaantumaton", huomautti kapteeni ensimmäiselle luutnantille. "Laivan jokainen masto menisi yli laidan, jos hän vain saisi jonkun kuuntelemaan naurettavaa teoriaansa."

"Hän ei ole huono kirvesmies, sir", virkkoi ensimmäinen luutnantti.

"Ei olekaan", myönsi kapteeni, "mutta kaikella on aikansa".

Samassa laskeutui pursimies taklauksesta.

"No, herra Chucks, mitä te arvelette raa'asta? Pitääkö meidän vaihtaa se?" tiedusti kapteeni.

"Tällä hetkellä, kapteeni Savage", vastasi pursimies, "se on mielestäni tilassa, jota sopii nimittää vaaralliseksi eikä suinkaan kestäväksi. Mutta jos vähän ponnistetaan ja käytetään neljä syltä kolmetuumaista köyttä sekä puoli tusinaa kymmenen pennyn nauloja, saattaa se minun käsittääkseni kestää, kunnes sen on aika haljeta uudelleen."

"En käsitä teitä, herra Chucks. Minusta ei raa'an ole milloinkaan aika haljeta."

"En tarkoita meidän aikaamme, sir", selitti pursimies, "vaan herra Muddlen kahtakymmentäseitsemäätuhatta kuuttasataaseitsemääkymmentäkahta vuotta, joiden –"

"Menkää heti keulaan, sir, hoitamaan tehtäviänne!" kiljaisi kapteeni peräti äkäisesti, huomauttaen sitten ensimmäiselle luutnantille: "Aliupseerit taitavat tulla hulluiksi. Kuka on koskaan kuullut pursimiehen käyttävän tuollaista kieltä – 'vaarallinen eikä suinkaan kestävä tila'? Hänen olonsa laivassa käy sellaiseksi, jollei hän välitä puuhistaan."

"Hän on hyvin omituinen henkilö, sir", sanoi ensimmäinen luutnantti, "mutta empimättä vakuutan, että hän on paras hänen majesteettinsa palveluksessa oleva pursimies".

"Sen minäkin uskon", yhtyi kapteeni, "mutta – no niin, kullakin on omat vikansa. Herra Simple, mitä te teette, sir?"

"Kuuntelin, mitä te puhuitte", vastasin, koskettaen hattuani.

"Ihailen vilpittömyyttänne, sir", lausui kapteeni, "mutta neuvon teitä luopumaan siitä tavasta. Menkää tyynenpuoliselle laidalle omiin tehtäviinne!"

Ehdittyäni laivan toiselle laidalle käännyin katsomaan taakseni ja näin sekä kapteenin että ensimmäisen luutnantin nauravan.

PETER SIMPLE MAINETÖISSÄ

ENSIMMÄINEN LUKU

Lähden sotatoimiin, haavoitun ja joudun O'Brienin kanssa vangiksi – Kova kovaa vastassa, kaksi O'Brienia vastakkain – Pääsen mukavaan majoituspaikkaan – Ensimmäinen keskusteluni Celesten kanssa.

Nyt minun pitää kertoa eräs tapaus, jolla, kuten saamme nähdä, oli suuri vaikutus myöhäisempään elämääni, vaikka olinkin silloin nuori. Kuinka vähän aavistammekaan, mitä huomispäivä saattaa tuoda tullessaan!

Olimme päässeet jälleen sijoituspaikallemme ja purjehtineet muutamia päiviä milloin ulompana, milloin lähempänä rantaa. Ollessamme eräänä aamuna päivän valjetessa noin neljän penikulman päässä Cetten kaupungista tuli suuri kuljetuslaivue näkyviin niemen takaa. Nostimme kaikki purjeet ja lähdimme ajamaan sitä takaa; laivat ankkuroivat likelle rantaa patterin suojaan, jota emme havainneet, ennenkuin se alkoi ampua meitä. Fregattiimme osui kaksi tai kolme kuulaa, sillä meri oli tyyni ja patteri oli melkein merenpinnan tasalla. Kapteeni käänsi laivamme ja suuntasi sen takaisin merelle, kunnes veneet ennätettiin hinata vesille ja laittaa ne kuntoon maihinlaskemista ja patterin ahdistamista varten. O'Brien, joka oli ensimmäisen hyökkäämään lähtevän veneen komentava upseeri, oli veneessään, ja taaskin sain häneltä luvan pujahtaa mukaan.

"Saammepa nähdä, Peter, millaisen kalan tuot laivaamme tällä kertaa", veisteli O'Brien loitottuamme fregatin kupeelta. "Tai ehkäpä kala ei päästäkään sinua ihan niin helpolla."

Veneessä olevat miehet nauroivat, ja minä vastasin, että joutuakseni vangiksi minun pitäisi haavoittua pahemmin kuin viime kerralla. Sousimme rantaan kuljetuslaivoja suojelevien tykkiveneiden ampuessa meitä, jolloin menetimme kolme miestä, ja hyökkäsimme patteriin, jonka valtasimme kohtaamatta vastarintaa, sillä ranskalainen tykkiväki juoksi pakoon meidän syöksyessämme sinne.

Kapteenin antamat ohjeet olivat hyvin jyrkät. Me emme saaneet viipyä patterissa minuuttiakaan sen valtauksen jälkeen, vaan meidän piti käydä tykkiveneiden kimppuun jätettyämme rantaan ainoastaan yhden pienen veneen ja asesepän naulaamaan umpeen tykkejä, sillä kapteeni tiesi, että pitkin rannikkoa oli sijoitettu sotaväenosastoja, jotka saattaisivat karata niskaamme ja karkoittaa meidät.

Ensimmäinen luutnantti, joka komensi veneitä, käski O'Brienin jäädä rannalle muassaan ensimmäinen vene ja veneen päällikkönä lähteä heti vesille asesepän naulattua tykit umpeen. O'Brien ja minä jäimme asesepän luokse patteriin, kun taas veneen miehistö komennettiin veneelle pitämään sitä vesillä valmiina loittonemaan rannasta ensimmäisen varoitusmerkin jälkeen.

Olimme naulanneet umpeen kaikki tykit paitsi yhtä, kun ihan äkkiä meitä kohti ammuttiin musketeista yhteislaukaus, joka surmasi asesepän ja haavoitti minua jalkaan polven yläpuolelle. Kaaduin pitkäkseni O'Brienin lähelle, joka huudahti:

"Tulimmainen! Ranskalaiset ovat kimpussamme, ja yksi tykki vielä naulaamatta."

Hän kumartui, väänsi vasaran irti asesepän kädestä, sieppasi repusta naulan ja oli muutamissa silmänräpäyksissä naulannut tykin umpeen. Samassa kuulin lähestyvien ranskalaisten sotilaiden askelten töminää, O'Brien viskasi vasaran kädestään, nosti minut syliinsä ja huusi:

"Nyt lähdetään, Peter poikaseni."

Sitten hän riensi venettä kohti niin nopeasti kuin pääsi. Mutta se oli liian myöhäistä. Hän ei ollut ennättänyt puolitiehen veneelle, ennenkuin hänen kaulukseensa tarttui kaksi ranskalaista sotilasta, jotka raahasivat hänet takaisin patteriin. Sitten ranskalaiset joukot etenivät rannalle ja alkoivat ampua vireästi. Meidän veneemme pääsi pakoon ja liittyi muihin veneisiin, jotka olivat vallanneet tykkiveneet ja kuljetuslaivat kohdattuaan vain vähän vastustusta.

Isojen veneittemme keulaan oli sijoitettu kansitykkejä, ja pian ne vastasivat tuleen kuulilla ja kartesseilla, pakottaen ranskalaiset perääntymään patteriin, jonka suojaan he jäivät, ampuen meikäläisiä, kunnes useimmat alukset oli viety rannasta. Ne alukset, joita meikäläiset eivät saaneet miehitetyiksi, he polttivat.

Tällä välin O'Brien, joka kantoi minua selässään, oli viety patteriin. Heti sinne jouduttuaan hän kuitenkin laski minut hellävaroen maahan ja virkkoi:

"Peter poikaseni, niin kauan kuin olit minun huostassani, olisin ollut valmis kantamaan sinua vaivoista ja vastuksista huolimatta; mutta kun nyt olet näiden ranskalaisvintiöiden huostassa, niin kantakoot he sinua! Joka miehelle oma myttynsä, Peter; se on rehellistä peliä. Jos he siis pitävät sinua kuljettamisen arvoisena, niin kantakootkin sinua."

"Entä jolleivät he halua, O'Brien? Jätätkö minut tänne?"

"Jätänkö sinut, Peter! En, jos vain mahdan sille mitään, poikaseni. Mutta eivät he sinua jätä, älä pelkää! Heillä on niin niukalti vankeja, että he eivät jättäisi ottamatta mukaansa edes kapteenin apinaakaan, jos se joutuisi vangiksi."

Heti kun veneemme olivat ehtineet pois muskettien ulottuvilta, tarkasti ranskalaisen sotaväen komentava upseeri patterin tykkejä toivoen voivansa ampua veneitä niillä ja oli pahasti harmistunut huomattuaan ne kaikki naulatuiksi umpeen.

"Hän saa luultavasti tähyillä tarkemmin kuin harakka löytääkseen avoimen sankkireiän", virkkoi O'Brien silmäillessään upseeria.

Ja tässä yhteydessä minun tulee huomauttaa O'Brienin osoittaneen suurta mielenmalttia naulatessaan umpeen viimeisen tykin. Jos ranskalaiset näet olisivat voineet yhdelläkään tykillä ampua vallattuja aluksia hinaavia veneitämme, olisivat he varmastikin tehneet paljon vahinkoa, ja me olisimme menettäneet paljon miehiä. Mutta naulatessaan tykin ja koettaessaan pelastaa minut hän itse uhrautui ja joutui vangiksi.

Sotilaiden tauottua ampumasta komentava upseeri tuli O'Brienin luokse, silmäili häntä ja kysyi:

"Upseeriko?"

O'Brien nyökkäsi. Sitten ranskalainen osoitti minua.

"Upseeriko?"

O'Brien nyökkäsi taaskin, jolloin ranskalaiset sotilaat purskahtivat nauramaan, koska, kuten O'Brien minulle sittemmin kertoi, olin heidän mielestään enfant, mikä merkitsee lasta.

Olin hyvin kankea ja heikko enkä kyennyt kävelemään. Sotilaita komentava upseeri jätti patteriin sotilasosaston ja valmistautui palaamaan Cetteen, josta he olivat tulleet. O'Brien käveli, ja kuusi ranskalaista sotilasta kantoi minua kolmella musketilla – mikä ei ole kovin miellyttävä kuljetustapa muutenkaan, mutta nyt minusta, kun olin sellaisessa tilassa, oli erittäin tuskallinen. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että ranskalaiset olivat perin ystävällisiä minulle ja panivat päällysvaipan tai jonkin vaatteen haavoittuneen jalkani alle, sillä minua vaivasivat ankarat tuskat, ja pyörryin useita kertoja.

Vihdoin minulle tuotiin vettä juotavaksi. Oi, kuinka suloista se olikaan! Ollessani senjälkeen seurassa, jossa hyvistä ruuista ja juomista pitävät ihmiset ovat maiskutelleet huuliaan ryyppiessään claret-viiniä, olen usein ajatellut, että jos he joutuisivat olemaan haavoitettuina ja saisivat maistaa kupista vettä, he silloin tietäisivät, miltä tuntuisi, kun juoma maistuisi ihanalta.

Noin puolentoista tunnin kuluttua, joka aika tuntui minusta ainakin viideltä päivältä, saavuimme Cetten kaupunkiin, ja minut majoitettiin sotilaita komentaneen upseerin taloon. Hän oli usein katsahtanut minuun, kun minua kannettiin sinne patterilta, ja säälitellyt: "Pauvre enfant!"

Minut pantiin vuoteeseen, jossa taaskin pyörryin. Tultuani jälleen tajuihini huomasin, että lääkäri oli sitonut jalkani, ja että minut oli riisuttu. O'Brien seisoi vierelläni, ja luulen hänen itkeneen, sillä hän oli arvellut minun kuolleen. Kun katsoin hänen kasvoihinsa, sanoi hän:

"Peter, sinä veitikka, kuinka ilkeästi minua säikäytitkään! Paha minut periköön, jos enää ikinäni otan toista nuorukaista hoiviini! Mitä varten tekeydyit kuolleeksi?"

"Nyt voin paremmin, O'Brien", vastasin. "Kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa olenkaan sinulle! Sinä jouduit itse vangiksi koettaessasi pelastaa minua."

"Jouduin vangiksi täyttäessäni velvollisuuttani tavalla tai toisella. Jollei se aseseppä-hupakko olisi puristanut vasaraansa niin tiukasti kuoltuaan, jolloin siitä ei ollut hänelle mitään hyötyä, olisin varmasti selvinnyt pinteestä ja niin sinäkin. Mutta eihän tämä mitään ole, Peter. Mikäli käsitän, on elämä sellaista, että ihminen joutuu pinteisiin ja pääsee niistä pois. Jumalan avulla on edellinen meille onnistunut, ja Jumalan avulla onnistuu meille toinenkin. Ole siis rohkea, ystäväiseni, ja tule terveeksi, sillä vaikka mies saattaa päästä karkuun juoksemalla kahdella jalalla, en ole koskaan kuullut ainoankaan pojan karanneen ranskalaisesta vankilasta hyppimällä yhdellä jalalla."

Puristin O'Brienin ojennettua kättä ja katsahdin ympärilleni; vuoteen toisella laidalla seisoi lääkäri ja toisella sotilasjoukkoa komentanut upseeri. Vuoteen pääpuolessa oli pieni, noin kaksitoistavuotias tyttö, jonka pitelemästä kupista oli jotakin kaadettu kurkkuuni. Katsoin häneen, ja hänen hyvin kauniilla kasvoillaan oli niin syvän säälin ilme, että hän näytti minusta enkeliltä; siksi käännyin sinne päin mahdollisimman paljon voidakseni katsella yksinomaan häntä. Hän ojensi minulle kuppia, josta en olisi suostunut maistamaan keneltäkään muulta, ja join hiukan. Sitten astui huoneeseen vielä yksi henkilö, ja nyt sukeutui ranskankielinen keskustelu.

"Mitähän he aikovat meille tehdä?" virkoin O'Brienille.

"Hiljaa! Hillitse kieltäsi!" varoitti hän; ja sitten hän kumartui puoleeni ja supatti. "Ymmärrän kaikki, mitä he puhuvat. Etkö muista, että kerroin oppineeni ranskankieltä Etelä-Amerikassa, sittenkun minut oli surmattu ja haudattu hiekkaan?"

Keskusteltuaan vielä vähän aikaa upseeri ja muut poistuivat, jättäen huoneeseen ainoastaan O'Brienin ja pikku tytön.

"On saapunut sanoma kuvernööriltä", ilmoitti O'Brien heti heidän mentyään. "Hän haluaa, että vangit lähetettäisiin linnoituksen vankilaan tutkittaviksi. Mutta upseeri väittää (ja hän on todellinen herrasmies, mikäli minä osaan arvostella), että sinä olet pelkkä lapsi ja lisäksi pahasti haavoittunut, joten olisi häpeä, jollei sinun sallittaisi kuolla rauhassa. Niinpä otaksuttavasti eroan sinusta varsin pian."

"Toivottavasti ei niin käy, O'Brien", vastasin. "Jos sinä lähdet vankilaan, lähden minä myöskin, sillä en tahdo erota sinusta, parhaasta ystävästäni, jäädäkseni ventovieraiden pariin. En olisi puolittainkaan yhtä onnellinen, vaikka oloni saattaisi olla mukavampi nykyisessä olinpaikassani."

"Poikaseni, olen hyvilläni nähdessäni sydämesi olevan oikealla paikallaan, kuten olen aina arvellutkin sen olevan, muutoin en olisikaan ottanut sinua suojelukseeni. Menemme yhdessä vankilaan, kelpo poika, ja minä kalastelen ristikoiden ääressä pussilla ja pitkällä nuoralla – vain virkistyksekseni – ja kerään hieman rahaa ostaakseni sinulle kaikenlaista hyvää; ja terveeksi tultuasi kalastelet itse; ehkä sinulla on parempi onni, kuten oli kaimallasi, apostoli Pietarilla, joka oli kalastaja ennen sinun aikaasi.

– Vankikopissa on kaksi kertaa niin paljon tilaa kuin kadettien kojussa, poikaseni; ja vankilan pihalle, jossa vankien sallitaan kävellä, mahtuisi toistakymmentä peräkantta, eikä sinne mennessään tarvitse kunnioituksesta koskettaa hattuaan. Kun mies on ollut ahdettuna sotalaivaan, jossa kadetit ovat sullottuina kuin silakat tynnyrissä, tuntee hän olonsa suorastaan vapaaksi vankilassa, Peter.

– Mutta kuitenkin kaikitenkin arvelen, ettei meidän ehkä vielä tarvitse erota, sillä kuulin upseerin (joka nähtävästi on todellinen herrasmies ja ansaitsisi olla syntynyt irlantilaiseksi) sanovan toiselle pyytävänsä kuvernööriltä lupaa, että saisin jäädä kunniasanaani vastaan tänne sinun luoksesi siihen saakka, kunnes paranet."

Pieni tyttö ojensi minulle mehua, jota join hiukan, ja sitten tunsin taaskin olevani hyvin heikko. Laskin pääni pielukselle ja O'Brienin lakattua puhumasta vaivuin pian virkistävään uneen. Tunnin kuluttua heräsin siihen, että upseeri palasi huoneeseen lääkärin seuraamana. Upseeri puhutteli ranskankielellä O'Brieniä, joka ravisti päätänsä kuten aikaisemminkin. "Minkätähden et vastaa, O'Brien", kysyin, "koska kerran ymmärrät hänen puhettaan?"

"Peter, muista, etten osaa sanaakaan heidän mongerrustaan! Silloin saan tietää, mitä he puhuvat meidän kuultemme, eivätkä he varo puheitaan olettaessaan, etten ymmärrä heitä."

"Mutta onko se rehellistä, O'Brien?"

"Onko se rehellistä, sitäkö tarkoitat? Jos minulla olisi viiden punnan seteli taskussani enkä haluaisi näyttää sitä jokaiselle kohtaamalleni miekkoselle, niin olisiko se epärehellistä?"

"Varmasti se ei olisi."

"Entä eikö se olisi oikeutettua?"

"No niin", myönsin, "jos niin haluat, en tietysti hiisku mitään. Mutta minä luultavasti ilmaisisin sen heille, etenkin kun he ovat niin ystävällisiä meitä kohtaan."

Tämän keskustelun aikana upseeri silloin tällöin lausui jotakin lääkärille, samalla silmäillen meitä, kuten minusta tuntui, hyvin tiukasti. Sitten tuli huoneeseen kaksi muuta henkilöä, joista toinen puhutteli O'Brieniä perin kehnolla englanninkielellä, ilmoittaen olevansa tulkki ja pyytävänsä häntä vastaamaan muutamiin kysymyksiin, minkä jälkeen hän tiedusti laivamme nimeä, sen tykkien lukumäärää, kuinka kauan olimme risteilleet, ja Englannin laivaston suuruutta ynnä useita muita sellaisia asioita. Kaikki nämä kysymykset esitti ranskaksi hänen seurassaan saapunut henkilö, ja vastaukset tulkittiin ranskaksi ja merkittiin kirjaan. Joihinkuihin kysymyksiin O'Brien vastasi totuudenmukaisesti, toisista asioista hän oli olevinaan tietämätön, ja joissakuissa vastauksissaan hän väitti sellaista, mikä ei ollut totta. Mutta siitä en häntä moittinut, koska hänen velvollisuutensa oli olla antamatta tietoja vihollisille. Vihdoin kysyttiin minun nimeäni ja arvoani, jotka O'Brien ilmoitti. Olinko aatelia?

"Kyllä", vastasi O'Brien.

"Älä sano niin, O'Brien!" keskeytin.

"Peter, sinä et tätä käsitä; olethan loordin pojanpoika."

"Tiedän sen, mutta sittenkään en itse ole aatelinen, vaikka polveudunkin hänestä. Älä siis väitä sellaista!"

"Pötyä, Peter! Olen sen sanonut enkä tahdo sitä peruuttaa. Muista sitäpaitsi, että kysyjä on ranskalainen, ja Ranskassa sinua pidettäisiin aatelisena. Missään tapauksessa ei siitä voi olla vahinkoa."

"Olen liian sairas puhuakseni, O'Brien, mutta toivoisin, ettet olisi sanonut niin."

Sitten tiedustettiin O'Brienin nimeä, jonka hän mainitsi, hänen arvoaan laivassa ja myöskin sitä, oliko hän aatelinen.

"Olen O'Brien", vastasi hän, "ja mitähän kirjain O nimeni edessä merkitsisi, jollen olisi aatelismies? Teidän, herra tulkki, sopii kuitenkin lisätä, että olemme luopuneet arvonimestämme, koska se ei ole mukava."

Ranskalainen upseeri purskahti äänekkäästi nauramaan, mikä ällistytti meitä kovasti. Tulkin kävi hyvin vaikeaksi selittää, mitä O'Brien oli sanonut; mutta myöhemmin O'Brien kertoi minulle, että vastauksen kohdalle oli merkitty sana epäselvä.

Huoneesta poistuivat kaikki muut paitsi upseeria, joka hämmästykseksemme sitten puhutteli meitä hyvällä englanninkielellä:

"Hyvät herrat, olen saanut kuvernööriltä luvan, että saatte jäädä talooni siihen asti, kunnes herra Simple on toipunut. Herra O'Brien, minun pitää välttämättä saada teiltä kunniasananne sen takeeksi, ettette yritä karata. Suostutteko antamaan sen?"

O'Brien oli pahasti hölmistynyt. "Tulimmainen!" huudahti hän. "Puhutte siis englanninkieltä, eversti. Ette menetellyt oikein hienosti, kun ette ilmaissut sitä, koska olemme keskenämme puhelleet pikku salaisuuksistamme."

"Varmastikaan, herra O'Brien, se ei ollut sen välttämättömämpää", vastasi upseeri hymyillen, "kuin teidän olisi ollut ilmaista minulle ymmärtävänne ranskaa".

"Voi, vietävä!" harmitteli O'Brien. "Kuinka kauniisti jouduinkaan omaan satimeeni! Olette varmaankin irlantilainen."

"Olen irlantilaista sukua", myönsi upseeri, "ja nimeni on O'Brien samoin kuin teidänkin. Minut on kasvatettu tässä maassa, kun minun ei ole sallittu palvella omaa isänmaatani, ja olen säilyttänyt esi-isieni uskonnon. Nyt minua sopii pitää ranskalaisena, sillä minulla ei ole alkuperäisestä isänmaastani jäljellä mitään paitsi kieltä, jonka äitini opetti minulle, ja lämmintä tunnetta englantilaisia kohtaan, missä tahansa heitä kohtaankin. Mutta asiaan, herra O'Brien, suostutteko antamaan kunniasananne?"

"Irlantilaisen sanan ja käden kaupanpäällisiksi", lupasi O'Brien, pudistaen everstin kättä. "Ja nyt olette enemmän kuin kaksin kerroin varma minusta, sillä en ikinä lähde ja jätä pikku Peteriä tänne; ja siihen taas, että kantaisin häntä selässäni, olen jo kyllästynyt."

"Se riittää", vakuutti eversti. "Herra O'Brien, teen olonne niin mukavaksi kuin voin; ja milloin väsytte hoitamaan ystäväänne, tulee pieni tyttäreni paikallenne. Saatte nähdä, että hän on ystävällinen pikku hoitajatar, herra Simple."

En jaksanut pidättää kyyneliäni, kun eversti oli niin hyväntahtoinen. Hän pudisti kättäni, sanoi O'Brienille, että päivällinen oli pöydässä, kutsui tytärtään, samaa pikku tyttöä, joka oli aikaisemminkin minua hoitanut, ja käski hänen jäädä huoneeseen.

"Celeste", lausui hän, "sinä osaat vähän englantia, ihan kylliksi saadaksesi selvän siitä, mitä potilas tarvitsee. Käy noutamassa työsi kuluttaaksesi sillä aikaasi hänen nukkuessaan!"

Celeste poistui, palasi tuoden muassaan koruompelunsa ja istuutui vuoteen pääpuoleen. Senjälkeen eversti ja O'Brien lähtivät huoneesta. Celeste alkoi ommella, ja kun hänen silmänsä olivat suunnatut työhön, saatoin katsella häntä hänen huomaamattaan. Kuten jo mainitsin, hän oli hyvin kaunis pikku tyttö; hänen hiuksensa olivat vaalean ruskeat, silmät hyvin suuret ja kulmakarvat kuin harpilla piirretyt; myöskin hänen nenänsä ja suunsa olivat oikein sievät; mutta vielä enemmän kuin hänen piirteistään kuvastui hänen kasvonilmeistään kauneutta, kainoutta, suloutta ja älykkyyttä. Kun hän hymyili, kuten melkein aina puhuessaan, muistuttivat hänen hampaansa kahta riviä pieniä helmiä.

En ollut katsellut häntä kauan, ennenkuin hän siirsi katseensa työstä ja huomattuaan minun silmäilevän häntä virkkoi:

"Haluatte – jotakin – juotavaa – puhun hyvin vähän englanninkieltä."

"En mitään, kiitoksia", vastasin. "Haluan vain nukkua."

"Sitten – sulkekaa – silmänne", kehoitti hän hymyillen, meni ikkunan luokse ja veti alas verhot saadakseen huoneen hämäräksi.

Mutta en saanut unta; äskeisten tapahtumien muisto – olin muutamissa tunneissa haavoittunut ja joutunut vangiksi – se ajatus, että isäni ja äitini olisivat perin levottomia minun tähteni, se todennäköinen tapaus, että heti parannuttuani joutuisin vankilaan ja koppiin, vilahtelivat peräkkäin mieleeni ja yhdessä haavastani johtuvan ruumiillisen kivun kanssa estivät minua saamasta lepoa.

Pikku tyttö nosti useita kertoja verhot pois ikkunan edestä nähdäkseen, nukuinko vai tarvitsinko jotakin, ja vetäytyi sitten jälleen yhtä hiljaa syrjään. Illalla kävi lääkäri taaskin luonani; hän tunnusteli sydämeni sykintää, määräsi kylmiä kääreitä jalalleni, joka oli turvonnut aika lailla ja alkoi olla kovin kipeä, ja vakuutti eversti O'Brienille, että vaikka minussa olikin varsin korkea kuume, voin kuitenkin niin hyvin kuin niissä oloissa sopi toivoa.

Mutta en tahdo kuvailla ankaria kärsimyksiäni kahden viikon aikana, jonka jälkeen kuula otettiin pois haavasta, enkä sitäkään, kuinka huolellisesti O'Brien, eversti ja pikku Celeste hoivailivat minua kivun ja tuskan tuottaman kiukkuisen ärtyisyyteni aikana. Olen kiitollinen heille, mutta erikoisesti Celestelle, joka harvoin poistui luotani kauemmaksi kuin puoleksi tunniksi ja minun vähitellen toipuessani koetti huvittaa minua niin paljon kuin taisi.

TOINEN LUKU

Muutamme perin epämiellyttävään majapaikkaan – Samanlaiset linnut eivät aina keräänny yhteen – O'Brien suomii kutterin kadettia ja mieltyy ranskalaiseen teräkseen – Läpikotaisin tympeätä hommaa – Marssi sisämaahan.

Tultuani kyllin terveeksi seurustellakseni pienen hoitajattareni kanssa muuttuivat suhteemme hyvin läheisiksi, kuten sopi odottaa. Tärkeimpänä puuhanamme oli ranskan- ja englanninkielen opettaminen toisillemme. Hänellä oli minuun verrattuna se etu, että hän osasi englanninkieltä, ennenkuin tutustuimme toisiimme, ja että hänen käsityskykynsä oli vikkelämpi, ja senvuoksi hän alkoi varsin pian puhua englantia sujuvasti, paljoa aikaisemmin kuin minä pystyin sommittelemaan lyhyttä lausetta ranskankielellä. Koska se kuitenkin oli pääasiallinen tehtävämme, ja molemmat innokkaasti halusimme puhella keskenämme, opin kieltä aika nopeasti.

Viiden viikon kuluttua sain nousta vuoteesta ja sitten nilkutin sinne tänne huoneessa; ja ennen toisen kuukauden loppua olin täysin toipunut. Eversti ei kuitenkaan tahtonut ilmoittaa kuvernöörille minun parantuneen; lepäsin päivällä sohvalla, mutta hämärissä hiivin ulos kävelemään Celesten seurassa. En ole milloinkaan ollut niin onnellinen kuin viimeisten kahden viikon aikana; ainoa varjopuoli oli se ajatus, että minun pitäisi pian lähteä vankilaan.

Olin rauhallisempi isäni ja äitini puolesta, koska O'Brien oli kirjoittanut heille, vakuuttaen minun voivan hyvin; ja muutamia päiviä vangiksijoutumisemme jälkeen fregattimme oli saapunut satamaan ja lähettänyt veneen valkoisen lipun suojassa tiedustamaan, olimmeko kaatuneet vai joutuneet vangiksi; samalla kapteeni Savage lähetti maihin kaikki vaatteemme ynnä kaksisataa dollaria käytettäväksemme. Tiesin, että jos O'Brienin kirje ei joutuisikaan vanhempieni käsiin, he saisivat kapteeni Savagelta kuulla minun voivan hyvin. Mutta se ajatus, että minun pitäisi erota Celestestä, jota kohtaan tunsin niin syvää kiitollisuutta ja kiintymystä, oli kovin tuskallinen; ja kun siitä puhuin, itki Celeste-parka niin haikeasti, etten minäkään jaksanut olla itkemättä, vaikka suutelinkin pois hänen kyyneleensä.

Kahdentoista viikon kuluttua lääkäri ei enää voinut olla lähettämättä selostustaan, ja saimme määräyksen olla kahden päivän kuluttua valmiit lähtemään Touloniin, jossa meidän piti liittyä toiseen vankijoukkueeseen mennäksemme sen mukana sisämaahan. Minun täytyy harpata jäähyväistemme ylitse, jotka, kuten lukija osannee kuvitella, olivat kovin tuskalliset. Lupasin kirjoittaa Celestelle, ja hän lupasi vastata kirjeisiini, jos se olisi sallittua. Pudistimme eversti O'Brienin kättä, kiitimme häntä hänen osoittamastaan ystävällisyydestä, ja hänen syväksi mielipahakseen meidät otti haltuunsa kaksi ovella odottavaa ranskalaista kyrassieeria. Koska mieluummin taaskin lupasimme kunniasanallamme, ettemme karkaisi matkalla Touloniin, eivät sotilaat pitäneet meitä lainkaan tarkoin silmällä. Lähdimme liikkeelle ratsain, O'Brien ja minä edellä ranskalaisten kyrassieerien seuratessa jäljessä.

Ratsastimme ravia tai käymäjalkaa pitkin maantietä varsin mukavasti. Sää oli ihastuttava; olimme mainiolla tuulella ja melkein unohdimme olevamme vankeja. Kyrassieerit seurasivat meitä noin kahdenkymmenen askelen päässä, puhellen keskenään, ja O'Brien huomautti, että ranskalainen kuvernööri oli ollut hämmästyttävän kohtelias varatessaan meille kaksi niin komealiveristä palvelijaa. Toisen päivän iltana saavuimme Touloniin, ja heti portin sisälle ehdittyämme meidät luovutettiin erään upseerin huostaan, jonka kasvot olivat hyvin synkät ja joka puheltuaan vähän aikaa kyrassieerien kanssa ilmoitti meille, ettei kunniasanaamme enää hyväksyttäisi, ja luovutti meidät korpraalin vahdittaviksi, käskien hänen viedä meidät asevaraston läheisyydessä sijaitsevaan vankilaan. Lahjoitimme kummallekin kyrassieerille neljä dollaria heidän kohteliaisuutensa palkkioksi, ja sitten meidät kiidätettiin vankeuspaikkaamme. Huomautin O'Brienille pelkääväni, että meidän nyt täytyisi sanoa jäähyväiset kaikenlaiselle hauskuudelle.

"Olet oikeassa, Peter", myönsi hän. "Mutta on eräs toivo-niminen jalokivi, jonka joku löysi arkkunsa pohjalta, kun se oli ihan tyhjä, niinpä ei meidänkään sovi päästää sitä näkyvistämme, vaan koettaa karata niin pian kuin voimme. Mutta kuta vähemmän siitä puhelemme, sitä parempi."

Muutamissa minuuteissa saavuimme määräpaikkaamme; ovi avattiin, meidät ja myttymme (sillä olimme valinneet mukaamme matkalle ainoastaan muutamia esineitä everstin luvattua lähettää muut tavaramme meille heti, kun ilmoittaisimme hänelle, mihin vankilaan meidät määrättäisiin) sysättiin karkeasti sisälle; ja kun ovi sulkeutui jälkeen, ja raskaat salvat työnnettiin paikoilleen, tunsin hiipivien vilunväreiden puistattavan koko ruumistani.

Niin pian kuin kykenimme näkemään – sillä vaikka vankila ei ollutkaan kovin pimeä, emme kuitenkaan huikaisevan kirkkaasta, päivänpaisteisesta ulko-ilmasta tultuamme aluksi erottaneet mitään – huomasimme joutuneemme noin kolmenkymmenen englantilaisen merimiehen seuraan. Useimmat heistä istuivat lattialla tai laatikoilla tai kääröillä, jossa oli heidän vaatteensa, ja puhelivat keskenään tahi pelasivat korttia tai tammea. Tulomme näytti herättävän vain vähän huomiota; vilkaistuaan meihin tyydyttääkseen uteliaisuuttaan he antautuivat jälleen puuhiinsa.

Olen usein ajatellut, millainen itsekkyyden tunne näytti vallanneen heidät kaikki. Sillä hetkellä tyrmistyin, koska olin odottanut välitöntä myötätuntoa ja säälittelyä; mutta myöhemmin en enää kummastellut. Monet näistä mies-poloisista olivat olleet vankeudessa kuukausimääriä, ja lyhytkin vankeusaika tekee ihmisen välinpitämättömäksi muiden onnettomuuksia kohtaan, kuten silloin huomasin heidän olevan. Katsahtipa muuan kortinpelaaja meidän astuessamme sisälle meihin ja huudahti:

"Hei vain, pojat! Kuta enemmän, sitä hauskempi."

Tuntui siltä kuin hän olisi tosiaankin ollut mielissään, että oli muita yhtä kovaosaisia kuin hänkin. Seisottuamme ja silmäiltyämme miesryhmiä kymmenisen minuuttia O'Brien virkkoi:

"Meidän sopii varsin hyvin sijoittua ankkuriin; ilkeä pohja on parempi kuin pohjattomuus."

Niinpä istuuduimme nurkkaan kääröillemme ja olimme siellä toista tuntia, tarkastellen ympäristöämme hiiskumatta mitään. En saanut sanaakaan suustani – oloni tuntui niin kovin surkealta. Ajattelin Englannissa olevaa isääni ja äitiäni, kapteeniani ja ruokakumppaneitani, jotka purjehtivat niin iloisina fregatissa, ystävällistä eversti O'Brieniä ja herttaista pikku Celesteä. Kyyneliä kieri poskilleni näiden aikaisemman onnen näkyjen väikkyessä nopeasti peräkkäin mielessäni. O'Brien puhui ainoastaan kerran, ja silloin hän sanoi:

"Tämä on tympäisevää hommaa, Peter."

Oltuamme vankilassa noin kaksi tuntia tuli luoksemme nuorukainen, jolla oli likainen, repaleinen nuttu ja kalpeat, laihtuneet kasvot, ja virkkoi:

"Asustanne huomaan, että te molemmat olette upseereja, kuten minäkin olen."

O'Brien tuijotti häneen vähän aikaa ja vastasi sitten:

"Kautta sieluni ja kunniani, te olette siis voitolla meihin verrattuna, sillä sitä en minä olisi mitenkään kyennyt teistä huomaamaan; mutta uskon sanaanne. Suvaitkaa minun tiedustaa, mikä laiva onnettomuudekseen on menettänyt noin arvokkaan jäsenen miehistöstään?"

"Minä palvelin Snapper-nimisessä kutterissa", vastasi nuorukainen. "Jouduin vangiksi kaapatussa aluksessa, jonka komentava upseeri oli uskonut huostaani Gibraltariin vietäväksi. Mutta ranskalaiset eivät usko, että olen upseeri. Olen pyytänyt upseereille tulevaa päivärahaa ja muona-annoksia, mutta minulle ei mitään myönnetä."

"Vai niin, mutta ranskalaiset tietävät, että me olemme upseereja", huomautti O'Brien.

"Minkätähden he ovat työntäneet meidät tänne, tavallisten merimiesten pariin?"

"Otaksuttavasti teidät on sijoitettu tänne vain toistaiseksi", vastasi kutterin kadetti, "mutta syytä en arvaa".

Emmekä mekään sitä aavistaneet ennenkuin myöhemmin, saatuamme tietää sen upseerin, jolle kyrassieerit meidät luovuttivat, kerran riitaantuneen eversti O'Brienin kanssa, joka ensin oli näpäyttänyt häntä nenälle ja sitten lävistänyt miekallaan hänen ruumiinsa. Kun kyrassieerit olivat kertoneet hänelle eversti O'Brienin pitävän meitä suuressa arvossa, oli hän päättänyt kiusata meitä niin paljon kuin voisi; ja lähettäessään vankilaan ilmoituksen saapumisestamme hän jätti asiakirjasta pois "Upseereja"-sanan ja pani meidät sellaiseen vankihuoneeseen, jossa oli tavallisia merimiehiä.

"Kamalan kovaa on, etten saa minulle tulevaa upseerinannosta", valitti kadetti. "Minulle annetaan ainoastaan musta leivänkyrsä ja kolme souta päivässä. Jos ylläni olisi ollut paras virka-asuni, ei olisi epäilty sitä, että olen upseeri. Mutta ne lurjukset, jotka valtasivat kaapatun aluksen takaisin, varastivat kaikki tavarani, eikä minulla ole mitään muuta kuin tämä vanha nuttu."

"No sittenhän", tokaisi O'Brien, "tunnette puvun arvon vastaisuudessa. Te kutterien ja tykkiveneiden kadetit liikutte niin likaisina, että me, fregateissa palvelevat, tuskin tunnustamme teitä upseereiksi, saatikka herrasmiehiksi. Olette niin siivottoman ja hompsumaisen näköisiä, että sivuuttaessamme teidät satamassa teemme laajan kaarroksen. Miten siis voitte otaksua muukalaisten uskovan teitä upseereiksi tai herrasmiehiksi? Omatuntoni ei syytä ranskalaisia ennakkoluuloista, sillä siitä, että olette upseeri, ei meillä, englantilaisilla, ole muuta taetta kuin teidän sananne."

"Niinpä niin, kovalta tuntuu", pahoitteli nuorukainen, "että upseerikumppani ahdistaa tällä tavalla. Teidän takkinne on yhtä kulunut kuin minunkin, ennenkuin olette ollut täällä kovinkaan kauan."

"Se on ihan totta, ystäväiseni", myönsi O'Brien. "Mutta minulla on sitten ainakin se miellyttävä ajatus, että tulin tänne herrasmiehenä, vaikka en ehkä poistukaan täältä ihan saman näköisenä. Hyvää yötä, ja nähkää hauskoja unia!"

Minusta O'Brien oli kovin töykeä puhuessaan sillä lailla, mutta hän itse oli aina yhtä huomattavan sirosti ja hyvin puettu kuin hän oli komea ja kaunisrakenteinen.

Onneksi ei meidän tarvinnut olla kauan tässä inhoittavassa onkalossa. Vietettyämme kurjan yön, jonka aikana istuimme kääröillämme ja nukuimme, miten saatoimme, nojaten selkäämme kosteaan seinään, meidät herätti päivän koittaessa se, että vankilan ovet avattiin, minkä jälkeen meidät komennettiin pihalle. Jono sotilaita, joilla oli panostetut musketit käsissä, ajoivat meidät ulos kuin lammaslauman, ja pihalle ehdittyämme meidät järjestettiin kaksimiehiseen riviin. Meitä vahtivaa sotilasosastoa komensi sama upseeri, joka oli lähettänyt meidät vankilaan.

O'Brien astui esille rivistä ja puhui ranskalaiselle, lausuen, että me olimme upseereja ja ettei heillä ollut oikeutta kohdella meitä kuin tavallisia merimiehiä. Ranskalainen upseeri väitti, että hänellä oli paremmat tiedot, ja että meidän takkimme eivät olleet omamme, minkä kuultuaan O'Brien vimmastui silmittömäksi, nimitti upseeria valehtelijaksi ja vaati hyvitystä loukkauksesta, vedoten ranskalaisiin sotamiehiin ja todeten, että Cettessä asuva eversti O'Brien, hänen maanmiehensä, oli säilyttänyt häntä kaksi kuukautta talossaan, luottaen hänen kunniasanaansa, mikä riitti täydellisesti todistamaan, että hän oli upseeri.

Ranskalaiset sotilaat näyttivät asettuvan O'Brienin puolelle kuultuaan tämän selityksen ja huomauttivat, ettei yksikään tavallinen englantilainen merimies osannut puhua niin hyvää ranskankieltä, ja että he olivat saapuvilla O'Brienin tullessa vankilaan kunniasanansa varassa, ja kysyivät upseeriltaan, aikoiko hän antaa hyvitystä. Upseeri vimmastui, vetäisi miekkansa tupesta ja löi O'Brieniä sen lappeella, silmäillen häntä halveksivasti ja komentaen hänet takaisin riviin.

En voinut olla panematta merkille, että vankien joukossa olevat sotalaivojen merimiehet olivat tämän kohtauksen aikana hyvin harmistuneita, kun taas kauppalaivoista vangiksi joutuneet miehet näyttivät päinvastoin olevan mielissään O'Brieniä kohdanneesta herjauksesta.

Sitten muuan ranskalainen sotilas lausui sen purevan huomautuksen, ettei ranskalainen upseeri oikein pitänyt O'Brienin nimestä. Tämä raivostutti upseeria niin, että hän karkasi O'Brienin kimppuun, sysäsi hänet takaisin riviin, otti esille pistoolin ja uhkasi ampua kuulan hänen kalloonsa.

Ollakseni oikeudenmukainen ranskalaisia sotilaita kohtaan minun täytyy mainita, että he kaikki huusivat:

"Häpeä!"

Heidän keskuudessaan ei nähtävästi vallinnut samanlainen kuri eikä samanlainen kunnioitus upseereja kohtaan kuin meidän sotilaittemme kesken on tapana; muutoin heidän kielenkäyttönsä ei olisi ollut niin vapaata. Mutta samalla he kuitenkin "tottelivat upseerin kaikkia sotilaskomennuksia ihan ehdottomasti.

Palattuaan riviin O'Brien katsoi upseeriin uhmaavasti ja sanoi panevansa loukkauksen tarkoin muistiinsa, sillä hän aikoi kaivaa sen jälleen esille sopivammassa tilaisuudessa.

Sitten meitä lähdettiin marsittamaan kaksimiehisessä jonossa; kadulla oli meitä vastassa kaksi rummunlyöjää ja väkijoukko, joka oli kerääntynyt katsomaan lähtöämme. Rummut pärisivät, ja niin lähdimme liikkeelle.

Meitä valvova upseeri nousi pienen hevosen selkään, ratsasti neliä edestakaisin pitkin rivejä miekka paljaana, rehenteli, kiroili ja läimäytteli miekkansa lappeella niitä vankeja, jotka eivät olleet oikealla paikallaan. Lähellä porttia meihin yhtyi toinen vankijoukko; meidät komennettiin pysähtymään, ja tulkin välityksellä meille ilmoitettiin, että jokainen, joka yrittäisi karata, ammuttaisiin heti, minkä jälkeen aloimme taaskin marssia.

Ensimmäisen päivämarssimme aikana ei sattunut mitään merkillistä paitsi ehkä O'Brienin ja erään ranskalaisen sotilaan välistä hauskaa keskustelua, jossa he väittelivät, kumpi kansa, englantilaisetko vai ranskalaiset, oli urhoollisempi. O'Brien puolestaan kehui ranskalaiselle, etteivät tämän maanmiehet kestäneet englantilaisten pistinhyökkäystä. Ranskalainen vastasi, että ranskalaiset olivat yhtä urhoollisia, jopa urhoollisempiakin kuin englantilaiset; se, että he eivät kestäneet pistinhyökkäystä, ei johtunut siitä, etteivät he olleet yhtä rohkeita, vaan siitä, että he olivat herkkätuntoisempia. Tänä päivänä meille tarjottiin mustaa leipää ja hapanta viiniä pysähdyttyämme levähtämään. O'Brien taivutti erään sotilaan ostamaan meille jotakin maukkaampaa; mutta ranskalainen upseeri sai siitä vihiä, oli hyvin äkäinen ja komensi sotilaan jälkijoukkoon.

KOLMAS LUKU

O'Brienin ja ranskalaisen upseerin kaksintaistelu – Edellinen todistaa, että parhaiten miekkailee se, joka ei tiedä miekkailusta mitään – Saavumme uuteen majoituspaikkaamme, jonka huomaamme perin varmaksi.

Illalla saavuimme pieneen kaupunkiin, jonka nimen olen unohtanut. Siellä meidät kaikki sijoitettiin yöksi vanhaan kirkkoon, ja vietimme oikein huonon yön. Meille ei edes annettu vähääkään olkia alusiksemme; kirkon katto oli osittain romahtanut, ja kuu paistoi aukosta hyvin kirkkaasti. Tämä oli jonkunlainen lohdutus, sillä olisi ollut perin surkeata, jos me, viisikahdeksattamiehinen joukko, olisimme olleet teljettyinä pimeään.

Meitä peloitti laskeutua pitkäksemme mihinkään, koska permanto oli, kuten kaikissa rappeutuneissa rakennuksissa Ranskassa, lian peitossa, ja haju oli inhoittava. O'Brien oli aatoksissaan ja hädintuskin vastasi, kun kysyin häneltä jotakin. Ilmeisesti hän hautoi ranskalaiselta upseerilta saamaansa loukkausta.

Aamun koittaessa ranskalaiset sotilaat taaskin avasivat kirkon oven, ja meidät vietiin kaupungin torille, johon upseerit olivat sijoittaneet sotilasosastonsa riveihin ottamaan meidät haltuunsa siltä osastolta, joka oli tuonut meidät Toulonista. Olimme siitä hyvin mielissämme, koska tiesimme, että meitä kuljettaisi eteenpäin joku toinen sotilasosasto ja että siten vapautuisimme siitä raa'asta upseerista, jonka huostassa vangit olivat siihen saakka olleet.

Mutta hänestä vapauduimmekin toisella tavalla. Ranskalaisten upseerien kävellessä pitkin rivejämme meitä katselemassa huomasin heidän joukossaan kapteenin, jonka olimme läheisesti tunteneet majaillessamme Cettessä eversti O'Brienin luona. Huusin heti, mainiten hänen nimensä; hän pyörähti ympäri ja nähtyään O'Brienin ja minut tuli luoksemme, pudisti kättämme ja lausui kummastuksensa sen johdosta, että olimme sellaisessa asemassa. O'Brien selitti hänelle, miten meitä oli kohdeltu, minkä kuultuaan hän toi julki paheksumisensa, kuten muutkin ympärillemme kokoontuneet upseerit tekivät.

Kaupunkiin sijoitettua sotaväkeä komentava majuri kääntyi ranskalaisen upseerin puoleen (hän oli ainoastaan luutnantti), joka oli tuonut meidät Toulonista, ja tiedusti häneltä, minkätähden hän oli käyttäytynyt meitä kohtaan niin arvottomasti. Luutnantti väitti, ettei hän ollut kohdellut meitä huonosti; hänelle oli muka ilmoitettu, että olimme pukeutuneet upseerinasuun, joka ei meille kuulunut. Sen kuultuaan O'Brien sanoi häntä valehtelijaksi, raukkamaiseksi veijariksi, joka oli juljennut lyödä sapelinsa lappeella, mitä ei olisi uskaltanut tehdä, jollei toinen olisi ollut vanki; lisäksi O'Brien lausui, ettei hän pyytänyt muuta kuin hyvitystä kaikista näistä loukkauksista, ja vetosi upseereihin, huomauttaen, eikö luutnantin olkaimet pitäisi repiä pois hänen olkapäiltään, jos hyvitys evättäisiin. Komentava majuri ja upseerit vetäytyivät syrjään neuvottelemaan, ja muutamien minuuttien kuluttua he ilmoittivat olevansa yhtä mieltä siitä, että luutnantti oli velvollinen antamaan hyvitystä. Luutnantti vastasi olevansa siihen valmis, mutta ei kuitenkaan näyttänyt olevan kovinkaan halukas taistelemaan.

Vangit jätettiin erään nuoremman upseerin ja sotilaiden vahdittaviksi, kun taas muut O'Brienin, minun ja luutnantin seurassa kävelivät vähän matkan päähän kaupungin ulkopuolelle. Sinne mennessämme tiedustin O'Brieniltä, millä aseilla he taistelisivat.

"Minusta tuntuu varmalta", vastasi hän, "että taistelemme lyhyillä miekoilla".

"Mutta", kysyin, "osaatko lainkaan miekkailla?"

"En rahtuakaan, Peter; mutta sehän onkin edukseni."

"Miten se on mahdollista?" kummastelin.

"Selitän sen sinulle, Peter. Jos toinen kaksintaistelija miekkailee hyvin ja toinen vain välttävästi, on selvää, että edellinen lävistää jälkimäisen; mutta jos toinen ei osaa miekkailla ensinkään, Peter, niin asia ei ole ihan niin selvä, koska hyvää miekkailijaa hämmentää toisen taitamattomuus melkein yhtä pahasti kuin toista hänen taitonsa, ja silloin heillä on lähemmin samanlaiset mahdollisuudet. Nyt, Peter, olen päättänyt survaista miekkani tuon miekkosen lävitse, ja sen teen niin totta kuin olen O'Brien."

"No niin, toivon sinun niin tekevän, mutta älä kuitenkaan ole liian varma!"

"Juuri sen nojalla, että tunnen olevani siitä varma, pystynkin sen tekemään, Peter. Kautta O'Brienien veren! Eikö hän läimäyttänyt minua miekkansa lappeella, ikäänkuin olisin ilveilijä jossakin näytelmässä! Peter, minä tapan sen ilveilevän lurjuksen, ja sanani on yhtä varma kuin kirjallinen sitoumukseni."

Tällä välin olimme saapuneet taistelupaikalle. Ranskalainen luutnantti riisuutui, jättäen yllensä vain paidan ja housut: O'Brien teki samoin, potkien saappaat jalastaan ja jääden seisomaan kosteaan ruohikkoon sukkasillaan. Miekat mitattiin ja ojennettiin taistelijoille; he sijoittuivat sopivan matkan päähän toisistaan ja aloittivat leikin. Minun täytyy tunnustaa pidättäneeni henkeäni levottomuudesta; se ajatus, että menettäisin O'Brienin, herätti minussa surua ja kauhua. Silloin tunsin, kuinka paljon hänen ystävällisyytensä merkitsi minulle, ja olisin mieluummin sijoittunut hänen paikalleen ja ottanut miekanpiston omaan ruumiiseeni kuin suonut hänen haavoittuvan.

Aluksi O'Brien asettui oikeaan miekkailuasentoon, jäljitellen luutnanttia, mutta sitä ei kestänyt kuin muutamia sekunteja; äkkiä ponnahtaen hän syöksyi vastustajansa kimppuun ja hosui häntä ihan hämmästyttävän nopeasti, samalla kun luutnantti väisteli puolustusasennossa, kunnes hän vihdoin sai tilaisuuden tähdätä syöksypiston O'Brieniin. O'Brien, joka ei enää pitänyt vasenta kättään koholla tasapainon säilyttämiseksi, tarttui luutnantin miekkaan noin kuuden tuuman päähän sen kärjestä ja ohjasi sen vasempaan kainaloonsa, samalla syöksyen eteenpäin ja sysäten oman miekkansa luutnantin ruumiiseen.

Kaikki kävi vajaassa minuutissa – luutnantti ei elänyt puolta tuntia senjälkeen. Ranskalaisia upseereja hämmästytti lopputulos kovasti, sillä he olivat heti oivaltaneet, ettei O'Brien osannut miekkailla ensinkään. O'Brien nyhti tukon ruohoa, pyyhki miekan puhtaaksi, ojensi sen takaisin sille upseerille, jonka se oli, kiitti majuria ja kaikkia muita upseereita heidän puolueettomuudestaan ja herrasmiehelle ominaisesta esiintymisestään ja lähti etumaisena torille, jossa hän jälleen sijoittui paikalleen vankiriviin.

Pian senjälkeen komentava majuri tuli luoksemme tiedustamaan, suostuisimmeko kunniasanallamme sitoutumaan olemaan karkaamatta, koska siinä tapauksessa saisimme matkustaa oman mielemme mukaan. Suostuimme siihen, vilpittömästi kiittäen häntä hänen kohteliaisuudestaan ja hyväntahtoisuudestaan. Mutta en voinut samalla olla ajattelematta, että O'Brienin menestys oli ranskalaisista upseereista hieman nöyryyttävä, vaikka he olivat liian kunniantuntoisia tuodakseen julki sitä tunnettaan.

Kaupungista poistuttuamme O'Brien ilmaisi minulle, että jolleivät upseerit olisi käyttäytyneet niin kauniisti, hän ei olisi antanut kunniasanaansa, koska hän varmasti uskoi, että olisimme helposti voineet karata. Puhelimme siitä asiasta pitkän tovin ja päättelimme vihdoin, että meillä olisi paremmat onnistumisen mahdollisuudet tuonnempana, ollessamme tarkemmin vartioidut, kuin meillä nyt olisi, kun otettiin kaikki olosuhteet huomioon, koska maasta pois pääseminen vaatisi edeltäpäin suoritettua järjestelyä.

Olin unohtamaisillani mainita, että palattuamme kaksintaistelupaikalta kutterin kadetti huusi O'Brienille, pyytäen häntä ilmoittamaan komentajalle, että hänkin oli upseeri. O'Brien vastasi kuitenkin, ettei siitä ollut muita todistuksia kuin hänen pelkkä sanansa. Jos hän oli upseeri, täytyi hänen itsensä osoittaa se, koska hänen ulkonäkönsä joka suhteessa jyrkästi puhui sitä vastaan.

"Kamalan kovaa on", valitti kadetti, "että minun täytyy menettää arvoni, koska takkini on hiukan tervainen, tai jostakin sentapaisesta syystä".

"Voi, hyvä mies", sanoi O'Brien, "syynä ei ole se, että takkinne on hiukan tervainen, vaan se, että teidän, kuten ranskalaiset sanovat, tout ensemble on tuiki hävettävä ollaksenne upseeri. Katsokaa kasvojanne ensimmäisestä lätäköstä! Saatte nähdä, että ne likaisivat sen veden, josta niitä katsotte. Katsokaa olkapäitänne, jotka ovat korvienne yläpuolella, ja selkäänne, joka on köyryssä kuin ankkuriköyden sykkyrä! Entä housunne, sir? Olette kiskonut jalkanne liian pitkälle lahkeisiin, niin että villasukkanne näkyvät puolentoista jalan pituudelta.

– Lyhyesti sanoen, katsokaa koko olemustanne ja tunnustakaa sitten minulle, eikö velvollisuuteni, jos olisittekin upseeri, kunnioituksesta upseerinarvoa kohtaan olisi väittää sitä vastaan! Se olisi omantuntoni vastaista, hyvä mies; mutta muistakaa, että määräpaikkaamme ehdittyämme voitte sen todistaa, joten teidän tarvitsee vain hieman odottaa, kunnes kapteenit antavat sanansa vakuudeksi puolestanne, mitä minä en tahdo tehdä."

"No niin, perin kovaa on", pahoitteli kadetti, "että minun täytyy edelleenkin syödä tätä mustaa ruisleipää; ja teidän puoleltanne se on kovin tylyä".

"Menettelyni on perin ystävällistä teitä kohtaan, te Snapperin nallikka. Vankila on teistä paratiisi, kun pääsette hyviin ruokiin. Kuinka suuresti nautittekaan ravinnostanne piakkoin! Pitäkää senvuoksi nyt suunne kiinni, sillä muutoin, kautta Joonaksen valaan pyrstön, olen valmis vannomaan, että olette espanjalainen!"

En voinut olla pitämättä O'Brieniä kovin ankarana nuorukaisrukkaa kohtaan ja moitin häntä siitä myöhemmin. Hän puolustautui:

"Peter, joskin hänessä, koska hän on kutterin kadetti, on hiukan upseeria, ei hänessä ole rahtuakaan herrasmiestä, ei syntyperältään eikä kasvatuksellaan; enkä minä aio taata kaikkia kohtaamiani retkaleen näköisiä miekkosia. Kautta pyhän Pietarin pään, punastuisin, jos minut nähtäisiin hänen seurassaan, vaikkapa olisinkin Irlannin kolkoimmalla rämeellä eikä näkemässä olisi muita kuin vanha varis."

Kunniasanamme nojalla meidän taaskin sallittiin olla vapaina, ja vankeja kaupungista toiseen kuljettavien sotilasosastojen kaikki upseerit kohtelivat meitä perin huomaavaisesti ja hyväntahtoisesti. Muutamissa päivissä saavuimme Montpellieriin, jossa meidän oli määrä viipyä vähän aikaa, kunnes hallitukselta saapuisi ilmoitus, mihin vankien majoituspaikkaan meidät piti lähettää.

Tässä miellyttävässä kaupungissa saimme liikkua ihan vapaasti santarminkaan meitä saattelematta. Asuimme hotellissa, saimme mennä, mihin halusimme, ja olimme joka ilta huviksemme teatterissa. Siellä ollessamme kirjoitimme eversti O'Brienille Cetteen, kiittäen häntä ystävällisestä kohtelusta ja kertoen hänelle, mitä meille oli tapahtunut eromme jälkeen. Kirjoitin myöskin Celestelle, pannen kirjeeni sulkemattomana eversti O'Brienille osoitetun kirjeen sisään. Kerroin hänelle O'Brienin kaksintaistelusta ja kaikesta muusta, minkä arvelin kiinnittävän hänen mieltään; kerroin, kuinka ikävä minun oli sentähden, että minun oli täytynyt erota hänestä, ja vakuutin, etten koskaan unohtaisi häntä ja että uskoin meidän vielä kohtaavan toisemme, koska hän oli vain puolittain ranskalainen.

Ennenkuin lähdimme Montpellierista, saimme iloksemme vastaukset kirjeisiimme; everstin kirjeet olivat hyvin ystävälliset, erittäinkin minulle osoitettu, jossa hän nimitti minua rakkaaksi pojaksi ja toivoi minun pian jälleen pääsevän omaisteni luokse ja tuottavan kunniaa isänmaalleni. O'Brienille osoittamassaan kirjeessä hän pyysi kumppaniani kavahtamaan saattamasta minua tarpeettomasti vaaraan – muistamaan, etten varsin hyvin kyennyt kestämään äärimmäisiä rasituksia. Epäilemättä tämä varoitus tarkoitti O'Brienin aikomusta karata vankilasta, jota aiettaan hän ei ollut salannut everstiltä, ja sitä todennäköistä mahdollisuutta, että minä olisin mukana yrityksessä.

Celesten vastaus oli kirjoitettu englanninkielellä, mutta hänen oli täytynyt saada apua isältään, sillä muutoin sen kirjoittaminen ei olisi voinut onnistua niin hyvin. Se oli niin hänen tapaisensa, hyvin ystävällinen ja hellä; ja sekin päättyi siihen toivomukseen, että pääsisin pian takaisin omaisteni luokse, jotka varmaankin (arveli hän) pitivät minusta niin paljon, ettei hän uskaltanut toivoakaan enää milloinkaan näkevänsä minua; mutta hän lohdutti itseään niin hyvin kuin taisi sillä varmuudella, että olisin onnellinen.

Unohdin mainita, että eversti O'Brien minulle osoittamassaan kirjeessä kertoi odottavansa pikaista määräystä poistua Cettestä; hän joutuisi jonkun sisämaassa sijaitsevan sotilasaseman päälliköksi tai liittyisi armeijaan, mutta ei tiennyt, kumpaan hänet komennettaisiin; he olivat sulloneet kaikki tavaransa valmiiksi, ja hän pelkäsi, että kirjeenvaihtomme täytyisi katketa, koska hän ei voinut ilmaista meille, mihin meidän pitäisi lähettää kirjeemme. Silloin johtui väkisinkin mieleeni hänen näin haluavan hienotuntoisesti huomauttaa meille, ettei hänellä ollut oikeutta olla kanssamme kirjeenvaihdossa, kun keskinäinen asemamme oli sellainen. Mutta sittenkin olin varma, että hän aikoi lähteä Cettestä, sillä hän ei olisi missään nimessä turvautunut hätävalheeseen.

Minun pitää tässä yhteydessä tutustuttaa lukijani erääseen asiaan, jota en ole muistanut ottaa ennemmin puheeksi. Silloin, kun kapteeni Savage lähetti valkoisen lipun suojassa vaatteemme ja rahamme, arvelin, että olisi vain oikeudenmukaista O'Brieniä kohtaan, jos fregatissa saataisiin tietää, kuinka uljaasti hän oli käyttäytynyt. Tiesin, ettei hän ikinä itse sitä kertoisi, ja niin sairas kuin silloin olinkin, kutsuin senvuoksi eversti O'Brienin luokseni ja pyysin häntä kirjoittamaan tapauksesta selostuksen, jossa hän mainitsi O'Brienin naulanneen umpeen viimeisen tykin ja joutuneen vangiksi niin tehdessään ja samalla yrittäessään pelastaa minut. Everstin kirjoitettua selostuksen pyysin häntä kutsumaan luoksemme majurin, joka ensinnä oli sotilaineen hyökännyt varustukseen, ja tulkitsemaan hänelle selostuksen ranskaksi. Sen hän teki minun kuulteni, ja majuri vakuutti selostuksen sananmukaisesti paikkansapitäväksi.

"Suvaitseeko hän todistaa sen oikeaksi, eversti, koska siitä saattaa olla O'Brienille paljon etua?"

Majuri suostui heti. Sitten eversti O'Brien sulki kirjeeni kuoreen, liittäen mukaan lyhyen kirjeen omasta puolestaan kapteeni Savagelle, lausuen hänelle muutamia kohteliaita sanoja ja vakuuttaen, että hänen urheita nuoria upseerejaan kohdeltaisiin mahdollisimman huomaavasti ja niin ystävällisesti kuin sodanaikaiset määräykset suinkin sallisivat. O'Brienillä ei ollut aavistustakaan siitä, että olin lähettänyt sellaisen kirjeen, koska eversti pyynnöstäni piti sen salassa.

Kymmenen päivän kuluttua meille saapui määräys lähteä seuraavana aamuna marssimaan edelleen. Merimiehet, joiden joukossa oli ystävä-rukkamme, Snapper-kutterin kadetti, määrättiin Verduniin; O'Brien ja minut sekä kahdeksan Montpellierissa joukkoomme liittynyttä kauppalaivankapteenia piti hallituksen ohjeiden mukaan lähettää Givetiin, Ardennien seudulla olevaan linnoitettuun kaupunkiin.

Mutta samalla saapui hallitukselta määräys, että vankeja piti kohdella hyvin tiukasti ja ettei heille saanut kunniasanan nojalla sallia minkäänlaisia vapauksia. Syynä oli se, kuten meille kerrottiin, että hallitukselle oli lähetetty selostus ranskalaisen upseerin ja O'Brienin välisestä kaksintaistelusta ja edellisen kaatumisesta. Hallituksessa oli herättänyt paheksumista se, että sellaista oli sallittu. Hyvin suuresti epäilenkin, olisiko sitä sallittu Englannissa, mutta ranskalaisten upseerien kunniakäsitteet ovat melkein romanttisen ritarilliset; heitä olenkin vihollisina aina pitänyt englantilaisten arvokkaina vastustajina, ja sellaisina he tuntuvat itse olevan kunnioitettavampia ja vaativan enemmän hyvää tahtoa meiltä kuin silloin, kun kohtaamme heitä ystävinä ja tutustumme heidän luonteensa muihin puoliin, jotka heikentävät arvonantoamme heitä kohtaan.

En ryhdy laveasti kuvailemaan kolmiviikkoista marssia, jonka aikana saimme osaksemme hyväntahtoista tai töykeätä kohtelua eri kuljettajiemme mielenlaadun mukaan. Mutta minun tulee huomauttaa, että sellaiset upseerit, jotka olivat syntyperäisiä herrasmiehiä, kohtelivat poikkeuksetta meitä huomaavasti, kun taas ne, jotka olivat vallankumouksen aikana kohonneet mitättömästä asemasta, olivat tylyjä, jopa joskus raakojakin. Meille määrättyyn vankilaan Givetiin saavuimme täsmälleen neljä kuukautta vangiksijoutumisemme jälkeen.

"Peter", virkkoi O'Brien hätäisesti silmäiltyään linnoituksia ja jokea, joka erotti molemmat kaupungit, "en huomaa ainoatakaan syytä, en englantilaista enkä ranskalaista, joka estäisi meitä syömästä joulupäivällistämme Englannissa. Olen saanut yleispiirteisen silmäyksen ulkopuolesta, ja nyt minun pitää vain saada selko siitä, mihin meidät sijoitetaan linnoituksen sisälle."

Minun täytyy tunnustaa, että kun katselin vallikaivantoja ja korkeita varustuksia, minulla oli eriävä mielipide. Niin oli myöskin vierellämme kävelevällä santarmilla, joka oli pannut merkille O'Brienin tarkastelun ja joka rauhallisesti sanoi hänelle ranskankielellä:

"Vous le croyez possible!"

"Urhoolliselle miehelle on kaikki mahdollista – Ranskan armeijat ovat sen todistaneet", vastasi O'Brien.

"Olette oikeassa", myönsi santarmi mielissään kansansa saamasta imartelusta. "Toivotan teille menestystä, ansaitsette sen; mutta –" Ja hän ravisti päätänsä.

"Jos vain saisin linnoituksen asemakartan, maksaisin siitä viisi napoleonia", jatkoi O'Brien, katsahtaen santarmiin.

"En käsitä, minkätähden upseerin, vaikkapa vankinakin, ei sopisi tutkia linnoitusta", vastasi santarmi. "Kahden tunnin kuluttua olette muurien sisällä, ja nyt muistan, että molempien kaupunkien kartassa linnoitus on kuvattu niin tarkoin, että saatte siitä käsityksen. Mutta olemme keskustelleet liian kauan." Niin sanottuaan santarmi jättäytyi jälkijoukkoon.

Neljännestuntia myöhemmin saavuimme paraatikentälle; siellä oli meitä vastassa tavallisuuden mukaan toinen sotaväenosasto ja rummunlyöjiä, jotka marssittivat meitä kaupungissa, ennenkuin meidät sijoitettiin riveihin kuvernöörin palatsin edustalle. Näin – se minun olisi pitänyt mainita – tehtiin jokaisessa kaupungissa, jonka lävitse kuljimme. Se oli hyvin halveksittavaa, mutta heillä oli vankeja niin niukalti, että he näyttelivät meitä niin paljon kuin suinkin.

Seisahduttuamme kuvernöörin asunnon luokse teki se santarmi, joka oli eronnut meistä torilla, merkin O'Brienille ikäänkuin ilmoittaakseen: "Minulla on se." O'Brien otti esille viisi napoleonia, kietoi ne paperiin ja piti niitä kädessään. Minuutin tai parin kuluttua santarmi tuli luoksemme, antoi O'Brienille vanhan, silkkisen nenäliinan ja lausui:

"Votre mouchoir, monsieur."

"Merci", kiitti O'Brien, pistäen nenäliinan, jonka sisällä oli kartta, taskuunsa, voici à boire, mon ami". Ja hän sujautti paperiin kiedotut viisi napoleonia santarmin käteen, ja santarmi poistui heti luotamme.

Tämä oli meille hyvin onnellinen tapaus, koska, kuten myöhemmin saimme tietää, O'Brienin ja minun nimeni kohdalle oli merkitty huomautus, ettei meille saanut sallia vapauksia kunniasanaa vastaan, ei päästää meitä poistumaan linnoituksesta edes valvonnan alaisina. Jollei näin olisi käynyt, emme olisi millään keinolla saaneet karttaa, koska O'Brienin surmaama upseeri oli linnoituksen komentajan läheinen sukulainen ja komentaja oli yhtä ilkeä mauvais sujet kuin hänen sukulaisensakin. Seisottuamme kuvernöörin palatsin edustalla tavanmukaisen tunnin, jonka aikana vastasimme nimenhuutoon väkijoukon tähyillyssä meitä, meidät vietiin pois, ja muutamien minuuttien kuluttua olimme teljettyinä Ranskan vankimpiin kuuluvaan linnoitukseen.

NELJÄS LUKU

O'Brien saa luutnantinvaltakirjansa, ja senjälkeen sanomme ranskalaiset jäähyväiset Givetille.

Jos olin epäillyt karkaamisen mahdollisuutta tarkastellessani linnoitusta ulkoapäin, tuntui karkaaminen minusta mahdottomalta, sittenkun meidät oli marssitettu linnoitukseen, ja ilmaisin mielipiteeni O'Brienille. Meidät vietiin korkeiden muurien ympäröimälle pihalle; vangeille varatuissa rakennuksissa oli yhdelle suunnalle viettävä katto, ja aukion kullakin sivulla oli vahti pitämässä meitä silmällä. Kaikki muistutti hyvin läheisesti niitä häkkejä, joita nykyisin rakennetaan karhujen säilyttämistä varten; mittakaava vain oli paljoa isompi. O'Brien vastasi huomautukseeni:

"Pyh! Peter, juuri tämän paikan varmuuden nojalla me pääsemmekin täältä pois. Mutta älä puhu mitään, koska ympärillämme liikkuu aina urkkijoita, jotka ymmärtävät englanninkieltä."

Meidät ohjattiin huoneeseen, joka oli määrätty kuudelle vangille. Matkatavaramme tarkastettiin ja luovutettiin sitten meille.

"Yhä parempaa, Peter", suhahti O'Brien. "He eivät huomanneet sitä!"

"Mitä niin?" kysyin.

"Erästä vähäistä kokoelmaa esineitä, joista saattaa olla meille hyötyä tuonnempana."

Sitten hän näytti minulle, että hänen arkussaan oli valepohja, josta minulla ei aikaisemmin ollut aavistustakaan. Sen päälle oli liimattu paperi samoin kuin koko arkun sisäpinnalle, ja se oli hyvin kekseliäästi piilotettu.

"Entä mitä siellä on, O'Brien?" tiedustin.

"Älä siitä huolehdi! Valmistutin ne Montpellierissa. Tuonnempana näet."

Muut samaan huoneeseen sijoitetut vangit tulivat sitten sisälle, mutta poistuivat jälleen neljännestunnin kuluttua, kun päivälliskello kilisi.

"Nyt, Peter", virkkoi O'Brien, "minun täytyy päästä eroon taakastani. Kierrä avainta!"

Senjälkeen O'Brien riisuutui, ja hänen heitettyään paidan ja alushousut yltänsä näin noin puolen tuuman paksuisen silkkinuoran, jossa oli solmu aina joka kahden jalan päässä ja joka oli kiedottu hänen vartalonsa ympärille. Sitä oli kaikkiaan noin kuusikymmentä jalkaa. Päästäessäni sitä irti hänen pyöriessään ympäri hän huomautti:

"Peter, olen kantanut tätä nuoraa siitä saakka, kun lähdimme Montpellierista, etkä osaa aavistaakaan, kuinka tuskallista se on ollut. Mutta meidän täytyy päästä Englantiin, se on päätetty."

Kun katselin O'Brieniä, sittenkun nuora oli kierretty irti, oli minun helppo kuvitella, että hän oli tosiaankin ollut kovissa tuskissa; hänen ihonsa oli monin paikon ihan vereslihalla alituisesta hankauksesta, ja kun koko nuora oli irroitettu ja hän oli jälleen pukeutunut, pyörtyi hän. Olin hyvin huolissani, mutta muistin pistää nuoran arkkuun ja ottaa siitä pois avaimen, ennenkuin kutsuin apua. Pian hän tointui, ja kun häneltä kysyttiin, mikä häntä vaivasi, sanoi hän, että hänelle oli silloin tällöin sattunut pyörtymiskohtauksia lapsuudesta alkaen. Hän katsoi minuun vakavasti, ja näytin hänelle avainta, mikä riitti.

Muutamia päiviä O'Brien, joka ei tosiaankaan voinut oikein hyvin, pysytteli vuoteessaan. Sillä aikaa hän usein tutki santarmilta saamaansa karttaa. Eräänä päivänä hän kysäisi minulta:

"Peter, osaatko uida?"

"En", vastasin, "mutta älä siitä välitä".

"Mutta minun täytyy välittää, sillä meidän näet täytyy mennä Meuse-joen poikki, eikä veneitä ole aina saatavissa. Kuten huomaat, huuhtelee se joki tätä linnoitusta yhdeltä puolelta, ja koska se on vankin puoli, on siellä vahdinpito leväperäisin – sieltä meidän pitää karata. Menettelytapa on mielessäni ihan selvänä siihen saakka, kunnes ehdimme toiselle muurille joen partaalle, mutta kun pudotamme itsemme jokeen, täytyy minun, jollet osaa uida, keksiä jokin keino pitääkseni sinua vedenpinnalla."

"Oletko siis päättänyt karata, O'Brien? Minä en käsitä, kuinka pääsisimme edes kapuamaan tälle muurille, kun neljä vahtia tähyilee meitä."

"Älä siitä huoli, Peter, vaan huolehdi omista asioistasi ja sanohan ensiksi, aiotko koettaa onneasi kanssani!"

"Kyllä", vakuutin, "ihan varmasti, jos luotat minuun kylliksi ottaaksesi minut kumppaniksesi".

"Totta puhuakseni, Peter, en välittäisi rahtuakaan koko karkaamisesta ilman sinua. Yhdessä jouduimme vangiksi, ja jos Jumala suo, lähdemme yhdessä myöskin pois täältä. Mutta emme saa yrittää tässä kuussa; parhaiten meitä auttavat pimeät yöt ja ruma sää."

Yleisen puheen mukaan vankilamme oli kokonaan toisenlainen kuin Verdun ja jotkut muut. Me emme saaneet vapauksia kunniasanaamme vastaan ja pääsimme vain hyvin vähän yhteyteen kaupunkilaisten kanssa. Joidenkuiden henkilöiden sallittiin käydä vankilassa tuomassa meille erinäisiä tavaroita, mutta heidän vasunsa tarkastettiin, jotta nähtiin, ettei niissä ollut mitään sellaista, mikä saattaisi auttaa vankeja karkaamaan.

Ilman O'Brienin ennakolta suorittamia varokeinoja olisi ollut hyödytöntä yrittääkään karata. Lähdettyään liikkeelle huoneestaan O'Brien sittenkin sai useita pikku esineitä – erittäinkin purjelankakeriä – sillä vankien huvituksia oli leijojen lennättäminen. Se kuitenkin lopetettiin sen johdosta, että leijan nuora kerran – en tiedä, tapahtuiko se tahallisesti vaiko vahingossa – tarttui meitä silmällä pitävän vahdin musketinlukkoon ja kiskaisi aseen hänen kädestään, minkä jälkeen komentaja julkaisi määräyksen, ettei leijoja enää sallittu.

Se oli meille onneksi, sillä vähitellen O'Brien osti kaikkien muiden vankien purjelangat; ja koska meitä oli yli kolmesataa, oli lankaa niin paljon, että O'Brien sai niistä salavihkaa punotuksi hyvin vahvan nuoran tai oikeammin eräänlaisen neliskulmaisen palmikon, jonka laatuisia ainoastaan merimiehet käyttävät.

"Nyt, Peter", sanoi hän eräänä päivänä, "en tarvitse enää muuta kuin sateenvarjon sinua varten".

"Minkätähden sateenvarjo minua varten?"

"Jotta et hukkuisi, jos vettä on liiaksi; ei muuta varten."

"Ei sade minua hukuta."

"Eipä kyllä, Peter; mutta osta uusi sateenvarjo niin pian kuin voit!"

Tein niin. O'Brien keitti sekaisin mehiläisen vahaa ja öljyä ja voiteli tällä valmisteella sateenvarjoa useita kertoja. Sitten hän pani sen huolellisesti vuoteensa patjanpäällyksen sisälle. Tiedustin häneltä, aikoiko hän ilmaista suunnitelmansa muille vangeille. Hän vastasi kieltävästi, selittäen vankien joukossa olevan liian paljon epäluotettavia.

Oltuamme Givetissä noin kaksi kuukautta saapui eräälle siellä vankina olevalle luutnantille laivaston nimitysluettelo. Luutnantti tuli O'Brienin luokse ja kysyi hänen ristimänimeään.

"Terence ihan varmasti", vastasi O'Brien.

"Sitten", lausui luutnantti, "saanen onnitella teitä korotuksenne johdosta, sillä nimenne on elokuun luettelossa".

"Siinä on varmaan jokin pieni erehdys; sallikaahan minun katsoa. Terence O'Brien kylläkin; mutta nyt herää se kysymys, onko joku muu miekkonen anastanut nimeni ja korotukseni samalla kertaa. Tulimmainen! Mitähän se merkitsee? En usko sitä – en vähääkään. Minuun se ei kuulu sen enempää kuin koiraan, joka varastaa kissalta lihaa."

"En oikeastaan käsitä, O'Brien", pistin väliin, "minkätähden sinua ei olisi korotettu; varmastikin ansaitsit korotuksesi sillä, mitä teit joutuessasi vangiksi".

"No, mitä sitten tein, sinä yksinkertainen Peter, muuta kuin sen, että otin sinut selkääni, kuten miehet ottavat riippumattonsa, kun heidät komennetaan kannelle? Mutta jos syrjäytämme kaikki vaatimukset, kuka saattoi tietää mitään siitä, mitä patterissa tapahtui, paitsi sinua, minua ja aseseppää, joka virui kuolleena? Selitähän siis se, Peter, jos osaat!"

"Luultavasti osaan", vastasin luutnantin poistuttua luotamme. Ja sitten kerroin O'Brienille, että olin kirjoittanut kapteeni Savagelle ja pyytänyt majuria, joka oli ottanut meidät vangiksi, todistamaan kertomukseni oikeaksi.

"No niin, Peter", sanoi O'Brien oltuaan tuokion vaiti; "mieleeni muistuu tarina leijonasta ja hiirestä. Jos minä olen sinun avullasi saanut korotuksen, niin silloin hiiri on parempi kuin leijona. Mutta sensijaan että olisin iloinen, olenkin nyt rauhaton, kunnes asiasta saadaan varmuus puoleen tai toiseen, ja siinä vielä yksi syy, jonka vuoksi minun täytyy lähteä Englantiin niin pian kuin suinkin."

Muutamia päiviä senjälkeen O'Brien oli kovin rauhaton, mutta onneksi siihen aikaan saapui kirjeitä. Muiden muassa sain isältäni kirjeen, jossa hän lupasi lähettää rahaa niin paljon kuin suinkin tarvitsisin, vakuuttaen koko perheen olevan valmiin supistamaan menojaan suodakseen minulle niin paljon mukavuutta kuin olisi mahdollista onnettomassa asemassani. Hänen hyväntahtoisuutensa sai minut itkemään, ja kovemmin kuin milloinkaan ennen ikävöin heittäytyä hänen syliinsä ja kiittää häntä. Hän kertoi minulle myöskin, että William-setäni oli kuollut ja että hänen ja arvonimen välillä oli enää ainoastaan yksi henkilö, mutta että isoisäni voi hyvin, ja oli ollut hänelle sangen ystävällinen viime aikoina. Äitiäni suretti kovasti se, että olin joutunut vangiksi, ja hän pyysi minua kirjoittamaan niin usein kuin saatoin.

O'Brien sai kirjeen kapteeni Savagelta. Fregatti oli lähetetty kotimaahan viemään tietoja, ja O'Brienin esiintymisestä oli lähetetty selostus amiraalinvirastoon, joka oli senjohdosta korottanut hänet luutnantiksi. O'Brien tuli luokseni kirje kädessään kasvojensa säteillessä ilosta ja pisti kirjeen käteeni. Minä vuorostani ojensin hänelle omani, ja hän luki sen.

"Peter, poikaseni, olen suuressa kiitollisuudenvelassa sinulle. Haavoittuneena ja kuumeisena ajattelit minua, vaikka sinulla oli yllin kyllin ajattelemista omastakin puolestasi; mutta en koskaan kiitä sanoilla. Huomaan William-setäsi kuolleen. Kuinka monta setää sinulla vielä on?"

"Setä John, joka on naimisissa, ja jolla on jo kaksi tytärtä."

"Taivas häntä siunatkoon; huolehtikoon hän edelleenkin naispuolesta! Peter, poikaseni, ennen kuolemaasi olet loordi."

"Hölynpölyä, O'Brien; minulla ei ole mahdollisuuksia. Älä herätä niin hupsuja ajatuksia päässäni!"

"Mitä mahdollisuuksia minulla oli tulla luutnantiksi, mutta enkö ole luutnantti? No niin, Peter, sinä olet auttanut minua pääsemään luutnantiksi, mutta minä teen sinusta miehen, ja se on parempaa. Peter, olen huomannut, että kaikesta yksinkertaisuudestasi huolimatta et ole ihan yksinkertainen ja että vaikka kyseletkin neuvoja, osaat itse ajatella ja toimia tarpeen tullen. Ja, Peter, kykyjä ei saa tuhlata tässä kirotussa onkalossa, ja senvuoksi, poikaseni, valmistaudu lähtemään pois täältä viikon kuluessa, jos tuulet ja säät sen sallivat, siis jolleivät tuulet ja säät ole kauniit, sillä kuta rumempi ilma, sitä parempi. Oletko valmis millä tunnilla tahansa minä yönä tahansa, kun herätän sinut?"

"Kyllä, O'Brien; olen valmis ja teen parhaani."

"Ei kukaan voi tehdä paljoa enempää, mikäli olen koskaan kuullut. Mutta, Peter, tee minulle palvelus, koska todellakin olen luutnantti: tee minulle kunniaa vain kerran, siinä kaikki! Haluaisin sitä kohteliaisuudenosoitusta vain nähdäkseni, miltä se näyttää."

"Luutnantti O'Brien", lausuin, koskettaen hattuani, "onko teillä muita määräyksiä annettavina?"

"Kyllä, sir", vastasi hän, "se, ettet enää milloinkaan julkea tehdä minulle kunniaa, jollemme purjehdi samassa laivassa; ja silloin on asia toinen".

Noin viikkoa myöhemmin O'Brien tuli luokseni ja sanoi:

"Uusi kuu alkoi huonon sään aikana. Jos sitä kestää, niin valmistu lähtemään. Olen pannut kaikki välttämättömät tarvikkeet pieneen reppuusi. Mahdollisesti lähdemme ensi yönä. Mene nyt vuoteeseesi ja nuku viikon osalle, jos voit, sillä jos meitä onnistaa, saat vain vähän nukkua viikon aikana tästä alkaen."

Tämä tapahtui kello kahdeksan tienoilla. Kävin nukkumaan, ja noin kello kaksitoista O'Brien herätti minut, käskien minun pukeutua varovasti ja tulla hänen luoksensa pihalle. Tein niin, häiritsemättä ketään; yö oli sysipimeä (oli marraskuu), ja satoi kaatamalla; kova tuuli ulvoi pihalla, piesten sadetta milloin mihinkin suuntaan pyörähdellessään sinne tänne.

Kului vähän aikaa, ennenkuin löysin O'Brienin, joka oli uutterasti työssä. Koska hän oli jo aikaisemmin tutustuttanut minut kaikkiin suunnitelmiinsa, teen niistä nyt selkoa. Hän oli Montpellierissa hankkinut kuusi vankkaa, noin puolentoista jalan mittaista rautavaarnaa, joiden toisessa päässä oli ruuvikierteet ja toisessa irtonaiseen ripaan sopiva koukku. Varovaisuuden vuoksi hänellä oli vararipa, mutta kumpikin ripa sopi kaikkiin vaarnoihin.

O'Brien oli kiertänyt tällaisen vaarnan muurin rakennuskivien rakoon, istui sillä hajareisin ja kiinnitti parhaillaan toista noin kolme jalkaa edellisen yläpuolelle. Saatuun jälkimäisen kiinni hän nousi seisomaan alemmalle vaarnalle, nojasi toiseen, joka oli jotakuinkin hänen lanteittensa kohdalla, ja kiersi kiinni kolmannen, kiinnittäen kunkin seuraavan vaarnan noin kuusi tuumaa sivulle lähinnä alemmasta eikä suoraan sen kohdalle.

Kierrettyään kiinni kaikki kuusi vaarnaansa hän oli päässyt suunnilleen seinän puoliväliin ja sitoi sitten nuoransa, joka oli ollut hänen kaulassaan, ylimpään vaarnaan, laskeutui itse maahan, tullessaan irroittaen neljä alinta vaarnaa. Senjälkeen hän kiipesi nuoraa myöten seisomaan viidennelle vaarnalle, nojasi ylempään vaarnaan ja aloitti puuhansa uudelleen. Tällä tavalla hän puolentoista tunnin kuluessa pääsi muurin laelle, johon hän kiinnitti viimeisen vaarnansa, sitoi nuoransa kiinni ja laskeutui jälleen maahan luokseni.

"Nyt, Peter", virkkoi hän, "ei meidän lainkaan tarvitse pelätä vahtien näkevän meitä; vaikka heillä olisi kissansilmät, eivät he erottaisi meitä, ennenkuin olemme muurin laella; mutta sitten joudumme vallinvierulle, ja meidän täytyy ryömiä ulkovarustuksille vatsallamme. Minä kapuan laelle, vieden kaikki tavaramme. Anna tänne reppusi – sinun on sitten helpompi kavuta. Ja jos minulle sattuu jokin vahinko, muista juosta takaisin vuoteeseesi. Jos päinvastoin nykäisen nuoraa ylöspäin kolme tai neljä kertaa, niin kiipeä jälkeeni niin nopeasti kuin kykenet."

Sitten O'Brien sälytti mukaansa toisen nuoran, molemmat reput, rautavaarnat sekä muut hankkimansa tarve-esineet ja kaikkein viimeiseksi sateenvarjon.

"Peter, jos nuora kannattaa minut ja kaiken tämän, niin se selvästi kannattaa sellaisen olennon kuin sinun painosi, äläkä senvuoksi pelkää!"

Niin kuiskattuaan hän lähti kapuamaan. Noin kolmen minuutin kuluttua hän oli laella ja nyki nuoraa. Seurasin heti perässä, ja nuoraa myöten olikin perin helppo kiivetä, kun siinä kahden jalan päässä toisistaan olevat solmut tarjosivat jalansijaa, ja pääsin ylhäälle yhtä lyhyessä ajassa kuin hänkin oli päässyt. Hän tarttui kaulukseeni, painoi märän kätensä suulleni, ja minä laskeuduin pitkäkseni hänen viereensä siksi aikaa, kun hän veti nuoran ylös.

Senjälkeen ryömimme vallinvierun poikki ulkomuureille. Tuuli puhalsi kamalasti, ja satoi niin rankasti, etteivät vahdit meitä havainneet; se ei ollutkaan heidän syynsä, sillä mahdotonta olisi ollut meitä erottaa. Kului tuokio, ennenkuin O'Brien sai selville, millä kohdalla ensimmäisen vallihaudan nostosilta oli; vihdoin hän sen löysi – kiinnitti vaarnansa ja laski nuoran riippumaan.

"Nyt, Peter, minun on taaskin paras mennä edellä; kun ravistan nuoraa alhaalta, on kaikki hyvin."

O'Brien lähti kapuamaan alaspäin, ja muutamien minuuttien kuluttua nuora vavahteli; seurasin perässä, ja hän otti minut vastaan syliinsä nostosillan päässä. Mutta itse silta oli pystyssä. O'Brien meni edellä ketjuja myöten, ja minä seurasin häntä. Päästyämme vallihaudan toiselle puolen oli edessämme lukittu portti. Se antoi meille päänvaivaa. O'Brien otti esille tiirikkansa, koettaen avata sitä, mutta turhaan. Olimme satimessa.

"Meidän täytyy kaivautua portin alitse, O'Brien; meidän täytyy repiä rikki kiveystä, kunnes mahdumme ryömimään alitse."

"Peter, sinä olet mainio miekkonen; se ei johtunut mieleenikään."

Ahersimme perin kiukkuisesti, kunnes aukko oli kyllin laaja, käyttäen jäljelle jäänyttä vaarnaa ja O'Brienin varaamaa pientä sorkkarautaa. Sillä tavalla pääsimme portin alitse uurastettuamme kenties toista tuntia. Tämä portti vei ulkomuurille, mutta meidän täytyi sinne päästäksemme kulkea katettua käytävää pitkin. Etenimme hyvin varovasti.

Äkkiä kuulimme melua. Seisahduimme kuuntelemaan ja havaitsimme, että melu oli sikeästi nukkuvan vahtisotilaan kuorsaamista. Emme olleet odottaneet kohtaavamme täällä vahtia ja jouduimme ymmälle. Emme hevin voineet häntä sivuuttaa, koska hänet oli sijoitettu juuri siihen paikkaan, johon meidän piti kiinnittää vaarnamme laskeumaksemme ulkomuurilta jokeen. O'Brien mietti hetkisen.

"Peter", supatti hän; "nyt sinun on aika osoittautua mieheksi. Hän nukkuu sikeästi, mutta hänet pitää estää meluamasta. Minä suljen hänen suunsa, mutta samassa kun niin teen, pitää sinun kiskaista auki hänen muskettinsa sankkipannu, niin ettei hän saa asettaan laukaistuksi."

"Teen niin, O'Brien; älä ole huolissasi minun tähteni!"

Hiivimme varovasti sotilaan luokse, O'Brien viittasi minua laskemaan peukaloni sankkipannulle, tein niin, ja kun O'Brien painoi kätensä vahdin suulle, nykäisin samalla sankkipannun auki. Mies rimpuili, naksautti musketinlukkoa ampuakseen merkkilaukauksen, mutta ase ei luonnollisesti lauennut, ja minuutin kuluttua O'Brien oli avullani saanut hänen suuhunsa kapulan ja hänen kätensä ja jalkansa sidotuiksi.

Jätimme hänet virumaan paikalleen ja menimme muurille, jossa O'Brien kiersi vaarnan kiinni ja kapusi alas. Seurasin häntä ja huomasin hänen olevan joessa, pitäen kiinni nuorasta; sateenvarjo oli avattu ja käännetty ylössuin; voitelun nojalla se piti vettä, ja kuten O'Brien oli minulle edeltäkäsin selvittänyt, tuli minun vain suorin käsin pitää kiinni kahdesta silmukasta, jotka hän oli kiinnittänyt sateenvarjon vedessä olevaan kärkeen. Samaan kohtaan O'Brien oli sitonut hinausnuoran, jonka hän otti hampaisiinsa, hinaten sitten minut jokea alaspäin noin sadan askeleen päähän linnoituksesta, missä nousimme maalle. O'Brien oli niin uupunut, että hän virui muutamia minuutteja ihan liikkumatta; myöskin minä olin kylmän turruttama.

"Peter", lausui hän, "Jumalan kiitos, että meitä on tähän saakka onnistanut. Nyt meidän pitää poistua täältä niin kauas kuin jaksamme, sillä päivä valkenee kahden tunnin kuluttua."

O'Brien otti esille väkijuomapullonsa, ja joimme ainakin puoli lasillista mieheen, mutta siinä tilassamme emme olisi humaltuneet kokonaisesta pullostakaan. Nyt kävelimme joen partaalla, kunnes tapasimme pienen aluksen, jonka perään oli köydellä kiinnitetty vene. O'Brien ui sen luokse, katkaisi köyden kapuamatta veneeseen ja hinasi sen rannalle. Onneksi olivat airot veneessä. Nousimme siihen, työnsimme sen vesille ja sousimme myötävirtaan päivänkoittoon asti.

"Kaikki hyvin, Peter. Nyt nousemme maalle. Tämä on Ardennien metsää."

Laskimme maihin, panimme airot takaisin veneeseen ja työnsimme sen ajelehtimaan virran mukana harhauttaaksemme ihmiset luulemaan sen itsestään kiskoutuneen irti ja riensimme sitten tiheimpään metsään. Yhäti satoi rankasti; värisin, ja hampaani kalisivat vilusta, mutta sille ei mahtanut mitään. Joimme taaskin siemauksen viinaa, ja kun olimme väsymyksestä ja kiihtymyksestä uupuneita, vaivuimme pian sikeään uneen lehdistä kasaamallemme vuoteelle.

VIIDES LUKU

Painovoiman vakavia seurauksia – O'Brien laittautuu santarmiksi ja ottaa minut huostaansa – Joudumme ilmi, ja meidän täytyy livistää – Talvisen leirielämän hauskuus.

Heräsin vasta keskipäivällä ja huomasin O'Brienin peittäneen minut toista jalkaa paksulla lehtikerroksella suojellakseen minua kylmältä. Minun oli hyvin lämmin ja mukava olla; vaatteeni olivat kuivuneet ylläni tuottamatta kuitenkaan vilua. "Kuinka kovin ystävällinen oletkaan ollut, O'Brien!" kiitin.

"En suinkaan, Peter; saat vielä kestää ankaria ponnistuksia, ja minun täytyy pitää huolta sinusta. Sinä olet vasta nuppu, ja minä olen täysin puhjennut ruusu."

Niin sanottuaan hän vei viinapullon huulilleen ja ojensi sen sitten minulle.

"Nyt, Peter, meidän pitää lähteä, sillä varmasti etsijämme nuuskivat koko seudun läpikotaisin. Mutta tämä on laaja metsä, ja heidän sopisi yhtä hyvin koettaa löytää neula heinäkeosta, jos kerran ehdimme metsän sydämeen."

"Muistaakseni", virkoin, "on Shakespeare jossakin näytelmässään maininnut tämän metsän".

"Hyvin mahdollista, Peter", myönsi hän, "mutta nyt ei ole puhe näyttelemisestä, ja se, mikä luettuna tuntuu hämmästyttävän kauniilta, ei ole leikintekoa tosioloissa. Olen usein pannut merkille, etteivät kirjailijat milloinkaan ota säätä huomioon."

"Suo anteeksi, O'Brien; 'Kuningas Learissa' oli sää hirvittävä."

"Hyvin mahdollista, mutta kuka kuningas lähti ulkosalle sellaiseen säähän?"

"Kuningas Lear lähti ollessaan mielipuoli."

"Hullu hän olikin, se on varmaa, Peter; mutta karanneilla vangeilla on omat lieventävät syynsä; siis liikkeelle nyt!"

Lähdimme taipaleelle, tunkeutuen eteenpäin tiheikössä noin kolme tuntia, joiden aikana O'Brien silloin tällöin vilkaisi taskukompassiinsa. Sitten alkoi pimeä taaskin jolla käsillä, ja O'Brien ehdotti pysähtymistä. Valmistimme yöksi lehdistä vuoteen, ja meidän oli paljoa mukavampi nukkua kuin edellisenä yönä. Leipämme oli läpeensä kastunut, mutta kun meillä ei ollut vettä, oli se pikemminkin eduksi; lihaa meillä oli muassamme riittävästi viikoksi. Taaskin paneuduimme pitkäksemme ja vaivuimme sikeään uneen. Noin kello viisi aamulla herätti O'Brien minut, samalla hiljaa painaen kättänsä suulleni. Nousin istumaan ja huomasin ison nuotion jokseenkin lähellä meitä.

"Filistealaiset ovat kimpussamme, Peter", sanoi kumppanini. "Kävin vakoilemassa; he ovat santarmeja. Minua peloittaa poistua täältä, koska saatamme osua vastakkain jonkun heikäläisen kanssa. Ajattelin, mitä olisi paras tehdä, ennenkuin herätin sinut. Minusta tuntuu, että meidän olisi parasta kiivetä puuhun ja pysytellä siellä."

Olimme silloin piilossa pensaikossa, jonka keskellä kasvoi iso, muratin peittämä tammi.

"Niin minustakin tuntuu, O'Brien. Kapuammeko puuhun heti vai odotammeko hieman?"

"Nyt tietysti, heidän syödessään eväitään. Ala kiivetä, Peter. Minä autan sinua."

O'Brien työnsi minua puunrunkoa myöten ylöspäin, viipyi sitten tuokion peittäessään reppumme lehtien sekaan ja tuli perässäni. Hän käski minun jäädä hyvin mukavaan asentoon puun alimpaan haaraan, kun taas hän itse sijoittui vankimman oksan varaan murattikasan sekaan. Oltuamme siellä noin tunnin päivä sarasti. Näimme, että korpraali päivän koittaessa komensi santarmit riviin, ja sitten he kaikki hajaantuivat eri suuntiin tarkastamaan metsää.

Sen nähtyämme olimme riemuissamme, koska toivoimme voivamme pian pujahtaa tiehemme; mutta jäljelle jäi yksi santarmi. Hän käveli sinne tänne, tähyili joka suunnalle ja joutui vihdoin sen puun alle, jossa me lymysimme. Liikuskeltuaan sen lähistöllä hän osui lehtivuoteellemme, käänteli ja pöyhi lehtiä pistimellään, kunnes sai esille reppumme.

"Pardi!" huudahti hän. "Kun pesä ja munat ovat täällä, ovat linnutkin lähistöllä."

Senjälkeen hän asteli puun ympärillä, tähyillen sitä joka taholta, mutta olimme piilossa, eikä hän huomannut meitä vähään aikaan. Vihdoin hän näki minut ja komensi minua tulemaan alas. En ollut hänestä tietävinänikään, koska O'Brien ei antanut minulle merkkiä. Santarmi kaarsi hiukan kauemmaksi, kunnes hän oli suoraan sen oksan kohdalla, jolla O'Brien virui. Siitä paikasta hänen oli parempi tähdätä minua, ja hän ojensi muskettinsa minua kohti, käskien:

"Descendez, ou je tire!"

Pysyin sittenkin edelleen liikkumatta, sillä en tiennyt mitä tehdä. Suljin kuitenkin silmäni; musketti laukesi pian senjälkeen, ja – en tiedä, tapahtuiko se pelosta vai eikö – menetin äkkiä otteeni ja putosin maahan. Putous huumasi minua, luulin olevani haavoittunut ja hämmästyin kovasti, kun santarmin sijasta tulikin luokseni O'Brien, joka tiedusti, olinko vahingoittunut. Vastasin, etten luullut olevani, ja nousin pystyyn, jolloin näin santarmin viruvan maassa raskaasti hengittävänä, mutta tajuttomana.

Huomattuaan santarmin tähtäävän minua musketillaan O'Brien oli heti pudottautunut oksaltaan suoraan ranskalaisen päähän. Se oli saanut musketin laukeamaan, kuulan osumatta minuun, ja samalla oli niin korkealta pudonneen O'Brienin paino tappanut santarmin, sillä hän kuoli, ennenkuin poistuimme hänen luotansa.

"Tämä, Peter", ihasteli O'Brien, "on maailman onnekkain sattuma ja auttaa meitä pääsemään puolen Ranskan halki; mutta emme saa hukata aikaa".

Senjälkeen hän riisui santarmin, joka yhä hengitti vaivaloisesti, raahasi hänet lehtivuoteellemme, peitti hänet hyvin, riisui yltään omat vaatteensa, kääri ne myttyyn, jonka hän antoi minun kannettavakseni, ja pukeutui santarmin asuun. En voinut olla nauramatta tälle muodonvaihdokselle ja kysyin O'Brieniltä, mitä hän aikoi tehdä.

"Olen tietysti santarmi ja kuljetan karannutta vankia."

Sitten hän köytti käteni nuoralla, otti musketin olalleen, ja niin lähdimme liikkeelle. Nyt poistuimme metsästä min pian kuin pääsimme, sillä O'Brien väitti, ettei hän ollut lainkaan huolissaan seuraavista kymmenestä päivästä. Ja tosiasia onkin, että hän näin päätellessään oli täysin oikeassa. Yksi vaikeus meillä vain oli, nimittäin se, että taivalsimme väärään suuntaan. Mutta sen vältimme samoamalla etupäässä öiseen aikaan, jolloin meiltä ei kyselty mitään muualla kuin majataloissa, joihin sijoituimme, eikä niissä tiedetty, miltä suunnalta tulimme.

Yöpaikoissamme nuoruuteni herätti paljon sääliä, erittäinkin naisten keskuudessa, ja kerran tarjouduttiin avustamaan minua karkaamaan. Suostuin siihen, mutta samalla ilmoitin O'Brienille minulle ehdotetusta suunnitelmasta. O'Brien oli vahdissa – minä pukeuduin ja seisoin avoimen ikkunan ääressä; äkkiä hän syöksähti sisälle, otti minut kiinni ja uhkasi lähettää hallitukselle ilmiannon tapahtumasta.

Apulaiseni joutuivat pahan hämmingin ja levottomuuden valtaan. He tarjosivat O'Brienille kahtakymmentä, kolmeakymmentä, neljääkymmentä napoleonia, jos hän suostuisi pysymään vaiti asiasta, sillä he tiesivät joutuvansa yrityksestään rangaistukseen ja vankilaan. O'Brien vastasi, ettei hän suostuisi ottamaan vastaan rahaa palkkioksi velvollisuutensa syrjäyttämisestä; luovutettuaan minut seuraavan aseman santarmille hän olisi suorittanut tehtävänsä ja palaisi Flushingiin, asemapaikkaansa.

"Minulla on siellä sisar", lausui emäntä, "jolla on majatalo. Te tarvitsette hyvää asuntoa ja lämmittävää kupposta. Jollette anna meitä ilmi, annan teille hänelle osoitetun kirjeen; jollei siitä ole teille hyötyä, voitte sen palauttaa minulle ja antaa minut sitten ilmi."

O'Brien suostui siihen; kirje kirjoitettiin ja luettiin hänelle; siinä emäntä pyysi sisartaan sisarellisen rakkauden nimessä tekemään kaiken voitavansa kirjeentuojan hyväksi, joka kykenisi tekemään koko perheen onnettomaksi, mutta ei ollut tahtonut sitä tehdä. O'Brien pani kirjeen taskuunsa, täytti paloviinapullonsa, hyvästeli kaikkia naisia ja poistui majatalosta, vetäen minua nuorasta perässään. Ainoa erotus välillämme oli se, kuten O'Brien ulkosalle ehdittyämme minulle huomautti, että hän suuteli kaikkia naisia ja kaikki naiset suutelivat minua.

Näin olimme edenneet Charleroyn ja Louvainin ohitse ja olimme muutamien penikulmien päässä Mechelnistä, kun sattui tapaus, joka tuotti meille aika tavalla kiusaa. Taivalsimme tietämme, karttaen Mechelniä, joka oli linnoitettu kaupunki, ja olimme parastaikaa kapealla, leveiden, veden täyttämien ojien reunustamalla kujalla. Käännyttyämme jyrkästä mutkasta kohtasimme sen santarmin, joka oli hankkinut O'Brienille Givetin kaupunkia esittävän kartan.

"Hyvää huomenta, kumppani", toivotti hän O'Brienille, silmäillen häntä vakavasti. "Kuka on muassanne?"

"Nuori englantilainen, jonka sain kiinni täältä lähistöltä ja joka on karannut vankilasta."

"Mistä?"

"Hän ei suostu sitä tunnustamaan, mutta luultavasti Givetistä."

"Givetistä on karannut kaksi vankia", virkkoi ranskalainen. "Miten he ovat päässeet karkuun, sitä ei kukaan osaa kuvitella, mutta", jatkoi hän, taaskin katsoen O'Brieniin, "avec les braves il n'ya rien d'impossible".

"Se on totta", myönsi O'Brien. "Minä sain kiinni toisen; toinen ei voi olla kaukana. Teidän olisi parasta etsiä häntä."

"Mielelläni ottaisin hänet kiinni", vastasi santarmi, "sillä kuten tiedätte, merkitsee karanneen vangin pidättäminen varmaa ylennystä. Teistä tehdään korpraali."

"Sitä parempi", virkkoi O'Brien. "Adieu, mon ami."

"Ei; lähdin vain kävelemään ja palaan seurassanne Mechelniin, jonne tietysti olette matkalla."

"Emme ehdi sinne tänä iltana", väitti O'Brien; "vankini on liian väsynyt".

"No niin, kävelemme sitten niin kauas kuin jaksamme, ja minä autan teitä. Kenties löydämme toisenkin vangin, joka, mikäli olen kuullut, oli jollakin keinolla saanut hankituksi linnoituksen kartan."

Meille selvisi heti, että olimme joutuneet ilmi. Myöhemmin ranskalainen kertoi meille, että metsästä oli löydetty epäilemättä vankien murhaaman santarmin ruumis, ja että ruumis oli ollut alastomaksi riisuttu.

"Onkohan", pitkitti hän, "toinen vangeista pukeutunut hänen vaatteisiinsa ja esiintynyt santarmina?"

"Peter", kysyi O'Brien, "pitääkö meidän murhata tämä mies vai eikö?"

"Minusta meidän ei pitäisi. Ole luottavinasi häneen! Sitten ehkä pääsemme pujahtamaan hänen käsistään."

Tämä puhelu tapahtui santarmin jättäydyttyä hetkiseksi jälkeemme.

"No niin, koetetaan. Mutta ensin laimennan hänen valppauttaan."

Santarmin saavutettua meidät O'Brien huomautti, että englantilaiset vangit olivat hyvin anteliaita; hän tiesi, että avustamisesta oli usein maksettu sata napoleonia, eikä hänen mielestään korpraalin arvo vastaisi rahamäärää, joka Ranskassa tekisi miehen onnelliseksi ja riippumattomaksi koko eliniäkseen.

"Se on totta", myönsi santarmi. "Ja jos vain näen sellaisen rahasumman, takaan varmasti turvallisen pääsyn pois Ranskasta."

"Sitten ymmärrämme toisiamme", vakuutti O'Brien. "Tämä poika on valmis maksamaan kaksisataa – toisen puolen saatte te, jos suostutte auttamaan."

"Mietin asiaa", lupasi santarmi, joka senjälkeen puheli jokapäiväisistä asioista, kunnes saavuimme pieneen Acarchot-nimiseen kaupunkiin, jossa poikkesimme majataloon. Tavanmukaisen uteliaisuuden tasaannuttua jäimme kolmen kesken, ja O'Brien lausui santarmille odottavansa hänen vastaustaan sinä iltana tai seuraavana aamuna. Santarmi sanoi antavansa vastauksen aamulla. Pyydettyään häntä vahtimaan minua O'Brien kehoitti majatalon emäntää näyttämään huoneita. Nainen näytti hänelle huonetta tai kahta, jotka hän hylkäsi, koska ne eivät olleet kylliksi varmoja vangin säilytyspaikaksi. Nainen nauroi moiselle ajatukselle, tokaisten:

"Mitä on pelkäämistä, kun vanki on tuollainen pauvre enfant?"

"Mutta tämä pauvre enfant karkasi Givetistä", vastasi O'Brien. "Nämä englantilaiset ovat aikamoisia pahuksia syntymästään saakka."

Viimeinen O'Brienille näytetty huone oli hänestä sopiva, ja hän valitsi sen – naisen uskaltamatta väittää vastaan santarmille. Heti heidän palattuaan alakertaan O'Brien komensi minut makuulle ja lähti kanssani yläkertaan. Pantuaan oven salpaan hän veti minut ison takan ääreen; pistimme päämme savupiipun suuhun ja puhuimme kuiskaamalla, jotta keskustelumme ei kuuluisi käytävään.

"Siihen mieheen ei ole luottamista", supatti O'Brien, "ja meidän täytyy pujahtaa hänen käsistään. Osaan poistua majatalosta, ja meidän täytyy palata samaa tietä ja sitten poiketa johonkin toiseen suuntaan."

"Mutta salliiko hän meidän lähteä?"

"Ei, jos hän mahtaa sille mitään. Mutta pian saan selon hänen liikkeistään."

O'Brien meni ovelle, peitti avaimenreiän ripustamalla nenäliinansa sen eteen, riisui yltänsä santarmiasunsa ja pukeutui omiin vaatteisiinsa; sitten hän tunki peitehuovat ja pieluksen santarminpukuun ja pani sen vuoteen ulkolaidalle, ikäänkuin se olisi ollut täysissä vaatteissaan nukkuva mies – se olikin ihailtavan pettävä hahmo. Sijoitettuaan muskettinsa valekuvan viereen hän teki sitten samanlaisen tempun minun vuoteelleni, laittaen sen sellaisen näköiseksi kuin siinä olisi nukkumassa minun kokoiseni henkilö ja laskien lakkini pielukselle.

"Nyt, Peter, näemme, pitääkö hän meitä silmällä. Hän odottaa, kunnes luulee meidän nukkuvan."

Valo jäi palamaan huoneeseen, ja noin tunnin kuluttua kuulimme jonkun astelevan portailla, jolloin ryömimme vuoteen alle, kuten oli sovittu. Ovemme lukkoa tunnusteltiin, ja kun santarmi vastoin otaksumistaan huomasi sen olevan auki, astui hän sisälle, katsahti molempiin vuoteisiin ja poistui.

"Eikö meidän", kysyin santarmin laskeuduttua alakertaan, "pitäisi nyt lähteä karkuun, O'Brien?"

"Olen aprikoinut sitä, Peter, ja johtunut siihen päätelmään, että voimme järjestää asian paremmin. Hän tulee varmasti uudelleen tunnin tai parin kuluttua. Kello on vasta yksitoista. Nyt teen hänelle kepposen."

O'Brien otti yhden peitehuovista, kiinnitti sen ikkunaan, jonka hän jätti ihan auki, ja pudisteli laittamiaan valehahmoja, jotta santarmi oivaltaisi niiden olevan petosta. Ryömimme jälleen vuoteen alle, ja kuten O'Brien oli arvannut, palasi santarmi noin tunnin kuluttua. Lamppumme paloi vieläkin, mutta hänelläkin oli oma lamppunsa kädessään. Vilkaistuaan vuoteisiin hän heti käsitti, että häntä oli petetty, meni avoimen ikkunan ääreen ja huudahti sitten:

"Sacré Dieu! Ils m'ont echappés et je ne suis plus caporal. F–tre! À la chasse!"

Hän syöksyi ulos huoneesta, ja minuutin kuluttua kuulimme hänen avaavan julkisivun oven ja poistuvan.

"Tämä sopii, Peter", virkkoi O'Brien nauraen. "Nyt mekin lähdemme tiehemme, vaikka meillä ei ole kovin kiirettä."

Hän pukeutui jälleen santarminasuunsa, ja noin tuntia myöhemmin laskeuduimme alakertaan, toivotimme emännälle kaikkea hyvää ja poistuimme majatalosta, palaten samaa tietä, jota olimme tulleetkin.

"Nyt, Peter", puheli O'Brien, "olemme pienessä pulassa. Tämä puku ei enää vetele, mutta sitä kunnioitetaan kuitenkin niin suuresti, etten malta luopua siitä ennenkuin viimeisellä hetkellä."

Samosimme päivänkoittoon saakka, jolloin piilouduimme erääseen metsikköön. Illalla lähdimme uudelleen Ardennien metsää kohti, sillä O'Brienin vakuutuksen mukaan oli meidän parasta palata sinne siihen saakka, kunnes luultaisiin meidän ehtineen maasta pois. Emme kuitenkaan päässeet metsään saakka, sillä seuraavana päivänä alkoi raju lumimyrsky, jota kesti yhtä mittaa neljä päivää ja jonka aikana saimme kärsiä paljon.

Rahamme eivät olleet lopussa, koska olin nostanut isäni laskuun kuusikymmentä puntaa, joista olin vaihdettuani ne epäedullisesti saanut viisikymmentä napoleonia. Silloin tällöin O'Brien hiipi noutamassa ruokavaroja majataloista. Mutta kun emme enää uskaltaneet näyttäytyä yhdessä, oli meidän pakko aina nukkua ulko-ilmassa, ja maa oli yli kolmen jalan paksuisen lumivaipan peitossa.

Viidentenä päivänä, jolloin olimme kuuden päivänmatkan päässä Ardennien metsästä, piileskelimme vähäisessä, noin neljännespenikulman päässä tieltä olevassa metsässä. Minä jäin sinne, O'Brienin santarmiksi puettuna mennessä hankkimaan muonavaroja. Tapani mukaan etsin hänen poissa ollessaan parasta suojapaikkaa, ja kuinka kauhistuinkaan, kun osuin miehen ja naisen kohdalle, jotka viruivat kuolleina lumessa ilmeisesti myrskyn näännyttäminä. Heti heidät löydettyäni O'Brien palasi, ja kerroin hänelle tapauksesta. Hän lähti seurassani katsomaan ruumiita. Vainajat olivat puetut omituisiin asuihin; heidän vaatteisiinsa oli kiinnitetty nauhoja, ja heidän vierellään virui kaksi paria hyvin pitkiä puujalkoja. Silmäiltyään heitä O'Brien sanoi:

"Peter, mitään tämän parempaa ei meille olisi voinut sattua. Nyt meidän sopii kävellä Ranskan halki likaamatta jalkojamme kirotulla maaperällä."

"Mitä tarkoitat?"'

"Tarkoitan sitä", vastasi hän, "että nämä ovat ne samat Les Landesin tienoilta tulleet ihmiset, jotka näimme Montpellierin lähellä ja jotka rahaa hankkiakseen kävelevät puujaloillaan muiden huviksi. Omassa maakunnassaan heidän on pakko kävellä sillä tavalla. Minusta näyttää, että miehen vaatteet sopivat minulle ja tytön puku sinulle. Meidän ei tarvitse muuta kuin harjoitella hieman, ja sitten lähdemme liikkeelle."

Hieman vaivaloisesti O'Brien sai kiskotuksi takin ja housut miehen yltä ja hautasi hänet sitten lumeen. Kuolleelta tyttöparalta anastettiin mahdollisimman säädyllisesti pusero ja päällyshame, ja hänetkin haudattiin. Otimme vaatteet ja puujalat ja muutimme metsän toiseen osaan, josta löysimme hyvin suojaisen paikan ja jossa nautimme ateriamme. Koska emme sinä yönä vaeltaneet, kuten tavallisesti, piti meidän valmistaa vuode itsellemme. Kaavimme pois lumen maanpinnalta ja laitoimme itsellemme niin mukavan yösijan kuin ilman nuotiota voimme, mutta sää oli hirvittävä.

"Peter", virkkoi O'Brien, "olen alakuloinen. Kas tässä, juo runsaasti!" Ja hän ojensi minulle väkijuomapullon, joka ei ollut kertaakaan ollut tyhjä.

"Juo vielä, Peter!"

"En voi, O'Brien, tulematta humalaan."

"Älä siitä välitä; juo vielä! Ajattele, että ne onnettomat pahukset menettivät henkensä, kun kävivät nukkumaan lumeen! Peter", jatkoi O'Brien, nousten istumaan, "sinun ei sovi nukkua täällä – tule mukaan!"

Vastusteluni oli turhaa. Alkoi olla pimeä, ja hän opasti minua kylään, vieden minut sen läheisyydessä olevalle hökkelille (eräänlaiselle ulkorakennukselle).

"Peter, täällä olemme suojassa. Käy pitkäksesi ja nuku! Minä olen vahdissa. Ei sanaakaan! Tahdon niin – heti pitkäksesi!"

Tein niin, ja olin muutamien minuuttien kuluttua sikeässä unessa, sillä olin nääntynyt vilusta ja väsymyksestä. Useiden vuorokausien aikana olimme kävelleet öisin, ja päivällä saamamme lepo oli mitättömän vähäinen. Voi, kuinka kaipasinkaan lämmintä vuodetta ja neljää tai viittä peitehuopaa! Heti päivän valjettua O'Brien herätti minut; hän oli valvonut vahtimassa koko yön ja näytti kovin riutuneelta.

"O'Brien, sinä olet sairas", hätäilin.

"En vähääkään; mutta olen tyhjentänyt viinapullon, ja se on huono temppu. Se on kuitenkin korjattava."

Sitten palasimme metsään tihkusateessa; sää oli muuttunut, ja pakkasen sijalle oli tullut suoja, joka oli vieläkin pahempi, sillä kylmä ahdisti meitä tällaisessa kosteudessa ilkeämmin. Taaskin O'Brien vaati minua makaamaan ladossa, mutta tällä kertaa kieltäydyin jyrkästi, jollei hänkin rupeisi sinne nukkumaan, huomauttaen hänelle, ettemme olleet sen suuremmassa, kenties emme niinkään suuressa vaarassa kuin jos hän jäisi ulkopuolelle. Oivallettuaan, että olin ehdottoman jyrkkä, hän vihdoin mukaantui, ja pääsimme molemmat latoon kenenkään huomaamatta.

Kävimme pitkäksemme, mutta en saanut unta vähään aikaan, kun niin hartaasti halusin nähdä O'Brienin syvässä unessa. Hän pistäytyi ulkona useita kertoja, ja minä olin nukkuvinani sikeästi. Vihdoin alkoi sataa kaatamalla, ja silloin hän taaskin paneutui pitkäkseen ja vaipui luonnollisen väsymyksen nujertamana muutamissa minuuteissa sikeään uneen, alkaen kuorsata niin äänekkäästi, että pelkäsin jonkun kuulevan sen. Nousin silloin pystyyn ja olin vahtina, käyden silloin tällöin pitkäkseni ja uinahtaen hetkisen mennäkseni taas jälleen ovelle.

KUUDES LUKU

Menestyksestämme riemastuneina lähdemme marssimaan Ranskan halki koskettamatta maata – Minusta tulee nainen – Olemme vapaaehtoisia sotilasalokkaita.

Aamun koittaessa herätin O'Brienin, joka ponnahti pystyyn tuiki hätäisesti.

"Olenpa totisesti nukkunut, Peter."

"Niin oletkin", vahvistin, "ja kiitän taivasta siitä, että nukuit, sillä ei kukaan jaksaisi enää kauan kestää sellaista rasitusta kuin sinä olet kestänyt. Ja jos sinä sairastuisit, niin miten minun kävisi?"

Tämä huomautus osui oikeaan kohtaan.

"No niin, koska ei ole tapahtunut mitään pahaa, ei pahaa ole tehty. Olen saanut kylliksi unta seuraavan viikon varalle, se on varmaa."

Palasimme metsään; lumi oli kadonnut ja sade tauonnut; aurinko paistoi pilvien lomitse, ja meidän oli lämmin olla.

"Älä mene niin paljon sinne päin!" varoitti O'Brien. "Nyt lumen hävittyä näemme ne ihmis-parat. Peter, meidän täytyy muuttaa majaa tänä yönä, sillä olen käynyt kylän jokaisessa ruokalassa enkä voi enää mennä sinne, herättämättä epäluuloja, vaikka olenkin santarmi."

Viivyimme metsikössä iltaan saakka ja lähdimme sitten liikkeelle, pyrkien yhä takaisin Givetiin päin. Noin tuntia ennen päivänkoittoa saavuimme maantien ohessa kasvavaan, ojan ympäröimään metsikköön, joka oli enintään neljännespenikulman päässä kylästä.

"Minusta", arvosteli O'Brien, "tämä näyttää sopivalta. Vien nyt sinut tuonne ja menen sitten rohkeasti kylään katsomaan, mitä saan sieltä hankituksi, sillä täällä meidän täytyy oleskella vähintään viikko."

Menimme metsikön reunaan, ja kun oja oli niin leveä, etten olisi jaksanut hypätä sen ylitse, pani O'Brien kaikki neljä puujalkaa vierekkäin sillaksi, jota myöten saatoin kävellä. Viskattuaan minulle kaikki tavaramyttymme ja käskettyään minun jättää puujalat paikalleen hänen paluunsa varalle hän lähti kylään musketti olallaan. Oltuaan poissa kaksi tuntia hän palasi, tuoden runsaasti ruokavaroja, parhaita, mitä meillä oli ollut. Ranskalaisia, kynsilaukalla höystettyjä makkaroita, jotka minusta olivat herkullisia, neljä pulloa konjakkia taskumattinsa lisäksi, kimpaleen suolattua ja kuivattua naudanlihaa, kuusi leipää, puoli paistettua hanhea ja ison kappaleen piirasta.

"Kas tässä", kehui hän, "meillä riittää runsaasti viikoksi. Ja katsos, Peter, paras on tämä." Ja hän näytti kahta isoa hevosenlointa.

"Oivallista!" ihastelin. "Nyt meidän on mukava olla."

"Maksoin rehellisesti kaikesta muusta paitsi näistä", kertoi hän. "Mutta näitä en uskaltanut ostaa, minkä vuoksi ne varastin. Jätämme ne kuitenkin tänne odottamaan omistajiaan – sehän on sittenkin vain lainaamista."

Nyt valmistimme aika mukavan suojuksen yhteen punomistamme oksista, kuivasimme lehtiä päivänpaisteessa, ja pian meillä oli pehmeä vuode, jonka päälle levitimme toisen loimen, kun taas toista käytimme peitteenämme. Puujaloista kyhätyn siltamme olimme purkaneet, joten tunsimme olevamme täysin turvassa yllätyksiltä. Sinä iltana emme tehneet muuta kuin söimme – kävimme vuoron perään hanhen, piirakan, käsivarteni paksuisten makkarain kimppuun, pistäydyimme ojalla juomassa vettä ja söimme sitten taaskin. Elämämme oli ihan onnellista verrattuna siihen, mitä olimme kestäneet, etenkin kun meitä odotti hyvä vuode. Pimeän tultua paneuduimme vuoteeseen ja nukuimme sikeästi; en kertaakaan koko harhailu; emme aikana tuntenut olevani virkistyneempi. Aamun sarastaessa O'Brien nousi makuulta.

"Nyt, Peter, vähän harjoitusta ennen aamiaista."

"Mitä harjoitusta tarkoitat?"

"Mitäkö tarkoitan? Puujaloilla tietysti. Otaksun sinun viikon perästä pystyvän ainakin tanssimaan gavottia, sillä usko minua, sinä vaellat pois Ranskasta puujaloilla, se on varmaa."

O'Brien otti miehen puujalat ja antoi minulle naisen käyttämät. Sidoimme ne kiinni reisiimme, ja nojaten selkäämme puuhun meidän onnistui nousta niiden varaan seisomaan. Mutta heti, kun yritimme kävellä, kaatui O'Brien oikealle, ja minä kellahdin vasemmalle. O'Brien kaatui puuta vasten, mutta minä kaaduin nenälleni, ja siitä vuoti verta aika paljon. Mutta me nauroimme ja nousimme uudelleen pystyyn, ja vaikka lankesimmekin useita kertoja, opimme vihdoin käyttämään puujalkoja paremmin. Sitten meidän oli hieman vaikea päästä jälleen maahan, mutta opimme senkin tekemään turvauduttuamme jälleen puuhun. Aamiaisen jälkeen sidoimme ne taas jalkoihimme ja harjoittelimme, pitkittäen sitä koko päivän, minkä jälkeen kävimme uudelleen ruokavarojemme kimppuun ja laskeuduimme nukkumaan hevosloimemme alle. Tällaista jatkui viisi päivää, ja silloin olimme jo aika taitavia, koska olimme yhtenään käyttäneet puujalkoja, ja vaikka en osannutkaan tanssia gavottia, koska en tiennyt, millaista se oli, pystyin hyppimään niillä varsin joustavasti.

"Vielä yksi päivä harjoitusta", sanoi O'Brien, "sillä muonavarojamme riittää vielä yhdeksi päiväksi, ja sitten lähdemme. Mutta tällä kertaa meidän pitää harjoitella näyttelypukimissa."

O'Brien puki minut tyttöpoloisen vaatteisiin ja otti itse miehenasun; ne sopivat oikein hyvin, ja viimeisenä päivänä harjoittelimme miehenä ja naisena.

"Peter, sinä olet peräti sievä tyttö", ihasteli O'Brien. "Älähän vain salli miesten käyttäytyä kovin vapaasti!"

"Ole huoletta!" vakuutin. "Mutta, O'Brien, koska nämä hameet eivät ole oikein lämpöiset, aion leikata housunlahkeeni poikki polvista ja pitää housujani hameiden alla."

"Se on oikein", myönsi O'Brien, "sillä saatat kaatua, ja silloin ehkä huomattaisiin, ettet olekaan nainen".

Seuraavana aamuna käytimme puujalkojamme päästäksemme ojan ylitse ja lähdimme sitten ne käsissämme rohkeasti marssimaan maantiellä Mechelniä kohti. Kohtasimme paljon ihmisiä, santarmeja ja muita, mutta kukaan ei kiinnittänyt meihin huomiota, jollei oteta lukuun joitakuita huomautuksia hauskasta ulkonäöstäni. Illan suussa saavuimme siihen kylään, jonka liepeellä olimme maanneet ladossa, ja heti kylään ehdittyämme kiinnitimme puujalat jalkoihimme ja aloimme marssia niillä.

Kun ihmisiä oli kerääntynyt ympärillemme, ojentelimme lakkejamme ja saatuamme yhdeksän tai kymmenen souta menimme majataloon. Meiltä tiedusteltiin usein, mistä tulimme, ja O'Brien vastaili, ladellen lukemattomia valheita. Minä esiinnyin kainona tyttönä, ja O'Brien, joka väitti minua sisarekseen, näytti olevan kovin valppaan närkäs minulle osoitetusta huomaavaisuudesta.

Nukuttuamme hyvin lähdimme seuraavana aamuna jälleen samoamaan Mechelniä kohti. Hyvin usein nousimme puujaloillemme harjoitellaksemme tiellä, mikä hidastutti taivallustamme aika lailla, joten saavuimme Mechelniin vasta kahdeksantena päivänä yksitoikkoisen ja häiriytymättömän matkan jälkeen.

Ehdittyämme muurien luokse sidoimme puujalat jalkoihimme ja marssimme rohkeasti edelleen. Portilla seisovat vahdit pysäyttivät meidät; he eivät epäilleet meitä, vaan tekivät sen huvikseen, ja minun oli pakko alistua ottamaan useita suudelmia heidän kynsilaukalta tuoksuvilta huuliltaan, ennenkuin meidän sallittiin mennä kaupunkiin. Nousimme taaskin puujaloillemme, sillä vahtisotilaat olivat pakottaneet meidät laskeutumaan maahan, koska he eivät muutoin olisi voineet suudella minua, ja jäljittelimme vähän väliä jotakin tanssia, kunnes saavuimme kaupungin torille, jossa pysähdyimme seurahuoneen kohdalle ja aloimme tanssia harjoittelemaamme valssia.

Hotellin ihmiset katselivat ikkunoista esitystämme, ja lopetettuamme tanssin menin ikkunoiden luokse O'Brienin lakki kädessäni kokoamaan rahaa. Kuinka ällistyinkään nähdessäni eversti O'Brienin katsovan suoraan silmiini ja tuijottavan minuun hyvin tiukasti! Vielä enemmän hämmästyin, kun näin Celesten, joka heti tunsi minut, juoksi taaksepäin huoneen sohvalle, vei kädet silmilleen ja huudahti:

"C'est lui, c'est lui!"

Onneksi O'Brien oli ihan likelläni, sillä olisin kaatunut, jollei hän olisi tukenut minua.

"Peter, pyydä ihmisiltä rahaa! Muutoin olet hukassa." Tein niin ja saatuani muutamia kolikoita kysyin häneltä, mitä minun sitten piti tehdä.

"Mene takaisin ikkunan luokse – sitten osaat päätellä, miten käy!"

Palasin ikkunan luo; eversti O'Brien oli kadonnut, mutta Celeste seisoi siellä ikäänkuin minua odottamassa. Ojensin hänelle lakkia, ja hän pisti siihen kätensä. Lakki vaipui alaspäin painosta. Otin siitä rahakukkaron, jota pidin suljetussa kädessäni, ja sujautin sen povelleni. Senjälkeen Celeste peräytyi pois ikkunasta, heitti huoneen perältä minulle lentosuukon ja pujahti ulos ovesta. Seisoin tyrmistyneenä tuokion, mutta O'Brien herätti minut aatoksistani. Poistuimme suurelta torilta ja majoituimme pieneen majataloon. Tarkastaessani kukkaroa huomasin siinä viisikymmentä napoleonia; ne Celeste oli varmaankin saanut isältään. Silloin itkin riemusta. Myöskin O'Brieniin vaikutti everstin ystävällisyys voimakkaasti.

"Hän on oikea O'Brien läpikotaisin", kehui hän. "Ei edes tämä kirottu maa jaksa pilata syntyperäistä luonnetta."

Majatalossa, johon sijoituimme, meille kerrottiin, että hotellissa asuva upseeri oli määrätty Bergen-op-Zoomin vankan linnoituksen komentajaksi ja oli matkalla sinne.

"Me emme saa enää osua hänen tielleen, jos suinkin voimme sen karttaa", huomautti O'Brien. "Kiusaisimme siten liian paljon hänen velvollisuudentuntoaan. Eikä patojen seassa käy esiintyminen puujaloilla; siispä, Peter, kävelemmekin näillä enää vain pois tästä kaupungista ja sitten luotamme kekseliäisyyteemme."

Poistuimme kaupungista varhain seuraavana aamuna O'Brienin ostettua sellaisia vaatekappaleita, joita talonpoikaisväestö tavallisesti käyttää. Ehdittyämme muutamien penikulmien päähän St. Nicholasin kaupungista viskasimme puujalkamme ja yllämme olleet asut pois ja pukeuduimme O'Brienin ostamiin vaatteisiin. O'Brien ei ollut unohtanut varata meille kahta laajaa, ruskeata huopaa, jotka sidoimme olallemme, kuten sotilaat sitovat päällystakkinsa.

"Entä millaisina ihmisinä nyt esiinnymme, O'Brien?"

"Peter, sen kysymyksen ratkaisen ennen iltaa. Aivoni tekevät työtä, mutta mielelläni odotan sattumalta vihjauksia. Meidän täytyy astella ripeästi, sillä muutoin lumi meidät peittää."

Nyt oli taas pureva pakkanen, ja koko päivän oli satanut kovasti lunta. Mutta vaikka ilta oli melkein käsissä, valaisi tietämme kirkas kuutamo. Kävelimme oikein ripeästi ja havaitsimme pian ihmisiä edellämme.

"Ehätetään heidän luoksensa; saamme ehkä heiltä tietoja."

Ehdittyämme heidän kohdalleen virkkoi toinen heistä (he olivat molemmat seitsemäntoista tai kahdeksantoista vuoden ikäisiä nuorukaisia) O'Brienille:

"Luulin meidän olevan viimeiset, mutta se oli erehdys. Kuinka pitkä matka tästä on St. Nicholasiin?"

"Mistäpä minä sen tietäisin?" vastasi O'Brien. "Olen outo näillä tienoilla kuten tekin."

"Mistä osasta Ranskaa te tulette?" tiedusti toinen hampaittensa kalistessa vilusta, sillä hänellä oli huonot vaatteet, jotka tarjosivat kovin vähän suojaa ankaraa säätä vastaan.

"Montpellierista", vastasi O'Brien.

"Ja minä tulen Toulousesta. Murheellinen muutos, kumppani, öljypuiden ja viiniköynnösten seudulta tällaiseen ilmanalaan. Kirottua sotaväenottoa! Aikomukseni oli ottaa pikku vaimo ensi vuonna."

O'Brien nykäisi minua ikäänkuin sanoakseen: "Tämä kelpaa meille", ja jatkoi sitten:

"Kirottu sotaväenotto minustakin, sillä olin juuri mennyt naimisiin, ja nyt vaimoni jäi lähentelevän voudin kiusattavaksi. Mutta eihän sille mahda mitään. C'est pour la France et pour la gloire."

"Me emme ennätä saamaan majoituslippua", valitti toinen, "eikä minulla ole soutakaan taskussani. Minua epäilyttää, saavutanko pääjoukkoa ennenkuin Flushingissa. Matkasuunnitelman mukaan se on tänään Axelin kaupungissa."

"Jos ehdimme St. Nicholasiin, olemme taivaltaneet hyvin", virkkoi O'Brien. "Mutta minulla on jäljellä vähän rahaa, enkä halua nähdä isänmaatansa palvelemaan menevän kumppanin jäävän illallisetta ja vuoteetta. Teidän sopii maksaa minulle, kun kohtaamme toisemme Flushingissa."

"Sen teen ja kiitän", vakuutti ranskalainen, "ja niin tekee myöskin tämä Jacques, jos luotatte häneenkin".

"Mielihyvin", lupasi O'Brien, joka sitten aloitti pitkän keskustelun, jossa hän lypsi ranskalaisilta sen tiedon, että Flushingiin oli komennettu joukko sotaväkeen värvättyjä miehiä, ja että he olivat jääneet jäljelle pääjoukosta. O'Brien oli olevinaan samaan joukkoon kuuluva sotilasalokas, ja minun, muka hänen veljensä, ilmoitettiin päättäneen liittyä armeijaan rumpaliksi, koska en ollut tahtonut erota hänestä. Noin tunnin kuluttua saavuimme St. Nicholasiin ja pääsimme hieman vaivaa nähtyämme majataloon.

"Vive la France!" huudahti O'Brien, mennen takkatulen ääreen ja ravistaen lumen pois hatustaan. Ennen pitkää istuimme kelpo illallisen ja varsin siedettävän viinin ääressä, ja emäntä istuutui pöytäämme kuuntelemaan oikeiden sotilasalokkaiden todenperäisiä ja O'Brienin valheellisia juttuja.

Illallisen jälkeen se alokas, joka oli ensimmäiseksi meitä puhutellut, otti esille painetun paperin, jossa matkaohjelma oli selitetty, ja huomautti meidän olevan kaksi päivää jäljellä muista. O'Brien luki sen ja pani sen pöydälle, samalla tilaten lisää viiniä tarjottuaan sitä jo aikaisemminkin aika runsaasti. Emme itse juoneet paljoakaan, vaan kehoittelimme toisia innokkaasti, ja vihdoin alokas kertoi koko tarinan aiotusta avioliitostaan ja pettymyksestään, repien tukkaansa ja tavantakaa itkeä tuhertaen.

"Älkää välittäkö!" keskeytti O'Brien aina parin tai kolmen minuutin kuluttua. "Bouvons un autre coup pour la gloire!"

Ja niin hän juotti heitä molempia, kunnes he hoippuivat vuoteeseensa, unohtaen paperinsa, jonka O'Brien oli vähän aikaisemmin salaa siirtänyt pois pöydältä. Myöskin me vetäydyimme huoneeseemme, jossa O'Brien huomautti minulle:

"Peter, tämä kuvaus muistuttaa minua yhtä paljon kuin minä paholaista. Mutta se ei merkitse mitään, koska kukaan ei mielellään mene sotaväkeen eikä senvuoksi mitenkään epäillä, ettei paperi ole ihan paikallaan. Meidän täytyy lähteä matkalle varhain huomenaamulla, näiden kelpo miekkosten vielä nukkuessa, ja ehättää pitkä taival heidän edelleen. Luullakseni pääsemme nyt turvallisesti Flushingiin saakka."

SEITSEMÄS LUKU

Mitä tapahtui Flushingissa ja mitä sitten, kun pääsimme pois Flushingista.

Lähdimme liikkeelle tuntia ennen päivänkoittoa; maassa oli paksulti lunta, mutta taivas oli kirkas, ja vaikeuksitta ja häiriöittä astelimme Axelin ja Halstin kaupunkien lävitse, saavuimme Terneuseen neljäntenä päivänä ja menimme sieltä salmen ylitse Flushingiin kymmenkunnan muun pääjoukosta myöhästyneen vetelehtijän seurassa.

Astuttuamme maihin kysyi vahtisotilas meiltä, olimmeko sotilasalokkaita. O'Brien vastasi olevansa ja näytti paperiaan. Hänen nimensä tai oikeammin sen henkilön nimi, jonka paperi oli, merkittiin kirjaan, ja hänelle ilmoitettiin, että hänen tuli mennä rykmentin esikuntaan ennen kello kolmea. Lähdimme kävelemään iloisina menestyksestämme, ja sitten O'Brien otti esille siltä naiselta saamansa kirjeen, joka oli tarjoutunut auttamaan minua karkuun silloin, kun O'Brien esiintyi santarmina. Luettuaan osoitteen hän kysyi tietä siinä mainitulle kadulle. Pian löysimme talon ja astuimme sisälle.

"Sotilasalokkaita!" lausui talon emäntä, silmäillen O'Brieniä. "Taloni on jo ennestään majoitettu täyteen. Varmaankin on tapahtunut erehdys. Missä on määräyksenne?"

"Lukekaa!" kehoitti O'Brien, ojentaen hänelle kirjeen.

Nainen luki kirjeen, pisti sen kaulaliinansa poimuihin ja käski O'Brieniä mukaansa. O'Brien viittasi minua seuraamaan, ja menimme pieneen huoneeseen.

"Mitä voin tehdä hyväksenne?" tiedusti nainen. "Olen valmis tekemään kaikki, mitä voin, mutta ikävä kyllä teidät viedään pois täältä kahden tai kolmen päivän kuluttua."

"Älkää siitä huoliko!" vastasi O'Brien. "Puhelemme siitä asiasta tuonnempana, mutta tällä hetkellä olisimme kiitollisia, jos vain sallisitte meidän jäädä asumaan tähän pieneen huoneeseen; emme halua joutua ihmisten näkyviin."

"Comment donc! Olette sotilasalokas, ettekä soisi kenenkään teitä näkevän! Aiotteko siis karata sotaväestä?"

"Vastatkaa yhteen kysymykseeni. Oletteko lukenut tuon kirjeen; aiotteko toimia sen mukaan, kuten sisarenne pyytää?"

"Niin totta kuin toivon taivaan armoa, teen sen, vaikkapa joutuisin kärsimään mitä hyvänsä. Hän on rakas sisareni eikä kirjoittaisi niin vakavasti, jollei hänellä olisi hyvää syytä. Taloni ja kaikki, mitä vaaditte, on käytettävissänne – voinko luvata enempää?"

"Entäpä", jatkoi O'Brien, "jos aikoisin karata? Auttaisitteko minua sittenkin?"

"Oman vaarani uhallakin", vakuutti nainen. "Ettekö tekin ole auttanut sukulaisiani heidän vaikeuksissaan?"

"No niin; siispä en halua tällä kertaa pidättää teitä puuhistanne; olen kuullut teitä kutsuttavan useita kertoja. Antakaa meille päivällistä, milloin teille sopii, ja me jäämme tänne."

"Jos minussa on vähääkään fysio– miten se onkaan? – fysionomistia", aprikoi O'Brien naisen poistuttua luotamme, "on tuo nainen rehellinen, ja minun tulee luottaa häneen, mutta ei vielä; meidän pitää odottaa, kunnes sotilasalokkaat ovat lähteneet pois".

Olin yhtä mieltä O'Brienin kanssa, ja istuimme huoneessa, puhellen keskenämme tunnin ajan, jonka kuluttua nainen toi meille päivällistä.

"Mikä on nimenne?" tiedusti O'Brien.

"Louise Eustache; senhän olisitte voineet nähdä kirjeestä."

"Oletteko naimisissa?"

"Kyllä, olen ollut jo kuusi vuotta. Mieheni on harvoin kotona; hän on flushingilainen luotsi. Kovaa elämää, vieläkin ankarampaa kuin sotilaan. Kuka tämä nuorukainen on?"

"Hän on veljeni, ja jos menen sotilaaksi, aikoo hän liittyä sotaväkeen rumpaliksi."

"Pauvre enfant! C'est dommage."

Majatalo oli täynnä sotilasalokkaita ja muita vieraita, joten emännällä oli paljon puuhaa. Illalla hän opasti meidät pieneen makuukamariin, joka oli huoneemme vieressä.

"Olette täällä ihan rauhassa. Alokkaiden on määrä, kuten olen saanut tietää, mennä tarkastukseen huomenna kello kaksi paraatikentälle; aiotteko mennä mukaan?"

"En", vastasi O'Brien. "Minun luullaan myöhästyneen. Se on vähäpätöinen asia."

"No niin", sanoi nainen, "tehkää, kuten haluatte; minuun saatte luottaa. Mutta minulla on niin kiire, kun ei ketään ole apunani, että tuskin ehdin puhelemaan kanssanne, ennenkuin he lähtevät kaupungista."

"Kyllä ehdimme sittenkin, hyvä emäntä", vakuutti O'Brien. "Au revoir."

Seuraavana iltana nainen tuli huoneeseemme ja kertoi jonkun verran levottomana kaupunkiin saapuneen sotilasalokkaan, jonka nimi oli ilmoitettu luetteloon jo aikaisemmin; se mies, joka oli nimen ilmoittanut, ei ollut saapunut tarkastukseen paraatikentälle. Sotilasalokas oli väittänyt, että hänen passinsa oli varastanut eräs mies, jonka seurassa hän oli pysähtynyt St. Nicholasiin. Oli annettu määräys, että kaupungissa pannaan toimeen tarkka etsintä, koska tiedettiin joidenkuiden englantilaisten upseerien karanneen, ja otaksuttiin jonkun heistä saaneen passin haltuunsa.

"Ette kaiketi ole englantilaisia?" tiedusti nainen, silmäillen O'Brieniä vakavasti.

"Olen kun olenkin, hyvä rouva", vastasi O'Brien. "Ja niin on myöskin tämä seurassani oleva nuorukainen. Ja sisarenne pyytämä palvelus on se, että auttaisitte meitä meren ylitse, mistä hyvästä työstä maksetaan sata louisdoria heti, kun olemme Kanaalin toisella puolella."

"Oh, mon Dieu! Mais c'est impossible."

"Mahdotonta!" kertasi O'Brien. "Sen vastauksenko minä annoin sisarellenne hänen pulmassaan?"

"Au moins c'est fort difficile."

"Se on kokonaan toinen juttu; mutta kun miehenne on luotsi, luulisin sen poistavan suuren osan vaikeudesta."

"Mieheni! Minulla ei ole vähääkään vaikutusta häneen", valitti nainen, vieden esiliinansa silmilleen.

"Mutta sadalla louisdorilla ehkä on", huomautti O'Brien.

"Se on totta", myönsi emäntä. "Mutta mitä minun pitää tehdä, jos taloamme tullaan tarkastamaan?"

"Lähettäkää meidät pois täältä, kunnes saatte tilaisuuden toimittaa meidät Englantiin! Jätän kaikki teidän huoleksenne – sisarenne odottaa teidän järjestävän tämän asian."

"Eikä hänen tarvitse pettyä, jos Jumala meitä auttaa", vastasi nainen oltuaan tuokion vaiti. "Mutta pelkäänpä, että teidän täytyy tänä iltana lähteä tästä talosta ja myöskin koko kaupungista."

"Miten pääsemme pois kaupungista?"

"Minä järjestän sen. Olkaa valmiit kello neljä, sillä portit suljetaan hämärissä. Minun pitää nyt lähteä, sillä aikaa ei saa hukata."

"Nyt olemme kauniisti pinteessä, O'Brien", tuskailin emännän poistuttua huoneesta.

"Emme ollenkaan, Peter; minun mieltäni ei paina mikään muu kuin näin hyvästä majapaikasta lähteminen."

Sulloimme kokoon kaikki tavaramme unohtamatta molempia huopiamme ja odotimme emännän paluuta. Noin tunnin kuluttua hän astuikin huoneeseen.

"Olen puhunut asiasta mieheni sisarelle, joka asuu noin kahden penikulman päässä Middelburgiin vievän tien varrella. Hän on nyt kaupungissa, sillä on markkinapäivä. Olette turvassa siellä, mihin hän teidät piilottaa. Sanoin hänelle, että tämä tapahtui mieheni pyynnöstä, sillä muutoin hän ei olisi siihen suostunut. Kas tässä, poika, pankaa yllenne nämä vaatteet! Minä autan teitä."

Taaskin minut puettiin tytöksi, ja saatuani vaatteet ylleni purskahti O'Brien nauramaan sinisille sukilleni ja lyhyille hameilleni.

"Il n'est pas mal", kehui emäntä sovittaessaan pientä myssyä päähäni, sitoen sitten leukani alle kaulaliinan, joka osittain piilotti kasvoni. O'Brien otti ylleen vaipan, jonka nainen ojensi hänelle, ja pani päähänsä leveälierisen hatun.

"Nyt seuratkaa minua!"

Hän vei meidät tungoksen täyttämälle kadulle ja opasti kauppatorille; siellä hän kohtasi toisen naisen, joka lähti mukaamme. Torin laidassa vartosi meitä pieni, rattaiden eteen valjastettu hevonen. Outo nainen ja minä nousimme rattaille, kun taas O'Brien ennakolta annettujen ohjeiden mukaan talutti hevosta väkijoukon lävitse kaupungin portille, jossa emäntä sanoi meille äänekkäästi jäähyväiset vahtisotilaiden kuullen. Vahdit eivät kiinnittäneet meihin huomiota, ja niin pääsimme selkkauksitta portista, joutuen hyvästi kivetylle tielle, joka oli ihan suora ja jota kahden puolen reunustivat korkeat puut ja ojat. Noin tunnin kuluttua pysähdyimme hoivaajanamme olevan naisen talon läheisyyteen.

"Näettekö tuon metsän?" sanoi hän O'Brienille osoittaen noin puolen penikulman päässä tiestä kasvavaa metsikköä. "En uskalla viedä teitä kotiini; mieheni on niin kiihkeä englantilaisten vastustaja, koska he anastivat hänen aluksensa ja tekivät hänestä köyhän miehen; hän antaisi teidät heti ilmi. Mutta menkää tuonne ja laittakaa olonne niin mukavaksi kuin voitte täksi yöksi! Huomenna lähetän teille kaikkea, mitä tarvitsette. Adieu! Je vous plains, pauvre enfant", virkkoi hän minulle lähtiessään ajamaan rattaillaan taloa kohti.

"Peter", sanoi O'Brien, "minusta se, että hän potkaisi meidät pois talostaan, tuntuu todistavan hänen vilpittömyyttään enkä siis puhu siitä sen enempää. Meillä on konjakkipullo elvyttämässä rohkeuttamme. Nyt siis metsään vaikka, tulimmainen, enpä nauti niinsanotuista ulkoilmaretkistä ainakaan kahteentoista vuoteen tämän jälkeen."

"Mutta, O'Brien, miten pääsen tämän ojan ylitse hameissa? Tuskin jaksaisin hypätä sen ylitse omissakaan vaatteissani."

"Sinun pitää kiertää hameesi vyötäisten ympärille ja ottaa kova vauhti. Hyppää niin pitkälle kuin jaksat; minä kiskon sinut toiselle partaalle."

"Mutta et muista että meidän täytyy nukkua metsässä, eikä ole naurun asia kastua läpimäräksi, kun on näin tiukka pakkanen."

"Sepä se, Peter, mutta koska ojassa on noin paksulti lunta, kenties jää kestää. Minä koetan; jos se kestää minut, ei se alennu notkumaan sinun hintelän ruhosi painosta."

O'Brien koetti jäätä, joka oli vankkaa, ja molemmat kävelimme ojan ylitse. Kiiruhdimme minkä jaksoimme ja saavuimme metsään, kuten nainen oli sitä nimittänyt, vaikka se ei ollutkaan sen kummempi kuin noin puolen acren laajuinen puuryhmä. Puhdistimme lumen noin kuuden jalan laajuudelta hyvin alavasta kohdasta; O'Brien katkaisi puusta keppejä, jotka iskimme kiinni maahan ja joiden varaan levitimme toisen huopamme.

Kun lunta oli noin kahden jalan paksuudelta, jäi huovan alle niin paljon tilaa, että sinne voi helposti ryömiä. Senjälkeen keräsimme lehtiä niin paljon kuin saimme, pudistelimme niistä lumen ja veimme ne onkalomme pohjalle. Lehtien päälle levitimme toisen huovan, nostimme myttymme sille ja sitten mätimme lunta ylemmän huovan kaikille laidoille, jättäen vain aukon, josta ryömimme sisälle. Oli ihan hämmästyttävää, kuinka lämmin siellä oli oltuamme siellä vähän aikaa. Siellä oli miltei liian lämmin, vaikka ulkosalla oli pureva pakkanen.

Syötyämme vankan aterian ja juotuamme ryypyn konjakkia nukuimme molemmat sikeästi minun kuitenkin ensin riisuttuani yltäni naisenvaatteet ja pukeuduttuani omaan asuuni. Meidän ei ollut koskaan ollut parempi eikä lämpimämpi nukkua kuin tässä jään ja lumen peittämälle maaperälle laittamassamme onkalossa.

KAHDEKSAS LUKU

O'Brien eroaa seurastani hankkiakseen ruokavaroja, ja minä saan seuraa metsästysretken vuoksi – Liikuttavasti O'Brien suree kuolemaani ja löytää minut elävänä – Pelastumme.

Seuraavana aamuna tähyilimme levottomina luvattua apua, sillä meillä ei ollut kovin runsaasti ruokavaroja, vaikka ne, mitä meillä oli, olivat laadultaan erittäin hyviä. Vasta kello kolme illalla näimme pikku tytön tulevan meitä kohti ison verikoiran saattamana. Saavuttuaan metsikköön, jossa me piileksimme, hän huusi hollanninkielellä jotakin koiralle, joka heti alkoi nuuskia metsässä, kunnes löysi piilopaikkamme, istuutui sitten onkalomme suulle haukkumaan vimmaisesti, saaden meidät aika pahasti pelkäämään, että se karkaisi kimppuumme. Mutta pikku tyttö puhui sille, ja se jäi rauhallisesti samaan asentoon, silmäillen meitä ja heiluttaen häntäänsä, alaleuka lumeen painettuna. Tyttö tuli ripeästi sen luokse, katsahti huovan alle, työnsi onkaloomme vasun ja nyökkäsi.

Tyhjennettyämme vasun O'Brien otti taskustaan napoleonin ja tarjosi sitä tytölle. Hän ei siitä huolinut, mutta O'Brien työnsi sen väkisin hänen käteensä; silloin hän taaskin puhui koiralle, joka alkoi haukkua meille niin raivoisesti, että odotimme sen millä hetkellä tahansa syöksyvän kimppuumme. Samalla tyttö näytti meille napoleonia. Osoitettuani koiraa ryömin eteenpäin ja otin napoleonin häneltä, minkä jälkeen hän heti käski suunnattoman otuksensa olla hiljaa, naurahti meille ja riensi pois.

"Tulimmainen, siinäpä mainio pikku tyttö!" ihasteli O'Brien. "Olen valmis puolustamaan häntä ja hänen koiraansa ketä ihmistä vastaan tahansa. Niinpä niin, ei milloinkaan ennen ole koiraa usutettu kimppuuni sentähden, että olen antanut rahaa, mutta oppia ikä kaikki, Peter. Ja nyt katsokaamme, mitä hän toi meille vasussaan."

Olimme saaneet kovaksikeitettyjä munia, leipää, savustetun lampaankäpälän ja ison pullon katajaviinaa.

"Kuinka kiltti tyttönen! Toivottavasti hän usein suo meidän nauttia seurastaan. Minusta alkaa tuntua siltä, Peter, että meidän on ihan yhtä hyvä olla täällä kuin kadetinkojussakin."

"Unohdit olevasi luutnantti."

"No niin, sen unohdin, Peter, ja niin asia on, mutta sellainen on tottumuksen voima. Ja nyt syökäämme päivällistä. Tosin on uudenaikaista syödä päivällistä pitkänään, mutta se on kuitenkin mukavaa, sillä ruuan nielemiseen kulunee enemmän aikaa."

"Roomalaisten oli tapana loikoa pitkänään aterioilla, kuten olen lukenut, O'Brien."

"En voi väittää koskaan kuulleeni siitä mainittavan Irlannissa, mutta se ei todista, ettei asianlaita ole niin; siispä, Peter, uskon sanaasi siinä asiassa. Vietävä, kuinka kovasti taas sataakaan lunta! Mitähän isäni ajattelee juuri tällä hetkellä?"

Tämä O'Brienin lause käänsi puhelumme Englannissa oleviin ystäviimme ja sukulaisiimme, ja pitkälti keskusteltuamme vaivuimme sikeään uneen.

Seuraavana aamuna huomasimme lunta sataneen noin kahdeksan tuumaa, ja se painoi huopaamme niin raskaasti, että meidän oli pakko käydä ulkosalla katkaisemassa keppejä tukeaksemme sitä niillä sisäpuolelta. Ollessamme siinä puuhassa kuulimme kovaa melua ja luikkailua ja näimme useita nähtävästi aseistettuja miehiä juoksemassa koirien seuraamina suoraan sitä metsikköä kohti, jossa majailimme. Kävimme hyvin levottomiksi, luullen heidän etsivän meitä, mutta äkkiä he poikkesivat toiseen suuntaan, kiiruhtaen edelleen yhtä vinhasti kuin siihen astikin.

"Mitähän tuo voi olla?" virkoin O'Brienille.

"En osaa sitä varmasti sanoa, Peter, mutta luulisin miesten metsästävän jotakin, eikä minusta tällaisessa paikassa todennäköisesti voi olla muuta riistaa kuin saukkoja."

Olin samaa mieltä. Odotimme tyttöstä, mutta häntä ei kuulunut, ei näkynyt, ja tähyiltyämme häntä pimeään saakka ryömimme onkaloomme ja söimme illalliseksi ruokavarojemme jäännöksiä.

Kuten oli luonnollista, odotimme seuraavana aamuna hänen tuloaan hyvin levottomina, mutta hän ei saapunut toivottuun aikaan. Tuli taaskin ilta, ja laskeuduimme makuulle saamatta muuta ravintoa kuin jäljelle jääneen pienen palan leipää ja hiukan viinaa, joka oli jäänyt pulloon.

"Peter", lausui O'Brien, "jollei häntä kuulu huomennakaan, koetan, mitä saan aikaan, sillä minusta ei ole lainkaan hauska ajatella, että kuolisimme tänne nälkään, kuten sadun pienokaiset kuolivat metsään, ja että meidät löydettäisiin täältä kuihtuneiden lehtien alta. Jollei hän saavu kello kolmeen mennessä, lähden hankkimaan muonaa, eikä se minusta tunnu kovin vaaralliselta, sillä tässä puvussa olen yhtä talonpoikaisen näköinen kuin kuka hollantilainen tahansa."

Vietimme rauhattoman yön, koska varmasti uskoimme joko vaaran olevan niin suuren, etteivät suojelijamme uskaltaneet avustaa meitä, tai heidän muuttaneen mieltänsä ja kavaltaneen meidät, jättäen meidät tulemaan toimeen omin neuvoinemme.

Seuraavana aamuna kiipesin metsikön ainoaan isoon puuhun tähyilemään ympärillemme, erittäinkin siihen taloon päin, jonka emäntä oli neuvonut meille piilopaikkamme. Mutta ei näkynyt muuta kuin ääretön, tasainen, lumipeittoinen maisema ja silloin tällöin jotkut ajoneuvot, jotka kulkivat Middelburgiin vievällä tiellä. Laskeuduin maahan, jossa O'Brien valmistautui lähtemään. Hän oli perin alakuloinen ja sanoi:

"Peter, jos minut vangitaan, pitää sinun kaiken uhalla pukea yllesi tytön vaatteesi ja mennä Flushingiin, majataloon. Sen emäntä, uskon sen varmasti, suojelee sinua ja toimittaa sinut Englantiin. Tarvitsen ainoastaan kaksi napoleonia; pidä sinä kaikki loput; sinä tarvitset niitä. Jollen tule takaisin tähän iltaan mennessä, niin lähde Flushingiin huomenaamulla."

O'Brien odotti vielä jonkun aikaa, puhellen kanssani, ja kun kello sitten oli yli neljä, pudisti hän kättäni ja poistui metsiköstä virkkamatta mitään. Minusta ei ollut kertaakaan tuntunut surkeammalta siitä alkaen, kun meidät Toulonissa pantiin vankilaan ensi kerran, ja hänen ehdittyään sadan askeleen päähän polvistuin rukoilemaan.

Hämärissä, hänen oltuaan poissa kaksi tuntia, kuulin kaukaista melua, joka yhä lähestyi. Äkkiä kuulin pensaiden kahinaa ja kiiruhdin lumen peittämän huovan suojaan, toivoen, etteivät tulijat havaitsisi sisäänpääsyaukkoa. Mutta tuskin olin ehtinyt sinne, kun perässäni sinne syöksähti tavattoman iso susi. Parkaisin, odottaen joka hetki sen repivän minut kappaleiksi, mutta otus virui vatsallaan kita avoinna, silmät hehkuvina, kieli riippumassa pitkällä ulkona suusta, ja vaikka se kosketti minua, oli se liian nääntynyt hätyyttääkseen minua.

Melu kävi yhä kovemmaksi, ja oivalsin kohta hälisijäin olevan metsästäjiä. Olin ryöminyt suojapaikkaani jalat edellä, susi oli juossut sisään pää etummaisena, joten viruimme vierekkäin päät vastakkaisiin suuntiin. Ryömin ulos niin vikkelästi kuin pääsin ja näin miesten rientävän minua kohti täyttä vauhtia vajaan kahdensadan askeleen päässä. Kiiruhdin isolle puulle, mutta en ollut ehtinyt kavuta kuuden jalan korkeuteen, kun metsästysseurue ennätti paikalle; koirat kiitivät aukolle, ja hyvin lyhyessä ajassa susi oli tapettu.

Metsästäjät olivat liian innokkaasti syventyneet puuhaansa huomatakseen minua, ja olin sillä välin kavunnut ylöspäin puussa ja piiloutunut niin hyvin kuin suinkin. Kun olin tuskin viidentoista askeleen päässä heistä, kuulin heidän huudahtelevan hämmästyksestä nostaessaan huopaa ja kiskoessaan kuolleen suden esille, jonka he veivät mennessään. He keskustelivat hollanninkielellä, joten en ymmärtänyt heitä, mutta varmasti olin kuulevinani heidän puhuvan englantilaisista. Metsästäjät ja koirat poistuivat metsiköstä, mutta kun olin laskeutumaisillani maahan, palasi heistä yksi, joka otti huovat maasta, kääri ne kokoon ja vei ne mukanaan. Onneksi hän ei kuun niukassa valossa havainnut kääröjämme.

Viivyin vielä vähän aikaa ja sitten laskeuduin maahan. En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Jollen jäisi tänne ja jos O'Brien palaisi, niin mitä hän ajattelisi? Jos taas jäisin, niin kuolisin viluun ennen aamua. Etsin käärömme, jotka koirien ja suden välisessä kamppailussa olivat hautautuneet lehtien sekaan. Muistin O'Brienin neuvon ja pukeuduin tytönasuun, mutta en voinut päättää lähteä Flushingiin. Niinpä päätinkin kävellä talolle päin, sillä kun se oli maantien laidassa, saattaisin sattumalta kohdata O'Brienin. Pian saavuin sen likelle ja tähyilin sen ympärillä jonkun aikaa, mutta kaikki ovet ja ikkunat olivat kiinni, enkä rohjennut kolkuttaa, koska emäntä oli kertonut miehensä kiihkeästi vihaavan englantilaisia.

Katsellessani ympärilleni ihan ymmällä, tietämättä, mitä tehdä, olin vihdoin näkevinäni jonkun matkan päässä hahmon etenevän metsikköä kohti. Kiiruhdin sen jälkeen ja näin sen menevän sinne. Hiivin sitten sen jäljessä hyvin varovasti, sillä vaikka arvelinkin sen voivan olla O'Brienin, oli kuitenkin mahdollista, että se oli joku suden metsästäjistä etsimässä lisää saalista. Mutta pian kuulin O'Brienin äänen ja riensin häntä kohti. Pääsin ihan likelle häntä hänen huomaamattaan ja näin hänen istuvan maassa kasvot käsien peitossa. Vihdoin hän huudahti:

"Voi, Peter! Peter-parkani, oletko vihdoinkin joutunut kiinni? Enkö voinut jättää sinua edes yhdeksi tunniksi saattamatta sinua vaaraan? Voi! Minkätähden jätin sinut yksin? Poloinen, poloinen Peter! Olit tosin yksinkertainen, ja juuri siksi olen sinusta pitänytkin; mutta olisin tehnyt sinusta miehen, sillä sinussa oli miehen ainekset, se on totta – ja oivallisen miehen ainekset olikin. Mistä minun pitää sinua etsiä, Peter? Mistä sinut löydän? Olet vankkojen telkien takana tällä hetkellä, ja kaikki vaivani ovat rauenneet tyhjiin. Mutta myöskin minut saadaan teljetä, Peter. Missä sinä olet, siellä tahdon minäkin olla; ja jollemme pääse Englantiin yhdessä, niin sitten palaamme yhdessä Givetin kurjaan onkaloon. Voi, voi!"

O'Brien taukosi puhumasta ja purskahti itkemään. Minuun vaikutti voimakkaasti tämä O'Brienin vilpittömän ystävyyden näyte, menin hänen luoksensa ja suljin hänet syliini. O'Brien tuijotti minuun.

"Kuka sinä olet, ruma hollantilaisnaikkonen?" ärähti hän (sillä tällä hetkellä hän ei muistanut naisellista asuani), mutta tointui ja kietoi kätensä ympärilleni. "Peter, sinä olet enkelin kaltainen niin likeisesti kuin suinkin, koska tulet naisenhahmossa minua lohduttamaan. Olin näet totta puhuakseni pahasti huolissani, kun en tavannut sinua ja kun lisäksi molemmat huovat olivat poissa. Mitä täällä on tapahtunut?"

Kerroin hänelle kaikki niin lyhyesti kuin osasin.

"No niin, Peter, olen iloinen siitä, ettei sinulle ole tapahtunut mitään pahaa, ja vielä iloisempi siitä, että sinuun voi luottaa, milloin jätän sinut yksin, sillä et olisi voinut menetellä ymmärtäväisemmin. Nyt kerron sinulle, mitä sain aikaan, mikä ei sattumalta olekaan paljoa. Tiesin, ettei tämän paikan ja Flushingin välillä ole majataloa, sillä panin sen tullessamme erikoisesti merkille. Niinpä lähdinkin Middelburgiin päin ja löysin ainoastaan yhden majatalon, joka oli täynnä sotilaita. Sivuutin sen, mutta useampia en tavannut.

– Palatessani saman majatalon ohitse tuli sieltä sotilas luokseni, mutta minä astelin eteenpäin tietä myöten. Hän joudutti askeliaan, ja niin tein minäkin, sillä otaksuin hänellä olevan pahaa mielessä. Vihdoin hän saavutti minut ja puhutteli minua hollanninkielellä, mutta minä en vastannut mitään. Hän tarttui kaulukseeni, ja silloin katsoin sopivaksi tekeytyä kuuromykäksi. Osoitin suutani, ääntäen: Oo–oo, ja sitten korviani ja pudistin päätäni. Mutta hän ei uskonut? ja kuulin hänen jupisevan jotakin englantilaisista.

– Silloin käsitin, ettei sopinut hukata aikaa. Purskahdin ensiksi kovasti nauramaan ja seisahduin; ja hänen yrittäessään taivuttaa minua väkisin potkaisin jalat hänen altansa, ja hän kellahti kumoon, kolhaisten päänsä jäätikköön niin rajusti, että epäilenpä, tokko hän on vieläkään toipunut. Jätin hänet virumaan maahan ja juoksin tänne takaisin niin vinhasti kuin pääsin tuomatta mitään Peterille hänen pienten, nälkäisten sisustensa täytteeksi.

– Ja nyt, Peter, mitä mieltä sinä olet, sillä väitetäänhän, että lasten ja imeväisten suusta lähtee viisautta? Ja vaikka en olekaan koskaan nähnyt niiden suusta lähtevän muuta kuin hapannutta maitoa, saattaa minulla ehkä olla parempi onni tällä kertaa, sillä olethan sinä, Peter, pelkkä lapsi."

"En pieni, O'Brien, vaikkakaan en ihan yhtä iso kuin Fingalin lapsi, josta minulle kerroit. Mielipiteeni on se, että meidän pitäisi kaiken uhalla pyrkiä tuonne taloon. Sen emäntä on auttanut meitä ja on ehkä taipuvainen auttamaan minua edelleen. Jos hän kieltäytyy, täytyy meidän taivaltaa Flushingiin ja koettaa mahdollisuuksiamme."

"No niin", äänsi O'Brien mietittyään kotvasen, "minustakaan emme osaa tehdä mitään sen parempaa. Lähdetään siis!"

Menimme talolle, mutta ovea lähestyessämme oli verikoira meitä vastassa. Minä peräännyin hätkähtäen, mutta O'Brien astui rohkeasti eteenpäin.

"Se on älykäs koira ja tuntee ehkä meidät. Minä menen", puheli O'Brien pysähtymättä, "taputtamaan sen päätä. Jos se käy kimppuuni, en ole sen huonommassa asemassa kuin ennenkään, sillä saat olla varma siitä, ettei se salli meidän poistuakaan."

Tällä välin O'Brien oli saapunut koiran luokse, joka silmäili häntä jurosti ja äkäisesti. Hän taputti otuksen päätä, koira ärisi, mutta O'Brien kiersi kätensä sen kaulaan, taputti sitä uudelleen, vihelsi sille ja meni talon ovelle. Koira seurasi äänettömänä hänen kinterillään. O'Brien kolkutti, ja oven avasi tyttönen; koira meni tytön luokse ja kääntyi sitten O'Brieniin päin, ikäänkuin tiedustaen: "Päästetäänkö tuo mies sisälle?"

Tyttö sanoi jotakin koiralle ja meni sisälle. Hänen poissa ollessaan koira oli pitkänään kynnyksellä. Muutamien sekuntien kuluttua tuli se nainen, joka oli tuonut meidät Flushingista, ovelle, käskien meidän astua sisälle. Hän puhui oikein hyvin ranskankieltä ja kertoi, että hänen miehensä oli onneksi poissa kotoa; meille ei ollut tuotu ruokavaroja, koska hänen pikku tyttärensä tuonnoittain palatessa kotiin häntä vastaan oli tullut susi, jonka koira kuitenkin oli karkoittanut, eikä äiti ollut uskaltanut enää lähettää häntä luoksemme; hän oli kuullut, että susi oli tapettu sinä iltana, ja aikonut lähettää tyttösen luoksemme varhain seuraavana aamuna; susia nähtiin tuskin koskaan niillä seuduilla, mutta ankara talvi oli pakottanut ne tulemaan alangoille, mikä oli tuiki harvinaista, sillä sellaista sattui tuskin kerran kahdessakymmenessä vuodessa.

"Mutta miten pääsitte verikoiran ohitse?" kummasteli hän. "Se ihmetyttää tytärtäni ja minua."

O'Brien kertoi sen hänelle, ja sen kuultuaan hän sanoi:

"Englantilaiset ovat todellakin rohkeita. Ei yksikään muu mies ole koskaan tehnyt sitä."

Niin ajattelin minäkin, sillä minua ei olisi mikään saanut sitä tekemään. Senjälkeen O'Brien kertoi hyvin yksityiskohtaisesti, miten susi oli tapettu, ja ilmoitti meidän aikovan palata Flushingiin, jollei meillä olisi mitään parempaa neuvoa.

"Kuulin Pierre Eustachen tulleen kotiin eilen", virkkoi nainen. "Ja mielestäni te olette paremmassa turvassa siellä kuin täällä, sillä ei kenenkään päähän pälkähdä etsiä teitä kasarmien keskeltä, jotka ovat majatalon vierellä."

"Autatteko meitä pääsemään sinne?"

"Teen, mitä voin. Mutta eikö teidän ole nälkä?"

"On niin nälkä kuin ainakin miehillä, jotka eivät ole syöneet mitään kahteen päivään."

"Mon Dieu! C'est vrai. Ei johtunut mieleenikään, että aika oli niin pitkä, mutta täysivatsaiset ihmiset unohtavat helposti, että toisten vatsa on tyhjä. Tehköön Jumala meidät paremmiksi ja armeliaammiksi!"

Hän sanoi jotakin hollanninkielellä tyttöselle, joka ehätti kantamaan ruokaa pöytään meidän hätäisesti sitä tyhjentäessämme. Ällistyneenä tyttönen katseli ahnasta syöntiämme; mutta vihdoin hän alkoi nauraa ja taputti käsiään jokaiselle uudelle suupalalle, jonka haukkasimme, ja hoputti meitä syömään yhä enemmän. Hän salli minun suudella itseään, kunnes hänen äitinsä ilmaisi hänelle, etten ollutkaan nainen, jolloin hän nyrpisti minulle suutansa ja torjui minut luotansa.

Ennen keskiyötä olimme sikeässä unessa keittiön takan eteen sijoitetuilla penkeillä. Päivän koittaessa meidät herätti emäntä, joka tarjosi meille leipää ja viiniä. Sitten menimme ovelle, jossa oli valmiina hevonen ja torille vietävillä kasviksilla kuormatut rattaat.

Nainen, tyttönen ja minä nousimme rattaille; O'Brien talutti hevosta kuten tullessammekin, ja verikoira seurasi meitä. Olimme oppineet tuntemaan koiran nimen, joka oli Achille, ja se näytti mieltyneen meihin kovasti. Sivuutimme pelätyn portin kommelluksitta ja kymmenen minuutin kuluttua astuimme Eustachen majataloon; menimme suoraan pikku huoneeseen sotilaiden välitse, joista kaksi taputti leukaani. Siellä tapasimme Eustachen, itse luotsin, keskustelemassa vaimonsa kanssa, ja nähtävästi he olivat puhuneet meistä vaimon vaatiessa häntä auttamaan meitä ja miehen halutessa pysytellä kokonaan erossa asiasta.

"No niin, tässä he ovat itsekin, Eustache. Sotilaat, jotka näkivät heidän tulevan, eivät ikinä usko heidän olevan täällä ensimmäistä kertaa, jos sinä hylkäät heidät. Jätän heidät sopimaan omasta asiastaan, mutta muista, Eustache, olen raatanut kuin orja tässä majatalossa sinun eduksesi. Jollet sinä tee palvelusta minulle ja sukulaisilleni, en enää hoida majataloasi."

Senjälkeen emäntä Eustache poistui huoneesta muassaan miehensä sisar ja tämän pikku tytär, ja O'Brien puhutteli viipymättä miestä.

"Lupaan teille", sanoi hän Eustachelle, "sata louisdoria, jos viette meidät maihin mille kohdalle Englannin rannikkoa tahansa tahi jollekin englantilaiselle sotalaivalle. Ja jos teette sen viikon kuluessa, lisään palkkioon vielä kaksikymmentä louisdoria."

Sitten hän otti esille Celesten antamat viisikymmentä napoleonia, sillä emme vielä olleet kuluttaneet loppuun omiamme, ja pani ne pöydälle. "Tässä on käsirahaa rehellisyyteni todistukseksi. Teemmekö sopimuksen vai emmekö?"

"En ole vielä kertaakaan kuullut köyhän aviomiehen jaksaneen vastustaa vaimonsa vaatimusta, kun sillä lisäksi on sadankahdenkymmenen louisdorin tuki", vastasi Eustache, hymyillen ja pyyhkäisten rahat pois pöydältä.

"Teillä ei liene kai mitään sitä vastaan, että lähdemme tänä iltana? Se lisää palkkiotanne vielä kymmenellä louisdorilla", jatkoi O'Brien.

"Kyllä minä ne ansaitsen", vakuutti Eustache. "Kuta pikemmin lähdemme, sitä parempi, sillä en voisi pitää teitä kauan täällä piilossa. Tuo seurassanne oleva nuori nainen on otaksuttavasti vaimoni mainitsema kumppaninne. Hän on alkanut aikaisin kestää vaivoja ja rasituksia. Istuutukaahan nyt puhelemaan, sillä ennen pimeän tuloa ei voida tehdä mitään."

O'Brien kertoi karkuretkeemme liittyneistä seikkailuista, joille Eustache nauroi sydämensä pohjasta, erittäinkin sille, että hänen vaimonsa luuli sukulaistensa olevan kiitollisuudenvelassa meille.

"Jollen olisi aikaisemmin ollut taipuvainen auttamaan teitä, niin olisin nyt vain saadakseni nauraa hänelle palattuani; ja jos hän vaatii minua vielä avustamaan joitakuita henkilöitä sukulaistensa tähden, muistutan hänelle tätä juttua. Mutta hän on hyvä nainen ja lisäksi hyvä vaimo; hän vain pitää sisaristaan liian paljon."

Illan hämärtyessä hän antoi meille kummallekin merimiehentakin ja -housut ja käski meidän seurata itseään rohkeasti. Hän meni vahtisotilaiden ohitse, jotka tunsivat hänet hyvin.

"Mitä? Joko merelle?" kummasteli muuan sotilaista. "Olette riidellyt vaimonne kanssa."

Tälle sutkaukselle he kaikki nauroivat, ja me säestimme. Saavuimme rantaan, hyppäsimme hänen pieneen veneeseensä, sousimme hänen alukseensa, jonka purjeet olivat muutamien minuuttien kuluttua levitetyt. Vahvan pakoveden ja myötätuulen kiidättäminä olimme pian päässeet Schelde-joen suulta merelle, ja seuraavana aamuna tuli näkyviimme kutteri. Ohjasimme aluksemme sen luokse ja laskimme sen suojapuolelle; O'Brien luikkasi veneen meitä noutamaan, ja saatuaan minulta maksuosoituksen palkkionsa loppuosasta Eustache toivotti meille onnea. Pudistimme hänen kättänsä ja olimme muutamien minuuttien kuluttua jälleen Englannin lipun suojassa.

YHDEKSÄS LUKU

Seikkailuja kotimaassa – Minut esitellään isoisälleni – Hän hankkii toimen O'Brienille ja minulle, ja me liitymme fregatin miehistöön.

Heti kutterin kannelle ehdittyämme tiedusti sitä komentava luutnantti hyvin tärkeän näköisenä meiltä, mitä miehiä olimme. O'Brien vastasi, että olimme karanneita englantilaisia sotavankeja.

"Ahaa, merikadetteja kaiketi", tokaisi luutnantti. "Olen kuullut joidenkuiden kadettien päässeen karkaamaan."

"Nimeni, sir", ilmoitti O'Brien, "on luutnantti O'Brien, ja jos käskette tuoda ylennysluettelon, on minulla kunnia näyttää siinä teille nimeni ja arvoni. Tämä nuori mies on herra Peter Simple, merikadetti ja hänen ylhäisyytensä loordi varakreivi Privilegen pojanpoika."

Luutnantti, pieni, nykerönenäinen, pisamakasvoinen mies, alkoi silloin esiintyä meitä kohtaan toisella tavalla, pyysi meitä astumaan kajuttaan ja tarjosi meille englantilaista juustoa ja pulloportteria, jotka kenties tuntuivat meistä mahdollisimman upealta ylellisyydeltä.

"Saanko kysyä", virkkoi hän, "oletteko tavanneet erästä upseeriani, joka joutui vangiksi ollessani komennettuna viemään tietoja laivastollemme Välimerelle?"

"Suvaitkaa minun ensin tiedustaa ketteräliikkeisen, pienen aluksenne nimeä", pyysi O'Brien. "Snapper", ilmoitti luutnantti.

"Oh, tulimmainen, varmasti hänet kohtasimme. Hänet lähetettiin Verduniin, mutta saimme nauttia hänen seurastaan matkalla Montpellieriin saakka. Huomattavan hieno, hyvin puettu nuori mies, eikö niin?"

"No, en osaa paljoa kehua hänen hienouttaan enkä juuri pystykään sitä arvostelemaan. Mitä hänen asuunsa tulee, olisi hänen pitänyt käyttää hyviä pukuja, mutta hän ei kertaakaan ollut hyvin puettu aluksellani. Hänen isänsä on vaatturi, ja minä otin hänet kadetiksi vain maksaakseni sillä erään vanhan laskun."

"Juuri niin arvelinkin", virkkoi O'Brien.

Sen enempää hän ei siitä puhunut, mistä olin hyvilläni, koska luutnantti ei ehkä olisi ollut mielissään siitä, mitä oli tapahtunut.

"Milloin arvelette tulevanne satamaan?" tiedusti O'Brien, sillä halusimme kovin kiihkeästi taaskin astua vanhan Englannin maaperälle.

Luutnantti vastasi risteilynsä olevan melkein lopussa; ja hän piti meidän saapumistamme varsin riittävänä syynä lähteäkseen satamaan heti ja aikoi kääntää aluksen maata kohti niin pian kuin miehistö oli syönyt päivällistä. Olimme tästä tiedosta mielissämme ja sitten vielä iloisempia, kun puolen tunnin kuluttua näimme, että tuota aietta alettiin toteuttaa.

Kolmen päivän kuluttua olimme Spitheadin rannassa ja lähdimme luutnantin seurassa maihin ilmoittautumaan amiraalille. Oi, kuinka riemastunut olinkaan laskiessani ensi kerran jalkani sikäläiselle rantasomerikolle ja rientäessäni sitten viemään postitoimistoon äidilleni kirjoittamani pitkän kirjeen! Emme menneet amiraalin puheille, vaan ilmoittauduimme vain amiraalin virastoon, sillä meillä ei ollut sopivia vaatteita esiintyäksemme siellä. Mutta kävimme vaatturi Meredithin liikkeessä, ja hän lupasi varata meille täydelliset asut seuraavaksi aamuksi. Senjälkeen tilasimme uudet hatut ynnä kaikki, mitä tarvitsimme, ja menimme "Lähde"-ravintolaan. O'Brien ei suostunut lähtemään "Sinisiin patsaisiin", koska se oli ainoastaan kadettien tyyssija.

Kello yksitoista seuraavana aamuna olimme sopivassa asussa esittäytyäksemme amiraalille, joka otti meidät perin ystävällisesti vastaan ja pyysi meitä luoksensa päivälliselle. Koska en aikonut lähteä kotimatkalle ennenkuin saatuani vastauksen äidiltäni, hyväksyimme tietysti kutsun.

Siellä oli lukuisa seurue meriupseereja ja naisia, ja O'Brien huvitti heitä suuresti päivällisen aikana. Naisten poistuessa huoneesta amiraalin puoliso pyysi minua heidän mukaansa; seurustelusaliin ehdittyämme kaikki naiset kerääntyivät ympärilleni, ja minun piti kertoa heille kaikki seikkailuni, jotka huvittivat heitä hyvin suuresti. Seuraavana aamuna sain äidiltäni kirjeen – kuinka sydämellinen se olikaan! Hän pyysi hartaasti minua tulemaan kotiin niin nopeasti kuin suinkin ja tuomaan pelastajani O'Brienin tullessani. Näytin kirjeen O'Brienille ja kysyin, lähtisikö hän mukaani.

"Niin, Peter poikaseni, minun pitää suorittaa pieni, tärkeänpuoleinen asia, nimittäin nostaa jäännöspalkkani ja jonkun verran minulle tulevia saalisrahoja. Järjestettyäni sen asian menen Lontooseen kunniatervehdykselle laivaston päällikön luokse ja sitten kai tulen tapaamaan isääsi ja äitiäsi, sillä en halua mennä katsomaan omaa kotiväkeäni, ennenkuin tiedän, miten asiani ovat, jääkö minulle lähtiessäni taskuuni rahaa. Kirjoita siis tähän osoitteesi. Saat olla varma siitä, että tulen, jollen muun vuoksi, niin järjestääkseni välini sinun kanssasi, sillä olen sinulle velkaa aika paljon."

Nostin rahat isäni lähettämällä maksuosoituksella ja lähdin matkalle postivaunuissa samana iltana. Seuraavana iltana saavuin kommelluksitta kotiin. Mutta sen kohtauksen jätän lukijani kuviteltavaksi; äitini oli aina pitänyt minua rakkaana, ja olosuhteet olivat tehneet minut isäni mielestä jossakin määrin tärkeäksi. Olin nyt näet ainoa poika, ja hänen tulevaisuudentoiveensa olivat kokonaan toisenlaiset kuin minun lähtiessäni kotoa.

Noin viikkoa myöhemmin O'Brienkin saapui luoksemme suoritettuaan kaikki asiansa. Ensi työkseen hän tilitti isälleni oman osansa menoistamme; ja sitten hän tahtoi välttämättä maksaa myöskin puolet Celesten minulle antamista viidestäkymmenestä napoleonista, jotka oli lähetetty eräälle pariisilaiselle pankkiirille ennen O'Brienin tuloa. Niiden mukaan oli liitetty varovasanainen kiitoskirje isältäni eversti O'Brienille ja toinen minulta herttaiselle Celestelle.

Viivyttyään luonamme viikon päivät O'Brien mainitsi minulle, että hänellä oli noin satakuusikymmentä puntaa taskussaan ja että hän aikoi lähteä katsomaan omaisiaan, koska hän varmasti uskoi jopa isä M'Grathinkin lausuvan hänet tervetulleeksi.

"Aion olla heidän luonansa pari viikkoa, minkä jälkeen palaan pyrkimään toimeen. Ja nyt, Peter, haluaisitko vielä olla suojeluksessani?"

"O'Brien, en milloinkaan eroa sinusta enkä laivastasi, jos vain mahdan sille mitään."

"Järkevästi puhuttu, Peter. No niin, minulle luvattiin paikka heti, ja ilmoitan sinulle, niin pian kuin se lupaus täytetään."

O'Brien sanoi jäähyväiset omaisilleni, jotka olivat jo ennättäneet mieltyä häneen kovasti, ja lähti samana iltapäivänä matkalle Holyheadiin.

Isäni ei enää kohdellut minua kuten lasta; se olisikin ollut kohtuutonta. Tarkoitukseni ei ole väittää olleeni älykäs poika; mutta olin nähnyt paljon maailmaa lyhyessä ajassa ja osasin toimia ja ajatella omin päin. Hän puhui minulle usein tulevaisuudenmahdollisuuksistaan, jotka olivat suuresti muuttuneet senjälkeen, kun lähdin kotoa. Kaksi setääni, hänen vanhemmat veljensä, olivat kuolleet; kolmas oli naimisissa, ja hänellä oli kaksi tytärtä. Jollei hänellä olisi poikaa, perisin isäni arvonimen. Vanhemman veljeni Tomin kuolema oli tehnyt minut arvonimen seuraavaksi perijäksi.

Isoisäni loordi Privilege, joka ei ollut osoittanut isälleni muuta huomaavaisuutta kuin sen, että oli silloin tällöin lähettänyt hänelle vasullisen metsänriistaa, oli viime aikoina usein kutsunut käymään luonansa, jopa pyytänyt joskus saada tavata hänen vaimoaan ja perhettään. Hän oli myöskin lahjoittanut sievän lisän isäni tuloihin, kuten hän oli voinutkin tehdä kahden setäni kuoleman johdosta.

Kaiken tämän vastapainoksi kerrottiin, että setäni vaimo oli taaskin raskaana.

En voi väittää olleeni hyvilläni siitä, että isäni pohti näitä mahdollisuuksia niin usein. Minusta hän sekä yleensä ihmisenä että erittäinkin pappismiehenä menetteli hyvin moitittavasti; mutta silloin en tuntenut maailmaa niin tarkoin.

Emme olleet kuulleet O'Brienistä mitään kahteen kuukauteen. Sitten häneltä saapui kirje, jossa hän kertoi olleensa omaistensa luona ja ostaneensa muutamia acreja maata, minkä johdosta he kaikki olivat olleet peräti onnellisia, ja lähtiessään saaneensa isä M'Grathilta kaksinkertaisen siunauksen sekä rajattoman synninpäästön. Nyt hän oli ollut kuukauden kaupungissa etsimässä tointa saamatta kuitenkaan paikkaa, vaikka hänelle olikin niitä lupailtu.

Muutamia päiviä senjälkeen isäni sai kirjeen loordi Privilegeltä, joka pyysi häntä tulemaan luoksensa muutamiksi päiviksi ja tuomaan mukaansa ranskalaisten sotavankeudesta karanneen Peter-poikansa. Tätä kutsua ei tietenkään käynyt syrjäyttäminen, ja hyväksyimme sen heti. Minun täytyy tunnustaa tunteneeni aika pelokasta kunnioitusta isoisääni kohtaan; hän oli pitänyt sukulaisiaan niin loitolla itsestään, että kuullessani hänen nimeään mainittavan oli aina osoitettu enemmän kunnioitusta kuin sukulaisrakkautta; mutta nyt olin hieman viisaampi.

Saavuimme Eagle Parkin loistavalle maatilalle, jossa hän asui; meitä vastaanottamassa oli kymmenkunta palvelijaa, toiset liveriasuissa, toiset tavallisissa pukimissa, ja meidät opastettiin hänen puheilleen. Hän oli kirjastossaan, isossa, kauniiden kirjahyllyjen reunustamassa huoneessa, istuen nojatuolissa. Kunnianarvoisempaa ja rauhallisempaa herrasmiestä en ole koskaan nähnyt. Hänen harmaat hiuksensa riippuivat kahden puolen hänen ohimoilleen, ja ne oli koottu pieneksi palmikoksi niskaan. Kun meidät ilmoitettiin, nousi hän pystyyn ja kumarsi; isälleni hän tervehtiessään ojensi kaksi sormeaan, minulle ainoastaan yhden, mutta hän teki sen kuvaamattoman sirosti ja hienosti. Hän viittasi siviiliasuisen herrasmiehen esille siirtämiin tuoleihin ja kehoitti meitä istumaan.

Väkisinkin johtui silloin mieleeni pursimies Chucks ja hänen ylhäistä kasvatusta koskevat, paikkansapitävät huomautuksensa, ja nauroin itsekseni muistaessani Chucksin kerran syöneen päivällistä isoisäni seurassa.

Niin pian kuin palvelijat olivat poistuneet huoneesta, tuntui isoisäni esiintymisen kankeus häipyvän. Hän kyseli minulta kaikenlaista ja näytti olevan tyytyväinen vastauksiini; mutta hän nimitti minua aina "lapseksi". Puolituntisen keskustelun jälkeen isäni nousi pystyyn, sanoen, että hänen ylhäisyydellään oli varmaankin tehtäviä ja että me kävelisimme maatilalla päivälliseen saakka. Myöskin isoisäni nousi, ja jätimme toisillemme eräänlaiset muodolliset jäähyväiset; mutta ne eivät sittenkään olleet muodolliset jäähyväiset, vaan ylhäisten tapojen noudattamista, sekä itsensä että muiden kunnioittamista. Minä puolestani olin mielissäni ensimmäisestä keskustelustamme ja sanoin sen isälleni lähdettyämme huoneesta.

"Rakas Peter", virkkoi hän, "isoisäsi mieltä askarruttaa eräs ajatus, joka nielee useimmat muut – päärinarvo, maatila ja sen periytyminen suoraan alenevassa polvessa. Niin kauan kuin setäsi olivat elossa, ei meitä ajateltu, koska emme olleet suoraan alenevassa polvessa. Eikä meitä ajateltaisi nytkään jollei William-sedälläsi olisi pelkkiä tyttäriä. Meitä ei kuitenkaan pidetä arvonimen varmoina, vaan ainoastaan mahdollisina perijöinä. Jos setäsi kuolisi huomenna, näkyisi ero isoisäsi käyttäytymisessä heti."

"Te siis saisitte kahden sormen sijasta koko käden, ja minut korotettaisiin yhdestä sormesta kahteen."

Sen kuultuaan isäni nauroi sydämellisesti ja virkkoi: "Peter, tarkkasit ihan naulan kantaan. En jaksa kuvitella, miten olemme koskaan olleet kyllin sokeita nimittääksemme sinua sukumme tyhmyriksi."

Siihen en vastannut mitään, sillä olisi ollut vaikeata vastata halventamatta toisia tai itseäni. Mutta vaihdoin puheenaihetta lausumalla huomautuksia puiston kauneudesta ja sitä koristavista komeista tukkipuista.

"Niin, Peter", lausui isäni, huokaisten, "kolmekymmentäviisituhatta vuodessa maasta, rahaa arvopapereissa ja lisäksi tukkipuita vähintään neljänkymmenen tuhannen arvosta, se ei ole halveksittavaa. Mutta Jumala kaikki säätää."

Tämän huomautuksen jälkeen isäni näytti vaipuvan syviin aatoksiin, enkä minä häntä häirinnyt.

Viivyimme isoisäni luona kymmenen päivää, jolla aikaa hän aamiaisen jälkeen usein pidätti minua luonaan kaksi tuntia, kuunnellen kertomuksia seikkailuistani, ja uskon tosiaankin hänen mieltyneen minuun. Lähtömme edellisenä päivänä hän sanoi:

"Lapsi, lähdet pois huomenna; sano minulle nyt, mitä haluaisit, koska tahtoisin antaa sinulle todisteen ystävällisyydestäni. Älä arkaile! Mitä haluat – kellon ja sinetin vai – mistä eniten pidät?"

"Mylord", vastasin, "jos haluatte tehdä minulle hyvän työn, pyytäisin teitä taivuttamaan laivaston ylipäällikön määräämään luutnantti O'Brienin komeaan fregattiin ja samalla pyytämään minulle kadetinpaikkaa samaan laivaan".

"O'Brien!" kertasi hänen ylhäisyytensä. "Muistaakseni juuri hän tuli seurassasi Ranskasta, ja selostuksestasi päättäen hän nähtävästi on todellinen ystävä. Olen hyvilläni pyynnöstäsi, ja se täytetään."

Sitten hänen ylhäisyytensä käski minun ojentaa hänelle paperia ja mustetelineen, kirjoitti pyyntöni mukaisen kirjeen, sinetöitsi sen ja lupasi lähettää minulle vastauksen. Seuraavana päivänä poistuimme Eagle Parkista; hänen ylhäisyytensä toivotti isälleni jäähyväiset kahdella sormella ja ojensi minulle yhden kuten ennenkin. Mutta hän virkkoi:

"Olen tyytyväinen sinuun, lapsi; saat kirjoittaa minulle silloin tällöin."

Kotimatkalla isäni huomautti minun edistyneen isoisäni suosiossa paremmin kuin kukaan muu oli edistynyt, sikäli kuin hän muisti. Hän lisäsi:

"Se, että hän antoi sinulle luvan kirjoittaa hänelle, merkitsee ainakin kymmentätuhatta puntaa sinulle hänen testamentissaan, sillä hän ei milloinkaan petä ketään eikä muuta mieltänsä."

Vastaukseni kuului, että mielelläni näkisin ne kymmenentuhatta puntaa, mutta etten ollut niin herkkäuskoinen.

Muutamia päiviä myöhemmin sain kirjeen ynnä liitteen loordi Privilegeltä. Kirjeen sisällys oli seuraava:

    'Rakas Lapsi. Lähetän sinulle Loordi —-:n vastauksen, jonka
    uskon olevan mieleisesi. Tervehdykseni omaisillesi. Sinun j.n.e.

                                                 PRIVILEGE.'

Liite oli laivaston ylipäällikön kohtelias kirje, jossa hän ilmoitti määränneensä O'Brienin fregatti Sanglieriin ja käskeneensä ottaa minut samaan laivaan kadetiksi. Riemastuneena lähetin tämän kirjeen O'Brienille, jolta sain vastauksen muutamien päivien kuluttua. Hän kiitti minua, kertoi saaneensa määräyksen ja ilmoitti, ettei minun tarvitse saapua laivaan kuukauteen, sillä ehtisin varsin hyvin sittenkin, koska fregatissa suoritettiin korjauksia. Mutta jos omaiseni olivat kyllästyneet minuun, kuten joskus tapahtui parhaissakin perheissä, niin oppisinhan jonkun verran tuntemaan tehtäviäni, jos tulisin Portsmouthiin. Lopuksi hän lähetti ystävälliset terveisensä kaikille omaisilleni ja vakuutti rakkauttaan isoisääni kohtaan; tätä viimemainittua en totisesti kuitenkaan maininnut lähettämässäni kiitoskirjeessä. Noin kuukauden kuluttua sain O'Brieniltä kirjeen, jossa hän ilmoitti, että laiva oli valmis lähtemään satamasta ja olisi muutamien päivien kuluttua ankkurissa Spitheadin edustalla.

KYMMENES LUKU

Kapteeni ja rouva To – Sianlihaa – Purjehdimme Plymouthiin ja kohtaamme entisen kapteenimme.

Viipymättä sanoin jäähyväiset omaisilleni ja lähdin Portsmouthiin. Kahdessa päivässä saavuin "Lähde"-majataloon, jossa O'Brien odotti minua.

"Peter, olen sinulle niin kiitollinen, että jollei setäsi tahdo poistua tästä maailmasta rehellisellä tavalla, haastan hänen kanssansa riidan ja ammun hänet, jotta sinusta tulisi loordi, kuten olen päättänyt, että sinusta pitää tulla. Tulehan nyt huoneeseeni, jossa saamme olla ihan rauhassa; kerron siellä sinulle laivastamme ja uudesta kapteenistamme. Ensiksikin, alamme laivasta, koska se heistä kahdesta on tärkeämpi; se on kaunis. En muista, mikä sen nimi oli, ennenkuin se vallattiin, mutta ranskalaiset osaavat paremmin rakentaa laivoja kuin niitä säilyttää. Nyt sen nimi on Sanglier, joka merkitsee villisikaa, ja – tulimmainen! – sikalaiva se onkin, kuten saat heti kuulla.

– Kapteenin nimi on hyvin lyhyt eikä miellyttäisi Chucksia, sillä siinä on ainoastaan kaksi kirjainta, T ja O, siis yhteensä To; kaikkine arvonimineen hän on kapteeni John To. Tuntuu melkein siltä, kuin joku olisi katkaissut pois suurimman osan hänen nimestään ja jättänyt jäljelle ainoastaan alun; mutta se on kuitenkin näppärä nimi kirjoitettavaksi hänen maksaessaan laivansa miehistön palkkoja. Ja nyt kerron sinulle, minkänäköinen hän on miehiään. Hän on rakenteeltaan samanlainen kuin hollantilainen schuyt, kansi hyvin leveä ja perä vankka. Hän laitatti sivukalterit leveämmiksi kummassakin viimeksi komentamassaan laivassa. Hän painaa noin kaksisataaviisikymmentä naulaa, pikemmin enemmän kuin vähemmän. Hän on hyväluontoinen miekkonen, hämmästyttävän kömpelökäytöksinen, huono upseeri, huono merenkulkija, mutta vietävän suurenmoinen syömäri.

– Mutta hän on ainoastaan toinen puoli asiasta. Laivassa on myöskin hänen rouvansa, joka on kuin savustettu silli ja lisäksi tuiki vaivaloinen. Vieläkin kiusallisemmaksi hänet tekee se, että hänellä on laivassa piano, joka on hyvin huonossa vireessä ja jota hän soittaa, pahasti polkien poljentoa. Kannen peseminen on musiikkia hänen soittoonsa verrattuna; jopa kapteenin spanielikin ulvoo, kun hän päästelee korkeita säveliä. Mutta hän on olevinaan hieno nainen ja kestitsee aina upseereja musiikilla heidän syödessään päivällistä kajutassa, minkä vuoksi he ovat kovin iloissaan päästessään sieltä pois."

"Mutta, O'Brien, luulin, ettei vaimoa saanut pitää laivassa."

"Se on ihan totta; mutta siinä ilmeneekin miehen luonteen huonoin puoli; hän tietää, ettei hänen ole lupa ottaa vaimoaan merelle, ja senvuoksi hän ei koskaan myönnä, että se nainen on hänen vaimonsa, eikä esittele häntä maissa kenellekään. Jos joku toinen kapteeni tiedustaa rouva Ton vointia, vastaa hän: 'No, varsin hyvin, kiitoksia.' Mutta samalla hän naurahtaa ikäänkuin sanoakseen: 'Hän ei ole vaimoni.' Ja vaikka kaikki tietävät, miten asia on, haluaisi hän heidän ajattelevan toisin säästyäkseen kustantamasta hänen elämäänsä maalla. Tiedäthän näet, Peter, että vaikka onkin säädöksiä vaimoista, niitä ei ole muista naisista."

"Mutta tietääkö hänen vaimonsa sen?" kysyin.

"Uskon varmasti hänen olevan mukana koko juonessa, sillä kuulemani mukaan hän on itara saituri. Aina hän tavoittelee lahjoja upseereilta, ja tosiasiallisesti hän komentaa laivaa."

"Eipä tulevaisuutemme, O'Brien, totisesti näytä kovin miellyttävältä."

"St! Maltahan vähä! Nyt tulen loppuponteen. Tämä kapteeni To on hyvin innostunut sianhoitoon, ja laivassamme on eläviä sikoja yhtä paljon kuin painolastissamme on rautaharkkoja. Ensimmäinen luutnantti on ihan vimmoissaan niiden tähden. Samalla kapteeni ei suvaitse laivassa muita kuin omia sikojaan, ettei syntyisi sekaannusta. Vesikansi on täynnä sikoja; pääkannen tykkien välissä on kaksi telakalta tuotua navettakoppia, jotka on muutettu sikoläteiksi. Molemmat keskilaivalla olevat lammaskarsinat ovat täynnä sikoja, ja hanhi- ja kalkkunakopit on jaettu osastoiksi neljää pian poikivaa emäsikaa varten.

– Asia on niin, Peter, että sikojen hoitaminen isossa fregatissa vaatii hyvin vähän kustannuksia, jos se lainkaan tulee maksamaan mitään, kun on niin paljon hernekeittoa ja kokonaisia herneitä niiden syötäväksi, ja juuri siitä syystä kapteeni niitä pitääkin, sillä hänellä ei ole ainoatakaan muuta eläintä koko aluksessa. Otaksuttavasti hän aikoo lypsää vanhoja emäsikoja saadakseen aamumaitoa laivan ollessa merellä. Ensi töikseen hän aamulla käy katsomassa sikojaan teurastajan seurassa, tunnustellen jotakin otustaan, raaputtaen toisen likaista korvaa ja sitten luokitellen ne – silavasikoihin, lihasikoihin, siitossikoihin ja niin edelleen. Vanha karju on vielä tämän majatalon sikolätissä, mutta mikäli olen kuullut, tuodaan se laivaan lähtömääräyksen saavuttua; mutta se on kovin äkäinen ja on senvuoksi jätetty maihin ihan viime hetkeen saakka.

– Ja tosiaankin, Peter, olemme tulemaisillamme hulluiksi sikojen vinkunan ja kapteenin rouvan pianon tähden. En tiedä, kumpi mistä on pahempi; jos menee perään, kuulee toista; jos menee keulaan, kuulee toista vaihteeksi, ja vaihtelua väitetään viehättäväksi. Mutta eikö ole kamalaa, että niin kaunis fregatti on muutettu sikolätiksi ja että sen pääkansi löyhkää ilkeämmin kuin tunkio?"

"Mutta miellyttääkö kapteenin rouvaa pelkän sianlihan syöminen?"

"Häntäkö! Hyväinen aika, Peter! Hän on näköjään hoikka kuin hai, ja hain ruokahalukin hänellä on, sillä hän syödä hotkaisee nelinaulaisen sianlihakimpaleen, ennenkuin se on kunnolleen nostettu hänen lautaselleen."

"Onko sinulla vielä muita yhtä hupaisia tietoja kerrottavana, O'Brien?"

"Ei, Peter; olet kuullut pahimman. Luutnantit ovat kelpo upseereja ja miellyttäviä ruokakumppaneita; lääkäri on hieman omituinen, ja muonamestari pitää itseään velikultana; vanha perämies on kotoisin pohjoisesta, tuntee tehtävänsä ja ryyppää mielellään grogia. Kadetit ovat aika säädyllistä nuorta väkeä, valmiita kujeisiin ja ilonpitoon. Olisin valmis lyömään vetoa siitä, että ennen pitkää tapahtuu joku tepponen sikalassa, sillä he ovat kypsiä koirankuriin. Lopuksi, Peter, minun tuskin tarvinnee mainita, että hyttini ja kaikki tavarani ovat käytettävissäsi. Ja jos vain saisimme pahuksenmoisen myrskyn tai tiukan taistelun, niin että siat joutuisivat mereen ja piano särkyisi, kelpaisi meidän hyvin olla."

Seuraavana päivänä menin laivaan, ja minut opastettiin kapteenin hyttiin ilmoittautumaan. Rouva To, kookas, laiha nainen, istui pianonsa ääressä. Hän nousi pystyyn ja kyseli minulta kaikenlaista – millaista väkeä omaiseni olivat – kuinka paljon he antoivat minulle vuosirahaa – ynnä useita muita sellaisia asioita, joiden tiedustaminen oli minusta nenäkästä; mutta kapteeninrouvahan saa esiintyä aika vapaasti. Sitten hän kysyi, pidinkö musiikista. Se oli pulmallinen kysymys, sillä jos vastaisin pitäväni, olisi minun kaiken todennäköisyyden mukaan pakko kuunnella soittoa; jos taas vastaisin, etten pitäisi, herättäisin hänessä ehkä vastenmielisyyttä itseäni kohtaan. Niinpä vastasinkin, että pidin hyvin paljon musiikista ollessani maissa, missä sitä ei häirinnyt mikään muu häly. "Oi, te olette siis todellinen musiikinharrastaja, herra Simple!" lausui rouva.

Samassa ilmestyi kapteeni To takahytistä puolittain puettuna.

"Kas niin, nuori mies, te olette vihdoinkin tullut laivaamme. Tulkaa tänään päivälliselle luoksemme! Ja mennessänne kojuunne käskekää vahdin lähettää teurastajalle sana, että haluan puhutella häntä!"

Kumarsin ja poistuin. Upseerit ja ruokakumppanini ottivat minut perin ystävällisesti vastaan; O'Brien oli ennen tuloani etukäteen muokannut heidän mielialaansa minulle suopeaksi. Laivastossamme on isoissa fregateissa aina parhaisiin sukuihin kuuluvia nuoria miehiä, koska fregatteja pidetään sopivimpina aluksina. Ruokakumppanini olivat herrasmiehiä yhtä tai kahta poikkeusta lukuunottamatta, mutta en milloinkaan ole tavannut niin monta huimaa nuorukaista yhdessä. Istuuduin haukkaamaan hiukan päivällistä heidän seurassaan, vaikka minun pitikin mennä päivälliselle kapteenin hyttiin, sillä meri-ilma teki minut nälkäiseksi.

"Ettekö syö päivällistä kapteenin seurassa, Simple?" kysyi muonamestarimme.

"Kyllä", vastasin.

"Älkää sitten kajotko sianlihaan nyt, hyvä poika, sillä siellä saatte sitä yllin kyllin. Kas niin, hyvät herrat, täyttäkää lasinne! Juokaamme uuden ruokakumppanimme onneksi, ja juodessamme hänen onnekseen sitoudumme itse sitä edistämään."

"Juon kanssanne sen maljan", lausui O'Brien, joka astui kadettien kojuun. "Mitä juomaa teillä on?"

"Collierin portviiniä, sir. Poika, tuo lasi herra O'Brienille!"

"Terveydeksesi, Peter! Toivon, ettet joudu ranskalaisten vangiksi tällä risteilyllä. Herra Montaque, teitä, muonamestaria, pyydän käskemään tuoda tänne vielä yhden kynttilän, jotta näkisin, mitä pöydässä on. Sitten löydän ehkä jotakin, mitä mielelläni maistaisin."

"Tässä on lampaanjalan reisikappale, herra O'Brien, ja tuossa keitettyä sianlihaa."

"Sitten pyytäisin palasen läheltä polvea. Peter, sinähän syöt päivällistä kapteenin seurassa, ja niin syön minäkin – tohtori kieltäytyi."

"Oletteko kuullut, milloin lähdemme purjehtimaan, herra O'Brien?" tiedusti muuan ruokakumppanini.

"Amiraalinvirastossa kuulin, että meidät kai komennetaan Plymouthiin, jossa saamme määräyksen joko Itä- tai Länsi-Intiaan, kuten siellä arveltiin. Ja laivaan tuodut varastot viittaavatkin siihen, että lähdemme vieraille vesille, mutta juuri äsken näytettiin kapteeninmerkkiä, ja otaksuttavasti amiraalinvirastosta halutaan antaa tietoja."

Noin tunnin kuluttua kapteeni palasi hyvin punaisen ja lämminneen näköisenä. Hän kutsui ensimmäisen luutnantin syrjään upseereista, jotka olivat kannella häntä vastassa, ja ilmoitti hänelle, että meidän piti lähteä Plymouthiin seuraavana aamuna; ja amiraali oli kahdenkeskisesti ilmaissut hänelle, että meidän oli sitten määrä purjehtia Länsi-Intiaan muassamme parhaillaan kokoontuva kuljetuslaivue. Häntä tuntui kovasti huolettavan se ajatus, että hän joutuisi juhla-ateriaksi maaravuille; ja hänen järeä ruumiinrakenteensa teki hänet tosiaankin hyvin sopimattomaksi sikäläiseen ilmastoon.

Tämä uutinen levisi pian yli koko laivan, ja alettiin aika tavalla hyöriä ja valmistautua. Tohtori, joka oli kieltäytynyt syömästä kapteenin hytissä, väittäen olevansa huonovointinen, lähetti sanan, että hän tunsi voivansa paljoa paremmin noudattaakseen kutsua mielihyvin ja liittyi ensimmäisen luutnantin, O'Brienin ja minun seuraani mennessämme hyttiin.

Istuuduimme pöytään, vatien kannet nostettiin syrjään, ja kuten kadetit olivat ennustaneet, oli pöydässä yllin kyllin sianlihaa – valekilpikonnanlientä, sianpäästä valmistettua – keitetty sianjalka ja hernemuhennosta – paistettua siankylkeä, korppumurusilla peitettyä – makkaroita ja perunoita ja porsaansorkkia. Minun täytyy tunnustaa aterian miellyttäneen minua, ja söin oikein vankasti; mutta toiseksi ruokalajiksi ilmestyi pöytään paistettu porsas, mikä hämmästytti minua aika tavalla. Vielä enemmän minua kuitenkin ällistytti se, kuinka paljon rouva To ahmi. Hän nosti lautaselleen keitettyä sianlihaa ja paistettua kylkeä, pyysi sorkkia, maistoi makkaroita ja söi vielä kokonaisen lautasellisen porsasta ja sen täytettä. Lopuksi tarjottiin omenahyvettä, mutta kun olimme jo syöneet omenakastiketta paistetun sianlihan yhteydessä, emme siitä välittäneet. Lääkäri, joka inhosi sianlihaa, söi aika tukevasti, ja oli ylettömän huomaavainen kapteenin rouvalle. "Ettekö suvaitse ottaa kappaletta sianpaistia, tohtori?" kysyi kapteeni.

"Niin tosiaankin, kapteeni To; koska kuulemani mukaan olemme lähdössä sellaiseen määräpaikkaan, jossa emme uskaltane kajota sianlihaan, en taida malttaa olla ottamatta palasta, sillä pidän siitä oikein paljon."

"Mitä tarkoitatte?" tiedustivat kapteeni ja hänen rouvansa, molemmat henkeään pidättäen.

"Ehkä olen saanut vääriä tietoja", vastasi tohtori, "mutta olen kuullut, että meidät on määrätty lähtemään Länsi-Intiaan. Ja jos niin on laita, niin jokainen tietää, että vaikka siellä sopiikin silloin tällöin syödä suolattua sianlihaa ilman vaaraa, tällaisen lihan yksinomainen nauttiminen kahtena tai kolmena päivänä tuottaa kaikissa troopillisissa seuduissa ja erittäinkin Länsi-Intiassa heti punataudin, joka on siinä ilmastossa aina tuhoisa."

"Niinkö todellakin!" huudahti kapteeni.

"Oikein tottako?" säesti rouva.

"Ihan totta; ja aina olen karttanut Länsi-Intiaa juuri siitä syystä – pidän niin paljon sianlihasta."

Sitten tohtori esitti lähes satakunta esimerkkiä upseereista ja merimiehistä, jotka olivat sairastuneet punatautiin syötyään tuoretta sianlihaa Länsi-Intiassa; ja kun O'Brien oivalsi, mihin tohtori tähtäsi, alkoi hän säestää, kertoen mitä hämmästyttävimpiä tapauksia sianlihan vaikutuksesta kuumissa maissa. Muistaakseni hän väitti, että kun ranskalaisilla heidän ollessaan saarroksissa ennen Martiniquen antautumista ei ollut muuta syötävää kuin sianlihaa, neljässä viikossa kuoli tuhannesta seitsemästäsadasta upseerista ja miehestä tuhat kolmesataa ja jäljellejääneet olivat niin heikkoja tästä sairaudesta, että heidän oli pakko antautua.

Senjälkeen lääkäri vaihtoi puheenaihetta ja haasteli keltakuumeesta ynnä muista sikäläisen ilmanalan taudeista, niin että hänen kuvauksistaan päättäen Länsi-Intian saaret olivat pelkkiä tappavia tauteja potevien ihmisten sairaaloita. Todennäköisimmin saivat tartunnan täydessä, vankassa terveydessä olevat ihmiset. Laihoilla henkilöillä oli paremmat mahdollisuudet. Tätä keskustelua jatkettiin, kunnes oli aika erota – rouva To istui lopuksi ihan äänettömänä, ja kapteeni nieleksi viiniään huokaillen. Pöydästä noustuamme rouva To ei tapansa mukaan pyytänyt meitä jäämään kuuntelemaan soittoaan; hän oli samoin kuin hänen pianonsakin oikein huonossa vireessä.

"Tulimmainen, tohtori, se oli sievästi tehty", kehui O'Brien poistuttuamme kapteenin hytistä.

"O'Brien", virkkoi tohtori, "ja myöskin te, herra Simple, pyydän teitä olemaan laivassa hiiskumatta mitään siitä, mitä puhuin; jos se tulee yleisesti tunnetuksi, ei tempustani ole mitään hyötyä, mutta jos te molemmat hillitsette kieltänne vähän aikaa, uskallan luultavasti luvata, että pääsette eroon kapteeni Tosta, hänen rouvastaan ja hänen sioistaan."

Oivalsimme, kuinka paikkansapitävä hänen huomautuksensa oli, ja lupasimme olla vaiti.

Seuraavana aamuna laivamme lähti Plymouthiin, ja rouva To kutsutti luoksensa lääkärin, koska hän ei voinut oikein hyvin. Tohtori määräsi hänelle lääkkeitä, ja vilpittömästi uskon hänen tahallaan tehneen potilaan sairaammaksi. Rouvan sairaus ja oma pelko saattoivat kapteeni Ton tavallista useammin kosketuksiin tohtorin kanssa, jota hän monesti pyysi rehellisesti lausumaan mielipiteensä, millaiset hänen mahdollisuutensa kuumissa maissa olisivat.

"Kapteeni To", lausui tohtori, "en olisi missään nimessä ilmaissut teille mielipidettäni, jollette olisi sitä pyytänyt, sillä tiedän, ettette te upseerina suinkaan väistäisi velvollisuutenne mukaisia tehtäviä, vaikka teidät määrättäisiin maapallon mihin osaan tahansa. Mutta koska te sitä tiedustitte, täytyy minun sanoa, että kun ruumiinne on noin täyteläinen, en luulisi teillä olevan mahdollisuuksia elää siellä enempää kuin kaksi kuukautta. Huomautan kuitenkin samalla, sir, että voin olla väärässä; mutta joka tapauksessa minun täytyy viitata rouva Ton heikkoon ruuansulatuselimistöön, ja uskon, ettette ole kyllin kohtuuton niin rakastettavaa naista kohtaan salliaksenne hänen lähteä mukaanne."

"Kiitos, tohtori, olen teille hyvin kiitollinen", vastasi kapteeni, pyörähtäen ympäri ja laskeutuen portaita myöten omaan hyttiinsä. Silloin risteilimme Kanaalissa, sillä vaikka purjehdimme Needle-kallioiden lomitse myötätuulessa, tyyntyi tuuli, kääntyen sitten läntiseksi ollessamme Portlandin kohdalla.

Seuraavana päivänä kapteeni käski teurastaa oikein komean sian, sillä hänen ruokavaransa olivat lopussa. Rouva To oli edelleenkin vuoteessa, ja senvuoksi kapteeni määräsi osan siasta suolattavaksi, koska hän ei voisi saada pöytäseuraa.

Olin kadettien kojussa, kun joku heistä ehdotti, että meidän pitäisi saada se sika itsellemme, ja he sopivat seuraavasta suunnitelmasta. Heidän piti sinä yönä mennä sikalaan ja puupalaseen pistetyllä neulalla raapia naarmuja sian kaikkiin osiin ja sitten hangata naarmuihin ruutia. Niin tehtiin, ja vaikka teurastaja yön kuluessa nousi vuoteestaan ainakin kymmenen kertaa katsomaan, minkätähden siat olivat niin rauhattomia, luovuttivat kadetit neulan toisilleen vaihtaessaan vahtia, niin että sika tuli yltyleensä hyvin tatuoiduksi.

Aamuvahdin aikana se tapettiin, ja kun sitä oli korvennettu kuumavesisammiossa ja sen harjakset kaavittu pois, oli se sinisten läikkien peittämä. Aamuvahdin kadetti, joka oli pääkannella, piti varansa ja huomautti teurastajalle, että siassa oli nystyrätauti, minkä mies vastahakoisesti myönsi, samalla lausuen, ettei hän jaksanut käsittää, miten se oli mahdollista, sillä hän ei ollut milloinkaan iskenyt puukkoaan komeampaan sikaan.

Asia ilmoitettiin kapteenille, joka hämmästyi kovasti. Tohtori tuli katsomaan rouva Tota, ja kapteeni pyysi häntä tarkastamaan sikaa ja antamaan siitä lausuntonsa. Vaikka se ei kuulunut tohtorin alaan, suostui hän kuitenkin empimättä, koska hänellä oli hyvät syyt pysytellä hyvissä suhteissa kapteenin kanssa. Etukannelle tullessaan hän kohtasi minut, ja minä kerroin hänelle koko salaisuuden.

"Se on mainiota", ihasteli hän. "Se kaikki edistää toiveittemme toteutumista."

Lääkäri palasi kapteenin luokse ja vakuutti, että sika epäilemättä oli nystyrätautinen, mikä oli sangen yleinen sairaus laivoissa, erittäinkin kuumissa seuduissa, joissa kaikki siat sairastuivat siihen – ja että se oli tärkeänä syynä tekemässä sianlihaa niin epäterveelliseksi.

Kapteeni kutsutti luoksensa ensimmäisen luutnantin ja syvään huokaisten käski hänen heitättää sian mereen; mutta ensimmäinen luutnantti, joka oli O'Brieniltä kuullut, mitä oli tapahtunut, käski aliperämiehen viskata sian yli laidan.

"Kyllä, sir", vastasi aliperämies, kosketti hattuaan ja toi sian kojuumme, jossa paloittelimme sen, suolasimme siitä puolet ja söimme toiset puolet, ennenkuin ehdimme Plymouthiin, johon saavuimme kuuden päivän kuluttua lähdettyämme Portsmouthista.

Siellä oli osa kuljetuslaivueesta valmiina, mutta meille ei ollut saapunut määräyksiä. Suureksi riemukseni tuli sinne seuraavana päivänä Diomede oltuaan risteilemässä läntisessä saaristossa. Sain luvan käydä siellä O'Brienin seurassa, ja tervehdimme taaskin entisiä ruokakumppaneitamme. Ensimmäinen luutnantti Falcon kävi ilmoittamassa kapteeni Savagelle meidän olevan laivassa, ja kapteeni pyysi meitä hyttiinsä. Hän tervehti meitä lämpimästi ja puhui hyvin kehuvasti siitä, miten olimme karanneet sotavankeudesta. Hytistä poistuttuamme tapasin Chucksin, pursimiehen, odottamassa minua oven edustalla.

"Hyvä herra Simple, ojentakaahan käpälänne minulle, sillä olen riemuissani nähdessäni teidät jälleen. Haluaisin saada puhella kanssanne kauan."

"Niin minäkin haluaisin, herra Chucks, mutta pelkäänpä, ettei meillä ole aikaa; syön tänään päivällistä kapteeni Savagen seurassa, ja päivällisaikaan on enää ainoastaan tunti."

"No niin, herra Simple, olen katsellut fregattianne, ja se on kaunis – paljoa isompi kuin Diomede."

"Ja se purjehtii yhtä hyvin", vastasin. "Luullakseni se on pari sataa tonnia isompi. Sen koosta ei saa aavistustakaan, ennenkuin on sen kannella."

"Olisin mielelläni pursimiehenä siinä laivassa, herra Simple – nimittäin kapteeni Savagen komennuksessa, sillä hänestä en tahdo erota."

Minulla olisi ollut vielä muutakin puheltavaa Chucksin kanssa, mutta velvollisuuteni oli olla huomaavainen muillekin, jotka tulivat meitä häiritsemään. Päivällisateria entisen kapteenimme seurassa oli oikein hauska; kerroimme hänelle seikkailumme. Ja aterian jälkeen palasimme omaan alukseemme.

YHDESTOISTA LUKU

Pääsemme eroon sioista ja pianosta – Viimeinen veneretki rannalle ennen lähtöä – Ensimmäinen luutnantti harkitsemattoman pikaisena ja sen seuraukset minulle.

Odotettuamme kolme päivää kuulimme kapteeni Ton aikovan vaihtaa laivaa kapteeni Savagen kanssa. Emme jaksaneet uskoa niin hyvää tietoa todeksi emmekä voineet saada huhulle vahvistusta, koska kapteeni oli mennyt maihin seurassaan rouva To, joka toipui nopeasti päästyään pois lääkärimme hoidosta – niin nopeasti, että kun viikkoa myöhemmin laivaan palanneelta tarjoilijalta tiedustettiin rouva Ton vointia, hän vastasi:

"Oi, ihastuttavan hyvin taaskin, sir; hän on laivasta poistuttuaan syönyt kokonaisen sian."

Mutta huhu oli todenperäinen. Kapteeni To, jota peloitti lähteä Länsi-Intiaan, oli hankkinut luvan vaihtaa paikkaa kapteeni Savagen kanssa. Laivastossa noudatetun tavan mukaan kapteeni Savage sai tuoda ensimmäisen luutnantin, pursimiehen ja isonveneen miehistön mukanaan. Hän saapui päivää tai paria ennen kuin lähdimme purjehtimaan, eikä laivassa ole milloinkaan ollut suurempaa riemua. Ainoat alakuloiset miehet olivat Sanglierin ensimmäinen luutnantti ja ne muut miehet, joiden oli pakko mennä kapteeni Ton mukaan. Yhden aamupäivän kuluessa pääsimme eroon kaikista, kapteenista, hänen rouvastaan ja sioistaan, jopa rouvan pianosta.

Olen jo aikaisemmin kuvaillut palkanmaksupäivää sotalaivalla, mutta mielestäni ovat merellelähdön edelliset kaksi päivää vieläkin epämiellyttävämmät, vaikkakaan emme yleensä, kun kaikki rahamme ovat lopussa, ole pahoillamme päästessämme tyyten pois satamasta siniselle ulapalle.

Merimiehet eivät koskaan työskentele kunnollisesti niinä päivinä; he ajattelevat vaimojaan ja rakastettujaan, hupaista elämää maalla, jossa he saivat juoda itsensä humalaan rangaistuksetta, ja monet heistä ovat silloin joko puolittain humalassa tai potevat aikaisemman humalan pohmeloa. Laiva on epäjärjestyksessä ja täynnä erilaisia tavaroita ja varastoja, jota täytyy hätäisesti ottaa laivaan ja joita ei vielä ole kunnollisesti sullottu paikoilleen. Ensimmäinen luutnantti on äreä, upseerit ovat vakavia, ja kadetti-poloisia, joilla on kaikki omat pikku mukavuutensa huolehdittavinaan, kiusataan ja kiidätetään sinne tänne kuin postihevosia.

"Herra Simple", tiedusti ensimmäinen luutnantti, "mistä tulette?"

"Tykkitelakalta, sir, noutamasta tykkeihin vara-väkipyöriä ja kiinnikkeitä."

"Hyvä on – lähettäkää merimiehet perään laittamaan vene kuntoon ja puhaltakaa ensimmäisen kutterin lähtömerkki! Herra Simple, hypätkää ensimmäiseen kutteriin ja menkää noutamaan upseerit Mount Wisesta! Varokaa, ettei yksikään miehistänne poistu veneestä! Kas niin, ripeästi!"

Olin ollut poissa koko aamun, kello oli puoli kaksi, enkä ollut saanut päivällistä; mutta mitään hiiskumatta laskeuduin veneeseen. Heti poistuttuani O'Brien, joka seisoi Falconin vieressä, virkkoi:

"Peter ajatteli päivällistään, poika-rukka!"

"En lainkaan muistanut sitä", pahoitteli ensimmäinen luutnantti; "on niin paljon tekemistä. Hän on toimintahaluinen poika, ja hän saa syödä päivällistä upseerien ruokalassa palattuaan."

Söin siellä – enkä niin ollen menettänyt mitään sillä, etten vastustellut, vaan pääsin yhä enemmän ensimmäisen luutnantin suosioon, sillä hän ei milloinkaan unohtanut sitä, mitä hän nimitti innoksi.

Mutta ankarimpaan koetukseen joutuu se kadetti, joka lähetetään veneellä ostamaan ruokavaroja kapteenin ja upseerien pöytää varten lähdön edellisenä päivänä. Tällä kertaa sain minä onnettomuudekseni määräyksen suorittaa sen tehtävän, ja se tuli ihan aavistamatta.

Minun oli käsketty pukeutua viedäkseni veneen rantaan odottamaan kapteenin määräyksiä, ja kävelin kannella ylläni paraat vaatteeni ja aseeni, kun se upseeri, joka oli upseerien ruokalan muonamestari, tuli ensimmäisen luutnantin luokse ja pyysi venettä. Vene miehitettiin, ja eräs kadetti komennettiin sen päälliköksi. Mutta kun hän tuli kannelle, muisti ensimmäinen luutnantti hänen pari päivää aikaisemmin tuoneen veneretkeltä palatessaan takaisin vain puolet veneen miehistöä eikä halunnut luottaa häneen, vaan huusi minulle:

"Kuulkaahan, herra Simple, minun täytyykin lähettää teidät tässä veneessä. Pitäkää tarkka huoli siitä, ettei ainoakaan mies poistu veneestä, ja tuokaa laivaan kersantti, joka on maissa etsimässä yli loma-aikansa viipyneitä miehiä!"

Vaikka en voinutkaan muuta kuin ylpeillä osakseni tulleesta luottamuksesta, en kuitenkaan olisi mielelläni halunnut lähteä parhaassa virkapuvussani; olisin juossut kojuun muuttamaan toisen asun ylleni, mutta upseeri ja kaikki miehet olivat jo veneessä, eikä minun sopinut odotuttaa itseäni, minkä vuoksi kapusin laidalta veneeseen ja irtaannuimme fregatin kyljestä. Paitsi veneen miehistöä oli mukana purjehdusupseeri, taloudenhoitaja, upseerien muonamestari, kapteenin muonamestari ja taloudenhoitajan muonamestari, joten veneemme oli jotakuinkin täynnä.

Puhalsi navakka kaakkoistuuli, ja meri aaltoili, mutta kun nousuvesi virtasi satamaan päin ei ollut paljon vaahtopäitä. Nostimme keulapurjeen, kiidimme tuulen ja vuoksen mukana ja saavuimme neljännestunnissa Mutton-poukamaan, jolloin purjehdusupseeri ilmoitti haluavansa maihin. Maihinnousupaikka oli täynnä veneitä, ja kuului monenlaisia rumia sanoja ja kirouksia, samalla kun keulamiehet sohivat haoillaan rannassa olevia veneitä pitääkseen niitä erillään meistä, ennenkuin saimme raivatuksi itsellemme väylän rantaan.

Sitten poistuivat purjehdusupseeri ja kaikki muonamestarit veneestä, ja minun piti huolehtia merimiehistä. Emme olleet ehtineet olla siellä kolmea minuuttia, ennenkuin keulamies vetosi siihen, että hänen vaimonsa oli rannalla ja oli tuonut hänen vaatteensa pesusta, pyytäen lupaa käydä ne noutamassa. Epäsin luvan huomauttaen, että vaimon sopi tuoda vaatteet hänelle veneeseen.

"Mutta, herra Simple", valitti nainen, "olettepa tekin kohtelias mies, kun vaaditte minua tarpomaan loassa koiranraatojen, kaalinkantojen ja löyhkäävien kalanpäiden lomitse ihan uusine kenkineni ja puhtaine sukkineni!"

Katsahdin häneen ja tosiaankin hän oli, kuten Ranskassa sanotaan, bien chaussée.

"Kuulkaahan, herra Simple, sallikaa hänen tulla noutamaan vaatteensa! Saatte nähdä, että hän on jälleen veneessä tuokion kuluttua."

En tahtonut hylätä hänen pyyntöään, koska ranta oli hyvin likainen ja märkä ja siellä oli kaikkea sitä, mitä hän oli maininnut. Keulamies hyppäsi veneestä hakansa avulla, viskasi sen takaisin, meni vaimonsa luokse ja alkoi puhella hänen kanssansa minun pitäessäni häntä silmällä.

"Suokaa anteeksi, sir! Tuolla rannalla on nuori morsiameni; enkö saa puhella hänen kanssansa?" pyysi eräs toinen mies. Käännyin sinne päin ja hylkäsin pyynnön. Hän ei silti hellittänyt, vaan jankkasi samaa, mutta pysyin jyrkkänä. Kun sitten taaskin käänsin katseeni rantaan päin pitääkseni silmällä keulamiestä, oli hän vaimoineen poissa.

"Kas niin", ärähdin peränpitäjälle, "arvasin niin käyvän. Kuten näette, Hickman on tipotiessään."

"Hän meni vain ryyppäämään erojaislasin, sir", puolusti peränpitäjä. "Hän palaa heti."

"Toivottavasti, mutta pelkään, ettei hän palaa."

Senjälkeen epäsin jyrkästi kaikki miesten pyynnöt päästä pois veneestä, mutta suostuin siihen, että heille tuotiin olutta veneeseen. Upseerien muonamestari tuli takaisin, tuoden vasullisen leipiä, ja ilmoitti purjehdusupseerin pyytäneen, että sallisin kahden miehen lähteä hänen mukaansa Glencrossin myymälään noutamaan tavaroita. Lähetin tietysti kaksi miestä ja käskin muonamestarin tuoda Hickmanin takaisin, jos hän näkisi sen miehen. Tällä välin oli rannalle kokoontunut paljon merimiesten vaimoja, jotka alkoivat meluisasti keskustella veneen miehistön kanssa. Joku toi tavaraa Jimille, toinen vaatteita Billille; muutamat heistä kapusivat veneeseen istumaan miesten joukkoon; toisia tuli ja meni, tuoden olutta ja tupakkaa, joita he kävivät ostamassa miesten pyynnöstä. Pian meillä oli sellainen ahdinko, melu ja hämminki, että saatoin vain työläästi pitää silmällä kaikkia miehiäni, jotka toinen toisensa jälkeen yrittivät lähteä veneestä.

Sitten saapui rantaan kersantti, tuoden mukanaan kolme merimiestämme, jotka hän oli tavannut ja jotka olivat pahasti päissään. Heidät sysättiin veneeseen, ja he pahensivat asemaani, sillä en ehtinyt niin hyvin pitää silmällä selviä miehiä, kun minun täytyi tähyillä hälisijöitä, jotka pyrkivät väkisin pois veneestä. Sitten kersantti lähti noutamaan vielä yhtä miestä, ja mainitsin myöskin hänelle Hickmanista.

Noin puolta tuntia myöhemmin palasivat muonamestari ja molemmat hänen mukaansa lähteneet miehet, tuoden kaalinpäitä, munavasuja, sipulikimppuja, kaikenlaisia saviastioita, paperiin käärittyjä vihanneksia, lampaankäpäliä ja -lapoja, jotka kaikki sullottiin veneeseen, niin että lopuksi olivat sekä perä-istuimet että kaikkien teljojen alustat ahdetut täyteen. He ilmoittivat, että heidän piti noutaa vielä vähän tavaroita ja että purjehdusupseeri oli mennyt Stonehouseen tapaamaan rouvaansa, joten he ennättäisivät takaisin paljoa aikaisemmin kuin hän.

Kun oli kulunut vielä puoli tuntia, joiden aikana veneen miehistön hillitseminen oli perin vaivaloista, tulivat he takaisin, tuoden kaksitoista hanhea ja kaksi ankkaa, joiden jalat olivat sidotut, mutta molemmat miehet olivat heiltä karanneet, joten nyt oli poissa kolme miestä, ja arvasin Falconin olevan kovasti kiukuissaan, sillä he olivat laivan reippaimpia miehiä.

Olin nyt päättänyt olla enää antautumatta siihen vaaraan, että menettäisin vielä useampia miehiä, ja komensin miehistöä työntämään veneen irti rannasta viedäkseni sen telakan kupeeseen, johon miehet eivät pääsisi kapuamaan. He olivat perin kapinallisia, nurkuivat äänekkäästi ja tuskin mielivät totella minua; asian laita oli niin, että he olivat juoneet aika paljon, ja jotkut heistä olivat enemmän kuin puolittain juovuksissa. Vihdoin minua kuitenkin toteltiin, mutta sitä ennen sain osakseni kuuron herjauksia naisilta ja kirouksia kalastus- ynnä muiden veneiden omistajilta, joiden aluksia aallokko oli työntänyt laitojamme vasten.

Sää oli käynyt paljoa pahemmaksi ja näytti kovin uhkaavalta. Varrottuani vielä tunnin saapui kersantti veneellemme muassaan kaksi miestä, joista toinen suureksi riemukseni oli Hickman. Se lohdutti minua, koska en ollut vastuunalainen muista kahdesta. Olin kuitenkin pahassa pulassa, sillä veneen miehistö ja kersantin tuomat miehet esiintyivät hälisevästi ja röyhkeästi. Muuan heistä kaatui selälleen munavasuun ja särki kaikki munat tuhansiksi sirpaleiksi. Purjehdusupseeria ei vain kuulunut, ja aika alkoi olla myöhäinen.

Kun nyt oli pakoveden aika, joten vesi virtasi vastatuuleen, oli aallokko ankara, ja minun täytyi palata laivalle vene syvälle lastattuna ja useimmat miehet päihdyksissä. Peränpitäjä, ainoa selvä koko joukossa, suositteli lähtöä, koska pian tulisi pimeä ja saattaisi tapahtua jokin onnettomuus. Mietittyäni minuutin verran päätin tehdä niin, komensin miehet airoihin, ja lähdimme liikkeelle kersantin ja upseerien muonamestarin kyyröttäessä keulassa – juopuneiden miesten, ankkojen ja hanhien viruessa yhdessä rykelmässä veneen pohjalla – perä-istuimet reunaan saakka täynnä tavaraa, samalla kun muut matkustajat ja minä istuimme, miten voimme, saviastioiden ja muiden tavaroiden seassa, joita vene oli ahdettu täyteen.

Veneemme tarjosi aika sekasortoisen näyn – puolihumalaiset miehet torkkuivat ja nuokkuivat vasten toisten selkiä, kun taas täydessä humalassa olevat vannoivat tahtovansa soutaa.

"Liikutelkaa airoanne, Sullivan! Teistä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Te juopunut vintiö, minä annan teidät ilmi heti laivaan ehdittyämme."

"Miten, pahus vieköön, voin soutaa, kun tuo Jones-vintiö kolhii airollaan selkääni takaapäin, niin että se on katketa, eikä hänen aironsa koko aikana hipaisekaan vettä?"

"Valehtelet", kiljaisi Jones. "Minä kiskon venettä yksin kaikkia alahangan airoja vastaan."

"Hän soutaa kastelematta airoaan, niin juuri, hän on vain soutavinaan."

"Eikö tässä mielestäsi kastella airoja?" huusi joku toinen, kun aalto kohahti veneen ylitse keulasta perään saakka, kastellen kaikki läpimäriksi.

"No, katsokaahan vain, enkö kisko niin, että käteni ovat irtautua olkapäistäni!" kehui Sullivan.

"Onko sillan alla niin syvälti vettä, että pääsemme sen alitse, Swinburne?" tiedustin peränpitäjältä.

"Ihan kylliksi, herra Simple; nyt on vasta luoteen alku, ja kuta pikemmin ehdimme laivalle, sitä parempi."

Olimme nyt sivuuttaneet Devil's Pointin, ja aallokko oli hyvin ankara; vene syöksyi aallonpohjaan, niin että pelkäsin sen katkeavan. Pian se oli puolillaan vettä, ja kaksi perimmäistä airoa nostettiin veneeseen, jotta miehet joutivat luomaan vettä pois.

"Suokaa anteeksi, sir, eikö minun olisi parasta leikata poikki siteet noiden ankkojen ja hanhien jaloista, jotta ne voisivat uimalla pelastaa henkensä?" huusi Sullivan, lepuuttaen airojaan. "Nuo lintuparat muutoin hukkuvat omaan elementtiinsä."

"Ei, ei; soutakaa, minkä jaksatte!"

Nyt alkoivat veneen pohjalla viruvat humalaiset käydä kovin rauhattomiksi, kun heidän ympärillään loiski niin paljon vettä, ja yrittivät tavantakaa kompuroida pystyyn. He kaatuilivat jälleen ankkojen ja hanhien päälle, joista melkoinen osa vain tukehtumalla pelastui hukkumasta.

Sillan kohdalla kävi erittäin kova aallokko, ja vaikka vuorovesi kiidätti meidät sen alitse, olimme vähällä hukkua. Pehmeitä leipiä kellui veneen pohjalla; sokeri, pippuri ja suolakääröt olivat suolaisen veden liottamat, ja äkillinen tärähdys paiskasi kapteenin muonamestarin, joka istui veneen partaalla likellä perimmäistä airoa, suoraan saviastioiden ja munien päälle, mikä lisäsi sekasortoista tuhoa. Kun vielä tulvahti sisään muutamia aaltoja, oli vahinko täydellinen, ja upseerien muonamestari oli epätoivoissaan.

"Tämäpä on herttainen", hoilotti Sullivan, "koko laivaston kohteliain vene. Se kumartelee ja niiailee innokkaammin kuin hienoin pari maissa. Ponnistakaa, pojat, niin että viina haihtuu käsivarsistanne! Silloin ensimmäinen luutnantti näkee, että olemme selviä ja lisäksi läpimärkiä, luulee meitä ihan maistamattomiksi ja antaa ehkä senvuoksi tulisen ryypyn päästyämme laivaan."

Neljännestunnissa olimme melkein fregatin kupeella, mutta miehet soutivat niin kehnosti, ja aallokko oli niin kova, että painuimme laivan ohitse sen perään. Sieltä viskattiin pelastusrengas nuoran päässä, saimme siitä kiinni, ja merimiehet ja peräkannen vahdit vetivät meidät laivan luokse veneen keulan upotessa aaltoihin, niin että kastuimme läpikotaisin. Vihdoin pääsimme keskikannen kohdalle ja kapusimme fregattiin jyrkkiä tikkaita myöten. Falcon oli kannella ja hyvin suutuksissaan siitä, ettei vene ollut tullut laivan kupeelle kunnollisesti.

"Luulin teidän, herra Simple, jo nyt osaavan tuoda veneen laivan kupeelle."

"Kyllä osaankin, sir, toivottavasti, mutta vene oli niin täynnä vettä, ja miehet soutivat huonosti."

"Kuinka monta miestä kersantti toi laivaan?"

"Kolme, sir", vastasin, väristen vilusta ja pahoitellen parhaan virka-asuni turmeltumista.

"Onko veneen miehistö täysilukuisena mukana, sir?"

"Ei, sir; kaksi jäi maihin; he –"

"Ei sanaakaan, sir. Maston huippuun! Ja olkaa siellä, kunnes huudan teidät alas. Jollei olisi niin myöhä, lähettäisin teidät rannalle enkä ottaisi teitä takaisin laivaan ilman miehiä. Ylös, sir, heti!"

En uskaltanut selittää, vaan kapusin mastoon. Oli hyvin kylmä, tuuli vinhasti kaakosta, ja satoi rankasti kuuroittain. Olin niin märkä, että tuuli tuntui puhaltavan lävitseni, ja lisäksi oli melkein ihan pimeä. Kiipesin ristitangoille ja siellä istuessani tunsin, että olin tehnyt velvollisuuteni ja ettei minua ollut kohdeltu oikeudenmukaisesti.

Sillä välin oli vene hinattu tyhjennettäväksi, ja kaunis tyhjentäminen siitä sukeutuikin. Kaikki ankat ja hanhet olivat kuolleet, kaikki munat ja saviastiat särkyneet, vihannekset melkein kaikki huuhtoutuneet mereen; lyhyesti sanoen, kuten O'Brien lausui, "oli tapahtunut aika komea yleinen merivahinko". Falcon oli yhä hyvin äkeissään.

"Ketkä ovat poissa?" tiedusti hän Swinburnelta, peränpitäjältä, tullessaan laidalle.

"Williams ja Sweetman, sir."

"Reippaimpia märssymiehiämme, mikäli olen kuullut. Tämä on tosiaankin liian ärsyttävää; koko laivassa ei ole ainoatakaan kadettia, johon voisin luottaa. Koko laivastohomma on todentotta menossa päin mäntyyn, kun nuoret miehet, joita meille lähetetään ja joista pitäisi kasvattaa upseereja, ovat näin huolimattomia. Minkätähden viivyitte niin kauan, Swinburne?"

"Odotimme purjehdusupseeria, joka meni Stonehouseen tapaamaan vaimoaan; mutta herra Simple ei halunnut enää odottaa, kun alkoi käydä pimeäksi ja meillä oli niin monta päihtynyttä veneessä."

"Herra Simple teki oikein. Toivoisin herra Harrisonin jäävän ikipäiviksi rannalle vaimonsa luokse – se oli suoranaista tehtäviensä halveksimista. Mutta minkätähden te, herra Swinburne, ette pitänyt silmiänne auki, kun herra Simple oli niin huolimaton? Miten kehtasitte sallia miesten lähteä veneestä?"

"Miehet käski purjehdusupseeri kantamaan tavaroita, ja he karkasivat muonamestarin seurasta. Se ei ollut herra Simplen syy eikä minunkaan. Pidimme venettä telakan kupeessa kaksi tuntia, ennenkuin lähdimme pois, sillä muutoin olisimme menettäneet useampia miehiä. Mitä siinä nuorukaisraukka mahtaa, kun hänen komennossaan on humalaisia miehiä, jotka eivät tahdo totella määräyksiä?"

Ja peränpitäjä katsahti mastonhuippuun ikäänkuin sanoakseen: "Minkätähden hänet on tuonne lähetetty?"

"Olen valmis vannomaan, sir", jatkoi hän sitten, "ettei herra Simple kertaakaan astunut pois veneestä siitä alkaen, kun hän laskeutui fregatin kupeelta, siihen saakka, kun hän nousi kannelle, ja ettei yksikään nuori herrasmies olisi voinut suorittaa tehtäväänsä täsmällisemmin".

Falcon silmäili aluksi hyvin äkäisesti peränpitäjää, joka puhui niin rohkeasti, mutta ei virkkanut mitään. Hän käveli kerran tai pari edestakaisin kannella ja huusi sitten, käskien minua tulemaan alas. Mutta minä en voinut; raajani olivat niin kohmettuneet, kun tuuli oli puhaltanut märkiin vaatteisiini, etten kyennyt liikkumaan. Hän huusi uudelleen; kuulin hänen huutonsa, mutta en pystynyt vastaamaan. Silloin kiipesi muuan märssymies luokseni ja huomattuaan, missä tilassa olin, luikkasi kannelle luulevansa minun olevan kuolemaisillani, sillä en kyennyt liikkumaan, ja lisäsi, ettei hän uskaltanut poistua luotani, koska pelkäsi minun putoavan.

O'Brien, joka oli ollut koko ajan kannella, riensi kiipeämään taklaukseen ja oli pian luonani ristitangoilla. Hän lähetti märssymiehen noutamaan märssystä väkipyörän ja purjeennostoköysiä, laittoi taljan ja laski minut kannelle. Minut vietiin heti riippumattooni; ja kun lääkäri määräsi minulle konjakkia ja kuumaa vettä ja runsaasti peitehuopia, olin muutamien tuntien kuluttua täysin toipunut.

O'Brien, joka oli vuoteeni ääressä, sanoi:

"Älä ole milläsikään, Peter, äläkä ole äkeissäsi herra Falconille, sillä hän on hyvin pahoillaan!"

"En olekaan äkeissäni, O'Brien, sillä herra Falcon on ollut minulle niin hyvä, etten voi olla antamatta hänelle anteeksi kerran sattunutta äkkipikaisuutta."

Lääkäri tuli riippumattoni ääreen, antoi minulle lisää kuumaa juomaa, käski minua nukkumaan, ja seuraavana aamuna heräsin ihan terveenä.

Kun menin kadettien kojuun, kysyivät ruokakumppanini, kuinka voin, ja monet heistä sättivät Falconin hirmuvaltaa. Mutta minä puolustin häntä, myöntäen hänen tällä kertaa kenties olleen äkkipikaisen, mutta huomauttaen, että hän yleensä oli erinomainen ja hyvin oikeamielinen upseeri. Jotkut olivat samaa mieltä kanssani, mutta toiset eivät olleet. Eräs heistä, joka oli aina epäsuosiossa, pilkkasi minua:

"Peter lukee raamattua ja tietää, että jos häntä lyödään poskelle, hänen tulee kääntää toinen poski. Olenpa varma siitä, että jos vedän häntä oikeasta korvasta, hän tarjoaa minulle vasentakin."

Niin sanottuaan hän nykäisi minua korvasta, mutta silloin iskin hänet lattiaan vaivan palkkioksi. Senjälkeen koju raivattiin tappelua varten, ja neljännestunnissa oli vastustajani saanut kyllikseen; mutta minäkin sain kolhaisuja, ja toinen silmäni oli hyvin musta. Olin tuskin ehtinyt peseytyä ja vaihtaa veritahroja saaneen paidan yltäni, kun minut kutsuttiin peräkannelle. Sinne saavuttuani näin Falconin kävelemässä edestakaisin. Hän silmäili minua perin tiukasti, mutta ei kysynyt, mistä tavaton ulkonäköni johtui.

"Herra Simple", aloitti hän, "kutsutin teidät tänne pyytääkseni teiltä anteeksi eilisiltaista käytöstäni, joka ei ollut ainoastaan kovin harkitsematon, vaan myöskin epäoikeudenmukainen. Olen saanut tietää, ettei teitä sovi moittia miesten menetyksestä."

Minun kävi häntä kovasti sääliksi kuullessani hänen puhuvan niin kauniisti, ja rauhoittaakseni hänen mieltänsä kerroin hänelle, että vaikka minua ei tosiaankaan sopinut moittia niiden kahden miehen katoamisesta, olin kuitenkin tehnyt väärin salliessani Hickmanin poistua veneestä ja että jollei kersantti olisi häntä tuonut, olisin palannut ilman häntä, joten olin ansainnut saamani rangaistuksen.

"Herra Simple", vastasi Falcon, "kunnioitan teitä ja ihailen tunteitanne. Minussa oli kuitenkin vika, ja velvollisuuteni on pyytää anteeksi. Nyt saatte mennä takaisin kojuun. Olisin pyytänyt saada nauttia seurastanne päivällispöydässä, mutta huomaan sattuneen jotakin muuta, minkä johdosta olisin missä muissa olosuhteissa tahansa kuulustellut teitä, mutta nyt en kuulustele."

Tein kunniaa ja poistuin. Sillä välin oli O'Brienille kerrottu riidan syy, jonka hän tarkoin muisti selittää Falconille, ja Falcon, kertoi O'Brien, "ei ollut vähintäkään vihainen minulle siitä, mitä oli tapahtunut". Senjälkeen Falcon aina kohtelikin minua mitä ystävällisimmin ja määräsi minut kaikkiin tärkeinä pitämiinsä tehtäviin. Hän oli vilpitön ystävä, sillä hän ei sallinut minun lyödä tehtäviäni laimin, mutta kohteli minua samalla huomaavaisesti ja luottavasti.

Purjehdusupseeri palasi laivaan kovasti kiukuissaan sentähden, että hänet oli jätetty, ja uhkaili haastaa minut sotaoikeuteen, koska en muka ollut osoittanut tarpeellista kunnioitusta häntä kohtaan ja koska olin huolimattomasti hoitanut haltuuni uskottuja tavaroita, mutta O'Brien kehoitti minua olemaan piittaamatta hänestä ja hänen puheistaan.

"Minä luulen, Peter, sen herrasmiehen saaneen aika paljon näppäyksiä nenälleen elämänsä aikana."

"Kuinka niin, O'Brien?"

"Katsos, Peter, hän on aikamoinen tomppeli."

KAHDESTOISTA LUKU

Pitkä keskustelu Chucksin kanssa – Kuinka edullista on pitää rukouskirjaa taskussa – Purjehdimme pasaatituulissa – Alipursimies Swinburnen tarinat – Kapteeni sairastuu.

Seuraavana päivänä kapteeni saapui laivalle mukanaan sinetöidyt määräykset ja käsky, ettei niitä saanut avata, ennenkuin Ushantin kohdalla. Iltapäivällä nostimme ankkurin ja levitimme purjeet. Oli hyvä pohjoistuuli, ja Biskajan lahti aaltoili miellyttävästi. Laskimme myötätuuleen, nostimme kaikki purjeet ja kiidimme eteenpäin yksitoista meripenikulmaa tunnissa. Koska en voinut näyttäytyä peräkannella, merkittiin minut sairasluetteloon. Kapteeni Savage, joka oli perin tarkka pikku asioissakin, tiedusti, mikä minua vaivasi. Lääkäri vastasi: "Tulehtunut silmä."

Kapteeni ei kysellyt sen enempää, ja visusti varoin joutumasta hänen näkyviinsä. Kävelin iltasin etukannella ja uudistin läheiset suhteeni pursimies Chucksin kanssa, jolle kerroin tarkoin kaikki Ranskassa sattuneet seikkailuni.

"Olen aprikoinut, herra Simple", virkkoi hän, "miten teidän kaltaisenne nuori vesa on jaksanut kestää sellaiset rasitukset, ja nyt tiedän, mistä se johtuu. Se on veressä herra Simple – yksinomaan veressä; olette hyvää sukua ja aateliston ja alempien kansanluokkien välillä on yhtä suuri ero kuin juoksijan ja kuormahevosen välillä."

"En voi olla samaa mieltä kanssanne, herra Chucks. Alhaissyntyiset ovat täysin yhtä urheita kuin nekin, joiden syntyperä on ylhäinen. Tarkoituksenne ei toki liene väittää, että te ette ole urhea – etteivät tämän laivan merimiehet ole urheita?"

"Ei, ei, herra Simple; mutta kuten olen itsestäni maininnut, oli äitini epäluotettava nainen, ja mahdotonta on tietää, kuka oli isäni; ja äitini oli lisäksi hyvin sievä nainen, mikä hetkellisesti tasoittaa kaikki erotukset. Mitä merimiehiin tulee, niin Jumala tietää, että tekisin heille vääryyttä, jollen tunnustaisi, että heillä on leijonan rohkeus. Mutta on kahdenlaista rohkeutta, herra Simple – hetkellistä rohkeutta ja pitkäaikaisen kestämisen urheutta. Ymmärrättekö minua?"

"Luulen ymmärtäväni, mutta en sittenkään ole kanssanne samaa mieltä. Kukapa kestäisi ankarampia rasituksia kuin merimiehemme?"

"Niin, niin, herra Simple, se johtuu siitä, että heidän raskas elämänsä on kovettanut heidät kestämään niitä; mutta jos tavalliset merimiehet olisivat kaikki tuollaisia hentoja suikaleita kuin te ja jos heidät olisi kasvatettu yhtä huolellisesti, eivät he jaksaisi kestää kaikkea sitä, mitä te olette kestänyt. Se on minun mielipiteeni, herra Simple – veri on verratonta."

"Mielestäni, herra Chucks, olette kehittänyt ajatuksenne tästä asiasta liian pitkälle."

"En ole, herra Simple. Ja sitäpaitsi uskon, että sellainen mies, jolla on enemmän menetettävää, aina yrittää tiukemmin. Tavallinen mies taistelee ainoastaan oman arvonsa puolesta; mutta jos miehellä on pitkä sarja esi-isiä, historiasta tunnettuja, ja jos hänellä on vaakuna, joka on täynnä kaikenlaisia merkkejä, leijonia ja sarvikuonoja ja jonka arvoa hänen tulee tukea – niin eikö hänen tule taistella kaikkien esi-isiensä arvon puolesta, joiden nimelle koituisi häpeää, jollei hän käyttäytyisi hyvin?"

"Yhdyn, herra Chucks, viimeiseen huomautukseenne määrättyyn pisteeseen saakka."

"Niin, herra Simple, hyvän suvun arvoa ei koskaan tunne sellainen, jolla se on, mutta jollemme voi sitä saada, osaamme antaa sille arvon. Toivoisin olevani syntynyt ylimykseksi – kautta taivaan, toivoisin!" Chucks läimäytti nyrkillään savupiippua, niin että se kajahti. "No niin, herra Simple", jatkoi hän oltuaan kotvasen vaiti, "minusta on kuitenkin hyvin lohdullista, että olen joutunut eroon siitä Muddle-tolvanasta ja hänen kahdestakymmenestäkuudesta tuhannesta vuodestaan ynnä vanhaa akkaa muistuttavasta tykkimestari Dispartista. Ette aavistakaan, kuinka pahasti ne kaksi miestä aina ärsyttivät hermojani; se oli hyvin typerää, mutta en mahtanut sille mitään. Tämän laivan aliupseerit näyttävät oikein kunnioitettavilta, rauhallisilta miehiltä, jotka tuntevat tehtävänsä ja hoitavat ne olematta liian tuttavallisia, mitä vihaan ja inhoan. Saavuttuanne Englantiin menitte tietysti kotiinne omaistenne luokse?"

"Niin tein, herra Chucks, ja vietin joitakuita päiviä isoisäni loordi Privilegen luona, johon mainitsitte tutustuneenne joillakin päivällisillä."

"No, entä kuinka tuo vanha herra nyt voi?" tiedusti pursimies huokaisten.

"Oikein hyvin ikäänsä nähden."

"Kertokaahan, herra Simple, minulle kaikki tarkoin siitä hetkestä alkaen, jolloin palvelijat olivat ovella teitä vastassa, lähtöönne saakka! Kuvailkaa minulle taloa ja sen kaikkia huoneita, sillä mielelläni kuulen puhuttavan tuollaisista asioista, vaikka en enää koskaan saa niitä nähdä."

Chucksin mieliksi kerroin kaikki hyvin yksityiskohtaisesti; hän kuunteli perin tarkkaavaisesti iltamyöhään saakka, ja vastahakoisesti hän sittenkään salli minun katkaista tarinani ja poistua riippumattooni.

Seuraavana päivänä sattui tuiki omituinen tapaus. Toinen perämies komensi erään kadetin mastonhuippuun, koska hän ei ollut odottanut kannella, kunnes hänet olisi tultu vapauttamaan vahdista. Hän oli alhaalla kojussamme, kun häntä tultiin kutsumaan, ja aliperämiehen puheista arvattuaan saavansa rangaistuksen hän työnsi takkinsa taskuun ensimmäisen käsiinsä osuneen kirjan lukeakseen sitä huvikseen mastonlatvassa ja juoksi kannelle. Kuten hän oli otaksunut, komennettiin hänet heti mastoon. Hän ei ollut ehtinyt olla siellä viittä minuuttia kauempaa, kun äkillinen tuulenpuuska katkaisi isonmaston prammitangon ja hän lensi suojanpuolelle (sillä tuuli oli kääntynyt, ja raa'at olivat nyt tiukatut vinoon). Jos hän olisi pudonnut mereen, olisi hän kaiken todennäköisyyden mukaan hukkunut, koska hän ei osannut uida. Mutta hänen taskussaan oleva kirja takertui fokkipurjeen taljan haarukkaan, jossa hän riippui, kunnes isonmärssyn miehet auttoivat hänet pois.

Hän oli kiireissään sattunut sieppaamaan rukouskirjan, ja taikauskoiset väittivät kaiken johtuneen siitä, että hän oli ottanut uskonnollisen kirjan mukaansa. Minä en niin ajatellut, koska mikä muu kirja tahansa olisi ajanut saman asian yhtä hyvin. Mutta kadetti itse oli sitä mieltä, ja se oli hyvä asia, koska hän oli kiusallinen vintiö, mutta tästedes käyttäytyi paljoa paremmin.

Olinpa vähällä unohtaa mainita eräästä tapauksesta, joka sattui lähtöpäivänämme ja jolla, kuten myöhemmin selviää, oli suuri vaikutus vastaiseen elämääni. Sain isältäni ilmeisesti suuren levottomuuden ja harmin vallassa kirjoitetun kirjeen; siinä hän ilmoitti setäni, jolla, kuten jo olen kertonut, oli kaksi tytärtä, ja jonka rouvan arveltiin taaskin olevan raskaana, äkkiä hajoittaneen taloutensa, erottaneen kaikki palvelijansa ja matkustaneen Irlantiin, käyttäen väärää nimeä. Hänen selittämättömään menettelyynsä ei ollut ilmoitettu mitään syitä; eikä edes isoisäni sen enempää kuin muutkaan sukulaiset ollut saanut tietoa hänen aikeistaan. Hänen poistumisestaan saatiinkin tieto ihan sattumalta noin kaksi viikkoa hänen katoamisensa jälkeen. Isäni oli nähnyt paljon vaivaa saadakseen selville hänen olinpaikkansa, mutta vaikka setäni jälkiä oli seurattu Corkiin asti, olivat ne siitä kaupungista alkaen häipyneet. Suoritettujen tiedustelujen nojalla kuitenkin otaksuttiin, ettei hän ollut kovin etäällä sieltä.

"Nyt", lisäsi isäni kirjeessään, "en voi olla olettamatta, että veljeni, kiihkeästi halutessaan säilyttää arvonimestä johtuvat edut omalla sukuhaarallaan, on päättänyt esittää maailmalle jonkun vieraan pojan omana lapsenaan, turvautuen johonkin temppuun. Hänen vaimonsa terveys on varsin heikko, eikä hän todennäköisesti saa paljoa jälkeläisiä. Jos se, jota nyt odotetaan, osoittautuu tyttäreksi, on hänellä vain vähän toiveita uuden lapsen saamisesta. Ja empimättä lausun vakaumuksenani, että hän on ryhtynyt tähän toimenpiteeseen petollisesti anastaakseen sinulta mahdollisuuden joskus päästä parlamentin ylähuoneeseen."

Näytin tämän kirjeen O'Brienille, joka luki sen lävitse kahdesti tai kolmesti ja oli sitä mieltä, että isäni arvelut olivat oikeat.

"Saat uskoa, Peter, että setäsi suunnittelee rumia juonia, jos näet rumat juonet käyvät tarpeellisiksi."

"Mutta en osaa kuvitella, että setäni, jollei hänellä ole omaa poikaa, mieluummin auttaisi ylhäiseen asemaan jonkun muun poikaa kuin omaa veljenpoikaansa."

"Mutta minäpä osaan. Setäsi ei todennäköisesti elä kauan, kuten tiedät. Lääkärit väittävät, ettei häntä lyhyen kaulansa tähden kannattaisi ottaa henkivakuutukseen edes kahdeksi vuodeksi. Ja nyt ota huomioon, että jos hänellä olisi poika, hänen tyttärensä olisivat paljoa paremmassa asemassa ja heillä olisi paljoa paremmat avioliittomahdollisuudet. Lisäksi on paljon muita syitä, joista en nyt halua puhua, koska on hyödytöntä saada sinua pitämään setääsi lurjuksena. Mutta sanonpa sinulle, mitä teen. Menen suoraapäätä hyttiini ja kirjoitan isä M'Grathille, kerron hänelle koko jutun ja pyydän häntä ottamaan selkoa setäsi olinpaikasta ja pitämään häntä silmällä; ja olen valmis panemaan kanssasi kaksitoista pulloa claretviiniä vetoon siitä, että isä M'Grath saa setäsi olinpaikan selville vajaassa viikossa ja pysyy hänen jäljillään koko ajan. Hän käy käsiksi setäsi irlantilaisiin palvelijoihin, eikä sinulla ole aavistustakaan, kuinka suuri valta papeilla on siinä maassa. Kuvailehan nyt niin hyvin kuin osaat setäsi ja hänen vaimonsa ulkonäköä! Kuinka paljon heidän perheessään on jäseniä ja minkä ikäisiä he ovat? Isä M'Grathin pitää saada kaikki tiedot, ja sitten hänet jätetään rauhassa tekemään kaikki, mikä on tarpeen."

Noudatin O'Brienin kehoitusta parhaani mukaan, ja hän kirjoitti isä M'Grathille hyvin pitkän kirjeen, joka lähetettiin maihin huolellisen merimiehen mukana. Vastasin isäni kirjeeseen enkä sitten enää ajatellut koko asiaa.

Kun sinetöidyt määräyksemme avattiin, kävi ilmi, että määräpaikkamme oli Länsi-Intia, kuten olimmekin otaksuneet. Poikkesimme Madeirassa ottamassa alukseemme viiniä laivan miehistön tarpeiksi, mutta koska viivyimme satamassa ainoastaan yhden päivän, ei meidän sallittu mennä maihin. Ja onneksi olisi ollut, jollemme olisi siellä poikenneetkaan, sillä seuraavana päivänä kapteenimme, joka oli syönyt päivällistä konsulin luona, sairastui huolestuttavasti. Oireiden nojalla lääkäri pelkäsi hänen saaneen myrkytyksen nauttimastaan ruuasta, joka todennäköisesti oli keitetty huonosti tinatussa kupariastiassa. Me kaikki toivoimme hartaasti hänen paranemistaan, mutta hän päinvastoin kävi joka päivä yhä heikommaksi, kuihtui ja surkastui. Vihdoin hänet pantiin vuoteeseen, eikä hän enää koskaan siitä noussut.

Tämä murheellinen seikka ynnä se tieto, että lähestyimme epäterveellistä ilmastoa, herätti synkän tunnelman koko laivassa; ja vaikka pasaatituuli kiidätti meitä kirkkaan sinisen meren pinnalla – vaikka ilma nyt oli lämmin, mutta ei liian lämmin – vaikka aurinko nousi loistavana ja kaikki oli kaunista ja ilahduttavaa, tukahdutti kapteenin terveydentila kaiken hilpeyden. Kaikki kävelivät kannella varovasti ja puhelivat hiljaa ollakseen häiritsemättä kapteenia; kaikki olivat innokkaita kuulemaan lääkärin aamuraporttia; ja keskustelumme kosketteli etupäässä epäterveellistä ilmastoa, keltakuumetta, kuolemaa ja paaluvarustuksia, joihin meidät haudattaisiin.

Swinburne, alipursimies, kuului minun vahtivuorooni, ja koska hän oli ollut kauan Länsi-Intiassa, kyselin häneltä mahdollisimman paljon tietoja. Tämä vanha veitikka tunsi salaista riemua saadessaan peloitella minua niin paljon kuin suinkin.

"Kyselette tosiaankin paljon, herra Simple", sanoi hän aina minulle, kun puhuttelin häntä hänen ollessaan paikallaan ohjauspyörän ääressä. "Toivoisin, ettette kyselisi niin paljoa, jotta ette kävisi rauhattomaksi. Mitä tulee keltaiseen Jackiin, kuten keltakuumetta nimitämme, niin se on ihan ilmetty paholainen, se on varmaa. Mies on terve ja pystyy ottamaan annoksensa aamulla, mutta kuollut kuin suolattu silli jo ennen iltaa. Ensin tuntuu vähän pääkipua – menet lääkärin puheille, joka iskee sinusta suonta kuin siasta – sitten menetät tajuntasi – sitten oksennat mustaa limaa, ja sitten on elämäsi lopussa, ja joudut maarapujen saaliiksi, jotka kaluavat luusi puhtaiksi ja valkeiksi, niin että ne ovat kuin norsunhampaat. Mutta yksi asia on sittenkin mainittava keltaisen Jackin eduksi. Mies kuolee suorana, herrasmiehen tavalla – eikä käpertyneenä kuin St. Lawrence-joen jäälle kiskaistut kalat polvet nenään saakka vedettyinä tai varpaat kainalokuopissa, kuten joissakuissa ulkomaisissa taudeissa käy, vaan suorana, ihan suorana ja joustavana, kuten herrasmies.

– Jack on kuitenkin hieman veitikkamainen, se on varmaa. Euridiscyssä meillä oli niin oivallinen miehistö kuin konsanaan on laivan kannelle toitotettu – 'Vakavasti, ylähangan puolelle, mies! Olette poikennut puoli piirua suunnasta.' – Laskimme ankkurin Port Royaliin, ja arvelimme jotakin pahaa olevan tulossa, sillä satamaan seurasi laivaa kahdeksanneljättä haita, jotka leikkivät ympärillämme yötä päivää. Usein tarkkailin niitä ollessani yövahdissa, kun niiden evät kiitivät eteenpäin vedenpinnan yläpuolella, jättäen jälkeensä valojuovan. Ja toisena yönä katsellessani niiden hahmoja laivan laidalta sanoin peräkannen vahdille: 'Sotilas', sanoin, 'nuo hait ovat kokoontuneet keltaisen Jackin komennuksesta'. Ja heti kun olin maininnut keltaisen Jackin nimen, potkaisivat hait pirteästi, kaikki hait, ikäänkuin sanoakseen: 'Niin olemmekin, hiivatti.'

– Sotilas pelästyi niin pahasti, että olisi pudonnut mereen, jollen olisi saanut häntä kiinni niskasta, sillä hän seisoi peräpartaalla. Näin ollen hän pudotti mereen muskettinsa, jota tavoittamaan haikaloja sujahti joka taholta, niin että meri näytti tulelta – ja hänen palkastaan pidätettiin sen hinta, se taisi olla yksi punta kuusitoista shillingiä. Musketin kohtalo kuitenkin osoitti hänelle, miten hänen olisi käynyt, jos hän olisi itse pudonnut – eikä hän enää koskaan noussut partaalle. – 'Vakavasti, paapuurin puolelle – hoitakaa ohjauspyörää, Smith – voitte kyllä samalla kuunnella kertomustani.'

– No niin, herra Simple, keltainen Jack tuli kun tulikin. Ensinnä kutsuttiin taloudenhoitaja vastaamaan kaikista ilkeyksistään. Emme paljoakaan välittäneet siitä, että maaravut kalusivat häntä, joka oli pannut niin monta poloista vainajaa puremaan tupakkaa, kavaltaen rahaa heidän vaimoiltaan ja sukulaisiltaan tai Greenwichin sairaalalta, miten milloinkin sattui. Sitten meni kaksi kadettia, suunnilleen teidän ikäisiänne, herra Simple; ne poikarukat poistuivat surullisen hätäisesti; sitten meni perämies – ja sellaista jatkui, kunnes laivassa ei enää ollut enempää kuin kuusikymmentä miestä. Vihdoin kuoli kapteeni, ja sitten keltainen Jack oli saanut kitansa täyteen ja jätti meidät muut rauhaan. Heti kapteenin kuoltua kaikkosivat kaikki hait aluksemme luota, emmekä senjälkeen enää nähneet niistä merkkiäkään."

Sellaisia tarinoita kerrottiin minulle ja muille kadeteille yövahtien aikana; ja voin vakuuttaa lukijalle, että ne tekivät meidät aika tavalla levottomiksi. Joka päivä, jonka työskentelimme, jouduimme yhä likemmäksi saaria, ja meistä tuntui kuin olisimme samalla lähestyneet hautaamme. Puhuin siitä kerran O'Brienille, ja hän nauroi sille.

"Peter", virkkoi hän, "pelko tappaa enemmän ihmisiä kuin keltakuume tai mikään muu tauti Länsi-Intiassa. Swinburne on vanha veijari, ja hän vain nauraa sinulle. Paholainen ei ole puolittainkaan niin musta kuin hän on kuvannut – eikä keltakuume ole otaksuttavasti puolittainkaan niin keltainen."

Nyt lähestyimme nopeasti Barbados-saarta; sää oli kaunis, tuuli aina myötäinen; lentokaloja kohosi ilmaan parvittain, säikkyen kuohuisia aaltoja, jotka vierivät eteenpäin, kohisten keulassa nopeakulkuisen fregattimme halkoessa vettä; delfiinejä leikki ympärillämme tuhansittain – bonetat ja delfiinit ajoivat joskus takaa lentokaloja, toisinaan ne taas näyttivät riemuitsevan siitä, että pysyivät vinhasti kiitävän fregattimme rinnalla.

Kaikki oli kaunista, ja olisimme kaikki olleet onnellisia, jollei kapteeni Savage olisi ollut sairas, käyden joka päivä yhä heikommaksi, ja jollemme olisi pelänneet helvettiä, johon olimme matkalla näin paratiisimaisella ulapalla. Ensimmäinen luutnantti Falcon, joka komensi laivaa, oli vakava ja miettiväinen; hän näytti tosiaankin surkeasti pelkäävän sitä mahdollisuutta, joka takaisi hänelle ylennyksen. Hän huolehti hellittämättömän huomaavaisesti joka suhteessa siitä, että kapteeni sai olla rauhassa ja levossa; meluaminen oli nyt hänestä raskaampi rikos kuin juopumus, jopa raskaampi kuin kapinakin.

Ehdittyämme kolmen päivämatkan päähän Barbadosista tyyntyi tuuli melkein tyyten, ja kapteeni kävi paljoa huonommaksi. Ja nyt näimme ensimmäisen kerran Atlantin ison, valkean hain. On useita hailajeja, mutta vaarallisimmat ovat iso, valkea hai ja sinihai. Edellinen kasvaa suunnattoman pitkäksi – jälkimäinen on harvoin kovin pitkä, korkeintaan kahdentoista jalan mittainen, mutta aika leveä. Emme voineet pyydystää koukulla fregatin ympärillä kierteleviä haikaloja, sillä Falcon ei sitä sallinut, jotta niitä kannelle hinattaessa syntyvä hälinä ei häiritsisi kapteenia. Taaskin alkoi tuuli puhaltaa. Kahdessa päivässä saavuimme saaren läheisyyteen, ja merimiesten käskettiin tähyillä maata.

KOLMASTOISTA LUKU

Kapteeni Savagen kuolema – Hänen hautajaisensa – Oikeita syntyperäisiä barbadosilaisia – Apinan imeminen – Pyörremyrskyn vaikutuksia.

Oltuamme osan seuraavasta yöstä keula käännettynä tuulta vasten näkyi maata keulapuolella, ja siitä luikkasi mastossa oleva tähystäjä samalla hetkellä, kun lääkäri tuli kannelle ilmoittamaan jalon kapteenimme kuolemaa. Vaikka sitä tietoa oli odotettu jo kaksi tai kolme päivää, teki se mielialan koko laivassa painostavan synkäksi; miehet tekivät työtä äänettömästi ja puhelivat keskenään kuiskaillen. Ensimmäinen luutnantti oli syvästi liikutettu, ja samoin olimme kaikki.

Aamun kuluessa laskimme saaren rannalle, ja niin onneton kuin olinkin, en voi milloinkaan unohtaa sitä ihailua, jota tunsin, kun sivuutimme Needham-niemen purjehtiaksemme Carlisle-lahteen. Ranta oli puhtaan, huikaisevan valkea; sen taustalla kohosi korkeita, vihreitä kookospähkinä-puita, joiden tuuheat latvat huojuivat raikkaassa tuulessa; sitten oli ihailtavana tumman sininen taivas ja vielä tummemman sininen, läpikuultava meri, jonka väri silloin tällöin vaihtui vihreäksi, kun sivuutimme koralliriuttoja, joiden haarat ulkonivat pohjasta, ynnä kaupunki, joka asteittain avautui näkyviimme, taloja talojen jälkeen niin somia, vihreillä sälekaihtimilla varustettuja, hauskoja täpliä maisemassa, ja linna, jossa liput liehuivat, ratsastavia upseeriryhmiä, puuhaisesti hyörivää kansaa, kaikenväristä, valkopukuista. Kokonaisuudessaan näky vastasi alkuperäistä käsitystäni tarumaasta, sillä minusta tuntui, etten ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista.

"Entä voiko tämä olla niin hirvittävä paikka kuin sitä kuvaillaan?" mietin. Purjeet vedettiin kokoon, ankkuri laskettiin pohjaan, ja laivan tervehdyslaukaus, johon linnoituksesta vastattiin, lisäsi näyn tehoa. Purjeet käärittiin, veneet laskettiin vesille, pursimies komensi raa'at poikkipäin etupuolella olevasta jollasta. Ensimmäinen luutnantti Falcon pukeutui täyteen asuun, hänen veneensä miehitettiin, ja hän lähti maihin viemään tiedonantoja.

Niin pian kuin työt oli tehty, ilmestyi sitten uusi riemastuttava näky merikadettien nähtäväksi, jotka olivat niin kauan olleet hänen majesteettinsa muona-annosten varassa. Laivan ympärille sulloutui veneitä, joihin oli lastattu vasuja täynnä banaaneja, appelsiineja, sitruunia ja kaikenlaisia muita troopillisia hedelmiä, paistettuja lentokaloja, munia, kanoja, maitoa ynnä kaikkea muuta, mikä oli omiaan johtamaan pitkältä merimatkalta tulleen miespoloisen kiusaukseen. Sittenkun vahdit oli määrätty, riensimme kaikki veneisiin ja palasimme, kantaen aarteita, jotka pian saimme katoamaan. Sullottuani vatsaani niin paljon hedelmiä, että ne olisivat riittäneet jälkiruuaksi kahdellekymmenelle hengelle Englannissa, kapusin jälleen kannelle.

Lahdessa ei ollut muita sotalaivoja, mutta huomioni kiintyi kauniiseen pikku alukseen, kuunariin, jonka siro muoto pisti silmään sen läheisyydessä kelluvan Länsi-Intian kauppaa välittävän aluksen kanssa. Katsellessani sen kauniita hahmopiirteitä kajahti siitä äkkiä kiljuna, joka hätkähdytti minua kovasti, ja heti senjälkeen sen kannelle tupsahti lähes kaksisataa alastonta, villapäistä olentoa, jotka lörpöttelivät ja virnistelivät toisilleen. Alus oli espanjalainen orjalaiva, joka oli kaapattu ja saapunut tänne edellisenä iltana. Orjat olivat edelleenkin laivassa odottamassa kuvernöörin määräyksiä. Heidän oltuaan kannella noin kymmenen minuuttia syöksyi kolme tai neljä miestä, joilla oli päässä leveä panamahattu ja kädessä pitkä rottinki, parraskansille, ajaen heidät kaikki muutamissa sekunneissa takaisin kannen alle. Käännyttyäni sitten ympäri näin neekerinaisen, joka oli juuri kiivennyt fregatin laidalle. O'Brien oli kannella, ja nainen meni hänen luoksensa perin tärkeän näköisenä.

"Kuinka voitte, herra? Hyvin hauska, että tulitte jälleen", virkkoi hän O'Brienille.

"Voin oikein hyvin, kiitoksia, madame", vastasi O'Brien, "ja toivottavasti palaan samanlaisena; mutta koska en ole kertaakaan ennen käynyt tässä lahdessa, olette te minuun verrattuna etukynnessä".

"Ette kertaakaan ennen täällä, Jumala minua auttakoon! Olin tuntevinani teidät – muistavinani teidän kauniit kasvonne – minä olen lady Rodney, sir. Ahaa, lapsukainen, mitäs kuuluu?" jatkoi hän, kääntyen minun puoleeni. "Toivoakseni saan kunnian pestä vaatteenne?" kysyi hän, niiaten O'Brienille.

"Kuinka paljon pesusta täällä veloitetaan?"

"Kaikista sama hinta, lappunen kappaleelta."

"Mitä lappunen täällä merkitsee?" tiedustin.

"Lappunenko, pikku herra? Mikäkö on lappunen? Niitä menee neljä nättiä seteliä pictareeniin."

Laivamme kannella syntyi nyt vilkas liike, kun sinne saapui useita armeijanupseereja ja paikkakunnalla asuvia herrasmiehiä kuulemaan uutisia. Meitä kutsuttiin linnoituksen upseerikasinolle ja kaupungin taloihin, ja vieraiden poistuttua palasi Falcon laivaan. Hän kertoi O'Brienille ja muille upseereille, että amiraalia ja laivuetta odotettiin tänne muutamien päivien kuluttua ja että meidän piti jäädä Carlisle-lahteen laittaaksemme aluksemme heti jälleen kuntoon.

Mutta vaikka keltakuumeen herättämä pelko olikin rinnassamme melkoisesti tasaantunut, tunkeutui mieleemme yhtenään se muisto, että kapteeni-parkamme virui kuolleena hytissään. Kirvesmiehet valvoivat koko sen yön valmistaessaan hänen arkkuaan, sillä hänet piti haudata seuraavana päivänä. Troopillisessa ilmastossa ei ruumiin sallita koskaan olla hautaamatta useita päiviä, sillä siellä käy mädäntyminen kovin nopeasti.

Seuraavana aamuna miehet olivat jalkeilla päivän sarastaessa, pesten kansia ja pannen laivaa kuntoon; he työskentelivät mielellään, mutta kuitenkin äänettömän säyseinä, mikä osoitti, millaiset heidän tunteensa olivat. Kansia ei ollut milloinkaan paremmin puhdistettu, köysiä ei ollut koskaan huolellisemmin pantu kokoon kuin silloin; riippumatot pantiin valkoisiin peitteisiinsä, raa'at käännettiin tarkoin poikkipäin, ja nuorat kiristettiin tiukalle.

Kello kahdeksan hinattiin liput ja viirit puolimastoon. Senjälkeen miehet komennettiin syömään aamiaista ja puhdistautumaan. Miesten ollessa aamiaisella kävivät kaikki upseerit kapteenin hytissä vielä viimeisen kerran katsomassa uljasta kapteeniamme. Hän näytti kuolleen tuskattomasti, ja hänen kasvoillaan oli kauniin rauhallinen ilme. Mutta jo nyt oli tapahtunut muutos, ja me oivalsimme, kuinka välttämätöntä oli haudata hänet pian. Nostimme hänet arkkuun ja poistuimme sitten hytistä virkkamatta mitään toisillemme.

Sittenkun arkku oli naulattu kiinni, kantoi juhlaveneen miehistö sen peräkannelle, laskien sen keskikohdan ristikolle Englannin lipun peittämänä. Miehistö tuli kannelle odottamatta merkkipuhallusta, ja kaikkien liikkeistä huokui juhlallisuutta. Järjestys ja tyyneys olivat kaikkien päämääränä kunnioituksesta vainajaa kohtaan. Kun miehistö komennettiin veneisiin, näyttivät miehet melkein hiipivän niihin. Arkku nostettiin juhlaveneen peräteljoille. Sitten laskettiin muut veneet vesille, ja niihin kapusivat upseerit, sotilaat ja merimiehet, joiden tuli seurata mukana kulkueessa.

Kun kaikki oli valmista, työnsivät keulamiehet juhlaveneen irti aluksen kupeesta, miehet painoivat aironsa veteen loiskuttamatta ja vetivät alkuvedon. Toiset veneet seurasivat sitä, ja heti niiden irtauduttua laivasta kajahti pikku tykkien laukaus laivan toiselta kupeelta, kiirien pitkin lahden tyyntä pintaa, samalla kun raa'at kallistettiin ylä- ja alahangan puolelle, köydet höllitettiin riippumaan mutkilla ja siten herättämään surun ja rappiotilan tuntua. Samalla kertaa kiiruhti toistakymmentä valmiina ollutta miestä laivan laidan ylitse eri puolilta, vieden muassaan maaliastioita ja siveltimiä; muutamissa minuuteissa he maalasivat näkymättömäksi koko leveän, valkean juovan, joka osoitti fregatin kaunista vedenrajaa, jättäen sen tyyten mustaksi, syvän surun asuun.

Nyt vastasivat linnoituksen tykit omien tykkiemme paukkeeseen. Kauppalaivat laskivat lippunsa puolitankoon, ja miehet seisoivat kunnioittavasti pää paljaana ruumissaattueen verkkaisesti edetessä valkamaan. Arkun kantoi hautauspaikalle juhlaveneen miehistö; sitä seurasi Falcon läheisimpänä murehtijana, ja hänen jäljessään astelivat laivan kaikki ne upseerit, jotka voitiin päästää laivasta, sata merimiestä parittain ja merisotilaat, kantaen aseitaan väärin päin. Saattueeseen liittyivät armeijan upseerit, samalla kun sotilaat reunustivat katuja, ja soittokunnat soittivat surumarssia. Pidettiin jumalanpalvelus, haudalla ammuttiin kunnialaukaukset, ja sitten palasimme veneille mieli painuksissa ja soudimme laivalle.

Nyt minusta tuntui – ja jossakin määrin olin oikeassa – että heti kun olimme suorittaneet viimeisen kunnianosoituksemme kapteenimme ruumiille, olimme myöskin unohtaneet surumme. Raa'at käännettiin taaskin, köydet kiristettiin tiukalle, pukeuduttiin jälleen työasuihin, ja toiminta ja hyörinä olivat jälleen täydessä vauhdissa. Asian laita on niin, että merimiehillä ja sotilailla ei ole aikaa valitteluun, ja kun he liikkuvat ilmanalasta toiseen, vaihtuu heille näky toisensa jälkeen sangen nopeasti. Päivän tai parin kuluttua kapteeni näytti olevan unohdettu, vaikkei oikeastaan niin ollutkaan laita.

Ensimmäinen tehtävämme oli varata laivaan vettä laittamalla tynnyreistä lautta ja hinaamalla ne maalle. Taaskin oli vene minun komennuksessani, ja Swinburne oli peränpitäjänä. Meidän saapuessamme rannalle oli joukko neekereitä kylpemässä rautahyrskyissä, ja heidän villaiset päänsä huppelehtivat hyökyaalloissa niiden vyöryessä hietikolle.

"Katsokaahan, herra Simple", virkkoi Swinburne, "kuinka panen nuo neekerit juosta lipittämään!"

Hän nousi seisomaan peräteljoille, osoitti sormellaan ja karjaisi:

"Hai! Hai!"

Kaikki kylpijät lähtivät pärskyen ja huohottaen kiitämään pois rannalta, paeten pelättyä vihollistaan, eivätkä seisahtuneet katsomaan taaksensa, ennenkuin olivat korkealla kuivalla maalla poissa sen ulottuvista. Meidän kaikkien sitten nauraessa he haukkuivat meitä hirtehisiksi ja varkaiksi ja syytivät meille kaikenlaisia häpäiseviä nimityksiä, mitä suinkin osasivat sanastostaan valita. Minua huvittivat suuresti tämä kohtaus ja sittemmin neekerit, joita maalle noustuamme tunkeutui ympärillemme. He näyttivät niin hilpeiltä veitikoilta; aina he nauroivat, lörpöttelivät, lauloivat ja näyttelivät valkeita hampaitaan. Muuan miekkonen tanssi ympärillämme, näpsäytellen sormiaan ja laulaen laulua, jossa ei ollut alkua eikä loppua.

"Niin, Massa, mitäs nyt sanotte? Minä en ole orja – aito syntyperäinen barbadosilainen. Häh!

    Ei Rodney koskaan väisty pois,
    vaikk' uhka kuinka hirvee ois.
    Lisäksi kaiken hyvän muun
    hän ain' on valmis tappeluun.

– Massa, minä olen vapaa mies, sir. Jos annatte minulle pictareenin, niin juon massan terveydeksi."

"Pois tieltä, neekeri!" kiljaisi muuan sotilas, joka vieritti vesitynnyriä rantaan.

"Häh! Ketä nimitätte neekeriksi? Minua vapaata miestä ja syntyperäistä barbadosilaista. Pysy siivolla, sinä sotalaivan mies!

    Sotalaivan mies,
    sotalaivan mies
    mieleiseni on;
    solttu-poika ei
    mulle kelpaakaan;
    solttu antaa shillingin,
    meripojalt' ainakin
    kaksi silloin saan.

– Massa, entä jos antaisitte minulle ainoastaan yhden pictareenin? Olette tosiaankin komea nuori herrasmies."

"Kävelehän tiehesi!" komensi Swinburne, kohottaen rannalta löytämäänsä kepakkoa.

"Häh! Kävele tiehesi?

    Ei barbadosilaista
    nää koskaan karkaavaista.

– Menkää työhönne, sir! Minkätähden puhuttelette minua? Menkää työhön, sir! Olen vapaa mies ja aito syntyperäinen barbadosilainen."

Samassa huomioni kiintyi toiseen neekeriin, joka suu vaahdossa kieriskeli rannalla nähtävästi pyörtyneenä.

"Mikä tuota miestä vaivaa?" kysyin edelliseltä neekeriltä, joka yhä pysytteli läheisyydessäni Swinburnen kepistä huolimatta.

"Häh! Hänen nimensä on Sam Slack, massa. Hänessä on kouristuskohtaus." Ja niin nähtävästi olikin. "Seis, minä parannan hänet." Hän sieppasi kepin Swinburnen kädestä, juoksi miehen luokse, joka vielä vääntelehti rantahietikolla, ja alkoi piestä häntä armottomasti.

"Häh, Sambo!" huudahti hän vihdoin kovasti hengästyneenä. "Etkö vielä voi paremmin? Koetetaan uudelleen!"

Hän aloitti jälleen, kunnes mies vihdoin nousi pystyyn ja juoksi tiehensä niin vikkelästi kuin pääsi. En tiedä, teeskentelikö mies vai oliko hänessä todellakin kaatuvataudin kohtaus; mutta en ole milloinkaan ennen kuullut sitä parannettavan sillä tavalla. Viskasin miehelle puoli pictareenia yhtä paljon hänen minulle järjestämänsä huvin vuoksi kuin päästäkseni hänestä eroon.

"Kiitos, massa! Kas tässä, sotalaivan mies, jälleen keppi, jolla voi pitää kirottuja neekereitä loitolla."

Niin sanottuaan hän luovutti kepin Swinburnelle, kumarsi kohteliaasti ja lähti. Meidän ympärillemme kokoontui kuitenkin pian toisia, erittäinkin joitakuita likaisia naisia, jotka kantoivat hedelmävasuja ja väittivät myyvänsä "kaikenlaista". Huomasin merimiesteni erikoisesti pitävän kookospähkinän maidosta, ja koska se oli vaaratonta juomaa, sallin heidän estelemättä ostaa sitä näiltä naisilta, joiden vasuissa oli etupäässä kookospähkinöitä. Kun en ollut koskaan maistanut sitä, kysäsin, millaista se oli, ja ostin pähkinän. Valitsin isoimman.

"Ei, massa, se ei ole hyvä teille. Parempi sotalaivan upseerille."

Valitsin toisen, mutta lausuttiin sama huomautus.

"Ei, massa, tässä on erittäin hyvää maitoa, erittäin terveellistä vatsalle."

Join maidon pähkinän päässä olevista rei'istä, ja se oli minusta oikein virkistävää. Merimiehet näyttivät olevan tosiaankin kovin ihastuneet siihen. Mutta pian havaitsin, että joskin se oli hyvää vatsalle, se ei ollut oikein hyvää päälle, koska mieheni lakkasivat kierittämästä tynnyreitä ja alkoivat sensijaan itse kieriskellä kaikkiin suuntiin, ja kun oli aika lähteä päivälliselle, viruivat useimmat heistä tukkihumalassa veneen pohjalla. He väittivät auringon heitä vaivaavan. Oli tosiaankin hyvin kuuma, ja uskoin heitä aluksi, kun heitä ainoastaan pyörrytti, mutta vakaumukseni muuttui päinvastaiseksi, kun he menivät tajuttomiksi. Mutta salaperäinen arvoitus minusta oli, kuinka he olivat hankkineet väkijuomaa.

Laivaan tultuani Falcon, joka tosin toimi kapteenina, mutta kuitenkin hoiti ensimmäisen luutnantin tehtäviä melkein yhtä täsmällisesti kuin ennenkin, tiedusti minulta, miten olin voinut sallia miesteni hankkia itselleen sellaisen humalan. Vakuutin hänelle, etten sitä käsittänyt, etten ollut sallinut ainoankaan miehen poistua vedenottopaikalta tai ostaa väkijuomia; he eivät olleet saaneet juoda muuta kuin kookospähkinäin maitoa, jota vastaan mielestäni ei voinut olla mitään huomauttamista, koska oli niin kovin kuuma. Falcon hymyili ja virkkoi:

"Herra Simple, olen usein käynyt Länsi-Intiassa ja ilmaisen teille nyt erään salaisuuden. Tiedättekö, mitä 'apinan imeminen' merkitsee?"

"En, sir."

"No niin, sanonpa sen teille. Sitä sanaa merimiehet käyttävät merkitsemään, että juodaan rommia kookospähkinöistä, joista maito on kaadettu pois ja joihin sen sijalle on pantu väkijuomaa. Ymmärrättekö nyt, mistä miehenne ovat päihtyneet?"

Tuijotin häneen silmät levällään, sillä sellainen ajatus ei olisi pälkähtänyt päähänikään. Ja samalla oivalsin, minkätähden neekerinaiset eivät olleet tahtoneet antaa minulle ensiksi valitsemiani pähkinöitä. Kerroin sen Falconille, joka vastasi:

"No niin, se ei ollut teidän syynne; mutta älkää unohtako sitä ensi kerralla."

Sinä yönä olin ensimmäisessä vahtivuorossa, ja Swinburne oli perämiehen apulaisena kannella.

"Swinburne", lausuin, "olette monesti aikaisemmin käynyt Länsi-Intiassa; minkätähden ette ilmaissut minulle miesten 'imevän apinaa' minun luullessani heidän vain juovan kookospähkinäin maitoa?"

Swinburne nauraa hihitti ja vastasi:

"Nähkääs, herra Simple, laivakumppanina minun ei sopinut kielitellä. Miesparat saavat vain harvoin tilaisuuden laittaa itsensä 'hieman onnellisiksi', eikä olisi oikein riistää heiltä sellaista mahdollisuutta. Otaksuttavasti ette enää koskaan salli heidän juoda kookospähkinäin maitoa?"

"En sallikaan. Mutta en osaa kuvitella, mitä huvia heillä on siitä, että he menettävät kaikki kykynsä moisen humalan takia."

"Se johtuu yksinomaan siitä, ettei se ole sallittua. Siinä koko juttu muutamilla sanoilla."

"No niin, luultavasti osaisin heidät parantaa, jos minun sallittaisiin yrittää."

"Olisi hauska kuulla, miten menettelisitte, herra Simple."

"Pakottaisin miehen juomaan neljänneskannun väkijuomaa ja telkeäisin sitten hänet yksikseen. En sallisi hänen saada kumppaneita pitääkseen hauskaa humalassa. Kun hän seuraavana aamuna olisi selvä, antaisin hänen edelleenkin olla yksin pää pahasti kipeänä, iltaan asti, jolloin antaisin hänelle uuden annoksen, ja niin jatkaisin, pakottaen häntä juomaan itsensä juovuksiin, kunnes hän inhoaisi väkijuomien hajuakin."

"No niin, herra Simple, se saattaisi tehota joihinkuihin, mutta monet poikamme tarvitsisivat mainitsemanne annoksen aika usein, ennenkuin se vaikuttaisi parantavasti; ja pahempi on se, että he olisivat hyvin alttiita potilaita eivätkä irvistäisi nauttiessaan lääkettään."

"Ehkä niin kävisi, mutta vihdoin se heidät parantaisi. Mutta sanokaahan, Swinburne, oletteko milloinkaan ollut pyörremyrskyssä."

"Olen luullakseni ollut kaikessa, herra Simple, paitsi en koulussa, johon minulla ei ole koskaan riittänyt aikaa. Näettekö tuon Needham-kärjessä olevan patterin? No niin, vuoden '82 pyörremyrskyn aikana tuuli sinkosi sen tykit suoraan tuonne toiselle puolelle ja vahdit vahtikojuissaan niiden jäljessä. Joiltakuilta sotilailta, jotka seisoivat kasvot tuuleen päin, lennähtivät hampaat kurkkuun kuten katkenneet piiput; toisten pää pyörähti ympäri kuten tuuliviiri, koska he odottivat käännöskomennusta, ja koko ilma oli sakeanaan pieniä neekereitä, joita lenteli sinne tänne kuten ingoninkuoria."

"Ette kai otaksu minun uskovan kaikkea tätä, Swinburne?"

"Olkoon sen laita miten tahansa, herra Simple, mutta olen kertonut tämän tarinan niin usein että itsekin uskon."

"Missä laivassa olitte?"

"Blanchessa; kapteenimme oli Faulkner, yhtä mainio mies kuin eilen hautaamamme kapteeni Savage-parkakin; heitä oivallisempia miehiä ei voi löytää. Olin mukana valtaamassa Piqueä ja kannoin hänet kannen alle hänen saatuaan surmanhaavansa. Teimme täällä komean tempun, kun valloitimme Fort Royalin hyppäämällä linnoitukseen fregattimme keskiraa'alta. Mutta mitä tuolla kuun alapuolella on? Merellä näkyy purje."

Swinburne nouti kaukoputken ja suuntasi sen huomaamaansa kohtaan.

"Yksi, kaksi, kolme, neljä. Siellä on amiraali, sir, ja laivat ovat käännetyt keula tuuleen yöksi. Yksi niistä on taistelulaiva, sen olen valmis vannomaan."

Tarkastin laivoja, olin yhtä mieltä Swinburnen kanssa ja ilmoitin asiasta Falconille. Sitten päättyi vahtivuoroni, ja heti vapaaksi päästyäni menin riippumattooni.

NELJÄSTOISTA LUKU

Kapteeni Kearney – Säätyläistanssiaiset.

Seuraavana aamuna päivän koittaessa näytimme toisillemme tervehdysmerkit ja teimme kunniaa lipulle. Falcon lähti amiraalinlaivaan viemään tiedonantoja ja ilmoittamaan kapteeni Savagen kuolemasta. Noin puolen tunnin kuluttua hän palasi, ja panimme ilomielin merkille, että hänen kasvoillaan väikkyi hymy, mistä päättelimme, että hänet määrättäisiin laivan komentajaksi.

Tämä asia oli ollut jossakin määrin epävarma, koska amiraalilla oli valta määrätä tyhjäksi jääneelle paikalle kenet haluaisi, vaikka ei olisi ollut kohtuullista, jollei hän olisi luovuttanut sitä Falconille. Eipä silti, ettei Falcon olisi saanut valtakirjaansa, koska sen nojalla, että kapteeni Savagen kuollessa laiva ei ollut kenenkään amiraalin komentopiirissä, hän itsestään yleni. Mutta amiraali olisi kuitenkin voinut lähettää hänet kotiin antamatta hänelle laivaa.

Mutta amiraali antoi hänelle laivan: Minerven kapteeni määrättiin Sanglieriin, Opossumin kapteeni Minerveen, ja kapteeni Falconista tuli Opossumin komentaja. Hän sai valtakirjansa samana iltana, ja muutokset suoritettiin seuraavana päivänä. Kapteeni Falcon olisi ottanut minut mukaansa ja tarjoutui niin tekemään. Mutta en voinut erota O'Brienistä, minkä vuoksi mieluummin jäin Sanglieriin.

Kaikki halusimme kiihkeästi tietää, millainen henkilö oli uusi kapteenimme, jonka nimi oli Kearney. Mutta meillä ei ollut tilaisuutta tiedustella sitä kadeteilta paitsi silloin, kun he kävivät aluksessamme niiden veneiden päällikköinä, joissa hänen tavaransa tuotiin. He kertoivat yleisesti, että hän oli oikein hyvänlaatuinen mies eikä millään lailla kiusallinen. Mutta ollessani yövahdissa Swinburnen kanssa tuli tämä luokseni ja virkkoi:

"No niin, herra Simple, meillä siis on uusi kapteeni. Olen purjehtinut hänen komentamassaan prikissä kaksi vuotta."

"No, Swinburne, millainen mies hän on?"

"Niinpä niin, sanon sen teille, herra Simple; hän on kylläkin hyväluontoinen ja ystävällinen mies, mutta –"

"Mutta mitä?"

"Aikamoinen huiputtaja."

"Mitä tarkoitatte?"

"Hyväinen aika, herra Simple, ettekö ymmärrä tavallista puhetta? Tarkoitan sitä, että hän on suurin laivankannella konsanaan kävellyt valehtelija. Tiedättehän, herra Simple, että minäkin osaan silloin tällöin sepitellä juttuja."

"Kyllä, varmasti osaatte; siitä on todistuksena tuonnoittain kertomanne hirmumyrsky."

"No niin, herra Simple, en piisaa hänelle likimainkaan. Eipä silti, etten laskettelisi omiani joskus vain pilan vuoksi yhtä hyvin kuin hänkin, mutta hän, hitto vie, pistelee omiaan aina! Hän ei koskaan, herra Simple, puhukaan totta muutoin kuin erehdyksestä. Hän on köyhä kuin kirkonrotta, eikä hänellä ole mitään muuta kuin palkkansa; mutta omien sanojensa mukaan hänellä on varoja ainakin yhtä paljon kuin Greenwichin sairaalalla. Mutta pian hänestä päästään selville, ja hänelle nauretaan takana päin, ymmärrättehän, herra Simple, sillä se ei vetele hänen näkyvissään."

Kapteeni Kearney saapui laivaamme seuraavana päivänä. Miehet komennettiin ottamaan häntä vastaan, ja upseerit olivat peräkannella.

"Tässä laivassa on mainio miehistö, kapteeni Falcon", huomautti hän. "Minerveen jättämäni miehet kelpasivat ainoastaan hirtettäviksi; ja teillä on hyvä kokoelma myöskin kadetteja – Minerveen jättämäni eivät olleet hirttämisen arvoisia. Jos suvaitsette komentaa miehet peräkannelle, luen valtakirjani." Hänen valtakirjansa luettiin kaikkien seistessä pää paljaana kunnioituksesta sitä arvovaltaa kohtaan, jonka tahdon ilmaus se oli.

"Ja nyt, pojat", puhui kapteeni Kearney laivan miehistölle, "minulla on ainoastaan muutamia sanoja teille lausuttavana. Minut on määrätty tämän laivan komentajaksi, ja te näytte saaneen oikein hyvän arvolauseen entiseltä ensimmäiseltä luutnantiltanne. Pyydän teitä vain olemaan reippaita, pysymään raittiina ja aina puhumaan totta – se riittää. Puhaltakaa merkki, jotta miehet poistuvat kannelta! Hyvät herrat", jatkoi hän, puhutellen upseereja, "uskon meistä tulevan hyviä ystävyksiä enkä käsitä, miksi meistä ei tulisi".

Sitten hän kumarsi, kääntyi toisaalle ja kutsui veneensä peränpitäjää.

"Williams, menkää laivaan ja ilmoittakaa hyttimiehelleni, että olen luvannut tänään syödä päivällistä kuvernöörin luona ja että hänen pitää tulla auttamaan pukeutuessani; ja muistakaa, peränpitäjä, panna lampaannahkainen matto veneeni peräristikolle – ei sitä, jota tavallisesti käytettiin liikkuessani maissa vaunuillani, vaan se sininen, jota käytettiin huvirattaissa – tiedättehän, mitä tarkoitan."

Satuin katsomaan Swinburnen kasvoihin, ja hän iski minulle silmää ikäänkuin sanoakseen:

"Siinä kuulette."

Myöhemmin tapasimme Minerven upseereja, jotka vahvistivat kaikki Swinburnen puheet tosiksi, vaikka se olikin ihan tarpeetonta, koska kapteenin omat sanat joka minuutti vakuuttivat meille samaa.

Nyt saimme hyvin paljon päivälliskutsuja, ja saaren vieraanvaraisuus on liiankin hyvin tunnettu. Kutsut ulotettiin kadetteihin, ja siellä ollessamme söin useita oivallisia päivällisiä taloissa, joissa minut otettiin ystävällisesti vastaan. Eräästä asiasta olin kuitenkin kuullut niin paljon, että kiihkeästi halusin päästä sitä näkemään; tarkoitan säätyläistanssiaisia. Mutta minun täytyy poiketa hiukan selittämään, sillä muutoin lukijani eivät ymmärrä minua.

Barbados-saaren värilliset asukkaat ovat jostakin syystä, jonka he itse parhaiten tuntevat, määrättömän ylpeitä ja pitävät kaikkia muilla saarilla syntyneitä mustia pelkkinä neekereinä; heillä on myöskin tavattoman suuret käsitykset omasta uljuudestaan, vaikka en ole koskaan kuullut sen joutuneen koetukselle. Useimmat vapaat barbadosilaiset ovat varsin rikkaita ja ylvästelevät kävellessään tuiki naurettavasti. He matkivat eurooppalaisten tapoja, samalla nähtävästi pitäen heitä melkeinpä alempinaan.

Säätyläistanssiaisia järjestävät saaren värillisen väestön arvokkaimmat henkilöt, ja sekä niiden tarjoaman huvin vuoksi että monista muista syistä käyvät sekä maaväen että laivaston upseerit niissä yleensä mieslukuisesti. Pääsylippujen hinta oli kallis – muistaakseni ne maksoivat puoli joea, siis kahdeksan dollaria, kappaleelta.

Kuvernööri järjesti hienot tanssiaiskutsut ja illalliset seuraavaksi viikoksi, ja saatuaan siitä tiedon pani neiti Betsy Austin, kvarteroninainen, myöskin toimeen tanssiaiset samaksi illaksi. Sitä hän ei tehnyt yksinomaan kilpailun vuoksi, vaan hänellä oli toinenkin syy, nimittäin se että hän tiesi laivojen useimpien upseerien ja kadettien saavan luvan mennä kuvernöörin tanssiaisiin; ja kun he pitäisivät enemmän hänen järjestämästään tilaisuudesta, pujahtaisivat he hänen kutsuilleen, joten hän varmasti saisi sinne paljon väkeä.

Kutsupäivänä kapteenimme tuli laivaan ja kertoi uudelle ensimmäiselle luutnantillemme (josta puhun lisää tuonnempana) kuvernöörin välttämättä haluavan kaikkia hänen upseereitaan mukaan; hän ei hyväksyisi minkäänlaisia kieltäytymisen syitä, joten heidän otaksuttavasti täytyisi mennä; asian laita oli niin, että kuvernööri oli hänen vaimonsa sukulainen ja hiukan kiitollisuudenvelassa hänelle, koska hän oli auttanut kuvernööriä saamaan nykyisen toimensa. Hän oli kyllä puhunut asiasta pääministerille, eikä hän, katsoen siihen, kuinka läheisissä suhteissa pääministeri ja hän olivat olleet lapsuudesta saakka, pitänyt mahdottomana sitä, että hänen puoltolauseensa oli jonkun verran vaikuttanut; joka tapauksessa oli miellyttävää huomata, että tässä maailmassa oli vielä jäljellä hieman kiitollisuutta.

Tämän jälkeen jokainen upseeri tietysti lähti paitsi perämiestä, joka sanoi mieluummin kävelevänsä muutamia kierroksia aluksen kannella kuin menevänsä katsomaan ihmisiä, jotka sätkyttelisivät koipiaan mielipuolten lailla, ja jäävänsä pitämään huolta laivasta.

Kuvernöörin tanssiaiset olivat oikein loistavat, mutta ilmanalan vaikutuksesta naiset olivat kovin kellankalpeita. Poikkeuksia kuitenkin oli, ja kokonaisuudessaan kutsut olivat perin hilpeät. Mutta kaikki halusimme kiihkeästi lähteä neiti Betsy Austinin säätyläistanssiaisiin. Pujahdin mukaan kolmen muun kadetin seurassa, ja varsin pian olimme perillä. Talon edustalla oli tungoksenaan neekereitä, mutta miesväen puutteessa tanssi ei ollut vielä alkanut. Tanssiaiset oli järjestetty täysin moitteettomasti, sillä niihin ei ollut päästetty ainoatakaan henkilöä, joka oli väriltään mulatin alapuolella.

Tässä yhteydessä minun pitänee huomauttaa, että valkoihoisen ja neekerin jälkeläinen on mulatti eli puoliverinen, valko-ihoisen ja mulatin jälkeläinen on kvarteroni eli neljännekseltään mustaihoinen, ja tähän luokkaan kuului suurin osa seurueesta. Kvarteronin ja valkoihoisen jälkeläinen on muistaakseni mustee eli kahdeksasosaltaan neekeri; musteen ja valko-ihoisen lapsi on mustafina eli kuudenneltatoista osaltaan neekeri. Senjälkeen he ovat valkaistuja, ja heitä pidetään eurooppalaisina.

Väriylpeys on Länsi-Intiassa hyvin suuri, ja sikäläisillä on jaoituksia yhtä paljon kuin saksalaisilla ruhtinailla on niitä vaakunoissaan; kvarteroni katselee halveksivasti mulattia, kun taas mulatti halveksii samboa, mulatin ja neekerin jälkeläistä, ja sambo puolestaan halveksii neekeriä. Kvarteronit ovat heistä kaikista varmasti komein rotu. Jotkut kvarteroninaiset ovat tosiaankin kauniita; heidän hiuksensa ovat pitkät ja ihan suorat, silmät ovat suuret ja mustat, vartalo on perin siro, ja heidän poskillaan näkyy värivivahtelu ihan yhtä selvänä ja paljoa tehokkaampana kuin eurooppalaisten poskilla.

Saapuessamme oli neiti Austinin ovi auki ja appelsinipuun oksilla koristettu. Sisälle astuessamme meitä puhutteli mulatti, herrasmies, joka otaksuttavasti oli ovivahti. Hänen päänsä oli hyvin puuteroitu, hänen yllänsä oli valkoiset parkkumihousut, vajaan kuuden tuuman pituiset liivit ja puolittain käytetty merikapteenintakki liverinä. Syvään kumartaen "hän rohkeni vaivata herroja näyttämään tanssiaisten pääsyliput". Näytettyämme ne hän opasti meidät tanssisaliin, jonka ovella neiti Austin oli vieraitaan vastassa. Hän niiasi meille syvään ja lausui, että hän oli "tosiaankin iloissaan nähdessään laivan herrasmiehet, mutta toivoi näkevänsä säätyläistanssiaisissaan myöskin upseerit".

Tämä huomautus loukkasi meidän säätyarvoamme, ja eräs kumppaneistani vastasi, että "me kadetit pidimme itseämme upseereina emmekä mielestämme olleetkaan vähäarvoisia, ja että jos hän vartosi luutnantteja, hänen täytyisi odottaa, kunnes he kyllästyisivät kuvernöörin tanssiaisiin, mutta että me olimme mieluummin tulleet hänen juhliinsa". Tämä vastaus järjesti kaikki kohdalleen; tarjottiin sangaree-juomaa, ja silmäilin seuruetta.

Silläkin uhalla, että kotimaani kaunottaret menettävät hyvän mielipiteensä minusta, minun täytyy tunnustaa, etten ollut koskaan aikaisemmin nähnyt niin paljon sieviä vartaloita ja kasvoja. Kun upseerit eivät vielä olleet saapuneet, saimme osaksemme koko huomion, ja minut esiteltiin vuoron jälkeen neiti Eurydicelle, neiti Minervalle, neiti Sylvialle, neiti Aspasialle, neiti Euterpelle ja useille muille, joiden nimet olivat ilmeisesti lainatut satamassa käyneiltä lukuisilta sotalaivoilta. Kaikki nämä nuoret naiset olivat omaksuneet hienon seurapiirin eleet ja sävyn. Heidän pukujaan en yritäkään kuvailla – kallisarvoisia jalokiviä oli runsaasti, mutta heidän ruumiinverhonsa olivat kevyet; he nähtävästi eivät käyttäneet eivätkä tarvinneet kureliivejä, ja heidän vartalonsa olivat yleensä niin moitteettoman sievät, että jos heidän yllänsä olisi ollut liian paljon vaatteita, olisi se vain rumentanut heidän asuaan.

Sittenkun oli saapunut vielä muutamia kadetteja ja joitakuita luutnantteja (joiden joukossa oli O'Brien), käski neiti Austin aloittaa tanssiaiset. Pyysin kunniaa saada neiti Eurydicen parikseni kotiljonkiin, jolla tanssiaiset aloitettiin. Samassa astui esille ensimmäisen viulun soittaja, juhlamenojen ja tanssin ohjaaja massa Johnson, todella pirteä seuramies, joka antoi tanssiopetusta kaikille "barbadosilaisille säätyläisnaisille".

Hän oli tumma-ihoinen kvarteroni, ja hänen hiuksensa olivat hiukan puuteroidut. Hänellä oli yllään vaalea, vihreä takki, jonka liepeet olivat sopivasti käännetyt taaksepäin, niin että liljanvalkeat liivit jäivät näkyviin. Liivinnapeistaan hän saattoi pitää kiinni ainoastaan yhden päästääkseen täysiin oikeuksiinsa sydämensä ylpeyden, paitansa röyhyksen, joka oli tosiaankin upea; neljän tuuman levyisenä se ulottui kaulasta nankinikankaisten tanssihousujen kaulukseen; housuja koristivat polvien kohdalla suunnattomat nauharuusukkeet. Hänen jalkojansa verhosivat silkkisukat, mikä ei kuitenkaan osoittanut hänen makuaan kovin hyväksi, koska se näytti, kuinka silmäänpistävästi eurooppalaiset säärien muodon puolesta ovat etukynnessä tumma-ihoisiin verrattuina; hänen säärensä eivät olleet suorat, vaan juustoveitsen tapaan kaartuneet, ja sitäpaitsi hänen säärensä liittyi jalkaan samalla tavalla kuin varsi on liitetty lakaisu- tai pesuharjaan, niin että jalkaa oli ihan yhtä paljon kantapään kuin varpaidenkin puolella.

Sellaiselta näytti herra Apollo Johnson, joka naisten mielestä oli muodikkuuden ne plus ultra ja arbiter elegantiarum. Hänen viulunkäyränsä eli -jousensa oli hänen taikasauvansa, jota viuluun napauttamalla hän sai kaikki heti tottelemaan määräyksiään.

"Hyvät naiset ja herrat, sijoittukaa paikoillenne!"

Kaikki nousivat pystyyn.

"Neiti Eurydice, te aloitatte tanssin."

Neiti Eurydicellä oli kovin huono pari, mutta hän ryhtyi minua opettamaan. Tanssikumppaneinamme olivat O'Brien ja neiti Euterpe. Muut herrasmiehet olivat laivojen upseereja, ja meitä oli kaikkiaan kaksitoista, vuorotellen ruskeita ja valkeita kuten shakkilaudassa ruutuja. Kaikkien silmät olivat suunnatut Apollo Johnsoniin, joka ensin katsahti pareihin, senjälkeen viuluunsa ja viimeiseksi muihin soittajiin nähdäkseen, oliko kaikki kunnossa, heilautti sitten käyräänsä, ja soitto alkoi.

"Massa luutnantti", huusi Apollo O'Brienille, "menkää vastassanne olevan naisen luokse, ensin oikealle, sitten vasemmalle, ja kaartakaa sitten neiti Eurydicen luokse – se on oikein; ja nyt kaikki neljä ympäri. Te, pieni kadetti, sijoittukaa parinne eteen, sir; sitten pyöräyttäkää häntä ympäri; kas niin; nyt seis. Ensimmäinen vuoro lopussa."

Tällöin arvelin sopivaksi rohjeta hiukan keskustella tanssikumppanini kanssa ja uskalsin lausua hänelle jotakin. Ällistyksekseni hän vastasi perin tuikeasti:

"Olen tullut tänne tanssimaan, sir, enkä lörpöttelemään; katsokaa massa Johnsonia, hän naputtaa joustansa!"

Alkoi toinen vuoro, jossa sotkin pahasti, kuten tein myöskin kolmannessa, neljännessä ja viidennessä, sillä en ollut milloinkaan tanssinut kotiljonkia. Kun vein paikalleen tanssikumppanini, joka varmasti oli sievin tyttö koko salissa, katsoi hän minuun tuiki halveksivasti ja huomautti naapurilleen:

"Säälin todentotta herrasmiehiä, jotka tulevat Englannista eivätkä osaa tanssia eivätkä mitään muutakaan, ennenkuin saavat täällä opetusta."

Nyt pyydettiin jotakin sikäläistä tanssia, joka olikin sopivampi kaikista mukanaolijoista, koska yksikään Apollo Johnsonin oppilaista ei osannut moitteettomasti kotiljonkiaan, eikä upseereista kukaan paitsi O'Brieniä tiennyt näistä tansseista mitään. O'Brienin parempi koulutus tässä suhteessa ynnä hänen luutnantinolkaimensa ja komea olemuksensa tekivät hänet hyvin suosituksi. Mutta hän lyöttäytyi neiti Eurydicen seuraan, sittenkun minä olin paristani eronnut, ja pysyi hänen läheisyydessään koko illan, siten kiihoittaen mustasukkaiseksi Apollo Johnsonin, jonka lemmenkaiho nähtävästi oli suuntaantunut sille taholle.

Seurueemme lisääntyi joka minuutti; tanssiaisiin saapuivat kaikki linnoitusväen upseerit ja vihdoin myöskin kuvernöörin adjutantit, niin pian kuin pääsivät sinne pujahtamaan, kaikki muftiasussa (siviilipuvussa). Tanssia jatkui kello kolmeen saakka aamulla, jolloin vallitsi tiukka ahdinko, sillä saaren kaikista taloista saapui yhtenään uusia tulokkaita. Minun täytyy tunnustaa, että huoneen ilma olisi parantunut, jos sinne olisi pirskoitettu muutamia pulloja kölninvettä. Tällöin oli kuumuus hirvittävä, ja naiset pyyhkivät kasvojaan lakkaamatta. Haluaisin suositella säätyläistanssiaisia kaikille lihaville herrasmiehille, jotka tahtovat vähentää painoaan leiviskän verran.

Sitten ilmoitettiin, että illallinen oli pöydässä, ja koska olin tanssinut viimeisen sikäläisen tanssin neiti Minervan kanssa, sain luonnollisesti nautinnon viedä hänet ruokasaliin. Kohtalo osutti minut istumaan uhkean kalkkunan kohdalle, ja tiedustin kumppaniltani saisinko ilon tarjota hänelle kappaleen kalkkunan rintaa. Hän katsahti minuun kovin paheksuvasti ja vastasi:

"Olettepa totisesti julkea, sir! Missä ihmeessä olette oikein opetellut käyttäytymään? Sir, otan hieman kalkkunan povea, jos suvaitsette. Puhua rinnasta naiselle, sir! Todella ihan kamalaa."

Ennenkuin illallinen oli lopussa, tein vielä kaksi tai kolme raakalaismaista hairahdusta. Vihdoin syöminen oli sivuutettu, ja minun täytyy myöntää, etten ole milloinkaan istuutunut parempaan illallispöytään.

"Hiljaa, hyvät herrat ja naiset!" huusi Apollo Johnson. "Rakastettavan emäntämme luvalla esitän maljan. Hyvät herrat ja naiset, kaikki tiedätte, ja jollette ehkä tiedä, sanon teille, että Barbadosiin ei voi verratakaan mitään muuta paikkaa koko maailmassa. Koko maailma taistelee Englantia vastaan, mutta Englanti ei pelkää vähääkään; kuningas Yrjö ei pelkää lainkaan, niin kauan kuin Barbados pysyy vankkana. Barbadosilainen taistelee kuningas Yrjön puolesta viimeiseen veripisaraansa saakka. Ei ikinä ole barbadosilaisen nähty pakenevan; kaikki tiedätte, että San Luceen ranskalaiset luopuivat Morne Fortuneesta kuultuaan barbadosilaisten vapaaehtoisten tulevan taistelemaan heitä vastaan. Toivottavasti en mitenkään loukkaa tätä seuruetta, mutta ikäväkseni minun täytyy sanoa, että englantilaiset ovat täällä käyneet liian kateellisiksi barbadosilaisille. Hyvät herrat ja naiset – syntyperäisellä barbadosilaisella on ainoastaan yksi vika – hän on tosiaankin liian uljas. Esitän maljan Barbados-saaren menestykseksi."

Tämä todella vaatimaton puhe sai osakseen suosionosoituksia kaikilta tahoilta, ja malja juotiin hurmaantuneina. Naiset olivat ihastuneet herra Apollon kaunopuheisuuteen ja hänen seurassa omaksumaansa johtoasemaan.

Senjälkeen O'Brien nousi ja puhui seurueelle näin:

"Hyvät naiset ja herrat, herra Poll puhui paremmin kuin paras tässä maassa milloinkaan kohtaamani papukaija, mutta koska hän katsoi sopivaksi esittää maljan Barbadossaaren menestykseksi, aion hieman tarkemmin rajoittua yksityiskohtiin. Samoin kuin hän toivon minäkin kaikkea hyvää tälle saarelle; mutta ilman erästä lumoavaa piirrettä tämä saari olisi pelkkä erämaa – tarkoitan niiden viehättävien neitojen seuraa, jotka nyt ovat ympärillämme ja valloittavat sydämemme väkirynnäköllä" – tällöin O'Brien laski käsivartensa hellästi neiti Eurydicen vyötäisille, ja Apollo puri hampaitaan, niin että kirskuna kuului huoneen kaukaisimpaankin soppeen – "ja senvuoksi, hyvät herrat, luvallanne esitän barbadosilaisten naisten maljan".

Ainakin seurueen naispuoliset jäsenet pitivät tätä O'Brienin puhetta äärettömän paljoa parempana kuin Apollo Johnsonin esitystä. Neiti Eurydice oli entistäkin ystävällisempi, ja muut naiset kadehtivat häntä.

Juotiin vielä useita muita maljoja ja paljon viiniä, kunnes seurueen mies-puolinen osa alkoi näyttää aika meluiselta. Apollon piti kuitenkin saavuttaa jälleen etusija, ja jonkun verran kakisteltuaan kurkkuaan ja hymähdeltyään hän pyysi lupaa esittää maljatoivotuksen.

"Hyvät herrat ja naiset, pyydän siis lausua:

    Tään maljan kiekuvainen kukko saa,
    mi uupumatta kanaa rakastaa."

Tämä maljatoivotus sai osakseen ihastusta. Hälinän vaimennuttua nousi neiti Betsy Austin pystyyn ja lausui, että "vaikka hän olikin tottumaton puhumaan julkisesti, hän ei kuitenkaan saanut istua äänettömänä kiittämättä äsken esiintynyttä herrasmiestä hänen perin kauniista maljatoivotuksestaan", ja hän pyysi saada naisten puolesta esittää toisen maljatoivotuksen, joka kuului:

    "Nyt maljan juomme kanalle, mi aina lempii,
    kosintaa kukon tuskin koskaan empii."

Jos ensimmäinen malja sai osakseen suosionosoituksia, tuli tämän osalle hurmioista riemastusta. Mutta heti sen asetuttua saimme jäähdyttävän letkauksen, sillä talon emäntä nousi pystyyn ja sanoi:

"Ja nyt, hyvät herrat ja naiset, on meistä oikein ilmoittaa, että on aika lähteä kotiin. En milloinkaan salli vieraiden juopua enkä ruveta metelöimään talossani, ja niinpä nytkin arvelen, että meidän on parasta juoda erojaislasi. Olen hyvin kiitollinen teille seurasta."

Kuten O'Brien huomautti, oli tämä peittelemätön vihjaus, että meidän tuli poistua, minkä vuoksi me kaikki nyt joimme lähtömaljan emännän pyynnön ja oman halumme mukaisesti ja valmistauduimme saattamaan tanssikumppaneitamme kotiin. Minun auttaessani neiti Minervan ylle hänen punaista, silkkiharsoista hartialiinaansa oli myrsky nousemassa toisella taholla, nimittäin Apollo Johnsonin ja O'Brienin välillä. O'Brienin palvelevaisesti autellessa neiti Eurydiceä, kuiskien tytön korvaan, kuten hän sanoi, hempeitä imarteluja, tuli Apollo, jonka sisu ihan kiehui mustasukkaisuudesta, heidän luoksensa ja ilmoitti neiti Eurydicelle ottavansa kunnian saattaa hänet kotiin.

"Teidän sopii säästää vaivojanne, te likainen suoltenperkaaja", tokaisi O'Brien. "Neiti on minun suojeluksessani, minkä vuoksi viekää rumat, mustat kasvonne pois tieltämme, sillä muutoin näytän teille, miten kohtelen barbadosilaista, joka tosiaankin on liian uljas'."

"Jumaliste, massa luutnantti, jos kajoatte minuun sormellannekaan, näytän teille, mihin barbadosilainen pystyy."

Senjälkeen Apollo yritti tunkeutua O'Brienin ja hänen naisensa väliin, jolloin O'Brien sysäsi hänet syrjään hyvin rajusti ja lähti jälleen ovea kohti. Heidän ollessaan käytävässä saavuin heidän luoksensa, sillä kuultuani O'Brienin kiukkuisen äänen jätin neiti Minervan tulemaan toimeen omin neuvoin.

Neiti Eurydice oli nyt O'Brienin pyynnöstä irtautunut hänen käsivarrestaan, ja luutnantti ja Apollo seisoivat vastakkain käytävässä, O'Brien likellä ovea Apollon kerskuvasti pyrkiessä hänen kimppuunsa. O'Brien tiesi, mikä oli neekerien arka kohta, ja tähtäsi Apolloon potkun, joka olisi katkaissut jalkani. Massa Johnson mylvi kivusta ja peräytyi kaksi tai kolme askelta, työntäen selällään väkijoukon syrjään. Neekerit eivät milloinkaan tappele nyrkeillä, vaan puskevat päällänsä kuin pässi ja yhtä rajusti.

Peräydyttyään Apollo vielä kerran hieraisi pohjettaan, päästi hurjan kiljaisun ja syöksyi O'Brieniä kohti pää muurinmurtimen lailla suunnattuna O'Brienin rintaa kohti. O'Brien oli kuitenkin selvillä tällaisesta taistelutavasta ja astahti vikkelästi syrjään, joten Apollo sujahti hänen ohitseen niin rajusti, että hänen päänsä meni suoraan O'Brienin takana olevan oven laudoituksen lävitse, ja siihen hän jäi kiinni kuin kaakinpuuhun, kirkuen apua kuin sika ja puhisten raivosta.

Nähtyään jonkun verran vaivaa toiset saivat hänet irroitetuksi, ja hän tarjosi perin surkean näyn. Hänen kasvonsa olivat pahasti naarmuuntuneet, ja hänen uhkea paidanröyhelönsä oli ihan repaleina. Hän näytti kuitenkin saaneen kyllikseen tappelusta ja poistui ruokasaliin joidenkuiden ihailijainsa seuraamana piittaamatta O'Brienistä tai katsahtamattakaan häneen.

Mutta jos Apollo olikin saanut kyllikseen, olivat hänen ystävänsä liian kiukuissaan salliakseen meidän poistua muitta mutkitta. Kadulle kokoontui lukuisa väkijoukko, joka uhkaili kostaa meille etevimmän miehensä osaksi tulleen kohtelun, ja tappelunrähinä oli odotettavissa. Neiti Eurydice oli pujahtanut tiehensä, joten O'Brienillä oli vapaat kädet.

"Tulkaa ulos, te hirtehiset ja varkaat, tulkaa ulos! Kunpa meillä vain olisi kiviä särkeäksemme niillä kallonne!" kiljuttiin neekerijoukosta.

Nyt upseerit syöksyivät kaikki ulkosalle, ja heitä tervehdittiin kaikenlaisilla heittoaseilla, kuten mädänneillä appelsineilla, kaalinkannoilla, maakokkareilla ja kookospähkinänkuorilla. Raivasimme itsellemme tietä, miehekkäästi taistellen, mutta rantaa lähestyessämme rahvas paisui satalukuiseksi, emmekä vihdoin päässeet lainkaan eteenpäin, koska olimme täydelleen puristuksissa neekerien välissä, joiden päähän emme pystyneet tekemään sen kummempaa vaikutusta kuin marmorimöhkäleihin.

"Meidän täytyy paljastaa miekkamme", huomautti eräs upseeri.

"Ei, ei", esteli O'Brien, "se ei vetele; jos kerran vuodatamme verta, ei meidän mitenkään sallita hengissä päästä laivaan. Veneen miehistön on jo nyt täytynyt havaita, että täällä on rähinä."

O'Brien oli oikeassa. Hän oli tuskin ennättänyt sen sanoa, ennenkuin huomasimme, että jonkun matkan päässä meistä avattiin väkijoukon keskitse kujaa, joka kahden minuutin kuluttua oli avoinna meille. Sen päähän ilmestyi Swinburne venheen muiden miesten seuraamana; heillä oli aseinaan veneen jalkarimoja, mutta he eivät kolhineet niillä neekereitä päähän, vaan heiluttelivat niitä kuten viikatteita, sivallellen neekereiden sääriä. Niin he huitoivat edelleenkin oikealle ja vasemmalle astellessamme tungoksen halki veneelle. Merimiehet tulivat jäljessämme rimoineen, silloin tällöin hosuen niillä musta-ihoisia vintiöitä, milloin nämä tunkeutuivat liian likelle.

Nyt oli jo täysi päivä, ja muutamien minuuttien kuluttua olimme jälleen turvassa fregatissa. Niin päättyivät ensimmäiset ja viimeiset säätyläistanssiaiset, joissa olen koskaan käynyt.

VIIDESTOISTA LUKU

Kapteeni Kearney väittää minua sukulaisekseen – Ensimmäisen luutnantin ja kapteenin välinen kilpailu liioittelutaidossa – Hai, sylikoira ja jälkisäädös – Kohtaus peräkannella.

Koska amiraalin tapana ei ollut suvaita komennuksessaan olevien laivojen virua toimettomina satamassa, lähtivät laivueen kaikki alukset määräpaikkoihinsa vain muutamia päiviä kuvaamieni säätyläistanssiaisten jälkeen. En ollut pahoillani siitä, että poistuimme satamasta, sillä ylellisyyteen kyllästyy pian, enkä välittänyt vähääkään appelsineista, banaaneista tai oransseista enkä myöskään armeijan upseerikasinolla ja saaren herrasmiesten luona tarjotuista hyvistä päivällisistä ja claret-viinistä. Merituuli alkoi pian tuntua meistä kaikkea muuta paremmalta, ja jos olisimme voineet uida pelkäämättä haikaloja, olisimme pitäneet yhtä suuressa arvossa tätä kuuman vyöhykkeen virkistävintä nautintoa.

Olimme niin ollen mielissämme, kun saimme sen tiedon, että meidän piti seuraavana päivänä lähteä risteilemään ranskalaisten omistaman Martinique-saaren läheisyyteen. Kapteeni Kearney oli ollut maissa niin paljon, että olimme nähneet häntä vain harvoin, ja laiva oli ollut kokonaan ensimmäisen luutnantin huostassa, josta en tähän saakka ole puhunut.

Hän oli hyvin lyhyt, rokonarpinen mies, punatukkainen ja punaviiksinen, hyvä merenkulkija ja mukiinmenevä upseeri. Hän oli käytännöllisesti perehtynyt merimies ja pystyi opettamaan kullekin tavalliselle merimiehelle mitä alaan kuuluvia tehtäviä tahansa – ja siitä merimiehet hyvin paljon pitävät, koska se ei ole varsin tavallista. Mutta en ole vielä kertaakaan tavannut sellaista upseeria, joka on ylpeillyt käytännöllisestä taidostaan ja olisi samalla kertaa ollut hyvä purjehtija. Ja tekeytymällä merikarhuiksi sellaiset miehet liian usein halventavat heille tulevaa kunnioitusta, samalla kun heidän esiintymistapansa ja kielenkäyttönsä käyvät karkeiksi ja rahvaanomaisiksi.

Näin oli Phillottin laita, joka ylpeili puhetavastaan, oli joskus hyvä kumppani merimiesten kanssa, puheli heille ja sai heiltä vastauksia, ikäänkuin he olisivat tasa-arvoisia, ja toisinaan taas ollessaan pahalla tuulella kolhi samoja miehiä maahan kangella. Hän ei ollut ilkeäluontoinen, vaan hyvin äkkipikainen; ja hän käytti silloin tällöin upseereille ja aina kadeteille puhuessaan perin huonoa kieltä. Yleensä häntä ei kuitenkaan vihattu, jos kohta häntä ei tosin kunnioitettukaan, kuten ensimmäistä luutnanttia olisi pitänyt kunnioittaa. Ja vain oikeudenmukaista on tunnustaa, että hän oli samanlainen ylemmilleen kuin alemmilleenkin, ja hänen suorasukainen jyrkkyytensä hänen usein väittäessään kapteeni Kearneyn kertomuksia vastaan ja tuodessaan julki epäilynsä niiden johdosta sai monesti heidän välinsä kylmiksi joidenkuiden päivien ajaksi.

Carlisle-lahdelta lähdettyämme minut seuraavana päivänä kutsuttiin päivälliselle kapteenin hyttiin. Päivälliskalusto oli hopeinen, mutta vadeissa ei ollut paljon syötävää.

"Tämän vadin", huomautti kapteeni, "sain lahjaksi joiltakuilta kauppamiehiltä ponnisteltuani pelastaakseni heidän omaisuuttaan tanskalaisten kynsistä, kun risteilin Helgolannin vesillä".

"Mutta tuo teidän valehteleva muonamestarinnehan kertoi minulle teidän ostaneen sen Portsmouthista", tokaisi ensimmäinen luutnantti. "Kysyin sitä häneltä keittiössä tänä aamuna."

"Miten te tulitte lausuneeksi sellaisen kirotun valheen, sir?" kivahti kapteeni tuolinsa takana seisovalle miehelle.

"Sanoin vain niin luulevani", puolustautui muonamestari.

"No, mutta ettekö maininnut, että lasku oli teidän välityksellänne lähetetty seitsemän tai kahdeksan kertaa ja että kapteeni maksoi sen irrallisella jalusnuoralla?"

"Rohkenitteko väittää sellaista, sir?" tiedusti kapteeni perin äkäisesti.

"Herra Phillott on ymmärtänyt sanani väärin, sir", vastasi muonamestari. "Hän oli niin kiintynyt sadattelemaan lakaisijoita, ettei hän kuullut minua oikein. Sanoin kadettien maksaneen saviastialaskunsa etumaston märssypurjeella."

"Niin, niin", yhtyi kapteeni, "se on paljoa todennäköisempää".

"No niin, herra muonamestari", murahti Phillott, "paha minut periköön, jollette ole yhtä suuri valehtelija kuin" – hän oli pamauttamaisillaan "isäntännekin", mutta hillitsi onneksi itseään ja lisäsi – "kuin isänne oli ennen teitä".

Kapteeni vaihtoi puheenaihetta kysymällä minulta, haluaisinko viipaleen liikkiötä.

"Se on oikeata westfalilaista, herra Simple. Minulle lähettää ne suoraan kreivi Troningsken, läheinen ystäväni, joka itse metsästää villejä karjuja Harz-vuoristossa."

"Millä vietävän tavalla saatte ne sieltä, kapteeni Kearney?"

"Kaikki käy päinsä, kun on keinoja, herra Phillott, eikä Ranskan ensimmäinen konsuli olekaan ihan niin paha mies kuin väitetään. Ensimmäisen lähetyksen mukana sain häneltä hyvin kauniin omakätisen kirjeen, jonka jonakin päivänä näytän teille. Kirjoitin hänelle vastauksen ja lähetin samalla kaksi cheshireläistä juustoa erään salakuljettajan mukana, ja senjälkeen liikkiöitä on saapunut säännöllisesti. Oletteko milloinkaan syönyt westfalilaista liikkiötä, herra Simple?"

"Kyllä", myönsin; "kerran söin sellaista liikkiötä loordi Privilegen luona".

"Loordi Privilegen! Mutta hänhän on etäinen sukulaiseni, jonkinlainen viides serkkuni", vakuutti kapteeni Kearney.

"Tosiaanko, sir!" äänsin.

"Silloin teidän pitää sallia minun esitellä teidät sukulaisillenne, kapteeni Kearney", virkkoi ensimmäinen luutnantti, "sillä herra Simple on hänen pojanpoikansa".

"Onko se mahdollista? En voi muuta, herra Simple, kuin vakuuttaa ilomielin olevani teille mahdollisimman huomaavainen ja oikein hyvilläni siitä, että olette upseerieni joukossa."

Vaikka koko juttu olikin valhetta, sillä kapteeni Kearney ei ollut millään tavoin sukua minulle, ei hän kerran niin väitettyään voinut kuitenkaan perääntyä, ja senvuoksi minä hyödyin paljon hänen valheestaan, koska hän sittemmin kohteli minua hyvin ystävällisesti ja aina nimitti minua serkukseen.

Kapteenin lakattua puhumasta minulle ensimmäinen luutnantti iski hymysuin minulle silmää ikäänkuin vihjatakseen: "Teitä onnistaa." Ja sitten keskustelu kääntyi toiselle tolalle.

Varmaa on, että kapteeni Kearney käsitteli ihmeellisiä tarinoitaan ihailtavasti, ja hän kertoi juttunsa niin vakavasti, että tosiaankin uskon hänen luulleen puhuvansa totta. En milloinkaan ole nähnyt sellaista esimerkkiä piintyneestä tavasta. Kertoessaan erääseen satamaan tehdystä venehyökkäyksestä hän virkkoi:

"Ranskalainen kapteeni olisi saanut surmansa minun kädestäni, mutta juuri kun tähtäsin häntä musketillani, katkaisi kuula muskettini hanan niin kauniisti kuin se olisi tehty veitsellä – perin merkillinen tapaus", huomautti hän.

"Eräässä laivassa, jossa olin mukana", sanoi ensimmäinen luutnantti, "sattui vielä tavattomampi tapaus; toisen luutnantin ohitse lensi kartessipanos, joka sivalsi pois hänen toisen viiksensä, ja kun hän käänsi päätänsä nähdäkseen, mikä oli hätänä, tuli toinen kartessipanos, joka vei häneltä toisen viiksen. Sellainen on minusta täpärää parranajoa."

"Niin", myönsi kapteeni Kearney, "hyvin täpärää todellakin, jos se olisi totta; mutta suonette anteeksi, herra Phillott, te kerrotte joskus kummallisia tarinoita. Omasta puolestani en siitä välitä, mutta se ei ole hyvä esimerkki tälle nuorelle sukulaiselleni, herra Simplelle."

"Kapteeni Kearney", vastasi ensimmäinen luutnantti, nauraen ihan ylettömästi, "tiedättekö, mistä pata soimasi kattilaa?"

"En, sir, en tiedä", väisti kapteeni loukatun arvokkaasti. "Herra Simple, haluatteko lasin viiniä?"

Arvelin tämän pienen kinan hillitsevän kapteenia; niin se tekikin, mutta ainoastaan muutamiksi minuuteiksi, minkä jälkeen hän aloitti uudelleen. Ensimmäinen luutnantti huomautti, että pohjaveden hajun poistamiseksi olisi välttämätöntä joka aamu laskea laivaan vettä ja pumputa se pois.

"On pahempiakin hajuja kuin pohjaveden", arvosteli kapteeni. "Mitä arvelette siitä, että koko laivan miehistö oli vähällä saada myrkytyksen ruusuesanssista? Mutta niin kävi minulle Välimerellä. Olin Smyrnan vesillä, risteillen väijymässä ranskalaista alusta, jonka piti purjehtia Ranskaan, vieden sinne erästä pashaa, lähettilästä. Tiesin, että se laiva olisi hyvä saalis, ja tähyilin sitä tarkasti. Eräänä aamuna havaitsimmekin sen keulalaidan kohdalla suojan puolella. Levitimme kaikki purjeet, mutta se lähti pakoon, loitoten asteittain, kunnes molemmat lasketimme myötätuuleen, ja yöllä se häipyi näkyvistämme.

– Koska tiesin sen olevan matkalla Marseillesiin, lähdin täysin purjein sinne päin osuakseni uudelleen sen kohdalle. Tuuli oli hiljainen ja vaihtelevainen. Mutta kun viisi päivää myöhemmin lepäsin vuoteessani vähäistä ennen päivänkoittoa, tunsin hyvin voimakasta hajua, jota tunkeutui sisälle tuulenpuolisesta ikkunaluukusta ja avoimesta kansi-ikkunasta, ja nuuhkaistuani sitä kaksi tai kolme kertaa tunsin sen ruusuesanssin tuoksuksi. Kutsutin luokseni vahdissa olevan upseerin ja tiedustin häneltä, oliko mitään näkyvissä. Hän vastasi, ettei ollut. Käskin hänen tähystää taivaanrantaa kaukoputkellaan ja pitää tuulenpuolta tarkasti silmällä. Tuulen vahvistuessa haju kävi voimakkaammaksi. Käskin laittaa kaikki kuntoon nopeata purjehtimista varten, sillä olin varma siitä, että turkkilainen oli läheisyydessämme.

– Päivän valjettua se näkyikin kolmen meripenikulman päässä suoraan vastatuulessa. Mutta vaikka se livahtikin käsistämme myötätuulessa, ei se vetänyt meille vertoja hankavastaisessa, ja ennen puolta päivää se kaikkine haaremeineen oli vallassamme. Muuten voisin kertoa teille hauskan jutun niistä naisista. Alus oli oikein arvokas saalis, ja siinä oli muun muassa tynnyri ruusuesanssia –"

"Hiuu!" äänsi ensimmäinen luutnantti. "Mitä! Kokonainen tynnyrikö?"

"Niin", vastasi kapteeni, "turkkilainen tynnyri – se ei kenties ollut ihan yhtä iso kuin laivamme tynnyrit; sikäläiset mitat ovat erilaisia. Otin suurimman osan arvoesineistä komentamaani prikiin – noin kaksikymmentätuhatta sekiiniä – mattoja – ja muun muassa tämän ruusuesanssitynnyrin, jonka hajun olimme tunteneet kolmen penikulman päähän. Saimme sen kommelluksitta laivaamme, mutta kun ruumanhoitaja ei ollut kiinnittänyt sitä kunnollisesti, putosi se väkijuomasäiliöön ja särkyi pirstaleiksi.

– Sellaista kohtausta ei ole milloinkaan nähty; ensimmäinen luutnanttini ja useita miehiä pyörtyi kannella; ruumassa työskennelleet miehet nostettiin sieltä elottomina, ja kului joku aika, ennenkun he tointuivat. Päästimme prikiin vettä ja pumppusimme sen pois, mutta mikään ei jaksanut poistaa hajua, joka oli niin huumaava, että ennenkuin ehdin Maltaan, minulla oli neljäkymmentä miestä; sairasluettelossa. Sinne saavuttuani erotin ruumanhoitajan palveluksesta huolimattomuuden tähden. Vasta sitten, kun prikiä oli turhaan savustettu ja se oli upotettu veteen kolmeksi viikoksi, oli haju edes hiukan siedettävä. Mutta sittenkään sitä ei saatu tyyten häipymään, amiraali lähetti prikin kotimaahan, ja se myytiin pois laivastosta. Telakoilla sillä ei tehnyt mitään. Se purettiin, ja sen lankut myytiin Brightonin ja Tunbridge Wellsin asukkaille, jotka valmistivat niistä koruesineitä; koska ne tuoksusivat niin voimakkaasti ruusuesanssille, menivät ne hyvin kaupaksi. Oletteko milloinkaan käynyt Brightonissa, herra Simple?"

"En kertaakaan, sir."

Samassa saapui vahtiupseeri ilmoittamaan, että laivan kupeella oli oikein iso hai, ja tiedustamaan, oliko kapteenilla mitään sitä vastaan, että upseerit koettaisivat pyydystää sitä.

"Eipä suinkaan", vastasi kapteeni Kearney. "Vihaan haikaloja yhtä kiukkuisesti kuin paholaista. Olin kerran Välimerellä menettää hain tähden neljätoistatuhatta puntaa."

"Saanko kysyä miten se kävi, kapteeni Kearney?" virkkoi ensimmäinen luutnantti kasvot nyrpeinä. "Haluaisin kovin mielelläni tietää sen."

"No, tarina on yksinkertaisesti seuraava", alkoi kapteeni kertoa. "Minulla oli Maltan saarella iäkäs sukulainen, jonka löysin sattumalta – kuusikymmenvuotias vanhapiika, joka oli asunut koko ikänsä tällä saarella. Ihan sattumalta sain tietää hänen olemassaolostaan. Kävellessäni Strada Realella näin siellä kesynä pidetyn kookkaan paviaanin tarttuneen pienen sylikoiran häntään ja kiskovan sitä mukaansa, samalla kun vanha nainen kirkui apua, sillä joka kerta, kun hän riensi koiransa avuksi, syöksyi paviaani hänen kimppuunsa ikäänkuin olisi mielinyt tehdä hänelle ilkeyttä ja tarttui toisella kädellään hänen hameisiinsa, samalla pitäen toisella kiinni sylikoiraa.

– Minulla oli kaunaa sitä otusta vastaan, koska se oli karannut kimppuuni mennessäni eräänä yönä sen ohitse; ja huomattuani, mitä oli tekeillä, tempasin miekkani ja sivalsin apinaan sellaisen läimäyksen, että se kiiti verisenä tiehensä, vinkuen kuin sika ja jättäen pikku sylikoiran minun haltuuni. Otin koiran maasta ja annoin sen omistajattarelleen.

– Vanhus vapisi kovasti ja pyysi minua saattamaan hänet turvallisesti kotiin. Hänellä oli hyvin hieno koti, ja istuuduttuaan sohvaan hän kiitti minua perin lämpimästi uljaasta avustani, kuten hän lausui, ja mainitsi, että hänen nimensä oli Kearney. Silloin osoitin olevani hänen sukulaisensa, mistä hän oli kovin riemuissaan ja kehoitti minua pitämään hänen taloaan omanani.

– Olin samalla asemalla vielä kaksi vuotta ja hoitelin korttejani tuiki taitavasti; vanhus vihjaisi minulle, että minusta tulisi hänen perillisensä, koska hän ei tiennyt mitään muista sukulaisistaan. Vihdoin minut komennettiin kotimaahan, ja kun en halunnut erota hänestä, pyysin häntä mukaani, tarjoten hyttini hänen käytettäväkseen. Kaksi viikkoa ennen lähtöämme hän sairastui pahasti ja teki jälkisäädöksen, määräten minut ainoaksi perijäkseen. Mutta hän tointui sairaudestaan ja tuli yhtä lihavaksi kuin oli konsanaan ollut.

– Herra Simple, viinilasinne on täysinäinen. Epäilenpä, tarjosiko loordi Privilege teille parempaa claretia kuin tuossa pullossa on; toin sen itse Englantiin kymmenen vuotta sitten ollessani Coquetten komentajana."

"Sangen omituista", huomautti ensimmäinen luutnantti. "Ostimme Barbados-saarelta claret-viiniä, jonka pulloissa ja korkeissa oli sama merkki."

"Saattaa niin olla", myönsi kapteeni. "Kaikki vanhat toiminimet säilyttävät merkkinsä muuttumattomina. Mutta epäilenpä, voiko teidän viiniänne verrata tähän."

Koska Phillott halusi kuulla kapteenin tarinan loppuun, ei hän väittänyt tällä kertaa vastaan eikä hiiskunut mitään siitä, että hän tiesi kapteenin – kuten oli tapahtunut – lähettäneen viinin laivaan Barbados-saarelta. Kapteeni jatkoi:

"No niin, luovutin hyttini vanhalle naiselle ja ripustin riippumattoni konstaapelien koppiin kotimatkan ajaksi. Olimme Ceutan kohdalla tyynessä kaksi päivää. Vanha nainen piti hyvin paljon sylikoirastaan, ja minä olin aina valvomassa, kun pikku otusta pestiin kahdesti viikossa. Mutta vihdoin kyllästyin siihen ja luovutin sen pesemisen veneeni peränpitäjän huoleksi. Se mies oli laiska, ja minun tietämättäni hänellä oli tapana ripustaa otusparka nuoran silmukkaan ja hinata sitä meressä minuutti tai pari.

– Hänen roikuttaessaan koiraa mainitsemani tyvenen aikana tällä tavalla vedessä sujahti laivan alta kirottu haikala, joka sieppasi sylikoiran suupalakseen. Mies kertoi minulle vahingosta, pitäen sitä mitättömänä seikkana. Mutta minulla oli parempi selko asiasta, ja panetin miehen rautoihin. Sitten menin hyttiini ja ilmoitin surullisen tapahtuman neiti Kearneylle, mainiten panettaneeni miehen rautoihin ja käskeväni ruoskia häntä kovasti.

– Sen kuultuaan vanha nainen joutui mitä kiihkeimmän suuttumuksen valtaan, väitti, että syy oli minun, että olin mustasukkainen koiralle ja että olin tehnyt sen tahallani. Kuta enemmän intin vastaan, sitä pahemmin hän raivosi; ja vihdoin minun oli pakko lähteä kannelle välttääkseni hänen sättimistään ja säilyttääkseni malttini. En ollut ehtinyt olla kannella viittä minuuttia, ennenkuin hänkin tuli sinne – se on, hänet työnnettiin sinne, sillä hän oli liian raskas jaksaakseen kavuta tikkaita auttamatta.

– Tiedättehän, miten norsut Intiassa sysäävät tykkejä rämeikössä päällänsä takaapäin. No niin, muonamestarini oli tapana työntää tätä vanhaa naista kannelle tuovilla tikkailla ihan samalla tavalla pää täydelleen hänen hameisiinsa uponneena. Naisen päästyä kannelle mies aina veti päänsä näkyviin punaisena ja kuumana kuin keitetty rapu.

– No niin, hän tuli kannelle jälkisäädös kädessään, katsoi minuun hyvin kiukkuisesti ja sanoi:

– 'Koska hai on siepannut rakkaan koirani, ottakoon se myöskin jälkisäädökseni!' Ja viskattuaan asiakirjan mereen hän lysähti istumaan tykkitelineelle.

– 'Olkoon menneeksi, madam', virkoin, 'mutta pian suuttumuksenne talttuu, ja sitten kirjoitatte uuden jälkisäädöksen'.

– 'Niin totta kuin toivon pääseväni taivaaseen, vannon, etten sitä tee!' kivahti hän.

– 'Kyllä te sen teette, madam', vakuutin.

– 'En ikinä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! Kapteeni Kearney, rahani saavat nyt joutua lähimmälle perilliselleni, ja se, kuten tiedätte, ette ole te.'

– Koska tiesin varsin hyvin, että vanha nainen oli hyvin jyrkkä ja piti sanansa, oli tarkoitukseni saada takaisin jälkisäädös, joka hänen sitä huomaamattaan kellui vedenpinnalla noin viidenkymmenen askeleen päässä laivan perästä. Mietittyäni tuokion käskin pursimiehen apulaisen pillillään komentaa kaikki miehet uimaan.

– 'Suonette anteeksi, neiti Kearney, mutta miehet aikovat uida', ilmoitin, 'ettekä te luultavasti halua nähdä heitä kaikkia alastomina. Jos haluatte, saatte jäädä kannelle.'

Hän katsahti minuun kiukkuisen häijysti, nousi tykkitehneeltä ja mennä lyllersi tikkaille, jupisten, että 'tämä loukkaus oli uusi todistus siitä, kuinka vähän ansaitsin hänen hyväntahtoisuuttaan'.

– Heti hänen kadottuaan kannen alle laskettiin peräkannen veneet vesille, ja kävin yhdellä niistä noutamassa jälkisäädöksen, joka yhäti kellui pinnalla. Kun piikeissä ei ole perä-ikkunoita, ei hän luonnollisestikaan nähnyt temppuani, vaan luuli jälkisäädöksen ikiajoiksi tuhoutuneen. Senjälkeen saimme hyvin pahoja säitä ja niiden vaikutuksesta ynnä sen johdosta, että hän oli menettänyt lempikoiransa ja riiteli alituisesti kanssani - sillä sittemmin ärsytin häntä, mikäli suinkin osasin – hän sairastui, ja hänet haudattiin kaksi viikkoa sen jälkeen, kun hänet laskettiin maihin Plymouthissa. Vanha nainen piti sanansa; hän ei tehnyt uutta jälkisäädöstä. Vahvistutin saamani jälkisäädöksen Lontoon siviilioikeudessa ja sain hänen kaikki rahansa."

Koska ensimmäinen luutnantti ja minä emme kumpikaan voineet todeta, oliko hänen kertomuksensa tosi vaiko ei, lausuimme tietysti onnittelumme hänen hyvän onnensa johdosta ja poistuimme pian senjälkeen kapteenin hytistä selostamaan hänen ihmeellistä tarinaansa ruokakumppaneillemme.

Kannelle saavuttuani näin, että hai oli tarttunut koukkuun ja että sitä parhaillaan hinattiin kannelle. Myöskin Phillott oli tullut kannelle. Kaikki upseerit olivat innokkaasti mukana hainpyynnissä, katselivat laidalta, huutelivat toisilleen ja ohjailivat miehiä. Vaikka järjestys peräkannella nyt tosin olikin puutteellinen, oli se kuitenkin puolustettavissa, koska kapteeni oli antanut luvan. Mutta Phillott oli toista mieltä ja rähisi tavalliseen tapaansa, aloittaen purjehdusupseerista.

"Herra Westley, suvaitkaa minun huomauttaa, ettei riippumattojen päällä saa olla! Laskeutunette heti pois niiltä, sir! Jos joku miehistänne tekisi niin, keskeyttäisin hänen grogiannoksensa kuukaudeksi, enkä käsitä, minkätähden teidän pitää näyttää huonoa esimerkkiä; olette ollut liian kauan puolittain kasarmissa, sir. Entäs nämä? Herrat Williams ja Moore – myöskin molemmat riippumatoilla! Etumaston huippuun molemmat heti! Herra Thomas, ylös keskimastoon! Ja kuulkaahan, pois hiipivä nuorukainen, sijoittukaa mesaanipurjeen puomille ja ilmoittakaa minulle sitten, kun olette ratsastanut Lontooseen saakka! Jumaliste, laivassa on kaikki menossa päin hornaa! En käsitä, millaista ainesta upseerit ovat nykyisin. Naitan jonkun teistä, nuoret herrat, tykkimiehen tyttärelle ennen pitkää. Peräkansihan muistuttaa karhutarhaa. Ja ihmekö sitten, kun luutnantit näyttävät esimerkkiä?"

Tämä viimeinen huomautus saattoi soveltua ainoastaan O'Brieniin, joka seisoi peräkannen veneessä, lausuillen ohjauksia, ennenkuin Phillottin sanaryöppy keskeytti hauskuuden. O'Brien astui heti pois veneestä, meni Phillottin luokse, teki kunniaa ja sanoi:

"Herra Phillott, saimme kapteenin luvan hain pyydystämiseen, eikä haikalaa saada kannelle kävelemällä edestakaisin peräkannella. Omasta kohdastani katson olevani vastuunalainen käyttäytymisestäni ainoastaan kapteenille, niin kauan kuin hän on laivassa; ja jos olen mielestänne menetellyt väärin, esittäkää hänelle valituksenne. Mutta jos pyritte käyttämään samanlaista kieltä minulle kuin muille, vaadin teitä siitä vastuuseen. Olen täällä upseerina ja herrasmiehenä ja tahdon saada osakseni senmukaisen kohtelun. Ja sallikaa minun huomauttaa, että mielestäni peräkantta enemmän häpäisee siivoton ja herrasmiesten tapoja loukkaava kielenkäyttö kun se, että upseeri sattumalta seisoo riippumatoilla. Mutta koska olette katsonut sopivaksi sekaantua asiaan, saatte nyt itse hinauttaa hain laivaan."

Phillott punastui kovasti, sillä hän ei ollut milloinkaan ennen joutunut tällä tavalla kosketuksiin O'Brienin kanssa. Kaikki muut upseerit olivat rauhallisesti alistuneet hänen epämiellyttävään puhetapaansa.

"Hyvä, herra O'Brien; vaadin teidät vastaamaan tästä kielenkäytöstänne", kivahti hän, "ja varmasti kerron käyttäytymisestänne kapteenille".

"Säästän teiltä sen vaivan; kapteeni Kearney on parhaillaan tulossa kannelle, ja selostan itse sen hänelle."

Niin O'Brien tekikin heti, kun kapteeni astui peräkannelle.

"No niin, mitä valittamista teillä on?" kysyi kapteeni Phillottilta.

"Herra O'Brienin kielenkäyttö, sir. Sopiiko minua puhutella peräkannella sillä tavalla?"

"Minun täytyy tosiaankin tunnustaa, herra Phillott", vastasi kapteeni Kearney, "etten havaitse herra O'Brienin sanoissa mitään sopimatonta. Tämä laivan komentaja olen minä, ja jos upseeri, joka arvossa on niin läheisesti teidän vertaisenne, tekee virkavirheen, ette te saa ottaa lainkäyttöä omiin käsiinne. Asian laita on niin, herra Phillott, ettei kielenkäyttönne ole ihan yhtä moitteeton kuin toivoisin sen olevan. Kuulin kaikki, mitä puhuttiin, ja minusta te ette ole osoittanut kylliksi kunnioitusta ylempää upseerianne – nimittäin minua kohtaan. Lupasin, että hai saatiin pyydystää, ja antaessani sen luvan suostuin siihen, että välttämättömät pikku poikkeukset kurinpidosta olisivat sallitut. Te olette kuitenkin katsonut sopivaksi sekaantua arvostelemaan lupaustani, joka on komennuksen veroinen, olette käyttänyt tylyä kieltä ja rangaissut nuoria herrasmiehiä ohjeitteni noudattamisesta. Olisin teille kiitollinen, sir, jos kutsuisitte heidät kannelle ja hillitsisitte tuimuuttanne vastaisuudessa. Olen aina valmis tukemaan arvovaltaanne, milloin olette oikeassa. Mutta valitettavasti olette tässä tapauksessa pakottanut minut sitä heikentämään."

Tämä oli perin ankara isku Phillottille, joka poistui heti kannelta huutamalla kutsuttuaan kadetit pois mastoista. Heti hänen mentyään kapusimme kaikki jälleen riippumatoille; hai kiskottiin laidalle, hinattiin kannelle, ja laivan kaikki paistinpannut joutuivat käytäntöön. Olimme kaikki mielissämme siitä, miten kapteeni Kearney oli esiintynyt siinä tilaisuudessa; ja O'Brien huomautti minulle:

"Hän on tosiaankin hyvä mies ja taitava upseeri. Kuinka tavaton vahinko onkaan, että hän on niin tulimmainen valehtelija!"

Minun täytyy olla oikeudenmukainen Phillottia kohtaa ja mainita, ettei hän kantanut kaunaa tämän tapauksen johdosta, vaan kohteli meitä kuten ennenkin, mikä on paljon sanottu hänen hyväkseen, kun ottaa huomioon, kuinka suuri valta ensimmäisellä luutnantilla on kiusata ja rangaista alempiaan.

KUUDESTOISTA LUKU

Toinen sanasota kapteenin ja ensimmäisen luutnantin välillä – Venehyökkäys linnoituksen suojassa olevan laivan kimppuun – Chucks kapteenin asussa – Hän kuolee herrasmiehenä – Swinburne aloittaa kertomuksensa St. Vincentin meritaistelusta.

Emme olleet ehtineet olla enempää kuin viikon tanskalaisten omistaman St. Thomas-saaren läheisyydessä, ennenkuin havaitsimme prikin lähellä rantaa. Levitimme kaikki purjeet, lähdimme ajamaan sitä takaa ja olimme pian puolentoista meripenikulman päässä rannasta, mutta sitten alus ankkuroi patterin suojaan, joka alkoi ampua meitä tykeillään. Se tähtäsi liian korkealle, joten useita kuulia lensi ylitsemme ja mastojemme välitse.

"Kerran minulle sattui tuiki merkillinen tapaus", kertoi kapteeni Kearney. "Kolme tykkiä ammuttiin yhtäaikaa eräästä patterista fregattiin, jossa olin. Nämä kolme panosta katkaisivat kaikkien kolmen märssypurjeen kiinnitysköydet, ja märssyraakamme romahtivat samalla kertaa märssykoppien varaan. Jotta ranskalaiset eivät otaksuisi tähdänneensä niin hyvin, komensimme miehemme reivaamaan märssypurjeita, ja heidän ollessaan raaoilla köydet pleissattiin, ja märssypurjeet levitettiin uudelleen."

Phillott ei jaksanut sulattaa tätä suunnatonta valhetta, vaan vastasi:

"Sangen omituinen tapaus toisiaankin, kapteeni Kearney, mutta on tapahtunut vieläkin kummallisempaa. Fregattimme kerran taistellessa tanskalaisia tykkiveneitä vastaan olimme panneet ruudin pääkannen neljään tykkiin, ja miesten vedettyä latasimen piipusta, singahti vihollisen kuula jokaisen tykin piippuun, täydentäen panostuksen. Laukaisimme heitä kohti takaisin heidän omat kuulansa, ja niin kävi kolmesti yhteen menoon."

"Totisesti", virkkoi kapteeni Kearney, joka tähyili kaukoputkellaan patteria, "minusta tuntuu, että teidän on täytynyt nähdä se tapaus unissanne, herra Phillott".

"Se ei ollut sen kummempaa unta kuin äsken kertomanne märssypurjeiden kiinnitysköysien katkeaminen, kapteeni Kearney."

Tällöin kapteeni Kearney piti kaukoputkea kädessään, nojaten sitä olkapäähänsä. Samassa lennähti patterista kuula, joka tempasi kaukoputken hänen kädestään, murskaten sen pirstaleiksi.

"Siinä yksi", huomautti kapteeni hyvin rauhallisesti, "mutta haluatteko väittää, että niin voisi käydä kolme kertaa peräkkäin? Kuula saattaa ensi kerralla viedä pääni tai käsivarteni, mutta ei uutta kaukoputkea, kun taas kolme eri kuulaa saattaa katkaista märssypurjeiden kiinnitysköydet. Mutta tuokaahan minulle toinen kaukoputki, herra Simple; tuo alus on varmasti kaappari. Mitä te arvelette, herra O'Brien?"

"Olen ihan samaa mieltä kuin tekin, kapteeni Kearney", vastasi O'Brien, "ja laivamme miehistölle olisi mielestäni hyvä harjoitus, jos anastaisimme sen aluksen tuon patteripahasen suojasta".

"Peräsin ylähangan puolelle, herra Phillott; kääntäkää kaksi piirua sivulle! Mietimme sitten asiaa illan kuluessa."

Nyt fregatti suunnattiin loitommaksi, ja kiidimme pois linnoituksen tykkien ulottuvilta. Auringonlaskuun oli silloin noin tunti, eikä päivä Länsi-Intiassa mene mailleen samalla tavalla kuin pohjoisilla leveysasteilla. Siellä ei ole hämärää; aurinko laskee upeana, kullan- ja rubiininväristen, loistavahohteisten pilvien ympäröimänä; ja sen painuttua taivaanrannan taakse vallitsee pimeys.

Heti pimeän tultua käänsimme aluksemme poispäin rannasta, ja neuvoteltuaan Phillottin ja O'Brienin kanssa kapteeni vihdoin päätti yrittää. Ja vaikka laivan anastaminen linnoituksen suojasta onkin hyvin vaarallinen tehtävä, koska silloin joudutaan taistelemaan kaikin puolin epäedullisissa oloissa, tekivät nopeakulkuiset kuitenkin niin paljon vahinkoa kaupallemme Länsi-Intiassa, että maamme etujen vuoksi voitiin melkeinpä millaisia uhrauksia tahansa pitää hyväksyttävinä.

Mutta vaikka kapteeni Kearney olikin rohkea ja ymmärtäväinen upseeri – mies, joka laski mahdollisuudet eikä halunnut panna miehiään vaaraan, jollei hänen mielestään välttämättömyys sitä jyrkästi vaatinut – oli hän oikeastaan vastahakoinen tähän hyökkäykseen, koska hän tunsi lahden, jossa priki oli ankkurissa; ja vaikka sekä Phillott että O'Brien olivat sitä mieltä, että hyökkäys piti tehdä yöllä, ratkaisi kapteeni Kearney asian toisin.

Hän arveli, että vaikka vaara ehkä olisikin siten suurempi, hyökkäysjoukon yhteistoiminta olisi kiinteämpi ja että viholliset, jotka pitäisivät puoliaan yöllä, eivät uskaltaisi tehdä vastarintaa päivällä. Sitäpaitsi olisivat viholliset sekä linnoituksessa että kaapparialuksessa yöllä valppaina, mutta koska he eivät odottaisi hyökkäystä päiväsaikaan, eivät he olisi varuillaan.

Senvuoksi komennettiin, että kaikki piti laittaa valmiiksi yön aikana ja että veneiden tuli lähteä liikkeelle ennen aamunkoittoa, soutaa rannalle ja piiloutua lahden toisella laidalla olevan kalliokärjen kivijärkäleiden taakse. Jos viholliset eivät niitä havaitsisi, pitäisi niiden pysyä siellä keskipäivään saakka, jolloin kaapparialuksen miehet otaksuttavasti olisivat maissa ja laivan valtaaminen kävisi vaikeuksitta.

Aina tarjoutuu hyvin kiintoisa näky, kun sotalaivassa valmistaudutaan tällaiselle retkelle; ja kun lukija ei liene sellaista nähnyt, lienee kuvaus siitä tässä paikallaan. Sotalaivan veneillä on yleisesti kaksi miehistöä, tavallinen miehistö, joka on valittu niin, ettei siihen ole joutunut laivan tarpeellisimpia miehiä, ja taistelumiehistö, joka on valittu laivan parhaasta väestä. Veneiden peränpitäjät ovat luotetuimmat miehet, ja heidän tulee tällaisissa tilaisuuksissa huolehtia siitä, että veneet varustetaan kunnollisesti.

Tälle retkelle määrätyt veneet olivat isovene, jolla, ensimmäinen ja toinen kutteri. Niissä kaikissa oli miesten välitse keulasta perään saakka ulottuvalle lavalle sijoitettuja tykkejä. Sittenkun veneet oli laskettu vesille, hinattiin niihin tykit, jotka sijoitettiin keulaan. Sitten laskettiin niihin ammuslaatikot, jotka sisälsivät panokset ja ampumatarpeet. Kuulat pantiin veneiden pohjalle; ja sikäli oli kaikki valmista. Veneiden airoihin sovitettiin hankanastoihin pistettävät nuorasilmukat, jotta soudettaessa syntyisi mahdollisimman vähän melua ja jotta airot voisivat kääntyä eteenpäin ja taaksepäin putoamatta veteen, kun veneet ohjattaisiin kaapparilaivan kupeelle. Kuhunkin veneeseen laskettiin pieni, noin seitsemän gallonin vetoinen tynnyri vettä ynnä miesten väkijuoma-annokset siltä varalta, että jokin aavistamaton tapaus pidättäisi heitä poissa laivalta.

Veneihin määrätyt miehet olivat uutterasti työssä, pannen kuntoon aseitaan; jotkut sovittivat piitä pistooliinsa, toiset, suurin osa, teroittelivat miekkaansa tahkossa tai asemestarilta lainaamallaan viilalla – kaikki hyörivät ja olivat iloisia. Pelkkä taisteluun lähtemisen ajatuskin on riemun lähde englantilaiselle merimiehelle, ja silloin lausutaan enemmän sutkauksia ja ollaan hilpeämpiä kuin milloinkaan muulloin.

Kun sitten taistelumiehistöstä yksi tai kaksi usein sattuu olemaan sairasluettelossa, pyrkivät muut innokkaasti heidän sijalleen. Vakavilta näyttävät ainoastaan ne, joiden on määrä jäädä fregattiin ja jotka eivät pääse mukaan retkelle. Ei ole tarpeen komentaa miehistöä veneisiin, sillä miehet ovat yleensä veneissä paljoa aikaisemmin kuin merkki puhalletaan. Saattaisikin luulla heidän olevan lähdössä huviretkelle eikä vaaroihin ja kuolemaan.

Kapteeni Kearney valitsi upseerit veneiden komentajiksi. Hän ei tahtonut uskoa määräävää asemaa niin vaarallisella retkellä ainoallekaan kadetille. Useissa tilaisuuksissa hän sanoi nähneensä heidän harkitsemattomuutensa ja huimapäisyytensä turmelleen koko retken; senvuoksi hän määräsi Phillottin, ensimmäisen luutnantin, isoonveneeseen, O'Brienin jollaan, perämiehen ensimmäiseen ja Chucksin, pursimiehen, toiseen kutteriin. Chucks oli hyvin mielissään siitä, että hän pääsi veneen komentajaksi, ja pyysi minua mukaansa, mihin suostuin, vaikka olin aikonut tapani mukaan lähteä O'Brienin seurassa.

Noin tuntia ennen päivänkoittoa fregatti ohjattiin vajaan puolentoista meripenikulman päähän rannasta, ja veneet lähtivät liikkeelle, minkä jälkeen fregatti pyörsi ympäri ja purjehti ulapalle ollakseen päivän valjetessa niin kaukana, ettei epäiltäisi veneiden siitä lähteneen, kun taas me sousimme veneissämme hiljaa rantaan.

Vähemmässä kuin neljännestunnissa saavuimme lahtea toiselta puolelta rajoittavan niemen kallioille ja piilouduimme vedenrajassa olevien kivirykelmien sekaan. Airot nostettiin veneisiin, pestit kiinnitettiin rantaan, ja annettiin määräys pysyä ihan hiljaa. Kalliot olivat hyvin korkeat, eikä veneitä olisi voinut nähdä, jollei joku olisi tullut jyrkänteen reunalle ja silloinkin niitä olisi hyvin todennäköisesti pidetty kivinä. Vedenpinta oli sileä kuin lasi, ja päivän valjettua miehet nojautuivat velttoina veneenpartaisiin, katsellen pohjassa törröttäviä koralleja ja niiden lomissa lipuvia kaloja.

"En voi väittää, herra Simple", virkkoi Chucks minulle hiljaa, "että olen hyvilläni tästä retkestä; ja minulla on sellainen aavistus, että jotkut meistä joutuvat pois joukostamme. Tyynen jälkeen tulee myrsky; ja kuinka rauhallista nyt kaikki onkaan! Mutta riisunpa päällystakin yltäni, sillä aurinko paistaa jo nyt hyvin kuumasti. Peränpitäjä, ojentakaa tänne nuttuni!"

Chucks oli ottanut yllensä päällystakin, mutta ei sen alle nuttua, jonka hän oli heittänyt pääkannelle tykille, ottaen sen mukaansa vaihtaakseen sen yllensä heti voimakkaan kasteen häivyttyä. Peränpitäjä ojensi hänelle nutun, ja Chucks riisui päällystakkinsa pukeakseen nutun yllensä. Mutta hänen levitettyään sen kävi ilmi, että hän oli erehdyksestä siepannut kapteeni Kearneyn nutun, jossa oli kaksi pientä olkalappua ja jonka kapteenin muonamestari oli tuonut kannelle harjattavaksi, laskien sen samalle tykille.

"Kautta koko Englannin ylimystön!" huudahti Chucks. "Olen erehdyksestä ottanut kapteenin nutun. Tässäpä hauska sotku! Jos panen ylleni päällystakin, kuolen hikoiluun; jollen ota ylleni takkia lainkaan, paahdun ruskeaksi; mutta jos pukeudun kapteenin nuttuun, arvellaan, etten kunnioita häntä kylliksi."

Veneemme miehet nauraa hihittivät, ja vieressämme olevassa isossaveneessä istuva Phillott kääntyi katsomaan, mikä oli hätänä. O'Brien istui isonveneen peräteljolla ensimmäisen luutnantin seurassa, ja kumarruin kertomaan heille, mitä oli tapahtunut.

"Enpä, totta vieköön, käsitä, mitä vahinkoa kapteenin nutulle koitusi siitä, jos Chucks pukisi sen ylleen", vastasi O'Brien, "jollei kuula sattuisi sujahtamaan sen lävitse, eikä se silloin olisi Chucksin vika".

"Ei olisikaan", vahvisti ensimmäinen luutnantti. "Ja jos niin kävisi, sopisi kapteenin säilyttää nuttuaan ja vannoa kuulan menneen hänen vartalonsa ympäri vahingoittamatta häntä. Hän saa mainion jutun kerrottavakseen. Vetäkää se siis yllenne, herra Chucks! Tarjoatte oivallisen maalin vihollisille."

"Siihen vaaraan antaudun mielihyvin", huomautti pursimies minulle, "siitä hyvästä, että minua pidetään herrasmiehenä. Siispä nuttu hartioille!"

Heti kajahti yleinen nauru, kun Chucks veti yllensä kapteenin nutun ja painui istumaan kutterin peräteljolle kasvot perin tyytyväisen näköisinä. Muuan meidän veneemme miehistä katsoi kuitenkin sopivaksi pitkittää nauruaan hieman kauemmin kuin Chucks piti tarpeellisena, ja jälkimäinen kumartui eteenpäin ja puhui hänelle seuraavasti:

"Kuulkaahan, herra Webber; pyydän saada huomauttaa teille maailman hienotuntoisimmalla tavalla – vain vihjata teille – ettei ole tapana nauraa ylemmälleen. Tarkoitukseni on vain huomauttaa, että olette kirotun hävytön simppu; ja jos me molemmat elämme ja pysymme terveinä, aion näyttää teille, että joskin minulle käy nauraminen, kun olemme veneessä ja ylläni on kapteenin nuttu, minulle ei sovi nauraa, kun olemme fregatissa ja kädessäni on pursimiehen rottinki. Olkaa senvuoksi varuillanne, tuttuseni, tullessanne etukannelle, sillä paha minut periköön, jollen saa teitä näkemään enemmän tähtiä kuin kaikkivaltias Jumala on koskaan luonut ja hyppimään kipakammin kuin Ranskan kaikki tanssimestarit yhteensä. Painakaa sanani mieleenne, kauravellin ahmija, hernekeiton hotkija, housuja kahnaava koiranpoika!"

Chucks oli puheensa lopulla korottanut ääntänsä enemmän kuin tarve vaati; ensimmäinen luutnantti varoitti häntä, ja hän vaipui jälleen peräteljolle, samalla kun hänestä kuvastui olkalappujen mukaista, erikoista tärkeyttä ja mahtipontisuutta.

Odotimme kallioiden suojassa keskipäivään saakka vihollisen meitä huomaamatta; niin hyvin olimme kätkeytyneet. Olimme jo lähettäneet liikkeelle upseerin, joka oli pysytellyt huolellisesti piilossa, liikkuen pitkällään kallioilla, ja vakoillut vihollista useita kertoja. Kaapparialuksen ja rannan väliä soudettiin yhtenään; ja veneet näkyivät menevän rantaan täynnä miehiä, kun taas niiden palatessa niissä oli ainoastaan yksi tai kaksi miestä, joten saatoimme hyvin toivoa, että alusta puolustamassa olisi vain muutamia vihollisia hyökätessämme sen kimppuun.

Phillott katsahti kelloonsa, näytti sitä O'Brienille osoittaakseen täsmälleen noudattaneensa kapteenilta saamiaan määräyksiä, ja käski sitten työntää veneet liikkeelle. Keulamiehet irroittivat pestit, tykit panostettiin ja varustettiin sankkiruudilla, miehet tarttuivat airoihinsa, ja kahdessa minuutissa olimme poistuneet kallioiden suojasta ja sijoituimme jonoon neljännespenikulman päässä lahden suulta ja vajaan puolen penikulman päässä kaappariprikistä.

Sousimme niin ripeästi kuin suinkin, mutta emme luikanneet, ennenkuin viholliset laukaisivat ensimmäisen tykin. Ensimmäinen laukaus tuli aavistamattomalta taholta lipuessamme salmen suuhun Englannin lipun viiltäessä vettä perämme kohdalla, sillä oli ihan tyyni. Kävi ilmi, että kallioiden juurella olevalle alavalle niemenkärjelle oli pienen lahdelman kummallekin puolelle rakennettu kaksitykkinen rantapatteri. Näistä pattereista laukaistiin kartesseilla panostettu tykki veneitä kohti, mutta se oli tähdätty liian alhaalle, ja vaikka kartessit kyntivät vettä viiden askeleen päähän isostaveneestä, ei niistä koitunut mitään vahinkoa. Yhtä hyvin meitä onnisti, kun muut kolme tykkiä laukaistiin; kaksi niistä sivuutimme niin vikkelästi, ettei niitä tähdätty kylliksi eteenpäin, joten niiden panokset putosivat vanaveteemme; ja vaikka kolmannen kuula osuikin meihin, ei se tehnyt muuta vahinkoa kuin katkaisi ensimmäisestä kutterista kaksi airoa.

Tällä välin olimme panneet merkille, että heti kun meidät oli huomattu, veneet olivat lähteneet kaapparin kupeelta ja palanneet täynnä väkeä. Ne oli lähetetty rantaan jo toistamiseen, mutta eivät olleet vielä palanneet. Nyt ne olivat suunnilleen yhtä pitkän matkan päässä kaapparialuksesta kuin mekin, ja epätietoista oli, kummat ennättäisivät ensiksi laivalle.

Sen oivallettuaan O'Brien huomautti Phillottille, että meidän pitäisi ensin ahdistaa veneitä ja sitten käydä prikin kimppuun siltä puolelta, johon ne pyrkivät, koska sille laidalle oli hyvin todennäköisesti jätetty aukko hyökkäysverkkoihin, jotka oli kiinnitetty raa'annokkiin, ollen peloittavana esteenä menestyksellemme. Phillott oli yhtä mieltä O'Brienin kanssa, komensi keulamiehiä lakkaamaan soutamasta ja pitämään tykkejä tähdättyinä, valmiina laukaistaviksi, kun hän antaisi merkin, ja kehoitti muita miehiä soutamaan, minkä jaksaisivat.

Innokkaat ja pelottomat merimiehemme pinnistivät jänteitään ja lihaksiaan äärimmilleen. Ehdittyämme noin kahdenkymmenen askeleen päähän laivasta ja myöskin veneistä, käskettiin laukaista tykit. Isonveneen tykki syyti kuulia ja kartesseja, niin hyvin tähdättyjä, että yksi ranskalaisten veneistä upposi heti; ja musketinkuulat, joilla pienemmät tykkimme olivat panostetut, tekivät suurta tuhoa ranskalaisten joukossa.

Minuutin kuluttua meikäläiset kajauttivat kolme luikkausta, laskimme kaikki yhtaikaa laivan kupeeseen, englantilaiset ja ranskalaiset veneet sekaisin, ja nyt alkoi perin tiukka käsikähmä. Ranskalaiset kamppailivat epätoivoisesti, ja kun heidät nujerrettiin, saivat he apua kaapparilaivassa olevilta miehiltä, jotka eivät malttaneet avuksi rientämättä katsella nähdessään kumppaniensa tarvitsevan apua. Jotkut hyppäsivät rustiraudoilta veneisiimme, keskelle meikäläisiä; toiset viskelivät tykinkuulia joko surmatakseen miehiämme tai upottaakseen veneemme; ja niin suoritettiin yksi vimmaisimpia käsikähmiä, mitä milloinkaan on nähty.

Mutta pian se ratkesi meidän hyväksemme, sillä me olimme lukuisampi ja paremmin aseistettu puoli. Vastarinnan masennuttua kapusimme kaapparialukseen, johon ei ollut jäänyt ainoatakaan miestä. Kannella oli ainoastaan iso koira, joka karkasi O'Brienin kurkkuun hänen astuttuaan aluksen laidalle.

"Älkää tappako sitä!" varoitti O'Brien merimiesten kiiruhtaessa hänen avukseen. "Irroittakaa vain sen ote!" Merimiehet irroittivat koiran, ja talutettuaan sen tykin luokse O'Brien virkkoi: "Totta vieköön, poikaseni, sinä olet vankini." Mutta vaikka olimme saaneet kaapparialuksen valtaamme, eivät vastuksemme, kuten seuraavasta ilmenee, suinkaan olleet lopussa. Nyt emme olleet alttiina ainoastaan molempien äsken sivuuttamiemme, lahden suulle sijoitettujen patterien, vaan myöskin lahden pohjassa olevan, fregattia ampuneen patterin tulelle.

Toistaiseksi olimme uutterasti puuhassa, katkaisimme ankkuriköyden, laskimme alas märssypurjeet ja nostimme haavoittuneet miehet veneistä kaapparialukseen. Kaikkeen siihen ei kuitenkaan kulunut enempää kuin muutamia minuutteja. Suurin osa ranskalaisista oli kaatunut. Meiltä oli haavoittunut ainoastaan yhdeksän miestä, niiden joukossa pursimies Chucks, joka oli saanut kuulan ruumiinsa lävitse ja jolla nähtävästi oli vain vähän toiveita jäädä henkiin. Kuten Phillott huomautti, olivat kapteenin olkalaput tehneet hänet vihollisten maalitauluksi, ja hän oli kaatunut lainahöyhenissään.

Niin pian kuin heidät oli kaikki saatu laivaan ja laskettu kannelle – mikäli muistan, oli omien haavoittuneittemme lisäksi neljätoista haavoittunutta ranskalaista – kiinnitettiin hinausköysiä prikin keulaan, veneet miehitettiin, ja aloimme hinata alusta pois satamasta.

Oli ihan tyyni, ja eteneminen kävi hitaasti, mutta voiton innostamina veneittemme miehet luikkailivat, laskivat leikkiä ja kiskoivat voimainsa takaa. Huomattuaan, että kaapparialus oli vallattu ja että ranskalaisten veneet ajelehtivat tyhjinä lahdella, viholliset alkoivat nyt ampua meitä ja tekivät sen hyvin tehokkaasti. Ennenkuin olimme ehtineet hinata prikin molempien rantapatterien kohdalle, olimme saaneet kolme muista pattereista ammuttua kuulaa vedenrajaan, ja vettä tulvi alukseen nopeasti.

Olin hoivaillut Chucks-poloista, joka virui ylähangan puolella lähellä ohjausratasta veren tulviessa haavasta ja valuessa punaisena juovana kannen lankkuja pitkin muutamien jalkojen päähän hänestä. Hän näytti kovin heikolta, ja ehkäistäkseni verenvuotoa sidoin nenäliinani hänen ympärilleen ja toin hänelle vettä, jolla pyyhin hänen kasvojaan, kaataen sitä myös hänen suuhunsa. Hän avasi silmänsä levälleen ja katsoi minua.

"Kas, herra Simple", virkkoi hän hiljaa, "tekö siinä? Loppuni on käsissä; mutta paremmin ei olisi voinutkaan käydä – vai olisiko?"

"Mitä tarkoitatte?" tiedustin.

"No, enkö kaatunut puettuna upseerin ja herrasmiehen asuun?" selitti hän, viitaten kapteenin nuttuun ja olkalappuihin. "Mieluummin kuolisin nyt tämä puku ylläni kuin toipuisin vetääkseni taaskin ylleni pursimiehen asun. Olen täysin onnellinen."

Hän puristi kättäni ja sulki sitten uudelleen silmänsä heikkoudesta. Olimme nyt melkein molempien niemenkärkiin sijoitettujen patterien kohdalla, joiden tykit oli suunnattu ampumaan prikiä hinaavia veneitä. Ensimmäinen kuula puhkaisi isonveneen pohjan ja upotti sen. Onneksi kaikki miehet pelastuivat, mutta koska se vene oli ollut hinaamassa lähinnä prikiä, tuli meille siitä aikamoinen viivytys, ennenkuin saimme muut veneet irroitetuiksi siitä ja pääsimme taaskin hinaamaan prikiä. Nyt tuli kuulia sakeasti, ja kartessit kävivät perin kiusallisiksi.

Miehemme soutivat sittenkin, luikaten jokaiselle laukaukselle, ja olimme melkein jo sivuuttaneet patterit kärsittyämme mitättömän vähän vaurioita, kun huomasimme prikin olevan niin täynnä vettä, ettei se voinut enää pysyä pinnalla monta minuuttia ja että sitä olisi mahdoton hinata fregatin luokse. Asiain niin ollen Phillott päätteli, että olisi hyödytöntä enää panna miehiä vaaraan ja että haavoittuneet tuli siirtää pois prikistä ja sitten soutaa niillä laivalle. Hän käski minun toimittaa haavoittuneet kutteriin, jonka hän lähetti prikin luokse, ja senjälkeen seurata muita veneitä.

Kiiruhdin parhaani mukaan, sillä en halunnut jäädä jäljelle; ja heti, kun kaikki haavoittuneet merimiehemme olivat veneissä, menin Chucksin luokse, viedäkseni hänet pois. Hän näytti jonkun verran elpyneen, mutta ei sallinut meidän ottaa häntä mukaamme.

"Hyvä herra Simple", puheli hän, "se on hyödytöntä; en mitenkään voi toipua ja mieluummin kuolen täällä. Rukoilen teitä jättämään minut tänne. Jos vihollinen valtaa prikin, ennenkuin se uppoaa, niin minut haudataan sotilaallisten menojen mukaisesti; jolleivät he valtaa alusta, saan ainakin kuolla herrasmiehen puvussa. Rientäkää matkaan niin nopeasti kuin pääsette, ettette enää menettäisi väkeä. Minä jään tänne – se on päätetty."

Koetin suostutella häntä lähtemään, mutta samassa ilmestyi kaksi venettä, jotka täynnä väkeä lähenivät satamasta prikiä. Havaittuaan veneittemme jättäneen prikin oman onnensa nojaan viholliset olivat tulossa ottamaan sitä haltuunsa. Minulla ei siis ollut enää aikaa kehoitella Chucksia muuttamaan päätöstään, ja kun en tahtonut pakottaa kuolevaa miestä, pudistin hänen kättään ja poistuin hänen luotansa. Pakoonpääsymme kävi hiukan vaikeaksi, sillä veneet olivat ennättäneet likelle prikiä; ne ajoivat meitä takaa vähän matkaa, mutta kun jolla ja kutteri kääntyivät palaamaan avukseni, luopuivat ne takaa-ajosta.

Kokonaistuloksen puolesta oli retkemme oikein hyvin järjestetty ja hyvin suoritettu. Ainoa menetetty mies oli Chucks, sillä kenenkään muun haavat eivät olleet kuolettavia. Kapteeni Kearney oli perin tyytyväinen menettelyymme, ja niin oli amiraalikin, kun taistelu selostettiin hänelle.

Tosin kapteeni Kearney hieman nurkui nuttunsa tähden ja kutsutti minut luoksensa tiedustaakseen minulta, minkätähden en ollut riisunut sitä pois Chucksin yltä ja tuonut sitä laivaan. Koska en halunnut kertoa hänelle, miten asia oikein oli, vastasin, etten ollut katsonut sopivaksi häiritä kuolevaa miestä ja ettei kapteeni olisi enää koskaan voinut käyttää takkia, koska se oli niin läpeensä verinen, mikä olikin totta.

"Joka tapauksessa teidän olisi sopinut tuoda takaisin olkalappuni", sanoi hän, "mutta te nuoret ette ajattele muuta kuin herkuttelemista".

Minulla oli sinä iltana ensimmäinen vahtivuoro, ja Swinburne, alipursimies, tuli luokseni kyselemään taistelun yksityiskohtia, sillä hän ei ollut mukana veneissä.

"No niin", virkkoi hän, "se herra Chucks tuntui olevan oikein hyvä pursimies tavallaan, jos hän vain olisi osannut pitää rottinkiaan hieman paremmin kurissa. Hän oli ripeä mies ja tunsi tehtävänsä. Ihan samanlainen pursimies kaatui laivastamme St. Vincent-niemen meritaistelussa."

"Mitä? Olitteko mukana siinä taistelussa?" tiedustin.

"Kyllä, olin siellä; ja olinkin Captainissa, loordi Nelsonin laivassa."

"No niin, sittenpä kerrottekin minulle siitä tarkoin."

"No, herra Simple, nähkääs, varsin mielelläni kerro teille tarinan silloin tällöin", lupasi Swinburne, "mutta kuten Chucksilla oli tapana sanoa, sallikaa minun huomauttaa maailman hienotuntoisimmalla tavalla, että se mies, joka pitää huolta riippumatostanne ja aina väliin ripustaa teille puhtaan maton, on usein saanut kelpo grogilasin tarinoistaan, ja käsittääkseni minun tarinani ovat yhtä hyvin grogilasin arvoiset kuin hänenkin".

"Niin ovat, Swinburne, ja paremmin ovatkin, ja lupaan antaa teille hyvän ja vahvan grogin huomenillalla."

"Se sopii, sir. Nyt siis kerron teille siitä taistelusta ja kerronkin enemmän kuin useimmat osaavat kertoa, sillä minä tiedän, miten se taistelu sai alkunsa."

Mittasin laivan vauhdin, merkitsin tuloksen nopeustaululle ja istuuduin sitten peräkannelle merkkilippuarkulle Swinburnen viereen, joka alkoi kertoa seuraavasti:

"Teidän täytyy tietää, herra Simple, että kun Englannin laivasto Korsikan tyhjentämisen jälkeen lähti purjehtimaan Välimerelle, siinä ei ollut enempää kuin seitsemäntoista alusta, kun taas espanjalaisten Ferroliin ja Carthagenaan sijoitetut laivastot olivat yhtyneet Cadizissa, ja niissä oli yhteensä lähes kolmekymmentä laivaa. Siihen aikaan oli laivastomme komentajana sir John Jervis, mutta kun espanjalaiset eivät näyttäneet olevan lainkaan taipuvaisia tulemaan merelle kahakoimaan kanssamme, vaikka heitä oli melkein kaksi yhtä vastaan, jätti sir John sir Hyde Parkerin ja kuusi alusta pitämään silmällä espanjalaisvintiöitä, kun taas hän muassaan muut laivat purjehti Lissaboniin ottamaan vettä ja suorittamaan korjauksia.

– Nähkääs, herra Simple, Portugali oli siihen aikaan, kuten sanotaan, neutraalinen, se on, se ei lainkaan sekaantunut koko juttuun, ollen ystävällinen kummallekin puolelle ja ihan yhtä valmis luovuttamaan tuoretta lihaa tai vettä espanjalaisille kuin englantilaisillekin, jos vain espanjalaiset olisivat tulleet niitä pyytämään, mitä he eivät uskaltaneet tehdä.

– Portugalilaiset ja englantilaiset ovat aina olleet mitä parhaita ystävyksiä, koska me emme saa portviiniä mistään muualta eivätkä he saa mistään muualta sen ostajia. Niinpä portugalilaiset luovuttivat Lissabonin varushuoneen meikäläisten käytettäväksi, ja siellä säilytimme kaikkia varastojamme sir Isaac Coffinin, iäkkään huimapään, valvonnassa.

– Sattui niin, että eräs vanhan sir Isaacin toimistossa työskentelevä konttoristi, muuan portugalilainen miekkonen oli vähän aikaisemmin palvellut Espanjan lähettilään virastossa. Hän oli perin ovela veitikka ja toimi tulkkina, ja iäkäs käskynhaltijamme luotti häneen."

"Mutta mistä olette saanut tietää kaiken tämän, Swinburne?"

"No, kerron sen teille, herra Simple. Olin jollan peränpitäjänä, ja keskustellessaan peräteljoilla amiraalit ja kapteenit usein unohtavat, että peränpitäjä on ihan heidän takanaan. Sillä tavoin sain tietooni vain puolet; loput sommittelin kokoon verratessani tietojani amiraalin muonamestarin kanssa, joka tietenkin kuuli aika paljon silloin tällöin. Ensimmäisen vihjauksen asiasta kuulin, kun vanha sir John lausui toisen pullon jälkeen sir Isaacille:

– 'Kuulkaahan, sir Isaac, kuka surmasi espanjalaisten lähetin?'

– 'En minä ainakaan, jumaliste!' vastasi sir Isaac. 'Minä vain jätin hänet kuolemaan'.

– Ja senjälkeen he molemmat nauroivat, ja niin teki myöskin Nelson, joka istui heidän seurassaan.

– No niin, herra Simple, sir Isaacille ilmoitettiin, että hänen konttoristinsa oli usein nähty tekevän muistiinpanoja laivastolle annetuista päiväkäskyistä, erittäinkin niistä, joissa varoitettiin tuhlaavaisesti kuluttamasta hänen majesteettinsa varastoja. Sen kuultuaan sir Isaac meni amiraalin puheille ja pyysi, että mies erotettaisiin palveluksesta. Mutta iäkäs sir John oli viekas vanha kettu ja vastasi:

– 'Ei niin, käskynhaltija; ehkäpä saamme pyydystetyksi heidät omaan ansaansa.'

– Niinpä amiraali istuutui pöydän ääreen, pyysi kynän ja mustetta ja kirjoitti käskynhaltijalle pitkän kirjeen, jossa hän kertoi, että laivaston kaikki tarvikkeet olivat lopussa, kuvasi, kuinka mahdotonta olisi lähteä merelle ilman tarvikkeita, ja tiedusti, milloin käskynhaltija odotti uutta tavaralähetystä Englannista. Hän mainitsi myöskin, että jos Espanjan laivasto nyt lähtisi liikkeelle Cadizista, hänen olisi mahdotonta suojella sir H. Parkerin kuutta laivaa, jotka olivat pitämässä espanjalaisia silmällä, koska hän ei silloisessa tilassaan voisi poistua satamasta.

– Tähän kirjeeseen käskynhaltija vastasi viimeisten tietojen nojalla arvelevansa heidän mahdollisesti saavan tavaralähetyksiä Englannista kuuden viikon tai kahden kuukauden kuluttua; sitä aikaisemmin se oli muka mahdotonta.

– Nämä kirjeet sijoitettiin kirotun portugalilaisen urkkijakonttoristin saataviin; hän jäljensi ne, ja hänen nähtiin samana iltana menevän Espanjan lähettilään asuntoon. Sir John lähetti sananviejän Ferroon – se on vähäinen kaupunki Portugalin rannikon eteläosassa – viemään sir Hyde Parkerille sanomaa, jossa hänen käskettiin purjehtia St. Vincent-niemen luo ja houkutella Espanjan laivasto sinne, jos se lähtisi ajamaan häntä takaa.

– No niin, herra Simple, kuten oivallatte, oli juoni sitä myöten hyvin järjestetty. Seuraava tehtävä oli pitää silmällä Espanjan lähettilään taloa ja nähdä, lähettäisikö hän tiedonantoja. Kaksi päivää sen jälkeen, kun tämä konttoristilurjus oli vienyt kirjeiden jäljennökset hänelle, lähetti Espanjan lähettiläs kaksi sanansaattajaa – toisen Cadiziin ja toisen Madridiin, siihen kaupunkiin, jossa Espanjan kuningas asuu. Cadizin lähetin sallittiin mennä, mutta Madridiin aikova pysäytettiin amiraalin määräyksestä. Tämän tehtävän amiraali uskoi käskynhaltijalle, sir Isaacille, joka suoritti sen jollakin tavalla, ja juuri senvuoksi amiraali lausui hänelle:

– 'Kuulkaahan, sir Isaac, kuka surmasi sanansaattajan?'

– Hänen tiedonantonsa tuotiin takaisin, ja siitä nähtiin, että espanjalaiselle amiraalille – en muista hänen nimeään, se oli Magazinen tapainen – oli lähetetty ilmoitus meidän laivueemme otaksutusta vajakuntoisuuden tilasta. Sir John piti varmana, etteivät espanjalaiset menettäisi tilaisuutta vallata kuutta laivaa – useampaa englantilaista alusta kuin he ovat konsanaan vallanneet – odotti muutamia päiviä antaakseen heille aikaa ja lähti sitten Lissabonista St. Vincent-niemen luokse, jossa hän yhtyi sir Hyde Parkeriin ja joutui kun joutuikin taisteluun espanjalaisten kanssa, ja aikamoisen löylytyksen heille annoimmekin. Niin, herra Simple, sitä ei joka mies olisi osannut teille kertoa."

"Niinpä niin, mutta nyt itse taisteluun, Swinburne!"

"Hyväinen aika, herra Simple! Seitsemäs lasi on jo ohitse, enkä minä ehdi suoriutua St. Vincentin taistelusta puolessa tunnissa. Sitäpaitsi kannattaa hyvin uhrata toinen grogilasi, kun saa kuulla täydellisen kuvauksen siitä taistelusta."

"No niin, saatte sen, Swinburne; älkää vain unohtako kertoa sitä minulle!"

Sitten Swinburne ja minä erosimme, ja vajaan tunnin kuluttua näin unta tiedonannoista, sir John Jervisistä, sir Isaac Coffinista ja espanjalaisista läheteistä.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

O'Brienin hyvä neuvo – Kapteeni Kearney kertoo taaskin ihmeistä.

En muista minkään muun tapauksen eläissäni painaneen aikanaan niin raskaasti mieltäni kuin pursimiehemme Chucksin menetys painoi, sillä luonnollisesti pidin varmana, etten näkisi häntä enää milloinkaan. Luullakseni oli suurin syy se, että siihen aikaan, kun astuin palvelukseen ja kun kaikki pitivät minua sukumme tyhmyrinä, ainoastaan Chucks ja O'Brien ajattelivat minusta toisin ja kohtelivat minua toisella tavalla; ja juuri heidän käyttäytymisensä kannusti minua kehittämään kykyjäni ja rohkaisi minua ponnistuksiin.

Ymmärtämätön, yliolkainen kohtelu ja pilkka työntävät luultavasti väärälle polulle monen pojan, josta kunnollisesti ohjattuna tulisi kelpo mies, mutta joka epätoivoissaan menettää tyyten itseluottamuksensa ja antautuu virran mukana ajautumaan turmioon.

O'Brien ei itse ollut kovinkaan mieltynyt lukemaan. Hän soitti saksalaista huilua erittäin hyvin, ja hänellä oli varsin hyvä ääni. Mutta vaikka hän itse ei opiskellut, pakotti hän minut joka päivä tulemaan hyttiinsä tunniksi tai pariksi ja luettuani selostamaan hänelle kirjan sisällystä. Näin menetellen hän ei ainoastaan opettanut minua, vaan sai itsekin koko joukon tietoja, sillä hän lausui niin paljon huomautuksia lukemastani, että se syöpyi meidän kummankin muistiin.

"No niin, Peter", sanoi hän usein astuessaan hyttiin, "mitä sinulla on tänä aamuna kerrottavaa minulle? Totisesti koulumestari olet juuri sinä enkä minä – sillä minä opin sinulta joka päivä."

"En ole tänään lukenut paljoa, O'Brien, sillä olen ajatellut Chucks-poloista."

"Olet tehnyt ihan oikein, Peter. Älä milloinkaan unohda ystäviäsi hätäisesti! Niitä et löydä liian monta astellessasi elämäntaipaleella."

"Onkohan hän kuollut?"

"No, siihen kysymykseen en minä osaa vastata. Rinnan lävitse mennyt luoti ei pidennä miehen elämää, se on varmaa. Mutta siitä olen varma, ettei hän kuole, jos hän voi sen estää, saatuaan nyt kapteenin nutun ylleen."

"Niin; hän pyrki aina olemaan herrasmies, mikä on tuiki mieletön pyrkimys pursimiehessä."

"Ei lainkaan mieletön, Peter; mutta sinä menettelet perin mielettömästi puhuessasi ajattelematta asiaa. Milloin on yksikään Chucksin laivakumppani nähnyt tai kuullut hänen tekevän ainoatakaan rumaa tai halpaa tekoa? Ei koskaan; entä minkätähden? Sentähden, että hän pyrki olemaan herrasmies, ja se tunne piti häntä sellaisten tekojen yläpuolella.

– Turhamaisuus on kurja aasi, hyvin taipuvainen pistämään päänsä jalkojensa väliin ja keikauttamaan meidät pois selästään. Mutta ylpeys on oivallinen ratsu, joka kiidättää meitä eteenpäin ja auttaa meitä jättämään matkakumppanimme taaksemme. Chucksissa oli ylpeyttä ja se on aina kiitettävä piirre, pursimiehessäkin. Kuinka usein oletkaan lukenut ihmisistä, jotka ovat kohonneet mitättömästä asemasta ja tulleet suurmiehiksi? Se on johtunut kyvykkyydestä, se on kyllä totta; mutta silloin on kyvykkyyteen aina liittynyt ylpeys, joka on kannustanut sitä eteenpäin, eikä turhamaisuus, joka olisi sitä pidättänyt."

"Olet ihan oikeassa, O'Brien; puhuin typerästi."

"Älä ole milläsikään, Peter; sitä ei kuullut kukaan paitsi minua, joten se ei merkitse mitään. Etkö syö päivällistä kapteenin hytissä tänään?"

"Kyllä."

"Niin minäkin. Kapteeni on peräti ihmeellisellä tuulella tänään. Hän kertoi minulle peräkannella pari juttua, jotka ihan saivat kohteliaisuuteni ja häntä kohtaan tuntemani kunnioituksen horjumaan. Mikä vahinko, että mies on hankkinut niin pahan tavan!"

"Pelkään hänen olevan täysin parantumattoman", vastasin. "Mutta hänen juttunsahan eivät vahingoita ketään; ne ovat niin sanoakseni viattomia valheita. En usko, että hän olisi valmis todenteolla valehtelemaan – lausumaan valhetta, jota pidettäisiin herrasmiehelle häpeällisenä."

"Peter, kaikki valheet ovat herrasmiehelle häpeäksi, olkootpa ne viattomia tai törkeitä, vaikka myönnänkin, että niiden välillä on ero. Käyttääkseni mahdollisimman mietoja sanoja se on vaarallinen tottumus, sillä viattomat valheet ovat vain törkeiden valheiden hienostelevia edelläkävijöitä. Tiedän ainoastaan yhden tapauksen, jossa valhe on puolustettavissa, ja se on se, että haluaa pettää vihollista. Silloin velvollisuus isänmaata kohtaan antaa miehelle oikeuden valehdella kasvonsa mustiksi; ja juuri siksi, että se on vastoin hänen luontoaan, se on hänessä ikäänkuin hyve."

"Mistä johtui purjehdusupseerin ja Phillottin tämänaamuinen erimielisyys?"

"Syy oli itsessään ihan mitätön, Purjehdusupseeri on houkkio ja loukkaantuu turhanpäiten. Phillottilla on ilkeä kieli, mutta hyvä sydän."

"Mikä vahinko se onkaan!"

"Se on vahinko, sillä hän on pystyvä upseeri. Mutta asian laita on niin, että nuoremmat upseerit ovat liian taipuvaisia jäljittelemään ylempiään, ja senvuoksi on nuoren herrasmiehen perin tärkeätä päästä purjehtimaan sellaisen kapteenin komennuksessa, joka on herrasmies. Mutta Phillott palveli parhaan aikansa kapteeni Balloverin alaisena, joka on laivastossa kuuluisa rumasta kielenkäytöstään ja sättimisestään. Ja mikä on seuraus? Se, että Phillott ja monet muut hänen laivassaan palvelleet ovat oppineet hänen pahan tapansa."

"Minä luulisin juuri sen seikan, O'Brien, että miehen tunteita on sellainen kielenkäyttö niin usein loukannut hänen ollessaan nuorempana upseerina, saavan hänet kaksin kerroin valppaammin kavahtamaan käyttämästä samanlaista kieltä muille edistyttyään pitemmälle urallaan."

"Peter, juuri ensimmäinen tunne se ajan mukana kuluu pois; mutta vihdoin ihmisen oma harmintunne tylstyy, ja kun muuttuu välinpitämättömäksi, ei myöskään muista loukkaavansa muiden tunteita, vaan noudattaa tottumustaan suureksi vahingoksi ja häpeäksi laivaston upseerikunnalle. Mutta nyt on aika pukeutua päivällistä varten, joten sinun on parasta kadota, Peter, siksi aikaa, kun minä hieman siistin itseäni niiden hänen majesteettinsa upseerikunnan sääntöjen ja ohjeiden mukaisesti, joita tulee noudattaa, kun on kutsuttu päivälliselle laivan kapteenin luokse."

Kohtasimme toisemme kapteenin pöydässä, jossa tavallisuuden mukaan oli komea pöytäkalusto, mutta hyvin vähän muuta paitsi laivan muona-annoksia. Olimme tosin nyt risteilleet jonkun aikaa, joten sitä saattoi jossakin määrin puolustaa, mutta harvat kapteenit olisivat olleet niin huonosti varustautuneita.

"Pelkäänpä, hyvät herrat, ettette saa kovin suurenmoista päivällistä", huomautti kapteeni, kun muonamestari nosti syrjään ruokavatien hopeiset kannet, "mutta ollessamme palveluksessa meidän täytyy tulla toimeen, miten voimme. Herra O'Brien, hernekeittoa? Muistanpa sellaisen risteilyn tasakantisessa aluksessa, jonka aikana meillä oli paljoa kehnompi muona kuin tämä on. Olimme kolmetoista viikkoa polviamme myöten vedessä ja söimme koko ajan pelkästään raakaa sianlihaa, koska emme saaneet tulta sytytetyksi koko risteilyn aikana."

"Suokaa anteeksi, kapteeni Kearney; saanko tiedustaa, missä se tapahtui?"

"Tietysti. Purjehdimme Bermudas-saarten vesillä; risteilimme seitsemän viikkoa, ennenkuin löysimme saaret, ja aloimme todentotta ajatella, että Bermudas-saaret itsekin olivat lähteneet risteilylle."

"Otaksuttavasti, sir, ette ollut pahoillanne saadessanne tulen ruokanne valmistamista varten päästyänne satamaan?" virkkoi O'Brien.

"Pyydän anteeksi", vastasi kapteeni Kearney, "olimme siinä määrin tottuneet raakaan ruokaan ja märkiin jalkoihin, ettemme voineet syödä keitettyjä tai paistettuja ruokia emmekä malttaneet olla liottamatta jalkojamme meressä vielä kauan senjälkeen. Näin erään veneenpäällikön pyydystävän laivan perästä barracoutan ja syövän sen elävältä – ja jollen olisi antanut mitä ankarimpia määräyksiä ja suomittanut puoltakymmentä miestä, epäilen, että he olisivat syöneet ruokatarpeensa raakoina tähän päivään saakka. Tottumuksen voima on suunnaton."

"Niin se tosiaankin on", vahvisti Phillott kuivasti ja iski meille silmää, tarkoittaen kapteenin uskomattomia juttuja.

"Niin tosiaankin", kertasi O'Brien, "näemme rikan naapurimme silmässä, mutta emme huomaa malkaa omassa silmässämme". Ja O'Brien iski silmää minulle, tarkoittaen Phillottin tapaa puhua rumasti.

"Tunsin kerran aviomiehen", sanoi kapteeni, "joka oli tottunut aina nukkumaan käydessään pitämään kättänsä vaimonsa päälaella eikä senvuoksi sallinut vaimon käyttää yömyssyä. No niin, vaimo vilustui ja kuoli, eikä mies osannut nukkua öisin, ennenkuin hän otti vaateharjan mukaansa vuoteeseen ja laski kätensä sille, mikä ajoi saman asian – sellainen oli tottumuksen voima."

"Kerran näin, kun kuolleeseen ruumiiseen ohjattiin sähkövirta", kertoi Phillott. "Vainaja oli eläissään ollut aika ahkera nuuskankäyttäjä, ja niin pian kuin sähköpatteri yhdistettiin hänen selkärankaansa, kohotti ruumis hyvin hiljaa kättänsä ja vei sormensa nenälleen ikäänkuin nuuskatakseen."

"Näittekö sen omin silmin, herra Phillott?" tokaisi kapteeni, katsoen ensimmäistä luutnanttia vakavasti kasvoihin.

"Kyllä, sir", vakuutti Phillott kylmästi.

"Oletteko kertonut sen tarinan usein?"

"Hyvin usein, sir."

"Tiedän nimittäin, että kun jotkut ihmiset yhtenään kertovat jotakin juttua, he vihdoin uskovat sen todeksi. Eipä silti, että tarkoitan teitä, herra Phillott; mutta kuitenkin neuvoisin teitä olemaan kertomatta sitä tarinaa sellaisessa paikassa, jossa teitä ei hyvin tunneta, sillä muutoin ihmiset saattavat epäillä luotettavuuttanne."

"Minä itse uskon kohteliaisuudesta säännöllisesti kaikki", huomautti Phillott, "ja odotan samanlaista kohteliaisuutta muilta".

"Tuota tarinaa kertoessanne te, kautta sieluni autuuden, käytätte aika tavalla väärin hyviä tapojamme. Kun muuten tuli puhe kohteliaisuudesta, pitäisi teidän tutustua erääseen ystävääni, joka on ollut hovimies koko ikänsä. Hän ei voi olla kumartelematta. Olen nähnyt hänen satulasta laskeuduttuaan kumartavan ja kiittävän ratsuaan – pyytävän anteeksi koiranpennulta, jonka hännälle hän on sattunut polkaisemaan; ja kun hän kerran kompastui haravaan, otti hän hatun päästänsä ja pyysi tuhannesti anteeksi huomaamattomuuttaan."

"Tottumuksen voima siinäkin", virkkoi O'Brien.

"Aivan niin. Herra Simple, suvaitsetteko viipaleen tätä silavaa? Ja ehkä suotte minulle sen kunnian, että juotte lasin viiniä? Loordi Privilege ei juuri ihailisi tämänpäiväistä päivällistämme, vai ihailisiko, herra Simple?"

"Vaihteeksi hän saattaisi siitä pitää, sir, mutta ei, jos sellaista jatkuisi."

"Ihan oikein sanottu. Vaihtelu viehättää. Täkäläiset neekerit kyllästyvät joskus niin pahasti suolakalaan ja accra-liemeen, että syövät likaa mausteeksi. Herra O'Brien, kuinka harvinaisen hyvin soitittekaan sen Pleydelin sonaatin tänä aamuna!"

"Olen hyvilläni siitä, etten ainakaan tuskastuttanut teitä, kapteeni Kearney."

"Päinvastoin, pidän oikein paljon hyvästä soitosta. Äitini oli mainio soittaja. Muistan kerran, kun hän soitti pianolla kappaletta, jossa hänen piti jäljitellä ukkosta. Hän esitti sen kohdan niin ihailtavan taitavasti, että kun menimme juomaan teetä, oli kaikki kerma hapannut, ja samoin oli käynyt kolmelle oluttynnyrille kellarissa."

Tämän väitteen kuultuaan Phillott ei enää jaksanut hillitä itseään, vaan purskahti nauraa hohottamaan, ja kun hänellä oli viinilasi huulillaan, pärskäytti hän sen kaiken pöydälle ja minun päälleni, joka kovaksi onneksi istuin hänen vastassaan.

"Pyydän vilpittömästi anteeksi, kapteeni Kearney, mutta niin ylettömän taidon ajatus oli liian huvittava. Sallitteko minun esittää kysymyksen? Koska ukkosta ei voinut olla ilman salamaa, eikö samalla kuollut ainoatakaan henkilöä pianosta lähtevistä sähkö-iskuista?"

"Ei, sir", vastasi kapteeni Kearney hyvin äkäisesti, "mutta hänen soittonsa sähköisti meidät, mikä oli hyvinkin samanlaista. Koska menetitte äskeisen viinilasin, herra Phillott, suvaitsette ehkä juoda uuden lasin kanssani?"

"Hyvin mielelläni", suostui ensimmäinen luutnantti, joka oivalsi menneensä kyllin pitkälle.

"No niin, hyvät herrat", puhui kapteeni, "pian olemme runsauden maassa. Risteiltyämme vielä pari viikkoa purjehdimme amiraalin luokse Jamaikaan. Meidän pitää sommitella selostus Sylvian valtaamisesta (se oli kaappariprikin nimi), ja mielihyväkseni voin lausua, että pidän velvollisuutenani mainita siinä kiittävästi kaikkia läsnäolijoita. Muonamestari, kahvia!"

Ensimmäinen luutnantti, O'Brien ja minä kumarsimme kuultuamme kapteenin lausuman imartelevan tunnustuksen; minä puolestani olin riemuissani, Se ajatus, että nimeni olisi "Gazettessa" ja että se ilahduttaisi suuresti isääni ja äitiäni, ajoi verta poskiini, kunnes olin punainen kuin kalkkunakukko.

"Serkku Simple", virkkoi kapteeni hyvänsävyisesti, "teillä ei ole syytä punastua; käytöksenne on sen ansainnut; ja saatte kiittää herra Phillottia siitä, että hän kertoi minulle uljuudestanne."

Kahvi oli pian juotu, ja mielihyvin poistuin kapteenin hytistä ja vetäydyin yksinäisyyteen saadakseni hämmentyneen mieleni tasaantumaan. Olin liian onnellinen. En kuitenkaan hiiskunut sanaakaan ruokakumppaneilleni, koska se olisi saattanut herättää kateutta ja pahaa verta. O'Brien varoitti minua sitä tekemästä, kun kohtasimme toisemme myöhemmin, joten olin hyvin iloissani siitä, että olin ollut niin harkitsevainen.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Swinburne jatkaa kertomustaan St. Vincent-niemen meritaistelusta.

Toisena yönä tämän jälkeen meillä oli koiranvahti, ja vaadin Swinburnea lupauksensa mukaisesti kertomaan minulle St. Vincentin taistelusta.

"No niin, herra Simple, teen sen; mutta tarvitsen hieman valmistusta, sillä muutoin en pääse alkuun."

"Tahdotteko grogilasinne etukäteen vaiko jälkeenpäin?"

"Etukäteen kaikin mokomin, jos suvaitsette, sir. Käykää kannen alla noutamassa se! Minä mittaan sillä aikaa vauhdin logilla puolestanne, ja sitten saamme olla runsaan tunnin häiritsemättä, sillä merituuli pysyy tasaisena ja olemme vähissä purjeissa."

Toin kannelle vahvan grogilasin, jonka Swinburne kulautti kurkkuunsa. Sen juotuaan hän huoahti syvään ikäänkuin pahoillaan siitä, ettei sitä ollut enempää. Hänen pantuaan lasin toistaiseksi säilöön vintturin kankilokeroon istuuduimme köysikiepulle tuulenpuolisen parraskaiteen suojaan; Swinburne pisti mällin jälleen poskeensa ja alkoi:

"No niin, herra Simple, kuten jo aikaisemmin mainitsin, vanha Jervis lähti koko laivastoineen St. Vincent-niemen luokse. Menetimme yhden aluksemme – ja kolmikantisen lisäksi – St. Georgen. Se ajoi karille, ja sen oli pakko palata Lissaboniin. Mutta pian senjälkeen meihin liittyi viisi Englannista lähetettyä laivaa, joten meitä oli kaikkiaan viisitoista alusta.

– Olimme vähällä menettää vielä yhden laivan, sillä nähkääs, vanha Culloden ja Colossus törmäsivät yhteen, ja Culloden kärsi törmäyksestä pahemmin. Mutta sen komentaja Froubridge ei hevin kaihtanut työtänsä eikä pyrkinyt satamaan korjauksia varten, kun oli mahdollisuus päästä käsiksi viholliseen – niinpä hän paikkasi aluksensa jotenkuten ja ilmoitti jo seuraavana päivänä olevansa valmis taisteluun. Valmis taisteluun hän oli aina, se on varmaa, mutta oliko hänen laivansa taistelukunnossa, se on kokonaan toinen asia. Mutta merimiesten oli tapana sanoa, että hän oli varma mies ja häneen saattoi luottaa; se merkitsi, että hän osasi viedä laivansa taisteluun ja ohjata sitä taistelussa sen alettua.

– Muistaakseni seuraavana päivänä yhtyi meihin Cockburn Minervassa, ja hän toi mukanaan Nelsonin ynnä sen tiedon, että espanjalaiset olivat ajaneet häntä takaa ja että koko Espanjan laivasto oli meitä ahdistamassa. No niin, herra Simple, arvannette, että me, Captainin väestö, olimme perin iloisia kun Nelson tuli laivaan, koska tiesimme, että jos hän joutuisi taisteluun espanjalaisten kanssa, meidän laivamme kunnostautuisi – ja niin se totisesti tekikin.

– Se tapahtui kolmannentoista päivän aamuna, ja Jervis-ukko antoi merkin valmistautua taisteluun ja pysyä tiiviissä jonossa, mikä merkitsi sitä, että kokkapuun piti olla suunnattuna edessä olevan laivan perä-ikkunoihin. Ja me pysyimme tiiviissä jonossa; olisipa voinut melkein kävellä ympäri laivasta toiseen.

– Sitä yötä en unohda, herra Simple, niin kauan kuin elän ja hengitän. Tuontuostakin kuulimme espanjalaisten merkkilaukauksien pamahtavan jonkun matkan päässä tuulenpuolella meistä, ja arvannette, kuinka sydämemme sykähteli sen äänen kuullessamme ja kuinka pelkkänä korvana odotimme aina seuraavaa laukausta, koettaen saada selville espanjalaisten suunnan ja etäisyyden, seisoessamme kokoontuneina pieniin ryhmiin puomeille ja tuulenpuoliselle käyntisillalle.

– Minulla oli koiranvahti, ja olin siihen aikaan merkinantaja, joten minulla ei tietystikään ollut aikaa torkahtaa, jos mieleni olisi tehnytkin. Vahtivuoroni päätyttyä en malttanut mennä riippumattooni nukkumaan, minkä vuoksi olin myöskin aamuvahdissa, kuten olivat laivamme useimmat miehet. Nelson taas käveli kannella koko yön ihan kuumeisena.

– Päivän koittaessa oli ilma sakean usvainen, emmekä eroittaneet vihollisia; mutta viidennen lasin aikana vanha Culloden, jonka keula tosin oli murtunut, mutta joka ei ollut menettänyt näköään, näytti merkin, että osa Espanjan laivastoa oli näkyvissä. Vanha Jervis antoi uudelleen merkin valmistautua taisteluun, mutta hän olisi saattanut säästää liputusvaivoja, sillä olimme kaikki valmiina, välilaipiot alas laskettuina, suojakaiteet pystyssä, tykit panostettuina, taklaus kunnossa, raa'at kohdallaan, ruutia varattuna, kuulia kannella ja tuli palamassa – ja, mikä oli vielä enemmän, herra Simple, paha minut periköön, jollemme myöskin olleet taistelunhaluisia.

– Kuudennen lasin vaiheilla aamupäivällä sumu ja usva hälvenivät äkkiä, ikäänkuin olisi kohotettu sellainen esirippu, jollainen Portsmouthin teatterissa lasketaan näyttämön eteen, ja me näimme koko espanjalaisen laivaston. Laskin kaikki alukset.

– 'Kuinka monta, Swinburne?' huusi Nelson.

– 'Kuusikolmatta alusta, sir', vastasin.

Nelson asteli edestakaisin peräkannella, hykerrellen käsiään ja naurahdellen itsekseen, käski sitten tuoda kaukoputkensa ja meni käyntisillalle kapteeni Millerin seurassa.

– 'Swinburne, pitäkää tarkoin silmällä amiraalia!' kehoitti hän.

– 'Kyllä, kyllä, sir', vastasin.

– Nähkääs, herra Simple, kuusikolmatta alusta viittätoista vastaan oli suuri ylivoima paperilla; mutta meistä ei siltä tuntunut, koska tiesimme kuinka erilaisia laivastot olivat. Meidän kaikki viisitoista laivaamme olivat oivallisessa järjestyksessä, likekkäin kuin dominonappulat, ja niiden jokainen mies ikävöi taistelua, kun taas heidän kuusikolmatta laivaansa olivat mitenkuten kahdessa rivissä, joiden välissä oli leveä väylä.

– Tähän heidän laivojensa väliseen aukkoon suunnattiin kaikki meidän laivamme levitettyämme niin paljon purjeita kuin aluksemme kestivät. Kun siten saimme heidät molemmille puolillemme, oli meillä, nähkääs, herra Simple, se etu, että saatoimme ampua molemmilta laidoilta, mikä käy ihan yhtä helposti kuin vain toiselta ampuminen, ja lyhentää puuhaa. Juuri kun seitsemäs lasi kilautettiin, aloitti Troubridge karkelon, käyden puolenkymmenen espanjalaisen aluksen kimppuun ja pakottaen ne mukaan leikkiin. Pum – pum – pum – pum! Oi, herra Simple, se on kaunis näky, kun laukaistaan ensimmäiset tykit yleisen taistelun alkajaisiksi.

– 'Hän on onnellisin veitikka, tuo Troubridge', huudahti Nelson, polkien jalkaansa maltittomuudesta.

– Pian olivat laivamme ankarassa ottelussa (oi, kuinka ne ampuivatkaan!), ja vanha sir John, joka oli Victory-laivassa, räiskäytti espanjalaisen amiraalin hytin ikkunat rikki sellaisella pitkin laivaa suunnatulla yhteislaukauksella, että se miekkonen syöksähti kannelle kuin paholaisen potkaisemana. Laupias Luoja, sen aluksen perään olisi voinut ajaa portsmouthilaisilla vankkureilla – Victoryn yhteislaukaus oli murtanut kyllin leveän aukon sitä varten. Pian kuitenkin ne kaikki peittyivät savuun emmekä erottaneet, miten taistelu kehittyi – mutta varsin hyvin sen arvasimme.

– No niin, herra Simple, kuten näytelmissä sanotaan, se oli ensimmäisen näytöksen ensimmäinen kohtaus. Nyt piti meidän esiintyä, ja sittenkun olen kertonut tarinan loppuun, saatte itse arvostella, eikö vanha Captain esittänyt pääosaa ja eikö se ollut ihan huippunäyttelijä. Mutta malttakaahan tuokio! Käyn vain vilkaisemassa kompassiin, sillä tuo nuori märssymies torkkuu peräsimessä.

– Kuulkaahan, Smith, pidättekö silmänne ummessa lämpimiksenne ja sallitte laivan poiketa puoli piirua suunnastaan? Varokaa, etten kutsuta toista miestä peräsimeen ja ilmoita sen syytä! Naamanne vääntyy pahasti kieroon, kun aamugrogia jaetaan huomenaamulla kuudennen lasin aikana. Lempo vieköön silmänne; pitäkää ne auki! Ettekö jaksa?"

Lausuttuaan tämän lempeän kehoituksen peräsimessä olevalle miehelle Swinburne istuutui jälleen jatkamaan kertomustaan.

"Koko tänä aikana, herra Simple, ei Captainista ollut laukaistu ainoatakaan tykkiä, vaan riensimme niin vinhasti kuin suinkin vihollisrykelmää kohti. Valittavana oli yllin kyllin laivoja; ja Nelson tähyili tarkasti nähdäkseen ison, kuten pikku pojat tekevät päästessään valitsemaan omenaa. Ja kautta Mooseksen torvensoittajan, ison kupeelle hän käskikin perämiehen ohjata aluksemme.

– Vastustajamme oli nelikantinen, nimeltä Santissima Trinidad. Meidän täytyi sivuuttaa joitakuita komeita aluksia, jotka olisivat tyydyttäneet ketä kohtuullista miestä tahansa, sillä niiden joukossa olivat San Josef, Salvador del Mondo ja San Nicolas. Mutta Nelsonille ei kelvannut mikään muu kuin tämä nelikantinen laiva; niinpä sivuutimme niitä kuutisen kappaletta, ja niin pian kuin olimme sen kohdalla ja kuului komennus: "Tulta!", pamahti jokainen tykki suoraan sitä kohti, ja vanha Captain huojui laukauksesta ikäänkuin olisi ollut juovuksissa. Toivoisinpa, että olisitte nähnyt, miten kylvetimme sitä alusta; se oli aika huonossa kunnossa meidän siitä erottuamme; se oli reikäinen kuin seula; sen useita tykkiaukkoja oli repeytynyt yhdeksi, ja sen jokaisesta huuhtelureiästä valui verta ja vettä.

– Siitä huolimatta se piti puoliaan järkkymättömän uljaasti, antoi meille laukauksen melkein joka laukauksesta ja teki aika pahaa tuhoa laivamme miehistön keskuudessa. Moni vanha kumppani siirtyi siinä kahakassa tulevaan valtakuntaan, ja useiden täytyi lisäksi lähteä Greenwichin sairaalaan.

– 'Laukaiskaa, pojat – varma tähtäys!' huusi Nelson. 'Juoskaa sanomassa, Thomas, että ruutipanoksia on pienennettävä; kuulat menevät ihan laivan lävitse. Kaksinkertaiset ammukset tykkeihin sekä keulassa että perällä!'

– Niin olimme siinä puuhassa noin puoli tuntia, minkä jälkeen tykkimme nopeasta ampumisesta kuumenivat niin kovasti, että ne ponnahtelivat kannen niskahirsiin saakka, kiskoutuivat irti rengaspulteistaan ja katkoivat kiinnitysköysiään, ikäänkuin ne olisivat olleet kaapelinuoria. Tällöin oli taklauksemme yhtä vajavainen kuin olisimme seisoneet kaksi päivää korjaushommissa Portsmouthin satamassa.

– Nelikantinen työntyi eteenpäin, ja Troubridgen hupainen, vanha Culloden tuli meidän ja kahden muun meitä ampuvan espanjalaisen laivan väliin. Se oli raikas kuin kaunokki ja lähetti niille sellaisen annoksen, joka ällistytti niitä pahasti. Ne pudistelivat korviaan ja jäivät jäljemmäksi, mutta sitten kävi Blenheim niiden kimppuun ja löylytti niitä niin, että ne taaskin painuivat perälle päin. Mutta silloin ne joutuivat ojasta allikkoon, sillä sitten tulivat Orion, Prince George ja pari muuta, jotka vasta antoivat niille, mitä kuuluu.

– Paha minut periköön, jos ne unohtavat huhtikuun neljättätoista päivää, mutta se olikin niille parahiksi. Eikö nelikantisessa laivassa ollut kylliksi vastusta kaksikantiselle meidän saamatta kimppuumme muita? Ja eivätkö ne vietävät olisi voineet esiintyä herrasmiesten tavalla? No niin, herra Simple, siten saimme minuutin tai pari hengähtääksemme, jäähdyttääksemme tykkejämme, korjataksemme vaurioitamme ja lakaistaksemme veren pois kansiltamme. Mutta nelikantisen menetimme, sillä enää emme päässeet sen läheisyyteen."

"Kuinka omituisia nimiä espanjalaiset antavatkaan laivoilleen, Swinburne?"

"Sepä se, sellaisia nimiä heillä on. Tuntuisi miltei syntiseltä peitota Santissima Trinidadia, kuten teimme. Mutta minkä tähden heidän piti nimittää nelikantista laivaa 'pyhäksi kolminaisuudeksi', sillä Jumalallahan on vain kolme persoonaa, Isä, Poika ja Pyhä Henki; sitä en käsitä. Bill Saunders huomautti neljännen kannen olevan paavia varten, joka on yhtä korkea-arvoinen persoona kuin muutkin kolme; mutta minä en jaksa ymmärtää, miten se on mahdollista.

– No niin, herra Simple, koska olin merkinantajien päämies, istua kyyhöttelin peräkannella enkä ollut tykkiväessä. Minun tuli selostaa kaikki näkemäni, eikä se ollut paljoa, sillä savu oli kovin sakea; mutta silloin tällöin saatoin pilkistää ikäänkuin vuodehuovan reiästä. Minun tuli tietenkin pitää mahdollisimman tarkoin silmällä amiraalin laivaa, ei lippumerkkien selvillesaamiseksi, sillä niistä kommodori Nelson ei piitannut; tiesin hänen taistelun aikana inhoavan merkinantoja enkä senvuoksi lainkaan tarkkaillut merkkilippuja, vaan tähyilin amiraalin toimia.

– Niinpä kerronkin teille, mitä näin laivaston muista osista sillä aikaa, kun korjailimme vaurioitamme. Annettuaan espanjalaisten amiraalille, mitä kuuluu, vanha Jervis käänsi aluksensa vasemman puolen halsseille ja neljän tai viiden muun laivan seuraamana purjehti espanjalaisten rintaman tuulenpuolitse, yhtyen Collingwoodin Excellentiin. Sitten ne kaikki hyökkäsivät vihollisjonon lävitse. Ensimmäisenä purjehti Excellent, joka antoi tervetuliaiset Salvador del Mondolle, jättäen sen sitten muiden laivojen käsiteltäväksi ja käyden itse ahdistamaan kaksikantista alusta, joka veti lippunsa pois mastosta – en muista tällä hetkellä sen nimeä. Niin pian kuin Victory ehti Salvador del Mondon kohdalle, vedettiin jälkimäisen lippu pois mastosta, ja siihen sillä olikin täysi syy.

– Ja nyt, herra Simple, vanha Captain sekaantuu taaskin leikkiin. Erottuamme nelikantisesta olimme aloittaneet taistelun San Nicolasin kanssa, ja sen ollessa tiukimmillaan saapui vanha Collingwood Excellentissä avuksemme. San Nicolas arvasi, että Excellentin yhteislaukaus koituisi sen tuhoksi, ja kääntyi myötätuuleen välttääkseen pitkittäistä yhteislaukausta. Silloin se törmäsi San Josefiin, kolmikantiseen espanjalaiseen alukseen, ja kun nämä kaikki laivat olivat pahasti vahingoittuneet ja purjehduskelvottomia – ne kaikki tosiaankin hoippuroivat juopuneiden tapaan – komensi Nelson peräsimen oikealle, ja tuotapikaa olimme kaikki kolme yhdessä rykelmässä, sysien toistemme tykkejä, kolhien rustirautojamme vastakkain ja sohien raa'annokillamme toistemme purjeita.

– 'Kaikki miehet hyökkäämään!' karjaisi Nelson, hypähtäen riippumatoille ja heiluttaen miekkaansa.

– 'Hurraa! Hurraa!' kajahti kansilta, ja miehemme syöksyivät partaalle kuten kiukkuiset mehiläiset pesästään. Tuotapikaa temmattiin keihäitä, kirveitä, miekkoja ja pistooleita (sillä hyökkäys tapahtui ihan odottamatta, herra Simple), ja miehemme ryntäsivät kahdeksankymmenen tykin laivaan ja kahdessa minuutissa oli kannet puhdistettu ja espanjalaiset tungettu laivan alaosiin. Olin liittynyt hyökkääjiin, mutta ollessani pääkannella tuli kapteeni Miller sinne ja huusi:

– 'Heti taas yläkannelle!'

– Riensimme sinne, ja minkä arvelette olleen tarkoituksen, herra Simple? Niin, uuden hyökkäyksen, sillä vallattuaan kaksikantisen laivan Nelson vannoi anastavansa myöskin kolmikantisen. Niinpä hyökkäsimme taaskin, kiipesimme laivan korkeille kupeille niin hyvin kuin pääsimme ja pudottauduimme sen kansille, muistuttaen raesadetta. Pyrimme kaikki peräkannelle, hakkasimme maahan kaikki vastarintaa yrittävät espanjalaisvintiöt ja vielä viiden minuutin kuluttua olimme kiskoneet lipun toisen Espanjan laivaston komeimman aluksen mastosta. Jollei se ollut peittoamista, niin mikähän olisi sitä ollut? Ja eivätkö vanhat merikarhut iloinneet ja pudistelleet toistensa käsiä, kun kommodori Nelson seisoi San Josefin kannella ottamassa vastaan espanjalaisten upseerien miekkoja! Niitä oli kylliksi täyttämään koko vintturin kehän, eivätkä likikään kaikki edes siihen mahtuneet. Sanokaapa, herra Simple, mitä arvelette siitä ottelusta?"

"Niinpä niin, Swinburne, en voi muuta sanoa kuin että toivoisin olleeni siellä mukana."

"Sitä toivoi jokainen mies koko laivastossa, herra Simple, sen sanon."

"Entä miten Santissima Trinidadin kävi?"

"Se käyttäytyi totisesti kannen vertaa paremmin kuin kaikki muut. Pideltyään kauan aikaa puoliaan neljää laivaamme vastaan se antautui, eikä se ollut sille häpeäksi, katsoen siihen, kuinka pahasti sitä oli siihen mennessä kolhittu. Mutta espanjalaisten myrskylaivaston, jos niin saa sanoa, suojanpuolen osasto, jossa oli yksitoista alusta, tuli sen avuksi ja ympäröi sen, vieden sen pois. Meidän laivamme olivat liian pahasti vahingoittuneet aloittaakseen uutta taistelua ja amiraali antoi merkin ottaa vallatut alukset talteen. Sitten espanjalaisten laivasto muodosti rintaman, mikä sen olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin, ja me ehätimme tekemään samoin. Mutta olimme kummatkin saaneet taistelemisesta kylliksemme."

"Entä taistelivatko espanjalaiset mielestänne hyvin, Swinburne?"

"He olisivat taistelleet paremmin, jos he vain olisivat osanneet. Heiltä ei puutu rohkeutta, herra Simple, mutta he eivät tukeneet toisiaan. Pankaahan vain merkille, miten Troubridge tuki meitä. Jumaliste, herra Simple, hän oli mies paikallaan, ja Nelson tiesi sen hyvin. Hän oli Nelsonin oikea käsi, mutta ymmärrättehän, ettei ollut tilaa kahdelle Nelsonille. Taisteluun jouduttuaan espanjalaisten laivat pitivät hyvin puoliaan, mutta minkätähden ne eivät olleet kaikki oikealla paikallaan? Jos ne olisivat purjehtineet tiiviissä järjestyksessä ja taistelleet kaikki yhtä hyvin kuin valtaamamme alukset, ei viidentoista laivan olisi ollut kovinkaan helppo voittaa kuuttakolmatta. Se on suuri ylivoima, vaikka toisella puolella ovatkin englantilaiset merimiehet."

"No niin, miten erositte?"

"Niin, seuraavana aamuna espanjalaiset olivat tuulenpuolella, joten he saattoivat valita taistellako vai eikö. Yhteen aikaan heidän teki mielensä taistella, sillä he purjehtivat meitä kohti, minkä jälkeen me käänsimme tuuleen näyttääksemme olevamme valmiit vastustamaan, mutta sitten he tarkemmin mietittyään pyörsivät uudelleen tuuleen. Kun he siis eivät halunneet taistella emmekä me sitä toivoneet, erosimme toisistamme yöllä. Ja kaksi päivää myöhemmin laskimme ankkurin Lagos-lahteen neljä vallattua alusta muassamme. Nyt olette siis kuullut koko tarinan, ja minä olen puhunut ääneni ihan käheäksi. Eikö teillä sattumalta ole vielä pisaraa selvittämään kurkkuani? Se olisi suoranainen armeliaisuuden työ."

"Luultavasti minulla on, Swinburne, ja koska ansaitsette sen, käyn sen noutamassa."

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Kirje isä M'Grathilta, joka esiintyy diplomaattisesti – Kun papit kohtaavat toisensa, sukeutuu kilpakamppailu – Isä O'Toole on omapäinen.

Jatkoimme risteilyämme kaksi viikkoa ja purjehdimme sitten Jamaikaan, jossa tapasimme amiraalin ankkurissa Port Royalissa. Mutta merkillä meitä käskettiin pysymään purjehdusvalmiina. Käytyään kunniatervehdyksellä amiraalin luona kapteeni Kearney sai määräyksen lähteä viemään tiedonantoja Halifaxiin.

Amiraalin laivojen veneet toivat meille vettä ja ruokavaroja, ja illalla me pettymykseksemme purjehdimme taaskin merelle saamatta pitää hauskaa maissa, kuten olimme toivoneet. Mutta asianlaita oli niin, että Englannista oli tullut määräys heti lähettää fregatti Halifaxiin sikäläisen amiraalin käytettäväksi.

Tyydytyksekseni sain kuitenkin tietää kapteeni Kearneyn pitäneen sanansa ja maininneen nimeni taisteluselostuksessaan, sillä kirjuri näytti minulle siitä jäljennöksen. Matkamme aikana ei sattunut mitään mainitsemisen arvoista paitsi sitä, että kapteeni Kearney oli hyvin sairas melkein koko ajan ja poistui harvoin hytistään. Laskimme ankkurimme Halifaxin satamaan lokakuussa, ja kun amiraalin-virastossa oli odotettu meidän saapuvan sinne, oli sinne lähetetty kirjeemme. Minä en saanut mitään, mutta O'Brien sai isä M'Grathilta seuraavansisältöisen kirjeen:

'RAKAS POIKANI.

    Ja hyvä poika oletkin, ja se on totta, sillä muutoin et olisikaan
    poikani. Olet tehnyt omaisesi tuiki tyytyväisiksi ja sopuisiksi,
    eivätkä he enää koskaan riitele ruoka-annoksista – ja mitäpä
    syytä heillä olisikaan, koska nyt on ruokaa riittävästi heille
    kaikille ja possuille päällisiksi? Isäsi ja äitisi ja veljesi
    ja kolme sisartasi lähettävät sinulle terveisiä ja myöskin
    siunauksensa – ja lisäksi saat minun siunaukseni, Terence, joka
    on yhtä arvokas kuin ne kaikki yhteensä, sillä enkö minä pelasta
    sinua kiirastulesta yhdessä vilahduksessa? Ole ihan huoleti
    siinä suhteessa ja jätä koko se asia minun huostaani, mutta lue
    kuitenkin pater noster silloin tällöin, jotta pyhä Pietari ei
    voisi päästäessään sinut sisälle tokaista vasten naamaasi, että
    olet pelastanut sielusi kauppasopimuksella, ainoalla keinolla,
    jolla keisarit ja kuninkaat mitenkään pääsevät taivaaseen.

    – Plymouthista lähettämäsi kirje saapui varmasti perille;
    Barney, postipoika, oli pistänyt sen ovemme kynnyksen juurelle,
    iso sika sieppasi sen suuhunsa ja lähti kiidättämään sitä
    muassaan; mutta minä osuin sen näkemään ja puhuin sille, minkä
    jälkeen se hellitti kirjeen siinä tiedossa (se älykäs otus),
    että minä osasin lukea sen paremmin kuin se. Heti kun olin
    sulattanut kirjeen sisällön, jota onneksi ei sika sulattanut
    minun sijastani, nautin vain ateriani, tartuin vankkaan sauvaani
    ja lähdin sitten Ballycleuchiin.

    – Kuten tiedät, Terence, jollet ole unohtanut – ja jos
    olet unohtanut, muistutan sitä sinulle – on sikäläisessä
    wiskymyymälässä prameileva nuori nainen, joka nimittää itseään
    rouva O'Rourkeksi; hänen miehensä oli eräs korpraali O'Rourke,
    joka aikoinaan kuoli tai tapettiin; en tiedä, kumminpäin kävi,
    mutta se ei merkitse juuri mitään.

    – En totisesti usko papin koskaan antaneen avioliittosiunausta
    sille parille, vaikka nainen vannookin, että heidät vihittiin
    Gibraltarin kalliolla – se lienee vankka kallio, mikäli tiedän,
    mutta se ei ole pelastuksen kallio kuten seitsemän sakramenttia,
    joista avioliitto on yksi. Benedicite!

    – Rouva O'Rourke on liian kärkäs ivaamaan ja pilkkaamaan
    pappeja; ja jollei hän lieventäisi nenäkkäitä huomautuksiaan
    lasilla tai parilla kelpo wiskyä, mikä osoittaa hänen jossakin
    määrin kunnioittavan kirkkoa, sulkisin hänet ruumiineen ja
    sieluineen pois seurakunnan yhteydestä ja samoin tekisin
    jokaiselle ihmiselle, joka pistäisi nenänsä hänen ovensa
    sisäpuolelle. Mutta hänen täytyy luopua siitä tavasta, kuten
    olen hänelle sanonut, vanhentuessaan ja käydessään rumaksi,
    sillä sitten ei kaikenmaailman wisky jaksa häntä pelastaa. Mutta
    nykyisin hän on komea nainen, ja olisi vastoin omaatuntoani, jos
    auttaisin paholaista saamaan komean naisen.

    – No niin, tämä rouva O'Rourke tuntee kaikki ihmiset ja tietää
    kaikki, mitä niillä seuduin tapahtuu; eikä hänen kielellään ole
    ollut loma-aikaa siitä saakka, kun se hellitettiin valloilleen.

    – 'Hyvää huomenta teille, rouva O'Rourke', toivotin.

    – 'Ja oivallista huomenta teille, isä M'Grath', vastasi hän
    hymyillen. 'Mikäs teidät tänne toi? Oletteko lähtenyt matkalle
    ostamaan Vapahtajan ristin alkuperäistä puuta, vai haluatteko
    ripittää jotakin sievää tyttöä, isä M'Grath, vai oletteko vain
    tullut saamaan tilkkasen wiskyä ja hieman tarinoimaan rouva
    O'Rourken kanssa?'

    – 'Varmasti olisin iloissani, jos löytäisin alkuperäistä
    ristinpuuta, rouva O'Rourke, mutta epäilenpä, ettei se ole
    kasvanut tässä teidän Ballycleuchin kaupungissanne; eikä minusta
    olisi lainkaan vastenmielistä ripittää teidän kaltaistanne sievää
    naista, joka tunnustaisi minulle ainoastaan puolet synneistään
    eikä tuottaisi minulle ollenkaan vaivaa; mutta asianlaita on
    niin, että olen tullut tänne vain saadakseni hiukan tarinoida
    kanssanne, te herttainen ja sievä olento, ja maistaa wiskyänne
    vain pitääkseni suuni somana ja puhtaana.'

    – Niinpä rouva O'Rourke kaasi lasiin mainiota juomaansa, jonka
    join hänen terveydekseen. Ja pantuani sitten pikarin pöydälle
    virkoin:

    – 'Täällä teidän seuduillanne on siis vieraita, kuten olen
    kuullut, rouva O'Rourke.'

    – 'Niin olen minäkin kuullut', vahvisti hän.

    – Huomaat siis, Terence, että kävin heti käsiksi asiaan
    arviokaupalla.

    – 'Minulle on kerrottu', jatkoin, 'että hän on skotlantilainen
    ja puhuu sellaista kieltä, jota ei kukaan ymmärrä'.

    – 'Vielä mitä', väitti hän, 'hän on englantilainen ja puhuu ihan
    ymmärrettävästi'.

    – 'Mutta mitähän se mies mielii tullessaan tänne asumaan ihan
    yksikseen?' kummastelin.

    – 'Ihan yksikseen, isä M'Grath!' kertasi hän. 'Onko mies
    yksikseen, kun hänellä on vaimo ja lapsia ja lisää on tulossa
    Jumalan siunauksesta?'

    – 'Mutta eiväthän ne pojat taida olla hänen omia lapsiaan',
    huomautin.

    – 'Taaskin olette erehtynyt, isä M'Grath', oikaisi hän. 'Lapset
    ovat kaikki hänen omiaan, ja ne kaikki ovat lisäksi tyttöjä.
    Näyttää siltä kuin teidän olisi hyvä pistäytyä silloin tällöin
    uutisia kuulemassa täällä Ballycleuchissa.'

    – 'Aivan oikein, rouva O'Rourke', myönsin. 'Ja kukapa tietäisi
    kaikki niin hyvin kuin te?'

    – Kuten huomaat, Terence, puhuin joka suhteessa päinvastoin
    kuin sinä kirjoitit, arce versa, kuten sanotaan. Muista
    nimittäin aina, poikani, että jos sinun pitää houkutella
    salaisuus naiselta, pääset pitemmälle väittämällä vastaan kuin
    mairittelemalla! Niinpä jatkoin:

    – 'Joka tapauksessa, rouva O'Rourke, minusta on kauhean
    häpeällistä, että mies tuo Englannista tänne muassaan joukon
    laiskoja englantilaisia palvelijoita, vaikka täällä on niin
    paljon kilttejä poikia ja tyttöjä heitä palvelemaan.'

    – 'Ja taaskin olette väärässä, isä M'Grath', korjasi hän.
    'Hän ei tuonut toisesta maasta tänne ainoatakaan sielua, vaan
    pestasi kaikki palvelijansa täältä. Eikö siellä ole Ella
    Flanagan palvelijattarena ja Terence Driscol palvelijana? Ja
    komealta se Driscol näyttääkin uudessa asussaan, käydessään
    täältä sanomalehtiä noutamassa. Entä eikö siellä ole Moggy
    Cala valmistamassa ruokaa ja sievä Mary Sullivan hoitamassa
    pienokaista, niin pian kuin se tulee maailmaan?'

    – 'Tarkoitatteko sitä Mary Sullivania', tiedustin, 'joka
    meni naimisiin noin kolme kuukautta sitten ja on niin kerkeä
    lapsentekijä, että hän on jo nyt ihan viimeisillään?'

    – 'Juuri hän siellä on', vakuutti rouva O'Rourke, 'ja tiedättekö
    minkätähden?'

    – 'Enpä suinkaan', vastasin. 'Mistäpä minä sen tietäisin?'

    – 'No, juuri sitä varten, että hän saattaa lähettää oman
    lapsensa pois luotansa ja antaa maitonsa tulossa olevalle
    englantilaiselle pienokaiselle, koska rouva on liian hieno
    pitääkseen lastansa riippumassa rinnoillaan.'

    – 'Entäpä jos Mary Sullivanin lapsi syntyy vasta jälkeenpäin,
    mitenkäs sitten käy?' kysyin. 'Sanokaahan se, rouva O'Rourke,
    sillä olettehan järkevä nainen.'

    – 'Mitenkö sitten?' toisti hän. 'Ah! Se on kaikki järjestetty,
    sillä Mary väittää joutuvansa lapsivuoteeseen viikkoa aikaisemmin
    kuin rouva, joten se puoli on kunnossa, kuten huomaatte, isä
    M'Grath.'

    – 'Mutta ettekö järkevänä naisena oivalla, että sellainen nuori
    nainen, joka sekaantuu laskuissaan kyllin pahasti saadakseen
    lapsen jo kolme kuukautta vihkimisen jälkeen, saattaa tehdä
    pienen erehdyksen synnytyslaskelmissaan, rouva O'Rourke?'

    – 'Olkaa huoleti, isä M'Grath! Mary Sullivan pitää sanansa; ja
    mieluummin kuin saattaisi rouvan tyytymättömäksi, hän kaatuu
    portaissa, ja eikö se pane häntä lapsivuoteeseen kyllin nopeasti?'

    – 'No niin, sellaista minä sanoisin uskolliseksi ja hyväksi
    palvelijaksi, joka ansaitsee palkkansa', kehuin minä. 'Siispä
    juon nyt vielä lasin ja myöskin kiitän teitä. Olette tosiaankin
    sellainen nainen, joka tietää kaikki, ja erinomaisen sievä nainen
    olettekin.'

    – 'Antakaa minun olla rauhassa, isä M'Grath, älkääkä ainakaan
    nipistelkö minua tuolla tavoin!'

    – 'Sieppasin vain ison kirpun, jonka näin hyppivän puvussanne,
    rakas ihminen, ei kerrassaan mitään muuta.'

    – 'Paljon kiitoksia, isä, siitä; mutta kun ensi kerralla
    haluatte tappaa minusta kirppuja, odottakaa siihen saakka, kunnes
    ne ovat säädyllisemmässä paikassa!'

    – 'Kirput ovat kirppuja, rouva O'Rourke, ja meidän täytyy
    siepata ne, milloin voimme ja miten voimme, joten ei ole syytä
    loukkaantua. Hyvää yön lepoa teille, rouva O'Rourke – milloin
    aiotte ripittäytyä?'

    – 'Minulla on sellainen aavistus, että vaatteissani on liian
    paljon kirppuja, jotta voisin ripittäytyä teille juuri nyt, isä
    M'Grath; niin on asia. Siispä hauskaa paluumatkaa.'

    – Niin ollen käsittänet, poikani, että saatuani rouva
    O'Rourkelta kaikki tiedot, palasin Ballyhinchiin ja olin
    siellä, kunnes kuulin kuiskailtavan, että jotakin oli tekeillä
    Ballycleuchin vanhassa talossa. Silloin lähdin liikkeelle ja
    menin itse taloon, koska pappien tulisi aina olla tervetulleita
    synnytys-, vihkimis- ja kuolintilaisuuksissa, sillä, kuten
    tiedät, heistä on paljon hyötyä sellaisissa tapauksissa. Mutta
    ovea avaamaan tuli kun tulikin isä O'Toole, pahin papillinen
    veijari koko Irlannissa. Eikö hän varastanut hevosta ja
    pelastanut kaulaansa ainoastaan papillisen säätynsä avulla? Ja
    onko hän kertaakaan antanut synninpäästöä nuorelle naiselle
    tekemättä samaa syntiä hänen kanssansa?

    – 'Mitä oikein täältä haluatte, isä M'Grath?' kysyi hän, pitäen
    ovea kiinni kädellään.

    – 'Vain käydä kysymässä, mitä tänne kuuluu.'

    – 'Mitä siihen tulee', virkkoi hän, 'ilmoitan teille, että
    meille kaikille kuuluu oikein hyvää; mutta eikö teitä itseänne
    hävetä, isä M'Grath, kun tulette tänne sotkemaan laumaani, vaikka
    tiedätte, että minä olen koko talonväen rippi-isä?'

    – 'Olkoon sen laita miten tahansa', vastasin, 'mutta halusin
    vain tietää, minkä rouva on synnyttänyt maailmaan'.

    – 'Hän synnytti lapsen', ilmoitti toinen.

    – 'Tosiaankin!' äänsin. 'Paljon kiitoksia siitä tiedosta; entä
    saanko kysyä, minkä Mary Sullivan on synnyttänyt maailmaan?'

    – 'Lapsen myöskin hän', vakuutti isä O'Toole. 'Ja kun nyt
    tiedätte kaikki, niin hyvää yötä, isä M'Grath.' Ja se ilkeä
    vintiö läjäytti oven kiinni vasten kasvojani.

    – 'Kuka varasti hevosen?' huusin, mutta hän ei kuullut minua,
    mikä oli vahinko.

    – Huomaat siis, rakas poikani, että olen joka tapauksessa
    saanut selville jotakin, mutta en niin paljoa kuin aioin,
    sillä näytän vielä isä O'Toolelle, ettei hän vedä vertoja isä
    M'Grathille. Mutta se, mitä saan selville, täytyy säästää toiseen
    kirjeeseen, koska ei ole mahdollista kertoa sinulle sitä tässä
    kirjeessä. Ruokapuoli näyttää hyvältä, mutta jostakin syystä ei
    vaatteita kasva vanhan Irlannin puissa; ja puolet neljännesvuoden
    palkastasi tai pieni määrä saalisrahojasi lisäisi aika paljon
    omaistesi ulkoasun arvokkuutta. Myöskin minun kaapuni alkaa käydä
    liian reikäiseksi seurakunnan papille; eipä silti, että siitä
    paljoa välittäisin, mutta isä O'Toolella, sillä lurjuksella,
    oli ihan uusi kaapu yllänsä – tosin en usko hänen saaneen sitä
    kunniallisesti, kuten minä olen saanut omani – mutta varmaa on,
    että uusi kaapu aina näyttää paremmalta kuin vanha, olkoonpa se
    saatu miten tahansa. Tällä kertaa ei siis enempää rakastavalta
    ystävältäsi ja rippi-isältäsi

                                        Urtagh M'Grathilta.'

"Kuten oivaltanet, Peter", virkkoi O'Brien luettuani kirjeen, "oli sedälläsi, niinkuin otaksuin, pahaa mielessä saapuessaan Irlantiin. Mahdotonta on tällä kertaa arvata, ovatko lapset molemmat poikia vaiko tyttöjä vai onko setäsi lapsi poika ja toinen lapsi tyttö. Jos vaihto on ollut tarpeen, on se tehty, se on varmaa. Mutta kirjoitan uudelleen isä M'Grathille ja vaadin häntä ottamaan selon asiasta, jos se on mahdollista. Saitko kirjeen isältäsi?"

"En ikävä kyllä. Olisin toivonut saavani, sillä hän ei olisi voinut olla puhumatta siitä asiasta."

"No niin, älä ole huolissasi! Siitä asiasta ei kannata uneksia; meidän täytyy panna parastamme, kun itse pääsemme Englantiin, ja siihen mennessä luottaa isä M'Grathiin. Menen kirjoittamaan hänelle, kun asia on hyvin mielessäni."

O'Brien kirjoitti kirjeensä, eikä siihen asiaan enää kajottu.

KAHDESKYMMENES LUKU

Kapteeni Kearneyn sairaus – Hän tekee jälkisäädöksensä ja määrää useita pilvilinnoja perillisilleen – Perintövero ei tässä tapauksessa käy kovin rasittavaksi – Hän varustaa jälkisäädöksensä nimikirjoituksellaan ja sinetillään ja kuolee.

Tapansa mukaan kapteeni meni maihin ja majoittui jonkun ystävänsä luokse, se on, jonkun tuttavansa tai kenen tahansa sellaisen kohteliaan herrasmiehen kotiin, joka pyysi häntä syömään ja nukkumaan luonansa. Se riitti hyvin kapteeni Kearneylle, joka otti matkalaukkunsa ja sijoittui asumaan taloon ajattelemattakaan poistua sieltä, ennenkuin laiva lähtisi purjehtimaan tai hän saisi edullisemman kutsun.

Tällainen menettely olisi Englannissa pahasti loukannut käsityksiämme vieraanvaraisuudesta. Mutta ulkomaisissa siirtokunnissamme ja siirtomaissamme, joissa seurapiiri on suppea ja uutuutta pidetään suotavana, oli kapteeni Kearneyn tapainen huvittava seuramies yleensä tervetullut, ja hänen sallittiin viipyä niin kauan kuin hän itse halusi.

Yksimielisesti kaikki merimiehet vakuuttavat, että Halifax on miellyttävimpiä satamia laivan ankkuroimispaikaksi. Kaikki ovat vieraanvaraisia, hilpeitä ja valmiita pitämään hauskaa molemminpuolisesti. Se on senvuoksi hyvin huono sijoituspaikka sellaiselle laivalle, joka pitäisi kiireellisesti laittaa kuntoon, jollei amiraali ole valvomassa työn päivittäistä edistymistä ja tiukka päällysmies jouduttamassa puuhaa telakalla.

Meidän saapuessamme oli amiraali satamassa, emmekä olisi viruneet siellä kauan, jollei kapteeni Kearneyn terveys laivamme tultua lähtökuntoon olisi ollut niin heikko, ettei hän voinut lääkärin mielestä lähteä merelle. Eräs toinen fregatti lähetettiin risteilemään niille vesille, joille meidät oli aiottu, ja me jäimme virumaan joutilaina satamassa. Mutta me lohdutimme itseämme; jollemme saaneetkaan saalisrahoja, oli meillä ainakin hauskat päivät, ja useimmat upseerimme olivat hyvin kovasti rakastuneita.

Oltuamme Halifaxin satamassa noin kolme viikkoa tapahtui kapteeni Kearneyn sairaudessa jyrkkä käänne pahempaan päin. Sairaudeksi sitä tuskin saattoikaan nimittää. Hän oli jo kauan kärsinyt kuuman ilmanalan salakavalista hyökkäyksistä, mutta vaikka häntä oli useasti neuvottu ottamaan sairauslomaa, ei hän ollut siihen suostunut. Nyt hänen ruumiinvoimansa näyttivät olevan romahtamaisillaan. Muutamissa päivissä hän kävi niin heikoksi, että laivalääkärien kehoituksesta taipui siirrettäväksi sairaalaan, jossa hänen olonsa saatettiin järjestää mukavammaksi kuin missään yksityisessä talossa. Oltuaan sairaalassa ainoastaan kaksi päivää hän kutsutti minut puheilleen ja lausui toivovansa, että jäisin hänen luoksensa.

"Kuten tiedätte, Peter, olette serkkuni, ja sairaana ollessaan näkee mielellään sukulaisiaan luonansa. Tuokaa siis tavaranne maihin! Lääkäri lupasi minulle pienen, sievän huoneen teitä varten, ja teidän pitää istua luonani kaiket päivät."

Minulla ei ollut todellakaan mitään sitä vastaan, että jäin hänen luoksensa, koska pidin sitä velvollisuutenani; ja minun täytyy tunnustaa, etten koskaan saanut tilaisuutta ponnistaa huvittaakseni häntä, koska hän aina huvitti minua. Mutta väkisinkin se seikka, että mies, joka makasi niin vaarallisessa tilassa – sillä lääkärien lausunnon mukaan hänen toipumisestaan ei ollut toiveita – edelleenkin päivät pääksytysten keskeyttämättä pitkitti valheellista puhetapaansa, pani minut vakavasti ajattelemaan ja loukkasi siveellisiä tunteitani pahasti. Mutta se näytti tosiaankin olevan hänessä synnynnäistä; kuten Swinburne sanoi, "jos hän puhui totta, tapahtui se vain erehdyksestä".

"Peter", virkkoi hän eräänä päivänä, "täällä vetää kovasti. Sulkekaa ovi ja pankaa lisää kivihiiliä uuniin!"

"Uuni ei vedä hyvin, sir", vastasin, "jollei ovi ole auki".

"Merkillistä, kuinka huonosti ihmiset ymmärtävät näitä asioita. Kun rakennutin taloni, Walcot Abbey-nimisen, ei sen yksikään uuni vetänyt kunnollisesti. Kutsuin rakennusmestarin luokseni ja haukuin häntä, mutta hän ei mahtanut sille mitään. Minun oli pakko itse korjata se vika."

"Saitteko sen korjatuksi, sir!"

"Sainko muka? Totta kaiketi. Kun ensimmäisen kerran sytytin takkavalkean, avasin oven, ja veto oli niin voimakas, että pikku poikani William, joka seisoi ilmavirrassa, olisi lentänyt suoraan savupiipusta ilmaan, jollen olisi saanut kiinni hänen mekostaan; eikä tullut muuta vahinkoa kuin että hänen mekkonsa syttyi palamaan."

"Mutta, sir, vedonhan täytyi silloin olla raju kuin pyörremyrsky!"

"Ei, ei; ei ihan niin raju – mutta se osoitti, mitä vähäiset tiedot viisaasta järjestelystä voivat saada aikaan. Englannissa ei ole pyörremyrskyjä, Peter; mutta asuessani Walcot Abbeyssa näin aika komean tuulispään."

"Tosiaanko, sir?"

"Niin; se sieppasi mukaansa neljä vankkaa heinäpielestä, ja menetin kaksikymmentä tonnia heiniä; se väänsi ovella ollutta rautaista lampunkannatinta, kuten pyöriäinen vääntää harppuunaa, nosti maasta takapihalla, noin sadan askeleen päässä talosta olleen sian ja porsaat ja kiidätti ne talon etupuolelle vahingoittumattomina paitsi emäsikaa, jonka olkanivel nyrjähti."

"Sepä oli jotakin, sir."

"Niin, mutta kummallisinta oli se, että rotat, joita oli heinäpieleksessä paljon, lensivät ilmaan heinien mukana. Painolain mukaan, Peter, ne luonnollisesti putoavat maahan ennenkuin heinät. Olin kävelemässä, mukanani vinttikoirani tai oikeammin terrierini, ja sittenkun sen likelle oli tipahtanut rotta, jonka se tappoi, oli ihan naurettavaa katselle, kuinka se tähyili ilmaan ja piti silmällä muita rottia."

"Sanoitteko vinttikoira, sir, vaiko terrieri?"

"Molemmat, Peter; asianlaita on niin, että se oli ollut vinttikoira, mutta kun se ajaessaan otusta takaa katkaisi toisen etukäpälänsä kantoon, leikkuutin poikki myöskin sen muut kolme käpälää, ja sitten se oli oivallinen terrieri. Se oli lemmikkini."

"No niin", virkoin, "olen lukenut jotakin sellaista parooni Münchhausenin seikkailuista".

"Herra Simple", kysyi kapteeni, kääntyen kyynärpäänsä varassa ja silmäillen minua ankarasti, "mitä mielitte vihjata?"

"Oh, en mitään, sir, mutta olen lukenut sentapaisen kertomuksen."

"Hyvin todennäköistä; suuret kertojat perustavat aina mielikuvansa tositapahtumiin. Jotkut ihmiset paisuttavat myyränkeot vuoriksi; ja tosiasiat ja mielikuvituksen tuotteet ovat nykyään niin sekaisin, että totuuskin herättää epäilyä."

"Aivan oikein, sir", myönsin. Ja kun hän ei sitten hiiskunut mitään muutamiin minuutteihin, rohkenin tuoda raamattuni hänen vuoteensa ääreen ikäänkuin olisin lukenut sitä itsekseni.

"Mitä luette, Peter?" tiedusti hän.

"Vain erästä lukua raamatusta, sir", vastasin. "Haluatteko, että luen ääneen."

"Kyllä; pidän raamatusta hyvin paljon – se on totuuden kirja. Peter, lukekaa minulle Jaakopista ja siitä, miten hän hernekeiton avulla syrjäytti Esaun ja sai isänsä siunauksen!"

Vasten tahtoanikin minusta tuntui omituiselta, että hän valitsi sellaisen kertomuksen, jossa valhe jumalallisten tarkoitusten toteuttamiseksi sai menestystä ja palkkion.

Luettuani loppuun sen kertomuksen hän pyysi minua lukemaan vielä. Aukaisin "Apostolien teot" ja luin sen luvun, jossa kerrotaan Ananiaksen ja Safiran kuolemasta. Lopetettuani kappaleen hän huomautti hyvin vakavasti:

"Se on hyvä opetus nuorille, Peter, ja osoittaa, ettei milloinkaan saa poiketa totuudesta. Muistakaa pitää tunnuslauseenanne, Peter, 'puhua totta ja kaihtaa pahaa'!"

Tämän huomautuksen jälkeen panin kirjan syrjään, koska hän ei minusta tuntunut olevan lainkaan selvillä omasta huonosta taipumuksestaan; ja miten voisi ilman synnintuntoa odottaa katumusta ja parannusta?

Hän kävi päivä päivältä yhä heikommaksi ja nääntyneemmäksi ja oli vihdoin niin voimaton, että jaksoi tuskin nousta istumaan vuoteellaan. Eräänä iltapäivänä hän sanoi:

"Peter, aion laatia jälkisäädökseni. En silti, että ihan vielä heittäisin henkeni; mutta onhan jokaisen velvollisuus kuitenkin laittaa talonsa järjestykseen, ja se huvittaa minua. Noutakaa siis kynä ja paperia ja tulkaa istumaan vierelleni!"

Tein, kuten hän pyysi.

"Kirjoittakaa, Peter, että minä, Anthony George William Charles Huskisson Kearney (isäni nimi oli Anthony, Peter; minut ristittiin Georgeksi nykyisen hallitsijamme, Williamiksi ja Charlesiksi herrojen Pittin ja Foxin, kummieni, mukaan; Huskisson tarkoittaa isäni setää, jonka omaisuus joutuu perinnöksi minulle – hän on nyt kolmeyhdeksättävuotias, niin ettei hän enää voi elää kauan) – oletteko kirjoittanut sen?"

"Kyllä, sir."

"Ollen täysissä sielunvoimissa lausun täten julki viimeisen tahtoni ja teen jälkisäädökseni, peruuttaen kaikki aikaisemmat määräykseni."

"Kyllä sir."

"Määrään hellästi rakastetulle vaimolleni Augusta Charlotte Kearneylle (hänet ristittiin kuningattaren ja prinsessa Augustan mukaan, joka piteli häntä kastetoimituksen aikana) kaiken talouskalustoni, kirjani, tauluni, pöytäkaluni ja taloni, joita hän saa vapaasti käyttää oman tahtonsa mukaan ja joiden käytöstä hänen kuolemansa jälkeen hän saa mielensä mukaan määrätä. Onko se paperilla?"

"On, sir."

"Ja samoin kaikkien kolmiprosenttisiin obligatioihin ja pitkäaikaisiin kuoletuslainoihin sijoitettujen ynnä asianhoitajani hallussa olevien rahojeni korot hänen eliniäkseen. Hänen kuolemansa jälkeen on rahat jaettava tasan molemmille lapsilleni, William Mohamed Potemkin Kearneylle ja Carolina Anastasia Kearneylle. Onko se merkitty?"

"Kyllä, sir."

"No niin, Peter, nyt siis kartanoihini. Tilani Kentissä (malttakaahan, mikä sen nimi onkaan?) – Walcot Abbeyn, kolme taloani Aylesburyn laaksossa ja luhta-alueeni Norfolkissa määrään molemmille edellämainituille lapsilleni, ja niiden tulot, joista vähennettäköön kaikki heidän kasvatukseensa tarvittavat kulungit, pantakoon talteen heidän yksinomaista käyttöään varten. Onko se kirjoitettu?"

"Ei vielä sir – 'käyttöään varten'. Nyt on, sir."

"Kunnes he saavuttavat yhdenkolmatta vuoden iän, tai tytärtäni koskien, kunnes hän menee naimisiin jälkisäädökseni toimeenpanijain suostumuksella, jolloin se kaikki on tasan ja rehellisesti arvioitava ja jaettava heidän keskensä. Pankaa merkille, Peter, etten tee minkäänlaista erotusta tyttöjen ja poikien välillä – hyvä isä jättää toiselle lapselle yhtä paljon kuin toisellekin. Nyt hengähdän hieman."

Olin totisesti ällistynyt. Tiedettiin hyvin, ettei kapteeni Kearneyllä ollut mitään muuta kuin palkkansa ja että häntä oli houkutellut viipymään Länsi-Intiassa näin kauan juuri toivo saada saalisrahoja perheensä tarpeiksi. Se oli naurettavaa, mutta en kuitenkaan voinut nauraa. Tällaisessa mielipuolisuudessa oli surkea tuntu, joka esti minua siitä.

"Nyt, Peter, jatkamme", virkkoi kapteeni Kearney muutamia minuutteja kestäneen vaitiolon jälkeen. "Minun pitää tehdä muutamia jälkisäädöslahjoituksia. Ensiksikin kaikille palvelijoilleni viisikymmentä puntaa kullekin ynnä kaksi surupukua; veljenpojalleni Thomas Kearneylle, joka asuu Kearney Hallissa, Yorkshiressa, määrään suursulttaanin minulle lahjoittaman miekan. Lupasin sen hänelle, ja vaikka riitaannuimmekin emmekä ole puhuneet keskenämme vuosikausiin, pidän aina sanani. Hopeisen pöytäkaluston, jonka Lloydin kauppayhtiön jäsenet ja toiminimen kirjoittajat minulle lahjoittivat, jätän arvoisalle ystävälleni Newcastlen herttualle. Onko se merkitty?"

"Kyllä, sir."

"Niin, ruhtinas Potemkinin minulle lahjoittaman nuuskarasian määrään amiraali sir Isaac Coffinille; ja samalla vapautan hänet siitä kuoletuslainasta, joka minulla on kiinnitettynä hänen omistamiinsa Madeline-saariin Pohjois-Amerikassa. Muuten määrään hänelle vielä Algierin deyn minulle lahjoittaman nuuskapussin; hänen sopii yhtä hyvin saada nuuska kuin nuuskarasiakin. Onko se paperilla?"

"Kyllä, sir."

"No niin, sitten, Peter, minun tulee jättää jotakin teille."

"Oi, älkää minusta välittäkö!" estelin.

"Ei, ei, Peter; en saa unohtaa serkkuani. Malttakaahan; teidän pitää saada taistelumiekkani. Se on todella hyvä, sen voin vakuuttaa. Olin kerran kaksintaistelussa Palermossa, pistin miekkani suoraan erään sisilialaisen ruhtinaan lävitse, ja se tarttui niin tiukasti, että meidän oli pakko noudattaa pari postihevosia vetämään se jälleen irti. Merkitkää se jälkisäädöslahjaksi serkulleni Peter Simplelle! Siinä taitaakin olla kaikki. Nyt jälkisäädökseni toimeenpanijoihin. Pyydän erittäin hyviä ystäviäni, Londonderryn kreiviä, Chandosin markiisia ja herra John Lubbockia, pankkiiria, jälkisäädökseni toimeenpanijoiksi ja määrään heistä kullekin tuhat puntaa vaivojen korvaukseksi ja ystävyyteni merkiksi. Se sopii, Peter. Kun olen nyt jättänyt jälkeeni niin paljon kiinteätä omaisuutta, on välttämätöntä hankkia kolme todistajaa. Kutsukaa siis tänne vielä kaksi henkilöä! Kirjoitan nimeni paperiin teidän ollessanne saapuvilla."

Hänen käskyään toteltiin, ja tämä omituinen jälkisäädös todistettiin asianmukaisesti. Minun tuskin tarvinnee mainita, että nekin esineet, jotka hän väitti saaneensa lahjaksi, hän oli itse ostanut eri tilaisuuksissa; niin voimakas oli häntä vallitseva intohimo vielä ihan loppuun saakka. Phillott ja O'Brien kävivät hänen luonansa usein, ja samoin kävivät silloin tällöin jotkut muut upseerit; hän oli aina rattoisa ja hilpeä eikä näyttänyt vähääkään välittävän tilastaan, vaikka hän olikin siitä täysin selvillä. Jos hänen tarinansa lainkaan muuttuivat, kävivät ne entistä ihmeellisemmiksi, koska kukaan ei rohjennut lausua epäilevänsä niiden uskottavuutta.

Oleskeltuani sairaalassa noin viikon oli kapteeni Kearney ilmeisesti kuolemankielissä; lääkäri saapui, tunnusteli hänen suonenlyöntiään ja lausui mielipiteenään, ettei potilas voisi elää enempää kuin sen päivän. Silloin oli perjantai, ja sairaassa tosiaankin olivat nähtävissä kaikki kuoleman oireet. Hän oli niin nääntynyt, että hän tuskin sai sanaa suustansa, hänen jalkansa olivat kylmät, ja hänen silmänsä olivat lasimaiset ja ylöspäin kääntyneet. Lääkäri viipyi hänen luonansa tunnin, tunnusteli taaskin hänen sydämensykintäänsä, pudisti päätänsä ja virkkoi minulle hiljaa: "Hän on ihan mennyt mies." Heti lääkärin poistuttua huoneesta kapteeni Kearney avasi silmänsä ja viittasi minua luoksensa:

"Hän on vietävänmoinen tomppeli", supatti hän; "luulee minun heittävän henkeni nyt – mutta itse tiedän paremmin; lähtöä tämä on, se on totta – mutta en kuole ennenkuin ensi torstaina".

Omituista sanoa hän virkistyi siitä hetkestä alkaen; ja vaikka hänet oli ilmoitettu kuolleeksi ja amiraali oli allekirjoittanut virkamääräyksen hänen seuraajalleen, oli kapteeni Kearney seuraavana aamuna kaikkien hämmästykseksi vielä elossa. Hän pysyi samassa tilassa, häälyen elämän ja kuoleman vaiheilla, seuraavaan torstaihin, siihen päivään asti, jona hän oli vakuuttanut kuolevansa – ja sinä aamuna hänen voimansa silminnähtävästi vähenivät nopeasti. Keskipäivän lähestyessä hänen hengityksensä kävi hyvin vaikeaksi ja epäsäännölliseksi, ja hän oli ilmeisesti kuolemaisillaan; hänen kurkkunsa alkoi korista. Tarkkaillessani hänen vuoteensa vieressä, odottaen hänen viimeistä henkäystään, hän avasi taaskin silmänsä, ponnistautui viittaamaan minulle, että kallistaisin pääni likelle häntä kuullakseni, mitä hänellä oli sanomista, ja hänen onnistui korisevasti kuiskaamalla hyvin vaivaloisesti lausua:

"Peter, nyt kuolen – eipä silti, että tuo korina – kurkussani – olisi kuoleman merkki; sillä kerran tunsin miehen – joka eli – kurkkunsa koristessa – kuusi viikkoa."

Hän retkahti taaksepäin ja heitti henkensä, viimeisellä hengenvedollaan ehkä lausuttuaan elämänsä suurimman valheen.

Siten kuoli tämä perin omituinen mies, joka useimmissa muissa suhteissa oli kunnioitettava; hän oli hyväntahtoinen ihminen ja hyvä upseeri; mutta mielenlaatunsa liikaherkkyyden vaikutuksesta hän ei voinut puhua totta, joko se sitten riippui tottumuksesta tai luontaisesta taipumuksesta. Sanon luontaisesta taipumuksesta, koska olen nähnyt varastamisen paheen yhtä voimakkaana ja ihan lähtemättömänä.

Se oli eräässä nuoressa ruokakumppanissani, joka oli hyvää sukua ja joka sai rahaa melkein rajattomasti. Hän oli auliimpia, avosydämisimpiä nuorukaisia, mitä olen milloinkaan tuntenut; hän oli valmis tarjoamaan kukkaronsa tai arkkunsa sisällön jokaisen ruokakumppaninsa käytettäväksi, mutta oli samalla valmis varastamaan mitä tahansa, mitä sai käsiinsä. Tiedän hänen väijyneen tuntikausia saadakseen varastaa sellaista, mistä ei voinut olla hänelle mitään hyötyä, kuten esimerkiksi parittoman kengän, joka lisäksi oli ihan liian pieni hänen jalkaansa. Varastamansa esineen hän oli valmis antamaan pois jo seuraavana päivänä, mutta hänen oli mahdoton hillitä taipumustaan.

Asia oli niin yleisesti tunnettu, että jos kaipasimme jotakin, oli meidän tapana ensiksi tarkastaa hänen arkkuaan nähdäksemme, oliko kaivattu esine siellä, ja tavallisesti löysimmekin sen. Hän ei näyttänyt osaavan lainkaan hävetä tässä suhteessa, vaikka häneltä ei missään muissa suhteissa näkynyt puuttuvan tunteita tai kunniantuntoa. Ja kummallista sanoa, hän ei varkautensa salaamiseksi milloinkaan valehdellut. Kun turhaan oli koetettu parantaa hänen taipumustaan, erotettiin hänet palveluksesta parantumattomana.

Kapteeni Kearney haudattiin kirkkomaahan, ja siinä tilaisuudessa noudatettiin tavanmukaisia sotilaallisia kunnioitusmenoja. Hänen arkustaan löysimme hänen omakätisesti kirjoittamansa ohjeet siitä, miten hänet tuli haudata ja mitä hänen hautakiveensä tuli kaivertaa. Näissä ohjeissaan hän mainitsi iäkseen yksineljättä vuotta. Jos se piti paikkansa, oli kapteeni Kearneyn, päättäen siitä ajasta, jonka hän oli ollut isänmaansa palveluksessa, täytynyt astua laivastoon tarkalleen neljä kuukautta ennen syntymäänsä.

Kovaksi onneksi hän aloitti hautakirjoituksen sanoilla "Here lies Captain Kearney" [Suomeksi: "Tässä lepää kapteeni Kearney." Sana lies, lepää, merkitsee myös "valehtelee". – Suom.] ja niin edelleen. Hänen hautakivensä ei ollut seisonut paikallaan neljääkolmatta tuntia, ennenkuin joku, joka oli tuntenut hänet, oli vetänyt viivan yhden sanan alle, joka oli yhtä ponteva kuin se oli ollut tosi hänen eläissään: "Here lies Captain Kearney."

YHDESKOLMATTA LUKU

Kapteeni Horton – Synkkiä uutisia kotoa – Joudun päistikkaa veteen ja huomaan senjälkeen, etteivät vaatteeni enää sovi minulle – Vaikka minulla ei ole juutalaisen rikkautta eikä kamelin kokoa, suoriudun tutkinnostani, mitä tutkintokumppanini pitävät omituisena.

Kapteeni Kearneyn kuoleman jälkeisenä päivänä saapui hänen seuraajansa laivaamme. Tunsimme hyvin kapteeni Hortonin luonteen siitä, että hänen laivassaan palvelevat upseerit olivat valittaneet hänen välinpitämättömyyttään ja velttouttaan. Hänestä käytettiinkin "Kuhnuksen" liikanimeä. Hänen upseereistaan oli tosiaankin harmillista nähdä, kuinka paljon saalisrahojen ja kunnostautumisen tilaisuuksia meni hukkaan hänen luonteensa saamattomuuden vuoksi.

Kapteeni Horton oli nuori, hyväsukuinen mies, joka oli kohonnut nopeasti laivastossa sen nojalla, että hänellä oli suosijoita ja että hän oli silloin tällöin kunnostautunut. Niillä useilla retkillä, joilla hän oli ollut mukana anastamassa laivaa satamasta, ei vapaaehtoisena, vaan komennettuna, hän ei ollut osoittanut ainoastaan rohkeutta, vaan myöskin huomattavaa kylmäverisyyttä vaarallisissa ja vaikeissa tilanteissa ja saanut senvuoksi runsaasti tunnustusta. Mutta väitettiin hänen kylmäverisyytensä johtuvan juuri hänen viastaan – selittämättömästä laiskuudesta. Hän saattoi niin sanoakseni kävelemällä poistua vihollisen tulesta toisten kiiruhtaessa juoksujalkaa vain sentähden, että hän oli liian veltto ponnistautuakseen juoksemaan. Kerrotaan hänen eräällä retkellä, jolla hän kunnostautui ja jolloin hänen piti hyökätä hyvin korkeaan alukseen ja lisäksi kartessi- ja musketinkuulasateessa, veneen pujahdettua laivan kupeelle ja miesten ponnahdettua pystyyn katsahtaneen ylöspäin pitkin laivan kylkeä ja epätoivoisen näköisenä voihkaisseen:

"Hyvä Jumala! Täytyykö meidän todellakin kiivetä tuon aluksen kannelle?"

Kannelle päästyään ja kiihdyttyään hän sitten osoitti, kuinka vähän pelko oli ollut sanelemassa sitä huomautusta, sillä laivan kapteeni sai surmansa hänen kädestään hänen taistellessaan miestensä etunenässä. Mutta tämä omituisuus, joka nuoressa upseerissa oli vähämerkityksinen ja herätti vain hilpeyttä, kävi kapteenissa paljoa arveluttavammaksi. Amiraalin tiedossa oli, kuinka usein hän oli huolimattomuudessaan jättänyt ahdistamatta tai valtaamatta vihollislaivaa, vaikka olisi voinut sen tehdä. Ja siten menetellessään kapteeni Horton oli rikkonut sellaista sotalain pykälää vastaan, jonka rikkomisesta on määrätty kuolemanrangaistus. Se, että hänet komennettiin Sanglieriin, oli siis yhtä kiusallista meistä kuin se, että hän poistui entisestä laivastaan, oli mieluista sen miehistöstä.

Sattui kuitenkin niin, että sen merkitys osoittautui vähäiseksi. Amiraali oli saanut kotimaasta määräyksen ylentää kapteeni Hortonia ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, ja hänen velvollisuutensa oli luonnollisesti noudattaa tätä määräystä. Mutta tahtomatta pitää laivastoasemallaan sellaista upseeria, joka ei halunnut ponnistella, hän päätti lähettää laivamme kotimaahan viemään tiedonantoja ja pidättää luonansa sen toisen fregatin, joka oli komennettu lähtemään kotimaahan ja jonka sijalle meidät oli lähetetty. Tunsimme niin ollen pahoittelun sekaista riemua, kun meille ilmoitettiin, että meidän piti heti lähteä Englantiin.

Omasta puolestani olin siitä iloinen. Olin nyt palvellut melkein koko kadettiaikani, josta oli jäljellä ainoastaan viisi kuukautta, ja luulin, että minulla olisi parempi tilaisuus ylennyksen saamiseen Englannissa kuin ulkomailla. Halusin myöskin perin kiihkeästi päästä kotiin perhesyistä, jotka olen jo selostanut.

Kahden viikon kuluttua lähdimme purjehtimaan muassamme useita aluksia, saatuamme sellaiset ohjeet, että meidän tuli ottaa suojelukseemme lukuisa, Quebecista lähtenyt kuljetuslaivue, joka kohtaisi meidät St. Johnin saaren läheisyydessä. Muutamien päivien kuluttua yhdyimme kuljetuslaivueeseen ja aloimme myötäisessä tuulessa purjehtia Englantia kohti. Sää muuttui pian perin pahaksi, ja lasketimme raakapuut paljaina myötätuuleen ankarassa myrskyssä. Kapteenimme poistui harvoin hytistään, jossa hän oleskeli, loikoen pitkänään sohvalla, lukien jotakin romaania tai torkkuen sen mukaan kuin hänestä kulloinkin oli mieluisempaa.

Muistan erään tapauksen, joka osoittaa, kuinka välinpitämätön hän luonteeltaan oli ja kuinka sopimaton hän oli niin komean fregatin komentajaksi. Kiidettyämme myrskyssä kolme päivää kävi sää vielä paljoa huonommaksi. O'Brien, jolla oli koiranvahti, meni kapteenin hyttiin ilmoittamaan, että "tuuli hyvin kovasti".

"Hyvä on", virkkoi kapteeni. "Ilmoittakaa minulle, jos alkaa tuulla kovemmin!"

Noin tunnin kuluttua myrsky äityi, ja O'Brien meni uudelleen kapteenin puheille. "Tuulee paljoa rajummin kapteeni Horton."

"Hyvä", vastasi kapteeni Horton, kääntyen vuoteessaan "Saatte tulla uudelleen luokseni, kun tuulee kovemmin."

Kuudennen lasin vaiheilla oli myrsky pahimmillaan, tuuli ulvoi raivokkaasti. Taaskin O'Brien meni kapteeni hyttiin. "Nyt tuulee peloittavan rajusti, kapteeni Horton."

"No niin, no niin; jos sää muuttuu huonommaksi –"

"Se ei voi muuttua huonommaksi", keskeytti O'Brien. "Mahdotonta on tuulla kovemmin."

"Tosiaankin! No niin", vastasi kapteeni, "ilmoittakaa minulle siis, milloin tuuli tyyntyy!"

Aamuvahdin aikana sattui samanlainen tapaus. Phillott meni ilmoittamaan kapteenille, että kuljetuslaivueen aluksista oli useita häipynyt näkyvistä jälkeemme. "Käännämmekö fregatin vastatuuleen, kapteeni Horton?"

"Oh, ei", torjui kapteeni, "silloin olisi laivassaolo niin hankalaa. Ilmoittakaa minulle, jos useampia aluksia katoaa näkyvistä!"

Tunnin kuluttua ensimmäinen luutnantti ilmoitti, että vain muutamia aluksia oli näkyvissä.

"Hyvä on, herra Phillott", vastasi kapteeni, kääntyen nukkumaan. "Ilmoittakaa minulle, jos menetätte näkyvistä vielä useampia!"

Jonkun ajan kuluttua ensimmäinen luutnantti ilmoitti kaikkien alusten olevan poissa näkyvistä.

"No, hyvä", tokaisi kapteeni. "Tulkaa luokseni, kun näette ne jälleen!"

Oli varsin todennäköistä, ettei niin kävisi, koska kiidimme kaksitoista solmuväliä tunnissa ja loittonimme kuljetuslaivoista niin vinhasti kuin pääsimme. Niinpä kapteeni saikin olla rauhassa, kunnes katsoi sopivaksi tulla aamiaiselle. Emme enää nähneetkään kuljetuslaivoistamme merkkiäkään, vaan kiidimme myrskyn mukana Plymouth-salmeen, johon ankkuroimme viidentoista päivän kuluttua. Fregattiin saapui määräys, että koko sen miehistölle sekä vakinaiselle että väliaikaiselle, piti maksaa lopputili.

Sain isältäni kirjeen, jossa hän onnitteli minua sen johdosta, että nimeni oli mainittu kapteeni Kearneyn tiedonannoissa, ja pyysi minua tulemaan kotiin niin pian kuin pääsisin. Amiraalin suostumuksella nimeni merkittiin vartioaluksen kirjoihin, jotta en menettäisi aikaa, ja sitten hän antoi minulle kaksikuukautisen loman. Sanoin jäähyväiset laivakumppaneilleni ja pudistin O'Brienin kättä; hän aikoi käydä Irlannissa, ennenkuin pyrkisi johonkin toiseen alukseen. Palkkarahat taskussani lähdin liikkeelle Plymouthin postivaunussa. Kolmen päivän kuluttua olin jälleen hellän äitini sylissä, ja isäni sekä muut omaiseni lausuivat minut lämpimästi tervetulleeksi.

Jouduttuani taaskin omaisteni keskuuteen minun tulee kertoa lukijalle, mitä heille oli poistumiseni jälkeen tapahtunut. Vanhin sisareni Lucy oli mennyt naimisiin erään armeijassa palvelevan upseerin kapteeni Fieldingin kanssa, ja kun lankoni rykmentti oli komennettu Intiaan, oli sisareni seurannut miestään sinne. Vähäistä ennen tuloani oli heiltä saatu kirje, jossa he olivat maininneet kommelluksitta saapuneensa Ceyloniin.

Myöskin toinen sisareni Mary, jonka terveys oli lapsuudesta saakka ollut hyvin heikko, oli ollut kihloissa. Hän oli hyvin kaunis, ja hänellä oli paljon ihailijoita. Hänen puolisokseen aiottu mies oli baronetti ja hyväsukuinen. Mutta kovaksi onneksi sisareni vilustui käräjätanssiaisissa ja riutui nopeasti. Hän kuoli noin kaksi kuukautta ennen saapumistani, ja omaiseni olivat syvän surun vallassa.

Kolmas sisareni Ellen oli vielä naimaton. Myöskin hän oli oikein kaunis tyttö ja nyt seitsentoistavuotias.

Äitini terveyttä olivat Mary-sisareni kuolema ja ero vanhimmasta lapsesta pahasti järkyttäneet. Isäni taas näytti unohtaneen tyttärensä kuolemankin saatuaan sen epämieluisen tiedon, että setäni vaimo oli onnellisesti synnyttänyt pojan, mikä riisti isältäni toiveet saada itselleen isoisäni arvonimen ja tilukset.

Kotini oli tosiaankin murheen talo. Äitini surua kunnioitin ja panin parhaani lohduttaakseni häntä. Isäni suru oli niin ilmeisesti maallista laatua ja niin pahasti ristiriidassa hänen kirkollisen virkansa kanssa, että minun täytyy tunnustaa sen enemmän minua suututtaneen kun surettaneen. Hän oli käynyt jöröksi ja äreäksi, esiintyi tylysti ympärillään olevia henkilöitä kohtaan eikä ollut niin ystävällinen äidilleni kuin hänen olisi tullut äitini terveyden ja mielentilan vuoksi olla, vaikka hänellä ei olisi ollut haluakaan. Hän vietti harvoin vähäistäkään osaa päivästä äitini seurassa, ja iltaisin äiti meni makuulle hyvin aikaisin, joten heidän välillään oli kovin vähän ajatuksenvaihtoa.

Sisareni oli äidille suurena lohtuna, ja niin toivoakseni olin minäkin. Sitä äitini usein vakuutti syleillessään minua ja kyynelien vieriessä hänen poskilleen, enkä voinut olla olettamatta, että hän vuodatti kyyneliä kaksin verroin isäni häntä kohtaan osoittaman kylmyyden jollei suoranaisen töykeyden vuoksi. Sisareni taas oli enkeli, ja kun näin, kuinka huomaavaisesti hän hoivaili äitiäni ja kuinka täydelleen hän näytti unohtavan itsensä (päinvastoin kuin isäni, joka oli pelkkää itsekkyyttä), ajattelin monesti, kuinka kallisarvoinen aarre hän olisikaan kenelle miehelle tahansa, joka onnekseen voittaisi hänen rakkautensa omakseen. Sellaisessa tilassa olivat omaiseni palatessani heidän luokseen.

Oltuani kotona noin viikon puhuin eräänä iltana päivällisen jälkeen isälleni siitä, että minun pitäisi koettaa hankkia ylennys.

"Minä en voi tehdä mitään hyväksesi, Peter; minulla ei ole vähääkään vaikutusvaltaa", vastasi hän alakuloisesti.

"En usko paljoa tarvittavan, sir", huomautin. "Ensikuun kahdentenakymmenentenä päivänä olen palvellut kadettiaikani. Jos suoriudun tutkinnosta, kuten uskon pystyväni tekemään, ei pitäisi olla kovinkaan vaikea minun saada luutnantinvaltakirjaa isoisäni pyynnöstä, kun nimeni on mainittu julkisissa tiedonannoissa."

"Niin, isoisällesi se epäilemättä onnistuisi, mutta luultavasti sinulla on nyt kovin vähän mahdollisuuksia sillä taholla. Veljelläni on poika, ja meidät on häädetty syrjään. Et tiedä, Peter, kuinka itsekkäitä ihmiset ovat ja kuinka vähän he vaivautuvat ponnistelemaan sukulaistensa vuoksi. Isoisäsi ei ole kertaakaan kutsunut minua luoksensa saatuaan ilmoituksen veljeni perheenlisäyksestä. En olekaan ollut hänen läheisyydessään kertaakaan, sillä tiedän sen olevan tuiki hyödytöntä."

"Minun täytyy ajatella toisella tavalla loordi Privilegestä, kunnes hänen oma käytöksensä vahvistaa teidän mielipidettänne, rakas isä. Etten enää ole yhtä mielenkiintoinen, sen myönnän; mutta hän oli kuitenkin varsin ystävällinen ja tuntui olevan minuun mieltynyt."

"No niin, no niin, sinun sopii yrittää, mikäli voit, mutta pian käsität, millaisesta aineksesta tämä maailma on tehty. Varmasti toivon, että niin kävisi, sillä miten käy teille lapsille, jos minä kuolen, sitä en tiedä; olen säästänyt vain vähän, jos ollenkaan. Ja nyt on kaikki toiveeni tuhonnut tämä –" Ja isäni täräytti nyrkkinsä pöytään papiksi kovin oudosti, kasvoillaan apostolille perin arvoton ilme.

Olen pahoillani siitä, että minun täytyy näin puhua isästäni, mutta en saa väärentää totuutta. Kuitenkin minun täytyy myöntää, että hänellä oli paljon lieventäviä asianhaaroja. Hän ei ollut milloinkaan pitänyt kirkollisesta ammatistaan; hänen nuorena ollessaan hänen kunnianhimoisena pyrkimyksenään oli ollut liittyä armeijaan, johon ammattiin hän olisi taipumuksiltaan ollut paljoa sopivampi. Mutta koska vuosisatojen kuluessa on ollut tapana luovuttaa ylimystön koko omaisuus vanhimmalle pojalle ja jättää muut veljet valtion tai oikeammin heidän tarpeittensa hankkimista varten verotettujen ihmisten niskoille, ei isäni saanut noudattaa omaa haluaan.

Hänen vanhempi veljensä oli jo valinnut armeijan toimialakseen, minkä vuoksi päätettiin, että isäni tuli astua kirkon palvelukseen. Ja niinpä Englannissa on ollut ja on vieläkin sillä alalla niin paljon sellaisia henkilöitä, jotka eivät ainoastaan ole täysin sopimattomia kutsumukseensa, vaan tuottavat sille suoranaista häpeääkin.

Esikoisoikeuden lakiin liittyy paljon pahaa ja vääryyttä; mutta ilman sitä täytyisi maan ylimystön vaipua mitättömyyteen. Minusta tuntuu, että niin kauan kuin maan väestö tyytyy elättämään aateliston nuorempia poikia, on hyvä säilyttää ylimystö kolmantena säätynä, hallitsijan ja kansan välisenä renkaana; mutta jos ihmiset ovat joko liian köyhiä tai liian haluttomia siten verotettaviksi, on heillä oikeus kieltäytyä maksamasta veroja siihen tarkoitukseen ja vaatia esikoisuuskin kumoamista.

Viivyin kotona kadettiaikani loppuun saakka ja lähdin sitten Plymouthiin suorittamaan tutkintoani. Amiraali oli määrännyt tutkintopäiväksi perjantain, ja koska saavuin perille keskiviikkona, kävelin sinä päivänä huvikseni telakalla ja koetin parhaani mukaan kartuttaa ammattitietojani. Torstaina sousi joukko sijoituspaikalta saapuneita sotilaita laiturissa oleviin laivastonveneisiin; he olivat, kuten sain tietää, lähdössä Intiaan. Katselin heitä, kun he astuivat veneisiin ja veneet työnnettiin irti laiturista, ja kävelin sitten ankkuritelakalle ottamaan selkoa laivastossamme käytettyjen, eri luokkiin kuuluvien ankkurien painosta.

En ollut ehtinyt olla siellä pitkää aikaa, kun huomioni kiintyi rähinään; sen oli aiheuttanut sotilas, joka nähtävästi oli poistunut riveistä ja juossut telakan kapakkaan saadakseen väkijuomia. Hän oli kovasti humalassa, ja häntä seurasi nuori nainen, jolla oli lapsi sylissään ja joka koetti tyynnytellä häntä.

"Ole toki rauhallinen Patrick-kulta!" puheli hän takertuneena kiinni mieheen. "Olet kun oletkin karannut rivistä ja joudut ikävyyksiin päästyäsi laivaan. Ole rauhallinen, Patrick, ja kysellään venettä; ehkä sitten upseeri suostuu pitämään koko tapausta pelkkänä erehdyksenä ja päästää sinut vähällä; ja varmasti puhun puolestasi herra O'Rourkelle, ja hän on hyväntahtoinen mies."

"Tiehesi, olento! Herra O'Rourken kanssahan sinä haluaisit puhella, jotta hän taputtaisi leukaasi. Tiehesi, Mary, ja jätä minut rauhassa pyrkimään laivaan. Venettäkö tarvitsisin, kun osaan uida kuin pyhä Patrick, pää kainalossani, jollei se olisi olkapäilläni? Joka tapauksessa pystyn uimaan reppuineni ja musketteineni myöskin."

Nuori nainen itki ja koetti pidättää häntä, mutta hän ryöstäytyi irti, juoksi laiturille ja hyppäsi veteen. Nainen juoksi laiturin reunalle, näki hänen uppoavan, kiljaisi epätoivoisesti ja heilautti kätensä pystyyn tuskissaan. Lapsi putosi, osui vaajojen reunaan, pyörähti ympäri ja vaipui mereen, ennenkuin ennätin siepata siitä kiinni.

"Lapsi! Lapsi!" kajahti taaskin hurja parkaisu, ja naispoloinen virui jalkojeni juuressa rajun kohtauksen vallassa.

Katsahdin laiturin reunalta; lapsi oli kadonnut, mutta sotilas ponnisteli vielä pää veden pinnalla. Hän upposi ja kohosi jälleen – häntä kohti soudettiin venettä, mutta hän oli ihan näännyksissä. Hän heilautti käsiään taaksepäin ikäänkuin epätoivoissaan ja oli vaipumaisillaan aallon alle, mutta silloin en enää jaksanut pidättyä, vaan hyppäsin korkealta laiturilta veteen, uin hänen avukseen ja ehdin parhaiksi ajoissa tarttumaan häneen, ennenkuin hän ehti upota viimeisen kerran. Olin ollut vedessä tuskin neljännes minuuttia, ennenkuin vene ennätti luoksemme ja meidät kiskottiin siihen.

Sotilas oli lopen uupunut eikä kyennyt virkkamaan mitään. Minä olin luonnollisesti ainoastaan likomärkä. Pyynnöstäni vene soudettiin laiturille, ja meidät molemmat vietiin rannalle. Sotilaan selässä oleva reppu ja hänen asunsa osoittivat, että hän kuului äsken laivoihin nousseeseen rykmenttiin, ja lausuin mielipiteenäni, että niin pian kuin hän olisi hiukan toipunut, olisi parasta viedä hänet laivaan. Kun vene, johon meidät oli vedestä nostettu, oli laivastonvene, suostui esitykseeni se upseeri, joka oli johtanut joukkojen laivaanmenoa ja lähetetty jälleen maihin ottamaan selkoa siitä, oliko joitakuita miehiä vielä jäänyt rannalle.

Sotilas toipui muutamissa minuuteissa niin, että kykeni istumaan ja puhumaan, ja viivyin vain saadakseni tietää, millaisessa tilassa laiturille jättämäni nuori naispoloinen oli. Muutamien minuuttien kuluttua vahti toi hänet luoksemme, ja hänen ja hänen puolisonsa välinen kohtaus oli hyvin liikuttava. Rauhoituttuaan vähän hän kääntyi minuun päin, joka seisoin läpimärkänä, hoki minulle pontevia siunauksia, joihin sekaantui valitteluja lapsen kuoleman johdosta, ja tiedusti nimeäni.

"Antakaa se minulle!" huudahti hän. "Antakaa se minulle paperille kirjoitettuna, jotta saan pitää sitä lähinnä sydäntäni, lukea sen ja suudella sitä joka päivä, niin kauan kuin elän; aina muistan rukoilla puolestanne ja siunata teitä!"

"Sanon sen teille. Nimeni –"

"Ei; kirjoittakaa se minulle – kirjoittakaa se paperille! Ettehän epää sitä minulta. Kaikki pyhimykset siunatkoot teitä, rakas nuori mies, siitä, että pelastitte naisparan epätoivosta!"

Venettä komentava upseeri antoi minulle kynän ja käyntikortin; kirjoitin siihen nimeni ja ojensin sen naisrukalle. Hän tarttui käteeni, suuteli korttia useita kertoja ja pisti sen povelleen. Upseeri kiiruhti maltittomasti lähtemään ja käski miehen nousta veneeseen – nainen seurasi mukana takertuneena mieheen, vaikka tämä olikin märkä – vene poistui rannasta, ja minä riensin majataloon kuivaamaan vaatteitani.

En voinut olla silloin panematta merkille, kuinka suuremman pahan pelko hävittää kaikki ajatuksetkin pienemmästä pahasta. Saatuaan varmuuden siitä, ettei hänen miehensä ollut hukkunut, nainen ei ollut tuskin kertaakaan näyttänyt muistavan menettäneensä lapsensa.

Olin ottanut mukaani ainoastaan yhden puvun. Se oli saapuessani ollut oikein hyvässä kunnossa, mutta suolainen vesi tekee kovin ilkeätä jälkeä upseerinasussa. Kävin vuoteeseen sen kuivamisajaksi. Mutta kun pukeuduin uudelleen, olivat vaatteeni, jotka eivät olleet ennenkään olleet minulle liian väljät, sillä tähän aikaan kasvoin hyvin nopeasti, kutistuneet ja rypistyneet niin, että ne olivat ihan liian pienet. Ranteeni näkyivät takkini hihansuista – housunlahkeeni olivat lyhentyneet vain säärien puoliväliin ulottuviksi – napit olivat kaikki himmentyneet, eikä kokonaisvaikutukseni totisesti ollut herrasmiehen tapaisen, kuosikkaan kadetin.

Olisin tilannut uuden puvun, mutta tutkinto oli määrätty kello kymmeneksi seuraavaksi aamuksi, eikä enää ollut aikaa. Minun oli senvuoksi pakko näyttäytyä sellaisena kuin olin sen sotalaivan peräkannella, jossa tutkinto pidettiin. Samaan koettelemukseen oli sinne saapunut paljon muitakin, jotka kaikki olivat minulle outoja eivätkä, kuten huomasin siitä, miten he siistiasuisina kävellessään edestakaisin kannella nyökkäilivät ja iskivät silmää toisilleen, suinkaan halunneet tutustua minuun. Luettelossa oli useita nimiä minun edelläni, ja sydämemme sykki kiivaasti joka kerta, kun joku nimi huudettiin ja sen omistaja asteli perässä olevaan hyttiin. Jotkut palasivat kasvot hilpeinä, ja toivomme elpyi yhtä hyvän onnen odotuksesta; toiset tulivat hytistä synkkinä ja masentuneina, ja silloin heidän ilmeensä kuvastui meidänkin kasvoistamme, ja me vaikeroimme pelon ja pahojen aavistusten kiroissa.

Empimättä väitän, että vaikkakin "hyväksyminen" saattaa olla pätevyyden merkki, "reputtaminen" ei varmasti ole pätemättömyyden todistus. Tiedän, että useita mitä taitavimpia nuoria miehiä on "reputettu" (samalla kun toisia taitamattomampia on onnistanut hyvin) pelkästään erikoislaatuisen tilanteen heissä herättämän pelon tähden. Eikä sitä sovikaan kummastella, kun otetaan huomioon, että kuuden vuoden työ ja ponnistukset ovat vaarassa joutua hukkaan tällä kammottavalla hetkellä.

Vihdoin huudettiin minun nimeni, ja hengitykseni oli melkein salpautunut levottomuudesta, kun astuin hyttiin ja huomasin joutuneeni kolmen kapteenin eteen, joiden tuli ratkaista, olinko pystyvä olemaan upseerina hänen majesteettinsa palveluksessa. Päiväkirjani ja todistukseni tarkastettiin ja hyväksyttiin; palvelusaikani laskettiin ja myönnettiin oikeaksi.

Purjehdustaitoa koskevia kysymyksiä minulle esitettiin hyvin vähän siitä mahdollisimman hyvästä syystä, että useimmat hänen majesteettinsa palveluksessa olevat upseerit tietävät purjehtimisesta vain vähän, jos mitään. Palvellessaan kadetteina he oppivat sitä koneellisesti olematta selvillä niistä säännöistä, joihin heidän käyttämänsä laskut perustuvat. Luutnanttiaikana heidän palveluksiaan vaaditaan harvoin purjehdusasioissa, ja he unohtavat nopeasti kaikki sitä koskevat tiedot. Kapteeniaikana heidän matemaattisten tietojensa kaikki rippeet supistuvat siihen, että he kykenevät merkitsemään laivan aseman kartalle. Laivan ohjaamisesta on vastuussa perämies; ja kun kapteenit itse eivät ole siitä vastuunalaisia, luottavat he täydelleen perämiesten laskuihin.

Tietysti on poikkeuksia, mutta suurin piirtein asian laita on niinkuin tässä mainitsin. Ja jos amiraalinvirasto julkaisisi määräyksen, että kaikkien kapteenien pitäisi suorittaa tutkinto uudelleen, reputettaisiin heistä yhdeksäntoista kahdestakymmenestä, kun heiltä kuulusteltaisiin purjehdustaitoa, vaikka he ehkä suoriutuisivatkin oikein hyvin merisotilaallisesta puolesta.

Juuri sen nojalla, että tämä seikka yleisesti tunnetaan, on nykyinen järjestelmä luullakseni vahingollinen laivastollemme. Kapteenin pitäisi olla täydelleen vastuunalainen laivansa ohjauksesta. On kauan tiedetty, että kaikkien muiden merivaltojen upseereilla on parempi tieteellinen ammattisivistys kuin Englannin laivaston upseereilla, minkä helposti selittää se, ettei vastuunalaisuus ole kohdistettu kapteeneihimme.

Perämiesten alkuperä laivastossamme on omalaatuinen. Englannin merivallan alkuaikoina saatiin laivaston alukset Cinque Ports-kaupungeista ynnä muista satamista – miehistön taistelevana osana olivat laivoihin lähetetyt sotilaat. [Cinque Ports (viisi satamaa), alkuaan viisi – sittemmin useampia – Englannin etelärannikon kaupunkia, joiden tuli varustaa määrätty lukumäärä laivoja sotalaivastoon ja joilla oli sen korvaukseksi määrättyjä etuoikeuksia, – Suom.] Kaikissa sen ajan laivoissa oli miehistönä merimiehiä ja perämies ohjaamassa purjehtimista. Englannin ja Hollannin välisten, veristen meritaistelujen aikana noudatettiin samaa järjestelmää. Muistaakseni juuri Sandwichin kreivistä kerrotaan, että kun hänen laivansa oli uppoamaisillaan, hän astui veneeseen hinatakseen lippunsa toisen laivan mastoon, mutta että kreivi hukkui, kun tykinkuula katkaisi veneen kahtia ja kreivin sotisopa painoi hänet pohjaan. Mutta jatkakaamme.

Niin pian kuin olin vastannut joihinkuihin kysymyksiin tyydyttävästi, käskettiin minun nousta seisomaan. Se kapteeni, joka oli kuulustellut minulta purjehdustaitoa, esiintyi minua kohtaan hyvin vakavasti, mutta ei kuitenkaan epäkohteliaasti. Hänen kuulusteluunsa eivät olleet sekaantuneet muut kaksi, jotka vasta nyt ryhtyivät kyselemään minulta "merisotilaallista" puolta. Se kapteeni, joka käski minun nousta pystyyn, puhui hyvin tylysti, niin että säikähdin pahasti. Nousin seisomaan kalpeana ja vapisevana, sillä tällainen alku sai minut aavistelemaan pahaa. Minulle esitettiin useita kysymyksiä, joihin epäilemättä vastasin heikosti, sillä en nytkään jaksa muistaa vastauksiani.

"Niin arvelinkin", virkkoi kapteeni; "päättelin sen ulkonäöstänne. Sellainen upseeri, joka on pukuasioissa niin huolimaton, ettei ota yllensä siistiä takkia edes tutkintoon tullessaan, osoittautuu yleensä laiskaksi mieheksi ja kelvottomaksi merisotilaaksi. Luulisi teidän palvelleen koko aikanne kutterissa tai kymmentykkisessä prikissä eikä komeissa fregateissa. No niin, sir, suon teille vielä yhden mahdollisuuden."

Kapteenin sanat loukkasivat minua niin kipeästi, etten jaksanut hillitä tunteitani. Vapisevin huulin vastasin, "ettei minulle ollut jäänyt aikaa tilata toista asua" – ja purskahdin itkemään.

"Olet kun oletkin liian tyly, Burrows", huomautti kolmas kapteeni. "Poikahan on kovasti peloissaan. Sallikaamme hänen istua vähän aikaa tyyntyäkseen. Istuutukaa, herra Simple, kuulustelemme teitä uudelleen kohta."

Istuuduin, hillitsin suruani ja koetin koota sekavia ajatuksiani. Sillä välin kapteenit ajankuluksi selailivat, päiväkirjoja, ja minua purjehdustaidossa kuulustellut kapteeni luki plymouthilaista sanomalehteä, joka oli muutamia minuutteja aikaisemmin saapunut laivaan ja tuotu hyttiin.

"Mitä! Mitäs tämä on? Kuulkaahan, Burrows – Keats, katsokaahan!" Ja hän osoitti uutista. "Herra Simple, saanko kysyä, juuri tekö pelastitte sotilaan, joka hyppäsi mereen telakan laiturilta eilen?"

"Kyllä, sir", vastasin, "ja juuri sentähden asuni on näin surkeassa kunnossa. Se pilaantui silloin, enkä ehtinyt tilata uutta. En olisi halunnut kertoa, minkätähden se oli turmeltunut."

Näin kaikkien kolmen kasvonilmeiden muuttuvan, ja se valoi minun rohkeutta. Ja nyt, kun tunteeni olivat päässeet purkaantumaan, ei pelko minua enää vaivannutkaan. "Kuulkaahan, herra Simple, nouskaahan jälleen pystyyn", kehoitti kapteeni ystävällisesti, "jos nimittäin olette kylliksi rauhoittunut. Jollette ole, odotamme vielä vähän aikaa. Älkää pelätkö, me toivomme teidän suoriutuvan." En ollut peloissani ja nousin heti seisomaan. Vastasin kaikkiin kysymyksiin tyydyttävästi, ja sen huomattuaan he kuulustelivat minulta vaikeampia asioita.

"Oikein hyvä, tosiaankin oikein hyvä, herra Simple. Nyt kysyn teiltä vielä yhtä temppua. Se tehdään harvoin ettekä ehkä pysty sitä selittämään. Tiedättekö, miten laiva käännetään ankkurin avulla?"

"Kyllä, sir", vastasin, sillä olin, kuten lukija muistanee, nähnyt sen tempun suorituksen palvellessani kapteeni Savage-paran komennuksessa, ja selitin heti, miten se tehtiin.

"Se riittää, herra Simple. En halua kysyä teiltä enää mitään. Aluksi luulin teitä huolimattomaksi upseeriksi ja kelvottomaksi merimieheksi, mutta nyt tiedän, että olette hyvä merimies ja uljas nuorukainen. Haluatteko te kysellä vielä jotakin?" jatkoi hän, kääntyen molempien muiden puoleen.

He vastasivat kieltävästi; tutkintotodistukseni allekirjoitettiin, ja kapteenit soivat minulle sen kunnian, että pudistivat kättäni ja toivottivat minulle pikaista ylennystä. Näin päättyi tämä hermo-parkojani kysynyt ankara koettelemus onnellisesti. Ja kun poistuin hytistä, ei kukaan olisi osannut kuvitella minun olleen siellä sellaisessa tuskassa nähdessään kasvojeni nyt säteilevän riemuisen ilmeen.

PETER SIMPLEN SAAVUTUS

ENSIMMÄINEN LUKU

Luku salajuonista – Katolilainen omantunnon ohjaaja uudessa kaavussa – Vehkeily ylennyksen edistäjänä – Talonpoikaista rakkautta ja päärin ärtyisyyttä – Menestyksen toiveita.

Heti hotelliin saavuttuani lähetin noutamaan plymouthilaisen sanomalehden ja leikkasin siitä uutisen, joka oli ollut minulle niin suureksi avuksi vaikeassa tilanteessa. Seuraavana päivänä palasin kotiin ottamaan vastaan omaisteni onnitteluja. Siellä oli minua odottamassa edellisenä päivänä saapunut O'Brienin kirje. Sen sisältö oli seuraava:

'RAKAS PETER.

    Joidenkuiden ihmisten onneksi, sanotaan, 'on heidän isänsä
    syntynyt ennen heitä' koska heitä autetaan eteenpäin maailmassa
    – minkä lauselman mukaan minun isäni on syntynyt minun
    jälkeeni, se on varmaa. Sille ei kuitenkaan mahda mitään.

    – Kaikki omaiseni olivat terveitä ja pirteitä, mutta valittivat
    vaatteitaan. Mitä tulee isä M'Grathin kaapuun, eivät valittelut
    olleet aiheettomia. Se oli kaamea pukukappale. Mutta Jumalan
    siunauksen, viimeisen vuosineljänneksen palkkani ja vaatturin
    avulla olemme kuitenkin saaneet toimeen kunnollisen korjauksen,
    ja Ballyhinchin O'Brienien ikivanha suku on nyt täydessä
    taklauksessa keulasta perään saakka.

    – Molemmat sisareni joutuvat naimisiin lähiseudun nuorien
    maalaisjunkkarien kanssa; nähtävästi he vain tarvitsivat uutta
    pyhäpukua mennäkseen kirkkoon. Heidät vihitään ensi perjantaina,
    ja toivoisin vain, Peter, että olisit täällä häitä tanssimassa.
    Mutta älä ole huolissasi, minä kyllä tanssin puolestasi ja
    myöskin omalta osaltani. Tällä kertaa kerron vain, mitä isä
    M'Grath ja minä olemme puuhailleet ja mikä kaikki koskee sitä
    varas-setääsi.

    – Ennen tännetuloani isä M'Grath ei saanut aikaan juuri mitään,
    koska isä O'Toolella oli uusi kaapu ja isä M'Grathin asu oli
    niin kulunut, ettei hän voinut uhitella virkaveljeään niin
    epäedullisissa oloissa. Mutta sittenkin isä M'Grath tähyili
    ympärilleen ja kuuli sieltä ja täältä useita vihjauksia, jotka
    kaikki laskettuani ne yhteen, supistuivat mitättömiin.

    – Mutta tultuani kotiin olemme puuhanneet uutterasti. Isä
    M'Grath meni käymään Ballycleuchissa uudessa asussaan rohkeana
    kuin leijona, vannoen näpsäyttävänsä isä O'Toolea nenälle
    sentähden, että tämä oli läimäyttänyt oven kiinni vasten hänen
    kasvojaan. Ja sen hän olisikin tehnyt, jos olisi löytänyt isä
    O'Toolen. Mutta kun häntä ei löytynyt, palasi isä M'Grath kotiin
    ihan yhtä viisaana ja rohkeana kuin oli ollut lähtiessään.

    – Niinpä, Peter, lähdin itse kävelemään sille taholle ja
    kierrellessäni sitä vanhaa taloa, johon setäsi oli majoittunut,
    kohtasinkin sen pikku tytön, Ella Flanaganin, joka oli hänen
    palveluksessaan, ja sanoin itsekseni:

    – 'Tässä maailmassa päästään päämäärään kahdella tavalla,
    rakkaudella ja rahalla.'

    – O'Brieneillä samoin kuin useimmilla heidän maanmiehillään on
    runsaammin edellistä kuin jälkimäistä tavaraa, ja niinpä olenkin
    käyttänyt sitä aika runsaasti sinun palveluksessasi, Peter.

    – 'Totisesti', virkoin, 'tehän olettekin se tyttönen, jota
    silmäni aina tähyilivät ollessani täällä viimeksi'.

    – 'Entä kukas te olette?' kysyi hän.

    – 'Luutnantti O'Brien hänen majesteettinsa palveluksessa. Tulin
    äsken hetkiseksi kotiin etsimään itselleni vaimoa', kerroin. 'Ja
    minun makuani miellyttäisi sellainen nainen, jolla olisi teidän
    rakenteenne, muotonne ja kainoutenne.'

    – Ja sitten ylistin hänen silmiään, nenäänsä, otsaansa ja niin
    alaspäin, kunnes ehdin hänen jalkopohjiinsa. Pyysin häneltä lupaa
    saada kohdata hänet uudelleen ja tiedustin, milloin hän suostuisi
    tapaamaan minut metsässä antaakseen minulle vastauksensa. Aluksi
    hän arveli, etten voinut olla vakavissani (mikä olikin totta),
    mutta vannoin kaikkien pyhimysten nimeen, että hän oli seudun
    sievin tyttö – ja niin hän onkin joka suhteessa – ja sitten
    hän kuunteli imarteluani. En hiiskunut sanaakaan sedästäsi,
    en tädistäsi enkä isä O'Toolesta, jottei hän alkaisi epäillä,
    sillä minulla on sellainen aavistus, että he kaikki ovat
    mukana juonessa. Puhelin vain hänen sievää olemustaan kohtaan
    tuntemastani rakkaudesta, ja se sokaisi hänet, kuten sellainen
    tekee kaikille naisille, olkootpa he vaikka kuinka älykkäitä.

    – Ja nyt, Peter, viime sunnuntaina olin jo kolme viikkoa
    haastatellut tätä tyttö-pahaa sinun tähtesi, ja omatuntoni
    vakuuttaa, ettei ole oikein saada sitä olentoa mielistymään
    minuun, koska en pidä hänestä rahtuakaan sillä tavalla kuin
    vaimosta tulee pitää, mutta kaikki muut menettelytavat
    saattaisivat tyttö-rukan turmioon. Puhuin tästä asiasta isä
    M'Grathille, joka selitti, 'että saamme tehdä pahaa edistääksemme
    hyvää, että jos tyttö on ollut mukana petoksessa, on vain oikein
    rangaista häntä tässä maailmassa ja että se ehkä pelastaa hänet
    tulevassa elämässä'.

    – Minä en kuitenkaan pidä siitä enkä suostuisi tekemään
    sitä ainoankaan muun ihmisen kuin sinun tähtesi, sillä
    tyttö-parka on nyt kovin mieltynyt ja kiintynyt minuun,
    puhelee vihkiäispäivästämme ja kertoilee minulle pitkiä
    tarinoita O'Flanaganien ja O'Brienien välisistä liitoista,
    joita on solmittu menneinä aikoina molempien sukujen ollessa
    loistonsa kukkuloilla. Istuessamme eilen metsässä hänen kätensä
    vyötäisilläni kysyin:

    – 'Ella, rakas, mitä väkeä ne ihmiset ovat, joilla olet
    palveluksessa?'

    – Ja silloin hän kertoi minulle heidän tarinastaan kaikki, mitä
    tiesi, ja mainitsi Mary Sullivanin olevan lapsen hoitajattarena.

    – 'Onko se poika vai tyttö?' kysyin.

    – 'Poika se on', vastasi hän.

    – 'Entä Sullivanin lapsi?'

    – 'Se on tyttö.'

    – 'No, onko Mary Sullivan siellä nyt?'

    – 'Ei', vastasi hän, 'hän lähti eilen miehensä ja lapsensa
    kanssa liittyäkseen Intiaan komennettuun rykmenttiin'.

    – 'Eilenkö hän lähti?' sanoin, nousten pystyyn.

    – 'Niin', myönsi hän. 'Mutta mitäpä sinä heistä.'

    – 'Välitän heistä hyvin paljon', vastasin, 'sillä pieni lintu on
    kuiskannut salaisuuden korvaani'.

    – 'Mikähän se salaisuus on?' tiedusti hän.

    – 'Vain se, että lapset vaihdettiin, ja sinä tiedät sen yhtä
    hyvin kuin minäkin.'

    – Mutta hän vannoi, ettei hänellä ollut siitä aavistustakaan;
    hän ei ollut vielä tullut taloon lapsien syntyessä. Ja uskon
    hänen puhuneen totta.

    – 'No niin', virkoin, 'kuka hoiti rouvaa?'

    – 'Minun äitini', vastasi Ella. 'Ja jos niin tehtiin, niin
    kukapa muu kuin hän voi sen tietää?'

    – 'Ella, aarteeni', puhuin, 'olen vannonut, etten mene
    naimisiin, ennenkuin saan selville, miten tämä asia oikein on.
    Sitä parempi siis, kuta pikemmin saat oikeat tiedot äidiltäsi.'

    – Silloin hän alkoi itkeä kovin haikeasti, ja minäkin olin
    melkein purskahtamaisillani itkuun nähdessäni, kuinka pahasti
    Ellaa vaivasi se ajatus, ettei avioliitosta tulisikaan mitään.
    Jonkun ajan kuluttua hän pyyhki poskensa kuiviksi, suuteli minua
    ja sanoi minulle jäähyväiset vannottuaan kaikkien pyhimysten
    nimessä, että totuus selviäisi tavalla tai toisella.

    – Tänä aamuna näin hänet uudelleen, kuten eilen sovimme, ja
    hänen silmänsä olivat punaiset itkemisestä. Hän takertui minuun
    kiinni ja pyysi minua antamaan hänelle anteeksi ja jäämään
    hänen luoksensa. Sitten hän kertoi äitinsä hätkähtäneen hänen
    tiedusteltuaan asiaa, aprikoineen ja sättineen häntä, kun hän oli
    tiukannut totuutta; hän oli langennut polvilleen ja rukoillut
    ettei äiti olisi hänen onnensa tiellä, koska hän kuolisi, jos äiti
    niin tekisi (saat itse arvata, soimasiko sydämeni minua hänen
    niin sanoessaan, Peter, mutta paha oli tehty); hänen äitinsä
    oli kertonut valastaan ja isä O'Toolesta ja luvannut neuvotella
    asiasta hänen kanssaan.

    – No niin, Peter, olen varma siitä, että lapset on vaihdettu
    ja että hoitajatar on lähetetty Intiaan, jotta hän olisi poissa
    tieltä. Kerrottiin, että heidän piti mennä Plymouthiin. Miehen
    nimi on tietysti O'Sullivan. Neuvoisin sinua siis nousemaan
    postivaunuun katsoaksesi, saatko mitään aikaan sillä taholla.
    Sillä välin minä koetan parhaani mukaan selvitellä asiaa täällä
    ja kirjoitan heti, kun saan jotakin selville. Haluan vain isä
    M'Grathin lähtevän sen hornamaisen äidin puheille ja takaan
    hänen säikyttävän naisen vannomaan mitä tahansa. Jumala sinua
    siunatkoon, Peter! Kerro parhaat terveiseni omaisillesi!

                                  Ystäväsi TERENCE O'BRIEN.'

Tämä O'Brienin kirje antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta. Se neuvo, että minun pitäisi matkustaa Plymouthiin, saapui liian myöhään, koska sotaväenosastot olivat lähteneet merelle jo joku aika sitten, ja koska Mary Sullivan ja hänen miehensä epäilemättä olivat niiden osastojen joukossa, jotka olivat nousseet laivaan minun ollessani satamassa suorittamassa tutkintoani. En myöskään tahtonut näyttää kirjettä isälleni, koska se vain olisi tehnyt hänet kuumeiseksi ja hänen sekaantumisensa asiaan olisi hyvin todennäköisesti tuottanut enemmän pahaa kuin hyvää. Jäin senvuoksi rauhallisesti odottamaan lisää tietoja ja päätin kääntyä isoisäni puoleen saadakseni ylennyksen.

Muutamia päiviä myöhemmin lähdin Eagle Parkiin, jonne saavuin kello yhdentoista vaiheilla aamulla. Lähetin sisälle käyntikorttini, ja minut opastettiin kirjastoon, jossa loordi Privilege tapansa mukaan istui nojatuolissaan.

"No niin, lapsi", virkkoi hän, jääden tuoliinsa tarjoamatta minulle edes yhtä sormeaan, "mitä haluat, kun tulit tänne kutsumatta?"

"Tulin vain, mylord, tiedustamaan, kuinka voitte ja kiittämään teitä siitä ystävällisestä teostanne, että hankitte minulle ja herra O'Brienille paikan komeaan fregattiin."

"Niin", vastasi hänen ylhäisyytensä, "muistan – taisin tehdä sen pyynnöstäsi ja muistelen kuulleeni jonkun maininneen, että olet käyttäytynyt hyvin ja että nimesi on mainittu tiedonannoissa".

"Kyllä, mylord", vakuutin, "ja senjälkeen olen suorittanut luutnantintutkintoni".

"No niin, lapsi, olen siitä hyvilläni. Kerro terveiseni isällesi ja omaisillesi!" Ja hänen ylhäisyytensä loi katseensa kirjaan, jota hän oli lukenut.

Isäni huomautukset tuntuivat hyvin perustelluilta, mutta en mielinyt poistua huoneesta vielä jonkun verran yrittämättä.

"Onko teidän ylhäisyytenne kuullut mitään sedästäni?"

"Kyllä", vastasi hän, "sain häneltä kirjeen eilen. Lapsi voi oikein hyvin. Odotan heidän kaikkien saapuvan tänne kahden tai kolmen viikon kuluttua jäädäkseen lopullisesti asumaan luokseni. Olen vanha – alan käydä hyvin vanhaksi, ja minun täytyy järjestellä paljon asioita setäsi kanssa ennen kuolemaani."

"Jos saisin anoa suosionosoitusta teidän ylhäisyydeltänne, niin pyytäisin teitä hieman auttamaan minua ylennyksen saamisessa. Kirje teidän ylhäisyydeltänne laivaston ylipäällikölle – ainoastaan muutamia rivejä –"

"No niin, lapsi, minulla ei ole mitään sitä vastaan – mutta – olen kovin vanha, liian vanha nyt kirjoittaakseni." Ja hänen ylhäisyytensä alkoi taaskin lukea.

Ollakseni oikeudenmukainen loordi Privilegeä kohtaan minun täytyy mainita, että hän ilmeisesti oli nopeasti kallistumassa toiseen lapsuuden tilaan. Hän oli käynyt paljoa kumaraisemmaksi siitä pitäen, kun hänet viimeksi näin, ja sekä hänen ruumiin- että sielunvoimansa näyttivät heikoilta.

Vartosin vähintään neljännestunnin, ennenkuin hänen ylhäisyytensä nosti katseensa kirjasta.

"Mitä, etkö vielä ole mennyt, lapsi? Luulin sinun lähteneen kotiisi."

"Teidän ylhäisyytenne oli kyllin ystävällinen lausuakseen, ettei teitä mikään estäisi kirjoittamasta muutamia rivejä laivaston ylipäällikölle puolestani. Luotan siihen, ettei teidän ylhäisyytenne epää pyyntöäni."

"No niin", äänsi hän kärtyisesti, "niin tein – mutta olen liian vanha, liian vanha kirjoittaakseni – en näe – tuskin jaksan pidellä kynää".

"Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne suoda minulle sen kunnian, että kirjoitan kirjeen teidän ylhäisyytenne allekirjoitettavaksi?"

"No niin, lapsi – kyllä – minulla ei ole mitään sitä vastaan. Kirjoita seuraavasti – ei – kirjoita ihan niinkuin haluat – minä kirjoitan nimeni sen alle. Toivoisinpa William-setäsi jo olevan täällä."

Sitä minä en toivonut. Minua halutti kovasti näyttää hänelle O'Brienin kirje, mutta minusta tuntui julmalta herättää hänen epäluulojaan ja tuskastuttaa niin likellä haudan parrasta olevan henkilön mieltä. Totuutta ei mitenkään saataisi selville hänen elinaikanaan, mietin, ja minkä vuoksi niin ollen tuottaisin hänelle tuskaa? Joka tapauksessa päätin, että vaikka kirje olikin taskussani, en käyttäisi sitä muutoin kuin viimeisenä keinona.

Menin toisen pöydän ääreen ja istuuduin kirjoittamaan kirjettä. Koska hänen ylhäisyytensä oli sanonut, että saisin kirjoittaa, mitä halusin, välähti mieleeni, että saattaisin avustaa O'Brieniä ja uskoin varmasti, ettei hänen ylhäisyytensä vaivautuisi lukemaan kirjettä. Senvuoksi kirjoitin seuraavasti loordi Privilegen edelleen lukiessa kirjaansa:

'MYLORD.

    Tekisitte minulle hyvin suuren palveluksen, jos jouduttaisitte
    pojanpoikani herra Simplen epäilemättä valmisteilla olevaa
    luutnantinvaltakirjaa. Hän on suorittanut tutkintonsa, ja
    hänen nimensä on mainittu virallisissa tiedonannoissa. Olisin
    myöskin kiitollinen, jollette kadottaisi näkyvistänne luutnantti
    O'Brienia, joka on niin uljaasti kunnostautunut Länsi-Intiassa
    anastettaessa laivoja satamista. Luottaen siihen, ettei Teidän
    Ylhäisyytenne jätä täyttämättä tätä harrasta pyyntöäni, on
    minulla kunnia olla Teidän Ylhäisyytenne nöyrä ja alamainen
    palvelija.'

Lähdin liikkeelle käsissäni tämä kirje ynnä musteeseen kastettu kynä, ja lähestymiseni melu sai hänen ylhäisyytensä katsahtamaan minuun päin. Aluksi hän tuijoitti minuun ikäänkuin olisi unohtanut koko asian ja virkkoi sitten:

"Ai, niin! Muistan, niin tein – anna kynä minulle!"

Vapisevin käsin hän kirjoitti nimensä ja antoi minulle takaisin kirjeen sitä lukematta, kuten olin odottanutkin.

"Kas tässä, lapsi, älä kiusaa minua enää! Hyvästi! Kerro minulta terveisiä isällesi!"

Lausuin hänen ylhäisyydelleen jäähyväiset ja poistuin tyytyväisenä retkeni tulokseen. Kotiin saavuttuani näytin kirjeen isälleni, joka oli hyvin hämmästynyt menestyksestäni ja vakuutti isoisäni olevan hallituksen mielestä niin vaikutusvaltaisen henkilön, että saatoin pitää ylennystäni varmana. Ettei sattuisi mitään vahinkoa, lähdin heti Lontooseen ja jätin omin käsin kirjeen laivaston ylipäällikön ovivahdille, ilmoittaen hänelle samalla osoitteeni.

TOINEN LUKU

O'Brien ja minä astumme kumpikin askeleen pari passu – Sukulaisten välinen kohtaus, joka ei ole omiaan lähentämään heitä toisiinsa – Setä ei aina ole paras ystävä.

Muutamia päiviä myöhemmin jätin käyntikorttini, johon oli merkitty osoitteeni, laivaston ylipäällikön virastoon ja sain seuraavana päivänä hänen sihteeriltään kirjeen, joka sisälsi sen riemastuttavan tiedon, että valtakirjani oli kirjoitettu valmiiksi joitakuita päiviä aikaisemmin. Minun tuskin tarvinnee sanoa, että kiiruhdin lunastamaan sen, ja maksaessani lunastusrahaa sihteerille rohkenin umpimähkään kysyä, tiesikö hän luutnantti O'Brienin osoitteen.

"En", vastasi hän; "haluaisin sen tietää, sillä hänet on tänään ylennetty komentajaksi".

Olin vähällä hypähtää ilosta kuullessani tämän hyvän uutisen. Ilmoitin sihteerille O'Brienin osoitteen, riensin pois kallisarvoinen paperi kädessäni ja lähdin heti matkalle isäni kotiin.

Mutta siellä minua odotti suru. Äitini oli sairastunut ankarasti, ja talo oli hälinän vallassa – lääkäreitä, apteekkareita ja sairaanhoitajattaria juoksenteli edestakaisin, isäni kiihtyneenä ja rakas sisareni kyynelissä. Potilas sai puuskan toisensa jälkeen, ja vaikka hänelle annettiin kaikkia mahdollisia lääkkeitä, hengähti hän viimeisen henkäyksensä seuraavana iltana.

En tahdo yrittääkään kuvailla isäni murhetta; hän näytti katuvan sitä, että oli viime aikoina kohdellut tylysti vainajaa, sisartani ja minua. Ne kohtaukset täytyy niiden kuvitella, jotka ovat itse kärsineet samanlaisen menetyksen. Ponnistauduin lohduttamaan sisar-poloistani, joka tuntui takertuvan minuun, pitäen minua ainoana tukenaan. Ja hautajaisten jälkeen saimme takaisin rauhallisuutemme, vaikka murhe olikin vielä syvempänä sydämessämme kuin ulkoisessa asussamme. Olin kirjeessä ilmoittanut O'Brienille murheellisen sanomani, ja oikeana ystävänä hän heti saapui lohduttamaan minua.

O'Brien oli saanut amiraalinvirastolta kirjeen, jossa oli ilmoitettu hänen ylennyksestään. Ja kaksi päivää saapumisensa jälkeen hän meni noutamaan valtakirjansa. Kerroin hänelle peittelemättä, miten hän oli sen saanut, ja kiitoksien loppuponneksi hän taaskin viittasi siihen aikaisempaan, virheelliseen olettamukseen, että minä olin "suvun tyhmyri".

"Tulimmainen, kenelle tahansa olisi hyväksi, jos hänellä olisi muutamia yhtä typeriä ystäviä", jatkoi hän. "Mutta en halua imarrella sinua, Peter; tiedäthän, millainen mielipide minulla on aina ollut, eikä siitä niin ollen kannata enää puhua."

Hänen palattuaan neuvottelimme pitkälti, mikä olisi paras keino virkamääräyksen hankkimiseksi, sillä O'Brien samoin kuin minäkin halusi kiihkeästi päästä jälleen vesille. Minusta oli ikävä erota sisarestani, mutta isäni oli niin äreä ja pahatuulinen, ettei minusta ollut lainkaan hauska olla kotona muulloin kuin ollessani sisareni seurassa.

Sisarenikin oli muuten sitä mieltä, että minun olisi paras olla poissa, koska isäni ihmisviha, jota äitini ei enää hillinnyt, tuntui pahentuneen, ja isä näytti tuntevan minua kohtaan suoranaista vastenmielisyyttä. Sisareni, minä ja O'Brien, joka oli aina mukana neuvotteluissamme, päättelimme senvuoksi yksimielisesti, että minun olisi viisainta jälleen lähteä merille.

"Saan hänet paljoa paremmin hoidetuksi ollessani yksin, Peter. Silloin ei mikään vaadi aikaani eikä kutsu minua pois hänen luotansa, kuten sinun läsnäolosi nyt tekee. Ja niin tuskallista kuin sinusta eroaminen onkin, saavat velvollisuuteni isää kohtaan ja se toivo, että sinä edistyisit, minut pyytämään sinua, jos suinkin mahdollista, keksimään keinon hankkiaksesi itsellesi toimen laivastossa."

"Haastelette kuin sankari, jollainen olettekin, neiti Ellen, kauniista kasvoistanne ja lempeistä silmistänne huolimatta", kehui O'Brien. "Ja nyt, Peter, puhukaamme siitä, miten se käy päinsä. Jos minä saan laivan, ei sinusta tarvitse huolehtia, koska valitsen sinut luutnantikseni. Mutta miten se voidaan järjestää? Luulisitko saavasi Eagle Parkin vanhan herran suostumaan avustajaksemme?"

"Joka tapauksessa koetan", lupasin. "Eihän hän ota, jollei annakaan, O'Brien."

Niinpä lähdin seuraavana päivänä isoisäni kartanoon ja laskeuduin vaunuista portilla tavalliseen aikaan, kello yhdentoista vaiheilla. Kävelin lehtokujaa myöten ovelle ja kolkutin. Kun ovi avattiin, näin palvelijain olevan epäröiviä ja jäykän näköisiä, mistä en pitänyt. Tiedustin loordi Privilegeä – vastaus kuului, että hän voi oikein hyvin, mutta ei ottanut vastaan ketään.

"Onko setäni täällä?" kysyin.

"Kyllä, sir", vastasi palvelija, katsahtaen minuun merkitsevästi, "ja myöskin hänen koko perheensä on täällä".

"Oletteko varma siitä, etten saa tavata isoisääni?" virkoin, korostaen viimeistä sanaa.

"Ilmoitan hänelle, että olette täällä, sir", vastasi mies, "mutta sekin on vastoin määräyksiä".

En ollut kertaakaan nähnyt setääni lapsuusaikani jälkeen enkä edes muistanut häntä – serkkujani ja tätiäni en ollut koskaan tavannut. Minuutin kuluttua tuotiin vastaus, ja minua kehoitettiin menemään kirjastoon. Astuttuani sisälle näin edessäni loordi Privilegen, joka istui tavallisella paikallaan, ja kookkaan herrasmiehen, jonka heti arvasin olevan setäni, koska hän oli isäni näköinen. "Se nuori herrasmies on täällä, mylord", lausui setäni, silmäillen minua tuikeasti.

"Mitä? Ahaa! Muistan. No niin, lapsi, olet siis käyttäytynyt kovin huonosti – olen pahoillani siitä. Hyvästi."

"Käyttäytynyt huonosti!" kummastelin. "En itse tiedä siitä mitään."

"Teistä kerrotaan tosiaankin aika paljon pahaa, veljenpoika", huomautti setäni kuivasti. "Joku on kertonut isoisällenne sellaista, mikä on suuresti pahoittanut hänen mieltänsä. En itse tiedä siitä mitään."

"Silloin on joku lurjus parjannut minua, sir", vastasin.

Setäni hätkähti kuullessaan lurjus-sanan, malttoi sitten mielensä ja tiedusti:

"No niin, veljenpoikani, mitä haluatte loordi Privilegeltä, sillä otaksuttavasti ette ole tullut täällä käymään aiheettomasti?"

"Sir", virkoin, "käyntini tarkoitus on ensinnäkin kiittää loordi Privilegeä siitä, että hän hankki minulle luutnantin valtakirjan ja toiseksi pyytää häneltä sellaista suosionosoitusta, että hän hankkisi minulle paikan johonkin laivaan, minkä hänen kirjoittamansa rivi heti saisi aikaan".

"En tiennyt, veljenpoikani, että teistä on tehty luutnantti; mutta olen samaa mieltä kanssanne siitä, että on sitä parempi, kuta enemmän olette merillä. Hänen ylhäisyytensä allekirjoittaa kirjeen. Istukaa!"

"Kirjoitanko minä sen?" kysyin sedältäni. "Tunnen sanamuodon."

"Kyllä; ja tuokaa kirje minulle kirjoitettuanne sen!" Varmasti uskoin setäni haluavan saada minulle toimimääräyksen ainoastaan sentähden, että silloin olisin paremmin poissa tieltä, ja että merellä oli suuremmat vaarat kuin maalla. Otin paperiarkin ja kirjoitin seuraavasti:

'MYLORD.

    Saanko pyytää, että Teidän Ylhäisyytenne suvaitsisi määrätä tämän
    kirjeen tuojan johonkin laivaan niin pian kuin se mukavasti käy
    päinsä, koska toivoisin hänen jälleen pääsevän toimimaan Hänen
    Majesteettinsa palveluksessa.

                              Teidän Ylhäisyytenne nöyrin j.n.e.'

"Minkätähden jättää nimi mainitsematta?" "Eihän se merkitse mitään", vastasin, "koska kirje viedään mieskohtaisesti, ja se takaa minulle nopean määräyksen".

Kirje pantiin hänen ylhäisyytensä eteen allekirjoitettavaksi. Hieman vaivaloisesti hänet saatiin tajuamaan, että hänen piti kirjoittaa siihen nimensä. Vanha herra näytti paljoa tylsemmältä kuin viimeksi hänet nähdessäni. Kiitin häntä, taitoin kirjeen kokoon ja pistin sen taskuuni. Vihdoin hän katsahti minuun, ja äkkiä näytti hänen mieleensä välähtävän tuntemisen pilkahdus.

"No niin, lapsi – sinä siis karkasit ranskalaisten vankeudesta – vai mitä? Entä miten voi ystäväsi – mikä hänen nimensä olikaan?"

"O'Brien, mylord."

"O'Brien!" huudahti setäni. "Hän on teidän ystävänne. Sitten saan otaksuttavasti kiittää juuri teitä kaikista niistä tiedusteluista ja huhuista, joita Irlannissa niin uutterasti levitellään – palvelijoitteni narraamisesta – ja kaikesta muusta nenäkkyydestä."

En halunnut väittää totuutta vastaan, vaikka sen äkillinen paljastuminen saattoikin minut jonkun verran hämilleni. Vastasin:

"En koskaan sekaannu kenenkään palvelijoitten asioihin, sir."

"Ette kyllä", myönsi hän, "vaan käytätte muita siihen tehtävään. Sain selville kaikki puuhanne, sittenkun se lurjus oli lähtenyt Englantiin."

"Jos 'lurjus'-sanalla tarkoitatte kapteeni O'Brieniä, sir, niin hänen nimessään väitän sitä vastaan."

"Kuten suvaitsette, sir", tokaisi setäni vimmaisesti. "Mutta toivon teidän heti poistuvan tästä talosta odottamatta enää mitään sen enempää nykyiseltä kuin tulevaltakaan loordi Privilegeltä paitsi hävyttömän käyttäytymisenne ansaitsemaa kostoa."

Olin kovin ärtynyt ja vastasin terävästi:

"Nykyiseltä loordi Privilegeltä en tosiaankaan toivo enää mitään enkä liioin hänen seuraajaltansakaan. Mutta teidän kuolemanne jälkeen odotan arvonimen perijän tekevän nöyrän palvelijanne hyväksi kaikki, mitä voi. Toivotan teille hyvää vointia, setä."

Setäni silmät säihkyivät kiukkuisesti, kun taukosin puhumasta. Sanani olivat tosiaankin rohkeat ja myöskin hyvin typerät, kuten sittemmin kävi ilmi. Kiiruhdin pois huoneesta, en ainoastaan siitä pelosta, että minut ajettaisiin tieheni kaikkien palvelijoiden nähden, vaan myöskin sentähden, ettei laivaston ylipäällikölle osoitettua kirjettä mahdollisesti anastettaisi minulta väkisin. Mutta en ikinä unohda sitä uhkaavaa, kostonhimoista ilmettä, joka lehahti setäni kasvoille, kun ovea sulkiessani käännyin katsomaan häneen. Poistuin talosta palvelijoiden avutta ja riensin kotiin niin nopeasti kuin pääsin.

"O'Brien", sanoin kotiin saavuttuani, "nyt emme saa hukata aikaa vähääkään. Kuta nopeammin kiiruhdat Lontooseen mukanasi tämä suosituskirje, sitä parempi, sillä saat uskoa, että setäni tekee minulle niin paljon kiusaa kuin suinkin voi."

Sitten selostin hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut, ja sovimme niin, että O'Brien ottaisi kirjeen, joka sopi yhtä hyvin hänelle kuin minullekin, koska siinä puhuttiin vain sen tuojasta. Ja jos O'Brien saisi laivan, pääsisin varmasti siihen luutnantiksi ja lisäksi saisin purjehtia hyvän ystäväni johdolla.

Seuraavana aamuna O'Brien lähti Lontooseen ja onneksi pääsi laivaston ylipäällikön puheille perilletulonsa jälkeisenä päivänä, joka oli vastaanottopäivä. Ylipäällikkö otti kirjeen O'Brieniltä ja kehoitti häntä istuutumaan. Luettuaan sitten kirjeen hän tiedusti, miten hänen ylhäisyytensä jaksoi ja niin edelleen.

O'Brien vastasi, että "jos Jumala soisi, hänen ylhäisyytensä saattaisi elää vielä monta vuotta", ja ettei "hän ollut milloinkaan kuullut hänen valittavan huonovointisuuttaan". Kaikki se ei ollut valhetta, jollei tottakaan. O'Brienin palattua kotiin ja kerrottua minulle tästä kohtauksesta en malttanut olla huomauttamatta, että "hän ei ollut viime aikoina noudattanut omaa periaatettaan, katsoen siihen, mitä hän itse oli lausunut lievistä ja törkeistä valheista".

"Se on ihan totta, Peter; ja olen itsekin sitä miettinyt, mutta siitä huolimatta se on periaatteeni. Me kaikki tiedämme, mikä on oikein, mutta emme aina noudata tietoamme. Asian laita on niin, että minusta alkaa tuntua ehdottoman välttämättömältä taistella maailmaa vastaan sen omilla aseilla. Puhuin tästä asiasta isä M'Grathille, ja hän vastasi, että jos joku tekemällä väärin pakotti toisenkin menettelemään väärin torjuakseen hänen aikeensa, edellinen ei ollut vastuunalainen ainoastaan omasta synnistään, vaan myöskin jälkimäisen itsepuolustuksekseen tekemästä synnistä."

"Mutta, O'Brien, minä en ihan ehdottomasti luota isä M'Grathiin enkä oikein ihaile useita hänen ohjeistaan."

"En liioin minäkään, Peter, kun niitä punnitsen; mutta miksipä minun pitäisi vaivata päätäni tällaisilla kysymyksillä? Sen vain tiedän, että kun mielihalu ja velvollisuus ovat ristiriidassa keskenään, on perin mukavaa saada isä M'Grathin kaltainen pappi ratkaisemaan asioita ja kaupanpäällisiksi huolehtimaan sielun pelastuksesta."

Moittiessani O'Brieniä johtui mieleeni, että itse olin hankkiessani molempia loordi Privilegen kirjeitä tehnyt itseni syypääksi petokseen. Olin niin ollen soimannut häntä sellaisesta hairahduksesta, jonka olin itsekin tehnyt. Ja pelkäänpä olleeni liian kärkäs lohduttamaan itseäni sillä isä M'Grathin siveellisellä ohjeella, että "saa tehdä pahaa hyvän saavuttamiseksi". Mutta palatkaamme O'Brienin ja laivaston ylipäällikön keskusteluun.

Heidän puheltuaan vähän aikaa laivaston ylipäällikkö virkkoi:

"Kapteeni O'Brien, olen aina hyvin valmis noudattamaan loordi Privilegen toivomuksia ja erittäinkin nyt, kun hän suosittelee niin ansiokasta upseeria kuin te olette. Jos käytte päivän tai parin perästä amiraalinvirastossa, saatte kuulla asiasta enemmän."

O'Brien kirjoitti meille heti, ja odotimme maltittomasti hänen seuraavaa kirjettään. Mutta kirjeen asemasta ilmestyi hän itse kolmantena päivänä luoksemme, sieppasi ensin minut syliinsä, meni sitten sisareni luokse, syleili häntä, hyppi ja tanssi ympäri lattiaa.

"Mikä sinun on, O'Brien?" kysyin, samalla kun Ellen perääntyi hämmingin vallassa.

O'Brien veti taskustaan asiakirjan.

"Kas tässä, Peter, rakas Peter! Nyt maineeseen ja kunniaan! Kahdeksantoistatykkinen priki, Peter. Rattlesnake – kapteeni O'Brien – Länsi-Intiaan. Kautta pyhän isän! Sydämeni on pakahtumaisillaan riemusta." Ja hän vaipui nojatuoliin. "Enkö ole melkein ihan suunniltani?" kysyi hän oltuaan lyhyen hetkisen vaiti.

"Ellenin mielestä varmastikin olet", vastasin, katsahtaen sisareeni, joka seisoi huoneen nurkassa, luullen O'Brienin tosiaankin olevan sekaisin, poskillaan edelleenkin hämmingin puna.

Silloin O'Brien oivalsi poikenneensa sopivaisuuden rajoista, nousi heti pystyyn, kävi jälleen teeskentelemättömän luonnolliseksi, astui sisareni luokse, tarttui hänen käteensä ja virkkoi:

"Suokaa anteeksi minulle, rakas neiti Ellen; minun täytyy pyytää anteeksi karkeata esiintymistäni. Riemastukseni oli niin voimakas ja kiitollisuuteni veljeänne kohtaan niin syvä, että pelkään innoissani sallineeni tunnepurkaukseni ulottua myöskin teihin, joka olette hänelle niin rakas ja muistutatte häntä niin läheisesti sekä olemukseltanne että mieleltänne. Suvaitsetteko ajatella saaneenne vain osoituksen veljeänne kohtaan tuntemastani, pursuavasta kiitollisuudesta ja hänen tähtensä antaa minulle anteeksi epähienon käytökseni?"

Ellen hymyili ja ojensi kätensä O'Brienille, joka vei hänet sohvalle. Istuuduimme siihen kolmisin, ja sitten ystäväni alkoi ymmärrettävämmin kertoa, mitä oli tapahtunut. Hän oli mennyt laivaston ylipäällikön virastoon määrättynä päivänä ja lähettänyt käyntikorttinsa ylipäällikölle, joka ei sillä hetkellä voinut ottaa häntä puheilleen, vaan kehoitti häntä kääntymään yksityissihteerinsä puoleen. Häneltä O'Brien sai Rattlesnaken, kahdeksantoistatykkisen prikin, kapteenin valtakirjan.

Perin suopeasti hymyillen sihteeri kertoi hänelle kahdenkeskisesti, että hänen pitäisi lähteä Länsi-Intian vesille niin pian kuin hänen laivansa olisi saanut miehistön ja olisi purjehduskunnossa. Hän tiedusti O'Brieniltä, kenet hän haluaisi ensimmäiseksi luutnantikseen. O'Brien vastasi haluavansa laivaansa minut; mutta koska minulla ei hyvin todennäköisesti ollut kylliksi virkavuosia päästäkseni ensimmäiseksi luutnantiksi, sopi amiraalinviraston määrätä siihen toimeen kuka tahansa, kunhan vain minäkin tulisin laivaan. Sihteeri merkitsi O'Brienin toivomuksen muistiin ja kysyi, oliko hänen aluksessaan paikkaa merikadetille, jonka hän tahtoisi lähettää laivaan. Siihen O'Brien mielellään suostui, pudisti sihteerin kättä ja poistui amiraalin virastosta kiiruhtaakseen tuomaan meille tätä mieluista sanomaa.

"Ja nyt", jatkoi O'Brien, "olen päättänyt, miten menettelen. Riennän ensiksi Plymouthiin hinaamaan lippuni mastoon; sitten matkustan Irlantiin katsomaan, miten siellä jaksetaan ja mitä isä M'Grath puuhailee. Viettäkäämme siis, Peter, tämä ilta niin iloisesti kuin osaamme, sillä vaikka sinä ja minä kohtaammekin pian toisemme, saattaa kuitenkin kulua vuosikausia, ennenkuin kolmisin istumme samalla sohvalla, kuten nyt istumme, jos sellaista enää milloinkaan tapahtuu."

Ellen, joka vielä oli hermostunut äitimme äskeisen kuoleman johdosta, käänsi katseensa lattiaan, ja huomasin kyynelien kihoavan hänen silmiinsä hänen kuultuaan O'Brienin viittauksen, ettemme ehkä enää koskaan tapaa toisiamme. Ja minulla oli onnellinen ilta. Toisella puolellani oli rakas sisar ja toisella puolellani vilpitön ystävä. Kuinka harvat tilanteet ovat kadehdittavampia!

O'Brien erosi meistä varhain seuraavana aamuna; ja aamiaisen aikana tuotiin kirje isälleni. Se oli sedältäni, joka kylmästi ilmoitti, että loordi Privilege oli hyvin äkkiä kuollut edellisenä yönä, että hautaaminen tapahtuisi viikon kuluttua ja että jälkisäädös luettaisiin heti hautausjuhlallisuuksien jälkeen.

Isäni ojensi kirjeen minulle virkkamatta sanaakaan ja hörppi teetänsä teelusikallaan. En voi väittää tunteitteni olleen kovin voimakkaita siinä tilaisuudessa; mutta tunsin surua, koska vainaja oli jonkun aikaa ollut minua kohtaan ystävällinen. Isäni tunteita taas en osannut eritellä – tai, kuten minun oikeastaan pitäisi sanoa, en halunnut eritellä. Juotuaan teekuppinsa tyhjäksi hän nousi aamiaispöydästä ja meni työhuoneeseensa. Sitten kerroin tiedon Ellen-sisarelleni.

"Hyvä Jumala!" äänsi hän oltuaan tuokion vaiti ja vei käden silmilleen. "Kuinka oudon luonnottomaan tilaan onkaan yhteiskuntamme täytynyt joutua, kun isäni saattaa tuolla lailla ottaa vastaan tiedon isänsä kuolemasta! Eikö se ole kamalaa?"

"Kyllä se on, rakas sisko", myönsin. "Mutta kaikki tunteet on uhrattu maallisten vaikuttimien ja tyhjän arvonimen alttarille. Nuoremmista pojista ei välitetä juuri mitään, jollei heitä suorastaan jätetä oman onnensa nojaan. Hyveitä, lahjakkuutta, kaikkea pidetään mitättömänä – ihmisen omaa sisäistä arvoa halveksitaan – ja ainoa tunnustettu peruste, jonka nojalla voi vaatia huomaavaisuutta, on perintöoikeus. Kun vanhemmat hellittävät kaikki luonnolliset siteet, sopiiko kummastella, jolleivät ne enää sido lapsiakaan? Ihan oikein huomautit, että tällainen tila on yhteiskunnassa inhoittava."

"En sanonut inhoittava, veli; sanoin outo ja luonnoton."

"Jos olisit käyttänyt minun sanojani, Ellen, et olisi ollut väärässä. Arvonimen ja sen mukana tulevan rikkauden vuoksi en tahtoisi olla sellainen sydämetön, eristetty, saattanen sanoa, vieroksuttu olento kuin isoisäni oli; jos minulle nyt ehdotettaisiin vaihtokauppaa, en vaihtaisi siihen Ellenin rakkautta."

Ellen heittäytyi syliini. Senjälkeen menimme puutarhaan, jossa keskustelimme pitkälti tulevaisuudentoiveistamme ja mahdollisuuksistamme.

KOLMAS LUKU

Komeat hautajaiset – Jälkisäädöksen lukeminen, ei ihan Wilkien maalauksien mukainen – Minulle määrätään jälkisäädöksessä lahja – Miten sen käy – Isäni kirjoittaa hyvin tulistuneena saarnan jäähdyttääkseen sisuaan – Liityn O'Brienin prikiin ja kohtaan Swinburnen.

Viikon kuluttua siitä päivästä lähdin isäni kanssa Eagle Parkiin loordi Privilegen hautajaisiin. Meidät opastettiin huoneeseen, jossa ruumis oli kolme päivää virunut nähtävänä. Mustat verhot, korkeat töyhdöt, arkun upeat koristukset ja lukuisat vahakynttilät, jotka valaisivat huonetta, tekivät juhlallisen ja suurenmoisen vaikutuksen.

Seisoessani kaiteeseen nojautuneena arkun ääressä ja ajatellessani sen sisältöä johtui väkisinkin mieleeni, että poloisen isoisäni tunteet olivat näyttäneet ikäänkuin lämpenevän minua kohtaan, että hän oli nimittänyt minua "lapsekseen" ja että, jollei setäni olisi saanut poikaa, hän olisi hyvin todennäköisesti kuollut syliini hellästi minuun kiintyneenä minun itseni tähden maallisista vaikuttimista riippumatta. Minusta oli varmaa, että jos olisin tuntenut hänet kauemmin, olisin saattanut rakastaa häntä, ja hän olisi rakastanut minua; ja itsekseni mietin, kuinka huonosti nuo kuoleman jälkeen hänen osakseen tulevat tyhjänpäiväiset kunnianosoitukset saattoivat korvata niiden molemminpuolisten tunteiden menetystä, jotka olisivat niin suuresti eheyttäneet hänen onneaan hänen eläissään. Mutta hän oli elänyt loistoa ja turhamaisuutta varten; ja loisto ja turhamaisuus saattoivat häntä hautaan.

Ajattelin Ellen-sisartani ja O'Brieniä ja kävelin toisaalle mielessäni se varma vakaumus, että äsken kuollut loordi varakreivi Privilege, Corstonin parooni, kreivikunnan esimies ja hänen majesteettinsa salaisen neuvoskunnan jäsen, olisi saattanut kadehtia Peter Simpleä.

Kun hautausmenot, hyvin pitkäveteiset ja loistavat, olivat päättyneet, palasimme kaikki vaunuissa Eagle Parkiin. Setäni, joka tietysti oli omaksunut arvonimen ja ollut hautajaissaatossa lähimpänä surijana, esiintyi siellä isäntänä ottamassa meidät vastaan. Meidät opastettiin kirjastoon, ja tuolissa, jossa isoisäni oli vielä niin äsken yhtenään istunut, istui nyt uusi loordi. Hänen lähellään olivat lakimiehet, joiden edessä oli asiakirjoja. Kun me kukin vuorostamme astuimme sisään, viittasi hän kädellään vapaina oleviin tuoleihin päin, siten kehoittaen meitä istumaan, mutta sanaakaan ei hiiskuttu hänen ja lakimiesten välisiä, silloin tällöin kuuluvia kuiskauksia lukuunottamatta.

Kun suvun kaikki haarat neljännen ja viidennen polven serkkuja myöten olivat saapuneet, pani setäni oikealla puolen istuva lakimies silmälasit nenälleen, kiersi pergamentin auki ja alkoi lukea jälkisäädöstä. Aluksi kuuntelin tarkkaavaisesti; mutta kun en käsittänyt lainopillisia ammattisanoja, johduin pian ajattelemaan muita asioita, kunnes noin puolituntisen lukemisen jälkeen hätkähdin kuullessani oman nimeni. Lisäpykälässä määrättiin minulle kymmenentuhatta puntaa.

Isäni, joka istui vieressäni, nykäisi minua hiljaa kiinnittääkseen huomiotani, ja havaitsin, etteivät hänen kasvonsa olleet ihan yhtä murheelliset kuin aikaisemmin. Olin riemuissani tästä odottamattomasta tiedosta. Muistin isäni Eagle Parkista palatessamme sanoneen, että "isoisäni huomaavaisuus minua kohtaan merkitsi kymmenentuhannen punnan suuruista jälkisäädöslahjoitusta", ja mietin, kuinka omituista oli, että hän oli sattunut mainitsemaan rahamäärän ihan täsmälleen.

Mietin myöskin, mitä isäni oli sanonut omista asioistaan, että hän näet ei ollut saanut mitään säästöön lapsiaan varten, ja onnittelin itseäni sen johdosta, että nyt pystyisin tukemaan rakasta Ellen-sisartani, jos isälleni sattuisi jokin tapaturma. Näistä aatoksistani minut herätti se, että nimeni mainittiin toistamiseen.

Nyt luettiin noin viikkoa aikaisemmin päivätty lisäpykälä, jossa isoisäni tyytymättömänä käytökseeni peruutti aikaisemmin mainitun lisäyksen eikä määrännyt minulle mitään. Arvasin, mistä isku oli suunnattu, ja katsahdin setääni kasvoihin; hänen silmissään väikkyi pahanilkisen mielihyvän tuike, ja ne olivat tähdätyt minuun odottamaan katsettani. Katsoin häneen, hymyillen halveksivasti, ja vilkaisin sitten isääni, joka näytti olevan surkeassa tilassa. Hänen päänsä oli painunut rintaa vasten, ja hänen kätensä olivat ristissä.

Vaikka isku järkyttikin minua, sillä tiesin, kuinka kipeästi rahoja olisi tarvittu, olin kuitenkin liian ylpeä sitä näyttääkseni. Tuntuipa minusta, etten olisi mistään hinnasta ollut valmis vaihtamaan setäni kanssa paikkaa, saatikka sitten tunteita. Kun näet jälkeenjääneet kohtaavat toisensa ottaaksensa selkoa, kuinka Luojan tuomioistuimen eteen kutsuttu henkilö on määrännyt käytettäviksi ne maalliset ja katoavaiset tavarat, jotka hänen täytyy jättää jälkeensä, pitäisi sallia vihan ja pahansuopaisuuden tunteiden hetkeksi vaimeta, ja "poistuneen veljen" muiston pitäisi herättää armeliaisuutta ja hyvää tahtoa. Hieman mietittyäni tunsin voivani antaa anteeksi sedälleni.

Niin ei isäni. Se lisäpykälä, joka riisti minulta perinnön, oli jälkisäädöksen viimeinen, ja lakimies kiersi pergamentin kokoon ja otti silmälasit pois nenältään. Kaikki nousivat seisomaan. Isäni tarttui hattuunsa, käski käheällä äänellä minun seurata häntä, repi irti silkkiharsoiset surunauhat ja viskasi ne sitten lattialle mennessään. Minäkin irroitin surunauhani, panin ne pöydälle ja menin hänen jäljessään. Isäni käski tuoda vaununsa ovelle, odotti hallissa, kunnes ne saapuivat, ja hypähti sitten niihin. Seurasin häntä; hän veti kaihtimen ylös ja käski kuskin ajaa kotiin.

"Ei puolta shillingiäkään! Taivaan Jumala, ei puolta shillingiäkään! Nimeäni ei edes mainittu - ainoastaan vaivainen surusormus! Ja sinä – niin, sir, mitä olet tehnyt, kun menetit isoisäsi suosion, sittenkun sinulle oli määrätty sellainen rahaerä? Mitä, sir? Kerro minulle heti kaikki!" jatkoi hän, kääntyen puoleeni raivoissaan.

"En mitään, rakas isä, mikäli itse tiedän. Setä on ilmeisesti vihamieheni."

"Entä minkätähden hän olisi erikoisesti sinun vihamiehesi? Peter, hänellä täytyy olla jokin syy, miksi hän on taivuttanut isoisäsi muuttamaan jälkisäädöstään sinun vahingoksesi. Vaadin sinua, sir, kertomaan minulle kaikki heti."

"Rakas isä, sittenkun olet rauhallisempi, puhelen kanssasi tästä asiasta. Toivottavasti minun ei katsota osoittavan puutteellista kunnioitusta, kun sanon, että Englannin kirkon pappina –"

"Paha periköön Englannin kirkon ja ne, jotka panivat minut sen palvelukseen!" kivahti isäni ihan suunniltaan raivosta.

Tyrmistyneenä pidin suuni kiinni. Myöskin isäni näytti menevän hämilleen ajattelemattomien sanojensa tähden. Hän vaipui nojaamaan vaununistuimen selkämykseen ja pysyi synkän äänettömänä siihen saakka, kunnes saavuimme omalle ovellemme. Heti sisälle astuttuamme isä kiiruhti omaan huoneeseensa, ja minä menin Ellen-sisareni luokse, joka oli makuukamarissaan. Kerroin hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut, ja neuvottelin hänen kanssaan siitä, olisiko minun ilmaistava isälleni, mikä oli saanut setäni niin vihamieliseksi minua vastaan. Pohdittuamme asiaa pitkälti olimme yksimielisiä siitä, että se paljastus oli nyt käynyt välttämättömäksi.

Sittenkun ruoka oli korjattu pois päivällispöydästä, kerroin isälleni kaikki, mitä olimme saaneet tietää setäni Irlannissa-olosta. Isä kuunteli minua hyvin tarkkaavasti, otti esille muistikirjansa ja teki muistiinpanoja.

"No niin, Peter", virkkoi hän oltuaan muutamia minuutteja vaiti, sittenkun olin lopettanut. "Olen täydelleen selvillä koko jutusta. Epäilemättä on vaihdettu lapsia, ja sen tarkoituksena on ollut petollisesti anastaa sinulta ja minulta meille oikeudenmukaisesti tuleva arvonimi ja maatila. Mutta nyt ryhdyn toimiin ja koetan, enkö saa tätä salaisuutta selvitetyksi. Ja kun kapteeni O'Brien ja isä M'Grath auttavat meitä, en usko sitä suinkaan mahdottomaksi."

"O'Brien tekee kaikki, mitä voi, sir", vakuutin, "ja odotan pian saavani häneltä tietoja. Nyt hänen on täytynyt olla jo viikko Irlannissa."

"Minä matkustan sinne itse", vastasi isäni, "ja olen valmis turvautumaan millaisiin keinoihin tahansa paljastaakseni tämän katalan vehkeen. Niin", huudahti hän, iskien nyrkkinsä pöytään, niin että kaksi viinilasia särkyi tärähdyksestä sirpaleiksi, "olen valmis turvautumaan kaikkiin keinoihin".

"Tarkoittanet, rakas isä", virkoin, "kaikkia keinoja, joita sinun ammatissasi oleva mies saattaa laillisesti käyttää".

"Sanon sinulle: kaikkia keinoja, joita ihminen voi käyttää saadakseen takaisin petoksella anastetut oikeutensa! Älä puhu minulle laillisista keinoista, kun minulta mielitään anastaa arvonimi ja omaisuus kavalan ja laittoman lapsenvaihdoksen avulla! Kautta taivaan Jumalan, minä vastaan petokseen petoksella, väärään valaan väärällä valalla ja vaadin veren verestä, jos se käy tarpeelliseksi! Veljeni on katkonut kaikki siteet, ja minä tahdon saada oikeuteni, vaikkapa minun pitäisi vaatia sitä painamalla pistooli hänen korvansa juureen!"

"Taivaan tähden, rakas isä, älä ole noin raju – muista virkaasi!"

"Kyllä muistan", vastasi isä katkerasti, "ja muistan senkin, kuinka minut pakotettiin siihen vasten tahtoani. Muistan isäni sanat, kun hän juhlallisen kylmästi ilmoitti minulle, että 'minun täytyi valita joko kirkon palveleminen tai – nälkään nääntyminen'. – Mutta minun täytyy valmistaa saarna huomiseksi, eikä minulla ole enää aikaa istua täällä. Käske Ellenin lähettää minulle teetä!"

Minusta ei isäni ollut oikein sopivassa mielentilassa kirjoittamaan saarnaa, mutta hillitsin kieltäni. Sisareni tuli seuraani, emmekä sitten nähneet isää ennenkuin aamiaisella seuraavana päivänä. Sitä ennen sain O'Brieniltä kirjeen:

'RAKAS PETER.

    Matkustin Plymouthiin, hinasin viirin laivani mastoon, otin
    veneeni telakalta ja panin ensimmäisen luutnanttini ohjaamaan
    painolastin ja veden ottamista. Sitten lähdin Irlantiin, ja
    omaiseni, jotka kaikki voivat mainiosti, ottivat minut, kapteeni
    O'Brienin, hyvin vastaan.

    – Nyt, kun molemmat sisareni ovat joutuneet niin hyviin
    naimisiin, on isäni ja äitini elämä oikein mukavaa, mutta varsin
    yksinäistä. Muistaakseni näet kerroin sinulle jo aikoja sitten,
    että taivas oli nähnyt hyväkseni ottaa pois kaikki muut veljeni
    ja sisareni paitsi molempia nyt avioliitossa olevia ja yhtä, joka
    meni luostariin, omistaen elämänsä Jumalalle, sittenkun hän oli
    tullut rokonarpiseksi eikä kukaan enää halunnut häntä katsella.

    – Siitä saakka, kun me lapset tulimme täysikasvuisiksi, ovat
    isäni ja äitini valittaneet ja surreet sitä, ettei kukaan
    meistä mielinyt lähteä pois kotoa. Mutta kun nyt kaikki veljeni
    ja sisareni ovat tavalla tai toisella poistuneet kotoa,
    tuskittelevat vanhempani sitä, että he ovat jääneet ihan yksin
    eikä heidän seuranaan ole ketään muita kuin isä M'Grath ja siat.

    – Me emme saa olla milloinkaan tyytyväisiä tässä maailmassa,
    se on varmaa. Ja nyt, kun vanhempieni olo on kaikissa suhteissa
    mukava, tuntuu heistä elämä hyvin epämukavalta, ja saavutettuaan
    kaikki, mitä ovat toivoneet, he taaskin toivoisivat kaikki
    ennalleen. Mutta kuten vanhan Maddocksin oli tapana sanoa, on
    eräiden ihmisten kannalta 'hyvä ärähdys parempi kuin huono
    päivällinen'. Vanhempieni suurin huvi on nykyisin nurkuminen; ja
    jos se tekee heidät onnellisiksi, täytyy heidän olla onnellisia
    päivät pääksytysten – sillä totisesti he nurkuvat yhtenään
    aamusta iltaan saakka.

    – Ensi työkseni lähetin noutamaan isä M'Grathia, joka oli ollut
    poissa kotoa tavallista enemmän – otaksuttavasti sentähden,
    ettei hänestäkään tuntunut ihan yhtä mukavalta kuin ennen.
    Hän kertoi kohdanneensa isä O'Toolen ja puhelleensa hänen
    kanssansa; keskustelu oli päättynyt toraan, hän oli kolhinut
    isä O'Toolea, kiskaissut kaavun hänen selästään ja repinyt sen
    sitten siekaleiksi. Isä O'Toole oli vedonnut piispaan, ja sillä
    kannalla asiat olivat juuri silloin.

    – 'Mutta', väittää hän, 'se veijari on luikkinut pois näiltä
    tienoilta ja, mikä on pahempi, vienyt Ellan ja hänen äitinsä
    mennessään. Ja vielä pahempi asia on se, ettei kenelläkään ole
    edes aavistusta siitä, minne he ovat menneet, mutta luullaan,
    että heidät kaikki on lähetetty meren taakse.'

    – Kuten siis huomaat, Peter, ovat asiat huonosti yhdessä
    suhteessa, nimittäin siinä, ettei meillä ole mahdollisuuksia
    kiskoa irti totuutta siltä vanhalta naiselta, sillä kukapa menisi
    heidän jäljessään nyt, kun olemme sodassa Ranskaa vastaan?
    Toisaalta se on hyvä sanoma, sillä se estää minua narraamasta
    Ella-rukkaa ja uskottelemasta hänelle sellaista, mistä ei
    ikinä tule mitään. Olenkin siitä aika tavalla hyvilläni, sillä
    hänen läheisyydessään olevat henkilöt olivat vakuuttaneet isä
    M'Grathille, ettei tyttö kahteen päivään ennen lähtöään tehnyt
    muuta kuin itki ja valitti, koska hänen äitinsä sätti ja se
    O'Toole-vintiö uhkaili häntä.

    – Minusta tuntuu, että ainoa toivomme nyt on löytää sotilas
    ja hänen vaimonsa, imettäjä, jotka lähetettiin Intiaan –
    epäilemättä siinä toivossa, että sikäläinen ilmasto ja kuumeet
    nitistäisivät heidät. Se setäsi on suuri lurjus ihan läpikotaisin.

    – Lähden täältä kolmen päivän kuluttua, ja myöskin sinun pitää
    tulla Plymouthiin. Lausu kunnioittava tervehdykseni isällesi
    ja lämpimät terveiseni sisarellesi, jota kaikki pyhimykset
    suojelkoot! Jumala häntä siunatkoon aina ja iankaikkisesti. Amen.

                               Ikuinen ystäväsi TERENCE O'BRIEN.'

Pistin tämän kirjeen isäni käteen, kun hän tuli huoneestaan.

"Tämä on viekkaasti suunniteltu juoni", sanoi hän, "ja luultavasti meidän täytyy heti noudattaa O'Brienin neuvoa – etsiä Intiaan lähetettyä imettäjätärtä. Tiedätkö, mihin rykmenttiin hänen miehensä kuuluu?"

"Kyllä, sir", vastasin. "Hän kuuluu kolmanteenneljättä ja lähti Intiaan noin kolme kuukautta takaperin."

"Hänen nimensä, kuten muistaakseni mainitsit, on O'Sullivan", jatkoi hän, ottaen esille muistikirjansa. "No niin, kirjoitan viipymättä kapteeni Fieldingille ja pyydän häntä suorittamaan mahdollisimman tarkkoja tiedusteluja. Kirjoitan myöskin Lucy-sisarellesi, sillä naiset ovat tällaisissa asioissa paljoa älykkäämpiä kuin miehet. Jos rykmentti on komennettu Ceyloniin, sitä parempi; jollei se ole, täytyy Fieldingin hankkia lomaa tiedustelua varten. Kun se on tehty, matkustan itse Irlantiin ja koetan päästä muiden rikoskumppanusten jäljille."

Senjälkeen isäni poistui huoneesta, ja minä lähdin Ellenin kanssa valmistelemaan matkaani Plymouthiin. Olin saanut kirjeellisen ilmoituksen virkamääräyksestäni ja kirjeessä pyytänyt, että valtakirjani lähetettäisiin Plymouthin amiraalinviraston sihteerille, jotta minun ei tarvitsisi turhaan käydä Lontoossa.

Seuraavana päivänä erosin isästäni ja rakkaasta sisarestani ja saavuin seikkailuitta Plymouthin telakalle, jossa kohtasin O'Brienin. Samana päivänä ilmoittauduin amiraalille ja menin prikiini, joka oli ankkurissa kuormalaivan vieressä täydessä taklauksessa.

Kun prikiltä palatessani kävelin Fore-kadulla, näin komean, vankan merimiehen selkä minuun päin lukemassa ilmoitusta, jollaisia oli kiinnitetty kaikkiin mahdollisiin paikkoihin; missä kuulutettiin, että Rattlesnakeen, kapteeni O'Brien (lähdössä Länsi-Intiaan, jossa oli dublooneja niin runsaasti, että dollareita käytettiin vain painolastina), tarvittiin vielä muutamia tukevia merimiehiä. Olisi hyvin sopinut sanoa: suuri joukko merimiehiä, sillä emme olleet saaneet alukseemme kuutta miestä ja teetimme kaikki työt merisotilailla ja telakan työläisillä. Mutta eihän tässä maailmassa ole tapana näyttää köyhyyttään sen enempää miehistön kuin rahankaan puolesta. Seisahduin ja kuulin lukijan aprikoivan:

"Niin, mitä dublooneihin tulee, ei se naula vedä. Olen palvellut liian kauan Länsi-Intiassa suostuakseni narrattavaksi. Mutta olikohan kapteeni O'Brien toisena luutnanttina Sanglierissa? Jos niin on laita, niin enpä empisi lähteä risteilylle hänen komennuksessaan."

Olin tuntevinani miehen äänen ja kosketin hänen olkapäätänsä; hän pyörähti ympäri ja osoittautui Swinburneksi.

"Mitä, Swinburne!" huudahdin ja pudistin hänen kättänsä, sillä olin iloissani siitä, että olin tavannut hänet. "Tehän siinä olettekin!"

"Kas vain, herra Simple! No niin, siispä olen kai oikeassa, ja O'Brien on kapteeni ja komentaa tätä alusta. Kun näkee luotsikalan, ei hai ole kaukana, kuten tiedätte."

"Olette ihan oikeassa, Swinburne, muutoin paitsi nimittäessänne kapteeni O'Brieniä haiksi. Hän ei ole hai."

"Eipä suinkaan muutoin kuin yhdessä suhteessa, nimittäin siinä, että hän varmaankin pian näyttää hampaitaan ranskalaisille. Mutta suokaa anteeksi, sir!" Ja Swinburne otti hatun päästänsä.

"Ahaa, käsitin; ette aikaisemmin huomannut minun saaneen ylennyksen. Niin, olen Rattlesnaken luutnantti, Swinburne, ja toivon teidänkin tulevan laivaamme."

"Tuossa käteni sen vahvistukseksi, herra Simple", vastasi hän läimäyttäen ison kouransa kämmeneeni niin, että sitä ihan kipristeli. "Olen tyytyväinen tietäessäni, että kapteeni on hyvä upseeri, mutta jos laivassa on kaksi hyvää upseeria, pidän itseäni onnellisena. Vuokraan vain veneen käydäkseni merkitsemässä nimeni laivan kirjoihin; sitten tulen takaisin maalle kuluttamaan loppurahojani ja koetan saada muutamia miehiä tulemaan vapaaehtoisesti laivaamme, sillä tiedänhän, missä he kaikki lymyilevät. Olin tänä aamuna katsomassa sitä alusta ja ihan miellyin siihen. Se on vietävän sirotekoinen; mutta toivottavasti kapteeni O'Brien poistaa sen keulasta viulunkaulan ja hankkii sijaan kaiverretun keulakappaleen. En ole milloinkaan kuullut sellaisen aluksen, jossa on viulunkaula keulassa, saaneen suuria aikaan."

"Luullakseni kapteeni O'Brien on jo puhunut siitä asiasta telakan hoitajalle", vastasin. "Missään nimessä se ei ole kovin vaikea muutos meidän itsemmekään tehtäväksi."

"Eipä totisesti olekaan", myönsi Swinburne. "Neljän tuuman paksuinen köysi kelpaa käärmeen ruumiiksi [rattlesnake on suomeksi kalkkarokäärme, siitä laivan suunniteltu keulakuvio, – Suom,]; minä osaan kyllä veistää pään, ja mitä kalistimeen tulee, niin lempo minut vieköön, jollen ryöstä jotakuta vahti-poloista jo ensi yönä. Hyvästi, herra Simple, näkemiin!"

Swinburne piti sanansa, liittyi itse laivamme miehistöön saman päivän iltapuolella ja toi seuraavana päivänä muassaan kuusi oivallista merimiestä, jotka hän oli puheillaan taivuttanut astumaan prikin väkeen.

"Kieltäkää kapteeni O'Brieniä", kehoitti hän minua, "liikoja hätäilemästä miehittäessään laivaansa. Tiedän, mistä miehiä saadaan yllin kyllin, mutta koetan ensin sovinnollisia keinoja."

Hän teki niin ja toi melkein joka päivä laivaan miehen, ja kaikki hänen tuomansa miehet olivat kelvollista, pystyvää väkeä. Toisia tuli tarjoutumaan omasta aloitteestaan, ja pian olimme saaneet enemmän kuin puolet miehistöä, ja laivamme oli valmis lähtemään merille. Silloin amiraali antoi meille luvan lähettää maihin joukkueita pakkopestausta varten.

"Herra Simple", puhui Swinburne minulle, "olen kaikin keinoin yrittänyt saada joitakuita oivallisia miehiä tulemaan laivaamme, mutta he eivät suostu. Olen kuitenkin päättänyt, että prikimme pitää saada hyvä miehistö; ja jolleivät ne miehet ymmärrä omaa hyväänsä, niin minä ymmärrän ja varmasti he myöhemmin kiittävät siitä minua. Niinpä olen päättänyt ottaa heistä jokikisen."

Samana iltana otimme mukaamme kaikki Swinburnen miehet ja menimme maihin erään heidän tuntemansa merimieskapakan luokse, piiritimme sen sinitakkisilla merisotilaillamme ja otimme sieltä kolmekolmatta komeata, pystyvää merimiestä, jotka tekivät miehistömme miltei täydelliseksi. Loput saimme amiraalinlaivasta, enkä usko ainoassakaan Plymouthin satamasta lähteneessä ja salmeen ankkuroineessa laivassa olleen parempaa miehistöä kuin Rattlesnakessa oli.

Se oli hyvän maineen ansiota, joka aina tehoaa merimiehiin. O'Brienistä pitivät yleensä kaikki, jotka olivat purjehtineet hänen muassaan, ja Swinburne, joka tunsi hänet hyvin, taivutti useita tulemaan alukseemme ja pakotti siihen toisia, joko he tahtoivat tai eivät. Lopulta he olivat kaikki siitä mielissään, eikä meiltä karannut ainoatakaan miestä lippulaivasta saatuja merimiehiä lukuunottamatta. Aluksestamme ei tosiaankaan karannut ainoatakaan sellaista, jonka olisimme toivoneet pysyvän ja heidän sijalleen saimme pian kunnollisempia miehiä.

NELJÄS LUKU

Lähdemme purjehtimaan Länsi-Intiaan – Eräs laivaamme tarjoutunut vapaaehtoinen hylätään ja viedään maihin, minkä syyn tämä luku tyydyttävästi selittää lukijalle.

Olimme hyvin iloisia, kun satamanpäällikkö tuli laivaamme viemään sitä salmeen; ja vielä iloisempia olimme huomatessamme, että priki, joka oli vasta laskettu vesille, kun O'Brien määrättiin sen komentajaksi, tuntui purjehtivan hyvin nopeasti satamasta poistuessaan. Samoin kävi merelle jouduttuamme; aluksemme purjehti ihastuttavasti, voitti kaikki tapaamamme laivat ja saavutti hyvin lyhyessä ajassa kaikki edellämme purjehtivat, kääntyi tuulessa kuin taika-iskusta ja pyörähti vastatuuleen lyhyessä tuokiossa.

Kolme päivää sen jälkeen, kun olimme ankkuroineet Plymouth-salmeen, maksettiin miehistöllemme palkka, ja saimme määräyksen lähteä seuraavana iltana viemään tiedonantoja Jamaikaan. Lähdimme purjehtimaan myötätuulessa ja olimme pian ennättäneet pois Kanaalista. Nyt kului kaikki aikamme harjoittaessamme uutta miehistöä hoitamaan tykkejä ja opettaessamme sille yhteistoimintaa. Ja pasaatituuliin ehdittyämme oli kuri laivassamme varsin mukiinmenevä.

Ensimmäinen luutnanttimme oli varsin omituinen henkilö. Hänen veljensä oli varakas urheilumies, ja veljen esimerkin vaikutuksesta hänkin oli innokas urheilun harrastaja. Hän tunsi kaikkien niiden hevosten nimet, jotka olivat voittaneet Derby- ja Oaks-kilpailussa viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana, oli taitava voimailija ja urheilija ynnä erinomainen ampuja; hän oli tuonut myös pointer-koiransa laivaan. Muissa suhteissa hän oli olemukseltaan suuri keikari, käytti aina käsineitä jopa palveluksessakin; hän oli kaikin puolin herrasmies ja aika komea eikä suinkaan huono merimies. Hän oli näet hankkinut kylliksi tietoja suorittaakseen tehtävänsä tyydyttävästi, ja kun hän nyt oli ensimmäinen luutnantti ja hänen oli pakko työskennellä, perehtyi hän tehtäviinsä yhä paremmin joka päivä. En ole koskaan tavannut miellyttävämpää ruokakumppania enkä kunnioitettavampaa nuorta miestä.

Prikissä saa olla ainoastaan kaksi luutnanttia.

Perämies oli karkea, hyväsydäminen, älykäs nuori mies, aina hyvällä tuulella.

Vielä kuuluivat ruokakuntaamme lääkäri ja taloudenhoitaja. He olivat ihan luonteettomia miehiä sitä ehkä lukuunottamatta, että lääkärissä oli liian paljon hovimiestä ja taloudenhoitaja oli liian kitsas; mutta yleensähän taloudenhoitajat ovat suurempia syntipukkeja kuin syntisiä.

Mutta puhuessani prikistä ja sen upseereista olen viehättynyt poikkeamaan syrjään ja olin vähällä unohtaa kertoa tapauksesta, joka sattui kaksi päivää ennen lähtöämme. Olin O'Brienin luona kapteeninhytissä, kun Osbaldistone, ensimmäinen luutnantti, tuli sisälle ilmoittamaan, että laivaan oli saapunut poika tarjoutumaan vapaaehtoiseksi.

"Millainen nuorukainen hän on?" tiedusti O'Brien.

"Aika hauskan näköinen – hyvin hento, sir"; vastasi ensimmäinen luutnantti. "Meillä on kaksi paikkaa vapaina."

"No niin, ottakaa selkoa, mihin hän kelpaa, ja jos hän on mielestänne sopiva, niin merkitkää hänet luetteloihin!"

"Koettelin häntä jo, sir. Hän väittää olleensa lyhyen ajan merellä. Käskin hänen kavuta ison maston taklaukseen, mutta hän ei oikein siitä pitänyt."

"No niin, tehkää, kuten haluatte, Osbaldistone!" kehoitti O'Brien, ja ensimmäinen luutnantti poistui hytistä.

Noin neljännestunnin kuluttua hän palasi.

"Kuulkaahan, sir", alkoi hän nauraen, "lähetin pojan kannen alle lääkärin tarkastettavaksi, mutta hän kieltäytyi riisuutumasta. Lääkäri sanoo luulevansa häntä naiseksi. Kutsutin hänet peräkannelle, mutta hän kieltäytyy vastaamasta kysymyksiini ja haluaa puhua teidän kanssanne."

"Minun kanssani!" kummasteli O'Brien. "No, otaksuttavasti jonkun merimiehemme vaimo, joka koettaa varkain päästä mukaamme matkalle. No niin, lähettäkää hänet tänne, Osbaldistone! Todistan hänelle, kuinka mahdotonta siveellisessä suhteessa hänen on lähteä purjehtimaan hänen majesteettinsa Rattlesnakessa."

Muutamien minuuttien kuluttua saapui tarjokas ensimmäisen luutnantin lähettämänä kapteenin hyttiin, ja minä aioin vetäytyä pois hänen astuessaan sisälle, mutta O'Brien esti sen.

"Jää tänne, Peter! Maineeni on vaarassa, jos jään yksin", sanoi hän, naurahtaen.

Vahtimies aukaisi oven, ja riippumatta siitä, oliko tuli poika vai tyttö, hauskempia kasvoja kuin hänen olivat, ole milloinkaan nähnyt. Hänen hiuksensa olivat lyhyiksi leikatut enkä osannut päättää, olivatko lääkärin epäluulot paikkansapitävät.

"Haluatte puhua – pyhä Patrick!" huudahti O'Brien, silmäillen hänen piirteitään vakavasti. Sitten O'Brien peitti kasvonsa käsillään, kumartui pöydän ylitse ja huudahti:

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!"

Tällä välin nuoren tulokkaan kasvoista pakeni veri, ja sitten se lehahti niihin uudelleen, niin että hän vuorotellen kalpeni ja punastui. Huomasin hänen vartalonsa vavahtelevan, polvet tutisivat kolahdellen vastakkain, ja jollen olisi ehättänyt avuksi olisi hän kaatunut lattialle. Huomasin hänen pyörtyneen, minkä vuoksi laskin hänet lattialle ja riensin noutamaan vettä. O'Brien ponnahti pystyyn ja syöksyi hänen luoksensa.

"Voi, tyttö-parkani!" säälitteli hän suruissaan. "Voi, Peter, tämä on kaikki sinun syytäsi."

"Kaikki minun syytäni! Miten hän on voinut tulla tänne?"

"Kaikkien puolestamme rukoilevien pyhimysten nimessä – jos saisin tämän tekemättömäksi, olisin valmis luopumaan laivastani ja valtakirjastani, niin kalliina kuin niitä pidänkin."

O'Brienin ollessa kumartuneena tytön puoleen tippui hänen silmistään kyyneliä pyörtyneen kasvoille, samalla kun hautelin niitä pukeutumishuoneesta tuomallani vedellä. Arvasin, kuka hän oli, vaikka en ollut kertaakaan häntä nähnyt. Hän oli juuri se tyttö, jota O'Brien oli vakuuttanut rakastavansa houkutellakseen häneltä setäni lapsen vaihtoa koskevan salaisuuden. Ja kohtausta katsellessani en voinut olla ajattelematta: "Kukapa nyt tahtoisi väittää, että pahaa saa tehdä hyvän tarkoituksen saavuttamiseksi?" Tyttö-rukassa näkyi toipumisen oireita ja O'Brien heilautti minulle kättänsä, sanoen:

"Jätä meidät kahden kesken, Peter, ja pidä huolta siitä, ettei ketään tule tänne!"

Oltuani kapteeninhytin ovella vahtimiehen luona lähes tunnin ja estettyäni useita henkilöitä menemästä sisälle O'Brien avasi oven, pyytäen minua käskemään, että hänen veneensä miehitettäisiin, ja sitten tulemaan hänen luoksensa. Tyttö-rukka oli ilmeisesti itkenyt haikeasti, ja O'Brien oli hyvin liikutettu.

"Kaikki on järjestetty, Peter. Sinun pitää lähteä hänen kanssansa maihin, etkä saa erota hänestä, ennenkuin olet saattanut hänet illalla lähteviin postivaunuihin. Tee minulle se palvelus, Peter – se olisi velvollisuutesikin", jatkoi hän hiljaa, "sillä osittain olet sinä ollut tähän syypäänä".

Pudistin O'Brienin kättä vastaamatta mitään – ilmoitettiin, että vene oli valmiina, ja tyttö seurasi minua, kävellen varmoin askelin. Soudimme rantaan, saatoin hänet postivaunuihin kyselemättä häneltä mitään ja sitten palasin laivaan.

"Olen tullut laivaan, sir", lausuin astuessani hyttiin hattu kädessä, ilmoittautuen kapteenille ohjesäännön mukaisesti.

"Kiitos", vastasi O'Brien. "Sulje ovi, Peter! Kerrohan, miten hän käyttäytyi. Mitä hän puhui?"

"Hän ei virkkanut mitään, enkä minä kysynyt häneltä mitään. Hän näytti olevan taipuvainen menettelemään sopimuksenne mukaan."

"Istuhan, Peter. En ole eläissäni ollut onnettomampi kuin nyt enkä pahemmin harmistunut itseeni. Minusta tuntuu kuin en enää milloinkaan voisi olla onnellinen. Merimies joutuu elämässään tekemisiin naissukupuolen huonoimman osan kanssa, emmekä tunne parempien naisten oikeata arvoa. Lörpötellessäni hölynpölyä sille tyttöparalle ei mieleenikään johtunut, että siten särkisin maailman hellimpiin kuuluvan sydämen ja uhraisin sellaisen olennon onnen, joka olisi valmis antamaan henkensä puolestani. Teidän lähdettyänne olen ainakin kaksikymmentä kertaa katsonut kuvastimesta nähdäkseni, enkö näytä roistolta. Mutta pyhän Patrickin veren nimessä! Luulin naisen rakkautta omamme kaltaiseksi ja arvelin kolmikuukautisen risteilyn saattavan jälleen kaikki kuntoon."

"Minä luulin hänen siirtyneen Ranskaan."

"Niin minäkin luulin; mutta nyt hän kertoi minulle kaikki. Isä O'Toole ja hänen äitinsä toivat hänet tänne rannikolle, aikoen lähteä salakuljetuspurressa Dieppeen. Purren tultua yöllä rantaan heitä noutamaan nousivat äiti ja lurjusmainen pappi siihen, mutta hänestä tuntui kuin hän poistuessaan siitä maasta, jossa minä olin, olisi luopunut koko maailmasta, ja vitkasteli. Rannalle saapui tullivartijoita, ammuttiin pari pistoolinlaukausta, vene työnnettiin irti rannasta ilman häntä, ja hänet ynnä heidän matkatavaransa jätettiin rantahietikolle. Hän palasi tullivartijoiden seurassa lähimpään kaupunkiin ja kertoi heille suoraan koko jutun; he päästivät hänet vapaaksi. Isä O'Toolen tavaroiden joukosta hän löysi kirjeitä, jotka hän luki; niistä hän sai selville, että hänet ja hänen äitinsä aiottiin sijoittaa erääseen dieppeläiseen luostariin. Ja koska kirjeissä – joita hän väitti hyvin tärkeiksi, mutta joita en ole vielä rohjennut lukea – oli mainittu luostarin nimi, meni hän niiden henkilöiden luokse, joiden talosta he olivat lähteneet purteen, ja pyysi heitä toimittamaan hänen äidilleen matkatavarat ja hänen kirjoittamansa kirjeen – lähettäen kaikki muut tavarat paitsi löytämiään kirjeitä, jotka hän piti antaakseen ne minulle. Senjälkeen hän on saanut kirjeen äidiltään, joka on kertonut saapuneensa kommelluksitta luostariin ja pyytänyt häntä tulemaan luoksensa niin pian kuin suinkin. Äiti vannoi nunnanvalan viikon kuluttua perilletulonsa jälkeen, joten tiedämme, mistä hänet löydämme, Peter."

"Entä mihin tyttö-poloinen nyt joutuu, O'Brien?"

"Se onkin koko jutun pahin puoli. Nähtävästi hän oli toivonut, ettei häntä saataisi ilmi, ennenkuin olisimme lähteneet purjehtimaan, ja sitten hän olisi, kuten hän sanoi, virunut jalkojeni juuressa ja huolehtinut minusta myrskyissä. Mutta minä huomautin hänelle, että se oli luvatonta ja etten saisi mennä avioliittoon hänen kanssansa. Voi, Peter, tämä on kovin murheellinen juttu!" jatkoi O'Brien, pyyhkäisten kädellä silmiään.

"No niin, O'Brien, mutta miten tyttö-paran käy?"

"Hän menee isäni ja äitini luokse, toivoen minun joskus palaavan ja menevän naimisiin hänen kanssansa. Kirjoitin isä M'Grathille ja pyysin häntä tekemään voitavansa."

"Etkö siis haihduttanut tytön harhaluuloja?"

"Se täytyy isä M'Grathin tehdä; minä en voinut. Se olisi vihlaissut hänen sydäntään, enkä hennonut sivaltaa häneen sitä iskua. Olisin mieluummin kuollut – mieluummin mennyt naimisiin hänen kanssansa kuin tehnyt sen, Peter. Kenties hän kestää sen paremmin, kun olen kaukana. Isä M'Grath järjestää sen asian."

"O'Brien, minä en pidä siitä isä M'Grathista."

"Niinpä niin, Peter, saatat olla oikeassa. Hänen kaikki puheensa eivät oikein miellytä minua itseänikään; mutta mitäpä voisin tehdä? Ihminen joko on katolilainen ja uskoo katolilaisen tavalla tai ei ole katolilainen. Luopuisinko uskonnostani nyt, kun sitä vainotaan? En ikinä, Peter; toivottavasti en missään nimessä, jollen löydä paljoa parempaa. Minusta ei kuitenkaan ole mielusta tuntea, että tämä rippi-isäni neuvo on ristiriidassa oman omantuntoni kanssa. Isä M'Grath on maailmallinen ihminen; mutta sehän todistaa vain sen, että hän on väärässä, eikä sitä, että uskontomme on väärässä – enkä arkaile puhua sinulle tästä asiasta. Paitsi sinua ei kukaan tiedä, että olen katolilainen; eikä amiraalinvirastossa ole vaadittu minua vannomaan valaa, jota en olisikaan vannonut, vaikka isä M'Grath väittää, että saan vannoa, mitä ikinä haluan, kuten hän sanoo, kerettiläisille, ja että hän antaa minulle synninpäästön. Peter, rakas kumppani, älä hiisku enää mitään siitä asiasta!"

En enää hiiskunutkaan mitään. Mutta minun sopinee hyvin kertoa heti loppuun poloisen Ella Flanaganin tarina, koska hän ei enää esiinny. Noin kolme kuukautta myöhemmin saimme isä M'Grathilta kirjeen; hän kertoi tytön saapuneen kommelluksitta perille ja olleen suurena lohtuna O'Brienin isälle ja äidille, jotka olivat toivoneet hänen jäävän heidän luoksensa eliniäksi. Isä M'Grath oli ilmoittanut hänelle, että otettuaan kapteeninvaltakirjan mies oli ihan samanlaisessa asemassa kuin luostarilupauksen tehnyt munkki, sillä hän ei saanut milloinkaan mennä avioliittoon. Tyttö-raukka uskoi häntä, ja luullen iäksi menettäneensä O'Brienin hän isä M'Grathin neuvosta meni nunnaksi erääseen irlantilaiseen luostariin voidakseen, kuten hän sanoi, rukoilla O'Brienin puolesta yötä päivää.

Useiden vuosien kuluttua kuulimme hänestä – hän voi hyvin eikä ollut onneton. Mutta O'Brien ei eläissään unohtanut käyttäytymistään tätä tyttö-parkaa kohtaan. Se oli alituisen katumuksen lähde; ja luulen hänen sydämensä hänen elämänsä viimeiseen päivään saakka soimanneen häntä siitä, että hän oli kohdellut tyttöä niin häikäilemättömästi.

Mutta minun täytyy luopua tästä tuskallisesta puheenaiheesta ja palata Rattlesnakeen, joka oli tällä välin saapunut Länsi-Intiaan ja yhtynyt Jamaikan vesillä amiraalin laivastoon.

VIIDES LUKU

Martinique-saaren rannikon kuvaus – Tähyilyn vuoksi pommitettuina – Ei ole sankarillista asettua maalitauluksi – Yhdysvaltain lipun suojassa purjehtiva Noakin arkin pienoisjäljennös – Ranskalaisen orjalaivan valtaus – Papukaijakeittoa valekilpikonnanliemen sijasta.

Saimme Barbados-saaren rannassa määräyksen lähteä risteilemään Martinique-saaren vesille estääksemme sotatarpeiden viennin tämän saaren varusväelle, ja lähdimme sinne viipymättä. En tiedä mitään sen kauniimpaa näkyä kuin se on, jonka näkee purjehtiessaan pitkin tämän ihanan saaren itärannikkoa; kunnasjonot ulottuvat vedenrajaan saakka mitä raikkaimman vehreän kasvillisuuden peittäminä; alhaalla niitä erottavat toisistaan pienet lahdelmat, joiden rantoja peittää huikaisevan valkea hiekka ja joissa vähäiset, läheisiltä viljelyksiltä sokeria kuljettavat alukset kelluvat ankkurissa. Jokaisen kunnaan merenpuolisen rinteen laella kohosi linnoitus, ja sen yläpuolella hulmusi trikolori – joka varmasti on maailman sotaisimman näköisiä lippuja.

Kolmantena aamuna olimme kiertäneet Diamond-kallion ympäri ja purjehdimme Fort Royal-lahden suulla olevan saaren suojanpuolista rantaa pitkin. Mutta kun lahden idänpuolisen suusalmen luona laskimme liian lähelle maata kaartaessamme Salomonin niemeksi nimitettyä ulkonemaa, huomasimme joutuneemme likemmäksi äskettäin rakennettua patteria kuin meistä oli mieluista. Savupatsas tuprahti sinisen veden pinnalle, ja senjälkeen vinkui kuula mennen ison purjeemme lävitse, ensin katkaistuaan viirin, joka oli lähellä tykillä seisovan ja prikiä tarkastavan Swinburnen päätä. Olin kapteeninhytissä päivällisellä O'Brienin ja ensimmäisen luutnantin seurassa.

"Minne pahukseen priki nyt on ohjattu?" kivahti O'Brien, nousi tuoliltaan ja meni kannelle.

Me molemmat seurasimme häntä, mutta ennenkuin ehdimme kannelle, viuhahti vielä kolme tai neljä kuulaa mastojemme välitse.

"Patterista on alettu ampua meitä, sir", ilmoitti kannella päivystysvuorolla oleva O'Farrell-niminen aliperämies.

"Kiitoksia hyvin paljon ilmoituksestanne, herra O'Farrell", vastasi O'Brien, "mutta ranskalaiset tiedoittivat sen aikaisemmin kuin te. Saanko kysyä, onko teistä erikoisen hauskaa olla maalitauluna vai arveletteko, että hänen majesteettinsa priki Rattlesnake on lähetetty tänne ammuttavaksi turhanpäiten seulaksi? Peräsin oikealle, alipursimies!"

Penäsin käännettiin oikealle, ja priki saatiin pian pois tykkien ulottuvilta; sitä ennen ennättivät viholliset kuitenkin sinkauttaa meitä kohti muutamia kuulia, ja eräs niistä katkaisi etumaston märssypartuunan.

"Nyt, herra O'Farrell", lausui O'Brien, "haluaisin vain huomauttaa olevani varma siitä, etten minä eikä kukaan muukaan tämän laivan miehistöstä välitä rahtuakaan yhdestä tai kahdesta korvissamme vinkuvasta kuulasta, jos vain sillä on mitään voitettavissa joko itsemme tai isänmaamme hyväksi. Mutta minusta on tuiki vastenmielistä menettää ainoankaan miehen jalkaa tai käsivartta, saatikka sitten henkeä, jollei sillä ole minkäänlaista tarkoitusta. Muistakaa senvuoksi vastaisuudessa, ettei ole suinkaan häpeäksi pysytellä poissa patterin tykinkuulien ulottuvilta, kun kaikki edut ovat vihollisten puolella! Olen aina pannut merkille, että umpimähkäiset kuulat valitsevat parhaita miehiä. Laskekaa iso purje alas ja lähettäkää purjeentekijät sitä korjaamaan!"

O'Brien palasi hyttiinsä, mutta minä jäin kannelle, sillä minulla oli iltapuolen vahtivuoro, ja vaikka O'Farrell oli saanut luvan olla puolestani vahdissa, en halunnut enää mennä kannen alle. Fort Royal-lahti oli nyt näkyvissämme, ja näköala oli erittäin kaunis. Swinburne seisoi yhäti tykillä, ja koska tiesin hänen olleen näillä seuduilla jo aikaisemmin, pyysin häneltä paikallisia tietoja. Hän mainitsi kaupungin kohdalla olevien patterien nimet, osoitti minulle Fort Edwardin, Negro-kärjen ja erikoisesti Pigeon-saaren, jonka korkeimmalla kohdalla sijaitseva patteri näytti muuratulta kruunulta.

"Muistan tuon paikan hyvin, herra Simple", virkkoi hän. "Olin täällä viimeksi vuonna '94. Sotaväki oli piirittänyt sitä kokonaisen kuukauden, ja piirityksestä aiottiin luopua, koska ei saatu tykkiä tuolle kunnaalle, jonka näette tuolla. Niinpä kapteeni Faulkner-parka sanoi: 'Öljykankainen hattu suojaa monta selväjärkistä päätä, ja minä annan viisi dubloonia sille miehelle, joka hinaa neljäkolmattanaulaisen tykin tuon mäen laelle.' Se ei ollut ihan helppo tehtävä, kuten oivaltanette täältäkin katsoessanne, herra Simple."

"Se näyttää kun näyttääkin minusta miltei mahdottomalta", myönsin.

"Ja niin se näytti useimmista meistäkin. Mutta joukossamme oli muuan Dick Smith, erään kuljetuslaivan perämies, joka oli tullut maihin, ja hän astui esille, sanoen: 'Olen katsellut tuota tykkiä käsitteleviä miehiänne ja olen sitä mieltä, että jos hankitaan tynnyri, sullotaan tykki siihen tiukalle, ahdetaan se täyteen vanhoja köysiä ja nuoria, se ehkä saadaan vieritetyksi ihan laelle saakka.' Silloin kapteeni Faulkner veti taskustaan viisi dubloonia, antoi ne hänelle ja virkkoi: 'Ansaitsette nämä rahat neuvostanne, vaikka se ei onnistuisikaan.'

– Mutta se onnistui, herra Simple; ja ranskalaisten ällistykseksi aloimme ampua niitä poloisia, pakottaen heidät pian lakkaamaan rehentelemästä. Vangiksi jouduttuaan eräs ranskalainen upseeri tiedusti minulta, miten olimme saaneet tykin mäelle. Mutta minäpä en tahtonutkaan lörpötellä liikoja, minkä vuoksi kerroin hänelle hyvin salaperäisesti, että olimme lennättäneet sen sinne leijalla. Häneltä menivät silloin silmät levälleen; hän huudahti: Sacre bleu! ja meni tiehensä, uskoen koko juttuni todeksi. Mutta eikö tuolta keulamme kohdalta näy purje, herra Simple?"

Purje se oli, ja ilmoitin siitä O'Brienille, joka tuli kannelle ja antoi määräyksen takaa-ajosta. Puolessa tunnissa olimme vieraan aluksen kohdalla; se hinasi mastoonsa Yhdysvaltain lipun, osoittautui brigantiniksi ja oli lastattu täyteen parrastaan myöten, joka ei ollut täyttä jalkaa vedenpinnan yläpuolella. Sen lastina oli sekalaista tavaraa. Mastojen puolivälistä kannelle saakka riippui vasuissa omenoita, perunoita, sipuleja ja erilaisia pähkinöitä. Kansi oli sullottu täyteen nautoja, lampaita, sikoja ja aaseja. Ruuma oli täynnä kattopaaruja, rakennuspuita ja kaikenlaisia muita tavaroita, liian monenlaisia nimeltä mainittaviksi. Nousin alukseen ja kysyin laivurilta, minne hän oli matkalla.

"No", vastasi hän, "olen matkalla markkinapaikalle – en minnekään erikoisesti; ettekä te arvattavasti minua pidätä".

"Emme, jos kaikki on niinkuin pitääkin", vakuutin. "Mutta minun täytyy silmäillä päiväkirjaanne."

"No niin, sitä vastaan minulla ei ole mitään muistutettavaa", virkkoi mies ja nouti päiväkirjan kannelle.

Minulla ei ollut paljon aikaa tarkastaa sitä, mutta väkisinkin minua huvittivat vähäiset lukemani seuraavanlaatuiset muistiinpanot: "Vesi hyvin vähissä – teurastimme valko-otsaisen sonnin – pyydystimme delfiinin ja söimme sen päivälliseksi – laskimme siirappia merkillä N:o I A varustetusta tynnyristä. Kaunis yö – näimme pieniä, pyöreitä esineitä kellumassa vedenpinnalla – nostimme kannelle sangollisen – arvelimme niitä helmiksi – päättelimme arvanneemme väärin – ainoastaan polyyppejä, pieniä 'portugalilaisia sotalaivureita' – viskasimme ne takaisin mereen – kuulimme kirkaisun, arvelimme kirkaisijaa merenneidoksi – tähyilimme, emme nähneet mitään. Huomasimme hyvin omituista väreilyä edessäpäin – arvelimme siellä mahdollisesti olevan merikäärmeen – kurkistelimme nähdäksemme sen hyvin ja olimme vähällä törmätä Barbuda-saareen. Käänsimme jälleen ulommaksi – kohtasimme brittiläisen laivan – kohtelu kohteliasta."

Tarkastettuani hänen päiväkirjansa pyysin lupaa saada tarkastaa hänen merimiehiään nähdäkseni, oliko heidän joukossaan englantilaisia. Se ei ollut hänestä miellyttävää, ja hän nurkui kovasti sitä vastaan, mutta miehet komennettiin aluksen perälle. Yksi mies näytti minusta varmasti englantilaiselta, ja sanoin hänelle niin. Mutta sekä mies itse että laivuri väittivät, ettei niin ollut laita. Siitä huolimatta päätin viedä hänet laivallemme, jotta O'Brien saisi ratkaista asian, ja käskin hänen mennä veneeseeni.

"No niin, jos tahdotte käyttää väkivaltaa, en minä mahda mitään. Laivani kansi ei ole tyhjä, kuten näette, muutoin – Sanonpa teille jotakin, herra luutnantti; tuosta laivastanne tulee toinen Hermione – minulla on sellainen aavistus – jos pestaatte siihen väkisin puhdasverisiä yankeita. Ja tärkeintä on, että Yhdysvallat sekaantuvat asiaan, mikä on yhtä varmaa kuin se, että Virginiassa on käärmeitä."

Näistä vastaväitteistä huolimatta vein heidät alukseemme O'Brienin luokse, joka keskusteli pitkälti amerikkalaisen kanssa hytissään. Heidän palattuaan kannelle sai amerikkalainen laivuri poistua miehineen, ja me lähdimme uudelleen purjehtimaan.

Minulla oli sinä iltana ensimmäinen vahtivuoro, ja prikimme lipuessa pitkin rannikkoa huomasin ylävän rannan suojassa aluksen, joka oli joutunut melkein tyyneen kohtaan, sellaiseen, että sen purjeet lepattelivat milloin minnekin päin tuulen pyörähdellessä sinne tänne. Ohjasimme laivamme sitä kohti ja olimme varsin pian samassa tilassa korkeintaan neljännespenikulman päässä siitä.

Hyökkäysvene laskettiin vesille, ja minä lähdin vieraalle alukselle; mutta koska se oli iso ja sotaisen näköinen, kehoitti O'Brien minua olemaan varovainen ja kääntymään takaisin, jos näkyisi vähäisimpiäkään merkkejä vastarinnasta. Suunnatessani venettä sen laitaa kohti huudettiin sieltä minulle ranskankielellä, käskettiin minun pysyä loitolla ja uhattiin muussa tapauksessa ampua. Se oli kylliksi; ja saamani määräyksen mukaisesti palasin prikiin ja selostin tapauksen O'Brienille.

Laskimme vesille kaikki hyökkäysveneet, hinaamalla käänsimme prikin laidan sinne päin ja ammuimme ranskalaiseen laivaan puoli tusinaa kuula- ja kartessipanoksia. Kun alukselta ammunnan lakattua kuului kovaa melua ja hälinää, lähetti O'Brien minut taaskin tiedustamaan, antautuiko se. Vastaus oli myönteinen, ja nousin kannelle.

Laiva osoittautui olevan Commerce de Bordeaux; siinä oli kolmesataakolmekymmentä orjaa, joita oli rannikolta otettu alukseen viisisataa Martiniquelle vietäviksi. Sen miehistöstä olivat useimmat pahasti sairaina ja viruivat riippumatoissaan. Viime aikoina laivassa oli teurastettu papukaijoja ja keitetty niistä lientä potilaille; harmaata papukaijalajia oli jäljellä vain muutamia, ja ne puhuivat merkillisen hyvin. Aluksen lähtiessä rannalta oli siinä lähes tuhat papukaijaa.

Huomattuaan minun vallanneen laivan O'Brien lähetti toisen veneen tiedustamaan, mikä alus se oli. Pyysin häntä lähettämään alukselle lääkärin, koska sen jotkut merimiehet ja monet orjat olivat haavoittuneet laukauksistamme.

Kurjinta, mitä tiedän, on orjalaivoihin sullottujen orja-parkojen tila: tukahduttava ilma kansien välissä – heidän liastaan leviävä kammottava löyhkä, sillä heidän olinpaikkojaan siivotaan tuskin koskaan – avuttomina viruvat sairaat, joita voimakkaammat katselevat äärimmäisen välinpitämättömästi – miehet, naiset ja lapset, jotka ovat alastomina ahdetut sekaisin ja laihtuneet pelkäksi luuksi ja nahaksi elettyään löyhkässä, nälässä ja sellaisessa ilmassa, jota ainoastaan neekeri saattaa kestää. Jos kaikki, mitä orjalaivoissa tapahtuu, tunnettaisiin, niin luultavasti tunnustettaisiin, että olisi täysin oikeudenmukaista julistaa orjakauppa merirosvoudeksi. Ja varmaa on, ettei se lopu, jollei sitä aleta pitää merirosvoutena.

Päivän valjetessa laiva oli valmis, ja O'Brien päätti viedä sen Dominica-saarelle, jotta orja-poloiset voitaisiin heti lähettää maihin. Muutamien päivien kuluttua laskimme ankkurin Prinssi Rupertin lahteen ja viivyimme siellä ainoastaan vuorokauden, ottaaksemme laivaamme virvokkeita ja sopiaksemme vallatusta aluksesta, joka, kuten minun tuskin tarvitsee sanoa, oli varsin arvokas.

Sinä lyhyenä aikana, jonka olin maissa ostamassa kanoja ja kasviksia O'Brieniä ja omaa ruokakuntaamme varten, sain huvin nähdä musta-ihoisen kersantin harjoittamassa rykmenttinsä vapaita neekereitä ja mulatteja. Hän näytti päättäneen esiintyä mahdollisimman hyvin, sillä hän aloitti:

"Ne, joilla on kengät ja sukat, sijoittuvat eteen; ne, joilla on kengät, mutta ei sukkia, sijoittuvat keskelle, ja ne, joilla ei ole kenkiä eikä sukkia, sijoittuvat taakse. Kasvot vuoreen, selkä merenrantaan päin. Minkätähden ette astu esille, sir – te hirtehinen?"

Uteliaisuudessani luin eturiviin kelpaavien miesten luvun; sellaisia oli ainoastaan kaksi mulattia. Toisessa rivissä oli myöskin vain kaksi. Kengättömyys ja sukattomuus näyttivät olevan muodissa. Kuten tavallisesti oli ympärillämme neekereitä, ja vaikka olimme olleet paikalla vain muutamia tunteja, olivat he sommitelleet meistä laulun, jota he yhtenään kertailivat.

    "Rantahan laskee Rattlesnake
    purjeet pullollaan.
    Rantahan laskee Rattlesnake
    saalis muassaan.
    Ei Rattlesnaken raha lopu,
    hauskaa miehet saa."

KUUDES LUKU

Rahalla saa uudessa maassa ostaa mitä tahansa – Amerikkalaisten tietoihin ei aina ole luottamista – Yöllinen hyökkäys; meidät torjutaan – Löylytys kaappauksen sijasta – Sittenkin saamme jotakin siepatuksi.

Seuraavana aamuna nostimme ankkurin ja palasimme sijoituspaikoillemme Martiniquen vesille. Saavuttuamme kolmen penikulman päähän St. Pierren kaupungista havaitsimme aluksen, joka lähestyi meitä hätämaston avulla. Se suuntautui suoraan meitä kohti, ja tunsimme sen samaksi amerikkalaiseksi brigantiniksi, jonka olimme tarkastaneet joku aika sitä ennen. O'Brien lähetti veneen noutamaan sen laivuria alukseemme.

"No niin, kapteeni", virkkoi hän, "oletteko siis ollut pyörremyrskyssä?"

"En tietääkseni", vastasi mies.

"No, mitä pahusta olette sitten puuhannut?"

"Kas, olen kaiketi myynyt koko lastini ja lisäksi olen myynyt mastoni."

"Myynyt mastonne! Kenelle ne myitte?"

"St. Pierren satamassa olevalle mainion sievälle ranskalaiselle kaapparialukselle, joka oli menettänyt mastonsa erään pronssipohjaisen vainuajanne sitä ahdistaessa. Ja minulle maksettiinkin aika hyvin."

"Mutta miten mielitte päästä takaisin kotimaahanne?"

"Aion pyrkiä virtaan, ja sitten tulen aika hyvin toimeen. Jos osun luoteistuuleen, nostan hätämerkin, ja joku alus kai hinaa meidät satamaan."

"No niin", lausui O'Brien, "mutta tulkaahan hyttiini maistamaan jotakin!"

"Erittäin mielelläni", vastasi tämä omituinen kuolevainen, ja he menivät hyttiin.

Noin puolen tunnin kuluttua he palasivat kannelle, ja amerikkalainen vietiin veneellä laivalleen. Pian senjälkeen O'Brien kutsui hyttiinsä Osbaldistonen ja minut. Pöydällä oli St. Pierren sataman kartta, ja O'Brien virkkoi:

"Keskustelin pitkälti amerikkalaisen kanssa, ja hän väitti kaapparialuksen olevan ankkurissa tässä paikassa", (hän osoitti karttaan lyijykynällä merkittyä kohtaa). "Jos niin on, on se aika etäällä rannasta, eikä sen valtaamisen mielestäni pitäisi olla lainkaan vaikeata. Kuten näette, on se neljän sylen syvyisessä vedessä ja niin likellä ulompaa patteria, ettei tykkejä voi tähdätä veneitä kohti. Tiedustin myöskin, onko laivassa vahdinpito valpasta, ja amerikkalainen vakuutti heidän luulevan olevansa niin hyvässä turvassa, ettei vahtia ole ollenkaan, että sen kapteeni ja upseerit ovat kaiket yöt maissa, juoden, polttaen tupakkaa ja kerskuen vastaisista urotöistään. Nyt on kysymys siitä, onko tämä selostus oikea. Olemme kohdelleet amerikkalaista hyvin, eikä mielestäni ole mitään syytä epäillä häntä. Hän kertoikin tietonsa omasta aloitteestaan ikäänkuin olisi halunnut tehdä meille palveluksen."

Sallin Osbaldistonen puhua ensin; hän oli yhtä mieltä O'Brienin kanssa. Minä en ollut. Jo sekin, että alus tarvitsi uusia mastoja, pani minut epäilemään, ettei se ollutkaan amerikkalaisen väitteen mukaisessa paikassa Ja jos miehen tarina oli osittain valhetta, niin minkätähden se ei olisi ollut valheellinen kokonaisuudessaan? O'Brieniin tuntui todisteluni tehoavan, ja sovimme niin, että jos veneet lähetettäisiin liikkeelle, olisi tarkoituksena tiedustelu, ja että hyökkäykseen ryhdyttäisiin vain siinä tapauksessa, että kaapparialus olisi amerikkalaisen laivurin osoittamassa paikassa. Päätettiin kuitenkin suorittaa tiedusteluretki jo seuraavana yönä, sillä jos kaapparilaiva olisi otaksumassamme kohdassa, se ei todennäköisesti viipyisi siinä kauan, vaan siirtyisi syvemmälle lahteen uusien mastojen kiinnittämistä varten.

Se tieto, että pian lähdettäisiin retkelle, levisi nopeasti kautta koko laivan, ja kaikki miehet ottivat miekkansa telineistä valmistautuakseen taisteluun. Komennusta odottamatta alkoivat veneiden taistelumiehistöt laitella veneitään kuntoon; jotkut leikkelivät vanhoja peitehuopia suikaleiksi, ja toiset tekivät uusia soutusilmukoita. Laivan miehet hyörivät kuten mehiläiset, uutterasti touhuten kannella ja tuoden mieleen parveiluajan edellä mehiläispesässä vallitsevan kiihkeyden.

Vihdoin tuli Osbaldistone kannelle ja käski puhaltaa veneiden miehistölle lähtömerkin ja laittaa kaikki valmiiksi taistelua varten. Hänen tuli olla retkikunnan komentajana isossaveneessä – ensimmäisen kutterin päällikkö olin minä, toisen päällikkö oli O'Farrell, ja jolla oli Swinburnen komennossa.

Pimeän tullen prikin keula käännettiin taaskin St. Pierreä kohti, ja alus lipui verkalleen rantaan päin. Kello kymmenen käännyimme tuuleen, ja noin kello yksitoista käskettiin laskea veneet vesille O'Brienin vielä kerran toistettua Osbaldistonelle sen määräyksen, ettei meidän pitänyt hyökätä, jos kaapparilaiva olisi ankkurissa likellä kaupungin laituria. Miehet komennettiin kaikki riveihin peräkannelle, jossa tarkastettiin oliko heillä kaikilla nutussaan tuntomerkki, vasempaan hihaan ommeltu neliskulmainen purjekangaskappale, jotta osaisimme erottaa ystävän vihollisesta – mikä on tuiki tarpeellinen varokeino öisellä retkellä. Ja sitten veneet miehitettiin, ja ne komennettiin lähtemään. Airot painettiin veteen; ne levittivät fosforihohdetta, joka on niin tavallinen siinä ilmastossa, ja me soudimme pois laivan kupeelta. Tunnin soudettuamme Osbaldistone käski isonveneen miesten lepuuttaa airojaan, ja me ohjasimme veneemme hänen luoksensa. "Nyt olemme sataman suulla", puhui hän, "ja meidän tulee pysytellä aivan hiljaa".

"Sataman suullako, sir!" äänsi Swinburne. "Minun luullakseni olemme puolitiessä lahden pohjaan. Sivuutimme niemen vähintään kymmenen minuuttia sitten ja nyt olemme toisen patterin kohdalla."

Sitä ei Osbaldistone myöntänyt, enkä minäkään uskonut Swinburnen olevan oikeassa. Mutta hän väitti jyrkästi asian olevan niin ja osoitti meille kaupungin valoja, jotka kaikki näkyivät nyt meille selvästi, mikä olisi ollut mahdotonta, jos olisimme olleet vasta sataman suulla. Olimme sittenkin eri mieltä, ja kunnioituksesta esimiehiään kohtaan Swinburne vaikeni.

Aloimme taaskin soutaa ja etenimme mahdollisimman varovasti. Yö oli pilkkosen pimeä, emmekä erottaneet mitään. Soudettuamme vielä kymmenen minuuttia näytimme ehtineen ihan likelle kaupungin valoja, mutta sittenkään emme nähneet kaapparilaivaa emmekä mitään muutakaan alusta. Lepuutimme jälleen airojamme ja neuvottelimme. Swinburne vakuutti, että jos kaapparialus olisi ollut otaksumassamme paikassa, olisimme sivuuttaneet sen aikoja sitten. Mutta meidän väitellessämme O'Farrell huudahti: "Minä näen sen." Ja hän olikin oikeassa – laiva oli enintään kaapelinmitan päässä meistä.

Määräystä odottamatta O'Farrell käski miestensä soutaa, ja hänen veneensä sujahti kaapparilaivan kupeeseen. Ennenkuin hyökkääjät olivat ennättäneet kavuta aluksen kylkien puoliväliin, välähti valoja kaikkialle, ja kymmenkunta muskettia laukaistiin. Meillä ei ollut muuta neuvoa kuin seurata jäljessä; muutamissa sekunneissa olimme kaikki vihollisaluksen kupeella. Mutta sen miehistö oli hyvin valmistautunut ja valppaana. Puolustusverkkoja oli ripustettu joka puolelle, kaikki tykit oli tähdätty niin alas kuin mahdollista, ja laiva tuntui olevan täynnä väkeä.

Nyt alkoi sekava ja verinen kohtaus, jollaista en usko enää koskaan näkeväni. Kaikki yrityksemme tunkeutua laivan kannelle olivat hyödyttömiä. Jos koetimme hyökätä jostakin tykkiaukosta, oli vastassamme kymmenkunta keihästä, torjuen meidät takaisin. Jos kiipesimme suojaverkoille, paiskattiin meidät takaisin veneisiimme kuolleina tai haavoittuneina. Jokaisesta tykkiaukosta ja kaapparialuksen kansilta ammuttiin musketeilla lakkaamatta. Pistooleja ojennettiin esiin ja laukaistiin vasten kasvojamme, ja silloin tällöin pamahtivat tykit, huumaten meitä korviasärkevällä äänellään ja huojuttaen loiskivassa vedessä kelluvia veneitämme, jollei niillä ollutkaan muuta vaikutusta.

Kymmenen minuuttia ponnistelimme heltiämättä. Kun vihdoin puolet miehistämme virui kuolleina tai haavoittuneina veneiden pohjalla, istuivat useimmat elossaolevat hyödyttömien yritystemme väsyttäminä ja masentamina veneiden teljoilla, panostellen muskettejaan ja ammuskellen tykkiaukkoihin.

Haavoittuneiden joukossa oli myöskin Osbaldistone. Ja huomattuani, ettei häntä näkynyt isossaveneessä, jonka miehistöstä ei ollut jäljellä kuuttakaan haavoittumatonta, huusin Swinburnelle, jonka vene oli kupeellamme, ja kehoitin häntä käskemään muita veneitä poistumaan satamasta niin hyvin kuin taisivat. Tämä määräys ilmoitettiin pian hengissä oleville, jotka olisivat pitkittäneet epätasaista kamppailuaan viimeiseen mieheen saakka, jollen olisi komentanut heitä taukoamaan. Isovene ja toinen kutteri lähtivät liikkeelle – myöskin O'Farrell oli kaatunut. Ja heti niiden irtaannuttua kaapparialuksen kupeesta ja saatua aironsa liikkelle aloimme mekin loitota ranskalaisten huutaessa ja kiljuessa, hyppiessä laivansa partaille, ampuessa meitä musketeillaan ja syytäessä meille pilkallisia luikkauksia.

"Pysähdytään, sir", huusi Swinburne. "Kostetaan heille hieman." Niin sanottuaan hän seisautti isonveneen, käänsi sen keulan kaapparialusta kohti ja suuntasi tykin – jonka olemassaolosta vihollisilla ei ollut aavistustakaan, koska emme olleet sillä ampuneet – sakeimpaan ranskalaistungokseen.

"Seis hetkiseksi, Swinburne! Pankaa vielä yksi annos kartesseja piippuun!"

Teimme niin ja sitten laukaisimme tykin. Panoksen vaikutus oli perin tuhoisa, ja se kaasi suurimman osan ranskalaisista kannelle. Sitä seuranneiden valituksien ja ähkäisyjen nojalla minusta tuntui varmalta, että jos meillä olisi ollut vähän enemmän miehiä, olisimme voineet kääntyä takaisin ja vallata laivan. Mutta se oli liian myöhäistä. Kaikki patterit olivat nyt valaistut, ja vaikka sieltä ei meitä nähty, ammuttiin sieltä sinne päin, missä meidän otaksuttiin olevan, sillä aluksesta kuuluvien huutojen nojalla arvattiin, että hyökkäyksemme oli torjuttu. Isossaveneessä oli ainoastaan kuusi airoa käyttelemään pystyvää miestä, ensimmäisessä kutterissa vain neljä. Minun veneessäni oli viisi. Swinburnen lisäksi oli jollassa kaksi.

"Tämä on murheellinen juttu, sir", päivitteli Swinburne. "Mitä meidän on nyt parasta tehdä? Olen sitä mieltä, että meidän olisi viisainta nostaa kaikki haavoittuneet isoonveneeseen, miehittää molemmat kutterit ynnä jolla ja hinata isoavenettä niillä. Ja, herra Simple, sen sijaan että pysyttelisimme tällä laidalla, kuten pattereissa luultaneen, soutakaamme lähellä niiden puolista rantaa, joten niiden kuulat lentävät ylitsemme."

Tämä neuvo oli liian hyvä syrjäytettäväksi. Kello oli nyt kaksi, ja meillä oli pitkä soututaival edessämme, emmekä saaneet tuhlata aikaa. Nostimme kaatuneet ja haavoittuneet kuttereista ja jollasta isoonveneeseen.

En ehtinyt suorittaa tarkastusta, mutta havaitsin O'Farrellin ja myöskin Pepper-nimisen, veneisiin varmaankin salaa pujahtaneen nuorukaisen, kuolleen. Etsin kuitenkin Osbaldistonea ja löysin hänet isonveneen peräteljoilta. Hän oli saanut syvän haavan rintaansa nähtävästi keihäästä. Hän oli tajuissaan ja pyysi minulta vettä, jota noudin isossaveneessä olevasta tynnyristä.

Kuultuaan puhuttavan vedestä ja erotettuaan sen äänen, kun se solisi pikariin tynnyristä, pyysivät myöskin monet muut haavoittuneet sitä heikolla äänellä. Koska aika oli kovin täpärällä, jätin isoonveneeseen kaksi miestä, toisen pitämään perää, toisen juottamaan haavoittuneita, minkä jälkeen aloimme hinata isoavenettä, soutaen suoraan pattereita kohti, kuten Swinburne, jonka jolla nyt oli vierelläni, oli neuvonut meitä tekemään.

Niin pian kuin olimme päässeet kyllin likelle rantaa, suuntasin veneemme merelle päin, eivätkä tunteeni suinkaan olleet kadehdittavia. Swinburne virkkoi minulle hiljaa:

"Tämä on ankara isku kapteenille, herra Simple. Minulle on aina kerrottu, ettei sellaista nuorta kapteenia, joka on menettänyt miehiään tuomatta dollareja amiraalilleen, oteta suopeasti vastaan."

"Olen hänen tähtensä enemmän pahoillani kuin oikein osaan lausua, Swinburne", vastasin. "Mutta – mitäs tuolla edessä päin on – purjehtiva alusko?"

Swinburne nousi seisomaan kutterin perässä ja tähysti muutamia sekunteja.

"Niin, iso laiva, joka on tulossa satamaan vähäprammipurje levällään. Sen täytyy olla ranskalainen. Nyt on vuoromme, sir. Kunhan vain emme palaa tyhjin käsin, on kaikki hyvin. Airoihin, joka mies! Irroitammeko isonveneen hinausköyden, sir?"

"Kyllä", lupasin. "Ja nyt, pojat, vallatkaamme tuo alus! Sitten meidän kelpaa. Se on selvästikin kauppalaiva (eipä silti, että olisin ollut siitä varma). Swinburne, mielestäni meidän on parasta päästää se ohitsemme rannan puolelle; sen miehet ovat varmaankin kaikki katselemassa toisella laidalla, sillä heidän on täytynyt nähdä laukaukset."

"Se on hyvä ajatus, sir", myönsi Swinburne.

Lepuutimme airojamme, sallien sen lipua ohitsemme. Sen vauhti oli vain pari meripenikulmaa tunnissa. Sitten soudimme kolmella veneellämme kiinni sen loorinkiin jätettyämme isonveneen paikoilleen ja kapusimme alukseen. Kuten olimme otaksuneet, olivat miehet kannella ja kaikki laivan toisella laidalla innokkaasti katselemassa pattereita, jotka edelleenkin silloin tällöin ampuivat umpimähkäisiä laukauksia, eivätkä he huomanneet meitä, ennenkuin olimme ihan heidän kimpussaan, eikä heillä silloin enää ollut aikaa tarttua aseisiin.

Laivassa oli useita naisia. Jotkut laivaväestä jäivät heitä suojelemaan, toiset juoksivat kannen alle. Kahdessa minuutissa olimme vallanneet aluksen ja kääntäneet sen keulan toiseen suuntaan. Hämmästykseksemme havaitsimme, että siinä oli neljätoista tykkiä. Yhden kansiluukun jätimme auki, jotta siitä voitaisiin viedä suojaan naiset, joista jotkut olivat pyörtyneet; muut Swinburne sulki ja telkesi. Niin pian kuin kansi oli vallassamme, miehitimme toisen kutterin ja lähetimme sen noutamaan isoavenettä. Kun olimme saaneet sen kiinnitetyksi laivaan, oli meillä aikaa silmäillä ympärillemme.

Tuuli kiihtyi, ja puolessa tunnissa olimme poissa kaikkien patterien tykinkuulien ulottuvilta. Sitten nostatin haavoittuneet pois isostaveneestä, minkä jälkeen Swinburne ja muut miehet sitoivat heidän haavansa ja järjestivät heidän olonsa mahdollisimman mukavaksi.

SEITSEMÄS LUKU

Merkillisiä tapahtumia kaapatussa aluksessa – Vanhoja ystäviä entistä komeammassa hahmossa – Vangitsija vankina, mutta hän jää paikalleen, vaikka vanki poistuu laivan veneellä – Koko luku sekoitus rakkaudesta, sodasta ja kauppatavarasta.

Laivan oltua vallassamme noin tunnin ajan ilmoitti kansiluukulla vahdissa oleva mies erään vangeista haluavan puhutella englantilaisten komentavaa upseeria ja pyytävän lupaa tulla kannelle. Suostuin siihen, ja kannelle tuli herrasmies, joka ilmoitti, että hän oli aluksen matkustaja, että laiva oli bordeauxilainen kaapparialus, että siinä oli seitsemän naismatkustajaa, jotka olivat matkalla miestensä ja omaistensa luokse, ja että hän uskoi minun suostuvan lähettämään heidät maihin, koska sodankäynnin tuskin voitiin katsoa kohdistuvan naisiin.

Koska tiesin, että O'Brien olisi niin tehnyt ja että hän mielellään pääsisi eroon sekä naisista että vangeista, jos vain voisi, vastasin myöntävästi ja lupasin kääntää laivan tuuleen, ettei heidän tarvitsisi soutaa niin pitkää matkaa päästäkseen maihin, ja sallia naisten ja muiden matkustajien lähteä laivasta. Pyysin heitä mahdollisimman nopeasti laittamaan matkatavaransa kuntoon ja ilmoitin luovuttavani heille kaksi aluksen venettä ja niiden miehistöksi riittävän määrän laivan ranskalaisia merimiehiä.

Ranskalainen oli hyvin kiitollinen, kiitti minua naisten puolesta ja poistui sitten kannen alle kertomaan sanomaa. Senjälkeen käänsin laivan tuuleen, lasketin veneet vesille ja odotin lähtevien saapumista. Oli jo valoisa päivä, ennenkuin he olivat valmiit, mutta siitä en välittänyt. Priki näkyi ulapalla noin seitsemän penikulman päässä, ja olin varmasti poissa patterien ulottuvilta.

Vihdoin he ilmestyivät kannelle, tullen yksitellen tikkaita myöten ranskalaisten herrasmiesten saattamina. Heidän täytyi varrota, sillä aikaa kun heidän matkatavaransa ja käärönsä laskettiin veneisiin. Heitä kammotti, kun he näkivät lukuisat kannella viruvat englantilaiset kuolleet ja haavoittuneet. Heidän säälitellessään kerroin heille, että olimme yrittäneet vallata kaapparialusta, mutta että hyökkäyksemme oli torjuttu ja että satamasta poistuessamme olimme osuneet näkemään heidän laivansa ja vallanneet sen.

Kaikki naiset olivat kukin erikseen kiittäneet minua siitä hyväntahtoisesta teostani, että päästin heidät vapaiksi, paitsi eräs heistä, joka tarkasteli haavoittuneita. Ranskalainen herrasmies meni hänen luoksensa ja huomautti hänelle, ettei hän ollut lausunut kiitostaan komentavalle upseerille.

Hän kääntyi minuun päin – ja minä hätkähdin. Olin varmasti nähnyt nuo kasvot ennenkin – en voinut niistä erehtyä. Mutta nyt hän oli kasvanut kauniiksi, nuoreksi naiseksi.

"Celeste", äänsin vapisten. "Ettekö olekin Celeste?"

"Kyllä olen", myönsi hän, katsoen minuun vakavasti ikäänkuin saadakseen selville, kuka olin, mikä ei kuitenkaan ollut helppoa, koska kasvoni olivat pölyn ja ruudinsavun tahraamat.

"Oletteko unohtanut Peter Simplen?"

"Oi! En – en – en suinkaan ole unohtanut!" huudahti Celeste, purskahtaen itkemään ja ojentaen kätensä minulle.

Tämä kohtaus ällistytti aika tavalla kannellaolijoita, jotka eivät jaksaneet sitä käsittää. Hän hymyili kyyneltensä takaa vakuuttaessani hänelle, että olin kovin onnellinen voidessani tehdä hänelle palveluksen.

"Entä missä eversti on?" tiedustin.

"Tuolla", vastasi hän, osoittaen saarta. "Hän on nyt kenraali ja komentaa tuon linnoituksen varusväkeä. Entä missä on herra O'Brien?" kysyi hän.

"Tuolla", ilmoitin minä. "Hän komentaa tuota sotalaivaa, jonka toinen luutnantti minä olen."

Kyselimme nopeasti toisiltamme kuulumisia, ja veneet saivat varrota meidän keskustellessamme. Swinburne ilmoitti prikin olevan tulossa meitä kohti, ja minusta tuntui, että haavoittuneiden vuoksi minun ei sopinut enää viipyä. Ennätin kuitenkin pusertaa hänen kättänsä, kiittää häntä kukkarosta, jonka hän oli antanut minulle tanssiessani puujaloilla, ja vakuuttaa hänelle, etten ollut häntä unohtanut enkä ikinä unohtaisi. Pyydettyäni häntä kertomaan parhaat terveiseni hänen isälleen autoin häntä veneeseen, ja silloin hän virkkoi:

"En tiedä, teenkö oikein sitä pyytäessäni, mutta voisitte tehdä minulle suuren palveluksen."

"Minkä, Celeste?"

"Olette sallinut enemmän kuin puolet miehistöstämme lähteä soutamaan meitä maihin. Joidenkuiden täytyy jäädä tänne, ja he ovat kovin surkealla mielellä – tuskinpa vielä onkaan oikeastaan ratkaistu, ketkä heistä lähtevät. Voisitteko päästää heidät kaikki?"

"Sen teen teidän tähtenne, Celeste. Heti, kun teidän veneenne ovat lähteneet liikkeelle, lasken vesille peräkannen veneen ja lähetän loput miehet perässänne. Mutta nyt minun täytyy lähteä liikkeelle. Jumala teitä siunatkoon!"

Veneet työnnettiin sitten irti laidasta, matkustajat huiskuttivat meille nenäliinojaan, ja minä lähdin purjehtimaan prikiä kohti. Niin pian kuin peräkannen vene oli vesillä, kutsuttiin laivan miehistön tähteet kannelle, ja he saivat kavuta veneeseen ja seurata kumppaneitaan. Minusta tuntui, ettei O'Brien olisi minulle vihainen sentähden, että päästin heidät vapaiksi, etenkään ei sitten, kun kertoisin, kuka oli heidän puolestaan rukoillut.

Aluksen nimi oli Victorine; siinä oli neljätoista tykkiä, neljäkolmatta miestä ja yksitoista matkustajaa. Sen lastina oli pääasiallisesti silkkiä ja viiniä, ja se oli hyvin arvokas saalis. Celeste oli ehtinyt kertoa isänsä olleen Martinique-saarella neljä vuotta, mutta jättäneen hänet kotimaahan opiskelemaan; nyt hän oli matkalla isänsä luokse. Muut naiset olivat kaikki saaren linnoituksessa palvelevien upseerien vaimoja tai tyttäriä, ja miespuolisten matkustajien joukossa oli joitakuita ranskalaisia upseereja. Mutta koska se kerrottiin minulle salaa, ei minun luonnollisestikaan tarvinnut sitä tietää, koska he eivät olleet virkapuvussa.

Heti prikin luokse ehdittyämme riensin O'Brienin puheille, ja niin pian kuin oli lähetetty uusia miehiä veneiden miehistöksi ja lääkäri vallattuun alukseen valvomaan haavoittuneiden siirtoa, menin O'Brienin seurassa kapteeninhyttiin ja kerroin, mitä oli tapahtunut.

"No niin", sanoi O'Brien, "kaikki on hyvä, kun loppu on hyvä, mutta tämä ei ollut maailman parhaita temppuja. Se, että valtasitte laivan, on pelastanut minut, Peter, ja minun täytyy kyhätä siitä niin komea tiedonanto kuin suinkin osaan. Mutta onpa, tulimmainen, onnellista, että siinä on neljätoista tykkiä – se kuulostaa suurenmoiselta. Minun täytyy sotkea koko juttu, niin että amiraali luulee meidän aikoneen anastaa ne satamasta molemmat – ja niinhän olisimme totisesti tehneetkin, jos olisimme tienneet sen olleen siellä.

– Mutta kovin hartaasti odotan lääkärin selostusta kuullakseni, toipuuko Osbaldistone-parka. Peter, ole hyvä ja mene vallatulle alukselle panemaan kaksi sotilasta vahdiksi kansiluukulle, jotta kukaan ei pääse kannen alle hypistelemään siellä olevia esineitä, sillä aion kenraali O'Brienin tähden lähettää maihin matkustajien kaikki tavarat."

Lääkärin lausunto kuului: kuusi kuollutta ja kuusitoista haavoittunutta. Kaatuneet olivat kadetit O'Farrell ja Pepper, kaksi merimiestä ja kaksi sotilasta. Ensimmäinen luutnantti Osbaldistone oli saanut kolme pahaa haavaa, mutta todennäköisesti hän toipuisi. Vielä viidellä oli vaarallisia haavoja; muut kymmenen ryhtyisivät hyvin todennäköisesti jälleen tehtäviinsä vajaassa kuukaudessa.

Niin pian kuin haavoittuneet oli tuotu prikiin, palasi O'Brien seurassani vallattuun laivaan, ja menimme sen hyttiin. Matkustajien kaikki tavarat kerättiin kokoon; avonaisiksi jääneet matka-arkut naulattiin kiinni; ja O'Brien kirjoitti kenraali O'Brienille kauniin kirjeen, jossa oli luettelo maihin lähetetyistä matkatavaroista. Lähetimme isonveneen valkoisen lipun suojassa lähimpään patteriin. Lyhyen viivytyksen jälkeen sen sallittiin tulla rantaan, ja tavarat nostettiin maihin. Emme jääneet odottamaan vastausta, vaan lähdimme täysin purjein amiraalin luokse Barbados-saarelle.

Seuraavana aamuna hautasimme kaatuneet. O'Farrell oli mainio nuori mies, rohkea kuin leijona, mutta hyvin kuumaverinen. Hänestä olisi tullut hyvä upseeri, jos hän olisi saanut elää. Myöskin pienen Pepper-poloisen kohtaloa valitettiin kovasti. Hän oli vasta kaksitoistavuotias. Hän oli lahjonut toisen kutterin keulamiehen sallimaan hänen piiloutua veneen etuteljojen alle. Yhden päivän väkijuoma-annoksellaan hän oli kunnianhimonsa kannustamana saanut lunastetuksi itselleen paikan tälle näin onnettomasti päättyneelle retkelle.

Mutta heti, kun ruumiit olivat kadonneet aaltoihin ja jumalanpalvelus oli päättynet, olimme jälleen iloisempia. Se, että ruumis on laivassa, tuntuu jostakin syystä perin vastenmieliseltä, erittäinkin merimiehistä.

Nyt purjehdimme hilpeästi vallatun aluksen pysytellessä läheisyydessämme; ja ennenkuin saavuimme Barbados-saarelle, alkoivat useimmat haavoittuneet toipua. Osbaldistonen haavat olivat kuitenkin hyvin pahat, ja lääkäri kehoitti häntä palaamaan kotimaahan, kuten hän tekikin. Hän sai ylennyksen heti perille ehdittyään. Hän oli miellyttävä ruokakumppani, ja olin pahoillani hänen menetyksestään, vaikkakin minut korotettiin prikin ensimmäiseksi luutnantiksi, koska hänen sijalleen määrätty luutnantti oli minua nuorempi. Kohta sen jälkeen, kun Osbaldistone oli palannut kotiin, katkaisi hänen veljensä niskansa metsästysretkellä, ja Osbaldistonesta tuli varakas mies. Silloin hän erosi laivastosta.

Barbados-saarella tapasimme amiraalin, joka otti oikein hyvin vastaan O'Brienin ja hänen selostuksensa. O'Brien oli vallannut kaksi hyvää alusta, ja se olisi riittänyt monen synnin vastapainoksi, jos hän olisikin niitä tehnyt. Mutta selostus oli ihailtavasti kirjoitettu, ja amiraalinvirastolle lähettämässään kirjeessä amiraali oli kertonut kapteeni O'Brienin rohkeasta ja menestyksellisestä hyökkäyksestä. Todellisuudessa johtui Victorinen valtaus siitä Swinburnen neuvosta, että meidän pitäisi soutaa pitkin tuulenpuolista rantaa. Mutta tällaisista seikoista on perin vaikea saada oikeata selkoa, kuten minulle selvisi ollessani hänen majesteettinsa palveluksessa.

KAHDEKSAS LUKU

O'Brien vakuuttaa miehilleen, että merellä englantilainen vastaa kolmea ranskalaista – He todistavat sen – Kohtaamme vanhan tuttavan, jota ei kuitenkaan voi pitää ystävänä.

Senjälkeen risteilimme Guayanan ja Meksikon lahden rannoilla, purjehtien edestakaisin kolme kuukautta kohtaamatta muita aluksia kuin Demeraraan, Berbiceen ja Surinamiin matkalla olevia, Länsi-Intian kauppaa välittäviä laivoja. Silloin tällöin tosin ajoimme takaa kaapparialuksia, mutta lievässä tuulessa ne olivat liian nopeakulkuisia saavutettaviksemme. Meistä oli kuitenkin hyötyä, sillä suojelimme kauppaa, ja poistuttuaan näiltä vesiltä O'Brien sai kauppamiehiltä kiitoskirjeen ja komean, hopeisen pöytäkaluston.

Purjehdittuamme Barbadosia kohti kaksi päivää ja ehdittyämme Trinidad-saaren näkyviin huomasimme kuusi alusta edessä päin suojanpuolella. Pian erotimme, että siellä oli kolme isoa laivaa ja kolme kuunaria, ja arvasimme heti, että siinä oli kolme kaapparialusta ja kolme niiden kaappaamaa Länsi-Intian vesillä liikkuvaa kauppalaivaa, kuten myöhemmin osoittautuikin todeksi. Levitimme kaikki purjeet, ja aluksi kaapparialukset pyrkivät täysin purjein pakoon. Mutta kun ne myöhemmin saivat selon voimastamme, päättivät ne taistella, sillä ne eivät halunneet luopua saaliistaan.

Kauppalaivat kääntyivät tuuleen, ja kaapparialukset vähensivät purjeita ja odottivat meitä. Rummutimme taistelumerkin, ja kun kaikki oli valmiina ja olimme ennättäneet vajaan meripenikulman päähän vihollisista, jotka olivat nyt nostaneet kolmivärisen lipun liehumaan, komensi O'Brien kaikki miehet peräkannelle ja puhui heille seuraavasti:

"Kuten näette, miehet, on tuolla kolme kaapparialusta ja myöskin kolme niiden kaappaamaa kauppalaivaa. Mitä kaapparialuksiin tulee, ovat ne parhaiksi tasavertaiset vastustajamme – yksi englantilainen pystyy aina voittamaan kolme ranskalaista. Meidän tulee peitota noita kaapparialuksia kunnian ja maineen vuoksi ja kauppalaivat meidän pitää vallata takaisin etumme tähden, sillä kaikki te tarvitsette rahaa päästessänne taaskin maihin. Siispä teidän täytyy vähän aikaa liikkua rivakasti, ennenkuin päivällismerkki puhalletaan."

Tämä puhe oli merimiehistä erittäin hyvä, ja he palasivat tykkiensä ääreen.

"Ja nyt, Peter", käski O'Brien, "kutsuhan purjeenhoitajat pois tykkien luota, sillä aion taistella noita veitikoita vastaan täysissä purjeissa ja liikkua etevämmin kuin he liikkuvat, jos osaan. Sano Websterille, että haluan puhutella häntä."

Webster oli toinen luutnantti, hyvin tasainen, rauhallinen nuori mies ja hyvä upseeri.

"Herra Webster", lausui O'Brien, "muistakaa, että kaikki etumaiset tykit pitää tähdätä hyvin alas. Soisin kuulien osuvan ensin veteen ja sitten vasta vihollisiin mieluummin kuin lentävän heidän ylitseen. Pitäkää huolta siitä, että kaikki on heti kohdallaan! Minä kyllä toimitan niin, ettei ainoakaan yhteislaukaus mene hukkaan. Peräsin oikealle, Swinburne!"

"Se on oikealla, sir."

"Hyvä on; kas niin – suoraan alimpana olevan aluksen perää kohti."

Olimme kahden kaapelimitan päässä kaapparialuksista, jotka edelleenkin olivat käännettyinä tuuleen puolen kaapelimitan päässä toisistaan. Ne olivat aika isoja kuunareja, täynnä miehiä, hyökkäysverkot kiinnitettyinä raakoihin, ja niillä näytti olevan koko lailla hyvä aseistus. Kuten sittemmin osoittautui, oli niistä yhdessä kuusitoista ja molemmissa muissa neljätoista tykkiä.

"Nyt, pojat, rientäkää suojanpuolen tykeille ja ampukaa niin paljon kuin niistä lähtee sivuuttaessamme vihollisen! Suojanpuolisen keulapurjeen ja liivarin ahtimia hoitelevat miehet, vetäkää tiukalle tuulenpuoliset ahtimet! Perässä oleva alipursimies, hoidelkaa puomipurjeen jalusköyttä! Peräsin tiukasti vasemmalle, Swinburne!"

"Se on vasemmalla, sir", vastasi Swinburne, ja priki kaarsi vastatuuleen, sujahtaen molempien yläpuolella olevien kuunarien perän taitse ja lähettäen niihin yhteislaukauksen koko laidalta.

"Panostakaa ripeästi, pojat, ja pysykää samojen tykkien luona! Tiukatkaa keulapurjeen tuulenpuolissa ahtimia! Peter, en halua prikin kääntyvän ympäri. Olkaa valmiina muuttamaan puomipurjeen jalusnuoraa. Swinburne, peräsin suoraan eteenpäin!"

Tähän mennessä oli taaskin ammuttu laidallinen kuunariin, joka ei vielä ollut vastannut ammuntaamme, kuten he eivät voineetkaan tehdä, koska he typerästi olivat pysyneet tiukasti tuuleen kääntyneinä. Priki liikkui nyt perä edellä, ja sitten O'Brien suoritti hyvin taidokkaan liikkeen. Hän käänsi peräsintä ja antoi aluksen perääntyä molempien tuulen yläpuolella olevien kuunareiden ja tuulen alapuolella olevan kuunarin väliin, samalla muuttaen purjeet toisille halsseille.

"Miehittäkää molempien laitojen tykit ja ampukaa yhteislaukaukset sivuuttaessamme vihollislaivat!"

Ylähangan tykeille sijoitetut miehet riensivät paikoilleen, ja kun toisen laidan tykit olivat jälleen panostetut, vaihdoimme yhteislaukauksia tuulen alapuolella ja toisen tuulen yläpuolella olevan kuunarin kanssa prikin edelleenkin liikkuessa perä edellä, kunnes ehdimme alusten ohitse. Siihen mennessä, kun tykit oli uudelleen panostettu, oli priki alkanut liikkua eteenpäin, purjehti taaskin samojen kuunarien välitse, vaihtaen yhteislaukauksia ja sivuuttaen ne toistamiseen. "Oivallista, pojat – oivallista!" kehui O'Brien. "Tämäpä mainiota taistelemista!"

Ja niin se olikin; O'Brien oli nimittäin ampunut kuusi yhteislaukausta, joista kaksi osui vihollisaluksiin pitkittäin, ja saanut itse vastaukseksi ainoastaan kaksi, sillä kuunarit eivät olleet valmiit kestitsemään meitä, kun sivuutimme ne viimeksi.

Savu oli nyt kantautunut pois tuulen mukana, ja me saatoimme nähdä yhteislaukauksiemme vaikutukset. Keskimmäinen kuunari oli menettänyt ison purjeensa puomin ja näytti saaneen hyvin pahoja kolhuja runkoonsa, tuulen alapuolella oleva kuunari ei nähtävästi ollut kärsinyt paljoa; mutta nyt siellä huomattiin, millainen erehdys oli tehty, ja lähdettiin liikkeelle. Ranskalaiset olivat odottaneet meidän purjehtivan heidän alustensa väliin, jolloin olisi taisteltu kylki kiinni kyljessä; siten olisi ylimpänä tuulen puolella oleva kuunari saanut ampua pitkin prikiämme, ja molemmat toiset olisivat olleet kahden puolen meitä.

Meidän kärsimämme vauriot olivat mitättömän vähäiset – kaksi miestä oli lievästi haavoittunut, ja ison maston vantti oli katkennut. Purjehdimme noin puoli penikulmaa heidän taaksensa; sitten olivat molempien laitojemme tykit panostetut, käännyimme ympäri ja havaitsimme voivamme päästä kaikkien kolmen kuunarin tuulenpuolitse.

Niin teimmekin. O'Brien ohjasi prikin niin likelle tuulenpuolista kuunaria, että sinne olisi voinut viskata laivakorpun, ja sitten aloimme vaihtaa yhteislaukauksia, samalla kun meillä oli se etu, etteivät molemmat muut kuunarit voineet ampua meihin laukaustakaan siitä pelosta, että se mahdollisesti osuisi heidän omaan kumppaniinsa. Jos viimemainittu lisäsi tai vähensi purjeita, teimme me samoin, säilyttääksemme asemamme jotakuinkin muuttumattomana. Kuunari taisteli hyvin; mutta sen tykkejä ei voinut verrata meidän kaksineljättänaulaisiin tykkeihimme, jotka niin lyhyen matkan päästä repivät sen laitoja hyvin pahasti. Vihdoin sen etumasto kaatui, ja se jäi jälkeemme.

Tällä välin olivat molemmat muut kuunarit kääntyneet ja lähestyivät meitä perän puolelta ampuakseen prikiämme pitkittäin, mutta äskeiselle taistelukumppanillemme sattunut vahinko jätti meille vapaat kädet. Tiesimme, ettei se voinut päästä meiltä pakoon, minkä vuoksi käännyimme ryhtyäksemme taisteluun molempien muiden kanssa ja lähestyimme niitä niin nopeasti kuin saatoimme.

Nyt tuuli äityi vinhaksi, ja O'Brien ohjasi prikin kuunarien välitse ja ampui niihin kumpaankin pitkittäisen yhteislaukauksen kartesseja ja kuulia, niin että sirpaleet lentelivät ranskalaisten korvissa.

Se vei heiltä sisun. Pienempi kuunari, joka oli taistelun alkaessa ollut kauimpana myötätuulessa, lähti täysin purjein kiitämään hankavastaisessa. Levitimme huippupurjeemme seurataksemme sitä, mutta samassa huomasimme toisen kuunarin, joka oli ollut keskellä ja jonka ison purjeen puomin olimme ampuneet irti, kääntyneen myötäiseen ja levittäneen kaikki purjeensa. Silloin O'Brien virkkoi:

"Emme saa yrittää liian paljoa tahi menetämme kaikki. Käännä priki ympäri, Peter! Meidän täytyy tyytyä siihen kuunariin, joka meille on jäänyt."

Käännyimme ympäri ja purjehdimme etumastonsa menettäneen kuunarin luokse. Mutta havaittuaan kumppaneittensa jättäneen sen oman onnensa nojaan se veti lippunsa pois mastosta juuri silloin, kun olimme ampumaisillamme siihen yhteislaukauksen. Miehemme kajauttivat kolme voitonhuutoa, ja hauskaa oli nähdä, kuinka he kaikki pudistelivat toistensa kättä, onnittelivat toisiaan ja nauroivat sille, että taistelu oli ollut niin menestyksellinen.

"Nyt, pojat, ripeästi! Olemme tehneet kylliksi kunnian vuoksi, nyt huolehdimme eduistamme. Peter, miehitä molemmat kutterit täydellisesti ja mene kuunariin, sillä aikaa kun minä valtaan kauppalaivat. Laita jonkinlainen hätämasto keulaan ja seuraa prikiä!"

Yhdessä minuutissa olivat kutterit vesillä ja täynnä miehiä. Valtasin kuunarin, kun taas priki kääntyi uudelleen ja lähti täysin purjein tavoittamaan vallattuja aluksia. Kuunari oli kolmikon isoin; sen nimi oli Jean d'Arc, ja siinä oli kuusitoista tykkiä ja kolmekuudetta miestä. Muut miehet olivat kaapatuissa aluksissa. Kapteeni oli haavoittunut pahasti, ja yksi upseeri oli kaatunut. Laivan miehistöstä oli ainoastaan kahdeksan kaatunut ja viisi haavoittunut.

Minulle kerrottiin, että alus oli kolme kuukautta sitten lähtenyt purjehtimaan St. Pierrestä, Martiniquelta, ja yhtynyt sattumalta molempiin muihin kaapparialuksiin, minkä jälkeen kaikki kolme olivat risteilleet yhdessä, vallaten kaikkiaan yhdeksän Länsi-Intian reiteillä kulkevaa laivaa.

"Suvaitkaa minun tiedustaa", lausuin sille upseerille, jolta sain tiedot, "ahdistettiinko teitä veneillä ollessanne St. Pierren satamassa?"

Hän vastasi myöntävästi ja mainitsi heidän torjuneen hyökkäyksen.

"Ostitteko nämä mastonne amerikkalaiselta alukselta?"

Hän vastasi myöntäen. Olimme siis vallanneet ihan saman laivan, jota vastaan taistellessamme olimme menettäneet niin paljon miehiä yrittäessämme kaapata sen satamasta.

Olimme kaikki siitä kovin iloissamme, ja Swinburne sanoi:

"No niin, minut saa hirttää, jollen muistellut nähneeni tuota tykkiaukkoa jo aikaisemmin. Juuri tuossa kiskaisin keihään erään vintiön kädestä, joka koetti pistää minua, ja tuohon aukkoon laukaisin toistakymmentä musketinpanosta. Niinpä niin, olen pahuksen hyvilläni siitä, että vihdoinkin saimme kiinni sen kiertolaisen."

Telkesimme vangit kannen alle ja aloimme panna kuunaria järjestykseen. Puolessa tunnissa olimme solminneet ja pleissanneet katkenneet köydet, ja kun muassamme oli kaksi kirvesmiestä, olimme tunnissa saaneet pystytetyksi aluksen keulaan pienen varamaston, joka kelpasi toistaiseksi. Laskimme alas ison purjeen, hinasimme kahvelipurjeet mastoon ja lähdimme tavoittamaan prikiä, joka oli nyt ennättänyt likelle vallattuja aluksia.

Mutta viimemainitut lähtivät eri tahoille, ja pimeä oli jo käsissä, ennenkuin priki sai niistä kaksi haltuunsa. Kolmas lasketti sitten vinhaa vauhtia pakoon priki kintereillään. Me samoin kuin molemmat takaisin vallatut alukset seurasimme prikiä, ja vaikka meillä olikin varamasto, huomasimme pääsevämme yhtä nopeasti kuin ne.

Seuraavana aamuna näimme prikin ja sen valtaamat kolme alusta käännettyinä tuuleen noin kolmen meripenikulman päässä edessämme. Purjehdimme niiden luokse, ja menin prikiin. Webster oli määrätty kaapparialuksen komentajaksi; ja oltuamme keula tuuleen käännettynä sen päivän ehtiäksemme lähettää vallattuihin laivoihin väliaikaiset päälliköt ja miehiä tuomaan pois vangit pystytimme kunnollisen varamaston ja lähdimme kaikki yhdessä purjehtimaan Barbados-saarelle.

Laivaan palattuani sain tietää, että meiltä oli kaatunut vain yksi mies ja yksi laivapoika sekä haavoittunut kuusi miestä, mitä en ollut ennen tietänyt. En ole muistanut mainita, että molempien muiden kaapparialuksien nimet olivat L'Etoile ja La Madeleine.

Kahdessa viikossa saavuimme kaikkine saaliinemme kommelluksitta Carlisle-lahteen ja tapasimme siellä amiraalin, joka oli saapunut sinne vasta kahta päivää aikaisemmin. Minun tarvinnee tuskin mainita, että O'Brien otettiin hyvin vastaan, ja että hän sai paljon kiitosta taistelun johdosta. Minua odottamassa oli useita sisareltani saapuneita kirjeitä, joiden sisällys tuotti minulle paljon tuskaa. Isäni oli viettänyt joitakuita kuukausia Irlannissa ja palannut sieltä saamatta minkäänlaisia tietoja. Sisareni kertoi, että hän oli hyvin pahoillaan, ei välittänyt papillisista tehtävistään mitään ja saattoi istua päiväkausia puhumatta sanaakaan. Hänen ulkonäkönsä oli hyvin tuntuvasti muuttunut, ja hän oli laihtunut ja käynyt huolten kuluttaman näköiseksi.

"Lyhyesti sanoen", kirjoitti sisareni, "pelkään, rakas Peter, että hän harmista riutuu kuoliaaksi. Olen tietysti hyvin yksinäinen ja surumielinen. En jaksa olla miettimättä, millaiseen asemaan joutuisin, jos isälleni sattuisi jokin tapaturma. En tahdo ottaa vastaan sedän suojelusta; mutta miten tulen toimeen, sillä isä ei ole säästänyt mitään? Olen viime aikoina työskennellyt oikein ahkerasti, koettaen hankkia itselleni kotiopettajattaren ammattitaitoa, ja harjoittanut harpun- ja pianonsoittoa useita tunteja joka päivä. Olen kovin, kovin iloinen, kun saavut jälleen kotiin."

Näytin kirjeet O'Brienille, joka luki ne hyvin tarkkaavaisesti. Havaitsin värin leviävän hänen poskilleen hänen lukiessaan kirjeiden niitä kohtia, joissa sisareni oli maininnut hänen nimensä ja lausunut olevansa kiitollinen hänen minua kohtaan osoittamastaan ystävällisyydestä.

"Älä siitä välitä, Peter", virkkoi O'Brien antaessaan kirjeet takaisin minulle. "Ketä saan kiittää ylennyksestäni ja tästä prikistä, jollen juuri sinua – ja kaikista ansaitsemistani saalisrahoista, jotka, kautta pyhän Patrickin pään, ovat kasvaneet aika sieväksi rahamääräksi, jollen juuri sinua? Älä ole ollenkaan huolissasi herttainen pikku sisaresi vuoksi! Panemme saalisrahamme yhteen, ja hän menee avioliittoon herttuan kanssa, jos Englannissa on hänen arvoistaan herttuaa ja hänen myötäjäisensä pitää ranskalaisten luovuttaa, niin totta kuin Rattlesnake pystyy purjehtimaan."

YHDEKSÄS LUKU

Minut lähetetään tavoittamaan vallattavia aluksia ja joudun pyörremyrskyyn – Ajaudun rannalle, menettäen enemmän kuin puolet miehistäni – Missä on Rattlesnake?

Kolmen viikon kuluttua olimme taaskin valmiit lähtemään merelle, ja amiraali määräsi meidät vanhalle asemapaikallemme Martiniquen vesille. Olimme noin kahden viikon aikana risteilleet St. Pierren kohdalla, ja kävellessäni öisin kannella katselin usein kaupungin valoja ja aprikoin, paloiko niistä joku Celesten läheisyydessä. Ollessamme eräänä iltana kuuden meripenikulman päässä rannasta huomasimme kaksi laivaa, jotka tulivat Negrokärjen takaa likelle maata. Oli ihan tyyni, ja veneet olivat hinaamassa.

"Puolen tunnin kuluttua on pimeä, Peter", huomautti O'Brien, "ja mielestäni voisimme saavuttaa ne, ennenkuin ne ankkuroivat, tai jos ne ankkuroivat, tapahtuu se kaukana satamasta. Mitä sinä arvelet?"

Olin samaa mieltä, sillä asian laita oli niin, että minusta aina tuntui onnellisemmalta, milloin priki oli likellä rantaa, koska tunsin olevani ikäänkuin lähempänä Celesteä, ja kuta edemmäksi maalta loittonimme, sitä surumielisemmäksi kävin. Se, että yhtenään ajattelin häntä ja että olin nähnyt hänet taaskin niin monta vuotta kestäneen eron jälkeen, oli muuttanut nuorekkaan mieltymykseni voimakkaaksi kiintymykseksi. Minun sopinee sanoa olleeni syvästi rakastunut. Minua ilahdutti senvuoksi pelkästään se ajatuskin, että pääsisin satamaan, ja olisin ollut valmis tekemään kuinka hulluja ja ajattelemattomia tekoja tahansa vain nähdäkseni ne seinät, joiden suojassa alinomaa muistelemani olento asui.

Ne olivat huimia ja haaveellisia ajatuksia, ja niillä oli kovin vähän mahdollisuuksia päästä milloinkaan toteutumaan. Mutta yksi- tai kaksikolmattavuotiaina rakennamme mielellämme pilvilinnoja ja olemme perin herkkiä rakastumaan punnitsematta menestymismahdollisuuksiamme.

Vastasin O'Brienille pitäväni suunnitelmaa hyvin mahdollisena ja toivovani hänen sallivan minun lähteä yrittämään luvaten kääntyä takaisin, jos tehtävä näyttäisi kovin vaaralliselta.

"Tiedän voivani luottaa sinuun, Peter", lausui O'Brien, "ja on perin hauska tietää, että laivassa on luottamuksen arvoinen upseeri. Mutta enkö minä itse olekin kasvattanut sinua ja tehnyt sinusta miestä, kuten lupasin silloin, kun olit pieni nulikka, nenäsi tuhisi, ja jalkasi näyttivät porkkanaparilta? Hinauta siis isovene vesille ja laita veneet valmiiksi – mitä pikemmin, sitä parempi. Kuinka kuuma tämä päivä onkaan ollut – ei viriäkään vedenpinnalla ja koko taivas utuna! Katsohan vain, millaisena aurinko laskee – kolminkertaiseksi paisuneena, ikäänkuin sitä vaivaisivat kamalat tuskat! Luultavasti saamme ankaran maatuulen."

Puolen tunnin kuluttua lähdin liikkeelle veneineni. Nyt oli ihan pimeä, ja ohjasin veneet St. Pierren satamaa kohti. Helle oli yletön ja selittämätön; ei lievintäkään tuulahdusta henkinyt ylä-ilmoissa eikä vedenpinnalla; ei ainoatakaan pilveä ollut näkyvissä, ja tähdet olivat eräänlaisen usvan himmentämät; luonnonvoimien toiminta näytti olevan tyyten pysähdyksissä. Veneiden miehet riisuivat nuttunsa, sillä muutamia minuutteja soudettuaan he eivät enää jaksaneet niitä sietää.

Soutaessamme kävi ilma yhä himmeämmäksi, ja pimeys paheni. Otaksuimme ehtineemme sataman suulle, mutta emme erottaneet mitään – emme nähneet edes kolmen askelen päähän veneestä. Swinburne, joka aina oli mukanani retkillä, ohjasi venettä, ja huomautin hänelle yön tavattomasta ulkonäöstä.

"Olen tarkkaillut sitä, sir", vastasi Swinburne, "ja sanonpa teille, herra Simple, että neuvoisin teitä palaamaan prikiin heti, jos vain osaamme sinne. Siellä tarvitaan kaikkia miehiä, jollen ole pahasti erehtynyt." "Minkätähden niin arvelette?" kysyin. "Koska luulen tai oikeastaan olen varma siitä, että ennen aamua saamme pyörremyrskyn. En ole ensimmäistä kertaa risteilemässä näillä leveysasteilla. Muistan, kuinka vuonna '94 –"

Mutta minä keskeytin: "Swinburne, uskon teidän olevan oikeassa. Joka tapauksessa pyörrämme takaisin. Kenties pääsemme prikiin, ennenkuin myrsky on niskassamme. Laivassa on valoa, ja kyllä me sen löydämme." Sitten käänsin veneen ympäri ja ohjasin sitä prikiä kohti niin tarkoin kuin osasin arvioida suunnan. Mutta emme olleet soutaneet kahta minuuttia kauempaa, ennenkuin ilmasta alkoi kuulua hiljaista huokailua – milloin sieltä, milloin täältä – ja tuntui siltä kuin olisimme soutaneet kiinteässä pimeydessä, jos saan käyttää sellaista sanontatapaa. Swinburne tähyili ympärilleen ja viittasi kädellään eteenpäin ylähangan puolelle.

"Se on tulossa, herra Simple, se on varmaa. Monet elävät olennot eivät pääse jaloilleen huomenaamulla. Katsokaa, sir!"

Minä katsoin, ja niin pimeätä kuin olikin, näytti siltä kuin olisi eräänlainen tumma seinämä lipunut vedenpinnalla suoraan meitä kohti. Asteittain huokailu paisui huumaavaksi ulvonnaksi, ja sitten myrsky äkkiä syöksähti kimppuumme, eikä minkäänlaista ukkosenjyrinää voi edes verrata sen ryskeeseen. Tuuli tarttui airoihin niin rajusti, että miehet paiskautuivat eteenpäin ja monet heistä saivat vaikeita vammoja. Onneksi meillä oli irtohangat, sillä muutoin olisivat veneen ääripuut ja laitalankut repeytyneet irti, ja me olisimme hukkuneet. Tuuli pyöräytti pian veneen laitatuuleen ja olisi välttämättä sen kaatanut, jos olisi ollut vähääkään aallokkoa. Mutta Swinburne käänsi peräsintä, ja vene kääntyi tuulen mukaan, kiitäen kuohuvassa vedessä kymmenen meripenikulmaan tuntinopeudella.

Kaikki miehet olivat kauhuissaan. He olivat kömpineet takaisin istuimilleen, mutta heidän oli pakko jälleen poistua niiltä ja istua veneen pohjalla, pidellen kiinni teljoista. Myrskyn kamala pauhu esti meitä keskustelemasta muutoin kuin eleillä.

Muut veneet olivat kadonneet; kevyempinä kuin meidän veneemme ne olivat raivoisan luonnonvoiman pakottamina edenneet vinhemmin. Mutta emme olleet kiitäneet myötätuulessa minuuttiakaan, ennenkuin syntyi aallokko perin selittämättömästi – ikäänkuin taikavoiman nostattamana.

Kaikista milloinkaan kokemistani kauhuista ei mitään voi verrata tämän yön tapauksiin. Emme nähneet mitään ja kuulimme ainoastaan tuulen pauhinan sen lennättäessä meitä kuin nuolta – minne, sitä emme aavistaneet, jollei ehkä varmaan kuolemaan.

Swinburne ohjasi venettä, aina silloin tällöin vilkaisten taaksensa aallokon äityessä. Muutamien minuuttien kuluttua meitä keinuttivat rajut laineet, jotka tuokioksi kohottivat meidät korkealle ja seuraavalla hetkellä melkein suojasivat meitä hirmumyrskyltä. Ja nyt oli ilma täynnä kuuroina lentävää räiskettä, sillä tuuli pyyhkäisi mukaansa aaltojen harjat, ikäänkuin veitsellä sivaltaen, ja kantoi niitä eteenpäin.

Veneeseen tulvi vettä, ja se tuntui nopeasti uppoavan. Äänettöminä miehet loivat vettä pois hatuillaan, mutta äkkiä kohahti perän ylitse valtava aalto, joka täytti veneen teljoja myöten. Seuraavassa tuokiossa veneemme tärähti niin rajusti, että kaikki singahdimme pois istuimiltamme. Swinburne lennähti pääni ylitse. Veneen kaikki lankut irtaantuivat heti, ja se tuntui hajoavan allamme, jättäen meidät kuohuvan veden varaan. Ponnistimme kaikki henkemme edestä, mutta sen säilyttämisestä meillä oli vain vähän toiveita. Seuraava laine paiskasi meidät kuitenkin kallioille, jota vastaan vene jo oli pirstoutunut.

Se aalto lahjoitti joillekuille elämän, toisille kuoleman. Minun henkeni se taivaan armosta säilytti. Se viskasi minut niin korkealle, että vain hipaisin kallion lakea, katkaisten kaksi kylkiluutani. Myöskin Swinburne ja kahdeksan muuta miestä pelastuivat, mutta eivät ehein nahoin; kahdelta katkesi jalka, kolmelta käsi, ja muut olivat saaneet lievempiä tai vaikeampia ruhjevammoja. Swinburne ei, ihme kyllä ollut lainkaan vahingoittunut.

Veneessämme oli ollut kaikkiaan kahdeksantoista miestä, joista kymmenen pelastui. Muut meri paiskasi jalkojemme juurelle, ja seuraavana aamuna löysimme heidät kammottavasti silpoutuneina. Yhdeltä tai kahdelta oli kallo kirjaimellisesti murskautunut säpäleiksi kiviä vasten.

Tunsin olevani pelastunut ja olin siitä kiitollinen. Mutta hirmumyrsky ulvoi edelleenkin; yhä aallot huuhtelivat meitä. Ryömin kauemmaksi rannalle ja tapasin Swinburnen istumassa katse suunnattuna merelle. Hän tunsi minut, tarttui käteeni, puristi sitä ja piti sitten omassaan.

Istuttuamme siinä joitakuita minuutteja alkoivat aallot, jotka joka hetki paisuivat yhä valtavammiksi, kohahdella meihin saakka ja pakottivat meidät ryömimään korkeammalle. Sitten silmäilin ympärilleni; hirmumyrsky raivosi edelleen, mutta ilma ei enää ollut yhtä pimeä. Jonkun matkan päähän erotin sataman ääriviivan rannalla olevan vaahtojuovan nojalla, ja vasta silloin tulin ajatelleeksi O'Brieniä ja prikiä. Vein suuni likelle Swinburnen korvaa ja huusin:

"O'Brien!"

Swinburne ravisti päätänsä ja katsahti taaskin ulapalle. Mietin, oliko prikillä minkäänlaisia pelastumismahdollisuuksia. Se oli varmastikin kuuden, jollei seitsemän, meripenikulman päässä rannasta, eikä hirmumyrsky puhaltanut rantaa kohti. Sillä saattoi olla kenties kymmenen penikulman pituinen ajautumistila, mutta mitäpä se merkitsi niin suunnattomaan voimaan verrattuna? Rukoilin laivassaolijoiden puolesta ja kiitin omasta pelastuksestani. Epäilemättä olin tai pian olisin vanki, mutta mitäpä siitä? Ajattelin Celesteä ja olin melkein onnellinen.

Noin kolmen tunnin kuluttua tuulen voima talttui. Myrsky oli vielä ankara, mutta taivas kirkastui, tähdet alkoivat taaskin tuikkia, ja nyt saatoimme nähdä melkoisen matkan päähän.

"Myrsky vaimenee jo", virkkoi Swinburne vihdoin, "tyytyväisenä tekemäänsä vahinkoon – joka ei olekaan vähäinen. Tämä oli pahempi kuin vuoden yhdeksänkymmentäneljä hirmumyrsky."

"Olisin valmis antamaan kaiken palkkani ja saalisrahani, jos vain olisi päivänvalo ja saisin tiedon Rattlesnake-paran kohtalosta. Mitä te arvelette siitä, Swinburne?"

"Kaikki riippuu siitä, yllättikö myrsky heidät arvaamatta, sir. Kapteeni O'Brien on kelvollisimpia laivankantta milloinkaan polkeneita merimiehiä. Mutta hän ei ole koskaan ollut pyörremyrskyssä eikä ehkä tuntenut niitä varoitusmerkkejä, jotka Jumala armossaan on meille suonut. Sellaiset komeat alukset täyttyvät helposti, mutta meidän tulee toivoa parasta."

Perin huolestuneina odotimme päivää, joka ei tuntunut koskaan koittavan. Vihdoin se kuitenkin sarasti, ja tähyilimme ulappaa joka suunnalle aamun valjetessa, mutta prikiä emme nähneet. Aurinko nousi, ja päivä oli selkeä ja kirkas, mutta emme katselleet ympärillemme, vaan silmämme olivat tähdätyt sinne, missä olimme eronneet prikistä. Aallot kävivät vielä korkeina, mutta tuuli tyyntyi nopeasti.

"Jumalan kiitos!" huudahti Swinburne silmäiltyään pitkin rantaa. "Se on joka tapauksessa vedenpinnalla."

Katsahdettuani hänen osoittamaansa suuntaan havaitsin prikin, joka oli vajaan kahden penikulman päässä rannasta, heittelehtien aalloilla taklaus revittynä.

"Minäkin näen sen", vastasin, pidättäen henkeäni riemusta. "Mutta – sittenkin – sen täytyy luultavasti ajautua rantaan."

"Kaikki riippuu siitä, saavatko he levitetyksi purjetilkkusen päästäkseen niemenkärjen ohitse", huomautti Swinburne. "Ja olkaa varma siitä, että kapteeni O'Brien tietää sen yhtä hyvin kuin mekin."

Nyt liittyivät seuraamme muut pelastuneet miehet. Pudistimme kaikki toistemme kättä. He näyttivät minulle tuhoutuneiden laivakumppaneittemme ruumiita. Käskin heidän hinata vainajat ylemmäksi rannalle ja koota heidät kaikki yhteen. Itse jäin edelleen tarkkailemaan prikiä.

Noin puolen tunnin kuluttua huomasimme, että aluksen kannelle pystytettiin vipuhaarukka, ja kymmenen minuuttia myöhemmin nostettiin hätämasto pystyyn peräkannelle. Sitten hinattiin siihen kahvelipurje, joka levitettiin. Senjälkeen haarukka ilmestyi keulapuolelle, ja yhtä lyhyen ajan kuluttua oli toinen kahvelipurje ja myrskyliivari levitetty tuulen pullistettaviksi.

"Muuta hän ei voi nyt tehdä, herra Simple", sanoi Swinburne. "Hänen täytyy luottaa noihin laitteisiin ja sallimukseen. He ovat korkeintaan penikulman päässä rannasta – aluksen pelastuminen on täpärällä."

Levottomina tarkkailimme yli puoli tuntia. Mutta miehet palasivat luoksemme ja alkoivat myöskin arvailla ja pohtia. Joskus meistä näytti laivan pelastuminen mahdottomalta – toisinaan taas olimme varmat siitä, että se pääsisi niemen ohitse. Vihdoin se meitä lähestyessään työntyi vinosti eteenpäin; levottomuuteni kävi melkein sietämättömäksi. Seisoin vuoroin toisen, vuoroin toisen jalan varassa, pidättäen henkeäni jännityksestä. Se näytti olevan niemenkärjessä – ihan hipoen kallioita.

"Hyvä Jumala! Se tarttui kiinni!" ähkäisin.

"Ei!" äänsi Swinburne.

Ja sitten näimme sen sivuuttavan uloimman kallion ja katoavan niemen taakse.

"Se on pelastettu, herra Simple! Se pääsi kärjen ohitse, jumaliste!" kiljaisi Swinburne, heiluttaen hattuaan ilosta.

"Jumalan kiitos!" vastasin ylettömän riemun vallassa.

KYMMENES LUKU

Pyörremyrskyn hävityksen jäljet – Peter saa ystäviä – Brittiläiset merimiehet verrattomia sekä tuhotöissä että pelastuspuuhissa – Peter kohtaa kenraali O'Brienin, mistä hän on kovin mielissään – Hän kohtaa toisen henkilön, mistä hän on vielä enemmän mielissään – Runsaasti kädenpuristuksia "ja kaikkea muuta sellaista", kuten Pope sanoo.

Kun priki nyt oli turvassa, aloimme ajatella itseämme. Ensiksi suuntasin huomioni vainajiin ja katsellessani heidän silpoutuneita raajojaan olin kiitollinen taivaalle siitä, että olin niin ihmeellisesti säästynyt. Sitten silmäilimme pitkin rantaa nähdäksemme mahdollisesti muiden veneiden jätteitä, mutta turhaan.

Olimme noin kolmen englanninpenikulman päässä kaupungista, joka, kuten erotimme, oli pahasti vahingoittunut ja sen edustalla oleva ranta oli hylynkappaleiden ja sirpaleiden peitossa. Lausuin miehille, että meidän olisi parasta mennä kaupunkiin ja antautua vangiksi. Siihen he suostuivat, ja lähdimme taivaltamaan luvattuamme lähettää apujoukon noutamaan niitä poloisia kumppaneitamme, jotka olivat liian pahasti vahingoittuneet seuratakseen meitä.

Millainen näky avautuikaan eteemme heti kiivettyämme kallioille ja päästyämme sisämaahan! Joka taholla juurineen maasta kiskoutuneita puita – kuolleina viruvia nautoja – siellä täällä jätteitä talosta, jonka muut osat olivat lentäneet penikulmien päähän. Kaikki mikä ei ollut vankasti muurattu kivestä, oli kadonnut.

Sivuutimme erään paikan, jossa oli ollut rivi neekerien majoja; ne olivat nyt maan tasalla. Neekerit olivat uutterasti etsimässä omaisuuttaan raunioiden seasta, samalla kun naiset pitivät pienokaisiaan sylissään ja muita lapsiaan kupeillaan. Siellä täällä oli äiti itkemässä pienen, kuoliaaksi rusentuneen olennon ruumiin ääressä. He eivät kiinnittäneet meihin lainkaan huomiota.

Noin puoli penikulmaa kauempana kohtasimme suureksi riemuksemme muiden veneiden miehet, jotka istuivat tien ohessa. He olivat kaikki pelastuneet vahingoittumattomina; heidän veneensä olivat olleet paljoa köykäisempiä kuin meidän, ja myrsky oli viskannut ne kauas kuivalle maalle. He liittyivät joukkoomme, ja sitten jatkoimme matkaamme.

Tiellä tapasimme tuulen kaatamat rattaat, joiden pyörän alla oli niitä ohjanneen neekerin jalka. Päästimme miekkosen pinteestä; hänen jalkansa oli katkennut. Nostimme hänet tiepuoleen varjoon ja lähdimme samoamaan edelleen. Pitkin koko taivalta oli edessämme lohduttoman surkea näky; mutta kaupunkiin saavuttuamme näimme surkeuden siellä olevan totisesti ylimmillään.

Siellä oli ehkä vain joka kolmas talo eheänä pystyssä – rantaa peittivät hävityksen jätteet ja aluksien sirpaleet; mastoja oli uponnut useiden jalkojen syvyyteen hietikkoon ja katkennut neljäksi tai viideksi kappaleeksi. Sotilasosastoja oli uutterasti työssä, kuljettaen pois ruumiita ja korjaten talteen vähäisiä, pelastettuja arvoesineitä.

Marssimme sisälle kaupunkiin, sillä meitä ei kukaan puhutellut eikä edes huomannut. Ja siellä oli näky vieläkin kaameampi. Joidenkuiden katujen varsilla kaivettiin näkyviin vielä elossa olevia ihmisiä, joiden vaikerointi kuului raunioiden seasta; toisilla kannettiin pois vainajien ruumiita. Sukulaisten valitukset – neekerien ulvonta – haavoittuneiden voivottelu – ranskalaisten sotilaiden kiroilu ja sadattelu sekä ratsastavien upseerien yhtämittaiset komennukset ynnä sekavasti hälisevien katselijajoukkojen tungeskelu loivat eteemme näytelmän, joka oli yhtä hirvittävä kuin outokin. Katseltuani sitä muutamia minuutteja menin erään upseerin luokse ja ilmoitin hänelle ranskankielellä haluavani antautua vangiksi.

"Meillä ei ole nyt aikaa ottaa vankeja", vastasi hän. "Satoja ihmisiä on hautautuneina raunioihin, ja meidän pitää koettaa pelastaa niin paljon kuin suinkin. Nyt ei jouda ajattelemaan muuta kuin ihmisyyden vaatimuksia."

"Sallitteko miesteni auttaa teitä, sir?" tiedustin. "He ovat työteliäitä ja vankkoja miehiä."

"Sir", virkkoi hän, nostaen hattuaan, "kiitän teitä onnettomien kansalaisteni puolesta".

"Näyttäkää siis meille, missä meistä on eniten hyötyä!"

Hän kääntyi osoittamaan kauempana saman kadun varrella sijaitsevaa taloa, jonka rakennukset olivat sortuneet.

"Noiden raunioiden alla on eläviä ihmisiä."

"Tulkaa, pojat!" kehoitin, ja niin kolhiutuneita kuin mieheni olivatkin, riensivät he alttiisti suorittamaan tehtäväänsä. En itse kyennyt heitä auttamaan, kun kylkeni oli niin kipeä, mutta avustin puolestani ohjaamalla työskentelyä. Puolessa tunnissa olimme raivanneet raunioita niin paljon, että löysimme poloisen neekeritytön, jonka valitukset olimme selvästi kuulleet. Irroitimme hänet ja laskimme hänet pitkäkseen kadulle, mutta hän pyörtyi. Hänen vasen kätensä oli kauheasti murskautunut.

Työskennellessämme siten, minun avustaessani, minkä saatoin, ja miesten uutterasti raivatessa raunioita, viskellen sivulle palkkeja ja hirsiä, ratsasti luoksemme upseeri. Hän pysähtyi ja kysyi, keitä olimme. Ilmoitin hänelle, että kuuluimme prikin miehistöön, että olimme joutuneet haaksirikkoon ja että aioimme auttaa parhaamme mukaan, kunnes heidän sopisi lähettää meidät vankilaan.

"Te englantilaiset olette oivallista väkeä", kiitti hän ja lähti ratsastamaan eteenpäin.

Miehemme olivat kaivaneet näkyviin toisen kovaonnisen olennon, vanhan, valkopäisen neekerin, joka kuitenkin oli liian pahasti silpoutunut jäädäkseen henkiin. Nostettuamme hänet raunioista sijoitimme häntä parhaillaan neekeritytön viereen, kun useita ratsastavia upseereja saapui katua myöten. Etumaisen, joka oli kenraalinasussa, tunsin heti entiseksi ystäväkseni, silloiseksi eversti O'Brieniksi. He seisahtuivat kaikki katselemaan meitä. Ilmoitin, keitä olimme. Kenraali O'Brien nosti hattuaan merimiehille ja kiitti heitä. Hän ei tuntenut minua ja aikoi lähteä eteenpäin, kun lausuin hänelle englanninkielellä:

"Kenraali O'Brien, olette unohtanut minut, mutta minä en ikinä unohda ystävällisyyttänne."

"Hyvä Jumala!" äänsi hän. "Tekö siinä, rakas ystävä?" Hän keikahti satulasta ja pudisti lämpimästi kättäni. "Eipä ihmekään, etten tuntenut teitä; olette kokonaan toisenlainen henkilö kuin se pieni Peter Simple, joka tytöksi pukeutuneena tanssi puujaloilla. Mutta minun tulee kiittää teitä, ja niin tulee Celestenkin ystävällisyydestänne häntä kohtaan. En tahdo pyytää teitä luopumaan armeliaasta ja hyväntahtoisesta työstänne, mutta tehtyänne, mitä voitte, tulkaa kotiini. Kuka tahansa neuvoo teidät sinne, ja jollette tapaa siellä minua, tapaatte Celesten, koska varmaankin oivallatte, ettei minun sovi poistua tästä surullisesta puuhasta. Jumala teitä siunatkoon!"

Sitten hän ratsasti pois esikuntansa seuraamana.

"Kas niin, pojat", puhuin miehilleni, "saatte uskoa, ettei meitä kohdella kovin julmasti. Työskennelkäämme tiukasti ja tehkäämme niin paljon hyvää kuin voimme. Ranskalaiset eivät sitä unohda."

Raivattuamme sen talon rauniot palasimme sinne, missä ratsailla istuvan upseerin komennossa työskenneltiin. Menin hänen luoksensa ja ilmoitin, että olimme pelastaneet kaksi henkilöä ja että olisimme valmiit auttamaan hänen seuruettaan, jollei hänellä ollut mitään sitä vastaan. Kiitollisena hän hyväksyi tarjouksemme.

"Ja nyt, pojat", virkkoi Swinburne, "unohtakaamme kaikki mustelmamme ja näyttäkäämme näille ranskalaisille miekkosille, kuinka työtä tehdään!"

Ja niin he tekivät. He viskelivät hirsiä ja lankkuja vasemmalle ja oikealle niin ripeästi ja taitavasti, että se ihan hämmästytti upseeria ja katselevia kaupunkilaisia, ja puolessa tunnissa he olivat tehneet enemmän työtä kuin mitenkään olisi voinut odottaa. Useita ihmisiä pelastettiin, ja ranskalaiset lausuivat ihailunsa merimiestemme käyttäytymisen johdosta ja toivat heille juotavaa, jota he, miespoloiset, kipeästi tarvitsivat. Senjälkeen he työskentelivät kahta vinhemmin ja pelastivat monta ihmistä, jotka muutoin olisivat tuhoutuneet.

Tämän pyörremyrskyn tuottamat vahingot olivat hyvin suuret, koska se oli sattunut yöllä, jolloin suurin osa asukkaista oli makuulla ja unessa. Kerrottiin useimpien puutalojen romahtaneen viidessä minuutissa pyörremyrskyn ehdittyä niiden kohdalle.

Keskipäivän tienoilla ei meillä ollut enää mitään tehtävää, enkä ollut pahoillani sen loppumisesta. Kylkeni oli kovin kipeä, ja polttavan helteinen päivänpaiste huimasi päätäni ja kuvotti vatsaani.

Tiedustin kunnioitettavan näköiseltä, iäkkäältä ranskalaiselta, missä kenraalin talo oli. Hän neuvoi minut sinne, ja lähdin liikkeelle miesteni seuraamana. Perille saavuttuani näin käskyläisen parhaillaan taluttavan talliin juuri silloin palanneen kenraali O'Brienin ratsua. Pyysin ovella vahdissa olevaa kersanttia ilmoittamaan kenraalille saapumiseni. Tultuaan takaisin hän kehoitti minua tulemaan mukaansa.

Minut opastettiin avaraan huoneeseen, jossa kenraali oli useiden upseerien seurassa. Taaskin hän tervehti minua lämpimästi ja esitteli minut seurueelle sinä upseerina, joka oli päästänyt vangiksi joutuneet naiset maihin.

"Minun pitää siis kiittää teitä vaimoni puolesta", lausui eräs upseeri, tullen luokseni käsi ojossa.

Sitten tuli toinen ja mainitsi minun vapauttaneen myöskin hänen vaimonsa. Senjälkeen aloimme keskustella, ja kerroin haaksirikostani ja sen yksityiskohdista ynnä siitä, että olin aamulla nähnyt prikin, joka oli menettänyt mastonsa, mutta päässyt niemenkärjen ohitse turvaan.

"Se teidän prikinne – se kohteliaisuus minun täytyy teille lausua – on tuottanut meille hyvin paljon kiusaa. Ja kaimani pitää pattereitamme valppaampina kuin itse olisin mitenkään voinut niitä pitää", virkkoi kenraali O'Brien. "En usko koko saarella olevan ainoatakaan viisi vuotta täyttänyttä neekeriä, joka ei tunne prikiänne."

Sitten puhelimme kaapparialusta vastaan tekemästämme hyökkäyksestä, joka oli torjuttu.

"Ahaa!" äänsi adjutantti. "Silloin teitte pahaa jälkeä. Se on ollut nyt merellä neljä kuukautta. Kapteeni Carnot vannoi taistelevansa kanssanne, jos hän osuisi kohtaamaan teidät."

"Hän piti sanansa", vastasin. Ja sitten kerroin, että olimme taistelleet kolmen ranskalaisen kaapparialuksen kanssa ja vallanneet laivat, mikä hämmästytti ja luullakseni harmitti heitä kovasti.

"No niin, hyvä ystävä", virkkoi kenraali O'Brien, "teidän täytyy asua luonani se aika, jonka viivytte saarellamme. Ja ilmoittakaa minulle, jos tarvitsette jotakin!"

"Pelkään tarvitsevani lääkäriä", vastasin, "sillä kylkeni on niin kipeä, että tuskin jaksan hengittää".

"Oletteko siis vahingoittunut?" kysyi kenraali O'Brien levottoman näköisenä.

"En vaarallisesti, luullakseni", sanoin, "mutta aika tuskallinen se vammani on".

"Sallikaa minun tarkastaa sitä!" pyysi eräs upseeri, joka astui esille. "Olen täkäläinen sotilaslääkäri ja ehkä uskotte itsenne minun huostaani. Riisukaahan takkinne!"

Vaivoin kykenin niin tekemään.

"Teiltä on katkennut kaksi kylkiluuta", sanoi hän, "ja olette saanut ankaran tärähdyksen. Teidän täytyy käydä vuoteeseen tai levätä sohvalla muutamia päiviä. Neljännestunnin kuluttua tulen sitomaan teidät ja lupaan tehdä teidät täysin terveeksi kymmenessä päivässä vastapalvelukseksi siitä, että palautitte minulle tyttäreni, joka oli muiden naisten muassa Victorinessa."

Nyt upseerit kumarsivat ja jättivät minut yksin kenraali O'Brienin seuraan.

"Muistakaa", lausui hän, "että kerta kaikkiaan sanon teille kukkaroni ja kaikkeni olevan teidän käytettävissänne. Jollette käytä niitä empimättä, en usko teidän rakastavan meitä. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, Peter, ja te maksoitte minulle kunniallisesti. Luonnollisesti en kuitenkaan ollut mukana siinä jutussa; se oli Celesten puuhaa", jatkoi hän nauraen. "En tietysti osannut kuvitellakaan, että juuri te olitte pukeutunut naiseksi ja niin julkeasti tanssitte Ranskan halki puujaloilla. Mutta minun täytyy kuulla selostus kaikista seikkailuistanne tuonnempana. Celeste haluaa kiihkeästi tavata teitä. Lähdettekö nyt vai odotatteko ensin lääkäriä?"

"Oi, nyt, jos suvaitsette, kenraali. Saanko ensin pyytää, että sotilas-poloisistani huolehdittaisiin jollakin tavalla? He eivät ole syöneet mitään eilispäivän jälkeen, ovat pahasti kolhiutuneet ja työskennelleet ankarasti. Ja voitaisiinko lähettää rattaat noutamaan rannalla raajarikkoisina viruvia miehiä?"

"Minun olisi pitänyt ajatella heitä aikaisemmin", vastasi hän. "Ja käsken myöskin saman seurueen haudata rannalla vainajina viruvat mies-parat. Tulkaahan nyt – saatan teidät Celesten luokse."

YHDESTOISTA LUKU

Kylkiluiden katkeaminen ei ole omiaan särkemään sydäntä – O'Brienin rauhanjulistusta lähentelevä teko – Peter Simplen rakkaudentunnustus – Ripeätä toimintaa kaikilla tahoilla.

Seurasin kenraalia kauniisti kalustettuun huoneeseen, jossa Celeste oli minua odottamassa. Heti astuttuani sisälle hän juoksi luokseni, ja kuinka iloissani olinkaan saadessani tarttua hänen käteensä ja katsella hänen kauniita, ilmeikkäitä kasvojaan!

En saanut sanaakaan suustani, eikä Celestekään voinut puhua. Minuutin verran pidin hänen kättänsä omassani, silmäillen häntä. Kenraali seisoi syrjässä, katsellen vuoroin Celesteä, vuoroin minua. Sitten hän pyörähti ympäri ja meni ikkunan ääreen. Vein Celesten käden huulilleni ja sitten hellitin sen.

"Tämä kaikki tuntuu melkein unennäöltä", virkkoi Celeste.

En kyennyt vastaamaan mitään, vaan katsoin yhä häneen – hän oli kasvanut niin kauniiksi olennoksi. Hänen vartalonsa oli perin siro, ja hänen kasvonilmeensä olivat niin monivivahteiset – niistä uhkui älyä ja tunnetta – ne olivat enkelimäiset. Hänen kyyneltyneet silmänsä säteilivät niin vienosti, niin ystävällisesti minulle, ja olisin voinut langeta polvilleni häntä palvomaan.

"Kas niin", äänsi kenraali O'Brien, "kas niin, rakas ystävä, kun nyt olette tavannut Celesten, täytyy lääkärin tavata teidät."

"Lääkärin?" huudahti Celeste levottomasti.

"Niin, rakkaani. Asia ei ole lainkaan vakava – ainoastaan pari katkennutta kylkiluuta."

Poistuin kenraali O'Brienin jäljessä huoneesta, mutta ovelle ehdittyäni käännyin katsomaan Celesteen. Hän oli peräytynyt sohvan ääreen ja vienyt nenäliinansa silmilleen. Lääkäri oli minua odottamassa; hän sitoi vammani ja hautoi kylkeäni jollakin vilvoittavalla nesteellä, mikä teki oloni varsin mukavaksi.

"Nyt minun täytyy lähteä luotanne", sanoi kenraali O'Brien. "Teidän olisi parasta käydä pitkäksenne tunniksi tai pariksi, ja jollen sitten ole palannut, osaatte yksinkin mennä Celesten luokse."

Laskeuduin pitkäkseni, kuten hän kehoitti. Mutta niin pian kuin kuulin hevosen kavionkapseen hänen lähtiessään ratsastamaan, poistuin huoneesta ja kiiruhdin seurustelusaliin. Celeste oli siellä ja ehätti tiedustamaan, oliko vammani paha. Vastasin kieltävästi ja lisäsin tulleeni sinne todistaakseni sen hänelle. Senjälkeen istuuduimme yhdessä sohvaan.

"Minulla on se kova onni, etten kertaakaan ole saanut näyttäytyä sinulle muutoin kuin hyvin epämiellyttävässä tilassa. Kun ensi kerran näit minut, olin haavoittunut; seuraavan kerran kohdatessamme olin naisenvaatteissa; viimeksi tavatessamme olin lian ja ruudinsavun peittämä; ja nyt taaskin ilmestyn luoksesi ruhjoutuneena ja repaleissa. Saankohan milloinkaan ilmestyä eteesi herrasmiehenä?"

"Eiväthän herrasmiestä tee vaatteet, Peter. Olen liian onnellinen siitä, että olen tavannut sinut, ajatellakseni sitä, miten olet puettu. En ole vielä edes kiittänyt sinua siitä, että olit niin ystävällinen viimeksi kohdatessamme toisemme. Isäni ei ikinä unohda sitä."

"Enkä minä ole kiittänyt sinua siitä, Celeste, että pudotit rahapussin hattuuni, kun näit minut yrittämässä karata Ranskasta. En ole koskaan unohtanut sinua, ja viimeisen kohtauksemme jälkeen olet tuskin hetkiseksikään häipynyt ajatuksistani. Et aavista, kuinka kiitollinen olen pyörremyrskylle sentähden, että se paiskasi minut sinun luoksesi. Risteillessämme prikissä olen usein tutkinut kaupunkia kaukoputkellani, koettaen kuvitella katseeni osuneen siihen taloon, jossa sinä olet. Ja olin niin onnellinen, milloin olimme likellä rantaa, koska tiesin olevani lähempänä sinua."

"Ja, Peter, minä olen usein tarkkaillut prikiä ja ollut niin iloinen nähdessäni sen purjehtivan likemmäksi ja sitten niin kovasti pelännyt patterien ampuvan teitä. Mikä vahinko, että isäni ja sinä olette vastakkaisilla puolilla – saattaisimme olla niin onnellisia!"

"Ja saatamme vielä ollakin, Celeste", vakuutin minä.

Keskustelimme kaksi tuntia, jotka tuntuivat vain kymmeneltä minuutilta. Tunsin olevani rakastunut, mutta en usko Celesten silloin aavistaneen olevansa rakastunut – mutta esittämieni vähäisten keskustelunsirpaleiden nojalla saa lukija ratkaista, eikö hän tuntenut rakkautta tai jotakin hyvin sentapaista.

Seuraavana aamuna lähdin ulkosalle varhain tähyilemään prikiä ja suureksi ilokseni näin sen olevan noin kuuden meripenikulman päässä sataman suulta ja tulossa maata kohti. Nyt siinä oli varsin välttävät hätämastot, prammipurjeet märssypurjeina, ja se näytti tottelevan ohjausta hyvin. Aluksen ehdittyä vajaan kolmen penikulman päähän satamasta, laskettiin siitä vesille jolla, ainoa vene, joka siinä oli jäljellä, ja sitä alettiin soutaa rantaa kohti valkean lipun liehuessa keulassa.

Menin heti takaisin huoneeseeni ja kirjoitin yksityiskohtaisen selostuksen kaikesta, mitä oli tapahtunut lähettääkseni sen O'Brienille veneen palatessa laivaan. Tietysti myöskin pyysin häntä lähettämään minulle tavarani, koska minulla ei ollut mitään muuta kuin ylläni olevat vaatteet. Olin parhaiksi ennättänyt saada kirjeeni valmiiksi, kun kenraali O'Brien astui sisälle.

"Rakas ystävä", aloitti hän, "sain juuri äsken valkean lipun suojassa sanoman kapteeni O'Brieniltä, joka pyytää tietoja veneittensä miehistön kohtalosta ja kysyy lupaa saada lähettää elossa olevien miesten vaatteet ja tavarat".

"Olen kirjoittanut hänelle selostuksen kaikesta ja esitin hänelle saman pyynnön", vastasin ja ojensin hänelle kirjeen. Hän luki sen ja antoi sen minulle takaisin.

"Mutta, rakas poika, teillä täytyy olla kovin kehnot ajatukset meistä ranskalaisista, jos kuvittelette meidän aikovan pidättää teitä täällä vankeinamme. Ensinnäkin se, että vapautitte niin monta Ranskan alamaista vallattuanne Victorinen, oikeuttaisi teidät vaatimaan osaksenne samanlaista hyväntahtoisuutta; toiseksi teitä ei ole vangittu rehellisesti, vaan sallimuksen järjestämän vitsauksen johdosta; äskeisen myrskyn muodossa sen täytyy tuhota kaikki eri kansojen vastakkaiset pyrkimykset ja edistää sitä kaikkien ihmisten välistä, yleismaailmallista ihmisrakkautta, joka ohjaa urheita kumppaneitanne, kuten he todistavat. Teillä on senvuoksi oikeus lähteä kaikkine miehinenne, ja katsomme sittenkin olevamme teille kiitollisuudenvelassa. Miltä tuntuu kylkenne nyt?"

"Oh, aika kipeältä tosiaankin", vastasin, sillä en jaksanut sietää sitä ajatusta, että minun olisi pitänyt palata prikiin niin pian. Minun oli näet ollut pakko edellisenä päivänä erota Celestestä varsin pian päivällisen jälkeen ja paneutua vuoteeseen. En ollut vielä paljoakaan keskustellut hänen kanssansa enkä ehtinyt kertoa kenraali O'Brienille, miten olimme karanneet Ranskasta. "En usko mitenkään voivani lähteä laivaan tänään, mutta olen hyvin kiitollinen hyväntahtoisuutenne johdosta."

"No niin, no niin", myönsi kenraali, joka pani merkille tunteeni, "mielestäni teidän ei ole tarpeellista lähteä laivaan tänään. Lähetän miehet sekä kirjeenne ja kirjoitan kapteeni O'Brienille, että olette vuoteessa ettekä kestä siirtämistä ennenkuin ylihuomenna. Sopiiko se?"

Minusta se tuntui kovin lyhyeltä ajalta, mutta kenraali näytti odottavan minun suostuvan siihen, ja niinpä suostuin.

"Veneen sopii palata tuomaan teille jonkun verran vaatteita", jatkoi kenraali. "Ja ilmoitan kapteeni O'Brienille, että jos hän tulee ylihuomenna sataman suulle, lähetän teidät laivaan omilla veneillämme."

Senjälkeen hän otti kirjeeni ja poistui huoneesta. Heti hänen lähdettyään tunsin olevani ihan kylliksi terve mennäkseni minua odottavan Celesten luokse ja kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut.

Sinä aamuna istuin hänen ja kenraalin seurassa ja kerroin kaikista seikkailuistani, jotka huvittivat kenraalia suuresti. En salannut setäni menettelyä enkä sitä heikkoa toivettani, että vielä kerran voisin saada selville tehdyn petoksen, ja mainitsin, kuinka kovin epäsuotuiset tulevaisuudentoiveeni olisivat, jollei se minulle onnistuisi. Kertomukseni tässä kohdassa kenraali näytti hyvin miettiväiseltä ja vakavalta.

Lakatessani kertomasta oli päivällisaika melkein käsissä, ja sain tietää vaatteitteni saapuneen. Samalla oli tullut kirje O'Brieniltä, joka kuvaili, kuinka surkean murheissaan hän oli ollut otaksuessaan minun kuolleen ja kuinka hän oli riemastunut kuultuaan pelastumisestani. Hän kertoi minun lähdettyäni menneensä hyttiinsä, sattumalta vilkaisseensa ilmapuntariin ja hämmästyksekseen huomanneensa ilmanpaineen vähentyneen kaksi tuumaa, kuten hän kertomuksien mukaan tiesi käyvän pyörremyrskyn edellä. Se ynnä ilmassa vallitseva omituinen tuntu olivat saaneet hänet ryhtymään kaikkiin mahdollisiin valmistuksiin, jotka oli juuri saatu suoritetuiksi, kun myrsky kohahti heidän kimppuunsa.

Priki kallistui niin, että parras oli vedessä, ja oli siinä asemassa puoli tuntia, minkä jälkeen heidän oli ollut pakko katkaista mastot, jotta alus kohoaisi pystyyn. Seuraavana aamuna he olivat sivuuttaneet niemenkärjen vain puolen kaapelimitan päästä. Lopuksi hän mainitsi sen ajatuksen, että minä olin kuollut, tehneen hänet niin onnettomaksi, että hänen oma kuolemansa olisi tuntunut hänestä melkein yhdentekevältä, jollei hänen velvollisuutensa olisi ollut huolehtia miehistä.

Hän oli kirjoittanut kenraali O'Brienille ja kiittänyt häntä hänen ystävällisyydestään. Vaikka prikin ohitse purjehtisi viisikymmentä laivaa, ei hän valtaisi niistä ainoatakaan, ennenkuin minä olisin jälleen prikissä, silläkään uhalla, että hänet erotettaisiinkin palveluksesta tehtäviensä laiminlyönnin vuoksi. Hän kertoi prikin hätämastojensa avulla purjehtivan melkein yhtä nopeasti kuin ennenkin. Heti minun saavuttuani laivaan hän palaisi Barbados-saarelle.

"Se taas, että kylkiluusi ovat niin kovin kipeät, Peter, on pelkkää hölynpölyä", jatkoi hän. "Tiedän sinun havittelevan toisenlaista kylkiluuta, niin pian kuin se käy päinsä. Mutta sinun täytyy malttaa mieltäsi, poika. Sinusta tulee vielä loordi, kuten olen sinulle koko ajan luvannut. Se on pitkä, mutkainen tie – siis näkemiin!"

Jouduttuani kahden kesken Celesten kanssa näytin hänelle O'Brienin kirjeen. Sen osan, jossa hän vakuutti, ettei hän aikonut vallata ainoatakaan alusta minun ollessani maissa, olin lukenut kenraali O'Brienille, joka oli vastannut, että hän asiain niin ollen tekisi oikein, jos hän pidättäisi minua hiukan kauemmin. "Mutta", sanoi hän, "O'Brien on kunnianmies ja nimensä arvoinen".

Ehdittyään kirjeen siihen kohtaan, jossa O'Brien väitti minun havittelevan toisenlaista kylkiluuta ja jonka olin ihan unohtanut, Celeste pyysi minua selittämään sen merkitystä. Selitin O'Brienin vihjanneen siihen, että "nainen on miehen kylkiluu", ja lisäsin:

"Olin tosiaankin unohtanut sen O'Brienin huomautuksen, Celeste, sillä muutoin en olisi näyttänyt sinulle kirjettä. Mutta hän on oikeassa. Sinä olet ollut minulle kovin ystävällinen, ja miten voisin kaiken sen jälkeen olla rakastamatta sinua? Ja onko minun tarpeellista mainita, että minusta olisi suurin siunaus, mitä taivas voisi minulle suoda, jos voisit pitää minusta kylliksi tullaksesi kerran vaimokseni? Älä ole minulle vihainen sentähden, että puhun sinulle totta!" jatkoin, sillä Celeste punehtui puhuessani.

"Oi, en! En ole sinulle vihainen, Peter, kaukana siitä. Se on hyvin imartelevaa minulle – se mitä juuri puhuit."

"Käsitän kyllä", pitkitin, "että tällä hetkellä minulla on kovin vähän sinulle tarjottavaa – oikeastaan minulla ei ole mitään. En ole edes sellainen kosija, jonka isäsi hyväksyisi. Mutta sinähän tunnet koko tarinani ja tiedät, millaiset toiveeni ovat."

"Isä-kulta rakastaa minua, Peter, ja hän rakastaa sinuakin hyvin paljon – hän on rakastanut koko ajan, siitä saakka, kun hän ensi kerran sinut näki – hän mieltyi niin kovasti luonteesi vilpittömyyteen ja rehellisyyteen. Hän on monesti sanonut sen minulle ja puhellut sinusta hyvin usein."

"No niin, Celeste, sanohan minulle – saanko ollessani kaukana ajatella sinua ja helliä sellaista toivoa, että joskus ehkä kohtaamme emmekä enää koskaan eroa?" Samalla tartuin Celesten käteen ja kiersin käsivarteni hänen vyötäisilleen.

"En tiedä, mitä sanoisin", vastasi hän. "Puhun isälleni, tai ehkä sinä tahdot puhua. Mutta ikinä en mene avioliittoon kenenkään muun kanssa, jos vain mahdan sille mitään."

Vedin hänet likelleni ja suutelin häntä. Celeste purskahti itkemään ja painoi päänsä olkaani vasten. Kenraali O'Brienin saapuessa en yrittänytkään liikahtaa, eikä Celestekään yrittänyt.

"Kenraali", aloitin, "pitänette käyttäytymistäni moitittavana, mutta en ole kyennyt salaamaan tunteitani Celesteä kohtaan. Ehkä arvelette, että olen ymmärtämätön ja menettelen väärin paljastaessani täten sellaisen asian, joka minun olisi tullut pitää salassa, kunnes olisin sellaisessa asemassa, että minulla olisi oikeus pyytää tyttärenne kättä. Mutta kun minun on sallittu olla hänen seurassaan vain näin lyhyt aika ja pelkään menettäväni hänet, vaikka olen niin hartaasti kiintynyt häneen, uskon sen puolustavan käytöstäni."

Kenraali käveli kerran tai pari edestakaisin huoneessa ja kysyi sitten: "Mitä Celeste sanoo?"

"Celeste ei milloinkaan tee mitään, mikä pahoittaa hänen isänsä mieltä", vastasi Celeste, astuen hänen luoksensa, kätkien kasvonsa hänen rintaansa vasten ja kietoen kätensä hänen kaulaansa.

Kenraali suuteli tytärtään ja virkkoi sitten:

"Olen teille avomielinen, herra Simple. En tunne ainoatakaan miestä, jonka haluaisin vävykseni mieluummin kuin teidät. Mutta tulee ottaa huomioon useita asianhaaroja, jotka pyrkivät unohtumaan nuorilta ihmisiltä. En sekaannu rakkauteenne, joka nähtävästi on molemminpuolinen. Mutta en myöskään halua lupauksia enkä kihlautumista; mahdollisesti ette enää koskaan tapaa toisianne. – Celeste on kuitenkin kovin nuori, enkä pakota häntä millään lailla, ja samalla te olette yhtä vapaa, jos aika ja olosuhteet muuttaisivat nykyisiä tunteitanne."

"Sen enempää en voi pyytääkään, rakas kenraali", vastasin, tarttuen hänen käteensä. "Se on vilpitöntä – enemmän kuin mitenkään saatoin odottaa. Nyt lähden luotanne mieli tyytyväisenä, ja se toivo, että kerran saan pyytää Celesteä omakseni, kannustaa minua ponnistuksiin."

"Jos suvaitsette, jätämme nyt sen asian silleen", lausui kenraali. "Celeste, rakas, luoksemme tulee päivälliselle lukuisa seurue, kuten tiedät. Sinun olisi parasta vetäytyä huoneeseesi valmistautumaan. Olen kutsunut kaikki vapauttamanne naiset, Peter, ja kaikkien heidän puolisonsa ja isänsä. Saatte siis ilon nähdä, kuinka monelle henkilölle tuotitte onnea uljaan kohteliaalla teollanne. Ja nyt, kun Celeste on poistunut huoneesta, Peter, täytyy minun pyytää, ettette kunnianmiehenä vaatisi häneltä enempiä lupauksia ettekä valoilla sitoisi häntä itseenne. Hänen kiintymyksensä teihin on kasvanut selittämättömästi, ja hän pitää teistä jo nyt enemmän kuin on hyväksi hänen mielenrauhalleen, jos tapaturma tai olosuhteet erottaisivat teidät iäksi. Toivokaamme parasta, ja luottakaa siihen, ettei mikään mitättömän pieni syy voi estää minua näkemästä teitä kerran yhdistettyinä!"

Kiitin kenraalia kyyneleet silmissä; hän pudisti lämpimästi kättäni, kun annoin lupaukseni, ja niin erosimme toisistamme.

Kuinka onnellinen olinkaan, kun menin huoneeseeni ja istuuduin rauhoittumaan ja ajattelemaan, mitä oli tapahtunut! Tosin pyrki se tieto, että asemani oli niin mitätön vaimentamaan riemuani. Mutta seuraavassa tuokiossa rakentelin pilvilinnoja, olin saavinani selville setäni salajuonet, kuvittelin saaneeni haltuuni arvonimen ja omaisuuden ja laskevani ne rakkaan Celesteni jalkojen juureen. Toivo tuki rohkeuttani, ja olin tyytyväinen nykyisyyteen siinä ajatuksessa, että Celeste vastasi rakkauteeni.

Pukeuduin huolellisesti ja laskeuduin alakertaan, jossa koko seurue oli jo koolla. Meillä oli oikein hupainen, onnellinen hetki, ja naiset pyysivät kenraali O'Brieniä pidättämään minua vankina – mikä oli perin ystävällisesti tehty – ja minun teki hyvin kovasti mieleni yhtyä heidän pyyntöönsä.

KAHDESTOISTA LUKU

Peter Simple pääsee laivan komentajaksi, valtaa kolme Länsi-Intian kauppaa välittävää alusta ja ottaa kaksikymmentä vankia – Vuoroin vieraissa käydään – Vangit koettavat vangita hänet, mutta joutuvat itse satimeen.

Seuraavana päivänä olin hyvin alakuloinen. Priki oli sataman suulla odottamassa minua laivaan. Osoitin sitä Celestelle seisoessamme ikkunan ääressä, ja katseemme osuivat vastakkain. Tunnin kestänyt keskustelu ei olisi voinut olla sisältörikkaampi. Kenraali O'Brien osoitti luottavansa minuun täydellisesti, sillä hän jätti meidät kahden kesken.

"Celeste", virkoin, "olen luvannut isällesi –"

"Tiedän, mitä on tapahtunut", keskeytti hän. "Hän kertoi minulle kaikki."

"Kuinka ystävällinen hän onkaan! Mutta en luvannut olla sitomatta itseäni, Celeste."

"Et! Mutta isäni pakotti minut lupaamaan, ettet saisi sitä tehdä – että jos koettaisit, minun pitäisi heti estää se – ja niin teenkin."

"Siispä sinun tulee pitää sanasi. Celeste. Kuvittele, että kaikki, mitä voi sanoa, sisältyy tähän –" Ja suutelin häntä.

"Älä pidä minua julkeana, Peter, mutta toivoisin sinun lähtevän täältä onnellisena", sanoi Celeste. "Ja senvuoksi kuvittele sinä puolestasi, että kaikki, mitä voi sanoa, sisältyy tähän –" Ja hän vastasi hellyydenosoitukseeni.

Senjälkeen keskustelimme kaksi tuntia; mutta rakastuneiden puhelu on lapsellista muista paitsi heistä itsestään, eikä ole tarpeen vaivata sillä lukijaa. Kenraali O'Brien saapui ilmoittamaan, että vene oli valmiina. Nousin pystyyn – olin tyytyväinen kaikkeen tapahtuneeseen ja lujalla äänellä sanoin:

"Hyvästi, Celeste! Jumala sinua siunatkoon!"

Senjälkeen seurasin kenraalia, joka muutamien upseereittensa seurassa saattoi minua rantaan. Kiitettyäni kenraalia, joka syleili minua, sanoin jäähyväiset upseereille ja astuin veneeseen. Puolen tunnin kuluttua olin prikissä, ja O'Brien syleili minua. Lähdimme liikkeelle, ja lyhyessä ajassa katosi St. Pierren kaupunki kaihoisen katseeni näkyvistä, ja niin olimme matkalla Barbados-saarelle. Sen päivän kulutin kapteeninhytissä O'Brienin luona, selostaen hänelle yksityiskohtaisesti kaikkea, mitä oli tapahtunut.

Laskettuamme taaskin ankkurin Carlisle-lahteen huomasimme hirmumyrskyn olleen Windward-saarilla paljoa tuhoisamman kuin olimme kuvitelleet. Siellä oli useita sotalaivoja, jotka olivat menettäneet mastoistaan yhden tai useampia, ja oli hyvin vaikea tyydyttää niin monien alusten tarpeita. Koska saavuimme viimeisenä, varattiin meille tietysti tarpeetkin viimeiseksi, ja kun varastossa ei ollut jäljellä veneitä lainkaan, emme voineet mitenkään päästä merikelpoiseen kuntoon kahteen tai kolmeen kuukauteen. Kaapparikuunari Jean d'Arc oli vielä satamassa, mutta miesten puutteen tähden sitä ei ollut varustettu purjehduskuntoon. Amiraali ehdotti O'Brienille, että tämä siirtäisi siihen osan miehistöään ja lähettäisi sen risteilemään jonkun luutnanttinsa komennuksessa. Tähän O'Brien myöntyi ilomielin, tuli laivaan ja tiedusti minulta, haluaisinko ottaa laivan huostaani, mihin suostuin, koska olin pahasti kyllästynyt Barbados-saareen ja paistettuihin lentokaloihin.

Valitsin kaksi kadettia, Swinburnen ja kaksikymmentä miestä, otin laivaan vettä ja muonavaroja kolmeksi kuukaudeksi, sain O'Brieniltä kirjalliset ohjeet ja lähdin liikkeelle. Pian meille selvisi, että amerikkalaisen myymät mastot olivat ihan liian isot kuunarille, minkä vuoksi meidän täytyi purjehtia tuiki varovasti.

Suuntasin matkamme Trinidad-saarta kohti, jonka vesillä minun oli määrä risteillä. Kolmessa viikossa olimme vallanneet takaisin kolme Länsi-Intian kauppalaivaa, mutta sitten huomasin, että minun täytyi miehistön vähälukuisuuden vuoksi palata Barbados-saarelle.

Olin määrännyt ensimmäiseen alukseen neljä miestä, jotka vankina olleiden englantilaisten lisäksi hyvin riittivät, ja molempiin muihin kolme miestä kumpaankin. Mutta olin aika pahassa pulassa vankieni tähden, joita oli lähes kaksi kertaa niin paljon kuin alukseni omaa siihen jäänyttä miehistöä. Olin lähettänyt pois molemmat kadetit ja neuvottelin Swinburnen kanssa, mitä olisi paras tehdä.

"Niinpä niin, herra Simple, asia on siten, että kapteeni O'Brienin olisi pitänyt luovuttaa meille enemmän miehiä; kaksikymmentä miestä on kovin vähäinen määrä sellaiseen alukseen, jossa on tällainen iso purje kuin meillä on. Ja nyt meillä on jäljellä ainoastaan kymmenen. Mutta luultavasti hän ei otaksunut meitä onnistavan näin hyvin, ja totta on, että hänellä on yllin kyllin työtä laivan miehistölle nyt, kun hänen täytyy laittaa kaikki uudestaan.

– Mitä vankeihin tulee, olisi meidän mielestäni parasta laskea likelle rantaa ja antaa heille kaksi venettämme, joilla he pääsisivät maihin. Joka tapauksessa meidän täytyy päästä heistä eroon, jotta meidän ei tarvitse tähyillä toisella silmällä ylöspäin ja toisella luukkuovea, kuten meidän nyt täytyy tehdä."

Tämä neuvo oli oman mielipiteeni mukainen; ohjasin laivan likelle rantaa, luovutin vangeillemme peräkannen veneen ja toisen isommista veneistämme, joihin he kaikki mahtuivat, ja lähetin heidät tiehensä, jättäen kuunariin ainoastaan yhden veneen, jonka hinasimme ylähangan puolisille telineille. Vankien lähdettyä tyyntyi tuuli kokonaan. Näimme heidän nousevan maihin ja katoavan rantakallioiden taakse ja arvelimme onnellisesti suoriutuneemme heistä, sillä heitä oli kaksikolmatta miestä, enimmäkseen espanjalaisia, aika vankkoja ja hurjannäköisiä.

Tyyntä jatkui koko päivän, mikä kovasti harmitti meitä, koska olisimme hyvin kiihkeästi toivoneet pääsevämme liikkeelle mahdollisimman pian. En kuitenkaan voinut olla ihailematta maiseman kauneutta – korkeat vuoret kohosivat äkkijyrkkinä valtamerestä, ulottuen pilviin saakka, ja heijastuivat sileästä vedenpinnasta, joka näytti kirkkaasti kuin kuvastimesta ja ihanan selvästi niiden kaikki värit, jokaisen vivahduksen.

Vähitellen kuunari ajautui ihan likelle rantaa, ja erotimme pohjakivet useiden sylien syvyydestä. Ei tuulenhenkäyskään väräyttänyt vedenpintaa useiden meripenikulmien päässä ympärillämme, vaikka ulapan näköpiiristä näkyi, että selällä puhalsi navakka tuuli.

Tuli yö, ja tyyntä jatkui yhä. Annoin määräykseni Swinburnelle, jolla oli ensimmäinen vahtivuoro, ja vetäydyin vuoteeseeni hyttiin. Näin unta, ja minun tuskin tarvinnee mainita, kehen unennäköni kohdistuivat. Olin olevinani Eagle Parkissa, istuen hänen seurassaan lehtokujaa reunustavien, isojen kastanjapuiden alla, kun tunsin olkapäätäni karkeasti sysättävän. Hätkähdin ja nousin istumaan.

"Mikä on hätänä? Kuka siinä – Swinburneko?"

"Niin, sir. Vaatteet yllenne heti, sillä taidamme saada työtä."

Ja Swinburne poistui hytistä, ja kuulin hänen herättävän muut miehet, jotka olivat kannen alla. Tiesin, ettei Swinburne hälyttäisi turhanpäiten. Minuutissa olin kannella ja tähyilin kuunarin peräpuolelle.

"Mistä on puhe, Swinburne?" tiedustin.

"Hiljaa, sir! Kuunnelkaa! Ettekö kuule?"

"Kyllä", vastasin. "Airojen ääntä."

"Aivan niin, sir. Uskokaa pois, ne espanjalaiset ovat saaneet lisävoimia ja ovat tulossa takaisin valtaamaan alusta. He tietävät, että laivassamme on ainoastaan kymmenen miestä."

Tähän mennessä olivat kaikki miehet ehtineet kannelle. Käskin Swinburnen pitää huolta kaikkien muskettien lataamisesta ja juoksin itse noutamaan miekkaani ja pistoolejani. Meri oli niin tyyni, ja hiljaisuus niin syvä, että Swinburne oli erottanut airojen äänen melkoisen matkan päästä.

Oli onni, että minulla oli niin luotettava seuralainen. Joku toinen olisi saattanut torkahtaa, jolloin kuunarin kimppuun olisi hyökätty ja se olisi vallattu meidän ennättämättä valmistautua.

Tultuani jälleen kannelle puhuin miehille, kehoitin heitä täyttämään velvollisuutensa ja huomautin heille, että nuo lurjusmaiset hirtehiset varmasti murhaisivat meidät kaikki, jos heidän onnistuisi vallata kuunari, kuten he varman uskoni mukaan olisivatkin tehneet.

Miehet vakuuttivat myyvänsä henkensä niin kalliista hinnasta kuin suinkin. Meillä oli kaksikymmentä muskettia ja yhtä monta pistoolia, jotka kaikki olivat nyt ladatut. Myöskin tykkimme olivat valmiina, mutta niistä ei nyt ollut mitään hyötyä, kun kuunaria ei voinut ohjata.

Veneiden saavuttua näkyviimme ja ehdittyä noin neljännespenikulman päähän peräpuolellemme virkkoi Swinburne:

"Vedenpinta värehtii hieman, herra Simple. Jos vain saisimme hieman tuulta, niin kuinka makeasti voisimmekaan heille nauraa! Mutta pelkäänpä, ettei meillä ole niin hyvää onnea. Ilmaisemmeko heille olevamme valmiit?"

"Ottakoon jokainen meistä kaksi muskettia!" komensin. "Kun etumainen vene on ennättänyt aluksemme laidalle, tähdätkää hyvin ja ampukaa veneeseen; sitten ottakaa toinen musketti ja ampukaa sillä toiseen veneeseen! Senjälkeen meidän täytyy luottaa miekkoihimme ja pistooleihimme, sillä jos he hyökkäävät, ei meillä ole aikaa ladata aseitamme uudelleen. Pysykää hiljaa joka mies!"

Veneet lähestyivät nyt täynnä miehiä. Mutta kun olimme ihan hiljaa, soutivat hyökkääjät varovasti, toivoen voivansa yllättää meidät. Onneksi toinen vene oli hiukan edellä toisesta. Ja silloin muutin komennustani, käskien miesteni laukaista toistenkin muskettien panokset ensimmäiseen veneeseen, sillä jos saisimme sen pois taistelusta olisimme tasavertainen vastustaja toisessa veneessä oleville vihollisille. Veneen päästyä kuuden askeleen päähän kuunarin laidasta huusin:

"Nyt!"

Kaikki musketit pamahtivat samalla kertaa, ja mieheni luikkasivat. Airoista jäi monta riippumaan, ja olin varma siitä, että olimme tehneet tuhoisaa jälkeä. Mutta valloilleen jääneihin airoihin tarttui uusia miehiä, jotka eivät olleet soutaneet, ja taaskin vene lähestyi aluksen laitaa.

"Hyvä tähtäys tällä kertaa, pojat!" huusi Swinburne. "Toinen vene on laivamme kupeella heti, kun olette ampuneet. Herra Simple, kuunari on myötätuulessa, ja navakka vihuri on viriämässä."

Taaskin laukaisimme kymmenen muskettiamme veneeseen, mutta tällä kertaa odotimme, kunnes keulamies oli iskenyt hakansa kiinni aluksen laitaan, ja tulemme oli hyvin tehokas. Hämmästyksekseni huomasin, ettei toinen vene ollut vielä kimpussamme; mutta oli virinnyt vieno tuuli, ja kuunari lipui eteenpäin vedenpinnalla. Vene oli kuitenkin hyvin likellä laitaamme ja olisi käynyt kimppuumme minuutissa. Tällä välin ensimmäisen veneen espanjalaiset alkoivat kavuta alukseemme, mutta meikäläiset torjuivat heitä hyvin menestyksellisesti.

Vihuri kävi raikkaammaksi, ja Swinburne juoksi peräsimeen. Kuunari liikkui nopeasti eteenpäin, ja toinen vene tuskin jaksoi seurata samaa vauhtia. Juoksin laitaan isketyn haan luokse ja irrotin sen. Vene jäi jälkeemme; aluksemme laitaan jäi riippumaan kaksi espanjalaista, jotka iskun saatuaan putosivat veteen.

"Eläköön! Olemme turvassa!" huudahti Swinburne. "Ja nyt rankaisemaan noita vintiöitä!"

Kuunari kulki nyt viiden meripenikulman tuntinopeudella, ja tuuli koveni. Purjehdimme eteenpäin kaksi minuuttia ja sitten käännyimme, suunnaten aluksen veneitä kohti. Swinburne piti perää, ja minä seisoin koko ajan keulassa muiden miesten ympäröimänä.

"Hieman oikealle, Swinburne!" "Selvä on."

"Suoraan eteenpäin! Ensimmäinen vene on likellä keulaamme. Suoraan – vasemmalle – vasemmalle – vasemmalle hieman – vasemmalle! Pitäkää varanne, pojat, ja surmatkaa kaikki, jotka yrittävät kiivetä kannelle!"

Ryskähtäen kuunari törmäsi veneeseen siinä olevien miesten turhaan koetettua väistää meitä. Sekunnin tai parin ajan se näytti pysyvän pystyssä, mutta sitten sen meistä kauempana oleva laita painui veteen, se kellahti kumoon, ja kuunari meni sen ylitse, lähettäen kaikki siinä olleet miehet viimeiselle tilinteolle. Yksi espanjalainen takertui köyteen ja laahautui jäljessämme muutamia sekunteja, mutta miekansivallus erotti köyden laivan partaasta, ja hiljaa parahdettuaan mies katosi.

Toinen vene oli lähellä, ja siitä huomattiin, miten oli käynyt. Sen soutajat pitivät airojaan asennossa ja olivat valmiina kiskaisemaan välttääkseen kuunaria. Ohjasimme aluksen sitä kohti, ja nyt kuunari kulki seitsemän meripenikulman tuntinopeudella. Ihan keulamme edessä espanjalaiset perin taitavasti nykäisivät ylähangan airoillaan, joten keulamme vain sysäisi heidän venettään syrjittäin. Ja ennen sen uppoamista oli useita espanjalaisia päässyt aluksemme kannelle tai takertunut sen kupeeseen.

He taistelivat epätoivoisesti, mutta ylivoima oli meidän puolellamme. Meidän tarvitsi otella ainoastaan kannelle päässeitä vihollisia vastaan. Toiset pysyivät kiinni laivan kyljessä jonkun aikaa, mutta kykenemättä kapuamaan partaalle he toinen toisensa jälkeen tipahtivat veteen ja jäivät jälkeemme.

Minuutin kuluttua viruivat kannelle kavunneet espanjalaiset jalkojemme juuressa, ja toisen minuutin kuluttua heidät oli viskattu mereen kumppaneittensa luokse. Sitä ennen kuitenkin eräs heistä ehti iskeä minua veitsellään pohkeeseen nostaessamme häntä partaan ylitse.

Tarkoitukseni ei ole väittää, ettei espanjalaisilla olisi ollut oikeutta yrittää vallata kuunariamme. Mutta koska olimme vain muutamia tunteja aikaisemmin vapauttaneet heidät, tuntui se meistä kuitenkin rumalta ja petolliselta teolta, emmekä sentähden antaneet heille armoa. Meillä oli haavoittuneita kaksi miestä ja minä, mutta haavamme eivät olleet pahoja, mikä oli onnellinen asia, koska aluksessamme ei ollut lääkäriä ja meillä oli vain parisen jalkaa haavalaastaria.

"Hyvinhän siitä selvittiin", sanoi Swinburne nilkuttaessani peräkannelle. "Tulimmainen, siitä olisi saattanut sukeutua kaunis juttu!"

Suunnattuani kuunarin Barbados-saarta kohti, sidoin jalkani ja kävin nukkumaan. Tällä kertaa en uneksinut Celestestä, vaan taistelin unissani uudelleen espanjalaisia vastaan, olin haavoittuvinani ja heräsin jalassani tuntuvaan kipuun.

KOLMASTOISTA LUKU

Peter menettää päällikkyytensä, kun hänen aluksensa kellahtaa kumoon – Vesillä isonpuomin varassa haikalojen vartioimana – Päällikkö ja miehistö ynnä joukko lentokaloja otetaan neekerien veneeseen – Peter uudestisyntyneenä vaihdettuaan ulkoista olemustaan.

Ilman enempiä seikkailuja jatkoimme matkaa Barbados-saarelle ja ehdittyämme noin kymmenen meripenikulman päähän lahden suulta purjehdimme hyvin lievässä tuulessa, ja menin päällikönhyttiin, arvellen, että laskisimme ankkurin ennen aamiaista seuraavana aamuna.

Aamun koittaessa singahdin vuoteestani lattialle hytin vastaiselle laidalle ja kuulin veden kohinaa. Ponnahdin pystyyn, sillä arvasin kuunarin olevan kyljellään ja syöksyin kannelle. Olettamukseni oli oikea; äkillinen tuulispää oli kaatanut aluksen, ja se uppoaisi parissa minuutissa.

Miehet olivat kaikki kannella, toiset pukeutuneina, toiset, kuten minä, paitasillaan. Swinburne oli perässä; hänellä oli kädessään kirves, jolla hän hakkasi poikki isonpuomin kiinnitysköysiä. Oivalsin, mitä hänellä oli mielessä, sieppasin toisen kirveen ja katkaisin haarukkataljan ja maston luona olevat ohuet köydet. Muuta mahdollisuutta meillä ei ollut; veneemme oli vedenpinnan alla, koska se oli ollut suojanpuolisella laidalla.

Kaikkeen tähän kului kuitenkin ainoastaan pari minuuttia, enkä voinut olla panematta merkille, kuinka mitättömien pikku seikkojen varassa ihmishenkien tuhoutuminen tai pelastuminen on. Jollei kirves olisi onneksi ollut vintturissa, en olisi voinut katkaista haarukkataljaa, Swinburne ei olisi ehtinyt sitä tehdä, ja isopuomi olisi uponnut kuunarin mukana. Onneksi olimme saaneet sen irroitetuksi; kuunari täyttyi, kohosi hiukan pystympään ja painui sitten pohjaan, kiskoen meidät ja isonpuomin muutamiksi sekunneiksi mukaan pyörteeseensä, minkä jälkeen nousimme taaskin pinnalle.

Tuulispäätä jatkui edelleenkin, mutta meri oli tyven. Pian vihuri meni ohitse, ja taaskin oli melkein tyyni. Laskin puomiin takertuneet miehet ja huomasin kaikkien pelastuneen. Lähinnä minua oli Swinburne. Hän piteli kiinni toisella kädellään, samalla kun hän toisella hapuili taskustaan tupakkamälliä, jonka hän sitten pisti poskeensa.

"En ollut kannella silloin, herra Simple", virkkoi hän. "Muutoin ei olisi näin käynyt. Vahtivuoroni oli vähäistä ennen päättynyt, ja olin käskenyt Collinsin tarkoin pitää silmällä tuulispäitä. Mainitsen tämän vain siksi, että jos te pelastutte enkä minä pelastu, ette luulisi minun olleen huolimattoman tehtävissäni. Emme ole etäällä rannasta, mutta luultavasti sittenkin kohtaamme hain pikemmin kuin jonkun ystävän."

Juuri sellaiset ajatukset olivat liikkuneet minunkin mielessäni vaikka olinkin pitänyt ne salassa. Mutta sittenkun Swinburne oli maininnut haikaloja, silmäilin usein pitkin vedenpintaa, tähyillen eviä, ja allemme nähdäkseni, oliko sieltä tulossa petoja repimään meitä kappaleiksi. Se oli kammottava tunne.

"Se ei ole teidän syynne, Swinburne, olen siitä varma. Minun olisi itseni pitänyt tulla vahtiin teidän jälkeenne, mutta minulla oli ensimmäinen vahtivuoro, ja minua väsytti. Meidän täytyy panna luottamuksemme Jumalaan; ehkä vielä pelastumme."

Nyt oli miltei ihan tyyni, ja aurinko oli noussut korkealle. Polttava paahde osui päähämme sietämättömästi, sillä meillä ei ollut hattua suojanamme. Aivoni tuntuivat olevan tulessa, ja mieleni teki pudottautua veteen päästäkseni suojaan sietämättömältä kuumuudelta. Sitä mukaa kuin päivä edistyi pitemmälle, lisääntyivät kärsimyksemme. Ei tuullut vähääkään, ja aurinko oli kohtisuorassa kohdallamme, sananmukaisesti korventaen ne osat ruumiistamme, jotka olivat vedenpinnan yläpuolella. Olisin saattanut pitää jopa haikalaakin tervetulleena vapauttamaan minut tuskistani. Mutta ajattelin Celesteä ja takerruin kiinni elämään. Iltapuolella olin huonovointinen, ja päätäni huimasi; päättäväisyyteni alkoi horjua, näköni petti, mutta minut herätti Swinburne, joka huusi:

"Vene, taivaan armon nimessä! Pitäkää kiinni vielä vähän aikaa, hyvät miehet! Olemme pelastetut."

Vene oli täynnä neekereitä, jotka olivat lähteneet pyytämään lentokaloja. He olivat huomanneet vedessä kelluvan puomin ja kiiruhtaneet ottamaan saalista haltuunsa. Kiskottuaan meidät kaikki veneeseen he antoivat meille vettä, joka tuntui nektarilta, ja elvyttivät häipyvän tajuntamme. Kiinnitettyään puomin veneensä perään he hinasivat sen rantaan. Emme olleet soutaneet kymmentä minuuttia, ennenkuin Swinburne osoitti ison hain evää, joka pisti näkyviin vedestä.

"Katsokaahan, herra Simple!"

Minua puistatti, enkä vastannut mitään, mutta kiitin Jumalaa sydämessäni.

Kahden tunnin kuluttua olimme maissa, mutta olimme liian sairaita kyetäksemme kävelemään. Meidät kannettiin sairaalaan; siellä iskettiin meistä suonta, ja heti sitten meidät pantiin makuulle. Sain aivokuumeen, jota kesti kuusi tai seitsemän päivää, joiden aikana O'Brien ei hetkeksikään poistunut vuoteeni äärestä. Tukkani ajeltiin pois, kaikki iho lähti naamarin tavoin kasvoistani samoin kuin myöskin selästäni ja hartioistani. Meitä pidettiin spriin ja veden sekaisissa kylvyissä, ja kolmen viikon kuluttua olimme kaikki toipuneet.

"Se olikin kovan onnen kuunari alusta loppuun saakka", huomautti O'Brien kerrottuani hänelle risteilyni tapahtumat. "Meidän ja sen ensimmäinen kohtaus oli huono, ja loppunäytös oli samanlainen. Se upposi, ja pahus sen vieköön. Mutta jos loppu on hyvä, on kaikki hyvin, ja, Peter, sinä vastaat vielä kahtatoista vainajaa. Tuotat minulle kuitenkin aika tavalla harmia ja huolta, niin on asia, ja epäilenpä, saanko sittenkään sinua ikinä kasvatetuksi."

Palasin tehtäviini prikiin, joka oli nyt melkein valmis lähtemään merelle. Eräänä aamuna O'Brien saapui laivaan ja sanoi:

"Peter, minulla on uutinen kerrottavana sinulle. Ylikonstaapelimme on määrätty Araxesiin, ja amiraali antoi minulle ylikonstaapelin valtakirjan vanhaa Swinburnea varten. Kutsuta hänet kannelle!"

Swinburne kutsuttiin saapuville ja hän tulla lyllersi laivaluukusta.

"Swinburne", lausui O'Brien, "olette suorittanut tehtävänne hyvin ja olette nyt Rattlesnaken ylikonstaapeli. Tässä on valtakirjanne; sen hankkiminen oli minusta hyvin mieluinen tehtävä."

Swinburne käänsi poskessaan olevaa mälliä ja vastasi sitten:

"Saanko olla kyllin rohkea kysyäkseni, kapteeni O'Brien, täytyykö minun käyttää sellaista pitkää hännystakkia? Jos niin on asian laita, jään mieluummin alipursimieheksi."

"Ylikonstaapeli saa pitää nuttua, Swinburne, jos haluaa. Maissa ollessanne saatte kääntää hännystakin liepeet, jos se teitä huvittaa."

"No niin, sir, jos niin on asia, otan valtakirjan vastaan, koska tiedän sen olevan muorin mieleen."

Niin sanottuaan Swinburne kohautti housujaan ja poistui kannen alle. Minun sopinee tässä mainita, että Swinburne piti lyhyttä nuttuaan siihen saakka, kunnes saavuimme Englantiin, minkä jälkeen "muori", hänen vaimonsa, joka arveli arvonsa niin vaativan, pian taivutti hänet pukeutumaan hännystakkiin. Ja kerran sen otettuaan ylleen, Swinburne mieltyi siihen ja käytti sitä aina muulloin paitsi merellä ollessaan.

Palatessani samana iltana O'Brienin seurassa kuvernöörin palatsista, jossa olimme olleet päivällisellä, sivuutimme hyvin valaistun rakennuksen.

"Mitähän tuolla on?" kummasteli O'Brien. "Ei varmaankaan säätyläistanssiaisia – eihän kuulu soittoa."

Uteliaisuuden kannustamina menimme sisälle ja näimme, että rakennus oli sisustettu väliaikaiseksi rukoushuoneeksi. Se oli täynnä neekereitä ja sekarotuisia, jotka istuivat penkeissä, odottaen saarnaajaa.

"Metodistien kokous", huomautti O'Brien.

"Älähän huoli", virkoin. "Jäädään kuuntelemaan."

Hetkisen kuluttua astui saarnastuoliin mies, ei valkoihoinen, kuten me olimme otaksuneet, vaan kookas neekeri. Hänellä oli musta puku, ja hänen hiuksensa, joita oli mahdoton sukia suoriksi, oli palmikoitu viideksikymmeneksi pieneksi saparoksi, joiden päässä oli somat rusetit, kuten joskus näkee hevosten harjassa. Täten hänen ulkonäkönsä oli jonkun verran papillisempi. Hänen kaulansa oli paljaana, kaulus oli käännetty taaksepäin; hänen paitansa kalvosimet olivat hyvin laajat ja valkeat, ja hän heilutti valkeata, batistista nenäliinaa.

"Onpa siinä keikari!" kuiskasi O'Brien.

Minusta tuntui miltei liian mielettömältä, kun hän lausui ottavansa vapauden ylistää Jumalaa erään virren sanoilla ja pyysi koko seurakuntaa yhtymään lauluun. Sitten hän luki sanat, ääntäen ne perin omituisesti.

    "Mielestä, Jeesus, nöyrästä..."

Virren veisasi koko seurakunta viehättävän epäsointuisesti – jokainen valitsi oman nuottinsa – ja sen jälkeen hän lausui valmistamattoman rukouksen, joka oli ihan onnettoman käsittämätön; sitten hän aloitti saarnansa, joka koski uskoa. Jätän toistamatta hänen lavertelunsa alkuosan, joka ehkä tuskin olisi miellyttävä, jos kohta naurettava. Hän oli minusta kuin ihmistä jäljittelevä apina, mutta enimmän minua huvitti hänen loppupontensa, jossa hän selitti kuulijakunnalleen, ettei voinut olla uskoa ilman armeliaisuutta. Vähän aikaa hän selvitteli tätä kohtaa yleisesti, mutta poikkesi vihdoin mieskohtaiseen puoleen. Mikäli muistan, olivat hänen sanansa suunnilleen seuraavat:

"Ja nyt oivallatte, rakkaat veljet, kuinka mahdotonta on ihmisen päästä taivaaseen, vaikka hänellä olisi koko maailman usko, jollei hänellä olisi armeliaisuutta. Armeliaisuus merkitsee antamista. Jollei ihminen anna – ei hänellä oli armeliaisuutta; jollei hänellä ole armeliaisuutta – ei hänellä ole uskoa; jollei hänellä ole uskoa - joutuu hän helvettiin ja kadotukseen. Näyttäkää nyt siis, onko teillä armeliaisuutta! Olen tullut, nähkääs, pelastamaan teitä kaikkia helvetintulesta; ja helvetintuli on tulimmaisen kuuma, sen sanon teille. Siellä te kaikki palatte kuin kivihiilet, kunnes muututte valkeaksi tuhaksi, ja palatte sitten edelleen, kunnes muututte jälleen mustiksi; ja niin palatte, palatte palamistanne, joskus valkeina, joskus mustina, iankaikkisesta iankaikkiseen. Perkele ei milloinkaan suo teille sangoree-juomaa kielenne vilvoittamiseksi. Ei; eikä kookospähkinän mehua – ei vähäistä vesipisaraakaan. Ensin perkele vie teidät kadotukseen. Jos pyydätte, niin hän kohentelee tulta ja nauraa. No niin, onko teillä siis armeliaisuutta? Ei, teillä ei ole. Sinä, Quashee, miten rohkenet katsoa minua kasvoihin? Sinulla on kauppapuoti – myyt munia – myyt jamssia – myyt pippuria – mutta milloin annat niitä minulle? Etpä koskaan, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! Jollet lähetä tavaroitasi, ei sinulla ole armeliaisuutta, ja joudut helvettiin. Sinulla, musta Sambo", jatkoi hän, osoittaen sopessa istuvaa miestä, "on hyvin komea vene, käyt merellä joka päivä, pyydystät lentokaloja, tuot ne kotiin, paistat niitä ja myyt niitä rahasta. Mutta milloin lähetät niitä minulle? Ei ainoakaan pieni kala koskaan eksy minun suuhuni. Mitä olen kertonut teille Pietarista ja apostoleista – he olivat kaikki kalastajia, hyviä miehiä, antoivat köyhille. Sambo, sinulla ei ole armeliaisuutta; ja jollet kadu tällä viikolla etkä lähetä minulle hyvin kaunista, pisanginlehteen kiedottua kalaa, joudut helvettiin ja palat iankaikkisesta iankaikkiseen. Ahaa! Mielitkö siis livistää karkuun, Johnson?" huusi hän eräälle toiselle, joka hiipi ovea kohti. "Mutta helvetintulta et pääse pakoon; kun perkele sinuun tarttuu, pitää hän tiukasti kiinni. Tiedät itse teurastavasi lampaita ja vuohia joka päivä. Lähetät kellonsoittajan kiertämään kaupungilla, jotta ihmiset osaisivat tulla ostamaan; mutta milloin olet lähettänyt mitään minulle? Et milloinkaan; vain kerran annoit minulle pikku palan maksaa. Se ei sovi, Johnson; sinulla ei ole armeliaisuutta; ja jollet lähetä minulle lampaan päätä huomenaamulla, perii kadotus maksasi, siinä kaikki. Näen paljon muita, mutta huomaan heidän kaikkien olevan sangen katuvaisia; he eivät aio enää tehdä syntiä. Senvuoksi päästän heidät tällä kertaa ilman muuta enkä hiisku mitään koko asiasta, koska tiedän, että huomenna tulee asuntooni yllin kyllin pisankeja ja banaaneja (osoittaen erästä miestä), oransseja ja appelsiineja, (osoittaen toista), suolakalaa (osoittaen kolmatta), inkiväärisimaa ja olutta (osoittaen neljättä), olkihattu (osoittaen viidettä) ja kaikkea muuta. En siis puhu sen enempää koko asiasta. Näen teidän kaikkien olevan perin katuvaisia – olette vain unohtaneet. Teillä kaikilla on armeliaisuutta, ja teillä kaikilla on uskoa. Siispä, rakkaat veljet, lankeamme polvillemme ja kiitämme Jumalaa kaikesta tästä ja erittäinkin siitä, että pelastan teidät kaikki joutumasta perkeleen kynsiin, joka kiertää Barbados-saarta, kuten kiljuva jalopeura, etsien, kenet hän saisi siepatuksi tunkeakseen hänet tuliseen kitaansa."

"Sepä oivallista, Peter", virkkoi O'Brien. "Minusta tuntuu, että saimme mainion kestityksen."

Poistuttuamme rakennuksesta ja kävellessämme veneelle huomautin:

"Totisesti, O'Brien, tällaista ei pitäisi suvaita."

"Hän ei ole sen pahempi kuin naapurinsa", puolusti O'Brien miestä, "ja hän tekee kenties vähemmän pahaa. Ihailen sen vintiön älykkyyttä. Hän antoi laumalleen aika kouraantuntuvia vihjauksia."

"Niin, hänen sanoistaan ei voinut erehtyä; mutta onko hänellä saarnalupa?"

"Saarnaluvan laita on luultavasti niin ja näin. Otaksuttavasti hän on saanut kutsumuksen."

"Kutsumuksen! Mitä tarkoitat?"

"Tarkoitan sitä, että hän haluaa täyttää vatsansa. Nälkä on luonnon kutsu, Peter."

"Hän tuntuu tarvitsevan aika paljon tavaraa, mikäli hänen luettelostaan saa päättää. Mikä vahinko, etteivät nämä ihmis-rukat ole saaneet parempaa opetusta!"

"Sitä he eivät ikinä saa, Peter, niin kauan kuin uskonnon alalla on, kuten voisi sanoa, vapaa kauppa vallassa."

"Puhut katolilaisen tapaan, O'Brien."

"Minä olen katolilainen", vastasi hän.

Siihen keskustelumme loppui, sillä olimme saapuneet likelle venettä, joka odotti meitä rannalla.

Seuraavana päivänä saapui Englannista sotalaivastoon kuuluva priki, tuoden kirjeitä laivastoaseman varusväelle. Sain Ellen-sisareltani kaksi kirjettä, jotka tekivät minut perin alakuloiseksi.

Hän kertoi isäni käyneen veljensä loordi Privilegen luona ja heidän joutuneen kiivaaseen sananvaihtoon. Mikäli Ellen oli saanut asiasta selkoa, oli isäni jopa lyönytkin setääni, ja palvelijat olivat häätäneet hänet pois talosta; isäni oli palannut kotiin äärimmilleen kiihtyneenä ja ollut siitä saakka kovasti sairaana; naapuristossa puhuttiin asiasta paljon, ja ihmiset yleensä moittivat ankarasti isäni käyttäytymistä ja arvelivat hänen järkensä olevan sekaisin – mitä olettamusta setäni hyvin innokkaasti tuki.

Taaskin sisareni lausui toivovansa minun pian palaavan kotiin. Olin nyt ollut poissa lähes kolme vuotta, ja hän oli ollut niin lohduttomassa asemassa, että ne olivat hänestä tuntuneet vähintään kymmeneltä.

Myöskin O'Brien sai isä M'Grathilta kirjeen, jonka esitän lukijalle.

'RAKAS POIKANI.

    Olkoon sinulla pitkä ikä, ja tulkoot osaksesi kaikkien pyhimysten
    kaikki siunaukset nyt ja aina! Amen. Ja toivon, että sinä
    joutuisit avioliittoon, että saisin tanssia häissäsi, ettei
    sinulta milloinkaan puuttuisi lapsia, että he kasvaisivat
    yhtä komeiksi kuin heidän isänsä ja heidän äitinsä ovat
    (kuka heidän äitinsä sitten vastaisuudessa lieneekään) ja
    että kuolisit kunnioitettuna ja iäkkäänä oikeassa uskossa ja
    heräisit kauniisti, kuten isäsi kuoli viime perjantai-iltana
    saatuaan päähänsä siirtyä tästä maailmasta parempaan olotilaan.
    Hautajaissaattue oli varsin uhkea, rakas Terence, ja isäsi oli
    varmaankin riemastunut nähdessään, että häntä saatettiin niin
    hyvin. Kenenkään ruumis ei ole koskaan ollut sen kauniimpi,
    katsoen siihen, kuinka vanhaksi, laihaksi ja riutuneeksi hän oli
    viime aikoina käynyt ja kuinka harmaiksi hänen hiuksensa olivat
    muuttuneet. Hän piti kukkavihkoa sormiensa välissä rinnallaan
    yhtä luonnollisesti kuin elävä ihminen ja muistutti meidän
    kaikkien mielestä siunattua pyhimystä, paavi Gregoriusta, joka
    kutsuttiin kunniaan joitakuita satoja vuosia ennen kuin sinä tai
    minä olimme syntyneet.

    – Äitisi voi oikein hyvin ja istuu vanhassa tuolissaan, keinuen
    edestakaisin päivät pääksytysten virkkamatta koskaan sanaakaan
    kenellekään ja ajatellen taivasta, rohkenen väittää, kuten hänen
    tuleekin tehdä, koska on varsin hyvin mahdollista, että hän
    lähtee sinne noin kuukauden kuluessa. Hän ei ole hiiskunut mitään
    isäsi poistuttua, mutta silloin hän parkui ja kirkui ainakin
    seitsemän vuoden osalle. Joka tapauksessa hän parkui järkensä
    hämmennyksiin, sillä senjälkeen hän ei ole tehnyt mitään muuta
    kuin yskinyt yskimistään ja hypistellyt rukousnauhaansa, mikä on
    perin autuas tapa viettää loppu-ikänsä päivät, sillä odotan hänen
    henkensä millä hetkellä tahansa lähtevän, kuten liian kypsä,
    nuokkuva päärynä tipahtaa. Älä siis enää ajattele häntä, poikani,
    sillä jollet palaa tuossa tuokiossa, lasketaan hänen ruumiinsa
    pyhitettyyn maahan, ja hänen onnellinen, siunattu sielunsa joutuu
    kiirastuleen. Pax vobiscum! Amen, amen!

    – Ja kun nyt olen hoitanut isäsi ja äitisi asiat näin suureksi
    tyydytykseksesi, mainitsen sinulle vain, että Ellan äiti kuoli
    dieppeläisessä luostarissa, mutta en tiedä, säilyttikö hän
    salaisuutensa vai eikö. Mutta sen tiedän, että jollei hän
    pelastanut sieluaan tunnustuksella, on hän iankaikkisessa
    kadotuksessa. Kiitos olkoon Jumalalle hänen kaikesta
    laupeudestaan! Amen!

    – Ella Flanagan on vielä elossa ja voi nunnaksi niin hyvin
    kuin hänen voi odottaa voivan. Olen saanut selville, ettei hän
    tiedä mitään lasten sukupuolten vaihtamista koskevasta asiasta
    – sen hän vain tietää, että hänen äitinsä oli vannonut valan
    isä O'Toolelle, joka pitäisi hirttää, mestata ja teilata niiden
    mies-raukkojen asemasta, joita hallitus nimitti kapinoitsijoiksi,
    mutta jotka eivät olleet sen pahempia kapinoitsijoita kuin itse
    isä M'Grath, joka on valmis kannattamaan vallantavoittelijaa,
    kuten he nimittävät oikeata, katolilaista kuningastamme, niin
    kauan kuin hänen ruumiissaan on henkeä tai vanhassa Irlannissa
    on jäljellä tilkkanenkaan wiskyä, jonka voi juoda hänen
    terveydekseen.

    – Kun puhe tuli isä O'Toolesta, johtuu mieleeni, ettei
    piispa ole vielä ratkaissut pientä riita-asiaamme, väittäen
    tarvitsevansa aikaa miettiäkseen sitä. Mutta katsoen siihen, että
    siitä rähinästä on nyt kulunut täsmälleen kolme vuotta, täytyy
    sen vanhan herran olla hyvin hidasajatuksinen, koska hän ei ole
    tähän mennessä saanut selville, että minä olin oikeassa ja että
    isä O'Toole-vintiö ei ole kyllin hyvä hirtettäväksi.

    – Molemmat avioliitossa olevat sisaresi ovat vakavia ja
    uutteria nuoria naisia. He ovat kumpikin saaneet kolme lasta
    sen jälkeen, kun sinä viimeksi heidät näit. Komeita poikia ne
    lapset, jok'ikinen niistä, ja niillä on hienot, leveät kasvot
    ja oivalliset suut ottamaan vastaan jyrkeitä perunoita. Mutta
    alkavatpa O'Brienin sukupuun vesat pitää, tulimmainen, melua
    tässä maassa, kuten sanoisit itsekin, jos vain kuulisit heidän
    karjuvan päivällisannoksiaan.

    – Ja nyt, rakas Terence-poikani, tämän kirjeen varsinainen
    tarkoitus, joka on laskea sielusi omalletunnolle, eikö sinun
    velvollisuudentuntoisena poikana pitäisi lähettää minulle
    pienoinen rahaerä, jotta pelastaisin isäsi sielun tuskasta ja
    ahdistuksesta – sillä kiirastulessa oleminen ei ole leikin
    asia, sen sanon sinulle; eikä sinulla olisi mitään sitä vastaan,
    että sinut itsesi tempaistaisiin sieltä pois vaikka kuinka pian.
    Toivoisin vain, että pikku varpaasi joutuisi sinne; silloin
    olisit kuolemaksesi maltiton saamaan sen pois sieltä jälleen.
    Mutta olethan velvollisuudentuntoinen poika, enkä senvuoksi enää
    puhu siitä mitään – sokealle hevoselle on nyökkäys yhtä hyvä
    kuin viittauskin.

    – Kun äitisi poistuu, mikä Jumalan siunauksen avulla tapahtuu
    sangen pian, katsoen siihen, että hänen tarvitsee ainoastaan
    seurata järkeään, joka on jo mennyt, otan huolekseni myydä
    kaikki, koska maallisista tavaroista ja kaluista ei ole
    mitään hyötyä vainajille; ja minusta on epäilemätöntä, että
    huonekaluista, molemmista lehmistä, sioista ja kasvavasta
    viljasta kertyy kylliksi rahaa pelastamaan hänen sielunsa
    liekeistä; ja lisäksi hänet voidaan haudata säädyllisesti.
    Koska sinä kuitenkin olet laillinen perijä ja koska omaisuus on
    kaikki sinun omaasi, pidän tiliä kaikista menoista ja tuloista;
    ja jos mitä jää tähteeksi, käytän sen kaiken sielumessuihin,
    jotta hänet lähetettäisiin taivaaseen pikaisesti; ja jollei ole
    riittävästi, täytyy hänen jäädä sinne, missä hän on, kunnes sinä
    palaat täyttämään vajauksen. Siihen mennessä olen rakastava isäsi
    uskossa.

                                              URTAGH M'GRATH.'

NELJÄSTOISTA LUKU

Swinburnen järkevyyttä – Ei kukaan ole sankari kamaripalvelijansa mielestä eikä profeetta omassa maassaan – O'Brien käyttää sotajuonta – O'Brien eroaa ystävästään, eikä Peterin tähti ole enää nousupuolella.

O'Brien suri isänsä kuolemaa, mutta hänen tunteensa eivät voineet olla samanlaiset kuin useimpien ihmisten olisivat samoissa oloissa, koska hänen isänsä ei totisesti ollut milloinkaan kohdellut häntä, niinkuin isän velvollisuus on. Hänet oli lähetetty merille, jotta hänestä päästäisiin eroon, ja koko ajan siellä ollessaan hän oli ollut omaistensa tärkein tuki. Hänen isänsä oli hyvin mieltynyt wiskyyn, mutta ei kovinkaan innostunut ponnistelemaan. Isä oli liian ylpeä suonissaan virtaavasta oikeasta ylimysverestä tehdäkseen työtä elatuksekseen, mutta ei ollut liian ylpeä elääkseen poikansa vaivaloisesti saatujen ansioiden varassa.

Äitiinsä O'Brien oli hyvin kiintynyt; äiti oli aina ollut häntä kohtaan ystävällinen ja hellä ja piti hänestä oikein paljon.

Oltuaan kauan ammatissaan merimiehet kuitenkin ovat siinä määrin vieraantuneet omaisistaan ja tottuneet onnen vaihteluihin, ettei omaisen kuoleman tuottama murhe paina heidän mieltänsä kovin kauan, ja viikossa O'Brien oli saanut takaisin tavallisen hilpeytensä.

Sitten toi eräs alus meille sen tiedon, että ranskalainen laivue oli nähty San Domingon vesillä. Se sai meidät kaikki pirteän valppaiksi. O'Brien kutsuttiin amiraalin puheille ja sai määräyksen mahdollisimman kiireisesti laittaa prikinsä purjehduskuntoon, koska hänen piti viipymättä lähteä viemään tiedonantoja Englantiin. Kolmen päivän kuluttua hän ilmoitti laivamme olevan kunnossa, sai määräyksensä ja lähti kello kahdeksan illalla merelle Carlisle-lahdelta.

"No niin, Swinburne", tiedustin, "mitä pidätte uudesta asemastanne?"

"No, herra Simple, se on minusta kylläkin hyvä. Ja aika miellyttävää on olla upseeri ja istuskella omassa hytissään. Mutta sittenkin minusta tuntuu, että oloni olisi parempi, jos olisin jossakin toisessa laivassa. Olen ollut miehistön hyvä kumppani niin kauan, etten voi esiintyä heitä komentelevana upseerina, eivätkä tehtävät suju niin ripeästi kuin saattaisin toivoa. Ja öisin minusta tuntuu kovin yksinäiseltä kyyhöttäessäni omassa hytissäni kuten kirkkoherran kanslisti, eikä minulla ole puhetoveria. Toiset aliupseerit ovat näet tarkkoja säätyarvostaan ja väittävät, että minä olen vain virantoimittaja eikä valtakirjaani ehkä vahvisteta, minkä vuoksi he pysyttelevät minusta erillään. Enkä oikein mielelläni ole vastuussa niin suuresta ruutimäärästä – se on omituista ainetta käsiteltäväksi."

"Totta kyllä, Swinburne, mutta jollei olisi vastuunalaisuutta, emme tarvitsisikaan upseereja. Muistattehan, että nyt olette turvattu eliniäksenne ja saatte eläkkeen."

"Sehän se juuri sai minut tähän ryhtymään. Muistin muoria ja ajattelin, kuinka mukavaksi se tekisi hänen vanhuudenaikansa. Ja niin, nähkääs, uhrauduin."

"Kuinka kauan olette ollut naimisissa, Swinburne?"

"Vuoden yhdeksänkymmentäneljä joulusta saakka. En mielinyt huolettomasti tarttua koukkuun; niinpä näykin, ennenkuin tartuin syöttiin. Tutkin häntä ensin nelivuotisella koeajalla ja huomattuani, että hänellä oli yllinkyllin painolastia, otin hänet omakseni."

"Mitä tarkoitatte sillä, että hänellä oli yllinkyllin painolastia?"

"En tarkoita, herra Simple, leveää keulaa enkä tukevaa perää. Tiedätte varsin hyvin, että jos aluksessa ei ole painolastia, se kellahtaa kumoon hyvin äkkiä. Ja naisen pitää elämänmyrskyissä vankkana hänen siveytensä."

"Se on ihan totta; mutta siveellisyys on harvinaista ylellisyyttä maakamaralla."

"Entä minkätähden, herra Simple? Sentähden, että väkijuomia pidetään suuremmassa arvossa. Moni kelpo mies on nähnyt niiden olevan hänen kirouksensa; ja mitä naiseen tulee, niin heti kun hän niihin turvautuu, on hän kuin peräsimetön laiva ja menee tuulen ajamana suoraapäätä turmioon. Eipä silti, ettei minusta miehen pitäisi ottaa kupposta tai paria, milloin hän saa. Kaikkivaltias Jumala ei ole lahjoittanut ihmisille rommia ainoastaan sitä varten, että neekerit tanssisivat, vaan sitä varten, että meidän kaikkien sydän tulisi iloiseksi. Enkä käsitä, minkätähden naisenkaan pitäisi pysyä syrjässä. Sellainen, mikä on hyvä Jackille, ei voi vahingoittaa myöskään Pollia. Mutta kaikessa on, kuten sanotaan, keskitie, ja puoleksi kumpaakin on ihan kyllin vahva sekoitus."

"Niin minäkin luulisin", myönsin nauraen.

"Mutta älkää salliko minun estää teitä pitämästä silmiänne auki, herra Simple. – Hei, Hoskins, alus on kääntynyt puoli piirua pois suunnastaan. Kääntäkää ylemmäksi! – Mielestäni, herra Simple, kapteeni O'Brien ei valinnut parasta miestä määrätessään Tom Alsopin alipursimieheksi minun sijalleni."

"Miten niin? Hänhän on hyvin tasainen, kelpo mies, Swinburne."

"Niin onkin. Mutta hänellä on luonnonvikoja, joita ei pitäisi jättää ottamatta huomioon. Epäilenpä, näkeekö hän isonpurjeen yläreunaan saakka."

"Sitä en ole tietänyt."

"Niin, mutta minä olen. Alsop tahtoo palvella aikansa loppuun saadakseen eläkkeen, ja hänen palveltuaan sen saadaan nähdä, eivätkö lääkärit hänet tarkastettuaan lausu, ettei hän kelpaa palvelukseen, koska hän on sokea kuin yökkö. Haluaisin hänet mielelläni alikonstaapeliksi, ja juuri siihen hän on sopiva. Mutta, herra Simple, luultavasti saamme myrskyn. Kuu näyttää tahraantuneelta, tähdet kaipaisivat niistämistä. Ennen aamua on huippupurjeissa kaksi reivausta. Viidettä lasia soitetaan parhaillaan. Nyt menen nukkumaan; jollen olisi kannella puolta aikaa sekä ensimmäisestä että aamuvahtivuorosta, en saisi unta koko yönä. Kaipaan säännöllisiä vahtivuorojani hyvin kovasti, herra Simple – tottumus on kaikki kaikessa – enkä oikein pidä kiinteästä vuoteesta, se on niin laaja, ja kylkeni tuntuvat niin viluisilta. Riippumatto on sittenkin verraton. Hyvää yötä, herra Simple."

Määräyksemme mukaisesti meidän piti taivaltaa mahdollisimman joutuisasti, ja O'Brien koetti hoputtaa prikiä yötä päivää, tavallisesti pysyen itse jalkeilla kello yhteen tai kahteen saakka aamuisin. Säät olivat meille sangen suotuisia, ja vähän yli kuukauden kuluttua sivuutimme Lezard-niemen. Myötäisessä tuulessa purjehdimme Plymouthin ohitse Kanaaliin ja ankkuroimme Spitheadiin.

Käytyään amiraalin puheilla O'Brien lähti Lontooseen viemään tiedonantojaan ja jätti minut aluksen päälliköksi. Kolmen päivän kuluttua sain häneltä kirjeen. Hän ilmoitti tavanneensa laivaston ylipäällikön, joka oli kysellyt häneltä kaikenlaisia hänen viimeistä sijoituspaikkaansa koskevia tietoja ja myöskin kiittänyt O'Brienin toimintaa.

"Sen vihjauksen jälkeen aloin puhua", jatkoi O'Brien. "Rohkenin viitata hänen ylhäisyydelleen, että olin toivonut ansainneeni ylennyksen; ja koska ei mikään ole niin hauskaa kuin edun hankkiminen vastustajan avulla, huomautin, etten ollut vedonnut loordi Privilegeen, koska arvelin palvelusteni riittävän ilman hänen pyyntöäänkin. Hänen ylhäisyytensä vastasi perin suopeasti, mainitsi, että loordi Privilege oli hänen läheinen liittolaisensa ja hallituksen kannattaja, ja tiedusti, milloin aioin mennä hänen puheilleen. Vastasin, etten tosiaankaan aikonut pyrkiä loordi Privilegen puheille tällä hetkellä, jollei se olisi tarpeen, koska minun pitäisi odottaa suotuisampaa tilaisuutta. Toivoin siis hyvää sukeutuvan tämän mahtavan herran erehdyksestä, jota en tietysti oikaise, koska tunnen ansaitsevani ylennyksen – ja käsitäthän, Peter, että jollei mitä saa vivulla, täytyy se saada koukulla."

Sitten hän lopetti kirjeensä, mutta siinä oli seuraava jälkikirjoitus:

"Toivota minulle onnea, rakas Peter! Sain juuri äsken kirjeen laivaston ylipäällikön yksityissihteeriltä. Hän ilmoitti, että minut oli ylennetty ja määrätty kapteeniksi Semiramis-fregattiin, joka on lähdössä Itä-Intiaan. Se on ihan lähtökunnossa, ja nyt minun täytyy koettaa saada sinut mukaani, mikä epäilemättä onnistuu, sillä vaikka laivan upseerit ovat jo kauan olleet toimissaan, onnistuminen käy vaivattomasti, kun mainitsen, että olet loordi Privilegen sukulainen, ja he yhä erheellisesti luulevat hänen tukevan pyrkimyksiäni."

Iloitsin O'Brienin hyvästä onnesta. Hänen ylennystään olin pitänyt varmana, koska hänen suorittamansa työt oikeuttivat hänet saamaan sen. Mutta niin komean fregatin päällikkyys oli varmastikin suotu hänelle sen olettamuksen nojalla, että se olisi mieluista sedälleni, joka ei ollut ainoastaan toryhallituksen vankka tuki, vaan myöskin sangen hyödyllinen jäsen.

En malttanut olla itsekseni nauramatta ajatellessani O'Brienin päässeen toiveittensa perille sellaisen henkilön vaikutusvallan turvissa, joka otaksuttavasti vihasi häntä niin katkerasti kuin ihminen voi toista vihata. Ja maltittomasti vartosin O'Brienin toista kirjettä, jonka toivoin ilmoittavan, että minut oli määrätty Semiramisiin. Mutta sattuikin murheellinen vasta-isku.

O'Brien ei kirjoittanut, vaan saapui itse kahden päivän kuluttua Spitheadiin, kiiruhti Semiramisiin, luki julki valtakirjansa ja otti huostaansa sen päällikkyyden, ennenkuin oli edes tavannut minua. Senjälkeen hän lähetti veneensä kutsumaan minua heti Rattlesnakesta luokseen. Lähdin, ja menimme yhdessä fregatin kapteeninhyttiin.

"Peter", aloitti hän, "minun oli pakko rientää tänne ja lukea julki valtakirjani, jonka nojalla olen tämän laivan kapteeni, koska pelkään asioiden menevän hullusti. Olin mennyt kunnioituskäynnille amiraalinvirastoon, ennenkuin lähdin tänne, ja koputtelin kengänkorkojani odotushuoneessa, kun käytävää pitkin lähestyi kun lähestyikin setäsi, loordi Privilege, astellen kuin oman aluksensa peräkannella tepasteleva kapteeni.

– Katseemme osuivat vastakkain – hän tunsi minut heti – ja jollei hänen silmistään säihkynyt tulta, niin ainakin hyvin siltä näytti. Hän lausui muutamia kysymyksiä eräälle vahtimestarille ja oli parhaillaan antamassa käyntikorttiaan, kun nimeni huudettiin. Sivuutin hänet ja menin laivaston ylipäällikön puheille. Kiitettyäni häntä fregatista ja kuultuani useita kiittäviä huomautuksia Länsi-Intiassa suorittamistani palveluksista, kumarsin ja poistuin.

– Olin aikonut pyytää, että sinut määrättäisiin fregattiin, mutta arvasin, että sinun nimesi mainitseminen siirtäisi puheen loordi Privilegeen. Ja sitäpaitsi oli setäsi käyntikortti tuotu sisälle ja pantu pöydälle minun istuessani siellä. Laivaston ylipäällikkö otaksuttavasti luuli hänen tulleen kiittämään minulle osoitetusta hyväntahtoisuudesta, mikä teki hänet vain entistäkin kohteliaammaksi. Kumarrettuani ja poistuttuani alakertaan kohtasin loordi Privilegen katseen. Hän silmäili minua myrkyllisesti astellessaan portaita ylöspäin – sillä hänet luonnollisesti päästettiin heti sisälle minun vastaanottoni päätyttyä.

– Jäämättä odottamaan kuullakseni selvittelyn tuloksia nousin kyytivaunuihin ja tulin tänne niin nopeasti kuin neljä hevosta jaksoi minua kiidättää – sillä, Peter, olen varma siitä, että jollen ole laivassani, valtakirjani peruutetaan; ja tiedän, että kun kerran olen fregatin komentajana, saan vedota sotaoikeuteen puhdistaakseni maineeni, jos minut syrjäytetään. Tiedän amiraalinviraston saavan tehdä mitä tahansa, mutta sittenkin he ovat varovaisia, ennenkuin poikkeavat laivaston ohjesäännöistä, vaikkapa pitäisikin tehdä loordi Privilegen mieliksi.

– Heti amiraalinviraston ovesta astuttuani silmäilin taivaalle ja olin hyvilläni nähdessäni, että ilma oli sumuinen eikä sananlennätin toiminut, sillä muutoin olisin saattanut myöhästyä. Nyt menen maihin ilmoittamaan amiraalille, että olen ottanut Semiramisin komennukseeni."

O'Brien meni maihin ilmoittautumaan amiraalille, joka otti hänet hyvin vastaan ja mainitsi, että jos hänen pitäisi suorittaa valmistuksia, hänen pitäisi toimia nopeasti, koska hänen ei sopisi hämmästyä, jos hänen lähtömääräyksensä saapuisi seuraavana aamuna.

Se oli perin harmillista, koska en käsittänyt, miten voisin siirtyä O'Brienin laivaan, jos saisinkin aikaan vaihdoksen niin lyhyessä ajassa. Kiiruhdin senvuoksi Semiramisiin ja puhuttelin upseereja saadakseni tietää, olisiko joku heistä halukas muuttamaan Rattlesnakeen. Mutta vaikka he eivät oikein mielellään lähteneetkään Itä-Intiaan, eivät he tahtoneet muuttaa prikiin, joten palasin sieltä pettyneenä.

Seuraavana aamuna amiraali kutsui O'Brienin puheilleen ja kertoi hänelle kahdenkeskisesti – sillä hän oli sama amiraali, joka oli ottanut O'Brienin vastaan silloin, kun hän oli karannut vankeudesta minun kanssani, ja oli oikein ystävällinen häntä kohtaan – että hänen päällikönvaltakirjaansa nähden oli syntynyt jonkinlainen selkkaus ja että saapuneen määräyksen mukaan aluksen miehistölle pitäisi maksaa lopputili ja tarkastaa laivan pohja, jollei kapteeni O'Brien ollut vielä saapunut laivaan.

"Käsitättekö, mitä tämä merkitsee?" kysyi amiraali, joka kiihkeästi halusi tietää syyn.

O'Brien vastasi peittelemättä, että loordi Privilege, jonka suosituksesta hän oli edellisellä kerralla saanut laivanpäällikkyyden, oli suuttunut häneen ja että koska hän oli nähnyt loordi Privilegen menevän laivaston ylipäällikön puheille, loordi oli epäilemättä puhunut siellä hänen vahingokseen, sillä loordi Privilege oli hyvin kostonhimoinen mies.

"No niin", virkkoi amiraali, "onpa onni, että olette ottanut komennuksen käsiinne, koska nyt ei hevin voida teitä syrjäyttää eikä lähettää alusta telakalle ilman tarkastusta ja ilman teidän ehdotustanne".

Ja niin asian laita olikin. Saatuaan tietää O'Brienin saapuneen fregattiin laivaston ylipäällikkö ei ryhtynyt sen enempiin toimenpiteisiin, vaan salli aluksen lähteä aiotulle matkalleen. Mutta minä olin menettänyt kaikki mahdollisuudet päästä purjehtimaan O'Brienin kanssa, ja nyt minun täytyi ensi kerran erota hänestä. Olin hänen seurassaan aina, milloin vain olin vapaana tehtävistäni. O'Brien oli kovin harmissaan, mutta asialle ei mahtanut mitään.

"Älä ole milläsikään, Peter", lohdutti hän. "Olen ajatellut, että kenties näin onkin parasta. Näet enemmän maailmaa etkä enää ole talutusnuorassa. Nyt olet komea, täysikasvuinen mies, kylliksi kookas ja, kuten sanotaan, kylliksi ruma huolehtimaan itsestäsi. Me kohtaamme toisemme jälleen, ja jollemme kohtaa, no niin, Jumala sinua siunatkoon, poikaseni, äläkä unohda O'Brieniä!"

O'Brienin määräykset saapuivat kolmen päivän kuluttua. Saatoin häntä laivaan; ja vasta sitten, kun aluksen purjeet oli levitetty ja se lipui myötätuulessa Needle-kallioita kohti, pudistin hänen kättänsä ja poistuin veneessäni. Ero O'Brienistä oli minusta ankara isku; mutta en aavistanutkaan, kuinka paljon minun pitäisi kärsiä, ennenkuin näkisin hänet taaskin.

VIIDESTOISTA LUKU.

Uusi kapteenimme on minusta miellyttävä – Saan lomaa käydäkseni kotona – Tapaan isäni hyvin kummallisen taudin vaivaamana ja osoittaudun oikein hyväksi lääkäriksi, vaikka sairaus aina puhkeaakin esille uudesta kohdasta.

Seuraavana päivänä sen jälkeen, kun O'Brien oli lähtenyt Itä-Intiaan, tulivat telakan miehet prikiimme tarkastamaan sitä, ja sen havaittiin olevan niin kehnossa kunnossa, että se määrättiin korjattavaksi. Olin saanut kirjeen sisareltani, joka oli ylettömän riemastunut siitä tiedosta, että olin onnellisesti palannut kotimaahan, ja siitä toivosta, että kohtaisimme toisemme. Isääni koskevat tiedot olivat kuitenkin perin masentavia. Sisareni kirjoitti, että pettymys ja levottomuus olivat vaikuttaneet häneen niin ankarasti, että hänen järkensä oli hämmentynyt.

Uusi kapteenimme saapui laivaamme. Hän oli vielä nuori mies eikä ollut aikaisemmin toiminut aluksen komentajana. Se, millainen hän oli ollut luutnanttina, tiedettiin hyvin, eikä hänen maineensa ollut kovin hyvä, sillä häntä pidettiin tylynä, epämiellyttävänä upseerina. Mutta kun hän ei ollut koskaan ollut ensimmäisenä luutnanttina, oli mahdotonta arvata, millaiseksi hän osoittautuisi laivan komentajana. Olimme kuitenkin asian johdosta hieman levottomia ja pahoittelimme O'Brienin menetystä kovasti.

Kapteenimme tuli siihen aluksenruhoon, johon laivamme miehistö oli siirretty, ja luki meille valtakirjansa. Hän osoittautui perin ystävälliseksi, sopuisaksi ja hyvänsävyiseksi mieheksi. Minua kohtaan hän oli erikoisen kohtelias, vakuuttaen, ettei hän sekaantuisi tehtäviini, koska minun täytyi olla hyvin tutustunut prikin miehistöön. Arvelimme, että niiden, joilta olimme saaneet hänestä tietoja, täytyi olla ennakkoluuloisia tai että he olivat erehtyneet hänen luonteestaan.

Sen puolen tunnin aikana, jonka hän viipyi laivassa, ilmoitin hänelle, että nyt, kun priki oli telakalla, haluaisin hyvin mielelläni saada tilaisuuden käydä katsomassa omaisiani, jos hän hyväksyisi lomanpyyntöni. Tähän hän ilomielin suostui, lisäten antavansa minulle lomaa omalla vastuullaan. Lähetin senvuoksi kirjeeni amiraalinvirastoon hänen välityksellään ja sain siihen myönteisen vastauksen. Seuraavana päivänä lähdin liikkeelle postivaunuissa ja pian taaskin syleilin rakasta sisartani.

Ensimmäisten onnittelujen jälkeen tiedustin isäni vointia. Ellen vastasi isäni olevan niin kiukkuisen, ettei kukaan voinut häntä hallita. Hän oli samalla kertaa surumielinen ja ärtyinen, hänen järkensä oli varmasti sekaisin, ja hän kuvitteli olevansa tehty erilaisista aineksista tai työskentelevänsä määrätyissä ammateissa tai viroissa. Tavallisesti hän pysyi sellaisena neljä tai viisi päivää, minkä jälkeen hän meni vuoteeseen ja nukkui kokonaisen vuorokauden tai kauemminkin; sitten hänellä herättyään oli jokin uusi kummallinen mielikuva päässänsä. Hänen kielenkäyttönsä oli kiivasta, mutta muutoin hän näytti pikemminkin pelkäävän muita ihmisiä kuin haluavan olla ilkivaltainen ja kävi päivä päivältä yhä kummallisemmaksi ja naurettavammaksi. Nyt hän oli ihan äsken herännyt pitkästä unestaan ja oli työhuoneessaan. Ennen nukkumistaan hän oli kuvitellut olevansa kirvesmies ja sahannut ja pilkkonut palasiksi talon useita huonekaluja.

Lähdin sisareni luota katsomaan isääni, jonka tapasin istumassa nojatuolissaan. Hänen ulkonäkönsä järkytti minua kovasti. Hän oli laiha ja riutunut, hänen silmissään oli hurjistunut ilme, ja hänen suunsa oli yhtenään auki. Hänen luonansa oli sairaanhoitajatar, jonka sisareni oli pestannut.

"Pyh, pyh, pyh, pyh!" valitteli isäni. "Mitä te, typerä, vanha akka, tiedätte sisuksistani? Sanon teille, että kaasua syntyy nopeasti, ja nytkin pysyn hädintuskin tuolillani. Alan kohota – alan heti kohota, ja jollette sido minua kiinni nuorilla, lennän ilmaan kuin ilmapallo."

"Mutta, sir", vastasi nainen, "sehän on vain vatsakaasua. Se tulee pian sieltä ulos."

"Se on palavaa kaasua, te vanha Hekate – tiedän, että se on. Hankitteko nuoraa vai ettekö hanki? Ahaa! Kukas siinä on – Peterkö? Sinähän tulit ihan kuin pilvistä pudonneena parhaiksi näkemään minun nousevan niille."

"Toivottavasti tulette pian terveeksi", virkoin.

"Tulen aika paljon kevyemmäksi joka minuutti. Hanki nuoraa, Peter, ja sido minut kiinni tuolin jalkaan!"

Koetin saada hänet uskomaan, että hän oli väärässä, mutta se oli hyödytöntä. Hän kiihtyi ylettömän rajuksi ja väitti minun toivovan hänen lentävän taivaaseen. Koska olin kuullut, että oli parasta noudattaa luulotaudin vaivaamien ihmisten mieltä, ja koska isäni sairaus oli ilmeisesti sellaista, koetin sitä keinoa.

"Minun luullakseni, isä", virkoin, "olisi hyvä keino, jos voisimme poistaa sen kaasun aina joka kymmenen minuutin kuluttua."

"Niin – mutta miten?" sanoi hän, ravistaen päätänsä murheellisesti.

"No, ruiskulla, sir", vastasin. "Sillähän sopii imeä kaasu pois suunne kautta."

"Rakas Peter, sinä pelastit henkeni. Mutta liiku kuitenkin vikkelästi, sillä muutoin nousen ilmaan suoraan laipion lävitse."

Onneksi oli talossa sellainen laite. Pistin sen hänen suuhunsa, vedin männän ylös, kiskoin ilman pois ja pistin ruiskun suuhun uudelleen. Kahden minuutin kuluttua hän ilmoitti voivansa paremmin, ja minä poistuin, jättäen iäkkään hoitajattaren uutteraan työhön, kun taas isäni oli melkoisesti rauhoittunut.

Palasin sisareni luokse, jolle kerroin, mitä oli tapahtunut. Mutta meille se ei ollut hilpeyden lähde, vaikka minua olisi saattanut huvittaa, jos niin olisi käynyt vieraalle henkilölle. Se ajatus, että minun pitäisi jättää sisareni, kuten minun pian täytyisi tehdä – koska minulla oli ainoastaan kahden viikon loma – isäni onnettoman sairauden kiusaamaksi, oli perin tuskastuttava. Mutta aloitimme pitkän keskustelun, jonka aikana kerroin hänestä erottuani kokemani seikkailut, ja hetkiseksi unohdimme harmimme ja pahoittelumme aiheet.

Kolmen päivän aikana isäni vaati vanhaa hoitajatarta pumppuamaan kaasua hänen ruumiistaan. Senjälkeen hän taaskin vaipui pitkään uneensa, jota kesti lähes kolmekymmentä tuntia.

Hänen herättyään menin uudelleen häntä katsomaan. Kello oli kahdeksan illalla, ja astuin huoneeseen kynttilä kädessä.

"Vie se pois – pian, vie se pois! Sammuta se varovasti!"

"Minkätähden, mikä on hätänä, sir?"

"Älä tule likelleni, jos rakastat minua! Älä tule likelleni! Sammuta se, tottele – sammuta se!"

Noudatin hänen käskyään ja tiedustin häneltä sitten sen syytä.

"Syykö!" kertasi hän nyt, kun olimme pimeässä. "Etkö näe?"

"En, isä. En erota mitään pimeässä."

"No niin, Peter, olen täysinäinen ruutivarasto; pienen pieni kipuna pystyy räjäyttämään minut ilmaan. Ajattelehan sitä vaaraa! Et varmastikaan haluaisi aiheuttaa oman isäsi tuhoa, Peter?"

Kovaosainen, iäkäs vanhus purskahti itkemään ja itki lapsen lailla.

Tiesin, että hänen kanssansa oli turhaa väitellä.

"Rakas isä", puhelin, "milloin laivassa sattuu tämänlaatuinen vaara, kastelemme aina varaston. Jos te nyt joisitte runsaasti vettä, pilaantuisi ruuti, eikä enää olisikaan vaaraa."

Isäni suostui ehdotukseeni ja joi joka puolen tunnin kuluttua lasillisen vettä, jota vanhan hoitajattaren piti tuoda heti hänen sitä pyydettyään. Se tyydytti isääni kolmena tai neljänä päivänä, ja minä sain taaskin olla rakkaan Ellen-sisareni seurassa. Sitten isäni taaskin vaipui horroksiinsa, ja aprikoimme, mikä hänen seuraava harhaluulonsa olisi. Hoitajatar kutsui minua hätäisesti, ja tapasin isä-poloiseni virumassa vuoteessaan, hengittäen hyvin kummallisesti.

"Mikä on hätänä, rakas isä?" kysyin.

"Mitä? Etkö näe, mikä on hätänä? Miten voi pieni, vastasyntynyt lapsi-parka elää, jollei sen äiti ole saapuvilla imettämässä ja hoivaamassa sitä?"

"Onko tarkoituksenne, isä, tosiaankin väittää olevanne vastasyntynyt lapsi?"

"Niinhän totisesti olenkin. Kaipaan ihan kuolemakseni rintaa."

Tämä oli melkein liian mieletöntä, mutta vakavasti huomautin, että "se kaikki oli ihan totta, mutta onnettomuudeksi hänen äitinsä oli kuollut synnyttäessään, joten ainoa keino oli kasvattaa hänet muutoin ruokkimalla".

Hän oli yhtä mieltä kanssani. Käskin hoitajattaren valmistaa kauravelliä ja ruokkia häntä sillä. Hän teki niin, ja isäni söi kauravelliä ikäänkuin olisi pikku lapsi.

Aikoessani toivottaa hänelle hyvää yötä hän viittasi minulle ja kuiskasi:

"Peter, hän ei ole vaihtanut ruokaliinaani."

Se oli liikaa, enkä voinut olla nauramatta. Kerroin hoitajattarelle, mitä potilas oli sanonut, ja hän vastasi:

"Hyväinen aika, sir, mitäpä siitä? Jos vanha herra saa mielijohteen, niin miksi emme noudattaisi hänen mieltänsä? Minä noudan keittiön pöytäliinan."

Tätä puuskaa kesti kuusi päivää, sillä isäni nukkui, koska lapset aina nukkuvat paljon. Ja minä toivoin sitä jatkuvan paljoa kauemmin. Mutta hän vaipui taaskin horrokseensa ja heräsi pitkän unen jälkeen uusi kuvitelma aivoissaan.

Loma-aikani oli melkein lopussa, ja olin kirjoittanut uudelle kapteenilleni, pyytäen sen pidentämistä, mutta vastauksessa hän ilmoitti, ettei sen myöntäminen käynyt päinsä, ja pyysi, minua heti tulemaan prikiin. Se hämmästytti minua aika tavalla, mutta minun oli tietysti pakko totella, ja syleiltyäni taaskin sisartani lähdin matkalle Portsmouthiin.

Neuvoin Elleniä noudattamaan isäni mielijohteita, ja hän menetteli neuvoni mukaan. Mutta potilaan päähänpistot olivat silloin tällöin sellaiset, että nokkelinkin äly olisi joutunut ymmälle torjuessaan niitä tai keksiessään parannuskeinoja, jotka sairas tunnustaisi tarpeenmukaisiksi. Hänen terveytensä kävi varmasti yhä huonommaksi, ja hänen voimiansa ilmeisesti tuhosi hitaasti jäytävä, ruumiillinen ja sielullinen kuume. Sisar-rukkani asema oli perin huolettava, ja erotessani hänestä kalvoivat mieltäni surulliset aavistukset.

Tässä yhteydessä minun pitää mainita saaneeni kaikki saalisosuuteni, kokonaista tuhat viisisataakuusikymmentä puntaa, mikä oli suuri rahaerä luutnantille. Sijoitin sen arvopapereihin ja annoin Ellenille valtakirjan, pyytäen häntä käyttämään niitä kuin omiaan. Neuvottelimme siitä, mitä hänen pitäisi tehdä, jos isäni kuolisi, ja päätimme, että kaikki isän velat, joita tiesimme olevan kolme- tai neljäsataa puntaa, pitäisi maksaa, ja että sisareni pitäisi koettaa tulla parhaansa mukaan toimeen isän omaisuuden tähteillä ja saalisrahojeni koroilla.

KUUDESTOISTA LUKU

Saamme purjehdusmääräyksemme ja kaikenlaisia määräyksiä – Keskustelu peräkannella – Kuuntelijat eivät milloinkaan kuule hyvää itsestään.

Saavuttuani Portsmouthiin ilmoittauduin kapteenille, joka asui hotellissa. Minut opastettiin hänen huoneeseensa odottamaan, koska hän oli pukeutumassa mennäkseen päivälliselle amiraalin luokse.

Luonnollisesti katseeni kääntyi pöydällä oleviin esineisiin pelkästään ajankuluttamisen halusta eikä uteliaisuudesta. Hämmästyksekseni näin kasan kirjeitä, joista päällimmäisen oli lähettänyt loordi Privilege. Se olisi kuitenkin saattanut olla pelkkä sattuma; mutta kun uteliaisuuteni oli virinnyt, nostin kirjettä ja näin, että toinen, kolmas ja ainakin kymmenen kirjeistä oli setäni lähettämiä. En jaksanut kuvitella, miten kapteenin ja setäni välillä Saattoi olla minkäänlaisia läheisiä suhteita, ja ajattelin sitä, kun kapteeni Hawkins, sillä se oli hänen nimensä, astui huoneeseen.

Hän oli perin ystävällinen ja kohtelias, pyysi anteeksi sitä, ettei hän ollut voinut pidentää lomaani, mikä, kuten hän väitti, johtui siitä, että hän oli neuvotellut amiraalin kanssa, joka ei ollut hyväksynyt sitä, että ensimmäinen luutnantti oli poissa, vaan jyrkästi käskenyt häntä kutsumaan minut heti takaisin. Olin tyytyväinen selitykseen; hän pudisti kättäni, ja niin erosimme.

Saavuttuani laivaruhoon – priki oli nimittäin vielä telakalla – ottivat ruokakumppanini minut lämpimästi vastaan. He kertoivat kapteenin yleensä olleen varsin kohteliaan, mutta ilkeyden merkkien silloin tällöin pilkahtaneen näkyviin.

"Webster", kysyin toiselta luutnantilta, "tiedätkö mitään hänen perheestään ja muista suhteistaan?"

"Sitä olen tiedustanut niiltä, jotka ovat purjehtineet hänen kanssansa samassa laivassa, ja he väittävät, ettei hän milloinkaan puhu omaisistaan, mutta usein kerskuu olevansa läheisissä suhteissa ylimystöön. Jotkut arvelevat häntä jonkun mahtavan miehen äpäräpojaksi."

Mietin tätä asiaa paljon, ja kun yhdistin siihen pöydällä näkemäni, lukuisat loordi Privilegen kirjeet, oli minulla omat epäilykseni. Mutta kun tiesin pystyväni suorittamaan tehtäväni, ei minulla ollut syytä pelätä ketään. Päätin mielessäni toimia moitteettomasti, joten kukaan ei voisi päästä minuun käsiksi, ja karkoitin sitten koko asian ajatuksistani.

Priki oli korjattu ja tuotu pois telakalta, ja joitakuita päiviä työskentelin perin uutterasti laittaessani sitä purjehduskuntoon. En kertaakaan poistunut aluksesta, eikä minulla ollut siihen haluakaan. Minua eivät huono seura ja öiset mässäykset olleet milloinkaan miellyttäneet, eikä minulla ollut tuttavia Portsmouthin asukkaiden kunnioitettavassa osassa. Vihdoin prikin miehistö siirrettiin takaisin laivaan, poistuimme satamasta ja sijoituimme ankkuriin Spitheadiin.

Kapteeni Hawkins tuli laivaan ja antoi minulle määräyskirjan, sanoen:

"Herra Simple, kirjoitetut määräykset ovat minusta hyvin vastenmielisiä, koska sotalain määräykset ovat ihan riittäviä kaikkia laivoja varten. Kapteenin asema on kuitenkin sangen vastuunalainen, ja jos sattuu jokin vahinko, on hän siitä vastuussa. Olen senvuoksi sommitellut muutamia omia määräyksiäni laivan sisäistä kuria varten; ne ehkä takaavat sen, ettei minulle tule vahinkoa, jos joudumme pinteeseen. Niiden tarkoitus ei kuitenkaan ole millään tavoin supistaa upseerien mukavuutta, vaan ainoastaan torjua kaikki mahdolliset ikävät sattumat, joista syy saattaisi langeta minun niskoilleni."

Otin vastaan määräyskirjan, ja kapteeni lähti maihin. Kun menin upseerien ruokalaan silmäilemään määräyksiä, oivalsin heti, että jos niitä tiukasti noudatettaisiin, joutuisi aluksen jokainen upseeri kiusalliseen asemaan, ja jollei niitä noudatettaisi, olisin siitä vastuussa.

Näytin kirjaa Websterille, joka oli yhtä mieltä kanssani ja lausui mielipiteenään, että kapteenin säyseys ja ystävällisyys olivat pelkkää silmänlumetta ja että hän aikoi käydä meihin käsiksi niin pian kuin voisi. Kutsuin sentähden kaikki upseerit koolle ja esitin heille ajatukseni. Webster kannatti minua, ja yksimielisesti päätettiin noudattaa määräyksiä, vaikkakaan ei vastalauseitta. Suurin osa määräyksistä koski kuitenkin vain sitä aikaa, jonka priki olisi satamassa. Ja koska olimme lähtemäisillämme merelle, kannatti tuskin virkkaa mitään sillä hetkellä.

Prikin purjehdusmääräykset saapuivat, ja samassa postissa sain kirjeen Ellen-sisareltani. Hän kertoi saaneensa kirjeen kapteeni Fieldingiltä, joka oli heti kirjoittanut Bombayhin, rykmentin sijoituspaikkaan, ja saanut sellaisen vastauksen, ettei rykmentissä ollut ainoatakaan Sullivan-nimistä, nainutta miestä ja ettei ketään sennimistä naista ollut seurannut rykmentin mukana.

Se lopetti jyrkästi kaikki setäni talossa ollutta imettäjää koskevat tiedustelumme. Mahdotonta oli tietystikin arvata, mihin hänet oli lähetetty. En enää lainkaan toivonut voivani paljastaa setäni petosta ja Celesteä ajatellessani huokasin, sillä minulla oli kovin vähän toiveita koskaan saada häntä omakseni. Kirjoitin pitkän kirjeen O'Brienille, ja seuraavana päivänä lähdimme purjehtimaan sijoituspaikallemme Pohjanmerelle.

Kapteeni laati vielä toisen määräyskirjan yöaikaa varten ja lähetti sen kannelle joka ilta. Aamuisin se oli aina palautettava hänelle varustettuna kaikkien öisillä vahtivuoroilla olleiden upseerien nimikirjoituksella. Hän vaati myöskin nimikirjoituksemme yleiseen määräyskirjaansa, jotta emme voisi väittää, ettemme olleet sitä lukeneet. Minulla oli ensimmäinen vahtivuoro, ja Swinburne tuli luokseni.

"No niin, herra Simple, mielestäni emme kapteeninvaihdoksesta oikein hyötyneet, ja minulla on se melkein varma epäluulo, että piakkoin joudumme pahoihin puuskiin."

"Emme saa tuomita liian hätäisesti, Swinburne", estelin.

"Niin, niin – eipä minunkaan mielestäni. Mutta täytyyhän tässä maailmassa jonkun verran päätellä ulkopuolen mukaan, ja varmastikaan ei ulkonäkö ole hänelle kovin eduksi. Hän on ihan samannäköinen kuin talvinen päivä, lyhyt ja sumea, ja hän kävelee kannella, ikäänkuin kansipalkit eivät olisi kyllin hyviä hänen jalkojensa poljettaviksi. Herra Williams sanoo, että näyttää siltä, kuin 'Caton ja Rooman kohtalo olisi noussut hänen päähänsä'. En tiedä, mitä se tarkoittaa – otaksuttavasti se on pila, sillä nuoret laskettelevat aina piloja. Oletteko koskaan ollut Itämerellä, herra Simple? Kun nyt ajattelen asiaa, tiedänkin, että te ette ole siellä käynyt. Minä olen ollut siellä mukana tiukoissa otteluissa tykkiveneiden kanssa, ja niin olisimme nytkin, jos kapteeni O'Brien olisi komentajanamme. Mutta kun meillä on tällainen pikkumainen mies, tuntuu minusta siltä, kuin saisimme enemmän sanoja kuin tekoja."

"Nähtävästi ette lainkaan pidä kapteenista, Swinburne. Enpä tiedä, pitäsikö minun ensimmäisenä luutnanttina kuunnella puheitanne."

"Juuri siksihän teille puhunkin, että olette ensimmäinen luutnantti, herra Simple. En ole kertaakaan ylimalkaan erehtynyt upseerin luonteesta, päästyäni näkemään hänen kasvonsa ja kuultuani hänen. puhuvan puolisen tuntia. Ja nyt tulin kannelle kehoittaakseni teitä olemaan valppaana. Olen näet varma siitä, että hänellä on ilkeitä juonia mielessään teitä vastaan. Mitä hän tarkoittaa sillä, että hän kutsuu rasvanaamaisen meriväenkersantin joka aamu puoleksi tunniksi hyttiinsä? Sen miehen pitäisi antaa raporttinsa teidän välityksellänne, koska olette ensimmäinen luutnantti, mutta kapteenin tarkoitus on, että hän vakoilisi kaikkia ja teitä erikoisesti. Miekkonen on jo nyt alkanut pöyhistellä ja puhuu nuorille herrasmiehille, ikäänkuin he olisivat halvempiarvoisia kuin hän. Arvelin, ettette ehkä sitä tiedä, minkä vuoksi minusta oli oikein mainita siitä teille."

"Olen teille hyvin kiitollinen, Swinburne, hyvästä tarkoituksestanne. Mutta pystyn suorittamaan tehtäväni, ja minkätähden minun pitäisi pelätä mitään?"

"Mies saattaa suorittaa tehtävänsä, herra Simple; mutta jos kapteeni on päättänyt syöstä hänet turmioon, voi hän niin tehdä. Olen ollut palveluksessa kauemmin kuin te ja pitänyt silmäni auki. Mutta yhtä seikkaa varokaa, herra Simple! Pyydän anteeksi, että puhun niin suoraan, mutta älkää missään nimessä menettäkö malttianne!"

"Älkää sitä pelätkö, Swinburne!" vastasin.

"On aika helppo sanoa: 'Älkää sitä pelätkö', herra Simple, mutta muistakaa, ettei teidän malttianne ole vielä koetettu niinkuin joidenkuiden upseerien. Teitä on aina kohdeltu herrasmiehenä. Mutta jos teitä kohdeltaisiin toisella tavalla, on teillä liian hyvää verta suonissanne maltaaksenne olla puhumatta – siitä olen varma. Olen nähnyt upseereita loukattavan ja ärsytettävän, kunnes ei enkelikään jaksaisi sietää sellaista kohtelua – ja sitten heidät on erotettu palveluksesta varomattoman sanan vuoksi, jota heidän on täytynyt käyttää, jolleivät ole mielineet olla raukkoja."

"Mutta unohdatte, että sotalain pykälät on tehty yhtä hyvin kapteenia kuin kaikkia muitakin laivassaolijoita varten."

"Tiedän sen, mutta sotaoikeudessa kapteenien mielestä on suuri ero sillä, mitä ylempi sanoo alemmalleen, ja sillä, mitä alempi sanoo ylemmälleen."

"Totta kyllä", myönsin ja lausuin Shakespearen säkeet:

    "Kapteenin suussa kiivas sana vain
    sotilaan lausumana herjaus, rikos on."

"Juuri sitä tarkoitan", vahvisti Swinburne. "Jos kapteeni väittää, ettette ole herrasmies, ette saa väittää samaa hänestä."

"En saakaan, mutta voin vetää hänet sotaoikeuteen."

"Se sallitaan; mutta mitä sillä voitatte? Se on samanlaista kuin puskeminen ankaraa myrskyä vastaan vastarannalla – yksi suoriutumismahdollisuus tuhannesta; ja jos siitä suoriutuukin, on alus hajoamaisillaan, purjeet kuluneet ohuiksi kuin sanomalehtipaperi, taklaus pahasti rikki; tarvitaan korjauksia, korjausmääräystä ei tule, ja ura katkeaa koko iäksi. Ei, ei, herra Simple; paras tapa on purra hammasta ja kestää ja pitää silmät visusti auki, sillä uskokaa minua, herra Simple, että vaikka laivan miehistö olisi maailman paras, löytää urkkiva kapteeni urkkivia apulaisia."

"Tarkoittaako se huomautuksenne minua, herra Swinburne", lausui ääni partaan luota.

Hätkähdin ja pyörähdin ympäri; edessäni oli kapteeni, joka keskustelumme aikana oli huomaamattamme hiipinyt sinne. Swinburne ei vastannut mitään, vaan teki kunniaa ja poistui suojanpuoliselle laidalle.

"Otaksuttavasti, herra Simple", jatkoi kapteeni, kääntyen puhumaan minulle, "teillä on mielestänne oikeus arvostella ja herjata kapteenianne alemmalle upseerille sotalaivan peräkannella".

"Jos kuulitte edelläkäyneen keskustelumme, sir", vastasin, "täytyy teidän tietää, että puhelimme yleensä sotaoikeudesta. Käsittääkseni en ole menetellyt sopimattomasti keskustellessani laivan upseerin kanssa alaamme koskevista kysymyksistä."

"Onko siis tarkoituksenne väittää, ettei ylikonstaapeli tarkoittanut minua lausuessaan sanat 'urkkiva kapteeni'?"

"Myönnän, sir, että koska te olitte tietämättämme kuuntelemassa, nimitys saattoi tuntua tarkoittavan teitä. Mutta silloin ylikonstaapelilla ei ollut aavistustakaan siitä, että te kuuntelitte. Hän väitti, että urkkiva kapteeni aina löytää urkkivia apulaisia. Se on mielestäni ylimalkainen väite ja minusta on ikävä, että te ajattelette toisin."

"Hyvä on, herra Simple", sanoi kapteeni Hawkins ja laskeutui tikkaita myöten hyttiinsä.

"Eikö ole omituista, herra Simple, että tulin tänne, aikoen olla teille hyödyksi, ja kuitenkin toimitin teidät niin ikävään tilanteeseen? Ehkä se kuitenkin on hyväksi. Avoin sota on parempi kuin pimeässä väijyminen ja selkään tähdätyt iskut. Hän ei olisi mitenkään tahtonut paljastaa itseään. Mutta sanani osuivat häneen niin kirpeästi, että hän meni suunniltaan."

"Asian laita lienee niin, Swinburne. Mutta mielestäni olisi parasta, ettette enää puhelisi kanssani tänä iltana."

"Toivoisinpa, etten olisi puhunut ihan näinkään paljoa, kun tällä tavalla kävi", sanoi Swinburne. "Hyvää yötä, sir!"

Pohdin mielessäni tapausta, ja minusta tuntui Swinburne olleen oikeassa siinä kohden, että näin oli parasta. Nyt tiesin, miten asiat olivat; ja ennakolta saatu varoitus oli yhtä hyvä kuin ennakolta saatu ase.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Kohtaamme hollantilaisen sotalaivan – Kapteeni Hawkins hyvin mietteliäänä vintturin vieressä – Tiukkaa puuhaa, mutta ei kiitoksia – Kuka on pelkuri? – Miesten puheita – Priki kääntyy väärään suuntaan.

Päivän koittaessa seuraavana aamuna olimme Texelin kohdalla ja erotimme matalat hiekkakummut. Mutta tuskin olimme ennättäneet ne nähdä, kun sumu hälveni ulapalta ja huomasimme oudon aluksen. Miehet komennettiin kannelle, ja lähdimme ajamaan laivaa takaa täysin purjein. Erotimme, että se oli sotalaiva, priki, ja koska se muutti suuntaansa tuntuvasti, päättelimme sen kuuluvan vihollislaivastoon. Näytimme salaista merkkiä, mutta emme saaneet vastausta ja valmistauduimme taisteluun. Priki purjehti täysin purjein ylähanka tuulessa, ja me seurasimme sitä. Se oli noin kaksi meripenikulmaa edellämme ja hieman ylempänä meitä.

Tuuli ei ollut tasainen; joskus priki hädintuskin kesti prammipurjeensa, kun taas meillä oli vähäprammipurjeetkin levällään; toisinaan taas meillä reivattiin prammipurjeita, ja miehet olivat märssypurjeen nostoköydessä, kun taas vihollinen levitti jokaisen purjekaistaleensa. Mutta lopputulos oli, että tunnissa olimme saavuttaneet sitä noin puoli penikulmaa.

Miehemme olivat kaikki paikoillaan iloissaan siitä, että pääsivät niin pian jälleen vanhaan, tuttuun työhönsä. He olivat riisuneet nuttunsa, heittäneet pois hattunsa ja sitoneet päähänsä punaisenkirjavan, puuvillakankaisen nenäliinan ja vyötäisilleen toisen samanlaisen tai mustan, silkkisen nenäliinansa.

Tykit oli ladattu valmiiksi, kaikki paikoillaan, ja me, olin vähällä sanoa kaikki, odotimme innokkaasti taistelua. Mutta luullakseni en saa lukea tähän joukkoon kapteenia, josta alusta alkaen ei näkynyt riemun merkkejä eikä rippeitäkään maltista. Kun lähdimme ajamaan takaa alusta, ilmoitettiin, että se oli kauppalaiva, ja vasta kirkkaassa päivänvalossa meille selvisi, että se olikin sotalaiva. Kapteenin puolustukseksi voitiin esittää yksi asia – hän ei ollut kertaakaan ottanut osaa taisteluun.

Tuuli laimeni, ja meillä oli molemmilla kaikki purjeet levällään, kun sakea sumu piilotti vihollisen näkyvistämme. Sumu vyöryi edelleen, kunnes mekin jouduimme siihen, ja sitten emme erottaneet mitään kymmenen askeleen päähän prikistä. Se oli perin masentavaa, koska oli hyvinkin mahdollista, että vihollinen livahtaisi käsistämme. Onneksi tuuli nopeasti tyyntyi, ja kello kahdentoista vaiheilla purjeet riippuivat mastoja pitkin. Ilmoitin, että kello oli kaksitoista ja kysyin kapteenilta, puhallettaisiinko miehistölle päivällismerkki.

"Ei vielä", vastasi hän. "Käännämme aluksen ympäri."

"Käännämmekö aluksen ympäri, sir?" kertasin ällistyneenä.

"Niin", vahvisti hän. "Olen varma siitä, että takaa-ajamamme laiva on myöskin kääntynyt, ja jollemme tee samoin, häivymme sen jäljiltä."

"Jos se kääntyy ympäri, sir", huomautin, "joutuu se hiekkasärkille, ja silloin tavoitamme sen varmasti".

"Sir", tokaisi hän, "suvainnette lausua neuvojanne, milloin niitä pyydän. Tämän aluksen komentaja olen minä."

Kosketin hattuani ja käskin miehet kannelle kääntämään alusta varmana siitä, että kapteeni halusi välttää taistelua, koska priki saattoi päästä pakoon ainoastaan purjehtimalla siihen suuntaan, johon se oli purjehtinut.

"Laiva ympäri – laiva ympäri!" huutelivat miehet "Mitä hittoa varten käännymme?" kyselivät he toisiltaan kavutessaan tikkailla.

"Hiljaa kaikki!" kiljaisin. "Kapteeni Hawkins, en luule aluksen kääntyvän, jollemme käännä myötätuuleen – tuuli on kovin lievä."

"Kääntäkää sitten alus myötätuuleen, herra Simple!"

Joskus upseerit, vaikka he eivät sitä näytä, ovat siinä määrin yhtyneet merimiesten napinaan ja tyytymättömyyteen, ettei lausutuista sanoista välitetä. Niin oli asian laita tällä kertaa. Upseerit silmäilivät toisiaan hiiskumatta mitään; mutta miehet eivät valikoineet sanojaan. Priki kääntyi hitaasti ympäri; ja kiinitettyään raa'at toisille halsseille miehet eivät klikkailleet: "Hurraa!" ja "Selvä on!" vaan perääntyivät ähkyen.

"Kiinnittäkää raa'at kohdalleen äänettöminä!" käskin miehiä.

Köydet kieputtiin ja päivällismerkki puhallettiin. Kapteeni, joka oli edelleenkin kannella, ei voinut olla kuulematta alakannella silloin tällöin kajahtavia tyytymättömyyden ilmauksia. Hän ei virkkanut mitään, vaan katsahti silloin tällöin laidan ylitse mereen nähdäkseen, liikkuiko priki eteenpäin. Se liikkui verkalleen noin kymmenen minuuttia, minkä jälkeen tuli ihan tyyni – joten hän ei paljoakaan voittanut liikkeellään. Noin puoliyksi virisi lievä tuuli päinvastaiselta suunnalta – käänsimme purjeemme toisille halsseille – se voimistui – sumu hälveni, ja neljännestunnin kuluttua tavoittelemamme alus oli jälleen näkyvissä tällä kertaa takanamme ja hieman suojanpuolella meistä. Miehet kajauttivat kolme luikkausta.

"Hiljaa, joka mies!" karjaisi kapteeni äkäisesti. "Herra Simple, tällaiseenko kuriin laivan miehistö totutettiin edellisen kapteenin aikana, hoilottamaan ja ulvomaan, milloin hyväksi nähdään?"

Minua ärsyttivät kaikki O'Brieniin suunnatut viittaukset ja vastasin:

"Niin, sir; miehet ovat tottuneet tuomaan julki ilonsa toivoessaan pääsevänsä kamppailemaan vihollisen kanssa."

"Hyvä on, herra Simple", vastasi hän.

"Mihin päin laiva on suunnattava?" tiedusti perämies, koskettaen hattuaan. "Vihollisalusta kohtiko?"

"Tietysti", vastasi kapteeni ja laskeutui hyttiinsä.

"Kas niin, pojat", lausui Swinburne heti kapteenin poistuttua, "olen kävellyt ympäri kannella ja nähnyt lelujenne olevan hyvässä taistelujärjestyksessä. Lupaan teille, ettei teidän tarvitse odottaa ruutia. Viholliset saavat kaiketi nähdä, että Rattlesnake pystyy vielä puremaan pahuksen lailla."

"Niin, ja ilman päätänsäkin", tokaisi muuan mies, prikin vitsiseppä.

Oivallettuaan, ettei se päässyt pakoon – sillä me aloimme olla sen kohdalla – vihollislaiva vähensi purjeita taistelua varten, ja sen mastoon hinattiin Hollannin lippu. Kapteeni Hawkins ilmestyi jälleen peräkannelle ennätettyämme vajaan puolen penikulman päähän siitä.

"Purjehdimmeko sen kupeelle vai miten?" tiedustin.

"Herra Simple, minä olen laivan komentaja", kivahti hän, "enkä halua minkäänlaista sekaantumista asioihini".

"Hyvä, sir", vastasin ja menin käymäsillalle.

"Herra Thompson", huusi kapteeni, joka näytti kiihoittaneen rohkeutensa oikeaan kohtaan saakka ja oli nyt hetkiseksi sijoittunut tykille, "ohjatkaa priki –"

Pum, pum – hiuu, hiuu – pum – hiuu – vihollisaluksesta lensi kolme kuulaa, jotka halkoivat ilmaa mastojemme välitse. Kapteeni hyppäsi pois tykiltä ja riensi vintturin luokse täydentämättä lausettaan.

"Ammummeko, kun olemme valmiit, sir?" kysyin, sillä huomasin, ettei hän kyennyt antamaan päteviä määräyksiä.

"Kyllä – kyllä, varmasti", lupasi hän, jääden paikalleen.

"Thompson", sanoin perämiehelle, "mielestäni voimme, kun olemme näin edullisessa asemassa, törmätä vihollisalusta vastaan ja katkaista sen liivaripuomin sekä etumaston märssytangon, joten se ei voi enää päästä pakoon. Purjehdimme paljoa nopeammin kuin se."

"Järjestän sen asian, Simple, tai nimeni ei ole Thompson", vakuutti perämies, hyppäsi peräkannen veneeseen ja tarkasteli alusta alttiina kuulille vihollisen ampuessa meitä.

"Silmät auki, pojat, ja syytäkää nyt kuulia ihan mielenne mukaan!" kehoitin.

Väkemme oli kuitenkin liian hyvin koulutettua käyttääkseen heti hyväkseen lupaani. Miehet vartosivat, kunnes sivuutimme hollantilaisen aluksen, ja juuri silloin, kun perämies käänsi alustamme, saadakseen hollantilaisen prikin liivaripuomin mastojemme väliin, laukaistiin koko laidan tykit sen keulaan ja laitaan. Sen liivaripuomi ja etumaston prammitanko katkesivat, ja se painui niin paljon sivulle, että irtaannuimme siitä, käännyimme ylemmäksi tuuleen ja sujahdimme eteenpäin.

Vaikkakin yhteislaukauksemme oli aiheuttanut hämminkiä, käänsivät vastustajamme aluksensa myötätuuleen ampuakseen prikiämme pitkittäin. Oivalsimme sen liikkeen tarkoituksen ja teimme samoin, tiukkasimme raakamme poikkipäin ja purjehdimme vihollisen rinnalla myötäiseen, vaihtaen yhteislaukauksia.

Sitä jatkui noin puoli tuntia, ja pian käsitimme, ettemme olleet tekemisissä typerän vastustajan kanssa. Prikiä ohjattiin hyvin, ja sen tykit olivat hyvin suunnatut. Useita miehiämme oli kannettu kannen alle, ja arvelin parhaaksi pyrkiä vielä lähemmäksi prikin kimppuun. Molempien alusten väliä oli noin kaapelinmitta purjehtiessamme myötätuuleen noin kuuden meripenikulman tuntinopeudella, hiljalleen keinuen.

"Thompson, koetetaanpa karkoittaa viholliset tykkiensä luota", ehdotin. "Käännetään peräsin vasemmalle ja mennään niin likelle heitä, että voimme viskata vaikka laivakorpun heidän alukseensa."

"Olen ihan samaa mieltä, Simple. Eiköhän taistelu muutu toisenlaiseksi?"

Muutamien minuuttien kuluttua olimme niin likellä vihollisalusta, että tykkien panostajat saattoivat koskettaa toisiaan latasimillaan ja pyyhkäisimillään. Miehet luikkasivat; siihen vastasi vihollinen uljaasti; ja nyt alettiin molemmin puolin levittää tuhoa muskettitulella.

Hollantilaisten kapteeni, joka nähtävästi oli niin urhea mies kuin on konsanaan laivankannella astellut, seisoi joitakuita minuutteja riippumatoilla; myöskin minä seisoin, pidellen kiinni isonmaston tukiköydestä, ja hän otti hatun päästänsä, tervehtien minua kohteliaasti. Vastasin kohteliaisuuteen; mutta ampuminen kävi liian kiivaaksi, ja halusin päästä parraskaiteen suojaan. En kuitenkaan tahtonut laskeutua kannelle ensimmäisenä, ja hollantilaisten kapteeni näytti päättäneen, ettei hänkään ensiksi poistuisi kunniakkaalta paikalta.

Vihdoin erään miehemme kuula osui hänen oikeaan käsivarteensa. Hän vei kätensä haavoittuneelle kohdalle ikäänkuin huomauttaakseen sitä minulle ja nyökkäsi, minkä jälkeen hänet autettiin pois riippumatoilta. Myöskin minä poistuin heti paikaltani, sillä minusta oli typerää olla neljän- tai viidenkymmenen sotilaan maalitauluna.

Mutta niin likeltä suunnatun ampumisen vaikutukset alkoivat nyt käydä silminnähtäviksi. Tykkiemme ääressä oli ainoastaan puolittainen miehistö, prikimme kupeet olivat kamalasti silpoutuneet, ja purjeemme sekä taklauksemme olivat riekaleina. Vihollisalus oli vielä huonommassa kunnossa, ja kun ammuimme vielä kaksi yhteislaukausta tykeistämme, romahti sen isomasto kumoon. Meikäläiset luikkasivat ja lähettivät toisen yhteislaukauksen. Vihollislaiva jäi jälkeemme; me käännyimme ampuaksemme sitä pitkittäin; myöskin se koetti kääntyä, mutta siitä ei tullut mitään, ennenkuin sen katkennut masto oli hakattu irti, keulapurje kääritty kokoon ja märssypurje laskettu suppuun. Sitten hollantilaiset jatkoivat taistelua yhtä sisukkaasti kuin aikaisemminkin.

"Jumaliste, siinä on mies!" huudahti Thompson. "En milloinkaan ole nähnyt kenenkään hoitavan taistelussa laivaansa paremmin. Mutta alus on käsissämme. Webster on haavoittunut, mies-parka."

"Olen pahoillani siitä", vastasin, "mutta pelkäänpä monen mies-poloisen siirtyneen toisille asuinsijoille. Minusta on hyödytöntä päästää käsistämme saavuttamaamme etua. Vihollinen ei pääse pakoon, mutta tällä tavalla se taistelee vaikka kuinka kauan. Meidän olisi parasta purjehtia edemmäksi korjaamaan vammamme, ja kun sitten uudelleen sitä ahdistamme, täytyy sen antautua, noin kurjassa kunnossa kun on."

"Olen samaa mieltä", yhtyi siihen Thompson. "Se vain on paha, että pian on pimeä."

"Emme päästä sitä näkyvistämme, eikä se pääse poistumaan. Jos se lähtee myötätuuleen, olemme taaskin sen kimpussa."

Laukaisimme vihollisalukseen tykkiemme panokset lähtiessämme purjehtimaan eteenpäin ja ehdittyämme noin puolen meripenikulman päähän siitä käänsimme aluksemme keulan tuulta vasten korjataksemme vaurioitamme.

Lukija kysynee nyt: "Entä missä kapteeni oli koko tämän ajan?"

Vastaukseni kuuluu, että hän oli vintturin luona, seisoen siellä hiljaa sekaantumatta kertaakaan leikkiin koko tämän ottelun aikana, jota Thompson, perämies ja minä johdimme. Miltä hän näytti ja miten hän muutoin kamppailun aikana esiintyi, sitä en voi väittää voivani kertoa, sillä minulla ei ollut aikaa tarkkailla häntä. Nytkin pitivät taklauksen parsiminen, purjeiden uusiminen ja kaiken järjestäminen kuntoon minua uutterassa puuhassa, enkä olisi häntä huomannut, jollei hän olisi tullut luokseni. Heti kun olimme lakanneet ampumasta, näytti hän näet jälleen tointuvan. Hän ei kuitenkaan puhutellut ensiksi minua, vaan alkoi puhua miehistölle.

"Kas niin, ripeästi, pojat. Lähettäkää tänne mies pyyhkimään pois verta! Ja te, nuorukainen, juoskaa sanomassa lääkärille, että haluan tietoa kaatuneista ja haavoittuneista!"

Asteittain hän alkoi haastella enemmän ja tuli vihdoin luokseni.

"Se oli tuimahkoa leikkiä, herra Simple."

"Hyvin tuimaa tosiaankin, sir", vastasin ja käännyin sitten lausumaan ohjeita. "Isonmaston märssymies, soluttakaa alas ylähangan hinausköysi!"

"Kyllä, kyllä, sir."

"No nyt, pojat, kiinnittäkää köysi ja hinatkaa purje heti levälleen!"

"Märssymies hoi", huusi kapteeni, "liikkukaa hieman ripeämmin, tai, jumaliste, kutsun teidät kannelle saamaan jotakin!" Tämä ei kuulostanut oikein säädylliseltä, kun sen sanoi mies, joka ei ollut tehnyt mitään, sellaisille, jotka olivat työskennelleet tarmonsa takaa. "Herra Simple", jatkoi kapteeni, "toivoisin, että tehtäviä suorittaessanne meluaisitte vähemmän".

"Hän ainakin näytti meille siitä esimerkin taistelun aikana", jupisi vitsiseppä, ja muut miehet nauroivat sydämensä pohjasta sutkaukselle.

Kahden tunnin kuluttua, jona aikana olimme pitäneet tarkoin silmällä entisellä paikallaan lojuvaa vihollisalusta olimme taaskin valmiit taisteluun.

"Annanko miehille nyt heidän grogiannoksensa, sir?" tiedustin kapteenilta. "He varmaankin tarvitsevat sitä."

"Ei, ei", epäsi kapteeni. "Ei, ei, herra Simple; en pidä niin sanotusta hollantilaisesta rohkeudesta."

"En usko hänen oikein siitä pitävän; ja vihollisemme ovat osoittaneet sitä yllin kyllin", sutkautti vitsiseppä hiljaa, ja hänen ympärillään olevat miehet nauroivat hilpeästi.

"Mielestäni, sir", huomautin, "on väärin aluksemme oivallista miehistöä kohtaan vihjata sen tarvitsevan hollantilaista rohkeutta". (Hollantilaisella rohkeudella tarkoitetaan runsailla väkijuoma-annoksilla kiihoitettua urhoollisuutta.) "Ja mitä kunnioittavimmin pyydän huomauttaa, etteivät miehet ole saaneet iltapäiväistä annostaan ja että he todella tarvitsevat sen rasittavien ponnistustansa jälkeen."

"Minä olen tämän laivan komentaja", tokaisi hän.

"Tietysti olette, sir, tiedän sen kyllä", vastasin. "Alus on nyt taaskin taistelukunnossa, ja odotan määräyksiänne. Vihollislaiva on kahden meripenikulman päässä suojanpuolella takanamme."

Samassa tuli lääkäri kannelle tuomaan ilmoitustaan.

"Armias taivas!" päivitteli kapteeni. "Seitsemänviidettä kaatunutta ja haavoittunutta, herra Webster muiden muassa. Mutta prikihän on avuton. Emme voi tehdä enää mitään – ehdottomasti emme."

"Voimme vallata tuon prikin joka tapauksessa", huusi joku kymmenkunnasta merimiehestä, jotka seisoivat suojanpuolisella laidalla, odottaen komennusta hyökkäyksen uudistamisesta.

"Kuka se oli?" kiljaisi kapteeni.

Ei kukaan vastannut.

"Jumal'auta! Tämän laivan miehistö kapinoitsee, herra Simple."

"Alkaa pian luultavasti", virkkoi joukosta ääni, jonka tunsin varsin hyvin. Mutta kapteeni, joka oli ollut parissamme vasta lyhyen ajan, ei sitä tuntenut.

"Kuulitteko sen, herra Simple?" huudahti kapteeni.

"Minusta on ikävä myöntää, että sen kuulin, sir. En olisi hevin uskonut, että sellaisia sanoja lausuttaisiin Rattlesnaken kannella." Kun sitten pelkäsin hänen tiedustavan miehen nimeä ja tahdoin teeskennellä, etten sitä tuntenut, kysyin: "Kuka ne sanat lausui?"

Mutta ei kukaan vastannut mitään, ja oli niin pimeä, ettei miehiä voinut erottaa.

"Moisten, kapinallisten sanojen jälkeen", puhui kapteeni, "en totisesti tahdo panna vaaraan komennuksessani olevaa, hänen majesteetilleen kuuluvaa prikiä käymällä uudelleen vihollisen kimppuun, kuten olisin halunnut tehdä, vaikka se onkin näin avuttomana. En voi muuta kuin pahoitella sitä, että upseerit näyttävät olevan yhtä julkeita kuin miehetkin."

"Ehkä suvaitsette mainita, kapteeni Hawkins, missä ja milloin olen osoittautunut julkeaksi. En voi syyttää itseäni sellaisesta."

"Toivoakseni ne sanat eivät tarkoittaneet minua", virkkoi Thompson, perämies, koskettaen hattuaan.

"Hiljaa, hyvät herrat, suvaitkaa! Herra Simple, kääntäkää alus myötätuuleen!"

Aikoiko kapteeni ahdistaa vihollista vai eikö, sitä emme osanneet päättää, mutta pian epäilyksemme haihtuivat. Kun näet olimme kääntyneet, ohjasi hän alustamme toisaalle, kunnes hollantilainen priki jäi taaksemme. Komennettuaan sitten perämiestä määräämään suunnan Yarmouthia kohti hän poistui hyttiinsä ja lähetti sieltä sanan, että sain puhalluttaa illallismerkin ja jakaa väkijuoma-annokset.

Miesten raivoa ja harmia oli mahdoton hillitä. Mentyään illalliselle he päästivät kolme syvää voihkausta yhteen ääneen. Ja koko sinä yönä saivat vahdissa olevat upseerit vain vaivoin estetyksi miehet purkamasta tunteitaan, kuten melkein saattaisi sanoa, oikeutettuun kapinaan. Omasta kohdastani tuskin jaksoin hillitä kiukkuani. Priki olisi ollut varma saaliimme. Ja se tuli todistetuksi, sillä seuraavana päivänä se antautui paljoa pienemmälle sotalaivalle, joka osui sen kohtaamaan, kun se edelleenkin lojui avuttomana, kapteeni ja ensimmäinen luutnantti kaatuneina ja lähes kaksi kolmasosaa miehistöstä joko kaatuneina tai haavoittuneina. Jos me olisimme sitä ahdistaneet, olisi se antautunut heti sillä kapteenin oli surmannut viimeinen yhteislaukauksemme. Ensimmäisenä luutnanttina olisin saanut ylennyksen, joka nyt jäi tulematta. Viruessani vuoteellani itkin harmista sitä ajatellessani.

Minun tuskin tarvinnee mainita, että upseerit arvostelivat ruokalassaan kapteenin käytöstä ankarasti samoin kuin koko laivan miehistö. Thompson ehdotti, että hänet haastettaisiin sotaoikeuteen, kuten olisin tehnyt kovin mielelläni, jollen muun vuoksi, niin päästäkseni hänestä eroon. Mutta keskustelin siitä asiasta pitkälti Swinburne-ukon kanssa, ja hän osoitti, että minun olisi parasta olla sitä yrittämättä.

"Nähkääs, herra Simple, teillä ei ole todistuksia. Hän ei juossut kannen alle piiloon. Hän pysyi paikallaan kannella, vaikka ei tehnytkään mitään. Ette siis voi todistaa häntä pelkuriksi, vaikka se onkin melkein epäilemätöntä. Mitä taas siihen tulee, ettei hän uudistanut hyökkäystä, niin eikö kapteenilla ole valta ratkaista, miten hänen majesteettiaan parhaiten palvellaan? Ja jos hän nyt, kun priki oli näin huonossa kunnossa ja niin likellä vihollismaan rannikkoa, arveli, ettei taistelun uudistaminen ollut viisasta, niin sitähän voisi pitää ainoastaan harkintavirheenä. Sitten on muistettava vielä yksi seikka, herra Simple, nimittäin se, että jos hänet mitenkään voidaan vapauttaa, eivät sotaoikeuden jäseninä istuvat kapteenit ikinä tuomitse kapteenikumppaniaan pelkuruudesta, koska se tuntuu heistä koko kapteenikunnan häpeältä."

Swinburnen neuvo oli hyvä, enkä sitten enää ajatellutkaan oikeudenkäyntiä. Minusta kuitenkin kapteeni näytti hyvin kovasti sitä pelkäävän, sillä hän oli äärimmäisen ystävällinen ja kohtelias kotimatkalla. Hän mainitsi panneensa merkille, kuinka hyvin käyttäydyin taistelussa, ja lupasi huomauttaa siitä selostuksessaan. Olihan sekin jotakin, mutta hän ei pitänyt sanaansa. Hänen selostuksensa julkaistiin, ennenkuin lähdimme pois satamasta, eikä siinä ollut mainittu ainoankaan upseerin nimeä. Siinä oli ainoastaan ylimalkainen lausunto, että upseerit olivat käyttäytyneet moitteettomasti.

Hän nimitti vihollisalusta korvetiksi mainitsematta, oliko se priki- vaiko fregatti korvetti. Ja koko selostus oli kirjoitettu niin rehentelevästi, että kuka tahansa olisi kuvitellut hänen taistelleen voimakkaampaa laivaa vastaan. Lopuksi hän kertoi heti vauriot korjattuaan kääntäneensä aluksen myötäiseen, mutta vihollisen kieltäytyneen jatkamasta taistelua. Niin vihollisalus tekikin – se on totta – siitä mahdollisimman hyvästä syystä, että se oli liian huonossa kunnossa purjehtiakseen luoksemme.

Kaikkea tätä vastaan olisi voinut väittää, mutta tavaton kuolleiden ja haavoittuneiden luettelo todisti meidän olleen tiukassa ottelussa, ja kun priki sittemmin vallattiin, kävi ilmi, että olimme sen oikeastaan voittaneet. Niinpä kapteeni Hawkins sai loppujen lopuksi aika paljon kunniaa joidenkuiden silmissä, vaikka olikin liikkeellä kuiskeita, jotka tulivat amiraalinviraston korviin ja estivät hänen ylentämisensä – sitäkin paremmalla syyllä, koska hän oli kyllin vaatimaton ollakseen sitä pyytämättä.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Taistelun seuraukset – Laiva, jonka kapteenilla ei ole taistelunhalua, on kuin päätön olento – Niin ajattelevat merimiehet – Kapina ja mainion miehistömme menetys.

Ollessamme Yarmouthin satamassa emme saaneet käydä maissa, koska meidän muka piti korjata vaurioita lähteäksemme viipymättä sijoituspaikallemme. Todellinen syy oli kuitenkin se, että kapteeni Hawkins tahtoi kaikin mokomin estää meitä puhelemasta taistelusta.

Huomattuaan, ettei häntä vastaan ollut tehty syytöksiä, hän alkoi jälleen noudattaa kiusaamismenettelyään. Ankkurissa oleva priki näkyi hänen huoneittensa ikkunoista, ja hän tarkkaili yhtenään kaikkia puuhiamme kaukoputkellaan, merkiten muun muassa muistiin, jollen hinauttanut veneitä kannelle täsmälleen hänen määräyskirjassaan mainitulla hetkellä, kootakseen syytöksiä minua vastaan, jos suinkin voisi. Tämän saimme selville vasta myöhemmin.

Mainitsin aikaisemmin, että liittyessään miehistöömme Plymouthissa Swinburne oli suositellut keulaveistoksen laittamista prikiimme. Se olikin tehty O'Brienin kustannuksella – ei Swinburnen suosittelemaan huokeaan tapaan, vaan hyvin kauniisti. Se oli iso, kiemuroihin sommiteltu käärme, jonka pää pisti esiin uhkaavasti ja jonka häntä kalistimineen näkyi alapuolella. Koko veistos oli kullattu ja teki aika hauskan vaikutuksen. Mutta sittenkun vauriot oli telakalla korjattu ja priki oli maalattu, katosi kalkkarokäärmeen pää eräänä yönä.

Jotkut ilkeät ja pahansuovat olivat sahanneet sen poikki, eikä siitä löytynyt jälkeäkään. Velvollisuuteni oli ilmoittaa tapaus kapteenille, joka kiukustui aika lailla ja lupasi kaksikymmentä puntaa ilkityöntekijän ilmiannosta. Mutta vaikka hän olisi tarjonnut kaksikymmentätuhatta, ei hän olisi ikinä saanut selkoa syyllisestä. Hän ei kuitenkaan unohtanut tätä tapausta, sillä hän käsitti, mihin sillä teolla vihjattiin. Kaiverrettiin uusi pää, mutta se katosi seuraavana yönä sen jälkeen, kun se oli kiinnitetty paikoilleen.

Kapteenin raivo oli rajaton. Hän komensi miehistön kannelle ja ilmoitti, että jollei syyllistä saataisi selville, hän pieksättäisi jokaista miestä. Annettuaan miehistölle kymmenen minuuttia ajatusaikaa hän valmistautui toteuttamaan uhkaustaan.

"Herra Paul, komentakaa miehistö kannelle rangaistusta varten!" käski hän vimmoissaan ja poistui sitten hyttiinsä noutamaan sotalakia.

Hänen ollessaan kannen alla upseerit keskustelivat asiasta. Kaikkien miesten pieksättäminen yhden miehen rikoksesta oli äärimmäistä vääryyttä, mutta meidän ei sopinut käydä vastustamaan kapteenia. Merimiesten täytyi kuitenkin kasvoistamme nähdä, että meillä oli samat tunteet kuin heilläkin.

Miehet puhelivat keskenään ryhmissä, kunnes he kaikki näyttivät lausuneen mielipiteensä asiasta. Kirvesmiehet, jotka olivat verkkaisesti tuoneet peräkannelle ristikkoa, jättivät puuhansa sikseen; alipursimiehet, jotka olivat tulleet peräkannelle, kiersivät pamppujensa siimat niiden punaisten varsien ympärille; ja kaikki miehet menivät kannen alle. Peräkannelle ei jäänyt muita kuin vahdissa olevat merisotilaat ja upseerit.

Sen huomattuani käskin Paulin, pursimiehen, lähettää miehet kannelle panemaan kuntoon ristikkoa sekä aliperämiehet siteineen. Pursimies palasi kannelle ja sanoi puhutelleensa miehiä, mutta he eivät olleet vastanneet mitään. Oivalsin laivan miehistön ryhtyvän ilmikapinaan, jos kapteeni pysyisi aikomuksessaan, ja menin kapteeninhyttiin kertomaan, miten asiat olivat, ja pyytämään häntä joko antamaan määräyksiä tai tulemaan kannelle.

Kapteeni, joka kiukuissaan näytti harkintakyvyttömältä, lähti heti kannelle ja käski merisotilaiden ladata aseensa kuulilla. Niin tehtiin, mutta kuten Thompson, joka seisoi peräkannella, myöhemmin minulle kertoi, sotilaat panostivat aseensa ruudilla ja pistivät kuulat taskuunsa. He halusivat säilyttää joukko-osastonsa uskollisuudenmaineen ja samalla olla ampumatta miehiä, joita he rakastivat kuin veljiään ja joiden kanssa he olivat samaa mieltä. Sittemmin saimmekin tietää, että käärmeenpään oli toistamiseen katkaissut poikki merisotilas.

Senjälkeen kapteeni käski pursimiehen komentaa merimiehet kannelle. Pursimies ilmestyi näkyviin oikea käsivarsi siteessä.

"Mikä vaivaa kättänne, herra Paul?" kysyin hänen mennessään ohitseni.

"Kaaduin äsken portaissa – en voi liikuttaa kättäni. Minun täytyy mennä lääkärin puheille heti, kun tämä on päättynyt."

Puhallusmerkillä miehet komennettiin taaskin kannelle, mutta ei kukaan totellut määräystä. Niinpä prikissä oli kapina.

"Herra Simple, menkää etukannen pääluukulle mukananne merisotilaat ja ampukaa alakannelle!" karjaisi kapteeni.

"Sir", virkoin, "vajaan kaapelimitan päässä meistä on kaksi fregattia. Eikö olisi parempi kutsua apua vuodattamatta verta? Sitäpaitsi, sir, ette vielä ole koettanut, miten se vaikuttaa, jos kirvesmiehiä ja pursimiehen apulaisia kutsutaan nimeltä. Sallitteko minun ensiksi mennä kannen alle saattaakseni heidät tajuamaan velvollisuutensa?"

"Kyllä. Otaksuttavasti tunnette valtanne, mutta siitä tuonnempana."

Menin kannen alle ja huusin miehiä nimeltä.

"Sir", sanoi eräs alipursimiehistä, "miehet vakuuttavat, etteivät he alistu ruoskittaviksi".

"En puhu miehistölle yleensä, Collins", vastasin, "vaan teitä käsketään nyt kannelle laittamaan kuntoon ristikoita. Sitä määräystä teidän ei sovi kieltäytyä tottelemasta. Menkää heti kannelle ja noudattakaa sitä. Aliperämiehet; menkää kannelle siteinenne. Kun kaikki on valmista, sopii teidän esittää vastalauseenne."

Miehet tottelivat määräyksiäni, kömpivät kannelle, laittoivat ristikot kuntoon ja jäivät odottamaan.

"Kaikki on valmiina, sir", ilmoitin kapteenille, koskettaen hattuani.

"Lähettäkää miehistö peräkannelle, herra Paul!"

"Kaikki miehet peräkannelle rangaistaviksi!" huusi pursimies.

"Niin, me kaikki rangaistaviksi", kuului huudahdus. "Meidän pitää ruoskia toisiamme ja sitten kurittaa merisotilaita."

Tällä kertaa miehet tottelivat komennusta, ja he kaikki menivät peräkannelle.

"Kaikki merimiehet ovat peräkannella, sir", ilmoitti pursimies.

"Ja nyt, pojat", lausui kapteeni, "opetan teidät tietämään, mitä kapina on. Näettehän nuo molemmat lähellämme olevat fregatit. Olitte otaksuttavasti unohtaneet ne, mutta minä en ollut niitä unohtanut. Tänne, herra Jones, te lurjus" – tämä mies oli vitsiseppä – "riisuutukaa, sir! Jos laivassa milloinkaan on koiranjuonia tekeillä, olette te sen pää."

"Pääkö, sir", virkkoi mies, tekeytyen ilmeettömän näköiseksi, "minäkö pää, sir? Tarkoitatteko käärmeen päätä? Minä en tiedä siitä mitään, sir."

"Riisuutukaa, sir!" karjaisi kapteeni vimmoissaan. "Laitan teidät pian järkiinne."

"Suvaitkaa minun tiedustaa, sir, mitä olen tehnyt joutuakseni sidottavaksi", sanoi mies. "Riisuutukaa, vintiö!"

"No niin, sir, jos niin haluatte. Kovaa on joutua ruoskittavaksi syyttömästi." Mies kiskoi vaatteet yltänsä ja astui ristikon ääreen. Aliperämiehet sitoivat hänet kiinni. "Sidottu, sir", ilmoitti se lurjusmainen kersantti, joka toimi kapteenin urkkijana.

Kapteeni etsi sotalaista sopivaa pykälää lukeakseen, mutta hänen kävi hiukan vaikeaksi löytää sellaista, joka ei olisi kohdistunut mihinkään suoranaiseen rikokseen. Vihdoin hän valitsi sen, jossa puhutaan salajuonista ja vehkeistä sekä tyytymättömyyden lietsomisesta. Hänen lukiessaan seisoimme kaikki paljain päin, ja sitten hän kutsui luoksensa Paulin, pursimiehen, ja käski hänen antaa miehelle kaksitoista paria.

"Pyydän anteeksi, sir", virkkoi pursimies, osoittaen kantositeessä olevaa kättänsä, "en voi ruoskia – en kykene kohottamaan kättäni".

"Kätenne oli ihan terve silloin, kun tulin laivaan, sir", kivahti kapteeni.

"Niin, sir, mutta hoputtaessani miehiä kannelle luiskahdin portaissa ja pelkään nyrjäyttäneeni olkapääni sijoiltaan."

Kapteeni puri huultansa. Hän uskoi varmasti pursimiehen teeskentelevän, kuten hän tekikin, päästäkseen ruoskimasta merimiehiä.

"No niin, missä siis on ensimmäinen alipursimies Miller?"

"Tässä, sir", sanoi Miller, astuen esiin. Hän oli vankka, voimakaslihaksinen mies, lähes kuuden jalan mittainen; hänellä oli lähes neljän jalan pituinen kankipalmikko ja hänen paljas rintansa oli mustien, takkuisten karvojen peittämä.

"Antakaa tuolle miehelle kaksitoista paria, sir!" komensi kapteeni.

Mies silmäili ensin kapteenia, sitten laivan miehistöä ja senjälkeen sidottua miestä, mutta ei alkanut ruoskia.

"Kuulitteko sanani, sir?" karjui kapteeni.

"Jos suvaitsette, sir, ottaisin mieluummin eron toimestani – minä – en halua olla alipursimiehenä tässä jutussa."

"Totelkaa komennusta heti, sir!" kiljui kapteeni. "Muutoin, jumaliste, haastan teidät sotaoikeuteen kapinasta."

"No niin, sir, pyydän anteeksi, mutta mikä on välttämätöntä, se on välttämätöntä. Tarkoitukseni ei ole esiintyä loukkaavasti, kapteeni Hawkins, mutta en voi ruoskia tuota miestä – omatuntoni ei sitä salli."

"Teidän omatuntonne, sir!"

"Suokaa anteeksi, kapteeni Hawkins, olen aina täyttänyt velvollisuuteni kaikissa säissä ja ollut hänen majesteettinsa palveluksessa kahdeksantoista vuotta joutumatta koskaan rangaistavaksi; mutta jos nyt joudun hirteen, niin teidän luvallanne ja perin kunnioittavasti, vakuutan etten mahda sille mitään."

"Saatte enää ainoastaan yhden minuutin", huusi kapteeni. "Täyttäkää velvollisuutenne!" Mies katsahti kapteeniin ja sitten raakapuuhun.

"Kapteeni Hawkins, minä teen velvollisuuteni, vaikka joutuisin siitä hirteen."

Niin sanottuaan hän viskasi ruoskansa kannelle ja peräytyi miehistön sekaan.

Nyt kapteeni oli ymmällä ja tuskin tiesi miten menetellä. Tiukkana pysyminen näytti hyödyttömältä – mukaantuminen tuntui miltei yhtä mahdottomalta. Seurasi minuutin kestävä, syvä hiljaisuus. Kaikki pidättivät henkeään maltittomina odottaessaan, miten nyt kävisi. Äänettömyyden lopetti kuitenkin Jones, vitsiseppä, joka oli sidottuna.

"Pyydän teidän armoltanne anteeksi, sir", virkkoi hän, kääntäen päätänsä, "mutta jos minua ruoskitetaan, niin ettekö suvaitsisi panna toimeksi? Vilustun kuolemansairaaksi ollessani näin alastomana koko päivän."

Mies laski ilmeisesti pilkkaa, ja se kiihdytti kapteenia.

"Kersantti, pankaa Miller ja tuo Collins jalkarautoihin kapinahengen vuoksi. Miehet, oivallan, että laivassa punotaan salavehkeitä, mutta hyvin pian sen lopetan. Tiedän, ketkä vehkeilevät, ja jumaliste, he saavat sitä katua. Herra Paul, puhaltakaa merkki, että miehistö saa poistua kannelta! Herra Simple, miehittäkää veneeni ja muistakaa, että jyrkästi kiellän kaikkia veneitä laskemasta maihin."

Kapteeni poistui prikistä, katsoen minuun kiukkuisesti laskeutuessaan aluksen laidalta. Mutta olin tehnyt velvollisuuteni enkä välittänyt hänestä paljoakaan. Nyt pidinkin hänen käyttäytymistään silmällä yhtä valppaasti kuin hän vaani minua.

"Kapteeni haluaa kertoa oman toisintonsa tapahtumasta ensiksi", huomautti Thompson tultuaan luokseni. "Sinun sijassasi, Simple, huolehtisin siitä, että todellinen asianlaita tulisi tunnetuksi."

"Miten se käy päinsä", vastasin. "Hän kielsi meitä lähettämästä maihin minkäänlaisia tietoja."

"Yksinkertaisesti lähettämällä upseeri kumpaankin fregattiin kertomaan, että priki on kapinassa, ja pyytämään, että fregateista pidettäisiin sitä silmällä. Se on suorastaan velvollisuutesi, koska olet komentava upseeri; lähetä sinä vain se sanoma ja jätä minun huolekseni se, että kerron omasta aloitteestani, miten asiat ovat! Muista, että näiden fregattien kapteenit kutsutaan tutkimuslautakunnan jäseniksi, jos asiasta sukeutuu juttu, kuten otaksun käyvän."

Hieman punnittuani arvelin neuvoa hyväksi. Lähetin Thompsonin ensin toiseen, sitten toiseen fregattiin. Seuraavana päivänä kapteeni saapui laivaan. Heti peräkannelle astuttuaan hän kysyi, miten uskalsin vastoin hänen määräystään lähettää veneitä liikkeelle laivasta. Vastaukseni kuului, että hän oli kieltänyt minua lähettämästä veneitä maihin, mutta että komentavana upseerina pidin velvollisuutenani ilmoittaa muihin laivoihin miehistömme niskuroivan, jotta niistä osattaisiin pitää meitä silmällä. Hän tuijotti minuun jonkun aikaa ja kääntyi sitten toisaalle virkkamatta mitään.

Kuten olimme otaksuneet, asetettiin tutkijakomitea hänen amiraalille tekemänsä esityksen johdosta. Noin kahtakymmentä miestä kuulusteltiin, mutta siitä, minkätähden käärmeen pää oli katkaistu, kävi ilmi niin paljon – sillä merimiehet puhuivat rohkeasti – että amiraali ja tutkijoiksi valitut upseerit hartaasti kehoittivat kapteeni Hawkinsia luopumaan enemmistä kanteista ja vain ilmoittamaan laivassa olevan joitakuita nurjamielisiä henkilöitä ja pyytämään amiraalia vaihtamaan niiden sijalle toiset.

Niin tehtiin, ja fregattien kapteenit, jotka antoivat heti lausuntonsa, jakoivat kaikki parhaat merimiehemme keskenään. He puhuivat minulle avoimesti ja tiedustivat, mitkä olivat parhaita miehiä, ja sen ilmaisin heille rehellisesti, sillä ilomielin toimitin heidät pois kapteeni Hawkinsin vallasta. Ne miehet he merkitsivät nurjamielisten luetteloon ja vaihtoivat heidän sijalleen kehnoimmat merimiehensä. Harvat jäljelle jääneet karkasivat, ja siten laivassamme, jonka miehistö oli ollut oivallisimpia ja parhaiten koulutettuja koko laivastossa, oli nyt perin kurja väestö. Miller lähetettiin fregattiin ja määrättiin silmälläpidon alaiseksi. Pian hän osoitti, että hänen luonteensa oli niin kelvollinen kuin olin vakuuttanut sen olevan, ja kaksi vuotta myöhemmin hänet korotettiin pursimieheksi.

Tässä yhteydessä minun täytyy huomauttaa, että kapteeni saa esiintyä merimiehiään kohtaan miltei vaikka kuinka ankarasti, jos he varmasti pitävät häntä rohkeana tai hän on osoittautunut rohkeaksi. Mutta jos miehet epäilevät häntä tai tietävät hänet pelkuriksi, tuhoaa halveksiminen kaiken kurin, ja laivan miehistö kapinoi joko suoraan tai epäsuorasti.

Vanha sananlasku sanoo, että kaikki tyrannit ovat pelkureita. Että tyrannius on itsessään eräänlaista halpamielisyyttä, sen myönnän, mutta tätä sananlaskua sietäisi sittenkin muovata. Jos väitetään, että kaikki halpamieliset tyrannit ovat pelkureita, olen samaa mieltä.

Mutta olen tuntenut laivastossamme ihan erikoislaatuisia tyranneja, jotka eivät ole olleet pelkureita; heidän hirmuvaltansa on ollut yletön, mutta heidän luonteessaan ei ole ollut halpamaisuutta. He ovat päinvastoin olleet jalomielisiä, avosydämisiä ja silloin tällöin, milloin he eivät ole olleet kiukun vallassa, osoittaneet, että jos kohta heidän sydämensä ei ole ollut ihan paikallaan, se ei ole loitonnut kovinkaan kauas kohdaltaan. He ovat kuitenkin olleet tyranneja, mutta siitä huolimatta merimiehet ovat antaneet heille anteeksi, ja yksi ainoa hyväntahtoinen teko, milloin heidän tunteittensa kiihkeys ei ole johtanut heitä harhaan, on korvannut satoja tyrannimaisia tekoja.

Mutta niin ei laivastossa ole asianlaita sellaisiin miehiin nähden, joiden tyrannius on halpamaista. Heitä kohtaan merimiehet ovat säälimättömiä ja kerkeästi antautuvat alttiiksi kaikille niille rangaistuksille, joiden alaisia he sotalakien nojalla ovat, mieluummin kuin olisivat tuomatta julki mielipiteitään halveksimastaan miehestä.

En halua mainita nimiä, mutta osaisin esittää esimerkkejä sekä urheista että raukkamaisista tyranneista, joita on ollut ja vieläkin on laivastossamme. Nykyiset säädökset ovat rajoittaneet tyranniutta jossakin määrin, mutta ne eivät voi hillitä halpamielistä tyrannia, sillä hänen pyrkimyksensä eivät ilmene tärkeissä kysymyksissä, jotka todennäköisesti saatettaisiin hänen esimiestensä tietoon. Hän turvautuu pikkumaisuuteen – hän hymyilee voidakseen pettää – hän pysyttelee sellaisissa rajoissa, että hän on turvassa. Eikä hän joudu milloinkaan paljastetuksi, jollei hänen rohkeutensa tule koetukselle, mikä vain harvoin sattuu. Ja milloin niin käy, on hyvin vaikeata kuten myöskin vaarallista yrittää todistaa sitä.

Kysyttäneen, minkätähden en poistunut laivasta, kun olin kerran oppinut tuntemaan kapteenin luonteen ja hänen minua kohtaan hautomansa vihan. Vastaukseksi voin vain mainita usein sitä ajatelleeni ja puhelleeni siitä ruokakumppaneitteni kanssa, mutta he kehoittivat minua jäämään; ja koska olin ensimmäinen luutnantti ja tiesin menestyksellisen taistelun hyvin todennäköisesti tuovan minulle ylennyksen, päätin kestää luopumatta siitä ainoasta komentaja-arvon saavuttamisen mahdollisuudesta, joka minulla nyt oli.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Kotoa saapuneita tietoja, jotka eivät ole kovin miellyttäviä, vaikka lukija nauranee – Saavumme Portsmouthiin, jossa kohtaan vanhan tuttavani rouva Trotterin – Lähdemme purjehtimaan Itämerelle mukanamme kuljetuslaivue.

Olin kirjoittanut Ellen-sisarelleni, kertonut hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut, kuvaillut, millainen mies kapteenimme oli, ja maininnut, että hän nähtävästi oli läheisissä suhteissa setäni kanssa. Sain häneltä vastauksen, jossa hän kertoi eräältä hyvin puheliaalta vanhaltapiialta saaneensa tietää, että kapteeni Hawkins oli setäni äpäräpoika ja että hänen äitinsä oli eräs nainen, johon setäni oli tutustunut palvellessaan armeijassa. Heti arvasin, että setäni oli yllyttänyt häntä kostamaan minulle puolestaan ja että kapteeni Hawkins oli liian velvollisuudentuntoinen ja liiaksi isästään riippuvainen poika ollakseen tottelematta.

Isäni tila oli huolettavampi kuin koskaan ennen, mutta hänen kuvittelunsa olivat hyvin naurettavia. Hän oli kuvitellut olevansa aasi ja kiljunut viikon päivät, potkien vanhaa hoitajatarta vatsaan, niin että hän oli käpertynyt kuin siili. Hän oli saanut päähänsä olevansa pumppu, ojentanut toisen kätensä vesitorveksi ja pakottanut iäkkään hoitajattaren liikuttamaan hänen toista kättänsä ylös ja alas tuntikausia yhteen menoon.

Erään toisen kerran hän oli olevinaan synnytystuskien vaivaama nainen, ja silloin oli pakko antaa hänelle vankka annos kalomelia ja lainata naapurilta kuuden vuoden ikäinen lapsi, jotta hänet saatiin uskomaan synnytyksen päättyneen. Hän oli täysin tyytyväinen, vaikka hänelle syntyneellä lapsella olikin jalassa verkahousut ja nutussaan kolme riviä sokerikeonmuotoisia nappeja. Hän pahoitteli vain, että napit olivat niin kovasti koskeneet hänen kylkeensä.

Tällaisia kummallisia ajatuksia olikin hänen mieleensä kasaantunut kokonainen sarja, ja ne pyrkivät tuskastuttamaan sisar-parkani ihan mielettömäksi. Ja joskus hänen päähänpistonsa aiheuttivat aika suuria kulunkeja, koska hän kutsui luokseen arkkitehtejä ja teki rakennussopimuksia, arvellen saaneensa haltuunsa veljensä arvonimen ja omaisuuden. Tämä ajatus, joka oli hänen sairautensa perussyy, esiintyi usein.

Kirjoitin Ellen-poloiselle, neuvoen häntä parhaani mukaan, ja tällöin priki oli taaskin merikelpoisessa kunnossa, ja meidän piti lähteä heti purjehtimaan. En unohtanut kirjoittaa myös O'Brienille, mutta meidän välimatkamme oli niin pitkä, etten voinut odottaa häneltä vastausta todennäköisesti kokonaiseen vuoteen, ja minulla oli alakuloisia aavistuksia siitä, että olisin tarvinnut hänen neuvojaan kovin kipeästi.

Saimme määräyksen purjehtia Portsmouthiin liittyäksemme sinne kokoontuneeseen kuljetuslaivueeseen, joka oli lähdössä Itämerelle Acasta-nimisen fregatin ja kahden muun laivan suojelemana. Liikkeelle lähtiessämme ei mielemme ollut iloinen, eikä meillä ollut paljoakaan toiveita saalisrahojen saamisesta. Kapteenimme olisi riittänyt tekemään mistä aluksesta tahansa helvetin. Ja miehistömme oli koottu kapinallisista ja parantumattomista vintiöistä, joiden joukossa tietysti oli muutamia poikkeuksia. Kuinka toisenlaiselta priki tuntuikaan upseereista, sittenkun olimme menettäneet O'Brienin kaltaisen kapteenin ja niin oivallisen miehistön!

Mutta sille ei mahtanut mitään, eikä meidän auttanut muu kuin koettaa kääntää kaikki parhain päin ja toivoa parempia aikoja. Pamppu heilui melkein joka päivä, ja minun täytyy tunnustaa, että se yleensä oli ansaittua, vaikka joskus kersantin ketä tahansa minun suosimaani kelpo miestä vastaan tekemä ilmianto varmasti aiheutti rangaistuksen.

Tämä järjestelmä, että kapteeni otti vastaan selostuksia suoraan alemmalta upseerilta ilman minun välitystäni, kävi niin kiusalliseksi, että päätin kaiken uhalla tuoda julki vastalauseeni sen johdosta. Sainkin pian tilaisuuden, sillä eräänä aamuna kapteeni virkkoi minulle:

"Herra Simple, olen kuullut, että käskitte sytyttää tulen kapyysiin eilen illalla iltasoiton jälkeen."

"Ihan totta on, sir, että tuli sytytettiin uuniin. Mutta saanko tiedustaa, eikö ensimmäisellä luutnantilla ole ratkaisuvaltaa siinä asiassa? Ja vielä: mistä johtuu, että muut selostavat teille toimintaani? Tämän laivan kurinpidosta huolehdin minä teidän ohjeittenne mukaan, ja kaikkien tiedonantojen pitäisi tulla minun välitykselläni. Enkä jaksa käsittää, millä perusteilla sallitte niiden saapua muita uomia myöten."

"Minä komennan omaa alustani ja menettelen siinä suhteessa oman mieleni mukaan. Milloin minulla on upseereja, joihin voin luottaa, sallin hyvin todennäköisesti heidän esittää minulle selostukset."

"Jos käyttäytymisessäni on ollut mitään sellaista, mikä on teistä osoittanut minut kykenemättömäksi tai epäluotettavaksi, olisin teille kiitollinen, sir, jos ensiksi huomauttaisitte siitä minulle ja sitten haastaisitte minut sotaoikeuteen, jollen korjaa virhettäni."

"En ole mikään sotaoikeusmies, sir", vastasi hän. "Mutta minulle ei alempi upseeri saa sanella määräyksiä, joten olisin teille kiitollinen, jos hillitsisitte kieltänne. Meriväenkersantti on tarkastajana velvollinen ilmoittamaan minulle kaikesta, mikä poikkeaa antamistani, laivan kurinpitoa koskevista ohjeista."

"Myönnetään, sir, mutta laivastossa noudatetun yleisen tavan mukaan niiden ilmoitusten pitäisi tulla minun, ensimmäisen luutnantin, välityksellä."

"Minusta on parempi, että ne tulevat suoraan, sir. Silloin niillä on vähemmän vääristymisen mahdollisuuksia."

"Kiitoksia, kapteeni Hawkins, kohteliaisuudestanne."

Virkkamatta enää mitään kapteeni poistui ja meni kohta senjälkeen hyttiinsä. Heti hänen kadottuaan Swinburne tuli luokseni.

"No niin, herra Simple, kuulemani mukaan lähdemme siis Itämerelle. Minkätähden ei voitu käskeä meitä yhtymään kuljetuslaivueeseen Yarmouthin kohdalla sen sijaan että meidän nyt pitää purjehtia Portsmouthiin saakka? Tässä sivutuulessa saavumme sinne huomenna."

"Otaksuttavasti laivue ei vielä ole koolla, Swinburne. Ja muistanette, että Kanaalissa vilisee ranskalaisia kaapparialuksia."

"Se on totta, sir."

"Milloin olitte Itämerellä, Swinburne?"

"Olin siellä vanhassa St. Georgessa, oikein vanhanaikaisessa aluksessa, joka purjehti ihan samalla lailla kuin heinäsuova, penikulman eteenpäin ja kolme sivulle. Luoja paratkoon, herra Simple, Kattegat ei ollut kyllin leveä sille. Mutta sittenkin se oli mukava laiva muulloin paitsi myrskyisellä rannikolla, minkä vuoksi aina kiersimme maan kaukaa, kuten muistan. Muuten, herra Simple, muistatteko, kuinka äkäinen olitte siitä, etten Barbados-saarella kielinyt, kun merimiehet imivät apinaa?"

"Tietysti sen muistan."

"No niin, silloin se ei olisi ollut minusta oikein, koska kuuluin heidän joukkoonsa. Mutta kun nyt olen upseerintapainen, mainitsen teille, että kun saavumme Karlskronaan, on sielläkin tapa imeä apinaa, mikä teidän on hyvä tietää, kun kapteenimme on näin outo mies. Vanhan Georgen miehistä oli eräänä iltapäivänä seitsemänkymmentä humalassa, eikä ensimmäinen luutnantti päässyt selville, mistä he olivat juopuneet."

"Tosiaankin, Swinburne, teidän pitää selittää minulle se kohta."

"Sen teenkin, herra Simple. Ettekö tiedä, että on erästä mainiota, palsaminimistä haavavoidetta?"

"Mitä, riianpalsamiako?"

"Niin, juuri sitä. No niin, kaikki veneet tuovat sitä myytäväksi, kuten ne tekivät meille silloin, kun olin vanhassa St. Georgessa. Luultavasti se on pahuksen hyvää haavavoidetta, mutta se ei ole pahaa myöskään juotavaksi, ja hyvin voimakasta se on. Meidän oli tapana käyttää sitä sisällisesti, herra Simple, eikä ensimmäisellä luutnantilla ollut siitä aavistustakaan."

"Mitä? Tulitteko kaikki humalaan riianpalsamista?"

"Kaikki, jotka voivat, ja senvuoksi vain vihjaan teille siitä."

"Olen teille hyvin kiitollinen, Swinburne. En totisesti olisi mitenkään osannut sellaista epäillä. Luultavasti merimiehet saattavat juopua vaikka mistä."

Seuraavana aamuna ankkuroimme Spitheadiin, ja kuljetuslaivue oli lähtövalmiina. Kapteeni meni maihin ilmoittautumaan amiraalille, ja tavallisuuden mukaan prikin ympärille kerääntyi kaupustelijain veneitä ja pursia, joista ihmisiä pyrki laivaan. Kun meitä ei tunnettu Portsmouthissa eikä meillä ollut tuttavia sikäläisen väestön keskuudessa, koettivat kaikki kaupustelijat kiihkeästi päästä myymään tavaroitaan alukseemme. Ja kun luvansaanti riippuu ensimmäisestä luutnantista, ahdistetaan häntä hyvin tiukasti, kunnes hän tekee ratkaisunsa. Kaikista veneistä ojennettiin laidan ylitse laivaamme muiden upseerien kirjoittamia todistuksia hyvästä käyttäytymisestä, ja minä silmäilin mitä vintturin luona.

Toisessa todistuksessa oleva nimi pisti silmääni. Se oli rouva Trotter, ja uteliaisuudesta menin käymäsillalle katsomaan, oliko siellä sama henkilö, joka nuorena ollessani oli pitänyt niin hyvää huolta paidoistani. Silmäillessäni veneitä kuului huudahdus:

"Oi, herra Simple, oletteko unohtanut vanhan ystävänne? Ettekö enää tunne rouva Trotteria?"

En tosiaankaan tuntenut häntä. Hän oli käynyt kovin lihavaksi, ja vaikka hän olikin vanhentunut, oli hän komeamman näköinen kuin ensi kerran hänet nähdessäni, sillä nyt hän näytti terveeltä ja pirteältä.

"Tuskinpa teitä tosiaankaan tunsin, rouva Trotter."

"Minulla on niin paljon kerrottavana teille, herra Simple", virkkoi hän, käski soutaa veneen prikin kupeeseen, nousi laivaan ja määräsi palvelijansa nostamaan tavarat kannelle, ikäänkuin lupa olisi ollut ihan tarpeeton. Minä en antanut vastamääräystä, koska en tuntenut muista ketään ja rehellisyyteen nähden uskoin heidän kaikkien olevan jotensakin samanarvoisia. Vanhan tuttavuuden nojalla siis rouva Trotter päästettiin laivaamme.

"Mutta totisesti, herra Simple", huudahti rouva Trotter hengästyneenä kiivettyään laivan kannelle, "millainen mies teistä onkaan kasvanut! Noin komea! Teitä katsellessani tunnen itseni kovin vanhaksi, kun muistelen sitä pientä poikaa, joka oli hoivattavanani fregatin sairashytissä. Enkö mielestänne näytä kovin vanhalta ja rumalta, herra Simple?" jatkoi hän, hymyillen ja naurahdellen.

"Tehän olette mielestäni mainiossa voinnissa, rouva Trotter. Entä miten puolisonne jaksaa?"

"Voi, herra Simple, Trotter-parka – on poissa. Miesrukka! Mutta ihmekös se? Kun hän joi niin paljon ja rakasti minua niin kiihkeästi – ja oli niin mustasukkainen – muistatteko, kuinka mustasukkainen hän oli, herra Simple? – kului hän lopuksi tyyten. Eikä se ole kummakaan, kun ottaa huomioon, mihin kaikkeen hän oli tottunut; ensin vaunut ja koirat ja kaikki, ja sitten hänen oli pakko nähdä vaimonsa laivakaupustelijana. Se särki hänen sydämensä, mies-raukan; herra Simple, olen ollut paljoa onnellisempi siitä saakka, sillä en jaksanut nähdä hänen tuskitteluaan. Hyvä Luoja, kuinka mustasukkainen hän olikaan – ja ihan turhanpäiten! Ettekö tarvitse tuoretta lihaa upseerien ruokalaa varten? Minulla on veneessäni oivallinen lampaanjalka ja myöskin maitoa teetä varten."

"Muistakaa, rouva Trotter, etten salli teidän tuoda väkijuomia laivaan."

"Laupias Luoja, herra Simple, miten sellainen johtui mieleennekään? Ihan totta on, että nuo rahvaanomaiset ihmiset tekevät niin, mutta kun ottaa huomioon minun tuttavuussuhteeni, minun seurapiirini, herra Simple! Sitäpaitsi teidän täytyy muistaa, etten koskaan juonut muuta kuin vettä."

En ollut ihan yhtä mieltä hänen kanssansa, mutta en väittänyt häntä vastaankaan.

"Haluatteko lukea Portsmouthin sanomalehteä, herra Simple?" kysyi hän, ottaen sanomalehden taskustaan. "Tiedän herrasmiesten mielellään lukevan uutisia. Trotter-rukka ei koskaan hievahtanut aamiaispöydästä, ennenkuin oli lukenut loppuun päivän sanomalehden – nimittäin silloin, kun elintapamme olivat tuiki toisenlaiset. Onko teillä pestäviä vaatteita – tai onko jollakulla muulla upseerilla?"

"Pelkäänpä, ettei meillä ole aikaa siihen – lähdemme merelle liian pian", vastasin. "Lähdemme kuljetuslaivueen mukana."

"Niinkö!" äänsi rouva Trotter, ja meni pääluukulle ja huusi apulaistaan Billiä. Kuulin hänen kieltävän miestä myymästä mitään velaksi, koska oli saanut tietää meidän heti lähtevän merelle.

"Suokaa anteeksi, herra Simple, käskin vain apulaiseni kutsua luoksensa muonamestarianne ja säästää maitoa upseerien ruokalaa varten."

"Ja minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, rouva Trotter, mutta minun tulee huolehtia tehtävistäni."

Rouva Trotter niiasi ja poistui pääportaita myöten alakannelle huolehtimaan omista tehtävistään, joten erosimme. Sain tietää hänen kauppansa käyvän oikein hyvin, sillä hän osasi kohdella upseereja oikealla tavalla ja oli osoittautunut heille yleensä hyödylliseksi. Hän oli käynyt venekauppaa kuusi vuotta ja ansainnut runsaasti rahaa. Kerrottiinpa, että jos joka ensimmäinen luutnantti tarvitsi neljääkymmentä tai viittäkymmentä puntaa, oli rouva Trotter aina valmis lainaamaan sen hänelle vaatimatta velkakirjaa.

Kapteeni saapui illalla laivaan syötyään päivällistä amiraalin luona ja antoi määräyksen, että prikin piti olla täysin lähtövalmiina kohta aamunkoiton jälkeen. Fregatista näytettiin lähtömerkki auringon noustessa, jo ennen kello kahtatoista olimme kaikki liikkeellä, purjehtien St. Helenin ohitse myötäisessä tuulessa.

Matkassamme olivat Acasta, fregatti, Isis, pienenpuoleinen, kahdellakymmenellä tykillä varustettu korvetti, Reindeer, kahdeksantoista tykkinen, ja meidän prikimme. Kuljetuslaivueessa oli lähes kaksisataa alusta.

Vaikka tuuli oli myötäinen eikä meri aaltoillut pahasti, kului toista viikkoa, ennenkuin saimme näkyviimme Anholtin majakan, sillä monet laivueen alukset purjehtivat huonosti ja olivat tarkkaamattomia. Meidän täytyi yhtenään toistaa merkkejä, ampua tykeillä ja usein palata hinaamaan viimeisiä laivoja. Vihdoin sivuutimme Anholtin majakan lievässä tuulessa, ja seuraavana aamuna näkyi mannermaa molemmilla puolilla edessämme.

KAHDESKYMMENES LUKU

Miten purjehdimme Juutinraumasta ja mitä siellä tapahtui – Kapteeni kuulee taaskin Swinburnen ja minun väliseni keskustelun.

Istuessani peräkannella merkkilippuarkulla laskemassa kuljetuslaivuetta tuli Swinburne luokseni.

"Tämä maailmanosa eroaa hiukan Länsi-Intiasta, herra Simple", huomautti hän. "Mustat kalliot ja kuusimetsät eivät muistuta Jamaikan Sinisiä vuoria eivätkä merituulessa huojuvia kookospalmuja."

"Eivätpä tosiaankaan, Swinburne", myönsin.

"Täällä saamme yllin kyllin tyyntä tarvitsematta huohottaa helteestä, vaikka tykkiveneet saattanevatkin tuntua meistä hieman liian lämpöisiltä, sillä olkaa varma siitä, että heti tuulen tyynnyttyä niitä ilmestyy näkyviin jokaisen niemen takaa tekemään meille hiukan kiusaa."

"Oletteko ollut täällä aikaisemmin kauppalaivoja saattamassa, Swinburne?"

"Olen kun olenkin; ja täällä olen ollut mukana tuimissa leikeissä, herra Simple – sellaisissa, jollaisista kapteenimme ei luultavasti oikein pidä."

"Swinburne, pyydän teitä pitämään kapteenia koskevat ajatuksenne omina tietoinanne; muistakaa viime kertaa! Velvollisuuteni on olla niitä kuuntelematta."

"Ja myöskin kertoa niistä minulle, luulisin melkein", lausui kapteeni Hawkins, joka oli hiipinyt luoksemme ja kuullut keskustelumme.

"Tässä tapauksessa minulla ei ole syytä selostaa niitä teille", vastasin, "sillä olette kuullut kaikki".

"Niin olen, sir", vahvisti hän, "enkä unohda tätä keskustelua".

Käännyin keulaan päin. Swinburne oli poistunut heti kapteenin äänen kuultuaan.

"Kuinka monta alusta on näkyvissä, sir?" tiedusti kapteeni.

"Satakuusikymmentäkolme, sir", vastasin.

"Acastasta näytetään laivueelle kokoontumismerkkiä", ilmoitti vahtivuorolla oleva kadetti.

Toistimme merkin, ja kapteeni laskeutui hyttiinsä. Purjehdimme silloin noin neljän meripenikulman tuntinopeudella; meri oli sangen tyyni, ja Anholtin majakka tuskin näkyi kannelle pohjoisen ja luoteen välissä noin kahdenkymmenen penikulman päässä. Olimmekin lähellä Juutinrauman suuta, joka, kuten lukija tiennee, on Itämereen vievä, kapea salmi. Purjehdimme edelleen kauppalaivojen seuraamina, joista jotkut olivat kahdeksan tai kymmenen meripenikulman päässä jäljessämme, ja olimme ehtineet pitkälle salmeen, kun tuuli vähitellen tyyntyi, tauoten vihdoin tyyten, ja alusten keulat kääntyivät kaikkiin ilmansuuntiin.

Vahtivuoroni ollessa päättymäisillään ilmoitti kadetti, joka oli kaukoputkella tähystänyt Köpenhaminan puolista rannikkoa, kolmen tykkiveneen tulleen näkyviin niemenkärjen takaa. Tarkastettuani niitä menin kertomaan niistä kapteenille. Kannelle palattuani ilmoitettiin minulle veneitä tulleen lisää, ja vihdoin laskimme niitä kymmenen. Niiden joukossa oli kaksi isoa, proomuksi nimitettyä alusta.

Nyt tuli kapteeni kannelle, ja puhuin hänelle asiasta. Merkkilipuilla ilmoitimme Acastaan, että vihollinen oli näkyvissä, ja saimme sieltä vastauksen. Veneet hajaantuivat – kuusi niistä eteni pitkin rantaa jäljempänä olevaa laivuetta kohti, ja neljä tuli suoraan prikiin päin. Nyt Acastasta näytettiin merkkikomennus: "Miehittäkää ja aseistakaa veneet valmiiksi!" Laskimme vesille purtemme ja kutterimme – ja muut sotalaivat tekivät samoin.

Noin neljännestunnin kuluttua tykkiveneet alkoivat ampua pitkillä kaksineljättänaulaisilla tykeillään, ja niiden ensimmäinen kuula meni suoraan prikin lävitse keulamaston taitse. Onneksi ei kukaan haavoittunut. Käännyin ympäri silmäilemään kapteenia; hän oli valkea kuin palttina. Katseemme osuivat vastakkain, ja hän pyörähti perälle päin, jolloin hän näki Swinburnen silmien olevan hievahtamatta suunnatut häneen. Sitten hän siirtyi kannen toiselle laidalle.

Toinen kuula kynti vettä ihan likellämme, kohosi ilmaan ja lensi riippumattoverkkojen lävitse, kiskaisten irti kaksi riippumattoa ja paiskaten ne peräkannelle. Samassa Acastan mastoihin hinattiin viirit, ja sieltä näytettiin meille merkkikomennus lähettää purtemme ja kutterimme jäljessä olevien alusten avuksi. Sama merkki annettiin myöskin Isikselle ja Reindeerille. Ilmoitin merkistä kapteenille ja tiedustin, kuka lähtisi veneitä komentamaan.

"Te, herra Simple, menette purteen ja käskekää herra Swinburne kutteriin!"

"Herra Swinburneko, sir?" kertasin. "Priki joutuu hyvin todennäköisesti pian taisteluun, ja häntä, konstaapelia, tarvitaan silloin."

"No niin, menköön sitten herra Hilton! Rummuttakaa miehet paikoilleen! Missä herra Webster on?"

Toinen luutnantti oli lähellämme, ja hänet määrättiin hoitamaan tehtäviäni poissa ollessani.

Hyppäsin purteen, ja lähdimme liikkeelle. Acastasta ja muista sotalaivoista soudettiin kymmentä muuta venettä samaan suuntaan, ja me yhdyimme niihin. Tykkiveneet olivat nyt alkaneet ampua jäljessämme olevia kauppalaivoja ja riensivät valtaamaan niitä jakauduttuaan kahteen osastoon, jotka soutivat laivueemme eri osia kohti.

Puolen tunnin kuluttua olimme lähimmän vihollisaluksen tykkien ulottuvilla, ja se suuntasi tulensa meihin. Mutta veneitämme komentava Acastan luutnantti, käski meidän lepuuttaa airojamme minuutin ajan, sillä aikaa jakaen meidät kolmeen osastoon, joissa kussakin oli neljä venettä, ja kunkin osaston piti käydä vastustamaan kahden tykkiveneen ryhmää, soutaa kauppalaivueen äärimmäisen aluksen luokse ja pysytellä sen takana mahdollisimman hyvin suojattuna tulelta ollaksemme valmiit hyökkäämään tykkiveneiden kimppuun, jos ne lähestyisivät valtaamaan aluksia.

Tämä oli hyvin järjestetty. Jouduin erään osaston komentajaksi, sillä Isiksestä ja Reindeeristä ei ollut lähetetty ensimmäisiä luutnantteja, ja otettuani selville, mitä tykkiveneosastoa minun tuli vastustaa, ohjasin purtemme sitä kohti.

Tällä välin huomasimme myöskin jälkeemme jääneiden ja Racehorsea pommittaneiden kahden proomun ja kahden tykkiveneen eronneen toisistaan – toinen proomu ahdisti Acastaa, molemmat tykkiveneet hätyyttivät Isistä, ja toinen proomu kävi taisteluun Rattlesnaken ja Reindeerin kanssa.

Viimemainittu alus oli meidän kohdallamme ja noin puoli meripenikulmaa kauempana, joten se ei voinut tehokkaasti vastata ammuntaan eikä myöskään kärsiä paljon vaurioita. Huonoimmassa asemassa oli Rattlesnake, sillä proomun tykkituli oli suunnattu pääasiallisesti siihen.

Vihollisen valitseman välimatkan päähän kantoivat fregatin tykit, mutta muut sotalaivat, joissa oli ainoastaan kaksi pitkää tykkiä, eivät kyenneet vastaamaan ammuntaan muutoin kuin niillä, eikä niiden lyhyistä tykeistä ollut lainkaan hyötyä.

Toisessa proomussa oli kymmenen ja toisessa kahdeksan tykkiä. Jälkimmäinen oli Rattlesnaken vastustajana, ja ammunta oli hyvin vilkasta etenkin Acastasta ja vihollisaluksista.

Noin neljännestunnin kuluttua saavuin osastoineni lähinnä vihollista olevan laivan kupeelle. Se oli iso, Sunderlandissa rakennettu alus. Heti kun tykkiveneistä, jotka olivat vajaan neljännespenikulman päässä siitä ja joita nopeasti soudettiin sitä kohti, huomattiin meidän lähestyvän, suunnattiin niiden tykit meihin, mutta ilman menestystä, paitsi viimeistä laukausta, joka oli panostettu kartesseilla, koska olimme jo kylliksi likellä. Panos osui veteen hieman liian aikaisin, mutta kartessinsirpale osui purtemme erääseen keulamieheen, riipaisten hänen oikeasta kädestään kolme sormea hänen soutaessaan airoaan.

Ennenkuin viholliset ehtivät ladata tykkejään uudelleen, ennätimme laivan suojaan ja soudimme ihan sen viereen piiloon vihollisilta. Osastossamme oli tykki ainoastaan minun veneessäni; panostin sen nyt ja odotin, kunnes tykkiveneet laukaisivat omat tykkinsä, minkä jälkeen etenimme vähän matkan päähän laivan keulasta, ammuimme vihollisia ja sitten palasimme suojaan taas lataamaan. Tällaista jatkui vähän aikaa; viholliset eivät tulleet lähemmäksi, vaan ampuivat meitä nyt suojelevaa sunderlandilaista laivaa. Vihdoin aluksen kapteeni katsahti laidan ylitse ja virkkoi minulle:

"Kuulkaahan, onko tämä mielestänne aluksemme auttamista? Omasta mielestäni oli meidän parempi olla ennen teidän tuloanne. Silloin saimme vain oman osuutemme vihollisten tulesta, mutta nyt, kun te olette täällä, saamme sen kaiken. Aluksemme on reikäinen kuin seula, ja olen jo menettänyt neljä miestä. Mitähän, jos nyt soisitte meille huoahdusaikaa ja soutaisitte tuon edessämme olevan laivan taakse? Mielelläni jään oman onneni varaan."

Minusta tämä pyyntö oli tuiki kohtuullinen, ja koska olisin oikeastaan likempänä vihollista, jos soutaisimme seuraavan aluksen luokse, ja valmiina auttamaan tätä, jos sen kimppuun käytäisiin, täytin hänen toivomuksensa. Olin saanut jyrkän määräyksen, etten saisi ahdistaa tykkiveneitä niin vähäisillä voimilla (neljässä veneessämme oli ainoastaan neljäkymmentä miestä, ja kussakin tykkiveneessä oli vähintään seitsemänkymmentä), jolleivät ne yrittäisi vallata kauppalaivoja, jolloin minun tulisi tehdä se kaiken uhallakin.

Ohjasin purtemme toisen aluksen kupeelle. Se oli kookas priki, ja heti sen luokse saavuttuamme sen kapteeni sanoi:

"Oivallan, mitä mielitte, ja luovutan alukseni teidän huostaanne. Minua ei hyödytä menettää miehiäni eikä saada kuulaa päähäni."

"Olkoon menneeksi – teillä ei ole sen parempaa neuvoa, eikä meilläkään ole."

Hänen veneensä laskettiin vesille, ja kavuttuaan siihen miehineen hän soudatti sen toisen aluksen kupeelle ja pysytteli sen takana valmiina palaamaan laivaan, jos tuuli viriäisi.

Kuten oli odotettavissa, suuntasi tykkivene tulensa tyhjäksi jääneeseen alukseen, jonka suojassa olimme. Ja niin jatkui taistelua meidän suunnallamme pimeän tuloon saakka; tykkiveneet eivät halunneet hyökätä, emmekä mekään tahtoneet käydä niiden kimppuun.

Yö ei ollut kuutamoinen, ja päivänvalon kadottua oli vaikutelma hyvin kaunis. Fregatin ja muiden sotalaivojen ammunta, johon proomut ja tykkiveneet vastasivat – viimemainittuja oli, kuten myöhemmin saimme selville, tullut vielä kuusi lisää – tykinlaukausten kirkkaat, peilimäisen sileästä vedenpinnasta heijastuvat välähdykset – tummina hahmoina näkyvät, lukuisat kauppalaivat, joiden purjeet riippuivat pitkin mastoja ja joista jotkut piirtyivät näkyviin hetkeksi, kun tykit laukaistiin niitä kohti, ja sitten taas häipyivät näkyvistä toisten tuokion aikana näkyessä – vastustajiemme raskaan tykistön pauke – prikin lankkujen räiske, kun jokainen laukaus osui siihen kuulien hyvin usein lävistäessä sen – ohitsemme kiitävien ammusten viuhina – kaikki tämä pimeässä, mutta kirkkaassa yössä taivaan kaikkien tähtien tuikkiessa ja ikäänkuin katsellessa meitä oli silmiä hivelevää ja samalla kaameata.

Mutta pian havaitsin, että tykkiveneet lähestyivät meitä joka laukauksella, ja nyt ammuin ainoastaan kartesseja, odottaen tykkien välähdyksiä osatakseni suunnata tulemme. Vihdoin erotin niiden pitkät, matalat ruhot vajaan kahden kaapelimitan päässä meistä ja niiden vedestä kohoavien ja jälleen painuvien airojen liikkeet.

Oli selvää, että ne olivat tulossa vallatakseen aluksia, ja päätin yllättää ne ennakolta, jos se suinkin olisi mahdollista. Olimme ampuneet prikin keulapuolelta, ja nyt komensin kaikki veneemme peräpuolelle, minkä jälkeen annoin määräykseni upseereille ja lepuutimme airojamme valmiina lähtemään. Tykkiveneet lähestyivät rinnakkain noin puolen kaapelimitan päässä toisistaan ja sivuuttivat meidät suunnilleen saman matkan päästä, ja silloin komensin mieheni soutamaan. Olin päättänyt karata kaikkine voimineni lähimmän tykkiveneen kimppuun, ja puolen minuutin kuluttua veneittemme keulat työntyivät vihollisen airojen väliin, joihin tartuimme kiinni tunkeutuaksemme tykkiveneen kupeeseen.

Tanskalaisten vastustus oli hyvin tiukkaa. Kolmesti pääsin tykkiveneen kannelle, ja kolmesti minut syöstiin takaisin purteen. Vihdoin olimme saaneet kunnollisen jalansijan ja pakotimme vihollisia vähitellen perääntymään keulaan päin, mutta juostessani parrasta pitkin eteenpäin päästäkseni miesteni etunenään sain iskun musketintukista – luultavasti olkapäähäni – kellahdin veteen, putosin airojen väliin ja upposin aluksen pohjan alle.

Nousin pinnalle tykkiveneen perän takana, mutta rajusta iskusta olin vähän aikaa sekaisin. Minulla oli kuitenkin voimia pysytellä vedenpinnalla ja uin, kuten näytti, poispäin aluksesta, kunnes osuin veteen pudonneeseen airoon. Se kannatti minua, ja vähitellen toinnuin.

Minua hätkähdytti läheisyydessäni kajahtanut voimakas tykinpamaus, ja huomasin sen kuuluneen ahdistamastani veneestä, jonka keula oli käännetty toista tykkivenettä kohti. Siitä sekä airojen loiskeesta arvasin, että miesteni oli onnistunut vallata se. Luikkasin, mutta he eivät kuulleet ääntäni, ja pian kadotin sen näkyvistäni.

Nyt laukaistiin toinen tykki toisesta perääntyvästä tykkiveneestä, ja havaitsin tätä alusta soudettavan rantaan päin, sillä se sivuutti minut vajaan kahdenkymmenen kyynärän päästä. Pitäen käsilläni kiinni airosta aloin nyt uida poispäin rannasta kuljetuslaivuetta kohti.

Lievä tuuli väreilytti vedenpintaa, ja oivalsin, ettei minulla ollut aikaa hukattavana. Noin viiden minuutin kuluttua kuulin airojen loisketta ja huomasin veneen lipuvan ohitse. Huusin niin kovaa kuin jaksoin – huutoni kuultiin, soutajat lepuuttivat airojaan – huusin uudelleen – vene ohjattiin likelleni, ja minut nostettiin siihen. Veneessä oli prikin kapteeni ja huomattuaan, että toinen tykkivene oli vallattu ja toinen perääntyi, hän oli lähtenyt etsimään laivaansa tai kuten hän sanoi, sen jätteitä.

Lyhyessä ajassa löysimmekin aluksen, ja vaikka se oli pahasti vahingoittunut, ei se kuitenkaan ollut saanut ainoatakaan kuulaa vedenrajan alapuolella. Tunnin kuluttua puhalsi vireä tuuli, ammunta oli joka suunnalla tauonnut, ja olimme korjanneet laivan vaurioita kylliksi kyetäksemme lähtemään liikkeelle ja jatkaaksemme matkaamme Juutinrauman lävitse.

Tässä yhteydessä minun sopinee selostaa taistelun kulkua. Eräs muista tykkiveneosastoista oli perääntynyt veneiden ahdistamana. Toinen oli torjunut veneet, jolloin meikäläisiä oli paljon kaatunut, mutta vihollisetkin olivat kärsineet niin paljon vaurioita, että he olivat peräytyneet valtaamatta ainoatakaan kauppalaivoistamme. Acasta menetti neljä kaatunutta ja seitsemän haavoittunutta, Isis kolme haavoittunutta, Reindeerissä ei ollut kukaan vahingoittunut, Rattlesnakessa oli kaatunut kuusi ja haavoittunut kaksi miestä, joista toinen oli kapteeni, mutta siitä puhun tuonnempana.

Huomasin, ettei saamani isku ollut suinkaan tuottanut minulle vakavaa vammaa; olkapääni oli viikon päivät kankea ja hyvin mustelmainen, mutta siinä kaikki. Veteen pudotessani olin kolhaissut pääni airoon, joka oli kiskaissut korvani puolittain irralleen. Prikin kapteeni antoi minulle kuivia vaatteita, ja muutamien tuntien kuluttua vaivuin sikeään uneen, toivoen seuraavana päivänä pääseväni omaan laivaani, mutta siinä suhteessa petyin.

Tuuli oli suotuisa ja raikas, ja olimme päässeet Juutinraumasta, mutta jääneet pitkän matkan päähän muusta kuljetuslaivueesta, eikä etumaisia sotalaivoja ollut ainoatakaan näkyvissä. Pukeuduttuani menin kannelle ja oivalsin heti, että minulla oli vain vähän mahdollisuuksia päästä omaan laivaani, ennenkuin ehtisimme Karlskronaan, kuten sitten kävikin. Noin kello kymmenen tuuli tyyntyi, ja senjälkeen pysyivät tuulet niin kiusallisen lievinä, että laskimme ankkurimme vasta kuuden päivän kuluttua ja kuljetuslaivueen kaikki alukset olivat ehtineet perille ennen meitä.

YHDESKOLMATTA LUKU

Vainaja saapuu omien tavaroittensa huutokauppaan ja käskee lopettaa myynnin – Yksi liikaa – Peter jälleen omissa kengissään – Kapteeni Hawkins osoittaa ystävällistä harrastusta Peterin papereita kohtaan – Riianpalsamin tuonti laivan miehistön virkistykseksi jyrkästi kielletty.

Heti kun purjeet oli kääritty kokoon, kiitin aluksen kapteenia hänen ystävällisyydestään ja pyysin lainaksi venettä. Hän käski miehittää sen ja virkkoi minulle:

"Kuinka iloiseksi kapteeninne tuleekaan teidät nähdessään!"

Mutta sitä epäilin. Pudistimme toistemme kättä, ja soudatin veneen Rattlesnaken kupeelle, joka oli noin kahden kaapelimitan päässä meidän etupuolellamme. Olin ottanut ylleni nutun lähtiessäni prikistä astuakseni toimeeni, ja kun saavuin kauppalaivan veneessä, ei minuun kiinnitetty huomiota. Olosuhteet olivatkin sellaiset, ettei ketään ollut tähystämässä, joten nousin kannelle kenenkään huomaamatta.

Miehistö- ja upseerit olivat peräkannella, jossa myytiin kaatuneiden merimiesten tavaroita, ja kaikkien katseet olivat kiintyneet taloudenhoitajan apulaisen näyttelemiin kuusiin nankinhousuihin, jotka tunsin omikseni.

"Yhdeksän shillingiä kuusista nankinhousuista", huusi taloudenhoitajan apulainen.

"Kuulkaahan, hyvät miehet, ne ovat sentään arvokkaammat", huomautti kapteeni, joka näytti olevan hyvin leikkisällä tuulella. "Parempi on olla hänen housuissaan kuin hänen kengissään." Tämä raaka huomautus sai aikaan hiljaisuuden hetkiseksi. "No niin, taloudenhoitaja, antakaa niiden sitten mennä. Saattaisi luulla, että jos vetäisitte yllenne hänen housunsa, tulisitte yhtä pelkureiksi kuin hän oli", pitkitti kapteeni, nauraen.

"Hävytöntä!" kiljaisi pari upseeria, joista toisen tunsin äänestä Swinburneksi.

"Se olisi todennäköisempää, jos he vetäisivät jalkaansa teidän housunne", huudahdin minä kovalla äänellä ja paheksuvasti.

Kaikki hätkähtivät ja pyörähtivät ympäri; kapteeni Hawkins horjahti tykkiä vasten.

"Pyydän ilmoittaa palanneeni laivaan", jatkoin.

"Hei, pojat! Kolme eläköön-huutoa herra Simplelle!" lausui Swinburne.

Miehet luikkasivat ne ponnekkaasti. Kapteeni Hawkins katsoi minuun ja poistui sanaakaan virkkamatta kiireisesti hyttiinsä. Hänen poistuessaan huomasin hänen kätensä olevan kantositeessä. Kiitin miehiä heidän minua kohtaan osoittamastaan ystävällisyydestä, kättelin Thompsonia ja Websteria, jotka onnittelivat minua, sitten vanhaa Swinburnea, joka oli vähällä vääntää käteni sijoiltaan ja sai aikaan olkapäässäni sellaisen kivun, että parkaisin, ja senjälkeen muita, jotka ojensivat minulle kätensä.

Käskin keskeyttää tavaroitteni myynnin. Onnekseni se olikin vasta aloitettu, ja kaikki tavarani luovutettiin minulle takaisin. Thompson oli ilmoittanut kapteenille tuntevansa isäni osoitteen ja haluavansa ottaa haltuunsa vaatteeni lähettääkseen ne kotiin, mutta kapteeni ei ollut sallinut hänen niin tehdä.

Muutamien minuuttien kuluttua sain kirjeen kapteenilta, joka vaati minua esimiehelleen lähetettävää tiedonantoa varten kirjeellisesti selostamaan, kuinka olin pelastunut. Mentyäni hyttiini tapasin siellä vastassani perin alakuloiset kasvot, Acastassa palvelleen, tutkintonsa suorittaneen merikadetin, joka oli saanut määräyksen astua sijalleni.

Kun istuin kirjoituspöytäni ääreen, havaitsin sieltä olevan poissa kaksi tärkeätä esinettä, toinen oli yksityinen kirjesalkkuni ja toinen päiväkirja, johon kirjoitin muistiinpanoja tapahtumista ja jonka mukaan tämä kertomus on sommiteltu. Tiedustin niitä ruokakumppaneiltani, jotka vakuuttivat, ettei kirjoituspöytää ollut tarkastanut kukaan muu kuin kapteeni ja että hän siis kaiketi oli ottanut nuo arvokkaat asiakirjat haltuunsa.

Kirjoitin lyhyen selostuksen kaikesta tapahtuneesta ja samalla virkakirjeen kapteenille, pyytäen häntä luovuttamaan takaisin hallussaan olevan omaisuuteni, yksityisen päiväkirjani ja kirjesalkkuni.

Heti kirjeeni saatuaan kapteeni lähetti minulle käskyn panna hänen veneensä kuntoon. Niin pian kuin se oli miehitetty, ilmoitin siitä hänelle ja pyysin sitten saada tietää, aikoiko hän suostua pyyntööni. Hän vastasi, ettei hän sitä tekisi, lähti senjälkeen kannelle ja poistui prikistä mennäkseen esimiehensä alukseen.

Päätin sentähden heti kirjoittaa Acastan kapteenille, kertoa hänelle kapteeni Hawkinsin käyttäytymisestä ja pyytää häntä sekaantumaan asiaan. Sen teinkin viipymättä, ja kun vene, joka oli tuonut minut prikiin, ei vielä ollut lähtenyt pois, lähetin kirjeen sen mukana, käskien luovuttaa sen jonkun upseerin käteen.

Kirjeeni saapui perille, ennenkuin kapteeni Hawkinsin vierailu oli päättynyt, ja Acastan kapteeni ojensi sen hänelle, tiedustaen, oliko väitteeni paikkansapitävä. Kapteeni Hawkins tunnusti pidättäneensä puheena olevat paperit, koska niistä uhkui kapinallisuutta ja niskuroimishenkeä, eikä luvannut luovuttaa niitä minulle takaisin. "Sellaista en voi sallia", vastasi Acastan kapteeni, joka tunsi kapteeni Hawkinsin luonteen. "Jos te olette vahingossa saanut tietoonne herra Simplen salaisuuksia, on kunniavelvollisuutenne olla niitä käyttämättä. Eikä teidän sovi pitää hallussanne vierasta omaisuutta."

Mutta kapteeni Hawkins pysyi jyrkkänä eikä suostunut antamaan papereitani minulle.

"No niin, kapteeni Hawkins", lausui Acastan kapteeni, "suvainnette siis viipyä laivani peräkannella siihen saakka, kunnes tulen takaisin hytistäni".

Acastan kapteeni kirjoitti sitten määräyksen, käskien kapteeni Hawkinsin viipymättä luovuttaa hänelle hallussaan olevat paperini, ja tultuaan hytistään ojensi sen kapteeni Hawkinsille, sanoen:

"Nyt, sir, tässä on kirjallinen määräys ylemmältä upseeriltanne. Olkaa tottelematta sitä, jos uskallatte. Jos niin teette, käsken pidättää teidät ja syytän teitä sotaoikeudessa. En voi muuta kuin valittaa sitä, että joku hänen majesteettinsa upseeri on näin pakotettava täyttämään velvollisuutensa kunniallisena herrasmiehenä."

Kapteeni Hawkins puri huultansa saatuaan määräyksen ja kuultuaan sen ohessa lausutut purevat huomautukset. "Veneenne on valmiina, sir", virkkoi Acastan kapteeni ankarasti.

Prikiin saavuttuaan kapteeni Hawkins pani paperini sinetöityyn kääröön ja lähetti ne Acastan kapteenille, joka osoitti ne jälleen minulle virkalähetyksenä ja palautti ne samassa veneessä. Yleisö saa niin ollen kiittää Acastan kapteenia niistä muistelmista, joita se nyt lukee.

Ruokakumppaneiltani sain seuraavat tiedot siitä, mitä prikissä oli tapahtunut minun poistuttuani sieltä. Priki oli kärsinyt pahasti proomun tykkitulesta, ja kapteeni Hawkinsin käsivarteen oli osunut sirpale riippumattokaiteesta, jonka tykinkuula oli pirstonut kohta lähtöni jälkeen.

Vaikka hän oli saanut ainoastaan ihonaarmun, oli hän katsonut sopivaksi pitää itseään vaikeasti haavoittuneena ja luovutettuaan päällikkyyden toiselle luutnantille Websterille vetäytynyt hyttiinsä, jossa hän oli pysytellyt taistelun loppuun saakka. Websterin ilmoitettua hänelle veneiden paluusta, tykkiveneen valtauksesta ja minun otaksutusta kuolemastani hän oli riemastunut niin, että oli tyyten unohtanut haavansa, juossut kannelle ja hykerrellyt käsiään kävellessään edestakaisin. Vihdoin hän oli malttanut mielensä, mennyt hyttiinsä ja palannut jälleen kannelle käsivarsi kaulasiteessä.

Seuraavana aamuna hän oli soudattanut itsensä Acastaan, esittänyt selostuksen lähimmälle esimiehelleen ja tuonut seuraajakseni muassaan prikiin tutkintonsa suorittaneen kadetin, jota kohtasi pettymys. Hän oli myöskin lausunut peräkannella, että jollen olisi kaatunut, hän oli aikonut syyttää minua sotaoikeudessa ja siten erottaa minut palveluksesta. Hänellä oli muka yllin kyllin syytöksiä minua vastaan syöstäkseen minut tuhoon, sillä hän oli koonnut niitä koko sen ajan, jonka olin ollut hänen komennuksessaan; ja nyt hän panisi vanhan konstaapelilurjuksen katumaan sitä, että hän oli ollut läheisissä suhteissa kanssani.

Kaiken tämän hän oli uskonut lääkärille, joka, kuten olen aikaisemmin huomauttanut, oli liehakoivan hovimiehen tapainen. Mutta lääkäri oli kertonut siitä Thompsonille, perämiehelle, joka nyt puhui asiasta minulle. Tässä kaikessa oli yksi etu, nimittäin se, että nyt tunsin tarkalleen, millainen asemani oli ja mitä sain odottaa.

Sinä lyhyenä aikana, jonka viivyimme satamassa, huolehdin siitä, ettei riianpalsamia sallittu tuoda laivaan, ja kaikki merimiehemme pysyivät selvinä. Acastan kapteeni lähetti meille määräyksen lähteä Texelin edustalla risteilevän amiraalin luokse, sillä hän oli saanut amiraalinvirastolta käskyn lähettää sinne jonkun laivueestaan ja valinnut prikimme, koska kapteeni Hawkins oli käynyt hänestä kovin vastenmieliseksi.

KAHDESKOLMATTA LUKU

Vanha ystävä uudessa asussa – Ruotsalaisen hongan tamminen sydän – Mies on aina mies kaikkialla maailmassa ja enemmänkin kuin mies monissa maailmanosissa – Peter saa moitteita vitkastelusta, mutta esittää arvonimen puolustuksekseen – Siihen tyydytään.

Ehdittyämme noin neljänkymmenen meripenikulman päähän satamasta tuli näkyviimme fregatti. Näytimme salaista merkkiä; fregatti nosti mastoonsa Ruotsin lipun ja pysytteli pari piirua sivulla suunnastamme yhtyäkseen meihin.

Saavuttuamme vajaan kahden meripenikulman päähän se kääntyi meitä kohti ja laski alas prammipurjeensa. Sittenkun välimatkaa oli vain noin kaksi kaapelimittaa, käänsi vieras fregatti keulansa tuuleen. Me teimme samoin, ja kapteeni käski minun laskea veneen vesille, mennä ruotsalaiseen alukseen, tiedustaa, mikä sen nimi oli ja kuka sitä komensi, ja tarjota kaikkea mahdollista apua, jos sen kapteeni sitä tarvitsisi.

Tämä oli tavanmukainen menettelytapa laivastossamme, ja määräykseni mukaan menin vieraaseen alukseen.

Noustuani peräkannelle kysyin ranskaksi, oliko laivassa sitä kieltä puhuvaa henkilöä. Ensimmäinen luutnantti astui esiin ja otti hatun päästänsä. Ilmoitin, että minua oli pyydetty tiedustamaan aluksen ja komentavan upseerin nimeä merkitäksemme ne päiväkirjaamme ja tarjoamaan kaikkia mahdollisia palveluksia, joiden suorittaminen olisi vallassamme. Hän vastasi kapteenin olevan kannella ja kääntyi ympäri, mutta kapteeni oli laskeutunut hyttiinsä.

"Ilmoitan hänelle sanomanne – minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että hän oli poistunut kannelta." Ja ensimmäinen luutnantti lähti luotani.

Kannella olevat upseerit, jotka tuntuivat olevan kohteliaita ja miellyttäviä miehiä, ja minä lausuimme muutamia kohteliaisuuksia ja kerroimme hieman uutisia toisillemme, minkä jälkeen ensimmäinen luutnantti pyysi minua kapteeninhyttiin. Laskeuduin sinne – ovi avattiin – ensimmäinen luutnantti ilmoitti minut ja poistui. Katsoin kapteeniin, joka istui pöydän ääressä. Hän oli komea, tanakka mies; hänen napinlävessään oli kaksi nauhaa, ja hänellä oli tuuheat viikset. Minusta tuntui, että olin nähnyt hänet jo aikaisemmin, mutta en jaksanut muistaa milloin. Hänen kasvonsa olivat varmasti minusta tutut, mutta koska kannella olevat upseerit olivat maininneet minulle, että kapteeni oli kreivi Shucksen, josta en ollut milloinkaan kuullut mitään, arvelin varmastikin erehtyneeni. Puhuttelin senvuoksi häntä ranskankielellä, lausuen hänelle pitkän kohteliaisuuden ja liittäen siihen kaikki tarpeelliset lisäkkeet.

Kapteeni kääntyi minuun päin, siirsi kätensä pois otsalta, jota se oli varjostanut, katsoi minua suoraan kasvoihin ja vastasi:

"Herra Simple, osaan ranskaa vain hyvin huonosti. Puhukaa asianne selvällä englanninkielellä."

Säpsähdin ja vastasin:

"Olin tuntevinani kasvonne. Olenko erehtynyt? En, sillä kaiketi te olette – herra Chucks!"

"Olette oikeassa, rakas herra Simple. Edessänne on nyt vanha ystävänne Chucks, pursimies. Tunsin teidät heti, kun kapusitte alukseni kannelle, ja pelkäsin teidänkin heti tuntevan minut. Senvuoksi pujahdin hyttiini (mitä näennäistä karkeutta sallikaa minun pyytää anteeksi), jotta ette voisi paljastaa asiaa upseereiden kuullen."

Pudistimme toistemme kättä sydämellisesti, ja senjälkeen hän kehoitti minua istuutumaan.

"Mutta", virkoin, "kannella minulle kerrottiin, että fregatin komentaja on kreivi Shucksen".

"Se on nykyinen arvoni, rakas Peter", vastasi hän. "Mutta koska teillä ei ole aikaa tuhlattavaksi, selitän heti kaikki. Tiedän voivani luottaa teidän kunniantuntoonne. Muistattehan, että jätitte minut, kuten molemmat luulimme, kuolemaan kaapparialukseen, kapteenin olkaimilla varustettu takki hartioillani.

– Kun veneet saapuivat ja te poistuitte aluksesta, nousivat tanskalaiset kannelle ja löysivät minut. Hengitin vielä, ja kun he arvostelivat arvoani takkini mukaan, nostivat he minut veneeseen ja soutivat rantaan. Kaapparilaiva upposi hyvin pian senjälkeen. Minun ei luultu elävän, mutta muutamien päivien kuluttua tapahtui käänne, ja minä voin paremmin. Minulta tiedustettiin nimeäni, ja ilmoitin oikean nimeni, jonka he jostakin syystä venyttivät Shuckseniksi. Ikäänkuin ihmeen avulla toivuin ja voin nykyisin yhtä hyvin kuin milloinkaan koko elämäni aikana. Tanskalaiset olivat aika tavalla ylpeitä siitä, että olivat vanginneet Englannin laivastossa palvelevan kapteenin, jollaisena he minua pitivät, sillä he eivät kertaakaan kysyneet, mikä todellinen arvoni oli.

– Joidenkuiden viikkojen kuluttua minut lähetettiin kotiin Tanskaan säännöllisiä kulkuvuoroja välittävässä laivassa, mutta sattui niin, että jouduimme ankaraan myrskyyn ja kärsimme haaksirikon Ruotsin rannikolla likellä Karlskronaa. Tanska oli siihen aikaan sodassa Ruotsia vastaan, koska se oli liittynyt Venäjään, ja laivamme väestö vangittiin, kun taas minut tietysti vapautettiin ja minua kohdeltiin hyvin huomaavaisesti. Mutta kun en osannut puhua ranskaa enkä ruotsia, en osannut esiintyä kovinkaan hyvin. Sain kuitenkin sievoiset elantorahat ja luvan palata Englantiin niin pian kuin haluaisin.

– Siihen aikaan ruotsalaiset sotivat Venäjää vastaan ja varustivat laivastoaan, mutta eivät, Luoja paratkoon, tietäneet siitä puuhasta paljoakaan. Huvikseni kävelin telakalla ja katselin heidän touhuaan, mutta heidän laivastossaan ei ollut kolmeakymmentä tehtävistään selvillä olevaa miestä eikä ainoatakaan sellaista, joka olisi pystynyt panemaan työt käyntiin.

– No niin, Peter, kuten tiedätte, en ole voinut olla joutilaana, ja niinpä vähitellen neuvoin miehiä siellä täällä, kunnes he alkoivat työskennellä oikealla tavalla; ja kapteenit ja upseerit olivat minulle hyvin kiitollisia. Vihdoin he kaikki tulivat luokseni, ja jolleivät he ymmärtäneet minua täydelleen, näytin omin käsin, miten työ oli suoritettava, ja laivaston taklaus alkoi näyttää joltakin. Laivastoa komentava amiraali oli perin kiitollinen, ja minä kävin työssä yhtä säännöllisesti kuin olisin nauttinut siitä palkkaa.

– Vihdoin amiraali tuli luokseni muassaan englanninkielen tulkki ja kysyi, halusinko kovin kiihkeästi palata Englantiin vai suostuisinko astumaan heidän palvelukseensa. Oivalsin, mitä he tahtoivat, ja vastasin, ettei minulla ollut Englannissa vaimoa eikä lasta ja että pidin heidän maastansa hyvin paljon, mutta minun täytyi pyytää aikaa punnitakseni asiaa ja myöskin tietää, mitä heillä oli ehdotettavana.

– Menin asuntooni ja tehdäkseni heidät vielä innokkaammiksi pysyin poissa telakalta kolme tai neljä päivää, minkä jälkeen sain amiraalilta kirjeen, jossa minulle tarjottiin fregatin komentajan valtakirjaa, jos haluaisin liittyä heidän laivastoonsa. Vastasin (sillä tiesin, kuinka kipeästi minua tarvittiin), että mieluummin valitsisin englantilaisen kuin ruotsalaisen fregatin ja etten suostuisi ehdotukseen, jollei minulle tarjottaisi vielä jotakin muuta, ja sittenkin suostuisin vain sillä nimenomaisella ehdolla, ettei minun tarvitsisi tarttua aseisiin omaa isänmaatani vastaan. Viikon mietittyään he sitten tarjoutuivat tekemään minusta kreivin ja antamaan fregatin komennettavakseni.

– Se sopi minulle, kuten arvannette, Peter; se oli sydämeni hartain toivomus – minusta tulisi ylimys. Suostuin, minusta tehtiin kreivi Shucksen, ja sain ison, komean fregatin komennukseeni. Senjälkeen ryhdyin tarmokkaasti työhön, valvoin koko laivaston kuntoonpanoa ja näytin ruotsalaisille, mihin englantilainen pystyy.

– Lähdimme merelle, ja kaiketi tiedätte, millainen kahakka meillä oli venäläisten kanssa, eikä se suinkaan ollut meille häpeäksi, se minun täytyy sanoa. Minulla oli onni kunnostautua, sillä vaihdoimme useita yhteislaukauksia erään venäläisen kaksikantisen laivan kanssa ja suoriuduimme siitä kunniakkaasti. Satamaan tultuamme sain tämän nauhan. Olin liikkeellä myöhemminkin, osuin kohtaamaan venäläisen fregatin ja valtasin sen, mistä sain tämän toisen nauhan.

– Siitä pitäen olen ollut hyvin suosittu, ja kun nyt osaan puhua ruotsia, pidän näistä ihmisistä oikein paljon. Satamassa ollessani käyn usein hovissa ja olen myös naimisissa."

"Toivotan teille onnea, kreivi, sydämeni pohjasta."

"Niin, ja avioliittoni onkin onnistunut – puolisoni on hyvin ylhäiseen sukuun kuuluva ruotsalainen kreivitär, ja otaksuttavasti minulla jo nyt on pieni poika tai tytär. Kuten siis huomaatte, Peter, olen vihdoinkin herrasmies, ja mikä on vielä parempi, lapseni ovat toisen polven ylimyksiä. Kukapa olisi voinut uskoa, että kun viskasin veneeseen kapteenin nutun omani sijasta, se johtaisi tällaiseen?

– Ja nyt, rakas herra Simple, kun olen tehnyt teidät uskotukseni, ei minun tarvinne pyytää teitä olemaan hiiskumatta asiasta kenellekään. Siitä ei tosin voisi koitua minulle paljon vahinkoa, mutta jonkun verran sentään. Ja vaikka todennäköisesti en kohtaa ketään, joka tuntisi minut tässä virka-asussani, kun minulla lisäksi on viikset, on kuitenkin hyvä pitää salassa tämä asia, jonka olisin ilmaissut ainoastaan teille ja O'Brienille."

"Rakas kreivi", vastasin, "salaisuutenne pysyy varmasti minun tietonani. Olette joka tapauksessa saavuttanut arvonimenne ennen minua. Ja vilpittömästi toivotan teille onnea, sillä olette saavuttanut sen kunniallisesti. Mutta vaikka mielelläni puhelisinkin kanssanne päiväkausia, täytyy minun palata laivaani, sillä nykyisin purjehdin perin epämiellyttävän kapteenin komennuksessa."

Muutamin sanoin sitten kerroin, missä O'Brien oli, ja erotessamme menin hänen kanssansa kannelle, jossa kreivi Shucksen pisti kätensä kainalooni ja esitteli minut upseereilleen entisenä laivakumppanina.

"Toivon meidän kohtaavan toisemme jälleen", virkoin, "mutta pelkäänpä sellaisten mahdollisuuksien olevan vähäisiä".

"Kenpä tietää", vastasi hän. "Näettehän, mitä sattuma on tehnyt minun hyväkseni. Rakas Peter, Jumala teitä siunatkoon! Olette yksi niitä perin harvoja, joita olen aina rakastanut. Jumala teitä siunatkoon, poikaseni! Älkääkä unohtako, että kaikki, mitä minulla on, on käytettävissänne, jos osutte kohdalleni!"

Kiitin häntä, tein kunniaa upseereille ja laskeuduin veneeseeni. Kuten olin arvannut, tiedusti kapteeni laivaan saavuttuani äkäisesti, minkätähden olin viipynyt niin kauan. Vastasin, että minut oli kutsuttu kreivi Shucksenin hyttiin, ja kun hän oli keskustellut niin pitkälti, en ollut päässyt pois aikaisemmin, koska ei olisi ollut kohteliasta poistua hänen luotansa, ennenkuin hän oli lopettanut kyselynsä. Sitten esitin tiedonantoni hyvin sävyisesti, eikä kapteeni hiiskunut enää mitään. Pelkkä mahtavan miehen nimikin sai hänet aina vaikenemaan.

KOLMASKOLMATTA LUKU

Huonoja kuulumisia kotoa ja vielä huonompia laivasta – Aikaisemmista koettelemuksistaan huolimatta Peterin on pakko valmistautua uusiin – Taaskin rouva Trotter, joka vanhetessaan käy paremmaksi – Kapteeni Hawkinsin kaksitoista syytöstä.

Ei mitään tärkeätä tapahtunut, ennenkuin ehdimme amiraalin luokse, joka pidätti meitä laivastossaan ainoastaan kolme tuntia ja sitten lähetti meidät kotimaahan viemään tiedonantojaan. Rauhallisen matkan jälkeen saavuimme Portsmouthiin, josta viipymättä kirjoitin Ellen-sisarelleni, tiedustaen isäni vointia. Maltittomasti odotin vastausta ja paluupostissa sain mustalla sinetillä varustetun kirjeen.

Isäni oli edellisenä päivänä kuollut aivokuumeeseen; ja Ellen rukoili minua hankkimaan lomaa matkustaakseni hänen luoksensa lohduttamaan hänen tuskaansa.

Kapteeni tuli laivaan seuraavana aamuna, ja olin kirjoittanut valmiiksi amiraalille osoitetun virkakirjeen, jossa selvitin asemani ja anoin lomaa. Näytin kirjeen kapteenille ja pyysin häntä toimittamaan sen perille. En missään muussa tapauksessa olisi siihen alentunut, mutta se ajatus, että sisar-parkani oli turvattomana ja yksin isäni viruessa vainajana kotona, sai minut nöyräksi ja alistuvaksi.

Luettuaan kirjeeni kapteeni Hawkins vastasi perin kylmästi, että "oli varsin helppo väittää isäni kuolleen, mutta hän vaati todistuksia". Ei edes tämäkään loukkaus tehonnut minuun; ojensin hänelle sisareni kirjeen – hän luki sen ja antaessaan sen minulle takaisin hymyili ilkeästi.

"Minun on mahdotonta toimittaa perille kirjettänne, herra Simple, koska minulla on erikoinen kirje jätettävänä teille."

Pistettyään folio-kokoisen käärön käteeni hän lähti tiehensä. Avasin sen; siinä oli jäljennös kirjeestä, jossa vaadittiin minua haastettavaksi sotaoikeuteen, ynnä pitkä luettelo hänen esittämiään syytöksiä. Olin tyrmistynyt, en niin pahasti sentähden, että hän oli haastanut minut sotaoikeuteen, kuin siksi, että nyt, kuten olin varma, minun oli mahdotonta päästä rientämään sisar-poloiseni tueksi. Menin upseerien ruokalaan, heittäydyin tuoliin ja sysäsin samalla kirjeen Thompsonille, perämiehelle. Luettuaan sen huolellisesti hän taittoi sen kokoon.

"Totisesti, Simple, en usko sinun tarvitsevan pelätä paljoakaan. Nuo syytökset ovat kovin pikkumaisia."

"Niin, niin – niistä en paljoakaan välitä. Mutta sisar-rukkani! Olin kirjoittanut, pyytäen lomaa, ja nyt hän jää, Jumala tietää, kuinka kauaksi aikaa, niin tuskastuttaviin oloihin."

Thompson kävi vakavan näköiseksi.

"En muistanut isäsi kuolemaa, Simple; tämä on tosiaankin julmaa. Tarjoutuisin itse lähtemään, mutta sinä tarvitset todistustani sotaoikeudessa. Asialle ei mahda mitään. Kirjoita sisarellesi ja rohkaise häntä! Selitä hänelle, minkätähden et voi tulla, ja vakuuta, että kaikki kyllä päättyy hyvin!"

Tein niin ja kävin aikaisin levolle, sillä voin todella huonosti. Seuraavana aamuna saapui satama-amiraalin virallinen kirje, jossa minulle ilmoitettiin, että asiani oli määrätty sotaoikeuden käsiteltäväksi ja että oikeus kokoontuisi viikon kuluttua. Luovutin heti päällikkyyden toiselle luutnantille ja aloin tutkia esitettyjä syytöksiä. Niitä oli paljon, ja osa niistä oli peräisin jo melkein siitä päivästä, jona kapteeni Hawkins oli tullut prikiimme. Kaikkiaan niitä oli kaksitoista. En vaivaa lukijaa niillä kaikilla, koska useat niistä olivat kovin pikkumaisia. Tärkeimmät syytökset olivat:

1. Kapinallinen ja halventava käyttäytyminen kapteeni Hawkinsia

kohtaan sinä ja sinä päivänä, jolloin olin keskustellessani alemman upseerin kanssa peräkannella lausunut, että kapteeni Hawkins oli urkkija ja että hänellä oli urkkijoita laivassa.

2. Velvollisuuden laiminlyönti, koska en ollut totellut kapteeni

Hawkinsin määräyksiä sinä ja sinä iltana.

3. Se, että olin silloin ja silloin lähettänyt laivasta kaksi venettä

vastoin kapteeni Hawkinsin jyrkkää määräystä.

4. Se, että olin taaskin sen ja sen päivän aamuna kapinallisesti ja

halventavasti keskustellut kapteeni Hawkinsista laivan konstaapelin kanssa, sallien tämän syyttää kapteeni Hawkinsia pelkuruudesta tekemättä siitä ilmoitusta.

5. Se, että olin herjaavasti puhunut peräkannella kapteeni

Hawkinsille saavuttuani jälleen laivaan sinä ja sinä aamuna.

6. Se, etten ollut panettanut toimeen kapteeni Hawkinsin määräyksiä

useissa tilaisuuksissa, ja niin edelleen.

Ja koska lisäksi kahdessa syytöksessä kapteeni Hawkinsin todistus oli välttämätön, oli kuningas niissä syytöksissä kantajana. Vaikka useimmat syytökset olivatkin mitättömiä, oivalsin heti vaarani. Jotkut kuuluivat niin kaukaiseen aikaan, monta kuukautta sitten, ettei laivamme miehistö vielä silloin ollut vaihtunut enkä voinut löytää tarpeellisia todistajia. Voitettavina olikin vakavia vaikeuksia, mikäli asia koski muita kuin tuoreimpia syytöksiä, koska en ollut otaksunut joutuvani sotaoikeuteen. Mutta vakavin oli ensimmäinen syytös, enkä käsittänyt, miten siitä selviytyisin. Swinburne oli kun olikin tarkoittanut kapteeni Hawkinsia puhuessaan urkkijakapteeneista. Thompsonin avulla kuitenkin valmistin niin hyvän puolustuspuheen kuin osasin valmiiksi oikeudenistuntoa varten.

Kaksi päivää ennen sotaoikeuden kokoontumista sain kirjeen Elleniltä, joka tuntui olevan ihan sekaisin tällaisen onnettomuuksien kasaantumisen johdosta. Hän kertoi isäni hautauksen tapahtuvan seuraavana päivänä ja uuden kirkkoherran kirjoittaneen hänelle, tiedustaen, milloin pappila voitaisiin sopivasti luovuttaa. Isäni velkojat olivat lähettäneet laskunsa, ja niiden yhteissumma oli jo nyt tuhat kaksisataa puntaa, eikä hän tuntenut kaikkien yhteistä määrää. Nähtävästi ei perintöä ollut jäänyt muuta kuin talon kalusto, ja hän halusi tietää, maksettaisiinko velat hänen käytettävikseen jättämistäni arvopapereista saatavilla rahoilla.

Kirjoitin heti hänelle, kehoittaen häntä suorittamaan kaikki velat ja käyttämään rahojani. Samalla lähetin asiamiehelleni osoitetun maksumääräyksen koko summasta ja valtakirjan myydä arvopaperit.

Juuri kun olin sulkenut kirjeen, pyrki rouva Trotter, joka oli käynyt kauppaa laivassamme sen palattua Portsmouthiin, puheilleni ja astui ilmoituksensa jälkeen hyttiini odottamatta vastausta.

"Rakas herra Simple", aloitti hän, "tiedän kaikki, mitä on tekeillä, ja olen kuullut, ettei teillä ole lakimiestä ajamassa asiaanne. Mutta tiedän, että se on välttämätöntä ja että siitä kaiketi on paljon hyötyä puolustuksessanne, sillä kun ihmiset ovat huolissaan ja tuskissaan, ei heidän järkensä toimi hyvin. Niinpä olenkin tuonut erään ystäväni Portseasta, hyvin taitavan miehen, joka minun tähteni ottaa asianne ajaakseen, ja toivon, ettette häntä torju.

– Muistattehan lahjoittaneenne minulle tusinan sukkia. En torjunut niitä silloin, eikä teidän pidä hylätä tarjoustani nyt. Sanoin aina miehelleni: 'Mene lakimiehen puheille!' Ja jos hän olisi noudattanut neuvoani, olisi hän tehnyt viisaasti. Muistan kerran, kun vuokra-ajuri rikkoi vaunujemme laudoituksen. – 'Trotter', sanoin, 'mene lakimiehen puheille!' Mutta perin kohteliaasti hän vastasi: 'Mene lemmon puheille!' Mutta mikä oli seuraus! Hän on kuollut, ja minä olen laivakaupustelija. Niin, herra Simple, teettekö mielikseni? Se on kaikki ihan ilmaista – ei ilmaista, sillä se tehdään minun tähteni. Kuten näette, herra Simple, on minulla vielä ihailijoita", lopetti hän hymyillen.

Rouva Trotterin neuvo oli hyvä, ja vaikka en ottanut kuuleviin korviinkaan sitä, että olisin saanut lakimiehen avun ilmaiseksi, suostuin käyttämään häntä; ja se mies osoittautuikin hyödylliseksi sellaisia syytöksiä ja kapteeni Hawkinsin kaltaista miestä vastaan. Hän tuli samana iltapäivänä laivaan, tutki huolellisesti kaikkia asiakirjoja ja kaikkia todistajia, jotka sain käsille, osoitti puolustuspuheeni heikot kohdat ja otti paperit mukaansa maihin. Joka päivä hän kävi laivalla keräämässä uusia todistuksia ja tutkimassa juttuani.

Vihdoin saapui määräpäivä. Pukeuduin parhaaseen virka-asuuni. Kello yhdeksän laukaistiin amiraalin laivasta tykki, ja sieltä näytettiin merkki, että oikeudenistunnon piti alkaa. Menin sinne veneessä kaikki todistajat mukanani. Sinne saavuttuani minut pantiin ensimmäisen oikeudenpalvelijan vartioitavaksi. Oikeuden jäseniksi määrätyt kapteenit ohjasivat veneensä laivan kupeeseen toinen toisensa jälkeen, ja heitä vastaan ottamassa oli osasto merisotilaita, jotka tekivät aseillaan kunniaa.

Puolikymmenen oli koko oikeus koolla, ja minut vietiin sisälle. Sotaoikeudet ovat julkisia, vaikka kukaan ei saa painattaa todistuksia. Pitkän pöydän päässä istui amiraali puheenjohtajana. Hänen oikealla puolellaan seisoi kapteeni Hawkins kantajana. Pöydän kummallakin laidalla oli kuusi kapteenia, jotka istuivat amiraalista lukien virka-ikänsä mukaisessa järjestyksessä. Pöydän alapäässä, vastapäätä amiraalia, oli sotatuomari, jonka vasemmalla puolella seisoin minä syytettynä. Kuulusteltaviksi kutsutut todistajat oli sijoitettu hänen oikealle puolelleen; ja hänen takanaan istui oikeusistuimen luvalla pienen pöydän ääressä lainopillinen neuvonantajani niin likellä minua, että saatoimme puhella keskenämme.

Kaikki oikeudenjäsenet vannotettiin, ja sitten he istuutuivat paikoilleen. Oikeudenjäseniksi määrättyjen kapteenien istuinten takana oli pylväitä, jotka olivat yhdistetyt toisiinsa vihreällä boijilla peitetyillä nuorilla, jotta ne, jotka tulivat sisälle kuulemaan jutun käsittelyä, eivät voineet sulloutua ihan kiinni heihin.

Senjälkeen luettiin syytökset ynnä amiraalille ja amiraalin kirjoittamat kirjeet, joissa sotaoikeuden koollekutsumista vaadittiin ja se myönnettiin. Ja sitten kapteeni Hawkinsin käskettiin esiintyä kantajana. Aluksi hän lausui katkeran pahoittelunsa sen johdosta, että hänen oli ollut pakko turvautua tähän hänestä niin vastenmieliseen toimenpiteeseen, ja väitti useita kertoja varoittaneensa minua, mutta minun olleen siitä välittämättä. Esipuheensa jälkeen, jossa vilisi kaikkia mahdollisia valheellisia väitteitä hän aloitti ensimmäisestä syytöksestään, mainitsi itsensä todistajaksi ja esitti todistuksensa.

Sen loputtua tiedustettiin minulta, oliko minulla mitään kysyttävää. Avustajani neuvosta vastasin kieltävästi. Sitten puheenjohtaja tiedusti oikeudenjäseninä olevilta kapteeneilta arvonmukaisessa järjestyksessä, halusivatko he esittää kysymyksiä.

"Haluaisin", lausui toiseksi puhuteltu kapteeni, "tiedustaa kapteeni Hawkinsilta, tuliko hän silloin kannelle samalla tavalla kuin sotalaivan kapteeni saapuu laivansa peräkannelle vai pujahtiko hän sinne meluttomasti".

Kapteeni Hawkins vakuutti tulleensa samalla tavalla, mikä olikin totta, sillä hän tuli aina hiipimällä.

"Koska te, kapteeni Hawkins, olette toistanut pitkän palasen ensimmäisen luutnantin ja konstaapelin välistä keskustelua, suvaitkaa minun kysyä, kuinka kauan olitte heidän likellään heidän huomaamattaan teitä."

"Hyvin lyhyen ajan", kuului vastaus.

"Mutta, kapteeni Hawkins, eikö teistä tunnu siltä, että koska tulitte kannelle, kuten lausuitte, samalla tavalla kuin yleensä, olisitte menetellyt paremmin, jos olisitte esimerkiksi yskähtänyt ilmaistaksenne upseereillenne olevanne läsnä? Minusta olisi tuiki ikävää kuulla kaikkea, mitä minusta saatetaan sanoa, kun otaksutaan minun olevan poissa."

Tähän huomautukseen kapteeni Hawkins vastasi ällistyneensä keskustelusta niin, että tuskin jaksoi hengittää, koska hänellä siihen saakka oli ollut minusta mitä paras käsitys.

Enää ei kysytty mitään, vaan siirryttiin toiseen syytökseen. Se koski perin mitätöntä asiaa – määräyksien vastaista uunin sytyttämistä. Todistajana esiintyi meriväenkersantti. Hänen esitettyään todistuksensa syytöksen mukaisesti tiedusti puheenjohtaja minulta, oliko minulla mitään kysyttävää todistajalta. Kysyin:

"Kerroitteko kapteeni Hawkinsille minun käskeneen sytyttää tulen uuniin?"

"Kerroin."

"Eikö teidän ole tapana ilmoittaa suoraan kapteenille kaikesta huolimattomuudesta ja tottelemattomuudesta, jonka mahdollisesti näette laivalla?"

"On."

"Oletteko koskaan ilmoittanut jotakin sellaista minulle, ensimmäiselle luutnantille, vai ilmoitatteko aina suoraan kapteenille?"

"Ilmoitan aina suoraan kapteenille."

"Kapteeninko määräyksestä?"

"Niin."

"Oletteko koskaan purjehtiessanne muiden kapteenien komennuksessa saanut heiltä sellaista määräystä, että teidän pitäisi tehdä ilmoituksenne suoraan heille eikä ensimmäisen luutnantin välityksellä?"

Todistaja koetti kierrellä.

"Vastatkaa suoraan: oletteko vaiko ette?"

"En."

Neljännen syytöksen – sen, että olin keskustellut kapinallisesti konstaapelin kanssa ja sallinut hänen syyttää kapteeni Hawkinsia haluttomaksi ahdistamaan vihollista – vakuutti taaskin paikkansapitäväksi kapteeni Hawkins ainoana todistajana. Taaskin jätin vastaamatta puolustuksekseni, ja ainoastaan yksi oikeudenjäsen esitti yhden kysymyksen. Hän tiedusti kapteeni Hawkinsilta, tuliko hän kannelle tapansa mukaan kävellen, vai hiipikö hän sinne, koska häntä tuntui omituisesti vainoavan se kova onni, että hän joutui kuulemaan keskusteluja. Kapteeni Hawkins vastasi samalla tavalla kuin aikaisemmin.

Viides syytös – se, että olin lausunut herjaavia sanoja kapteeni Hawkinsille saavuttuani jälleen prikiin Karlskronassa – otettiin sitten esille, ja kersantti ynnä eräs merimies esiintyivät todistajina. Tämä syytös herätti paljon hauskuutta. Oikeudenjäsenten suorittamassa kuulustelussa kysyttiin kapteeni Hawkinsilta, mitä hän tarkoitti kaatuneen upseerin vaatteita myytäessä lausumillaan sanoilla, että miehet näyttivät luulevan hänen housujensa aiheuttavan pelkoa.

"Kunniasanallani en mitään muuta, sir", vastasi kapteeni Hawkins, "kuin sitä vihjausta, että he pelkäsivät hänen haamunsa vainoavan heitä".

"Silloin herra Simple luonnollisesti tarkoitti samaa vastauksellaan", tokaisi kapteeni purevasti.

Senjälkeen käsiteltiin muita syytöksiä, mutta ne olivat vähämerkityksisiä. Todistajina esiintyivät etupäässä kersantti ja kapteeni Hawkins, joka oli vakoillut minua maalta käsin taskukiikarillaan.

Iltapäivä oli pitkälle kulunut, ennenkuin ne kaikki oli käsitelty. Ja senjälkeen puheenjohtaja siirsi istunnon jatkamisen seuraavaksi päiväksi, jotta minä saisin tuoda omat todistajani. Palasin Rattlesnakeen.

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Hyvä puolustus ei aina ole hyvä ilkeätä syytöstä vastaan – Peter voittaa puolelleen tuomareittensa sydämet, mutta menettää juttunsa, ja hänet erotetaan laivastaan.

Seuraavana päivänä aloitin puolustukseni ja katsoin parhaaksi ensin kuulustella todistajiani. Avustajani neuvosta ja Swinburnen pyynnöstä kutsuin hänet todistamaan. Esitin seuraavat kysymykset:

"Oliko sää kaunis puhellessamme peräkannella?"

"Kyllä, sää oli kaunis."

"Luuletteko, että olisitte kuullut, jos joku olisi tullut kannelle kävelemällä pääportaita myöten?"

"Varmasti olisin kuullut."

"Onko siis tarkoituksenne viitata, että kapteeni Hawkins tuli kannelle hiipien?"

"Käsitykseni mukaan hän pujahti kimppuumme niinkuin kissa hiiren niskaan."

"Mitä lauseita silloin käytettiin?"

"Sanoin, että urkkiva kapteeni aina saa urkkivia apulaisia."

"Kun se huomautus lausuttiin, tarkoititteko te ja herra Simple omaa kapteenianne?"

"Se huomautus oli minun. Mitä herra Simple ajatteli, sitä en tiedä; mutta minä kyllä tarkoitin kapteenia, ja hän on osoittanut minun olleen oikeassa."

Tämä Swinburnen rohkea vastaus hämmästytti oikeudenjäseniä, jotka alkoivat kuulustella häntä. Mutta hän pysyi alkuperäisessä väitteessään, että minä olin vastannut vain ylimalkaisesti.

Toisen syytöksen kumoamiseksi en esittänyt lainkaan todistajia, mutta kolmatta syytöstä varten kutsutin kolme henkilöä todistamaan, että kapteeni Hawkinsin määräyksen mukaan en saanut lähettää ainoatakaan venettä rannalle, mutta että hän ei ollut kieltänyt lähettämästä niitä läheisille sotalaivoille.

Vastatakseni neljänteen syytökseen kutsutin Swinburnen, joka oli vakuuttanut, että jollen häntä kutsuisi, hän astuisi itse esiin. Swinburne tunnusti moittineensa kapteenia arkuudesta ja minun nuhdelleen häntä siitä.

"Sanoiko hän antavansa teidät ilmi?" kysyi eräs kapteeneista.

"Ei, sir", vastasi Swinburne, "koska hän ei sitä aikonutkaan".

Se oli kovan onnen vastaus.

Viidettä syytöstä varten kutsutin useita todistajia toteamaan, mitkä kapteeni Hawkinsin sanat olivat, missä mielessä laivan miehistö oli ne käsittänyt ja kuinka miehet silloin olivat huutaneet: "Hävytöntä!"

Kumotakseni muut syytökset vetosin pariin todistajaan, ja sitten oikeudenkäynti lykättiin, kun minulta oli tiedusteltu, milloin olisin valmis aloittamaan puolustukseni. Pyysin päivän valmistusaikaa, joka kernaasti myönnettiin, eikä oikeus seuraavana päivänä istunut.

Minun tarvinnee tuskin mainita, että puuhasin uutterasti, järjestäen puolustusta avustajani kanssa. Vihdoin oli kaikki tehty, ja menin makuulle väsyneenä ja onnettomana. Mutta nukuin sikeästi, mitä ei voi väittää avustajastani, joka meni maihin kello yksitoista ja istui valveilla koko yön, kirjoittaen puolustuspuheen viimeisteltyä kappaletta.

Laivaston sotaoikeus on sittenkin mahdollisimman oikeudenmukainen laitos – todistajia ei kohdella ylimielisesti, silminnähtävästi ollaan myötätuntoisia syytetylle – hänelle myönnetään kaikenlaisia etuja, eikä käytetä minkäänlaisia asianajotemppuja. Hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta sellainen oikeusistuin noudattaa tasa-arvoisuuden periaatetta; ja kuta alhaisempi asianomainen on, sitä suuremmat mahdollisuudet hänellä on puolellaan.

Seuraavana aamuna minut herätti neuvonantajani, joka ei ollut edellisenä yönä ummistanut silmäänsäkään ja joka oli tullut laivaamme kello seitsemän lukeakseen vielä kerran kanssani puolustuspuheeni. Kello yhdeksän lähdin taaskin amiraalin laivalle, ja vähän ajan kuluttua oikeudenistunto alkoi. Astuin sisälle ja ojensin puolustuspuheeni sotatuomarille, joka luki sen ääneen oikeusistuimelle. Minulla on vielä siitä jäljennös, ja esitän sen kokonaisuudessaan lukijalle.

'HERRA PUHEENJOHTAJA JA HERRAT OIKEUDENJÄSENET.

    Palveltuani Hänen Majesteettinsa laivastossa lähes neljätoista
    vuotta, jona aikana olen kahdesti joutunut vangiksi, kahdesti
    haavoittunut, kerran ollut mukana haaksirikossa ja, kuten uskon
    voivani todistuksilla ja julkisilla tiedonannoilla osoittaa
    teille, suorittanut tehtäväni innokkaasti ja kunniakkaasti,
    olen nyt joutunut asemaan, johon en ole otaksunut milloinkaan
    joutuvani – siihen, että minut on haastettu ja tuotu
    sotaoikeuteen syytettynä kapinallisuudesta, nurjamielisyydestä ja
    esimieheni halventamisesta.

    – Jos arvoisa oikeusistuin suvaitsee tarkastaa niitä
    todistuksia, jotka aion esittää, niin se huomaa, että siihen
    saakka, kunnes jouduin purjehtimaan kapteeni Hawkinsin
    komennuksessa, käyttäytymiseni on aina otaksuttu olleen ihan
    päinvastaista kuin sen nyt väitetään olleen. Olen aina ollut
    ahkera ja totellut komennuksia; ja valitan vain sitä, että
    ne kapteenit, joiden komennuksessa minulla on ollut kunnia
    purjehtia, eivät nyt ole saapuvilla vahvistaakseen suullisesti
    nämä asiakirjat paikkansapitäviksi.

    – Sallittakoon minun ensinnäkin huomauttaa oikeudelle, että
    minuun kohdistuvat syytökset koskevat pitkää aikaa, lähes
    kahdeksaatoista kuukautta, eikä kapteeni Hawkins koko sinä
    aikana kertaakaan maininnut minulle aikovansa haastaa minut
    sotaoikeuteen eikä kertaakaan esittänyt minkäänlaisia syytöksiä
    minua vastaan, vaikka hän useita kertoja oli ylemmän upseerin
    läheisyydessä. Sotalaissa on nimenomaan säädetty, että jos
    jollakulla upseerilla, sotilaalla tai merisotilaalla on jotakin
    valittamisen aihetta, on hänen tuotava se esiin saavuttuaan
    sellaiseen satamaan tai laivastoon, jossa hän saattaa tavata
    ylemmän upseerin.

    – Myönnän sotalain tämän pykälän tarkoittavan sellaisia
    valituksia, joita alempi tekee ylempiä vastaan. Mutta samalla
    rohkenen alistaa arvoisan oikeusistuimen harkittavaksi, eikö
    ylempi ole samoin velvollinen esittämään syytöksensä tai
    huomauttamaan, että syytös tehdään, ensimmäisessä sopivassa
    tilaisuudessa tuudittamatta syyllistä turvallisuudentuntoon ja
    riistämättä häneltä puolustautumisaseita sallimalla ajan vieriä
    niin pitkälle, että hänen on mahdoton hankkia todistuksia. Otan
    vapauden kiinnittää huomiotanne tähän ja ryhdyn nyt vastaamaan
    minuun kohdistettuihin syytöksiin.

    – Minun on syytetty olleen Hänen Majesteettinsa prikin
    Rattlesnaken peräkannella alemman upseerin kanssa
    keskustelussa, jossa kapteeniani kohdeltiin halveksivasti. Jotta
    ei ehkä oletettaisi herra Swinburnen olevan uuden tuttavani ja
    meidän tutustuneen toisiimme vasta tähän prikiin tultuani, täytyy
    minun mainita, että hän on vanha laivakumppanini, jonka kanssa
    olen palvellut samoissa aluksissa useita vuosia ja jonka arvon
    hyvin tunsin. Hän oli neuvojani nuoruuteni aikoina, ja palkkioksi
    ansioistaan hän on saanut sen valtakirjan, jonka nojalla hän nyt
    on Hänen Majesteettinsa prikin Rattlesnaken ylikonstaapeli.

    – Loukkaava huomautus ei ensinnäkään ollut minun; ja toiseksi
    se oli lausuttu ylimalkaisesti. Täällä herra Swinburne on
    selvästi tunnustanut itse tarkoittaneensa kapteeniamme, vaikka
    huomautus koski monikossa kapteeneja; mutta se ei todista
    syytöstä minuun nähden – vaan päinvastoin antaa pontta sille
    herra Swinburnen vakuutukselle, että minä en ole syypää siihen,
    mistä minua tässä yhteydessä syytetään. Että kapteeni Hawkins
    on toiminut urkkijan tavalla, sen osoittavat ratkaisevasti sekä
    hänen oma todistuksensa tässä syytöksessä että muiden todistajain
    lausunnot. Mutta koska tämän havainnon totuus ei oikeuta sen
    lausumista, olen hyvilläni siitä, ettei sellaisia sanoja ole
    luiskahtanut huuliltani.

    – Toista syytöstä koskettelen vain lyhyesti. Tosin on sellainen
    yleinen määräys, ettei uuneihin saa sytyttää tulta määrätyn
    kellonlyömän jälkeen. Mutta tahdon vedota arvoisaan oikeuteen,
    huomauttaen, eikö ensimmäisellä luutnantilla katsota olevan
    jossakin määrin harkintavaltaa kaikissa laivan sisäistä kuria
    koskevissa kysymyksissä.

    – Lääkäri lähetti ilmoittamaan, että erästä potilasta varten
    tarvittiin tulta uunissa. Olin silloin vuoteessa ja vastasin
    ilman muuta myöntävästi. Onko kapteeni Hawkinsin tarkoitus
    väittää arvoisalle oikeudelle, että hän olisi evännyt lääkärin
    pyynnön? Aivan varmasti ei. Ainoa tekemäni virhe, jos se olisi
    virhe, on se, etten noudattanut muodollisuutta ja herättänyt
    kapteeni Hawkinsia pyytääkseni lupaa, joka minulla ensimmäisenä
    luutnanttina mielestäni oli antaa.

    – Sen minua vastaan esitetyn syytöksen, että olen vastoin hänen
    määräyksiään lähettänyt laivasta liikkeelle kaksi venettä, olen
    jo todistajain lausunnoilla osoittanut perättömäksi. Kapteeni
    Hawkinsin määräyksen mukaan emme saaneet olla rannan yhteydessä.
    Syy, jonka tähden lähetin laivasta liikkeelle veneet –' (Tässä
    kapteeni Hawkins keskeytti, huomauttaen puheenjohtajalle, ettei
    toimintani syytä ollut tarpeellista kuulla; sali tyhjennettiin,
    ja palattuamme oikeus oli päättänyt että syyni tuli esittää;
    jatkoin siis.) 'Syy, jonka tähden lähetin laivasta liikkeelle
    veneet tai oikeammin saman veneen molempiin fregatteihin, jos
    oikein muistan, oli se, että priki oli kapinan tilassa. Kapteeni
    oli sidottanut erään miehen, ja laivan miehistö kieltäytyi
    alistumasta pieksettäväksi. Kapteeni Hawkins lähti silloin
    maihin, ilmoittamaan amiraalille, missä tilassa hänen laivansa
    oli, ja käsitin velvollisuudekseni ilmoittaa siitä fregatteihin,
    jotka olivat läheisyydessämme ankkurissa. En kajoa enempiin
    yksityiskohtiin, koska ne vain kuluttaisivat arvoisan oikeuden
    aikaa ja käsitän, että tämä sotaoikeus on asetettu arvostelemaan
    minun eikä kapteeni Hawkinsin käyttäytymistä.

    – Siihen syytökseen nähden taas, että olen käyttänyt halventavaa
    kieltä peräkannella, kuten kapteeni Hawkins on kuullut, minun
    täytyy vedota todistukseen, josta käy selvästi ilmi, etteivät
    häntä koskevat huomautukset olleet minun, vaan herra Swinburnen
    lausumia ja että nuhtelin herra Swinburnea niin varomattomien
    sanojen käyttämisestä. Ainoa vaikea kysymys on se, eikö minun
    velvollisuuteni olisi ollut antaa ilmi sellaista kielenkäyttöä.
    Vastaukseni on, ettei mikään todista, että minulla ei ollut
    sellaista aikomusta. Mutta kun kapteeni Hawkins, joka kuuli, mitä
    sanottiin, oli läsnä, ei sellainen ilmianto ollut tarpeellinen.

    – Viidenteen syytökseen nähden minun täytyy pyytää oikeutta
    hyväntahtoisesti punnitsemaan, eikö jossakin määrin tule ottaa
    huomioon ärtymyksen hetkeä. Kapteeni Hawkins, joka luuli minun
    kuolleen, vääristeli luonnettani, jopa siinä määrin, että laivan
    miehistökin käski häntä häpeämään. Olen selvillä siitä, etteivät
    mitkään ylemmän upseerin sanat voi oikeuttaa alempaa vastaamaan
    samalla mitalla. Mutta koska sitä, mitä tarkoitin sanoillani,
    ei vielä tiedetä, vaikka kapteeni Hawkins on antanut selityksen
    omistaan, lausun vain, etten tarkoittanut viittauksella mitään
    muuta kuin sitä, mitä kapteeni Hawkins silloin tarkoitti niillä
    sanoilla, joita hän minusta käytti.

    – Muihin minuun kohdistettuihin mitättömiin syytöksiin en
    kiinnitä lainkaan huomiota, koska jo esitettyjen todistusten
    nojalla ne mielestäni ovat todistetut täysin pätemättömiksi.
    Huomautan vain, että syistä, jotka kapteeni Hawkins itse
    parhaiten tuntee, hän on kohdellut minua perin vihamielisesti
    siitä pitäen, kun hän ensi kerran tuli laivaan, että hän on
    kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa koettanut kaikin keinoin
    vaikeuttaa oloani ja saattaa minut selkkauksiin muiden kanssa,
    että hän on tarkoin pitänyt silmällä käyttäytymistäni laivassa
    ja sen lisäksi tähyillyt taskukiikarillaan rannalta käsin ja
    että hän ei ole tukenut minua kyllin raskaiden tehtävieni
    suorittamisessa, vaan sensijaan järjestänyt kaikenlaisia esteitä
    tielleni, pannut alempia upseereja vakoilemaan käyttäytymistäni
    ja nöyryyttänyt minua niin pahasti laivan miehistön näkyvissä,
    jota minun on tullut valvoa, ja jonka kurinpitoon nähden minulla
    on ollut oikeus odottaa häneltä tukea, että jollei tuomio
    aina välttämättä tuntuisi jonkun verran vastenmieliseltä,
    pitäisin elämäni onnellisimpiin tapauksiin kuuluvana asiana,
    jos minut erotettaisiin siitä asemasta, jossa nyt olen hänen
    komennuksessaan.

    – Nyt pyydän arvoisaa oikeutta sallimaan, että ne asiakirjat,
    jotka lasken pöydälle, luettaisiin luonteeni selvittämiseksi.

    Tämän jälkeen sali tyhjennettiin, jotta oikeus saisi harkita
    tuomiotani. Odotettuani puolisen tuntia mitä suurimman
    levottomuuden vallassa minut kutsuttiin uudelleen sisälle.
    Tavanmukaiseen muodolliseen tapaan luettiin paperit, ja sitten
    tuli tuomio, jonka puheenjohtaja luki, hänen ja kaikkien
    oikeudenjäsenten seistessä kolmikulmainen hattu päässänsä.
    Esipuheen jälkeen se päättyi sanoihin, että oikeuden mielipiteen
    mukaan syytökset oli osittain todistettu oikeiksi ja että
    luutnantti Peter Simple senvuoksi erotettiin laivastaan,
    mutta että katsoen hänen hyvään luonteeseensa ja ansioihinsa
    hänen asiaansa hartaasti suositettiin amiraalinviraston
    tarkastusvaliokunnan harkittavaksi.'

VIIDESKOLMATTA LUKU

Peter pitää menetystään osittaisena voittona – Menee Rattlesnakeen sullomaan tavaroitaan ja saa määräyksen lähteä tiehensä – Sukulaisten väliset, kohteliaat jäähyväiset – Rouva Trotter yhä parempana – Peter matkustaa Lontooseen ja joutuu senjälkeen monenlaisiin onnettomuuksiin ryövärien ja oman setänsä käsissä.

Tuskin tiesin, olinko tästä tuomiosta hyvilläni vaiko pahoillani. Toisaalta se oli miltei kuolinisku vastaiselle ylenemiselleni ja palvelemiselleni laivastossa; toisaalta suositus hyvin suuresti lievensi tuomiota, ja olin perin iloissani päästessäni eroon kapteeni Hawkinsista ja saadessani rientää sisko-raukkani luokse. Kumarsin kunnioittavasti oikeudelle, joka heti hajaantui.

Kapteeni Hawkins seurasi kapteeneja peräkannelle, mutta heistä ei kukaan suostunut puhelemaan hänen kanssaan – niin paljon epäedullista hänestä oli tullut ilmi oikeudenkäynnin aikana.

Noin kymmenen minuutin kuluttua kutsui muuan vanhimmista, oikeudenjäseninä olleista kapteeneista minut kapteeninhyttiin.

"Herra Simple", virkkoi hän, "olemme kaikki hyvin pahoillamme teidän puolestanne. Tuomiomme ei asiain näin ollen voinut olla lievempi; asianne ratkaisi teidän ja konstaapelin välinen keskustelu peräkannella. Sen täytyy varoittaa teitä vastaisuudessa tarkemmin kavahtamaan, miten sallitte kenenkään peräkannella puhua teille esimiestenne käyttäytymisestä. Puheenjohtaja kehoitti minua ilmoittamaan teille, että aikomuksemme on hyvin hartaasti puoltaa teitä amiraalille, niin voimakkaasti, että jos joku toinen kapteeni pyytää teitä laivaansa, teidän ei ole lainkaan vaikea saada määräystä virkaan. Ja mitä tulee siihen, että lähdette nykyisestä laivastanne, pitäisin sitä kaikissa muissa oloissa onnittelun aiheena."

Lausuin hänelle vilpittömät kiitokseni, poistuin pian senjälkeen lippulaivasta ja menin prikiin sulloakseni kokoon vaatteeni ja sanoakseni jäähyväiset upseerikumppaneilleni. Sinne saavuttuani näin kapteeni Hawkinsin ennättäneen edelleni, ja hän oli kannella, kun kapusin sinne. Kiiruhdin upseerien ruokalaan, jossa kumppanini lausuivat minulle valittelunsa ja osanottonsa.

"Simple, toivotan sinulle onnea", huudahti Thompson kylliksi kovaa, jotta kapteeni kuuli sen kannelle. "Toivoisin, että minua onnistaisi yhtä hyvin; toivoisin jonkun haastavan minut sotaoikeuteen."

"Kun kaikki kävi näin", vastasin äänekkäästi, "ja kuultuani mitä oikeudenjäseninä olleet kapteenit aikovat puhua minusta amiraalinvirastossa, olen samaa mieltä kanssasi, Thompson, siihen nähden, että kapteeni Hawkins teki perin ystävällisen työn, ja olen hyvin kiitollinen kaikesta".

"Muonamestari, laseja tänne!" käski Thompson. "Juokaamme malja herra Simplen menestykseksi!"

Kaikki tämä oli perin kiusallista kapteeni Hawkinsista, joka kuuli jokaisen sanan. Kun lasit olivat täytetyt, lausui Thompson:

"Simple, toivotan sinulle hyvää terveyttä ja toivon saavani yhtä hyvän ruokakumppanin."

Samassa kersantti pisti päänsä sisälle upseerien ruokalan ovesta ja sanoi mahdollisimman röyhkeästi, että minun piti poistua laivasta viipymättä. Olin niin ärtynyt, että viskasin grogilasini vasten hänen kasvojaan, ja hän juoksi kannelle valittamaan kapteenille. Mutta enhän kuulunut laivaan, ja vaikka olisin kuulunutkin, olisin rangaissut miestä sellaisesta julkeudesta.

Kapteeni Hawkins oli ihan vimmoissaan ja olisi luultavasti vaatinut uutta sotaoikeuden istuntoa, jollei olisi saanut siitä kyllikseen. Hän tiedusti kersantilta hyvin tarkoin, oliko hän lausunut minulle niin, että minun piti poistua laivasta heti, vaiko niin, että kapteeni Hawkins käski minua heti poistumaan, ja saatuaan tietää, ettei kersantti ollut käyttänyt jälkimäistä sanontatapaa (minkä olin pannut merkille, sillä jos hän olisi sitä käyttänyt, en olisi uskaltanut menetellä, kuten menettelin), hän lähetti uudelleen erään merikadetin käskemään minua heti poistumaan.

Vastasin, että suurin mielihyväni oli noudattaa hänen määräystään. Riensin sullomaan vaatteeni, ilmoitin toiselle luutnantille olevani valmis, ja hän meni pyytämään lupaa miehittää veneen, mutta kapteeni Hawkins kielsi sen lisäten, että minun sopi mennä maihin rantaveneellä.

Kutsuin siis rantaveneen laivan kupeelle, pudistin kaikkien ruokakumppaneitteni kättä, ja kun saavuin peräkannelle seurassani Swinburne ja joitakuita mukaan lähteneitä parhaita miehiä, seisoi kapteeni Hawkins kompassikopin ääressä pakahtumaisillaan raivosta. Mennessäni hänen ohitseen, nostin hänelle hattuani ja lausuin hänelle jäähyväiset, hyvin kunnioittavasti lisäten:

"Jos teillä on jotakin asiaa sedälleni, kapteeni Hawkins, toimitan sen ilomielin."

Tämä huomautus, joka osoitti hänelle minun tuntevan heidän yhteytensä ja kirjeenvaihtonsa, sai hänet ähkymään kiukusta.

"Poistukaa laivasta, sir, tai jumaliste, panetan teidät rautoihin kapinoimisesta!" karjaisi hän.

Nostin taaskin hattuani, laskeuduin laivan laidalta veneeseen ja käskin työntää sen irti.

Niin pian kuin olin muutamien sylien päässä aluksesta, hyppäsivät miehet tykeille ja luikkasivat. Huomasin kapteeni Hawkinsin komentavan heidät alas, ja ennenkuin olin kaapelimitan päässä prikistä, puhallettiin merkki: "Kaikki miehet rangaistukseen!" Otaksuttavasti jotkut miekkosraukat saivat niin ollen kärsiä niskuroimisestaan, kun osoittivat hyvää tahtoaan.

Myönnän, että minun olisi sopinut lähteä laivasta arvokkaammin ja ettei käyttäytymiseni ollut täysin moitteetonta. Mutta kuitenkin kerron, miten todella menettelin, ja tunteenikin pitää ottaa jossakin määrin huomioon. Tosiasia on, että käytökseni sotaoikeuden jälkeen oli pikemmin rankaisemisen arvoinen kuin ne tekoni, joista minut tuomittiin. Mutta olin kuumeisen kiihtynyt ja tuskin tiesin mitä tein.

Rannalle saavuttuani toimitin ajurilla tavarani Sinisten Pylväiden majataloon. Siellä otin esille ne, joita kipeimmin tarvitsin, riisuin yltäni virka-asun ja olin taaskin vapaa herrasmies. Tilasin paikan seniltaiseen postivaunuun, lähetin kiitoskirjeen ynnä muutamia seteleitä avustajalleni ja kirjoitin pitkän kirjeen O'Brienille, kertoen hänelle kaikesta, mitä oli tapahtunut. Juuri kun olin sen päättänyt ja sulkenut, astui rouva Trotter huoneeseeni:

"Voi, rakas herra Simple! Olen niin kovin pahoillani ja nyt tulin teitä lohduttamaan. Ei mikään ole naisen vertainen, kun mies on tuskainen, kuten Trotter-paran oli tapana sanoa painaessaan päänsä helmaani. Milloin lähdette Lontooseen?"

"Tänä iltana, rouva Trotter."

"Toivottavasti saan edelleenkin hankkia tarpeita prikiin?"

"Niin minäkin toivon, rouva Trotter, ja epäilemättä saattekin."

"Ja nyt, herra Simple, millaiset ovat raha-varanne? Tarvitsetteko vähän? Teidän sopii maksaa minulle tuonnempana. Älkää pelätkö! En ole ihan niin köyhä kuin silloin, kun tulitte yhteiseen ruokakuntaan Trotterin ja minun kanssani, jolloin lahjoititte minulle ne kaksitoista sukkaparia. Minä tiedän, mitä on rahapula ja mitä on ystävien puute."

"Paljon kiitoksia, rouva Trotter", vastasin. "Mutta minulla on niin paljon, että pääsen kotiin, ja sitten saan lisää."

"No niin, olen siitä hyvilläni, mutta tein tarjoukseni vakavassa mielessä. Hyvästi, Jumala teitä siunatkoon! Kuulkaahan, herra Simple, suudelkaa minua: se ei ole ensi kerta."

Suutelin häntä, sillä olin kiitollinen hänen ystävällisyydestään; ja hieman hymyiltyään teennäisesti ja luotuaan veitikkamaisia silmäyksiä hän poistui huoneestani.

Hänen mentyään tunkeutui mieleeni ajatus, kuinka vähän tunnemme toistemme sisintä. Jos minulta olisi sen perusteella, mikäli tunsin rouva Trotteria hänen vastoinkäymistensä aikana, kysytty, pystyisikö hän tekemään jalomielisen teon, olisin jyrkästi vastannut: "Ei." Hänen tämä tarjouksensa oli kuitenkin epäitsekäs, sillä hän tunsi laivaston tavat kyllin hyvin tietääkseen, että minulla oli perin vähän mahdollisuuksia päästä uudelleen ensimmäiseksi luutnantiksi ja olla hänelle hyödyksi.

Ja kuinka usein myöskin sattuu, että ne, joiden kiitollisuuden tai pitkäaikaisen ystävyyden vuoksi pitäisi tehdä kaikkensa auttaakseen meitä, kääntävät hädän hetkellä meille selkänsä ja osoittautuvat valheellisiksi ja petollisiksi! Jumala yksin tuntee sydämemme.

Lähetin O'Brienille menevän kirjeeni amiraalinvirastoon, istuuduin syömään päivällistä, johon en voinut kajota, ja kello seitsemän nousin postivaunuun.

Lontooseen saavuttuani olin paljon huonommassa voinnissa, mutta en viipynyt siellä tuntia kauempaa. Ne postivaunut, joissa nyt lähdin, eivät menneet siihen kaupunkiin, jonka läheisyydessä asuimme, mutta en halunnut odottaa seuraavaan päivään saakka. Näin joutuisin sivuuttamaan pappilan vajaan neljänkymmenen englanninpenikulman päästä, ja aioin sitten ajaa perille kyytihevosilla.

Seuraavana iltana saavuimme eroamiskohtaan, nostin matkalaukkuni vaunuista, tilasin kyytirattaat ja lähdin taivaltamaan entistä kotiani kohti. Olin niin sairas, että jaksoin tuskin pitää päätäni pystyssä, ja kyyhötin rattaiden nurkassa eräänlaisessa horroksessa otsaa ja ohimoita jäytävän kivun estäessä minua nukkumasta.

Ajaessamme noin kello yhdeksän illalla kamalan epätasaisella tiellä ja tärähdysten tuottaessa minulle hirveitä tuskia seisautti kaksi miestä rattaat. He kiskoivat minut ruohikolle. Toinen seisoi vierelläni toisen ryöstäessä rattaita. Kyytipoika, joka näytti olevan mukana juonessa, seisoi rauhallisesti hevosensa ääressä, ja niin pian kuin miehet olivat anastaneet tavarani, käänsi hän rattaat ympäri ja ajoi tiehensä.

Sitten miehet ryöstivät minut, anastaen kaikki, mitä minulla oli, jättäen ylleni ainoastaan housut ja paidan. Lyhyen neuvottelun jälkeen he käskivät minun lähteä kävelemään siihen suuntaan, johon olimme olleet menossa rattailla, ja kiiruhtaa, minkä suinkin pääsin, sillä muutoin he kolhisivat kalloni säpäleiksi. Noudatin heidän komennustaan, pitäen itseäni onnellisena, kun olin selviytynyt niin vähällä.

Tiesin vielä olevani vähintään kolmenkymmenen penikulman päässä pappilasta, mutta vaikka olinkin sairas, toivoin kykeneväni marssimaan sinne jalkaisin. Kävelin yön loppuosan, mutta etenemiseni oli hidasta. Horjuin tien toiselta laidalta toiselle ja silloin tällöin istahdin lepäämään. Aamun sarastaessa havaitsin ihmisasumuksia jonkun matkan päässä. Hoipuin eteenpäin.

Nyt oli kuumeeni käynyt ankaraksi, pääni oli kivusta halkeamaisillaan, ja hoippuroin penkereelle tien ohessa olevan pienen, soman maatalon läheisyyteen. Hämärästi muistan jonkun tulleen luokseni ja tarttuneen käteeni, mutta siinä kaikki. Ja vasta monen kuukauden kuluttua sain tiedon niistä asioista, joista nyt kerron.

Kävi selville, että talon omistaja oli eläkettä nauttiva armeijanluutnantti, joka oli eronnut palveluksesta haavojensa vuoksi. Ihmisystävällisesti minut vietiin hänen kotiinsa, pantiin vuoteeseen ja kutsuttiin lääkäri heti luokseni. Olin nyt menettänyt muistini tyyten, eivätkä he voineet saada selville, kuka olin. Taskuni olivat tyhjät, ja ainoastaan liinavaatteitteni merkeistä he näkivät, että nimeni oli Simple.

Kolme viikkoa olin vuoroin horroksissa, vuoroin hourailevana. Houriessani puhuin loordi Privilegestä, O'Brienistä ja Celestestä. Selwin, se upseeri, joka oli niin hyväntahtoisesti minua auttanut, tiesi, että Simple oli loordi Privilegen sukunimi, ja kirjoitti heti loordille, kertoen, että Simple-niminen nuori mies, joka houriessaan puhui hänestä ja kapteeni O'Brienistä, virui perin vaarallisessa tilassa hänen luonansa ja että hän, otaksuen minut loordin sukulaiseksi, oli katsonut oikeaksi ilmoittaa hänelle tästä tapauksesta.

Setäni arvasi, että asia koski minua, ja arveli, että jos jäisin eloon, tämä olisi tuiki otollinen tilaisuus saada minut valtaansa. Hän kirjoitti saapuvansa minua katsomaan päivän tai parin kuluttua, samalla kiittäen Selwiniä siitä, että tämä oli niin hyväntahtoisesti huolehtinut hänen poloisesta veljenpojastaan, ja pyytäen häntä olemaan säästämättä kulunkeja.

Kun setäni saapui omissa vaunuissaan, oli pahin kuume väistynyt, mutta viruin edelleenkin äärimmäisen voimattomuuden horrostilassa. Hän kiitti Selwiniä huolenpidosta, josta hän muka pelkäsi koituvan vain vähän hyötyä, koska olin vuosi vuodelta käynyt yhä huonommaksi, ja lausui pelkäävänsä taudin lopulta vievän kestävään mielisairauteen.

"Hänen isä-parkansa kuoli samassa tilassa", jatkoi setäni, pyyhkäisten kädellään silmiään ikäänkuin hyvin liikutettuna. "Toin oman lääkärini tänne katsomaan, voitaisiinko hänet siirtää täältä pois. En ole rauhallinen, jollen ole hänen luonansa yötä päivää."

Lääkäri (joka oli setäni kamaripalvelija) tarttui käteeni, tunnusteli valtimoani, tarkasti silmiäni ja vakuutti, että oli varsin helppo viedä minut pois ja että toipuisin pikemmin ilmavammassa huoneessa. Selwin ei tietysti vastustanut, uskoen kaiken johtuvan setäni minua kohtaan tuntemasta hellyydestä. Vaatteet puettiin ylleni viruessani tajuttomana, ja minut nostettiin vaunuihin.

Perin ihmeellistä on, etten kuollut, kun minut näin otettiin vuoteestani sellaisessa tilassa, mutta taivaan tahto oli toisenlainen. Jos niin olisi käynyt, olisi se otaksuttavasti ollut sedästäni paljoa mieluisempaa kuin se, että jäin eloon.

Sittenkun minut valelääkärin tukemana oli nostettu vaunuihin, kiitti setäni vielä kerran Selwiniä, pyysi häntä aina kääntymään hänen puoleensa apua tarvitessaan, kirjoitti runsaan maksuosoituksen minua hoitaneelle lääkärille, nousi vaunuihin ja lähti ajamaan minun ollessani yhäti tajuttomana. En kyllä ollut ihan tiedoton, vaan olin tuntevinani, että minua oli siirretty, ja kuulin pyörien ratinan. Mutta ajatuskykyni oli niin hajallaan, ja olin niin heikko, etten voinut hetkeäkään olla siitä varma.

Joitakuita päiviä myöhemmin – sillä matkasta en muista mitään – huomasin olevani vuoteessa pimeässä huoneessa kädet sidottuina. Pinnistin ajatuksiani ja vähitellen muistin kaikki, mitä oli tapahtunut siihen saakka, kunnes vaivuin maahan tien oheen. Missä olin? Huone oli pimeä; en erottanut mitään. Arvelin varmasti yrittäneeni vahingoittaa itseäni, sillä muutoin ei käsiäni olisi sidottu. Otaksuin olleeni kuumeessa ja hourineeni, mutta nyt olin toipunut. Olin virunut aatoksissani toista tuntia, aprikoiden, minkä tähden minut oli jätetty yksin, kun huoneen ovi avautui.

"Kuka siellä?" kysyin.

"Kas! Olette tullut taaskin tajuihinne", virkkoi käreä ääni. "Siispä annan teille hiukan päivänvaloa."

Hän nosti pois kaihtimen, joka peitti koko ikkunan, ja huoneeseen tulvahti valoa, joka huikaisi minua. Suljin silmäni ja raottelin niitä vähitellen, kunnes siedin pitää ne auki. Katselin huonetta. Seinät olivat alastomat ja valkeiksi kalkitut. Makasin rullajalkaisessa vuoteessa. Katsahdin ikkunaan – sen edessä oli rautaristikko.

"Mitä? Missä olen?" tiedustin mieheltä levottomana.

"Missäkö olette?" kertasi hän. "No, Bedlamin mielisairaalassa!"

KUUDESKOLMATTA LUKU

O'Brienin mukaan tie on pitkä ja mutkaton – Minut pelastetaan, ja minulle tulvii onnea yhtä nopeasti kuin surkeus minut aikaisemmin nujersi.

Järkytys oli liian ankara – retkahdin takaisin pielukselleni tajuttomana. Kuinka kauan siinä viruin, sitä en tiedä, mutta toinnuttuani oli hoitaja poistunut, ja vuoteeni vieressä oli vesikulho ja leipää. Join veden ja sen minuun tekemä vaikutus oli yllättävä. Tunsin jaksavani nousta pystyyn ja nousin; käteni oli hellitetty irti pyörtymykseni aikana.

Noustuani pystyyn hoipuin ikkunan ääreen. Katselin ulos, näin kirkkaan päivänpaisteen, ohikulkijat, vastapäiset talot – kaikki näytti miellyttävältä ja hilpeältä, mutta minä olin vankina hulluinhuoneessa.

Olinko ollut hullu? Mietin ja otaksuin olleeni ja sellaisten henkilöiden, jotka eivät minua lainkaan tunteneet, teljenneen minut tänne. Päähänikään ei pälkähtänyt setäni olleen mukana siinä puuhassa. Heittäydyin vuoteelle ja huojensin mieltäni kyynelillä. Puolenpäivän aikaan tuli huoneeseeni lääkäri hoitajien ynnä muiden seuraamana.

"Onko hän täysin rauhallinen?"

"Hyväinen aika! Kyllä, sir, rauhallinen kuin karitsa", vastasi se mies, joka oli aikaisemmin käynyt luonani.

Puhuttelin senjälkeen lääkäriä, pyytäen häntä ilmaisemaan minulle, minkätähden ja miten minut oli tuotu sinne. Hän vastasi lempeästi ja tyynnyttävästä, että olin siellä omaisteni toivomuksesta ja että minusta huolehdittaisiin kaikin puolin. Hän muka tiesi, että puuskani olivat vain ajoittaisia ja että rauhallisena ollessani minulle myönnettäisiin mahdollisimman paljon vapautta. Hän toivoi, että pian olisin täysin terve ja minun sallittaisiin poistua sairaalasta. Vastasin kertomalla, kuka olin ja miten olin sairastunut. Lääkäri pudisti päätänsä, neuvoi minua olemaan pitkänäni mahdollisimman paljon ja lähti sitten luotani katsomaan muita potilaita.

Kuten sittemmin sain tietää, oli setäni saanut minut teljetyksi sairaalaan sillä tekosyyllä, että olin muka mielisairas nuori mies, joka oli saanut päähänsä, että hänen nimensä oli Simple ja että hän oli loordi Privilegen arvonimen ja omaisuuden perijä; olin muka ajoittain kovin vaivaloinen, tunkeuduin hänen asuntoonsa ja loukkasin palvelijoita, mutta kaikissa muissa suhteissa olin vaaraton; tavallisesti puuskani päättyivät ankaraan kuumeeseen, ja hän toivoi minun olevan sairaalassa hoidettavana pikemminkin sen vuoksi, ettei minulle sattuisi vaurioita, kuin sentähden, että hän olisi ollut nurjamielinen nuorta miesraukkaa kohtaan.

Lukija oivaltanee ilman muuta näiden tietojen merkityksen. Kun minulla ei ollut aavistustakaan siitä, minkätähden olin sairaalassa, pitäisin luonnollisestikin itsepintaisesti kiinni oikeasta nimestäni, ja niin kauan kuin näin tekisin, katsottaisiin mieleni olevan sairaloisessa tilassa. Niin ollen lukija ei hämmästyne, kun kerron olleeni Bedlamissa vuoden ja kahdeksan kuukautta.

Käytyään luonani kahtena tai kolmena päivänä ja havaittuaan minut rauhalliseksi lääkäri määräsi, että minulle piti huvikseni antaa kirjoja, paperia ja mustetta. Mutta jos yritinkään kajota selityksiin, oli se hänelle merkki poistua huoneestani. Niin ollen sekä hänen esiintymisestään että siitä, ettei hoitaja kiinnittänyt vähääkään huomiota puheisiini, selvisi minulle, ettei minulla ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia saada kuulijoita eikä päästä vapauteen.

Ensimmäisen kuukauden kuluttua lääkäri ei enää käynyt luonani. Olin rauhallinen potilas, ja hän sai minua koskevat selostukset hoitajalta. Minua sinne tuotaessa oli esitetty kaikki tarpeelliset asiakirjat siitä, että olin hullu; ja vaikkakin mielisairaus voidaan todeta perin vähästä, tarvitaan totisesti aika varmoja perusteita todistamaan, että ihminen on täydessä järjessään.

Bedlamissa se oli minulle mahdotonta. Samalla minua kohdeltiin hyvin, minulle suotiin kaikki tarpeelliset mukavuudet ja kaikkea ajanvietettä, jonka voi saada kirjoista ynnä muusta sellaisesta. Minulla ei ollut mitään valittamista hoitajaa vastaan – paitsi sitä, että hänen täytyi puuhailla liian paljon tuhlatakseen aikaansa sellaisen kuuntelemiseen, mitä hän ei uskonut.

Kahden tai kolmen ensimmäisen kuukauden aikana kirjoitin useita kirjeitä sisarelleni ja O'Brienille ja pyysin hoitajaa panemaan ne postiin. Sen hän lupasikin tehdä ja otti aina kirjeet vastaan. Mutta kuten myöhemmin kuulin, hävitettiin kaikki kirjeeni.

Yhä kuitenkin toivoin vielä kerran pääseväni vapaaksi. Mutta kun olin levoton sisareni tähden kuvitellen, mihin onnettomuuteen hän oli joutunut, ja yhä ajattelin myös Celesteä ja O'Brieniä, sai se minut toisinaan pahasti masentumaan. Silloin olin vähällä tosiaankin riehaantua mielipuolisen vimmaiseksi, ja hoitaja mainitsi selostuksessaan, että minulla oli ollut puuska.

Kuuden kuukauden kuluttua kävin alakuloiseksi ja aloin kuihtua. En enää koettanutkaan hauskuttaa itseäni, vaan istuin päivät pääksytysten katse tähdättynä tyhjyyteen. En enää pitänyt huolta olemuksestani; sallin partani kasvaa – en milloinkaan pessyt kasvojani paitsi koneellisesti hoitajan määräyksestä; ja jollen ollutkaan vielä hullu, oli hyvin todennäköistä, että minulta pian menisi järki. Elämäni kului tylsästi – olin käynyt välinpitämättömäksi kaikesta – en enää pannut merkille ajan kulumista – vuodenaikojen vaihtelu kävi huomaamattani – jopa päivät ja yötkin seurasivat toisiaan minun niistä vähääkään välittämättä.

Ollessani näin onnettomassa tilassa avautui ovi eräänä päivänä, ja kuten vankeuteni aikana oli usein tapahtunut, huoneeseeni astui vieraita, jotka kiersivät laitoksessa joko tyydyttääkseen uteliaisuuttaan nähdessään muiden ihmisten alennustilaa tai osoittaakseen heille sääliään. En välittänyt heistä mitään, en edes hievahduttanut katsettani.

"Tämä nuori mies", lausui seuruetta saatteleva lääkäri, "on saanut päähänsä sellaisen omituisen ajatuksen, että hänen nimensä on Simple ja että hän on loordi Privilegen arvonimen ja omaisuuden oikeudenmukainen perillinen".

Eräs vieraista tuli luokseni ja katsoi minua kasvoihin.

"Ja se hän onkin", huudahti hän lääkärille, joka kävi ällistyneen näköiseksi. "Peter, ettekö tunne minua?"

Hätkähdin ja ponnahdin pystyyn. Edessäni oli kenraali O'Brien. Syöksähdin hänen syliinsä ja purskahdin itkemään.

"Sir", virkkoi kenraali O'Brien taluttaessaan minua tuolin luokse ja painaessaan minut sille istumaan, "vakuutan teille, että tämä mies on herra Simple, loordi Privilegen veljenpoika ja luullakseni sen arvonimen perijä. Jos se, että hän väittää asian niin olevan, on hänen mielipuolisuutensa ainoa todistus, pidetään häntä laittomasti teljettynä. Olen muukalainen ja kunniasanani varassa vapautta nauttiva vanki, mutta minulla on ystäviä. Mylord Belmore", jatkoi hän, kääntyen erään toisen hänen seurassaan olevan vieraan puoleen, "annan kunniani takeeksi siitä, että väitteeni on tosi, ja pyydän teitä vaatimaan, että tämä nuori mies-parka viipymättä vapautetaan".

"Vakuutan teille, sir, että minulla on loordi Privilegen kirje", huomautti tohtori.

"Loordi Privilege on lurjus", vastasi kenraali O'Brien. "Mutta tässä maassa saa oikeutta, ja hänhän saa maksaa kalliin hinnan vangitsemismääräyksestään. Rakas Peter, kuinka onnellista olikaan, että tulin käymään tässä kammottavassa paikassa! Olin kuullut niin paljon tämän laitoksen erinomaisesta järjestyksestä, että suostuin katselemaan sitä loordi Belmoren seurassa. Mutta huomaan, että sitä on käytetty väärin."

"Todentotta, kenraali O'Brien, minua on kohdeltu ystävällisesti", puolustin, "ja erittäin ystävällinen on ollut tämä herra. Asia ei ole hänen syynsä."

Kenraali O'Brien ja loordi Belmore tiedustivat sitten tohtorilta, oliko hänellä mitään minun vapauttamistani vastaan.

"Ei kerrassaan mitään, mylord; ei olisi, vaikka hän olisikin mielisairas. Mutta nyt oivallan, kuinka pahasti minua on petetty. Yleensä sallimme potilaan ystävien viedä hänet pois, jos he arvelevat pystyvänsä huolehtimaan hänestä paremmin. Hän saa lähteä mukaanne vaikka heti."

Nyt tunsin aivojeni pettävän, kun epätoivo äkkiä muuttui toivoksi, ja retkahdin takaisin tuolilleni. Lääkäri käsitti tilani, iski minusta suonta, vuodattaen verta runsaasti, ja pani minut vuoteeseen, jossa lepäsin toista tuntia kenraali O'Brienin valvoessa vierelläni. Sitten nousin pystyyn tyynenä ja rauhallisena. Laitoksen parturi ajoi partani, peseydyin ja pukeuduin, minkä jälkeen minut kenraalin käsivarteen nojautuneena päästettiin pois laitoksesta.

Loin silmäyksen kuuluisiin Alakuloisuuden ja Raivohulluuden kivipatsaisiin mennessämme niiden ohitse; vapisin ja puristin kenraalin käsivartta tiukemmin; minut autettiin vaunuihin, ja sanoin jäähyväiset mielipuolisuudelle ja surkeudelle. Kenraali ei virkkanut mitään, ennenkuin lähestyimme sitä Dover-kadun varrella olevaa hotellia, jossa hän asui, ja kysyi sitten hiljaa, jaksaisinko kestää lisää kiihtymystä. "Tarkoitatteko Celesteä, kenraali?" "Tarkoitan, rakas poika; hän on täällä." Ja hän puristi kättäni.

"Voi!" valitin. "Mitäpä toiveita minulla nyt on saavuttaa Celeste omakseni?"

"Enemmän kuin milloinkaan ennen", vastasi kenraali. "Hän elää vain teitä varten, ja jos te olette kerjäläinen, on minulla kylliksi varoja tehdäkseni olonne riittävän mukavaksi."

Vastasin kenraalin kädenpuristukseen, mutta en saanut sanaa suustani. Laskeuduimme vaunuista, ja minuutissa oli isä saattanut minut hämmästyneen tyttärensä syliin. Minun täytyy sivuuttaa muutamia päiviä, joiden aikana ehdin melkein saada takaisin terveyteni ja rohkeuteni ja kertoa seikkailuni kenraali O'Brienille ja Celestelle. Ensimmäinen tehtäväni oli sisareni etsiminen. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten Ellen-poloisen oli käynyt, kun hän oli jäänyt niin avuttomaksi, ja päätin matkustaa tiedustelemaan pappilasta. En kuitenkaan lähtenyt liikkeelle, ennenkuin kenraali O'Brien oli kutsunut luokseni lainopillisen neuvonantajan ja loordi Privilege oli asianmukaisesti haastettu oikeuteen viipymättä vastaamaan laittomasta vangitsemisesta.

Lähdin postivaunuissa ja seuraavana iltana saavuin perille. Kiiruhtaessani pappilaan kihosivat kyynelet silmiini ajatellessani äitiäni, isä-parkaani ja rakkaan sisareni omituista, arveluttavaa asemaa. Minut päästi sisälle liveriasuinen poika, ja tapasin talon nykyisen haltijan kotona. Hän otti minut vastaan kohteliaasti, kuunteli tarinaani ja senjälkeen vastasi, että sisareni oli lähtenyt Lontooseen hänen saapumispäivänään hiiskumatta kenellekään mitään aikeistaan.

Nyt olivat siis kaikki jäljet kadonneet, ja olin epätoivon vallassa. Kävelin takaisin läheiseen kaupunkiin ja ehdin sinne parhaiksi heittäytyäkseni postivaunuihin. Seuraavana iltana olin jälleen Celesten ja kenraalin luona, joille kerroin sanomani ja joilta pyysin neuvoa miten menetellä.

Seuraavana aamuna kävi loordi Belmore luonamme, ja kenraali neuvotteli hänen kanssansa. Loordi Belmore osoitti suurta harrastusta asiaani kohtaan, ja ennenkuin ryhtyisin mihinkään muihin toimenpiteisiin, hän kehoitti minua astumaan hänen vaunuihinsa ja sallimaan hänen selostaa asiani laivaston ylipäällikölle. Se tehtiin heti, ja koska minulla nyt oli tilaisuus puhua vapaasti hänen ylhäisyydelleen, kerroin hänelle kapteeni Hawkinsin käyttäytymisestä ynnä hänen ja setäni välisistä suhteista samoin kun siitä, minkätähden setäni minua vainosi.

Kun hänen ylhäisyytensä näki, että minulla oli niin mahtava suojelija kuin loordi Belmore, ja kun hän piti silmällä vastaisia oikeusvaatimuksiani, joita hänellä setäni menettelyn vuoksi oli syytä luulla hyvin perustelluiksi, oli hän äärimmäisen armollinen ja lupasi, että saisin häneltä tietoja päivän tai parin kuluttua. Hän piti sanansa, ja kolmantena päivänä keskustelumme jälkeen sain ilmoituksen, että minut oli ylennetty komentajaksi. Olin iloissani tästä hyvästä onnesta, ja samoin olivat kenraali O'Brien ja Celeste.

Amiraalinvirastossa käydessämme tiedustin O'Brieniä ja sain tietää, että häntä odotettiin kotimaahan minä päivänä tahansa. Hän oli saavuttanut hyvän maineen Itä-Intiassa, ja ollut ylipäällikkönä joitakuita saaria valloitettaessa; puhuttiinpa, että hänet aateloitaisiin ansioittensa vuoksi. Kaikki näytti suotuisalta paitsi sisareni katoamista. Se painoi mieltäni taakkana, josta en päässyt eroon.

Mutta olen unohtanut lukijalle mainita, miten kenraali O'Brien ja Celeste olivat niin sopivalla hetkellä saapuneet Englantiin. Meikäläiset olivat valloittaneet Martiniquen noin kuusi kuukautta sitten, ja koko vartioväki oli antautunut sotavangeiksi. Kenraali O'Brien oli lähetetty kotimaahan, ja hänen oli sallittu liikkua vapaasti kunniasanaansa vastaan; vaikka hän oli syntyperäinen ranskalainen, oli hänellä Irlannissa hyvin ylhäisiä sukulaisia, joista loordi Belmore oli yksi. Englantiin saavuttuaan he olivat kaikin keinoin tiedustelleet minua, mutta tuloksetta. He olivat tienneet, että minut oli tuomittu sotaoikeudessa ja erotettu laivastani, mutta senjälkeen ei saatu vihjaustakaan, jonka nojalla minua olisi osannut etsiä.

Celeste oli pelännyt jonkun kauhean tapaturman kohdanneen minua, ja hänen terveytensä oli kärsinyt siitä pahasti; oivaltaen, kuinka suuresti hänen tyttärensä onni oli riippuvainen hänen kiintymyksestään minuun, kenraali O'Brien oli päättänyt, että jos minut vielä kerran löydettäisiin, saisimme toisemme. Minun tuskin tarvitsee mainita, kuinka suuresti hän riemastui löytäessään minut, vaikkakin niin kovin vähän kadehdittavasta asemasta.

Kertomus siitä, että minut oli teljetty mielisairaalaan ja että setääni vastaan aloitettaisiin oikeusjuttu, ja huhut siitä, että perintöasiassa oli menetelty petollisesti, olivat tällä välin levinneet laajalle ylimystön keskuuteen. Minulle oltiin kaikin tavoin huomaavaisia, ja uteliaisuudesta ja mahdollisten etujen toivossa minua kutsuttiin yhtenään vierailuille. Myöskin sisareni katoaminen herätti paljon mielenkiintoa, ja hyväntahtoisuudessaan monet ihmiset suorittivat kaikenlaisia mahdollisia tiedusteluja löytääkseen hänet.

Palattuani eräänä päivänä asianajajan luota, joka oli sanomalehti-ilmoituksilla tuloksettomasti kuulustellut häntä, näin pöydälläni amiraalinviraston kuoreen suljetun kirjeen. Avasin sen. Kirje oli O'Brieniltä, joka oli juuri ankkuroinut Spitheadiin ja pyytänyt, että kirje toimitettaisiin minulle, jos joku tietäisi osoitteeni. Revin sen auki.

'RAKAS PETER.

    Missä olet ja miten sinun on käynyt? En ole saanut sinulta
    kirjettä kahteen vuoteen ja olen tuskaillut ihan kuollakseni.
    Sain kirjeesi, jossa kerroit sen lurjuksen järjestämästä
    sotaoikeudesta; mutta kenties et ole kuullut, että se pikku
    vintiö on kuollut. Niin, Peter; hän toi kirjeesi omassa
    laivassaan, ja se oli hänen kuolemantuomionsa. Kohtasin hänet
    yksityisessä seurassa. Hän otti sinut puheeksi – sallin hänen
    herjata sinua ja sitten sanoin hänelle, että hän oli valehtelija
    ja lurjus, minkä jälkeen hän haastoi minut kaksintaisteluun.
    Sen hän teki kovin vastahakoisesti, mutta loukkaus oli niin
    julkinen, ettei hän mahtanut sille mitään. Senjälkeen ammuin
    hänet, ja mieleni oli mahdollisimman hyvä, ja jos hän olisi
    lelulaatikon nuken tavoin voinut ponnahtaa uudelleen pystyyn
    vaikka kaksikymmentä kertaa, olisin ampunut hänet joka kerta.
    Se saastainen lurjus! Mutta siihen hän loppui. Ei kukaan
    häntä säälinyt, sillä kaikki häntä vihasivat. Ja amiraali
    ainoastaan kävi vakavan näköiseksi, mutta oli sitten minulle
    hyvin kiitollinen, koska olin järjestänyt vapaan paikan hänen
    veljenpoikaansa varten.

    – Sain muuten joltakin tuntemattomalta henkilöltä, mutta
    luullakseni hänen laivansa upseereilta, käärön hänen ja arvoisan
    setäsi välisiä kirjeitä, jotka ovat näytteitä loistavimmasta
    konnuudesta, mitä kaksi roistoa on konsanaan suorittanut.

    – Mutta siinä ei ole kaikki, Peter. Olen tuonut sinua varten
    nuoren naisen, joka ilahduttaa sydäntäsi – en mademoiselle
    Celesteä, sillä en tiedä, missä hän on – vaan Intiaan lähteneen
    imettäjättären. Hänen miehensä lähetettiin kotiin invalidina, ja
    hänen sallittiin matkustaa miehensä mukana fregatissani.

    – Saatuani tietää, että hän kuului tuohon rykmenttiin,
    puhuin hänelle eräästä O'Sullivanista, joka meni avioliittoon
    Irlannissa, ja mainitsin tytön nimen. Ja huomattuaan, että
    olin hänen maanmiehensä, hän kertoi, että hänen oikea nimensä
    olikin O'Sullivan, mutta että hän oli aina palvellut armeijassa
    O'Connellina ja että hänen laivassa oleva vaimonsa oli juuri tuo
    puheena oleva nuori nainen.

    – Sitten kutsutin vaimon puheilleni, ja kun kerroin hänelle
    tuntevani koko jutun ja mainitsin hänelle Ella Flanaganin ja
    tämän äidin nimet, joilta olin saanut tietoni, ällistyi hän
    kovasti. Ja kun kysyin häneltä, miten oli käynyt sen lapsen,
    jonka hän oli ottanut oman lapsensa sijalle, kertoi hän, että
    se oli hukkunut Plymouthissa ja että samalla kertaa oli eräs
    nuori upseeri, 'jonka nimi minulla on täällä', pelastanut hänen
    miehensä. Ja sitten hän veti poveltaan käyntikortin, johon oli
    kirjoitettu Peter Simple.

    – 'Mutta', sanoin, 'tiedättekö, hyvä nainen, että avustaessanne
    sitä roistomaista lapsenvaihtoa syöksette turmioon juuri saman
    nuoren miehen, joka pelasti puolisonne, sillä riistätte häneltä
    hänen arvonimensä ja omaisuutensa?'

    – Hän tuijotti minuun kuin pistetty sika, kun sen sanoin, ja
    sitten hän moitti ja sadatteli itseään ja vakuutti saattavansa
    sinut oikeuksiisi, niin pian kuin saapuisimme kotimaahan. Ja hän
    haluaa vieläkin perin kiihkeästi tehdä niin, sillä hän rakastaa
    pelkkää nimeäsikin.

    – Näet siis, Peter, hyvä työ saa palkkionsa joskus tässä
    maailmassa, ja paha työ saa myöskin, koska ammuin sen kirotun
    lurjuksen, joka uskalsi olla sinulle kiero. Minulla on paljon
    muutakin sinulle kerrottavana, Peter, mutta minusta ei ole hauska
    kirjoittaa sellaista, mitä kenties ei milloinkaan lueta, minkä
    vuoksi odotan, kunnes saan tietoja sinulta. Ja sitten, niin pian
    kuin saan asiani suoritetuiksi, käymme pehmittämään lurjusmaista
    setääsi.

    – Minulla on kaksikymmentätuhatta puntaa valtion arvopapereissa
    ja sitäpaitsi Maustesaaret, joista vastedes tulee sievoinen kasa
    kolikoita. Ja ne tulevat viimeistä ropoa myöten suoraan sinulle,
    Peter, ja tekevät sinusta loordin, kuten usein vakuutin sinusta
    tulevan. Ja jos voitat, niin maksat, ja jollet voita, niin hitto
    vieköön huonon onnen, ja hitto vieköön rahatkin.

    – Pyydän sinua kertomaan parhaat terveiseni neiti Ellenille
    ja mainitsemaan, kuinka onnellinen olen, jos kuulen hänen
    voivan hyvin. Mutta mielessäni on aina ollut, Peter, ettei
    isäsi jättänyt liikoja jälkeensä, ja haluaisin tietää, miten
    te molemmat tulette toimeen. Jätin sinulle avoimen valtakirjan
    asiamieheni toimistoon ja toivon vain, että olet käyttänyt sitä,
    jos se on ollut tarpeen. Jollet ole sitä tehnyt, et ole se Peter,
    josta viimeksi erosin. Jää siis hyvästi nyt äläkä unohda vastata
    kirjeeseeni ihan heti. Aina sinun

                                             TERENCE O'BRIEN.'

Tämä oli tosiaankin riemullinen tieto. Ojensin kirjeen kenraali O'Brienille, joka luki sen Celesten kurkistaessa hänen olkansa ylitse ja lukiessa sen samalla kertaa.

"Tämäpä oivallista", virkkoi kenraali. "Peter, toivotan sinulle onnea. Celeste, minun pitäisi toivottaa onnea sinullekin tulevaisuudentoiveittesi vuoksi. Olisipa totisesti nautinto vielä kerran puhutella sinua lady Privilegeksi."

"Celeste", sanoin, "sinä et hyljeksinyt minua silloin, kun olin pennitön ja epäsuosiossa. Voi poloista Ellen-siskoani! Kunpa vain löytäisin sinut, kuinka onnellinen olisinkaan!"

Istuuduin kirjoittamaan O'Brienille, kertoen hänelle kaikesta, mitä oli tapahtunut, ja rakkaan sisareni katoamisesta. Kirjeeni saapumisen jälkeisenä päivänä O'Brien syöksähti huoneeseen. Ensimmäisten onnitteluminuuttien jälkeen hän valitti:

"Sydämeni on särkymäisillään, Peter, Ellen-siskosi tähden; minun täytyy hänet löytää. Luovun laivastani, sillä etsimästä en lakkaa, niin kauan kuin elän. Minun täytyy löytää hänet."

"Kuulehan, rakas O'Brien, toivon vain –"

"Mitä sinä toivot, Peter? Sanonko sinulle, mitä minä toivon? Sitä, että jos löydän hänet, annat hänet minulle vaivojeni palkkioksi."

"Mitä minuun tulee, O'Brien, ei mikään olisi minusta mieluisampaa. Mutta Jumala tietää, mihin kurjuus ja puute ovat saattaneet hänet pakottaa."

"Häpeä, Peter, ajatellessasi sellaista sisarestasi! Panen kunniani pantiksi hänen puolestaan. Puutteenalainen, säälittävä ja onneton hän saattaa olla – mutta ei – ei, Peter, sinä et tiedä – et rakasta häntä samoin kuin minä, jos voit sallia sellaisten ajatusten tunkeutua mieleesi."

Tämä keskustelu tapahtui ikkunan ääressä. Senjälkeen käännyimme kenraali O'Brienin ja Celesten puoleen.

"Kapteeni O'Brien", aloitti kenraali.

"Sir Terence O'Brien, jos suvaitsette, kenraali. Hänen majesteettinsa on antanut minulle lisäkkeen nimeeni."

"Onnittelen teitä, sir Terence", virkkoi kenraali, pudistaen hänen kättään. "Aikomukseni oli sanoa, että toivon teidän majoittuvan tähän hotelliin, jotta kaikki asuisimme yhdessä. Uskon meidän pian löytävän Ellenin. Sillä välin meidän pitää aikaa hukkaamatta paljastaa loordi Privilege. Onko se nainen täällä kaupungissa?"

"Kyllä, ja lukon takana onkin. Mutta hänestä ei ole pelkoa. Häntä ei saataisi miljoonillakaan lahjotuksi tekemään vääryyttä sille miehelle, joka pani henkensä vaaraan hänen miehensä tähden. Hän on irlantilainen ytimiään myöten. Siitä huolimatta, Peter, meidän pitää mennä kertomaan nämä tiedot asianajajallemme, jotta hän ryhtyisi tarpeellisiin toimiin."

Kolme viikkoa O'Brien etsi uutterasti Elleniä, käyttäen kaikenkaltaisia asiamiehiä, mutta menestyksettä. Sillä välin kenraali ja minä valmistimme oikeusjuttuamme loordi Privilegeä vastaan.

Eräänä aamuna kävi loordi Belmore luonamme ja kysyi kenraalilta, emmekö lähtisi hänen kanssansa teatteriin katsomaan kahta kuuluisaa näytelmäkappaletta. Jälkimäisessä, joka oli operetti, piti esiintyä erään uuden näyttelijättären, joka huhun mukaan oli kyky. Celeste suostui, ja aikaisen päivällisen jälkeen liityimme loordi Belmoren seuraan hänen yksityiseen aitioonsa, joka oli näyttämön yläpuolella ensi rivissä.

Ensimmäinen kappale esitettiin, ja Celeste, joka ei ollut kertaakaan nähnyt Youngia näyttelemässä, oli ihastunut.

Sitten esirippu vedettiin ylös toista näytelmää varten. Toisessa kohtauksessa toi teatterinjohtaja näyttämölle uuden näyttelijättären, erään neiti Hendersonin. Hän oli nähtävästi kovin peloissaan ja kiihtynyt, mutta kolminkertaiset suosionosoitukset valoivat häneen rohkeutta, ja hän aloitti. Heti kun kuulin hänen äänensä, hätkähdin, ja taempana istuva O'Brien kurkottautui eteenpäin nähdäkseen hänet. Mutta kun olimme melkein suoraan hänen yläpuolellaan ja hänen päänsä oli käännetty toisaalle, emme erottaneet hänen kasvojaan.

Laulaessaan pitemmälle hän rohkaistui, hänen kasvonsa kääntyivät meihin, ja hän loi katseensa ylöspäin – näki minut – tunteminen oli molemminpuolinen – ojensin kättäni, mutta en saanut ääntä suustani – hän horjui ja kaatui näyttämölle pyörtyneenä.

"Ellen!" kiljaisi O'Brien, syöksyen ohitseni. Ja yhdellä hyppäyksellä hän oli näyttämöllä ja kantoi Ellenin pois, ennenkuin kukaan muu ennätti avuksi. Seurasin häntä ja tapasin hänet Ellen vielä sylissään näyttelijättärien auttaessa häntä pyörtyneen virvoittelussa.

Johtaja astui esille pyytämään anteeksi, selittäen nuoren näyttelijättären olevan liian sairaan esiintyäkseen edelleen, ja yleisö, joka oli nähnyt O'Brienin ja minun käyttäytymiseni, tyytyi sille esitettyyn tosielämän romanttiseen kohtaukseen. Ellenin osan suoritti toinen näyttelijätär, mutta kappaleen esitystä seurattiin huonosti, sillä kaikki koettivat saada selkoa tämän harvinaisen tapahtuman syystä. Sillä välin O'Brien ja minä veimme Ellenin ajurinvaunuihin ja ajoimme hotelliin, jossa kenraali ja Celeste pian yhtyivät meihin.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Aina tulee uutisia tulvimalla, olkootpa ne hyviä tai pahoja – Minua onnistaa kaikessa, ja saan kaikki, vaimon, arvonimen ja omaisuuden – Ja "kaikki on hyvin, kun loppu on hyvä".

Sivuutan nyt seuranneet kohtaukset ja esitän sisareni tarinan hänen omilla sanoillaan.

"Kirjoitin sinulle, rakas Peter, ja kerroin, että katsoin velvollisuudekseni maksaa kaikki isän velat rahoillasi ja että jäljellä oli ainoastaan kuusikymmentä puntaa, kun kaikki oli suoritettu. Ja pyysin sinua tulemaan luokseni niin pian kuin suinkin saadakseni sinulta neuvoja ja apua vastaisuuteni järjestelyssä."

"Sain kirjeesi, Ellen, ja olin rientämässä luoksesi, kun – mutta olkoon, minä kerron tarinani tuonnempana."

"Päivän toisensa jälkeen odotin tuskaisesti kirjettä ja kirjoitin sitten laivan upseereille, tiedustaen, oliko sattunut jokin tapaturma. Sain lääkäriltä vastauksen, jossa hän kertoi, että olit lähtenyt Portsmouthista luokseni ja ettei sinusta ollut senjälkeen kuulunut mitään. Saatat kuvitella, millaiseen sielunhätään jouduin saatuani tämän tiedon, koska mielestäni epäilemättä oli tapahtunut jotakin hirveätä, sillä liiankin hyvin tiesin, ettei mikään olisi voinut pidättää sinua tulemasta luokseni sellaisena aikana.

– Seurakunnan uusi kirkkoherra oli tullut tarkastamaan taloa ja suorittamaan järjestelytöitä tuodakseen sinne perheensä. Kaluston hän oli aikaisemmin suostunut ostamaan arvioidusta hinnasta, joka oli käytetty isän velkojen maksamiseen. Minun oli jo nyt sallittu viipyä kauemmin kuin on tapana, eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteminen, mutta en lähtenyt ennenkuin viimeisellä hetkellä. En voinut ilmoittaa osoitettani, sillä en tiennyt, minne menisin. Sijoituin postivaunuun ja saavuin Lontooseen.

– Ensimmäinen tehtäväni oli turvata toimeentuloni tarjoutumalla kotiopettajattareksi. Mutta se kävi hyvin vaikeaksi, kun en voinut esittää hyviä suosituksia ja kun en ollut aikaisemmin toiminut sillä alalla. Vihdoin minut otettiin erääseen perheeseen kasvattamaan kolmea pientä tyttöä. Mutta pian tajusin, kuinka vähän syytä minulla oli olla hyvilläni. Rouva oli vastustanut minun tuloani, koska olin liian hauskannäköinen – samasta syystä herra tiukasti vaati minua otettavaksi.

– Siten olin epäsovun lähteenä. Rouva kohteli minua tylysti ja herra liian huomaavaisesti. Vihdoin edellisen häijyys ja jälkimäisen ahdistelut kävivät niin sietämättömiksi, että sanouduin irti toimestani."

"Suokaa anteeksi, neiti Ellen, mutta suvaitkaa ilmoittaa minulle sen herrasmiehen nimi ja asunto!" pyysi O'Brien.

"Älä toki, Ellen, tee sitä!" kielsin minä. "Jatka kertomustasi!"

"En enää saanut toista kotiopettajattarenpaikkaa, sillä kun aina ilmoitin, missä olin ollut enkä maininnut eroni syytä tarkoin, vaan sanoin ainoastaan, ettei minun ollut siellä mukava olla, tiedusteltiin rouvalta luonnettani, ja hän joka kerta puheillaan esti minut saamasta tointa.

– Vihdoin minut otettiin opettajattareksi erääseen kouluun. Minun olisi ollut parempi pestautua palvelijattareksi. Minun piti olla kaikkialla, tehdä kaikki. Olin jalkeilla päivän koittaessa enkä päässyt koskaan vuoteeseen ennenkuin keskiyön jälkeen. Ruoka oli kehnoa ja palkka yhtä huono. Mutta se oli kuitenkin rehellistä työtä, ja olin siinä toimessa toista vuotta. Mutta vaikka olin niin säästäväinen kuin suinkin, ei palkkani riittänyt pito- ja liinavaatteisiin, mitä enempää en olisi vaatinutkaan.

– Koulussa oli puhetaidon opettaja, joka kävi siellä kerran viikossa ja jonka vaimo oli musiikin opettajatar. He alkoivat pitää minusta paljon ja huomauttivat, kuinka paljoa paremmassa asemassa olisin, jos saavuttaisin menestystä näyttämöllä, mitä he eivät laisinkaan epäilleet. Monen kuukauden aikana kieltäydyin siitä, yhäti toivoen saavani sinulta tietoja. Mutta vihdoin raatamiseni kävi niin sietämättömäksi ja varani hupenivat niin vähiin, että vastahakoisesti suostuin. Silloin en ollut kuullut sinusta mitään yhdeksääntoista kuukauteen ja surin sinua kuolleena. Minulla ei ollut muita sukulaisia kuin setä, eikä hänkään minua tuntenut.

– Erosin toimestani ja muutin asumaan puhetaidon opettajan ja hänen vaimonsa luokse, jotka kohtelivat minua perin ystävällisesti ja valmensivat minua uutta uraani varten. En koulussa, joka oli kolmen penikulman päässä Lontoosta, enkä uudessa asunnossani, joka oli Westminster-sillan takana, nähnyt kertaakaan sanomalehteä. Ei ole senvuoksi ihmekään, etten tiennyt mitään ilmoituksistanne. Kolmikuukautisen valmistusajan jälkeen hyväntahtoiset ystäväni suosittelivat minua ja esittelivät minut teatterinjohtajalle, ja minut hyväksyttiin. Lopun tiedätte."

"No niin, neiti Ellen, jos joku joskus huomauttaa, että olette esiintynyt näyttämöllä, sopii teidän joka tapauksessa vastata, ettette ollut siellä kauan."

"Uskon, etten ollut niin kauan, että minut tunnettaisiin", vastasi Ellen. "Muistan, kuinka usein olen lausunut paheksuvani niitä, jotka suostuvat sillä tavalla näyttelemään itseään, mutta olosuhteet muuttavat tunteitamme kummallisesti. Uskon kuitenkin, että näyttelijättärenäkin olisin ollut kunniallinen."

"Varmasti olisitte, neiti Ellen", vakuutti O'Brien. "Mitä sanoin sinulle, Peter?"

"Panit kunniasi takeeksi siitä, ettei mikään saisi Elleniä häpäisemään sukuaan; muistan sen, O'Brien."

"Kiitoksia, sir Terence, hyvästä ajatuksestanne", virkkoi Ellen.

Sisareni oltua luonamme noin kolme päivää, jona aikana olin kertonut hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut, olin eräänä iltana hänen kanssansa kahden kesken, ilmaisin hänelle suoraan, millaiset tunteet O'Brienillä oli häntä kohtaan, ja puhuin ystäväni puolesta niin hartaasti kuin suinkin osasin.

"Rakas veikko", vastasi hän, "olen aina ihaillut kapteeni O'Brienin luonnetta ja ollut hänelle kiitollinen, koska hän on ollut niin hyväntahtoinen ja ystävällinen sinulle, mutta en voi väittää rakastavani häntä. En ole koskaan ajatellut häntä muutoin kuin siinä mielessä, että me molemmat olemme suuressa kiitollisuudenvelassa hänelle."

"Mutta onko tarkoituksesi sanoa, ettet voisi rakastaa häntä?"

"Ei, sitä en tee; ja panen parastani, Peter – koetan. Jos suinkin mahdollista, en mitenkään tee onnettomaksi sitä miestä, joka on ollut niin hyvä sinulle."

"Usko minua, Ellen, että kun tunnet O'Brienin näin hyvin ja olet kiitollinen hänelle, rakastat häntä pian, jos hyväksyt hänet kosijaksi. Saanko ilmaista hänelle –"

"Saat sanoa hänelle, että esiintyköön hän itse omasta puolestaan. Enkä missään nimessä kuuntele ketään muuta, ennenkuin hänellä on ollut aikaa riittävästi. Mutta muista, että tätä nykyä ainoastaan pidän hänestä – pidän hänestä hyvin paljon, se on totta; mutta kuitenkin vain pidän."

Olin täysin tyytyväinen menestykseeni, ja niin oli O'Brienkin, kun kerroin hänelle keskustelustamme.

"Totta vieköön, Peter, hän on enkeli, eikä minun sovi otaksua hänen rakastavan minun kaltaistani alempaa olentoa; mutta jos hän vain pitää minusta kylliksi mennäkseen kanssani avioliittoon, uskon kaiken muun myöhemmin selviävän. Rakkaus tulee lapsien mukana, Peter. No niin, mutta sinun ei tarvitse sanoa sitä hänelle – ei totisesti – niiden pitää tulla hänelle hänen huomaamattaan, kuten vanhuus tulee."

Saatuaan täten luvan O'Brien totisesti käytti sitä hyväkseen aikaa hukkaamatta. Celeste ja minä kiinnyimme päivä päivältä yhä hellemmin toisiimme. Asianajajani vakuutti riitajuttuni olevan niin hyvällä kannalla, että hän voisi lainata sitä varten viisikymmentätuhatta puntaa. Lyhyesti sanoen, kaikki asiamme sujuivat menestyksellisesti, kun sattui tapaus, jonka yksityiskohtiin luonnollisesti perehdyin vasta jonkun ajan kuluttua, mutta jonka kerron tässä yhteydessä.

Setäni oli käynyt kovin levottomaksi saatuaan tietää minun päässeen pois Bedlamista – ja hänen pelkonsa paheni, kun hänelle ilmoitettiin, että nostettaisiin oikeusjuttu arvonimen perimisoikeudesta. Hänen salaiset asiamiehensä olivat saaneet selville O'Brienin tuoneen fregatissaan kotimaahan imettäjättären, jota nyt säilytettiin niin tarkoin vartioituna, etteivät he päässeet yhteyteen hänen kanssansa. Nyt hän tunsi kaikkien suunnitelmiensa pettävän. Hänen lainopillinen neuvonantajansa oli hänen luonansa, ja he kävelivät puutarhassa, keskustellen asioista. Sen ohessa he seisahtuivat Eagle Parkin seurustelusalin ikkunoiden läheisyyteen.

"Mutta, sir", huomautti lakimies, "jollette luota minuun, niin enhän voi toimia hyväksenne. Väitättekö edelleenkin, ettei mitään sellaista ole tapahtunut?"

"Väitän", vakuutti setäni. "Se on rumaa sepittelyä."

"Saanko siis tiedustaa, mylord, minkätähden katsoitte viisaaksi teljetä herra Simplen Bedlamiin?"

"Koska vihaan häntä – inhoan häntä."

"Entä minkätähden, mylord? Hänen luonteensa on moitteeton, ja hän on likeinen sukulaisenne."

"Sanon teille, sir, että vihaan häntä – toivoisin hänen viruvan kuoliaana tuossa jalkojeni juuressa!"

Tuskin olivat ne sanat kirvonneet setäni suusta, kun kuului suhahdus ja jotakin putosi, raskaasti tömähtäen, noin jalan päähän heistä. He hätkähtivät – pyörähtivät ympäri – ottoperillinen virui hengettömänä heidän jalkojensa juuressa, ja heidän jaloilleen oli räiskynyt hänen vertansa ja aivojansa.

Pikku poika oli nähnyt loordin olevan alhaalla ja kumartunut yläkerran ikkunasta huutaakseen hänelle, mutta menettänyt tasapainonsa ja pudonnut pää edellä rakennusta ympäröivälle leveälle kiveykselle. Muutamia sekunteja lakimies ja setäni silmäilivät toisiaan kauhistuneina.

"Tuomio – tuomio!" huudahti lakimies, katsoen asiakastaan.

Setäni peitti kasvonsa käsillään ja kaatui. Nyt riensi talosta apua, mutta maasta nostettavia oli useampia kuin yksi. Tunteiden rajuus oli saanut aikaan halvauskohtauksen, ja vaikka setäni vielä hengitti, ei hän enää milloinkaan kyennyt puhumaan.

Tämän traagillisen kohtauksen johdosta, jonka yksityiskohtia emme saaneet tietää ennenkuin myöhemmin, saapui asianajajani seuraavana aamuna luokseni, pisti käteeni kirjeen ja lausui:

"Sallikaa minun onnitella teitä, mylord."

Olimme silloin kaikki aamiaispöydässä. Kenraali, O'Brien ja minä hämmästyimme kovasti kuultuamme, että arvonimi oli niin odottamatta siirtynyt minulle, ja ponnahdimme kaikki pystyyn niin rajusti, että saimme maksaa suuren laskun vahingoista. Ja jollei Ellen olisi saanut kiinni teekannua, kun se oli kellahtamaisillaan kumoon, olisi hyvin todennäköisesti saatu suorittaa lääkärin lasku kaiken lisäksi.

Kirje luettiin kiihkeästi – se oli setäni lainopilliselta neuvonantajalta, joka oli ollut näkemässä onnettomuuden ja nyt ilmoitti minulle, että kaikkinaiset perintöriidat oli lopettanut edellä kerrottu traagillinen tapaus ja että hän oli sulkenut kaikki sinetillä ja odotti minun saapumistani tai ohjeitani. Annettuaan minulle kirjeen asianajajani lausui poistuvansa ja tulevansa jälleen tunnin tai parin kuluttua, kun olisin tyynempi.

Luettuani kirjeen ääneen oli ensimmäinen liikkeeni se, että kiersin käteni Celesten ympärille ja syleilin häntä. O'Brien otti varteen vihjauksen ja teki samoin Ellenille ja sai anteeksi olosuhteiden nojalla. Mutta niin pian kuin Ellen sai kiskoutuneeksi irti, kietoutuivat hänen kätensä kaulaani, kun taas Celeste riippui isänsä kaulassa. Suoriuduttuamme naisista pudistimme me miehet toistemme kättä, ja vaikka meillä ei enää ollut lainkaan halua syödä aamiaistamme loppuun, ei koskaan ole ollut onnellisempaa viisikkoa.

Noin tunnin kuluttua asianajajani palasi, onnitteli minua ja kävi heti käsiksi tarpeellisiin valmisteluihin. Käskin hänen heti mennä Eagle Parkiin, järjestää setäni ja sen pienen poika-paran hautajaiset, joka oli saanut maksaa niin kalliin hinnan aiotusta ylennyksestään, ja ottaa asiainhoidon haltuunsa setäni lainopilliselta neuvonantajalta, joka oli edelleen kartanossa.

"Kaamea tapaturma ylimysperheessä" joutui sen päivän sanomalehtiin ja ennen päivällisaikaa saapui minulle kokonainen tulva käyntikortteja, jotka peittivät pöytäni. Seuraavana päivänä sain laivaston ylipäälliköltä kirjeen, jossa hän ilmoitti kirjoittaneensa minulle fregatinkapteenin valtakirjan ja luottavansa siihen, että soisin hänelle ilon itse tuoda sen minulle hänen päivällisaikanaan, kello puolikahdeksan. Olin hyvin kiitollinen hänelle; "suvun tyhmyri" olisi saanut odottaa sitä pitkän tovin.

Lukiessani tätä kirjettä astui tarjoilija sisälle ilmoittamaan, että alakerrassa oli nuori nainen, joka pyrki puheilleni. Käskin opastaa hänet luokseni. Heti huoneeseen tultuaan hän purskahti itkuun, polvistui ja suuteli kättäni.

"Siinä olette tosiaankin te – oi – niin – te, joka pelastitte mies-raukkani minun ollessani mukana tuottamassa teille turmiota! Mutta enkö ole saanut rangaistusta rikollisista puuhistani – eikö poika-rukkani ole kuollut?"

Hän ei virkkanut enää mitään, vaan jäi polvilleen, nyyhkyttäen haikeasti. Lukija tietysti arvaa, että hän oli se imettäjä, joka oli vaihtanut lapsensa. Nostin hänet pystyyn ja kehoitin häntä kääntymään asianajajani puoleen, joka suorittaisi hänen kulunsa ja jolle hänen pitäisi jättää osoitteensa.

"Entä annatteko minulle anteeksi, herra Simple? Eipä silti, että olen itse antanut itselleni anteeksi."

"Annan teille anteeksi kaikesta sydämestäni. Olette saanut jo kyllin ankaran rangaistuksen."

"Olen tosiaankin", vastasi hän, nyyhkyttäen. "Mutta enkö ole ansainnut sitä kaikkea ja enemmänkin? Jumalan ja myöskin kaikkien pyhimysten siunaus tulkoon joka tapauksessa teidän päällenne hyväntahtoisen anteeksiantavaisuutenne tähden! Sydämeni on kevyempi." Ja hän poistui huoneesta.

Hän oli tuskin ehtinyt pois hotellista, kun tarjoilija tuli uudelleen huoneeseen.

"Eräs toinen nainen, mylord, haluaa puhua kanssanne, mutta hän ei halua ilmaista nimeään."

"Teillä näyttää tosiaankin olevan laaja naispuolinen tuttavapiiri, mylord", virkkoi kenraali.

"En missään nimessä tiedä itselläni olevan sellaisia naistuttavia, joita minun pitäisi hävetä. Opastakaa se nainen tänne, tarjoilija!"

Tuokion kuluttua tuli sisälle pieni, kömpelön lihava kuolevainen, kovasti lämmennyt kävelemisestä. Hän istahti tuolille, avasi kauluksensa ja senjälkeen huudahti:

"Luoja teitä siunatkoon, kuinka te olette kasvanut! Taivahan tähdet! Tuskin uskon silmiäni; ja varmasti hän ei tunne minua."

"En tosiaankaan jaksa oikein muistaa, missä minulla oli ilo nähdä teidät, madam."

"No niin, juuri niin sanoin Jemimalle mentyäni keittiöön. 'Jemima', sanoin, 'tokkohan pieni Peter Simple tuntee minua'. Ja Jemima sanoi: 'Luultavasti hän muistaa papukaijan, madam.'"

"Rouva Handycock kaiketi", virkoin, muistaen Jemiman ja papukaijan, vaikka hän oli pienestä, laihasta naisesta paisunut tuntemattoman lihavaksi.

"Oi! Saitte siis selville, kuka olen, herra Simple – mylord, pitäisi minun sanoa. No niin, minun ei nyt tarvitse tiedustaa isoisänne vointia, sillä tiedän hänen kuolleen. Mutta kun tulin tästä ohitse mennessäni ottamaan vastaan tilauksia, arvelin pistäytyä katsomassa, minkä näköinen olette."

"Varmaankin herra Handycock voi hyvin, madam. Saanko kysyä, miten hänen pörssikeinottelunsa vetelevät?"

"Hyväinen aika, herra Simple, mylord, pitäisi minun sanoa, hän ei ole keinotellut enää kolmeen vuoteen. Hänen oli pakko siitä luopua. Jollen tietänytkään paljoa keinottelusta, tiedän omasta kokemuksestani varsin hyvin, mitä hirveästi menettänyt keinottelija merkitsee. Olemme poissa pörssistä, ja herra Handycock on ryhtynyt kivihiilikauppiaaksi."

"Tosiaanko?"

"Niin; meillä näet ei ole hiiliä, vaan hankimme tilauksia ja saamme puoli kruunua sadalta naulalta vaivoistamme. Kuten herra Handycock sanoo, se on aika tuottavaa hommaa, jos sitä vain olisi riittävästi. Kenties te, mylord, voitte antaa meille tilauksen. Se ei tunnukaan teidän taskussanne, mutta meillä se on jotakin."

"Teen sen ilomielin palattuani jälleen kaupunkiin, rouva Handycock. Toivottavasti papukaija voi hyvin."

"Voi, mylord! Se on kipeä kysymys. Ajatelkaapa vain, että herra Handycock, silloin kun vetäydyimme pois pörssistä, otti eräänä päivänä papukaijani ja myi sen viidestä guineasta, sanoen, että viisi guineata oli parempi kuin ilkeä, kirkuva lintu. Sinä päivänä ei tosin ollut mitään päivälliseksi. Mutta, kuten minä ja Jemima arvelimme, olisimme mieluummin olleet päivällisettä kuukauden päivät kuin eronneet Pollista. Koska olemme hieman nähneet maailmaa, säästin viisi guineaa kaikenlaisilla keinoilla ja koetin saada Pollia takaisin, mutta se rouva sanoi, ettei hän antaisi sitä edes viidestäkymmenestä guineasta."

Senjälkeen rouva Handycock ponnahti tuoliltaan ja virkkoi:

"Hyvästi, mylord; jätän teille herra Handycockin käyntikortin, Jemima olisi kovin iloinen, jos näkisi teidät."

Hänen poistuttuaan Celeste nauraen tiedusti, oliko minulla vielä muita sellaisia tuttavia. Vastasin, etten luullut niitä olevan; mutta minun täytyy tunnustaa, että mieleeni johtui rouva Trotter ja olin hiukan levoton, peläten hänenkin tulevan luokseni kunniatervehdykselle.

Seuraavana päivänä sain vielä yhden aavistamattoman vieraan. Olimme parhaiksi ennättäneet istuutua päivällispöytään, kun kuulimme hälinää alakerrasta; ja kohta senjälkeen riensi kenraalin ranskalainen palvelija hyvin hätäisesti luoksemme ilmoittamaan, että alakerrassa oli ulkomaalainen, joka halusi tavata minua, ja että hän oli antanut keppiä eräälle hotellin tarjoilijalle, joka ei osoittanut hänelle asianmukaista kunnioitusta.

"Kukahan hän on?" mietin, astuin ulos ovesta ja katsahdin kaiteen ylitse, kun melua jatkui.

"Te ette saa tulla tänne pieksämään englantilaisia, sen sanon", karjui eräs tarjoilijoista. "Mitä me välitämme moisista ulkomaalaisista kreiveistä?"

"Sacré, canaille!" huudahti vieras ylenkatseellisella äänellä, jonka hyvin tunsin.

"Vai kanaali! Me kyllä pistämme teidät kanaaliin, jollette pahastu."

"Niinkö?" äänsi muukalainen, joka oli siihen saakka puhunut ranskankieltä. "Sallikaa minun huomauttaa – maailman hienoimmalla tavalla – vain vihjata, että olette kirottu lautasenkaapija, ruokaliinankantaja, shillinginpyytäjä, portaita juokseva vintiö – ja tästä saatte hävyttömyydestänne!"

Taaskin kuului kepin läjähdys, ja riensin alakertaan, jossa kreivi Shucksen suomi kahta tai kolmea tarjoilijaa armottomasti. Minun ilmestyessäni tarjoilijat, jotka aikoivat ryhtyä tappeluun, perääntyivät vähän matkan päähän, pois kepin ulottuvista. "Rakas kreivi", huudahdin, "tekö siinä?" "Rakas loordi Privilege, suotteko anteeksi? Mutta nämä miekkoset ovat nenäkkäitä."

"Silloin toimitan heille eron", vastasin. "Jollei ystäväni, teidän arvoisenne ja teidän tavallanne kunnostautunut upseeri, pääse luokseni kärsimättä loukkauksia, muutan johonkin toiseen hotelliin."

Tämä uhkaukseni sekä kreivin ja minun väliseni tervehdys selvittivät koko jutun. Tarjoilijat hiipivät tiehensä, ja hotellin johtaja pyysi anteeksi. Kävi ilmi, että häntä oli käsketty odottamaan kahvilahuoneessa, kunnes hänet ilmoitettaisiin, ja se oli loukannut kreivin omanarvontuntoa.

"Olemme juuri käymässä päivällispöytään, kreivi. Liityttekö seuraamme?"

"Niin pian kuin olen siistinyt asuani, mylord", lupasi hän. "Huomannette, että tulen juuri matkalta."

Hotellin johtaja kumarsi ja lähti näyttämään kreiville pukeutumishuonetta. Palattuani yläkertaan tiedusti O'Brien:

"Mikä oli hätänä?"

"Oh, ei mitään! Pikku häiriö, kun eräs ulkomaalainen ei ymmärtänyt englanninkieltä."

Noin viiden minuutin kuluttua avasi tarjoilija oven, ilmoittaen kreivi Shucksenin.

"Nyt, O'Brien, joudut ymmälle", virkoin, ja kreivi astui sisälle.

"Rakas loordi Privilege", lausui hän, tullen luokseni ja pudistaen kättäni, "toivoakseni en ole viimeinen onnittelemassa teitä. Purjehdin pitkin Kanaalia fregatissani, kun luotsipursi toi minulle sanomalehden, josta näin, kuinka odottamattomasti olosuhteenne olivat muuttuneet. Keksin tekosyyn laskeakseni ankkurin Spitheadissa tänä aamuna ja tulin tänne postivaunuissa tuodakseni teille julki, kuinka vilpittömästi hyvilläni olen hyvästä onnestanne."

Senjälkeen kreivi Shucksen kohteliaasti tervehti naisia ja kenraalia, minkä jälkeen hän kääntyi O'Brienin puoleen, joka oli tuijottanut häneen ällistyneenä.

"Kreivi Shucksen, sallikaa minun esitellä teille sir Terence O'Brien."

"Kautta Mooseksen pasuunansoittajan, mutta tämähän vasta arvoitus", huudahti O'Brien. "Tulimmainen, siinähän on Chucks! Rakas kumppani, milloin nousitte haudastanne?"

"Onneksi", vastasi kreivi, samalla kun he pudistivat toistensa kättä jonkun aikaa, "en sinne joutunutkaan, sir Terence. Mutta nyt luvallanne, mylord, syön hiukan, sillä tosiaankin olen aika nälkäinen. Päivällisen jälkeen, kapteeni O'Brien, kuulette tarinani."

Hänen salaisuutensa uskottiin koko seurueelle, sittenkun olin taannut, että kaikki pitäisivät sen omina tietoinaan, mikä oli rohkea teko minun puoleltani katsoen siihen, että joukossa oli kaksi naista.

Kreivi viipyi parissamme jonkun aikaa, ja hänet esiteltiin kaikkialle. Mahdotonta oli havaita, ettei hän ollut hovissa kasvatettu: niin hyvin hän käyttäytyi. Hän oli erikoisesti naisten suosikki, ja hänen viiksensä, huono ranskankielensä ja valssinsa – taito, jonka hän oli oppinut Ruotsissa – olivat suorastaan muotiasiana. Kaikki naiset olivat pahoillaan, kun ruotsalainen kreivi ilmoitti lähdöstään lähettämällä jäähyväiskorttinsa.

Ennenkuin poistuin kaupungista, kävin laivaston ylipäällikön puheilla ja hankin Swinburnelle ensiluokkaisen talon – nimittäin määräyksen sen rakentamisesta. Hän oli usein maininnut toivovansa sitä ollessaan kyllästynyt merilläoloon palveltuaan laivastossa viisiviidettä vuotta. Senjälkeen hankin hänelle loman joka vuosi, ja hänellä oli aina hyvin hauskaa Eagle Parkissa. Suurimman osan aikaansa hän kuitenkin kulutti järvellä, joko kalastellen tai soudellen ja kertoillen pitkiä tarinoita kaikille, jotka halusivat mennä mukaan hänen vesiretkilleen.

Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun olin saanut arvonimeni, lähdimme Eagle Parkiin, ja hartaista pyynnöistäni Celeste suostui siihen, että vihkiminen toimitettaisiin kuukauden kuluttua. Tämän kannustamana myöskin O'Brien kosi, ja minun mielikseni Ellen suostui siihen, että molemmat avioliitot solmittaisiin samana päivänä.

O'Brien kirjoitti isä M'Grathille, mutta kirje palautettiin, ja sen kuoreen oli merkitty: "Kuollut." Senjälkeen O'Brien kirjoitti toiselle sisarelleen, joka kertoi, että isä M'Grath oli lähtenyt samoamaan rämeen poikki eräänä iltana nautittuaan hyvin suuren annoksen wiskyä. Hänet oli nähty poikenneena oikealta polulta, eikä hänestä senjälkeen ollut kuulunut mitään.

Määrättynä päivänä meidät vihittiin, ja molemmat avioliitot ovat olleet niin onnelliset kuin tässä maailmassa suinkin on mahdollista. Sekä O'Brienille että minulle on siunautunut lapsia, jotka, kuten O'Brien huomautti, ovat tulleet meille samalla tavalla kuin vanhentuminen, ja nyt meillä on jouluna koolla suuri seurue kummassakin perheessä. Kenraalin pää on valkea, ja hän istuu, hymyillen onnellisena tyttärensä onnesta ja lastenlastensa kujeista. Sellainen, lukijani, on tarina Peter Simplestä, varakreivi Privilegestä, joka ei enää ole suvun tyhmyri, vaan pää ja sanoo teille nyt jäähyväiset.