[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJIJMk7DCzeFaDVtt3n8pRhAWyf72Uc3sYjbzjl_D0Qc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1015,"Peter Simple merillä","Marryat, Frederick",1792,1848,"1015-marryat-frederick-peter-simple-merilla","1015__Marryat_Frederick__Peter_Simple_merillä",null,"romaani",[],[],"fi",1834,1929,145692,974406,true,[],[],[],"Meriseikkailu seuraa nuorta brittiläistä merikadettia Peter Simpleä Napoleonin sotien aikana. Perheensä hölmönä pidetty nuorukainen kasvaa kokeneen Terence O’Brienin opastuksella taitavaksi upseeriksi purjelaivojen aikakaudella.","Frederick Marryatin 'Peter Simple merillä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1015. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PETER SIMPLE MERILLÄ\n\nKirj.\n\nFrederick Marryat\n\n\nSuom. Alpo Kupiainen\n\n\n_Peter Simple_ ilmestynyt vuonna 1929\nArvi A. Kariston, Hämeenlinna, kustantamana\nkolmena kirjana\n\n    _Peter Simplen tulikaste_\n    _Peter Simple mainetöissä_\n    _Peter Simplen saavutus_\n\n\n\n\n\n\nJOHDANTO\n\n\nLuokaamme aluksi ohimennen silmäys Marryat-suvun aikaisimpiin\nedustajiin rouva Leanin, kirjailija Frederick Marryatin tyttären,\njulkaisemien tietojen valossa, vaikka hänen muovailemansa komea\nsukupuu ei lienekään ehdottomasti paikkansapitävä.\n\nHänen esityksensä mukaan suku saapui Englantiin Wilhelm Valloittajan\nkeralla ja kohosi tuntemattomuuden hämärästä huomattuun asemaan\nTapani-kuninkaan aikana kahdennentoista vuosisadan keskivaiheilla,\njolloin sen jäsenet olivat ylpeitä \"suurtilallisia Meryatin ja Ashton\nMeryatin kylissä ynnä muualla Somersetshiressä... Muuan Nicotas de\nMaryet oli valtuutettu kokoamaan Somersetin kreivikunnasta varoja\nRichard Leijonamielen lunnaiksi... Edward ensimmäisen hallitessa\nsir John de Maryet kutsuttiin suuren parlamentin jäseneksi; Edward\ntoisen aikana hänen poikansa tuomittiin pannaan vaimovainajansa\nruumiin palsamoimisen tähden, mikä 'tapa', kertoo kreivikunnan\nhistorioitsija, 'oli erikoisen suosittu Meryat-suvussa'.\" Rouva Lean\nkertoo muistakin Meryatin rakkaista vainajista, jotka saivat osakseen\ntällaisen kunnioittavan hautauksen. Vihdoin Meryat-suku menetti\nomaisuutensa, kun lady Jane Grey, joka äidin puolelta kuului sukuun,\nheti hallitsijaksi päästyään sortui Maria Verisen tieltä.\n\nKapteeni Marryat kuului suvun suffolkilaiseen haaraan, jonka muuan\njäsen \"John de Maryat sai kunnian tanssia naamioituna neitseellisen\nkuningattaren katsellessa Trinity Collegessa Cambridgessa ...\nlähetettiin auttamaan Ranskassa taistelevia hugenotteja ... pelastui\nPärttylin-yön verilöylystä ja palasi Englantiin vuonna 1610\".\nTäällä hän meni naimisiin \"Maryn, Covent-tarhassa asuvan Daniel\nLuken tyttären ja perijättären, kanssa ja sijoittui jälleen isiensä\nasumasijoille Suffolkin kreivikuntaan\".\n\nPuolueettomat sukututkijat eivät johda Marryat-suvun juuria kauempaa\nkuin tästä hugenottiupseerista, jota he nimittävät pakolaiseksi.\n\nOlkoonpa tämän asian laita miten tahansa, varmaa on, että Marryatit\nolivat seitsemännellätoista ja kahdeksannellatoista vuosisadalla\narvossapidetty, keskiluokkaan kuuluva puritaanisuku -- pappeja,\nlääkäreitä ja liikemiehiä. \"Hilpeän kuninkaan\" aikana oli eräs John\nMarryat tunnettu ankarana saarnamiehenä, ja hänet karkoitettiin\nkahdesti seurakunnasta anglikaanisen kirkon perussääntöjen\nvastustajana. Kapteeni Marryatin isoisä oli hyvä lääkäri, ja\nhänen isänsä, Wimbledon Housen omistaja Joseph Marryat, oli\nparlamentinjäsen ja Grenada-saaren siirtomaaedustaja -- varakas mies,\njoka kieltäytyi ottamasta vastaan baronetin arvoa ja jonka kunniaksi\nrunoilija Campbell kirjoitti murherunon. Hänen vaimonsa oli Charlotte\nGeyer eli von Geyer, hyväsukuinen hesseniläinen nainen.\n\nHänellä oli viisitoista poikaa ja tytärtä, \"joista kymmenen saavutti\ntäysi-ikäisyyden ja useita on mainittu kirjallisuusluetteloissa\".\nFrederick syntyi heinäkuun 10 päivänä 1792. Hänen vanhin veljensä\nJoseph oli tunnettu porsliiniesineiden kokoilija ja kirjoitti savi-\nja porsliiniteoksia käsittelevän tutkielman; nuorin veli Horace\nkirjoitti kuvauksen Ruotsista ja Tanskasta, ja hänen sisarensa rouva\nBury Palliser julkaisi kolme teosta, käsitellen luontoa ja taidetta,\npitsin historiaa sekä historiallisia esineitä, kunniamerkkejä ja\nsotahuutoja. Hänen isänsä julkaisi poliittisia ja hänen isoisänsä\nlääketieteellisiä teoksia, ja nuorempi polvi oli yhtä tuottelias.\nMarryatin nuorin poika Frank kirjoitti matkakuvauksia, ja hänen\ntyttärensä Florence, rouva Lean, hänen elämäkertansa tekijä, on\nkirjoittanut suuren joukon suosittuja romaaneja.\n\nMarryatin poikavuosilta meillä on vain vähän tietoja sen\nyleisvaikutelman lisäksi, että hän oli tyytymätön opettajiinsa\nja vanhempiinsa. Hänen koti- ja kouluelämää koskevista kalseista\nkuvauksistaan heijastuu otaksuttavasti hänen omia kokemuksiaan.\n\nKerrotaan, että hänet kerran tavattiin kartuttamassa tietojaan\nseisoen päälaellaan ja että hän lausui sen selitykseksi humoristisen\nfilosofisen huomautuksen:\n\n\"No niin, koetin kolme tuntia opetella sitä, seisoen jaloillani,\nmutta turhaan, minkä vuoksi päätin koettaa, kävisikö oppiminen\nhelpommin, jos seisoisin päälaellani.\"\n\nMielenkiintoinen ja kuvaava on toinen tarina Marryatin ja hänen\nkoulukumppaninsa Babbagen välisestä kamppailusta. Nähtävästi\nviimemainittu, sittemmin tunnettu etevänä matemaatikkona, ensimmäisen\nlaskukoneen tekijänä, oli päinvastoin kuin Marryat hyvin ahkera\npoika, ja niinpä hän oli joidenkuiden samanhenkisten tovereittensa\nkanssa sopinut siitä, että he alkaisivat työskennellä kello kolmelta\naamuisin. Rauhaton Marryat halusi liittyä heidän seuraansa, mutta\ntoiset epäilivät hänen vaikuttimiaan ja turvautuivat siihen\nyksinkertaiseen keinoon, etteivät herättäneet häntä.\n\nMarryat siirsi vuoteensa oven kohdalle, ja Babbage työnsi sen\nsyrjään. Marryat sitoi nuoran ranteestaan ovenripaan, ja Babbage\nirroitti sen. Paksumpi nuora leikattiin poikki, ketjujen rengas\nirroitettiin pihdeillä, mutta vihdoin tuleva kapteeni laittoi\nketjut, jotka olivat liian vankat tulevalle matemaatikolle. Babbage\nkeksi kuitenkin keinon kostaakseen. Heti kumppaninsa vaivuttua\nsikeään uneen hän kiinnitti kappaleen käärelankaa ketjuun, vei\nsen toisen pään vuoteeseensa ja saattoi muutamia kertoja ripeästi\nnykäisemällä herättää Marryatin, milloin vain tahtoi. Nähtävästi\ntyytyväisenä kiusaamisen jalossa taidossa saavuttamaansa voittoon\nBabbage vapaaehtoisesti mukaantui alkuperäisessä riitakysymyksessä.\nMarryat ja jotkut muut liittyivät lukuseurueeseen ja muuttivat\nopiskelutilaisuudet remuisiksi huvikohtauksiksi, joten opettajisto\nsai tiedon koko puuhasta.\n\nYhtenään Marryat pyrki karkaamaan kotoaan -- merille. Hänen oman\nvakuutuksensa mukaan oli siihen syynä se, että hänen oli pakko\nkäyttää vanhemman veljensä vanhoja vaatteita. Eräässä tällaisessa\ntilaisuudessa hänen isänsä harkitsemattomasti lähetti hänet takaisin\nkotiin vaunuissa, jättäen hänen taskuunsa jonkun verran rahaa.\nSukkelapäinen poika pujahti pois vaunuista, hiipi kotiin kenenkään\nhuomaamatta ja vei nuoremmat veljensä mukanaan teatteriin. Kun\nhän vihdoin karkasi pois yksityisopettajan luota, oivalsi hänen\nisänsä, että hänen oli viisainta taipua. Frederick oli silloin\nnelitoistavuotias, siis sellaisessa iässä, että hänet otettiin\nmerikadetiksi, ja hänen sallittiin astua laivastoon. Syyskuun\n23 päivänä 1806 hän lähti ensimmäiselle matkalleen Välimerelle\nsotalaivastoon kuuluvassa _Impérieusessa_, jonka kapteenina oli\nloordi Cochrane.\n\nHän olisi tuskin mitenkään voinut aloittaa uraansa suotuisammissa\noloissa. Linjalaivoissa hänellä ei olisi ollut toiminnan\nmahdollisuuksia sodan tässä vaiheessa, kun uskaliaimpiakaan\nranskalaisia ei saatu houkutelluksi pois satamien suojasta. Mutta\nfregateilla oli aina kiihoittavampiakin tehtäviä suoritettavinaan\nkuin pelkkä vartiopalvelus oli. Piti vallata risteilijöitä, siepata\nkaappareita, anastaa kuljetuslaivueita, ja lisäksi oli kaikenlaisia\npuuhia rannikolla linnoitusten välimailla.\n\nEikä loordi Cochrane, Dundonaldin kreivi, jättänyt käyttämättä\ntarjoutuvia tilaisuuksia. Hänen rohkea uljuutensa ja kylmä\nharkintakykynsä ovat Marryatin useimpien kapteenien ominaisuuksia,\nerittäinkin teoksessa _Frank Mildmay_, jossa _Impérieusen_ risteily\nEspanjan rannikolla on värikkäimmin ja tarkimmin kuvattu.\n\nCochranen oma elämäkerta paljastaa hänen voimakkaan, tuiman\nyksilöllisyytensä, joka on verrattoman arvokas sotatoimissa,\nmutta jonkun verran häiritsevä siviilielämässä. Hänen ajaessaan\nuudistuspyrkimyksiään sekä sopivaan että sopimattomaan aikaan\namiraalinvirastossa ja alahuoneessa hänen intonsa tuli sananparreksi,\nmutta Marryat tunsi hänet ainoastaan sellaisena kuin hän esiintyi\nfregatissaan, miesten innostavana johtajana. Hän ei milloinkaan\npäästänyt käsistään tilaisuutta palvella maatansa ja niittää\nmainetta, mutta hänen rohkeutensa ei ollut harkitsematon.\n\n    \"Minun tulee tässä yhteydessä huomauttaa\", lausuu Marryat\n    yksityisessä päiväkirjassaan, \"etten ole milloinkaan tuntenut\n    toista miestä, joka olisi niin huolellisesti varonut panemasta\n    miehistöään hengenvaaraan ja niin tarkalleen laskenut kaikki\n    johonkin retkeen liittyvät vaarat. Useat loistavimmat teot\n    suoritettiin ainoankaan miehen saamatta surmaansa: niin hyvin hän\n    harkitsi mahdollisuudet; ja hänelle on suotu vain puolet siitä\n    tunnustuksesta, jonka hän saavutuksillaan ansaitsee, ainoastaan\n    sen vuoksi, ettei hänen lähettämissään virallisissa selostuksissa\n    ole ollut pitkiä luetteloita kaatuneista ja haavoittuneista\n    tyydyttämässä Englannin yleisön ruokahalua.\"\n\nMarryat on jättänyt meille kuvaavan selostuksen ensimmäisestä merellä\nviettämästään päivästä.\n\n    \"_Impérieuse_ lähti purjehtimaan. Satama-amiraali _tahtoi_, että\n    häntä toteltiin, mutta _ei tahtonut_ aina kuunnella järjen ja\n    ymmärryksen ääntä. Lähtömerkkiä tehosti tykinlaukaus toisensa\n    jälkeen. Ankkuri hinattiin ylös, ja laiva ajettiin kamppailemaan\n    rajussa myrskyssä kaikki tavarat kannella, jopa tykitkin\n    kiinnittämättöminä, koko alus sanomattoman sekasorron vallassa,\n    koska oli ollut pakko ottaa tavaroita laivaan nopeammin kuin ne\n    saatiin sijoitetuksi. Muutamien tuntien kuluttua se olisi voinut\n    lähteä merelle turvallisesti, mutta tämä lisäaika evättiin siltä,\n    ja seuraukset olivat peloittavat; ne olisivat voineet koitua\n    tuhoisiksi. Yleisessä sekasorrossa liian likelle kompassihyttiä\n    jääneet rautaesineet olivat poikkeuttaneet kompassineulaa\n    syrjään; laiva ohjattiin pois suunnastaan. Sydänyöllä,\n    marraskuun loppupäivien ankarassa myrskyssä, niin pimeässä,\n    ettei likeisimpiäkään esineitä erottanut, _Impérieuse_ syöksyi\n    Ushant-saaren ja Bretagnen rannikon välillä oleviin kallioihin.\n    Alemmilta kansilta kajahtanut kauhuinen huuto, eteenpäin\n    ajautuvan aluksen emäpuun karahtelu, runkoa vapisuttavien\n    tärähdysten rajuus, pukeutumattomien miesten rientäminen kannelle\n    ja suunnaton aalto, joka sitten taaskin kohotti laivan ja sysäsi\n    sen riutan ylitse, ovat lähtemättömästi syöpyneet muistiini.\"\n\nTämä oli kun olikin sitä seuranneiden kolmen myrskyisen vuoden sopiva\nalkunäytös. Kertomus niistä on esitetty romaaneissa, eritoten _Frank\nMildmayssa_, jonka _tapahtumien_ omaelämäkerrallisesta puolesta ei\nkuitenkaan saa hairahtua otaksumaan, että Marryat _luonteeltaan_\noli sankarinsa kaltainen. Siinä hänen vaihtelevan ja kiihoittavan\nelämänsä kaikki kokemukset on esitetty draamallisen vaikuttavasti.\nMahdotonta on kilpailla Marryatin kanssa sivutapahtumien\nkertomisessa, eikä todellisuuden tuntua saavuteta sovittamalla\nromaanin aineistoa tarkalleen tosiseikkojen mukaisiksi. Hän lausuu,\nettä hänen kirjojensa paitsi _Frank Mildmayn_ \"henkilöt, juonet ja\ntapahtumat ovat täydelleen mielikuvituksen tuotteita\", mutta että\nne silti antavat oikean kuvan hänen merielämästään. _Impérieusen_\nhistoria on kerrottu Cochranen omassa elämäkerrassa; se, mitä Marryat\najatteli ja kärsi laivassa, täytyy meidän saada tietää _Peter\nSimpleltä_ ja hänen kumppaneiltaan.\n\nCochranen komennuksessa hän purjehti Ranskan rannikolla\nUshant-saaresta Gironden suulle saakka, oli mukana taistelemassa\nVälimerellä ja palattuaan valtameren puolelle liikkui lopuksi\nbaskilaisten maakuntien vesillä. Hänen päiväkirjassaan on eloisasti\nkirjoitettu suppea esitys näistä kokemuksista.\n\n    \"Impérieusen risteilyt olivat yhtämittaisen kiihtymyksen aikoja\n    siitä alkaen, kun ankkuri nostettiin, siihen saakka, kun se\n    taaskin satamassa laskettiin. Sellainen päivä, jona ei ammuttu\n    ainoatakaan laukausta taistelussa, oli meistä väritön. Veneet\n    oli tuskin ennätetty kiinnittää paikoilleen, kun ne jo taaskin\n    irroitettiin ja laskettiin vesille. Raaka- ja haruspurjeita\n    hinattiin yhtenään levälleen ja suppuun. Hyökkäysseurueiden\n    ripeä muodostaminen, fregatin nopea liikkuminen yötä päivää,\n    kaikkina vuorokauden tunteina hätäisesti siepattu uni, herääminen\n    tykkien paukkeeseen, joka tuntui olevan ainoa laivassaolijoiden\n    sydämeen tunkeutuva ääni, alituisen harjoituksen johdosta\n    kauniisti osuvat laukauksemme, kapteenimme kylmäverisyys ja\n    rohkeus, jotka tarttuivat laivan koko miehistöön, hyökkäyksiemme\n    äkillisyys, kokoontuminen taistelun jälkeen, jolloin kaatuneiden\n    kohtaloa valitettiin ja haavoittuneita miltei kadehdittiin,\n    ruudinsavun syöpyminen kasvoihimme niin, ettei se lähtenyt niistä\n    vuosikausiin, joka miehen ja upseerin taattu luonne, ehdoton\n    luottamuksemme ja ihaileva kunnioituksemme komentajaamme kohtaan,\n    naurettavat tilanteet, joita sattui äärimmäisen vaaran hetkillä,\n    aiheuttaen hilpeyttä kuoleman tähyillessä silmiimme, täpärän\n    pelastumisen kohtaukset ja kaikkien osoittama välinpitämättömyys\n    hengestään -- milloin nuo kiihoittavat vuodet vielä nytkin\n    lennähtävät muistiini, sykkii sydämeni kiivaammin niiden\n    vaikutuksesta.\"\n\nHänen vietettyään sitten verrattain värittömän ajan muissa\nfregateissa ja tutustuttuaan silloin mieskohtaisesti Länsi-Intian\nelämään, mistä hänen romaaneissaan näkyy paljon jälkiä, hänen\nkadettiaikansa päättyi, ja hän palasi vuonna 1812 kotimaahan\nsuorittamaan tutkintoaan. Hänen luutnanttikautensa risteilyt olivat\nyksitoikkoisia, ja oltuaan useita kertoja sairaslomalla hänet\nkorotettiin kapteeniksi vuonna 1815 Napoleonin sotien ollessa\npäättymäisillään. Hän oli nyt ainoastaan kolmekolmattavuotias, mutta\noli totisesti saanut mainion koulutuksen sitä työskentelyä varten,\njolla hän pian senjälkeen alkoi ihastuttaa yleisöä. Vaikka hän ei\nollut kertaakaan ollut mukana suuressa meritaistelussa -- monet hyvät\nupseerit olivat samassa asemassa -- oli hän nähnyt useita pirteitä\nkahakoita ja kuullut muiden kertovan, mitä hän ei ollut itse kokenut.\nIlmeisesti hän teki runsaita muistiinpanoja kaikesta näkemästään\nja kuulemastaan. Hän oli purjehtinut Pohjanmerellä, Englannin\nkanaalissa, Välimerellä ja Amerikan itärannikolla Nova Scotiasta\nSurinamiin saakka. Hän oli nopeasti kohonnut urallaan.\n\nJoltisenkin varmaa on, että hän sekä kadettina että luutnanttina\nesiintyi kylmäverisen rohkeasti ja miehekkään riippumattomasti,\nmikä on hänen sankareittensa luonteenomainen piirre, ja että siihen\nehkä sekaantui hiukan leikillistä filosofiaa. Se oli hurjaa elämää,\neikä hän ollut luonnostaan taipuvainen alistumaan kuriin, mutta\notaksuttavasti hänen esimiehensä pitivät tätä huimaa, komeata\nnuorukaista suosikkinaan. Hän oli aina valmis pelastamaan muita\nhukkumasta, mikä tapa osaltaan parantaa Frank Mildmayn arvoa ja\non kunniaksi Peter Simplellekin. Anteeksiannettavan ylpeästi\nhänen tyttärensä kertoo, että hän laivastossa palvellessaan sai\nseitsemänkolmatta todistusta, suositusta ja kiitoslausetta, koska hän\noli pelastanut muita oman henkensä uhalla, ja että hänelle sitäpaitsi\nannettiin Hengenpelastusseuran kultamitali.\n\nVuonna 1815 solmitun rauhan aikana hän \"hankki perinpohjaiset tiedot\nsellaisilta aloilta, jotka saattaisivat osoittautua hyödyllisiksi,\njos amiraalin virasto näkisi hyväksi lähettää hänet löytö- tai\ntutkimusretkelle\". Epämääräisesti hahmoitellusta, Afrikkaan\nsuunnitellusta retkestä luovuttiin kuitenkin, kun hän meni naimisiin\nCatherine Shairpin kanssa, jonka isä, sir Stephen Shairp, oli useita\nvuosia Englannin kenraalikonsuli ja kahdesti _charge d'affaires_\nVenäjän hovissa. Häät vietettiin tammikuussa 1819. Samana vuonna\nhänet valittiin Tiedeakatemian jäseneksi, kuten kerrotaan, sen\njohdosta, että hän oli taitava pilakuvien piirtäjä.\n\nPian avioliittonsa solmimisen jälkeen hän oli taaskin merillä\n_Beaver_-purren komentajana, ja hänet lähetettiin St. Helenan\nsaarelle vartioimaan Napoleonia. Kun tämä kuoli v. 1821, piirsi\nkapteeni Marryat hänestä kuvan, josta otettiin painojäljennöksiä sekä\nEnglannissa että Ranskassa ja jota pidettiin hyvin onnistuneena.\nTähän aikaan hän epäilemättä valmisteli kaikkien maiden\nkauppalaivojen käytettäväksi aiottua lippumerkkijärjestelmää ynnä\nsiihen liittyviä salatietomerkkejä. Tämä järjestelmä hyväksyttiin\nheti käytäntöön, ja Ludvig Filip antoi sen keksijälle Ranskan\nkunnialegionan ristin. Kirjan muodossa se julkaistiin oikeastaan\nvasta vuonna 1837, minkä jälkeen sen myynnistä kertyi hänelle\nhuomattavat tulot.\n\nHänen palattuaan kotimaahan _Rosariossa_, tuoden Napoleonin kuolemaa\nkoskevat tiedot, hänet lähetettiin saattamaan kuningatar Karolinan\nruumista Cuxhaveniin. Senjälkeen hänet komennettiin suorittamaan\ntullivartiopalvelusta Kanaalissa, ja hän ajeli pirteästi takaa\nsalakuljettajia, kunnes _Rosario_ julistettiin purjehduskelvottomaksi\nja sen miehistö vapautettiin palveluksesta helmikuun 22 päivänä 1822.\n\nNäiden kokemustensa perusteella hän kirjoitti amiraalinvirastolle\npitkän selostuksen, jossa hän suorasukaisesti arvosteli\nsalakuljetuksen ehkäisemistoimintaa ja teki joitakuita käytännöllisiä\nehdotuksia sen parantamiseksi. Vuonna 1822 hän julkaisi myöskin\nlentokirjasen, jossa hän ehdotti merimiesten pakkovärväyksen\nlakkauttamista ja jonka vuoksi hänen väitetään joutuneen\nhallituspiirien epäsuosioon. Romaaneissaan hän usein vaati samaa\nuudistusta, jota hän hyvin vakavasti toivoi.\n\nHänet määrättiin _Larnen_ komentajaksi maaliskuussa 1823, ja hän\ntaisteli tiukasti burmalaisia vastaan, mistä hän sai kiitokset sekä\nvaltakunnan että Intian hallitukselta ja Bathin ritarikunnan merkin,\nsamalla kun hänestä tehtiin _Ariadnen_ päällikkö. Kaksi vuotta\nmyöhemmin, marraskuussa 1830, hän luopui laivansa päällikkyydestä\nja erosi laivastosta, koska, kuten rouva Lean mainitsee, hänet oli\nvalittu kuninkaallisen prinssin, Sussexin herttuan tallimestariksi.\n\nOtaksuttavasti häneen kuitenkin vaikuttivat kyllästyminen\nrauhanaikaiseen, säännölliseen palvelukseen, kasvavan perheen\nvaatimukset ja kirjallinen kunnianhimo. Hän oli jo julkaissut _Frank\nMildmayn_ ja saanut siitä sievän palkkion, neljäsataa puntaa, ja\nhyvin mahdollisesti olivat käynnissä neuvottelut _The King's Ownin_\nkustantamisesta, joka oli valmiiksi kirjoitettu.\n\nJokseenkin vaikeata on tutkia Marryatin elämän loppuosaa, koska ainoa\ntietolähteemme, rouva Lean, on siinä kohden vaitelias. Mahdotonta\non päätellä, mistä johtuivat hänen alituiset majanmuuttonsa ja\nminkätähden hän kiireellisesti matkusteli Amerikkaan ja Euroopan\nmannermaalle. Hän oli selvästi joka suhteessa mielijohteittensa\nohjattavana, ja vaikka hän silloin tällöin esiintyikin taitavasti,\nilmeni hänessä keinottelukiihkoa. Sitäpaitsi hän oli luonnostaan\ntaipuvainen bohemielämän nautintoihin, ollen jonkun verran\nharkitsemattomasti vieraanvarainen ja suorastaan tuhlaavainen\nantaessaan lahjoja. Tyydyttääkseen näitä kukkaroa kysyviä tarpeitaan\nhänen oli usein pakko tehdä ajoittain vimmaisesti työtä siitä\nhuolimatta, että hän sai todella kauniita rahaeriä julkaisijoilta ja\nkustantajilta, joiden kanssa hän aina oli riidassa.\n\nHänen ensimmäinen vakinainen asuinpaikkansa oli Sussex House\nHampsteadissa, jonka hän pian vaihtoi pieneen, noin tuhannen\ntynnyrinalan suuruiseen Langhamissa, Norfolkissa, sijaitsevaan\nmaatilaan, vaikka hän lopullisesti sijoittuikin maaseudulle vasta\nvuonna 1843. Elettyään aluksi Langhamissa, mistä hänelle koitui joka\nvuosi tappiota, hän palasi asumaan Lontooseen, kävi Brightonissa ja\nmatkusti vuonna 1835 mannermaalle Brysseliin ja Lausanneen.\n\nTällä välin hän oli kirjoitellut _The Metropolitan Magazineen_, jota\nhän julkaisi vuodesta 1832 vuoteen 1835 ja jonka omistusoikeuden hän\nlopuksi myi Saundersille ja Otleylle tuhannesta viidestäkymmenestä\npunnasta. Tätä julkaisua toimittaessaan hän työskenteli uutterasti,\nja monet hänen kirjallisista tuotteistaan julkaistiin ensiksi\n_The Metropolitanissa_. Siinä ilmestyi _Newton Forster_ vuonna\n1832, _Peter Simple_ vuonna 1833, _Jacob Faithful, Midshipman\nEasy_ ja _Japhet in search of a Father_ vuonna 1834 ynnä lisäksi\nkolminäytöksinen pilanäytelmä _The Gipsy_ ja _The Cavalier of\nSevilla_-niminen murhenäytelmä sekä useita kirjoitelmia, jotka\nsittemmin yhdessä julkaistiin nimellä _Olla Podrida_.\n\nVuonna 1833 hän oli ehdokkaana parlamenttiin, mutta hänen\nmenettelynsä äänien keräämisessä oli epäviisas. Hän korosti omia\nlempiharrastuksiaan eikä välittänyt mitään valitsijoittensa\npyrkimyksistä. Nähtävästi hän mieli päästä etualalle vastustamalla\nmerimiesten pakkovärväystä rauhan aikana eikä häikäillyt hyljeksiä\nihmisystävällisiä uudistuksia Afrikan neekerien oloissa. Sen\nuljuuden, jota hän kerran osoitti pelastaessaan kuulijainsa hengen,\nkun kokoussalin lattia oli romahtanut, ei sallittu hämätä hänen\neräälle itsepintaiselle kyselijälle antamansa, seuraavansisältöisen\nharkitsemattoman vastauksen vaikutusta: \"Jos joskus te tai joku\npojistanne joutuisi komennukseeni merellä ja ansaitsisi rangaistuksen\nja jollei muuta tehokasta rangaistustapaa olisi, niin ruoskisin\nteitä.\" Tuskin on tarpeellista lisätä, että hän jäi valitsematta.\n\nKun hän myöhemmin koetti saada aikaan korotusten järjestelyä\narmeijassa, meni hänen suunnitelmansa myttyyn, mutta hän oli\narvokkaasti avustamassa, kun valmisteltiin vuonna 1834 hyväksyttyä,\nkauppalaivaliikennettä koskevaa lakia.\n\nJuuri näihin aikoihin huhutaan Marryatin haastaneen F.D. Mauricen\nkaksintaisteluun. Viimemainittu oli nimettömästi julkaissut _Eustace\nConway_-nimisen romaanin, jossa \"eräällä epämiellyttävin värein\nkuvatulla päähenkilöllä oli nimenä kapteeni Marryat\". Todellinen\nasianlaita oli nähtävästi niin, että kapteenimme meni vihan\nvimmassa Bentleyhyn ja vaati Mauricea julkaisemaan anteeksipyynnön\ntai ilmoituksen, että tuon nimen käyttö oli ollut tarkoitukseton.\nKustantajansa välityksellä Maurice vastasi, ettei hän ollut kuullut\npuhuttavankaan kapteeni Marryatista. Sopinee kysyä, eikö tämä\nanteeksipyyntö ollut kiukuttavampi kuin alkuperäinen loukkaus. Vuonna\n1834 sattui oikeudellisia selkkauksia kapteeni Marryatin isän muiston\nvuoksi, ja Marryat käsitteli niitä ihailtavan filosofisesti.\n\n    \"Mitä tulee tuomarin lausuntoon\", kertoi hän äidilleen, \"en voi\n    väittää välittäneeni siitä mitään. Päinvastoin minusta tuntuu,\n    että hän olisi saattanut olla paljoa ankarampi, jos hän olisi\n    niin halunnut. On helppo esittää arveluja vaikuttimista ja vaikea\n    osoittaa ne perättömiksi. Katsoen hänen vihamielisyyteensä\n    hän mielestäni päästi meidät vähällä, koska _tuomaria ei\n    voi rangaista_ ja hän saa sanoa, mitä haluaa. En senvuoksi\n    _karjunut_, vaan ainoastaan _hymyilin_. Vaikutus on mitättömän\n    vähäinen. Tuskin yksi tuhannesta lukee sen, ja ne, jotka sen\n    lukevat, tietävät sen tarkoittavan sellaista henkilöä, joka ei\n    ole tässä maailmassa; ja heistä ne, jotka tunsivat isäni, eivät\n    sitä usko, ja ne, jotka eivät häntä tunteneet, välittävät siitä\n    vähän ja unohtavat nimen viikossa. Jos hän olisi ratkaissut asian\n    meidän hyväksemme, olisin ollut enemmän mielissäni, _mutta ei\n    kannata valittaa, tehtyä ei saa tekemättömäksi_.\"\n\nTämä kirje kirjoitettiin Brightonista, ja seuraavana vuonna\nMarryat oli mannermaalla iloisessa piirissä, jonka jäseniä olisi\nvoinut melkein nimittää Englannin seuraelämän hylkiöiksi. He\nolivat onnenonkijoita, jotka eivät suinkaan välttämättä olleet\nturmeltuneita, mutta joiden oli tulojensa pienuuden tai joidenkuiden\nmuiden syiden vuoksi ollut pakko lähteä hauskaan maanpakoon.\nKapteeni oli aina valmis kestitsemään ja olemaan kestittynä,\nja hänet kutsuttiin kaikkialle, vaikka hänen mainitaan ainakin\nkerran osoittautuneen seuraan soveltumattomaksi vieraaksi. Hän söi\npäivällistä tunnustettuna leijonana leijonien joukossa, mutta hän \"ei\nlausunut ainoatakaan pilaa koko iltana\". Hänen isäntänsä huomautti\nhänelle seuraavana aamuna hänen harvapuheisuudestaan, ja Marryat\nvastasi:\n\n    \"No, jos halusitte sitä, olisi teidän pitänyt kutsua minut yksin\n    luoksenne. Kuvittelitteko minun aikovan lausua pilojani niille\n    miekkosille, joten he voisivat ottaa ne seuraaviin kirjoihinsa?\n    Ei; sellainen ei ole _minun_ suunnitelmani. Ollessani _heidän\n    kaltaistensa_ seurassa pidän korvani auki ja hillitsen kieltäni;\n    otan kaikki, mitä saan, antamatta heille mitään vastalahjaksi.\"\n\nHän ei kuitenkaan aina esiintynyt ammattikirjailijana niin\nloukkaavasti, ja hänen kerrotaan olleen mukana seuranäytännöissä,\ntanssiaisissa ja lasten kuusijuhlissa sekä taitavasti täyttäneen\nystäviensä matkalaukkuja.\n\nTällä välin häneltä valmistui _The Pirate and Three Cutters_,\njosta hän sai tekijäpalkkiota seitsemänsataaviisikymmentä puntaa,\nsekä _Snarley-yow_ ja _Pacha of many Tales_. Hän oli kirjoittanut\n_Metropolitaniin_ viidestätoista guineasta painoarkin, kunnes\npikaisesti käväisi Englannissa vuonna 1836 ja siirtyi avustamaan\n_New Monthly Magazinea_, josta hänelle maksettiin kaksikymmentä\nguineaa. Rouva Lean mainitsee isänsä saaneen _Peter Simplestä, Jacob\nFaithfulista, Japhetista_ ja _The Pacha of many Talesista_ tuhatsata\npuntaa kustakin, _Midshipman Easysta_ tuhatkaksisataa puntaa,\n_Snarley-yowista_ tuhatkolmesataa puntaa ja _Diary in Americasta_\ntuhatkuusisataa puntaa.\n\nMutta \"vaikka kapteeni Marryat ja hänen kustantajansa hyötyivät\nkumpikin keskinäisistä sopimuksistaan, olisi heidän välisestään\nkirjeenvaihdosta päättäen saattanut kuvitella heitä luonnollisiksi\nvihamiehiksi\". Rouva Lean kertoo erään kustantajan lausuneen hänen\nisälleen, että hän oli \"jonkun verran omituinen -- kummallinen\nolento\", ja lisänneen: \"Olen itsekin hiukan kuumaverinen ja ymmärrän\nsenvuoksi luonnettanne, joka totisesti on sangen kiivas.\"\n\nMarryat osoitti tämän syytöksen oikeutetuksi vastaamalla:\n\n    'Teidän ei olisi tarvinnut myöntää olevanne hiukan kuumaverinen;\n    kirjeenne jo sen toteaa. Katsoen ikäänne olette pieni tulivuori,\n    ja jos palovakuutusyhtiöt tietäisivät, kuinka usein käytte\n    pörssitalossa, vaatisivat ne siitä rakennuksesta kaksinkertaiset\n    vakuutusmaksut. Minulla on kun onkin _nyt_ omat olettamukseni\n    viimeisestä tulipalosta.\n\n    Huomautuksenne minun saamistani tekijäpalkkioista kuulostanee\n    hyvältä, kun se mainitaan erillisenä tosiasiana; mutta miltä se\n    kuulostaa verrattuna Teidän saamiinne rahaeriin? Minä, joka olen\n    keksinyt kaikki, saan mitättömän palkkion, kun taas Te, joka ette\n    ole keksinyt muuta kuin myymälän, saatte sellaisen leijonanosan.\n    Vakuutan taaskin, että se on orjuutta. Minä olen merenkulkija\n    Sindbad, ja Te olette vuoren vanhus, joka on tarrautunut\n    selkääni, eikä Teidän sovi kummastella, että haluaisin viskata\n    Teidät pois hartioiltani ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.\n\n    Asian laita on niin, että vanhuuden virheet ovat Teissä kovin\n    voimakkaat, ja ne sokaisevat Teitä. Mutta esittäkää tämä kysymys\n    pojillenne ja tiedustakaa heiltä, pitävätkö he tätä sopimusta\n    oikeuden ja kohtuuden mukaisena. Sallikaa heidän sopia asioista\n    kanssani, ja menkää Te lukemaan raamattuanne. Meillä kaikilla\n    on omat käsityksemme paratiisista, ja jos muut kirjailijat ovat\n    kanssani yhtä mieltä, on toivotun autuuden miellyttävin puoli\n    se, ettei siellä ole kustantajia. Se ajatus on usein tukenani\n    keskusteltuani jonkun Teidän ammattikuntaanne kuuluvan henkilön\n    kanssa.'\n\nMarryat palasi Englantiin vain muutamiksi kuukausiksi ja riensi\nsitten Amerikkaan huhtikuussa 1837. Mahdotonta on arvata tämän\nmatkan tarkoitusta, koska tuskin voimme pitää oikeana hänen _Diary\non the Continentissa_ lausumiensa, Sveitsiä koskevien huomautusten\nnäennäistä merkitystä:\n\n    \"Johtuvatko näiden ihmisten viat heidän ruumiinrakenteensa\n    omituisuudesta vaiko heidän hallituksensa laadusta? Sen\n    kysymyksen ratkaisemiseksi täytyisi heitä verrata samanlaisissa\n    oloissa eläviin ihmisiin. _Minun täytyy lähteä Amerikkaan_ -- _se\n    on päätetty_.\"\n\nAmerikkalaiset osoittivat häntä kohtaan omituista, epäluulon\nsekaista innostusta. Viime vuosina oli Yhdysvalloissa käynyt\nenglantilaisia kirjailijoita ja kirjailijattaria, jotka olivat\nemämaassa arvostelleet sen laitoksia -- jossakin määrin unohtaen\nosakseen tulleen vieraanvaraisuuden, mikä lievimmin sanoen ei\ntodistanut hyvää makua. Myöskin Marryat oli kirjailija, ja tuntui\nliiankin otaksuttavalta, että hän oli tullut vakoilemaan maata.\nToisaalta hänen kirjansa olivat suunnattomasti suositut valtameren\ntakana, ja jollei olisi tarvinnut pelätä mahdollisia seurauksia,\nolisi Jonathan ollut riemuissaan hänen tulostaan. Hänen saapumisensa\nSaratoga Springsiin aiheutti sikäläisissä sanomalehdissä perin\nvoimakassanaisen purkauksen:\n\n    \"Tämä tunnettu kirjailija on parhaillaan käymässä kaupungissamme.\n    Ennenkuin tiesimme uljaan kapteenin hengittävän kaupunkimme\n    sulotuoksuista ilmaa, ihmettelimme tosissamme, mitä naurukaasua\n    oli ilmaamme sekaantunut -- jokainen kadulla kohtaamamme henkilö\n    näytti olevan niin hupaisella mielellä; mutta kun kuulimme _Peter\n    Simplen_ tekijän tupruttelevan sikaariaan keskuudessamme, emme\n    enää ihmetelleet kaupunkilaistemme rattoisia kasvonilmeitä.\n    Hän on usein naurattanut heitä ollessaan tuhansien penikulmien\n    päässä. Varmastikin on vain luonnollista, että he nyt nauravat\n    kuollakseen ajatellessaan hänen olevan keskellään.\"\n\nYlpeillen bostonilaiset väittivät häntä maanmiehekseen äidin\npuolelta, ja hänen kynästään lähtenyt merielämän draama -- _The\nOcean Wolf, or the Channel Outlaw_ -- näyteltiin New Yorkissa ja\nsai osakseen suosiota. Hän ja amerikkalaiset kustantajat joutuivat\nkinaan hänen teoksiensa julkaisemisesta, ja hän oli kyllin taitava\nsaadakseen Carey & Hartilta kaksituhatta kaksisataaviisikymmentä\ndollaria valmisteilla olevista teoksista _Diary in America_ ja _The\nPhantom Ship_, joka viimemainittu ilmestyi ensiksi _New Monthlyssa_\nvuosina 1837 ja 1838.\n\nIlmeisesti hän teki amerikkalaisiin mieluisen yleisvaikutuksen ja\noli mieltynyt näkemäänsä, mutta hänen palattuaan julkaisemansa kuusi\nnidettä ovat vain kunnioitettavia näytteitä kirjansepittelystä,\neikä niitä kannata lukea. Hän olikin itse sitä mieltä, että hän oli\nkirjoittanut kylliksi.\n\n\"Jollen kipeästi tarvitsisi rahaa\", lausuu hän äidilleen\nosoittamassaan kirjeessä, \"en totisesti kirjoittaisi enää mitään,\nsillä olen siihen kovasti kyllästynyt. Mielelläni eroaisin\nkirjailijain ammattikunnasta ja haluaisin vastaisuudessa olla\ntunnettu ainoastaan omassa ammatissani, hyvänä upseerina ja\nmerimiehenä.\"\n\nHän oli toivonut pääsevänsä toimimaan Kanadan vesille, mutta siihen\nei tullut tilaisuutta.\n\nEnglannissa, johon hän palasi vuonna 1839, alkoi rahanpuute pian\ntuntua vakavammin. Hänen isänsä omaisuus oli sijoitettu Länsi-Intian\nsaarille, ja siitä kertyvät tulot alkoivat pienentyä. Tästä ynnä\neräistä muista syistä hän vietti harhailevaa elämää vielä neljä tai\nviisi vuotta vuoteen 1843.\n\nNähtävästi hän tähän aikaan teki onnistumattoman yrityksen palata\nlaivastoon. Samalla hän työskenteli ankarasti, valmistellen teoksia\n_Poor Jack, Masterman Ready, The Poacher, Percival Keene_ ynnä muita\nja eli innokkaasti kirjallisissa boheemipiireissä, seurustellen\nClarkson Stanfieldin, Rogersin, Dickensin ja Forsterin kanssa, joihin\njoskus liittyivät lady Blessington, Ainsworth, Cruickshank ja Lytton.\nKilpailu toisten kanssa oli omansa myrryttämään hänen mieltänsä ja\nheikentämään hänen terveyttään.\n\nKun _The Poacher_ julkaistiin _Era_-lehdessä, joutui sen kirjoittaja\nmerkilliseen kiistaan. Muuan _Fraser's Magazinen_ typerä avustaja\nraivostui Harrison Ainsworthiin sentähden, että tämä _alentui_\nkirjoittamaan viikkolehtiin, ja lausui mielipiteensä seuraavasti:\n\n    \"Jos kuukausittain julkaistujen sirpaleitten kirjoittaminen\n    uhkasi huonontaa Ainsworthin tuotteita, niin minkälainen\n    täytyy olla seurauksen tästä viikoittaisesta julkaisemisesta?\n    Suruksemme olemme panneet merkille, että kapteeni Marryat on\n    lähtenyt samalle uralle. Nämä suositut kirjailijat saavat\n    luottaa siihen varoitukseemme, että he näkevät laakereittensa\n    kuihtuvan, jolleivät huolellisemmin hoivaa _itsekunnioituksen_\n    henkeä. Sellainen, mikä Grub-kadun surkeassa nälkätaiteilijassa\n    oli anteeksiannettavaa, on _tuiki vastenmielistä_ nykyajan\n    suunnattomia palkkioita saavissa romaanikirjailijoissa, jotka\n    ovat auliiden kustantajien _lemmikkejä_. Ainsworthin ja kapteeni\n    Marryatin pitäisi halveksia moista _surkuteltavaa kaupustelua_.\n    Toivottavasti he luopuvat siitä viipymättä.\"\n\nMarryatin vastaus oli pirteä ja miehekäs. Ivattuaan _Fraserin_\nyritystä \"_luokitella_ kirjailijoita ja rivittää heidät\n_arvojärjestykseen_\" ja humoristisesti todistettuaan, ettei\nkirjailijan teoksia sopinut arvostella sen mukaan, kuinka pitkiä\ntuotannon väliajat olivat, hän siirtyi siihen vakavampaan ja täysin\nrehelliseen puolustuskohtaan, että hän samoin kuin Dickens varasi\nalemmille kansanluokille terveellistä virkistyslukemista.\n\n    'Mieluummin kirjoittaisin köyhien opiksi tai jopa huviksikin\n    kuin rikkaiden hauskuudeksi; ja mieluummin houkuttelisin\n    hymyn virkistystä kaipaavan, rehellisen tehdas- tai\n    maanviljelystyöläisen huulille tai herättäisin heissä\n    mielenkiintoa kuin olisin mukana haihduttamassa niiden ikävää,\n    jotka vetelehtivät leposohvillaan, joutilaina aprikoiden, mitä\n    he nyt tekisivät. Onko huvitettava ainoastaan rikkaita? Pitääkö\n    hilpeyden ja naurun olla ylellisyyttä, joka myönnetään ainoastaan\n    ylemmille kansanluokille, mutta evätään rehelliseltä ja raskasta\n    työtä tekevältä työläiseltä?\n\n    Siveelliseltä kannalta väitän olevani oikeassa. Me kasvatamme\n    alempia kansanluokkia; on noussut sellaisia sukupolvia,\n    jotka osaavat lukea ja kirjoittaa; ja saanko tiedustaa, mitä\n    huvilukemista heille on tarjolla? En näet puhu raamatusta,\n    joka on hiljaista tutkimista varten. Heillä on tuskin mitään\n    muuta kuin viikkolehdet, ja koska heidän saatavissaan ei ole\n    hauskutusta, valitsevat he mieluimmin sellaista, mikä tarjoaa\n    eniten kiihoitusta. Ja juuri siitä luulen myöskin johtuvan\n    _Weekly Dispatchin_ suuren levikin, jonka lehden on vain liiankin\n    hyvin onnistunut rappeuttaa yleisön moraalia lietsomalla\n    tyytymättömyyttä ja nurjamielisyyttä hallitusta kohtaan sekä\n    tukemalla rahvaankiihoittajien ja chartistien rikollisia\n    mielipiteitä. Varmaa on, että ihmiset mieluummin nauravat kuin\n    itkevät -- että he mieluummin haluavat huvitusta kuin synkkyyttä\n    ja tyytymättömyyttä -- että he mieluummin romaanien välityksellä\n    perehtyvät muiden ihmisten iloihin ja suruihin kuin hautovat\n    heihin itseensä kohdistunutta, otaksuttua vääryyttä. Jos panen\n    alempien kansanluokkien eteen hyvää ja terveellistä (ja, kuten\n    uskon, siveellisesti täysipitoista) ravintoa, alkavat ne\n    vihdoin karttaa sellaista, mikä on karkeata ja inhoittavaa ja\n    mihin turvaudutaan ainoastaan sen vuoksi, ettei parempaa ole\n    tarjolla. Viikkolehtemme eivät nykyisin ole paljoakaan parempia\n    kuin siveettömyyden ja rikosten selostuksia, ja seuraus siitä,\n    ettei luettavana ja keskusteltavana ole muuta kuin sellaista,\n    on vakavasti vahingollinen maamme siveelliselle tilalle...\n    Olen siis sitä mieltä, että kirjoittaessani köyhien huviksi ja\n    opiksi teen sellaista, mitä on liian paljon laiminlyöty -- että\n    palvelen isänmaatani; ja varmastikin olette samaa mieltä kanssani\n    siitä, ettei se loukkaa ylpeimmänkään englantilaisen arvoa; ja\n    vanhoillisena teidän pitäisi pikemminkin kehua pyrkimyksiäni kuin\n    moittia niitä, kuten olette niin harkitsemattomasti tehnyt.'\n\nOn sanottu, että Marryatin harhailu päättyi vuonna 1843, ja juuri\nsinä vuonna hän muutti asumaan Langhamiin pitääkseen huolta\nomasta maatilastaan. Langham sijaitsee Norfolkin pohjoisosassa\nWells-next-the-Sean ja Holtin keskivälissä. Tämä kartano, lausuu\nrouva Lean, \"ei ollut rakennustaiteellisesti kovinkaan upea, mutta\nsiinä oli eräänlaista epäsovinnaista, omalaatuista somuutta. Se\noli Elisabetin ajan tyylinen maalaistalo; mallina oli ollut Yrjö\nneljännen Virginia Waterissa oleva talo. Sen ristikko-ikkunat\navautuivat kukkamaljakoiden koristamille kiviportaille, joiden\nyläpäässä olevassa pitkässä, kapeassa ruokasalissa -- sen seiniä\npeittivät Clarkson Stanfieldin _Poor Jackiin_ piirtämät kuvat --\nMarryat sommitteli viimeiset teoksensa ja joiden alapäässä oli\npihanurmikko. Talo oli olkikattoinen ja päätyseinäinen ja sen\npunertavia seiniä ja pyöreätä kuistia peittivät ruusut ja muratit,\njotka paikoitellen olivat kiivenneet itse kattoon saakka.\"\n\n_Loordi Napierin elämäkerta_ nimisen julkaisemattoman teoksen\nkatkelmassa Marryat oli väittänyt palveluksesta eronneiden\nmerimiesten luonnostaan käyvän käsiksi maanviljelykseen ja usein\ntulevan hyviksi maanviljelijöiksi. Maalle jäänyt merimies, huomauttaa\nhän omituisen sukkelasti, on \"vain eräänlainen Aatami -- uusi olento,\njoka ikäänkuin aloittaa olemassaolonsa parhaissa voimissaan\", ja\n\"ihmisen suurin nautinto on jäljitellä Jumalan _luomiskykyä_\".\nOdottamaansa _nautintoa_ hän maanviljelyksestä saavuttikin paljon,\nmutta _tulot_ jäivät vaillinaisiksi. Hänen tappionsa olivat nyt\nkuitenkin pienemmät kuin ennen hänen poissaolonsa aikoina.\n\nHänen aikaisempi vuokramiehensä oli tosiaankin kohdellut hänen\nomaisuuttaan ylimielisesti. Hän oli imenyt maasta kaikki, mitä oli\nvoinut, panematta siihen mitään, ja sitäpaitsi sijoittanut talon\nseurustelusaliin (joka loisteliaimpina päivinään oli kylässä tunnettu\n\"tuhannen pylvään huoneen\" nimellä, koska kaksipuolisiin oviin\nsovitetuista kuvastimista oli näkynyt sälökoristeisia pylväitä)\nrivittäin vuoteita, joihin hän otti nukkumaan kulkureita kahden\npennyn suuruisesta yövuokrasta!\n\nNäistä viimeisistä, maatilalla vietetyistä vuosista meille on\nsäilynyt joitakuita erittäin miellyttäviä vaikutelmia. Marryat oli\nilmeisesti hyvä isäntä kaikkina aikoina. Hän järjesti mielellään\njuhlatilaisuuksia palvelusväen tupaan, mutta hän oli myöskin hyvin\nsuvaitsevainen salametsästäjiä kohtaan ja piti työnhankkimista\nalustalaisilleen huonoina aikoina ensimmäisenä velvollisuutenaan.\nHänen mallisikalansa ja navettansa eivät olleet suosittuja,\nmutta hän rakasti eläimiänsä ja ymmärsi niitä. Hänen laiskan ja\njossakin määrin aasimaisen hevosensa Dumplingin tärkein ansiopuoli\noli se, että se osasi seisoa hiljaa. Tämän kärsivällisen ratsun\nselässä kapteeni lähti silloin tällöin metsästämään, käyttäen\nsynnynnäisen lyhytnäköisyytensä vuoksi omituista keksintöään --\nyksinkertaista, valaanluisen renkaan ympäröimää kristallikappaletta,\njoka riippui hänen oikean silmänsä kohdalla hänen \"kamalan ruman\nhattunsa reunasta\". Hän oli pukuasioissa huolimaton, mutta vaati\nehdotonta puhtautta; ei polttanut tupakkaa, mutta oli hyvin\nahkera nuuskankäyttäjä. Hän oli ihastunut puhtaan valkoisiin\nposliiniesineisiin, jotka piti hankkia mannermaalta.\n\nYstävien sydämelliset kutsut saivat harvoin houkutelluksi hänet\njättämään suoritettavikseen ottamansa eri puuhat, ja poikansa\nveloista ynnä muista kotoisista vaikeuksista huolimatta hän\nnähtävästi eleskeli jotakuinkin tyytyväisenä koiriensa ja lapsiensa\nparissa. Vaikka hän silloin tällöin olikin kiivas, oli hän kuitenkin\nlapsilleen \"hemmoittelevan hellä isä ja ystävä\". Hän ei milloinkaan\npiilottanut heiltä mitään lukon taakse eikä koskaan kieltänyt\nheitä menemästä mihinkään huoneeseen. Vaikka hän olikin ankara\npetollisuudesta ja raukkamaisuudesta, ei hän ollut millänsäkään\nvallattomuudesta, ja täytyy tosiaankin sääliä kotiopettajatarta,\njonka tuli pitää lapsia silmällä. Hänen menettelytapansa tässä\nkohden oli omalaatuinen. \"Hänellä oli kirjoituspöytänsä laatikoissa\njoukko lahjoiksi varattuja pikku esineitä; ja joka viikon loputtua\nopettajatar ja lapset varustettuina yleistä käyttäytymistään\nkoskevalla selostuksella saatettiin hyvin juhlallisesti kirjastoon\ntekemään tiliä. Ne, jotka kuluneen viikon aikana olivat käyttäytyneet\nhyvin, saivat palkkion, koska he olivat olleet niin kunnollisia;\nja niille, jotka olivat käyttäytyneet huonosti, annettiin myöskin\npalkkio siinä toivossa, etteivät he enää milloinkaan olisi ilkeitä.\nMyöskin opettajatar sai lahjan, jotta hän ei voisi arvostella tämän\ntoimenpiteen oikeudenmukaisuutta.\" Isä ei ollut tiukka kurinpitäjä,\nja kerrotaan, että kun pienokainen, joka oli saanut \"ison repeämän\nuuteen mekkoonsa\" ja pelkäsi senjohdosta saavansa rangaistuksen\nopettajattarelta, juoksi kysymään häneltä neuvoa, hän \"tarttui\nrepeämään ja repäisi irti koko mekon helmapuolen\", sanoen: \"Kerro\nhänelle, että minä sen tein!\"\n\nPojat olivat harvoin kotona, mutta eräänlaisesta luonteen huimuudesta\nja järkevyyden puutteesta huolimatta he ilmeisesti olivat uljas pari\nja ilahduttivat isänsä sydäntä. Frederickistä, vanhemmasta pojasta,\ntuli oivallinen upseeri sitten, kun hän oli voittanut kepposten\ntekemisen taipumuksen, ja häntä surtiin laivastossa kovasti, kun hän\nhukkui haaksirikossa seitsemänkolmatta vuoden ikäisenä. Viimeksi\nhänet nähtiin \"leikilliseen tapaansa nuhtelemassa miehiä, jotka\npelästyivät, kun iso aalto kohahti laivan ylitse ja tempasi hänet\nmuassaan\". Frank merkittiin laivaston luetteloihin kovin nuorena,\nkolmivuotiaana, ja hänet esiteltiin Plymouthin satama-amiraalille\ntäydessä virka-asussa. Upseeri taputti hänen päätänsä, kehuen: \"No\nniin, sinä olet komea pikku mies.\" Tähän pojanvekara vastasi: \"Ja\nsinä myöskin olet komea ukkeli.\" Hänestä tuli sivistynyt ja rohkea\nmatkailija, joka saavutti ystäviensä rakkauden ja myöskin mainetta.\nHän eli isänsä kuoleman jälkeen ainoastaan muutamia vuosia ja kuoli\nkahdeksankolmattavuotiaana.\n\nNyt Marryat aloitti viehättävän sarjan kertomuksia lapsille. Tähän\ntyöhön hän ryhtyi käytännöllisistä syistä, jotka kuulostavat oudoilta\ntämän kiihkeäluontoisen miehen huulilta lähteneinä.\n\n    \"Olen viime aikoina alkanut kirjoittaa toisentyylisiä kirjoja,\n    nimittäin nuorisolle tarkoitettuja. Aikaisemmilla tuotteillani\n    kuten yleensä kaikilla romaaneilla on ollut aikansa, eivätkä\n    ne ainakaan nykyisin mene enää kaupaksi. Mutta niin ei ole\n    _nuorisonkirjojen_ laita; niillä on vuotuinen kysyntä, niistä\n    koituu minulle _pieni tulolähde_, ja sitä pidän suunnattomasti\n    parempana kuin köntässä saatuja rahaeriä, jotka sangen pian\n    häipyvät tavalla tai toisella.\"\n\nVähäistä saarnaamispyrkimystä lukuunottamatta nämä teokset,\nerittäinkin _Masterman Ready_ ja _The Children of the New Forest_,\nvastaavat ihastuttavasti tarkoitustaan väärentämättömän lapsellisen\najatustapansa ja aiheiden käsittelyn nojalla.\n\nNäihin aikoihin Marryatin terveys alkoi nopeasti heikontua, ja hän\nesiintyi julkisesti viimeisiä kertojaan vuonna 1847 osoittaessaan\npateettisen, mutta jotakuinkin arvokkaasti kirjoitetun kirjeen\nlaivaston ylipäällikölle vastalauseeksi jonkin tapauksen johdosta,\njonka hän epäili loukkaavan ammatillista uraansa. Asianhaaroista on\nenää mahdoton saada tarkkaa selkoa, mutta helppo on kuvitella, ettei\nviranomaisten muodollinen kohteliaisuus ollut kapteenin maun mukainen\nja että hän oli harmistunut, koska hänen itsensä oli ollut pakko\nhillitä itseään. Laivaston ylipäällikkö lausui pahoittelunsa sen\njohdosta, että hän oli loukannut kunnostautunutta upseeria, ja myönsi\nhänelle runsaan virkaeläkkeen.\n\nVoitaneen sanoa eläkkeen tulleen liian myöhään, mikäli siitä olisi\nmilloinkaan ollut erikoista hyötyä. Nyt Marryatia askarrutti\nsurullinen terveyden tavoittelu, joka yleensä ennustaa lopun alkua.\nHäneltä oli kaksi verisuonta revennyt, ja häntä uhkasi nyt hyvin\nvaarallisesti se elimellinen sairaus, joka oli ensiksi ahdistanut\nhäntä hänen ollessaan nuorena luutnanttina Länsi-Intiassa. Hän muutti\nasumaan äitinsä luokse saadakseen neuvoja lontoolaisilta lääkäreiltä.\nHänelle suositeltiin leutoa ilmanalaa, ja hän lähti Hastingsiin,\njossa sanoma hänen poikansa kuolemasta tuhosi hänen oman toipumisensa\ntoiveet. Vietettyään kokeeksi kuukauden päivät Brightonissa hän\npalasi Lontoon lääkärien luokse, jotka ilmoittivat hänelle, että\n\"kuudessa kuukaudessa hän joutuisi esi-isiensä luokse\".\n\nHän lähti kotiinsa Langhamiin kuolemaan. Kesän 1848 hän oleskeli\n\"'tuhannen pylvään huoneessa' yläpuolellaan tekotaivas ja ympärillään\nlintuja ynnä kukkia, leväten lattialle sijoitetulla patjalla melkein\npimeässä, usein tuskia kärsien, tekemättä mitään -- iloisena ja\nvalittamatta, jopa ajoittain humoristisenakin\". Useasti hänen\ntyttärensä lukivat hänelle ääneen, ja aina hän pyysi tuoreita kukkia.\nLopulta hän alkoi houria, vaikka edelleenkin saneli sivumääriä\nvuoropuheluja ja mietteitä. Elokuun yhdeksännen päivän aamuna vuonna\n1848 hän kuoli täysin rauhallisena.\n\n\"Vaikka kapteeni Marryat ei ollutkaan kaunis\", lausuu rouva Lean,\n\"oli hänen ulkonäkönsä hyvin miellyttävä. Hänen vartalonsa oli\nsuora, ja hän oli leveäharteinen pituuteensa nähden, joka oli viisi\njalkaa kymmenen tuumaa. Hänen kätensä eivät olleet liian pienet;\nne olivat silmäänpistävän kaunismuotoiset, ja eräs kuvanveistäjä\nRoomassa muovaili ne niiden sopusuhtaisuuden vuoksi. Hänen luonteensa\nnäkyi hänen kasvoistaan, joiden huomattavin piirre oli vilpitön\navosydämisyys. Hänen lujapiirteisestä, päättäväisen näköisestä\nsuustansa ja laajasta, mietteliäästä otsastaan poisti raskauden\ntunnun humoristinen tuike syvällä olevista, harmaista silmistä, jotka\nolivat kirkkaat kuin timantti ja joista ihan säihkyi leikillisyyttä\nja toisten leikillisyyden ymmärtämystä. Nuoruuden iässä hänen\npäätänsä peittivät tummat, kiharat hiukset; mutta vaihdettuaan\nmyöhemmin miekan kynään ja aurankurkeen hän omaksui tasaisemman\nja patriarkallisemman pukeutumistavan; hän piti harmaan tukkansa\npitkänä, melkeinpä olkapäille ulottuvana. Hänen kulmakarvansa eivät\nolleet samanlaiset; toinen niistä oli korkeammalla ja kaarevampi,\nmikä omituisuus teki hänen kasvonsa levossa ollessakin kysyvän\nnäköisiksi. Ylähuulessa oli syvä juova, ja leuassa oli yhtä syvä\nkuoppa.\"\n\nChristopher Northin kuvauksen mukaan kapteeni Marryat oli \"laivaston\nkapteeni ja kunniaksi laivastolle -- oivallinen merimies ja mainio\nkertoja -- ja toivoisinpa hänen edelleenkin olevan parissamme,\npojat, sillä _niistä, jotka hänet tunsivat_, ei ole milloinkaan\nollut hauskempaa kumppania elähdyttämässä seurapöytää\". Ilmeisesti\ntäytyikin hänen luonteensa tuntea hyvin, ennenkuin sille osasi antaa\ntäyden arvon, sillä hänen tyttärensä selostuksen mukaan \"hän samoin\nkuin useimmat lämminsydämiset ihmiset oli herkkä loukkaantumaan, eikä\nkukaan olisi kuusikuukautisen eron jälkeen osannut ratkaista, kenen\nkanssa hän oli ja kenen kanssa hän ei ollut ystävyyssuhteissa\". Eräs\nhänen ystävistään kirjoitti totuudenmukaisesti:\n\n\"Hänen virheensä johtuivat aivojen _liiallisesta vilkkaudesta_; ne\neivät voineet milloinkaan olla levossa -- aamulla, keskipäivällä\ntai illallakaan. Jollei hänellä ollut ketään, jota hän olisi\nsaanut rakastaa, niin hän riiteli, koska hänellä ei ollut parempaa\ntekemistä; hän suunnitteli sekä omasta että kaikkien muiden puolesta\nja muutti mieltänsä kymmenen kertaa päivässä.\"\n\n\"Monet ovat kysyneet\", lausuu rouva Lean, \"eikö kapteeni Marryat\nkotioloissa ollut 'hyvin leikillinen'. Ei, totisesti ei.\nSeuraelämässä hänen ympärillään oli muita älyniekkoja, joiden kyvyssä\nhän saattoi teroittaa omaa kykyään -- tai joita vastaan kalahtaessaan\nse saattoi kuten piikivi teräkseen kalahtaessaan syytää kipunoita, ja\nhän oli hilpeimpiä ja humoristisimpia koko seurasta; mutta kotosalla\nhän oli aina mietteliäs ja ajoittain hyvin vakava mies, sillä häntä\nkiusasivat kaikkien ihmisten perinnölliset vaivat, ja hänellä oli\nmurheen, vastoinkäymisen ja masennuksen hetkiä kuten meillä kaikilla\nmuillakin. Sellaisina aikoina oli vaarallista joutua hänen tiellensä\ntai häiritä häntä, sillä hänellä oli väkevät intohimot, ja hän oli\ntalttumattoman päättäväinen.\"\n\nEi ole vaikea käsittää hänen luonnettaan hahmopiirteittäin --\n\"viisaaksi, sydämeltään englantilaiseksi kapteeni Marryatiksi\"\nKingsley häntä nimittää. Hänen luonteelleen oli kaikki halpa\nja ala-arvoinen tuiki vierasta, mutta hänen huvittelunhalunsa\noli kiihkeä, eivätkä sitä milloinkaan hillinneet järkisyyt tai\nhuomaavaisuus muita kohtaan. Hänen voimakkaat intohimonsa tekivät\nhänet ajoittain epämiellyttävän itsekkääksi ja ylimieliseksi,\nmutta hän sai ne ominaisuutensa anteeksi tutuiltaan loistavien\nseurustelulahjojensa ja ystäviltään vilpittömän sydämellisyytensä\nvuoksi. Vaikka hänellä oli jonkun verran liikemiehenkykyjä ja\nkäytännöllistä älyä, ei hän lainkaan kyennyt viisaasti hoitamaan omia\nasioitaan, sillä hän pyrki kiihkeästi keinottelemaan ja esiintymään\nomaperäisesti. Hänen tulisessa luonteessaan oli aika paljon tuhlattu\nhyviä aineksia.\n\nHänen kirjoistaan kuvastuu hänen todellisen luonteensa korkea taso.\nNiiden ansiot ja viat ovat helposti näkyvissä. Lockhart lausui, että\n\"elossa olevista romaanikirjailijoista ainoastaan neiti Edgeworth oli\nhäntä ansiokkaampi. Hänen onnistuneet suunnittelunsa, luonnekuvansa\nja sujuva leikinlaskunsa korvaavat tuhansia pitkäpiimäisyyden,\nkömpelyyden ja karkeuden puutteita. Hänen ymmärtämyksensä ja kaikkea\nteennäistä kaihtava esitystapansa herättävät kunnioitusta, ja\nrauhallisen tehokkaassa, yksityiskohtaisessa kertomatyylissään hän\njoskus lähentelee Defoeta.\"\n\nHelppo on arvostella Marryatia; hänen kielenkäyttönsä on\nhuolimatonta, hän ei osannut sommitella oikeata juonta, ja\nansaitakseen rahaa hän kirjoitti liian paljon ja liian nopeasti.\nMutta toisaalta hän oli perin ihastuttava kertoja, ja kertovaan\nesitykseen hänen tyylinsä oli erikoisen sopiva -- koruton, pirteä,\nselvä ja voimakas. Hän ei vaadi meiltä ylettömästi uskomiskykyä\neikä kyllästytä meitä ihmeillä. Hänen ratkaisukohtansa ovat\nsitäkin tehokkaampia, kun hän ei käytä harkittuja johdatuksia\neikä mahtipontisia selvittelyjä; ja kuljettaessaan lukijoitaan\njännittävissä seikkailuissa, myrskyissä ja taisteluissa hän puhuu\nliikemiesmäisen täsmällisesti, mikä vaimentaa epäilykset. Hänestä\nhuokuu meren henkeä, sillä hän itse on aito merimies, melkein yhtä\nlapsellinen ja yksinkertainen kuin hänen teostensa henkilöt. Hänen\nkirjansa ovat todellisia matkoja, joissa puuhaista ja vaarallista\npäivää seuraa rauhallinen ja levollinen hetki, tarinoita peräkannella\nja kepposia merikadettien keskuudessa.\n\nMielellään hän esittää omituisuuksia ja kertoo suurenmoisia\ntarinoita, poiketen varsinaisesta kertomuksestaan, josta pursuaa\nhieman meluisaa leikillisyyttä. Ja hänen huumorinsa on aitoa\nja luontevaa; se on naurattavaa alentumatta ilveilyksi. Hänen\nkoomilliset tyyppinsä ovat omituisia luonteita, ja jolleivät ne\nolekaan hienoja, ovat ne eittämättä inhimillisiä ja todellisia.\nHeidät on sitäpaitsi kuvattu myötätuntoisesti.\n\nMarryatin teosten kokonaissävy on erikoisen raikas, tervehenkinen ja\nmiehekäs. Hänen sankarinsa saavat kestää ankaria kolahduksia, mutta\nenimmäkseen he hioutuvat tahdikkaiksi kelpo miehiksi. He eivät ole\npyhimyksiä, mutta erinomaisia kumppaneita, rehellisiä rakastajia ja\nurheita merikarhuja.\n\nMarryatin runsaasta tuotannosta esitellään tämän niteen aloittamassa\nsarjassa suomalaiselle lukijakunnalle lyhentämättöminä käännöksinä\nhänen kolme varsinaista pääteostaan, \"Peter Simple\", \"Jacob Faithful\"\nja \"Merikadetti Easy\".\n\n\n\n\n\n\nPETER SIMPLEN TULIKASTE\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nPerheen tyhmyrin edullinen asema -- Kohtaloni ratkaistaan, ja\nminut lähetetään pörssivälittäjän haltuun luovutettavaksi hänen\nmajesteettinsa kuninkaan merikalustoon -- Kovaksi onnekseni herra\nHandycock on keinottelija, ja minä saan kovin niukan päivällisen.\n\n\nJollen voikaan elämäntarinassani kertoa rohkeista seikkailuista ja\nurotöistä, ei minulla onneksi ole raskaita rikoksia tunnustettavina;\nja jos arvoni lukijan silmissä ei kohoa isänmaani palveluksessa\nsuoritettujen uljuutta ja harrasta alttiutta todistavien tekojen\ntähden, saatan ainakin vaatia itselleni sitä ansiota, että olen ollut\ninnokas ja sitkeä noudattaessani ammatillista kutsumustani.\n\nMeille kullekin on ylhäältä annettu erilaisia lahjoja, ja vaikka\nsellainen ihminen, joka rientämättä juoksujalkaa tyytyy kävelemään\nosakseen tulleen elämän polun loppuun saakka, ei ehkä ehdikään\npäämäärään yhtä ripeästi, on hänellä se etu, ettei hän perille\nsaapuessaan ole hengästynyt. Tarkoitukseni ei silti ole väittää,\nettei elämässäni ole ollut paljon seikkailuja. Tahdon vain\nvakuuttaa, että olen kaikessa, mitä on tapahtunut, ollut pikemminkin\ntoimettomana kuin toimivana henkilönä ja että jos kerrottavinani on\nmielenkiintoisia tapauksia, ne eivät varmastikaan ole minun etsimiäni.\n\nMikäli itse jaksan muistaa ja mikäli osaan eritellä varhaisimpia\ntaipumuksiani, olisin luullakseni kaiken todennäköisyyden mukaan\nantautunut vaatturin oppiin, jos minun olisi sallittu itse valita\noma ammattini; kadehdin näet aina heidän mukavaa asentoaan, josta\nhe näyttivät nauttivan istuessaan työhuoneen pöydällä, ja heidän\nylävää paikkaansa, koska he sen nojalla saattoivat katsella alaspäin\njoutilaita ja toimeliaita ihmisiä, kun näitä yhtenään liikkui heidän\neditseen sen maaseutukaupungin pääkadulla, jonka läheisyydessä vietin\nolemassaoloni neljätoista ensimmäistä ikävuotta.\n\nMutta isälläni, joka oli Englannin kirkon pappi ja jalosukuisen\nperheen nuorin poika, oli hyvätuloinen toimi ja pikku seikkojen\nyläpuolelle kohoava sielu, jos kohta hänen pojallaan ei ollut.\nIkimuistoisista ajoista on pakanallisena tapana ollut uhrata\nperheen pahin tyhmyri maamme menestykselle ja meriherruudelle, ja\nneljäntoista vuoden ikäisenä minut valittiin sellaiseksi uhriksi.\nJos tämä tapa on oikeutettu, ei minulla ollut valittamisen syytä. Ei\nkuulunut ainoatakaan vastustavaa ääntä, kun tämä ehdotus esitettiin\nkaikille monivivahteisille tädeilleni ja serkuilleni, jotka oli\nkutsuttu kotiimme viettämään uudenvuoden juhlaa. Minut valittiin ihan\nyksimielisesti.\n\nSe, että kelpoisuuteni siihen sai niin yksimielisen tunnustuksen ja\nettä isäni samalla silitti kädellään päätäni, imarteli minua, ja\nminä olin ylpeä, mutta, ikävä kyllä, käsitin asiaa yhtä vähän kuin\nvasikka, jonka sarvet ovat kullatut ja joka leikitellen pureksii\nkiehkuran kukkasia, samalla kun kukkakiehkura osoittaa kaikille\nmuille paitsi sille itselleen, mikä kohtalo sitä odottaa. Jopa tunsin\n-- tai olin tuntevinani -- hiukan sotilaallista innostusta, ja\nsieluni silmien editse lipui eräänlainen näky vastaisesta loistosta,\njonka taustalla häämöittivät nelivaljakon vetämät vaunut ynnä\nkulta- ja hopea-astiainen pöytäkalusto.\n\nEnnenkuin kuitenkaan ennätin tätä näkyä eritellä, karkoitti sen\nmielestäni tuntuva ruumiillinen kipu; sen aiheutti vanhempi veljeni\nTom, jonka isäni oli käskenyt niistää kynttilöitä ja joka käytti\nhyväkseen huomaamattomuuttani pistääkseen palasen vielä kytevää\nkynttilänsydäntä korvaani.\n\nMutta koska tarinani ei suinkaan ole lyhyt, en saa kovin lavealti\nkäsitellä sen alkua. Ilmoitan senvuoksi lukijalle, ettei isäni, joka\nasui Pohjois-Englannissa, katsonut sopivaksi hankkia matkavaruksiani\nlähimmästä maaseutukaupungista, vaan lähetti minut noin kaksi\nviikkoa selostamani päätöksen jälkeen Lontooseen postivaunujen\nulkoistuimella, antaen mukaani parhaan, pullonvihreän pukuni ja kuusi\npaitaa. Erehdyksien välttämiseksi merkittiin matkaluetteloon, että\nminut \"piti luovuttaa herra Thomas Handycockille, Saint Clementin\nkujan neljänteentoista -- kyyditys maksettu\".\n\nMinun ja perheen muiden jäsenten väliset jäähyväiset olivat hyvin\nhellät; äitini itki haikeasti, sillä kaikkien äitien lailla hän\npiti suurimmasta, isälleni lahjoittamastaan tyhmyristä enemmän kuin\nkaikista muista; sisareni itkivät, koska äitini itki; Tom ulvoi\nvähän aikaa kaikkia muita äänekkäämmin, koska isäni oli kurittanut\nhäntä sentähden, että hän oli rikkonut neljännen ikkunansa sillä\nviikolla; ja kaiken sen kestäessä isäni asteli huoneessa edestakaisin\nkärsimättömästi, koska se pidätti häntä pääsemästä käsiksi\npäivälliseensä ja hän samoin kuin kaikki oikeaoppineet hengenmiehet\npiti hyvin itsepintaisesti kiinni ainoasta hänen säädylleen\nsallitusta aistillisesta nautinnosta.\n\nVihdoin kiskouduin irti. Olin itkeä tuhertanut silmäni niin\npunaisiksi ja turvonneiksi, että silmäteriäni tuskin erotti ja\nkyyneleet sekä lika olivat juovittaneet poskeni uunin marmorista\nkorureunustaa muistuttaviksi. Ennenkuin kohtaus oli lopussa, oli\nnenäliinani silmien pyyhkimisestä ja nenän niistämisestä likomärkä.\nTom-veljeni teki silloin teon, joka tuotti kunniaa hänen sydämensä\nhyvyydelle, vaihtoi kanssani nenäliinoja, sanoen veljellisen\nhuomaavaisesti:\n\n\"Kas tässä, Peter; ota minun nenäliinani! Se on kuiva kuin luu.\"\n\nMutta isäni ei malttanut odottaa, että toinen nenäliina suorittaisi\ntehtävänsä. Hän talutti minut hallin lävitse pihalle, ja\npudistettuani kaikkien palvelijain kättä ja suudeltuani kaikkia\npalvelijattaria poistuin isänkodistani.\n\nPostinkuljettaja saattoi minut siihen paikkaan, josta vaunujen piti\nlähteä. Toimitettuaan minut turvallisesti sullotuksi kahden lihavan,\nvanhan naisen väliin ja ahdettuaan matkalaukkuni vaunuihin hän\nlausui jäähyväiset, ja muutamien minuuttien kuluttua olin matkalla\nLontooseen.\n\nOlin liian masentunut pannakseni merkille mitään matkan varrella.\nLontooseen saavuttuamme ajettiin _Sinisen karjun_ majataloon\n(sellaisen kadun varrelle, jonka nimen olen unohtanut). En\nollut milloinkaan nähnyt sellaista eläintä enkä kuullut siitä\npuhuttavankaan; totisesti se näytti aika hirvittävältä, kun sillä\nvielä oli suu auki ja tavattoman isot hampaat. Vielä enemmän minua\nällistytti se havainto, että hampaat ja kaviot olivat puhdasta\nkultaa. Kukapa tietää, mietin, vaikkapa osuisin jossakin niistä\nvieraista maista, joissa minun oli määrä käydä, kohtaamaan jonkun\ntuollaisen peloittavan hirviön ja ampuisin sen? Kuinka hätäisesti\nvalitsisinkaan siitä nuo kallisarvoiset osat ja kuinka riemuisesti\nkotiin palattuani laskisinkaan ne rakastavan pojan lahjana äitini\nhelmaan! Ja sitten -- äitiä muistellessani -- kyyneleet tulvahtivat\ntaaskin silmiini.\n\nAjaja viskasi piiskansa tallirengille ja ohjakset hevosten selkään,\nlaskeutui sitten pukiltaan, huusi minulle: \"Kas niin, nuori herra,\nodotan teitä\", nosti pystyyn tikkaat, joita myöten pääsin maahan,\nkääntyi senjälkeen kantajan puoleen ja virkkoi:\n\n\"Bill, sinun pitää viedä tämä nuori herra ja tämä matkalaukku\nosoitteen mukaiseen paikkaan. -- Suvaitkaa muistaa kyytimiestä, sir!\"\n\nLupasin varmasti häntä muistaa, jos hän sitä toivoi, ja poistuin\nkantajan seurassa kyytimiehen huomauttaessa: \"No niin, hänpä on\ntyhmä -- se on varmaa.\" Saavuin ihan kommelluksitta St. Clementin\nkujan varrelle; siellä sai kantaja shillingin vaivoistaan\npalvelijattarelta, joka avasi minulle oven, ja minut opastettiin\nseurusteluhuoneeseen, jossa jouduin rouva Handycockin seuraan.\n\nRouva Handycock oli pieni hintelä nainen, joka ei puhunut varsin\nhyvää englanninkieltä ja joka minusta näytti kuluttavan suurimman\nosan ajastaan rähisemällä portaiden yläpäästä alakerrassa\npuuhaileville palvelijoille. Koko sinä aikana, jonka siinä talossa\nvietin, en kertaakaan nähnyt hänen lukevan kirjaa tai tekevän\nkäsitöitä. Hänellä oli kookas, harmaa papukaija, enkä tosiaankaan\nosaa sanoa, kumpi heistä kirkui pahemmin -- mutta hän oli minua\nkohtaan hyvin ystävällinen ja kohtelias ja tiedusti minulta kymmenen\nkertaa päivässä, milloin olin viimeksi kuullut jotakin isoisästäni\nloordi Privilegestä. Panin merkille, että hän aina kysyi sitä\nsilloin, kun minun ollessani talossa sinne sattui tulemaan vieraita.\nEnnenkuin olin viipynyt hänen luonansa kymmentä minuuttia, kertoi hän\nminulle, että hän \"jumaloi merimiehiä, sillä he olivat kuninkaansa\nja isänmaansa puolustajia ja suojelijoita\" ja että \"herra Handycock\ntulisi kotiin kello neljä, jolloin menisimme päivälliselle\".\nSitten hän hypähti tuoliltaan huutaakseen portaiden yläpäästä\nkeittäjättärelle:\n\n\"Jemima, Jemima! Turskat pitääkin keittää eikä paistaa.\"\n\n\"Se ei käy päinsä, rouva\", vastasi Jemima. \"Ne on kaikki suomustettu\nja päällystetty murusilla, ja niiden pyrstö on taivutettu suuhun.\"\n\n\"No niin, vähätpä siitä sitten, Jemima\", myönsi emäntä. -- \"Älkää\npistäkö sormeanne papukaijan häkkiin, rakas -- se pyrkii olemaan\näkäinen vieraille. Herra Handycock tulee kotiin kello neljä, ja\nsitten saamme päivällistä. Pidättekö turskasta?\"\n\nKoska perin kiihkeästi halusin sekä tutustua herra Handycockiin että\nsaada päivällistä, en ollut pahoillani kuullessani portaiden kellon\nlyövän neljä, jolloin rouva Handycock jälleen ponnahti pystyyn ja\nkallisti päänsä kaiteen ylitse.\n\n\"Jemima, Jemima, kello on neljä!\"\n\n\"Kuulin sen, rouva\", vastasi keittäjätär, heilauttaen paistinpannua\nniin, että sihinä ja tuoksu kantautuivat seurustelusaliin ja tekivät\nminut entistäkin nälkäisemmäksi.\n\nKop, kop, kop!\n\n\"Isäntänne on ovella, Jemima\", kirkaisi emäntä.\n\n\"Kuulen sen, rouva\", vakuutti keittäjätär.\n\n\"Juoskaa, rakas poika, päästämään herra Handycock sisälle!\" kehoitti\nrouva. \"Hän hämmästyy kovasti nähdessään teidät avaamassa ovea.\"\n\nJuoksin alakertaan, kuten rouva Handycock toivoi, ja avasin\nulko-oven. \"Kuka pahus te olette?\" kiljaisi herra Handycock\näreästi. Hän oli noin kuuden jalan mittainen mies, yllään sihiset\npuuvillakankaiset housut, mutta takki ja liivit olivat mustat;\njalassa hänellä oli pitkävartiset saappaat. Menin hieman ymmälle, se\nminun täytyy tunnustaa, mutta vastasin olevani Simple.\n\n\"Vai niin, herra Simple, mutta mitähän isoisänne sanoisi, jos näkisi\nteidät nyt? Minulla on palvelijoita yllin kyllin avaamaan minulle\noven, ja nuorille herrasmiehille sopiva paikka on seurusteluhuone.\"\n\n\"No mutta\", virkkoi hänen vaimonsa portaiden yläpäästä, \"kuinka\nvoit olla noin äreä? Käskin hänen avata oven valmistaakseni sinulle\nyllätyksen.\"\n\n\"Ja sinä valmistitkin minulle yllätyksen\", tokaisi mies, \"kirotulla\ntyperyydelläsi\".\n\nHerra Handycockin pyyhkiessä saappaitaan mattoon menin yläkertaan,\nse minun täytyy tunnustaa, pahasti nolostuneena, koska isäni oli\nmaininnut herra Handycockin olevan hänen pörssivälittäjänsä ja\npanevan parhaansa tehdäkseen oloni mukavaksi; hän olikin kirjoittanut\nkirjeen, jossa hän vakuutti sitä ja jonka isäni oli näyttänyt\nminulle, ennenkuin lähdin kotoa. Palattuani seurustelusaliin rouva\nHandycock kuiskasi minulle:\n\n\"Älkää olko pahoillanne, rakas! Se johtuu vain siitä, että pörssissä\non jotakin vialla. Herra Handycock on pahalla tuulella tällä\nhetkellä.\"\n\nNiin minäkin arvelin, mutta en vastannut mitään, sillä herra\nHandycock tuli yläkertaan, harppasi kahdella askeleella\nseurusteluhuoneen ovelta takan ääreen, käänsi selkänsä siihen päin,\nnosti takinliepeitään ja alkoi viheltää.\n\n\"Oletko valmis syömään päivällistä, rakas?\" kysyi emäntä, melkein\nvapisten.\n\n\"Jos päivällinen on valmis syötäväksi. Luullakseni aterioimme\ntavallisesti kello neljä\", ärähti hänen aviomiehensä.\n\n\"Jemima, Jemima, viekää ruoka pöytään! Kuuletteko, Jemima?\"\n\n\"Kyllä, rouva\", vastasi keittäjätär, \"heti, kun olen vatkannut voin\".\n\nJa rouva Handycock sijoittui jälleen tuoliinsa, tiedustaen:\n\n\"No niin, herra Simple, kuinka jaksaa isoisänne, loordi Privilege?\"\n\n\"Hän voi oikein hyvin, rouva\", vastasin ainakin viidennentoista\nkerran. Mutta päivällinen lopetti tätä huomautusta seuranneen\näänettömyyden. Herra Handycock laski takinliepeensä painumaan\nsuoriksi ja lähti alakertaan, jättäen vaimonsa ja minut tulemaan\nperässä, sittenkun meidän sopisi.\n\n\"Suokaa anteeksi, rouva, mikä herra Handycockia vaivaa\", tiedustin\nniin pian kuin mies ehti kuulumattomiin, \"kun hän on niin äreä\nteille?\"\n\n\"Kas niin, rakas, avioliiton varjopuolia on se, että kun aviomies on\nhuonolla tuulella, vaimo saa varmasti siitä osansa. Herra Handycockin\non täytynyt kärsiä rahatappiota pörssissä; silloin hän aina tulee\nkotiin äreänä. Milloin hän voittaa, on hän iloinen kuin sirkkunen.\"\n\n\"Aiotteko tulla päivälliselle?\" karjasi herra Handycock alakerrasta.\n\n\"Kyllä, rakas\", vastasi emäntä. \"Luulin sinun pesevän käsiäsi.\"\n\nLaskeuduimme ruokasaliin, jossa havaitsimme herra Handycockin jo\nahmineen kaksi turskaa ja jättäneen vadille ainoastaan yhden vaimoaan\nja minua varten.\n\n\"Haluaisitteko pikku kappaleen turskaa, rakas?\" virkkoi rouva minulle.\n\n\"Sitä ei kannata jakaa\", murahti herra happamesti, nosti kalan\nvadilta omalla veitsellään ja haarukallaan ja pani sen lautaselleen.\n\n\"No niin, olen oikein hyvilläni siitä, että pidät niistä\", huomautti\nemäntä säyseästi, kääntyen sitten minun puoleeni ja lisäten: \"Saamme\nvielä herkullista, paistettua vasikanlihaa, rakas.\"\n\nVasikanliha ilmestyi pöytään, eikä herra Handycock onneksemme\njaksanut ahmia sitä kaikkea. Siitä huolimatta hän otti leijonanosan,\nleikaten itselleen kaikki ruskettuneet kohdat, ja sysäsi sitten\nlautasen vaimonsa eteen, jonka piti leikata itselleen ja minulle. En\nollut ehtinyt saada suuhuni kahta murusta, ennenkuin herra Handycock\npyysi minua nousemaan pöydästä ja noutamaan hänelle sivupöydällä\nolevan olutkannun. Ajattelin, että jos minun ei sopinut avata ovea,\nminun ei myöskään sopinut palvella pöydässä -- mutta tottelin häntä\nhiiskumatta mitään.\n\nPäivällisen jälkeen herra Handycock meni kellariin noutamaan\nviinipulloa.\n\n\"Voi, hyväinen aika!\" päivitteli hänen vaimonsa. \"Hänen on täytynyt\nmenettää rahaa aika paljon -- meidän on parasta mennä yläkertaan ja\njättää hänet rauhaan; hän on kenties paremmalla tuulella juotuaan\npullon portviiniä.\"\n\nOlin perin hyvilläni päästessäni pois, ja kun olin kovin väsynyt,\npaneuduin nukkumaan nauttimatta teetä, sillä rouva Handycock\nei rohjennut valmistaa sitä, ennenkuin hänen puolisonsa tulisi\nyläkertaan.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nVaatteiden hankkiminen mahdollisimman nopeasti -- Minun onnekseni\nherra Handycock on tänään keinottelija, ja minä saan oikein hyvästi\nruokaa -- Lähden Portsmouthiin -- Vaunujen taka-istuimella kohtaan\nmerimiehen -- Väkijuomat ovat verhonneet hänet valeasuun, mutta se ei\nole ainoa tällä matkalla läheisyyteeni osuva valeasu.\n\n\nSeuraavana aamuna herra Handycock näkyi olevan jonkun verran\nparemmalla tuulella. Hän kutsutti luoksensa vaatturin, joka\nvalmisti liinavaatteita kadeteille ynnä muille \"mahdollisimman\nnopeasti\" ja käski hänen valmistaa minulle vaatetarpeet, jotka\nvälttämättä tarvittiin jo seuraavaksi päiväksi, koska ne muutoin\njäisivät hänelle, lisäten, että minulle jo oli varattu paikka\nPortsmouthiin lähtevissä postivaunuissa.\n\n\"Mutta, sir\", huomautti mies, \"pelkään -- niin kovin lyhyessä ajassa\n--\"\n\n\"Tehän ilmoitatte valmistavanne 'mahdollisimman lyhyessä ajassa'\",\ntokaisi herra Handycock sellaisen henkilön itsevarmaan ja määräävään\ntapaan, joka pystyy oikaisemaan toisten lausuntoja omilla\nväitteillään. \"Jollette halua ryhtyä tähän työhön, ottaa sen joku\nmuu.\"\n\nTämä vaiensi miehen vastaväitteet; hän lupasi tehdä vaatteet, otti\nminusta mitat ja poistui, ja pian senjälkeen lähti myöskin herra\nHandycock kotoa.\n\nIsoisäni ja papukaija ynnä rouva Handycock, joka aprikoi, kuinka\npaljon rahaa hänen puolisonsa oli menettänyt, ja portaiden päähän\njuosten puheli keittäjättärelle, saivat päivän kulumaan aika hyvin\nkello neljään saakka: silloin, kuten edellisenä päivänäkin, rouva\nHandycock kirkaisi, keittäjätär kirkaisi, papukaija kirkaisi, herra\nHandycock koputti ovelle, ja hänet päästettiin sisälle -- mutta ovea\navaamassa en ollut minä. Hän nousi yläkertaan tuovat portaat kolmella\nharppauksella ja seurusteluhuoneeseen ehdittyään huudahti:\n\n\"No niin, Nancy, rakkaani, miten voit?\" Kumartuen sitten vaimonsa\npuoleen hän pyysi: \"Anna minulle suukko, tyttö-kulta! Olen nälkäinen\nkuin metsämies. Herra Simple, kuinka voitte? Toivottavasti on\naamupäivänne kulunut miellyttävästi. Minun täytyy pestä käteni ja\nvaihtaa saappaani, rakas; eihän minun sovi istuutua pöytään seuraanne\ntässä asussa. No niin, Polly, mitäs kuuluu?\"\n\n\"Olen hyvilläni siitä, että sinun on nälkä, rakas; olen varannut\nsinulle niin maukkaan päivällisen\", virkkoi hänen vaimonsa koko\nkasvot hymyssä. \"Jemima, viekää ruoka pöytään vikkelästi -- herra\nHandycockilla on kova nälkä.\"\n\n\"Kyllä, rouva\", lupasi keittäjätär, ja rouva Handycock seurasi\npuolisoaan samassa kerroksessa olevaan makuuhuoneeseen auttaakseen\nhäntä peseytymään. \"Tulimmainen, Nancy, petettiinpä osakehuijareita\nsievästi\", sanoi herra Handycock, kun istuuduimme pöytään.\n\n\"Oi, siitä olen niin iloissani!\" vastasi hänen vaimonsa, hihittäen;\nja niin hän luullakseni olikin; mutta sen syytä en käsittänyt.\n\n\"Herra Simple\", kysyi isäntä, \"sallitteko minun tarjota teille hiukan\nkalaa?\"\n\n\"Jollette itse halua sitä kaikkea\", vastasin kohteliaasti.\n\nRouva Handycock rypisti otsaansa ja ravisti päätänsä minulle miehensä\nnostaessa kalaa lautaselleni.\n\n\"Kyyhkyläiseni, palanen kalaa?\"\n\nTänään saimme molemmat osamme, enkä koskaan ole nähnyt kohteliaampaa\nmiestä kuin herra Handycock nyt oli. Hän laski pilaa vaimonsa kanssa,\npyysi minua ryyppäämään viiniä kanssansa kahdesti tai kolmesti,\nhaasteli isoisästäni; lyhyesti sanoen, meillä oli sangen hupainen\nilta.\n\nSeuraavana aamuna saapuivat kaikki vaatteeni, mutta herra Handycock,\njoka yhä vieläkin oli hyvällä tuulella, huomautti, ettei hän\nsallisi minun matkustaa yöllä, vaan että minun pitäisi nukkua yöni\nheidän luonansa ja lähteä seuraavana aamuna. Niin teinkin, lähdin\nkello kuusi aamulla ja olin ennen kahdeksaa saapunut _Torninorsun_\nmajataloon, jonka edustalle pysähdyimme neljännestunniksi.\nKatsellessani kilpeä, johon oli maalattu mainittu eläin torni\nselässään ja pitäen näkemääni Alnwickin tornia tuon kantamuksen koon\nja painon oikeana arvioimisperusteena ja koettaessani laajentaa\najatuksiani kyetäkseni käsittämään norsun tyrmistävää ruhoa havaitsin\nväkeä kerääntyneen kadunkulmaan. Tiedustin vieressäni istuvalta,\nruudukkaiseen ylämaalaisvaippaan puetulta herrasmieheltä, eikö siellä\nollut jotakin tuiki tavatonta, kun se oli vetänyt puoleensa niin\npaljon ihmisiä, ja hän vastasi:\n\n\"Ei kovinkaan tavatonta, sillä siellä on vain juopunut merimies.\"\n\nNousin vaunun takaosassa olevalta istuimeltani nähdäkseni hänet,\nsillä se oli minulle uusi näky ja kiihoitti uteliaisuuttani, kun\nhän hämmästyksekseni hoippui pois väkijoukosta ja vannoi lähtevänsä\nPortsmouthiin. Hän kapusi vaununpyörän varassa istumaan viereeni.\nLuultavasti tuijotin häneen aika paljon, sillä hän tokaisi minulle:\n\n\"Mitä te töllistelette, nuori nallikka? Mielittekö pyydystää kärpäsiä\nvai ettekö ole milloinkaan ennen nähnyt kallellaan purjehtivaa\nmiekkosta?\"\n\nVastasin, etten ollut eläissäni käynyt merellä, mutta että aioin\nsinne mennä.\n\n\"No niin, sittenpä olettekin kuin karhunpentu; kaikki surunne ovat\nedessäpäin -- siinä kaikki, ystäväiseni\", virkkoi hän. \"Jouduttuanne\nlaivaan saatte osaksenne apinankohtelua -- enemmän potkuja kuin\npuolipennysiä. Kuulkaahan, juomankantaja, tuokaa meille vielä tuoppi\nolutta!\"\n\nMajatalon tarjoilija, jonka hoidossa vaunut olivat, toi oluen, josta\nmerimies joi puolet, viskaten toiset puolet tarjoilijan kasvoille ja\nsanoen sitä tarjoilijan \"osaksi\" sekä tiedustaen sitten oluen hintaa.\nTarjoilija oli hyvin kiukkuisen näköinen, mutta näytti pelkäävän\nmerimiestä liiaksi virkkaakseen mitään ja ilmoitti hinnaksi neljä\npennyä. Merimies veti taskustaan kourallisen seteleitä, joiden seassa\noli kulta-, hopea- ja kuparikolikoita, mutta hänen valikoidessaan\nrahaa maksaakseen tarjoilijalle hoputti malttamaton ajaja vaunut\nliikkeelle.\n\n\"Kas näin sitä livistetään\", huudahti merimies ja työnsi kaikki\nrahat housuntaskuunsa. \"Sellaisia temppuja opitte tekemään, vekkuli,\nennenkuin olette ollut mukana kahdella risteilyllä.\"\n\nTällä välin vieressäni istuva, ruudukkaiseen vaippaan puettu\nherrasmies poltteli sikaariaan hiiskumatta sanaakaan. Aloin\nkeskustella hänen kanssaan ammatistani ja kysyin, eikö sitä ollut\nkovin vaikea oppia.\n\n\"Oppiako?\" hoilotti merimies, sekaantuen puheeseemme. \"Ei; sen\noppiminen voi olla hankalaa sellaisille karkeille merimiehille kuin\nminulle; mutta te olette kai merikadetti, eikä heidän tarvitse\noppia paljoakaan; kyllä he selviävät viikkoläksyistään ja kävelevät\nsitten edestakaisin kädet taskuissa. Teidän pitää oppia puremaan\ntupakkaa, juomaan grogia ja nimittämään kissaa vintiöksi, ja sitten\ntiedätte kaikki, mitä merikadetin nykyisin odotetaan tietävän. Enkö\nolekin oikeassa, sir?\" sanoi merimies, vedoten ruutuvaippaiseen\nherrasmieheen. \"Käännyn teidän puoleenne, koska asustanne näen, että\nolette meriväkeä. Pyydän anteeksi, sir\", jatkoi hän, koskettaen\nhattuaan; \"toivottavasti en ole loukannut\".\n\n\"Pelkään teidän osanneen melkein oikeaan, hyvä miekkonen\", vastasi\nherrasmies.\n\nSitten humalainen rupesi keskustelemaan hänen kanssansa ja kertoi\nsaaneensa lopputilin _Audacious_-laivasta. Portsmouthissa ja\ntulleensa Lontooseen tuhlaamaan rahojaan laivakumppaneittensa\nkanssa; mutta edellisenä päivänä hän oli huomannut erään juutalaisen\nPortsmouthissa myyneen hänelle viidestätoista shillingistä kultaisen\nsinetin, joka osoittautui kupariseksi; nyt hän oli palaamassa\nPortsmouthiin iskeäkseen juutalaisen silmät mustiksi tämän konnuuden\ntähden, ja sen tehtyään hän lähtisi takaisin laivakumppaneittensa\nluokse, jotka joisivat hänen retkensä menestykseksi _Pullokukon_\nravintolassa St. Martinin kujan varrella hänen paluuseensa saakka.\n\nRuutuvaippainen herrasmies kehui hyvin kovasti hänen\npäättäväisyyttään, sillä hän sanoi, että \"vaikkakin matka\nPortsmouthiin ja sieltä takaisin maksaisi kaksi kertaa niin paljon\nkuin kultainen sinetti, sen tekeminen voi kuitenkin osoittautua\nkannattavaksi\". Minä en ymmärtänyt hänen tarkoitustaan.\n\nJoka kerta, kun vaunut seisahtuivat, pyysi merimies lisää olutta ja\nviskasi aina lopun, jota hän ei jaksanut juoda, sen miehen kasvoille,\njoka oli juoman hänelle tuonut, juuri vaunujen lähtiessä liikkeelle\nja paiskasi sitten tinatuopin maahan miehen nostettavaksi. Hän\nhumaltui yhä pahemmin joka taipaleella, ja vetäessään Portsmouthin\nedellisessä pysähdyspaikassa rahat taskustaan hän ei löytänyt\nhopeakolikoita, minkä vuoksi hän antoi tarjoilijalle setelin,\npyytäen miestä vaihtamaan sen. Tarjoilija rypisti setelin, pisti sen\ntaskuunsa ja antoi sitten merimiehelle yhden punnan setelin mukaiset\nvaihtorahat; mutta ruutuvaippainen herrasmies oli pannut merkille,\nettä merimies oli antanut viiden punnan setelin, ja vaati tarjoilijaa\nottamaan sen esille ja antamaan oikean määrän rahaa takaisin.\nMerimies otti rahat, jotka tarjoilija ojensi hänelle pyydellen\nanteeksi, vaikka hän punastuikin hyvin pahasti, kun hänen kepposensa\ntuli ilmi.\n\n\"Pyydän totisesti anteeksi\", vakuutti hän uudelleen, \"se oli pelkkä\nerehdys\", minkä jälkeen merimies paiskasi tinatuopin tarjoilijan\npäähän, lausuen:\n\n\"Minä myöskin pyydän teiltä totisesti anteeksi.\"\n\nJa hän iski tuopin niin rajusti, että se litistyi päätä vasten,\njolloin mies vaipui tajuttomana maantielle. Ajaja hoputti hevoset\nliikkeelle, enkä ole koskaan kuullut, kuoliko mies vai eikö.\n\nVaunujen lähdettyä liikkeelle merimies silmäili ruutuvaippaista\nherrasmiestä minuutin tai pari ja virkkoi senjälkeen:\n\n\"Ensiksi teihin katsahtaessani pidin teitä lomalla olevana upseerina;\nmutta kun nyt näin teidän pitävän niin tarkasti silmällä pennosia,\non mielipiteeni se, että olette köyhä skotlantilais-pahus, kenties\njonkun kauppa-aluksen toinen perämies. Kas tuossa puolikruununen\npalveluksestanne -- antaisin teille enemmän, jos luulisin teidän\nkuluttavan sen.\"\n\nHerrasmies nauroi ja otti puolikruunusen, jonka hän, kuten huomasin,\nmyöhemmin antoi harmaapäiselle kerjäläiselle Portsdown-kunnaan\njuurella. Tiedustin häneltä, kuinka pian olisimme Portsmouthissa; hän\nvastasi meidän parhaillaan olevan rajoilla; mutta en nähnyt rajoja,\nja minua hävetti paljastaa tietämättömyyttäni. Hän kysyi minulta,\nmihin laivaan aioin mennä. En muistanut laivan nimeä, mutta mainitsin\nsen olevan maalatun vaunussa olevan arkkuni kupeeseen; muistin\nvain sen, että nimi oli ranskalainen. \"Eikö teillä ole kapteenille\nosoitettua suosituskirjettä?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä minulla on\", vastasin ja vedin esille taskukirjani, jonka\nvälissä se kirje oli. \"Kapteeni Savage, hänen majesteettinsa\nsotalaiva _Diomede_\", jatkoin lukien hänelle osoitteen.\n\nÄllistyksekseni hän alkoi perin kylmäverisesti aukaista kirjettä,\nmutta huomattuani, mitä hän mieli tehdä, sieppasin sen heti pois\nhäneltä, lausuen samalla mielipiteenäni, että se oli rikos kunnian\nvaatimuksia vastaan ja ettei hän mielestäni ollut herrasmies. \"Ihan\nkuten haluatte, nuorukainen\", vastasi hän. \"Muistakaa se väitteenne,\netten ole herrasmies.\"\n\nHän kietoi vaippansa ympärilleen eikä hiiskunut enää mitään; enkä\nollut vähääkään hyvilläni siitä, että olin saanut hänet tuppisuuksi\npäättäväisellä käytökselläni.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nMinut tehdään pelokkaaksi _Sinisten patsaiden_ majatalossa --\nYmpärilläni on humalaisia, ja pian olen itsekin päissäni; vihdoin\nhumala minut nujertaa -- Menen tervehdyskäynnille kapteenini luokse\nja huomaan jo aikaisemmin saaneeni ilon tutustua häneen -- Heti\npulasta päästyäni uuteen pinteeseen.\n\n\nPysähdyttyämme tiedustelin kyytimieheltä parasta majataloa. Hän\nvastasi, että \"_Sinisten patsaiden_ ravintolaan merikadetit jättävät\nmatka-arkkunsa, tilaavat siellä teetä ja paahdettuja voileipiä\nja joskus unohtavat aamiaistensa maksamisen\". Niin sanoessaan\nhän nauroi, ja arvelin hänen laskettelevan minulle pilaa; mutta\nhän osoitti kahta isoa, sinistä, vaunutoimiston naapuritalon\novenpielissä olevaa patsasta ja kertoi kaikkien kadettien käyttävän\nsitä ravintolaa. Sitten hän pyysi minua muistamaan kuskia, mikä,\nkuten minulle oli tähän mennessä selvinnyt, vihjaisi, että minun\npitäisi muistaa antaa hänelle shillingin kolikko. Tein sen ja\nsenjälkeen menin majataloon. Kahvilahuone oli täynnä kadetteja, ja\nkoska kiihkeästi halusin saada matka-arkkuni, kysyin eräältä heistä,\ntiesikö hän, milloin tavararattaat saapuisivat.\n\n\"Odotatteko niiden mukana äitiänne?\" tokaisi hän. \"En toki! Mutta\nodotan kadetinasuani -- tämä pullonvihreä puku on ylläni vain siihen\nsaakka, kunnes se saapuu.\"\n\n\"Entä saanko kysyä, mihin alukseen aiotte?\"\n\n\"_Die-a-maidiin_ -- kapteeni Thomas Kirkwall Savage.\"\n\n\"_Diomedeen_ -- kuulehan, Robinson, eivätkö juuri sen fregatin\nkadetit saaneet neljä tusinaa miestä kohti sentähden, etteivät olleet\nselvittäneet viikkotilejään lauantaina?\"\n\n\"Ihan varmasti\", vakuutti toinen. \"Ja antoihan kapteeni tuonnoittain\neräälle nuorelle miekkoselle viisi tusinaa tulipunaisen kellonnauhan\nkäyttämisestä.\"\n\n\"Hän on koko laivaston pahin raakalainen\", jatkoi edellinen.\n\"Viime risteilynsä aikana hän annatti raippoja koko ylihangan\nvahtimiehistölle, koska laiva purjehti ainoastaan yhdeksän solmuvälin\nnopeudella.\"\n\n\"Hyväinen aika!\" päivittelin. \"Sitten on peräti surkeata, että minä\njoudun hänen komennettavakseen.\"\n\n\"Säälin teitä, kautta sieluni: teidät uuvutetaan kuoliaaksi,\nsillä laivassa on nyt jäljellä vain kolme kadettia -- kaikki muut\nkarkasivat. Eikö totta, Robinson?\"\n\n\"Heitä on nyt jäljellä ainoastaan kaksi, sillä Matthews-parka kuoli\nväsymyksestä. Hänen oli pakko tehdä työtä kaiket päivät ja olla\nvahdissa yökaudet kuuden viikon aikana, ja eräänä aamuna hänet\ntavattiin virumassa kuolleena arkullaan.\"\n\n\"Jumala sieluani armahtakoon!\" huudahdin. \"Mutta maissa kuitenkin\nväitetään, että hän on perin ystävällinen kadettejaan kohtaan.\"\n\n\"Niin\", myönsi Robinson, \"hän levittää sellaista huhua kaikkialle.\nPankaa merkille: kun nyt menette ensi kerran hänen luokseen ja\nilmoitatte tulevanne hänen laivaansa, lausuu hän olevansa hyvin\niloinen saadessaan tutustua teihin ja toivovansa omaistenne voivan\nhyvin -- ja sitten hän kehoittaa teitä menemään laivaan perehtymään\ntehtäviinne. Senjälkeen on kaikki selvää. Muistakaahan, mitä olen\nsanonut, ja katsokaa, eikö se osoittaudu todeksi! Ja nyt istuutukaa\njoukkoomme ja juokaa lasi grogia; se pitää teitä rohkeana.\"\n\nNämä kadetit kertoivat minulle niin paljon kapteenistani ja hänen\nharjoittamastaan julmuudesta, että minua alkoi epäilyttää, eikö\nminun olisi parasta lähteä jälleen kotiin. Kun tiedustin heidän\nmielipidettään, sanoivat he, että jos niin tekisin, pidettäisiin\nminua sotilaskarkurina ja minut hirtettäisiin, että minun olisi\nviisainta pyytää häntä ottamaan vastaan muutamia kannuja rommia,\nsillä hän oli perin mieltynyt grogiin, ja että sitten ehkä olisin\nhänen suosiossaan niin kauan kuin rommia riittäisi.\n\nIkäväkseni minun täytyy todeta, että kadetit laittoivat minut\naikamoiseen humalaan sinä iltana. En muista, miten jouduin\nvuoteeseen, mutta sieltä löysin itseni seuraavana aamuna hirvittävän\npäänsäryn vaivaamana, perin sekavasti muistaen, mitä oli tapahtunut.\nOlin hyvin pahoillani siitä, että olin niin pian unohtanut\nvanhempieni neuvot, ja vannoin parhaillaan, etten enää milloinkaan\nolisi niin tyhmä, kun sisälle astui se kadetti, joka oli edellisenä\niltana ollut niin hyväntahtoinen minua kohtaan.\n\n\"Kas niin, herra Pullonvihreä\", hoilotti hän, otaksuttavasti vihjaten\nvaatteitteni väriin, \"nouskaa pystyyn ja pitäkää puolenne! Kapteenin\nveneenpäällikkö odottaa teitä alakerrassa. Olettepa, tulimmainen,\nhauskassa pinteessä eilisiltaisen temppunne tähden!\"\n\n\"Eilisiltaisen temppuni!\" kummastelin ällistyneenä. \"Mitä? Tietääkö\nkapteeni minun olleen päissäni?\"\n\n\"Mielestäni te teatterissa ollessanne huolehditte pirullisen hyvin\nsiitä, että hän sai siitä tiedon.\"\n\n\"Teatterissa! Olinko teatterissa?\"\n\n\"Varmasti olitte. Panimme parhaamme estääksemme teitä, mutta te\nlähditte, vaikka olitte yhtä humalassa kuin Davidin emäsika.\nKapteeninne oli siellä amiraalin tyttärien seurassa. Nimititte häntä\ntyranniksi ja napsautitte hänelle sormianne. Mitä, ettekö muista?\nSanoitte hänelle, ettette välittänyt hänestä rahtuakaan.\"\n\n\"Voi, herrainen aika, herrainen aika! Mitä minun pitää tehdä? Mitä\nminun pitää tehdä?\" valitin onnettomana. \"Äitini varoitti niin\nhartaasti minua kavahtamaan väkijuomia ja huonoa seuraa.\"\n\n\"Huonoa seuraa, nulikka -- mitä sillä tarkoitatte?\"\n\n\"Oi, en erikoisesti viitannut teihin.\"\n\n\"Sitä toivoisin! Mutta ystävänä neuvoisin teitä laittautumaan niin\npian kuin suinkin George-ravintolaan kapteeninne puheille, sillä\nkuta kauemmin viivytte poissa, sitä pahempi teille. Joka tapauksessa\nratkaistaan, ottaako hän teidät vastaan vai eikö. Onneksenne ette ole\nlaivan kirjoissa. Kas niin, joutukaa! Veneenpäällikkö on jo mennyt.\"\n\n\"Onnekseni en ole laivan kirjoissa\", kertasin murheellisesti. \"Mutta\nnyt muistan kapteenin kirjoittaneen isälleni merkinneensä minut\nkirjoihin.\"\n\n\"Kautta kunniani, olen siitä pahoillani -- totisesti hyvin\npahoillani\", vastasi kadetti; ja hän poistui huoneesta niin vakavan\nnäköisenä kuin onnettomuus olisi kohdannut häntä itseään.\n\nNousin vuoteesta pää raskaana ja sydän vielä raskaampana ja heti\npukeuduttuani kysyin tietä George-ravintolaan. Otin suosituskirjeeni\nmukaani, vaikka pelkäsinkin siitä olevan kovin vähän apua.\nSinne saavuttuani tiedustin ääni vapisevana, majailiko siellä\n_Diomede_-laivan kapteeni Thomas Kirkwall Savage. Tarjoilija vastasi\nkapteenin olevan aamiaispöydässä kapteeni Courtneyn seurassa, mutta\ntarjoutui ilmoittamaan kapteenille nimeni. Sanoin sen hänelle, ja\nminuutin kuluttua hän palasi, kehoittaen minua menemään kapteenin\npuheille. Oi, kuinka sydämeni jyskyttikään! En ole ikinäni muulloin\nollut niin peloissani -- luulin kaatuvani portaille. Kahdesti yritin\nastua huoneeseen, mutta kummallakin kerralla jalkani pettivät.\nVihdoin pyyhin hien otsaltani, pinnistin voimiani epätoivoisesti ja\nastuin sisälle.\n\n\"Herra Simple, olen iloinen saadessani tutustua teihin\", lausui ääni.\n\nOlin pitänyt päätäni kumarassa, sillä minua peloitti katsoa häneen,\nmutta ääni oli niin ystävällinen, että rohkaisin mieleni; ja kun\nkatsahdin eteenpäin, istuikin edessäni olkaimilla varustetussa\nvirka-asussaan ja miekka kupeellaan se ruutuvaippainen matkustaja,\njoka oli halunnut avata kirjeeni ja jolle olin vasten kasvoja\nsanonut, että hän _ei ollut herrasmies_.\n\nOlisin voinut luulla kuolevani, kuten toinen kadetti oli kuollut\narkulleen. Olin juuri vaipumaisillani polvilleni pyytääkseni armoa,\nkun kapteeni huomasi hämminkini, purskahti nauramaan ja virkkoi:\n\n\"Tunnetteko siis minut taaskin, herra Simple? No niin, älkää olko\nlevoton! Teitte velvollisuutenne mukaisesti, kun ette sallinut\nminun avata kirjettä, koska otaksuitte minua joksikin toiseksi\nhenkilöksi, ja sillä edellytyksellä olitte ihan oikeassa sanoessanne\nminulle, etten ollut herrasmies. Pidän arvossa käyttäytymistänne. Ja\nistuutukaa nyt haukkaamaan aamiaista!\"\n\n\"Kapteeni Courtney\", ilmoitti hän toiselle pöydässä olevalle\nkapteenille, \"tämä on eräs nuorista upseerikokelaistani; hän astuu\nnyt palvelukseen. Olimme eilen matkustajina samoissa postivaunuissa.\"\nSitten hän kertoi sattuneen selkkauksen, jolle he molemmat nauroivat\nsydämensä pohjasta.\n\nNyt rohkeuteni hiukan elpyi -- mutta vielä oli jäljellä\nteatterijuttu, ja arvelin, ettei hän ehkä ollut tuntenut minua. Pian\nkuitenkin levottomuuteni huojentui, kun toinen kapteeni tiedusti:\n\"Olitko eilen illalla teatterissa, Savage?\"\n\n\"En; olin päivällisellä amiraalin luona; niistä tytöistä ei pääse\neroon, he ovat niin miellyttäviä.\"\n\n\"Minusta melkein tuntuu, että sinä olet hieman -- _ihastunut_ sille\nsuunnalle.\"\n\n\"En ole, kunniasanallani! Saattaisin olla, jos minulla olisi aikaa\nottaakseni selkoa kenestä heistä pidän enimmin, mutta laivani on\nnykyään vaimoni ja ainoa vaimo, jonka aion ottaa, kunnes minut\npannaan syrjään.\"\n\nNo niin, mietin, jollei hän ollut teatterissa, en minä ollut voinut\nloukata häntä. Kunpa minun nyt vain sopisi lahjoittaa hänelle rommi\nja saavuttaa hänen ystävyytensä.\n\n\"Kuulkaahan, herra Simple, miten isänne ja äitinne voivat?\" kysyi\nkapteeni.\n\n\"Oikein hyvin, kiitoksia, sir, ja he käskivät minun tuoda teille\nkunnioittavan tervehdyksensä.\"\n\n\"Olen heille kiitollinen. Nyt on mielestäni sitä parempi, kuta\npikemmin menette laivaan perehtymään tehtäviinne.\" (Ihan kuten\nkadetti ennusti -- ihan samat sanat, ajattelin -- siispä kaikki on\ntotta -- ja aloin taaskin vapista.)\n\n\"Tahtoisin antaa teille pienen neuvon\", jatkoi kapteeni. \"Ensinnäkin\ntotelkaa ylempiä upseerejanne empimättä; minun asiani eikä teidän\nasianne on ratkaista, onko määräys oikeutettu vai eikö. Toiseksi\nälkää milloinkaan kiroilko älkääkä juoko väkijuomia. Kiroileminen\non epäsiveellistä eikä sovi herrasmiehelle; juominen on ruma\ntapa, joka ottaa miehen valtoihinsa. Minä itse en koskaan kajoa\nväkijuomiin ja toivon myöskin komennuksessani olevien nuorten\nherrasmiesten niistä pidättyvän. Nyt saatte mennä ja heti\nvirka-asujenne saavuttua ilmoittautunette laivaan. Ja koska yhdessä\nmatkustaessamme sain hieman tutustua luonteeseenne, sallikaa minun\nvaroittaa teitä, ettette tällä välin olisi ensi näkemältä liian\navomielinen kohtaamillenne ihmisille, sillä muutoin saatatte joutua\nvaromattomuuksiin. Näkemiin!\"\n\nSyvään kumarrettuani poistuin huoneesta hyvilläni siitä, että\nolin niin helposti selviytynyt, kuten näytti, peräti sekavista\nvaikeuksista, mutta mieleni oli hämmennyksissä kadetin vakuutuksien\njohdosta, jotka niin suuresti poikkesivat kapteenin puhetavasta ja\nkäytöksestä. _Sinisten patsaiden_ majataloon saavuttuani tapasin\nkaikki kadetit kahvilahuoneessa ja kerroin heille kaikki, mitä oli\ntapahtunut. Lopetettuani kertomukseni he purskahtivat nauramaan ja\nsanoivat vain laskeneensa minulle leikkiä.\n\n\"No niin\", virkoin sille heistä, joka oli käynyt luonani aamulla, \"te\nnimittänette sitä pilaksi, mutta minä nimitän sitä valehtelemiseksi\".\n\n\"Suokaa anteeksi, herra Pullonvihreä, vihjaatteko minuun?\"\n\n\"Kyllä, teihin vihjaan\", myönsin.\n\n\"Sitten, sir, herrasmiehenä vaadin hyvitystä. Tulimmainen! Kuolema\nmieluummin kuin häväistys, hemmetti!\"\n\n\"En kieltäydy\", vastasin, \"vaikka mieluummin olisinkin ollut\nsekaantumatta kaksintaisteluun; isäni varoitti minua siitä,\nkehoittaen minua, mikäli mahdollista, välttämään sitä, koska se on\nuhmailua Luojaa vastaan; mutta käsittäen, että minun täytyy säilyttää\nupseerinmaineeni tahrattomana, hän antoi luvan toimia oman harkintani\nmukaan, jos kovaksi onnekseni milloinkaan joutuisin sellaiseen\npulmaan\".\n\n\"No niin, emme halua kuulla isänne saarnaa toistettuna\", tokaisi\nkadetti (olin näet maininnut heille, että isäni oli pappi). \"Asia\nkoskee yksinkertaisesti sitä, suostutteko taistelemaan vai ettekö.\"\n\n\"Eikö sitä voitaisi järjestää muulla tavalla?\" pisti eräs toinen\nväliin. \"Eikö herra Pullonvihreä suostu peruuttamaan sanojaan?\"\n\n\"Nimeni on Simple, sir, eikä Pullonvihreä\", vastasin. \"Ja koska hän\npuhui perättömiä, en peruuta sanojani.\"\n\n\"Siispä täytyy asian jatkua\", virkkoi kadetti. \"Robinson, olen\nsinulle kiitollinen, jos suostut tulemaan sekundantikseni.\"\n\n\"Tämä on vastenmielinen juttu\", vastasi toinen, \"kun olet niin hyvä\nampuja; mutta koska sitä pyydät, en kieltäydy. Herra Simplellä ei\nluullakseni ole ystävää.\"\n\n\"Kyllä, kyllä hänellä on\", lausui muuan toinen kadetti. \"Hän on\nsisukas miekkonen, ja minä rupean hänen sekundantikseen.\"\n\nSitten sovittiin, että kohtaisimme toisemme seuraavana aamuna ja\nkäyttäisimme pistooleja. Olin sitä mieltä, ettei minun upseerina ja\nherrasmiehenä hevin sopinut kieltäytyä; mutta olin hyvin onneton.\nEn ollut vielä kolmea päivää ollut omissa hoivissani, ja olin\nehtinyt olla humalassa ja nyt joutuisin kaksintaisteluun. Menin\nhuoneeseeni, kirjoitin pitkän kirjeen äidilleni ja panin siihen\nkiharan hiuksiani; ja vuodatettuani muutamia kyyneliä ajatellessani,\nkuinka murheelliseksi hän tulisi, jos kaatuisin, lainasin raamatun\ntarjoilijalta ja luin sitä loppupäivän.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nKoleana aamuna, ennen aamiaista, minua opetetaan kestämään ampumista\nja siten todistamaan olevani rohkea -- Myöskin aamiaisen jälkeen\nannan näytteen uljuudestani -- Näytteeni saa osakseen nuhdetta --\nNainen kaikkien pahojen kujeiden syynä -- Toisen tähden menetän\nvapauteni ja toisen tähden rahani.\n\n\nKun aloin seuraavana aamuna herätä, en jaksanut käsittää, mikä\npainoi rintaani kuin taakka, mutta noustuani vuoteesta ja koottuani\nhajanaiset ajatukseni muistin, että tunnin tai parin kuluttua\nratkaistaisiin, olisinko elossa enää päivääkään. Hartaasti\nrukoiltuani päätin mielessäni, etten ottaisi toisen ihmisen verta\nomalletunnolleni, vaan laukaisisin pistoolini ilmaan. Ja tehtyäni sen\npäätöksen en enää tuntenut sellaista levottomuutta kuin aikaisemmin.\n\nEnnenkuin olin ennättänyt pukeutua, astui huoneeseeni se kadetti,\njoka oli tarjoutunut sekundantikseni, ilmoittamaan, että asia\nratkaistaisiin majatalon takaisessa puutarhassa, että vastustajani\noli oikein hyvä ampuja ja että minun täytyi olla valmis saamaan\nsiipeeni tai kupuuni.\n\n\"Mitä merkitsee siipeen tai kupuun saaminen?\" kysyin. \"En ole\nkertaakaan ollut mukana kaksintaistelussa enkä edes eläissäni\nlaukaissut pistoolia.\"\n\nHän selitti tarkoituksensa; siipeen saaminen merkitsi, että kuula\nosui käsivarteen tai jalkaan, kun taas kupuun saaminen merkitsi,\nettä kuula lävisti vartalon. \"Mutta\", lisäsi hän, \"onko mahdollista,\nettette ole kertaakaan ollut kaksintaistelussa?\"\n\n\"Se on totta\", vakuutin. \"En ole vielä viisitoistavuotias.\"\n\n\"Ette viisitoistavuotias! Ja minä kun luulin teitä ainakin\nkahdeksantoista ikäiseksi.\" (Mutta minä olinkin hyvin kookas ja\nvankka ikäisekseni, ja yleensä minua luultiin vanhemmaksi kuin\noikeastaan olin.)\n\nPukeuduin ja seurasin sekundanttiani puutarhaan, jossa tapasin\nkaikki kadetit ja joitakuita majatalon tarjoilijoita. He kaikki\nnäyttivät perin hilpeiltä, ikäänkuin toisen ihmisen henki olisi\ntuiki merkityksetön. Sekundantit puhelivat vähän aikaa syrjässä\nmuista ja mittasivat sitten välimatkan, joka oli kaksitoista\naskelta. Senjälkeen sijoituimme paikoillemme. Luultavasti kalpenin,\nsillä sekundanttini tuli luokseni ja kuiskasi, etten saisi pelätä.\nVastasin, etten pelännyt, vaan että se hetki oli minusta kammottava.\nSitten tuli luokseni vastustajani sekundantti tiedustamaan,\nhaluaisinko pyytää anteeksi; kieltäydyin kuten aikaisemminkin.\nKummallekin meistä ojennettiin pistooli, ja sekundanttini näytti\nminulle, miten minun piti vetää liipaisinta. Sovittiin niin, että\nlausutun merkin jälkeen meidän piti ampua yhtaikaa.\n\nOlin varma siitä, että haavoittuisin, jollen saisi surmaani, ja\nsuljin silmäni laukaistessani pistoolini ilmaan. Päätäni huimasi ja\nluulin kuulan osuneen minuun, mutta onneksi ei niin ollut käynyt.\nPistoolit panostettiin uudelleen, ja ammuimme toistamiseen.\n\nSitten sekundantit sekaantuivat välittämään ja ehdottivat, että\npudistaisimme toistemme kättä, minkä tein ilomielin, sillä mielestäni\noli ihme pelastanut henkeni. Palasimme kaikki kahvilasaliin ja\nistuuduimme syömään aamiaista. Sitten pöytäkumppanini kertoivat\nkaikki kuuluvansa saman laivan miehistöön kuin minäkin ja olevansa\niloisia nähtyään, että minä pystyin kestämään ampumista, sillä\nkapteeni oli kauhea miekkonen pujahtelemaan vihollispatterien editse.\n\nSeuraavana päivänä saapui matka-arkkuni tavaravankkureissa, ja minä\nriisuin yltäni \"pullonvihreäni\" ja pukeuduin virka-asuuni. Minulla\nei ollut pystyreunaista hattua eikä tikaria, koska herra Handycockin\nkäyttämässä liikkeessä ei ollut sellaisia tavaroita ja oli sovittu,\nettä hankkisin ne Portsmouthista. Hintoja kysellessäni sain tietää\nniiden maksavan enemmän kuin taskussani oli rahaa, minkä vuoksi revin\nennen kaksintaistelua äidilleni kirjoitetun kirjeen ja sepitin uuden,\npyytäen rahalähetystä ostaakseni tikarin ja pystyreunaisen hatun.\n\nSenjälkeen lähdin kävelemään puettuna virka-asuuni ja olin\naika ylpeä, se minun täytyy tunnustaa. Nyt olin upseeri hänen\nmajesteettinsa palveluksessa, en tosin kovinkaan korkea-arvoinen,\nmutta sittenkin upseeri ja herrasmies; ja vannoin kannattavani\nupseerinmainetta, vaikka minua pidettiinkin perheemme pahimpana\ntyhmyrinä.\n\nSaavuttuani Sally-satamaksi nimitetyn paikan kohdalle katsoi nuori,\nhyvin sievästi puettu nainen minuun aika tiukasti ja virkkoi:\n\n\"No, kadetti, onko mieli hyvä ja onko maallinen puoli kunnossa?\"\n\nMinua ällistytti tämä kysymys ja vielä enemmän se, että siitä tuntui\nkuvastuvan harrastusta minun asioitani kohtaan. Vastasin:\n\n\"Kiitoksia, minulla on kaikki kunnossa; kiusaa ei ole mistään.\"\n\nHän naurahti ja kysyi, haluaisinko saattaa hänet kotiin ja\nsyödä aamiaista hänen seurassaan. Hämmästyin tästä kohteliaasta\ntarjouksesta, jonka vaatimattomuudessani katsoin johtuneen\npikemminkin virka-asustani kuin omista ansioistani, ja kun en ollut\nlainkaan halukas torjumaan näin imartelevaa ehdotusta, sanoin, että\nolisin perin onnellinen saadessani tehdä hänen mielikseen. Muuten\nuskoin, että minun sopi tarjota hänelle käsivarteni, johon hän\ntarttui, ja yhdessä lähdimme High-katua pitkin kävelemään hänen\nkotiinsa.\n\nEhdittyämme amiraalin asunnon kohdalle huomasin kapteenini, jonka\nseurassa oli kaksi amiraalin tyttäristä. Olin aika ylpeä voidessani\nnäyttää hänelle, että minulla oli naispuolisia tuttavia kuten\nhänelläkin, ja sivuuttaessani hänet suojeluksessani olevan nuoren\nnaisen rinnalla nostin hattuani ja kumarsin syvään. Kummastuksekseni\nhän ei ainoastaan jättänyt vastaamatta tervehdykseeni, vaan\nmyöskin katsoi minuun hyvin tuimasti. Päättelin, että hän oli\nkovin ylpeä mies eikä halunnut amiraalin tyttärien otaksuvan hänen\ntuntevan kadetteja ulkonäöltä; mutta en ollut tarkoin ratkaissut\ntätä kysymystä mielessäni, kun kapteeni saatettuaan naiset\namiraalin talolle lähetti jälkeeni miehen käskemään minua heti\nGeorge-ravintolaan, joka oli lähellä kadun vastaisella puolella.\n\nPyysin nuorelta naiselta anteeksi ja lupasin heti palata hänen\nluokseen, jos hän odottaisi minua; mutta hän vastasi luulevansa, että\njos se mies oli kapteenini, saisin vietävänmoisen läksytyksen ja\nminut lähetettäisiin laivalle. Niinpä hän sanoi minulle jäähyväiset\nja lähti yksin kotiinsa. En jaksanut käsittää sitä sen enempää kuin\nsitäkään, että kapteeni oli näyttänyt niin synkältä sivuuttaessani\nhänet; mutta se sai pian selityksensä, kun menin hänen luokseen\nGeorge-ravintolan seurustelusaliin.\n\n\"Olen pahoillani siitä, herra Simple\", alkoi kapteeni astuttuani\nsisälle, \"että teidän kaltaisenne nuorukainen näyttää niin\naikaisen turmeltumisen merkkejä, sitäkin syvemmin sentähden, ettei\nhänessä ole kylliksi säädyllisyyttä, joka ei ole tyyten kulunut\npaatuneimmistakaan -- nimittäin harjoittaakseen siveettömyyttään\nsalaisesti ja ollakseen alentamatta itseään ja loukkaamatta\nkapteeniaan punehtumatta tunnustamalla paheensa (saattaisi sanoa\nylpeilemällä siitä), näyttelemällä sitä kirkkaassa päivänvalossa\nkaupungin vilkasliikkeisimmällä kadulla\".\n\n\"Sir\", vastasin ällistyneenä. \"Hyväinen aika! Hyväinen aika! Mitä\nolen tehnyt?\"\n\nKapteeni suuntasi minuun terävän katseensa, niin että se tuntui\ntunkeutuvan lävitseni ja naulaavan minut seinään.\n\n\"Onko tarkoituksenne väittää, ettette tietänyt, minkälaatuinen se\nhenkilö oli, jonka kanssa ihan äsken kävelitte?\"\n\n\"Niin, sir\", vastasin. \"En tietänyt muuta kuin sen, että hän oli\nhyvin ystävällinen ja hyvänsävyinen.\" Ja sitten kerroin kapteenille,\nmiten nainen oli minua puhutellut ja mitä senjälkeen tapahtui.\n\n\"Entä onko mahdollista, herra Simple, että olette sellainen tyhmyri?\"\n\nVastasin, että minua tosiaankin pidettiin sukumme suurimpana\ntyhmyrinä.\n\n\"Tekisi mieleni uskoa, että niin onkin laita\", virkkoi hän kuivasti.\nSitten hän selitti minulle, kuka se henkilö oli, jonka seurassa olin\nollut, ja kuinka kaikenlainen yhteys hänen kanssaan saattaisi minut\nturmioon ja häpeään.\n\nValitin kovasti, sillä mieltäni järkytti täpärä pelastumiseni,\nja minua nöyryytti se, että hänen hyvä mielipiteensä minusta\noli huonontunut. Hän tiedusti, miten olin käyttänyt aikani\nPortsmouthissa, ja minä tunnustin, että minut oli juotettu humalaan;\nselostin kaikki, mitä kadetit olivat minulle kertoneet, ja mainitsin\nsinä aamuna olleeni kaksintaistelussa.\n\nHän kuunteli koko tarinaani hyvin tarkkaavaisesti, ja silloin tällöin\nolin huomaavinani hymyn hänen kasvoillaan, vaikka hän purikin\nhuuliaan pidättyäkseen hymyilemästä. Ehdittyäni loppuun saakka hän\nvirkkoi:\n\n\"Herra Simple, minun ei sovi enää jättää teitä maihin,\nennenkuin olette saanut enemmän kokemuksia maailmasta. Annan\nveneenpäällikölleni määräyksen, ettei hän saa päästää teitä\nnäkyvistään, ennenkuin olette varmassa tallessa fregatissa.\nPurjehdittuanne muutamia kuukausia komennuksessani pystytte\nratkaisemaan, olenko sen kuvan mukainen, jollaiseksi nuoret\nherrasmiehet ovat minut maalanneet, luultavasti haluten, se minun\ntäytyy sanoa, yksinomaan ilvehtiä kokemattomuutenne kustannuksella.\"\n\nLopultakaan en ollut pahoillani, kun kaikki oli päättynyt. Näin\nkapteenin uskovan väitteitäni ja olevan taipuvaisen kohtelemaan minua\nhyväntahtoisesti, vaikka hän pitikin minua aikamoisena hupakkona.\nSaamansa määräyksen mukaisesti veneenpäällikkö seurasi minua\n_Sinisten patsaiden_ majataloon. Sulloin vaatteeni kokoon, maksoin\nlaskuni, ja kantaja kuljetti rattailla arkkuni Sally-satamaan, jossa\nvene odotti.\n\n\"Kas niin, airoihin, pojat, ripeästi! Kapteeni käski meidän viedä\ntämän nuoren herrasmiehen laivaan heti. Hänen vapautensa loppui, kun\nhän oli juovuksissa ja juoksi Mops-hempukan jäljessä.\"\n\n\"Olisin kiitollinen teille, herra veneenpäällikkö, jos lausuisitte\nhuomautuksenne kunnioittavammin\", sanoin harmistuneena.\n\n\"Herra veneenpäällikkö! Kiitoksia, sir, nimeni lisäkkeestä\", vastasi\nmies. \"Kas niin, reippaasti airoihin, pojat!\"\n\n\"Mutta kas, Bill-mestari!\" huudahti eräs rannalla seisova nuori\nnainen. \"Kuinka sievä nuori herrasmies onkaan muassanne! Hän näyttää\nihan tulevalta Nelsonilta. Kuulkaahan, komea, nuori upseeri, sopisiko\nteidän lainata minulle shilling?\"\n\nOlin mielissäni siitä, että nainen nimitti minua nuoreksi Nelsoniksi,\nja täytin heti hänen pyyntönsä.\n\n\"Taskussani ei ole shillingin kolikkoa\", virkoin, \"mutta tässä on\npuolikruununen, käykää vaihtamassa se ja tuokaa minulle takaisin\nkahdeksantoista pennyä!\"\n\n\"No, tepä olette kiltti nuori mies\", kehui hän, ottaen\npuolikruunuseni. \"Tulen takaisin heti, hyvä herra.\"\n\nVeneessä olevat miehet nauroivat, ja veneenpäällikkö käski heitä\ntyöntämään veneen irti rannasta.\n\n\"Ei\", huomautin minä. \"Teidän täytyy odottaa, kunnes saan\nkahdeksantoista pennyäni.\"\n\n\"Minua epäilyttää, että sitten saamme odottaa pahuksen kauan. Tunnen\nsen tytön, ja hänellä on oikein huono muisti.\"\n\n\"Hän ei voi olla niin vilpillinen eikä niin epäkiitollinen\", panin\nvastaan, \"Veneenpäällikkö, käsken teitä viipymään -- olenhan upseeri.\"\n\n\"Tiedän sen, sir, olette ollut upseeri noin kuusi tuntia; no niin,\nsitten minun täytyy mennä kertomaan kapteenille, että teillä on uusi\ntyttö kelkassanne ettekä suostu lähtemään laivaan.\"\n\n\"Voi, ei, herra veneenpäällikkö, älkää tehkö niin; työntäkää vene\nrannasta niin pian kuin haluatte! Vähät kahdeksastatoista pennystä!\"\n\nSilloin vene työnnettiin irti rannasta ja suunnattiin Spitheadin\nulkosatamassa olevaa laivaa kohti.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nMinut esitellään peräkannelle ja ensimmäiselle luutnantille, joka\nväittää minua hyvin älykkääksi -- Juoksen kannen alle rouva Trotterin\nluokse -- Avio-onnea sairashytissä -- Herra Trotter ottaa minut\nruokakuntaansa -- Hyvin suureksi hämmästyksekseni monet ihmiset\ntietävät minun olevan isäni pojan.\n\n\nLaivaan saavuttuamme veneenpäällikkö antoi kapteenin lähettämän\nkirjeen ensimmäiselle luutnantille, joka sattui olemaan kannella.\nViimemainittu luki kirjeen, katsoi minuun vakavasti ja sitten kuulin\nhänen sanovan eräälle toiselle luutnantille:\n\n\"Ammattimme on menossa päin hemmettiä. Niin kauan kuin se ei ollut\nsuosittu, ei meillä tosin ehkä ollut hyvää kasvatusta, mutta\nainakin meillä oli luontaisen kyvykkyyden tarjoamat mahdollisuudet;\nmutta nyt, kun mahtavat henkilöt lähettävät poikansa upseereiksi\nlaivastoon, saamme pariimme heidän sukujensa kaiken hylkyaineksen,\nikäänkuin kuka tahansa olisi kelvollinen sotalaivan kapteeniksi,\njoka jo silloin tällöin on vastuunalaisemmassa tilassa ja joutuu\nsuorittamaan enemmän harkintakykyä vaativia tekoja kuin kukaan muu\nihminen. Tässä taaskin erään perheen tyhmyri, joka on lahjoitettu\nisänmaalle -- uusi alokas, joka minun pitää muokata kuntoon. No niin,\nen ole vielä tavannut sellaista, josta en olisi pystynyt tekemään\njotakin. Missä herra Simple on?\"\n\n\"Minä olen Simple, sir\", vastasin hyvin pahasti pelästyneenä\nkuulemastani.\n\n\"No niin, herra Simple\", virkkoi ensimmäinen luutnantti, \"kuulkaa,\nmitä sanon, ja kiinnittäkää siihen ihan erikoista huomiota! Tässä\nkirjeessään kapteeni kertoo teidän tekeytyneen typeräksi. Mutta,\nsir, minua ei sillä tavalla petetä. Te olette hieman samanlainen\nkuin apinat, jotka eivät tahdo puhua, koska pelkäävät, että ne\npakotettaisiin työhön. Olen tarkkaavaisesti silmäillyt kasvojanne\nja näin heti, että olette _sangen älykäs_, ja jollette osoittaudu\nsellaiseksi varsin pian -- no niin, teidän olisi paras hypätä laidan\nylitse, siinä kaikki. Ymmärrätte tarkoitukseni erinomaisesti. Tiedän,\nettä olette hyvin älykäs miekkonen, ja kun olen sen teille sanonut,\nälkää yrittäkökään johtaa minua harhaan, sillä se ei luonnistu.\"\n\nTämä puhe peloitti minua hyvin kovasti, mutta samalla olin\nmielissäni, kun kuulin hänen pitävän minua älykkäänä, ja päätin tehdä\nkaiken voitavani säilyttääkseni niin odottamattoman hyvän maineen.\n\n\"Alipursimies\", komensi ensimmäinen luutnantti, \"käskekää herra\nTrotter kannelle!\"\n\nKomennettu nouti herra Trotterin, joka pyysi anteeksi likaisuuttaan,\nkoska hän oli ollut ottamassa tynnyreitä ruumasta. Hän oli lyhyt,\ntukevatekoinen mies, noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen, ja hänellä\noli punaista nuijaa muistuttava nenä, hyvin likaiset hampaat ja isot,\nmustat viikset.\n\n\"Herra Trotter\", ilmoitti ensimmäinen luutnantti, \"tämä nuori\nherrasmies on liittynyt laivamme miehistöön. Näyttäkää hänelle\nmakuupaikka ja huolehtikaa siitä, että hänen riippumattonsa\nripustetaan paikalleen. Teidän tulee pitää hiukan huolta hänestä.\"\n\n\"Minulla on tosiaankin kovin vähän aikaa pitääkseni huolta heistä\nkenestäkään, sir\", vastasi herra Trotter, \"mutta teen minkä voin.\nSeuratkaa minua, nuori mies!\"\n\nSen mukaisesti laskeuduin hänen jäljessään tikkaat, sitten toiset,\nja sitten hän hämmästyksekseni kehoitti minua laskeutumaan\nmukanaan vielä kolmannet, minkä jälkeen hän ilmoitti meidän olevan\nsairashytissä.\n\n\"Nyt, nuori mies\", virkkoi Trotter, istuutuen isolle arkulle,\n\"saatte menetellä oman mielenne mukaan. Kadettien ruokailuhuone on\ntämän yläpuolella olevalla kannella, ja jos haluatte liittyä heidän\njoukkoonsa, niin saatte sen tehdä; mutta ystävänä vakuutan teille,\nettä siellä teitä peitotaan päivät pääksytysten ja saatte perin\nkehnoa muonaa; siellä täytyy heikomman aina väistyä; mutta kenties\nette siitä välitä. Näin satamassa ollessamme minä aterioin täällä,\nkoska rouva Trotter on laivassa. Hän on sangen kiehtova nainen,\nsen voin vakuuttaa, ja tulee tänne heti; hän meni äsken keittiöön\ntarkastamaan kattilassa kiehuvia perunoita. Jos niin haluatte, pyydän\nhäntä sallimaan teidän liittyä ruokakuntaamme. Silloin pysytte\nsyrjässä kadeteista, jotka ovat murheellista joukkoa eivätkä opeta\nteille mitään paitsi siveettömyyttä ja kelvottomuutta, ja teillä on\nse etu, että olette hyvässä seurassa, sillä rouva Trotter on kuulunut\nEnglannin parhaihin seurapiireihin. Esitän teille tämän tarjouksen,\nkoska tahdon tehdä mieliksi ensimmäiselle luutnantille, joka näyttää\ntuntevan harrastusta teitä kohtaan; muutoin en hevin sietäisi\nkenenkään häiritä kotoista onneani.\"\n\nVastasin olevani peräti kiitollinen hänen hyväntahtoisuudestaan ja\nilomielin hyväksyväni hänen tarjouksensa, jollei siitä koituisi\nvaivaa rouva Trotterille; pidinkin itseäni kovin onnellisena sen\njohdosta, että olin kohdannut tällaisen ystävän. Minulla oli tuskin\naikaa vastata, ennenkuin havaitsin yläpuolellemme kohoavilla\nportailla mustiin pumpulisukkiin verhotun jalkaparin; nämä jalat\nosoittautuivat olevan rouva Trotterin, joka tuli tikkaita myöten alas\nkädessään verkkopussi höyryäviä perunoita.\n\n\"Totisesti, rouva Trotter, sinun täytyy tietää, että sinulla on aika\nsievä nilkka, sillä muutoin et uskaltaisi näyttää sitä, kuten nyt sen\nnäytit herra Simplelle, nuorelle herrasmiehelle, jonka pyydän saada\nesitellä sinulle ja joka luvallasi liittyy ruokakuntaamme.\"\n\n\"Rakas Trotter, kuinka julma olit, kun et varoittanut minua! En\nluullut täällä alhaalla olevan ketään. Minua tosiaankin hävettää\",\npuheli nainen, hymyillen typerän teeskentelevästi ja peittäen\nkasvojaan vapaalla kädellään.\n\n\"Sille ei nyt mahda mitään, armas, eikä siinä ollut mitään\nhäpeiltävää. Uskon herra Simplestä ja sinusta tulevan aika hyvät\nystävykset. Taisin mainita hänen haluavan liittyä ruokakuntaamme.\"\n\n\"Varmastikin olen perin onnellinen hänen seurassaan. Tämä tuntuu\nminusta omituiselta paikalta, herra Simple, sen seurapiirin jälkeen,\njohon olen tottunut; mutta rakkaus on valmis millaisiin uhrauksiin\ntahansa; ja pikemminkin kuin luopuisin rakkaasta Trotterista, jolla\non ollut huono onni raha-asioissa --\"\n\n\"Älä hiisku siitä enää mitään, armas! Kotoinen onni on kaikki\nkaikessa ja elähdyttää jopa laivasairaalankin synkkyyttä.\"\n\n\"Mutta sittenkin\", jatkoi rouva Trotter, \"kun ajattelen sitä aikaa,\njolloin asuimme Lontoossa ja meillä oli omat vaunut! Oletteko\nmilloinkaan ollut Lontoossa, herra Simple?\"\n\nVastasin olleeni.\n\n\"Sitten otaksuttavasti ehkä lienette tutustunut Smitheihin tai\nkuullut heistä?\"\n\nKerroin, etten tuntenut muita sikäläisiä kuin herra ja rouva\nHandycockin.\n\n\"No niin, jos olisin tiennyt teidän olevan Lontoossa, olisin ollut\nkovin hyvilläni voidessani teille antaa Smitheille osoitetun\nsuosituskirjeen. He ovat paikkakuntansa parhaistoa.\"\n\n\"Mutta, rakas\", keskeytti herra Trotter, \"eikö ole aika huolehtia\npäivällisestämme?\"\n\n\"Kyllä; lähdenkin juuri nyt sitä puuhaamaan. Saamme tänään\npaistinkappaleita. Suotteko anteeksi, herra Simple?\" Aika lailla\nkeimailtuaan ja naurettuaan nilkoilleen sekä pyydettyään minua\nsuopeasti kääntämään kasvoni toisaalle rouva Trotter sitten nousi\ntikkaille.\n\nKoska lukijaa huvittanee tietää, minkänäköinen henkilö hän oli,\nkäytän tätä tilaisuutta kuvaillakseni häntä. Hänellä oli koko hauska\nvartalo, ja aikoinaan oli hänen kasvojensa luullakseni täytynyt olla\nsangen kauniit; siihen aikaan, kun minut hänelle esiteltiin, niissä\nnäkyi hyvin selvästi ajan tai puutteen tuhoisia jälkiä; lyhyesti\nsanoen häntä olisi sopinut nimittää kuihtuneeksi kaunottareksi, joka\nkäytti pöyhistelevän koreita pukuja eikä pitänyt olemustaan tuiki\npuhtaana.\n\n\"Lumoava nainen tuo rouva Trotter, eikö olekin, herra Simple?\"\nkehui aliperämies; ja luonnollisesti minä heti yhdyin hänen\nmielipiteeseensä. \"Ja nyt\", jatkoi hän, \"on meidän sovittava\nmuutamista seikoista, joista minun on paras mainita rouva Trotterin\npoissa ollessa, sillä hän pahastuisi, jos kuulisi meidän puhelevan\nsellaisista asioista. Noudattamamme elintavat käyvät luonnollisesti\nverrattain kalliiksi. Rouva Trotter ei jaksa luopua teestänsä eikä\nmuista pikku mukavuuksistaan; samalla minä en saa vaatia teiltä\nylimääräisiä kulunkeja -- pikemmin minun itseni pitäisi tyhjentää\ntaskuni. Ehdotan, että sinä aikana, jonka aterioitte seurassamme,\nmaksatte ainoastaan guinean viikossa; käsirahaa, no niin, ei minun\nkaiketi pidä velkoa teiltä enempää kuin pari guineaa. Onko teillä\nrahaa?\"\n\n\"Kyllä\", vastasin, \"minulla on vielä kolme ja puoli guineaa\".\n\n\"No niin, antakaa sitten minulle kolme guineaa; puoli guineaa teidän\nsopii jättää taskurahoiksi. Teidän pitää heti kirjoittaa omaisillenne\nja pyytää lisää rahaa.\"\n\nOjensin hänelle rahat, jotka hän pisti taskuunsa.\n\n\"Arkkunne\", jatkoi hän, \"teidän pitää tuoda tänne alas, sillä\nolen varma siitä, että jos pyydän, rouva Trotter ei pidä sitä\nainoastaan kunnossa puolestanne, vaan myöskin huolehtii vaatteittenne\nkorjaamisesta. Hän on viehättävä nainen ja pitää hyvin paljon\nnuorista herrasmiehistä. Kuinka vanha olette?\"\n\nIlmoitin olevani viidentoista vuoden ikäinen.\n\n\"Niin nuori! No niin, olen siitä iloissani, sillä rouva Trotter on\nihan erikoisesti ihastunut määrättyyn ikäluokkaan. Kehoittaisin teitä\nkaikin mokomin pysymään poissa muiden kadettien seurasta. He ovat\nperin kiukkuisia minulle, koska en salli rouva Trotterin liittyvän\nheidän ruokakuntaansa, ja he ovat ilkeitä juoruilijoita.\"\n\n\"Niin he varmasti ovat\", vastasin minä; mutta samassa keskustelumme\nkeskeytti rouva Trotter, joka tuli tikkaita myöten alas. Hänen\nkädessään oli puikko, johon oli pistetty kymmenkunta vähäistä\nliha- ja läskikappaletta, ja ne hän pani ensin lautaselle, ryhtyen\nsitten kattamaan pöytää ja valmistamaan päivällistä.\n\n\"Herra Simple on vasta viisitoistavuotias, rakas\", huomautti herra\nTrotter.\n\n\"Hyväinen aika!\" kummasteli rouva Trotter. \"No, mutta kuinka kookas\nhän onkaan! Hän on ikäisekseen ihan yhtä kookas kuin nuori loordi\nFoutretown, jonka usein veit ajelulle vaunuissa. Tunnetteko loordi\nFoutretownin, herra Simple?\"\n\n\"En tunne, madam\", vastasin, mutta kun halusin ilmaista heille\nolevani hyvää sukua, jatkoin: \"mutta uskallanpa väittää isoisäni,\nloordi Privilegen, tuntevan hänet\".\n\n\"Taivas siunatkoon! Onko loordi Privilege isoisänne? Niinpä niin,\nolin huomaavinani teissä samannäköisiä piirteitä. Etkö muista loordi\nPrivilegeä, rakas Trotter? Kohtasimme hänet lady Scampin luona -- hän\non vanhahko mies. Olet kovin epäkiitollinen, kun et muista häntä,\nsillä hänhän lähetti sinulle oikein komean kauriin reiden.\"\n\n\"Privilege -- hyväinen aika, niin! Niin, kyllä, iäkäs herrasmies,\neikö niin?\" virkkoi herra Trotter, vedoten minuun.\n\n\"Kyllä, sir\", myönsin hyvin riemuissani siitä, että olin sellaisten\nhenkilöiden parissa, jotka tunsivat sukulaisiani.\n\n\"No niin, herra Simple\", virkkoi rouva Trotter, \"koska meillä on\nilo olla sukunne tuttavia, otan siis nyt teidät omiin hoiviini ja\npidän teistä niin paljon, että Trotter tulee ihan mustasukkaiseksi\",\nlisäsi hän nauraen. \"Tänään meillä on vain kehno päivällinen, sillä\nmuonaveneen nainen valmisti minulle pettymyksen. Erikoisesti pyysin\nhäntä tuomaan lampaankäpälän, mutta hän väittää, ettei torilla\nollut ainoatakaan käpälää. Tosin on hieman aikaista vielä saada\nlampaanlihaa, mutta Trotter on kovin tarkka syömisessä. Niin,\nistukaamme nyt syömään.\"\n\nMinä voin tosiaankin sangen pahoin enkä kyennyt syömään mitään.\nPöydässämme oli liha- ja läskipalasia, perunoita sekä paistettua\nvanukasta tinalautasella. Trotter kävi kannella jakamassa\nväkijuoma-annokset laivan miehistölle ja toi palatessaan pullon\nrommia. \"Saitko herra Simplen annoksen, rakas?\" tiedusti rouva\nTrotter.\n\n\"Kyllä; hänelle annetaan tämänpäiväiset muona-annokset, koska hän\ntuli laivaan ennen kello kahtatoista. Juotteko väkeviä, herra Simple?\"\n\n\"En, kiitoksia\", torjuin, sillä muistin kapteenin kehoituksen.\n\n\"Kun nyt niin hartaasti toivon teille menestystä, täytyy minun\nvakavasti neuvoa teitä pidättymään väkijuomista\", puhui Trotter.\n\"Se on peräti huono tapa, ja kun sen on kerran hankkinut, ei siitä\nole helppo päästä eroon. Minun on pakko juoda niitä, etten estäisi\nhikoilemista työskenneltyäni ruumassa; siitä huolimatta tunnen\nluontaista kammoa niitä vastaan; mutta samppanja-aikani on mennyt, ja\nminun täytyy alistua olosuhteisiin.\"\n\n\"Trotter-parkani!\" säälitteli rouva.\n\n\"No niin\", jatkoi mies, \"sellainen sydän, joka ei koskaan riemuitse,\non surkea\". Sitten hän kaasi pikarin puolilleen rommia ja täytti sen\nvedellä.\n\n\"Armaani, haluatko maistaa?\"\n\n\"Tiedäthän, Trotter, etten milloinkaan kajoa sellaiseen paitsi\nsilloin, kun vesi on niin kehnoa, että minun täytyy saada sen maku\npois suustani. Millaista vesi on tänään?\"\n\n\"Kuten tavallisesti, rakas, kelvotonta juotavaksi.\" Pitkällisen\nmairittelun jälkeen rouva Trotter suostui ryyppäämään miehensä\nlasista rahtusen. Minusta hän maistoi siitä aika usein, katsoen\nsiihen, ettei hän siitä pitänyt, mutta voin niin pahoin, että minun\noli pakko mennä pääkannelle. Siellä kohtasin kadetin, jota en ollut\naikaisemmin nähnyt. Hän katsoi hyvin vakavasti kasvoihini ja kysyi\nsitten nimeäni.\n\n\"Simple\", kertasi hän. \"Mitä? Oletteko vanhan Simplen poika?\"\n\n\"Kyllä, sir\", vastasin hämmästyneenä sen johdosta, että niin monet\ntunsivat sukulaisiani.\n\n\"No niin, niin arvelinkin ulkonäön perusteella. Entä miten isänne\nvoi?\"\n\n\"Oikein hyvin, kiitos, sir.\"\n\n\"Kirjoittaessanne hänelle kertokaa hänelle kunnioittavat terveiseni\nja mainitkaa, että toivoisin erikoisesti pysyväni hänen muistissaan.\"\nJa hän asteli edelleen, mutta kun hän unohti oman nimensä\nmainitsemisen, en voinut täyttää hänen pyyntöään.\n\nMenin vuoteeseeni lopen väsyneenä; Trotter ripustutti riippumattoni\nsairashyttiin, eristäen sen purjekankaalla verholla vuoteesta, jossa\nhän vaimoineen nukkui. Minusta se oli kovin omituista, mutta he\nvakuuttivat sen olevan yleisen tavan laivoissa, vaikka se pahasti\nloukkasikin rouva Trotterin hienotuntoisuutta. Minä olin hyvin\nsairas, mutta rouva Trotter oli perin ystävällinen. Paneuduttuani\nvuoteeseen hän suuteli minua, toivottaen minulle hyvää yötä, ja hyvin\npian senjälkeen vaivuin sikeään uneen.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nYmmällä sangen tavallisista sanoista -- Rouva Trotter ottaa\npukuvarastoni huostaansa -- Aviollinen duetto, joka päättyy _con\nstrepito_.\n\n\nHeräsin seuraavana aamuna päivän valjetessa yläpuoleltani kuuluvaan,\nukkosmaiseen meluun; huomasin sen johtuvan siitä, että pääkantta\nhangattiin pesukivellä ja huuhdeltiin. Olin siitä huolimatta hyvin\nvirkistynyt, eikä minua lainkaan kuvottanut eikä päätäni huimannut.\nTrotter, joka oli noussut makuulta kello neljä, tuli alas ja komensi\nerään merimiehen noutamaan minulle vettä. Peseydyin arkkuni kannella\nja menin sitten yläkannelle, jota parhaillaan hangattiin kuivaksi.\nSeisoessani kajuutan ovelle sijoitetun vahdin vieressä tuli luokseni\nkadetti, joka oli ollut seurassani _Sinisten patsaiden_ majatalossa.\n\n\"Kas niin, nuori herra Simple, vanha Trotter ja hänen fagottimainen\nvaimonsa ovat saaneet teidät haltuunsa, eikö niin?\" virkkoi hän.\n\nVastasin, etten tiennyt, mitä fagotti merkitsi, vaan että pidin rouva\nTrotteria hyvin viehättävänä naisena. Sen kuultuaan hän purskahti\näänekkäästi nauramaan.\n\n\"No niin\", sanoi hän, \"mieleni tekee varoittaa teitä. Pitäkää\nvaranne, sillä muutoin he puhdistavat teidät. Onko rouva Trotter jo\nnäyttänyt teille nilkkansa?\"\n\n\"Kyllä\", myönsin, \"ja aika sievät ne ovatkin\".\n\n\"Ahaa! Hänellä on entiset temppunsa. Teidän olisi ollut paljoa\nparempi heti liittyä meidän ruokakuntaamme. Te ette ole ensimmäinen\nheidän kynimänsä alokas. No niin\", lisäsi hän poistuessaan, \"pitäkää\narkkunne avain omassa tallessanne -- siinä kaikki!\"\n\nMutta koska Trotter oli edeltäpäin huomauttanut, että kadetit\nparjaisivat häntä ja hänen vaimoaan, kiinnitin hyvin vähän huomiota\nmoisiin puheihin. Hänen lähdettyään luotani menin peräkannelle.\nKaikki merimiehet olivat uutterasti työssä, ja ensimmäinen luutnantti\nhuusi tykinhoitajalle: \"Jos olette valmis, herra Dispart, panemme nyt\nnäihin tykkeihin haarukan.\"\n\n\"Kas niin, pojat\", jatkoi ensimmäinen luutnantti, \"meidän pitää\nkallistaa perää (haarukan peittämää osaa) enemmän eteenpäin\".\n\nKun en ollut milloinkaan kuullut puhuttavan tykin haarukasta, halusin\nhyvin kiihkeästi nähdä, mitä oli tekeillä, ja menin ihan likelle\nensimmäistä luutnanttia, joka sanoi minulle:\n\n\"Nuorukainen, ojentakaa minulle tuo _apinanhäntä!_\"\n\nEn nähnyt mitään apinanhännän kaltaista laitetta, mutta\npelästyksissäni sieppasin ensimmäisen näkemäni esineen, joka oli\nlyhyt rautatanko, ja se sattui olemaan juuri hänen haluamansa vehje.\nKun annoin sen ensimmäiselle luutnantille, katsahti hän minuun ja\nvirkkoi:\n\n\"Tiedätte siis jo nyt, mikä _apinanhäntä_ on, niinkö? Älkää enää\nmilloinkaan tämän jälkeen tekeytykö typeräksi!\"\n\nTuumin itsekseni: \"Olen perin onnellinen, mutta jos tuo on\napinanhäntä, niin kovin kankea häntä se on!\"\n\nPäätin opetella niin pian kuin suinkin tuntemaan kaikki nimet\nvalmistuakseni tehtäviini; niinpä kuuntelin tarkkaavaisesti kaikkea,\nmitä puhuttiin; mutta pian menin ihan sekaisin enkä uskaltanut enää\ntoivoakaan muistavani mitään.\n\n\"Miten tämä viimeistellään, sir?\" tiedusti muuan merimies\npursimieheltä.\n\n\"Kas niin, pyydän saada vihjata teille maailman hienotuntoisimpaan\ntapaan\", vastasi pursimies, \"että siinä pitää käyttää kaksoissolmua\n-- ja tulimmainen -- ettekö te vielä sitä tiedä? Etumaston vahti\",\nkomensi hän, \"_hepojenne_ selkään ja tiukatkaa jalusnuoria kolme\ntuumaa!\" -- \"Kyllä, kyllä, sir.\" (Katsoa töllistelin, mutta en\nerottanut hepoja.)\n\n\"Herra Chucks\", lausui ensimmäinen luutnantti pursimiehelle,\n\"millaisia teloja meillä on ruumassa -- varalla?\"\n\n\"Antakaas kun ajattelen, sir; minulla on yksi _sisko_, toisen\nhalkaisimme tuonnoittain, ja muistaakseni minulla on pari _apinaa_\nvarastohuoneessa. -- Kuulkaahan, Smith, pujottakaa tuo _prässi\nkanssista_ ja irroittakaa _torvisilmus_, ennenkuin tulette alas!\"\n\nJa sitten hän kysyi ensimmäiseltä luutnantilta, pitäisikö\njohonkin kohtaan laittaa _muusaus_ vai riittäisikö _osmansolmu_\n-- sanoi, että asesepän pitäisi oikaista _hanhenkaula_ heti, kun\nahjo olisi kunnossa. Lyhyesti sanoen, _neitihauliat_ ja _vantit,\nkattauskinnungit_ ja _-blokit, tykinkorvat_ ja _taljat_ panivat minut\nniin ymmälle, että ihan epätoivoissani poistuin kannelta ja palasin\nsairashyttiin.\n\nSiellä tapasin rouva Trotterin, joka huudahti:\n\n\"Oi, rakas herra Simple, olen iloissani siitä, että tulitte, koska\nhaluan panna vaatteenne järjestykseen. Onko teillä niistä luetteloa\n-- missä on avain?\"\n\nVastasin, ettei minulla ollut luetteloa, ja luovutin hänelle avaimen,\nvaikka en unohtanut kadetin varoitusta, mutta arvelin, ettei\nhaittaisi mitään, jos hän tarkastaisikin vaatteitani minun ollessani\nsaapuvilla. Hän avasi arkkuni, otti kaikki esille ja alkoi sitten\nselittää minulle, mistä todennäköisesti olisi hyötyä ja mistä ei.\n\n\"Kas, nämä villasukat\", puheli hän, \"ovat sangen mukavia koleilla\nsäillä, ja kesäisin nämä pumpulisukat ovat miellyttävän vilpoiset,\nja teillä on niitä kumpiakin riittävästi, kunnes ne käyvät teille\npieniksi; mutta nämä hienot pumpulisukat ovat tuiki hyödyttömiä --\nniihin vain tarttuu likaa, kun kansia lakaistaan, ja ne näyttävät\naina siivottomilta. Miten ovatkaan omaisenne olleet kyllin\najattelemattomia lähettääkseen niitä! Ei kukaan käytä niitä laivoissa\nnykyisin. Ne sopivat ainoastaan naisille -- sopisivatkohan ne\nminulle?\"\n\nHän käänsi tuolinsa toisaalle päin ja veti jalkaansa yhden sukistani,\nnauraen koko ajan. Sitten hän kääntyi minuun päin ja näytti, kuinka\nsirosti sukat sopivat hänelle.\n\n\"Totta totisesti, herra Simple, on hyvä, että Trotter on ruumassa;\nhän olisi kovin mustasukkainen. Tiedättekö, kuinka paljon nämä sukat\nmaksavat? Niistä ei ole teille hyötyä, ja minulle ne sopivat. Minäpä\npuhun Trotterille ja ostan ne teiltä.\"\n\nVastasin, etten voisi ajatellakaan niiden myymistä, mutta koska ne\nolivat minulle hyödyttömät ja sopivat hänelle, pyysin häntä ottamaan\nlahjaksi sukkaparitusinani. Aluksi hän kieltäytyi jyrkästi, mutta\nkun sitä tiukasti vaadin, suostui hän vihdoin, ja minä olin oikein\nhyvilläni voidessani lahjoittaa ne hänelle, koska hän oli hyvin\nystävällinen minulle, ja minä samoin kuin hänen puolisonsakin pidin\nhäntä sangen viehättävänä naisena.\n\nSinä päivänä saimme päivälliseksi naudanpaistia ja sipulia, mutta\nminä en sietänyt sipulin hajua. Trotter tuli kannelta hyvin äreänä,\nkoska ensimmäinen luutnantti oli moittinut häntä. Hän vannoi\neroavansa palveluksesta -- pysyneensä toimessaan ainoastaan kapteenin\nmieliksi, joka väitti mieluummin luopuvansa oikeasta kädestään kuin\nhänestä, ja vaativansa hyvitystä ensimmäiseltä luutnantilta heti eron\nsaatuaan.\n\nRouva Trotter pani parhaansa rauhoittaakseen häntä, muistutti\nhänelle, että häntä suojelivat loordi se ja se ynnä sir Thomas se\nja se, jotka kyllä hankkisivat hänelle oikeutta, mutta turhaan.\nEnsimmäinen luutnantti oli sanonut, ettei hän ollut ruokansakaan\narvoinen, ja vain veri pystyisi pesemään pois sen loukkauksen.\n\nHän joi lasillisen grogia toisensa jälkeen, ja jokaisen lasin\njälkeen hän kävi yhä rajummaksi; ja myöskin rouva Trotter, panin sen\nmerkille, joi aika paljon enemmän kuin hänen olisi mielestäni sopinut\njuoda; mutta hän kuiskasi minulle juovansa sentähden, ettei Trotter\njoisi niin paljoa, koska mies varmasti päihtyisi. Minusta se todisti\naltista rakkautta hänen puoleltaan; mutta he istuivat niin myöhään,\nettä paneuduin levolle miehen jäädessä yhäti juomaan ja vannomaan\nkostoa ensimmäiselle luutnantille.\n\nNukuttuani korkeintaan kaksi tai kolme tuntia herätti minut kova\nmelu ja rähinä; huomasin Trotterin olevan juovuksissa ja pieksävän\nvaimoaan. Minua loukkasi kovasti se, että niin miellyttävää naista\npiestiin ja sätittiin, minkä vuoksi kompuroin pois riippumatostani\nkatsoakseni, enkö voisi mitenkään auttaa, mutta oli pimeä, vaikkakin\nhe torailivat yhtä kiukkuisesti kuin ennenkin. Pyysin merimiestä,\njoka oli vahdissa asevaraston ovella portaiden yläpäässä, tuomaan\nminulle lyhtynsä ja tyrmistyin hyvin pahasti, kun hän vastasi, että\nminun oli parasta paneutua vuoteeseeni ja sallia heidän tapella\nkyllikseen.\n\nPian senjälkeen tuli rouva Trotter, joka ei ollut riisunut\nvaatteitaan, esille väliverhon takaa. Huomasin heti, että\nnaispoloinen tuskin pysyi pystyssä; hän hoippui arkulleni ja istahti\nsille itkemään. Kiskoin vaatteet ylleni niin pian kuin suinkin sain\nja menin sitten hänen luokseen lohduttamaan häntä, mutta hän ei\nkyennyt puhumaan tajuttavasti. Turhaan koetin lohduttaa häntä; hän\nei vastannut mitään, vaan hoippuroi riippumatolleni, ja useiden\nyritysten jälkeen hänen onnistui kavuta siihen. En voi väittää\nolleeni siitä kovin mielissäni, mutta mitäpä voin tehdä? Niinpä\npukeuduin täydelleen ja menin peräkannelle.\n\nVahdissa oli sama kadetti, joka oli varoittanut minua kavahtamaan\nTrottereita; hän oli hyvin ystävällinen minua kohtaan.\n\n\"No niin, Simple\", aloitti hän, \"mikäs teidät kannelle toi?\" Kerroin,\nkuinka pahasti Trotter oli kohdellut vaimoaan ja kuinka rouva Trotter\noli käynyt levolle minun riippumattooni.\n\n\"Se kirottu, juopunut, vanha naikkonen!\" kivahti kadetti. \"Minä menen\nkiskomaan hänet hiuksista lattialle.\"\n\nMutta minä pyysin, ettei hän niin tekisi, koska rouva Trotter oli\nhieno nainen.\n\n\"Hieno nainen!\" tokaisi hän. \"Niin, hänen kaltaisiaan hienoja naisia\non yllin kyllin.\" Ja sitten hän kertoi minulle tämän naisen useita\nvuosia sitten olleen erään varakkaan miehen rakastajattarena; mies\noli pitänyt vaunuja hänen käytettävänään, mutta kyllästynyt sitten\nhäneen ja maksanut Trotterille kaksisataa puntaa taivuttaakseen hänet\nottamaan tuon naisen vaimokseen, ja nyt he eivät tehneet mitään muuta\nkuin joivat itsensä yhdessä humalaan ja tappelivat.\n\nMinua suututti aika lailla kuultuani kaiken tämän; mutta koska\noivalsin, ettei rouva Trotter ollut selvä, aloin uskoa kadetin\npuheita todeksi.\n\n\"Toivottavasti\", lisäsi hän, \"hän ei ole vielä ennättänyt viekoitella\nteiltä vaatteitanne\".\n\nMainitsin lahjoittaneeni rouva Trotterille tusinan sukkia ja\nmaksaneeni Trotterille kolme guineaa ruuastani.\n\n\"Tästä tulee ottaa selko\", sanoi hän. \"Puhun siitä huomenna\nensimmäiselle luutnantille. Mutta nyt käyn noutamassa riippumattonne.\"\n\nSitten hän laskeutui tikkaita myöten sairashyttiin, ja minä\nseurasin häntä nähdäkseni, mitä hän tekisi. Hän meni riippumattoni\nääreen ja laski sen toisen pään lattialle, joten rouva Trotter jäi\nmakaamaan pää alaspäin perin epämukavassa asennossa. Ällistyksekseni\nnainen kiroili hänelle kammottavasti, mutta ei suostunut nousemaan\nvuoteesta. Kadetti sätti häntä ja ravisteli häntä riippumatossa, ja\nsilloin syöksähti väliverhon takaa esiin Trotter, joka oli herännyt\nmeluun.\n\n\"Te lurjus! Mitä te teette vaimolleni?\" karjaisi hän, hosuen kadettia\nparhaansa mukaan, sillä hän oli niin juovuksissa, että tuskin pysyi\npystyssä.\n\nArvelin kadetin kykenevän pitämään puolensa omin neuvoin enkä\nhalunnut sekaantua juttuun, minkä vuoksi jäin portaiden yläpäähän\nkatselemaan -- vahdin seisoessa vierelläni, ojentaen lyhtyään luukun\nreunalta näyttääkseen valoa kadetille ja katsoakseen temmellystä.\nTrotter kellahti pian kumoon, mutta ihan äkkiä rouva Trotter\nponnahti riippumatosta pystyyn, tarttui kadetin tukkaan ja alkoi\nkiskoa siitä. Silloin vahti katsoi parhaaksi sekaantua asiaan; hän\nhuusi tarkastavaa aliupseeria paikalle ja laskeutui itse auttamaan\nkadettia, joka oli pahassa pinteessä aviopuolisoiden välissä.\nMutta rouva Trotter sieppasi lyhdyn hänen kädestään ja paiskasi\nsen sirpaleiksi, jolloin jäimme ihan pimeään enkä erottanut, mitä\ntapahtui, vaikka telmettä jatkui.\n\nTällä kannalla olivat asiat, kun tarkastava aliupseeri saapui, tuoden\nvaloa. Kadetti ja vahti tulivat tikkaita myöten ylös, ja Trotter jäi\ntappelemaan vaimonsa kanssa. Siihen ei kukaan kiinnittänyt lainkaan\nhuomiota; he virkkoivat vain, kuten vahti oli aikaisemmin sanonut:\n\"Tapelkoot kyllikseen!\"\n\nTapeltuaan jonkun aikaa he vetäytyivät verhon taakse, ja noudattaen\nkadetin neuvoa paneuduin pitkäkseni riippumattooni, jonka tarkastava\naliupseeri ripusti jälleen paikalleen. Kuulin Trotterin ja hänen\nvaimonsa molempien itkevän ja suutelevan toisiaan. \"Sinä, julma,\njulma Trotter\", nyyhkytti nainen. \"Elämäni, rakkaani, olin niin\nmustasukkainen\", puolustautui mies.\n\n\"Lempo vieköön mustasukkaisuutesi!\" vastasi nainen. \"Huomenna saan\nmennä keittiöön kauniit mustelmat silmieni ympärillä.\"\n\nNoin tunnin verran suudeltuaan ja moitiskeltuaan toisiaan he molemmat\nvaipuivat jälleen uneen.\n\nSeuraavana aamuna ennen aamiaista kadetti kertoi ensimmäiselle\nluutnantille Trotterin ja hänen vaimonsa käytöksestä. Minut\nnoudettiin sinne, ja minun oli pakko vahvistaa selostus todeksi.\nEnsimmäinen luutnantti lähetti kutsumaan Trotteria, joka vastasi,\nettä hän ei ollut terve eikä voinut tulla kannelle. Senjälkeen\nensimmäinen luutnantti käski kersantin tuoda hänet heti puheilleen.\nTrotter saapui toinen silmä ummessa ja kasvot pahasti naarmuisina.\n\n\"Enkö pyytänyt teitä, sir\", aloitti ensimmäinen luutnantti,\n\"opastamaan tätä nuorta herraa kadettien majapaikkaan? Sensijaan te\nveitte hänet kunnottoman vaimonne seuraan ja olette peijannut häneltä\nhänen omaisuuttaan. Käsken teitä heti antamaan takaisin ruokarahoiksi\nsaamanne kolme guineaa ja myöskin vaimonne antakoon takaisin herra\nSimpleltä houkuttelemansa sukat.\"\n\nMutta silloin minä sekaannuin puheeseen ja sanoin ensimmäiselle\nluutnantille, että sukat olin vapaaehtoisesti antanut lahjaksi ja\nettä, vaikka olinkin ollut aikamoinen houkkio, en katsonut voivani\nrehellisesti vaatia niitä takaisin.\n\n\"No niin, nuorukainen\", vastasi luutnantti, \"kenties mielipiteenne\non oikea, ja jos niin haluatte, en vaadi määräykseni sen osan\nnoudattamista. Mutta\", jatkoi hän Trotterille, \"tahdon, sir, että\nvaimonne poistuu laivasta viipymättä; ja olen varma siitä, että kun\nolen selostanut menettelynne kapteenille, hän antaa teille itsellenne\nsamanlaisen käskyn. Toistaiseksi katsonette olevanne pidätettynä\njuopumuksesta.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nEsimiehen parjaaminen selvästi todettuna -- Osoitan kapteenille\npitäväni häntä herrasmiehenä, vaikka olin sanonut päinvastaista,\nja todistan kadeteille itsekin olevani herrasmies -- He osoittavat\nkiitollisuuttaan tekemällä minulle kujeita, koska kujeet hiovat\nmiehen täydelliseksi.\n\n\nKapteeni saapui laivaan noin kello kaksitoista, ja niin pian kuin\nensimmäinen luutnantti oli selostanut hänelle, mitä oli tapahtunut,\nantoi hän määräyksen Trotterin erottamisesta. Sitten hän kutsutti\nkaikki kadetit peräkannelle.\n\n\"Hyvät herrat\", puhutteli kapteeni heitä kasvot tuikeina, \"olen\nhyvin suuressa kiitollisuudenvelassa joillekuille teistä siitä\nluonnekuvasta, jonka olette suvainneet maalata minusta herra\nSimplelle. Nyt minun täytyy pyytää teitä vastaamaan muutamiin\nkysymyksiin, jotka aion esittää teille hänen kuultensa. Olenko\nkoskaan ruoskittanut koko ylähangan vahtimiehistöä, koska laiva\npurjehti ainoastaan yhdeksän solmuväliä tunnissa?\" \"Ette, sir, ette!\"\nvastasivat kaikki hyvin pahasti säikähtyneinä.\n\n\"Olenko milloinkaan annattanut kadeteille neljää tusinaa\nraipaniskuja, koska hän ei ollut selvittänyt viikkotiliään, tai\nviittä tusinaa jollekulle toiselle tulipunaisten kellonperien\nkäyttämisestä?\"\n\n\"Ette, sir\", vastasivat kaikki yhdessä.\n\n\"Onko yksikään kadetti koskaan kuollut arkulleen uupumuksesta?\"\n\nTaaskin vastattiin kielteisesti.\n\n\"Siispä, hyvät herrat, suvainnette hyväntahtoisesti ilmaista minulle,\nkuka teistä katsoi sopivaksi lausua tällaisia valheita julkisessa\nravintolassa, ja myöskin sen, kuka teistä pakotti tämän nuorukaisen\npanemaan henkensä vaaraan kaksintaistelussa.\"\n\nKaikki olivat vaiti.\n\n\"Vastaatteko minulle, hyvät herrat?\"\n\n\"Kaksintaistelusta, sir\", vastasi se kadetti, joka oli taistellut\nkanssani, \"_kuulin_ mainittavan, että pistoolit oli panostettu\nainoastaan ruudilla. Se oli pila.\"\n\n\"No niin, myöntäkäämme, että kaksintaistelu oli ainoastaan pilaa (ja\ntoivon sekä uskon selostuksenne pitävän paikkansa); mutta sallikaa\nminun kysyä, onko kapteeninne maine myöskin vain pilanesine. Pyydän\nsaada tietää, kuka teistä rohkeni levittää niin vahingollista\nparjausta.\" (Sitten seurasi haudanhiljaisuus.) \"No niin, hyvät\nherrat, koska ette itse suostu tunnustamaan, täytyy minun vedota\nvirkavaltaani. Herra Simple, suvaitkaa osoittaa se henkilö tai ne\nhenkilöt, joilta saitte mainitut tiedot!\"\n\nMutta minusta se ei olisi ollut oikein; ja koska kaikki\nkadetit olivat kaksintaistelun jälkeen kohdelleet minua sangen\nystävällisesti, päätin olla ilmaisematta asiaa. Niinpä vastasin:\n\n\"Jos suvaitsette, sir, katson kertoneeni teille vain kahdenkeskisessä\nluottamuksessa.\"\n\n\"Kahdenkeskisessä luottamuksessa, sir!\" kivahti kapteeni. \"Onko\nkoskaan kuultu kapteenin ja kadetin välisestä kahdenkeskisestä\nluottamuksesta?\"\n\n\"Ei, sir\", vastasin, \"ei kapteenin ja kadetin, mutta kyllä kahden\nherrasmiehen välisestä\".\n\nEnsimmäinen luutnantti, joka seisoi kapteenin vieressä, vei käden\nkasvoilleen salatakseen nauruaan.\n\n\"Hän lienee hupakko, sir\", huomautti hän kapteenille hiljaa, \"mutta\nsen voin teille vakuuttaa, että hän on perin rehellinen\".\n\nKapteeni puri huultansa, kääntyi sitten jälleen kadettien puoleen ja\nlausui:\n\n\"Saatte kiittää herra Simpleä siitä, hyvät herrat, etten tiukkaa\ntätä asiaa tämän pitemmälle. En usko teidän olleen tosissanne\nparjatessanne minua; mutta muistakaa, että se, mitä sanotaan\npilanpäiten, toistetaan ihan liian usein vakavassa mielessä. Luotan\nsiihen, että herra Simplen menettely tehoaa ja että lakkaatte\ntekemästä kujeita hänelle, joka pelasti teidät hyvin ankarasta\nrangaistuksesta.\"\n\nPoistuessaan kannelta kaikki kadetit pudistivat kättäni ja kehuivat\nminua hyväksi kumppaniksi, koska en kannellut; mutta kapteenin\nneuvon, ettei heidän pitäisi tehdä minulle kujeita, kuten hän lausui,\nhe unohtivat ja alkoivat heti uudelleen virittää minulle juoniaan\neivätkä niistä luopuneet, ennenkuin huomasivat, etten enää antanut\npettää itseäni.\n\nEn ollut ehtinyt olla kadettien asumuksessa kymmentä minuuttia,\nennenkuin he alkoivat sinkoilla minulle sutkauksiaan. Muuan sanoi,\nettä näytin karaistuneelta miekkoselta, ja kysyi, enkö sietänyt aika\npaljon unta.\n\nVastasin varmasti sietäväni, jos se oli velvollisuuksieni vuoksi\nvälttämätöntä; sen kuultuaan he nauroivat, ja otaksuin vastanneeni\noikein osuvasti.\n\n\"Kas tässä on Tomkins\", virkkoi kadetti. \"Hän näyttää teille, miten\ntehtävienne se osa on suoritettava. Hän on perinyt sen taidon\nisältään, joka oli meriupseeri. Hän pystyy kuorsaamaan neljätoista\ntuntia yhteen menoon edes kääntämättä kylkeään riippumatossaan ja\nsenjälkeen torkkumaan arkullaan koko päivän paitsi ateria-aikoja.\"\n\nMutta Tomkins puolustautui väittämällä, että jotkut olivat töissään\nhyvin kerkeitä, kun taas toiset olivat hitaita; hän oli hidas, eikä\nhän oikeastaan saanut enempää virkistystä pitkistä nukkuma-ajoistaan\nkuin toiset lyhyistä, koska hän nukkui paljoa hitaammin kuin he.\n\nTämä älykäs väite kuitenkin hylättiin pätemättömänä yksimielisesti,\nkun kävi ilmi, että hän söi vanukasta nopeammin kuin kukaan muu koko\nruokakunnasta.\n\nPostinkantaja saapui laivaan, tuoden kirjeitä, ja pisti päänsä\nkadettien majapaikkaan. Odotin kirjettä kotoa hyvin kiihkeästi,\nmutta minua kohtasi pettymys. Jotkut saivat kirjeitä, toiset eivät\nsaaneet. Ne, jotka eivät saaneet, selittivät vanhempainsa hoitavan\nkovin huonosti velvollisuuksiaan ja olevansa valmiit luopumaan heistä\nyhdestä shillingistä; ja ne, jotka saivat kirjeitä, lukivat ne sekä\ntarjosivat ne senjälkeen kaupaksi muille tavallisesti puolesta\nhinnasta. En jaksanut käsittää, minkätähden he myivät ja minkätähden\ntoiset ostivat niitä; mutta niin tehtiin, ja muuan kirje, jossa\noli paljon hyviä neuvoja, myytiin kolmasti, minkä nojalla olin\ntaipuvainen parantamaan mielipidettäni kumppanieni siveellisestä\ntasosta. Halvimpaan hintaan myytiin sisarien kirjeet. Minulle\ntarjottiin sellaista kirjettä pennystä, mutta torjuin tarjouksen,\nkoska minulla oli yllin kyllin omia sisaria.\n\nHeti, kun siitä mainitsin, tiedustettiin minulta, minkä nimisiä ja\nikäisiä sisareni olivat ja olivatko he sieviä Vastattuani heidän\nkysymyksiinsä he alkoivat kiistellä, kuka heistä saisi sisareni.\nMuuan tahtoi Lucyn, toinen otti Maryn; mutta ankara kina sukeutui\nEllenistä, koska olin maininnut, että hän oli sisaristani kaunein.\nVihdoin he yksimielisesti päättivät myydä hänet huutokaupalla,\nja vasaran pamahdettua hän joutui O'Brien-nimiselle perämiehen\napulaiselle, joka tarjosi hänestä seitsemäntoista shillingiä ja\npullon rommia. He pyysivät minua kirjoittamaan kotiin kertoakseni\nsisarilleni heidän terveisensä ynnä sen, miten he olivat\njakaantuneet, mikä tuntui minusta sangen omituiselta. Mutta minua\nolisi Ellenistä tarjotun hinnan pitänyt imarrella, koska olen\nuseita kertoja senjälkeen nähnyt, että oikein kaunis sisar on myyty\ngrogilasista.\n\nMainitsin, minkätähden odotin kirjettä niin innokkaasti, nimittäin\nsentähden, että halusin ostaa itselleni tikarin ja kääntöreunaisen\nhatun; sen kuultuaan toiset huomauttivat minulle, ettei minulla ollut\nsyytä tuhlata rahojani, koska virkasääntöjen mukaan varastonhoitaja\ntoimitti noita esineitä kaikille, jotka niitä pyysivät. Koska tiesin,\nmissä oli varastonhoitajan hytti, jonka olin nähnyt ollessani\nalhaalla Trotterien luona, menin sinne heti.\n\n\"Herra varastonhoitaja\", lausuin, \"haluaisin heti saada\npystyreunaisen hatun ja tikarin\".\n\n\"Se sopii, sir\", vastasi hän ja kirjoitti määräyksen paperiliuskalle,\njonka hän ojensi minulle. \"Tuossa on määräys, sir! Mutta\npystyreunaiset hatut säilytetään ison märssyn arkussa, ja tikaria\nteidän tulee pyytää teurastajalta, jonka huostassa ne ovat.\"\n\nLähdin määräyksineni yläkannelle ja aioin ensin pyytää tikaria.\nNiinpä tiedustin teurastajaa, jonka tapasin istumassa lampaiden\nseassa lammaskarsinassa, paikaten housujaan. Vastaukseksi pyyntööni\nhän ilmoitti, ettei hänellä ollut varastohuoneen avainta, joka oli\nerään korpraalin hallussa. Kysyin korpraalin nimeä, ja hän vastasi:\n\"Merisotilas Cheeks.\" [Tämä kuuluisa henkilö on sotalaivojen herra\nOlemattoman esikuva.]\n\nKävin laivan joka sopessa tiedustamassa merisotilas Cheeksiä,\nmutta en löytänyt häntä. Jotkut sanoivat luulevansa hänen olevan\netumärssyssä vahtimassa tuulta, ettei se pääsisi kääntymään, toiset\ntaas arvelivat hänen olevan keittiössä estämässä kadetteja kastamasta\nkorppujaan kapteenin paistinpannussa. Vihdoin kysäisin naisilta,\njotka seisoivat tykkien välissä pääkannella, ja muuan heistä vastasi,\nettei minun kannattanut etsiä sitä miestä heidän paristaan, koska\nheillä kaikilla oli puoliso ja Cheeks oli _leskenmies_. [Leskenmiehet\novat olemattomia, laivan kirjoihin merkittyjä merimiehiä, joiden\npalkka ja palkkio-osuudet luovutetaan Greenwichin sairaalalle.]\n\nKoska en löytänyt tätä miestä, sopi minun mielestäni yhtä hyvin mennä\nnoutamaan pystyreunaista hattuani ja hankkia tikari myöhemmin. En\noikein mielelläni lähtenyt kapuamaan taklaukseen, koska pelkäsin\npäätäni huimaavan, ja jos olisin pudonnut mereen, en olisi osannut\nuida. Mutta eräs kadetti tarjoutui saattajakseni, rauhoittaen\npelkoani sutkauksilla, ja niinpä päätin uskaltaa. Kiipesin hyvin\nlikelle isoa märssyä, mutta ohuet nuorat luiskahtelivat kovin usein\notteestani, ja säärieni iho hiertyi pahasti.\n\nSitten jouduin paksuille, mastosta ulkoneville köysille, joita myöten\npitää kiivetä selkä mastoon päin. Kadetti ilmoitti, että niitä\nnimitettiin kissasvihtingeiksi, koska niitä pitkin oli niin vaikea\nkavuta, että kissakin estelisi, jos se komennettaisiin kapuamaan\nniitä myöten. Minua peloitti niiden varaan uskaltautuminen, ja\nsilloin kumppanini ehdotti, että pujottautuisin maaravunreiästä,\njoka, kuten hän väitti, oli tehty minunkaltaisiani ihmisiä varten.\nSuostuin yrittämään sitä, koska se näytti helpommalta, ja saavuin\nvihdoin perille pahasti hengästyneenä, mutta sangen iloisena siitä,\nettä olin isossa märssyssä.\n\nSiellä oli ison märssyn korpraali ja kaksi muuta merimiestä. Kadetti\nesitteli minut perin kohteliaasti:\n\n\"Herra Jenkins -- herra Simple, kadetti; herra Simple -- herra\nJenkins, ison märssyn korpraali. Herra Jenkins, herra Simple on\ntullut tänne noutamaan kadetinhattua, mukanaan sitä koskeva määräys.\"\n\nMärssyn korpraali vastasi kovasti pahoittelevansa sitä, ettei hänellä\nollut sellaista varastossa, mutta hän oli luovuttanut viimeisen\nkapteenin apinalle. Se oli kovin ärsyttävää. Sitten korpraali\ntiedusti, olinko kunnollisesti valmistautunut kiipeämään.\n\n\"En kovinkaan hyvin\", myönsin, \"sillä tullessani olin kahdesti tai\nkolmasti luiskahtamaisillani irti taklauksesta\".\n\nHän nauroi ja vastasi, että jolleivät tuliaiset heltiäisi, en\nitsekään varsin pian heltiäisi taklauksesta. Olin ihan ymmällä ja\nvetosin kadettiin:\n\n\"Mitä hän tarkoittaa?\"\n\n\"Hän tarkoittaa sitä, että teidän pitää hellittää hyppysistänne\nseitsemän shillingiä.\"\n\nEn tullut hullua hurskaammaksi ja töllistelin typertyneenä; mutta\nJenkins käski miesten noutaa puoli tusinaa _plattinkeja_ ja tehdä\nminusta _vaakunakotkan_, jollei hän saisi osuuttaan. En olisi päässyt\nselville siitä, mitä se kaikki merkitsi, jollei kadetti, joka nauroi\nvedet silmissä, olisi vihdoin ilmoittanut, että jokaisen, joka ensi\nkerran saapui märssyyn, oli tapana antaa miehille juomarahaa ja että\njollen niin tekisi, he sitoisivat minut kiinni taklaukseen.\n\nKun minulla ei ollut rahaa taskussa, lupasin maksaa heille heti alas\nehdittyäni, mutta Jenkins ei luottanut minuun. Silloin kiukustuin\npahasti ja kysyin, \"epäilikö hän kunniantuntoani\". Hän vastasi: \"En\nlainkaan\", mutta seitsemän shillinkiään hänen piti saada, ennenkuin\nlähdin alas.\n\n\"No, mutta, sir\", huomautin, \"tiedättekö, kenelle puhutte? Minä olen\nupseeri ja herrasmies.\"\n\n\"Oh, kyllä\", vastasi hän, \"sen tiedän varsin hyvin\".\n\n\"No, otaksutteko sitten\", lausuin hyvin äkäisesti, \"että menettäisin\nkunniani vaivaisten seitsemän shillingin tähden?\"\n\nTämä huomautukseni ja se seikka, että kadetti lupautui takaajakseni,\nsaivat Jenkinsin tyytymään, ja hän salli minun lähteä laskeutumaan\ntaklausta myöten kannelle. Menin arkulleni ja maksoin seitsemän\nshillingiä minua seuranneelle märssymiehelle ja lähdin sitten\npääkannelle perehtyäkseni mahdollisimman pian ammattiini.\n\nKyselin kaikenlaista tykeistä kadeteilta, ja he kerääntyivät\nympärilleni vastailemaan. Muuan kertoi, että niitä nimitettiin\nfregatin _hampaiksi_, koska ne sulkivat ranskalaisen _kidan_.\nEräs toinen kadetti väitti olleensa niin usein taistelussa, että\nhäntä nimitettiin _tulensyöjäksi_. Kysyin, miten hän oli välttänyt\nkuoleman. Hän selitti ottaneensa ohjeekseen aina sen jälkeen,\nkun ensimmäinen tykinkuula oli lävistänyt laivan laidan, pistää\npäänsä sen tekemään aukkoon, koska professori Innmanin suorittamien\nlaskelmien mukaan sellaisia mahdollisuuksia, että toinen kuula\nosuisi samaan läpeen, oli vain yksi kolmeakymmentäkahtatuhatta\nkuuttasataaseitsemääviidettä muuta mahdollisuutta vastaan. Sitäpä en\nolisi mitenkään tullut ajatelleeksi.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nRuokakumppanini osoittavat minulle, kuinka typerää velkaantuminen on\n-- Kohteliasta viranhoitoa -- Tutustun joihinkuihin sisäministeriön\nherrasmiehiin -- Sholto M'Foyn välikohtaus.\n\n\nNyt, kun olen ollut laivassa kuukauden päivät, alkaa elämäni tuntua\naika mukiinmenevältä. En huomaa enää pien ja tervan hajua ja osaan\nnousta riippumattooni kellahtamatta sen toiselta puolelta lattialle.\nRuokakumppanini ovat hyvänsävyisiä, vaikka nauravatkin minulle hyvin\npaljon, mutta minun täytyy myöntää, ettei heidän kunniantuntonsa ole\nkovinkaan arka. He näyttävät ajattelevan, että toisen pettäminen\non mainiota pilaa ja että koska he pettäessään nauravat, se ei\nolekaan pettämistä. Mutta minusta petos on aina petos, eikä henkilö\nole sen rehellisempi, vaikka hän kaupanpäällisiksi nauraakin\nuhrilleen. Oltuani muutamia päiviä laivassa ostin joitakuita torttuja\nmuonaveneen naiselta, kuten häntä nimitetään; halusin maksaa ne,\nmutta hänellä ei ollut vaihtorahaa, ja hän sanoi hyvin kohteliaasti\nluottavansa minuun. Hän otti esille kapean kirjan, ilmoittaen\navaavansa minulle tilin, ja minä saisin maksaa hänelle, milloin\nkatsoisin sopivaksi. Tähän järjestelyyn ei minulla ollut mitään\nhuomauttamista, ja minä otin sieltä kaikenlaista, kunnes arvelin\nlaskuni paisuneen yhdeksitoista tai kahdeksitoista shillingiksi.\nKoska olin luvannut isälleni, etten koskaan velkaantuisi, oli minusta\naika maksaa laskuni.\n\nKuinka suuri olikaan hämmästykseni, kun sitä kysyessäni sain tietää\nsen kasvaneen kahdeksi punnaksi neljäksitoista shillingiksi kuudeksi\npennyksi! Väitin sen olevan mahdotonta ja pyysin naista sallimaan\nminun katsoa tilin eriä, jolloin huomasin, että minua oli joka päivä\nveloitettu vähintään kolmesta tai neljästä tusinasta torttuja, jotka\nnuoret herrasmiehet olivat tilanneet \"merkittäviksi herra Simplen\ntiliin\". Olin aika pahasti tyrmistynyt, en ainoastaan maksettavakseni\ntulleen summan suuruuden, vaan myöskin ruokakumppanieni puutteellisen\nrehellisyyden vuoksi; mutta kun valitin sitä majailupaikassamme,\nnauroivat he kaikki minulle.\n\nVihdoin muuan heistä virkkoi:\n\n\"Peter, kerrohan totta! Eikö isäsi varoittanut sinua kavahtamaan\nvelkaantumista?\"\n\n\"Kyllä; kyllä hän varoitti\", myönsin.\n\n\"Tiedän sen varsin hyvin\", jatkoi hän. \"Kaikki isät tekevät\nsamoin poikiensa lähtiessä luotansa. Ja huomaa nyt, Peter, että\nruokakumppanisi ovat syödessään torttuja sinun laskuusi pitäneet\nsilmällä sinun parastasi. Sinä lakkasit noudattamasta isäsi\nkehoituksia, ennenkuin olit ollut kuukauttakaan poissa kotoa; ja\nantaakseen sinulle opetuksen, josta saattaa olla sinulle hyötyä\nmyöhemmin elämäsi aikana, he ovat katsoneet velvollisuudekseen\ntilata torttuja. Uskon, ettei se opetus mene hukkaan. Mene maksamaan\nnaiselle laskusi äläkä enää milloinkaan tee uutta velkaa!\"\n\n\"Sitä eri varmasti tee\", vastasin. Mutta kun en voinut todistaa,\nkuka tortut oli tilannut, eikä minusta olisi ollut kohtuullista,\njos nainen olisi menettänyt rahansa, kävin suorittamassa laskun ja\nsamalla päätin, etten enää ikinä ottaisi keneltäkään tavaraa velaksi.\n\nMutta se tyhjensi taskuni täydellisesti, minkä vuoksi kirjoitin\nisälleni, selostaen hänelle koko tapauksen ja mainiten, missä tilassa\nsiis rahallisesti olin. Vastauksessaan isäni huomautti, että olkootpa\nruokakumppanieni vaikuttimet olleet mitkä tahansa, he olivat tehneet\nminulle ystävällisen teon ja että koska olin menettänyt rahani oman\nhuolimattomuuteni tähden, en saanut odottaa hänen myöntävän minulle\nlisää taskurahoja.\n\nMutta äitini, joka oli lisännyt kirjeeseen jälkikirjoituksen, oli\nsujauttanut siihen viiden punnan setelin, ja varmasti luulen sen\ntapahtuneen isäni suostumuksella, vaikka hän olikin olevinaan hyvin\nvihainen siitä, että olin unohtanut hänen neuvonsa. Tämä hyvään\naikaan saapunut apu teki elämäni taaskin perin lohdulliseksi.\nKuinka suuri nautinto onkaan kaukana kotoa saada kirje omaisilta,\nerittäinkin kun sen sisällä on rahaa!\n\nMuutamia päiviä tätä ennen käski ensimmäinen luutnantti Falcon\nminun panna vyöaseet kupeelleni mennäkseni tehtäviini. Vastasin,\nettei minulla ollut tikaria eikä pystyreunaista hattua, vaikka olin\nniitä pyytänyt. Hän nauroi kertomukselleni ja lähetti minut maihin\npurjehdusluutnantin muassa, joka osti ne; ja ensimmäinen luutnantti\nlähetti laskun isälleni, joka maksoi sen ja kirjeessä kiitti häntä\nvaivoista. Sinä aamuna ensimmäinen luutnantti virkkoi minulle: \"Ja\nnyt, herra Simple, uudistamme kadetinhattunne ja tikarinne. Teidän\npitää lähteä veneessä herra O'Brienin mukana ja pitää huolta siitä,\nettei kukaan merimiehistä pujahda siitä pois juodakseen itsensä\nhumalaan kapakassa.\"\n\nEnsi kerran minut nyt lähetettiin johonkin tehtävään, ja olin hyvin\nylpeä siitä, että sain esiintyä komennuksella olevana upseerina.\nPukeuduin täyteen virka-asuuni ja olin valmiina käytävällä\nneljännestuntia aikaisemmin kuin merimiehet komennettiin lähtemään.\nMeidän oli määrä mennä telakalle noutamaan matkavaruksia.\n\nSinne saavuttuamme ihan ällistyin nähdessäni telakalla olevat\npuutavararöykkiöt, varastohuonejonot ja suunnattomat ankkurit. Siellä\nvallitsi sellainen hyörinä, kaikilla näytti olevan niin kiire,\nettä mieleni teki katsella kaikkea yhtä aikaa. Lähellä veneemme\nkiinnityspaikkaa hinattiin isoa fregattia, kuten sanottiin, altaasta;\nja se näky veti puoleensa kaiken huomioni niin että tyyten unohdin\nkoko veneenmiehistön sekä saamani määräyksen pitää heitä silmällä.\n\nEniten minua hämmästytti se, että vaikka siinä puuhassa olevat miehet\nnäyttivät merimiehiltä, heidän kielenkäyttönsä oli tuiki toisenlaista\nkuin se, johon olin viime aikoina tottunut fregatissamme. Kukaan ei\nsadatellut eikä kiroillut, vaan kaikki esiintyivät kohteliaasti.\n\n\"Suvaitkaa nykäistä ylähangan keulaköyttä, herra Jones.\" --\n\"Hellittäkää alahangan köyttä, herra Jenkins, tehkää hyvin.\" --\n\"Kallistakaa alusta, hyvät herrat, kallistakaa.\" -- \"Pyytäkää herra\nTompkinsia ystävällisesti irroittamaan perähangan kiinnitysköysi.\"\n-- \"Kallistakaa alusta, hyvät herrat, kallistakaa sitä, tehkää\nhyvin.\" -- \"Venemiehet, soutakaa herra Simmonsin luokse ja pyytäkää\nhäntä hyväntahtoisesti estämään laivaa huojumasta. Mikä on hätänä,\nherra Johnson?\" -- \"Niin, kun eräs kadetti viskasi tulikuuman\nnastan peräluukusta ja se osui upseerimme silmään.\" -- \"Kertokaa\nasia komentavalle upseerille, herra Wiggins; ja suvaitkaa tarkastaa\nonnivarppi. Käskekää herra Simkinsiä hyväntahtoisesti käärimään köysi\nlaiturille. Kallistakaa sitä, kallistakaa, hyvät herrat, tehkää\nhyvin.\"\n\nTiedustin eräältä katselijalta, mitä väkeä nämä olivat, ja hän\nilmoitti heidän olevan telakka-apulaisia. Totisesti minusta tuntui\nihan yhtä helpolta sanoa \"Suvaitkaa\" kuin \"Lempo vieköön\", ja\nedellinen kuulosti paljoa miellyttävämmältä.\n\nKatsellessani, kuinka fregattia hinattiin pois altaasta, pujahti\nveneestä kaksi miestä omille teilleen, eikä heitä palatessani\nnäkynyt. Säikähdin kovasti, sillä tiesin lyöneeni laimin\nvelvollisuuteni ja tehneeni sen ensimmäisessä tilaisuudessa, jolloin\nminulle oli uskottu vastuunalainen tehtävä. En tiennyt, mitä tehdä.\n\nJuoksentelin sinne tänne telakan kaikissa osissa, niin että\nhengästyin pahasti, ja tiedustelin kaikilta kohtaamiltani ihmisiltä,\nolivatko he nähneet kahta merimiestäni. Useat heistä sanoivat\nnähneensä koko joukon miehiä, mutta pahoittelivat sitä, etteivät\noikein tunteneet, kuuluivatko ne minun joukkooni; jotkut nauroivat ja\nnimittelivät minua alokkaaksi.\n\nVihdoin kohtasin kadetin, joka kertoi nähneensä kaksi minun\nkuvaukseni mukaista miestä Lontooseen lähtevän matkavaunun katolla ja\nhuomautti, että minun täytyi liikkua vikkelästi, jos mielin tavoittaa\nheidät; mutta hän ei jäänyt vastaamaan sen enempiin kysymyksiin.\n\nKävelin edelleenkin ympäri telakkaa, kunnes kohtasin pari- tai\nkolmekymmentä harmaisiin nuttuihin ja housuihin puettua miestä,\njoilta aloin tiedustella karkulaisia; he kertoivat nähneensä kaksi\nmerimiestä hiiviskelemässä puutavarakasojen takana. He tunkeutuivat\nympärilleni ja näyttivät hyvin innokkaasti haluavan auttaa minua,\nmutta heidät kutsuttiin kantamaan ankkuriketjua rantaan. Panin\nmerkille, että kaikilla heillä oli numero nutussa ja joko yksi\ntai kaksi kirkasta rautarengasta jalassa. Vaikka minulla olikin\nniin kiire, en malttanut olla kysymättä, minkätähden he käyttivät\nrenkaita. Muuan heistä vastasi, että ne olivat hyvän käytöksen\npalkkioksi heille annettuja ansiomerkkejä.\n\nKävelin edelleen hyvin lohduttomana, kun käännyttyäni eräästä\nnurkasta suureksi riemukseni kohtasin molemmat mieheni, jotka\nkoskettivat hattuaan ja väittivät olleensa etsimässä minua. En\nuskonut heidän puhuvan totta, mutta olin niin iloissani saatuani\nheidät takaisin, etten heitä torunut, vaan menin heidän kanssansa\nveneelle, joka oli jonkun aikaa odottanut meitä.\n\nO'Brien, perämiehen apulainen, nimitti minua nuoreksi nallikaksi;\nsitä sanaa en ollut kuullut kuin kerran aikaisemmin, jolloin\nhumalainen merimies oli sitä käyttänyt. Laivaan saavuttuamme\nensimmäinen luutnantti kysyi O'Brieniltä, minkätähden hän oli\nviipynyt niin kauan. Hän vastasi kahden miehen poistuneen veneestä,\nmutta minun löytäneen heidät. Ensimmäinen luutnantti näytti olevan\ntyytyväinen minuun ja huomautti, kuten hän oli tehnyt jo ennenkin,\netten ollut typerä, ja minä menin kannen alle ylen riemuissani\nhyvästä onnestani sekä perin kiitollisena O'Brienille siitä, ettei\nhän ollut kertonut koko totuutta.\n\nIrroitettuani tikarin vyöltäni ja otettuani hatun päästäni hapuilin\nnenäliinaani, mutta en löytänyt sitä taskustani, koska sen kaiken\ntodennäköisyyden mukaan olivat varastaneet harmaanuttuiset miehet,\njotka, kuten keskustellessani ruokakumppanieni kanssa sain tietää,\nolivat tasku- ynnä muista varkauksista pakkotyöhön tuomittuja\nrikollisia.\n\nPäivän tai parin kuluttua saimme uuden ruokakumppanin, M'Foy-nimisen.\nOlin peräkannella, kun hän tuli laivaan ja toi kirjeen kapteenille,\ntiedustaen ensiksi, oliko hänen nimensä \"kapteeni Sauvage\". Hän oli\nkukoistava nuori mies, lähes kuuden jalan mittainen; hänellä oli\nhiekanvärinen tukka, mutta hän oli hyvin hauskannäköinen.\n\nKoska hänen uransa laivassamme koitui kovin lyhyeksi, kerron heti\nkaikki, vaikka en saanutkaan itse tietää kaikkea, ennenkuin jonkun\nverran myöhemmin.\n\nKapteeni oli suostunut ottamaan hänet laivaan tehdäkseen mieliksi\neräälle upseerikumppanilleen, joka oli eronnut palveluksesta ja\nasusti Skotlannin ylämaassa. Ensimmäisen tiedon M'Foyn saapumisesta\nkapteeni sai kirjeestä, jonka tämän nuoren miehen eno oli hänelle\nlähettänyt. Se huvitti häntä niin, että hän antoi sen ensimmäisen\nluutnantin luettavaksi. Se kuului:\n\n    'Glasgow, huhtikuun 25 p:nä 1...\n\n    SIR:\n\n    Koska meidän molempien suuresti arvossapidetty ystävä kapteeni\n    M'Alpine on t.k:n 14:ntenä päivätyssä kirjeessään kertonut\n    minulle Teidän ystävällistä, sisarenpoikaani Sholto M'Foyta\n    koskevista aikeistanne (minkä johdosta suvainnette ottaa vastaan\n    parhaat kiitokseni), kirjoitan ilmoittaakseni Teille, että hän on\n    nyt matkalla laivaanne _Diomedeen_ ja saapuu perille, jos Jumala\n    suo, kuusikolmatta tuntia senjälkeen, kun olette saanut tämän\n    kirjeen.\n\n    Koska olen sellaisilta henkilöiltä, jotka ovat jonkun verran\n    perehtyneet kuninkaan palvelukseen, saanut tietää hänen\n    upseerinvaruksiensa käyvän kalliinpuoleisiksi, olen katsonut\n    oikeaksi huojentaa mieltänne tästä puolesta johtuvaan\n    vastuunalaisuuteen nähden ja senvuoksi oheelliseksi liittänyt\n    toisen puolikkaan Englannin pankin kymmenen punnan suuruisesta\n    maksuosoituksesta, joka on varustettu numerolla 3742 ja jonka\n    toinen puoli asianmukaisesti on luvattu lähettää minulle\n    ylihuomenna. Pyydän Teitä suorittamaan tarpeelliset ostokset ja\n    käyttämään jäännöksen, jos sellaista jää, hänen ruokatiliinsä tai\n    muihin mahdollisiin kuluihin, joita pidätte perusteellisina ja\n    oikeutettuina.\n\n    Samalla minun sopii ilmoittaa Teille, että Sholtolla oli kymmenen\n    shillingiä taskussaan hänen lähtiessään Glasgowista; epäilemättä\n    tiedustanette, onko nämä rahat kulutettu tyydyttävällä tavalla,\n    koska se on suuri rahaerä jätettäväksi ainoastaan neljäntoista\n    vuoden ja viiden kuukauden ikäisen nuorukaisen harkinnan mukaan\n    kulutettavaksi. Mainitsen Sholton iän, koska hän on niin kookas,\n    että hänen ulkonäkönsä saattaisi harhauttaa Teidät luottamaan\n    siihen, että hän on järkevä näin vakavaluontoisissa asioissa. Jos\n    hän joskus tarvitsisi tukea palkkansa lisäksi, joka, kuten olen\n    kuullut, on erittäin sievoinen kaikille kuninkaan upseereille,\n    pyydän Teitä ottamaan huomioonne, että kaikki Teidän kymmenen\n    päivän kuluessa maksettavakseni asettamanne vekselit viiteen\n    puntaan saakka lunastetaan aikanaan Monteith, M'Killopin ja\n    Kumppanien liikkeessä Glasgowissa. Lausuen Teille, Sir, mitä\n    parhaat kiitokset hyväntahtoisuudestanne ja huomaavaisuudestanne\n    olen...\n\n                                      kunnioittavimmin Teidän\n                                         WALTER MONTEITH.'\n\nM'Foyn tuoman kirjeen piti todistaa, kuka hän oli. Kapteenin lukiessa\nsitä M'Foy tähyili ympärilleen villin hirven tavoin. Kapteeni toivotti\nhänet tervetulleeksi laivaan, lausui hänelle kysymyksen tai pari,\nesitteli hänet ensimmäiselle luutnantille ja lähti sitten maihin.\n\nEnsimmäinen luutnantti oli pyytänyt minua syömään päivällistä\nupseerien ruokalassa; otaksuin hänen olevan tyytyväisen minuun, koska\nolin löytänyt merimiehet, ja kapteenin lähdettyä laivasta hän kutsui\nmyöskin M'Foyn, jolloin sukeutui seuraava keskustelu:\n\n\"No niin, herra M'Foy, saitte matkustaa pitkälti; se oli kai\nensimmäinen matkanne.\"\n\n\"Niin se tosiaankin oli, sir\", myönsi M'Foy. \"Ja ilkeästi\nminua kiusattiin. Jos olisin välittänyt kaikesta, mitä minulle\nkuiskuteltiin, olisi minun täytynyt olla pelkkää rahaa -- kuusi\npennyä tuonne, kuusi pennyä tänne, kuusi pennyä kaikkialle.\nSellaissesta kiristämissestä en ole uneksinutkaan.\"\n\n\"Miten tulitte Glasgowista?\"\n\n\"Rataslaivalla eli höyrylaivalla, kuten sitä nimitettiin Lunnoniin,\njossa minua verotettiin kuusi pennyä siitä, että matkatavarani\ntuotiin maihin -- pikku rasia, ei tuota pystyreunaista hattua isompi.\nOlisin mielelläni kantanut sen itsekin, mutta minun ei sallittu sitä\ntehdä.\"\n\n\"No niin, mihin menitte Lontooseen saavuttuanne?\"\n\n\"Menin Chichester-nimiseen vuokrakasarmiin, Stormin ja Mainwaringin\nvarastorakennukseen, ja tien näyttämisestä minulta taaskin vaadittiin\nkuusi pennyä. Siellä odotin konttorissa puoli tuntia, minkä jälkeen\nminut vietiin Bull and Mouth-nimiseen paikkaan; minut pantiin\nvaunuihin, ja koko kyytini maksettiin; siitä huolimatta minulta\nkiljuttiin rahaa pitkin matkaa. Ensin oli vahti, sitten kuski,\nsenjälkeen toinen vahti ja taaskin kyytimies; mutta minä en ottanut\nheitä kuullakseni, ja niinpä he nurkuivat ja sättivät minua.\"\n\n\"Entä milloin tulitte perille?\"\n\n\"Tulin tänne eilen illalla; ja sain _Kahden sinisen patsaan_\nmajatalossa vain yösijan sekä aamiaisen, joista minulta kiskottiin\nkolme shillingiä ja kuusi pennyä, niin totta kuin tässä istun. Ja\nsitten palvelijatar-hutilus ja tarjoilijavintiö tiukkasivat minua\nmuistamaan heitä, vaatien hekin pennosia; mutta heille samoin kuin\nvahdille ja kuskille sanoin, ettei minulla ollut rahaa heitä varten.\"\n\n\"Kuinka paljon teillä on jäljellä kymmenestä shillingistänne?\"\ntiedusti ensimmäinen luutnantti hymyillen.\n\n\"Kas vain, herra luutnantti, miten olette saanut siitä vihiä? Ahaa!\nSiitä on kirjoittanut enoni Monteith Glasgowista. No, niin totta kuin\ntässä istun, on minulla siitä jäljellä ainoastaan kolme shillingiä ja\nyksi penny. Mutta täällä haisee aika ilkeältä; siispä lähden taaskin\nkannelle raittiiseen ilmaan.\"\n\nM'Foyn poistuttua upseerien ruokalasta nauroivat kaikki hyvin\nmakeasti. Oltuaan vähän aikaa kannella hän meni kadettien\nmajailupaikkaan, mutta esiintyi perin epämiellyttävästi, riidellen\nja toraillen kaikkien kanssa. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kovin\nkauan, sillä hän ei suvainnut noudattaa mitään saamiaan määräyksiä.\nKolmantena päivänä hän poistui laivasta pyytämättä lupaa\nensimmäiseltä luutnantilta; hänen palattuaan laivaan seuraavana\npäivänä pani ensimmäinen luutnantti hänet arestiin kajutan ovella\nseisovan vahdin valvottavaksi.\n\nOllessani iltapäivällä pääkannella huomasin hänen teroittavan\npitkäteräistä linkkuveistä hiomalla sitä tykin takapyörään. Menin\nhänen luokseen ja kysyin, mitä varten hän niin teki, ja silmiensä\ntulisesti säihkyessä hän vastasi aikovansa kostaa M'Foyn verta\nkohdanneen loukkauksen. Hänen ilmeestään näin, että hän oli\nvakavissaan.\n\n\"Mitä oikein mielitte?\" tiedustin.\n\n\"Aion\", virkkoi hän, nivelien terää ja tunnustellen aseensa kärkeä,\n\"iskeä tämän sen miehen sydämeen, jonka olkapäillä on kultahelyt ja\njoka rohkeni panna minut tänne\".\n\nOlin hyvin levoton ja arvelin velvollisuudekseni kertoa hänen\nmurhanhimoisista aikeistaan, sillä muutoin saattaisi tapailtua\npahempaa. Niinpä nousin yläkannelle ja kerroin ensimmäiselle\nluutnantille, mitä M'Foy aikoi tehdä ja kuinka suuressa vaarassa\nhänen henkensä oli. Falcon nauroi ja laskeutui kohta senjälkeen\npääkannelle. M'Foyn silmät kiiluivat, ja hän siirtyi vähän matkan\npäässä seisovaa ensimmäistä luutnanttia kohti; mutta vahti, jota olin\nvaroittanut, seisautti hänet pistimellään. Ensimmäinen luutnantti\npyörähti ympäri, havaitsi, mitä oli tekeillä, ja käski vahdin katsoa,\noliko M'Foylla veitsi kädessään; ja hänellä olikin kädessään avattu\nveitsi; ja hän piti sitä selkänsä takana. Ase riistettiin häneltä, ja\nensimmäinen luutnantti, joka oivalsi, että hänellä oli paha mielessä,\nkertoi, miten hän oli käyttäytynyt, kapteenille tämän saavuttua\nlaivaan.\n\nKapteeni kutsutti luoksensa M'Foyn, joka oli perin uppiniskainen, ei\nväittänyt vastaan, kun häntä syytettiin aikomuksestaan, eikä edes\nluvannut olla toiste sitä yrittämättä. Niinpä hänet lähetettiinkin\nheti maihin ja palautettiin ylämaalaisten omaistensa luokse. Sen\nkoommin emme häntä nähneet; mutta kuulin hänen päässeen upseeriksi\narmeijaan ja kolme kuukautta rykmenttiinsä liittymisen jälkeen\nkaatuneen kaksintaistelussa kiukustuttuaan jostakin luulotellusta,\nM'Foyn verta kohdanneesta loukkauksesta.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nLähdemme Portsdownin markkinoille -- Miten käy, kun kuningattaren\nillallisrauhaa häiritään -- Pelikani osoittaa luonnollista\nrakkauttaan minun kustannuksellani -- Itsestään syttynyt ilotulitus\nRanelagh-puutarhassa -- Leivokset ja hurskaus -- Juhlaan on kutsuttu\npaljon väkeä, mutta ei rampoja, halvaantuneita eikä sokeita.\n\n\nMuutamia päiviä senjälkeen, kun M'Foy poistui laivastamme,\nlupasi ensimmäinen luutnantti päästää meidät kaikki Portsdownin\nmarkkinoille, mutta salli ainoastaan vanhempaan luokkaan kuuluvain\njäädä yöksi maihin. Odotimme retkestämme niin paljon hauskuutta, että\njotkut meistä olivat jalkeilla kyllin varhain lähteäkseen maalle\ntuoretta lihaa noutamaan lähetetyssä veneessä.\n\nSe oli sangen typerä teko. Ei ollut vaunuja viemään meitä\nmarkkinoille, eikä vielä ollut markkinoitakaan niin aikaisin aamulla;\nmyymälät olivat kaikki kiinni, ja _Sinisten patsaiden_ majatalo,\njohon aina kokoonnuimme, oli vielä tuskin avattu. Vartosimme\nkahvilahuoneessa, kunnes meidät karkoitti sieltä lattiaa lakaiseva\ntyttö, ja meidän oli pakko kävellä läheisyydessä, kunnes hän oli\nsaanut lattian lakaistuksi ja tulen viritetyksi takkaan, jolloin\ntilasimme itsellemme aamiaista; mutta kuinka paljoa hauskempi meidän\nolisikaan ollut syödä aamiaisemme mukavasti laivassa ja tulla vasta\nsitten maihin, erittäinkin kun meillä ei ollut liikoja rahoja.\nMyöhästymisen jälkeen on liian aikaisin ehättäminen maailman huonoin\ntapa.\n\nNautimme kuitenkin aamiaisemme ja maksoimme laskun; sitten lähdimme\njoukolla liikkeelle ja jouduimme George-kadulle, jossa oli\nkaikenkaltaisia ajoneuvoja valmiina viemään meidät markkinoille.\nNousimme erääseen vehkeeseen, jota nimitettiin dillyksi. Kysyin sen\nkuskilta, minkätähden sillä oli sellainen nimitys, ja hän selitti sen\njohtuvan siitä, että hän vaati kyytimaksua ainoastaan shillingin.\nO'Brien, joka oli liittynyt seuraamme syötyään aamiaista laivassa,\nsanoi tämän vastauksen muistuttavan sitä vastausta, jonka hän oli\nsaanut Lontoon vuokravaunuaseman palvelijalta.\n\n\"Kuulkaahan\", oli hän tiedustanut, \"minkätähden teitä nimitetään\nWatermaniksi?\"\n\n\"Watermaniksiko?\" oli mies vastannut. \"No niin, sir, sentähden, että\navaamme vuokravaunujen ovia.\"\n\nPitkäaikaisen piiskanviuhunan, kiukkuisen sadattelun ja äänekkään\nnaurunhohotuksen jälkeen saapui vanha hevonen, jonka selkä niin\nmonien henkilöiden vaivaloisesta kiskomisesta köyristyi kaareksi\nylöspäin, Portsdown-kunnaan juurelle, jossa laskeuduimme vaunuista ja\nkävelimme rinnettä ylöspäin markkinapaikalle.\n\nSiellä odotti meitä tosiaankin sangen kaunis näky. Kirkas, sininen\ntaivas, kaikilla tahoilla lepattavat, värilliset liput, vihreä ruoho,\nvalkeat teltat ja kojut, helakasti paistava aurinko, kullanvärisinä\nkimaltelevat piparkakut, monenlaiset lelut ja vaihteleva häly,\nonnellisen näköiset pikku pojat ja kohteliaat myyjät, kojujen\nmusiikki ja niiden ulkopuolella liikkuvien ihmisten hyörinä ja\nkiihkeys saivat sydämeni sykähtelemään voimakkaasti.\n\nTuolla oli Richardson muassaan temppuilija ja ilveilijä sekä kovin\nkauniita naisia, joiden puvut olivat yltyleensä kultahelyjen\npeitossa ja jotka tanssivat jenkkoja ja valsseja niin hilpeän\nnäköisinä. Tuolla Flint ja Gyngell ynnä miekkosia, jotka heittelivät\nkuperkeikkoja ja tekivät kaikenlaisia temppuja -- söivät tulta\nja vetivät kyynäräkaupalla nauhaa suustansa. Sitten siellä oli\nkuninkaallinen sirkus, kaikki hevoset rivissä, miehiä ja naisia\nmakaamassa selällään, liehuttaen lippuja, torvensoittajien\npuhaltaessa torvillaan. Ja maailman kookkain jättiläinen ynnä\nPaap, maailman pienin kääpiö, ja naispuolinen kääpiö, joka oli\nvieläkin pienempi, sekä neiti Biffin, joka teki kaikenlaisia\ntemppuja ilman käsiä ja jalkoja. Siellä oli myöskin opetettu sika\nja herefordshirelainen härkä ja satoja muita nähtäviä, joita en\nmuistakaan.\n\nKäveltyämme tuntikauden ja katseltuamme kaikkea ulkopuolelta päätimme\nmennä katsomaan myöskin sisältä. Ensin menimme Richardsonin kojuun,\njossa näimme verisen murhenäytelmän, aaveen ja jyrinän tehostaman,\nja senjälkeen pantomimin, jossa näyttelijät tekivät paljon kujeita\nja kellahtelivat kumoon toistensa niskaan. Sitten kävimme katsomassa\nparia muuta kojua, joita en enää muista, mutta siitä olen varma, että\nulkopuoli yleensä oli parempi kuin sisäpuoli.\n\nSenjälkeen meidän oli kova nälkä, ja päätimme mennä erääseen\nkojuun syömään. Pöydät oli järjestetty seinustoille, ja keskellä\noli lautainen tanssilava. Naiset odottivat valmiiksi pukeutuneina\ntanssittajia, ja soitto oli niin vilkas, että minun teki kovasti\nmieleni tanssia, mutta olimme sopineet siitä, että menisimme\nkatsomaan Politon eläinnäyttelyn villejä eläimiä, ja koska kello oli\nmelkein kahdeksan, maksoimme laskumme ja lähdimme.\n\nNäky oli hyvin mielenkiintoinen, ja sitä kannatti katsella paremmin\nkuin mitään muuta koko markkinoilla, enpä ollut aikaisemmin\naavistanutkaan, että maailmassa on niin paljon outoja eläimiä. Ne oli\nkaikki teljetty rautaisiin häkkeihin, ja kojun keskellä riippui iso\nkruunu, jossa oli kaksikymmentä kynttilää ja joka valaisi otuksia,\nsamalla kun niiden hoitaja käveli sohimassa niitä liikkeelle pitkällä\ntangolla; sen ohessa hän kertoi meille niistä tarinoita, jotka olivat\noikein huvittavia.\n\nMuistan niistä muutamia. Siellä oli tapiri, iso, pitkäkuonoinen\nsikoeläin, joka hoitajan vakuutuksen mukaan oli sammakkoeläinten\nkaltainen eikä voinut elää maalla, mutta _kuoli_ vedessä; se näytti\nkuitenkin viihtyvän aika hyvin häkissä. Sitten oli kenguru, jonka\npennut pilkistelivät näkyviin sen vatsasta -- perin hämmästyttävä\notus. Hoitaja väitti sen synnyttävän kaksi poikasta kerrallaan ja\nsitten ottavan ne jälleen vatsaansa turvaan, kunnes ne kehittyisivät\nymmärtäväisiksi. Sitten oli erämaiden pelikani (sitä en unohda),\njonka leuan alta mies veti ison pussin päähänsä yömyssyn tapaan; tämä\nlintu ruokkii poikasiaan omalla verellään -- kun kaloja on niukalti.\nJa sitten siellä oli naurava hyena, joka parkuu metsissä hätään\njoutuneen ihmisen tavalla ja ahmii kitaansa ne, jotka rientävät sitä\nauttamaan -- murheellinen esimerkki ihmisluonteen turmeluksesta,\nkuten hoitaja huomautti. Oli kaunis otus, Bengalin kuningastiikeri,\nainoastaan kolmen vuoden ikäinen; se kasvoi kymmenen tuumaa vuodessa\neikä koskaan saavuttanut täyttä mittaansa. Meidän näkemämme yksilön\npituus oli, kuten hoitaja mainitsi, kuusitoista jalkaa kuonosta\nhännänpäähän ja seitsemäntoista jalkaa hännänpäästä kuonoon\nmitattuna; mutta siinä täytyi olla erehdys. Siellä oli nuori norsu ja\nkolme leijonaa sekä useita muita eläimiä, joiden nimiä en nyt muista,\nminkä vuoksi ryhdyn kuvailemaan silloin sattunutta traagillista\nkohtausta.\n\nHoitaja oli sohinut kaikki eläimet jalkeille ja alkanut ruokkia\nniitä. Iso leijona murisi ja ärisi kalutessaan härän sääriluuta,\njota se muserteli kuin pähkinöitä. Jonkun hairahduksen vuoksi putosi\nkynttiläkruunua kannattavan tangon toinen pää maahan, kolhaisten sen\nhäkin ovea, jossa naarasleijona nautti illallistaan, niin että se\navautui.\n\nKaikki kävi yhdessä sekunnissa; kynttiläkruunu putosi, häkki avautui\nja leijona hypähti siitä ulos. Muistan vieläkin nähneeni leijonan\nruhon ilmassa, ja sitten oli kaikkialla pilkkoisen pimeätä. Kuinka\njyrkkä muutos! Lyhyt tuokio sitten olimme kaikki tähyilleet iloisina\nja uteliaina ja sitten jäimme pimeään, kauhun ja pelon valtaan.\n\nKuului kiljunaa ja parkaisuja; ihmiset huusivat, tappelivat, sysivät\ntoisiaan ja pyörtyivät, eikä kukaan tiennyt minne mennä eikä löytänyt\npääsytietä. Sullouduttiin ensin toiselle, sitten toiselle puolelle\nsen mukaan kuin pelko ajoi.\n\nHyvin pian minut tungettiin selkä erään häkin tankoja vasten, ja kun\ntunsin jonkun pedon käyvän takaapäin kimppuuni, ponnistin vimmatusti,\nja minun onnistui kavuta sen yläpuolella olevalle häkille; en\nkuitenkaan selviytynyt menettämättä housujeni takapuolta, jota\nnaurava hyena ei suostunut hellittämään.\n\nYlöspäin kavutessani tuskin olin selvillä siitä, missä olin, mutta\ntiesin lintujen olevan enimmäkseen sijoitettuina yläriveihin. Mutta\njotta ei myös housujeni etupuolta revittäisi, käännyin heti ylhäälle\npäästyäni ympäri, painaen selkäni häkin tankoja vasten; mutta\nen ollut ehtinyt olla siellä minuuttiakaan, ennenkuin kimppuuni\nkävi jokin, mikä kaivautui ruumiiseeni kuin kivikuokka, ja kun\nhyena oli repinyt vaatteeni, olin ihan suojaton sitä vastaan. Jos\nolisin pyörähtänyt ympäri, olisi minun käynyt vieläkin pahemmin;\nja niinpä saatuani toistakymmentä pistoa minun onnistui vähitellen\nmuuttaa asentoani, kunnes olin erään toisen häkin kohdalla, mutta\nei kuitenkaan ennenkuin pelikani, sillä se oli nyt ahdistajani, oli\nimenyt minusta verta kylliksi ruokkiakseen sillä poikasiaan viikon\najan.\n\nAprikoidessani, millaisiin vaaroihin nyt joutuisin, havaitsin\nriemukseni osuneeni avoimelle ovelle, josta naarasleijona oli\nkarannut. Kömmin sisään ja vedin oven kiinni jälkeeni, pitäen itseäni\nhyvin onnellisena; ja siellä istuin ihan hiljaa sopessa hirveän\nhälinän loppuun saakka.\n\nOltuani siellä ainoastaan muutamia minuutteja tulivat\nsisälle ulkopuolella esiintyvät soittajat, joita nimitettiin\n\"henkivartijoiksi\", muassaan tulisoihtuja ja panostettuja musketteja.\nSilloin paljastunut näky oli todella tyrmistävä; lattialla virui\nkaksi- tahi kolmekymmentä miestä, naista ja lasta ja aluksi luulin\nleijonan surmanneen heidät kaikki, mutta he olivatkin ainoastaan\npyörtyneitä, tai väkijoukko oli polkenut heidät alleen. Ei kukaan\nollut saanut vaarallista vammaa.\n\nLeijonaa taas ei löytynyt mistään; ja niin pian kuin varmistuttiin\nsiitä, että se oli karannut, valtasi ulkopuolella olijat samanlainen\nkauhu ja hoppu kuin eläinnäyttelyn sisällä oli äsken vallinnut.\nMyöhemmin kävi selville, että eläin oli säikähtänyt yhtä pahasti kuin\nmekin ja piiloutunut vankkureiden alle.\n\nKului joku aika, ennenkuin se löydettiin. Vihdoin O'Brien, joka\noli sangen rohkea mies, meni sinne \"henkivartijoiden\" etunenässä\nja näki sen silmien kiiluvan. Lainattuaan pari verkkoa rattailta,\njoilla oli tuotu vasikoita markkinoille, he viskasivat ne pedon\npäälle. Kiedottuaan sen varmasti niihin he kiskoivat sen hännästä\nnäyttelykojuun.\n\nKoko tämän ajan olin pysytellyt perin hiljaa häkissä, mutta\nhuomattuani sen laillisen omistajan palanneen ottamaan sen haltuunsa\narvelin ajan tulleen poistua; niinpä huusin kumppaneilleni, jotka\nO'Brienin mukana auttoivat henkivartijoita. He eivät olleet minua\nhavainneet ja nauroivat aika makeasti nähtyään, missä olin. Eräs\nkadetti sysäsi oven salpaan, joten en päässyt ulos, ja sohi minua\nsitten pitkällä kangella. Vihdoin minun onnistui vetää salpa jälleen\nauki, ja hyppäsin pois häkistä, minkä jälkeen he nauroivat entistä\nkovemmin, kun housujeni takapuoli oli repaleina. Minusta se ei oikein\nollut naurunasia, vaikka minun olisikin pitänyt onnitella itseäni\nsiitä, että olin suoriutunut jutusta kovin vähällä; ja niin arvelivat\nkumppaninikin, kun kerroin heille seikkailuni. Pahin koko asiassa oli\npelikaani.\n\nO'Brien lainasi minulle tumman, silkkisen nenäliinan, jonka sidoin\nvyötäisilleni riippumaan takapuolelleni, jotta onnettomuuteni ei\nherättäisi huomiota. Ja sitten poistuimme eläinnäyttelystä; mutta\nruumiini oli niin kankea, että tuskin kykenin kävelemään.\n\nSitten menimme niinsanottuun Ranelagh-puutarhaan katsomaan\nilotulitusta, jonka piti alkaa kello kymmenen. Maksoimme pääsymaksun\ntäsmälleen kello kymmenen ja vartosimme sangen kärsivällisesti\nneljännestunnin, mutta ei näkynyt merkkiäkään siitä, että ilotulitus\nsytytettäisiin. Asia oli niin, että puutarhanomistaja odotti lisää\nkatselijoita, vaikka alue oli jo hyvin täynnä väkeä.\n\nEnsimmäinen luutnantti oli määrännyt, että vene saisi varrota meitä\nkello kahteentoista, minkä jälkeen sen tulisi palata laivaan; ja\nkoska olimme seitsemän englanninpenikulman päässä Portsmouthista, ei\nmeillä ollut paljoa liikaa aikaa. Odotettuamme vielä neljännestunnin\npäättelimme, että koska ilotulituksen piti ohjelman vakuutuksen\nmukaan alkaa täsmälleen kello kymmenen, meillä oli täysi oikeus\nsytyttää se omin käsin.\n\nO'Brien poistui ja toi palatessaan tusinan pennyn maksavia\nrottinkikeppejä, jotka hän halkaisi päästä. Tulituslaitteet olivat\nvalmiina patsaissaan ja kehyksissään, ja sovittiin niin, että\nsytyttäisimme ne kaikki samalla kertaa ja senjälkeen sekaantuisimme\ntungokseen. Vanhemmat kadetit virittivät sikaareja, kiinnittivät ne\nrottinkikeppien halkaistuihin päihin ja puhalsivat niihin, kunnes\nne olivat syttyneet hyvin. He luovuttivat ne meille yhden kullekin,\nja merkin saatuamme sytytimme niillä sytytyspaperit; heti tulen\ntartuttua viskasimme kepit maahan ja juoksimme väkijoukkoon.\n\nNoin puolessa minuutissa alkoivat kaikki palaa hyvin kauniina\nsekasortona; näkyi hopeisia tähtiä ja kultaisia tähtiä, sinisiä\nvaloja, pyöriviä rattaita, miinoja ja pommeja, kreikkalaista tulta ja\nroomalaisia kynttilöitä, raketteja ja valokirjaimista sommiteltuja\nlauselmia, ja kaikki ne paloivat, rätisivät, hypähtelivät ja\nsähisivät samalla kertaa. Olimme kaikki yksimielisiä siitä, että\nolimme suuresti parantaneet alkuperäistä tulitussuunnitelmaa.\n\nPuutarhanomistaja riensi ulos kojusta, jossa hän oli huolettomasti\nryyppinyt olutta katselijain varrotessa, ja vannoi kostoa tämän\ntempun suorittajille; lupasipa hän seuraavana päivänä viidenkymmenen\npunnan suuruisen palkinnon syyllisten ilmiantajalle. Mutta\nluultavasti häntä kohdeltiin ihan asianmukaisesti. Siinä asemassaan\nhän oli yleisön palvelija, mutta hän oli käyttäytynyt ikäänkuin olisi\nollut yleisön käskijä.\n\nMe kaikki pujahdimme perin ovelasti tiehemme, nousimme vaunuihin,\nsaavuimme Portsmouthiin ja ehdimme veneelle hyvissä ajoin.\n\nSeuraavana päivänä oli ruumiini niin kankea, ja minua vaivasivat\nsellaiset kivut, että minun oli pakko mennä lääkärin puheille, joka\nmerkitsi minut sairasluetteloon; siinä tilassa olin viikon, ennenkuin\njaksoin jälleen ryhtyä tehtäviini.\n\nTämä tapahtui lauantaina, ja kun sunnuntai oli kaunis päivä, menimme\nkaikki kaupungille kirkkoon ensimmäisen luutnantin Falconin johdolla.\nKävimme kirkossa hyvin mielellämme, emme tosin, kuten minun täytyy\nikäväkseni tunnustaa, uskonnollisten tunteiden pakotuksesta, vaan\nseuraavasta syystä.\n\nEnsimmäinen luutnantti istui kirkonpenkissä permannolla, ja meidät\nsijoitettiin lehterille, jossa emme olleet hänen näkyvissään ja josta\nemme myöskään nähneet häntä. Olimme kaikki perin hiljaa ja, voinen\nvakuuttaa, hyvin hartaita jumalanpalveluksen aikana. Mutta saarnaava\npappi oli niin ikävystyttävä, ja hänellä oli niin huono ääni, että\nheti hänen noustuaan saarnastuoliin tavallisesti pujahdimme ulos ja\nlähdimme kadun toisella puolen olevaan sokerileipurinliikkeeseen\nsyömään leivoksia ja torttuja sekä juomaan kirsikkalikööriä, mistä\npidimme äärettömän paljoa enemmän kuin saarnan kuuntelemisesta.\n\nJollakin tavoin oli ensimmäinen luutnantti saanut vihiä\nmenettelystämme; luullaksemme oli meriupseeri antanut meidät ilmi, ja\ntänä sunnuntaina hän teki meille hauskan kepposen.\n\nOlimme tavallisuuden mukaan olleet leivosliikkeessä ja heti\nhuomattuamme ihmisiä tulevan kirkosta panimme kaikki torttumme ja\nmakeisemme hattuumme, jonka sitten pistimme päähämme, ja sijoituimme\nkirkonovelle ikäänkuin olisimme juuri tulleet lehteriltä ja\nodottaneet ensimmäistä luutnanttia. Mutta hän ei ilmestynytkään\nkirkonovesta, vaan tuli pitkin katua ja käski meidän seurata\nitseään veneelle. Hän olikin ollut leivosmyymälän perähuoneessa\ntarkkailemassa puuhiamme vihreiden verhojen lomitse. Me emme\nepäilleet mitään, vaan luulimme hänen poistuneen kirkosta vähän\naikaisemmin kuin tavallisesti. Saavuttuamme laivalle ja kavuttuamme\nhänen jäljessään kannelle hän virkkoi:\n\n\"Menkää peräkannelle, nuoret herra!\" Me teimme niin, ja hän käski\nmeidän asettua riviin.\n\n\"No, herra Dixon\", kysyi hän, \"miten kuului päivän teksti?\"\n\nKoska hän tiedusti meiltä sitä sangen usein, jätimme aina jonkun\nkirkkoon siihen saakka, kunnes teksti luettiin, minkä jälkeen\nhän tuli ilmoittamaan meille siitä leivosmyymälään ja me kaikki\nmerkitsimme sen kohdan raamattuumme ollaksemme valmiit, jos hän sitä\nmeiltä kysyisi. Dixon veti heti esille raamattunsa, jonka lehden hän\noli kääntänyt, ja luki tekstin.\n\n\"Niin, juuri niin se oli\", sanoi Falcon. \"Teillä täytyy olla\nmerkillisen hyvät korvat, kun kuulitte papin äänen leivosmyymälään.\nJa nyt, hyvät herrat, hatut pois päästä, suvaitkaa!\"\n\nOtimme kaikki hatun päästämme, ja hattumme olivat, kuten hän oli\nodottanutkin, täynnä leivoksia.\n\n\"Tosiaankin, hyvät herrat\", virkkoi hän, tunnustellen leivoksien\nja makeisten erilaisia käärepapereita, \"olen kovin iloissani, kun\nhuomaan, ettette ole käyneet kirkossa turhan vuoksi. Harvoilla on\nsieltä tullessaan niin paljon hyvää painettuna muistikeskustaan.\nHarjoitusupseeri, lähettäkää kaikki laivapojat peräkannelle!\"\n\nKaikki pojat kapusivat tikkaita myöten kannelle, ja ensimmäinen\nperämies käski heidän kaikkien istuutua tykkitelineille. Heidän\nsijoituttuaan hän komensi meidät kiertämään ja tarjoamaan\npojille torttuja, mikä meidän oli pakko tehdä, ojentaen heille\nhattuamme vuoron perään, kunnes kaikki hatut olivat tyhjät.\nPahimmin minua harmitti poikien virnisteleminen, kun tarjoilimme\nheille palvelijoiden tavalla, samoin kuin koko laivan käytäville\nkerääntyneen miehistön pilkka ja nauru.\n\nKun kaikki leivokset oli ahmittu, lausui ensimmäinen luutnantti:\n\n\"Kas niin, hyvät herrat, kun olette nyt saaneet tämänpäiväisen\nopetuksenne, saatte mennä alas.\"\n\nEmme voineet olla itsekään nauramatta laskeuduttuamme majapaikkaamme.\nFalcon rankaisi meitä aina hyväntuulisesti, ja jollakin lailla hänen\nrangaistuksensa sopivat erittäin hyvin rikkomuksen laatuun. Hänellä\noli aina varalla parannuskeino kaikkeen, mitä hän ei hyväksynyt, ja\nlaivan miehistön oli tapana nimittää häntä \"Lääke-Jackiksi\". Minun\npitänee mainita, että jotkut kumppanini olivat tämän tapauksen\njälkeen perin kiukkuisia laivapojille ja antoivat heille potkun tai\nsivalluksen päähän aina, milloin vain voivat, ja tiuskaisivat samalla:\n\n\"Kas tässä taas torttu sinulle.\"\n\nJos pojat olisivat tienneet, mikä heitä odotti, olisivat he\nluullakseni mieluummin olleet kajoamatta leivoksiin.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nMerimiesten väkivaltainen värvääminen; yhden ainoan naisen torjumina\n-- Spitheadin ja Pointin vaaroja -- Molemminpuolinen kestitys\n_kynitystä kanasta_ minun kustannuksellani -- Myöskin katajaviinaa\nkahdellekymmenelle -- Joudun vangiksi, pääsen karkuun ja menen\nlaivaani.\n\n\nNyt minun täytyy kertoa, mitä minulle tapahtui muutamia päiviä\nennen laivamme lähtöä ja mikä osoittaa, ettei hänen majesteettinsa\npalveluksessa välttämättä tarvitse uhmailla tuulta ja aaltoja eikä\nvihollisen tykkejä joutuakseen vaaraan. Päinvastoin olen ollut\nsenjälkeen sotatoimissa, mutta empimättä vakuutan, etten silloin ole\nollut niin levoton kuin olin siinä tilaisuudessa, jonka nyt aion\nkertoa.\n\nLaivamme oli ilmoitettu lähtövalmiiksi, ja amiraalikunta halusi\nkiihkeästi meidän lähtevän liikkeelle. Lähtömme ainoana esteenä oli\nse, ettei meillä vielä ollut täyttä määrää merimiehiä.\n\nKapteeni kääntyi satama-amiraalin puoleen ja sai luvan lähettää\nseurueita maihin värväämään merimiehiä väkisin. Toinen ja kolmas\nluutnantti sekä vanhin kadetti lähetettiin joka ilta maihin muassaan\njoitakuita luotettavimpia miehiä, ja he toivat tavallisesti aamulla\nlaivaan puolikymmentä miestä, jotka he olivat siepanneet oluttuvista\ntai merimieskapakoista.\n\nJotkut miehistä jätettiin laivaan, mutta useimmat palautettiin maihin\npalvelukseen kelpaamattomina; sillä merimiehen tullessa laivaan\njoko vapaaehtoisesti tai väkisin otettuna on tapana lähettää hänet\nlääkärin luokse sairashyttiin, jossa hänet riisutaan ja tarkastetaan\nläpikotaisin, jotta nähdään, onko hän terve ja kelvollinen hänen\nmajesteettinsa palvelukseen; ja jollei hän ole, viedään hänet\ntakaisin maalle.\n\nTällainen miesten värvääminen näytti olevan aika ankaraa hommaa,\nmikäli saatoin päätellä kuulemistani selostuksista ja siitä, miten\ntähän työhön valittuja miehiä oli silloin tällöin kolhittu ja\nhaavoitettu; väkisin pestatut merimiehet nähtävästi tappelivat\nyhtä tiukasti välttyäkseen joutumasta palvelukseen kuin he sitten\ntaistelivat isänmaansa kunnian puolesta kerran kunnollisesti\npalvelukseen jouduttuaan.\n\nMinua halutti kovasti päästä mukaan värväysjoukkoon, ennenkuin laiva\nlähtisi purjehtimaan, ja pyysin O'Brieniä, joka oli minulle hyvin\nystävällinen yleensä eikä sallinut itseänsä lukuunottamatta kenenkään\nantaa minulle selkään, ottamaan minut mukaansa, kuten hän tekikin\npyyntöni jälkeisenä iltana. Kiinnitin vyölleni tikarin, jotta minut\ntunnettaisiin upseeriksi, samalla kun se olisi suojani.\n\nHämärissä sousimme maihin ja nousimme rannalle Gosportin puolella;\nmiehillä oli kaikilla aseenaan lyömämiekka ja yllään kavaijit,\nlyhyet, paksut päällysnutut. Emme pysähtyneet tarkastamaan kaupungin\nkapakoita, koska oli liian aikaista, vaan kävelimme noin kolmen\nenglanninpenikulman päähän esikaupunkiin ja menimme erääseen taloon.\nSen ovi oli lukossa, mutta me mursimme sen auki minuutissa ja\nsyöksyimme käytävään, jossa kohtasimme ovea puolustamaan valmistuneen\nemännän. Käytävä oli pitkä ja kapea, ja hän oli hyvin kookas,\nruumiikas nainen, joten hänen ruhonsa melkein täytti käytävän, ja\nhänen kädessään oli pitkä, meitä kohti suunnattu paistinvarras, jolla\nhän piti puoliaan meitä vastaan.\n\nEtunenässä olevat upseerit eivät mielellään käyneet naisen kimppuun,\nja hän taas hosui heitä vartaallaan niin kiukkuisesti, että jolleivät\nhe olisi perääntyneet, olisivat jotkut heistä pian olleet valmiita\npaistettaviksi. Merimiehet nauroivat ja seisoivat ulkopuolella,\njättäen upseerit järjestämään asiaa niin hyvin kuin he saattoivat.\nVihdoin emäntä huusi puolisolleen:\n\n\"Ovatko he kaikki päässeet ulos, Jem?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi mies, \"he ovat kaikki turvassa\".\n\n\"No niin\", virkkoi nainen, \"sitten toimitan nämäkin pian tiehensä\".\n\nSen sanottuaan hän hyökkäsi kimppuumme paistinvartaineen niin\nrajusti, että jollemme olisi toisiamme sysien hätäisesti\nperääntyneet, hän varmasti olisi lävistänyt vartaallaan ensimmäisen\nluutnantin, joukkueemme komentajan. Käytävä puhdistui lyhyessä\ntuokiossa, ja niin pian kuin olimme kaikki kadulla, telkesi hän\noven jälkeemme. Siinä siis olimme, kolme upseeria ja viisitoista\naseellista miestä, sananmukaisesti yhden ainoan lihavan, vanhan\nnaisen torjumina; ja talossa juopottelemassa olleet merimiehet olivat\npäässeet pujahtamaan johonkin toiseen paikkaan.\n\nMutta en hevin jaksa käsittää, miten olisi voinutkaan käydä muulla\ntavalla. Joko meidän olisi pitänyt tappaa se nainen tai haavoittaa\nhäntä tai hän olisi lävistänyt meidät vartaallaan; hän oli niin\nkovin päättäväinen. Jos käytävässä olisi ollut hänen puolisonsa,\nolisi miehestä suoriuduttu hyvin lyhyessä ajassa; mutta mitäpä voisi\ntehdä naiselle, joka tappelee kuin paholainen ja sittenkin vaatii\nitselleen kaikkia heikomman sukupuolen oikeuksia ja koskemattomuutta?\nPoistuimme kaikki perin hullunkurisen näköisinä; ja O'Brien\nhuomautti, että hän seuraavalla kerralla siinä talossa käydessään\nvoittaisi tuon vanhan kissan, sillä hän kävisi arvoisan naisen\nkimppuun takaapäin.\n\nSitten kävimme joissakuissa muissa taloissa ja saimme pari miestä\nkerrallaan, mutta useimmat pääsivät pakoon ikkunoista tai takaovista\nmeidän tullessamme sisälle julkisivun ovesta. Kaupungissa oli eräs\nkapakka, joka oli kauppa-alusten merimiesten suosittu kohtauspaikka\nja johon heidän oli tapana vetäytyä kuultuaan värväysjoukkueiden\nolevan liikkeessä. Upseerimme olivat selvillä siitä eivätkä senvuoksi\nsuuria välittäneet, vaikka miehet pääsivätkin pakoon, koska he\ntiesivät kaikkien pakenijoiden kerääntyvän mainittuun taloon ja\nkoettavan lukumääräänsä luottaen torjua meidät. Koska kello oli\nsilloin yksi, arvelivat he, että oli aika mennä sinne.\n\nEtenimme meluttomasti, mutta he olivat sijoittaneet tähystäjiä, ja\nniin pian kuin käännyimme kujan kulmasta, kajahti hälytys. Pelkäsin\nheidän kaikkien livistävän tiehensä, joten menettäisimme heidät;\nmutta heitä olikin päinvastoin hyvin paljon sinä yönä, ja he olivat\npäättäneet ryhtyä vastarintaan.\n\nMiehet pysyttelivät talossa, mutta etujoukko, jossa oli heidän\nvaimojaan kolmisenkymmentä, tervehti meitä syytämällä niskaamme\nkiviä ja lokaa. Jotkut merimiehistämme loukkaantuivat, mutta eivät\nnäyttäneet välittävän naisten puuhasta. He syöksyivät eteenpäin, ja\nsitten naiset kävivät ahdistamaan heitä nyrkein ja kynsin. Siitä\nhuolimatta merimiehet vain nauroivat, työnsivät naisia syrjään ja\nhaastelivat:\n\n\"Ole rauhallinen, Poll!\" -- \"Älä ole hupakko, Molly!\" -- \"Pois\ntieltä, Sukey! Emme me ole tulleet ottamaan sinun mielitiettyäsi.\"\n\nTällaisia lauseita he hokivat, vaikka useiden kasvot olivat veressä,\njota valui naisten kynsien repimistä naarmuista.\n\nSitten koetimme tunkeutua naisten lävitse, mutta tässäkin tapauksessa\npelastuin hädin tuskin hyvin pahasta pinteestä. Eräs nainen tarttui\nkäsivarteeni ja kiskoi minua puoleensa; ilman erästä aliupseeria\nolisin joutunut eroon joukkueestani; mutta naisten parhaillaan\nraahatessa minua pois hän tarttui jalkaani ja pysäytti heidät.\n\n\"Käy käsiksi tähän, Peg!\" kiljaisi nainen toiselle. \"Otetaan tämä\npieni kadetti; tarvitsenhan lapsen pienokaisten hoitajaksi.\"\n\nHänen avukseen riensi kaksi muuta naista, jotka takertuivat toiseen\nkäsivarteeni, ja he olisivat kiskoneet minut irti aliupseerin\notteesta, jollei hän puolestaan olisi huutanut lisää apua, minkä\njälkeen kaksi merimiestä tarttui toiseen jalkaani, ja nyt syntyi\nvimmainen kamppailu (minun kustannuksellani), vetäminen ja kiskonta.\nJoskus naiset voittivat minusta tuuman tai pari, ja sitten merimiehet\nvoittivat tappionsa takaisin. Kerran luulin jo olevani hukassa, mutta\nseuraavalla hetkellä olin meikäläisten parissa.\n\n\"Vetäkää, pahus vieköön! Kiskokaa hiivatissa!\" kiljuivat naiset, ja\nsitten he nauroivat; mutta minua ei naurattanut, sen vakuutan, sillä\ntosiaankin luulen, että minut venytettiin tuumaa pitemmäksi, ja\npolviani ja olkapäitäni kivisteli aika pahasti.\n\nLopulta naiset nauroivat niin kovasti, etteivät he enää jaksaneet\npitää kiinni, ja niinpä minut kiskaistiin merimiesten keskelle, jossa\npysyttelin visusti. Kun sitten vielä oli vähän sysitty ja tapeltu,\njouduin ahdingon mukana taloon.\n\nKauppalaivojen merimiehet olivat varanneet aseikseen nuijia ja\nmuita aseita ja sijoittuneet pöydille. Heitä oli enemmän kuin kaksi\nkutakin meikäläistä vastaan, ja kohta sukeutui kauhea tappelu,\nkoska he puolustautuivat epätoivoisesti. Merimiestemme oli pakko\nkäyttää miekkojaan, ja muutamien minuuttien aikana olin ihan\nsekaisin huudoista ja sadatuksista, tölmäyksistä ja töminästä,\npainiskelusta ja sivalluksista, samalla kun ilmaan tuprusi pölyä,\njoka ei ainoastaan sokaissut, vaan oli vähällä tukehduttaakin\nminut. Henkeni oli jo melkein tyyten salpautunut, kun merimiehemme\npääsivät voitolle; ja kun emäntä ja talon muut naiset oivalsivat sen,\nsammuttivat he kaikki valot, joten en erottanut, missä olin. Mutta\nmerimiehemme olivat käyneet käsiksi vastustajiinsa, kukin omaansa, ja\nheidän onnistui raahata rimpuilijat julkisivun ovesta kadulle, jossa\nheidät koottiin yhteen ja sidottiin.\n\nNyt olin taaskin pahassa pulassa; minut oli kolhaistu maahan,\npäälleni oli poljettu, ja kun minun vihdoin onnistui nousta pystyyn,\nen tiennyt, millä suunnalla ovi oli. Hapuilin pitkin seinää ja tulin\nvihdoin ovelle, sillä huone oli silloin melkein tyhjä, koska naiset\nolivat seuranneet miehiä ulkosalle. Avattuani sen huomasin, ettei\nse ollut oikea, vaan vei pieneen vierashuoneeseen, jossa oli tuli\ntakassa, mutta ei muita valoja. Olin juuri havainnut erehdykseni ja\naioin perääntyä, kun minut sysättiin takaapäin sisälle ja avainta\nkierrettiin lukossa.\n\nSiellä olin nyt ihan yksin ja, se minun täytyy tunnustaa, pahasti\npeloissani, koska luulin naisten kostavan minulle. Arvelin, että\nkuolemani olisi varma ja että nämä Bacchuksen palvelijattaret\nrepisivät minut kappaleiksi samoin kuin kävi Orfeukselle, josta olin\nlukenut. Mietin kuitenkin, että olin upseeri hänen majesteettinsa\npalveluksessa ja että velvollisuuteni olisi tarpeen vaatiessa uhrata\nhenkeni kuninkaani ja isänmaani hyväksi. Muistelin äiti-poloistani,\nmutta koska se teki minut onnettomaksi, koetin unohtaa hänet ja\njohtaa mieleeni kaikkea, mitä olin lukenut useiden urheiden miesten\nkuoleman uhatessa osoittamasta uljuudesta ja rohkeudesta.\n\nTirkistin avaimen reiästä ja huomasin, että kynttilät oli jälleen\nsytytetty ja että huoneessa oli ainoastaan naisia, jotka puhuivat\nkaikki yhtä aikaa eivätkä ajatelleet minua. Mutta minuutin tai parin\nkuluttua tuli kadulta huoneeseen nainen, jonka pitkä, musta tukka\nriippui hartioille ja jolla oli myssy kädessään.\n\n\"No niin\", huusi hän, \"he sieppasivat puolisoni; mutta paha minut\nperiköön, jollen ole teljennyt sitä kadettia tuohon huoneeseen, ja\nhänen pitää asettua mieheni paikalle\".\n\nMinusta tuntui kuin minun olisi pitänyt kuolla, kun katsoin tuota\nnaista ja havaitsin hänen tulevan joidenkuiden muiden seuraamana\novelle sitä avaamaan. Oven avautuessa paljastin tikarini, päättäen\nkuolla, kuten upseerin sopi, ja heidän lähestyessään peräydyin\nnurkkaan heiluttaen tikariani mitään virkkamatta.\n\n\"Kas niin\", kiljaisi se nainen, joka oli minut vanginnut, \"totisesti\nminusta on hauska nähdä myrskyistä lätäkköä -- mutta katsokaahan,\nkuinka tuo pieni korpunnakertaja näyttelee taistelijaa! No no,\nrakkaani, sinä olet minun omani.\"\n\n\"En ikinä!\" kivahdin harmistuneena. \"Pysykää loitolla! Muutoin\nvahingoitan teitä.\" (Ja kohotin tikariani hyökkäykseen). \"Olen\nupseeri ja herrasmies.\"\n\n\"Sall\", huudahti inhoittava nainen, \"nouda riepu ja sanko likaista\nvettä! Kyllä minä kierrän tuon tikarin pois hänen nyrkistään.\"\n\n\"Ei, ei\", vastusti eräs toinen verrattain hauskan näköinen, nuori\nnainen, \"jättäkää hänet minun huostaani -- älkää tehkö hänelle pahaa!\nHän on tosiaankin aika kiltti pikku mies. Mikä on nimenne, rakas\nystävä?\"\n\n\"Nimeni on Peter Simple\", vastasin, \"ja olen kuninkaan upseeri, minkä\nvuoksi olkaa varovaisia!\"\n\n\"Älkää pelätkö, Peter! Ei kukaan tee teille pahaa. Mutta teidän\nei sovi paljastaa tikarianne naisia vastaan; se ei ole kunniaksi\nupseerille ja herrasmiehelle -- pankaa siis tikarinne tuppeen ja\nolkaa hyvä poika!\"\n\n\"En tee sitä\", panin vastaan, \"jollette lupaa minulle, että saan\npoistua täältä kaikessa rauhassa\".\n\n\"Lupaan sen teille, Peter, vakuutan sen sanallani, kunniasanallani --\nriittääkö se teille?\"\n\n\"Kyllä\", virkoin, \"jos myöskin kaikki muut lupaavat\".\n\n\"Kunniasanallamme\", huusivat he kaikki yhdestä suusta, minkä jälkeen\nrauhoituin, pistin tikarini tuppeen ja aioin lähteä huoneesta.\n\n\"Seis, Peter!\" kielsi se nuori nainen, joka oli minua puolustanut.\n\"Minun pitää saada suukko, ennenkuin menet.\" -- \"Ja minunkin; ja\nmeidän kaikkien pitää saada\", kiljuivat toiset naiset.\n\nTyrmistyin pahasti ja yritin vetää tikarin jälleen esille, mutta he\nolivat kerääntyneet ihan ympärilleni ja estivät sen.\n\n\"Muistakaa kunniasanaanne\", huusin nuorelle naiselle ponnistellessani.\n\n\"Minun kunniasanaani! -- Luoja teitä siunatkoon, Peter! Kuta vähemmän\nsiitä puhumme, sitä parempi.\"\n\n\"Mutta lupasittehan, että saan poistua täältä rauhassa\", huomautin\nheille jälleen.\n\n\"Niinpä niin, ja kyllä saattekin. Mutta muistakaa, Peter, olevanne\nupseeri ja herrasmies -- ette varmastikaan haluaisi olla kyllin\nkitsas poistuaksenne täältä kestitsemättä meitä. Kuinka paljon rahaa\non taskussanne?\" Ja suomatta minulle aikaa vastata hän tunnusteli\ntaskuani ja veti esiin kukkaroni, jonka hän aukaisi. \"Kas vain,\nPeter, tehän olette rikas kuin juutalainen\", ilvehti hän, samalla kun\nhe laskivat kolmekymmentä shillingiä pöydälle. \"No, mitä saamme?\"\n\n\"Mitä vain haluatte\", lupasin, \"kunhan sallitte minun lähteä\".\n\n\"No niin, sittenpä otammekin kannun katajaviinaa. Sall, kutsu rouva\nFlanagania. Rouva Flanagan, haluamme kannun katajaviinaa ja puhtaita\nlaseja.\"\n\nRouva Flanagan sai suurimman osan rahoistani ja palasi minuutin\nkuluttua, tuoden katajaviinaa ja viinilaseja.\n\n\"Ja nyt, Peter, kultaseni, käydään kaikki pöydän ääreen ja pidetään\nhauskaa.\"\n\n\"Oh, ei\", vastustin. \"Ottakaa rahani ja juokaa katajaviinaa, mutta\nsallikaa minun lähteä!\"\n\nMutta he eivät tahtoneet kuullakaan minua. Sitten minun oli pakko\nistuutua pöytään heidän seuraansa, katajaviinaa kaadettiin laseihin,\nja he pakottivat minut juomaan lasillisen, joka oli vähällä\ntukehduttaa minut. Sillä oli kuitenkin hyväkin vaikutus; se valoi\nminuun rohkeutta, ja minuutin tai parin perästä minusta tuntui kuin\nolisin pystynyt tappelemaan heitä kaikkia vastaan.\n\nHuoneen ovi oli samalla puolella kuin takka, ja huomasin hiilihangon\nolevan tuli ristikolla punahehkuisena. Valitin, että minun oli\nvilu, vaikka olinkin polttavan kuumeinen; ja he sallivat minun\nnousta lämmittämään käsiäni. Heti takan ääreen päästyäni tempasin\ntulikuuman hiilihangon, heilutin sitä pääni yläpuolella ja syöksyin\novelle. He kaikki ponnahtivat pystyyn pidättämään minua, mutta kun\nuhkasin hiilihangollani etumaista, hypähti hän taaksepäin ja kirkaisi\n(luullakseni poltin hänen nenäänsä).\n\nKäytin tilaisuutta hyväkseni ja pujahdin kadulle, pyörittäen\nhiilihankoa pääni ympärillä, samalla kun kaikki naiset seurasivat\njäljessäni, ulvoen ja kiljuen. Juoksin pysähtymättä ja heiluttelin\nhiilihankoani, kunnes höyrysin hiestä, ja hiilihanko oli jäähtynyt\nihan kylmäksi. Silloin katsoin taakseni ja näin olevani yksin. Oli\nhyvin pimeä; kaikkien talojen ovet olivat suljetut, eikä missään\nnäkynyt valoa. Seisahduin kadunkulmaan tietämättä, missä olin\ntai mitä minun piti tehdä. Olin tosiaankin surkeassa asemassa ja\nmietin, miten minun olisi viisainta menetellä; mutta äkkiä kääntyi\nnurkan takaa näkyviin muuan aliupseeri, joka oli vahingossa jäänyt\nmaihin. Tunsin hänet kavaijista ja olkihatusta meikäläiseksi ja olin\nriemuissani hänet nähtyäni. Kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut,\nja hän mainitsi olevansa menossa erääseen taloon, jonka asukkaat\ntunsivat hänet ja päästäisivät hänet sisälle.\n\nSinne saavuttuamme olivat talon asukkaat hyvin kohteliaita; emäntä\nvalmisti meille marunaolutta, jota aliupseeri pyysi ja joka minusta\nolikin sangen hyvää. Juotuamme kulhon tyhjäksi vaivuimme molemmat\nuneen tuoleihimme. En herännyt, ennenkuin aliupseeri herätti minut\nkello seitsemän jälkeen, jolloin vuokrasimme veneen ja lähdimme\nlaivaan.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nO'Brien ottaa minut suojelukseensa -- Laivan miehistölle maksetaan\npalkka, samoin muonaveneen naisille, juutalaisille ja tavallaan\norjien puoltajille -- Lähdemme merelle -- _Tohtori_ O'Brienin\nparannuskeino meritaudissa -- Tohtorin yksi pilleri tehokkaampi kuin\nkoko lääkeannos.\n\n\nLaivaan saavuttuamme ilmoittauduin ensimmäiselle luutnantille ja\nkerroin hänelle kaikki, miten minua oli kohdeltu, ja näytin hänelle\nhiilihangon, jonka olin tuonut muassani laivaan. Hän kuunteli\nkertomustani hyvin kärsivällisesti ja virkkoi sitten:\n\n\"No niin, mikäli tiedän, herra Simple, saatatte olla sukunne suurin\ntyhmyri, mutta älkää milloinkaan koettako esiintyä tyhmänä minulle.\nTuo hiilihanko todistaa päinvastaista; ja jos älynne pystyy tekemään\nteille palveluksia, milloin itse sitä tarvitsette, niin odotan, että\nsitä käytetään myöskin virkatehtävienne hyväksi.\"\n\nSenjälkeen hän kutsutti luokseen O'Brienin ja antoi hänelle\nläksytyksen, koska hän oli sallinut minun lähteä värväysjoukkueen\nmukaan, huomauttaen ihan oikein, ettei minusta saattanut olla siellä\nlainkaan hyötyä ja että minulle olisi saattanut sattua vakava\ntapaturma.\n\nLaskeuduttuani pääkannelle tuli O'Brien luokseni.\n\n\"Peter\", sanoi hän, \"minä sain nuhteita siitä, että päästin sinut\nmukaan. Senvuoksi onkin kohtuullista, että sinä saat selkääsi, koska\npyysit sitä minulta.\"\n\nMinua halutti väitellä siitä kysymyksestä, mutta hän keskeytti\nperusteluni äkkiä potkaisemalla minut kansiluukusta alas; ja siihen\npäättyi innokas yritykseni hankkia merimiehiä hänen majesteettinsa\npalvelukseen.\n\nVihdoinkin fregatissamme oli täysi miehistö; ja koska alukseemme\noli komennettu miehiä muista laivoista, määrättiin meillä miesten\npalkka maksettavaksi, ennenkuin lähtisimme merelle. Maissa olevat\nihmiset saavat aina selville, milloin laivan miehistölle maksetaan\npalkka, ja jo hyvin varhain sinä aamuna oli ympärillämme veneitä\ntäynnä juutalaisia ja muita ihmisiä, joista jotkut pyrkivät laivaan\nmyydäkseen tavaroitaan, toiset taas saadakseen maksun merimiehille\nvelaksi antamistaan tavaroista. Mutta ensimmäinen perämies ei\ntahtonut päästää heistä ketään laivaan, ennenkuin palkat olisi\nmaksettu, vaikka he olivat niin kiihkeitä, että hänen oli pakko\nsijoittaa vahteja laivan partaille torjumaan veneitä tyhjillä\npanoksilla, jos ne laskisivat laivan kupeeseen.\n\nSeisoessani porraslavalla katselemassa veneparvea sanoi eräässä\nveneessä istuva tummahipiäinen mies minulle: \"Kuulkaahan, sir,\nsallikaa minun pujahtaa tykkiaukosta kannelle! Minulla on hyvin sievä\nlahja teille.\"\n\nJa hän otti esille kultaisen sinetin, jota hän ojensi minua kohti.\nKäskin heti vahdin pitämään häntä loitommalla, sillä minua loukkasi\nkovin pahasti se, että hän otaksui voivansa lahjomalla saada minut\nmenettelemään vastoin määräyksiä.\n\nNoin kello yksitoista saapuivat kaikki kirjanpitäjät ja\nrahastonhoitaja raha-arkkuineen telakan veneellä laivaan, ja heidät\nopastettiin keulakajuuttaan, jossa kapteeni oli maksupöydän ääressä.\nMiehet huudettiin sisälle yksitellen, ja koska heidän palkkansa\nolivat etukäteen lasketut, kävi niiden suorittaminen aika vinhasti.\nRahat pantiin aina heidän hattuunsa, sittenkun ne oli laskettu\nupseerien ja kapteenin näkyvissä.\n\nKajutan oven ulkopuolella seisoi kookas, mustapukuinen mies, jonka\ntukka oli kammattu suoraksi ja joka oli saanut satama-amiraalilta\nmääräyksen, että hänet tuli päästää laivaan. Hän ahdisti jokaista\nmiestä, joka tuli ovesta rahat hatussaan, pyytäen avustusta\nLänsi-Intian orjien vapauttamista varten. Mutta merimiehet eivät\nhalunneet antaa hänelle mitään, vaan vannoivat neekerien olevan\nparemmassa asemassa kuin he itse olivat, sillä neekerit eivät tehneet\nraskaampaa työtä päivällä eikä heidän tarvinnut olla vahdissa öisin.\n\n\"Palveleminen on palvelemista kaikkialla maailmassa, kelpo\nvirrenveisaaja\", tokaisi eräs. \"He palvelevat isäntiään, kuten heidän\ntuleekin; me palvelemme kuningasta, koska hän ei tule toimeen ilman\nmeitä -- eikä hän milloinkaan kysy meiltä lupaa, vaan hankkii, mitä\ntarvitsee.\"\n\n\"Niin\", myönsi suoratukkainen herrasmies, \"mutta orjuus on tyyten\ntoisenlaista\".\n\n\"En voi väittää huomaavani siinä minkäänlaista eroa; entä sinä, Bill?\"\n\n\"En minäkään; ja otaksuttavasti he karkaisivat, jolleivät he olisi\ntyytyväisiä.\"\n\n\"Karkaisivat, olento-poloiset!\" päivitteli musta herrasmies. \"Mutta\njos he niin tekisivät, niin heitä ruoskittaisiin.\"\n\n\"Ruoskittaisiin -- heh; no niin, mutta jos me karkaamme, niin meidät\nhirtetään. Neekerit ovat paremmassa asemassa kuin me, eivätkö olekin,\nTom?\"\n\nSitten tuli kajutasta muonamestari; hän oli, kuten sanottiin,\njossakin määrin laintuntija -- hän oli näet saanut enemmän opillista\nsivistystä kuin merimiehet yleensä.\n\n\"Luotan siihen, sir\", virkkoi mustapukuinen mies, \"että te annatte\nosaltanne jotakin\".\n\n\"En suinkaan, hyvä mies; olen velkaa jokaisen neljännespennyni,\neivätkä rahani riitäkään, pelkään.\"\n\n\"Sittenkin, sir, vähäinen ropo.\"\n\n\"Mitä? Mikä hornamainen vintiö teidän täytyykään olla, kun pyydätte\nmiestä lahjoittamaan sellaista, mikä ei ole hänen omaansa! Enkö\nsanonut teille, että olen velkaa kaikki rahani? Vanha sananlasku\nsanoo: ole oikeamielinen, ennenkuin olet antelias. Niin, mielipiteeni\non se, että te olette metodistinen, kelvoton kiristäjä, ja jos kukaan\non kyllin typerä antaakseen teille rahaa, pidätte sen itse.\"\n\nOivallettuaan, ettei hän saanut mitään ovella, mies meni alakannelle,\nmikä ei ollut viisas teko. Nyt nimittäin, kun miehet olivat\nsaaneet palkkansa, sallittiin venheiden laskea laivan kupeisiin,\nja alukseemme tuotiin salaa niin paljon väkijuomia, että useimmat\nmerimiehet olivat enemmän tai vähemmän humalassa. Heti alhaalle\npäästyään hän alkoi jakaa painokuvia, jotka esittivät kahlehdittua\nneekeriä polvillaan lausumassa: \"Enkö ole veljesi?\" Jotkut miehistä\nnauroivat ja vannoivat kiinnittävänsä veljensä ruokalan seinään\nrukoilemaan laivaväen puolesta, mutta toiset olivat hyvin äkäisiä ja\nsättivät häntä. Vihdoin tuli hänen luoksensa muuan humaltunut mies.\n\n\"Mielitkö vihjata, että tämä ulvova, mustanahkainen varas on minun\nveljeni?\"\n\n\"Tietysti väitän niin\", vastasi metodisti.\n\n\"Tästä saat sitten hornamaisen valheesi palkkion\", kivahti merimies,\nsivaltaen häntä kasvoihin sekä vasemmalla että oikealla nyrkillään ja\nkolhaisten hänet köysisäiliöön, josta hän kapusi ylös ja pujahti pois\nfregatista niin pian kuin pääsi.\n\nNyt laiva oli hämmingin ja hälinän vallassa; juutalaiset koettivat\nmyydä vaatteita tai saada rahat jo myymistään vaatekappaleista;\nmuonaveneiden miehet ja naiset näyttelivät pitkiä laskujaan, vaatien\ntai mairitellen miehiä maksamaan; lisäksi oli muita maalla asuvia\nihmisiä, jotka karhusivat satoja pikku velkoja; merimiesten vaimoja,\njotka pysyttelivät miestensä läheisyydessä ja kiistelivät joka kerta,\nkun joku lasku näytettiin, väittäen sitä kiristykseksi tai ryöstöksi.\nHoilattiin, uhkailtiin, naurettiin ja itkettiin -- sillä kaikkien\nnaisten tuli poistua laivasta ennen auringonlaskua -- kerran eräs\njuutalainen paiskattiin kumoon, ja hänen kaikki vaatelaatikkonsa\nviskattiin ruumaan; muuan merimies etsi kaikkialta juutalaista, joka\noli pettänyt häntä; kaikki reuhasivat ja teuhasivat, ja monet olivat\njuovuksissa.\n\nMinusta merimiehillä tuntui olevan visainen pulma ratkaistavanaan.\nHeidän kimpussaan oli kolme rahanvaatijaa: juutalainen vaatteista,\nmuonaveneen mies satamassa nautitusta ruuasta ja vaimo miehen poissa\nollessa suoritettavia kulunkeja varten. Ja yleensä he eivät saaneet\nrahaa enempää kuin parhaiksi yhdelle vaatijalle. Kuten saattoi\nolettaakin, saivat naiset suurimman osan; muille maksettiin rahtunen,\nja loppu luvattiin suorittaa miehen palattua risteilyltä; ja vaikka\nniin ollen saattoi tuntua siltä, että kahta velkojaa kohdeltiin\nhuonosti, saivat he ajan mittaan kuitenkin enemmän kuin omansa,\nsillä heidän vaatimuksensa olivat niin ylettömät, että jos heidän\nlaskuistaan olisi suoritettu vain kolmas osa, olisivat he kuitenkin\nvoittaneet.\n\nNoin kello viisi annettiin määräys, että laiva piti tyhjentää. Kaikki\nriidanalaiset kohdat ratkaisi meriväenkersantin johtama joukkue,\njoka erotti juutalaiset riitakumppaneistaan; ja kaikki henkilöt,\njotka eivät kuuluneet laivan miehistöön, lähetettiin laidan yli.\nRiippumatot kiinnitettiin paikalleen, juopuneet pantiin makuulle ja\nlaivassa oli taaskin kaikki hiljaista.\n\nKetään ei rangaistu juopumuksesta, koska palkkapäivää pidetään\nsotalaivalla kaikenlaisen sopimattoman esiintymisen lopettajaisina,\nja merimiehet aloittavat sinä päivänä uuden lehden elämässään;\nvaikkakin nimittäin jonkun verran vapauksia sallitaan ja merimiehiä\nharvoin ruoskitaan satamassa, vaaditaan siitä alkaen, kun ankkuri on\nnostettu, ankaraa kuria, eikä juopumuksesta enää voida toivoakaan\nanteeksiantoa.\n\nSeuraavana päivänä oli kaikki valmiina lähtöä varten, eikä\nupseereille myönnetty lainkaan lomaa. Laivaan tuotiin kaikenlaisia\nvarastoja, ja isot veneet hinattiin kannelle ja kiinnitettiin\npaikoilleen. Seuraavana aamuna päivän sarastaessa annettiin\nsatamassa olevasta lippulaivasta meille merkki lähteä liikkeelle;\nolimme saaneet määräyksen mennä risteilemään Biskajan lahdelle.\nKapteeni tuli laivaan, ankkuri nostettiin, ja sitten purjehdimme\nNeedle-kallioiden lomitse hyvässä koillistuulessa.\n\nIhailin Wight-saaren näköaloja, katselin ihastuneena Alum-poukamaa,\ntähyilin hämmästyneenä Needle-kallioita ja aloin sitten voida niin\npahoin, että menin kannen alle.\n\nMitä seuraavina kuutena päivänä tapahtui, sitä en osaa kertoa. Luulin\njoka hetki kuolevani ja viruin koko sen ajan riippumatossani tai\narkkujen päällä kykenemättä syömään, juomaan tai kävelemään.\n\nSeitsemäntenä aamuna tuli O'Brien luokseni ja sanoi, että jollen\nponnistaisi voimiani, en ikinä tulisi terveeksi, että hän piti\nminusta hyvin paljon ja oli ottanut minut suojelukseensa ja että hän\ntodistukseksi huolenpidostaan tekisi hyväkseni sellaista, mitä hän ei\nvaivautuisi tekemään laivan ainoankaan muun nuoren kadetin hyväksi,\nnimittäin antamaan minulle aimo löylytyksen, joka oli varmasti\ntehoava lääke meritaudissa.\n\nHän menetteli sanojensa mukaisesti, kolhi kylkiluitani armottomasti,\nkunnes henkeni tuntui tyyten salpautuneen, otti sitten köydenpätkän\nja pieksi minua, kunnes tottelin hänen komennustaan ja lähdin heti\nkannelle.\n\nEnnenkuin hän tuli luokseni, en olisi mitenkään uskonut voivani\ntotella häntä, mutta jollakin tavoin minun onnistui ryömiä tikkaita\nmyöten pääkannelle, jossa istuuduin ammustelineelle haikeasti\nvalittamaan. Mitä olisinkaan ollut valmis antamaan, jos olisin\nsaanut olla jälleen kotona! Ei ollut minun syyni, että olin suvun\npahin tyhmyri, mutta kuinka minua siitä rangaistunkaan! Jos tämä oli\nhyväntahtoisuutta O'Brienin taholta, niin mitä saisinkaan odottaa\nniiltä, jotka eivät olleet minua kohtaan puolueellisia!\n\nMutta vähitellen toinnuin, voin varmasti aika paljon paremmin ja\nnukuin sinä yönä hyvin sikeästi.\n\nSeuraavana aamuna O'Brien tuli uudelleen luokseni.\n\n\"Se on inhoittavan kavala kuume, tämä meritauti, hyvä Peter, ja\nmeidän täytyy karkoittaa se sinusta.\"\n\nJa sitten hän alkoi taaskin käyttää edellisen päivän\nparannuskeinoaan, kunnes olin melkein pelkkää hyytelöä. En tiedä,\npoistiko minusta meritaudin selkäsaunan pelko vai joku muu syy, mutta\nvarmaa on, etten toisen löylytyksen jälkeen enää sitä tuntenut,\nja seuraavana aamuna herätessäni olin hyvin nälkäinen. Ehätin\npukeutumaan, ennenkuin O'Brien tulisi luokseni, enkä tavannut häntä,\nennenkuin kohtasimme toisemme aamiaisella.\n\n\"Peter\", virkkoi hän, \"annahan minun tunnustella suonenlyöntiäsi!\"\n\n\"Oi, se ei ole tarpeen\", torjuin. \"Olen tosiaankin ihan terve.\"\n\n\"Ihan terve! Pystytkö syömään korppua ja suolaista voita?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Entä rasvaista sianlihaa?\"\n\n\"Kyllä, varmasti pystyn.\"\n\n\"Siitä saat sitten kiittää minua, Peter\", huomautti hän. \"Et siis\nenää saa lääkettäni, ennenkuin sairastut uudelleen.\"\n\n\"Toivottavasti en saa\", vastasin, \"sillä se ei ollut kovinkaan\nmieluista\".\n\n\"Mieluista! Sinä nimesi mukainen Simple! [Simple on suomeksi\nyksinkertainen. -- _Suom_.] Milloin olet kuullut, että lääke on\nmieluista, jollei se ole potilaan omaa määräämää? Otaksuttavasti\nvaatisit makeisia keltakuumeessa. Elä ja opi, poika, ja kiitä\ntaivasta siitä, että sinulla on joku, joka rakastaa sinua kylliksi\nantaakseen sinulle selkään, milloin terveytesi sitä kaipaa.\"\n\nVastasin, että niin kiitollinen kuin hänelle olinkin, en toivonut\nenää tarvitsevani lisää todistuksia hänen huolenpidostaan.\n\n\"Ei enää niin _nasevia_ todistuksia, tarkoitat kai, Peter; mutta\nsalli minun kertoa sinulle, että se oli vilpitön todistus, sillä\nsinun sairautesi aikana söin silava-annoksesi ja join grogisi, jota\nviimemainittua ei voi saada kyllin runsaasti Biskajan lahdella.\nMutta kun nyt olen parantanut sinut, tunget sen kaiken omaan pieneen\nleipälaukkuusi, joten minä en hyödy siitä mitään, ja luultavasti\nsinun sopii olla varma siitä, ettet saa kahta niin epäitsekästä\nlöylytystä koko elinaikanasi. Olet kuitenkin perin tervetullut, joten\nälä enää hiisku siitä asiasta mitään!\"\n\nPidin suuni kiinni ja söin aika tukevan aamiaisen. Siitä päivästä\nalkaen olin jälleen tehtävissäni, ja minut pantiin samaan\nvahtijoukkueeseen kuin O'Brien, joka puhui ensimmäiselle luutnantille\nja ilmoitti hänelle ottaneensa minut hoiviinsa.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nMuddlen merkillinen loputtomuusteoria -- Chucksin uudenlaatuiset\ntavat -- O'Brien aloittaa tarinansa -- Niihin aikoihin oli kookkaita\njättiläisiä -- Tuon kannelle perämiehen _yökiikarin_.\n\n\nKoska olen jo puhunut kapteenista ja ensimmäisestä luutnantista niin\npaljon, että lukijani pystyy saamaan käsityksen heidän luonteestaan,\nesittelen nyt hänelle laivakumppaneistani kaksi hyvin omituista\nhenkilöä, kirvesmiehen ja pursimiehen.\n\nKirvesmiestä, jonka nimi oli Muddle, nimitettiin tavallisesti\nLastu-filosofiksi, ei silti, että hän olisi lukeutunut johonkin\nerikoiseen koulukuntaan, vaan hän oli kehittänyt oman teoriansa,\njosta luopumaan häntä ei saatu taivutetuksi.\n\nTämän teorian mukaan maailmankaikkeudessa tapahtumasarjat toistuivat,\nniin että määrätyn ajanjakson kuluttua kaikki tapahtui uudelleen.\nEn milloinkaan saanut häntä selittämään, mihin tosiasioihin hänen\nlaskelmansa perustuivat; hän väitti, että jos hän selittäisikin sen,\nolin liian nuori käsittääkseni sitä; mutta asianlaita oli niin, että\n\"kahdenkymmenenseitsemäntuhannen kuudensadanseitsemänkymmenenkahden\nvuoden kuluttua tapahtuu kaikki, mitä nyt tapahtuu, uudelleen, ja\nsilloin elävät samat henkilöt kuin nykyhetkellä\". Hyvin harvoin\nhän uskalsi lausua tämän huomautuksen kapteeni Savagelle, mutta\nensimmäiselle luutnantille hän esitti sen varsin usein.\n\n\"Olen tutkinut sitä mahdollisimman tarkoin, sir, vakuutan, vaikka\nteistä se on virheellinen; mutta kaksikymmentäseitsemäntuhatta\nkuusisataaseitsemänkymmentäkaksi vuotta sitten te olitte tämän\nlaivan ensimmäinen luutnantti ja minä kirvesmies, vaikka emme\nmuista sitä ollenkaan; ja kahdenkymmenenseitsemäntuhannen\nkuudensadanseitsemänkymmenenkahden vuoden kuluttua seisomme molemmat\ntämän veneen ääressä, keskustellen korjauksista, kuten nytkin teemme.\"\n\n\"En sitä epäile, herra Muddle\", vastasi ensimmäinen\nluutnantti. \"Rohkenenpa sanoa, että se kaikki on ihan totta,\nmutta korjaukset täytyy suorittaa loppuun tänä iltana, ja\nkahdenkymmenenseitsemäntuhannen kuudensadanseitsemänkymmenenkahden\nvuoden kuluttua saatte ihan yhtä jyrkän määräyksen kuin nytkin, joten\nlaittakaa työ valmiiksi!\"\n\nTämän teoriansa nojalla kirvesmies ei vähääkään piitannut vaaroista\neikä mistään muustakaan. Kaikki oli merkityksetöntä, kullakin\ntapauksella oli paikkansa ajan kiertokulussa. Se oli tapahtunut\nmainittua ajanjaksoa aikaisemmin ja tapahtuisi uudelleenkin. Kohtalo\noli kohtalo.\n\nMutta pursimies oli huvittavampi henkilö. Häntä pidettiin laivaston\n_tiukimpana_ (se on, toimeliaimpana ja ankarimpana) pursimiehenä.\nHäntä nimitettiin \"herra Chucksiksi\" -- Chucks oli hänen nimensä. Hän\ntuntui saaneen puolinaisen sivistyksen; joskus hänen kielenkäyttönsä\noli muutamien lauseiden aikana erittäin hyvin ruokottua, mutta ihan\näkkiä hän horjahti jonkun vaikean sanan kohdalla.\n\nMutta seikkailujeni yhteydessä minulla on tilaisuus paremmin\nperehdyttää lukijoitani hänen tarinaansa. Hän oli aika komea\nmies, pyylevähkö, teräväsilmäinen, ja hänen hiuksensa kihartuivat\nkiemuroihin. Päänsä hän piti pystyssä ja pöyhisteli kävellessään.\nHän oli sitä mieltä, että \"upseerin piti näyttää upseerilta ja\n_käyttäytyä_ sen mukaisesti\". Omasta kohdastaan hän oli hyvin\n\"puhdas\", käytti keskisormissaan sormuksia ja rinnallaan isoa\nröyhelöä, joka pisti ulospäin kuin ahvenen selkäevä, ja hänen\npaitansa kaulus oli aina vedetty hänen poskipäittensä tasalle. Hän\nei koskaan näyttäytynyt kannella ilman \"suostuttajaansa\", jossa oli\nkolme köyden tavoin yhteen punottua rottinkia; joskus hän käytti\nsiitä nimitystä \"Bathin ritarikunnan merkki\" tai \"Trio juncto in\nUno\". Ja tämä \"suostuttaja\" oli harvoin jouten.\n\nHän pyrki olemaan hyvin kohtelias jopa tavallisia merimiehiäkin\npuhutellessaan, ja varmasti hän aina aloittikin heille lausumansa\nhuomautukset ystävällisesti, mutta pitemmälle ehtiessään hän ei enää\nyhtä tarkoin valinnut sanojaan. O'Brien huomautti hänen puheittensa\nolevan runoilijan synnin kaltaisia, yläosaltaan sangen kauniita,\nmutta alapäästään tyrmistyttävän rumia. Hän saattoi esimerkiksi\nlausua keulakannella olevalle miehelle:\n\n\"Sallikaa, hyvä mies, minun huomauttaa teille, että tiputatte\ntuota tervaa kannelle -- kannelle, sir, jos rohkenen lausua sen\nhuomautuksen, jonka tänä aamuna velvollisuuteni mukaisesti pesetin\npuhtaaksi. Ymmärrättehän minua, sir, olette häpäissyt hänen\nmajesteettinsa etukantta. Minun täytyy tehdä velvollisuuteni, sir,\njoskin te lyötte laimin omanne; siispä saakaa tästä -- ja tästä -- ja\ntästä\" -- hän sivalteli miestä rottingillaan -- \"te penteleen simppu.\nJos vielä kerran niin teette, piru vieköön, niin pieksen maksanne\nirti.\"\n\nMuistan erään tapauksen, jolloin muuan laivapojista kantoi sangossa\nlikavettä tyhjentääkseen sen laivan keulasta eikä kohottanut kättä\nhattuunsa sivuuttaessaan pursimiehen. \"Seis, pikku ystäväni!\" komensi\npursimies, nykäisten röyhelöään ulommaksi ja nostaen paidankaulustaan\nkummaltakin puolen. \"Oletteko selvillä, sir, yhteiskunnallisesta\narvostani ja asemastani?\"\n\n\"Kyllä, sir\", vastasi poika, vapisten ja silmäillen rottinkia.\n\n\"Kas, vai olette!\" äänsi Chucks. \"Jollette olisi ollut siitä\nselvillä, olisin katsonut lempeän oikaisun tarpeelliseksi, jotta\nolisitte vastedes välttänyt sellaista erehdystä; mutta koska _olitte_\nsiitä selvillä, niin sitten, tulimmainen, ei menettelyänne voi\nmitenkään puolustaa, joten saatte tästä -- ja tästä -- te nalkuttava,\nnälkiintynyt keskonen. Pyydän todella teiltä anteeksi, herra Simple\",\nvirkkoi hän minulle pojan ulvoen kävellessä edelleen, sillä olin\nsilloin hänen seurassaan, \"mutta tämä ammatti tekee kun tekeekin\nmeistä kaikista raakalaisia. Kovaa on uhrata terveytensä, yöleponsa,\nmukavuutensa; mutta vielä kovempaa on se, että minun vastuunalaisessa\nasemassani täytyy liian usein uhrata lempeyteni.\"\n\nSitä vahtimiehistöä, johon minut oli määrätty, oli komentamassa\nperämies; hän oli varsin karkea merenkulkija, saanut kasvatuksensa\nkauppa-aluksilla, ulkoasultaan kovin vähän herrasmiestä muistuttava,\nperin hyväluontoinen ja hyvin mieltynyt grogiin. Hän oli yhtenään\nriidassa pursimiehen kanssa ja väitti meripalveluksen nyt menevän\npäin hemmettiä, kun palveluksessa olevat aliupseerit käyttivät\nvalkeita paitoja ja rintaröyhelöitä.\n\nMutta pursimies ei hänestä välittänyt; hän tunsi velvollisuutensa,\nsuoritti tehtävänsä, ja jos kapteeni oli tyytyväinen, sanoi hän, sai\nlaivan koko muu miehistö nurkua. Perämies taas, arvosteli hän, oli\nihan paikallaan, mutta kun hänet oli kasvatettu kivihiililaivassa,\nei sopinut odottaakaan, että hän olisi kovin hienostunut; olihan,\nhuomautti hän, nykäisten paidankaulustaan ylemmäksi, \"mahdotonta\ntehdä silkkistä kukkaroa siankorvasta\".\n\nPerämies oli perin ystävällinen minua kohtaan ja lähetti minut\nusein nukkumaan riippumattooni, ennenkuin vahtivuoroni oli\npuolivälissäkään. Siihen saakka aina kävelin kannella O'Brienin\nseurassa, joka oli aika hauska kumppani ja opetti minulle ammatistani\nkaikki, mitä osasi.\n\nHänen eräänä yönä ollessaan koiranvahdissa sanoin hänelle, että hyvin\nmielelläni haluaisin kuulla hänen elämäntarinansa.\n\n\"Sen kyllä kerron sinulle, poika-kulta\", lupasi hän, \"mikäli sitä\nmuistan, vaikka epäilemättä olen sen suurimmaksi osaksi unohtanut.\nToiseen lasiin ei ole enää viittä minuuttia, minkä vuoksi mittaamme\nvauhdin ja merkitsemme sen nopeustauluun, ja sitten kudon sinulle\nkertomuksen, joka estää meidät molemmat vaipumasta uneen.\"\n\nIlmoitettuaan purjehdusnopeuden perämiehelle ja merkittyään sen\nnopeustauluun O'Brien palasi luokseni.\n\n\"Ja nyt, poikaseni, käyn ankkuriin märssypurjeen nostoköyden\ntelineelle, sinä saat sulloa käämimäisen pikku ruhosi\nsuojanpuolelleni, ja sitten kerron sinulle koko jutun. Ensinnäkin\nsinun pitää tietää, että polveudun mahtavasta O'Brien Borrusta, joka\noli kuningas aikanaan samoin kuin suuri Fingal oli ennen häntä. Olet\ntietysti kuullut Fingalista?\"\n\n\"En voi väittää koskaan kuulleeni\", tunnustin.\n\n\"Et ole koskaan kuullut Fingalista, murhamies! Missä sinun on\ntäytynytkään olla koko elämäsi! No niin, antaakseni sinulle siis\njonkinlaisen aavistuksen Fingalista, kerron ensiksi, miten Fingal\nkiusasi mahtavaa skotlantilaista jättiläistä, ja jatkan sitten omaa\ntarinaani. Fingal, se sinun tulee tietää, oli itsekin jättiläinen\neikä ollutkaan typerä, ja jokainen, joka häntä loukkasi, sai olla\nyhtä varma selkäsaunasta kuin minä saan olla siitä, että minun pitää\nolla koiranvahdissa tänä yönä.\n\n-- Mutta Skotlannissa asui jättiläinen, kookas kuin iso masto tai\nsinnepäin, kuten sanomme, milloin emme ole ihan varmat, koska siten\nsäästymme valehtelemasta enempää kuin on syytä valehdella. No\nniin, tämä skotlantilainen jättiläinen kuuli Fingalista ja siitä,\nkuinka Fingal oli löylyttänyt kaikkia, ja virkkoi: 'Kuka tämä\nFingal on? Kies' avita', sanoi hän skotlanninkielellä, 'minäpä käyn\nkatsomassa, millaisista aineksista hän on tehty'. Niinpä hän asteli\nIrlannin kanaalin poikki ja tuli rannalle puolen penikulman päähän\nBelfastista, mutta ylettyivätkö hänen jalkansa koko ajan pohjaan vai\neivätkö, sitä en osaa sanoa, vaikka kyllä epäilen, ettei hän päässyt\nkuivin jaloin.\n\n-- Kuultuaan tämän ison miekkosen tulosta Fingal pelkäsi\ntulimmaisesti, sillä hänelle kerrottiin skotlantilaisen olevan\nmuutamia jalkoja häntä pitemmän. Jättiläiset näet mittaavat\npituuttaan jaloilla eivätkä piittaa tuumista, kuten meidän\npienikokoisten on pakko tehdä. Niinpä Fingal tähyili tarkasti\nnähdäkseen skotlantilaisen, ja eräänä aamuna tulija ilmestyikin,\nastellen rinnettä ylöspäin Fingalin taloa kohti. Jos Fingal oli\naikaisemmin pelännyt, oli hänellä enemmän syytä pelätä nähtyään\nvieraan, sillä hän näytti kun näyttikin löytöretkeilijäin näkemältä\nmuistomerkiltä.\n\n-- Niinpä Fingal juoksi kotiinsa ja huusi vaimolleen Shayalle:\n'Armaani', sanoi hän, 'joudu! Se iso skotlantilainen öykkäri on\ntulossa rinteellä. Kiedo minut peitehuopiin, ja jos hän tiedustaa,\nkuka on vuoteessa, sano, että siinä on lapsi!' Sitten Fingal paneutui\nvuoteeseen, ja hänen vaimonsa oli parhaiksi ehtinyt peittää hänet,\nkun skotlantilainen tuli sisälle ja kolhaisi päänsä ovenkamanaan,\nvaikka kumartuikin syvään.\n\n-- 'Missä se Fingal-vintiö on?' kysyi hän, hieroen otsaansa. 'Näytä\nhänet minulle, jotta voin antaa hänelle selkään.'\n\n-- 'St! St!' äänsi Shaya. 'Herätät lapsen, ja silloin se mies, jonka\npieksemisestä puhut, tappaa sinut, jos hän tulee sisälle.'\n\n-- 'Onko tuo lapsi?' virkkoi skotlantilainen ällistyneenä, silmäillen\nhuopiin kiedottua kookasta ruhoa.\n\n-- 'Varmasti se on', vakuutti Shaya, 'ja Fingalin lapsi onkin.\nÄlä siis sitä herätä. Muutoin Fingal vääntää niskasi nurin tuossa\ntuokiossa.'\n\n-- 'Kautta pyhän Andreaksen ristin!' päivitteli jättiläinen. 'Sitten\non minun aika livistää, sillä jos tuo on lapsi, ei minusta ole muuta\nkuin suupalaksi itse miehelle. Hyvästi!'\n\n-- Niinpä skotlantilainen jättiläinen juoksi pois talosta eikä\npysähtynyt syömään eikä juomaan ennenkuin omilla kukkuloillaan ja\noli vähällä hukkua, koska hän kiireissään erehtyi tiestä mennessään\nkanaalin poikki. Senjälkeen Fingal nousi vuoteesta ja nauroi omalle\nsukkeluudelleen, kuten hänen hyvin sopikin nauraa. Ja siihen päättyy\ntarinani Fingalista.\n\n-- Ja nyt alan puhua itsestäni. Kuten jo mainitsin, polveudun\nmahtavasta O'Brienistä, joka oli kuningas aikanaan, mutta se aika on\nmennyt. Elämän mennessä menoaan saattavat lastenlasteni jälkeläiset\notaksuttavasti olla taaskin kuninkaita, vaikka juuri nykyisin ne\nmahdollisuudet näyttävät kovin vähäisiltä. Mutta nousuja ja laskuja\non suuressa mittakaavassa samoin kuin yksityisenkin elämässä, ja\nonnen ratas pyörii niiden hyväksi, jotka ovat alimmilla puolilla,\nkuten minä lienen tällä hetkellä.\n\n-- Lyhentääkseni tarinaani hiukan hyppään isoisänisääni, joka oli\naito herrasmies ja eli herrasmiehen tapaan kymmenentuhannen punnan\nvuositulojensa varassa. Vihdoin hän kuoli ja kymmenentuhannen punnan\ntuloista haudattiin kahdeksantuhatta hänen mukaansa. Isoisäni seurasi\nisäänsä, sittenkun hänen aikansa tuli, ja jätti isälleni ainoastaan\nsatakunta acrea rämettä, jolla hänen olisi pitänyt säilyttää suvun\narvo. Minä olen nuorin kymmenpäisestä lapsijoukosta, eikä minulla ole\nkuparikolikkoakaan palkkani lisäksi enkä todennäköisesti saakaan.\n\n-- Puhuttakoon _alenevasta_ polvesta, mutta sen pahemmin _alenevaa_\nsukua kuin minun sukuni on ei ole milloinkaan ollut maan päällä,\nsillä minä saan tulla toimeen viidelläkolmatta punnalla vuodessa ja\njouduttuani pois laivasta tyhjällä, vaikka mahtava esi-isäni teki\nihan mitä tahtoi Irlannille ja sen kaikille asukkaille.\n\n-- Mutta kaiken tämän ainoa tarkoitus on tyydyttävästi todistaa,\nettei minulla ole omaisuutta killinkiäkään ja että juuri se on\ntaivuttanut minut alentumaan palvelemaan hänen majesteettiaan. Isä\nM'Grath, isäni luona asuva pappi, opetti minulle alkeet, kuten\nsanotaan. Silloin arvelin tietäväni alkeista kylliksi, mutta olen\nnähnyt niitä koko joukon enemmän senjälkeen.\n\n-- 'Terence', virkkoi isäni minulle eräänä päivänä, 'mitä aiot tehdä?'\n\n-- 'Syödä päivällistä tietysti', vastasin, sillä olin aika nälkäinen.\n\n-- 'Ja sen teetkin tänään, rakkaani', vahvisti isä, 'mutta vastedes\nsinun täytyy tehdä jotakin hankkiaksesi itse oman päivällisesi;\nmeillä ei riitä muonaa kylliksi teille kaikille. Tahdotko lähteä\nmerille?'\n\n-- 'Menenpä rantaan katsomaan', sanoin, sillä asuimme vain\nkuudentoista irlanninpenikulman päässä rannikolta. Ja syötyäni\nateriani, johon ruokavarojen puutteen tähden ei kulunut kauan,\nravasin niin ollen satamaan katsomaan, millaiselta laiva näytti.\nSatuinkin näkemään oikein todella ison, sillä satamassa kellui\nkolmimastoinen alus, jonka etumastossa liehui amiraalinlippu.\n\n-- 'Olette ehkä kyllin ystävällinen sanoaksenne minulle, mikä laiva\ntuo on', tiedustin eräältä laiturilla seisovalta merimieheltä.\n\n-- 'Se on _Queen Charlotte'_, vastasi hän, 'ja siinä on\nsatakaksikymmentä tykkiä'.\n\n-- Kun nyt katselin sitä ja vertasin sen kokoa sen ympärillä\nkeinuviin lukuisiin pikku aluksiin, kysyin, kuinka vanha se oli, mikä\noli ihan luonnollista, ja mies vastasi, ettei se ollut enempää kuin\nkolmen vuoden vanha. 'Vain kolmen vuoden vanha!' ajattelin itsekseni.\n'Siitäpä tulee komea alus, kun se ehtii täysi-ikäiseksi, jos se\nkasvaa noin vinhasti; siitä tulee yhtä korkea kuin Bencrowin huippu\non' (se on seudullamme eräs vuori). Kuten huomaat, Peter, olin typerä\nsiihen aikaan, kuten sinä olet nyt; mutta vähitellen sinusta ehkä\ntulee yhtä taitava saatuasi yhtä monta löylytystä.\n\n-- Palasin isäni luokse ja kerroin hänelle kaikki näkemäni, ja hän\nsanoi, että jos niin halusin, saattaisin päästä kadetiksi siihen\nlaivaan ja saada yhdeksänsataa miestä komennettavikseni. Häneltä\nunohtui mainitsematta, kuinka monta saisin komentajikseni, mutta\nse selvisi minulle myöhemmin. Minä suostuin, ja isäni käski tuoda\nhevosensa ja ratsasti maaherran puheille, sillä hän oli kyllin\ninnostunut tähän asiaan. Maaherra puhui amiraalille, joka vieraili\npalatsissa, ja minut määrättiin kadetiksi laivaan.\n\n-- Isäni varusti minut matkalle aika komeasti, vakuuttaen kaikille\ntavaranhankkijoille, että heidän laskunsa suoritettaisiin\nensimmäisillä saalisrahoillani, ja sai siten lupauksilla ja\nmairitteluilla luottoa kaikkea sitä varten, mitä tarvitsin.\n\n-- Vihdoin oli kaikki valmista. Isä M'Grath antoi minulle\nsiunauksensa ja vakuutti lukevansa valtavan määrän rukouksia sieluni\nautuudeksi, jos kuolisin, kuten O'Brienin sopii. 'Toivottavasti\nteidän ei koskaan tarvitse nähdä sitä vaivaa, sir', virkoin. 'Oh,\nvaivaako! Nautinto se olisi', vastasi hän, sillä hän oli hyvin\nkohtelias mies. Ja niinpä lähdin isoine arkkuineni, joka ei ollut\nihan niin täysi kuin sen olisi pitänyt olla, sillä äitini oli\nanastanut puolet varuksistani veljiäni ja sisariani varten.\n\n-- 'Toivon palaavani pian, isä', sanoin jättäessäni jäähyväisiä.\n\n-- 'Minä en sitä toivo, rakas poikani', vastasi hän. 'Eikö sinusta\nole huolehdittu, ja mitäpä muuta enää haluaisit?'\n\n-- Aikamoisen touhun jälkeen olin siten kunnollisesti laivassa ja\nerosin arkustani, sillä jäin kannelle, ja se meni kannen alle. Jonkun\naikaa tähyilin ympärilleni pelkkänä silmänä, ja silloin piti sattua\nniin, että kapteeni tuli laivaan ja upseerit komennettiin kannelle\nottamaan häntä vastaan. Halusin tarkastella häntä rauhassa, minkä\nvuoksi nousin istumaan tykille saadakseni katsella häntä mielin\nmäärin. Pursimies vihelsi, merisotilaat tekivät kunniaa, ja kaikki\nupseerit ottivat hatun päästänsä kapteenin noustessa kannelle. Sitten\nkunniavartiosto lähetettiin pois, ja kaikki liikkuivat kannella\nentiseen tapaan; mutta minusta oli hyvin hauska istua hajareisin\ntykillä, minkä vuoksi jäin paikalleni.\n\n-- 'Mitä oikein tarkoitatte tuolla, te kookas, nuori lurjus?' lausui\nkapteeni minut nähtyään.\n\n-- 'En tarkoita kerrassaan mitään', vastasin, 'mutta mitä te\ntarkoitatte nimittämällä O'Brieniä lurjukseksi?'\n\n-- 'Kuka hän on?' tiedusti kapteeni ensimmäiseltä luutnantilta.\n\n-- 'Herra O'Brien, joka liittyi laivan miehistöön noin tunti sitten.'\n\n-- 'Ettekö käsitä, että on sopimatonta istua tykillä?' kysyi kapteeni.\n\n-- 'Kyllä varmasti', vastasin, 'milloin on parempia istuimia'.\n\n-- 'Hän on tietämätön, sir', huomautti ensimmäinen luutnantti.\n\n-- 'Sitten häntä tulee opettaa', virkkoi kapteeni. 'Herra O'Brien,\nkoska olette huviksenne sijoittunut tuon tykin selkään, saatte olla\nsiinä kaksi tuntia minun mielikseni. Ymmärrättekö, sir? Saatte\nratsastaa sillä tykillä kaksi tuntia.'\n\n-- 'Ymmärrän, sir', vastasin. 'Mutta pelkäänpä, ettei se hievahda\npaikaltaan ilman kannuksia, vaikka puhtia siinä kyllä on.'\n\n-- Kapteeni kääntyi toisaalle ja nauroi mennessään hyttiinsä, ja\nkaikki upseerit nauroivat, ja minä myöskin nauroin, sillä minusta\nei ollut kovinkaan työlästä istua tunti tai pari, kuten se ei ole\nminusta työlästä nytkään. No niin, pian minulle selvisi, että\nkuten nuoren karhun pulmat olivat minunkin pulmani vasta tulossa.\nEnsimmäinen kuukausi oli pelkkää tappelua ja rähinää ruokakumppanieni\nkanssa; he nimittivät minua raa'aksi irlantilaiseksi, ja ihoni oli\nhellänä alituisista selkäsaunoista ja sivalluksista, joita sain\nitseäni isommilta ja voimakkaammilta. Mutta mitään ei kestä iäti\n-- kun he oivalsivat, että joskin he osasivat iskeä, minä osasin\niskeä takaisin, kyllästyivät he siihen ja jättivät minut rauhaan\nmurteellisine puhetapoineni. Lähdimme tavoittamaan Toulonin laivastoa\nja sitten risteilimme Cape See-seen edustalla, en tiedä, kuinka monta\nkuukautta.\n\n-- Mutta olin unohtamaisillani mainita, että jouduin uudelleen\nselkkaukseen vähäistä ennen kuin poistuimme satamasta. Oli minun\nvahtivuoroni, ja kun päivällissoitto kajahti, otin vapauden juosta\nkannen alle, sillä ruokakumppaneillani oli tapana unohtaa poissa\nolevat ystävät. No niin, kapteeni saapui laivaan, eikä laivan\npartaalla ollut poikia eikä köysiä, eikä upseereja ollut häntä\nvastaan ottamassa. Kannelle noustessaan hän puhisi raivosta, sillä\nhänen arvoaan oli loukattu, ja hän tiedusti, kuka kadetti oli\nvahtivuorolla.\n\n-- 'Herra O'Brien', vastasivat kaikki.\n\n-- 'Enpä pahus vieköön olekaan', puolustauduin minä. 'Minulla oli\naamupäivävuoro.'\n\n-- 'Kuka tuli sijallenne, sir?' kysyi ensimmäinen luutnantti.\n\n-- 'Ei kukaan, sir, pahus vieköön', vastasin, 'sillä he kaikki olivat\nliian innokkaasti silavansa ja paistinsa kimpussa'.\n\n-- 'Minkätähden siis poistuitte kannelta, vaikka ei ketään tullut\npaikallenne?'\n\n-- 'Koska vatsani paikka olisi jäänyt kovin tyhjäksi, sir, jos olisin\npysynyt kannella.'\n\n-- Lähellämme seisova kapteeni sanoi:\n\n-- 'Näettekö noita poikkipuita, sir?'\n\n-- 'Tarkoitatteko noita pieniä puupalikoita, jotka ovat tuolla maston\nlatvassa, kapteeni?'\n\n-- 'Kyllä, sir; ja nyt kavutkaa sinne ja viipykää siellä, kunnes\nhuudan teitä. Teidät täytyy saada järkiinne, sillä muutoin on\ntulevaisuutenne näköpiiri perin suppea.'\n\n-- 'Minulla on sellainen aavistus, että minulla on sangen laaja\nnäköpiiri, kun pääsen tuonne ylös', vastasin, 'mutta se kaikki\ntapahtuu teidän mieliksenne'.\n\n-- Niinpä kiipesin mastoon, kuten olen kiivennyt useita kertoja\nsenjälkeen ja kuten sinäkin saat usein kiivetä, Peter, vain\nnauttiakseni samalla kertaa raittiista ilmasta ja omista hupaisista\najatuksistani.\n\n-- Vihdoin perehdyin paljoa paremmin merenkulkijain tapoihin ja\ntottumuksiin, ja oltuani neljätoista kuukautta Cape See-seen\nedustalla minua pidettiin varsin säädyllisenä nuorena kadettina,\nja ruokakumppanini (nimittäin kaikki ne, joita jaksoin löylyttää)\nkunnioittivat minua suuresti.\n\n-- Ensimmäisen kerran laskin jalkani maalle Minorcassa, ja silloin\npistinkin sen pahaan paikkaan, sillä olin vähällä saada surmani\nkerettiläisenä ja pelastuin vain todistamalla olevani kunnon\nkatolilainen, mikä osoittaa, että uskonto on suuri lohdutus hädässä,\nkuten isä M'Grathin oli tapana sanoa.\n\n-- Useita meistä lähti maihin, ja syötyämme päivälliseksi\nluumuvanukkaalla täytettyä kalkkunaa (sillä kaikki muut ruokalajit\nolivat öljyssä paistettuja emmekä me voineet niitä syödä) ja\njuotuamme sellaisen määrän viinaa, että jolla olisi siinä kellunut,\ntilasimme aaseja harjoittaaksemrne hieman ratsastusta. Jotkut aasit\nlähtivät liikkeelle häntä sojossa, jotkut nostivat takaraajansa\nkorkeimmalle, jolloin aasien asemasta ratsastajat lähtivät\nliikkeelle; jotkut eivät mielineet hievahtaakaan. Minun aasini lähti\nliikkeelle -- mutta arvaatko, minne pahukseen se meni?\n\n-- Niin, kirkkoon, joka oli täynnä jumalanpalvelukseen kokoontunutta\nkansaa; eläin-poloinen oli kuolemaisillaan janoon ja tunsi veden\nhajun. Heti kirkkoon päästyään se kaikesta nykimisestäni ja\nkiskomisestani huolimatta painoi kuononsa vihkivesiastiaan ja joi sen\ntyhjäksi.\n\n-- Katsoen siihen, kuinka harvat kristityt ovat hartaita kristityltä,\nei minusta tosin sopinut odottaakaan kovin harrasta uskonnollisuutta\naasilta, mutta olin kuitenkin hyvin pahasti tyrmistynyt tällaisen\npyhänhäväistyksen vuoksi ja pelkäsin sen seurauksia. Ja minulla\nolikin syytä pelätä, sillä seurakunnan jäsenet olivat ihan\nkauhuissaan, kuten heidän sopikin olla, sillä elukka oli juonut\nvihkivettä niin paljon, että sillä olisi voinut puhdistaa koko Port\nMahonin kaupungin ja sen kaikki esikaupungit kaupanpäällisiksi.\nHe nousivat polviltaan pystyyn ja ottivat minut kiinni, vedoten\nalmanakan kaikkiin pyhimyksiin.\n\n-- Vaikka tiesinkin, mitä he tarkoittivat, en osannut puhua sanaakaan\nheidän mongerrustaan rukoillakseni henkeni puolesta, ja he olivat\nvähällä repiä minut kappaleiksi, ennenkuin pappi ennätti hätään.\nOivalsin, missä vaarassa olin, pyyhkäisin sormeani aasin kosteaan\nkuonoon, tein ristinmerkin, polvistuin papin eteen ja huusin _Culpa\nmea_, kuten kaikki kunnon katolilaiset tekevät -- vaikka syy, kuten\njo olen maininnut, ei ollutkaan minun, sillä panin parhaani ja nyin\naasin suitsia niin, että tyyten uuvuin.\n\n-- Siitä, miten tein ristinmerkin, papit huomasivat minut kelpo\nkatolilaiseksi ja arvasivat, että kaikki oli aasin hairahdusta. He\nkäskivät väkijoukkoa pysymään rauhallisena ja noudattivat tulkin,\nminkä jälkeen selitin koko jutun. He antoivat minulle synninpäästön\naasin rikkomuksesta, ja koska oli hyvin harvinaista kohdata\nenglantilaista upseeria, joka samalla oli hyvä kristitty, olin\nsenjälkeen hyvin suosittu koko sen ajan, jonka viivyin Minorcalla,\nelin ylellisesti tarvitsematta maksaa mitään ja olin iloinen kuin\nsirkkunen. Niinpä aasi osoittautui perin hyväksi ystäväksi ja\npalkitakseni sen palveluksen vuokrasin sen joka päivä, ratsastellen\nsillä ympäri koko saaren.\n\n-- Mutta vihdoin johtui mieleeni, että olin ylittänyt loma-aikani,\nsillä olin maalla niin onnellinen, etten lainkaan muistanut saaneeni\nlomaa ainoastaan neljäksikolmatta tunniksi, enkä olisi muistanutkaan\nsitä niin pian, jollei joukko kersantin johtamia merisotilaita olisi\ntarttunut kaulukseeni ja kiskonut minua aasin selästä maahan. Minut\nvietiin laivaan ja pantiin arestiin sopimattoman käytökseni vuoksi.\n\n-- Mutta, Peter, minusta ei mikään ole mieluisempaa kuin arestissa\noleminen. Ei koko päivänä mitään muuta tekemistä kuin syöminen,\njuominen ja huvitteleminen; luvatonta ainoastaan meneminen\nperäkannelle, siihen ainoaan paikkaan, jota kadetti haluaa välttää.\nEn osaa sanoa, johtuiko se siitä, että kapteeni tahtoi rangaista\nminua tavallista ankarammin, vaiko siitä, että hän oli tyyten\nunohtanut minut, mutta kului lähes kaksi kuukautta, ennenkuin\nminut kutsuttiin hänen hyttiinsä. Otsa hyvin peloittavissa\nrypyissä kapteeni sanoi uskovansa, että rangaistukseni oli minulle\nvaroituksena ja että nyt sain palata tehtäviini.\n\n-- 'Suokaa anteeksi, teidän armonne', virkoin, 'minusta ei minua\nvielä ole kylliksi rangaistu'.\n\n-- 'Olen iloinen huomatessani, että olette niin katuvainen, mutta\nsaatte anteeksi, joten huolehtikaa siitä, ettette pakota minua\nuudelleen panemaan teitä arestiin.'\n\n-- Koska häntä niin ollen oli mahdoton saada järkiinsä, oli minun\npakko jälleen käydä käsiksi tehtäviini; mutta päätin taaskin\nlaittautua selkkaukseen niin pian kuin suinkin uskaltaisin --\"\n\n\"Purje ylähangan puolella edessäpäin!\" huusi tähystäjä. \"Hyvä\",\nvastasi perämies. \"Herra O'Brien -- missä on herra O'Brien?\"\n\n\"Minuako tarkoitatte, sir?\" kysyi O'Brien, mennen perämiehen\nluokse, sillä hän oli istunut niin kauan märssypurjeen nostoköyden\nvaarnapenkillä, että hän oli kiilautunut vaarnojen väliin eikä ollut\npäässyt heti irti.\n\n\"Niin, sir; menkää keulaan katsomaan, mikä alus siellä on!\"\n\n\"Kyllä, sir\", vastasi O'Brien.\n\n\"Ja te, herra Simple\", jatkoi perämies, \"käykää noutamassa\nyökiikarini!\"\n\n\"Kyllä, sir\", vastasin minä. Minulla ei ollut aavistustakaan\nyökiikarista, mutta kun olin pannut merkille, että hänen palvelijansa\ntoi suunnilleen niihin aikoihin hänelle lasin grogia, arvelin hyväksi\nonneksi tietäväni, mitä hän tarkoitti.\n\n\"Varokaa, ettette riko sitä, herra Simple!\"\n\n\"Ahaa, olen siis oikeassa\", mietin. \"Hän tarkoittaa pikaria.\"\n\nNiinpä menin kannen alle, herätin päällystön muonamestarin ja pyysin\nhäneltä grogilasia herra Doballia varten. Muonamestari veti paidan\nyllensä, sekoitti grogin, antoi sen minulle, ja minä vein sen hyvin\nvarovasti peräkannelle.\n\nPoissa ollessani perämies oli kutsunut sinne kapteenin; saamansa\nmääräyksen mukaan O'Brien oli noutanut ensimmäisen luutnantin, ja\ntullessani tikkaita myöten kannelle he molemmat olivat siellä.\nTikkaita kavutessani kuulin perämiehen sanovan:\n\n\"Lähetin nuoren Simplen noutamaan yökiikariani, mutta hän viipyy niin\nkauan, että otaksuttavasti hän on jollakin lailla erehtynyt. Hänhän\non melkein hölmö.\"\n\n\"Sitä en myönnä\", vastusti Falcon. \"Hän ei ole hölmö.\"\n\n\"Kenties ei\", vastasi perämies. \"Kas, tuossahan hän onkin.\nMinkätähden viivyitte niin kauan, herra Simple? Missä on yökiikarini?\"\n\n\"Tässä se on, sir\", vastasin, ojentaen hänelle grogilasia. \"Käskin\nmuonamestarin sekoittaa sen väkeväksi.\"\n\nKapteeni ja ensimmäinen luutnantti purskahtivat nauramaan -- sillä\nDoballin tiedettiin erikoisesti suosivan grogia; edellinen siirtyi\nperemmälle salatakseen hilpeyttään, mutta jälkimäinen jäi paikalleen.\nDoball oli vimmoissaan.\n\n\"Enkö sanonut, että poika on hölmö?\" kivahti hän ensimmäiselle\nluutnantille.\n\n\"Missään nimessä en myönnä hänen osoittautuneen hölmöksi tässä\ntapauksessa\", vastasi Falcon, \"sillä hän on osannut ihan naulan\nkantaan\".\n\nSenjälkeen ensimmäinen luutnantti meni kapteenin seuraan, ja he\npoistuivat yhdessä nauraen.\n\n\"Pankaa se vintturille, sir!\" käski Doball minua äkäisesti.\n\"Rankaisen teitä piakkoin.\"\n\nOlin hyvin hämmästynyt. Tuskin tiesin, olinko tehnyt oikein vai\nväärin; joka tapauksessa, ajattelin itsekseni, olin tehnyt parhaan\nkykyni mukaan. Niinpä panin lasin vintturille ja menin omalle\npuolelleni kantta. Sitten kapteeni ja ensimmäinen luutnantti menivät\nkannen alle, ja O'Brien tuli perälle.\n\n\"Mikä alus se on?\" tiedustin.\n\n\"Parhaan luuloni mukaan se on kotimaahan tietoja vievä kylpykone\",\nvastasi hän.\n\n\"Kylpykone?\" kertasin. \"Nehän on minun luullakseni hinattu rannalle.\"\n\n\"Niin, sellaiset, jollaisia Brightonissa käytetään; mutta näitä ei\nole lainkaan tehty rannalle nostettaviksi.\"\n\n\"Mitä varten sitten?\"\n\n\"No, _upotettaviksi_ tietysti; ja ne vastaavatkin erittäin hyvin\ntarkoitustaan. En enää vaivaa päätäsi, Peter -- puhun allegorisesti,\nmikä luullakseni merkitsee vietävänmoista valehtelemista. Se on,\nmikäli havaitsin, kymmentykkinen priki.\"\n\nSitten kerroin O'Brienille, mitä oli tapahtunut, ja mainitsin, että\nperämies oli minulle vihainen. O'Brien nauroi oikein hilpeästi\nja sanoi, ettei minun pitäisi olla millänikään, vaan pysytellä\nsuojapuolen pyykateissa tarkkailemassa perämiestä.\n\n\"Grogilasi on sellainen syötti, jonka ympärillä hän liikkuu, kunnes\nhän sen nielaisee. Nähtyäsi hänen vievän sen huulilleen mene hänen\nluoksensa rohkeasti ja pyydä häneltä anteeksi, jos olet loukannut\nhäntä, ja jos hän on hyvä kristitty, kuten luulen hänen olevan, ei\nhän epää pyyntöäsi.\"\n\nMinusta tuo neuvo oli oikein hyvä, ja odotin suojapuolen partaan\nsuojassa. Panin merkille, että perämiehen kävelypolvekkeet kävivät\nyhä lyhyemmiksi, kunnes hän vihdoin seisahtui vintturin ääreen\nsilmäilemään grogia. Emmittyään puolisen minuuttia hän otti pikarin\nja joi sen noin puolilleen. Grogi oli hyvin väkevää, ja hän pysähtyi\nhengähtämään. Arvelin silloin olevan parhaan hetken ja menin hänen\nluoksensa. Lasi oli taaskin hänen huulillaan, ja ennenkuin hän\nhuomasi minua, virkoin:\n\n\"Toivottavasti, sir, suotte minulle anteeksi; en ole milloinkaan\nkuullut puhuttavan yökiikarista, ja kun tiesin teidän kävelleen niin\nkauan, arvelin teidän väsyneen ja haluavan juoda jotakin virkistävää.\"\n\n\"No niin, herra Simple\", sanoi hän juotuaan lasin tyhjäksi ja\nhuokaistuaan syvään mielihyvästä, \"koska tarkoituksenne oli\nystävällinen, en rankaise teitä tällä kertaa. Mutta muistakaa, että\nmilloin tahansa taaskin tuotte minulle lasin grogia, se ei saa\ntapahtua kapteenin eikä ensimmäisen luutnantin näkyvissä.\"\n\nLupasin sen hänelle ihan vilpittömästi ja poistuin perin hyvilläni\nsiitä, että olin jälleen hyvässä sovussa hänen kanssansa, ja vieläkin\nenemmän hyvilläni siitä, ettei tekoni ensimmäisen luutnantin mielestä\nollut tyhmyyden merkki.\n\nVihdoin vahtivuoromme oli lopussa, ja toisen lasin aikana tulivat\nseuraavan vahtivuoron kadetit päästämään minut vapaaksi. On sangen\nkohtuutonta, että vahdinvaihtoa myöhästytetään, mutta jos olisin\nhiiskunut sanankaan, olisin varmasti saanut seuraavana päivänä\nselkääni jonkun tekosyyn varjolla. Toisaalta oli se kadetti, jonka\nsijalle minä tulin vahtiin, myöskin paljoa isompi minua, ja jollen\nollut kannella ennen ensimmäistä lasia, antoi hän minulle aikamoisen\nlöylytyksen. Niinpä sain heidän välissään olla vahdissa paljon\nenemmän kuin oman osani paitsi aina silloin, milloin perämies lähetti\nminut makuulle ennen vahtivuoroni päättymistä.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nEnsimmäisen luutnantin lääkemääräys eräälle potilaalle: pelkkää vetoa\n-- O'Brien kertoo loppuun elämäntarinansa, joka surullisesti osoittaa\npätemättömäksi sananlaskun: \"Kuta enemmän, sen hauskempi\" -- Uuden\nsaapasparin laivaan tuominen aiheuttaa sen omistajan häätämisen --\nO'Brienin palatessa tanssiaisista hänelle sattuu onnettomuus.\n\n\nSeuraavana aamuna olin kannella seitsemännen lasin aikana valvomassa\nriippumattojen säilöönpanoa. Silloin näin Falconin, ensimmäisen\nluutnantin, käyttävän lääkkeitään parantaakseen mesaanipojan\ntupakoimistavasta, joka oli hänestä hyvin vastenmielinen. Hän ei\nmilloinkaan koettanut estää miehiä polttamasta tupakkaa kabyysissa\ntai puremasta tupakkaa, mutta esti poikia, se on, kahtakymmentä\nvuotta nuorempia nuorukaisia antautumasta harjoittamaan sitä tapaa\nliian varhain. Ensimmäinen luutnantti tunsi tupakanhajun pojan\nsivuuttaessa hänet peräkannella. \"Mitä, Neill? Tehän olette polttanut\ntupakkaa\", huomautti ensimmäinen luutnantti. \"Luulin teidän tietävän,\netten salli teidän kaltaistenne poikien polttaa tupakkaa.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, sir\", vastasi mesaanipoika. \"Minussa on matoja, ja\ntupakan väitetään tekevän niille hyvää.\"\n\n\"Hyvää niille!\" kertasi ensimmäinen luutnantti. \"Niin, sangen hyvää\nniille, mutta perin pahaa teille. Niin, hyvä mies, ne viihtyvät\ntupakan varassa, kasvaen meriankeriaan kokoisiksi. Juuri lämmöstä\nmadot pitävät, mutta kylmä -- kylmä ne tappaa. Nyt parannan teidät.\nAlipursimies, tulkaahan tänne! Kävelyttäkää tätä poikaa edestakaisin\ntuulenpuolisella sillalla ja joka kerta kun tulette keskimaston\nhalssien kohdalle, kääntäkää hänen suunsa tuuleen päin, puristakaa\nhäntä tiukasti niskasta, kunnes hän avaa suunsa levälleen, ja pitäkää\nhäntä siten, antaen viileän tuulen puhaltaa hänen kurkkuunsa teidän\nlaskiessanne kymmeneen. Senjälkeen kävelkää perään ja palattuanne\nsieltä etupuolelle tehkää sama temppu uudelleen. -- Kylmä tappaa\nmadot, poika-parka, mutta tupakka ei tapa. Ihme, ettet ole nyt jo\nkuollut.\"\n\nAlipursimies, joka piti pilasta, kuten kaikki merimiehet pitivät,\nkävi kiinni poikaan ja heidän ehdittyään päämaston kohdalle puristi\nhäntä niskasta, pakottaen hänet avaamaan suunsa, jollei muuta varten,\nniin parkaistakseen kivusta. Tuuli oli hyvin vinha ja puhalsi hänen\nsuuhunsa niin kovasti, että se ihan vihelsi silloin, kun hänen oli\npakko pitää suutansa auki. Ja niin täytyi hänen kävellä edestakaisin\nvilvoittamassa sisuksiaan lähes kaksi tuntia, minkä jälkeen\nensimmäinen luutnantti kutsutti hänet luoksensa ja sanoi luulevansa\nkaikkien matojen kuolleen siihen mennessä; mutta jolleivät madot\nolleet kuolleet, ei pojan pitänyt käyttää omia lääkkeitään, vaan\ntulla pyytämään häneltä uutta annosta. Poika oli kuitenkin samaa\nmieltä kuin ensimmäinen luutnanttikin eikä enää koskaan valittanut\nmatojen vaivaavan vatsassa.\n\nOllessamme muutamia päiviä myöhemmin koiravahdissa O'Brien jatkoi\nkertomustaan.\n\n\"Mihin jäinkään viime kerralla?\"\n\n\"Jäit siihen, että sinut päästettiin pois arestista.\"\n\n\"Niin päästettiinkin; eikä tahtoni ollut totisesti hyvä ryhtyessäni\njälleen tehtäviini. Mutta koska en mahtanut mitään, kävelin kuten\nennenkin edestakaisin kannella kädet taskuissa, ajatellen armasta\nIrlantia ja mahtavaa esi-isääni Brien Borrua. Ja niin käyttäydyin\nedelleenkin aito herrasmiehen tapaan enkä joutunut mihinkään\nkommelluksiin, ennenkuin laivasto laski Gorkin poukamaan ja olin\nmuutamien penikulmien päässä isäni kodista. Arvannet, että ankkuri\noli tuskin painunut mutaan, kun riensin ensimmäisen luutnantin\npuheille ja pyysin lupaa mennä maihin. Ensimmäinen luutnantti ei\nollut parhaimmalla tuulellaan, koska kapteeni oli moittinut häntä\nsiitä, ettei hän ollut suorittanut tehtäviään kapteenin mielen\nmukaisesti. Niinpä hän äreästi vastasi minulle, ettei minun sopinut\npoistua laivasta.\n\n-- 'Oh, pötyä!' mietin itsekseni. 'Tämä ei käy päinsä.'\n\n-- Menin senvuoksi kapteenin puheille, kosketin hattuani ja muistutin\nhänelle, että 'minulla oli isä ja äiti sekä kaunis sarja veljiä\nja sisaria, jotka ihan kuollakseen kaipasivat nähdä minua ja että\ntoivoin hänen päästävän minut lomalle'.\n\n-- 'Kysykää ensimmäiseltä luutnantilta!' kehoitti hän, kääntyen\ntoisaalle.\n\n-- 'Olen kysynyt, sir', vastasin, 'mutta hän sanoi, etten minä, pahus\nvieköön, saa laskea jalkaani rannalle'.\n\n-- 'Sitten olette käyttäytynyt huonosti', huomautti kapteeni.\n\n-- 'En suinkaan ole käyttäytynyt huonosti, kapteeni Wills', torjuin,\n'vaan ensimmäinen luutnantti on'.\n\n-- 'Miten, sir?' kysyi hän äkäisesti.\n\n-- 'Niin, sir, eikö hän käyttäytynyt huonosti siinä, ettei hän\nsuorittanut tehtäviään teidän tahtonne ja mielenne mukaisesti? Ja\nettekö te antanut hänelle äsken ansion mukaista ojennusta -- eikö hän\nole siitä äreissään -- ja eikö hän juuri sentähden evännyt minulta\nmaihinpääsylupaa? Kuten teidän kunnianarvoisuutenne näkee, on kaikki\nniinkuin sanoin; ja huonosti on käyttäytynyt ensimmäinen luutnantti\nenkä minä. Toivon teidän sallivan minun mennä maihin, kapteeni,\nJumala teitä siunatkoon, ja suovan oikeutta sukulaisiani kohtaan\nhellimmilleni heimoustunteille.'\n\n-- 'Onko teillä mitään huomauttamista herra O'Brieniä vastaan?'\ntiedusti kapteeni ensimmäiseltä luutnantilta, joka oli tullut\nperäkannelle.\n\n-- 'Ei enempää kuin yleensä kadetteja vastaan; mutta luullakseni ei\nupseerien tapana ole pyytää maihinmenolupaa, ennenkuin purjeet on\nkiedottu ja raa'at käännetty kohdalleen.'\n\n-- 'Aivan oikein', myönsi kapteeni. 'Senvuoksi, herra O'Brien, teidän\ntäytyy odottaa, kunnes vahdit on määrätty, ja jos sitten kysytte\nensimmäiseltä luutnantilta, myöntää hän epäilemättä teille luvan\nmennä katsomaan omaisianne.'\n\n-- 'Kiitän teitä mitä parhaiten, sir', vastasin ja toivoin, että\nraa'oista ja purjeista suoriuduttaisiin mahdollisimman pian, sillä\nminulla oli sydän kurkussa, ja minusta tuntui, että jos minua olisi\nvielä paljon kauemmin pidätetty, olisi se uinut rantaan ennen minua.\n\n-- Pidin itseäni hyvin sukkelana tässä asiassa, mutta en ole\neläissäni ollut typerämpi, sillä minulla ei suinkaan ollut niin\ntavatonta kiirettä maihin, eikä ensimmäinen luutnantti ikinä antanut\nminulle anteeksi sitä, että vetosin kapteeniin -- mutta siitä\ntuonnempana ja kaikki aikanaan. Vihdoin hän murahtaen myönsi minulle\nluvan lähteä maihin, ja minä kiidin pois kuin raketti. Kun olin\nvimmaisen kiireissäni, vuokrasin rattaat viemään minua isäni kotiin.\n\n-- 'Tarkoitatteko Ballyhinchin O'Brieniä?' kysyi hevosia ohjaava\nvintiö.\n\n-- 'Häntä tietysti', vastasin. 'Entä miten hän ja koko O'Brienien\njalo suku jaksavat?'\n\n-- 'Kaikki aika hyvin paitsi Tim-poikaa, joka tuonnoittain sai\npäänsä vähän sekaisin markkinoilla ja makaa nyt kotonaan vuoteessa\nihan tajuttomana, pystymättä syömään tai juomaan. Mutta lääkärien\nvakuutuksen mukaan hänen paranemisestaan on toiveita, koska tiedetään\nkaikkien O'Brienien olevan kovin paksupäisiä.'\n\n-- 'Mitä sillä tarkoitatte, säädytön olento?' kivahdin. 'Mutta\nTim-poloinen -- miten se kävi -- oliko markkinoilla tappelu?'\n\n-- 'Ei paljoakaan tappelua -- vain pieni rymistys, vähäinen kahaus,\nei muuta.'\n\n-- 'Mutta tehän ette aja suoraa tietä, veijari', huomautin, kun hän\nkäänsi hevosen vasemmalle.\n\n-- 'Minulla on omat syyni, teidän armonne', vastasi hän. 'Kierrän\naina linnan periaatteesta -- menetin siellä erään ystäväni, ja se\ntekee minut surumieliseksi.'\n\n-- 'Miten se kävi?'\n\n-- 'Ihan vahingossa, teidän armonne; Patrick-raukka, veljeni,\nhirtettiin siellä, koska hän oli huono laskennossa.'\n\n-- 'Hänen olisi sitten pitänyt siirtyä parempaan kouluun', virkoin.\n\n-- 'Minusta tuntuu, että hänet oli kasvatettu huonossa koulussa',\npahoitteli kyytimies, huoahtaen. 'Hän oli karjakauppias, teidän\narmonne, ja eräänä päivänä hänellä oli yksi lehmä liikaa -- vain\nsentähden, ettei hän osannut laskea, teidän armonne -- paha hänen\nopettajansa periköön!'\n\n-- 'Kaikki se lienee ihan totta, ja rauha olkoon hänen sielulleen;\nmutta en käsitä, minkätähden teidän pitää tällaisessa kiireessä\nraahata minua kaksi penikulmaa syrjään suoralta tieltä periaatteen\ntähden.'\n\n-- 'Onko teidän armollanne kiire kotiin? Minusta tuntuu, ettei\nkotiväellänne ole niin kovin kiire teitä näkemään.'\n\n-- 'Kuka teille on sanonut, että nimeni on O'Brien, vintiö? Ja\nrohkenetteko väittää, etteivät omaiseni ole hyvillään nähdessään\nminut?'\n\n-- 'Suokoon teidän armonne anteeksi, se on pelkkä arveluni -- ei\nsiis enää siitä puhuta. Mutta tämän tiedän: isä M'Grath, joka on\nrippi-isäni, sanoi minulle äskettäin, että minun pitäisi maksaa\nhänelle eikä velkaantua ja sitten karata tieheni, kuten teki Terence\nO'Brien, joka lähti merille maksamatta paitojaan, kenkiään, sukkiaan\ntai mitään muutakaan ja joka joutuu hirteen yhtä varmasti kuin pyhä\nPatrick ui Liffey-joen poikki pää kainalossa.'\n\n-- 'Paha sen isä M'Grathin vieköön!' huudahdin. 'Vaikka paholainen\nminua korventaisi, kostaa hänelle tahdon.'\n\n-- Tällä välin olimme saapuneet isäni talon ovelle. Maksoin\nlurjukselle kyytimaksun ja pujahdin sisälle. Siellä olivat isäni\nja äitini, kaikki veljeni ja sisareni (paitsi Timiä, joka virui\nkun viruikin vuoteen omana ja kuoli seuraavana päivänä) sekä isä\nM'Grath-riiviö lisäksi. Minut nähtyään äiti juoksi luokseni, syleili\nminua, riippui kaulassani ja itki, pyyhki sitten silmänsä ja istuutui\njälleen. Mutta kukaan muu ei kysynyt kuulumisiani eikä muutoinkaan\navannut minulle suutansa. Ajattelin itsekseni: 'Varmastikin on tässä\njoku pieni erehdys', mutta hillitsin kieltäni. Vihdoin he kaikki\navasivat suunsa ja syytivät ilmoille hirvittävän sanaryöpyn. Isäni\naloitti:\n\n-- 'Etkö häpeä menettelyäsi, Terence O'Brien?'\n\n-- 'Etkö häpeä menettelyäsi, Terence O'Brien?' huusi isä M'Grath.\n\n-- 'Etkö häpeä menettelyäsi?' kiljuivat kaikki veljeni ja sisareni\nyhteen ääneen, kun taas äiti-parkani vei esiliinan silmilleen eikä\nhiiskunut mitään.\n\n-- 'Enpä, lempo vieköön, häpeä rahtuakaan omaa menettelyäni, mutta\nolen hyvin häpeissäni teidän tähtenne', vastasin, 'kun kohtelette\nminua tällä tavoin. Mitä tämä kaikki merkitsee?'\n\n-- 'Eikö minulta ole riistetty kahta lehmääni sinun tamineittesi\nmaksuksi, veijari?' huusi isäni.\n\n-- 'Eikö heiniä ole riistetty kenkiesi ja sukkiesi maksuksi?'\nkiljaisi isä M'Grath.\n\n-- 'Eikö sikaa ole viety tuon ruman hattusi maksuksi?' huusi vanhin\nsisareni.\n\n-- 'Ja eikö kanojani ole viety tuon tikarisi hinnaksi?' parkui toinen.\n\n-- 'Ja kaikkia parhaita huonekalujamme valkeiden paitojesi ja mustien\nkravattiesi maksuksi?' kivahti Murdock, veljeni.\n\n-- 'Ja emmekö ole olleet kuolemaisillamme nälkään siitä saakka?'\nvalittivat he kaikki.\n\n-- 'Voi, rakas!' ähkyi äitini.\n\n-- 'Niin kai, pahus vieköön, on käynyt', sanoin heidän vaiettuaan.\n'Olen todellakin siitä hyvin pahoillani, mutta syy ei ole minun. Isä,\netkö sinä lähettänyt minua merille?'\n\n-- 'Kyllä, sinä rakkari; mutta etkö luvannut -- tai enkö minä\nluvannut puolestasi, mikä on ihan sama asia -- maksaa takaisin\nsaalisrahoistasi -- ja missä ne ovat? Vastaa siihen, Terence O'Brien!'\n\n-- 'Missäkö ne ovat, isä? Sanon sen teille. Ne ovat siellä, missä\nensi joulukin on -- tulossa, mutta eivät vielä käsillä.'\n\n-- 'Puhukaa te hänelle, isä M'Grath!' kehoitti isäni.\n\n-- 'Eikö se, mitä meille nyt puhelet, ole keksimäsi valhe, Terence\nO'Brien?' kysyi isä M'Grath. 'Anna rahat tänne!'\n\n-- 'Se ei ole valhe, isä M'Grath; jos suvaitsisitte kuolla huomenna,\nei minulla olisi jeesuksenkillinkiäkään helistääkseni sitä\nhautakivellänne menestykseksenne paitsi näitä kolmea tai neljää\nkolikkoa, jotka saatte jakaa keskenänne.' Ja samalla viskasin kolikot\nlattialle.\n\n-- 'Terence O'Brien', lausui isä M'Grath, 'synninpäästöä sinä\nhuomenna tarvitset kaikkien syntiesi ja ilkitöittesi jälkeen; mutta\nsitäpä et saakaan -- siinä sinulle.'\n\n-- 'Isä M'Grath', vastasin minä perin kiukkuisesti, 'enpä haluakaan\nteiltä synninpäästöä -- siinä teille'.\n\n-- 'Siispä olet saanut osasi taivaasta, sillä minä pidätän sinua sen\nulkopuolella, sinä turmeltunut hirviö', sanoi isä M'Grath; 'siinä\nsinulle'.\n\n-- 'Jollei se ole parempi kuin kadetin koju', vastasin, 'pysyn\nmielelläni sieltä poissa; mutta ryömin sisälle vastoin teidän\ntahtoannekin -- siinä teille, isä M'Grath'.\n\n-- 'Kukapa pelastaa sielusi ja lähettää sinut taivaaseen, jollen minä\nsitä tee, sinä turmeltunut ilkimys? Mutta minäpä toimitankin sinut\nkadotukseen -- siinä sinulle.'\n\n-- 'Silloin käännyn protestantiksi ja kiroan paavia -- siinä teille,\nisä M'Grath.'\n\n-- Tämän viimeisen laukaukseni jälkeen isäni ja kaikki veljeni ja\nsiskoni päästivät kauhuisen huudon, ja äitini purskahti itkemään.\nIsä M'Grath tarttui vihkivesiastiaan, kostutti pientä vispiläänsä\nja alkoi pirskoittaa vettä ympäri huonetta, hymisten latinalaista\nrukousta, samalla kun kaikki muut kirkuivat minulle. Vihdoin isäni\ntempasi tuolin, jolla hän oli istunut, ja paiskasi sen päätäni kohti.\nMinä väistin, ja se kolhaisi lattialle isä M'Grathin, joka oli juuri\nsiirtynyt taakseni, messuten täyttä vauhtia. Silloin tiesin kaiken\nolevan mennyttä, minkä vuoksi hypähdin hänen ruhonsa ylitse ja pääsin\novelle.\n\n-- 'Hyvästi, te kaikki, ja käyttäytykää paremmin, kun ensi kerran\nkohtaamme toisemme!' huusin jälkeeni ja lähdin taivaltamaan laivalle\nniin vinhasti kuin pääsin.\n\n-- Olin aika alakuloinen kävellessäni takaisin satamaan ja\nmiettiessäni tapahtunutta. 'Minun ei olisi tarvinnut olla niin\nkirotun kiireissäni', sanoin itsekseni, 'pyytäessäni lomaa ja siten\nloukata ensimmäistä luutnanttia'. Ja olin hyvin pahoillani siitäkin,\nmitä olin sanonut papille, sillä omatuntoni soimasi minua sangen\npahasti siitä, että olin uskotellutkaan kääntyväni protestantiksi,\nmitä en suinkaan aikonut tehdä enkä tee, sillä aion elää ja kuolla\nkunnon katolilaisena, kuten kaikki esivanhempani ovat tehneet ennen\nminua ja kuten uskon kaikkien jälkeläisteni tekevän tulevien polvien\naikana.\n\n-- No niin, saavuin laivaan, ja ensimmäinen luutnantti oli hyvin\nkiukkuinen. Toivoin hänen lauhtuvan, mutta hän ei lauhtunut, vaan\nkohteli minua yhtenään niin pahasti, että päätin erota laivasta,\nminkä teinkin heti Cawsand-lahteen saavuttuamme. Kapteeni salli\nminun lähteä, sillä kerroin hänelle suoraan koko asian, ja hän näki\nsanojeni olevan totta. Niinpä hän suositteli minua erään aasifregatin\nkapteenille, joka tarvitsi kadetteja.\"\n\n\"Mitä tarkoitat aasifregatilla?\" tiedustin minä.\n\n\"Tarkoitan sellaista laivaa, jossa on kahdeksankolmatta tykkiä ja\njota nimitetään aasifregatiksi, koska se eroaa oikeasta fregatista,\nsellaisesta kuin tämä on, jossa me purjehdimme, yhtä paljon kuin aasi\neroaa kilparatsusta.\n\n-- No niin, heti kun laiva oli tuotu telakalle painolastin ottamista\nvarten, saapui kapteenimme -- pieni, laiha, hintelä mies, joka siitä\nhuolimatta piti painoa hyvin tärkeänä; hän näet toi tullessaan\nison vaa'an ja mittasi kaikki, mitä laivaan vietiin. En muista\nhänen oikeata nimeään, mutta merimiehet nimittivät häntä kapteeni\n'Puntariksi'. Hänellä oli iso kirja, ja siihen hän merkitsi\npainolastin, ammuksien, veden, muonavarojen, hiilien, kiinteiden ja\nliikkuvien köysien, touvien ja kaiken muun painon. Senjälkeen hän\npunnitsi kaikki miehet, kaikki kadetit, kaikkien kadettien arkut ja\nkaikki upseerit sekä heidän kaikki tavaransa; ja lopuksi hän punnitsi\nitsensä, mikä ei suuresti lisännyt yhteistä painoa.\n\n-- En oikein tiedä, mitä varten hän niin teki, mutta hän puheli\nyhtenään painokeskuksista, syrjäytetystä nestemäärästä ja Luoja\nties mistä kaikesta. Luultavasti oli tarkoituksena pituusasteen\nmääräämisen helpottaminen, mutta en viipynyt laivassa kyllin kauan\nsaadakseni siitä tarkkaa selkoa, sillä eräänä päivänä toin laivaan\nparin uusia saappaita, joita en muistanut ilmoittaa pantaviksi\nkäymäsillalle sijoitettuun vaakaan; lieneekö kapteeni pelännyt\nniiden upottavan hänen laivansa vai mikä lienee ollut syynä,\nmutta hän käski minun heti lähteä aluksesta -- joten olin taaskin\ntuuliajolla. Sulloin tavarani kokoon ja menin maihin, vedin uhallakin\nuudet saappaat jalkaani, rämmin loassa ja rapakossa niin paljon\nkuin suinkin ja kävelin väsyksiin saakka edestakaisin Plymouthin\nja telakan väliä rangaistakseni saappaitani, niin että ne kuluivat\ntyyten kelvottomiksi kahdessa viikossa.\n\n-- Eräänä päivänä olin telakalla katselemassa altaassa kelluvaa\nkaksikantista alusta, joka oli juuri saatu purjehduskuntoon, ja\ntiedustin, kuka oli sen kapteeni. Minulle ilmoitettiin, että\nkapteenin nimi oli O'Connor. Hän oli siis maanmieheni, tuumin, ja\npäätin koettaa onneani. Menin siis Goudin hotelliin, jossa kapteeni\nmajaili, ja pyrin hänen puheilleen. Hän otti minut vastaan, ja\nkumarrettuani hänelle niin kohteliaasti kuin osasin, ilmoitin,\nettä olin tullut tarjoutumaan hänen laivaansa ja että nimeni oli\nO'Brien. Hän sattui tarvitsemaan joitakuita miehiä, ja koska hän\npiti murteestani, tiedusti hän, missä laivoissa olin palvellut.\nKerroin sen hänelle ja myöskin mainitsin, minkätähden olin lähtenyt\nviimeisestä laivastani -- nimittäin sentähden, että minut oli\nerotettu. Kerroin saappaiden tarinan, ja hän otti asiasta selkoa,\nsaaden tietää, että olin puhunut totta; ja sitten hän otti minut\naliperämieheksi.\n\n-- Meidät määrättiin lähtemään Etelä-Amerikkaan, ja pasaatituulet\nveivät meidät sinne vilahduksessa. Pidin kapteenistamme ja\nupseereistamme hyvin paljon; ja parempi vielä oli se, että\nkaappasimme joitakuita hyviä aluksia. Mutta jostakin syystä minulla\nei ollut onnea saada olla kauan samassa laivassa, vaan jouduin aina\npois ilman omaa syytäni; niin ainakin tässä tapauksessa.\n\n-- Kaikki luisti mahdollisimman hyvin, kunnes kapteeni eräänä\npäivänä vei meidät maihin tanssiaisiin rauhallisella alueella.\nMeillä oli aika hilpeä yö; mutta kovaksi onneksi oli minun vuoroni\nolla aamuvahdissa, ja minun tuli puhdistuttaa kannet, ja koska en\nmilloinkaan lyönyt laimin tehtäviäni, lähdin tanssiaisista noin kello\nkolme aamulla, päivän juuri sarastaessa, mennäkseni laivaan.\n\n-- Kävellessäni rantahietikolla, muistellen sievää tyttöä, jonka\nkanssa olin tanssinut, ilmestyi kiven takaa kolme espanjalaista\nsotilasvintiötä, jotka karkasivat kimppuuni miekkoineen ja\npistimineen. Minulla oli ainoastaan tikari, mutta en mielinyt sallia\nheidän lävistää itseäni iltikseen ja niinpä pidin puoliani niin kauan\nkuin kykenin. Surmasin miekkosista yhden, mutta vihdoin he nujersivat\nminut, sillä pistin sujahti ruumiini lävitse, enkä sitten enää\ntiennyt mitään. No niin, nähtävästi -- sillä voin puhua ainoastaan\nparhaan tietoni ja luuloni mukaan -- he surmattuaan minut riisuivat\nminut alastomaksi ja hautasivat minut hiekkaan, vieden sitten\nmennessään kumppaninsa ruumiin. Viruin siis hiekassa -- kuolleena ja\nhaudattuna.\"\n\n\"Mutta, O'Brien\", aloitin --\n\n\"Hiljaa -- hillitse kieltäsi -- et ole kuullut loppuun saakka. No\nniin, kun olin ollut haudattuna noin tunnin -- mutta en nähtävästi\nkovinkaan syvällä, sillä vastustajillani oli ollut liian kiire --\ntuli rantaa pitkin kalastaja tyttärineen matkalla veneelleen; ja\ntytär -- Jumala häntä siunatkoon! -- teki minulle sen palveluksen,\nettä polkaisi nenälleni. Selvää oli, ettei hän ollut koskaan ennen\npolkenut irlantilaisen nenälle, sillä se ällistytti häntä, ja hän\nkatsahti maahan nähdäkseen, mitä se oli, ja kun hän ei nähnyt mitään,\ntunnusteli hän sitä uudelleen jalallaan, kaapi sitten hiekan syrjään\nja paljasti sievät kasvoni.\n\n-- Olin ihan lämmin ja hengitin vielä, sillä hiekka oli seisauttanut\nverenvuodon ja pelastanut minut kuolemasta. Kalastaja kiskoi minut\nesille hiekasta ja kantoi minut selässään taloon, jossa kapteeni ja\nupseerit yhäti tanssivat.\n\n-- Kun hän vei minut sisälle, päästivät naiset hirveän kirkaisun,\neivät sentähden, että minut oli murhattu, sillä niillä seuduin oli\nsiihen totuttu, vaan siksi, että olin alaston, mitä he pitivät paljoa\nvakavampana asiana.\n\n-- Minut pantiin vuoteeseen, ja sitten lähetettiin vene noutamaan\nlaivasta lääkäriämme. Muutamien tuntien kuluttua pystyin puhumaan\nja kertomaan, miten kaikki oli tapahtunut. Mutta olin liian sairas\nliikkuakseni laivan lähtiessä purjehtimaan, kuten sen oli pakko tehdä\npäivää tai paria myöhemmin, minkä vuoksi kapteeni maksoi palkkani ja\njätti minut sinne. Olin ranskalaisessa perheessä ja viivyin siellä\nkuusi kuukautta, ennenkuin sain kyydin kotimaahan. Sillä aikaa opin\npuhumaan ranskaa ja aika auttavasti myöskin espanjaa. Englantiin\nsaavuttuani sain tietää, että saaliimme oli myyty ja että rahat\nolivat valmiina jaettaviksi. Esitin todistukseni ja sain osuutta\nsatakuusikymmentäseitsemän puntaa. Se oli siis vihdoinkin tullut,\nmietin.\n\n-- Käteni eivät olleet eläissäni olleet niin täynnä rahaa; mutta\ntoivottavasti niin taaskin ovat varsin pian. Heti asuntooni\nehdittyäni levitin rahat pöydälle, katselin niitä ja virkoin sitten\nitsekseni:\n\n-- 'No, Terence O'Brien, pidätkö nämä rahat itse vai lähetätkö ne\nkotiin?'\n\n-- Sitten muistelin isä M'Grathia ja tuolia, joka oli singottu\npäätäni kohti, ja olin hyvin vähällä pyyhkäistä kaikki pennoset\ntakaisin taskuuni. Mutta senjälkeen johtuivat mieleeni äiti, lehmät,\nsika ja kalusto, jotka kaikki olivat menneet, ja ajattelin ruuan\npuutteessa olevia veljiäni ja sisariani ja päätin juhlallisesti\nlähettää heille rahat viimeistä neljännespennyä myöten, minkä jälkeen\nisä M'Grath ei enää hennoisi evätä minulta synninpäästöä.\n\n-- Niinpä lähetin heille jokaisen äyrin, pidättäen itselleni\nainoastaan saamani palkan, noin kolmekymmentä puntaa. Enkä ole koko\nelämäni aikana ollut onnellisempi kuin silloin, kun rahat olivat\nvarmassa tallessa postikonttorissa ja poissa käsistäni. Kirjoitin\nsamalla isälleni lyhyen kirjeen, joka kuului näin:\n\n    'KUNNIOITETTU ISÄNI.\n\n    Senjälkeen kun viimeksi kohtasimme toisemme, jolloin päätäni\n    kohti heittämänne tuoli lensi kyyhkysen ohitse ja osui varikseen,\n    olen ollut kuolleena ja haudattuna, mutta voin nyt oikein hyvin,\n    Jumalan kiitos, enkä halua synninpäästöä isä M'Grathilta, paha\n    hänet periköön. Ja tärkeämpää on se, että juuri äsken sain\n    osuuden saalisrahoista, ensimmäisen, joka on joutunut käsiini\n    palvellessani hänen Majesteettiaan, ja lähetän nyt teille sen\n    viimeistä neljännespennyä myöten, jotta saisitte takaisin\n    vanhat lehmänne, sian ja kaikki muut tavaranne, jotka teiltä\n    on riistetty minun varuksieni maksuksi. Älkää senvuoksi enää\n    koskaan kysykö minulta, häpeänkö menettelyäni; pikemminkin\n    sietää teidän itsenne hävetä, koska soimasitte minun kaltaistani\n    velvollisuudentuntoista poikaa, joka lähti merille käskystänne\n    eikä ole senjälkeen kertaakaan saanut oikein hyvää perunaa\n    suuhunsa. Olen aito O'Brien, sanokaa se äidilleni, enkä aio\n    kääntyä protestantiksi, vaan säilyttää isänmaani uskonnon,\n    vaikka pahus vieköön isä M'Grathin ja hänen vihkivetensä\n    kaupanpäällisiksi. En tule teitä katsomaan, koska teillä ehkä\n    on toinen tuoli pääni varalle ja saatatte tähdätä paremmin ensi\n    kerralla. Tällä kertaa ei siis enempää. Rakastava poikanne\n\n                                           TERENCE O'BRIEN.'\n\nNoin kolme viikkoa myöhemmin sain isältäni kirjeen, jossa hän\nvakuutti, että olin oikea O'Brien ja että jos joku rohkenisi\nvihjata päinvastaista, hän rikkoisi sellaisen herjaajan kaikki\nluut; he olivat saaneet rahat ja kiittivät minua, koska muka\nolin oikealaatuinen herrasmies; käydessäni seuraavan kerran\nheitä katsomassa saisin talon parhaan tuolin, en päätäni, vaan\ntakapuoltani varten; isä M'Grath lähetti minulle siunauksensa ja\noli antanut minulle synninpäästön kaikesta, mitä olin tehnyt ja\ntekisin seuraavina kymmenenä vuotena; äitini oli itkenyt riemusta\nvelvollisuudenmukaisen käyttäytymiseni johdosta; kaikki veljeni\nja sisareni (paitsi Timiä, joka oli kuollut lähtöäni seuraavana\npäivänä) toivottivat minulle onnea ja runsaasti saalisrahoja heille\nlähetettäviksi.\n\nTämä kaikki oli oikein hauskaa, eikä mieltäni painamassa ollut\nenää mikään muu kuin uuteen laivaan pääseminen. Niinpä menin\nsatama-amiraalin puheille ja kerroin hänelle, miten olin joutunut\npois viimeisestä laivastani, ja hän virkkoi, että 'kun mies\noli kuollut ja haudattu, oli hänellä riittävän hyvä syy erota\nlaivastaan', ja lupasi hankkia minulle paikan toiseen laivaan, kun\nnyt olin 'vironnut jälleen henkiin'.\n\n-- Minut lähetettiin vartioalukseen, jossa olin kymmenkunta päivää,\nminkä jälkeen minut komennettiin tähän fregattiin -- ja siihen\ntarinani päättyy. Ja parhaillaan kuuluu kahdeksas soitto -- joten\nmyöskin vahtivuoromme on lopussa; hyppää kannen alle, Peter, herätä\nRobinson ja sano hänelle, että minä estän häntä unohtamasta enää\nnukkumaan ja jättämästä minua tänne potkimaan kantapäitäni, kuten hän\nteki viime kerralla vastoin ohjeita ja sääntöjä.\"\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nEnsimmäinen luutnantti saa lisää potilaita -- Chucks, pursimies,\nkertoo minulle hienojen tapojensa salaisuuden.\n\n\nEnnenkuin jatkan kertomustani, haluan mainita lukijalle, että\nelämäntarinani ei ole kirjoitettu vanhemmalla iällä, jolloin\nolin saavuttanut enemmän maailmantuntemusta. Lähtiessäni ensi\nkerran merille lupasin äidilleni pitää päiväkirjaa kaikesta,\nmitä tapahtuisi, ja liittää siihen omia mietteitäni tapahtumien\njohdosta. Noudatin tätä lupausta tiukasti, ja siitä pitäen, kun olen\nollut oma herrani, ovat nämä päiväkirjat olleet minun hallussani.\nKirjoittaessani seikkailujeni alkuosaa on kaikki senvuoksi esitetty\nsillä tavoin kuin se aikanaan painui mieleeni.\n\nUseissa kohdin minulla on senjälkeen ollut syytä muovata mielipiteeni\ntoisenlaiseksi kuin tässä kirjassa olen esittänyt, ja monin\npaikoin olen sittemmin sydämeni pohjasta nauranut typeryydelleni\nja yksinkertaisuudelleni. Mutta sittenkin olen katsonut suotavaksi\njättää senaikaisen ajatustapani koskemattomaksi oikomatta sitä\nkalliisti hankittujen kokemusten muovaamien käsitysten mukaan.\n\nViisitoistavuotiaan, syrjäisessä maaseutukaupungissa kasvatetun pojan\nei sovi odottaa järkeilevän ja harkitsevan sellaisen nuoren miehen\ntapaan, joka on nähnyt paljon elämää ja ollut mukana monenlaisissa\nseikkailuissa. Lukijan tulee sentähden muistaa, että olen\npäiväkirjastani ammentanut ne mielipiteet ja tunteet, jotka ohjasivat\nminua eri ikävuosinani.\n\nOlimme nyt risteilleet kuusi viikkoa, ja huomasin ammattini\npaljoa miellyttävämmäksi kuin olin otaksunut. Pelkkää halua tehdä\npäällystöni mieliksi pidettiin tekona, ja vaikka silloin tällöin\nhairahduin, näyttivät kapteeni ja ensimmäinen luutnantti kuitenkin\najattelevan, että koetin täyttää velvollisuuteni parhaan kykyni\nmukaan, ja he vain hymyilivät erehdyksilleni. Havaitsin myöskin,\nettä miten omaiseni lienevätkään arvostelleet luontaisia kykyjäni,\nei niitä täällä pidetty niin kovin mitättöminä; ja joka päivä\naloin luottaa itseeni yhä enemmän ja toivoin tarkkaavaisuudella ja\nuutteruudella korvaavani luontaisten kykyjeni puutteellisuuden.\n\nMerimiehen elämässä on varmasti jotakin, mikä laajentaa ajatuskykyä.\nSilloin, kun vielä olin kotona, sallin muiden ihmisten ajatella\npuolestani ja otin toimintani yksinomaiseksi ohjenuoraksi heidän\nkehoituksensa; laivassa ajattelin itse parhaan taitoni mukaan.\nOlin hyvästi sopeutunut ruokakumppaneihini -- ne, jotka olivat\nolleet minulle tylyjä, luopuivat tylyydestään, koska en milloinkaan\nsuuttunut heidän käytöksensä tähden, ja ne, jotka olivat olleet\nminulle ystävällisiä, olivat entistäkin hyväntahtoisempia. Aika kului\nkuin lentäen otaksuttavasti sentähden, että täsmälleen tiesin, mitä\nminun tuli tehdä, ja jokainen päivä oli seuraavan edeltäjä.\n\nEnsimmäinen luutnantti oli huvittavimpia ihmisiä, mitä olen koskaan\ntuntenut, mutta hän ei milloinkaan sallinut sotilaskurin höltyä\neikä ottanut vähäisimpiäkään vapauksia ylempiinsä eikä alempiinsa\nnähden. Hänen huumorinsa ilmeni etupäässä hänen erilaisissa\nrankaisutavoissaan; olkoonpa rangaistus sen kohtaamasta miehestä\nollut kuinka ankara tahansa, rankaisutapa oli poikkeuksetta\nhauskuuden lähde laivan muulle miehistölle. Usein ajattelin, että\nvaikka kukaan ei mielellään kärsinyt rangaistusta, oli koko laivan\nmiehistö kuitenkin tuiki mielissään kaikista rangaistuksista.\n\nHän oli ihan erikoisen tarkka laivan kansista. Ne olivat aina\nlumivalkeat, eikä mikään harmittanut häntä niin kovasti kuin niiden\nlikaaminen. Juuri siitä syystä hän niin ankarasti vastusti tupakan\nkäyttöä. Eri paikkoihin pitkin kansia oli sijoitettu sylkyastioita\nmerimiehiä varten, jotteivät he likaisi kansilankkuja tupakkasyljellä.\n\nJoskus joku kiireissään unohti näiden astiain käyttämisen, mutta kun\nsiltä kuppikunnalta, jonka kohdalla tahra sattui olemaan, pidätettiin\ngrogiannokset, jollei syyllistä saatu selville, niin pidettiin silmät\nvisusti auki ja myöskin annettiin rikollinen ilmi.\n\nRikkomuksen rangaistus oli seuraava. Miehen kädet sidottiin selän\ntaakse, ja iso läkkipeltinen sylkiastia kiinnitettiin hänen\nrinnalleen olkapäiden ylitse käyvällä hihnalla. Alakannen kaikki muut\nsylkiastiat poistettiin, ja rangaistavan oli pakko kävellä siellä\nvalmiina noudattamaan jokaisen sellaisen kutsua, joka ehkä halusi\ntyhjentää suustansa tupakkasylkeä. Muita miehiä huvitti kepponen\nsiinä määrin, että he syljeksivät kahta enemmän kuin muulloin\nsaadakseen nautinnokseen nähdä hänen juoksentelevan sinne tänne.\n\nChucks, pursimies, nimitti sitä \"ensimmäisen luutnantin käveleväksi\nsylkyastiaksi\". Eräänä päivänä hän huomautti minulle, että \"herra\nFalcon oli tosiaankin sellainen _epikurolainen_ laivan kansien\npuolesta, että häntä peloitti puhdistaa ankkuria keulakannella\".\n\nOllessani kerran aamuvahdissa näin perin huvittavan kohtauksen.\nSulloessamme riippumattoja peräkannen parrasverkkoihin tuli muuan\nlaivapojista kannelle riippumatto olallaan, ja hänen mennessään\nensimmäisen luutnantin ohitse huomasi tämä, että hänellä oli\ntupakkamälli poskessaan.\n\n\"Mitä sinulla tuossa on, hyvä poika -- ajosko ikenissä? Poskesi on\npahasti turvoksissa.\"\n\n\"Ei, sir\", vastasi poika. \"Ei minua mikään vaivaa.\"\n\n\"Joku vika siinä täytyy olla; ainakin siinä on kipeä hammas. Avaa\nsuusi, jotta voin katsoa!\"\n\nHyvin vastahakoisesti poika avasi suunsa, ja ensimmäinen luutnantti\nnäki ison käärön lehtitupakkaa.\n\n\"Oivallan, oivallan\", virkkoi hän, \"suusi kaipaa tarkastusta ja\nhampaasi puhdistusta. Kunpa laivassa olisi hammaslääkäri! Mutta\nkoska sellaista ei ole, teen minä parhaan taitoni mukaan. Haetaanpa\naseseppä pihteineen kannelle!\"\n\nAsesepän saavuttua poika pakotettiin avaamaan suunsa, ja tupakkamälli\nkiskottiin pois hänen karkeatekoisella välineellään.\n\n\"Kas niin\", puhui ensimmäinen luutnantti, \"varmastikin sinusta tuntuu\njo nyt paremmalta; sinulla ei olisi voinut olla lainkaan ruokahalua.\nJa nyt, peräväen korpraali, tuokaa kappale vanhaa purjekangasta ynnä\nvähän hiekkaa ja puhdistakaa pojan hampaat kauniisti!\"\n\nPeräväen korpraali kävi toimeen, pani pojan pään polviensa väliin ja\nhankasi hänen hampaitaan kunnollisesti hiekalla ja purjekankaalla\nkaksi tai kolme minuuttia.\n\n\"Kas niin, nyt on hyvä\", kehui ensimmäinen luutnantti. \"Nyt, pikku\nmies, suusi on siisti ja puhdas, ja nyt nautit aamiaisestasi. Sinun\nolisi ollut mahdotonta syödä mitään, kun suusi oli niin saastaisessa\nkunnossa. Kun se taaskin likaantuu, tule luokseni! Minä toimin\nhammaslääkärinäsi.\"\n\nEräänä päivänä olin etukannella pursimies Chucksin kanssa, joka\noli hyvin ystävällinen minulle. Hän oli opettanut minua tekemään\nammatissamme käytettyjä solmuja ja silmukoita. Pelkäänpä olleeni\nkovin typerä, mutta hän neuvoi minua yhä uudelleen, kunnes opin\nne tekemään. Muun muassa hän opetti minut tekemään \"kalastajan\nsilmukan\", jota hän ylisti kaikkien solmujen _kuninkaaksi_; \"ja,\nherra Simple\", jatkoi hän, \"siihen solmuun sisältyy siveellinen\nopetus. Huomaatte, että jos nuoran osia vedetään oikealla tavalla ja\nyhdessä, ne tiukkaantuvat sitä kireämmälle ja niiden hellittäminen\nkäy sitä vaikeammaksi, kuta kovemmin vedetään; mutta jos niitä\nvedetään erikseen, hieman eri tavalla, niin ne heti irtaantuvat\ntoisistaan ja ne on helppo hellittää silmänräpäyksessä. Se osoittaa,\nkuinka välttämätöntä on vetää yhtä köyttä tässä maailmassa, milloin\nmielimme säilyttää otteemme, ja se filosofia on yhtä arvokas kuin\nystäväni kirvesmiehen kaksikymmentäkuusituhatta vuotta kaikkine\nlisineen, jotka johtavat vain synkkämielisyyteen silloin, kun hänen\npitäisi hoitaa tehtäviään.\"\n\n\"Aivan oikein, herra Chucks; te olette parempi filosofi teistä\nkahdesta.\"\n\n\"Olen paremmin kasvatettu, herra Simple, ja uskon, että minussa\non enemmän herrasmiestä. Mielestäni herrasmies on jossakin määrin\nfilosofi, sillä varsin usein hänen täytyy pysyäkseen herrasmiehenä\nsopeutua sellaiseen, mikä saisi jonkun toisen henkilön hyvin\nymmärrettävästi riehahtamaan rajuksi. Minusta kylmäverisyys on\nherrasmiehen suuri luonteenpiirre. Meripalveluksessa, herra Simple,\non pakko näyttää suuttuneelta antautumatta suuttumuksen valtaan.\nVoin vakuuttaa teille, etten koskaan menetä malttiani, en edes\nsilloinkaan, kun käytän rottinkiani.\"\n\n\"Miksi te, herra Chucks, kiroilette niin paljon merimiehille? Se ei\nvarmastikaan ole herrasmiehen tapaista.\"\n\n\"Ihan varmasti ei olekaan, sir. Mutta minun täytyy puolustautua\nhuomauttamalla, kuinka kovin keinotekoisessa tilassa sotalaivalla\neletään. Hätä ei lue lakia, herra Simple. Teidän tulee ottaa\nhuomioon, kuinka lempeästi aina aloitan, milloin minun täytyy\nnuhdella. Sen teen hienojen tapojeni todistukseksi; mutta, sir,\npalvelusintoni velvoittaa minua muuttamaan kielenkäyttöäni, lopulla\nosoittamaan olevani tosissani. Mikään ei tuottaisi minulle suurempaa\nnautintoa kuin se, että voisin suorittaa tehtäväni herrasmiehen\nlailla, mutta se on mahdotonta.\"\n\n\"En tosiaankaan käsitä sen syytä.\"\n\n\"Kenties te, herra Simple, sitten selitätte minulle, miksi kapteeni\nja ensimmäinen luutnantti kiroilevat.\"\n\n\"Sitä en yritäkään selittää, mutta hehän kiroilevat ainoastaan\nhätätilassa.\"\n\n\"Aivan niin; mutta heidän hätätilansa on minun jokapäiväinen ja\njokatuntinen velvollisuuteni. Laivan jatkuvassa toiminnassa minä olen\nvastuussa kaikesta, mikä käy huonosti. Pursimiehen elämä on alituista\nhätätilaa, ja senvuoksi minä kiroilen.\"\n\n\"En sittenkään voi myöntää sitä tarpeelliseksi, ja varmasti se on\nsynnillistä.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, hyvä herra; se on ehdottomasti välttämätöntä\neikä lainkaan synnillistä. Saarnastuolissa käytetty kieli on\ntoisenlaista kuin laivan kannella puhuttu, ja kummassakin paikassa\nihmisen pitää käyttää niitä sanontatapoja, jotka todennäköisimmin\ntekevät tarpeellisen vaikutuksen hänen kuulijoihinsa. Johtuneeko se\npitkäaikaisesta palvelustottumuksesta tai siitä, että merimies on\nvälinpitämätön kaikkia tavallisia asioita ja tavallista kielenkäyttöä\nkohtaan (en osaa oikein selittää, herra Simple, mutta kyllä tiedän,\nmitä tarkoitan), kenties alituinen kiihoitus tehonnee, ja sentähden\nhän tarvitsee enemmän kiihokkeita liikkuakseen. Varmaa on, ettei\ntavallinen puhetapa vetele, kun on tekemisissä tavallisen merimiehen\nkanssa. Tässä ei ole niinkuin sanassa sanotaan: 'Tee tämä, ja hän\ntekee sen' (muuten sen miekkosen on täytynyt pitää sotilaansa\ntiukasti kurissa), vaan: 'Tee tämä, hitto soikoon', ja sitten se heti\ntehdään. Määräys: _'Tee'_ on painava kuin tykinkuula, mutta se kaipaa\neteenpäin sysäävää voimaa -- 'hitto soikoon' on ruuti, joka kiidättää\nsen suorittamaan tehtävänsä. Käsitättekö tarkoitukseni, herra Simple?\"\n\n\"Käsitän tarkoituksenne täydellisesti, herra Chucks, enkä voi olla\nhuomauttamatta, ilman imartelua, että suuresti eroatte muista\naliupseereista. Missä saitte kasvatuksenne?\"\n\n\"Herra Simple, olen täällä pursimies, jolla on puhdas paita, ja\nvaikka itse sen sanon, niin kukaan ei rohkene väittää sitä vastaan,\nettä tunnen perinpohjin tehtäväni. Mutta vaikka en kehukaan koskaan\nolleeni paremmassa asemassa, voin sanoa olleeni mitä parhaassa\nseurapiirissä, loordien ja ladyjen parissa. Söin kerran päivällistä\nisoisänne seurassa.\"\n\n\"Sitä en itse ole tehnyt kertaakaan, sillä hän ei ole koskaan\nkutsunut minua luokseen eikä kiinnittänyt minuun lainkaan huomiota\",\nilmoitin hänelle.\n\n\"Sanani ovat totta. Vasta eilen puhellessani O'Brienin kanssa sain\ntietää hänen olevan isoisänne; mutta muistan hänet oikein hyvin,\nvaikka olinkin kovin nuori siihen aikaan. Ja nyt, herra Simple,\njos herrasmiehenä (ja tiedän teidän olevan sellaisen) lupaatte\nolla ilmaisematta muille, mitä teille kerron, esitän teille\nelämäntarinani.\"\n\n\"Herra Chucks, niin totta kuin olen herrasmies, en koskaan ilmaise\nsitä muille, ennenkuin olette kuollut ja haudattu, enkä sittenkään,\njollette sitä toivo.\"\n\n\"Sittenkun olen kuollut ja haudattu, saatte tehdä niinkuin haluatte;\nsitten se saattaa olla hyväksi muille ihmisille, vaikka tarinani ei\nolekaan kovin pitkä.\"\n\nSilloin Chucks istuutui tankokannen etupäähän savupiipun viereen,\nminä sijoituin hänen viereensä, ja hän aloitti seuraavasti:\n\n\"Myöskin isäni oli pursimies -- vanhan koulun mukainen,\nkarkeatekoinen kuin karhu ja juoppo kuin gosportilainen viuluniekka.\nÄitini oli -- äitini, enkä puhu hänestä enempää. Isäni siirrettiin\nraihnaana satamatehtäviin elettyään ikänsä päihtyneenä ja kuoli\nkohta senjälkeen. Tällä välin oli minua satama-amiraalin rouvan\nhyväntahtoisuuden ansiosta kasvatettu valmistavassa koulussa. Isäni\nkuollessa olin kolmetoistavuotias, ja tietämättä, mitä tehdä minulle,\näitini halusi sitoa minut laivapojaksi kauppa-alukseen, mutta siihen\nen suostunut, ja kinasteltuamme siitä asiasta kuusi kuukautta\nratkaisin sen menemällä vapaaehtoisesti _Narciscus_-fregattiin.\nHerrasmiehelle ominainen ajatustapani oli luultavasti synnynnäinen,\nherra Simple; lapsena en sietänyt sitä ajatustakaan, että palvelisin\nkauppalaivassa.\n\n-- Oltuani laivassa viikon minut määrättiin taloudenhoitajan\npalvelijaksi, jona herätin niin suurta tyytyväisyyttä valppaudellani\nja näppäryydelläni, että ensimmäinen luutnantti anasti minut\ntaloudenhoitajalta omaksi palvelijakseen, joten minusta oli kahdessa\nkuukaudessa tullut niin tärkeä henkilö, että nostatin selkkauksen\nupseerien ruokalassa, sillä taloudenhoitaja oli hyvin äkäinen ja\nmonet upseereista olivat hänen puolellaan.\n\n-- Kuiskailtiin, että olin ensimmäisen luutnantin poika, ja että\nhän tiesi sen. Oliko se totta, sitä en tiedä, mutta meissä oli\nsamanlaisia piirteitä, ja äitini, joka oli sievä nainen, palveli\nuseita vuosia aikaisemmin hänen laivassaan muonaveneen tyttönä. Siitä\nasiasta en halua sanoa mitään, mutta sen sanon, herra Simple -- ja\nmonet moittivat minua sentähden, mutta en mahda mitään luontaisille\ntunteilleni -- että mieluummin olisin herrasmiehen avioton lapsi kuin\npursimiehen ja hänen vaimonsa laillinen jälkeläinen. Viimemainitussa\ntapauksessa ei suonissa voi mitenkään olla hyvää verta, kun taas\nedellisessä tapauksessa on saattanut varastaa pisaran tai pari.\n\n-- Sattui niin, että palveltuani ensimmäistä luutnanttia noin vuoden\npäivät tuli laivaamme nuori loordi (en saa mainita hänen nimeään,\nherra Simple); en tiedä, oliko hän lähtenyt merille omaistensa\nkehoituksista vaiko omasta halustaan, mutta minulle kerrottiin, että\nhänen setänsä, jolle hänen kuolemastaan oli etua, oli taivuttanut\nhänet lähtemään.\n\n-- Siihen aikaan, noin viisikolmatta vuotta sitten, oli loordi\nharvinainen meriväessä, ja aina ammuttiin kunnialaukauksia hänen\ntullessaan laivaan. Sen mukaisesti piti nuorella loordilla olla\nerikoinen palvelija, vaikka kaikilla muilla kadeteilla oli vain yksi\npalvelija yhteisesti. Kapteeni tiedusti, kuka oli paras laivapoika,\nja taloudenhoitaja, jonka puoleen hän kääntyi, suositteli minua.\nNiinpä minut ensimmäisen luutnantin kovaksi harmiksi (sillä niihin\naikoihin ensimmäiset luutnantit eivät esiintyneet niin suurellisesti\nkuin nykyään; en tarkoita herra Falconia, joka on herrasmies) minut\nheti luovutettiin hänen ylhäisyydelleen.\n\n-- Elämäni oli tuiki helppoa ja mukavaa -- tein työtä vähän tai\nen ollenkaan; jos milloin tarvittiin kaikkia miehiä ja minua\ntiedustettiin, olin puhdistamassa hänen ylhäisyytensä kenkiä ja\nharjaamassa hänen ylhäisyytensä vaatteita, eikä kenelläkään ollut\nmitään sanomista, kun hänen ylhäisyytensä nimi mainittiin.\n\n-- Lähdimme Välimerelle (koska hänen ylhäisyytensä äiti toivoi\nsitä), ja oltuamme siellä noin vuoden hänen ylhäisyytensä söi niin\npaljon rypäleitä, että hän sairastui punatautiin. Oltuaan kolme\nviikkoa sairaana hän pyysi, että hänet lähetettäisiin Maltan saarelle\nkuljetusaluksessa, joka meni noutamaan nautoja Gibraltarista tai\noikeammin Berberian rannikolta. Hän kävi päivä päivältä huonommaksi\nja teki jälkisäädöksensä, määräten minulle kaikki laivassa olevat\ntavaransa, kuten varmasti ansaitsinkin, koska olin hoitanut häntä\nystävällisesti.\n\n-- Maltan kohdalla kohtasimme Civita Vecchiaan aikovan shebekin, ja\nkuljetuslaivan kapteeni, joka kiihkeästi halusi päästä eteenpäin,\nkehoitti meitä siirtymään siihen, koska tuuli oli lievä ja vastainen\nja Välimeren alukset purjehtivat vastatuuleen paremmin kuin\nkuljetuslaiva. Isäntäni, jonka voimat nyt nopeasti ehtyivät, suostui\nsiihen, ja muutimme toiseen laivaan.\n\n-- Seuraavana päivänä hän kuoli, ja sitten alkoi puhaltaa\nmyrsky, joka esti meitä pääsemästä satamaan useihin päiviin;\nhänen ylhäisyytensä ruumis muuttui niin inhoittavaksi ja vaivasi\ntaikauskoisia katolilaisia merimiehiä niin pahasti, että se\npudotettiin mereen.\n\n-- Näistä miehistä ei kukaan puhunut englantia, enkä minä osannut\nmaltalaisten kieltä; heillä ei ollut aavistustakaan siitä, kuka\nolin, ja minulla oli runsaasti aikaa aprikoida. Olin usein\najatellut, kuinka oivallista olisi olla loordi, ja yhtä usein\ntoivonut, että olisin syntynyt loordiksi. Tuuli oli edelleenkin\nmeille vastainen, kun vastaamme osui Civita Vecchiasta Gibraltariin\nmatkalla oleva kauppa-alus. Pyysin shebekin kapteenia näyttämään\nhätämerkkiä tai oikeammin näytin sitä itse, ja alus, joka osoittautui\nenglantilaiseksi, purjehti luoksemme.\n\n-- Miehitin veneen mennäkseni laivalle, ja päähäni pälkähti se\najatus, että vaikka he saattaisivatkin kieltäytyä ottamasta minua\nalukseensa, he eivät kieltäytyisi ottamasta vastaan loordia. Puin\nylleni hänen ylhäisyydelleen kuuluneen (mutta silloin varmasti\nminulle kuuluvan) kadetinasun ja soudatin itseni kauppa-aluksen\nluokse; kerroin eronneeni laivastani terveydellisistä syistä ja\nhaluavani päästä Gibraltariin matkalla kotiin. Arvonimeni ja se,\nettä heti hyväksyin vaaditun kyytimaksun, riittivät. Tavarani\ntuotiin shebekistä, eivätkä sen merimiehet, jotka eivät osanneet\nenglanninkieltä, luonnollisestikaan voineet väittää minua vastaan,\njos kohta he olisivatkin epäilleet jotakin.\n\n-- Tässä, herra Simple, minun täytyy tunnustaa vähäinen hairahdus\nelämäni alkupuolella, jonka ilmaisen teille, luottaen vaitioloonne;\nmuutoin en olisi voinut todistaa olleeni oikeassa väittäessäni\nsyöneeni päivällistä isoisänne luona. Mutta houkutus oli liian\nkova, enkä jaksanut sitä vastustaa. Ajatelkaa itse, herra Simple!\nOlin palvellut laivapoikana -- saanut läimäyksiä ja potkuja, minua\noli sadateltu ja käsketty menemään helvettiin -- ja nyt minua\nkohdeltiin perin kunnioittavasti ja nöyrästi, puhuteltiin teidän\nylhäisyydeksenne päivän joka hetki.\n\n-- Purjehtiessamme Gibraltariin minulla oli yllin kyllin aikaa\njärjestää suunnitelmiani. Minun tuskin tarvitsee mainita, että hänen\nylhäisyytensä puvut olivat arvokkaat; ja vielä parempi oli, että ne\nsopivat minulle täsmällisesti. Minulla oli myöskin hänen kellonsa\nja helynsä sekä paljon muita esineitä ynnä pussillinen rahaa. Ne\nkuitenkin olivat rehellisesti minun; ainoa, mitä anastin, oli hänen\nnimensä, jota hän itse, mies-poloinen, ei enää voinut käyttää. Mutta\nei kannata puolustaa väärää tekoa -- se oli epärehellistä, ja sille\ntuli huono loppu.\n\n-- Pankaahan nyt merkille, herra Simple, kuinka jokin asia johtaa\ntoiseen. Vakuutan teille, että käyttäessäni hänen ylhäisyytensä\nnimeä oli aluksi tarkoitukseni ainoastaan saada tilaisuus matkustaa\nGibraltariin. Siitä, miten sitten menettelisin, en ollut päättänyt\nmitään; mutta koska hallussani oli loordi-vainajan paperit ja kirjeet\nhänen äidilleen ja huoltajalleen, luulen -- olenpa melkein varmakin\n-- että olisin luopunut arvostani ja kadetinpuvustani ja pyytänyt\nsatamakapteenia toimittamaan minut kotimaahan.\n\n-- Mutta kohtalo oli päättänyt toisin; sillä kuljetuslaivan laivuri\nmeni maalle selostamaan matkaansa ja hankkimaan maihinmenolupaa, ja\nhän kertoi kaikille, että nuori loordi A. oli matkustajana hänen\naluksessaan menossa Englantiin hoitamaan terveyttään. Vajaassa\npuolessa tunnissa saapuivat laivallemme satamakapteenin vene ja\nmyöskin kuvernöörin lähettämä vene; minua pyydettiin kunnioittamaan\nheitä seurallani ja majoittumaan heidän koteihinsa siksi aikaa, jonka\nviipyisin satamassa.\n\n-- Mitä voin tehdä? Minua alkoi peloittaa; mutta vielä enemmän minua\npeloitti petokseni tunnustaminen, sillä jo kuljetuslaivan laivurikin\nolisi potkaissut minut mereen, jos olisin ilmaissut hänelle, että\nhän oli ollut niin vietävän kohtelias laivapojalle. Niinpä punastuin\npuolittain kainoudesta, puolittain syyllisyydentunnosta, hyväksyin\nkuvernöörin kutsun ja lähetin kohteliaan, suullisen epäyksen\nsatamakapteenille, esittäen syyksi sen, ettei laivassa ollut paperia\neikä kyniä.\n\n-- Olin niin usein seurannut isäntä-vainajaani, että osasin varsin\nhyvin käyttäytyä, ja omaksunut aika paljon hänenkin eleitään\nja ulkoasuaan; minähän olinkin luonnostani mieltynyt hienoihin\ntapoihin. Osasin lukea ja kirjoittaa, en ehkä niin hyvin kuin minun\nolisi pitänyt, katsoen saamaani kasvatukseen, mutta kuitenkin ihan\nriittävän hyvin loordiksi ja paljoa paremminkin kuin isäntävainajani.\nTunsin hänen nimikirjoituksensa oikein hyvin, vaikka minua vapisutti\nse ajatuskin, että minun olisi pakko sitä käyttää.\n\n-- Mutta arpa oli heitetty. Minun pitää huomauttaa, että yhdessä\nsuhteessa olimme hyvin samannäköisiä -- meillä molemmilla oli kihara,\nvaalea tukka ja siniset silmät; muissa suhteissa emme muistuttaneet\ntoisiamme. Minä olin paljoa komeampi meistä kahdesta, ja koska olimme\nristeilleet Välimerellä kaksi vuotta, ei minua lainkaan peloittanut\neikä epäilyttänyt, että minut tunnettaisiin, ennenkuin saapuisin\nEnglantiin.\n\n-- No niin, herra Simple, pukeuduin perin huolellisesti, kiinnitin\nperät kellooni, panin sormukset sormiini, pirskotin hieman hajuvettä\nnenäliinaani ja seurasin adjutanttia kuvernöörin palatsiin, jossa\nminulta tiedusteltiin äitini, lady sen ja sen, setäni sekä holhoojani\nvointia ja satoja muita seikkoja.\n\n-- Aluksi olin pahasti hämilläni, minkä arveltiin johtuvan\nkainoudesta; ja niin se johtuikin, mutta ei oikeanlaatuisesta\nujoudesta. Mutta ennenkuin se päivä oli lopussa, olin niin tottunut\n'mylord'-puhutteluun ja asemaani, että olin ihan huoleton ja aloin\ntarkkailla seurueen muiden jäsenten liikkeitä ja käyttäytymistä\nvoidakseni soveltaa esiintymiseni hyvän seurapiirin mukaiseksi.\nViivyin Gibraltarissa kaksi viikkoa, ja sitten minulle tarjottiin\nmatka Portsmouthiin kuljetusaluksessa. Koska olin upseeri, oli se\nluonnollisesti vapaa määrättyyn rajaan saakka.\n\n-- Matkalla Englantiin päätin uudelleen, että luopuisin puvustani ja\narvonimestäni, heti kun pääsisin välttämään tarkkailijoita; mutta se\nestettiin, kuten aikaisemminkin. Satama-amiraali lähetti pyytämään\nminua luoksensa päivälliselle. En rohjennut kieltäytyä, ja niinpä\nolin taaskin hänen ylhäisyytensä, kaikkien kunnioittama ja juhlima.\nPuheilleni saapui kauppamiehiä tiedustamaan, millaisia tavaroita\nminun ylhäisyyteni haluaisi; hotellissa oli pöytäni kaikenlaisten\nkorttien peitossa; ja tunnustaakseni totuuden pidin asemastani niin\npaljon ja olin siihen nyt niin tottunut, että minusta alkoi jo tuntua\nvastenmieliseltä se ajatus, että piakkoin täytyisi siitä luopua,\nkuten päätin tehdä heti hotellista poistuttuani. Hotellilaskuni oli\nyletön, enkä pystynyt sitä maksamaan; mutta isännöitsijä vakuutti,\nettei se merkinnyt kerrassaan mitään, ettei hänen ylhäisyytensä\ntietystikään ollut varannut itselleen käteistä rahaa juuri\nulkomailta palattuaan, ja tarjoutui lainaamaan minulle rahaa, jos\nsitä tarvitsin. Olin, sen sanon, kyllin rehellinen hyljätäkseni sen\ntarjouksen.\n\n-- Jätin käyntikorttini jäähyväisiksi, kuten, herra Simple, tehdään\nkaikissa hienoissa seurapiireissä, ja lähdin postivaunuissa\nLontooseen, jossa varmasti päätin luopua arvonimestäni matkustaakseni\nSkotlantiin hänen ylhäisyytensä äidin luokse viemään surullista\nsanomaa hänen poikansa kuolemasta -- sillä nähkääs, herra Simple, ei\nkukaan tiennyt hänen ylhäisyytensä kuolleen. Kuljetuslaivan kapteeni\noli lähettänyt hänet shebekkiin elävänä, ja Gibraltariin purjehtivaan\nlaivaan oli hänet otettu, kuten luultiin. Fregatin kapteeni oli hyvin\npian senjälkeen saanut Gibraltarista tietoja, joiden mukaan hänen\nylhäisyytensä oli toipunut ja jatkanut matkaa Englantiin.\n\n-- No niin, en ollut istunut vaunuissa enempää kuin viisi\nminuuttia, kun niihin astui eräs herrasmies, johon olin tutustunut\nsatama-amiraalin luona; ja sitäpaitsi kyytimies ja muut matkustajat\ntunsivat minut varsin hyvin. Lontooseen saavuttuani (ylläni oli vielä\nkadetinasu) menin hotelliin, jota minulle oli suositeltu ja joka,\nkuten myöhemmin sain tietää, oli kaupungin hienoin, arvonimeni yhäti\nseuratessa minua. Nyt päätin riisua pois kadetinasun ja pukeutua\nyksinkertaisiin vaatteisiin -- ilveilyni oli lopussa. Paneuduin\nvuoteeseen, ilmestyin seuraavana aamuna näkyviin siviilipuvussa ja\ntiedustin tarjoilijalta, miten mukavimmin pääsi Skotlantiin.\n\n-- 'Postivaunuilla ja nelivaljakolla, mylord. Miksi ajaksi ne tilaan?'\n\n-- 'No', vastasin, 'enpä ole varma siitä, lähdenkö huomenna'.\n\n-- Juuri sillä hetkellä astui huoneeseen hotellin johtaja kädessään\n_Morning Post_, kumarsi minulle syvään ja osoitti seuraelämän\nuutisten joukossa olevaa mainintaa, että minä olin saapunut hänen\nhotelliinsa. Se harmitti minua; ja kun nyt huomasin, kuinka vaikeata\nminun oli päästä eroon arvonimestäni, aloin erittäin kiihkeästi\ntoivoa olevani William Chucks kuten ennenkin.\n\n-- Ennen kello kahtatoista opastettiin seurusteluhuoneeseeni kolme\ntai neljä herrasmiestä, jotka olivat samasta kirotusta _Morning\nPostista_ lukeneet tiedon saapumisestani ja tulivat luokseni\nkunniakäynnille; ja ennen sen päivän päättymistä oli minut kutsuttu\nainakin kymmeneen hienoon perheeseen.\n\n-- Perääntyminen tuntui minusta mahdottomalta, ja niin ajauduin\nvirran mukana, kuten olin aikaisemmin tehnyt Gibraltarissa\nja Portsmouthissa. Kolmen viikon aikana olin mukana kaikissa\njuhlatilaisuuksissa; ja jos minusta oli ollut miellyttävää\nPortsmouthissa, niin kuinka paljon miellyttävämpää olikaan Lontoossa!\nMutta en ollut onnellinen, herra Simple, koska olin petturi ja\npelkäsin joka hetki ilmituloa. Mutta oli tosiaankin hauskaa olla\nloordina.\n\n-- Vihdoin leikki loppui. Eräät nuoret miehet olivat houkutelleet\nminut pelipaikkaan, jossa aikoivat nylkeä minua; mutta ensimmäisenä\niltana he sallivat minun voittaa muistaakseni noin kolmesataa puntaa.\nOlin kovasti iloissani menestyksestäni ja suostuin tietysti siihen,\nettä pelattaisiin jälleen seuraavana iltana; mutta istuessani jalat\nristissä aamiaispöydässä lukemassa _Morning Postia_ tuli kun tulikin\nminua katsomaan holhoojasetäni. Hän tunsi veljenpoikansa piirteet\nliian hyvin erehtyäkseen niistä, ja kun hän ei minua tuntenut, totesi\nhän heti, että olin petturi.\n\n-- Teidän täytyy sallia minun hätäisesti sivuuttaa, mitä sitten\nseurasi -- sedän kiukku, hotellissa noussut hämminki, tarjoilijain\nherjaukset, poliisivirkamies ja se, kuinka minut raahattiin\nvuokravaunuihin ja Bow-kadulle. Siellä minua tutkittiin, ja heti\ntunnustin kaikki.\n\n-- Setä oli niin hyvillään saadessaan tietää veljenpoikansa todella\nkuolleen, ettei hän ollut lainkaan vihainen minulle; ja kun joka\ntapauksessa olin anastanut ainoastaan nimen, mutta en ollut pettänyt\nketään paitsi Portsmouthin hotellin isäntää, lähetettiin minut\nTowerin edustalla odottavaan varastolaivaan pestattavaksi johonkin\nsotalaivaan. Kolmestasadasta punnastani, vaatteistani ynnä muusta\nomaisuudestani taas en senjälkeen enää kuullut mitään; otaksuttavasti\nne otti hotellin omistaja laskuni maksuksi, ja aika hyvä maksu hänen\ntäytyikin saada.\n\n-- Minulla oli kaksi sormusta sormissani ja kello taskussani, kun\nminut lähetettiin varastolaivaan, ja panin ne hyvin huolellisesti\nsäilöön. Lisäksi minulla oli muutamia puntia rahakukkarossani. Minut\npassitettiin Plymouthiin, jossa jouduin erääseen fregattiin. Oltuani\nsiinä jonkun aikaa muutin kellon ja sormukset rahaksi ja ostin\nitselleni kunnolliset vaatteet, sillä en sietänyt likaisuutta. Minut\nmäärättiin mesaanipojaksi, eikä kukaan tiennyt minun olleen loordina.\"\n\n\"Luulisin asemanne sitten tuntuneen teistä jonkun verran\ntoisenlaiselta.\"\n\n\"Niin se tuntuikin, herra Simple, mutta olin paljon onnellisempi.\nEn jaksanut unohtaa ylhäisönaisia, päivällisiä, oopperaa enkä muita\nLontoon riemuja enkä myöskään arvonimelleni osoitettu kunnioitusta,\nja usein huoahdin kaihoisesti niitä ajatellessani; mutta aina\nmuistuivat mieleeni poliisiupseeri ja Bow-katu, ja se muisto\npuistatti minua.\n\n-- Sillä oli kuitenkin yksi hyvä vaikutus; päätin tulla upseeriksi,\njos suinkin voisin, opin tehtäväni, pääsin alipursimieheksi ja sitten\npursimieheksi -- ja minä taidan tehtäväni, herra Simple. Mutta siitä\nsaakka olen saanut kärsiä hupsuuteni tähden. Kehitin ajatustapani\nasemaani korkeammaksi enkä mahda mitään sille, että haluaisin olla\nherrasmies. Miehelle on pahaksi se, että hänen ajatustapansa kohoaa\nhänen asemansa yläpuolelle.\"\n\n\"Se seura, jossa olitte Lontoossa, ja aliupseerien seura varmastikin\ntuntuvat teistä erilaisilta.\"\n\n\"Siitä on jo useita vuosia, sir; mutta en pääse eroon siitä\ntunteesta. En voi lainkaan seurustella heidän kanssaan. Ihmisellä\nsaattaa olla herrasmiehen tunteet, vaikka hänen toimiasemansa onkin\nhalpa-arvoinen; mutta kuinka voisin olla läheisissä suhteissa\nsellaisten henkilöiden kuin Dispartin ja Muddlen, kirvesmiehen,\nkanssa? He ovat perin kunnon miehiä tavallaan, mutta mitäpä sopii\nodottaa upseereilta, jotka keittävät perunoitaan laivan kattiloissa\nriippuvassa kaaliverkossa, vaikka tietävät, että heille on luovutettu\nkolmas osa uunista ruokien keittämistä varten?\"\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nLähden sotatoimiin, ja minut vangitsee vanha nainen, joka ei pysty\nanastamaan kättäni, vaan sieppaa osan sormestani merkiksi -- O'Brien\npelastaa minut -- Myrskyinen ranta ja täpärä pelastuminen.\n\n\nKaksi tai kolme päivää tämän keskustelumme jälkeen kapteeni ohjasi\nfregattimme rannikolle ja ehdittyämme viiden penikulman päähän siitä\nhavaitsimme kaksi maan suojassa olevaa alusta. Nostimme kaikki\npurjeet, lähdimme ajamaan niitä takaa ja estimme ne pääsemästä\nhiekkaisen kärjen ohitse, jonka ympäri ne pyrkivät. Huomattuaan,\nettei niiden aikeesta tullut mitään, ne purjehtivat ihan likelle\nrantaa pienen kaksitykkisen patterin suojaan, joka alkoi ampua meitä.\nEnsimmäisellä mastojemme välitse viuhahtavalla kuulalla oli minusta\nperin kauhistava ääni, mutta sekä upseerit että miehet nauroivat\nsille, joten minäkin tietysti olin tekevinäni samoin, vaikka\noikeastaan en käsittänyt, mikä siinä olisi ollut naurettavaa.\n\nKapteeni käski puhaltaa merkin, että ylähangan vahtimiehistö\nsijoittuisi paikoilleen ja veneet laitettaisiin valmiiksi\nlaskettaviksi vesille; senjälkeen sijoituimme ankkuriin vajaan\npenikulman päähän patterista ja vastasimme tuleen. Sillä välin\nlaivan muu miehistö laski vesille neljä venettä, jotka miehitettiin\nja aseistettiin valtaamaan patteria hyökkäyksellä. Halusin hyvin\nkiihkeästi taisteluun, ja O'Brien, joka komensi ensimmäistä\nhyökkäysvenettä, salli minun lähteä mukaansa sillä ehdolla, että\nsulloutuisin etuteljon alle piiloon, jotta kapteeni ei näkisi minua,\nennenkuin veneet olisivat lähteneet liikkeelle. Tein niin, eikä minua\nhavaittu.\n\nVeneet etenivät rinnakkain patteria kohti, ehtivät rantaan vähemmässä\nkuin kymmenessä minuutissa, ja me hyppäsimme maihin. Lähestyessämme\nrantaa ranskalaiset laukaisivat tykin meitä kohti ja lähtivät\nsitten pakoon, joten valtasimme patterin taistelematta, mistä en\ntunnustaakseni totuuden ollut pahoillani, koska en pitänyt itseäni\nkyllin vanhana enkä vankkana pystyäkseni käsikähmään täysikasvuisen\nmiehen kanssa.\n\nPatterin läheisyydessä oli muutamia kalastajanmajoja, ja sillä\naikaa kun kaksi venettä meni katsomaan, voisiko alukset saada irti\nrannasta, ja toiset naulasivat tykkejä ja tuhosivat tykkien rattaita,\nlähdimme O'Brien ja minä tarkastamaan majoja. Asukkaat olivat\njättäneet ne tyhjiksi, kuten saattoi odottaakin, mutta niissä oli\nsuuri määrä kaloja, nähtävästi sinä aamuna pyydystettyjä. O'Brien\nosoitti tavattoman kookasta rauskua.\n\n\"Lempo soikoon!\" huudahti hän. \"Tuossa on ihan isoäitini haamu. Me\notamme sen, jollemme muun tähden, niin sukulaiseni näön vuoksi.\nPeter, pistä sormesi sen kiduksiin ja raahaa se veneelle!\"\n\nEn saanut tungetuksi sormeani kiduksiin, ja kun kala näytti ihan\nkuolleelta, työnsin sormeni sen suuhun; mutta olin murheellisesti\nerehtynyt, sillä otus oli elävä ja sulki heti kitansa, purren\nsormeani luuhun saakka ja pitäen sitä kiinni niin tiukasti, etten\nsaanut sitä irti; kipu oli niin ankara, etten kärsinyt vetää sormeani\nirti suoranaisella voimalla, mikä olisi silponut sormeni, jota kala\npiti kiinni niin lujasti.\n\nSiinä olin satimessa, kalan vangitsemana. Onneksi kiljaisin niin\nkovaa, että O'Brien, joka oli likelläni matkalla veneille iso turska\nkummassakin kainalossa, kääntyi ympäri ja tuli avukseni. Aluksi hän\nei naurultaan kyennyt auttamaan minua; mutta vihdoin hän väänsi kalan\nkidan auki miekallaan, ja niin sain sormeni irti, mutta aika pahasti\nraadeltuna. Sitten irroitin sukkanauhani, sidoin sen rauskun pyrstöön\nja raahasin kalan veneelle, joka jo oli valmiina lähtemään rannasta.\n\nToiset veneet olivat huomanneet, ettei laivoja saanut irti purkamatta\nniiden lastia; niinpä ne kapteenin määräyksen mukaisesti sytytettiin\npalamaan, ja ennenkuin ne häipyivät näkyvistä, olivat ne palaneet\nvedenrajaan saakka.\n\nSormeni oli hyvin kipeä kolme viikkoa, ja upseerit nauroivat minulle\nnauramistaan, huomautellen, että olin hädin tuskin pelastunut\njoutumasta \"vanhanpiian\" vangiksi.\n\nPitkitimme risteilyämme pitkin rannikkoa, kunnes jouduimme\nArcason-lahteen, jossa valtasimme kaksi tai kolme alusta ja pakotimme\npaljon useampia purjehtimaan kiinni maahan. Ja täällä sattui tapaus,\njoka osoitti, kuinka tuiki tärkeätä on, että sotalaivan kapteeni on\nhyvä merimies ja pitää miehistönsä tiukasti kurissa, joten hänen\nkomennuksiaan täsmällisesti totellaan. Kuulin upseerien, sittenkun\nvaara oli sivuutettu, yksimielisesti vakuuttavan, ettei laivaamme ja\nsen miehistöä olisi voinut pelastaa mikään muu kuin kapteeni Savagen\nosoittama mielenmaltti.\n\nOlimme ajaneet kuljetuslaivuetta takaa lahden perälle saakka. Tuuli\noli aika vinha, kun käänsimme fregattimme selälle päin pakotettuamme\nvihollisalukset laskemaan rantamatalaan, ja jo silloin oli rantahyöky\nniin raju, että ne varmasti menisivät pirstaleiksi, ennenkuin ne\nsaataisiin irti pohjasta. Meidän oli pakko kahdesti pienentää\nmärssypurjeita heti tuuleen käännyttyämme, ja sää näytti perin\nuhkaavalta.\n\nTuntia myöhemmin oli koko taivas yhden ainoan mustan pilven peitossa,\njoka painui niin alas, että se melkein hipoi mastonhuippujamme, ja\nsuunnaton aallokko, joka näytti kohonneen melkein kuin taika-iskusta,\nvyöryi päällemme, uhaten ajaa aluksemme rantaan. Illan tullessa\npuhalsi hirvittävä myrsky, ja laivamme oli kaatumaisillaan hirveästi\nrasitettujen purjeiden paineesta; jos näet olisimme olleet väljillä\nvesillä, olisimme olleet haruspurjeitten varassa, mutta nyt\nmeidän oli pakko pitää paljon purjeita levällään kaiken uhallakin\npäästäksemme aavalle selälle. Ollessamme aallonpohjalla murtuivat\nlaineet niskaamme, huuhdellen laivaamme keulakannesta ohjauskoppiin\nsaakka; ja painuessaan äkkiä alaspäin laiva usein tärähti niin\nrajusti, että tosiaankin luulin sen katkeavan kahtia tärähdyksestä.\n\nTykeissä oli kaksinkertaiset kiinnityshihnat; ne oli lisäksi sidottu\nkiinni köysillä, ja ponsien tueksi oli naulattu vankat pienat, sillä\nlaivamme oli usein niin kallellaan, että tykit olivat ainoastaan\nhihnojen ja köysien varassa, ja jos joku niistä olisi irtaantunut,\nolisi se varmasti pudonnut suoraan aluksemme suojanpuolisen laidan\nlävitse, ja fregattimme olisi joutunut haaksirikkoon.\n\nKapteeni, ensimmäinen luutnantti ja useimmat upseerit olivat kannella\nkoko yön; ja kun tuuli ulvoi, sade pieksi rajusti, vesi huuhteli\nkansia, kaksoispumput kävivät ja aluksemme lankut natisivat ja\nkitisivät, luulin todentotta meidän välttämättömästi tuhoutuvan;\nsiksi luin rukoukseni ainakin kymmeneen kertaan sinä yönä, sillä\nminusta tuntui mahdottomalta mennä nukkumaan.\n\nOlin pelkästä uteliaisuudesta usein toivonut meidän joutuvan\nmyrskyyn, mutta en ollut aavistanutkaan sitä tällaiseksi enkä\nläheskään näin kauhistavaksi. Vielä peloittavammaksi teki asemamme\nse, että olimme niin likellä rantaa, ja kapteenin ja upseerien\nneuvottelut sekä heidän kiihkeytensä heidän tähyillessään\npäivänkoiton merkkejä ilmaisivat meille, että myrskyn lisäksi oli\npelättävissä muitakin vaaroja. Vihdoin aamu koitti, ja käyntisillalle\nsijoitettu tähystäjä huusi:\n\n\"Maata edessäpäin suojan puolella.\"\n\nHuomasin perämiehen iskevän nyrkillään riippumattokaiteeseen\nikäänkuin levottomuudesta ja poistuvan mitään virkkamatta hyvin\nvakavan näköisenä.\n\n\"Nouskaa taklaukseen, herra Wilson\", käski kapteeni toista\nluutnanttia, \"katsomaan, kuinka kauas maa pistää ja erotatteko sen\nkärjen!\"\n\nToinen luutnantti kiipesi päämaston taklaukseen ja osoitti kädellään\nnoin kaksi piirua etuhangan suuntaan.\n\n\"Näettekö maalla kaksi kumpua?\"\n\n\"Kyllä, sir\", vastasi toinen luutnantti.\n\n\"Sitten asia on niin\", huomautti kapteeni perämiehelle, \"ja jos\npääsemme sen ohitse, olemme väljemmillä vesillä. Pitäkää alus hyvin\ntuulessa ja antakaa sen halkoa vettä! Kuuletteko, alipursimies?\"\n\n\"Kyllä, kyllä, sir.\"\n\n\"Kas niin, ei tiukempaan, mies! Kääntäkää alaspäin piena tai pari,\nmilloin keula puskee aaltoihin; mutta olkaa varuillanne, muuten ratas\nkirpoaa käsistänne!\"\n\nNäky oli todellakin kammottava. Laivan ollessa aallonpohjalla ei\nerottanut mitään muuta kuin myllertävää vettä; mutta kun se kohosi\nsuunnattomien laineiden harjalle, silloin katselimme ikäänkuin\nalaspäin likellä olevaa, matalaa, hiekkaista rantaa, joka oli vaahdon\nja hyökyaaltojen peitossa.\n\n\"Alus purjehtii mainiosti\", virkkoi kapteeni, mennen ohjaushytille\nja silmäillen kompassia. \"Jollei tuuli tee meille kepposta, pääsemme\nniemen ohitse.\"\n\nKapteeni oli tuskin ehtinyt lausua tämän huomautuksen, kun purjeet\nalkoivat lepattaa, jymisten ukkosen tavoin.\n\n\"Kääntäkää peräsintä! Mitä te aiotte, alipursimies?\"\n\n\"Tuuli on kääntynyt vastaiseksi, sir\", vastasi alipursimies\nrauhallisesti.\n\nKapteeni ja perämies jäivät ohjauskopille tarkkailemaan kompassia,\nja kun purjeet taaskin pullistuivat, oli laivan keula kääntynyt\nkaksi piirua alemmaksi, ja niemen kärki oli ainoastaan vähän suojan\npuolella.\n\n\"Meidän täytyy kääntää laiva myötätuuleen. Miehet valmiiksi\nkääntämään laivaa.\"\n\n\"Se on taaskin kääntynyt ylöspäin\", huudahti perämies, joka oli\nkompassikopin ääressä.\n\n\"Pitäkää sitä siinä suunnassa hetkinen! Mihin suuntaan sen keula nyt\non?\"\n\n\"Pohjois-koilliseen, kuten ennen painumista, sir.\"\n\n\"Puhaltakaa merkki!\" käski kapteeni. \"Falcon\", jatkoi hän, \"jos tuuli\nvielä kerran pettää, ei meillä enää ehkä ole kääntymistilaa; jo nyt\non tila niin vähissä, että minun täytyy uskaltaa tehdä se. Mikä köysi\npantiin varakiemuroille eilen illalla -- käyttöankkurinko?\"\n\n\"Niin, sir.\"\n\n\"Rientäkää sitten alas laitattamaan siihen kaksinkertaiset peetingit\nja kiinnittämään se kolmenkymmenen sylen mittaiseksi! Katsokaa, että\nse tehdään hyvin -- henkemme saattaa olla sen varassa.\"\n\nLaiva purjehti edelleen hyvästi suuntaansa; olimme vajaan puolen\npenikulman päässä niemen kärjestä ja toivoimme varmasti pääsevämme\nsen ohitse; mutta äkkiä alkoivat märät, raskaat purjeet taaskin\nlepattaa tuulessa, ja laiva kääntyi jälleen kaksi piirua alemmaksi.\nUpseerit ja merimiehet olivat kauhuissaan, sillä aluksen keula oli\nsuoraan rantahyökyjä kohti.\n\n\"Kääntäkää alus niin suoraan tuuleen kuin saatte, alipursimies!\"\nhuusi kapteeni. \"Lähettäkää miehet heti perälle. Miehet, nyt ei ole\naikaa selityksiin -- aion kääntää laivan ankkurin avulla, sillä\nmuunlaiseen käännökseen ei ole tilaa. Ainoa pelastumisen mahdollisuus\non pysyä kylmäverisinä, tarkkailla katsettani ja totella määräyksiäni\ntäsmällisesti. Kaikki paikoilleen kääntämään laivaa! Miehet\nkäyttöankkurin luokse! Herra Wilson ja kirvesmies apulaisineen, olkaa\ntarkkaavaisia ja valmistautukaa katkaisemaan ankkuriköysi heti, kun\nannan määräyksen! Hiljaa sekä etupuolella että perässä! Alipursimies,\nkääntäkää alus niin, että tuuli pullistaa haruspurjeita. Kääntäkää\nvastatuuleen, kun käsken!\"\n\nKului noin minuutti, ennenkuin kapteeni antoi lisää määräyksiä.\nLaiva oli ehtinyt noin neljännespenikulman päähän rannasta, ja\naallot myllersivät ja kohisivat ympärillämme, kantaen meitä rantaa\nkohti, joka näytti yhtenäiseltä vaahtopinnalta ja ulottui puolen\nkaapelinmitan päähän aluksestamme. Äänettömästi kapteeni heilautti\nkättänsä ohjausrattaassa seisovalle alipursimiehelle, joka käänsi\nperäsintä vastatuuleen. Laiva kääntyi hitaasti, keikahdellen ja\nnytkähdellen purjeiden alkaessa lepattaa. Sen poikettua suunnastaan\nkapteeni komensi:\n\n\"Laskekaa ankkuri! Käännämme kaikki raa'at yhdellä kertaa, herra\nFalcon\", lisäsi hän.\n\nEi hiiskuttu sanaakaan; miehet menivät etuprassille, jota ei ollut\nmiehitetty; vaikka minä en sitä tiennyt, tiesivät useimmat heistä,\nettä jollei laivan keula kääntyisi päinvastaiseen suuntaan, olisimme\npuolessa minuutissa rannalla hyökyaaltojen keskellä. Minusta tuntui,\nettä silloin, kun kapteeni sanoi aikovansa käännättää kaikki raa'at\nyhtä aikaa, Falconin kasvoista näytti kuvastuvan epäilystä tai\nerimielisyyttä; ja myöhemmin minulle mainittiin, ettei hän ollut\nsamaa mieltä kapteenin kanssa, mutta hän oli liian hyvä upseeri\nja käsitti liian hyvin, ettei nyt ollut sopiva aika väittelyyn,\nhuomauttaakseen mitään; ja lopputulos näytti, että kapteeni oli\noikeassa.\n\nVihdoin fregatin keula oli suoraan vastatuuleen, ja kapteeni antoi\nmääräyksen. Raa'at pyörähtivät, rätisten niin kovasti, että luulin\nmastojen katkenneen; seuraavalla hetkellä tuuli pullisti purjeita,\nja laiva, joka tuokion oli ollut pystyssä, kallistui sen voimasta\npartaaseensa saakka. Kapteeni, joka seisoi tuulenpuolisella\nriippumattosuojuksella, pitäen kiinni ison maston köysistä, komensi\nperäsimen suoraan, silmäili purjeita ja sitten ankkuriköyttä, joka\npingoittui tuulen puolella ja esti alustamme painumasta rantaan päin.\nVihdoin hän huusi: \"Katkaiskaa ankkuriköysi!\"\n\nKuului muutamia kirveeniskuja, ja ankkuriköysi lennähti reiästään,\nleimahtaen tuleen hankauksesta, ja katosi suunnattomaan aaltoon, joka\nkohahti aluksemme laitaan, huuhdellen kantta perästä keulaan saakka.\nMutta nyt olimme toisessa suunnassa, laiva alkoi taaskin liikkua, ja\nsilminnähtävästi loittonimme rannasta.\n\n\"Pojat\", puhui kapteeni laivan miehistölle, \"olette käyttäytyneet\nhyvin, ja kiitän teitä siitä; mutta minun täytyy rehellisesti\nteille sanoa, että voitettavinamme on vielä lisää vaikeuksia,\nennenkuin tästä selviämme. Meidän täytyy päästä erään niemen ohitse\ntässä suunnassa. Herra Falcon, pleissatkaa keskiprassi ja kutsukaa\nvahtimiehistö! Mikä on aluksen suunta nyt?\"\n\n\"Etelä-lounainen. Etelänpuolinen, sir.\"\n\n\"Oikein hyvä; antakaa fregatin halkoa vettä!\" Ja viitattuaan\nperämiestä mukaansa kapteeni meni hyttiinsä. Kun välitön vaaramme\noli ohi, laskeuduin kojuun katsomaan, saisinko jotakin aamiaiseksi.\nSiellä tapasin O'Brienin ynnä kaksi tai kolme muuta kadettia.\n\n\"Sepä oli totisesti näppärin temppu, mitä olen milloinkaan nähnyt\",\nhuomautti O'Brien. \"Jos olisi sattunut vähäisinkin hairahdus ajassa\ntai ohjauksessa, näykkisivät rauskut parhaillaan rumia ruumiitamme.\nPeter, sinä et kai pidä rauskuista, vai pidätkö, poikaseni? Saamme\nkiittää taivasta ja kapteenia, sen voin teille vakuuttaa, pojat.\nMutta missäs kartta on, Robinson? Ojennahan tänne suuntaviivoitin ja\nkompassi, Peter; ne ovat tuolla hyllyn nurkassa. Nyt olemme tässä\npaikassa, joka näyttää olevan pahuksen likellä tuota hornamaista\nkärkeä. Kuka tietää, mikä laivan suunta on?\"\n\n\"Minä tiedän, O'Brien; kuulin alipursimiehen ilmoittavan sen\nkapteenille: etelä-lounainen, etelänpuolinen.\"\n\n\"Annas, kun katson\", jatkoi O'Brien. \"Kompassin poikkeus kaksi ja\nneljännes -- se lienee liian suuri arvo; mutta sanokaamme kuitenkin\nkaksi ja puoli piirua; _Diomede_ punastuisi, jos se poikkeaisi\nenemmän missään olosuhteissa. Annas tänne -- kompassi -- nyt näemme.\"\nJa O'Brien siirsi suuntaviivoitinta kompassista siihen kohtaan\nkartalle, johon laivan paikka oli merkitty. \"Hitto vieköön! Se pystyy\nparhaiksi sivuuttamaan tuon toisen niemen kärjen kulkiessaan tätä\nsuuntaa, ja juuri sitä kapteeni tarkoitti sanoessaan, että meillä\noli vielä vaikeuksia. Olisin saattanut vannoa käsi raamatulla, että\nolimme selvinneet kaikesta, jos tuuli pysyisi entisellään.\"\n\n\"Katsohan, kuinka pitkä välimatka on, O'Brien!\" kehoitti Robinson. Se\nmitattiin ja näkyi olevan kolmetoista penikulmaa.\n\n\"Ainoastaan kolmetoista penikulmaa; ja jos pääsemme sen ohitse,\non se hyvä asia, sillä sen takana on syvä lahti. Se on kallioinen\nkärki, kuten näette, muutteeksi. No niin, pojat, joka tapauksessa\nlohdutan teitä hieman. Teidän ei tarvitse kauan olla jännityksessä,\nsillä kello yksi tänä päivänä onnittelette toisianne hyvän onnenne\njohdosta, tai teidän puolestanne ei enää maksa rukoilla. Kas niin,\npankaa kartta pois, sillä minusta on vastenmielistä katsella synkkiä\nmahdollisuuksia! Ja, muonamestari, katsokaahan, mitä löytäisitte\nvirkistykseksemme!\"\n\nPöydälle tuotiin leipää ja juustoa sekä keitettyä sianlihaa,\nedellisen päivän tähdettä, ynnä pullo rommia, joka oli hankittu sillä\naikaa, kun \"keskiprassia pleissattiin\". Mutta olimme kaikki liian\nhuolestuneita syödäksemme vankasti, ja palasimme toinen toisemme\njälkeen kannelle katsomaan, millainen sää oli ja suosiko tuuli meitä\nlainkaan.\n\nKannella olivat ylemmät upseerit keskustelemassa kapteenin kanssa,\njoka oli tuonut julki samat epäilyt, jotka O'Brien oli lausunut\nkojussamme. Miehet, jotka tiesivät, mitä oli odotettavissa -- sillä\ntämänkaltaiset tiedot leviävät nopeasti kautta laivan -- olivat\nkerääntyneet ryhmiin ja näyttivät hyvin vakavilta, mutta silti\nluottavaisilta. He tiesivät voivansa luottaa kapteeniin, mikäli taito\nja rohkeus saattoivat heitä hyödyttää, ja merimiehet ovat liian\nherkkäverisiä joutuakseen epätoivoon edes viimeisellä hetkelläkään.\n\nMinä puolestani ihailin taas kapteenia niin suuresti sen jälkeen,\nmitä olin nähnyt sinä aamuna, että joka kerta, kun mieleeni johtui se\najatus, että kaiken todennäköisyyden mukaan olisin muutamien tuntien\nkuluttua hukassa, väkisinkin aprikoin, kuinka paljoa suurempi vahinko\nolisi se, että isänmaa menettäisi sellaisen miehen. Tarkoitukseni\nei ole sanoa sen lohduttaneen minua, vaan se sai totisesti minut\nvieläkin haikeammin pahoittelemaan meitä uhkaavaa mahdollisuutta.\n\nEnnen kello kahtatoista oli niin pahasti pelkäämämme kallioinen\nkärki selvästi näkyvissä suojan puolella edessämme. Ja jos alava,\nhiekkainen ranta oli näyttänyt kammottavalta, niin kuinka paljoa\nkammottavammalta näyttikään tämä jo niinkin pitkän matkan päästä!\nMustia kalliorykelmiä, yltyleensä vaahdossa, jota joka minuutti\nräiskyi ilmaan lyhyitten mastojemme huippuja ylemmäksi. Kapteeni\nsilmäili nientä muutamia minuutteja äänettömänä, ikäänkuin laskien\npäässänsä.\n\n\"Herra Falcon\", virkkoi hän vihdoin, \"meidän täytyy levittää iso\npurje\".\n\n\"Alus ei kestä sitä, sir.\"\n\n\"Sen _täytyy_ kestää\", kuului vastaus. \"Lähettäkää miehet perään\nkäymään käsiksi ison purjeen köysiin! Sijoittakaa huolelliset miehet\nkeskikohdan kureköysiin!\"\n\nIso purje levitettiin, ja sen vaikutus laivaan oli tavaton. Alus\nkallistui niin, että suojapuolen rustit olivat vedessä, ja aaltojen\nkohdalla olivat peräkannen alalaita ja käymisiltä veden vallassa.\nNyt fregattimme mielestäni muistutti kannustettua ja tulista ratsua,\närsytyksestä vimmastunutta; enää se ei kohonnut pystyyn kuten\naikaisemmin, vaan tunkeutui aaltojen puhki, halkoen niitä veden\nyhtämittaisena tulvana vyöryessä etukannelta alemmille kansille.\n\nOhjausrattaaseen oli sidottu kiinni neljä miestä -- merimiesten\ntäytyi takertua kiinni laivaan, jotteivät aallot olisi vieneet heitä\nmennessään -- köydet olivat paiskaantuneet sekaisin alalaidalle,\nammuksia kierähteli pois laatikoista, ja kaikki tähyilivät ylöspäin,\ntarkkaillen mastoja, joiden odotettiin katkeavan millä hetkellä\ntahansa. Iso aalto iski laitaamme, ja kului muutamia sekunteja,\nennenkuin laiva näytti tointuvan; se huojui, vapisi ja seisahtui\nikäänkuin iskun tyrmistämänä. Ensimmäinen luutnantti katsahti\nkapteeniin ikäänkuin sanoakseen:\n\n\"Tämä ei käy päinsä.\"\n\n\"Se on ainoa pelastumismahdollisuutemme\", vastasi kapteeni tähän\nvetoomukseen.\n\nVarmaa oli, että alus halkoi vinhemmin vettä ja kohosi jyrkemmin\ntuuleen; mutta vähäistä ennen kuin saavuimme niemenkärkeen, äityi\nmyrskyn voima.\n\n\"Jos joku paikka pettää, olemme hukassa\", huomautti ensimmäinen\nluutnantti taaskin.\n\n\"Käsitän sen varsin hyvin\", vastasi kapteeni rauhallisesti,\n\"mutta kuten jo aikaisemmin mainitsin, se on ainoa\npelastumismahdollisuutemme, kuten teidänkin täytyy nyt täydellisesti\noivaltaa. Nyt saamme tuntea, mitä seuraa, jos taklausta laitettaessa\nja kiinnitettäessä on oltu huolimattomia; ja jos suoriudumme\ntästä vaarasta, pitäisi sen muistuttaa meille, kuinka suuresti\nvastuunalaisia olemme, jos lyömme tehtävämme laimin. Koko laivan\nmiehistö saattaa tuhoutua, jos upseeri satamassa oltaessa osoittautuu\nleväperäiseksi tai taitamattomaksi. Teille kiitokseksi, Falcon,\nvakuutan olevani varma siitä, että aluksemme mastot ovat niin lujat\nkuin taito ja huolellisuus saattavat ne tehdä.\"\n\nEnsimmäinen luutnantti kiitti kapteenia tästä hyvästä arvostelusta\nja toivoi, ettei se olisi viimeinen kapteenin hänestä antama kehuva\nlausunto.\n\n\"Niin minäkin toivon; mutta se kysymys ratkeaa muutamissa\nminuuteissa.\"\n\nFregatti oli nyt kahden kaapelinmitan päässä kalliokärjestä;\nmuutamien miesten huomasin seisovan kädet ristissä, mutta useimmat\nheistä riisuivat äänettöminä takkejaan ja potkivat kenkiä jaloistaan,\njotta eivät menettäisi pelastumismahdollisuutta, jos laiva osuisi\nkallioon.\n\n\"Pelastumisemme on tosiaankin hyvin täpärällä, Falcon\", huomautti\nkapteeni (olin näet ollut takertuneena heidän lähellään oleviin\nkiinnitysnastoihin viimeisen puolen tunnin aikana, jonka iso purje\noli ollut levällään). \"Tulkaa perään! Meidän täytyy yhdessä käydä\nohjausrattiin. Tarvitsemme _tarmoa_ siellä ja ainoastaan siellä nyt.\"\n\nKapteeni ja ensimmäinen luutnantti menivät perään ja tarttuivat\nohjausrattaan etupuoliin, kun taas O'Brien kapteenin tekemästä\nmerkistä otti haltuunsa puolat heidän takanaan. Eräs vanha\nalipursimies oli paikallaan neljäntenä. Kalliota pieksevien aaltojen\npauhu ja tuulen ulvonta olivat kammottavat; mutta näky oli vielä\nhirvittävämpi kuin melu. Muutamia sekunteja olin silmät ummessa,\nmutta levottomuus pakotti minut avaamaan ne uudelleen.\n\nMikäli osasin arvioida, olimme tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä\nkallioista sivuuttaessamme ne. Olimme ympärillämme kihisevän kuohun\nkeskellä; ja kun laiva kiiti kallioita kohti ja kallistui aallon\nvaikutuksesta, arvelin ison raakamme hipaisevan niitä, ja samassa\nsattui tuulenpuuska, joka painoi aluksen ihan kyljelleen ja seisautti\nsen etenemisen, samalla kun tuulen ja aaltojen kohina oli korvia\nhuumaava.\n\nVielä muutamia sekunteja laiva työntyi eteenpäin, uusi aalto kohahti\nsen ylitse, särkyi kallioihin ja räiske singahti kalliosta takaisin\nkannellemme. Pääkärki oli noin kymmenen askeleen päässä aluksen\nkannesta, kun uusi tuulenpuuska kallisti fregatin kyljelleen,\nkeulapurje ja iso purje repesivät ja kiskoutuivat irti parrasköysistä\n-- laiva kohosi pystyyn, vapisten keulasta perään saakka.\n\nKatsahdin perään päin; kalliot olivat tuulen puolella takanamme;\nolimme pelastuneet. Sillä hetkellä minusta tuntui kuin laiva, jonka\nvauhti oli tasaantunut ja joka taaskin kohosi aalloilla, hyvin\nkuvastaisi meidän kaikkien sillä hetkellä tuntemaa huojennusta.\nJa samoin kuin se mekin vapisimme huohottaessamme äkillisestä\nvastavaikutuksesta ja tuntiessamme rintaamme ahdistaneen ankaran\nlevottomuuden lauenneen.\n\nKapteeni jätti ohjausrattaan ja meni perään silmäilemään kärkeä,\njoka nyt näkyi selvästi tuulen puolella. Minuutin tai parin perästä\nhän käski Falconin noutaa uudet purjeet ja kiinnittää ne raakoihin\nja poistui sitten hyttiinsä. Varmasti uskon hänen menneen kiittämään\nJumalaa pelastuksestamme; minä kiitin hyvin hartaasti, en ainoastaan\nsilloin, vaan myöskin illalla paneutuessani riippumattooni. Olimme\nnyt verrattain hyvässä turvassa -- muutamien tuntien kuluttua oli\nvaara kokonaan ohitse, sillä omituista kylläkin, myrsky asettui heti,\nkun olimme sivuuttaneet kallion, ja ennen aamua aukaisimme reivin\nmärssypurjeista. Iltapäivällä oli minun vahtivuoroni, ja huomattuani\nChucksin etukannella menin hänen luoksensa tiedustamaan, mitä hän\nasiasta arveli.\n\n\"Mitäkö ajattelin, sir!\" kertasi hän. \"No, minusta on aina paha\nsilloin, kun tuuli ei päästä vihellystäni kuulumaan; ja silloin\nminusta peli tuskin on rehellistä. En koskaan nureksi sitä, että\nmeidän täytyy itsemme ponnistella; mutta miten voi laivan miehistö\npanna parastaan, kun pursimiehen pillin ääntä ei kuulla? Jumalalle\nkuitenkin kiitos, ja tehköön hän meistä kaikista parempia kristittyjä!\n\n-- Mitä tulee tuohon kirvesmieheen, niin hän on mielipuoli. Vähäistä\nennen kuin sivuutimme kärjen hän vakuutti minulle, että ihan\nsamanlainen kohtaus oli sattunut yli kaksikymmentäseitsemäntuhatta\nkuusisataa vuotta sitten. Varmasti uskon hänen kuolinvuoteellaan\n(eikä hän ollut etäällä aika kovasta kuolinvuoteesta eilen) kertovan\nmeille kuolleensa niin ja niin monta tuhatta vuotta aikaisemmin\nsamaan vaivaan.\n\n-- Ja tykkijunkkarimme on hullu. Uskoisitteko, herra Simple, että\nhän käveli laivan kannella, valittaen: 'Voi, tykki-parkojani!\nMiten niiden käy, jos ne kiskoutuvat irti?' Hänestä oli nähtävästi\nihan merkityksetöntä, jos laiva miehistöineen olisi tuhoutunut,\nkunhan vain hänen tykkinsä olisi kommelluksitta saatu rannalle.\n'Herra Dispart', virkoin vihdoin, 'sallikaa minun mitä hienoimmin\nhuomauttaa, että te olette kirottu, vanha hupsu'.\n\n-- Nähkääs, herra Simple, upseerin velvollisuus on pitää silmällä\nyhteistä etua ja kiinnittää huomiota osiin ainoastaan yhteisen\nturvallisuuden vuoksi. Minä huolehdin ankkureistani ja köysistäni\nsamoin kuin taklauksestakin; en silti, että erikoisesti pitäisin\nniistä, vaan koska laivan turvallisuus on sen varassa, että sen\nlaitteet ovat kunnolliset. Minun sopisi ihan yhtä hyvin valittaa\nsitä, että eilen aamulla menetimme ankkurin ja ankkuriköyden\npelastaaksemme laivan ajautumasta rantaan.\"\n\n\"Aivan oikein, herra Chucks\", myönsin.\n\n\"Yksityiset tunteet\", jatkoi hän, \"tulee aina uhrata yhteiseksi\nhyväksi. Kuten tiedätte, oli alakansi täynnä vettä, ja kaikki\nhyttimme ja arkkumme olivat veden vallassa; mutta silloin en\najatellut paitojani ja katselen niitä nyt niiden kaikkien liehuessa\netumaston taklauksessa kauluksien ja rinnuksien menetettyä\nviimeisenkin hivenen tärkkelystä. En koko risteilymme aikana voi\nesiintyä sellaisessa asussa kuin upseerin pitäisi.\"\n\nHänen näin puhuessaan sysäsi häntä tynnyrintekijä, joka oli menossa\nkeulaan. \"Suokaa anteeksi, sir\", virkkoi mies, \"mutta laiva\nkallistui\".\n\n\"Laiva kallistui, niinkö?\" vastasi pursimies, joka vaatteittensa\ntähden ei taitanut olla kaikkein parhaalla tuulellaan. \"Suvaitkaa\nminun kysyä, herra tynnyrintekijä, minkätähden taivas on suonut\nteille kaksi jalkaa ja nivelet polviin, jollei sitä varten, että\nosaisitte pysyä pystyssä, vaikka alusta horjahteleekin? Arveletteko,\nettei niillä ole muuta tarkoitusta kuin tynnyrin pyörittäminen?\nKuulkaahan, sir, otaksuitte minua patsaaksi, johon sopi hangata\nsiannahkaanne? Sallikaa minun huomauttaa, herra tynnyrintekijä\n-- vain vihjata, että sivuuttaessanne upseerin velvollisuutenne\non pysytellä kunnioittavan välimatkan päässä tahraamatta hänen\nvaatteitaan ruosteisella nutullanne. Ymmärrättekö, sir, vai auttaako\ntämä teitä muistamaan vastaisuudessa?\"\n\nRottinki nostettiin pystyyn, ja sillä sivallettiin iskuja, kunnes\ntynnyrintekijä pakeni keulaan.\n\n\"Kas tässä, tuosta saatte, te tahraaja, kimmenpeukaloitsija,\nnäverinkantaja, tulpanreiän höyry! Suokaa anteeksi, herra Simple,\nettä keskeytin keskustelumme, mutta velvollisuuden kutsuessa meidän\ntulee totella kutsua.\"\n\n\"Aivan oikein, herra Chucks. Nyt kuuluu seitsemäs soitto, ja minun\npitää herättää perämies -- siis hyvästi.\"\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nTietoja kotoa -- Harjoitusretki Gibraltarissa -- Lisäpiirteitä\nChucksin elämästä -- Kahakka vihollisten kanssa -- Sotaoikeus ja\npysyvä vaikutus.\n\n\nMuutamia päiviä myöhemmin saapui luoksemme kutteri, tuoden\nfregatillemme määräyksen lähteä heti Gibraltariin, jossa saisimme\ntietää määräpaikkamme. Olimme kaikki perin hyvillämme siitä,\nsillä olimme jo kyllästyneet risteilemään Biskajan lahdella, ja\nkun arvelimme, että meidät sijoitettaisiin Välimerelle, toivoimme\nmyrskyjen ja rajusäiden sijasta saavamme leppoisia tuulia ja kirkkaan\ntaivaan.\n\nKutteri toi myös kirjeemme ja sanomalehtemme. En ole milloinkaan\nollut iloisempi kuin silloin, kun kirje pistettiin käteeni. Vasta\nsitten, kun on kaukana kodista ja omaisista, oikein tuntee, kuinka\nriemullista on saada kirje. Menin välikannen yksinäisimpään paikkaan\nnauttiakseni siitä kenenkään häiritsemättä. Itkin mielihyvästä,\nennenkuin avasin sen, mutta itkin vielä enemmän murheesta luettuani\nsen sisällön -- sillä vanhempi veljeni Tom oli kuollut lavantautiin.\nTom-raukka! Kun muistelin, millaisia kujeita hänellä oli tapana tehdä\nminulle -- lainata minulta rahaa milloinkaan maksamatta -- antaa\nminulle selkään pakottaakseen minut tottelemaan häntä, koska hän oli\nvanhempi veljeni -- vuodatin kyyneliä ihan tulvanaan hänen kuolemansa\ntähden; ja sitten kuvittelin, kuinka pahoillaan äiti-rukkani täytyi\nolla, ja itkin vielä haikeammin.\n\n\"Mikä on hätänä, hupakko?\" tiedusti O'Brien, tullen luokseni. \"Kuka\nsinua on nyt suominut?\"\n\n\"Oh, ei kukaan\", vastasin. \"Mutta vanhempi veljeni Tom on kuollut,\neikä minulla ole toista veljeä.\"\n\n\"No niin, Peter, varmastikin veljesi oli oikein hyvä veli; mutta\nilmaisen sinulle erään salaisuuden. Kun olet elänyt niin vanhaksi,\nettä olet saanut parran raapiaksesi sitä, olet liian viisas\nnostaaksesi hälyä vanhemmasta veljestä. Mutta tätä nykyä olet hyvä\nviaton poika; niinpä en annakaan sinulle selkään tämän asian vuoksi.\nKas niin, kuivaa silmäsi, Peter, äläkä välitä koko tapahtumasta.\nIllallisen jälkeen juomme maljan hänen terveydekseen ja toivomme\nhänelle pitkää ikää, emmekä sitten enää koskaan ajattele koko asiaa.\"\n\nOlin hyvin alakuloinen muutamia päiviä, mutta toisaalta oli niin\nhauska purjehtia pitkin Portugalin ja Espanjan rannikkoa, ilma oli\nniin lämmin ja meri oli niin tyyni, että pelkäänpä unohtaneeni\nveljeni kuoleman pikemmin kuin olisi sopinut unohtaa; mutta mieleni\nkävi hilpeäksi, ja maisemien uutuus esti minua ajattelemasta. Lisäksi\nkaikki olivat niin iloisia ja onnellisia, etten minäkään voinut olla\nolematta iloinen.\n\nKahden viikon kuluttua laskimme ankkurin Gibraltar-lahteen, ja\nlaivan taklaus purettiin uusimista varten. Minulla oli niin paljon\ntehtäviä, ettei minua haluttanut mennä maihin. Falcon olikin evännyt\nmaihinmenoluvan joiltakuilta ruokakumppaneiltani, ja minusta oli\nparempi olla pyytämättä lupaa, vaikka olisinkin kovin mielelläni\nnähnyt niin tavattomana pidetyn paikan. Kun eräänä iltapäivänä\nkatselin käymäsillalta miesten ollessa illallisella, tuli Falcon\nluokseni ja kysyi:\n\n\"No, herra Simple, mitä mietitte?\"\n\nKosketin hattuani ja vastasin aprikoivani, kuinka vankkaan kallioon\noli hakattu käytäviä ja että niiden täytyi olla hyvin merkillisiä.\n\n\"Olette siis hyvin utelias näkemään niitä. No niin, koska\nolette huolellisesti hoitanut tehtävänne ettekä ole pyytänyt\nmaihinmenolupaa, annan teille luvan poistua laivasta huomenaamulla ja\nviipyä iltalaukaukseen saakka.\"\n\nOlin siitä hyvin mielissäni, koska upseerit olivat saaneet yleisen\nkutsun päivällisille linnan upseerikasinolle ja oli pyydetty\ntulemaan kaikkia, jotka saisivat lomaa, joten minäkin voisin mennä\nmukaan. Ensimmäinen luutnantti oli kieltäytynyt lähtemästä, vedoten\nsiihen, että hänellä oli niin paljon tehtäviä laivassa. Mutta\nuseimmat ylemmät upseerit ja jotkut kadetit saivat lomaa. Kävelimme\nkaupungilla ja linnoituksissa päivälliseen saakka ja sitten lähdimme\nkasarmeille. Päivällinen oli oikein hyvä, ja kaikki olimme perin\niloisia; mutta sittenkun jälkiruoka oli tuotu pöytään, pujahdin\npois ruokasalista erään nuoren vänrikin seurassa, joka opasti minua\nkäytävissä ja selitti minulle kaikki; käytin siten aikani paljoa\nparemmin kuin toiset, kuten lukijani myöntänee.\n\nOlin hyökkäysportilla ennen iltalaukausta -- vene oli siellä, mutta\nupseereja ei näkynyt. Iltalaukaus pamahti, nostosilta hinattiin\npystyyn, ja pelkäsin saavani moitteita; mutta venettä ei käsketty\nlähtemään rannasta, koska se odotti toimessa olevia upseereja. Noin\ntuntia myöhemmin, kun oli jo ihan pimeä, kohotti vahti pyssynsä ja\npuhutteli jotakin lähestyvää henkilöä: \"Kuka siellä?\"\n\n\"Meriväenupseeri juopuneena työntökärryissä\", tuli vastaus\näänekkäästi ja laulavasti.\n\nSen kuultuaan vahti laski aseensa takaisin asentoon ja lauloi\nvastaukseksi:\n\n\"Meriväenupseeri saa mennä juopuneena työntökärryissä -- kaikki\nhyvin!\"\n\nJa sitten tuli näkyviin harjoitusasuinen sotilas, työntäen kärryissä\nrantaan kolmatta luutnanttia, joka oli niin humalassa, ettei hän\nkyennyt seisomaan eikä puhumaan. Senjälkeen vahti luikkasi taaskin,\nja vastaus kuului:\n\n\"Toinen meriväenupseeri juopuneena työntökärryissä.\"\n\nSamoin kuin äsken vahti lausui:\n\n\"Toinen meriväenupseeri saa mennä juopuneena työntökärryissä --\nkaikki hyvin!\"\n\nTulija oli ystäväni O'Brien melkein yhtä huonossa kunnossa kuin\nkolmas luutnantti. Ja niin jatkui luikkailua ja ohimenoa kymmenen\nminuuttia, kunnes rattailla työnnettiin rantaan seurueen loppuosa\npaitsi toista luutnanttia; viimemainittu käveli käsikädessä sen\nupseerin kanssa, joka toi määräyksen nostosillan laskemisesta.\nOlin kovin tyrmistynyt, sillä pidin sitä perin häpeällisenä; mutta\nsittemmin minulle kerrottiin -- mikä varmasti tuntui jonkinlaiselta\npuolustukselta -- että upseerikasinolta, kuten yleisesti tiedettiin,\nei koskaan sallittu vieraiden poistua selvinä. Heidät saatiin kaikki\nkommelluksitta veneeseen, ja ilokseni voin mainita, että ensimmäinen\nluutnantti oli makuulla eikä nähnyt heitä. Mutta en voinut olla\nmyöntämättä todeksi huomautusta, jonka muuan merimies lausui, kun\nupseerit tuotiin veneisiin:\n\n\"Kuulehan, Bill, jos _noiden_ sijassa olisimme _me_, niin kuinkahan\nsuurenmoisen löylytyksen saisimmekaan huomenna kuudennen soiton\naikana!\"\n\nLaiva viipyi Gibraltar-lahdella noin kolme viikkoa, jolla aikaa\nlaitoimme taklauksen uudelleen keulasta perään saakka, puhdistimme\nruuman ja täytimme sen uudelleen sekä maalasimme laivan ulkoapäin.\nFregattimme ei ollut milloinkaan näyttänyt niin kauniilta kuin\nsilloin, kun saamamme määräyksen mukaisesti lähdimme purjehtimaan\nliittyäksemme amiraaliin. Sivuutimme Eurooppa-niemen myötäisessä\ntuulessa ja auringon laskiessa olimme kuudenkymmenen penikulman\npäässä kallioista; ne näkyivät kuitenkin selvästi sinertävän pilven\ntapaisina, mutta hahmopiirteet täysin oikeina. Mainitsen tämän, koska\nlukijani ei kenties olisi uskonut maan saattavan näkyä niin kaukaa.\n\nSuuntasimme aluksemme Gatte-nientä kohti ja olimme seuraavana päivänä\nlikellä rantaa. Minusta oli hyvin hauska katsella Espanjan rannikkoa;\nsiellä kohosi vuori vuoren, kunnas kunnaan yläpuolelle lähelle lakea\nsaakka viiniköynnösten peitossa. Olisimme saattaneet laskea rantaan\njoissakuissa paikoissa, sillä siihen aikaan olimme ystävällisissä\nsuhteissa espanjalaisten kanssa, mutta kapteenilla oli liian kiire\nehtiä amiraalin luokse. Tuuli oli hyvin lievä, ja päivän tai parin\nkuluttua olimme Valencian kohdalla melkein tyvenessä. Seisoessani\nkäymäsillalla katselemassa kaukoputkella kaupungin ympärillä olevia\ntaloja ja puutarhoja tuli Chucks, pursimies, luokseni ja pyysi:\n\n\"Herra Simple, sallikaa minun käyttää tuota kaukoputkea tuokio!\nHaluaisin nähdä, onko tuolla vielä paikallaan eräs rakennus, jota\nminulla on syytä muistaa.\"\n\n\"Mitä? Oletteko joskus ollut tuolla maissa?\"\n\n\"Kyllä, herra Simple, olin siellä kerran, ja olin vähällä _jäädäkin_\nsinne, mutta pääsin kuitenkin pois ilman vahinkoa.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte? Jouduitteko siis haaksirikkoon?\"\n\n\"Ei laivani ollut haaksirikossa, herra Simple, mutta mielenrauhani\noli jonkun aikaa; mutta siitä on monta vuotta; silloin olin ensi\nkertaa pursimiehenä eräässä korvetissa\" -- tämän keskustelun\naikana hän tähysti kaukoputkella -- \"niin, tuolla se on. Se näkyy\nkaukoputkessa. Katsokaahan, herra Simple! Näettekö pienen kirkon,\njonka torni on lasitetuista tiilistä ja välkkyy kuin neula?\"\n\n\"Kyllä; näen sen.\"\n\n\"No niin; ihan sen yläpuolella, hieman oikealla on pitkä, valkea\ntalo, jossa on neljä pientä ikkunaa -- appelsinipuutarhan\nalapuolella.\"\n\n\"Näen sen\", sanoin. \"Entä mitä siitä talosta, herra Chucks?\"\n\n\"Niin, siihen liittyy tarina\", vastasi hän, huokaisten niin, että\nhänen paitansa röyhelö ensin kohosi ja sitten laskeutui ainakin kuusi\ntuumaa.\n\n\"No, kertokaahan minulle se salaperäinen tarina, herra Chucks!\"\n\n\"Kyllä kerron, herra Simple. Tuossa talossa asuvaan tyttöön olin\nrakastunut ensimmäisen ja viimeisen kerran eläissäni.\"\n\n\"Niinkö tosiaankin! Hyvin mielelläni kuulisin sen tarinan.\"\n\n\"Saatte sen kuulla, herra Simple; mutta minun täytyy pyytää teitä\nolemaan hiiskumatta siitä kenellekään, koska nuoret herrasmiehet ovat\ntaipuvaisia ilvehtimään. Ja jos minulle ilvehditään, vahingoittaa\nse luultavasti arvovaltaani miehistön silmissä. Siitä on nyt noin\nkuusitoista vuotta -- olimme silloin hyvissä suhteissa espanjalaisten\nkanssa, kuten olemme nytkin. Minulla oli silloin ikää vähän\nyli kolmekymmentä vuotta, ja olin äskettäin saanut pursimiehen\nvaltakirjan. Siihen aikaan minua pidettiin komeana nuorena miehenä,\nvaikka myöhemmin olen melkoisessa määrässä päässyt siitä eroon.\"\n\n\"No niin, minusta te olette huomattavan komea mies nytkin, herra\nChucks.\"\n\n\"Kiitos, herra Simple, mutta minun tietääkseni ei mikään parane iän\nlisääntyessä paitsi rommia. Tapani oli pukeutua aika siististi, ja\nesiinnyin oikeana pursimiehenä ollessani maissa; myöskään en kai\nollut menettänyt hienossa seurapiirissä hankkimaani pintakiiltoa\nkovin pahasti.\n\n-- Kävellessäni eräänä iltana kaupungin torilla näin edelläni naisen,\njoka näytti sievimmin muovatulta pikku alukselta, mihin katseeni oli\nmilloinkaan osunut. Seurasin hänen jäljessään ja tarkastin häntä;\nniin virheetöntä takakuvaa en ollut koskaan nähnyt -- ja kaikki hänen\nvaruksensakin olivat perin somat -- kaikki tuiki sirosti järjestetty.\nJa sitten hän liikkui niin tyylikkäästi, joskus kohoten niin kevyesti\nkuin fregatti, jonka märssypurjeet on levitetty ja joka ei voi olla\nlipumatta edelleen.\n\n-- Kun hän sitten kääntyi kadunkulmasta suoraan kuin nuoli --\npainumatta sivulle -- kiiruhdin hänen rinnalleen ja ehdittyäni hänen\nkohdalleen tähystin häntä tarkoin. En ole milloinkaan muulloin\nnähnyt niin hienoja piirteitä -- hänessä oli kaikki kohdallaan.\nNo niin, herra Simple, ajattelin itsekseni: 'Hitto soikoon, jos\nhänen keulapuolensa on saman muovaajan viimeistelemä, niin hän on\nmoitteeton.' Niinpä sujahdin edelle, kaarsin hieman, vilkaisin häneen\nhunnun lävitse ja näin kaksi mustaa silmää, jotka olivat kirkkaat\nkuin helmet ja suuret kuin damaskonluumut.\n\n-- Olin nähnyt ihan kylliksi ja haluamatta pelästyttää häntä\njättäydyin jälkeen. Pian sitten hän muutti suuntaansa, ohjaten\naskeleensa tuota valkeata taloa kohti. Hänen ehdittyään sen kohdalle\nja pysytellessäni hänen tuulenpuolellaan tuli näkyviin pappikulkue,\njoka oli viemässä ehtoollista jollekulle kuolevalle. Pieni fregattini\nlaski prammipurjeensa kunnioituksesta, kuten muiden kansojen alusten\noli tapana tehdä ja kuten niiden -- hitto vieköön! -- pitäisi nytkin\ntehdä joka kerta sivuuttaessaan vanhan Englannin lipun --\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" tiedustin.\n\n\"Tarkoitan sitä, että hän levitti valkean nenäliinansa, joka hänen\nkävellessään liehui hänen kädessään, maahan ja polvistui sen\npäälle. Minä tein samoin, koska minun säilyttääkseni asemani oli\npakko seisahtua ja arvelin sen miellyttävän häntä, jos hän näkisi\nminut. Hänen noustessaan pystyyn ponnahdin minäkin seisomaan,\nmutta kiireissäni en ollut valinnut oikein puhdasta paikkaa ja\npystyyn noustuani huomasin valkeiden parkkumihousujeni likaantuneen\nkammottavasti.\n\n-- Nuori nainen kääntyi katsomaan taaksensa, nähtyään kovan onneni\nnauroi ja meni sitten valkeaan taloon, kun taas minä jäin seisomaan\nhölmistyneenä, ensin silmäillen talon ovea ja sitten housujani.\nArvelin kuitenkin saattavani tämän tapauksen avulla tutustua häneen;\nniinpä menin kolkuttamaan ovelle.\n\n-- Avaamaan tuli iäkäs, väljään vaippaan puettu herrasmies,\nhänen isänsä; osoitin housujani ja pyysin espanjankielellä häntä\nsallimaan minun puhdistaa ne vedellä. Sitten tuli tytär sisältä ja\nselitti isälleen, kuinka tuo vahinko oli tapahtunut. Vanhaa herraa\nkummastutti se, että englantilainen upseeri oli niin hyvä kristitty,\nja hän näytti olevan hyvillään. Hän kehoitti hyvin kohteliaasti minua\nastumaan sisälle ja lähetti erään vanhan naisen noutamaan vettä.\n\n-- Panin merkille, että hän poltteli paperikääröä, ja kun minulla\nonneksi oli mukanani pari tusinaa oikeita Havanna-sikaareja (sillä\nen koskaan polta mitään muuta, herra Simple, koska olen sitä mieltä,\nettä herrasmiehen ei sovi muuta polttaa), otin ne esille ja tarjosin\nniitä hänelle. Hänen silmänsä alkoivat kiilua, kun hän ne näki, mutta\nhän kieltäytyi ottamasta enempää kuin yhden. Vaadin häntä kuitenkin\nottamaan koko nipun, vakuuttaen hänelle, että minulla oli niitä yllin\nkyllin laivassa, ja pidättäen itselleni yhden saadakseni polttaa sen\nhänen seurassaan.\n\n-- Sitten hän pyysi minua istuutumaan, ja vanha vaimo toi hapanta\nviiniä, jota kehuin oikein hyväksi, vaikka sitä juotuani tuntui\njälkeenpäin aika pahalta. Hän tiedusti minulta, olinko kunnon\nkristitty. Vakuutin olevani. Tiesin hänen tarkoittavan, olinko\nkatolilainen, sillä he nimittävät meitä kerettiläisiksi, herra\nSimple. Sitten tuli tytär sisään hunnutta, ja hän oli ihan\nerinomaisen kaunis; mutta en katsahtanutkaan häneen enkä kiinnittänyt\nhäneen huomiota alkutervehdyksen jälkeen, sillä pelkäsin herättäväni\nvanhassa herrassa epäluuloja.\n\nSenjälkeen tytön isä kysyi, mikä olin -- millainen upseeri -- olinko\nkapteeni. Vastasin, etten ollut. Olinko luutnantti? Vastasin taaskin,\netten ollut, mutta esiinnyin halveksivasti ikäänkuin olisin ollut\nparempi. Mikä olin? En tiennyt pursimiehen espanjankielistä nimitystä\nja totta puhuakseni häpesin asemaani. Tiesin, että espanjalaisissa\nlaivoissa oli _corregidor_-niminen upseeri; se sana merkitsee\nrankaisijaa. Arvelin sen varsin läheisesti vastaavan tarkoitustani\nja sanoin siis olevani corregidor. No niin, herra Simple,\nespanjalaisilla corregidor on arvokas ja tärkeä henkilö, joten he\nkuvittelivat minuakin arvokkaaksi ja näyttivät olevan mielissään.\n\nSitten nuori neitonen tiedusti, olinko hyvää sukua -- olinko\nherrasmies vai enkö. Vastasin, että toivoin olevani. Viivyin heidän\nluonaan vielä puoli tuntia, polttaen sikaarini loppuun; sitten nousin\npystyyn, kiitin vanhaa herraa kohteliaisuudesta, pyysin lupaa tuoda\nhänelle vielä muutamia sikaareja ja sanoin jäähyväiset. Tytär avasi\njulkisivun oven, enkä malttanut olla tarttumatta hänen käteensä ja\nsuutelematta sitä.\"\n\n\"Missä herra Chucks on? Huutakaa pursimiestä sieltä keulasta!\"\nluikkasi luutnantti.\n\n\"Olen tässä, sir\", huusi Chucks ja riensi perään, katkaisten\nkertomuksensa ja jättäen minut yksin.\n\n\"Ison märssyn korpraalin ilmoituksen mukaan on märssytangon\nkeskimmäinen tuki pahasti kulunut. Menkää tarkastamaan sitä!\" käski\nluutnantti.\n\n\"Kyllä, sir\", vastasi pursimies, lähtien heti kapuamaan taklaukseen.\n\"Ja, herra Simple, menkää te valvomaan, kun miehet kaapivat tahroja\nperäkannesta!\"\n\n\"Kyllä, sir\", vastasin minäkin; niinpä puhelumme keskeytyi.\n\nSinä iltana sää muuttui; saimme sateita ja epävakaisia tuulia\nkuudeksi tai seitsemäksi päiväksi, joiden aikana en saanut\ntilaisuutta kuulla pursimiehen tarinan loppuosaa. Yhdyimme laivastoon\nToulonin edustalla; aluksemme ohjattiin amiraalin laivan viereen, ja\nkapteenimme meni sinne kunniatervehdykselle. Hänen palattuaan saimme\nensimmäisen luutnantin välityksellä tietää, että meidän piti jäädä\nlaivastoon odottamaan erästä toista fregattia, jonka oli määrä saapua\nnoin kahden viikon kuluttua; sitten amiraali oli luvannut toimittaa\nmeidät risteilemään.\n\nToisena päivänä saapumisemme jälkeen meidät määrättiin\nrannikkolaivueeseen, johon kuului kaksi taistelulaivaa ja neljä\nfregattia. Ranskalaisen laivaston oli tapana tulla liikehtimään\nrantapatterien tykkien suojassa, tai jos ranskalaiset laivat etenivät\nkauemmaksi rannasta, varoivat ne visusti, että niillä oli myötätuuli\nsatamaan palattaessa. Olimme oleskelleet likellä rantaa noin viikon,\npurjehtien joka päivä ihan lähelle maata ja laskien satamassa olevat\nranskalaiset laivat nähdäksemme, että ne kaikki olivat tallella ja\nilmoittaaksemme sen merkeillä amiraalille, kun eräänä aamuna kaikkien\nranskalaisten alusten havaittiin levittävän märssypurjeensa, ja\nvajaassa tunnissa ne tulivat täyttä vauhtia ulos satamasta.\n\nOlimme aina, sekä yöllä että päivällä, valmiit taisteluun ja\ntiedusteluretkillä usein vaihdoimmekin laukauksen tai pari patterien\nkanssa. Rantalaivue ei luonnollisestikaan kyennyt pitämään\npuoliaan koko ranskalaista laivastoa vastaan, ja oma laivastomme\noli noin kahdentoista penikulman päässä avoimella merellä, mutta\nmeitä komentava taistelulaivan kapteeni käänsi tuuleen ikäänkuin\nuhmaillakseen, toivoen saavansa houkutelluksi ranskalaiset kauemmaksi\nselälle.\n\nSe ei ollut varsin helppo tehtävä, koska ranskalaiset käsittivät,\netteivät he tuulen mahdollisesti kääntyessä enää voisi välttää\ntaistelua, kuten he halusivat, kun taas me olisimme halunneet\ntaistella. Sanon me, puhuen englantilaisista enkä itsestäni, sillä\ntotta puhuakseni minä en kovin kiihkeästi toivonut taistelua.\nEn oikeastaan pelännyt, mutta minulla oli epämiellyttävä tunne\nkuullessani tykinkuulan ulvovan, enkä ollut siitä vielä vapautunut.\n\nNeljä ranskalaista fregattia kuitenkin purjehti meitä kohti, ja\nsaavuttuaan neljän penikulman päähän ne kääntyivät vastatuuleen\nkolmen tai neljän taistelulaivan seuratessa niitä ikäänkuin niitä\ntukeakseen. Merkillä kapteenimme pyysi lupaa käydä ahdistamaan\nvihollista, ja lupa myönnettiin meille ja eräälle toiselle\nfregatille. Nostimme heti kaikki purjeet, rummutimme tykkimiehet\npaikoilleen ja avasimme ruuti- ja ammusvarastot. Huomattuaan,\nettä meikäläisiä fregatteja lähetettiin ainoastaan kaksi heidän\nneljää fregattiaan vastaan, kääntyivät ranskalaiset taistelulaivat\nvastatuuleen jotensakin yhtä etäällä fregateistaan kuin omat\ntaistelulaivamme ja muut fregattimme olivat meistä.\n\nTällä välin päälaivastomme edelleenkin ponnisteli rantaa kohti\ntäysin purjein, ja myöskin ranskalaisten päälaivasto vähitellen\nlähestyi erillään olevia aluksia. Koko kohtaus muistutti mielestäni\nturnajaisia, joista olin lukenut; siinä oli eri joukkojen\ntaisteluhaaste; vihollisiamme vain oli kaksi yhtä vastaan, mikä oli\nheidän puoleltaan rehellinen tunnustus meidän etevämmyydestämme.\n\nNoin tunnissa olimme ehtineet niin likelle, että ranskalaiset\nfregatit virittivät purjeensa ja alkoivat ampua. Me pidätyimme\nampumasta, kunnes olimme noin neljännespenikulman päässä, jolloin\nammuimme koko laidan tykeillä etumaista fregattia, purjehtien\npäinvastaiseen suuntaan kuin se. _Sea-horse_, joka seurasi\njäljessämme, ampui sitä myös koko laidan tykeillä.\n\nTällä tavalla vaihdoimme yhteislaukauksia kaikkien neljän kanssa,\nja me olimme voiton puolella, sillä he eivät pystyneet lataamaan\ntykkejään yhtä nopeasti kuin me. Molemmat olimme valmiit kestitsemään\nfregatteja sivuuttaessamme ne, mutta niillä ei ollut täysi laita\nvalmiina _Sea-horsea_ varten, joka seurasi ihan kinterillämme, joten\nranskalaiset saivat kaksi yhteislaukausta kuhunkin alukseensa, kun\ntaas me saimme ainoastaan neljä yhteislaukausta _Diomedeen_ emmekä\nainoatakaan _Sea-horseen_.\n\nTaklauksemme oli aika pahasti vioittunut, ja meillä oli kuusi\ntai seitsemän haavoittunutta, mutta ei ainoatakaan kuollutta.\nRanskalaiset fregatit kärsivät pahemmin, ja kun vihollisamiraali\nhuomasi niiden suuresti vahingoittuneen, antoi hän perääntymismerkin.\n\nTällä välin olimme kääntäneet molemmat aluksemme ja kiidimme\nensimmäisen fregatin tuulenpuolelle; sen havaittuaan lähtivät\nranskalaiset taistelulaivat purjehtimaan myötälaitaista auttaakseen\nfregattejaan, ja meidän rantalaivueemme ehätti täysin purjein\navuksemme, suunnaten keulansa melkein suoraan meitä kohti.\n\nMutta tuuli oli, kuten merellä nimitetään, sotilaan tuuli; se näet\npuhalsi niin, että laivat saattoivat olla sopivassa asennossa\nlähtemään kummalle päin tahansa, joko satamaan tai sieltä pois,\nja määräystensä mukaisesti ranskalaiset fregatit pyrkivät rannan\npuolella olevaa laivastoaan kohti taistelulaivojen edetessä niitä\ntukemaan. Mutta kapteenimme ei mielinyt luopua leikistä, vaikka joka\nminuutti yhä lähestyimme ranskalaisia taistelulaivoja -- purjehdimme\nfregattien kohdalle ja vaihdoimme niiden kanssa yhteislaukauksia niin\nnopeasti kuin saatoimme. Yksi niistä menetti etumastonsa märssytangon\nja jäi muista jäljelle; toivoimme saavamme sen eristetyksi, mutta\nmuut vähensivät purjeitaan auttaakseen sitä.\n\nTällaista jatkui noin kaksikymmentä minuuttia, minkä jälkeen\nranskalaisten taistelulaivat olivat enintään penikulman päässä meistä\nja meidän komentajamme oli näyttänyt perääntymismerkkiä, sillä hän\npelkäsi, että ylivoima nujertaisi meidät ja aluksemme vallattaisiin.\nMutta _Sea-horse_, joka piti merkkejä silmällä, ei toistanut\nperääntymismerkkiä, ja meidän kapteenimme oli päättänyt olla sitä\nnäkemättä ja kielsi merkinantajaa katsomasta siihen suuntaan.\nTaistelua jatkui, kaksi ranskalaista fregattia ammuttiin säpäleiksi\nja täydellisiksi hylyiksi, minkä jälkeen ranskalaiset taistelulaivat\nalkoivat ampua.\n\nSilloin meidän oli aika poistua. Kumpikin laivamme ampui vielä\nyhteislaukauksen ja kääntyi sitten rientämään omaa laivuettamme\nkohti, joka oli noin neljän penikulman päässä hieman alapuolellamme\nvalmiina meitä auttamaan. Meidän kääntyessämme putosi keskimastomme\nmärssytanko pahasti vahingoittuneena mereen, ja sen huomattuaan\nranskalaiset nostivat kaikki purjeensa levälleen, toivoen saavansa\naluksemme vallatuksi.\n\nMutta _Sea-horse_ jäi luoksemme; käännyimme vastatuuleen ja ammuimme\nahdistajiamme, kunnes ne olivat kahden kaapelinmitan päässä\nmeistä. Sitten lähdimme pyrkimään omia laivojamme kohti. Vihdoin\neräs taistelulaiva, joka purjehti yhtä nopeasti kuin fregatti,\nennätti kohdallemme ja ampui alukseemme yhteislaukauksen, niin\nettä taklauksen sirpaleet sinkoilivat ympäri korviamme. Minusta\ntuntui, että aluksemme varmasti vallattaisiin, mutta vaikka olimme\nmenettäneet useita miehiä, sanoikin kapteeni ihan päinvastoin\nensimmäiselle perämiehelle:\n\n\"No, jos he vain odottavat vielä tuokion, ovat he satimessa -- se on\nvarma kuin kohtalo.\"\n\nJuuri sillä hetkellä alkoivat taistelulaivamme ampua, ja silloin osat\nvaihtuivat. Ranskalaiset laivat kääntyivät ja pyrkivät satamaan niin\nnopeasti kuin pääsivät jäljessään meidän rantalaivueemme paitsi omaa\nfregattiamme, joka oli liian pahasti vioittunut lähteäkseen ajamaan\ntakaa. Eräs ranskalaisten fregateista oli ottanut hinattavakseen\ntoisen, jonka märssytanko oli mennyt, ja laivueemme saavutti sitä\nhyvin nopeasti. Lisäksi oli englantilainen laivasto vajaan kolmen\npenikulman päässä, purjehtien maata kohti, ja ranskalainen laivasto\ntuli merelle päin, kiiruhtaen taisteluun joutuneiden laivojen avuksi.\n\nArvelin samoin kuin kaikki muutkin, että tästä sukeutuisi yleinen\ntaistelu, mutta se luulo petti; kun toista hinaava fregatti huomasi\npakoonpääsyn mahdottomaksi, heitti se irti hinausköyden ja jätti\nhinattavansa oman onnensa nojaan, minkä jälkeen tämä alus antautui\nrantalaivueemme komentajalle. Takaa-ajoa jatkettiin, kunnes kaikki\nranskalaiset alukset olivat rantapatterien suojassa, ja sitten\nlaivastomme palasi asemapaikalleen, vieden mukanaan vallatun\naluksen, joka osoittautui kapteeni Le Pelleteonin komentamaksi\nkuusineljättätykkiseksi _Narcisseksi_. Kapteenimme sai paljon\ntunnustusta uljaan käyttäytymisensä johdosta. Meiltä oli kaatunut\nkolme miestä, ja kadetti Robinson ynnä kymmenen miestä olivat\nhaavoittuneet, jotkut heistä vaarallisesti.\n\nLuultavasti tämä taistelu paransi minut tykinkuulien pelosta, sillä\nniinä muutamina päivinä, jotka vielä olimme laivaston mukana, meitä\nusein ammuttiin liikkuessamme tiedustelemassa, mutta en välittänyt\nkuulista mitään.\n\nFregatti saapui suunnilleen siihen aikaan, jolloin sitä oli odotettu,\nja nyt saimme luvan sanoa muille jäähyväiset. Mutta ennenkuin kerron\nedelleen risteilymme tarinaa, koskettelen erästä sotaoikeudessa\nkäsiteltyä juttua, joka sattui meidän ollessamme laivaston mukana.\nKapteenimme oli kutsuttu sotaoikeuden jäseneksi. Kapteenin purteen\nmäärätty kadetti olin minä ja sitten viivyin amiraalin laivassa koko\nsen ajan, jonka oikeus istui.\n\nKahta merimiestä -- toinen oli englantilainen ja toinen ranskalainen\n-- syytettiin siitä, että he olivat karanneet meikäläisestä\nfregatista. Noin kolme kuukautta heidän karkaamisensa jälkeen\nfregatti oli vallannut ranskalaisen kaapparialuksen, jonka miehistöön\nhe olivat kuuluneet.\n\nEnglantilaista ei luonnollisesti käynyt puolustaminen; hän ansaitsi\nkuolemanrangaistuksen, johon hänet heti tuomittiin. Karkaaminen\nsaattaa olla jollakin tavalla puolustettavissa, kun otamme huomioon,\nettä merimiehet pestataan väkisin, mutta isänmaatansa vastaan\ntaisteleminen oli puolustamatonta.\n\nMutta ranskalaisen asia oli toisenlainen. Hän oli syntynyt ja\nkasvanut Ranskassa, ollut merimiehenä Cadiziin sijoitetuissa\nranskalaisissa tykkiveneissä, joutunut espanjalaisten vangiksi,\npelännyt joka päivä, että hänen kaulansa katkaistaisiin, päässyt\npakenemaan mainitussa satamassa olevaan fregattiimme ja astunut\npalvelukseemme, kuten tosiaankin uskon, pelastaakseen henkensä. Hän\noli fregatissa lähes kaksi vuotta, ennenkuin sai tilaisuuden karata\nsiitä, ja palattuaan Ranskaan hän liittyi kaapparilaivan miehistöön.\nFregatissamme ollessaan hän käyttäytyi erinomaisen hyvin. Pahin\nsyytös häntä vastaan oli se, että hänen saavuttuaan Gibraltariin\nhänelle oli tarjottu palkkio ja hän oli ottanut sen vastaan.\n\nKun englantilaiselta kysyttiin, mitä hänellä oli sanottavana\npuolustuksekseen, väitti hän, että hänet oli väkisin pestattu\namerikkalaisesta laivasta, että hän oli syntyperäinen amerikkalainen\nja ettei hän ollut ottanut palkkiota. Mutta se ei ollut totta.\n\nRanskalaisen puolustusta pidettiin niin hyvänä hänen asemassaan\nolevan henkilön esittämäksi, että sain siitä jäljennöksen. Se kuului\nseuraavasti:\n\n    'Kunnioitettavan Sotaoikeuden Puheenjohtaja ja Jäsenet.\n\n    Mitä nöyrimmin rohkenen kääntyä puoleenne. Olen hyvin\n    suppeasanainen enkä yritä osoittaa vääriksi minua vastaan\n    esitettyjä syytöksiä, vaan rajoitun muutamiin tosiasioihin,\n    joiden huomioonottamisen uskon vaikuttavan tunteisiinne ja\n    lieventävän minulle mahdollisesti tuomittavaa rangaistusta, koska\n    rikkomukseni ei ole johtunut ilkeämielisestä vaikuttimesta, vaan\n    isänmaatani kohtaan tuntemastani palavasta rakkaudesta.\n\n    -- Olen syntyperäinen ranskalainen; olen kuluttanut elämäni\n    Ranskan palveluksessa siihen saakka, kunnes muutamia kuukausia\n    Espanjan vallankumouksen jälkeen Cadizissa olevan ranskalaisen\n    laivueen miehistön muiden jäsenten kanssa jouduin vangiksi.\n    Puutteet ja julma kohtelu, jota sitten sain kestää, kävivät\n    sietämättömiksi. Minun onnistui karata, ja kun harhailtuani\n    kaupungissa kaksi tai kolme päivää, joka hetki odottaen joutuvani\n    murhatuksi, mikä oli ihan liian monen onnettoman kansalaiseni\n    kohtalo, olin nääntymäisilläni nälkään enkä keksinyt mitään muuta\n    mahdollisuutta päästä pois kaupungista, oli minun pakko tarjoutua\n    vapaaehtoiseksi englantilaiseen fregattiin.\n\n    -- En uskaltanut tunnustaa olleeni vanki, kuten minun\n    olisi pitänyt, koska pelkäsin, että minut luovutettaisiin\n    espanjalaisille. Empimättä luotan kapteenin ja upseerien\n    lausuntoon siitä, miten käyttäydyin sinä aikana, jonka palvelin\n    fregatissanne.\n\n    -- Joskin isänmaanrakkaus saattaa jonkun aikaa piillä uinuvana,\n    herää se aina lopulta, ja sattui omituisia seikkoja, jotka\n    tekivät minulle sen tunteen vastustamattomaksi. Palasin\n    velvollisuuteni mukaisiin tehtäviin ja menetänkö sen tekoni\n    tähden mahdollisuuden koskaan päästä takaisin niin suuresti\n    rakastamaani maahan -- nähdä jälleen iäkkäät vanhempani --\n    vielä kerran syleillä veljiäni ja sisariani -- päättääkseni\n    päiväni mestauslavalla -- en sen rikoksen tähden, jonka tein\n    astuessani teidän palvelukseenne, vaan velvollisuudentunnosta ja\n    katumuksesta johtuvan teon vuoksi -- sen vuoksi, että palasin\n    oman maani palvelukseen? Sallikaa minun huomauttaa, ettei\n    minua syytetä siitä, että astuin teidän palvelukseenne, vaan\n    siitä, että karkasin palveluksestanne. Edelliseen nähden ei\n    edes surkeata tilaani voida esittää muuta kuin lievennykseksi;\n    jälkimäiseen nähden minulla on ylpeä ja puhdas omatunto, jonka\n    uskon olevan tukenani viimeiseen saakka.\n\n    -- Hyvät herrat, vakavasti pyydän Teitä ajattelemaan asemaani;\n    silloin olen varma siitä, että jalomieliset sydämenne säälivät\n    minua. Sallikaa oman isänmaanrakkautenne, joka nyt elähdyttää\n    rintaanne ja saa Teidät panemaan vaaraan henkenne ja kaikkenne,\n    puhua puolestani. Englantilaisten inhimillisyys on jo pelastanut\n    tuhansia maanmiehiäni espanjalaisten raivolta; sallikaa saman\n    inhimillisyyden ilmetä nytkin, niin että se taivuttaa tuomarini\n    lisäämään vielä yhden henkilön niiden luetteloon, joilla, vaikka\n    kansamme ovatkin sodassa keskenään, ei voi olla muuta kuin\n    yksi tunne jalomielistä vihollistamme kohtaan -- kaikkia muita\n    tunteita valtavampi tunne, syvä kiitollisuus, jos heille on\n    tunteita lainkaan suotu.'\n\nMikä vaikutus tällä puheella lieneekään ollut oikeuden jäseniin\nhenkilökohtaisesti, ei sillä nähtävästi ollut silloin mitään\nvaikutusta koko oikeuteen. Molemmat miehet tuomittiin kuolemaan,\nja heidän teloituspäiväkseen määrättiin seuraavan päivän jälkeinen\npäivä. Katselin vankeja, kun he laskeutuivat laivan laidalta\nvietäviksi omaan fregattiinsa. Englantilainen heittäytyi veneen\netuteljolle; hänen mielessään oli kaikki vähäarvoisemmat seikat\nnähtävästi niellyt lähestyvän kuoleman ajatus; mutta kun ranskalainen\nennen istuutumistaan huomasi, että istuin oli hiukan likainen, otti\nhän silkkisen nenäliinansa ja levitti sen istuimelle, jotta hänen\nnankkinihousunsa eivät likaantuisi.\n\nRangaistus käskettiin panna toimeen määrättynä päivänä. Aurinko\npaistoi niin kirkkaasti, taivas oli niin pilvetön, tuuli niin\nlievä ja lauha, ettei se päivä tuntunut mitenkään voivan olla\nniin kammottava ja surkea vanki-poloisille eikä niin kolkko koko\nlaivastolle. Teloitusta valvovan upseerin määräyksestä ohjasin\nveneeni yhdessä muiden laivastoon kuuluvien veneiden kanssa\nlähelle laivan keulaa. Noin puoli tuntia senjälkeen vangit\nilmestyivät teloitustavalle; heidän silmilleen vedettiin myssy, ja\nheidän alapuolellaan laukaistiin tykki. Savun häivyttyä roikkui\nenglantilainen raa'an nokassa, mutta ranskalainen ei riippunut\nilmassa. Tykin pamahtaessa hän oli hypännyt, toivoen heti\nkatkaisevansa niskansa ja siten lopettavansa kärsimyksensä, mutta\nolikin pudonnut teloituslavan laidalle, jossa hän virui.\n\nLuulimme hänen nuoransa katkenneen, ja nähtävästi hänkin luuli\nniin, sillä hän kysyi jotakin, mutta hänelle ei vastattu mitään.\nHäntä pidettiin lavalla koko tunti, jonka englantilainen riippui\nhirressä; hänen myssynsä oli poistettu, ja silloin tällöin hän\nkatsahti kärsimyskumppaniinsa. Kun ruumis laskettiin kannelle, luuli\nhän aikansa tulleen ja yritti hypätä mereen. Se estettiin, ja hänet\nvietiin aluksen perään, missä hänen armahduksensa luettiin hänelle ja\nhänen kätensä irroitettiin siteistä.\n\nMutta hänen mielensä ei jaksanut kestää järkytyksen vaikutusta; hän\nkaatui pyörtyneenä kannelle, ja toinnuttuaan hän oli menettänyt\njärkensä, ja sitten kuulin, ettei hän enää tointunut ennalleen, vaan\nettä hänet lähetettiin kotiinsa teljettäväksi mielisairaalaan.\n\nMinusta tuntui, kuten lopputuloskin osoitti, että oli menty liian\npitkälle. Kun syytetty armahdetaan, on tapana ilmoittaa hänelle siitä\nvasta sitten, kun hän on teloituslavalla, minkä tarkoituksena on,\nettä hänen silloinen kammottava asemansa tekisi häneen pysyväisen,\nelämän loppuun saakka kestävän vaikutuksen. Mutta ulkomaalaisena\nhän ei tuntenut tapojamme, ja hänen kestämänsä ankaran jännityksen\nhetki koski liian voimakkaasti hänen järkeensä. Minun täytyy mainita,\nettä tämä tapaus oli aina syvän pahoittelun aihe koko laivastossa;\nse seikka, että hän oli ranskalainen eikä englantilainen, lisäsi\nsääliämme.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nChucksin mielipide sopivista nimistä - Hän lopettaa espanjalaisen\ntarinansa -- Aliupseerien älynjuoksu.\n\n\nOlimme kaikki riemuissamme, kun meille hinattiin mastoon lähtömerkki,\nkoska niin yritteliään kapteenin komennuksessa odotimme runsaasti\nsaalisrahoja. Suuntasimme aluksemme Ranskan rannikkoa kohti, lähelle\nRanskan ja Espanjan rajaa, sillä kapteeni oli saanut määräyksen\nsiepata kaikki kuljetuslaivat, jotka mahdollisesti oli lähetetty\nviemään Ranskan armeijalle sotatarpeita ja muonavaroja.\n\nLaivastosta erottuamme kertoi Chucks seuraavana päivänä tarinansa\nloppuun.\n\n\"Mihinkäs kertomukseni katkesikaan, herra Simple?\" kysyi hän, kun\nolimme istuutuneet pitkälle kahdeksantoistatuumaiselle tykille.\n\n\"Olitte juuri poistunut talosta mainittuanne olevanne corregidor ja\nsuudeltuanne kaunottaren kättä.\"\n\n\"Aivan oikein. No niin, herra Simple, en käynyt siellä kahteen tai\nkolmeen päivään senjälkeen; en halunnut mennä sinne liian pian,\netenkin kun näin nuoren neidon joka päivä torilla. Hän ei puhutellut\nminua, mutta käyttääkseni heikäläistä sanontatapaa 'hän antoi minulle\nsilmänsä' ja joskus herttaisen hymyilyn. Muistan eräänä päivänä\nsyventyneeni katselemaan häntä niin hartaasti, että kompastuin\nmiekkaani ja olin vähällä kaatua nenälleni, minkä nähdessään hän\npurskahti nauramaan.\"\n\n\"Miekkaanneko, herra Chucks? Olen luullut, ettei pursimiehillä\nolekaan miekkaa.\"\n\n\"Herra Simple, pursimies on upseeri ja oikeutettu käyttämään miekkaa\nyhtä hyvin kuin kapteenikin, vaikka joukko apinamaisia kadetteja on\nivanaurullaan saanut meidät luopumaan siitä tavasta. Siihen aikaan\npidin aina miekkaa vyölläni; mutta nykyisin pursimiestä ei pidetä\nminkään arvoisena, jollei ole raskasta työtä tehtävänä, mutta silloin\nhuudetaankin herra Chucksia kaikkialle.\n\n-- Mutta selitänpä teille, mistä johtuu, että me pursimiehet olemme\nmenettäneet niin paljon merkitystämme ja arvoamme. Ensimmäiset\nluutnantit on nykyisin pakotettu suorittamaan pursimiesten tehtäviä,\nja jos he vain osaisivat puhaltaa komennuspilliä, pyyhkisivät he\npursimiehen nimen pois toisesta puolesta hänen majesteettinsa\nkirjoista.\n\n-- No niin, jatkan kertomustani. Neljäntenä päivänä menin taas siihen\ntaloon, nenäliinani täynnä sikaareja isää varten, mutta hän oli\nviettämässä _siestaa_, kuten he sitä nimittivät. Vanha palvelijatar\nei aluksi mielinyt päästää minua sisälle; mutta työnsin dollarin\nhänen laihoihin, vanhoihin hyppysiinsä, ja se muutti hänen sävynsä.\nHän pisti vanhan päänsä ulos oven raosta ja silmäili ympärilleen\nnähdäkseen, oliko kadulla ketään meitä tarkkailemassa, ja sitten hän\npäästi minut sisälle ja sulki oven. Astuin huoneeseen ja huomasin\nolevani kahden kesken Seraphinan kanssa.\"\n\n\"Seraphina -- kuinka kaunis nimi!\"\n\n\"Mikään nimi ei voi olla liian hyvä sievälle tytölle tai\nhyvälle fregatille, herra Simple. Minä puolestani pidän näistä\nkomeasointuisista nimistä. Bess, Poll ja Sue sopivat sangen hyvin\nsatamien ja laivojen letukoille, mutta mielestäni ne halventavat\nylhäistä naista. Ettekö ole pannut merkille, herra Simple, että\nlaivastomme kaikilla prikeillä, jotka varmastikin ikuisesti kiroavat\nkeksijäänsä, on ainoastaan halpoja, tavallisia nimiä, sellaisia kuin\nPincher, Thrasher, Boxer, Badger ja muita sentapaisia, jotka ovat\nihan riittävän hyviä niille, kun taas kaikkien uljaiden fregattiemme\nnimet ovat pitkiä kuin maston keulaköysi ja niin kovasointuisia, että\nniitä lausuessa leukapielet pyrkivät särkymään -- kuten Melpomeny,\nTerpsichory, Arethusy, Bacchanty -- komeita ja kerskailevia, yhtä\npitkiä kuin niiden viirit, jotka tyynellä säällä riippuvat laidalle\nsaakka.\"\n\n\"Se on totta\", myönsin, \"mutta arveletteko, että sukunimien laita on\nsamoin?\"\n\n\"Ihan varmasti, herra Simple. Ollessani hyvässä seurassa kohtasin\nharvoin sellaisia nimiä kuin Potts tai Bell, Smith tai Hodges; aina\nvain herra Fortescue tai herra Fitzgerald tai Fitzherbert -- harvoin\nkumarsin, sir, nimelle, jossa oli vähemmän kuin kolme tavua.\"\n\n\"Sitten, herra Chucks, ette kai pidä omasta nimestänne?\"\n\n\"Se huomautuksenne osuu minuun, herra Simple; mutta nimeni on ihan\nriittävä pursimiehelle\", vastasi Chucks ja huoahti. \"Tein tosiaankin\nväärin esiintyessäni vääränä henkilönä, mutta olen saanut siitä\nankaran rangaistuksen -- olen siitä alkaen ollut tyytymätön ja\nonneton. Olen saanut maksaa kalliin hinnan hauskuudestani, sillä\nmikään ei ole niin surkeata kuin se, että ihmisen ajatustapa on hänen\nasemaansa korkeampi, herra Simple.\n\n-- Mutta minun täytyy taaskin pitkittää tarinaani. Olin Seraphinan\nseurassa kolme tuntia, ennenkuin hänen isänsä saapui, ja sinä aikana\nen kertaakaan ollut minuuttia kauempaa rauhallisesti ankkurissa.\nOlin polvillani, vannoen ja vakuuttaen, suudellen hänen jalkojaan\nja suudellen hänen käsiään, kunnes vihdoin pääsin hänen huuliinsa\nponnisteltuani ylöspäin yhtä tasaisesti kuin mies, joka kapuaa\nlaivaan ankkuriköyden reiästä ja ryömii perään kajuutan ikkunoiden\nluokse.\n\n-- Hän oli hyvin ystävällinen, hymyili, huokaili, työnsi minua\nloitommalle, puristi kättäni ja oli vihainen -- rypisti otsaansa\nniin, että menetin toivoni, ja teki sitten minut jälleen\nonnelliseksi, kun hänen kaihoiset, tummat silmänsä säihkyivät\nystävällisesti, kunnes hän vihdoin lupasi koettaa rakastaa minua ja\ntiedusti, menisinkö hänen kanssansa naimisiin ja jäisinkö asumaan\nEspanjaan. Lupasin tehdä niin; ja tosiaankin minusta tuntui siltä\nkuin olisin voinut niin tehdä, mutta silloin välähti päähäni ajatus,\nmistä saisin muonaa, sillä en pystyisi hänen isänsä tavalla tulemaan\ntoimeen nauttimalla ainoastaan paperista käärityn savukkeen ja\nkappaleen melonia päivässä.\n\n-- Mikäli siinä tarvittiin vain sanoja, oli se joka tapauksessa\npäätetty asia. Kun hänen isänsä tuli kotiin, kertoi vanha\npalvelijatar, että olin saapunut juuri sillä hetkellä ja että hänen\ntyttärensä oli omassa huoneessaan; ja niin Seraphina olikin, sillä\nhän juoksi tiehensä kuultuaan isänsä kolkuttavan. Kumarsin vanhalle\nherralle ja annoin hänelle sikaarit. Hän oli aluksi vakava, mutta\nsikaarit nähtyään hän tuli hyvälle tuulelle, ja muutamien minuuttien\nkuluttua tuli donna Seraphina (Espanjassa nimitetään ylhäistä naista\ndonnaksi) sisälle, tervehtien minua muodollisen juhlallisesti,\nikäänkuin emme olisi kuluttaneet äskeistä tuntia suutelemalla\ntoisiamme. En viipynyt kauan, koska alkoi olla myöhäinen hetki, minkä\nvuoksi join lasin vanhan herran hapanta viiniä ja poistuin. Hän käski\nminua tulemaan uudelleen, kun taas nuori neito ei kiinnittänyt minuun\njuuri ollenkaan huomiota sen enempää siellä ollessani kuin pois\nlähtiessänikään.\"\n\n\"No niin, herra Chucks\", huomautin, \"minusta tuntuu, että hän oli\nkovin petollinen nuori olento\".\n\n\"Niin hän olikin, herra Simple; mutta rakastunut mies ei näe, ja\nsanonpa teille minkätähden. Jos hän voittaa naisen omakseen, on\nhän yhtä rakastunut itseensä kuin naiseenkin, koska hän on perin\nylpeä valloituksestaan. Niin oli minun laitani. Jos olisin kyennyt\nnäkemään, olisin ehkä oivaltanut, että kun hän saattoi pettää vanhaa\nisäänsä pelkän muukalaisen tähden, hän varmasti pettäisi muukalaista\nvuorostaan. Mutta jos rakkaus tekee miehen sokeaksi, herra Simple,\ntekee turhamaisuus hänet vielä sokeammaksi. Lyhyesti sanoen, olin\naasi.\"\n\n\"Älkää olko millännekään, herra Chucks! Se oli hyvin ymmärrettävissä.\"\n\n\"No niin, herra Simple, kohtasin hänet yhä uudelleen, kunnes olin\nmielipuolisesti rakastunut häneen, ja isä näytti huomaavan, mitä oli\ntekeillä, eikä hänellä näyttänyt olevan mitään sitä vastaan. Hän\nlähetti kuitenkin papin keskustelemaan kanssani, ja taaskin vakuutin\nolevani kunnon katolilainen. Kerroin vanhukselle olevani rakastunut\nnuoreen neitoon ja aikovani mennä hänen kanssaan naimisiin. Isä ei\npannut lainkaan vastaan, kun lupasin jäädä Espanjaan, sillä hän\nei tahtonut erota ainoasta tyttärestään. Ja taaskin olin syypää\npetokseen, ensiksikin luvatessani sellaista, mitä en aikonut pitää,\nja toiseksi tekeytyessäni katolilaiseksi. Rehellisyys on paras\ntoimintaohje ajan mittaan, herra Simple, sen saatte uskoa.\"\n\n\"Niin on isäni aina minulle vakuuttanut, ja olen uskonut häntä\",\nvastasin.\n\n\"No niin, sir, häpeäkseni minun täytyy ilmaista tehneeni vielä\npahempaakin, sillä sittenkun asiasta oli sovittu, kysyi pappi,\nolinko äskettäin tunnustanut syntini. Tiesin, mitä hän tarkoitti, ja\nvastasin, etten ollut. Hän viittasi minua polvistumaan, mutta kun\nen osannut puhua kyllin hyvin espanjankieltä sitä varten, mutisin\nsitä ja tätä puolittain espanjan-, puolittain englanninkielellä ja\nlopuksi pistin hänen käteensä neljä dollaria _carita_-rahaksi, almuja\nvarten. Tunnustukseni lopussa hän oli tyytyväinen, millä mielellä hän\nlieneekään ollut sen alkaessa, ja antoi minulle synninpäästön, vaikka\nhän ei ollutkaan voinut ymmärtää, millaisia rikokseni olivat; mutta\nneljällä dollarilla voidaankin, herra Simple, maksaa koko joukko\nrikoksia siinä maassa.\n\n-- Ja nyt, sir, tulee jutun päätös. Seraphina kertoi menevänsä\nteatteriin joidenkuiden sukulaistensa kanssa ja tiedusti, tulisinko\nminä sinne; hän mainitsi fregatin kapteenin ja muiden upseerien\nmenevän sinne ja toivoi minun lähtevän mukaansa. Nähkääs, herra\nSimple, vaikka Seraphinan isä oli niin köyhä, että hiiri olisi\nkärsinyt nälkää hänen talossaan, oli hän kuitenkin hyvää sukua,\nja hänellä oli sukulaisia, jotka olivat paljoa paremmassa\ntaloudellisessa asemassa. Hän itsekin oli don, ja hänellä oli\nneljätoista tai viisitoista pitkää nimeä, joita en nyt muista.\n\n-- Kieltäydyin lähtemästä hänen mukaansa, koska tiesin, ettei\npursimies ohjesäännön mukaan saisi istua teatteriaitiossa, kun\nkapteeni ja ensimmäinen luutnantti olisivat saapuvilla. Väitin\nhänelle luvanneeni olla laivassa pitämässä silmällä miehistöä\nkapteenin ollessa maissa, siten tekeytyen, kuten te, herra\nSimple, käsitätte, tärkeäksi henkilöksi, minkä vuoksi lopullinen\nnöyryytykseni koitui sitäkin masentavammaksi.\n\n-- Hänen mentyään teatteriin minun oli hyvin paha olla; pelkäsin\nkapteenin tutustuvan ja ihastuvan häneen. Kävelin teatterin\nulkopuolella edestakaisin, kunnes olin siinä määrin rakkauden\nja mustasukkaisuuden vallassa, että päätin pistäytyä katsomon\npermannolla katsomassa, mitä hän puuhasi. Pian huomasin hänet\naitiossa joidenkuiden muiden naisten seurassa, ja heidän luonansa\nolivat laivamme kapteeni ja ensimmäinen luutnantti. Kapteeni, joka\npuhui espanjankieltä hyvin, oli kumartunut hänen puoleensa, puhellen\nja naureskellen, ja neitonen hymyili kapteenin sanoille.\n\n-- Päätin poistua heti, jotta hän ei näkisi minua ja saisi tietää\nminun puhuneen hänelle valhetta; mutta he näyttivät olevan niin\nläheisissä suhteissa, etten mustasukkaisuudessani jaksanut poistua\nteatterista. Vihdoin hän huomasi minut ja viittasi minulle kädellään;\nkatsahdin häneen hyvin kiukkuisena ja lähdin teatterista, kiroillen\nkuin mielipuoli. Nähtävästi hän osoitti minua kapteenille ja kysyi,\nmikä mies minä olin; kapteeni selitti, mikä oli oikea asemani\nlaivassa, ja puhui minusta halveksivasti. Neitonen tiedusti vielä,\nenkö ollut jalosukuinen; sen kuultuaan sekä kapteeni että ensimmäinen\nluutnantti purskahtivat nauramaan ja sanoivat, että olin tavallinen\nmerimies, joka oli korotettu ylempään asemaan hyvän käytöksen\nvuoksi -- en oikeastaan upseeri enkä missään nimessä herrasmies.\nLyhyesti sanoen, herra Simple, minua _paneteltiin_; ja vaikkakin,\nkuten myöhemmin sain tietää, kapteeni puhui liikoja, ansaitsin sen\nkuitenkin.\n\n-- Päättäneenä ottaa selville kaikki jäin odottamaan ulkopuolelle\noopperan loppuun saakka, jolloin näin hänen tulevan teatterista;\nmutta kun kapteeni ja ensimmäinen luutnantti olivat mukana hänen\nseurueessaan, en voinut puhutella häntä. Menin erääseen _posadaan_\n(majataloon) ja join seitsemän pulloa rosalioviiniä pysyäkseni\nrauhallisena. Sitten palasin laivaan, ja toinen luutnantti, joka oli\npäivystävänä upseerina, pani minut arestiin juopumuksesta.\n\n-- Pääsin vapaaksi vasta viikon kuluttua, ettekä osaa kuvitella\nkärsimyksiäni, herra Simple. Vihdoin sain luvan mennä maihin ja\nriensin Seraphinan isän taloon saadakseni kohtaloni ratkaistuksi.\nOven avasi vanha palvelijatar, joka sätti minua varkaaksi ja läjäytti\noven kiinni nenäni edessä. Poistuessani donna Seraphina tuli\nikkunaan, heilutti kättänsä ylenkatseellisen näköisenä ja virkkoi:\n\n-- 'Menkää, ja Jumala olkoon kanssanne, herrasmies!'\n\n-- Palasin laivaan niin vimmoissani, että jos olisin saanut\nasevarastonhoitajan antamaan minulle täysinäisen panoksen, olisin\nampunut kuulan kallooni. Asiaa pahensi vielä se, että koko laivan\nmiehistö nauroi minulle, sillä kapteeni ja ensimmäinen luutnantti\nolivat levittäneet jutun kaikkien tietoon.\"\n\n\"No niin, herra Chucks\", lausuin, \"en voi olla säälimättä teitä,\nvaikka totta kyllä ansaitsitte rangaistuksen epärehellisyytenne\ntähden. Siihenkö asia päättyi?\"\n\n\"Minun osaltani kyllä, herra Simple, mutta ei muiden osalta. Kapteeni\nanasti paikkani, mutta isän tietämättä. Missään nimessä heillä\nkummallakaan ei ollut suuresti syytä iloita vaihdoksesta.\"\n\n\"Miten niin, herra Chucks? Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Niin, herra Simple, kapteeni ei tehnyt hänestä kunniallista naista,\nkuten minä olisin tehnyt; isä sai selville, mitä oli tekeillä, ja\neräänä iltana kapteeni tuotiin laivaan saatuaan miekan ruumiinsa\nlävitse. Lähdimme heti Gibraltariin, ja kului kauan, ennenkuin hän\ntoipui; ja sitten hänelle sattui toinen onnettomuus:\"\n\n\"Mikä se oli?\"\n\n\"No niin, hän menetti pursimiehensä, herra Simple, sillä en sietänyt\nsitä, että näin hänet läheisyydessäni -- ja silloin hän menetti\n(kuten teidän täytyy tietää, ei omien kokemustenne, vaan muiden\nkokemusten perusteella) pursimiehen, joka tuntee tehtävänsä.\"\n\n\"Kaikki vakuuttavat niin, herra Chucks. Olen varma siitä, että\nkapteenimme ei mielellään luopuisi teistä.\"\n\n\"Uskon, ettei minusta ole mielellään luopunut yksikään kapteeni,\njonka komennuksessa olen purjehtinut. Mutta se ei ollut hänen koko\nvahinkonsa, sillä seuraavan risteilynsä aikana hän menetti mastonsa,\nja mastojen menetys aiheutti laivan menetyksen, minkä jälkeen hänelle\nei ole toista alusta uskottu, vaan hän on ollut syrjäytettynä. Ja\nminun ollessani hänen muassaan hän ei purjehtiessaan menettänyt\nainoatakaan merkitsevää osaa taklauksesta. Masto sellaisenaan on ihan\nmitätön, herra Simple -- ainoastaan puukappale -- mutta jos taklaus\non kunnollisesti laitettu, on masto vankka kuin kallio. Kysykäähän\nvain herra Falconilta! Hän vakuuttaa samaa; enkä ole tuntenut\nainoatakaan upseeria, joka olisi paremmin tietänyt, miten masto on\ntuettava.\"\n\n\"Oletteko senjälkeen kuullut mitään tuosta nuoresta naisesta?\"\n\n\"Kyllä; noin vuoden kuluttua palasin sinne toisessa laivassa.\nHänet oli teljetty luostariin ja pakotettu rupeamaan nunnaksi.\nOi, herra Simple, jospa tietäisitte, kuinka rakastin sitä tyttöä!\nEn ole koskaan senjälkeen ollut muuta kuin kohtelias ainoallekaan\nnaiselle ja kuolen vanhanapoikana. Ette aavista, kuinka järkyttävän\nvaikutuksen minuun tuonnoittain teki, kun katsoin tuota taloa; olen\ntuskin maistanutkaan lihaa tai läskiä senjälkeen ja kuluttanut\netukäteen kaksi korttelia rommia yli annokseni. Mutta, herra Simple,\nolen kertonut teille tämän luottavasti kahden kesken ja luotan\nsiihen, että olette liian hienotuntoinen herrasmies hiiskuaksenne\nsiitä muille, sillä en jaksa sietää nuorten kadettien virnistelyä.\"\n\nLupasin olla mainitsematta asiasta kenellekään ja pidin lupaukseni;\nmutta sellaiset seikat, jotka lukija saa tuonnempana tietää, ovat\nvapauttaneet minut tästä sitoumuksesta. Ei kukaan voi hänelle nyt\nvirnistellä.\n\nSaavuimme sijoituspaikallemme Perpignanin rannikolle, mutta niin\npian kuin saimme maan näkyviimme, ajoi ankara myrsky meidät\nperin ärsyttävästi jälleen ulapalle. En aio lausua huomautuksia\ntästä myrskystä, sillä myrskyt ovat kaikki hyvin samanlaisia;\nmutta mainitsen sen erään minua suuresti huvittaneen keskustelun\nselitykseksi. Olin likellä kapteenia, kun hän lähetti noutamaan\nMuddlea, kirvesmiestä, joka oli ollut ylhäällä tarkastamassa\nkeskimaston märssyraakaa, koska oli ilmoitettu sen haljenneen.\n\n\"No, herra Muddle?\" äänsi kapteeni.\n\n\"Haljennut, sir, ihan varmasti; mutta luullakseni sitä käy\n_lievittäminen_.\"\n\n\"Saatteko sen lujitetuksi toistaiseksi, herra Muddle?\" tokaisi\nkapteeni terävästi.\n\n\"Saamme sen _lievitetyksi_, sir, puolessa tunnissa.\"\n\n\"Toivon teidän käyttävän tavallisia sanontatapoja puhuessanne\nminulle, herra Muddle. Otaksuttavasti tarkoitatte lievittämisellä\nsitä, että saatte sen lujitetuksi. Tarkoitatteko sitä vai ettekö\ntarkoita?\"\n\n\"Kyllä, sir, juuri sitä tarkoitan ihan varmasti. Toivottavasti\nette loukkautunut, kapteeni Savage; en halunnut käyttää teille\nvastenmielisiä sanontatapoja.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, herra Muddle\", vastasi kapteeni. \"Ensimmäisen kerran\npuhuin teille tästä asiasta; muistakaa laittaa niin, että se on\nviimeinen kerta.\"\n\n\"Ensimmäisen kerran!\" huudahti kirvesmies, joka ei jaksanut unohtaa\nfilosofiaansa. \"Pyydän anteeksi, kapteeni Savage, lausuitte minulle\nihan saman moitteen tällä peräkannella kaksikymmentäseitsemäntuhatta\nkuusisataaseitsemänkymmentäkaksi vuotta sitten, ja --\"\n\n\"Jos niin tein, herra Muddle\", keskeytti kapteeni perin kiukkuisesti,\n\"niin olkaa varma siitä, että samalla käskin teidän mennä mastoon\nhoitamaan tehtäviänne ja lakkaamaan lörpöttämästä joutavia\nperäkannella. Ja vaikka, kuten sanotte, me, te ja minä, emme muista\nsitä, panin teidät arestiin, jollette heti totellut sitä määräystä,\nja velvoitin teidät poistumaan laivasta heti sen ehdittyä satamaan.\nYmmärrättekö minua, sir?\"\n\n\"Luulen pikemmin, sir\", vastasi kirvesmies, koskettaen nöyrästi\nhattuaan ja lähtien kävelemään keskimaston taklausta kohti, \"ettei\nsellaista tapahtunut, sillä kapusin heti taklaukseen, kuten teen\nnytkin ja\", jatkoi kirvesmies, joka oli parantumaton, kiivetessään\ntaklaukseen, \"taaskin teen kahdenkymmenenseitsemäntuhannen\nkuudensadanseitsemänkymmenenkahden vuoden kuluttua\".\n\n\"Tuo mies kirottuine lörpötyksineen on korjaantumaton\", huomautti\nkapteeni ensimmäiselle luutnantille. \"Laivan jokainen masto menisi\nyli laidan, jos hän vain saisi jonkun kuuntelemaan naurettavaa\nteoriaansa.\"\n\n\"Hän ei ole huono kirvesmies, sir\", virkkoi ensimmäinen luutnantti.\n\n\"Ei olekaan\", myönsi kapteeni, \"mutta kaikella on aikansa\".\n\nSamassa laskeutui pursimies taklauksesta.\n\n\"No, herra Chucks, mitä te arvelette raa'asta? Pitääkö meidän vaihtaa\nse?\" tiedusti kapteeni.\n\n\"Tällä hetkellä, kapteeni Savage\", vastasi pursimies, \"se on\nmielestäni tilassa, jota sopii nimittää vaaralliseksi eikä suinkaan\nkestäväksi. Mutta jos vähän ponnistetaan ja käytetään neljä syltä\nkolmetuumaista köyttä sekä puoli tusinaa kymmenen pennyn nauloja,\nsaattaa se minun käsittääkseni kestää, kunnes sen on aika haljeta\nuudelleen.\"\n\n\"En käsitä teitä, herra Chucks. Minusta ei raa'an ole milloinkaan\naika haljeta.\"\n\n\"En tarkoita meidän aikaamme, sir\", selitti pursimies,\n\"vaan herra Muddlen kahtakymmentäseitsemäätuhatta\nkuuttasataaseitsemääkymmentäkahta vuotta, joiden --\"\n\n\"Menkää heti keulaan, sir, hoitamaan tehtäviänne!\" kiljaisi kapteeni\nperäti äkäisesti, huomauttaen sitten ensimmäiselle luutnantille:\n\"Aliupseerit taitavat tulla hulluiksi. Kuka on koskaan kuullut\npursimiehen käyttävän tuollaista kieltä -- 'vaarallinen eikä suinkaan\nkestävä tila'? Hänen olonsa laivassa käy sellaiseksi, jollei hän\nvälitä puuhistaan.\"\n\n\"Hän on hyvin omituinen henkilö, sir\", sanoi ensimmäinen luutnantti,\n\"mutta empimättä vakuutan, että hän on paras hänen majesteettinsa\npalveluksessa oleva pursimies\".\n\n\"Sen minäkin uskon\", yhtyi kapteeni, \"mutta -- no niin, kullakin on\nomat vikansa. Herra Simple, mitä te teette, sir?\"\n\n\"Kuuntelin, mitä te puhuitte\", vastasin, koskettaen hattuani.\n\n\"Ihailen vilpittömyyttänne, sir\", lausui kapteeni, \"mutta neuvon\nteitä luopumaan siitä tavasta. Menkää tyynenpuoliselle laidalle omiin\ntehtäviinne!\"\n\nEhdittyäni laivan toiselle laidalle käännyin katsomaan taakseni ja\nnäin sekä kapteenin että ensimmäisen luutnantin nauravan.\n\n\n\n\n\n\nPETER SIMPLE MAINETÖISSÄ\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nLähden sotatoimiin, haavoitun ja joudun O'Brienin kanssa vangiksi --\nKova kovaa vastassa, kaksi O'Brienia vastakkain -- Pääsen mukavaan\nmajoituspaikkaan -- Ensimmäinen keskusteluni Celesten kanssa.\n\n\nNyt minun pitää kertoa eräs tapaus, jolla, kuten saamme nähdä,\noli suuri vaikutus myöhäisempään elämääni, vaikka olinkin silloin\nnuori. Kuinka vähän aavistammekaan, mitä huomispäivä saattaa tuoda\ntullessaan!\n\nOlimme päässeet jälleen sijoituspaikallemme ja purjehtineet muutamia\npäiviä milloin ulompana, milloin lähempänä rantaa. Ollessamme eräänä\naamuna päivän valjetessa noin neljän penikulman päässä Cetten\nkaupungista tuli suuri kuljetuslaivue näkyviin niemen takaa. Nostimme\nkaikki purjeet ja lähdimme ajamaan sitä takaa; laivat ankkuroivat\nlikelle rantaa patterin suojaan, jota emme havainneet, ennenkuin se\nalkoi ampua meitä. Fregattiimme osui kaksi tai kolme kuulaa, sillä\nmeri oli tyyni ja patteri oli melkein merenpinnan tasalla. Kapteeni\nkäänsi laivamme ja suuntasi sen takaisin merelle, kunnes veneet\nennätettiin hinata vesille ja laittaa ne kuntoon maihinlaskemista\nja patterin ahdistamista varten. O'Brien, joka oli ensimmäisen\nhyökkäämään lähtevän veneen komentava upseeri, oli veneessään, ja\ntaaskin sain häneltä luvan pujahtaa mukaan.\n\n\"Saammepa nähdä, Peter, millaisen kalan tuot laivaamme tällä kertaa\",\nveisteli O'Brien loitottuamme fregatin kupeelta. \"Tai ehkäpä kala ei\npäästäkään sinua ihan niin helpolla.\"\n\nVeneessä olevat miehet nauroivat, ja minä vastasin, että joutuakseni\nvangiksi minun pitäisi haavoittua pahemmin kuin viime kerralla.\nSousimme rantaan kuljetuslaivoja suojelevien tykkiveneiden ampuessa\nmeitä, jolloin menetimme kolme miestä, ja hyökkäsimme patteriin,\njonka valtasimme kohtaamatta vastarintaa, sillä ranskalainen\ntykkiväki juoksi pakoon meidän syöksyessämme sinne.\n\nKapteenin antamat ohjeet olivat hyvin jyrkät. Me emme saaneet viipyä\npatterissa minuuttiakaan sen valtauksen jälkeen, vaan meidän piti\nkäydä tykkiveneiden kimppuun jätettyämme rantaan ainoastaan yhden\npienen veneen ja asesepän naulaamaan umpeen tykkejä, sillä kapteeni\ntiesi, että pitkin rannikkoa oli sijoitettu sotaväenosastoja, jotka\nsaattaisivat karata niskaamme ja karkoittaa meidät.\n\nEnsimmäinen luutnantti, joka komensi veneitä, käski O'Brienin jäädä\nrannalle muassaan ensimmäinen vene ja veneen päällikkönä lähteä heti\nvesille asesepän naulattua tykit umpeen. O'Brien ja minä jäimme\nasesepän luokse patteriin, kun taas veneen miehistö komennettiin\nveneelle pitämään sitä vesillä valmiina loittonemaan rannasta\nensimmäisen varoitusmerkin jälkeen.\n\nOlimme naulanneet umpeen kaikki tykit paitsi yhtä, kun ihan äkkiä\nmeitä kohti ammuttiin musketeista yhteislaukaus, joka surmasi\nasesepän ja haavoitti minua jalkaan polven yläpuolelle. Kaaduin\npitkäkseni O'Brienin lähelle, joka huudahti:\n\n\"Tulimmainen! Ranskalaiset ovat kimpussamme, ja yksi tykki vielä\nnaulaamatta.\"\n\nHän kumartui, väänsi vasaran irti asesepän kädestä, sieppasi repusta\nnaulan ja oli muutamissa silmänräpäyksissä naulannut tykin umpeen.\nSamassa kuulin lähestyvien ranskalaisten sotilaiden askelten töminää,\nO'Brien viskasi vasaran kädestään, nosti minut syliinsä ja huusi:\n\n\"Nyt lähdetään, Peter poikaseni.\"\n\nSitten hän riensi venettä kohti niin nopeasti kuin pääsi. Mutta se\noli liian myöhäistä. Hän ei ollut ennättänyt puolitiehen veneelle,\nennenkuin hänen kaulukseensa tarttui kaksi ranskalaista sotilasta,\njotka raahasivat hänet takaisin patteriin. Sitten ranskalaiset\njoukot etenivät rannalle ja alkoivat ampua vireästi. Meidän veneemme\npääsi pakoon ja liittyi muihin veneisiin, jotka olivat vallanneet\ntykkiveneet ja kuljetuslaivat kohdattuaan vain vähän vastustusta.\n\nIsojen veneittemme keulaan oli sijoitettu kansitykkejä, ja pian ne\nvastasivat tuleen kuulilla ja kartesseilla, pakottaen ranskalaiset\nperääntymään patteriin, jonka suojaan he jäivät, ampuen meikäläisiä,\nkunnes useimmat alukset oli viety rannasta. Ne alukset, joita\nmeikäläiset eivät saaneet miehitetyiksi, he polttivat.\n\nTällä välin O'Brien, joka kantoi minua selässään, oli viety\npatteriin. Heti sinne jouduttuaan hän kuitenkin laski minut\nhellävaroen maahan ja virkkoi:\n\n\"Peter poikaseni, niin kauan kuin olit minun huostassani, olisin\nollut valmis kantamaan sinua vaivoista ja vastuksista huolimatta;\nmutta kun nyt olet näiden ranskalaisvintiöiden huostassa, niin\nkantakoot he sinua! Joka miehelle oma myttynsä, Peter; se on\nrehellistä peliä. Jos he siis pitävät sinua kuljettamisen arvoisena,\nniin kantakootkin sinua.\"\n\n\"Entä jolleivät he halua, O'Brien? Jätätkö minut tänne?\"\n\n\"Jätänkö sinut, Peter! En, jos vain mahdan sille mitään, poikaseni.\nMutta eivät he sinua jätä, älä pelkää! Heillä on niin niukalti\nvankeja, että he eivät jättäisi ottamatta mukaansa edes kapteenin\napinaakaan, jos se joutuisi vangiksi.\"\n\nHeti kun veneemme olivat ehtineet pois muskettien ulottuvilta,\ntarkasti ranskalaisen sotaväen komentava upseeri patterin tykkejä\ntoivoen voivansa ampua veneitä niillä ja oli pahasti harmistunut\nhuomattuaan ne kaikki naulatuiksi umpeen.\n\n\"Hän saa luultavasti tähyillä tarkemmin kuin harakka löytääkseen\navoimen sankkireiän\", virkkoi O'Brien silmäillessään upseeria.\n\nJa tässä yhteydessä minun tulee huomauttaa O'Brienin osoittaneen\nsuurta mielenmalttia naulatessaan umpeen viimeisen tykin. Jos\nranskalaiset näet olisivat voineet yhdelläkään tykillä ampua\nvallattuja aluksia hinaavia veneitämme, olisivat he varmastikin\ntehneet paljon vahinkoa, ja me olisimme menettäneet paljon miehiä.\nMutta naulatessaan tykin ja koettaessaan pelastaa minut hän itse\nuhrautui ja joutui vangiksi.\n\nSotilaiden tauottua ampumasta komentava upseeri tuli O'Brienin\nluokse, silmäili häntä ja kysyi:\n\n\"Upseeriko?\"\n\nO'Brien nyökkäsi. Sitten ranskalainen osoitti minua.\n\n\"Upseeriko?\"\n\nO'Brien nyökkäsi taaskin, jolloin ranskalaiset sotilaat purskahtivat\nnauramaan, koska, kuten O'Brien minulle sittemmin kertoi, olin heidän\nmielestään _enfant_, mikä merkitsee lasta.\n\nOlin hyvin kankea ja heikko enkä kyennyt kävelemään. Sotilaita\nkomentava upseeri jätti patteriin sotilasosaston ja valmistautui\npalaamaan Cetteen, josta he olivat tulleet. O'Brien käveli, ja kuusi\nranskalaista sotilasta kantoi minua kolmella musketilla -- mikä ei\nole kovin miellyttävä kuljetustapa muutenkaan, mutta nyt minusta,\nkun olin sellaisessa tilassa, oli erittäin tuskallinen. Minun täytyy\nkuitenkin tunnustaa, että ranskalaiset olivat perin ystävällisiä\nminulle ja panivat päällysvaipan tai jonkin vaatteen haavoittuneen\njalkani alle, sillä minua vaivasivat ankarat tuskat, ja pyörryin\nuseita kertoja.\n\nVihdoin minulle tuotiin vettä juotavaksi. Oi, kuinka suloista se\nolikaan! Ollessani senjälkeen seurassa, jossa hyvistä ruuista ja\njuomista pitävät ihmiset ovat maiskutelleet huuliaan ryyppiessään\nclaret-viiniä, olen usein ajatellut, että jos he joutuisivat olemaan\nhaavoitettuina ja saisivat maistaa kupista vettä, he silloin\ntietäisivät, miltä tuntuisi, kun juoma maistuisi ihanalta.\n\nNoin puolentoista tunnin kuluttua, joka aika tuntui minusta ainakin\nviideltä päivältä, saavuimme Cetten kaupunkiin, ja minut majoitettiin\nsotilaita komentaneen upseerin taloon. Hän oli usein katsahtanut\nminuun, kun minua kannettiin sinne patterilta, ja säälitellyt:\n\"_Pauvre enfant!_\"\n\nMinut pantiin vuoteeseen, jossa taaskin pyörryin. Tultuani jälleen\ntajuihini huomasin, että lääkäri oli sitonut jalkani, ja että minut\noli riisuttu. O'Brien seisoi vierelläni, ja luulen hänen itkeneen,\nsillä hän oli arvellut minun kuolleen. Kun katsoin hänen kasvoihinsa,\nsanoi hän:\n\n\"Peter, sinä veitikka, kuinka ilkeästi minua säikäytitkään! Paha\nminut periköön, jos enää ikinäni otan toista nuorukaista hoiviini!\nMitä varten tekeydyit kuolleeksi?\"\n\n\"Nyt voin paremmin, O'Brien\", vastasin. \"Kuinka suuressa\nkiitollisuudenvelassa olenkaan sinulle! Sinä jouduit itse vangiksi\nkoettaessasi pelastaa minua.\"\n\n\"Jouduin vangiksi täyttäessäni velvollisuuttani tavalla tai toisella.\nJollei se aseseppä-hupakko olisi puristanut vasaraansa niin tiukasti\nkuoltuaan, jolloin siitä ei ollut hänelle mitään hyötyä, olisin\nvarmasti selvinnyt pinteestä ja niin sinäkin. Mutta eihän tämä mitään\nole, Peter. Mikäli käsitän, on elämä sellaista, että ihminen joutuu\npinteisiin ja pääsee niistä pois. Jumalan avulla on edellinen meille\nonnistunut, ja Jumalan avulla onnistuu meille toinenkin. Ole siis\nrohkea, ystäväiseni, ja tule terveeksi, sillä vaikka mies saattaa\npäästä karkuun juoksemalla kahdella jalalla, en ole koskaan kuullut\nainoankaan pojan karanneen ranskalaisesta vankilasta hyppimällä\nyhdellä jalalla.\"\n\nPuristin O'Brienin ojennettua kättä ja katsahdin ympärilleni;\nvuoteen toisella laidalla seisoi lääkäri ja toisella sotilasjoukkoa\nkomentanut upseeri. Vuoteen pääpuolessa oli pieni, noin\nkaksitoistavuotias tyttö, jonka pitelemästä kupista oli jotakin\nkaadettu kurkkuuni. Katsoin häneen, ja hänen hyvin kauniilla\nkasvoillaan oli niin syvän säälin ilme, että hän näytti minusta\nenkeliltä; siksi käännyin sinne päin mahdollisimman paljon voidakseni\nkatsella yksinomaan häntä. Hän ojensi minulle kuppia, josta en olisi\nsuostunut maistamaan keneltäkään muulta, ja join hiukan. Sitten\nastui huoneeseen vielä yksi henkilö, ja nyt sukeutui ranskankielinen\nkeskustelu.\n\n\"Mitähän he aikovat meille tehdä?\" virkoin O'Brienille.\n\n\"Hiljaa! Hillitse kieltäsi!\" varoitti hän; ja sitten hän kumartui\npuoleeni ja supatti. \"Ymmärrän kaikki, mitä he puhuvat. Etkö muista,\nettä kerroin oppineeni ranskankieltä Etelä-Amerikassa, sittenkun\nminut oli surmattu ja haudattu hiekkaan?\"\n\nKeskusteltuaan vielä vähän aikaa upseeri ja muut poistuivat, jättäen\nhuoneeseen ainoastaan O'Brienin ja pikku tytön.\n\n\"On saapunut sanoma kuvernööriltä\", ilmoitti O'Brien heti heidän\nmentyään. \"Hän haluaa, että vangit lähetettäisiin linnoituksen\nvankilaan tutkittaviksi. Mutta upseeri väittää (ja hän on todellinen\nherrasmies, mikäli minä osaan arvostella), että sinä olet pelkkä\nlapsi ja lisäksi pahasti haavoittunut, joten olisi häpeä, jollei\nsinun sallittaisi kuolla rauhassa. Niinpä otaksuttavasti eroan\nsinusta varsin pian.\"\n\n\"Toivottavasti ei niin käy, O'Brien\", vastasin. \"Jos sinä lähdet\nvankilaan, lähden minä myöskin, sillä en tahdo erota sinusta,\nparhaasta ystävästäni, jäädäkseni ventovieraiden pariin. En olisi\npuolittainkaan yhtä onnellinen, vaikka oloni saattaisi olla mukavampi\nnykyisessä olinpaikassani.\"\n\n\"Poikaseni, olen hyvilläni nähdessäni sydämesi olevan oikealla\npaikallaan, kuten olen aina arvellutkin sen olevan, muutoin en\nolisikaan ottanut sinua suojelukseeni. Menemme yhdessä vankilaan,\nkelpo poika, ja minä kalastelen ristikoiden ääressä pussilla ja\npitkällä nuoralla -- vain virkistyksekseni -- ja kerään hieman\nrahaa ostaakseni sinulle kaikenlaista hyvää; ja terveeksi tultuasi\nkalastelet itse; ehkä sinulla on parempi onni, kuten oli kaimallasi,\napostoli Pietarilla, joka oli kalastaja ennen sinun aikaasi.\n\n-- Vankikopissa on kaksi kertaa niin paljon tilaa kuin kadettien\nkojussa, poikaseni; ja vankilan pihalle, jossa vankien sallitaan\nkävellä, mahtuisi toistakymmentä peräkantta, eikä sinne mennessään\ntarvitse kunnioituksesta koskettaa hattuaan. Kun mies on ollut\nahdettuna sotalaivaan, jossa kadetit ovat sullottuina kuin silakat\ntynnyrissä, tuntee hän olonsa suorastaan vapaaksi vankilassa, Peter.\n\n-- Mutta kuitenkin kaikitenkin arvelen, ettei meidän ehkä vielä\ntarvitse erota, sillä kuulin upseerin (joka nähtävästi on todellinen\nherrasmies ja ansaitsisi olla syntynyt irlantilaiseksi) sanovan\ntoiselle pyytävänsä kuvernööriltä lupaa, että saisin jäädä\nkunniasanaani vastaan tänne sinun luoksesi siihen saakka, kunnes\nparanet.\"\n\nPieni tyttö ojensi minulle mehua, jota join hiukan, ja sitten tunsin\ntaaskin olevani hyvin heikko. Laskin pääni pielukselle ja O'Brienin\nlakattua puhumasta vaivuin pian virkistävään uneen. Tunnin kuluttua\nheräsin siihen, että upseeri palasi huoneeseen lääkärin seuraamana.\nUpseeri puhutteli ranskankielellä O'Brieniä, joka ravisti päätänsä\nkuten aikaisemminkin. \"Minkätähden et vastaa, O'Brien\", kysyin,\n\"koska kerran ymmärrät hänen puhettaan?\"\n\n\"Peter, muista, etten osaa sanaakaan heidän mongerrustaan! Silloin\nsaan tietää, mitä he puhuvat meidän kuultemme, eivätkä he varo\npuheitaan olettaessaan, etten ymmärrä heitä.\"\n\n\"Mutta onko se rehellistä, O'Brien?\"\n\n\"Onko se rehellistä, sitäkö tarkoitat? Jos minulla olisi viiden\npunnan seteli taskussani enkä haluaisi näyttää sitä jokaiselle\nkohtaamalleni miekkoselle, niin olisiko se epärehellistä?\"\n\n\"Varmasti se ei olisi.\"\n\n\"Entä eikö se olisi oikeutettua?\"\n\n\"No niin\", myönsin, \"jos niin haluat, en tietysti hiisku mitään.\nMutta minä luultavasti ilmaisisin sen heille, etenkin kun he ovat\nniin ystävällisiä meitä kohtaan.\"\n\nTämän keskustelun aikana upseeri silloin tällöin lausui jotakin\nlääkärille, samalla silmäillen meitä, kuten minusta tuntui, hyvin\ntiukasti. Sitten tuli huoneeseen kaksi muuta henkilöä, joista toinen\npuhutteli O'Brieniä perin kehnolla englanninkielellä, ilmoittaen\nolevansa tulkki ja pyytävänsä häntä vastaamaan muutamiin kysymyksiin,\nminkä jälkeen hän tiedusti laivamme nimeä, sen tykkien lukumäärää,\nkuinka kauan olimme risteilleet, ja Englannin laivaston suuruutta\nynnä useita muita sellaisia asioita. Kaikki nämä kysymykset esitti\nranskaksi hänen seurassaan saapunut henkilö, ja vastaukset tulkittiin\nranskaksi ja merkittiin kirjaan. Joihinkuihin kysymyksiin O'Brien\nvastasi totuudenmukaisesti, toisista asioista hän oli olevinaan\ntietämätön, ja joissakuissa vastauksissaan hän väitti sellaista,\nmikä ei ollut totta. Mutta siitä en häntä moittinut, koska hänen\nvelvollisuutensa oli olla antamatta tietoja vihollisille. Vihdoin\nkysyttiin minun nimeäni ja arvoani, jotka O'Brien ilmoitti. Olinko\naatelia?\n\n\"Kyllä\", vastasi O'Brien.\n\n\"Älä sano niin, O'Brien!\" keskeytin.\n\n\"Peter, sinä et tätä käsitä; olethan loordin pojanpoika.\"\n\n\"Tiedän sen, mutta sittenkään en itse ole aatelinen, vaikka\npolveudunkin hänestä. Älä siis väitä sellaista!\"\n\n\"Pötyä, Peter! Olen sen sanonut enkä tahdo sitä peruuttaa. Muista\nsitäpaitsi, että kysyjä on ranskalainen, ja Ranskassa sinua\npidettäisiin aatelisena. Missään tapauksessa ei siitä voi olla\nvahinkoa.\"\n\n\"Olen liian sairas puhuakseni, O'Brien, mutta toivoisin, ettet olisi\nsanonut niin.\"\n\nSitten tiedustettiin O'Brienin nimeä, jonka hän mainitsi, hänen\narvoaan laivassa ja myöskin sitä, oliko hän aatelinen.\n\n\"Olen O'Brien\", vastasi hän, \"ja mitähän kirjain O nimeni edessä\nmerkitsisi, jollen olisi aatelismies? Teidän, herra tulkki, sopii\nkuitenkin lisätä, että olemme luopuneet arvonimestämme, koska se ei\nole mukava.\"\n\nRanskalainen upseeri purskahti äänekkäästi nauramaan, mikä ällistytti\nmeitä kovasti. Tulkin kävi hyvin vaikeaksi selittää, mitä O'Brien\noli sanonut; mutta myöhemmin O'Brien kertoi minulle, että vastauksen\nkohdalle oli merkitty sana _epäselvä_.\n\nHuoneesta poistuivat kaikki muut paitsi upseeria, joka\nhämmästykseksemme sitten puhutteli meitä hyvällä englanninkielellä:\n\n\"Hyvät herrat, olen saanut kuvernööriltä luvan, että saatte jäädä\ntalooni siihen asti, kunnes herra Simple on toipunut. Herra O'Brien,\nminun pitää välttämättä saada teiltä kunniasananne sen takeeksi,\nettette yritä karata. Suostutteko antamaan sen?\"\n\nO'Brien oli pahasti hölmistynyt. \"Tulimmainen!\" huudahti hän.\n\"Puhutte siis englanninkieltä, eversti. Ette menetellyt oikein\nhienosti, kun ette ilmaissut sitä, koska olemme keskenämme puhelleet\npikku salaisuuksistamme.\"\n\n\"Varmastikaan, herra O'Brien, se ei ollut sen välttämättömämpää\",\nvastasi upseeri hymyillen, \"kuin teidän olisi ollut ilmaista minulle\nymmärtävänne ranskaa\".\n\n\"Voi, vietävä!\" harmitteli O'Brien. \"Kuinka kauniisti jouduinkaan\nomaan satimeeni! Olette varmaankin irlantilainen.\"\n\n\"Olen irlantilaista sukua\", myönsi upseeri, \"ja nimeni on O'Brien\nsamoin kuin teidänkin. Minut on kasvatettu tässä maassa, kun minun\nei ole sallittu palvella omaa isänmaatani, ja olen säilyttänyt\nesi-isieni uskonnon. Nyt minua sopii pitää ranskalaisena, sillä\nminulla ei ole alkuperäisestä isänmaastani jäljellä mitään\npaitsi kieltä, jonka äitini opetti minulle, ja lämmintä tunnetta\nenglantilaisia kohtaan, missä tahansa heitä kohtaankin. Mutta asiaan,\nherra O'Brien, suostutteko antamaan kunniasananne?\"\n\n\"Irlantilaisen sanan ja käden kaupanpäällisiksi\", lupasi O'Brien,\npudistaen everstin kättä. \"Ja nyt olette enemmän kuin kaksin kerroin\nvarma minusta, sillä en ikinä lähde ja jätä pikku Peteriä tänne; ja\nsiihen taas, että kantaisin häntä selässäni, olen jo kyllästynyt.\"\n\n\"Se riittää\", vakuutti eversti. \"Herra O'Brien, teen olonne niin\nmukavaksi kuin voin; ja milloin väsytte hoitamaan ystäväänne, tulee\npieni tyttäreni paikallenne. Saatte nähdä, että hän on ystävällinen\npikku hoitajatar, herra Simple.\"\n\nEn jaksanut pidättää kyyneliäni, kun eversti oli niin hyväntahtoinen.\nHän pudisti kättäni, sanoi O'Brienille, että päivällinen oli\npöydässä, kutsui tytärtään, samaa pikku tyttöä, joka oli\naikaisemminkin minua hoitanut, ja käski hänen jäädä huoneeseen.\n\n\"Celeste\", lausui hän, \"sinä osaat vähän englantia, ihan kylliksi\nsaadaksesi selvän siitä, mitä potilas tarvitsee. Käy noutamassa työsi\nkuluttaaksesi sillä aikaasi hänen nukkuessaan!\"\n\nCeleste poistui, palasi tuoden muassaan koruompelunsa ja istuutui\nvuoteen pääpuoleen. Senjälkeen eversti ja O'Brien lähtivät huoneesta.\nCeleste alkoi ommella, ja kun hänen silmänsä olivat suunnatut työhön,\nsaatoin katsella häntä hänen huomaamattaan. Kuten jo mainitsin, hän\noli hyvin kaunis pikku tyttö; hänen hiuksensa olivat vaalean ruskeat,\nsilmät hyvin suuret ja kulmakarvat kuin harpilla piirretyt; myöskin\nhänen nenänsä ja suunsa olivat oikein sievät; mutta vielä enemmän\nkuin hänen piirteistään kuvastui hänen kasvonilmeistään kauneutta,\nkainoutta, suloutta ja älykkyyttä. Kun hän hymyili, kuten melkein\naina puhuessaan, muistuttivat hänen hampaansa kahta riviä pieniä\nhelmiä.\n\nEn ollut katsellut häntä kauan, ennenkuin hän siirsi katseensa työstä\nja huomattuaan minun silmäilevän häntä virkkoi:\n\n\"Haluatte -- jotakin -- juotavaa -- puhun hyvin vähän\nenglanninkieltä.\"\n\n\"En mitään, kiitoksia\", vastasin. \"Haluan vain nukkua.\"\n\n\"Sitten -- sulkekaa -- silmänne\", kehoitti hän hymyillen, meni\nikkunan luokse ja veti alas verhot saadakseen huoneen hämäräksi.\n\nMutta en saanut unta; äskeisten tapahtumien muisto -- olin muutamissa\ntunneissa haavoittunut ja joutunut vangiksi -- se ajatus, että isäni\nja äitini olisivat perin levottomia minun tähteni, se todennäköinen\ntapaus, että heti parannuttuani joutuisin vankilaan ja koppiin,\nvilahtelivat peräkkäin mieleeni ja yhdessä haavastani johtuvan\nruumiillisen kivun kanssa estivät minua saamasta lepoa.\n\nPikku tyttö nosti useita kertoja verhot pois ikkunan edestä\nnähdäkseen, nukuinko vai tarvitsinko jotakin, ja vetäytyi sitten\njälleen yhtä hiljaa syrjään. Illalla kävi lääkäri taaskin luonani;\nhän tunnusteli sydämeni sykintää, määräsi kylmiä kääreitä jalalleni,\njoka oli turvonnut aika lailla ja alkoi olla kovin kipeä, ja vakuutti\neversti O'Brienille, että vaikka minussa olikin varsin korkea kuume,\nvoin kuitenkin niin hyvin kuin niissä oloissa sopi toivoa.\n\nMutta en tahdo kuvailla ankaria kärsimyksiäni kahden viikon aikana,\njonka jälkeen kuula otettiin pois haavasta, enkä sitäkään, kuinka\nhuolellisesti O'Brien, eversti ja pikku Celeste hoivailivat minua\nkivun ja tuskan tuottaman kiukkuisen ärtyisyyteni aikana. Olen\nkiitollinen heille, mutta erikoisesti Celestelle, joka harvoin\npoistui luotani kauemmaksi kuin puoleksi tunniksi ja minun vähitellen\ntoipuessani koetti huvittaa minua niin paljon kuin taisi.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nMuutamme perin epämiellyttävään majapaikkaan -- Samanlaiset linnut\neivät aina keräänny yhteen -- O'Brien suomii kutterin kadettia ja\nmieltyy ranskalaiseen teräkseen -- Läpikotaisin tympeätä hommaa --\nMarssi sisämaahan.\n\n\nTultuani kyllin terveeksi seurustellakseni pienen hoitajattareni\nkanssa muuttuivat suhteemme hyvin läheisiksi, kuten sopi odottaa.\nTärkeimpänä puuhanamme oli ranskan- ja englanninkielen opettaminen\ntoisillemme. Hänellä oli minuun verrattuna se etu, että hän osasi\nenglanninkieltä, ennenkuin tutustuimme toisiimme, ja että hänen\nkäsityskykynsä oli vikkelämpi, ja senvuoksi hän alkoi varsin pian\npuhua englantia sujuvasti, paljoa aikaisemmin kuin minä pystyin\nsommittelemaan lyhyttä lausetta ranskankielellä. Koska se kuitenkin\noli pääasiallinen tehtävämme, ja molemmat innokkaasti halusimme\npuhella keskenämme, opin kieltä aika nopeasti.\n\nViiden viikon kuluttua sain nousta vuoteesta ja sitten nilkutin\nsinne tänne huoneessa; ja ennen toisen kuukauden loppua olin täysin\ntoipunut. Eversti ei kuitenkaan tahtonut ilmoittaa kuvernöörille\nminun parantuneen; lepäsin päivällä sohvalla, mutta hämärissä hiivin\nulos kävelemään Celesten seurassa. En ole milloinkaan ollut niin\nonnellinen kuin viimeisten kahden viikon aikana; ainoa varjopuoli oli\nse ajatus, että minun pitäisi pian lähteä vankilaan.\n\nOlin rauhallisempi isäni ja äitini puolesta, koska O'Brien oli\nkirjoittanut heille, vakuuttaen minun voivan hyvin; ja muutamia\npäiviä vangiksijoutumisemme jälkeen fregattimme oli saapunut satamaan\nja lähettänyt veneen valkoisen lipun suojassa tiedustamaan, olimmeko\nkaatuneet vai joutuneet vangiksi; samalla kapteeni Savage lähetti\nmaihin kaikki vaatteemme ynnä kaksisataa dollaria käytettäväksemme.\nTiesin, että jos O'Brienin kirje ei joutuisikaan vanhempieni käsiin,\nhe saisivat kapteeni Savagelta kuulla minun voivan hyvin. Mutta se\najatus, että minun pitäisi erota Celestestä, jota kohtaan tunsin\nniin syvää kiitollisuutta ja kiintymystä, oli kovin tuskallinen; ja\nkun siitä puhuin, itki Celeste-parka niin haikeasti, etten minäkään\njaksanut olla itkemättä, vaikka suutelinkin pois hänen kyyneleensä.\n\nKahdentoista viikon kuluttua lääkäri ei enää voinut olla lähettämättä\nselostustaan, ja saimme määräyksen olla kahden päivän kuluttua\nvalmiit lähtemään Touloniin, jossa meidän piti liittyä toiseen\nvankijoukkueeseen mennäksemme sen mukana sisämaahan. Minun täytyy\nharpata jäähyväistemme ylitse, jotka, kuten lukija osannee kuvitella,\nolivat kovin tuskalliset. Lupasin kirjoittaa Celestelle, ja hän\nlupasi vastata kirjeisiini, jos se olisi sallittua. Pudistimme\neversti O'Brienin kättä, kiitimme häntä hänen osoittamastaan\nystävällisyydestä, ja hänen syväksi mielipahakseen meidät otti\nhaltuunsa kaksi ovella odottavaa ranskalaista kyrassieeria. Koska\nmieluummin taaskin lupasimme kunniasanallamme, ettemme karkaisi\nmatkalla Touloniin, eivät sotilaat pitäneet meitä lainkaan tarkoin\nsilmällä. Lähdimme liikkeelle ratsain, O'Brien ja minä edellä\nranskalaisten kyrassieerien seuratessa jäljessä.\n\nRatsastimme ravia tai käymäjalkaa pitkin maantietä varsin\nmukavasti. Sää oli ihastuttava; olimme mainiolla tuulella ja\nmelkein unohdimme olevamme vankeja. Kyrassieerit seurasivat meitä\nnoin kahdenkymmenen askelen päässä, puhellen keskenään, ja O'Brien\nhuomautti, että ranskalainen kuvernööri oli ollut hämmästyttävän\nkohtelias varatessaan meille kaksi niin komealiveristä palvelijaa.\nToisen päivän iltana saavuimme Touloniin, ja heti portin sisälle\nehdittyämme meidät luovutettiin erään upseerin huostaan, jonka kasvot\nolivat hyvin synkät ja joka puheltuaan vähän aikaa kyrassieerien\nkanssa ilmoitti meille, ettei kunniasanaamme enää hyväksyttäisi,\nja luovutti meidät korpraalin vahdittaviksi, käskien hänen viedä\nmeidät asevaraston läheisyydessä sijaitsevaan vankilaan. Lahjoitimme\nkummallekin kyrassieerille neljä dollaria heidän kohteliaisuutensa\npalkkioksi, ja sitten meidät kiidätettiin vankeuspaikkaamme.\nHuomautin O'Brienille pelkääväni, että meidän nyt täytyisi sanoa\njäähyväiset kaikenlaiselle hauskuudelle.\n\n\"Olet oikeassa, Peter\", myönsi hän. \"Mutta on eräs toivo-niminen\njalokivi, jonka joku löysi arkkunsa pohjalta, kun se oli ihan tyhjä,\nniinpä ei meidänkään sovi päästää sitä näkyvistämme, vaan koettaa\nkarata niin pian kuin voimme. Mutta kuta vähemmän siitä puhelemme,\nsitä parempi.\"\n\nMuutamissa minuuteissa saavuimme määräpaikkaamme; ovi avattiin,\nmeidät ja myttymme (sillä olimme valinneet mukaamme matkalle\nainoastaan muutamia esineitä everstin luvattua lähettää muut\ntavaramme meille heti, kun ilmoittaisimme hänelle, mihin vankilaan\nmeidät määrättäisiin) sysättiin karkeasti sisälle; ja kun ovi\nsulkeutui jälkeen, ja raskaat salvat työnnettiin paikoilleen, tunsin\nhiipivien vilunväreiden puistattavan koko ruumistani.\n\nNiin pian kuin kykenimme näkemään -- sillä vaikka vankila ei\nollutkaan kovin pimeä, emme kuitenkaan huikaisevan kirkkaasta,\npäivänpaisteisesta ulko-ilmasta tultuamme aluksi erottaneet mitään --\nhuomasimme joutuneemme noin kolmenkymmenen englantilaisen merimiehen\nseuraan. Useimmat heistä istuivat lattialla tai laatikoilla tai\nkääröillä, jossa oli heidän vaatteensa, ja puhelivat keskenään tahi\npelasivat korttia tai tammea. Tulomme näytti herättävän vain vähän\nhuomiota; vilkaistuaan meihin tyydyttääkseen uteliaisuuttaan he\nantautuivat jälleen puuhiinsa.\n\nOlen usein ajatellut, millainen itsekkyyden tunne näytti\nvallanneen heidät kaikki. Sillä hetkellä tyrmistyin, koska olin\nodottanut välitöntä myötätuntoa ja säälittelyä; mutta myöhemmin\nen enää kummastellut. Monet näistä mies-poloisista olivat olleet\nvankeudessa kuukausimääriä, ja lyhytkin vankeusaika tekee ihmisen\nvälinpitämättömäksi muiden onnettomuuksia kohtaan, kuten silloin\nhuomasin heidän olevan. Katsahtipa muuan kortinpelaaja meidän\nastuessamme sisälle meihin ja huudahti:\n\n\"Hei vain, pojat! Kuta enemmän, sitä hauskempi.\"\n\nTuntui siltä kuin hän olisi tosiaankin ollut mielissään, että oli\nmuita yhtä kovaosaisia kuin hänkin. Seisottuamme ja silmäiltyämme\nmiesryhmiä kymmenisen minuuttia O'Brien virkkoi:\n\n\"Meidän sopii varsin hyvin sijoittua ankkuriin; ilkeä pohja on\nparempi kuin pohjattomuus.\"\n\nNiinpä istuuduimme nurkkaan kääröillemme ja olimme siellä toista\ntuntia, tarkastellen ympäristöämme hiiskumatta mitään. En\nsaanut sanaakaan suustani -- oloni tuntui niin kovin surkealta.\nAjattelin Englannissa olevaa isääni ja äitiäni, kapteeniani ja\nruokakumppaneitani, jotka purjehtivat niin iloisina fregatissa,\nystävällistä eversti O'Brieniä ja herttaista pikku Celesteä. Kyyneliä\nkieri poskilleni näiden aikaisemman onnen näkyjen väikkyessä nopeasti\nperäkkäin mielessäni. O'Brien puhui ainoastaan kerran, ja silloin hän\nsanoi:\n\n\"Tämä on tympäisevää hommaa, Peter.\"\n\nOltuamme vankilassa noin kaksi tuntia tuli luoksemme nuorukainen,\njolla oli likainen, repaleinen nuttu ja kalpeat, laihtuneet kasvot,\nja virkkoi:\n\n\"Asustanne huomaan, että te molemmat olette upseereja, kuten minäkin\nolen.\"\n\nO'Brien tuijotti häneen vähän aikaa ja vastasi sitten:\n\n\"Kautta sieluni ja kunniani, te olette siis voitolla meihin\nverrattuna, sillä sitä en minä olisi mitenkään kyennyt teistä\nhuomaamaan; mutta uskon sanaanne. Suvaitkaa minun tiedustaa, mikä\nlaiva onnettomuudekseen on menettänyt noin arvokkaan jäsenen\nmiehistöstään?\"\n\n\"Minä palvelin _Snapper_-nimisessä kutterissa\", vastasi nuorukainen.\n\"Jouduin vangiksi kaapatussa aluksessa, jonka komentava upseeri oli\nuskonut huostaani Gibraltariin vietäväksi. Mutta ranskalaiset eivät\nusko, että olen upseeri. Olen pyytänyt upseereille tulevaa päivärahaa\nja muona-annoksia, mutta minulle ei mitään myönnetä.\"\n\n\"Vai niin, mutta ranskalaiset tietävät, että me olemme upseereja\",\nhuomautti O'Brien.\n\n\"Minkätähden he ovat työntäneet meidät tänne, tavallisten merimiesten\npariin?\"\n\n\"Otaksuttavasti teidät on sijoitettu tänne vain toistaiseksi\",\nvastasi kutterin kadetti, \"mutta syytä en arvaa\".\n\nEmmekä mekään sitä aavistaneet ennenkuin myöhemmin, saatuamme\ntietää sen upseerin, jolle kyrassieerit meidät luovuttivat, kerran\nriitaantuneen eversti O'Brienin kanssa, joka ensin oli näpäyttänyt\nhäntä nenälle ja sitten lävistänyt miekallaan hänen ruumiinsa. Kun\nkyrassieerit olivat kertoneet hänelle eversti O'Brienin pitävän meitä\nsuuressa arvossa, oli hän päättänyt kiusata meitä niin paljon kuin\nvoisi; ja lähettäessään vankilaan ilmoituksen saapumisestamme hän\njätti asiakirjasta pois \"Upseereja\"-sanan ja pani meidät sellaiseen\nvankihuoneeseen, jossa oli tavallisia merimiehiä.\n\n\"Kamalan kovaa on, etten saa minulle tulevaa upseerinannosta\",\nvalitti kadetti. \"Minulle annetaan ainoastaan musta leivänkyrsä ja\nkolme souta päivässä. Jos ylläni olisi ollut paras virka-asuni, ei\nolisi epäilty sitä, että olen upseeri. Mutta ne lurjukset, jotka\nvaltasivat kaapatun aluksen takaisin, varastivat kaikki tavarani,\neikä minulla ole mitään muuta kuin tämä vanha nuttu.\"\n\n\"No sittenhän\", tokaisi O'Brien, \"tunnette puvun arvon\nvastaisuudessa. Te kutterien ja tykkiveneiden kadetit liikutte niin\nlikaisina, että me, fregateissa palvelevat, tuskin tunnustamme\nteitä upseereiksi, saatikka herrasmiehiksi. Olette niin siivottoman\nja hompsumaisen näköisiä, että sivuuttaessamme teidät satamassa\nteemme laajan kaarroksen. Miten siis voitte otaksua muukalaisten\nuskovan teitä upseereiksi tai herrasmiehiksi? Omatuntoni ei syytä\nranskalaisia ennakkoluuloista, sillä siitä, että olette upseeri, ei\nmeillä, englantilaisilla, ole muuta taetta kuin teidän sananne.\"\n\n\"Niinpä niin, kovalta tuntuu\", pahoitteli nuorukainen, \"että\nupseerikumppani ahdistaa tällä tavalla. Teidän takkinne on yhtä\nkulunut kuin minunkin, ennenkuin olette ollut täällä kovinkaan kauan.\"\n\n\"Se on ihan totta, ystäväiseni\", myönsi O'Brien. \"Mutta minulla on\nsitten ainakin se miellyttävä ajatus, että tulin tänne herrasmiehenä,\nvaikka en ehkä poistukaan täältä ihan saman näköisenä. Hyvää yötä, ja\nnähkää hauskoja unia!\"\n\nMinusta O'Brien oli kovin töykeä puhuessaan sillä lailla, mutta hän\nitse oli aina yhtä huomattavan sirosti ja hyvin puettu kuin hän oli\nkomea ja kaunisrakenteinen.\n\nOnneksi ei meidän tarvinnut olla kauan tässä inhoittavassa onkalossa.\nVietettyämme kurjan yön, jonka aikana istuimme kääröillämme ja\nnukuimme, miten saatoimme, nojaten selkäämme kosteaan seinään, meidät\nherätti päivän koittaessa se, että vankilan ovet avattiin, minkä\njälkeen meidät komennettiin pihalle. Jono sotilaita, joilla oli\npanostetut musketit käsissä, ajoivat meidät ulos kuin lammaslauman,\nja pihalle ehdittyämme meidät järjestettiin kaksimiehiseen riviin.\nMeitä vahtivaa sotilasosastoa komensi sama upseeri, joka oli\nlähettänyt meidät vankilaan.\n\nO'Brien astui esille rivistä ja puhui ranskalaiselle, lausuen,\nettä me olimme upseereja ja ettei heillä ollut oikeutta kohdella\nmeitä kuin tavallisia merimiehiä. Ranskalainen upseeri väitti, että\nhänellä oli paremmat tiedot, ja että meidän takkimme eivät olleet\nomamme, minkä kuultuaan O'Brien vimmastui silmittömäksi, nimitti\nupseeria valehtelijaksi ja vaati hyvitystä loukkauksesta, vedoten\nranskalaisiin sotamiehiin ja todeten, että Cettessä asuva eversti\nO'Brien, hänen maanmiehensä, oli säilyttänyt häntä kaksi kuukautta\ntalossaan, luottaen hänen kunniasanaansa, mikä riitti täydellisesti\ntodistamaan, että hän oli upseeri.\n\nRanskalaiset sotilaat näyttivät asettuvan O'Brienin puolelle\nkuultuaan tämän selityksen ja huomauttivat, ettei yksikään tavallinen\nenglantilainen merimies osannut puhua niin hyvää ranskankieltä, ja\nettä he olivat saapuvilla O'Brienin tullessa vankilaan kunniasanansa\nvarassa, ja kysyivät upseeriltaan, aikoiko hän antaa hyvitystä.\nUpseeri vimmastui, vetäisi miekkansa tupesta ja löi O'Brieniä sen\nlappeella, silmäillen häntä halveksivasti ja komentaen hänet takaisin\nriviin.\n\nEn voinut olla panematta merkille, että vankien joukossa olevat\nsotalaivojen merimiehet olivat tämän kohtauksen aikana hyvin\nharmistuneita, kun taas kauppalaivoista vangiksi joutuneet miehet\nnäyttivät päinvastoin olevan mielissään O'Brieniä kohdanneesta\nherjauksesta.\n\nSitten muuan ranskalainen sotilas lausui sen purevan huomautuksen,\nettei ranskalainen upseeri oikein pitänyt O'Brienin nimestä. Tämä\nraivostutti upseeria niin, että hän karkasi O'Brienin kimppuun,\nsysäsi hänet takaisin riviin, otti esille pistoolin ja uhkasi ampua\nkuulan hänen kalloonsa.\n\nOllakseni oikeudenmukainen ranskalaisia sotilaita kohtaan minun\ntäytyy mainita, että he kaikki huusivat:\n\n\"Häpeä!\"\n\nHeidän keskuudessaan ei nähtävästi vallinnut samanlainen kuri eikä\nsamanlainen kunnioitus upseereja kohtaan kuin meidän sotilaittemme\nkesken on tapana; muutoin heidän kielenkäyttönsä ei olisi ollut niin\nvapaata. Mutta samalla he kuitenkin \"tottelivat upseerin kaikkia\nsotilaskomennuksia ihan ehdottomasti.\n\nPalattuaan riviin O'Brien katsoi upseeriin uhmaavasti ja sanoi\npanevansa loukkauksen tarkoin muistiinsa, sillä hän aikoi kaivaa sen\njälleen esille sopivammassa tilaisuudessa.\n\nSitten meitä lähdettiin marsittamaan kaksimiehisessä jonossa; kadulla\noli meitä vastassa kaksi rummunlyöjää ja väkijoukko, joka oli\nkerääntynyt katsomaan lähtöämme. Rummut pärisivät, ja niin lähdimme\nliikkeelle.\n\nMeitä valvova upseeri nousi pienen hevosen selkään, ratsasti neliä\nedestakaisin pitkin rivejä miekka paljaana, rehenteli, kiroili ja\nläimäytteli miekkansa lappeella niitä vankeja, jotka eivät olleet\noikealla paikallaan. Lähellä porttia meihin yhtyi toinen vankijoukko;\nmeidät komennettiin pysähtymään, ja tulkin välityksellä meille\nilmoitettiin, että jokainen, joka yrittäisi karata, ammuttaisiin\nheti, minkä jälkeen aloimme taaskin marssia.\n\nEnsimmäisen päivämarssimme aikana ei sattunut mitään merkillistä\npaitsi ehkä O'Brienin ja erään ranskalaisen sotilaan välistä hauskaa\nkeskustelua, jossa he väittelivät, kumpi kansa, englantilaisetko\nvai ranskalaiset, oli urhoollisempi. O'Brien puolestaan kehui\nranskalaiselle, etteivät tämän maanmiehet kestäneet englantilaisten\npistinhyökkäystä. Ranskalainen vastasi, että ranskalaiset olivat\nyhtä urhoollisia, jopa urhoollisempiakin kuin englantilaiset;\nse, että he eivät kestäneet pistinhyökkäystä, ei johtunut siitä,\netteivät he olleet yhtä rohkeita, vaan siitä, että he olivat\n_herkkätuntoisempia_. Tänä päivänä meille tarjottiin mustaa leipää\nja hapanta viiniä pysähdyttyämme levähtämään. O'Brien taivutti erään\nsotilaan ostamaan meille jotakin maukkaampaa; mutta ranskalainen\nupseeri sai siitä vihiä, oli hyvin äkäinen ja komensi sotilaan\njälkijoukkoon.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nO'Brienin ja ranskalaisen upseerin kaksintaistelu -- Edellinen\ntodistaa, että parhaiten miekkailee se, joka ei tiedä miekkailusta\nmitään -- Saavumme uuteen majoituspaikkaamme, jonka huomaamme perin\nvarmaksi.\n\n\nIllalla saavuimme pieneen kaupunkiin, jonka nimen olen unohtanut.\nSiellä meidät kaikki sijoitettiin yöksi vanhaan kirkkoon, ja\nvietimme oikein huonon yön. Meille ei edes annettu vähääkään olkia\nalusiksemme; kirkon katto oli osittain romahtanut, ja kuu paistoi\naukosta hyvin kirkkaasti. Tämä oli jonkunlainen lohdutus, sillä\nolisi ollut perin surkeata, jos me, viisikahdeksattamiehinen joukko,\nolisimme olleet teljettyinä pimeään.\n\nMeitä peloitti laskeutua pitkäksemme mihinkään, koska permanto oli,\nkuten kaikissa rappeutuneissa rakennuksissa Ranskassa, lian peitossa,\nja haju oli inhoittava. O'Brien oli aatoksissaan ja hädintuskin\nvastasi, kun kysyin häneltä jotakin. Ilmeisesti hän hautoi\nranskalaiselta upseerilta saamaansa loukkausta.\n\nAamun koittaessa ranskalaiset sotilaat taaskin avasivat kirkon\noven, ja meidät vietiin kaupungin torille, johon upseerit olivat\nsijoittaneet sotilasosastonsa riveihin ottamaan meidät haltuunsa\nsiltä osastolta, joka oli tuonut meidät Toulonista. Olimme siitä\nhyvin mielissämme, koska tiesimme, että meitä kuljettaisi eteenpäin\njoku toinen sotilasosasto ja että siten vapautuisimme siitä raa'asta\nupseerista, jonka huostassa vangit olivat siihen saakka olleet.\n\nMutta hänestä vapauduimmekin toisella tavalla. Ranskalaisten\nupseerien kävellessä pitkin rivejämme meitä katselemassa huomasin\nheidän joukossaan kapteenin, jonka olimme läheisesti tunteneet\nmajaillessamme Cettessä eversti O'Brienin luona. Huusin heti,\nmainiten hänen nimensä; hän pyörähti ympäri ja nähtyään O'Brienin\nja minut tuli luoksemme, pudisti kättämme ja lausui kummastuksensa\nsen johdosta, että olimme sellaisessa asemassa. O'Brien selitti\nhänelle, miten meitä oli kohdeltu, minkä kuultuaan hän toi julki\npaheksumisensa, kuten muutkin ympärillemme kokoontuneet upseerit\ntekivät.\n\nKaupunkiin sijoitettua sotaväkeä komentava majuri kääntyi\nranskalaisen upseerin puoleen (hän oli ainoastaan luutnantti), joka\noli tuonut meidät Toulonista, ja tiedusti häneltä, minkätähden\nhän oli käyttäytynyt meitä kohtaan niin arvottomasti. Luutnantti\nväitti, ettei hän ollut kohdellut meitä huonosti; hänelle oli\nmuka ilmoitettu, että olimme pukeutuneet upseerinasuun, joka ei\nmeille kuulunut. Sen kuultuaan O'Brien sanoi häntä valehtelijaksi,\nraukkamaiseksi veijariksi, joka oli juljennut lyödä sapelinsa\nlappeella, mitä ei olisi uskaltanut tehdä, jollei toinen olisi\nollut vanki; lisäksi O'Brien lausui, ettei hän pyytänyt muuta kuin\nhyvitystä kaikista näistä loukkauksista, ja vetosi upseereihin,\nhuomauttaen, eikö luutnantin olkaimet pitäisi repiä pois hänen\nolkapäiltään, jos hyvitys evättäisiin. Komentava majuri ja upseerit\nvetäytyivät syrjään neuvottelemaan, ja muutamien minuuttien kuluttua\nhe ilmoittivat olevansa yhtä mieltä siitä, että luutnantti oli\nvelvollinen antamaan hyvitystä. Luutnantti vastasi olevansa siihen\nvalmis, mutta ei kuitenkaan näyttänyt olevan kovinkaan halukas\ntaistelemaan.\n\nVangit jätettiin erään nuoremman upseerin ja sotilaiden\nvahdittaviksi, kun taas muut O'Brienin, minun ja luutnantin seurassa\nkävelivät vähän matkan päähän kaupungin ulkopuolelle. Sinne\nmennessämme tiedustin O'Brieniltä, millä aseilla he taistelisivat.\n\n\"Minusta tuntuu varmalta\", vastasi hän, \"että taistelemme lyhyillä\nmiekoilla\".\n\n\"Mutta\", kysyin, \"osaatko lainkaan miekkailla?\"\n\n\"En rahtuakaan, Peter; mutta sehän onkin edukseni.\"\n\n\"Miten se on mahdollista?\" kummastelin.\n\n\"Selitän sen sinulle, Peter. Jos toinen kaksintaistelija miekkailee\nhyvin ja toinen vain välttävästi, on selvää, että edellinen lävistää\njälkimäisen; mutta jos toinen ei osaa miekkailla ensinkään, Peter,\nniin asia ei ole ihan niin selvä, koska hyvää miekkailijaa hämmentää\ntoisen taitamattomuus melkein yhtä pahasti kuin toista hänen\ntaitonsa, ja silloin heillä on lähemmin samanlaiset mahdollisuudet.\nNyt, Peter, olen päättänyt survaista miekkani tuon miekkosen lävitse,\nja sen teen niin totta kuin olen O'Brien.\"\n\n\"No niin, toivon sinun niin tekevän, mutta älä kuitenkaan ole liian\nvarma!\"\n\n\"Juuri sen nojalla, että tunnen olevani siitä varma, pystynkin sen\ntekemään, Peter. Kautta O'Brienien veren! Eikö hän läimäyttänyt minua\nmiekkansa lappeella, ikäänkuin olisin ilveilijä jossakin näytelmässä!\nPeter, minä tapan sen ilveilevän lurjuksen, ja sanani on yhtä varma\nkuin kirjallinen sitoumukseni.\"\n\nTällä välin olimme saapuneet taistelupaikalle. Ranskalainen\nluutnantti riisuutui, jättäen yllensä vain paidan ja housut:\nO'Brien teki samoin, potkien saappaat jalastaan ja jääden seisomaan\nkosteaan ruohikkoon sukkasillaan. Miekat mitattiin ja ojennettiin\ntaistelijoille; he sijoittuivat sopivan matkan päähän toisistaan\nja aloittivat leikin. Minun täytyy tunnustaa pidättäneeni henkeäni\nlevottomuudesta; se ajatus, että menettäisin O'Brienin, herätti\nminussa surua ja kauhua. Silloin tunsin, kuinka paljon hänen\nystävällisyytensä merkitsi minulle, ja olisin mieluummin sijoittunut\nhänen paikalleen ja ottanut miekanpiston omaan ruumiiseeni kuin\nsuonut hänen haavoittuvan.\n\nAluksi O'Brien asettui oikeaan miekkailuasentoon, jäljitellen\nluutnanttia, mutta sitä ei kestänyt kuin muutamia sekunteja; äkkiä\nponnahtaen hän syöksyi vastustajansa kimppuun ja hosui häntä\nihan hämmästyttävän nopeasti, samalla kun luutnantti väisteli\npuolustusasennossa, kunnes hän vihdoin sai tilaisuuden tähdätä\nsyöksypiston O'Brieniin. O'Brien, joka ei enää pitänyt vasenta\nkättään koholla tasapainon säilyttämiseksi, tarttui luutnantin\nmiekkaan noin kuuden tuuman päähän sen kärjestä ja ohjasi sen\nvasempaan kainaloonsa, samalla syöksyen eteenpäin ja sysäten oman\nmiekkansa luutnantin ruumiiseen.\n\nKaikki kävi vajaassa minuutissa -- luutnantti ei elänyt puolta\ntuntia senjälkeen. Ranskalaisia upseereja hämmästytti lopputulos\nkovasti, sillä he olivat heti oivaltaneet, ettei O'Brien osannut\nmiekkailla ensinkään. O'Brien nyhti tukon ruohoa, pyyhki miekan\npuhtaaksi, ojensi sen takaisin sille upseerille, jonka se oli, kiitti\nmajuria ja kaikkia muita upseereita heidän puolueettomuudestaan ja\nherrasmiehelle ominaisesta esiintymisestään ja lähti etumaisena\ntorille, jossa hän jälleen sijoittui paikalleen vankiriviin.\n\nPian senjälkeen komentava majuri tuli luoksemme tiedustamaan,\nsuostuisimmeko kunniasanallamme sitoutumaan olemaan karkaamatta,\nkoska siinä tapauksessa saisimme matkustaa oman mielemme\nmukaan. Suostuimme siihen, vilpittömästi kiittäen häntä hänen\nkohteliaisuudestaan ja hyväntahtoisuudestaan. Mutta en voinut\nsamalla olla ajattelematta, että O'Brienin menestys oli\nranskalaisista upseereista hieman nöyryyttävä, vaikka he olivat liian\nkunniantuntoisia tuodakseen julki sitä tunnettaan.\n\nKaupungista poistuttuamme O'Brien ilmaisi minulle, että jolleivät\nupseerit olisi käyttäytyneet niin kauniisti, hän ei olisi antanut\nkunniasanaansa, koska hän varmasti uskoi, että olisimme helposti\nvoineet karata. Puhelimme siitä asiasta pitkän tovin ja päättelimme\nvihdoin, että meillä olisi paremmat onnistumisen mahdollisuudet\ntuonnempana, ollessamme tarkemmin vartioidut, kuin meillä nyt olisi,\nkun otettiin kaikki olosuhteet huomioon, koska maasta pois pääseminen\nvaatisi edeltäpäin suoritettua järjestelyä.\n\nOlin unohtamaisillani mainita, että palattuamme\nkaksintaistelupaikalta kutterin kadetti huusi O'Brienille, pyytäen\nhäntä ilmoittamaan komentajalle, että hänkin oli upseeri. O'Brien\nvastasi kuitenkin, ettei siitä ollut muita todistuksia kuin hänen\npelkkä sanansa. Jos hän oli upseeri, täytyi hänen itsensä osoittaa\nse, koska hänen ulkonäkönsä joka suhteessa jyrkästi puhui sitä\nvastaan.\n\n\"Kamalan kovaa on\", valitti kadetti, \"että minun täytyy menettää\narvoni, koska takkini on hiukan tervainen, tai jostakin sentapaisesta\nsyystä\".\n\n\"Voi, hyvä mies\", sanoi O'Brien, \"syynä ei ole se, että takkinne\non hiukan tervainen, vaan se, että teidän, kuten ranskalaiset\nsanovat, _tout ensemble_ on tuiki hävettävä ollaksenne upseeri.\nKatsokaa kasvojanne ensimmäisestä lätäköstä! Saatte nähdä, että ne\nlikaisivat sen veden, josta niitä katsotte. Katsokaa olkapäitänne,\njotka ovat korvienne yläpuolella, ja selkäänne, joka on köyryssä\nkuin ankkuriköyden sykkyrä! Entä housunne, sir? Olette kiskonut\njalkanne liian pitkälle lahkeisiin, niin että villasukkanne näkyvät\npuolentoista jalan pituudelta.\n\n-- Lyhyesti sanoen, katsokaa koko olemustanne ja tunnustakaa\nsitten minulle, eikö velvollisuuteni, jos olisittekin upseeri,\nkunnioituksesta upseerinarvoa kohtaan olisi väittää sitä vastaan!\nSe olisi omantuntoni vastaista, hyvä mies; mutta muistakaa, että\nmääräpaikkaamme ehdittyämme voitte sen todistaa, joten teidän\ntarvitsee vain hieman odottaa, kunnes kapteenit antavat sanansa\nvakuudeksi puolestanne, mitä minä en tahdo tehdä.\"\n\n\"No niin, perin kovaa on\", pahoitteli kadetti, \"että minun täytyy\nedelleenkin syödä tätä mustaa ruisleipää; ja teidän puoleltanne se on\nkovin tylyä\".\n\n\"Menettelyni on perin ystävällistä teitä kohtaan, te _Snapperin_\nnallikka. Vankila on teistä paratiisi, kun pääsette hyviin ruokiin.\nKuinka suuresti nautittekaan ravinnostanne piakkoin! Pitäkää\nsenvuoksi nyt suunne kiinni, sillä muutoin, kautta Joonaksen valaan\npyrstön, olen valmis vannomaan, että olette espanjalainen!\"\n\nEn voinut olla pitämättä O'Brieniä kovin ankarana nuorukaisrukkaa\nkohtaan ja moitin häntä siitä myöhemmin. Hän puolustautui:\n\n\"Peter, joskin hänessä, koska hän on kutterin kadetti, on\nhiukan upseeria, ei hänessä ole rahtuakaan herrasmiestä, ei\nsyntyperältään eikä kasvatuksellaan; enkä minä aio taata kaikkia\nkohtaamiani retkaleen näköisiä miekkosia. Kautta pyhän Pietarin\npään, punastuisin, jos minut nähtäisiin hänen seurassaan, vaikkapa\nolisinkin Irlannin kolkoimmalla rämeellä eikä näkemässä olisi muita\nkuin vanha varis.\"\n\nKunniasanamme nojalla meidän taaskin sallittiin olla vapaina, ja\nvankeja kaupungista toiseen kuljettavien sotilasosastojen kaikki\nupseerit kohtelivat meitä perin huomaavaisesti ja hyväntahtoisesti.\nMuutamissa päivissä saavuimme Montpellieriin, jossa meidän oli määrä\nviipyä vähän aikaa, kunnes hallitukselta saapuisi ilmoitus, mihin\nvankien majoituspaikkaan meidät piti lähettää.\n\nTässä miellyttävässä kaupungissa saimme liikkua ihan vapaasti\nsantarminkaan meitä saattelematta. Asuimme hotellissa, saimme\nmennä, mihin halusimme, ja olimme joka ilta huviksemme teatterissa.\nSiellä ollessamme kirjoitimme eversti O'Brienille Cetteen, kiittäen\nhäntä ystävällisestä kohtelusta ja kertoen hänelle, mitä meille oli\ntapahtunut eromme jälkeen. Kirjoitin myöskin Celestelle, pannen\nkirjeeni sulkemattomana eversti O'Brienille osoitetun kirjeen sisään.\nKerroin hänelle O'Brienin kaksintaistelusta ja kaikesta muusta, minkä\narvelin kiinnittävän hänen mieltään; kerroin, kuinka ikävä minun\noli sentähden, että minun oli täytynyt erota hänestä, ja vakuutin,\netten koskaan unohtaisi häntä ja että uskoin meidän vielä kohtaavan\ntoisemme, koska hän oli vain puolittain ranskalainen.\n\nEnnenkuin lähdimme Montpellierista, saimme iloksemme vastaukset\nkirjeisiimme; everstin kirjeet olivat hyvin ystävälliset, erittäinkin\nminulle osoitettu, jossa hän nimitti minua rakkaaksi pojaksi ja\ntoivoi minun pian jälleen pääsevän omaisteni luokse ja tuottavan\nkunniaa isänmaalleni. O'Brienille osoittamassaan kirjeessä hän pyysi\nkumppaniani kavahtamaan saattamasta minua tarpeettomasti vaaraan\n-- muistamaan, etten varsin hyvin kyennyt kestämään äärimmäisiä\nrasituksia. Epäilemättä tämä varoitus tarkoitti O'Brienin aikomusta\nkarata vankilasta, jota aiettaan hän ei ollut salannut everstiltä,\nja sitä todennäköistä mahdollisuutta, että minä olisin mukana\nyrityksessä.\n\nCelesten vastaus oli kirjoitettu englanninkielellä, mutta hänen oli\ntäytynyt saada apua isältään, sillä muutoin sen kirjoittaminen ei\nolisi voinut onnistua niin hyvin. Se oli niin hänen tapaisensa, hyvin\nystävällinen ja hellä; ja sekin päättyi siihen toivomukseen, että\npääsisin pian takaisin omaisteni luokse, jotka varmaankin (arveli\nhän) pitivät minusta niin paljon, ettei hän uskaltanut toivoakaan\nenää milloinkaan näkevänsä minua; mutta hän lohdutti itseään niin\nhyvin kuin taisi sillä varmuudella, että olisin onnellinen.\n\nUnohdin mainita, että eversti O'Brien minulle osoittamassaan\nkirjeessä kertoi odottavansa pikaista määräystä poistua Cettestä; hän\njoutuisi jonkun sisämaassa sijaitsevan sotilasaseman päälliköksi tai\nliittyisi armeijaan, mutta ei tiennyt, kumpaan hänet komennettaisiin;\nhe olivat sulloneet kaikki tavaransa valmiiksi, ja hän pelkäsi, että\nkirjeenvaihtomme täytyisi katketa, koska hän ei voinut ilmaista\nmeille, mihin meidän pitäisi lähettää kirjeemme. Silloin johtui\nväkisinkin mieleeni hänen näin haluavan hienotuntoisesti huomauttaa\nmeille, ettei hänellä ollut oikeutta olla kanssamme kirjeenvaihdossa,\nkun keskinäinen asemamme oli sellainen. Mutta sittenkin olin varma,\nettä hän aikoi lähteä Cettestä, sillä hän ei olisi missään nimessä\nturvautunut hätävalheeseen.\n\nMinun pitää tässä yhteydessä tutustuttaa lukijani erääseen asiaan,\njota en ole muistanut ottaa ennemmin puheeksi. Silloin, kun kapteeni\nSavage lähetti valkoisen lipun suojassa vaatteemme ja rahamme,\narvelin, että olisi vain oikeudenmukaista O'Brieniä kohtaan, jos\nfregatissa saataisiin tietää, kuinka uljaasti hän oli käyttäytynyt.\nTiesin, ettei hän ikinä itse sitä kertoisi, ja niin sairas kuin\nsilloin olinkin, kutsuin senvuoksi eversti O'Brienin luokseni ja\npyysin häntä kirjoittamaan tapauksesta selostuksen, jossa hän\nmainitsi O'Brienin naulanneen umpeen viimeisen tykin ja joutuneen\nvangiksi niin tehdessään ja samalla yrittäessään pelastaa minut.\nEverstin kirjoitettua selostuksen pyysin häntä kutsumaan luoksemme\nmajurin, joka ensinnä oli sotilaineen hyökännyt varustukseen,\nja tulkitsemaan hänelle selostuksen ranskaksi. Sen hän teki\nminun kuulteni, ja majuri vakuutti selostuksen sananmukaisesti\npaikkansapitäväksi.\n\n\"Suvaitseeko hän todistaa sen oikeaksi, eversti, koska siitä saattaa\nolla O'Brienille paljon etua?\"\n\nMajuri suostui heti. Sitten eversti O'Brien sulki kirjeeni kuoreen,\nliittäen mukaan lyhyen kirjeen omasta puolestaan kapteeni Savagelle,\nlausuen hänelle muutamia kohteliaita sanoja ja vakuuttaen, että\nhänen urheita nuoria upseerejaan kohdeltaisiin mahdollisimman\nhuomaavasti ja niin ystävällisesti kuin sodanaikaiset määräykset\nsuinkin sallisivat. O'Brienillä ei ollut aavistustakaan siitä, että\nolin lähettänyt sellaisen kirjeen, koska eversti pyynnöstäni piti sen\nsalassa.\n\nKymmenen päivän kuluttua meille saapui määräys lähteä seuraavana\naamuna marssimaan edelleen. Merimiehet, joiden joukossa oli\nystävä-rukkamme, _Snapper_-kutterin kadetti, määrättiin Verduniin;\nO'Brien ja minut sekä kahdeksan Montpellierissa joukkoomme\nliittynyttä kauppalaivankapteenia piti hallituksen ohjeiden mukaan\nlähettää Givetiin, Ardennien seudulla olevaan linnoitettuun\nkaupunkiin.\n\nMutta samalla saapui hallitukselta määräys, että vankeja piti\nkohdella hyvin tiukasti ja ettei heille saanut kunniasanan nojalla\nsallia minkäänlaisia vapauksia. Syynä oli se, kuten meille\nkerrottiin, että hallitukselle oli lähetetty selostus ranskalaisen\nupseerin ja O'Brienin välisestä kaksintaistelusta ja edellisen\nkaatumisesta. Hallituksessa oli herättänyt paheksumista se, että\nsellaista oli sallittu. Hyvin suuresti epäilenkin, olisiko sitä\nsallittu Englannissa, mutta ranskalaisten upseerien kunniakäsitteet\novat melkein romanttisen ritarilliset; heitä olenkin vihollisina\naina pitänyt englantilaisten arvokkaina vastustajina, ja sellaisina\nhe tuntuvat itse olevan kunnioitettavampia ja vaativan enemmän\nhyvää tahtoa meiltä kuin silloin, kun kohtaamme heitä ystävinä ja\ntutustumme heidän luonteensa muihin puoliin, jotka heikentävät\narvonantoamme heitä kohtaan.\n\nEn ryhdy laveasti kuvailemaan kolmiviikkoista marssia, jonka\naikana saimme osaksemme hyväntahtoista tai töykeätä kohtelua eri\nkuljettajiemme mielenlaadun mukaan. Mutta minun tulee huomauttaa,\nettä sellaiset upseerit, jotka olivat syntyperäisiä herrasmiehiä,\nkohtelivat poikkeuksetta meitä huomaavasti, kun taas ne, jotka olivat\nvallankumouksen aikana kohonneet mitättömästä asemasta, olivat\ntylyjä, jopa joskus raakojakin. Meille määrättyyn vankilaan Givetiin\nsaavuimme täsmälleen neljä kuukautta vangiksijoutumisemme jälkeen.\n\n\"Peter\", virkkoi O'Brien hätäisesti silmäiltyään linnoituksia ja\njokea, joka erotti molemmat kaupungit, \"en huomaa ainoatakaan syytä,\nen englantilaista enkä ranskalaista, joka estäisi meitä syömästä\njoulupäivällistämme Englannissa. Olen saanut yleispiirteisen\nsilmäyksen ulkopuolesta, ja nyt minun pitää vain saada selko siitä,\nmihin meidät sijoitetaan linnoituksen sisälle.\"\n\nMinun täytyy tunnustaa, että kun katselin vallikaivantoja ja\nkorkeita varustuksia, minulla oli eriävä mielipide. Niin oli\nmyöskin vierellämme kävelevällä santarmilla, joka oli pannut\nmerkille O'Brienin tarkastelun ja joka rauhallisesti sanoi hänelle\nranskankielellä:\n\n\"_Vous le croyez possible_!\"\n\n\"Urhoolliselle miehelle on kaikki mahdollista -- Ranskan armeijat\novat sen todistaneet\", vastasi O'Brien.\n\n\"Olette oikeassa\", myönsi santarmi mielissään kansansa saamasta\nimartelusta. \"Toivotan teille menestystä, ansaitsette sen; mutta --\"\nJa hän ravisti päätänsä.\n\n\"Jos vain saisin linnoituksen asemakartan, maksaisin siitä viisi\nnapoleonia\", jatkoi O'Brien, katsahtaen santarmiin.\n\n\"En käsitä, minkätähden upseerin, vaikkapa vankinakin, ei sopisi\ntutkia linnoitusta\", vastasi santarmi. \"Kahden tunnin kuluttua olette\nmuurien sisällä, ja nyt muistan, että molempien kaupunkien kartassa\nlinnoitus on kuvattu niin tarkoin, että saatte siitä käsityksen.\nMutta olemme keskustelleet liian kauan.\" Niin sanottuaan santarmi\njättäytyi jälkijoukkoon.\n\nNeljännestuntia myöhemmin saavuimme paraatikentälle; siellä oli meitä\nvastassa tavallisuuden mukaan toinen sotaväenosasto ja rummunlyöjiä,\njotka marssittivat meitä kaupungissa, ennenkuin meidät sijoitettiin\nriveihin kuvernöörin palatsin edustalle. Näin -- se minun olisi\npitänyt mainita -- tehtiin jokaisessa kaupungissa, jonka lävitse\nkuljimme. Se oli hyvin halveksittavaa, mutta heillä oli vankeja niin\nniukalti, että he näyttelivät meitä niin paljon kuin suinkin.\n\nSeisahduttuamme kuvernöörin asunnon luokse teki se santarmi, joka oli\neronnut meistä torilla, merkin O'Brienille ikäänkuin ilmoittaakseen:\n\"Minulla on se.\" O'Brien otti esille viisi napoleonia, kietoi ne\npaperiin ja piti niitä kädessään. Minuutin tai parin kuluttua\nsantarmi tuli luoksemme, antoi O'Brienille vanhan, silkkisen\nnenäliinan ja lausui:\n\n\"_Votre mouchoir, monsieur_.\"\n\n\"_Merci_\", kiitti O'Brien, pistäen nenäliinan, jonka sisällä oli\nkartta, taskuunsa, _voici à boire, mon ami_\". Ja hän sujautti\npaperiin kiedotut viisi napoleonia santarmin käteen, ja santarmi\npoistui heti luotamme.\n\nTämä oli meille hyvin onnellinen tapaus, koska, kuten myöhemmin\nsaimme tietää, O'Brienin ja minun nimeni kohdalle oli merkitty\nhuomautus, ettei meille saanut sallia vapauksia kunniasanaa\nvastaan, ei päästää meitä poistumaan linnoituksesta edes valvonnan\nalaisina. Jollei näin olisi käynyt, emme olisi millään keinolla\nsaaneet karttaa, koska O'Brienin surmaama upseeri oli linnoituksen\nkomentajan läheinen sukulainen ja komentaja oli yhtä ilkeä _mauvais\nsujet_ kuin hänen sukulaisensakin. Seisottuamme kuvernöörin palatsin\nedustalla tavanmukaisen tunnin, jonka aikana vastasimme nimenhuutoon\nväkijoukon tähyillyssä meitä, meidät vietiin pois, ja muutamien\nminuuttien kuluttua olimme teljettyinä Ranskan vankimpiin kuuluvaan\nlinnoitukseen.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nO'Brien saa luutnantinvaltakirjansa, ja senjälkeen sanomme\nranskalaiset jäähyväiset Givetille.\n\n\nJos olin epäillyt karkaamisen mahdollisuutta tarkastellessani\nlinnoitusta ulkoapäin, tuntui karkaaminen minusta mahdottomalta,\nsittenkun meidät oli marssitettu linnoitukseen, ja ilmaisin\nmielipiteeni O'Brienille. Meidät vietiin korkeiden muurien\nympäröimälle pihalle; vangeille varatuissa rakennuksissa oli yhdelle\nsuunnalle viettävä katto, ja aukion kullakin sivulla oli vahti\npitämässä meitä silmällä. Kaikki muistutti hyvin läheisesti niitä\nhäkkejä, joita nykyisin rakennetaan karhujen säilyttämistä varten;\nmittakaava vain oli paljoa isompi. O'Brien vastasi huomautukseeni:\n\n\"Pyh! Peter, juuri tämän paikan varmuuden nojalla me pääsemmekin\ntäältä pois. Mutta älä puhu mitään, koska ympärillämme liikkuu aina\nurkkijoita, jotka ymmärtävät englanninkieltä.\"\n\nMeidät ohjattiin huoneeseen, joka oli määrätty kuudelle vangille.\nMatkatavaramme tarkastettiin ja luovutettiin sitten meille.\n\n\"Yhä parempaa, Peter\", suhahti O'Brien. \"He eivät huomanneet sitä!\"\n\n\"Mitä niin?\" kysyin.\n\n\"Erästä vähäistä kokoelmaa esineitä, joista saattaa olla meille\nhyötyä tuonnempana.\"\n\nSitten hän näytti minulle, että hänen arkussaan oli valepohja,\njosta minulla ei aikaisemmin ollut aavistustakaan. Sen päälle oli\nliimattu paperi samoin kuin koko arkun sisäpinnalle, ja se oli hyvin\nkekseliäästi piilotettu.\n\n\"Entä mitä siellä on, O'Brien?\" tiedustin.\n\n\"Älä siitä huolehdi! Valmistutin ne Montpellierissa. Tuonnempana\nnäet.\"\n\nMuut samaan huoneeseen sijoitetut vangit tulivat sitten sisälle,\nmutta poistuivat jälleen neljännestunnin kuluttua, kun päivälliskello\nkilisi.\n\n\"Nyt, Peter\", virkkoi O'Brien, \"minun täytyy päästä eroon taakastani.\nKierrä avainta!\"\n\nSenjälkeen O'Brien riisuutui, ja hänen heitettyään paidan ja\nalushousut yltänsä näin noin puolen tuuman paksuisen silkkinuoran,\njossa oli solmu aina joka kahden jalan päässä ja joka oli kiedottu\nhänen vartalonsa ympärille. Sitä oli kaikkiaan noin kuusikymmentä\njalkaa. Päästäessäni sitä irti hänen pyöriessään ympäri hän huomautti:\n\n\"Peter, olen kantanut tätä nuoraa siitä saakka, kun lähdimme\nMontpellierista, etkä osaa aavistaakaan, kuinka tuskallista se on\nollut. Mutta meidän täytyy päästä Englantiin, se on päätetty.\"\n\nKun katselin O'Brieniä, sittenkun nuora oli kierretty irti, oli\nminun helppo kuvitella, että hän oli tosiaankin ollut kovissa\ntuskissa; hänen ihonsa oli monin paikon ihan vereslihalla alituisesta\nhankauksesta, ja kun koko nuora oli irroitettu ja hän oli jälleen\npukeutunut, pyörtyi hän. Olin hyvin huolissani, mutta muistin pistää\nnuoran arkkuun ja ottaa siitä pois avaimen, ennenkuin kutsuin apua.\nPian hän tointui, ja kun häneltä kysyttiin, mikä häntä vaivasi, sanoi\nhän, että hänelle oli silloin tällöin sattunut pyörtymiskohtauksia\nlapsuudesta alkaen. Hän katsoi minuun vakavasti, ja näytin hänelle\navainta, mikä riitti.\n\nMuutamia päiviä O'Brien, joka ei tosiaankaan voinut oikein hyvin,\npysytteli vuoteessaan. Sillä aikaa hän usein tutki santarmilta\nsaamaansa karttaa. Eräänä päivänä hän kysäisi minulta:\n\n\"Peter, osaatko uida?\"\n\n\"En\", vastasin, \"mutta älä siitä välitä\".\n\n\"Mutta minun täytyy välittää, sillä meidän näet täytyy mennä\nMeuse-joen poikki, eikä veneitä ole aina saatavissa. Kuten huomaat,\nhuuhtelee se joki tätä linnoitusta yhdeltä puolelta, ja koska se on\nvankin puoli, on siellä vahdinpito leväperäisin -- sieltä meidän\npitää karata. Menettelytapa on mielessäni ihan selvänä siihen saakka,\nkunnes ehdimme toiselle muurille joen partaalle, mutta kun pudotamme\nitsemme jokeen, täytyy minun, jollet osaa uida, keksiä jokin keino\npitääkseni sinua vedenpinnalla.\"\n\n\"Oletko siis päättänyt karata, O'Brien? Minä en käsitä, kuinka\npääsisimme edes kapuamaan tälle muurille, kun neljä vahtia tähyilee\nmeitä.\"\n\n\"Älä siitä huoli, Peter, vaan huolehdi omista asioistasi ja sanohan\nensiksi, aiotko koettaa onneasi kanssani!\"\n\n\"Kyllä\", vakuutin, \"ihan varmasti, jos luotat minuun kylliksi\nottaaksesi minut kumppaniksesi\".\n\n\"Totta puhuakseni, Peter, en välittäisi rahtuakaan koko karkaamisesta\nilman sinua. Yhdessä jouduimme vangiksi, ja jos Jumala suo, lähdemme\nyhdessä myöskin pois täältä. Mutta emme saa yrittää tässä kuussa;\nparhaiten meitä auttavat pimeät yöt ja ruma sää.\"\n\nYleisen puheen mukaan vankilamme oli kokonaan toisenlainen kuin\nVerdun ja jotkut muut. Me emme saaneet vapauksia kunniasanaamme\nvastaan ja pääsimme vain hyvin vähän yhteyteen kaupunkilaisten\nkanssa. Joidenkuiden henkilöiden sallittiin käydä vankilassa tuomassa\nmeille erinäisiä tavaroita, mutta heidän vasunsa tarkastettiin, jotta\nnähtiin, ettei niissä ollut mitään sellaista, mikä saattaisi auttaa\nvankeja karkaamaan.\n\nIlman O'Brienin ennakolta suorittamia varokeinoja olisi ollut\nhyödytöntä yrittääkään karata. Lähdettyään liikkeelle huoneestaan\nO'Brien sittenkin sai useita pikku esineitä -- erittäinkin\npurjelankakeriä -- sillä vankien huvituksia oli leijojen\nlennättäminen. Se kuitenkin lopetettiin sen johdosta, että leijan\nnuora kerran -- en tiedä, tapahtuiko se tahallisesti vaiko vahingossa\n-- tarttui meitä silmällä pitävän vahdin musketinlukkoon ja kiskaisi\naseen hänen kädestään, minkä jälkeen komentaja julkaisi määräyksen,\nettei leijoja enää sallittu.\n\nSe oli meille onneksi, sillä vähitellen O'Brien osti kaikkien muiden\nvankien purjelangat; ja koska meitä oli yli kolmesataa, oli lankaa\nniin paljon, että O'Brien sai niistä salavihkaa punotuksi hyvin\nvahvan nuoran tai oikeammin eräänlaisen neliskulmaisen palmikon,\njonka laatuisia ainoastaan merimiehet käyttävät.\n\n\"Nyt, Peter\", sanoi hän eräänä päivänä, \"en tarvitse enää muuta kuin\nsateenvarjon sinua varten\".\n\n\"Minkätähden sateenvarjo minua varten?\"\n\n\"Jotta et hukkuisi, jos vettä on liiaksi; ei muuta varten.\"\n\n\"Ei sade minua hukuta.\"\n\n\"Eipä kyllä, Peter; mutta osta uusi sateenvarjo niin pian kuin voit!\"\n\nTein niin. O'Brien keitti sekaisin mehiläisen vahaa ja öljyä ja\nvoiteli tällä valmisteella sateenvarjoa useita kertoja. Sitten hän\npani sen huolellisesti vuoteensa patjanpäällyksen sisälle. Tiedustin\nhäneltä, aikoiko hän ilmaista suunnitelmansa muille vangeille. Hän\nvastasi kieltävästi, selittäen vankien joukossa olevan liian paljon\nepäluotettavia.\n\nOltuamme Givetissä noin kaksi kuukautta saapui eräälle siellä vankina\nolevalle luutnantille laivaston nimitysluettelo. Luutnantti tuli\nO'Brienin luokse ja kysyi hänen ristimänimeään.\n\n\"Terence ihan varmasti\", vastasi O'Brien.\n\n\"Sitten\", lausui luutnantti, \"saanen onnitella teitä korotuksenne\njohdosta, sillä nimenne on elokuun luettelossa\".\n\n\"Siinä on varmaan jokin pieni erehdys; sallikaahan minun katsoa.\nTerence O'Brien kylläkin; mutta nyt herää se kysymys, onko joku\nmuu miekkonen anastanut nimeni ja korotukseni samalla kertaa.\nTulimmainen! Mitähän se merkitsee? En usko sitä -- en vähääkään.\nMinuun se ei kuulu sen enempää kuin koiraan, joka varastaa kissalta\nlihaa.\"\n\n\"En oikeastaan käsitä, O'Brien\", pistin väliin, \"minkätähden sinua ei\nolisi korotettu; varmastikin ansaitsit korotuksesi sillä, mitä teit\njoutuessasi vangiksi\".\n\n\"No, mitä sitten tein, sinä yksinkertainen Peter, muuta kuin sen,\nettä otin sinut selkääni, kuten miehet ottavat riippumattonsa,\nkun heidät komennetaan kannelle? Mutta jos syrjäytämme kaikki\nvaatimukset, kuka saattoi tietää mitään siitä, mitä patterissa\ntapahtui, paitsi sinua, minua ja aseseppää, joka virui kuolleena?\nSelitähän siis se, Peter, jos osaat!\"\n\n\"Luultavasti osaan\", vastasin luutnantin poistuttua luotamme. Ja\nsitten kerroin O'Brienille, että olin kirjoittanut kapteeni Savagelle\nja pyytänyt majuria, joka oli ottanut meidät vangiksi, todistamaan\nkertomukseni oikeaksi.\n\n\"No niin, Peter\", sanoi O'Brien oltuaan tuokion vaiti; \"mieleeni\nmuistuu tarina leijonasta ja hiirestä. Jos minä olen sinun avullasi\nsaanut korotuksen, niin silloin hiiri on parempi kuin leijona. Mutta\nsensijaan että olisin iloinen, olenkin nyt rauhaton, kunnes asiasta\nsaadaan varmuus puoleen tai toiseen, ja siinä vielä yksi syy, jonka\nvuoksi minun täytyy lähteä Englantiin niin pian kuin suinkin.\"\n\nMuutamia päiviä senjälkeen O'Brien oli kovin rauhaton, mutta\nonneksi siihen aikaan saapui kirjeitä. Muiden muassa sain isältäni\nkirjeen, jossa hän lupasi lähettää rahaa niin paljon kuin suinkin\ntarvitsisin, vakuuttaen koko perheen olevan valmiin supistamaan\nmenojaan suodakseen minulle niin paljon mukavuutta kuin olisi\nmahdollista onnettomassa asemassani. Hänen hyväntahtoisuutensa sai\nminut itkemään, ja kovemmin kuin milloinkaan ennen ikävöin heittäytyä\nhänen syliinsä ja kiittää häntä. Hän kertoi minulle myöskin, että\nWilliam-setäni oli kuollut ja että hänen ja arvonimen välillä\noli enää ainoastaan yksi henkilö, mutta että isoisäni voi hyvin,\nja oli ollut hänelle sangen ystävällinen viime aikoina. Äitiäni\nsuretti kovasti se, että olin joutunut vangiksi, ja hän pyysi minua\nkirjoittamaan niin usein kuin saatoin.\n\nO'Brien sai kirjeen kapteeni Savagelta. Fregatti oli lähetetty\nkotimaahan viemään tietoja, ja O'Brienin esiintymisestä oli lähetetty\nselostus amiraalinvirastoon, joka oli senjohdosta korottanut hänet\nluutnantiksi. O'Brien tuli luokseni kirje kädessään kasvojensa\nsäteillessä ilosta ja pisti kirjeen käteeni. Minä vuorostani ojensin\nhänelle omani, ja hän luki sen.\n\n\"Peter, poikaseni, olen suuressa kiitollisuudenvelassa sinulle.\nHaavoittuneena ja kuumeisena ajattelit minua, vaikka sinulla oli\nyllin kyllin ajattelemista omastakin puolestasi; mutta en koskaan\nkiitä sanoilla. Huomaan William-setäsi kuolleen. Kuinka monta setää\nsinulla vielä on?\"\n\n\"Setä John, joka on naimisissa, ja jolla on jo kaksi tytärtä.\"\n\n\"Taivas häntä siunatkoon; huolehtikoon hän edelleenkin naispuolesta!\nPeter, poikaseni, ennen kuolemaasi olet loordi.\"\n\n\"Hölynpölyä, O'Brien; minulla ei ole mahdollisuuksia. Älä herätä niin\nhupsuja ajatuksia päässäni!\"\n\n\"Mitä mahdollisuuksia minulla oli tulla luutnantiksi, mutta enkö\nole luutnantti? No niin, Peter, sinä olet auttanut minua pääsemään\nluutnantiksi, mutta minä teen sinusta _miehen_, ja se on parempaa.\nPeter, olen huomannut, että kaikesta yksinkertaisuudestasi huolimatta\net ole ihan yksinkertainen ja että vaikka kyseletkin neuvoja,\nosaat itse ajatella ja toimia tarpeen tullen. Ja, Peter, kykyjä ei\nsaa tuhlata tässä kirotussa onkalossa, ja senvuoksi, poikaseni,\nvalmistaudu lähtemään pois täältä viikon kuluessa, jos tuulet ja säät\nsen sallivat, siis jolleivät tuulet ja säät ole kauniit, sillä kuta\nrumempi ilma, sitä parempi. Oletko valmis millä tunnilla tahansa minä\nyönä tahansa, kun herätän sinut?\"\n\n\"Kyllä, O'Brien; olen valmis ja teen parhaani.\"\n\n\"Ei kukaan voi tehdä paljoa enempää, mikäli olen koskaan kuullut.\nMutta, Peter, tee minulle palvelus, koska todellakin olen luutnantti:\ntee minulle kunniaa vain kerran, siinä kaikki! Haluaisin sitä\nkohteliaisuudenosoitusta vain nähdäkseni, miltä se näyttää.\"\n\n\"Luutnantti O'Brien\", lausuin, koskettaen hattuani, \"onko teillä\nmuita määräyksiä annettavina?\"\n\n\"Kyllä, sir\", vastasi hän, \"se, ettet enää milloinkaan julkea tehdä\nminulle kunniaa, jollemme purjehdi samassa laivassa; ja silloin on\nasia toinen\".\n\nNoin viikkoa myöhemmin O'Brien tuli luokseni ja sanoi:\n\n\"Uusi kuu alkoi huonon sään aikana. Jos sitä kestää, niin valmistu\nlähtemään. Olen pannut kaikki välttämättömät tarvikkeet pieneen\nreppuusi. Mahdollisesti lähdemme ensi yönä. Mene nyt vuoteeseesi ja\nnuku viikon osalle, jos voit, sillä jos meitä onnistaa, saat vain\nvähän nukkua viikon aikana tästä alkaen.\"\n\nTämä tapahtui kello kahdeksan tienoilla. Kävin nukkumaan, ja noin\nkello kaksitoista O'Brien herätti minut, käskien minun pukeutua\nvarovasti ja tulla hänen luoksensa pihalle. Tein niin, häiritsemättä\nketään; yö oli sysipimeä (oli marraskuu), ja satoi kaatamalla; kova\ntuuli ulvoi pihalla, piesten sadetta milloin mihinkin suuntaan\npyörähdellessään sinne tänne.\n\nKului vähän aikaa, ennenkuin löysin O'Brienin, joka oli uutterasti\ntyössä. Koska hän oli jo aikaisemmin tutustuttanut minut kaikkiin\nsuunnitelmiinsa, teen niistä nyt selkoa. Hän oli Montpellierissa\nhankkinut kuusi vankkaa, noin puolentoista jalan mittaista\nrautavaarnaa, joiden toisessa päässä oli ruuvikierteet ja toisessa\nirtonaiseen ripaan sopiva koukku. Varovaisuuden vuoksi hänellä oli\nvararipa, mutta kumpikin ripa sopi kaikkiin vaarnoihin.\n\nO'Brien oli kiertänyt tällaisen vaarnan muurin rakennuskivien rakoon,\nistui sillä hajareisin ja kiinnitti parhaillaan toista noin kolme\njalkaa edellisen yläpuolelle. Saatuun jälkimäisen kiinni hän nousi\nseisomaan alemmalle vaarnalle, nojasi toiseen, joka oli jotakuinkin\nhänen lanteittensa kohdalla, ja kiersi kiinni kolmannen, kiinnittäen\nkunkin seuraavan vaarnan noin kuusi tuumaa sivulle lähinnä alemmasta\neikä suoraan sen kohdalle.\n\nKierrettyään kiinni kaikki kuusi vaarnaansa hän oli päässyt\nsuunnilleen seinän puoliväliin ja sitoi sitten nuoransa, joka\noli ollut hänen kaulassaan, ylimpään vaarnaan, laskeutui itse\nmaahan, tullessaan irroittaen neljä alinta vaarnaa. Senjälkeen\nhän kiipesi nuoraa myöten seisomaan viidennelle vaarnalle, nojasi\nylempään vaarnaan ja aloitti puuhansa uudelleen. Tällä tavalla hän\npuolentoista tunnin kuluessa pääsi muurin laelle, johon hän kiinnitti\nviimeisen vaarnansa, sitoi nuoransa kiinni ja laskeutui jälleen\nmaahan luokseni.\n\n\"Nyt, Peter\", virkkoi hän, \"ei meidän lainkaan tarvitse pelätä\nvahtien näkevän meitä; vaikka heillä olisi kissansilmät, eivät\nhe erottaisi meitä, ennenkuin olemme muurin laella; mutta sitten\njoudumme vallinvierulle, ja meidän täytyy ryömiä ulkovarustuksille\nvatsallamme. Minä kapuan laelle, vieden kaikki tavaramme. Anna tänne\nreppusi -- sinun on sitten helpompi kavuta. Ja jos minulle sattuu\njokin vahinko, muista juosta takaisin vuoteeseesi. Jos päinvastoin\nnykäisen nuoraa ylöspäin kolme tai neljä kertaa, niin kiipeä jälkeeni\nniin nopeasti kuin kykenet.\"\n\nSitten O'Brien sälytti mukaansa toisen nuoran, molemmat reput,\nrautavaarnat sekä muut hankkimansa tarve-esineet ja kaikkein\nviimeiseksi sateenvarjon.\n\n\"Peter, jos nuora kannattaa minut ja kaiken tämän, niin se selvästi\nkannattaa sellaisen olennon kuin sinun painosi, äläkä senvuoksi\npelkää!\"\n\nNiin kuiskattuaan hän lähti kapuamaan. Noin kolmen minuutin\nkuluttua hän oli laella ja nyki nuoraa. Seurasin heti perässä, ja\nnuoraa myöten olikin perin helppo kiivetä, kun siinä kahden jalan\npäässä toisistaan olevat solmut tarjosivat jalansijaa, ja pääsin\nylhäälle yhtä lyhyessä ajassa kuin hänkin oli päässyt. Hän tarttui\nkaulukseeni, painoi märän kätensä suulleni, ja minä laskeuduin\npitkäkseni hänen viereensä siksi aikaa, kun hän veti nuoran ylös.\n\nSenjälkeen ryömimme vallinvierun poikki ulkomuureille. Tuuli puhalsi\nkamalasti, ja satoi niin rankasti, etteivät vahdit meitä havainneet;\nse ei ollutkaan heidän syynsä, sillä mahdotonta olisi ollut meitä\nerottaa. Kului tuokio, ennenkuin O'Brien sai selville, millä kohdalla\nensimmäisen vallihaudan nostosilta oli; vihdoin hän sen löysi --\nkiinnitti vaarnansa ja laski nuoran riippumaan.\n\n\"Nyt, Peter, minun on taaskin paras mennä edellä; kun ravistan nuoraa\nalhaalta, on kaikki hyvin.\"\n\nO'Brien lähti kapuamaan alaspäin, ja muutamien minuuttien kuluttua\nnuora vavahteli; seurasin perässä, ja hän otti minut vastaan syliinsä\nnostosillan päässä. Mutta itse silta oli pystyssä. O'Brien meni\nedellä ketjuja myöten, ja minä seurasin häntä. Päästyämme vallihaudan\ntoiselle puolen oli edessämme lukittu portti. Se antoi meille\npäänvaivaa. O'Brien otti esille tiirikkansa, koettaen avata sitä,\nmutta turhaan. Olimme satimessa.\n\n\"Meidän täytyy kaivautua portin alitse, O'Brien; meidän täytyy repiä\nrikki kiveystä, kunnes mahdumme ryömimään alitse.\"\n\n\"Peter, sinä olet mainio miekkonen; se ei johtunut mieleenikään.\"\n\nAhersimme perin kiukkuisesti, kunnes aukko oli kyllin laaja, käyttäen\njäljelle jäänyttä vaarnaa ja O'Brienin varaamaa pientä sorkkarautaa.\nSillä tavalla pääsimme portin alitse uurastettuamme kenties toista\ntuntia. Tämä portti vei ulkomuurille, mutta meidän täytyi sinne\npäästäksemme kulkea katettua käytävää pitkin. Etenimme hyvin\nvarovasti.\n\nÄkkiä kuulimme melua. Seisahduimme kuuntelemaan ja havaitsimme, että\nmelu oli sikeästi nukkuvan vahtisotilaan kuorsaamista. Emme olleet\nodottaneet kohtaavamme täällä vahtia ja jouduimme ymmälle. Emme hevin\nvoineet häntä sivuuttaa, koska hänet oli sijoitettu juuri siihen\npaikkaan, johon meidän piti kiinnittää vaarnamme laskeumaksemme\nulkomuurilta jokeen. O'Brien mietti hetkisen.\n\n\"Peter\", supatti hän; \"nyt sinun on aika osoittautua mieheksi. Hän\nnukkuu sikeästi, mutta hänet pitää estää meluamasta. Minä suljen\nhänen suunsa, mutta samassa kun niin teen, pitää sinun kiskaista\nauki hänen muskettinsa sankkipannu, niin ettei hän saa asettaan\nlaukaistuksi.\"\n\n\"Teen niin, O'Brien; älä ole huolissasi minun tähteni!\"\n\nHiivimme varovasti sotilaan luokse, O'Brien viittasi minua laskemaan\npeukaloni sankkipannulle, tein niin, ja kun O'Brien painoi kätensä\nvahdin suulle, nykäisin samalla sankkipannun auki. Mies rimpuili,\nnaksautti musketinlukkoa ampuakseen merkkilaukauksen, mutta ase ei\nluonnollisesti lauennut, ja minuutin kuluttua O'Brien oli avullani\nsaanut hänen suuhunsa kapulan ja hänen kätensä ja jalkansa sidotuiksi.\n\nJätimme hänet virumaan paikalleen ja menimme muurille, jossa O'Brien\nkiersi vaarnan kiinni ja kapusi alas. Seurasin häntä ja huomasin\nhänen olevan joessa, pitäen kiinni nuorasta; sateenvarjo oli avattu\nja käännetty ylössuin; voitelun nojalla se piti vettä, ja kuten\nO'Brien oli minulle edeltäkäsin selvittänyt, tuli minun vain suorin\nkäsin pitää kiinni kahdesta silmukasta, jotka hän oli kiinnittänyt\nsateenvarjon vedessä olevaan kärkeen. Samaan kohtaan O'Brien oli\nsitonut hinausnuoran, jonka hän otti hampaisiinsa, hinaten sitten\nminut jokea alaspäin noin sadan askeleen päähän linnoituksesta, missä\nnousimme maalle. O'Brien oli niin uupunut, että hän virui muutamia\nminuutteja ihan liikkumatta; myöskin minä olin kylmän turruttama.\n\n\"Peter\", lausui hän, \"Jumalan kiitos, että meitä on tähän saakka\nonnistanut. Nyt meidän pitää poistua täältä niin kauas kuin jaksamme,\nsillä päivä valkenee kahden tunnin kuluttua.\"\n\nO'Brien otti esille väkijuomapullonsa, ja joimme ainakin puoli\nlasillista mieheen, mutta siinä tilassamme emme olisi humaltuneet\nkokonaisesta pullostakaan. Nyt kävelimme joen partaalla, kunnes\ntapasimme pienen aluksen, jonka perään oli köydellä kiinnitetty\nvene. O'Brien ui sen luokse, katkaisi köyden kapuamatta veneeseen ja\nhinasi sen rannalle. Onneksi olivat airot veneessä. Nousimme siihen,\ntyönsimme sen vesille ja sousimme myötävirtaan päivänkoittoon asti.\n\n\"Kaikki hyvin, Peter. Nyt nousemme maalle. Tämä on Ardennien metsää.\"\n\nLaskimme maihin, panimme airot takaisin veneeseen ja työnsimme sen\najelehtimaan virran mukana harhauttaaksemme ihmiset luulemaan sen\nitsestään kiskoutuneen irti ja riensimme sitten tiheimpään metsään.\nYhäti satoi rankasti; värisin, ja hampaani kalisivat vilusta, mutta\nsille ei mahtanut mitään. Joimme taaskin siemauksen viinaa, ja kun\nolimme väsymyksestä ja kiihtymyksestä uupuneita, vaivuimme pian\nsikeään uneen lehdistä kasaamallemme vuoteelle.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nPainovoiman vakavia seurauksia -- O'Brien laittautuu santarmiksi ja\nottaa minut huostaansa -- Joudumme ilmi, ja meidän täytyy livistää --\nTalvisen leirielämän hauskuus.\n\n\nHeräsin vasta keskipäivällä ja huomasin O'Brienin peittäneen minut\ntoista jalkaa paksulla lehtikerroksella suojellakseen minua kylmältä.\nMinun oli hyvin lämmin ja mukava olla; vaatteeni olivat kuivuneet\nylläni tuottamatta kuitenkaan vilua. \"Kuinka kovin ystävällinen\noletkaan ollut, O'Brien!\" kiitin.\n\n\"En suinkaan, Peter; saat vielä kestää ankaria ponnistuksia, ja minun\ntäytyy pitää huolta sinusta. Sinä olet vasta nuppu, ja minä olen\ntäysin puhjennut ruusu.\"\n\nNiin sanottuaan hän vei viinapullon huulilleen ja ojensi sen sitten\nminulle.\n\n\"Nyt, Peter, meidän pitää lähteä, sillä varmasti etsijämme nuuskivat\nkoko seudun läpikotaisin. Mutta tämä on laaja metsä, ja heidän sopisi\nyhtä hyvin koettaa löytää neula heinäkeosta, jos kerran ehdimme\nmetsän sydämeen.\"\n\n\"Muistaakseni\", virkoin, \"on Shakespeare jossakin näytelmässään\nmaininnut tämän metsän\".\n\n\"Hyvin mahdollista, Peter\", myönsi hän, \"mutta nyt ei ole puhe\nnäyttelemisestä, ja se, mikä luettuna tuntuu hämmästyttävän\nkauniilta, ei ole leikintekoa tosioloissa. Olen usein pannut\nmerkille, etteivät kirjailijat milloinkaan ota säätä huomioon.\"\n\n\"Suo anteeksi, O'Brien; 'Kuningas Learissa' oli sää hirvittävä.\"\n\n\"Hyvin mahdollista, mutta kuka kuningas lähti ulkosalle sellaiseen\nsäähän?\"\n\n\"Kuningas Lear lähti ollessaan mielipuoli.\"\n\n\"Hullu hän olikin, se on varmaa, Peter; mutta karanneilla vangeilla\non omat lieventävät syynsä; siis liikkeelle nyt!\"\n\nLähdimme taipaleelle, tunkeutuen eteenpäin tiheikössä noin\nkolme tuntia, joiden aikana O'Brien silloin tällöin vilkaisi\ntaskukompassiinsa. Sitten alkoi pimeä taaskin jolla käsillä, ja\nO'Brien ehdotti pysähtymistä. Valmistimme yöksi lehdistä vuoteen, ja\nmeidän oli paljoa mukavampi nukkua kuin edellisenä yönä. Leipämme\noli läpeensä kastunut, mutta kun meillä ei ollut vettä, oli se\npikemminkin eduksi; lihaa meillä oli muassamme riittävästi viikoksi.\nTaaskin paneuduimme pitkäksemme ja vaivuimme sikeään uneen. Noin\nkello viisi aamulla herätti O'Brien minut, samalla hiljaa painaen\nkättänsä suulleni. Nousin istumaan ja huomasin ison nuotion\njokseenkin lähellä meitä.\n\n\"Filistealaiset ovat kimpussamme, Peter\", sanoi kumppanini. \"Kävin\nvakoilemassa; he ovat santarmeja. Minua peloittaa poistua täältä,\nkoska saatamme osua vastakkain jonkun heikäläisen kanssa. Ajattelin,\nmitä olisi paras tehdä, ennenkuin herätin sinut. Minusta tuntuu, että\nmeidän olisi parasta kiivetä puuhun ja pysytellä siellä.\"\n\nOlimme silloin piilossa pensaikossa, jonka keskellä kasvoi iso,\nmuratin peittämä tammi.\n\n\"Niin minustakin tuntuu, O'Brien. Kapuammeko puuhun heti vai\nodotammeko hieman?\"\n\n\"Nyt tietysti, heidän syödessään eväitään. Ala kiivetä, Peter. Minä\nautan sinua.\"\n\nO'Brien työnsi minua puunrunkoa myöten ylöspäin, viipyi sitten\ntuokion peittäessään reppumme lehtien sekaan ja tuli perässäni. Hän\nkäski minun jäädä hyvin mukavaan asentoon puun alimpaan haaraan, kun\ntaas hän itse sijoittui vankimman oksan varaan murattikasan sekaan.\nOltuamme siellä noin tunnin päivä sarasti. Näimme, että korpraali\npäivän koittaessa komensi santarmit riviin, ja sitten he kaikki\nhajaantuivat eri suuntiin tarkastamaan metsää.\n\nSen nähtyämme olimme riemuissamme, koska toivoimme voivamme pian\npujahtaa tiehemme; mutta jäljelle jäi yksi santarmi. Hän käveli\nsinne tänne, tähyili joka suunnalle ja joutui vihdoin sen puun\nalle, jossa me lymysimme. Liikuskeltuaan sen lähistöllä hän osui\nlehtivuoteellemme, käänteli ja pöyhi lehtiä pistimellään, kunnes sai\nesille reppumme.\n\n\"_Pardi_!\" huudahti hän. \"Kun pesä ja munat ovat täällä, ovat\nlinnutkin lähistöllä.\"\n\nSenjälkeen hän asteli puun ympärillä, tähyillen sitä joka taholta,\nmutta olimme piilossa, eikä hän huomannut meitä vähään aikaan.\nVihdoin hän näki minut ja komensi minua tulemaan alas. En ollut\nhänestä tietävinänikään, koska O'Brien ei antanut minulle merkkiä.\nSantarmi kaarsi hiukan kauemmaksi, kunnes hän oli suoraan sen oksan\nkohdalla, jolla O'Brien virui. Siitä paikasta hänen oli parempi\ntähdätä minua, ja hän ojensi muskettinsa minua kohti, käskien:\n\n\"_Descendez, ou je tire_!\"\n\nPysyin sittenkin edelleen liikkumatta, sillä en tiennyt mitä tehdä.\nSuljin kuitenkin silmäni; musketti laukesi pian senjälkeen, ja -- en\ntiedä, tapahtuiko se pelosta vai eikö -- menetin äkkiä otteeni ja\nputosin maahan. Putous huumasi minua, luulin olevani haavoittunut ja\nhämmästyin kovasti, kun santarmin sijasta tulikin luokseni O'Brien,\njoka tiedusti, olinko vahingoittunut. Vastasin, etten luullut\nolevani, ja nousin pystyyn, jolloin näin santarmin viruvan maassa\nraskaasti hengittävänä, mutta tajuttomana.\n\nHuomattuaan santarmin tähtäävän minua musketillaan O'Brien oli heti\npudottautunut oksaltaan suoraan ranskalaisen päähän. Se oli saanut\nmusketin laukeamaan, kuulan osumatta minuun, ja samalla oli niin\nkorkealta pudonneen O'Brienin paino tappanut santarmin, sillä hän\nkuoli, ennenkuin poistuimme hänen luotansa.\n\n\"Tämä, Peter\", ihasteli O'Brien, \"on maailman onnekkain sattuma ja\nauttaa meitä pääsemään puolen Ranskan halki; mutta emme saa hukata\naikaa\".\n\nSenjälkeen hän riisui santarmin, joka yhä hengitti vaivaloisesti,\nraahasi hänet lehtivuoteellemme, peitti hänet hyvin, riisui\nyltään omat vaatteensa, kääri ne myttyyn, jonka hän antoi minun\nkannettavakseni, ja pukeutui santarmin asuun. En voinut olla\nnauramatta tälle muodonvaihdokselle ja kysyin O'Brieniltä, mitä hän\naikoi tehdä.\n\n\"Olen tietysti santarmi ja kuljetan karannutta vankia.\"\n\nSitten hän köytti käteni nuoralla, otti musketin olalleen, ja niin\nlähdimme liikkeelle. Nyt poistuimme metsästä min pian kuin pääsimme,\nsillä O'Brien väitti, ettei hän ollut lainkaan huolissaan seuraavista\nkymmenestä päivästä. Ja tosiasia onkin, että hän näin päätellessään\noli täysin oikeassa. Yksi vaikeus meillä vain oli, nimittäin se,\nettä taivalsimme väärään suuntaan. Mutta sen vältimme samoamalla\netupäässä öiseen aikaan, jolloin meiltä ei kyselty mitään muualla\nkuin majataloissa, joihin sijoituimme, eikä niissä tiedetty, miltä\nsuunnalta tulimme.\n\nYöpaikoissamme nuoruuteni herätti paljon sääliä, erittäinkin naisten\nkeskuudessa, ja kerran tarjouduttiin avustamaan minua karkaamaan.\nSuostuin siihen, mutta samalla ilmoitin O'Brienille minulle\nehdotetusta suunnitelmasta. O'Brien oli vahdissa -- minä pukeuduin ja\nseisoin avoimen ikkunan ääressä; äkkiä hän syöksähti sisälle, otti\nminut kiinni ja uhkasi lähettää hallitukselle ilmiannon tapahtumasta.\n\nApulaiseni joutuivat pahan hämmingin ja levottomuuden valtaan. He\ntarjosivat O'Brienille kahtakymmentä, kolmeakymmentä, neljääkymmentä\nnapoleonia, jos hän suostuisi pysymään vaiti asiasta, sillä he\ntiesivät joutuvansa yrityksestään rangaistukseen ja vankilaan.\nO'Brien vastasi, ettei hän suostuisi ottamaan vastaan rahaa\npalkkioksi velvollisuutensa syrjäyttämisestä; luovutettuaan minut\nseuraavan aseman santarmille hän olisi suorittanut tehtävänsä ja\npalaisi Flushingiin, asemapaikkaansa.\n\n\"Minulla on siellä sisar\", lausui emäntä, \"jolla on majatalo. Te\ntarvitsette hyvää asuntoa ja lämmittävää kupposta. Jollette anna\nmeitä ilmi, annan teille hänelle osoitetun kirjeen; jollei siitä ole\nteille hyötyä, voitte sen palauttaa minulle ja antaa minut sitten\nilmi.\"\n\nO'Brien suostui siihen; kirje kirjoitettiin ja luettiin hänelle;\nsiinä emäntä pyysi sisartaan sisarellisen rakkauden nimessä tekemään\nkaiken voitavansa kirjeentuojan hyväksi, joka kykenisi tekemään koko\nperheen onnettomaksi, mutta ei ollut tahtonut sitä tehdä. O'Brien\npani kirjeen taskuunsa, täytti paloviinapullonsa, hyvästeli kaikkia\nnaisia ja poistui majatalosta, vetäen minua nuorasta perässään.\nAinoa erotus välillämme oli se, kuten O'Brien ulkosalle ehdittyämme\nminulle huomautti, että hän suuteli kaikkia naisia ja kaikki naiset\nsuutelivat minua.\n\nNäin olimme edenneet Charleroyn ja Louvainin ohitse ja olimme\nmuutamien penikulmien päässä Mechelnistä, kun sattui tapaus, joka\ntuotti meille aika tavalla kiusaa. Taivalsimme tietämme, karttaen\nMechelniä, joka oli linnoitettu kaupunki, ja olimme parastaikaa\nkapealla, leveiden, veden täyttämien ojien reunustamalla kujalla.\nKäännyttyämme jyrkästä mutkasta kohtasimme sen santarmin, joka oli\nhankkinut O'Brienille Givetin kaupunkia esittävän kartan.\n\n\"Hyvää huomenta, kumppani\", toivotti hän O'Brienille, silmäillen\nhäntä vakavasti. \"Kuka on muassanne?\"\n\n\"Nuori englantilainen, jonka sain kiinni täältä lähistöltä ja joka on\nkarannut vankilasta.\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Hän ei suostu sitä tunnustamaan, mutta luultavasti Givetistä.\"\n\n\"Givetistä on karannut kaksi vankia\", virkkoi ranskalainen. \"Miten he\novat päässeet karkuun, sitä ei kukaan osaa kuvitella, mutta\", jatkoi\nhän, taaskin katsoen O'Brieniin, \"_avec les braves il n'ya rien\nd'impossible_\".\n\n\"Se on totta\", myönsi O'Brien. \"Minä sain kiinni toisen; toinen ei\nvoi olla kaukana. Teidän olisi parasta etsiä häntä.\"\n\n\"Mielelläni ottaisin hänet kiinni\", vastasi santarmi, \"sillä kuten\ntiedätte, merkitsee karanneen vangin pidättäminen varmaa ylennystä.\nTeistä tehdään korpraali.\"\n\n\"Sitä parempi\", virkkoi O'Brien. \"_Adieu, mon ami_.\"\n\n\"Ei; lähdin vain kävelemään ja palaan seurassanne Mechelniin, jonne\ntietysti olette matkalla.\"\n\n\"Emme ehdi sinne tänä iltana\", väitti O'Brien; \"vankini on liian\nväsynyt\".\n\n\"No niin, kävelemme sitten niin kauas kuin jaksamme, ja minä autan\nteitä. Kenties löydämme toisenkin vangin, joka, mikäli olen kuullut,\noli jollakin keinolla saanut hankituksi linnoituksen kartan.\"\n\nMeille selvisi heti, että olimme joutuneet ilmi. Myöhemmin\nranskalainen kertoi meille, että metsästä oli löydetty epäilemättä\nvankien murhaaman santarmin ruumis, ja että ruumis oli ollut\nalastomaksi riisuttu.\n\n\"Onkohan\", pitkitti hän, \"toinen vangeista pukeutunut hänen\nvaatteisiinsa ja esiintynyt santarmina?\"\n\n\"Peter\", kysyi O'Brien, \"pitääkö meidän murhata tämä mies vai eikö?\"\n\n\"Minusta meidän ei pitäisi. Ole luottavinasi häneen! Sitten ehkä\npääsemme pujahtamaan hänen käsistään.\"\n\nTämä puhelu tapahtui santarmin jättäydyttyä hetkiseksi jälkeemme.\n\n\"No niin, koetetaan. Mutta ensin laimennan hänen valppauttaan.\"\n\nSantarmin saavutettua meidät O'Brien huomautti, että englantilaiset\nvangit olivat hyvin anteliaita; hän tiesi, että avustamisesta oli\nusein maksettu sata napoleonia, eikä hänen mielestään korpraalin arvo\nvastaisi rahamäärää, joka Ranskassa tekisi miehen onnelliseksi ja\nriippumattomaksi koko eliniäkseen.\n\n\"Se on totta\", myönsi santarmi. \"Ja jos vain näen sellaisen\nrahasumman, takaan varmasti turvallisen pääsyn pois Ranskasta.\"\n\n\"Sitten ymmärrämme toisiamme\", vakuutti O'Brien. \"Tämä poika on\nvalmis maksamaan kaksisataa -- toisen puolen saatte te, jos suostutte\nauttamaan.\"\n\n\"Mietin asiaa\", lupasi santarmi, joka senjälkeen puheli\njokapäiväisistä asioista, kunnes saavuimme pieneen Acarchot-nimiseen\nkaupunkiin, jossa poikkesimme majataloon. Tavanmukaisen uteliaisuuden\ntasaannuttua jäimme kolmen kesken, ja O'Brien lausui santarmille\nodottavansa hänen vastaustaan sinä iltana tai seuraavana aamuna.\nSantarmi sanoi antavansa vastauksen aamulla. Pyydettyään häntä\nvahtimaan minua O'Brien kehoitti majatalon emäntää näyttämään\nhuoneita. Nainen näytti hänelle huonetta tai kahta, jotka\nhän hylkäsi, koska ne eivät olleet kylliksi varmoja vangin\nsäilytyspaikaksi. Nainen nauroi moiselle ajatukselle, tokaisten:\n\n\"Mitä on pelkäämistä, kun vanki on tuollainen _pauvre enfant_?\"\n\n\"Mutta tämä _pauvre enfant_ karkasi Givetistä\", vastasi O'Brien.\n\"Nämä englantilaiset ovat aikamoisia pahuksia syntymästään saakka.\"\n\nViimeinen O'Brienille näytetty huone oli hänestä sopiva, ja hän\nvalitsi sen -- naisen uskaltamatta väittää vastaan santarmille. Heti\nheidän palattuaan alakertaan O'Brien komensi minut makuulle ja lähti\nkanssani yläkertaan. Pantuaan oven salpaan hän veti minut ison takan\nääreen; pistimme päämme savupiipun suuhun ja puhuimme kuiskaamalla,\njotta keskustelumme ei kuuluisi käytävään.\n\n\"Siihen mieheen ei ole luottamista\", supatti O'Brien, \"ja meidän\ntäytyy pujahtaa hänen käsistään. Osaan poistua majatalosta, ja\nmeidän täytyy palata samaa tietä ja sitten poiketa johonkin toiseen\nsuuntaan.\"\n\n\"Mutta salliiko hän meidän lähteä?\"\n\n\"Ei, jos hän mahtaa sille mitään. Mutta pian saan selon hänen\nliikkeistään.\"\n\nO'Brien meni ovelle, peitti avaimenreiän ripustamalla nenäliinansa\nsen eteen, riisui yltänsä santarmiasunsa ja pukeutui omiin\nvaatteisiinsa; sitten hän tunki peitehuovat ja pieluksen\nsantarminpukuun ja pani sen vuoteen ulkolaidalle, ikäänkuin se olisi\nollut täysissä vaatteissaan nukkuva mies -- se olikin ihailtavan\npettävä hahmo. Sijoitettuaan muskettinsa valekuvan viereen hän teki\nsitten samanlaisen tempun minun vuoteelleni, laittaen sen sellaisen\nnäköiseksi kuin siinä olisi nukkumassa minun kokoiseni henkilö ja\nlaskien lakkini pielukselle.\n\n\"Nyt, Peter, näemme, pitääkö hän meitä silmällä. Hän odottaa, kunnes\nluulee meidän nukkuvan.\"\n\nValo jäi palamaan huoneeseen, ja noin tunnin kuluttua kuulimme\njonkun astelevan portailla, jolloin ryömimme vuoteen alle, kuten\noli sovittu. Ovemme lukkoa tunnusteltiin, ja kun santarmi vastoin\notaksumistaan huomasi sen olevan auki, astui hän sisälle, katsahti\nmolempiin vuoteisiin ja poistui.\n\n\"Eikö meidän\", kysyin santarmin laskeuduttua alakertaan, \"pitäisi nyt\nlähteä karkuun, O'Brien?\"\n\n\"Olen aprikoinut sitä, Peter, ja johtunut siihen päätelmään, että\nvoimme järjestää asian paremmin. Hän tulee varmasti uudelleen tunnin\ntai parin kuluttua. Kello on vasta yksitoista. Nyt teen hänelle\nkepposen.\"\n\nO'Brien otti yhden peitehuovista, kiinnitti sen ikkunaan, jonka hän\njätti ihan auki, ja pudisteli laittamiaan valehahmoja, jotta santarmi\noivaltaisi niiden olevan petosta. Ryömimme jälleen vuoteen alle, ja\nkuten O'Brien oli arvannut, palasi santarmi noin tunnin kuluttua.\nLamppumme paloi vieläkin, mutta hänelläkin oli oma lamppunsa\nkädessään. Vilkaistuaan vuoteisiin hän heti käsitti, että häntä oli\npetetty, meni avoimen ikkunan ääreen ja huudahti sitten:\n\n\"_Sacré Dieu! Ils m'ont echappés et je ne suis plus caporal. F--tre!\nÀ la chasse_!\"\n\nHän syöksyi ulos huoneesta, ja minuutin kuluttua kuulimme hänen\navaavan julkisivun oven ja poistuvan.\n\n\"Tämä sopii, Peter\", virkkoi O'Brien nauraen. \"Nyt mekin lähdemme\ntiehemme, vaikka meillä ei ole kovin kiirettä.\"\n\nHän pukeutui jälleen santarminasuunsa, ja noin tuntia myöhemmin\nlaskeuduimme alakertaan, toivotimme emännälle kaikkea hyvää ja\npoistuimme majatalosta, palaten samaa tietä, jota olimme tulleetkin.\n\n\"Nyt, Peter\", puheli O'Brien, \"olemme pienessä pulassa. Tämä puku ei\nenää vetele, mutta sitä kunnioitetaan kuitenkin niin suuresti, etten\nmalta luopua siitä ennenkuin viimeisellä hetkellä.\"\n\nSamosimme päivänkoittoon saakka, jolloin piilouduimme erääseen\nmetsikköön. Illalla lähdimme uudelleen Ardennien metsää kohti,\nsillä O'Brienin vakuutuksen mukaan oli meidän parasta palata sinne\nsiihen saakka, kunnes luultaisiin meidän ehtineen maasta pois. Emme\nkuitenkaan päässeet metsään saakka, sillä seuraavana päivänä alkoi\nraju lumimyrsky, jota kesti yhtä mittaa neljä päivää ja jonka aikana\nsaimme kärsiä paljon.\n\nRahamme eivät olleet lopussa, koska olin nostanut isäni laskuun\nkuusikymmentä puntaa, joista olin vaihdettuani ne epäedullisesti\nsaanut viisikymmentä napoleonia. Silloin tällöin O'Brien hiipi\nnoutamassa ruokavaroja majataloista. Mutta kun emme enää uskaltaneet\nnäyttäytyä yhdessä, oli meidän pakko aina nukkua ulko-ilmassa, ja maa\noli yli kolmen jalan paksuisen lumivaipan peitossa.\n\nViidentenä päivänä, jolloin olimme kuuden päivänmatkan\npäässä Ardennien metsästä, piileskelimme vähäisessä, noin\nneljännespenikulman päässä tieltä olevassa metsässä. Minä jäin sinne,\nO'Brienin santarmiksi puettuna mennessä hankkimaan muonavaroja.\nTapani mukaan etsin hänen poissa ollessaan parasta suojapaikkaa, ja\nkuinka kauhistuinkaan, kun osuin miehen ja naisen kohdalle, jotka\nviruivat kuolleina lumessa ilmeisesti myrskyn näännyttäminä. Heti\nheidät löydettyäni O'Brien palasi, ja kerroin hänelle tapauksesta.\nHän lähti seurassani katsomaan ruumiita. Vainajat olivat puetut\nomituisiin asuihin; heidän vaatteisiinsa oli kiinnitetty nauhoja,\nja heidän vierellään virui kaksi paria hyvin pitkiä puujalkoja.\nSilmäiltyään heitä O'Brien sanoi:\n\n\"Peter, mitään tämän parempaa ei meille olisi voinut sattua. Nyt\nmeidän sopii kävellä Ranskan halki likaamatta jalkojamme kirotulla\nmaaperällä.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"'\n\n\"Tarkoitan sitä\", vastasi hän, \"että nämä ovat ne samat Les Landesin\ntienoilta tulleet ihmiset, jotka näimme Montpellierin lähellä ja\njotka rahaa hankkiakseen kävelevät puujaloillaan muiden huviksi.\nOmassa maakunnassaan heidän on pakko kävellä sillä tavalla. Minusta\nnäyttää, että miehen vaatteet sopivat minulle ja tytön puku sinulle.\nMeidän ei tarvitse muuta kuin harjoitella hieman, ja sitten lähdemme\nliikkeelle.\"\n\nHieman vaivaloisesti O'Brien sai kiskotuksi takin ja housut miehen\nyltä ja hautasi hänet sitten lumeen. Kuolleelta tyttöparalta\nanastettiin mahdollisimman säädyllisesti pusero ja päällyshame,\nja hänetkin haudattiin. Otimme vaatteet ja puujalat ja muutimme\nmetsän toiseen osaan, josta löysimme hyvin suojaisen paikan ja\njossa nautimme ateriamme. Koska emme sinä yönä vaeltaneet, kuten\ntavallisesti, piti meidän valmistaa vuode itsellemme. Kaavimme pois\nlumen maanpinnalta ja laitoimme itsellemme niin mukavan yösijan kuin\nilman nuotiota voimme, mutta sää oli hirvittävä.\n\n\"Peter\", virkkoi O'Brien, \"olen alakuloinen. Kas tässä, juo\nrunsaasti!\" Ja hän ojensi minulle väkijuomapullon, joka ei ollut\nkertaakaan ollut tyhjä.\n\n\"Juo vielä, Peter!\"\n\n\"En voi, O'Brien, tulematta humalaan.\"\n\n\"Älä siitä välitä; juo vielä! Ajattele, että ne onnettomat pahukset\nmenettivät henkensä, kun kävivät nukkumaan lumeen! Peter\", jatkoi\nO'Brien, nousten istumaan, \"sinun ei sovi nukkua täällä -- tule\nmukaan!\"\n\nVastusteluni oli turhaa. Alkoi olla pimeä, ja hän opasti minua\nkylään, vieden minut sen läheisyydessä olevalle hökkelille\n(eräänlaiselle ulkorakennukselle).\n\n\"Peter, täällä olemme suojassa. Käy pitkäksesi ja nuku! Minä olen\nvahdissa. Ei sanaakaan! Tahdon niin -- heti pitkäksesi!\"\n\nTein niin, ja olin muutamien minuuttien kuluttua sikeässä unessa,\nsillä olin nääntynyt vilusta ja väsymyksestä. Useiden vuorokausien\naikana olimme kävelleet öisin, ja päivällä saamamme lepo oli\nmitättömän vähäinen. Voi, kuinka kaipasinkaan lämmintä vuodetta\nja neljää tai viittä peitehuopaa! Heti päivän valjettua O'Brien\nherätti minut; hän oli valvonut vahtimassa koko yön ja näytti kovin\nriutuneelta.\n\n\"O'Brien, sinä olet sairas\", hätäilin.\n\n\"En vähääkään; mutta olen tyhjentänyt viinapullon, ja se on huono\ntemppu. Se on kuitenkin korjattava.\"\n\nSitten palasimme metsään tihkusateessa; sää oli muuttunut, ja\npakkasen sijalle oli tullut suoja, joka oli vieläkin pahempi, sillä\nkylmä ahdisti meitä tällaisessa kosteudessa ilkeämmin. Taaskin\nO'Brien vaati minua makaamaan ladossa, mutta tällä kertaa kieltäydyin\njyrkästi, jollei hänkin rupeisi sinne nukkumaan, huomauttaen hänelle,\nettemme olleet sen suuremmassa, kenties emme niinkään suuressa\nvaarassa kuin jos hän jäisi ulkopuolelle. Oivallettuaan, että olin\nehdottoman jyrkkä, hän vihdoin mukaantui, ja pääsimme molemmat latoon\nkenenkään huomaamatta.\n\nKävimme pitkäksemme, mutta en saanut unta vähään aikaan, kun niin\nhartaasti halusin nähdä O'Brienin syvässä unessa. Hän pistäytyi\nulkona useita kertoja, ja minä olin nukkuvinani sikeästi. Vihdoin\nalkoi sataa kaatamalla, ja silloin hän taaskin paneutui pitkäkseen\nja vaipui luonnollisen väsymyksen nujertamana muutamissa minuuteissa\nsikeään uneen, alkaen kuorsata niin äänekkäästi, että pelkäsin jonkun\nkuulevan sen. Nousin silloin pystyyn ja olin vahtina, käyden silloin\ntällöin pitkäkseni ja uinahtaen hetkisen mennäkseni taas jälleen\novelle.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nMenestyksestämme riemastuneina lähdemme marssimaan Ranskan halki\nkoskettamatta maata -- Minusta tulee nainen -- Olemme vapaaehtoisia\nsotilasalokkaita.\n\n\nAamun koittaessa herätin O'Brienin, joka ponnahti pystyyn tuiki\nhätäisesti.\n\n\"Olenpa totisesti nukkunut, Peter.\"\n\n\"Niin oletkin\", vahvistin, \"ja kiitän taivasta siitä, että nukuit,\nsillä ei kukaan jaksaisi enää kauan kestää sellaista rasitusta kuin\nsinä olet kestänyt. Ja jos sinä sairastuisit, niin miten minun\nkävisi?\"\n\nTämä huomautus osui oikeaan kohtaan.\n\n\"No niin, koska ei ole tapahtunut mitään pahaa, ei pahaa ole tehty.\nOlen saanut kylliksi unta seuraavan viikon varalle, se on varmaa.\"\n\nPalasimme metsään; lumi oli kadonnut ja sade tauonnut; aurinko\npaistoi pilvien lomitse, ja meidän oli lämmin olla.\n\n\"Älä mene niin paljon sinne päin!\" varoitti O'Brien. \"Nyt lumen\nhävittyä näemme ne ihmis-parat. Peter, meidän täytyy muuttaa majaa\ntänä yönä, sillä olen käynyt kylän jokaisessa ruokalassa enkä voi\nenää mennä sinne, herättämättä epäluuloja, vaikka olenkin santarmi.\"\n\nViivyimme metsikössä iltaan saakka ja lähdimme sitten liikkeelle,\npyrkien yhä takaisin Givetiin päin. Noin tuntia ennen päivänkoittoa\nsaavuimme maantien ohessa kasvavaan, ojan ympäröimään metsikköön,\njoka oli enintään neljännespenikulman päässä kylästä.\n\n\"Minusta\", arvosteli O'Brien, \"tämä näyttää sopivalta. Vien nyt sinut\ntuonne ja menen sitten rohkeasti kylään katsomaan, mitä saan sieltä\nhankituksi, sillä täällä meidän täytyy oleskella vähintään viikko.\"\n\nMenimme metsikön reunaan, ja kun oja oli niin leveä, etten olisi\njaksanut hypätä sen ylitse, pani O'Brien kaikki neljä puujalkaa\nvierekkäin sillaksi, jota myöten saatoin kävellä. Viskattuaan minulle\nkaikki tavaramyttymme ja käskettyään minun jättää puujalat paikalleen\nhänen paluunsa varalle hän lähti kylään musketti olallaan. Oltuaan\npoissa kaksi tuntia hän palasi, tuoden runsaasti ruokavaroja,\nparhaita, mitä meillä oli ollut. Ranskalaisia, kynsilaukalla\nhöystettyjä makkaroita, jotka minusta olivat herkullisia, neljä\npulloa konjakkia taskumattinsa lisäksi, kimpaleen suolattua ja\nkuivattua naudanlihaa, kuusi leipää, puoli paistettua hanhea ja ison\nkappaleen piirasta.\n\n\"Kas tässä\", kehui hän, \"meillä riittää runsaasti viikoksi. Ja\nkatsos, Peter, paras on tämä.\" Ja hän näytti kahta isoa hevosenlointa.\n\n\"Oivallista!\" ihastelin. \"Nyt meidän on mukava olla.\"\n\n\"Maksoin rehellisesti kaikesta muusta paitsi näistä\", kertoi hän.\n\"Mutta näitä en uskaltanut ostaa, minkä vuoksi ne varastin. Jätämme\nne kuitenkin tänne odottamaan omistajiaan -- sehän on sittenkin vain\nlainaamista.\"\n\nNyt valmistimme aika mukavan suojuksen yhteen punomistamme oksista,\nkuivasimme lehtiä päivänpaisteessa, ja pian meillä oli pehmeä vuode,\njonka päälle levitimme toisen loimen, kun taas toista käytimme\npeitteenämme. Puujaloista kyhätyn siltamme olimme purkaneet, joten\ntunsimme olevamme täysin turvassa yllätyksiltä. Sinä iltana emme\ntehneet muuta kuin söimme -- kävimme vuoron perään hanhen, piirakan,\nkäsivarteni paksuisten makkarain kimppuun, pistäydyimme ojalla\njuomassa vettä ja söimme sitten taaskin. Elämämme oli ihan onnellista\nverrattuna siihen, mitä olimme kestäneet, etenkin kun meitä odotti\nhyvä vuode. Pimeän tultua paneuduimme vuoteeseen ja nukuimme\nsikeästi; en kertaakaan koko harhailu; emme aikana tuntenut olevani\nvirkistyneempi. Aamun sarastaessa O'Brien nousi makuulta.\n\n\"Nyt, Peter, vähän harjoitusta ennen aamiaista.\"\n\n\"Mitä harjoitusta tarkoitat?\"\n\n\"Mitäkö tarkoitan? Puujaloilla tietysti. Otaksun sinun viikon perästä\npystyvän ainakin tanssimaan gavottia, sillä usko minua, sinä vaellat\npois Ranskasta puujaloilla, se on varmaa.\"\n\nO'Brien otti miehen puujalat ja antoi minulle naisen käyttämät.\nSidoimme ne kiinni reisiimme, ja nojaten selkäämme puuhun meidän\nonnistui nousta niiden varaan seisomaan. Mutta heti, kun yritimme\nkävellä, kaatui O'Brien oikealle, ja minä kellahdin vasemmalle.\nO'Brien kaatui puuta vasten, mutta minä kaaduin nenälleni, ja siitä\nvuoti verta aika paljon. Mutta me nauroimme ja nousimme uudelleen\npystyyn, ja vaikka lankesimmekin useita kertoja, opimme vihdoin\nkäyttämään puujalkoja paremmin. Sitten meidän oli hieman vaikea\npäästä jälleen maahan, mutta opimme senkin tekemään turvauduttuamme\njälleen puuhun. Aamiaisen jälkeen sidoimme ne taas jalkoihimme\nja harjoittelimme, pitkittäen sitä koko päivän, minkä jälkeen\nkävimme uudelleen ruokavarojemme kimppuun ja laskeuduimme nukkumaan\nhevosloimemme alle. Tällaista jatkui viisi päivää, ja silloin olimme\njo aika taitavia, koska olimme yhtenään käyttäneet puujalkoja, ja\nvaikka en osannutkaan tanssia gavottia, koska en tiennyt, millaista\nse oli, pystyin hyppimään niillä varsin joustavasti.\n\n\"Vielä yksi päivä harjoitusta\", sanoi O'Brien, \"sillä muonavarojamme\nriittää vielä yhdeksi päiväksi, ja sitten lähdemme. Mutta tällä\nkertaa meidän pitää harjoitella näyttelypukimissa.\"\n\nO'Brien puki minut tyttöpoloisen vaatteisiin ja otti itse miehenasun;\nne sopivat oikein hyvin, ja viimeisenä päivänä harjoittelimme miehenä\nja naisena.\n\n\"Peter, sinä olet peräti sievä tyttö\", ihasteli O'Brien. \"Älähän vain\nsalli miesten käyttäytyä kovin vapaasti!\"\n\n\"Ole huoletta!\" vakuutin. \"Mutta, O'Brien, koska nämä hameet eivät\nole oikein lämpöiset, aion leikata housunlahkeeni poikki polvista ja\npitää housujani hameiden alla.\"\n\n\"Se on oikein\", myönsi O'Brien, \"sillä saatat kaatua, ja silloin ehkä\nhuomattaisiin, ettet olekaan nainen\".\n\nSeuraavana aamuna käytimme puujalkojamme päästäksemme ojan ylitse\nja lähdimme sitten ne käsissämme rohkeasti marssimaan maantiellä\nMechelniä kohti. Kohtasimme paljon ihmisiä, santarmeja ja muita,\nmutta kukaan ei kiinnittänyt meihin huomiota, jollei oteta lukuun\njoitakuita huomautuksia hauskasta ulkonäöstäni. Illan suussa\nsaavuimme siihen kylään, jonka liepeellä olimme maanneet ladossa, ja\nheti kylään ehdittyämme kiinnitimme puujalat jalkoihimme ja aloimme\nmarssia niillä.\n\nKun ihmisiä oli kerääntynyt ympärillemme, ojentelimme lakkejamme ja\nsaatuamme yhdeksän tai kymmenen souta menimme majataloon. Meiltä\ntiedusteltiin usein, mistä tulimme, ja O'Brien vastaili, ladellen\nlukemattomia valheita. Minä esiinnyin kainona tyttönä, ja O'Brien,\njoka väitti minua sisarekseen, näytti olevan kovin valppaan närkäs\nminulle osoitetusta huomaavaisuudesta.\n\nNukuttuamme hyvin lähdimme seuraavana aamuna jälleen samoamaan\nMechelniä kohti. Hyvin usein nousimme puujaloillemme\nharjoitellaksemme tiellä, mikä hidastutti taivallustamme aika lailla,\njoten saavuimme Mechelniin vasta kahdeksantena päivänä yksitoikkoisen\nja häiriytymättömän matkan jälkeen.\n\nEhdittyämme muurien luokse sidoimme puujalat jalkoihimme ja marssimme\nrohkeasti edelleen. Portilla seisovat vahdit pysäyttivät meidät; he\neivät epäilleet meitä, vaan tekivät sen huvikseen, ja minun oli pakko\nalistua ottamaan useita suudelmia heidän kynsilaukalta tuoksuvilta\nhuuliltaan, ennenkuin meidän sallittiin mennä kaupunkiin. Nousimme\ntaaskin puujaloillemme, sillä vahtisotilaat olivat pakottaneet meidät\nlaskeutumaan maahan, koska he eivät muutoin olisi voineet suudella\nminua, ja jäljittelimme vähän väliä jotakin tanssia, kunnes saavuimme\nkaupungin torille, jossa pysähdyimme seurahuoneen kohdalle ja aloimme\ntanssia harjoittelemaamme valssia.\n\nHotellin ihmiset katselivat ikkunoista esitystämme, ja lopetettuamme\ntanssin menin ikkunoiden luokse O'Brienin lakki kädessäni kokoamaan\nrahaa. Kuinka ällistyinkään nähdessäni eversti O'Brienin katsovan\nsuoraan silmiini ja tuijottavan minuun hyvin tiukasti! Vielä enemmän\nhämmästyin, kun näin Celesten, joka heti tunsi minut, juoksi\ntaaksepäin huoneen sohvalle, vei kädet silmilleen ja huudahti:\n\n\"_C'est lui, c'est lui_!\"\n\nOnneksi O'Brien oli ihan likelläni, sillä olisin kaatunut, jollei hän\nolisi tukenut minua.\n\n\"Peter, pyydä ihmisiltä rahaa! Muutoin olet hukassa.\" Tein niin ja\nsaatuani muutamia kolikoita kysyin häneltä, mitä minun sitten piti\ntehdä.\n\n\"Mene takaisin ikkunan luokse -- sitten osaat päätellä, miten käy!\"\n\nPalasin ikkunan luo; eversti O'Brien oli kadonnut, mutta Celeste\nseisoi siellä ikäänkuin minua odottamassa. Ojensin hänelle lakkia,\nja hän pisti siihen kätensä. Lakki vaipui alaspäin painosta. Otin\nsiitä rahakukkaron, jota pidin suljetussa kädessäni, ja sujautin\nsen povelleni. Senjälkeen Celeste peräytyi pois ikkunasta, heitti\nhuoneen perältä minulle lentosuukon ja pujahti ulos ovesta. Seisoin\ntyrmistyneenä tuokion, mutta O'Brien herätti minut aatoksistani.\nPoistuimme suurelta torilta ja majoituimme pieneen majataloon.\nTarkastaessani kukkaroa huomasin siinä viisikymmentä napoleonia;\nne Celeste oli varmaankin saanut isältään. Silloin itkin riemusta.\nMyöskin O'Brieniin vaikutti everstin ystävällisyys voimakkaasti.\n\n\"Hän on oikea O'Brien läpikotaisin\", kehui hän. \"Ei edes tämä kirottu\nmaa jaksa pilata syntyperäistä luonnetta.\"\n\nMajatalossa, johon sijoituimme, meille kerrottiin, että hotellissa\nasuva upseeri oli määrätty Bergen-op-Zoomin vankan linnoituksen\nkomentajaksi ja oli matkalla sinne.\n\n\"Me emme saa enää osua hänen tielleen, jos suinkin voimme sen\nkarttaa\", huomautti O'Brien. \"Kiusaisimme siten liian paljon hänen\nvelvollisuudentuntoaan. Eikä patojen seassa käy esiintyminen\npuujaloilla; siispä, Peter, kävelemmekin näillä enää vain pois tästä\nkaupungista ja sitten luotamme kekseliäisyyteemme.\"\n\nPoistuimme kaupungista varhain seuraavana aamuna O'Brienin ostettua\nsellaisia vaatekappaleita, joita talonpoikaisväestö tavallisesti\nkäyttää. Ehdittyämme muutamien penikulmien päähän St. Nicholasin\nkaupungista viskasimme puujalkamme ja yllämme olleet asut pois\nja pukeuduimme O'Brienin ostamiin vaatteisiin. O'Brien ei ollut\nunohtanut varata meille kahta laajaa, ruskeata huopaa, jotka sidoimme\nolallemme, kuten sotilaat sitovat päällystakkinsa.\n\n\"Entä millaisina ihmisinä nyt esiinnymme, O'Brien?\"\n\n\"Peter, sen kysymyksen ratkaisen ennen iltaa. Aivoni tekevät työtä,\nmutta mielelläni odotan sattumalta vihjauksia. Meidän täytyy astella\nripeästi, sillä muutoin lumi meidät peittää.\"\n\nNyt oli taas pureva pakkanen, ja koko päivän oli satanut kovasti\nlunta. Mutta vaikka ilta oli melkein käsissä, valaisi tietämme kirkas\nkuutamo. Kävelimme oikein ripeästi ja havaitsimme pian ihmisiä\nedellämme.\n\n\"Ehätetään heidän luoksensa; saamme ehkä heiltä tietoja.\"\n\nEhdittyämme heidän kohdalleen virkkoi toinen heistä (he olivat\nmolemmat seitsemäntoista tai kahdeksantoista vuoden ikäisiä\nnuorukaisia) O'Brienille:\n\n\"Luulin meidän olevan viimeiset, mutta se oli erehdys. Kuinka pitkä\nmatka tästä on St. Nicholasiin?\"\n\n\"Mistäpä minä sen tietäisin?\" vastasi O'Brien. \"Olen outo näillä\ntienoilla kuten tekin.\"\n\n\"Mistä osasta Ranskaa te tulette?\" tiedusti toinen hampaittensa\nkalistessa vilusta, sillä hänellä oli huonot vaatteet, jotka\ntarjosivat kovin vähän suojaa ankaraa säätä vastaan.\n\n\"Montpellierista\", vastasi O'Brien.\n\n\"Ja minä tulen Toulousesta. Murheellinen muutos, kumppani, öljypuiden\nja viiniköynnösten seudulta tällaiseen ilmanalaan. Kirottua\nsotaväenottoa! Aikomukseni oli ottaa pikku vaimo ensi vuonna.\"\n\nO'Brien nykäisi minua ikäänkuin sanoakseen: \"Tämä kelpaa meille\", ja\njatkoi sitten:\n\n\"Kirottu sotaväenotto minustakin, sillä olin juuri mennyt naimisiin,\nja nyt vaimoni jäi lähentelevän voudin kiusattavaksi. Mutta eihän\nsille mahda mitään. _C'est pour la France et pour la gloire_.\"\n\n\"Me emme ennätä saamaan majoituslippua\", valitti toinen, \"eikä\nminulla ole soutakaan taskussani. Minua epäilyttää, saavutanko\npääjoukkoa ennenkuin Flushingissa. Matkasuunnitelman mukaan se on\ntänään Axelin kaupungissa.\"\n\n\"Jos ehdimme St. Nicholasiin, olemme taivaltaneet hyvin\", virkkoi\nO'Brien. \"Mutta minulla on jäljellä vähän rahaa, enkä halua nähdä\nisänmaatansa palvelemaan menevän kumppanin jäävän illallisetta ja\nvuoteetta. Teidän sopii maksaa minulle, kun kohtaamme toisemme\nFlushingissa.\"\n\n\"Sen teen ja kiitän\", vakuutti ranskalainen, \"ja niin tekee myöskin\ntämä Jacques, jos luotatte häneenkin\".\n\n\"Mielihyvin\", lupasi O'Brien, joka sitten aloitti pitkän keskustelun,\njossa hän lypsi ranskalaisilta sen tiedon, että Flushingiin oli\nkomennettu joukko sotaväkeen värvättyjä miehiä, ja että he olivat\njääneet jäljelle pääjoukosta. O'Brien oli olevinaan samaan joukkoon\nkuuluva sotilasalokas, ja minun, muka hänen veljensä, ilmoitettiin\npäättäneen liittyä armeijaan rumpaliksi, koska en ollut tahtonut\nerota hänestä. Noin tunnin kuluttua saavuimme St. Nicholasiin ja\npääsimme hieman vaivaa nähtyämme majataloon.\n\n\"_Vive la France_!\" huudahti O'Brien, mennen takkatulen ääreen\nja ravistaen lumen pois hatustaan. Ennen pitkää istuimme kelpo\nillallisen ja varsin siedettävän viinin ääressä, ja emäntä istuutui\npöytäämme kuuntelemaan oikeiden sotilasalokkaiden todenperäisiä ja\nO'Brienin valheellisia juttuja.\n\nIllallisen jälkeen se alokas, joka oli ensimmäiseksi meitä\npuhutellut, otti esille painetun paperin, jossa matkaohjelma oli\nselitetty, ja huomautti meidän olevan kaksi päivää jäljellä muista.\nO'Brien luki sen ja pani sen pöydälle, samalla tilaten lisää viiniä\ntarjottuaan sitä jo aikaisemminkin aika runsaasti. Emme itse juoneet\npaljoakaan, vaan kehoittelimme toisia innokkaasti, ja vihdoin alokas\nkertoi koko tarinan aiotusta avioliitostaan ja pettymyksestään,\nrepien tukkaansa ja tavantakaa itkeä tuhertaen.\n\n\"Älkää välittäkö!\" keskeytti O'Brien aina parin tai kolmen minuutin\nkuluttua. \"_Bouvons un autre coup pour la gloire_!\"\n\nJa niin hän juotti heitä molempia, kunnes he hoippuivat vuoteeseensa,\nunohtaen paperinsa, jonka O'Brien oli vähän aikaisemmin salaa\nsiirtänyt pois pöydältä. Myöskin me vetäydyimme huoneeseemme, jossa\nO'Brien huomautti minulle:\n\n\"Peter, tämä kuvaus muistuttaa minua yhtä paljon kuin minä\npaholaista. Mutta se ei merkitse mitään, koska kukaan ei mielellään\nmene sotaväkeen eikä senvuoksi mitenkään epäillä, ettei paperi ole\nihan paikallaan. Meidän täytyy lähteä matkalle varhain huomenaamulla,\nnäiden kelpo miekkosten vielä nukkuessa, ja ehättää pitkä taival\nheidän edelleen. Luullakseni pääsemme nyt turvallisesti Flushingiin\nsaakka.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nMitä tapahtui Flushingissa ja mitä sitten, kun pääsimme pois\nFlushingista.\n\n\nLähdimme liikkeelle tuntia ennen päivänkoittoa; maassa oli paksulti\nlunta, mutta taivas oli kirkas, ja vaikeuksitta ja häiriöittä\nastelimme Axelin ja Halstin kaupunkien lävitse, saavuimme Terneuseen\nneljäntenä päivänä ja menimme sieltä salmen ylitse Flushingiin\nkymmenkunnan muun pääjoukosta myöhästyneen vetelehtijän seurassa.\n\nAstuttuamme maihin kysyi vahtisotilas meiltä, olimmeko\nsotilasalokkaita. O'Brien vastasi olevansa ja näytti paperiaan.\nHänen nimensä tai oikeammin sen henkilön nimi, jonka paperi oli,\nmerkittiin kirjaan, ja hänelle ilmoitettiin, että hänen tuli mennä\nrykmentin esikuntaan ennen kello kolmea. Lähdimme kävelemään iloisina\nmenestyksestämme, ja sitten O'Brien otti esille siltä naiselta\nsaamansa kirjeen, joka oli tarjoutunut auttamaan minua karkuun\nsilloin, kun O'Brien esiintyi santarmina. Luettuaan osoitteen hän\nkysyi tietä siinä mainitulle kadulle. Pian löysimme talon ja astuimme\nsisälle.\n\n\"Sotilasalokkaita!\" lausui talon emäntä, silmäillen O'Brieniä.\n\"Taloni on jo ennestään majoitettu täyteen. Varmaankin on tapahtunut\nerehdys. Missä on määräyksenne?\"\n\n\"Lukekaa!\" kehoitti O'Brien, ojentaen hänelle kirjeen.\n\nNainen luki kirjeen, pisti sen kaulaliinansa poimuihin ja käski\nO'Brieniä mukaansa. O'Brien viittasi minua seuraamaan, ja menimme\npieneen huoneeseen.\n\n\"Mitä voin tehdä hyväksenne?\" tiedusti nainen. \"Olen valmis tekemään\nkaikki, mitä voin, mutta ikävä kyllä teidät viedään pois täältä\nkahden tai kolmen päivän kuluttua.\"\n\n\"Älkää siitä huoliko!\" vastasi O'Brien. \"Puhelemme siitä asiasta\ntuonnempana, mutta tällä hetkellä olisimme kiitollisia, jos vain\nsallisitte meidän jäädä asumaan tähän pieneen huoneeseen; emme halua\njoutua ihmisten näkyviin.\"\n\n\"_Comment donc!_ Olette sotilasalokas, ettekä soisi kenenkään teitä\nnäkevän! Aiotteko siis karata sotaväestä?\"\n\n\"Vastatkaa yhteen kysymykseeni. Oletteko lukenut tuon kirjeen;\naiotteko toimia sen mukaan, kuten sisarenne pyytää?\"\n\n\"Niin totta kuin toivon taivaan armoa, teen sen, vaikkapa joutuisin\nkärsimään mitä hyvänsä. Hän on rakas sisareni eikä kirjoittaisi niin\nvakavasti, jollei hänellä olisi hyvää syytä. Taloni ja kaikki, mitä\nvaaditte, on käytettävissänne -- voinko luvata enempää?\"\n\n\"Entäpä\", jatkoi O'Brien, \"jos aikoisin karata? Auttaisitteko minua\nsittenkin?\"\n\n\"Oman vaarani uhallakin\", vakuutti nainen. \"Ettekö tekin ole auttanut\nsukulaisiani heidän vaikeuksissaan?\"\n\n\"No niin; siispä en halua tällä kertaa pidättää teitä puuhistanne;\nolen kuullut teitä kutsuttavan useita kertoja. Antakaa meille\npäivällistä, milloin teille sopii, ja me jäämme tänne.\"\n\n\"Jos minussa on vähääkään fysio-- miten se onkaan? -- fysionomistia\",\naprikoi O'Brien naisen poistuttua luotamme, \"on tuo nainen\nrehellinen, ja minun tulee luottaa häneen, mutta ei vielä; meidän\npitää odottaa, kunnes sotilasalokkaat ovat lähteneet pois\".\n\nOlin yhtä mieltä O'Brienin kanssa, ja istuimme huoneessa, puhellen\nkeskenämme tunnin ajan, jonka kuluttua nainen toi meille päivällistä.\n\n\"Mikä on nimenne?\" tiedusti O'Brien.\n\n\"Louise Eustache; senhän olisitte voineet nähdä kirjeestä.\"\n\n\"Oletteko naimisissa?\"\n\n\"Kyllä, olen ollut jo kuusi vuotta. Mieheni on harvoin kotona; hän\non flushingilainen luotsi. Kovaa elämää, vieläkin ankarampaa kuin\nsotilaan. Kuka tämä nuorukainen on?\"\n\n\"Hän on veljeni, ja jos menen sotilaaksi, aikoo hän liittyä\nsotaväkeen rumpaliksi.\"\n\n\"_Pauvre enfant! C'est dommage_.\"\n\nMajatalo oli täynnä sotilasalokkaita ja muita vieraita, joten\nemännällä oli paljon puuhaa. Illalla hän opasti meidät pieneen\nmakuukamariin, joka oli huoneemme vieressä.\n\n\"Olette täällä ihan rauhassa. Alokkaiden on määrä, kuten olen saanut\ntietää, mennä tarkastukseen huomenna kello kaksi paraatikentälle;\naiotteko mennä mukaan?\"\n\n\"En\", vastasi O'Brien. \"Minun luullaan myöhästyneen. Se on\nvähäpätöinen asia.\"\n\n\"No niin\", sanoi nainen, \"tehkää, kuten haluatte; minuun saatte\nluottaa. Mutta minulla on niin kiire, kun ei ketään ole apunani, että\ntuskin ehdin puhelemaan kanssanne, ennenkuin he lähtevät kaupungista.\"\n\n\"Kyllä ehdimme sittenkin, hyvä emäntä\", vakuutti O'Brien. \"_Au\nrevoir_.\"\n\nSeuraavana iltana nainen tuli huoneeseemme ja kertoi jonkun verran\nlevottomana kaupunkiin saapuneen sotilasalokkaan, jonka nimi oli\nilmoitettu luetteloon jo aikaisemmin; se mies, joka oli nimen\nilmoittanut, ei ollut saapunut tarkastukseen paraatikentälle.\nSotilasalokas oli väittänyt, että hänen passinsa oli varastanut\neräs mies, jonka seurassa hän oli pysähtynyt St. Nicholasiin. Oli\nannettu määräys, että kaupungissa pannaan toimeen tarkka etsintä,\nkoska tiedettiin joidenkuiden englantilaisten upseerien karanneen, ja\notaksuttiin jonkun heistä saaneen passin haltuunsa.\n\n\"Ette kaiketi ole englantilaisia?\" tiedusti nainen, silmäillen\nO'Brieniä vakavasti.\n\n\"Olen kun olenkin, hyvä rouva\", vastasi O'Brien. \"Ja niin on\nmyöskin tämä seurassani oleva nuorukainen. Ja sisarenne pyytämä\npalvelus on se, että auttaisitte meitä meren ylitse, mistä hyvästä\ntyöstä maksetaan sata louisdoria heti, kun olemme Kanaalin toisella\npuolella.\"\n\n\"_Oh, mon Dieu! Mais c'est impossible_.\"\n\n\"Mahdotonta!\" kertasi O'Brien. \"Sen vastauksenko minä annoin\nsisarellenne hänen pulmassaan?\"\n\n\"_Au moins c'est fort difficile_.\"\n\n\"Se on kokonaan toinen juttu; mutta kun miehenne on luotsi, luulisin\nsen poistavan suuren osan vaikeudesta.\"\n\n\"Mieheni! Minulla ei ole vähääkään vaikutusta häneen\", valitti\nnainen, vieden esiliinansa silmilleen.\n\n\"Mutta sadalla louisdorilla ehkä on\", huomautti O'Brien.\n\n\"Se on totta\", myönsi emäntä. \"Mutta mitä minun pitää tehdä, jos\ntaloamme tullaan tarkastamaan?\"\n\n\"Lähettäkää meidät pois täältä, kunnes saatte tilaisuuden toimittaa\nmeidät Englantiin! Jätän kaikki teidän huoleksenne -- sisarenne\nodottaa teidän järjestävän tämän asian.\"\n\n\"Eikä hänen tarvitse pettyä, jos Jumala meitä auttaa\", vastasi nainen\noltuaan tuokion vaiti. \"Mutta pelkäänpä, että teidän täytyy tänä\niltana lähteä tästä talosta ja myöskin koko kaupungista.\"\n\n\"Miten pääsemme pois kaupungista?\"\n\n\"Minä järjestän sen. Olkaa valmiit kello neljä, sillä portit\nsuljetaan hämärissä. Minun pitää nyt lähteä, sillä aikaa ei saa\nhukata.\"\n\n\"Nyt olemme kauniisti pinteessä, O'Brien\", tuskailin emännän\npoistuttua huoneesta.\n\n\"Emme ollenkaan, Peter; minun mieltäni ei paina mikään muu kuin näin\nhyvästä majapaikasta lähteminen.\"\n\nSulloimme kokoon kaikki tavaramme unohtamatta molempia huopiamme\nja odotimme emännän paluuta. Noin tunnin kuluttua hän astuikin\nhuoneeseen.\n\n\"Olen puhunut asiasta mieheni sisarelle, joka asuu noin kahden\npenikulman päässä Middelburgiin vievän tien varrella. Hän on nyt\nkaupungissa, sillä on markkinapäivä. Olette turvassa siellä, mihin\nhän teidät piilottaa. Sanoin hänelle, että tämä tapahtui mieheni\npyynnöstä, sillä muutoin hän ei olisi siihen suostunut. Kas tässä,\npoika, pankaa yllenne nämä vaatteet! Minä autan teitä.\"\n\nTaaskin minut puettiin tytöksi, ja saatuani vaatteet ylleni purskahti\nO'Brien nauramaan sinisille sukilleni ja lyhyille hameilleni.\n\n\"_Il n'est pas mal_\", kehui emäntä sovittaessaan pientä myssyä\npäähäni, sitoen sitten leukani alle kaulaliinan, joka osittain\npiilotti kasvoni. O'Brien otti ylleen vaipan, jonka nainen ojensi\nhänelle, ja pani päähänsä leveälierisen hatun.\n\n\"Nyt seuratkaa minua!\"\n\nHän vei meidät tungoksen täyttämälle kadulle ja opasti kauppatorille;\nsiellä hän kohtasi toisen naisen, joka lähti mukaamme. Torin\nlaidassa vartosi meitä pieni, rattaiden eteen valjastettu hevonen.\nOuto nainen ja minä nousimme rattaille, kun taas O'Brien ennakolta\nannettujen ohjeiden mukaan talutti hevosta väkijoukon lävitse\nkaupungin portille, jossa emäntä sanoi meille äänekkäästi jäähyväiset\nvahtisotilaiden kuullen. Vahdit eivät kiinnittäneet meihin huomiota,\nja niin pääsimme selkkauksitta portista, joutuen hyvästi kivetylle\ntielle, joka oli ihan suora ja jota kahden puolen reunustivat korkeat\npuut ja ojat. Noin tunnin kuluttua pysähdyimme hoivaajanamme olevan\nnaisen talon läheisyyteen.\n\n\"Näettekö tuon metsän?\" sanoi hän O'Brienille osoittaen noin puolen\npenikulman päässä tiestä kasvavaa metsikköä. \"En uskalla viedä teitä\nkotiini; mieheni on niin kiihkeä englantilaisten vastustaja, koska\nhe anastivat hänen aluksensa ja tekivät hänestä köyhän miehen; hän\nantaisi teidät heti ilmi. Mutta menkää tuonne ja laittakaa olonne\nniin mukavaksi kuin voitte täksi yöksi! Huomenna lähetän teille\nkaikkea, mitä tarvitsette. _Adieu! Je vous plains, pauvre enfant_\",\nvirkkoi hän minulle lähtiessään ajamaan rattaillaan taloa kohti.\n\n\"Peter\", sanoi O'Brien, \"minusta se, että hän potkaisi meidät pois\ntalostaan, tuntuu todistavan hänen vilpittömyyttään enkä siis puhu\nsiitä sen enempää. Meillä on konjakkipullo elvyttämässä rohkeuttamme.\nNyt siis metsään vaikka, tulimmainen, enpä nauti niinsanotuista\nulkoilmaretkistä ainakaan kahteentoista vuoteen tämän jälkeen.\"\n\n\"Mutta, O'Brien, miten pääsen tämän ojan ylitse hameissa? Tuskin\njaksaisin hypätä sen ylitse omissakaan vaatteissani.\"\n\n\"Sinun pitää kiertää hameesi vyötäisten ympärille ja ottaa kova\nvauhti. Hyppää niin pitkälle kuin jaksat; minä kiskon sinut toiselle\npartaalle.\"\n\n\"Mutta et muista että meidän täytyy nukkua metsässä, eikä ole naurun\nasia kastua läpimäräksi, kun on näin tiukka pakkanen.\"\n\n\"Sepä se, Peter, mutta koska ojassa on noin paksulti lunta, kenties\njää kestää. Minä koetan; jos se kestää minut, ei se alennu notkumaan\nsinun hintelän ruhosi painosta.\"\n\nO'Brien koetti jäätä, joka oli vankkaa, ja molemmat kävelimme ojan\nylitse. Kiiruhdimme minkä jaksoimme ja saavuimme metsään, kuten\nnainen oli sitä nimittänyt, vaikka se ei ollutkaan sen kummempi kuin\nnoin puolen acren laajuinen puuryhmä. Puhdistimme lumen noin kuuden\njalan laajuudelta hyvin alavasta kohdasta; O'Brien katkaisi puusta\nkeppejä, jotka iskimme kiinni maahan ja joiden varaan levitimme\ntoisen huopamme.\n\nKun lunta oli noin kahden jalan paksuudelta, jäi huovan alle niin\npaljon tilaa, että sinne voi helposti ryömiä. Senjälkeen keräsimme\nlehtiä niin paljon kuin saimme, pudistelimme niistä lumen ja veimme\nne onkalomme pohjalle. Lehtien päälle levitimme toisen huovan,\nnostimme myttymme sille ja sitten mätimme lunta ylemmän huovan\nkaikille laidoille, jättäen vain aukon, josta ryömimme sisälle. Oli\nihan hämmästyttävää, kuinka lämmin siellä oli oltuamme siellä vähän\naikaa. Siellä oli miltei liian lämmin, vaikka ulkosalla oli pureva\npakkanen.\n\nSyötyämme vankan aterian ja juotuamme ryypyn konjakkia nukuimme\nmolemmat sikeästi minun kuitenkin ensin riisuttuani yltäni\nnaisenvaatteet ja pukeuduttuani omaan asuuni. Meidän ei ollut koskaan\nollut parempi eikä lämpimämpi nukkua kuin tässä jään ja lumen\npeittämälle maaperälle laittamassamme onkalossa.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nO'Brien eroaa seurastani hankkiakseen ruokavaroja, ja minä saan\nseuraa metsästysretken vuoksi -- Liikuttavasti O'Brien suree\nkuolemaani ja löytää minut elävänä -- Pelastumme.\n\n\nSeuraavana aamuna tähyilimme levottomina luvattua apua, sillä\nmeillä ei ollut kovin runsaasti ruokavaroja, vaikka ne, mitä\nmeillä oli, olivat laadultaan erittäin hyviä. Vasta kello kolme\nillalla näimme pikku tytön tulevan meitä kohti ison verikoiran\nsaattamana. Saavuttuaan metsikköön, jossa me piileksimme, hän\nhuusi hollanninkielellä jotakin koiralle, joka heti alkoi nuuskia\nmetsässä, kunnes löysi piilopaikkamme, istuutui sitten onkalomme\nsuulle haukkumaan vimmaisesti, saaden meidät aika pahasti pelkäämään,\nettä se karkaisi kimppuumme. Mutta pikku tyttö puhui sille, ja se\njäi rauhallisesti samaan asentoon, silmäillen meitä ja heiluttaen\nhäntäänsä, alaleuka lumeen painettuna. Tyttö tuli ripeästi sen\nluokse, katsahti huovan alle, työnsi onkaloomme vasun ja nyökkäsi.\n\nTyhjennettyämme vasun O'Brien otti taskustaan napoleonin ja tarjosi\nsitä tytölle. Hän ei siitä huolinut, mutta O'Brien työnsi sen väkisin\nhänen käteensä; silloin hän taaskin puhui koiralle, joka alkoi\nhaukkua meille niin raivoisesti, että odotimme sen millä hetkellä\ntahansa syöksyvän kimppuumme. Samalla tyttö näytti meille napoleonia.\nOsoitettuani koiraa ryömin eteenpäin ja otin napoleonin häneltä,\nminkä jälkeen hän heti käski suunnattoman otuksensa olla hiljaa,\nnaurahti meille ja riensi pois.\n\n\"Tulimmainen, siinäpä mainio pikku tyttö!\" ihasteli O'Brien. \"Olen\nvalmis puolustamaan häntä ja hänen koiraansa ketä ihmistä vastaan\ntahansa. Niinpä niin, ei milloinkaan ennen ole koiraa usutettu\nkimppuuni sentähden, että olen antanut rahaa, mutta oppia ikä kaikki,\nPeter. Ja nyt katsokaamme, mitä hän toi meille vasussaan.\"\n\nOlimme saaneet kovaksikeitettyjä munia, leipää, savustetun\nlampaankäpälän ja ison pullon katajaviinaa.\n\n\"Kuinka kiltti tyttönen! Toivottavasti hän usein suo meidän nauttia\nseurastaan. Minusta alkaa tuntua siltä, Peter, että meidän on ihan\nyhtä hyvä olla täällä kuin kadetinkojussakin.\"\n\n\"Unohdit olevasi luutnantti.\"\n\n\"No niin, sen unohdin, Peter, ja niin asia on, mutta sellainen\non tottumuksen voima. Ja nyt syökäämme päivällistä. Tosin on\nuudenaikaista syödä päivällistä pitkänään, mutta se on kuitenkin\nmukavaa, sillä ruuan nielemiseen kulunee enemmän aikaa.\"\n\n\"Roomalaisten oli tapana loikoa pitkänään aterioilla, kuten olen\nlukenut, O'Brien.\"\n\n\"En voi väittää koskaan kuulleeni siitä mainittavan Irlannissa,\nmutta se ei todista, ettei asianlaita ole niin; siispä, Peter, uskon\nsanaasi siinä asiassa. Vietävä, kuinka kovasti taas sataakaan lunta!\nMitähän isäni ajattelee juuri tällä hetkellä?\"\n\nTämä O'Brienin lause käänsi puhelumme Englannissa oleviin ystäviimme\nja sukulaisiimme, ja pitkälti keskusteltuamme vaivuimme sikeään uneen.\n\nSeuraavana aamuna huomasimme lunta sataneen noin kahdeksan tuumaa,\nja se painoi huopaamme niin raskaasti, että meidän oli pakko käydä\nulkosalla katkaisemassa keppejä tukeaksemme sitä niillä sisäpuolelta.\nOllessamme siinä puuhassa kuulimme kovaa melua ja luikkailua ja\nnäimme useita nähtävästi aseistettuja miehiä juoksemassa koirien\nseuraamina suoraan sitä metsikköä kohti, jossa majailimme. Kävimme\nhyvin levottomiksi, luullen heidän etsivän meitä, mutta äkkiä he\npoikkesivat toiseen suuntaan, kiiruhtaen edelleen yhtä vinhasti kuin\nsiihen astikin.\n\n\"Mitähän tuo voi olla?\" virkoin O'Brienille.\n\n\"En osaa sitä varmasti sanoa, Peter, mutta luulisin miesten\nmetsästävän jotakin, eikä minusta tällaisessa paikassa\ntodennäköisesti voi olla muuta riistaa kuin saukkoja.\"\n\nOlin samaa mieltä. Odotimme tyttöstä, mutta häntä ei kuulunut, ei\nnäkynyt, ja tähyiltyämme häntä pimeään saakka ryömimme onkaloomme ja\nsöimme illalliseksi ruokavarojemme jäännöksiä.\n\nKuten oli luonnollista, odotimme seuraavana aamuna hänen tuloaan\nhyvin levottomina, mutta hän ei saapunut toivottuun aikaan. Tuli\ntaaskin ilta, ja laskeuduimme makuulle saamatta muuta ravintoa kuin\njäljelle jääneen pienen palan leipää ja hiukan viinaa, joka oli\njäänyt pulloon.\n\n\"Peter\", lausui O'Brien, \"jollei häntä kuulu huomennakaan, koetan,\nmitä saan aikaan, sillä minusta ei ole lainkaan hauska ajatella, että\nkuolisimme tänne nälkään, kuten sadun pienokaiset kuolivat metsään,\nja että meidät löydettäisiin täältä kuihtuneiden lehtien alta. Jollei\nhän saavu kello kolmeen mennessä, lähden hankkimaan muonaa, eikä se\nminusta tunnu kovin vaaralliselta, sillä tässä puvussa olen yhtä\ntalonpoikaisen näköinen kuin kuka hollantilainen tahansa.\"\n\nVietimme rauhattoman yön, koska varmasti uskoimme joko vaaran olevan\nniin suuren, etteivät suojelijamme uskaltaneet avustaa meitä, tai\nheidän muuttaneen mieltänsä ja kavaltaneen meidät, jättäen meidät\ntulemaan toimeen omin neuvoinemme.\n\nSeuraavana aamuna kiipesin metsikön ainoaan isoon puuhun tähyilemään\nympärillemme, erittäinkin siihen taloon päin, jonka emäntä oli\nneuvonut meille piilopaikkamme. Mutta ei näkynyt muuta kuin ääretön,\ntasainen, lumipeittoinen maisema ja silloin tällöin jotkut ajoneuvot,\njotka kulkivat Middelburgiin vievällä tiellä. Laskeuduin maahan,\njossa O'Brien valmistautui lähtemään. Hän oli perin alakuloinen ja\nsanoi:\n\n\"Peter, jos minut vangitaan, pitää sinun kaiken uhalla pukea yllesi\ntytön vaatteesi ja mennä Flushingiin, majataloon. Sen emäntä, uskon\nsen varmasti, suojelee sinua ja toimittaa sinut Englantiin. Tarvitsen\nainoastaan kaksi napoleonia; pidä sinä kaikki loput; sinä tarvitset\nniitä. Jollen tule takaisin tähän iltaan mennessä, niin lähde\nFlushingiin huomenaamulla.\"\n\nO'Brien odotti vielä jonkun aikaa, puhellen kanssani, ja kun kello\nsitten oli yli neljä, pudisti hän kättäni ja poistui metsiköstä\nvirkkamatta mitään. Minusta ei ollut kertaakaan tuntunut surkeammalta\nsiitä alkaen, kun meidät Toulonissa pantiin vankilaan ensi kerran, ja\nhänen ehdittyään sadan askeleen päähän polvistuin rukoilemaan.\n\nHämärissä, hänen oltuaan poissa kaksi tuntia, kuulin kaukaista melua,\njoka yhä lähestyi. Äkkiä kuulin pensaiden kahinaa ja kiiruhdin lumen\npeittämän huovan suojaan, toivoen, etteivät tulijat havaitsisi\nsisäänpääsyaukkoa. Mutta tuskin olin ehtinyt sinne, kun perässäni\nsinne syöksähti tavattoman iso susi. Parkaisin, odottaen joka hetki\nsen repivän minut kappaleiksi, mutta otus virui vatsallaan kita\navoinna, silmät hehkuvina, kieli riippumassa pitkällä ulkona suusta,\nja vaikka se kosketti minua, oli se liian nääntynyt hätyyttääkseen\nminua.\n\nMelu kävi yhä kovemmaksi, ja oivalsin kohta hälisijäin olevan\nmetsästäjiä. Olin ryöminyt suojapaikkaani jalat edellä, susi oli\njuossut sisään pää etummaisena, joten viruimme vierekkäin päät\nvastakkaisiin suuntiin. Ryömin ulos niin vikkelästi kuin pääsin ja\nnäin miesten rientävän minua kohti täyttä vauhtia vajaan kahdensadan\naskeleen päässä. Kiiruhdin isolle puulle, mutta en ollut ehtinyt\nkavuta kuuden jalan korkeuteen, kun metsästysseurue ennätti paikalle;\nkoirat kiitivät aukolle, ja hyvin lyhyessä ajassa susi oli tapettu.\n\nMetsästäjät olivat liian innokkaasti syventyneet puuhaansa\nhuomatakseen minua, ja olin sillä välin kavunnut ylöspäin puussa ja\npiiloutunut niin hyvin kuin suinkin. Kun olin tuskin viidentoista\naskeleen päässä heistä, kuulin heidän huudahtelevan hämmästyksestä\nnostaessaan huopaa ja kiskoessaan kuolleen suden esille, jonka he\nveivät mennessään. He keskustelivat hollanninkielellä, joten en\nymmärtänyt heitä, mutta varmasti olin kuulevinani heidän puhuvan\n_englantilaisista_. Metsästäjät ja koirat poistuivat metsiköstä,\nmutta kun olin laskeutumaisillani maahan, palasi heistä yksi, joka\notti huovat maasta, kääri ne kokoon ja vei ne mukanaan. Onneksi hän\nei kuun niukassa valossa havainnut kääröjämme.\n\nViivyin vielä vähän aikaa ja sitten laskeuduin maahan. En tiennyt,\nmitä minun olisi pitänyt tehdä. Jollen jäisi tänne ja jos O'Brien\npalaisi, niin mitä hän ajattelisi? Jos taas jäisin, niin kuolisin\nviluun ennen aamua. Etsin käärömme, jotka koirien ja suden välisessä\nkamppailussa olivat hautautuneet lehtien sekaan. Muistin O'Brienin\nneuvon ja pukeuduin tytönasuun, mutta en voinut päättää lähteä\nFlushingiin. Niinpä päätinkin kävellä talolle päin, sillä kun se oli\nmaantien laidassa, saattaisin sattumalta kohdata O'Brienin. Pian\nsaavuin sen likelle ja tähyilin sen ympärillä jonkun aikaa, mutta\nkaikki ovet ja ikkunat olivat kiinni, enkä rohjennut kolkuttaa, koska\nemäntä oli kertonut miehensä kiihkeästi vihaavan englantilaisia.\n\nKatsellessani ympärilleni ihan ymmällä, tietämättä, mitä tehdä, olin\nvihdoin näkevinäni jonkun matkan päässä hahmon etenevän metsikköä\nkohti. Kiiruhdin sen jälkeen ja näin sen menevän sinne. Hiivin sitten\nsen jäljessä hyvin varovasti, sillä vaikka arvelinkin sen voivan\nolla O'Brienin, oli kuitenkin mahdollista, että se oli joku suden\nmetsästäjistä etsimässä lisää saalista. Mutta pian kuulin O'Brienin\näänen ja riensin häntä kohti. Pääsin ihan likelle häntä hänen\nhuomaamattaan ja näin hänen istuvan maassa kasvot käsien peitossa.\nVihdoin hän huudahti:\n\n\"Voi, Peter! Peter-parkani, oletko vihdoinkin joutunut kiinni? Enkö\nvoinut jättää sinua edes yhdeksi tunniksi saattamatta sinua vaaraan?\nVoi! Minkätähden jätin sinut yksin? Poloinen, poloinen Peter! Olit\ntosin yksinkertainen, ja juuri siksi olen sinusta pitänytkin; mutta\nolisin tehnyt sinusta miehen, sillä sinussa oli miehen ainekset, se\non totta -- ja oivallisen miehen ainekset olikin. Mistä minun pitää\nsinua etsiä, Peter? Mistä sinut löydän? Olet vankkojen telkien takana\ntällä hetkellä, ja kaikki vaivani ovat rauenneet tyhjiin. Mutta\nmyöskin minut saadaan teljetä, Peter. Missä sinä olet, siellä tahdon\nminäkin olla; ja jollemme pääse Englantiin yhdessä, niin sitten\npalaamme yhdessä Givetin kurjaan onkaloon. Voi, voi!\"\n\nO'Brien taukosi puhumasta ja purskahti itkemään. Minuun vaikutti\nvoimakkaasti tämä O'Brienin vilpittömän ystävyyden näyte, menin hänen\nluoksensa ja suljin hänet syliini. O'Brien tuijotti minuun.\n\n\"Kuka sinä olet, ruma hollantilaisnaikkonen?\" ärähti hän (sillä\ntällä hetkellä hän ei muistanut naisellista asuani), mutta tointui\nja kietoi kätensä ympärilleni. \"Peter, sinä olet enkelin kaltainen\nniin likeisesti kuin suinkin, koska tulet naisenhahmossa minua\nlohduttamaan. Olin näet totta puhuakseni pahasti huolissani, kun en\ntavannut sinua ja kun lisäksi molemmat huovat olivat poissa. Mitä\ntäällä on tapahtunut?\"\n\nKerroin hänelle kaikki niin lyhyesti kuin osasin.\n\n\"No niin, Peter, olen iloinen siitä, ettei sinulle ole tapahtunut\nmitään pahaa, ja vielä iloisempi siitä, että sinuun voi luottaa,\nmilloin jätän sinut yksin, sillä et olisi voinut menetellä\nymmärtäväisemmin. Nyt kerron sinulle, mitä sain aikaan, mikä ei\nsattumalta olekaan paljoa. Tiesin, ettei tämän paikan ja Flushingin\nvälillä ole majataloa, sillä panin sen tullessamme erikoisesti\nmerkille. Niinpä lähdinkin Middelburgiin päin ja löysin ainoastaan\nyhden majatalon, joka oli täynnä sotilaita. Sivuutin sen, mutta\nuseampia en tavannut.\n\n-- Palatessani saman majatalon ohitse tuli sieltä sotilas luokseni,\nmutta minä astelin eteenpäin tietä myöten. Hän joudutti askeliaan,\nja niin tein minäkin, sillä otaksuin hänellä olevan pahaa mielessä.\nVihdoin hän saavutti minut ja puhutteli minua hollanninkielellä,\nmutta minä en vastannut mitään. Hän tarttui kaulukseeni, ja silloin\nkatsoin sopivaksi tekeytyä kuuromykäksi. Osoitin suutani, ääntäen:\nOo--oo, ja sitten korviani ja pudistin päätäni. Mutta hän ei uskonut?\nja kuulin hänen jupisevan jotakin englantilaisista.\n\n-- Silloin käsitin, ettei sopinut hukata aikaa. Purskahdin ensiksi\nkovasti nauramaan ja seisahduin; ja hänen yrittäessään taivuttaa\nminua väkisin potkaisin jalat hänen altansa, ja hän kellahti kumoon,\nkolhaisten päänsä jäätikköön niin rajusti, että epäilenpä, tokko hän\non vieläkään toipunut. Jätin hänet virumaan maahan ja juoksin tänne\ntakaisin niin vinhasti kuin pääsin tuomatta mitään Peterille hänen\npienten, nälkäisten sisustensa täytteeksi.\n\n-- Ja nyt, Peter, mitä mieltä sinä olet, sillä väitetäänhän, että\nlasten ja imeväisten suusta lähtee viisautta? Ja vaikka en olekaan\nkoskaan nähnyt niiden suusta lähtevän muuta kuin hapannutta maitoa,\nsaattaa minulla ehkä olla parempi onni tällä kertaa, sillä olethan\nsinä, Peter, pelkkä lapsi.\"\n\n\"En pieni, O'Brien, vaikkakaan en ihan yhtä iso kuin Fingalin lapsi,\njosta minulle kerroit. Mielipiteeni on se, että meidän pitäisi kaiken\nuhalla pyrkiä tuonne taloon. Sen emäntä on auttanut meitä ja on ehkä\ntaipuvainen auttamaan minua edelleen. Jos hän kieltäytyy, täytyy\nmeidän taivaltaa Flushingiin ja koettaa mahdollisuuksiamme.\"\n\n\"No niin\", äänsi O'Brien mietittyään kotvasen, \"minustakaan emme osaa\ntehdä mitään sen parempaa. Lähdetään siis!\"\n\nMenimme talolle, mutta ovea lähestyessämme oli verikoira meitä\nvastassa. Minä peräännyin hätkähtäen, mutta O'Brien astui rohkeasti\neteenpäin.\n\n\"Se on älykäs koira ja tuntee ehkä meidät. Minä menen\", puheli\nO'Brien pysähtymättä, \"taputtamaan sen päätä. Jos se käy kimppuuni,\nen ole sen huonommassa asemassa kuin ennenkään, sillä saat olla varma\nsiitä, ettei se salli meidän poistuakaan.\"\n\nTällä välin O'Brien oli saapunut koiran luokse, joka silmäili häntä\njurosti ja äkäisesti. Hän taputti otuksen päätä, koira ärisi,\nmutta O'Brien kiersi kätensä sen kaulaan, taputti sitä uudelleen,\nvihelsi sille ja meni talon ovelle. Koira seurasi äänettömänä hänen\nkinterillään. O'Brien kolkutti, ja oven avasi tyttönen; koira meni\ntytön luokse ja kääntyi sitten O'Brieniin päin, ikäänkuin tiedustaen:\n\"Päästetäänkö tuo mies sisälle?\"\n\nTyttö sanoi jotakin koiralle ja meni sisälle. Hänen poissa ollessaan\nkoira oli pitkänään kynnyksellä. Muutamien sekuntien kuluttua tuli\nse nainen, joka oli tuonut meidät Flushingista, ovelle, käskien\nmeidän astua sisälle. Hän puhui oikein hyvin ranskankieltä ja\nkertoi, että hänen miehensä oli onneksi poissa kotoa; meille ei\nollut tuotu ruokavaroja, koska hänen pikku tyttärensä tuonnoittain\npalatessa kotiin häntä vastaan oli tullut susi, jonka koira kuitenkin\noli karkoittanut, eikä äiti ollut uskaltanut enää lähettää häntä\nluoksemme; hän oli kuullut, että susi oli tapettu sinä iltana, ja\naikonut lähettää tyttösen luoksemme varhain seuraavana aamuna; susia\nnähtiin tuskin koskaan niillä seuduilla, mutta ankara talvi oli\npakottanut ne tulemaan alangoille, mikä oli tuiki harvinaista, sillä\nsellaista sattui tuskin kerran kahdessakymmenessä vuodessa.\n\n\"Mutta miten pääsitte verikoiran ohitse?\" kummasteli hän. \"Se\nihmetyttää tytärtäni ja minua.\"\n\nO'Brien kertoi sen hänelle, ja sen kuultuaan hän sanoi:\n\n\"Englantilaiset ovat todellakin rohkeita. Ei yksikään muu mies ole\nkoskaan tehnyt sitä.\"\n\nNiin ajattelin minäkin, sillä minua ei olisi mikään saanut sitä\ntekemään. Senjälkeen O'Brien kertoi hyvin yksityiskohtaisesti, miten\nsusi oli tapettu, ja ilmoitti meidän aikovan palata Flushingiin,\njollei meillä olisi mitään parempaa neuvoa.\n\n\"Kuulin Pierre Eustachen tulleen kotiin eilen\", virkkoi nainen. \"Ja\nmielestäni te olette paremmassa turvassa siellä kuin täällä, sillä ei\nkenenkään päähän pälkähdä etsiä teitä kasarmien keskeltä, jotka ovat\nmajatalon vierellä.\"\n\n\"Autatteko meitä pääsemään sinne?\"\n\n\"Teen, mitä voin. Mutta eikö teidän ole nälkä?\"\n\n\"On niin nälkä kuin ainakin miehillä, jotka eivät ole syöneet mitään\nkahteen päivään.\"\n\n\"_Mon Dieu! C'est vrai_. Ei johtunut mieleenikään, että aika oli niin\npitkä, mutta täysivatsaiset ihmiset unohtavat helposti, että toisten\nvatsa on tyhjä. Tehköön Jumala meidät paremmiksi ja armeliaammiksi!\"\n\nHän sanoi jotakin hollanninkielellä tyttöselle, joka ehätti kantamaan\nruokaa pöytään meidän hätäisesti sitä tyhjentäessämme. Ällistyneenä\ntyttönen katseli ahnasta syöntiämme; mutta vihdoin hän alkoi nauraa\nja taputti käsiään jokaiselle uudelle suupalalle, jonka haukkasimme,\nja hoputti meitä syömään yhä enemmän. Hän salli minun suudella\nitseään, kunnes hänen äitinsä ilmaisi hänelle, etten ollutkaan\nnainen, jolloin hän nyrpisti minulle suutansa ja torjui minut\nluotansa.\n\nEnnen keskiyötä olimme sikeässä unessa keittiön takan eteen\nsijoitetuilla penkeillä. Päivän koittaessa meidät herätti emäntä,\njoka tarjosi meille leipää ja viiniä. Sitten menimme ovelle, jossa\noli valmiina hevonen ja torille vietävillä kasviksilla kuormatut\nrattaat.\n\nNainen, tyttönen ja minä nousimme rattaille; O'Brien talutti hevosta\nkuten tullessammekin, ja verikoira seurasi meitä. Olimme oppineet\ntuntemaan koiran nimen, joka oli _Achille_, ja se näytti mieltyneen\nmeihin kovasti. Sivuutimme pelätyn portin kommelluksitta ja kymmenen\nminuutin kuluttua astuimme Eustachen majataloon; menimme suoraan\npikku huoneeseen sotilaiden välitse, joista kaksi taputti leukaani.\nSiellä tapasimme Eustachen, itse luotsin, keskustelemassa vaimonsa\nkanssa, ja nähtävästi he olivat puhuneet meistä vaimon vaatiessa\nhäntä auttamaan meitä ja miehen halutessa pysytellä kokonaan erossa\nasiasta.\n\n\"No niin, tässä he ovat itsekin, Eustache. Sotilaat, jotka näkivät\nheidän tulevan, eivät ikinä usko heidän olevan täällä ensimmäistä\nkertaa, jos sinä hylkäät heidät. Jätän heidät sopimaan omasta\nasiastaan, mutta muista, Eustache, olen raatanut kuin orja tässä\nmajatalossa sinun eduksesi. Jollet sinä tee palvelusta minulle ja\nsukulaisilleni, en enää hoida majataloasi.\"\n\nSenjälkeen emäntä Eustache poistui huoneesta muassaan miehensä sisar\nja tämän pikku tytär, ja O'Brien puhutteli viipymättä miestä.\n\n\"Lupaan teille\", sanoi hän Eustachelle, \"sata louisdoria, jos viette\nmeidät maihin mille kohdalle Englannin rannikkoa tahansa tahi\njollekin englantilaiselle sotalaivalle. Ja jos teette sen viikon\nkuluessa, lisään palkkioon vielä kaksikymmentä louisdoria.\"\n\nSitten hän otti esille Celesten antamat viisikymmentä napoleonia,\nsillä emme vielä olleet kuluttaneet loppuun omiamme, ja pani ne\npöydälle. \"Tässä on käsirahaa rehellisyyteni todistukseksi. Teemmekö\nsopimuksen vai emmekö?\"\n\n\"En ole vielä kertaakaan kuullut köyhän aviomiehen jaksaneen\nvastustaa vaimonsa vaatimusta, kun sillä lisäksi on\nsadankahdenkymmenen louisdorin tuki\", vastasi Eustache, hymyillen ja\npyyhkäisten rahat pois pöydältä.\n\n\"Teillä ei liene kai mitään sitä vastaan, että lähdemme tänä iltana?\nSe lisää palkkiotanne vielä kymmenellä louisdorilla\", jatkoi O'Brien.\n\n\"Kyllä minä ne ansaitsen\", vakuutti Eustache. \"Kuta pikemmin\nlähdemme, sitä parempi, sillä en voisi pitää teitä kauan täällä\npiilossa. Tuo seurassanne oleva nuori nainen on otaksuttavasti\nvaimoni mainitsema kumppaninne. Hän on alkanut aikaisin kestää\nvaivoja ja rasituksia. Istuutukaahan nyt puhelemaan, sillä ennen\npimeän tuloa ei voida tehdä mitään.\"\n\nO'Brien kertoi karkuretkeemme liittyneistä seikkailuista, joille\nEustache nauroi sydämensä pohjasta, erittäinkin sille, että hänen\nvaimonsa luuli sukulaistensa olevan kiitollisuudenvelassa meille.\n\n\"Jollen olisi aikaisemmin ollut taipuvainen auttamaan teitä, niin\nolisin nyt vain saadakseni nauraa hänelle palattuani; ja jos hän\nvaatii minua vielä avustamaan joitakuita henkilöitä sukulaistensa\ntähden, muistutan hänelle tätä juttua. Mutta hän on hyvä nainen ja\nlisäksi hyvä vaimo; hän vain pitää sisaristaan liian paljon.\"\n\nIllan hämärtyessä hän antoi meille kummallekin merimiehentakin\nja -housut ja käski meidän seurata itseään rohkeasti. Hän meni\nvahtisotilaiden ohitse, jotka tunsivat hänet hyvin.\n\n\"Mitä? Joko merelle?\" kummasteli muuan sotilaista. \"Olette riidellyt\nvaimonne kanssa.\"\n\nTälle sutkaukselle he kaikki nauroivat, ja me säestimme. Saavuimme\nrantaan, hyppäsimme hänen pieneen veneeseensä, sousimme hänen\nalukseensa, jonka purjeet olivat muutamien minuuttien kuluttua\nlevitetyt. Vahvan pakoveden ja myötätuulen kiidättäminä olimme pian\npäässeet Schelde-joen suulta merelle, ja seuraavana aamuna tuli\nnäkyviimme kutteri. Ohjasimme aluksemme sen luokse ja laskimme\nsen suojapuolelle; O'Brien luikkasi veneen meitä noutamaan, ja\nsaatuaan minulta maksuosoituksen palkkionsa loppuosasta Eustache\ntoivotti meille onnea. Pudistimme hänen kättänsä ja olimme muutamien\nminuuttien kuluttua jälleen Englannin lipun suojassa.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nSeikkailuja kotimaassa -- Minut esitellään isoisälleni -- Hän hankkii\ntoimen O'Brienille ja minulle, ja me liitymme fregatin miehistöön.\n\n\nHeti kutterin kannelle ehdittyämme tiedusti sitä komentava luutnantti\nhyvin tärkeän näköisenä meiltä, mitä miehiä olimme. O'Brien vastasi,\nettä olimme karanneita englantilaisia sotavankeja.\n\n\"Ahaa, merikadetteja kaiketi\", tokaisi luutnantti. \"Olen kuullut\njoidenkuiden kadettien päässeen karkaamaan.\"\n\n\"Nimeni, sir\", ilmoitti O'Brien, \"on luutnantti O'Brien, ja jos\nkäskette tuoda ylennysluettelon, on minulla kunnia näyttää siinä\nteille nimeni ja arvoni. Tämä nuori mies on herra Peter Simple,\nmerikadetti ja hänen ylhäisyytensä loordi varakreivi Privilegen\npojanpoika.\"\n\nLuutnantti, pieni, nykerönenäinen, pisamakasvoinen mies, alkoi\nsilloin esiintyä meitä kohtaan toisella tavalla, pyysi meitä astumaan\nkajuttaan ja tarjosi meille englantilaista juustoa ja pulloportteria,\njotka kenties tuntuivat meistä mahdollisimman upealta ylellisyydeltä.\n\n\"Saanko kysyä\", virkkoi hän, \"oletteko tavanneet erästä upseeriani,\njoka joutui vangiksi ollessani komennettuna viemään tietoja\nlaivastollemme Välimerelle?\"\n\n\"Suvaitkaa minun ensin tiedustaa ketteräliikkeisen, pienen aluksenne\nnimeä\", pyysi O'Brien. \"_Snapper_\", ilmoitti luutnantti.\n\n\"Oh, tulimmainen, varmasti hänet kohtasimme. Hänet lähetettiin\nVerduniin, mutta saimme nauttia hänen seurastaan matkalla\nMontpellieriin saakka. Huomattavan hieno, hyvin puettu nuori mies,\neikö niin?\"\n\n\"No, en osaa paljoa kehua hänen hienouttaan enkä juuri pystykään\nsitä arvostelemaan. Mitä hänen asuunsa tulee, olisi hänen pitänyt\nkäyttää hyviä pukuja, mutta hän ei kertaakaan ollut hyvin puettu\naluksellani. Hänen isänsä on vaatturi, ja minä otin hänet kadetiksi\nvain maksaakseni sillä erään vanhan laskun.\"\n\n\"Juuri niin arvelinkin\", virkkoi O'Brien.\n\nSen enempää hän ei siitä puhunut, mistä olin hyvilläni, koska\nluutnantti ei ehkä olisi ollut mielissään siitä, mitä oli tapahtunut.\n\n\"Milloin arvelette tulevanne satamaan?\" tiedusti O'Brien, sillä\nhalusimme kovin kiihkeästi taaskin astua vanhan Englannin maaperälle.\n\nLuutnantti vastasi risteilynsä olevan melkein lopussa; ja hän piti\nmeidän saapumistamme varsin riittävänä syynä lähteäkseen satamaan\nheti ja aikoi kääntää aluksen maata kohti niin pian kuin miehistö oli\nsyönyt päivällistä. Olimme tästä tiedosta mielissämme ja sitten vielä\niloisempia, kun puolen tunnin kuluttua näimme, että tuota aietta\nalettiin toteuttaa.\n\nKolmen päivän kuluttua olimme Spitheadin rannassa ja lähdimme\nluutnantin seurassa maihin ilmoittautumaan amiraalille. Oi, kuinka\nriemastunut olinkaan laskiessani ensi kerran jalkani sikäläiselle\nrantasomerikolle ja rientäessäni sitten viemään postitoimistoon\näidilleni kirjoittamani pitkän kirjeen! Emme menneet amiraalin\npuheille, vaan ilmoittauduimme vain amiraalin virastoon, sillä\nmeillä ei ollut sopivia vaatteita esiintyäksemme siellä. Mutta\nkävimme vaatturi Meredithin liikkeessä, ja hän lupasi varata meille\ntäydelliset asut seuraavaksi aamuksi. Senjälkeen tilasimme uudet\nhatut ynnä kaikki, mitä tarvitsimme, ja menimme \"Lähde\"-ravintolaan.\nO'Brien ei suostunut lähtemään \"Sinisiin patsaisiin\", koska se oli\nainoastaan kadettien tyyssija.\n\nKello yksitoista seuraavana aamuna olimme sopivassa asussa\nesittäytyäksemme amiraalille, joka otti meidät perin ystävällisesti\nvastaan ja pyysi meitä luoksensa päivälliselle. Koska en aikonut\nlähteä kotimatkalle ennenkuin saatuani vastauksen äidiltäni,\nhyväksyimme tietysti kutsun.\n\nSiellä oli lukuisa seurue meriupseereja ja naisia, ja O'Brien huvitti\nheitä suuresti päivällisen aikana. Naisten poistuessa huoneesta\namiraalin puoliso pyysi minua heidän mukaansa; seurustelusaliin\nehdittyämme kaikki naiset kerääntyivät ympärilleni, ja minun piti\nkertoa heille kaikki seikkailuni, jotka huvittivat heitä hyvin\nsuuresti. Seuraavana aamuna sain äidiltäni kirjeen -- kuinka\nsydämellinen se olikaan! Hän pyysi hartaasti minua tulemaan kotiin\nniin nopeasti kuin suinkin ja tuomaan _pelastajani_ O'Brienin\ntullessani. Näytin kirjeen O'Brienille ja kysyin, lähtisikö hän\nmukaani.\n\n\"Niin, Peter poikaseni, minun pitää suorittaa pieni, tärkeänpuoleinen\nasia, nimittäin nostaa jäännöspalkkani ja jonkun verran minulle\ntulevia saalisrahoja. Järjestettyäni sen asian menen Lontooseen\nkunniatervehdykselle laivaston päällikön luokse ja sitten kai tulen\ntapaamaan isääsi ja äitiäsi, sillä en halua mennä katsomaan omaa\nkotiväkeäni, ennenkuin tiedän, miten asiani ovat, jääkö minulle\nlähtiessäni taskuuni rahaa. Kirjoita siis tähän osoitteesi. Saat olla\nvarma siitä, että tulen, jollen muun vuoksi, niin järjestääkseni\nvälini sinun kanssasi, sillä olen sinulle velkaa aika paljon.\"\n\nNostin rahat isäni lähettämällä maksuosoituksella ja lähdin\nmatkalle postivaunuissa samana iltana. Seuraavana iltana saavuin\nkommelluksitta kotiin. Mutta sen kohtauksen jätän lukijani\nkuviteltavaksi; äitini oli aina pitänyt minua rakkaana, ja olosuhteet\nolivat tehneet minut isäni mielestä jossakin määrin tärkeäksi. Olin\nnyt näet ainoa poika, ja hänen tulevaisuudentoiveensa olivat kokonaan\ntoisenlaiset kuin minun lähtiessäni kotoa.\n\nNoin viikkoa myöhemmin O'Brienkin saapui luoksemme suoritettuaan\nkaikki asiansa. Ensi työkseen hän tilitti isälleni oman osansa\nmenoistamme; ja sitten hän tahtoi välttämättä maksaa myöskin puolet\nCelesten minulle antamista viidestäkymmenestä napoleonista, jotka\noli lähetetty eräälle pariisilaiselle pankkiirille ennen O'Brienin\ntuloa. Niiden mukaan oli liitetty varovasanainen kiitoskirje isältäni\neversti O'Brienille ja toinen minulta herttaiselle Celestelle.\n\nViivyttyään luonamme viikon päivät O'Brien mainitsi minulle, että\nhänellä oli noin satakuusikymmentä puntaa taskussaan ja että hän\naikoi lähteä katsomaan omaisiaan, koska hän varmasti uskoi jopa isä\nM'Grathinkin lausuvan hänet tervetulleeksi.\n\n\"Aion olla heidän luonansa pari viikkoa, minkä jälkeen palaan\npyrkimään toimeen. Ja nyt, Peter, haluaisitko vielä olla\nsuojeluksessani?\"\n\n\"O'Brien, en milloinkaan eroa sinusta enkä laivastasi, jos vain\nmahdan sille mitään.\"\n\n\"Järkevästi puhuttu, Peter. No niin, minulle luvattiin paikka heti,\nja ilmoitan sinulle, niin pian kuin se lupaus täytetään.\"\n\nO'Brien sanoi jäähyväiset omaisilleni, jotka olivat jo ennättäneet\nmieltyä häneen kovasti, ja lähti samana iltapäivänä matkalle\nHolyheadiin.\n\nIsäni ei enää kohdellut minua kuten lasta; se olisikin ollut\nkohtuutonta. Tarkoitukseni ei ole väittää olleeni älykäs\npoika; mutta olin nähnyt paljon maailmaa lyhyessä ajassa ja\nosasin toimia ja ajatella omin päin. Hän puhui minulle usein\ntulevaisuudenmahdollisuuksistaan, jotka olivat suuresti muuttuneet\nsenjälkeen, kun lähdin kotoa. Kaksi setääni, hänen vanhemmat\nveljensä, olivat kuolleet; kolmas oli naimisissa, ja hänellä\noli kaksi tytärtä. Jollei hänellä olisi poikaa, perisin isäni\narvonimen. Vanhemman veljeni Tomin kuolema oli tehnyt minut arvonimen\nseuraavaksi perijäksi.\n\nIsoisäni loordi Privilege, joka ei ollut osoittanut isälleni muuta\nhuomaavaisuutta kuin sen, että oli silloin tällöin lähettänyt hänelle\nvasullisen metsänriistaa, oli viime aikoina usein kutsunut käymään\nluonansa, jopa pyytänyt _joskus_ saada tavata hänen vaimoaan ja\nperhettään. Hän oli myöskin lahjoittanut sievän lisän isäni tuloihin,\nkuten hän oli voinutkin tehdä kahden setäni kuoleman johdosta.\n\nKaiken tämän vastapainoksi kerrottiin, että setäni vaimo oli taaskin\nraskaana.\n\nEn voi väittää olleeni hyvilläni siitä, että isäni pohti näitä\nmahdollisuuksia niin usein. Minusta hän sekä yleensä ihmisenä että\nerittäinkin pappismiehenä menetteli hyvin moitittavasti; mutta\nsilloin en tuntenut maailmaa niin tarkoin.\n\nEmme olleet kuulleet O'Brienistä mitään kahteen kuukauteen. Sitten\nhäneltä saapui kirje, jossa hän kertoi olleensa omaistensa luona ja\nostaneensa muutamia acreja maata, minkä johdosta he kaikki olivat\nolleet peräti onnellisia, ja lähtiessään saaneensa isä M'Grathilta\nkaksinkertaisen siunauksen sekä rajattoman synninpäästön. Nyt hän\noli ollut kuukauden kaupungissa etsimässä tointa saamatta kuitenkaan\npaikkaa, vaikka hänelle olikin niitä lupailtu.\n\nMuutamia päiviä senjälkeen isäni sai kirjeen loordi Privilegeltä,\njoka pyysi häntä tulemaan luoksensa muutamiksi päiviksi ja tuomaan\nmukaansa ranskalaisten sotavankeudesta karanneen Peter-poikansa.\nTätä kutsua ei tietenkään käynyt syrjäyttäminen, ja hyväksyimme sen\nheti. Minun täytyy tunnustaa tunteneeni aika pelokasta kunnioitusta\nisoisääni kohtaan; hän oli pitänyt sukulaisiaan niin loitolla\nitsestään, että kuullessani hänen nimeään mainittavan oli aina\nosoitettu enemmän kunnioitusta kuin sukulaisrakkautta; mutta nyt olin\nhieman viisaampi.\n\nSaavuimme Eagle Parkin loistavalle maatilalle, jossa hän asui; meitä\nvastaanottamassa oli kymmenkunta palvelijaa, toiset liveriasuissa,\ntoiset tavallisissa pukimissa, ja meidät opastettiin hänen\npuheilleen. Hän oli kirjastossaan, isossa, kauniiden kirjahyllyjen\nreunustamassa huoneessa, istuen nojatuolissa. Kunnianarvoisempaa ja\nrauhallisempaa herrasmiestä en ole koskaan nähnyt. Hänen harmaat\nhiuksensa riippuivat kahden puolen hänen ohimoilleen, ja ne oli\nkoottu pieneksi palmikoksi niskaan. Kun meidät ilmoitettiin,\nnousi hän pystyyn ja kumarsi; isälleni hän tervehtiessään ojensi\n_kaksi_ sormeaan, minulle ainoastaan _yhden_, mutta hän teki sen\nkuvaamattoman sirosti ja hienosti. Hän viittasi siviiliasuisen\n_herrasmiehen_ esille siirtämiin tuoleihin ja kehoitti meitä istumaan.\n\nVäkisinkin johtui silloin mieleeni pursimies Chucks ja hänen ylhäistä\nkasvatusta koskevat, paikkansapitävät huomautuksensa, ja nauroin\nitsekseni muistaessani Chucksin kerran syöneen päivällistä isoisäni\nseurassa.\n\nNiin pian kuin palvelijat olivat poistuneet huoneesta, tuntui\nisoisäni esiintymisen kankeus häipyvän. Hän kyseli minulta\nkaikenlaista ja näytti olevan tyytyväinen vastauksiini; mutta hän\nnimitti minua aina \"lapseksi\". Puolituntisen keskustelun jälkeen\nisäni nousi pystyyn, sanoen, että hänen ylhäisyydellään oli\nvarmaankin tehtäviä ja että me kävelisimme maatilalla päivälliseen\nsaakka. Myöskin isoisäni nousi, ja jätimme toisillemme eräänlaiset\nmuodolliset jäähyväiset; mutta ne eivät sittenkään olleet muodolliset\njäähyväiset, vaan ylhäisten tapojen noudattamista, sekä itsensä että\nmuiden kunnioittamista. Minä puolestani olin mielissäni ensimmäisestä\nkeskustelustamme ja sanoin sen isälleni lähdettyämme huoneesta.\n\n\"Rakas Peter\", virkkoi hän, \"isoisäsi mieltä askarruttaa eräs ajatus,\njoka nielee useimmat muut -- päärinarvo, maatila ja sen periytyminen\nsuoraan alenevassa polvessa. Niin kauan kuin setäsi olivat elossa,\nei meitä ajateltu, koska emme olleet suoraan alenevassa polvessa.\nEikä meitä ajateltaisi nytkään jollei William-sedälläsi olisi\npelkkiä tyttäriä. Meitä ei kuitenkaan pidetä arvonimen varmoina,\nvaan ainoastaan mahdollisina perijöinä. Jos setäsi kuolisi huomenna,\nnäkyisi ero isoisäsi käyttäytymisessä heti.\"\n\n\"Te siis saisitte _kahden sormen_ sijasta _koko_ käden, ja minut\nkorotettaisiin _yhdestä_ sormesta _kahteen_.\"\n\nSen kuultuaan isäni nauroi sydämellisesti ja virkkoi: \"Peter,\ntarkkasit ihan naulan kantaan. En jaksa kuvitella, miten olemme\nkoskaan olleet kyllin sokeita nimittääksemme sinua sukumme\ntyhmyriksi.\"\n\nSiihen en vastannut mitään, sillä olisi ollut vaikeata vastata\nhalventamatta toisia tai itseäni. Mutta vaihdoin puheenaihetta\nlausumalla huomautuksia puiston kauneudesta ja sitä koristavista\nkomeista tukkipuista.\n\n\"Niin, Peter\", lausui isäni, huokaisten, \"kolmekymmentäviisituhatta\nvuodessa maasta, rahaa arvopapereissa ja lisäksi tukkipuita vähintään\nneljänkymmenen tuhannen arvosta, se ei ole halveksittavaa. Mutta\nJumala kaikki säätää.\"\n\nTämän huomautuksen jälkeen isäni näytti vaipuvan syviin aatoksiin,\nenkä minä häntä häirinnyt.\n\nViivyimme isoisäni luona kymmenen päivää, jolla aikaa hän aamiaisen\njälkeen usein pidätti minua luonaan kaksi tuntia, kuunnellen\nkertomuksia seikkailuistani, ja uskon tosiaankin hänen mieltyneen\nminuun. Lähtömme edellisenä päivänä hän sanoi:\n\n\"Lapsi, lähdet pois huomenna; sano minulle nyt, mitä haluaisit, koska\ntahtoisin antaa sinulle todisteen ystävällisyydestäni. Älä arkaile!\nMitä haluat -- kellon ja sinetin vai -- mistä eniten pidät?\"\n\n\"Mylord\", vastasin, \"jos haluatte tehdä minulle hyvän työn,\npyytäisin teitä taivuttamaan laivaston ylipäällikön määräämään\nluutnantti O'Brienin komeaan fregattiin ja samalla pyytämään minulle\nkadetinpaikkaa samaan laivaan\".\n\n\"O'Brien!\" kertasi hänen ylhäisyytensä. \"Muistaakseni juuri hän tuli\nseurassasi Ranskasta, ja selostuksestasi päättäen hän nähtävästi on\ntodellinen ystävä. Olen hyvilläni pyynnöstäsi, ja se täytetään.\"\n\nSitten hänen ylhäisyytensä käski minun ojentaa hänelle paperia ja\nmustetelineen, kirjoitti pyyntöni mukaisen kirjeen, sinetöitsi sen\nja lupasi lähettää minulle vastauksen. Seuraavana päivänä poistuimme\nEagle Parkista; hänen ylhäisyytensä toivotti isälleni jäähyväiset\n_kahdella_ sormella ja ojensi minulle _yhden_ kuten ennenkin. Mutta\nhän virkkoi:\n\n\"Olen tyytyväinen sinuun, lapsi; saat kirjoittaa minulle silloin\ntällöin.\"\n\nKotimatkalla isäni huomautti minun edistyneen isoisäni suosiossa\nparemmin kuin kukaan muu oli edistynyt, sikäli kuin hän muisti. Hän\nlisäsi:\n\n\"Se, että hän antoi sinulle luvan kirjoittaa hänelle, merkitsee\nainakin kymmentätuhatta puntaa sinulle hänen testamentissaan, sillä\nhän ei milloinkaan petä ketään eikä muuta mieltänsä.\"\n\nVastaukseni kuului, että mielelläni näkisin ne kymmenentuhatta\npuntaa, mutta etten ollut niin herkkäuskoinen.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin sain kirjeen ynnä liitteen loordi\nPrivilegeltä. Kirjeen sisällys oli seuraava:\n\n    'Rakas Lapsi. Lähetän sinulle Loordi ----:n vastauksen, jonka\n    uskon olevan mieleisesi. Tervehdykseni omaisillesi. Sinun j.n.e.\n\n                                                 PRIVILEGE.'\n\nLiite oli laivaston ylipäällikön kohtelias kirje, jossa hän\nilmoitti määränneensä O'Brienin fregatti _Sanglieriin_ ja\nkäskeneensä ottaa minut samaan laivaan kadetiksi. Riemastuneena\nlähetin tämän kirjeen O'Brienille, jolta sain vastauksen muutamien\npäivien kuluttua. Hän kiitti minua, kertoi saaneensa määräyksen ja\nilmoitti, ettei minun tarvitse saapua laivaan kuukauteen, sillä\nehtisin varsin hyvin sittenkin, koska fregatissa suoritettiin\nkorjauksia. Mutta jos omaiseni olivat kyllästyneet minuun, kuten\njoskus tapahtui parhaissakin perheissä, niin oppisinhan jonkun\nverran tuntemaan tehtäviäni, jos tulisin Portsmouthiin. Lopuksi hän\nlähetti ystävälliset terveisensä kaikille omaisilleni ja vakuutti\n_rakkauttaan_ isoisääni kohtaan; tätä viimemainittua en totisesti\nkuitenkaan maininnut lähettämässäni kiitoskirjeessä. Noin kuukauden\nkuluttua sain O'Brieniltä kirjeen, jossa hän ilmoitti, että laiva\noli valmis lähtemään satamasta ja olisi muutamien päivien kuluttua\nankkurissa Spitheadin edustalla.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nKapteeni ja rouva To -- Sianlihaa -- Purjehdimme Plymouthiin ja\nkohtaamme entisen kapteenimme.\n\n\nViipymättä sanoin jäähyväiset omaisilleni ja lähdin Portsmouthiin.\nKahdessa päivässä saavuin \"Lähde\"-majataloon, jossa O'Brien odotti\nminua.\n\n\"Peter, olen sinulle niin kiitollinen, että jollei setäsi tahdo\npoistua tästä maailmasta rehellisellä tavalla, haastan hänen\nkanssansa riidan ja ammun hänet, jotta sinusta tulisi loordi, kuten\nolen päättänyt, että sinusta pitää tulla. Tulehan nyt huoneeseeni,\njossa saamme olla ihan rauhassa; kerron siellä sinulle laivastamme ja\nuudesta kapteenistamme. Ensiksikin, alamme laivasta, koska se heistä\nkahdesta on tärkeämpi; se on kaunis. En muista, mikä sen nimi oli,\nennenkuin se vallattiin, mutta ranskalaiset osaavat paremmin rakentaa\nlaivoja kuin niitä säilyttää. Nyt sen nimi on _Sanglier_, joka\nmerkitsee villisikaa, ja -- tulimmainen! -- sikalaiva se onkin, kuten\nsaat heti kuulla.\n\n-- Kapteenin nimi on hyvin lyhyt eikä miellyttäisi Chucksia, sillä\nsiinä on ainoastaan kaksi kirjainta, T ja O, siis yhteensä To;\nkaikkine arvonimineen hän on kapteeni John To. Tuntuu melkein siltä,\nkuin joku olisi katkaissut pois suurimman osan hänen nimestään ja\njättänyt jäljelle ainoastaan alun; mutta se on kuitenkin näppärä\nnimi kirjoitettavaksi hänen maksaessaan laivansa miehistön palkkoja.\nJa nyt kerron sinulle, minkänäköinen hän on miehiään. Hän on\nrakenteeltaan samanlainen kuin hollantilainen _schuyt_, kansi\nhyvin leveä ja perä vankka. Hän laitatti sivukalterit leveämmiksi\nkummassakin viimeksi komentamassaan laivassa. Hän painaa noin\nkaksisataaviisikymmentä naulaa, pikemmin enemmän kuin vähemmän. Hän\non hyväluontoinen miekkonen, hämmästyttävän kömpelökäytöksinen, huono\nupseeri, huono merenkulkija, mutta vietävän suurenmoinen syömäri.\n\n-- Mutta hän on ainoastaan toinen puoli asiasta. Laivassa on myöskin\nhänen rouvansa, joka on kuin savustettu silli ja lisäksi tuiki\nvaivaloinen. Vieläkin kiusallisemmaksi hänet tekee se, että hänellä\non laivassa piano, joka on hyvin huonossa _vireessä_ ja jota hän\nsoittaa, pahasti polkien _poljentoa_. Kannen peseminen on musiikkia\nhänen soittoonsa verrattuna; jopa kapteenin spanielikin ulvoo, kun\nhän päästelee korkeita säveliä. Mutta hän on olevinaan hieno nainen\nja kestitsee aina upseereja musiikilla heidän syödessään päivällistä\nkajutassa, minkä vuoksi he ovat kovin iloissaan päästessään sieltä\npois.\"\n\n\"Mutta, O'Brien, luulin, ettei vaimoa saanut pitää laivassa.\"\n\n\"Se on ihan totta; mutta siinä ilmeneekin miehen luonteen huonoin\npuoli; hän tietää, ettei hänen ole lupa ottaa vaimoaan merelle,\nja senvuoksi hän ei koskaan myönnä, että se nainen _on_ hänen\nvaimonsa, eikä esittele häntä maissa kenellekään. Jos joku toinen\nkapteeni tiedustaa rouva Ton vointia, vastaa hän: 'No, varsin hyvin,\nkiitoksia.' Mutta samalla hän naurahtaa ikäänkuin sanoakseen: 'Hän ei\nole vaimoni.' Ja vaikka kaikki tietävät, miten asia on, haluaisi hän\nheidän ajattelevan toisin säästyäkseen kustantamasta hänen elämäänsä\nmaalla. Tiedäthän näet, Peter, että vaikka onkin säädöksiä vaimoista,\nniitä ei ole muista naisista.\"\n\n\"Mutta tietääkö hänen vaimonsa sen?\" kysyin.\n\n\"Uskon varmasti hänen olevan mukana koko juonessa, sillä kuulemani\nmukaan hän on itara saituri. Aina hän tavoittelee lahjoja\nupseereilta, ja tosiasiallisesti hän komentaa laivaa.\"\n\n\"Eipä tulevaisuutemme, O'Brien, totisesti näytä kovin miellyttävältä.\"\n\n\"St! Maltahan vähä! Nyt tulen loppuponteen. Tämä kapteeni To on hyvin\ninnostunut sianhoitoon, ja laivassamme on eläviä sikoja yhtä paljon\nkuin painolastissamme on rautaharkkoja. Ensimmäinen luutnantti on\nihan vimmoissaan niiden tähden. Samalla kapteeni ei suvaitse laivassa\nmuita kuin omia sikojaan, ettei syntyisi sekaannusta. Vesikansi on\ntäynnä sikoja; pääkannen tykkien välissä on kaksi telakalta tuotua\nnavettakoppia, jotka on muutettu sikoläteiksi. Molemmat keskilaivalla\nolevat lammaskarsinat ovat täynnä sikoja, ja hanhi- ja kalkkunakopit\non jaettu osastoiksi neljää pian poikivaa emäsikaa varten.\n\n-- Asia on niin, Peter, että sikojen hoitaminen isossa fregatissa\nvaatii hyvin vähän kustannuksia, jos se lainkaan tulee maksamaan\nmitään, kun on niin paljon hernekeittoa ja kokonaisia herneitä\nniiden syötäväksi, ja juuri siitä syystä kapteeni niitä pitääkin,\nsillä hänellä ei ole ainoatakaan muuta eläintä koko aluksessa.\nOtaksuttavasti hän aikoo _lypsää vanhoja emäsikoja_ saadakseen\naamumaitoa laivan ollessa merellä. Ensi töikseen hän aamulla käy\nkatsomassa sikojaan teurastajan seurassa, tunnustellen jotakin\notustaan, raaputtaen toisen likaista korvaa ja sitten luokitellen\nne -- _silava_sikoihin, _liha_sikoihin, _siitos_sikoihin ja niin\nedelleen. Vanha karju on vielä tämän majatalon sikolätissä, mutta\nmikäli olen kuullut, tuodaan se laivaan lähtömääräyksen saavuttua;\nmutta se on kovin äkäinen ja on senvuoksi jätetty maihin ihan viime\nhetkeen saakka.\n\n-- Ja tosiaankin, Peter, olemme tulemaisillamme hulluiksi sikojen\nvinkunan ja kapteenin rouvan pianon tähden. En tiedä, kumpi mistä on\npahempi; jos menee perään, kuulee toista; jos menee keulaan, kuulee\ntoista vaihteeksi, ja vaihtelua väitetään viehättäväksi. Mutta eikö\nole kamalaa, että niin kaunis fregatti on muutettu sikolätiksi ja\nettä sen pääkansi löyhkää ilkeämmin kuin tunkio?\"\n\n\"Mutta miellyttääkö kapteenin rouvaa pelkän sianlihan syöminen?\"\n\n\"Häntäkö! Hyväinen aika, Peter! Hän on näköjään hoikka kuin hai, ja\nhain ruokahalukin hänellä on, sillä hän syödä hotkaisee nelinaulaisen\nsianlihakimpaleen, ennenkuin se on kunnolleen nostettu hänen\nlautaselleen.\"\n\n\"Onko sinulla vielä muita yhtä hupaisia tietoja kerrottavana,\nO'Brien?\"\n\n\"Ei, Peter; olet kuullut pahimman. Luutnantit ovat kelpo upseereja\nja miellyttäviä ruokakumppaneita; lääkäri on hieman omituinen, ja\nmuonamestari pitää itseään velikultana; vanha perämies on kotoisin\npohjoisesta, tuntee tehtävänsä ja ryyppää mielellään grogia. Kadetit\novat aika säädyllistä nuorta väkeä, valmiita kujeisiin ja ilonpitoon.\nOlisin valmis lyömään vetoa siitä, että ennen pitkää tapahtuu joku\ntepponen sikalassa, sillä he ovat kypsiä koirankuriin. Lopuksi,\nPeter, minun tuskin tarvinnee mainita, että hyttini ja kaikki\ntavarani ovat käytettävissäsi. Ja jos vain saisimme pahuksenmoisen\nmyrskyn tai tiukan taistelun, niin että siat joutuisivat mereen ja\npiano särkyisi, kelpaisi meidän hyvin olla.\"\n\nSeuraavana päivänä menin laivaan, ja minut opastettiin kapteenin\nhyttiin ilmoittautumaan. Rouva To, kookas, laiha nainen, istui\npianonsa ääressä. Hän nousi pystyyn ja kyseli minulta kaikenlaista\n-- millaista väkeä omaiseni olivat -- kuinka paljon he antoivat\nminulle vuosirahaa -- ynnä useita muita sellaisia asioita, joiden\ntiedustaminen oli minusta nenäkästä; mutta kapteeninrouvahan saa\nesiintyä aika vapaasti. Sitten hän kysyi, pidinkö musiikista. Se oli\npulmallinen kysymys, sillä jos vastaisin pitäväni, olisi minun kaiken\ntodennäköisyyden mukaan pakko kuunnella soittoa; jos taas vastaisin,\netten pitäisi, herättäisin hänessä ehkä vastenmielisyyttä itseäni\nkohtaan. Niinpä vastasinkin, että pidin hyvin paljon musiikista\nollessani maissa, missä sitä ei häirinnyt mikään muu häly. \"Oi, te\nolette siis todellinen musiikinharrastaja, herra Simple!\" lausui\nrouva.\n\nSamassa ilmestyi kapteeni To takahytistä puolittain puettuna.\n\n\"Kas niin, nuori mies, te olette vihdoinkin tullut laivaamme. Tulkaa\ntänään päivälliselle luoksemme! Ja mennessänne kojuunne käskekää\nvahdin lähettää teurastajalle sana, että haluan puhutella häntä!\"\n\nKumarsin ja poistuin. Upseerit ja ruokakumppanini ottivat minut\nperin ystävällisesti vastaan; O'Brien oli ennen tuloani etukäteen\nmuokannut heidän mielialaansa minulle suopeaksi. Laivastossamme on\nisoissa fregateissa aina parhaisiin sukuihin kuuluvia nuoria miehiä,\nkoska fregatteja pidetään sopivimpina aluksina. Ruokakumppanini\nolivat herrasmiehiä yhtä tai kahta poikkeusta lukuunottamatta, mutta\nen milloinkaan ole tavannut niin monta huimaa nuorukaista yhdessä.\nIstuuduin haukkaamaan hiukan päivällistä heidän seurassaan, vaikka\nminun pitikin mennä päivälliselle kapteenin hyttiin, sillä meri-ilma\nteki minut nälkäiseksi.\n\n\"Ettekö syö päivällistä kapteenin seurassa, Simple?\" kysyi\nmuonamestarimme.\n\n\"Kyllä\", vastasin.\n\n\"Älkää sitten kajotko sianlihaan nyt, hyvä poika, sillä siellä\nsaatte sitä yllin kyllin. Kas niin, hyvät herrat, täyttäkää lasinne!\nJuokaamme uuden ruokakumppanimme onneksi, ja juodessamme hänen\nonnekseen sitoudumme itse sitä edistämään.\"\n\n\"Juon kanssanne sen maljan\", lausui O'Brien, joka astui kadettien\nkojuun. \"Mitä juomaa teillä on?\"\n\n\"Collierin portviiniä, sir. Poika, tuo lasi herra O'Brienille!\"\n\n\"Terveydeksesi, Peter! Toivon, ettet joudu ranskalaisten vangiksi\ntällä risteilyllä. Herra Montaque, teitä, muonamestaria, pyydän\nkäskemään tuoda tänne vielä yhden kynttilän, jotta näkisin, mitä\npöydässä on. Sitten löydän ehkä jotakin, mitä mielelläni maistaisin.\"\n\n\"Tässä on lampaanjalan reisikappale, herra O'Brien, ja tuossa\nkeitettyä sianlihaa.\"\n\n\"Sitten pyytäisin palasen läheltä polvea. Peter, sinähän syöt\npäivällistä kapteenin seurassa, ja niin syön minäkin -- tohtori\nkieltäytyi.\"\n\n\"Oletteko kuullut, milloin lähdemme purjehtimaan, herra O'Brien?\"\ntiedusti muuan ruokakumppanini.\n\n\"Amiraalinvirastossa kuulin, että meidät kai komennetaan Plymouthiin,\njossa saamme määräyksen joko Itä- tai Länsi-Intiaan, kuten siellä\narveltiin. Ja laivaan tuodut varastot viittaavatkin siihen,\nettä lähdemme vieraille vesille, mutta juuri äsken näytettiin\nkapteeninmerkkiä, ja otaksuttavasti amiraalinvirastosta halutaan\nantaa tietoja.\"\n\nNoin tunnin kuluttua kapteeni palasi hyvin punaisen ja lämminneen\nnäköisenä. Hän kutsui ensimmäisen luutnantin syrjään upseereista,\njotka olivat kannella häntä vastassa, ja ilmoitti hänelle, että\nmeidän piti lähteä Plymouthiin seuraavana aamuna; ja amiraali\noli kahdenkeskisesti ilmaissut hänelle, että meidän oli sitten\nmäärä purjehtia Länsi-Intiaan muassamme parhaillaan kokoontuva\nkuljetuslaivue. Häntä tuntui kovasti huolettavan se ajatus,\nettä hän joutuisi juhla-ateriaksi maaravuille; ja hänen järeä\nruumiinrakenteensa teki hänet tosiaankin hyvin sopimattomaksi\nsikäläiseen ilmastoon.\n\nTämä uutinen levisi pian yli koko laivan, ja alettiin aika tavalla\nhyöriä ja valmistautua. Tohtori, joka oli kieltäytynyt syömästä\nkapteenin hytissä, väittäen olevansa huonovointinen, lähetti sanan,\nettä hän tunsi voivansa paljoa paremmin noudattaakseen kutsua\nmielihyvin ja liittyi ensimmäisen luutnantin, O'Brienin ja minun\nseuraani mennessämme hyttiin.\n\nIstuuduimme pöytään, vatien kannet nostettiin syrjään, ja kuten\nkadetit olivat ennustaneet, oli pöydässä yllin kyllin _sianlihaa_ --\nvalekilpikonnanlientä, sianpäästä valmistettua -- keitetty sianjalka\nja hernemuhennosta -- paistettua siankylkeä, korppumurusilla\npeitettyä -- makkaroita ja perunoita ja porsaansorkkia. Minun täytyy\ntunnustaa aterian miellyttäneen minua, ja söin oikein vankasti;\nmutta toiseksi ruokalajiksi ilmestyi pöytään paistettu porsas,\nmikä hämmästytti minua aika tavalla. Vielä enemmän minua kuitenkin\nällistytti se, kuinka paljon rouva To ahmi. Hän nosti lautaselleen\nkeitettyä sianlihaa ja paistettua kylkeä, pyysi sorkkia, maistoi\nmakkaroita ja söi vielä kokonaisen lautasellisen porsasta ja sen\ntäytettä. Lopuksi tarjottiin omenahyvettä, mutta kun olimme jo\nsyöneet omenakastiketta paistetun sianlihan yhteydessä, emme siitä\nvälittäneet. Lääkäri, joka inhosi sianlihaa, söi aika tukevasti, ja\noli ylettömän huomaavainen kapteenin rouvalle. \"Ettekö suvaitse ottaa\nkappaletta sianpaistia, tohtori?\" kysyi kapteeni.\n\n\"Niin tosiaankin, kapteeni To; koska kuulemani mukaan olemme lähdössä\nsellaiseen määräpaikkaan, jossa emme uskaltane kajota sianlihaan,\nen taida malttaa olla ottamatta palasta, sillä pidän siitä oikein\npaljon.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" tiedustivat kapteeni ja hänen rouvansa, molemmat\nhenkeään pidättäen.\n\n\"Ehkä olen saanut vääriä tietoja\", vastasi tohtori, \"mutta olen\nkuullut, että meidät on määrätty lähtemään Länsi-Intiaan. Ja jos\nniin on laita, niin jokainen tietää, että vaikka siellä sopiikin\nsilloin tällöin syödä suolattua sianlihaa ilman vaaraa, tällaisen\nlihan yksinomainen nauttiminen kahtena tai kolmena päivänä tuottaa\nkaikissa troopillisissa seuduissa ja erittäinkin Länsi-Intiassa heti\npunataudin, joka on siinä ilmastossa aina tuhoisa.\"\n\n\"Niinkö todellakin!\" huudahti kapteeni.\n\n\"Oikein tottako?\" säesti rouva.\n\n\"Ihan totta; ja aina olen karttanut Länsi-Intiaa juuri siitä syystä\n-- pidän niin paljon sianlihasta.\"\n\nSitten tohtori esitti lähes satakunta esimerkkiä upseereista ja\nmerimiehistä, jotka olivat sairastuneet punatautiin syötyään\ntuoretta sianlihaa Länsi-Intiassa; ja kun O'Brien oivalsi, mihin\ntohtori tähtäsi, alkoi hän säestää, kertoen mitä hämmästyttävimpiä\ntapauksia sianlihan vaikutuksesta kuumissa maissa. Muistaakseni hän\nväitti, että kun ranskalaisilla heidän ollessaan saarroksissa ennen\nMartiniquen antautumista ei ollut muuta syötävää kuin sianlihaa,\nneljässä viikossa kuoli tuhannesta seitsemästäsadasta upseerista ja\nmiehestä tuhat kolmesataa ja jäljellejääneet olivat niin heikkoja\ntästä sairaudesta, että heidän oli pakko antautua.\n\nSenjälkeen lääkäri vaihtoi puheenaihetta ja haasteli keltakuumeesta\nynnä muista sikäläisen ilmanalan taudeista, niin että hänen\nkuvauksistaan päättäen Länsi-Intian saaret olivat pelkkiä tappavia\ntauteja potevien ihmisten sairaaloita. Todennäköisimmin saivat\ntartunnan täydessä, vankassa terveydessä olevat ihmiset. Laihoilla\nhenkilöillä oli paremmat mahdollisuudet. Tätä keskustelua jatkettiin,\nkunnes oli aika erota -- rouva To istui lopuksi ihan äänettömänä, ja\nkapteeni nieleksi viiniään huokaillen. Pöydästä noustuamme rouva To\nei tapansa mukaan pyytänyt meitä jäämään kuuntelemaan soittoaan; hän\noli samoin kuin hänen pianonsakin oikein huonossa vireessä.\n\n\"Tulimmainen, tohtori, se oli sievästi tehty\", kehui O'Brien\npoistuttuamme kapteenin hytistä.\n\n\"O'Brien\", virkkoi tohtori, \"ja myöskin te, herra Simple, pyydän\nteitä olemaan laivassa hiiskumatta mitään siitä, mitä puhuin; jos\nse tulee yleisesti tunnetuksi, ei tempustani ole mitään hyötyä,\nmutta jos te molemmat hillitsette kieltänne vähän aikaa, uskallan\nluultavasti luvata, että pääsette eroon kapteeni Tosta, hänen\nrouvastaan ja hänen sioistaan.\"\n\nOivalsimme, kuinka paikkansapitävä hänen huomautuksensa oli, ja\nlupasimme olla vaiti.\n\nSeuraavana aamuna laivamme lähti Plymouthiin, ja rouva To kutsutti\nluoksensa lääkärin, koska hän ei voinut oikein hyvin. Tohtori määräsi\nhänelle lääkkeitä, ja vilpittömästi uskon hänen tahallaan tehneen\npotilaan sairaammaksi. Rouvan sairaus ja oma pelko saattoivat\nkapteeni Ton tavallista useammin kosketuksiin tohtorin kanssa, jota\nhän monesti pyysi rehellisesti lausumaan mielipiteensä, millaiset\nhänen mahdollisuutensa kuumissa maissa olisivat.\n\n\"Kapteeni To\", lausui tohtori, \"en olisi missään nimessä ilmaissut\nteille mielipidettäni, jollette olisi sitä pyytänyt, sillä\ntiedän, ettette te upseerina suinkaan väistäisi velvollisuutenne\nmukaisia tehtäviä, vaikka teidät määrättäisiin maapallon mihin\nosaan tahansa. Mutta koska te sitä tiedustitte, täytyy minun\nsanoa, että kun ruumiinne on noin täyteläinen, en luulisi teillä\nolevan mahdollisuuksia elää siellä enempää kuin kaksi kuukautta.\nHuomautan kuitenkin samalla, sir, että voin olla väärässä;\nmutta joka tapauksessa minun täytyy viitata rouva Ton heikkoon\nruuansulatuselimistöön, ja uskon, ettette ole kyllin kohtuuton niin\nrakastettavaa naista kohtaan salliaksenne hänen lähteä mukaanne.\"\n\n\"Kiitos, tohtori, olen teille hyvin kiitollinen\", vastasi\nkapteeni, pyörähtäen ympäri ja laskeutuen portaita myöten omaan\nhyttiinsä. Silloin risteilimme Kanaalissa, sillä vaikka purjehdimme\nNeedle-kallioiden lomitse myötätuulessa, tyyntyi tuuli, kääntyen\nsitten läntiseksi ollessamme Portlandin kohdalla.\n\nSeuraavana päivänä kapteeni käski teurastaa oikein komean sian,\nsillä hänen ruokavaransa olivat lopussa. Rouva To oli edelleenkin\nvuoteessa, ja senvuoksi kapteeni määräsi osan siasta suolattavaksi,\nkoska hän ei voisi saada pöytäseuraa.\n\nOlin kadettien kojussa, kun joku heistä ehdotti, että meidän pitäisi\nsaada se sika itsellemme, ja he sopivat seuraavasta suunnitelmasta.\nHeidän piti sinä yönä mennä sikalaan ja puupalaseen pistetyllä\nneulalla raapia naarmuja sian kaikkiin osiin ja sitten hangata\nnaarmuihin ruutia. Niin tehtiin, ja vaikka teurastaja yön kuluessa\nnousi vuoteestaan ainakin kymmenen kertaa katsomaan, minkätähden\nsiat olivat niin rauhattomia, luovuttivat kadetit neulan toisilleen\nvaihtaessaan vahtia, niin että sika tuli yltyleensä hyvin tatuoiduksi.\n\nAamuvahdin aikana se tapettiin, ja kun sitä oli korvennettu\nkuumavesisammiossa ja sen harjakset kaavittu pois, oli se sinisten\nläikkien peittämä. Aamuvahdin kadetti, joka oli pääkannella, piti\nvaransa ja huomautti teurastajalle, että siassa oli _nystyrätauti_,\nminkä mies vastahakoisesti myönsi, samalla lausuen, ettei hän\njaksanut käsittää, miten se oli mahdollista, sillä hän ei ollut\nmilloinkaan iskenyt puukkoaan komeampaan sikaan.\n\nAsia ilmoitettiin kapteenille, joka hämmästyi kovasti. Tohtori tuli\nkatsomaan rouva Tota, ja kapteeni pyysi häntä tarkastamaan sikaa ja\nantamaan siitä lausuntonsa. Vaikka se ei kuulunut tohtorin alaan,\nsuostui hän kuitenkin empimättä, koska hänellä oli hyvät syyt\npysytellä hyvissä suhteissa kapteenin kanssa. Etukannelle tullessaan\nhän kohtasi minut, ja minä kerroin hänelle koko salaisuuden.\n\n\"Se on mainiota\", ihasteli hän. \"Se kaikki edistää toiveittemme\ntoteutumista.\"\n\nLääkäri palasi kapteenin luokse ja vakuutti, että sika epäilemättä\noli nystyrätautinen, mikä oli sangen yleinen sairaus laivoissa,\nerittäinkin kuumissa seuduissa, joissa kaikki siat sairastuivat\nsiihen -- ja että se oli tärkeänä syynä tekemässä sianlihaa niin\nepäterveelliseksi.\n\nKapteeni kutsutti luoksensa ensimmäisen luutnantin ja syvään\nhuokaisten käski hänen heitättää sian mereen; mutta ensimmäinen\nluutnantti, joka oli O'Brieniltä kuullut, mitä oli tapahtunut, käski\naliperämiehen viskata sian yli laidan.\n\n\"Kyllä, sir\", vastasi aliperämies, kosketti hattuaan ja toi sian\nkojuumme, jossa paloittelimme sen, suolasimme siitä puolet ja söimme\ntoiset puolet, ennenkuin ehdimme Plymouthiin, johon saavuimme kuuden\npäivän kuluttua lähdettyämme Portsmouthista.\n\nSiellä oli osa kuljetuslaivueesta valmiina, mutta meille ei ollut\nsaapunut määräyksiä. Suureksi riemukseni tuli sinne seuraavana\npäivänä _Diomede_ oltuaan risteilemässä läntisessä saaristossa. Sain\nluvan käydä siellä O'Brienin seurassa, ja tervehdimme taaskin entisiä\nruokakumppaneitamme. Ensimmäinen luutnantti Falcon kävi ilmoittamassa\nkapteeni Savagelle meidän olevan laivassa, ja kapteeni pyysi meitä\nhyttiinsä. Hän tervehti meitä lämpimästi ja puhui hyvin kehuvasti\nsiitä, miten olimme karanneet sotavankeudesta. Hytistä poistuttuamme\ntapasin Chucksin, pursimiehen, odottamassa minua oven edustalla.\n\n\"Hyvä herra Simple, ojentakaahan käpälänne minulle, sillä olen\nriemuissani nähdessäni teidät jälleen. Haluaisin saada puhella\nkanssanne kauan.\"\n\n\"Niin minäkin haluaisin, herra Chucks, mutta pelkäänpä, ettei meillä\nole aikaa; syön tänään päivällistä kapteeni Savagen seurassa, ja\npäivällisaikaan on enää ainoastaan tunti.\"\n\n\"No niin, herra Simple, olen katsellut fregattianne, ja se on kaunis\n-- paljoa isompi kuin _Diomede.\"_\n\n\"Ja se purjehtii yhtä hyvin\", vastasin. \"Luullakseni se on pari sataa\ntonnia isompi. Sen koosta ei saa aavistustakaan, ennenkuin on sen\nkannella.\"\n\n\"Olisin mielelläni pursimiehenä siinä laivassa, herra Simple --\nnimittäin kapteeni Savagen komennuksessa, sillä hänestä en tahdo\nerota.\"\n\nMinulla olisi ollut vielä muutakin puheltavaa Chucksin kanssa, mutta\nvelvollisuuteni oli olla huomaavainen muillekin, jotka tulivat meitä\nhäiritsemään. Päivällisateria entisen kapteenimme seurassa oli oikein\nhauska; kerroimme hänelle seikkailumme. Ja aterian jälkeen palasimme\nomaan alukseemme.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nPääsemme eroon sioista ja pianosta -- Viimeinen veneretki rannalle\nennen lähtöä -- Ensimmäinen luutnantti harkitsemattoman pikaisena ja\nsen seuraukset minulle.\n\n\nOdotettuamme kolme päivää kuulimme kapteeni Ton aikovan vaihtaa\nlaivaa kapteeni Savagen kanssa. Emme jaksaneet uskoa niin hyvää\ntietoa todeksi emmekä voineet saada huhulle vahvistusta, koska\nkapteeni oli mennyt maihin seurassaan rouva To, joka toipui nopeasti\npäästyään pois lääkärimme hoidosta -- niin nopeasti, että kun viikkoa\nmyöhemmin laivaan palanneelta tarjoilijalta tiedustettiin rouva Ton\nvointia, hän vastasi:\n\n\"Oi, ihastuttavan hyvin taaskin, sir; hän on laivasta poistuttuaan\nsyönyt _kokonaisen sian._\"\n\nMutta huhu oli todenperäinen. Kapteeni To, jota peloitti lähteä\nLänsi-Intiaan, oli hankkinut luvan vaihtaa paikkaa kapteeni Savagen\nkanssa. Laivastossa noudatetun tavan mukaan kapteeni Savage sai tuoda\nensimmäisen luutnantin, pursimiehen ja isonveneen miehistön mukanaan.\nHän saapui päivää tai paria ennen kuin lähdimme purjehtimaan, eikä\nlaivassa ole milloinkaan ollut suurempaa riemua. Ainoat alakuloiset\nmiehet olivat _Sanglierin_ ensimmäinen luutnantti ja ne muut miehet,\njoiden oli pakko mennä kapteeni Ton mukaan. Yhden aamupäivän kuluessa\npääsimme eroon kaikista, kapteenista, hänen rouvastaan ja sioistaan,\njopa rouvan pianosta.\n\nOlen jo aikaisemmin kuvaillut palkanmaksupäivää sotalaivalla, mutta\nmielestäni ovat merellelähdön edelliset kaksi päivää vieläkin\nepämiellyttävämmät, vaikkakaan emme yleensä, kun kaikki rahamme ovat\nlopussa, ole pahoillamme päästessämme tyyten pois satamasta siniselle\nulapalle.\n\nMerimiehet eivät koskaan työskentele kunnollisesti niinä päivinä;\nhe ajattelevat vaimojaan ja rakastettujaan, hupaista elämää maalla,\njossa he saivat juoda itsensä humalaan rangaistuksetta, ja monet\nheistä ovat silloin joko puolittain humalassa tai potevat aikaisemman\nhumalan pohmeloa. Laiva on epäjärjestyksessä ja täynnä erilaisia\ntavaroita ja varastoja, jota täytyy hätäisesti ottaa laivaan ja\njoita ei vielä ole kunnollisesti sullottu paikoilleen. Ensimmäinen\nluutnantti on äreä, upseerit ovat vakavia, ja kadetti-poloisia,\njoilla on kaikki omat pikku mukavuutensa huolehdittavinaan, kiusataan\nja kiidätetään sinne tänne kuin postihevosia.\n\n\"Herra Simple\", tiedusti ensimmäinen luutnantti, \"mistä tulette?\"\n\n\"Tykkitelakalta, sir, noutamasta tykkeihin vara-väkipyöriä ja\nkiinnikkeitä.\"\n\n\"Hyvä on -- lähettäkää merimiehet perään laittamaan vene kuntoon ja\npuhaltakaa ensimmäisen kutterin lähtömerkki! Herra Simple, hypätkää\nensimmäiseen kutteriin ja menkää noutamaan upseerit Mount Wisesta!\nVarokaa, ettei yksikään miehistänne poistu veneestä! Kas niin,\nripeästi!\"\n\nOlin ollut poissa koko aamun, kello oli puoli kaksi, enkä ollut\nsaanut päivällistä; mutta mitään hiiskumatta laskeuduin veneeseen.\nHeti poistuttuani O'Brien, joka seisoi Falconin vieressä, virkkoi:\n\n\"Peter ajatteli päivällistään, poika-rukka!\"\n\n\"En lainkaan muistanut sitä\", pahoitteli ensimmäinen luutnantti; \"on\nniin paljon tekemistä. Hän on toimintahaluinen poika, ja hän saa\nsyödä päivällistä upseerien ruokalassa palattuaan.\"\n\nSöin siellä -- enkä niin ollen menettänyt mitään sillä, etten\nvastustellut, vaan pääsin yhä enemmän ensimmäisen luutnantin\nsuosioon, sillä hän ei milloinkaan unohtanut sitä, mitä hän nimitti\n_innoksi_.\n\nMutta ankarimpaan koetukseen joutuu se kadetti, joka lähetetään\nveneellä ostamaan ruokavaroja kapteenin ja upseerien pöytää varten\nlähdön edellisenä päivänä. Tällä kertaa sain minä onnettomuudekseni\nmääräyksen suorittaa sen tehtävän, ja se tuli ihan aavistamatta.\n\nMinun oli käsketty pukeutua viedäkseni veneen rantaan odottamaan\nkapteenin määräyksiä, ja kävelin kannella ylläni paraat vaatteeni ja\naseeni, kun se upseeri, joka oli upseerien ruokalan muonamestari,\ntuli ensimmäisen luutnantin luokse ja pyysi venettä. Vene\nmiehitettiin, ja eräs kadetti komennettiin sen päälliköksi. Mutta kun\nhän tuli kannelle, muisti ensimmäinen luutnantti hänen pari päivää\naikaisemmin tuoneen veneretkeltä palatessaan takaisin vain puolet\nveneen miehistöä eikä halunnut luottaa häneen, vaan huusi minulle:\n\n\"Kuulkaahan, herra Simple, minun täytyykin lähettää teidät tässä\nveneessä. Pitäkää tarkka huoli siitä, ettei ainoakaan mies poistu\nveneestä, ja tuokaa laivaan kersantti, joka on maissa etsimässä yli\nloma-aikansa viipyneitä miehiä!\"\n\nVaikka en voinutkaan muuta kuin ylpeillä osakseni tulleesta\nluottamuksesta, en kuitenkaan olisi mielelläni halunnut lähteä\nparhaassa virkapuvussani; olisin juossut kojuun muuttamaan toisen\nasun ylleni, mutta upseeri ja kaikki miehet olivat jo veneessä,\neikä minun sopinut odotuttaa itseäni, minkä vuoksi kapusin laidalta\nveneeseen ja irtaannuimme fregatin kyljestä. Paitsi veneen miehistöä\noli mukana purjehdusupseeri, taloudenhoitaja, upseerien muonamestari,\nkapteenin muonamestari ja taloudenhoitajan muonamestari, joten\nveneemme oli jotakuinkin täynnä.\n\nPuhalsi navakka kaakkoistuuli, ja meri aaltoili, mutta kun nousuvesi\nvirtasi satamaan päin ei ollut paljon vaahtopäitä. Nostimme\nkeulapurjeen, kiidimme tuulen ja vuoksen mukana ja saavuimme\nneljännestunnissa Mutton-poukamaan, jolloin purjehdusupseeri ilmoitti\nhaluavansa maihin. Maihinnousupaikka oli täynnä veneitä, ja kuului\nmonenlaisia rumia sanoja ja kirouksia, samalla kun keulamiehet\nsohivat haoillaan rannassa olevia veneitä pitääkseen niitä erillään\nmeistä, ennenkuin saimme raivatuksi itsellemme väylän rantaan.\n\nSitten poistuivat purjehdusupseeri ja kaikki muonamestarit veneestä,\nja minun piti huolehtia merimiehistä. Emme olleet ehtineet olla\nsiellä kolmea minuuttia, ennenkuin keulamies vetosi siihen, että\nhänen vaimonsa oli rannalla ja oli tuonut hänen vaatteensa pesusta,\npyytäen lupaa käydä ne noutamassa. Epäsin luvan huomauttaen, että\nvaimon sopi tuoda vaatteet hänelle veneeseen.\n\n\"Mutta, herra Simple\", valitti nainen, \"olettepa tekin kohtelias\nmies, kun vaaditte minua tarpomaan loassa koiranraatojen,\nkaalinkantojen ja löyhkäävien kalanpäiden lomitse ihan uusine\nkenkineni ja puhtaine sukkineni!\"\n\nKatsahdin häneen ja tosiaankin hän oli, kuten Ranskassa sanotaan,\n_bien chaussée_.\n\n\"Kuulkaahan, herra Simple, sallikaa hänen tulla noutamaan vaatteensa!\nSaatte nähdä, että hän on jälleen veneessä tuokion kuluttua.\"\n\nEn tahtonut hylätä hänen pyyntöään, koska ranta oli hyvin likainen ja\nmärkä ja siellä oli kaikkea sitä, mitä hän oli maininnut. Keulamies\nhyppäsi veneestä hakansa avulla, viskasi sen takaisin, meni vaimonsa\nluokse ja alkoi puhella hänen kanssansa minun pitäessäni häntä\nsilmällä.\n\n\"Suokaa anteeksi, sir! Tuolla rannalla on nuori morsiameni; enkö saa\npuhella hänen kanssansa?\" pyysi eräs toinen mies. Käännyin sinne päin\nja hylkäsin pyynnön. Hän ei silti hellittänyt, vaan jankkasi samaa,\nmutta pysyin jyrkkänä. Kun sitten taaskin käänsin katseeni rantaan\npäin pitääkseni silmällä keulamiestä, oli hän vaimoineen poissa.\n\n\"Kas niin\", ärähdin peränpitäjälle, \"arvasin niin käyvän. Kuten\nnäette, Hickman on tipotiessään.\"\n\n\"Hän meni vain ryyppäämään erojaislasin, sir\", puolusti peränpitäjä.\n\"Hän palaa heti.\"\n\n\"Toivottavasti, mutta pelkään, ettei hän palaa.\"\n\nSenjälkeen epäsin jyrkästi kaikki miesten pyynnöt päästä pois\nveneestä, mutta suostuin siihen, että heille tuotiin olutta\nveneeseen. Upseerien muonamestari tuli takaisin, tuoden vasullisen\nleipiä, ja ilmoitti purjehdusupseerin pyytäneen, että sallisin\nkahden miehen lähteä hänen mukaansa Glencrossin myymälään noutamaan\ntavaroita. Lähetin tietysti kaksi miestä ja käskin muonamestarin\ntuoda Hickmanin takaisin, jos hän näkisi sen miehen. Tällä välin\noli rannalle kokoontunut paljon merimiesten vaimoja, jotka alkoivat\nmeluisasti keskustella veneen miehistön kanssa. Joku toi tavaraa\nJimille, toinen vaatteita Billille; muutamat heistä kapusivat\nveneeseen istumaan miesten joukkoon; toisia tuli ja meni, tuoden\nolutta ja tupakkaa, joita he kävivät ostamassa miesten pyynnöstä.\nPian meillä oli sellainen ahdinko, melu ja hämminki, että saatoin\nvain työläästi pitää silmällä kaikkia miehiäni, jotka toinen toisensa\njälkeen yrittivät lähteä veneestä.\n\nSitten saapui rantaan kersantti, tuoden mukanaan kolme merimiestämme,\njotka hän oli tavannut ja jotka olivat pahasti päissään. Heidät\nsysättiin veneeseen, ja he pahensivat asemaani, sillä en ehtinyt\nniin hyvin pitää silmällä selviä miehiä, kun minun täytyi tähyillä\nhälisijöitä, jotka pyrkivät väkisin pois veneestä. Sitten kersantti\nlähti noutamaan vielä yhtä miestä, ja mainitsin myöskin hänelle\nHickmanista.\n\nNoin puolta tuntia myöhemmin palasivat muonamestari ja molemmat\nhänen mukaansa lähteneet miehet, tuoden kaalinpäitä, munavasuja,\nsipulikimppuja, kaikenlaisia saviastioita, paperiin käärittyjä\nvihanneksia, lampaankäpäliä ja -lapoja, jotka kaikki sullottiin\nveneeseen, niin että lopuksi olivat sekä perä-istuimet että kaikkien\nteljojen alustat ahdetut täyteen. He ilmoittivat, että heidän piti\nnoutaa vielä vähän tavaroita ja että purjehdusupseeri oli mennyt\nStonehouseen tapaamaan rouvaansa, joten he ennättäisivät takaisin\npaljoa aikaisemmin kuin hän.\n\nKun oli kulunut vielä puoli tuntia, joiden aikana veneen miehistön\nhillitseminen oli perin vaivaloista, tulivat he takaisin, tuoden\nkaksitoista hanhea ja kaksi ankkaa, joiden jalat olivat sidotut,\nmutta molemmat miehet olivat heiltä karanneet, joten nyt oli poissa\nkolme miestä, ja arvasin Falconin olevan kovasti kiukuissaan, sillä\nhe olivat laivan reippaimpia miehiä.\n\nOlin nyt päättänyt olla enää antautumatta siihen vaaraan, että\nmenettäisin vielä useampia miehiä, ja komensin miehistöä työntämään\nveneen irti rannasta viedäkseni sen telakan kupeeseen, johon miehet\neivät pääsisi kapuamaan. He olivat perin kapinallisia, nurkuivat\näänekkäästi ja tuskin mielivät totella minua; asian laita oli niin,\nettä he olivat juoneet aika paljon, ja jotkut heistä olivat enemmän\nkuin puolittain juovuksissa. Vihdoin minua kuitenkin toteltiin, mutta\nsitä ennen sain osakseni kuuron herjauksia naisilta ja kirouksia\nkalastus- ynnä muiden veneiden omistajilta, joiden aluksia aallokko\noli työntänyt laitojamme vasten.\n\nSää oli käynyt paljoa pahemmaksi ja näytti kovin uhkaavalta.\nVarrottuani vielä tunnin saapui kersantti veneellemme muassaan\nkaksi miestä, joista toinen suureksi riemukseni oli Hickman. Se\nlohdutti minua, koska en ollut vastuunalainen muista kahdesta. Olin\nkuitenkin pahassa pulassa, sillä veneen miehistö ja kersantin tuomat\nmiehet esiintyivät hälisevästi ja röyhkeästi. Muuan heistä kaatui\nselälleen munavasuun ja särki kaikki munat tuhansiksi sirpaleiksi.\nPurjehdusupseeria ei vain kuulunut, ja aika alkoi olla myöhäinen.\n\nKun nyt oli pakoveden aika, joten vesi virtasi vastatuuleen, oli\naallokko ankara, ja minun täytyi palata laivalle vene syvälle\nlastattuna ja useimmat miehet päihdyksissä. Peränpitäjä, ainoa\nselvä koko joukossa, suositteli lähtöä, koska pian tulisi pimeä ja\nsaattaisi tapahtua jokin onnettomuus. Mietittyäni minuutin verran\npäätin tehdä niin, komensin miehet airoihin, ja lähdimme liikkeelle\nkersantin ja upseerien muonamestarin kyyröttäessä keulassa --\njuopuneiden miesten, ankkojen ja hanhien viruessa yhdessä rykelmässä\nveneen pohjalla -- perä-istuimet reunaan saakka täynnä tavaraa,\nsamalla kun muut matkustajat ja minä istuimme, miten voimme,\nsaviastioiden ja muiden tavaroiden seassa, joita vene oli ahdettu\ntäyteen.\n\nVeneemme tarjosi aika sekasortoisen näyn -- puolihumalaiset miehet\ntorkkuivat ja nuokkuivat vasten toisten selkiä, kun taas täydessä\nhumalassa olevat vannoivat _tahtovansa_ soutaa.\n\n\"Liikutelkaa airoanne, Sullivan! Teistä on enemmän haittaa kuin\nhyötyä. Te juopunut vintiö, minä annan teidät ilmi heti laivaan\nehdittyämme.\"\n\n\"Miten, pahus vieköön, voin soutaa, kun tuo Jones-vintiö kolhii\nairollaan selkääni takaapäin, niin että se on katketa, eikä hänen\naironsa koko aikana hipaisekaan vettä?\"\n\n\"Valehtelet\", kiljaisi Jones. \"Minä kiskon venettä yksin kaikkia\nalahangan airoja vastaan.\"\n\n\"Hän soutaa kastelematta airoaan, niin juuri, hän on vain\nsoutavinaan.\"\n\n\"Eikö tässä mielestäsi kastella airoja?\" huusi joku toinen, kun\naalto kohahti veneen ylitse keulasta perään saakka, kastellen kaikki\nläpimäriksi.\n\n\"No, katsokaahan vain, enkö kisko niin, että käteni ovat irtautua\nolkapäistäni!\" kehui Sullivan.\n\n\"Onko sillan alla niin syvälti vettä, että pääsemme sen alitse,\nSwinburne?\" tiedustin peränpitäjältä.\n\n\"Ihan kylliksi, herra Simple; nyt on vasta luoteen alku, ja kuta\npikemmin ehdimme laivalle, sitä parempi.\"\n\nOlimme nyt sivuuttaneet Devil's Pointin, ja aallokko oli hyvin\nankara; vene syöksyi aallonpohjaan, niin että pelkäsin sen katkeavan.\nPian se oli puolillaan vettä, ja kaksi perimmäistä airoa nostettiin\nveneeseen, jotta miehet joutivat luomaan vettä pois.\n\n\"Suokaa anteeksi, sir, eikö minun olisi parasta leikata poikki siteet\nnoiden ankkojen ja hanhien jaloista, jotta ne voisivat uimalla\npelastaa henkensä?\" huusi Sullivan, lepuuttaen airojaan. \"Nuo\nlintuparat muutoin hukkuvat omaan elementtiinsä.\"\n\n\"Ei, ei; soutakaa, minkä jaksatte!\"\n\nNyt alkoivat veneen pohjalla viruvat humalaiset käydä kovin\nrauhattomiksi, kun heidän ympärillään loiski niin paljon vettä, ja\nyrittivät tavantakaa kompuroida pystyyn. He kaatuilivat jälleen\nankkojen ja hanhien päälle, joista melkoinen osa vain tukehtumalla\npelastui hukkumasta.\n\nSillan kohdalla kävi erittäin kova aallokko, ja vaikka vuorovesi\nkiidätti meidät sen alitse, olimme vähällä hukkua. Pehmeitä leipiä\nkellui veneen pohjalla; sokeri, pippuri ja suolakääröt olivat\nsuolaisen veden liottamat, ja äkillinen tärähdys paiskasi kapteenin\nmuonamestarin, joka istui veneen partaalla likellä perimmäistä airoa,\nsuoraan saviastioiden ja munien päälle, mikä lisäsi sekasortoista\ntuhoa. Kun vielä tulvahti sisään muutamia aaltoja, oli vahinko\ntäydellinen, ja upseerien muonamestari oli epätoivoissaan.\n\n\"Tämäpä on herttainen\", hoilotti Sullivan, \"koko laivaston kohteliain\nvene. Se kumartelee ja niiailee innokkaammin kuin hienoin pari\nmaissa. Ponnistakaa, pojat, niin että viina haihtuu käsivarsistanne!\nSilloin ensimmäinen luutnantti näkee, että olemme selviä ja lisäksi\nläpimärkiä, luulee meitä ihan maistamattomiksi ja antaa ehkä\nsenvuoksi tulisen ryypyn päästyämme laivaan.\"\n\nNeljännestunnissa olimme melkein fregatin kupeella, mutta miehet\nsoutivat niin kehnosti, ja aallokko oli niin kova, että painuimme\nlaivan ohitse sen perään. Sieltä viskattiin pelastusrengas nuoran\npäässä, saimme siitä kiinni, ja merimiehet ja peräkannen vahdit\nvetivät meidät laivan luokse veneen keulan upotessa aaltoihin, niin\nettä kastuimme läpikotaisin. Vihdoin pääsimme keskikannen kohdalle ja\nkapusimme fregattiin jyrkkiä tikkaita myöten. Falcon oli kannella ja\nhyvin suutuksissaan siitä, ettei vene ollut tullut laivan kupeelle\nkunnollisesti.\n\n\"Luulin teidän, herra Simple, jo nyt osaavan tuoda veneen laivan\nkupeelle.\"\n\n\"Kyllä osaankin, sir, toivottavasti, mutta vene oli niin täynnä\nvettä, ja miehet soutivat huonosti.\"\n\n\"Kuinka monta miestä kersantti toi laivaan?\"\n\n\"Kolme, sir\", vastasin, väristen vilusta ja pahoitellen parhaan\nvirka-asuni turmeltumista.\n\n\"Onko veneen miehistö täysilukuisena mukana, sir?\"\n\n\"Ei, sir; kaksi jäi maihin; he --\"\n\n\"Ei sanaakaan, sir. Maston huippuun! Ja olkaa siellä, kunnes huudan\nteidät alas. Jollei olisi niin myöhä, lähettäisin teidät rannalle\nenkä ottaisi teitä takaisin laivaan ilman miehiä. Ylös, sir, heti!\"\n\nEn uskaltanut selittää, vaan kapusin mastoon. Oli hyvin kylmä, tuuli\nvinhasti kaakosta, ja satoi rankasti kuuroittain. Olin niin märkä,\nettä tuuli tuntui puhaltavan lävitseni, ja lisäksi oli melkein\nihan pimeä. Kiipesin ristitangoille ja siellä istuessani tunsin,\nettä olin tehnyt velvollisuuteni ja ettei minua ollut kohdeltu\noikeudenmukaisesti.\n\nSillä välin oli vene hinattu tyhjennettäväksi, ja kaunis\ntyhjentäminen siitä sukeutuikin. Kaikki ankat ja hanhet olivat\nkuolleet, kaikki munat ja saviastiat särkyneet, vihannekset melkein\nkaikki huuhtoutuneet mereen; lyhyesti sanoen, kuten O'Brien lausui,\n\"oli tapahtunut aika komea yleinen merivahinko\". Falcon oli yhä hyvin\näkeissään.\n\n\"Ketkä ovat poissa?\" tiedusti hän Swinburnelta, peränpitäjältä,\ntullessaan laidalle.\n\n\"Williams ja Sweetman, sir.\"\n\n\"Reippaimpia märssymiehiämme, mikäli olen kuullut. Tämä on tosiaankin\nliian ärsyttävää; koko laivassa ei ole ainoatakaan kadettia, johon\nvoisin luottaa. Koko laivastohomma on todentotta menossa päin\nmäntyyn, kun nuoret miehet, joita meille lähetetään ja joista pitäisi\nkasvattaa upseereja, ovat näin huolimattomia. Minkätähden viivyitte\nniin kauan, Swinburne?\"\n\n\"Odotimme purjehdusupseeria, joka meni Stonehouseen tapaamaan\nvaimoaan; mutta herra Simple ei halunnut enää odottaa, kun alkoi\nkäydä pimeäksi ja meillä oli niin monta päihtynyttä veneessä.\"\n\n\"Herra Simple teki oikein. Toivoisin herra Harrisonin jäävän\nikipäiviksi rannalle vaimonsa luokse -- se oli suoranaista\ntehtäviensä halveksimista. Mutta minkätähden te, herra Swinburne,\nette pitänyt silmiänne auki, kun herra Simple oli niin huolimaton?\nMiten kehtasitte sallia miesten lähteä veneestä?\"\n\n\"Miehet käski purjehdusupseeri kantamaan tavaroita, ja he karkasivat\nmuonamestarin seurasta. Se ei ollut herra Simplen syy eikä minunkaan.\nPidimme venettä telakan kupeessa kaksi tuntia, ennenkuin lähdimme\npois, sillä muutoin olisimme menettäneet useampia miehiä. Mitä siinä\nnuorukaisraukka mahtaa, kun hänen komennossaan on humalaisia miehiä,\njotka _eivät tahdo_ totella määräyksiä?\"\n\nJa peränpitäjä katsahti mastonhuippuun ikäänkuin sanoakseen:\n\"Minkätähden hänet on tuonne lähetetty?\"\n\n\"Olen valmis vannomaan, sir\", jatkoi hän sitten, \"ettei herra Simple\nkertaakaan astunut pois veneestä siitä alkaen, kun hän laskeutui\nfregatin kupeelta, siihen saakka, kun hän nousi kannelle, ja ettei\nyksikään nuori herrasmies olisi voinut suorittaa tehtäväänsä\ntäsmällisemmin\".\n\nFalcon silmäili aluksi hyvin äkäisesti peränpitäjää, joka puhui\nniin rohkeasti, mutta ei virkkanut mitään. Hän käveli kerran tai\npari edestakaisin kannella ja huusi sitten, käskien minua tulemaan\nalas. Mutta minä _en voinut_; raajani olivat niin kohmettuneet, kun\ntuuli oli puhaltanut märkiin vaatteisiini, etten kyennyt liikkumaan.\nHän huusi uudelleen; kuulin hänen huutonsa, mutta en pystynyt\nvastaamaan. Silloin kiipesi muuan märssymies luokseni ja huomattuaan,\nmissä tilassa olin, luikkasi kannelle luulevansa minun olevan\nkuolemaisillani, sillä en kyennyt liikkumaan, ja lisäsi, ettei hän\nuskaltanut poistua luotani, koska pelkäsi minun putoavan.\n\nO'Brien, joka oli ollut koko ajan kannella, riensi kiipeämään\ntaklaukseen ja oli pian luonani ristitangoilla. Hän lähetti\nmärssymiehen noutamaan märssystä väkipyörän ja purjeennostoköysiä,\nlaittoi taljan ja laski minut kannelle. Minut vietiin heti\nriippumattooni; ja kun lääkäri määräsi minulle konjakkia ja kuumaa\nvettä ja runsaasti peitehuopia, olin muutamien tuntien kuluttua\ntäysin toipunut.\n\nO'Brien, joka oli vuoteeni ääressä, sanoi:\n\n\"Älä ole milläsikään, Peter, äläkä ole äkeissäsi herra Falconille,\nsillä hän on hyvin pahoillaan!\"\n\n\"En olekaan äkeissäni, O'Brien, sillä herra Falcon on ollut minulle\nniin hyvä, etten voi olla antamatta hänelle anteeksi kerran\nsattunutta äkkipikaisuutta.\"\n\nLääkäri tuli riippumattoni ääreen, antoi minulle lisää kuumaa juomaa,\nkäski minua nukkumaan, ja seuraavana aamuna heräsin ihan terveenä.\n\nKun menin kadettien kojuun, kysyivät ruokakumppanini, kuinka voin,\nja monet heistä sättivät Falconin hirmuvaltaa. Mutta minä puolustin\nhäntä, myöntäen hänen tällä kertaa kenties olleen äkkipikaisen, mutta\nhuomauttaen, että hän yleensä oli erinomainen ja hyvin oikeamielinen\nupseeri. Jotkut olivat samaa mieltä kanssani, mutta toiset eivät\nolleet. Eräs heistä, joka oli aina epäsuosiossa, pilkkasi minua:\n\n\"Peter lukee raamattua ja tietää, että jos häntä lyödään poskelle,\nhänen tulee kääntää toinen poski. Olenpa varma siitä, että jos vedän\nhäntä oikeasta korvasta, hän tarjoaa minulle vasentakin.\"\n\nNiin sanottuaan hän nykäisi minua korvasta, mutta silloin iskin hänet\nlattiaan vaivan palkkioksi. Senjälkeen koju raivattiin tappelua\nvarten, ja neljännestunnissa oli vastustajani saanut kyllikseen;\nmutta minäkin sain kolhaisuja, ja toinen silmäni oli hyvin musta.\nOlin tuskin ehtinyt peseytyä ja vaihtaa veritahroja saaneen paidan\nyltäni, kun minut kutsuttiin peräkannelle. Sinne saavuttuani näin\nFalconin kävelemässä edestakaisin. Hän silmäili minua perin tiukasti,\nmutta ei kysynyt, mistä tavaton ulkonäköni johtui.\n\n\"Herra Simple\", aloitti hän, \"kutsutin teidät tänne pyytääkseni\nteiltä anteeksi eilisiltaista käytöstäni, joka ei ollut ainoastaan\nkovin harkitsematon, vaan myöskin epäoikeudenmukainen. Olen saanut\ntietää, ettei teitä sovi moittia miesten menetyksestä.\"\n\nMinun kävi häntä kovasti sääliksi kuullessani hänen puhuvan niin\nkauniisti, ja rauhoittaakseni hänen mieltänsä kerroin hänelle, että\nvaikka minua ei tosiaankaan sopinut moittia niiden kahden miehen\nkatoamisesta, olin kuitenkin tehnyt väärin salliessani Hickmanin\npoistua veneestä ja että jollei kersantti olisi häntä tuonut, olisin\npalannut ilman häntä, joten _olin_ ansainnut saamani rangaistuksen.\n\n\"Herra Simple\", vastasi Falcon, \"kunnioitan teitä ja ihailen\ntunteitanne. Minussa oli kuitenkin vika, ja velvollisuuteni on\npyytää anteeksi. Nyt saatte mennä takaisin kojuun. Olisin pyytänyt\nsaada nauttia seurastanne päivällispöydässä, mutta huomaan sattuneen\njotakin muuta, minkä johdosta olisin missä muissa olosuhteissa\ntahansa kuulustellut teitä, mutta nyt en kuulustele.\"\n\nTein kunniaa ja poistuin. Sillä välin oli O'Brienille kerrottu\nriidan syy, jonka hän tarkoin muisti selittää Falconille, ja Falcon,\nkertoi O'Brien, \"ei ollut vähintäkään vihainen minulle siitä, mitä\noli tapahtunut\". Senjälkeen Falcon aina kohtelikin minua mitä\nystävällisimmin ja määräsi minut kaikkiin tärkeinä pitämiinsä\ntehtäviin. Hän oli vilpitön ystävä, sillä hän ei sallinut minun lyödä\ntehtäviäni laimin, mutta kohteli minua samalla huomaavaisesti ja\nluottavasti.\n\nPurjehdusupseeri palasi laivaan kovasti kiukuissaan sentähden, että\nhänet oli jätetty, ja uhkaili haastaa minut sotaoikeuteen, koska en\nmuka ollut osoittanut tarpeellista kunnioitusta häntä kohtaan ja\nkoska olin huolimattomasti hoitanut haltuuni uskottuja tavaroita,\nmutta O'Brien kehoitti minua olemaan piittaamatta hänestä ja hänen\npuheistaan.\n\n\"Minä luulen, Peter, sen herrasmiehen saaneen aika paljon näppäyksiä\nnenälleen elämänsä aikana.\"\n\n\"Kuinka niin, O'Brien?\"\n\n\"Katsos, Peter, hän on aikamoinen tomppeli.\"\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nPitkä keskustelu Chucksin kanssa -- Kuinka edullista on pitää\nrukouskirjaa taskussa -- Purjehdimme pasaatituulissa -- Alipursimies\nSwinburnen tarinat -- Kapteeni sairastuu.\n\n\nSeuraavana päivänä kapteeni saapui laivalle mukanaan sinetöidyt\nmääräykset ja käsky, ettei niitä saanut avata, ennenkuin Ushantin\nkohdalla. Iltapäivällä nostimme ankkurin ja levitimme purjeet.\nOli hyvä pohjoistuuli, ja Biskajan lahti aaltoili miellyttävästi.\nLaskimme myötätuuleen, nostimme kaikki purjeet ja kiidimme eteenpäin\nyksitoista meripenikulmaa tunnissa. Koska en voinut näyttäytyä\nperäkannella, merkittiin minut sairasluetteloon. Kapteeni Savage,\njoka oli perin tarkka pikku asioissakin, tiedusti, mikä minua\nvaivasi. Lääkäri vastasi: \"Tulehtunut silmä.\"\n\nKapteeni ei kysellyt sen enempää, ja visusti varoin joutumasta hänen\nnäkyviinsä. Kävelin iltasin etukannella ja uudistin läheiset suhteeni\npursimies Chucksin kanssa, jolle kerroin tarkoin kaikki Ranskassa\nsattuneet seikkailuni.\n\n\"Olen aprikoinut, herra Simple\", virkkoi hän, \"miten teidän\nkaltaisenne nuori vesa on jaksanut kestää sellaiset rasitukset,\nja nyt tiedän, mistä se johtuu. Se on _veressä_ herra Simple --\nyksinomaan veressä; olette hyvää sukua ja aateliston ja alempien\nkansanluokkien välillä on yhtä suuri ero kuin juoksijan ja\nkuormahevosen välillä.\"\n\n\"En voi olla samaa mieltä kanssanne, herra Chucks. Alhaissyntyiset\novat täysin yhtä urheita kuin nekin, joiden syntyperä on ylhäinen.\nTarkoituksenne ei toki liene väittää, että te ette ole urhea --\netteivät tämän laivan merimiehet ole urheita?\"\n\n\"Ei, ei, herra Simple; mutta kuten olen itsestäni maininnut, oli\näitini epäluotettava nainen, ja mahdotonta on tietää, kuka oli\nisäni; ja äitini oli lisäksi hyvin sievä nainen, mikä hetkellisesti\ntasoittaa kaikki erotukset. Mitä merimiehiin tulee, niin Jumala\ntietää, että tekisin heille vääryyttä, jollen tunnustaisi, että\nheillä on leijonan rohkeus. Mutta on kahdenlaista rohkeutta, herra\nSimple -- hetkellistä rohkeutta ja pitkäaikaisen kestämisen urheutta.\nYmmärrättekö minua?\"\n\n\"Luulen ymmärtäväni, mutta en sittenkään ole kanssanne samaa mieltä.\nKukapa kestäisi ankarampia rasituksia kuin merimiehemme?\"\n\n\"Niin, niin, herra Simple, se johtuu siitä, että heidän raskas\nelämänsä on _kovettanut_ heidät kestämään niitä; mutta jos tavalliset\nmerimiehet olisivat kaikki tuollaisia hentoja suikaleita kuin\nte ja jos heidät olisi kasvatettu yhtä huolellisesti, eivät he\njaksaisi kestää kaikkea sitä, mitä te olette kestänyt. Se on minun\nmielipiteeni, herra Simple -- _veri_ on verratonta.\"\n\n\"Mielestäni, herra Chucks, olette kehittänyt ajatuksenne tästä\nasiasta liian pitkälle.\"\n\n\"En ole, herra Simple. Ja sitäpaitsi uskon, että sellainen mies,\njolla on enemmän menetettävää, aina yrittää tiukemmin. Tavallinen\nmies taistelee ainoastaan oman arvonsa puolesta; mutta jos miehellä\non pitkä sarja esi-isiä, historiasta tunnettuja, ja jos hänellä\non vaakuna, joka on täynnä kaikenlaisia merkkejä, leijonia ja\nsarvikuonoja ja jonka arvoa hänen tulee tukea -- niin eikö hänen\ntule taistella kaikkien esi-isiensä arvon puolesta, joiden nimelle\nkoituisi häpeää, jollei hän käyttäytyisi hyvin?\"\n\n\"Yhdyn, herra Chucks, viimeiseen huomautukseenne määrättyyn\npisteeseen saakka.\"\n\n\"Niin, herra Simple, hyvän suvun arvoa ei koskaan tunne sellainen,\njolla se on, mutta jollemme voi sitä saada, osaamme antaa sille\narvon. Toivoisin olevani syntynyt ylimykseksi -- kautta taivaan,\ntoivoisin!\" Chucks läimäytti nyrkillään savupiippua, niin että\nse kajahti. \"No niin, herra Simple\", jatkoi hän oltuaan kotvasen\nvaiti, \"minusta on kuitenkin hyvin lohdullista, että olen joutunut\neroon siitä Muddle-tolvanasta ja hänen kahdestakymmenestäkuudesta\ntuhannesta vuodestaan ynnä vanhaa akkaa muistuttavasta tykkimestari\nDispartista. Ette aavistakaan, kuinka pahasti ne kaksi miestä aina\närsyttivät hermojani; se oli hyvin typerää, mutta en mahtanut sille\nmitään. Tämän laivan aliupseerit näyttävät oikein kunnioitettavilta,\nrauhallisilta miehiltä, jotka tuntevat tehtävänsä ja hoitavat ne\nolematta liian tuttavallisia, mitä vihaan ja inhoan. Saavuttuanne\nEnglantiin menitte tietysti kotiinne omaistenne luokse?\"\n\n\"Niin tein, herra Chucks, ja vietin joitakuita päiviä isoisäni\nloordi Privilegen luona, johon mainitsitte tutustuneenne joillakin\npäivällisillä.\"\n\n\"No, entä kuinka tuo vanha herra nyt voi?\" tiedusti pursimies\nhuokaisten.\n\n\"Oikein hyvin ikäänsä nähden.\"\n\n\"Kertokaahan, herra Simple, minulle kaikki tarkoin siitä hetkestä\nalkaen, jolloin palvelijat olivat ovella teitä vastassa, lähtöönne\nsaakka! Kuvailkaa minulle taloa ja sen kaikkia huoneita, sillä\nmielelläni kuulen puhuttavan tuollaisista asioista, vaikka en enää\nkoskaan saa niitä nähdä.\"\n\nChucksin mieliksi kerroin kaikki hyvin yksityiskohtaisesti; hän\nkuunteli perin tarkkaavaisesti iltamyöhään saakka, ja vastahakoisesti\nhän sittenkään salli minun katkaista tarinani ja poistua\nriippumattooni.\n\nSeuraavana päivänä sattui tuiki omituinen tapaus. Toinen perämies\nkomensi erään kadetin mastonhuippuun, koska hän ei ollut odottanut\nkannella, kunnes hänet olisi tultu vapauttamaan vahdista. Hän oli\nalhaalla kojussamme, kun häntä tultiin kutsumaan, ja aliperämiehen\npuheista arvattuaan saavansa rangaistuksen hän työnsi takkinsa\ntaskuun ensimmäisen käsiinsä osuneen kirjan lukeakseen sitä huvikseen\nmastonlatvassa ja juoksi kannelle. Kuten hän oli otaksunut,\nkomennettiin hänet heti mastoon. Hän ei ollut ehtinyt olla siellä\nviittä minuuttia kauempaa, kun äkillinen tuulenpuuska katkaisi\nisonmaston prammitangon ja hän lensi suojanpuolelle (sillä tuuli\noli kääntynyt, ja raa'at olivat nyt tiukatut vinoon). Jos hän olisi\npudonnut mereen, olisi hän kaiken todennäköisyyden mukaan hukkunut,\nkoska hän ei osannut uida. Mutta hänen taskussaan oleva kirja\ntakertui fokkipurjeen taljan haarukkaan, jossa hän riippui, kunnes\nisonmärssyn miehet auttoivat hänet pois.\n\nHän oli kiireissään sattunut sieppaamaan rukouskirjan, ja\ntaikauskoiset väittivät kaiken johtuneen siitä, että hän oli ottanut\nuskonnollisen kirjan mukaansa. Minä en niin ajatellut, koska mikä\nmuu kirja tahansa olisi ajanut saman asian yhtä hyvin. Mutta kadetti\nitse oli sitä mieltä, ja se oli hyvä asia, koska hän oli kiusallinen\nvintiö, mutta tästedes käyttäytyi paljoa paremmin.\n\nOlinpa vähällä unohtaa mainita eräästä tapauksesta, joka sattui\nlähtöpäivänämme ja jolla, kuten myöhemmin selviää, oli suuri vaikutus\nvastaiseen elämääni. Sain isältäni ilmeisesti suuren levottomuuden\nja harmin vallassa kirjoitetun kirjeen; siinä hän ilmoitti setäni,\njolla, kuten jo olen kertonut, oli kaksi tytärtä, ja jonka rouvan\narveltiin taaskin olevan raskaana, äkkiä hajoittaneen taloutensa,\nerottaneen kaikki palvelijansa ja matkustaneen Irlantiin, käyttäen\nväärää nimeä. Hänen selittämättömään menettelyynsä ei ollut\nilmoitettu mitään syitä; eikä edes isoisäni sen enempää kuin\nmuutkaan sukulaiset ollut saanut tietoa hänen aikeistaan. Hänen\npoistumisestaan saatiinkin tieto ihan sattumalta noin kaksi viikkoa\nhänen katoamisensa jälkeen. Isäni oli nähnyt paljon vaivaa saadakseen\nselville hänen olinpaikkansa, mutta vaikka setäni jälkiä oli\nseurattu Corkiin asti, olivat ne siitä kaupungista alkaen häipyneet.\nSuoritettujen tiedustelujen nojalla kuitenkin otaksuttiin, ettei hän\nollut kovin etäällä sieltä.\n\n\"Nyt\", lisäsi isäni kirjeessään, \"en voi olla olettamatta, että\nveljeni, kiihkeästi halutessaan säilyttää arvonimestä johtuvat edut\nomalla sukuhaarallaan, on päättänyt esittää maailmalle jonkun vieraan\npojan omana lapsenaan, turvautuen johonkin temppuun. Hänen vaimonsa\nterveys on varsin heikko, eikä hän todennäköisesti saa paljoa\njälkeläisiä. Jos se, jota nyt odotetaan, osoittautuu tyttäreksi, on\nhänellä vain vähän toiveita uuden lapsen saamisesta. Ja empimättä\nlausun vakaumuksenani, että hän on ryhtynyt tähän toimenpiteeseen\npetollisesti anastaakseen sinulta mahdollisuuden joskus päästä\nparlamentin ylähuoneeseen.\"\n\nNäytin tämän kirjeen O'Brienille, joka luki sen lävitse kahdesti tai\nkolmesti ja oli sitä mieltä, että isäni arvelut olivat oikeat.\n\n\"Saat uskoa, Peter, että setäsi suunnittelee rumia juonia, jos näet\nrumat juonet käyvät tarpeellisiksi.\"\n\n\"Mutta en osaa kuvitella, että setäni, jollei hänellä ole omaa\npoikaa, mieluummin auttaisi ylhäiseen asemaan jonkun muun poikaa kuin\nomaa veljenpoikaansa.\"\n\n\"Mutta minäpä osaan. Setäsi ei todennäköisesti elä kauan, kuten\ntiedät. Lääkärit väittävät, ettei häntä lyhyen kaulansa tähden\nkannattaisi ottaa henkivakuutukseen edes kahdeksi vuodeksi. Ja\nnyt ota huomioon, että jos hänellä olisi poika, hänen tyttärensä\nolisivat paljoa paremmassa asemassa ja heillä olisi paljoa paremmat\navioliittomahdollisuudet. Lisäksi on paljon muita syitä, joista en\nnyt halua puhua, koska on hyödytöntä saada sinua pitämään setääsi\nlurjuksena. Mutta sanonpa sinulle, mitä teen. Menen suoraapäätä\nhyttiini ja kirjoitan isä M'Grathille, kerron hänelle koko jutun\nja pyydän häntä ottamaan selkoa setäsi olinpaikasta ja pitämään\nhäntä silmällä; ja olen valmis panemaan kanssasi kaksitoista pulloa\nclaretviiniä vetoon siitä, että isä M'Grath saa setäsi olinpaikan\nselville vajaassa viikossa ja pysyy hänen jäljillään koko ajan.\nHän käy käsiksi setäsi irlantilaisiin palvelijoihin, eikä sinulla\nole aavistustakaan, kuinka suuri valta papeilla on siinä maassa.\nKuvailehan nyt niin hyvin kuin osaat setäsi ja hänen vaimonsa\nulkonäköä! Kuinka paljon heidän perheessään on jäseniä ja minkä\nikäisiä he ovat? Isä M'Grathin pitää saada kaikki tiedot, ja sitten\nhänet jätetään rauhassa tekemään kaikki, mikä on tarpeen.\"\n\nNoudatin O'Brienin kehoitusta parhaani mukaan, ja hän kirjoitti isä\nM'Grathille hyvin pitkän kirjeen, joka lähetettiin maihin huolellisen\nmerimiehen mukana. Vastasin isäni kirjeeseen enkä sitten enää\najatellut koko asiaa.\n\nKun sinetöidyt määräyksemme avattiin, kävi ilmi, että määräpaikkamme\noli Länsi-Intia, kuten olimmekin otaksuneet. Poikkesimme Madeirassa\nottamassa alukseemme viiniä laivan miehistön tarpeiksi, mutta koska\nviivyimme satamassa ainoastaan yhden päivän, ei meidän sallittu mennä\nmaihin. Ja onneksi olisi ollut, jollemme olisi siellä poikenneetkaan,\nsillä seuraavana päivänä kapteenimme, joka oli syönyt päivällistä\nkonsulin luona, sairastui huolestuttavasti. Oireiden nojalla lääkäri\npelkäsi hänen saaneen myrkytyksen nauttimastaan ruuasta, joka\ntodennäköisesti oli keitetty huonosti tinatussa kupariastiassa. Me\nkaikki toivoimme hartaasti hänen paranemistaan, mutta hän päinvastoin\nkävi joka päivä yhä heikommaksi, kuihtui ja surkastui. Vihdoin hänet\npantiin vuoteeseen, eikä hän enää koskaan siitä noussut.\n\nTämä murheellinen seikka ynnä se tieto, että lähestyimme\nepäterveellistä ilmastoa, herätti synkän tunnelman koko laivassa;\nja vaikka pasaatituuli kiidätti meitä kirkkaan sinisen meren\npinnalla -- vaikka ilma nyt oli lämmin, mutta ei liian lämmin\n-- vaikka aurinko nousi loistavana ja kaikki oli kaunista ja\nilahduttavaa, tukahdutti kapteenin terveydentila kaiken hilpeyden.\nKaikki kävelivät kannella varovasti ja puhelivat hiljaa ollakseen\nhäiritsemättä kapteenia; kaikki olivat innokkaita kuulemaan lääkärin\naamuraporttia; ja keskustelumme kosketteli etupäässä epäterveellistä\nilmastoa, keltakuumetta, kuolemaa ja paaluvarustuksia, joihin meidät\nhaudattaisiin.\n\nSwinburne, alipursimies, kuului minun vahtivuorooni, ja koska hän\noli ollut kauan Länsi-Intiassa, kyselin häneltä mahdollisimman\npaljon tietoja. Tämä vanha veitikka tunsi salaista riemua saadessaan\npeloitella minua niin paljon kuin suinkin.\n\n\"Kyselette tosiaankin paljon, herra Simple\", sanoi hän aina minulle,\nkun puhuttelin häntä hänen ollessaan paikallaan ohjauspyörän\nääressä. \"Toivoisin, ettette kyselisi niin paljoa, jotta ette kävisi\nrauhattomaksi. Mitä tulee keltaiseen Jackiin, kuten keltakuumetta\nnimitämme, niin se on ihan ilmetty paholainen, se on varmaa. Mies\non terve ja pystyy ottamaan annoksensa aamulla, mutta kuollut kuin\nsuolattu silli jo ennen iltaa. Ensin tuntuu vähän pääkipua -- menet\nlääkärin puheille, joka iskee sinusta suonta kuin siasta -- sitten\nmenetät tajuntasi -- sitten oksennat mustaa limaa, ja sitten on\nelämäsi lopussa, ja joudut maarapujen saaliiksi, jotka kaluavat luusi\npuhtaiksi ja valkeiksi, niin että ne ovat kuin norsunhampaat. Mutta\nyksi asia on sittenkin mainittava keltaisen Jackin eduksi. Mies\nkuolee _suorana_, herrasmiehen tavalla -- eikä käpertyneenä kuin St.\nLawrence-joen jäälle kiskaistut kalat polvet nenään saakka vedettyinä\ntai varpaat kainalokuopissa, kuten joissakuissa ulkomaisissa\ntaudeissa käy, vaan suorana, ihan suorana ja joustavana, kuten\n_herrasmies_.\n\n-- Jack on kuitenkin hieman veitikkamainen, se on varmaa.\n_Euridiscyssä_ meillä oli niin oivallinen miehistö kuin konsanaan on\nlaivan kannelle toitotettu -- 'Vakavasti, ylähangan puolelle, mies!\nOlette poikennut puoli piirua suunnasta.' -- Laskimme ankkurin Port\nRoyaliin, ja arvelimme jotakin pahaa olevan tulossa, sillä satamaan\nseurasi laivaa kahdeksanneljättä haita, jotka leikkivät ympärillämme\nyötä päivää. Usein tarkkailin niitä ollessani yövahdissa, kun niiden\nevät kiitivät eteenpäin vedenpinnan yläpuolella, jättäen jälkeensä\nvalojuovan. Ja toisena yönä katsellessani niiden hahmoja laivan\nlaidalta sanoin peräkannen vahdille: 'Sotilas', sanoin, 'nuo hait\novat kokoontuneet keltaisen Jackin komennuksesta'. Ja heti kun olin\nmaininnut keltaisen Jackin nimen, potkaisivat hait pirteästi, kaikki\nhait, ikäänkuin sanoakseen: 'Niin olemmekin, hiivatti.'\n\n-- Sotilas pelästyi niin pahasti, että olisi pudonnut mereen, jollen\nolisi saanut häntä kiinni niskasta, sillä hän seisoi peräpartaalla.\nNäin ollen hän pudotti mereen muskettinsa, jota tavoittamaan\nhaikaloja sujahti joka taholta, niin että meri näytti tulelta -- ja\nhänen palkastaan pidätettiin sen hinta, se taisi olla yksi punta\nkuusitoista shillingiä. Musketin kohtalo kuitenkin osoitti hänelle,\nmiten hänen olisi käynyt, jos hän olisi itse pudonnut -- eikä hän\nenää koskaan noussut partaalle. -- 'Vakavasti, paapuurin puolelle\n-- hoitakaa ohjauspyörää, Smith -- voitte kyllä samalla kuunnella\nkertomustani.'\n\n-- No niin, herra Simple, keltainen Jack tuli kun tulikin. Ensinnä\nkutsuttiin taloudenhoitaja vastaamaan kaikista ilkeyksistään.\nEmme paljoakaan välittäneet siitä, että maaravut kalusivat häntä,\njoka oli pannut niin monta poloista vainajaa puremaan tupakkaa,\nkavaltaen rahaa heidän vaimoiltaan ja sukulaisiltaan tai Greenwichin\nsairaalalta, miten milloinkin sattui. Sitten meni kaksi kadettia,\nsuunnilleen teidän ikäisiänne, herra Simple; ne poikarukat poistuivat\nsurullisen hätäisesti; sitten meni perämies -- ja sellaista jatkui,\nkunnes laivassa ei enää ollut enempää kuin kuusikymmentä miestä.\nVihdoin kuoli kapteeni, ja sitten keltainen Jack oli saanut kitansa\ntäyteen ja jätti meidät muut rauhaan. Heti kapteenin kuoltua\nkaikkosivat kaikki hait aluksemme luota, emmekä senjälkeen enää\nnähneet niistä merkkiäkään.\"\n\nSellaisia tarinoita kerrottiin minulle ja muille kadeteille yövahtien\naikana; ja voin vakuuttaa lukijalle, että ne tekivät meidät aika\ntavalla levottomiksi. Joka päivä, jonka työskentelimme, jouduimme yhä\nlikemmäksi saaria, ja meistä tuntui kuin olisimme samalla lähestyneet\nhautaamme. Puhuin siitä kerran O'Brienille, ja hän nauroi sille.\n\n\"Peter\", virkkoi hän, \"pelko tappaa enemmän ihmisiä kuin keltakuume\ntai mikään muu tauti Länsi-Intiassa. Swinburne on vanha veijari,\nja hän vain nauraa sinulle. Paholainen ei ole puolittainkaan niin\nmusta kuin hän on kuvannut -- eikä keltakuume ole otaksuttavasti\npuolittainkaan niin keltainen.\"\n\nNyt lähestyimme nopeasti Barbados-saarta; sää oli kaunis, tuuli\naina myötäinen; lentokaloja kohosi ilmaan parvittain, säikkyen\nkuohuisia aaltoja, jotka vierivät eteenpäin, kohisten keulassa\nnopeakulkuisen fregattimme halkoessa vettä; delfiinejä leikki\nympärillämme tuhansittain -- bonetat ja delfiinit ajoivat joskus\ntakaa lentokaloja, toisinaan ne taas näyttivät riemuitsevan siitä,\nettä pysyivät vinhasti kiitävän fregattimme rinnalla.\n\nKaikki oli kaunista, ja olisimme kaikki olleet onnellisia,\njollei kapteeni Savage olisi ollut sairas, käyden joka päivä yhä\nheikommaksi, ja jollemme olisi pelänneet helvettiä, johon olimme\nmatkalla näin paratiisimaisella ulapalla. Ensimmäinen luutnantti\nFalcon, joka komensi laivaa, oli vakava ja miettiväinen; hän näytti\ntosiaankin surkeasti pelkäävän sitä mahdollisuutta, joka takaisi\nhänelle ylennyksen. Hän huolehti hellittämättömän huomaavaisesti\njoka suhteessa siitä, että kapteeni sai olla rauhassa ja levossa;\nmeluaminen oli nyt hänestä raskaampi rikos kuin juopumus, jopa\nraskaampi kuin kapinakin.\n\nEhdittyämme kolmen päivämatkan päähän Barbadosista tyyntyi tuuli\nmelkein tyyten, ja kapteeni kävi paljoa huonommaksi. Ja nyt näimme\nensimmäisen kerran Atlantin ison, valkean hain. On useita hailajeja,\nmutta vaarallisimmat ovat iso, valkea hai ja sinihai. Edellinen\nkasvaa suunnattoman pitkäksi -- jälkimäinen on harvoin kovin pitkä,\nkorkeintaan kahdentoista jalan mittainen, mutta aika leveä. Emme\nvoineet pyydystää koukulla fregatin ympärillä kierteleviä haikaloja,\nsillä Falcon ei sitä sallinut, jotta niitä kannelle hinattaessa\nsyntyvä hälinä ei häiritsisi kapteenia. Taaskin alkoi tuuli puhaltaa.\nKahdessa päivässä saavuimme saaren läheisyyteen, ja merimiesten\nkäskettiin tähyillä maata.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nKapteeni Savagen kuolema -- Hänen hautajaisensa -- Oikeita\nsyntyperäisiä barbadosilaisia -- Apinan imeminen -- Pyörremyrskyn\nvaikutuksia.\n\n\nOltuamme osan seuraavasta yöstä keula käännettynä tuulta vasten näkyi\nmaata keulapuolella, ja siitä luikkasi mastossa oleva tähystäjä\nsamalla hetkellä, kun lääkäri tuli kannelle ilmoittamaan jalon\nkapteenimme kuolemaa. Vaikka sitä tietoa oli odotettu jo kaksi tai\nkolme päivää, teki se mielialan koko laivassa painostavan synkäksi;\nmiehet tekivät työtä äänettömästi ja puhelivat keskenään kuiskaillen.\nEnsimmäinen luutnantti oli syvästi liikutettu, ja samoin olimme\nkaikki.\n\nAamun kuluessa laskimme saaren rannalle, ja niin onneton kuin\nolinkin, en voi milloinkaan unohtaa sitä ihailua, jota tunsin, kun\nsivuutimme Needham-niemen purjehtiaksemme Carlisle-lahteen. Ranta\noli puhtaan, huikaisevan valkea; sen taustalla kohosi korkeita,\nvihreitä kookospähkinä-puita, joiden tuuheat latvat huojuivat\nraikkaassa tuulessa; sitten oli ihailtavana tumman sininen taivas\nja vielä tummemman sininen, läpikuultava meri, jonka väri silloin\ntällöin vaihtui vihreäksi, kun sivuutimme koralliriuttoja,\njoiden haarat ulkonivat pohjasta, ynnä kaupunki, joka asteittain\navautui näkyviimme, taloja talojen jälkeen niin somia, vihreillä\nsälekaihtimilla varustettuja, hauskoja täpliä maisemassa, ja linna,\njossa liput liehuivat, ratsastavia upseeriryhmiä, puuhaisesti\nhyörivää kansaa, kaikenväristä, valkopukuista. Kokonaisuudessaan näky\nvastasi alkuperäistä käsitystäni tarumaasta, sillä minusta tuntui,\netten ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista.\n\n\"Entä voiko tämä olla niin hirvittävä paikka kuin sitä kuvaillaan?\"\nmietin. Purjeet vedettiin kokoon, ankkuri laskettiin pohjaan,\nja laivan tervehdyslaukaus, johon linnoituksesta vastattiin,\nlisäsi näyn tehoa. Purjeet käärittiin, veneet laskettiin vesille,\npursimies komensi raa'at poikkipäin etupuolella olevasta jollasta.\nEnsimmäinen luutnantti Falcon pukeutui täyteen asuun, hänen veneensä\nmiehitettiin, ja hän lähti maihin viemään tiedonantoja.\n\nNiin pian kuin työt oli tehty, ilmestyi sitten uusi riemastuttava\nnäky merikadettien nähtäväksi, jotka olivat niin kauan olleet\nhänen majesteettinsa muona-annosten varassa. Laivan ympärille\nsulloutui veneitä, joihin oli lastattu vasuja täynnä banaaneja,\nappelsiineja, sitruunia ja kaikenlaisia muita troopillisia\nhedelmiä, paistettuja lentokaloja, munia, kanoja, maitoa ynnä\nkaikkea muuta, mikä oli omiaan johtamaan pitkältä merimatkalta\ntulleen miespoloisen kiusaukseen. Sittenkun vahdit oli määrätty,\nriensimme kaikki veneisiin ja palasimme, kantaen aarteita, jotka\npian saimme katoamaan. Sullottuani vatsaani niin paljon hedelmiä,\nettä ne olisivat riittäneet jälkiruuaksi kahdellekymmenelle hengelle\nEnglannissa, kapusin jälleen kannelle.\n\nLahdessa ei ollut muita sotalaivoja, mutta huomioni kiintyi\nkauniiseen pikku alukseen, kuunariin, jonka siro muoto pisti silmään\nsen läheisyydessä kelluvan Länsi-Intian kauppaa välittävän aluksen\nkanssa. Katsellessani sen kauniita hahmopiirteitä kajahti siitä\näkkiä kiljuna, joka hätkähdytti minua kovasti, ja heti senjälkeen\nsen kannelle tupsahti lähes kaksisataa alastonta, villapäistä\nolentoa, jotka lörpöttelivät ja virnistelivät toisilleen. Alus\noli espanjalainen orjalaiva, joka oli kaapattu ja saapunut tänne\nedellisenä iltana. Orjat olivat edelleenkin laivassa odottamassa\nkuvernöörin määräyksiä. Heidän oltuaan kannella noin kymmenen\nminuuttia syöksyi kolme tai neljä miestä, joilla oli päässä leveä\npanamahattu ja kädessä pitkä rottinki, parraskansille, ajaen heidät\nkaikki muutamissa sekunneissa takaisin kannen alle. Käännyttyäni\nsitten ympäri näin neekerinaisen, joka oli juuri kiivennyt fregatin\nlaidalle. O'Brien oli kannella, ja nainen meni hänen luoksensa perin\ntärkeän näköisenä.\n\n\"Kuinka voitte, herra? Hyvin hauska, että tulitte jälleen\", virkkoi\nhän O'Brienille.\n\n\"Voin oikein hyvin, kiitoksia, madame\", vastasi O'Brien, \"ja\ntoivottavasti palaan samanlaisena; mutta koska en ole kertaakaan\nennen käynyt tässä lahdessa, olette te minuun verrattuna etukynnessä\".\n\n\"Ette kertaakaan ennen täällä, Jumala minua auttakoon! Olin\ntuntevinani teidät -- muistavinani teidän kauniit kasvonne -- minä\nolen lady Rodney, sir. Ahaa, lapsukainen, mitäs kuuluu?\" jatkoi hän,\nkääntyen minun puoleeni. \"Toivoakseni saan kunnian pestä vaatteenne?\"\nkysyi hän, niiaten O'Brienille.\n\n\"Kuinka paljon pesusta täällä veloitetaan?\"\n\n\"Kaikista sama hinta, lappunen kappaleelta.\"\n\n\"Mitä lappunen täällä merkitsee?\" tiedustin.\n\n\"Lappunenko, pikku herra? Mikäkö on _lappunen_? Niitä menee neljä\nnättiä seteliä pictareeniin.\"\n\nLaivamme kannella syntyi nyt vilkas liike, kun sinne saapui useita\narmeijanupseereja ja paikkakunnalla asuvia herrasmiehiä kuulemaan\nuutisia. Meitä kutsuttiin linnoituksen upseerikasinolle ja kaupungin\ntaloihin, ja vieraiden poistuttua palasi Falcon laivaan. Hän kertoi\nO'Brienille ja muille upseereille, että amiraalia ja laivuetta\nodotettiin tänne muutamien päivien kuluttua ja että meidän piti jäädä\nCarlisle-lahteen laittaaksemme aluksemme heti jälleen kuntoon.\n\nMutta vaikka keltakuumeen herättämä pelko olikin rinnassamme\nmelkoisesti tasaantunut, tunkeutui mieleemme yhtenään se muisto, että\nkapteeni-parkamme virui kuolleena hytissään. Kirvesmiehet valvoivat\nkoko sen yön valmistaessaan hänen arkkuaan, sillä hänet piti haudata\nseuraavana päivänä. Troopillisessa ilmastossa ei ruumiin sallita\nkoskaan olla hautaamatta useita päiviä, sillä siellä käy mädäntyminen\nkovin nopeasti.\n\nSeuraavana aamuna miehet olivat jalkeilla päivän sarastaessa, pesten\nkansia ja pannen laivaa kuntoon; he työskentelivät mielellään,\nmutta kuitenkin äänettömän säyseinä, mikä osoitti, millaiset heidän\ntunteensa olivat. Kansia ei ollut milloinkaan paremmin puhdistettu,\nköysiä ei ollut koskaan huolellisemmin pantu kokoon kuin silloin;\nriippumatot pantiin valkoisiin peitteisiinsä, raa'at käännettiin\ntarkoin poikkipäin, ja nuorat kiristettiin tiukalle.\n\nKello kahdeksan hinattiin liput ja viirit puolimastoon. Senjälkeen\nmiehet komennettiin syömään aamiaista ja puhdistautumaan. Miesten\nollessa aamiaisella kävivät kaikki upseerit kapteenin hytissä\nvielä viimeisen kerran katsomassa uljasta kapteeniamme. Hän näytti\nkuolleen tuskattomasti, ja hänen kasvoillaan oli kauniin rauhallinen\nilme. Mutta jo nyt oli tapahtunut muutos, ja me oivalsimme, kuinka\nvälttämätöntä oli haudata hänet pian. Nostimme hänet arkkuun ja\npoistuimme sitten hytistä virkkamatta mitään toisillemme.\n\nSittenkun arkku oli naulattu kiinni, kantoi juhlaveneen miehistö sen\nperäkannelle, laskien sen keskikohdan ristikolle Englannin lipun\npeittämänä. Miehistö tuli kannelle odottamatta merkkipuhallusta,\nja kaikkien liikkeistä huokui juhlallisuutta. Järjestys ja tyyneys\nolivat kaikkien päämääränä kunnioituksesta vainajaa kohtaan. Kun\nmiehistö komennettiin veneisiin, näyttivät miehet melkein hiipivän\nniihin. Arkku nostettiin juhlaveneen peräteljoille. Sitten laskettiin\nmuut veneet vesille, ja niihin kapusivat upseerit, sotilaat ja\nmerimiehet, joiden tuli seurata mukana kulkueessa.\n\nKun kaikki oli valmista, työnsivät keulamiehet juhlaveneen irti\naluksen kupeesta, miehet painoivat aironsa veteen loiskuttamatta ja\nvetivät alkuvedon. Toiset veneet seurasivat sitä, ja heti niiden\nirtauduttua laivasta kajahti pikku tykkien laukaus laivan toiselta\nkupeelta, kiirien pitkin lahden tyyntä pintaa, samalla kun raa'at\nkallistettiin ylä- ja alahangan puolelle, köydet höllitettiin\nriippumaan mutkilla ja siten herättämään surun ja rappiotilan tuntua.\nSamalla kertaa kiiruhti toistakymmentä valmiina ollutta miestä\nlaivan laidan ylitse eri puolilta, vieden muassaan maaliastioita ja\nsiveltimiä; muutamissa minuuteissa he maalasivat näkymättömäksi koko\nleveän, valkean juovan, joka osoitti fregatin kaunista vedenrajaa,\njättäen sen tyyten mustaksi, syvän surun asuun.\n\nNyt vastasivat linnoituksen tykit omien tykkiemme paukkeeseen.\nKauppalaivat laskivat lippunsa puolitankoon, ja miehet seisoivat\nkunnioittavasti pää paljaana ruumissaattueen verkkaisesti edetessä\nvalkamaan. Arkun kantoi hautauspaikalle juhlaveneen miehistö;\nsitä seurasi Falcon läheisimpänä murehtijana, ja hänen jäljessään\nastelivat laivan kaikki ne upseerit, jotka voitiin päästää laivasta,\nsata merimiestä parittain ja merisotilaat, kantaen aseitaan väärin\npäin. Saattueeseen liittyivät armeijan upseerit, samalla kun sotilaat\nreunustivat katuja, ja soittokunnat soittivat surumarssia. Pidettiin\njumalanpalvelus, haudalla ammuttiin kunnialaukaukset, ja sitten\npalasimme veneille mieli painuksissa ja soudimme laivalle.\n\nNyt minusta tuntui -- ja jossakin määrin olin oikeassa -- että heti\nkun olimme suorittaneet viimeisen kunnianosoituksemme kapteenimme\nruumiille, olimme myöskin unohtaneet surumme. Raa'at käännettiin\ntaaskin, köydet kiristettiin tiukalle, pukeuduttiin jälleen\ntyöasuihin, ja toiminta ja hyörinä olivat jälleen täydessä vauhdissa.\nAsian laita on niin, että merimiehillä ja sotilailla ei ole aikaa\nvalitteluun, ja kun he liikkuvat ilmanalasta toiseen, vaihtuu heille\nnäky toisensa jälkeen sangen nopeasti. Päivän tai parin kuluttua\nkapteeni näytti olevan unohdettu, vaikkei oikeastaan niin ollutkaan\nlaita.\n\nEnsimmäinen tehtävämme oli varata laivaan vettä laittamalla\ntynnyreistä lautta ja hinaamalla ne maalle. Taaskin oli vene minun\nkomennuksessani, ja Swinburne oli peränpitäjänä. Meidän saapuessamme\nrannalle oli joukko neekereitä kylpemässä rautahyrskyissä, ja heidän\nvillaiset päänsä huppelehtivat hyökyaalloissa niiden vyöryessä\nhietikolle.\n\n\"Katsokaahan, herra Simple\", virkkoi Swinburne, \"kuinka panen nuo\nneekerit juosta lipittämään!\"\n\nHän nousi seisomaan peräteljoille, osoitti sormellaan ja karjaisi:\n\n\"Hai! Hai!\"\n\nKaikki kylpijät lähtivät pärskyen ja huohottaen kiitämään pois\nrannalta, paeten pelättyä vihollistaan, eivätkä seisahtuneet\nkatsomaan taaksensa, ennenkuin olivat korkealla kuivalla maalla\npoissa sen ulottuvista. Meidän kaikkien sitten nauraessa he\nhaukkuivat meitä _hirtehisiksi ja varkaiksi_ ja syytivät meille\nkaikenlaisia häpäiseviä nimityksiä, mitä suinkin osasivat\nsanastostaan valita. Minua huvittivat suuresti tämä kohtaus ja\nsittemmin neekerit, joita maalle noustuamme tunkeutui ympärillemme.\nHe näyttivät niin hilpeiltä veitikoilta; aina he nauroivat,\nlörpöttelivät, lauloivat ja näyttelivät valkeita hampaitaan. Muuan\nmiekkonen tanssi ympärillämme, näpsäytellen sormiaan ja laulaen\nlaulua, jossa ei ollut alkua eikä loppua.\n\n\"Niin, Massa, mitäs nyt sanotte? Minä en ole orja -- aito\nsyntyperäinen barbadosilainen. Häh!\n\n    Ei Rodney koskaan väisty pois,\n    vaikk' uhka kuinka hirvee ois.\n    Lisäksi kaiken hyvän muun\n    hän ain' on valmis tappeluun.\n\n-- Massa, minä olen vapaa mies, sir. Jos annatte minulle pictareenin,\nniin juon massan terveydeksi.\"\n\n\"Pois tieltä, neekeri!\" kiljaisi muuan sotilas, joka vieritti\nvesitynnyriä rantaan.\n\n\"Häh! Ketä nimitätte neekeriksi? Minua vapaata miestä ja\nsyntyperäistä barbadosilaista. Pysy siivolla, sinä sotalaivan mies!\n\n    Sotalaivan mies,\n    sotalaivan mies\n    mieleiseni on;\n    solttu-poika ei\n    mulle kelpaakaan;\n    solttu antaa shillingin,\n    meripojalt' ainakin\n    kaksi silloin saan.\n\n-- Massa, entä jos antaisitte minulle ainoastaan yhden pictareenin?\nOlette tosiaankin komea nuori herrasmies.\"\n\n\"Kävelehän tiehesi!\" komensi Swinburne, kohottaen rannalta\nlöytämäänsä kepakkoa.\n\n\"Häh! Kävele tiehesi?\n\n    Ei barbadosilaista\n    nää koskaan karkaavaista.\n\n-- Menkää työhönne, sir! Minkätähden puhuttelette minua? Menkää\ntyöhön, sir! Olen vapaa mies ja aito syntyperäinen barbadosilainen.\"\n\nSamassa huomioni kiintyi toiseen neekeriin, joka suu vaahdossa\nkieriskeli rannalla nähtävästi pyörtyneenä.\n\n\"Mikä tuota miestä vaivaa?\" kysyin edelliseltä neekeriltä, joka yhä\npysytteli läheisyydessäni Swinburnen kepistä huolimatta.\n\n\"Häh! Hänen nimensä on Sam Slack, massa. Hänessä on\nkouristuskohtaus.\" Ja niin nähtävästi olikin. \"Seis, minä parannan\nhänet.\" Hän sieppasi kepin Swinburnen kädestä, juoksi miehen luokse,\njoka vielä vääntelehti rantahietikolla, ja alkoi piestä häntä\narmottomasti.\n\n\"Häh, Sambo!\" huudahti hän vihdoin kovasti hengästyneenä. \"Etkö vielä\nvoi paremmin? Koetetaan uudelleen!\"\n\nHän aloitti jälleen, kunnes mies vihdoin nousi pystyyn ja juoksi\ntiehensä niin vikkelästi kuin pääsi. En tiedä, teeskentelikö mies\nvai oliko hänessä todellakin kaatuvataudin kohtaus; mutta en ole\nmilloinkaan ennen kuullut sitä parannettavan sillä tavalla. Viskasin\nmiehelle puoli pictareenia yhtä paljon hänen minulle järjestämänsä\nhuvin vuoksi kuin päästäkseni hänestä eroon.\n\n\"Kiitos, massa! Kas tässä, sotalaivan mies, jälleen keppi, jolla voi\npitää kirottuja neekereitä loitolla.\"\n\nNiin sanottuaan hän luovutti kepin Swinburnelle, kumarsi kohteliaasti\nja lähti. Meidän ympärillemme kokoontui kuitenkin pian toisia,\nerittäinkin joitakuita likaisia naisia, jotka kantoivat hedelmävasuja\nja väittivät myyvänsä \"kaikenlaista\". Huomasin merimiesteni\nerikoisesti pitävän kookospähkinän maidosta, ja koska se oli\nvaaratonta juomaa, sallin heidän estelemättä ostaa sitä näiltä\nnaisilta, joiden vasuissa oli etupäässä kookospähkinöitä. Kun en\nollut koskaan maistanut sitä, kysäsin, millaista se oli, ja ostin\npähkinän. Valitsin isoimman.\n\n\"Ei, massa, se ei ole hyvä teille. Parempi sotalaivan upseerille.\"\n\nValitsin toisen, mutta lausuttiin sama huomautus.\n\n\"Ei, massa, tässä on erittäin hyvää maitoa, erittäin terveellistä\nvatsalle.\"\n\nJoin maidon pähkinän päässä olevista rei'istä, ja se oli minusta\noikein virkistävää. Merimiehet näyttivät olevan tosiaankin kovin\nihastuneet siihen. Mutta pian havaitsin, että joskin se oli hyvää\nvatsalle, se ei ollut oikein hyvää päälle, koska mieheni lakkasivat\nkierittämästä tynnyreitä ja alkoivat sensijaan itse kieriskellä\nkaikkiin suuntiin, ja kun oli aika lähteä päivälliselle, viruivat\nuseimmat heistä tukkihumalassa veneen pohjalla. He väittivät\n_auringon_ heitä vaivaavan. Oli tosiaankin hyvin kuuma, ja uskoin\nheitä aluksi, kun heitä ainoastaan pyörrytti, mutta vakaumukseni\nmuuttui päinvastaiseksi, kun he menivät tajuttomiksi. Mutta\nsalaperäinen arvoitus minusta oli, kuinka he olivat hankkineet\nväkijuomaa.\n\nLaivaan tultuani Falcon, joka tosin toimi kapteenina, mutta kuitenkin\nhoiti ensimmäisen luutnantin tehtäviä melkein yhtä täsmällisesti kuin\nennenkin, tiedusti minulta, miten olin voinut sallia miesteni hankkia\nitselleen sellaisen humalan. Vakuutin hänelle, etten sitä käsittänyt,\netten ollut sallinut ainoankaan miehen poistua vedenottopaikalta\ntai ostaa väkijuomia; he eivät olleet saaneet juoda muuta kuin\nkookospähkinäin maitoa, jota vastaan mielestäni ei voinut olla mitään\nhuomauttamista, koska oli niin kovin kuuma. Falcon hymyili ja virkkoi:\n\n\"Herra Simple, olen usein käynyt Länsi-Intiassa ja ilmaisen teille\nnyt erään salaisuuden. Tiedättekö, mitä _'apinan imeminen'_\nmerkitsee?\"\n\n\"En, sir.\"\n\n\"No niin, sanonpa sen teille. Sitä sanaa merimiehet käyttävät\nmerkitsemään, että juodaan _rommia kookospähkinöistä_, joista\nmaito on kaadettu pois ja joihin sen sijalle on pantu väkijuomaa.\nYmmärrättekö nyt, mistä miehenne ovat päihtyneet?\"\n\nTuijotin häneen silmät levällään, sillä sellainen ajatus ei\nolisi pälkähtänyt päähänikään. Ja samalla oivalsin, minkätähden\nneekerinaiset eivät olleet tahtoneet antaa minulle ensiksi\nvalitsemiani pähkinöitä. Kerroin sen Falconille, joka vastasi:\n\n\"No niin, se ei ollut teidän syynne; mutta älkää unohtako sitä ensi\nkerralla.\"\n\nSinä yönä olin ensimmäisessä vahtivuorossa, ja Swinburne oli\nperämiehen apulaisena kannella.\n\n\"Swinburne\", lausuin, \"olette monesti aikaisemmin käynyt\nLänsi-Intiassa; minkätähden ette ilmaissut minulle miesten _'imevän\napinaa'_ minun luullessani heidän vain juovan kookospähkinäin maitoa?\"\n\nSwinburne nauraa hihitti ja vastasi:\n\n\"Nähkääs, herra Simple, laivakumppanina minun ei sopinut kielitellä.\nMiesparat saavat vain harvoin tilaisuuden laittaa itsensä 'hieman\nonnellisiksi', eikä olisi oikein riistää heiltä sellaista\nmahdollisuutta. Otaksuttavasti ette enää koskaan salli heidän juoda\nkookospähkinäin maitoa?\"\n\n\"En sallikaan. Mutta en osaa kuvitella, mitä huvia heillä on siitä,\nettä he menettävät kaikki kykynsä moisen humalan takia.\"\n\n\"Se johtuu yksinomaan siitä, ettei se ole sallittua. Siinä koko juttu\nmuutamilla sanoilla.\"\n\n\"No niin, luultavasti osaisin heidät parantaa, jos minun\nsallittaisiin yrittää.\"\n\n\"Olisi hauska kuulla, miten menettelisitte, herra Simple.\"\n\n\"Pakottaisin miehen juomaan neljänneskannun väkijuomaa ja telkeäisin\nsitten hänet yksikseen. En sallisi hänen saada kumppaneita pitääkseen\nhauskaa humalassa. Kun hän seuraavana aamuna olisi selvä, antaisin\nhänen edelleenkin olla yksin pää pahasti kipeänä, iltaan asti,\njolloin antaisin hänelle uuden annoksen, ja niin jatkaisin, pakottaen\nhäntä juomaan itsensä juovuksiin, kunnes hän inhoaisi väkijuomien\nhajuakin.\"\n\n\"No niin, herra Simple, se saattaisi tehota joihinkuihin, mutta monet\npoikamme tarvitsisivat mainitsemanne annoksen aika usein, ennenkuin\nse vaikuttaisi parantavasti; ja pahempi on se, että he olisivat hyvin\nalttiita potilaita eivätkä irvistäisi nauttiessaan lääkettään.\"\n\n\"Ehkä niin kävisi, mutta vihdoin se heidät parantaisi. Mutta\nsanokaahan, Swinburne, oletteko milloinkaan ollut pyörremyrskyssä.\"\n\n\"Olen luullakseni ollut kaikessa, herra Simple, paitsi en koulussa,\njohon minulla ei ole koskaan riittänyt aikaa. Näettekö tuon\nNeedham-kärjessä olevan patterin? No niin, vuoden '82 pyörremyrskyn\naikana tuuli sinkosi sen tykit suoraan tuonne toiselle puolelle ja\nvahdit vahtikojuissaan niiden jäljessä. Joiltakuilta sotilailta,\njotka seisoivat kasvot tuuleen päin, lennähtivät hampaat kurkkuun\nkuten katkenneet piiput; toisten pää pyörähti ympäri kuten\ntuuliviiri, koska he odottivat käännöskomennusta, ja koko ilma\noli sakeanaan pieniä neekereitä, joita lenteli sinne tänne kuten\n_ingonin_kuoria.\"\n\n\"Ette kai otaksu minun uskovan kaikkea tätä, Swinburne?\"\n\n\"Olkoon sen laita miten tahansa, herra Simple, mutta olen kertonut\ntämän tarinan niin usein että itsekin uskon.\"\n\n\"Missä laivassa olitte?\"\n\n\"_Blanchessa_; kapteenimme oli Faulkner, yhtä mainio mies kuin eilen\nhautaamamme kapteeni Savage-parkakin; heitä oivallisempia miehiä ei\nvoi löytää. Olin mukana valtaamassa Piqueä ja kannoin hänet kannen\nalle hänen saatuaan surmanhaavansa. Teimme täällä komean tempun,\nkun valloitimme Fort Royalin hyppäämällä linnoitukseen fregattimme\nkeskiraa'alta. Mutta mitä tuolla kuun alapuolella on? Merellä näkyy\npurje.\"\n\nSwinburne nouti kaukoputken ja suuntasi sen huomaamaansa kohtaan.\n\n\"Yksi, kaksi, kolme, neljä. Siellä on amiraali, sir, ja laivat ovat\nkäännetyt keula tuuleen yöksi. Yksi niistä on taistelulaiva, sen olen\nvalmis vannomaan.\"\n\nTarkastin laivoja, olin yhtä mieltä Swinburnen kanssa ja ilmoitin\nasiasta Falconille. Sitten päättyi vahtivuoroni, ja heti vapaaksi\npäästyäni menin riippumattooni.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nKapteeni Kearney -- Säätyläistanssiaiset.\n\n\nSeuraavana aamuna päivän koittaessa näytimme toisillemme\ntervehdysmerkit ja teimme kunniaa lipulle. Falcon lähti\namiraalinlaivaan viemään tiedonantoja ja ilmoittamaan kapteeni\nSavagen kuolemasta. Noin puolen tunnin kuluttua hän palasi, ja\npanimme ilomielin merkille, että hänen kasvoillaan väikkyi hymy,\nmistä päättelimme, että hänet määrättäisiin laivan komentajaksi.\n\nTämä asia oli ollut jossakin määrin epävarma, koska amiraalilla oli\nvalta määrätä tyhjäksi jääneelle paikalle kenet haluaisi, vaikka\nei olisi ollut kohtuullista, jollei hän olisi luovuttanut sitä\nFalconille. Eipä silti, ettei Falcon olisi saanut valtakirjaansa,\nkoska sen nojalla, että kapteeni Savagen kuollessa laiva ei ollut\nkenenkään amiraalin komentopiirissä, hän _itsestään yleni_. Mutta\namiraali olisi kuitenkin voinut lähettää hänet kotiin antamatta\nhänelle laivaa.\n\nMutta amiraali antoi hänelle laivan: _Minerven_ kapteeni määrättiin\n_Sanglieriin, Opossumin_ kapteeni _Minerveen_, ja kapteeni Falconista\ntuli _Opossumin_ komentaja. Hän sai valtakirjansa samana iltana, ja\nmuutokset suoritettiin seuraavana päivänä. Kapteeni Falcon olisi\nottanut minut mukaansa ja tarjoutui niin tekemään. Mutta en voinut\nerota O'Brienistä, minkä vuoksi mieluummin jäin _Sanglieriin_.\n\nKaikki halusimme kiihkeästi tietää, millainen henkilö oli uusi\nkapteenimme, jonka nimi oli Kearney. Mutta meillä ei ollut\ntilaisuutta tiedustella sitä kadeteilta paitsi silloin, kun he\nkävivät aluksessamme niiden veneiden päällikköinä, joissa hänen\ntavaransa tuotiin. He kertoivat yleisesti, että hän oli oikein\nhyvänlaatuinen mies eikä millään lailla kiusallinen. Mutta ollessani\nyövahdissa Swinburnen kanssa tuli tämä luokseni ja virkkoi:\n\n\"No niin, herra Simple, meillä siis on uusi kapteeni. Olen\npurjehtinut hänen komentamassaan prikissä kaksi vuotta.\"\n\n\"No, Swinburne, millainen mies hän on?\"\n\n\"Niinpä niin, sanon sen teille, herra Simple; hän on kylläkin\nhyväluontoinen ja ystävällinen mies, mutta --\"\n\n\"Mutta mitä?\"\n\n\"Aikamoinen huiputtaja.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Hyväinen aika, herra Simple, ettekö ymmärrä tavallista puhetta?\nTarkoitan sitä, että hän on suurin laivankannella konsanaan kävellyt\nvalehtelija. Tiedättehän, herra Simple, että minäkin osaan silloin\ntällöin sepitellä juttuja.\"\n\n\"Kyllä, varmasti osaatte; siitä on todistuksena tuonnoittain\nkertomanne hirmumyrsky.\"\n\n\"No niin, herra Simple, en _piisaa_ hänelle likimainkaan. Eipä silti,\netten laskettelisi omiani joskus vain pilan vuoksi yhtä hyvin kuin\nhänkin, mutta hän, hitto vie, pistelee omiaan aina! Hän ei koskaan,\nherra Simple, puhukaan totta muutoin kuin _erehdyksestä_. Hän on\nköyhä kuin kirkonrotta, eikä hänellä ole mitään muuta kuin palkkansa;\nmutta omien sanojensa mukaan hänellä on varoja ainakin yhtä paljon\nkuin Greenwichin sairaalalla. Mutta pian hänestä päästään selville,\nja hänelle nauretaan takana päin, ymmärrättehän, herra Simple, sillä\nse _ei vetele_ hänen näkyvissään.\"\n\nKapteeni Kearney saapui laivaamme seuraavana päivänä. Miehet\nkomennettiin ottamaan häntä vastaan, ja upseerit olivat peräkannella.\n\n\"Tässä laivassa on mainio miehistö, kapteeni Falcon\", huomautti hän.\n\"_Minerveen_ jättämäni miehet kelpasivat ainoastaan hirtettäviksi; ja\nteillä on hyvä kokoelma myöskin kadetteja -- _Minerveen_ jättämäni\neivät olleet _hirttämisen arvoisia_. Jos suvaitsette komentaa miehet\nperäkannelle, luen valtakirjani.\" Hänen valtakirjansa luettiin\nkaikkien seistessä pää paljaana kunnioituksesta sitä arvovaltaa\nkohtaan, jonka tahdon ilmaus se oli.\n\n\"Ja nyt, pojat\", puhui kapteeni Kearney laivan miehistölle, \"minulla\non ainoastaan muutamia sanoja teille lausuttavana. Minut on määrätty\ntämän laivan komentajaksi, ja te näytte saaneen oikein hyvän\narvolauseen entiseltä ensimmäiseltä luutnantiltanne. Pyydän teitä\nvain olemaan reippaita, pysymään raittiina ja aina _puhumaan totta_\n-- se riittää. Puhaltakaa merkki, jotta miehet poistuvat kannelta!\nHyvät herrat\", jatkoi hän, puhutellen upseereja, \"uskon meistä\ntulevan hyviä ystävyksiä enkä käsitä, miksi meistä ei tulisi\".\n\nSitten hän kumarsi, kääntyi toisaalle ja kutsui veneensä peränpitäjää.\n\n\"Williams, menkää laivaan ja ilmoittakaa hyttimiehelleni, että olen\nluvannut tänään syödä päivällistä kuvernöörin luona ja että hänen\npitää tulla auttamaan pukeutuessani; ja muistakaa, peränpitäjä,\npanna lampaannahkainen matto veneeni peräristikolle -- ei sitä, jota\ntavallisesti käytettiin liikkuessani maissa _vaunuillani_, vaan\nse sininen, jota käytettiin _huvirattaissa_ -- tiedättehän, mitä\ntarkoitan.\"\n\nSatuin katsomaan Swinburnen kasvoihin, ja hän iski minulle silmää\nikäänkuin sanoakseen:\n\n\"Siinä kuulette.\"\n\nMyöhemmin tapasimme _Minerven_ upseereja, jotka vahvistivat kaikki\nSwinburnen puheet tosiksi, vaikka se olikin ihan tarpeetonta, koska\nkapteenin omat sanat joka minuutti vakuuttivat meille samaa.\n\nNyt saimme hyvin paljon päivälliskutsuja, ja saaren vieraanvaraisuus\non liiankin hyvin tunnettu. Kutsut ulotettiin kadetteihin, ja siellä\nollessamme söin useita oivallisia päivällisiä taloissa, joissa minut\notettiin ystävällisesti vastaan. Eräästä asiasta olin kuitenkin\nkuullut niin paljon, että kiihkeästi halusin päästä sitä näkemään;\ntarkoitan _säätyläistanssiaisia_. Mutta minun täytyy poiketa hiukan\nselittämään, sillä muutoin lukijani eivät ymmärrä minua.\n\nBarbados-saaren värilliset asukkaat ovat jostakin syystä, jonka he\nitse parhaiten tuntevat, määrättömän ylpeitä ja pitävät kaikkia\nmuilla saarilla syntyneitä mustia pelkkinä neekereinä; heillä on\nmyöskin tavattoman suuret käsitykset omasta uljuudestaan, vaikka\nen ole koskaan kuullut sen joutuneen koetukselle. Useimmat vapaat\nbarbadosilaiset ovat varsin rikkaita ja ylvästelevät kävellessään\ntuiki naurettavasti. He matkivat eurooppalaisten tapoja, samalla\nnähtävästi pitäen heitä melkeinpä alempinaan.\n\n_Säätyläistanssiaisia_ järjestävät saaren värillisen väestön\narvokkaimmat henkilöt, ja sekä niiden tarjoaman huvin vuoksi että\nmonista muista syistä käyvät sekä maaväen että laivaston upseerit\nniissä yleensä mieslukuisesti. Pääsylippujen hinta oli kallis --\nmuistaakseni ne maksoivat puoli joea, siis kahdeksan dollaria,\nkappaleelta.\n\nKuvernööri järjesti hienot tanssiaiskutsut ja illalliset seuraavaksi\nviikoksi, ja saatuaan siitä tiedon pani neiti Betsy Austin,\nkvarteroninainen, myöskin toimeen tanssiaiset samaksi illaksi.\nSitä hän ei tehnyt yksinomaan _kilpailun_ vuoksi, vaan hänellä\noli toinenkin syy, nimittäin se että hän tiesi laivojen useimpien\nupseerien ja kadettien saavan luvan mennä kuvernöörin tanssiaisiin;\nja kun he pitäisivät enemmän hänen järjestämästään tilaisuudesta,\npujahtaisivat he hänen kutsuilleen, joten hän varmasti saisi sinne\npaljon väkeä.\n\nKutsupäivänä kapteenimme tuli laivaan ja kertoi uudelle ensimmäiselle\nluutnantillemme (josta puhun lisää tuonnempana) kuvernöörin\nvälttämättä haluavan kaikkia _hänen_ upseereitaan mukaan; hän\nei hyväksyisi minkäänlaisia kieltäytymisen syitä, joten heidän\notaksuttavasti täytyisi mennä; asian laita oli niin, että kuvernööri\noli hänen vaimonsa _sukulainen_ ja hiukan kiitollisuudenvelassa\nhänelle, koska hän oli auttanut kuvernööriä saamaan nykyisen\ntoimensa. Hän oli kyllä puhunut asiasta _pääministerille_, eikä hän,\nkatsoen siihen, kuinka läheisissä suhteissa pääministeri ja hän\nolivat olleet lapsuudesta saakka, pitänyt mahdottomana sitä, että\nhänen puoltolauseensa oli jonkun verran vaikuttanut; joka tapauksessa\noli miellyttävää huomata, että tässä maailmassa oli vielä jäljellä\nhieman kiitollisuutta.\n\nTämän jälkeen jokainen upseeri tietysti lähti paitsi perämiestä, joka\nsanoi mieluummin kävelevänsä muutamia kierroksia aluksen kannella\nkuin menevänsä katsomaan ihmisiä, jotka sätkyttelisivät koipiaan\nmielipuolten lailla, ja jäävänsä pitämään huolta laivasta.\n\nKuvernöörin tanssiaiset olivat oikein loistavat, mutta ilmanalan\nvaikutuksesta naiset olivat kovin kellankalpeita. Poikkeuksia\nkuitenkin oli, ja kokonaisuudessaan kutsut olivat perin hilpeät.\nMutta kaikki halusimme kiihkeästi lähteä neiti Betsy Austinin\n_säätyläis_tanssiaisiin. Pujahdin mukaan kolmen muun kadetin\nseurassa, ja varsin pian olimme perillä. Talon edustalla oli\ntungoksenaan neekereitä, mutta miesväen puutteessa tanssi ei ollut\nvielä alkanut. Tanssiaiset oli järjestetty täysin moitteettomasti,\nsillä niihin ei ollut päästetty ainoatakaan henkilöä, joka oli\nväriltään mulatin alapuolella.\n\nTässä yhteydessä minun pitänee huomauttaa, että valkoihoisen ja\nneekerin jälkeläinen on _mulatti_ eli puoliverinen, valko-ihoisen\nja mulatin jälkeläinen on _kvarteroni_ eli neljännekseltään\nmustaihoinen, ja tähän luokkaan kuului suurin osa seurueesta.\nKvarteronin ja valkoihoisen jälkeläinen on muistaakseni _mustee_\neli kahdeksasosaltaan neekeri; musteen ja valko-ihoisen lapsi on\n_mustafina_ eli kuudenneltatoista osaltaan neekeri. Senjälkeen he\novat _valkaistuja_, ja heitä pidetään eurooppalaisina.\n\nVäriylpeys on Länsi-Intiassa hyvin suuri, ja sikäläisillä on\njaoituksia yhtä paljon kuin saksalaisilla ruhtinailla on niitä\nvaakunoissaan; kvarteroni katselee halveksivasti mulattia, kun taas\nmulatti halveksii _samboa_, mulatin ja neekerin jälkeläistä, ja sambo\npuolestaan halveksii neekeriä. Kvarteronit ovat heistä kaikista\nvarmasti komein rotu. Jotkut kvarteroninaiset ovat tosiaankin\nkauniita; heidän hiuksensa ovat pitkät ja ihan suorat, silmät ovat\nsuuret ja mustat, vartalo on perin siro, ja heidän poskillaan\nnäkyy värivivahtelu ihan yhtä selvänä ja paljoa tehokkaampana kuin\neurooppalaisten poskilla.\n\nSaapuessamme oli neiti Austinin ovi auki ja appelsinipuun oksilla\nkoristettu. Sisälle astuessamme meitä puhutteli mulatti, herrasmies,\njoka otaksuttavasti oli ovivahti. Hänen päänsä oli hyvin puuteroitu,\nhänen yllänsä oli valkoiset parkkumihousut, vajaan kuuden tuuman\npituiset liivit ja puolittain käytetty merikapteenintakki liverinä.\nSyvään kumartaen \"hän rohkeni vaivata herroja näyttämään tanssiaisten\npääsyliput\". Näytettyämme ne hän opasti meidät tanssisaliin, jonka\novella neiti Austin oli vieraitaan vastassa. Hän niiasi meille syvään\nja lausui, että hän oli \"tosiaankin iloissaan nähdessään laivan\n_herrasmiehet_, mutta toivoi näkevänsä _säätyläis_tanssiaisissaan\nmyöskin upseerit\".\n\nTämä huomautus loukkasi meidän _sääty_arvoamme, ja eräs\nkumppaneistani vastasi, että \"me kadetit pidimme itseämme upseereina\nemmekä mielestämme olleetkaan _vähäarvoisia_, ja että jos hän vartosi\nluutnantteja, hänen täytyisi odottaa, kunnes he kyllästyisivät\nkuvernöörin tanssiaisiin, mutta että me olimme mieluummin tulleet\nhänen juhliinsa\". Tämä vastaus järjesti kaikki kohdalleen; tarjottiin\nsangaree-juomaa, ja silmäilin seuruetta.\n\nSilläkin uhalla, että kotimaani kaunottaret menettävät hyvän\nmielipiteensä minusta, minun täytyy tunnustaa, etten ollut koskaan\naikaisemmin nähnyt niin paljon sieviä vartaloita ja kasvoja. Kun\n_upseerit_ eivät vielä olleet saapuneet, saimme osaksemme koko\nhuomion, ja minut esiteltiin vuoron jälkeen neiti Eurydicelle, neiti\nMinervalle, neiti Sylvialle, neiti Aspasialle, neiti Euterpelle ja\nuseille muille, joiden nimet olivat ilmeisesti lainatut satamassa\nkäyneiltä lukuisilta sotalaivoilta. Kaikki nämä nuoret naiset olivat\nomaksuneet hienon seurapiirin eleet ja sävyn. Heidän pukujaan en\nyritäkään kuvailla -- kallisarvoisia jalokiviä oli runsaasti, mutta\nheidän ruumiinverhonsa olivat kevyet; he nähtävästi eivät käyttäneet\neivätkä tarvinneet kureliivejä, ja heidän vartalonsa olivat yleensä\nniin moitteettoman sievät, että jos heidän yllänsä olisi ollut liian\npaljon vaatteita, olisi se vain rumentanut heidän asuaan.\n\nSittenkun oli saapunut vielä muutamia kadetteja ja joitakuita\nluutnantteja (joiden joukossa oli O'Brien), käski neiti Austin\naloittaa tanssiaiset. Pyysin kunniaa saada neiti Eurydicen parikseni\nkotiljonkiin, jolla tanssiaiset aloitettiin. Samassa astui esille\nensimmäisen viulun soittaja, juhlamenojen ja tanssin ohjaaja massa\nJohnson, todella pirteä seuramies, joka antoi tanssiopetusta kaikille\n\"barbadosilaisille säätyläisnaisille\".\n\nHän oli tumma-ihoinen kvarteroni, ja hänen hiuksensa olivat hiukan\npuuteroidut. Hänellä oli yllään vaalea, vihreä takki, jonka liepeet\nolivat sopivasti käännetyt taaksepäin, niin että liljanvalkeat\nliivit jäivät näkyviin. Liivinnapeistaan hän saattoi pitää kiinni\nainoastaan yhden päästääkseen täysiin oikeuksiinsa sydämensä\nylpeyden, paitansa röyhyksen, joka oli tosiaankin upea; neljän tuuman\nlevyisenä se ulottui kaulasta nankinikankaisten tanssihousujen\nkaulukseen; housuja koristivat polvien kohdalla suunnattomat\nnauharuusukkeet. Hänen jalkojansa verhosivat silkkisukat, mikä ei\nkuitenkaan osoittanut hänen makuaan kovin hyväksi, koska se näytti,\nkuinka silmäänpistävästi eurooppalaiset säärien muodon puolesta ovat\netukynnessä tumma-ihoisiin verrattuina; hänen säärensä eivät olleet\nsuorat, vaan juustoveitsen tapaan kaartuneet, ja sitäpaitsi hänen\nsäärensä liittyi jalkaan samalla tavalla kuin varsi on liitetty\nlakaisu- tai pesuharjaan, niin että jalkaa oli ihan yhtä paljon\nkantapään kuin varpaidenkin puolella.\n\nSellaiselta näytti herra Apollo Johnson, joka naisten mielestä\noli muodikkuuden _ne plus ultra_ ja _arbiter elegantiarum_. Hänen\nviulunkäyränsä eli -jousensa oli hänen taikasauvansa, jota viuluun\nnapauttamalla hän sai kaikki heti tottelemaan määräyksiään.\n\n\"Hyvät naiset ja herrat, sijoittukaa paikoillenne!\"\n\nKaikki nousivat pystyyn.\n\n\"Neiti Eurydice, te aloitatte tanssin.\"\n\nNeiti Eurydicellä oli kovin huono pari, mutta hän ryhtyi minua\nopettamaan. Tanssikumppaneinamme olivat O'Brien ja neiti Euterpe.\nMuut herrasmiehet olivat laivojen upseereja, ja meitä oli kaikkiaan\nkaksitoista, vuorotellen ruskeita ja valkeita kuten shakkilaudassa\nruutuja. Kaikkien silmät olivat suunnatut Apollo Johnsoniin, joka\nensin katsahti pareihin, senjälkeen viuluunsa ja viimeiseksi muihin\nsoittajiin nähdäkseen, oliko kaikki kunnossa, heilautti sitten\nkäyräänsä, ja soitto alkoi.\n\n\"Massa luutnantti\", huusi Apollo O'Brienille, \"menkää vastassanne\nolevan naisen luokse, ensin oikealle, sitten vasemmalle, ja kaartakaa\nsitten neiti Eurydicen luokse -- se on oikein; ja nyt kaikki neljä\nympäri. Te, pieni kadetti, sijoittukaa parinne eteen, sir; sitten\npyöräyttäkää häntä ympäri; kas niin; nyt seis. Ensimmäinen vuoro\nlopussa.\"\n\nTällöin arvelin sopivaksi rohjeta hiukan keskustella tanssikumppanini\nkanssa ja uskalsin lausua hänelle jotakin. Ällistyksekseni hän\nvastasi perin tuikeasti:\n\n\"Olen tullut tänne tanssimaan, sir, enkä lörpöttelemään; katsokaa\nmassa Johnsonia, hän naputtaa joustansa!\"\n\nAlkoi toinen vuoro, jossa sotkin pahasti, kuten tein myöskin\nkolmannessa, neljännessä ja viidennessä, sillä en ollut milloinkaan\ntanssinut kotiljonkia. Kun vein paikalleen tanssikumppanini, joka\nvarmasti oli sievin tyttö koko salissa, katsoi hän minuun tuiki\nhalveksivasti ja huomautti naapurilleen:\n\n\"Säälin todentotta herrasmiehiä, jotka tulevat Englannista eivätkä\nosaa tanssia eivätkä mitään muutakaan, ennenkuin saavat täällä\nopetusta.\"\n\nNyt pyydettiin jotakin sikäläistä tanssia, joka olikin sopivampi\nkaikista mukanaolijoista, koska yksikään Apollo Johnsonin oppilaista\nei osannut moitteettomasti kotiljonkiaan, eikä upseereista kukaan\npaitsi O'Brieniä tiennyt näistä tansseista mitään. O'Brienin parempi\nkoulutus tässä suhteessa ynnä hänen luutnantinolkaimensa ja komea\nolemuksensa tekivät hänet hyvin suosituksi. Mutta hän lyöttäytyi\nneiti Eurydicen seuraan, sittenkun minä olin paristani eronnut,\nja pysyi hänen läheisyydessään koko illan, siten kiihoittaen\nmustasukkaiseksi Apollo Johnsonin, jonka lemmenkaiho nähtävästi oli\nsuuntaantunut sille taholle.\n\nSeurueemme lisääntyi joka minuutti; tanssiaisiin saapuivat kaikki\nlinnoitusväen upseerit ja vihdoin myöskin kuvernöörin adjutantit,\nniin pian kuin pääsivät sinne pujahtamaan, kaikki _mufti_asussa\n(siviilipuvussa). Tanssia jatkui kello kolmeen saakka aamulla,\njolloin vallitsi tiukka ahdinko, sillä saaren kaikista taloista\nsaapui yhtenään uusia tulokkaita. Minun täytyy tunnustaa, että\nhuoneen ilma olisi parantunut, jos sinne olisi pirskoitettu\nmuutamia pulloja kölninvettä. Tällöin oli kuumuus hirvittävä,\nja naiset pyyhkivät kasvojaan lakkaamatta. Haluaisin suositella\n_säätyläis_tanssiaisia kaikille lihaville herrasmiehille, jotka\ntahtovat vähentää painoaan leiviskän verran.\n\nSitten ilmoitettiin, että illallinen oli pöydässä, ja koska olin\ntanssinut viimeisen sikäläisen tanssin neiti Minervan kanssa, sain\nluonnollisesti nautinnon viedä hänet ruokasaliin. Kohtalo osutti\nminut istumaan uhkean kalkkunan kohdalle, ja tiedustin kumppaniltani\nsaisinko ilon tarjota hänelle kappaleen kalkkunan rintaa. Hän\nkatsahti minuun kovin paheksuvasti ja vastasi:\n\n\"Olettepa totisesti julkea, sir! Missä ihmeessä olette oikein\nopetellut käyttäytymään? Sir, otan hieman kalkkunan _povea_, jos\nsuvaitsette. Puhua rinnasta naiselle, sir! Todella ihan _kamalaa_.\"\n\nEnnenkuin illallinen oli lopussa, tein vielä kaksi tai kolme\nraakalaismaista hairahdusta. Vihdoin syöminen oli sivuutettu, ja\nminun täytyy myöntää, etten ole milloinkaan istuutunut parempaan\nillallispöytään.\n\n\"Hiljaa, hyvät herrat ja naiset!\" huusi Apollo Johnson.\n\"Rakastettavan emäntämme luvalla esitän maljan. Hyvät herrat ja\nnaiset, kaikki tiedätte, ja jollette ehkä tiedä, sanon teille,\nettä Barbadosiin ei voi verratakaan mitään muuta paikkaa koko\nmaailmassa. Koko maailma taistelee Englantia vastaan, mutta Englanti\nei pelkää vähääkään; kuningas Yrjö ei pelkää lainkaan, niin kauan\nkuin _Barbados pysyy vankkana_. Barbadosilainen taistelee kuningas\nYrjön puolesta viimeiseen veripisaraansa saakka. Ei ikinä ole\nbarbadosilaisen nähty pakenevan; kaikki tiedätte, että San Luceen\nranskalaiset luopuivat Morne Fortuneesta kuultuaan barbadosilaisten\nvapaaehtoisten tulevan taistelemaan heitä vastaan. Toivottavasti\nen mitenkään loukkaa tätä seuruetta, mutta ikäväkseni minun täytyy\nsanoa, että englantilaiset ovat täällä käyneet liian kateellisiksi\nbarbadosilaisille. Hyvät herrat ja naiset -- syntyperäisellä\nbarbadosilaisella on ainoastaan yksi vika -- hän on _tosiaankin liian\nuljas_. Esitän maljan Barbados-saaren menestykseksi.\"\n\nTämä todella vaatimaton puhe sai osakseen suosionosoituksia kaikilta\ntahoilta, ja malja juotiin hurmaantuneina. Naiset olivat ihastuneet\nherra Apollon kaunopuheisuuteen ja hänen seurassa omaksumaansa\njohtoasemaan.\n\nSenjälkeen O'Brien nousi ja puhui seurueelle näin:\n\n\"Hyvät naiset ja herrat, herra Poll puhui paremmin kuin paras tässä\nmaassa milloinkaan kohtaamani papukaija, mutta koska hän katsoi\nsopivaksi esittää maljan Barbadossaaren menestykseksi, aion hieman\ntarkemmin rajoittua yksityiskohtiin. Samoin kuin hän toivon minäkin\nkaikkea hyvää tälle saarelle; mutta ilman erästä lumoavaa piirrettä\ntämä saari olisi pelkkä erämaa -- tarkoitan niiden viehättävien\nneitojen seuraa, jotka nyt ovat ympärillämme ja valloittavat\nsydämemme väkirynnäköllä\" -- tällöin O'Brien laski käsivartensa\nhellästi neiti Eurydicen vyötäisille, ja Apollo puri hampaitaan,\nniin että kirskuna kuului huoneen kaukaisimpaankin soppeen -- \"ja\nsenvuoksi, hyvät herrat, luvallanne esitän barbadosilaisten naisten\nmaljan\".\n\nAinakin seurueen naispuoliset jäsenet pitivät tätä O'Brienin puhetta\näärettömän paljoa parempana kuin Apollo Johnsonin esitystä. Neiti\nEurydice oli entistäkin ystävällisempi, ja muut naiset kadehtivat\nhäntä.\n\nJuotiin vielä useita muita maljoja ja paljon viiniä, kunnes seurueen\nmies-puolinen osa alkoi näyttää aika meluiselta. Apollon piti\nkuitenkin saavuttaa jälleen etusija, ja jonkun verran kakisteltuaan\nkurkkuaan ja hymähdeltyään hän pyysi lupaa esittää maljatoivotuksen.\n\n\"Hyvät herrat ja naiset, pyydän siis lausua:\n\n    Tään maljan kiekuvainen kukko saa,\n    mi uupumatta kanaa rakastaa.\"\n\nTämä maljatoivotus sai osakseen ihastusta. Hälinän vaimennuttua\nnousi neiti Betsy Austin pystyyn ja lausui, että \"vaikka hän olikin\ntottumaton puhumaan julkisesti, hän ei kuitenkaan saanut istua\näänettömänä kiittämättä äsken esiintynyttä herrasmiestä hänen perin\nkauniista maljatoivotuksestaan\", ja hän pyysi saada naisten puolesta\nesittää toisen maljatoivotuksen, joka kuului:\n\n    \"Nyt maljan juomme kanalle, mi aina lempii,\n    kosintaa kukon tuskin koskaan empii.\"\n\nJos ensimmäinen malja sai osakseen suosionosoituksia, tuli tämän\nosalle hurmioista riemastusta. Mutta heti sen asetuttua saimme\njäähdyttävän letkauksen, sillä talon emäntä nousi pystyyn ja sanoi:\n\n\"Ja nyt, hyvät herrat ja naiset, on meistä oikein ilmoittaa, että\non aika lähteä kotiin. En milloinkaan salli vieraiden juopua enkä\nruveta metelöimään talossani, ja niinpä nytkin arvelen, että meidän\non parasta juoda erojaislasi. Olen hyvin kiitollinen teille seurasta.\"\n\nKuten O'Brien huomautti, oli tämä peittelemätön vihjaus, että meidän\ntuli poistua, minkä vuoksi me kaikki nyt joimme lähtömaljan emännän\npyynnön ja oman halumme mukaisesti ja valmistauduimme saattamaan\ntanssikumppaneitamme kotiin. Minun auttaessani neiti Minervan ylle\nhänen punaista, silkkiharsoista hartialiinaansa oli myrsky nousemassa\ntoisella taholla, nimittäin Apollo Johnsonin ja O'Brienin välillä.\nO'Brienin palvelevaisesti autellessa neiti Eurydiceä, kuiskien tytön\nkorvaan, kuten hän sanoi, hempeitä imarteluja, tuli Apollo, jonka\nsisu ihan kiehui mustasukkaisuudesta, heidän luoksensa ja ilmoitti\nneiti Eurydicelle ottavansa kunnian saattaa hänet kotiin.\n\n\"Teidän sopii säästää vaivojanne, te likainen suoltenperkaaja\",\ntokaisi O'Brien. \"Neiti on minun suojeluksessani, minkä vuoksi viekää\nrumat, mustat kasvonne pois tieltämme, sillä muutoin näytän teille,\nmiten kohtelen barbadosilaista, joka tosiaankin on liian uljas'.\"\n\n\"Jumaliste, massa luutnantti, jos kajoatte minuun sormellannekaan,\nnäytän teille, mihin barbadosilainen pystyy.\"\n\nSenjälkeen Apollo yritti tunkeutua O'Brienin ja hänen naisensa\nväliin, jolloin O'Brien sysäsi hänet syrjään hyvin rajusti ja lähti\njälleen ovea kohti. Heidän ollessaan käytävässä saavuin heidän\nluoksensa, sillä kuultuani O'Brienin kiukkuisen äänen jätin neiti\nMinervan tulemaan toimeen omin neuvoin.\n\nNeiti Eurydice oli nyt O'Brienin pyynnöstä irtautunut hänen\nkäsivarrestaan, ja luutnantti ja Apollo seisoivat vastakkain\nkäytävässä, O'Brien likellä ovea Apollon kerskuvasti pyrkiessä hänen\nkimppuunsa. O'Brien tiesi, mikä oli neekerien arka kohta, ja tähtäsi\nApolloon potkun, joka olisi katkaissut jalkani. Massa Johnson mylvi\nkivusta ja peräytyi kaksi tai kolme askelta, työntäen selällään\nväkijoukon syrjään. Neekerit eivät milloinkaan tappele nyrkeillä,\nvaan puskevat päällänsä kuin pässi ja yhtä rajusti.\n\nPeräydyttyään Apollo vielä kerran hieraisi pohjettaan, päästi hurjan\nkiljaisun ja syöksyi O'Brieniä kohti pää muurinmurtimen lailla\nsuunnattuna O'Brienin rintaa kohti. O'Brien oli kuitenkin selvillä\ntällaisesta taistelutavasta ja astahti vikkelästi syrjään, joten\nApollo sujahti hänen ohitseen niin rajusti, että hänen päänsä meni\nsuoraan O'Brienin takana olevan oven laudoituksen lävitse, ja siihen\nhän jäi kiinni kuin kaakinpuuhun, kirkuen apua kuin sika ja puhisten\nraivosta.\n\nNähtyään jonkun verran vaivaa toiset saivat hänet irroitetuksi,\nja hän tarjosi perin surkean näyn. Hänen kasvonsa olivat pahasti\nnaarmuuntuneet, ja hänen uhkea paidanröyhelönsä oli ihan repaleina.\nHän näytti kuitenkin saaneen kyllikseen tappelusta ja poistui\nruokasaliin joidenkuiden ihailijainsa seuraamana piittaamatta\nO'Brienistä tai katsahtamattakaan häneen.\n\nMutta jos Apollo olikin saanut kyllikseen, olivat hänen ystävänsä\nliian kiukuissaan salliakseen meidän poistua muitta mutkitta.\nKadulle kokoontui lukuisa väkijoukko, joka uhkaili kostaa meille\netevimmän miehensä osaksi tulleen kohtelun, ja tappelunrähinä\noli odotettavissa. Neiti Eurydice oli pujahtanut tiehensä, joten\nO'Brienillä oli vapaat kädet.\n\n\"Tulkaa ulos, te hirtehiset ja varkaat, tulkaa ulos! Kunpa meillä\nvain olisi kiviä särkeäksemme niillä kallonne!\" kiljuttiin\nneekerijoukosta.\n\nNyt upseerit syöksyivät kaikki ulkosalle, ja heitä tervehdittiin\nkaikenlaisilla heittoaseilla, kuten mädänneillä appelsineilla,\nkaalinkannoilla, maakokkareilla ja kookospähkinänkuorilla.\nRaivasimme itsellemme tietä, miehekkäästi taistellen, mutta rantaa\nlähestyessämme rahvas paisui satalukuiseksi, emmekä vihdoin päässeet\nlainkaan eteenpäin, koska olimme täydelleen puristuksissa neekerien\nvälissä, joiden päähän emme pystyneet tekemään sen kummempaa\nvaikutusta kuin marmorimöhkäleihin.\n\n\"Meidän täytyy paljastaa miekkamme\", huomautti eräs upseeri.\n\n\"Ei, ei\", esteli O'Brien, \"se ei vetele; jos kerran vuodatamme verta,\nei meidän mitenkään sallita hengissä päästä laivaan. Veneen miehistön\non jo nyt täytynyt havaita, että täällä on rähinä.\"\n\nO'Brien oli oikeassa. Hän oli tuskin ennättänyt sen sanoa, ennenkuin\nhuomasimme, että jonkun matkan päässä meistä avattiin väkijoukon\nkeskitse kujaa, joka kahden minuutin kuluttua oli avoinna meille. Sen\npäähän ilmestyi Swinburne venheen muiden miesten seuraamana; heillä\noli aseinaan veneen jalkarimoja, mutta he eivät kolhineet niillä\nneekereitä _päähän_, vaan heiluttelivat niitä kuten viikatteita,\nsivallellen neekereiden _sääriä_. Niin he huitoivat edelleenkin\noikealle ja vasemmalle astellessamme tungoksen halki veneelle.\nMerimiehet tulivat jäljessämme rimoineen, silloin tällöin hosuen\nniillä musta-ihoisia vintiöitä, milloin nämä tunkeutuivat liian\nlikelle.\n\nNyt oli jo täysi päivä, ja muutamien minuuttien kuluttua olimme\njälleen turvassa fregatissa. Niin päättyivät ensimmäiset ja viimeiset\nsäätyläistanssiaiset, joissa olen koskaan käynyt.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nKapteeni Kearney väittää minua sukulaisekseen -- Ensimmäisen\nluutnantin ja kapteenin välinen kilpailu liioittelutaidossa -- Hai,\nsylikoira ja jälkisäädös -- Kohtaus peräkannella.\n\n\nKoska amiraalin tapana ei ollut suvaita komennuksessaan olevien\nlaivojen virua toimettomina satamassa, lähtivät laivueen kaikki\nalukset määräpaikkoihinsa vain muutamia päiviä kuvaamieni\nsäätyläistanssiaisten jälkeen. En ollut pahoillani siitä, että\npoistuimme satamasta, sillä ylellisyyteen kyllästyy pian, enkä\nvälittänyt vähääkään appelsineista, banaaneista tai oransseista enkä\nmyöskään armeijan upseerikasinolla ja saaren herrasmiesten luona\ntarjotuista hyvistä päivällisistä ja claret-viinistä. Merituuli alkoi\npian tuntua meistä kaikkea muuta paremmalta, ja jos olisimme voineet\nuida pelkäämättä haikaloja, olisimme pitäneet yhtä suuressa arvossa\ntätä kuuman vyöhykkeen virkistävintä nautintoa.\n\nOlimme niin ollen mielissämme, kun saimme sen tiedon, että meidän\npiti seuraavana päivänä lähteä risteilemään ranskalaisten omistaman\nMartinique-saaren läheisyyteen. Kapteeni Kearney oli ollut maissa\nniin paljon, että olimme nähneet häntä vain harvoin, ja laiva oli\nollut kokonaan ensimmäisen luutnantin huostassa, josta en tähän\nsaakka ole puhunut.\n\nHän oli hyvin lyhyt, rokonarpinen mies, punatukkainen ja\npunaviiksinen, hyvä merenkulkija ja mukiinmenevä upseeri. Hän oli\nkäytännöllisesti perehtynyt merimies ja pystyi opettamaan kullekin\ntavalliselle merimiehelle mitä alaan kuuluvia tehtäviä tahansa --\nja siitä merimiehet hyvin paljon pitävät, koska se ei ole varsin\ntavallista. Mutta en ole vielä kertaakaan tavannut sellaista\nupseeria, joka on ylpeillyt käytännöllisestä taidostaan ja olisi\nsamalla kertaa ollut hyvä purjehtija. Ja tekeytymällä merikarhuiksi\nsellaiset miehet liian usein halventavat heille tulevaa kunnioitusta,\nsamalla kun heidän esiintymistapansa ja kielenkäyttönsä käyvät\nkarkeiksi ja rahvaanomaisiksi.\n\nNäin oli Phillottin laita, joka ylpeili puhetavastaan, oli joskus\nhyvä kumppani merimiesten kanssa, puheli heille ja sai heiltä\nvastauksia, ikäänkuin he olisivat tasa-arvoisia, ja toisinaan taas\nollessaan pahalla tuulella kolhi samoja miehiä maahan kangella. Hän\nei ollut ilkeäluontoinen, vaan hyvin äkkipikainen; ja hän käytti\nsilloin tällöin upseereille ja aina kadeteille puhuessaan perin\nhuonoa kieltä. Yleensä häntä ei kuitenkaan vihattu, jos kohta\nhäntä ei tosin kunnioitettukaan, kuten ensimmäistä luutnanttia\nolisi pitänyt kunnioittaa. Ja vain oikeudenmukaista on tunnustaa,\nettä hän oli samanlainen ylemmilleen kuin alemmilleenkin, ja hänen\nsuorasukainen jyrkkyytensä hänen usein väittäessään kapteeni Kearneyn\nkertomuksia vastaan ja tuodessaan julki epäilynsä niiden johdosta sai\nmonesti heidän välinsä kylmiksi joidenkuiden päivien ajaksi.\n\nCarlisle-lahdelta lähdettyämme minut seuraavana päivänä kutsuttiin\npäivälliselle kapteenin hyttiin. Päivälliskalusto oli hopeinen, mutta\nvadeissa ei ollut paljon syötävää.\n\n\"Tämän vadin\", huomautti kapteeni, \"sain lahjaksi joiltakuilta\nkauppamiehiltä ponnisteltuani pelastaakseni heidän omaisuuttaan\ntanskalaisten kynsistä, kun risteilin Helgolannin vesillä\".\n\n\"Mutta tuo teidän valehteleva muonamestarinnehan kertoi minulle\nteidän ostaneen sen Portsmouthista\", tokaisi ensimmäinen luutnantti.\n\"Kysyin sitä häneltä keittiössä tänä aamuna.\"\n\n\"Miten te tulitte lausuneeksi sellaisen kirotun valheen, sir?\"\nkivahti kapteeni tuolinsa takana seisovalle miehelle.\n\n\"Sanoin vain niin luulevani\", puolustautui muonamestari.\n\n\"No, mutta ettekö maininnut, että lasku oli teidän välityksellänne\nlähetetty seitsemän tai kahdeksan kertaa ja että kapteeni maksoi sen\nirrallisella jalusnuoralla?\"\n\n\"Rohkenitteko väittää sellaista, sir?\" tiedusti kapteeni perin\näkäisesti.\n\n\"Herra Phillott on ymmärtänyt sanani väärin, sir\", vastasi\nmuonamestari. \"Hän oli niin kiintynyt sadattelemaan lakaisijoita,\nettei hän kuullut minua oikein. Sanoin kadettien maksaneen\nsaviastialaskunsa etumaston märssypurjeella.\"\n\n\"Niin, niin\", yhtyi kapteeni, \"se on paljoa todennäköisempää\".\n\n\"No niin, herra muonamestari\", murahti Phillott, \"paha minut\nperiköön, jollette ole yhtä suuri valehtelija kuin\" -- hän oli\npamauttamaisillaan \"isäntännekin\", mutta hillitsi onneksi itseään ja\nlisäsi -- \"kuin isänne oli ennen teitä\".\n\nKapteeni vaihtoi puheenaihetta kysymällä minulta, haluaisinko\nviipaleen liikkiötä.\n\n\"Se on oikeata westfalilaista, herra Simple. Minulle lähettää ne\nsuoraan kreivi Troningsken, läheinen ystäväni, joka itse metsästää\nvillejä karjuja Harz-vuoristossa.\"\n\n\"Millä vietävän tavalla saatte ne sieltä, kapteeni Kearney?\"\n\n\"Kaikki käy päinsä, kun on keinoja, herra Phillott, eikä Ranskan\nensimmäinen konsuli olekaan ihan niin paha mies kuin väitetään.\nEnsimmäisen lähetyksen mukana sain häneltä hyvin kauniin omakätisen\nkirjeen, jonka jonakin päivänä näytän teille. Kirjoitin hänelle\nvastauksen ja lähetin samalla kaksi cheshireläistä juustoa erään\nsalakuljettajan mukana, ja senjälkeen liikkiöitä on saapunut\nsäännöllisesti. Oletteko milloinkaan syönyt westfalilaista liikkiötä,\nherra Simple?\"\n\n\"Kyllä\", myönsin; \"kerran söin sellaista liikkiötä loordi Privilegen\nluona\".\n\n\"Loordi Privilegen! Mutta hänhän on etäinen sukulaiseni, jonkinlainen\nviides serkkuni\", vakuutti kapteeni Kearney.\n\n\"Tosiaanko, sir!\" äänsin.\n\n\"Silloin teidän pitää sallia minun esitellä teidät sukulaisillenne,\nkapteeni Kearney\", virkkoi ensimmäinen luutnantti, \"sillä herra\nSimple on hänen pojanpoikansa\".\n\n\"Onko se mahdollista? En voi muuta, herra Simple, kuin vakuuttaa\nilomielin olevani teille mahdollisimman huomaavainen ja oikein\nhyvilläni siitä, että olette upseerieni joukossa.\"\n\nVaikka koko juttu olikin valhetta, sillä kapteeni Kearney ei ollut\nmillään tavoin sukua minulle, ei hän kerran niin väitettyään voinut\nkuitenkaan perääntyä, ja senvuoksi minä hyödyin paljon hänen\nvalheestaan, koska hän sittemmin kohteli minua hyvin ystävällisesti\nja aina nimitti minua _serkukseen_.\n\nKapteenin lakattua puhumasta minulle ensimmäinen luutnantti iski\nhymysuin minulle silmää ikäänkuin vihjatakseen: \"Teitä onnistaa.\" Ja\nsitten keskustelu kääntyi toiselle tolalle.\n\nVarmaa on, että kapteeni Kearney käsitteli ihmeellisiä tarinoitaan\nihailtavasti, ja hän kertoi juttunsa niin vakavasti, että tosiaankin\nuskon hänen luulleen puhuvansa totta. En milloinkaan ole nähnyt\nsellaista esimerkkiä piintyneestä tavasta. Kertoessaan erääseen\nsatamaan tehdystä venehyökkäyksestä hän virkkoi:\n\n\"Ranskalainen kapteeni olisi saanut surmansa minun kädestäni, mutta\njuuri kun tähtäsin häntä musketillani, katkaisi kuula muskettini\nhanan niin kauniisti kuin se olisi tehty veitsellä -- perin\nmerkillinen tapaus\", huomautti hän.\n\n\"Eräässä laivassa, jossa olin mukana\", sanoi ensimmäinen luutnantti,\n\"sattui vielä tavattomampi tapaus; toisen luutnantin ohitse lensi\nkartessipanos, joka sivalsi pois hänen toisen viiksensä, ja kun\nhän käänsi päätänsä nähdäkseen, mikä oli hätänä, tuli toinen\nkartessipanos, joka vei häneltä toisen viiksen. Sellainen on minusta\n_täpärää parranajoa_.\"\n\n\"Niin\", myönsi kapteeni Kearney, \"hyvin täpärää todellakin, jos se\nolisi totta; mutta suonette anteeksi, herra Phillott, te kerrotte\njoskus kummallisia tarinoita. Omasta puolestani en siitä välitä,\nmutta se ei ole hyvä esimerkki tälle nuorelle sukulaiselleni, herra\nSimplelle.\"\n\n\"Kapteeni Kearney\", vastasi ensimmäinen luutnantti, nauraen ihan\nylettömästi, \"tiedättekö, mistä pata soimasi kattilaa?\"\n\n\"En, sir, en tiedä\", väisti kapteeni loukatun arvokkaasti. \"Herra\nSimple, haluatteko lasin viiniä?\"\n\nArvelin tämän pienen kinan hillitsevän kapteenia; niin se tekikin,\nmutta ainoastaan muutamiksi minuuteiksi, minkä jälkeen hän aloitti\nuudelleen. Ensimmäinen luutnantti huomautti, että pohjaveden hajun\npoistamiseksi olisi välttämätöntä joka aamu laskea laivaan vettä ja\npumputa se pois.\n\n\"On pahempiakin hajuja kuin pohjaveden\", arvosteli kapteeni. \"Mitä\narvelette siitä, että koko laivan miehistö oli vähällä saada\nmyrkytyksen ruusuesanssista? Mutta niin kävi minulle Välimerellä.\nOlin Smyrnan vesillä, risteillen väijymässä ranskalaista alusta,\njonka piti purjehtia Ranskaan, vieden sinne erästä pashaa,\nlähettilästä. Tiesin, että se laiva olisi hyvä saalis, ja tähyilin\nsitä tarkasti. Eräänä aamuna havaitsimmekin sen keulalaidan kohdalla\nsuojan puolella. Levitimme kaikki purjeet, mutta se lähti pakoon,\nloitoten asteittain, kunnes molemmat lasketimme myötätuuleen, ja\nyöllä se häipyi näkyvistämme.\n\n-- Koska tiesin sen olevan matkalla Marseillesiin, lähdin täysin\npurjein sinne päin osuakseni uudelleen sen kohdalle. Tuuli oli\nhiljainen ja vaihtelevainen. Mutta kun viisi päivää myöhemmin lepäsin\nvuoteessani vähäistä ennen päivänkoittoa, tunsin hyvin voimakasta\nhajua, jota tunkeutui sisälle tuulenpuolisesta ikkunaluukusta ja\navoimesta kansi-ikkunasta, ja nuuhkaistuani sitä kaksi tai kolme\nkertaa tunsin sen ruusuesanssin tuoksuksi. Kutsutin luokseni vahdissa\nolevan upseerin ja tiedustin häneltä, oliko mitään näkyvissä.\nHän vastasi, ettei ollut. Käskin hänen tähystää taivaanrantaa\nkaukoputkellaan ja pitää tuulenpuolta tarkasti silmällä. Tuulen\nvahvistuessa haju kävi voimakkaammaksi. Käskin laittaa kaikki\nkuntoon nopeata purjehtimista varten, sillä olin varma siitä, että\nturkkilainen oli läheisyydessämme.\n\n-- Päivän valjettua se näkyikin kolmen meripenikulman päässä suoraan\nvastatuulessa. Mutta vaikka se livahtikin käsistämme myötätuulessa,\nei se vetänyt meille vertoja hankavastaisessa, ja ennen puolta päivää\nse kaikkine haaremeineen oli vallassamme. Muuten voisin kertoa teille\nhauskan jutun niistä naisista. Alus oli oikein arvokas saalis, ja\nsiinä oli muun muassa tynnyri ruusuesanssia --\"\n\n\"Hiuu!\" äänsi ensimmäinen luutnantti. \"Mitä! Kokonainen tynnyrikö?\"\n\n\"Niin\", vastasi kapteeni, \"turkkilainen tynnyri -- se ei kenties\nollut ihan yhtä iso kuin laivamme tynnyrit; sikäläiset mitat ovat\nerilaisia. Otin suurimman osan arvoesineistä komentamaani prikiin --\nnoin kaksikymmentätuhatta sekiiniä -- mattoja -- ja muun muassa tämän\nruusuesanssitynnyrin, jonka hajun olimme tunteneet kolmen penikulman\npäähän. Saimme sen kommelluksitta laivaamme, mutta kun ruumanhoitaja\nei ollut kiinnittänyt sitä kunnollisesti, putosi se väkijuomasäiliöön\nja särkyi pirstaleiksi.\n\n-- Sellaista kohtausta ei ole milloinkaan nähty; ensimmäinen\nluutnanttini ja useita miehiä pyörtyi kannella; ruumassa\ntyöskennelleet miehet nostettiin sieltä elottomina, ja kului joku\naika, ennenkun he tointuivat. Päästimme prikiin vettä ja pumppusimme\nsen pois, mutta mikään ei jaksanut poistaa hajua, joka oli niin\nhuumaava, että ennenkuin ehdin Maltaan, minulla oli neljäkymmentä\nmiestä; sairasluettelossa. Sinne saavuttuani erotin ruumanhoitajan\npalveluksesta huolimattomuuden tähden. Vasta sitten, kun prikiä oli\nturhaan savustettu ja se oli upotettu veteen kolmeksi viikoksi,\noli haju edes hiukan siedettävä. Mutta sittenkään sitä ei saatu\ntyyten häipymään, amiraali lähetti prikin kotimaahan, ja se myytiin\npois laivastosta. Telakoilla sillä ei tehnyt mitään. Se purettiin,\nja sen lankut myytiin Brightonin ja Tunbridge Wellsin asukkaille,\njotka valmistivat niistä koruesineitä; koska ne tuoksusivat niin\nvoimakkaasti ruusuesanssille, menivät ne hyvin kaupaksi. Oletteko\nmilloinkaan käynyt Brightonissa, herra Simple?\"\n\n\"En kertaakaan, sir.\"\n\nSamassa saapui vahtiupseeri ilmoittamaan, että laivan kupeella oli\noikein iso hai, ja tiedustamaan, oliko kapteenilla mitään sitä\nvastaan, että upseerit koettaisivat pyydystää sitä.\n\n\"Eipä suinkaan\", vastasi kapteeni Kearney. \"Vihaan haikaloja yhtä\nkiukkuisesti kuin paholaista. Olin kerran Välimerellä menettää hain\ntähden neljätoistatuhatta puntaa.\"\n\n\"Saanko kysyä miten se kävi, kapteeni Kearney?\" virkkoi ensimmäinen\nluutnantti kasvot nyrpeinä. \"Haluaisin kovin mielelläni tietää sen.\"\n\n\"No, tarina on yksinkertaisesti seuraava\", alkoi kapteeni kertoa.\n\"Minulla oli Maltan saarella iäkäs sukulainen, jonka löysin\nsattumalta -- kuusikymmenvuotias vanhapiika, joka oli asunut\nkoko ikänsä tällä saarella. Ihan sattumalta sain tietää hänen\nolemassaolostaan. Kävellessäni Strada Realella näin siellä kesynä\npidetyn kookkaan paviaanin tarttuneen pienen sylikoiran häntään ja\nkiskovan sitä mukaansa, samalla kun vanha nainen kirkui apua, sillä\njoka kerta, kun hän riensi koiransa avuksi, syöksyi paviaani hänen\nkimppuunsa ikäänkuin olisi mielinyt tehdä hänelle ilkeyttä ja tarttui\ntoisella kädellään hänen hameisiinsa, samalla pitäen toisella kiinni\nsylikoiraa.\n\n-- Minulla oli kaunaa sitä otusta vastaan, koska se oli karannut\nkimppuuni mennessäni eräänä yönä sen ohitse; ja huomattuani, mitä oli\ntekeillä, tempasin miekkani ja sivalsin apinaan sellaisen läimäyksen,\nettä se kiiti verisenä tiehensä, vinkuen kuin sika ja jättäen\npikku sylikoiran minun haltuuni. Otin koiran maasta ja annoin sen\nomistajattarelleen.\n\n-- Vanhus vapisi kovasti ja pyysi minua saattamaan hänet\nturvallisesti kotiin. Hänellä oli hyvin hieno koti, ja istuuduttuaan\nsohvaan hän kiitti minua perin lämpimästi uljaasta avustani, kuten\nhän lausui, ja mainitsi, että hänen nimensä oli Kearney. Silloin\nosoitin olevani hänen sukulaisensa, mistä hän oli kovin riemuissaan\nja kehoitti minua pitämään hänen taloaan omanani.\n\n-- Olin samalla asemalla vielä kaksi vuotta ja hoitelin korttejani\ntuiki taitavasti; vanhus vihjaisi minulle, että minusta tulisi hänen\nperillisensä, koska hän ei tiennyt mitään muista sukulaisistaan.\nVihdoin minut komennettiin kotimaahan, ja kun en halunnut\nerota hänestä, pyysin häntä mukaani, tarjoten hyttini hänen\nkäytettäväkseen. Kaksi viikkoa ennen lähtöämme hän sairastui pahasti\nja teki jälkisäädöksen, määräten minut ainoaksi perijäkseen. Mutta\nhän tointui sairaudestaan ja tuli yhtä lihavaksi kuin oli konsanaan\nollut.\n\n-- Herra Simple, viinilasinne on täysinäinen. Epäilenpä, tarjosiko\nloordi Privilege teille parempaa claretia kuin tuossa pullossa on;\ntoin sen itse Englantiin kymmenen vuotta sitten ollessani _Coquetten_\nkomentajana.\"\n\n\"Sangen omituista\", huomautti ensimmäinen luutnantti. \"Ostimme\nBarbados-saarelta claret-viiniä, jonka pulloissa ja korkeissa oli\nsama merkki.\"\n\n\"Saattaa niin olla\", myönsi kapteeni. \"Kaikki vanhat toiminimet\nsäilyttävät merkkinsä muuttumattomina. Mutta epäilenpä, voiko teidän\nviiniänne verrata tähän.\"\n\nKoska Phillott halusi kuulla kapteenin tarinan loppuun, ei hän\nväittänyt tällä kertaa vastaan eikä hiiskunut mitään siitä, että hän\ntiesi kapteenin -- kuten oli tapahtunut -- lähettäneen viinin laivaan\nBarbados-saarelta. Kapteeni jatkoi:\n\n\"No niin, luovutin hyttini vanhalle naiselle ja ripustin\nriippumattoni konstaapelien koppiin kotimatkan ajaksi. Olimme Ceutan\nkohdalla tyynessä kaksi päivää. Vanha nainen piti hyvin paljon\nsylikoirastaan, ja minä olin aina valvomassa, kun pikku otusta\npestiin kahdesti viikossa. Mutta vihdoin kyllästyin siihen ja\nluovutin sen pesemisen veneeni peränpitäjän huoleksi. Se mies oli\nlaiska, ja minun tietämättäni hänellä oli tapana ripustaa otusparka\nnuoran silmukkaan ja hinata sitä meressä minuutti tai pari.\n\n-- Hänen roikuttaessaan koiraa mainitsemani tyvenen aikana tällä\ntavalla vedessä sujahti laivan alta kirottu haikala, joka sieppasi\nsylikoiran suupalakseen. Mies kertoi minulle vahingosta, pitäen\nsitä mitättömänä seikkana. Mutta minulla oli parempi selko asiasta,\nja panetin miehen rautoihin. Sitten menin hyttiini ja ilmoitin\nsurullisen tapahtuman neiti Kearneylle, mainiten panettaneeni miehen\nrautoihin ja käskeväni ruoskia häntä kovasti.\n\n-- Sen kuultuaan vanha nainen joutui mitä kiihkeimmän suuttumuksen\nvaltaan, väitti, että syy oli minun, että olin mustasukkainen\nkoiralle ja että olin tehnyt sen tahallani. Kuta enemmän intin\nvastaan, sitä pahemmin hän raivosi; ja vihdoin minun oli pakko lähteä\nkannelle välttääkseni hänen sättimistään ja säilyttääkseni malttini.\nEn ollut ehtinyt olla kannella viittä minuuttia, ennenkuin hänkin\ntuli sinne -- se on, hänet työnnettiin sinne, sillä hän oli liian\nraskas jaksaakseen kavuta tikkaita auttamatta.\n\n-- Tiedättehän, miten norsut Intiassa sysäävät tykkejä rämeikössä\npäällänsä takaapäin. No niin, muonamestarini oli tapana työntää tätä\nvanhaa naista kannelle tuovilla tikkailla ihan samalla tavalla pää\ntäydelleen hänen hameisiinsa uponneena. Naisen päästyä kannelle mies\naina veti päänsä näkyviin punaisena ja kuumana kuin keitetty rapu.\n\n-- No niin, hän tuli kannelle jälkisäädös kädessään, katsoi minuun\nhyvin kiukkuisesti ja sanoi:\n\n-- 'Koska hai on siepannut rakkaan koirani, ottakoon se myöskin\njälkisäädökseni!' Ja viskattuaan asiakirjan mereen hän lysähti\nistumaan tykkitelineelle.\n\n-- 'Olkoon menneeksi, madam', virkoin, 'mutta pian suuttumuksenne\ntalttuu, ja sitten kirjoitatte uuden jälkisäädöksen'.\n\n-- 'Niin totta kuin toivon pääseväni taivaaseen, vannon, etten sitä\ntee!' kivahti hän.\n\n-- 'Kyllä te sen teette, madam', vakuutin.\n\n-- 'En ikinä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! Kapteeni\nKearney, rahani saavat nyt joutua lähimmälle perilliselleni, ja se,\nkuten tiedätte, ette ole te.'\n\n-- Koska tiesin varsin hyvin, että vanha nainen oli hyvin jyrkkä ja\npiti sanansa, oli tarkoitukseni saada takaisin jälkisäädös, joka\nhänen sitä huomaamattaan kellui vedenpinnalla noin viidenkymmenen\naskeleen päässä laivan perästä. Mietittyäni tuokion käskin\npursimiehen apulaisen pillillään komentaa _kaikki miehet uimaan_.\n\n-- 'Suonette anteeksi, neiti Kearney, mutta miehet aikovat uida',\nilmoitin, 'ettekä te luultavasti halua nähdä heitä kaikkia\nalastomina. Jos haluatte, saatte jäädä kannelle.'\n\nHän katsahti minuun kiukkuisen häijysti, nousi tykkitehneeltä ja\nmennä lyllersi tikkaille, jupisten, että 'tämä loukkaus oli uusi\ntodistus siitä, kuinka vähän ansaitsin hänen hyväntahtoisuuttaan'.\n\n-- Heti hänen kadottuaan kannen alle laskettiin peräkannen veneet\nvesille, ja kävin yhdellä niistä noutamassa jälkisäädöksen, joka\nyhäti kellui pinnalla. Kun piikeissä ei ole perä-ikkunoita, ei hän\nluonnollisestikaan nähnyt temppuani, vaan luuli jälkisäädöksen\nikiajoiksi tuhoutuneen. Senjälkeen saimme hyvin pahoja säitä ja\nniiden vaikutuksesta ynnä sen johdosta, että hän oli menettänyt\nlempikoiransa ja riiteli alituisesti kanssani - sillä sittemmin\närsytin häntä, mikäli suinkin osasin -- hän sairastui, ja hänet\nhaudattiin kaksi viikkoa sen jälkeen, kun hänet laskettiin\nmaihin Plymouthissa. Vanha nainen piti sanansa; hän ei tehnyt\nuutta jälkisäädöstä. Vahvistutin saamani jälkisäädöksen Lontoon\nsiviilioikeudessa ja sain hänen kaikki rahansa.\"\n\nKoska ensimmäinen luutnantti ja minä emme kumpikaan voineet todeta,\noliko hänen kertomuksensa tosi vaiko ei, lausuimme tietysti\nonnittelumme hänen hyvän onnensa johdosta ja poistuimme pian\nsenjälkeen kapteenin hytistä selostamaan hänen ihmeellistä tarinaansa\nruokakumppaneillemme.\n\nKannelle saavuttuani näin, että hai oli tarttunut koukkuun ja että\nsitä parhaillaan hinattiin kannelle. Myöskin Phillott oli tullut\nkannelle. Kaikki upseerit olivat innokkaasti mukana hainpyynnissä,\nkatselivat laidalta, huutelivat toisilleen ja ohjailivat miehiä.\nVaikka järjestys peräkannella nyt tosin olikin puutteellinen, oli se\nkuitenkin puolustettavissa, koska kapteeni oli antanut luvan. Mutta\nPhillott oli toista mieltä ja rähisi tavalliseen tapaansa, aloittaen\npurjehdusupseerista.\n\n\"Herra Westley, suvaitkaa minun huomauttaa, ettei riippumattojen\npäällä saa olla! Laskeutunette heti pois niiltä, sir! Jos joku\nmiehistänne tekisi niin, keskeyttäisin hänen grogiannoksensa\nkuukaudeksi, enkä käsitä, minkätähden teidän pitää näyttää huonoa\nesimerkkiä; olette ollut liian kauan puolittain kasarmissa,\nsir. Entäs nämä? Herrat Williams ja Moore -- myöskin molemmat\nriippumatoilla! Etumaston huippuun molemmat heti! Herra Thomas, ylös\nkeskimastoon! Ja kuulkaahan, pois hiipivä nuorukainen, sijoittukaa\nmesaanipurjeen puomille ja ilmoittakaa minulle sitten, kun olette\nratsastanut Lontooseen saakka! Jumaliste, laivassa on kaikki menossa\npäin hornaa! En käsitä, millaista ainesta upseerit ovat nykyisin.\nNaitan jonkun teistä, nuoret herrat, tykkimiehen tyttärelle ennen\npitkää. Peräkansihan muistuttaa karhutarhaa. Ja ihmekö sitten, kun\nluutnantit näyttävät esimerkkiä?\"\n\nTämä viimeinen huomautus saattoi soveltua ainoastaan O'Brieniin,\njoka seisoi peräkannen veneessä, lausuillen ohjauksia, ennenkuin\nPhillottin sanaryöppy keskeytti hauskuuden. O'Brien astui heti pois\nveneestä, meni Phillottin luokse, teki kunniaa ja sanoi:\n\n\"Herra Phillott, saimme kapteenin luvan hain pyydystämiseen, eikä\nhaikalaa saada kannelle kävelemällä edestakaisin peräkannella.\nOmasta kohdastani katson olevani vastuunalainen käyttäytymisestäni\nainoastaan kapteenille, niin kauan kuin hän on laivassa; ja jos\nolen mielestänne menetellyt väärin, esittäkää hänelle valituksenne.\nMutta jos pyritte käyttämään samanlaista kieltä minulle kuin muille,\nvaadin teitä siitä vastuuseen. Olen täällä upseerina ja herrasmiehenä\nja tahdon saada osakseni senmukaisen kohtelun. Ja sallikaa minun\nhuomauttaa, että mielestäni peräkantta enemmän häpäisee siivoton ja\nherrasmiesten tapoja loukkaava kielenkäyttö kun se, että upseeri\nsattumalta seisoo riippumatoilla. Mutta koska olette katsonut\nsopivaksi sekaantua asiaan, saatte nyt itse hinauttaa hain laivaan.\"\n\nPhillott punastui kovasti, sillä hän ei ollut milloinkaan ennen\njoutunut tällä tavalla kosketuksiin O'Brienin kanssa. Kaikki muut\nupseerit olivat rauhallisesti alistuneet hänen epämiellyttävään\npuhetapaansa.\n\n\"Hyvä, herra O'Brien; vaadin teidät vastaamaan tästä\nkielenkäytöstänne\", kivahti hän, \"ja varmasti kerron\nkäyttäytymisestänne kapteenille\".\n\n\"Säästän teiltä sen vaivan; kapteeni Kearney on parhaillaan tulossa\nkannelle, ja selostan itse sen hänelle.\"\n\nNiin O'Brien tekikin heti, kun kapteeni astui peräkannelle.\n\n\"No niin, mitä valittamista teillä on?\" kysyi kapteeni Phillottilta.\n\n\"Herra O'Brienin kielenkäyttö, sir. Sopiiko minua puhutella\nperäkannella sillä tavalla?\"\n\n\"Minun täytyy tosiaankin tunnustaa, herra Phillott\", vastasi kapteeni\nKearney, \"etten havaitse herra O'Brienin sanoissa mitään sopimatonta.\nTämä laivan komentaja olen minä, ja jos upseeri, joka arvossa on niin\nläheisesti teidän vertaisenne, tekee virkavirheen, ette te saa ottaa\nlainkäyttöä omiin käsiinne. Asian laita on niin, herra Phillott,\nettei kielenkäyttönne ole ihan yhtä moitteeton kuin toivoisin sen\nolevan. Kuulin kaikki, mitä puhuttiin, ja minusta _te_ ette ole\nosoittanut kylliksi kunnioitusta _ylempää_ upseerianne -- nimittäin\n_minua_ kohtaan. Lupasin, että hai saatiin pyydystää, ja antaessani\nsen luvan suostuin siihen, että välttämättömät pikku poikkeukset\nkurinpidosta olisivat sallitut. Te olette kuitenkin katsonut\nsopivaksi sekaantua arvostelemaan lupaustani, joka on komennuksen\nveroinen, olette käyttänyt tylyä kieltä ja rangaissut nuoria\nherrasmiehiä ohjeitteni noudattamisesta. Olisin teille kiitollinen,\nsir, jos kutsuisitte heidät kannelle ja hillitsisitte tuimuuttanne\nvastaisuudessa. Olen aina valmis tukemaan arvovaltaanne, milloin\nolette oikeassa. Mutta valitettavasti olette tässä tapauksessa\npakottanut minut sitä heikentämään.\"\n\nTämä oli perin ankara isku Phillottille, joka poistui heti kannelta\nhuutamalla kutsuttuaan kadetit pois mastoista. Heti hänen mentyään\nkapusimme kaikki jälleen riippumatoille; hai kiskottiin laidalle,\nhinattiin kannelle, ja laivan kaikki paistinpannut joutuivat\nkäytäntöön. Olimme kaikki mielissämme siitä, miten kapteeni Kearney\noli esiintynyt siinä tilaisuudessa; ja O'Brien huomautti minulle:\n\n\"Hän on tosiaankin hyvä mies ja taitava upseeri. Kuinka tavaton\nvahinko onkaan, että hän on niin tulimmainen valehtelija!\"\n\nMinun täytyy olla oikeudenmukainen Phillottia kohtaa ja mainita,\nettei hän kantanut kaunaa tämän tapauksen johdosta, vaan kohteli\nmeitä kuten ennenkin, mikä on paljon sanottu hänen hyväkseen, kun\nottaa huomioon, kuinka suuri valta ensimmäisellä luutnantilla on\nkiusata ja rangaista alempiaan.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nToinen sanasota kapteenin ja ensimmäisen luutnantin välillä --\nVenehyökkäys linnoituksen suojassa olevan laivan kimppuun -- Chucks\nkapteenin asussa -- Hän kuolee herrasmiehenä -- Swinburne aloittaa\nkertomuksensa St. Vincentin meritaistelusta.\n\n\nEmme olleet ehtineet olla enempää kuin viikon tanskalaisten omistaman\nSt. Thomas-saaren läheisyydessä, ennenkuin havaitsimme prikin lähellä\nrantaa. Levitimme kaikki purjeet, lähdimme ajamaan sitä takaa ja\nolimme pian puolentoista meripenikulman päässä rannasta, mutta sitten\nalus ankkuroi patterin suojaan, joka alkoi ampua meitä tykeillään.\nSe tähtäsi liian korkealle, joten useita kuulia lensi ylitsemme ja\nmastojemme välitse.\n\n\"Kerran minulle sattui tuiki merkillinen tapaus\", kertoi kapteeni\nKearney. \"Kolme tykkiä ammuttiin yhtäaikaa eräästä patterista\nfregattiin, jossa olin. Nämä kolme panosta katkaisivat kaikkien\nkolmen märssypurjeen kiinnitysköydet, ja märssyraakamme romahtivat\nsamalla kertaa märssykoppien varaan. Jotta ranskalaiset eivät\notaksuisi tähdänneensä niin hyvin, komensimme miehemme reivaamaan\nmärssypurjeita, ja heidän ollessaan raaoilla köydet pleissattiin, ja\nmärssypurjeet levitettiin uudelleen.\"\n\nPhillott ei jaksanut sulattaa tätä suunnatonta valhetta, vaan vastasi:\n\n\"Sangen omituinen tapaus toisiaankin, kapteeni Kearney, mutta on\ntapahtunut vieläkin kummallisempaa. Fregattimme kerran taistellessa\ntanskalaisia tykkiveneitä vastaan olimme panneet ruudin pääkannen\nneljään tykkiin, ja miesten vedettyä latasimen piipusta, singahti\nvihollisen kuula jokaisen tykin piippuun, täydentäen panostuksen.\nLaukaisimme heitä kohti takaisin heidän omat kuulansa, ja niin kävi\nkolmesti yhteen menoon.\"\n\n\"Totisesti\", virkkoi kapteeni Kearney, joka tähyili kaukoputkellaan\npatteria, \"minusta tuntuu, että teidän on täytynyt nähdä se tapaus\nunissanne, herra Phillott\".\n\n\"Se ei ollut sen kummempaa unta kuin äsken kertomanne märssypurjeiden\nkiinnitysköysien katkeaminen, kapteeni Kearney.\"\n\nTällöin kapteeni Kearney piti kaukoputkea kädessään, nojaten sitä\nolkapäähänsä. Samassa lennähti patterista kuula, joka tempasi\nkaukoputken hänen kädestään, murskaten sen pirstaleiksi.\n\n\"Siinä yksi\", huomautti kapteeni hyvin rauhallisesti, \"mutta\nhaluatteko väittää, että niin voisi käydä kolme kertaa peräkkäin?\nKuula saattaa ensi kerralla viedä pääni tai käsivarteni, mutta ei\nuutta kaukoputkea, kun taas kolme eri kuulaa saattaa katkaista\nmärssypurjeiden kiinnitysköydet. Mutta tuokaahan minulle toinen\nkaukoputki, herra Simple; tuo alus on varmasti kaappari. Mitä te\narvelette, herra O'Brien?\"\n\n\"Olen ihan samaa mieltä kuin tekin, kapteeni Kearney\", vastasi\nO'Brien, \"ja laivamme miehistölle olisi mielestäni hyvä harjoitus,\njos anastaisimme sen aluksen tuon patteripahasen suojasta\".\n\n\"Peräsin ylähangan puolelle, herra Phillott; kääntäkää kaksi piirua\nsivulle! Mietimme sitten asiaa illan kuluessa.\"\n\nNyt fregatti suunnattiin loitommaksi, ja kiidimme pois linnoituksen\ntykkien ulottuvilta. Auringonlaskuun oli silloin noin tunti, eikä\npäivä Länsi-Intiassa mene mailleen samalla tavalla kuin pohjoisilla\nleveysasteilla. Siellä ei ole hämärää; aurinko laskee upeana,\nkullan- ja rubiininväristen, loistavahohteisten pilvien ympäröimänä;\nja sen painuttua taivaanrannan taakse vallitsee pimeys.\n\nHeti pimeän tultua käänsimme aluksemme poispäin rannasta, ja\nneuvoteltuaan Phillottin ja O'Brienin kanssa kapteeni vihdoin päätti\nyrittää. Ja vaikka laivan anastaminen linnoituksen suojasta onkin\nhyvin vaarallinen tehtävä, koska silloin joudutaan taistelemaan\nkaikin puolin epäedullisissa oloissa, tekivät nopeakulkuiset\nkuitenkin niin paljon vahinkoa kaupallemme Länsi-Intiassa, että\nmaamme etujen vuoksi voitiin melkeinpä millaisia uhrauksia tahansa\npitää hyväksyttävinä.\n\nMutta vaikka kapteeni Kearney olikin rohkea ja ymmärtäväinen upseeri\n-- mies, joka laski mahdollisuudet eikä halunnut panna miehiään\nvaaraan, jollei hänen mielestään välttämättömyys sitä jyrkästi\nvaatinut -- oli hän oikeastaan vastahakoinen tähän hyökkäykseen,\nkoska hän tunsi lahden, jossa priki oli ankkurissa; ja vaikka sekä\nPhillott että O'Brien olivat sitä mieltä, että hyökkäys piti tehdä\nyöllä, ratkaisi kapteeni Kearney asian toisin.\n\nHän arveli, että vaikka vaara ehkä olisikin siten suurempi,\nhyökkäysjoukon yhteistoiminta olisi kiinteämpi ja että viholliset,\njotka pitäisivät puoliaan yöllä, eivät uskaltaisi tehdä vastarintaa\npäivällä. Sitäpaitsi olisivat viholliset sekä linnoituksessa että\nkaapparialuksessa yöllä valppaina, mutta koska he eivät odottaisi\nhyökkäystä päiväsaikaan, eivät he olisi varuillaan.\n\nSenvuoksi komennettiin, että kaikki piti laittaa valmiiksi yön\naikana ja että veneiden tuli lähteä liikkeelle ennen aamunkoittoa,\nsoutaa rannalle ja piiloutua lahden toisella laidalla olevan\nkalliokärjen kivijärkäleiden taakse. Jos viholliset eivät niitä\nhavaitsisi, pitäisi niiden pysyä siellä keskipäivään saakka, jolloin\nkaapparialuksen miehet otaksuttavasti olisivat maissa ja laivan\nvaltaaminen kävisi vaikeuksitta.\n\nAina tarjoutuu hyvin kiintoisa näky, kun sotalaivassa valmistaudutaan\ntällaiselle retkelle; ja kun lukija ei liene sellaista nähnyt, lienee\nkuvaus siitä tässä paikallaan. Sotalaivan veneillä on yleisesti kaksi\nmiehistöä, tavallinen miehistö, joka on valittu niin, ettei siihen\nole joutunut laivan tarpeellisimpia miehiä, ja taistelumiehistö,\njoka on valittu laivan parhaasta väestä. Veneiden peränpitäjät ovat\nluotetuimmat miehet, ja heidän tulee tällaisissa tilaisuuksissa\nhuolehtia siitä, että veneet varustetaan kunnollisesti.\n\nTälle retkelle määrätyt veneet olivat isovene, jolla, ensimmäinen ja\ntoinen kutteri. Niissä kaikissa oli miesten välitse keulasta perään\nsaakka ulottuvalle lavalle sijoitettuja tykkejä. Sittenkun veneet oli\nlaskettu vesille, hinattiin niihin tykit, jotka sijoitettiin keulaan.\nSitten laskettiin niihin ammuslaatikot, jotka sisälsivät panokset ja\nampumatarpeet. Kuulat pantiin veneiden pohjalle; ja sikäli oli kaikki\nvalmista. Veneiden airoihin sovitettiin hankanastoihin pistettävät\nnuorasilmukat, jotta soudettaessa syntyisi mahdollisimman vähän melua\nja jotta airot voisivat kääntyä eteenpäin ja taaksepäin putoamatta\nveteen, kun veneet ohjattaisiin kaapparilaivan kupeelle. Kuhunkin\nveneeseen laskettiin pieni, noin seitsemän gallonin vetoinen tynnyri\nvettä ynnä miesten väkijuoma-annokset siltä varalta, että jokin\naavistamaton tapaus pidättäisi heitä poissa laivalta.\n\nVeneihin määrätyt miehet olivat uutterasti työssä, pannen kuntoon\naseitaan; jotkut sovittivat piitä pistooliinsa, toiset, suurin osa,\nteroittelivat miekkaansa tahkossa tai asemestarilta lainaamallaan\nviilalla -- kaikki hyörivät ja olivat iloisia. Pelkkä taisteluun\nlähtemisen ajatuskin on riemun lähde englantilaiselle merimiehelle,\nja silloin lausutaan enemmän sutkauksia ja ollaan hilpeämpiä kuin\nmilloinkaan muulloin.\n\nKun sitten taistelumiehistöstä yksi tai kaksi usein sattuu olemaan\nsairasluettelossa, pyrkivät muut innokkaasti heidän sijalleen.\nVakavilta näyttävät ainoastaan ne, joiden on määrä jäädä fregattiin\nja jotka eivät pääse mukaan retkelle. Ei ole tarpeen komentaa\nmiehistöä veneisiin, sillä miehet ovat yleensä veneissä paljoa\naikaisemmin kuin merkki puhalletaan. Saattaisikin luulla heidän\nolevan lähdössä huviretkelle eikä vaaroihin ja kuolemaan.\n\nKapteeni Kearney valitsi upseerit veneiden komentajiksi. Hän\nei tahtonut uskoa määräävää asemaa niin vaarallisella retkellä\nainoallekaan kadetille. Useissa tilaisuuksissa hän sanoi nähneensä\nheidän harkitsemattomuutensa ja huimapäisyytensä turmelleen koko\nretken; senvuoksi hän määräsi Phillottin, ensimmäisen luutnantin,\nisoonveneeseen, O'Brienin jollaan, perämiehen ensimmäiseen ja\nChucksin, pursimiehen, toiseen kutteriin. Chucks oli hyvin mielissään\nsiitä, että hän pääsi veneen komentajaksi, ja pyysi minua mukaansa,\nmihin suostuin, vaikka olin aikonut tapani mukaan lähteä O'Brienin\nseurassa.\n\nNoin tuntia ennen päivänkoittoa fregatti ohjattiin vajaan\npuolentoista meripenikulman päähän rannasta, ja veneet lähtivät\nliikkeelle, minkä jälkeen fregatti pyörsi ympäri ja purjehti ulapalle\nollakseen päivän valjetessa niin kaukana, ettei epäiltäisi veneiden\nsiitä lähteneen, kun taas me sousimme veneissämme hiljaa rantaan.\n\nVähemmässä kuin neljännestunnissa saavuimme lahtea toiselta\npuolelta rajoittavan niemen kallioille ja piilouduimme vedenrajassa\nolevien kivirykelmien sekaan. Airot nostettiin veneisiin, pestit\nkiinnitettiin rantaan, ja annettiin määräys pysyä ihan hiljaa.\nKalliot olivat hyvin korkeat, eikä veneitä olisi voinut nähdä, jollei\njoku olisi tullut jyrkänteen reunalle ja silloinkin niitä olisi hyvin\ntodennäköisesti pidetty kivinä. Vedenpinta oli sileä kuin lasi, ja\npäivän valjettua miehet nojautuivat velttoina veneenpartaisiin,\nkatsellen pohjassa törröttäviä koralleja ja niiden lomissa lipuvia\nkaloja.\n\n\"En voi väittää, herra Simple\", virkkoi Chucks minulle hiljaa, \"että\nolen hyvilläni tästä retkestä; ja minulla on sellainen aavistus, että\njotkut meistä joutuvat pois joukostamme. Tyynen jälkeen tulee myrsky;\nja kuinka rauhallista nyt kaikki onkaan! Mutta riisunpa päällystakin\nyltäni, sillä aurinko paistaa jo nyt hyvin kuumasti. Peränpitäjä,\nojentakaa tänne nuttuni!\"\n\nChucks oli ottanut yllensä päällystakin, mutta ei sen alle nuttua,\njonka hän oli heittänyt pääkannelle tykille, ottaen sen mukaansa\nvaihtaakseen sen yllensä heti voimakkaan kasteen häivyttyä.\nPeränpitäjä ojensi hänelle nutun, ja Chucks riisui päällystakkinsa\npukeakseen nutun yllensä. Mutta hänen levitettyään sen kävi ilmi,\nettä hän oli erehdyksestä siepannut kapteeni Kearneyn nutun, jossa\noli kaksi pientä olkalappua ja jonka kapteenin muonamestari oli\ntuonut kannelle harjattavaksi, laskien sen samalle tykille.\n\n\"Kautta koko Englannin ylimystön!\" huudahti Chucks. \"Olen\nerehdyksestä ottanut kapteenin nutun. Tässäpä hauska sotku! Jos panen\nylleni päällystakin, kuolen hikoiluun; jollen ota ylleni takkia\nlainkaan, paahdun ruskeaksi; mutta jos pukeudun kapteenin nuttuun,\narvellaan, etten kunnioita häntä kylliksi.\"\n\nVeneemme miehet nauraa hihittivät, ja vieressämme olevassa\nisossaveneessä istuva Phillott kääntyi katsomaan, mikä oli hätänä.\nO'Brien istui isonveneen peräteljolla ensimmäisen luutnantin\nseurassa, ja kumarruin kertomaan heille, mitä oli tapahtunut.\n\n\"Enpä, totta vieköön, käsitä, mitä vahinkoa kapteenin nutulle koitusi\nsiitä, jos Chucks pukisi sen ylleen\", vastasi O'Brien, \"jollei kuula\nsattuisi sujahtamaan sen lävitse, eikä se silloin olisi Chucksin\nvika\".\n\n\"Ei olisikaan\", vahvisti ensimmäinen luutnantti. \"Ja jos niin kävisi,\nsopisi kapteenin säilyttää nuttuaan ja vannoa kuulan menneen hänen\nvartalonsa ympäri vahingoittamatta häntä. Hän saa mainion jutun\nkerrottavakseen. Vetäkää se siis yllenne, herra Chucks! Tarjoatte\noivallisen maalin vihollisille.\"\n\n\"Siihen vaaraan antaudun mielihyvin\", huomautti pursimies minulle,\n\"siitä hyvästä, että minua pidetään herrasmiehenä. Siispä nuttu\nhartioille!\"\n\nHeti kajahti yleinen nauru, kun Chucks veti yllensä kapteenin nutun\nja painui istumaan kutterin peräteljolle kasvot perin tyytyväisen\nnäköisinä. Muuan meidän veneemme miehistä katsoi kuitenkin sopivaksi\npitkittää nauruaan hieman kauemmin kuin Chucks piti tarpeellisena, ja\njälkimäinen kumartui eteenpäin ja puhui hänelle seuraavasti:\n\n\"Kuulkaahan, herra Webber; pyydän saada huomauttaa teille maailman\nhienotuntoisimmalla tavalla -- vain vihjata teille -- ettei ole\ntapana nauraa ylemmälleen. Tarkoitukseni on vain huomauttaa, että\nolette kirotun hävytön simppu; ja jos me molemmat elämme ja pysymme\nterveinä, aion näyttää teille, että joskin minulle käy nauraminen,\nkun olemme veneessä ja ylläni on kapteenin nuttu, minulle ei sovi\nnauraa, kun olemme fregatissa ja kädessäni on pursimiehen rottinki.\nOlkaa senvuoksi varuillanne, tuttuseni, tullessanne etukannelle,\nsillä paha minut periköön, jollen saa teitä näkemään enemmän tähtiä\nkuin kaikkivaltias Jumala on koskaan luonut ja hyppimään kipakammin\nkuin Ranskan kaikki tanssimestarit yhteensä. Painakaa sanani\nmieleenne, kauravellin ahmija, hernekeiton hotkija, housuja kahnaava\nkoiranpoika!\"\n\nChucks oli puheensa lopulla korottanut ääntänsä enemmän kuin tarve\nvaati; ensimmäinen luutnantti varoitti häntä, ja hän vaipui jälleen\nperäteljolle, samalla kun hänestä kuvastui olkalappujen mukaista,\nerikoista tärkeyttä ja mahtipontisuutta.\n\nOdotimme kallioiden suojassa keskipäivään saakka vihollisen meitä\nhuomaamatta; niin hyvin olimme kätkeytyneet. Olimme jo lähettäneet\nliikkeelle upseerin, joka oli pysytellyt huolellisesti piilossa,\nliikkuen pitkällään kallioilla, ja vakoillut vihollista useita\nkertoja. Kaapparialuksen ja rannan väliä soudettiin yhtenään; ja\nveneet näkyivät menevän rantaan täynnä miehiä, kun taas niiden\npalatessa niissä oli ainoastaan yksi tai kaksi miestä, joten\nsaatoimme hyvin toivoa, että alusta puolustamassa olisi vain muutamia\nvihollisia hyökätessämme sen kimppuun.\n\nPhillott katsahti kelloonsa, näytti sitä O'Brienille osoittaakseen\ntäsmälleen noudattaneensa kapteenilta saamiaan määräyksiä, ja käski\nsitten työntää veneet liikkeelle. Keulamiehet irroittivat pestit,\ntykit panostettiin ja varustettiin sankkiruudilla, miehet tarttuivat\nairoihinsa, ja kahdessa minuutissa olimme poistuneet kallioiden\nsuojasta ja sijoituimme jonoon neljännespenikulman päässä lahden\nsuulta ja vajaan puolen penikulman päässä kaappariprikistä.\n\nSousimme niin ripeästi kuin suinkin, mutta emme luikanneet, ennenkuin\nviholliset laukaisivat ensimmäisen tykin. Ensimmäinen laukaus tuli\naavistamattomalta taholta lipuessamme salmen suuhun Englannin lipun\nviiltäessä vettä perämme kohdalla, sillä oli ihan tyyni. Kävi ilmi,\nettä kallioiden juurella olevalle alavalle niemenkärjelle oli pienen\nlahdelman kummallekin puolelle rakennettu kaksitykkinen rantapatteri.\nNäistä pattereista laukaistiin kartesseilla panostettu tykki veneitä\nkohti, mutta se oli tähdätty liian alhaalle, ja vaikka kartessit\nkyntivät vettä viiden askeleen päähän isostaveneestä, ei niistä\nkoitunut mitään vahinkoa. Yhtä hyvin meitä onnisti, kun muut kolme\ntykkiä laukaistiin; kaksi niistä sivuutimme niin vikkelästi, ettei\nniitä tähdätty kylliksi eteenpäin, joten niiden panokset putosivat\nvanaveteemme; ja vaikka kolmannen kuula osuikin meihin, ei se tehnyt\nmuuta vahinkoa kuin katkaisi ensimmäisestä kutterista kaksi airoa.\n\nTällä välin olimme panneet merkille, että heti kun meidät oli\nhuomattu, veneet olivat lähteneet kaapparin kupeelta ja palanneet\ntäynnä väkeä. Ne oli lähetetty rantaan jo toistamiseen, mutta eivät\nolleet vielä palanneet. Nyt ne olivat suunnilleen yhtä pitkän matkan\npäässä kaapparialuksesta kuin mekin, ja epätietoista oli, kummat\nennättäisivät ensiksi laivalle.\n\nSen oivallettuaan O'Brien huomautti Phillottille, että meidän\npitäisi ensin ahdistaa veneitä ja sitten käydä prikin kimppuun\nsiltä puolelta, johon ne pyrkivät, koska sille laidalle oli\nhyvin todennäköisesti jätetty aukko hyökkäysverkkoihin, jotka\noli kiinnitetty raa'annokkiin, ollen peloittavana esteenä\nmenestyksellemme. Phillott oli yhtä mieltä O'Brienin kanssa, komensi\nkeulamiehiä lakkaamaan soutamasta ja pitämään tykkejä tähdättyinä,\nvalmiina laukaistaviksi, kun hän antaisi merkin, ja kehoitti muita\nmiehiä soutamaan, minkä jaksaisivat.\n\nInnokkaat ja pelottomat merimiehemme pinnistivät jänteitään ja\nlihaksiaan äärimmilleen. Ehdittyämme noin kahdenkymmenen askeleen\npäähän laivasta ja myöskin veneistä, käskettiin laukaista tykit.\nIsonveneen tykki syyti kuulia ja kartesseja, niin hyvin tähdättyjä,\nettä yksi ranskalaisten veneistä upposi heti; ja musketinkuulat,\njoilla pienemmät tykkimme olivat panostetut, tekivät suurta tuhoa\nranskalaisten joukossa.\n\nMinuutin kuluttua meikäläiset kajauttivat kolme luikkausta, laskimme\nkaikki yhtaikaa laivan kupeeseen, englantilaiset ja ranskalaiset\nveneet sekaisin, ja nyt alkoi perin tiukka käsikähmä. Ranskalaiset\nkamppailivat epätoivoisesti, ja kun heidät nujerrettiin, saivat he\napua kaapparilaivassa olevilta miehiltä, jotka eivät malttaneet\navuksi rientämättä katsella nähdessään kumppaniensa tarvitsevan apua.\nJotkut hyppäsivät rustiraudoilta veneisiimme, keskelle meikäläisiä;\ntoiset viskelivät tykinkuulia joko surmatakseen miehiämme tai\nupottaakseen veneemme; ja niin suoritettiin yksi vimmaisimpia\nkäsikähmiä, mitä milloinkaan on nähty.\n\nMutta pian se ratkesi meidän hyväksemme, sillä me olimme lukuisampi\nja paremmin aseistettu puoli. Vastarinnan masennuttua kapusimme\nkaapparialukseen, johon ei ollut jäänyt ainoatakaan miestä. Kannella\noli ainoastaan iso koira, joka karkasi O'Brienin kurkkuun hänen\nastuttuaan aluksen laidalle.\n\n\"Älkää tappako sitä!\" varoitti O'Brien merimiesten kiiruhtaessa\nhänen avukseen. \"Irroittakaa vain sen ote!\" Merimiehet irroittivat\nkoiran, ja talutettuaan sen tykin luokse O'Brien virkkoi: \"Totta\nvieköön, poikaseni, sinä olet vankini.\" Mutta vaikka olimme saaneet\nkaapparialuksen valtaamme, eivät vastuksemme, kuten seuraavasta\nilmenee, suinkaan olleet lopussa. Nyt emme olleet alttiina ainoastaan\nmolempien äsken sivuuttamiemme, lahden suulle sijoitettujen\npatterien, vaan myöskin lahden pohjassa olevan, fregattia ampuneen\npatterin tulelle.\n\nToistaiseksi olimme uutterasti puuhassa, katkaisimme ankkuriköyden,\nlaskimme alas märssypurjeet ja nostimme haavoittuneet miehet veneistä\nkaapparialukseen. Kaikkeen siihen ei kuitenkaan kulunut enempää\nkuin muutamia minuutteja. Suurin osa ranskalaisista oli kaatunut.\nMeiltä oli haavoittunut ainoastaan yhdeksän miestä, niiden joukossa\npursimies Chucks, joka oli saanut kuulan ruumiinsa lävitse ja jolla\nnähtävästi oli vain vähän toiveita jäädä henkiin. Kuten Phillott\nhuomautti, olivat kapteenin olkalaput tehneet hänet vihollisten\nmaalitauluksi, ja hän oli kaatunut lainahöyhenissään.\n\nNiin pian kuin heidät oli kaikki saatu laivaan ja laskettu kannelle\n-- mikäli muistan, oli omien haavoittuneittemme lisäksi neljätoista\nhaavoittunutta ranskalaista -- kiinnitettiin hinausköysiä prikin\nkeulaan, veneet miehitettiin, ja aloimme hinata alusta pois satamasta.\n\nOli ihan tyyni, ja eteneminen kävi hitaasti, mutta voiton innostamina\nveneittemme miehet luikkailivat, laskivat leikkiä ja kiskoivat\nvoimainsa takaa. Huomattuaan, että kaapparialus oli vallattu ja\nettä ranskalaisten veneet ajelehtivat tyhjinä lahdella, viholliset\nalkoivat nyt ampua meitä ja tekivät sen hyvin tehokkaasti. Ennenkuin\nolimme ehtineet hinata prikin molempien rantapatterien kohdalle,\nolimme saaneet kolme muista pattereista ammuttua kuulaa vedenrajaan,\nja vettä tulvi alukseen nopeasti.\n\nOlin hoivaillut Chucks-poloista, joka virui ylähangan puolella\nlähellä ohjausratasta veren tulviessa haavasta ja valuessa punaisena\njuovana kannen lankkuja pitkin muutamien jalkojen päähän hänestä.\nHän näytti kovin heikolta, ja ehkäistäkseni verenvuotoa sidoin\nnenäliinani hänen ympärilleen ja toin hänelle vettä, jolla pyyhin\nhänen kasvojaan, kaataen sitä myös hänen suuhunsa. Hän avasi silmänsä\nlevälleen ja katsoi minua.\n\n\"Kas, herra Simple\", virkkoi hän hiljaa, \"tekö siinä? Loppuni on\nkäsissä; mutta paremmin ei olisi voinutkaan käydä -- vai olisiko?\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" tiedustin.\n\n\"No, enkö kaatunut puettuna upseerin ja herrasmiehen asuun?\" selitti\nhän, viitaten kapteenin nuttuun ja olkalappuihin. \"Mieluummin\nkuolisin nyt tämä puku ylläni kuin toipuisin vetääkseni taaskin\nylleni pursimiehen asun. Olen täysin onnellinen.\"\n\nHän puristi kättäni ja sulki sitten uudelleen silmänsä heikkoudesta.\nOlimme nyt melkein molempien niemenkärkiin sijoitettujen patterien\nkohdalla, joiden tykit oli suunnattu ampumaan prikiä hinaavia\nveneitä. Ensimmäinen kuula puhkaisi isonveneen pohjan ja upotti sen.\nOnneksi kaikki miehet pelastuivat, mutta koska se vene oli ollut\nhinaamassa lähinnä prikiä, tuli meille siitä aikamoinen viivytys,\nennenkuin saimme muut veneet irroitetuiksi siitä ja pääsimme taaskin\nhinaamaan prikiä. Nyt tuli kuulia sakeasti, ja kartessit kävivät\nperin kiusallisiksi.\n\nMiehemme soutivat sittenkin, luikaten jokaiselle laukaukselle, ja\nolimme melkein jo sivuuttaneet patterit kärsittyämme mitättömän vähän\nvaurioita, kun huomasimme prikin olevan niin täynnä vettä, ettei\nse voinut enää pysyä pinnalla monta minuuttia ja että sitä olisi\nmahdoton hinata fregatin luokse. Asiain niin ollen Phillott päätteli,\nettä olisi hyödytöntä enää panna miehiä vaaraan ja että haavoittuneet\ntuli siirtää pois prikistä ja sitten soutaa niillä laivalle. Hän\nkäski minun toimittaa haavoittuneet kutteriin, jonka hän lähetti\nprikin luokse, ja senjälkeen seurata muita veneitä.\n\nKiiruhdin parhaani mukaan, sillä en halunnut jäädä jäljelle; ja heti,\nkun kaikki haavoittuneet merimiehemme olivat veneissä, menin Chucksin\nluokse, viedäkseni hänet pois. Hän näytti jonkun verran elpyneen,\nmutta ei sallinut meidän ottaa häntä mukaamme.\n\n\"Hyvä herra Simple\", puheli hän, \"se on hyödytöntä; en mitenkään voi\ntoipua ja mieluummin kuolen täällä. Rukoilen teitä jättämään minut\ntänne. Jos vihollinen valtaa prikin, ennenkuin se uppoaa, niin minut\nhaudataan sotilaallisten menojen mukaisesti; jolleivät he valtaa\nalusta, saan ainakin kuolla herrasmiehen puvussa. Rientäkää matkaan\nniin nopeasti kuin pääsette, ettette enää menettäisi väkeä. Minä jään\ntänne -- se on päätetty.\"\n\nKoetin suostutella häntä lähtemään, mutta samassa ilmestyi kaksi\nvenettä, jotka täynnä väkeä lähenivät satamasta prikiä. Havaittuaan\nveneittemme jättäneen prikin oman onnensa nojaan viholliset olivat\ntulossa ottamaan sitä haltuunsa. Minulla ei siis ollut enää aikaa\nkehoitella Chucksia muuttamaan päätöstään, ja kun en tahtonut\npakottaa kuolevaa miestä, pudistin hänen kättään ja poistuin hänen\nluotansa. Pakoonpääsymme kävi hiukan vaikeaksi, sillä veneet olivat\nennättäneet likelle prikiä; ne ajoivat meitä takaa vähän matkaa,\nmutta kun jolla ja kutteri kääntyivät palaamaan avukseni, luopuivat\nne takaa-ajosta.\n\nKokonaistuloksen puolesta oli retkemme oikein hyvin järjestetty ja\nhyvin suoritettu. Ainoa menetetty mies oli Chucks, sillä kenenkään\nmuun haavat eivät olleet kuolettavia. Kapteeni Kearney oli perin\ntyytyväinen menettelyymme, ja niin oli amiraalikin, kun taistelu\nselostettiin hänelle.\n\nTosin kapteeni Kearney hieman nurkui nuttunsa tähden ja kutsutti\nminut luoksensa tiedustaakseen minulta, minkätähden en ollut riisunut\nsitä pois Chucksin yltä ja tuonut sitä laivaan. Koska en halunnut\nkertoa hänelle, miten asia oikein oli, vastasin, etten ollut katsonut\nsopivaksi häiritä kuolevaa miestä ja ettei kapteeni olisi enää\nkoskaan voinut käyttää takkia, koska se oli niin läpeensä verinen,\nmikä olikin totta.\n\n\"Joka tapauksessa teidän olisi sopinut tuoda takaisin olkalappuni\",\nsanoi hän, \"mutta te nuoret ette ajattele muuta kuin herkuttelemista\".\n\nMinulla oli sinä iltana ensimmäinen vahtivuoro, ja Swinburne,\nalipursimies, tuli luokseni kyselemään taistelun yksityiskohtia,\nsillä hän ei ollut mukana veneissä.\n\n\"No niin\", virkkoi hän, \"se herra Chucks tuntui olevan oikein hyvä\npursimies tavallaan, jos hän vain olisi osannut pitää rottinkiaan\nhieman paremmin kurissa. Hän oli ripeä mies ja tunsi tehtävänsä.\nIhan samanlainen pursimies kaatui laivastamme St. Vincent-niemen\nmeritaistelussa.\"\n\n\"Mitä? Olitteko mukana siinä taistelussa?\" tiedustin.\n\n\"Kyllä, olin siellä; ja olinkin _Captainissa_, loordi Nelsonin\nlaivassa.\"\n\n\"No niin, sittenpä kerrottekin minulle siitä tarkoin.\"\n\n\"No, herra Simple, nähkääs, varsin mielelläni kerro teille tarinan\nsilloin tällöin\", lupasi Swinburne, \"mutta kuten Chucksilla oli\ntapana sanoa, sallikaa minun huomauttaa maailman hienotuntoisimmalla\ntavalla, että se mies, joka pitää huolta riippumatostanne ja\naina väliin ripustaa teille puhtaan maton, on usein saanut kelpo\ngrogilasin tarinoistaan, ja käsittääkseni minun tarinani ovat yhtä\nhyvin grogilasin arvoiset kuin hänenkin\".\n\n\"Niin ovat, Swinburne, ja paremmin ovatkin, ja lupaan antaa teille\nhyvän ja vahvan grogin huomenillalla.\"\n\n\"Se sopii, sir. Nyt siis kerron teille siitä taistelusta ja kerronkin\nenemmän kuin useimmat osaavat kertoa, sillä minä tiedän, miten se\ntaistelu sai alkunsa.\"\n\nMittasin laivan vauhdin, merkitsin tuloksen nopeustaululle ja\nistuuduin sitten peräkannelle merkkilippuarkulle Swinburnen viereen,\njoka alkoi kertoa seuraavasti:\n\n\"Teidän täytyy tietää, herra Simple, että kun Englannin laivasto\nKorsikan tyhjentämisen jälkeen lähti purjehtimaan Välimerelle, siinä\nei ollut enempää kuin seitsemäntoista alusta, kun taas espanjalaisten\nFerroliin ja Carthagenaan sijoitetut laivastot olivat yhtyneet\nCadizissa, ja niissä oli yhteensä lähes kolmekymmentä laivaa. Siihen\naikaan oli laivastomme komentajana sir John Jervis, mutta kun\nespanjalaiset eivät näyttäneet olevan lainkaan taipuvaisia tulemaan\nmerelle kahakoimaan kanssamme, vaikka heitä oli melkein kaksi yhtä\nvastaan, jätti sir John sir Hyde Parkerin ja kuusi alusta pitämään\nsilmällä espanjalaisvintiöitä, kun taas hän muassaan muut laivat\npurjehti Lissaboniin ottamaan vettä ja suorittamaan korjauksia.\n\n-- Nähkääs, herra Simple, Portugali oli siihen aikaan, kuten\nsanotaan, neutraalinen, se on, se ei lainkaan sekaantunut koko\njuttuun, ollen ystävällinen kummallekin puolelle ja ihan yhtä\nvalmis luovuttamaan tuoretta lihaa tai vettä espanjalaisille kuin\nenglantilaisillekin, jos vain espanjalaiset olisivat tulleet niitä\npyytämään, mitä he eivät uskaltaneet tehdä.\n\n-- Portugalilaiset ja englantilaiset ovat aina olleet mitä\nparhaita ystävyksiä, koska me emme saa portviiniä mistään muualta\neivätkä he saa mistään muualta sen ostajia. Niinpä portugalilaiset\nluovuttivat Lissabonin varushuoneen meikäläisten käytettäväksi, ja\nsiellä säilytimme kaikkia varastojamme sir Isaac Coffinin, iäkkään\nhuimapään, valvonnassa.\n\n-- Sattui niin, että eräs vanhan sir Isaacin toimistossa\ntyöskentelevä konttoristi, muuan portugalilainen miekkonen oli vähän\naikaisemmin palvellut Espanjan lähettilään virastossa. Hän oli perin\novela veitikka ja toimi tulkkina, ja iäkäs käskynhaltijamme luotti\nhäneen.\"\n\n\"Mutta mistä olette saanut tietää kaiken tämän, Swinburne?\"\n\n\"No, kerron sen teille, herra Simple. Olin jollan peränpitäjänä,\nja keskustellessaan peräteljoilla amiraalit ja kapteenit usein\nunohtavat, että peränpitäjä on ihan heidän takanaan. Sillä tavoin\nsain tietooni vain puolet; loput sommittelin kokoon verratessani\ntietojani amiraalin muonamestarin kanssa, joka tietenkin kuuli aika\npaljon silloin tällöin. Ensimmäisen vihjauksen asiasta kuulin, kun\nvanha sir John lausui toisen pullon jälkeen sir Isaacille:\n\n-- 'Kuulkaahan, sir Isaac, kuka surmasi espanjalaisten lähetin?'\n\n-- 'En minä ainakaan, jumaliste!' vastasi sir Isaac. 'Minä vain jätin\nhänet kuolemaan'.\n\n-- Ja senjälkeen he molemmat nauroivat, ja niin teki myöskin Nelson,\njoka istui heidän seurassaan.\n\n-- No niin, herra Simple, sir Isaacille ilmoitettiin, että hänen\nkonttoristinsa oli usein nähty tekevän muistiinpanoja laivastolle\nannetuista päiväkäskyistä, erittäinkin niistä, joissa varoitettiin\ntuhlaavaisesti kuluttamasta hänen majesteettinsa varastoja. Sen\nkuultuaan sir Isaac meni amiraalin puheille ja pyysi, että mies\nerotettaisiin palveluksesta. Mutta iäkäs sir John oli viekas vanha\nkettu ja vastasi:\n\n-- 'Ei niin, käskynhaltija; ehkäpä saamme pyydystetyksi heidät omaan\nansaansa.'\n\n-- Niinpä amiraali istuutui pöydän ääreen, pyysi kynän ja mustetta\nja kirjoitti käskynhaltijalle pitkän kirjeen, jossa hän kertoi, että\nlaivaston kaikki tarvikkeet olivat lopussa, kuvasi, kuinka mahdotonta\nolisi lähteä merelle ilman tarvikkeita, ja tiedusti, milloin\nkäskynhaltija odotti uutta tavaralähetystä Englannista. Hän mainitsi\nmyöskin, että jos Espanjan laivasto nyt lähtisi liikkeelle Cadizista,\nhänen olisi mahdotonta suojella sir H. Parkerin kuutta laivaa, jotka\nolivat pitämässä espanjalaisia silmällä, koska hän ei silloisessa\ntilassaan voisi poistua satamasta.\n\n-- Tähän kirjeeseen käskynhaltija vastasi viimeisten tietojen nojalla\narvelevansa heidän mahdollisesti saavan tavaralähetyksiä Englannista\nkuuden viikon tai kahden kuukauden kuluttua; sitä aikaisemmin se oli\nmuka mahdotonta.\n\n-- Nämä kirjeet sijoitettiin kirotun portugalilaisen\nurkkijakonttoristin saataviin; hän jäljensi ne, ja hänen nähtiin\nsamana iltana menevän Espanjan lähettilään asuntoon. Sir John lähetti\nsananviejän Ferroon -- se on vähäinen kaupunki Portugalin rannikon\neteläosassa -- viemään sir Hyde Parkerille sanomaa, jossa hänen\nkäskettiin purjehtia St. Vincent-niemen luo ja houkutella Espanjan\nlaivasto sinne, jos se lähtisi ajamaan häntä takaa.\n\n-- No niin, herra Simple, kuten oivallatte, oli juoni sitä myöten\nhyvin järjestetty. Seuraava tehtävä oli pitää silmällä Espanjan\nlähettilään taloa ja nähdä, lähettäisikö hän tiedonantoja.\nKaksi päivää sen jälkeen, kun tämä konttoristilurjus oli vienyt\nkirjeiden jäljennökset hänelle, lähetti Espanjan lähettiläs kaksi\nsanansaattajaa -- toisen Cadiziin ja toisen Madridiin, siihen\nkaupunkiin, jossa Espanjan kuningas asuu. Cadizin lähetin sallittiin\nmennä, mutta Madridiin aikova pysäytettiin amiraalin määräyksestä.\nTämän tehtävän amiraali uskoi käskynhaltijalle, sir Isaacille, joka\nsuoritti sen jollakin tavalla, ja juuri senvuoksi amiraali lausui\nhänelle:\n\n-- 'Kuulkaahan, sir Isaac, kuka surmasi sanansaattajan?'\n\n-- Hänen tiedonantonsa tuotiin takaisin, ja siitä nähtiin, että\nespanjalaiselle amiraalille -- en muista hänen nimeään, se oli\n_Magazinen_ tapainen -- oli lähetetty ilmoitus meidän laivueemme\notaksutusta vajakuntoisuuden tilasta. Sir John piti varmana, etteivät\nespanjalaiset menettäisi tilaisuutta vallata kuutta laivaa --\nuseampaa englantilaista alusta kuin he ovat konsanaan vallanneet\n-- odotti muutamia päiviä antaakseen heille aikaa ja lähti sitten\nLissabonista St. Vincent-niemen luokse, jossa hän yhtyi sir Hyde\nParkeriin ja joutui kun joutuikin taisteluun espanjalaisten kanssa,\nja aikamoisen löylytyksen heille annoimmekin. Niin, herra Simple,\nsitä ei joka mies olisi osannut teille kertoa.\"\n\n\"Niinpä niin, mutta nyt itse taisteluun, Swinburne!\"\n\n\"Hyväinen aika, herra Simple! Seitsemäs lasi on jo ohitse, enkä\nminä ehdi suoriutua St. Vincentin taistelusta puolessa tunnissa.\nSitäpaitsi kannattaa hyvin uhrata toinen grogilasi, kun saa kuulla\ntäydellisen kuvauksen siitä taistelusta.\"\n\n\"No niin, saatte sen, Swinburne; älkää vain unohtako kertoa sitä\nminulle!\"\n\nSitten Swinburne ja minä erosimme, ja vajaan tunnin kuluttua näin\nunta tiedonannoista, sir John Jervisistä, sir Isaac Coffinista ja\nespanjalaisista läheteistä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nO'Brienin hyvä neuvo -- Kapteeni Kearney kertoo taaskin ihmeistä.\n\n\nEn muista minkään muun tapauksen eläissäni painaneen aikanaan niin\nraskaasti mieltäni kuin pursimiehemme Chucksin menetys painoi, sillä\nluonnollisesti pidin varmana, etten näkisi häntä enää milloinkaan.\nLuullakseni oli suurin syy se, että siihen aikaan, kun astuin\npalvelukseen ja kun kaikki pitivät minua sukumme tyhmyrinä,\nainoastaan Chucks ja O'Brien ajattelivat minusta toisin ja\nkohtelivat minua toisella tavalla; ja juuri heidän käyttäytymisensä\nkannusti minua kehittämään kykyjäni ja rohkaisi minua ponnistuksiin.\n\nYmmärtämätön, yliolkainen kohtelu ja pilkka työntävät luultavasti\nväärälle polulle monen pojan, josta kunnollisesti ohjattuna\ntulisi kelpo mies, mutta joka epätoivoissaan menettää tyyten\nitseluottamuksensa ja antautuu virran mukana ajautumaan turmioon.\n\nO'Brien ei itse ollut kovinkaan mieltynyt lukemaan. Hän soitti\nsaksalaista huilua erittäin hyvin, ja hänellä oli varsin hyvä ääni.\nMutta vaikka hän itse ei opiskellut, pakotti hän minut joka päivä\ntulemaan hyttiinsä tunniksi tai pariksi ja luettuani selostamaan\nhänelle kirjan sisällystä. Näin menetellen hän ei ainoastaan\nopettanut minua, vaan sai itsekin koko joukon tietoja, sillä hän\nlausui niin paljon huomautuksia lukemastani, että se syöpyi meidän\nkummankin muistiin.\n\n\"No niin, Peter\", sanoi hän usein astuessaan hyttiin, \"mitä sinulla\non tänä aamuna kerrottavaa minulle? Totisesti koulumestari olet juuri\nsinä enkä minä -- sillä minä opin sinulta joka päivä.\"\n\n\"En ole tänään lukenut paljoa, O'Brien, sillä olen ajatellut\nChucks-poloista.\"\n\n\"Olet tehnyt ihan oikein, Peter. Älä milloinkaan unohda\nystäviäsi hätäisesti! Niitä et löydä liian monta astellessasi\nelämäntaipaleella.\"\n\n\"Onkohan hän kuollut?\"\n\n\"No, siihen kysymykseen en minä osaa vastata. Rinnan lävitse mennyt\nluoti ei pidennä miehen elämää, se on varmaa. Mutta siitä olen varma,\nettei hän kuole, jos hän voi sen estää, saatuaan nyt kapteenin nutun\nylleen.\"\n\n\"Niin; hän pyrki aina olemaan herrasmies, mikä on tuiki mieletön\npyrkimys pursimiehessä.\"\n\n\"Ei lainkaan mieletön, Peter; mutta sinä menettelet perin\nmielettömästi puhuessasi ajattelematta asiaa. Milloin on yksikään\nChucksin laivakumppani nähnyt tai kuullut hänen tekevän ainoatakaan\nrumaa tai halpaa tekoa? Ei koskaan; entä minkätähden? Sentähden,\nettä hän pyrki olemaan herrasmies, ja se tunne piti häntä sellaisten\ntekojen yläpuolella.\n\n-- Turhamaisuus on kurja aasi, hyvin taipuvainen pistämään päänsä\njalkojensa väliin ja keikauttamaan meidät pois selästään. Mutta\nylpeys on oivallinen ratsu, joka kiidättää meitä eteenpäin ja\nauttaa meitä jättämään matkakumppanimme taaksemme. Chucksissa oli\nylpeyttä ja se on aina kiitettävä piirre, pursimiehessäkin. Kuinka\nusein oletkaan lukenut ihmisistä, jotka ovat kohonneet mitättömästä\nasemasta ja tulleet suurmiehiksi? Se on johtunut kyvykkyydestä, se\non kyllä totta; mutta silloin on kyvykkyyteen aina liittynyt ylpeys,\njoka on kannustanut sitä eteenpäin, eikä turhamaisuus, joka olisi\nsitä pidättänyt.\"\n\n\"Olet ihan oikeassa, O'Brien; puhuin typerästi.\"\n\n\"Älä ole milläsikään, Peter; sitä ei kuullut kukaan paitsi minua,\njoten se ei merkitse mitään. Etkö syö päivällistä kapteenin hytissä\ntänään?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Niin minäkin. Kapteeni on peräti ihmeellisellä tuulella tänään.\nHän kertoi minulle peräkannella pari juttua, jotka ihan saivat\nkohteliaisuuteni ja häntä kohtaan tuntemani kunnioituksen horjumaan.\nMikä vahinko, että mies on hankkinut niin pahan tavan!\"\n\n\"Pelkään hänen olevan täysin parantumattoman\", vastasin. \"Mutta\nhänen juttunsahan eivät vahingoita ketään; ne ovat niin sanoakseni\nviattomia valheita. En usko, että hän olisi valmis todenteolla\nvalehtelemaan -- lausumaan valhetta, jota pidettäisiin herrasmiehelle\nhäpeällisenä.\"\n\n\"Peter, _kaikki_ valheet ovat herrasmiehelle häpeäksi, olkootpa ne\nviattomia tai törkeitä, vaikka myönnänkin, että niiden välillä on\nero. Käyttääkseni mahdollisimman mietoja sanoja se on vaarallinen\ntottumus, sillä viattomat valheet ovat vain törkeiden valheiden\nhienostelevia edelläkävijöitä. Tiedän ainoastaan yhden tapauksen,\njossa valhe on puolustettavissa, ja se on se, että haluaa pettää\nvihollista. Silloin velvollisuus isänmaata kohtaan antaa miehelle\noikeuden valehdella kasvonsa mustiksi; ja juuri siksi, että se on\nvastoin hänen luontoaan, se on hänessä ikäänkuin hyve.\"\n\n\"Mistä johtui purjehdusupseerin ja Phillottin tämänaamuinen\nerimielisyys?\"\n\n\"Syy oli itsessään ihan mitätön, Purjehdusupseeri on houkkio ja\nloukkaantuu turhanpäiten. Phillottilla on ilkeä kieli, mutta hyvä\nsydän.\"\n\n\"Mikä vahinko se onkaan!\"\n\n\"Se on vahinko, sillä hän on pystyvä upseeri. Mutta asian laita on\nniin, että nuoremmat upseerit ovat liian taipuvaisia jäljittelemään\nylempiään, ja senvuoksi on nuoren herrasmiehen perin tärkeätä päästä\npurjehtimaan sellaisen kapteenin komennuksessa, joka on herrasmies.\nMutta Phillott palveli parhaan aikansa kapteeni Balloverin\nalaisena, joka on laivastossa kuuluisa rumasta kielenkäytöstään ja\nsättimisestään. Ja mikä on seuraus? Se, että Phillott ja monet muut\nhänen laivassaan palvelleet ovat oppineet hänen pahan tapansa.\"\n\n\"Minä luulisin juuri sen seikan, O'Brien, että miehen tunteita\non sellainen kielenkäyttö niin usein loukannut hänen ollessaan\nnuorempana upseerina, saavan hänet kaksin kerroin valppaammin\nkavahtamaan käyttämästä samanlaista kieltä muille edistyttyään\npitemmälle urallaan.\"\n\n\"Peter, juuri _ensimmäinen_ tunne se ajan mukana kuluu pois;\nmutta vihdoin ihmisen oma harmintunne tylstyy, ja kun muuttuu\nvälinpitämättömäksi, ei myöskään muista loukkaavansa muiden tunteita,\nvaan noudattaa tottumustaan suureksi vahingoksi ja häpeäksi laivaston\nupseerikunnalle. Mutta nyt on aika pukeutua päivällistä varten,\njoten sinun on parasta kadota, Peter, siksi aikaa, kun minä hieman\nsiistin itseäni niiden hänen majesteettinsa upseerikunnan sääntöjen\nja ohjeiden mukaisesti, joita tulee noudattaa, kun on kutsuttu\npäivälliselle laivan kapteenin luokse.\"\n\nKohtasimme toisemme kapteenin pöydässä, jossa tavallisuuden mukaan\noli komea pöytäkalusto, mutta hyvin vähän muuta paitsi laivan\nmuona-annoksia. Olimme tosin nyt risteilleet jonkun aikaa, joten sitä\nsaattoi jossakin määrin puolustaa, mutta harvat kapteenit olisivat\nolleet niin huonosti varustautuneita.\n\n\"Pelkäänpä, hyvät herrat, ettette saa kovin suurenmoista\npäivällistä\", huomautti kapteeni, kun muonamestari nosti syrjään\nruokavatien hopeiset kannet, \"mutta ollessamme palveluksessa meidän\ntäytyy tulla toimeen, miten voimme. Herra O'Brien, hernekeittoa?\nMuistanpa sellaisen risteilyn tasakantisessa aluksessa, jonka aikana\nmeillä oli paljoa kehnompi muona kuin tämä on. Olimme kolmetoista\nviikkoa polviamme myöten vedessä ja söimme koko ajan pelkästään\nraakaa sianlihaa, koska emme saaneet tulta sytytetyksi koko risteilyn\naikana.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, kapteeni Kearney; saanko tiedustaa, missä se\ntapahtui?\"\n\n\"Tietysti. Purjehdimme Bermudas-saarten vesillä; risteilimme\nseitsemän viikkoa, ennenkuin löysimme saaret, ja aloimme todentotta\najatella, että Bermudas-saaret itsekin olivat lähteneet risteilylle.\"\n\n\"Otaksuttavasti, sir, ette ollut pahoillanne saadessanne tulen\nruokanne valmistamista varten päästyänne satamaan?\" virkkoi O'Brien.\n\n\"Pyydän anteeksi\", vastasi kapteeni Kearney, \"olimme siinä määrin\ntottuneet raakaan ruokaan ja märkiin jalkoihin, ettemme voineet\nsyödä keitettyjä tai paistettuja ruokia emmekä malttaneet olla\nliottamatta jalkojamme meressä vielä kauan senjälkeen. Näin erään\nveneenpäällikön pyydystävän laivan perästä barracoutan ja syövän sen\nelävältä -- ja jollen olisi antanut mitä ankarimpia määräyksiä ja\nsuomittanut puoltakymmentä miestä, epäilen, että he olisivat syöneet\nruokatarpeensa raakoina tähän päivään saakka. Tottumuksen voima on\nsuunnaton.\"\n\n\"Niin se tosiaankin on\", vahvisti Phillott kuivasti ja iski meille\nsilmää, tarkoittaen kapteenin uskomattomia juttuja.\n\n\"Niin tosiaankin\", kertasi O'Brien, \"näemme rikan naapurimme\nsilmässä, mutta emme huomaa malkaa omassa silmässämme\". Ja O'Brien\niski silmää minulle, tarkoittaen Phillottin tapaa puhua rumasti.\n\n\"Tunsin kerran aviomiehen\", sanoi kapteeni, \"joka oli tottunut\naina nukkumaan käydessään pitämään kättänsä vaimonsa päälaella\neikä senvuoksi sallinut vaimon käyttää yömyssyä. No niin, vaimo\nvilustui ja kuoli, eikä mies osannut nukkua öisin, ennenkuin hän otti\nvaateharjan mukaansa vuoteeseen ja laski kätensä sille, mikä ajoi\nsaman asian -- sellainen oli tottumuksen voima.\"\n\n\"Kerran näin, kun kuolleeseen ruumiiseen ohjattiin sähkövirta\",\nkertoi Phillott. \"Vainaja oli eläissään ollut aika ahkera\nnuuskankäyttäjä, ja niin pian kuin sähköpatteri yhdistettiin hänen\nselkärankaansa, kohotti ruumis hyvin hiljaa kättänsä ja vei sormensa\nnenälleen ikäänkuin nuuskatakseen.\"\n\n\"Näittekö sen omin silmin, herra Phillott?\" tokaisi kapteeni, katsoen\nensimmäistä luutnanttia vakavasti kasvoihin.\n\n\"Kyllä, sir\", vakuutti Phillott kylmästi.\n\n\"Oletteko kertonut sen tarinan usein?\"\n\n\"Hyvin usein, sir.\"\n\n\"Tiedän nimittäin, että kun jotkut ihmiset yhtenään kertovat jotakin\njuttua, he vihdoin uskovat sen todeksi. Eipä silti, että tarkoitan\nteitä, herra Phillott; mutta kuitenkin neuvoisin teitä olemaan\nkertomatta sitä tarinaa sellaisessa paikassa, jossa teitä ei hyvin\ntunneta, sillä muutoin ihmiset saattavat epäillä luotettavuuttanne.\"\n\n\"Minä itse uskon kohteliaisuudesta säännöllisesti kaikki\", huomautti\nPhillott, \"ja odotan samanlaista kohteliaisuutta muilta\".\n\n\"Tuota tarinaa kertoessanne te, kautta sieluni autuuden, käytätte\naika tavalla väärin hyviä tapojamme. Kun muuten tuli puhe\nkohteliaisuudesta, pitäisi teidän tutustua erääseen ystävääni, joka\non ollut hovimies koko ikänsä. Hän ei voi olla kumartelematta.\nOlen nähnyt hänen satulasta laskeuduttuaan kumartavan ja kiittävän\nratsuaan -- pyytävän anteeksi koiranpennulta, jonka hännälle hän on\nsattunut polkaisemaan; ja kun hän kerran kompastui haravaan, otti hän\nhatun päästänsä ja pyysi tuhannesti anteeksi huomaamattomuuttaan.\"\n\n\"Tottumuksen voima siinäkin\", virkkoi O'Brien.\n\n\"Aivan niin. Herra Simple, suvaitsetteko viipaleen tätä silavaa? Ja\nehkä suotte minulle sen kunnian, että juotte lasin viiniä? Loordi\nPrivilege ei juuri ihailisi tämänpäiväistä päivällistämme, vai\nihailisiko, herra Simple?\"\n\n\"Vaihteeksi hän saattaisi siitä pitää, sir, mutta ei, jos sellaista\njatkuisi.\"\n\n\"Ihan oikein sanottu. Vaihtelu viehättää. Täkäläiset neekerit\nkyllästyvät joskus niin pahasti suolakalaan ja accra-liemeen, että\nsyövät likaa mausteeksi. Herra O'Brien, kuinka harvinaisen hyvin\nsoitittekaan sen Pleydelin sonaatin tänä aamuna!\"\n\n\"Olen hyvilläni siitä, etten ainakaan tuskastuttanut teitä, kapteeni\nKearney.\"\n\n\"Päinvastoin, pidän oikein paljon hyvästä soitosta. Äitini oli mainio\nsoittaja. Muistan kerran, kun hän soitti pianolla kappaletta, jossa\nhänen piti jäljitellä ukkosta. Hän esitti sen kohdan niin ihailtavan\ntaitavasti, että kun menimme juomaan teetä, oli kaikki kerma\n_hapannut_, ja samoin oli käynyt kolmelle oluttynnyrille kellarissa.\"\n\nTämän väitteen kuultuaan Phillott ei enää jaksanut hillitä itseään,\nvaan purskahti nauraa hohottamaan, ja kun hänellä oli viinilasi\nhuulillaan, pärskäytti hän sen kaiken pöydälle ja minun päälleni,\njoka kovaksi onneksi istuin hänen vastassaan.\n\n\"Pyydän vilpittömästi anteeksi, kapteeni Kearney, mutta niin\nylettömän taidon ajatus oli liian huvittava. Sallitteko minun esittää\nkysymyksen? Koska ukkosta ei voinut olla ilman salamaa, eikö samalla\nkuollut ainoatakaan henkilöä pianosta lähtevistä sähkö-iskuista?\"\n\n\"Ei, sir\", vastasi kapteeni Kearney hyvin äkäisesti, \"mutta hänen\nsoittonsa sähköisti meidät, mikä oli hyvinkin samanlaista. Koska\nmenetitte äskeisen viinilasin, herra Phillott, suvaitsette ehkä juoda\nuuden lasin kanssani?\"\n\n\"Hyvin mielelläni\", suostui ensimmäinen luutnantti, joka oivalsi\nmenneensä kyllin pitkälle.\n\n\"No niin, hyvät herrat\", puhui kapteeni, \"pian olemme runsauden\nmaassa. Risteiltyämme vielä pari viikkoa purjehdimme amiraalin luokse\nJamaikaan. Meidän pitää sommitella selostus _Sylvian_ valtaamisesta\n(se oli kaappariprikin nimi), ja mielihyväkseni voin lausua,\nettä pidän velvollisuutenani mainita siinä kiittävästi kaikkia\nläsnäolijoita. Muonamestari, kahvia!\"\n\nEnsimmäinen luutnantti, O'Brien ja minä kumarsimme kuultuamme\nkapteenin lausuman imartelevan tunnustuksen; minä puolestani olin\nriemuissani, Se ajatus, että nimeni olisi \"_Gazettessa_\" ja että se\nilahduttaisi suuresti isääni ja äitiäni, ajoi verta poskiini, kunnes\nolin punainen kuin kalkkunakukko.\n\n\"_Serkku_ Simple\", virkkoi kapteeni hyvänsävyisesti, \"teillä ei ole\nsyytä punastua; käytöksenne on sen ansainnut; ja saatte kiittää herra\nPhillottia siitä, että hän kertoi minulle uljuudestanne.\"\n\nKahvi oli pian juotu, ja mielihyvin poistuin kapteenin hytistä\nja vetäydyin yksinäisyyteen saadakseni hämmentyneen mieleni\ntasaantumaan. Olin liian onnellinen. En kuitenkaan hiiskunut\nsanaakaan ruokakumppaneilleni, koska se olisi saattanut herättää\nkateutta ja pahaa verta. O'Brien varoitti minua sitä tekemästä, kun\nkohtasimme toisemme myöhemmin, joten olin hyvin iloissani siitä, että\nolin ollut niin harkitsevainen.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nSwinburne jatkaa kertomustaan St. Vincent-niemen meritaistelusta.\n\n\nToisena yönä tämän jälkeen meillä oli koiranvahti, ja vaadin\nSwinburnea lupauksensa mukaisesti kertomaan minulle St. Vincentin\ntaistelusta.\n\n\"No niin, herra Simple, teen sen; mutta tarvitsen hieman valmistusta,\nsillä muutoin en pääse alkuun.\"\n\n\"Tahdotteko grogilasinne etukäteen vaiko jälkeenpäin?\"\n\n\"Etukäteen kaikin mokomin, jos suvaitsette, sir. Käykää kannen alla\nnoutamassa se! Minä mittaan sillä aikaa vauhdin logilla puolestanne,\nja sitten saamme olla runsaan tunnin häiritsemättä, sillä merituuli\npysyy tasaisena ja olemme vähissä purjeissa.\"\n\nToin kannelle vahvan grogilasin, jonka Swinburne kulautti kurkkuunsa.\nSen juotuaan hän huoahti syvään ikäänkuin pahoillaan siitä, ettei\nsitä ollut enempää. Hänen pantuaan lasin toistaiseksi säilöön\nvintturin kankilokeroon istuuduimme köysikiepulle tuulenpuolisen\nparraskaiteen suojaan; Swinburne pisti mällin jälleen poskeensa ja\nalkoi:\n\n\"No niin, herra Simple, kuten jo aikaisemmin mainitsin, vanha Jervis\nlähti koko laivastoineen St. Vincent-niemen luokse. Menetimme yhden\naluksemme -- ja kolmikantisen lisäksi -- _St. Georgen_. Se ajoi\nkarille, ja sen oli pakko palata Lissaboniin. Mutta pian senjälkeen\nmeihin liittyi viisi Englannista lähetettyä laivaa, joten meitä oli\nkaikkiaan viisitoista alusta.\n\n-- Olimme vähällä menettää vielä yhden laivan, sillä nähkääs, vanha\n_Culloden_ ja _Colossus_ törmäsivät yhteen, ja _Culloden_ kärsi\ntörmäyksestä pahemmin. Mutta sen komentaja Froubridge ei hevin\nkaihtanut työtänsä eikä pyrkinyt satamaan korjauksia varten, kun\noli mahdollisuus päästä käsiksi viholliseen -- niinpä hän paikkasi\naluksensa jotenkuten ja ilmoitti jo seuraavana päivänä olevansa\nvalmis taisteluun. Valmis taisteluun hän oli aina, se on varmaa,\nmutta oliko hänen laivansa taistelukunnossa, se on kokonaan toinen\nasia. Mutta merimiesten oli tapana sanoa, että hän oli varma mies ja\nhäneen saattoi luottaa; se merkitsi, että hän osasi viedä laivansa\ntaisteluun ja ohjata sitä taistelussa sen alettua.\n\n-- Muistaakseni seuraavana päivänä yhtyi meihin Cockburn\n_Minervassa_, ja hän toi mukanaan Nelsonin ynnä sen tiedon, että\nespanjalaiset olivat ajaneet häntä takaa ja että koko Espanjan\nlaivasto oli meitä ahdistamassa. No niin, herra Simple, arvannette,\nettä me, _Captainin_ väestö, olimme perin iloisia kun Nelson\ntuli laivaan, koska tiesimme, että jos hän joutuisi taisteluun\nespanjalaisten kanssa, meidän laivamme kunnostautuisi -- ja niin se\ntotisesti tekikin.\n\n-- Se tapahtui kolmannentoista päivän aamuna, ja Jervis-ukko antoi\nmerkin valmistautua taisteluun ja pysyä tiiviissä jonossa, mikä\nmerkitsi sitä, että kokkapuun piti olla suunnattuna edessä olevan\nlaivan perä-ikkunoihin. Ja me pysyimme tiiviissä jonossa; olisipa\nvoinut melkein kävellä ympäri laivasta toiseen.\n\n-- Sitä yötä en unohda, herra Simple, niin kauan kuin elän ja\nhengitän. Tuontuostakin kuulimme espanjalaisten merkkilaukauksien\npamahtavan jonkun matkan päässä tuulenpuolella meistä, ja arvannette,\nkuinka sydämemme sykähteli sen äänen kuullessamme ja kuinka pelkkänä\nkorvana odotimme aina seuraavaa laukausta, koettaen saada selville\nespanjalaisten suunnan ja etäisyyden, seisoessamme kokoontuneina\npieniin ryhmiin puomeille ja tuulenpuoliselle käyntisillalle.\n\n-- Minulla oli koiranvahti, ja olin siihen aikaan merkinantaja, joten\nminulla ei tietystikään ollut aikaa torkahtaa, jos mieleni olisi\ntehnytkin. Vahtivuoroni päätyttyä en malttanut mennä riippumattooni\nnukkumaan, minkä vuoksi olin myöskin aamuvahdissa, kuten olivat\nlaivamme useimmat miehet. Nelson taas käveli kannella koko yön ihan\nkuumeisena.\n\n-- Päivän koittaessa oli ilma sakean usvainen, emmekä eroittaneet\nvihollisia; mutta viidennen lasin aikana vanha _Culloden_, jonka\nkeula tosin oli murtunut, mutta joka ei ollut menettänyt näköään,\nnäytti merkin, että osa Espanjan laivastoa oli näkyvissä. Vanha\nJervis antoi uudelleen merkin valmistautua taisteluun, mutta\nhän olisi saattanut säästää liputusvaivoja, sillä olimme kaikki\nvalmiina, välilaipiot alas laskettuina, suojakaiteet pystyssä,\ntykit panostettuina, taklaus kunnossa, raa'at kohdallaan, ruutia\nvarattuna, kuulia kannella ja tuli palamassa -- ja, mikä oli vielä\nenemmän, herra Simple, paha minut periköön, jollemme myöskin olleet\ntaistelunhaluisia.\n\n-- Kuudennen lasin vaiheilla aamupäivällä sumu ja usva hälvenivät\näkkiä, ikäänkuin olisi kohotettu sellainen esirippu, jollainen\nPortsmouthin teatterissa lasketaan näyttämön eteen, ja me näimme koko\nespanjalaisen laivaston. Laskin kaikki alukset.\n\n-- 'Kuinka monta, Swinburne?' huusi Nelson.\n\n-- 'Kuusikolmatta alusta, sir', vastasin.\n\nNelson asteli edestakaisin peräkannella, hykerrellen käsiään ja\nnaurahdellen itsekseen, käski sitten tuoda kaukoputkensa ja meni\nkäyntisillalle kapteeni Millerin seurassa.\n\n-- 'Swinburne, pitäkää tarkoin silmällä amiraalia!' kehoitti hän.\n\n-- 'Kyllä, kyllä, sir', vastasin.\n\n-- Nähkääs, herra Simple, kuusikolmatta alusta viittätoista vastaan\noli suuri ylivoima paperilla; mutta meistä ei siltä tuntunut, koska\ntiesimme kuinka erilaisia laivastot olivat. Meidän kaikki viisitoista\nlaivaamme olivat oivallisessa järjestyksessä, likekkäin kuin\ndominonappulat, ja niiden jokainen mies ikävöi taistelua, kun taas\nheidän kuusikolmatta laivaansa olivat _mitenkuten_ kahdessa rivissä,\njoiden välissä oli leveä väylä.\n\n-- Tähän heidän laivojensa väliseen aukkoon suunnattiin kaikki meidän\nlaivamme levitettyämme niin paljon purjeita kuin aluksemme kestivät.\nKun siten saimme heidät molemmille puolillemme, oli meillä, nähkääs,\nherra Simple, se etu, että saatoimme ampua molemmilta laidoilta, mikä\nkäy ihan yhtä helposti kuin vain toiselta ampuminen, ja lyhentää\npuuhaa. Juuri kun seitsemäs lasi kilautettiin, aloitti Troubridge\nkarkelon, käyden puolenkymmenen espanjalaisen aluksen kimppuun ja\npakottaen ne mukaan leikkiin. Pum -- pum -- pum -- pum! Oi, herra\nSimple, se on kaunis näky, kun laukaistaan ensimmäiset tykit yleisen\ntaistelun alkajaisiksi.\n\n-- 'Hän on onnellisin veitikka, tuo Troubridge', huudahti Nelson,\npolkien jalkaansa maltittomuudesta.\n\n-- Pian olivat laivamme ankarassa ottelussa (oi, kuinka ne\nampuivatkaan!), ja vanha sir John, joka oli _Victory_-laivassa,\nräiskäytti espanjalaisen amiraalin hytin ikkunat rikki sellaisella\npitkin laivaa suunnatulla yhteislaukauksella, että se miekkonen\nsyöksähti kannelle kuin paholaisen potkaisemana. Laupias Luoja, sen\naluksen perään olisi voinut ajaa portsmouthilaisilla vankkureilla\n-- _Victoryn_ yhteislaukaus oli murtanut kyllin leveän aukon sitä\nvarten. Pian kuitenkin ne kaikki peittyivät savuun emmekä erottaneet,\nmiten taistelu kehittyi -- mutta varsin hyvin sen arvasimme.\n\n-- No niin, herra Simple, kuten näytelmissä sanotaan, se oli\nensimmäisen näytöksen ensimmäinen kohtaus. Nyt piti meidän esiintyä,\nja sittenkun olen kertonut tarinan loppuun, saatte itse arvostella,\neikö vanha _Captain_ esittänyt pääosaa ja eikö se ollut ihan\nhuippunäyttelijä. Mutta malttakaahan tuokio! Käyn vain vilkaisemassa\nkompassiin, sillä tuo nuori märssymies torkkuu peräsimessä.\n\n-- Kuulkaahan, Smith, pidättekö silmänne ummessa lämpimiksenne ja\nsallitte laivan poiketa puoli piirua suunnastaan? Varokaa, etten\nkutsuta toista miestä peräsimeen ja ilmoita sen syytä! Naamanne\nvääntyy pahasti kieroon, kun aamugrogia jaetaan huomenaamulla\nkuudennen lasin aikana. Lempo vieköön silmänne; pitäkää ne auki!\nEttekö jaksa?\"\n\nLausuttuaan tämän lempeän kehoituksen peräsimessä olevalle miehelle\nSwinburne istuutui jälleen jatkamaan kertomustaan.\n\n\"Koko tänä aikana, herra Simple, ei _Captainista_ ollut laukaistu\nainoatakaan tykkiä, vaan riensimme niin vinhasti kuin suinkin\nvihollisrykelmää kohti. Valittavana oli yllin kyllin laivoja; ja\nNelson tähyili tarkasti nähdäkseen ison, kuten pikku pojat tekevät\npäästessään valitsemaan omenaa. Ja kautta Mooseksen torvensoittajan,\nison kupeelle hän käskikin perämiehen ohjata aluksemme.\n\n-- Vastustajamme oli nelikantinen, nimeltä _Santissima Trinidad_.\nMeidän täytyi sivuuttaa joitakuita komeita aluksia, jotka olisivat\ntyydyttäneet ketä kohtuullista miestä tahansa, sillä niiden joukossa\nolivat _San Josef, Salvador del Mondo_ ja _San Nicolas_. Mutta\nNelsonille ei kelvannut mikään muu kuin tämä nelikantinen laiva;\nniinpä sivuutimme niitä kuutisen kappaletta, ja niin pian kuin olimme\nsen kohdalla ja kuului komennus: \"Tulta!\", pamahti jokainen tykki\nsuoraan sitä kohti, ja vanha _Captain_ huojui laukauksesta ikäänkuin\nolisi ollut juovuksissa. Toivoisinpa, että olisitte nähnyt, miten\nkylvetimme sitä alusta; se oli aika huonossa kunnossa meidän siitä\nerottuamme; se oli reikäinen kuin seula; sen useita tykkiaukkoja oli\nrepeytynyt yhdeksi, ja sen jokaisesta huuhtelureiästä valui verta ja\nvettä.\n\n-- Siitä huolimatta se piti puoliaan järkkymättömän uljaasti, antoi\nmeille laukauksen melkein joka laukauksesta ja teki aika pahaa tuhoa\nlaivamme miehistön keskuudessa. Moni vanha kumppani siirtyi siinä\nkahakassa tulevaan valtakuntaan, ja useiden täytyi lisäksi lähteä\nGreenwichin sairaalaan.\n\n-- 'Laukaiskaa, pojat -- varma tähtäys!' huusi Nelson. 'Juoskaa\nsanomassa, Thomas, että ruutipanoksia on pienennettävä; kuulat\nmenevät ihan laivan lävitse. Kaksinkertaiset ammukset tykkeihin sekä\nkeulassa että perällä!'\n\n-- Niin olimme siinä puuhassa noin puoli tuntia, minkä jälkeen\ntykkimme nopeasta ampumisesta kuumenivat niin kovasti, että ne\nponnahtelivat kannen niskahirsiin saakka, kiskoutuivat irti\nrengaspulteistaan ja katkoivat kiinnitysköysiään, ikäänkuin ne\nolisivat olleet kaapelinuoria. Tällöin oli taklauksemme yhtä\nvajavainen kuin olisimme seisoneet kaksi päivää korjaushommissa\nPortsmouthin satamassa.\n\n-- Nelikantinen työntyi eteenpäin, ja Troubridgen hupainen, vanha\n_Culloden_ tuli meidän ja kahden muun meitä ampuvan espanjalaisen\nlaivan väliin. Se oli raikas kuin kaunokki ja lähetti niille\nsellaisen annoksen, joka ällistytti niitä pahasti. Ne pudistelivat\nkorviaan ja jäivät jäljemmäksi, mutta sitten kävi _Blenheim_ niiden\nkimppuun ja löylytti niitä niin, että ne taaskin painuivat perälle\npäin. Mutta silloin ne joutuivat ojasta allikkoon, sillä sitten\ntulivat _Orion, Prince George_ ja pari muuta, jotka vasta antoivat\nniille, mitä kuuluu.\n\n-- Paha minut periköön, jos ne unohtavat huhtikuun neljättätoista\npäivää, mutta se olikin niille parahiksi. Eikö nelikantisessa\nlaivassa ollut kylliksi vastusta kaksikantiselle meidän saamatta\nkimppuumme muita? Ja eivätkö ne vietävät olisi voineet esiintyä\nherrasmiesten tavalla? No niin, herra Simple, siten saimme minuutin\ntai pari hengähtääksemme, jäähdyttääksemme tykkejämme, korjataksemme\nvaurioitamme ja lakaistaksemme veren pois kansiltamme. Mutta\nnelikantisen menetimme, sillä enää emme päässeet sen läheisyyteen.\"\n\n\"Kuinka omituisia nimiä espanjalaiset antavatkaan laivoilleen,\nSwinburne?\"\n\n\"Sepä se, sellaisia nimiä heillä on. Tuntuisi miltei syntiseltä\npeitota _Santissima Trinidadia_, kuten teimme. Mutta minkä tähden\nheidän piti nimittää nelikantista laivaa 'pyhäksi kolminaisuudeksi',\nsillä Jumalallahan on vain kolme persoonaa, Isä, Poika ja Pyhä Henki;\nsitä en käsitä. Bill Saunders huomautti neljännen kannen olevan\npaavia varten, joka on yhtä korkea-arvoinen persoona kuin muutkin\nkolme; mutta minä en jaksa ymmärtää, miten se on mahdollista.\n\n-- No niin, herra Simple, koska olin merkinantajien päämies, istua\nkyyhöttelin peräkannella enkä ollut tykkiväessä. Minun tuli selostaa\nkaikki näkemäni, eikä se ollut paljoa, sillä savu oli kovin sakea;\nmutta silloin tällöin saatoin pilkistää ikäänkuin vuodehuovan\nreiästä. Minun tuli tietenkin pitää mahdollisimman tarkoin silmällä\namiraalin laivaa, ei lippumerkkien selvillesaamiseksi, sillä niistä\nkommodori Nelson ei piitannut; tiesin hänen taistelun aikana inhoavan\nmerkinantoja enkä senvuoksi lainkaan tarkkaillut merkkilippuja, vaan\ntähyilin amiraalin toimia.\n\n-- Niinpä kerronkin teille, mitä näin laivaston muista osista sillä\naikaa, kun korjailimme vaurioitamme. Annettuaan espanjalaisten\namiraalille, mitä kuuluu, vanha Jervis käänsi aluksensa vasemman\npuolen halsseille ja neljän tai viiden muun laivan seuraamana\npurjehti espanjalaisten rintaman tuulenpuolitse, yhtyen Collingwoodin\n_Excellentiin_. Sitten ne kaikki hyökkäsivät vihollisjonon lävitse.\nEnsimmäisenä purjehti _Excellent_, joka antoi tervetuliaiset\n_Salvador del Mondolle_, jättäen sen sitten muiden laivojen\nkäsiteltäväksi ja käyden itse ahdistamaan kaksikantista alusta,\njoka veti lippunsa pois mastosta -- en muista tällä hetkellä sen\nnimeä. Niin pian kuin _Victory_ ehti _Salvador del Mondon_ kohdalle,\nvedettiin jälkimäisen lippu pois mastosta, ja siihen sillä olikin\ntäysi syy.\n\n-- Ja nyt, herra Simple, vanha _Captain_ sekaantuu taaskin\nleikkiin. Erottuamme nelikantisesta olimme aloittaneet taistelun\n_San Nicolasin_ kanssa, ja sen ollessa tiukimmillaan saapui vanha\nCollingwood _Excellentissä_ avuksemme. _San Nicolas_ arvasi, että\n_Excellentin_ yhteislaukaus koituisi sen tuhoksi, ja kääntyi\nmyötätuuleen välttääkseen pitkittäistä yhteislaukausta. Silloin se\ntörmäsi _San Josefiin_, kolmikantiseen espanjalaiseen alukseen,\nja kun nämä kaikki laivat olivat pahasti vahingoittuneet ja\npurjehduskelvottomia -- ne kaikki tosiaankin hoippuroivat juopuneiden\ntapaan -- komensi Nelson peräsimen oikealle, ja tuotapikaa olimme\nkaikki kolme yhdessä rykelmässä, sysien toistemme tykkejä, kolhien\nrustirautojamme vastakkain ja sohien raa'annokillamme toistemme\npurjeita.\n\n-- 'Kaikki miehet hyökkäämään!' karjaisi Nelson, hypähtäen\nriippumatoille ja heiluttaen miekkaansa.\n\n-- 'Hurraa! Hurraa!' kajahti kansilta, ja miehemme syöksyivät\npartaalle kuten kiukkuiset mehiläiset pesästään. Tuotapikaa\ntemmattiin keihäitä, kirveitä, miekkoja ja pistooleita (sillä\nhyökkäys tapahtui ihan odottamatta, herra Simple), ja miehemme\nryntäsivät kahdeksankymmenen tykin laivaan ja kahdessa minuutissa\noli kannet puhdistettu ja espanjalaiset tungettu laivan alaosiin.\nOlin liittynyt hyökkääjiin, mutta ollessani pääkannella tuli kapteeni\nMiller sinne ja huusi:\n\n-- 'Heti taas yläkannelle!'\n\n-- Riensimme sinne, ja minkä arvelette olleen tarkoituksen, herra\nSimple? Niin, uuden hyökkäyksen, sillä vallattuaan kaksikantisen\nlaivan Nelson vannoi anastavansa myöskin kolmikantisen. Niinpä\nhyökkäsimme taaskin, kiipesimme laivan korkeille kupeille niin hyvin\nkuin pääsimme ja pudottauduimme sen kansille, muistuttaen raesadetta.\nPyrimme kaikki peräkannelle, hakkasimme maahan kaikki vastarintaa\nyrittävät espanjalaisvintiöt ja vielä viiden minuutin kuluttua olimme\nkiskoneet lipun toisen Espanjan laivaston komeimman aluksen mastosta.\nJollei se ollut peittoamista, niin mikähän olisi sitä ollut? Ja\neivätkö vanhat merikarhut iloinneet ja pudistelleet toistensa käsiä,\nkun kommodori Nelson seisoi _San Josefin_ kannella ottamassa vastaan\nespanjalaisten upseerien miekkoja! Niitä oli kylliksi täyttämään\nkoko vintturin kehän, eivätkä likikään kaikki edes siihen mahtuneet.\nSanokaapa, herra Simple, mitä arvelette siitä ottelusta?\"\n\n\"Niinpä niin, Swinburne, en voi muuta sanoa kuin että toivoisin\nolleeni siellä mukana.\"\n\n\"Sitä toivoi jokainen mies koko laivastossa, herra Simple, sen sanon.\"\n\n\"Entä miten _Santissima Trinidadin_ kävi?\"\n\n\"Se käyttäytyi totisesti _kannen_ vertaa paremmin kuin kaikki muut.\nPideltyään kauan aikaa puoliaan neljää laivaamme vastaan se antautui,\neikä se ollut sille häpeäksi, katsoen siihen, kuinka pahasti sitä oli\nsiihen mennessä kolhittu. Mutta espanjalaisten myrskylaivaston, jos\nniin saa sanoa, suojanpuolen osasto, jossa oli yksitoista alusta,\ntuli sen avuksi ja ympäröi sen, vieden sen pois. Meidän laivamme\nolivat liian pahasti vahingoittuneet aloittaakseen uutta taistelua\nja amiraali antoi merkin ottaa vallatut alukset talteen. Sitten\nespanjalaisten laivasto muodosti rintaman, mikä sen olisi pitänyt\ntehdä jo aikaisemmin, ja me ehätimme tekemään samoin. Mutta olimme\nkummatkin saaneet taistelemisesta kylliksemme.\"\n\n\"Entä taistelivatko espanjalaiset mielestänne hyvin, Swinburne?\"\n\n\"He olisivat taistelleet paremmin, jos he vain olisivat osanneet.\nHeiltä ei puutu rohkeutta, herra Simple, mutta he eivät tukeneet\ntoisiaan. Pankaahan vain merkille, miten Troubridge tuki meitä.\nJumaliste, herra Simple, hän oli _mies paikallaan_, ja Nelson\ntiesi sen hyvin. Hän oli Nelsonin oikea käsi, mutta ymmärrättehän,\nettei ollut tilaa _kahdelle_ Nelsonille. Taisteluun jouduttuaan\nespanjalaisten laivat pitivät hyvin puoliaan, mutta minkätähden ne\neivät olleet kaikki oikealla paikallaan? Jos ne olisivat purjehtineet\ntiiviissä järjestyksessä ja taistelleet kaikki yhtä hyvin kuin\nvaltaamamme alukset, ei viidentoista laivan olisi ollut kovinkaan\nhelppo voittaa kuuttakolmatta. Se on suuri ylivoima, vaikka toisella\npuolella ovatkin englantilaiset merimiehet.\"\n\n\"No niin, miten erositte?\"\n\n\"Niin, seuraavana aamuna espanjalaiset olivat tuulenpuolella, joten\nhe saattoivat valita taistellako vai eikö. Yhteen aikaan heidän teki\nmielensä taistella, sillä he purjehtivat meitä kohti, minkä jälkeen\nme käänsimme tuuleen näyttääksemme olevamme valmiit vastustamaan,\nmutta sitten he tarkemmin mietittyään pyörsivät uudelleen tuuleen.\nKun he siis eivät halunneet taistella emmekä me sitä toivoneet,\nerosimme toisistamme yöllä. Ja kaksi päivää myöhemmin laskimme\nankkurin Lagos-lahteen neljä vallattua alusta muassamme. Nyt olette\nsiis kuullut koko tarinan, ja minä olen puhunut ääneni ihan käheäksi.\nEikö teillä sattumalta ole vielä pisaraa selvittämään kurkkuani? Se\nolisi suoranainen armeliaisuuden työ.\"\n\n\"Luultavasti minulla on, Swinburne, ja koska ansaitsette sen, käyn\nsen noutamassa.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\nKirje isä M'Grathilta, joka esiintyy diplomaattisesti -- Kun papit\nkohtaavat toisensa, sukeutuu kilpakamppailu -- Isä O'Toole on\nomapäinen.\n\n\nJatkoimme risteilyämme kaksi viikkoa ja purjehdimme sitten\nJamaikaan, jossa tapasimme amiraalin ankkurissa Port Royalissa.\nMutta merkillä meitä käskettiin pysymään purjehdusvalmiina. Käytyään\nkunniatervehdyksellä amiraalin luona kapteeni Kearney sai määräyksen\nlähteä viemään tiedonantoja Halifaxiin.\n\nAmiraalin laivojen veneet toivat meille vettä ja ruokavaroja, ja\nillalla me pettymykseksemme purjehdimme taaskin merelle saamatta\npitää hauskaa maissa, kuten olimme toivoneet. Mutta asianlaita oli\nniin, että Englannista oli tullut määräys heti lähettää fregatti\nHalifaxiin sikäläisen amiraalin käytettäväksi.\n\nTyydytyksekseni sain kuitenkin tietää kapteeni Kearneyn pitäneen\nsanansa ja maininneen nimeni taisteluselostuksessaan, sillä kirjuri\nnäytti minulle siitä jäljennöksen. Matkamme aikana ei sattunut mitään\nmainitsemisen arvoista paitsi sitä, että kapteeni Kearney oli hyvin\nsairas melkein koko ajan ja poistui harvoin hytistään. Laskimme\nankkurimme Halifaxin satamaan lokakuussa, ja kun amiraalin-virastossa\noli odotettu meidän saapuvan sinne, oli sinne lähetetty kirjeemme.\nMinä en saanut mitään, mutta O'Brien sai isä M'Grathilta\nseuraavansisältöisen kirjeen:\n\n    'RAKAS POIKANI.\n\n    Ja hyvä poika oletkin, ja se on totta, sillä muutoin et olisikaan\n    poikani. Olet tehnyt omaisesi tuiki tyytyväisiksi ja sopuisiksi,\n    eivätkä he enää koskaan riitele ruoka-annoksista -- ja mitäpä\n    syytä heillä olisikaan, koska nyt on ruokaa riittävästi heille\n    kaikille ja possuille päällisiksi? Isäsi ja äitisi ja veljesi\n    ja kolme sisartasi lähettävät sinulle terveisiä ja myöskin\n    siunauksensa -- ja lisäksi saat minun siunaukseni, Terence, joka\n    on yhtä arvokas kuin ne kaikki yhteensä, sillä enkö minä pelasta\n    sinua kiirastulesta yhdessä vilahduksessa? Ole ihan huoleti\n    siinä suhteessa ja jätä koko se asia minun huostaani, mutta lue\n    kuitenkin _pater noster_ silloin tällöin, jotta pyhä Pietari ei\n    voisi päästäessään sinut sisälle tokaista vasten naamaasi, että\n    olet pelastanut sielusi kauppasopimuksella, ainoalla keinolla,\n    jolla keisarit ja kuninkaat mitenkään pääsevät taivaaseen.\n\n    -- Plymouthista lähettämäsi kirje saapui varmasti perille;\n    Barney, postipoika, oli pistänyt sen ovemme kynnyksen juurelle,\n    iso sika sieppasi sen suuhunsa ja lähti kiidättämään sitä\n    muassaan; mutta minä osuin sen näkemään ja _puhuin_ sille, minkä\n    jälkeen se hellitti kirjeen siinä tiedossa (se älykäs otus),\n    että minä osasin lukea sen paremmin kuin se. Heti kun olin\n    sulattanut kirjeen sisällön, jota onneksi ei sika sulattanut\n    minun sijastani, nautin vain ateriani, tartuin vankkaan sauvaani\n    ja lähdin sitten Ballycleuchiin.\n\n    -- Kuten tiedät, Terence, jollet ole unohtanut -- ja jos\n    olet unohtanut, muistutan sitä sinulle -- on sikäläisessä\n    wiskymyymälässä prameileva nuori nainen, joka nimittää itseään\n    rouva O'Rourkeksi; hänen miehensä oli eräs korpraali O'Rourke,\n    joka aikoinaan kuoli tai tapettiin; en tiedä, kumminpäin kävi,\n    mutta se ei merkitse juuri mitään.\n\n    -- En totisesti usko papin koskaan antaneen avioliittosiunausta\n    sille parille, vaikka nainen vannookin, että heidät vihittiin\n    Gibraltarin kalliolla -- se lienee vankka kallio, mikäli tiedän,\n    mutta se ei ole pelastuksen kallio kuten seitsemän sakramenttia,\n    joista avioliitto on yksi. _Benedicite!_\n\n    -- Rouva O'Rourke on liian kärkäs ivaamaan ja pilkkaamaan\n    pappeja; ja jollei hän lieventäisi nenäkkäitä huomautuksiaan\n    lasilla tai parilla kelpo wiskyä, mikä osoittaa hänen jossakin\n    määrin kunnioittavan kirkkoa, sulkisin hänet ruumiineen ja\n    sieluineen pois seurakunnan yhteydestä ja samoin tekisin\n    jokaiselle ihmiselle, joka pistäisi nenänsä hänen ovensa\n    sisäpuolelle. Mutta hänen täytyy luopua siitä tavasta, kuten\n    olen hänelle sanonut, vanhentuessaan ja käydessään rumaksi,\n    sillä sitten ei kaikenmaailman wisky jaksa häntä pelastaa. Mutta\n    nykyisin hän on komea nainen, ja olisi vastoin omaatuntoani, jos\n    auttaisin paholaista saamaan komean naisen.\n\n    -- No niin, tämä rouva O'Rourke tuntee kaikki ihmiset ja tietää\n    kaikki, mitä niillä seuduin tapahtuu; eikä hänen kielellään ole\n    ollut loma-aikaa siitä saakka, kun se hellitettiin valloilleen.\n\n    -- 'Hyvää huomenta teille, rouva O'Rourke', toivotin.\n\n    -- 'Ja oivallista huomenta teille, isä M'Grath', vastasi hän\n    hymyillen. 'Mikäs teidät tänne toi? Oletteko lähtenyt matkalle\n    ostamaan Vapahtajan ristin alkuperäistä puuta, vai haluatteko\n    ripittää jotakin sievää tyttöä, isä M'Grath, vai oletteko vain\n    tullut saamaan tilkkasen wiskyä ja hieman tarinoimaan rouva\n    O'Rourken kanssa?'\n\n    -- 'Varmasti olisin iloissani, jos löytäisin alkuperäistä\n    ristinpuuta, rouva O'Rourke, mutta epäilenpä, ettei se ole\n    kasvanut tässä teidän Ballycleuchin kaupungissanne; eikä minusta\n    olisi lainkaan vastenmielistä ripittää teidän kaltaistanne sievää\n    naista, joka tunnustaisi minulle ainoastaan puolet synneistään\n    eikä tuottaisi minulle ollenkaan vaivaa; mutta asianlaita on\n    niin, että olen tullut tänne vain saadakseni hiukan tarinoida\n    kanssanne, te herttainen ja sievä olento, ja maistaa wiskyänne\n    vain pitääkseni suuni somana ja puhtaana.'\n\n    -- Niinpä rouva O'Rourke kaasi lasiin mainiota juomaansa, jonka\n    join hänen terveydekseen. Ja pantuani sitten pikarin pöydälle\n    virkoin:\n\n    -- 'Täällä teidän seuduillanne on siis vieraita, kuten olen\n    kuullut, rouva O'Rourke.'\n\n    -- 'Niin olen minäkin kuullut', vahvisti hän.\n\n    -- Huomaat siis, Terence, että kävin heti käsiksi asiaan\n    arviokaupalla.\n\n    -- 'Minulle on kerrottu', jatkoin, 'että hän on skotlantilainen\n    ja puhuu sellaista kieltä, jota ei kukaan ymmärrä'.\n\n    -- 'Vielä mitä', väitti hän, 'hän on englantilainen ja puhuu ihan\n    ymmärrettävästi'.\n\n    -- 'Mutta mitähän se mies mielii tullessaan tänne asumaan ihan\n    yksikseen?' kummastelin.\n\n    -- 'Ihan yksikseen, isä M'Grath!' kertasi hän. 'Onko mies\n    yksikseen, kun hänellä on vaimo ja lapsia ja lisää on tulossa\n    Jumalan siunauksesta?'\n\n    -- 'Mutta eiväthän ne pojat taida olla hänen omia lapsiaan',\n    huomautin.\n\n    -- 'Taaskin olette erehtynyt, isä M'Grath', oikaisi hän. 'Lapset\n    ovat kaikki hänen omiaan, ja ne kaikki ovat lisäksi tyttöjä.\n    Näyttää siltä kuin teidän olisi hyvä pistäytyä silloin tällöin\n    uutisia kuulemassa täällä Ballycleuchissa.'\n\n    -- 'Aivan oikein, rouva O'Rourke', myönsin. 'Ja kukapa tietäisi\n    kaikki niin hyvin kuin te?'\n\n    -- Kuten huomaat, Terence, puhuin joka suhteessa päinvastoin\n    kuin sinä kirjoitit, _arce versa_, kuten sanotaan. Muista\n    nimittäin aina, poikani, että jos sinun pitää houkutella\n    salaisuus naiselta, pääset pitemmälle väittämällä vastaan kuin\n    mairittelemalla! Niinpä jatkoin:\n\n    -- 'Joka tapauksessa, rouva O'Rourke, minusta on kauhean\n    häpeällistä, että mies tuo Englannista tänne muassaan joukon\n    laiskoja englantilaisia palvelijoita, vaikka täällä on niin\n    paljon kilttejä poikia ja tyttöjä heitä palvelemaan.'\n\n    -- 'Ja taaskin olette väärässä, isä M'Grath', korjasi hän.\n    'Hän ei tuonut toisesta maasta tänne ainoatakaan sielua, vaan\n    pestasi kaikki palvelijansa täältä. Eikö siellä ole Ella\n    Flanagan palvelijattarena ja Terence Driscol palvelijana? Ja\n    komealta se Driscol näyttääkin uudessa asussaan, käydessään\n    täältä sanomalehtiä noutamassa. Entä eikö siellä ole Moggy\n    Cala valmistamassa ruokaa ja sievä Mary Sullivan hoitamassa\n    pienokaista, niin pian kuin se tulee maailmaan?'\n\n    -- 'Tarkoitatteko sitä Mary Sullivania', tiedustin, 'joka\n    meni naimisiin noin kolme kuukautta sitten ja on niin kerkeä\n    lapsentekijä, että hän on jo nyt ihan viimeisillään?'\n\n    -- 'Juuri hän siellä on', vakuutti rouva O'Rourke, 'ja tiedättekö\n    minkätähden?'\n\n    -- 'Enpä suinkaan', vastasin. 'Mistäpä minä sen tietäisin?'\n\n    -- 'No, juuri sitä varten, että hän saattaa lähettää oman\n    lapsensa pois luotansa ja antaa maitonsa tulossa olevalle\n    englantilaiselle pienokaiselle, koska rouva on liian hieno\n    pitääkseen lastansa riippumassa rinnoillaan.'\n\n    -- 'Entäpä jos Mary Sullivanin lapsi syntyy vasta jälkeenpäin,\n    mitenkäs sitten käy?' kysyin. 'Sanokaahan se, rouva O'Rourke,\n    sillä olettehan järkevä nainen.'\n\n    -- 'Mitenkö sitten?' toisti hän. 'Ah! Se on kaikki järjestetty,\n    sillä Mary väittää joutuvansa lapsivuoteeseen viikkoa aikaisemmin\n    kuin rouva, joten se puoli on kunnossa, kuten huomaatte, isä\n    M'Grath.'\n\n    -- 'Mutta ettekö järkevänä naisena oivalla, että sellainen nuori\n    nainen, joka sekaantuu laskuissaan kyllin pahasti saadakseen\n    lapsen jo kolme kuukautta vihkimisen jälkeen, saattaa tehdä\n    pienen erehdyksen synnytyslaskelmissaan, rouva O'Rourke?'\n\n    -- 'Olkaa huoleti, isä M'Grath! Mary Sullivan pitää sanansa; ja\n    mieluummin kuin saattaisi rouvan tyytymättömäksi, hän kaatuu\n    portaissa, ja eikö se pane häntä lapsivuoteeseen kyllin nopeasti?'\n\n    -- 'No niin, sellaista minä sanoisin uskolliseksi ja hyväksi\n    palvelijaksi, joka ansaitsee palkkansa', kehuin minä. 'Siispä\n    juon nyt vielä lasin ja myöskin kiitän teitä. Olette tosiaankin\n    sellainen nainen, joka tietää kaikki, ja erinomaisen sievä nainen\n    olettekin.'\n\n    -- 'Antakaa minun olla rauhassa, isä M'Grath, älkääkä ainakaan\n    nipistelkö minua tuolla tavoin!'\n\n    -- 'Sieppasin vain ison kirpun, jonka näin hyppivän puvussanne,\n    rakas ihminen, ei kerrassaan mitään muuta.'\n\n    -- 'Paljon kiitoksia, isä, siitä; mutta kun ensi kerralla\n    haluatte tappaa minusta kirppuja, odottakaa siihen saakka, kunnes\n    ne ovat _säädyllisemmässä_ paikassa!'\n\n    -- 'Kirput ovat kirppuja, rouva O'Rourke, ja meidän täytyy\n    siepata ne, milloin voimme ja miten voimme, joten ei ole syytä\n    loukkaantua. Hyvää yön lepoa teille, rouva O'Rourke -- milloin\n    aiotte ripittäytyä?'\n\n    -- 'Minulla on sellainen aavistus, että vaatteissani on liian\n    paljon kirppuja, jotta voisin ripittäytyä teille juuri nyt, isä\n    M'Grath; niin on asia. Siispä hauskaa paluumatkaa.'\n\n    -- Niin ollen käsittänet, poikani, että saatuani rouva\n    O'Rourkelta kaikki tiedot, palasin Ballyhinchiin ja olin\n    siellä, kunnes kuulin kuiskailtavan, että jotakin oli tekeillä\n    Ballycleuchin vanhassa talossa. Silloin lähdin liikkeelle ja\n    menin itse taloon, koska pappien tulisi aina olla tervetulleita\n    synnytys-, vihkimis- ja kuolintilaisuuksissa, sillä, kuten\n    tiedät, heistä on paljon hyötyä sellaisissa tapauksissa. Mutta\n    ovea avaamaan tuli kun tulikin isä O'Toole, pahin papillinen\n    veijari koko Irlannissa. Eikö hän varastanut hevosta ja\n    pelastanut kaulaansa ainoastaan papillisen säätynsä avulla? Ja\n    onko hän kertaakaan antanut synninpäästöä nuorelle naiselle\n    tekemättä samaa syntiä hänen kanssansa?\n\n    -- 'Mitä oikein täältä haluatte, isä M'Grath?' kysyi hän, pitäen\n    ovea kiinni kädellään.\n\n    -- 'Vain käydä kysymässä, mitä tänne kuuluu.'\n\n    -- 'Mitä siihen tulee', virkkoi hän, 'ilmoitan teille, että\n    meille kaikille kuuluu oikein hyvää; mutta eikö teitä itseänne\n    hävetä, isä M'Grath, kun tulette tänne sotkemaan laumaani, vaikka\n    tiedätte, että minä olen koko talonväen rippi-isä?'\n\n    -- 'Olkoon sen laita miten tahansa', vastasin, 'mutta halusin\n    vain tietää, minkä rouva on synnyttänyt maailmaan'.\n\n    -- 'Hän synnytti _lapsen'_, ilmoitti toinen.\n\n    -- 'Tosiaankin!' äänsin. 'Paljon kiitoksia siitä tiedosta; entä\n    saanko kysyä, minkä Mary Sullivan on synnyttänyt maailmaan?'\n\n    -- '_Lapsen_ myöskin hän', vakuutti isä O'Toole. 'Ja kun nyt\n    tiedätte kaikki, niin hyvää yötä, isä M'Grath.' Ja se ilkeä\n    vintiö läjäytti oven kiinni vasten kasvojani.\n\n    -- 'Kuka varasti hevosen?' huusin, mutta hän ei kuullut minua,\n    mikä oli vahinko.\n\n    -- Huomaat siis, rakas poikani, että olen joka tapauksessa\n    saanut selville jotakin, mutta en niin paljoa kuin aioin,\n    sillä näytän vielä isä O'Toolelle, ettei hän vedä vertoja isä\n    M'Grathille. Mutta se, mitä saan selville, täytyy säästää toiseen\n    kirjeeseen, koska ei ole mahdollista kertoa sinulle sitä tässä\n    kirjeessä. Ruokapuoli näyttää hyvältä, mutta jostakin syystä ei\n    vaatteita kasva vanhan Irlannin puissa; ja puolet neljännesvuoden\n    palkastasi tai pieni määrä saalisrahojasi lisäisi aika paljon\n    omaistesi ulkoasun arvokkuutta. Myöskin minun kaapuni alkaa käydä\n    liian reikäiseksi seurakunnan papille; eipä silti, että siitä\n    paljoa välittäisin, mutta isä O'Toolella, sillä lurjuksella,\n    oli ihan uusi kaapu yllänsä -- tosin en usko hänen saaneen sitä\n    kunniallisesti, kuten minä olen saanut omani -- mutta varmaa on,\n    että uusi kaapu aina näyttää paremmalta kuin vanha, olkoonpa se\n    saatu miten tahansa. Tällä kertaa ei siis enempää rakastavalta\n    ystävältäsi ja rippi-isältäsi\n\n                                        _Urtagh M'Grathilta_.'\n\n\"Kuten oivaltanet, Peter\", virkkoi O'Brien luettuani kirjeen, \"oli\nsedälläsi, niinkuin otaksuin, pahaa mielessä saapuessaan Irlantiin.\nMahdotonta on tällä kertaa arvata, ovatko lapset molemmat poikia\nvaiko tyttöjä vai onko setäsi lapsi poika ja toinen lapsi tyttö. Jos\nvaihto on ollut tarpeen, on se tehty, se on varmaa. Mutta kirjoitan\nuudelleen isä M'Grathille ja vaadin häntä ottamaan selon asiasta, jos\nse on mahdollista. Saitko kirjeen isältäsi?\"\n\n\"En ikävä kyllä. Olisin toivonut saavani, sillä hän ei olisi voinut\nolla puhumatta siitä asiasta.\"\n\n\"No niin, älä ole huolissasi! Siitä asiasta ei kannata uneksia;\nmeidän täytyy panna parastamme, kun itse pääsemme Englantiin, ja\nsiihen mennessä luottaa isä M'Grathiin. Menen kirjoittamaan hänelle,\nkun asia on hyvin mielessäni.\"\n\nO'Brien kirjoitti kirjeensä, eikä siihen asiaan enää kajottu.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\nKapteeni Kearneyn sairaus -- Hän tekee jälkisäädöksensä ja määrää\nuseita pilvilinnoja perillisilleen -- Perintövero ei tässä\ntapauksessa käy kovin rasittavaksi -- Hän varustaa jälkisäädöksensä\nnimikirjoituksellaan ja sinetillään ja kuolee.\n\n\nTapansa mukaan kapteeni meni maihin ja majoittui jonkun ystävänsä\nluokse, se on, jonkun tuttavansa tai kenen tahansa sellaisen\nkohteliaan herrasmiehen kotiin, joka pyysi häntä syömään ja\nnukkumaan luonansa. Se riitti hyvin kapteeni Kearneylle, joka\notti matkalaukkunsa ja sijoittui asumaan taloon ajattelemattakaan\npoistua sieltä, ennenkuin laiva lähtisi purjehtimaan tai hän saisi\nedullisemman kutsun.\n\nTällainen menettely olisi Englannissa pahasti loukannut käsityksiämme\nvieraanvaraisuudesta. Mutta ulkomaisissa siirtokunnissamme ja\nsiirtomaissamme, joissa seurapiiri on suppea ja uutuutta pidetään\nsuotavana, oli kapteeni Kearneyn tapainen huvittava seuramies yleensä\ntervetullut, ja hänen sallittiin viipyä niin kauan kuin hän itse\nhalusi.\n\nYksimielisesti kaikki merimiehet vakuuttavat, että Halifax on\nmiellyttävimpiä satamia laivan ankkuroimispaikaksi. Kaikki\novat vieraanvaraisia, hilpeitä ja valmiita pitämään hauskaa\nmolemminpuolisesti. Se on senvuoksi hyvin huono sijoituspaikka\nsellaiselle laivalle, joka pitäisi kiireellisesti laittaa kuntoon,\njollei amiraali ole valvomassa työn päivittäistä edistymistä ja\ntiukka päällysmies jouduttamassa puuhaa telakalla.\n\nMeidän saapuessamme oli amiraali satamassa, emmekä olisi viruneet\nsiellä kauan, jollei kapteeni Kearneyn terveys laivamme tultua\nlähtökuntoon olisi ollut niin heikko, ettei hän voinut lääkärin\nmielestä lähteä merelle. Eräs toinen fregatti lähetettiin\nristeilemään niille vesille, joille meidät oli aiottu, ja me jäimme\nvirumaan joutilaina satamassa. Mutta me lohdutimme itseämme; jollemme\nsaaneetkaan saalisrahoja, oli meillä ainakin hauskat päivät, ja\nuseimmat upseerimme olivat hyvin kovasti rakastuneita.\n\nOltuamme Halifaxin satamassa noin kolme viikkoa tapahtui kapteeni\nKearneyn sairaudessa jyrkkä käänne pahempaan päin. Sairaudeksi\nsitä tuskin saattoikaan nimittää. Hän oli jo kauan kärsinyt kuuman\nilmanalan salakavalista hyökkäyksistä, mutta vaikka häntä oli useasti\nneuvottu ottamaan sairauslomaa, ei hän ollut siihen suostunut. Nyt\nhänen ruumiinvoimansa näyttivät olevan romahtamaisillaan. Muutamissa\npäivissä hän kävi niin heikoksi, että laivalääkärien kehoituksesta\ntaipui siirrettäväksi sairaalaan, jossa hänen olonsa saatettiin\njärjestää mukavammaksi kuin missään yksityisessä talossa. Oltuaan\nsairaalassa ainoastaan kaksi päivää hän kutsutti minut puheilleen ja\nlausui toivovansa, että jäisin hänen luoksensa.\n\n\"Kuten tiedätte, Peter, olette serkkuni, ja sairaana ollessaan näkee\nmielellään sukulaisiaan luonansa. Tuokaa siis tavaranne maihin!\nLääkäri lupasi minulle pienen, sievän huoneen teitä varten, ja teidän\npitää istua luonani kaiket päivät.\"\n\nMinulla ei ollut todellakaan mitään sitä vastaan, että jäin hänen\nluoksensa, koska pidin sitä velvollisuutenani; ja minun täytyy\ntunnustaa, etten koskaan saanut tilaisuutta ponnistaa huvittaakseni\nhäntä, koska hän aina huvitti minua. Mutta väkisinkin se seikka,\nettä mies, joka makasi niin vaarallisessa tilassa -- sillä lääkärien\nlausunnon mukaan hänen toipumisestaan ei ollut toiveita --\nedelleenkin päivät pääksytysten keskeyttämättä pitkitti valheellista\npuhetapaansa, pani minut vakavasti ajattelemaan ja loukkasi\nsiveellisiä tunteitani pahasti. Mutta se näytti tosiaankin olevan\nhänessä synnynnäistä; kuten Swinburne sanoi, \"jos hän puhui totta,\ntapahtui se vain erehdyksestä\".\n\n\"Peter\", virkkoi hän eräänä päivänä, \"täällä vetää kovasti. Sulkekaa\novi ja pankaa lisää kivihiiliä uuniin!\"\n\n\"Uuni ei vedä hyvin, sir\", vastasin, \"jollei ovi ole auki\".\n\n\"Merkillistä, kuinka huonosti ihmiset ymmärtävät näitä asioita. Kun\nrakennutin taloni, Walcot Abbey-nimisen, ei sen yksikään uuni vetänyt\nkunnollisesti. Kutsuin rakennusmestarin luokseni ja haukuin häntä,\nmutta hän ei mahtanut sille mitään. Minun oli pakko itse korjata se\nvika.\"\n\n\"Saitteko sen korjatuksi, sir!\"\n\n\"Sainko muka? Totta kaiketi. Kun ensimmäisen kerran sytytin\ntakkavalkean, avasin oven, ja veto oli niin voimakas, että pikku\npoikani William, joka seisoi ilmavirrassa, olisi lentänyt suoraan\nsavupiipusta ilmaan, jollen olisi saanut kiinni hänen mekostaan; eikä\ntullut muuta vahinkoa kuin että hänen mekkonsa syttyi palamaan.\"\n\n\"Mutta, sir, vedonhan täytyi silloin olla raju kuin pyörremyrsky!\"\n\n\"Ei, ei; ei ihan niin raju -- mutta se osoitti, mitä vähäiset tiedot\nviisaasta järjestelystä voivat saada aikaan. Englannissa ei ole\npyörremyrskyjä, Peter; mutta asuessani Walcot Abbeyssa näin aika\nkomean tuulispään.\"\n\n\"Tosiaanko, sir?\"\n\n\"Niin; se sieppasi mukaansa neljä vankkaa heinäpielestä, ja menetin\nkaksikymmentä tonnia heiniä; se väänsi ovella ollutta rautaista\nlampunkannatinta, kuten pyöriäinen vääntää harppuunaa, nosti maasta\ntakapihalla, noin sadan askeleen päässä talosta olleen sian ja\nporsaat ja kiidätti ne talon etupuolelle vahingoittumattomina paitsi\nemäsikaa, jonka olkanivel nyrjähti.\"\n\n\"Sepä oli jotakin, sir.\"\n\n\"Niin, mutta kummallisinta oli se, että rotat, joita oli\nheinäpieleksessä paljon, lensivät ilmaan heinien mukana. Painolain\nmukaan, Peter, ne luonnollisesti putoavat maahan ennenkuin heinät.\nOlin kävelemässä, mukanani vinttikoirani tai oikeammin terrierini, ja\nsittenkun sen likelle oli tipahtanut rotta, jonka se tappoi, oli ihan\nnaurettavaa katselle, kuinka se tähyili ilmaan ja piti silmällä muita\nrottia.\"\n\n\"Sanoitteko vinttikoira, sir, vaiko terrieri?\"\n\n\"Molemmat, Peter; asianlaita on niin, että se oli ollut vinttikoira,\nmutta kun se ajaessaan otusta takaa katkaisi toisen etukäpälänsä\nkantoon, leikkuutin poikki myöskin sen muut kolme käpälää, ja sitten\nse oli oivallinen terrieri. Se oli lemmikkini.\"\n\n\"No niin\", virkoin, \"olen lukenut jotakin sellaista parooni\nMünchhausenin seikkailuista\".\n\n\"Herra Simple\", kysyi kapteeni, kääntyen kyynärpäänsä varassa ja\nsilmäillen minua ankarasti, \"mitä mielitte vihjata?\"\n\n\"Oh, en mitään, sir, mutta olen lukenut sentapaisen kertomuksen.\"\n\n\"Hyvin todennäköistä; suuret kertojat perustavat aina mielikuvansa\ntositapahtumiin. Jotkut ihmiset paisuttavat myyränkeot vuoriksi; ja\ntosiasiat ja mielikuvituksen tuotteet ovat nykyään niin sekaisin,\nettä totuuskin herättää epäilyä.\"\n\n\"Aivan oikein, sir\", myönsin. Ja kun hän ei sitten hiiskunut mitään\nmuutamiin minuutteihin, rohkenin tuoda raamattuni hänen vuoteensa\nääreen ikäänkuin olisin lukenut sitä itsekseni.\n\n\"Mitä luette, Peter?\" tiedusti hän.\n\n\"Vain erästä lukua raamatusta, sir\", vastasin. \"Haluatteko, että luen\nääneen.\"\n\n\"Kyllä; pidän raamatusta hyvin paljon -- se on _totuuden_ kirja.\nPeter, lukekaa minulle Jaakopista ja siitä, miten hän hernekeiton\navulla syrjäytti Esaun ja sai isänsä siunauksen!\"\n\nVasten tahtoanikin minusta tuntui omituiselta, että hän valitsi\nsellaisen kertomuksen, jossa valhe jumalallisten tarkoitusten\ntoteuttamiseksi sai menestystä ja palkkion.\n\nLuettuani loppuun sen kertomuksen hän pyysi minua lukemaan vielä.\nAukaisin \"Apostolien teot\" ja luin sen luvun, jossa kerrotaan\nAnaniaksen ja Safiran kuolemasta. Lopetettuani kappaleen hän\nhuomautti hyvin vakavasti:\n\n\"Se on hyvä opetus nuorille, Peter, ja osoittaa, ettei milloinkaan\nsaa poiketa totuudesta. Muistakaa pitää tunnuslauseenanne, Peter,\n'puhua totta ja kaihtaa pahaa'!\"\n\nTämän huomautuksen jälkeen panin kirjan syrjään, koska hän ei minusta\ntuntunut olevan lainkaan selvillä omasta huonosta taipumuksestaan; ja\nmiten voisi ilman synnintuntoa odottaa katumusta ja parannusta?\n\nHän kävi päivä päivältä yhä heikommaksi ja nääntyneemmäksi ja\noli vihdoin niin voimaton, että jaksoi tuskin nousta istumaan\nvuoteellaan. Eräänä iltapäivänä hän sanoi:\n\n\"Peter, aion laatia jälkisäädökseni. En silti, että ihan vielä\nheittäisin henkeni; mutta onhan jokaisen velvollisuus kuitenkin\nlaittaa talonsa järjestykseen, ja se huvittaa minua. Noutakaa siis\nkynä ja paperia ja tulkaa istumaan vierelleni!\"\n\nTein, kuten hän pyysi.\n\n\"Kirjoittakaa, Peter, että minä, Anthony George William Charles\nHuskisson Kearney (isäni nimi oli Anthony, Peter; minut ristittiin\nGeorgeksi nykyisen hallitsijamme, Williamiksi ja Charlesiksi\nherrojen Pittin ja Foxin, kummieni, mukaan; Huskisson tarkoittaa\nisäni setää, jonka omaisuus joutuu perinnöksi minulle -- hän on\nnyt kolmeyhdeksättävuotias, niin ettei hän enää voi elää kauan) --\noletteko kirjoittanut sen?\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"Ollen täysissä sielunvoimissa lausun täten julki viimeisen tahtoni\nja teen jälkisäädökseni, peruuttaen kaikki aikaisemmat määräykseni.\"\n\n\"Kyllä sir.\"\n\n\"Määrään hellästi rakastetulle vaimolleni Augusta Charlotte\nKearneylle (hänet ristittiin kuningattaren ja prinsessa Augustan\nmukaan, joka piteli häntä kastetoimituksen aikana) kaiken\ntalouskalustoni, kirjani, tauluni, pöytäkaluni ja taloni, joita\nhän saa vapaasti käyttää oman tahtonsa mukaan ja joiden käytöstä\nhänen kuolemansa jälkeen hän saa mielensä mukaan määrätä. Onko se\npaperilla?\"\n\n\"On, sir.\"\n\n\"Ja samoin kaikkien kolmiprosenttisiin obligatioihin ja\npitkäaikaisiin kuoletuslainoihin sijoitettujen ynnä asianhoitajani\nhallussa olevien rahojeni korot hänen eliniäkseen. Hänen kuolemansa\njälkeen on rahat jaettava tasan molemmille lapsilleni, William\nMohamed Potemkin Kearneylle ja Carolina Anastasia Kearneylle. Onko se\nmerkitty?\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"No niin, Peter, nyt siis kartanoihini. Tilani Kentissä\n(malttakaahan, mikä sen nimi onkaan?) -- Walcot Abbeyn, kolme taloani\nAylesburyn laaksossa ja luhta-alueeni Norfolkissa määrään molemmille\nedellämainituille lapsilleni, ja niiden tulot, joista vähennettäköön\nkaikki heidän kasvatukseensa tarvittavat kulungit, pantakoon talteen\nheidän yksinomaista käyttöään varten. Onko se kirjoitettu?\"\n\n\"Ei vielä sir -- 'käyttöään varten'. Nyt on, sir.\"\n\n\"Kunnes he saavuttavat yhdenkolmatta vuoden iän, tai tytärtäni\nkoskien, kunnes hän menee naimisiin jälkisäädökseni toimeenpanijain\nsuostumuksella, jolloin se kaikki on tasan ja rehellisesti arvioitava\nja jaettava heidän keskensä. Pankaa merkille, Peter, etten tee\nminkäänlaista erotusta tyttöjen ja poikien välillä -- hyvä isä jättää\ntoiselle lapselle yhtä paljon kuin toisellekin. Nyt hengähdän hieman.\"\n\nOlin totisesti ällistynyt. Tiedettiin hyvin, ettei kapteeni\nKearneyllä ollut mitään muuta kuin palkkansa ja että häntä oli\nhoukutellut viipymään Länsi-Intiassa näin kauan juuri toivo saada\nsaalisrahoja perheensä tarpeiksi. Se oli naurettavaa, mutta en\nkuitenkaan voinut nauraa. Tällaisessa mielipuolisuudessa oli surkea\ntuntu, joka esti minua siitä.\n\n\"Nyt, Peter, jatkamme\", virkkoi kapteeni Kearney muutamia\nminuutteja kestäneen vaitiolon jälkeen. \"Minun pitää tehdä muutamia\njälkisäädöslahjoituksia. Ensiksikin kaikille palvelijoilleni\nviisikymmentä puntaa kullekin ynnä kaksi surupukua; veljenpojalleni\nThomas Kearneylle, joka asuu Kearney Hallissa, Yorkshiressa, määrään\nsuursulttaanin minulle lahjoittaman miekan. Lupasin sen hänelle, ja\nvaikka riitaannuimmekin emmekä ole puhuneet keskenämme vuosikausiin,\npidän aina sanani. Hopeisen pöytäkaluston, jonka Lloydin kauppayhtiön\njäsenet ja toiminimen kirjoittajat minulle lahjoittivat, jätän\narvoisalle ystävälleni Newcastlen herttualle. Onko se merkitty?\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"Niin, ruhtinas Potemkinin minulle lahjoittaman nuuskarasian määrään\namiraali sir Isaac Coffinille; ja samalla vapautan hänet siitä\nkuoletuslainasta, joka minulla on kiinnitettynä hänen omistamiinsa\nMadeline-saariin Pohjois-Amerikassa. Muuten määrään hänelle vielä\nAlgierin deyn minulle lahjoittaman nuuskapussin; hänen sopii yhtä\nhyvin saada nuuska kuin nuuskarasiakin. Onko se paperilla?\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"No niin, sitten, Peter, minun tulee jättää jotakin teille.\"\n\n\"Oi, älkää minusta välittäkö!\" estelin.\n\n\"Ei, ei, Peter; en saa unohtaa serkkuani. Malttakaahan; teidän pitää\nsaada taistelumiekkani. Se on todella hyvä, sen voin vakuuttaa. Olin\nkerran kaksintaistelussa Palermossa, pistin miekkani suoraan erään\nsisilialaisen ruhtinaan lävitse, ja se tarttui niin tiukasti, että\nmeidän oli pakko noudattaa pari postihevosia vetämään se jälleen\nirti. Merkitkää se jälkisäädöslahjaksi serkulleni Peter Simplelle!\nSiinä taitaakin olla kaikki. Nyt jälkisäädökseni toimeenpanijoihin.\nPyydän erittäin hyviä ystäviäni, Londonderryn kreiviä, Chandosin\nmarkiisia ja herra John Lubbockia, pankkiiria, jälkisäädökseni\ntoimeenpanijoiksi ja määrään heistä kullekin tuhat puntaa vaivojen\nkorvaukseksi ja ystävyyteni merkiksi. Se sopii, Peter. Kun olen nyt\njättänyt jälkeeni niin paljon kiinteätä omaisuutta, on välttämätöntä\nhankkia kolme todistajaa. Kutsukaa siis tänne vielä kaksi henkilöä!\nKirjoitan nimeni paperiin teidän ollessanne saapuvilla.\"\n\nHänen käskyään toteltiin, ja tämä omituinen jälkisäädös todistettiin\nasianmukaisesti. Minun tuskin tarvinnee mainita, että nekin esineet,\njotka hän väitti saaneensa lahjaksi, hän oli itse ostanut eri\ntilaisuuksissa; niin voimakas oli häntä vallitseva intohimo vielä\nihan loppuun saakka. Phillott ja O'Brien kävivät hänen luonansa\nusein, ja samoin kävivät silloin tällöin jotkut muut upseerit; hän\noli aina rattoisa ja hilpeä eikä näyttänyt vähääkään välittävän\ntilastaan, vaikka hän olikin siitä täysin selvillä. Jos hänen\ntarinansa lainkaan muuttuivat, kävivät ne entistä ihmeellisemmiksi,\nkoska kukaan ei rohjennut lausua epäilevänsä niiden uskottavuutta.\n\nOleskeltuani sairaalassa noin viikon oli kapteeni Kearney ilmeisesti\nkuolemankielissä; lääkäri saapui, tunnusteli hänen suonenlyöntiään\nja lausui mielipiteenään, ettei potilas voisi elää enempää kuin\nsen päivän. Silloin oli perjantai, ja sairaassa tosiaankin olivat\nnähtävissä kaikki kuoleman oireet. Hän oli niin nääntynyt, että hän\ntuskin sai sanaa suustansa, hänen jalkansa olivat kylmät, ja hänen\nsilmänsä olivat lasimaiset ja ylöspäin kääntyneet. Lääkäri viipyi\nhänen luonansa tunnin, tunnusteli taaskin hänen sydämensykintäänsä,\npudisti päätänsä ja virkkoi minulle hiljaa: \"Hän on ihan mennyt\nmies.\" Heti lääkärin poistuttua huoneesta kapteeni Kearney avasi\nsilmänsä ja viittasi minua luoksensa:\n\n\"Hän on vietävänmoinen tomppeli\", supatti hän; \"luulee minun\nheittävän henkeni nyt -- mutta itse tiedän paremmin; lähtöä tämä on,\nse on totta -- mutta en kuole ennenkuin ensi torstaina\".\n\nOmituista sanoa hän virkistyi siitä hetkestä alkaen; ja vaikka\nhänet oli ilmoitettu kuolleeksi ja amiraali oli allekirjoittanut\nvirkamääräyksen hänen seuraajalleen, oli kapteeni Kearney seuraavana\naamuna kaikkien hämmästykseksi vielä elossa. Hän pysyi samassa\ntilassa, häälyen elämän ja kuoleman vaiheilla, seuraavaan torstaihin,\nsiihen päivään asti, jona hän oli vakuuttanut kuolevansa -- ja\nsinä aamuna hänen voimansa silminnähtävästi vähenivät nopeasti.\nKeskipäivän lähestyessä hänen hengityksensä kävi hyvin vaikeaksi\nja epäsäännölliseksi, ja hän oli ilmeisesti kuolemaisillaan; hänen\nkurkkunsa alkoi korista. Tarkkaillessani hänen vuoteensa vieressä,\nodottaen hänen viimeistä henkäystään, hän avasi taaskin silmänsä,\nponnistautui viittaamaan minulle, että kallistaisin pääni likelle\nhäntä kuullakseni, mitä hänellä oli sanomista, ja hänen onnistui\nkorisevasti kuiskaamalla hyvin vaivaloisesti lausua:\n\n\"Peter, nyt kuolen -- eipä silti, että tuo korina -- kurkussani --\nolisi kuoleman merkki; sillä kerran tunsin miehen -- joka _eli --\nkurkkunsa koristessa -- kuusi viikkoa_.\"\n\nHän retkahti taaksepäin ja heitti henkensä, viimeisellä\nhengenvedollaan ehkä lausuttuaan elämänsä suurimman valheen.\n\nSiten kuoli tämä perin omituinen mies, joka useimmissa muissa\nsuhteissa oli kunnioitettava; hän oli hyväntahtoinen ihminen ja\nhyvä upseeri; mutta mielenlaatunsa liikaherkkyyden vaikutuksesta\nhän ei voinut puhua totta, joko se sitten riippui tottumuksesta tai\nluontaisesta taipumuksesta. Sanon _luontaisesta_ taipumuksesta,\nkoska olen nähnyt varastamisen paheen yhtä voimakkaana ja ihan\nlähtemättömänä.\n\nSe oli eräässä nuoressa ruokakumppanissani, joka oli hyvää sukua\nja joka sai rahaa melkein rajattomasti. Hän oli auliimpia,\navosydämisimpiä nuorukaisia, mitä olen milloinkaan tuntenut; hän\noli valmis tarjoamaan kukkaronsa tai arkkunsa sisällön jokaisen\nruokakumppaninsa käytettäväksi, mutta oli samalla valmis varastamaan\nmitä tahansa, mitä sai käsiinsä. Tiedän hänen väijyneen tuntikausia\nsaadakseen varastaa sellaista, mistä ei voinut olla hänelle mitään\nhyötyä, kuten esimerkiksi _parittoman_ kengän, joka lisäksi oli ihan\nliian pieni hänen jalkaansa. Varastamansa esineen hän oli valmis\nantamaan pois jo seuraavana päivänä, mutta hänen oli mahdoton hillitä\ntaipumustaan.\n\nAsia oli niin yleisesti tunnettu, että jos kaipasimme jotakin,\noli meidän tapana ensiksi tarkastaa hänen arkkuaan nähdäksemme,\noliko kaivattu esine siellä, ja tavallisesti löysimmekin sen.\nHän ei näyttänyt osaavan lainkaan hävetä tässä suhteessa, vaikka\nhäneltä ei missään muissa suhteissa näkynyt puuttuvan tunteita tai\nkunniantuntoa. Ja kummallista sanoa, hän ei varkautensa salaamiseksi\nmilloinkaan valehdellut. Kun turhaan oli koetettu parantaa hänen\ntaipumustaan, erotettiin hänet palveluksesta parantumattomana.\n\nKapteeni Kearney haudattiin kirkkomaahan, ja siinä tilaisuudessa\nnoudatettiin tavanmukaisia sotilaallisia kunnioitusmenoja. Hänen\narkustaan löysimme hänen omakätisesti kirjoittamansa ohjeet siitä,\nmiten hänet tuli haudata ja mitä hänen hautakiveensä tuli kaivertaa.\nNäissä ohjeissaan hän mainitsi iäkseen yksineljättä vuotta. Jos se\npiti paikkansa, oli kapteeni Kearneyn, päättäen siitä ajasta, jonka\nhän oli ollut isänmaansa palveluksessa, täytynyt astua laivastoon\ntarkalleen _neljä kuukautta ennen syntymäänsä_.\n\nKovaksi onneksi hän aloitti hautakirjoituksen sanoilla \"Here\nlies Captain Kearney\" [Suomeksi: \"Tässä lepää kapteeni Kearney.\"\nSana _lies_, lepää, merkitsee myös \"valehtelee\". -- _Suom_.] ja\nniin edelleen. Hänen hautakivensä ei ollut seisonut paikallaan\nneljääkolmatta tuntia, ennenkuin joku, joka oli tuntenut hänet, oli\nvetänyt viivan yhden sanan alle, joka oli yhtä ponteva kuin se oli\nollut tosi hänen eläissään: \"Here _lies_ Captain Kearney.\"\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU\n\nKapteeni Horton -- Synkkiä uutisia kotoa -- Joudun päistikkaa veteen\nja huomaan senjälkeen, etteivät vaatteeni enää sovi minulle -- Vaikka\nminulla ei ole juutalaisen rikkautta eikä kamelin kokoa, suoriudun\ntutkinnostani, mitä tutkintokumppanini pitävät omituisena.\n\n\nKapteeni Kearneyn kuoleman jälkeisenä päivänä saapui hänen\nseuraajansa laivaamme. Tunsimme hyvin kapteeni Hortonin luonteen\nsiitä, että hänen laivassaan palvelevat upseerit olivat valittaneet\nhänen välinpitämättömyyttään ja velttouttaan. Hänestä käytettiinkin\n\"Kuhnuksen\" liikanimeä. Hänen upseereistaan oli tosiaankin\nharmillista nähdä, kuinka paljon saalisrahojen ja kunnostautumisen\ntilaisuuksia meni hukkaan hänen luonteensa saamattomuuden vuoksi.\n\nKapteeni Horton oli nuori, hyväsukuinen mies, joka oli kohonnut\nnopeasti laivastossa sen nojalla, että hänellä oli suosijoita\nja että hän oli silloin tällöin kunnostautunut. Niillä useilla\nretkillä, joilla hän oli ollut mukana anastamassa laivaa satamasta,\nei vapaaehtoisena, vaan komennettuna, hän ei ollut osoittanut\nainoastaan rohkeutta, vaan myöskin huomattavaa kylmäverisyyttä\nvaarallisissa ja vaikeissa tilanteissa ja saanut senvuoksi\nrunsaasti tunnustusta. Mutta väitettiin hänen kylmäverisyytensä\njohtuvan juuri hänen viastaan -- selittämättömästä laiskuudesta.\nHän saattoi niin sanoakseni kävelemällä poistua vihollisen tulesta\ntoisten kiiruhtaessa juoksujalkaa vain sentähden, että hän oli\nliian veltto ponnistautuakseen juoksemaan. Kerrotaan hänen eräällä\nretkellä, jolla hän kunnostautui ja jolloin hänen piti hyökätä hyvin\nkorkeaan alukseen ja lisäksi kartessi- ja musketinkuulasateessa,\nveneen pujahdettua laivan kupeelle ja miesten ponnahdettua pystyyn\nkatsahtaneen ylöspäin pitkin laivan kylkeä ja epätoivoisen näköisenä\nvoihkaisseen:\n\n\"Hyvä Jumala! Täytyykö meidän todellakin kiivetä tuon aluksen\nkannelle?\"\n\nKannelle päästyään ja kiihdyttyään hän sitten osoitti, kuinka\nvähän pelko oli ollut sanelemassa sitä huomautusta, sillä laivan\nkapteeni sai surmansa hänen kädestään hänen taistellessaan\nmiestensä etunenässä. Mutta tämä omituisuus, joka nuoressa\nupseerissa oli vähämerkityksinen ja herätti vain hilpeyttä, kävi\nkapteenissa paljoa arveluttavammaksi. Amiraalin tiedossa oli,\nkuinka usein hän oli huolimattomuudessaan jättänyt ahdistamatta\ntai valtaamatta vihollislaivaa, vaikka olisi voinut sen tehdä. Ja\nsiten menetellessään kapteeni Horton oli rikkonut sellaista sotalain\npykälää vastaan, jonka rikkomisesta on määrätty kuolemanrangaistus.\nSe, että hänet komennettiin _Sanglieriin_, oli siis yhtä kiusallista\nmeistä kuin se, että hän poistui entisestä laivastaan, oli mieluista\nsen miehistöstä.\n\nSattui kuitenkin niin, että sen merkitys osoittautui vähäiseksi.\nAmiraali oli saanut kotimaasta määräyksen ylentää kapteeni Hortonia\nensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, ja hänen velvollisuutensa\noli luonnollisesti noudattaa tätä määräystä. Mutta tahtomatta pitää\nlaivastoasemallaan sellaista upseeria, joka ei halunnut ponnistella,\nhän päätti lähettää laivamme kotimaahan viemään tiedonantoja ja\npidättää luonansa sen toisen fregatin, joka oli komennettu lähtemään\nkotimaahan ja jonka sijalle meidät oli lähetetty. Tunsimme niin ollen\npahoittelun sekaista riemua, kun meille ilmoitettiin, että meidän\npiti heti lähteä Englantiin.\n\nOmasta puolestani olin siitä iloinen. Olin nyt palvellut melkein\nkoko kadettiaikani, josta oli jäljellä ainoastaan viisi kuukautta,\nja luulin, että minulla olisi parempi tilaisuus ylennyksen saamiseen\nEnglannissa kuin ulkomailla. Halusin myöskin perin kiihkeästi päästä\nkotiin perhesyistä, jotka olen jo selostanut.\n\nKahden viikon kuluttua lähdimme purjehtimaan muassamme useita\naluksia, saatuamme sellaiset ohjeet, että meidän tuli ottaa\nsuojelukseemme lukuisa, Quebecista lähtenyt kuljetuslaivue, joka\nkohtaisi meidät St. Johnin saaren läheisyydessä. Muutamien päivien\nkuluttua yhdyimme kuljetuslaivueeseen ja aloimme myötäisessä\ntuulessa purjehtia Englantia kohti. Sää muuttui pian perin pahaksi,\nja lasketimme raakapuut paljaina myötätuuleen ankarassa myrskyssä.\nKapteenimme poistui harvoin hytistään, jossa hän oleskeli, loikoen\npitkänään sohvalla, lukien jotakin romaania tai torkkuen sen mukaan\nkuin hänestä kulloinkin oli mieluisempaa.\n\nMuistan erään tapauksen, joka osoittaa, kuinka välinpitämätön hän\nluonteeltaan oli ja kuinka sopimaton hän oli niin komean fregatin\nkomentajaksi. Kiidettyämme myrskyssä kolme päivää kävi sää vielä\npaljoa huonommaksi. O'Brien, jolla oli koiranvahti, meni kapteenin\nhyttiin ilmoittamaan, että \"tuuli hyvin kovasti\".\n\n\"Hyvä on\", virkkoi kapteeni. \"Ilmoittakaa minulle, jos alkaa tuulla\nkovemmin!\"\n\nNoin tunnin kuluttua myrsky äityi, ja O'Brien meni uudelleen\nkapteenin puheille. \"Tuulee paljoa rajummin kapteeni Horton.\"\n\n\"Hyvä\", vastasi kapteeni Horton, kääntyen vuoteessaan \"Saatte tulla\nuudelleen luokseni, kun _tuulee kovemmin.\"_\n\nKuudennen lasin vaiheilla oli myrsky pahimmillaan, tuuli ulvoi\nraivokkaasti. Taaskin O'Brien meni kapteeni hyttiin. \"Nyt tuulee\npeloittavan rajusti, kapteeni Horton.\"\n\n\"No niin, no niin; jos sää muuttuu huonommaksi --\"\n\n\"Se ei voi muuttua huonommaksi\", keskeytti O'Brien. \"Mahdotonta on\ntuulla kovemmin.\"\n\n\"Tosiaankin! No niin\", vastasi kapteeni, \"ilmoittakaa minulle siis,\nmilloin tuuli _tyyntyy_!\"\n\nAamuvahdin aikana sattui samanlainen tapaus. Phillott meni\nilmoittamaan kapteenille, että kuljetuslaivueen aluksista oli useita\nhäipynyt näkyvistä jälkeemme. \"Käännämmekö fregatin vastatuuleen,\nkapteeni Horton?\"\n\n\"Oh, ei\", torjui kapteeni, \"silloin olisi laivassaolo niin hankalaa.\nIlmoittakaa minulle, jos useampia aluksia katoaa näkyvistä!\"\n\nTunnin kuluttua ensimmäinen luutnantti ilmoitti, että vain muutamia\naluksia oli näkyvissä.\n\n\"Hyvä on, herra Phillott\", vastasi kapteeni, kääntyen nukkumaan.\n\"Ilmoittakaa minulle, jos menetätte näkyvistä vielä useampia!\"\n\nJonkun ajan kuluttua ensimmäinen luutnantti ilmoitti kaikkien alusten\nolevan poissa näkyvistä.\n\n\"No, hyvä\", tokaisi kapteeni. \"Tulkaa luokseni, kun näette ne\njälleen!\"\n\nOli varsin todennäköistä, ettei niin kävisi, koska kiidimme\nkaksitoista solmuväliä tunnissa ja loittonimme kuljetuslaivoista\nniin vinhasti kuin pääsimme. Niinpä kapteeni saikin olla rauhassa,\nkunnes katsoi sopivaksi tulla aamiaiselle. Emme enää nähneetkään\nkuljetuslaivoistamme merkkiäkään, vaan kiidimme myrskyn mukana\nPlymouth-salmeen, johon ankkuroimme viidentoista päivän kuluttua.\nFregattiin saapui määräys, että koko sen miehistölle sekä\nvakinaiselle että väliaikaiselle, piti maksaa lopputili.\n\nSain isältäni kirjeen, jossa hän onnitteli minua sen johdosta, että\nnimeni oli mainittu kapteeni Kearneyn tiedonannoissa, ja pyysi minua\ntulemaan kotiin niin pian kuin pääsisin. Amiraalin suostumuksella\nnimeni merkittiin vartioaluksen kirjoihin, jotta en menettäisi\naikaa, ja sitten hän antoi minulle kaksikuukautisen loman. Sanoin\njäähyväiset laivakumppaneilleni ja pudistin O'Brienin kättä; hän\naikoi käydä Irlannissa, ennenkuin pyrkisi johonkin toiseen alukseen.\nPalkkarahat taskussani lähdin liikkeelle Plymouthin postivaunussa.\nKolmen päivän kuluttua olin jälleen hellän äitini sylissä, ja isäni\nsekä muut omaiseni lausuivat minut lämpimästi tervetulleeksi.\n\nJouduttuani taaskin omaisteni keskuuteen minun tulee kertoa\nlukijalle, mitä heille oli poistumiseni jälkeen tapahtunut. Vanhin\nsisareni Lucy oli mennyt naimisiin erään armeijassa palvelevan\nupseerin kapteeni Fieldingin kanssa, ja kun lankoni rykmentti oli\nkomennettu Intiaan, oli sisareni seurannut miestään sinne. Vähäistä\nennen tuloani oli heiltä saatu kirje, jossa he olivat maininneet\nkommelluksitta saapuneensa Ceyloniin.\n\nMyöskin toinen sisareni Mary, jonka terveys oli lapsuudesta saakka\nollut hyvin heikko, oli ollut kihloissa. Hän oli hyvin kaunis, ja\nhänellä oli paljon ihailijoita. Hänen puolisokseen aiottu mies oli\nbaronetti ja hyväsukuinen. Mutta kovaksi onneksi sisareni vilustui\nkäräjätanssiaisissa ja riutui nopeasti. Hän kuoli noin kaksi\nkuukautta ennen saapumistani, ja omaiseni olivat syvän surun vallassa.\n\nKolmas sisareni Ellen oli vielä naimaton. Myöskin hän oli oikein\nkaunis tyttö ja nyt seitsentoistavuotias.\n\nÄitini terveyttä olivat Mary-sisareni kuolema ja ero vanhimmasta\nlapsesta pahasti järkyttäneet. Isäni taas näytti unohtaneen\ntyttärensä kuolemankin saatuaan sen epämieluisen tiedon, että setäni\nvaimo oli onnellisesti synnyttänyt _pojan_, mikä riisti isältäni\ntoiveet saada itselleen isoisäni arvonimen ja tilukset.\n\nKotini oli tosiaankin murheen talo. Äitini surua kunnioitin ja\npanin parhaani lohduttaakseni häntä. Isäni suru oli niin ilmeisesti\nmaallista laatua ja niin pahasti ristiriidassa hänen kirkollisen\nvirkansa kanssa, että minun täytyy tunnustaa sen enemmän minua\nsuututtaneen kun surettaneen. Hän oli käynyt jöröksi ja äreäksi,\nesiintyi tylysti ympärillään olevia henkilöitä kohtaan eikä ollut\nniin ystävällinen äidilleni kuin hänen olisi tullut äitini terveyden\nja mielentilan vuoksi olla, vaikka hänellä ei olisi ollut haluakaan.\nHän vietti harvoin vähäistäkään osaa päivästä äitini seurassa, ja\niltaisin äiti meni makuulle hyvin aikaisin, joten heidän välillään\noli kovin vähän ajatuksenvaihtoa.\n\nSisareni oli äidille suurena lohtuna, ja niin toivoakseni olin\nminäkin. Sitä äitini usein vakuutti syleillessään minua ja kyynelien\nvieriessä hänen poskilleen, enkä voinut olla olettamatta, että hän\nvuodatti kyyneliä kaksin verroin isäni häntä kohtaan osoittaman\nkylmyyden jollei suoranaisen töykeyden vuoksi. Sisareni taas oli\nenkeli, ja kun näin, kuinka huomaavaisesti hän hoivaili äitiäni ja\nkuinka täydelleen hän näytti unohtavan itsensä (päinvastoin kuin\nisäni, joka oli pelkkää itsekkyyttä), ajattelin monesti, kuinka\nkallisarvoinen aarre hän olisikaan kenelle miehelle tahansa, joka\nonnekseen voittaisi hänen rakkautensa omakseen. Sellaisessa tilassa\nolivat omaiseni palatessani heidän luokseen.\n\nOltuani kotona noin viikon puhuin eräänä iltana päivällisen jälkeen\nisälleni siitä, että minun pitäisi koettaa hankkia ylennys.\n\n\"Minä en voi tehdä mitään hyväksesi, Peter; minulla ei ole vähääkään\nvaikutusvaltaa\", vastasi hän alakuloisesti.\n\n\"En usko paljoa tarvittavan, sir\", huomautin. \"Ensikuun\nkahdentenakymmenentenä päivänä olen palvellut kadettiaikani. Jos\nsuoriudun tutkinnosta, kuten uskon pystyväni tekemään, ei pitäisi\nolla kovinkaan vaikea minun saada luutnantinvaltakirjaa isoisäni\npyynnöstä, kun nimeni on mainittu julkisissa tiedonannoissa.\"\n\n\"Niin, isoisällesi se epäilemättä onnistuisi, mutta luultavasti\nsinulla on nyt kovin vähän mahdollisuuksia sillä taholla. Veljelläni\non poika, ja meidät on häädetty syrjään. Et tiedä, Peter, kuinka\nitsekkäitä ihmiset ovat ja kuinka vähän he vaivautuvat ponnistelemaan\nsukulaistensa vuoksi. Isoisäsi ei ole kertaakaan kutsunut minua\nluoksensa saatuaan ilmoituksen veljeni perheenlisäyksestä. En olekaan\nollut hänen läheisyydessään kertaakaan, sillä tiedän sen olevan tuiki\nhyödytöntä.\"\n\n\"Minun täytyy ajatella toisella tavalla loordi Privilegestä, kunnes\nhänen oma käytöksensä vahvistaa teidän mielipidettänne, rakas isä.\nEtten enää ole yhtä mielenkiintoinen, sen myönnän; mutta hän oli\nkuitenkin varsin ystävällinen ja tuntui olevan minuun mieltynyt.\"\n\n\"No niin, no niin, sinun sopii yrittää, mikäli voit, mutta pian\nkäsität, millaisesta aineksesta tämä maailma on tehty. Varmasti\ntoivon, että niin kävisi, sillä miten käy teille lapsille, jos minä\nkuolen, sitä en tiedä; olen säästänyt vain vähän, jos ollenkaan. Ja\nnyt on kaikki toiveeni tuhonnut tämä --\" Ja isäni täräytti nyrkkinsä\npöytään papiksi kovin oudosti, kasvoillaan apostolille perin arvoton\nilme.\n\nOlen pahoillani siitä, että minun täytyy näin puhua isästäni, mutta\nen saa väärentää totuutta. Kuitenkin minun täytyy myöntää, että\nhänellä oli paljon lieventäviä asianhaaroja. Hän ei ollut milloinkaan\npitänyt kirkollisesta ammatistaan; hänen nuorena ollessaan hänen\nkunnianhimoisena pyrkimyksenään oli ollut liittyä armeijaan, johon\nammattiin hän olisi taipumuksiltaan ollut paljoa sopivampi. Mutta\nkoska vuosisatojen kuluessa on ollut tapana luovuttaa ylimystön\nkoko omaisuus vanhimmalle pojalle ja jättää muut veljet valtion\ntai oikeammin heidän tarpeittensa hankkimista varten verotettujen\nihmisten niskoille, ei isäni saanut noudattaa omaa haluaan.\n\nHänen vanhempi veljensä oli jo valinnut armeijan toimialakseen, minkä\nvuoksi päätettiin, että isäni tuli astua kirkon palvelukseen. Ja\nniinpä Englannissa on ollut ja on vieläkin sillä alalla niin paljon\nsellaisia henkilöitä, jotka eivät ainoastaan ole täysin sopimattomia\nkutsumukseensa, vaan tuottavat sille suoranaista häpeääkin.\n\nEsikoisoikeuden lakiin liittyy paljon pahaa ja vääryyttä; mutta\nilman sitä täytyisi maan ylimystön vaipua mitättömyyteen. Minusta\ntuntuu, että niin kauan kuin maan väestö tyytyy elättämään aateliston\nnuorempia poikia, on hyvä säilyttää ylimystö kolmantena säätynä,\nhallitsijan ja kansan välisenä renkaana; mutta jos ihmiset ovat joko\nliian köyhiä tai liian haluttomia siten verotettaviksi, on heillä\noikeus kieltäytyä maksamasta veroja siihen tarkoitukseen ja vaatia\nesikoisuuskin kumoamista.\n\nViivyin kotona kadettiaikani loppuun saakka ja lähdin sitten\nPlymouthiin suorittamaan tutkintoani. Amiraali oli määrännyt\ntutkintopäiväksi perjantain, ja koska saavuin perille keskiviikkona,\nkävelin sinä päivänä huvikseni telakalla ja koetin parhaani mukaan\nkartuttaa ammattitietojani. Torstaina sousi joukko sijoituspaikalta\nsaapuneita sotilaita laiturissa oleviin laivastonveneisiin; he\nolivat, kuten sain tietää, lähdössä Intiaan. Katselin heitä, kun he\nastuivat veneisiin ja veneet työnnettiin irti laiturista, ja kävelin\nsitten ankkuritelakalle ottamaan selkoa laivastossamme käytettyjen,\neri luokkiin kuuluvien ankkurien painosta.\n\nEn ollut ehtinyt olla siellä pitkää aikaa, kun huomioni kiintyi\nrähinään; sen oli aiheuttanut sotilas, joka nähtävästi oli poistunut\nriveistä ja juossut telakan kapakkaan saadakseen väkijuomia. Hän oli\nkovasti humalassa, ja häntä seurasi nuori nainen, jolla oli lapsi\nsylissään ja joka koetti tyynnytellä häntä.\n\n\"Ole toki rauhallinen Patrick-kulta!\" puheli hän takertuneena kiinni\nmieheen. \"Olet kun oletkin karannut rivistä ja joudut ikävyyksiin\npäästyäsi laivaan. Ole rauhallinen, Patrick, ja kysellään venettä;\nehkä sitten upseeri suostuu pitämään koko tapausta pelkkänä\nerehdyksenä ja päästää sinut vähällä; ja varmasti puhun puolestasi\nherra O'Rourkelle, ja hän on hyväntahtoinen mies.\"\n\n\"Tiehesi, olento! Herra O'Rourken kanssahan sinä haluaisit puhella,\njotta hän taputtaisi leukaasi. Tiehesi, Mary, ja jätä minut rauhassa\npyrkimään laivaan. Venettäkö tarvitsisin, kun osaan uida kuin pyhä\nPatrick, pää kainalossani, jollei se olisi olkapäilläni? Joka\ntapauksessa pystyn uimaan reppuineni ja musketteineni myöskin.\"\n\nNuori nainen itki ja koetti pidättää häntä, mutta hän ryöstäytyi\nirti, juoksi laiturille ja hyppäsi veteen. Nainen juoksi laiturin\nreunalle, näki hänen uppoavan, kiljaisi epätoivoisesti ja heilautti\nkätensä pystyyn tuskissaan. Lapsi putosi, osui vaajojen reunaan,\npyörähti ympäri ja vaipui mereen, ennenkuin ennätin siepata siitä\nkiinni.\n\n\"Lapsi! Lapsi!\" kajahti taaskin hurja parkaisu, ja naispoloinen virui\njalkojeni juuressa rajun kohtauksen vallassa.\n\nKatsahdin laiturin reunalta; lapsi oli kadonnut, mutta sotilas\nponnisteli vielä pää veden pinnalla. Hän upposi ja kohosi jälleen\n-- häntä kohti soudettiin venettä, mutta hän oli ihan näännyksissä.\nHän heilautti käsiään taaksepäin ikäänkuin epätoivoissaan ja oli\nvaipumaisillaan aallon alle, mutta silloin en enää jaksanut pidättyä,\nvaan hyppäsin korkealta laiturilta veteen, uin hänen avukseen ja\nehdin parhaiksi ajoissa tarttumaan häneen, ennenkuin hän ehti upota\nviimeisen kerran. Olin ollut vedessä tuskin neljännes minuuttia,\nennenkuin vene ennätti luoksemme ja meidät kiskottiin siihen.\n\nSotilas oli lopen uupunut eikä kyennyt virkkamaan mitään. Minä olin\nluonnollisesti ainoastaan likomärkä. Pyynnöstäni vene soudettiin\nlaiturille, ja meidät molemmat vietiin rannalle. Sotilaan selässä\noleva reppu ja hänen asunsa osoittivat, että hän kuului äsken\nlaivoihin nousseeseen rykmenttiin, ja lausuin mielipiteenäni, että\nniin pian kuin hän olisi hiukan toipunut, olisi parasta viedä\nhänet laivaan. Kun vene, johon meidät oli vedestä nostettu, oli\nlaivastonvene, suostui esitykseeni se upseeri, joka oli johtanut\njoukkojen laivaanmenoa ja lähetetty jälleen maihin ottamaan selkoa\nsiitä, oliko joitakuita miehiä vielä jäänyt rannalle.\n\nSotilas toipui muutamissa minuuteissa niin, että kykeni istumaan ja\npuhumaan, ja viivyin vain saadakseni tietää, millaisessa tilassa\nlaiturille jättämäni nuori naispoloinen oli. Muutamien minuuttien\nkuluttua vahti toi hänet luoksemme, ja hänen ja hänen puolisonsa\nvälinen kohtaus oli hyvin liikuttava. Rauhoituttuaan vähän hän\nkääntyi minuun päin, joka seisoin läpimärkänä, hoki minulle pontevia\nsiunauksia, joihin sekaantui valitteluja lapsen kuoleman johdosta, ja\ntiedusti nimeäni.\n\n\"Antakaa se minulle!\" huudahti hän. \"Antakaa se minulle paperille\nkirjoitettuna, jotta saan pitää sitä lähinnä sydäntäni, lukea sen ja\nsuudella sitä joka päivä, niin kauan kuin elän; aina muistan rukoilla\npuolestanne ja siunata teitä!\"\n\n\"Sanon sen teille. Nimeni --\"\n\n\"Ei; kirjoittakaa se minulle -- kirjoittakaa se paperille! Ettehän\nepää sitä minulta. Kaikki pyhimykset siunatkoot teitä, rakas nuori\nmies, siitä, että pelastitte naisparan epätoivosta!\"\n\nVenettä komentava upseeri antoi minulle kynän ja käyntikortin;\nkirjoitin siihen nimeni ja ojensin sen naisrukalle. Hän tarttui\nkäteeni, suuteli korttia useita kertoja ja pisti sen povelleen.\nUpseeri kiiruhti maltittomasti lähtemään ja käski miehen nousta\nveneeseen -- nainen seurasi mukana takertuneena mieheen, vaikka tämä\nolikin märkä -- vene poistui rannasta, ja minä riensin majataloon\nkuivaamaan vaatteitani.\n\nEn voinut olla silloin panematta merkille, kuinka suuremman pahan\npelko hävittää kaikki ajatuksetkin pienemmästä pahasta. Saatuaan\nvarmuuden siitä, ettei hänen miehensä ollut hukkunut, nainen ei ollut\ntuskin kertaakaan näyttänyt muistavan menettäneensä lapsensa.\n\nOlin ottanut mukaani ainoastaan yhden puvun. Se oli saapuessani\nollut oikein hyvässä kunnossa, mutta suolainen vesi tekee kovin\nilkeätä jälkeä upseerinasussa. Kävin vuoteeseen sen kuivamisajaksi.\nMutta kun pukeuduin uudelleen, olivat vaatteeni, jotka eivät olleet\nennenkään olleet minulle liian väljät, sillä tähän aikaan kasvoin\nhyvin nopeasti, kutistuneet ja rypistyneet niin, että ne olivat ihan\nliian pienet. Ranteeni näkyivät takkini hihansuista -- housunlahkeeni\nolivat lyhentyneet vain säärien puoliväliin ulottuviksi -- napit\nolivat kaikki himmentyneet, eikä kokonaisvaikutukseni totisesti ollut\nherrasmiehen tapaisen, kuosikkaan kadetin.\n\nOlisin tilannut uuden puvun, mutta tutkinto oli määrätty kello\nkymmeneksi seuraavaksi aamuksi, eikä enää ollut aikaa. Minun oli\nsenvuoksi pakko näyttäytyä sellaisena kuin olin sen sotalaivan\nperäkannella, jossa tutkinto pidettiin. Samaan koettelemukseen oli\nsinne saapunut paljon muitakin, jotka kaikki olivat minulle outoja\neivätkä, kuten huomasin siitä, miten he siistiasuisina kävellessään\nedestakaisin kannella nyökkäilivät ja iskivät silmää toisilleen,\nsuinkaan halunneet tutustua minuun. Luettelossa oli useita nimiä\nminun edelläni, ja sydämemme sykki kiivaasti joka kerta, kun joku\nnimi huudettiin ja sen omistaja asteli perässä olevaan hyttiin.\nJotkut palasivat kasvot hilpeinä, ja toivomme elpyi yhtä hyvän\nonnen odotuksesta; toiset tulivat hytistä synkkinä ja masentuneina,\nja silloin heidän ilmeensä kuvastui meidänkin kasvoistamme, ja me\nvaikeroimme pelon ja pahojen aavistusten kiroissa.\n\nEmpimättä väitän, että vaikkakin \"hyväksyminen\" saattaa olla\npätevyyden merkki, \"reputtaminen\" ei varmasti ole pätemättömyyden\ntodistus. Tiedän, että useita mitä taitavimpia nuoria miehiä on\n\"reputettu\" (samalla kun toisia taitamattomampia on onnistanut\nhyvin) pelkästään erikoislaatuisen tilanteen heissä herättämän pelon\ntähden. Eikä sitä sovikaan kummastella, kun otetaan huomioon, että\nkuuden vuoden työ ja ponnistukset ovat vaarassa joutua hukkaan tällä\nkammottavalla hetkellä.\n\nVihdoin huudettiin minun nimeni, ja hengitykseni oli melkein\nsalpautunut levottomuudesta, kun astuin hyttiin ja huomasin\njoutuneeni kolmen kapteenin eteen, joiden tuli ratkaista, olinko\npystyvä olemaan upseerina hänen majesteettinsa palveluksessa.\nPäiväkirjani ja todistukseni tarkastettiin ja hyväksyttiin;\npalvelusaikani laskettiin ja myönnettiin oikeaksi.\n\nPurjehdustaitoa koskevia kysymyksiä minulle esitettiin hyvin\nvähän siitä mahdollisimman hyvästä syystä, että useimmat hänen\nmajesteettinsa palveluksessa olevat upseerit tietävät purjehtimisesta\nvain vähän, jos mitään. Palvellessaan kadetteina he oppivat sitä\n_koneellisesti_ olematta selvillä niistä säännöistä, joihin heidän\nkäyttämänsä laskut perustuvat. Luutnanttiaikana heidän palveluksiaan\nvaaditaan harvoin purjehdusasioissa, ja he unohtavat nopeasti kaikki\nsitä koskevat tiedot. Kapteeniaikana heidän matemaattisten tietojensa\nkaikki rippeet supistuvat siihen, että he kykenevät merkitsemään\nlaivan aseman kartalle. Laivan ohjaamisesta on vastuussa perämies;\nja kun kapteenit itse eivät ole siitä vastuunalaisia, luottavat he\ntäydelleen perämiesten laskuihin.\n\nTietysti on poikkeuksia, mutta suurin piirtein asian laita on\nniinkuin tässä mainitsin. Ja jos amiraalinvirasto julkaisisi\nmääräyksen, että kaikkien kapteenien pitäisi suorittaa tutkinto\nuudelleen, reputettaisiin heistä yhdeksäntoista kahdestakymmenestä,\nkun heiltä kuulusteltaisiin purjehdustaitoa, vaikka he ehkä\nsuoriutuisivatkin oikein hyvin merisotilaallisesta puolesta.\n\nJuuri sen nojalla, että tämä seikka yleisesti tunnetaan, on nykyinen\njärjestelmä luullakseni vahingollinen laivastollemme. Kapteenin\npitäisi olla _täydelleen_ vastuunalainen laivansa ohjauksesta.\nOn kauan tiedetty, että kaikkien muiden merivaltojen upseereilla\non parempi tieteellinen ammattisivistys kuin Englannin laivaston\nupseereilla, minkä helposti selittää se, ettei vastuunalaisuus ole\nkohdistettu kapteeneihimme.\n\nPerämiesten alkuperä laivastossamme on omalaatuinen. Englannin\nmerivallan alkuaikoina saatiin laivaston alukset Cinque\nPorts-kaupungeista ynnä muista satamista -- miehistön taistelevana\nosana olivat laivoihin lähetetyt sotilaat. [Cinque Ports (viisi\nsatamaa), alkuaan viisi -- sittemmin useampia -- Englannin\netelärannikon kaupunkia, joiden tuli varustaa määrätty lukumäärä\nlaivoja sotalaivastoon ja joilla oli sen korvaukseksi määrättyjä\netuoikeuksia, -- _Suom_.] Kaikissa sen ajan laivoissa oli miehistönä\nmerimiehiä ja perämies ohjaamassa purjehtimista. Englannin ja\nHollannin välisten, veristen meritaistelujen aikana noudatettiin\nsamaa järjestelmää. Muistaakseni juuri Sandwichin kreivistä\nkerrotaan, että kun hänen laivansa oli uppoamaisillaan, hän astui\nveneeseen hinatakseen lippunsa toisen laivan mastoon, mutta että\nkreivi hukkui, kun tykinkuula katkaisi veneen kahtia ja kreivin\n_sotisopa_ painoi hänet pohjaan. Mutta jatkakaamme.\n\nNiin pian kuin olin vastannut joihinkuihin kysymyksiin tyydyttävästi,\nkäskettiin minun nousta seisomaan. Se kapteeni, joka oli kuulustellut\nminulta purjehdustaitoa, esiintyi minua kohtaan hyvin vakavasti,\nmutta ei kuitenkaan epäkohteliaasti. Hänen kuulusteluunsa eivät\nolleet sekaantuneet muut kaksi, jotka vasta nyt ryhtyivät kyselemään\nminulta \"merisotilaallista\" puolta. Se kapteeni, joka käski minun\nnousta pystyyn, puhui hyvin tylysti, niin että säikähdin pahasti.\nNousin seisomaan kalpeana ja vapisevana, sillä tällainen alku sai\nminut aavistelemaan pahaa. Minulle esitettiin useita kysymyksiä,\njoihin epäilemättä vastasin heikosti, sillä en nytkään jaksa muistaa\nvastauksiani.\n\n\"Niin arvelinkin\", virkkoi kapteeni; \"päättelin sen ulkonäöstänne.\nSellainen upseeri, joka on pukuasioissa niin huolimaton, ettei ota\nyllensä siistiä takkia edes tutkintoon tullessaan, osoittautuu\nyleensä laiskaksi mieheksi ja kelvottomaksi merisotilaaksi. Luulisi\nteidän palvelleen koko aikanne kutterissa tai kymmentykkisessä\nprikissä eikä komeissa fregateissa. No niin, sir, suon teille vielä\nyhden mahdollisuuden.\"\n\nKapteenin sanat loukkasivat minua niin kipeästi, etten jaksanut\nhillitä tunteitani. Vapisevin huulin vastasin, \"ettei minulle ollut\njäänyt aikaa tilata toista asua\" -- ja purskahdin itkemään.\n\n\"Olet kun oletkin liian tyly, Burrows\", huomautti kolmas kapteeni.\n\"Poikahan on kovasti peloissaan. Sallikaamme hänen istua vähän aikaa\ntyyntyäkseen. Istuutukaa, herra Simple, kuulustelemme teitä uudelleen\nkohta.\"\n\nIstuuduin, hillitsin suruani ja koetin koota sekavia ajatuksiani.\nSillä välin kapteenit ajankuluksi selailivat, päiväkirjoja, ja\nminua purjehdustaidossa kuulustellut kapteeni luki plymouthilaista\nsanomalehteä, joka oli muutamia minuutteja aikaisemmin saapunut\nlaivaan ja tuotu hyttiin.\n\n\"Mitä! Mitäs tämä on? Kuulkaahan, Burrows -- Keats, katsokaahan!\"\nJa hän osoitti uutista. \"Herra Simple, saanko kysyä, juuri tekö\npelastitte sotilaan, joka hyppäsi mereen telakan laiturilta eilen?\"\n\n\"Kyllä, sir\", vastasin, \"ja juuri sentähden asuni on näin surkeassa\nkunnossa. Se pilaantui silloin, enkä ehtinyt tilata uutta. En olisi\nhalunnut kertoa, minkätähden se oli turmeltunut.\"\n\nNäin kaikkien kolmen kasvonilmeiden muuttuvan, ja se valoi minun\nrohkeutta. Ja nyt, kun tunteeni olivat päässeet purkaantumaan, ei\npelko minua enää vaivannutkaan. \"Kuulkaahan, herra Simple, nouskaahan\njälleen pystyyn\", kehoitti kapteeni ystävällisesti, \"jos nimittäin\nolette kylliksi rauhoittunut. Jollette ole, odotamme vielä vähän\naikaa. Älkää pelätkö, me _toivomme_ teidän suoriutuvan.\" En ollut\npeloissani ja nousin heti seisomaan. Vastasin kaikkiin kysymyksiin\ntyydyttävästi, ja sen huomattuaan he kuulustelivat minulta vaikeampia\nasioita.\n\n\"Oikein hyvä, tosiaankin oikein hyvä, herra Simple. Nyt kysyn teiltä\nvielä yhtä temppua. Se tehdään harvoin ettekä ehkä pysty sitä\nselittämään. Tiedättekö, miten laiva _käännetään ankkurin avulla_?\"\n\n\"Kyllä, sir\", vastasin, sillä olin, kuten lukija muistanee,\nnähnyt sen tempun suorituksen palvellessani kapteeni Savage-paran\nkomennuksessa, ja selitin heti, miten se tehtiin.\n\n\"Se riittää, herra Simple. En halua kysyä teiltä enää mitään.\nAluksi luulin teitä huolimattomaksi upseeriksi ja kelvottomaksi\nmerimieheksi, mutta nyt tiedän, että olette hyvä merimies ja uljas\nnuorukainen. Haluatteko te kysellä vielä jotakin?\" jatkoi hän,\nkääntyen molempien muiden puoleen.\n\nHe vastasivat kieltävästi; tutkintotodistukseni allekirjoitettiin,\nja kapteenit soivat minulle sen kunnian, että pudistivat kättäni\nja toivottivat minulle pikaista ylennystä. Näin päättyi tämä\nhermo-parkojani kysynyt ankara koettelemus onnellisesti. Ja kun\npoistuin hytistä, ei kukaan olisi osannut kuvitella minun olleen\nsiellä sellaisessa tuskassa nähdessään kasvojeni nyt säteilevän\nriemuisen ilmeen.\n\n\n\n\n\n\nPETER SIMPLEN SAAVUTUS\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nLuku salajuonista -- Katolilainen omantunnon ohjaaja uudessa kaavussa\n-- Vehkeily ylennyksen edistäjänä -- Talonpoikaista rakkautta ja\npäärin ärtyisyyttä -- Menestyksen toiveita.\n\n\nHeti hotelliin saavuttuani lähetin noutamaan plymouthilaisen\nsanomalehden ja leikkasin siitä uutisen, joka oli ollut minulle niin\nsuureksi avuksi vaikeassa tilanteessa. Seuraavana päivänä palasin\nkotiin ottamaan vastaan omaisteni onnitteluja. Siellä oli minua\nodottamassa edellisenä päivänä saapunut O'Brienin kirje. Sen sisältö\noli seuraava:\n\n    'RAKAS PETER.\n\n    Joidenkuiden ihmisten onneksi, sanotaan, 'on heidän isänsä\n    syntynyt ennen heitä' koska heitä autetaan eteenpäin maailmassa\n    -- minkä lauselman mukaan minun isäni on syntynyt minun\n    _jälkeeni_, se on varmaa. Sille ei kuitenkaan mahda mitään.\n\n    -- Kaikki omaiseni olivat terveitä ja pirteitä, mutta valittivat\n    vaatteitaan. Mitä tulee isä M'Grathin kaapuun, eivät valittelut\n    olleet aiheettomia. Se oli kaamea pukukappale. Mutta Jumalan\n    siunauksen, viimeisen vuosineljänneksen palkkani ja vaatturin\n    avulla olemme kuitenkin saaneet toimeen kunnollisen korjauksen,\n    ja Ballyhinchin O'Brienien ikivanha suku on nyt täydessä\n    taklauksessa keulasta perään saakka.\n\n    -- Molemmat sisareni joutuvat naimisiin lähiseudun nuorien\n    maalaisjunkkarien kanssa; nähtävästi he vain tarvitsivat uutta\n    pyhäpukua mennäkseen kirkkoon. Heidät vihitään ensi perjantaina,\n    ja toivoisin vain, Peter, että olisit täällä häitä tanssimassa.\n    Mutta älä ole huolissasi, minä kyllä tanssin puolestasi ja\n    myöskin omalta osaltani. Tällä kertaa kerron vain, mitä isä\n    M'Grath ja minä olemme puuhailleet ja mikä kaikki koskee sitä\n    varas-setääsi.\n\n    -- Ennen tännetuloani isä M'Grath ei saanut aikaan juuri mitään,\n    koska isä O'Toolella oli uusi kaapu ja isä M'Grathin asu oli\n    niin kulunut, ettei hän voinut uhitella virkaveljeään niin\n    epäedullisissa oloissa. Mutta sittenkin isä M'Grath tähyili\n    ympärilleen ja kuuli sieltä ja täältä useita vihjauksia, jotka\n    kaikki laskettuani ne yhteen, supistuivat mitättömiin.\n\n    -- Mutta tultuani kotiin olemme puuhanneet uutterasti. Isä\n    M'Grath meni käymään Ballycleuchissa uudessa asussaan rohkeana\n    kuin leijona, vannoen näpsäyttävänsä isä O'Toolea nenälle\n    sentähden, että tämä oli läimäyttänyt oven kiinni vasten hänen\n    kasvojaan. Ja sen hän olisikin tehnyt, jos olisi löytänyt isä\n    O'Toolen. Mutta kun häntä ei löytynyt, palasi isä M'Grath kotiin\n    ihan yhtä viisaana ja rohkeana kuin oli ollut lähtiessään.\n\n    -- Niinpä, Peter, lähdin itse kävelemään sille taholle ja\n    kierrellessäni sitä vanhaa taloa, johon setäsi oli majoittunut,\n    kohtasinkin sen pikku tytön, Ella Flanaganin, joka oli hänen\n    palveluksessaan, ja sanoin itsekseni:\n\n    -- 'Tässä maailmassa päästään päämäärään kahdella tavalla,\n    rakkaudella ja rahalla.'\n\n    -- O'Brieneillä samoin kuin useimmilla heidän maanmiehillään on\n    runsaammin edellistä kuin jälkimäistä tavaraa, ja niinpä olenkin\n    käyttänyt sitä aika runsaasti sinun palveluksessasi, Peter.\n\n    -- 'Totisesti', virkoin, 'tehän olettekin se tyttönen, jota\n    silmäni aina tähyilivät ollessani täällä viimeksi'.\n\n    -- 'Entä kukas te olette?' kysyi hän.\n\n    -- 'Luutnantti O'Brien hänen majesteettinsa palveluksessa. Tulin\n    äsken hetkiseksi kotiin etsimään itselleni vaimoa', kerroin. 'Ja\n    minun makuani miellyttäisi sellainen nainen, jolla olisi teidän\n    rakenteenne, muotonne ja kainoutenne.'\n\n    -- Ja sitten ylistin hänen silmiään, nenäänsä, otsaansa ja niin\n    alaspäin, kunnes ehdin hänen jalkopohjiinsa. Pyysin häneltä lupaa\n    saada kohdata hänet uudelleen ja tiedustin, milloin hän suostuisi\n    tapaamaan minut metsässä antaakseen minulle vastauksensa. Aluksi\n    hän arveli, etten voinut olla vakavissani (mikä olikin totta),\n    mutta vannoin kaikkien pyhimysten nimeen, että hän oli seudun\n    sievin tyttö -- ja niin hän onkin joka suhteessa -- ja sitten\n    hän kuunteli imarteluani. En hiiskunut sanaakaan sedästäsi,\n    en tädistäsi enkä isä O'Toolesta, jottei hän alkaisi epäillä,\n    sillä minulla on sellainen aavistus, että he kaikki ovat\n    mukana juonessa. Puhelin vain hänen sievää olemustaan kohtaan\n    tuntemastani rakkaudesta, ja se sokaisi hänet, kuten sellainen\n    tekee kaikille naisille, olkootpa he vaikka kuinka älykkäitä.\n\n    -- Ja nyt, Peter, viime sunnuntaina olin jo kolme viikkoa\n    haastatellut tätä tyttö-pahaa sinun tähtesi, ja omatuntoni\n    vakuuttaa, ettei ole oikein saada sitä olentoa mielistymään\n    minuun, koska en pidä hänestä rahtuakaan sillä tavalla kuin\n    vaimosta tulee pitää, mutta kaikki muut menettelytavat\n    saattaisivat tyttö-rukan turmioon. Puhuin tästä asiasta isä\n    M'Grathille, joka selitti, 'että saamme tehdä pahaa edistääksemme\n    hyvää, että jos tyttö on ollut mukana petoksessa, on vain oikein\n    rangaista häntä tässä maailmassa ja että se ehkä pelastaa hänet\n    tulevassa elämässä'.\n\n    -- Minä en kuitenkaan pidä siitä enkä suostuisi tekemään\n    sitä ainoankaan muun ihmisen kuin sinun tähtesi, sillä\n    tyttö-parka on nyt kovin mieltynyt ja kiintynyt minuun,\n    puhelee vihkiäispäivästämme ja kertoilee minulle pitkiä\n    tarinoita O'Flanaganien ja O'Brienien välisistä liitoista,\n    joita on solmittu menneinä aikoina molempien sukujen ollessa\n    loistonsa kukkuloilla. Istuessamme eilen metsässä hänen kätensä\n    vyötäisilläni kysyin:\n\n    -- 'Ella, rakas, mitä väkeä ne ihmiset ovat, joilla olet\n    palveluksessa?'\n\n    -- Ja silloin hän kertoi minulle heidän tarinastaan kaikki, mitä\n    tiesi, ja mainitsi Mary Sullivanin olevan lapsen hoitajattarena.\n\n    -- 'Onko se poika vai tyttö?' kysyin.\n\n    -- 'Poika se on', vastasi hän.\n\n    -- 'Entä Sullivanin lapsi?'\n\n    -- 'Se on tyttö.'\n\n    -- 'No, onko Mary Sullivan siellä nyt?'\n\n    -- 'Ei', vastasi hän, 'hän lähti eilen miehensä ja lapsensa\n    kanssa liittyäkseen Intiaan komennettuun rykmenttiin'.\n\n    -- 'Eilenkö hän lähti?' sanoin, nousten pystyyn.\n\n    -- 'Niin', myönsi hän. 'Mutta mitäpä sinä heistä.'\n\n    -- 'Välitän heistä hyvin paljon', vastasin, 'sillä pieni lintu on\n    kuiskannut salaisuuden korvaani'.\n\n    -- 'Mikähän se salaisuus on?' tiedusti hän.\n\n    -- 'Vain se, että lapset vaihdettiin, ja sinä tiedät sen yhtä\n    hyvin kuin minäkin.'\n\n    -- Mutta hän vannoi, ettei hänellä ollut siitä aavistustakaan;\n    hän ei ollut vielä tullut taloon lapsien syntyessä. Ja uskon\n    hänen puhuneen totta.\n\n    -- 'No niin', virkoin, 'kuka hoiti rouvaa?'\n\n    -- 'Minun äitini', vastasi Ella. 'Ja jos niin tehtiin, niin\n    kukapa muu kuin hän voi sen tietää?'\n\n    -- 'Ella, aarteeni', puhuin, 'olen vannonut, etten mene\n    naimisiin, ennenkuin saan selville, miten tämä asia oikein on.\n    Sitä parempi siis, kuta pikemmin saat oikeat tiedot äidiltäsi.'\n\n    -- Silloin hän alkoi itkeä kovin haikeasti, ja minäkin olin\n    melkein purskahtamaisillani itkuun nähdessäni, kuinka pahasti\n    Ellaa vaivasi se ajatus, ettei avioliitosta tulisikaan mitään.\n    Jonkun ajan kuluttua hän pyyhki poskensa kuiviksi, suuteli minua\n    ja sanoi minulle jäähyväiset vannottuaan kaikkien pyhimysten\n    nimessä, että totuus selviäisi tavalla tai toisella.\n\n    -- Tänä aamuna näin hänet uudelleen, kuten eilen sovimme, ja\n    hänen silmänsä olivat punaiset itkemisestä. Hän takertui minuun\n    kiinni ja pyysi minua antamaan hänelle anteeksi ja jäämään\n    hänen luoksensa. Sitten hän kertoi äitinsä hätkähtäneen hänen\n    tiedusteltuaan asiaa, aprikoineen ja sättineen häntä, kun hän oli\n    tiukannut totuutta; hän oli langennut polvilleen ja rukoillut\n    ettei äiti olisi hänen onnensa tiellä, koska hän kuolisi, jos äiti\n    niin tekisi (saat itse arvata, soimasiko sydämeni minua hänen\n    niin sanoessaan, Peter, mutta paha oli tehty); hänen äitinsä\n    oli kertonut valastaan ja isä O'Toolesta ja luvannut neuvotella\n    asiasta hänen kanssaan.\n\n    -- No niin, Peter, olen varma siitä, että lapset on vaihdettu\n    ja että hoitajatar on lähetetty Intiaan, jotta hän olisi poissa\n    tieltä. Kerrottiin, että heidän piti mennä Plymouthiin. Miehen\n    nimi on tietysti O'Sullivan. Neuvoisin sinua siis nousemaan\n    postivaunuun katsoaksesi, saatko mitään aikaan sillä taholla.\n    Sillä välin minä koetan parhaani mukaan selvitellä asiaa täällä\n    ja kirjoitan heti, kun saan jotakin selville. Haluan vain isä\n    M'Grathin lähtevän sen hornamaisen äidin puheille ja takaan\n    hänen säikyttävän naisen vannomaan mitä tahansa. Jumala sinua\n    siunatkoon, Peter! Kerro parhaat terveiseni omaisillesi!\n\n                                  Ystäväsi TERENCE O'BRIEN.'\n\nTämä O'Brienin kirje antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta.\nSe neuvo, että minun pitäisi matkustaa Plymouthiin, saapui liian\nmyöhään, koska sotaväenosastot olivat lähteneet merelle jo joku\naika sitten, ja koska Mary Sullivan ja hänen miehensä epäilemättä\nolivat niiden osastojen joukossa, jotka olivat nousseet laivaan\nminun ollessani satamassa suorittamassa tutkintoani. En myöskään\ntahtonut näyttää kirjettä isälleni, koska se vain olisi tehnyt\nhänet kuumeiseksi ja hänen sekaantumisensa asiaan olisi hyvin\ntodennäköisesti tuottanut enemmän pahaa kuin hyvää. Jäin senvuoksi\nrauhallisesti odottamaan lisää tietoja ja päätin kääntyä isoisäni\npuoleen saadakseni ylennyksen.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin lähdin Eagle Parkiin, jonne saavuin kello\nyhdentoista vaiheilla aamulla. Lähetin sisälle käyntikorttini, ja\nminut opastettiin kirjastoon, jossa loordi Privilege tapansa mukaan\nistui nojatuolissaan.\n\n\"No niin, lapsi\", virkkoi hän, jääden tuoliinsa tarjoamatta minulle\nedes _yhtä_ sormeaan, \"mitä haluat, kun tulit tänne kutsumatta?\"\n\n\"Tulin vain, mylord, tiedustamaan, kuinka voitte ja kiittämään teitä\nsiitä ystävällisestä teostanne, että hankitte minulle ja herra\nO'Brienille paikan komeaan fregattiin.\"\n\n\"Niin\", vastasi hänen ylhäisyytensä, \"muistan -- taisin tehdä sen\npyynnöstäsi ja muistelen kuulleeni jonkun maininneen, että olet\nkäyttäytynyt hyvin ja että nimesi on mainittu tiedonannoissa\".\n\n\"Kyllä, mylord\", vakuutin, \"ja senjälkeen olen suorittanut\nluutnantintutkintoni\".\n\n\"No niin, lapsi, olen siitä hyvilläni. Kerro terveiseni isällesi ja\nomaisillesi!\" Ja hänen ylhäisyytensä loi katseensa kirjaan, jota hän\noli lukenut.\n\nIsäni huomautukset tuntuivat hyvin perustelluilta, mutta en mielinyt\npoistua huoneesta vielä jonkun verran yrittämättä.\n\n\"Onko teidän ylhäisyytenne kuullut mitään sedästäni?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi hän, \"sain häneltä kirjeen eilen. Lapsi voi oikein\nhyvin. Odotan heidän kaikkien saapuvan tänne kahden tai kolmen viikon\nkuluttua jäädäkseen lopullisesti asumaan luokseni. Olen vanha -- alan\nkäydä hyvin vanhaksi, ja minun täytyy järjestellä paljon asioita\nsetäsi kanssa ennen kuolemaani.\"\n\n\"Jos saisin anoa suosionosoitusta teidän ylhäisyydeltänne, niin\npyytäisin teitä hieman auttamaan minua ylennyksen saamisessa. Kirje\nteidän ylhäisyydeltänne laivaston ylipäällikölle -- ainoastaan\nmuutamia rivejä --\"\n\n\"No niin, lapsi, minulla ei ole mitään sitä vastaan -- mutta -- olen\nkovin vanha, liian vanha nyt kirjoittaakseni.\" Ja hänen ylhäisyytensä\nalkoi taaskin lukea.\n\nOllakseni oikeudenmukainen loordi Privilegeä kohtaan minun täytyy\nmainita, että hän ilmeisesti oli nopeasti kallistumassa toiseen\nlapsuuden tilaan. Hän oli käynyt paljoa kumaraisemmaksi siitä pitäen,\nkun hänet viimeksi näin, ja sekä hänen ruumiin- että sielunvoimansa\nnäyttivät heikoilta.\n\nVartosin vähintään neljännestunnin, ennenkuin hänen ylhäisyytensä\nnosti katseensa kirjasta.\n\n\"Mitä, etkö vielä ole mennyt, lapsi? Luulin sinun lähteneen kotiisi.\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne oli kyllin ystävällinen lausuakseen, ettei\nteitä mikään estäisi kirjoittamasta muutamia rivejä laivaston\nylipäällikölle puolestani. Luotan siihen, ettei teidän ylhäisyytenne\nepää pyyntöäni.\"\n\n\"No niin\", äänsi hän kärtyisesti, \"niin tein -- mutta olen liian\nvanha, liian vanha kirjoittaakseni -- en näe -- tuskin jaksan pidellä\nkynää\".\n\n\"Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne suoda minulle sen kunnian, että\nkirjoitan kirjeen teidän ylhäisyytenne allekirjoitettavaksi?\"\n\n\"No niin, lapsi -- kyllä -- minulla ei ole mitään sitä vastaan.\nKirjoita seuraavasti -- ei -- kirjoita ihan niinkuin haluat -- minä\nkirjoitan nimeni sen alle. Toivoisinpa William-setäsi jo olevan\ntäällä.\"\n\nSitä minä en toivonut. Minua halutti kovasti näyttää hänelle\nO'Brienin kirje, mutta minusta tuntui julmalta herättää hänen\nepäluulojaan ja tuskastuttaa niin likellä haudan parrasta olevan\nhenkilön mieltä. Totuutta ei mitenkään saataisi selville hänen\nelinaikanaan, mietin, ja minkä vuoksi niin ollen tuottaisin hänelle\ntuskaa? Joka tapauksessa päätin, että vaikka kirje olikin taskussani,\nen käyttäisi sitä muutoin kuin viimeisenä keinona.\n\nMenin toisen pöydän ääreen ja istuuduin kirjoittamaan kirjettä.\nKoska hänen ylhäisyytensä oli sanonut, että saisin kirjoittaa,\nmitä halusin, välähti mieleeni, että saattaisin avustaa O'Brieniä\nja uskoin varmasti, ettei hänen ylhäisyytensä vaivautuisi lukemaan\nkirjettä. Senvuoksi kirjoitin seuraavasti loordi Privilegen edelleen\nlukiessa kirjaansa:\n\n    'MYLORD.\n\n    Tekisitte minulle hyvin suuren palveluksen, jos jouduttaisitte\n    pojanpoikani herra Simplen epäilemättä valmisteilla olevaa\n    luutnantinvaltakirjaa. Hän on suorittanut tutkintonsa, ja\n    hänen nimensä on mainittu virallisissa tiedonannoissa. Olisin\n    myöskin kiitollinen, jollette kadottaisi näkyvistänne luutnantti\n    O'Brienia, joka on niin uljaasti kunnostautunut Länsi-Intiassa\n    anastettaessa laivoja satamista. Luottaen siihen, ettei Teidän\n    Ylhäisyytenne jätä täyttämättä tätä harrasta pyyntöäni, on\n    minulla kunnia olla Teidän Ylhäisyytenne nöyrä ja alamainen\n    palvelija.'\n\nLähdin liikkeelle käsissäni tämä kirje ynnä musteeseen kastettu kynä,\nja lähestymiseni melu sai hänen ylhäisyytensä katsahtamaan minuun\npäin. Aluksi hän tuijoitti minuun ikäänkuin olisi unohtanut koko\nasian ja virkkoi sitten:\n\n\"Ai, niin! Muistan, niin tein -- anna kynä minulle!\"\n\nVapisevin käsin hän kirjoitti nimensä ja antoi minulle takaisin\nkirjeen sitä lukematta, kuten olin odottanutkin.\n\n\"Kas tässä, lapsi, älä kiusaa minua enää! Hyvästi! Kerro minulta\nterveisiä isällesi!\"\n\nLausuin hänen ylhäisyydelleen jäähyväiset ja poistuin tyytyväisenä\nretkeni tulokseen. Kotiin saavuttuani näytin kirjeen isälleni, joka\noli hyvin hämmästynyt menestyksestäni ja vakuutti isoisäni olevan\nhallituksen mielestä niin vaikutusvaltaisen henkilön, että saatoin\npitää ylennystäni varmana. Ettei sattuisi mitään vahinkoa, lähdin\nheti Lontooseen ja jätin omin käsin kirjeen laivaston ylipäällikön\novivahdille, ilmoittaen hänelle samalla osoitteeni.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nO'Brien ja minä astumme kumpikin askeleen _pari passu_ -- Sukulaisten\nvälinen kohtaus, joka ei ole omiaan lähentämään heitä toisiinsa --\nSetä ei aina ole paras ystävä.\n\n\nMuutamia päiviä myöhemmin jätin käyntikorttini, johon oli merkitty\nosoitteeni, laivaston ylipäällikön virastoon ja sain seuraavana\npäivänä hänen sihteeriltään kirjeen, joka sisälsi sen riemastuttavan\ntiedon, että valtakirjani oli kirjoitettu valmiiksi joitakuita päiviä\naikaisemmin. Minun tuskin tarvinnee sanoa, että kiiruhdin lunastamaan\nsen, ja maksaessani lunastusrahaa sihteerille rohkenin umpimähkään\nkysyä, tiesikö hän luutnantti O'Brienin osoitteen.\n\n\"En\", vastasi hän; \"haluaisin sen tietää, sillä hänet on tänään\nylennetty komentajaksi\".\n\nOlin vähällä hypähtää ilosta kuullessani tämän hyvän uutisen.\nIlmoitin sihteerille O'Brienin osoitteen, riensin pois kallisarvoinen\npaperi kädessäni ja lähdin heti matkalle isäni kotiin.\n\nMutta siellä minua odotti suru. Äitini oli sairastunut ankarasti,\nja talo oli hälinän vallassa -- lääkäreitä, apteekkareita ja\nsairaanhoitajattaria juoksenteli edestakaisin, isäni kiihtyneenä ja\nrakas sisareni kyynelissä. Potilas sai puuskan toisensa jälkeen, ja\nvaikka hänelle annettiin kaikkia mahdollisia lääkkeitä, hengähti hän\nviimeisen henkäyksensä seuraavana iltana.\n\nEn tahdo yrittääkään kuvailla isäni murhetta; hän näytti katuvan\nsitä, että oli viime aikoina kohdellut tylysti vainajaa, sisartani\nja minua. Ne kohtaukset täytyy niiden kuvitella, jotka ovat itse\nkärsineet samanlaisen menetyksen. Ponnistauduin lohduttamaan\nsisar-poloistani, joka tuntui takertuvan minuun, pitäen minua ainoana\ntukenaan. Ja hautajaisten jälkeen saimme takaisin rauhallisuutemme,\nvaikka murhe olikin vielä syvempänä sydämessämme kuin ulkoisessa\nasussamme. Olin kirjeessä ilmoittanut O'Brienille murheellisen\nsanomani, ja oikeana ystävänä hän heti saapui lohduttamaan minua.\n\nO'Brien oli saanut amiraalinvirastolta kirjeen, jossa oli ilmoitettu\nhänen ylennyksestään. Ja kaksi päivää saapumisensa jälkeen hän meni\nnoutamaan valtakirjansa. Kerroin hänelle peittelemättä, miten hän oli\nsen saanut, ja kiitoksien loppuponneksi hän taaskin viittasi siihen\naikaisempaan, virheelliseen olettamukseen, että minä olin \"suvun\ntyhmyri\".\n\n\"Tulimmainen, kenelle tahansa olisi hyväksi, jos hänellä olisi\nmuutamia yhtä typeriä ystäviä\", jatkoi hän. \"Mutta en halua imarrella\nsinua, Peter; tiedäthän, millainen mielipide minulla on aina ollut,\neikä siitä niin ollen kannata enää puhua.\"\n\nHänen palattuaan neuvottelimme pitkälti, mikä olisi paras keino\nvirkamääräyksen hankkimiseksi, sillä O'Brien samoin kuin minäkin\nhalusi kiihkeästi päästä jälleen vesille. Minusta oli ikävä erota\nsisarestani, mutta isäni oli niin äreä ja pahatuulinen, ettei minusta\nollut lainkaan hauska olla kotona muulloin kuin ollessani sisareni\nseurassa.\n\nSisarenikin oli muuten sitä mieltä, että minun olisi paras olla\npoissa, koska isäni ihmisviha, jota äitini ei enää hillinnyt, tuntui\npahentuneen, ja isä näytti tuntevan minua kohtaan suoranaista\nvastenmielisyyttä. Sisareni, minä ja O'Brien, joka oli aina mukana\nneuvotteluissamme, päättelimme senvuoksi yksimielisesti, että minun\nolisi viisainta jälleen lähteä merille.\n\n\"Saan hänet paljoa paremmin hoidetuksi ollessani yksin, Peter.\nSilloin ei mikään vaadi aikaani eikä kutsu minua pois hänen luotansa,\nkuten sinun läsnäolosi nyt tekee. Ja niin tuskallista kuin sinusta\neroaminen onkin, saavat velvollisuuteni isää kohtaan ja se toivo,\nettä sinä edistyisit, minut pyytämään sinua, jos suinkin mahdollista,\nkeksimään keinon hankkiaksesi itsellesi toimen laivastossa.\"\n\n\"Haastelette kuin sankari, jollainen olettekin, neiti Ellen,\nkauniista kasvoistanne ja lempeistä silmistänne huolimatta\", kehui\nO'Brien. \"Ja nyt, Peter, puhukaamme siitä, miten se käy päinsä. Jos\nminä saan laivan, ei sinusta tarvitse huolehtia, koska valitsen sinut\nluutnantikseni. Mutta miten se voidaan järjestää? Luulisitko saavasi\nEagle Parkin vanhan herran suostumaan avustajaksemme?\"\n\n\"Joka tapauksessa koetan\", lupasin. \"Eihän hän ota, jollei annakaan,\nO'Brien.\"\n\nNiinpä lähdin seuraavana päivänä isoisäni kartanoon ja laskeuduin\nvaunuista portilla tavalliseen aikaan, kello yhdentoista vaiheilla.\nKävelin lehtokujaa myöten ovelle ja kolkutin. Kun ovi avattiin, näin\npalvelijain olevan epäröiviä ja jäykän näköisiä, mistä en pitänyt.\nTiedustin loordi Privilegeä -- vastaus kuului, että hän voi oikein\nhyvin, mutta ei ottanut vastaan _ketään_.\n\n\"Onko setäni täällä?\" kysyin.\n\n\"Kyllä, sir\", vastasi palvelija, katsahtaen minuun merkitsevästi, \"ja\nmyöskin hänen koko perheensä on täällä\".\n\n\"Oletteko varma siitä, etten saa tavata _isoisääni?\"_ virkoin,\nkorostaen viimeistä sanaa.\n\n\"Ilmoitan hänelle, että olette täällä, sir\", vastasi mies, \"mutta\nsekin on vastoin määräyksiä\".\n\nEn ollut kertaakaan nähnyt setääni lapsuusaikani jälkeen enkä edes\nmuistanut häntä -- serkkujani ja tätiäni en ollut koskaan tavannut.\nMinuutin kuluttua tuotiin vastaus, ja minua kehoitettiin menemään\nkirjastoon. Astuttuani sisälle näin edessäni loordi Privilegen,\njoka istui tavallisella paikallaan, ja kookkaan herrasmiehen, jonka\nheti arvasin olevan setäni, koska hän oli isäni näköinen. \"Se nuori\nherrasmies on täällä, mylord\", lausui setäni, silmäillen minua\ntuikeasti.\n\n\"Mitä? Ahaa! Muistan. No niin, lapsi, olet siis käyttäytynyt kovin\nhuonosti -- olen pahoillani siitä. Hyvästi.\"\n\n\"Käyttäytynyt huonosti!\" kummastelin. \"En itse tiedä siitä mitään.\"\n\n\"Teistä kerrotaan tosiaankin aika paljon pahaa, veljenpoika\",\nhuomautti setäni kuivasti. \"Joku on kertonut isoisällenne sellaista,\nmikä on suuresti pahoittanut hänen mieltänsä. En itse tiedä siitä\nmitään.\"\n\n\"Silloin on joku lurjus parjannut minua, sir\", vastasin.\n\nSetäni hätkähti kuullessaan lurjus-sanan, malttoi sitten mielensä ja\ntiedusti:\n\n\"No niin, veljenpoikani, mitä haluatte loordi Privilegeltä, sillä\notaksuttavasti ette ole tullut täällä käymään aiheettomasti?\"\n\n\"Sir\", virkoin, \"käyntini tarkoitus on ensinnäkin kiittää loordi\nPrivilegeä siitä, että hän hankki minulle luutnantin valtakirjan ja\ntoiseksi pyytää häneltä sellaista suosionosoitusta, että hän hankkisi\nminulle paikan johonkin laivaan, minkä hänen kirjoittamansa rivi heti\nsaisi aikaan\".\n\n\"En tiennyt, veljenpoikani, että teistä on tehty luutnantti; mutta\nolen samaa mieltä kanssanne siitä, että on sitä parempi, kuta enemmän\nolette merillä. Hänen ylhäisyytensä allekirjoittaa kirjeen. Istukaa!\"\n\n\"Kirjoitanko minä sen?\" kysyin sedältäni. \"Tunnen sanamuodon.\"\n\n\"Kyllä; ja tuokaa kirje minulle kirjoitettuanne sen!\" Varmasti uskoin\nsetäni haluavan saada minulle toimimääräyksen ainoastaan sentähden,\nettä silloin olisin paremmin poissa tieltä, ja että merellä oli\nsuuremmat vaarat kuin maalla. Otin paperiarkin ja kirjoitin\nseuraavasti:\n\n    'MYLORD.\n\n    Saanko pyytää, että Teidän Ylhäisyytenne suvaitsisi määrätä tämän\n    kirjeen tuojan johonkin laivaan niin pian kuin se mukavasti käy\n    päinsä, koska toivoisin hänen jälleen pääsevän toimimaan Hänen\n    Majesteettinsa palveluksessa.\n\n                              Teidän Ylhäisyytenne nöyrin j.n.e.'\n\n\"Minkätähden jättää nimi mainitsematta?\" \"Eihän se merkitse mitään\",\nvastasin, \"koska kirje viedään mieskohtaisesti, ja se takaa minulle\nnopean määräyksen\".\n\nKirje pantiin hänen ylhäisyytensä eteen allekirjoitettavaksi. Hieman\nvaivaloisesti hänet saatiin tajuamaan, että hänen piti kirjoittaa\nsiihen nimensä. Vanha herra näytti paljoa tylsemmältä kuin viimeksi\nhänet nähdessäni. Kiitin häntä, taitoin kirjeen kokoon ja pistin\nsen taskuuni. Vihdoin hän katsahti minuun, ja äkkiä näytti hänen\nmieleensä välähtävän tuntemisen pilkahdus.\n\n\"No niin, lapsi -- sinä siis karkasit ranskalaisten vankeudesta --\nvai mitä? Entä miten voi ystäväsi -- mikä hänen nimensä olikaan?\"\n\n\"O'Brien, mylord.\"\n\n\"O'Brien!\" huudahti setäni. \"Hän on _teidän_ ystävänne. Sitten saan\notaksuttavasti kiittää juuri teitä kaikista niistä tiedusteluista\nja huhuista, joita Irlannissa niin uutterasti levitellään --\npalvelijoitteni narraamisesta -- ja kaikesta muusta nenäkkyydestä.\"\n\nEn halunnut väittää totuutta vastaan, vaikka sen äkillinen\npaljastuminen saattoikin minut jonkun verran hämilleni. Vastasin:\n\n\"En koskaan sekaannu kenenkään palvelijoitten asioihin, sir.\"\n\n\"Ette kyllä\", myönsi hän, \"vaan käytätte muita siihen tehtävään.\nSain selville kaikki puuhanne, sittenkun se lurjus oli lähtenyt\nEnglantiin.\"\n\n\"Jos 'lurjus'-sanalla tarkoitatte kapteeni O'Brieniä, sir, niin hänen\nnimessään väitän sitä vastaan.\"\n\n\"Kuten suvaitsette, sir\", tokaisi setäni vimmaisesti. \"Mutta toivon\nteidän heti poistuvan tästä talosta odottamatta enää mitään sen\nenempää nykyiseltä kuin tulevaltakaan loordi Privilegeltä paitsi\nhävyttömän käyttäytymisenne ansaitsemaa kostoa.\"\n\nOlin kovin ärtynyt ja vastasin terävästi:\n\n\"Nykyiseltä loordi Privilegeltä en tosiaankaan toivo enää mitään enkä\nliioin hänen seuraajaltansakaan. Mutta teidän kuolemanne jälkeen\nodotan arvonimen perijän tekevän nöyrän palvelijanne hyväksi kaikki,\nmitä voi. Toivotan teille hyvää vointia, setä.\"\n\nSetäni silmät säihkyivät kiukkuisesti, kun taukosin puhumasta. Sanani\nolivat tosiaankin rohkeat ja myöskin hyvin typerät, kuten sittemmin\nkävi ilmi. Kiiruhdin pois huoneesta, en ainoastaan siitä pelosta,\nettä minut ajettaisiin tieheni kaikkien palvelijoiden nähden, vaan\nmyöskin sentähden, ettei laivaston ylipäällikölle osoitettua kirjettä\nmahdollisesti anastettaisi minulta väkisin. Mutta en ikinä unohda\nsitä uhkaavaa, kostonhimoista ilmettä, joka lehahti setäni kasvoille,\nkun ovea sulkiessani käännyin katsomaan häneen. Poistuin talosta\npalvelijoiden avutta ja riensin kotiin niin nopeasti kuin pääsin.\n\n\"O'Brien\", sanoin kotiin saavuttuani, \"nyt emme saa hukata aikaa\nvähääkään. Kuta nopeammin kiiruhdat Lontooseen mukanasi tämä\nsuosituskirje, sitä parempi, sillä saat uskoa, että setäni tekee\nminulle niin paljon kiusaa kuin suinkin voi.\"\n\nSitten selostin hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut, ja sovimme niin,\nettä O'Brien ottaisi kirjeen, joka sopi yhtä hyvin hänelle kuin\nminullekin, koska siinä puhuttiin vain sen tuojasta. Ja jos O'Brien\nsaisi laivan, pääsisin varmasti siihen luutnantiksi ja lisäksi saisin\npurjehtia hyvän ystäväni johdolla.\n\nSeuraavana aamuna O'Brien lähti Lontooseen ja onneksi pääsi laivaston\nylipäällikön puheille perilletulonsa jälkeisenä päivänä, joka oli\nvastaanottopäivä. Ylipäällikkö otti kirjeen O'Brieniltä ja kehoitti\nhäntä istuutumaan. Luettuaan sitten kirjeen hän tiedusti, miten hänen\nylhäisyytensä jaksoi ja niin edelleen.\n\nO'Brien vastasi, että \"jos Jumala soisi, hänen ylhäisyytensä\nsaattaisi elää vielä monta vuotta\", ja ettei \"hän ollut milloinkaan\nkuullut hänen valittavan huonovointisuuttaan\". Kaikki se ei ollut\nvalhetta, jollei tottakaan. O'Brienin palattua kotiin ja kerrottua\nminulle tästä kohtauksesta en malttanut olla huomauttamatta, että\n\"hän ei ollut viime aikoina noudattanut omaa periaatettaan, katsoen\nsiihen, mitä hän itse oli lausunut lievistä ja törkeistä valheista\".\n\n\"Se on ihan totta, Peter; ja olen itsekin sitä miettinyt, mutta\nsiitä huolimatta se on periaatteeni. Me kaikki tiedämme, mikä on\noikein, mutta emme aina noudata tietoamme. Asian laita on niin, että\nminusta alkaa tuntua ehdottoman välttämättömältä taistella maailmaa\nvastaan sen omilla aseilla. Puhuin tästä asiasta isä M'Grathille,\nja hän vastasi, että jos joku tekemällä väärin pakotti toisenkin\nmenettelemään väärin torjuakseen hänen aikeensa, edellinen ei ollut\nvastuunalainen ainoastaan omasta synnistään, vaan myöskin jälkimäisen\nitsepuolustuksekseen tekemästä synnistä.\"\n\n\"Mutta, O'Brien, minä en ihan ehdottomasti luota isä M'Grathiin enkä\noikein ihaile useita hänen ohjeistaan.\"\n\n\"En liioin minäkään, Peter, kun niitä punnitsen; mutta miksipä minun\npitäisi vaivata päätäni tällaisilla kysymyksillä? Sen vain tiedän,\nettä kun mielihalu ja velvollisuus ovat ristiriidassa keskenään,\non perin mukavaa saada isä M'Grathin kaltainen pappi ratkaisemaan\nasioita ja kaupanpäällisiksi huolehtimaan sielun pelastuksesta.\"\n\nMoittiessani O'Brieniä johtui mieleeni, että itse olin\nhankkiessani molempia loordi Privilegen kirjeitä tehnyt itseni\nsyypääksi petokseen. Olin niin ollen soimannut häntä sellaisesta\nhairahduksesta, jonka olin itsekin tehnyt. Ja pelkäänpä olleeni\nliian kärkäs lohduttamaan itseäni sillä isä M'Grathin siveellisellä\nohjeella, että \"saa tehdä pahaa hyvän saavuttamiseksi\". Mutta\npalatkaamme O'Brienin ja laivaston ylipäällikön keskusteluun.\n\nHeidän puheltuaan vähän aikaa laivaston ylipäällikkö virkkoi:\n\n\"Kapteeni O'Brien, olen aina hyvin valmis noudattamaan loordi\nPrivilegen toivomuksia ja erittäinkin nyt, kun hän suosittelee niin\nansiokasta upseeria kuin te olette. Jos käytte päivän tai parin\nperästä amiraalinvirastossa, saatte kuulla asiasta enemmän.\"\n\nO'Brien kirjoitti meille heti, ja odotimme maltittomasti hänen\nseuraavaa kirjettään. Mutta kirjeen asemasta ilmestyi hän itse\nkolmantena päivänä luoksemme, sieppasi ensin minut syliinsä, meni\nsitten sisareni luokse, syleili häntä, hyppi ja tanssi ympäri lattiaa.\n\n\"Mikä sinun on, O'Brien?\" kysyin, samalla kun Ellen perääntyi\nhämmingin vallassa.\n\nO'Brien veti taskustaan asiakirjan.\n\n\"Kas tässä, Peter, rakas Peter! Nyt maineeseen ja kunniaan!\nKahdeksantoistatykkinen priki, Peter. _Rattlesnake_ -- kapteeni\nO'Brien -- Länsi-Intiaan. Kautta pyhän isän! Sydämeni on\npakahtumaisillaan riemusta.\" Ja hän vaipui nojatuoliin. \"Enkö ole\nmelkein ihan suunniltani?\" kysyi hän oltuaan lyhyen hetkisen vaiti.\n\n\"Ellenin mielestä varmastikin olet\", vastasin, katsahtaen sisareeni,\njoka seisoi huoneen nurkassa, luullen O'Brienin tosiaankin olevan\nsekaisin, poskillaan edelleenkin hämmingin puna.\n\nSilloin O'Brien oivalsi poikenneensa sopivaisuuden rajoista, nousi\nheti pystyyn, kävi jälleen teeskentelemättömän luonnolliseksi, astui\nsisareni luokse, tarttui hänen käteensä ja virkkoi:\n\n\"Suokaa anteeksi minulle, rakas neiti Ellen; minun täytyy pyytää\nanteeksi karkeata esiintymistäni. Riemastukseni oli niin voimakas\nja kiitollisuuteni veljeänne kohtaan niin syvä, että pelkään\ninnoissani sallineeni tunnepurkaukseni ulottua myöskin teihin, joka\nolette hänelle niin rakas ja muistutatte häntä niin läheisesti sekä\nolemukseltanne että mieleltänne. Suvaitsetteko ajatella saaneenne\nvain osoituksen veljeänne kohtaan tuntemastani, pursuavasta\nkiitollisuudesta ja hänen tähtensä antaa minulle anteeksi epähienon\nkäytökseni?\"\n\nEllen hymyili ja ojensi kätensä O'Brienille, joka vei hänet\nsohvalle. Istuuduimme siihen kolmisin, ja sitten ystäväni alkoi\nymmärrettävämmin kertoa, mitä oli tapahtunut. Hän oli mennyt\nlaivaston ylipäällikön virastoon määrättynä päivänä ja lähettänyt\nkäyntikorttinsa ylipäällikölle, joka ei sillä hetkellä voinut ottaa\nhäntä puheilleen, vaan kehoitti häntä kääntymään yksityissihteerinsä\npuoleen. Häneltä O'Brien sai _Rattlesnaken_, kahdeksantoistatykkisen\nprikin, kapteenin valtakirjan.\n\nPerin suopeasti hymyillen sihteeri kertoi hänelle kahdenkeskisesti,\nettä hänen pitäisi lähteä Länsi-Intian vesille niin pian kuin\nhänen laivansa olisi saanut miehistön ja olisi purjehduskunnossa.\nHän tiedusti O'Brieniltä, kenet hän haluaisi ensimmäiseksi\nluutnantikseen. O'Brien vastasi haluavansa laivaansa minut; mutta\nkoska minulla ei hyvin todennäköisesti ollut kylliksi virkavuosia\npäästäkseni ensimmäiseksi luutnantiksi, sopi amiraalinviraston\nmäärätä siihen toimeen kuka tahansa, kunhan vain minäkin tulisin\nlaivaan. Sihteeri merkitsi O'Brienin toivomuksen muistiin ja kysyi,\noliko hänen aluksessaan paikkaa merikadetille, jonka hän tahtoisi\nlähettää laivaan. Siihen O'Brien mielellään suostui, pudisti\nsihteerin kättä ja poistui amiraalin virastosta kiiruhtaakseen\ntuomaan meille tätä mieluista sanomaa.\n\n\"Ja nyt\", jatkoi O'Brien, \"olen päättänyt, miten menettelen. Riennän\nensiksi Plymouthiin hinaamaan lippuni mastoon; sitten matkustan\nIrlantiin katsomaan, miten siellä jaksetaan ja mitä isä M'Grath\npuuhailee. Viettäkäämme siis, Peter, tämä ilta niin iloisesti kuin\nosaamme, sillä vaikka sinä ja minä kohtaammekin pian toisemme,\nsaattaa kuitenkin kulua vuosikausia, ennenkuin kolmisin istumme\nsamalla sohvalla, kuten nyt istumme, jos sellaista enää milloinkaan\ntapahtuu.\"\n\nEllen, joka vielä oli hermostunut äitimme äskeisen kuoleman johdosta,\nkäänsi katseensa lattiaan, ja huomasin kyynelien kihoavan hänen\nsilmiinsä hänen kuultuaan O'Brienin viittauksen, ettemme ehkä enää\nkoskaan tapaa toisiamme. Ja minulla oli onnellinen ilta. Toisella\npuolellani oli rakas sisar ja toisella puolellani vilpitön ystävä.\nKuinka harvat tilanteet ovat kadehdittavampia!\n\nO'Brien erosi meistä varhain seuraavana aamuna; ja aamiaisen aikana\ntuotiin kirje isälleni. Se oli sedältäni, joka kylmästi ilmoitti,\nettä loordi Privilege oli hyvin äkkiä kuollut edellisenä yönä,\nettä hautaaminen tapahtuisi viikon kuluttua ja että jälkisäädös\nluettaisiin heti hautausjuhlallisuuksien jälkeen.\n\nIsäni ojensi kirjeen minulle virkkamatta sanaakaan ja hörppi\nteetänsä teelusikallaan. En voi väittää tunteitteni olleen kovin\nvoimakkaita siinä tilaisuudessa; mutta tunsin surua, koska vainaja\noli jonkun aikaa ollut minua kohtaan ystävällinen. Isäni tunteita\ntaas en osannut eritellä -- tai, kuten minun oikeastaan pitäisi\nsanoa, en halunnut eritellä. Juotuaan teekuppinsa tyhjäksi hän nousi\naamiaispöydästä ja meni työhuoneeseensa. Sitten kerroin tiedon\nEllen-sisarelleni.\n\n\"Hyvä Jumala!\" äänsi hän oltuaan tuokion vaiti ja vei käden\nsilmilleen. \"Kuinka oudon luonnottomaan tilaan onkaan yhteiskuntamme\ntäytynyt joutua, kun isäni saattaa tuolla lailla ottaa vastaan tiedon\nisänsä kuolemasta! Eikö se ole kamalaa?\"\n\n\"Kyllä se on, rakas sisko\", myönsin. \"Mutta kaikki tunteet on\nuhrattu maallisten vaikuttimien ja tyhjän arvonimen alttarille.\nNuoremmista pojista ei välitetä juuri mitään, jollei heitä suorastaan\njätetä oman onnensa nojaan. Hyveitä, lahjakkuutta, kaikkea pidetään\nmitättömänä -- ihmisen omaa sisäistä arvoa halveksitaan -- ja ainoa\ntunnustettu peruste, jonka nojalla voi vaatia huomaavaisuutta, on\nperintöoikeus. Kun vanhemmat hellittävät kaikki luonnolliset siteet,\nsopiiko kummastella, jolleivät ne enää sido lapsiakaan? Ihan oikein\nhuomautit, että tällainen tila on yhteiskunnassa inhoittava.\"\n\n\"En sanonut inhoittava, veli; sanoin outo ja luonnoton.\"\n\n\"Jos olisit käyttänyt minun sanojani, Ellen, et olisi ollut väärässä.\nArvonimen ja sen mukana tulevan rikkauden vuoksi en tahtoisi olla\nsellainen sydämetön, eristetty, saattanen sanoa, vieroksuttu olento\nkuin isoisäni oli; jos minulle nyt ehdotettaisiin vaihtokauppaa, en\nvaihtaisi siihen Ellenin rakkautta.\"\n\nEllen heittäytyi syliini. Senjälkeen menimme puutarhaan,\njossa keskustelimme pitkälti tulevaisuudentoiveistamme ja\nmahdollisuuksistamme.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nKomeat hautajaiset -- Jälkisäädöksen lukeminen, ei ihan Wilkien\nmaalauksien mukainen -- Minulle määrätään jälkisäädöksessä lahja\n-- Miten sen käy -- Isäni kirjoittaa hyvin tulistuneena saarnan\njäähdyttääkseen sisuaan -- Liityn O'Brienin prikiin ja kohtaan\nSwinburnen.\n\n\nViikon kuluttua siitä päivästä lähdin isäni kanssa Eagle Parkiin\nloordi Privilegen hautajaisiin. Meidät opastettiin huoneeseen, jossa\nruumis oli kolme päivää virunut nähtävänä. Mustat verhot, korkeat\ntöyhdöt, arkun upeat koristukset ja lukuisat vahakynttilät, jotka\nvalaisivat huonetta, tekivät juhlallisen ja suurenmoisen vaikutuksen.\n\nSeisoessani kaiteeseen nojautuneena arkun ääressä ja ajatellessani sen\nsisältöä johtui väkisinkin mieleeni, että poloisen isoisäni tunteet\nolivat näyttäneet ikäänkuin lämpenevän minua kohtaan, että hän oli\nnimittänyt minua \"lapsekseen\" ja että, jollei setäni olisi saanut\npoikaa, hän olisi hyvin todennäköisesti kuollut syliini hellästi\nminuun kiintyneenä minun itseni tähden maallisista vaikuttimista\nriippumatta. Minusta oli varmaa, että jos olisin tuntenut hänet\nkauemmin, olisin saattanut rakastaa häntä, ja hän olisi rakastanut\nminua; ja itsekseni mietin, kuinka huonosti nuo kuoleman jälkeen\nhänen osakseen tulevat tyhjänpäiväiset kunnianosoitukset saattoivat\nkorvata niiden molemminpuolisten tunteiden menetystä, jotka olisivat\nniin suuresti eheyttäneet hänen onneaan hänen eläissään. Mutta\nhän oli elänyt loistoa ja turhamaisuutta varten; ja loisto ja\nturhamaisuus saattoivat häntä hautaan.\n\nAjattelin Ellen-sisartani ja O'Brieniä ja kävelin toisaalle\nmielessäni se varma vakaumus, että äsken kuollut loordi varakreivi\nPrivilege, Corstonin parooni, kreivikunnan esimies ja hänen\nmajesteettinsa salaisen neuvoskunnan jäsen, olisi saattanut kadehtia\nPeter Simpleä.\n\nKun hautausmenot, hyvin pitkäveteiset ja loistavat, olivat\npäättyneet, palasimme kaikki vaunuissa Eagle Parkiin. Setäni, joka\ntietysti oli omaksunut arvonimen ja ollut hautajaissaatossa lähimpänä\nsurijana, esiintyi siellä isäntänä ottamassa meidät vastaan. Meidät\nopastettiin kirjastoon, ja tuolissa, jossa isoisäni oli vielä niin\näsken yhtenään istunut, istui nyt uusi loordi. Hänen lähellään olivat\nlakimiehet, joiden edessä oli asiakirjoja. Kun me kukin vuorostamme\nastuimme sisään, viittasi hän kädellään vapaina oleviin tuoleihin\npäin, siten kehoittaen meitä istumaan, mutta sanaakaan ei hiiskuttu\nhänen ja lakimiesten välisiä, silloin tällöin kuuluvia kuiskauksia\nlukuunottamatta.\n\nKun suvun kaikki haarat neljännen ja viidennen polven serkkuja\nmyöten olivat saapuneet, pani setäni oikealla puolen istuva\nlakimies silmälasit nenälleen, kiersi pergamentin auki ja alkoi\nlukea jälkisäädöstä. Aluksi kuuntelin tarkkaavaisesti; mutta kun en\nkäsittänyt lainopillisia ammattisanoja, johduin pian ajattelemaan\nmuita asioita, kunnes noin puolituntisen lukemisen jälkeen\nhätkähdin kuullessani oman nimeni. Lisäpykälässä määrättiin minulle\nkymmenentuhatta puntaa.\n\nIsäni, joka istui vieressäni, nykäisi minua hiljaa kiinnittääkseen\nhuomiotani, ja havaitsin, etteivät hänen kasvonsa olleet ihan\nyhtä murheelliset kuin aikaisemmin. Olin riemuissani tästä\nodottamattomasta tiedosta. Muistin isäni Eagle Parkista palatessamme\nsanoneen, että \"isoisäni huomaavaisuus minua kohtaan merkitsi\nkymmenentuhannen punnan suuruista jälkisäädöslahjoitusta\", ja mietin,\nkuinka omituista oli, että hän oli sattunut mainitsemaan rahamäärän\nihan täsmälleen.\n\nMietin myöskin, mitä isäni oli sanonut omista asioistaan, että\nhän näet ei ollut saanut mitään säästöön lapsiaan varten, ja\nonnittelin itseäni sen johdosta, että nyt pystyisin tukemaan rakasta\nEllen-sisartani, jos isälleni sattuisi jokin tapaturma. Näistä\naatoksistani minut herätti se, että nimeni mainittiin toistamiseen.\n\nNyt luettiin noin viikkoa aikaisemmin päivätty lisäpykälä, jossa\nisoisäni tyytymättömänä käytökseeni peruutti aikaisemmin mainitun\nlisäyksen eikä määrännyt minulle mitään. Arvasin, mistä isku\noli suunnattu, ja katsahdin setääni kasvoihin; hänen silmissään\nväikkyi pahanilkisen mielihyvän tuike, ja ne olivat tähdätyt minuun\nodottamaan katsettani. Katsoin häneen, hymyillen halveksivasti, ja\nvilkaisin sitten isääni, joka näytti olevan surkeassa tilassa. Hänen\npäänsä oli painunut rintaa vasten, ja hänen kätensä olivat ristissä.\n\nVaikka isku järkyttikin minua, sillä tiesin, kuinka kipeästi rahoja\nolisi tarvittu, olin kuitenkin liian ylpeä sitä näyttääkseni.\nTuntuipa minusta, etten olisi mistään hinnasta ollut valmis\nvaihtamaan setäni kanssa paikkaa, saatikka sitten tunteita. Kun näet\njälkeenjääneet kohtaavat toisensa ottaaksensa selkoa, kuinka Luojan\ntuomioistuimen eteen kutsuttu henkilö on määrännyt käytettäviksi\nne maalliset ja katoavaiset tavarat, jotka hänen täytyy jättää\njälkeensä, pitäisi sallia vihan ja pahansuopaisuuden tunteiden\nhetkeksi vaimeta, ja \"poistuneen veljen\" muiston pitäisi herättää\narmeliaisuutta ja hyvää tahtoa. Hieman mietittyäni tunsin voivani\nantaa anteeksi sedälleni.\n\nNiin ei isäni. Se lisäpykälä, joka riisti minulta perinnön, oli\njälkisäädöksen viimeinen, ja lakimies kiersi pergamentin kokoon ja\notti silmälasit pois nenältään. Kaikki nousivat seisomaan. Isäni\ntarttui hattuunsa, käski käheällä äänellä minun seurata häntä, repi\nirti silkkiharsoiset surunauhat ja viskasi ne sitten lattialle\nmennessään. Minäkin irroitin surunauhani, panin ne pöydälle ja menin\nhänen jäljessään. Isäni käski tuoda vaununsa ovelle, odotti hallissa,\nkunnes ne saapuivat, ja hypähti sitten niihin. Seurasin häntä; hän\nveti kaihtimen ylös ja käski kuskin ajaa kotiin.\n\n\"Ei puolta shillingiäkään! Taivaan Jumala, ei puolta shillingiäkään!\nNimeäni ei edes mainittu - ainoastaan vaivainen surusormus! Ja\nsinä -- niin, sir, mitä olet tehnyt, kun menetit isoisäsi suosion,\nsittenkun sinulle oli määrätty sellainen rahaerä? Mitä, sir? Kerro\nminulle heti kaikki!\" jatkoi hän, kääntyen puoleeni raivoissaan.\n\n\"En mitään, rakas isä, mikäli itse tiedän. Setä on ilmeisesti\nvihamieheni.\"\n\n\"Entä minkätähden hän olisi erikoisesti sinun vihamiehesi? Peter,\nhänellä täytyy olla jokin syy, miksi hän on taivuttanut isoisäsi\nmuuttamaan jälkisäädöstään sinun vahingoksesi. Vaadin sinua, sir,\nkertomaan minulle kaikki heti.\"\n\n\"Rakas isä, sittenkun olet rauhallisempi, puhelen kanssasi tästä\nasiasta. Toivottavasti minun ei katsota osoittavan puutteellista\nkunnioitusta, kun sanon, että Englannin kirkon pappina --\"\n\n\"Paha periköön Englannin kirkon ja ne, jotka panivat minut sen\npalvelukseen!\" kivahti isäni ihan suunniltaan raivosta.\n\nTyrmistyneenä pidin suuni kiinni. Myöskin isäni näytti menevän\nhämilleen ajattelemattomien sanojensa tähden. Hän vaipui nojaamaan\nvaununistuimen selkämykseen ja pysyi synkän äänettömänä siihen\nsaakka, kunnes saavuimme omalle ovellemme. Heti sisälle astuttuamme\nisä kiiruhti omaan huoneeseensa, ja minä menin Ellen-sisareni\nluokse, joka oli makuukamarissaan. Kerroin hänelle kaikki, mitä\noli tapahtunut, ja neuvottelin hänen kanssaan siitä, olisiko minun\nilmaistava isälleni, mikä oli saanut setäni niin vihamieliseksi minua\nvastaan. Pohdittuamme asiaa pitkälti olimme yksimielisiä siitä, että\nse paljastus oli nyt käynyt välttämättömäksi.\n\nSittenkun ruoka oli korjattu pois päivällispöydästä, kerroin isälleni\nkaikki, mitä olimme saaneet tietää setäni Irlannissa-olosta. Isä\nkuunteli minua hyvin tarkkaavasti, otti esille muistikirjansa ja teki\nmuistiinpanoja.\n\n\"No niin, Peter\", virkkoi hän oltuaan muutamia minuutteja vaiti,\nsittenkun olin lopettanut. \"Olen täydelleen selvillä koko jutusta.\nEpäilemättä on vaihdettu lapsia, ja sen tarkoituksena on ollut\npetollisesti anastaa sinulta ja minulta meille oikeudenmukaisesti\ntuleva arvonimi ja maatila. Mutta nyt ryhdyn toimiin ja koetan, enkö\nsaa tätä salaisuutta selvitetyksi. Ja kun kapteeni O'Brien ja isä\nM'Grath auttavat meitä, en usko sitä suinkaan mahdottomaksi.\"\n\n\"O'Brien tekee kaikki, mitä voi, sir\", vakuutin, \"ja odotan pian\nsaavani häneltä tietoja. Nyt hänen on täytynyt olla jo viikko\nIrlannissa.\"\n\n\"Minä matkustan sinne itse\", vastasi isäni, \"ja olen valmis\nturvautumaan millaisiin keinoihin tahansa paljastaakseni tämän\nkatalan vehkeen. Niin\", huudahti hän, iskien nyrkkinsä pöytään, niin\nettä kaksi viinilasia särkyi tärähdyksestä sirpaleiksi, \"olen valmis\nturvautumaan kaikkiin keinoihin\".\n\n\"Tarkoittanet, rakas isä\", virkoin, \"kaikkia keinoja, joita sinun\nammatissasi oleva mies saattaa laillisesti käyttää\".\n\n\"Sanon sinulle: kaikkia keinoja, joita _ihminen_ voi käyttää\nsaadakseen takaisin petoksella anastetut oikeutensa! Älä puhu minulle\nlaillisista keinoista, kun minulta mielitään anastaa arvonimi ja\nomaisuus kavalan ja laittoman lapsenvaihdoksen avulla! Kautta taivaan\nJumalan, minä vastaan petokseen petoksella, väärään valaan väärällä\nvalalla ja vaadin veren verestä, jos se käy tarpeelliseksi! Veljeni\non katkonut kaikki siteet, ja minä tahdon saada oikeuteni, vaikkapa\nminun pitäisi vaatia sitä painamalla pistooli hänen korvansa juureen!\"\n\n\"Taivaan tähden, rakas isä, älä ole noin raju -- muista virkaasi!\"\n\n\"Kyllä muistan\", vastasi isä katkerasti, \"ja muistan senkin, kuinka\nminut pakotettiin siihen vasten tahtoani. Muistan isäni sanat, kun\nhän juhlallisen kylmästi ilmoitti minulle, että 'minun täytyi valita\njoko kirkon palveleminen tai -- nälkään nääntyminen'. -- Mutta minun\ntäytyy valmistaa saarna huomiseksi, eikä minulla ole enää aikaa istua\ntäällä. Käske Ellenin lähettää minulle teetä!\"\n\nMinusta ei isäni ollut oikein sopivassa mielentilassa kirjoittamaan\nsaarnaa, mutta hillitsin kieltäni. Sisareni tuli seuraani, emmekä\nsitten nähneet isää ennenkuin aamiaisella seuraavana päivänä. Sitä\nennen sain O'Brieniltä kirjeen:\n\n    'RAKAS PETER.\n\n    Matkustin Plymouthiin, hinasin viirin laivani mastoon, otin\n    veneeni telakalta ja panin ensimmäisen luutnanttini ohjaamaan\n    painolastin ja veden ottamista. Sitten lähdin Irlantiin, ja\n    omaiseni, jotka kaikki voivat mainiosti, ottivat minut, kapteeni\n    O'Brienin, hyvin vastaan.\n\n    -- Nyt, kun molemmat sisareni ovat joutuneet niin hyviin\n    naimisiin, on isäni ja äitini elämä oikein mukavaa, mutta varsin\n    yksinäistä. Muistaakseni näet kerroin sinulle jo aikoja sitten,\n    että taivas oli nähnyt hyväkseni ottaa pois kaikki muut veljeni\n    ja sisareni paitsi molempia nyt avioliitossa olevia ja yhtä, joka\n    meni luostariin, omistaen elämänsä Jumalalle, sittenkun hän oli\n    tullut rokonarpiseksi eikä kukaan enää halunnut häntä katsella.\n\n    -- Siitä saakka, kun me lapset tulimme täysikasvuisiksi, ovat\n    isäni ja äitini valittaneet ja surreet sitä, ettei kukaan\n    meistä mielinyt lähteä pois kotoa. Mutta kun nyt kaikki veljeni\n    ja sisareni ovat tavalla tai toisella poistuneet kotoa,\n    tuskittelevat vanhempani sitä, että he ovat jääneet ihan yksin\n    eikä heidän seuranaan ole ketään muita kuin isä M'Grath ja siat.\n\n    -- Me emme saa olla milloinkaan tyytyväisiä tässä maailmassa,\n    se on varmaa. Ja nyt, kun vanhempieni olo on kaikissa suhteissa\n    mukava, tuntuu heistä elämä hyvin epämukavalta, ja saavutettuaan\n    kaikki, mitä ovat toivoneet, he taaskin toivoisivat kaikki\n    ennalleen. Mutta kuten vanhan Maddocksin oli tapana sanoa, on\n    eräiden ihmisten kannalta 'hyvä ärähdys parempi kuin huono\n    päivällinen'. Vanhempieni suurin huvi on nykyisin nurkuminen; ja\n    jos se tekee heidät onnellisiksi, täytyy heidän olla onnellisia\n    päivät pääksytysten -- sillä totisesti he nurkuvat yhtenään\n    aamusta iltaan saakka.\n\n    -- Ensi työkseni lähetin noutamaan isä M'Grathia, joka oli ollut\n    poissa kotoa tavallista enemmän -- otaksuttavasti sentähden,\n    ettei hänestäkään tuntunut ihan yhtä mukavalta kuin ennen.\n    Hän kertoi kohdanneensa isä O'Toolen ja puhelleensa hänen\n    kanssansa; keskustelu oli päättynyt toraan, hän oli kolhinut\n    isä O'Toolea, kiskaissut kaavun hänen selästään ja repinyt sen\n    sitten siekaleiksi. Isä O'Toole oli vedonnut piispaan, ja sillä\n    kannalla asiat olivat juuri silloin.\n\n    -- 'Mutta', väittää hän, 'se veijari on luikkinut pois näiltä\n    tienoilta ja, mikä on pahempi, vienyt Ellan ja hänen äitinsä\n    mennessään. Ja vielä pahempi asia on se, ettei kenelläkään ole\n    edes aavistusta siitä, minne he ovat menneet, mutta luullaan,\n    että heidät kaikki on lähetetty meren taakse.'\n\n    -- Kuten siis huomaat, Peter, ovat asiat huonosti yhdessä\n    suhteessa, nimittäin siinä, ettei meillä ole mahdollisuuksia\n    kiskoa irti totuutta siltä vanhalta naiselta, sillä kukapa menisi\n    heidän jäljessään nyt, kun olemme sodassa Ranskaa vastaan?\n    Toisaalta se on hyvä sanoma, sillä se estää minua narraamasta\n    Ella-rukkaa ja uskottelemasta hänelle sellaista, mistä ei\n    ikinä tule mitään. Olenkin siitä aika tavalla hyvilläni, sillä\n    hänen läheisyydessään olevat henkilöt olivat vakuuttaneet isä\n    M'Grathille, ettei tyttö kahteen päivään ennen lähtöään tehnyt\n    muuta kuin itki ja valitti, koska hänen äitinsä sätti ja se\n    O'Toole-vintiö uhkaili häntä.\n\n    -- Minusta tuntuu, että ainoa toivomme nyt on löytää sotilas\n    ja hänen vaimonsa, imettäjä, jotka lähetettiin Intiaan --\n    epäilemättä siinä toivossa, että sikäläinen ilmasto ja kuumeet\n    nitistäisivät heidät. Se setäsi on suuri lurjus ihan läpikotaisin.\n\n    -- Lähden täältä kolmen päivän kuluttua, ja myöskin sinun pitää\n    tulla Plymouthiin. Lausu kunnioittava tervehdykseni isällesi\n    ja lämpimät terveiseni sisarellesi, jota kaikki pyhimykset\n    suojelkoot! Jumala häntä siunatkoon aina ja iankaikkisesti. Amen.\n\n                               Ikuinen ystäväsi TERENCE O'BRIEN.'\n\nPistin tämän kirjeen isäni käteen, kun hän tuli huoneestaan.\n\n\"Tämä on viekkaasti suunniteltu juoni\", sanoi hän, \"ja luultavasti\nmeidän täytyy heti noudattaa O'Brienin neuvoa -- etsiä Intiaan\nlähetettyä imettäjätärtä. Tiedätkö, mihin rykmenttiin hänen miehensä\nkuuluu?\"\n\n\"Kyllä, sir\", vastasin. \"Hän kuuluu kolmanteenneljättä ja lähti\nIntiaan noin kolme kuukautta takaperin.\"\n\n\"Hänen nimensä, kuten muistaakseni mainitsit, on O'Sullivan\", jatkoi\nhän, ottaen esille muistikirjansa. \"No niin, kirjoitan viipymättä\nkapteeni Fieldingille ja pyydän häntä suorittamaan mahdollisimman\ntarkkoja tiedusteluja. Kirjoitan myöskin Lucy-sisarellesi, sillä\nnaiset ovat tällaisissa asioissa paljoa älykkäämpiä kuin miehet.\nJos rykmentti on komennettu Ceyloniin, sitä parempi; jollei se ole,\ntäytyy Fieldingin hankkia lomaa tiedustelua varten. Kun se on tehty,\nmatkustan itse Irlantiin ja koetan päästä muiden rikoskumppanusten\njäljille.\"\n\nSenjälkeen isäni poistui huoneesta, ja minä lähdin Ellenin kanssa\nvalmistelemaan matkaani Plymouthiin. Olin saanut kirjeellisen\nilmoituksen virkamääräyksestäni ja kirjeessä pyytänyt, että\nvaltakirjani lähetettäisiin Plymouthin amiraalinviraston sihteerille,\njotta minun ei tarvitsisi turhaan käydä Lontoossa.\n\nSeuraavana päivänä erosin isästäni ja rakkaasta sisarestani ja\nsaavuin seikkailuitta Plymouthin telakalle, jossa kohtasin O'Brienin.\nSamana päivänä ilmoittauduin amiraalille ja menin prikiini, joka oli\nankkurissa kuormalaivan vieressä täydessä taklauksessa.\n\nKun prikiltä palatessani kävelin Fore-kadulla, näin komean, vankan\nmerimiehen selkä minuun päin lukemassa ilmoitusta, jollaisia oli\nkiinnitetty kaikkiin mahdollisiin paikkoihin; missä kuulutettiin,\nettä _Rattlesnakeen_, kapteeni O'Brien (lähdössä Länsi-Intiaan,\njossa oli _dublooneja_ niin runsaasti, että dollareita käytettiin\nvain painolastina), tarvittiin vielä _muutamia_ tukevia merimiehiä.\nOlisi hyvin sopinut sanoa: suuri joukko merimiehiä, sillä emme\nolleet saaneet alukseemme kuutta miestä ja teetimme kaikki työt\nmerisotilailla ja telakan työläisillä. Mutta eihän tässä maailmassa\nole tapana näyttää köyhyyttään sen enempää miehistön kuin rahankaan\npuolesta. Seisahduin ja kuulin lukijan aprikoivan:\n\n\"Niin, mitä dublooneihin tulee, ei se naula vedä. Olen palvellut\nliian kauan Länsi-Intiassa suostuakseni narrattavaksi. Mutta olikohan\nkapteeni O'Brien toisena luutnanttina _Sanglierissa?_ Jos niin on\nlaita, niin enpä empisi lähteä risteilylle hänen komennuksessaan.\"\n\nOlin tuntevinani miehen äänen ja kosketin hänen olkapäätänsä; hän\npyörähti ympäri ja osoittautui Swinburneksi.\n\n\"Mitä, Swinburne!\" huudahdin ja pudistin hänen kättänsä, sillä olin\niloissani siitä, että olin tavannut hänet. \"Tehän siinä olettekin!\"\n\n\"Kas vain, herra Simple! No niin, siispä olen kai oikeassa, ja\nO'Brien on kapteeni ja komentaa tätä alusta. Kun näkee luotsikalan,\nei hai ole kaukana, kuten tiedätte.\"\n\n\"Olette ihan oikeassa, Swinburne, muutoin paitsi nimittäessänne\nkapteeni O'Brieniä haiksi. Hän ei ole hai.\"\n\n\"Eipä suinkaan muutoin kuin yhdessä suhteessa, nimittäin siinä, että\nhän varmaankin pian näyttää hampaitaan ranskalaisille. Mutta suokaa\nanteeksi, sir!\" Ja Swinburne otti hatun päästänsä.\n\n\"Ahaa, käsitin; ette aikaisemmin huomannut minun saaneen ylennyksen.\nNiin, olen _Rattlesnaken luutnantti_, Swinburne, ja toivon teidänkin\ntulevan laivaamme.\"\n\n\"Tuossa käteni sen vahvistukseksi, herra Simple\", vastasi hän\nläimäyttäen ison kouransa kämmeneeni niin, että sitä ihan kipristeli.\n\"Olen tyytyväinen tietäessäni, että kapteeni on hyvä upseeri, mutta\njos laivassa on kaksi hyvää upseeria, pidän itseäni onnellisena.\nVuokraan vain veneen käydäkseni merkitsemässä nimeni laivan\nkirjoihin; sitten tulen takaisin maalle kuluttamaan loppurahojani\nja koetan saada muutamia miehiä tulemaan vapaaehtoisesti laivaamme,\nsillä tiedänhän, missä he kaikki lymyilevät. Olin tänä aamuna\nkatsomassa sitä alusta ja ihan miellyin siihen. Se on vietävän\nsirotekoinen; mutta toivottavasti kapteeni O'Brien poistaa sen\nkeulasta viulunkaulan ja hankkii sijaan kaiverretun keulakappaleen.\nEn ole milloinkaan kuullut sellaisen aluksen, jossa on viulunkaula\nkeulassa, saaneen suuria aikaan.\"\n\n\"Luullakseni kapteeni O'Brien on jo puhunut siitä asiasta telakan\nhoitajalle\", vastasin. \"Missään nimessä se ei ole kovin vaikea muutos\nmeidän itsemmekään tehtäväksi.\"\n\n\"Eipä totisesti olekaan\", myönsi Swinburne. \"Neljän tuuman paksuinen\nköysi kelpaa käärmeen ruumiiksi [_rattlesnake_ on suomeksi\nkalkkarokäärme, siitä laivan suunniteltu keulakuvio, -- _Suom_,];\nminä osaan kyllä veistää pään, ja mitä kalistimeen tulee, niin lempo\nminut vieköön, jollen ryöstä jotakuta vahti-poloista jo ensi yönä.\nHyvästi, herra Simple, näkemiin!\"\n\nSwinburne piti sanansa, liittyi itse laivamme miehistöön saman päivän\niltapuolella ja toi seuraavana päivänä muassaan kuusi oivallista\nmerimiestä, jotka hän oli puheillaan taivuttanut astumaan prikin\nväkeen.\n\n\"Kieltäkää kapteeni O'Brieniä\", kehoitti hän minua, \"liikoja\nhätäilemästä miehittäessään laivaansa. Tiedän, mistä miehiä saadaan\nyllin kyllin, mutta koetan ensin sovinnollisia keinoja.\"\n\nHän teki niin ja toi melkein joka päivä laivaan miehen, ja kaikki\nhänen tuomansa miehet olivat kelvollista, pystyvää väkeä. Toisia tuli\ntarjoutumaan omasta aloitteestaan, ja pian olimme saaneet enemmän\nkuin puolet miehistöä, ja laivamme oli valmis lähtemään merille.\nSilloin amiraali antoi meille luvan lähettää maihin joukkueita\npakkopestausta varten.\n\n\"Herra Simple\", puhui Swinburne minulle, \"olen kaikin keinoin\nyrittänyt saada joitakuita oivallisia miehiä tulemaan laivaamme,\nmutta he eivät suostu. Olen kuitenkin päättänyt, että prikimme pitää\nsaada hyvä miehistö; ja jolleivät ne miehet ymmärrä omaa hyväänsä,\nniin minä ymmärrän ja varmasti he myöhemmin kiittävät siitä minua.\nNiinpä olen päättänyt ottaa heistä jokikisen.\"\n\nSamana iltana otimme mukaamme kaikki Swinburnen miehet ja menimme\nmaihin erään heidän tuntemansa merimieskapakan luokse, piiritimme\nsen sinitakkisilla merisotilaillamme ja otimme sieltä kolmekolmatta\nkomeata, pystyvää merimiestä, jotka tekivät miehistömme miltei\ntäydelliseksi. Loput saimme amiraalinlaivasta, enkä usko ainoassakaan\nPlymouthin satamasta lähteneessä ja salmeen ankkuroineessa laivassa\nolleen parempaa miehistöä kuin _Rattlesnakessa_ oli.\n\nSe oli hyvän maineen ansiota, joka aina tehoaa merimiehiin.\nO'Brienistä pitivät yleensä kaikki, jotka olivat purjehtineet hänen\nmuassaan, ja Swinburne, joka tunsi hänet hyvin, taivutti useita\ntulemaan alukseemme ja pakotti siihen toisia, joko he tahtoivat\ntai eivät. Lopulta he olivat kaikki siitä mielissään, eikä meiltä\nkarannut ainoatakaan miestä lippulaivasta saatuja merimiehiä\nlukuunottamatta. Aluksestamme ei tosiaankaan karannut ainoatakaan\nsellaista, jonka olisimme toivoneet pysyvän ja heidän sijalleen\nsaimme pian kunnollisempia miehiä.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nLähdemme purjehtimaan Länsi-Intiaan -- Eräs laivaamme tarjoutunut\nvapaaehtoinen hylätään ja viedään maihin, minkä syyn tämä luku\ntyydyttävästi selittää lukijalle.\n\n\nOlimme hyvin iloisia, kun satamanpäällikkö tuli laivaamme viemään\nsitä salmeen; ja vielä iloisempia olimme huomatessamme, että\npriki, joka oli vasta laskettu vesille, kun O'Brien määrättiin\nsen komentajaksi, tuntui purjehtivan hyvin nopeasti satamasta\npoistuessaan. Samoin kävi merelle jouduttuamme; aluksemme purjehti\nihastuttavasti, voitti kaikki tapaamamme laivat ja saavutti hyvin\nlyhyessä ajassa kaikki edellämme purjehtivat, kääntyi tuulessa kuin\ntaika-iskusta ja pyörähti vastatuuleen lyhyessä tuokiossa.\n\nKolme päivää sen jälkeen, kun olimme ankkuroineet Plymouth-salmeen,\nmaksettiin miehistöllemme palkka, ja saimme määräyksen lähteä\nseuraavana iltana viemään tiedonantoja Jamaikaan. Lähdimme\npurjehtimaan myötätuulessa ja olimme pian ennättäneet pois\nKanaalista. Nyt kului kaikki aikamme harjoittaessamme uutta miehistöä\nhoitamaan tykkejä ja opettaessamme sille yhteistoimintaa. Ja\npasaatituuliin ehdittyämme oli kuri laivassamme varsin mukiinmenevä.\n\nEnsimmäinen luutnanttimme oli varsin omituinen henkilö. Hänen\nveljensä oli varakas urheilumies, ja veljen esimerkin vaikutuksesta\nhänkin oli innokas urheilun harrastaja. Hän tunsi kaikkien niiden\nhevosten nimet, jotka olivat voittaneet Derby- ja Oaks-kilpailussa\nviimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana, oli taitava voimailija\nja urheilija ynnä erinomainen ampuja; hän oli tuonut myös\npointer-koiransa laivaan. Muissa suhteissa hän oli olemukseltaan\nsuuri keikari, käytti aina käsineitä jopa palveluksessakin; hän oli\nkaikin puolin herrasmies ja aika komea eikä suinkaan huono merimies.\nHän oli näet hankkinut kylliksi tietoja suorittaakseen tehtävänsä\ntyydyttävästi, ja kun hän nyt oli ensimmäinen luutnantti ja hänen\noli pakko työskennellä, perehtyi hän tehtäviinsä yhä paremmin joka\npäivä. En ole koskaan tavannut miellyttävämpää ruokakumppania enkä\nkunnioitettavampaa nuorta miestä.\n\nPrikissä saa olla ainoastaan kaksi luutnanttia.\n\nPerämies oli karkea, hyväsydäminen, älykäs nuori mies, aina hyvällä\ntuulella.\n\nVielä kuuluivat ruokakuntaamme lääkäri ja taloudenhoitaja. He olivat\nihan luonteettomia miehiä sitä ehkä lukuunottamatta, että lääkärissä\noli liian paljon hovimiestä ja taloudenhoitaja oli liian kitsas;\nmutta yleensähän taloudenhoitajat ovat suurempia syntipukkeja kuin\nsyntisiä.\n\nMutta puhuessani prikistä ja sen upseereista olen viehättynyt\npoikkeamaan syrjään ja olin vähällä unohtaa kertoa tapauksesta,\njoka sattui kaksi päivää ennen lähtöämme. Olin O'Brienin luona\nkapteeninhytissä, kun Osbaldistone, ensimmäinen luutnantti, tuli\nsisälle ilmoittamaan, että laivaan oli saapunut poika tarjoutumaan\nvapaaehtoiseksi.\n\n\"Millainen nuorukainen hän on?\" tiedusti O'Brien.\n\n\"Aika hauskan näköinen -- hyvin hento, sir\"; vastasi ensimmäinen\nluutnantti. \"Meillä on kaksi paikkaa vapaina.\"\n\n\"No niin, ottakaa selkoa, mihin hän kelpaa, ja jos hän on mielestänne\nsopiva, niin merkitkää hänet luetteloihin!\"\n\n\"Koettelin häntä jo, sir. Hän väittää olleensa lyhyen ajan merellä.\nKäskin hänen kavuta ison maston taklaukseen, mutta hän ei oikein\nsiitä pitänyt.\"\n\n\"No niin, tehkää, kuten haluatte, Osbaldistone!\" kehoitti O'Brien, ja\nensimmäinen luutnantti poistui hytistä.\n\nNoin neljännestunnin kuluttua hän palasi.\n\n\"Kuulkaahan, sir\", alkoi hän nauraen, \"lähetin pojan kannen alle\nlääkärin tarkastettavaksi, mutta hän kieltäytyi riisuutumasta.\nLääkäri sanoo luulevansa häntä naiseksi. Kutsutin hänet peräkannelle,\nmutta hän kieltäytyy vastaamasta kysymyksiini ja haluaa puhua teidän\nkanssanne.\"\n\n\"Minun kanssani!\" kummasteli O'Brien. \"No, otaksuttavasti jonkun\nmerimiehemme vaimo, joka koettaa varkain päästä mukaamme matkalle. No\nniin, lähettäkää hänet tänne, Osbaldistone! Todistan hänelle, kuinka\nmahdotonta siveellisessä suhteessa hänen on lähteä purjehtimaan hänen\nmajesteettinsa _Rattlesnakessa_.\"\n\nMuutamien minuuttien kuluttua saapui tarjokas ensimmäisen luutnantin\nlähettämänä kapteenin hyttiin, ja minä aioin vetäytyä pois hänen\nastuessaan sisälle, mutta O'Brien esti sen.\n\n\"Jää tänne, Peter! Maineeni on vaarassa, jos jään yksin\", sanoi hän,\nnaurahtaen.\n\nVahtimies aukaisi oven, ja riippumatta siitä, oliko tuli poika vai\ntyttö, hauskempia kasvoja kuin hänen olivat, ole milloinkaan\nnähnyt. Hänen hiuksensa olivat lyhyiksi leikatut enkä osannut\npäättää, olivatko lääkärin epäluulot paikkansapitävät.\n\n\"Haluatte puhua -- pyhä Patrick!\" huudahti O'Brien, silmäillen hänen\npiirteitään vakavasti. Sitten O'Brien peitti kasvonsa käsillään,\nkumartui pöydän ylitse ja huudahti:\n\n\"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!\"\n\nTällä välin nuoren tulokkaan kasvoista pakeni veri, ja sitten se\nlehahti niihin uudelleen, niin että hän vuorotellen kalpeni ja\npunastui. Huomasin hänen vartalonsa vavahtelevan, polvet tutisivat\nkolahdellen vastakkain, ja jollen olisi ehättänyt avuksi olisi hän\nkaatunut lattialle. Huomasin hänen pyörtyneen, minkä vuoksi laskin\nhänet lattialle ja riensin noutamaan vettä. O'Brien ponnahti pystyyn\nja syöksyi hänen luoksensa.\n\n\"Voi, tyttö-parkani!\" säälitteli hän suruissaan. \"Voi, Peter, tämä on\nkaikki sinun syytäsi.\"\n\n\"Kaikki minun syytäni! Miten hän on voinut tulla tänne?\"\n\n\"Kaikkien puolestamme rukoilevien pyhimysten nimessä -- jos saisin\ntämän tekemättömäksi, olisin valmis luopumaan laivastani ja\nvaltakirjastani, niin kalliina kuin niitä pidänkin.\"\n\nO'Brienin ollessa kumartuneena tytön puoleen tippui hänen silmistään\nkyyneliä pyörtyneen kasvoille, samalla kun hautelin niitä\npukeutumishuoneesta tuomallani vedellä. Arvasin, kuka hän oli, vaikka\nen ollut kertaakaan häntä nähnyt. Hän oli juuri se tyttö, jota\nO'Brien oli vakuuttanut rakastavansa houkutellakseen häneltä setäni\nlapsen vaihtoa koskevan salaisuuden. Ja kohtausta katsellessani en\nvoinut olla ajattelematta: \"Kukapa nyt tahtoisi väittää, että pahaa\nsaa tehdä hyvän tarkoituksen saavuttamiseksi?\" Tyttö-rukassa näkyi\ntoipumisen oireita ja O'Brien heilautti minulle kättänsä, sanoen:\n\n\"Jätä meidät kahden kesken, Peter, ja pidä huolta siitä, ettei ketään\ntule tänne!\"\n\nOltuani kapteeninhytin ovella vahtimiehen luona lähes tunnin ja\nestettyäni useita henkilöitä menemästä sisälle O'Brien avasi oven,\npyytäen minua käskemään, että hänen veneensä miehitettäisiin, ja\nsitten tulemaan hänen luoksensa. Tyttö-rukka oli ilmeisesti itkenyt\nhaikeasti, ja O'Brien oli hyvin liikutettu.\n\n\"Kaikki on järjestetty, Peter. Sinun pitää lähteä hänen kanssansa\nmaihin, etkä saa erota hänestä, ennenkuin olet saattanut hänet\nillalla lähteviin postivaunuihin. Tee minulle se palvelus, Peter --\nse olisi velvollisuutesikin\", jatkoi hän hiljaa, \"sillä osittain olet\nsinä ollut tähän syypäänä\".\n\nPudistin O'Brienin kättä vastaamatta mitään -- ilmoitettiin, että\nvene oli valmiina, ja tyttö seurasi minua, kävellen varmoin askelin.\nSoudimme rantaan, saatoin hänet postivaunuihin kyselemättä häneltä\nmitään ja sitten palasin laivaan.\n\n\"Olen tullut laivaan, sir\", lausuin astuessani hyttiin hattu kädessä,\nilmoittautuen kapteenille ohjesäännön mukaisesti.\n\n\"Kiitos\", vastasi O'Brien. \"Sulje ovi, Peter! Kerrohan, miten hän\nkäyttäytyi. Mitä hän puhui?\"\n\n\"Hän ei virkkanut mitään, enkä minä kysynyt häneltä mitään. Hän\nnäytti olevan taipuvainen menettelemään sopimuksenne mukaan.\"\n\n\"Istuhan, Peter. En ole eläissäni ollut onnettomampi kuin nyt\nenkä pahemmin harmistunut itseeni. Minusta tuntuu kuin en enää\nmilloinkaan voisi olla onnellinen. Merimies joutuu elämässään\ntekemisiin naissukupuolen huonoimman osan kanssa, emmekä tunne\nparempien naisten oikeata arvoa. Lörpötellessäni hölynpölyä sille\ntyttöparalle ei mieleenikään johtunut, että siten särkisin maailman\nhellimpiin kuuluvan sydämen ja uhraisin sellaisen olennon onnen, joka\nolisi valmis antamaan henkensä puolestani. Teidän lähdettyänne olen\nainakin kaksikymmentä kertaa katsonut kuvastimesta nähdäkseni, enkö\nnäytä roistolta. Mutta pyhän Patrickin veren nimessä! Luulin naisen\nrakkautta omamme kaltaiseksi ja arvelin kolmikuukautisen risteilyn\nsaattavan jälleen kaikki kuntoon.\"\n\n\"Minä luulin hänen siirtyneen Ranskaan.\"\n\n\"Niin minäkin luulin; mutta nyt hän kertoi minulle kaikki. Isä\nO'Toole ja hänen äitinsä toivat hänet tänne rannikolle, aikoen\nlähteä salakuljetuspurressa Dieppeen. Purren tultua yöllä rantaan\nheitä noutamaan nousivat äiti ja lurjusmainen pappi siihen, mutta\nhänestä tuntui kuin hän poistuessaan siitä maasta, jossa minä olin,\nolisi luopunut koko maailmasta, ja vitkasteli. Rannalle saapui\ntullivartijoita, ammuttiin pari pistoolinlaukausta, vene työnnettiin\nirti rannasta ilman häntä, ja hänet ynnä heidän matkatavaransa\njätettiin rantahietikolle. Hän palasi tullivartijoiden seurassa\nlähimpään kaupunkiin ja kertoi heille suoraan koko jutun; he\npäästivät hänet vapaaksi. Isä O'Toolen tavaroiden joukosta hän löysi\nkirjeitä, jotka hän luki; niistä hän sai selville, että hänet ja\nhänen äitinsä aiottiin sijoittaa erääseen dieppeläiseen luostariin.\nJa koska kirjeissä -- joita hän väitti hyvin tärkeiksi, mutta joita\nen ole vielä rohjennut lukea -- oli mainittu luostarin nimi, meni\nhän niiden henkilöiden luokse, joiden talosta he olivat lähteneet\npurteen, ja pyysi heitä toimittamaan hänen äidilleen matkatavarat ja\nhänen kirjoittamansa kirjeen -- lähettäen kaikki muut tavarat paitsi\nlöytämiään kirjeitä, jotka hän piti antaakseen ne minulle. Senjälkeen\nhän on saanut kirjeen äidiltään, joka on kertonut saapuneensa\nkommelluksitta luostariin ja pyytänyt häntä tulemaan luoksensa\nniin pian kuin suinkin. Äiti vannoi nunnanvalan viikon kuluttua\nperilletulonsa jälkeen, joten tiedämme, mistä hänet löydämme, Peter.\"\n\n\"Entä mihin tyttö-poloinen nyt joutuu, O'Brien?\"\n\n\"Se onkin koko jutun pahin puoli. Nähtävästi hän oli toivonut, ettei\nhäntä saataisi ilmi, ennenkuin olisimme lähteneet purjehtimaan, ja\nsitten hän olisi, kuten hän sanoi, virunut jalkojeni juuressa ja\nhuolehtinut minusta myrskyissä. Mutta minä huomautin hänelle, että se\noli luvatonta ja etten saisi mennä avioliittoon hänen kanssansa. Voi,\nPeter, tämä on kovin murheellinen juttu!\" jatkoi O'Brien, pyyhkäisten\nkädellä silmiään.\n\n\"No niin, O'Brien, mutta miten tyttö-paran käy?\"\n\n\"Hän menee isäni ja äitini luokse, toivoen minun joskus palaavan\nja menevän naimisiin hänen kanssansa. Kirjoitin isä M'Grathille ja\npyysin häntä tekemään voitavansa.\"\n\n\"Etkö siis haihduttanut tytön harhaluuloja?\"\n\n\"Se täytyy isä M'Grathin tehdä; minä en voinut. Se olisi vihlaissut\nhänen sydäntään, enkä hennonut sivaltaa häneen sitä iskua. Olisin\nmieluummin kuollut -- mieluummin mennyt naimisiin hänen kanssansa\nkuin tehnyt sen, Peter. Kenties hän kestää sen paremmin, kun olen\nkaukana. Isä M'Grath järjestää sen asian.\"\n\n\"O'Brien, minä en pidä siitä isä M'Grathista.\"\n\n\"Niinpä niin, Peter, saatat olla oikeassa. Hänen kaikki puheensa\neivät oikein miellytä minua itseänikään; mutta mitäpä voisin tehdä?\nIhminen joko on katolilainen ja uskoo katolilaisen tavalla tai ei\nole katolilainen. Luopuisinko uskonnostani nyt, kun sitä vainotaan?\nEn ikinä, Peter; toivottavasti en missään nimessä, jollen löydä\npaljoa parempaa. Minusta ei kuitenkaan ole mielusta tuntea, että\ntämä rippi-isäni neuvo on ristiriidassa oman omantuntoni kanssa. Isä\nM'Grath on maailmallinen ihminen; mutta sehän todistaa vain sen,\nettä hän on väärässä, eikä sitä, että uskontomme on väärässä -- enkä\narkaile puhua sinulle tästä asiasta. Paitsi sinua ei kukaan tiedä,\nettä olen katolilainen; eikä amiraalinvirastossa ole vaadittu minua\nvannomaan valaa, jota en olisikaan vannonut, vaikka isä M'Grath\nväittää, että saan vannoa, mitä ikinä haluan, kuten hän sanoo,\nkerettiläisille, ja että hän antaa minulle synninpäästön. Peter,\nrakas kumppani, älä hiisku enää mitään siitä asiasta!\"\n\nEn enää hiiskunutkaan mitään. Mutta minun sopinee hyvin kertoa heti\nloppuun poloisen Ella Flanaganin tarina, koska hän ei enää esiinny.\nNoin kolme kuukautta myöhemmin saimme isä M'Grathilta kirjeen; hän\nkertoi tytön saapuneen kommelluksitta perille ja olleen suurena\nlohtuna O'Brienin isälle ja äidille, jotka olivat toivoneet hänen\njäävän heidän luoksensa eliniäksi. Isä M'Grath oli ilmoittanut\nhänelle, että otettuaan kapteeninvaltakirjan mies oli ihan\nsamanlaisessa asemassa kuin luostarilupauksen tehnyt munkki, sillä\nhän ei saanut milloinkaan mennä avioliittoon. Tyttö-raukka uskoi\nhäntä, ja luullen iäksi menettäneensä O'Brienin hän isä M'Grathin\nneuvosta meni nunnaksi erääseen irlantilaiseen luostariin voidakseen,\nkuten hän sanoi, rukoilla O'Brienin puolesta yötä päivää.\n\nUseiden vuosien kuluttua kuulimme hänestä -- hän voi hyvin eikä ollut\nonneton. Mutta O'Brien ei eläissään unohtanut käyttäytymistään tätä\ntyttö-parkaa kohtaan. Se oli alituisen katumuksen lähde; ja luulen\nhänen sydämensä hänen elämänsä viimeiseen päivään saakka soimanneen\nhäntä siitä, että hän oli kohdellut tyttöä niin häikäilemättömästi.\n\nMutta minun täytyy luopua tästä tuskallisesta puheenaiheesta ja\npalata _Rattlesnakeen_, joka oli tällä välin saapunut Länsi-Intiaan\nja yhtynyt Jamaikan vesillä amiraalin laivastoon.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nMartinique-saaren rannikon kuvaus -- Tähyilyn vuoksi pommitettuina\n-- Ei ole sankarillista asettua maalitauluksi -- Yhdysvaltain lipun\nsuojassa purjehtiva Noakin arkin pienoisjäljennös -- Ranskalaisen\norjalaivan valtaus -- Papukaijakeittoa valekilpikonnanliemen sijasta.\n\nSaimme Barbados-saaren rannassa määräyksen lähteä risteilemään\nMartinique-saaren vesille estääksemme sotatarpeiden viennin tämän\nsaaren varusväelle, ja lähdimme sinne viipymättä. En tiedä mitään\nsen kauniimpaa näkyä kuin se on, jonka näkee purjehtiessaan pitkin\ntämän ihanan saaren itärannikkoa; kunnasjonot ulottuvat vedenrajaan\nsaakka mitä raikkaimman vehreän kasvillisuuden peittäminä; alhaalla\nniitä erottavat toisistaan pienet lahdelmat, joiden rantoja\npeittää huikaisevan valkea hiekka ja joissa vähäiset, läheisiltä\nviljelyksiltä sokeria kuljettavat alukset kelluvat ankkurissa.\nJokaisen kunnaan merenpuolisen rinteen laella kohosi linnoitus,\nja sen yläpuolella hulmusi trikolori -- joka varmasti on maailman\nsotaisimman näköisiä lippuja.\n\nKolmantena aamuna olimme kiertäneet Diamond-kallion ympäri ja\npurjehdimme Fort Royal-lahden suulla olevan saaren suojanpuolista\nrantaa pitkin. Mutta kun lahden idänpuolisen suusalmen luona laskimme\nliian lähelle maata kaartaessamme Salomonin niemeksi nimitettyä\nulkonemaa, huomasimme joutuneemme likemmäksi äskettäin rakennettua\npatteria kuin meistä oli mieluista. Savupatsas tuprahti sinisen\nveden pinnalle, ja senjälkeen vinkui kuula mennen ison purjeemme\nlävitse, ensin katkaistuaan viirin, joka oli lähellä tykillä seisovan\nja prikiä tarkastavan Swinburnen päätä. Olin kapteeninhytissä\npäivällisellä O'Brienin ja ensimmäisen luutnantin seurassa.\n\n\"Minne pahukseen priki nyt on ohjattu?\" kivahti O'Brien, nousi\ntuoliltaan ja meni kannelle.\n\nMe molemmat seurasimme häntä, mutta ennenkuin ehdimme kannelle,\nviuhahti vielä kolme tai neljä kuulaa mastojemme välitse.\n\n\"Patterista on alettu ampua meitä, sir\", ilmoitti kannella\npäivystysvuorolla oleva O'Farrell-niminen aliperämies.\n\n\"Kiitoksia hyvin paljon ilmoituksestanne, herra O'Farrell\", vastasi\nO'Brien, \"mutta ranskalaiset _tiedoittivat_ sen aikaisemmin kuin\nte. Saanko kysyä, onko teistä erikoisen hauskaa olla maalitauluna\nvai arveletteko, että hänen majesteettinsa priki _Rattlesnake_ on\nlähetetty tänne ammuttavaksi turhanpäiten seulaksi? Peräsin oikealle,\nalipursimies!\"\n\nPenäsin käännettiin oikealle, ja priki saatiin pian pois tykkien\nulottuvilta; sitä ennen ennättivät viholliset kuitenkin sinkauttaa\nmeitä kohti muutamia kuulia, ja eräs niistä katkaisi etumaston\nmärssypartuunan.\n\n\"Nyt, herra O'Farrell\", lausui O'Brien, \"haluaisin vain huomauttaa\nolevani varma siitä, etten minä eikä kukaan muukaan tämän laivan\nmiehistöstä välitä rahtuakaan yhdestä tai kahdesta korvissamme\nvinkuvasta kuulasta, jos vain sillä on mitään voitettavissa joko\nitsemme tai isänmaamme hyväksi. Mutta minusta on tuiki vastenmielistä\nmenettää ainoankaan miehen jalkaa tai käsivartta, saatikka sitten\nhenkeä, jollei sillä ole minkäänlaista tarkoitusta. Muistakaa\nsenvuoksi vastaisuudessa, ettei ole suinkaan häpeäksi pysytellä\npoissa patterin tykinkuulien ulottuvilta, kun kaikki edut ovat\nvihollisten puolella! Olen aina pannut merkille, että umpimähkäiset\nkuulat valitsevat parhaita miehiä. Laskekaa iso purje alas ja\nlähettäkää purjeentekijät sitä korjaamaan!\"\n\nO'Brien palasi hyttiinsä, mutta minä jäin kannelle, sillä minulla\noli iltapuolen vahtivuoro, ja vaikka O'Farrell oli saanut luvan\nolla puolestani vahdissa, en halunnut enää mennä kannen alle. Fort\nRoyal-lahti oli nyt näkyvissämme, ja näköala oli erittäin kaunis.\nSwinburne seisoi yhäti tykillä, ja koska tiesin hänen olleen näillä\nseuduilla jo aikaisemmin, pyysin häneltä paikallisia tietoja. Hän\nmainitsi kaupungin kohdalla olevien patterien nimet, osoitti minulle\nFort Edwardin, Negro-kärjen ja erikoisesti Pigeon-saaren, jonka\nkorkeimmalla kohdalla sijaitseva patteri näytti muuratulta kruunulta.\n\n\"Muistan tuon paikan hyvin, herra Simple\", virkkoi hän. \"Olin täällä\nviimeksi vuonna '94. Sotaväki oli piirittänyt sitä kokonaisen\nkuukauden, ja piirityksestä aiottiin luopua, koska ei saatu\ntykkiä tuolle kunnaalle, jonka näette tuolla. Niinpä kapteeni\nFaulkner-parka sanoi: 'Öljykankainen hattu suojaa monta selväjärkistä\npäätä, ja minä annan viisi dubloonia sille miehelle, joka hinaa\nneljäkolmattanaulaisen tykin tuon mäen laelle.' Se ei ollut ihan\nhelppo tehtävä, kuten oivaltanette täältäkin katsoessanne, herra\nSimple.\"\n\n\"Se näyttää kun näyttääkin minusta miltei mahdottomalta\", myönsin.\n\n\"Ja niin se näytti useimmista meistäkin. Mutta joukossamme oli\nmuuan Dick Smith, erään kuljetuslaivan perämies, joka oli tullut\nmaihin, ja hän astui esille, sanoen: 'Olen katsellut tuota tykkiä\nkäsitteleviä miehiänne ja olen sitä mieltä, että jos hankitaan\ntynnyri, sullotaan tykki siihen tiukalle, ahdetaan se täyteen vanhoja\nköysiä ja nuoria, se ehkä saadaan vieritetyksi ihan laelle saakka.'\nSilloin kapteeni Faulkner veti taskustaan viisi dubloonia, antoi ne\nhänelle ja virkkoi: 'Ansaitsette nämä rahat neuvostanne, vaikka se ei\nonnistuisikaan.'\n\n-- Mutta se onnistui, herra Simple; ja ranskalaisten ällistykseksi\naloimme ampua niitä poloisia, pakottaen heidät pian lakkaamaan\nrehentelemästä. Vangiksi jouduttuaan eräs ranskalainen upseeri\ntiedusti minulta, miten olimme saaneet tykin mäelle. Mutta minäpä en\ntahtonutkaan lörpötellä liikoja, minkä vuoksi kerroin hänelle hyvin\nsalaperäisesti, että olimme lennättäneet sen sinne leijalla. Häneltä\nmenivät silloin silmät levälleen; hän huudahti: _Sacre bleu!_ ja meni\ntiehensä, uskoen koko juttuni todeksi. Mutta eikö tuolta keulamme\nkohdalta näy purje, herra Simple?\"\n\nPurje se oli, ja ilmoitin siitä O'Brienille, joka tuli kannelle ja\nantoi määräyksen takaa-ajosta. Puolessa tunnissa olimme vieraan\naluksen kohdalla; se hinasi mastoonsa Yhdysvaltain lipun, osoittautui\nbrigantiniksi ja oli lastattu täyteen parrastaan myöten, joka\nei ollut täyttä jalkaa vedenpinnan yläpuolella. Sen lastina oli\nsekalaista tavaraa. Mastojen puolivälistä kannelle saakka riippui\nvasuissa omenoita, perunoita, sipuleja ja erilaisia pähkinöitä. Kansi\noli sullottu täyteen nautoja, lampaita, sikoja ja aaseja. Ruuma oli\ntäynnä kattopaaruja, rakennuspuita ja kaikenlaisia muita tavaroita,\nliian monenlaisia nimeltä mainittaviksi. Nousin alukseen ja kysyin\nlaivurilta, minne hän oli matkalla.\n\n\"No\", vastasi hän, \"olen matkalla markkinapaikalle -- en minnekään\nerikoisesti; ettekä te arvattavasti minua pidätä\".\n\n\"Emme, jos kaikki on niinkuin pitääkin\", vakuutin. \"Mutta minun\ntäytyy silmäillä päiväkirjaanne.\"\n\n\"No niin, sitä vastaan minulla ei ole mitään muistutettavaa\", virkkoi\nmies ja nouti päiväkirjan kannelle.\n\nMinulla ei ollut paljon aikaa tarkastaa sitä, mutta väkisinkin minua\nhuvittivat vähäiset lukemani seuraavanlaatuiset muistiinpanot: \"Vesi\nhyvin vähissä -- teurastimme valko-otsaisen sonnin -- pyydystimme\ndelfiinin ja söimme sen päivälliseksi -- laskimme siirappia merkillä\nN:o I A varustetusta tynnyristä. Kaunis yö -- näimme pieniä, pyöreitä\nesineitä kellumassa vedenpinnalla -- nostimme kannelle sangollisen\n-- arvelimme niitä helmiksi -- päättelimme arvanneemme väärin --\nainoastaan polyyppejä, pieniä 'portugalilaisia sotalaivureita' --\nviskasimme ne takaisin mereen -- kuulimme kirkaisun, arvelimme\nkirkaisijaa merenneidoksi -- tähyilimme, emme nähneet mitään.\nHuomasimme hyvin omituista väreilyä edessäpäin -- arvelimme siellä\nmahdollisesti olevan merikäärmeen -- kurkistelimme nähdäksemme sen\nhyvin ja olimme vähällä törmätä Barbuda-saareen. Käänsimme jälleen\nulommaksi -- kohtasimme brittiläisen laivan -- kohtelu _kohteliasta_.\"\n\nTarkastettuani hänen päiväkirjansa pyysin lupaa saada tarkastaa hänen\nmerimiehiään nähdäkseni, oliko heidän joukossaan englantilaisia. Se\nei ollut hänestä miellyttävää, ja hän nurkui kovasti sitä vastaan,\nmutta miehet komennettiin aluksen perälle. Yksi mies näytti minusta\nvarmasti englantilaiselta, ja sanoin hänelle niin. Mutta sekä mies\nitse että laivuri väittivät, ettei niin ollut laita. Siitä huolimatta\npäätin viedä hänet laivallemme, jotta O'Brien saisi ratkaista asian,\nja käskin hänen mennä veneeseeni.\n\n\"No niin, jos tahdotte käyttää väkivaltaa, en minä mahda mitään.\nLaivani kansi ei ole tyhjä, kuten näette, muutoin -- Sanonpa teille\njotakin, herra luutnantti; tuosta laivastanne tulee toinen _Hermione_\n-- minulla on sellainen aavistus -- jos pestaatte siihen väkisin\npuhdasverisiä yankeita. Ja tärkeintä on, että Yhdysvallat sekaantuvat\nasiaan, mikä on yhtä varmaa kuin se, että Virginiassa on käärmeitä.\"\n\nNäistä vastaväitteistä huolimatta vein heidät alukseemme O'Brienin\nluokse, joka keskusteli pitkälti amerikkalaisen kanssa hytissään.\nHeidän palattuaan kannelle sai amerikkalainen laivuri poistua\nmiehineen, ja me lähdimme uudelleen purjehtimaan.\n\nMinulla oli sinä iltana ensimmäinen vahtivuoro, ja prikimme lipuessa\npitkin rannikkoa huomasin ylävän rannan suojassa aluksen, joka oli\njoutunut melkein tyyneen kohtaan, sellaiseen, että sen purjeet\nlepattelivat milloin minnekin päin tuulen pyörähdellessä sinne tänne.\nOhjasimme laivamme sitä kohti ja olimme varsin pian samassa tilassa\nkorkeintaan neljännespenikulman päässä siitä.\n\nHyökkäysvene laskettiin vesille, ja minä lähdin vieraalle alukselle;\nmutta koska se oli iso ja sotaisen näköinen, kehoitti O'Brien\nminua olemaan varovainen ja kääntymään takaisin, jos näkyisi\nvähäisimpiäkään merkkejä vastarinnasta. Suunnatessani venettä sen\nlaitaa kohti huudettiin sieltä minulle ranskankielellä, käskettiin\nminun pysyä loitolla ja uhattiin muussa tapauksessa ampua. Se oli\nkylliksi; ja saamani määräyksen mukaisesti palasin prikiin ja\nselostin tapauksen O'Brienille.\n\nLaskimme vesille kaikki hyökkäysveneet, hinaamalla käänsimme prikin\nlaidan sinne päin ja ammuimme ranskalaiseen laivaan puoli tusinaa\nkuula- ja kartessipanoksia. Kun alukselta ammunnan lakattua kuului\nkovaa melua ja hälinää, lähetti O'Brien minut taaskin tiedustamaan,\nantautuiko se. Vastaus oli myönteinen, ja nousin kannelle.\n\nLaiva osoittautui olevan _Commerce de Bordeaux_; siinä oli\nkolmesataakolmekymmentä orjaa, joita oli rannikolta otettu alukseen\nviisisataa Martiniquelle vietäviksi. Sen miehistöstä olivat useimmat\npahasti sairaina ja viruivat riippumatoissaan. Viime aikoina laivassa\noli teurastettu papukaijoja ja keitetty niistä lientä potilaille;\nharmaata papukaijalajia oli jäljellä vain muutamia, ja ne puhuivat\nmerkillisen hyvin. Aluksen lähtiessä rannalta oli siinä lähes tuhat\npapukaijaa.\n\nHuomattuaan minun vallanneen laivan O'Brien lähetti toisen veneen\ntiedustamaan, mikä alus se oli. Pyysin häntä lähettämään alukselle\nlääkärin, koska sen jotkut merimiehet ja monet orjat olivat\nhaavoittuneet laukauksistamme.\n\nKurjinta, mitä tiedän, on orjalaivoihin sullottujen orja-parkojen\ntila: tukahduttava ilma kansien välissä -- heidän liastaan leviävä\nkammottava löyhkä, sillä heidän olinpaikkojaan siivotaan tuskin\nkoskaan -- avuttomina viruvat sairaat, joita voimakkaammat katselevat\näärimmäisen välinpitämättömästi -- miehet, naiset ja lapset, jotka\novat alastomina ahdetut sekaisin ja laihtuneet pelkäksi luuksi ja\nnahaksi elettyään löyhkässä, nälässä ja sellaisessa ilmassa, jota\nainoastaan neekeri saattaa kestää. Jos kaikki, mitä orjalaivoissa\ntapahtuu, tunnettaisiin, niin luultavasti tunnustettaisiin, että\nolisi täysin oikeudenmukaista julistaa orjakauppa merirosvoudeksi. Ja\nvarmaa on, ettei se lopu, jollei sitä aleta pitää merirosvoutena.\n\nPäivän valjetessa laiva oli valmis, ja O'Brien päätti viedä sen\nDominica-saarelle, jotta orja-poloiset voitaisiin heti lähettää\nmaihin. Muutamien päivien kuluttua laskimme ankkurin Prinssi Rupertin\nlahteen ja viivyimme siellä ainoastaan vuorokauden, ottaaksemme\nlaivaamme virvokkeita ja sopiaksemme vallatusta aluksesta, joka,\nkuten minun tuskin tarvitsee sanoa, oli varsin arvokas.\n\nSinä lyhyenä aikana, jonka olin maissa ostamassa kanoja ja\nkasviksia O'Brieniä ja omaa ruokakuntaamme varten, sain huvin\nnähdä musta-ihoisen kersantin harjoittamassa rykmenttinsä\nvapaita neekereitä ja mulatteja. Hän näytti päättäneen esiintyä\nmahdollisimman hyvin, sillä hän aloitti:\n\n\"Ne, joilla on kengät ja sukat, sijoittuvat eteen; ne, joilla\non kengät, mutta ei sukkia, sijoittuvat keskelle, ja ne, joilla\nei ole kenkiä eikä sukkia, sijoittuvat taakse. Kasvot vuoreen,\nselkä merenrantaan päin. Minkätähden ette astu esille, sir -- te\nhirtehinen?\"\n\nUteliaisuudessani luin eturiviin kelpaavien miesten luvun; sellaisia\noli ainoastaan kaksi mulattia. Toisessa rivissä oli myöskin vain\nkaksi. Kengättömyys ja sukattomuus näyttivät olevan muodissa. Kuten\ntavallisesti oli ympärillämme neekereitä, ja vaikka olimme olleet\npaikalla vain muutamia tunteja, olivat he sommitelleet meistä laulun,\njota he yhtenään kertailivat.\n\n    \"Rantahan laskee _Rattlesnake_\n    purjeet pullollaan.\n    Rantahan laskee _Rattlesnake_\n    saalis muassaan.\n    Ei _Rattlesnaken_ raha lopu,\n    hauskaa miehet saa.\"\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nRahalla saa uudessa maassa ostaa mitä tahansa -- Amerikkalaisten\ntietoihin ei aina ole luottamista -- Yöllinen hyökkäys; meidät\ntorjutaan -- Löylytys kaappauksen sijasta -- Sittenkin saamme jotakin\nsiepatuksi.\n\n\nSeuraavana aamuna nostimme ankkurin ja palasimme sijoituspaikoillemme\nMartiniquen vesille. Saavuttuamme kolmen penikulman päähän St.\nPierren kaupungista havaitsimme aluksen, joka lähestyi meitä\nhätämaston avulla. Se suuntautui suoraan meitä kohti, ja tunsimme sen\nsamaksi amerikkalaiseksi brigantiniksi, jonka olimme tarkastaneet\njoku aika sitä ennen. O'Brien lähetti veneen noutamaan sen laivuria\nalukseemme.\n\n\"No niin, kapteeni\", virkkoi hän, \"oletteko siis ollut\npyörremyrskyssä?\"\n\n\"En tietääkseni\", vastasi mies.\n\n\"No, mitä pahusta olette sitten puuhannut?\"\n\n\"Kas, olen kaiketi myynyt koko lastini ja lisäksi olen myynyt\nmastoni.\"\n\n\"Myynyt mastonne! Kenelle ne myitte?\"\n\n\"St. Pierren satamassa olevalle mainion sievälle ranskalaiselle\nkaapparialukselle, joka oli menettänyt mastonsa erään\npronssipohjaisen vainuajanne sitä ahdistaessa. Ja minulle\nmaksettiinkin aika hyvin.\"\n\n\"Mutta miten mielitte päästä takaisin kotimaahanne?\"\n\n\"Aion pyrkiä _virtaan_, ja sitten tulen aika hyvin toimeen. Jos osun\nluoteistuuleen, nostan hätämerkin, ja joku alus kai hinaa meidät\nsatamaan.\"\n\n\"No niin\", lausui O'Brien, \"mutta tulkaahan hyttiini maistamaan\njotakin!\"\n\n\"Erittäin mielelläni\", vastasi tämä omituinen kuolevainen, ja he\nmenivät hyttiin.\n\nNoin puolen tunnin kuluttua he palasivat kannelle, ja amerikkalainen\nvietiin veneellä laivalleen. Pian senjälkeen O'Brien kutsui hyttiinsä\nOsbaldistonen ja minut. Pöydällä oli St. Pierren sataman kartta, ja\nO'Brien virkkoi:\n\n\"Keskustelin pitkälti amerikkalaisen kanssa, ja hän väitti\nkaapparialuksen olevan ankkurissa tässä paikassa\", (hän osoitti\nkarttaan lyijykynällä merkittyä kohtaa). \"Jos niin on, on se aika\netäällä rannasta, eikä sen valtaamisen mielestäni pitäisi olla\nlainkaan vaikeata. Kuten näette, on se neljän sylen syvyisessä\nvedessä ja niin likellä ulompaa patteria, ettei tykkejä voi tähdätä\nveneitä kohti. Tiedustin myöskin, onko laivassa vahdinpito valpasta,\nja amerikkalainen vakuutti heidän luulevan olevansa niin hyvässä\nturvassa, ettei vahtia ole ollenkaan, että sen kapteeni ja upseerit\novat kaiket yöt maissa, juoden, polttaen tupakkaa ja kerskuen\nvastaisista urotöistään. Nyt on kysymys siitä, onko tämä selostus\noikea. Olemme kohdelleet amerikkalaista hyvin, eikä mielestäni\nole mitään syytä epäillä häntä. Hän kertoikin tietonsa omasta\naloitteestaan ikäänkuin olisi halunnut tehdä meille palveluksen.\"\n\nSallin Osbaldistonen puhua ensin; hän oli yhtä mieltä O'Brienin\nkanssa. Minä en ollut. Jo sekin, että alus tarvitsi uusia mastoja,\npani minut epäilemään, ettei se ollutkaan amerikkalaisen väitteen\nmukaisessa paikassa Ja jos miehen tarina oli osittain valhetta,\nniin minkätähden se ei olisi ollut valheellinen kokonaisuudessaan?\nO'Brieniin tuntui todisteluni tehoavan, ja sovimme niin, että jos\nveneet lähetettäisiin liikkeelle, olisi tarkoituksena tiedustelu,\nja että hyökkäykseen ryhdyttäisiin vain siinä tapauksessa, että\nkaapparialus olisi amerikkalaisen laivurin osoittamassa paikassa.\nPäätettiin kuitenkin suorittaa tiedusteluretki jo seuraavana yönä,\nsillä jos kaapparilaiva olisi otaksumassamme kohdassa, se ei\ntodennäköisesti viipyisi siinä kauan, vaan siirtyisi syvemmälle\nlahteen uusien mastojen kiinnittämistä varten.\n\nSe tieto, että pian lähdettäisiin retkelle, levisi nopeasti\nkautta koko laivan, ja kaikki miehet ottivat miekkansa telineistä\nvalmistautuakseen taisteluun. Komennusta odottamatta alkoivat\nveneiden taistelumiehistöt laitella veneitään kuntoon; jotkut\nleikkelivät vanhoja peitehuopia suikaleiksi, ja toiset tekivät\nuusia soutusilmukoita. Laivan miehet hyörivät kuten mehiläiset,\nuutterasti touhuten kannella ja tuoden mieleen parveiluajan edellä\nmehiläispesässä vallitsevan kiihkeyden.\n\nVihdoin tuli Osbaldistone kannelle ja käski puhaltaa veneiden\nmiehistölle lähtömerkin ja laittaa kaikki valmiiksi taistelua varten.\nHänen tuli olla retkikunnan komentajana isossaveneessä -- ensimmäisen\nkutterin päällikkö olin minä, toisen päällikkö oli O'Farrell, ja\njolla oli Swinburnen komennossa.\n\nPimeän tullen prikin keula käännettiin taaskin St. Pierreä kohti,\nja alus lipui verkalleen rantaan päin. Kello kymmenen käännyimme\ntuuleen, ja noin kello yksitoista käskettiin laskea veneet\nvesille O'Brienin vielä kerran toistettua Osbaldistonelle sen\nmääräyksen, ettei meidän pitänyt hyökätä, jos kaapparilaiva olisi\nankkurissa likellä kaupungin laituria. Miehet komennettiin kaikki\nriveihin peräkannelle, jossa tarkastettiin oliko heillä kaikilla\nnutussaan tuntomerkki, vasempaan hihaan ommeltu neliskulmainen\npurjekangaskappale, jotta osaisimme erottaa ystävän vihollisesta --\nmikä on tuiki tarpeellinen varokeino öisellä retkellä. Ja sitten\nveneet miehitettiin, ja ne komennettiin lähtemään. Airot painettiin\nveteen; ne levittivät fosforihohdetta, joka on niin tavallinen siinä\nilmastossa, ja me soudimme pois laivan kupeelta. Tunnin soudettuamme\nOsbaldistone käski isonveneen miesten lepuuttaa airojaan, ja me\nohjasimme veneemme hänen luoksensa. \"Nyt olemme sataman suulla\",\npuhui hän, \"ja meidän tulee pysytellä aivan hiljaa\".\n\n\"Sataman suullako, sir!\" äänsi Swinburne. \"Minun luullakseni olemme\npuolitiessä lahden pohjaan. Sivuutimme niemen vähintään kymmenen\nminuuttia sitten ja nyt olemme toisen patterin kohdalla.\"\n\nSitä ei Osbaldistone myöntänyt, enkä minäkään uskonut Swinburnen\nolevan oikeassa. Mutta hän väitti jyrkästi asian olevan niin ja\nosoitti meille kaupungin valoja, jotka kaikki näkyivät nyt meille\nselvästi, mikä olisi ollut mahdotonta, jos olisimme olleet vasta\nsataman suulla. Olimme sittenkin eri mieltä, ja kunnioituksesta\nesimiehiään kohtaan Swinburne vaikeni.\n\nAloimme taaskin soutaa ja etenimme mahdollisimman varovasti. Yö\noli pilkkosen pimeä, emmekä erottaneet mitään. Soudettuamme vielä\nkymmenen minuuttia näytimme ehtineen ihan likelle kaupungin valoja,\nmutta sittenkään emme nähneet kaapparilaivaa emmekä mitään muutakaan\nalusta. Lepuutimme jälleen airojamme ja neuvottelimme. Swinburne\nvakuutti, että jos kaapparialus olisi ollut otaksumassamme paikassa,\nolisimme sivuuttaneet sen aikoja sitten. Mutta meidän väitellessämme\nO'Farrell huudahti: \"Minä näen sen.\" Ja hän olikin oikeassa -- laiva\noli enintään kaapelinmitan päässä meistä.\n\nMääräystä odottamatta O'Farrell käski miestensä soutaa, ja hänen\nveneensä sujahti kaapparilaivan kupeeseen. Ennenkuin hyökkääjät\nolivat ennättäneet kavuta aluksen kylkien puoliväliin, välähti\nvaloja kaikkialle, ja kymmenkunta muskettia laukaistiin. Meillä ei\nollut muuta neuvoa kuin seurata jäljessä; muutamissa sekunneissa\nolimme kaikki vihollisaluksen kupeella. Mutta sen miehistö oli hyvin\nvalmistautunut ja valppaana. Puolustusverkkoja oli ripustettu joka\npuolelle, kaikki tykit oli tähdätty niin alas kuin mahdollista, ja\nlaiva tuntui olevan täynnä väkeä.\n\nNyt alkoi sekava ja verinen kohtaus, jollaista en usko enää\nkoskaan näkeväni. Kaikki yrityksemme tunkeutua laivan kannelle\nolivat hyödyttömiä. Jos koetimme hyökätä jostakin tykkiaukosta,\noli vastassamme kymmenkunta keihästä, torjuen meidät takaisin.\nJos kiipesimme suojaverkoille, paiskattiin meidät takaisin\nveneisiimme kuolleina tai haavoittuneina. Jokaisesta tykkiaukosta\nja kaapparialuksen kansilta ammuttiin musketeilla lakkaamatta.\nPistooleja ojennettiin esiin ja laukaistiin vasten kasvojamme, ja\nsilloin tällöin pamahtivat tykit, huumaten meitä korviasärkevällä\näänellään ja huojuttaen loiskivassa vedessä kelluvia veneitämme,\njollei niillä ollutkaan muuta vaikutusta.\n\nKymmenen minuuttia ponnistelimme heltiämättä. Kun vihdoin puolet\nmiehistämme virui kuolleina tai haavoittuneina veneiden pohjalla,\nistuivat useimmat elossaolevat hyödyttömien yritystemme väsyttäminä\nja masentamina veneiden teljoilla, panostellen muskettejaan ja\nammuskellen tykkiaukkoihin.\n\nHaavoittuneiden joukossa oli myöskin Osbaldistone. Ja huomattuani,\nettei häntä näkynyt isossaveneessä, jonka miehistöstä ei ollut\njäljellä kuuttakaan haavoittumatonta, huusin Swinburnelle, jonka vene\noli kupeellamme, ja kehoitin häntä käskemään muita veneitä poistumaan\nsatamasta niin hyvin kuin taisivat. Tämä määräys ilmoitettiin\npian hengissä oleville, jotka olisivat pitkittäneet epätasaista\nkamppailuaan viimeiseen mieheen saakka, jollen olisi komentanut heitä\ntaukoamaan. Isovene ja toinen kutteri lähtivät liikkeelle -- myöskin\nO'Farrell oli kaatunut. Ja heti niiden irtaannuttua kaapparialuksen\nkupeesta ja saatua aironsa liikkelle aloimme mekin loitota\nranskalaisten huutaessa ja kiljuessa, hyppiessä laivansa partaille,\nampuessa meitä musketeillaan ja syytäessä meille pilkallisia\nluikkauksia.\n\n\"Pysähdytään, sir\", huusi Swinburne. \"Kostetaan heille hieman.\" Niin\nsanottuaan hän seisautti isonveneen, käänsi sen keulan kaapparialusta\nkohti ja suuntasi tykin -- jonka olemassaolosta vihollisilla ei\nollut aavistustakaan, koska emme olleet sillä ampuneet -- sakeimpaan\nranskalaistungokseen.\n\n\"Seis hetkiseksi, Swinburne! Pankaa vielä yksi annos kartesseja\npiippuun!\"\n\nTeimme niin ja sitten laukaisimme tykin. Panoksen vaikutus oli\nperin tuhoisa, ja se kaasi suurimman osan ranskalaisista kannelle.\nSitä seuranneiden valituksien ja ähkäisyjen nojalla minusta tuntui\nvarmalta, että jos meillä olisi ollut vähän enemmän miehiä, olisimme\nvoineet kääntyä takaisin ja vallata laivan. Mutta se oli liian\nmyöhäistä. Kaikki patterit olivat nyt valaistut, ja vaikka sieltä ei\nmeitä nähty, ammuttiin sieltä sinne päin, missä meidän otaksuttiin\nolevan, sillä aluksesta kuuluvien huutojen nojalla arvattiin, että\nhyökkäyksemme oli torjuttu. Isossaveneessä oli ainoastaan kuusi airoa\nkäyttelemään pystyvää miestä, ensimmäisessä kutterissa vain neljä.\nMinun veneessäni oli viisi. Swinburnen lisäksi oli jollassa kaksi.\n\n\"Tämä on murheellinen juttu, sir\", päivitteli Swinburne. \"Mitä meidän\non nyt parasta tehdä? Olen sitä mieltä, että meidän olisi viisainta\nnostaa kaikki haavoittuneet isoonveneeseen, miehittää molemmat\nkutterit ynnä jolla ja hinata isoavenettä niillä. Ja, herra Simple,\nsen sijaan että pysyttelisimme tällä laidalla, kuten pattereissa\nluultaneen, soutakaamme lähellä niiden puolista rantaa, joten niiden\nkuulat lentävät ylitsemme.\"\n\nTämä neuvo oli liian hyvä syrjäytettäväksi. Kello oli nyt kaksi,\nja meillä oli pitkä soututaival edessämme, emmekä saaneet tuhlata\naikaa. Nostimme kaatuneet ja haavoittuneet kuttereista ja jollasta\nisoonveneeseen.\n\nEn ehtinyt suorittaa tarkastusta, mutta havaitsin O'Farrellin ja\nmyöskin Pepper-nimisen, veneisiin varmaankin salaa pujahtaneen\nnuorukaisen, kuolleen. Etsin kuitenkin Osbaldistonea ja löysin hänet\nisonveneen peräteljoilta. Hän oli saanut syvän haavan rintaansa\nnähtävästi keihäästä. Hän oli tajuissaan ja pyysi minulta vettä, jota\nnoudin isossaveneessä olevasta tynnyristä.\n\nKuultuaan puhuttavan vedestä ja erotettuaan sen äänen, kun se solisi\npikariin tynnyristä, pyysivät myöskin monet muut haavoittuneet\nsitä heikolla äänellä. Koska aika oli kovin täpärällä, jätin\nisoonveneeseen kaksi miestä, toisen pitämään perää, toisen juottamaan\nhaavoittuneita, minkä jälkeen aloimme hinata isoavenettä, soutaen\nsuoraan pattereita kohti, kuten Swinburne, jonka jolla nyt oli\nvierelläni, oli neuvonut meitä tekemään.\n\nNiin pian kuin olimme päässeet kyllin likelle rantaa, suuntasin\nveneemme merelle päin, eivätkä tunteeni suinkaan olleet\nkadehdittavia. Swinburne virkkoi minulle hiljaa:\n\n\"Tämä on ankara isku kapteenille, herra Simple. Minulle on aina\nkerrottu, ettei sellaista nuorta kapteenia, joka on menettänyt\nmiehiään tuomatta dollareja amiraalilleen, oteta suopeasti vastaan.\"\n\n\"Olen hänen tähtensä enemmän pahoillani kuin oikein osaan lausua,\nSwinburne\", vastasin. \"Mutta -- mitäs tuolla edessä päin on --\npurjehtiva alusko?\"\n\nSwinburne nousi seisomaan kutterin perässä ja tähysti muutamia\nsekunteja.\n\n\"Niin, iso laiva, joka on tulossa satamaan vähäprammipurje levällään.\nSen täytyy olla ranskalainen. Nyt on vuoromme, sir. Kunhan vain\nemme palaa tyhjin käsin, on kaikki hyvin. Airoihin, joka mies!\nIrroitammeko isonveneen hinausköyden, sir?\"\n\n\"Kyllä\", lupasin. \"Ja nyt, pojat, vallatkaamme tuo alus! Sitten\nmeidän kelpaa. Se on selvästikin kauppalaiva (eipä silti, että\nolisin ollut siitä varma). Swinburne, mielestäni meidän on parasta\npäästää se ohitsemme rannan puolelle; sen miehet ovat varmaankin\nkaikki katselemassa toisella laidalla, sillä heidän on täytynyt nähdä\nlaukaukset.\"\n\n\"Se on hyvä ajatus, sir\", myönsi Swinburne.\n\nLepuutimme airojamme, sallien sen lipua ohitsemme. Sen vauhti\noli vain pari meripenikulmaa tunnissa. Sitten soudimme kolmella\nveneellämme kiinni sen loorinkiin jätettyämme isonveneen\npaikoilleen ja kapusimme alukseen. Kuten olimme otaksuneet, olivat\nmiehet kannella ja kaikki laivan toisella laidalla innokkaasti\nkatselemassa pattereita, jotka edelleenkin silloin tällöin ampuivat\numpimähkäisiä laukauksia, eivätkä he huomanneet meitä, ennenkuin\nolimme ihan heidän kimpussaan, eikä heillä silloin enää ollut aikaa\ntarttua aseisiin.\n\nLaivassa oli useita naisia. Jotkut laivaväestä jäivät heitä\nsuojelemaan, toiset juoksivat kannen alle. Kahdessa minuutissa\nolimme vallanneet aluksen ja kääntäneet sen keulan toiseen suuntaan.\nHämmästykseksemme havaitsimme, että siinä oli neljätoista tykkiä.\nYhden kansiluukun jätimme auki, jotta siitä voitaisiin viedä suojaan\nnaiset, joista jotkut olivat pyörtyneet; muut Swinburne sulki ja\ntelkesi. Niin pian kuin kansi oli vallassamme, miehitimme toisen\nkutterin ja lähetimme sen noutamaan isoavenettä. Kun olimme saaneet\nsen kiinnitetyksi laivaan, oli meillä aikaa silmäillä ympärillemme.\n\nTuuli kiihtyi, ja puolessa tunnissa olimme poissa kaikkien patterien\ntykinkuulien ulottuvilta. Sitten nostatin haavoittuneet pois\nisostaveneestä, minkä jälkeen Swinburne ja muut miehet sitoivat\nheidän haavansa ja järjestivät heidän olonsa mahdollisimman mukavaksi.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nMerkillisiä tapahtumia kaapatussa aluksessa -- Vanhoja ystäviä\nentistä komeammassa hahmossa -- Vangitsija vankina, mutta hän jää\npaikalleen, vaikka vanki poistuu laivan veneellä -- Koko luku\nsekoitus rakkaudesta, sodasta ja kauppatavarasta.\n\n\nLaivan oltua vallassamme noin tunnin ajan ilmoitti kansiluukulla\nvahdissa oleva mies erään vangeista haluavan puhutella\nenglantilaisten komentavaa upseeria ja pyytävän lupaa tulla kannelle.\nSuostuin siihen, ja kannelle tuli herrasmies, joka ilmoitti, että hän\noli aluksen matkustaja, että laiva oli bordeauxilainen kaapparialus,\nettä siinä oli seitsemän naismatkustajaa, jotka olivat matkalla\nmiestensä ja omaistensa luokse, ja että hän uskoi minun suostuvan\nlähettämään heidät maihin, koska sodankäynnin tuskin voitiin katsoa\nkohdistuvan naisiin.\n\nKoska tiesin, että O'Brien olisi niin tehnyt ja että hän mielellään\npääsisi eroon sekä naisista että vangeista, jos vain voisi,\nvastasin myöntävästi ja lupasin kääntää laivan tuuleen, ettei\nheidän tarvitsisi soutaa niin pitkää matkaa päästäkseen maihin, ja\nsallia naisten ja muiden matkustajien lähteä laivasta. Pyysin heitä\nmahdollisimman nopeasti laittamaan matkatavaransa kuntoon ja ilmoitin\nluovuttavani heille kaksi aluksen venettä ja niiden miehistöksi\nriittävän määrän laivan ranskalaisia merimiehiä.\n\nRanskalainen oli hyvin kiitollinen, kiitti minua naisten puolesta\nja poistui sitten kannen alle kertomaan sanomaa. Senjälkeen käänsin\nlaivan tuuleen, lasketin veneet vesille ja odotin lähtevien\nsaapumista. Oli jo valoisa päivä, ennenkuin he olivat valmiit, mutta\nsiitä en välittänyt. Priki näkyi ulapalla noin seitsemän penikulman\npäässä, ja olin varmasti poissa patterien ulottuvilta.\n\nVihdoin he ilmestyivät kannelle, tullen yksitellen tikkaita myöten\nranskalaisten herrasmiesten saattamina. Heidän täytyi varrota,\nsillä aikaa kun heidän matkatavaransa ja käärönsä laskettiin\nveneisiin. Heitä kammotti, kun he näkivät lukuisat kannella viruvat\nenglantilaiset kuolleet ja haavoittuneet. Heidän säälitellessään\nkerroin heille, että olimme yrittäneet vallata kaapparialusta, mutta\nettä hyökkäyksemme oli torjuttu ja että satamasta poistuessamme\nolimme osuneet näkemään heidän laivansa ja vallanneet sen.\n\nKaikki naiset olivat kukin erikseen kiittäneet minua siitä\nhyväntahtoisesta teostani, että päästin heidät vapaiksi, paitsi eräs\nheistä, joka tarkasteli haavoittuneita. Ranskalainen herrasmies\nmeni hänen luoksensa ja huomautti hänelle, ettei hän ollut lausunut\nkiitostaan komentavalle upseerille.\n\nHän kääntyi minuun päin -- ja minä hätkähdin. Olin varmasti nähnyt\nnuo kasvot ennenkin -- en voinut niistä erehtyä. Mutta nyt hän oli\nkasvanut kauniiksi, nuoreksi naiseksi.\n\n\"Celeste\", äänsin vapisten. \"Ettekö olekin Celeste?\"\n\n\"Kyllä olen\", myönsi hän, katsoen minuun vakavasti ikäänkuin\nsaadakseen selville, kuka olin, mikä ei kuitenkaan ollut helppoa,\nkoska kasvoni olivat pölyn ja ruudinsavun tahraamat.\n\n\"Oletteko unohtanut Peter Simplen?\"\n\n\"Oi! En -- en -- en suinkaan ole unohtanut!\" huudahti Celeste,\npurskahtaen itkemään ja ojentaen kätensä minulle.\n\nTämä kohtaus ällistytti aika tavalla kannellaolijoita, jotka eivät\njaksaneet sitä käsittää. Hän hymyili kyyneltensä takaa vakuuttaessani\nhänelle, että olin kovin onnellinen voidessani tehdä hänelle\npalveluksen.\n\n\"Entä missä eversti on?\" tiedustin.\n\n\"Tuolla\", vastasi hän, osoittaen saarta. \"Hän on nyt kenraali ja\nkomentaa tuon linnoituksen varusväkeä. Entä missä on herra O'Brien?\"\nkysyi hän.\n\n\"Tuolla\", ilmoitin minä. \"Hän komentaa tuota sotalaivaa, jonka toinen\nluutnantti minä olen.\"\n\nKyselimme nopeasti toisiltamme kuulumisia, ja veneet saivat varrota\nmeidän keskustellessamme. Swinburne ilmoitti prikin olevan tulossa\nmeitä kohti, ja minusta tuntui, että haavoittuneiden vuoksi minun\nei sopinut enää viipyä. Ennätin kuitenkin pusertaa hänen kättänsä,\nkiittää häntä kukkarosta, jonka hän oli antanut minulle tanssiessani\npuujaloilla, ja vakuuttaa hänelle, etten ollut häntä unohtanut enkä\nikinä unohtaisi. Pyydettyäni häntä kertomaan parhaat terveiseni hänen\nisälleen autoin häntä veneeseen, ja silloin hän virkkoi:\n\n\"En tiedä, teenkö oikein sitä pyytäessäni, mutta voisitte tehdä\nminulle suuren palveluksen.\"\n\n\"Minkä, Celeste?\"\n\n\"Olette sallinut enemmän kuin puolet miehistöstämme lähteä soutamaan\nmeitä maihin. Joidenkuiden täytyy jäädä tänne, ja he ovat kovin\nsurkealla mielellä -- tuskinpa vielä onkaan oikeastaan ratkaistu,\nketkä heistä lähtevät. Voisitteko päästää heidät kaikki?\"\n\n\"Sen teen teidän tähtenne, Celeste. Heti, kun teidän veneenne ovat\nlähteneet liikkeelle, lasken vesille peräkannen veneen ja lähetän\nloput miehet perässänne. Mutta nyt minun täytyy lähteä liikkeelle.\nJumala teitä siunatkoon!\"\n\nVeneet työnnettiin sitten irti laidasta, matkustajat huiskuttivat\nmeille nenäliinojaan, ja minä lähdin purjehtimaan prikiä kohti.\nNiin pian kuin peräkannen vene oli vesillä, kutsuttiin laivan\nmiehistön tähteet kannelle, ja he saivat kavuta veneeseen ja seurata\nkumppaneitaan. Minusta tuntui, ettei O'Brien olisi minulle vihainen\nsentähden, että päästin heidät vapaiksi, etenkään ei sitten, kun\nkertoisin, kuka oli heidän puolestaan rukoillut.\n\nAluksen nimi oli _Victorine_; siinä oli neljätoista tykkiä,\nneljäkolmatta miestä ja yksitoista matkustajaa. Sen lastina oli\npääasiallisesti silkkiä ja viiniä, ja se oli hyvin arvokas saalis.\nCeleste oli ehtinyt kertoa isänsä olleen Martinique-saarella\nneljä vuotta, mutta jättäneen hänet kotimaahan opiskelemaan; nyt\nhän oli matkalla isänsä luokse. Muut naiset olivat kaikki saaren\nlinnoituksessa palvelevien upseerien vaimoja tai tyttäriä, ja\nmiespuolisten matkustajien joukossa oli joitakuita ranskalaisia\nupseereja. Mutta koska se kerrottiin minulle salaa, ei minun\nluonnollisestikaan tarvinnut sitä tietää, koska he eivät olleet\nvirkapuvussa.\n\nHeti prikin luokse ehdittyämme riensin O'Brienin puheille, ja\nniin pian kuin oli lähetetty uusia miehiä veneiden miehistöksi ja\nlääkäri vallattuun alukseen valvomaan haavoittuneiden siirtoa, menin\nO'Brienin seurassa kapteeninhyttiin ja kerroin, mitä oli tapahtunut.\n\n\"No niin\", sanoi O'Brien, \"kaikki on hyvä, kun loppu on hyvä, mutta\ntämä ei ollut maailman parhaita temppuja. Se, että valtasitte laivan,\non pelastanut minut, Peter, ja minun täytyy kyhätä siitä niin komea\ntiedonanto kuin suinkin osaan. Mutta onpa, tulimmainen, onnellista,\nettä siinä on neljätoista tykkiä -- se kuulostaa suurenmoiselta.\nMinun täytyy sotkea koko juttu, niin että amiraali luulee meidän\naikoneen anastaa ne satamasta molemmat -- ja niinhän olisimme\ntotisesti tehneetkin, jos olisimme tienneet sen olleen siellä.\n\n-- Mutta kovin hartaasti odotan lääkärin selostusta kuullakseni,\ntoipuuko Osbaldistone-parka. Peter, ole hyvä ja mene vallatulle\nalukselle panemaan kaksi sotilasta vahdiksi kansiluukulle, jotta\nkukaan ei pääse kannen alle hypistelemään siellä olevia esineitä,\nsillä aion kenraali O'Brienin tähden lähettää maihin matkustajien\nkaikki tavarat.\"\n\nLääkärin lausunto kuului: kuusi kuollutta ja kuusitoista\nhaavoittunutta. Kaatuneet olivat kadetit O'Farrell ja Pepper, kaksi\nmerimiestä ja kaksi sotilasta. Ensimmäinen luutnantti Osbaldistone\noli saanut kolme pahaa haavaa, mutta todennäköisesti hän toipuisi.\nVielä viidellä oli vaarallisia haavoja; muut kymmenen ryhtyisivät\nhyvin todennäköisesti jälleen tehtäviinsä vajaassa kuukaudessa.\n\nNiin pian kuin haavoittuneet oli tuotu prikiin, palasi O'Brien\nseurassani vallattuun laivaan, ja menimme sen hyttiin. Matkustajien\nkaikki tavarat kerättiin kokoon; avonaisiksi jääneet matka-arkut\nnaulattiin kiinni; ja O'Brien kirjoitti kenraali O'Brienille kauniin\nkirjeen, jossa oli luettelo maihin lähetetyistä matkatavaroista.\nLähetimme isonveneen valkoisen lipun suojassa lähimpään patteriin.\nLyhyen viivytyksen jälkeen sen sallittiin tulla rantaan, ja tavarat\nnostettiin maihin. Emme jääneet odottamaan vastausta, vaan lähdimme\ntäysin purjein amiraalin luokse Barbados-saarelle.\n\nSeuraavana aamuna hautasimme kaatuneet. O'Farrell oli mainio nuori\nmies, rohkea kuin leijona, mutta hyvin kuumaverinen. Hänestä\nolisi tullut hyvä upseeri, jos hän olisi saanut elää. Myöskin\npienen Pepper-poloisen kohtaloa valitettiin kovasti. Hän oli vasta\nkaksitoistavuotias. Hän oli lahjonut toisen kutterin keulamiehen\nsallimaan hänen piiloutua veneen etuteljojen alle. Yhden päivän\nväkijuoma-annoksellaan hän oli kunnianhimonsa kannustamana saanut\nlunastetuksi itselleen paikan tälle näin onnettomasti päättyneelle\nretkelle.\n\nMutta heti, kun ruumiit olivat kadonneet aaltoihin ja jumalanpalvelus\noli päättynet, olimme jälleen iloisempia. Se, että ruumis on\nlaivassa, tuntuu jostakin syystä perin vastenmieliseltä, erittäinkin\nmerimiehistä.\n\nNyt purjehdimme hilpeästi vallatun aluksen pysytellessä\nläheisyydessämme; ja ennenkuin saavuimme Barbados-saarelle, alkoivat\nuseimmat haavoittuneet toipua. Osbaldistonen haavat olivat kuitenkin\nhyvin pahat, ja lääkäri kehoitti häntä palaamaan kotimaahan, kuten\nhän tekikin. Hän sai ylennyksen heti perille ehdittyään. Hän oli\nmiellyttävä ruokakumppani, ja olin pahoillani hänen menetyksestään,\nvaikkakin minut korotettiin prikin ensimmäiseksi luutnantiksi,\nkoska hänen sijalleen määrätty luutnantti oli minua nuorempi.\nKohta sen jälkeen, kun Osbaldistone oli palannut kotiin, katkaisi\nhänen veljensä niskansa metsästysretkellä, ja Osbaldistonesta tuli\nvarakas mies. Silloin hän erosi laivastosta.\n\nBarbados-saarella tapasimme amiraalin, joka otti oikein hyvin vastaan\nO'Brienin ja hänen selostuksensa. O'Brien oli vallannut kaksi hyvää\nalusta, ja se olisi riittänyt monen synnin vastapainoksi, jos hän\nolisikin niitä tehnyt. Mutta selostus oli ihailtavasti kirjoitettu,\nja amiraalinvirastolle lähettämässään kirjeessä amiraali oli kertonut\nkapteeni O'Brienin rohkeasta ja menestyksellisestä hyökkäyksestä.\nTodellisuudessa johtui _Victorinen_ valtaus siitä Swinburnen\nneuvosta, että meidän pitäisi soutaa pitkin tuulenpuolista rantaa.\nMutta tällaisista seikoista on perin vaikea saada oikeata selkoa,\nkuten minulle selvisi ollessani hänen majesteettinsa palveluksessa.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nO'Brien vakuuttaa miehilleen, että merellä englantilainen vastaa\nkolmea ranskalaista -- He todistavat sen -- Kohtaamme vanhan\ntuttavan, jota ei kuitenkaan voi pitää ystävänä.\n\n\nSenjälkeen risteilimme Guayanan ja Meksikon lahden rannoilla,\npurjehtien edestakaisin kolme kuukautta kohtaamatta muita aluksia\nkuin Demeraraan, Berbiceen ja Surinamiin matkalla olevia,\nLänsi-Intian kauppaa välittäviä laivoja. Silloin tällöin tosin\najoimme takaa kaapparialuksia, mutta lievässä tuulessa ne olivat\nliian nopeakulkuisia saavutettaviksemme. Meistä oli kuitenkin hyötyä,\nsillä suojelimme kauppaa, ja poistuttuaan näiltä vesiltä O'Brien sai\nkauppamiehiltä kiitoskirjeen ja komean, hopeisen pöytäkaluston.\n\nPurjehdittuamme Barbadosia kohti kaksi päivää ja ehdittyämme\nTrinidad-saaren näkyviin huomasimme kuusi alusta edessä päin\nsuojanpuolella. Pian erotimme, että siellä oli kolme isoa laivaa\nja kolme kuunaria, ja arvasimme heti, että siinä oli kolme\nkaapparialusta ja kolme niiden kaappaamaa Länsi-Intian vesillä\nliikkuvaa kauppalaivaa, kuten myöhemmin osoittautuikin todeksi.\nLevitimme kaikki purjeet, ja aluksi kaapparialukset pyrkivät täysin\npurjein pakoon. Mutta kun ne myöhemmin saivat selon voimastamme,\npäättivät ne taistella, sillä ne eivät halunneet luopua saaliistaan.\n\nKauppalaivat kääntyivät tuuleen, ja kaapparialukset vähensivät\npurjeita ja odottivat meitä. Rummutimme taistelumerkin, ja kun\nkaikki oli valmiina ja olimme ennättäneet vajaan meripenikulman\npäähän vihollisista, jotka olivat nyt nostaneet kolmivärisen lipun\nliehumaan, komensi O'Brien kaikki miehet peräkannelle ja puhui heille\nseuraavasti:\n\n\"Kuten näette, miehet, on tuolla kolme kaapparialusta ja myöskin\nkolme niiden kaappaamaa kauppalaivaa. Mitä kaapparialuksiin tulee,\novat ne parhaiksi tasavertaiset vastustajamme -- yksi englantilainen\npystyy aina voittamaan kolme ranskalaista. Meidän tulee peitota noita\nkaapparialuksia kunnian ja maineen vuoksi ja kauppalaivat meidän\npitää vallata takaisin etumme tähden, sillä kaikki te tarvitsette\nrahaa päästessänne taaskin maihin. Siispä teidän täytyy vähän aikaa\nliikkua rivakasti, ennenkuin päivällismerkki puhalletaan.\"\n\nTämä puhe oli merimiehistä erittäin hyvä, ja he palasivat tykkiensä\nääreen.\n\n\"Ja nyt, Peter\", käski O'Brien, \"kutsuhan purjeenhoitajat pois\ntykkien luota, sillä aion taistella noita veitikoita vastaan täysissä\npurjeissa ja liikkua etevämmin kuin he liikkuvat, jos osaan. Sano\nWebsterille, että haluan puhutella häntä.\"\n\nWebster oli toinen luutnantti, hyvin tasainen, rauhallinen nuori mies\nja hyvä upseeri.\n\n\"Herra Webster\", lausui O'Brien, \"muistakaa, että kaikki etumaiset\ntykit pitää tähdätä hyvin alas. Soisin kuulien osuvan ensin veteen ja\nsitten vasta vihollisiin mieluummin kuin lentävän heidän ylitseen.\nPitäkää huolta siitä, että kaikki on heti kohdallaan! Minä kyllä\ntoimitan niin, ettei ainoakaan yhteislaukaus mene hukkaan. Peräsin\noikealle, Swinburne!\"\n\n\"Se on oikealla, sir.\"\n\n\"Hyvä on; kas niin -- suoraan alimpana olevan aluksen perää kohti.\"\n\nOlimme kahden kaapelimitan päässä kaapparialuksista, jotka\nedelleenkin olivat käännettyinä tuuleen puolen kaapelimitan\npäässä toisistaan. Ne olivat aika isoja kuunareja, täynnä miehiä,\nhyökkäysverkot kiinnitettyinä raakoihin, ja niillä näytti olevan koko\nlailla hyvä aseistus. Kuten sittemmin osoittautui, oli niistä yhdessä\nkuusitoista ja molemmissa muissa neljätoista tykkiä.\n\n\"Nyt, pojat, rientäkää suojanpuolen tykeille ja ampukaa niin paljon\nkuin niistä lähtee sivuuttaessamme vihollisen! Suojanpuolisen\nkeulapurjeen ja liivarin ahtimia hoitelevat miehet, vetäkää tiukalle\ntuulenpuoliset ahtimet! Perässä oleva alipursimies, hoidelkaa\npuomipurjeen jalusköyttä! Peräsin tiukasti vasemmalle, Swinburne!\"\n\n\"Se on vasemmalla, sir\", vastasi Swinburne, ja priki kaarsi\nvastatuuleen, sujahtaen molempien yläpuolella olevien kuunarien perän\ntaitse ja lähettäen niihin yhteislaukauksen koko laidalta.\n\n\"Panostakaa ripeästi, pojat, ja pysykää samojen tykkien luona!\nTiukatkaa keulapurjeen tuulenpuolissa ahtimia! Peter, en halua prikin\nkääntyvän ympäri. Olkaa valmiina muuttamaan puomipurjeen jalusnuoraa.\nSwinburne, peräsin suoraan eteenpäin!\"\n\nTähän mennessä oli taaskin ammuttu laidallinen kuunariin, joka ei\nvielä ollut vastannut ammuntaamme, kuten he eivät voineetkaan tehdä,\nkoska he typerästi olivat pysyneet tiukasti tuuleen kääntyneinä.\nPriki liikkui nyt perä edellä, ja sitten O'Brien suoritti hyvin\ntaidokkaan liikkeen. Hän käänsi peräsintä ja antoi aluksen perääntyä\nmolempien tuulen yläpuolella olevien kuunareiden ja tuulen\nalapuolella olevan kuunarin väliin, samalla muuttaen purjeet toisille\nhalsseille.\n\n\"Miehittäkää molempien laitojen tykit ja ampukaa yhteislaukaukset\nsivuuttaessamme vihollislaivat!\"\n\nYlähangan tykeille sijoitetut miehet riensivät paikoilleen, ja\nkun toisen laidan tykit olivat jälleen panostetut, vaihdoimme\nyhteislaukauksia tuulen alapuolella ja toisen tuulen yläpuolella\nolevan kuunarin kanssa prikin edelleenkin liikkuessa perä edellä,\nkunnes ehdimme alusten ohitse. Siihen mennessä, kun tykit oli\nuudelleen panostettu, oli priki alkanut liikkua eteenpäin, purjehti\ntaaskin samojen kuunarien välitse, vaihtaen yhteislaukauksia ja\nsivuuttaen ne toistamiseen. \"Oivallista, pojat -- oivallista!\" kehui\nO'Brien. \"Tämäpä mainiota taistelemista!\"\n\nJa niin se olikin; O'Brien oli nimittäin ampunut kuusi\nyhteislaukausta, joista kaksi osui vihollisaluksiin pitkittäin, ja\nsaanut itse vastaukseksi ainoastaan kaksi, sillä kuunarit eivät\nolleet valmiit kestitsemään meitä, kun sivuutimme ne viimeksi.\n\nSavu oli nyt kantautunut pois tuulen mukana, ja me saatoimme nähdä\nyhteislaukauksiemme vaikutukset. Keskimmäinen kuunari oli menettänyt\nison purjeensa puomin ja näytti saaneen hyvin pahoja kolhuja\nrunkoonsa, tuulen alapuolella oleva kuunari ei nähtävästi ollut\nkärsinyt paljoa; mutta nyt siellä huomattiin, millainen erehdys oli\ntehty, ja lähdettiin liikkeelle. Ranskalaiset olivat odottaneet\nmeidän purjehtivan heidän alustensa väliin, jolloin olisi taisteltu\nkylki kiinni kyljessä; siten olisi ylimpänä tuulen puolella oleva\nkuunari saanut ampua pitkin prikiämme, ja molemmat toiset olisivat\nolleet kahden puolen meitä.\n\nMeidän kärsimämme vauriot olivat mitättömän vähäiset -- kaksi miestä\noli lievästi haavoittunut, ja ison maston vantti oli katkennut.\nPurjehdimme noin puoli penikulmaa heidän taaksensa; sitten olivat\nmolempien laitojemme tykit panostetut, käännyimme ympäri ja\nhavaitsimme voivamme päästä kaikkien kolmen kuunarin tuulenpuolitse.\n\nNiin teimmekin. O'Brien ohjasi prikin niin likelle tuulenpuolista\nkuunaria, että sinne olisi voinut viskata laivakorpun, ja sitten\naloimme vaihtaa yhteislaukauksia, samalla kun meillä oli se etu,\netteivät molemmat muut kuunarit voineet ampua meihin laukaustakaan\nsiitä pelosta, että se mahdollisesti osuisi heidän omaan\nkumppaniinsa. Jos viimemainittu lisäsi tai vähensi purjeita, teimme\nme samoin, säilyttääksemme asemamme jotakuinkin muuttumattomana.\nKuunari taisteli hyvin; mutta sen tykkejä ei voinut verrata meidän\nkaksineljättänaulaisiin tykkeihimme, jotka niin lyhyen matkan päästä\nrepivät sen laitoja hyvin pahasti. Vihdoin sen etumasto kaatui, ja se\njäi jälkeemme.\n\nTällä välin olivat molemmat muut kuunarit kääntyneet ja lähestyivät\nmeitä perän puolelta ampuakseen prikiämme pitkittäin, mutta\näskeiselle taistelukumppanillemme sattunut vahinko jätti meille\nvapaat kädet. Tiesimme, ettei se voinut päästä meiltä pakoon, minkä\nvuoksi käännyimme ryhtyäksemme taisteluun molempien muiden kanssa ja\nlähestyimme niitä niin nopeasti kuin saatoimme.\n\nNyt tuuli äityi vinhaksi, ja O'Brien ohjasi prikin kuunarien välitse\nja ampui niihin kumpaankin pitkittäisen yhteislaukauksen kartesseja\nja kuulia, niin että sirpaleet lentelivät ranskalaisten korvissa.\n\nSe vei heiltä sisun. Pienempi kuunari, joka oli taistelun alkaessa\nollut kauimpana myötätuulessa, lähti täysin purjein kiitämään\nhankavastaisessa. Levitimme huippupurjeemme seurataksemme sitä, mutta\nsamassa huomasimme toisen kuunarin, joka oli ollut keskellä ja jonka\nison purjeen puomin olimme ampuneet irti, kääntyneen myötäiseen ja\nlevittäneen kaikki purjeensa. Silloin O'Brien virkkoi:\n\n\"Emme saa yrittää liian paljoa tahi menetämme kaikki. Käännä priki\nympäri, Peter! Meidän täytyy tyytyä siihen kuunariin, joka meille on\njäänyt.\"\n\nKäännyimme ympäri ja purjehdimme etumastonsa menettäneen kuunarin\nluokse. Mutta havaittuaan kumppaneittensa jättäneen sen oman onnensa\nnojaan se veti lippunsa pois mastosta juuri silloin, kun olimme\nampumaisillamme siihen yhteislaukauksen. Miehemme kajauttivat kolme\nvoitonhuutoa, ja hauskaa oli nähdä, kuinka he kaikki pudistelivat\ntoistensa kättä, onnittelivat toisiaan ja nauroivat sille, että\ntaistelu oli ollut niin menestyksellinen.\n\n\"Nyt, pojat, ripeästi! Olemme tehneet kylliksi kunnian vuoksi,\nnyt huolehdimme eduistamme. Peter, miehitä molemmat kutterit\ntäydellisesti ja mene kuunariin, sillä aikaa kun minä valtaan\nkauppalaivat. Laita jonkinlainen hätämasto keulaan ja seuraa prikiä!\"\n\nYhdessä minuutissa olivat kutterit vesillä ja täynnä miehiä. Valtasin\nkuunarin, kun taas priki kääntyi uudelleen ja lähti täysin purjein\ntavoittamaan vallattuja aluksia. Kuunari oli kolmikon isoin; sen nimi\noli _Jean d'Arc_, ja siinä oli kuusitoista tykkiä ja kolmekuudetta\nmiestä. Muut miehet olivat kaapatuissa aluksissa. Kapteeni oli\nhaavoittunut pahasti, ja yksi upseeri oli kaatunut. Laivan\nmiehistöstä oli ainoastaan kahdeksan kaatunut ja viisi haavoittunut.\n\nMinulle kerrottiin, että alus oli kolme kuukautta sitten lähtenyt\npurjehtimaan St. Pierrestä, Martiniquelta, ja yhtynyt sattumalta\nmolempiin muihin kaapparialuksiin, minkä jälkeen kaikki kolme olivat\nristeilleet yhdessä, vallaten kaikkiaan yhdeksän Länsi-Intian\nreiteillä kulkevaa laivaa.\n\n\"Suvaitkaa minun tiedustaa\", lausuin sille upseerille, jolta sain\ntiedot, \"ahdistettiinko teitä veneillä ollessanne St. Pierren\nsatamassa?\"\n\nHän vastasi myöntävästi ja mainitsi heidän torjuneen hyökkäyksen.\n\n\"Ostitteko nämä mastonne amerikkalaiselta alukselta?\"\n\nHän vastasi myöntäen. Olimme siis vallanneet ihan saman laivan,\njota vastaan taistellessamme olimme menettäneet niin paljon miehiä\nyrittäessämme kaapata sen satamasta.\n\nOlimme kaikki siitä kovin iloissamme, ja Swinburne sanoi:\n\n\"No niin, minut saa hirttää, jollen muistellut nähneeni tuota\ntykkiaukkoa jo aikaisemmin. Juuri tuossa kiskaisin keihään erään\nvintiön kädestä, joka koetti pistää minua, ja tuohon aukkoon\nlaukaisin toistakymmentä musketinpanosta. Niinpä niin, olen pahuksen\nhyvilläni siitä, että vihdoinkin saimme kiinni sen kiertolaisen.\"\n\nTelkesimme vangit kannen alle ja aloimme panna kuunaria\njärjestykseen. Puolessa tunnissa olimme solminneet ja pleissanneet\nkatkenneet köydet, ja kun muassamme oli kaksi kirvesmiestä, olimme\ntunnissa saaneet pystytetyksi aluksen keulaan pienen varamaston,\njoka kelpasi toistaiseksi. Laskimme alas ison purjeen, hinasimme\nkahvelipurjeet mastoon ja lähdimme tavoittamaan prikiä, joka oli nyt\nennättänyt likelle vallattuja aluksia.\n\nMutta viimemainitut lähtivät eri tahoille, ja pimeä oli jo käsissä,\nennenkuin priki sai niistä kaksi haltuunsa. Kolmas lasketti sitten\nvinhaa vauhtia pakoon priki kintereillään. Me samoin kuin molemmat\ntakaisin vallatut alukset seurasimme prikiä, ja vaikka meillä olikin\nvaramasto, huomasimme pääsevämme yhtä nopeasti kuin ne.\n\nSeuraavana aamuna näimme prikin ja sen valtaamat kolme alusta\nkäännettyinä tuuleen noin kolmen meripenikulman päässä edessämme.\nPurjehdimme niiden luokse, ja menin prikiin. Webster oli määrätty\nkaapparialuksen komentajaksi; ja oltuamme keula tuuleen käännettynä\nsen päivän ehtiäksemme lähettää vallattuihin laivoihin väliaikaiset\npäälliköt ja miehiä tuomaan pois vangit pystytimme kunnollisen\nvaramaston ja lähdimme kaikki yhdessä purjehtimaan Barbados-saarelle.\n\nLaivaan palattuani sain tietää, että meiltä oli kaatunut vain yksi\nmies ja yksi laivapoika sekä haavoittunut kuusi miestä, mitä en ollut\nennen tietänyt. En ole muistanut mainita, että molempien muiden\nkaapparialuksien nimet olivat _L'Etoile_ ja _La Madeleine_.\n\nKahdessa viikossa saavuimme kaikkine saaliinemme kommelluksitta\nCarlisle-lahteen ja tapasimme siellä amiraalin, joka oli saapunut\nsinne vasta kahta päivää aikaisemmin. Minun tarvinnee tuskin mainita,\nettä O'Brien otettiin hyvin vastaan, ja että hän sai paljon kiitosta\ntaistelun johdosta. Minua odottamassa oli useita sisareltani\nsaapuneita kirjeitä, joiden sisällys tuotti minulle paljon tuskaa.\nIsäni oli viettänyt joitakuita kuukausia Irlannissa ja palannut\nsieltä saamatta minkäänlaisia tietoja. Sisareni kertoi, että hän oli\nhyvin pahoillaan, ei välittänyt papillisista tehtävistään mitään ja\nsaattoi istua päiväkausia puhumatta sanaakaan. Hänen ulkonäkönsä oli\nhyvin tuntuvasti muuttunut, ja hän oli laihtunut ja käynyt huolten\nkuluttaman näköiseksi.\n\n\"Lyhyesti sanoen\", kirjoitti sisareni, \"pelkään, rakas Peter, että\nhän harmista riutuu kuoliaaksi. Olen tietysti hyvin yksinäinen\nja surumielinen. En jaksa olla miettimättä, millaiseen asemaan\njoutuisin, jos isälleni sattuisi jokin tapaturma. En tahdo ottaa\nvastaan sedän suojelusta; mutta miten tulen toimeen, sillä isä ei ole\nsäästänyt mitään? Olen viime aikoina työskennellyt oikein ahkerasti,\nkoettaen hankkia itselleni kotiopettajattaren ammattitaitoa, ja\nharjoittanut harpun- ja pianonsoittoa useita tunteja joka päivä. Olen\nkovin, kovin iloinen, kun saavut jälleen kotiin.\"\n\nNäytin kirjeet O'Brienille, joka luki ne hyvin tarkkaavaisesti.\nHavaitsin värin leviävän hänen poskilleen hänen lukiessaan kirjeiden\nniitä kohtia, joissa sisareni oli maininnut hänen nimensä ja\nlausunut olevansa kiitollinen hänen minua kohtaan osoittamastaan\nystävällisyydestä.\n\n\"Älä siitä välitä, Peter\", virkkoi O'Brien antaessaan kirjeet\ntakaisin minulle. \"Ketä saan kiittää ylennyksestäni ja tästä\nprikistä, jollen juuri sinua -- ja kaikista ansaitsemistani\nsaalisrahoista, jotka, kautta pyhän Patrickin pään, ovat kasvaneet\naika sieväksi rahamääräksi, jollen juuri sinua? Älä ole ollenkaan\nhuolissasi herttainen pikku sisaresi vuoksi! Panemme saalisrahamme\nyhteen, ja hän menee avioliittoon herttuan kanssa, jos Englannissa on\nhänen arvoistaan herttuaa ja hänen myötäjäisensä pitää ranskalaisten\nluovuttaa, niin totta kuin _Rattlesnake_ pystyy purjehtimaan.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nMinut lähetetään tavoittamaan vallattavia aluksia ja joudun\npyörremyrskyyn -- Ajaudun rannalle, menettäen enemmän kuin puolet\nmiehistäni -- Missä on _Rattlesnake?_\n\n\nKolmen viikon kuluttua olimme taaskin valmiit lähtemään merelle,\nja amiraali määräsi meidät vanhalle asemapaikallemme Martiniquen\nvesille. Olimme noin kahden viikon aikana risteilleet St. Pierren\nkohdalla, ja kävellessäni öisin kannella katselin usein kaupungin\nvaloja ja aprikoin, paloiko niistä joku Celesten läheisyydessä.\nOllessamme eräänä iltana kuuden meripenikulman päässä rannasta\nhuomasimme kaksi laivaa, jotka tulivat Negrokärjen takaa likelle\nmaata. Oli ihan tyyni, ja veneet olivat hinaamassa.\n\n\"Puolen tunnin kuluttua on pimeä, Peter\", huomautti O'Brien, \"ja\nmielestäni voisimme saavuttaa ne, ennenkuin ne ankkuroivat, tai jos\nne ankkuroivat, tapahtuu se kaukana satamasta. Mitä sinä arvelet?\"\n\nOlin samaa mieltä, sillä asian laita oli niin, että minusta aina\ntuntui onnellisemmalta, milloin priki oli likellä rantaa, koska\ntunsin olevani ikäänkuin lähempänä Celesteä, ja kuta edemmäksi\nmaalta loittonimme, sitä surumielisemmäksi kävin. Se, että yhtenään\najattelin häntä ja että olin nähnyt hänet taaskin niin monta vuotta\nkestäneen eron jälkeen, oli muuttanut nuorekkaan mieltymykseni\nvoimakkaaksi kiintymykseksi. Minun sopinee sanoa olleeni syvästi\nrakastunut. Minua ilahdutti senvuoksi pelkästään se ajatuskin, että\npääsisin satamaan, ja olisin ollut valmis tekemään kuinka hulluja ja\najattelemattomia tekoja tahansa vain nähdäkseni ne seinät, joiden\nsuojassa alinomaa muistelemani olento asui.\n\nNe olivat huimia ja haaveellisia ajatuksia, ja niillä oli kovin vähän\nmahdollisuuksia päästä milloinkaan toteutumaan. Mutta yksi- tai\nkaksikolmattavuotiaina rakennamme mielellämme pilvilinnoja ja olemme\nperin herkkiä rakastumaan punnitsematta menestymismahdollisuuksiamme.\n\nVastasin O'Brienille pitäväni suunnitelmaa hyvin mahdollisena ja\ntoivovani hänen sallivan minun lähteä yrittämään luvaten kääntyä\ntakaisin, jos tehtävä näyttäisi kovin vaaralliselta.\n\n\"Tiedän voivani luottaa sinuun, Peter\", lausui O'Brien, \"ja on perin\nhauska tietää, että laivassa on luottamuksen arvoinen upseeri. Mutta\nenkö minä itse olekin kasvattanut sinua ja tehnyt sinusta miestä,\nkuten lupasin silloin, kun olit pieni nulikka, nenäsi tuhisi, ja\njalkasi näyttivät porkkanaparilta? Hinauta siis isovene vesille ja\nlaita veneet valmiiksi -- mitä pikemmin, sitä parempi. Kuinka kuuma\ntämä päivä onkaan ollut -- ei viriäkään vedenpinnalla ja koko taivas\nutuna! Katsohan vain, millaisena aurinko laskee -- kolminkertaiseksi\npaisuneena, ikäänkuin sitä vaivaisivat kamalat tuskat! Luultavasti\nsaamme ankaran maatuulen.\"\n\nPuolen tunnin kuluttua lähdin liikkeelle veneineni. Nyt oli ihan\npimeä, ja ohjasin veneet St. Pierren satamaa kohti. Helle oli yletön\nja selittämätön; ei lievintäkään tuulahdusta henkinyt ylä-ilmoissa\neikä vedenpinnalla; ei ainoatakaan pilveä ollut näkyvissä, ja tähdet\nolivat eräänlaisen usvan himmentämät; luonnonvoimien toiminta näytti\nolevan tyyten pysähdyksissä. Veneiden miehet riisuivat nuttunsa,\nsillä muutamia minuutteja soudettuaan he eivät enää jaksaneet niitä\nsietää.\n\nSoutaessamme kävi ilma yhä himmeämmäksi, ja pimeys paheni. Otaksuimme\nehtineemme sataman suulle, mutta emme erottaneet mitään -- emme\nnähneet edes kolmen askelen päähän veneestä. Swinburne, joka aina\noli mukanani retkillä, ohjasi venettä, ja huomautin hänelle yön\ntavattomasta ulkonäöstä.\n\n\"Olen tarkkaillut sitä, sir\", vastasi Swinburne, \"ja sanonpa teille,\nherra Simple, että neuvoisin teitä palaamaan prikiin heti, jos vain\nosaamme sinne. Siellä tarvitaan kaikkia miehiä, jollen ole pahasti\nerehtynyt.\" \"Minkätähden niin arvelette?\" kysyin. \"Koska luulen tai\noikeastaan olen varma siitä, että ennen aamua saamme pyörremyrskyn.\nEn ole ensimmäistä kertaa risteilemässä näillä leveysasteilla.\nMuistan, kuinka vuonna '94 --\"\n\nMutta minä keskeytin: \"Swinburne, uskon teidän olevan oikeassa. Joka\ntapauksessa pyörrämme takaisin. Kenties pääsemme prikiin, ennenkuin\nmyrsky on niskassamme. Laivassa on valoa, ja kyllä me sen löydämme.\"\nSitten käänsin veneen ympäri ja ohjasin sitä prikiä kohti niin\ntarkoin kuin osasin arvioida suunnan. Mutta emme olleet soutaneet\nkahta minuuttia kauempaa, ennenkuin ilmasta alkoi kuulua hiljaista\nhuokailua -- milloin sieltä, milloin täältä -- ja tuntui siltä kuin\nolisimme soutaneet kiinteässä pimeydessä, jos saan käyttää sellaista\nsanontatapaa. Swinburne tähyili ympärilleen ja viittasi kädellään\neteenpäin ylähangan puolelle.\n\n\"Se on tulossa, herra Simple, se on varmaa. Monet elävät olennot\neivät pääse jaloilleen huomenaamulla. Katsokaa, sir!\"\n\nMinä katsoin, ja niin pimeätä kuin olikin, näytti siltä kuin olisi\neräänlainen tumma seinämä lipunut vedenpinnalla suoraan meitä kohti.\nAsteittain huokailu paisui huumaavaksi ulvonnaksi, ja sitten myrsky\näkkiä syöksähti kimppuumme, eikä minkäänlaista ukkosenjyrinää voi\nedes verrata sen ryskeeseen. Tuuli tarttui airoihin niin rajusti,\nettä miehet paiskautuivat eteenpäin ja monet heistä saivat vaikeita\nvammoja. Onneksi meillä oli irtohangat, sillä muutoin olisivat veneen\nääripuut ja laitalankut repeytyneet irti, ja me olisimme hukkuneet.\nTuuli pyöräytti pian veneen laitatuuleen ja olisi välttämättä sen\nkaatanut, jos olisi ollut vähääkään aallokkoa. Mutta Swinburne käänsi\nperäsintä, ja vene kääntyi tuulen mukaan, kiitäen kuohuvassa vedessä\nkymmenen meripenikulmaan tuntinopeudella.\n\nKaikki miehet olivat kauhuissaan. He olivat kömpineet takaisin\nistuimilleen, mutta heidän oli pakko jälleen poistua niiltä ja istua\nveneen pohjalla, pidellen kiinni teljoista. Myrskyn kamala pauhu esti\nmeitä keskustelemasta muutoin kuin eleillä.\n\nMuut veneet olivat kadonneet; kevyempinä kuin meidän veneemme ne\nolivat raivoisan luonnonvoiman pakottamina edenneet vinhemmin.\nMutta emme olleet kiitäneet myötätuulessa minuuttiakaan, ennenkuin\nsyntyi aallokko perin selittämättömästi -- ikäänkuin taikavoiman\nnostattamana.\n\nKaikista milloinkaan kokemistani kauhuista ei mitään voi verrata\ntämän yön tapauksiin. Emme nähneet mitään ja kuulimme ainoastaan\ntuulen pauhinan sen lennättäessä meitä kuin nuolta -- minne, sitä\nemme aavistaneet, jollei ehkä varmaan kuolemaan.\n\nSwinburne ohjasi venettä, aina silloin tällöin vilkaisten taaksensa\naallokon äityessä. Muutamien minuuttien kuluttua meitä keinuttivat\nrajut laineet, jotka tuokioksi kohottivat meidät korkealle ja\nseuraavalla hetkellä melkein suojasivat meitä hirmumyrskyltä. Ja nyt\noli ilma täynnä kuuroina lentävää räiskettä, sillä tuuli pyyhkäisi\nmukaansa aaltojen harjat, ikäänkuin veitsellä sivaltaen, ja kantoi\nniitä eteenpäin.\n\nVeneeseen tulvi vettä, ja se tuntui nopeasti uppoavan. Äänettöminä\nmiehet loivat vettä pois hatuillaan, mutta äkkiä kohahti perän\nylitse valtava aalto, joka täytti veneen teljoja myöten. Seuraavassa\ntuokiossa veneemme tärähti niin rajusti, että kaikki singahdimme\npois istuimiltamme. Swinburne lennähti pääni ylitse. Veneen kaikki\nlankut irtaantuivat heti, ja se tuntui hajoavan allamme, jättäen\nmeidät kuohuvan veden varaan. Ponnistimme kaikki henkemme edestä,\nmutta sen säilyttämisestä meillä oli vain vähän toiveita. Seuraava\nlaine paiskasi meidät kuitenkin kallioille, jota vastaan vene jo oli\npirstoutunut.\n\nSe aalto lahjoitti joillekuille elämän, toisille kuoleman. Minun\nhenkeni se taivaan armosta säilytti. Se viskasi minut niin korkealle,\nettä vain hipaisin kallion lakea, katkaisten kaksi kylkiluutani.\nMyöskin Swinburne ja kahdeksan muuta miestä pelastuivat, mutta eivät\nehein nahoin; kahdelta katkesi jalka, kolmelta käsi, ja muut olivat\nsaaneet lievempiä tai vaikeampia ruhjevammoja. Swinburne ei, ihme\nkyllä ollut lainkaan vahingoittunut.\n\nVeneessämme oli ollut kaikkiaan kahdeksantoista miestä, joista\nkymmenen pelastui. Muut meri paiskasi jalkojemme juurelle, ja\nseuraavana aamuna löysimme heidät kammottavasti silpoutuneina.\nYhdeltä tai kahdelta oli kallo kirjaimellisesti murskautunut\nsäpäleiksi kiviä vasten.\n\nTunsin olevani pelastunut ja olin siitä kiitollinen. Mutta\nhirmumyrsky ulvoi edelleenkin; yhä aallot huuhtelivat meitä. Ryömin\nkauemmaksi rannalle ja tapasin Swinburnen istumassa katse suunnattuna\nmerelle. Hän tunsi minut, tarttui käteeni, puristi sitä ja piti\nsitten omassaan.\n\nIstuttuamme siinä joitakuita minuutteja alkoivat aallot, jotka\njoka hetki paisuivat yhä valtavammiksi, kohahdella meihin saakka\nja pakottivat meidät ryömimään korkeammalle. Sitten silmäilin\nympärilleni; hirmumyrsky raivosi edelleen, mutta ilma ei enää ollut\nyhtä pimeä. Jonkun matkan päähän erotin sataman ääriviivan rannalla\nolevan vaahtojuovan nojalla, ja vasta silloin tulin ajatelleeksi\nO'Brieniä ja prikiä. Vein suuni likelle Swinburnen korvaa ja huusin:\n\n\"O'Brien!\"\n\nSwinburne ravisti päätänsä ja katsahti taaskin ulapalle. Mietin,\noliko prikillä minkäänlaisia pelastumismahdollisuuksia. Se oli\nvarmastikin kuuden, jollei seitsemän, meripenikulman päässä rannasta,\neikä hirmumyrsky puhaltanut rantaa kohti. Sillä saattoi olla kenties\nkymmenen penikulman pituinen ajautumistila, mutta mitäpä se merkitsi\nniin suunnattomaan voimaan verrattuna? Rukoilin laivassaolijoiden\npuolesta ja kiitin omasta pelastuksestani. Epäilemättä olin tai pian\nolisin vanki, mutta mitäpä siitä? Ajattelin Celesteä ja olin melkein\nonnellinen.\n\nNoin kolmen tunnin kuluttua tuulen voima talttui. Myrsky oli vielä\nankara, mutta taivas kirkastui, tähdet alkoivat taaskin tuikkia, ja\nnyt saatoimme nähdä melkoisen matkan päähän.\n\n\"Myrsky vaimenee jo\", virkkoi Swinburne vihdoin, \"tyytyväisenä\ntekemäänsä vahinkoon -- joka ei olekaan vähäinen. Tämä oli pahempi\nkuin vuoden yhdeksänkymmentäneljä hirmumyrsky.\"\n\n\"Olisin valmis antamaan kaiken palkkani ja saalisrahani, jos vain\nolisi päivänvalo ja saisin tiedon _Rattlesnake_-paran kohtalosta.\nMitä te arvelette siitä, Swinburne?\"\n\n\"Kaikki riippuu siitä, yllättikö myrsky heidät arvaamatta, sir.\nKapteeni O'Brien on kelvollisimpia laivankantta milloinkaan\npolkeneita merimiehiä. Mutta hän ei ole koskaan ollut pyörremyrskyssä\neikä ehkä tuntenut niitä varoitusmerkkejä, jotka Jumala armossaan on\nmeille suonut. Sellaiset komeat alukset täyttyvät helposti, mutta\nmeidän tulee toivoa parasta.\"\n\nPerin huolestuneina odotimme päivää, joka ei tuntunut koskaan\nkoittavan. Vihdoin se kuitenkin sarasti, ja tähyilimme ulappaa joka\nsuunnalle aamun valjetessa, mutta prikiä emme nähneet. Aurinko nousi,\nja päivä oli selkeä ja kirkas, mutta emme katselleet ympärillemme,\nvaan silmämme olivat tähdätyt sinne, missä olimme eronneet prikistä.\nAallot kävivät vielä korkeina, mutta tuuli tyyntyi nopeasti.\n\n\"Jumalan kiitos!\" huudahti Swinburne silmäiltyään pitkin rantaa. \"Se\non joka tapauksessa vedenpinnalla.\"\n\nKatsahdettuani hänen osoittamaansa suuntaan havaitsin prikin, joka\noli vajaan kahden penikulman päässä rannasta, heittelehtien aalloilla\ntaklaus revittynä.\n\n\"Minäkin näen sen\", vastasin, pidättäen henkeäni riemusta. \"Mutta --\nsittenkin -- sen täytyy luultavasti ajautua rantaan.\"\n\n\"Kaikki riippuu siitä, saavatko he levitetyksi purjetilkkusen\npäästäkseen niemenkärjen ohitse\", huomautti Swinburne. \"Ja olkaa\nvarma siitä, että kapteeni O'Brien tietää sen yhtä hyvin kuin mekin.\"\n\nNyt liittyivät seuraamme muut pelastuneet miehet. Pudistimme\nkaikki toistemme kättä. He näyttivät minulle tuhoutuneiden\nlaivakumppaneittemme ruumiita. Käskin heidän hinata vainajat\nylemmäksi rannalle ja koota heidät kaikki yhteen. Itse jäin edelleen\ntarkkailemaan prikiä.\n\nNoin puolen tunnin kuluttua huomasimme, että aluksen kannelle\npystytettiin vipuhaarukka, ja kymmenen minuuttia myöhemmin nostettiin\nhätämasto pystyyn peräkannelle. Sitten hinattiin siihen kahvelipurje,\njoka levitettiin. Senjälkeen haarukka ilmestyi keulapuolelle, ja\nyhtä lyhyen ajan kuluttua oli toinen kahvelipurje ja myrskyliivari\nlevitetty tuulen pullistettaviksi.\n\n\"Muuta hän ei voi nyt tehdä, herra Simple\", sanoi Swinburne.\n\"Hänen täytyy luottaa noihin laitteisiin ja sallimukseen. He ovat\nkorkeintaan penikulman päässä rannasta -- aluksen pelastuminen on\ntäpärällä.\"\n\nLevottomina tarkkailimme yli puoli tuntia. Mutta miehet palasivat\nluoksemme ja alkoivat myöskin arvailla ja pohtia. Joskus meistä\nnäytti laivan pelastuminen mahdottomalta -- toisinaan taas olimme\nvarmat siitä, että se pääsisi niemen ohitse. Vihdoin se meitä\nlähestyessään työntyi vinosti eteenpäin; levottomuuteni kävi\nmelkein sietämättömäksi. Seisoin vuoroin toisen, vuoroin toisen\njalan varassa, pidättäen henkeäni jännityksestä. Se näytti olevan\nniemenkärjessä -- ihan hipoen kallioita.\n\n\"Hyvä Jumala! Se tarttui kiinni!\" ähkäisin.\n\n\"Ei!\" äänsi Swinburne.\n\nJa sitten näimme sen sivuuttavan uloimman kallion ja katoavan niemen\ntaakse.\n\n\"Se on pelastettu, herra Simple! Se pääsi kärjen ohitse, jumaliste!\"\nkiljaisi Swinburne, heiluttaen hattuaan ilosta.\n\n\"Jumalan kiitos!\" vastasin ylettömän riemun vallassa.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nPyörremyrskyn hävityksen jäljet -- Peter saa ystäviä -- Brittiläiset\nmerimiehet verrattomia sekä tuhotöissä että pelastuspuuhissa --\nPeter kohtaa kenraali O'Brienin, mistä hän on kovin mielissään --\nHän kohtaa toisen henkilön, mistä hän on vielä enemmän mielissään --\nRunsaasti kädenpuristuksia \"ja kaikkea muuta sellaista\", kuten Pope\nsanoo.\n\n\nKun priki nyt oli turvassa, aloimme ajatella itseämme. Ensiksi\nsuuntasin huomioni vainajiin ja katsellessani heidän silpoutuneita\nraajojaan olin kiitollinen taivaalle siitä, että olin niin\nihmeellisesti säästynyt. Sitten silmäilimme pitkin rantaa nähdäksemme\nmahdollisesti muiden veneiden jätteitä, mutta turhaan.\n\nOlimme noin kolmen englanninpenikulman päässä kaupungista, joka,\nkuten erotimme, oli pahasti vahingoittunut ja sen edustalla oleva\nranta oli hylynkappaleiden ja sirpaleiden peitossa. Lausuin miehille,\nettä meidän olisi parasta mennä kaupunkiin ja antautua vangiksi.\nSiihen he suostuivat, ja lähdimme taivaltamaan luvattuamme lähettää\napujoukon noutamaan niitä poloisia kumppaneitamme, jotka olivat liian\npahasti vahingoittuneet seuratakseen meitä.\n\nMillainen näky avautuikaan eteemme heti kiivettyämme kallioille ja\npäästyämme sisämaahan! Joka taholla juurineen maasta kiskoutuneita\npuita -- kuolleina viruvia nautoja -- siellä täällä jätteitä talosta,\njonka muut osat olivat lentäneet penikulmien päähän. Kaikki mikä ei\nollut vankasti muurattu kivestä, oli kadonnut.\n\nSivuutimme erään paikan, jossa oli ollut rivi neekerien majoja;\nne olivat nyt maan tasalla. Neekerit olivat uutterasti etsimässä\nomaisuuttaan raunioiden seasta, samalla kun naiset pitivät\npienokaisiaan sylissään ja muita lapsiaan kupeillaan. Siellä täällä\noli äiti itkemässä pienen, kuoliaaksi rusentuneen olennon ruumiin\nääressä. He eivät kiinnittäneet meihin lainkaan huomiota.\n\nNoin puoli penikulmaa kauempana kohtasimme suureksi riemuksemme\nmuiden veneiden miehet, jotka istuivat tien ohessa. He olivat kaikki\npelastuneet vahingoittumattomina; heidän veneensä olivat olleet\npaljoa köykäisempiä kuin meidän, ja myrsky oli viskannut ne kauas\nkuivalle maalle. He liittyivät joukkoomme, ja sitten jatkoimme\nmatkaamme.\n\nTiellä tapasimme tuulen kaatamat rattaat, joiden pyörän alla oli\nniitä ohjanneen neekerin jalka. Päästimme miekkosen pinteestä; hänen\njalkansa oli katkennut. Nostimme hänet tiepuoleen varjoon ja lähdimme\nsamoamaan edelleen. Pitkin koko taivalta oli edessämme lohduttoman\nsurkea näky; mutta kaupunkiin saavuttuamme näimme surkeuden siellä\nolevan totisesti ylimmillään.\n\nSiellä oli ehkä vain joka kolmas talo eheänä pystyssä -- rantaa\npeittivät hävityksen jätteet ja aluksien sirpaleet; mastoja oli\nuponnut useiden jalkojen syvyyteen hietikkoon ja katkennut neljäksi\ntai viideksi kappaleeksi. Sotilasosastoja oli uutterasti työssä,\nkuljettaen pois ruumiita ja korjaten talteen vähäisiä, pelastettuja\narvoesineitä.\n\nMarssimme sisälle kaupunkiin, sillä meitä ei kukaan puhutellut eikä\nedes huomannut. Ja siellä oli näky vieläkin kaameampi. Joidenkuiden\nkatujen varsilla kaivettiin näkyviin vielä elossa olevia ihmisiä,\njoiden vaikerointi kuului raunioiden seasta; toisilla kannettiin pois\nvainajien ruumiita. Sukulaisten valitukset -- neekerien ulvonta --\nhaavoittuneiden voivottelu -- ranskalaisten sotilaiden kiroilu ja\nsadattelu sekä ratsastavien upseerien yhtämittaiset komennukset ynnä\nsekavasti hälisevien katselijajoukkojen tungeskelu loivat eteemme\nnäytelmän, joka oli yhtä hirvittävä kuin outokin. Katseltuani sitä\nmuutamia minuutteja menin erään upseerin luokse ja ilmoitin hänelle\nranskankielellä haluavani antautua vangiksi.\n\n\"Meillä ei ole nyt aikaa ottaa vankeja\", vastasi hän. \"Satoja ihmisiä\non hautautuneina raunioihin, ja meidän pitää koettaa pelastaa niin\npaljon kuin suinkin. Nyt ei jouda ajattelemaan muuta kuin ihmisyyden\nvaatimuksia.\"\n\n\"Sallitteko miesteni auttaa teitä, sir?\" tiedustin. \"He ovat\ntyöteliäitä ja vankkoja miehiä.\"\n\n\"Sir\", virkkoi hän, nostaen hattuaan, \"kiitän teitä onnettomien\nkansalaisteni puolesta\".\n\n\"Näyttäkää siis meille, missä meistä on eniten hyötyä!\"\n\nHän kääntyi osoittamaan kauempana saman kadun varrella sijaitsevaa\ntaloa, jonka rakennukset olivat sortuneet.\n\n\"Noiden raunioiden alla on eläviä ihmisiä.\"\n\n\"Tulkaa, pojat!\" kehoitin, ja niin kolhiutuneita kuin mieheni\nolivatkin, riensivät he alttiisti suorittamaan tehtäväänsä. En\nitse kyennyt heitä auttamaan, kun kylkeni oli niin kipeä, mutta\navustin puolestani ohjaamalla työskentelyä. Puolessa tunnissa\nolimme raivanneet raunioita niin paljon, että löysimme poloisen\nneekeritytön, jonka valitukset olimme selvästi kuulleet. Irroitimme\nhänet ja laskimme hänet pitkäkseen kadulle, mutta hän pyörtyi. Hänen\nvasen kätensä oli kauheasti murskautunut.\n\nTyöskennellessämme siten, minun avustaessani, minkä saatoin, ja\nmiesten uutterasti raivatessa raunioita, viskellen sivulle palkkeja\nja hirsiä, ratsasti luoksemme upseeri. Hän pysähtyi ja kysyi, keitä\nolimme. Ilmoitin hänelle, että kuuluimme prikin miehistöön, että\nolimme joutuneet haaksirikkoon ja että aioimme auttaa parhaamme\nmukaan, kunnes heidän sopisi lähettää meidät vankilaan.\n\n\"Te englantilaiset olette oivallista väkeä\", kiitti hän ja lähti\nratsastamaan eteenpäin.\n\nMiehemme olivat kaivaneet näkyviin toisen kovaonnisen olennon,\nvanhan, valkopäisen neekerin, joka kuitenkin oli liian pahasti\nsilpoutunut jäädäkseen henkiin. Nostettuamme hänet raunioista\nsijoitimme häntä parhaillaan neekeritytön viereen, kun useita\nratsastavia upseereja saapui katua myöten. Etumaisen, joka oli\nkenraalinasussa, tunsin heti entiseksi ystäväkseni, silloiseksi\neversti O'Brieniksi. He seisahtuivat kaikki katselemaan meitä.\nIlmoitin, keitä olimme. Kenraali O'Brien nosti hattuaan merimiehille\nja kiitti heitä. Hän ei tuntenut minua ja aikoi lähteä eteenpäin, kun\nlausuin hänelle englanninkielellä:\n\n\"Kenraali O'Brien, olette unohtanut minut, mutta minä en ikinä unohda\nystävällisyyttänne.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" äänsi hän. \"Tekö siinä, rakas ystävä?\" Hän keikahti\nsatulasta ja pudisti lämpimästi kättäni. \"Eipä ihmekään, etten\ntuntenut teitä; olette kokonaan toisenlainen henkilö kuin se\npieni Peter Simple, joka tytöksi pukeutuneena tanssi puujaloilla.\nMutta minun tulee kiittää teitä, ja niin tulee Celestenkin\nystävällisyydestänne häntä kohtaan. En tahdo pyytää teitä luopumaan\narmeliaasta ja hyväntahtoisesta työstänne, mutta tehtyänne, mitä\nvoitte, tulkaa kotiini. Kuka tahansa neuvoo teidät sinne, ja jollette\ntapaa siellä minua, tapaatte Celesten, koska varmaankin oivallatte,\nettei minun sovi poistua tästä surullisesta puuhasta. Jumala teitä\nsiunatkoon!\"\n\nSitten hän ratsasti pois esikuntansa seuraamana.\n\n\"Kas niin, pojat\", puhuin miehilleni, \"saatte uskoa, ettei meitä\nkohdella kovin julmasti. Työskennelkäämme tiukasti ja tehkäämme niin\npaljon hyvää kuin voimme. Ranskalaiset eivät sitä unohda.\"\n\nRaivattuamme sen talon rauniot palasimme sinne, missä ratsailla\nistuvan upseerin komennossa työskenneltiin. Menin hänen luoksensa ja\nilmoitin, että olimme pelastaneet kaksi henkilöä ja että olisimme\nvalmiit auttamaan hänen seuruettaan, jollei hänellä ollut mitään sitä\nvastaan. Kiitollisena hän hyväksyi tarjouksemme.\n\n\"Ja nyt, pojat\", virkkoi Swinburne, \"unohtakaamme kaikki mustelmamme\nja näyttäkäämme näille ranskalaisille miekkosille, kuinka työtä\ntehdään!\"\n\nJa niin he tekivät. He viskelivät hirsiä ja lankkuja vasemmalle\nja oikealle niin ripeästi ja taitavasti, että se ihan hämmästytti\nupseeria ja katselevia kaupunkilaisia, ja puolessa tunnissa he\nolivat tehneet enemmän työtä kuin mitenkään olisi voinut odottaa.\nUseita ihmisiä pelastettiin, ja ranskalaiset lausuivat ihailunsa\nmerimiestemme käyttäytymisen johdosta ja toivat heille juotavaa, jota\nhe, miespoloiset, kipeästi tarvitsivat. Senjälkeen he työskentelivät\nkahta vinhemmin ja pelastivat monta ihmistä, jotka muutoin olisivat\ntuhoutuneet.\n\nTämän pyörremyrskyn tuottamat vahingot olivat hyvin suuret, koska\nse oli sattunut yöllä, jolloin suurin osa asukkaista oli makuulla\nja unessa. Kerrottiin useimpien puutalojen romahtaneen viidessä\nminuutissa pyörremyrskyn ehdittyä niiden kohdalle.\n\nKeskipäivän tienoilla ei meillä ollut enää mitään tehtävää, enkä\nollut pahoillani sen loppumisesta. Kylkeni oli kovin kipeä, ja\npolttavan helteinen päivänpaiste huimasi päätäni ja kuvotti vatsaani.\n\nTiedustin kunnioitettavan näköiseltä, iäkkäältä ranskalaiselta, missä\nkenraalin talo oli. Hän neuvoi minut sinne, ja lähdin liikkeelle\nmiesteni seuraamana. Perille saavuttuani näin käskyläisen parhaillaan\ntaluttavan talliin juuri silloin palanneen kenraali O'Brienin ratsua.\nPyysin ovella vahdissa olevaa kersanttia ilmoittamaan kenraalille\nsaapumiseni. Tultuaan takaisin hän kehoitti minua tulemaan mukaansa.\n\nMinut opastettiin avaraan huoneeseen, jossa kenraali oli useiden\nupseerien seurassa. Taaskin hän tervehti minua lämpimästi ja esitteli\nminut seurueelle sinä upseerina, joka oli päästänyt vangiksi\njoutuneet naiset maihin.\n\n\"Minun pitää siis kiittää teitä vaimoni puolesta\", lausui eräs\nupseeri, tullen luokseni käsi ojossa.\n\nSitten tuli toinen ja mainitsi minun vapauttaneen myöskin hänen\nvaimonsa. Senjälkeen aloimme keskustella, ja kerroin haaksirikostani\nja sen yksityiskohdista ynnä siitä, että olin aamulla nähnyt prikin,\njoka oli menettänyt mastonsa, mutta päässyt niemenkärjen ohitse\nturvaan.\n\n\"Se teidän prikinne -- se kohteliaisuus minun täytyy teille lausua\n-- on tuottanut meille hyvin paljon kiusaa. Ja kaimani pitää\npattereitamme valppaampina kuin itse olisin mitenkään voinut niitä\npitää\", virkkoi kenraali O'Brien. \"En usko koko saarella olevan\nainoatakaan viisi vuotta täyttänyttä neekeriä, joka ei tunne\nprikiänne.\"\n\nSitten puhelimme kaapparialusta vastaan tekemästämme hyökkäyksestä,\njoka oli torjuttu.\n\n\"Ahaa!\" äänsi adjutantti. \"Silloin teitte pahaa jälkeä. Se on ollut\nnyt merellä neljä kuukautta. Kapteeni Carnot vannoi taistelevansa\nkanssanne, jos hän osuisi kohtaamaan teidät.\"\n\n\"Hän piti sanansa\", vastasin. Ja sitten kerroin, että olimme\ntaistelleet kolmen ranskalaisen kaapparialuksen kanssa ja vallanneet\nlaivat, mikä hämmästytti ja luullakseni harmitti heitä kovasti.\n\n\"No niin, hyvä ystävä\", virkkoi kenraali O'Brien, \"teidän täytyy asua\nluonani se aika, jonka viivytte saarellamme. Ja ilmoittakaa minulle,\njos tarvitsette jotakin!\"\n\n\"Pelkään tarvitsevani lääkäriä\", vastasin, \"sillä kylkeni on niin\nkipeä, että tuskin jaksan hengittää\".\n\n\"Oletteko siis vahingoittunut?\" kysyi kenraali O'Brien levottoman\nnäköisenä.\n\n\"En vaarallisesti, luullakseni\", sanoin, \"mutta aika tuskallinen se\nvammani on\".\n\n\"Sallikaa minun tarkastaa sitä!\" pyysi eräs upseeri, joka astui\nesille. \"Olen täkäläinen sotilaslääkäri ja ehkä uskotte itsenne minun\nhuostaani. Riisukaahan takkinne!\"\n\nVaivoin kykenin niin tekemään.\n\n\"Teiltä on katkennut kaksi kylkiluuta\", sanoi hän, \"ja olette saanut\nankaran tärähdyksen. Teidän täytyy käydä vuoteeseen tai levätä\nsohvalla muutamia päiviä. Neljännestunnin kuluttua tulen sitomaan\nteidät ja lupaan tehdä teidät täysin terveeksi kymmenessä päivässä\nvastapalvelukseksi siitä, että palautitte minulle tyttäreni, joka oli\nmuiden naisten muassa _Victorinessa.\"_\n\nNyt upseerit kumarsivat ja jättivät minut yksin kenraali O'Brienin\nseuraan.\n\n\"Muistakaa\", lausui hän, \"että kerta kaikkiaan sanon teille kukkaroni\nja kaikkeni olevan teidän käytettävissänne. Jollette käytä niitä\nempimättä, en usko teidän rakastavan meitä. Tämä ei ole ensimmäinen\nkerta, Peter, ja te maksoitte minulle kunniallisesti. Luonnollisesti\nen kuitenkaan ollut mukana siinä jutussa; se oli Celesten puuhaa\",\njatkoi hän nauraen. \"En tietysti osannut kuvitellakaan, että juuri\nte olitte pukeutunut naiseksi ja niin julkeasti tanssitte Ranskan\nhalki puujaloilla. Mutta minun täytyy kuulla selostus kaikista\nseikkailuistanne tuonnempana. Celeste haluaa kiihkeästi tavata teitä.\nLähdettekö nyt vai odotatteko ensin lääkäriä?\"\n\n\"Oi, nyt, jos suvaitsette, kenraali. Saanko ensin pyytää, että\nsotilas-poloisistani huolehdittaisiin jollakin tavalla? He eivät ole\nsyöneet mitään eilispäivän jälkeen, ovat pahasti kolhiutuneet ja\ntyöskennelleet ankarasti. Ja voitaisiinko lähettää rattaat noutamaan\nrannalla raajarikkoisina viruvia miehiä?\"\n\n\"Minun olisi pitänyt ajatella heitä aikaisemmin\", vastasi hän. \"Ja\nkäsken myöskin saman seurueen haudata rannalla vainajina viruvat\nmies-parat. Tulkaahan nyt -- saatan teidät Celesten luokse.\"\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nKylkiluiden katkeaminen ei ole omiaan särkemään sydäntä -- O'Brienin\nrauhanjulistusta lähentelevä teko -- Peter Simplen rakkaudentunnustus\n-- Ripeätä toimintaa kaikilla tahoilla.\n\n\nSeurasin kenraalia kauniisti kalustettuun huoneeseen, jossa Celeste\noli minua odottamassa. Heti astuttuani sisälle hän juoksi luokseni,\nja kuinka iloissani olinkaan saadessani tarttua hänen käteensä ja\nkatsella hänen kauniita, ilmeikkäitä kasvojaan!\n\nEn saanut sanaakaan suustani, eikä Celestekään voinut puhua. Minuutin\nverran pidin hänen kättänsä omassani, silmäillen häntä. Kenraali\nseisoi syrjässä, katsellen vuoroin Celesteä, vuoroin minua. Sitten\nhän pyörähti ympäri ja meni ikkunan ääreen. Vein Celesten käden\nhuulilleni ja sitten hellitin sen.\n\n\"Tämä kaikki tuntuu melkein unennäöltä\", virkkoi Celeste.\n\nEn kyennyt vastaamaan mitään, vaan katsoin yhä häneen -- hän oli\nkasvanut niin kauniiksi olennoksi. Hänen vartalonsa oli perin siro,\nja hänen kasvonilmeensä olivat niin monivivahteiset -- niistä uhkui\nälyä ja tunnetta -- ne olivat enkelimäiset. Hänen kyyneltyneet\nsilmänsä säteilivät niin vienosti, niin ystävällisesti minulle, ja\nolisin voinut langeta polvilleni häntä palvomaan.\n\n\"Kas niin\", äänsi kenraali O'Brien, \"kas niin, rakas ystävä, kun nyt\nolette tavannut Celesten, täytyy lääkärin tavata teidät.\"\n\n\"Lääkärin?\" huudahti Celeste levottomasti.\n\n\"Niin, rakkaani. Asia ei ole lainkaan vakava -- ainoastaan pari\nkatkennutta kylkiluuta.\"\n\nPoistuin kenraali O'Brienin jäljessä huoneesta, mutta ovelle\nehdittyäni käännyin katsomaan Celesteen. Hän oli peräytynyt\nsohvan ääreen ja vienyt nenäliinansa silmilleen. Lääkäri oli\nminua odottamassa; hän sitoi vammani ja hautoi kylkeäni jollakin\nvilvoittavalla nesteellä, mikä teki oloni varsin mukavaksi.\n\n\"Nyt minun täytyy lähteä luotanne\", sanoi kenraali O'Brien. \"Teidän\nolisi parasta käydä pitkäksenne tunniksi tai pariksi, ja jollen\nsitten ole palannut, osaatte yksinkin mennä Celesten luokse.\"\n\nLaskeuduin pitkäkseni, kuten hän kehoitti. Mutta niin pian kuin\nkuulin hevosen kavionkapseen hänen lähtiessään ratsastamaan, poistuin\nhuoneesta ja kiiruhdin seurustelusaliin. Celeste oli siellä ja ehätti\ntiedustamaan, oliko vammani paha. Vastasin kieltävästi ja lisäsin\ntulleeni sinne todistaakseni sen hänelle. Senjälkeen istuuduimme\nyhdessä sohvaan.\n\n\"Minulla on se kova onni, etten kertaakaan ole saanut näyttäytyä\nsinulle muutoin kuin hyvin epämiellyttävässä tilassa. Kun ensi kerran\nnäit minut, olin haavoittunut; seuraavan kerran kohdatessamme olin\nnaisenvaatteissa; viimeksi tavatessamme olin lian ja ruudinsavun\npeittämä; ja nyt taaskin ilmestyn luoksesi ruhjoutuneena ja\nrepaleissa. Saankohan milloinkaan ilmestyä eteesi herrasmiehenä?\"\n\n\"Eiväthän herrasmiestä tee vaatteet, Peter. Olen liian onnellinen\nsiitä, että olen tavannut sinut, ajatellakseni sitä, miten olet\npuettu. En ole vielä edes kiittänyt sinua siitä, että olit niin\nystävällinen viimeksi kohdatessamme toisemme. Isäni ei ikinä unohda\nsitä.\"\n\n\"Enkä minä ole kiittänyt sinua siitä, Celeste, että pudotit\nrahapussin hattuuni, kun näit minut yrittämässä karata Ranskasta.\nEn ole koskaan unohtanut sinua, ja viimeisen kohtauksemme jälkeen\nolet tuskin hetkiseksikään häipynyt ajatuksistani. Et aavista,\nkuinka kiitollinen olen pyörremyrskylle sentähden, että se paiskasi\nminut sinun luoksesi. Risteillessämme prikissä olen usein tutkinut\nkaupunkia kaukoputkellani, koettaen kuvitella katseeni osuneen siihen\ntaloon, jossa sinä olet. Ja olin niin onnellinen, milloin olimme\nlikellä rantaa, koska tiesin olevani lähempänä sinua.\"\n\n\"Ja, Peter, minä olen usein tarkkaillut prikiä ja ollut niin iloinen\nnähdessäni sen purjehtivan likemmäksi ja sitten niin kovasti pelännyt\npatterien ampuvan teitä. Mikä vahinko, että isäni ja sinä olette\nvastakkaisilla puolilla -- saattaisimme olla niin onnellisia!\"\n\n\"Ja saatamme vielä ollakin, Celeste\", vakuutin minä.\n\nKeskustelimme kaksi tuntia, jotka tuntuivat vain kymmeneltä\nminuutilta. Tunsin olevani rakastunut, mutta en usko Celesten silloin\naavistaneen olevansa rakastunut -- mutta esittämieni vähäisten\nkeskustelunsirpaleiden nojalla saa lukija ratkaista, eikö hän\ntuntenut rakkautta tai jotakin hyvin sentapaista.\n\nSeuraavana aamuna lähdin ulkosalle varhain tähyilemään prikiä ja\nsuureksi ilokseni näin sen olevan noin kuuden meripenikulman päässä\nsataman suulta ja tulossa maata kohti. Nyt siinä oli varsin välttävät\nhätämastot, prammipurjeet märssypurjeina, ja se näytti tottelevan\nohjausta hyvin. Aluksen ehdittyä vajaan kolmen penikulman päähän\nsatamasta, laskettiin siitä vesille jolla, ainoa vene, joka siinä\noli jäljellä, ja sitä alettiin soutaa rantaa kohti valkean lipun\nliehuessa keulassa.\n\nMenin heti takaisin huoneeseeni ja kirjoitin yksityiskohtaisen\nselostuksen kaikesta, mitä oli tapahtunut lähettääkseni sen\nO'Brienille veneen palatessa laivaan. Tietysti myöskin pyysin häntä\nlähettämään minulle tavarani, koska minulla ei ollut mitään muuta\nkuin ylläni olevat vaatteet. Olin parhaiksi ennättänyt saada kirjeeni\nvalmiiksi, kun kenraali O'Brien astui sisälle.\n\n\"Rakas ystävä\", aloitti hän, \"sain juuri äsken valkean lipun suojassa\nsanoman kapteeni O'Brieniltä, joka pyytää tietoja veneittensä\nmiehistön kohtalosta ja kysyy lupaa saada lähettää elossa olevien\nmiesten vaatteet ja tavarat\".\n\n\"Olen kirjoittanut hänelle selostuksen kaikesta ja esitin hänelle\nsaman pyynnön\", vastasin ja ojensin hänelle kirjeen. Hän luki sen ja\nantoi sen minulle takaisin.\n\n\"Mutta, rakas poika, teillä täytyy olla kovin kehnot ajatukset\nmeistä ranskalaisista, jos kuvittelette meidän aikovan pidättää\nteitä täällä vankeinamme. Ensinnäkin se, että vapautitte niin monta\nRanskan alamaista vallattuanne _Victorinen_, oikeuttaisi teidät\nvaatimaan osaksenne samanlaista hyväntahtoisuutta; toiseksi teitä ei\nole vangittu rehellisesti, vaan sallimuksen järjestämän vitsauksen\njohdosta; äskeisen myrskyn muodossa sen täytyy tuhota kaikki eri\nkansojen vastakkaiset pyrkimykset ja edistää sitä kaikkien ihmisten\nvälistä, yleismaailmallista ihmisrakkautta, joka ohjaa urheita\nkumppaneitanne, kuten he todistavat. Teillä on senvuoksi oikeus\nlähteä kaikkine miehinenne, ja katsomme sittenkin olevamme teille\nkiitollisuudenvelassa. Miltä tuntuu kylkenne nyt?\"\n\n\"Oh, aika kipeältä tosiaankin\", vastasin, sillä en jaksanut sietää\nsitä ajatusta, että minun olisi pitänyt palata prikiin niin pian.\nMinun oli näet ollut pakko edellisenä päivänä erota Celestestä\nvarsin pian päivällisen jälkeen ja paneutua vuoteeseen. En ollut\nvielä paljoakaan keskustellut hänen kanssansa enkä ehtinyt kertoa\nkenraali O'Brienille, miten olimme karanneet Ranskasta. \"En usko\nmitenkään voivani lähteä laivaan tänään, mutta olen hyvin kiitollinen\nhyväntahtoisuutenne johdosta.\"\n\n\"No niin, no niin\", myönsi kenraali, joka pani merkille tunteeni,\n\"mielestäni teidän ei ole tarpeellista lähteä laivaan tänään. Lähetän\nmiehet sekä kirjeenne ja kirjoitan kapteeni O'Brienille, että olette\nvuoteessa ettekä kestä siirtämistä ennenkuin ylihuomenna. Sopiiko se?\"\n\nMinusta se tuntui kovin lyhyeltä ajalta, mutta kenraali näytti\nodottavan minun suostuvan siihen, ja niinpä suostuin.\n\n\"Veneen sopii palata tuomaan teille jonkun verran vaatteita\",\njatkoi kenraali. \"Ja ilmoitan kapteeni O'Brienille, että jos hän\ntulee ylihuomenna sataman suulle, lähetän teidät laivaan omilla\nveneillämme.\"\n\nSenjälkeen hän otti kirjeeni ja poistui huoneesta. Heti hänen\nlähdettyään tunsin olevani ihan kylliksi terve mennäkseni minua\nodottavan Celesten luokse ja kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut.\n\nSinä aamuna istuin hänen ja kenraalin seurassa ja kerroin kaikista\nseikkailuistani, jotka huvittivat kenraalia suuresti. En salannut\nsetäni menettelyä enkä sitä heikkoa toivettani, että vielä kerran\nvoisin saada selville tehdyn petoksen, ja mainitsin, kuinka kovin\nepäsuotuiset tulevaisuudentoiveeni olisivat, jollei se minulle\nonnistuisi. Kertomukseni tässä kohdassa kenraali näytti hyvin\nmiettiväiseltä ja vakavalta.\n\nLakatessani kertomasta oli päivällisaika melkein käsissä, ja\nsain tietää vaatteitteni saapuneen. Samalla oli tullut kirje\nO'Brieniltä, joka kuvaili, kuinka surkean murheissaan hän oli\nollut otaksuessaan minun kuolleen ja kuinka hän oli riemastunut\nkuultuaan pelastumisestani. Hän kertoi minun lähdettyäni menneensä\nhyttiinsä, sattumalta vilkaisseensa ilmapuntariin ja hämmästyksekseen\nhuomanneensa ilmanpaineen vähentyneen kaksi tuumaa, kuten hän\nkertomuksien mukaan tiesi käyvän pyörremyrskyn edellä. Se ynnä\nilmassa vallitseva omituinen tuntu olivat saaneet hänet ryhtymään\nkaikkiin mahdollisiin valmistuksiin, jotka oli juuri saatu\nsuoritetuiksi, kun myrsky kohahti heidän kimppuunsa.\n\nPriki kallistui niin, että parras oli vedessä, ja oli siinä asemassa\npuoli tuntia, minkä jälkeen heidän oli ollut pakko katkaista\nmastot, jotta alus kohoaisi pystyyn. Seuraavana aamuna he olivat\nsivuuttaneet niemenkärjen vain puolen kaapelimitan päästä. Lopuksi\nhän mainitsi sen ajatuksen, että minä olin kuollut, tehneen hänet\nniin onnettomaksi, että hänen oma kuolemansa olisi tuntunut hänestä\nmelkein yhdentekevältä, jollei hänen velvollisuutensa olisi ollut\nhuolehtia miehistä.\n\nHän oli kirjoittanut kenraali O'Brienille ja kiittänyt häntä hänen\nystävällisyydestään. Vaikka prikin ohitse purjehtisi viisikymmentä\nlaivaa, ei hän valtaisi niistä ainoatakaan, ennenkuin minä olisin\njälleen prikissä, silläkään uhalla, että hänet erotettaisiinkin\npalveluksesta tehtäviensä laiminlyönnin vuoksi. Hän kertoi\nprikin hätämastojensa avulla purjehtivan melkein yhtä nopeasti\nkuin ennenkin. Heti minun saavuttuani laivaan hän palaisi\nBarbados-saarelle.\n\n\"Se taas, että kylkiluusi ovat niin kovin kipeät, Peter, on pelkkää\nhölynpölyä\", jatkoi hän. \"Tiedän sinun havittelevan toisenlaista\n_kylkiluuta_, niin pian kuin se käy päinsä. Mutta sinun täytyy\nmalttaa mieltäsi, poika. Sinusta tulee vielä loordi, kuten olen\nsinulle koko ajan luvannut. Se on pitkä, mutkainen tie -- siis\nnäkemiin!\"\n\nJouduttuani kahden kesken Celesten kanssa näytin hänelle O'Brienin\nkirjeen. Sen osan, jossa hän vakuutti, ettei hän aikonut vallata\nainoatakaan alusta minun ollessani maissa, olin lukenut kenraali\nO'Brienille, joka oli vastannut, että hän asiain niin ollen tekisi\noikein, jos hän pidättäisi minua hiukan kauemmin. \"Mutta\", sanoi hän,\n\"O'Brien on kunnianmies ja nimensä arvoinen\".\n\nEhdittyään kirjeen siihen kohtaan, jossa O'Brien väitti minun\nhavittelevan toisenlaista kylkiluuta ja jonka olin ihan unohtanut,\nCeleste pyysi minua selittämään sen merkitystä. Selitin O'Brienin\nvihjanneen siihen, että \"nainen on miehen kylkiluu\", ja lisäsin:\n\n\"Olin tosiaankin unohtanut sen O'Brienin huomautuksen, Celeste, sillä\nmuutoin en olisi näyttänyt sinulle kirjettä. Mutta hän on oikeassa.\nSinä olet ollut minulle kovin ystävällinen, ja miten voisin kaiken\nsen jälkeen olla rakastamatta sinua? Ja onko minun tarpeellista\nmainita, että minusta olisi suurin siunaus, mitä taivas voisi\nminulle suoda, jos voisit pitää minusta kylliksi tullaksesi kerran\nvaimokseni? Älä ole minulle vihainen sentähden, että puhun sinulle\ntotta!\" jatkoin, sillä Celeste punehtui puhuessani.\n\n\"Oi, en! En ole sinulle vihainen, Peter, kaukana siitä. Se on hyvin\nimartelevaa minulle -- se mitä juuri puhuit.\"\n\n\"Käsitän kyllä\", pitkitin, \"että tällä hetkellä minulla on kovin\nvähän sinulle tarjottavaa -- oikeastaan minulla ei ole mitään. En ole\nedes sellainen kosija, jonka isäsi hyväksyisi. Mutta sinähän tunnet\nkoko tarinani ja tiedät, millaiset toiveeni ovat.\"\n\n\"Isä-kulta rakastaa minua, Peter, ja hän rakastaa sinuakin hyvin\npaljon -- hän on rakastanut koko ajan, siitä saakka, kun hän\nensi kerran sinut näki -- hän mieltyi niin kovasti luonteesi\nvilpittömyyteen ja rehellisyyteen. Hän on monesti sanonut sen minulle\nja puhellut sinusta hyvin usein.\"\n\n\"No niin, Celeste, sanohan minulle -- saanko ollessani kaukana\najatella sinua ja helliä sellaista toivoa, että joskus ehkä kohtaamme\nemmekä enää koskaan eroa?\" Samalla tartuin Celesten käteen ja kiersin\nkäsivarteni hänen vyötäisilleen.\n\n\"En tiedä, mitä sanoisin\", vastasi hän. \"Puhun isälleni, tai ehkä\nsinä tahdot puhua. Mutta ikinä en mene avioliittoon kenenkään muun\nkanssa, jos vain mahdan sille mitään.\"\n\nVedin hänet likelleni ja suutelin häntä. Celeste purskahti itkemään\nja painoi päänsä olkaani vasten. Kenraali O'Brienin saapuessa en\nyrittänytkään liikahtaa, eikä Celestekään yrittänyt.\n\n\"Kenraali\", aloitin, \"pitänette käyttäytymistäni moitittavana, mutta\nen ole kyennyt salaamaan tunteitani Celesteä kohtaan. Ehkä arvelette,\nettä olen ymmärtämätön ja menettelen väärin paljastaessani täten\nsellaisen asian, joka minun olisi tullut pitää salassa, kunnes olisin\nsellaisessa asemassa, että minulla olisi oikeus pyytää tyttärenne\nkättä. Mutta kun minun on sallittu olla hänen seurassaan vain näin\nlyhyt aika ja pelkään menettäväni hänet, vaikka olen niin hartaasti\nkiintynyt häneen, uskon sen puolustavan käytöstäni.\"\n\nKenraali käveli kerran tai pari edestakaisin huoneessa ja kysyi\nsitten: \"Mitä Celeste sanoo?\"\n\n\"Celeste ei milloinkaan tee mitään, mikä pahoittaa hänen isänsä\nmieltä\", vastasi Celeste, astuen hänen luoksensa, kätkien kasvonsa\nhänen rintaansa vasten ja kietoen kätensä hänen kaulaansa.\n\nKenraali suuteli tytärtään ja virkkoi sitten:\n\n\"Olen teille avomielinen, herra Simple. En tunne ainoatakaan\nmiestä, jonka haluaisin vävykseni mieluummin kuin teidät. Mutta\ntulee ottaa huomioon useita asianhaaroja, jotka pyrkivät unohtumaan\nnuorilta ihmisiltä. En sekaannu rakkauteenne, joka nähtävästi\non molemminpuolinen. Mutta en myöskään halua lupauksia enkä\nkihlautumista; mahdollisesti ette enää koskaan tapaa toisianne. --\nCeleste on kuitenkin kovin nuori, enkä pakota häntä millään lailla,\nja samalla te olette yhtä vapaa, jos aika ja olosuhteet muuttaisivat\nnykyisiä tunteitanne.\"\n\n\"Sen enempää en voi pyytääkään, rakas kenraali\", vastasin, tarttuen\nhänen käteensä. \"Se on vilpitöntä -- enemmän kuin mitenkään saatoin\nodottaa. Nyt lähden luotanne mieli tyytyväisenä, ja se toivo, että\nkerran saan pyytää Celesteä omakseni, kannustaa minua ponnistuksiin.\"\n\n\"Jos suvaitsette, jätämme nyt sen asian silleen\", lausui kenraali.\n\"Celeste, rakas, luoksemme tulee päivälliselle lukuisa seurue, kuten\ntiedät. Sinun olisi parasta vetäytyä huoneeseesi valmistautumaan.\nOlen kutsunut kaikki vapauttamanne naiset, Peter, ja kaikkien\nheidän puolisonsa ja isänsä. Saatte siis ilon nähdä, kuinka monelle\nhenkilölle tuotitte onnea uljaan kohteliaalla teollanne. Ja nyt, kun\nCeleste on poistunut huoneesta, Peter, täytyy minun pyytää, ettette\nkunnianmiehenä vaatisi häneltä enempiä lupauksia ettekä valoilla\nsitoisi häntä itseenne. Hänen kiintymyksensä teihin on kasvanut\nselittämättömästi, ja hän pitää teistä jo nyt enemmän kuin on hyväksi\nhänen mielenrauhalleen, jos tapaturma tai olosuhteet erottaisivat\nteidät iäksi. Toivokaamme parasta, ja luottakaa siihen, ettei\nmikään mitättömän pieni syy voi estää minua näkemästä teitä kerran\nyhdistettyinä!\"\n\nKiitin kenraalia kyyneleet silmissä; hän pudisti lämpimästi kättäni,\nkun annoin lupaukseni, ja niin erosimme toisistamme.\n\nKuinka onnellinen olinkaan, kun menin huoneeseeni ja istuuduin\nrauhoittumaan ja ajattelemaan, mitä oli tapahtunut! Tosin pyrki se\ntieto, että asemani oli niin mitätön vaimentamaan riemuani. Mutta\nseuraavassa tuokiossa rakentelin pilvilinnoja, olin saavinani\nselville setäni salajuonet, kuvittelin saaneeni haltuuni arvonimen ja\nomaisuuden ja laskevani ne rakkaan Celesteni jalkojen juureen. Toivo\ntuki rohkeuttani, ja olin tyytyväinen nykyisyyteen siinä ajatuksessa,\nettä Celeste vastasi rakkauteeni.\n\nPukeuduin huolellisesti ja laskeuduin alakertaan, jossa koko seurue\noli jo koolla. Meillä oli oikein hupainen, onnellinen hetki, ja\nnaiset pyysivät kenraali O'Brieniä pidättämään minua vankina -- mikä\noli perin ystävällisesti tehty -- ja minun teki hyvin kovasti mieleni\nyhtyä heidän pyyntöönsä.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nPeter Simple pääsee laivan komentajaksi, valtaa kolme Länsi-Intian\nkauppaa välittävää alusta ja ottaa kaksikymmentä vankia -- Vuoroin\nvieraissa käydään -- Vangit koettavat vangita hänet, mutta joutuvat\nitse satimeen.\n\n\nSeuraavana päivänä olin hyvin alakuloinen. Priki oli sataman suulla\nodottamassa minua laivaan. Osoitin sitä Celestelle seisoessamme\nikkunan ääressä, ja katseemme osuivat vastakkain. Tunnin kestänyt\nkeskustelu ei olisi voinut olla sisältörikkaampi. Kenraali O'Brien\nosoitti luottavansa minuun täydellisesti, sillä hän jätti meidät\nkahden kesken.\n\n\"Celeste\", virkoin, \"olen luvannut isällesi --\"\n\n\"Tiedän, mitä on tapahtunut\", keskeytti hän. \"Hän kertoi minulle\nkaikki.\"\n\n\"Kuinka ystävällinen hän onkaan! Mutta en luvannut olla sitomatta\nitseäni, Celeste.\"\n\n\"Et! Mutta isäni pakotti minut lupaamaan, ettet saisi sitä tehdä --\nettä jos koettaisit, minun pitäisi heti estää se -- ja niin teenkin.\"\n\n\"Siispä sinun tulee pitää sanasi. Celeste. Kuvittele, että kaikki,\nmitä voi sanoa, sisältyy tähän --\" Ja suutelin häntä.\n\n\"Älä pidä minua julkeana, Peter, mutta toivoisin sinun lähtevän\ntäältä onnellisena\", sanoi Celeste. \"Ja senvuoksi kuvittele sinä\npuolestasi, että kaikki, mitä voi sanoa, sisältyy tähän --\" Ja hän\nvastasi hellyydenosoitukseeni.\n\nSenjälkeen keskustelimme kaksi tuntia; mutta rakastuneiden puhelu on\nlapsellista muista paitsi heistä itsestään, eikä ole tarpeen vaivata\nsillä lukijaa. Kenraali O'Brien saapui ilmoittamaan, että vene oli\nvalmiina. Nousin pystyyn -- olin tyytyväinen kaikkeen tapahtuneeseen\nja lujalla äänellä sanoin:\n\n\"Hyvästi, Celeste! Jumala sinua siunatkoon!\"\n\nSenjälkeen seurasin kenraalia, joka muutamien upseereittensa\nseurassa saattoi minua rantaan. Kiitettyäni kenraalia, joka syleili\nminua, sanoin jäähyväiset upseereille ja astuin veneeseen. Puolen\ntunnin kuluttua olin prikissä, ja O'Brien syleili minua. Lähdimme\nliikkeelle, ja lyhyessä ajassa katosi St. Pierren kaupunki kaihoisen\nkatseeni näkyvistä, ja niin olimme matkalla Barbados-saarelle. Sen\npäivän kulutin kapteeninhytissä O'Brienin luona, selostaen hänelle\nyksityiskohtaisesti kaikkea, mitä oli tapahtunut.\n\nLaskettuamme taaskin ankkurin Carlisle-lahteen huomasimme\nhirmumyrskyn olleen Windward-saarilla paljoa tuhoisamman kuin olimme\nkuvitelleet. Siellä oli useita sotalaivoja, jotka olivat menettäneet\nmastoistaan yhden tai useampia, ja oli hyvin vaikea tyydyttää niin\nmonien alusten tarpeita. Koska saavuimme viimeisenä, varattiin meille\ntietysti tarpeetkin viimeiseksi, ja kun varastossa ei ollut jäljellä\nveneitä lainkaan, emme voineet mitenkään päästä merikelpoiseen\nkuntoon kahteen tai kolmeen kuukauteen. Kaapparikuunari _Jean d'Arc_\noli vielä satamassa, mutta miesten puutteen tähden sitä ei ollut\nvarustettu purjehduskuntoon. Amiraali ehdotti O'Brienille, että tämä\nsiirtäisi siihen osan miehistöään ja lähettäisi sen risteilemään\njonkun luutnanttinsa komennuksessa. Tähän O'Brien myöntyi ilomielin,\ntuli laivaan ja tiedusti minulta, haluaisinko ottaa laivan huostaani,\nmihin suostuin, koska olin pahasti kyllästynyt Barbados-saareen ja\npaistettuihin lentokaloihin.\n\nValitsin kaksi kadettia, Swinburnen ja kaksikymmentä miestä, otin\nlaivaan vettä ja muonavaroja kolmeksi kuukaudeksi, sain O'Brieniltä\nkirjalliset ohjeet ja lähdin liikkeelle. Pian meille selvisi, että\namerikkalaisen myymät mastot olivat ihan liian isot kuunarille, minkä\nvuoksi meidän täytyi purjehtia tuiki varovasti.\n\nSuuntasin matkamme Trinidad-saarta kohti, jonka vesillä minun oli\nmäärä risteillä. Kolmessa viikossa olimme vallanneet takaisin kolme\nLänsi-Intian kauppalaivaa, mutta sitten huomasin, että minun täytyi\nmiehistön vähälukuisuuden vuoksi palata Barbados-saarelle.\n\nOlin määrännyt ensimmäiseen alukseen neljä miestä, jotka vankina\nolleiden englantilaisten lisäksi hyvin riittivät, ja molempiin muihin\nkolme miestä kumpaankin. Mutta olin aika pahassa pulassa vankieni\ntähden, joita oli lähes kaksi kertaa niin paljon kuin alukseni omaa\nsiihen jäänyttä miehistöä. Olin lähettänyt pois molemmat kadetit ja\nneuvottelin Swinburnen kanssa, mitä olisi paras tehdä.\n\n\"Niinpä niin, herra Simple, asia on siten, että kapteeni O'Brienin\nolisi pitänyt luovuttaa meille enemmän miehiä; kaksikymmentä miestä\non kovin vähäinen määrä sellaiseen alukseen, jossa on tällainen iso\npurje kuin meillä on. Ja nyt meillä on jäljellä ainoastaan kymmenen.\nMutta luultavasti hän ei otaksunut meitä onnistavan näin hyvin, ja\ntotta on, että hänellä on yllin kyllin työtä laivan miehistölle nyt,\nkun hänen täytyy laittaa kaikki uudestaan.\n\n-- Mitä vankeihin tulee, olisi meidän mielestäni parasta laskea\nlikelle rantaa ja antaa heille kaksi venettämme, joilla he pääsisivät\nmaihin. Joka tapauksessa meidän täytyy päästä heistä eroon, jotta\nmeidän ei tarvitse tähyillä toisella silmällä ylöspäin ja toisella\nluukkuovea, kuten meidän nyt täytyy tehdä.\"\n\nTämä neuvo oli oman mielipiteeni mukainen; ohjasin laivan likelle\nrantaa, luovutin vangeillemme peräkannen veneen ja toisen isommista\nveneistämme, joihin he kaikki mahtuivat, ja lähetin heidät tiehensä,\njättäen kuunariin ainoastaan yhden veneen, jonka hinasimme ylähangan\npuolisille telineille. Vankien lähdettyä tyyntyi tuuli kokonaan.\nNäimme heidän nousevan maihin ja katoavan rantakallioiden taakse\nja arvelimme onnellisesti suoriutuneemme heistä, sillä heitä oli\nkaksikolmatta miestä, enimmäkseen espanjalaisia, aika vankkoja ja\nhurjannäköisiä.\n\nTyyntä jatkui koko päivän, mikä kovasti harmitti meitä, koska\nolisimme hyvin kiihkeästi toivoneet pääsevämme liikkeelle\nmahdollisimman pian. En kuitenkaan voinut olla ihailematta maiseman\nkauneutta -- korkeat vuoret kohosivat äkkijyrkkinä valtamerestä,\nulottuen pilviin saakka, ja heijastuivat sileästä vedenpinnasta, joka\nnäytti kirkkaasti kuin kuvastimesta ja ihanan selvästi niiden kaikki\nvärit, jokaisen vivahduksen.\n\nVähitellen kuunari ajautui ihan likelle rantaa, ja erotimme\npohjakivet useiden sylien syvyydestä. Ei tuulenhenkäyskään\nväräyttänyt vedenpintaa useiden meripenikulmien päässä ympärillämme,\nvaikka ulapan näköpiiristä näkyi, että selällä puhalsi navakka tuuli.\n\nTuli yö, ja tyyntä jatkui yhä. Annoin määräykseni Swinburnelle,\njolla oli ensimmäinen vahtivuoro, ja vetäydyin vuoteeseeni hyttiin.\nNäin unta, ja minun tuskin tarvinnee mainita, kehen unennäköni\nkohdistuivat. Olin olevinani Eagle Parkissa, istuen hänen seurassaan\nlehtokujaa reunustavien, isojen kastanjapuiden alla, kun tunsin\nolkapäätäni karkeasti sysättävän. Hätkähdin ja nousin istumaan.\n\n\"Mikä on hätänä? Kuka siinä -- Swinburneko?\"\n\n\"Niin, sir. Vaatteet yllenne heti, sillä taidamme saada työtä.\"\n\nJa Swinburne poistui hytistä, ja kuulin hänen herättävän muut\nmiehet, jotka olivat kannen alla. Tiesin, ettei Swinburne hälyttäisi\nturhanpäiten. Minuutissa olin kannella ja tähyilin kuunarin\nperäpuolelle.\n\n\"Mistä on puhe, Swinburne?\" tiedustin.\n\n\"Hiljaa, sir! Kuunnelkaa! Ettekö kuule?\"\n\n\"Kyllä\", vastasin. \"Airojen ääntä.\"\n\n\"Aivan niin, sir. Uskokaa pois, ne espanjalaiset ovat saaneet\nlisävoimia ja ovat tulossa takaisin valtaamaan alusta. He tietävät,\nettä laivassamme on ainoastaan kymmenen miestä.\"\n\nTähän mennessä olivat kaikki miehet ehtineet kannelle. Käskin\nSwinburnen pitää huolta kaikkien muskettien lataamisesta ja juoksin\nitse noutamaan miekkaani ja pistoolejani. Meri oli niin tyyni, ja\nhiljaisuus niin syvä, että Swinburne oli erottanut airojen äänen\nmelkoisen matkan päästä.\n\nOli onni, että minulla oli niin luotettava seuralainen. Joku toinen\nolisi saattanut torkahtaa, jolloin kuunarin kimppuun olisi hyökätty\nja se olisi vallattu meidän ennättämättä valmistautua.\n\nTultuani jälleen kannelle puhuin miehille, kehoitin heitä täyttämään\nvelvollisuutensa ja huomautin heille, että nuo lurjusmaiset\nhirtehiset varmasti murhaisivat meidät kaikki, jos heidän onnistuisi\nvallata kuunari, kuten he varman uskoni mukaan olisivatkin tehneet.\n\nMiehet vakuuttivat myyvänsä henkensä niin kalliista hinnasta kuin\nsuinkin. Meillä oli kaksikymmentä muskettia ja yhtä monta pistoolia,\njotka kaikki olivat nyt ladatut. Myöskin tykkimme olivat valmiina,\nmutta niistä ei nyt ollut mitään hyötyä, kun kuunaria ei voinut\nohjata.\n\nVeneiden saavuttua näkyviimme ja ehdittyä noin neljännespenikulman\npäähän peräpuolellemme virkkoi Swinburne:\n\n\"Vedenpinta värehtii hieman, herra Simple. Jos vain saisimme hieman\ntuulta, niin kuinka makeasti voisimmekaan heille nauraa! Mutta\npelkäänpä, ettei meillä ole niin hyvää onnea. Ilmaisemmeko heille\nolevamme valmiit?\"\n\n\"Ottakoon jokainen meistä kaksi muskettia!\" komensin. \"Kun etumainen\nvene on ennättänyt aluksemme laidalle, tähdätkää hyvin ja ampukaa\nveneeseen; sitten ottakaa toinen musketti ja ampukaa sillä toiseen\nveneeseen! Senjälkeen meidän täytyy luottaa miekkoihimme ja\npistooleihimme, sillä jos he hyökkäävät, ei meillä ole aikaa ladata\naseitamme uudelleen. Pysykää hiljaa joka mies!\"\n\nVeneet lähestyivät nyt täynnä miehiä. Mutta kun olimme ihan hiljaa,\nsoutivat hyökkääjät varovasti, toivoen voivansa yllättää meidät.\nOnneksi toinen vene oli hiukan edellä toisesta. Ja silloin muutin\nkomennustani, käskien miesteni laukaista toistenkin muskettien\npanokset ensimmäiseen veneeseen, sillä jos saisimme sen pois\ntaistelusta olisimme tasavertainen vastustaja toisessa veneessä\noleville vihollisille. Veneen päästyä kuuden askeleen päähän kuunarin\nlaidasta huusin:\n\n\"Nyt!\"\n\nKaikki musketit pamahtivat samalla kertaa, ja mieheni luikkasivat.\nAiroista jäi monta riippumaan, ja olin varma siitä, että olimme\ntehneet tuhoisaa jälkeä. Mutta valloilleen jääneihin airoihin tarttui\nuusia miehiä, jotka eivät olleet soutaneet, ja taaskin vene lähestyi\naluksen laitaa.\n\n\"Hyvä tähtäys tällä kertaa, pojat!\" huusi Swinburne. \"Toinen vene on\nlaivamme kupeella heti, kun olette ampuneet. Herra Simple, kuunari on\nmyötätuulessa, ja navakka vihuri on viriämässä.\"\n\nTaaskin laukaisimme kymmenen muskettiamme veneeseen, mutta tällä\nkertaa odotimme, kunnes keulamies oli iskenyt hakansa kiinni aluksen\nlaitaan, ja tulemme oli hyvin tehokas. Hämmästyksekseni huomasin,\nettei toinen vene ollut vielä kimpussamme; mutta oli virinnyt vieno\ntuuli, ja kuunari lipui eteenpäin vedenpinnalla. Vene oli kuitenkin\nhyvin likellä laitaamme ja olisi käynyt kimppuumme minuutissa. Tällä\nvälin ensimmäisen veneen espanjalaiset alkoivat kavuta alukseemme,\nmutta meikäläiset torjuivat heitä hyvin menestyksellisesti.\n\nVihuri kävi raikkaammaksi, ja Swinburne juoksi peräsimeen. Kuunari\nliikkui nopeasti eteenpäin, ja toinen vene tuskin jaksoi seurata\nsamaa vauhtia. Juoksin laitaan isketyn haan luokse ja irrotin\nsen. Vene jäi jälkeemme; aluksemme laitaan jäi riippumaan kaksi\nespanjalaista, jotka iskun saatuaan putosivat veteen.\n\n\"Eläköön! Olemme turvassa!\" huudahti Swinburne. \"Ja nyt rankaisemaan\nnoita vintiöitä!\"\n\nKuunari kulki nyt viiden meripenikulman tuntinopeudella, ja tuuli\nkoveni. Purjehdimme eteenpäin kaksi minuuttia ja sitten käännyimme,\nsuunnaten aluksen veneitä kohti. Swinburne piti perää, ja minä\nseisoin koko ajan keulassa muiden miesten ympäröimänä.\n\n\"Hieman oikealle, Swinburne!\" \"Selvä on.\"\n\n\"Suoraan eteenpäin! Ensimmäinen vene on likellä keulaamme. Suoraan\n-- vasemmalle -- vasemmalle -- vasemmalle hieman -- vasemmalle!\nPitäkää varanne, pojat, ja surmatkaa kaikki, jotka yrittävät kiivetä\nkannelle!\"\n\nRyskähtäen kuunari törmäsi veneeseen siinä olevien miesten turhaan\nkoetettua väistää meitä. Sekunnin tai parin ajan se näytti\npysyvän pystyssä, mutta sitten sen meistä kauempana oleva laita\npainui veteen, se kellahti kumoon, ja kuunari meni sen ylitse,\nlähettäen kaikki siinä olleet miehet viimeiselle tilinteolle. Yksi\nespanjalainen takertui köyteen ja laahautui jäljessämme muutamia\nsekunteja, mutta miekansivallus erotti köyden laivan partaasta, ja\nhiljaa parahdettuaan mies katosi.\n\nToinen vene oli lähellä, ja siitä huomattiin, miten oli käynyt. Sen\nsoutajat pitivät airojaan asennossa ja olivat valmiina kiskaisemaan\nvälttääkseen kuunaria. Ohjasimme aluksen sitä kohti, ja nyt kuunari\nkulki seitsemän meripenikulman tuntinopeudella. Ihan keulamme edessä\nespanjalaiset perin taitavasti nykäisivät ylähangan airoillaan, joten\nkeulamme vain sysäisi heidän venettään syrjittäin. Ja ennen sen\nuppoamista oli useita espanjalaisia päässyt aluksemme kannelle tai\ntakertunut sen kupeeseen.\n\nHe taistelivat epätoivoisesti, mutta ylivoima oli meidän puolellamme.\nMeidän tarvitsi otella ainoastaan kannelle päässeitä vihollisia\nvastaan. Toiset pysyivät kiinni laivan kyljessä jonkun aikaa, mutta\nkykenemättä kapuamaan partaalle he toinen toisensa jälkeen tipahtivat\nveteen ja jäivät jälkeemme.\n\nMinuutin kuluttua viruivat kannelle kavunneet espanjalaiset\njalkojemme juuressa, ja toisen minuutin kuluttua heidät oli viskattu\nmereen kumppaneittensa luokse. Sitä ennen kuitenkin eräs heistä ehti\niskeä minua veitsellään pohkeeseen nostaessamme häntä partaan ylitse.\n\nTarkoitukseni ei ole väittää, ettei espanjalaisilla olisi ollut\noikeutta yrittää vallata kuunariamme. Mutta koska olimme vain\nmuutamia tunteja aikaisemmin vapauttaneet heidät, tuntui se meistä\nkuitenkin rumalta ja petolliselta teolta, emmekä sentähden antaneet\nheille armoa. Meillä oli haavoittuneita kaksi miestä ja minä, mutta\nhaavamme eivät olleet pahoja, mikä oli onnellinen asia, koska\naluksessamme ei ollut lääkäriä ja meillä oli vain parisen jalkaa\nhaavalaastaria.\n\n\"Hyvinhän siitä selvittiin\", sanoi Swinburne nilkuttaessani\nperäkannelle. \"Tulimmainen, siitä olisi saattanut sukeutua kaunis\njuttu!\"\n\nSuunnattuani kuunarin Barbados-saarta kohti, sidoin jalkani ja kävin\nnukkumaan. Tällä kertaa en uneksinut Celestestä, vaan taistelin\nunissani uudelleen espanjalaisia vastaan, olin haavoittuvinani ja\nheräsin jalassani tuntuvaan kipuun.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nPeter menettää päällikkyytensä, kun hänen aluksensa kellahtaa kumoon\n-- Vesillä isonpuomin varassa haikalojen vartioimana -- Päällikkö ja\nmiehistö ynnä joukko lentokaloja otetaan neekerien veneeseen -- Peter\nuudestisyntyneenä vaihdettuaan ulkoista olemustaan.\n\n\nIlman enempiä seikkailuja jatkoimme matkaa Barbados-saarelle ja\nehdittyämme noin kymmenen meripenikulman päähän lahden suulta\npurjehdimme hyvin lievässä tuulessa, ja menin päällikönhyttiin,\narvellen, että laskisimme ankkurin ennen aamiaista seuraavana aamuna.\n\nAamun koittaessa singahdin vuoteestani lattialle hytin vastaiselle\nlaidalle ja kuulin veden kohinaa. Ponnahdin pystyyn, sillä arvasin\nkuunarin olevan kyljellään ja syöksyin kannelle. Olettamukseni oli\noikea; äkillinen tuulispää oli kaatanut aluksen, ja se uppoaisi\nparissa minuutissa.\n\nMiehet olivat kaikki kannella, toiset pukeutuneina, toiset, kuten\nminä, paitasillaan. Swinburne oli perässä; hänellä oli kädessään\nkirves, jolla hän hakkasi poikki isonpuomin kiinnitysköysiä.\nOivalsin, mitä hänellä oli mielessä, sieppasin toisen kirveen ja\nkatkaisin haarukkataljan ja maston luona olevat ohuet köydet. Muuta\nmahdollisuutta meillä ei ollut; veneemme oli vedenpinnan alla, koska\nse oli ollut suojanpuolisella laidalla.\n\nKaikkeen tähän kului kuitenkin ainoastaan pari minuuttia, enkä voinut\nolla panematta merkille, kuinka mitättömien pikku seikkojen varassa\nihmishenkien tuhoutuminen tai pelastuminen on. Jollei kirves olisi\nonneksi ollut vintturissa, en olisi voinut katkaista haarukkataljaa,\nSwinburne ei olisi ehtinyt sitä tehdä, ja isopuomi olisi uponnut\nkuunarin mukana. Onneksi olimme saaneet sen irroitetuksi; kuunari\ntäyttyi, kohosi hiukan pystympään ja painui sitten pohjaan, kiskoen\nmeidät ja isonpuomin muutamiksi sekunneiksi mukaan pyörteeseensä,\nminkä jälkeen nousimme taaskin pinnalle.\n\nTuulispäätä jatkui edelleenkin, mutta meri oli tyven. Pian vihuri\nmeni ohitse, ja taaskin oli melkein tyyni. Laskin puomiin takertuneet\nmiehet ja huomasin kaikkien pelastuneen. Lähinnä minua oli Swinburne.\nHän piteli kiinni toisella kädellään, samalla kun hän toisella\nhapuili taskustaan tupakkamälliä, jonka hän sitten pisti poskeensa.\n\n\"En ollut kannella silloin, herra Simple\", virkkoi hän. \"Muutoin ei\nolisi näin käynyt. Vahtivuoroni oli vähäistä ennen päättynyt, ja olin\nkäskenyt Collinsin tarkoin pitää silmällä tuulispäitä. Mainitsen\ntämän vain siksi, että jos te pelastutte enkä minä pelastu, ette\nluulisi minun olleen huolimattoman tehtävissäni. Emme ole etäällä\nrannasta, mutta luultavasti sittenkin kohtaamme hain pikemmin kuin\njonkun ystävän.\"\n\nJuuri sellaiset ajatukset olivat liikkuneet minunkin mielessäni\nvaikka olinkin pitänyt ne salassa. Mutta sittenkun Swinburne oli\nmaininnut haikaloja, silmäilin usein pitkin vedenpintaa, tähyillen\neviä, ja allemme nähdäkseni, oliko sieltä tulossa petoja repimään\nmeitä kappaleiksi. Se oli kammottava tunne.\n\n\"Se ei ole teidän syynne, Swinburne, olen siitä varma. Minun olisi\nitseni pitänyt tulla vahtiin teidän jälkeenne, mutta minulla oli\nensimmäinen vahtivuoro, ja minua väsytti. Meidän täytyy panna\nluottamuksemme Jumalaan; ehkä vielä pelastumme.\"\n\nNyt oli miltei ihan tyyni, ja aurinko oli noussut korkealle.\nPolttava paahde osui päähämme sietämättömästi, sillä meillä ei ollut\nhattua suojanamme. Aivoni tuntuivat olevan tulessa, ja mieleni teki\npudottautua veteen päästäkseni suojaan sietämättömältä kuumuudelta.\nSitä mukaa kuin päivä edistyi pitemmälle, lisääntyivät kärsimyksemme.\nEi tuullut vähääkään, ja aurinko oli kohtisuorassa kohdallamme,\nsananmukaisesti korventaen ne osat ruumiistamme, jotka olivat\nvedenpinnan yläpuolella. Olisin saattanut pitää jopa haikalaakin\ntervetulleena vapauttamaan minut tuskistani. Mutta ajattelin Celesteä\nja takerruin kiinni elämään. Iltapuolella olin huonovointinen, ja\npäätäni huimasi; päättäväisyyteni alkoi horjua, näköni petti, mutta\nminut herätti Swinburne, joka huusi:\n\n\"Vene, taivaan armon nimessä! Pitäkää kiinni vielä vähän aikaa, hyvät\nmiehet! Olemme pelastetut.\"\n\nVene oli täynnä neekereitä, jotka olivat lähteneet pyytämään\nlentokaloja. He olivat huomanneet vedessä kelluvan puomin ja\nkiiruhtaneet ottamaan saalista haltuunsa. Kiskottuaan meidät kaikki\nveneeseen he antoivat meille vettä, joka tuntui nektarilta, ja\nelvyttivät häipyvän tajuntamme. Kiinnitettyään puomin veneensä perään\nhe hinasivat sen rantaan. Emme olleet soutaneet kymmentä minuuttia,\nennenkuin Swinburne osoitti ison hain evää, joka pisti näkyviin\nvedestä.\n\n\"Katsokaahan, herra Simple!\"\n\nMinua puistatti, enkä vastannut mitään, mutta kiitin Jumalaa\nsydämessäni.\n\nKahden tunnin kuluttua olimme maissa, mutta olimme liian sairaita\nkyetäksemme kävelemään. Meidät kannettiin sairaalaan; siellä\niskettiin meistä suonta, ja heti sitten meidät pantiin makuulle.\nSain aivokuumeen, jota kesti kuusi tai seitsemän päivää, joiden\naikana O'Brien ei hetkeksikään poistunut vuoteeni äärestä. Tukkani\najeltiin pois, kaikki iho lähti naamarin tavoin kasvoistani samoin\nkuin myöskin selästäni ja hartioistani. Meitä pidettiin spriin ja\nveden sekaisissa kylvyissä, ja kolmen viikon kuluttua olimme kaikki\ntoipuneet.\n\n\"Se olikin kovan onnen kuunari alusta loppuun saakka\", huomautti\nO'Brien kerrottuani hänelle risteilyni tapahtumat. \"Meidän ja sen\nensimmäinen kohtaus oli huono, ja loppunäytös oli samanlainen. Se\nupposi, ja pahus sen vieköön. Mutta jos loppu on hyvä, on kaikki\nhyvin, ja, Peter, sinä vastaat vielä kahtatoista vainajaa. Tuotat\nminulle kuitenkin aika tavalla harmia ja huolta, niin on asia, ja\nepäilenpä, saanko sittenkään sinua ikinä kasvatetuksi.\"\n\nPalasin tehtäviini prikiin, joka oli nyt melkein valmis lähtemään\nmerelle. Eräänä aamuna O'Brien saapui laivaan ja sanoi:\n\n\"Peter, minulla on uutinen kerrottavana sinulle. Ylikonstaapelimme\non määrätty _Araxesiin_, ja amiraali antoi minulle ylikonstaapelin\nvaltakirjan vanhaa Swinburnea varten. Kutsuta hänet kannelle!\"\n\nSwinburne kutsuttiin saapuville ja hän tulla lyllersi laivaluukusta.\n\n\"Swinburne\", lausui O'Brien, \"olette suorittanut tehtävänne hyvin ja\nolette nyt _Rattlesnaken_ ylikonstaapeli. Tässä on valtakirjanne; sen\nhankkiminen oli minusta hyvin mieluinen tehtävä.\"\n\nSwinburne käänsi poskessaan olevaa mälliä ja vastasi sitten:\n\n\"Saanko olla kyllin rohkea kysyäkseni, kapteeni O'Brien, täytyykö\nminun käyttää sellaista pitkää hännystakkia? Jos niin on asian laita,\njään mieluummin alipursimieheksi.\"\n\n\"Ylikonstaapeli saa pitää nuttua, Swinburne, jos haluaa. Maissa\nollessanne saatte kääntää hännystakin liepeet, jos se teitä huvittaa.\"\n\n\"No niin, sir, jos niin on asia, otan valtakirjan vastaan, koska\ntiedän sen olevan muorin mieleen.\"\n\nNiin sanottuaan Swinburne kohautti housujaan ja poistui kannen alle.\nMinun sopinee tässä mainita, että Swinburne piti lyhyttä nuttuaan\nsiihen saakka, kunnes saavuimme Englantiin, minkä jälkeen \"muori\",\nhänen vaimonsa, joka arveli arvonsa niin vaativan, pian taivutti\nhänet pukeutumaan hännystakkiin. Ja kerran sen otettuaan ylleen,\nSwinburne mieltyi siihen ja käytti sitä aina muulloin paitsi merellä\nollessaan.\n\nPalatessani samana iltana O'Brienin seurassa kuvernöörin palatsista,\njossa olimme olleet päivällisellä, sivuutimme hyvin valaistun\nrakennuksen.\n\n\"Mitähän tuolla on?\" kummasteli O'Brien. \"Ei varmaankaan\nsäätyläistanssiaisia -- eihän kuulu soittoa.\"\n\nUteliaisuuden kannustamina menimme sisälle ja näimme, että rakennus\noli sisustettu väliaikaiseksi rukoushuoneeksi. Se oli täynnä\nneekereitä ja sekarotuisia, jotka istuivat penkeissä, odottaen\nsaarnaajaa.\n\n\"Metodistien kokous\", huomautti O'Brien.\n\n\"Älähän huoli\", virkoin. \"Jäädään kuuntelemaan.\"\n\nHetkisen kuluttua astui saarnastuoliin mies, ei valkoihoinen,\nkuten me olimme otaksuneet, vaan kookas neekeri. Hänellä oli musta\npuku, ja hänen hiuksensa, joita oli mahdoton sukia suoriksi, oli\npalmikoitu viideksikymmeneksi pieneksi saparoksi, joiden päässä oli\nsomat rusetit, kuten joskus näkee hevosten harjassa. Täten hänen\nulkonäkönsä oli jonkun verran papillisempi. Hänen kaulansa oli\npaljaana, kaulus oli käännetty taaksepäin; hänen paitansa kalvosimet\nolivat hyvin laajat ja valkeat, ja hän heilutti valkeata, batistista\nnenäliinaa.\n\n\"Onpa siinä keikari!\" kuiskasi O'Brien.\n\nMinusta tuntui miltei liian mielettömältä, kun hän lausui ottavansa\nvapauden ylistää Jumalaa erään virren sanoilla ja pyysi koko\nseurakuntaa yhtymään lauluun. Sitten hän luki sanat, ääntäen ne perin\nomituisesti.\n\n    \"Mielestä, Jeesus, nöyrästä...\"\n\nVirren veisasi koko seurakunta viehättävän epäsointuisesti --\njokainen valitsi oman nuottinsa -- ja sen jälkeen hän lausui\nvalmistamattoman rukouksen, joka oli ihan onnettoman käsittämätön;\nsitten hän aloitti saarnansa, joka koski _uskoa_. Jätän toistamatta\nhänen lavertelunsa alkuosan, joka ehkä tuskin olisi miellyttävä, jos\nkohta naurettava. Hän oli minusta kuin ihmistä jäljittelevä apina,\nmutta enimmän minua huvitti hänen loppupontensa, jossa hän selitti\nkuulijakunnalleen, ettei voinut olla uskoa ilman armeliaisuutta.\nVähän aikaa hän selvitteli tätä kohtaa yleisesti, mutta poikkesi\nvihdoin mieskohtaiseen puoleen. Mikäli muistan, olivat hänen sanansa\nsuunnilleen seuraavat:\n\n\"Ja nyt oivallatte, rakkaat veljet, kuinka mahdotonta on ihmisen\npäästä taivaaseen, vaikka hänellä olisi koko maailman usko, jollei\nhänellä olisi armeliaisuutta. Armeliaisuus merkitsee antamista.\nJollei ihminen anna -- ei hänellä oli armeliaisuutta; jollei hänellä\nole armeliaisuutta -- ei hänellä ole uskoa; jollei hänellä ole\nuskoa - joutuu hän helvettiin ja kadotukseen. Näyttäkää nyt siis,\nonko teillä armeliaisuutta! Olen tullut, nähkääs, pelastamaan teitä\nkaikkia helvetintulesta; ja helvetintuli on tulimmaisen kuuma, sen\nsanon teille. Siellä te kaikki palatte kuin kivihiilet, kunnes\nmuututte valkeaksi tuhaksi, ja palatte sitten edelleen, kunnes\nmuututte jälleen mustiksi; ja niin palatte, palatte palamistanne,\njoskus valkeina, joskus mustina, iankaikkisesta iankaikkiseen.\nPerkele ei milloinkaan suo teille sangoree-juomaa kielenne\nvilvoittamiseksi. Ei; eikä kookospähkinän mehua -- ei vähäistä\nvesipisaraakaan. Ensin perkele vie teidät kadotukseen. Jos pyydätte,\nniin hän kohentelee tulta ja nauraa. No niin, onko teillä siis\narmeliaisuutta? Ei, teillä ei ole. Sinä, Quashee, miten rohkenet\nkatsoa minua kasvoihin? Sinulla on kauppapuoti -- myyt munia --\nmyyt jamssia -- myyt pippuria -- mutta milloin annat niitä minulle?\nEtpä koskaan, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! Jollet lähetä\ntavaroitasi, ei sinulla ole armeliaisuutta, ja joudut helvettiin.\nSinulla, musta Sambo\", jatkoi hän, osoittaen sopessa istuvaa miestä,\n\"on hyvin komea vene, käyt merellä joka päivä, pyydystät lentokaloja,\ntuot ne kotiin, paistat niitä ja myyt niitä rahasta. Mutta milloin\nlähetät niitä minulle? Ei ainoakaan pieni kala koskaan eksy minun\nsuuhuni. Mitä olen kertonut teille Pietarista ja apostoleista -- he\nolivat kaikki kalastajia, hyviä miehiä, antoivat köyhille. Sambo,\nsinulla ei ole armeliaisuutta; ja jollet kadu tällä viikolla etkä\nlähetä minulle hyvin kaunista, pisanginlehteen kiedottua kalaa,\njoudut helvettiin ja palat iankaikkisesta iankaikkiseen. Ahaa!\nMielitkö siis livistää karkuun, Johnson?\" huusi hän eräälle toiselle,\njoka hiipi ovea kohti. \"Mutta helvetintulta et pääse pakoon; kun\nperkele sinuun tarttuu, pitää hän tiukasti kiinni. Tiedät itse\nteurastavasi lampaita ja vuohia joka päivä. Lähetät kellonsoittajan\nkiertämään kaupungilla, jotta ihmiset osaisivat tulla ostamaan;\nmutta milloin olet lähettänyt mitään minulle? Et milloinkaan; vain\nkerran annoit minulle pikku palan maksaa. Se ei sovi, Johnson;\nsinulla ei ole armeliaisuutta; ja jollet lähetä minulle lampaan päätä\nhuomenaamulla, perii kadotus maksasi, siinä kaikki. Näen paljon\nmuita, mutta huomaan heidän kaikkien olevan sangen katuvaisia;\nhe eivät aio enää tehdä syntiä. Senvuoksi päästän heidät tällä\nkertaa ilman muuta enkä hiisku mitään koko asiasta, koska tiedän,\nettä huomenna tulee asuntooni yllin kyllin pisankeja ja banaaneja\n(osoittaen erästä miestä), oransseja ja appelsiineja, (osoittaen\ntoista), suolakalaa (osoittaen kolmatta), inkiväärisimaa ja olutta\n(osoittaen neljättä), olkihattu (osoittaen viidettä) ja kaikkea\nmuuta. En siis puhu sen enempää koko asiasta. Näen teidän kaikkien\nolevan perin katuvaisia -- olette vain unohtaneet. Teillä kaikilla\non armeliaisuutta, ja teillä kaikilla on uskoa. Siispä, rakkaat\nveljet, lankeamme polvillemme ja kiitämme Jumalaa kaikesta tästä ja\nerittäinkin siitä, että pelastan teidät kaikki joutumasta perkeleen\nkynsiin, joka kiertää Barbados-saarta, kuten kiljuva jalopeura,\netsien, kenet hän saisi siepatuksi tunkeakseen hänet tuliseen\nkitaansa.\"\n\n\"Sepä oivallista, Peter\", virkkoi O'Brien. \"Minusta tuntuu, että\nsaimme mainion kestityksen.\"\n\nPoistuttuamme rakennuksesta ja kävellessämme veneelle huomautin:\n\n\"Totisesti, O'Brien, tällaista ei pitäisi suvaita.\"\n\n\"Hän ei ole sen pahempi kuin naapurinsa\", puolusti O'Brien miestä,\n\"ja hän tekee kenties vähemmän pahaa. Ihailen sen vintiön älykkyyttä.\nHän antoi laumalleen aika kouraantuntuvia vihjauksia.\"\n\n\"Niin, hänen sanoistaan ei voinut erehtyä; mutta onko hänellä\nsaarnalupa?\"\n\n\"Saarnaluvan laita on luultavasti niin ja näin. Otaksuttavasti hän on\nsaanut _kutsumuksen_.\"\n\n\"Kutsumuksen! Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Tarkoitan sitä, että hän haluaa täyttää vatsansa. Nälkä on luonnon\nkutsu, Peter.\"\n\n\"Hän tuntuu tarvitsevan aika paljon tavaraa, mikäli hänen\nluettelostaan saa päättää. Mikä vahinko, etteivät nämä ihmis-rukat\nole saaneet parempaa opetusta!\"\n\n\"Sitä he eivät ikinä saa, Peter, niin kauan kuin uskonnon alalla on,\nkuten voisi sanoa, vapaa kauppa vallassa.\"\n\n\"Puhut katolilaisen tapaan, O'Brien.\"\n\n\"Minä olen katolilainen\", vastasi hän.\n\nSiihen keskustelumme loppui, sillä olimme saapuneet likelle venettä,\njoka odotti meitä rannalla.\n\nSeuraavana päivänä saapui Englannista sotalaivastoon kuuluva priki,\ntuoden kirjeitä laivastoaseman varusväelle. Sain Ellen-sisareltani\nkaksi kirjettä, jotka tekivät minut perin alakuloiseksi.\n\nHän kertoi isäni käyneen veljensä loordi Privilegen luona ja heidän\njoutuneen kiivaaseen sananvaihtoon. Mikäli Ellen oli saanut asiasta\nselkoa, oli isäni jopa lyönytkin setääni, ja palvelijat olivat\nhäätäneet hänet pois talosta; isäni oli palannut kotiin äärimmilleen\nkiihtyneenä ja ollut siitä saakka kovasti sairaana; naapuristossa\npuhuttiin asiasta paljon, ja ihmiset yleensä moittivat ankarasti\nisäni käyttäytymistä ja arvelivat hänen järkensä olevan sekaisin --\nmitä olettamusta setäni hyvin innokkaasti tuki.\n\nTaaskin sisareni lausui toivovansa minun pian palaavan kotiin.\nOlin nyt ollut poissa lähes kolme vuotta, ja hän oli ollut niin\nlohduttomassa asemassa, että ne olivat hänestä tuntuneet vähintään\nkymmeneltä.\n\nMyöskin O'Brien sai isä M'Grathilta kirjeen, jonka esitän lukijalle.\n\n    'RAKAS POIKANI.\n\n    Olkoon sinulla pitkä ikä, ja tulkoot osaksesi kaikkien pyhimysten\n    kaikki siunaukset nyt ja aina! Amen. Ja toivon, että sinä\n    joutuisit avioliittoon, että saisin tanssia häissäsi, ettei\n    sinulta milloinkaan puuttuisi lapsia, että he kasvaisivat\n    yhtä komeiksi kuin heidän isänsä ja heidän äitinsä ovat\n    (kuka heidän äitinsä sitten vastaisuudessa lieneekään) ja\n    että kuolisit kunnioitettuna ja iäkkäänä oikeassa uskossa ja\n    heräisit kauniisti, kuten isäsi kuoli viime perjantai-iltana\n    saatuaan päähänsä siirtyä tästä maailmasta parempaan olotilaan.\n    Hautajaissaattue oli varsin uhkea, rakas Terence, ja isäsi oli\n    varmaankin riemastunut nähdessään, että häntä saatettiin niin\n    hyvin. Kenenkään ruumis ei ole koskaan ollut sen kauniimpi,\n    katsoen siihen, kuinka vanhaksi, laihaksi ja riutuneeksi hän oli\n    viime aikoina käynyt ja kuinka harmaiksi hänen hiuksensa olivat\n    muuttuneet. Hän piti kukkavihkoa sormiensa välissä rinnallaan\n    yhtä luonnollisesti kuin elävä ihminen ja muistutti meidän\n    kaikkien mielestä siunattua pyhimystä, paavi Gregoriusta, joka\n    kutsuttiin kunniaan joitakuita satoja vuosia ennen kuin sinä tai\n    minä olimme syntyneet.\n\n    -- Äitisi voi oikein hyvin ja istuu vanhassa tuolissaan, keinuen\n    edestakaisin päivät pääksytysten virkkamatta koskaan sanaakaan\n    kenellekään ja ajatellen taivasta, rohkenen väittää, kuten hänen\n    tuleekin tehdä, koska on varsin hyvin mahdollista, että hän\n    lähtee sinne noin kuukauden kuluessa. Hän ei ole hiiskunut mitään\n    isäsi poistuttua, mutta silloin hän parkui ja kirkui ainakin\n    seitsemän vuoden osalle. Joka tapauksessa hän parkui järkensä\n    hämmennyksiin, sillä senjälkeen hän ei ole tehnyt mitään muuta\n    kuin yskinyt yskimistään ja hypistellyt rukousnauhaansa, mikä on\n    perin autuas tapa viettää loppu-ikänsä päivät, sillä odotan hänen\n    henkensä millä hetkellä tahansa lähtevän, kuten liian kypsä,\n    nuokkuva päärynä tipahtaa. Älä siis enää ajattele häntä, poikani,\n    sillä jollet palaa tuossa tuokiossa, lasketaan hänen ruumiinsa\n    pyhitettyyn maahan, ja hänen onnellinen, siunattu sielunsa joutuu\n    kiirastuleen. _Pax vobiscum!_ Amen, amen!\n\n    -- Ja kun nyt olen hoitanut isäsi ja äitisi asiat näin suureksi\n    tyydytykseksesi, mainitsen sinulle vain, että Ellan äiti kuoli\n    dieppeläisessä luostarissa, mutta en tiedä, säilyttikö hän\n    salaisuutensa vai eikö. Mutta sen tiedän, että jollei hän\n    pelastanut sieluaan tunnustuksella, on hän iankaikkisessa\n    kadotuksessa. Kiitos olkoon Jumalalle hänen kaikesta\n    laupeudestaan! Amen!\n\n    -- Ella Flanagan on vielä elossa ja voi nunnaksi niin hyvin\n    kuin hänen voi odottaa voivan. Olen saanut selville, ettei hän\n    tiedä mitään lasten sukupuolten vaihtamista koskevasta asiasta\n    -- sen hän vain tietää, että hänen äitinsä oli vannonut valan\n    isä O'Toolelle, joka pitäisi hirttää, mestata ja teilata niiden\n    mies-raukkojen asemasta, joita hallitus nimitti kapinoitsijoiksi,\n    mutta jotka eivät olleet sen pahempia kapinoitsijoita kuin itse\n    isä M'Grath, joka on valmis kannattamaan vallantavoittelijaa,\n    kuten he nimittävät oikeata, katolilaista kuningastamme, niin\n    kauan kuin hänen ruumiissaan on henkeä tai vanhassa Irlannissa\n    on jäljellä tilkkanenkaan wiskyä, jonka voi juoda hänen\n    terveydekseen.\n\n    -- Kun puhe tuli isä O'Toolesta, johtuu mieleeni, ettei\n    piispa ole vielä ratkaissut pientä riita-asiaamme, väittäen\n    tarvitsevansa aikaa miettiäkseen sitä. Mutta katsoen siihen, että\n    siitä rähinästä on nyt kulunut täsmälleen kolme vuotta, täytyy\n    sen vanhan herran olla hyvin hidasajatuksinen, koska hän ei ole\n    tähän mennessä saanut selville, että minä olin oikeassa ja että\n    isä O'Toole-vintiö ei ole kyllin hyvä hirtettäväksi.\n\n    -- Molemmat avioliitossa olevat sisaresi ovat vakavia ja\n    uutteria nuoria naisia. He ovat kumpikin saaneet kolme lasta\n    sen jälkeen, kun sinä viimeksi heidät näit. Komeita poikia ne\n    lapset, jok'ikinen niistä, ja niillä on hienot, leveät kasvot\n    ja oivalliset suut ottamaan vastaan jyrkeitä perunoita. Mutta\n    alkavatpa O'Brienin sukupuun vesat pitää, tulimmainen, melua\n    tässä maassa, kuten sanoisit itsekin, jos vain kuulisit heidän\n    karjuvan päivällisannoksiaan.\n\n    -- Ja nyt, rakas Terence-poikani, tämän kirjeen varsinainen\n    tarkoitus, joka on laskea sielusi omalletunnolle, eikö sinun\n    velvollisuudentuntoisena poikana pitäisi lähettää minulle\n    pienoinen rahaerä, jotta pelastaisin isäsi sielun tuskasta ja\n    ahdistuksesta -- sillä kiirastulessa oleminen ei ole leikin\n    asia, sen sanon sinulle; eikä sinulla olisi mitään sitä vastaan,\n    että sinut itsesi tempaistaisiin sieltä pois vaikka kuinka pian.\n    Toivoisin vain, että pikku varpaasi joutuisi sinne; silloin\n    olisit kuolemaksesi maltiton saamaan sen pois sieltä jälleen.\n    Mutta olethan velvollisuudentuntoinen poika, enkä senvuoksi enää\n    puhu siitä mitään -- sokealle hevoselle on nyökkäys yhtä hyvä\n    kuin viittauskin.\n\n    -- Kun äitisi poistuu, mikä Jumalan siunauksen avulla tapahtuu\n    sangen pian, katsoen siihen, että hänen tarvitsee ainoastaan\n    seurata järkeään, joka on jo mennyt, otan huolekseni myydä\n    kaikki, koska maallisista tavaroista ja kaluista ei ole\n    mitään hyötyä vainajille; ja minusta on epäilemätöntä, että\n    huonekaluista, molemmista lehmistä, sioista ja kasvavasta\n    viljasta kertyy kylliksi rahaa pelastamaan hänen sielunsa\n    liekeistä; ja lisäksi hänet voidaan haudata säädyllisesti.\n    Koska sinä kuitenkin olet laillinen perijä ja koska omaisuus on\n    kaikki sinun omaasi, pidän tiliä kaikista menoista ja tuloista;\n    ja jos mitä jää tähteeksi, käytän sen kaiken sielumessuihin,\n    jotta hänet lähetettäisiin taivaaseen pikaisesti; ja jollei ole\n    riittävästi, täytyy hänen jäädä sinne, missä hän on, kunnes sinä\n    palaat täyttämään vajauksen. Siihen mennessä olen rakastava isäsi\n    uskossa.\n\n                                              URTAGH M'GRATH.'\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nSwinburnen järkevyyttä -- Ei kukaan ole sankari kamaripalvelijansa\nmielestä eikä profeetta omassa maassaan -- O'Brien käyttää\nsotajuonta -- O'Brien eroaa ystävästään, eikä Peterin tähti ole enää\nnousupuolella.\n\n\nO'Brien suri isänsä kuolemaa, mutta hänen tunteensa eivät voineet\nolla samanlaiset kuin useimpien ihmisten olisivat samoissa oloissa,\nkoska hänen isänsä ei totisesti ollut milloinkaan kohdellut häntä,\nniinkuin isän velvollisuus on. Hänet oli lähetetty merille, jotta\nhänestä päästäisiin eroon, ja koko ajan siellä ollessaan hän oli\nollut omaistensa tärkein tuki. Hänen isänsä oli hyvin mieltynyt\nwiskyyn, mutta ei kovinkaan innostunut ponnistelemaan. Isä oli liian\nylpeä suonissaan virtaavasta oikeasta ylimysverestä tehdäkseen\ntyötä elatuksekseen, mutta ei ollut liian ylpeä elääkseen poikansa\nvaivaloisesti saatujen ansioiden varassa.\n\nÄitiinsä O'Brien oli hyvin kiintynyt; äiti oli aina ollut häntä\nkohtaan ystävällinen ja hellä ja piti hänestä oikein paljon.\n\nOltuaan kauan ammatissaan merimiehet kuitenkin ovat siinä määrin\nvieraantuneet omaisistaan ja tottuneet onnen vaihteluihin, ettei\nomaisen kuoleman tuottama murhe paina heidän mieltänsä kovin kauan,\nja viikossa O'Brien oli saanut takaisin tavallisen hilpeytensä.\n\nSitten toi eräs alus meille sen tiedon, että ranskalainen laivue\noli nähty San Domingon vesillä. Se sai meidät kaikki pirteän\nvalppaiksi. O'Brien kutsuttiin amiraalin puheille ja sai määräyksen\nmahdollisimman kiireisesti laittaa prikinsä purjehduskuntoon, koska\nhänen piti viipymättä lähteä viemään tiedonantoja Englantiin.\nKolmen päivän kuluttua hän ilmoitti laivamme olevan kunnossa,\nsai määräyksensä ja lähti kello kahdeksan illalla merelle\nCarlisle-lahdelta.\n\n\"No niin, Swinburne\", tiedustin, \"mitä pidätte uudesta asemastanne?\"\n\n\"No, herra Simple, se on minusta kylläkin hyvä. Ja aika miellyttävää\non olla upseeri ja istuskella omassa hytissään. Mutta sittenkin\nminusta tuntuu, että oloni olisi parempi, jos olisin jossakin\ntoisessa laivassa. Olen ollut miehistön hyvä kumppani niin kauan,\netten voi esiintyä heitä komentelevana upseerina, eivätkä tehtävät\nsuju niin ripeästi kuin saattaisin toivoa. Ja öisin minusta tuntuu\nkovin yksinäiseltä kyyhöttäessäni omassa hytissäni kuten kirkkoherran\nkanslisti, eikä minulla ole puhetoveria. Toiset aliupseerit ovat\nnäet tarkkoja säätyarvostaan ja väittävät, että minä olen vain\nvirantoimittaja eikä valtakirjaani ehkä vahvisteta, minkä vuoksi\nhe pysyttelevät minusta erillään. Enkä oikein mielelläni ole\nvastuussa niin suuresta ruutimäärästä -- se on omituista ainetta\nkäsiteltäväksi.\"\n\n\"Totta kyllä, Swinburne, mutta jollei olisi vastuunalaisuutta, emme\ntarvitsisikaan upseereja. Muistattehan, että nyt olette turvattu\neliniäksenne ja saatte eläkkeen.\"\n\n\"Sehän se juuri sai minut tähän ryhtymään. Muistin muoria ja\najattelin, kuinka mukavaksi se tekisi hänen vanhuudenaikansa. Ja\nniin, nähkääs, uhrauduin.\"\n\n\"Kuinka kauan olette ollut naimisissa, Swinburne?\"\n\n\"Vuoden yhdeksänkymmentäneljä joulusta saakka. En mielinyt\nhuolettomasti tarttua koukkuun; niinpä näykin, ennenkuin tartuin\nsyöttiin. Tutkin häntä ensin nelivuotisella koeajalla ja huomattuani,\nettä hänellä oli yllinkyllin painolastia, otin hänet omakseni.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte sillä, että hänellä oli yllinkyllin painolastia?\"\n\n\"En tarkoita, herra Simple, leveää keulaa enkä tukevaa perää.\nTiedätte varsin hyvin, että jos aluksessa ei ole painolastia, se\nkellahtaa kumoon hyvin äkkiä. Ja naisen pitää elämänmyrskyissä\nvankkana hänen siveytensä.\"\n\n\"Se on ihan totta; mutta siveellisyys on harvinaista ylellisyyttä\nmaakamaralla.\"\n\n\"Entä minkätähden, herra Simple? Sentähden, että väkijuomia pidetään\nsuuremmassa arvossa. Moni kelpo mies on nähnyt niiden olevan hänen\nkirouksensa; ja mitä naiseen tulee, niin heti kun hän niihin\nturvautuu, on hän kuin peräsimetön laiva ja menee tuulen ajamana\nsuoraapäätä turmioon. Eipä silti, ettei minusta miehen pitäisi\nottaa kupposta tai paria, milloin hän saa. Kaikkivaltias Jumala\nei ole lahjoittanut ihmisille rommia ainoastaan sitä varten, että\nneekerit tanssisivat, vaan sitä varten, että meidän kaikkien sydän\ntulisi iloiseksi. Enkä käsitä, minkätähden naisenkaan pitäisi pysyä\nsyrjässä. Sellainen, mikä on hyvä Jackille, ei voi vahingoittaa\nmyöskään Pollia. Mutta kaikessa on, kuten sanotaan, keskitie, ja\npuoleksi kumpaakin on ihan kyllin vahva sekoitus.\"\n\n\"Niin minäkin luulisin\", myönsin nauraen.\n\n\"Mutta älkää salliko minun estää teitä pitämästä silmiänne auki,\nherra Simple. -- Hei, Hoskins, alus on kääntynyt puoli piirua pois\nsuunnastaan. Kääntäkää ylemmäksi! -- Mielestäni, herra Simple,\nkapteeni O'Brien ei valinnut parasta miestä määrätessään Tom Alsopin\nalipursimieheksi minun sijalleni.\"\n\n\"Miten niin? Hänhän on hyvin tasainen, kelpo mies, Swinburne.\"\n\n\"Niin onkin. Mutta hänellä on luonnonvikoja, joita ei pitäisi jättää\nottamatta huomioon. Epäilenpä, näkeekö hän isonpurjeen yläreunaan\nsaakka.\"\n\n\"Sitä en ole tietänyt.\"\n\n\"Niin, mutta minä olen. Alsop tahtoo palvella aikansa loppuun\nsaadakseen eläkkeen, ja hänen palveltuaan sen saadaan nähdä, eivätkö\nlääkärit hänet tarkastettuaan lausu, ettei hän kelpaa palvelukseen,\nkoska hän on sokea kuin yökkö. Haluaisin hänet mielelläni\nalikonstaapeliksi, ja juuri siihen hän on sopiva. Mutta, herra\nSimple, luultavasti saamme myrskyn. Kuu näyttää tahraantuneelta,\ntähdet kaipaisivat niistämistä. Ennen aamua on huippupurjeissa\nkaksi reivausta. Viidettä lasia soitetaan parhaillaan. Nyt menen\nnukkumaan; jollen olisi kannella puolta aikaa sekä ensimmäisestä että\naamuvahtivuorosta, en saisi unta koko yönä. Kaipaan säännöllisiä\nvahtivuorojani hyvin kovasti, herra Simple -- tottumus on kaikki\nkaikessa -- enkä oikein pidä kiinteästä vuoteesta, se on niin laaja,\nja kylkeni tuntuvat niin viluisilta. Riippumatto on sittenkin\nverraton. Hyvää yötä, herra Simple.\"\n\nMääräyksemme mukaisesti meidän piti taivaltaa _mahdollisimman_\njoutuisasti, ja O'Brien koetti hoputtaa prikiä yötä päivää,\ntavallisesti pysyen itse jalkeilla kello yhteen tai kahteen saakka\naamuisin. Säät olivat meille sangen suotuisia, ja vähän yli kuukauden\nkuluttua sivuutimme Lezard-niemen. Myötäisessä tuulessa purjehdimme\nPlymouthin ohitse Kanaaliin ja ankkuroimme Spitheadiin.\n\nKäytyään amiraalin puheilla O'Brien lähti Lontooseen viemään\ntiedonantojaan ja jätti minut aluksen päälliköksi. Kolmen päivän\nkuluttua sain häneltä kirjeen. Hän ilmoitti tavanneensa laivaston\nylipäällikön, joka oli kysellyt häneltä kaikenlaisia hänen viimeistä\nsijoituspaikkaansa koskevia tietoja ja myöskin kiittänyt O'Brienin\ntoimintaa.\n\n\"Sen vihjauksen jälkeen aloin puhua\", jatkoi O'Brien. \"Rohkenin\nviitata hänen ylhäisyydelleen, että olin toivonut ansainneeni\nylennyksen; ja koska ei mikään ole niin hauskaa kuin _edun\nhankkiminen vastustajan avulla_, huomautin, etten ollut vedonnut\nloordi Privilegeen, koska arvelin palvelusteni riittävän ilman\nhänen pyyntöäänkin. Hänen ylhäisyytensä vastasi perin suopeasti,\nmainitsi, että loordi Privilege oli hänen läheinen liittolaisensa\nja hallituksen kannattaja, ja tiedusti, milloin aioin mennä hänen\npuheilleen. Vastasin, etten tosiaankaan aikonut pyrkiä loordi\nPrivilegen puheille tällä hetkellä, jollei se olisi tarpeen, koska\nminun pitäisi odottaa suotuisampaa tilaisuutta. Toivoin siis hyvää\nsukeutuvan tämän mahtavan herran erehdyksestä, jota en tietysti\noikaise, koska tunnen ansaitsevani ylennyksen -- ja käsitäthän,\nPeter, että jollei mitä saa _vivulla_, täytyy se saada _koukulla_.\"\n\nSitten hän lopetti kirjeensä, mutta siinä oli seuraava jälkikirjoitus:\n\n\"Toivota minulle onnea, rakas Peter! Sain juuri äsken kirjeen\nlaivaston ylipäällikön yksityissihteeriltä. Hän ilmoitti, että minut\noli ylennetty ja määrätty kapteeniksi _Semiramis-fregattiin_, joka on\nlähdössä Itä-Intiaan. Se on ihan lähtökunnossa, ja nyt minun täytyy\nkoettaa saada sinut mukaani, mikä epäilemättä onnistuu, sillä vaikka\nlaivan upseerit ovat jo kauan olleet toimissaan, onnistuminen käy\nvaivattomasti, kun mainitsen, että olet loordi Privilegen sukulainen,\nja he yhä erheellisesti luulevat hänen tukevan pyrkimyksiäni.\"\n\nIloitsin O'Brienin hyvästä onnesta. Hänen ylennystään olin pitänyt\nvarmana, koska hänen suorittamansa työt oikeuttivat hänet saamaan\nsen. Mutta niin komean fregatin päällikkyys oli varmastikin suotu\nhänelle sen olettamuksen nojalla, että se olisi mieluista sedälleni,\njoka ei ollut ainoastaan toryhallituksen vankka tuki, vaan myöskin\nsangen hyödyllinen jäsen.\n\nEn malttanut olla itsekseni nauramatta ajatellessani O'Brienin\npäässeen toiveittensa perille sellaisen henkilön vaikutusvallan\nturvissa, joka otaksuttavasti vihasi häntä niin katkerasti kuin\nihminen voi toista vihata. Ja maltittomasti vartosin O'Brienin\ntoista kirjettä, jonka toivoin ilmoittavan, että minut oli määrätty\n_Semiramisiin_. Mutta sattuikin murheellinen vasta-isku.\n\nO'Brien ei kirjoittanut, vaan saapui itse kahden päivän kuluttua\nSpitheadiin, kiiruhti _Semiramisiin_, luki julki valtakirjansa ja\notti huostaansa sen päällikkyyden, ennenkuin oli edes tavannut minua.\nSenjälkeen hän lähetti veneensä kutsumaan minua heti _Rattlesnakesta_\nluokseen. Lähdin, ja menimme yhdessä fregatin kapteeninhyttiin.\n\n\"Peter\", aloitti hän, \"minun oli pakko rientää tänne ja lukea julki\nvaltakirjani, jonka nojalla olen tämän laivan kapteeni, koska\npelkään asioiden menevän hullusti. Olin mennyt kunnioituskäynnille\namiraalinvirastoon, ennenkuin lähdin tänne, ja koputtelin\nkengänkorkojani odotushuoneessa, kun käytävää pitkin lähestyi kun\nlähestyikin setäsi, loordi Privilege, astellen kuin oman aluksensa\nperäkannella tepasteleva kapteeni.\n\n-- Katseemme osuivat vastakkain -- hän tunsi minut heti -- ja\njollei hänen silmistään säihkynyt tulta, niin ainakin hyvin siltä\nnäytti. Hän lausui muutamia kysymyksiä eräälle vahtimestarille ja\noli parhaillaan antamassa käyntikorttiaan, kun nimeni huudettiin.\nSivuutin hänet ja menin laivaston ylipäällikön puheille. Kiitettyäni\nhäntä fregatista ja kuultuani useita kiittäviä huomautuksia\nLänsi-Intiassa suorittamistani palveluksista, kumarsin ja poistuin.\n\n-- Olin aikonut pyytää, että sinut määrättäisiin fregattiin, mutta\narvasin, että sinun nimesi mainitseminen siirtäisi puheen loordi\nPrivilegeen. Ja sitäpaitsi oli setäsi käyntikortti tuotu sisälle\nja pantu pöydälle minun istuessani siellä. Laivaston ylipäällikkö\notaksuttavasti luuli hänen tulleen kiittämään minulle osoitetusta\nhyväntahtoisuudesta, mikä teki hänet vain entistäkin kohteliaammaksi.\nKumarrettuani ja poistuttuani alakertaan kohtasin loordi Privilegen\nkatseen. Hän silmäili minua myrkyllisesti astellessaan portaita\nylöspäin -- sillä hänet luonnollisesti päästettiin heti sisälle minun\nvastaanottoni päätyttyä.\n\n-- Jäämättä odottamaan kuullakseni selvittelyn tuloksia nousin\nkyytivaunuihin ja tulin tänne niin nopeasti kuin neljä hevosta jaksoi\nminua kiidättää -- sillä, Peter, olen varma siitä, että jollen ole\nlaivassani, valtakirjani peruutetaan; ja tiedän, että kun kerran\nolen fregatin komentajana, saan vedota sotaoikeuteen puhdistaakseni\nmaineeni, jos minut syrjäytetään. Tiedän amiraalinviraston _saavan_\ntehdä mitä tahansa, mutta sittenkin he ovat varovaisia, ennenkuin\npoikkeavat laivaston ohjesäännöistä, vaikkapa pitäisikin tehdä loordi\nPrivilegen mieliksi.\n\n-- Heti amiraalinviraston ovesta astuttuani silmäilin taivaalle ja\nolin hyvilläni nähdessäni, että ilma oli sumuinen eikä sananlennätin\ntoiminut, sillä muutoin olisin saattanut myöhästyä. Nyt menen\nmaihin ilmoittamaan amiraalille, että olen ottanut _Semiramisin_\nkomennukseeni.\"\n\nO'Brien meni maihin ilmoittautumaan amiraalille, joka otti hänet\nhyvin vastaan ja mainitsi, että jos hänen pitäisi suorittaa\nvalmistuksia, hänen pitäisi toimia nopeasti, koska hänen ei sopisi\nhämmästyä, jos hänen lähtömääräyksensä saapuisi seuraavana aamuna.\n\nSe oli perin harmillista, koska en käsittänyt, miten voisin\nsiirtyä O'Brienin laivaan, jos saisinkin aikaan vaihdoksen niin\nlyhyessä ajassa. Kiiruhdin senvuoksi _Semiramisiin_ ja puhuttelin\nupseereja saadakseni tietää, olisiko joku heistä halukas muuttamaan\n_Rattlesnakeen_. Mutta vaikka he eivät oikein mielellään\nlähteneetkään Itä-Intiaan, eivät he tahtoneet muuttaa prikiin, joten\npalasin sieltä pettyneenä.\n\nSeuraavana aamuna amiraali kutsui O'Brienin puheilleen ja kertoi\nhänelle kahdenkeskisesti -- sillä hän oli sama amiraali, joka oli\nottanut O'Brienin vastaan silloin, kun hän oli karannut vankeudesta\nminun kanssani, ja oli oikein ystävällinen häntä kohtaan -- että\nhänen päällikönvaltakirjaansa nähden oli syntynyt jonkinlainen\nselkkaus ja että saapuneen määräyksen mukaan aluksen miehistölle\npitäisi maksaa lopputili ja tarkastaa laivan pohja, jollei kapteeni\nO'Brien ollut vielä saapunut laivaan.\n\n\"Käsitättekö, mitä tämä merkitsee?\" kysyi amiraali, joka kiihkeästi\nhalusi tietää syyn.\n\nO'Brien vastasi peittelemättä, että loordi Privilege,\njonka suosituksesta hän oli edellisellä kerralla saanut\nlaivanpäällikkyyden, oli suuttunut häneen ja että koska hän oli\nnähnyt loordi Privilegen menevän laivaston ylipäällikön puheille,\nloordi oli epäilemättä puhunut siellä hänen vahingokseen, sillä\nloordi Privilege oli hyvin kostonhimoinen mies.\n\n\"No niin\", virkkoi amiraali, \"onpa onni, että olette ottanut\nkomennuksen käsiinne, koska nyt ei hevin voida teitä syrjäyttää\neikä lähettää alusta telakalle ilman tarkastusta ja ilman teidän\nehdotustanne\".\n\nJa niin asian laita olikin. Saatuaan tietää O'Brienin saapuneen\nfregattiin laivaston ylipäällikkö ei ryhtynyt sen enempiin\ntoimenpiteisiin, vaan salli aluksen lähteä aiotulle matkalleen.\nMutta minä olin menettänyt kaikki mahdollisuudet päästä purjehtimaan\nO'Brienin kanssa, ja nyt minun täytyi ensi kerran erota hänestä.\nOlin hänen seurassaan aina, milloin vain olin vapaana tehtävistäni.\nO'Brien oli kovin harmissaan, mutta asialle ei mahtanut mitään.\n\n\"Älä ole milläsikään, Peter\", lohdutti hän. \"Olen ajatellut, että\nkenties näin onkin parasta. Näet enemmän maailmaa etkä enää ole\ntalutusnuorassa. Nyt olet komea, täysikasvuinen mies, kylliksi\nkookas ja, kuten sanotaan, kylliksi ruma huolehtimaan itsestäsi. Me\nkohtaamme toisemme jälleen, ja jollemme kohtaa, no niin, Jumala sinua\nsiunatkoon, poikaseni, äläkä unohda O'Brieniä!\"\n\nO'Brienin määräykset saapuivat kolmen päivän kuluttua. Saatoin\nhäntä laivaan; ja vasta sitten, kun aluksen purjeet oli levitetty\nja se lipui myötätuulessa Needle-kallioita kohti, pudistin hänen\nkättänsä ja poistuin veneessäni. Ero O'Brienistä oli minusta ankara\nisku; mutta en aavistanutkaan, kuinka paljon minun pitäisi kärsiä,\nennenkuin näkisin hänet taaskin.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nUusi kapteenimme on minusta miellyttävä -- Saan lomaa käydäkseni\nkotona -- Tapaan isäni hyvin kummallisen taudin vaivaamana ja\nosoittaudun oikein hyväksi lääkäriksi, vaikka sairaus aina puhkeaakin\nesille uudesta kohdasta.\n\n\nSeuraavana päivänä sen jälkeen, kun O'Brien oli lähtenyt Itä-Intiaan,\ntulivat telakan miehet prikiimme tarkastamaan sitä, ja sen havaittiin\nolevan niin kehnossa kunnossa, että se määrättiin korjattavaksi.\nOlin saanut kirjeen sisareltani, joka oli ylettömän riemastunut\nsiitä tiedosta, että olin onnellisesti palannut kotimaahan, ja siitä\ntoivosta, että kohtaisimme toisemme. Isääni koskevat tiedot olivat\nkuitenkin perin masentavia. Sisareni kirjoitti, että pettymys ja\nlevottomuus olivat vaikuttaneet häneen niin ankarasti, että hänen\njärkensä oli hämmentynyt.\n\nUusi kapteenimme saapui laivaamme. Hän oli vielä nuori mies eikä\nollut aikaisemmin toiminut aluksen komentajana. Se, millainen hän\noli ollut luutnanttina, tiedettiin hyvin, eikä hänen maineensa ollut\nkovin hyvä, sillä häntä pidettiin tylynä, epämiellyttävänä upseerina.\nMutta kun hän ei ollut koskaan ollut ensimmäisenä luutnanttina, oli\nmahdotonta arvata, millaiseksi hän osoittautuisi laivan komentajana.\nOlimme kuitenkin asian johdosta hieman levottomia ja pahoittelimme\nO'Brienin menetystä kovasti.\n\nKapteenimme tuli siihen aluksenruhoon, johon laivamme miehistö oli\nsiirretty, ja luki meille valtakirjansa. Hän osoittautui perin\nystävälliseksi, sopuisaksi ja hyvänsävyiseksi mieheksi. Minua kohtaan\nhän oli erikoisen kohtelias, vakuuttaen, ettei hän sekaantuisi\ntehtäviini, koska minun täytyi olla hyvin tutustunut prikin\nmiehistöön. Arvelimme, että niiden, joilta olimme saaneet hänestä\ntietoja, täytyi olla ennakkoluuloisia tai että he olivat erehtyneet\nhänen luonteestaan.\n\nSen puolen tunnin aikana, jonka hän viipyi laivassa, ilmoitin\nhänelle, että nyt, kun priki oli telakalla, haluaisin hyvin\nmielelläni saada tilaisuuden käydä katsomassa omaisiani, jos hän\nhyväksyisi lomanpyyntöni. Tähän hän ilomielin suostui, lisäten\nantavansa minulle lomaa omalla vastuullaan. Lähetin senvuoksi\nkirjeeni amiraalinvirastoon hänen välityksellään ja sain siihen\nmyönteisen vastauksen. Seuraavana päivänä lähdin liikkeelle\npostivaunuissa ja pian taaskin syleilin rakasta sisartani.\n\nEnsimmäisten onnittelujen jälkeen tiedustin isäni vointia. Ellen\nvastasi isäni olevan niin kiukkuisen, ettei kukaan voinut häntä\nhallita. Hän oli samalla kertaa surumielinen ja ärtyinen, hänen\njärkensä oli varmasti sekaisin, ja hän kuvitteli olevansa tehty\nerilaisista aineksista tai työskentelevänsä määrätyissä ammateissa\ntai viroissa. Tavallisesti hän pysyi sellaisena neljä tai viisi\npäivää, minkä jälkeen hän meni vuoteeseen ja nukkui kokonaisen\nvuorokauden tai kauemminkin; sitten hänellä herättyään oli jokin\nuusi kummallinen mielikuva päässänsä. Hänen kielenkäyttönsä oli\nkiivasta, mutta muutoin hän näytti pikemminkin pelkäävän muita\nihmisiä kuin haluavan olla ilkivaltainen ja kävi päivä päivältä yhä\nkummallisemmaksi ja naurettavammaksi. Nyt hän oli ihan äsken herännyt\npitkästä unestaan ja oli työhuoneessaan. Ennen nukkumistaan hän oli\nkuvitellut olevansa kirvesmies ja sahannut ja pilkkonut palasiksi\ntalon useita huonekaluja.\n\nLähdin sisareni luota katsomaan isääni, jonka tapasin istumassa\nnojatuolissaan. Hänen ulkonäkönsä järkytti minua kovasti. Hän oli\nlaiha ja riutunut, hänen silmissään oli hurjistunut ilme, ja hänen\nsuunsa oli yhtenään auki. Hänen luonansa oli sairaanhoitajatar, jonka\nsisareni oli pestannut.\n\n\"Pyh, pyh, pyh, pyh!\" valitteli isäni. \"Mitä te, typerä, vanha akka,\ntiedätte sisuksistani? Sanon teille, että kaasua syntyy nopeasti, ja\nnytkin pysyn hädintuskin tuolillani. Alan kohota -- alan heti kohota,\nja jollette sido minua kiinni nuorilla, lennän ilmaan kuin ilmapallo.\"\n\n\"Mutta, sir\", vastasi nainen, \"sehän on vain vatsakaasua. Se tulee\npian sieltä ulos.\"\n\n\"Se on palavaa kaasua, te vanha Hekate -- tiedän, että se on.\nHankitteko nuoraa vai ettekö hanki? Ahaa! Kukas siinä on -- Peterkö?\nSinähän tulit ihan kuin pilvistä pudonneena parhaiksi näkemään minun\nnousevan niille.\"\n\n\"Toivottavasti tulette pian terveeksi\", virkoin.\n\n\"Tulen aika paljon kevyemmäksi joka minuutti. Hanki nuoraa, Peter, ja\nsido minut kiinni tuolin jalkaan!\"\n\nKoetin saada hänet uskomaan, että hän oli väärässä, mutta se oli\nhyödytöntä. Hän kiihtyi ylettömän rajuksi ja väitti minun toivovan\nhänen lentävän taivaaseen. Koska olin kuullut, että oli parasta\nnoudattaa luulotaudin vaivaamien ihmisten mieltä, ja koska isäni\nsairaus oli ilmeisesti sellaista, koetin sitä keinoa.\n\n\"Minun luullakseni, isä\", virkoin, \"olisi hyvä keino, jos voisimme\npoistaa sen kaasun aina joka kymmenen minuutin kuluttua.\"\n\n\"Niin -- mutta miten?\" sanoi hän, ravistaen päätänsä murheellisesti.\n\n\"No, ruiskulla, sir\", vastasin. \"Sillähän sopii imeä kaasu pois\nsuunne kautta.\"\n\n\"Rakas Peter, sinä pelastit henkeni. Mutta liiku kuitenkin\nvikkelästi, sillä muutoin nousen ilmaan suoraan laipion lävitse.\"\n\nOnneksi oli talossa sellainen laite. Pistin sen hänen suuhunsa, vedin\nmännän ylös, kiskoin ilman pois ja pistin ruiskun suuhun uudelleen.\nKahden minuutin kuluttua hän ilmoitti voivansa paremmin, ja minä\npoistuin, jättäen iäkkään hoitajattaren uutteraan työhön, kun taas\nisäni oli melkoisesti rauhoittunut.\n\nPalasin sisareni luokse, jolle kerroin, mitä oli tapahtunut. Mutta\nmeille se ei ollut hilpeyden lähde, vaikka minua olisi saattanut\nhuvittaa, jos niin olisi käynyt vieraalle henkilölle. Se ajatus, että\nminun pitäisi jättää sisareni, kuten minun pian täytyisi tehdä --\nkoska minulla oli ainoastaan kahden viikon loma -- isäni onnettoman\nsairauden kiusaamaksi, oli perin tuskastuttava. Mutta aloitimme\npitkän keskustelun, jonka aikana kerroin hänestä erottuani kokemani\nseikkailut, ja hetkiseksi unohdimme harmimme ja pahoittelumme aiheet.\n\nKolmen päivän aikana isäni vaati vanhaa hoitajatarta pumppuamaan\nkaasua hänen ruumiistaan. Senjälkeen hän taaskin vaipui pitkään\nuneensa, jota kesti lähes kolmekymmentä tuntia.\n\nHänen herättyään menin uudelleen häntä katsomaan. Kello oli kahdeksan\nillalla, ja astuin huoneeseen kynttilä kädessä.\n\n\"Vie se pois -- pian, vie se pois! Sammuta se varovasti!\"\n\n\"Minkätähden, mikä on hätänä, sir?\"\n\n\"Älä tule likelleni, jos rakastat minua! Älä tule likelleni! Sammuta\nse, tottele -- sammuta se!\"\n\nNoudatin hänen käskyään ja tiedustin häneltä sitten sen syytä.\n\n\"Syykö!\" kertasi hän nyt, kun olimme pimeässä. \"Etkö näe?\"\n\n\"En, isä. En erota mitään pimeässä.\"\n\n\"No niin, Peter, olen täysinäinen ruutivarasto; pienen pieni kipuna\npystyy räjäyttämään minut ilmaan. Ajattelehan sitä vaaraa! Et\nvarmastikaan haluaisi aiheuttaa oman isäsi tuhoa, Peter?\"\n\nKovaosainen, iäkäs vanhus purskahti itkemään ja itki lapsen lailla.\n\nTiesin, että hänen kanssansa oli turhaa väitellä.\n\n\"Rakas isä\", puhelin, \"milloin laivassa sattuu tämänlaatuinen vaara,\nkastelemme aina varaston. Jos te nyt joisitte runsaasti vettä,\npilaantuisi ruuti, eikä enää olisikaan vaaraa.\"\n\nIsäni suostui ehdotukseeni ja joi joka puolen tunnin kuluttua\nlasillisen vettä, jota vanhan hoitajattaren piti tuoda heti hänen\nsitä pyydettyään. Se tyydytti isääni kolmena tai neljänä päivänä,\nja minä sain taaskin olla rakkaan Ellen-sisareni seurassa. Sitten\nisäni taaskin vaipui horroksiinsa, ja aprikoimme, mikä hänen seuraava\nharhaluulonsa olisi. Hoitajatar kutsui minua hätäisesti, ja tapasin\nisä-poloiseni virumassa vuoteessaan, hengittäen hyvin kummallisesti.\n\n\"Mikä on hätänä, rakas isä?\" kysyin.\n\n\"Mitä? Etkö näe, mikä on hätänä? Miten voi pieni, vastasyntynyt\nlapsi-parka elää, jollei sen äiti ole saapuvilla imettämässä ja\nhoivaamassa sitä?\"\n\n\"Onko tarkoituksenne, isä, tosiaankin väittää olevanne vastasyntynyt\nlapsi?\"\n\n\"Niinhän totisesti olenkin. Kaipaan ihan kuolemakseni rintaa.\"\n\nTämä oli melkein liian mieletöntä, mutta vakavasti huomautin, että\n\"se kaikki oli ihan totta, mutta onnettomuudeksi hänen äitinsä oli\nkuollut synnyttäessään, joten ainoa keino oli kasvattaa hänet muutoin\nruokkimalla\".\n\nHän oli yhtä mieltä kanssani. Käskin hoitajattaren valmistaa\nkauravelliä ja ruokkia häntä sillä. Hän teki niin, ja isäni söi\nkauravelliä ikäänkuin olisi pikku lapsi.\n\nAikoessani toivottaa hänelle hyvää yötä hän viittasi minulle ja\nkuiskasi:\n\n\"Peter, hän ei ole vaihtanut ruokaliinaani.\"\n\nSe oli liikaa, enkä voinut olla nauramatta. Kerroin hoitajattarelle,\nmitä potilas oli sanonut, ja hän vastasi:\n\n\"Hyväinen aika, sir, mitäpä siitä? Jos vanha herra saa mielijohteen,\nniin miksi emme noudattaisi hänen mieltänsä? Minä noudan keittiön\npöytäliinan.\"\n\nTätä puuskaa kesti kuusi päivää, sillä isäni nukkui, koska lapset\naina nukkuvat paljon. Ja minä toivoin sitä jatkuvan paljoa kauemmin.\nMutta hän vaipui taaskin horrokseensa ja heräsi pitkän unen jälkeen\nuusi kuvitelma aivoissaan.\n\nLoma-aikani oli melkein lopussa, ja olin kirjoittanut uudelle\nkapteenilleni, pyytäen sen pidentämistä, mutta vastauksessa hän\nilmoitti, ettei sen myöntäminen käynyt päinsä, ja pyysi, minua heti\ntulemaan prikiin. Se hämmästytti minua aika tavalla, mutta minun\noli tietysti pakko totella, ja syleiltyäni taaskin sisartani lähdin\nmatkalle Portsmouthiin.\n\nNeuvoin Elleniä noudattamaan isäni mielijohteita, ja hän menetteli\nneuvoni mukaan. Mutta potilaan päähänpistot olivat silloin tällöin\nsellaiset, että nokkelinkin äly olisi joutunut ymmälle torjuessaan\nniitä tai keksiessään parannuskeinoja, jotka sairas tunnustaisi\ntarpeenmukaisiksi. Hänen terveytensä kävi varmasti yhä huonommaksi,\nja hänen voimiansa ilmeisesti tuhosi hitaasti jäytävä, ruumiillinen\nja sielullinen kuume. Sisar-rukkani asema oli perin huolettava, ja\nerotessani hänestä kalvoivat mieltäni surulliset aavistukset.\n\nTässä yhteydessä minun pitää mainita saaneeni kaikki saalisosuuteni,\nkokonaista tuhat viisisataakuusikymmentä puntaa, mikä oli suuri\nrahaerä luutnantille. Sijoitin sen arvopapereihin ja annoin\nEllenille valtakirjan, pyytäen häntä käyttämään niitä kuin omiaan.\nNeuvottelimme siitä, mitä hänen pitäisi tehdä, jos isäni kuolisi,\nja päätimme, että kaikki isän velat, joita tiesimme olevan\nkolme- tai neljäsataa puntaa, pitäisi maksaa, ja että sisareni pitäisi\nkoettaa tulla parhaansa mukaan toimeen isän omaisuuden tähteillä ja\nsaalisrahojeni koroilla.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nSaamme purjehdusmääräyksemme ja kaikenlaisia määräyksiä -- Keskustelu\nperäkannella -- Kuuntelijat eivät milloinkaan kuule hyvää itsestään.\n\n\nSaavuttuani Portsmouthiin ilmoittauduin kapteenille, joka asui\nhotellissa. Minut opastettiin hänen huoneeseensa odottamaan, koska\nhän oli pukeutumassa mennäkseen päivälliselle amiraalin luokse.\n\nLuonnollisesti katseeni kääntyi pöydällä oleviin esineisiin\npelkästään ajankuluttamisen halusta eikä uteliaisuudesta.\nHämmästyksekseni näin kasan kirjeitä, joista päällimmäisen oli\nlähettänyt loordi Privilege. Se olisi kuitenkin saattanut olla pelkkä\nsattuma; mutta kun uteliaisuuteni oli virinnyt, nostin kirjettä ja\nnäin, että toinen, kolmas ja ainakin kymmenen kirjeistä oli setäni\nlähettämiä. En jaksanut kuvitella, miten kapteenin ja setäni välillä\nSaattoi olla minkäänlaisia läheisiä suhteita, ja ajattelin sitä, kun\nkapteeni Hawkins, sillä se oli hänen nimensä, astui huoneeseen.\n\nHän oli perin ystävällinen ja kohtelias, pyysi anteeksi sitä,\nettei hän ollut voinut pidentää lomaani, mikä, kuten hän väitti,\njohtui siitä, että hän oli neuvotellut amiraalin kanssa, joka ei\nollut hyväksynyt sitä, että ensimmäinen luutnantti oli poissa,\nvaan jyrkästi käskenyt häntä kutsumaan minut heti takaisin. Olin\ntyytyväinen selitykseen; hän pudisti kättäni, ja niin erosimme.\n\nSaavuttuani laivaruhoon -- priki oli nimittäin vielä telakalla --\nottivat ruokakumppanini minut lämpimästi vastaan. He kertoivat\nkapteenin yleensä olleen varsin kohteliaan, mutta ilkeyden merkkien\nsilloin tällöin pilkahtaneen näkyviin.\n\n\"Webster\", kysyin toiselta luutnantilta, \"tiedätkö mitään hänen\nperheestään ja muista suhteistaan?\"\n\n\"Sitä olen tiedustanut niiltä, jotka ovat purjehtineet hänen\nkanssansa samassa laivassa, ja he väittävät, ettei hän milloinkaan\npuhu omaisistaan, mutta usein kerskuu olevansa läheisissä suhteissa\nylimystöön. Jotkut arvelevat häntä jonkun mahtavan miehen\näpäräpojaksi.\"\n\nMietin tätä asiaa paljon, ja kun yhdistin siihen pöydällä näkemäni,\nlukuisat loordi Privilegen kirjeet, oli minulla omat epäilykseni.\nMutta kun tiesin pystyväni suorittamaan tehtäväni, ei minulla ollut\nsyytä pelätä ketään. Päätin mielessäni toimia moitteettomasti, joten\nkukaan ei voisi päästä minuun käsiksi, ja karkoitin sitten koko asian\najatuksistani.\n\nPriki oli korjattu ja tuotu pois telakalta, ja joitakuita päiviä\ntyöskentelin perin uutterasti laittaessani sitä purjehduskuntoon. En\nkertaakaan poistunut aluksesta, eikä minulla ollut siihen haluakaan.\nMinua eivät huono seura ja öiset mässäykset olleet milloinkaan\nmiellyttäneet, eikä minulla ollut tuttavia Portsmouthin asukkaiden\nkunnioitettavassa osassa. Vihdoin prikin miehistö siirrettiin\ntakaisin laivaan, poistuimme satamasta ja sijoituimme ankkuriin\nSpitheadiin.\n\nKapteeni Hawkins tuli laivaan ja antoi minulle määräyskirjan, sanoen:\n\n\"Herra Simple, kirjoitetut määräykset ovat minusta hyvin\nvastenmielisiä, koska sotalain määräykset ovat ihan riittäviä kaikkia\nlaivoja varten. Kapteenin asema on kuitenkin sangen vastuunalainen,\nja jos sattuu jokin vahinko, on hän siitä vastuussa. Olen senvuoksi\nsommitellut muutamia omia määräyksiäni laivan sisäistä kuria\nvarten; ne ehkä takaavat sen, ettei minulle tule vahinkoa, jos\njoudumme pinteeseen. Niiden tarkoitus ei kuitenkaan ole millään\ntavoin supistaa upseerien mukavuutta, vaan ainoastaan torjua kaikki\nmahdolliset ikävät sattumat, joista syy saattaisi langeta minun\nniskoilleni.\"\n\nOtin vastaan määräyskirjan, ja kapteeni lähti maihin. Kun menin\nupseerien ruokalaan silmäilemään määräyksiä, oivalsin heti, että jos\nniitä tiukasti noudatettaisiin, joutuisi aluksen jokainen upseeri\nkiusalliseen asemaan, ja jollei niitä noudatettaisi, olisin siitä\nvastuussa.\n\nNäytin kirjaa Websterille, joka oli yhtä mieltä kanssani ja lausui\nmielipiteenään, että kapteenin säyseys ja ystävällisyys olivat\npelkkää silmänlumetta ja että hän aikoi käydä meihin käsiksi niin\npian kuin voisi. Kutsuin sentähden kaikki upseerit koolle ja esitin\nheille ajatukseni. Webster kannatti minua, ja yksimielisesti\npäätettiin noudattaa määräyksiä, vaikkakaan ei vastalauseitta. Suurin\nosa määräyksistä koski kuitenkin vain sitä aikaa, jonka priki olisi\nsatamassa. Ja koska olimme lähtemäisillämme merelle, kannatti tuskin\nvirkkaa mitään sillä hetkellä.\n\nPrikin purjehdusmääräykset saapuivat, ja samassa postissa sain\nkirjeen Ellen-sisareltani. Hän kertoi saaneensa kirjeen kapteeni\nFieldingiltä, joka oli heti kirjoittanut Bombayhin, rykmentin\nsijoituspaikkaan, ja saanut sellaisen vastauksen, ettei rykmentissä\nollut ainoatakaan Sullivan-nimistä, nainutta miestä ja ettei ketään\nsennimistä naista ollut seurannut rykmentin mukana.\n\nSe lopetti jyrkästi kaikki setäni talossa ollutta imettäjää koskevat\ntiedustelumme. Mahdotonta oli tietystikin arvata, mihin hänet oli\nlähetetty. En enää lainkaan toivonut voivani paljastaa setäni\npetosta ja Celesteä ajatellessani huokasin, sillä minulla oli kovin\nvähän toiveita koskaan saada häntä omakseni. Kirjoitin pitkän\nkirjeen O'Brienille, ja seuraavana päivänä lähdimme purjehtimaan\nsijoituspaikallemme Pohjanmerelle.\n\nKapteeni laati vielä toisen määräyskirjan yöaikaa varten ja lähetti\nsen kannelle joka ilta. Aamuisin se oli aina palautettava hänelle\nvarustettuna kaikkien öisillä vahtivuoroilla olleiden upseerien\nnimikirjoituksella. Hän vaati myöskin nimikirjoituksemme yleiseen\nmääräyskirjaansa, jotta emme voisi väittää, ettemme olleet sitä\nlukeneet. Minulla oli ensimmäinen vahtivuoro, ja Swinburne tuli\nluokseni.\n\n\"No niin, herra Simple, mielestäni emme kapteeninvaihdoksesta oikein\nhyötyneet, ja minulla on se melkein varma epäluulo, että piakkoin\njoudumme pahoihin puuskiin.\"\n\n\"Emme saa tuomita liian hätäisesti, Swinburne\", estelin.\n\n\"Niin, niin -- eipä minunkaan mielestäni. Mutta täytyyhän tässä\nmaailmassa jonkun verran päätellä ulkopuolen mukaan, ja varmastikaan\nei ulkonäkö ole hänelle kovin eduksi. Hän on ihan samannäköinen kuin\ntalvinen päivä, lyhyt ja sumea, ja hän kävelee kannella, ikäänkuin\nkansipalkit eivät olisi kyllin hyviä hänen jalkojensa poljettaviksi.\nHerra Williams sanoo, että näyttää siltä, kuin 'Caton ja Rooman\nkohtalo olisi noussut hänen päähänsä'. En tiedä, mitä se tarkoittaa\n-- otaksuttavasti se on pila, sillä nuoret laskettelevat aina piloja.\nOletteko koskaan ollut Itämerellä, herra Simple? Kun nyt ajattelen\nasiaa, tiedänkin, että te ette ole siellä käynyt. Minä olen ollut\nsiellä mukana tiukoissa otteluissa tykkiveneiden kanssa, ja niin\nolisimme nytkin, jos kapteeni O'Brien olisi komentajanamme. Mutta\nkun meillä on tällainen pikkumainen mies, tuntuu minusta siltä, kuin\nsaisimme enemmän sanoja kuin tekoja.\"\n\n\"Nähtävästi ette lainkaan pidä kapteenista, Swinburne. Enpä tiedä,\npitäsikö minun ensimmäisenä luutnanttina kuunnella puheitanne.\"\n\n\"Juuri siksihän teille puhunkin, että olette ensimmäinen luutnantti,\nherra Simple. En ole kertaakaan ylimalkaan erehtynyt upseerin\nluonteesta, päästyäni näkemään hänen kasvonsa ja kuultuani hänen.\npuhuvan puolisen tuntia. Ja nyt tulin kannelle kehoittaakseni teitä\nolemaan valppaana. Olen näet varma siitä, että hänellä on ilkeitä\njuonia mielessään teitä vastaan. Mitä hän tarkoittaa sillä, että\nhän kutsuu rasvanaamaisen meriväenkersantin joka aamu puoleksi\ntunniksi hyttiinsä? Sen miehen pitäisi antaa raporttinsa teidän\nvälityksellänne, koska olette ensimmäinen luutnantti, mutta kapteenin\ntarkoitus on, että hän vakoilisi kaikkia ja teitä erikoisesti.\nMiekkonen on jo nyt alkanut pöyhistellä ja puhuu nuorille\nherrasmiehille, ikäänkuin he olisivat halvempiarvoisia kuin hän.\nArvelin, ettette ehkä sitä tiedä, minkä vuoksi minusta oli oikein\nmainita siitä teille.\"\n\n\"Olen teille hyvin kiitollinen, Swinburne, hyvästä tarkoituksestanne.\nMutta pystyn suorittamaan tehtäväni, ja minkätähden minun pitäisi\npelätä mitään?\"\n\n\"Mies saattaa suorittaa tehtävänsä, herra Simple; mutta jos kapteeni\non päättänyt syöstä hänet turmioon, voi hän niin tehdä. Olen ollut\npalveluksessa kauemmin kuin te ja pitänyt silmäni auki. Mutta yhtä\nseikkaa varokaa, herra Simple! Pyydän anteeksi, että puhun niin\nsuoraan, mutta älkää missään nimessä menettäkö malttianne!\"\n\n\"Älkää sitä pelätkö, Swinburne!\" vastasin.\n\n\"On aika helppo sanoa: 'Älkää sitä pelätkö', herra Simple, mutta\nmuistakaa, ettei teidän malttianne ole vielä koetettu niinkuin\njoidenkuiden upseerien. Teitä on aina kohdeltu herrasmiehenä. Mutta\njos teitä kohdeltaisiin toisella tavalla, on teillä liian hyvää verta\nsuonissanne maltaaksenne olla puhumatta -- siitä olen varma. Olen\nnähnyt upseereita loukattavan ja ärsytettävän, kunnes ei enkelikään\njaksaisi sietää sellaista kohtelua -- ja sitten heidät on erotettu\npalveluksesta varomattoman sanan vuoksi, jota heidän on täytynyt\nkäyttää, jolleivät ole mielineet olla raukkoja.\"\n\n\"Mutta unohdatte, että sotalain pykälät on tehty yhtä hyvin kapteenia\nkuin kaikkia muitakin laivassaolijoita varten.\"\n\n\"Tiedän sen, mutta sotaoikeudessa kapteenien mielestä on suuri ero\nsillä, mitä ylempi sanoo alemmalleen, ja sillä, mitä alempi sanoo\nylemmälleen.\"\n\n\"Totta kyllä\", myönsin ja lausuin Shakespearen säkeet:\n\n    \"Kapteenin suussa kiivas sana vain\n    sotilaan lausumana herjaus, rikos on.\"\n\n\"Juuri sitä tarkoitan\", vahvisti Swinburne. \"Jos kapteeni väittää,\nettette ole herrasmies, ette saa väittää samaa hänestä.\"\n\n\"En saakaan, mutta voin vetää hänet sotaoikeuteen.\"\n\n\"Se sallitaan; mutta mitä sillä voitatte? Se on samanlaista\nkuin puskeminen ankaraa myrskyä vastaan vastarannalla -- yksi\nsuoriutumismahdollisuus tuhannesta; ja jos siitä suoriutuukin,\non alus hajoamaisillaan, purjeet kuluneet ohuiksi kuin\nsanomalehtipaperi, taklaus pahasti rikki; tarvitaan korjauksia,\nkorjausmääräystä ei tule, ja ura katkeaa koko iäksi. Ei, ei, herra\nSimple; paras tapa on purra hammasta ja kestää ja pitää silmät\nvisusti auki, sillä uskokaa minua, herra Simple, että vaikka laivan\nmiehistö olisi maailman paras, löytää urkkiva kapteeni urkkivia\napulaisia.\"\n\n\"Tarkoittaako se huomautuksenne minua, herra Swinburne\", lausui ääni\npartaan luota.\n\nHätkähdin ja pyörähdin ympäri; edessäni oli kapteeni, joka\nkeskustelumme aikana oli huomaamattamme hiipinyt sinne. Swinburne\nei vastannut mitään, vaan teki kunniaa ja poistui suojanpuoliselle\nlaidalle.\n\n\"Otaksuttavasti, herra Simple\", jatkoi kapteeni, kääntyen puhumaan\nminulle, \"teillä on mielestänne oikeus arvostella ja herjata\nkapteenianne alemmalle upseerille sotalaivan peräkannella\".\n\n\"Jos kuulitte edelläkäyneen keskustelumme, sir\", vastasin, \"täytyy\nteidän tietää, että puhelimme yleensä sotaoikeudesta. Käsittääkseni\nen ole menetellyt sopimattomasti keskustellessani laivan upseerin\nkanssa alaamme koskevista kysymyksistä.\"\n\n\"Onko siis tarkoituksenne väittää, ettei ylikonstaapeli tarkoittanut\nminua lausuessaan sanat 'urkkiva kapteeni'?\"\n\n\"Myönnän, sir, että koska te olitte tietämättämme kuuntelemassa,\nnimitys saattoi tuntua tarkoittavan teitä. Mutta silloin\nylikonstaapelilla ei ollut aavistustakaan siitä, että te kuuntelitte.\nHän väitti, että urkkiva kapteeni aina löytää urkkivia apulaisia.\nSe on mielestäni ylimalkainen väite ja minusta on ikävä, että te\najattelette toisin.\"\n\n\"Hyvä on, herra Simple\", sanoi kapteeni Hawkins ja laskeutui tikkaita\nmyöten hyttiinsä.\n\n\"Eikö ole omituista, herra Simple, että tulin tänne, aikoen\nolla teille hyödyksi, ja kuitenkin toimitin teidät niin ikävään\ntilanteeseen? Ehkä se kuitenkin on hyväksi. Avoin sota on parempi\nkuin pimeässä väijyminen ja selkään tähdätyt iskut. Hän ei olisi\nmitenkään tahtonut paljastaa itseään. Mutta sanani osuivat häneen\nniin kirpeästi, että hän meni suunniltaan.\"\n\n\"Asian laita lienee niin, Swinburne. Mutta mielestäni olisi parasta,\nettette enää puhelisi kanssani tänä iltana.\"\n\n\"Toivoisinpa, etten olisi puhunut ihan näinkään paljoa, kun tällä\ntavalla kävi\", sanoi Swinburne. \"Hyvää yötä, sir!\"\n\nPohdin mielessäni tapausta, ja minusta tuntui Swinburne olleen\noikeassa siinä kohden, että näin oli parasta. Nyt tiesin, miten asiat\nolivat; ja ennakolta saatu varoitus oli yhtä hyvä kuin ennakolta\nsaatu ase.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nKohtaamme hollantilaisen sotalaivan -- Kapteeni Hawkins hyvin\nmietteliäänä vintturin vieressä -- Tiukkaa puuhaa, mutta ei kiitoksia\n-- Kuka on pelkuri? -- Miesten puheita -- Priki kääntyy väärään\nsuuntaan.\n\n\nPäivän koittaessa seuraavana aamuna olimme Texelin kohdalla ja\nerotimme matalat hiekkakummut. Mutta tuskin olimme ennättäneet ne\nnähdä, kun sumu hälveni ulapalta ja huomasimme oudon aluksen. Miehet\nkomennettiin kannelle, ja lähdimme ajamaan laivaa takaa täysin\npurjein. Erotimme, että se oli sotalaiva, priki, ja koska se muutti\nsuuntaansa tuntuvasti, päättelimme sen kuuluvan vihollislaivastoon.\nNäytimme salaista merkkiä, mutta emme saaneet vastausta ja\nvalmistauduimme taisteluun. Priki purjehti täysin purjein ylähanka\ntuulessa, ja me seurasimme sitä. Se oli noin kaksi meripenikulmaa\nedellämme ja hieman ylempänä meitä.\n\nTuuli ei ollut tasainen; joskus priki hädintuskin kesti\nprammipurjeensa, kun taas meillä oli vähäprammipurjeetkin levällään;\ntoisinaan taas meillä reivattiin prammipurjeita, ja miehet olivat\nmärssypurjeen nostoköydessä, kun taas vihollinen levitti jokaisen\npurjekaistaleensa. Mutta lopputulos oli, että tunnissa olimme\nsaavuttaneet sitä noin puoli penikulmaa.\n\nMiehemme olivat kaikki paikoillaan iloissaan siitä, että\npääsivät niin pian jälleen vanhaan, tuttuun työhönsä. He olivat\nriisuneet nuttunsa, heittäneet pois hattunsa ja sitoneet päähänsä\npunaisenkirjavan, puuvillakankaisen nenäliinan ja vyötäisilleen\ntoisen samanlaisen tai mustan, silkkisen nenäliinansa.\n\nTykit oli ladattu valmiiksi, kaikki paikoillaan, ja me, olin vähällä\nsanoa kaikki, odotimme innokkaasti taistelua. Mutta luullakseni en\nsaa lukea tähän joukkoon kapteenia, josta alusta alkaen ei näkynyt\nriemun merkkejä eikä rippeitäkään maltista. Kun lähdimme ajamaan\ntakaa alusta, ilmoitettiin, että se oli kauppalaiva, ja vasta\nkirkkaassa päivänvalossa meille selvisi, että se olikin sotalaiva.\nKapteenin puolustukseksi voitiin esittää yksi asia -- hän ei ollut\nkertaakaan ottanut osaa taisteluun.\n\nTuuli laimeni, ja meillä oli molemmilla kaikki purjeet levällään, kun\nsakea sumu piilotti vihollisen näkyvistämme. Sumu vyöryi edelleen,\nkunnes mekin jouduimme siihen, ja sitten emme erottaneet mitään\nkymmenen askeleen päähän prikistä. Se oli perin masentavaa, koska oli\nhyvinkin mahdollista, että vihollinen livahtaisi käsistämme. Onneksi\ntuuli nopeasti tyyntyi, ja kello kahdentoista vaiheilla purjeet\nriippuivat mastoja pitkin. Ilmoitin, että kello oli kaksitoista ja\nkysyin kapteenilta, puhallettaisiinko miehistölle päivällismerkki.\n\n\"Ei vielä\", vastasi hän. \"Käännämme aluksen ympäri.\"\n\n\"Käännämmekö aluksen ympäri, sir?\" kertasin ällistyneenä.\n\n\"Niin\", vahvisti hän. \"Olen varma siitä, että takaa-ajamamme laiva on\nmyöskin kääntynyt, ja jollemme tee samoin, häivymme sen jäljiltä.\"\n\n\"Jos se kääntyy ympäri, sir\", huomautin, \"joutuu se hiekkasärkille,\nja silloin tavoitamme sen varmasti\".\n\n\"Sir\", tokaisi hän, \"suvainnette lausua neuvojanne, milloin niitä\npyydän. Tämän aluksen komentaja olen minä.\"\n\nKosketin hattuani ja käskin miehet kannelle kääntämään alusta varmana\nsiitä, että kapteeni halusi välttää taistelua, koska priki saattoi\npäästä pakoon ainoastaan purjehtimalla siihen suuntaan, johon se oli\npurjehtinut.\n\n\"Laiva ympäri -- laiva ympäri!\" huutelivat miehet \"Mitä hittoa varten\nkäännymme?\" kyselivät he toisiltaan kavutessaan tikkailla.\n\n\"Hiljaa kaikki!\" kiljaisin. \"Kapteeni Hawkins, en luule aluksen\nkääntyvän, jollemme käännä myötätuuleen -- tuuli on kovin lievä.\"\n\n\"Kääntäkää sitten alus myötätuuleen, herra Simple!\"\n\nJoskus upseerit, vaikka he eivät sitä näytä, ovat siinä määrin\nyhtyneet merimiesten napinaan ja tyytymättömyyteen, ettei lausutuista\nsanoista välitetä. Niin oli asian laita tällä kertaa. Upseerit\nsilmäilivät toisiaan hiiskumatta mitään; mutta miehet eivät\nvalikoineet sanojaan. Priki kääntyi hitaasti ympäri; ja kiinitettyään\nraa'at toisille halsseille miehet eivät klikkailleet: \"Hurraa!\" ja\n\"Selvä on!\" vaan perääntyivät ähkyen.\n\n\"Kiinnittäkää raa'at kohdalleen äänettöminä!\" käskin miehiä.\n\nKöydet kieputtiin ja päivällismerkki puhallettiin. Kapteeni, joka\noli edelleenkin kannella, ei voinut olla kuulematta alakannella\nsilloin tällöin kajahtavia tyytymättömyyden ilmauksia. Hän ei\nvirkkanut mitään, vaan katsahti silloin tällöin laidan ylitse mereen\nnähdäkseen, liikkuiko priki eteenpäin. Se liikkui verkalleen noin\nkymmenen minuuttia, minkä jälkeen tuli ihan tyyni -- joten hän ei\npaljoakaan voittanut liikkeellään. Noin puoliyksi virisi lievä tuuli\npäinvastaiselta suunnalta -- käänsimme purjeemme toisille halsseille\n-- se voimistui -- sumu hälveni, ja neljännestunnin kuluttua\ntavoittelemamme alus oli jälleen näkyvissä tällä kertaa takanamme ja\nhieman suojanpuolella meistä. Miehet kajauttivat kolme luikkausta.\n\n\"Hiljaa, joka mies!\" karjaisi kapteeni äkäisesti. \"Herra Simple,\ntällaiseenko kuriin laivan miehistö totutettiin edellisen kapteenin\naikana, hoilottamaan ja ulvomaan, milloin hyväksi nähdään?\"\n\nMinua ärsyttivät kaikki O'Brieniin suunnatut viittaukset ja vastasin:\n\n\"Niin, sir; miehet ovat tottuneet tuomaan julki ilonsa toivoessaan\npääsevänsä kamppailemaan vihollisen kanssa.\"\n\n\"Hyvä on, herra Simple\", vastasi hän.\n\n\"Mihin päin laiva on suunnattava?\" tiedusti perämies, koskettaen\nhattuaan. \"Vihollisalusta kohtiko?\"\n\n\"Tietysti\", vastasi kapteeni ja laskeutui hyttiinsä.\n\n\"Kas niin, pojat\", lausui Swinburne heti kapteenin poistuttua,\n\"olen kävellyt ympäri kannella ja nähnyt lelujenne olevan hyvässä\ntaistelujärjestyksessä. Lupaan teille, ettei teidän tarvitse odottaa\nruutia. Viholliset saavat kaiketi nähdä, että _Rattlesnake_ pystyy\nvielä puremaan pahuksen lailla.\"\n\n\"Niin, ja ilman _päätänsäkin_\", tokaisi muuan mies, prikin vitsiseppä.\n\nOivallettuaan, ettei se päässyt pakoon -- sillä me aloimme olla sen\nkohdalla -- vihollislaiva vähensi purjeita taistelua varten, ja sen\nmastoon hinattiin Hollannin lippu. Kapteeni Hawkins ilmestyi jälleen\nperäkannelle ennätettyämme vajaan puolen penikulman päähän siitä.\n\n\"Purjehdimmeko sen kupeelle vai miten?\" tiedustin.\n\n\"Herra Simple, minä olen laivan komentaja\", kivahti hän, \"enkä halua\nminkäänlaista sekaantumista asioihini\".\n\n\"Hyvä, sir\", vastasin ja menin käymäsillalle.\n\n\"Herra Thompson\", huusi kapteeni, joka näytti kiihoittaneen\nrohkeutensa oikeaan kohtaan saakka ja oli nyt hetkiseksi sijoittunut\ntykille, \"ohjatkaa priki --\"\n\nPum, pum -- hiuu, hiuu -- pum -- hiuu -- vihollisaluksesta lensi\nkolme kuulaa, jotka halkoivat ilmaa mastojemme välitse. Kapteeni\nhyppäsi pois tykiltä ja riensi vintturin luokse täydentämättä\nlausettaan.\n\n\"Ammummeko, kun olemme valmiit, sir?\" kysyin, sillä huomasin, ettei\nhän kyennyt antamaan päteviä määräyksiä.\n\n\"Kyllä -- kyllä, varmasti\", lupasi hän, jääden paikalleen.\n\n\"Thompson\", sanoin perämiehelle, \"mielestäni voimme, kun olemme näin\nedullisessa asemassa, törmätä vihollisalusta vastaan ja katkaista\nsen liivaripuomin sekä etumaston märssytangon, joten se ei voi enää\npäästä pakoon. Purjehdimme paljoa nopeammin kuin se.\"\n\n\"Järjestän sen asian, Simple, tai nimeni ei ole Thompson\", vakuutti\nperämies, hyppäsi peräkannen veneeseen ja tarkasteli alusta alttiina\nkuulille vihollisen ampuessa meitä.\n\n\"Silmät auki, pojat, ja syytäkää nyt kuulia ihan mielenne mukaan!\"\nkehoitin.\n\nVäkemme oli kuitenkin liian hyvin koulutettua käyttääkseen\nheti hyväkseen lupaani. Miehet vartosivat, kunnes sivuutimme\nhollantilaisen aluksen, ja juuri silloin, kun perämies käänsi\nalustamme, saadakseen hollantilaisen prikin liivaripuomin mastojemme\nväliin, laukaistiin koko laidan tykit sen keulaan ja laitaan. Sen\nliivaripuomi ja etumaston prammitanko katkesivat, ja se painui niin\npaljon sivulle, että irtaannuimme siitä, käännyimme ylemmäksi tuuleen\nja sujahdimme eteenpäin.\n\nVaikkakin yhteislaukauksemme oli aiheuttanut hämminkiä, käänsivät\nvastustajamme aluksensa myötätuuleen ampuakseen prikiämme pitkittäin.\nOivalsimme sen liikkeen tarkoituksen ja teimme samoin, tiukkasimme\nraakamme poikkipäin ja purjehdimme vihollisen rinnalla myötäiseen,\nvaihtaen yhteislaukauksia.\n\nSitä jatkui noin puoli tuntia, ja pian käsitimme, ettemme\nolleet tekemisissä typerän vastustajan kanssa. Prikiä ohjattiin\nhyvin, ja sen tykit olivat hyvin suunnatut. Useita miehiämme\noli kannettu kannen alle, ja arvelin parhaaksi pyrkiä vielä\nlähemmäksi prikin kimppuun. Molempien alusten väliä oli noin\nkaapelinmitta purjehtiessamme myötätuuleen noin kuuden meripenikulman\ntuntinopeudella, hiljalleen keinuen.\n\n\"Thompson, koetetaanpa karkoittaa viholliset tykkiensä luota\",\nehdotin. \"Käännetään peräsin vasemmalle ja mennään niin likelle\nheitä, että voimme viskata vaikka laivakorpun heidän alukseensa.\"\n\n\"Olen ihan samaa mieltä, Simple. Eiköhän taistelu muutu\ntoisenlaiseksi?\"\n\nMuutamien minuuttien kuluttua olimme niin likellä vihollisalusta,\nettä tykkien panostajat saattoivat koskettaa toisiaan latasimillaan\nja pyyhkäisimillään. Miehet luikkasivat; siihen vastasi vihollinen\nuljaasti; ja nyt alettiin molemmin puolin levittää tuhoa\nmuskettitulella.\n\nHollantilaisten kapteeni, joka nähtävästi oli niin urhea mies kuin\non konsanaan laivankannella astellut, seisoi joitakuita minuutteja\nriippumatoilla; myöskin minä seisoin, pidellen kiinni isonmaston\ntukiköydestä, ja hän otti hatun päästänsä, tervehtien minua\nkohteliaasti. Vastasin kohteliaisuuteen; mutta ampuminen kävi liian\nkiivaaksi, ja halusin päästä parraskaiteen suojaan. En kuitenkaan\ntahtonut laskeutua kannelle ensimmäisenä, ja hollantilaisten kapteeni\nnäytti päättäneen, ettei hänkään ensiksi poistuisi kunniakkaalta\npaikalta.\n\nVihdoin erään miehemme kuula osui hänen oikeaan käsivarteensa. Hän\nvei kätensä haavoittuneelle kohdalle ikäänkuin huomauttaakseen\nsitä minulle ja nyökkäsi, minkä jälkeen hänet autettiin pois\nriippumatoilta. Myöskin minä poistuin heti paikaltani, sillä minusta\noli typerää olla neljän- tai viidenkymmenen sotilaan maalitauluna.\n\nMutta niin likeltä suunnatun ampumisen vaikutukset alkoivat nyt käydä\nsilminnähtäviksi. Tykkiemme ääressä oli ainoastaan puolittainen\nmiehistö, prikimme kupeet olivat kamalasti silpoutuneet, ja purjeemme\nsekä taklauksemme olivat riekaleina. Vihollisalus oli vielä\nhuonommassa kunnossa, ja kun ammuimme vielä kaksi yhteislaukausta\ntykeistämme, romahti sen isomasto kumoon. Meikäläiset luikkasivat ja\nlähettivät toisen yhteislaukauksen. Vihollislaiva jäi jälkeemme; me\nkäännyimme ampuaksemme sitä pitkittäin; myöskin se koetti kääntyä,\nmutta siitä ei tullut mitään, ennenkuin sen katkennut masto oli\nhakattu irti, keulapurje kääritty kokoon ja märssypurje laskettu\nsuppuun. Sitten hollantilaiset jatkoivat taistelua yhtä sisukkaasti\nkuin aikaisemminkin.\n\n\"Jumaliste, siinä on mies!\" huudahti Thompson. \"En milloinkaan ole\nnähnyt kenenkään hoitavan taistelussa laivaansa paremmin. Mutta alus\non käsissämme. Webster on haavoittunut, mies-parka.\"\n\n\"Olen pahoillani siitä\", vastasin, \"mutta pelkäänpä monen\nmies-poloisen siirtyneen toisille asuinsijoille. Minusta on\nhyödytöntä päästää käsistämme saavuttamaamme etua. Vihollinen ei\npääse pakoon, mutta tällä tavalla se taistelee vaikka kuinka kauan.\nMeidän olisi parasta purjehtia edemmäksi korjaamaan vammamme, ja kun\nsitten uudelleen sitä ahdistamme, täytyy sen antautua, noin kurjassa\nkunnossa kun on.\"\n\n\"Olen samaa mieltä\", yhtyi siihen Thompson. \"Se vain on paha, että\npian on pimeä.\"\n\n\"Emme päästä sitä näkyvistämme, eikä se pääse poistumaan. Jos se\nlähtee myötätuuleen, olemme taaskin sen kimpussa.\"\n\nLaukaisimme vihollisalukseen tykkiemme panokset lähtiessämme\npurjehtimaan eteenpäin ja ehdittyämme noin puolen meripenikulman\npäähän siitä käänsimme aluksemme keulan tuulta vasten korjataksemme\nvaurioitamme.\n\nLukija kysynee nyt: \"Entä missä kapteeni oli koko tämän ajan?\"\n\nVastaukseni kuuluu, että hän oli vintturin luona, seisoen siellä\nhiljaa sekaantumatta kertaakaan leikkiin koko tämän ottelun aikana,\njota Thompson, perämies ja minä johdimme. Miltä hän näytti ja miten\nhän muutoin kamppailun aikana esiintyi, sitä en voi väittää voivani\nkertoa, sillä minulla ei ollut aikaa tarkkailla häntä. Nytkin pitivät\ntaklauksen parsiminen, purjeiden uusiminen ja kaiken järjestäminen\nkuntoon minua uutterassa puuhassa, enkä olisi häntä huomannut, jollei\nhän olisi tullut luokseni. Heti kun olimme lakanneet ampumasta,\nnäytti hän näet jälleen tointuvan. Hän ei kuitenkaan puhutellut\nensiksi minua, vaan alkoi puhua miehistölle.\n\n\"Kas niin, ripeästi, pojat. Lähettäkää tänne mies pyyhkimään pois\nverta! Ja te, nuorukainen, juoskaa sanomassa lääkärille, että haluan\ntietoa kaatuneista ja haavoittuneista!\"\n\nAsteittain hän alkoi haastella enemmän ja tuli vihdoin luokseni.\n\n\"Se oli tuimahkoa leikkiä, herra Simple.\"\n\n\"Hyvin tuimaa tosiaankin, sir\", vastasin ja käännyin sitten\nlausumaan ohjeita. \"Isonmaston märssymies, soluttakaa alas ylähangan\nhinausköysi!\"\n\n\"Kyllä, kyllä, sir.\"\n\n\"No nyt, pojat, kiinnittäkää köysi ja hinatkaa purje heti levälleen!\"\n\n\"Märssymies hoi\", huusi kapteeni, \"liikkukaa hieman ripeämmin,\ntai, jumaliste, kutsun teidät kannelle saamaan jotakin!\" Tämä ei\nkuulostanut oikein säädylliseltä, kun sen sanoi mies, joka ei ollut\ntehnyt mitään, sellaisille, jotka olivat työskennelleet tarmonsa\ntakaa. \"Herra Simple\", jatkoi kapteeni, \"toivoisin, että tehtäviä\nsuorittaessanne meluaisitte vähemmän\".\n\n\"Hän ainakin näytti meille siitä esimerkin taistelun aikana\", jupisi\nvitsiseppä, ja muut miehet nauroivat sydämensä pohjasta sutkaukselle.\n\nKahden tunnin kuluttua, jona aikana olimme pitäneet tarkoin silmällä\nentisellä paikallaan lojuvaa vihollisalusta olimme taaskin valmiit\ntaisteluun.\n\n\"Annanko miehille nyt heidän grogiannoksensa, sir?\" tiedustin\nkapteenilta. \"He varmaankin tarvitsevat sitä.\"\n\n\"Ei, ei\", epäsi kapteeni. \"Ei, ei, herra Simple; en pidä niin\nsanotusta _hollantilaisesta_ rohkeudesta.\"\n\n\"En usko hänen oikein siitä pitävän; ja vihollisemme ovat osoittaneet\nsitä yllin kyllin\", sutkautti vitsiseppä hiljaa, ja hänen ympärillään\nolevat miehet nauroivat hilpeästi.\n\n\"Mielestäni, sir\", huomautin, \"on väärin aluksemme oivallista\nmiehistöä kohtaan vihjata sen tarvitsevan hollantilaista\nrohkeutta\". (Hollantilaisella rohkeudella tarkoitetaan runsailla\nväkijuoma-annoksilla kiihoitettua urhoollisuutta.) \"Ja mitä\nkunnioittavimmin pyydän huomauttaa, etteivät miehet ole saaneet\niltapäiväistä annostaan ja että he todella tarvitsevat sen\nrasittavien ponnistustansa jälkeen.\"\n\n\"Minä olen tämän laivan komentaja\", tokaisi hän.\n\n\"Tietysti olette, sir, tiedän sen kyllä\", vastasin. \"Alus on nyt\ntaaskin taistelukunnossa, ja odotan määräyksiänne. Vihollislaiva on\nkahden meripenikulman päässä suojanpuolella takanamme.\"\n\nSamassa tuli lääkäri kannelle tuomaan ilmoitustaan.\n\n\"Armias taivas!\" päivitteli kapteeni. \"Seitsemänviidettä kaatunutta\nja haavoittunutta, herra Webster muiden muassa. Mutta prikihän on\navuton. Emme voi tehdä enää mitään -- ehdottomasti emme.\"\n\n\"_Voimme vallata tuon prikin joka tapauksessa_\", huusi joku\nkymmenkunnasta merimiehestä, jotka seisoivat suojanpuolisella\nlaidalla, odottaen komennusta hyökkäyksen uudistamisesta.\n\n\"Kuka se oli?\" kiljaisi kapteeni.\n\nEi kukaan vastannut.\n\n\"Jumal'auta! Tämän laivan miehistö kapinoitsee, herra Simple.\"\n\n\"Alkaa _pian_ luultavasti\", virkkoi joukosta ääni, jonka tunsin\nvarsin hyvin. Mutta kapteeni, joka oli ollut parissamme vasta lyhyen\najan, ei sitä tuntenut.\n\n\"Kuulitteko sen, herra Simple?\" huudahti kapteeni.\n\n\"Minusta on ikävä myöntää, että sen kuulin, sir. En olisi hevin\nuskonut, että sellaisia sanoja lausuttaisiin _Rattlesnaken_\nkannella.\" Kun sitten pelkäsin hänen tiedustavan miehen nimeä ja\ntahdoin teeskennellä, etten sitä tuntenut, kysyin: \"Kuka ne sanat\nlausui?\"\n\nMutta ei kukaan vastannut mitään, ja oli niin pimeä, ettei miehiä\nvoinut erottaa.\n\n\"Moisten, kapinallisten sanojen jälkeen\", puhui kapteeni, \"en\ntotisesti tahdo panna vaaraan komennuksessani olevaa, hänen\nmajesteetilleen kuuluvaa prikiä käymällä uudelleen vihollisen\nkimppuun, kuten olisin halunnut tehdä, vaikka se onkin näin\navuttomana. En voi muuta kuin pahoitella sitä, että upseerit\nnäyttävät olevan yhtä julkeita kuin miehetkin.\"\n\n\"Ehkä suvaitsette mainita, kapteeni Hawkins, missä ja milloin olen\nosoittautunut julkeaksi. En voi syyttää itseäni sellaisesta.\"\n\n\"Toivoakseni ne sanat eivät tarkoittaneet minua\", virkkoi Thompson,\nperämies, koskettaen hattuaan.\n\n\"Hiljaa, hyvät herrat, suvaitkaa! Herra Simple, kääntäkää alus\nmyötätuuleen!\"\n\nAikoiko kapteeni ahdistaa vihollista vai eikö, sitä emme osanneet\npäättää, mutta pian epäilyksemme haihtuivat. Kun näet olimme\nkääntyneet, ohjasi hän alustamme toisaalle, kunnes hollantilainen\npriki jäi taaksemme. Komennettuaan sitten perämiestä määräämään\nsuunnan Yarmouthia kohti hän poistui hyttiinsä ja lähetti\nsieltä sanan, että sain puhalluttaa illallismerkin ja jakaa\nväkijuoma-annokset.\n\nMiesten raivoa ja harmia oli mahdoton hillitä. Mentyään illalliselle\nhe päästivät kolme syvää voihkausta yhteen ääneen. Ja koko sinä\nyönä saivat vahdissa olevat upseerit vain vaivoin estetyksi miehet\npurkamasta tunteitaan, kuten melkein saattaisi sanoa, oikeutettuun\nkapinaan. Omasta kohdastani tuskin jaksoin hillitä kiukkuani.\nPriki olisi ollut varma saaliimme. Ja se tuli todistetuksi, sillä\nseuraavana päivänä se antautui paljoa pienemmälle sotalaivalle, joka\nosui sen kohtaamaan, kun se edelleenkin lojui avuttomana, kapteeni\nja ensimmäinen luutnantti kaatuneina ja lähes kaksi kolmasosaa\nmiehistöstä joko kaatuneina tai haavoittuneina. Jos me olisimme sitä\nahdistaneet, olisi se antautunut heti sillä kapteenin oli surmannut\nviimeinen yhteislaukauksemme. Ensimmäisenä luutnanttina olisin saanut\nylennyksen, joka nyt jäi tulematta. Viruessani vuoteellani itkin\nharmista sitä ajatellessani.\n\nMinun tuskin tarvinnee mainita, että upseerit arvostelivat\nruokalassaan kapteenin käytöstä ankarasti samoin kuin koko laivan\nmiehistö. Thompson ehdotti, että hänet haastettaisiin sotaoikeuteen,\nkuten olisin tehnyt kovin mielelläni, jollen muun vuoksi, niin\npäästäkseni hänestä eroon. Mutta keskustelin siitä asiasta pitkälti\nSwinburne-ukon kanssa, ja hän osoitti, että minun olisi parasta olla\nsitä yrittämättä.\n\n\"Nähkääs, herra Simple, teillä ei ole todistuksia. Hän ei juossut\nkannen alle piiloon. Hän pysyi paikallaan kannella, vaikka ei\ntehnytkään mitään. Ette siis voi _todistaa_ häntä pelkuriksi, vaikka\nse onkin melkein epäilemätöntä. Mitä taas siihen tulee, ettei hän\nuudistanut hyökkäystä, niin eikö kapteenilla ole valta ratkaista,\nmiten hänen majesteettiaan parhaiten palvellaan? Ja jos hän nyt,\nkun priki oli näin huonossa kunnossa ja niin likellä vihollismaan\nrannikkoa, arveli, ettei taistelun uudistaminen ollut viisasta,\nniin sitähän voisi pitää ainoastaan harkintavirheenä. Sitten on\nmuistettava vielä yksi seikka, herra Simple, nimittäin se, että\njos hänet mitenkään voidaan vapauttaa, eivät sotaoikeuden jäseninä\nistuvat kapteenit ikinä tuomitse kapteenikumppaniaan _pelkuruudesta_,\nkoska se tuntuu heistä koko kapteenikunnan häpeältä.\"\n\nSwinburnen neuvo oli hyvä, enkä sitten enää ajatellutkaan\noikeudenkäyntiä. Minusta kuitenkin kapteeni näytti hyvin kovasti\nsitä pelkäävän, sillä hän oli äärimmäisen ystävällinen ja kohtelias\nkotimatkalla. Hän mainitsi panneensa merkille, kuinka hyvin\nkäyttäydyin taistelussa, ja lupasi huomauttaa siitä selostuksessaan.\nOlihan sekin jotakin, mutta hän ei pitänyt sanaansa. Hänen\nselostuksensa julkaistiin, ennenkuin lähdimme pois satamasta,\neikä siinä ollut mainittu ainoankaan upseerin nimeä. Siinä oli\nainoastaan ylimalkainen lausunto, että upseerit olivat käyttäytyneet\nmoitteettomasti.\n\nHän nimitti vihollisalusta korvetiksi mainitsematta, oliko se\npriki- vaiko fregatti korvetti. Ja koko selostus oli kirjoitettu\nniin rehentelevästi, että kuka tahansa olisi kuvitellut hänen\ntaistelleen voimakkaampaa laivaa vastaan. Lopuksi hän kertoi heti\nvauriot korjattuaan kääntäneensä aluksen myötäiseen, mutta vihollisen\nkieltäytyneen jatkamasta taistelua. Niin vihollisalus tekikin -- se\non totta -- siitä mahdollisimman hyvästä syystä, että se oli liian\nhuonossa kunnossa purjehtiakseen luoksemme.\n\nKaikkea tätä vastaan olisi voinut väittää, mutta tavaton kuolleiden\nja haavoittuneiden luettelo todisti meidän olleen tiukassa ottelussa,\nja kun priki sittemmin vallattiin, kävi ilmi, että olimme sen\noikeastaan voittaneet. Niinpä kapteeni Hawkins sai loppujen lopuksi\naika paljon kunniaa joidenkuiden silmissä, vaikka olikin liikkeellä\nkuiskeita, jotka tulivat amiraalinviraston korviin ja estivät hänen\nylentämisensä -- sitäkin paremmalla syyllä, koska hän oli kyllin\nvaatimaton ollakseen sitä pyytämättä.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nTaistelun seuraukset -- Laiva, jonka kapteenilla ei ole\ntaistelunhalua, on kuin päätön olento -- Niin ajattelevat merimiehet\n-- Kapina ja mainion miehistömme menetys.\n\n\nOllessamme Yarmouthin satamassa emme saaneet käydä maissa, koska\nmeidän muka piti korjata vaurioita lähteäksemme viipymättä\nsijoituspaikallemme. Todellinen syy oli kuitenkin se, että kapteeni\nHawkins tahtoi kaikin mokomin estää meitä puhelemasta taistelusta.\n\nHuomattuaan, ettei häntä vastaan ollut tehty syytöksiä, hän alkoi\njälleen noudattaa kiusaamismenettelyään. Ankkurissa oleva priki näkyi\nhänen huoneittensa ikkunoista, ja hän tarkkaili yhtenään kaikkia\npuuhiamme kaukoputkellaan, merkiten muun muassa muistiin, jollen\nhinauttanut veneitä kannelle täsmälleen hänen määräyskirjassaan\nmainitulla hetkellä, kootakseen syytöksiä minua vastaan, jos suinkin\nvoisi. Tämän saimme selville vasta myöhemmin.\n\nMainitsin aikaisemmin, että liittyessään miehistöömme Plymouthissa\nSwinburne oli suositellut keulaveistoksen laittamista prikiimme. Se\nolikin tehty O'Brienin kustannuksella -- ei Swinburnen suosittelemaan\nhuokeaan tapaan, vaan hyvin kauniisti. Se oli iso, kiemuroihin\nsommiteltu käärme, jonka pää pisti esiin uhkaavasti ja jonka häntä\nkalistimineen näkyi alapuolella. Koko veistos oli kullattu ja teki\naika hauskan vaikutuksen. Mutta sittenkun vauriot oli telakalla\nkorjattu ja priki oli maalattu, katosi kalkkarokäärmeen pää eräänä\nyönä.\n\nJotkut ilkeät ja pahansuovat olivat sahanneet sen poikki, eikä\nsiitä löytynyt jälkeäkään. Velvollisuuteni oli ilmoittaa tapaus\nkapteenille, joka kiukustui aika lailla ja lupasi kaksikymmentä\npuntaa ilkityöntekijän ilmiannosta. Mutta vaikka hän olisi tarjonnut\nkaksikymmentätuhatta, ei hän olisi ikinä saanut selkoa syyllisestä.\nHän ei kuitenkaan unohtanut tätä tapausta, sillä hän käsitti, mihin\nsillä teolla vihjattiin. Kaiverrettiin uusi pää, mutta se katosi\nseuraavana yönä sen jälkeen, kun se oli kiinnitetty paikoilleen.\n\nKapteenin raivo oli rajaton. Hän komensi miehistön kannelle ja\nilmoitti, että jollei syyllistä saataisi selville, hän pieksättäisi\njokaista miestä. Annettuaan miehistölle kymmenen minuuttia\najatusaikaa hän valmistautui toteuttamaan uhkaustaan.\n\n\"Herra Paul, komentakaa miehistö kannelle rangaistusta varten!\" käski\nhän vimmoissaan ja poistui sitten hyttiinsä noutamaan sotalakia.\n\nHänen ollessaan kannen alla upseerit keskustelivat asiasta. Kaikkien\nmiesten pieksättäminen yhden miehen rikoksesta oli äärimmäistä\nvääryyttä, mutta meidän ei sopinut käydä vastustamaan kapteenia.\nMerimiesten täytyi kuitenkin kasvoistamme nähdä, että meillä oli\nsamat tunteet kuin heilläkin.\n\nMiehet puhelivat keskenään ryhmissä, kunnes he kaikki näyttivät\nlausuneen mielipiteensä asiasta. Kirvesmiehet, jotka olivat\nverkkaisesti tuoneet peräkannelle ristikkoa, jättivät puuhansa\nsikseen; alipursimiehet, jotka olivat tulleet peräkannelle, kiersivät\npamppujensa siimat niiden punaisten varsien ympärille; ja kaikki\nmiehet menivät kannen alle. Peräkannelle ei jäänyt muita kuin\nvahdissa olevat merisotilaat ja upseerit.\n\nSen huomattuani käskin Paulin, pursimiehen, lähettää miehet kannelle\npanemaan kuntoon ristikkoa sekä aliperämiehet siteineen. Pursimies\npalasi kannelle ja sanoi puhutelleensa miehiä, mutta he eivät olleet\nvastanneet mitään. Oivalsin laivan miehistön ryhtyvän ilmikapinaan,\njos kapteeni pysyisi aikomuksessaan, ja menin kapteeninhyttiin\nkertomaan, miten asiat olivat, ja pyytämään häntä joko antamaan\nmääräyksiä tai tulemaan kannelle.\n\nKapteeni, joka kiukuissaan näytti harkintakyvyttömältä, lähti\nheti kannelle ja käski merisotilaiden ladata aseensa kuulilla.\nNiin tehtiin, mutta kuten Thompson, joka seisoi peräkannella,\nmyöhemmin minulle kertoi, sotilaat panostivat aseensa ruudilla ja\npistivät kuulat taskuunsa. He halusivat säilyttää joukko-osastonsa\nuskollisuudenmaineen ja samalla olla ampumatta miehiä, joita he\nrakastivat kuin veljiään ja joiden kanssa he olivat samaa mieltä.\nSittemmin saimmekin tietää, että käärmeenpään oli toistamiseen\nkatkaissut poikki merisotilas.\n\nSenjälkeen kapteeni käski pursimiehen komentaa merimiehet kannelle.\nPursimies ilmestyi näkyviin oikea käsivarsi siteessä.\n\n\"Mikä vaivaa kättänne, herra Paul?\" kysyin hänen mennessään ohitseni.\n\n\"Kaaduin äsken portaissa -- en voi liikuttaa kättäni. Minun täytyy\nmennä lääkärin puheille heti, kun tämä on päättynyt.\"\n\nPuhallusmerkillä miehet komennettiin taaskin kannelle, mutta ei\nkukaan totellut määräystä. Niinpä prikissä oli kapina.\n\n\"Herra Simple, menkää etukannen pääluukulle mukananne merisotilaat ja\nampukaa alakannelle!\" karjaisi kapteeni.\n\n\"Sir\", virkoin, \"vajaan kaapelimitan päässä meistä on kaksi\nfregattia. Eikö olisi parempi kutsua apua vuodattamatta verta?\nSitäpaitsi, sir, ette vielä ole koettanut, miten se vaikuttaa, jos\nkirvesmiehiä ja pursimiehen apulaisia kutsutaan nimeltä. Sallitteko\nminun ensiksi mennä kannen alle saattaakseni heidät tajuamaan\nvelvollisuutensa?\"\n\n\"Kyllä. Otaksuttavasti tunnette valtanne, mutta siitä tuonnempana.\"\n\nMenin kannen alle ja huusin miehiä nimeltä.\n\n\"Sir\", sanoi eräs alipursimiehistä, \"miehet vakuuttavat, etteivät he\nalistu ruoskittaviksi\".\n\n\"En puhu miehistölle yleensä, Collins\", vastasin, \"vaan teitä\nkäsketään nyt kannelle laittamaan kuntoon ristikoita. Sitä määräystä\nteidän ei sovi kieltäytyä tottelemasta. Menkää heti kannelle ja\nnoudattakaa sitä. Aliperämiehet; menkää kannelle siteinenne. Kun\nkaikki on valmista, sopii teidän esittää vastalauseenne.\"\n\nMiehet tottelivat määräyksiäni, kömpivät kannelle, laittoivat\nristikot kuntoon ja jäivät odottamaan.\n\n\"Kaikki on valmiina, sir\", ilmoitin kapteenille, koskettaen hattuani.\n\n\"Lähettäkää miehistö peräkannelle, herra Paul!\"\n\n\"Kaikki miehet peräkannelle rangaistaviksi!\" huusi pursimies.\n\n\"Niin, _me kaikki rangaistaviksi_\", kuului huudahdus. \"Meidän pitää\nruoskia toisiamme ja sitten kurittaa merisotilaita.\"\n\nTällä kertaa miehet tottelivat komennusta, ja he kaikki menivät\nperäkannelle.\n\n\"Kaikki merimiehet ovat peräkannella, sir\", ilmoitti pursimies.\n\n\"Ja nyt, pojat\", lausui kapteeni, \"opetan teidät tietämään, mitä\nkapina on. Näettehän nuo molemmat lähellämme olevat fregatit. Olitte\notaksuttavasti unohtaneet ne, mutta minä en ollut niitä unohtanut.\nTänne, herra Jones, te lurjus\" -- tämä mies oli vitsiseppä --\n\"riisuutukaa, sir! Jos laivassa milloinkaan on koiranjuonia tekeillä,\nolette te sen pää.\"\n\n\"Pääkö, sir\", virkkoi mies, tekeytyen ilmeettömän näköiseksi, \"minäkö\npää, sir? Tarkoitatteko käärmeen päätä? Minä en tiedä siitä mitään,\nsir.\"\n\n\"Riisuutukaa, sir!\" karjaisi kapteeni vimmoissaan. \"Laitan teidät\npian järkiinne.\"\n\n\"Suvaitkaa minun tiedustaa, sir, mitä olen tehnyt joutuakseni\nsidottavaksi\", sanoi mies. \"Riisuutukaa, vintiö!\"\n\n\"No niin, sir, jos niin haluatte. Kovaa on joutua ruoskittavaksi\nsyyttömästi.\" Mies kiskoi vaatteet yltänsä ja astui ristikon ääreen.\nAliperämiehet sitoivat hänet kiinni. \"Sidottu, sir\", ilmoitti se\nlurjusmainen kersantti, joka toimi kapteenin urkkijana.\n\nKapteeni etsi sotalaista sopivaa pykälää lukeakseen, mutta hänen\nkävi hiukan vaikeaksi löytää sellaista, joka ei olisi kohdistunut\nmihinkään suoranaiseen rikokseen. Vihdoin hän valitsi sen,\njossa puhutaan salajuonista ja vehkeistä sekä tyytymättömyyden\nlietsomisesta. Hänen lukiessaan seisoimme kaikki paljain päin, ja\nsitten hän kutsui luoksensa Paulin, pursimiehen, ja käski hänen antaa\nmiehelle kaksitoista paria.\n\n\"Pyydän anteeksi, sir\", virkkoi pursimies, osoittaen kantositeessä\nolevaa kättänsä, \"en voi ruoskia -- en kykene kohottamaan kättäni\".\n\n\"Kätenne oli ihan terve silloin, kun tulin laivaan, sir\", kivahti\nkapteeni.\n\n\"Niin, sir, mutta hoputtaessani miehiä kannelle luiskahdin portaissa\nja pelkään nyrjäyttäneeni olkapääni sijoiltaan.\"\n\nKapteeni puri huultansa. Hän uskoi varmasti pursimiehen\nteeskentelevän, kuten hän tekikin, päästäkseen ruoskimasta merimiehiä.\n\n\"No niin, missä siis on ensimmäinen alipursimies Miller?\"\n\n\"Tässä, sir\", sanoi Miller, astuen esiin. Hän oli vankka,\nvoimakaslihaksinen mies, lähes kuuden jalan mittainen; hänellä oli\nlähes neljän jalan pituinen kankipalmikko ja hänen paljas rintansa\noli mustien, takkuisten karvojen peittämä.\n\n\"Antakaa tuolle miehelle kaksitoista paria, sir!\" komensi kapteeni.\n\nMies silmäili ensin kapteenia, sitten laivan miehistöä ja senjälkeen\nsidottua miestä, mutta ei alkanut ruoskia.\n\n\"Kuulitteko sanani, sir?\" karjui kapteeni.\n\n\"Jos suvaitsette, sir, ottaisin mieluummin eron toimestani -- minä --\nen halua olla alipursimiehenä tässä jutussa.\"\n\n\"Totelkaa komennusta heti, sir!\" kiljui kapteeni. \"Muutoin,\njumaliste, haastan teidät sotaoikeuteen kapinasta.\"\n\n\"No niin, sir, pyydän anteeksi, mutta mikä on välttämätöntä, se on\nvälttämätöntä. Tarkoitukseni ei ole esiintyä loukkaavasti, kapteeni\nHawkins, mutta en voi ruoskia tuota miestä -- omatuntoni ei sitä\nsalli.\"\n\n\"Teidän _omatuntonne_, sir!\"\n\n\"Suokaa anteeksi, kapteeni Hawkins, olen aina täyttänyt\nvelvollisuuteni kaikissa säissä ja ollut hänen majesteettinsa\npalveluksessa kahdeksantoista vuotta joutumatta koskaan\nrangaistavaksi; mutta jos nyt joudun hirteen, niin teidän luvallanne\nja perin kunnioittavasti, vakuutan etten mahda sille mitään.\"\n\n\"Saatte enää ainoastaan yhden minuutin\", huusi kapteeni. \"Täyttäkää\nvelvollisuutenne!\" Mies katsahti kapteeniin ja sitten raakapuuhun.\n\n\"Kapteeni Hawkins, minä teen velvollisuuteni, vaikka joutuisin siitä\nhirteen.\"\n\nNiin sanottuaan hän viskasi ruoskansa kannelle ja peräytyi miehistön\nsekaan.\n\nNyt kapteeni oli ymmällä ja tuskin tiesi miten menetellä. Tiukkana\npysyminen näytti hyödyttömältä -- mukaantuminen tuntui miltei yhtä\nmahdottomalta. Seurasi minuutin kestävä, syvä hiljaisuus. Kaikki\npidättivät henkeään maltittomina odottaessaan, miten nyt kävisi.\nÄänettömyyden lopetti kuitenkin Jones, vitsiseppä, joka oli sidottuna.\n\n\"Pyydän teidän armoltanne anteeksi, sir\", virkkoi hän, kääntäen\npäätänsä, \"mutta jos minua ruoskitetaan, niin ettekö suvaitsisi panna\ntoimeksi? Vilustun kuolemansairaaksi ollessani näin alastomana koko\npäivän.\"\n\nMies laski ilmeisesti pilkkaa, ja se kiihdytti kapteenia.\n\n\"Kersantti, pankaa Miller ja tuo Collins jalkarautoihin kapinahengen\nvuoksi. Miehet, oivallan, että laivassa punotaan salavehkeitä, mutta\nhyvin pian sen lopetan. Tiedän, ketkä vehkeilevät, ja jumaliste, he\nsaavat sitä katua. Herra Paul, puhaltakaa merkki, että miehistö saa\npoistua kannelta! Herra Simple, miehittäkää veneeni ja muistakaa,\nettä jyrkästi kiellän kaikkia veneitä laskemasta maihin.\"\n\nKapteeni poistui prikistä, katsoen minuun kiukkuisesti laskeutuessaan\naluksen laidalta. Mutta olin tehnyt velvollisuuteni enkä välittänyt\nhänestä paljoakaan. Nyt pidinkin hänen käyttäytymistään silmällä yhtä\nvalppaasti kuin hän vaani minua.\n\n\"Kapteeni haluaa kertoa oman toisintonsa tapahtumasta ensiksi\",\nhuomautti Thompson tultuaan luokseni. \"Sinun sijassasi, Simple,\nhuolehtisin siitä, että todellinen asianlaita tulisi tunnetuksi.\"\n\n\"Miten se käy päinsä\", vastasin. \"Hän kielsi meitä lähettämästä\nmaihin minkäänlaisia tietoja.\"\n\n\"Yksinkertaisesti lähettämällä upseeri kumpaankin fregattiin\nkertomaan, että priki on kapinassa, ja pyytämään, että fregateista\npidettäisiin sitä silmällä. Se on suorastaan velvollisuutesi,\nkoska olet komentava upseeri; lähetä sinä vain se sanoma ja jätä\nminun huolekseni se, että kerron omasta aloitteestani, miten\nasiat ovat! Muista, että näiden fregattien kapteenit kutsutaan\ntutkimuslautakunnan jäseniksi, jos asiasta sukeutuu juttu, kuten\notaksun käyvän.\"\n\nHieman punnittuani arvelin neuvoa hyväksi. Lähetin Thompsonin ensin\ntoiseen, sitten toiseen fregattiin. Seuraavana päivänä kapteeni\nsaapui laivaan. Heti peräkannelle astuttuaan hän kysyi, miten\nuskalsin vastoin hänen määräystään lähettää veneitä liikkeelle\nlaivasta. Vastaukseni kuului, että hän oli kieltänyt minua\nlähettämästä veneitä maihin, mutta että komentavana upseerina pidin\nvelvollisuutenani ilmoittaa muihin laivoihin miehistömme niskuroivan,\njotta niistä osattaisiin pitää meitä silmällä. Hän tuijotti minuun\njonkun aikaa ja kääntyi sitten toisaalle virkkamatta mitään.\n\nKuten olimme otaksuneet, asetettiin tutkijakomitea hänen\namiraalille tekemänsä esityksen johdosta. Noin kahtakymmentä miestä\nkuulusteltiin, mutta siitä, _minkätähden_ käärmeen pää oli katkaistu,\nkävi ilmi niin paljon -- sillä merimiehet puhuivat rohkeasti --\nettä amiraali ja tutkijoiksi valitut upseerit hartaasti kehoittivat\nkapteeni Hawkinsia luopumaan enemmistä kanteista ja vain ilmoittamaan\nlaivassa olevan joitakuita nurjamielisiä henkilöitä ja pyytämään\namiraalia vaihtamaan niiden sijalle toiset.\n\nNiin tehtiin, ja fregattien kapteenit, jotka antoivat heti\nlausuntonsa, jakoivat kaikki parhaat merimiehemme keskenään. He\npuhuivat minulle avoimesti ja tiedustivat, mitkä olivat parhaita\nmiehiä, ja sen ilmaisin heille rehellisesti, sillä ilomielin\ntoimitin heidät pois kapteeni Hawkinsin vallasta. Ne miehet he\nmerkitsivät nurjamielisten luetteloon ja vaihtoivat heidän sijalleen\nkehnoimmat merimiehensä. Harvat jäljelle jääneet karkasivat, ja siten\nlaivassamme, jonka miehistö oli ollut oivallisimpia ja parhaiten\nkoulutettuja koko laivastossa, oli nyt perin kurja väestö. Miller\nlähetettiin fregattiin ja määrättiin silmälläpidon alaiseksi. Pian\nhän osoitti, että hänen luonteensa oli niin kelvollinen kuin olin\nvakuuttanut sen olevan, ja kaksi vuotta myöhemmin hänet korotettiin\npursimieheksi.\n\nTässä yhteydessä minun täytyy huomauttaa, että kapteeni saa esiintyä\nmerimiehiään kohtaan miltei vaikka kuinka ankarasti, jos he varmasti\npitävät häntä rohkeana tai hän on osoittautunut rohkeaksi. Mutta\njos miehet epäilevät häntä tai tietävät hänet pelkuriksi, tuhoaa\nhalveksiminen kaiken kurin, ja laivan miehistö kapinoi joko suoraan\ntai epäsuorasti.\n\nVanha sananlasku sanoo, että kaikki tyrannit ovat pelkureita. Että\ntyrannius on itsessään eräänlaista halpamielisyyttä, sen myönnän,\nmutta tätä sananlaskua sietäisi sittenkin muovata. Jos väitetään,\nettä kaikki halpamieliset tyrannit ovat pelkureita, olen samaa mieltä.\n\nMutta olen tuntenut laivastossamme ihan erikoislaatuisia tyranneja,\njotka eivät ole olleet pelkureita; heidän hirmuvaltansa on ollut\nyletön, mutta heidän luonteessaan ei ole ollut halpamaisuutta.\nHe ovat päinvastoin olleet jalomielisiä, avosydämisiä ja silloin\ntällöin, milloin he eivät ole olleet kiukun vallassa, osoittaneet,\nettä jos kohta heidän sydämensä ei ole ollut ihan paikallaan, se\nei ole loitonnut kovinkaan kauas kohdaltaan. He ovat kuitenkin\nolleet tyranneja, mutta siitä huolimatta merimiehet ovat antaneet\nheille anteeksi, ja yksi ainoa hyväntahtoinen teko, milloin heidän\ntunteittensa kiihkeys ei ole johtanut heitä harhaan, on korvannut\nsatoja tyrannimaisia tekoja.\n\nMutta niin ei laivastossa ole asianlaita sellaisiin miehiin\nnähden, joiden tyrannius on halpamaista. Heitä kohtaan merimiehet\novat säälimättömiä ja kerkeästi antautuvat alttiiksi kaikille\nniille rangaistuksille, joiden alaisia he sotalakien nojalla\novat, mieluummin kuin olisivat tuomatta julki mielipiteitään\nhalveksimastaan miehestä.\n\nEn halua mainita nimiä, mutta osaisin esittää esimerkkejä sekä\nurheista että raukkamaisista tyranneista, joita on ollut ja vieläkin\non laivastossamme. Nykyiset säädökset ovat rajoittaneet tyranniutta\njossakin määrin, mutta ne eivät voi hillitä _halpamielistä_ tyrannia,\nsillä hänen pyrkimyksensä eivät ilmene tärkeissä kysymyksissä,\njotka todennäköisesti saatettaisiin hänen esimiestensä tietoon. Hän\nturvautuu pikkumaisuuteen -- hän hymyilee voidakseen pettää -- hän\npysyttelee sellaisissa rajoissa, että hän on turvassa. Eikä hän joudu\nmilloinkaan paljastetuksi, jollei hänen rohkeutensa tule koetukselle,\nmikä vain harvoin sattuu. Ja milloin niin käy, on hyvin vaikeata\nkuten myöskin vaarallista yrittää todistaa sitä.\n\nKysyttäneen, minkätähden en poistunut laivasta, kun olin kerran\noppinut tuntemaan kapteenin luonteen ja hänen minua kohtaan\nhautomansa vihan. Vastaukseksi voin vain mainita usein sitä\najatelleeni ja puhelleeni siitä ruokakumppaneitteni kanssa, mutta\nhe kehoittivat minua jäämään; ja koska olin ensimmäinen luutnantti\nja tiesin menestyksellisen taistelun hyvin todennäköisesti tuovan\nminulle ylennyksen, päätin kestää luopumatta siitä ainoasta\nkomentaja-arvon saavuttamisen mahdollisuudesta, joka minulla nyt oli.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\nKotoa saapuneita tietoja, jotka eivät ole kovin miellyttäviä, vaikka\nlukija nauranee -- Saavumme Portsmouthiin, jossa kohtaan vanhan\ntuttavani rouva Trotterin -- Lähdemme purjehtimaan Itämerelle\nmukanamme kuljetuslaivue.\n\n\nOlin kirjoittanut Ellen-sisarelleni, kertonut hänelle kaikki,\nmitä oli tapahtunut, kuvaillut, millainen mies kapteenimme oli,\nja maininnut, että hän nähtävästi oli läheisissä suhteissa setäni\nkanssa. Sain häneltä vastauksen, jossa hän kertoi eräältä hyvin\npuheliaalta vanhaltapiialta saaneensa tietää, että kapteeni Hawkins\noli setäni äpäräpoika ja että hänen äitinsä oli eräs nainen, johon\nsetäni oli tutustunut palvellessaan armeijassa. Heti arvasin, että\nsetäni oli yllyttänyt häntä kostamaan minulle puolestaan ja että\nkapteeni Hawkins oli liian velvollisuudentuntoinen ja liiaksi\nisästään riippuvainen poika ollakseen tottelematta.\n\nIsäni tila oli huolettavampi kuin koskaan ennen, mutta hänen\nkuvittelunsa olivat hyvin naurettavia. Hän oli kuvitellut olevansa\naasi ja kiljunut viikon päivät, potkien vanhaa hoitajatarta vatsaan,\nniin että hän oli käpertynyt kuin siili. Hän oli saanut päähänsä\nolevansa pumppu, ojentanut toisen kätensä vesitorveksi ja pakottanut\niäkkään hoitajattaren liikuttamaan hänen toista kättänsä ylös ja alas\ntuntikausia yhteen menoon.\n\nErään toisen kerran hän oli olevinaan synnytystuskien vaivaama\nnainen, ja silloin oli pakko antaa hänelle vankka annos kalomelia ja\nlainata naapurilta kuuden vuoden ikäinen lapsi, jotta hänet saatiin\nuskomaan synnytyksen päättyneen. Hän oli täysin tyytyväinen, vaikka\nhänelle syntyneellä lapsella olikin jalassa verkahousut ja nutussaan\nkolme riviä sokerikeonmuotoisia nappeja. Hän pahoitteli vain, että\nnapit olivat niin kovasti koskeneet hänen kylkeensä.\n\nTällaisia kummallisia ajatuksia olikin hänen mieleensä kasaantunut\nkokonainen sarja, ja ne pyrkivät tuskastuttamaan sisar-parkani ihan\nmielettömäksi. Ja joskus hänen päähänpistonsa aiheuttivat aika\nsuuria kulunkeja, koska hän kutsui luokseen arkkitehtejä ja teki\nrakennussopimuksia, arvellen saaneensa haltuunsa veljensä arvonimen\nja omaisuuden. Tämä ajatus, joka oli hänen sairautensa perussyy,\nesiintyi usein.\n\nKirjoitin Ellen-poloiselle, neuvoen häntä parhaani mukaan, ja tällöin\npriki oli taaskin merikelpoisessa kunnossa, ja meidän piti lähteä\nheti purjehtimaan. En unohtanut kirjoittaa myös O'Brienille, mutta\nmeidän välimatkamme oli niin pitkä, etten voinut odottaa häneltä\nvastausta todennäköisesti kokonaiseen vuoteen, ja minulla oli\nalakuloisia aavistuksia siitä, että olisin tarvinnut hänen neuvojaan\nkovin kipeästi.\n\nSaimme määräyksen purjehtia Portsmouthiin liittyäksemme sinne\nkokoontuneeseen kuljetuslaivueeseen, joka oli lähdössä Itämerelle\n_Acasta_-nimisen fregatin ja kahden muun laivan suojelemana.\nLiikkeelle lähtiessämme ei mielemme ollut iloinen, eikä meillä ollut\npaljoakaan toiveita saalisrahojen saamisesta. Kapteenimme olisi\nriittänyt tekemään mistä aluksesta tahansa helvetin. Ja miehistömme\noli koottu kapinallisista ja parantumattomista vintiöistä, joiden\njoukossa tietysti oli muutamia poikkeuksia. Kuinka toisenlaiselta\npriki tuntuikaan upseereista, sittenkun olimme menettäneet O'Brienin\nkaltaisen kapteenin ja niin oivallisen miehistön!\n\nMutta sille ei mahtanut mitään, eikä meidän auttanut muu kuin koettaa\nkääntää kaikki parhain päin ja toivoa parempia aikoja. Pamppu heilui\nmelkein joka päivä, ja minun täytyy tunnustaa, että se yleensä oli\nansaittua, vaikka joskus kersantin ketä tahansa minun suosimaani\nkelpo miestä vastaan tekemä ilmianto varmasti aiheutti rangaistuksen.\n\nTämä järjestelmä, että kapteeni otti vastaan selostuksia\nsuoraan alemmalta upseerilta ilman minun välitystäni, kävi niin\nkiusalliseksi, että päätin kaiken uhalla tuoda julki vastalauseeni\nsen johdosta. Sainkin pian tilaisuuden, sillä eräänä aamuna kapteeni\nvirkkoi minulle:\n\n\"Herra Simple, olen kuullut, että käskitte sytyttää tulen kapyysiin\neilen illalla iltasoiton jälkeen.\"\n\n\"Ihan totta on, sir, että tuli sytytettiin uuniin. Mutta saanko\ntiedustaa, eikö ensimmäisellä luutnantilla ole ratkaisuvaltaa\nsiinä asiassa? Ja vielä: mistä johtuu, että muut selostavat teille\ntoimintaani? Tämän laivan kurinpidosta huolehdin minä teidän\nohjeittenne mukaan, ja kaikkien tiedonantojen pitäisi tulla minun\nvälitykselläni. Enkä jaksa käsittää, millä perusteilla sallitte\nniiden saapua muita uomia myöten.\"\n\n\"Minä komennan omaa alustani ja menettelen siinä suhteessa oman\nmieleni mukaan. Milloin minulla on upseereja, joihin voin luottaa,\nsallin hyvin todennäköisesti heidän esittää minulle selostukset.\"\n\n\"Jos käyttäytymisessäni on ollut mitään sellaista, mikä on teistä\nosoittanut minut kykenemättömäksi tai epäluotettavaksi, olisin teille\nkiitollinen, sir, jos ensiksi huomauttaisitte siitä minulle ja sitten\nhaastaisitte minut sotaoikeuteen, jollen korjaa virhettäni.\"\n\n\"En ole mikään sotaoikeusmies, sir\", vastasi hän. \"Mutta minulle\nei alempi upseeri saa sanella määräyksiä, joten olisin teille\nkiitollinen, jos hillitsisitte kieltänne. Meriväenkersantti on\ntarkastajana velvollinen ilmoittamaan minulle kaikesta, mikä poikkeaa\nantamistani, laivan kurinpitoa koskevista ohjeista.\"\n\n\"Myönnetään, sir, mutta laivastossa noudatetun yleisen tavan mukaan\nniiden ilmoitusten pitäisi tulla minun, ensimmäisen luutnantin,\nvälityksellä.\"\n\n\"Minusta on parempi, että ne tulevat suoraan, sir. Silloin niillä on\nvähemmän vääristymisen mahdollisuuksia.\"\n\n\"Kiitoksia, kapteeni Hawkins, kohteliaisuudestanne.\"\n\nVirkkamatta enää mitään kapteeni poistui ja meni kohta senjälkeen\nhyttiinsä. Heti hänen kadottuaan Swinburne tuli luokseni.\n\n\"No niin, herra Simple, kuulemani mukaan lähdemme siis Itämerelle.\nMinkätähden ei voitu käskeä meitä yhtymään kuljetuslaivueeseen\nYarmouthin kohdalla sen sijaan että meidän nyt pitää purjehtia\nPortsmouthiin saakka? Tässä sivutuulessa saavumme sinne huomenna.\"\n\n\"Otaksuttavasti laivue ei vielä ole koolla, Swinburne. Ja\nmuistanette, että Kanaalissa vilisee ranskalaisia kaapparialuksia.\"\n\n\"Se on totta, sir.\"\n\n\"Milloin olitte Itämerellä, Swinburne?\"\n\n\"Olin siellä vanhassa _St. Georgessa_, oikein vanhanaikaisessa\naluksessa, joka purjehti ihan samalla lailla kuin heinäsuova,\npenikulman eteenpäin ja kolme sivulle. Luoja paratkoon, herra\nSimple, Kattegat ei ollut kyllin leveä sille. Mutta sittenkin se oli\nmukava laiva muulloin paitsi myrskyisellä rannikolla, minkä vuoksi\naina kiersimme maan kaukaa, kuten muistan. Muuten, herra Simple,\nmuistatteko, kuinka äkäinen olitte siitä, etten Barbados-saarella\nkielinyt, kun merimiehet _imivät apinaa_?\"\n\n\"Tietysti sen muistan.\"\n\n\"No niin, silloin se ei olisi ollut minusta oikein, koska kuuluin\nheidän joukkoonsa. Mutta kun nyt olen upseerintapainen, mainitsen\nteille, että kun saavumme Karlskronaan, on sielläkin tapa _imeä\napinaa_, mikä teidän on hyvä tietää, kun kapteenimme on näin\nouto mies. Vanhan _Georgen_ miehistä oli eräänä iltapäivänä\nseitsemänkymmentä humalassa, eikä ensimmäinen luutnantti päässyt\nselville, mistä he olivat juopuneet.\"\n\n\"Tosiaankin, Swinburne, teidän pitää selittää minulle se kohta.\"\n\n\"Sen teenkin, herra Simple. Ettekö tiedä, että on erästä mainiota,\npalsaminimistä haavavoidetta?\"\n\n\"Mitä, riianpalsamiako?\"\n\n\"Niin, juuri sitä. No niin, kaikki veneet tuovat sitä myytäväksi,\nkuten ne tekivät meille silloin, kun olin vanhassa _St. Georgessa_.\nLuultavasti se on pahuksen hyvää haavavoidetta, mutta se ei ole\npahaa myöskään juotavaksi, ja hyvin voimakasta se on. Meidän oli\ntapana käyttää sitä _sisällisesti_, herra Simple, eikä ensimmäisellä\nluutnantilla ollut siitä aavistustakaan.\"\n\n\"Mitä? Tulitteko kaikki humalaan riianpalsamista?\"\n\n\"Kaikki, jotka voivat, ja senvuoksi vain vihjaan teille siitä.\"\n\n\"Olen teille hyvin kiitollinen, Swinburne. En totisesti olisi\nmitenkään osannut sellaista epäillä. Luultavasti merimiehet saattavat\njuopua vaikka mistä.\"\n\nSeuraavana aamuna ankkuroimme Spitheadiin, ja kuljetuslaivue oli\nlähtövalmiina. Kapteeni meni maihin ilmoittautumaan amiraalille,\nja tavallisuuden mukaan prikin ympärille kerääntyi kaupustelijain\nveneitä ja pursia, joista ihmisiä pyrki laivaan. Kun meitä ei\ntunnettu Portsmouthissa eikä meillä ollut tuttavia sikäläisen väestön\nkeskuudessa, koettivat kaikki kaupustelijat kiihkeästi päästä myymään\ntavaroitaan alukseemme. Ja kun luvansaanti riippuu ensimmäisestä\nluutnantista, ahdistetaan häntä hyvin tiukasti, kunnes hän tekee\nratkaisunsa. Kaikista veneistä ojennettiin laidan ylitse laivaamme\nmuiden upseerien kirjoittamia todistuksia hyvästä käyttäytymisestä,\nja minä silmäilin mitä vintturin luona.\n\nToisessa todistuksessa oleva nimi pisti silmääni. Se oli rouva\nTrotter, ja uteliaisuudesta menin käymäsillalle katsomaan, oliko\nsiellä sama henkilö, joka nuorena ollessani oli pitänyt niin hyvää\nhuolta paidoistani. Silmäillessäni veneitä kuului huudahdus:\n\n\"Oi, herra Simple, oletteko unohtanut vanhan ystävänne? Ettekö enää\ntunne rouva Trotteria?\"\n\nEn tosiaankaan tuntenut häntä. Hän oli käynyt kovin lihavaksi, ja\nvaikka hän olikin vanhentunut, oli hän komeamman näköinen kuin ensi\nkerran hänet nähdessäni, sillä nyt hän näytti terveeltä ja pirteältä.\n\n\"Tuskinpa teitä tosiaankaan tunsin, rouva Trotter.\"\n\n\"Minulla on niin paljon kerrottavana teille, herra Simple\", virkkoi\nhän, käski soutaa veneen prikin kupeeseen, nousi laivaan ja määräsi\npalvelijansa nostamaan tavarat kannelle, ikäänkuin lupa olisi ollut\nihan tarpeeton. Minä en antanut vastamääräystä, koska en tuntenut\nmuista ketään ja rehellisyyteen nähden uskoin heidän kaikkien olevan\njotensakin samanarvoisia. Vanhan tuttavuuden nojalla siis rouva\nTrotter päästettiin laivaamme.\n\n\"Mutta totisesti, herra Simple\", huudahti rouva Trotter hengästyneenä\nkiivettyään laivan kannelle, \"millainen mies teistä onkaan kasvanut!\nNoin komea! Teitä katsellessani tunnen itseni kovin vanhaksi, kun\nmuistelen sitä pientä poikaa, joka oli hoivattavanani fregatin\nsairashytissä. Enkö mielestänne näytä kovin vanhalta ja rumalta,\nherra Simple?\" jatkoi hän, hymyillen ja naurahdellen.\n\n\"Tehän olette mielestäni mainiossa voinnissa, rouva Trotter. Entä\nmiten puolisonne jaksaa?\"\n\n\"Voi, herra Simple, Trotter-parka -- on poissa. Miesrukka! Mutta\nihmekös se? Kun hän joi niin paljon ja rakasti minua niin kiihkeästi\n-- ja oli niin mustasukkainen -- muistatteko, kuinka mustasukkainen\nhän oli, herra Simple? -- kului hän lopuksi tyyten. Eikä se ole\nkummakaan, kun ottaa huomioon, mihin kaikkeen hän oli tottunut;\nensin vaunut ja koirat ja kaikki, ja sitten hänen oli pakko nähdä\nvaimonsa laivakaupustelijana. Se särki hänen sydämensä, mies-raukan;\nherra Simple, olen ollut paljoa onnellisempi siitä saakka, sillä en\njaksanut nähdä hänen tuskitteluaan. Hyvä Luoja, kuinka mustasukkainen\nhän olikaan -- ja ihan turhanpäiten! Ettekö tarvitse tuoretta\nlihaa upseerien ruokalaa varten? Minulla on veneessäni oivallinen\nlampaanjalka ja myöskin maitoa teetä varten.\"\n\n\"Muistakaa, rouva Trotter, etten salli teidän tuoda väkijuomia\nlaivaan.\"\n\n\"Laupias Luoja, herra Simple, miten sellainen johtui mieleennekään?\nIhan totta on, että nuo rahvaanomaiset ihmiset tekevät niin, mutta\nkun ottaa huomioon minun tuttavuussuhteeni, minun seurapiirini, herra\nSimple! Sitäpaitsi teidän täytyy muistaa, etten koskaan juonut muuta\nkuin vettä.\"\n\nEn ollut ihan yhtä mieltä hänen kanssansa, mutta en väittänyt häntä\nvastaankaan.\n\n\"Haluatteko lukea Portsmouthin sanomalehteä, herra Simple?\"\nkysyi hän, ottaen sanomalehden taskustaan. \"Tiedän herrasmiesten\nmielellään lukevan uutisia. Trotter-rukka ei koskaan hievahtanut\naamiaispöydästä, ennenkuin oli lukenut loppuun päivän sanomalehden --\nnimittäin silloin, kun elintapamme olivat tuiki toisenlaiset. Onko\nteillä pestäviä vaatteita -- tai onko jollakulla muulla upseerilla?\"\n\n\"Pelkäänpä, ettei meillä ole aikaa siihen -- lähdemme merelle liian\npian\", vastasin. \"Lähdemme kuljetuslaivueen mukana.\"\n\n\"Niinkö!\" äänsi rouva Trotter, ja meni pääluukulle ja huusi\napulaistaan Billiä. Kuulin hänen kieltävän miestä myymästä mitään\nvelaksi, koska oli saanut tietää meidän heti lähtevän merelle.\n\n\"Suokaa anteeksi, herra Simple, käskin vain apulaiseni kutsua\nluoksensa muonamestarianne ja säästää maitoa upseerien ruokalaa\nvarten.\"\n\n\"Ja minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, rouva Trotter, mutta minun\ntulee huolehtia tehtävistäni.\"\n\nRouva Trotter niiasi ja poistui pääportaita myöten alakannelle\nhuolehtimaan omista tehtävistään, joten erosimme. Sain tietää hänen\nkauppansa käyvän oikein hyvin, sillä hän osasi kohdella upseereja\noikealla tavalla ja oli osoittautunut heille yleensä hyödylliseksi.\nHän oli käynyt venekauppaa kuusi vuotta ja ansainnut runsaasti\nrahaa. Kerrottiinpa, että jos joka ensimmäinen luutnantti tarvitsi\nneljääkymmentä tai viittäkymmentä puntaa, oli rouva Trotter aina\nvalmis lainaamaan sen hänelle vaatimatta velkakirjaa.\n\nKapteeni saapui illalla laivaan syötyään päivällistä amiraalin luona\nja antoi määräyksen, että prikin piti olla täysin lähtövalmiina kohta\naamunkoiton jälkeen. Fregatista näytettiin lähtömerkki auringon\nnoustessa, jo ennen kello kahtatoista olimme kaikki liikkeellä,\npurjehtien St. Helenin ohitse myötäisessä tuulessa.\n\nMatkassamme olivat _Acasta_, fregatti, _Isis_, pienenpuoleinen,\nkahdellakymmenellä tykillä varustettu korvetti, _Reindeer_,\nkahdeksantoista tykkinen, ja meidän prikimme. Kuljetuslaivueessa oli\nlähes kaksisataa alusta.\n\nVaikka tuuli oli myötäinen eikä meri aaltoillut pahasti, kului toista\nviikkoa, ennenkuin saimme näkyviimme Anholtin majakan, sillä monet\nlaivueen alukset purjehtivat huonosti ja olivat tarkkaamattomia.\nMeidän täytyi yhtenään toistaa merkkejä, ampua tykeillä ja usein\npalata hinaamaan viimeisiä laivoja. Vihdoin sivuutimme Anholtin\nmajakan lievässä tuulessa, ja seuraavana aamuna näkyi mannermaa\nmolemmilla puolilla edessämme.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\nMiten purjehdimme Juutinraumasta ja mitä siellä tapahtui -- Kapteeni\nkuulee taaskin Swinburnen ja minun väliseni keskustelun.\n\n\nIstuessani peräkannella merkkilippuarkulla laskemassa\nkuljetuslaivuetta tuli Swinburne luokseni.\n\n\"Tämä maailmanosa eroaa hiukan Länsi-Intiasta, herra Simple\",\nhuomautti hän. \"Mustat kalliot ja kuusimetsät eivät muistuta Jamaikan\nSinisiä vuoria eivätkä merituulessa huojuvia kookospalmuja.\"\n\n\"Eivätpä tosiaankaan, Swinburne\", myönsin.\n\n\"Täällä saamme yllin kyllin tyyntä tarvitsematta huohottaa helteestä,\nvaikka tykkiveneet saattanevatkin tuntua meistä hieman liian\nlämpöisiltä, sillä olkaa varma siitä, että heti tuulen tyynnyttyä\nniitä ilmestyy näkyviin jokaisen niemen takaa tekemään meille hiukan\nkiusaa.\"\n\n\"Oletteko ollut täällä aikaisemmin kauppalaivoja saattamassa,\nSwinburne?\"\n\n\"Olen kun olenkin; ja täällä olen ollut mukana tuimissa leikeissä,\nherra Simple -- sellaisissa, jollaisista kapteenimme ei luultavasti\noikein pidä.\"\n\n\"Swinburne, pyydän teitä pitämään kapteenia koskevat ajatuksenne\nomina tietoinanne; muistakaa viime kertaa! Velvollisuuteni on olla\nniitä kuuntelematta.\"\n\n\"Ja myöskin kertoa niistä minulle, luulisin melkein\", lausui kapteeni\nHawkins, joka oli hiipinyt luoksemme ja kuullut keskustelumme.\n\n\"Tässä tapauksessa minulla ei ole syytä selostaa niitä teille\",\nvastasin, \"sillä olette kuullut kaikki\".\n\n\"Niin olen, sir\", vahvisti hän, \"enkä unohda tätä keskustelua\".\n\nKäännyin keulaan päin. Swinburne oli poistunut heti kapteenin äänen\nkuultuaan.\n\n\"Kuinka monta alusta on näkyvissä, sir?\" tiedusti kapteeni.\n\n\"Satakuusikymmentäkolme, sir\", vastasin.\n\n\"_Acastasta_ näytetään laivueelle kokoontumismerkkiä\", ilmoitti\nvahtivuorolla oleva kadetti.\n\nToistimme merkin, ja kapteeni laskeutui hyttiinsä. Purjehdimme\nsilloin noin neljän meripenikulman tuntinopeudella; meri oli sangen\ntyyni, ja Anholtin majakka tuskin näkyi kannelle pohjoisen ja\nluoteen välissä noin kahdenkymmenen penikulman päässä. Olimmekin\nlähellä Juutinrauman suuta, joka, kuten lukija tiennee, on Itämereen\nvievä, kapea salmi. Purjehdimme edelleen kauppalaivojen seuraamina,\njoista jotkut olivat kahdeksan tai kymmenen meripenikulman päässä\njäljessämme, ja olimme ehtineet pitkälle salmeen, kun tuuli\nvähitellen tyyntyi, tauoten vihdoin tyyten, ja alusten keulat\nkääntyivät kaikkiin ilmansuuntiin.\n\nVahtivuoroni ollessa päättymäisillään ilmoitti kadetti, joka oli\nkaukoputkella tähystänyt Köpenhaminan puolista rannikkoa, kolmen\ntykkiveneen tulleen näkyviin niemenkärjen takaa. Tarkastettuani niitä\nmenin kertomaan niistä kapteenille. Kannelle palattuani ilmoitettiin\nminulle veneitä tulleen lisää, ja vihdoin laskimme niitä kymmenen.\nNiiden joukossa oli kaksi isoa, proomuksi nimitettyä alusta.\n\nNyt tuli kapteeni kannelle, ja puhuin hänelle asiasta. Merkkilipuilla\nilmoitimme _Acastaan_, että vihollinen oli näkyvissä, ja saimme\nsieltä vastauksen. Veneet hajaantuivat -- kuusi niistä eteni pitkin\nrantaa jäljempänä olevaa laivuetta kohti, ja neljä tuli suoraan\nprikiin päin. Nyt _Acastasta_ näytettiin merkkikomennus: \"Miehittäkää\nja aseistakaa veneet valmiiksi!\" Laskimme vesille purtemme ja\nkutterimme -- ja muut sotalaivat tekivät samoin.\n\nNoin neljännestunnin kuluttua tykkiveneet alkoivat ampua pitkillä\nkaksineljättänaulaisilla tykeillään, ja niiden ensimmäinen kuula\nmeni suoraan prikin lävitse keulamaston taitse. Onneksi ei kukaan\nhaavoittunut. Käännyin ympäri silmäilemään kapteenia; hän oli valkea\nkuin palttina. Katseemme osuivat vastakkain, ja hän pyörähti perälle\npäin, jolloin hän näki Swinburnen silmien olevan hievahtamatta\nsuunnatut häneen. Sitten hän siirtyi kannen toiselle laidalle.\n\nToinen kuula kynti vettä ihan likellämme, kohosi ilmaan ja lensi\nriippumattoverkkojen lävitse, kiskaisten irti kaksi riippumattoa ja\npaiskaten ne peräkannelle. Samassa _Acastan_ mastoihin hinattiin\nviirit, ja sieltä näytettiin meille merkkikomennus lähettää purtemme\nja kutterimme jäljessä olevien alusten avuksi. Sama merkki annettiin\nmyöskin _Isikselle_ ja _Reindeerille_. Ilmoitin merkistä kapteenille\nja tiedustin, kuka lähtisi veneitä komentamaan.\n\n\"Te, herra Simple, menette purteen ja käskekää herra Swinburne\nkutteriin!\"\n\n\"Herra Swinburneko, sir?\" kertasin. \"Priki joutuu hyvin\ntodennäköisesti pian taisteluun, ja häntä, konstaapelia, tarvitaan\nsilloin.\"\n\n\"No niin, menköön sitten herra Hilton! Rummuttakaa miehet\npaikoilleen! Missä herra Webster on?\"\n\nToinen luutnantti oli lähellämme, ja hänet määrättiin hoitamaan\ntehtäviäni poissa ollessani.\n\nHyppäsin purteen, ja lähdimme liikkeelle. _Acastasta_ ja muista\nsotalaivoista soudettiin kymmentä muuta venettä samaan suuntaan, ja\nme yhdyimme niihin. Tykkiveneet olivat nyt alkaneet ampua jäljessämme\nolevia kauppalaivoja ja riensivät valtaamaan niitä jakauduttuaan\nkahteen osastoon, jotka soutivat laivueemme eri osia kohti.\n\nPuolen tunnin kuluttua olimme lähimmän vihollisaluksen tykkien\nulottuvilla, ja se suuntasi tulensa meihin. Mutta veneitämme\nkomentava _Acastan_ luutnantti, käski meidän lepuuttaa airojamme\nminuutin ajan, sillä aikaa jakaen meidät kolmeen osastoon, joissa\nkussakin oli neljä venettä, ja kunkin osaston piti käydä vastustamaan\nkahden tykkiveneen ryhmää, soutaa kauppalaivueen äärimmäisen aluksen\nluokse ja pysytellä sen takana mahdollisimman hyvin suojattuna\ntulelta ollaksemme valmiit hyökkäämään tykkiveneiden kimppuun, jos ne\nlähestyisivät valtaamaan aluksia.\n\nTämä oli hyvin järjestetty. Jouduin erään osaston komentajaksi,\nsillä _Isiksestä_ ja _Reindeeristä_ ei ollut lähetetty ensimmäisiä\nluutnantteja, ja otettuani selville, mitä tykkiveneosastoa minun tuli\nvastustaa, ohjasin purtemme sitä kohti.\n\nTällä välin huomasimme myöskin jälkeemme jääneiden ja _Racehorsea_\npommittaneiden kahden proomun ja kahden tykkiveneen eronneen\ntoisistaan -- toinen proomu ahdisti _Acastaa_, molemmat tykkiveneet\nhätyyttivät _Isistä_, ja toinen proomu kävi taisteluun _Rattlesnaken_\nja _Reindeerin_ kanssa.\n\nViimemainittu alus oli meidän kohdallamme ja noin puoli\nmeripenikulmaa kauempana, joten se ei voinut tehokkaasti vastata\nammuntaan eikä myöskään kärsiä paljon vaurioita. Huonoimmassa\nasemassa oli _Rattlesnake_, sillä proomun tykkituli oli suunnattu\npääasiallisesti siihen.\n\nVihollisen valitseman välimatkan päähän kantoivat fregatin tykit,\nmutta muut sotalaivat, joissa oli ainoastaan kaksi pitkää tykkiä,\neivät kyenneet vastaamaan ammuntaan muutoin kuin niillä, eikä niiden\nlyhyistä tykeistä ollut lainkaan hyötyä.\n\nToisessa proomussa oli kymmenen ja toisessa kahdeksan tykkiä.\nJälkimmäinen oli _Rattlesnaken_ vastustajana, ja ammunta oli hyvin\nvilkasta etenkin _Acastasta_ ja vihollisaluksista.\n\nNoin neljännestunnin kuluttua saavuin osastoineni lähinnä vihollista\nolevan laivan kupeelle. Se oli iso, Sunderlandissa rakennettu alus.\nHeti kun tykkiveneistä, jotka olivat vajaan neljännespenikulman\npäässä siitä ja joita nopeasti soudettiin sitä kohti, huomattiin\nmeidän lähestyvän, suunnattiin niiden tykit meihin, mutta ilman\nmenestystä, paitsi viimeistä laukausta, joka oli panostettu\nkartesseilla, koska olimme jo kylliksi likellä. Panos osui veteen\nhieman liian aikaisin, mutta kartessinsirpale osui purtemme erääseen\nkeulamieheen, riipaisten hänen oikeasta kädestään kolme sormea hänen\nsoutaessaan airoaan.\n\nEnnenkuin viholliset ehtivät ladata tykkejään uudelleen, ennätimme\nlaivan suojaan ja soudimme ihan sen viereen piiloon vihollisilta.\nOsastossamme oli tykki ainoastaan minun veneessäni; panostin sen\nnyt ja odotin, kunnes tykkiveneet laukaisivat omat tykkinsä, minkä\njälkeen etenimme vähän matkan päähän laivan keulasta, ammuimme\nvihollisia ja sitten palasimme suojaan taas lataamaan. Tällaista\njatkui vähän aikaa; viholliset eivät tulleet lähemmäksi, vaan\nampuivat meitä nyt suojelevaa sunderlandilaista laivaa. Vihdoin\naluksen kapteeni katsahti laidan ylitse ja virkkoi minulle:\n\n\"Kuulkaahan, onko tämä mielestänne _aluksemme auttamista_? Omasta\nmielestäni oli meidän parempi olla ennen teidän tuloanne. Silloin\nsaimme vain oman osuutemme vihollisten tulesta, mutta nyt, kun te\nolette täällä, saamme sen kaiken. Aluksemme on reikäinen kuin seula,\nja olen jo menettänyt neljä miestä. Mitähän, jos nyt soisitte meille\nhuoahdusaikaa ja soutaisitte tuon edessämme olevan laivan taakse?\nMielelläni jään oman onneni varaan.\"\n\nMinusta tämä pyyntö oli tuiki kohtuullinen, ja koska olisin\noikeastaan likempänä vihollista, jos soutaisimme seuraavan aluksen\nluokse, ja valmiina auttamaan tätä, jos sen kimppuun käytäisiin,\ntäytin hänen toivomuksensa. Olin saanut jyrkän määräyksen, etten\nsaisi ahdistaa tykkiveneitä niin vähäisillä voimilla (neljässä\nveneessämme oli ainoastaan neljäkymmentä miestä, ja kussakin\ntykkiveneessä oli vähintään seitsemänkymmentä), jolleivät ne\nyrittäisi vallata kauppalaivoja, jolloin minun tulisi tehdä se kaiken\nuhallakin.\n\nOhjasin purtemme toisen aluksen kupeelle. Se oli kookas priki, ja\nheti sen luokse saavuttuamme sen kapteeni sanoi:\n\n\"Oivallan, mitä mielitte, ja luovutan alukseni teidän huostaanne.\nMinua ei hyödytä menettää miehiäni eikä saada kuulaa päähäni.\"\n\n\"Olkoon menneeksi -- teillä ei ole sen parempaa neuvoa, eikä\nmeilläkään ole.\"\n\nHänen veneensä laskettiin vesille, ja kavuttuaan siihen miehineen hän\nsoudatti sen toisen aluksen kupeelle ja pysytteli sen takana valmiina\npalaamaan laivaan, jos tuuli viriäisi.\n\nKuten oli odotettavissa, suuntasi tykkivene tulensa tyhjäksi\njääneeseen alukseen, jonka suojassa olimme. Ja niin jatkui taistelua\nmeidän suunnallamme pimeän tuloon saakka; tykkiveneet eivät halunneet\nhyökätä, emmekä mekään tahtoneet käydä niiden kimppuun.\n\nYö ei ollut kuutamoinen, ja päivänvalon kadottua oli vaikutelma hyvin\nkaunis. Fregatin ja muiden sotalaivojen ammunta, johon proomut ja\ntykkiveneet vastasivat -- viimemainittuja oli, kuten myöhemmin saimme\nselville, tullut vielä kuusi lisää -- tykinlaukausten kirkkaat,\npeilimäisen sileästä vedenpinnasta heijastuvat välähdykset -- tummina\nhahmoina näkyvät, lukuisat kauppalaivat, joiden purjeet riippuivat\npitkin mastoja ja joista jotkut piirtyivät näkyviin hetkeksi, kun\ntykit laukaistiin niitä kohti, ja sitten taas häipyivät näkyvistä\ntoisten tuokion aikana näkyessä -- vastustajiemme raskaan tykistön\npauke -- prikin lankkujen räiske, kun jokainen laukaus osui siihen\nkuulien hyvin usein lävistäessä sen -- ohitsemme kiitävien ammusten\nviuhina -- kaikki tämä pimeässä, mutta kirkkaassa yössä taivaan\nkaikkien tähtien tuikkiessa ja ikäänkuin katsellessa meitä oli silmiä\nhivelevää ja samalla kaameata.\n\nMutta pian havaitsin, että tykkiveneet lähestyivät meitä joka\nlaukauksella, ja nyt ammuin ainoastaan kartesseja, odottaen tykkien\nvälähdyksiä osatakseni suunnata tulemme. Vihdoin erotin niiden\npitkät, matalat ruhot vajaan kahden kaapelimitan päässä meistä ja\nniiden vedestä kohoavien ja jälleen painuvien airojen liikkeet.\n\nOli selvää, että ne olivat tulossa vallatakseen aluksia, ja päätin\nyllättää ne ennakolta, jos se suinkin olisi mahdollista. Olimme\nampuneet prikin keulapuolelta, ja nyt komensin kaikki veneemme\nperäpuolelle, minkä jälkeen annoin määräykseni upseereille ja\nlepuutimme airojamme valmiina lähtemään. Tykkiveneet lähestyivät\nrinnakkain noin puolen kaapelimitan päässä toisistaan ja sivuuttivat\nmeidät suunnilleen saman matkan päästä, ja silloin komensin mieheni\nsoutamaan. Olin päättänyt karata kaikkine voimineni lähimmän\ntykkiveneen kimppuun, ja puolen minuutin kuluttua veneittemme keulat\ntyöntyivät vihollisen airojen väliin, joihin tartuimme kiinni\ntunkeutuaksemme tykkiveneen kupeeseen.\n\nTanskalaisten vastustus oli hyvin tiukkaa. Kolmesti pääsin\ntykkiveneen kannelle, ja kolmesti minut syöstiin takaisin purteen.\nVihdoin olimme saaneet kunnollisen jalansijan ja pakotimme\nvihollisia vähitellen perääntymään keulaan päin, mutta juostessani\nparrasta pitkin eteenpäin päästäkseni miesteni etunenään sain iskun\nmusketintukista -- luultavasti olkapäähäni -- kellahdin veteen,\nputosin airojen väliin ja upposin aluksen pohjan alle.\n\nNousin pinnalle tykkiveneen perän takana, mutta rajusta iskusta\nolin vähän aikaa sekaisin. Minulla oli kuitenkin voimia pysytellä\nvedenpinnalla ja uin, kuten näytti, poispäin aluksesta, kunnes osuin\nveteen pudonneeseen airoon. Se kannatti minua, ja vähitellen toinnuin.\n\nMinua hätkähdytti läheisyydessäni kajahtanut voimakas tykinpamaus,\nja huomasin sen kuuluneen ahdistamastani veneestä, jonka keula oli\nkäännetty toista tykkivenettä kohti. Siitä sekä airojen loiskeesta\narvasin, että miesteni oli onnistunut vallata se. Luikkasin, mutta he\neivät kuulleet ääntäni, ja pian kadotin sen näkyvistäni.\n\nNyt laukaistiin toinen tykki toisesta perääntyvästä tykkiveneestä,\nja havaitsin tätä alusta soudettavan rantaan päin, sillä se sivuutti\nminut vajaan kahdenkymmenen kyynärän päästä. Pitäen käsilläni kiinni\nairosta aloin nyt uida poispäin rannasta kuljetuslaivuetta kohti.\n\nLievä tuuli väreilytti vedenpintaa, ja oivalsin, ettei minulla ollut\naikaa hukattavana. Noin viiden minuutin kuluttua kuulin airojen\nloisketta ja huomasin veneen lipuvan ohitse. Huusin niin kovaa kuin\njaksoin -- huutoni kuultiin, soutajat lepuuttivat airojaan -- huusin\nuudelleen -- vene ohjattiin likelleni, ja minut nostettiin siihen.\nVeneessä oli prikin kapteeni ja huomattuaan, että toinen tykkivene\noli vallattu ja toinen perääntyi, hän oli lähtenyt etsimään laivaansa\ntai kuten hän sanoi, sen jätteitä.\n\nLyhyessä ajassa löysimmekin aluksen, ja vaikka se oli pahasti\nvahingoittunut, ei se kuitenkaan ollut saanut ainoatakaan kuulaa\nvedenrajan alapuolella. Tunnin kuluttua puhalsi vireä tuuli, ammunta\noli joka suunnalla tauonnut, ja olimme korjanneet laivan vaurioita\nkylliksi kyetäksemme lähtemään liikkeelle ja jatkaaksemme matkaamme\nJuutinrauman lävitse.\n\nTässä yhteydessä minun sopinee selostaa taistelun kulkua. Eräs muista\ntykkiveneosastoista oli perääntynyt veneiden ahdistamana. Toinen\noli torjunut veneet, jolloin meikäläisiä oli paljon kaatunut, mutta\nvihollisetkin olivat kärsineet niin paljon vaurioita, että he olivat\nperäytyneet valtaamatta ainoatakaan kauppalaivoistamme. _Acasta_\nmenetti neljä kaatunutta ja seitsemän haavoittunutta, _Isis_ kolme\nhaavoittunutta, _Reindeerissä_ ei ollut kukaan vahingoittunut,\n_Rattlesnakessa_ oli kaatunut kuusi ja haavoittunut kaksi miestä,\njoista toinen oli kapteeni, mutta siitä puhun tuonnempana.\n\nHuomasin, ettei saamani isku ollut suinkaan tuottanut minulle vakavaa\nvammaa; olkapääni oli viikon päivät kankea ja hyvin mustelmainen,\nmutta siinä kaikki. Veteen pudotessani olin kolhaissut pääni airoon,\njoka oli kiskaissut korvani puolittain irralleen. Prikin kapteeni\nantoi minulle kuivia vaatteita, ja muutamien tuntien kuluttua vaivuin\nsikeään uneen, toivoen seuraavana päivänä pääseväni omaan laivaani,\nmutta siinä suhteessa petyin.\n\nTuuli oli suotuisa ja raikas, ja olimme päässeet Juutinraumasta,\nmutta jääneet pitkän matkan päähän muusta kuljetuslaivueesta, eikä\netumaisia sotalaivoja ollut ainoatakaan näkyvissä. Pukeuduttuani\nmenin kannelle ja oivalsin heti, että minulla oli vain vähän\nmahdollisuuksia päästä omaan laivaani, ennenkuin ehtisimme\nKarlskronaan, kuten sitten kävikin. Noin kello kymmenen tuuli\ntyyntyi, ja senjälkeen pysyivät tuulet niin kiusallisen lievinä, että\nlaskimme ankkurimme vasta kuuden päivän kuluttua ja kuljetuslaivueen\nkaikki alukset olivat ehtineet perille ennen meitä.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU\n\nVainaja saapuu omien tavaroittensa huutokauppaan ja käskee lopettaa\nmyynnin -- Yksi liikaa -- Peter jälleen omissa kengissään -- Kapteeni\nHawkins osoittaa ystävällistä harrastusta Peterin papereita kohtaan\n-- Riianpalsamin tuonti laivan miehistön virkistykseksi jyrkästi\nkielletty.\n\n\nHeti kun purjeet oli kääritty kokoon, kiitin aluksen kapteenia hänen\nystävällisyydestään ja pyysin lainaksi venettä. Hän käski miehittää\nsen ja virkkoi minulle:\n\n\"Kuinka iloiseksi kapteeninne tuleekaan teidät nähdessään!\"\n\nMutta sitä epäilin. Pudistimme toistemme kättä, ja soudatin veneen\n_Rattlesnaken_ kupeelle, joka oli noin kahden kaapelimitan päässä\nmeidän etupuolellamme. Olin ottanut ylleni nutun lähtiessäni prikistä\nastuakseni toimeeni, ja kun saavuin kauppalaivan veneessä, ei minuun\nkiinnitetty huomiota. Olosuhteet olivatkin sellaiset, ettei ketään\nollut tähystämässä, joten nousin kannelle kenenkään huomaamatta.\n\nMiehistö- ja upseerit olivat peräkannella, jossa myytiin kaatuneiden\nmerimiesten tavaroita, ja kaikkien katseet olivat kiintyneet\ntaloudenhoitajan apulaisen näyttelemiin kuusiin nankinhousuihin,\njotka tunsin omikseni.\n\n\"Yhdeksän shillingiä kuusista nankinhousuista\", huusi\ntaloudenhoitajan apulainen.\n\n\"Kuulkaahan, hyvät miehet, ne ovat sentään arvokkaammat\", huomautti\nkapteeni, joka näytti olevan hyvin leikkisällä tuulella. \"Parempi on\nolla hänen housuissaan kuin hänen kengissään.\" Tämä raaka huomautus\nsai aikaan hiljaisuuden hetkiseksi. \"No niin, taloudenhoitaja,\nantakaa niiden sitten mennä. Saattaisi luulla, että jos vetäisitte\nyllenne hänen housunsa, tulisitte yhtä pelkureiksi kuin hän oli\",\npitkitti kapteeni, nauraen.\n\n\"Hävytöntä!\" kiljaisi pari upseeria, joista toisen tunsin äänestä\nSwinburneksi.\n\n\"Se olisi todennäköisempää, jos he vetäisivät jalkaansa teidän\nhousunne\", huudahdin minä kovalla äänellä ja paheksuvasti.\n\nKaikki hätkähtivät ja pyörähtivät ympäri; kapteeni Hawkins horjahti\ntykkiä vasten.\n\n\"Pyydän ilmoittaa palanneeni laivaan\", jatkoin.\n\n\"Hei, pojat! Kolme eläköön-huutoa herra Simplelle!\" lausui Swinburne.\n\nMiehet luikkasivat ne ponnekkaasti. Kapteeni Hawkins katsoi minuun\nja poistui sanaakaan virkkamatta kiireisesti hyttiinsä. Hänen\npoistuessaan huomasin hänen kätensä olevan kantositeessä. Kiitin\nmiehiä heidän minua kohtaan osoittamastaan ystävällisyydestä,\nkättelin Thompsonia ja Websteria, jotka onnittelivat minua, sitten\nvanhaa Swinburnea, joka oli vähällä vääntää käteni sijoiltaan ja sai\naikaan olkapäässäni sellaisen kivun, että parkaisin, ja senjälkeen\nmuita, jotka ojensivat minulle kätensä.\n\nKäskin keskeyttää tavaroitteni myynnin. Onnekseni se olikin vasta\naloitettu, ja kaikki tavarani luovutettiin minulle takaisin. Thompson\noli ilmoittanut kapteenille tuntevansa isäni osoitteen ja haluavansa\nottaa haltuunsa vaatteeni lähettääkseen ne kotiin, mutta kapteeni ei\nollut sallinut hänen niin tehdä.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua sain kirjeen kapteenilta, joka vaati\nminua esimiehelleen lähetettävää tiedonantoa varten kirjeellisesti\nselostamaan, kuinka olin pelastunut. Mentyäni hyttiini tapasin\nsiellä vastassani perin alakuloiset kasvot, _Acastassa_ palvelleen,\ntutkintonsa suorittaneen merikadetin, joka oli saanut määräyksen\nastua sijalleni.\n\nKun istuin kirjoituspöytäni ääreen, havaitsin sieltä olevan poissa\nkaksi tärkeätä esinettä, toinen oli yksityinen kirjesalkkuni ja\ntoinen päiväkirja, johon kirjoitin muistiinpanoja tapahtumista\nja jonka mukaan tämä kertomus on sommiteltu. Tiedustin niitä\nruokakumppaneiltani, jotka vakuuttivat, ettei kirjoituspöytää ollut\ntarkastanut kukaan muu kuin kapteeni ja että hän siis kaiketi oli\nottanut nuo arvokkaat asiakirjat haltuunsa.\n\nKirjoitin lyhyen selostuksen kaikesta tapahtuneesta ja samalla\nvirkakirjeen kapteenille, pyytäen häntä luovuttamaan takaisin\nhallussaan olevan omaisuuteni, yksityisen päiväkirjani ja\nkirjesalkkuni.\n\nHeti kirjeeni saatuaan kapteeni lähetti minulle käskyn panna hänen\nveneensä kuntoon. Niin pian kuin se oli miehitetty, ilmoitin siitä\nhänelle ja pyysin sitten saada tietää, aikoiko hän suostua pyyntööni.\nHän vastasi, ettei hän sitä tekisi, lähti senjälkeen kannelle ja\npoistui prikistä mennäkseen esimiehensä alukseen.\n\nPäätin sentähden heti kirjoittaa _Acastan_ kapteenille, kertoa\nhänelle kapteeni Hawkinsin käyttäytymisestä ja pyytää häntä\nsekaantumaan asiaan. Sen teinkin viipymättä, ja kun vene, joka oli\ntuonut minut prikiin, ei vielä ollut lähtenyt pois, lähetin kirjeen\nsen mukana, käskien luovuttaa sen jonkun upseerin käteen.\n\nKirjeeni saapui perille, ennenkuin kapteeni Hawkinsin vierailu\noli päättynyt, ja _Acastan_ kapteeni ojensi sen hänelle,\ntiedustaen, oliko väitteeni paikkansapitävä. Kapteeni Hawkins\ntunnusti pidättäneensä puheena olevat paperit, koska niistä uhkui\nkapinallisuutta ja niskuroimishenkeä, eikä luvannut luovuttaa niitä\nminulle takaisin. \"Sellaista en voi sallia\", vastasi _Acastan_\nkapteeni, joka tunsi kapteeni Hawkinsin luonteen. \"Jos te olette\nvahingossa saanut tietoonne herra Simplen salaisuuksia, on\nkunniavelvollisuutenne olla niitä käyttämättä. Eikä teidän sovi pitää\nhallussanne vierasta omaisuutta.\"\n\nMutta kapteeni Hawkins pysyi jyrkkänä eikä suostunut antamaan\npapereitani minulle.\n\n\"No niin, kapteeni Hawkins\", lausui _Acastan_ kapteeni, \"suvainnette\nsiis viipyä laivani peräkannella siihen saakka, kunnes tulen takaisin\nhytistäni\".\n\n_Acastan_ kapteeni kirjoitti sitten määräyksen, käskien kapteeni\nHawkinsin viipymättä luovuttaa _hänelle_ hallussaan olevat paperini,\nja tultuaan hytistään ojensi sen kapteeni Hawkinsille, sanoen:\n\n\"Nyt, sir, tässä on kirjallinen määräys ylemmältä upseeriltanne.\nOlkaa tottelematta sitä, jos uskallatte. Jos niin teette, käsken\npidättää teidät ja syytän teitä sotaoikeudessa. En voi muuta kuin\nvalittaa sitä, että joku hänen majesteettinsa upseeri on näin\npakotettava täyttämään velvollisuutensa kunniallisena herrasmiehenä.\"\n\nKapteeni Hawkins puri huultansa saatuaan määräyksen ja kuultuaan sen\nohessa lausutut purevat huomautukset. \"Veneenne on valmiina, sir\",\nvirkkoi _Acastan_ kapteeni ankarasti.\n\nPrikiin saavuttuaan kapteeni Hawkins pani paperini sinetöityyn\nkääröön ja lähetti ne _Acastan_ kapteenille, joka osoitti ne jälleen\nminulle virkalähetyksenä ja palautti ne samassa veneessä. Yleisö saa\nniin ollen kiittää _Acastan_ kapteenia niistä muistelmista, joita se\nnyt lukee.\n\nRuokakumppaneiltani sain seuraavat tiedot siitä, mitä prikissä oli\ntapahtunut minun poistuttuani sieltä. Priki oli kärsinyt pahasti\nproomun tykkitulesta, ja kapteeni Hawkinsin käsivarteen oli osunut\nsirpale riippumattokaiteesta, jonka tykinkuula oli pirstonut kohta\nlähtöni jälkeen.\n\nVaikka hän oli saanut ainoastaan ihonaarmun, oli hän katsonut\nsopivaksi pitää itseään vaikeasti haavoittuneena ja luovutettuaan\npäällikkyyden toiselle luutnantille Websterille vetäytynyt hyttiinsä,\njossa hän oli pysytellyt taistelun loppuun saakka. Websterin\nilmoitettua hänelle veneiden paluusta, tykkiveneen valtauksesta ja\nminun otaksutusta kuolemastani hän oli riemastunut niin, että oli\ntyyten unohtanut haavansa, juossut kannelle ja hykerrellyt käsiään\nkävellessään edestakaisin. Vihdoin hän oli malttanut mielensä, mennyt\nhyttiinsä ja palannut jälleen kannelle käsivarsi kaulasiteessä.\n\nSeuraavana aamuna hän oli soudattanut itsensä _Acastaan_, esittänyt\nselostuksen lähimmälle esimiehelleen ja tuonut seuraajakseni muassaan\nprikiin tutkintonsa suorittaneen kadetin, jota kohtasi pettymys.\nHän oli myöskin lausunut peräkannella, että jollen olisi kaatunut,\nhän oli aikonut syyttää minua sotaoikeudessa ja siten erottaa minut\npalveluksesta. Hänellä oli muka yllin kyllin syytöksiä minua vastaan\nsyöstäkseen minut tuhoon, sillä hän oli koonnut niitä koko sen ajan,\njonka olin ollut hänen komennuksessaan; ja nyt hän panisi vanhan\nkonstaapelilurjuksen katumaan sitä, että hän oli ollut läheisissä\nsuhteissa kanssani.\n\nKaiken tämän hän oli uskonut lääkärille, joka, kuten olen aikaisemmin\nhuomauttanut, oli liehakoivan hovimiehen tapainen. Mutta lääkäri oli\nkertonut siitä Thompsonille, perämiehelle, joka nyt puhui asiasta\nminulle. Tässä kaikessa oli yksi etu, nimittäin se, että nyt tunsin\ntarkalleen, millainen asemani oli ja mitä sain odottaa.\n\nSinä lyhyenä aikana, jonka viivyimme satamassa, huolehdin siitä,\nettei riianpalsamia sallittu tuoda laivaan, ja kaikki merimiehemme\npysyivät selvinä. _Acastan_ kapteeni lähetti meille määräyksen lähteä\nTexelin edustalla risteilevän amiraalin luokse, sillä hän oli saanut\namiraalinvirastolta käskyn lähettää sinne jonkun laivueestaan ja\nvalinnut prikimme, koska kapteeni Hawkins oli käynyt hänestä kovin\nvastenmieliseksi.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU\n\nVanha ystävä uudessa asussa -- Ruotsalaisen hongan tamminen sydän\n-- Mies on aina mies kaikkialla maailmassa ja enemmänkin kuin mies\nmonissa maailmanosissa -- Peter saa moitteita vitkastelusta, mutta\nesittää arvonimen puolustuksekseen -- Siihen tyydytään.\n\n\nEhdittyämme noin neljänkymmenen meripenikulman päähän satamasta\ntuli näkyviimme fregatti. Näytimme salaista merkkiä; fregatti nosti\nmastoonsa Ruotsin lipun ja pysytteli pari piirua sivulla suunnastamme\nyhtyäkseen meihin.\n\nSaavuttuamme vajaan kahden meripenikulman päähän se kääntyi meitä\nkohti ja laski alas prammipurjeensa. Sittenkun välimatkaa oli vain\nnoin kaksi kaapelimittaa, käänsi vieras fregatti keulansa tuuleen. Me\nteimme samoin, ja kapteeni käski minun laskea veneen vesille, mennä\nruotsalaiseen alukseen, tiedustaa, mikä sen nimi oli ja kuka sitä\nkomensi, ja tarjota kaikkea mahdollista apua, jos sen kapteeni sitä\ntarvitsisi.\n\nTämä oli tavanmukainen menettelytapa laivastossamme, ja määräykseni\nmukaan menin vieraaseen alukseen.\n\nNoustuani peräkannelle kysyin ranskaksi, oliko laivassa sitä kieltä\npuhuvaa henkilöä. Ensimmäinen luutnantti astui esiin ja otti hatun\npäästänsä. Ilmoitin, että minua oli pyydetty tiedustamaan aluksen\nja komentavan upseerin nimeä merkitäksemme ne päiväkirjaamme ja\ntarjoamaan kaikkia mahdollisia palveluksia, joiden suorittaminen\nolisi vallassamme. Hän vastasi kapteenin olevan kannella ja kääntyi\nympäri, mutta kapteeni oli laskeutunut hyttiinsä.\n\n\"Ilmoitan hänelle sanomanne -- minulla ei ollut aavistustakaan siitä,\nettä hän oli poistunut kannelta.\" Ja ensimmäinen luutnantti lähti\nluotani.\n\nKannella olevat upseerit, jotka tuntuivat olevan kohteliaita ja\nmiellyttäviä miehiä, ja minä lausuimme muutamia kohteliaisuuksia\nja kerroimme hieman uutisia toisillemme, minkä jälkeen ensimmäinen\nluutnantti pyysi minua kapteeninhyttiin. Laskeuduin sinne -- ovi\navattiin -- ensimmäinen luutnantti ilmoitti minut ja poistui.\nKatsoin kapteeniin, joka istui pöydän ääressä. Hän oli komea,\ntanakka mies; hänen napinlävessään oli kaksi nauhaa, ja hänellä\noli tuuheat viikset. Minusta tuntui, että olin nähnyt hänet jo\naikaisemmin, mutta en jaksanut muistaa milloin. Hänen kasvonsa olivat\nvarmasti minusta tutut, mutta koska kannella olevat upseerit olivat\nmaininneet minulle, että kapteeni oli kreivi Shucksen, josta en\nollut milloinkaan kuullut mitään, arvelin varmastikin erehtyneeni.\nPuhuttelin senvuoksi häntä ranskankielellä, lausuen hänelle pitkän\nkohteliaisuuden ja liittäen siihen kaikki tarpeelliset lisäkkeet.\n\nKapteeni kääntyi minuun päin, siirsi kätensä pois otsalta, jota se\noli varjostanut, katsoi minua suoraan kasvoihin ja vastasi:\n\n\"Herra Simple, osaan ranskaa vain hyvin huonosti. Puhukaa asianne\nselvällä englanninkielellä.\"\n\nSäpsähdin ja vastasin:\n\n\"Olin tuntevinani kasvonne. Olenko erehtynyt? En, sillä kaiketi te\nolette -- herra Chucks!\"\n\n\"Olette oikeassa, rakas herra Simple. Edessänne on nyt vanha\nystävänne Chucks, pursimies. Tunsin teidät heti, kun kapusitte\nalukseni kannelle, ja pelkäsin teidänkin heti tuntevan minut.\nSenvuoksi pujahdin hyttiini (mitä näennäistä karkeutta sallikaa\nminun pyytää anteeksi), jotta ette voisi paljastaa asiaa upseereiden\nkuullen.\"\n\nPudistimme toistemme kättä sydämellisesti, ja senjälkeen hän kehoitti\nminua istuutumaan.\n\n\"Mutta\", virkoin, \"kannella minulle kerrottiin, että fregatin\nkomentaja on kreivi Shucksen\".\n\n\"Se on nykyinen arvoni, rakas Peter\", vastasi hän. \"Mutta koska\nteillä ei ole aikaa tuhlattavaksi, selitän heti kaikki. Tiedän\nvoivani luottaa teidän kunniantuntoonne. Muistattehan, että jätitte\nminut, kuten molemmat luulimme, kuolemaan kaapparialukseen, kapteenin\nolkaimilla varustettu takki hartioillani.\n\n-- Kun veneet saapuivat ja te poistuitte aluksesta, nousivat\ntanskalaiset kannelle ja löysivät minut. Hengitin vielä, ja kun he\narvostelivat arvoani takkini mukaan, nostivat he minut veneeseen\nja soutivat rantaan. Kaapparilaiva upposi hyvin pian senjälkeen.\nMinun ei luultu elävän, mutta muutamien päivien kuluttua tapahtui\nkäänne, ja minä voin paremmin. Minulta tiedustettiin nimeäni,\nja ilmoitin oikean nimeni, jonka he jostakin syystä venyttivät\nShuckseniksi. Ikäänkuin ihmeen avulla toivuin ja voin nykyisin yhtä\nhyvin kuin milloinkaan koko elämäni aikana. Tanskalaiset olivat aika\ntavalla ylpeitä siitä, että olivat vanginneet Englannin laivastossa\npalvelevan kapteenin, jollaisena he minua pitivät, sillä he eivät\nkertaakaan kysyneet, mikä todellinen arvoni oli.\n\n-- Joidenkuiden viikkojen kuluttua minut lähetettiin kotiin Tanskaan\nsäännöllisiä kulkuvuoroja välittävässä laivassa, mutta sattui niin,\nettä jouduimme ankaraan myrskyyn ja kärsimme haaksirikon Ruotsin\nrannikolla likellä Karlskronaa. Tanska oli siihen aikaan sodassa\nRuotsia vastaan, koska se oli liittynyt Venäjään, ja laivamme\nväestö vangittiin, kun taas minut tietysti vapautettiin ja minua\nkohdeltiin hyvin huomaavaisesti. Mutta kun en osannut puhua ranskaa\nenkä ruotsia, en osannut esiintyä kovinkaan hyvin. Sain kuitenkin\nsievoiset elantorahat ja luvan palata Englantiin niin pian kuin\nhaluaisin.\n\n-- Siihen aikaan ruotsalaiset sotivat Venäjää vastaan ja varustivat\nlaivastoaan, mutta eivät, Luoja paratkoon, tietäneet siitä puuhasta\npaljoakaan. Huvikseni kävelin telakalla ja katselin heidän touhuaan,\nmutta heidän laivastossaan ei ollut kolmeakymmentä tehtävistään\nselvillä olevaa miestä eikä ainoatakaan sellaista, joka olisi\npystynyt panemaan työt käyntiin.\n\n-- No niin, Peter, kuten tiedätte, en ole voinut olla joutilaana, ja\nniinpä vähitellen neuvoin miehiä siellä täällä, kunnes he alkoivat\ntyöskennellä oikealla tavalla; ja kapteenit ja upseerit olivat\nminulle hyvin kiitollisia. Vihdoin he kaikki tulivat luokseni, ja\njolleivät he ymmärtäneet minua täydelleen, näytin omin käsin, miten\ntyö oli suoritettava, ja laivaston taklaus alkoi näyttää joltakin.\nLaivastoa komentava amiraali oli perin kiitollinen, ja minä kävin\ntyössä yhtä säännöllisesti kuin olisin nauttinut siitä palkkaa.\n\n-- Vihdoin amiraali tuli luokseni muassaan englanninkielen tulkki ja\nkysyi, halusinko kovin kiihkeästi palata Englantiin vai suostuisinko\nastumaan heidän palvelukseensa. Oivalsin, mitä he tahtoivat, ja\nvastasin, ettei minulla ollut Englannissa vaimoa eikä lasta ja että\npidin heidän maastansa hyvin paljon, mutta minun täytyi pyytää aikaa\npunnitakseni asiaa ja myöskin tietää, mitä heillä oli ehdotettavana.\n\n-- Menin asuntooni ja tehdäkseni heidät vielä innokkaammiksi\npysyin poissa telakalta kolme tai neljä päivää, minkä jälkeen sain\namiraalilta kirjeen, jossa minulle tarjottiin fregatin komentajan\nvaltakirjaa, jos haluaisin liittyä heidän laivastoonsa. Vastasin\n(sillä tiesin, kuinka kipeästi minua tarvittiin), että mieluummin\nvalitsisin englantilaisen kuin ruotsalaisen fregatin ja etten\nsuostuisi ehdotukseen, jollei minulle tarjottaisi vielä jotakin\nmuuta, ja sittenkin suostuisin vain sillä nimenomaisella ehdolla,\nettei minun tarvitsisi tarttua aseisiin omaa isänmaatani vastaan.\nViikon mietittyään he sitten tarjoutuivat tekemään minusta _kreivin_\nja antamaan fregatin komennettavakseni.\n\n-- Se sopi minulle, kuten arvannette, Peter; se oli sydämeni hartain\ntoivomus -- minusta tulisi ylimys. Suostuin, minusta tehtiin kreivi\nShucksen, ja sain ison, komean fregatin komennukseeni. Senjälkeen\nryhdyin tarmokkaasti työhön, valvoin koko laivaston kuntoonpanoa ja\nnäytin ruotsalaisille, mihin englantilainen pystyy.\n\n-- Lähdimme merelle, ja kaiketi tiedätte, millainen kahakka meillä\noli venäläisten kanssa, eikä se suinkaan ollut meille häpeäksi, se\nminun täytyy sanoa. Minulla oli onni kunnostautua, sillä vaihdoimme\nuseita yhteislaukauksia erään venäläisen kaksikantisen laivan kanssa\nja suoriuduimme siitä kunniakkaasti. Satamaan tultuamme sain tämän\nnauhan. Olin liikkeellä myöhemminkin, osuin kohtaamaan venäläisen\nfregatin ja valtasin sen, mistä sain tämän toisen nauhan.\n\n-- Siitä pitäen olen ollut hyvin suosittu, ja kun nyt osaan puhua\nruotsia, pidän näistä ihmisistä oikein paljon. Satamassa ollessani\nkäyn usein hovissa ja olen myös _naimisissa.\"_\n\n\"Toivotan teille onnea, kreivi, sydämeni pohjasta.\"\n\n\"Niin, ja avioliittoni onkin onnistunut -- puolisoni on hyvin\nylhäiseen sukuun kuuluva ruotsalainen kreivitär, ja otaksuttavasti\nminulla jo nyt on pieni poika tai tytär. Kuten siis huomaatte, Peter,\nolen vihdoinkin herrasmies, ja mikä on vielä parempi, lapseni ovat\ntoisen polven ylimyksiä. Kukapa olisi voinut uskoa, että kun viskasin\nveneeseen kapteenin nutun omani sijasta, se johtaisi tällaiseen?\n\n-- Ja nyt, rakas herra Simple, kun olen tehnyt teidät uskotukseni, ei\nminun tarvinne pyytää teitä olemaan hiiskumatta asiasta kenellekään.\nSiitä ei tosin voisi koitua minulle paljon vahinkoa, mutta jonkun\nverran sentään. Ja vaikka todennäköisesti en kohtaa ketään, joka\ntuntisi minut tässä virka-asussani, kun minulla lisäksi on viikset,\non kuitenkin hyvä pitää salassa tämä asia, jonka olisin ilmaissut\nainoastaan teille ja O'Brienille.\"\n\n\"Rakas kreivi\", vastasin, \"salaisuutenne pysyy varmasti minun\ntietonani. Olette joka tapauksessa saavuttanut arvonimenne ennen\nminua. Ja vilpittömästi toivotan teille onnea, sillä olette\nsaavuttanut sen kunniallisesti. Mutta vaikka mielelläni puhelisinkin\nkanssanne päiväkausia, täytyy minun palata laivaani, sillä nykyisin\npurjehdin perin epämiellyttävän kapteenin komennuksessa.\"\n\nMuutamin sanoin sitten kerroin, missä O'Brien oli, ja erotessamme\nmenin hänen kanssansa kannelle, jossa kreivi Shucksen pisti kätensä\nkainalooni ja esitteli minut upseereilleen entisenä laivakumppanina.\n\n\"Toivon meidän kohtaavan toisemme jälleen\", virkoin, \"mutta pelkäänpä\nsellaisten mahdollisuuksien olevan vähäisiä\".\n\n\"Kenpä tietää\", vastasi hän. \"Näettehän, mitä sattuma on tehnyt minun\nhyväkseni. Rakas Peter, Jumala teitä siunatkoon! Olette yksi niitä\nperin harvoja, joita olen aina rakastanut. Jumala teitä siunatkoon,\npoikaseni! Älkääkä unohtako, että kaikki, mitä minulla on, on\nkäytettävissänne, jos osutte kohdalleni!\"\n\nKiitin häntä, tein kunniaa upseereille ja laskeuduin veneeseeni.\nKuten olin arvannut, tiedusti kapteeni laivaan saavuttuani äkäisesti,\nminkätähden olin viipynyt niin kauan. Vastasin, että minut oli\nkutsuttu kreivi Shucksenin hyttiin, ja kun hän oli keskustellut niin\npitkälti, en ollut päässyt pois aikaisemmin, koska ei olisi ollut\nkohteliasta poistua hänen luotansa, ennenkuin hän oli lopettanut\nkyselynsä. Sitten esitin tiedonantoni hyvin sävyisesti, eikä kapteeni\nhiiskunut enää mitään. Pelkkä mahtavan miehen nimikin sai hänet aina\nvaikenemaan.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU\n\nHuonoja kuulumisia kotoa ja vielä huonompia laivasta -- Aikaisemmista\nkoettelemuksistaan huolimatta Peterin on pakko valmistautua uusiin --\nTaaskin rouva Trotter, joka vanhetessaan käy paremmaksi -- Kapteeni\nHawkinsin kaksitoista syytöstä.\n\n\nEi mitään tärkeätä tapahtunut, ennenkuin ehdimme amiraalin luokse,\njoka pidätti meitä laivastossaan ainoastaan kolme tuntia ja sitten\nlähetti meidät kotimaahan viemään tiedonantojaan. Rauhallisen\nmatkan jälkeen saavuimme Portsmouthiin, josta viipymättä kirjoitin\nEllen-sisarelleni, tiedustaen isäni vointia. Maltittomasti odotin\nvastausta ja paluupostissa sain mustalla sinetillä varustetun kirjeen.\n\nIsäni oli edellisenä päivänä kuollut aivokuumeeseen; ja Ellen rukoili\nminua hankkimaan lomaa matkustaakseni hänen luoksensa lohduttamaan\nhänen tuskaansa.\n\nKapteeni tuli laivaan seuraavana aamuna, ja olin kirjoittanut\nvalmiiksi amiraalille osoitetun virkakirjeen, jossa selvitin\nasemani ja anoin lomaa. Näytin kirjeen kapteenille ja pyysin häntä\ntoimittamaan sen perille. En missään muussa tapauksessa olisi siihen\nalentunut, mutta se ajatus, että sisar-parkani oli turvattomana\nja yksin isäni viruessa vainajana kotona, sai minut nöyräksi ja\nalistuvaksi.\n\nLuettuaan kirjeeni kapteeni Hawkins vastasi perin kylmästi, että \"oli\nvarsin helppo väittää isäni kuolleen, mutta hän vaati todistuksia\".\nEi edes tämäkään loukkaus tehonnut minuun; ojensin hänelle sisareni\nkirjeen -- hän luki sen ja antaessaan sen minulle takaisin hymyili\nilkeästi.\n\n\"Minun on mahdotonta toimittaa perille kirjettänne, herra Simple,\nkoska minulla on erikoinen kirje jätettävänä teille.\"\n\nPistettyään folio-kokoisen käärön käteeni hän lähti tiehensä.\nAvasin sen; siinä oli jäljennös kirjeestä, jossa vaadittiin minua\nhaastettavaksi sotaoikeuteen, ynnä pitkä luettelo hänen esittämiään\nsyytöksiä. Olin tyrmistynyt, en niin pahasti sentähden, että hän\noli haastanut minut sotaoikeuteen, kuin siksi, että nyt, kuten olin\nvarma, minun oli mahdotonta päästä rientämään sisar-poloiseni tueksi.\nMenin upseerien ruokalaan, heittäydyin tuoliin ja sysäsin samalla\nkirjeen Thompsonille, perämiehelle. Luettuaan sen huolellisesti hän\ntaittoi sen kokoon.\n\n\"Totisesti, Simple, en usko sinun tarvitsevan pelätä paljoakaan. Nuo\nsyytökset ovat kovin pikkumaisia.\"\n\n\"Niin, niin -- niistä en paljoakaan välitä. Mutta sisar-rukkani! Olin\nkirjoittanut, pyytäen lomaa, ja nyt hän jää, Jumala tietää, kuinka\nkauaksi aikaa, niin tuskastuttaviin oloihin.\"\n\nThompson kävi vakavan näköiseksi.\n\n\"En muistanut isäsi kuolemaa, Simple; tämä on tosiaankin julmaa.\nTarjoutuisin itse lähtemään, mutta sinä tarvitset todistustani\nsotaoikeudessa. Asialle ei mahda mitään. Kirjoita sisarellesi ja\nrohkaise häntä! Selitä hänelle, minkätähden et voi tulla, ja vakuuta,\nettä kaikki kyllä päättyy hyvin!\"\n\nTein niin ja kävin aikaisin levolle, sillä voin todella huonosti.\nSeuraavana aamuna saapui satama-amiraalin virallinen kirje, jossa\nminulle ilmoitettiin, että asiani oli määrätty sotaoikeuden\nkäsiteltäväksi ja että oikeus kokoontuisi viikon kuluttua. Luovutin\nheti päällikkyyden toiselle luutnantille ja aloin tutkia esitettyjä\nsyytöksiä. Niitä oli paljon, ja osa niistä oli peräisin jo melkein\nsiitä päivästä, jona kapteeni Hawkins oli tullut prikiimme. Kaikkiaan\nniitä oli kaksitoista. En vaivaa lukijaa niillä kaikilla, koska useat\nniistä olivat kovin pikkumaisia. Tärkeimmät syytökset olivat:\n\n1. Kapinallinen ja halventava käyttäytyminen kapteeni Hawkinsia\nkohtaan sinä ja sinä päivänä, jolloin olin keskustellessani alemman\nupseerin kanssa peräkannella lausunut, että kapteeni Hawkins oli\nurkkija ja että hänellä oli urkkijoita laivassa.\n\n2. Velvollisuuden laiminlyönti, koska en ollut totellut kapteeni\nHawkinsin määräyksiä sinä ja sinä iltana.\n\n3. Se, että olin silloin ja silloin lähettänyt laivasta kaksi venettä\nvastoin kapteeni Hawkinsin jyrkkää määräystä.\n\n4. Se, että olin taaskin sen ja sen päivän aamuna kapinallisesti ja\nhalventavasti keskustellut kapteeni Hawkinsista laivan konstaapelin\nkanssa, sallien tämän syyttää kapteeni Hawkinsia pelkuruudesta\ntekemättä siitä ilmoitusta.\n\n5. Se, että olin herjaavasti puhunut peräkannella kapteeni\nHawkinsille saavuttuani jälleen laivaan sinä ja sinä aamuna.\n\n6. Se, etten ollut panettanut toimeen kapteeni Hawkinsin määräyksiä\nuseissa tilaisuuksissa, ja niin edelleen.\n\nJa koska lisäksi kahdessa syytöksessä kapteeni Hawkinsin todistus\noli välttämätön, oli kuningas _niissä syytöksissä_ kantajana.\nVaikka useimmat syytökset olivatkin mitättömiä, oivalsin heti\nvaarani. Jotkut kuuluivat niin kaukaiseen aikaan, monta kuukautta\nsitten, ettei laivamme miehistö vielä silloin ollut vaihtunut enkä\nvoinut löytää tarpeellisia todistajia. Voitettavina olikin vakavia\nvaikeuksia, mikäli asia koski muita kuin tuoreimpia syytöksiä,\nkoska en ollut otaksunut joutuvani sotaoikeuteen. Mutta vakavin\noli ensimmäinen syytös, enkä käsittänyt, miten siitä selviytyisin.\nSwinburne oli kun olikin tarkoittanut kapteeni Hawkinsia puhuessaan\nurkkijakapteeneista. Thompsonin avulla kuitenkin valmistin niin hyvän\npuolustuspuheen kuin osasin valmiiksi oikeudenistuntoa varten.\n\nKaksi päivää ennen sotaoikeuden kokoontumista sain kirjeen Elleniltä,\njoka tuntui olevan ihan sekaisin tällaisen onnettomuuksien\nkasaantumisen johdosta. Hän kertoi isäni hautauksen tapahtuvan\nseuraavana päivänä ja uuden kirkkoherran kirjoittaneen hänelle,\ntiedustaen, milloin pappila voitaisiin sopivasti luovuttaa. Isäni\nvelkojat olivat lähettäneet laskunsa, ja niiden yhteissumma oli jo\nnyt tuhat kaksisataa puntaa, eikä hän tuntenut kaikkien yhteistä\nmäärää. Nähtävästi ei perintöä ollut jäänyt muuta kuin talon kalusto,\nja hän halusi tietää, maksettaisiinko velat hänen käytettävikseen\njättämistäni arvopapereista saatavilla rahoilla.\n\nKirjoitin heti hänelle, kehoittaen häntä suorittamaan kaikki velat\nja käyttämään rahojani. Samalla lähetin asiamiehelleni osoitetun\nmaksumääräyksen koko summasta ja valtakirjan myydä arvopaperit.\n\nJuuri kun olin sulkenut kirjeen, pyrki rouva Trotter, joka oli käynyt\nkauppaa laivassamme sen palattua Portsmouthiin, puheilleni ja astui\nilmoituksensa jälkeen hyttiini odottamatta vastausta.\n\n\"Rakas herra Simple\", aloitti hän, \"tiedän kaikki, mitä on tekeillä,\nja olen kuullut, ettei teillä ole lakimiestä ajamassa asiaanne.\nMutta tiedän, että se on välttämätöntä ja että siitä kaiketi on\npaljon hyötyä puolustuksessanne, sillä kun ihmiset ovat huolissaan\nja tuskissaan, ei heidän järkensä toimi hyvin. Niinpä olenkin tuonut\nerään ystäväni Portseasta, hyvin taitavan miehen, joka minun tähteni\nottaa asianne ajaakseen, ja toivon, ettette häntä torju.\n\n-- Muistattehan lahjoittaneenne minulle tusinan sukkia. En torjunut\nniitä silloin, eikä teidän pidä hylätä tarjoustani nyt. Sanoin\naina miehelleni: 'Mene lakimiehen puheille!' Ja jos hän olisi\nnoudattanut neuvoani, olisi hän tehnyt viisaasti. Muistan kerran, kun\nvuokra-ajuri rikkoi vaunujemme laudoituksen. -- 'Trotter', sanoin,\n'mene lakimiehen puheille!' Mutta perin kohteliaasti hän vastasi:\n'Mene lemmon puheille!' Mutta mikä oli seuraus! Hän on kuollut, ja\nminä olen laivakaupustelija. Niin, herra Simple, teettekö mielikseni?\nSe on kaikki ihan ilmaista -- ei ilmaista, sillä se tehdään minun\ntähteni. Kuten näette, herra Simple, on minulla vielä ihailijoita\",\nlopetti hän hymyillen.\n\nRouva Trotterin neuvo oli hyvä, ja vaikka en ottanut kuuleviin\nkorviinkaan sitä, että olisin saanut lakimiehen avun ilmaiseksi,\nsuostuin käyttämään häntä; ja se mies osoittautuikin hyödylliseksi\nsellaisia syytöksiä ja kapteeni Hawkinsin kaltaista miestä vastaan.\nHän tuli samana iltapäivänä laivaan, tutki huolellisesti kaikkia\nasiakirjoja ja kaikkia todistajia, jotka sain käsille, osoitti\npuolustuspuheeni heikot kohdat ja otti paperit mukaansa maihin. Joka\npäivä hän kävi laivalla keräämässä uusia todistuksia ja tutkimassa\njuttuani.\n\nVihdoin saapui määräpäivä. Pukeuduin parhaaseen virka-asuuni. Kello\nyhdeksän laukaistiin amiraalin laivasta tykki, ja sieltä näytettiin\nmerkki, että oikeudenistunnon piti alkaa. Menin sinne veneessä kaikki\ntodistajat mukanani. Sinne saavuttuani minut pantiin ensimmäisen\noikeudenpalvelijan vartioitavaksi. Oikeuden jäseniksi määrätyt\nkapteenit ohjasivat veneensä laivan kupeeseen toinen toisensa\njälkeen, ja heitä vastaan ottamassa oli osasto merisotilaita, jotka\ntekivät aseillaan kunniaa.\n\nPuolikymmenen oli koko oikeus koolla, ja minut vietiin sisälle.\nSotaoikeudet ovat julkisia, vaikka kukaan ei saa painattaa\ntodistuksia. Pitkän pöydän päässä istui amiraali puheenjohtajana.\nHänen oikealla puolellaan seisoi kapteeni Hawkins kantajana. Pöydän\nkummallakin laidalla oli kuusi kapteenia, jotka istuivat amiraalista\nlukien virka-ikänsä mukaisessa järjestyksessä. Pöydän alapäässä,\nvastapäätä amiraalia, oli sotatuomari, jonka vasemmalla puolella\nseisoin minä syytettynä. Kuulusteltaviksi kutsutut todistajat\noli sijoitettu hänen oikealle puolelleen; ja hänen takanaan\nistui oikeusistuimen luvalla pienen pöydän ääressä lainopillinen\nneuvonantajani niin likellä minua, että saatoimme puhella keskenämme.\n\nKaikki oikeudenjäsenet vannotettiin, ja sitten he istuutuivat\npaikoilleen. Oikeudenjäseniksi määrättyjen kapteenien istuinten\ntakana oli pylväitä, jotka olivat yhdistetyt toisiinsa vihreällä\nboijilla peitetyillä nuorilla, jotta ne, jotka tulivat sisälle\nkuulemaan jutun käsittelyä, eivät voineet sulloutua ihan kiinni\nheihin.\n\nSenjälkeen luettiin syytökset ynnä amiraalille ja amiraalin\nkirjoittamat kirjeet, joissa sotaoikeuden koollekutsumista vaadittiin\nja se myönnettiin. Ja sitten kapteeni Hawkinsin käskettiin\nesiintyä kantajana. Aluksi hän lausui katkeran pahoittelunsa sen\njohdosta, että hänen oli ollut pakko turvautua tähän hänestä\nniin vastenmieliseen toimenpiteeseen, ja väitti useita kertoja\nvaroittaneensa minua, mutta minun olleen siitä välittämättä.\nEsipuheensa jälkeen, jossa vilisi kaikkia mahdollisia valheellisia\nväitteitä hän aloitti ensimmäisestä syytöksestään, mainitsi itsensä\ntodistajaksi ja esitti todistuksensa.\n\nSen loputtua tiedustettiin minulta, oliko minulla mitään kysyttävää.\nAvustajani neuvosta vastasin kieltävästi. Sitten puheenjohtaja\ntiedusti oikeudenjäseninä olevilta kapteeneilta arvonmukaisessa\njärjestyksessä, halusivatko he esittää kysymyksiä.\n\n\"Haluaisin\", lausui toiseksi puhuteltu kapteeni, \"tiedustaa kapteeni\nHawkinsilta, tuliko hän silloin kannelle samalla tavalla kuin\nsotalaivan kapteeni saapuu laivansa peräkannelle vai pujahtiko hän\nsinne meluttomasti\".\n\nKapteeni Hawkins vakuutti tulleensa _samalla tavalla_, mikä olikin\ntotta, sillä hän tuli aina hiipimällä.\n\n\"Koska te, kapteeni Hawkins, olette toistanut pitkän palasen\nensimmäisen luutnantin ja konstaapelin välistä keskustelua,\nsuvaitkaa minun kysyä, kuinka kauan olitte heidän likellään heidän\nhuomaamattaan teitä.\"\n\n\"Hyvin lyhyen ajan\", kuului vastaus.\n\n\"Mutta, kapteeni Hawkins, eikö teistä tunnu siltä, että koska\ntulitte kannelle, kuten lausuitte, samalla tavalla kuin yleensä,\nolisitte menetellyt paremmin, jos olisitte esimerkiksi yskähtänyt\nilmaistaksenne upseereillenne olevanne läsnä? Minusta olisi tuiki\nikävää kuulla kaikkea, mitä minusta saatetaan sanoa, kun otaksutaan\nminun olevan poissa.\"\n\nTähän huomautukseen kapteeni Hawkins vastasi ällistyneensä\nkeskustelusta niin, että tuskin jaksoi hengittää, koska hänellä\nsiihen saakka oli ollut minusta mitä paras käsitys.\n\nEnää ei kysytty mitään, vaan siirryttiin toiseen syytökseen. Se koski\nperin mitätöntä asiaa -- määräyksien vastaista uunin sytyttämistä.\nTodistajana esiintyi meriväenkersantti. Hänen esitettyään\ntodistuksensa syytöksen mukaisesti tiedusti puheenjohtaja minulta,\noliko minulla mitään kysyttävää todistajalta. Kysyin:\n\n\"Kerroitteko kapteeni Hawkinsille minun käskeneen sytyttää tulen\nuuniin?\"\n\n\"Kerroin.\"\n\n\"Eikö teidän ole tapana ilmoittaa suoraan kapteenille kaikesta\nhuolimattomuudesta ja tottelemattomuudesta, jonka mahdollisesti\nnäette laivalla?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Oletteko koskaan ilmoittanut jotakin sellaista minulle,\nensimmäiselle luutnantille, vai ilmoitatteko aina suoraan\nkapteenille?\"\n\n\"Ilmoitan aina suoraan kapteenille.\"\n\n\"Kapteeninko määräyksestä?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Oletteko koskaan purjehtiessanne muiden kapteenien komennuksessa\nsaanut heiltä sellaista määräystä, että teidän pitäisi tehdä\nilmoituksenne suoraan heille eikä ensimmäisen luutnantin\nvälityksellä?\"\n\nTodistaja koetti kierrellä.\n\n\"Vastatkaa suoraan: oletteko vaiko ette?\"\n\n\"En.\"\n\nNeljännen syytöksen -- sen, että olin keskustellut kapinallisesti\nkonstaapelin kanssa ja sallinut hänen syyttää kapteeni Hawkinsia\nhaluttomaksi ahdistamaan vihollista -- vakuutti taaskin\npaikkansapitäväksi kapteeni Hawkins ainoana todistajana. Taaskin\njätin vastaamatta puolustuksekseni, ja ainoastaan yksi oikeudenjäsen\nesitti yhden kysymyksen. Hän tiedusti kapteeni Hawkinsilta, tuliko\nhän kannelle tapansa mukaan kävellen, vai _hiipikö_ hän sinne, koska\nhäntä tuntui omituisesti vainoavan se kova onni, että hän joutui\nkuulemaan keskusteluja. Kapteeni Hawkins vastasi samalla tavalla kuin\naikaisemmin.\n\nViides syytös -- se, että olin lausunut herjaavia sanoja kapteeni\nHawkinsille saavuttuani jälleen prikiin Karlskronassa -- otettiin\nsitten esille, ja kersantti ynnä eräs merimies esiintyivät\ntodistajina. Tämä syytös herätti paljon hauskuutta. Oikeudenjäsenten\nsuorittamassa kuulustelussa kysyttiin kapteeni Hawkinsilta, mitä\nhän tarkoitti kaatuneen upseerin vaatteita myytäessä lausumillaan\nsanoilla, että miehet näyttivät luulevan hänen housujensa aiheuttavan\npelkoa.\n\n\"Kunniasanallani en mitään muuta, sir\", vastasi kapteeni Hawkins,\n\"kuin sitä vihjausta, että he pelkäsivät hänen haamunsa vainoavan\nheitä\".\n\n\"Silloin herra Simple luonnollisesti tarkoitti samaa vastauksellaan\",\ntokaisi kapteeni purevasti.\n\nSenjälkeen käsiteltiin muita syytöksiä, mutta ne olivat\nvähämerkityksisiä. Todistajina esiintyivät etupäässä kersantti\nja kapteeni Hawkins, joka oli vakoillut minua maalta käsin\ntaskukiikarillaan.\n\nIltapäivä oli pitkälle kulunut, ennenkuin ne kaikki oli käsitelty.\nJa senjälkeen puheenjohtaja siirsi istunnon jatkamisen seuraavaksi\npäiväksi, jotta minä saisin tuoda omat todistajani. Palasin\n_Rattlesnakeen_.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU\n\nHyvä puolustus ei aina ole hyvä ilkeätä syytöstä vastaan -- Peter\nvoittaa puolelleen tuomareittensa sydämet, mutta menettää juttunsa,\nja hänet erotetaan laivastaan.\n\n\nSeuraavana päivänä aloitin puolustukseni ja katsoin parhaaksi ensin\nkuulustella todistajiani. Avustajani neuvosta ja Swinburnen pyynnöstä\nkutsuin hänet todistamaan. Esitin seuraavat kysymykset:\n\n\"Oliko sää kaunis puhellessamme peräkannella?\"\n\n\"Kyllä, sää oli kaunis.\"\n\n\"Luuletteko, että olisitte kuullut, jos joku olisi tullut kannelle\nkävelemällä pääportaita myöten?\"\n\n\"Varmasti olisin kuullut.\"\n\n\"Onko siis tarkoituksenne viitata, että kapteeni Hawkins tuli\nkannelle hiipien?\"\n\n\"Käsitykseni mukaan hän pujahti kimppuumme niinkuin kissa hiiren\nniskaan.\"\n\n\"Mitä lauseita silloin käytettiin?\"\n\n\"Sanoin, että urkkiva kapteeni aina saa urkkivia apulaisia.\"\n\n\"Kun se huomautus lausuttiin, tarkoititteko te ja herra Simple omaa\nkapteenianne?\"\n\n\"Se huomautus oli minun. Mitä herra Simple ajatteli, sitä en tiedä;\nmutta minä _kyllä_ tarkoitin kapteenia, ja hän on osoittanut minun\nolleen oikeassa.\"\n\nTämä Swinburnen rohkea vastaus hämmästytti oikeudenjäseniä,\njotka alkoivat kuulustella häntä. Mutta hän pysyi alkuperäisessä\nväitteessään, että minä olin vastannut vain ylimalkaisesti.\n\nToisen syytöksen kumoamiseksi en esittänyt lainkaan todistajia, mutta\nkolmatta syytöstä varten kutsutin kolme henkilöä todistamaan, että\nkapteeni Hawkinsin määräyksen mukaan en saanut lähettää ainoatakaan\nvenettä rannalle, mutta että hän ei ollut kieltänyt lähettämästä\nniitä läheisille sotalaivoille.\n\nVastatakseni neljänteen syytökseen kutsutin Swinburnen, joka oli\nvakuuttanut, että jollen häntä kutsuisi, hän astuisi itse esiin.\nSwinburne tunnusti moittineensa kapteenia arkuudesta ja minun\nnuhdelleen häntä siitä.\n\n\"Sanoiko hän antavansa teidät ilmi?\" kysyi eräs kapteeneista.\n\n\"Ei, sir\", vastasi Swinburne, \"koska hän ei sitä aikonutkaan\".\n\nSe oli kovan onnen vastaus.\n\nViidettä syytöstä varten kutsutin useita todistajia toteamaan, mitkä\nkapteeni Hawkinsin sanat olivat, missä mielessä laivan miehistö oli\nne käsittänyt ja kuinka miehet silloin olivat huutaneet: \"Hävytöntä!\"\n\nKumotakseni muut syytökset vetosin pariin todistajaan, ja sitten\noikeudenkäynti lykättiin, kun minulta oli tiedusteltu, milloin olisin\nvalmis aloittamaan puolustukseni. Pyysin päivän valmistusaikaa, joka\nkernaasti myönnettiin, eikä oikeus seuraavana päivänä istunut.\n\nMinun tarvinnee tuskin mainita, että puuhasin uutterasti, järjestäen\npuolustusta avustajani kanssa. Vihdoin oli kaikki tehty, ja menin\nmakuulle väsyneenä ja onnettomana. Mutta nukuin sikeästi, mitä ei\nvoi väittää avustajastani, joka meni maihin kello yksitoista ja\nistui valveilla koko yön, kirjoittaen puolustuspuheen viimeisteltyä\nkappaletta.\n\nLaivaston sotaoikeus on sittenkin mahdollisimman oikeudenmukainen\nlaitos -- todistajia ei kohdella ylimielisesti, silminnähtävästi\nollaan myötätuntoisia syytetylle -- hänelle myönnetään kaikenlaisia\netuja, eikä käytetä minkäänlaisia asianajotemppuja. Hyvin harvoja\npoikkeuksia lukuunottamatta sellainen oikeusistuin noudattaa\ntasa-arvoisuuden periaatetta; ja kuta alhaisempi asianomainen on,\nsitä suuremmat mahdollisuudet hänellä on puolellaan.\n\nSeuraavana aamuna minut herätti neuvonantajani, joka ei ollut\nedellisenä yönä ummistanut silmäänsäkään ja joka oli tullut\nlaivaamme kello seitsemän lukeakseen vielä kerran kanssani\npuolustuspuheeni. Kello yhdeksän lähdin taaskin amiraalin laivalle,\nja vähän ajan kuluttua oikeudenistunto alkoi. Astuin sisälle ja\nojensin puolustuspuheeni sotatuomarille, joka luki sen ääneen\noikeusistuimelle. Minulla on vielä siitä jäljennös, ja esitän sen\nkokonaisuudessaan lukijalle.\n\n    'HERRA PUHEENJOHTAJA JA HERRAT OIKEUDENJÄSENET.\n\n    Palveltuani Hänen Majesteettinsa laivastossa lähes neljätoista\n    vuotta, jona aikana olen kahdesti joutunut vangiksi, kahdesti\n    haavoittunut, kerran ollut mukana haaksirikossa ja, kuten uskon\n    voivani todistuksilla ja julkisilla tiedonannoilla osoittaa\n    teille, suorittanut tehtäväni innokkaasti ja kunniakkaasti,\n    olen nyt joutunut asemaan, johon en ole otaksunut milloinkaan\n    joutuvani -- siihen, että minut on haastettu ja tuotu\n    sotaoikeuteen syytettynä kapinallisuudesta, nurjamielisyydestä ja\n    esimieheni halventamisesta.\n\n    -- Jos arvoisa oikeusistuin suvaitsee tarkastaa niitä\n    todistuksia, jotka aion esittää, niin se huomaa, että siihen\n    saakka, kunnes jouduin purjehtimaan kapteeni Hawkinsin\n    komennuksessa, käyttäytymiseni on aina otaksuttu olleen ihan\n    päinvastaista kuin sen nyt väitetään olleen. Olen aina ollut\n    ahkera ja totellut komennuksia; ja valitan vain sitä, että\n    ne kapteenit, joiden komennuksessa minulla on ollut kunnia\n    purjehtia, eivät nyt ole saapuvilla vahvistaakseen suullisesti\n    nämä asiakirjat paikkansapitäviksi.\n\n    -- Sallittakoon minun ensinnäkin huomauttaa oikeudelle, että\n    minuun kohdistuvat syytökset koskevat pitkää aikaa, lähes\n    kahdeksaatoista kuukautta, eikä kapteeni Hawkins koko sinä\n    aikana kertaakaan maininnut minulle aikovansa haastaa minut\n    sotaoikeuteen eikä kertaakaan esittänyt minkäänlaisia syytöksiä\n    minua vastaan, vaikka hän useita kertoja oli ylemmän upseerin\n    läheisyydessä. Sotalaissa on nimenomaan säädetty, että jos\n    jollakulla upseerilla, sotilaalla tai merisotilaalla on jotakin\n    valittamisen aihetta, on hänen tuotava se esiin saavuttuaan\n    sellaiseen satamaan tai laivastoon, jossa hän saattaa tavata\n    ylemmän upseerin.\n\n    -- Myönnän sotalain tämän pykälän tarkoittavan sellaisia\n    valituksia, joita alempi tekee ylempiä vastaan. Mutta samalla\n    rohkenen alistaa arvoisan oikeusistuimen harkittavaksi, eikö\n    ylempi ole samoin velvollinen esittämään syytöksensä tai\n    huomauttamaan, että syytös tehdään, ensimmäisessä sopivassa\n    tilaisuudessa tuudittamatta syyllistä turvallisuudentuntoon ja\n    riistämättä häneltä puolustautumisaseita sallimalla ajan vieriä\n    niin pitkälle, että hänen on mahdoton hankkia todistuksia. Otan\n    vapauden kiinnittää huomiotanne tähän ja ryhdyn nyt vastaamaan\n    minuun kohdistettuihin syytöksiin.\n\n    -- Minun on syytetty olleen Hänen Majesteettinsa prikin\n    _Rattlesnaken_ peräkannella alemman upseerin kanssa\n    keskustelussa, jossa kapteeniani kohdeltiin halveksivasti. Jotta\n    ei ehkä oletettaisi herra Swinburnen olevan uuden tuttavani ja\n    meidän tutustuneen toisiimme vasta tähän prikiin tultuani, täytyy\n    minun mainita, että hän on vanha laivakumppanini, jonka kanssa\n    olen palvellut samoissa aluksissa useita vuosia ja jonka arvon\n    hyvin tunsin. Hän oli neuvojani nuoruuteni aikoina, ja palkkioksi\n    ansioistaan hän on saanut sen valtakirjan, jonka nojalla hän nyt\n    on Hänen Majesteettinsa prikin _Rattlesnaken_ ylikonstaapeli.\n\n    -- Loukkaava huomautus ei ensinnäkään ollut minun; ja toiseksi\n    se oli lausuttu ylimalkaisesti. Täällä herra Swinburne on\n    selvästi tunnustanut _itse_ tarkoittaneensa kapteeniamme, vaikka\n    huomautus koski monikossa kapteeneja; mutta se ei todista\n    syytöstä minuun nähden -- vaan päinvastoin antaa pontta sille\n    herra Swinburnen vakuutukselle, että minä en ole syypää siihen,\n    mistä minua tässä yhteydessä syytetään. Että kapteeni Hawkins\n    on toiminut urkkijan tavalla, sen osoittavat ratkaisevasti sekä\n    hänen oma todistuksensa tässä syytöksessä että muiden todistajain\n    lausunnot. Mutta koska tämän havainnon totuus ei oikeuta sen\n    lausumista, olen hyvilläni siitä, ettei sellaisia sanoja ole\n    luiskahtanut huuliltani.\n\n    -- Toista syytöstä koskettelen vain lyhyesti. Tosin on sellainen\n    yleinen määräys, ettei uuneihin saa sytyttää tulta määrätyn\n    kellonlyömän jälkeen. Mutta tahdon vedota arvoisaan oikeuteen,\n    huomauttaen, eikö ensimmäisellä luutnantilla katsota olevan\n    jossakin määrin harkintavaltaa kaikissa laivan sisäistä kuria\n    koskevissa kysymyksissä.\n\n    -- Lääkäri lähetti ilmoittamaan, että erästä potilasta varten\n    tarvittiin tulta uunissa. Olin silloin vuoteessa ja vastasin\n    ilman muuta myöntävästi. Onko kapteeni Hawkinsin tarkoitus\n    väittää arvoisalle oikeudelle, että hän olisi evännyt lääkärin\n    pyynnön? Aivan varmasti ei. Ainoa tekemäni virhe, jos se olisi\n    virhe, on se, etten noudattanut muodollisuutta ja herättänyt\n    kapteeni Hawkinsia pyytääkseni lupaa, joka minulla ensimmäisenä\n    luutnanttina mielestäni oli antaa.\n\n    -- Sen minua vastaan esitetyn syytöksen, että olen vastoin hänen\n    määräyksiään lähettänyt laivasta liikkeelle kaksi venettä, olen\n    jo todistajain lausunnoilla osoittanut perättömäksi. Kapteeni\n    Hawkinsin määräyksen mukaan emme saaneet olla rannan yhteydessä.\n    Syy, jonka tähden lähetin laivasta liikkeelle veneet --' (Tässä\n    kapteeni Hawkins keskeytti, huomauttaen puheenjohtajalle, ettei\n    toimintani syytä ollut tarpeellista kuulla; sali tyhjennettiin,\n    ja palattuamme oikeus oli päättänyt että syyni tuli esittää;\n    jatkoin siis.) 'Syy, jonka tähden lähetin laivasta liikkeelle\n    veneet tai oikeammin saman veneen molempiin fregatteihin, jos\n    oikein muistan, oli se, että priki oli kapinan tilassa. Kapteeni\n    oli sidottanut erään miehen, ja laivan miehistö kieltäytyi\n    alistumasta pieksettäväksi. Kapteeni Hawkins lähti silloin\n    maihin, ilmoittamaan amiraalille, missä tilassa hänen laivansa\n    oli, ja käsitin velvollisuudekseni ilmoittaa siitä fregatteihin,\n    jotka olivat läheisyydessämme ankkurissa. En kajoa enempiin\n    yksityiskohtiin, koska ne vain kuluttaisivat arvoisan oikeuden\n    aikaa ja käsitän, että tämä sotaoikeus on asetettu arvostelemaan\n    minun eikä kapteeni Hawkinsin käyttäytymistä.\n\n    -- Siihen syytökseen nähden taas, että olen käyttänyt halventavaa\n    kieltä peräkannella, kuten kapteeni Hawkins on kuullut, minun\n    täytyy vedota todistukseen, josta käy selvästi ilmi, etteivät\n    häntä koskevat huomautukset olleet minun, vaan herra Swinburnen\n    lausumia ja että nuhtelin herra Swinburnea niin varomattomien\n    sanojen käyttämisestä. Ainoa vaikea kysymys on se, eikö minun\n    velvollisuuteni olisi ollut antaa ilmi sellaista kielenkäyttöä.\n    Vastaukseni on, ettei mikään todista, että minulla ei ollut\n    sellaista aikomusta. Mutta kun kapteeni Hawkins, joka kuuli, mitä\n    sanottiin, oli läsnä, ei sellainen ilmianto ollut tarpeellinen.\n\n    -- Viidenteen syytökseen nähden minun täytyy pyytää oikeutta\n    hyväntahtoisesti punnitsemaan, eikö jossakin määrin tule ottaa\n    huomioon ärtymyksen hetkeä. Kapteeni Hawkins, joka luuli minun\n    kuolleen, vääristeli luonnettani, jopa siinä määrin, että laivan\n    miehistökin käski häntä häpeämään. Olen selvillä siitä, etteivät\n    mitkään ylemmän upseerin sanat voi oikeuttaa alempaa vastaamaan\n    samalla mitalla. Mutta koska sitä, mitä tarkoitin sanoillani,\n    ei vielä tiedetä, vaikka kapteeni Hawkins on antanut selityksen\n    omistaan, lausun vain, etten tarkoittanut viittauksella mitään\n    muuta kuin sitä, mitä kapteeni Hawkins silloin tarkoitti niillä\n    sanoilla, joita hän minusta käytti.\n\n    -- Muihin minuun kohdistettuihin mitättömiin syytöksiin en\n    kiinnitä lainkaan huomiota, koska jo esitettyjen todistusten\n    nojalla ne mielestäni ovat todistetut täysin pätemättömiksi.\n    Huomautan vain, että syistä, jotka kapteeni Hawkins itse\n    parhaiten tuntee, hän on kohdellut minua perin vihamielisesti\n    siitä pitäen, kun hän ensi kerran tuli laivaan, että hän on\n    kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa koettanut kaikin keinoin\n    vaikeuttaa oloani ja saattaa minut selkkauksiin muiden kanssa,\n    että hän on tarkoin pitänyt silmällä käyttäytymistäni laivassa\n    ja sen lisäksi tähyillyt taskukiikarillaan rannalta käsin ja\n    että hän ei ole tukenut minua kyllin raskaiden tehtävieni\n    suorittamisessa, vaan sensijaan järjestänyt kaikenlaisia esteitä\n    tielleni, pannut alempia upseereja vakoilemaan käyttäytymistäni\n    ja nöyryyttänyt minua niin pahasti laivan miehistön näkyvissä,\n    jota minun on tullut valvoa, ja jonka kurinpitoon nähden minulla\n    on ollut oikeus odottaa häneltä tukea, että jollei tuomio\n    aina välttämättä tuntuisi jonkun verran vastenmieliseltä,\n    pitäisin elämäni onnellisimpiin tapauksiin kuuluvana asiana,\n    jos minut erotettaisiin siitä asemasta, jossa nyt olen hänen\n    komennuksessaan.\n\n    -- Nyt pyydän arvoisaa oikeutta sallimaan, että ne asiakirjat,\n    jotka lasken pöydälle, luettaisiin luonteeni selvittämiseksi.\n\n    Tämän jälkeen sali tyhjennettiin, jotta oikeus saisi harkita\n    tuomiotani. Odotettuani puolisen tuntia mitä suurimman\n    levottomuuden vallassa minut kutsuttiin uudelleen sisälle.\n    Tavanmukaiseen muodolliseen tapaan luettiin paperit, ja sitten\n    tuli tuomio, jonka puheenjohtaja luki, hänen ja kaikkien\n    oikeudenjäsenten seistessä kolmikulmainen hattu päässänsä.\n    Esipuheen jälkeen se päättyi sanoihin, että oikeuden mielipiteen\n    mukaan syytökset oli _osittain_ todistettu oikeiksi ja että\n    luutnantti Peter Simple senvuoksi erotettiin laivastaan,\n    mutta että katsoen hänen hyvään luonteeseensa ja ansioihinsa\n    hänen asiaansa hartaasti suositettiin amiraalinviraston\n    tarkastusvaliokunnan harkittavaksi.'\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU\n\nPeter pitää menetystään osittaisena voittona -- Menee _Rattlesnakeen_\nsullomaan tavaroitaan ja saa määräyksen lähteä tiehensä --\nSukulaisten väliset, kohteliaat jäähyväiset -- Rouva Trotter yhä\nparempana -- Peter matkustaa Lontooseen ja joutuu senjälkeen\nmonenlaisiin onnettomuuksiin ryövärien ja oman setänsä käsissä.\n\n\nTuskin tiesin, olinko tästä tuomiosta hyvilläni vaiko pahoillani.\nToisaalta se oli miltei kuolinisku vastaiselle ylenemiselleni ja\npalvelemiselleni laivastossa; toisaalta suositus hyvin suuresti\nlievensi tuomiota, ja olin perin iloissani päästessäni eroon kapteeni\nHawkinsista ja saadessani rientää sisko-raukkani luokse. Kumarsin\nkunnioittavasti oikeudelle, joka heti hajaantui.\n\nKapteeni Hawkins seurasi kapteeneja peräkannelle, mutta heistä\nei kukaan suostunut puhelemaan hänen kanssaan -- niin paljon\nepäedullista hänestä oli tullut ilmi oikeudenkäynnin aikana.\n\nNoin kymmenen minuutin kuluttua kutsui muuan vanhimmista,\noikeudenjäseninä olleista kapteeneista minut kapteeninhyttiin.\n\n\"Herra Simple\", virkkoi hän, \"olemme kaikki hyvin pahoillamme\nteidän puolestanne. Tuomiomme ei asiain näin ollen voinut olla\nlievempi; asianne ratkaisi teidän ja konstaapelin välinen keskustelu\nperäkannella. Sen täytyy varoittaa teitä vastaisuudessa tarkemmin\nkavahtamaan, miten sallitte kenenkään peräkannella puhua teille\nesimiestenne käyttäytymisestä. Puheenjohtaja kehoitti minua\nilmoittamaan teille, että aikomuksemme on hyvin hartaasti puoltaa\nteitä amiraalille, niin voimakkaasti, että jos joku toinen kapteeni\npyytää teitä laivaansa, teidän ei ole lainkaan vaikea saada määräystä\nvirkaan. Ja mitä tulee siihen, että lähdette nykyisestä laivastanne,\npitäisin sitä kaikissa muissa oloissa onnittelun aiheena.\"\n\nLausuin hänelle vilpittömät kiitokseni, poistuin pian senjälkeen\nlippulaivasta ja menin prikiin sulloakseni kokoon vaatteeni ja\nsanoakseni jäähyväiset upseerikumppaneilleni. Sinne saavuttuani\nnäin kapteeni Hawkinsin ennättäneen edelleni, ja hän oli kannella,\nkun kapusin sinne. Kiiruhdin upseerien ruokalaan, jossa kumppanini\nlausuivat minulle valittelunsa ja osanottonsa.\n\n\"Simple, toivotan sinulle onnea\", huudahti Thompson kylliksi kovaa,\njotta kapteeni kuuli sen kannelle. \"Toivoisin, että minua onnistaisi\nyhtä hyvin; toivoisin jonkun haastavan minut sotaoikeuteen.\"\n\n\"Kun kaikki kävi näin\", vastasin äänekkäästi, \"ja kuultuani\nmitä oikeudenjäseninä olleet kapteenit aikovat puhua minusta\namiraalinvirastossa, olen samaa mieltä kanssasi, Thompson, siihen\nnähden, että kapteeni Hawkins teki perin ystävällisen työn, ja olen\nhyvin kiitollinen kaikesta\".\n\n\"Muonamestari, laseja tänne!\" käski Thompson. \"Juokaamme malja herra\nSimplen menestykseksi!\"\n\nKaikki tämä oli perin kiusallista kapteeni Hawkinsista, joka kuuli\njokaisen sanan. Kun lasit olivat täytetyt, lausui Thompson:\n\n\"Simple, toivotan sinulle hyvää terveyttä ja toivon saavani yhtä\nhyvän ruokakumppanin.\"\n\nSamassa kersantti pisti päänsä sisälle upseerien ruokalan ovesta ja\nsanoi mahdollisimman röyhkeästi, että minun piti poistua laivasta\nviipymättä. Olin niin ärtynyt, että viskasin grogilasini vasten\nhänen kasvojaan, ja hän juoksi kannelle valittamaan kapteenille.\nMutta enhän kuulunut laivaan, ja vaikka olisin kuulunutkin, olisin\nrangaissut miestä sellaisesta julkeudesta.\n\nKapteeni Hawkins oli ihan vimmoissaan ja olisi luultavasti vaatinut\nuutta sotaoikeuden istuntoa, jollei olisi saanut siitä kyllikseen.\nHän tiedusti kersantilta hyvin tarkoin, oliko hän lausunut minulle\nniin, että minun piti poistua laivasta heti, vaiko niin, että\nkapteeni Hawkins käski minua heti poistumaan, ja saatuaan tietää,\nettei kersantti ollut käyttänyt jälkimäistä sanontatapaa (minkä\nolin pannut merkille, sillä jos hän olisi sitä käyttänyt, en olisi\nuskaltanut menetellä, kuten menettelin), hän lähetti uudelleen erään\nmerikadetin käskemään minua heti poistumaan.\n\nVastasin, että suurin mielihyväni oli noudattaa hänen määräystään.\nRiensin sullomaan vaatteeni, ilmoitin toiselle luutnantille olevani\nvalmis, ja hän meni pyytämään lupaa miehittää veneen, mutta\nkapteeni Hawkins kielsi sen lisäten, että minun sopi mennä maihin\nrantaveneellä.\n\nKutsuin siis rantaveneen laivan kupeelle, pudistin kaikkien\nruokakumppaneitteni kättä, ja kun saavuin peräkannelle seurassani\nSwinburne ja joitakuita mukaan lähteneitä parhaita miehiä, seisoi\nkapteeni Hawkins kompassikopin ääressä pakahtumaisillaan raivosta.\nMennessäni hänen ohitseen, nostin hänelle hattuani ja lausuin hänelle\njäähyväiset, hyvin kunnioittavasti lisäten:\n\n\"Jos teillä on jotakin asiaa sedälleni, kapteeni Hawkins, toimitan\nsen ilomielin.\"\n\nTämä huomautus, joka osoitti hänelle minun tuntevan heidän yhteytensä\nja kirjeenvaihtonsa, sai hänet ähkymään kiukusta.\n\n\"Poistukaa laivasta, sir, tai jumaliste, panetan teidät rautoihin\nkapinoimisesta!\" karjaisi hän.\n\nNostin taaskin hattuani, laskeuduin laivan laidalta veneeseen ja\nkäskin työntää sen irti.\n\nNiin pian kuin olin muutamien sylien päässä aluksesta, hyppäsivät\nmiehet tykeille ja luikkasivat. Huomasin kapteeni Hawkinsin\nkomentavan heidät alas, ja ennenkuin olin kaapelimitan päässä\nprikistä, puhallettiin merkki: \"Kaikki miehet rangaistukseen!\"\nOtaksuttavasti jotkut miekkosraukat saivat niin ollen kärsiä\nniskuroimisestaan, kun osoittivat hyvää tahtoaan.\n\nMyönnän, että minun olisi sopinut lähteä laivasta arvokkaammin ja\nettei käyttäytymiseni ollut täysin moitteetonta. Mutta kuitenkin\nkerron, miten todella menettelin, ja tunteenikin pitää ottaa jossakin\nmäärin huomioon. Tosiasia on, että käytökseni sotaoikeuden jälkeen\noli pikemmin rankaisemisen arvoinen kuin ne tekoni, joista minut\ntuomittiin. Mutta olin kuumeisen kiihtynyt ja tuskin tiesin mitä tein.\n\nRannalle saavuttuani toimitin ajurilla tavarani Sinisten Pylväiden\nmajataloon. Siellä otin esille ne, joita kipeimmin tarvitsin, riisuin\nyltäni virka-asun ja olin taaskin vapaa herrasmies. Tilasin paikan\nseniltaiseen postivaunuun, lähetin kiitoskirjeen ynnä muutamia\nseteleitä avustajalleni ja kirjoitin pitkän kirjeen O'Brienille,\nkertoen hänelle kaikesta, mitä oli tapahtunut. Juuri kun olin sen\npäättänyt ja sulkenut, astui rouva Trotter huoneeseeni:\n\n\"Voi, rakas herra Simple! Olen niin kovin pahoillani ja nyt tulin\nteitä lohduttamaan. Ei mikään ole naisen vertainen, kun mies on\ntuskainen, kuten Trotter-paran oli tapana sanoa painaessaan päänsä\nhelmaani. Milloin lähdette Lontooseen?\"\n\n\"Tänä iltana, rouva Trotter.\"\n\n\"Toivottavasti saan edelleenkin hankkia tarpeita prikiin?\"\n\n\"Niin minäkin toivon, rouva Trotter, ja epäilemättä saattekin.\"\n\n\"Ja nyt, herra Simple, millaiset ovat raha-varanne? Tarvitsetteko\nvähän? Teidän sopii maksaa minulle tuonnempana. Älkää pelätkö! En\nole ihan niin köyhä kuin silloin, kun tulitte yhteiseen ruokakuntaan\nTrotterin ja minun kanssani, jolloin lahjoititte minulle ne\nkaksitoista sukkaparia. Minä tiedän, mitä on rahapula ja mitä on\nystävien puute.\"\n\n\"Paljon kiitoksia, rouva Trotter\", vastasin. \"Mutta minulla on niin\npaljon, että pääsen kotiin, ja sitten saan lisää.\"\n\n\"No niin, olen siitä hyvilläni, mutta tein tarjoukseni vakavassa\nmielessä. Hyvästi, Jumala teitä siunatkoon! Kuulkaahan, herra Simple,\nsuudelkaa minua: se ei ole ensi kerta.\"\n\nSuutelin häntä, sillä olin kiitollinen hänen ystävällisyydestään; ja\nhieman hymyiltyään teennäisesti ja luotuaan veitikkamaisia silmäyksiä\nhän poistui huoneestani.\n\nHänen mentyään tunkeutui mieleeni ajatus, kuinka vähän tunnemme\ntoistemme sisintä. Jos minulta olisi sen perusteella, mikäli tunsin\nrouva Trotteria hänen vastoinkäymistensä aikana, kysytty, pystyisikö\nhän tekemään jalomielisen teon, olisin jyrkästi vastannut: \"Ei.\"\nHänen tämä tarjouksensa oli kuitenkin epäitsekäs, sillä hän tunsi\nlaivaston tavat kyllin hyvin tietääkseen, että minulla oli perin\nvähän mahdollisuuksia päästä uudelleen ensimmäiseksi luutnantiksi ja\nolla hänelle hyödyksi.\n\nJa kuinka usein myöskin sattuu, että ne, joiden kiitollisuuden tai\npitkäaikaisen ystävyyden vuoksi pitäisi tehdä kaikkensa auttaakseen\nmeitä, kääntävät hädän hetkellä meille selkänsä ja osoittautuvat\nvalheellisiksi ja petollisiksi! Jumala yksin tuntee sydämemme.\n\nLähetin O'Brienille menevän kirjeeni amiraalinvirastoon, istuuduin\nsyömään päivällistä, johon en voinut kajota, ja kello seitsemän\nnousin postivaunuun.\n\nLontooseen saavuttuani olin paljon huonommassa voinnissa, mutta en\nviipynyt siellä tuntia kauempaa. Ne postivaunut, joissa nyt lähdin,\neivät menneet siihen kaupunkiin, jonka läheisyydessä asuimme, mutta\nen halunnut odottaa seuraavaan päivään saakka. Näin joutuisin\nsivuuttamaan pappilan vajaan neljänkymmenen englanninpenikulman\npäästä, ja aioin sitten ajaa perille kyytihevosilla.\n\nSeuraavana iltana saavuimme eroamiskohtaan, nostin matkalaukkuni\nvaunuista, tilasin kyytirattaat ja lähdin taivaltamaan entistä\nkotiani kohti. Olin niin sairas, että jaksoin tuskin pitää päätäni\npystyssä, ja kyyhötin rattaiden nurkassa eräänlaisessa horroksessa\notsaa ja ohimoita jäytävän kivun estäessä minua nukkumasta.\n\nAjaessamme noin kello yhdeksän illalla kamalan epätasaisella\ntiellä ja tärähdysten tuottaessa minulle hirveitä tuskia seisautti\nkaksi miestä rattaat. He kiskoivat minut ruohikolle. Toinen seisoi\nvierelläni toisen ryöstäessä rattaita. Kyytipoika, joka näytti olevan\nmukana juonessa, seisoi rauhallisesti hevosensa ääressä, ja niin pian\nkuin miehet olivat anastaneet tavarani, käänsi hän rattaat ympäri ja\najoi tiehensä.\n\nSitten miehet ryöstivät minut, anastaen kaikki, mitä minulla oli,\njättäen ylleni ainoastaan housut ja paidan. Lyhyen neuvottelun\njälkeen he käskivät minun lähteä kävelemään siihen suuntaan, johon\nolimme olleet menossa rattailla, ja kiiruhtaa, minkä suinkin pääsin,\nsillä muutoin he kolhisivat kalloni säpäleiksi. Noudatin heidän\nkomennustaan, pitäen itseäni onnellisena, kun olin selviytynyt niin\nvähällä.\n\nTiesin vielä olevani vähintään kolmenkymmenen penikulman päässä\npappilasta, mutta vaikka olinkin sairas, toivoin kykeneväni\nmarssimaan sinne jalkaisin. Kävelin yön loppuosan, mutta\netenemiseni oli hidasta. Horjuin tien toiselta laidalta toiselle\nja silloin tällöin istahdin lepäämään. Aamun sarastaessa havaitsin\nihmisasumuksia jonkun matkan päässä. Hoipuin eteenpäin.\n\nNyt oli kuumeeni käynyt ankaraksi, pääni oli kivusta\nhalkeamaisillaan, ja hoippuroin penkereelle tien ohessa olevan\npienen, soman maatalon läheisyyteen. Hämärästi muistan jonkun tulleen\nluokseni ja tarttuneen käteeni, mutta siinä kaikki. Ja vasta monen\nkuukauden kuluttua sain tiedon niistä asioista, joista nyt kerron.\n\nKävi selville, että talon omistaja oli eläkettä nauttiva\narmeijanluutnantti, joka oli eronnut palveluksesta haavojensa vuoksi.\nIhmisystävällisesti minut vietiin hänen kotiinsa, pantiin vuoteeseen\nja kutsuttiin lääkäri heti luokseni. Olin nyt menettänyt muistini\ntyyten, eivätkä he voineet saada selville, kuka olin. Taskuni olivat\ntyhjät, ja ainoastaan liinavaatteitteni merkeistä he näkivät, että\nnimeni oli Simple.\n\nKolme viikkoa olin vuoroin horroksissa, vuoroin hourailevana.\nHouriessani puhuin loordi Privilegestä, O'Brienistä ja Celestestä.\nSelwin, se upseeri, joka oli niin hyväntahtoisesti minua auttanut,\ntiesi, että Simple oli loordi Privilegen sukunimi, ja kirjoitti\nheti loordille, kertoen, että Simple-niminen nuori mies, joka\nhouriessaan puhui hänestä ja kapteeni O'Brienistä, virui perin\nvaarallisessa tilassa hänen luonansa ja että hän, otaksuen minut\nloordin sukulaiseksi, oli katsonut oikeaksi ilmoittaa hänelle tästä\ntapauksesta.\n\nSetäni arvasi, että asia koski minua, ja arveli, että jos jäisin\neloon, tämä olisi tuiki otollinen tilaisuus saada minut valtaansa.\nHän kirjoitti saapuvansa minua katsomaan päivän tai parin kuluttua,\nsamalla kiittäen Selwiniä siitä, että tämä oli niin hyväntahtoisesti\nhuolehtinut hänen poloisesta veljenpojastaan, ja pyytäen häntä\nolemaan säästämättä kulunkeja.\n\nKun setäni saapui omissa vaunuissaan, oli pahin kuume väistynyt,\nmutta viruin edelleenkin äärimmäisen voimattomuuden horrostilassa.\nHän kiitti Selwiniä huolenpidosta, josta hän muka pelkäsi koituvan\nvain vähän hyötyä, koska olin vuosi vuodelta käynyt yhä huonommaksi,\nja lausui pelkäävänsä taudin lopulta vievän kestävään mielisairauteen.\n\n\"Hänen isä-parkansa kuoli samassa tilassa\", jatkoi setäni,\npyyhkäisten kädellään silmiään ikäänkuin hyvin liikutettuna. \"Toin\noman lääkärini tänne katsomaan, voitaisiinko hänet siirtää täältä\npois. En ole rauhallinen, jollen ole hänen luonansa yötä päivää.\"\n\nLääkäri (joka oli setäni kamaripalvelija) tarttui käteeni, tunnusteli\nvaltimoani, tarkasti silmiäni ja vakuutti, että oli varsin helppo\nviedä minut pois ja että toipuisin pikemmin ilmavammassa huoneessa.\nSelwin ei tietysti vastustanut, uskoen kaiken johtuvan setäni minua\nkohtaan tuntemasta hellyydestä. Vaatteet puettiin ylleni viruessani\ntajuttomana, ja minut nostettiin vaunuihin.\n\nPerin ihmeellistä on, etten kuollut, kun minut näin otettiin\nvuoteestani sellaisessa tilassa, mutta taivaan tahto oli\ntoisenlainen. Jos niin olisi käynyt, olisi se otaksuttavasti ollut\nsedästäni paljoa mieluisempaa kuin se, että jäin eloon.\n\nSittenkun minut valelääkärin tukemana oli nostettu vaunuihin, kiitti\nsetäni vielä kerran Selwiniä, pyysi häntä aina kääntymään hänen\npuoleensa apua tarvitessaan, kirjoitti runsaan maksuosoituksen minua\nhoitaneelle lääkärille, nousi vaunuihin ja lähti ajamaan minun\nollessani yhäti tajuttomana. En kyllä ollut ihan tiedoton, vaan olin\ntuntevinani, että minua oli siirretty, ja kuulin pyörien ratinan.\nMutta ajatuskykyni oli niin hajallaan, ja olin niin heikko, etten\nvoinut hetkeäkään olla siitä varma.\n\nJoitakuita päiviä myöhemmin -- sillä matkasta en muista mitään --\nhuomasin olevani vuoteessa pimeässä huoneessa kädet sidottuina.\nPinnistin ajatuksiani ja vähitellen muistin kaikki, mitä oli\ntapahtunut siihen saakka, kunnes vaivuin maahan tien oheen. Missä\nolin? Huone oli pimeä; en erottanut mitään. Arvelin varmasti\nyrittäneeni vahingoittaa itseäni, sillä muutoin ei käsiäni olisi\nsidottu. Otaksuin olleeni kuumeessa ja hourineeni, mutta nyt olin\ntoipunut. Olin virunut aatoksissani toista tuntia, aprikoiden, minkä\ntähden minut oli jätetty yksin, kun huoneen ovi avautui.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyin.\n\n\"Kas! Olette tullut taaskin tajuihinne\", virkkoi käreä ääni. \"Siispä\nannan teille hiukan päivänvaloa.\"\n\nHän nosti pois kaihtimen, joka peitti koko ikkunan, ja huoneeseen\ntulvahti valoa, joka huikaisi minua. Suljin silmäni ja raottelin\nniitä vähitellen, kunnes siedin pitää ne auki. Katselin\nhuonetta. Seinät olivat alastomat ja valkeiksi kalkitut. Makasin\nrullajalkaisessa vuoteessa. Katsahdin ikkunaan -- sen edessä oli\nrautaristikko.\n\n\"Mitä? Missä olen?\" tiedustin mieheltä levottomana.\n\n\"Missäkö olette?\" kertasi hän. \"No, Bedlamin mielisairaalassa!\"\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU\n\nO'Brienin mukaan tie on pitkä ja mutkaton -- Minut pelastetaan, ja\nminulle tulvii onnea yhtä nopeasti kuin surkeus minut aikaisemmin\nnujersi.\n\n\nJärkytys oli liian ankara -- retkahdin takaisin pielukselleni\ntajuttomana. Kuinka kauan siinä viruin, sitä en tiedä, mutta\ntoinnuttuani oli hoitaja poistunut, ja vuoteeni vieressä oli\nvesikulho ja leipää. Join veden ja sen minuun tekemä vaikutus oli\nyllättävä. Tunsin jaksavani nousta pystyyn ja nousin; käteni oli\nhellitetty irti pyörtymykseni aikana.\n\nNoustuani pystyyn hoipuin ikkunan ääreen. Katselin ulos, näin\nkirkkaan päivänpaisteen, ohikulkijat, vastapäiset talot -- kaikki\nnäytti miellyttävältä ja hilpeältä, mutta minä olin vankina\nhulluinhuoneessa.\n\nOlinko ollut hullu? Mietin ja otaksuin olleeni ja sellaisten\nhenkilöiden, jotka eivät minua lainkaan tunteneet, teljenneen\nminut tänne. Päähänikään ei pälkähtänyt setäni olleen mukana siinä\npuuhassa. Heittäydyin vuoteelle ja huojensin mieltäni kyynelillä.\nPuolenpäivän aikaan tuli huoneeseeni lääkäri hoitajien ynnä muiden\nseuraamana.\n\n\"Onko hän täysin rauhallinen?\"\n\n\"Hyväinen aika! Kyllä, sir, rauhallinen kuin karitsa\", vastasi se\nmies, joka oli aikaisemmin käynyt luonani.\n\nPuhuttelin senjälkeen lääkäriä, pyytäen häntä ilmaisemaan minulle,\nminkätähden ja miten minut oli tuotu sinne. Hän vastasi lempeästi\nja tyynnyttävästä, että olin siellä omaisteni toivomuksesta ja että\nminusta huolehdittaisiin kaikin puolin. Hän muka tiesi, että puuskani\nolivat vain ajoittaisia ja että rauhallisena ollessani minulle\nmyönnettäisiin mahdollisimman paljon vapautta. Hän toivoi, että pian\nolisin täysin terve ja minun sallittaisiin poistua sairaalasta.\nVastasin kertomalla, kuka olin ja miten olin sairastunut. Lääkäri\npudisti päätänsä, neuvoi minua olemaan pitkänäni mahdollisimman\npaljon ja lähti sitten luotani katsomaan muita potilaita.\n\nKuten sittemmin sain tietää, oli setäni saanut minut teljetyksi\nsairaalaan sillä tekosyyllä, että olin muka mielisairas nuori mies,\njoka oli saanut päähänsä, että hänen nimensä oli Simple ja että hän\noli loordi Privilegen arvonimen ja omaisuuden perijä; olin muka\najoittain kovin vaivaloinen, tunkeuduin hänen asuntoonsa ja loukkasin\npalvelijoita, mutta kaikissa muissa suhteissa olin vaaraton;\ntavallisesti puuskani päättyivät ankaraan kuumeeseen, ja hän toivoi\nminun olevan sairaalassa hoidettavana pikemminkin sen vuoksi, ettei\nminulle sattuisi vaurioita, kuin sentähden, että hän olisi ollut\nnurjamielinen nuorta miesraukkaa kohtaan.\n\nLukija oivaltanee ilman muuta näiden tietojen merkityksen. Kun\nminulla ei ollut aavistustakaan siitä, minkätähden olin sairaalassa,\npitäisin luonnollisestikin itsepintaisesti kiinni oikeasta nimestäni,\nja niin kauan kuin näin tekisin, katsottaisiin mieleni olevan\nsairaloisessa tilassa. Niin ollen lukija ei hämmästyne, kun kerron\nolleeni Bedlamissa vuoden ja kahdeksan kuukautta.\n\nKäytyään luonani kahtena tai kolmena päivänä ja havaittuaan\nminut rauhalliseksi lääkäri määräsi, että minulle piti huvikseni\nantaa kirjoja, paperia ja mustetta. Mutta jos yritinkään kajota\nselityksiin, oli se hänelle merkki poistua huoneestani. Niin ollen\nsekä hänen esiintymisestään että siitä, ettei hoitaja kiinnittänyt\nvähääkään huomiota puheisiini, selvisi minulle, ettei minulla ollut\nminkäänlaisia mahdollisuuksia saada kuulijoita eikä päästä vapauteen.\n\nEnsimmäisen kuukauden kuluttua lääkäri ei enää käynyt luonani.\nOlin rauhallinen potilas, ja hän sai minua koskevat selostukset\nhoitajalta. Minua sinne tuotaessa oli esitetty kaikki tarpeelliset\nasiakirjat siitä, että olin hullu; ja vaikkakin mielisairaus voidaan\ntodeta perin vähästä, tarvitaan totisesti aika varmoja perusteita\ntodistamaan, että ihminen on täydessä järjessään.\n\nBedlamissa se oli minulle mahdotonta. Samalla minua kohdeltiin\nhyvin, minulle suotiin kaikki tarpeelliset mukavuudet ja kaikkea\najanvietettä, jonka voi saada kirjoista ynnä muusta sellaisesta.\nMinulla ei ollut mitään valittamista hoitajaa vastaan -- paitsi\nsitä, että hänen täytyi puuhailla liian paljon tuhlatakseen aikaansa\nsellaisen kuuntelemiseen, mitä hän ei uskonut.\n\nKahden tai kolmen ensimmäisen kuukauden aikana kirjoitin useita\nkirjeitä sisarelleni ja O'Brienille ja pyysin hoitajaa panemaan ne\npostiin. Sen hän lupasikin tehdä ja otti aina kirjeet vastaan. Mutta\nkuten myöhemmin kuulin, hävitettiin kaikki kirjeeni.\n\nYhä kuitenkin toivoin vielä kerran pääseväni vapaaksi. Mutta kun\nolin levoton sisareni tähden kuvitellen, mihin onnettomuuteen\nhän oli joutunut, ja yhä ajattelin myös Celesteä ja O'Brieniä,\nsai se minut toisinaan pahasti masentumaan. Silloin olin vähällä\ntosiaankin riehaantua mielipuolisen vimmaiseksi, ja hoitaja mainitsi\nselostuksessaan, että minulla oli ollut puuska.\n\nKuuden kuukauden kuluttua kävin alakuloiseksi ja aloin kuihtua.\nEn enää koettanutkaan hauskuttaa itseäni, vaan istuin päivät\npääksytysten katse tähdättynä tyhjyyteen. En enää pitänyt\nhuolta olemuksestani; sallin partani kasvaa -- en milloinkaan\npessyt kasvojani paitsi koneellisesti hoitajan määräyksestä;\nja jollen ollutkaan vielä hullu, oli hyvin todennäköistä, että\nminulta pian menisi järki. Elämäni kului tylsästi -- olin käynyt\nvälinpitämättömäksi kaikesta -- en enää pannut merkille ajan\nkulumista -- vuodenaikojen vaihtelu kävi huomaamattani -- jopa päivät\nja yötkin seurasivat toisiaan minun niistä vähääkään välittämättä.\n\nOllessani näin onnettomassa tilassa avautui ovi eräänä päivänä,\nja kuten vankeuteni aikana oli usein tapahtunut, huoneeseeni\nastui vieraita, jotka kiersivät laitoksessa joko tyydyttääkseen\nuteliaisuuttaan nähdessään muiden ihmisten alennustilaa tai\nosoittaakseen heille sääliään. En välittänyt heistä mitään, en edes\nhievahduttanut katsettani.\n\n\"Tämä nuori mies\", lausui seuruetta saatteleva lääkäri, \"on saanut\npäähänsä sellaisen omituisen ajatuksen, että hänen nimensä on\nSimple ja että hän on loordi Privilegen arvonimen ja omaisuuden\noikeudenmukainen perillinen\".\n\nEräs vieraista tuli luokseni ja katsoi minua kasvoihin.\n\n\"Ja se hän onkin\", huudahti hän lääkärille, joka kävi ällistyneen\nnäköiseksi. \"Peter, ettekö tunne minua?\"\n\nHätkähdin ja ponnahdin pystyyn. Edessäni oli kenraali O'Brien.\nSyöksähdin hänen syliinsä ja purskahdin itkemään.\n\n\"Sir\", virkkoi kenraali O'Brien taluttaessaan minua tuolin luokse ja\npainaessaan minut sille istumaan, \"vakuutan teille, että tämä mies\n_on_ herra Simple, loordi Privilegen veljenpoika ja luullakseni sen\narvonimen perijä. Jos se, että hän väittää asian niin olevan, on\nhänen mielipuolisuutensa ainoa todistus, pidetään häntä laittomasti\nteljettynä. Olen muukalainen ja kunniasanani varassa vapautta\nnauttiva vanki, mutta minulla on ystäviä. Mylord Belmore\", jatkoi\nhän, kääntyen erään toisen hänen seurassaan olevan vieraan puoleen,\n\"annan kunniani takeeksi siitä, että väitteeni on tosi, ja pyydän\nteitä vaatimaan, että tämä nuori mies-parka viipymättä vapautetaan\".\n\n\"Vakuutan teille, sir, että minulla on loordi Privilegen kirje\",\nhuomautti tohtori.\n\n\"Loordi Privilege on lurjus\", vastasi kenraali O'Brien. \"Mutta\ntässä maassa saa oikeutta, ja hänhän saa maksaa kalliin hinnan\nvangitsemismääräyksestään. Rakas Peter, kuinka onnellista olikaan,\nettä tulin käymään tässä kammottavassa paikassa! Olin kuullut niin\npaljon tämän laitoksen erinomaisesta järjestyksestä, että suostuin\nkatselemaan sitä loordi Belmoren seurassa. Mutta huomaan, että sitä\non käytetty väärin.\"\n\n\"Todentotta, kenraali O'Brien, minua on kohdeltu ystävällisesti\",\npuolustin, \"ja erittäin ystävällinen on ollut tämä herra. Asia ei ole\nhänen syynsä.\"\n\nKenraali O'Brien ja loordi Belmore tiedustivat sitten tohtorilta,\noliko hänellä mitään minun vapauttamistani vastaan.\n\n\"Ei kerrassaan mitään, mylord; ei olisi, vaikka hän olisikin\nmielisairas. Mutta nyt oivallan, kuinka pahasti minua on petetty.\nYleensä sallimme potilaan ystävien viedä hänet pois, jos he arvelevat\npystyvänsä huolehtimaan hänestä paremmin. Hän saa lähteä mukaanne\nvaikka heti.\"\n\nNyt tunsin aivojeni pettävän, kun epätoivo äkkiä muuttui toivoksi, ja\nretkahdin takaisin tuolilleni. Lääkäri käsitti tilani, iski minusta\nsuonta, vuodattaen verta runsaasti, ja pani minut vuoteeseen, jossa\nlepäsin toista tuntia kenraali O'Brienin valvoessa vierelläni.\nSitten nousin pystyyn tyynenä ja rauhallisena. Laitoksen parturi\najoi partani, peseydyin ja pukeuduin, minkä jälkeen minut kenraalin\nkäsivarteen nojautuneena päästettiin pois laitoksesta.\n\nLoin silmäyksen kuuluisiin Alakuloisuuden ja Raivohulluuden\nkivipatsaisiin mennessämme niiden ohitse; vapisin ja puristin\nkenraalin käsivartta tiukemmin; minut autettiin vaunuihin, ja sanoin\njäähyväiset mielipuolisuudelle ja surkeudelle. Kenraali ei virkkanut\nmitään, ennenkuin lähestyimme sitä Dover-kadun varrella olevaa\nhotellia, jossa hän asui, ja kysyi sitten hiljaa, jaksaisinko kestää\nlisää kiihtymystä. \"Tarkoitatteko Celesteä, kenraali?\" \"Tarkoitan,\nrakas poika; hän on täällä.\" Ja hän puristi kättäni.\n\n\"Voi!\" valitin. \"Mitäpä toiveita minulla nyt on saavuttaa Celeste\nomakseni?\"\n\n\"Enemmän kuin milloinkaan ennen\", vastasi kenraali. \"Hän elää vain\nteitä varten, ja jos te olette kerjäläinen, on minulla kylliksi\nvaroja tehdäkseni olonne riittävän mukavaksi.\"\n\nVastasin kenraalin kädenpuristukseen, mutta en saanut sanaa suustani.\nLaskeuduimme vaunuista, ja minuutissa oli isä saattanut minut\nhämmästyneen tyttärensä syliin. Minun täytyy sivuuttaa muutamia\npäiviä, joiden aikana ehdin melkein saada takaisin terveyteni ja\nrohkeuteni ja kertoa seikkailuni kenraali O'Brienille ja Celestelle.\nEnsimmäinen tehtäväni oli sisareni etsiminen. Minulla ei ollut\naavistustakaan siitä, miten Ellen-poloisen oli käynyt, kun hän\noli jäänyt niin avuttomaksi, ja päätin matkustaa tiedustelemaan\npappilasta. En kuitenkaan lähtenyt liikkeelle, ennenkuin kenraali\nO'Brien oli kutsunut luokseni lainopillisen neuvonantajan ja loordi\nPrivilege oli asianmukaisesti haastettu oikeuteen viipymättä\nvastaamaan laittomasta vangitsemisesta.\n\nLähdin postivaunuissa ja seuraavana iltana saavuin perille.\nKiiruhtaessani pappilaan kihosivat kyynelet silmiini ajatellessani\näitiäni, isä-parkaani ja rakkaan sisareni omituista, arveluttavaa\nasemaa. Minut päästi sisälle liveriasuinen poika, ja tapasin talon\nnykyisen haltijan kotona. Hän otti minut vastaan kohteliaasti,\nkuunteli tarinaani ja senjälkeen vastasi, että sisareni oli lähtenyt\nLontooseen hänen saapumispäivänään hiiskumatta kenellekään mitään\naikeistaan.\n\nNyt olivat siis kaikki jäljet kadonneet, ja olin epätoivon vallassa.\nKävelin takaisin läheiseen kaupunkiin ja ehdin sinne parhaiksi\nheittäytyäkseni postivaunuihin. Seuraavana iltana olin jälleen\nCelesten ja kenraalin luona, joille kerroin sanomani ja joilta pyysin\nneuvoa miten menetellä.\n\nSeuraavana aamuna kävi loordi Belmore luonamme, ja kenraali\nneuvotteli hänen kanssansa. Loordi Belmore osoitti suurta\nharrastusta asiaani kohtaan, ja ennenkuin ryhtyisin mihinkään muihin\ntoimenpiteisiin, hän kehoitti minua astumaan hänen vaunuihinsa ja\nsallimaan hänen selostaa asiani laivaston ylipäällikölle. Se tehtiin\nheti, ja koska minulla nyt oli tilaisuus puhua vapaasti hänen\nylhäisyydelleen, kerroin hänelle kapteeni Hawkinsin käyttäytymisestä\nynnä hänen ja setäni välisistä suhteista samoin kun siitä,\nminkätähden setäni minua vainosi.\n\nKun hänen ylhäisyytensä näki, että minulla oli niin mahtava\nsuojelija kuin loordi Belmore, ja kun hän piti silmällä vastaisia\noikeusvaatimuksiani, joita hänellä setäni menettelyn vuoksi oli\nsyytä luulla hyvin perustelluiksi, oli hän äärimmäisen armollinen\nja lupasi, että saisin häneltä tietoja päivän tai parin kuluttua.\nHän piti sanansa, ja kolmantena päivänä keskustelumme jälkeen sain\nilmoituksen, että minut oli ylennetty komentajaksi. Olin iloissani\ntästä hyvästä onnesta, ja samoin olivat kenraali O'Brien ja Celeste.\n\nAmiraalinvirastossa käydessämme tiedustin O'Brieniä ja sain tietää,\nettä häntä odotettiin kotimaahan minä päivänä tahansa. Hän oli\nsaavuttanut hyvän maineen Itä-Intiassa, ja ollut ylipäällikkönä\njoitakuita saaria valloitettaessa; puhuttiinpa, että hänet\naateloitaisiin ansioittensa vuoksi. Kaikki näytti suotuisalta paitsi\nsisareni katoamista. Se painoi mieltäni taakkana, josta en päässyt\neroon.\n\nMutta olen unohtanut lukijalle mainita, miten kenraali O'Brien\nja Celeste olivat niin sopivalla hetkellä saapuneet Englantiin.\nMeikäläiset olivat valloittaneet Martiniquen noin kuusi kuukautta\nsitten, ja koko vartioväki oli antautunut sotavangeiksi. Kenraali\nO'Brien oli lähetetty kotimaahan, ja hänen oli sallittu liikkua\nvapaasti kunniasanaansa vastaan; vaikka hän oli syntyperäinen\nranskalainen, oli hänellä Irlannissa hyvin ylhäisiä sukulaisia,\njoista loordi Belmore oli yksi. Englantiin saavuttuaan he olivat\nkaikin keinoin tiedustelleet minua, mutta tuloksetta. He olivat\ntienneet, että minut oli tuomittu sotaoikeudessa ja erotettu\nlaivastani, mutta senjälkeen ei saatu vihjaustakaan, jonka nojalla\nminua olisi osannut etsiä.\n\nCeleste oli pelännyt jonkun kauhean tapaturman kohdanneen minua,\nja hänen terveytensä oli kärsinyt siitä pahasti; oivaltaen,\nkuinka suuresti hänen tyttärensä onni oli riippuvainen hänen\nkiintymyksestään minuun, kenraali O'Brien oli päättänyt, että jos\nminut vielä kerran löydettäisiin, saisimme toisemme. Minun tuskin\ntarvitsee mainita, kuinka suuresti hän riemastui löytäessään minut,\nvaikkakin niin kovin vähän kadehdittavasta asemasta.\n\nKertomus siitä, että minut oli teljetty mielisairaalaan ja että\nsetääni vastaan aloitettaisiin oikeusjuttu, ja huhut siitä, että\nperintöasiassa oli menetelty petollisesti, olivat tällä välin\nlevinneet laajalle ylimystön keskuuteen. Minulle oltiin kaikin tavoin\nhuomaavaisia, ja uteliaisuudesta ja mahdollisten etujen toivossa\nminua kutsuttiin yhtenään vierailuille. Myöskin sisareni katoaminen\nherätti paljon mielenkiintoa, ja hyväntahtoisuudessaan monet ihmiset\nsuorittivat kaikenlaisia mahdollisia tiedusteluja löytääkseen hänet.\n\nPalattuani eräänä päivänä asianajajan luota, joka oli\nsanomalehti-ilmoituksilla tuloksettomasti kuulustellut häntä, näin\npöydälläni amiraalinviraston kuoreen suljetun kirjeen. Avasin sen.\nKirje oli O'Brieniltä, joka oli juuri ankkuroinut Spitheadiin ja\npyytänyt, että kirje toimitettaisiin minulle, jos joku tietäisi\nosoitteeni. Revin sen auki.\n\n    'RAKAS PETER.\n\n    Missä olet ja miten sinun on käynyt? En ole saanut sinulta\n    kirjettä kahteen vuoteen ja olen tuskaillut ihan kuollakseni.\n    Sain kirjeesi, jossa kerroit sen lurjuksen järjestämästä\n    sotaoikeudesta; mutta kenties et ole kuullut, että se pikku\n    vintiö on kuollut. Niin, Peter; hän toi kirjeesi omassa\n    laivassaan, ja se oli hänen kuolemantuomionsa. Kohtasin hänet\n    yksityisessä seurassa. Hän otti sinut puheeksi -- sallin hänen\n    herjata sinua ja sitten sanoin hänelle, että hän oli valehtelija\n    ja lurjus, minkä jälkeen hän haastoi minut kaksintaisteluun.\n    Sen hän teki kovin vastahakoisesti, mutta loukkaus oli niin\n    julkinen, ettei hän mahtanut sille mitään. Senjälkeen ammuin\n    hänet, ja mieleni oli mahdollisimman hyvä, ja jos hän olisi\n    lelulaatikon nuken tavoin voinut ponnahtaa uudelleen pystyyn\n    vaikka kaksikymmentä kertaa, olisin ampunut hänet joka kerta.\n    Se saastainen lurjus! Mutta siihen hän loppui. Ei kukaan\n    häntä säälinyt, sillä kaikki häntä vihasivat. Ja amiraali\n    ainoastaan kävi vakavan näköiseksi, mutta oli sitten minulle\n    hyvin kiitollinen, koska olin järjestänyt vapaan paikan hänen\n    veljenpoikaansa varten.\n\n    -- Sain muuten joltakin tuntemattomalta henkilöltä, mutta\n    luullakseni hänen laivansa upseereilta, käärön hänen ja arvoisan\n    setäsi välisiä kirjeitä, jotka ovat näytteitä loistavimmasta\n    konnuudesta, mitä kaksi roistoa on konsanaan suorittanut.\n\n    -- Mutta siinä ei ole kaikki, Peter. Olen tuonut sinua varten\n    nuoren naisen, joka ilahduttaa sydäntäsi -- en mademoiselle\n    Celesteä, sillä en tiedä, missä hän on -- vaan Intiaan lähteneen\n    imettäjättären. Hänen miehensä lähetettiin kotiin invalidina, ja\n    hänen sallittiin matkustaa miehensä mukana fregatissani.\n\n    -- Saatuani tietää, että hän kuului tuohon rykmenttiin,\n    puhuin hänelle eräästä O'Sullivanista, joka meni avioliittoon\n    Irlannissa, ja mainitsin tytön nimen. Ja huomattuaan, että\n    olin hänen maanmiehensä, hän kertoi, että hänen oikea nimensä\n    olikin O'Sullivan, mutta että hän oli aina palvellut armeijassa\n    O'Connellina ja että hänen laivassa oleva vaimonsa oli juuri tuo\n    puheena oleva nuori nainen.\n\n    -- Sitten kutsutin vaimon puheilleni, ja kun kerroin hänelle\n    tuntevani koko jutun ja mainitsin hänelle Ella Flanaganin ja\n    tämän äidin nimet, joilta olin saanut tietoni, ällistyi hän\n    kovasti. Ja kun kysyin häneltä, miten oli käynyt sen lapsen,\n    jonka hän oli ottanut oman lapsensa sijalle, kertoi hän, että\n    se oli hukkunut Plymouthissa ja että samalla kertaa oli eräs\n    nuori upseeri, 'jonka nimi minulla on täällä', pelastanut hänen\n    miehensä. Ja sitten hän veti poveltaan käyntikortin, johon oli\n    kirjoitettu Peter Simple.\n\n    -- 'Mutta', sanoin, 'tiedättekö, hyvä nainen, että avustaessanne\n    sitä roistomaista lapsenvaihtoa syöksette turmioon juuri saman\n    nuoren miehen, joka pelasti puolisonne, sillä riistätte häneltä\n    hänen arvonimensä ja omaisuutensa?'\n\n    -- Hän tuijotti minuun kuin pistetty sika, kun sen sanoin, ja\n    sitten hän moitti ja sadatteli itseään ja vakuutti saattavansa\n    sinut oikeuksiisi, niin pian kuin saapuisimme kotimaahan. Ja hän\n    haluaa vieläkin perin kiihkeästi tehdä niin, sillä hän rakastaa\n    pelkkää nimeäsikin.\n\n    -- Näet siis, Peter, hyvä työ saa palkkionsa joskus tässä\n    maailmassa, ja paha työ saa myöskin, koska ammuin sen kirotun\n    lurjuksen, joka uskalsi olla sinulle kiero. Minulla on paljon\n    muutakin sinulle kerrottavana, Peter, mutta minusta ei ole hauska\n    kirjoittaa sellaista, mitä kenties ei milloinkaan lueta, minkä\n    vuoksi odotan, kunnes saan tietoja sinulta. Ja sitten, niin pian\n    kuin saan asiani suoritetuiksi, käymme pehmittämään lurjusmaista\n    setääsi.\n\n    -- Minulla on kaksikymmentätuhatta puntaa valtion arvopapereissa\n    ja sitäpaitsi Maustesaaret, joista vastedes tulee sievoinen kasa\n    kolikoita. Ja ne tulevat viimeistä ropoa myöten suoraan sinulle,\n    Peter, ja tekevät sinusta loordin, kuten usein vakuutin sinusta\n    tulevan. Ja jos voitat, niin maksat, ja jollet voita, niin hitto\n    vieköön huonon onnen, ja hitto vieköön rahatkin.\n\n    -- Pyydän sinua kertomaan parhaat terveiseni neiti Ellenille\n    ja mainitsemaan, kuinka onnellinen olen, jos kuulen hänen\n    voivan hyvin. Mutta mielessäni on aina ollut, Peter, ettei\n    isäsi jättänyt liikoja jälkeensä, ja haluaisin tietää, miten\n    te molemmat tulette toimeen. Jätin sinulle avoimen valtakirjan\n    asiamieheni toimistoon ja toivon vain, että olet käyttänyt sitä,\n    jos se on ollut tarpeen. Jollet ole sitä tehnyt, et ole se Peter,\n    josta viimeksi erosin. Jää siis hyvästi nyt äläkä unohda vastata\n    kirjeeseeni ihan heti. Aina sinun\n\n                                             TERENCE O'BRIEN.'\n\nTämä oli tosiaankin riemullinen tieto. Ojensin kirjeen kenraali\nO'Brienille, joka luki sen Celesten kurkistaessa hänen olkansa ylitse\nja lukiessa sen samalla kertaa.\n\n\"Tämäpä oivallista\", virkkoi kenraali. \"Peter, toivotan sinulle\nonnea. Celeste, minun pitäisi toivottaa onnea sinullekin\ntulevaisuudentoiveittesi vuoksi. Olisipa totisesti nautinto vielä\nkerran puhutella sinua lady Privilegeksi.\"\n\n\"Celeste\", sanoin, \"sinä et hyljeksinyt minua silloin, kun olin\npennitön ja epäsuosiossa. Voi poloista Ellen-siskoani! Kunpa vain\nlöytäisin sinut, kuinka onnellinen olisinkaan!\"\n\nIstuuduin kirjoittamaan O'Brienille, kertoen hänelle kaikesta, mitä\noli tapahtunut, ja rakkaan sisareni katoamisesta. Kirjeeni saapumisen\njälkeisenä päivänä O'Brien syöksähti huoneeseen. Ensimmäisten\nonnitteluminuuttien jälkeen hän valitti:\n\n\"Sydämeni on särkymäisillään, Peter, Ellen-siskosi tähden; minun\ntäytyy hänet löytää. Luovun laivastani, sillä etsimästä en lakkaa,\nniin kauan kuin elän. Minun täytyy löytää hänet.\"\n\n\"Kuulehan, rakas O'Brien, toivon vain --\"\n\n\"Mitä sinä toivot, Peter? Sanonko sinulle, mitä minä toivon? Sitä,\nettä jos löydän hänet, annat hänet minulle vaivojeni palkkioksi.\"\n\n\"Mitä minuun tulee, O'Brien, ei mikään olisi minusta mieluisampaa.\nMutta Jumala tietää, mihin kurjuus ja puute ovat saattaneet hänet\npakottaa.\"\n\n\"Häpeä, Peter, ajatellessasi sellaista sisarestasi! Panen kunniani\npantiksi hänen puolestaan. Puutteenalainen, säälittävä ja onneton\nhän saattaa olla -- mutta ei -- ei, Peter, sinä et tiedä -- et\nrakasta häntä samoin kuin minä, jos voit sallia sellaisten ajatusten\ntunkeutua mieleesi.\"\n\nTämä keskustelu tapahtui ikkunan ääressä. Senjälkeen käännyimme\nkenraali O'Brienin ja Celesten puoleen.\n\n\"Kapteeni O'Brien\", aloitti kenraali.\n\n\"Sir Terence O'Brien, jos suvaitsette, kenraali. Hänen majesteettinsa\non antanut minulle lisäkkeen nimeeni.\"\n\n\"Onnittelen teitä, sir Terence\", virkkoi kenraali, pudistaen hänen\nkättään. \"Aikomukseni oli sanoa, että toivon teidän majoittuvan tähän\nhotelliin, jotta kaikki asuisimme yhdessä. Uskon meidän pian löytävän\nEllenin. Sillä välin meidän pitää aikaa hukkaamatta paljastaa loordi\nPrivilege. Onko se nainen täällä kaupungissa?\"\n\n\"Kyllä, ja lukon takana onkin. Mutta hänestä ei ole pelkoa. Häntä\nei saataisi miljoonillakaan lahjotuksi tekemään vääryyttä sille\nmiehelle, joka pani henkensä vaaraan hänen miehensä tähden. Hän on\nirlantilainen ytimiään myöten. Siitä huolimatta, Peter, meidän pitää\nmennä kertomaan nämä tiedot asianajajallemme, jotta hän ryhtyisi\ntarpeellisiin toimiin.\"\n\nKolme viikkoa O'Brien etsi uutterasti Elleniä, käyttäen\nkaikenkaltaisia asiamiehiä, mutta menestyksettä. Sillä välin kenraali\nja minä valmistimme oikeusjuttuamme loordi Privilegeä vastaan.\n\nEräänä aamuna kävi loordi Belmore luonamme ja kysyi kenraalilta,\nemmekö lähtisi hänen kanssansa teatteriin katsomaan kahta kuuluisaa\nnäytelmäkappaletta. Jälkimäisessä, joka oli operetti, piti esiintyä\nerään uuden näyttelijättären, joka huhun mukaan oli kyky. Celeste\nsuostui, ja aikaisen päivällisen jälkeen liityimme loordi Belmoren\nseuraan hänen yksityiseen aitioonsa, joka oli näyttämön yläpuolella\nensi rivissä.\n\nEnsimmäinen kappale esitettiin, ja Celeste, joka ei ollut kertaakaan\nnähnyt Youngia näyttelemässä, oli ihastunut.\n\nSitten esirippu vedettiin ylös toista näytelmää varten. Toisessa\nkohtauksessa toi teatterinjohtaja näyttämölle uuden näyttelijättären,\nerään neiti Hendersonin. Hän oli nähtävästi kovin peloissaan ja\nkiihtynyt, mutta kolminkertaiset suosionosoitukset valoivat häneen\nrohkeutta, ja hän aloitti. Heti kun kuulin hänen äänensä, hätkähdin,\nja taempana istuva O'Brien kurkottautui eteenpäin nähdäkseen hänet.\nMutta kun olimme melkein suoraan hänen yläpuolellaan ja hänen päänsä\noli käännetty toisaalle, emme erottaneet hänen kasvojaan.\n\nLaulaessaan pitemmälle hän rohkaistui, hänen kasvonsa kääntyivät\nmeihin, ja hän loi katseensa ylöspäin -- näki minut -- tunteminen oli\nmolemminpuolinen -- ojensin kättäni, mutta en saanut ääntä suustani\n-- hän horjui ja kaatui näyttämölle pyörtyneenä.\n\n\"Ellen!\" kiljaisi O'Brien, syöksyen ohitseni. Ja yhdellä hyppäyksellä\nhän oli näyttämöllä ja kantoi Ellenin pois, ennenkuin kukaan muu\nennätti avuksi. Seurasin häntä ja tapasin hänet Ellen vielä sylissään\nnäyttelijättärien auttaessa häntä pyörtyneen virvoittelussa.\n\nJohtaja astui esille pyytämään anteeksi, selittäen nuoren\nnäyttelijättären olevan liian sairaan esiintyäkseen edelleen, ja\nyleisö, joka oli nähnyt O'Brienin ja minun käyttäytymiseni, tyytyi\nsille esitettyyn tosielämän romanttiseen kohtaukseen. Ellenin osan\nsuoritti toinen näyttelijätär, mutta kappaleen esitystä seurattiin\nhuonosti, sillä kaikki koettivat saada selkoa tämän harvinaisen\ntapahtuman syystä. Sillä välin O'Brien ja minä veimme Ellenin\najurinvaunuihin ja ajoimme hotelliin, jossa kenraali ja Celeste pian\nyhtyivät meihin.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKOLMATTA LUKU\n\nAina tulee uutisia tulvimalla, olkootpa ne hyviä tai pahoja -- Minua\nonnistaa kaikessa, ja saan kaikki, vaimon, arvonimen ja omaisuuden --\nJa \"kaikki on hyvin, kun loppu on hyvä\".\n\n\nSivuutan nyt seuranneet kohtaukset ja esitän sisareni tarinan hänen\nomilla sanoillaan.\n\n\"Kirjoitin sinulle, rakas Peter, ja kerroin, että katsoin\nvelvollisuudekseni maksaa kaikki isän velat rahoillasi ja että\njäljellä oli ainoastaan kuusikymmentä puntaa, kun kaikki oli\nsuoritettu. Ja pyysin sinua tulemaan luokseni niin pian kuin suinkin\nsaadakseni sinulta neuvoja ja apua vastaisuuteni järjestelyssä.\"\n\n\"Sain kirjeesi, Ellen, ja olin rientämässä luoksesi, kun -- mutta\nolkoon, minä kerron tarinani tuonnempana.\"\n\n\"Päivän toisensa jälkeen odotin tuskaisesti kirjettä ja kirjoitin\nsitten laivan upseereille, tiedustaen, oliko sattunut jokin\ntapaturma. Sain lääkäriltä vastauksen, jossa hän kertoi, että olit\nlähtenyt Portsmouthista luokseni ja ettei sinusta ollut senjälkeen\nkuulunut mitään. Saatat kuvitella, millaiseen sielunhätään jouduin\nsaatuani tämän tiedon, koska mielestäni epäilemättä oli tapahtunut\njotakin hirveätä, sillä liiankin hyvin tiesin, ettei mikään olisi\nvoinut pidättää sinua tulemasta luokseni sellaisena aikana.\n\n-- Seurakunnan uusi kirkkoherra oli tullut tarkastamaan taloa ja\nsuorittamaan järjestelytöitä tuodakseen sinne perheensä. Kaluston\nhän oli aikaisemmin suostunut ostamaan arvioidusta hinnasta, joka\noli käytetty isän velkojen maksamiseen. Minun oli jo nyt sallittu\nviipyä kauemmin kuin on tapana, eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa\nkuin lähteminen, mutta en lähtenyt ennenkuin viimeisellä hetkellä.\nEn voinut ilmoittaa osoitettani, sillä en tiennyt, minne menisin.\nSijoituin postivaunuun ja saavuin Lontooseen.\n\n-- Ensimmäinen tehtäväni oli turvata toimeentuloni tarjoutumalla\nkotiopettajattareksi. Mutta se kävi hyvin vaikeaksi, kun en voinut\nesittää hyviä suosituksia ja kun en ollut aikaisemmin toiminut sillä\nalalla. Vihdoin minut otettiin erääseen perheeseen kasvattamaan\nkolmea pientä tyttöä. Mutta pian tajusin, kuinka vähän syytä minulla\noli olla hyvilläni. Rouva oli vastustanut minun tuloani, koska olin\nliian hauskannäköinen -- samasta syystä herra tiukasti vaati minua\notettavaksi.\n\n-- Siten olin epäsovun lähteenä. Rouva kohteli minua tylysti ja\nherra liian huomaavaisesti. Vihdoin edellisen häijyys ja jälkimäisen\nahdistelut kävivät niin sietämättömiksi, että sanouduin irti\ntoimestani.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, neiti Ellen, mutta suvaitkaa ilmoittaa minulle sen\nherrasmiehen nimi ja asunto!\" pyysi O'Brien.\n\n\"Älä toki, Ellen, tee sitä!\" kielsin minä. \"Jatka kertomustasi!\"\n\n\"En enää saanut toista kotiopettajattarenpaikkaa, sillä kun aina\nilmoitin, missä olin ollut enkä maininnut eroni syytä tarkoin,\nvaan sanoin ainoastaan, ettei minun ollut siellä mukava olla,\ntiedusteltiin rouvalta luonnettani, ja hän joka kerta puheillaan esti\nminut saamasta tointa.\n\n-- Vihdoin minut otettiin opettajattareksi erääseen kouluun. Minun\nolisi ollut parempi pestautua palvelijattareksi. Minun piti olla\nkaikkialla, tehdä kaikki. Olin jalkeilla päivän koittaessa enkä\npäässyt koskaan vuoteeseen ennenkuin keskiyön jälkeen. Ruoka oli\nkehnoa ja palkka yhtä huono. Mutta se oli kuitenkin rehellistä\ntyötä, ja olin siinä toimessa toista vuotta. Mutta vaikka olin\nniin säästäväinen kuin suinkin, ei palkkani riittänyt pito- ja\nliinavaatteisiin, mitä enempää en olisi vaatinutkaan.\n\n-- Koulussa oli puhetaidon opettaja, joka kävi siellä kerran viikossa\nja jonka vaimo oli musiikin opettajatar. He alkoivat pitää minusta\npaljon ja huomauttivat, kuinka paljoa paremmassa asemassa olisin,\njos saavuttaisin menestystä näyttämöllä, mitä he eivät laisinkaan\nepäilleet. Monen kuukauden aikana kieltäydyin siitä, yhäti toivoen\nsaavani sinulta tietoja. Mutta vihdoin raatamiseni kävi niin\nsietämättömäksi ja varani hupenivat niin vähiin, että vastahakoisesti\nsuostuin. Silloin en ollut kuullut sinusta mitään yhdeksääntoista\nkuukauteen ja surin sinua kuolleena. Minulla ei ollut muita\nsukulaisia kuin setä, eikä hänkään minua tuntenut.\n\n-- Erosin toimestani ja muutin asumaan puhetaidon opettajan ja\nhänen vaimonsa luokse, jotka kohtelivat minua perin ystävällisesti\nja valmensivat minua uutta uraani varten. En koulussa, joka oli\nkolmen penikulman päässä Lontoosta, enkä uudessa asunnossani, joka\noli Westminster-sillan takana, nähnyt kertaakaan sanomalehteä. Ei\nole senvuoksi ihmekään, etten tiennyt mitään ilmoituksistanne.\nKolmikuukautisen valmistusajan jälkeen hyväntahtoiset ystäväni\nsuosittelivat minua ja esittelivät minut teatterinjohtajalle, ja\nminut hyväksyttiin. Lopun tiedätte.\"\n\n\"No niin, neiti Ellen, jos joku joskus huomauttaa, että olette\nesiintynyt näyttämöllä, sopii teidän joka tapauksessa vastata,\nettette ollut siellä kauan.\"\n\n\"Uskon, etten ollut niin kauan, että minut tunnettaisiin\", vastasi\nEllen. \"Muistan, kuinka usein olen lausunut paheksuvani niitä, jotka\nsuostuvat sillä tavalla näyttelemään itseään, mutta olosuhteet\nmuuttavat tunteitamme kummallisesti. Uskon kuitenkin, että\nnäyttelijättärenäkin olisin ollut kunniallinen.\"\n\n\"Varmasti olisitte, neiti Ellen\", vakuutti O'Brien. \"Mitä sanoin\nsinulle, Peter?\"\n\n\"Panit kunniasi takeeksi siitä, ettei mikään saisi Elleniä\nhäpäisemään sukuaan; muistan sen, O'Brien.\"\n\n\"Kiitoksia, sir Terence, hyvästä ajatuksestanne\", virkkoi Ellen.\n\nSisareni oltua luonamme noin kolme päivää, jona aikana olin kertonut\nhänelle kaikki, mitä oli tapahtunut, olin eräänä iltana hänen\nkanssansa kahden kesken, ilmaisin hänelle suoraan, millaiset tunteet\nO'Brienillä oli häntä kohtaan, ja puhuin ystäväni puolesta niin\nhartaasti kuin suinkin osasin.\n\n\"Rakas veikko\", vastasi hän, \"olen aina ihaillut kapteeni O'Brienin\nluonnetta ja ollut hänelle kiitollinen, koska hän on ollut niin\nhyväntahtoinen ja ystävällinen sinulle, mutta en voi väittää\nrakastavani häntä. En ole koskaan ajatellut häntä muutoin kuin siinä\nmielessä, että me molemmat olemme suuressa kiitollisuudenvelassa\nhänelle.\"\n\n\"Mutta onko tarkoituksesi sanoa, ettet voisi rakastaa häntä?\"\n\n\"Ei, sitä en tee; ja panen parastani, Peter -- koetan. Jos suinkin\nmahdollista, en mitenkään tee onnettomaksi sitä miestä, joka on ollut\nniin hyvä sinulle.\"\n\n\"Usko minua, Ellen, että kun tunnet O'Brienin näin hyvin ja olet\nkiitollinen hänelle, rakastat häntä pian, jos hyväksyt hänet\nkosijaksi. Saanko ilmaista hänelle --\"\n\n\"Saat sanoa hänelle, että esiintyköön hän itse omasta puolestaan.\nEnkä missään nimessä kuuntele ketään muuta, ennenkuin hänellä on\nollut aikaa riittävästi. Mutta muista, että tätä nykyä ainoastaan\n_pidän_ hänestä -- pidän hänestä _hyvin paljon_, se on totta; mutta\nkuitenkin vain _pidän.\"_\n\nOlin täysin tyytyväinen menestykseeni, ja niin oli O'Brienkin, kun\nkerroin hänelle keskustelustamme.\n\n\"Totta vieköön, Peter, hän on enkeli, eikä minun sovi otaksua hänen\nrakastavan minun kaltaistani alempaa olentoa; mutta jos hän vain\npitää minusta kylliksi mennäkseen kanssani avioliittoon, uskon kaiken\nmuun myöhemmin selviävän. Rakkaus tulee lapsien mukana, Peter. No\nniin, mutta sinun ei tarvitse sanoa sitä hänelle -- ei totisesti --\nniiden pitää tulla hänelle hänen huomaamattaan, kuten vanhuus tulee.\"\n\nSaatuaan täten luvan O'Brien totisesti käytti sitä hyväkseen aikaa\nhukkaamatta. Celeste ja minä kiinnyimme päivä päivältä yhä hellemmin\ntoisiimme. Asianajajani vakuutti riitajuttuni olevan niin hyvällä\nkannalla, että hän voisi lainata sitä varten viisikymmentätuhatta\npuntaa. Lyhyesti sanoen, kaikki asiamme sujuivat menestyksellisesti,\nkun sattui tapaus, jonka yksityiskohtiin luonnollisesti perehdyin\nvasta jonkun ajan kuluttua, mutta jonka kerron tässä yhteydessä.\n\nSetäni oli käynyt kovin levottomaksi saatuaan tietää minun\npäässeen pois Bedlamista -- ja hänen pelkonsa paheni, kun\nhänelle ilmoitettiin, että nostettaisiin oikeusjuttu arvonimen\nperimisoikeudesta. Hänen salaiset asiamiehensä olivat saaneet\nselville O'Brienin tuoneen fregatissaan kotimaahan imettäjättären,\njota nyt säilytettiin niin tarkoin vartioituna, etteivät he päässeet\nyhteyteen hänen kanssansa. Nyt hän tunsi kaikkien suunnitelmiensa\npettävän. Hänen lainopillinen neuvonantajansa oli hänen luonansa,\nja he kävelivät puutarhassa, keskustellen asioista. Sen ohessa he\nseisahtuivat Eagle Parkin seurustelusalin ikkunoiden läheisyyteen.\n\n\"Mutta, sir\", huomautti lakimies, \"jollette luota minuun, niin enhän\nvoi toimia hyväksenne. Väitättekö edelleenkin, ettei mitään sellaista\nole tapahtunut?\"\n\n\"Väitän\", vakuutti setäni. \"Se on rumaa sepittelyä.\"\n\n\"Saanko siis tiedustaa, mylord, minkätähden katsoitte viisaaksi\nteljetä herra Simplen Bedlamiin?\"\n\n\"Koska vihaan häntä -- inhoan häntä.\"\n\n\"Entä minkätähden, mylord? Hänen luonteensa on moitteeton, ja hän on\nlikeinen sukulaisenne.\"\n\n\"Sanon teille, sir, että vihaan häntä -- toivoisin hänen viruvan\nkuoliaana tuossa jalkojeni juuressa!\"\n\nTuskin olivat ne sanat kirvonneet setäni suusta, kun kuului suhahdus\nja jotakin putosi, raskaasti tömähtäen, noin jalan päähän heistä.\nHe hätkähtivät -- pyörähtivät ympäri -- ottoperillinen virui\nhengettömänä heidän jalkojensa juuressa, ja heidän jaloilleen oli\nräiskynyt hänen vertansa ja aivojansa.\n\nPikku poika oli nähnyt loordin olevan alhaalla ja kumartunut\nyläkerran ikkunasta huutaakseen hänelle, mutta menettänyt\ntasapainonsa ja pudonnut pää edellä rakennusta ympäröivälle leveälle\nkiveykselle. Muutamia sekunteja lakimies ja setäni silmäilivät\ntoisiaan kauhistuneina.\n\n\"Tuomio -- tuomio!\" huudahti lakimies, katsoen asiakastaan.\n\nSetäni peitti kasvonsa käsillään ja kaatui. Nyt riensi talosta apua,\nmutta maasta nostettavia oli useampia kuin yksi. Tunteiden rajuus oli\nsaanut aikaan halvauskohtauksen, ja vaikka setäni vielä hengitti, ei\nhän enää milloinkaan kyennyt puhumaan.\n\nTämän traagillisen kohtauksen johdosta, jonka yksityiskohtia emme\nsaaneet tietää ennenkuin myöhemmin, saapui asianajajani seuraavana\naamuna luokseni, pisti käteeni kirjeen ja lausui:\n\n\"Sallikaa minun onnitella teitä, mylord.\"\n\nOlimme silloin kaikki aamiaispöydässä. Kenraali, O'Brien ja minä\nhämmästyimme kovasti kuultuamme, että arvonimi oli niin odottamatta\nsiirtynyt minulle, ja ponnahdimme kaikki pystyyn niin rajusti, että\nsaimme maksaa suuren laskun vahingoista. Ja jollei Ellen olisi saanut\nkiinni teekannua, kun se oli kellahtamaisillaan kumoon, olisi hyvin\ntodennäköisesti saatu suorittaa lääkärin lasku kaiken lisäksi.\n\nKirje luettiin kiihkeästi -- se oli setäni lainopilliselta\nneuvonantajalta, joka oli ollut näkemässä onnettomuuden ja nyt\nilmoitti minulle, että kaikkinaiset perintöriidat oli lopettanut\nedellä kerrottu traagillinen tapaus ja että hän oli sulkenut kaikki\nsinetillä ja odotti minun saapumistani tai ohjeitani. Annettuaan\nminulle kirjeen asianajajani lausui poistuvansa ja tulevansa jälleen\ntunnin tai parin kuluttua, kun olisin tyynempi.\n\nLuettuani kirjeen ääneen oli ensimmäinen liikkeeni se, että kiersin\nkäteni Celesten ympärille ja syleilin häntä. O'Brien otti varteen\nvihjauksen ja teki samoin Ellenille ja sai anteeksi olosuhteiden\nnojalla. Mutta niin pian kuin Ellen sai kiskoutuneeksi irti,\nkietoutuivat hänen kätensä kaulaani, kun taas Celeste riippui\nisänsä kaulassa. Suoriuduttuamme naisista pudistimme me miehet\ntoistemme kättä, ja vaikka meillä ei enää ollut lainkaan halua syödä\naamiaistamme loppuun, ei koskaan ole ollut onnellisempaa viisikkoa.\n\nNoin tunnin kuluttua asianajajani palasi, onnitteli minua ja kävi\nheti käsiksi tarpeellisiin valmisteluihin. Käskin hänen heti\nmennä Eagle Parkiin, järjestää setäni ja sen pienen poika-paran\nhautajaiset, joka oli saanut maksaa niin kalliin hinnan\naiotusta ylennyksestään, ja ottaa asiainhoidon haltuunsa setäni\nlainopilliselta neuvonantajalta, joka oli edelleen kartanossa.\n\n\"Kaamea tapaturma ylimysperheessä\" joutui sen päivän sanomalehtiin ja\nennen päivällisaikaa saapui minulle kokonainen tulva käyntikortteja,\njotka peittivät pöytäni. Seuraavana päivänä sain laivaston\nylipäälliköltä kirjeen, jossa hän ilmoitti kirjoittaneensa minulle\nfregatinkapteenin valtakirjan ja luottavansa siihen, että soisin\nhänelle ilon itse tuoda sen minulle hänen päivällisaikanaan, kello\npuolikahdeksan. Olin hyvin kiitollinen hänelle; \"suvun tyhmyri\" olisi\nsaanut odottaa sitä pitkän tovin.\n\nLukiessani tätä kirjettä astui tarjoilija sisälle ilmoittamaan, että\nalakerrassa oli nuori nainen, joka pyrki puheilleni. Käskin opastaa\nhänet luokseni. Heti huoneeseen tultuaan hän purskahti itkuun,\npolvistui ja suuteli kättäni.\n\n\"Siinä olette tosiaankin te -- oi -- niin -- te, joka pelastitte\nmies-raukkani minun ollessani mukana tuottamassa teille turmiota!\nMutta enkö ole saanut rangaistusta rikollisista puuhistani -- eikö\npoika-rukkani ole kuollut?\"\n\nHän ei virkkanut enää mitään, vaan jäi polvilleen, nyyhkyttäen\nhaikeasti. Lukija tietysti arvaa, että hän oli se imettäjä, joka oli\nvaihtanut lapsensa. Nostin hänet pystyyn ja kehoitin häntä kääntymään\nasianajajani puoleen, joka suorittaisi hänen kulunsa ja jolle hänen\npitäisi jättää osoitteensa.\n\n\"Entä annatteko minulle anteeksi, herra Simple? Eipä silti, että olen\nitse antanut itselleni anteeksi.\"\n\n\"Annan teille anteeksi kaikesta sydämestäni. Olette saanut jo kyllin\nankaran rangaistuksen.\"\n\n\"Olen tosiaankin\", vastasi hän, nyyhkyttäen. \"Mutta enkö ole\nansainnut sitä kaikkea ja enemmänkin? Jumalan ja myöskin kaikkien\npyhimysten siunaus tulkoon joka tapauksessa teidän päällenne\nhyväntahtoisen anteeksiantavaisuutenne tähden! Sydämeni on kevyempi.\"\nJa hän poistui huoneesta.\n\nHän oli tuskin ehtinyt pois hotellista, kun tarjoilija tuli uudelleen\nhuoneeseen.\n\n\"Eräs toinen nainen, mylord, haluaa puhua kanssanne, mutta hän ei\nhalua ilmaista nimeään.\"\n\n\"Teillä näyttää tosiaankin olevan laaja naispuolinen tuttavapiiri,\nmylord\", virkkoi kenraali.\n\n\"En missään nimessä tiedä itselläni olevan sellaisia naistuttavia,\njoita minun pitäisi hävetä. Opastakaa se nainen tänne, tarjoilija!\"\n\nTuokion kuluttua tuli sisälle pieni, kömpelön lihava kuolevainen,\nkovasti lämmennyt kävelemisestä. Hän istahti tuolille, avasi\nkauluksensa ja senjälkeen huudahti:\n\n\"Luoja teitä siunatkoon, kuinka te olette kasvanut! Taivahan tähdet!\nTuskin uskon silmiäni; ja varmasti hän ei tunne minua.\"\n\n\"En tosiaankaan jaksa oikein muistaa, missä minulla oli ilo nähdä\nteidät, madam.\"\n\n\"No niin, juuri niin sanoin Jemimalle mentyäni keittiöön. 'Jemima',\nsanoin, 'tokkohan pieni Peter Simple tuntee minua'. Ja Jemima sanoi:\n'Luultavasti hän muistaa papukaijan, madam.'\"\n\n\"Rouva Handycock kaiketi\", virkoin, muistaen Jemiman ja papukaijan,\nvaikka hän oli pienestä, laihasta naisesta paisunut tuntemattoman\nlihavaksi.\n\n\"Oi! Saitte siis selville, kuka olen, herra Simple -- mylord, pitäisi\nminun sanoa. No niin, minun ei nyt tarvitse tiedustaa isoisänne\nvointia, sillä tiedän hänen kuolleen. Mutta kun tulin tästä ohitse\nmennessäni ottamaan vastaan tilauksia, arvelin pistäytyä katsomassa,\nminkä näköinen olette.\"\n\n\"Varmaankin herra Handycock voi hyvin, madam. Saanko kysyä, miten\nhänen pörssikeinottelunsa vetelevät?\"\n\n\"Hyväinen aika, herra Simple, mylord, pitäisi minun sanoa, hän\nei ole keinotellut enää kolmeen vuoteen. Hänen oli pakko siitä\nluopua. Jollen tietänytkään paljoa keinottelusta, tiedän omasta\nkokemuksestani varsin hyvin, mitä hirveästi menettänyt keinottelija\nmerkitsee. Olemme poissa pörssistä, ja herra Handycock on ryhtynyt\nkivihiilikauppiaaksi.\"\n\n\"Tosiaanko?\"\n\n\"Niin; meillä näet ei ole hiiliä, vaan hankimme tilauksia ja saamme\npuoli kruunua sadalta naulalta vaivoistamme. Kuten herra Handycock\nsanoo, se on aika tuottavaa hommaa, jos sitä vain olisi riittävästi.\nKenties te, mylord, voitte antaa meille tilauksen. Se ei tunnukaan\nteidän taskussanne, mutta meillä se on jotakin.\"\n\n\"Teen sen ilomielin palattuani jälleen kaupunkiin, rouva Handycock.\nToivottavasti papukaija voi hyvin.\"\n\n\"Voi, mylord! Se on kipeä kysymys. Ajatelkaapa vain, että herra\nHandycock, silloin kun vetäydyimme pois pörssistä, otti eräänä\npäivänä papukaijani ja myi sen viidestä guineasta, sanoen, että\nviisi guineata oli parempi kuin ilkeä, kirkuva lintu. Sinä päivänä\nei tosin ollut mitään päivälliseksi. Mutta, kuten minä ja Jemima\narvelimme, olisimme mieluummin olleet päivällisettä kuukauden päivät\nkuin eronneet Pollista. Koska olemme hieman nähneet maailmaa,\nsäästin viisi guineaa kaikenlaisilla keinoilla ja koetin saada\nPollia takaisin, mutta se rouva sanoi, ettei hän antaisi sitä edes\nviidestäkymmenestä guineasta.\"\n\nSenjälkeen rouva Handycock ponnahti tuoliltaan ja virkkoi:\n\n\"Hyvästi, mylord; jätän teille herra Handycockin käyntikortin, Jemima\nolisi kovin iloinen, jos näkisi teidät.\"\n\nHänen poistuttuaan Celeste nauraen tiedusti, oliko minulla\nvielä muita sellaisia tuttavia. Vastasin, etten luullut niitä\nolevan; mutta minun täytyy tunnustaa, että mieleeni johtui rouva\nTrotter ja olin hiukan levoton, peläten hänenkin tulevan luokseni\nkunniatervehdykselle.\n\nSeuraavana päivänä sain vielä yhden aavistamattoman vieraan. Olimme\nparhaiksi ennättäneet istuutua päivällispöytään, kun kuulimme hälinää\nalakerrasta; ja kohta senjälkeen riensi kenraalin ranskalainen\npalvelija hyvin hätäisesti luoksemme ilmoittamaan, että alakerrassa\noli ulkomaalainen, joka halusi tavata minua, ja että hän oli antanut\nkeppiä eräälle hotellin tarjoilijalle, joka ei osoittanut hänelle\nasianmukaista kunnioitusta.\n\n\"Kukahan hän on?\" mietin, astuin ulos ovesta ja katsahdin kaiteen\nylitse, kun melua jatkui.\n\n\"Te ette saa tulla tänne pieksämään englantilaisia, sen sanon\",\nkarjui eräs tarjoilijoista. \"Mitä me välitämme moisista\nulkomaalaisista kreiveistä?\"\n\n\"_Sacré, canaille_!\" huudahti vieras ylenkatseellisella äänellä,\njonka hyvin tunsin.\n\n\"Vai kanaali! Me kyllä pistämme teidät kanaaliin, jollette pahastu.\"\n\n\"Niinkö?\" äänsi muukalainen, joka oli siihen saakka puhunut\nranskankieltä. \"Sallikaa minun huomauttaa -- maailman hienoimmalla\ntavalla -- vain vihjata, että olette kirottu lautasenkaapija,\nruokaliinankantaja, shillinginpyytäjä, portaita juokseva vintiö -- ja\ntästä saatte hävyttömyydestänne!\"\n\nTaaskin kuului kepin läjähdys, ja riensin alakertaan, jossa\nkreivi Shucksen suomi kahta tai kolmea tarjoilijaa armottomasti.\nMinun ilmestyessäni tarjoilijat, jotka aikoivat ryhtyä tappeluun,\nperääntyivät vähän matkan päähän, pois kepin ulottuvista. \"Rakas\nkreivi\", huudahdin, \"tekö siinä?\" \"Rakas loordi Privilege, suotteko\nanteeksi? Mutta nämä miekkoset ovat nenäkkäitä.\"\n\n\"Silloin toimitan heille eron\", vastasin. \"Jollei ystäväni, teidän\narvoisenne ja teidän tavallanne kunnostautunut upseeri, pääse\nluokseni kärsimättä loukkauksia, muutan johonkin toiseen hotelliin.\"\n\nTämä uhkaukseni sekä kreivin ja minun väliseni tervehdys selvittivät\nkoko jutun. Tarjoilijat hiipivät tiehensä, ja hotellin johtaja\npyysi anteeksi. Kävi ilmi, että häntä oli käsketty odottamaan\nkahvilahuoneessa, kunnes hänet ilmoitettaisiin, ja se oli loukannut\nkreivin omanarvontuntoa.\n\n\"Olemme juuri käymässä päivällispöytään, kreivi. Liityttekö\nseuraamme?\"\n\n\"Niin pian kuin olen siistinyt asuani, mylord\", lupasi hän.\n\"Huomannette, että tulen juuri matkalta.\"\n\nHotellin johtaja kumarsi ja lähti näyttämään kreiville\npukeutumishuonetta. Palattuani yläkertaan tiedusti O'Brien:\n\n\"Mikä oli hätänä?\"\n\n\"Oh, ei mitään! Pikku häiriö, kun eräs ulkomaalainen ei ymmärtänyt\nenglanninkieltä.\"\n\nNoin viiden minuutin kuluttua avasi tarjoilija oven, ilmoittaen\nkreivi Shucksenin.\n\n\"Nyt, O'Brien, joudut ymmälle\", virkoin, ja kreivi astui sisälle.\n\n\"Rakas loordi Privilege\", lausui hän, tullen luokseni ja pudistaen\nkättäni, \"toivoakseni en ole viimeinen onnittelemassa teitä.\nPurjehdin pitkin Kanaalia fregatissani, kun luotsipursi toi minulle\nsanomalehden, josta näin, kuinka odottamattomasti olosuhteenne olivat\nmuuttuneet. Keksin tekosyyn laskeakseni ankkurin Spitheadissa tänä\naamuna ja tulin tänne postivaunuissa tuodakseni teille julki, kuinka\nvilpittömästi hyvilläni olen hyvästä onnestanne.\"\n\nSenjälkeen kreivi Shucksen kohteliaasti tervehti naisia ja kenraalia,\nminkä jälkeen hän kääntyi O'Brienin puoleen, joka oli tuijottanut\nhäneen ällistyneenä.\n\n\"Kreivi Shucksen, sallikaa minun esitellä teille sir Terence O'Brien.\"\n\n\"Kautta Mooseksen pasuunansoittajan, mutta tämähän vasta arvoitus\",\nhuudahti O'Brien. \"Tulimmainen, siinähän on Chucks! Rakas kumppani,\nmilloin nousitte haudastanne?\"\n\n\"Onneksi\", vastasi kreivi, samalla kun he pudistivat toistensa\nkättä jonkun aikaa, \"en sinne joutunutkaan, sir Terence. Mutta\nnyt luvallanne, mylord, syön hiukan, sillä tosiaankin olen aika\nnälkäinen. Päivällisen jälkeen, kapteeni O'Brien, kuulette tarinani.\"\n\nHänen salaisuutensa uskottiin koko seurueelle, sittenkun olin\ntaannut, että kaikki pitäisivät sen omina tietoinaan, mikä oli rohkea\nteko minun puoleltani katsoen siihen, että joukossa oli kaksi naista.\n\nKreivi viipyi parissamme jonkun aikaa, ja hänet esiteltiin\nkaikkialle. Mahdotonta oli havaita, ettei hän ollut hovissa\nkasvatettu: niin hyvin hän käyttäytyi. Hän oli erikoisesti naisten\nsuosikki, ja hänen viiksensä, huono ranskankielensä ja valssinsa\n-- taito, jonka hän oli oppinut Ruotsissa -- olivat suorastaan\nmuotiasiana. Kaikki naiset olivat pahoillaan, kun ruotsalainen kreivi\nilmoitti lähdöstään lähettämällä jäähyväiskorttinsa.\n\nEnnenkuin poistuin kaupungista, kävin laivaston ylipäällikön puheilla\nja hankin Swinburnelle ensiluokkaisen talon -- nimittäin määräyksen\nsen rakentamisesta. Hän oli usein maininnut toivovansa sitä ollessaan\nkyllästynyt merilläoloon palveltuaan laivastossa viisiviidettä\nvuotta. Senjälkeen hankin hänelle loman joka vuosi, ja hänellä\noli aina hyvin hauskaa Eagle Parkissa. Suurimman osan aikaansa\nhän kuitenkin kulutti järvellä, joko kalastellen tai soudellen ja\nkertoillen pitkiä tarinoita kaikille, jotka halusivat mennä mukaan\nhänen vesiretkilleen.\n\nKaksi viikkoa sen jälkeen, kun olin saanut arvonimeni, lähdimme Eagle\nParkiin, ja hartaista pyynnöistäni Celeste suostui siihen, että\nvihkiminen toimitettaisiin kuukauden kuluttua. Tämän kannustamana\nmyöskin O'Brien kosi, ja _minun_ mielikseni Ellen suostui siihen,\nettä molemmat avioliitot solmittaisiin samana päivänä.\n\nO'Brien kirjoitti isä M'Grathille, mutta kirje palautettiin, ja\nsen kuoreen oli merkitty: \"Kuollut.\" Senjälkeen O'Brien kirjoitti\ntoiselle sisarelleen, joka kertoi, että isä M'Grath oli lähtenyt\nsamoamaan rämeen poikki eräänä iltana nautittuaan hyvin suuren\nannoksen wiskyä. Hänet oli nähty poikenneena oikealta polulta, eikä\nhänestä senjälkeen ollut kuulunut mitään.\n\nMäärättynä päivänä meidät vihittiin, ja molemmat avioliitot\novat olleet niin onnelliset kuin tässä maailmassa suinkin on\nmahdollista. Sekä O'Brienille että minulle on siunautunut lapsia,\njotka, kuten O'Brien huomautti, ovat tulleet meille samalla\ntavalla kuin vanhentuminen, ja nyt meillä on jouluna koolla suuri\nseurue kummassakin perheessä. Kenraalin pää on valkea, ja hän\nistuu, hymyillen onnellisena tyttärensä onnesta ja lastenlastensa\nkujeista. Sellainen, lukijani, on tarina Peter Simplestä, varakreivi\nPrivilegestä, joka ei enää ole suvun tyhmyri, vaan pää ja sanoo\nteille nyt jäähyväiset.\n\n\n\n"]