[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f8FfxeWj4M1bboEMuyWznP05AWJ6e7yAxlOiqVIwjZ6k":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},1016,"Auringon poika","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"1016-london-jack-auringon-poika","1016__London_Jack__Auringon_poika","Seikkailuja Etelämerellä","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1912,1919,38084,244638,false,48905,[24,25,26,27,28],"Adventure stories, American","Americans -- Oceania -- Fiction","Autobiographical fiction, American","Sea stories, American","Ship captains -- Fiction",[30,31],"Adventure","Novels","\"Auringon poika: Seikkailuja Etelämerellä\" by Jack London is a novel written in the early 20th century. The book transports readers to the South Seas, centering around the adventures of David Grief, a wealthy and charismatic white man navigating the intricacies of life in the tropics. Grief's encounters in this vibrant, perilous setting showcase the dualities of life—wealth and desperation, civilization and savagery, existence and adventure.  The opening of the novel introduces the anchored ship \"Willi-Vaw\", where tensions rise among the crew due to the oppressive heat and dwindling supplies. David Grief, a prominent figure, is revealed to be in an unstable financial situation, burdened by debts to another local businessman, Harrison J. Griffiths. As Griffiths struggles against mounting frustration over his circumstances, Grief's dynamic character and the brewing conflict establish a strong foundation for the unfolding story. The conflicts between the characters, particularly surrounding debt and survival, illustrate the intensity of life in the South Seas, setting the stage for the adventures and trials ahead. (This is an automatically generated summary.)",[],184,"Seikkailuromaani sijoittuu Etelämeren saaristoon ja seuraa David Griefin, Auringon pojan, vaiheita Tyynellämerellä. Teos kuvaa vaarallisia merimatkoja, kaupankäyntiä ja kohtaamisia saarten asukkaiden sekä onnenonkijoiden kanssa 1900-luvun alun ympäristössä.","Jack Londonin 'Auringon poika' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1016.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","AURINGON POIKA\n\nSeikkailuja Etelämerellä\n\n\nKirj.\n\nJACK LONDON\n\n\nSuomennos\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1919.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Auringon poika.\n  II. Aloysius Pankburnin sisu.\n III. Fuatinon pirut.\n\n\n\n\n\n\nI\n\nAURINGON POIKA.\n\n\n\n\n1.\n\n\n_Willi-Vaw_ oli ankkurissa rantasärkkäin ja ulkosärkkäin välisessä\nväylässä. Viimeksimainituilta kuului heikon mainingin kohina,\nmutta niiden suojaama vesi oli sadan yardin leveydeltä rannan\nkorallihiekalle asti sileää kuin lasi. Kapeassa ja matalassa\nväylässä oli aluksen ankkuriketjua ulkona sadan jalan verran.\nRuosteisena kiemurteli höllällä oleva ketju jättiläiskäärmeen\nlailla elävää korallipohjaa pitkin useasti itsensä yli kulkien ja\npäättyen lopulta jouten lojuvaan ankkuriin. Iso kariturska pistäytyi\nruskean täplikkäänä vuoroin korallien suojaan ja sieltä pois. Muita\nkaloja, oudonmuotoisia ja -värisiä, uiskenteli välinpitämättömästi\nkalahainkin kavalasti ohi uidessa, silloin turskat nopeasti\npujahtivat piiloonsa.\n\nKeulakannella oli toistakymmentä mustaa miestä teakpuisen reelingin\nraaputtamistouhussa. Ne olivat siihen työhön kömpelöitä kuin\napinat. Olivatkin hyvin apinamaisia, aivan kuin jotakin isoa\nesihistoriallista apinalajia. Niiden silmissä oli apinan surumielinen\nilme, ja puvuttomina ne olivat alastomampia kuin mikään apina. Mutta\nkoristeltuja ne olivat enemmän kuin apinat konsanaan. Lävistetyistä\nkorvista roikkui lyhyitä savipiippuja, kilpikonnankuorirenkaita,\npuunkappaleita, ruosteisia nauloja ja tyhjiä kiväärin patruunia.\nWinchester-pyssyn kaliberin suuruinen reikä oli pienin niiden\nkorvissa; suurimmat olivat tuumia läpimitalleen, ja joka korvassa\noli kolmesta puoleen tusinaan reikiä. Nenän läpi oli pujotettu\nsiloitetusta luusta tai kivettyneestä simpukankuoresta tehtyjä\npuikkoja. Erään rinnalla riippui valkoinen ovenripa, toisella\nkahvikupin korva ja kolmannen rinnalla herätyskellon messinkiratas.\nHe pakisivat omituisella falsettiäänellä eivätkä yhteensä tehneet\nenempää työtä kuin yksi valkoinen merimies.\n\nPerässä, aurinkokaton alla, oli kaksi valkoista miestä. Kummallakin\noli yllään kuuden pennyn aluspaita ja miehustalla kangaskappale.\nVyössä revolveri ja tupakkamassi. Hiki oli heidän pintaansa\nmuodostanut myriadeja vesihelmiä. Siellä täällä oli hikivirtoja,\njotka tipahtelivat kuumalle kannelle ja haihtuivat miltei heti.\nLaiha, tummasilmäinen mies pyyhki otsaltaan sormiinsa hikeä ja\npudisti sitä kädestään väsyneesti kiroten. Uupuneena ja toivottomana\nhän katseli merelle päin yli ulkoriuttojen ja sitten rannikon\npalmujen latvoihin.\n\n\"Kello on jo kahdeksan, puolipäiväksi tulee helvetin kuuma\", hän\nvalitti. \"Tulisi edes se siunattu tuuli. Eihän täältä päästä\nollenkaan lähtemään.\"\n\nToinen, solakka saksalainen, jolla oli oppineen kookas otsa ja\nveltostuneen heikko leuka, ei välittänyt vastata. Hän tiputteli\nkiniinijauhetta savukepaperiin. Pyöritteli sitä puolensataa graania\nsuppiloon ja kaatoi kurkkuunsa nieleksien sen ilman vettä.\n\n\"Olisipa vähän whiskyä\", sanoi edellinen mies huohottaen, noin\nneljännestunnin väliajan jälkeen.\n\nJa sama aika kului, ennenkuin saksalainen vastasi välinpitämättömänä:\n\n\"Olen kuumeessa ja ihan lopussa. Jätänpä sinut, Griffiths, kun\npäästään Sydneyhin. Enkä lähde enää tropiikkiin. Olisipa minun ollut\ntiedettävä tämä, kun kontrahdin kirjoitin.\"\n\n\"Eipä ole sinusta ollut paljoa perämieheksi\", vastasi Griffiths,\nliian kuumissaan voidakseen puhua kiivaasti. \"Kun kuulivat Guvutun\nrannalla, että olin ottanut sinut, nauroivat kaikki. 'Mitä,\nJacobsenin?' sanoivat. 'Et voi piilottaa pisaraakaan, et viinaa etkä\nkarbolihappoa, jota hän ei nuuskisi käsiinsä.' Ja kyllä oletkin\nmaineesi ansainnut. Enpä ole itse saanut ryyppyäkään, sinä kun\nkiskoit naamaasi koko varaston.\"\n\n\"Jos olisit kuumeessa niinkuin minä, niin ymmärtäisit\", vikisi\nperämies.\n\n\"Enpä minä sitä itke\", vastasi Griffiths. \"Jospa vain jumala\nlähettäisi ryypyn, tai tuulen, tai mitä tahansa. Huomenna se tulee\nminun kuumekohtaukseni.\"\n\nPerämies tarjosi hänelle kiniiniä. Pyöritellen itselleen\nviidenkymmenen graanin annoksen hän heitti sen suuhunsa ja nieli\nkuiviltaan.\n\n\"Herra jumala!\" hän huokasi. \"Minä uneksin maasta, jossa ei olisi\nkiniiniä. Helvetillistä ainetta! Olen sitä aikoinani nieleskellyt\ntonnimääriä.\"\n\nTaas tähyili hän taivaalta tuulen merkkejä. Tavalliset purjetuulen\npilvet olivat näkymättömissä, ja aurinko, vielä alhaalla meridiaaniin\nkiipeämismatkallaan, muutti kaikki pilvet hehkuvaksi pronssiksi. Sen\nkuuman ihan näki samoin kuin tunsi nahassaan, ja turhaan Griffiths\netsi helpotusta rannalle päin tähyämällä. Valkoinen ranta häikäisi\npistävästi hänen silmiään. Palmut, aivan liikkumattomina, kuvastuivat\nlatteina taajan viidakon virkistämätöntä vihreää vasten ja näyttivät\nkorttikuvilta. Pienet mustat pojat, jotka leikkivät alastomina\nauringon ja hiekan hehkussa, ärsyttivät aurinkokipeää miestä. Hän\ntunsi helpotusta, kun eräs niistä juostessaan kompastui haaleaan\nveteen.\n\nKeulasta kuuluva huudahdus saattoi miehet katsomaan merelle päin.\nLäheisen niemekkeen takaa tuli neljännesmailin päässä pitkä musta\nkanootti näkyviin.\n\n\"Gooma-poikia lahden takaa\", arvasi perämies.\n\nMuuan mustista tuli perään päin, astellen kuumaa kantta pitkin kuin\nse ei olisi polttanut ensinkään. Tämäkin ärsytti Griffithsiä, ja hän\nsulki silmänsä. Mutta hetipä ne taas avautuivat.\n\n\"Valko herra olla gooma-poika kanssa\", sanoi musta.\n\nMolemmat miehet olivat samassa jalkeilla ja tuijottivat kanoottiin\npäin. Perässä näkivät he valkoisen miehen pettämättömän\nsombrero-hatun. Nopea hätäännys näkyi perämiehen kasvoilla.\n\n\"Se on Grief\", sanoi hän.\n\nGriffiths katsoi kauan, sitten pääsi häneltä kiukkuinen kirous.\n\n\"Mitä se täällä tekee?\" kysyi hän perämieheltä, pistävältä mereltä ja\ntaivaalta, auringon säälimättömältä helteeltä ja koko tulikuumalta,\nliikkumattomalta kaikkeudelta, johon hänen kohtalonsa oli kytkeytynyt.\n\nPerämies nauraa hihitti. \"Sanoinhan, ettet siitä pääse\", sanoi hän.\n\nMutta Griffiths ei kuunnellut.\n\n\"Ja niin rikas kuin onkin, tulee hän tänne kuin verojen ryöstäjä.\"\nHän purki sisuaan, miltei raivosta suunniltaan. \"Hänellä on\nlastittain rahaa, hän on täynnään rahaa, hän halkeaa rahaansa.\nHänhän myi Yringa-plantaasinsa kolmestasadastatuhannesta punnasta.\nBell kertoi ollessamme viime kerran päissämme Guvutulla. Miljoonia\nja miljoonia hänellä on, ja kuin Shylock hän velkoo minulta summaa,\njolla voisi piippunsa sytyttää.\" Hän käännähti perämieheen päin.\n\"Sanoithan sinä. Mutta sano taaskin. Mitä sinä taas sanoitkaan\nhänestä?\"\n\n\"Minä sanoin, että huonosti tunnet hänet, jos luulet pääseväsi\nSalomonin-saarilta hänelle maksamatta. Tämä Grief on piru itse, mutta\nhän on suora mies. Minä tiedän. Minähän sanoin, että hän saattaa\nheittää tuhannen menemään huvikseen, mutta tappelee kuuspennisestä\nkuin haikala ruosteisesta rasiasta. Minä sanon, että tiedän.\nAntoihan hän 'Balakulansa' Queenslandin lähetysasemalle, kun ne\nmenettivät 'Evening Starinsa' San Cristobalissa -- ja 'Balakula'\noli kolmentuhannen punnan laiva, jos se oli penninkään arvoinen.\nJa pieksihän hän Strothersin pyörryksiin kahden punnan ja kymmenen\nshillingin erotuksen takia, kun Strothers vielä yritti sysätä sitä\nhänen tiliinsä.\"\n\n\"Iskeköön jumala minut sokeaksi\", kirosi Griffiths voimattomassa\nraivossa... Perämies jatkoi esittelyään:\n\n\"Minä sanon, että vain suora mies voi hänet voittaa, mutta eipä\nole Salomoneilla sitä miestä, joka sen tekisi. Meikäläiset eivät\nhänelle mahda mitään. Olemme siksi mädät läpeensä. Sinulta jäi\nkaksitoistasataa guineaa maksamatta hänelle. Maksa, niin että pääset\nhänestä rauhaan.\"\n\nMutta Griffiths puri hampaansa yhteen ja veti ohuet huulensa tiukasti\nniiden päälle. \"Minä näytän hänelle\", mutisi hän -- enemmän itselleen\nja auringon hehkuvalle tulipalolle kuin perämiehelle. Hän kääntyi ja\noli lähteä alas, mutta kääntyi takaisin taas. \"Kuule, Jacobsen. Hän\nei ennätä tänne neljännestuntiin. Oletko sinä minun mieheni? Pysytkö\nsakissa?\"\n\n\"Totta kai. Olenhan juonut sinun whiskysi. Mitä aiot tehdä?\"\n\n\"En aio tappaa häntä, jos se ei ole tarpeellista. Mutta minä en\nmaksa. Ymmärrätkö?\"\n\nJacobsen kohautti olkapäitään, tyynesti mukautuen kohtaloonsa, ja\nGriffiths meni kannen alle.\n\n\n\n\n2.\n\n\nJacobsen seurasi silmin kanootin tuloa matalain särkkäin takaa. Se\npoikkesi niiden aukosta sisään. Griffiths tuli kannen alta oikeassa\npeukalossa ja etusormessaan musteen tahroja. Viidentoista minuutin\nkuluttua tuli kanootti laivan viereen. Sombrero-päinen mies nousi.\n\n\"Halloo, Griffiths\", sanoi hän. \"Halloo, Jacobsen.\" Käsi laivan\nlaidalla sanoi hän miehilleen: \"Pojat, seis nyt.\"\n\nHänen heittäytyessään ylös yli laidan ja astuessaan kannelle näkyi\nhänen näennäisesti painavassa ruumiissaan kissamaisen notkeuden\nilmaus. Kuten toisetkin oli hän vähissä vaatteissa. Halpa aluspaita\nja valkoinen vaate lonkilla eivät peittäneet kaunisrakenteista\nruumista näkymästä. Hänellä oli vankat lihakset, mutta ei hän ollut\nmikään lihasrykelmä. Ne olivat pehmeästi kaartuvat, ja liikkuessaan\nliukuivat ne pehmeästi ja solevasti joustavan, päivettyneen pinnan\nalla. Hehkuvat auringot olivat paahtaneet hänen kasvonsakin tummiksi\nkuin espanjalaisen. Keltaiset viikset tuntuivat olevan vieraassa\nympäristössä, ja kirkkaansiniset silmät panivat niihin katsojan\nvavahtamaan. Oli vaikea uskoa, että tämän miehen pinta oli kerran\nollut vaalea.\n\n\"Mistä teidät tuuli toi?\" kysyi Griffiths käsiä puristettaessa.\n\"Luulin teidän olevan Santa Cruzissa.\"\n\n\"Minä olin siellä\", vastasi äskentullut. \"Mutta purjehdimme nopeasti.\n_Wonder_ on tuolla Gooman poukamassa tuulta odottamassa. Bushmannit\nkertoivat täällä olevan kuunarin, ja minä pistäysin katsomaan. Mitäs\nkuuluu?\"\n\n\"Eipä paljoa. Kopra-kasat miltei tyhjät eikä puolta tusinaa\nnorsunluupähkinöitä. Naiset ovat kaikki kuumeessa, eivätkä miehet\nsaa niitä raahatuksi takaisin suolle. Sairasta väkeä. Pyytäisin\nryypyille, mutta perämies on ennättänyt juoda jo viimeisenkin pullon.\nTulisi vain tuulta.\"\n\nGrief katseli tiukan huolettomasti kumpaakin ja nauroi.\n\n\"Minulle tämä tyven teki hyvää\", sanoi hän. \"Pääsinhän teitä\ntapaamaan. Päällysmieheni kaivoi esille sen teidän pienen lappunne,\nja minä otin sen mukaan.\"\n\nPerämies hiipi hiljaa pois jättäen laivurin katsomaan kiusaajaansa\nsilmiin.\n\n\"Ikävä kyllä, Grief, hiton ikävä\", sanoi Griffiths, \"mutta minulla ei\nole sitä rahaa nyt. Saatte antaa minulle vähän aikaa vielä.\"\n\nGrief nojasi kajuutan ovenpieltä vasten, kasvoillaan kiusaantuneen\nhämmästyksen merkit.\n\n\"Sehän on helvetti\", sanoi hän. \"Kuinka ihmiset oppivat täällä\nSalomoneilla valehtelemaan. Ei ole totuutta heissä. Sekin kapteeni\nJensen. Olisin voinut vannoa, että hän on rehellinen mies. Vain viisi\npäivää sitten hän sanoi minulle -- tahdotteko tietää mitä hän sanoi?\"\n\nGriffiths nuoleksi huuliaan. \"Antakaa tulla.\"\n\n\"Niin, hän kertoi teidän myyneen -- myyneen kaiken pois ja tekevän\nlähtöä Uusille-Hebrideille.\"\n\n\"Helvetin vale\", kiljaisi Griffiths. Grief nyökkäsi.\n\n\"Sitähän minäkin. Olipa sillä otsaa kertoa, että oli ostanut\nkaksi asemaa teiltä -- Maurin ja Kahulan. Oli maksanut teille\nseitsemäntoistasataa kultasovereignia kimpsuista ja kampsuista,\ntynnyreistä, hyvästä tahdosta, kauppatavarasta, krediitistä ja\nkoprasta.\"\n\nGriffithsin silmät kapenivat ja välähtivät. Liike oli tajuton, ja\nGrief huomasi sen, silmissään välinpitämätön ilme.\n\n\"Ja Parsons, asiamiehenne Hickimawilla, kertoi Fulcrum-yhtiön\nostaneen teiltä sen aseman. Mitä varten hän olisi valehdellut?\"\n\nGriffiths, auringon ja kuumeen vallassa ollen, räjähti. Hänen\nhenkensä kaikki katkeruus kohosi hänen kasvoilleen ja veti hänen\nsuunsa vinoon.\n\n\"Kuulkaas nyt, Grief, mitäs tässä näytellään? Te tiedätte, ja minä\ntiedän, että te tiedätte. Pysytään sillä pohjalla. Minä _olen_ myynyt\nja _teen_ juuri lähtöä. Mitä aiotte tehdä te?\"\n\nGrief kohautti olkapäitään, eikä hänen kasvoillaan näkynyt\npäättäväisyyden vivahdustakaan. Hänen ilmeensä oli ihan neuvoton.\n\n\"Ei täällä ole lakia\", julisti Griffiths etunsa. \"Tulagi on\nsadanviidenkymmenen mailin päässä. Minulla on selvät paperit ja\nolen omalla aluksellani. Ei mikään estä minua lähtemästä. Ei teillä\nole oikeutta estää minua sillä syyllä vain, että olen teille jonkun\nlantin velkaa. Ja, hitto vieköön, ette te minua pidätäkään. Pistäkää\nse piippuunne.\"\n\nTuskaisen hämmästyksen ilme Griefin kasvoilla syveni. \"Ette kai\ntarkoita, että aiotte petkuttaa minulta ne kaksitoistasataa,\nGriffiths?\"\n\n\"Juuri sen aion tehdä, vanha rehju. Eikä siinä auta kovat sanat.\nTuuli on tulossa. Teidän on paras kiivetä yli laidan, ennenkuin\nlähden, tai jää kanoottinne alle.\"\n\n\"Tosiaankin, olette melkein oikeassa. En voi teitä pidättää.\" Grief\ntavoitti laukkua, joka riippui hänen revolverivyönsä vierellä, ja\nveti esille joitakin ryppysiä virallisennäköisiä papereita. \"Mutta\nehkäpä tämä pidättää teidät. Siinä on töskää _teidän_ piippuunne.\nPolttakaa pois vaan.\"\n\n\"Mitä siinä on?\"\n\n\"Amiraliteetin tuomio. Uusille-Hebrideille pako ei teitä pelasta.\nTämä voidaan panna täytäntöön missä vain.\"\n\nGriffiths epäröi ja nielaisi katsottuaan asiakirjaan.\n\nOtsa rypyssä harkitsi hän tätä asiain uutta käännettä! Sitten, äkkiä,\nhän katsahti ylös ja sanoi oikoisesti:\n\n\"Olittepa ovelampi kuin luulinkaan, mies. Saitte minut satimeen.\nMinun olisi pitänyt tietää eikä yrittää peijata teitä. Jacobsen\nsanoi, etten voisi. Ei uskonut häntä. Mutta hän oli oikeassa, ja\noikeassa olette tekin. Minun rahani ovat tuolla alhaalla. Tulkaa\nsinne ja teemme välit selviksi.\"\n\nHän lähti kajuutan ovelle päin, astui sitten sivuun ja laski\nvieraansa edelle, samalla katsahtaen merelle päin, missä nouseva\ntuuli juuri pani merenpinnan tummana karehtimaan.\n\n\"Vetäkää ankkuri kireälle\", sanoi hän perämiehelle. \"Nostakaa purjeet\nja olkaa valmiit lähtöön.\"\n\n\"Oh, enpä välitä, vaikka jäinkin kiinni likaisen tempun\nyrittämisestä\", sanoi Griffiths ylimielisesti.\n\nIstahtaessaan perämiehen makuulaverille kajuutassa pienen pöydän\nääreen huomasi Grief revolverinperän pistävän esille pieluksen alta.\nPöydällä, joka riippui saranain varassa seinästä, oli kynä ja paperia\nsekä kulunut lokikirja.\n\n\"Olen ollut tropiikissa liian kauan. Olen sairas mies, kirotun\nsairas mies. Ja whisky ja aurinko ja kuume ovat tehneet minut\nmoraaliltanikin sairaaksi. Ei ole mitään liian alhaista minulle\nnyt; ymmärränpä hyvin, miksi neekerit syövät toisiaan ja ottavat\ntoisiltaan pään ja muuta sellaista. Voisin tehdä niin itsekin. Niinpä\npidänkin yritystäni päästä teille tuota pikku summaa maksamasta\nvarsin vähäpätöisenä temppuna. Tahtoisinpa tarjota teille ryypyt.\"\n\nGrief ei vastannut, ja toinen oli touhuissaan yrittäen saada auki\nisoa ja moninaarmuista kassa-arkkua. Kannelta kuului falsettiäänisiä\nhuutoja ja pyöryköiden kitkunaa sekä mäjähdyksiä mustain merimiesten\nkiskoessa ylös isoapurjetta ja halkaisijaa. Grief katseli isoa\ntorakkaa, joka asteli likaisella maalauksella. Griffiths kirosi ja\nkantoi kassa-arkun portaille paremmin nähdäkseen. Hänen seisoessaan\nnäin, selin vieraaseensa kumartuneena yli kassa-arkun, hänen\nkätensä äkkiä ampuikin käsiksi pyssyyn, joka oli asetettu portaiden\nvierustalle, ja samassa hän pyörähti ympäri.\n\n\"Älkääpäs liikahtako nyt\", komensi hän.\n\nGrief hymyili, kohotti kulmakarvansa kujeellisesti ja totteli. Hänen\nvasen kätensä oli vuoteella, oikea nojasi pöytään. Hänen revolverinsa\nriippui oikealla puolella näkyvissä. Mutta hän muisti sen toisen,\nvuoteella olevan revolverin.\n\n\"Hoh!\" irvisteli Griffiths. \"Kaikki te olette Salomonin-saarilla\nsaanut hypnotisoiduiksi, ettepä minua. Nyt heitän teidät ulos\naluksestani vangitsemiskäskyinenne, mutta sitä ennen on teidän\ntehtävä jotakin. Nostakaa ylös tuo lokikirja.\"\n\nToinen katsahti uteliaana lokikirjaan, mutta ei liikahtanut.\n\n\"Minä sanoin teille, Grief, että minä olen sairas mies; ja minä voin\nampua teidät yhtä helposti kuin tapan torakan. Nostakaa ylös tuo\nlokikirja, sanon minä.\"\n\nSairaalta hän näyttikin; laihat kasvot vääntyivät hermostuneesti\nkuvastaen hänessä kiehuvaa raivoa. Grief nosti kirjan sivuun. Sen\nalla oli paperiarkki, jolle oli jotakin kirjoitettu.\n\n\"Lukekaa se\", komensi Griffiths. \"Lukekaa ääneen.\"\n\nGrief totteli; mutta hänen lukiessaan alkoivat hänen vasemman kätensä\nsormet hyvin hitaasti ja kärsivällisesti hiipiä pieluksen alla olevaa\nasetta kohti.\n\n\"_Willi-Vaw-aluksella Bombi Bightissä, Annan saarella,\nSalomoneilla_\", hän luki. \"_Tietäkööt kaikki tämän kautta, että minä\ntäten kuittaan, saatuani täyden arvon, kaikki saatavat, mitä Harrison\nJ. Griffiths on minulle ollut velkaa, ja on hän tänään maksanut\nminulle kaksitoistasataa puntaa sterlinkiä_.\"\n\n\"Tuo kuitti kädessäni\", irvisteli Griffiths, \"ei teidän\namiraliteetintuomionne ole sen paperin arvoinen, mille se on\nkirjoitettu. Kirjoittakaa alle.\"\n\n\"Ei siitä mitään hyvää lähde, Griffiths\", sanoi Grief. \"Pakonalaisena\nallekirjoitettu paperi ei ole lain edessä pätevä.\"\n\n\"Mikä teitä sitten estää kirjoittamasta?\"\n\n\"Oh, eipä mikään, säästäisin vain teiltä kiusoja olemalla\nkirjoittamatta.\"\n\nGriefin sormet olivat päässeet revolveriin asti, ja hänen puhuessaan\nsekä leikkiessään oikealla kädellä kynällä alkoi vasen käsi hiljaa\nja huomaamattomasti vetää sitä lähemmä. Kun hänen kätensä vihdoin\ntarttui siihen, pitkä keskisormi liipasimella ja etusormi sylinterin\nympärillä, ihmetteli hän, kuinka voisi onnistua vasemman käden\npika-ammunnassa.\n\n\"Älkää minusta huoliko\", ivaili Griffiths. \"Muistakaa vain, että\nJacobsen todistaa nähneensä minun maksavan teille rahat. Kirjoittakaa\nsiis, kirjoittakaa täysi kuittaus ja alle David Grief ja päivämäärä.\"\n\nKannelta kuului purjenuora-pyöryköiden kolina ja reivinuorain ratina\npurjeita vasten. Kajuutassakin tuntui, kuinka _Willi-Vaw_ kallistui,\nkääntyi tuuleen ja nousi pystyyn. David Grief yhä viivytteli.\nKeulasta kuului halkaisijan koukkujen kilke, pieni alus kallistui\ntaas, ja kajuutan seinän takaa kuului veden solina.\n\n\"Joutukaa nyt, ankkuri on nostettu\", huusi Griffiths.\n\nPyssyn suu oli suoraan Griefiä kohti ojennettuna neljän jalan\npäässä, kun hän päätti toimia. Pyssy heilahti Griffithsin pitäessä\ntasapainoa vihurin epätasaisesti heilautellessa alusta. Grief käytti\nsitä hyväkseen, oli kirjoittavinaan, ja samassa räjähti toimintaan\nkuin kissa. Samalla kuin hän kumartui alas ja lennähti eteenpäin,\nlensi hänen vasen kätensä pöydän alitse esiin, ja niin tarkka oli\nsormen painallus liipasimeen, että luoti lähti juuri revolverin suun\nkohotessa eteenpäin. Mutta eipä ollut hidas Griffithskään. Hänen\naseensa suu tipahti kyyristyneen miehen mukaisesti, ja yht'aikaa\nlaukesivat pyssy ja revolveri.\n\nGrief tunsi luodin raapaisevan hartiaansa ja tiesi itse ampuneensa\nohi. Hänen vauhtinsa toi hänet Griffithsin eteen, ennenkuin toista\nlaukausta ennätettiin ampua, ja hän sulki tämän syliinsä puristaen\nmolemmat pyssyä pitelevät kädet itseään vasten. Revolveri oli yhä\nhänen kädessään, ja hän ohjasi sen suun toisen vatsaa vasten.\nKiukuissaan hän jo kohotti hanaa, kun kiukkunsa laantuikin ja hän\nhillitsi itsensä. Ulkoa kuului hänen gooma-poikiensa suuttuneita\nhuutoja.\n\nKaikki kävi sekunnissa. Pysähtymättä hän kohotti Griffithsin\nsyliinsä ja kiiti tämä mukanaan kannelle. Hän tuli häikäisevään\npäivänpaisteeseen. Musta mies seisoi irvistellen peräsinrattaan\nääressä, ja _Willi-Vaw_ kallistui tuulessa ja kiiti eteenpäin. Hänen\nGooma-kanoottinsa oli jäämässä nopeasti jäljelle. Grief käänsi\npäänsä. Keskilaidalta juoksi perämies revolveri kädessä häntä kohti.\nKahdella loikkauksella, sylissään yhäkin avuton Griffiths, Grief\nhyppäsi mereen.\n\nToisiinsa kietoutuneina miehet menivät veden alle; mutta Grief,\nnostaen polvensa nopeasti toisen rintaa vasten, irroitti syleilyn\nja painoi toista alas. Molemmat jalat Griffithsin hartioilla hän\npotkaisi tämän vielä syvemmälle ja kohosi itse pinnalle. Tuskin oli\nhänen päänsä pistänyt esille vedestä, kun läiskäys veden pinnassa\nja toinen jalan päässä hänen päästään ilmaisi, että Jacobsen osasi\nkäyttää revolveria. Ei ollut aikaa ampua kolmatta laukausta, sillä\ntäytettyään keuhkonsa ilmalla sukelsi Grief jälleen. Veden alla hän\nui, kunnes näki yllään kanootin ja poreita synnyttävät melat. Kun hän\nnousi siihen, käänsi _Willi-Vaw_ tuuleen.\n\n\"Washee-washee!\" huusi Grief pojilleen. \"Pojat, nyt pian rantaan.\"\n\nKaikessa häpeämättömyydessään hän käänsi selkänsä taistelulle ja\nkiiti suojaa hakemaan. _Willi-Vawin_ täytyi ensin ottaa kapteeninsa\nylös, ja siinä se menetti aikaa. Kanootti kiiti täyttä vauhtia päin\nrantaa, ja sen väki kaapaisi kivakasti yli sannan kohti puiden\nsuojaa. Mutta ennenkuin he ennättivät sinne, pöllähti santa heidän\nedessään kolmasti. Sitten he sukelsivat viidakon kätköön.\n\nGrief seurasi silmillään tarkasti, kuinka _Willi-Vaw_ laski ulos\nväylästä ja sitten hellittäen purjeet lähti etelää kohti. Ja\nsen kadotessa niemen taa oli latvapurje kohotettu. Muuan hänen\ngooma-pojistaan, lähes viidenkymmenen ikäinen mies, jonka pinta oli\ntäynnä hirveitä ihotautien ja tappeluiden haavoja ja arpia, katsoi\nhäntä silmiin ja irvisti.\n\n\"Helkkari\", selitti mies, \"vieras kapteeni teille kiukku\".\n\nGrief nauroi ja johti joukkonsa rantaan kanootille.\n\n\n\n\n3.\n\n\nKuinka monta miljoonaa David Griefillä oli, sitä ei kukaan\nSalomonin-saarilla tietänyt, sillä hänen omaisuuttaan oli kaikkialla\npitkin eteläistä Tyyntämerta. Samoalta Uuteen-Guineaan ja\npohjoiseen päiväntasaajalle asti oli hänen plantaasejaan. Hänellä\noli helmenpyyntilupia Paumotu-saarilla. Vaikka hänen nimeään ei\nnäkynytkään, oli hän se saksalainen yhtiö, joka kävi kauppaa\nranskalaisilla Marquesas-saarilla. Kauppa-asemia hänellä oli joka\nsaariryhmällä, ja niiden väliä kulkivat hänen lukuisat laivansa.\nHän omisti asemia niin kaukaisia ja pieniä, että pienimmät kuunarit\nja jahdit kävivät niiden yksinäisten asiamiesten luona vain kerran\nvuodessa.\n\nSydneyssä, Castlereagh-kadun varrella, olivat hänen konttorinsa\nerään talon kolmannessa kerroksessa. Mutta harvoinpa hän\nsiellä oli. Mieluimmin hän näet kierteli saarilla etsien uusia\nrahansijoituspaikkoja, tarkastellen ja ravistellen hereille\nvanhoja sekä eläen seikkailuja ja hauskuuksia tuhansissa oudoissa\ntilanteissa. Hän osti suuren _Gavonne_-höyryn hylyn pilahinnalla ja\nonnistui saamaan sen ylös -- mahdottomana pidetty temppu, joka teki\npuhdasta neljännesmiljoonan. Lusiadeille hän istutti ensimmäisen\nkumipuun kaupantekotarkoituksessa, ja Bora-Boralta hän poisti\netelämeri-puuvillan ja pani iloiset saarelaiset työhön kaakaota\nviljelemään. Hän se otti haltuunsa hylätyn Lallu-Ka'n saaren ja vei\nsinne polyneesialaisia Ontong-Javan korallisaarelta sekä istutti\nneljätuhatta acrea kookospuita. Tahitin sotaiset heimot hän lepytti\nja sieppasi suuren osan Hikihun fosfaattisaaresta.\n\nOmat laivat hankkivat hänelle värvättyä sopimustyöväkeä, kuljettivat\nSanta Cruzin poikia Uusille-Hebrideille, uushebridiläisiä Bankeille\nja Malaitan ihmissyöjiä Uuden-Georgian plantaaseille. Tongasta\nGilberteille ja kaukaisille Lusiadeille hänen pestauslaivansa\n\"kampasivat\" saaria työväkeä hakien. Hänen aluksensa kyntivät kaikkia\nvaltameriä. Kolme hänen höyrylaivaansa suoritti säännöllisiä vuoroja\nsaarten välillä, mutta niissä hän ei juuri välittänyt matkustella,\nvaan mieluummin käytti vapaampaa ja alkuperäisempää purjealusta.\n\nVähintään neljänkymmenen ikäinen hän oli, mutta näytti tuskin\nkolmikymmenvuotiaalta. Rannallamaleksijat muistivat vielä hänen\ntulonsa saarille parikymmentä vuotta sitten, jolloin keltaiset\nviiksenhaivenet työntyivät silkkisinä hänen huulestaan. Toisin kuin\nmuut valkoiset miehet hän oli tropiikissa siitä syystä, että hän\npiti siitä. Hänen ihonsa suojaavat pigmentit olivat mainiot. Hän oli\nsyntynyt aurinkoon. Yksi kymmenentuhannen joukossa hän oli, mitä tuli\nauringonpaahteen kestämiseen. Näkymättömät ja nopeat valonsäteet\neivät häneen pystyneet. Muut valkoiset miehet olivat onnettomia.\nAurinko pisti läpi heidän ihonsa, raadellen ja tuhoten kudoksia ja\nhermoja, kunnes heidän ruumiinsa ja sielunsa oli sairas; ja silloin\nhe heittivät kymmenet käskyt hiiteen, vajosivat petomaisuuteen,\njoivat itsensä aikaiseen hautaan tai mellastivat niin pirullisesti,\nettä sotalaivoja täytyi lähettää heitä kurissa pitämään. Mutta David\nGrief oli oikea auringon poika ja menestyi kaikissa toimissaan. Hän\nvain ruskettui vuosien vieriessä, mutta hänen ihonsa ruskeassa hohti\nkultainen vivahdus kuin polyneesialaisten pinnassa. Hänen siniset\nsilmänsä säilyttivät sinensä, hänen viiksensä pysyivät keltaisina,\nja kasvojen piirteet olivat sellaiset kuin ne olivat olleet\nvuosisatoja hänen englantilaisessa rodussaan. Ja englantilainen\nhän oli vereltään, mutta ne, jotka luulivat tietävänsä, väittivät,\nettä hän ainakin oli Amerikasta syntyisin. Eikä hän toisten lailla\ntullut Etelämereltä hakemaan rahoja omaan \"kotilieteen ja satulaan\",\nvaan toi ne mukanaan. Paumotu-saarille oli tullut. Pienoisella\nkuunarijahdilla, sen isäntänä ja omistajana hän tuli nuorukaisena\nromanttisia seikkailuja etsimään tropiikin aurinkoisilta teiltä. Ja\ntuli hirmumyrskyssä, jonka jättiläisaallot heittivät hänet jahteineen\npäivineen kookosviidakkoon kolmensadan yardin päähän rannasta. Kuusi\nkuukautta myöhemmin pelasti hänet helmenpyytäjäkutteri. Mutta aurinko\noli mennyt hänen veriinsä. Tahitissa hän ei noussutkaan laivaan\nkotiin lähteäkseen, vaan osti kuunarin, täytti sen kauppatavaralla ja\nrihkamalla sekä lähti risteilemään vaaralliselle Arkipelagille.\n\nJa samalla kuin kultainen kullanvälke imeytyi hänen pintaansa,\nvirtasi se ulos hänen sormenpäistään. Kosketuksellaan hän loi\nkultaa. Mutta hän pelasi peliä, ei kullan takia, vaan pelin. Se oli\nmiesten peliä, raakaa leikkiä ja kiivasta kisailua seikkailijain\nkanssa, jotka olivat hänen omaa vertaan ja puolen Euroopan\nverta ja muun maailman verta, ja se oli hurjaa peliä; mutta sen\nyläpuolella oli hänen ihastuksensa kaikkeen, mikä muodostaa\netelämereläisen merenkulkijan elämän: särkkäin tuoksu; eläväin\nkorallien loppumattomat ihmeet peilikirkkaissa laguuneissa; roihuavat\nauringonnousut räikeine väreineen, jotka säännötön taituruus oli\nesille loihtinut; palmutupsuiset saarennot turkoosisyvyyksien\nyllä; purjetuulen vilvoittava viini; aaltoilevan meren vyörynä;\nkannen kohoilu hänen jalkainsa alla ja yllään pingoitettu kangas;\nkukkakiehkuraiset ja kullanvälkkeiset Polyneesian miehet ja neidot,\npuolittain lapsia ja puolittain jumalia; jopa Melaneesian ulvovat\nvillit, päänpyytäjät ja ihmissyöjät, puolipirut ja täyspedot.\n\nJa niin tämä auringon suosikkipoika, monien miljoonaan mies, pelkästä\nyltäkylläisen voimansa ja elämänilonsa pakosta pelasi peliään\nHarrison J. Griffithsin kanssa mitättömistä lanteista. Tämä oli hänen\nintohimonsa, päähänpistonsa, hänen itsensä ja hänen aurinkoisen\nvoimansa ilmaus; leikki, pila, jossa henki oli pelin riemun panttina.\n\n\n\n\n4.\n\n\nAikaisin aamulla kulki _Wonder_ lähellä Guadalcanarin rantaa.\nSe liikkui hitaasti rantatuulen nukahtavan huokunan vetämänä.\nIdästä nousevat pilvet lupasivat kaakkoispasaadin nousua vanhoine\nvihureineen ja sadekuuroineen. Edellä, samaa rantaväylää, purjehti\npieni alus. Se ei ollut _Willi-Vaw_, ja _Wonderin_ kapteeni Ward\nilmoitti merilasejaan laskiessaan sen nimeksi _Kauri_.\n\nGrief, joka juuri nousi alhaalta, huokasi: \"Olisipa se ollut\n_Willi-Vaw.\"_\n\n\"Ette tahtoisi myöntää hävinneenne\", nauroi toverillisesti Denby,\npäällysmies.\n\n\"Enpä tietenkään.\" Grief pysähtyi ja nauroi herttaisesti. \"Sainpa\ntuntea, mikä raakalainen se Griffiths on, ja kieropa se osasi olla\neilen. 'Kirjoita', sanoi, 'kirjoita täysi kuittaus ja päivämäärä'.\nJa Jacobsen, se pieni rotta, oli sen perhanan puolella. Puhdasta\nmerirosvousta, ihan kuin Bully Hayesin päivinä.\"\n\n\"Jollette olisi isäntäni, niin tahtoisinpa hieman valistaa teitä\",\nsanoi kapteeni Ward.\n\n\"Sylkekää suustanne mitä mielessänne on\", kehoitti Grief.\n\n\"Niin rikkaan kuin teidän on hullua panna sellaisten verojen takia\nhenkensä vaaraan. Miksikä te siihen rupesitte?\"\n\n\"Totta puhuen, en minä tiedä, kapteeni. Tekee vain mieli. Ja voitteko\nte ilmoittaa parempaa tekojenne vaikutinta?\"\n\n\"Kyllä te päästänne pääsette jonakin kauniina päivänä\", mörisi\nkapteeni vastaukseksi astuessaan kompassin luo ja katsoi ilmansuunnan\nGuadalcanaria peittävistä pilvistä juuri esille pistäytyvään niemeen.\n\nMaatuuli ponnisteli viimeiset voimansa, ja _Wonder_, liukuen\nnopeasti edelleen, pääsi _Kaurin_ rinnalle ja alkoi pyrkiä edelle.\nTervehdyksiä lenteli edestakaisin, sitten David Grief huusi:\n\n\"Onko nähty _Willi-Vawia_?\"\n\nKapteeni paljasjaloin ja hattureuhka päässä, haalistuneet\nlava-lava-housut nuoranpätkällä köytettyinä ja tupakkasylkiä yli\nlaidan roiskautellen vastasi:\n\n\"Nähty on. Griffiths oli ankkurissa Savo'ssa viime yönä, otti sikoja\nja jamssijuurta ja täytti vesisäiliöitään. Näytti olevan pitkälle\nmatkalle lähdössä, mutt'ei sanonut. Haluaisitteko tavata?\"\n\n\"Kyllä. Mutta jos tapaatte ennen, niin älkää sanoko, että olette\nnähnyt.\"\n\nKapteeni nyökäytti päätään mietiskellen ja käveli omaa kanttaan\neteenpäin pysyäkseen nopeamman aluksen rinnalla. Huusi sitten:\n\n\"Kuulkaas! Jacobsen sanoi, että tänä iltana tulevat Gaberalle. Ovat\nsiellä yötä ja ottavat makeita perunoita.\"\n\n\"Gaberallahan on ainoat johtotulet Salomoninsaarilla\", sanoi Grief,\nkun olivat päässeet ohi. \"Niinkö, kapteeni?\"\n\nKapteeni nyökkäsi.\n\n\"Ja juuri niemen tällä puolen on kehno ankkuripaikka?\"\n\n\"Ei ole ankkuripaikkaa. Pelkkiä koralliriuttoja ja matalikkoja sekä\nhitonmoinen aallokko. Siihenhän _Molly_ pirstautui kolme vuotta\nsitten.\"\n\nGrief katseli hetken eteensä ilmeettömin silmin, kuin tutkien jotakin\nsisäistä ilmestystä. Sitten siristyivät hänen silmänsä ja keltaiset\nviikset kohosivat hymyyn.\n\n\"Me menemme ankkuriin Gaberaan\", sanoi hän. \"Ajakaa lähelle sitä\npientä tämänpuoleista poukamaa. Ohimennen jätätte minut veneessä\nvesille. Kuusi poikaa ja pyssyt. Palaan ennen aamua.\"\n\nKapteenin kasvot ilmaisivat epäluuloa, joka läheni moitetta.\n\n\"Pieni pila vain\", selitti Grief kuin puolusteleiva koulupoika, jonka\nvanhempi on tavannut koirankurin teosta.\n\nKapteeni Ward mörisi jotakin, mutta Denby oli valmiina.\n\n\"Otatteko minut mukaan?\"\n\nGrief nyökkäsi suostumukseksi.\n\n\"Ottakaa myös kirveitä ja vesureita\", sanoi hän. \"Sekä muutamia\nkirkkaita lyhtyjä. Ja katsokaa, että niissä on öljyä.\"\n\n\n\n\n5.\n\n\nTuntia ennen auringonlaskua _Wonder_ sivuutti pienen poukaman.\nTuuli oli kiihtynyt, ja aallot alkoivat kohoilla. Riutta kuohui jo\nvalkeana, mutta tuulen yllä oli vesi vain tummunut. Kun kuunari\nkohosi päin ja otti tuulen halkaisijan taa, työntyi vene ulos. Siihen\nhyppäsivät vyöhousuiset Santa Cruzin pojat kullakin kädessään pyssy.\nDenby, lyhdyt kädessä, hyppäsi perään. Grief pysähtyi laivan laidalle.\n\n\"Antakaa pimeä yö, kippari\", hän pyysi.\n\n\"Saatte\", vastasi kapteeni. \"Ei tule kuuta eikä pilviä. Mutta\ntuuliaisia tulee.\"\n\nEnnustus kohotti Griefin kasvoille riemun, joka kultasi\npäivänpaahtaman pinnan. Hän hyppäsi Denbyn rinnalle.\n\n\"Heittäkää irti\", käski kapteeni. \"Vetäkää isopurje kireälle, pyörä\nympäri. Noin. Sitä suuntaa nyt!\"\n\n_Wonderin_ purjeet täyttyivät, ja se lähti kiertämään Gaberaan,\nveneen kiitäessä kuuden airon vetämänä ja Griefin perää pitäessä\nrantaa kohti. Taitavasti hän ohjasi ahdasta, mutkittelevaa väylää\npitkin, jota isompi alus ei olisikaan voinut kulkea, kunnes\nsärkät ja matalikot olivat meren puolella ja he laskivat tyynenä\nloiskuttelevalle rannalle.\n\nSeuraava tunti tehtiin työtä. Liikuskellen metsäkookosten ja\nviidakkopensaikon keskellä Grief valitsi puita.\n\n\"Kaataa tämä puu, tämä puu\", neuvoi hän mustia. \"Ei kaataa se puu\",\nsanoi hän päätään pudistaen.\n\nLopuksi oli hyvä leikkaus viidakosta avattu. Rannalle oli jätetty\npitkä palmu. Aukeaman perällä oli toinen. Pimeä levisi jo, kun lyhdyt\nsytytettiin ja kiinnitettiin näihin kahteen puuhun.\n\n\"Tuo ulommainen on liian korkealla.\" David Grief tarkasteli sitä\nkriitillisesti. \"Laskekaa kymmenen jalkaa, Denby.\"\n\n\n\n\n6.\n\n\n_Willi-Vaw_ halkoi aaltoja \"luu hampaissa\", sillä haihtuvan\naallokon maininki oli vielä tuntuva. Mustat merimiehet kohottivat\nisoapurjetta, joka oli ollut pienennettynä vihurien puskeillessa.\nJacobsen, joka johti sitä hommaa, käski heittämään nostoköydet\nkannelle ja olemaan valmiina, meni sitten keulaan alalaidan puolelle,\nGriffithsin viereen. Miehet tuijottivat jännitetyin silmin pimeyteen,\nkorvat tarkkoina kuullakseen näkymättömän rannikon kuohuja. Tämän\näänen mukaan he ohjasivat.\n\nTuuli helpotti, pilviverho keveni, ja tähtien valossa häämötti\nviidakkoinen ranta. Edessä, alapuolella näkyi hammaspykäläinen\nkallioniemi. Miehet tuijottivat siihen.\n\n\"Amboy-niemi\", sanoi Griffiths. \"Vettä kyllin. Mene sinä rattaan\nääreen, Jacobsen, kunnes saamme suunnan. Anna kääntyä.\"\n\nJuosten perälle, paljain säärin, veden tippuessa vähistä vaatteista,\nperämies vapautti mustan peräsimestä.\n\n\"Mikä suunta?\" kysyi Griffiths.\n\n\"Etelä, puoli länteen.\"\n\n\"Anna mennä lounaiseen. Joko on?\"\n\n\"Oikein on.\"\n\nGriffiths vertasi Amboy-niemen muuttunutta asentoa _Willi-Vawin_\nsuuntaan.\n\n\"Vielä puoli-länteen.\"\n\n\"Puoli-länteen - on.\"\n\n\"Pidä siinä.\"\n\n\"Siinä on.\" Jacobsen luovutti rattaan raakalaiselle. \"Pitää tämä\nsuunta\", hän varoitti. \"Jos ei hyvä, minä lyö poikki pää.\"\n\nHän meni jälleen keulaan, toisen rinnalle, ja taas taajeni\npilvikatto, tähtien loisto sammui ja uusi tuulenpuuska puhalsi.\n\n\"Pidä silmällä isoapurjetta\", huusi Griffiths perämiehen korvaan,\nsamalla tarkaten aluksensa liikkeitä. Se kallistui, alalaita ryyppäsi\nvettä hänen tutkiessaan tuulen voimaa ja harkitessaan sen helpotusta.\nHaalea merivesi, siellä täällä fosforivälkkeisenä, huuhteli hänen\nnilkkojaan ja polviaan. Tuuli vinkui kiivaasti, ja vantit sekä\nharusköydet vastasivat kuorossa _Willi-Vawin_ kallistuessa yhä\nenemmän ja syöksähtäessä eteenpäin.\n\n\"Alas isopurje\", huusi Griffiths juosten piikkiköyden luo ja heittäen\nsivuun sitä pitelevän mustan sekä irroittaen sen.\n\nJacobsen suoritti saman tempun harusköydessä. Isopurje tuli ratisten\nalas, ja kiljuen hyökkäsivät mustat läpättävän kankaan kimppuun.\nPerämies, tavattuaan yhden laiskoittelemasta pimeässä, iski häntä\nnyrkillä naamaan ja ajoi hänet työhön.\n\nTuulenpuuska oli yhä voimassaan, ja pikku purjein kiiti _Willi-Vaw_\neteenpäin. Taas seisoi kaksi miestä keulassa koettaen turhaan nähdä\nläpi vaakasuorassa vihmovan sateen.\n\n\"Kyllä ollaan tolalla\", sanoi Griffiths. \"Tämä sade ei kestä\nkauan. Pidämme tämän suunnan, kunnes tulet näkyvät. Ankkuriketjua\nkolmetoista syltä. Tällaisena yönä paras vetää esille neljäkymmentä.\nSitten isopurje kiinni. Sitä ei tarvita.\"\n\nPuolen tunnin kuluttua palkitsi kahden tulen pilkahdus hänen\nväsyneiden silmäinsä työn.\n\n\"Tuolla ne ovat, Jacobsen. Minä käyn rattaaseen. Ota alas keulapurje\nja ole valmiina laskemaan. Pane neekerit hyppäämään.\"\n\nPerällä, rattaan kädensijat kourissaan, Griffiths ohjasi suuntaansa,\nkunnes tulet olivat kohdallaan, jolloin hän käänsi jyrkästi ja ohjasi\nniitä päin. Hän kuuli aallokon kuohun, mutta luuli sen kuuluvan\nkauempaa -- kuten oli määräkin, Gaberalta.\n\nHän kuuli perämiehen kauhistuneen huudon ja kieputti ratasta\nvoimainsa takaa, kun _Willi-Vaw_ törmäsi. Samassa isomasto rasahti\npoikki. Viisi hurjaa minuuttia. Kaikkien kädet pitivät lujasti\nkiinni laivanrungon kohotessa ja jysähdellessä koralliriuttoihin\nja lämpöisten aaltojen huuhdellessa heitä. Rouskuen ja ryskyen\n_Willi-Vaw_ työntyi yli särkkäin ja pysähtyi verrattain tyyneen\nsalmeen niiden takana.\n\nGriffiths istahti kajuutan katolle, pää rintaa vasten painuneena,\nhiljaisen vihan ja katkeruuden kuohuttaessa hänen mieltään. Kerran\nhän kohotti katseensa ja tuijotti kahta tulta, jotka olivat toistensa\nyllä ja aivan linjassa.\n\n\"Tuossa ne ovat eikä tämä ole Gabera\", sanoi hän. \"Mutta mikä\nhelvetti tämä sitten on?\"\n\nVaikka mainingin kuohut vielä kävivätkin ja heittelivät pärskyjään,\nnukahti kuitenkin tuuli ja tähdet syttyivät. Rannalta kuului airojen\nloisketta.\n\n\"Mitä täällä on tapahtunut -- maanjäristyskö?\" kysyi Griffiths.\n\"Pohjahan on ihan muuttunut. Satoja kertoja olen tähän laskenut\nankkuriin kolmentoista sylen syvällä. Tekö siellä, Wilson?\"\n\nVene laski laivan viereen, ja mies nousi yli laidan. Himmeässä\nvalossa Griffiths näki automaattisen Colt-pistoolin suun kasvojensa\nedessä ja David Griefin sitä pitelemässä.\n\n\"Ei, ette te tässä ole koskaan ankkuroinut\", nauroi Grief. \"Gabera on\ntuon niemen takana, ja sinne menen heti, kun olen saanut teiltä ne\nkaksitoistasataa puntaa. Ei väliä kuitista. Tässä on velkakirjanne,\nsaatte sen takaisin.\"\n\n\"Tekö tämän teitte?\" kiljaisi Griffiths hyökäten pystyyn äkillisen\nraivon vallassa. \"Te laitoitte nuo valelyhdyt. Te olette saanut minut\nhaaksirikkoon, ja...\"\n\n\"Pysykää alallanne!\" Griefin ääni oli kylmä ja uhkaava. \"Minä\npyytäisin vaivata teitä maksamaan ne kaksitoistasataa, olkaa hyvä.\"\n\nGriffithsin valtasi raskas voimattomuus. Häntä inhotti -- häntä\ninhottivat nämä auringon maat, ja aurinkokipeä hän oli, häntä inhotti\nkaikkien ponnistustansa turhuus, häntä inhotti tuo sinisilmäinen,\nkultapintainen voittaja, joka oli hänet nolannut hänen omilla\nkeinoillaan.\n\n\"Jacobsen\", sanoi hän, \"avaa kassa-arkkuni ja maksa tälle -- tälle\nverenimijälle -- kaksitoistasataa puntaa\".\n\n\n\n\n\n\nII.\n\nALOYSIUS PANKBURNIN SISU.\n\n\n\n\n1.\n\n\nNiin nopea kuin silmänsä olikin havaitsemaan, milloin seikkailu\nodotti, ja niin varustautunut kuin olikin siihen, että jokin\nodottamaton olio hyppäisi päin silmiä lähimmän kookospuun takaa, ei\nDavid Grief tuntenut mitään erikoista, kun näki Aloysius Pankburnin.\nSe tapahtui pienellä _Berthe_-höyryllä. Jättäen kuunarinsa tulemaan\njäljessä oli Grief lähtenyt oikotietä Raiateasta Papeeteen. Kun hän\nensi kerran näki Aloysius Pankburnin, oli tämä jotenkin päihtynyt\nherrasmies ryyppäämässä yksinäistä \"cocktailiaan\" pienessä välikannen\nbaarissa parturihytin vieressä. Ja kun Grief lähti parturista puolta\ntuntia myöhemmin, roikkuili Aloysius Pankburn edelleen kapakassa\nyksikseen ryyppäillen.\n\nNyt on niin, ettei ihmisen ole hyvä yksin ryypiskellä, ja\nGrief teroitti huomionsa lyhyen silmäyksensä ajaksi. Hän näki\nhyvärakenteisen nuoren miehen, näytti olevan kolmissakymmenissä,\nkaunispiirteinen, hyvinpuettu, ja joka ilmeisesti maailman\nkirjoissa luettiin gentlemannien luokkaan. Mutta ryyppyä\nkallistavan, tutisevan, haparoivan käden värivivahteesta ja silmien\nhermostuneesta, harhailevasta ilmeestä Grief luki piintyneen\nalkoholistin pettämättömät merkit.\n\nAterian jälkeen hän näki Pankburnin kannella, missä tämä kaiteeseen\nnojaten ja jonkun matkan päässä lähekkäin istuvan miehen ja naisen\nhämäriin hahmoihin tuijotellen itki päihtyneen tavoin.\n\n\"Ei mitään itkemistä\", sanoi Grief ystävällisesti.\n\nPankburn katsoi häneen vuodattaen syvän itsesäälin kyyneleitä.\n\n\"Kovaa tämä on\", nyyhki hän. \"Kovaa, kovaa. Tuo mies on\ntaloudenhoitajani. Maksan hänelle hyvän palkan. Ja noin hän sitä\nansaitsee.\"\n\n\"No miks'ette sitä lopeta?\" neuvoi Grief.\n\n\"En voi. Tuo nainen voisi sulkea whiskyni lukon taa. Hän on\nhoitajattareni.\"\n\n\"Erottakaa hänet sitten ja juokaa päänne poikki.\"\n\n\"En voi. Tuolla miehellä on rahani, eikä hän antaisi kolikkoakaan\nryyppyyn.\"\n\nTämä surullinen mahdollisuus toi uuden kyyneltulvan. Griefin\nharrastus heräsi. Monien merkillisten kohtaustensa joukossa ei\nhänellä ollut tällaista muistissaan.\n\n\"Heidät palkattiin pitämään minusta huolta\", vollotti Pankburn,\n\"estämään minua ryyppäämästä. Ja noin ne työtään tekevät,\nhelluttelevat vain pitkin laivaa ja antavat minun juoda itseni\nkuoliaaksi. Se ei ole oikein, sanon minä. Ei ole. Heidät lähetettiin\nmukaani nimenomaan siksi, etteivät antaisi minun ryypätä, kun vain\nannan heidän olla rauhassa. Jos siitä huomautan, uhkaavat he, etten\nsaa pisaraakaan. Mitä minä piruparka teen? Minun kuolemani tulkoon\nheidän päälleen, niin juuri. Lähdetään alas.\"\n\nHän irroitti kätensä kaiteesta ja olisi kaatunut, jollei Grief olisi\ntarttunut hänen käsivarteensa. Hänessä näytti tapahtuvan muutos, hän\njäykistyi, työnsi leukansa uhkaavasti eteenpäin, ja silmissä välkähti\ntuikea ilme.\n\n\"Mutta enpä annakaan niiden tappaa itseäni. Saavatpa nähdä. Tarjosin\nniille viisikymmentätuhatta -- sitten myöhemmin, tietysti. Nauroivat.\nEivät tiedä. Mutta minä tiedän.\" Hän tapaili taskuaan ja veti esille\nesineen, joka välähteli himmeässä valaistuksessa. \"Eivät tiedä tämän\nmerkitystä. Mutta minä tiedän.\" Hän katsahti Griefiin äkkiä epäillen.\n\"Mitäs arvelette? Mitä?\"\n\nDavid Grief kuvitteli, kuinka tuo alkoholistituhokas pistäisi\nkuoliaaksi sangen rakastettavan parin vaskinaulalla -- sillä vanha\nlaivanaula oli hänen kädessään.\n\n\"Äitini luulee minun täällä parantuvan juopottelusta. Ei tiedä. Minä\nlahjoin lääkärin määräämään minut matkalle. Kun pääsemme Papeeteen,\nostan taloudenhoitajani kuunarin ja me lähdemme purjehtimaan. Mutta\nhe eivät aavista. He luulevat juopuneen höperöivän. Mutta minä\ntiedän. Minä vain. Hyvää yötä, herra. Menen nukkumaan, jollette -- te\ntule ryypylle. Lähtöryyppy.\"\n\n\n\n\n2.\n\n\nSeuraavalla viikolla Grief näki Aloysius Pankburnin monissa\nmerkillisissä tiloissa Papeetessa. Ja jokainen muukin tuon pienen\nsaaripääkaupungin asukas näki saman; sillä ei vuosikausiin sen\nrannikolla eikä Lavinan majatalossa ollut mokomia skandaaleja\ntapahtunut. Kerran juoksi Aloysius Pankburn keskellä päivää\npelkissä uimahousuissa pitkin pääkatua Lavinan talosta uimarantaan.\nHän nyrkkeili kapakassa _Berthen_ lämmittäjän kanssa ja sai päin\nnaamaansa. Hän yritti mielettömästi hukuttautua kahden jalan lampeen\nja hyppäsi mainiosti 50 jalan korkeudelta _Mariposan_ rikistä\nmereen. Osti kutteri _Toeraun_ mielettömän kalliista hinnasta.\nMutta taloudenhoitaja julisti kaupan mitättömäksi. Hän osti kaiken\ntavaran sokealta pitaaliselta ukolta ja myi leipää, hedelmiä,\nparatiisinviikunoita ja makeita perunoita niin halvalla, että\nsantarmit oli kutsuttava hillitsemään alkuasukkaiden rynnäkköä. Kolme\nkertaa santarmit vangitsivatkin hänet yleisen häiriön tekijänä,\nja kolme kertaa täytyi taloudenhoitajan keskeyttää rakastelunsa\nmaksaakseen siirtomaahallinnon tuomitsemat sakot.\n\nSitten _Mariposa_ purjehti San Franciscoon, ja sen perhehytissä\nolivat talouden- ja sairaanhoitaja, nuorikkoparina. Ennen lähtöään\noli taloudenhoitaja huolekkaasti antanut kahdeksan viiden punnan\nseteliä Aloysiukselle, josta oli hyvin aavistettavana seurauksena,\nettä tämä muutamia päiviä myöhemmin heräsi rahattomana ja sangen\nlähellä juoppohulluutta. Lavina, kuulu hyväsydämisyydestään\nEtelä-Tyynenmeren retkujen ja roikaleiden kesken, hoiti häntä hyvin,\nkoskaan antamatta hänen palaavan tajunsa ymmärtää, ettei ollut rahaa\neikä sen hoitajaa laskuja suorittamassa.\n\nMuutamana iltana vähän myöhemmin David Grief, lojuessaan _Kittiwaken_\nperäkansikatoksen alla silmäillen Papeeten lehden laihoja palstoja,\näkkiä kavahti pystyyn ja hieraisi silmiään. Uskomatonta, mutta totta!\nEtelämeren vanha romanttisuus ei siis vielä ollut kuollut!\n\nHän luki: \"_Halutaan maksaa puoli osuutta viiden miljoonan frangin\naarrekätköön matkasta tuntemattomalle Tyynenmeren saarelle ja saaliin\nkuljetuksesta. Kysykää Hullua Lavinan luona_.\"\n\nGrief katsoi kelloaan. Vasta kahdeksan.\n\n\"Herra Carlsen\", sanoi hän hehkuvaan piippuun päin. \"Kutsukaa\nvalasveneen miehistö. Menen maihin.\"\n\nNorjalaisen perämiehen karhea ääni kuului keulasta päin, ja pian\nlakkasi puoli tusinaa rapa-saarelaista laulamasta sekä laittoi veneen\nkuntoon.\n\n\"Tulin katsomaan sitä Hullua, herraksi sitä kai sanotaan\", sanoi\nDavid Grief Lavinalle.\n\nHän näki nopean harrastuksen emännän silmissä, kun tämä käänsi päänsä\nja sanoi jotakin alkuasukkaalle läpi kahden huoneen ja keittiön.\nMuutaman minuutin päästä kömpi värillinen tyttö esille ja pudisti\npäätään. Lavinan pettymys oli ilmeinen.\n\n\"Te olette _Kittiwakella\"_, sanoi hän. \"Minä kerron hänelle, että te\nkävitte kysymässä.\"\n\n\"Se on siis _hän?\"_ kysyi Grief.\n\nLavina nyökkäsi.\n\n\"Toivon, että voisitte tehdä jotakin hänen hyväkseen, kapteeni Grief.\nMinä olen vain hyväluontoinen nainen. En tiedä. Mutta hänestä voi\npitää, ja ehkäpä hän puhuu totta, en tiedä. Te kyllä ymmärrätte. Ette\nole niin pehmeä hupsu kuin minä. Sekoitanko cocktailin?\"\n\n\n\n\n3.\n\n\nTaas kuunarinsa kannella ja lepotuolissa torkkuillessaan kolmen\nkuukauden vanhaa aikakauskirjaa selaillen kuuli David Grief\nhuohottavaa, sekavaa ääntä laidan takaa. Hän avasi silmänsä.\nChileläisestä risteilijästä, neljännesmailin päästä, kuului kahdeksan\nhelähdystä. Puoliyö. Laidan takaa kuului loiskahdus ja sama ääni\ntaas. Se oli kuin sammakon kurnutusta, johon sekoittui itsekseen\nitkevän ja avaruuksille surujaan kertovan miehen nyyhkytystä.\n\nDavid Grief hypähti alalaidan ääreen. Vellottu vedenpinta väreili\nfosforivaloisena. Kumartuen alaspäin sai Grief kätensä miehen\nkainalokuoppaan, ja vetäen ja kiskoen ja nopeasti otteita siirtäen\nhän kiersi kannelle Aloysius Pankburnin alastoman olemuksen.\n\n\"Ei ollut lanttiakaan\", selitti tämä. \"Täytyi uida, enkä löytänyt\nportaitanne. Hullua kylläkin. Antakaa anteeksi. Jos annatte vaatteen\nvyötäisilleni ja hyvän ryypyn, tunnen taas itseni. Olen herra Hullu,\nja te olette kapteeni Grief, joka kävitte minua kysymässä. Ei, en\nole päissäni. Eikä vilustakaan. Ei tämä ole värisemistä. Lavina\nantoi minulle vain kaksi ryyppyä tänään. Olen kauhujen rajalla vain,\nsiinä koko juttu, ja aloin jo nähdä pikku äijiä, kun en löytänyt\nportaitanne. Jos viette minut kannen alle, olen hyvin kiitollinen. Te\nyksin vastasitte ilmoitukseeni.\"\n\nHän värisi surkeasti lämpimässä yössä, ja hytissä piti Grief huolta\nsiitä, että jo ennenkuin hän sai pyytämänsä pyyhkeenkään, hänellä oli\nkädessään lasi puolillaan whiskyä.\n\n\"No, antakaa kuulua\", sanoi Grief saatuaan vieraansa paitaan ja\nhousuihin. \"Mitä ilmoituksenne merkitsee? Minä kuuntelen.\"\n\nPankburn katsahti whiskypulloon, mutta Grief pudisti päätään.\n\n\"All right, kapteeni, vaikka vakuutankin kaiken jäljelläolevan\nkunniani kautta, etten ole päissäni -- en rahtuakaan. Siis, minä\nkerron teille, se on totta, ja minä kerron lyhyeen, sillä tiedän\nteidät toimen ja tarmon mieheksi. Myös on kemianne hyvä. Teille ei\nalkoholi ole koskaan ollut miljoona matoa kalvamassa joka solua. Ette\nole ollut helvetissä. Minä olen siellä nyt. Kärventymässä. Kuulkaa\nsiis.\n\n\"Äitini on elossa. Englantilainen. Olen syntynyt Austraaliassa.\nOpiskellut Yorkissa ja Yalessa. Olen maisteri ja luonnontieteiden\ntohtori, mutta nyt olen retku. Juoppo. Olen ollut atleetti.\nOlen sukeltanut satakymmenen jalkaa. Minulla on ollut monta\namatööriennätystä. Olen kala. Opin heittoveto-uinnin [= krooli]\nensimmäisten joukossa cavilleilta. Olen uinut aallokossa\nkolmekymmentä mailia. Toinenkin rekordi on. Olen niellyt whiskyä\nenemmän kuin kukaan ikäiseni mies. Olen valmis varastamaan teiltä\nkuuspennisen saadakseni ryypyn. Ja lopuksi: puhun teille totta.\n\n\"Isäni oli amerikkalainen. Annapolista. Meriupseeri. Sisällissodassa.\nV. 1866 hän oli _Suvaneen_ luutnanttina. Kapteeni oli Paul Shirley.\nLaiva otti hiiliä eräällä Tyynenmeren saarella, jota en välitä\nmainita. Se on nyt erään vallan suojeluksessa. Silloin ei ollut,\nja jääköön mainitsematta. Rouvalla, erään yleisen laitoksen\nkapakkapöydän takana isäni näki kolme kuparinaulaa -- laivanauloja.\"\n\nDavid Grief hymyili tyynesti: \"Voin sanoa teille sen hiiliaseman ja\nmyöhemmin tulleen suojelusvaltion nimet.\"\n\n\"Ja naulat?\" sanoi Pankburn yhtä tyynesti. \"Ne ovat minun hallussani\nnyt.\"\n\n\"Varmaankin. Ne olivat saksalaisen Oscarin kapakassa. Pinu-Pini'ssä.\nJohnny Black toi ne sinne kuunaristaan sinä iltana kuin kuoli.\nHän tuli juuri lännestä päin pitkältä matkalta. Oli pyydellyt\nmerimakkaroita ja tehnyt santelipuukauppaa. Koko rannikko tuntee\ntarinan.\"\n\nPankburn pudisti päätään. \"Jatkakaa\", pyysi hän.\n\n\"Se tapahtui ennen minun aikaani tietysti\", selitti Grief. \"Kerron\nvain kuulemiani. Sitten tuli Ecuadorin risteilijä lännestä,\nkotimatkalla. Sen upseerit huomasivat naulat. Johnny Black oli\nkuollut. He saivat käsiinsä hänen perämiehensä ja lokikirjansa.\nLähtivät länttä kohti. Kuuden kuukauden kuluttua, taas kotiin päin\ntullen, se pysähtyi Pinu-Piniin. Eivät olleet löytäneet, ja juttu\ntuli tunnetuksi.\"\n\n\"Kun kumoukselliset marssivat Guayaquiliin\", puuttui puheeseen\nPankburn, \"niin hallituksen upseerit, pitäen sen asemaa toivottomana,\nsiirsivät valtiorahaston, noin miljoonan dollaria kultaa, Englannin\nrahana kylläkin, amerikkalaiseen _Flirt_-nimiseen kuunariin. Oli\nmäärä paeta päivällä. Kapteeni livahti ulos yöllä. Jatkakaa.\"\n\n\"Vanha juttu\", jatkoi Grief. \"Ei ollut muuta alusta satamassa.\nUpseerit eivät päässeet pakoon. Heidän täytyi tapella ja he\npitivätkin kaupungin. Rohjas Salced suoritti nopean marssin\nQuitoon. Vallankumous oli kukistettu, ja Ecuadorin ainoa risteilijä\nlähetettiin ajamaan takaa _Flirtiä_. Saavuttivat sen Banks-ryhmän ja\nUusien-Hebridien välillä. Kapteeni oli kuollut edellisenä päivänä --\nmustanveden kuume.\"\n\n\"Entä perämies?\" tiukkasi Pankburn.\n\n\"Hänet olivat alkuasukkaat tappaneet viikkoa aikaisemmin eräällä\nBanksin saarella, kun hän oli vettä noutamassa. Ei ollut\nmerenkulkutaitoisia muita. Miehiä kidutettiin. Vastoin kansainvälisiä\nlakeja. He halusivat tunnustaa, mutt'eivät voineet. He kertoivat\nkolmesta naulasta sen saaren rannalla, mutta eivät tienneet, missä\nse saari on. Kaukana lännessä, sen vain tiesivät. Jutulla on nyt\nkaksi muotoa. Toinen kertoo niiden kaikkien kuolleen kidutukseen.\nToinen, että henkiinjääneet ripustettiin raa'an nokkaan. Ainakin tuli\nristeilijä takaisin ilman rahoja. Johnny Black toi ne kolme naulaa\nPinu-Piniin ja jätti ne Oscarille, mutta mistä hän ne löysi, sitä hän\nei koskaan kertonut.\"\n\nPankburn katsoi hartaasti pulloa. \"Vain kahden sormen verran\",\nvikisi hän. Grief mietti ja kaatoi laihan ryypyn. Pankburnin silmät\nsäkenöivät, ja hän pääsi taas elämisen alkuun.\n\n\"Ja nyt minä voin kertoa puuttuvat yksityisseikat\", sanoi hän.\n\"Johnny Black kertoi kyllä. Hän kertoi isälleni. Kirjoitti Levukasta,\nennenkuin tuli Pinu-Piniin kuolemaan. Isäni oli pelastanut hänen\nhenkensä remuisena yönä Valparaisossa. Kiinalainen helmenpyytäjä,\nTorstai-saarilta, hakien uusia alueita Uuden-Guinean pohjoispuolella,\nteki kauppoja kolmesta naulasta neekerin kanssa. Johnny Black osti\nne kuparin painosta. Hän ei uneksinut, enempää kuin kiinalainenkaan,\nmutta palatessaan hän pysähtyi pyytääkseen haukannokka-kilpikonnan\njuuri sillä rannalla, missä sanoitte _Flirtin_ perämiehen tapetun.\nMutta häntä ei oltukaan tapettu. Banks-saarelaiset pitivät häntä\nvankina, ja hän oli kuolemaisillaan leukaluunmyrkytyksestä, jonka oli\nsaanut nuolesta. Ennen kuolemaansa hän kertoi jutun Johnny Blackille.\nTämä kirjoitti isälleni. Hän oli henkihieverissä -- syöpä. Isäni,\n_Perryn_ kapteenina, sai naulat Oscarilta kymmenen vuotta myöhemmin.\nJa isäni viimeisen tahdon ja testamentin mukaan sain ne minä. Minulla\non tiedossani sen saaren leveys- ja pituusaste, missä ne naulat\noli puuhun isketty. Ne ovat nyt Lavinalla. Leveys- ja pituusaste\npäässäni. Mitäs arvelette?\"\n\n\"Merkillistä\", aprikoi Grief. \"Miks'ei isänne itse niitä hakenut?\"\n\n\"Ei tarvinnut. Peri sedältään omaisuuden. Erosi laivastosta,\nhullaantui sairaanhoitajattareen Bostonissa, ja äitini sai eron.\nHänkin peri noin 30,000 dollarin tulot ja muutti Uuteen-Seelantiin.\nMinut jaettiin, niin että olin puolen aikaani Uudessa-Seelannissa,\ntoisen puolen Yhdysvalloissa, kunnes isäni kuoli viime vuonna. Nyt\nolen äitini kokonaan. Isä jätti minulle rahansa -- joukon miljoonia\n-- mutta äitini on pannut minut holhouksen alaiseksi juopottelun\ntakia. Olen varsin merkitseväin summain mies, mutta en saa kajota\nmuuhun kuin mitä minulle tiputellaan. Mutta ukko, joka oli saanut\nkuulla ryyppimisestä, jätti minulle ne kolme naulaa ja numerot.\nJätti ne lakimiestensä kautta, joita äiti ei tuntenut; sanoi että\nne olivat paremmat kuin henkivakuutus, ja että jos minulla oli\nselkärankaa hakea ne, sain juoda elämäni loppuun saakka. Miljoonia on\nholhoojillani ja kapoittain kultaa äidilläni, ja ne ovat minun, jahka\nhän ensin joutuu ruumiinpoltto-uuniin, ja sillä välin minä kerjään\nLavinalta ryyppyjä. Helvetti, eikö niin? -- kun ajattelette janoani.\"\n\n\"Missä saari on?\"\n\n\"Kaukana.\"\n\n\"Nimi?\"\n\n\"Eikö hiidessä, kapteeni Grief. Te teette helpolla puolen miljoonaa.\nTe purjehditte minun ohjeitteni mukaan, ja kun ollaan merellä,\nilmoitan, en ennen.\"\n\nGrief kohautti olkapäitään ja jätti sen asian.\n\n\"Nyt saatte ryypyn ja pääsette maihin\", sanoi hän.\n\nPankburn mietti. Ainakin viisi minuuttia hän väitteli itsekseen,\nsitten nuolaisi huuliaan ja antautui.\n\n\"Jos lupaatte lähteä, niin kerron nyt.\"\n\n\"Tietysti. Siksi kysynkin. Saaren nimi?\"\n\nPankburn katsoi pulloa.\n\n\"Jos saan sen ryypyn nyt, kapteeni.\"\n\n\"Ette saa. Sen saatte, kun menette maihin. Jos aiotte sanoa sen\nsaaren nimen, on teidän sanottava se selvin päin.\"\n\n\"Francis-saari, jos tietää tahdotte. Bougainville nimitti sen\nBarbour-saareksi.\"\n\n\"Kaukana, yksin Pienessä Korallimeressä\", sanoi Grief. \"Tiedän.\nUuden-Irlannin ja Uuden-Guinean välillä. Pirun pesä nyt, vaikka\nvarsin hyvä silloin, kun _Flirt_ iski naulat puuhun ja kiinalainen\nniistä kauppaa teki. Höyrylaiva _Castor_, joka värväsi työläisiä\nUpolun plantaaseille, menetti siellä kaiken väkensä pari vuotta\nsitten. Tunsin hyvin sen kapteenin. Saksalainen risteilijä pommitteli\nsen viidakkoa, poltti puolen tusinaa kyliä, tappoi joukon neekereitä\nja sikoja -- siinä kaikki. Alkuasukkaat ovat siellä aina olleet\npahanlaisia, mutta oikein pahoiksi ne kääntyivät neljä vuosikymmentä\nsitten. Silloin ne hävittivät sen valaanpyytäjän. Mikäs sen nimi\nolikaan?\"\n\nHän meni kirjakaapille, otti esille \"Etelä-Tyynenmeren Hakemiston\" ja\nselaili sen lehtiä:\n\n\"Tässä. Francis eli Barbour\", luki hän. \"Alkuasukkaat sotaisia\nja petollisia -- melaneesialaisia -- ihmissyöjiä. Valaan\npyydystäjä _Western_ tuhottu -- se sen nimi oli. Kareja, niemiä,\nankkuripaikkoja. Redskar, Owen Bay, Likikili-lahti, se se kai\non, syvä uoma, pohja yhdeksän syltä syvällä, kun valkea juova\nrantatörmällä osoittaa länsi-lounaaseen.\" Grief katsoi Pankburniin.\n\"Siinä on teidän rantanne, voisin vannoa.\"\n\n\"Lähdettekö?\" tiukkasi toinen kiihkeästi.\n\nGrief nyökäytti päätään: \"Näyttää huomioon otettavalta. Jos olisi\nollut puhe sadoista miljoonista, en olisi puuttunut siihen. Me\nlähdemme huomenna, mutta yhdellä ehdolla. Te olette minun ehdottoman\nkäskyvaltani alainen.\"\n\nVieras nyökkäsi iloisena ja hartaasti.\n\n\"Se merkitsee: ei ryyppyäkään!\"\n\n\"Kova laki\", vikisi Pankburn.\n\n\"Se on ehtoni. Olen lääkäriä kylliksi pitääkseni huolta siitä, ettei\ntule vaaraa. Ja teidän on tehtävä työtä -- kovaa työtä, merimiehen\ntyötä. Teidän on suoritettava säännölliset vahtivuorot ja kaikki,\nmutta te syötte ja nukutte tällä puolella.\"\n\n\"Täytyy suostua.\" Pankburn ojensi kätensä vahvistaakseen sopimuksen.\n\"Kunhan ei olisi kuolemaksi?\"\n\nDavid Grief kaasi runsaat kolme sormellista lasiin ja ojensi:\n\n\"Täss' on viimeinen ryyppy. Ottakaa.\"\n\nPankburnin käsi ojentui puolitiehen. Äkkiä hän päättäväisyyden\npuuskassa pysäytti sen, veti olkansa taapäin ja kohotti päänsä.\n\n\"Jos en otakaan\", sanoi hän, -- mutta himon voittamana tarttui\nkiihkeästi lasiin kuin peläten, että se otettaisiin pois.\n\n\n\n\n4.\n\n\nOn pitkä matka Seurasaarilla olevasta Papeetesta Pienelle\nKorallimerelle -- 150:nneltä läntiseltä pituusasteelta 150:nnelle\nitäiselle -- korpin tietä sama kuin Atlantin poikki. Mutta\n_Kittiwake_ ei kulkenut niin suoraan kuin korppi lentää. David\nGriefin monet asiat mutkistivat suuntaa useasti. Hän pistäytyi\nkatsomassa, saisiko asumattomalle Rose-saarelle kookosplantaasin.\nSitten hän kävi Tui Manuan puheilla Itä-Samoalla ja järjesti juonen,\njonka kautta oli pääsevä osalliseksi kauppamonopoliin tuon kuolevan\nkuninkaan kolmella saarella. Apialta hän otti mukaansa useita\nasioitsijoita ja lastin kauppatavaraa Gilberteille. Hän pistäytyi\nOntong-Javan riutoilla, tarkasti Ysabelissa olevat plantaasinsa\nja osti maita koillisen Malaitan suolavesipäälliköiltä. Ja tätä\nmutkittelevaa tietä matkattaessa hän muokkasi miestä Aloysius\nPankburnista.\n\nTämä janosuu sai tehdä tavallisen merimiehen työt, vaikka asuikin\nperällä. Hän sai seista peräsinrattaalla ja olla tähystämässä, vetää\nköysiä ja purjeita, jopa suorittaa likaisimpia ja raskaimpiakin\ntöitä. Silmukkalaudalla heiluen hän raaputti mastoja ja liukui alas.\nKivellä hangatessaan kantta ja kitatessaan hän kehitti veltostuneita\nlihaksiaan. Kun _Kittiwake_ oli ankkurissa ja sen alkuasukasmiehistö\npuhdisti sen kuparipohjaa kookosluudilla sukeltaen veden alle,\nlähetettiin Pankburn vuorollaan sinne myös niin usein kuin toisetkin.\n\n\"Silmäilkää itseänne\", sanoi Grief. \"Olette kaksin verroin\nmiehistynyt laivaan tulonne jälkeen. Ette ole saanut ryyppyäkään,\nette ole kuollut, ja myrkky on kokolailla haihtunut ruumiistanne. Työ\nsen tekee. Se voittaa sairaanhoitajattaret ja taloudenhoitajat. Täss'\non, jos janottaa. Imaiskaa tuosta.\"\n\nMuutamalla paksuselkäisen veitsensä iskulla Grief lohkaisi\nkolmikulmaisen kappaleen juotavasta kookospähkinästä. Ohut raikas\nneste, hieman maidonkarvainen ja poreileva, kuohui reunoille.\nKumartuen otti Pankburn tuon luonnonkupin ja kumosi sen sisällyksen\nkurkkuunsa. Hän joi useita sellaisia joka päivä. Musta stuuartti,\nkuusikymmenvuotias uushebridiläinen, ja hänen yhdentoista-ikäinen\napulaisensa Lack-saarilta pitivät huolta siitä, ettei varasto päässyt\nloppumaan.\n\nPankburn ei vastustanut kovan työn teettämistä. Hän ahnehti työtä, ei\nkoskaan välttänyt sitä ja aina ennätti alkuasukasmerimiesten edellä\nkomennusta täyttämään. Mutta sankarillisesti oli hänen kärsittäväkin\nsinä aikana, jolloin ajoi alkoholia ruumiistaan. Vielä sittenkin, kun\nmyrkyn viime tippa oli erinnyt, pysyi himo kuin päähän iskeytyneenä.\nJopa hän kunniasanallaan päästessään maihin Apiassa aikoi lopettaa\nkapakkain liikkeen kaatamalla naamaansa niiden varastot. Ja niin\nlöysi David Grief hänet kello 2 aamulla Tivolista Charley Robertsin\nulosheittämänä häiritsevän käytöksen takia. Aloysius kertoi entiseen\ntapaansa tähdille surujaan. Samalla hän laulun tahdissa heitteli\nkorallinkappaleilla Charley Robertsin ikkunoita rikki osaten\nihmeteltävän hyvin. David Grief otti hänet mukaansa, mutta ei ottanut\nkäsitelläkseen ennen seuraavaa aamua. Se tapahtui _Kittiwaken_\nkannella, eikä se ollut lastentarhaleikkiä. Grief löi häntä paljain\nrystysin ja nyrkein -- antoi hänelle pahimman selkäsaunan, minkä hän\nelämässään oli saanut.\n\n\"Sielusi terveydeksi, Pankburn\", noin hän iskujaan säesti. \"Äitisi\niloksi. Jälkeentulevaistesi siunaukseksi. Koko maailmalle hyödyksi,\nja kaikkeudelle ja kaikelle tulevalle ihmiskunnalle. Ja nyt alamme\nalusta taas, että läksyt kalloon tarttuisivat. Saat tässä sielusi\nterveydeksi; tässä äitisi takia; tässä vielä aavistamattomain lastesi\nhyväksi, joiden äitiä olet heidän tähtensä rakastava, ja rakkauden\ntakia, joka on oleva ominaisuutenasi, kun minä sinut koulustani\nlasken. Ja nyt, niele lääkkeesi. Tätä riittää. Mutta se oli vasta\nalkua. Monta muuta järkisyytä on, joita nyt käyn selittämään.\"\n\nRuskeat merimiehet ja mustat laivapalvelijat sekä kokki katselivat\nirvistellen. Eikä pistänyt heidän päähänsä tutkistella valkoisten\nmiesten salaperäisiä tapoja ja käsittämättömiä menoja. Perämies\nCarlsen oli täydelleen isäntänsä menettelyn kannalla, ja Albright,\npäällysmies, vain kiersi viiksiään hymyillen. He olivat meren miehiä.\nElivät karkeaa elämää. Ja alkoholikysymykseen suhtautumisessa he\nolivat käyneet kurssin, jota tohtorikouluissa ei opeteta.\n\n\"Poika! Sanko raitista vettä ja pyyhe!\" komensi Grief lopettaessaan.\n\"Kaksi sangollista ja kaksi pyyhettä\", lisäsi hän käsiään silmäillen.\n\n\"Olettepa te siisti\", sanoi hän Pankburnille. \"Taas olette kaiken\nturmellut. Olin jo saanut myrkyn lähtemään teistä. Ja nyt sitä\nhöyryää joka lävestä. Alusta on taas alettava. Herra Albright! Tuolla\nrannalla on vanhaa ketjua. Hakekaa sen omistaja, ostakaa se ja tuokaa\ntänne. Sitä on kai sataviisikymmentä syltä. Huomisaamuna alat hieroa\nsiitä ruostetta. Kun se on tehty, kiillotat sen hiekkapaperilla.\nSitten maalaat. Etkä muuta työtä tee, ennenkuin se ketju on niin\nsiisti kuin uusi.\"\n\nAloysius Pankburn pudisti päätään.\n\n\"Minä lähden. Francis-saari saa jäädä helvettiin minun puolestani.\nOlen saanut tarpeekseni teidän orjankohtelustanne. Laskekaa minut\nmaihin heti. Olen valkoinen mies. En siedä tällaista kohtelua.\"\n\n\"Herra Carlsen, te pidätte huolta siitä, että herra Pankburn pysyy\naluksella.\"\n\n\"Minä panen teidät tästä syytteeseen!\" kirkui Aloysius. \"Te ette voi\nminua pidättää.\"\n\n\"Minä voin antaa teille toisen selkäsaunan\", vastasi Grief. \"Ja sen\nsanon teille, te päihtynyt penikka, että minä kolkutan teitä minkä\nvain rystyseni kestävät, kunnes te halajatte päästä ketjuruostetta\nhinkkaamaan. Olen ottanut teidät käsiini ja minä teen teistä miehen,\nvaikka siinä leikissä henkenne menisi. Menkää nyt alas ja vaihtakaa\npukua. Olkaa valmis vasaroimaan tänä päivänä. Herra Albright,\ntuottakaa ne ketjut tänne heti. Herra Carlsen, lähettäkää vene\nnoutamaan. Ja pitäkää herra Pankburnia silmällä. Jos hän näyttää\nmenettävän tasapainonsa tai saa väristyskohtauksia, niin antakaa\nhänelle ryyppy -- pieni. Saattaa tarvita viime yön jälkeen.\"\n\n\n\n\n5.\n\n\nLopun aikaa, minkä _Kittiwake_ oli Apiassa, kilkutti Aloysius\nPankburn kahleruostetta. Kymmenen tuntia päivässä. Ja koko\npitkän merimatkan Gilberteille hän yhä kilkutti. Sitten seurasi\nhiekkapaperilla hieronta. Sataviisikymmentä syltä on yhdeksänsataa\njalkaa, ja joka rengas koko kahleiden pituudesta oli puhtaampi ja\nsileämpi kuin koskaan ennen. Ja kun sen viimeinen rengas oli saanut\ntoisen silauksen mustaa maalia, puhui hän Griefille:\n\n\"Tuokaa enemmän likaista työtä. Puhdistan muutkin ketjut, jos\nhaluatte. Eikä teidän tarvitse minusta enää murehtia. En enää maista\npisaraakaan. Minä tahdon treenata päähän asti. Kyllä te minun sisuni\notitte minua pieksäessänne, mutta minä sanon, että vain toistaiseksi.\nMinä treenaan nyt itseni niin kovaksi läpeensä kuin nämä kahleet\novat. Ja jonakin päivänä, herra David Grief, jossakin, jotenkin minä\npääsen siihen, että pieksän teidät niinkuin te pieksitte minut. Minä\nkolhin naamaanne, kunnes omat neekerinne eivät teitä enää tunne.\"\n\nGrief riemuitsi.\n\n\"Nyt te puhutte kuin mies\", huusi hän. \"Ainoa tapa, miten voitte\npäästä minua pieksämään, on, että tulette mieheksi. Ja sitten,\nehkä...\"\n\nHän pysähtyi, toivoen toisen tarttuvan juoneen. Aloysius tunnusteli\nensin, mutta sitten välähti ymmärtämys hänen silmistään ja hän sanoi:\n\n\"Ja sitten en enää halua, tarkoitatte.\"\n\nGrief nyökäytti päätään.\n\n\"Siinä se kirous onkin\", valitti Aloysius. \"Uskonpa itsekin, etten\nsitten enää halua. Ymmärrän kyllä. Mutta minä jatkan silti ja kehitän\nitseäni edelleen.\"\n\nGriefin kasvojen lämmin, päivänpolttama hehku näytti lämpimämmältä.\nHän ojensi kätensä. \"Pankburn, minä pidän teistä sen takia.\"\n\nAloysius tarttui käteen ja puristi sitä totisen vakavana.\n\n\"Grief\", hän valitti, \"te otitte ylpeän sisuni, ja pelkäänpä, että se\ntapahtui ainaiseksi\".\n\n\n\n\n6.\n\n\nTukahduttavana troopillisena päivänä, jolloin kaukainen kaakkoinen\npuhalteli viime henkäyksiään ja oli aika luoteismonsuunin nousta,\ntuli _Kittiwaken_ näkyviin Francis-saaren viidakkoinen rannikko.\nGrief haki kompassin ja merikiikarin avulla Redskaria merkitsevän\ntulivuoren. Sitten kuljettiin ohi Owen Bayn ja tuulen tykkänään\nnukahtaessa laskettiin Likikili-lahteen. Kahden veneen hinaamana\nja Carlsenin etsiessä väylää pujahti _Kittiwake_ kapeaan ja syvään\nvuonoon. Ei ollut mitään avorantaa. Risofora kasvoi vedenrajaan asti,\nja sen takana kohosi jyrkkä viidakko, jonka katkaisi vain silloin\ntällöin kalliontörmä. Mailin matkan päässä, kun jyrkänteen valkea\njuova osoitti länsi-lounaiseen, varmisti lyijyluoti \"Hakemiston\"\ntiedonannon, ja ankkuri painui ratisten yhdeksän sylen syvyyteen.\n\nSen päivän he pysyivät _Kittiwakella_ ja odottivat vielä seuraavaan\niltapäiväänkin. Kanootteja ei ilmestynyt. Ei mitään ihmiselämän\nmerkkejä. Ei muunkaan elämän, paitsi joku kalan polskaus tai\npapukaijan kirkuna. Kerran myös iso perhonen, kaksitoista tuumaa\nsiivenpäästä toiseen, leijaili heidän mastojensa yli vastapäiseen\nviidakkoon.\n\n\"Ei kannata lähettää venettä, ne eristävät sen\", sanoi Grief.\n\nPankburn ei uskonut, vaan tarjoutui menemään yksin, uidenkin, jos ei\nsaisi lainaksi pikku venettä.\n\n\"Ne eivät ole unohtaneet saksalaista risteilijää\", selitti Grief. \"Ja\nlyönpä vetoa, että rantapensaikko on väkeä täynnään. Mitä arvelette,\nherra Carlsen?\"\n\nTämä vanha saarten seikkailija oli epäröimättä samaa mieltä.\n\nMyöhään toisena iltapäivänä Grief komensi veneen vesille. Itse\nhän istuutui keulaan, suussa palava savuke ja lyhytlankainen\ndynamiittipuikko kädessään; hän aikoi ampua kaloja. Tuhdoille\nasetettiin puoli tusinaa winchesterejä. Albright, joka asettui\nperäsimen varteen, piti mauserinsa kätensä ulottuvilla. He soutelivat\nvihreää kasviseinää pitkin. Aika ajoin pysäytettiin airot, ja syvä\nhiljaisuus vallitsi.\n\n\"Kaksi guineaa yhtä vastaan vetoa, että tuo pensaikko on täynnä\nniitä\", kuiskasi Albright.\n\nPankburn kuunteli vielä hetken ja hyväksyi vedon. Vähän myöhemmin he\ntapasivat parven punakaloja. Ruskeat soutajat pysäyttivät aironsa.\nGrief kosketti savukkeellaan lyhyttä sytytyslankaa ja heitti puikon.\nNiin lyhyt oli lanka, että puikko räjähti heti veteen satuttuaan.\nSamassa hetkessä riehahti pensaikko eloon. Hurjia kiljahduksia\nkuului, ja alastomia mustia olentoja tuli rantapuiden välitse kuin\napinoita.\n\nVeneessä oli joka pyssy koholla. Sitten seurasi odotus. Satakunta\nmustaa, joillakuilla vanhat snider-kiväärit, muilla aseina\ntomahawkeja, tulessa karkaistuja keihäitä ja luupäänuolia, oli\nrantapuitten suojassa. Ei sanaakaan puhuttu. Kumpikin puoli piti\ntoistaan silmällä kahdenkymmenen jalan päästä yli veden. Vanha,\nsilmäpuoli, pörhönaamainen musta nojasi snideriä lannettaan\nvasten pyssyn suu päin Albrightia, joka vuorostaan tähtäsi\nhäntä mauserillaan. Tätä kuvaelmaa kesti muutamia minuutteja.\nIskun saaneita kaloja nousi vedenpintaan, ja niitä räpiköi\npuolipökertyneinä pinnan alla.\n\n\"Selvä on, pojat\", sanoi Grief tyynesti. \"Laskekaa pyssyt\nja yli laidan. Herra Albright, heittäkää tupakkaa tuolle\nsilmäpuoli-peikolle.\"\n\nKun rapa-miehet sukelsivat kaloja ottamaan, heitti Albright puntin\ntupakkaa rannalle. Silmäpuoli nyökäytti päätään ja väänsi naamaansa\nystävyyttä tarkoittavaksi. Aseet laskeutuivat, jouset heltisivät\nvireestä ja nuolet pistettiin viineen.\n\n\"Tunsivat tupakan\", ilmoitti Grief heidän soutaessaan takaisin\nlaivalle. \"Saamme vieraita. Avatkaa yksi tupakkalaatikko, herra\nAlbright, ja ottakaa esille joitakin kauppa-veitsiä. Tuossa on\nkanootti.\"\n\nVanha silmäpuoli, kuten päällikön ja johtajan sopi, souti esille\nyksin, antautuen vaaraan koko heimon puolesta. Kumartuessaan yli\nlaidan häntä ylös auttamaan käänsi Carlsen päätään sanoen: \"Ovat\nkaivaneet rahat esille, herra Grief. Tällä äijä-rehjulla on niitä\nlastillinen.\"\n\nSilmäpuoli kiertyi kannelle irvistellen leppyisästi ja voimatta\nsalata pelkoaan, jonka oli tukahduttanut, mutta jonka vallassa vielä\noli. Hänen toinen jalkansa oli halvattu. Se johtui hirveästä arvesta,\njoka monta tuumaa syvänä juoksi lantiolta polveen asti. Vaatteita\nei ollut minkäänlaisia, ei nauhanpätkääkään, mutta kymmenkunnasta\nkohdasta oli hänen nenänsä puhki ja joka reiästä törrötti luusta\nkiskottuja puikkoja, jotka rapisivat kuin piikkisian harjakset.\nKaulan ympäri likaiselle rinnalle roikkuen oli kultapunnan rahoista\ntehdyt vitjat. Korvissa kellui hopeisia puolikruunuja, ja sierainten\nvälisestä rustosta riippui iso Englannin penny, tahrainen ja vihreä,\nmutta selvästi tunnettava.\n\n\"Hoi, Grief\", sanoi Pankburn erinomaisen tyynesti. \"Te sanoitte, että\nnämä ymmärtävät vain koruja ja tupakkaa. Hyvä. Kuulkaapas nyt. He\novat löytäneet aarteen, ja meidän on vaihtokaupalla saatava se pois.\nViekää koko miehistö sivulle ja selittäkää, että vain pennyjä otetaan\nvastaan. Ymmärrättekö? Kultaa ei huolita, hopeaa juuri suvaitaan.\nPennyjä yksin halutaan.\"\n\nPankburn kävi kauppoja välittämään. Silmäpuolen nenässä olevasta\npennystä hän antoi kymmenen tupakkapötkyä. Kun ne maksoivat David\nGriefille sentin kappale, oli kauppa huono. Mutta puolikruunusista\nantoi Pankburn vain yhden pötkyn. Kultavitjoja hän ei huolinut\nollenkaan. Mitä enemmän hän torjui, sitä innokkaammin Silmäpuoli\ntyrkytti. Vihdoin, ilmeisesti kiusaantuneena ja kuin armosta\nsuostuen, hän antoi kaksi pötkyä kymmenestä punnan rahasta.\n\n\"Minä kohotan teille hattuani\", sanoi Grief illallista syötäessä.\n\"Asema on mainio. Te olette kääntänyt arvoasteikon ylösalaisin.\nHe pitävät nyt pennyä aarteena ja puntia arvottomina. Seuraus: he\npiilottavat pennyt ja tunkevat meille kultaa. Pankburn, maljanne! --\nPoika! -- Toinen kuppi teetä herra Pankburnille.\"\n\n\n\n\n7.\n\n\nSeurasi kultainen viikko. Aamunkoitosta pimeään asti oli kanoottirivi\nkahdensadan jalan päässä. Se oli kuoleman raja. Kivääreillä asestetut\nrapa-merimiehet pitivät sitä siinä etäisyydessä. Vain yksi kanootti\nkerrallaan pääsi laivan sivulle ja vain yksi musta kerrallaan oli\noikeutettu tulemaan yli laidan. Ja aurinkoteltan alla teki neljä\nmiestä nyt kauppaa kaiket päivät. Vaihdon mittapuuna oli Pankburnin\nsilmäpuolelle aluksi käyttämä asteikko. Viisi puntaa vastasi\ntupakkapötkyä; sadalla punnalla sai kaksikymmentä. Ja niin saattoi\nihmissyöjä, joka kauppa-ilme kasvoillaan oli lyönyt pöytään tuhat\ndollaria kullassa, kiivetä veneeseensä hyvin tyytyväisenä kantaen\nneljänkymmenen sentin arvoista tupakkakääröä.\n\n\"Toivonpa, että tupakkamme riittää\", mutisi Carlsen epäillen, kun\ntoinen laatikko sahattiin kahtia.\n\nAlbright nauroi: \"Meillä on viisikymmentä laatikkoa, ja kolmella saa\njo satatuhatta dollaria. Miljoonahan niillä pitäisi olla, niin että\nkaipa kolmekymmentä laatikkoa riittää. Vaikkakin, tietysti, hopea ja\nlantit on myös otettava huomioon. Tuo ecuadorilainen sakki näyttää\nhaudanneen kaiken saatavissa olleen rahan.\"\n\nVain harvoja pennynlantteja ja hopeashillinkejä esiintyi, vaikka\nPankburn aina niitä halukkaasti haki. Hän näytti himoitsevan pennyjä,\nja hänen silmänsä kiiluivat, kun lantin näki. Teorialleen uskollisina\nnuo raakalaiset päättivät, että arvoton kulta oli ensin saatava\nmenemään. Penny, joka oli viisikymmentä kertaa puntaa arvokkaampi,\noli pidettävä aarteena. Epäilemättä harmaapartaiset viisaat\nviidakkopesissään neuvottelivat ja päättivät kohottaa pennyn hintaa,\nkun arvottomasta kullasta oli päästy. Kuka tiesi? Ehkäpä nuo vieraat\nvalkoiset miehet saataisiin antamaan kaksikymmentäkin tupakkapötkyä\npenny-aarteesta.\n\nViikon lopulla alkoi kauppa laimeta. Kultaa tuli vain vähän. Joku\npenny annettiin viivytellen kymmenestä pötkystä, mutta hopeaa tuli\ntuhansin dollarein.\n\nKahdeksannen päivän aamuna kauppa pysähtyi. Harmaapartain suunnitelma\noli kypsynyt, ja nyt vaadittiin kahtakymmentä pötkyä pennystä.\nSilmäpuoli ilmoitti uuden taksan. Valkoiset miehet näkyivät\nottaneen asian vakavalta kannalta ja neuvottelivat matalin äänin.\nJos silmäpuoli olisi ymmärtänyt englanninkieltä, olisi hän vähän\nvalistunut.\n\n\"Olemme saaneet vähän yhdeksättä sataa tuhatta, hopeita laskematta\",\nsanoi Grief. \"Ja siinä lienee koko niiden varasto. Peremmällä asuvat\nmetsäheimot ovat luultavasti saaneet pari sataa tuhatta. Jos palaamme\nkolmen kuukauden kuluttua, niin ovat rannikkoheimot vaihtaneet ne\nitselleen ja tarvitsevat taas tupakkaa.\"\n\n\"Olisi synti ostaa kuparilantteja\", irvisteli Albright. \"Sitä ei\nkauppasieluni siedä.\"\n\n\"Maatuuli puhaltaa\", sanoi Grief Pankburniin katsahtaen. \"Mitäs\nsanotte?\"\n\n\"Hyvä on.\"\n\nGrief tunnusteli poskellaan tuulen liepeyttä ja säännöttömyyttä.\n\"Herra Carlsen, ankkuriketjut kireälle, purjesiteet auki. Veneet\nvalmiiksi vetämään. Tuuleen ei voi luottaa.\"\n\nHän otti laatikonosan, jossa oli kuusi- tai seitsemänsataa\ntupakkapötkyä, pisti sen silmäpuolen kainaloon ja auttoi hämmästyneen\nvillin yli laidan. Ja kun keulapurje kohosi, nousi ällistyksen huuto\nodottavain kanoottien rivistä. Ja kun ankkuri nousi sekä _Kittiwaken_\nkeula kääntyi hitaasti myötäiseen, meloi vanha silmäpuoli uhmaten\nhäntä kohti ojennettuja pyssyjä ja innokkain merkein halusi selittää,\nettä hänen heimonsa on valmis antamaan pennyn kymmenestä pötkystä.\n\n\"Poika! -- Juomapähkinä\", sanoi Pankburn.\n\n\"Siis Sydneyhin mennään\", sanoi Grief. \"Mihinkäs te sitten?\"\n\n\"Tulen takaisin noutamaan niitä kahtasataa tuhatta\", vastasi\nPankburn. \"Sillä välin rakennutan saarikuunarin. Myös haastan\nholhoojani oikeuteen tekemään tiliä siitä, miks'ei isäni rahoja\nminulle makseta. Näytän niille.\"\n\nHän ojensi käsivartensa, tarttui kahteen mustaan kokkipoikaan ja löi\nne päänsä yllä yhteen kuin nostopainot.\n\n\"Hohoi! -- Hellittäkää tuota etupuomin nuoraa\", huusi Carlsen\nperästä, jossa isoapurjetta leviteltiin.\n\nPankburn laski maahan pojat, ja voittaen kahdella loikkauksella\nrapa-merimiehen tarttui köyteensä.\n\n\n\n\n\n\nIII.\n\nFUATINON PIRUT.\n\n\n\n\n1.\n\n\nEtelämerellä risteilevistä kuunareistaan, jahdeistaan ja\nkuttereistaan piti David Grief enimmin _Rattlerista_. Se oli\njahdintapainen 90 tonnin kuunari, niin nopeakulkuinen, että se oli\ntullut kuuluisaksi entispäivinä salakuljettaessaan opiumia San\nDiegosta Puget-salmelle, rosvotessaan hyljevarastoja Beringin merellä\nja kuljettaessaan aseita Kaukaiseen Itään. Se oli ollut harmin ja\nnärkästyksen aihe valtion virkamiehille, mutta merimiesten ilo ja\nvalmistajainsa ylpeys. Vielä nyt, neljänkymmenen vuoden kuluttua,\nse oli yhä sama vanha _Rattler_, joka kykeni kiitämään samalla\nihmeellisellä tavallaan, joka pakotti merimiehet näkemään, että he\nuskoisivat, ja aiheutti äkäisiä yhteentörmäyksiä sanoin ja käsin\nkaikilla satamarannikoilla Valparaisosta Manillan lahteen asti.\n\nTänä yönä se pingoitettujen purjeitten laitain lepattaessa liukui\nkepeästi matalain maininkiaaltojen neljän solmun vauhdilla vienon\ntuulen viemänä. Tunnin ajan oli Grief seisonut alalaidan taklauksen\nluona katsellen fosforivälkettä vesirajan kuohussa. Ison purjeen\nvastaveto löyhytti hänen kasvoilleen viileyttä, ja hän oli täynnä\nihastusta alukseensa.\n\n\"Kylläpä on komea tämä, Taute\", sanoi hän tähystävälle kanakille kuin\nhyväillen silittäessään laidan teak-puista päällystä.\n\n\"On se, isäntä\", vastasi tämä polyneesialaisen syvällä rintaäänellä.\n\"Kolmekymmentä vuotta olen laivoja nähnyt, en koskaan tämänlaista.\nMeillä Raiatealla on sen nimenä _Fanauao_.\"\n\n\"Päivässä syntynyt\", käänsi Grief sen lempinimityksen. \"Kuka sen\nnimen antoi?\"\n\nVastaamatta tuijotti Taute eteensä äkkiä käyden tarkkaavaksi. Grief\ntarkisti myös katsettaan.\n\n\"Maata\", sanoi Taute.\n\n\"Niin on; Fuatino\", yhtyi Grief yhä katsoen paikkaa, missä\ntähtikirkkaan taivaanrannan peitti pimeä paikka. \"All right. Ilmoitan\nkapteenille.\"\n\n_Rattler_ liukui edelleen, kunnes maa näkyi yhtä hyvin kuin\ntuntuikin, kunnes mainingin unelias rantakohina ja vuohien mäkätys\nkuului, kunnes maatuulen tuoma ilma oli kukkastuoksun täyttämä.\n\n\"Jollei olisi sitä halkeamaa, voitaisiin laskea sisään tällaisena\nyönä\", huomautti kapteeni Glass miettien, samalla kuin peränpitäjä\nsitoi rattaansa kiinni.\n\nRattler jäi mailin päähän rannasta odottamaan päivänkoittoa\nyrittämättä yöllä Fuatinon vaarallisesta väylästä satamaan. Oli täysi\ntroopillinen yö. Ei minkäänlaista sateen eikä tuulenpuuskan merkkiä.\nEtukannella painautuivat raiatealaiset merimiehet nukkumaan samaan\nkohtaan, mihin työstään jäivät. Peräkannella levittivät kapteeni,\nperämies ja Grief vuoteensa yhtä juoheasti. He lojuivat huovillaan\ntupakoiden ja unisesti mutisten juttuja Mataarasta, Fuatinon\nkuningattaresta, ja tämän tyttären Naumoon lemmenseikkailuista\nMotuaron kanssa.\n\n\"Ovatpa ne romanttista joukkoa\", sanoi Brown, perämies. \"Yhtä\nromanttista kuin valkoiset.\"\n\n\"Yhtä romanttista kuin Pilsach\", nauroi Grief, \"ja se merkitsee\njotakin. Kauanko siitä on, kapteeni, kun hän karkasi teiltä?\"\n\n\"Yksitoista vuotta\", murisi kapteeni.\n\n\"Kerrohan\", pyysi Brown. \"Sanovat ettei hän siitä pitäen ole\nFuatinolta lähtenyt. Onko totta?\"\n\n\"Totta\", mörisi kapteeni. \"Rakastaa vaimoaan -- sitä pientä töpykkää.\nVarastautui irti minusta. Parhaita merimiehiä, mitä on olemassa\n-- hollantilainen.\"\n\n\"Saksalainen\", oikaisi Grief.\n\n\"Samaa väkeä\", kuului vastaus. \"Mereltä meni hyvä mies sinä yönä,\njona hän meni maihin ja Notutu katsahti häneen. Luulenpa, että\nne heti pikiintyivät. Ennenkuin ennätit sanoa sanaakaan, jo oli\nnaikkosen päässä valkeita kukkia ja he kulkivat käsikkäin rantaa\npitkin ja nauroivat kuin lapset. Toivonpa, että hän on räjähdyttänyt\nsen koralliriutan pois salmesta. Siinä menee aina kuparipeitteestä\npuhki levy tai pari.\"\n\n\"Jatkahan juttua\", pyysi Brown.\n\n\"Siinähän se olikin. Mies oli sillä valmis. Meni naimisiin sinä yönä.\nEi tullut enää laivalle. Etsin häntä seuraavana päivänä. Löysin\nruokomajasta lehdosta. Oli paljain säärin, valkoinen metsäläinen,\nkukitettuna ja koristeltuna. Soitteli kitaraa. Täysi aasi. Käski\nlähettämään tavaransa rannalle. Minä sanoin, että ennen ne saa piru.\nSiinä kaikki. Saat nähdä sen naikkosen huomenna. Ovat saaneet kolme\npentua -- ihmeellisiä pikkuveitikoita. Minulla on häntä varten\nfonografi ja miljoonan verran levyjä.\"\n\n\"Teitte siis hänestä kauppamiehen?\" kysyi perämies Griefiltä.\n\n\"Mitä muuta olisin voinut tehdä? Fuatino on rakkauden saari\nja Pilsach on rakastaja. Tuntee myös alkuasukkaat -- parhaita\nkauppamiehiäni. Vastaa puheensa. Saat huomenna nähdä hänet.\"\n\n\"Varo itseäsi, nuori mies\", uhkasi kapteeni Glass perämiestään.\n\"Oletko romanttinen? Jos olet, niin laivalla pysyt. Fuatino on\nromanttisen hulluuden saari. Jokainen on pihkaantunut johonkin.\nLemmestä ne elävätkin. Se on kookosmaidossa, ilmassa, meressä. Saaren\nhistoria viime kymmentuhatvuotisajalta on pelkkiä rakkaustarinoita.\nMinä tiedän. Olen puhutellut vanhoja miehiä. Ja jos tapaan sinut\nsamoamasta rantaa pitkin käsi jonkun kädessä, niin...\"\n\nHänen äkillinen keskeytyksensä saattoi toiset katsahtamaan häneen.\nKäänsivät sitten silmänsä hänen katseensa suuntaan ja näkivät laivan\nlaidalle ilmestyneen ruskean käden ja käsivarren, lihaksisen ja\nmärän. Sen rinnalle ilmestyi pian toinen. Seurasi pää, vetehisen\nhiusten ympäröimä, sitten mustasilmäiset kasvot, joilla leikki\nikimetsän naurun jälki.\n\n\"Herra jumala\", henkäisi Brown. \"Ahtiko siellä...\"\n\n\"Metsänpeikko\", sanoi Glass.\n\n\"Mauriri\", sanoi Grief. \"Veriveljeni maan pyhän tavan mukaan. Hänen\nnimensä on minun, minun nimeni hänen.\"\n\nLaidan yli kohosivat leveät ruskeat hartiat ja mahtava rinta,\nja ilman näkyvää ponnistusta heilahti komea vartalo kannelle\nkolahdustakaan aiheuttamatta. Brown, jonka olisi pitänyt olla muualla\neikä saarelaislaivan perämiehenä, oli haltioissaan. Kaikki mitä hän\noli kirjoista lukenut, vakuutti Ahdin astuneen alukselle. \"Mutta\nsurumielinen vetehinen\", päätteli nuorukainen tuon kellanruskean\nluonnonjumalan astuessa David Griefiä kohti, joka istui kädet\nlevällään.\n\n\"David\", sanoi David Grief.\n\n\"Mauriri, Suuri Veli\", sanoi Mauriri. Ja sitten he veriveljeyttä\nluvanneiden miesten tavan mukaan nimittivät edelleen toisiaan omalla\nnimellään. Myös puhuivat he Fuatinon polyneesialaiskieltä, ja Brown\nsaattoi vain arvailla.\n\n\"Pitkä uintimatka, _talofa\"_, sanoi Grief toisen istuessa vettä\nvaluen.\n\n\"Monia päiviä ja öitä olen tähystänyt tuloasi, Suuri Veli\", vastasi\nMauriri. \"Olen istunut Isolla Kalliolla, jossa olen dynamiitin\nvartijana. Minä näin sinun tulevan salmen suuhun ja sitten katoavan\npimeään. Minä tiesin sinun odottavan aamuun ja lähdin. Meillä on\nasiat hullusti. Mataara on pitkät päivät ikävöiden itkenyt tuloasi.\nHän on vanha vaimo, ja Motuaro on kuollut, ja hän on suruissaan.\"\n\n\"Menikö hän Naumoon kanssa naimisiin?\" kysyi Grief tavan mukaan\npudistettuaan päätään ja huoattuaan.\n\n\"Kyllä. Ja vihdoin he pakenivat vuohien luo, kunnes Mataara antoi\nanteeksi ja he palasivat elämään hänen luokseen Isoon Taloon. Mutta\nhän on nyt kuollut, ja pian kuolee Naumookin. Huonosti ovat asiamme,\nSuuri Veli. Pori on kuollut, ja Tati-Tori, ja Pegtoo, ja Nari, ja\nPilsach, ja muut.\"\n\n\"Pilsachkin\", huudahti Grief.\n\n\"Tautiko tuli?\" \"Paljon on tapettu. Kuule, Suuri Veli.. Kolme viikkoa\nsitten tuli outo kuunari. Isolta Kalliolta näin sen latvapurjeet.\nVeneillään vetivät sitä satamaan, mutta kun eivät tunteneet isoa\nväylää, törmäsivät usein kariin. Nyt sitä rannalla korjataan.\nPaikkaavat katkenneita laitalankkujaan. Kahdeksan valkoista miestä\nniitä on. Kaukaa etäisiltä saarilta on niillä naisia mukana. Ne\npuhuvat meidän kielemme tapaista kieltä, mutta toisenlaista. Voimme\nymmärtää niiden puhetta. Kertovat että sen kuunarin miehet ovat\nheidät varastaneet. Emme tiedä, mutta ne laulavat ja tanssivat ja\novat iloissaan.\"\n\n\"Entä miehet?\" keskeytti Grief.\n\n\"Ranskaa puhuvat. Tiedän siitä, kun sinun kuunarillasi oli kauan\nsitten ranskalainen perämies. Kaksi on päällikköä ja ne ovat\ntoisenlaisia kuin muut. Niillä on siniset silmät kuten sinulla\nja ne ovat piruja. Toinen on suurempi piru kuin toinen. Ne kuusi\nmuuta miestä ovat piruja nekin. Ne eivät maksa meille jamssi- eikä\ntaro-juurista eikä leipähedelmistä. Ne ottavat meiltä kaikki, ja jos\nvalitamme, tappavat ne. Niin tappoivat Porin, Tati-Torin ja Pegtoon\nja muut. Emme voi taistella, kun ei ole pyssyjä, vain pari kolme\nvanhaa.\n\n\"Rääkkäävät myös naisiamme. Niinpä tappoivat Motuaron, joka puolusti\nNaumoota, kun olivat ottamassa häntä laivaansa. Sen takia Pilsachkin\ntapettiin. Niiden päällikkö, Pääpiru, ampui hänet veneeseen, ja\nvielä ampui kaksi kertaa, kun hän yritti rannalle. Pilsach oli urhea\nmies, ja Notutu istuu nyt majassaan ja itkee lakkaamatta. Monet ovat\npelästyneet ja paenneet vuohien luo. Mutta vuorilla ei ole ruokaa\nkaikille. Eivätkä miehet enää tahdo lähteä kalaan eivätkä tee työtä\npuutarhoissaan, kun pirut ottavat heiltä kaikki. Ja me olemme valmiit\ntaistelemaan.\n\n\"Suuri Veli, me tarvitsemme pyssyjä ja paljon ampumavaroja. Minä\nannoin sanan, ennenkuin lähdin uimaan, ja miehet odottavat. Ne\nvalkoiset muukalaiset eivät tiedä tulostanne. Anna minulle vene ja\npyssyt ja minä menen takaisin ennen auringon nousua. Ja kun tulet\nhuomenna, odotamme käskyjäsi valmiina tappamaan ne miehet. Ne ovat\ntapettavat. Suuri Veli. Olet aina ollut meidän vertamme, ja miehet\nsekä naiset ovat rukoilleet monia jumalia, että tulisit. Ja sinä\ntulit.\"\n\n\"Minä tulen veneeseen mukanasi\", sanoi Grief. \"Ei niin, Suuri Veli\",\nvastasi Mauriri. \"Sinun on oltava kuunarillasi. Sitä muukalaisemme\npelkäävät, eivät meitä. Meillä on oleva pyssyt eivätkä he tiedä. Kun\nnäkevät teidän laivanne tulevan, niin he pelästyvät. Lähetä tuo nuori\nmies veneessä.\"\n\nJa niin Brown, täynnä romantiikkaa ja seikkailua, joista oli lukenut,\nmutta joita ei ollut koskaan elänyt, asettui veneen perätuhdolle.\nLastattuaan pyssyjä sekä ampumavaroja lähti se neljän raiatealaisen\nsoutamana ja kullanruskean vetehisen ohjaamana läpi tropiikin öisen\npimeän kohti Fuatinon puolisatumaista lemmensaarta, jonka olivat\nvallanneet kahdennenkymmenennen vuosisadan merirosvot.\n\n\n\n\n2.\n\n\nJos vedetään viiva Marshall-ryhmään kuuluvasta Jaluitista\nSalomonin-saarten Bougainvilleen, ja jos tämän viivan ajatellaan\nleikkaavan toisella asteella päiväntasaajasta Karolina-saarten\nUkuorista tulleen viivan, niin sillä kohdalla kohoaa Fuatinon korkea\nsaari yksinäisenä aurinkoisesta merestä. Sen asukkaat ovat sukua\nhawaiilaisille, samoalaisille ja maoreille, ja se muodostaa kiilan\nkärjen, jonka Polyneesia on työntänyt kauas länttä kohti Melaneesian\nja Mikroneesian väliin.\n\nJa tämä Fuatino kohosi David Griefin eteen seuraavana aamuna kahden\nmailin päässä suoraan nousevaa aurinkoa kohti. Sama vieno tuuli\npuhalsi, ja _Rattler_ liukui sileää vedenpintaa pitkin vauhdilla,\njoka olisi ollut varsin riittävä saarelaiskuunarille, vaikka tuuli\nolisi ollut kolminkertainenkin.\n\nFuatino ei ollut muuta kuin muinainen tulivuori, jonka jokin\nluonnonmullistus ikiaikoina oli työntänyt esille merenpohjasta.\nSen länsiosa, murtunut ja vedenpinnan lähelle alennut, oli itsensä\nkraaterin aukko, joka muodosti sataman. Täten oli Fuatino resuisen\nhevosenkengän näköinen aueten länttä kohti. Ja sen kantapuolen\naukkoa kohti kulki _Rattler_. Kapteeni Glass, kiikari kädessä ja\ntarkaten välillä omatekoista karttaa, joka oli levitetty kajuutan\nkannelle, oikaisihe kasvoillaan puolittain huolestunut, puolittain\nvälttämättömyyteen alistuva ilme.\n\n\"Nyt se tulee\", sanoi hän. \"Kuume. Sen piti tulla vasta huomenna. Se\nkäy aina kovin kiinni, herra Grief. Viiden minuutin päästä on pääni\nsekaisin. Saatte itse ohjata aluksen satamaan. Poika! Laita vuode.\nPaljon peitteitä. Täytä kuumavesipullo. On niin tyyni, herra Grief,\nettä pääsette salmen varppaamatta. Ottaa vain tuulta kylliksi ja\nantaa liukua. Tämä on ainoa alus Etelämerellä, joka sen tempun tekee,\nja tehän sen tunnette. Ison Kallion sivua voi sipaista, kun vain\npuomia pitää silmällä.\"\n\nHän oli puhunut nopeasti, kuin päihtynyt, alkavan malarian iskujen\nsekoittaessa hänen aivojaan. Kun hän kompuroi ovea kohti, olivat\nhänen kasvonsa purppuraiset ja täplikkäät, silmät tuijottivat\nlasimaisina, kädet värisivät ja hampaat löivät loukkua puistatuksissa.\n\n\"Kaksi tuntia kuluu, ennenkuin saan hien lähtemään\", lausui hän\nmuikeasti irvistäen. \"Ja sitten vähän lisää, niin olen kunnossa taas.\nMinä tunnen sen perhanan minuutilleen. Ottakaa...\"\n\nÄäni haihtui heikkoon mutinaan hänen kellahtaessaan kajuutan\nvuoteelle ja isännän astuessa johtoon. _Rattler_ oli juuri salmen\nsuulla. Tuon hevosenkenkäsaaren kantapäinä oli kaksi tuhannen jalan\nkorkuista vuorta, kumpikin miltei irtaantunut saaren rannasta,\nkiinnikkeenä vain kapea kannas. Näiden välillä oli puolen mailin\nsalmi, jonka eteläreunasta lähtevä koralliriutta miltei kokonaan\nsulki. Pohjoiskoron laiditse kulki väylä, josta kapteeni oli puhunut.\nTässä kohti pyyhkäisi isonpurjeen puomi miltei kalliota, ja Grief\nvoi alahangan puolelta nähdä pohjan kahden sylen syvyydestä painuvan\njyrkästi alaspäin. Laivavene valmiina köydessä virran ja tuulen\nhäiriöiden varalta, ja käyttäen hyväkseen vienon vihurin painoa,\nhän keikautti _Rattlerin_ tuuleen ja sivuutti riutan varppaamatta.\nVähäinen raapaisu kuului, mutta niin pehmeä, ettei se kuparia\nrikkonut.\n\nHänen eteensä aukeni Fuatinon satama. Se oli ympyriäinen lahti, viisi\nmailia halkaisijan kohdalta, reunustoinaan valkeat korallirannat,\njoilta lähtien vihannat rinteet kohosivat kohti tulivuoren karua\nhuippupuolta. Jokainen epätasaisen laavan kohoke ja halkeama tarjosi\njalansijan kiipeäville, hiipiville viiniköynnöksille ja puille --\nvehmaalle kasvullisuudelle. Ohuita vesiputouksia, jotka olivat miltei\nkuin sumuverhoja, syöksyi ja leijaili satoja jalkoja korkeilta\ntörmiltä alas. Ja paikan tarumaisuutta kohotti vielä lämmin, pehmeä\nilma, joka oli raskasta keltakukkaisen _cassi_'n tuoksusta.\n\nKeveitä, häilyviä tuulia vastaan luovaillen _Rattler_ pyrki satamaan.\nKutsuen veneväen kannelle tutkisteli Grief rannikkoa laivakiikarilla.\nElämää ei ollut näkyvissä. Seutu uinui troopillisen auringon kuumassa\nhehkussa. Ei ollut tervehdyksen merkkiäkään. Pohjoisrannan ylävällä\nrantatörmällä, missä kookospalmut siimestivät kylää, hän näki kanojen\nmustat kaulat vajoissaan. Rannalla oli outo kuunari. Ei näkynyt\nliikettä sen kannella eikä ympärillä. Vasta viidenkymmenen yardin\npäässä rannasta Grief laski ankkurin neljänkymmenen sylen syvyydellä.\nVuosia sitten oli hän yrittänyt pohjaa keskivaiheilta löytämättä sitä\nkolmensadankaan sylen päästä -- kuten tulivuoren kraaterista sopi\nodottaa. Ankkuriketjun ratistessa hän näki joukon alkuasukasnaisia\nnousevan toisen kuunarin kannelle. Ne olivat komeita, kuten ovat\naistillisen Polyneesian naiset, pukuina vain kukkia. Myös näki hän,\nmitä he eivät nähneet, kuinka kyyryinen mies livahti alukselta\nrantahiekalle ja pujahti pensaikkoon.\n\nSillä välin kuin purjeita pantiin kokoon, varakatto levitettiin\nja köydet vyyhdittiin satamassaolon tapaan, käveli David Grief\nkantta pitkin ja katseli turhaan nähdäkseen elämän merkkejä muualta\nkuin tuolta toiselta kuunarilta. Kerran vain hän kuuli kaukaisen\npyssynlaukauksen Ison Kallion suunnalta päin. Muuta ei kuulunut, ja\nhän arveli jonkun metsästäjän ampuneen vuohen.\n\nToisen tunnin lopussa alkoi kapteeni Glassin väristys helpottaa\nhuopavuoren alla ja hän hikoili hirvittävästi.\n\n\"Puolessa tunnissa olen all right\", sanoi hän heikosti.\n\n\"Hyvä on\", sanoi Grief. \"Paikka on kuollut, ja minä menen maihin\ntapaamaan Mataaraa päästäkseni selville tilanteesta.\"\n\n\"Ne ovat kieroa sakkia; pitäkää silmänne auki\", varoitti kapteeni.\n\"Jos ette tunnin kuluttua palaa, niin lähettäkää sana.\"\n\nGrief asettui peräsimeen ja neljä raiatealaista airoihin. Rannalle\npäästen katseli hän oudostellen toisen laivan naisia. Hän heilautti\nkättään, ja he vastasivat nauraa kikatellen.\n\n\"_Taloja_\", sanoi hän.\n\nHe ymmärsivät tervehdyksen, mutta vastasivat: \"_iorana_\", ja hän\ntiesi heidän olevan Seurasaarilta.\n\n\"Huahine\", mainitsi eräs hänen miehistään saaren nimeksi. Grief\nkysyi, mistä he tulivat, ja kikattaen ja nauraen he vastasivat:\n\"Huahine.\"\n\n\"Näyttää vanhan Dupuyn kuunarilta\", sanoi Grief hiljaa\ntahitilaiskielellä. \"Älkää katselko kovin uteliaasti. Mitä\najattelette? Eikö se ole _Valetta?\"_\n\nNoustessaan veneestä ja vetäessään sitä ylemmäksi rannalle heittivät\nmiehet huolettomina syrjäsilmäyksiä alukseen.\n\n\"_Valetta_ se on\", sanoi Taute. \"Sen mastonpää katkesi seitsemän\nvuotta sitten. Papeetella laittoivat uuden. Se oli kymmenen jalkaa\nlyhyempi. Tämä se on.\"\n\n\"Jutelkaa naisten kanssa, pojat. Tehän voitte miltei nähdä Huahinen\nRaiatealta ja saatatte tunteakin jonkun niistä. Ottakaa selvä\nkaikesta mitä voitte. Ja jos joku niistä valkoisista tulisi esille,\nniin älkää aloittako mellakkaa.\"\n\nJoukko erakkoäyriäisiä pakeni ratisten hänen astuessaan rantaa\npitkin, mutta palmujen alla ei ollut sikoja laitumella.\nKookospähkinät olivat siinä, mihin olivat pudonneet, eikä vajoissa\nollut työn merkkejä. Poissa oli aherrus ja yritteliäisyys. Ruokomajan\ntoisensa jälkeen hän havaitsi tyhjäksi. Tapasi vanhan miehen,\nsokean, hampaattoman ja ryppynaamaisen, joka istui varjossa ja\nvapisi kauhusta, kun hän puhutteli. \"On kuin rutto olisi raivonnut\",\najatteli Grief tullessaan heimon isoon majaan. Sielläkin vallitsi\nhävitys ja sekamelska. Ei ollut kukitettuja neitoja eikä miehiä,\nei avocado-puiden varjossa kuppelehtivia ruskeita lapsukaisia.\nOvella istui kyyryissään ja huojutellen Mataara, vanha kuningatar.\nTämä purskahti itkuun nähdessään hänet, kertoi vaivoistaan ja aina\nlomassa valitti, ettei ollut ketään jätetty edes vieraanvaraisuutta\nosoittamaan.\n\n\"Ja he ovat ottaneet Naumoon\", lopetti hän. \"Motuaro on kuollut.\nKansani on paennut ja näkee nyt nälkää vuohien luona. Eikä ole\nketään, joka sinulle avaisi juomakookoksen. Oi, veljeni, sinun\nvalkoiset veljesi ovat piruja.\"\n\n\"Ne eivät ole minun veljiäni, Mataara\", lohdutti Grief. \"Ovat rosvoja\nja sikoja, ja minä puhdistan saaren niistä...\"\n\nHän keskeytti ja äkkiä käännähtäessään hän sieppasi coltin ojentaen\nsen miestä kohti, joka tuli juosten metsästä. Hän ei vetänyt\nliipaisinta eikä mies pysähtynyt, vaan heittäytyi pitkälleen hänen\neteensä ja alkoi purkaa suustaan käsittämättömiä ääniä. Grief tunsi\nolion samaksi, joka oli pujahtanut maihin _Valettasta_, mutta\nvasta nostettuaan hänet pystyyn hän saattoi ymmärtää, mitä miehen\nhalkinaisten huulten höpinä merkitsi.\n\n\"Pelasta minut, herra, pelasta\", vaikeroi mies englanninkielellä,\nvaikka hän epäilemättä oli Etelämeren saarelainen. \"Minä tunnen\nsinut. Pelasta.\"\n\nJa hän alkoi purkaa sekavia ääniään, jotka eivät lakanneet, ennenkuin\nGrief tarttui häntä hartioihin ja pudisti vaikenemaan.\n\n\"Tunnen sinut\", sanoi Grief. \"Sinä olit kokkina Papeeten\nranskalaisessa hotellissa kaksi vuotta sitten. Sinua sanottiin\nJänishuuleksi.\"\n\nMies nyökkäsi innokkaasti. \"Olen nyt _Valettan_ kokki\", höpisi hän ja\nsuunsa vääntyi hänen yrittäessään hallita sen viallisuutta. \"Tunnen\nsinut. Näin hotellissa. Näin Lavinassa. Näin sinut _Kittiwakella_.\nNäin sinut _Mariposan_ laiturilla. Olet kapteeni Grief ja pelastat\nminut. Nämä miehet ovat piruja. Tappoivat kapteeni Dupuyn. Panivat\nminut tappamaan puolet miehistöstä. Kaksi ampuivat raakapuilta,\nloput vedestä. Tunsin kaikki. Varastivat tytöt Huahinelta. Ottivat\nvankilaväkeä Noumealta. Rosvosivat kauppiailta Uusilla-Hebrideillä.\nTappoivat kauppiaan Vanikorilla ja varastivat sieltä kaksi naista.\nNe...\"\n\nMutta Grief ei kuullut enää. Puiden lomitse kuului rannalta\npyssyjen pauketta, ja hän lähti juoksemaan sitä kohti. Merirosvoja\nTahitilta ja vankeja Uudesta-Kaledoniasta. Olipa siinä hirtehissakki\nahdistamassa hänen kuunariaan. Jänishuuli seurasi yhä änkyttäen\njuttujaan näiden valkoisten pirujen teoista.\n\nAmpuminen lakkasi yhtä äkisti kuin oli alkanutkin, mutta Grief\njuoksi edelleen. Päässä kiersivät oudot aavistukset. Äkkiä hän polun\nkäänteessä näki Mauririn, joka juoksi häntä kohti rannalta.\n\n\"Suuri Veli\", huusi mies. \"Tulin myöhään. Olivat jo ottaneet sinun\nkuunarisi. Tule. Sillä nyt ne etsivät sinua.\"\n\nHän lähti kulkemaan ylöspäin polkua pitkin. \"Missä Brown on?\" kysyi\nGrief. \"Isolla Kalliolla. Kerron sitten. Tule!\" \"Entä venemieheni?\"\n\n'Mauriri oli hengästynyt. \"Ne ovat vieraassa kuunarissa naisten\nkanssa. Niitä ne eivät tapa. Tarvitsevat merimiehiä. Mutta sinut\ntappavat. Kuule!\" Vesiltä kuului murtuneen tenorin ääni laulavan\nranskalaista metsästyslaulua. \"Saapuvat juuri rannalle. Ovat ottaneet\nkuunarisi -- näin itse. Tule!\"\n\n\n\n\n3.\n\n\nVaikkakaan David Grief ei ollut arka hengestään eikä nahastaan, ei\nhän ollut turhan itsepintainen. Hän tiesi, milloin tapella ja milloin\njuosta, ja että nyt oli aika juosta, sitä hän ei rahtuakaan epäillyt.\nYlös polkua, ohi sen vanhan miehen, ohi kyyryissään istuvan Mataaran\nhän seurasi Mauriria. Ja kintereillä seurasi Jänishuuli kuin koira.\nJäljeltäpäin kuului takaa-ajajain huutoja; mutta Mauriri johti hurjaa\nvauhtia. Leveä polku kapeni, käännähti oikealle ja nousi ylöspäin.\nViimeinen ruokomaja sivuutettiin, ja taajojen _cassi_-viidakkojen\nsekä suurten kultavaapsahais-parvien läpi kohosi tie jyrkästi,\nmuuttuen sitten vuohipoluksi. Osoittaen ylöspäin vulkaanisen kallion\npaljaita hartioita kohti Mauriri viittauksella näytti, missä polku\nkulki avopaikan poikki.\n\n\"Tuon takana olemme turvassa, Suuri Veli\", sanoi hän. \"Valkoiset\nperkeleet eivät koskaan uskalla sinne, sillä me voimme vyöryttää\nsieltä isoja kiviä tulijoita vastaan, eikä muuta polkua ole. Tähän he\naina pysähtyvät ja ampuvat meidän mennessämme tuolla yli kallion. --\nOdota ja tule nopeasti kun tulet\", varoitti Mauriri lopuksi.\n\nHän lennähti päivänvaloon, ja samassa kuului useita pyssynlaukauksia.\nLuoteja sateli hänen ympärillään, ja kivitomua pöllähteli, mutta\nhän pääsi vahingoittumattomana yli. Grief seurasi, ja niin läheltä\nsipaisi luoti, että sen paine tuntui hänen poskellaan. Ei sattunut\nJänishuuleenkaan, vaikka tämä kulki hitaammin yli avokohdan.\n\nLopun päivää he makasivat ylempäin kukkuloiden laavalla, missä\n_taroa_ Ja _papaiaa_ kasvaa pengermillä. Siellä myös Grief laati\nsuunnitelmansa ja tutustui tilanteeseen.\n\n\"Olipa huono onni se, että juuri tänä yönä nuo valkoiset pirut saivat\npäähänsä mennä kalastamaan. Oli pimeä, kun tulimme salmesta. He\nolivat veneissä ja kanooteissa. Pyssyt niillä on aina mukanaan. Yhden\nraiatea-miehen ampuivat. Brown oli hyvin urhea. Me pyrimme niiden\nohi lahden perälle, mutta ne pääsivät väliin ja me ajauduimme Ison\nKallion ja kylän välimaille. Me pelastimme pyssyt ja ampumavarat,\nmutta veneen ne saivat. Pääsivät siten perille sinun tulostasi. Brown\non tällä puolen Ison Kallion, pyssyt ja ampumavarat mukanaan.\"\n\n\"Mutta miks'ei hän mennyt yli Ison Kallion minua varoittamaan, kun\ntulin?\" arvosteli Grief.\n\n\"Eivät tunne tietä. Vain vuohet ja minä tunnemme. Ja sen unohdin,\nsillä ryömin läpi viidakon päästäkseni rannalle ja uidakseni\nluoksesi. Mutta ne pirut olivat viidakossa ampuen sieltä Browniin ja\nraiatea-miehiin päin; ja minua ne ahdistivat päivännousuun saakka, ja\nkoko aamun ajelivat vielä alamailla. Sitten tulit sinä kuunarillasi,\nja ne odottivat, kunnes menit maihin, ja minä livahdin pois läpi\nviidakon, mutta sinä olit jo maissa.\"\n\n\"Sinä ammuit sen laukauksen?\"\n\n\"Niin, varoittaakseni sinua, mutta ne olivat viisaita eivätkä\nampuneet takaisin, ja se oli viimeinen patruunani.\"\n\n\"Kerroppas nyt sinä, Jänishuuli\", käski Grief _Valettan_ kokkia.\n\nTämän puhe oli pitkä ja kiusallisen yksityiskohtainen. Vuoden ajan\noli hän purjehtinut Tahitin ja Paumotun vesillä _Valettalla_. Vanha\nDupuy oli omistaja ja kapteeni. Viime matkalleen oli hän ottanut\nperämieheksi ja lastauspäälliköksi kaksi muukalaista Tahitilta.\nNäiden nimet olivat Raoul van Asveld ja Carl Lepsius. Vei myös yhden\nmuukalaisen asiamiehekseen Fanrikille.\n\n\"Ne kaksi olivat veljeksiä, sen tiedän, sillä olen kuullut niiden\npuhelevan pimeässä kannella, milloin eivät luulleet kenenkään\nkuulevan\", selitti Jänishuuli.\n\n_Valetta_ purjehti Ala-saarten kautta kokoillen helmiä ja\nraakunkuoria Dupuyn asemilta. Frans Amundsen, kolmas muukalainen,\ntuli Fanrikille Pierre Gollardin tilalle, joka tuli laivaan\npalatakseen Tahitiin. Fanrikin alkuasukkaat sanoivat, että hänellä\noli helmiä jätettävinä Dupuylle. Ensi yönä Fanrikilta lähdettäessä\nkuului ampumista kajuutasta. Sitten heitettiin Dupuyn ja Pierre\nGollardin ruumiit mereen. Tahitilaiset miehet pakenivat etukanssiin\nja olivat siellä syömättä kaksi vuorokautta. Raoul van Asveld pani\nmyrkkyä ruokaan, jota pakotti Jänishuulen keittämään ja viemään\nsinne. Puolet merimiehistä kuoli.\n\n\"Pyssy oli minua kohti ojennettu, herra; mitä saatoin tehdä?\" vikisi\nJänishuuli. \"Niistä toisista kiipesi kaksi rikiin ja ammuttiin\nsieltä. Fanriki oli kymmenen mailin päässä. Muut hyppäsivät yli\nlaidan lähtien uimaan. Nekin ammuttiin. Vain minä jäin henkiin ja ne\nkaksi pirua; sillä minut ne tarvitsivat keittäjäkseen. Samana päivänä\nne palasivat Fanrikille ja hakivat Frans Amundsenin, sillä hän oli\nyksi heistä.\"\n\nSitten seurasi kuvaus Jänishuulen painajaiskokemuksista kuunarin\npitkällä purjehduksella länttä kohti. Hän oli ainoa elävä todistaja,\nja ne olisivat tappaneet hänet, jollei hän olisi ollut kokki.\nNoumealta oli viisi vankia liittynyt niihin. Jänishuulta ei koskaan\nlaskettu maihin, ja Grief oli ensimmäinen valkoinen, jota hän oli\npäässyt puhuttelemaan.\n\n\"Ja nyt he tahtoisivat tappaa minut\", sopotti hän, \"sillä ne\narvaavat, että minä olen kertonut teille. Enpä minä silti pelkää,\nvaan haluan olla rinnallanne, herra, ja kuolla kanssanne.\"\n\nVuohi-Mies nousi ja pudisti päätään sanoen Griefille: \"Makaa täällä\nja lepää. Pitkä uinti on edessä tänä yönä. Ja tämän kokin minä vien\nnyt ylemmä, sinne missä veljeni elävät vuohien luona.\"\n\n\n\n\n4.\n\n\n\"Onpa hyvä, että uit kuin miehen tuleekin, Suuri Veli\", kuiskasi\nMauriri.\n\nLaavarinteeltä he olivat laskeutuneet lahden pohjukkaan ja\npistäytyneet veteen. He uivat pehmeästi, läiskyttämättä, Mauriri\nedellä. Kraaterin mustat seinät kohosivat heidän kummallakin\npuolellaan, niin että näytti kuin he olisivat uineet suuren maljan\npohjalla. Yllä pilkisti kappale tähtitaivasta. Edessään saattoivat he\nnähdä tulen, joka oli _Rattlerin_ merkkinä, ja sen kannelta kuului\nvälimatkan pehmentämättä virren sävel, jota soitti Pilsachille aiottu\nfonografi.\n\nUimarit painuivat vasemmalle, erilleen anastetusta kuunarista. Naurua\nja laulua kuului alukselta virren jälkeen, ja sitten alkoi fonografi\ntaas soittaa. Grief irvisteli itsekseen, kun yli pimeitten vetten\nkaikuivat \"Oi johda, tähti kirkas\" virren sävelet.\n\n\"Meidän on uitava reitille ja noustava Isolle Kalliolle\", kuiskasi\nMauriri. \"Ne pirut ovat alarannalla. Kuulehan!\"\n\nPuoli tusinaa pyssynlaukausta kuului epäsäännöllisin väliajoin, ja ne\ntodistivat, että Brownin hallussa oli yhä Iso Kallio ja että rosvot\nolivat vallanneet kapean kannaksen.\n\nToisen uimatuntinsa lopulla he pääsivät Ison Kallion uhkaavannäköisen\nrantajyrkänteen varjoon. Mauriri, tiensä tuntien, ohjasi halkeamalle,\njota myöten heidän oli kiivettävä sata jalkaa ylöspäin kapealle\nsakaralle.\n\n\"Odota tässä, minä menen Brownin luo\", sanoi Mauriri. \"Aamulla\npalaan.\"\n\n\"Minä tulen mukaasi, veli\", sanoi Grief.\n\nMauriri nauroi pimeässä.\n\n\"Et sinäkään, Suuri Veli, voi sitä tehdä. Minä olen Vuohi-Mies,\nja vain minä koko Fuatinolla voin mennä yli Ison Kallion yöllä.\nSitäpaitsi -- ensi kerranpa minäkin menen. Ojenna kätesi. Tunnetko?\nTäällä on Pilsachin dynamiittivarasto. Makaa tiukasti vuorta vasten\nja voit nukkuakin. Nyt menen.\"\n\nJa korkealla rantakuohun yläpuolella, kapealla sakaralla\ndynamiittitonnin vierellä nojasi Grief poskensa käsivarttaan\nvasten ja nukkui. Aamulla, kun Mauriri johti hänet yli Ison\nKallion kukkulan, Grief ymmärsi, miks'ei hän yöllä olisi voinut\nsiitä kulkea. Vaikka oli merimiehenä tottunut korkealla oloon ja\nvaaralliseen kiipeilyyn, hän ihmetteli, että voi liikkua siellä\nkirkkaalla päivälläkään. Oli paikkoja, joissa hänen oli aina Mauririn\nyksityistarkan ohjauksen mukaan heittäydyttävä käsilleen yli\nsatajalkaisten kuilujen, kunnes sai kiinni vastapäisestä seinästä ja\nvoi vetää jalkansa perässään. Niinpä oli kerrankin kymmenen jalan\nhyppäys yli viisisatajalkaisen ammottavan kuilun tyhjyyden, ja sitten\ntoiselle puolelle sylen matka pikkuruiselle jalansijalle. Ja kylmästä\npäästään huolimatta hän horjahti sakaralla ja näytti menettävän\ntasapainonsa. Silloin Mauriri, joka näki hänen kaatuvan, heilautti\nruumiinsa yli kuilun ja ohimennen pukkasi häntä selkään kirkastaen\nhänen jo hämärtävät aivonsa. Silloin ja sen jälkeen hän käsitti\ntäydelleen, miksi Mauriria sanottiin Vuohi-Mieheksi.\n\n\n\n\n5.\n\n\nIson Kallion puolustuksella oli hyvät jos heikotkin puolensa.\nHyökkäystä vastaan voi kaksi miestä pitää siellä puoliaan\nkymmentätuhatta vastaan. Se myös hallitsi tietä avoimelle merelle.\nKuunarit, Raoul van Asveld ja hänen kurkunkatkaisijajoukkueensa,\nolivat pussissa. Grief, joka oli laahannut sen dynamiittitonnin\nylemmä, oli herrana. Sen hän näytti eräänä aamuna, kun kuunarit\nyrittivät merelle. _Valetta_ johti, ja sitä hinasi vene, vangittujen\nfuatinolaisten soutamana. Grief ja Vuohi-Mies katsoivat suoraan alas\nturvallisen kalliovarustuksen takaa kolmesataa jalkaa korkealta.\nPyssyt oli heillä vieressään sekä hehkuva päre ja iso kimppu\ndynamiittipuikkoja, sytytyslangat ja nallit paikoillaan. Kun vene oli\nalla, pudisti Mauriri päätään.\n\n\"Ne ovat veljiämme, emme voi ampua.\"\n\n_Valettan_ keulassa oli useita Griefin omia merimiehiä. Peräsimessä\nmyös. Rosvot olivat kannen alla tai toisella kuunarilla, paitsi\nyhtä, joka seisoi keskilaivalla pyssy kädessä. Suojanaan oli hänellä\nNaumoo, kuningattaren tytär, jota piti aivan lähellään.\n\n\"Se on itse pääpiru\", kuiskasi Mauriri, \"ja hänen silmänsä ovat\nsiniset niinkuin sinunkin. Kas, hän pitää Naumoota, niin ettemme\nvoisi ampua häntä.\"\n\nHeikko tuuli ja nousuvesi vaikuttivat sen, että kuunarin matka\nedistyi hitaasti.\n\n\"Puhutteko englanninkieltä?\" kysyi Grief. Mies sävähti, kohotti\npyssynsä ylöspäin ja katsoi.\n\n\"Kyllä. Mitä haluatte?\"\n\n\"Palatkaa tai minä räjäytän kuunarinne\", varoitti Grief. Hän puhalsi\npäreeseen ja kuiskasi: \"Käske Naumoon irroittautua hänestä ja juosta\nperään.\"\n\n_Rattlerilta_ paukahteli pyssyjä, ja luodit kimmahtelivat kalliota\nvasten. Van Asveld nauroi halveksuen, ja Mauriri sanoi jotakin\nnaiselle maankielellä. Grief näkikin tämän kiskoutuvan irralleen\nmiehestä. Samassa hän sytytti langan, hypähti kallionreunalle ja\npudotti dynamiitin. Van Asveld taisteli saadakseen tytön taas\nvaltoihinsa. Vuohi-Mies tähtäsi odottaen tilaisuutta ampua.\nDynamiitti putosi kannelle ja vierähti koloon. Van Asveld näki sen ja\njuoksi tytön kanssa perälle henkensä edestä. Vuohi-Mies ampui, mutta\nluoti vain repäisi särön laivan laidasta, _Rattlerista_ käsin kiihtyi\ntuli, ja kalliolla olevat miehet kyyristyivät suojaan. Mauriri aikoi\nkurkistaa, miten oli käynyt, mutta Grief pidätti häntä.\n\n\"Sytytyslanka oli liian pitkä\", sanoi hän, \"toiste tiedän paremmin\".\n\nKului puoli minuuttia, ennenkuin räjähdys tuli. Vähään aikaan he\neivät tietäneet, mitä oli tapahtunut, sillä _Rattlerilta_ ampujat\npitivät yllä kiihkeää tulta. Sitten, luodin usein läheltä sipaistua,\nGrief uskalsi kurkistaa. _Valetta_, jonka etukansi ja reuna olivat\npoissa, upposi juuri ajautuen satamaa kohti takaisin. Miehet ja\nhuahine-naiset, jotka olivat olleet kajuutassa, kiipesivät juuri\n_Rattlerille_, johon olivat uineet. Fuatinon miehet, jotka olivat\nvenettä soutamassa, irroittivat köyden ja soutivat hurjasti\netelärantaa kohti.\n\nNiemen rannasta kuuluva neljän pyssyn ampuminen osoitti, että Brown\noli miehineen päässyt tunkeutumaan viidakon läpi rantaan. Luodit\nlakkasivat satamasta kalliolle, ja Grief ja Mauriri ryhtyivät\nampumaan. Mutta he eivät voineet satuttaa ketään, sillä _Rattlerin_\nmiehet ampuivat kansikajuuttain suojasta, tuulen ja nousuveden\npainaessa kuunaria lahteen takaisin. _Valettasta_ ei näkynyt\nmerkkiäkään, se oli uponnut kraaterin syvään veteen.\n\nNyt teki Raoul van Asveld kaksi temppua, jotka osoittivat hänen\ntarkkuuttaan ja kylmäverisyyttään ja joita Griefin täytyi ihailla.\n_Rattlerin_ pyssytulella Raoul pakotti pakenevat fuatinolaiset\npalaamaan ja antautumaan. Ja samalla hän lähetti puolet\nkurkunkatkaisijoistaan veneellä maihin estämään Brownia pääsemästä\nkannasta pitkin pääsaarelle. Ja pitkin aamupäivää jatkuva ampuminen\nkertoi Griefille, että Brownin täytyi painautua toiselta puolen\ntakaisin Isolle Kalliolle.\n\nAsema oli siis muuttumaton, paitsi että _Valetta_ oli menetetty.\n\n\n\n\n6.\n\n\nIson Kallion heikkoudet puolustusasemana olivat melkoiset. Ei ollut\nruokaa eikä vettä. Useina öinä ui Mauriri yhden raiatea-miehen\nseurassa lahden perukkaan eväitä noutamaan. Sitten tuli yö, jona\nvaloja vilkkuili vesillä ja laukauksia ammuttiin. Sen jälkeen\ntutkittiin Ison Kallion rantapuolet yhtä tarkoin.\n\n\"Onpa tämä omituinen asema\", huomautti Brown, joka nyt sai maistaa\nkaikkia niitä seikkailuja, joita oli uskonut Etelämerellä vielä\ntarjoutuvan. \"Me olemme saaneet otteen emmekä voi hellittää, ja\nRaoulilla on ote eikä hänkään voi hellittää. Hän ei pääse pois, ja\nmeidän on näännyttävä nälkään häntä pidättäessämme.\"\n\n\"Jos tulisi sade, niin vuorenkourut täyttyisivät\", sanoi Mauriri,\nkun he olivat olleet vedettä ensimmäisen vuorokautensa. \"Suuri Veli,\ntänä iltana sinä lähdet kanssani vettä noutamaan. Se on voimakasten\nmiesten työtä.\"\n\nHe ottivat mukaansa neljänneksen vetoisia kookoskuoria, jotka\nsaattoi tiiviisti sulkea, ja Mauriri johti Griefin alas Ison Kallion\nniemenpuoleiselta sivulta veden rajaan. He uivat rannasta sadan jalan\npäähän. Saattoivat väliin kuulla airon kolahduksen tai melan satunnan\nveneen laitaa vasten tai näkivät tulitikun välähdyksen vartioveneissä\nolevain miesten sytyttäessä piippuaan tai paperossiaan.\n\n\"Odota tässä\", kuiskasi Mauriri, \"ja pidä näitä leilejä\".\n\nSamassa hän sukelsi. Grief näki hänen fosforivälkkyvän jälkensä\nkatoavan syvyyteen. Pitkän minuutin kuluttua Mauriri pujahti äänettä\nvedenpintaan hänen viereensä.\n\n\"Kas tässä. Juo.\"\n\nLeili oli täysi, ja Grief joi suolatonta vettä, joka oli tuotu\nsuolameren syvyydestä. \"Se virtaa maalta\", selitti Mauriri.\n\n\"Pohjastako pulppuaa?\"\n\n\"Ei. Pohja on niin syvällä kuin nuo vuoret ovat korkealla.\nViisikymmentä jalkaa syvällä tämä pulppuaa. Sukella niin syvälle,\nettä tunnet sen kylmyyden.\"\n\nUseita kertoja täytettyään ja tyhjennettyään keuhkonsa sukeltajain\ntapaan Grief keikautti itsensä veden alle. Suola tuntui huulilla\nja lämmin oli ensin pinnan ympärillä vesi, mutta syvällä se ihan\nvärisytti ja maistui äitelälle. Sitten äkkiä hän joutui maan alta\nvuotavaan virtaan. Irroitti tulpan leilin suulta, ja kun raitis\nvesi virtasi siihen, näki hän ison kalan kuin merikummituksen\nfosforivälkkeen liukuvan ohi. Sitten hän vuorostaan pysytteli\npinnalla pitäen leilien kasvavaa painoa Mauririn käydessä täyttämässä\nniitä yhden kerrallaan.\n\n\"Haikaloja\", sanoi Grief heidän uidessaan rantaa kohti.\n\n\"Hoh\", kuului vastaus. \"Ne ovat kalahaita. Me fuatinolaiset olemme\nniiden veljiä.\"\n\n\"Entä tiikerihait? Minä näin sellaisen tuolla syvällä.\"\n\n\"Jos ne tulevat, Suuri Veli, ei meillä ole enää vettä.\"\n\n\n\n\n7.\n\n\nViikkoa myöhemmin uivat Mauriri ja raiatea-mies takaisin tyhjin\nleilein. Tiikerihait olivat tulleet satamaan. Seuraavana päivänä\nkärsittiin janoa Isolla Kalliolla.\n\n\"Täytyy uskaltaa\", sanoi Grief. \"Tänä iltana menen vettä noutamaan\nMautaun kanssa. Huomisiltana, veli, menet sinä Tehaan kanssa.\"\n\nKolme neljännestä ennätti Grief saada, kun tiikerihait tulivat ja\nkarkoittivat heidät rantaan. Kuusi oli heitä, ja päiväannos, joka\nheidän kunkin osalle tuli, oli tropiikin kuumuudessa riittämätön\nmiehen ruumiille. Seuraavana päivänä Mauriri ja Tehaa palasivat\nmitään saamatta. Ja sitä seuraavana sai Brown täyden käsityksen\njanosta, kun huulet rakoilevat, suuhun kokoontuu limaa ja se tuntuu\nliian ahtaalta paisuvalle kielelle.\n\nGrief lähti illalla Mautaun kanssa vettä noutamaan. Vuorotellen\nhe sukelsivat syvälle läpi suolaveden viileään, makeaan veteen\nasti juoden kyllikseen leilien täyttyessä. Oli Mautaun vuoro\nsukeltaa viimeisiä leilejä täyttämään, ja tähystäen alas näki Grief\nmerikummitusten välkkeen ja fosforikimmellyksen, joka lähti taistelun\nmelskeestä. Hän ui yksin rantaan, jättämättä kuitenkaan kallista\nvesitaakkaansa.\n\nRuokaakin oli vähän. Mitään ei kalliolla kasvanut, ja sen\nrinteet, joiden laidoissa oli raakkuja vedenrajassa, mihin meren\nkuohu ulottui, olivat liian jyrkät kiivetä. Sieltä täältä,\nmikäli halkeamia pitkin päästiin lähelle, koottiin joitakin\nsimpukoita ja pyydystettiin merisiilejä. Väliin saatiin ansaan\njoitakin fregattilintuja ja muita merilintuja. Saatiinpa kerran\nfregattilintusyötillä koukkuun haikin. Ja sen jälkeen tarkasti\nvartioitua haikalanlihaa syöttinä käyttäen pyydystettiin sitä lisää.\n\nVedestä kuitenkin oli suurin puute. Mauriri rukoili Vuohi-Jumalalta\nsadetta, Taute rukoili lähetyssaarnaajain jumalaa, ja kaksi\nhänen saarelaistoveriaan huusi avukseen pakanuusaikansa vanhoja\njumaluuksia. Grief irvisteli ja harkitsi. Mutta Brown, silmät päässä\nharrottaen, kieli mustana esiin pistäen, kiroili. Varsinkin kirosi\nhän fonografia, joka vilpoisina hämärähetkinä veivasi ilmoille\nvirrensäveliä _Rattlerin_ kannelta. Varsinkin eräs virsi, joka alkoi\nsanoilla \"Oi, murheen, riemun tuolla puolen\", sai hänet raivoon. Se\nnäytti olevan noiden merirosvojen lempilaulu, sillä he soitattivat\nsitä yhtenään. Brown saattoi nälkäisenä ja janoisena, puolittain\npoissa suunniltaan, makailla kalliolla kuunnellen _ukulelen_ ja\nkitaran soittoa ja huahine-naisten _hula-_ ja _himine_ lauluja.\nMutta kun Kolminaisuuden kuoron sävelet kaikuivat yli vetten, hän\nhurjistui. Eräänä iltana viritti taas koneen särkynyt tenori virren:\n\n    Oi, murheen, riemun tuolla puolen\n          mä kohta oon.\n    Oi, onnen', tuskan', hymyn', huolen'\n    mun päättyy, Herrassa kun kuolen.\n          Siell' kohta oon,\n          mä kohta oon.\n\nSilloin Brown nousi. Uudelleen ja taas uudelleen hän sokeassa\nraivossa tyhjensi kiväärinsä patruunavaraston kuunaria kohti.\nVastaukseksi kuului miesten ja naisten naurua ja laukausten\nkajahtelua kannakselta, mutta se särkynyt tenori lauloi yhä ja Brown\nampui, kunnes virsi loppui.\n\nSinä yönä Mauriri ja Grief palasivat mukanaan vain yksi leilillinen\nvettä. Kuuden tuuman pituudelta oli nahka poissa Griefin ihosta;\nsen oli raapaissut haikalan lasipaperipinta hänen väistäessään sen\nhyökkäyksen.\n\n\n\n\n8.\n\n\nErään päivän aamuna, ennenkuin helle oli vielä täydessä voimassaan,\ntuli neuvottelutarjous Raoul van Asveldilta.\n\nBrown toi sanan tähystyspaikalta sadan metrin päästä. Grief paistoi\njuuri nuotiolla haikalan palasta. Viimeinen vuorokausi oli ollut\nonnekas. Leviä ja merisiilejä oli saatu. Tehaa oli onkinut haikalan,\nja Mauririn oli onnistunut pyydystää nuori mustekala läheltä\ndynamiittivarastoa. Olivatpa he hämärässä saaneet tuoduksi kahden\nuimamatkan vesileilit, ennenkuin tiikerihait olivat ennättäneet\npaikalle.\n\n\"Hän sanoi haluavansa tulla juttelemaan kanssanne\", sanoi Brown.\n\"Mutta minä tiedän, mitä se peto tahtoo. Haluaa nähdä, kuinka likellä\nnääntymistä me olemme.\"\n\n\"Tuokaa hänet tänne\", sanoi Grief.\n\n\"Ja sitten me tapamme hänet\", sanoi Vuohi-Mies.\n\nGrief pudisti päätään.\n\n\"Mutta hän on miesten tappaja, Suuri Veli, peto ja perkele\", pani\nVuohi-Mies vastaan.\n\n\"Häntä ei ole tapettava, veli. Ei ole meidän tapanamme rikkoa\nsanaamme.\"\n\n\"Se on tuhma tapa.\"\n\n\"Se on kuitenkin meidän tapamme\", vastasi Grief painavasti, kääntäen\nhaikalanpalasta hiilillä ja pannen merkille Tehaan nälkäisen katseen\nja nuuskivan nenän. \"Äläpäs tee noin, Tehaa, kun se Iso Piru tulee.\nOle sen näköinen, kuin sinä ja nälkä olisitte vieraat toisillenne.\nKas tässä, keitä merisiilit sinä, ja sinä, Suuri Veli, valmista\ntuo kummituksesi. Me pyydämme Ison Pirun juhlaamme. Älkää säästäkö\nmitään. Keittäkää kaikki.\"\n\nJa yhä lihaa paistaen Grief nousi, kun Raoul van Asveld asteli\nleiriin mukanaan iso intiaanilaisterrieri. Raoul ei tehnyt sitä\nerehdystä, että olisi kättään tarjonnut.\n\n\"Halloo\", sanoi hän. \"Olen kuullut teistä.\"\n\n\"Toivonpa etten olisi teistä koskaan kuullut mitään\", vastasi Grief.\n\n\"Samapa tuo\", kuului vastaus. \"Ensin luulin olevani tekemisissä\ntavallisen kauppakapteenin kanssa. Siksi saitte minut rysän perään.\"\n\n\"Ikävä myöntää, että minä en osannut antaa teille täyttä arvoa\",\nirvisteli Grief. \"Minä pidin teitä varastelevana rantalaivurina enkä\nymmärtänyt teitä todella älykkääksi merirosvoksi ja murhamieheksi.\"\n\nRaoulin päivettyneen pinnan alle lehahti kiukun punastus, mutta hän\nhillitsi itsensä. Hänen silmänsä kiertelivät katsellen ruokavarastoja\nja täysiä vesileilejä, vaikka hän salasikin sen yllätyksen,\njonka ne hänelle tuottivat. Hänen vartalonsa oli pitkänsolakka,\nkaunismuotoinen, ja Grief arvioi kasvoja tarkastellen hänen\nluonnettaan. Hänen silmänsä olivat tarkat ja kiinteät, mutta hieman\nliian lähellä toisiaan - ei aivan lähellä, mutta niin kuitenkin, että\nne häiritsivät leveän otsan, voimakkaan leuan ja kulmien sopusointua.\nVoimaa, sitä uhkuivat hänen kasvonsa, ja kuitenkin havaitsi Grief\nniiden ilmaiseman vajavuuden.\n\n\"Me olemme kumpikin voimakkaita miehiä\", sanoi Raoul kumartaen. \"Sata\nvuotta sitten me olisimme taistelleet valtakunnista.\"\n\nNyt oli Griefin vuoro kumartaa: \"Mutta nyt me koetamme rikkoa niiden\nvaltakuntain siirtomaalakeja, joiden kohtaloja me sata vuotta sitten\nolisimme saattaneet ohjata.\"\n\n\"Roskaa kaikki\", sanoi Raoul istahtaen. \"Jatkakaa ateriaanne. Älkää\nhäiriintykö.\"\n\n\"Ettekö tekisi seuraa?\" pyyteli Grief. Toinen katsoi häneen tiukasti,\nsuostui sitten. \"Olen hikinen, saanko peseytyä?\" Grief nyökkäsi ja\nkäski Mauririn tuoda leilin. Raoul katsoi Vuohi-Miehen silmiin, mutta\nei nähnyt muuta kuin ikävystyneen haluttomuuden ilmeen, kun kallis\nvesi vuoti maahan.\n\n\"Koirani on janoinen\", sanoi Raoul.\n\nGrief nyökäytti päätään, ja toinen leili asetettiin elukalle.\n\nTaas tutkisteli Raoul alkuasukkaiden kasvoja, mutta ei saanut tietää\nmitään.\n\n\"Ikävä kyllä, ei ole kahvia\", pyyteli Grief anteeksi. \"Saatte juoda\npaljasta vettä. Leili, Tehaa! Maistakaahan tätä haikalaa. Sitten\ntarjoan mustekalaa ja merisiilejä ja leväsalaattia. Ikävä, ettei nyt\nole fregattilintua. Pojat olivat laiskoja eilen eivätkä lähteneet\npyydystämään.\"\n\nRuokahalulla, joka ei olisi säikähtänyt rasvassa paistettuja\nnaulojakaan, Grief söi ja heitti tähteet koiralle.\n\n\"Pelkäänpä, ettei oikein voi tottua tähän alkuperäiseen\nruokajärjestykseen\", huokasi hän nojautuen selkäkenoon.\n\"Maistuisivatpa nyt _Rattlerin_ säilykkeet, mutta tämä roska...\" Hän\nheitti puoli naulaa paistettua haikalanlihaa koiralle. \"Mutta kaipa\ntähänkin täytyy turvautua, jollette pian antaudu.\"\n\nRaoul nauroi ilkeästi. \"Minä tulin tarjoamaan sovinnonehtoja\", sanoi\nhän merkitsevästi.\n\n\"Ei ole mitään soviteltavaa. Minä olen saanut tukkapäästänne kiinni\nenkä aio hellittää.\"\n\n\"Luulette voivanne pitää minua kauankin tässä pesässä!\" kiljaisi\nRaoul.\n\n\"Ette lähde täältä elävänä, paitsi kaksoisraudoissa.\" Grief katseli\nvierastaan vakavasti. \"Olen ennenkin käsitellyt teidänlaisianne. Ja\nolenpa saanut sen lajin kutakuinkin häviämään Etelämereltä. Mutta\nte olette -- kuinka sanoisin -- anakronistinen ilmiö, ajastanne\nmyöhästynyt. Te olette sitä lajia, josta on päästävä. Omasta\npuolestani tahtoisin antaa teille sen hyvän neuvon, että menisitte\nkuunarille ja ampuisitte aivonne mäsäksi. Se olisi ainoa keino\nvälttää sitä, mikä on tuleva.\"\n\nKeskustelu osoittautui tuloksettomaksi, ja Raoul meni väkensä luo\nvahvasti vakuutettuna siitä, että Isolla Kalliolla olevat miehet\nkestäisivät vielä vuosikausia. Mutta olisipa hän päässyt siitä\nluulostaan, jos olisi nähnyt Tehaan ja raiatealaisten, niin pian kuin\nhän selkänsä käänsi ja katosi näkyvistä, ahnaasti käyvän käsiksi\nhänen koiransa jättämiin tähteisiin niitä imien ja kaluten.\n\n\n\n\n9.\n\n\n\"Nyt me näemme nälkää, veli\", sanoi Grief, \"mutta on parempi näin\nkuin että näkisimme nälkää päiväkausia. Tuo Iso Piru, syötyään\ntäällä ja juotuaan hyvää vettä kanssamme kyllikseen, ei aio viipyä\nenää kauan Fuatinolla. Jo huomenna hän yrittää lähteä. Tänä yönä\nsinä ja minä makaamme Kalliolla, ja Tehaa, joka ampuu hyvin, makaa\nseurassamme, jos hän uskaltaa yli Kallion.\"\n\nTehaa oli ainoa raiatealaisista, joka voi kulkea tuon vaarallisen\ntien, ja aamulla oli hänkin kalliomuurin suojassa satakunta jalkaa\noikealla Griefistä ja Maurirista.\n\nEnsi varoitus oli pyssyjen pauke kannakselta, jossa Brown kahden\nraiatealaisen seurassa ilmoitti peräytymisen seuraten piirittäjiä\nviidakon läpi rannalle. Kallionkielekkeen takia ei Grief voinut nähdä\nmitään tuntiin, mutta silloin ilmestyi _Rattler_ yrittäen merelle.\nKuten ensi kerrallakin hinasivat kuunaria vangitut fuatinolaiset\nvenettä soutaen. Mauriri antoi Griefin ohjeitten mukaan neuvoja\nheille veneen hitaasti liukuessa ohi. Griefin vierellä oli useita\nkääröjä dynamiittia, sytytyslangat hyvin lyhyellä.\n\n_Rattlerin_ kansi oli täynnä väkeä. Keulassa seisoi pyssy kourassa\nraiatealaisten joukossa hirtehinen, jonka Mauriri sanoi olevan\nRaoulin veljen. Peräsinrattaassa oli toinen. Häneen tiiviisti\nköytettynä oli Mataara, vanha kuningatar. Toisella puolella\nperämiestä, kädestä kytkettynä, oli kapteeni Glass. Ja keskilaivalla\noli taaskin Raoul ja häneen kiinteästi sidottuna Naumoo.\n\n\"Hyvää huomenta, herra David Grief\", huusi Raoul.\n\n\"Minähän varoitin teitä, että vain kaksoisraudoissa te lähdette tältä\nsaarelta\", murisi Grief synkeästi.\n\n\"Ette voi tappaa kaikkea väkeänne, jotka ovat kannella.\"\n\nKuunari oli miltei aivan kohdalla liikkuen eteenpäin pienin\nsysäyksin, soudun mukaan. Soutajat hidastuttivat soutuaan sitä\nkeskeyttämättä, ja heti ojentui heitä kohti keulamiehen pyssy.\n\n\"Heitä, Suuri Veli!\" huusi Naumoo fuatinolaiskielellä. \"Minä\nolen täynnä surua ja haluan kuolla. Hänen veitsensä on valmiina\nleikkaamaan köyden poikki, mutta minä pidän hänestä tiukasti kiinni.\nÄlä pelkää, Suuri Veli. Heitä heitä kohti, ja hyvästi.\"\n\nGrief viivytteli, laski sitten päreen, jolla oli aikonut sytyttää\nlangan.\n\n\"Heitä!\" kehoitti Vuohi-Mies.\n\nVieläkin Grief viivytteli.\n\n\"Jos ne pääsevät merelle, Suuri Veli, kuolee Naumoo kumminkin. Ja\nsiellä ovat kaikki muutkin. Mitä merkitsee hänen henkensä niin monen\nhenkeä vastaan?\"\n\n\"Jos te heitätte dynamiittia tai ammutte laukauksenkaan, niin tapamme\nkaikki kannella olevat\", huusi Raoul. \"Minäpä voitin sinut, David\nGrief. Sinä et voi tappaa näitä ihmisiä, mutta minä voin. Suusi\nkiinni!\"\n\nViime sanat hän lausui Naumoolle, joka huusi omalla kielellään ja\njota Raoul ravisti niskasta saadakseen hänet vaikenemaan. Mutta\nsilloin tyttö kiersi molemmat kätensä hänen ympärilleen ja katsoi\nrukoilevasti ylös.\n\n\"Heittäkää, Grief, ja olkoot nuo kirotut. Ne ovat verisiä murhamiehiä\nja niitä on kajuutta täynnään\", huusi kapteeni Glass.\n\nHirtehinen, joka oli sidottu kuningattareen, käännähti puoliksi\nuhatakseen kapteenia pyssyllään, kun Tehaa piilopaikastaan laukaisi.\nPyssy putosi miehen kädestä, ja kasvoillaan ällistynyt ilme hän\nvaipui kannelle kaataen mukanaan vanhan kuningattaren.\n\n\"Hei, käännös!\" huusi Grief.\n\nKapteeni Glass ja kanakkimies käänsivät peräsimen, ja _Rattlerin_\nkeula törmäsi päin kalliota. Keskilaivalla Raoul yhä rinnusteli\nNaumoon kanssa. Hänen veljensä juoksi keulasta häntä auttamaan,\neivätkä Tehaan eikä Vuohi-Miehen laukaukset häneen osuneet. Kun\nRaoulin veli asetti pyssyn suun Naumoon kylkeä kohti, sytytti Grief\npäreestä sytytyslangan. Ja juuri kun hän molemmin käsin heitti alas\nison dynamiittikäärön, kuului pyssyn laukaus. Naumoo kaatui kannelle\nsamalla kertaa kuin dynamiitti putosi. Tällä kertaa oli sytytyslanka\nkohdallaan. Räjähdys tapahtui sinä hetkenä, jolloin dynamiitti putosi\nkannelle, ja se osa kantta katosi vieden mennessään Naumoon, Raoulin\nja hänen veljensä.\n\nKuunarin kylki oli myös särkynyt, ja se alkoi upota. Keulasta\nsukelsivat veteen kaikki raiatealaiset merimiehet. Kapteeni Glass\notti potkulla päin naamaa vastaan kajuutasta esiin ryntäävän\nhirtehisen, mutta ne törmäsivät hänen ylitseen polkien hänet alleen.\nMiehiä seurasivat huahine-naiset, ja kun ne hyppäsivät yli laidan,\nupposi _Rattler_ tasaisesti Ison Kallion vierelle, ja näkyviin jäivät\nraakapuut.\n\nAlas katsellen saattoi Grief nähdä mitä vedessä tapahtui. Hän näki\nMataaran sylen syvyydessä irrottautuvan kuolleesta merirosvosta\nja uivan pinnalle. Kun hänen päänsä kohosi vedenpintaan, näki hän\nkapteeni Glassin uppoamassa -- tämä kun ei osannut uida. Ja silloin\nkuningatar, niin vanha eukko kuin olikin, mutta saarelainen, ui kohti\nja laahasi uppoavan miehen raakapuille.\n\nViisi päätä, vaalakkaa ja ruskeaa, näkyi vedenpinnalle kohoavain\nmustain polyneesialaispäiden joukossa, ja Grief pyssy kädessä odotti\ntilaisuutta ampua. Vuohi-Mies laukaisi ensin, ja yksi mies upposi.\nMutta raiatealaismiehille, jotka olivat isoja ja voimakkaita,\npuoliksi kaloja, oli kostontilaisuus annettu. Nopeasti sukeltaen he\nkävivät kaulankatkaisijain kimppuun, ja ylhäältäpäin nähtiin, kuinka\nrosvot hukkuivat kuin koiranpennut.\n\nKymmenessä minuutissa oli kaikki ohi. Huahine-naiset, yhäkin nauraen\nja kikattaen, pitivät kiinni veneen laidoista. Raiatealaismerimiehet,\nmääräystä odottaen, olivat raakapuiden vierellä, mistä kapteeni Glass\nja Mataara pitelivät kiinni.\n\n\"Vanha _Rattler_-parka\", valitti kapteeni.\n\n\"Ei sinnepäinkään\", sanoi Grief. \"Viikon kuluessa me sen nostamme,\npanemme uuden keskikannen, ja sitten lähdemme.\" Ja kuningattarelle\nhän sanoi: \"Kuinka voit, sisareni?\"\n\n\"Naumoo on mennyt, ja Motuaro, mutta Fuatino on meidän taas. Tämä\npäivä on suuri. Sana lähetettäköön kaikelle kansalleni, niille, jotka\novat vuorilla vuohien luona. Ja tänä iltana, taas kerran, me juhlimme\nja iloitsemme Isossa Talossa.\"\n\n\"Kyllähän se tarvitsikin uudet kansipalkit\", sanoi kapteeni Glass.\n\"Mutta kronometrit ovat epäkunnossa loppumatkan.\"\n\n\n\n\n\n\nIV.\n\nLEIKINLASKU NEW GIBBONILLA.\n\n\n\n\n1.\n\n\n\"Milteipä pelkään viedä teitä New Gibbonille\", sanoi David Grief.\n\"Vasta kun te ja brittiläiset annoitte minulle vapaat kädet ja\njätitte paikan rauhaan, voitiin saavuttaa tuloksia.\"\n\nWallenstein, saksalainen asiamies Bougainvillestä, kaatoi kurkkuunsa\npitkän kulauksen soodawhiskyä ja hymyili.\n\n\"Me kohotamme teille lakkiamme, herra Grief\", sanoi hän hyvällä\nenglanninkielellä. \"Ihmeitä te olette tehnyt tuolla pirunsaarella.\nEmmekä me halua siihen sekaantua. Sillä pirunsaari se on, ja vanha\nKoho on itse pääpiru. Me emme koskaan tulleet hänen kanssaan toimeen.\nValehtelija hän on eikä ole typerä. Musta Napoleon, päitä katkova,\nihmissyöjä Talleyrand. Muistanpa, kun kuusi vuotta sitten tulin\nsinne brittiläisellä risteilijällä. Neekerit livistivät pensaikkoon\ntietysti, mutta tapasimmepa muutamia, jotka eivät päässeet. Yksi\nniistä oli hänen viimeinen vaimonsa. Oli ollut kaksi päivää ja kaksi\nyötä käsivarrestaan riippumassa auringonpaisteessa. Ja kaulaansa\nmyöten raikkaaseen virtaan upotettuina oli kolme muuta naista. Niiden\nluut oli ruhjottu ja nivelet katkottu. Kuuluvat siten käyvän mureiksi\nsyödä. Olivat vielä hengissä. Ihmeteltävä elinvoima. Vanhin pysyi\nhengissä lähes kymmenen päivää. Niin, sellaista on Kohon ruokahalu.\nVillipeto hän on. Sitä vain emme käsitä, kuinka te hänet rauhoititte.\"\n\n\"Enpä sanoisi juuri sitä, että hän on rauhoittunut\", vastasi Grief.\n\"Vaikka hän väliin tuleekin ja syö kesynä kädestämme.\"\n\n\"Niin paljoa emme me risteilijöillämme saavuttaneet. Eivät\nsaksalaiset eivätkä englantilaiset koskaan saaneet häntä käsiinsä. Te\nolitte ensimmäinen.\"\n\n\"En ollut; McTavish oli ensimmäinen\", selitti Grief.\n\n\"Ahaa, muistanpa, se on pieni kuiva skottilainen.\" Wallenstein\nmaisteli whiskyään. \"Metelinpaikkaajaksihan ne häntä sanovat, eikö\nniin?\"\n\nGrief nyökkäsi.\n\n\"Kerrotaan että te maksatte hänelle palkan, joka on suurempi kuin\nminun tai täkäläisten brittien?\"\n\n\"Pelkäänpä niin olevan asian\", myönsi Grief. \"Mutta, loukkaamatta\nketään, hän on sen ansainnut. On aina siellä, missä meteliä on.\nSuorastaan tietäjä. Hänpä hankki minulle aseman New Gibbonilla. On\nnyt Malaitalla plantaasia perustamassa.\"\n\n\"Ensimmäistä?\"\n\n\"Ei ole koko Malaitalla kauppa-asemaakaan. Työläisten värvääjät\npitävät vielä kannellista venettä lukon takana ja vanhaa piikkilankaa\naidanlaitana. Tuolla onkin uudistilamme. Puolessa tunnissa ollaan\nsiellä.\" Hän ojensi merikiikarin vieraalleen. \"Bangalon [engl.\nbungalow] vasemmalla puolella ovat venekodat. Taempana ovat parakit.\nOikealla kopra-kasat. Jo on kuivamassa joku määrä. Koho on jo niin\nsivistynyt, että panee kansansa tuomaan pähkinöitä. Ja tuossa on\njoensuu, missä ne naiset olivat pehmenemässä.\"\n\n_Wonder_ kiiti levitetyin purjein suoraan ankkuripaikkaa kohti.\nLaiskasti se kohoili ja laski sileiden takamaininkien työntelemänä.\nMonsuuniajan loppu oli käsissä, ja ilma oli täynnä tropiikin\npaksua tuoksua, taivas muodottomien pilvien liekehtivänä massana.\nEpätasainen maa oli pilvimöykkyjen ja vihurinpuuskausten hämärässä,\nja sen niemekkeet ja huiput näkyivät tummina näiden takaa. Väliin\nläpäisi kimppu auringonsäteitä pilven, ja tuskin mailin päässä\npurkautui pilvi rankkasateeksi.\n\nTämä oli New Gibbonin kostea, vehmas metsäläissaari, viidenkymmenen\nmailin päässä Choiseulista tuulen alla. Maantieteellisesti se kuului\nSalomonin-saariin. Valtiollisesti halkaisi Saksan ja Britannian\nvaikutuspiirin raja sen kahtia, ja se oli kahden kauppa-asiamiehen\nyhteisen hallinnon alainen. Mutta siihen nähden oli hallinto olemassa\nvain noiden valtain siirtomaahallitusten papereissa.\n\nTodellista hallintoa ei ollut eikä ollut koskaan ollutkaan.\nEntisajan trepanginpyytäjät olivat purjehtineet sen ohitse.\nSantelipuunkauppiaat olivat ankarain kokemusten jälkeen jättäneet\nsen rauhaan. Pestauslaivat eivät koskaan olleet sieltä saaneet\nyhtään työläistä värvätyksi, ja kun kuunari _Dorset_ meni kaikkine\nmiehineen, annettiin saaren olla aloillaan. Myöhemmin oli eräs\nsaksalainen yhtiö yrittänyt kookosviljelyksiä siellä, mutta\nsiitä oli ollut luovuttava, kun muutamat johtajat ja koko joukko\nsopimustyöläisiä olivat menettäneet päänsä. Eivät olleet Saksan eikä\nBritannian risteilijät saaneet noita mustia metsäläisiä järkiinsä.\nNeljä kertaa olivat rauhalliset lähetysseurat yrittäneet saaren\nrauhallista valloitusta, ja neljä kertaa olivat taudit ja verilöylyt\nkarkoittaneet heidät sieltä. Enemmän risteilijöitä, enemmän\nrauhoitusta oli seurannut, mutta turhaan. Ihmissyöjät olivat aina\npiiloutuneet metsiinsä ja nauraneet räjähteleville shrapnelleille.\nKun sotalaivat lähtivät, oli helppo rakentaa jälleen poltetut\nruohotalot ja laittaa kotanuotiot vanhaan tapaan.\n\nNew Gibbon oli suuri saari, sataviisikymmentä mailia pitkä ja\npuolen sen mitan levyinen. Sen tuuliranta oli kallioinen, vailla\nankkuripaikkoja ja lahtia sekä sotaisten heimojen asuma -- ainakin\noli ollut, kunnes Koho oli noussut ja, kuten Kamehameha, aseitten\nvoimalla ja melkoisella valtiotaidolla yhdistänyt suurimman osan\nheimosta liittoon. Hänen politiikkansa, ettei mitään kanssakäymistä\nvalkoisten kanssa, oli aivan oikea, kun katsoi asiaa hänen kansansa\nelämisen kannalta; ja viimeisen risteilijän jälkeen oli hän saanut\npitää päänsä, kunnes David Grief ja McTavish, Metelinpaikkaaja,\nolivat tulleet sille autioksi jätetylle rannalle, jossa oli ollut\nsaksalaisten bangalo ja parakit sekä lukuisat englantilaiset\nlähetystalot.\n\nSeurasi sotia, valerauhoja ja taas sotia. Tuo kuivettunut pikku\nskotti osasi kyllä nostaa metelin niinkuin sen paikatakin, ja\ntyytymättä vain siihen, että piti rannikkoa hallussaan, hän toi\nMalaitalta viidakkoväkeä ja tunkeutui saaren sisäosien sianpoluille.\nHän poltti kyliä, kunnes Koho väsyi niitä uudelleen rakentamaan,\nja kun hän sai käsiinsä Kohon vanhimman pojan, pakotti hän vanhan\npäällikön neuvotteluun. Silloin McTavish myös määräsi päätaksan.\nJokaista väkensä menettämää päätä kohti hän uhkasi ottaa kymmenen\nKohon miesten päätä. Kun Koho oppi ymmärtämään, että skotti oli\nmies pitämään sanansa, saatiin ensimmäinen tosi rauha aikaan.\nSillä välin oli McTavish rakentanut bangalon ja parakit, raivannut\npuhtaaksi viidakon rannalta ja istuttanut kookokset. Sitten hän oli\nmennyt paikkaamaan meteliä, joka oli syttynyt Tasmanian särkillä,\nmissä musta rutto oli puhjennut ja pantu Grief-pirun poppamiesten\nviljelysten syyksi. Kerran Vuodessa oli hänet kutsuttu takaisin\njärjestämään tolalleen New Gibbonin asioita; ja Koho, maksettuaan\nkaksisataatuhatta kookospähkinää pakkoveroa, päätti, että on halvempi\npitää rauhaa ja myydä pähkinöitä. Olivat myös hänen nuoruutensa\nhehkut sammumassa. Hän oli vanhentunut ja ontui toista jalkaansa,\njonka pohkeen Lee-Enfield -kiväärin luoti oli puhkaissut.\n\n\n\n\n2.\n\n\n\"Tunsinpa pojan Hawajilla\", sanoi Grief, \"sokeritilan johtajan, joka\nkäytti vasaraa ja kymmenen pennyn naulaa\".\n\nHe istuivat laajalla kuistilla ja katselivat, kuinka Worth, New\nGibbonin asemanhoitaja, paikkasi sairaita. Ne olivat Uuden-Georgian\npoikia, kymmenkunta, ja se, jolla oli hammas kipeä, oli jätetty\nviimeiseksi. Worth oli juuri ensi yrityksessään epäonnistunut.\nHän pyyhki hikeä otsaltaan toisella ja heilutti pihtejä toisella\nkädellään.\n\n\"Ja murti useammat kuin yhdet leuat\", lausui hän irvistäen.\n\nGrief pudisti päätään. Wallenstein hymyili ja kohotti kulmakarvojaan.\n\n\"Ei kertonut sitä\", selitti Grief. \"Vakuutti onnistuvansa aina ensi\nyrityksellä.\"\n\n\"Näinpä kuinka siinä meneteltiin ollessani toisena perämiehenä\nhedelmälaivalla\", alkoi kapteeni Ward. \"Äijä käytti tilkitysnuijaa ja\nteräksistä maalspiikiä. Kyllä hänkin hampaan ensi iskulla irti otti,\nse on varma.\"\n\n\"Mutta minulla on pihdit\", mutisi Worth irvistäen ja pisti ne mustan\nsuuhun. Hänen vetäessään örisi mies ja kohosi ylös. \"Tulkaapas\npitämään sitä asemillaan\", pyysi toimessa oleva.\n\nGrief ja Wallenstein tarttuivat mustanahkaa kummaltakin puolelta.\nTämä vuorostaan tappeli vastaan, niin että hammas kalisi pihtejä\nvasten. Koko ryhmä häilähteli sinne tänne. Moinen liike hehkuvassa\nkuumuudessa kohotti hien otsalle. Mustakin hikoili tuskan hikeä.\nHänen tuolinsa kaatui. Kapteeni Ward keskeytti kätensä liikkeen, joka\njuuri oli viemässä ryyppyä suuhun, ja yllytti rohkeuteen. Worth pyysi\navustajiaan pitämään lujasti kiinni, puristi sitten hampaan pihtiin,\nniin että se nirskui, ja yritti nyhtäistä.\n\nKukaan heistä ei huomannut pientä mustaa miestä, joka nilkutti ylös\nportaita heitä katsellen. Koho oli vanhoillinen. Hänen isänsä eivät\nolleet vaatteita käyttäneet eikä hänkään, ei nauhan leveätä. Monet\nreiät nenässä ja huulissa ja korvissa kertoivat koreiluhalusta, jo\nammoin sitten kuolleesta. Korvalehtien reiät olivat revenneet, mutta\nniiden muistona oli kuivettuneen lihan riekaleita, jotka roikkuivat\nolkapäille asti. Nyt hän harrasti vain hyötyä, ja eräässä hänen\noikean korvansa puolestakymmenestä pikkureiästä roikkui savipiippu.\nVatsan ympäri oli kiinnitetty halpa kauppavyö, jonka tekonahan ja\nihon välissä oli pitkän veitsen paljas terä. Vyössä riippui bambuinen\nareka-pähkinä ja läkkilaatikko. Kädessä oli lyhytpiippuinen,\nisoreikäinen sniderpyssy. Hän oli kuvaamattoman likainen ja isojen\narpien merkitsemä; pahin niistä oli Lee-Enfield-luodin jättämä, joka\noli pyyhkäissyt puolet pois toisesta pohkeesta. Sisäänpainunut suu\nosoitti, että vain joku hampaista oli jäljellä. Kasvot ja ruumis\nolivat kuihtuneet, mutta hänen mustat, nappimaiset silmänsä, pienet\nja lähekkäin olevat, olivat hyvin kirkkaat, mutta levottomat ja\npälyilevät, enemmän apinan kuin ihmisen silmät.\n\nHän katseli ja irvisti kuin pieni, viisas apina. Hän tunsi\nluonnollista iloa nähdessään toisen kärsivän, sillä hänen maailmansa\noli kärsimysten maailmaa. Hän oli siitä osansa saanut ja toisille\npaljoa suuremman osan vuorostaan antanut. Kun sitten hammas heltisi\nleuasta ja pihdit kilahtivat toista hammasta vasten hermoja\nvihlaisevasti, kipinöivät vanhan Kohon silmät ilosta ja hän katseli\nnauttien mustaa, joka kiemurteli kuistin lattialla molemmin käsin\npäätään pidellen ja hirveästi voihkien.\n\n\"Taitaa pyörtyä\", sanoi Grief kumartuen uhria katsomaan. \"Kapteeni\nWard, antakaahan sille ryyppy. Ja paras on teidänkin ottaa, Worth;\nvärisettehän kuin lehti.\"\n\n\"Minäkin taidan ottaa\", sanoi Wallenstein pyyhkien hikeä otsaltaan.\nHänen silmänsä näkivät Kohon varjon maassa, ja sitä seuraten kohosi\nhänen katseensa vanhaan päällikköön itseensä. \"Halloo, mikäs tämä on?\"\n\n\"Halloo, Koho!\" sanoi Grief tuttavallisesti, mutta tiesi, ettei ollut\nkättä tarjottava.\n\nKohon _tambo_, poppamiehen jo hänen syntyessään antama taika, oli\nsellainen, ettei koskaan pitänyt hänen lihansa sattua valkoisen\nmiehen lihaan. Worth ja _Wonderin_ kapteeni Ward tervehtivät\nmyös Kohoa, mutta Worth murahti nähdessään sniderin, sillä hänen\ntambojaan oli, että ei yhdenkään tilalla käyvän viidakkolaisen\nollut lupa kantaa asetta. Pyssyillä oli näet paha tapa tällaisissa\ntilaisuuksissa laueta varsin köykäisesti. Johtaja löi kätensä yhteen,\nja musta palveluspoika, San Cristobalista värvätty, tuli juosten.\nWorthin antaman merkin mukaisesti hän otti vieraan pyssyn ja vei sen\nsisähuoneisiin.\n\n\"Koho\", sanoi Grief esittäen saksalaisen, \"tämä herra Bougainvillestä\n-- hitto vie -- suuri herra paljon\".\n\nKoho, muistaen useiden saksalaisten risteilijäin käynnin, hymyili\nsilmissään ikäväin muistojen välkähdys.\n\n\"Älkää antako kättä, Wallenstein\", varoitti Grief. \"_Tambo_,\ntiedättehän.\" Sitten Koholle: \"Hitto vie, sinä lihava taas. Pitää\nottaa uusi Mary, vaimo, eh?\"\n\n\"Minä vanha jo\", vastasi Koho, väsähtäneesti päätään heiluttaen.\n\"Ei minä huoli Mary. Ei minä huoli _kai-kai_ [= ruoka]. Minä kuolla\nkohta.\" Hän loi merkitsevän katseen Worthiin päin, jonka pää oli\ntaapäin painunut pitkän ryypyn takia. \"Minä huoli rommi.\"\n\nGrief pudisti päätään. \"Tambo se musta mies.\"\n\n\"Hän musta mies, ei tambo\", vastasi Koho osoittaen voihkivaa\ntyöläistä.\n\n\"Hän mies sairas\", selitti Grief.\n\n\"Minä mies sairas.\"\n\n\"Sinä mies valehdella\", nauroi Grief. \"Rommi tambo, aina tambo. Nyt,\nKoho, puhua tämä suuri herra kanssa.\"\n\nWallensteinin ja vanhan päällikön kanssa hän istuutui neuvottelemaan\nvaltion asioista. Koho sai kehumista siitä, että oli pitänyt rauhaa,\nja vanhuuden raihnaisuuttaan osoittaen hän toivoi ikuista rauhaa.\nSitten keskusteltiin saksalaisen viljelysaseman perustamisesta\nrannikolle kahdenkymmenen mailin päähän. Maa oli tietenkin ostettava\nKoholta ja hinta määrättiin tupakassa, veitsissä, napeissa,\npiipuissa, kirveissä, delfiininhampaissa ja näkinkuorirahassa --\nkaikessa muussa paitsi rommissa. Keskustelun aikana Koho vilkuili\nikkunaan päin, jonka takana näki Worthin sekoittavan lääkkeitä\nja asettavan hyllylle. Näki hän myös johtajan lopettavan työnsä\nottamalla ryypyn skottilaista. Koho pani pullon tarkasti merkille.\nJa vaikka hän keskustelun jälkeen roikkuili vielä tunnin siellä, ei\nsattunut tilaisuutta, jolloin ihmisiä ei olisi ollut huoneessa. Kun\nGrief ja Worth istahtivat puhumaan keskenään, heitti Koho toivon.\n\n\"Minä mennä kuunari\", hän ilmoitti, kääntyi ja nilkutti ulos.\n\n\"Suuri on mahtavien alennus\", nauroi Grief. \"Ajatellapa, että tämä\noli kerran Koho, verisin murhaaja koko Salomonin-saarilla. Kaiken\nelämänsä on hän tehnyt pilkkaa kahdesta maailman suurvallasta. Ja nyt\nhän menee kerjäämään Denbyltä ryyppyä.\"\n\n\n\n\n3.\n\n\nViimeisen kerran _Wonderin_ päällysmies teki pilkkaa alkuasukkaasta.\nHän oli isossa kajuutassa merkitsemässä listalle, mitä tavaroita\nvietiin veneellä maihin, kun Koho kiipesi alas portaita ja asettui\nistumaan häntä vastapäätä pöydän ääreen.\n\n\"Kyllä minä pian kuolla\", ilmoitti vanha päällikkö. Kaikki lihan\nnautinnot olivat hyljänneet hänet. \"Minä ei huoli Mary. Minä ei\nhuoli kai-kai. Minä paljon sairas. Minä kuolla pian.\" Pitkä ja\nikävä väliaika, jonka kuluessa hänen kasvonsa ilmaisivat syvää\nhuolestumista vatsan takia, jota hän taputteli ilmein kuvaten sen\ntuskia. \"Vatsa paljon sairas.\" Taas hän odotti, odotti, että Denby\nehdottaisi jotakin. Sitten tuli pitkä, väsynyt huokaus ja: \"Minä\ntahto rommi.\"\n\nDenby nauroi sydämettömästi. Tuo vanha ihmissyöjä oli ennenkin inunut\nhäneltä ryyppyjä, mutta Griefin ja McTavishin määräämistä tamboista\noli ankarin se, ettei New Gibbonin alkuasukkaille saanut antaa\nalkoholia.\n\nPahinta oli, että Koho oli päässyt sen makuun. Nuorempina päivinään\nhän oli tutustunut humalan autuuteen, Silloin kun rosvosi kuunari\n_Dorsetin_. Mutta onnettomuudeksi hän oli oppinut sen tuntemaan\nyhdessä koko kansansa kanssa, eikä varasto ollut pitkälle riittänyt.\nKun hän sitten johti alastomat heimolaisensa tuhoamaan saksalaista\nviljelysasemaa, oli hän viisaampi ja varasi kaikki juomat itselleen.\nSeurauksena oli ollut hirvittävä sekamelska, jossa toistakymmentä\njuomaa teki palvelusta, kiniinillä terästetystä oluesta absinttiin\nja aprikoosiviinaan asti. Se humala oli kestänyt kuukausia, ja\nsellaisen janon se jätti, ettei se ikinä sammunut. Herkkänä\nalkoholille villikansain tapaan koko hänen elimistönsä huusi nyt\nsitä. Se himo kuiskutti hänelle korvaan ihania tunnelmia, korvissa\nsihisi ja soi, aivoissa kierteli lämpimiä ja ihania mielijohteita,\nkoko olemuksen valtasi hyvinvoinnin ja onnen tunne. Ja vanhuutensa\nikävystyksessä, jolloin naiset ja syömingit eivät häntä huvittaneet\nja vanhat vihat olivat unohtumassa, hän kaihosi yhä uudelleen sitä\nelähdyttävää tulta, joka lähti pullojen nesteistä -- kaikenlaisten\npullojen -- sillä hyvin hän ne muisti. Hän saattoi istua tuntikausia\nauringonpaisteessa, väliin torkahdellen, murhein miettimässä sitä\nhummausta, jonka oli saanut nauttia silloin, kun saksalainen asema\noli hävitetty.\n\nDenby oli ystävällinen. Hän tutki vanhuksen tautia ja tarjosi tälle\npastilleja lääkelaatikostaan, monenlaisia pillereitä ja viattomia\nkapseleita. Mutta Koho kieltäytyi lujaluontoisesi. Hän oli kerran\npuraissut _Dorsetista_ löytämäänsä kiinakapselia. Myös oli kaksi\nhänen sotilaistaan maistanut valkoista jauhetta ja kuollut nopeasti\nhirveihin tuskiin. Ei, lääkkeisiin hän ei luottanut. Mutta pullojen\nnesteet olivat leiskuavia elonantajia ja untenluojia. Eipä ihme, että\nvalkoiset miehet pitivät niitä niin suuressa arvossa ja kieltäytyivät\nniitä antamasta.\n\n\"Rommi hyvä tavara\", hän kehuskeli yhä uudelleen, selvästi ja\nvanhuksen väsyneellä kärsivällisyydellä.\n\nJa silloin Denby teki erehdyksensä ja suunnitteli pilan. Hän kiersi\nKohon taa, avasi lääkelaatikon kaapin ja otti esille sinappiesanssia.\nOli vetävinään korkin auki ja juovinaan. Kuvastimesta hän näki,\nkuinka Koho puoliksi häneen päin kääntyneenä piti häntä silmällä.\nDenby maiskutti huuliaan, karautti kurkkuaan mielihyvissään ja\npani pullon takaisin. Jättäen kaapin oven lukitsematta palasi hän\npaikoilleen ja sopivan väliajan kuluttua meni kannelle. Kajuutan\noven lähimailta hän kuunteli. Vähän ajan päästä kuului alhaalta\nhirvittävä, kuristava, vinkuva yskä. Hän hymyili itsekseen ja\npalasi hiljalleen kajuuttaan. Pullo oli paikoillaan hyllyllä, ja\nvanhus istui äskeisessä asennossaan. Denby ihaili hänen rautaista\nitsehillintäänsä. Suu ja huulet ja kieli ja kaikki aistimet olivat\ntulen polttamina. Jonkun kerran mies vetäisi henkeään tai yskähti\npakosta kyynelten väkistenkin kieriessä hänen silmistään poskia\nalas. Tavallinen mies olisi tunnin ainakin yskinyt ja kakistellut.\nMutta vanhan Kohon kasvot olivat julman päättävät. Hän käsitti, että\nhänestä oli tehty pilkkaa, ja hänen silmiinsä tuli vihan ja kiukun\nilme, niin alkuperäinen, niin hirvittävä, että se pani kylmät väreet\nkarsimaan Denbyn selkäpiitä. Koho nousi arvokkaasti.\n\n\"Minä mene nyt\", sanoi hän. \"Kutsu vene otta minä.\"\n\n\n\n\n4.\n\n\nNähtyään Griefin ja Worthin lähtevän ratsastamaan tiluksille istahti\nWallenstein arkihuoneeseen öljyämään ja puhdistamaan automaattista\npistooliaan. Pöydällä hänen edessään oli välttämätön skottilaispullo\nja lukuisia soodapulloja. Vieressä oli vaillinainen pullo, jossa oli\nwhiskyn leima, mutta joka sisälsi hevoslinjamenttia. Worth oli sitä\nsekoittanut eikä muistanut panna pulloa pois.\n\nAkkunan läpi Wallenstein näki Kohon tulevan polkua pitkin.\nUkko nilkutti nopeasti, mutta kuistille päästyään hän malttoi\nmielensä ja astui arvokkaasti sisään. Hän istuutui katsomaan\npistoolinpuhdistusta. Vaikka suu ja huulet ja kieli olivat tulessa,\nei hän siitä merkkiäkään antanut. Viiden minuutin kuluttua hän sanoi:\n\n\"Minä tahto rommi. Rommi hyvä.\"\n\nWallenstein hymyili ja pudisti päätään, ja sitten hänen mieleensä\njuolahti pila, joka oli oleva viimeinen hänen elämässään. Noiden\npullojen yhtäläisyys se siihen aiheen antoi. Hän laski hajalle otetun\npistoolinsa pöydälle ja sekoitti itselleen pitkän ryypyn. Seisoen\npöydän ja Kohon välissä hän vaihtoi pullot, tyhjensi lasinsa ja\noli sitten etsivinään jotakin sekä lähti huoneesta. Ulos hän kuuli\nsyljeskelemistä ja yskinää; mutta hänen tullessaan sisään istui vanha\npäällikkö entisellä paikallaan. Mutta linjamentti oli vähentynyt ja\nnäkyi, että sitä oli liikutettu.\n\nKoho nousi, löi kätensä yhteen, ja kun poika tuli, antoi hän merkin,\nettä halusi pyssynsä. Poika toi aseen ja tavan mukaisesti lähti\nvieraan edellä sitä viemään ulos. Vasta portin ulkopuolella hän antoi\nsen omistajalleen. Virnistellen itsekseen katseli Wallenstein vanhaa\npäällikköä tämän nilkuttaessa rantaa pitkin joelle päin.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin pannessaan pistoolia kokoon kuuli\nWallenstein kaukaisen paukauksen. Hetkisen ajatteli hän Kohoa,\nmutta se ajatus häipyi hänen mielestään. Worthilla ja Griefillä oli\npyssyt matkassaan ja he ampuivat arvatenkin kyyhkysiä. Wallenstein\nnojautui taapäin tuolillaan, naureskeli, väänsi keltaisia viiksiään\nja torkahti. Hän heräsi Worthin kiihtyneeseen huutoon:\n\n\"Soita iso kello, pian! Soita kuin helvetti!\"\n\nWallenstein kiiti kuistille nähden samassa johtajan hyppäävän\nhevosensa selästä ja yli matalan aidan sekä lentävän Griefin perään,\njoka ratsasti hurjasti edellä. Kovaääninen räiske ja kookospuiden\nvälitse kohoava savu kertoivat asian. Venehuoneet ja parakit olivat\ntulessa. Iso tilankello soi lujasti saksalaisen juostessa rantaa\nkohti, ja hän näki veneiden nopeasti lähtevän kuunarilta.\n\nParakit ja venehuoneet, olkikattoiset ja kuivat kuin taula, olivat\ntulen vallassa. Grief tuli keittiöstä kantaen jalasta alastonta\nmustaa lasta. Sen pää oli poissa.\n\n\"Keittäjä on tuolla sisällä\", sanoi hän Worthille. \"Hänen päänsä on\nmennyt myös. Oli liian painava, ja minun oli jouduttava.\"\n\n\"Tämä on minun syyni\", sanoi Wallenstein. \"Vanha Koho sen teki. Mutta\nminä annoin hänen ryypätä Worthin hevoslinjamenttia.\"\n\n\"Luulenpa, että hän on matkalla viidakkoon. Oliver on tuolla joella.\nKun hän vaan ei tapaisi häntä.\"\n\nJohtaja nelisti pois puiden lomitse. Muutamia minuutteja myöhemmin\nparakkien romahtaessa he kuulivat hänen huutavan ja menivät\nsinnepäin. Joen törmällä he tapasivat hänet. Hän istui yhä hevosensa\nselässä ja tuijotti kalmankalpeana maahan. Siinä oli nuoren\napulaisjohtajan Oliverin ruumis, vaikka sitä oli vaikea tuntea, sillä\npää oli poissa. Mustat työläiset tulivat hengästyneinä juoksustaan\ntyömailta ja joukkoutuivat ruumiin ympärille. Griefin johdolla he\nlaittoivat paarit vainajalle.\n\nWallenstein oli tosisaksalaisen surun vallassa. Vedet valuivat\nsilmistä hänen lakatessaan valittamasta ja alkaessaan kirota. Kuohuva\nviha oli yhtä tosisaksalainen kuin manauksetkin, ja kun hän yritti\nsiepata Worthin pyssyn, oli vaahtoa noussut hänen huulilleen.\n\n\"Ei mitään sellaista\", sanoi Grief jyrkästi. \"Malttakaa mielenne,\nmies. Älkää olko hullu.\"\n\n\"Mutta annatteko hänen paeta?\" huusi saksalainen hurjana.\n\n\"Hän on paennut. Viidakko alkaa tästä juuri. Kas tuosta hän on\nkahlannut yli joen. Hän on jo sianpoluilla. Sama kuin hakea neulaa\nheinäsuovasta, ja jos seuraisimme häntä, saattaisivat jotkut hänen\nnuoret miehensä yllättää meidät, Sitäpaitsi ovat polut ansoja\ntäynnään -- tiedättehän, teräviä piikkejä, myrkytettyjä okaita ja\nmuuta samanlaista. McTavish ja hänen viidakkomiehensä vain voivat\nsiellä liikkua, ja viime kerrallakin menetti hän siellä kolme\nmiestään. Palataan taloon. Ensi yönä kuulette torvisimpukkain ja\nsotarumpujen äänen ja koko helvetin olevan valloillaan. Ne eivät\nhyökkää taloon, mutta pidä väki koossa sen likellä, Worth. Tulkaa.\"\n\nPalatessaan polkua pitkin he tapasivat mustan, joka inisi ja itki\nääneensä.\n\n\"Suu kiinni sinä\", huusi Worth. \"Mikä melu tämä?\"\n\n\"Se mies Koho tappa kaksi mies\", vastasi musta ja vetäisi sormellaan\nkuvaavasti kaulaansa.\n\n\"Se on tappanut lehmätkin\", sanoi Grief. \"Ette saa maitoa vähään\naikaan. Lähetän joitakin Ugista.\"\n\nWallenstein oli lohduton, kunnes Denby tuli rannalta ja tunnusti\nsinappijutun. Saksalainen kävi sen takia miltei iloiseksi, vaikka yhä\nväänteli viiksiään kiivaasti ja noitui Salomonin-saaria kirouksilla,\njotka olivat kotoisin neljän kielen varastoista.\n\nSeuraavana aamuna nähtiin _Wonderin_ mastonhuipusta, että viidakko\noli täynnä merkkitulia. Mäeltä mäelle ja taajan viidakon läpi näkyi\nsavupatsas toisensa takana. Kaukaiset kylät, McTavishin kaukaisimpien\nretkeilyjen rajan takaisilta vuorilta, yhtyivät tähän merkinantoon.\nJoen takaa kuului torvien hirveä räikinä, ja mailien päästä kaikui\nsuurten sotarumpujen jymy -- ne olivat isoja, onttoja puunrunkoja,\ntulella koverrettuja ja kivi- sekä raakunkuori-aseilla. Kaavittuja.\n\n\"Niin kauan ei ole hätää, kun pysytte lähellä taloa\", selitti\nGrief aseman johtajalle. \"Minun on lähdettävä Guvutuun. Eivät ne\nhyökkää avoimella kentällä. Pidä työläiset lähellä taloa. Ei tehdä\nuutisraivausta niin kauan kuin tätä kestää. Ne tuhoavat jokaisen\neristyneen joukon. Ja mitä tapahtuukin, älä lähde niiden jäljestä\nviidakkoon. Jos lähdet, niin Koho saa sinut. Odota McTavishia.\nLähetän hänet ja joukon Malaitan metsäläisiä. Hän vain voi tunkeutua\nsinne. Siis, siihen asti jätän Denbyn luoksesi. Jääthän? McTavish\ntulee _Vandalla_ ja sillä pääset takaisin _Wonderille_. Kapteeni Ward\nselviää kyllä nyt ilman sinua.\"\n\n\"Aioin itse esittää sitä\", vastasi Denby. \"En aavistanut tällaista\nsaattavan syntyä pienestä pilasta. Tavallaan pidän itseäni\nsyyllisenä.\"\n\n\"Vastuussa olen minäkin\", keskeytti Wallenstein.\n\n\"Mutta minä aloitin\", sanoi päällysmies.\n\n\"Ehkä aloititte, mutta minä jatkoin.\"\n\n\"Ja Koho päätti\", sanoi Grief.\n\n\"Joka tapauksessa jään minäkin\", sanoi saksalainen.\n\n\"Arvelin teidän tulevan Guvutulle mukanani\", sanoi Grief.\n\n\"Niin oli aikomukseni. Mutta tämä on minun asiani, osaksi, ja minä\nolen tehnyt tuhmuuksia. Minä jään auttamaan asiain selvittämistä.\"\n\n\n\n\n5.\n\n\nGuvutulta Grief lähetti täydet tiedot McTavishille juuri Malaitalle\nlähtevän pestauslaivan mukana. Kapteeni Ward purjehti _Wonderilla_\nSanta Cruzin saarille, ja Grief lainasi veneen ja mustan miehistön\nbrittiläiseltä sekä souti kanaalin poikki Guadalcanariin tutkimaan\nPenduffrynin takamaita.\n\nKolme viikkoa myöhemmin hän purjenuorat vapaina ja iloisen vihurin\npuhaltaessa saapui läpi koralliriuttavyön Guvutun ankkuripaikan\ntyyneen veteen. Satama oli miltei tyhjä. Vain pieni alus oli lähellä\nrantaa. Grief tunsi sen _Vandaksi_. Se oli nähtävästi juuri tullut\nTulagi-väylää pitkin, sillä sen musta miehistö oli vielä purjeiden\nkimpussa. Veneen saapuessa sen vierelle ojensi McTavish itse kätensä\nauttaakseen hänet kannelle.\n\n\"Mikäs on?\" kysyi Grief. \"Etkö ole vielä lähtenyt?\"\n\nMcTavish nyökkäsi. \"Jo palannut. Kaikki hyvin aluksella.\"\n\n\"Entäs New Gibbonilla?\"\n\n\"Mikäli minä näin, puuttui maisemasta joitakin röyhelöitä.\"\n\nHän oli kuin kylmä liekki, pieni kuin Koho, naama kuiva,\nmahonginvärinen, ja siinä pienet, ilmeettömät, siniset silmät, jotka\nolivat enemmän näverinkärkien kuin skottilaismiehen silmäin näköiset.\nPeloton ja innostumaton mies, johon eivät taudit, ei ilmanala eivätkä\nmielialat pystyneet; hän oli laiha ja katkera ja kuolettava kuin\nkäärme. Grief huomasi, etteivät uutiset voineet olla hyviä.\n\n\"Sylkäise ulos mitä tiedät\", sanoi hän. \"Mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Kirous ja kuolema, kun ei osata olla leikkimättä pakananeekerien\nkanssa\", kuului vastaus. \"Kallista lystiä. Tule alas, Grief. Paras\nkun saat ensin pitkän lasin käteesi.\"\n\n\"Miten sinä asiat selvitit?\" kysyi isäntä heidän päästyään kajuuttaan.\n\nPieni skottilainen pudisti päätään. \"Ei siellä ollut mitään\nselvitettävää. Riippuu siitä, miten asiaa katsotaan. Voisi sanoa,\nettä kaikki oli selvitetty, täysin selvitetty, ennenkuin sinne\nsaavuinkaan.\"\n\n\"Entä plantaasi, mies? Plantaasi?\"\n\n\"Ei ole mitään plantaasia. Vuosien työ mennyt hukkaan. Siinä ollaan\ntaas, mistä aloitimme, mistä lähetyssaarnaajat aloittivat, mistä\nsaksalaiset aloittivat -- ja mihin he lopettivat. Ei ole kiveä kiven\npäällä laiturissa. Talot ovat mustana tuhkana. Joka puu on poikki\nhakattu, ja villisiat kaivavat jamssijuuria ja makeita perunoita. Ja\nne Uuden Georgian pojat, hyvää sakkia kymmenen kymmentä, ja hyvät\nrahat maksoivat. Ei yhtään ole jäljellä sitä tarinaa kertomassa.\"\n\n\"Entä Worth? Ja Denby? Ja Wallenstein?\"\n\n\"Selko on tehtävä niistäkin. Katsohan.\"\n\nMcTavish veti esille riisimatosta tehdyn säkin ja tyhjensi sen\nsisällyksen lattialle. David Grief kauhistui, sillä hänen edessään\noli kolmen hänen New Gibbonille jättämänsä miehen päät. Wallensteinin\nkeltaiset viikset olivat menettäneet ylpeän kaarteensa ja retkottivat\nylähuulen päällä.\n\n\"En tiedä, kuinka kaikki on käynyt\", jatkoi skottilainen kuivasti.\n\"Mutta pelkäänpä niiden lähteneen viidakkoon sen vanhan saatanan\njäljessä.\" \"Ja missä on Koho?\" kysyi Grief. \"Viidakossa ja päissään\nkuin pääpiru. Siksi sainkin nämä päät. Hän oli niin päissään, ettei\nseisoallaan pysynyt. Selässään retkottivat häntä pois kylästä,\nkun ryntäsin sinne. Ja jos vapautat minut noista päistä, olen\nkiitollinen.\" Hän vaikeni huokaisten. \"Kaipa haluaisivat oikeat\nhautajaiset ja päästä maahan. Mutta minun mielestäni tulisi niistä\nmainiot näyte-esineet. Jokainen hyvä museo maksaisi niistä satasen\nkappaleelta. Ota toinen ryyppy. Hieman kalpea. -- Älä tätä nyt\ntunnollesi ota, vaan päätä antaa tiukat ohjeet, ettei näiden\nneekerien kanssa saa laskea leikkiä. Siitä koituu aina meteliä, ja se\ntulee hiton kalliiksi.\"\n\n\n\n\n\n\nV.\n\nPIENI TILINTEKO SWITHIN HALLIN KANSSA.\n\n\n\n\n1.\n\nHeittäen viimeisen pitkän katseen meren eheään piiriin ympärillään,\nheilautti David Grief itsensä mastoportaille ja laskeutui hitaasti\nkannelle.\n\n\"Leu-Leu-riutta on uponnut, herra Snow\", sanoi hän huolestuneen\nnäköiselle nuorelle perämiehelle. \"Jos meritiede mitään merkitsee,\nniin riutta on varmasti meren pinnan alla, sillä kahdesti olemme sen\nyli purjehtineet -- tai ainakin sen paikan yli, jossa sen pitäisi\nolla. Joko on niin tai sitten on kronometri sekaisin, tai sitten olen\nunohtanut läksyni.\"\n\n\"Kyllä se on kronometrissä vika\", vakuutti perämies isännälleen.\n\"Minähän tähystin myös ja tulin samaan tulokseen kuin tekin.\"\n\n\"Niin\", mutisi Grief nyökäyttäen päätään jörösti, \"ja missä viivamme\nyhteen sattuvat, siinä piti olla Leu-Leu-riutan keskus. Kronometrissä\nsen vian täytyy olla -- lieneekö haka päässyt irti.\"\n\nHän astui partaan lähelle ja loi huolestuneen katseen aluksen,\n_Toby-Sedän_, vanaveteen. Vinhassa tuulessa kuunari teki kymmenkunnan\nsolmua.\n\n\"Paras laskea ylemmä tuuleen, herra Snow. Purjeet höllälle ja\nluovitaan parin tunnin aika. Pilvet taajenevat eikä taida tulla\nmitään tähtihavainnoita tänä iltana; täytyy siis vain pysyttäytyä\ntuulen mukana, kunnes aamulla saadaan leveysaste selville ja tullaan\nLeu-Leulle sen omaa latitudia pitkin. Niin tekivät vanhat merimiehet.\"\n\nLeveäkeulaisena, vankkakaarisena ja korkealaitaisena oli\nhollantilaismallinen _Toby-Setä_ hitain, turvallisin ja varmin\nkuunari, minkä David Grief omisti. Sen tehtävänä oli kierrellä\nBanks- ja Santa-Cruz-ryhmissä sekä luoteisilla riutoilla, joissa hänen\nalkuasukasvälittäjänsä kokosivat kopraa, nokkakilpikonnia ja jonkun\ntonnin helmisimpukoita. Kun sen kippari oli tavallista pahemman\nkuumeen vallassa, oli Grief vapauttanut hänet ja lähtenyt itse mukaan\n_Tobyn_ puolivuotiselle kiertomatkalle riutoille. Tämä oli hänen\nensi matkansa Leu-Leulle, joka oli kauimpana, ja nyt hän huomasikin\nolevansa valtamerellä eksyksissä ja juonittelevan kronometrin varassa.\n\n\n\n\n2.\n\n\nEi näkynyt tähtiä sinä yönä, eikä noussut aurinko seuraavana aamuna.\nPainava tyven vallitsi, ja sen keskeyttivät vain väliin äkilliset\ntuulenpuuskat ja raskaat sadekuurot. Ettei mentäisi liian kauas,\npidettiin _Toby-Setää_ tuulta kohti. Seurasi neljä pilvienpimentämää\npäivää. Ei näkynyt aurinkoa, ja jos yöllä joitakin tähtiä\npilkistelikin, olivat ne niin himmeitä, ettei voinut niistä saada\nselkoa. Selvää oli, että elementit olivat pääsemässä valloilleen.\nTullessaan kannen alta katsomasta ilmapuntaria, joka yhä pysyi\n29.90:ssä, Grief tapasi Jackie-Jackien, jonka kasvot olivat yhtä\nsynkät kuin taivaan pilvet. Tämä kokenut tongalainen merimies oli\njonkunlaisena aliperämiehenä ja sekalaisen kanakkimerimiehistön\nesimiehenä.\n\n\"Iso ilma tulee\", sanoi hän. \"Viis kuus kertaa olen ollut mukana.\"\n\nGrief nyökkäsi. \"Hirmumyrsky, all right. Pian laskee ilmapuntari --\npohja putoo.\"\n\n\"Varmasti\", vahvisti tongalainen. \"Helvetisti puhaltaa vielä.\"\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin tuli Snow kannelle.\n\n\"Jo alkoi\", sanoi hän; \"29.85 ja yhä menee alas, ihan loikkauksin.\nLöyhkäävän tukahduttava ilma -- mitä?\" Hän pyyhkäisi otsaansa\nmolemmin käsin. \"Sairaaksi tämä tekee. Koettamatta tässä pääsee\naamiaisestaan.\"\n\nJackie-Jackie irvisti. \"Sama juttu. Kaikki on sisältäpäin ulos\npyrkimässä. Niin on aina ison ilman edellä. Mutta _Toby-Setä_ all\nright. Se menee läpi mistä vaan.\"\n\nKului toinen tunti painavan tyynen yhä kestäessä, ja ilmapuntari\nlaski 29.70:een. Kärsimättömänä ei perämies olisi jaksanut odottaa\nsitä, mikä oli tuleva. Hän asteli edestakaisin, pysähtyi ja heilautti\nkäsiään.\n\n\"Kun on tullakseen, niin tulkoon!\" hän huudahti. \"Mitä hiton\nnarrittelua tämä on! Kun on paha tulossa, niin tulkoon sitten heti.\nHauska asema -- eksyksissä ja laivalla hullu kronometri hirmutuulen\ntullessa, joka taas ei tahdo puhaltaa.\"\n\nTaivas kävi kuparinväriseksi ja hehkui kuin kuumennetun kattilan\nsisus. Kukaan ei pysynyt kannen alla. Alkuasukasmerimiehet\nmuodostivat huolestuneita ryhmiä keskilaivalla ja keulan puolella,\nmissä puhelivat matalalla äänellä ja katselivat uhkaavaa pilveä ja\nyhtä ihmeellistä merta, joka henkäili pitkin, matalin, öljyisin\nkohoiluin.\n\n\"Niin on kuin petroolia ja kastoröljyä\", mutisi perämies ja sylkäisi\ninhonsa yli laidan. \"Äitini laittoi tuonvärisiä lääkkeitä, kun olin\nsairas pentuna. Herra jumala, nyt se käy mustaksi.\"\n\nKuparinhehku oli kadonnut, ja pilvi tiheni sekä aleni, kunnes\noli pimeä kuin illan suussa. David Grief, joka hyvin tunsi\ntuulispääohjeet, kuitenkin tutkisteli \"Myrskysääntöjä\", jännittäen\nsilmiään heikossa valossa. Ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa\ntuulta, jotta päästäisiin selville siitä, missä suhteessa oltiin\nnopeasti kiitävään ja tuhoisaan myrskykeskukseen, joka oli ryntäävä\nesiin jostakinpäin tuosta pimeydestä.\n\nKello kolme iltapäivällä oli ilmapuntari laskenut 29.45:een, kun\ntuuli tuli. He näkivät sen merestä, jonka tummenneesta pinnasta\nse repi ylös pieniä valkopäitä. Oli kuin vinha vihuri vain, ja\n_Toby-Setä_ teki höllin myrskypurjein laitasessa neljä solmua.\n\n\"No eikö tuon enempää\", virnisteli Snow. \"Ja sellaisten valmistusten\njälkeen.\"\n\n\"Pickaninny-tuuli\", selitti Jackie-Jackie. \"Isoksi kasvaa pian,\nsaatte nähdä.\"\n\nGrief käski vetää keulapurjeen ylös, mutta reivattuna, ja\n_Toby-Setä_ paransi vauhtiaan kiihtyvässä tuulessa. Pian se tuuli\nkasvoikin miehen mittaan, mutta ei siinä pysynyt. Vahvasti tuuli,\nja yhä vahvemmin, ja sitäkin vahvemmin, ja joka kerta ilmaisi sen\nkiihtymistä viuhunta ja kiivaat töytäykset. Vihdoin oli aluksen laita\nveden alapuolella enemmän aikaa kuin yläpuolella, ja kannella kuohui\nvettä niin paljon, että se ei ennättänyt tyhjetä rännireikiä pitkin.\nGrief tutkisteli ilmapuntaria, joka yhä laski.\n\n\"Keskus on etelässä päin\", ilmoitti hän Snowille, \"ja me olemme\nmenossa sen tielle. Nyt on käännyttävä ja painettava poispäin.\nEiköhän sitten lasi kohoa. Ottakaa alas keulapurje, ei kanna sitäkään\nenää -- ja valmistautukaa kääntämään.\"\n\nKäännös tehtiin, ja miltei iltaisessa pimeässä laukkasi _Toby-Setä_\npohjoiseen kohti myrskyä.\n\n\"Tiukalla tässä ollaan\", uskoi Grief perämiehelle jonkun tunnin\nkuluttua. \"Myrsky kiertää suurta kaarta, jota ei voi laskea, ja me\nsaatamme päästä sen alta tai sitten saamme keskuksen niskaamme.\nHerran kiitos, lasi edes tekee tehtävänsä. Kaikki riippuu siitä,\nkuinka laaja se kaari on. Aallokko on meille jo liian raskas.\nLasketaan ylemmä. Kaipa se eteenpäin vielä koikkuu.\"\n\n\"Luulin minä tuulen tavat jo tunteneeni\", kirkui Snow seuraavana\naamuna isäntänsä korvaan. \"Ei tämä ole tuulta. Ihan mahdoton\nkuvailla. Luonnotonta. Kyllä se on yhdeksänkymmentä tai satakin\nmailia tunnissa, kun oikein puskee. Mutta mitä se merkitsee? Kuinka\ntällaista voi kellekään kuvailla? Ei osaa. Olen minä Itälinjani\npäästä päähän kulkenut, mutt'en tällaista ole eläessäni nähnyt.\"\n\nPäivä oli tullut, ja olisi ollut aika auringon olla jo tunti sitten\nylhäällä, mutta vain hiukan vasta hämärsi. Valtameri oli yhtenä\nvyöryvänä vuorten sarjana. Aina kolmannesmailin päässä ammottivat\nlaaksot isojen aaltojen lomissa. Niiden pitkät rinteet suojasivat\nhieman tuulen puuskilta, mutta aaltojen korkeista huipuista repi\ntuuli irti valkoryöppyjä, jotka kohosivat mastojen yli, ylemmäkin,\npatsaiksi meren ylle.\n\n\"Pahimmasta on päästy\", päätteli Grief. \"Lasi näyttää taas nousua.\nMeri kyllä vyöryy, vaikka tuuli helpottaa. Menen alas. Pitäkää\nsilmällä tuulen vaihteluita. Niitä tulee. Kutsukaa minut ylös\nkahdeksan soiton aikaan.\"\n\nIltapuoleen, meren korkeana käydessä ja tuulen puhaltaessa vinhana\nvihurina, sai tongalainen puosu näkyviin ylösalaisin kaatuneen\nkuunarin. _Toby-Sedän_ painoi virta hylyn ohi keulan puolelta, eivätkä\nhe saaneet selville sen nimeä; mutta ennen iltaa he näkivät pienen,\npyöreäpohjaisen, kaksikeulaisen veneen, jonka laidassa oli valkoisia\nkirjaimia. Merikiikarilla Snow luki: _Emily L_. N:o 3.\n\n\"Hyljekuunari\", sanoi Grief. \"Mutta mitä sellaisella on näillä\nvesillä asiaa, sitä en käsitä.\"\n\n\"Aarteenhakijoita ehkä?\" arvaili Snow. \"_Sophie Sutherland_ ja\n_Herman_ olivat hyljelaivoja nekin, muistattehan. San Franciscosta\nkirjat ja kartat ja suunta selvä perille asti, kunnes sinne päästyä\nselviää, ettei ollakaan perillä.\"\n\n\n\n\n3.\n\n\nSaatuaan kaiken yötä keikkuilla mainingin vyöryissä, ilman että\ntuulenhenkäyskään oli alukselle ryhtiä antamassa, oli _Toby-Sedän_\nmiehistö meritaudissa joka päätä myöten. Aamulla heräsi vieno\ntuuli, ja purjeiden reivit avattiin. Puolelta päivin oli merenpinta\ntasaantunut, pilvet ohenivat ja aurinko tuli näkyviin. Voitiin tehdä\nhavainnolta. Kaksi astetta ja 15 min. etelää osoitti havainto. Mutta\nkronometrin ollessa epäkunnossa ei pituusastetta voitu määritellä.\n\n\"Jossakin ollaan 500:n ja l,000:n välillä tuolla leveysasteella\",\nhuomautti Grief kumartuessaan perämiehen kanssa karttaa tutkimaan.\n\"Leu-Leu on etelässä päin, ja koko tämä osa valtamerta on paljas. Ei\nsaarta eikä riuttaa, minkä avulla saisi kronometrin kohdalleen. Ainoa\ntehtävä tässä on...\"\n\n\"Maa näkyy, kapteeni!\" huusi tongalainen kannelta.\n\nGrief vilkaisi kartan tyhjään valtamereen, vihelsi hämmästyksensä\nilmoille ja painui tuoliinsa selkäkenoon.\n\n\"Tämäpä on\", sanoi hän. \"Ei voi olla maata näillä tienoin. Emme\nmitenkään ole voineet purjeilla tai virran vieminäkään kulkea\ntuollaisia matkoja. Hullu koko matka. Olkaapas ystävällinen ja\nmenkää, Mr. Snow, katsomaan, mikä sitä Jackieta vaivaa.\"\n\n\"Maata, all right\", ilmoitti perämies minuutin kuluttua. \"Kannelta\nnäkyy kookospalmuja -- jonkinlainen riutta. Ehkäpä sittenkin Leu-Leu.\"\n\nGrief pudisti varmasti päätään katsellessaan palmutupsuja, jotka\nkohosivat merestä.\n\n\"Ajakaa tuuleen, Snow, tiukasti tuuleen, katsotaan sitten.\nEteläpäähän päästään, ja jos se leviää sinnepäin, niin lounaiseen\nkulmaan joudutaan.\"\n\nKun palmut näkyvät kuunarin kannelta katsoen, niin ne ovat hyvin\nlähellä, ja vaikka _Toby-Setä_ olikin hidas purjehtija, kohosi matala\nmaa nopeasti merestä, samalla kuin yhä useammat kohoavat palmut\nosoittivat koralliriutan piirin.\n\n\"Kaunis on\", huomautti perämies. \"Täydellinen ympyrä... Näyttää\nolevan kahdeksan tai yhdeksän mailia läpimitaten. Mahtaako olla\nväylää... Kuka tiesi? Ehkä aivan uusi löytö.\"\n\nHe lähenivät länsirantaa tehden lyhyitä luoveja rantakuohun\nilmaisemiin korallikareihin päin ja poispäin taas. Maston huipusta\nilmoitti kanakki, että palmujen yli näkyi laguuni ja saari keskellä.\n\n\"Arvaanpa aatoksenne\", sanoi Grief perämiehelleen.\n\nSnow, joka oli mutissut ja pudistellut päätään, loi nopean ja\nvaativan katseen, joka tahtoi ilmaista epäilyä.\n\n\"Ajattelette, että väylä on luoteessa\", jatkoi Grief. \"Kaksi kaapelia\nleveä, pohjoispuolella kolme erillistä kookospalmua ja etelässä\nkoirapalmuja. Kahdeksan mailia läpimitaten, saari keskellä.\"\n\n\"Niin _oli_ aatokseni\", myönsi Snow.\n\n\"Ja tuossa on aukko kuten tuleekin...\"\n\n\"Ja kolme palmua\", Snow miltei kuiskasi, \"ja koirapalmut. Jos vielä\non tuulimylly saarella, on tämä -- Swithin Hallin saari. Mutta ei voi\nolla. Kymmenen vuotta on sitä jokainen etsinyt.\"\n\n\"Se Hall taisi tehdä teille likaisen tempun kerran maailmassa?\" kysyi\nGrief.\n\nSnow myönsi. \"Siksi olen palveluksessanne. Kaikki vei. Puhdasta\nrosvousta. Ostin Sydneyssä _Cascaden_ hylyn kotoa saaduilla\nperintörahoilla.\"\n\n\"Joulusaarillahan se joutui haaksirikkoon?\"\n\n\"Niin, täyttä päätä ylös kuivalle. Pelastivat matkustajat ja postin.\nSitten ostin pienen saarikuunarin loppurahoilla, ja viime erää täytyi\nvielä pesänselvittäjiltä odottaa saadakseni sen kuntoon. Mitäpäs teki\nSwithin Hall -- oli silloin Honolulussa -- muuta kuin meni suoraa\npäätä Joulusaarille. Ei ollut hänellä mitään oikeutta siihen. Mutta\nvain hylky ja kone jäi minulle _Cascadesta_. Se oli ollut arvokkaassa\nsilkkilastissa. Eikä se ollut edes turmeltunut. Sain ensi kättä\ntiedot hänen perämieheltään. Teki kuutisenkymmentä tuhatta dollaria\npuhdasta.\"\n\nSnow kohautti hartioitaan ja katsoi kalpeana laguunin tyyneen pintaan\npäin, jossa pieni viri leikki iltapäivän auringossa.\n\n\"Hylky oli minun. Ostin sen julkisessa huutokaupassa. Olin pelannut\nkorkean pelin ja hävinnyt. Kun palasin Sydneyhin, niin miehistö ja\njotkut kauppiaat, jotka olivat minulle myöntäneet luottoa, ottivat\nkuunarin takavarikkoon. Panttasin kelloni ja sekstanttini, lapioin\nhiiliä otteen, pääsin sitten kahdeksan punnan kuukausipalkalla\nUusille-Hebrideille menevään laivaan. Yritin itsenäisenä\nkauppamiehenä, hävisin; rupesin perämieheksi mustainhaalimislaivaan\nTannaan ja Fidshille, pääsin sitten päällysmieheksi saksalaiselle\nplantaasille Apiaan, ja vihdoin asetuin _Toby-Sedälle.\"_\n\n\"Oletteko koskaan tavannut Swithin Hallia?\" Snow pudisti päätään.\n\n\"Well, nähtävästi te pian tapaatte hänet. Tuossa on tuulimylly.\"\n\nRiuttajarven keskellä, heidän päästyään väylän läpi, avautui\ntaajapuinen saari, jonka puiden välitse näkyi iso hollantilainen\ntuulimylly.\n\n\"Ei näytä olevan ketään kotona\", sanoi Grief, \"muuten vaikka voisitte\nkarhuta\".\n\nPerämiehen kasvot sävähtivät kostonhimoisesti, ja hänen nyrkkinsä\npuristuivat.\n\n\"En pääse häneen laillisesti käsiksi. On liian rikas nyt. Mutta voin\nminä mitata kuudenkymmenen tuhannen edestä hänen selkänahkaansa.\nToivonpa hänen olevan kotona.\"\n\n\"Niinpä toivon sitten minäkin\", sanoi Grief, hyväksyvästi hymyillen.\n\"Saaren tuntomerkit saitte kai Bau-Otilta, arvaan.\"\n\n\"Kyllä, niinkuin jokainen muukin. Ikävä vain, että Bau-Oti ei voi\nilmaista pituus- eikä leveysastetta. Sanoo vain, että pitkän matkan\npurjehtivat Gilberteiltä -- ainoastaan sen tietää. Mitä hänestäkin\nlienee tullut.\"\n\n\"Tapasin hänet vuosi sitten Tahitin rannalla. Aikoili lähteä\npurjehdukselle halki Paumotu-ryhmän. Kah, jopa ollaan lähellä.\nKoetetaan pohjaa, Jackie-Jackie. Olkaa valmiina ankkuroimaan, herra\nSnow. Bau-Otin mukaan on ankkuripaikka kolmensadan yardin päässä\nlänsirannalta yhdeksän sylen syvällä, korallikareja kaakossa. Tuossa\nne ovatkin. Mitä sait, Jackie?\"\n\n\"Yhdeksän syltä.\"\n\n\"Antaa mennä, Snow.\"\n\n_Toby-Setä_ pysähtyi ankkuriketjun kiristyttyä, keulapurjeet\nputosivat alas, ja kanakki-miehet juoksivat etumaston ja isonmaston\npurjenuoran kimppuun.\n\n\n\n\n4.\n\n\nLaivavene laski korallikivisen laiturin viereen, ja David Grief nousi\nperämiehensä kanssa maihin.\n\n\"Luulisi paikan olevan autiona\", sanoi Grief heidän astellessaan\nhiekoitettua käytävää huvilalle. \"Mutta pistääpä nokkaani haju, jonka\ntunnen. Jotakin on tekeillä, tai sitten pettää nenäni. Laguuni on\ntäynnään simpukoita. He mädättävät niistä lihaa irti, eikä se paikka\nkaukana olekaan. Haistakaahan.\"\n\nOuto oli tropiikin mailla tällainen huvila. Se oli lähetysasemain\narkkitehtuuria, ja samaa tyyliä he havaitsivat, sisälle tultuaan,\nsisustuksenkin olevan. Asuinhuoneen lattia oli hienoimmilla Samoan\nmatoilla peitetty. Olipa siellä myös leposohvia, ikkunanpielipenkkejä\nja nojatuoleja sekä biljardi. Ompelupöytä ja sillä ompelurasia, jonka\nyli oli heitetty hienoa liinaa ranskalaisin koruompelein sekä neula\nlankoineen, kertoivat naisen asustavan täällä. Säleoven ja kuistin\navulla oli häikäisevä päivänvalo vaimennettu viileäksi, tasaiseksi\nsäteilyksi. Simpukanluiset nappulat herättivät Griefin huomion.\n\n\"Sähköpattereita, piru vie, ja voima tulee tuulimyllystä!\" huudahti\nhän painallettuaan nappulaa. \"Ja verhottu valo?\"\n\nPeitetyt lamput hehkuivat, ja huoneen täytti kultainen valo. Seiniä\nkiersi kirjahyllyjen rivi. Lukenut mies oli Grief itsekin ja hän\nkiintyi tutkimaan kirjoja. Laaja oli kokoelma ja monipuolisella\nmaulla valittu. Vanhoja ystäviään hän siellä tapasi; toisista oli\nkuullut, mutt'ei ollut niitä lukenut. Täysin kokoelmin olivat\nedustettuina Tolstoi, Turgenjev ja Gorjkij; oli Cooper ja Mark\nTwain; sitten Hugo, Zola ja Sue; vielä Flaubert, de Maupassant ja\nPaul de Kock. Uteliaana vilkaisi hän Metshnikovin, Weiningerin ja\nSchopenhauerin sivuja ja ihmetteli Ellisiä, Lydstonia, Krafft-Ebingiä\nsekä Forelia. Woodruffin \"Rotujen leviäminen\" oli hänen käsissään,\nkun Snow palasi tutkimusmatkaltaan toisista huoneista.\n\n\"Emaljoitu kylpyamme, eri suihkuhuone ja istumakylpyallas!\" hän\nhuudahti. \"Kuninkaallisesti sisustettu! Ja kun ajattelen, että\nminun rahoillani on tätä hankittu. Kyllä täällä on asukkaita.\nÄsken avattuja voi- ja maitokannuja oli keittiössä ja tuoretta\nkilpikonnanlihaa riippumassa. Lähden katsomaan mitä vielä löytyisi!\"\n\nGriefkin lähti löytöretkille, mutta toiseen suuntaan. Hän joutui\nilmeiseen naisen makuuhuoneeseen. Sen toisella puolen hän näki\nrautalankaisella verkkoseinällä ympäröidyn, himmeän makuukuistin.\nLeposohvalla siellä nukkui nainen. Näytti varsin kauniilta,\nespanjalaistummalta. Hänen edessään tuolilla oli avattu kirja,\nalassuin käännettynä. Naisen poskien väristä Grief päätti, ettei hän\nollut pitkää aikaa ollut tropiikissa. Tämän vilkaisun jälkeen Grief\nvetäytyi hiljaa takaisin tullen seurusteluhuoneeseen, juuri kun Snow\ntuli sinne vastapäiseltä puolelta. Alastomasta käsivarresta hän\nriepotti mukanaan ryppynaamaista mustaa, joka irvisteli peloissaan ja\nteki mykänmerkkejä.\n\n\"Tapasin hänet eräästä luolasta pihan puolelta\", sanoi perämies.\n\"Kokki, arvaan ma. Ei saa hänestä sanaakaan irti. Mitäs te löysitte?\"\n\n\"Nukkuvan prinsessan. S--sht! Nyt tulee joku.\"\n\n\"Jos se on Hall\", mutisi Snow pudistaen nyrkkiään.\n\nGrief pudisti päätään. \"Ei mitään meteliä. Naisia talossa. Ja jos se\non Hall, niin toimitan teille tilaisuuden ennen lähtöämme.\"\n\nOvi aukeni, ja sisään astui iso, vanttera mies. Vyössä\npitkäpiippuisia colt-pistooleja. Epävarman ja huolestuneen\nvilahduksen jälkeen tuli hänen kasvoilleen ystävällinen ilme ja hän\nojensi kätensä.\n\n\"Terve tuloa, vieraat. Mutta jollette pidä pahana, haluaisin tietää,\nkuinka hitolla te ollenkaan voitte löytää tämän saareni.\"\n\n\"Siten vain, että jouduimme pois tolaltamme\", selitti Grief heidän\nkättä lyödessään.\n\n\"Nimeni on Hall, Swithin Hall\", sanoi toinen ojentaen kätensä\nSnowille. \"Ja sanonpa sen, että olette ensimmäiset vieraat, mitkä\nkoskaan ovat saarellani käyneet.\"\n\n\"Ja tämä sitten on se teidän salainen saarenne, joka on antanut\nkaikille rannikoille puheenainetta vuosikausiksi\", vastasi Grief.\n\"Well, nyt tiedän taian, millä tänne löytää.\"\n\n\"Mikäs se on?\" kysäisi Hall nopeasti.\n\n\"Lyö kronometri kappaleiksi, hanki hirmumyrsky niskaasi ja odota\nsitten vain kookospuiden nousua vedestä.\"\n\n\"Entä nimenne?\" kysyi Hall perinpohjaisen naurunpuuskan jälkeen.\n\n\"Anstey -- Phil Anstey\", vastasi Grief nopeasti. \"Matkalla\n_Toby-Sedällä_ Gilberteiltä Uuteen-Guineaan, ja pituusastetta\netsimässä. Tämä on perämieheni, herra Gray, parempi merimies kuin\nminä, mutta kronometriinsä kimpaantunut tällä kertaa.\"\n\nGrief ei tietänyt itsekään, miksi valehteli, mutta se oli tullut\näkillisenä päähänpistona. Hänellä oli näet epäselvä aavistus, että\ntäällä oli jotakin vinossa, mutta hän ei keksinyt mitä. Swithin\nHall oli lihava, pyöreäkasvoinen mies, jolla oli nauravat huulet ja\nnaururypyt silmännurkissa. Mutta Grief oli jo nuoruudessaan oppinut\ntuntemaan tämän tyypin epäluotettavuuden ja myös noiden sinisilmäin\npetollisuuden, joiden pinnalla leikki pila, mikä peitti niiden\ntodellisen taustan.\n\n\"Mitäs te minun kokilleni teette -- omanneko mennyt ja veisitte\ntämän?\" sanoi Hall. \"Parempi kun laskette hänet menemään, jos\nillallista tahdotte. Vaimoni on täällä, ja hän on iloinen saadessaan\nkutsua teidät -- päivälliselle, kuten hän sanoo. Minä nähkääs olen\nvanhoillinen, minun kotiväkeni kun söi päivällistä päivällä. Ei pääse\nnuoruuden tottumuksista. Haluatteko peseytyä? Minun ainakin täytyy.\nKatsokaas. Olen tehnyt työtä kuin koira -- sukellusjoukon mukana --\nsimpukanpyynnissä. Kaipa sen haistoitte.\"\n\n\n\n\n5.\n\n\nSnow selitti häntä tarvittavan kuunarilla ja lähti. Paitsi\nvastenmielisyyttä istua samassa pöydässä sen miehen kanssa, joka\nhänet oli rosvonnut, oli välttämätöntä mennä takomaan Griefin valheet\nkanakkien päähän. Kello yhdeltätoista Grief tuli kuunarille, jossa\nperämies odotti häntä.\n\n\"Jotakin täällä on tapahtumassa, täällä Swithin Hallin saarella\",\nsanoi Grief päätään pudistellen. \"En saa selville, mitä se on, mutta\ntunnen sen nahassani. Minkä näköinen on itse Swithin Hall?\"\n\nSnow pudisti päätään.\n\n\"Tuo mies tuolla ei ole koskaan itse ostanut niitä hyllyllä olevia\nkirjoja\", selitti Grief vakaumuksella. \"Eikä hän ole sitä valaistusta\nlaitattanut. Kyllä hän koettaa olla päältäpäin silkoinen, mutta alta\non karkea kuin kavioraspi. Liukas veijari hän on. Ja seuransa sitten\n-- Watson ja Gorman nimeltään; tulivat sinne teidän lähdettyänne --\noikeita merikoiria, keski-ikäisiä, arpisia perhanoita, likaisia kuin\nruosteiset rautanaulat ja kahdesti niin vaarallisia; pirulaisia,\njoilla on revolverit vyössä -- merkillisiä ne Swithin Hallin parhaat\nnaapurit. Entä se nainen? Hän on lady. Tarkoitan mitä sanon. Tuntee\nkoko joukon Etelä-Amerikan ja Kiinankin asioita. Espanjalaista\nrotua; puhuu luonnollista englanninkieltä. Matkustellut. Puhelimme\nhärkätappeluista. On nähnyt niitä Guayquilissa, Meksikossa,\nSevillassa. Tuntuu myös tietävän yhtä ja toista hylkeennahoista.\n\n\"Nyt minä mietin muutamia pykäliä. Hän harrastaa musiikkia. Kysyin\nsoittaako hän. Asuvat palatsissa. Mutta miksi ei ole pianoa? Sitten:\nnainen on sukkela ja eloisa, ja mies vahtii hänen joka sanaansa.\nOn kuin neuloilla ja yhtä mittaa puuttuu puheeseen saadakseen sitä\njohtaa. Oletteko koskaan kuullut, että Swithin Hall olisi naimisissa?\"\n\n\"En tiedä siitä mitään\", vastasi perämies. \"Ei ole pistänyt päähäni\nsitä ajatella.\"\n\n\"Hän esitti naisen rouva Hallina. Ja Watson ja Gorman nimittivät\nhäntä Halliksi. Kaunis pari, ne miehet. En ymmärrä tästä mitään.\"\n\n\"Mitä aiotte tehdä?\"\n\n\"Roikutaan tässä nyt muutama päivä. Lueskelen joitakin kirjoja\nsieltä. Otatte ison maston alas ja tarkastatte paikat. Olemmehan\nolleet myrskyssä. Laittelette rikiä kuntoon. Aikaa kyllin.\"\n\n\n\n\n6.\n\n\nSeuraavana päivänä Griefin epäluulot saivat uutta virikettä. Aikaisin\naamulla hän asteli omia aikojaan yli saaren, sukeltajain parakeille.\nOlivat juuri veneisiin menossa hänen saapuessaan, ja häntä ihmetytti,\nettä niitä kohdeltiin kuin vankeja. Kolme valkoista miestä siellä oli\nja jokaisella pyssy. Hall tervehti häntä kylläkin iloisesti, mutta\nGorman ja Watson murisivat jörösti hyvänhuomenensa.\n\nHetkeä myöhemmin eräs kanakeista, kumartuessaan asettamaan airoaan,\nteki merkin Griefille. Miehen naama oli tuttu; joku niistä\ntuhansista merimiehistä ja sukeltajista, jotka olivat olleet hänen\npalveluksessaan meren eri äärillä.\n\n\"Älä sano niille kuka minä olen\", sanoi Grief Tahitin kielellä.\n\"Oletko ollut laivoillani?\"\n\nMies nyökäytti päätään ja avasi suunsa, mutta ennenkuin hän ennätti\nääntäkään päästää, kuului \"suus kiinni\". Sen sanoi Watson, joka\nasettui perätuhdolle.\n\n\"Anteeksi\", sanoi Grief. \"Minun olisi pitänyt tietää.\"\n\n\"Oh, all right\", keskeytti Hall. \"Niitä on vain kielletty\nlörpöttelemästä, ettei työ häiriintyisi. Täytyy pitää niitä kovassa\nkurissa, että saavat ylös simpukoita ruokansa edestä.\"\n\nGrief nyökkäsi ymmärtävästi. \"Tunnen ne kyllä -- laiskoja sikoja.\nKohdeltava kuin neekereitä, jos mieli saada niistä puolen päivän työ\nirti.\"\n\n\"Mitä te niille puhuitte?\" kysäisi Gorman järeästi.\n\n\"Kysyin, millainen on simpukansaanti ja kuinka syvälle on\nsukellettava.\"\n\n\"Paksulta niitä on\", kävi Hall asiaan. \"Kymmenen sylen syvällä ollaan\nnyt. Aivan tuossa, vajaan sadan yardin päässä. Haluatteko tulla\nkatsomaan?\"\n\nPuolen päivää Grief oli veneissä ja söi välipalan huvilassa.\nIltapäivän oleskeli jouten, levähti isossa seurusteluhuoneessa,\nluki hiukan, jutteli puolen tuntia rouva Hallin kanssa. Päivällisen\njälkeen hän pelasi biljardia hänen miehensä kanssa. Sattumoisin\nei hän ollut koskaan tavannut Swithin Hallia, mutta tämän maine\nerinomaisena biljardinpelaajana oli kuuluisa Levukalta Honoluluun.\nTämä mies ei kuitenkaan näyttänyt paljoakaan piittaavan koko pelistä.\nHänen vaimonsa sen sijaan piteli paljoa kätevämmin sauvaa.\n\nPalattuaan _Toby-Sedälle_ Grief herätti Jackie-Jackien, kuvaili\ntälle parakkien aseman ja käski uiskentelemaan niiden lähimailla\nsekä pyrkimään puheisiin kanakkien kanssa. Kaksi tuntia mies viipyi.\nPudisti päätään seistessään vettä valuen Griefin edessä kannella.\n\n\"Merkillinen paikka\", ilmoitti hän. \"Valkoinen mies siellä koko aika.\nIso pyssy. Vahtii, vahtii. Kello kaksitoista tulla toinen valkoinen\nmies. Ottaa pyssy. Ensimmäinen mies mennä nukkumaan. Toinen mies\nvahtii. Ei hyvä tämä. Ei voi puhua kanakin kanssa. Minä tulla pois.\"\n\n\"Perhana!\" sanoi Qrief Snowille tongalaisen mentyä laverilleen.\n\"Minä haistan nyt muutakin kuin simpukan hajua. Nuo miehet vahtivat\nkanakkejaan. Eikä se mies ole Swithin Hall enempää kuin minäkään.\"\n\nSnow vihelsi uuden aatoksen syttyessä.\n\n\"Arvaanpa!\" hän huudahti.\n\n\"Ja minä sanon sen\", jatkoi Grief. \"Arvaatte, että _Emily L._ oli\nnäiden kuunari?\"\n\n\"Juuri niin. Nämä mädättävät simpukoita ja se oli hakemassa lisää\nsukeltajia tai eväitä tai kumpiakin.\"\n\n\"Niin arvelen minäkin.\" Grief silmäsi kelloaan ja alkoi laittautua\nlevolle. \"Hän on merimies. Ne kolme ovat. Eivät ole saarelaisia.\nOutoja ovat näillä vesillä.\"\n\nTaaskin Snow vihelsi.\n\n\"Ja _Emily L_. on mennyt kaikkineen\", hän sanoi. \"Me tiedämme sen. Ja\nhe ovat täällä vankina, kunnes Swithin Hall tulee. Silloin hän saa\nheidät käsiinsä simpukkoineen.\"\n\n\"Tai ne ottavat hänen kuunarinsa.\"\n\n\"Toivonpa niiden tekevän sen!\" mutisi Snow kostonhimoisesti. \"Jospa\njoku rosvoaisi hänetkin. Tahtoisinpa olla heidän saappaissaan.\nOttaisin kaiken sen kuudenkymmenentuhannen edestä.\"\n\n\n\n\n7.\n\n\nViikko kului, jonka lopussa _Toby-Setä_ taas oli merikunnossa. Sillä\naikaa oli Grief poistanut kaikki epäluulot. Gorman ja Watsonkin\npitivät häntä sinä, miksi hän oli itsensä ilmoittanut. Koko viikon\nrukoili Grief heiltä saaren pituusastetta.\n\n\"Ette kai tahtone lähettää minua merelle eksyksiin\", hän vihdoin\nsanoi. \"En saa suuntaa kronometrini avulla, jos ette ilmoita\npituusastetta.\"\n\nHall kieltäytyi nauraen.\n\n\"Olette liian hyvä merimies, herra Anstey, jottette pääsisi\nUuteen-Guineaan tai johonkin muuhun korkeaan maahan.\"\n\n\"Ja te olette myös niin hyvä merimies\", sanoi Grief, \"että tiedätte\nminun voivan milloin tahansa löytää tälle saarelle tulemalla sen\nleveysastetta pitkin\".\n\nViimeisenä iltana Grief, tavaksi tulleen illallisen jälkeen, sai\nnähdäkseen heidän helmikokoelmansa. Rouva Hall oli innoissaan\npyytänyt miestään näyttämään niitä \"helyjä\" ja kulutti puolisen\ntuntia niiden näyttelemiseen. Grief ihaili niitä vilpittömästi.\nIhmetteli komeaa saalista.\n\n\"Laguuni on ihan koskematon\", selitti Hall. \"Näitte itse, että\nuseimmat simpukat ovat isoja ja vanhoja. Hauskinta on, että olemme\nsaaneet enimmät ja arvokkaimmat helmet eräästä pienestä poukamasta\nyhden viikon ajalla. Se oli pieni aarreaitta. Joka simpukka näytti\nolevan täysi -- siemenhelmiä neljännes, tietenkin, mutta noista\nmoitteettomista ovat useimmat siitä paikasta.\"\n\nGrief silmäili kokoelmaa ja arvioi helmet sadasta dollarista\ntuhanteen kappaleelta, paitsi suurimpia, joiden arvo meni aika lailla\nyli siitä.\n\n\"Kuinka kauniita ne ovat!\" huudahti rouva Hall kumartuen niitä\nsuutelemaan. Hetken kuluttua hän nousi sanoen hyvää yötä.\n\n\"Se merkitsee hyvästi\", sanoi Grief tarttuen hänen käteensä. \"Me\nlähdemme aamun koitossa.\"\n\n\"Niinkö pian!\" hän huudahti, mutta hänen puolisonsa silmissä Grief\nnäki tyytyväisen vilahduksen.\n\n\"Niin\", jatkoi Grief. \"Alus on kunnossa taas. Mutta minä en saa\nteidän mieheltänne saaren pituusastetta, vaikka yhäkin toivon hänen\nheltyvän.\"\n\nHall nauroi päätään pudistaen, ja kun vaimonsa oli poistunut, ehdotti\nhän viimeistä iltalasia. He istuivat sen ääressä tupakoiden ja\ntarinoiden.\n\n\"Paljoksiko itsenne arvioitte?\" kysyi Grief viitaten helmikasaan.\n\"Mitähän ostajat antaisivat avoimilla markkinoilla?\"\n\n\"Oh, kaipa seitsemän-kahdeksankymmentätuhatta\", sanoi Hall\nhuolettomasti.\n\n\"Pelkäänpä, että arvioitte liian alhaiseksi. Tunnen hieman\nhelmiasioita. Katsokaahan tuota isoa esimerkiksi. Se on täysin\nvirheetön. Ei senttiäkään alle viidentuhannen. Joku monimiljonääri\nmaksaa siitä kaksin kerroin sen, kun kauppiaat ovat kuorineet\nsaaliinsa. Eikä huolta noista siemenhelmistäkään. Niitä soikeitahan\non litroittain. Ovat juuri tulossa muotiin. Vuosi vuodelta kohoaa\nniiden hinta.\" Hall katseli aarrettaan tarkemmin ja laski ääneensä\nyhteen.\n\n\"Olette oikeassa\", hän myönsi. \"Kyllä ne tuossa satasen tuhatta\nvastaavat.\"\n\n\"Ja paljoksiko arvioitte työkulunne?\" jatkoi Grief. \"Omanne ja\nmiestenne sekä sukeltajain ajan?\"\n\n\"Viisituhatta kai siihen menee.\"\n\n\"Siis nettoa yhdeksänkymmentäviisituhatta.\"\n\n\"Niillä main. Mutta miksi olette niin utelias?\"\n\n\"Niin, minä vain tässä...\" Grief pysähtyi ja tyhjensi lasinsa.\n\"Minä vain tässä mietin kohtuullista kauppaa. Mitäs sanoisitte, jos\nantaisin teille ja koko väellenne matkan Sydneyhin ja ne viisituhatta\ndollaria -- tai sanotaan seitsemäntuhattaviisisataa. Te olette\nraataneet kovin.\"\n\nLihasten liikahtamatta kävi toinen teräväksi. Hänen hilpeytensä\nsammui äkkiä kuin niistetyn kynttilän liekki. Ei näkynyt naurun\njälkiä silmäin nurkissa, ja niiden syvyydestä katsoi miehen\nvaarallinen sielu. Hän puhui matalalla, pakotetulla äänellä:\n\n\"Mitä helvettiä te tällä kaikella tarkoitatte?\"\n\nGrief sytytti sammuneen sikarinsa.\n\n\"Miten tässä aloittaisin\", hän sanoi. \"Tämä tilanne on hieman --\ntuota noin -- hieman nolo -- teille. Nähkääs, minä koetan olla\nkohtuullinen. Kuten sanoin, olette raataneet kovin. En halua ottaa\nnoita helmiä takavarikkoon. Minä maksan aikanne ja vaivanne ja\nkulunne.\"\n\nÄkillinen älyäminen jäykisti toisen kasvot.\n\n\"Ja minä kun luulin teidän olevan Euroopassa\", hän mutisi. Toivo\nvilahti vielä hetkiseksi. \"Te kai laskette leikkiä. Mistä minä\ntiedän, että te olette Swithin Hall?\"\n\nGrief kohautti olkapäitään. \"Sellainen leikinlasku osoittaisi huonoa\nmakua teidän vieraanvaraisuutenne jälkeen. Eikä ole oikein sopivaa\nsekään, että on kaksi Swithin Hallia samalla saarella.\"\n\n\"Kun te siis olette Swithin Hall, niin mikä perhana minä sitten olen?\nTiedättekö senkin?\"\n\n\"En\", vastasi Grief vapaasti. \"Mutta haluaisin tietää.\"\n\n\"Se ei kuulu teille.\"\n\n\"Niinpä niin. Eipä kuulu. Sitäpaitsi tunnen kuunarinne ja siitähän\nkyllä saan nimenne tietää.\"\n\n\"Mikä sen nimi sitten on?\"\n\n\"_Emily L._\"\n\n\"Oikein. Minä olen kapteeni Raffy, sen omistaja.\"\n\n\"Hylkeenpyytäjä? Olen kuullut puhuttavan. Mikä hitto teidät toi tänne\nminun aarteilleni?\"\n\n\"Tarvitsin rahaa. Hylkeet lopussa.\"\n\n\"Ja muilla saarimailla on parempi poliisivartio? Mitä?\"\n\n\"Sinnepäin. Ja nyt taas asiaan, herra Hall. Minä voin panna toimeen\npienen tappeluntapaisen. Mitäs sen suhteen teette?\"\n\n\"Minkä jo sanoin. Paremminkin. Minkä arvioitte _Emily L:n_ hinnaksi?\"\n\n\"Sillä on ollut paremmatkin päivät. Kymmenentuhatta olisi jo vähän\nrosvousta. Kovassa meressä pelkään sen lähettävän painolastin läpi\npohjan.\"\n\n\"On tehnyt sen, kapteeni Raffy. Näin sen pohja pystyssä. Jos nyt\narvioisimme sen seitsemäksituhanneksiviideksisadaksi. Minä maksan\nviisitoistatuhatta ja matkan. Älkääpäs liikuttako käsiänne.\" Grief\nnousi ja otti häneltä revolverin. \"Pieni varovaisuustoimenpide,\nkapteeni. Nyt lähdemme laivalleni. Tuon myöhemmin tiedon rouvalle ja\nsaatan hänet luoksenne.\"\n\n\"Te käyttäydytte kohteliaasti, herra Hall, se täytyy myöntää\", sanoi\nkapteeni Raffy, kun vene saapui _Toby-Sedän_ kylkeen. \"Mutta varokaa\nGormania ja Watsonia. Ne ovat hieman kovia sällejä. Ja sivumennen\nsanoen, olen luvannut vaimolleni neljä-viisi helmeä -- te olette\ntavannut hänet. Watson ja Gormankin suostuivat.\"\n\n\"Älkää siitä huolehtiko. Ne ovat hänen. Tekö siellä, herra Snow.\nTäällä on naapuri, jonka otatte haltuunne -- kapteeni Raffy. Minä\nmenen maihin hänen vaimoaan hakemaan.\"\n\n\n\n\n8.\n\n\nDavid Grief istui kirjoittamassa kirjoituspöydän ääressä huvilan\nisossa huoneessa. Aamunkoitto sarasti ulkona. Oli ollut touhun yö.\nRouva Raffy oli tarvinnut kaksi hermostunutta tuntia pakatakseen\nomansa ja kapteenin tavarat. Gorman oli tavattu nukuksissa, mutta\nWatson, joka vahti sukeltajia, yritti tappelua. Ei kuitenkaan päästy\nampumiseen asti, sillä hän antautui, kun todistettiin, että on\nturha tapella vastaan. Toistaiseksi olivat hän ja Gorman kahleissa\nperämiehen kopissa. Rouva Raffy oli Griefin hytissä ja kapteeni Raffy\noli kytketty kajuutan pöytään.\n\nGrief laittoi valmiiksi kirjelmän ja luki sen läpi:\n\n  Swithin Hall saapa hänen laguunistaan otetuista\n  helmistä (arviolta) ............................ 100,000 doll.\n\n                                             Summa 100,000 doll.\n\nSwithin Hall maksava:\n\n  Herbert Snowille, \"Cascaden\" lastista\n  helmissä (arviolta) ............................. 60,000 doll.\n  Kapt. Raffylle, helmien kokoamisesta ............. 7,500  \"\n  Kapt. Raffylle, korvausta kuunari \"Emily L\":stä .. 7,500  \"\n  Rouva Raffylle, hyvästä tahdosta, viisi helmeä\n  (arv.) ........................................... 1,100  \"\n  Matkasta Sydneyhin, neljältä hengeltä ............   480  \"\n  Lyijyvalkoisesta, jolla on maalattu kaksi\n  Swithin Hallin venettä ...........................     9  \"\n  Swithin Hallille tasausta helmissä, kirjastopöydän\n  laatikossa (arv.) ............................... 23,411  \"\n\n                                             Summa 100,000 doll.\n\n                          Kuitataan.\n\nGrief pysähtyi ja lisäsi alle:\n\n    Lisäksi lainattu Swithin Hallilta kolme kirjaa: Hudsonin\n    \"Fyysillisten ilmiöiden lait\", Zolan \"Paris\" ja Mahanin \"Aasian\n    pulmat\". Nämä kirjat tai niiden täysi arvo nostettavissa David\n    Griefin konttorista Sydneyssä.\n\nHän sammutti sähkövalon, otti kirjapinkan, sulki huolellisesti oven\nja asteli veneensä luo rantaan.\n\n\n\n\n\n\nVI.\n\nYÖ GOBOTOLLA.\n\n\n\n\n1.\n\n\nGobotolla kauppamiehet astuvat maihin kuunareistaan ja viljelijät\ntulevat kaukaisilta, raaoilta rannoilta, pukeutuvat kenkiin,\nvalkoisiin housuihin ja muihin sivistyksen merkkeihin. Siellä on\nposti, siellä maksetaan laskut ja saadaan lehtiä, jotka eivät ole\nviittä viikkoa vanhempia, sillä tuo pienoinen, koralliriuttain\nympäröimä saari on hyvä ankkuripaikka ja koko hajallisen saariston\npostikeskus.\n\nElämä siellä on kuumeista, epäterveellistä ja kolkkoa, ja siellä\nilmenee saaren kokoon nähden enemmän alkoholimyrkytystapauksia\nkuin missään muussa maailman paikassa. Guvutu, Salomoninsaarilla,\nvoi kehua, että heillä ryypätään ryypynväliajoillakin. Goboto ei\nkiellä sitä, mutta huomauttaa, että sen aikakirjoissa ei tällaisia\nväliaikoja ole. Tilastoilla se voi myös osoittaa tuonnin olevan päätä\nkohti paljoa suuremman. Guvutu selittää tämän sanomalla, että Goboto\nharjoittaa laajempaa liikettä ja että siellä käy enemmän vieraita.\nGoboto vastaa, että sen vakinainen asujamisto on pienempi ja vieraat\njanoisempia. Ja riita jatkuu yhä, pääasiassa siksi, että riitelijät\neivät elä kyllin kauan lopettaakseen riitansa.\n\nGoboto ei ole iso. Saari on vain neljännesmailin läpimitaten, ja\nsille on sijoitettu amiraliteetin kivihiiliasema (jossa joitakin\nhiilitonneja on ollut parikymmentä vuotta koskemattomina). Vielä\non parakkeja mustille työläisille, iso peltikattoinen varastohuone\nja bangalo, jossa asuu saaren hoitaja ja pari konttoristia. He\nmuodostavat valkoisen väestön. Keskimäärin on yksi näistä kolmesta\naina kuumeessa. Työ on kovaa. Yhtiön politiikkana on pitää hyvänä\nliiketuttaviaan, kuten kilpasille yrittäneet yhtiöt ovat saaneet\nselville, ja liikkeenhoitajan kuten hänen konttoristiensakin\ntehtävänä on johtaa tarjoilua. Läpi vuoden tulee kaupankävijöitä\nkaukaisilta kuivilta merimatkoilta ja plantaasiherroja yhtä\nkaukaisilta ja kuivilta rannikoilta tuoden mukanaan mahtavan janon.\nGoboto on juomaveikkojen Mekka, ja saatuaan mekastetuksi he menevät\ntaas aluksilleen ja tiloilleen voimia kokoamaan.\n\nHieman heikommat tarvitsevat kuusikin kuukautta vierailujen\nväliaikaa. Mutta liikkeenhoitaja ja konttoristit eivät mitään\nloma-aikoja tunne. He ovat paikoillaan, ja viikko viikolta monsuunin\ntai kaakkoisen tuomina tulee kuunareita, joilla on lastina\nkookoslihaa, pähkinöitä, simpukankuoria, kilpikonnia ja -- janoa.\n\nTyö on kovaa Gobotolla ja palkka myös kaksinkertainen muihin asemiin\nverraten, ja yhtiö valitsee tänne vain rohkeita ja pelottomia\nmiehiä. Enempää ne eivät kestä kuin kaksi vuotta suunnilleen;\nsitten kuljetetaan niiden raadot Austraaliaan elävinä tai haudataan\nkuolleina saaren hietaan sen tuulenpuolelle. Johnny Bassett,\nGoboton miltei legendamainen sankari, löi kaikki rekordit. Hän\noli vankkaruumiinen kauppamies ja kesti seitsemän vuotta. Hänen\nkonttoristinsa täyttivät tarkalleen hänen viimeisen toivomuksensa ja\npanivat hänen ruumiinsa rommitynnyriin (maksaen rommin palkastaan) ja\nlähettivät sen hänen kotiväelleen Englantiin.\n\nEipä silti, kyllä Gobotolla koetettiin olla gentlemanneja. Ja\nvaikka heissä jotakin vikaa olikin, niin gentlemanneja he olivat\ntai ainakin olivat olleet. Ja siksi oli Goboton kirjoittamaton\nlaki, että kaikkien vieraiden oli puettava ylleen housut ja\nkengät. Vyöhysvaatteita ja paljaita sääriä ei suvaittu. Kun\nkapteeni Jensen, hurjin merikarhuista, vaikka vanhaa newyorkilaista\nKnickerbocker-sukua, tuli maihin puettuna miehustavyöhön ja\naluspaitaan, vyössä kaksi revolveria ja väkipuukko, niin hänet\npysäytettiin rannalle. Tämä tapahtui Johnny Bassettin päivinä,\nsillä hän oli tarkka etiketin mies. Kapteeni Jensen nousi veneensä\nkokkatuhdolle ja vakuutti, että hänen aluksessaan ei ole housuja. Ja\nkun hänet vihdoin laskettiin maihin, niin heti ensi päivänä Johnny\nBassett ystävällisesti mutta varmasti vaati vieraansa pukeutumaan\ntalosta saamiinsa housuihin. Tämä oli suuri ennakkopäätös. Seuraavina\nvuosina sitä ei koskaan rikottu. Valkoiset miehet ja housut kuuluivat\nyhteen. Neekerit vain alastomina juoksivat. Housut merkitsivät\nkorkeampaa kastia.\n\n\n\n\n2.\n\n\nTänä yönä olivat asiat kuten muulloinkin, yhtä poikkeusta\nlukuunottamatta. Heitä oli seitsemän miestä, jotka loistavin silmin\nja varmajalkaisina olivat viettäneet päivänsä skottilaisen whiskyn\nja repäiseväin cocktailien ääressä, ja nyt he istuutuivat aterialle.\nJokainen oli puettu takkiin, housuihin ja kenkiin: Jerry McMurtrey,\nliikkeenhoitaja; Eddy Little ja Jack Andrews, konttoristit; kapteeni\nStapler, työläisten pestauslaivasta _Merrystä_; Darby Shryleton,\nplantaasiherra Tito-Itolta; Peter Gee, puoliverinen kiinalainen\nhelmenostaja, jonka retket kulkivat Ceylonilta Paumotu-saarille, ja\nAlfred Deacon, vieras, joka oli tullut viime höyrylaivassa.\n\nEnsin tarjosivat mustat palvelijat viiniä niille, jotka sitä joivat,\nmutta pianpa kaikki siirtyivät takaisin skottilaiseen ja soodaan,\nvalaen syödessään ruokansa väkiviinalla, ennenkuin se meni heidän\nkorvennettuihin mahoihinsa.\n\nKahvin ääressä ollessaan he kuulivat ankkuriketjujen räminän, joka\nmerkitsi laivan saapumista.\n\n\"David Grief\", sanoi Peter Gee.\n\n\"Mistä te tiedätte?\" kysyi Deacon ylimielisesti ja ryhtyi heti\nhalventamaan puolirotuisen tietoja. \"Luulette puijaavanne vierasta.\nMutta olen minä purjehtinut itsekin, ja tuollainen laivan\nnimittäminen, kun sen purjeet vasta häämöttävät, tai omistajan muka\ntunteminen ankkurin äänestä on pelkkää hölynpölyä.\"\n\nPeter Gee sytytti juuri savuketta eikä vastannut.\n\n\"Jotkut neekerit tekevät siinä suhteessa ihmeitä\", huomautti\nMcMurtrey säveästi.\n\nTuo vieraan käytös huolestutti isäntää. Jo Peter Geen tulosta asti\noli Deacon osoittanut halua näykkiä tätä. Hän oli väittänyt kaikessa\nhäntä vastaan ja ollut yleensä raaka.\n\n\"Ehkäpä se johtuu toisen kiinalaisverestä\", oli Andrews arvellut.\n\"Deacon on austraalialainen, ja siellä eivät siedä värillisiä.\"\n\n\"Taitaa niin olla\", oli McMurtrey myöntänyt, \"mutta me emme voi\nsallia mitään nokittelua Peter Geen laista miestä vastaan, joka on\nvalkoisempi kuin kukaan valkea mies\".\n\nTässä suhteessa ei johtaja ollut ollenkaan väärässä. Peter Gee oli\nharvinainen luomus, yhtä hyvä kuin mikä euraasialainen tahansa.\nTosiaankin, hänen suonissaan virtaava veri oli onnellinen yhtymä\nkiinalaisen virheetöntä jämeyttä ja isältä perittyä brittiläistä\nhuolettomuutta ja häikäilemättömyyttä. Sitten hän oli saanut paremman\nsivistyksen kuin kukaan läsnäolevista, puhui paremmin englanninkieltä\nkuten useita muitakin kieliä ja tunsi sekä noudatti useampia heidän\ngentlemanni-ihanteitaan kuin he itse. Lisäksi hän oli ylevämielinen.\nEi harrastanut väkivaltaisuutta, vaikka olikin aikoinaan kyllä miehiä\ntappanut. Meteliä hän inhosi. Vältti sitä kuin ruttoa.\n\nKapteeni Stapler astui auttamaan McMurtreytä: \"Muistanpa, kun\nvaihdoin alusta ja tulin Altmaniin, niin tunsivat neekerit heti,\nettä minä olin tulija. Minua ei odotettu, ei varsinkaan toisella\naluksella. He sanoivat kauppamiehelle, että minä olin tulossa.\nHän katsoi kiikarilla eikä uskonut. Mutta ne tiesivät. Sanoivat\njäljestäpäin, että koko kuunarin olemuksesta he näkivät, että minä\nsitä johdin.\"\n\nDeacon ei ollut kuulevinaan, vaan kävi yhä helmenostajan kimppuun:\n\"Kuinka te ankkurin äänestä voitte tuntea sen miehen, minkä nimen\nmainitsitte?\"\n\n\"Monet seikat vaikuttavat siihen arviointiin\", vastasi Peter Gee.\n\"Vaikea selittää. Siihen tarvittaisiin kokonainen käsikirja.\"\n\n\"Sitähän minäkin\", ilkkui Deacon. \"Selitys, mikä ei mitään selitä, on\nhelppo.\"\n\n\"Kuka tulee bridgeen?\" keskeytti Eddy Little, konttoristi, katsellen\nkysyvästi ympärilleen ja alkaen sekoittaa kortteja. \"Pelaattehan,\nPeter?\"\n\n\"Tottahan hän nyt, kerskailija\", ehätti Deacon. \"Tämä humpuuki alkaa\nkyllästyttää minua. Herra Gee, teette minulle palveluksen ja saatte\nitsenne parempaan valoon silmissäni, jos selitätte, miten tunsitte,\nkuka ankkurin laski. Sitten tulen kanssanne pikettiin.\"\n\n\"Minusta bridge on parempi\", vastasi Peter. \"Ja mitä siihen toiseen\nasiaan tulee, niin se oli äänestä päättäen pieni alus; ei pilliä, ei\nsireeniä. Se tuli likelle rantaa -- isot jäävät kauemmaksi. Sitten on\nväylä mutkikas. Näillä mailla ei ole värväys- eikä kauppakapteenia,\njoka uskaltaisi tulla pimeässä. Ei kukaan muukalainen ainakaan\nuskaltaisi. Kaksi poikkeusta oli. Mutta Margonvillen teloitutti\nFidshi-saarten korkea oikeus, niin että jäi vain David Grief. Yöllä\ntai päivällä, missä ilmassa tahansa hän sen tien kulkee. Tämän kaikki\nhyvin tuntevat. Jos nyt Grief olisi muualla, olisi sitä voinut\nyrittää joku hurjapää nuorukainen. Mutta minä en sellaista tunne eikä\nkukaan muukaan. Sitten, David Grief on näillä vesillä, purjehtien\n_Gungalla_, jonka on määrä pistäytyä täällä matkalla Karo-Karoon.\nKolme päivää sitten puhuttelin David Griefiä Sandfly Passagella.\nHän oli juuri sijoittamassa välittäjää uudelle kauppa-asemalle. Hän\nilmoitti menevänsä Babolle ja tulevansa sitten tänne. Hänellä on\nollut riittävästi aikaa. Kuulen ankkurin rasahtavan. Kuka muu kuin\nDavid Grief olisi tulossa! Tunnen _Gungan_ kapteenin Donovanin ja\ntiedän, että hän ei tulisi väylästä pimeällä, jos ei omistaja olisi\nlaivalla. Jonkun minuutin kuluttua astuu David Grief tuosta ovesta\nsisään ja sanoo: 'Guvutussa juodaan ryyppyjen välilläkin.' Siitä lyön\nviisikymmentä puntaa vetoa.\"\n\nDeacon oli täksi kertaa nolattu. Tumma puna kohosi hänen kasvoilleen.\n\n\"Vastauksen saitte\", nauroi ystävällisesti McMurtrey. \"Ja minä panen\nhänen vetoonsa lisäksi muutaman sovereignin.\"\n\n\"Bridgeä! Kuka rupeaa?\" kysyi kärsimättömästi Eddy Little. \"Käykää\ntänne, Peter.\"\n\n\"Te muut saatte pelata\", sanoi Deacon. \"Me pelaamme hänen kanssaan\npikettiä.\"\n\n\"Minä pelaan bridgeä mieluummin\", sanoi Peter Gee suopeasti.\n\n\"Ettekö pelaa pikettiä?\"\n\nHelmenostaja nyökäytti päätään.\n\n\"No tulkaa sitten. Ehkä voin osoittaa ymmärtäväni peliä paremmin kuin\nankkureita.\"\n\n\"Oh, vai niin...\" alkoi McMurtrey.\n\n\"Te voitte pelata bridgeä\", keskeytti Deacon. \"Me pelaamme pikettiä.\"\n\nVastahakoisesti Peter Gee taipui peliin, jonka tiesi tulevan ikäväksi.\n\n\"Yksi kerta vain\", sanoi hän nostaessaan.\n\n\"Paljonko?\" kysyi Deacon.\n\nPeter Gee kohautti olkapäitään. \"Kuinka tahdotte.\"\n\n\"Sata ylös -- viisi puntaa peli.\"\n\nPeter Gee suostui.\n\n\"Kaksinkertaisella panoksella kymmenen, tietysti.\"\n\n\"All right.\"\n\nToisen pöydän ääressä pelattiin bridgeä. Kapteeni Stapler, joka ei\nollut kortinlyöjä, katseli ja täytteli pitkiä skottilaislaseja, jotka\nolivat kunkin oikealla puolella. McMurtrey seurasi huonosti salatulla\ntarkkuudella pikettipöydän tapahtumia. Muitakin englantilaisia\nhuoletti tuon austraalialaisen käytös, ja kaikki he pelkäsivät\nhänen tekevän jotakin varomatonta. Että hän kiihotti itseään tuota\npuoliveristä vastaan ja että räjähdys voi tulla milloin tahansa, se\noli kaikille selvillä.\n\n\"Toivonpa Peterin häviävän\", sanoi McMurtrey matalalla äänellä.\n\n\"Ei häviä, jos on hiukankin onnea\", vastasi Andrews. \"Hän on\npiketissä ihan tietäjä. Olen kokenut.\"\n\nDeaconin ärtyisyys osoitti Peter Geen olevan voitolla.\nAustraalialainen käytteli lasiaan taajaan. Oli menettänyt ensi pelin\nja oli juuri menettämässä toisen, kun ovi avautui ja David Grief\nastui sisään.\n\n\"Guvutussa ryyppäävät ryyppyjen välilläkin\", hän lausui, ennenkuin\ntervehti isäntääkään. \"Halloo, Mac! Laivurillani on tuolla veneessä\nsilkkipaita, kravatti ja tenniskengät, kaikki täydelliset, mutta\nhän pyytää, että lähettäisitte hänelle housut. Minun ovat liian\npienet, mutta teidän sopivat. Halloo, Eddy! Kuinka voi ngari ngari?\nLiikkeelläkö, Jack? Ihme tapahtunut. Ei kukaan kuumeessa eikä kukaan\nhuomattavan humalassa.\" Hän huoahti. \"Mutta onpa yö vasta alulla.\nHalloo, Peter! Saitteko sen ison ryöpyn niskaanne tuntia jälkeen\nlähtönne? Me saimme heittää toisen ankkurin.\"\n\nSill'aikaa kuin hänet esiteltiin Deaconille, lähetti McMurtrey pojan\nviemään housuja, ja kun kapteeni Donovan hetken kuluttua astui\nsisään, oli hän moitteettomassa valkoisen miehen asussa -- Goboton\nmittojen mukaan.\n\nDeacon menetti toisen pelin, ja sisunpurkaus julisti sen maailmalle.\nPeter Gee sytytti savukkeen ja oli rauhallinen.\n\n\"Mitä? -- vai te luovutte pelistä, kun olette voitolla?\" ärsytti\nDeacon.\n\nGrief kohotti kulmakarvojaan kysyvästi, ja McMurtrey tulkitsi\nmuristen tyytymättömyyttään.\n\n\"Johan se tuli täyteen\", sanoi Peter Gee.\n\n\"Kolme siihen kuuluu. Minun työni. Tulkaa.\"\n\nPeter Gee tuli, ja kolmas peli alkoi.\n\n\"Pentu -- sietää opetuksen\", mutisi McMurtrey Griefille. \"Lopetetaan,\npojat. Tekeepä mieleni pitää silmällä tuota nulikkaa. Jos hän\nkäy kovin koppavaksi, heitän hänet rannalle -- huolimatta yhtiön\nohjeista.\"\n\n\"Kuka hän on?\" tiedusteli Grief.\n\n\"Jäi viime höyrystä. Yhtiön määräys on kohdella häntä hyvin. Katselee\nplantaasin paikkaa rahoja sijoittaakseen. -- Kymmenentuhannen\npunnan paperi sillä on yhtiöltä. Päässään näkyy olevan 'Austraalia\nvalkoisille'! Luulee saavansa olla törkeä, kun on pintansa valkea ja\nisänsä oli ylisyyttäjä. Siksi nokkii Peteriä, joka taas viimeisenä\nrettelöön antautuu, kuten tiedätte. Piru vieköön yhtiön. En minä ole\nruvennut tähän toimeen imettääkseni sen pankkitileillä varustettuja\npentuja. Täyttäkää lasinne, Grief. Tuo mies on tuhannen tulimmainen.\"\n\n\"Ehkä vain nuori\", huomautti Grief.\n\n\"Ei kestä päihtymystään -- se on selvä.\" Isäntä osoitti ilmein\ninhoaan. \"Jos se kohottaa kätensä Peteriä vastaan, niin minä pieksän\nhänet.\"\n\nHelmenostaja levitti kortit pöydälle ja nojasi taaksepäin. Oli\nvoittanut kolmannen pelin. Silmäsi Eddy Littleen ja sanoi:\n\n\"Olen valmis tulemaan bridgeen.\"\n\n\"En minä toki peliä karttaisi\", intoili Deacon.\n\n\"Vai niin. Minä en nyt välitä\", sanoi Peter Gee yhtä tyynenä kuin\ntavallisesti.\n\n\"Tulkaa vain peliin\", penäsi Deacon. \"Vielä kerta. Ette voi viedä\nrahojani noin. Olen menettänyt viisitoista puntaa. Kaksinkertainen\ntai loppu!\"\n\nMcMurtrey aikoi keskeyttää, mutta Grief pidätti häntä silmin.\n\n\"Mutta vain sillä ehdolla, että se on viimeinen\", sanoi Peter Gee\nkokoillen kortteja. \"Minun työni kai. Siis viisitoista puntaa. Joko\nmaksatte minulle kolmekymmentä tai tulee tasapeli?\"\n\n\"Niin on, poikaseni. Joko menee tasan tai minä maksan kolmekymmentä.\"\n\n\"Jokos kiihdytään\", muistutti Grief vetäen esille tuolin.\n\nToiset olivat myös sen pöydän ympärillä, ja Deaconia kohtasi taas\nkova onni. Selvää oli myös, ettei hän sitä tyynesti kestänyt. Hän\nkiroili, noitui ja manasi järkähtämätöntä pelikumppaniaan. Vihdoin\nPeter Gee lopetti, ennenkuin Deaconilla vielä oli viittäkymmentä\npistettä. Tämä tuijotti sanattomana vastapelaajaansa.\n\n\"Taisi tulla pietti\", sanoi Grief.\n\n\"Kaksinkertainen\", myönsi Peter Gee.\n\n\"Ei sitä tarvitse minulle opettaa\", kähisi Deacon. \"Olen opiskellut\nlaskuoppia. Olen teille maksava viisikymmentäviisi puntaa. Tuoss'\non.\" Se tapa, millä hän heitti yhdeksän viiden punnan seteliä\npöydälle, oli jo loukkaus itsessään. Peter Gee oli sitäkin tyynempi,\nei osoittanut pienintäkään hermostumisen merkkiä.\n\n\"Teillä on pirunmoinen onni, mutta te ette osaa korttia pelata, sen\nsanon\", jatkoi Deacon. \"Kyllä minä voisin teille pelaamista opettaa.\"\n\nPuolirotuinen hymyili ja nyökkäsi myöntävästi kääriessään rahat\nkokoon.\n\n\"On muuan pelilaji, kasino -- olettekohan siitä koskaan kuullut\npuhuttavan -- lasten leikkiä.\"\n\n\"Olen nähnyt sitä pelattavan\", mutisi puolirotuinen ystävällisesti.\n\n\"Vai niin\", kahahti Deacon. \"Ehkäpä luulette osaavanne sitä\npelatakin?\"\n\n\"Ei, enpä tietenkään. Ei taida olla päätä siihen.\"\n\n\"Se on miesten peliä, kasino\", sanoi Grief innostuen. \"Minä pidän\nsiitä paljon.\"\n\nDeacon ei ollut häntä huomaavinaan.\n\n\"Minä pelaan teitä vastaan kymmenen guineaa peli -- kolmekymmentäyksi\npistettä\", haastoi Deacon Peter Geelle. \"Ja näytän, kuinka vähän te\nkortinpelistä tiedätte. Tul' pois!\"\n\n\"Ei kiitos\", vastasi puoliverinen. \"Odottavat tuolla bridgeen.\"\n\n\"Niin, tulkaa nyt mukaan\", pyysi Eddy Little hartaasti. \"Tulkaa että\npäästään alkuun.\"\n\n\"Vai pelkäätte pikku kasinoa\", irvisteli Deacon. \"Kai oli rahamäärä\nliian korkea. Minä suostun pelaamaan pennyistä -- tai lanteista --\njos haluatte.\"\n\nTuon miehen käytös oli loukkaus heitä kaikkia vastaan. McMurtrey ei\nvoinut pidättäytyä kauempaa, vaan sanoi: \"Lopettakaa jo, Deacon. Kun\nhän ei tahdo pelata, niin jättäkää hänet rauhaan.\"\n\nDeacon kääntyi raivoisana isäntäänsä vastaan; mutta ennenkuin hän\nennätti purkaa kiukkuaan, astui Grief esiin ja sanoi: \"Haluaisin\npelata kasinoa kanssanne.\"\n\n\"Mitä tiedätte siitä?\"\n\n\"Oh, en paljoa, mutta haluaisin opetella.\"\n\n\"Hyvä, mutta minä en aio antaa opetusta penneillä tänä yönä.\"\n\n\"Se on all right\", vastasi Grief. \"Kyllä minä voin pelata miltei\nmistä summasta tahansa -- järjen rajoissa tietysti.\"\n\nDeacon yritti iskeä tämän tunkeilijan maahan yhdellä iskulla. \"Pelaan\nsata puntaa pelin, jos teille sopii.\"\n\nGrief loisti riemusta. \"Mainiota, aloitetaan.\"\n\nDeacon hätkähti. Hän oli luullut murskaavansa gobotolais-kauppiaan\nheti tuollaisella esityksellä.\n\n\"Luetaanko tasalaskut?\" kysyi Grief.\n\nAndrews oli tuonut hänelle uuden pakan.\n\n\"Ei tietenkään\", vastasi Deacon. \"Noloa peliä se.\"\n\n\"Sepä hyvä, en minäkään pidä nolosta pelistä.\"\n\n\"Vai ette, no sittenpä sanon jotakin. Pelataan viisisataa puntaa\npeli.\"\n\nTaas sai Deacon kömmähtää, sillä Grief kortteja sekoittaen sanoi:\n\"Suostutaan. Padat ensin ulos, tietysti, sitten pikku ja iso kasino\nja ässät bridgen arvojärjestyksessä. Niinkö?\"\n\n\"Olettepa te leikkisiä täällä\", nauroi Deacon, mutta nauru oli\nväkinäistä. \"Mistä minä tiedän, saanko rahat?\"\n\n\"Yhtä vähän minä tiedän teistä. Mac, kuinka suuri on luottoni täällä?\"\n\n\"Niin suuri kuin ikinä haluatte\", vastasi yhtiön edustaja.\n\n\"Te vastaatte siitä mieskohtaisesta?\" tiukkasi Deacon.\n\n\"Varmasti\", vastasi McMurtrey. \"Luottakaa siihen. Yhtiö hyväksyy\nhänen papereitansa teidän talletustodisteenne määrään ja yli sen.\"\n\n\"Ottakaa\", sanoi Grief, asettaen kortit Deaconin eteen. Tämä\nviivytteli vielä ja katsoi epäröiden toisten kasvoihin. Kaikki\nnyökäyttivät päitään.\n\n\"Te olette kaikki minulle tuntemattomia\", väitti Deacon. \"Mistä minä\ntiedän? Paperille kirjoitettu ei aina ole rahaa.\"\n\nSilloin Peter Gee veti lehtiön taskustaan ja lainasi McMurtreyltä\nsäiliökynän. Sanoi: \"Minä en ole ostanut vielä, niin että tilini\non koskematon. Minä siirrän sen teille, Grief. Viisitoistatuhatta.\nTuossa.\"\n\nDeacon silmäsi paperiin sen mennessä hänen ohitseen ja sanoi: \"Onko\nse hyvä?\"\n\n\"Yhtä hyvä kuin teidänkin\", vastasi johtaja. \"Yhtiön paperit ovat\naina hyvät.\"\n\nDeacon nosti, sai korttinsa ja asetti ne. Mutta onni oli yhä\nvastainen ja hän hävisi.\n\n\"Uusi peli\", sanoi hän. \"Ei sovittu siitä, kuinka monta, ettekä te\nvoi jättää minua hävinneeksi.\"\n\nGrief sekoitti ja ojensi kortit.\n\n\"Pannaan peliin tuhat\", sanoi Deacon, menetettyään toisen pelin. Ja\nkun oli mennyt ne kaksi puolituhantista samaa tietä, ehdotti hän\nkahtatuhatta.\n\n\"Sarja kohoaa nopeasti\", muistutti McMurtrey ja sai halveksuvan\nsilmäyksen palkakseen. Mutta johtaja intti yhä: \"Älkää kohottako\ntuossa tahdissa, jos ette tahdo olla hullu.\"\n\n\"Kuka tätä peliä pelaa?\" heitti Deacon isännälleen. Ja Griefille\nsanoi hän: \"Olette saanut kaksituhatta. Panetteko kaksituhatta\npeliin?\"\n\nGrief nyökkäsi, ja neljäs peli alkoi. Deacon voitti. Tuollaisen pelin\nkohtuuttomuus oli kaikille selvä. Vaikka Deacon oli menettänyt kolme\npeliä neljästä, ei hän ollut menettänyt yhtään rahaa. Lapsenkin\nlaskutavan mukaan hän aina voittaessaan sai menettämänsä rahat\ntakaisin. Nyt hän näytti haluavan lopettaa, mutta Grief ojensi\nhänelle korttipakan.\n\n\"Mitä?\" huusi Deacon. \"Vieläkö haluatte?\"\n\n\"En ole vielä saanut mitään\", heitti Grief. \"Siitä viisisatasestako\naloitetaan?\"\n\nHäpeä äskeisen johdosta lienee aiheuttanut sen, että Deacon sanoi:\n\"Ei, pannaan rahat. Ja sitten. Eikö 31 pistettä ole liian pitkä?\nRiittää kai 21 -- jollei ole teille liian nopeata?\"\n\n\"Siitähän tulee pieni sievä peli\", suostui Grief.\n\nTaas uudistui sama temppu. Deacon menetti kaksi peliä, kohotti\npanoksen kaksinkertaiseksi ja pääsi tasalle taas. Mutta Grief oli\nkärsivällinen, vaikka sama uudistui usean kerran seuraavan tunnin\naikana. Sitten tapahtui mitä hän odotti -- Deaconin menestysten\nsarjat pitenivät. Tämä kahdisti panoksen neljääntuhanteen ja hävisi,\nkohotti kahdeksaan ja hävisi ja ehdotti sitten kuuttatoista.\n\nGrief pudisti päätään. \"Ette voi. Teillä on vain kymmenentuhannen\ntili yhtiön kanssa.\"\n\n\"Tarkoitatteko, ettette anna minulle enää tilaisuutta?\" kysyi Deacon\nkäheänä. \"Aiotteko jättää pelin saatuanne minulta kahdeksantuhatta?\"\n\nGrief hymyili ja pudisti päätään. \"Se on rosvousta, selvää\nrosvousta\", jatkoi Deacon. \"Te otatte rahani ettekä sitten suostu\njatkamaan.\"\n\n\"Te olette väärässä. Minä olen aivan valmis tulemaan peliin\nkanssanne. Teillä on kahdentuhannen punnan edestä tilaisuutta vielä.\"\n\n\"Ne pelataan sitten\", sanoi Deacon. \"Te nostatte.\"\n\nPeli pelattiin ääneti, lukuunottamatta ärsyttäviä huomautuksia\nja kirouksia, joita Deacon heitteli. Ääneti katselijat täyttivät\nkorkeita whiskylasejaan ja maistelivat niistä. Grief ei välittänyt\nvastapelaajansa purkauksista, vaan keskitti huomionsa peliin.\nHän pelasi tosissaan, ja viisikymmentäkaksi korttia oli mielessä\npidettävänä, ja hän piti. Kun viimeistä jakoa oli päästy kaksi\nkolmannesta, laski hän kätensä.\n\n\"Kortit kiertävät minut pois\", sanoi hän. \"Minulla on\nkaksikymmentäseitsemän.\"\n\n\"Mutta jos erehdytte\", uhkasi Deacon kasvot kalpeina ja vääntyneinä.\n\n\"Sitten lienen menettänyt. Luetaan.\"\n\nGrief ojensi hänelle pinkkansa, ja Deacon totesi laskelman värisevin\nsormin. Hän lykkäsi tuolinsa taaksepäin ja tyhjensi lasinsa. Hän\nkatseli ympärillään olevien kasvoihin, joissa ei myötätuntoa ollut\nhavaittavissa.\n\n\"Luulenpa, että on lähdettävä ensi höyrylaivalla Sydneyhin\", sanoi\nhän ja ensi kerran oli hänen puheensa tyyni ja kerskailematon. --\nGrief sanoikin toisille jäljestäpäin: \"Jos hän olisi ruikuttanut tai\nulvonut, en olisi antanut hänelle sitä viime satsia. Mutta kun hän\notti lääkkeensä kuin mies, niin täytyi.\"\n\nDeacon silmäsi kelloonsa, teeskenteli väsynyttä haukotusta ja alkoi\nnousta.\n\n\"Odottakaas\", sanoi Grief. \"Vieläkö haluatte yrittää?\"\n\nToinen painui takaisin tuoliinsa, yritti puhua, mutt'ei voinut,\nnuolaisi kuivia huuliaan ja nyökäytti päätään.\n\n\"Kapteeni Donovan purjehtii päivänkoitossa _Gungalla_ Karo-Karoon\",\naloitti Grief näennäisen huolettomasti. \"Karo-Karo on hietarengas\nmeren keskellä, ja siellä on joku tuhat kookospuita. Pandanus kasvaa\nsiellä, mutta makeita perunoita ei voi kasvattaa eikä taro-juurta.\nSiellä on noin 800 alkuasukasta, kuningas ja kaksi pääministeriä,\njotka kolme viimeksimainittua ovat ainoat pukuja käyttävät siellä.\nSe on pieni jumalan hylkäämä maailmankolkka, ja kerran vuodessa\nlähetän kuunarin sinne Gobotosta. Juomavesi on suolansekaista, mutta\nvanha Tom Butler on siellä elellyt toista kymmentä vuotta. Hän on\nainoa valkoinen mies siellä, ja hänellä on venekuntana viisi Santa\nCruzin poikaa, jotka menisivät tiehensä ja tappaisivat hänet, jos\nvoisivat. Siksi heidät onkin sinne lähetetty. Mutta karata ne eivät\nvoi. Hänellä on aina riittämiin visaisia juttuja plantaaseilta.\nLähetyssaarnaajia ei ole. Kaksi samoalaista opettajaa nuijittiinkin\nkuoliaaksi rannalla, kun ne muutamia vuosia sitten sinne yrittivät.\n\n\"Ihmettelette kai, mihin tällä kaikella tähtään. Mutta\nkärsivällisyyttä. Kuten sanoin, lähtee kapteeni Donovan vuotuiselle\nmatkalleen Karo-Karoon aamunkoitossa. Tom Butler on vanha ja käy\nvoimattomaksi. Olin aikonut siirtää hänet Austraaliaan, mutta\nhän haluaa elää ja kuolla Karo-Karolla, ja ensi vuonna kai se\ntapahtuukin. Hän on vanha jörö. Nyt on aika lähettää joku hänen\ntyöhönsä valmistumaan. Mitähän te pitäisitte siitä toimesta? Kaksi\nvuotta olisi teidän oltava siellä.\n\n\"Älkäähän huoliko! Odottakaa, kunnes lopetan. Olette koko illan\ntoistanut juttua siitä, että haluatte saada tilaisuuden koettaa.\nEi se mitään koetusta ole, kun pelaa menemään omaisuutta, jota\nkootakseen ei ole hikeään vuodattanut. Minulle menettämänne summan\nolitte perinyt isältänne tai joltakin muulta, joka sen oli kaapinut\nkokoon. Mutta kaksi vuotta kaupanhoitajana Karo-Karolla, kas se olisi\njotakin! Minä panen peliin teiltä voittamani kymmenentuhatta teidän\nkahta vuottanne vastaan Karo-Karolla. Jos voitatte, on raha teidän.\nJos häviätte, lähdette aamunkoitossa Karo-Karolle. Tätä voi sanoa\ntosi-tilaisuudeksi. Pelataanko?\"\n\nDeacon ei voinut puhua. Hänen kurkussaan oli kuin iso möhkäle, mutta\nhänen päänsä nyökkäsi myöntävästi, ja hän ojensi kättään kortteja\nkohti.\n\n\"Vielä yksi seikka\", lisäsi Grief. \"Voin parantaa ehtojakin. Jos\nhäviätte, on kaksi vuottanne minun -- tietysti ilman palkkaa. Mutta\nminä maksan palkan. Jos työnne tyydyttää, jos noudatatte ohjeita,\nniin maksan viisituhatta puntaa vuodessa näiltä vuosilta. Raha\nsijoitetaan yhtiölle maksettavaksi teille korkoineen, kun aika on\ntäysi. Kelpaako?\"\n\n\"Se on liikaa teiltä\", änkytti Deacon. \"Tavallisestihan kaupanhoitaja\nsaa 10-15 puntaa kuussa.\"\n\n\"No, koetetaan sitten\", sanoi Grief. \"Mutta ennenkuin aloitamme,\nsanelen minä muutamia ohjeita. Nämä teidän on kerrattava joka aamu\nnäiden kahden vuoden kuluessa -- jos häviätte. Ne ovat tarkoitetut\nsielunne terveydeksi. Kun olette ne kerrannut seitsemänäsatana ja\nkolmenakymmenenä Karo-Karon päivänä, niin uskonpa niiden pysyvän\npäässänne. Lainatkaahan kynäänne, Mac. Kas niin...\"\n\nHän kirjoitti tasaisesti ja nopeasti jonkun minuutin ja luki sitten\nääneensä seuraavaa:\n\n\"Minun on muistettava, että mies on yhtä hyvä kuin toinenkin, paitsi\nmilloin hän pitää itseään parempana.\n\n\"Vaikka olisin kuinka juovuksissa, en saa lakata olemasta\ngentlemanni. Se on, minun on käyttäydyttävä ihmisiksi. Huom.!\nMuutamien on paras olla juopumatta.\n\n\"Kun pelaan miesten peliä miesten seurassa, niin minun on pelattava\nkuin mies.\n\n\"Hyvä voimasana oikein ja harvoin käytettynä, on varsin vaikuttava.\nKovin taaja kiroileminen pilaa kiroilemisen. Huom.! Kiroileminen ei\nmuuta korttien asemaa eikä vaikuta tuulen puhaltamiseen.\n\n\"Ei ole miehellä lupaa alentaa arvoansa. Kymmenentuhatta puntaa eivät\ntuota sellaista oikeutta.\"\n\nHänen alkaessaan lukea oli Deacon kalpea kiukusta. Sitten kohosi\nniskasta kasvoille punastus, joka loppua kohti kävi yhä tummemmaksi.\n\n\"Siinä on kaikki\", sanoi Grief taittaessaan paperin kokoon ja\nasettaessaan sen pöydälle. \"Vieläkö olette valmis peliin?\"\n\n\"Minä olen sen ansainnut\", mutisi Deacon murtuneena. \"Olen ollut\naasi. Herra Gee, ennenkuin tiedän, voitanko vai häviän, pyydän\nanteeksi. Ehkä oli whisky tekijänä, en tiedä, mutta haaska minä olen,\nmoukka, tolvana -- mitä nimiä kehnoudella on.\"\n\nHän ojensi kätensä, ja puolirotuinen puristi sitä iloisesti.\n\n\"Minä sanon, Grief\", hän julisti, \"poika on all right. Peruuttakaa se\ntemppu ja unohtakaamme koko juttu.\"\n\nGrief aikoi ryhtyä väittelyyn, mutta Deacon huusi: \"Ei, sitä en\nsalli. En minä peräänny. Jos on tullakseen Karo-Karo, niin tulkoon.\nEi siitä sen enempää.\"\n\n\"Oikein\", sanoi Grief ja alkoi sekoittaa. \"Hän on oikeaa lajia\nmenemään Karo-Karoon, eikä se tee hänelle pahaa.\"\n\nPeli oli kiivas ja kireä. Kolme kertaa he tulivat tasalleen.\nViidennen ja viimeisen pelin alkaessa Deacon tarvitsi kolme pistettä\npäästäkseen pois ja Grief neljä. Edellinen ei enää kiroillut eikä\nmetelöinyt ja pelasikin parhaan pelinsä koko iltana. Saipa vielä\nmolemmat mustat ässät ja herttaässänkin.\n\n\"Voitteko luetella käsissäni olevain neljän kortin nimet?\" kysyi hän\nviime pelin lähetessä loppuaan.\n\nGrief nyökkäsi. \"Luetelkaa.\"\n\n\"Patasotilas, patakakkonen, herttakymppi ja ruutuässä\", vastasi Grief.\n\nDeaconin takana olevat ja hänen kortteihinsa katsovat eivät ilmettä\nmuuttaneet. Mutta luettelo oli sattunut kohdalleen.\n\n\"Luulenpa, että pelaatte kasinoa paremmin kuin minä\", myönsi Deacon.\n\"Minä voin luetella vain kolme teidän korteistanne: sotilas, ässä ja\niso kasino.\"\n\n\"Väärin. Ei ole viittä ässää pelissä. Olette saanut kolme, ja neljäs\non kädessänne.\"\n\n\"Totta tosiaan\", myönsi Deacon. \"Minähän sain ne kolme. Mutta minäpä\nsaan 'kortit'. Enkä muuta tarvitse.\"\n\n\"Minä annan teidän pelastaa pikku kasinon\" -- Grief laski. \"Niin, ja\nässän myös, ja sittenkin teen kortit ja sen ison kasinon. Pelatkaa.\"\n\n\"Kas niin, ei kortteja ja minä voitan\", huudahti Deacon, kun pelasi\nviimeisen korttinsa. \"Minulla on pikku kasino ja neljä ässää. Vain\niso kasino ja padat auttavat teidät kahteenkymmeneen.\"\n\nGrief pudisti päätään. \"Erehdys, pelkään minä.\"\n\n\"Ei ole\", vakuutti Deacon varmasti. \"Minä laskin joka kortin, jonka\nsain. Siinä kyllä olin oikeassa. Minä olen kuudessakolmatta kuten\ntekin.\"\n\n\"Laskekaa vielä\", sanoi Grief.\n\nHuolella ja hitaasti, vapisevin sormin laski Deacon ottamansa kortit.\nNiitä oli viisikolmatta. Hän ojensi kätensä, otti pöydältä Griefin\nkirjoittamat säännöt, taittoi paperin ja pisti sen taskuunsa. Sitten\nhän tyhjensi lasinsa ja nousi. Kapteeni Donovan katsoi kelloonsa,\nhaukotteli ja nousi myös.\n\n\"Joko lähdette laivalle?\" kysyi Deacon.\n\n\"Kyllä\", kuului vastaus. \"Mihin aikaan lähetän veneen teitä\nnoutamaan?\"\n\n\"Minä lähden mukaanne. Otamme tavarani _Billystä_ ohimennen. Piti\nlähtemäni sillä Babiin huomenna.\"\n\nDeacon puristi kaikkien käsiä saaden ilmeiset onnentoivotukset.\n\n\"Pelaako Tom Butler korttia?\" kysyi hän Griefiltä.\n\n\"Erakkopeliä\", kuului vastaus.\n\n\"No, minä opetan hänelle kaksoiserakkoa.\" Deacon kääntyi ovea kohti,\nmissä kapteeni Donovan odotti, ja lisäsi huoaten: \"Ja pelkäänpä, että\nhän nylkee minua, jos pelaa niinkuin te muut saarelaiset.\"\n\n\n\n\n\n\nVII.\n\nAURINGON SULAT.\n\n\n\n\n1.\n\nFitu-Ivan saari oli viimeinen riippumaton polyneesialainen alue\nEtelämerellä. Kolme seikkaa oli sen aiheuttanut. Ensimmäiseksi ja\ntoiseksi sen erillisyys ja kansan sotaisuus. Mutta ne eivät sitä\nolisi pelastaneet, jollei olisi sattunut niin, että Japani, Ranska,\nIso-Britannia, Saksa ja Yhdysvallat havaitsivat sen yht'aikaa.\nKäyttäytyivät kuin katupojat lantista riidellessään. Näiden viiden\nvallan sotalaivat tunkeutuivat saaren satamaan samalla kertaa, ja\nsota uhkasi. Aamiaisensa ääressä sai maailma lukea palstamäärin\ntietoja Fitu-Ivasta. Kuten eräs merimies siihen aikaan sanoi,\njoutuivat niiden kaikkien jalat samaan aikaan siihen kaukaloon.\n\nJa niin pääsi Fitu-Iva sillä kertaa yhteisholhouksestakin, ja\nkuningas Tulifau, eli maan kielellä Tui Tulifau, jakoi edelleen\nalempaa ja ylempää oikeutta talossa, jonka hänelle oli Kalifornian\npunapuusta rakentanut sydneyläinen kauppalaivuri. Ei ollut Tui\nTulifau vain kuningas jokaista tuumaa myöten, vaan hän oli myöskin\nkuningas joka sekuntinaan. Kun hän oli hallinnut 58 vuotta ja 5\nkuukautta, oli hän ainoastaan 58 vuotta ja 3 kuukautta vanha,\ns.o. hän oli hallinnut kuudetta miljoonaa sekuntia kauemmin kuin\noli hengittänyt, sillä hänet oli kruunattu kaksi kuukautta ennen\nsyntymäänsä.\n\nHän oli kuninkaallinen kuningas, kuusi ja puoli jalkaa pitkä, ja\nolematta erikoisen lihava hän painoi 320 naulaa. Mutta se ei ollut\ntavatonta Polyneesian kantakirjoissa. Sepeli, hänen kuningattarensa,\noli kuusi jalkaa kolme tuumaa ja painoi 260 naulaa, kun taas tämän\nveli, Uiliami, joka komensi armeijaa pääministerin toimen välitöiksi,\noli häntä tuumaa pitempi ja painoi puolensataa naulaa enemmän. Tui\nTulifau oli iloinen sielu, aika syömäri ja juomari. Iloisia sieluja\nolivat hänen kansansakin jäsenet, paitsi vihassa, jolloin saattoivat\nheitellä kuolleita sikojakin päin niitä, joihin suuttuivat. Mutta\ntarpeen tullen he osasivat tapella kuin maorit, kuten nahassaan\nsaivat tuntea merirosvomaiset santelipuunkauppiaat ja entisajan\n\"mustalinnut\".\n\n\n\n\n2.\n\n\nGriefin kuunari _Cantani_ oli sivuuttanut satamansuun Patsaskalliot\nkaksi tuntia sitten ja liukui satamaan nukahtavan tuulen viime\nvireillä. Ilta oli viileä, tähtikirkas, ja laivaväki vetelehti,\nodotellessaan etananvauhtinsa vievän heidät perille ankkuripaikkaan.\nWillie Smee, päällysmies, nousi kanssista juhlapuvussa. Perämies\nvilkaisi hänen paitaansa, joka oli hienointa ja valkeinta silkkiä, ja\nirvisti.\n\n\"Tanssiinko heti?\" kysäisi Grief.\n\n\"Ei\", sanoi perämies. \"On pihkaantunut Taituaan.\"\n\n\"Johan nyt\", intti Willie.\n\n\"No sitten se on pihkaantunut sinuun, ja juttu on sama\", nauroi\nperämies. \"Et ole puolta tuntia maissa, ennenkuin on kukka korvasi\ntakana, seppele päässäsi ja Taitua kainalossasi.\"\n\n\"Mustasukkainen\", heitti Smee. \"Itse ottaisit, jos saisit.\"\n\n\"Minulla ei ole tuollaista paitaa. Mutta lyönpä puoli kruunua vetoa,\nettei sinulla ole tuota, kun tältä saarelta lähdetään.\"\n\n\"Ja jos ei Taitua sitä saa, niin Tui Tulifau saa\", varoitti Grief.\n\"Paras olisi olla näyttämättä hänelle tuota paitaa, tai se on mennyt.\"\n\n\"Niin onkin\", yhtyi kapteeni Boig, käännähtäen tähyämästä rannan\ntulia. \"Viime käynnillä hän sakotti erästä kanakki-miestäni ottamalla\nvyön ja tuppiveitsen.\" Hän kääntyi perämieheen: \"Saatte laskea\nankkurin, Mash. Ei kovin paljon kettinkiä. Ei näy tuulta nousevan, ja\naamulla on muutettava kopra-kasojen luo.\"\n\nHetkeä myöhemmin ankkuri putosi ratisten. Vene oli laskettu laivan\nvierelle, ja siihen astuivat rannalle-menijät. Paitsi kanakkeja,\njoilla oli kaikilla halu maihin, oli veneessä vain Grief ja Smee.\nPienen korallikivilaiturin päässä viimeksimainittu mutisten jotakin\nselityksen tapaista erosi isännästään ja katosi palmukujalle.\nGrief lähti päinvastaiselle taholle vanhan lähetyskirkon ohi.\nTäällä rannan hautojen keskellä, ahuihin ja lava-lavaan puettuina,\nkukitettuina ja seppeleissä, suuria fosforiloistoisia kukkia tukassa,\ntanssi nuorukaisia ja neitoja. Sitten hän kulki ohi himine-talon,\njossa vanhuksia istui pitkässä rivissä veisaamassa unohdettujen\nlähetyssaarnaajain opettamia virsiä. Hän kulki myös ohi Tui Tulifaun\npalatsin, jossa valoista ja melusta päättäen tavalliset illatsut\nolivat käynnissä. Sillä Etelämeren iloisista saarista oli Fitu-Iva\niloisin. Siellä juhlittiin syntymiä ja kuolemia, sekä kuolleita että\nsyntymättömiä.\n\nGrief kulki kukkien ja saniaisten reunustamaa polkua. Ilma oli täynnä\ntuoksuja, ja tähtiä tähystäessään näki mango-hedelmiä, komeita\navocado-puita ja tupsuisia palmuja. Vähän väliä oli ruohotaloja.\nÄäniä ja naurua kuului läpi pimeän. Veden yllä ilmaisivat vilkkuvat\ntulet ja laulun kaiku, että kalastajat tulivat työstään.\n\nVihdoin astui Grief pois polulta ja kompastui pariin sikaan,\njotka röhähtivät paheksumisensa hänelle. Avoimen oven kautta hän\nnäki majaan, jossa kymmenkunnan maton muodostamalla kasalla istui\nkookas, vanhahko alkuasukas. Aika-ajoin hän koneellisesti raapaisi\nreittään kookos-kuiduista tehdyllä kärpäsläpsällä. Nenällä oli isot\nsilmälasit, ja hän luki kirjaa, jonka Grief tiesi englanninkieliseksi\nraamatuksi. Mies oli Jeremia, hänen kauppa-asiamiehensä, profeetan\nmukaan nimensä saanut.\n\nJeremia oli helakanvärisempi kuin fitu-ivalaiset, sillä hän\noli täysiverinen samoalainen. Lähetyssaarnaajain kouluttamana\nmaallikko-opettajaksi oli hän palvellut hyvin läntisillä\nihmissyöjäsaarilla. Palkinnoksi oli hänet lähetetty Fitu-Ivan\nparatiisiin, jossa kaikki olivat tai olivat olleet hyviä\nkäännytettyjä. Hänen tehtävänään oli pakanuuteen takaisin taipuvain\nuskossa pitäminen. Mutta onnettomuudekseen oli Jeremia saanut liian\nhyvän kasvatuksen. Vankka Darwinin kirja, mariseva akka ja kaunis\nfitu-ivalainen leski olivat saattaneet hänen uskonsa horjumaan. Itse\nasiassa ei hän ollut uskoa hylännyt. Darwinin vaikutus oli ollut\nvain henkisesti uuvuttava. Mitä varten yrittää ymmärtää tätä sangen\nmonimutkaista ja pulmallista maailmaa, varsinkin kun oli naimisissa\nmarisevan akan kanssa? Kun Jeremian työn tulokset alkoivat näyttää\nheikoilta, uhkasi johtokunta lähettää hänet takaisin saarille, ja\nhänen akkansa kieli kävi samassa suhteessa terävämmäksi.\n\nTui Tulifau oli ystävällinen kuningas, jota kuningatar, milloin mies\noli tavallista enemmän juovuksissa, kuului pieksävän. Valtiollisista\nsyistä -- kuningatar oli kuninkaallista sukua ja hänen veljensä\narmeijan päällikkö -- ei kuningas voinut hänestä erota, mutta\nJeremialle hän saattoi antaa erokirjan, ja heti tämä kävi käsiksi\nliike-elämään ja otti sydämensä valitun. Riippumattomana kauppiaana\nhän epäonnistui, pääasiassa kuninkaan tuhoisan suojeluksen takia.\nJos ei antanut iloiselle hallitsijalle luottoa, seurasi siitä\ntakavarikko; jos taas antoi luottoa, seurasi varmasti vararikko.\nRannalla viettämänsä joutilaan vuoden jälkeen tuli Jeremiasta\nGriefin asiamies ja hän oli toistakymmentä vuotta kunnialla hoitanut\ntehtäviään, sillä Grief oli osoittautunut ensimmäiseksi, joka ei\nantanut luottoa kuninkaalle ja haki ulos saatavansa, jos jolloinkin\nantoi.\n\nJeremia katsoi painavasti yli lasiensa sisään astuvaa isäntäänsä,\npani painavasti merkin raamattunsa väliin ja nosti sen sivulle ja\npudisti painavasti Griefin kättä.\n\n\"Olipa hyvä, että tulit persoonallisesti.\"\n\n\"Kuinka hitossa olisin muuten voinut tulla?\" nauroi Grief.\n\nMutta Jeremia ei ollut leikkisällä tuulella eikä ollut huomaavinaan\npilaa.\n\n\"Liikeasema saarella on sangen vakava\", sanoi hän hyvin\njuhlallisesti, venyttäen monitavuisia sanoja. \"Minun tilikirjani\nosoittaa huonoa tulosta.\"\n\n\"Eikö kauppa käy?\"\n\n\"Päinvastoin. Mainiosti kävisi. Hyllyt tyhjinä. Mutta...\" Hänen\nsilmänsä välähtivät ylpeästi. \"Mutta hyvä joukko on tallellakin\nvarastossa; olen pitänyt sitä tarkasti lukossa.\"\n\n\"Oletko antanut Tui Tulifaulle liiaksi luottoa?\"\n\n\"Päinvastoin. Ei mitään luotonantoa. Ja kaikki vanhatkin velat on\nmaksettu.\"\n\n\"Nyt en ymmärrä sinua, Jeremia\", tunnusti Grief. \"Mitä kaikki tämä\nmerkitsee? -- Tyhjät hyllyt, ei luottoa, tilit tasatut, varasto\nlukossa -- mitä?\"\n\nJeremia ei vastannut. Mattojen reunan alta hän veti esille ison\nkassalaatikon. Grief pani merkille, ettei se ollut lukittu.\nSamoalainen oli aina huolellisesti vartioinut rahalaatikkoa. Laatikko\nnäytti olevan täynnä paperirahaa. Hän otti päällimmäisen ja ojensi\nsen:\n\n\"Tuossa on vastaus.\"\n\nGrief silmäsi varsin hyvin tehtyä seteliä. \"_Fitulvan ensimmäinen\nkuninkaallinen pankki maksaa tästä vaadittaessa yhden punnan\nsterlinkiä_\", luki hän. Keskellä oli alkuasukasnaama. Alareunassa\nTui Tulifaun nimikirjoitus ja sen vierellä: \"_Falualea, Rahaston\nkansleri_.\"\n\n\"Mikä piru tämä Fulualea on?\" tiuskaisi Grief. \"Fidshi-saarten kieltä\n-- merkitsee 'auringon sulat'.\"\n\n\"Niin juuri. Se merkitsee 'auringon sulat'. Tuollaisen nimen on se\nhävytön juonittelija ottanut. On tullut Fidshiltä kääntämään tämän\nsaaren ylösalaisin -- liikeasioissa tarkoitan.\"\n\n\"On kai niitä ovelia Levukan poikia, arvaan ma.\"\n\nJeremia pudisti päätään vakavana. \"Ei, tämä on valkoinen mies ja\nroikale. Saavuttaakseen katalat tarkoituksensa on hän ottanut\njalon ja kajahtavan fidshiläisen nimen ja vetänyt sen lokaan. Hän\non juottanut Tui Tulifauta. Hän on juottanut häntä hyvin paljon.\nHän on pitänyt häntä juovuksissa kaiken aikaa. Ja siitä palkaksi\non hänestä tehty rahaministeri ynnä muuta. Ja hän on pannut näitä\nvääriä papereita liikkeelle ja pakottanut kansan ottamaan niitä\nvastaan. Hän on säätänyt varastoveron, kopraveron ja tupakkaveron.\nSitten on satamamaksuja ja säännöttelyjä ja koko joukko muita veroja.\nMutta kansaa ei ole verotettu -- kauppiaita vain. Kun kopra-vero\nsäädettiin, alensin minä ostohintaa vastaavassa määrässä. Silloin\nkansa alkoi murista, ja Auringon Sulat sääsi vanhan hinnan, kieltäen\nketään sitä alentamasta. Minulle hän tuomitsi sakkoa kaksi puntaa\nja viisi sikaa -- hyvin tunnettua oli näet, että minulla oli\nviisi sikaa. Ne näette tilikirjoihin vietyinä. Hawkins, joka on\nFulcrum-yhtiön asiamies, sai ensin maksaa sakkona sikoja, sitten\nviinaa, ja kun hän yhä edelleen piti suurta ääntä, tuli armeija\nja poltti hänen varastonsa. Kun minä kieltäysin myymästä, sakotti\nAuringon Sulat minua jälleen ja uhkasi polttaa varaston, jos vielä\nniskoittelisin. Niin myin kaiken, mitä hyllyillä oli, ja tuossa on\nlaatikko täynnä arvotonta paperia. Minä ottaisin hyvin pahakseni,\njos te maksaisitte minun palkkani paperissa, mutta oikein se olisi,\nvallan oikein. -- Mitä on nyt tehtävä?\"\n\nGrief kohautti olkapäitään. \"Täytyy tavata ensin tämä Auringon Sulat\nja tutkia tilanne.\"\n\n\"Sitten on paras tavata hänet pian\", neuvoi Jeremia. \"Muutoin hän\nennättää säätää koko joukon sakkoja teille. Niin hän haalii kokoon\nkaiken rahan koko valtakunnasta. Hänen hallussaan onkin kaikki,\npaitsi mitä ovat maahan kaivaneet.\"\n\n\n\n\n3.\n\n\nPalatessaan samaa tietä Grief näki palatsin edustalla olevain\nlamppujen valossa lyhyen, pyylevän herrasmiehen, sileänaamaisen,\njäykistämättömään valkopukuun puetun. Oli juuri lähdössä; kukoistavan\nnäköisenä hän astui, ja tutulta näytti hänen kylläinen käyntinsä.\nGrief tunsi hänet heti. Kymmenkunnassa Etelämeren satamassa hän oli\ntuon tavannut ennen.\n\n\"No, tavattiinpa taas, Cornelius Deasy!\" huudahti hän.\n\n\"Ja ihan itse Grief, kas perhana\", kuului vastaus, kun kättä lyötiin.\n\n\"Jos tulette alukselle, on siellä iiriläistä pullossa\", lausui Grief.\n\nCornelius veti hartiansa taapäin ja otti jäykän asennon. \"Ei käy nyt,\nherra Grief. Vanhat tavat jääneet. Hänen armollisen majesteettinsa,\nkuningas Tulifaun rahaministerinä ja ylituomarina, paitsi milloin\nkuningas itse hoitelee oikeuden kalpaa...\"\n\nGrief vihelsi hämmästyneenä. \"Vai te se olette Auringon Sulat!\"\n\n\"Minä käytän maankielistä nimitystä\", oikaisi toinen. \"Fulualea,\njos suvaitsette. Kun en ole vanhoja hyviä aikoja unohtanut, on\nikävä esiintyä viran puolesta. Mutta teidän on maksettava lailliset\ntullit kuten muidenkin kauppiaiden, joiden tarkoituksena on jaloilta\npolyneesialaisilta metsäläisiltä haalia voittoja -- missä olinkaan?\nNiin, tehän olette rikkonut säännöksiä. Ehdoin tahdoin olette tullut\nFitu-Ivan satamaan auringonlaskun jälkeen sytyttämättä laitatulia.\nÄlkää keskeyttäkö. Omin silmin näin. Josta rikkomuksesta suoritatte\nsakkoa viisi puntaa. Onko teillä viinaa? Se oli vakava rikos. Eipä\nole sopivaa panna satamamme merimiesten henkiä alttiiksi jonkun\nöljyhiukkasen takia. Johan kysyin: onko teillä viinaa? Kysyn\nsatamamestarina.\"\n\n\"Koko joukko velvollisuuksia on hartioillanne\", irvisteli Grief.\n\n\"Valkoisen miehen taakka. Kaupparosvot ovat osanneet nylkeä\nTui Tulifauta, hyväsydämisintä hallitsijaa, joka Etelämeren\nvaltaistuimilla on istunut ja kuninkaallisesta leilistä rommia\nsärpinyt. Siksi minä, Cornelius -- tai Fulualea, oikeammin -- olen\ntäällä oikeutta vartioimassa. Niin ikävä kuin onkin, täytyy minun\nsatamamestarina langettaa teidät syylliseksi karanteenisäännösten\nrikkomiseen.\"\n\n\"Karanteeni?\"\n\n\"Sellainen on satamatohtorin määräys. Ei mitään kanssakäymistä\nväestön kanssa, ennenkuin laiva on hyväksytty. Ajatelkaa, kuinka\nonnetonta olisi, jos sallisimme tuottaa tänne tuhkuria tai\nhinkuyskää. Kukapa suojaa jaloa, luottavaa polyneesialaista? Minä,\nFulualea, Auringon Sulat, suoritan tätä tärkeää tehtävää.\"\n\n\"Kuka piru täällä on satamatohtorina?\"\n\n\"Minä, Fulualea. Teidän rikoksenne on vakava. Sakoksi määrätään viisi\nlaatikkoa ensiluokkaista Hollannin viinaa.\"\n\nGrief nauroi herttaisesti. \"Kompromissataan, Cornelius. Tulkaa\nkuunarille ryypylle.\"\n\nAuringon Sulat hylkäsi tarjouksen ylväästi. \"Tämä on lahjomisyritys.\nMinulle ei tule mitään. Tyydyn suolaan-leipääni. Ja miksi ette\nesittänyt laivapapereitanne? Tullipäällikkönä minä määrään teille\nsakkoa viisi puntaa ja kaksi lisälaatikkoa viinaa.\"\n\n\"Kuulkaas nyt, Cornelius. Leikki aikanaan, mutta tämä menee liian\npitkälle. Ei tämä ole mikään Levuka. Minun tekisi mieleni kajauttaa\nteitä kuonoon. Ette te minua keritse.\"\n\nAuringon Sulat astui taapäin levottomana. \"Älkää yrittäkö\nväkivaltaa\", uhkasi hän. \"Oikein sanoitte, Tämä ei ole Levuka.\nJa muistakaa myös, että Tui Tulifau ja kuninkaallinen armeija\ntakanani voin teidät keritäkin. Te maksatte sakot heti, tai minä\ntakavarikoin laivanne. Ette ole ensimmäinen. Tulihan se kiinalainen\nhelmenostajakin, Peter Gee. Livahti satamaan rikkoen kaikkia\nsäännöksiä ja nosti metelin muutamista pikku sakoista. Ei, ei\nluvannut maksaa, mutta sitä hän saa nyt rannikolla miettiä.\"\n\n\"Ette kai tarkoita...\"\n\n\"Kyllä minä tarkoitan. Korkean virkani nimessä minä takavarikoin\nhänen kuunarinsa. Viides osa kuninkaallisesta armeijasta on nyt sitä\nvartioimassa. Se myydään jonakin päivänä tällä viikolla. Siinä on\nkymmenen tonnia simpukankuoria, ja miks'en minä voisi myydä sitä\nteille viinasta! Voin luvata pilkkahinnalla. Kuinka paljon teillä\nsitä olikaan?\"\n\n\"Vieläkö enemmän te sitä haluaisitte?\"\n\n\"Miks'en? Tui Tulifaun tarpeiksi. Loma-aikansa tässä täytyy touhuta\nhänen varastojaan täydentäen, sillä hän käyttelee niitä varsin\nvapaasti. Koko joukko päälliköitä maleksimassa ympärillään. Ikävää\ntämmöinen. Aiotteko maksaa sakot, herra Grief, vai onko ryhdyttävä\ntepsivämpiin toimenpiteisiin?\"\n\nGrief käännähti kärsimättömästi kantapäillään. \"Te olette päissänne,\nCornelius. Ajatelkaa ja tulkaa järkiinne. Vanhat rähjäys-ajat ovat\nmenneet näiltäkin meriltä. Ette voi moisia temppuja enää tehdä.\"\n\n\"Jos on aikomuksenne mennä aluksellenne, niin säästän teiltä sen\nvaivan. Minä tunnen tuon lajin. Aavistin niskoittelunne. Ja ryhdyin\nsen johdosta toimenpiteisiin. Rannalla tapaatte miehenne. Alus on\ntakavarikoitu.\"\n\nGrief käännähti, vielä puoliksi uskoen, että toinen puhui leikkiä.\nFulualea vetäytyi taas taapäin säikähtyneenä. Pimeässä ilmestyi hänen\nvierelleen iso mies.\n\n\"Sinäkö siellä, Uiliami?\" sanoi Fulualea. \"Täällä on toinen\nmerirosvo. Ole apunani vankan kätesi voimalla, jättiläisveljeni.\"\n\n\"Terve, Uiliami\", sanoi Grief. \"Mistä alkaen hallitsee Fitu-Ivaa\nlevukalainen vedenvietävä? Hän sanoo, että minun alukseni on otettu\ntakavarikkoon. Onko totta?\"\n\n\"Totta on\", kumisi Uiliamin syvästä rinnasta. \"Vieläkö teillä on\nsellaisia silkkipaitoja kuin oli Willie Smeellä? Tui Tulifau haluaisi\nsellaisen. On kuullut siitä puhuttavan.\"\n\n\"Kaikki\", keskeytti Fulualea, \"paidat ja kuunarit, ne kuuluvat\nkuninkaalle\".\n\n\"Rohkeastihan te kahmitte, Cornelius\", mutisi Grief. \"Tämähän on\nselvää merirosvousta. Te kaappasitte alukseni antamatta minulle\ntilaisuutta...\"\n\n\"Tilaisuutta? Vast'ikäänhän te kieltäydyitte maksamasta sakkojanne.\"\n\n\"Mutta silloinhan se jo oli kaapattu.\"\n\n\"Niin olikin. Enkö minä tiennyt, että te kieltäytyisitte? Selvä\npeli eikä mitään vääryyttä tehtynä. Oikeus, se kirkas tähti,\njonka hohtavan alttarin ääressä Cornelius Deasy -- eli Fulualea,\noikeammin -- aina palvoo... Laittakaapa luunne täältä tai lähetän\npalatsikaartin kimppuunne. Uiliami, tämä on hurja mies. Kutsu kaarti.\"\n\nUiliami puhalsi pilliä, joka kookosrihmassa riippui hänen\npaljaalla rinnallaan. Grief tavoitti kiukkuisesti Corneliusta,\nmutta tämä livahti Uiliamin kookkaan olemuksen taa. Toistakymmentä\npolyneesialaista, seitsemättä jalkaa mitaltaan, tuli juosten\npalatsitietä ja asettui komentajansa taakse.\n\n\"Saatte mennä, herra kauppias\", määräsi Cornelius. \"Kohtauksemme\non päättynyt. Huomenna käsittelemme oikeudessa tätä juttuanne.\nTe tulette täsmälleen kello 10 palatsiin vastaamaan syytöksiin\nväkivallasta, loukkaavasta ja rikollisesta puheesta, hyökkäyksestä\nylintä virkamiestä vastaan tarkoituksella haavoittaa, ruhjoa ja\nrampauttaa, karanteenirikoksesta, satamasäännösten rikkomisesta ja\ntörkeästä tullipetoksesta. Aamulla, hyvä herra, aamulla istutaan\noikeutta, silloin kuin leipähedelmä putoaa. Ja herra armahtakoon\nteidän sieluanne.\"\n\n\n\n\n4.\n\n\nEnnen oikeuden istunnon alkua pääsivät Grief ja Peter Gee Tui\nTulifaun puheille. Kuningas lojui puolenkymmenen päällikön seurassa\nmatoilla avocado-puitten varjossa palatsin puistossa. Vaikka oli\naikainen aamu, olivat palatsitytöt jo täydessä toimessa kaadellen\nviinaryyppyjä. Kuningas ilmaisi ilonsa nähdessään vanhan ystävänsä\nDavidin ja oli pahoillaan, että oli joutunut riitaan uusien\nmääräysten takia. Mutta hän vältti visusti keskustelua niistä\nasioista. Kaikki kiristyksen alaisiksi joutuneiden kauppiaiden\nvastalauseet hän huuhtoi alas tarjoamalla viinaa.\n\n\"Ottakaa ryyppy\", kuului hänen yhä uudistuva vastauksensa, vaikka\nkerran häneltä pääsi huomautus, että Auringon Sulat oli ihmeellinen\nmies. Eivät olleet palatsin asiat olleet koskaan niin hyvällä\nkannalla. Ei koskaan ollut niin paljoa rahaa ollut valtiorahastossa\neikä niin paljoa viinaa liikkeellä. \"Hyvin olen mielistynyt tähän\nFulualeaan\", päätti hän. \"Ottakaa ryyppy!\"\n\n\"Täytyy päästä irti tästä ryypyttelemisestä\", kuiskasi Grief Peter\nGeelle, \"tai olemme pian käkinä mekin. Tietysti tässä voidaan syyttää\nmurhapoltosta, harhaoppisuudesta, kaatuvataudista tai mistä vain, ja\ntäytyy olla täydellä järjellään.\"\n\nHeidän lähtiessään kuninkaan kartanoista näki Grief vilahdukselta\nSepelin, kuningattaren. Sepeli silmäili sivultapäin kuninkaallista\npuolisoaan ja tämän ryyppytovereita, ja hänen kasvojensa ilmeen\nnähtyään Grief oli menettelytavasta selvillä. Mitä tehtävissä\nolikaan, tämän kautta se oli tapahtuva.\n\nSuuren palatsin toisessa kulmauksessa istui Cornelius oikeutta. Hän\noli aloittanut aikaisin, koskapa Griefin ja Peter Geen tullessa oli\nWillie Smeen asia jo päätöksessä. Läsnä oli myös koko kuninkaallinen\narmeija, paitsi mitä oli takavarikoituja aluksia vartioimassa.\n\n\"Astukoon vastaaja esille\", sanoi Cornelius, \"ja kuulkoon\ntuomioistuimen kohtuullisen ja oikean tuomion hänen asemassaan\nolevalle miehelle sopimattomasta käytöksestä. Vastaaja selittää,\nettei hänellä ole rahaa. Hyvä. Ikävä kyllä ei meillä ole vankilaa.\nSen takia ja vastaajan köyhyyden johdosta päättää oikeus, että hän\nsakkonaan suorittakoon valkoisen silkkipaidan, samanlaisen kuin on\nhänen yllään juuri nyt.\"\n\nCornelius viittasi muutamille sotilaille, jotka johtivat merimiehen\npuun taa, ja kun hän sieltä palasi, oli mainittu vaatekappale hänen\nyltään kadonnut ja hän istahti Griefin viereen.\n\n\"Mistä olit syytettynä?\" kysyi Grief.\n\n\"Hitto vie jos tiedän. Mitä rikoksia te olette tehnyt?\"\n\n\"Seuraava juttu\", sanoi Cornelius kaikkein ylilaillisimmalla\näänellään. \"David Grief, vastaaja, nouskaa seisomaan. Oikeus on\ntutkinut asiaa ja lausuu seuraavan tuomion... -- Suu kiinni!\" ärjäisi\nhän, kun Grief yritti keskeyttää. \"Ei ole oikeuden tarkoituksena\nlaskea ylimääräistä kuormaa vastaajan hartioille, ja oikeus käyttää\ntilaisuutta varoittaakseen vastaajaa sopimattomasta käytöksestä.\nAvoimesta ja julkisesta satamasäännösten rikkomisesta, karanteenin\nlaiminlyömisestä ja laivausmääräysten huomioonottamattomuudesta\njulistetaan täten hänen kuunarinsa _Caritani_ takavarikoiduksi ja\nmyydään Fitu-Ivan hallituksen laskuun julkisella huutokaupalla\nkymmenen päivän kuluttua tästä päivästä, kaikkine varustuksineen ja\nlasteineen. Mieskohtaisista rikoksista, väkivaltaisesta käytöksestä\nja katumetelistä sekä maan lakien julkeasta halveksimisesta vastaaja\nvetäköön sakkoa sata puntaa ja viisitoista laatikkoa viinaa. En kysy\nteiltä, onko teillä mitään sanottavaa. Mutta tahdotteko maksaa? Se on\nkysymys.\"\n\nGrief pudisti päätään.\n\n\"Sillä välin\", jatkoi Cornelius, \"olette julistettu vangituksi. Ei\nole vankilaa, mihin teidät sulkisi. Vielä on oikeuden tietoon tullut,\nettä aikaisin tänä aamuna on vastaaja omavaltaisesti ja laittomasti\nlähettänyt kanakkimiehensä kalastamaan aamiaiseksi. Tämä on\ntunkeutumista Fitu-Ivan kalastajaväen oikeuksien alalle. Kotimaista\ntuotantoa on suojattava. Tätä rikosta oikeus pitää erittäin vakavana,\nja jos sitä vielä yritetään uusia, niin rikkoja ja hänen kaikki\ntoverinsa tuomitaan pakkotyöhön tämän kaupungin katujen parempaan\nkuntoon saattamiseksi. Oikeuden istunto on päättynyt.\"\n\nHeidän lähtiessään palatsista Peter Gee nyhjäisi Griefiä kylkeen,\nettä tämä katsoisi, kuinka Tui Tulifau rötkötti matolla ja merimiehen\nsilkkipaita vyötti hänen lihavuuttaan.\n\n\n\n\n5.\n\n\n\"Selvä juttu\", sanoi Peter Gee heidän neuvotellessaan Jeremian\ntalossa. \"Deasy on saanut kootuksi melkein kaiken rahan. Pitäessään\nkuningasta jatkuvasti päihtyneenä hän kaappaa meidän aluksemme. Niin\npian kuin saa asiansa kuntoon, hän pistää pillit pussiin ja lähtee\njoko teidän laivallanne tai minun.\"\n\n\"Hän on katala olento\", selitti Jeremia, vaikeni puhdistaakseen\nlasejaan ja jatkoi sitten: \"Hän on roikale ja kiristäjä. Häntä\npitäisi iskeä kuolleella sialla.\"\n\n\"Oikein sanottu\", sanoi Grief. \"Häntä on iskettävä kuolleella sialla.\nJeremia, enpä hämmästyisi, jos te olisitte se mies, joka häntä\nläimäyttää sillä kuolleella sialla. Valitkaakin hyvin kuollut. Tui\nTulifau on rantavarastossa, avauttamassa skottilaislaatikkoani.\nMinäpä pistäyn sill'aikaa palatsissa punomassa keittiöpolitiikkaa\nkuningattaren kanssa. Laittakaa te hyllyillenne tavaraa varastosta.\nMinä myyn teille, Hawkins. Lähtekää kaikki kauppaamaan, myykää\npaperista vain. Minä korvaan tappiot. Jollen erehdy, on täällä kolmen\npäivän kuluessa kansankokous tai vallankumous. Te, Jeremia, lähetätte\nlähettejä ympäri saaren kalastajille ja maanviljelijöille sekä\nvuorten vuohimetsästäjillekin ilmoittamaan, että kolmen päivän päästä\non kokous.\"\n\n\"Entä sotilaat?\" kysyi Jeremia.\n\n\"Minä pidän niistä huolen. Eivät ole saaneet kahden kuun palkkaa.\nSitäpaitsi Uiliami on kuningattaren veli. Älkää panko hyllyille\npaljoa kerrallaan. Niin pian kuin sotilaat tulevat paperirahoineen,\nlakatkaa myymästä.\"\n\n\"Silloin ne polttavat varastot\", sanoi Jeremia.\n\n\"Polttakoot. Kuningas Tulifau maksaa, jos polttavat.\"\n\n\"Maksaako hän paidastanikin?\" kysyi Willie Smee.\n\n\"Se on teidän keskinäinen asianne\", vastasi Grief.\n\n\"Paita alkaa jo revetä selästä\", valitti mies. \"Huomasin sen, kun\nhän ei vielä ollut sitä pitänyt yllään kymmentä minuuttia. Ja minä\nkun maksoin siitä kolmekymmentä shillinkiä ja kerran vain sain pitää\npäälläni.\"\n\n\n\n\n6.\n\n\n\"Oikein puhut, David\", sanoi kuningatar Sepeli. \"Tämä Fulualea on\ntuonut hulluuden mukanaan, ja Tui Tulifau hukkuu viinaan. Jos hän ei\nhyväksy suurta kansankokousta, niin pieksän häntä. Häntä on helppo\npieksää, kun hän on päissään.\"\n\nHän kohotti nyrkkinsä, ja niin suuret olivat hänen amatsonisuhteensa\nja sellainen hänen ilmeensä, että Grief ymmärsi kokouksen tulevan\nkutsutuksi. Siinä määrin oli Fitu-Ivan kieli Samoan kielen tapaista,\nettä hän puhui sitä kuin alkuasukas.\n\n\"Ja sinä, Uiliami\", sanoi hän, \"olet huomauttanut, että sotilaat ovat\nvaatineet rahaa sekä kieltäytyneet ottamasta Fulualean tarjoamia\npapereita. Käske heidän ottaa paperia ja pidä huolta, että saavat\npalkkansa huomenna.\"\n\n\"Miksi rettelöidä?\" vastusti Uiliami. \"Kuningas on hurmaavassa\nhumalassa. Paljon rahaa on rahastossa. Ja minä olen tyytyväinen.\nTalossani on kaksi laatikkoa viinaa ja paljon tavaraa Hawkinsin\nvarastosta.\"\n\n\"Mikä sika sinä olet, veljeni\", räjähti kuningatar. \"Eikö David ole\npuhunut? Eikö sinulla ole korvia? Kun viinat ja tavarat ovat sinulta\nkuluneet eikä tule enää kauppiaita satamaan, ja Auringon Sulat on\npurjehtinut Levukaan vieden mennessään kaiken rahan Fitu-Ivalta,\nmitä silloin teet? Ja rahaa on vain kulta ja hopea; paperi on\npelkkää paperia. Minä sanon sinulle, että kansa napisee. Ei ole\nkalaa palatsissa. Jamssijuuret ja makeat perunat näyttävät kadonneen\nmaasta, sillä niitä ei tule. Vuorelaiset eivät ole lähettäneet yhtään\nvillivuohta viikkoon. Vaikka Auringon Sulat pakottaa kauppiaita\nostamaan kopraa vanhaan hintaan, ei kansa myy, sillä eivät halua\npaperirahaa. Tänäänkin olen lähettänyt lähettejä kahteenkymmeneen\ntaloon. Ei ole munia. Onko Auringon Sulat tukkinut kanat? En tiedä.\nTiedän vain, että munia ei ole. Hyvä se, että ne, jotka paljon\njuovat, syövät vähän, sillä muutoin olisi palatsissa nälkä. Sano\nsotilaillesi, että ottavat palkkansa. Ottakoot sen paperirahassa.\"\n\n\"Ja muista\", varoitti Grief, \"että vaikka kaupoissa myydään tavaraa,\nniin sotilaiden tullessa papereineen niitä ei oteta vastaan. Ja\nkolmen päivän päästä on kansankokous, ja Auringon Sulat on oleva niin\nkuollut kuin kuollut sika on.\"\n\n\n\n\n7.\n\n\nKokouspäivänä oli saaren kansa kokoontunut pääkaupunkiin. Kanooteilla\nja veneillä, jalan ja aasinselässä olivat saaren viisituhatta\nasukasta tulleet. Välipäivinä oli tapahtunut yhtä ja toista.\nEnsiksikin oli kauppiaiden tyhjiltä hyllyiltä myyty paljon tavaraa.\nMutta kun sotilaat tulivat, ei heille myyty, vaan käskettiin\npyytämään Fulualealta rahaa. \"Eikö niissä papereissa sanota\",\nselittivät kauppiaat, \"että niistä maksetaan vaadittaessa rahaa?\"\n\nVain Uiliamin vankka auktoriteetti oli estänyt varastojen\npolttamisen. Yksi Griefin kopra-kasoista meni kyllä savuna ilmaan,\nja Jeremia kirjoitti sen kuninkaan tilille. Jeremiaa itseään oli\nmyös ahdisteltu ja töykitty ja hänen silmälasinsa rikottu. Willie\nSmeen rystysistä oli nahka poissa. Sotilaat olivat toinen toisensa\njälkeen asettaneet leukansa sen eteen. Kapteeni Boig oli saanut\nsamanlaisia muistoja. Peter Gee oli päässyt vahingoittumattomana,\nkoska hänen nyrkkinsä tielle oli osunut leipävasuja eikä nyrkkejä.\nTui Tulifau, Sepeli vierellään ja ympärillään päälliköt, istui\nkokouksen esimiehenä palatsin aitauksessa. Hänen oikea silmänsä ja\nleukansa olivat turvoksissa, kuin nekin olisivat tehneet tuttavuutta\njonkun nyrkkien kanssa. Palatsissa kuiskailtiin, että Sepeli oli\npannut toimeen perhekohtauksen. Kuningas oli ainakin selvänä, ja\nhänen rasvansa pullotti elottomana Willie Smeen silkkipaidassa.\nHirveä jano häntä vaivasi, ja hänelle tarjottiin yhtenään tuoreita\njuomapähkinöitä. Aitauksen ulkopuolella, sotaväen vartiota pitäessä,\nolivat kansanjoukot. Vain alipäälliköt, kylätytöt, hienosto ja\npuhujat virka-apulaisineen oli päästetty aitaukseen. Cornelius Deasy,\nkuten suositun ja korkea-arvoisen virkamiehen sopi, istui lähellä\nkuningasta. Kuningattaren vasemmalla puolella, Corneliusta vastapäätä\nja edustamainsa valkoisten kauppiaiden ympäröimänä, istui Jeremia.\nLaseitta hän tirkisteli likinäköisesti rahaministeriin päin.\n\nVuoroonsa puhuivat tuulenpuoleisen kylän puhuja, tuulenalapuolen\npuhuja ja vuorikylien puhujat, kukin alempiarvoisten puhujain ja\npäällikköjen kannattamina. Heidän puheensa koski samaa asiaa. He\nnapisivat paperirahan takia. Liike-elämä oli lamassa. Ei enää\nsavustettu kookos-kopraa. Kansa oli epäluuloista. Niin pitkälle oli\ntultu, että jokainen halusi maksaa velkansa, mutta kukaan ei huolinut\nmaksusta. Velanantajat välttivät velallista. Raha oli huonossa\narvossa. Hinnat kohosivat, ja tavaraa oli vähän. Kolminkertaisen\nhinnan sai maksaa kanasta. Tulevaisuus näytti pimeältä. Merkkejä ja\nenteitä alkoi näkyä. Rotat uhkasivat. Sato oli huono. Omenat olivat\npieniä. Paras tuulirannan avocado oli salaperäisesti menettänyt\nlehtensä. Mango-hedelmät olivat mauttomat. Mato söi taimet. Kalat\nolivat paenneet, ja paljon tiikerihaikaloja oli tullut rannoille.\nVillihanhet olivat lentäneet pääsemättömille vuorille. Taro-juuresta\ntehty \"voi\" oli hapantunut kitkeräksi. Vuoristossa kuultiin\nsalaperäisiä ääniä; aaveet liikkuivat öisin; muuan Puna-Punan nainen\noli isketty sanattomaksi, ja viisijalkainen vuohi oli syntynyt Eihon\nkylässä. Ja että kaikki tämä oli johtunut Fulualean oudosta rahasta,\nse oli kyläkokousten vankka vakaumus.\n\nUiliami puhui armeijan puolesta. Hänen miehensä olivat tyytymättömiä\nja kapinallisia. Vaikka kauppiaita oli kuninkaallisella määräyksellä\nkäsketty ottamaan vastaan seteleitä, niin he kieltäytyivät. Hän ei\nosannut sanoa, mutta siltä näytti, kuin Fulualean oudolla rahalla\nolisi osansa tässä.\n\nJeremia esiintyi sitten kauppamiesten puhujana. Kun hän nousi,\nnähtiin, että hänen jalkainsa välissä oli iso ruokavasu. Hän puhui\nkauppiaiden tuomista kankaista, niiden moninaisuudesta, kauneudesta\nja kestävyydestä, joka ilmeisesti voitti fitu-ivalaisten _tapan_,\nmikä oli rapeaa ja haurasta. Ei kukaan enää sitä käyttänyt. Mutta\nvain sitä oli ollut, ennenkuin kauppiaat tulivat. Ja sitten oli\nsääskiverkkoa, jota sai pilahinnalla, mutta jota fitu-ivalainen\nkutoja ei tuhanteen vuoteen osaisi valmistaa. Vielä puhui hän\npyssyjen, kirveiden ja teräksisten ongenkoukkujen verrattomista\nominaisuuksista sekä neuloista, langasta ja puuvillaisesta\nkalastusrihmasta eikä unohtanut valkoisia jauhoja eikä paloöljyä.\n\nHän puhui pitkään ja laveasti, todisti ensiksi ja toiseksi ja lisäksi\nvielä, osoitti mitä merkitsi järjestys ja sivistys. Hän väitti, että\nkauppias on sivistyksen edustaja ja että häntä on turvattava, koska\nhän muutoin ei tulekaan. Lännessä päin oli saaria, joilla kauppiaat\nolivat turvatta. Mikä oli seuraus? Kauppiaita ei käynyt, ja kansa eli\nkuin villit elukat. Ei ollut vaatteita, ei silkkipaitoja (tällöin\nhän muljautti merkitsevästi kuninkaaseen päin), ja ihmiset söivät\ntoisiaan.\n\nNämä Auringon Sulkain paperit eivät olleet rahaa. Kauppiaat tietävät,\nmikä on rahaa, eivätkä sitä halua. Jos Fitu-Iva yhä vaatii, että\nsitä oli otettava, niin he lähtevät eivätkä koskaan palaa. Ja sitten\nfitu-ivalaiset, jotka olivat unohtaneet _tapan_ valmistuksen, saivat\njuosta pitkin saartaan alastomina ja syödä toisiaan.\n\nPaljon muutakin hän puhui, puhui täyden tunnin todistellen ja aina\npalaten siihen, millaisia saarelaiset olisivat, jos kauppiaat\nlakkaisivat tulemasta. \"Ja sinä päivänä\", päätti hän, \"millä nimellä\nmainitaan fitu-ivalaisia maailmassa? _Kai-kanak_ -- ihmissyöjä -- on\noleva heidän nimensä. Kai-kanak! Kai-kanak!\"\n\nTui Tulifau puhui lyhyesti. Asia oli esitetty, sanoi hän, kansan,\narmeijan ja kauppiaiden kannalta. Nyt oli aika Auringon Sulkain\nesittää asia puolestaan. Ei voitu kieltää, että hän oli saanut\nihmeitä aikaan rahajärjestelmällään. \"Monasti on hän minulle\nselittänyt, miten se toimii\", päätti Tui Tulifau. \"Se on hyvin\nyksinkertainen selitys. Ja nyt hän on sen esittävä teille.\"\n\nTämä on valkoisten kauppiaiden juonia, sanoi Cornelius. Jeremia\npuhui oikein valkoisten jauhojen ja öljyn siunauksista. Eivät\nfitu-ivalaiset halua tulla kai-kanakeiksi. Fitu-Iva haluaa\nsivistystä, yhä enemmän ja enemmän sivistystä. Siitä oli kysymys, ja\nhän käski heidän seurata tarkoin hänen todisteluaan. Paperiraha oli\nkorkeamman sivistyksen tunnusmerkkejä. Siksi hän, Auringon Sulat,\noli sen maahan tuonut. Ja siksi sitä kauppiaat vastustivat. He eivät\ntahtoneet, että Fitu-Iva sivistyisi. Miksi he tulivat yli aavan\nvaltameren tavaroineen Fitu-Ivalle? Hän, Auringon Sulat, oli sanova\nsen. Hän oli sanova sen päin silmiä heille tässä kansankokouksen\nedessä. Näiden kauppiaiden maissa oli kansa niin sivistynyttä,\nettei se antanut heidän kiskoa niin suuria voittoja kuin he\nfitu-ivalaisilta kiskoivat. Jos nämä sivistyisivät, niin loppuisi\nkauppiaiden kaupanteko. Silloin saattaisi jokainen fitu-ivalainen\ntulla kauppiaaksi, jos halusi.\n\nSiksi valkoiset kauppiaat taistelivat paperirahaa vastaan, jonka hän,\nAuringon Sulat, oli tuonut. Miksi oli hänen nimensä Auringon Sulat?\nSiksi, että hän oli Valon Tuoja tuolta Pilventakaisista Maista.\nPaperiraha oli valoa. Valkoisten kauppiaiden rosvoukset eivät voisi\nmenestyä valossa. Siksi he taistelivat valoa vastaan.\n\nHän tahtoi todistaa sen Fitu-Ivan hyvälle kansalle, ja hän tahtoi\ntodistaa vastustajiensa suulla. Oli hyvin tunnettu asia, että\nkorkean sivistyksen maissa oli käytännössä paperiraha. Ja hän kysyi\nJeremialta, eikö ollut niin.\n\nJeremia ei vastannut.\n\n\"Te näette\", jatkoi Cornelius, \"hän ei vastaa. Hän ei voi kieltää\ntotuutta. Englanti, Ranska, Saksa, Amerikka, kaikki suuret\nPapalangi-maat ovat panneet toimeen paperirahajärjestelmän. Se\ntoimii. Vuosisadasta vuosisataan se toimii. Minä haastan sinut,\nJeremia, rehellisenä miehenä, joka kerran olit harras työn mies\nHerran viinamäessä, minä haastan sinut vastaamaan: Voitko väittää,\nettei suurten Papalangi-maiden rahajärjestelmä toimi?\"\n\nJeremia ei voinut kieltää, ja hänen sormensa hypistelivät\nhermostuneesti vasua, joka oli hänen polviensa välissä.\n\n\"Te näette, että niin on kuin sanoin\", jatkoi Cornelius. \"Jeremia\nmyöntää sen. Siksi minä kysyn teiltä, koko Fitu-Ivan kansalta,\nmiksi, jos se järjestelmä on hyvä Papalangi-maille, se ei olisi hyvä\nFitu-Ivalle?\"\n\n\"Ei ole tämä järjestelmä sama\", huusi Jeremia. \"Auringon Sulkain\npaperi on erilainen kuin suurten maiden paperi.\"\n\nEttä Cornelius oli tältä varalta varustautunut, oli ilmeistä. Hän\nkohotti näkyville fitu-ivalaisen setelin, jonka kaikki tunsivat.\n\n\"Mikä tämä on?\" hän kysyi.\n\n\"Paperia, pelkkää paperia\", oli Jeremian vastaus.\n\n\"Entä tämä?\" Cornelius kohotti näkyville Englannin Pankin setelin.\n\n\"Tämä on englantilaista paperirahaa\", hän selitti kokoukselle\nojentaen sen Jeremian tarkastettavaksi. \"Eikö ole totta, että tämä\npaperi on Englannin rahaa?\"\n\nJeremia nyökkäsi myöntäen.\n\n\"Sinä sanoit, että Fitu-Ivan raha on pelkkää paperia. Entä tämä\nEnglannin raha? Mitäs tämä on?... Vastaa rehellisenä miehenä...\nKaikki odottavat sinun vastaustasi, Jeremia.\"\n\n\"Se on -- se -- on --\" tapaili ällistynyt Jeremia sekä änkytti ja\nsammalsi avuttoman näköisenä.\n\nKaikkien kasvoilla oli ilme, joka sanoi, että he olivat tulleet\nvakuutetuiksi. Kuningas taputti ihastuneena käsiään ja mutisi:\n\"Selvää, hyvin selvää.\"\n\n\"Te näette, hän myöntää sen itse.\" Voitonvarmuus soi Deasyn äänessä\nja näkyi hänen asennostaan. \"Hän ei tiedä niillä eroa olevan. Eikä\neroa olekaan. Tämä on rahan arvo. Tämä on raha itse.\"\n\nSillä välin Grief kuiskaili Jeremian korvaan, ja tämä nyökäytti\npäätään ja alkoi puhua.\n\n\"Mutta hyvin tunnettu asia kaikille Papalangeille on, että Englannin\nhallitus maksaa kovaa rahaa setelistään.\"\n\nDeasyn voitto oli nyt täydellinen. Hän kohotti ylös fitu-ivalaisen\nsetelin.\n\n\"Eikö tähänkin ole niin kirjoitettu?\"\n\nTaaskin Grief kuiskaili.\n\n\"Ettäkö Fitu-Iva myös maksaa kovaa rahaa?\" kysyi Jeremia.\n\n\"Niin on kirjoitettu.\"\n\nKolmannen kerran Grief kuiskasi.\n\n\"Vaadittaessa?\" kysyi Jeremia.\n\n\"Vaadittaessa\", vakuutti Cornelius.\n\n\"Siinä tapauksessa minä vaadin kovaa rahaa nyt\", sanoi Jeremia\nja veti pienen setelipinkan vyönsä alta. Cornelius silmäili sitä\npikaisesti arvioiden.\n\n\"Hyvä, minä suoritan siitä kovaa rahaa. Paljonko?\"\n\n\"Ja me näemme, kuinka järjestelmä toimii\", julisti kuningas ottaen\nosaa ministerinsä voittoon.\n\n\"Te kuulitte kaikki! -- Hän antaa kovaa rahaa nyt!\" huusi Jeremia\nkuuluvasti kansalle.\n\nSamalla hän upotti molemmat kätensä vasuunsa ja veti sieltä esille\nkoko joukon setelipinkkoja. Hänen kohottaessaan vasunsa kantta levisi\nyli kokouksen omituinen lemu.\n\n\"Minulla on tässä\", julisti Jeremia, \"tuhat kahdeksankolmatta puntaa,\nkaksitoista shillinkiä ja kuusi pennyä. Ja tähän pussiin saa panna\nrahat.\"\n\nCornelius säpsähti. Hän ei ollut odottanut sellaista summaa, ja\njoka taholla pitkin kokousta näkivät hänen hätääntyneet silmänsä\npäälliköiden ja puhujain vetävän esille setelipinkkoja. Armeija,\nkädessään kahden kuun palkat, alkoi painua kokouksen keskustaa kohti,\nja joka taholta tulvi kansaa seteleineen aitaukseen.\n\n\"Vai olette te järjestänyt pankkipaniikin\", sanoi hän moittien\nGriefille.\n\n\"Tässä olisi pussi, mihin pistää sitä rahaa\", toisti Jeremia.\n\n\"Täytyy lykätä nyt\", sanoi Cornelius epätoivoisesti. \"Ei nyt ole\npankkiaika.\"\n\nJeremia silmäsi seteleihin. \"Ei näissä puhuta mitään pankkiajasta.\nSanotaan 'vaadittaessa', ja nyt minä vaadin.\"\n\n\"Anna niiden tulla huomenna, oi Tui Tulifau\", vetosi Cornelius\nkuninkaaseen. \"Huomenna ne saavat.\"\n\nTui Tulifau alkoi miettiä asiaa, mutta hänen puolisonsa silmäsi\nhäneen ja tämän voimakas käsivarsi jännittyi nyrkin puristuessa. Tui\nTulifau koetti olla sitä huomaamatta, mutta ei voinut. Hän yskähteli\nhermostuneena.\n\n\"Me tahdomme nähdä sen järjestelmän toimivan\", ratkaisi hän. \"Kansa\non tullut kaukaa.\"\n\n\"Vaaditko minua maksamaan nämä hyvät rahat pois?\" mutisi Deasy hiljaa\nkuninkaalle.\n\nSepeli kuuli sen ja ärähti niin kiukkuisesti, että kuningas säikähti\nja vetäytyi vaistomaisesti poispäin hänestä.\n\n\"Älä unohda sikaa\", kuiskasi Grief Jeremialle, joka nousi.\n\nKäskevällä kädenliikkeellä hän tyynnytti äänten nousevan kohun.\n\"Vanha ja kunniakas Fitu-Ivan tapa oli\", sanoi hän, \"että kun joku\ntodistettiin ilkityöntekijäksi, hänen raajansa lyötiin nuijalla\npoikki ja hänet pantiin matalaan veteen haikalain ruoaksi. Ikävä\nkyllä tämä tapa on nyt poissa käytännöstä. Mutta onpa meillä toinen\nvanha ja kunniallinen tapa. Kaikki sen tunnette. Kun joku on\ntodistettu varkaaksi ja valehtelijaksi, on häntä lyötävä kuolleella\nsialla.\"\n\nHän pisti oikean kätensä vasuun, ja silmälasien puutteesta huolimatta\nlöytyi sieltä pian kuollut sika, joka kiiti suoraa päätä Deasyn\nkaulaa kohti. Ja sellaisella voimalla sattui heitto, että hän kaatui\nistuvasta asennosta kyljelleen. Ennenkuin hän pääsi ylös, oli Sepeli,\nsadankuudenkymmenen naulan painoiselle naiselle odottamattoman\nnopeasti, iskenyt hänen kimppuunsa. Toisella kädellä hän kahmaisi\nmiestä kauluksesta kiinni ja toisella sieppasi sian sekä antoi\nhänelle hyvän saunan koko kuningaskunnan ääneensä osoittaessa\nsuosiotaan.\n\nTui Tulifaulla ei ollut muuta neuvoa kuin pitää hyvää naamaa\nsuosikkiaan löylytettäessä, ja hänen lihakasansa röhötti taapäin\nmatoilla hytkyen valtavan naurun pinteissä.\n\nKun Sepeli heitti sekä sian että miehen, otti tuulenpuolen puhuja\nraadon käsiinsä. Cornelius oli kavahtanut käpälilleen ja alkanut\njuosta, mutta pakaroille sattunut raato sai hänet kompastumaan. Kansa\nja armeija yhtyivät nyt riemuiten leikkiin. Mihin rahaministeri\nkääntyikään, joka taholta iski häntä sianraato. Hän loikki kuin\nsäikähtynyt jänis avocadojen ja palmujen keskellä. Käsin ei häneen\nkoskettu, ja hänen vainoojansa väistyivät hänen edestään. Mutta yhä\nhe ahdistivat ja koko ajan lenteli sika niin nopeasti kuin kädet sen\nennättivät siepata.\n\nKun ajo häipyi rantatien mutkan taa, johti Grief kauppiaat\nkuninkaalliseen rahastoon, ja päivä oli loppuun kulunut, kun\nviimeinen fitu-ivalainen seteli oli vaihdettu kovaan rahaan.\n\n\n\n\n8.\n\n\nHämärän pehmoisen viileyden levitessä yli maan meloi mies\nviidakosta _Cantania_ kohti. Ruuhi oli hylätty ja vuotava kaukalo,\nja hän pysähtyi vähän väliä sitä tilkitsemään. Kanakki-merimiehet\nvirnistelivät iloisesti hänen saapuessaan aluksen vierelle ja\nvaivalloisesti noustessaan yli laidan. Hän oli liassa ja loassa ja\nnäytti olevan puolipökerryksissä.\n\n\"Saisinko puhutella teitä, herra Grief?\" sanoi hän surullisena ja\nnöyrästi.\n\n\"Istukaa tuulen alle ja kauemmaksi\", vastasi Grief. \"Vielä\nkauemmaksi. No niin.\"\n\nCornelius istahti laivan laidalle ja piteli päätään molemmin käsin.\n\n\"Niinpä kyllä\", sanoi hän. \"Minä haisen niinkuin äskeinen\ntaistelutanner. Päätäni särkee armottomasti. Niskani on kuin\npoikki. Kaulanikama poissa sijoiltaan. Hampaat irrallaan suussa.\nKorvissani surisevat ampiaiset. Olen ollut kuin maanjäristyksessä ja\nrutossa, ja taivaasta on satanut sikoja.\" Hän huokasi ja kurkkunsa\nkorisi. \"Kauheat ovat kuoleman näyt. Eivät runoilijat ole osanneet\nsellaista uneksia. Joutua rottain syötäväksi, kiehua öljyssä tai\nroikkua villihevosten hännässä -- ei se olisi hauskaa. Mutta joutua\nsianraadolla kuoliaaksi piestyksi!\" Hän värisi kauhusta. \"Se käy\nyli inhimillisen mielikuvituksen.\" Kapteeni Boig niisti nenäänsä\nkuuluvasti, siirsi telttatuolinsa kauemmaksi ja istahti taas.\n\n\"Te kai matkustatte Japaniin, herra Grief\", jatkoi Cornelius. \"Ja\nkaksi pyyntöä minä haluaisin teille esittää: että pääsisin mukaan\nja että saisin sitä vanhaa skottilaista ryypyn, jonka hylkäsin sinä\niltana kuin maihin tulitte.\"\n\nGrief löi kätensä yhteen ja käski mustan kokkipojan tuoda saippuaa ja\npyyhkeitä.\n\n\"Menkää keulaan ja puhdistautukaa ensin\", sanoi hän. \"Poika tuo\nhousut ja paidan. Mutta ennenkuin menette -- selittäkääpäs, kuinka\nrahastossa oli enemmän rahaa kuin oli teidän liikkeelle panemianne\nseteleitä.\"\n\n\"Minulla oli omaa rahaa ryhtyessäni tähän seikkailuun.\"\n\n\"Me olemme päättäneet panna odotusrahat ja tappiot Tui Tulifaun\nmaksettaviksi\", sanoi Grief. \"Erotuksen saatte takaisin. Mutta\nkymmenen shillinkiä vedetään pois.\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"Luuletteko kuolleita sikoja kasvavan puussa? Kymmenen shillinkiä\nsiitä kuolleesta siasta on viety kirjoihin.\"\n\nCornelius kumarsi myöntyvästi ja sanoi väristen: \"Olen kiitollinen\nsiitä, ettei se ollut viidentoista eikä kahdenkymmenen shillingin\nsika.\"\n\n\n\n\n\n\nVIII.\n\nPARLAYN HELMET.\n\n\n\n\n1.\n\n\nPeräsimessä oleva kanakki kiersi ratastaan nopeasti, ja _Malahini_\npuski suoraan tuulen silmään ja kohosi tasakölilleen. Isopurje\ntyhjeni, sen reivinuorat rapsuttivat ja puomiköydet siirtyivät, ja\npian se kallistui toiselle kyljelleen tuulen täyttäessä purjeen\njälleen. Vaikka aamu oli aikainen ja tuuli navakka, olivat\nkannella oleskelevat viisi valkoista miestä vähissä pukimissa.\nDavid Grief ja hänen englantilainen vieraansa, Gregory Mulhall\nolivat vielä yöpukimissa, paljaat jalat pistettyinä kiinalaisiin\ntyötohveleihin. Kapteeni ja perämies olivat ohkaisissa aluspaidoissa\nja purjekangashousuissa, päällysmiehen pitäessä käsivarrella\naluspaitaansa, jota ei näyttänyt välittävän vetää päälleen. Hiki\nhelmeili hänen otsallaan, ja hän näytti tarjoavan paljasta rintaansa\nkuin janoissaan tuulelle, joka ei antanut viileyttä.\n\n\"Painostavaapa on näin tuuliseksi\", selitti hän.\n\n\"Ja mitä se tekee lännessä? Sitä en jaksa käsittää\", jatkoi Grief\nylimalkaista tarinoimista.\n\n\"Ei se pitkää aikaa kestä eikä ole kauan ollutkaan siellä\", sanoi\nHermann, hollantilainen perämies. \"Koko yön on vain kiertänyt kaikkia\nsuuntia -- viisi minuuttia siellä, kymmenen täällä, tunnin jossakin\npäin ja neljänneksen toisaalla.\"\n\n\"Jotakin on tekeillä, tekeillä on\", vaakkui kapteeni Warfield\nlevittäen partaansa molempain käsien sormilla turhaan antaakseen\nviileyttä kaulalleen. \"Vuorokauden on ilma ollut hulluna. Ei ole\nollut oikeata pasaadia kolmeen viikkoon. Sekaisin kaikki. Ilmapuntari\nhypähteli illalla auringon laskiessa, ja samoin taaskin, vaikka\nsanovat, ettei se merkitse mitään. Vaikkapa vain, mutta minulla on\nennakkoluuloni. Käy hermoille, nähkääs. Niin se juonitteli silloin\nkun menetimme _Lancasterin_. Olin laivapoikana vasta, mutta hyvin\nsen muistan. Aivan uusi nelimastoinen teräsalus, ensi matkallaan.\nUkon sydämen se mursi. Oli ollut neljäkymmentä vuotta sillä yhtiöllä.\nKovin hupeni mies ja kuoli seuraavana vuonna.\"\n\nTuulesta ja aikaisesta huolimatta oli helle tukahduttava. Tuuli\nkuiski vilpoisuutta, mutta ei antanut sitä. Olisi saattanut puhaltaa\nSaharasta, paitsi että oli niin märkää. Ei sumua, ei huurua, ei\nmerkkiäkään, mutta etäisyys teki sellaisen vaikutuksen. Ei ollut\noikein pilviäkään, mutta taivaan peitti kuin ohut verho, jonka läpi\nei aurinko jaksanut paistaa.\n\n\"Valmiit\", komensi kapteeni hitaan terävästi. Ruskeat\nkanakki-merimiehet, miehusvyö pukunaan, siirtyivät velton nopeasti\nköysien ääreen.\n\n\"Tuuleen.\"\n\nPeräsinmies käänsi rattaansa ilman innostusta, ja _Malahini_ kääntyi\nkauniisti tuuleen.\n\n\"Hitto vieköön, tämä on komeaa\", kehui Mulhall. \"Enpä tietänyt teidän\nEtelämeren kauppiaiden purjehtivan jahdeilla.\"\n\n\"Tämä on Gloucesterin kalastaja alkujaan\", selitti Grief; \"ne ovat\nkaikki jahteja rungon ja purjeiden puolesta\".\n\n\"Mutta tästähän pääsisi suoraan sisään, miks'ette anna mennä?\"\narvosteli englantilainen.\n\n\"Koettakaapa, kapteeni Warfield\", kehoitti Grief. \"Näytetään miltä\nlaguuninsuu tuntuu pakovedellä.\"\n\n\"Tiukasti tuuleen\", käski kapteeni.\n\n\"Tiukasti tuuleen\", kertasi kanakki hellittäen puolen puolaväliä.\n\n_Malahini_ oli juuri kapean aukon kohdalla, joka johti isoon,\nsoikeaan laguuniin. Riutta oli kuin kolmesta muodostumassa olevasta\nyhteen kyhätty, ilman väliseiniä. Kookospalmuja kasvoi ryhmissä\nsaarella, mutta paikoitellen oli hiekka liian alavaa niille, ja\nnäillä kohdin näkyi puiden lomitse laguunin tyyni pinta kuin\nlaikahteleva kuvastin. Useita neliömaileja oli vettä laguunissa,\nja koko massa purkautui tämän ainoan aukon kautta ulos, jossa sen\ntakia olikin kuin virran ryöppy. Sen kuohuihin sattuessaan heilahti\n_Malahini_ joka kerta tolaltaan ja painautui kulkuväylältä sivuun.\nPääsi jo pistäymään syvälle, kun pistävät korallikarit pakottivat\nkääntymään. Toisella puolen tempasi virta sen mennessään ja kiidätti\nmerelle takaisin.\n\n\"Nyt taitaa olla aika koetella sitä uutta ja kallista konetta\",\nvirnisteli Grief hyväntahtoisesti. Kone oli kipeä kohta kapteenille.\nHän oli sitä ruinannut niin kauan, että oli saanut Griefin suostumaan.\n\n\"Kyllä se vielä itsensä maksaa\", vastasi kapteeni. \"Odottakaahan\nvain.\"\n\nGrief osoitti pientä kutteria, joka pyrki heidän perässään saarelle.\n\"Panenpa vetoa viiden frangin kappaleen, että tuo pieni _Nuhiva_\nmenee edellämme sisään.\"\n\n\"Varmasti\", myönsi kapteeni. \"Sillä on voimakas kone. Me olemme kuin\nlinjalaiva sen rinnalla, eikä ole kuin neljäkymmentä hevosvoimaa.\nSillä on kymmenen ja on tuollainen kaukalo. Se voisi luistaa yli\nhelvetin vaahdon, mutta eipä se sittenkään tätä virtaa voita.\nKymmenen solmua se nyt tekee.\"\n\nJa kymmenen solmun vauhdilla _Malahini_ kallistellen kiiti merelle.\n\n\"Puolessa tunnissa tuo helpottaa -- sitten päästään\", sanoi kapteeni\nWarfield, vähän ärtyneenä, kuten näkyi seuraavista sanoista. \"Ei\nhänellä ole oikeutta sitä Parlayksi nimittää. Se on amiraliteetin\nkartoissa ja ranskalaisissa Hikihoho. Bougainville sen löysi ja\nnimitti alkuasukkaitten lailla.\"\n\n\"Mitäpä nimestä\", sanoi päällysmies, käyttäen tilaisuutta puheen\najaksi vielä viivytellä paitansa ylle vetämistä. \"Tuossa se nyt\non viivytellä paitansa ylle vetämistä. Tuossa se nyt on nokkamme\nedessä, ja ukko Parlay on siellä helmineen.\"\n\n\"Kuka ne helmet on nähnyt?\" tiedusti Hermann katsoen kutakin\nvuoroonsa.\n\n\"Tunnettu juttu\", vastasi päällysmies. Lisäsi sitten peränpitäjään\nkääntyen: \"Tai-Hotauri, mitäs tiedät Parlayn helmistä?\"\n\nKanakki, mielissään ja itsetietoisena, alkoi puhua:\n\n\"Minun veli kaivaa Parlaylle monta kuukautta. Paljon puhuu helmi.\nHikihoho hyvä helmipaikka.\"\n\n\"Eivätkä helmenostajat ole koskaan saaneet häntä helmistään\nluopumaan\", selitti kapteeni.\n\n\"Kerrotaan, että hatullinen hänellä niitä oli Armandea varten, kun\nhän purjehti Tahitille\", jatkoi päällysmies puhetta. \"Siitä on\nviisitoista vuotta, ja hän on siitä saakka yhä kartuttanut varastoaan\n-- simpukoita on kasannut myös. Niitä on satoja tonneja. Laguuni\nlienee nyt puhtaaksi pyydystetty. Ehkäpä sen takia on kuuluttanut\nhuutokaupan.\"\n\n\"Jos hän todella myy, tulee tästä vuoden suurin helmikauppa\nPaumotulla\", sanoi Grief.\n\n\"No mutta mikä tämä vanha rantamaleksija on?\" kysyi kuumasta ja\nmuusta ärtyneenä kapteeni. \"Mikä se helmijuttu on? Miksi siitä niin\nsalaperäisesti puhutaan?\"\n\n\"Hikihoho on Parlayn\", vastasi päällysmies. \"Hänellä on suuri\nhelmivarasto, säästetty vuosien vieriessä, ja viikkoja sitten\nhän lähetti sanan, että myy ne huomenna. Katsokaahan noita\nkuunarinmastoja laguunin puolella.\"\n\n\"Kahdeksan niitä näkyy\", sanoi Hermann. \"Mitä tekemistä niillä\nolisi mokomalla riutalla?\" jatkoi päällysmies. \"Ei siellä ole\nkuunarinlastia kopraa vuodessa. Ne ovat kaikki tulleet huutokauppaa\nvarten. Ja siksi tuo _Nuhivan_ pahainenkin tuolla aaltoja vastaan\ntappelee, vaikk'en tiedä mitä sekin aikoo ostaa. Narii Herring --\npuoliverinen Englannin juutalainen -- omistaa sen, ja muuta hänellä\nei olekaan paitsi julkeutta, velkoja ja whiskylaskuja. Hänellä on\nvelkaa niin paljon, ettei ole Papeetessa yhtään kauppiasta, jonka etu\nei olisi kytketty hänen menestykseensä. Ne jättävät hänelle väliin\njotakin kaupattavaa. Täytyy. Ja se sitä pystyssä pitää. Minä en ole\nkenellekään velkaa. Mikä on siitä seuraus? Jos kaadun kouristuksissa\nmaahan, niin saan siihen kuolla. Eivät menettäisi mitään. Mutta Narii\nHerring -- jos hän sattuisi? Parastaan tekisivät. Liian paljon on\nhänessä rahaa kiinni, että antaisivat hänen kuolla. Kotiinsa veisivät\nja käsin hoitelisivat. Sen sanon, että laskujensa kunniallisesta\nmaksamisesta ei ole mitään hyötyä.\"\n\n\"Mitä tällä Näriin jutulla on tekemistä tämän asian kanssa?\" kysyi\ntiukasti englantilainen. Kääntyen Griefiin hän sanoi: \"Mitä lorua\ntämä helmijuttu on? Kertokaahan alusta.\"\n\n\"Saatte auttaa minua\", varoitti Grief toisia, aloittaen. \"Vanha\nParlay on originaali. Sen verran kuin minä olen häntä nähnyt, on\nhän vähän hassahtava. Mutta juttu on seuraava: Hän on täysverinen\nranskalainen. Sanoo tulleensa Pariisista. Puhetapansa on aivan\npariisilaista. Tuli jo entispäivinä. Teki kauppaa ja kaikkea mitä\nmuuta tehtiin. Niin joutui Hikihoholle. Tuli kauppaa tekemään,\nsilloin kun se oli pääasia. Satakunta paumotulaisrääsyä eleli\nsaarella. Meni naimisiin kuningattaren kanssa -- maan tapa. Kun tämä\nkuoli, oli kaikki hänen. Kohtasi rokko ja jäljelle jäi kymmenkunta.\nHän teetti niillä työtä ja ruokki ne ja oli kuningas. Ennen\nkuolemaansa antoi kuningatar hengen tyttärelle. Armande. Kolmen\nvanhana hänet lähetettiin Papeeten luostariin. Seitsemän-kahdeksan\nikäisenä lähetti isä hänet Ranskaan. Alatte ymmärtää asemaa. Ylhäisön\nparas luostari ei ollut liian hyvä paumotulais-saaren kuninkaan\nja kapitalistin tyttärelle, eikä Ranskan maassa pidetä värirajaa\nselvillä. Häntä kasvatettiin prinsessana ja hän oppi käyttäytymään\nsellaisena. Hän luuli myös olevansa täysivalkoinen eikä aavistanut\nonnettomuutta.\n\n\"Nyt tulee tragedia. Ukko oli aina ollut vähän kaistapäinen ja oli\nnäytellyt itsevaltiasta Hikihoholla niin kauan että ei ymmärtänyt,\nmitä vikaa olisi kuninkaassa -- tai prinsessassakaan. Kun Armande oli\nkahdeksantoista, kutsui ukko tytön kotiin. Hänellä oli rahaa kauhat\nja kaukalot täynnä, kuten Yankee-Bill sanoisi. Rakennutti Hikihohoon\nkomean päärakennuksen ja hienon bangalon Papeeteen. Ja olisi hän\npäänsä pitänyt, huolimatta Papeeten kanoista ja mörökölleistä, jollei\nsattunut hirmumyrsky. Sinä samana vuonna kai Manu-Huhi sortui ja\nyksitoistasataa hukkui?\"\n\nToiset nyökkäsivät, ja kapteeni sanoi: \"Olin _Magpiellä_ silloin,\nja maihin se meni kaikkine väkineen neljännesmailin kookoslehtoon\nTaiohae Bayssa -- joka lienee myrskyiltä suojatuimpia satamia.\"\n\n\"Well\", jatkoi Grief. \"Parlay ukko joutui siihen ryöppyyn\nhelmikappoineen ja tuli Papeeteen kolme viikkoa liian myöhään. Hänen\ntäytyi korjauttaa kuunarinsa ja rakennuttaa puoli mailia tietä, että\nsai sen vesille.\n\n\"Ja kaiken aikaa oli Armande Papeetessa. Kukaan ei käynyt häntä\ntervehtimässä. Ranskalaisen tavan mukaan hän kävi tuliaiskäynneillä\nkuvernöörin ja satamalääkärin luona. Ne ottivat vastaan, mutta niiden\neukko-kanat eivät olleet kotona, eivätkä ne vastavierailulle menneet.\nTyttö oli niin julistettu säädyn ulkopuolelle, ettei ollut koskaan\nosannut moista uneksiakaan. Ja näin hienolla tavalla ne saattoivat\nsiitä hänelle tiedon. Ranskalaisella risteilijällä oli iloinen\nluutnantti. Hän menetti tytölle sydämensä, mutt'ei päätään. Voitte\narvata minkä vaikutuksen tämä kaikki teki nuoreen neitoseen, joka\noli hieno, kaunis, kasvatettu kuin ylimys, parhaalla ranskalaisella\ntavalla, mitä rahalla voi ostaa. Ja voitte ymmärtää lopunkin.\" Hän\nkohautti olkapäitään. \"Bangalossa oli japanilainen palvelija. Hän\nnäki. Sanoi, että niin kävi kuin samurain tosihengessä. Otti tikarin\n-- ei mitään hätäilyä, ei iskua, ei kiirettä kuolemaan -- otti\ntikarin, asetti kärjen tarkasti sydäntä kohti ja molemmin käsin,\nhitaasti ja varmasti, painoi.\n\n\"Ukko Parlay saapui sitten helmineen. Yksi ainoa niistä maksoi\nkuusikymmentätuhatta. Peter Gee näki sen ja sanoo tarjonneensa niin\npaljon. Ukko meni vähäksi aikaa sekaisin. Panivat pakkopaitaan\nklubissa pariksi päivää...\"\n\n\"Vaimonsa setä, vanha paumotulainen, auttoi hänet vapaaksi\", selitti\npäällysmies.\n\n\"Ja sitten alkoi ukko tehdä tiliä\", jatkoi Grief. \"Ampui kolme luotia\nsiihen luutnantti-lurjukseen...\"\n\n\"Ja se oli sairaana kolme kuukautta\", tiesi kapteenikin.\n\n\"Heitti viinilasin kuvernöörin naamaan; taisteli kaksintaistelun\ntohtorin kanssa; pieksi palvelijat; tuhosi sairaalan; ruhjoi kaksi\nkylkiluuta ja solisluun sairaanhoitajalta, ja pääsi pakoon, peräytyi\nkuunarilleen revolveri kummassakin kädessä, uhaten poliisipäällikköä\nja santarmeja, sekä purjehti Hikihohoon. Eikä sittemmin ole sieltä\nlähtenyt.\"\n\nPäällysmies nyökkäsi. \"Siitä on jo viisitoista vuotta. Eikä hän ole\njalallaan maalle astunut.\"\n\n\"Ja on lisännyt helmiään\", sanoi kapteeni. \"Vanha hullu. Ihan\npintaani karmii. Ihan kuin suomalainen.\"\n\n\"Mitä se merkitsee?\" kysyi Mulhall.\n\n\"Noituu ilmoja vain -- uskovat alkuasukkaat. Kysykää Tai-Hotaurilta.\nHei, Tai-Hotauri, vanha Parlay tietää ilmat?\"\n\n\"Suuri ilmapiru olla\", vastasi kanakki. \"Tiedän. Tahto iso tuuli, iso\ntuuli tulla. Ei tahto tuuli, ei tulla tuuli.\"\n\n\"Vanha velho siis\", sanoi Mulhall.\n\n\"Ei ole onni ne helmet\", juorusi Tai-Hotauri päätään merkitsevästi\nväännellen. \"Sanoo myydä helmet. Paljo tulla kuunari. Hän teke iso\nilma, kaikki kuolla, kas. Kaikki meidän miehet sano niin.\"\n\n\"Tuulispäiden aika on parhaillaan\", sanoi kapteeni jörösti. \"Eivät\nole aivan kaukana oikeasta. Jotakin nyt on tekeillä, ja paremmalta\ntuntuisi nahassani, jos _Malahini_ olisi tuhannen mailin päässä\ntäältä.\"\n\n\"Ukko on tosiaankin hieman hullu\", päätti Grief. \"Olen koettanut\npäästä hänen katsantotapansa perille. Se on -- hm -- hieman sekava.\nKahdeksantoista vuoden aikana hän keskitti kaiken Armanden ympärille.\nNytkin hän vielä on puolet ajastaan siinä uskossa, että Armande ei\nvielä ole palannut Ranskasta. Siksi hän on säilyttänyt helmensä. Ja\nvalkoisia hän vihaa kaiken aikansa. Hän ei koskaan unohda, että ne\ntappoivat tytön, vaikka hän aika-ajoin unohtaakin, että tyttö on\nkuollut. Hei! Missäs tuuli on?\"\n\nPurjeet lekottelivat vapaina, ja kapteeni murahteli tyytymättömänä.\nTuulen lakatessa kävi helle yhäkin sietämättömämmäksi. Hiki purkautui\nesille heidän kasvoistaan, ja vuoroonsa he hengähtivät syvään,\nvaistomaisesti, enemmän ilmaa ahmaistakseen.\n\n\"Tuossa tulee taas kahdeksan pisteen veto. Purje yli! Hei!\"\n\nKanakit juoksivat täyttämään kapteenin käskyä, ja viisi minuuttia\nkuunari oli aivan väylän suussa ja voittikin virtaa hieman. Sitten\npuuska hellitti ja tuuli kääntyi entiselle tolalleen, niin että taas\noli puolta vaihdettava.\n\n\"Tuossa se _Nuhiva_ taas tulee\", sanoi Grief. \"On saanut koneensa\nkuntoon.\"\n\n\"Onko kunnossa?\" kysyi kapteeni portugalilaiselta puoliveriseltä,\njonka pää ja hartiat pistivät esille kapeasta luukusta kajuutan oven\nlähellä.\n\n\"Kyllä\", vastasi poika pyyhkien kasvojaan rasvaisella rääsyllä.\n\n\"Ann' mennä sitten.\"\n\nKoneenkäyttäjä katosi koppiinsa, ja hetken päästä kuului sieltä\nmoottorin sylkytystä. Mutta kuunari ei jaksanut pysyä edellä. Pieni\nkutteri teki kolme jalkaa heidän kahta jalkaansa kohti ja oli pian\npyrkimässä edelle. Vain alkuasukkaita oli kannella, ja perää pitävä\nmies heilautti heille pilkallisesti jäähyväisiksi kättään.\n\n\"Se on Narii Herring\", kertoi Grief Mulhallille. \"Tuo iso mies\nrattaan ääressä -- uskaliain ja häikäilemättömin roikale Paumotulla.\"\n\nViisi minuuttia myöhemmin kuului _Nuhivan_ kannelta sen oman\nmiehistön riemuhuuto. Kone oli mennyt rikki ja alus jätätti.\n_Malahinin_ merimiehet juoksivat laidalle ja hurrasivat ohi\nmentäessä. Tuuli oli kääntämässä pikku kutteria, joka luu hampaissa\nkääntyi menemään pakoveden suuntaan.\n\n\"Kyllä se tuntuu kone olevan\", tunnusti Grief, kun laguuni aukeni\nheidän eteensä ja he suuntasivat kulun ankkuripaikalle.\n\nKapteeni Warfield oli ilmeisesti hyvillään, vaikka hän vain\nmurahtelikin: \"Vielä se itsensä maksaa, älkää huoliko.\"\n\n_Malahini_ kulki pienen laivaston keskivaiheille, ennenkuin sai\ntilaisuuden kääntyä ankkuriin.\n\n\"Tuoss' on Isaacs _Dollyllä_\", esitteli Grief kättään tervehdykseksi\nheilauttaen. \"Ja Peter Gee _Robertalla_. Eipä pysyisi poissa\ntämänlaisesta helmikaupasta. Ja tuolla on Franchini _Cactuksella_.\nUkko Parlay saa hintansa.\"\n\n\"Eivät ole vielä konettaan korjanneet\", mörisi iloisesti kapteeni\nWarfield katsellen väylälle päin, josta puiden takaa näkyivät\n_Nuhivan_ purjeet.\n\n\n\n\n2.\n\n\nParlayn talo oli kaksikerroksinen rakennus, Kalifornian laudoista\nrakennettu, katto galvanoitua peltiä. Pienellä riutalla se oli niin\nmuodottoman suuri, että näytti oudolta kasvannaiselta. _Malahinin_\nväki kävi kohteliaisuusvierailulla heti ankkuriin päästyä. Muitakin\nkapteeneja ja ostajia oli isossa huoneessa tutkimassa huomenna\nhuutokaupalla myytäviä helmiä. Paumotulais-palvelijat, Hikihohon\nsynnynnäisiä ja omistajan sukulaisia, kaatoivat whiskyä ja absinttia\nlaseihin. Ja joukossa liikuskeli Parlay itsekin lörpötellen ja\nirvistellen, ollen kerran niin komean miehen kuihtunut raunio enää.\nSilmät olivat syvällä päässä ja kuumeiset posket syvillä kuopilla.\nTukka näytti tulleen takkuina esille, ja parta riippui tupsuna.\n\n\"Hitto vie\", mutisi Mulhall. \"Pitkäsäärinen Napoleon III, mutta\nleivottuna, poltettuna ja kartena vain. Jopa on hintelä. Eipä ihme,\nettä päätään noin kääntelee. Täytyyhän pitää tasapainoa.\"\n\n\"Tulee tuuli\", oli ukon tervehdys Griefille. \"Annattepa arvon\nhelmille, kun tällaisena päivänä tulitte niitä noutamaan.\"\n\n\"Manalaan niitä hakemaan kannattaisi mennä\", nauroi Grief iloisesti\nja katsahti pöytään, missä tavara oli.\n\n\"Jotkut ovat jo sen matkan niiden takia tehneet\", kotkotti Parlay.\n\"Katsokaapas tuota.\" Hän osoitti isoa, puhdasta, pähkinänkokoista\nhelmeä, joka oli erillään säämiskäkappaleella. \"Tarjosivat\nkuusikymmentätuhatta Tahitilla. Yhtä paljon tarjoavat huomenna, jos\nei tuuli heitä vie. Sen löysi serkkuni, naimisen kautta serkkuni.\nAlkuasukas, nähkääs. Oli myös varas. Kätki sen. Se oli minun. Toinen\nserkku -- olemme täällä kaikki sukua -- tappoi hänet sen takia ja\npakeni kutterilla Noo-Naulle. Ajoin takaa, mutta Noo-Naun päällikkö\noli hänet jo sen takia tappanut. Ohoi, tuolla pöydällä on kuolleita\nedustettuna. Otetaanpas lasi, kapteeni. En muista nähneeni. Olette\ntulokas saarilla?\"\n\n\"Kapteeni Robinson _Robertolta_\", esitteli Grief.\n\nSillä välin oli Mulhall puristanut kättä Peter Geen kanssa. \"En\nikänäni ole nähnyt näin paljon helmiä\", sanoi hän.\n\n\"En minäkään yht'aikaa\", myönsi Peter Gee. \"Minkä arvoisiksi nuo\narvaisi?\"\n\n\"Viisi-kuusikymmentätuhatta puntaa -- meille ostajille. Pariisissa\n--\" hän kohautti olkapäitään ja nosti silmäluomensa osoittaen siten\nsumman arvaamattomuutta.\n\nMulhall pyyhkieli hikeä silmistään. Kaikki hikosivat ja huohottivat\nkovin. Ei ollut jäätä juomain mukana, ja ne oli nieltävä haaleina.\n\n\"Niin, niin\", kotkotteli Parlay. \"Monta kuollutta on tuossa pöydällä.\nTunnen nuo helmet, joka-ikisen. Katsokaas noita kolmea! Mainiosti\nyhteen sopivat, vai mitä? Muuan sukeltaja Pääsiäissaarilta haki\nne minulle viikon aikana. Seuraavalla viikolla vei hai häneltä\nkäsivarren. Verenmyrkytys teki lopun. Ja tuo iso muodoton --\njos siitä huomenna saan kaksikymmentä frangia, olen iloinen --\nkaksikymmentäkaksi syltä syvältä se on tuotu. Mies oli Raratongalta,\nlöi kaikki sukellusennätykset. Toi sen kaksikolmatta syltä syvältä.\nJa samalla pakahtuivat hänen keuhkonsa, tai hän sai kouristuksen,\nkuoli kahden tunnin kuluttua. Kuoli kiljuen. Mailien päähän se\nkuului. Oli voimakkain alkuasukas, minkä olen nähnyt. Puolikymmentä\nsukeltajistani on kuollut kouristukseen. Ja useampia on kuoleva,\nuseampia on kuoleva.\"\n\n\"Mitäs siinä vaakutte, Parlay\", sanoi muuan kapteeneista. \"Ei nyt\ntuulta tule.\"\n\n\"Jos olisin voimakas mies, en saisi koukkua irti kyllin pian\nlähteäkseni\", piipitti ukko vanhuksen falsettiäänellä. \"Jos olisin\nnuori mies, viinin maku vielä suussani. Mutta ette lähde te. Kaikki\njäätte. Enkä neuvoisi lähtemäänkään, jos luulisin teidän aikovan. Et\nsaa korppeja lähtemään haaskalta. Ottakaa ryypyt, uljaat merimiehet.\nWell, well, mitä ihminen uskaltaakaan pienten osteripisarain\nvuoksi. Tuossa ne ovat, kalleudet, huutokauppa huomenna, täsmälleen\nkymmeneltä. Ukko Parlay myy loppuun, ja korppikotkat ovat koossa.\nUkko oli aikoinaan voimakkaampi mies kuin yksikään heistä, mutta\nnäkee vielä useimpain heidän kuolemansa.\"\n\n\"Se taitaa olla vanha kiero sälli\", kuiskasi _Malahinin_ päällysmies\nPeter Geelle.\n\n\"Mitä sitten jos tuuleekin\", sanoi _Dollyn_ kapteeni. \"Ei Hikihohoa\nkoskaan ole puhtaaksi vienyt.\"\n\n\"Sitä enemmän syytä pelätä, että nyt menee\", vastasi kapteeni\nWarfield.\n\n\"Enpä luottaisi siihen.\"\n\n\"Kukas vaakkuu nyt\", varoitti Grief.\n\n\"Enpä halusta menettäisi sitä uutta konetta, ennekuin se on itsensä\nmaksanut\", vastasi kapteeni Warfield jurosti.\n\nParlay asteli ihmeen ketteränä huoneessa olevan joukon keskitse\nilmapuntarin luo.\n\n\"Katsokaahan, uljaat merimiehet\", hän huudahti innokkaasti.\n\nLähin mies katsahti lasiin. Hänen kasvoillaan näkyi heti tehdyn\nhavainnon vaikutus.\n\n\"Pudonnut kymmenen.\" Siinä hänen ainoat sanansa, mutta kaikki kasvot\nkävivät huolestuneiksi, ja jokainen näytti aikovan rientää katsomaan.\n\n\"Kuulkaa\", komensi Parlay. Hiljaisuuden tultua kuului ulkorannan\nveden kohina kuin entistä kovempana. Uhkaavana.\n\n\"Hyökyaaltoja\", sanoi joku, ja kaikki kokoontuivat ikkunain\nääreen. Harvojen kookosten lomitse he katselivat merelle. Sarjana\nsyöksyivät hyökyrivit korallirantoja vasten. Muutaman minuutin ajan\nhe katselivat harvinaista näytelmää ja puhelivat matalin äänin, ja\nniiden hetkien aikana kävi kaikille selväksi, että aaltojen koko yhä\nkasvoi. Tuo aaltojen kohoileminen kuolemantyvenessä oli kammottava,\nja tiedottomasti alenivat äänet hiljaisiksi. Vanha Parlay säikytti\nheidät äkillisellä vaakkunallaan.\n\n\"Vielä on aika päästä vesille, uljaat merimiehet. Menkää venein yli\nlaguunin.\"\n\n\"All right, vanha mies\", sanoi Darling, _Cactuksen_ nuori perämies.\n\"Etelään päin on tuuli. Me emme siitä saa pihaustakaan.\"\n\nHelpotuksen henkäys kävi läpi huoneen. Keskustelu alkoi taas, ja puhe\nkävi äänekkäämmäksi. Useat ostajat palasivat pöydän ääreenkin helmiä\narvioimaan. Parlayn kimakka kotkotus kävi kovemmaksi. \"Hyvä on\",\nhän rohkaisi. \"Vaikka maailmanloppu olisi käsissä, niin kauppaa te\nteette.\"\n\n\"Me ostamme nämä huomenna siitä huolimattakin\", vakuutti Isaacs.\n\n\"Sen kaupan teette sitten helvetissä.\" Epäuskoisen naurun hohotus\nsäesti ukon puhetta. Hän kääntyi kiukkuisena Darlingiin päin.\n\n\"Milloin ovat teidänkaltaiset lapset oppineet myrskyn merkkejä\ntuntemaan? Ja kuka se mies on, joka on pannut merkille tuulispäiden\nsuunnan Paumotulla? Minä purjehdin näillä vesillä ennenkuin\nvanhinkaan teistä oli henkeään vetäissyt. Minä tiedän. Itään\npäin tekevät tuuliaiset niin laajan kaaren, että jälki on kuin\nsuora viiva. Länteen tekevät äkkimutkan. Muistelkaa karttojanne.\nKuinka tapahtui, kun 91:n hirmumyrsky vei Aurin ja Hiolaun? Kaari,\npoikaseni, kaari! Tunnin, kahden, ehkä kolmenkin päästä tulee tuuli.\nKuulkaas tuota!\"\n\nVavahdus väräytti koko riutan perusteita. Talo liikahti.\nAlkuasukaspalvelijat, pullot käsissään, painuivat kokoon kuin\nturvaa etsien ja tuijottivat kauhuisin katsein ulos, missä valtava\nhyökyaalto huuhteli kaukana maalla olevaa kopra-kasaa. Parlay katsoi\nilmapuntariin ja virnisteli vierailleen. Kapteeni Warfield astui\nkatsomaan.\n\n\"26.75\", luki hän. \"Taas laskenut viisi lisää. Hyvä jumala. Tuo vanha\nperkele on oikeassa. Tulee se, ja minä lähden laivalle.\"\n\n\"Pimeäksi vetää\", kuiskasi Isaacs.\n\n\"Jupiter auta, niin on kuin näyttämöllä\", sanoi Mulhall Griefille,\nkelloaan katsoen. \"Kello on kymmenen aamupäivällä, ja on pimeä kuin\nhämärissä. Valot himmenevät ja murhenäytelmä alkaa. Missä on ääniään\nvaimentava musiikki?\"\n\nVastaukseksi järkäytti taloa ja riuttaa toinen jattiläishyöky.\nKuin pakokauhun vallassa juoksivat kaikki ovelle. Valjussa valossa\nnäyttivät heidän kasvonsa aavemaisilta. Isaacs huohotti kuin\nhengenahdistuksen helteen painon alla.\n\n\"Mihinkäs kiire?\" ivaili Parlay poistuvia vieraitaan \"Ottakaahan\nlähtöryyppy, uljaat miehet.\" Kukaan ei häntä huomannut. Heidän\nlähtiessään simpukankuoripolkua painaltamaan rantaa kohti pisti hän\npäänsä ulos ovesta ja huusi: \"Älkää unohtako, herrat, että kello\nkymmenen täsmälleen huomisaamuna vanha Parlay myy helmensä.\"\n\n\n\n\n3.\n\n\nRannalla oli alkanut outo näytelmä. Vene toisensa jälkeen kiskaistiin\nkiivaasti vesille ja ne painoivat suoraa päätä aluksiaan kohti. Yhä\npimeämmäksi oli käynyt ilma. Tyyni oli yhä painostava, ja hiekka\nvavahteli heidän jalkainsa alla hyökyjen törmätessä ulkoriuttaa\nvasten. Narii Herring asteli jouten hiekalla. Hän naureskeli\nkapteenien ja kauppiaiden kiirettä. Lähellä olivat kolme hänen omaa\nkanakkiansa ja Tai-Hotauri.\n\n\"Veneeseen ja airo käteen\"; komensi kapteeni Warfield\nviimeksimainittua. Tai-Hotauri läheni kaartaen, Narii Herringin ja\nhänen kanakkiensa katsellessa neljänkymmenen jalan päästä.\n\n\"En ole enää palveluksessanne, kapteeni\", sanoi Tai-Hotauri\nröyhkeästi ja ääneen. Mutta hänen kasvonsa pettivät ja katumuksen\nvilahdus näkyi kasvoilla. \"Erottakaa minut, kapteeni\", pyysi hän\nnopeasti kasvojensa taas ilmaistessa jotakin. Kapteeni otti onkeensa\nja kävi toimeen. Hän kohotti äänensä ja nyrkkinsä. \"Mene tuohon\nveneeseen, tai minä kolistan sinusta seitsemän kelloa ulos.\"\n\nKanakki vetäytyi taaksepäin, ja Grief astui väliin tyynnyttämään\nkapteeniaan.\n\n\"Minä menen _Nuhivalle\"_, sanoi Tai-Hotauri liittyen toiseen sakkiin.\n\n\"Tule takaisin tänne\", uhkasi kapteeni.\n\n\"Hän on vapaa mies, kapteeni\", sanoi Narii Herring. \"Hän on ollut\nminulla ennenkin ja tulee nyt takaisin.\"\n\n\"Tulkaa pois, täytyy mennä alukselle\", sanoi Grief. \"Tulee pimeä.\"\n\nKapteeni myöntyi, mutta veneen edetessä hän heristi perässä seisoen\nnyrkkiään rannalle päin. \"Tästä teemme vielä tiliä, Narii\", hän\nhuusi. \"Olette ainoa mies sakista, joka varastaa toisten miehiä.\" Hän\nistahti ja mutisi: \"Mikähän sille Tai-Hotaurille tuli? Jotakin hän\nhankitsee, mutta mitä?\"\n\n\n\n\n4.\n\n\nVeneen tullessa _Malahinin_ viereen he kohtasivat Hermannin\nhuolestuneen katseen. \"Pohja putoo ilmapuntarista\", ilmoitti hän.\n\"Kyllä nyt tulee tuuli. Heitin tyyrpuurin ankkurin.\"\n\n\"Heitetään isokin\", komensi kapteeni Warfield astuen johtamaan. \"Ja\nvetäkäähän tämä vene kannelle; sitokaa se kiinni pohja ylöspäin.\"\n\nKaikkien kuunarien kannella oli kiireistä touhua. Ankkuriketjut\nkalisivat, toinen toisensa jälkeen ne vetivät ensin sisään, sitten\nheittivät toisen ankkurin. Ne, joilla kuten _Malahinilla_ oli kolmas\nankkuri, varustautuivat sen heittämään, kun näkyisi mistä päin tuuli\ntulisi.\n\nHyökyaaltojen möyrinä kasvoi yhä, vaikka laguuni oli peilikirkas.\nElon merkkiäkään ei rannalla, missä Parlayn talo kohosi hiekasta.\nVeneet, kopra- ja simpukankuorikasat näyttivät oman onnensa nojaan\njätetyiltä.\n\n\"Kahdesta sentistä minä nostaisin ankkurit ja lähtisin\", sanoi Grief.\n\"Tekisin sen joka tapauksessa, jos olisi avoin meri. Mutta nuo\npohjoisen ja idän riutat sulkevat meidät pussiin. Täällä on sittenkin\nparempi mahdollisuus selvitä. Mitä tuumaatte, kapteeni?\"\n\n\"Olen samaa mieltä, vaikka laguuni ei olekaan mikään myllylampi\ntuulenpitoa varten. Ihmettelenpä mistäpäin se aikoo tulla. Halloo.\nTuolla menee jo yksi Parlayn kopra-kasoista.\"\n\nHe näkivät ruohopeitteisen kasan kohoavan ja hajoavan, samalla kuin\nhyökyaalto nuolaisi hiekan sen harjalta sileäksi ja syöksyi eteenpäin\nlaguuniin.\n\n\"Yli pärskähti\", huudahti Mulhall. \"Siinä on alkua kyllä. Taas\ntulee.\" Ja kasan jätteet lentelivät nyt rantahiekalle. Kolmas aalto\ntyönsi niitä eteenpäin laguunia kohti.\n\n\"Jos tulisi tuuli, olisi viileämpi\" mutisi Hermann. \"Ei voi\nhengittää. Kuuma on. Olen kuiva kuin uuni.\"\n\nHän iski auki kookospähkinän isolla puukollaan ja tyhjensi\nsisällyksen suuhunsa. Toiset seurasivat esimerkkiä, pysähtyen sitten\ntaas katsomaan erään Parlayn simpukkakasan menoa. Ilmapuntari osoitti\nnyt 29.50.\n\n\"Ollaan aika lähellä alimman paineen keskustaa\", sanoi Grief\nreippaasti. \"En ole koskaan mennyt tuuliaisen silmän läpi ennen.\nSiitä tulee kokemus lisää teillekin, Mulhall. Ja ilmapuntarin\nkiireestä päättäen tulee siitä iso kylläkin.\"\n\nKapteeni mörisi, ja kaikkien silmät kääntyivät häneen päin. Hän\nkatseli kaukolaseilla pitkin laguunia kaakkoon.\n\n\"Tuolta se tulee\", sanoi hän hiljaisesti.\n\nEi tarvittu enää laseja ilmiön näkemiseksi. Oudonkirjava kelmu näytti\nvedetyn yli laguunin. Sen rinnalla, yhtä nopeana, kulki palmujen\nkumarrus rannalla ja lentävien lehtien ryöppy. Tuulen etupäässä oli\nterävä nauha tummaa, tuulista vettä. Sen edellä joitakin tuulen\nheittämiä täpliä. Sen takana näytti olevan neljännesmailin laajuinen\npalsta tyyntä. Sitten seurasi tumma, tuuliväreinen aaltoliike, ja sen\ntakana kuohui laguuni valkoisessa vaahdossa.\n\n\"Mikä tuo tyyni paikka on?\" kysyi Mulhall.\n\n\"Tyyntä se on\", vastasi kapteeni.\n\n\"Mutta se kiitää yhtä nopeasti kuin tuulikin.\"\n\n\"Sen täytyy, sillä muutoin sen tuuli valtaisi. Tuo on kaksipäinen.\nSavailissa näin kerran tuollaisen. Räiskis. Iski ensin. Sitten aivan\ntyyni. Sitten toinen isku. Hei, pitäkää kiinni nyt. Tässä se tulee.\nKatsokaa _Robertaa!\"_\n\nLähinnä tuulen puolella oleva _Roberta_ ajautui löysin kahlein kylki\nedellä kuin korsi. Sitten sen ketjut kiristyivät, ja retkahtaen se\npysähtyi tuuleen kääntyen. Kuunari kuunarin jälkeen, _Malahini_\nmuiden mukana, kiiti nyt tuulen käsissä ja pysähtyi ankkuriketjujensa\nmitan päähän. Mulhall ja useat kanakit eivät pysyneet jaloillaan,\nkun tempaus tuli. Ja sitten tuuli loppui. Kiitävä tyyni paikka oli\nheidän kohdallaan. Grief sytytti tulitikun, ja suojaamaton liekki\npaloi lekottaen tyynessä ilmassa. Hämärä oli hyvin tumma. Yhä alemma\nlaskenut pilvi näytti nyt olevan aivan meren yllä.\n\nToisen tuuliaisen tullen kiristyivät jo _Robertan_ ketjut ja sitten\naluksen toisensa jälkeen, nopeassa tahdissa. Valkoinen meri kuohui\npieninä sylkyryöppyinä. _Malahinin_ kansi värisi miesten jalkain\nalla. Kiristetyt purjenuorat taputtivat taajaan mastoja, ja kuin\nväkevän käden pudistamana alkoi koko riki hurjasti rummuttaa. Oli\nmahdoton hengittää tuuleen päin seisten. Mulhall, joka oli kyykyllään\ntoisten mukana kajuutan takana, havaitsi tämän. Hänen keuhkonsa\npakkautuivat äkkiä niin täyteen ilmaa, että hän oli vähällä tukehtua,\nennenkuin pääsi käännähtämään selin.\n\n\"Uskomatonta\", hän änkytti, mutta kukaan ei kuullut.\n\nHermann ja useita kanakeita mateli keulaa kohti heittämään kolmatta\nankkuria ulos. Grief nyhjäisi kapteenia kylkeen ja osoitti\n_Robertoa_. Se painautui heitä kohti. Warfield painoi huulensa\nGriefin korvaan ja huusi: \"Me ajaudumme myös.\"\n\nGrief juoksi peräsinrattaaseen ja käänsi sen nopeasti ohjaten\n_Malahinia_ satamaa kohti. Kolmas ankkuri piti, ja _Roberta_ meni\nohitse perä edellä kymmenkunnan yardin päässä. He heilauttivat\nkättään Peter Geelle ja Robinsonille, jotka miehineen olivat keulassa\ntouhuissaan.\n\n\"Ne iskevät ketjut poikki\", huusi Grief. \"Yrittävät ulos. Täytyy.\nAnkkurit liukuvat.\"\n\n\"Me pysymme nyt\", kuului huuto vastaan. \"Tuolla menee _Cactus. Misiä_\nkohti. Se tekee niistä selvän.\"\n\n_Misi_ olisi pysynyt, mutta kun tuli lisäksi _Cactuksen_ paino,\noli se liikaa, ja toisiinsa tarttuneet kuunarit liukuivat edelleen\nkuohuvaa vedenpintaa pitkin. Miesten nähtiin niillä iskevän\nja riuhtovan saadakseen ne erilleen. _Roberta_, ankkureistaan\npäässeenä, tervakangas nokassa, kiiti väylää kohti, joka oli laguunin\nluoteispäässä. He näkivät sen pääsevän sinne ja kiitävän merelle.\nMutta _Misi_ ja _Cactus_ eivät selvinneet toisistaan, vaan ajautuivat\nrannalle puolen mailin päähän väylän suusta.\n\nTuuli vain kiihtyi ja kiihtyi yhä. Sen täyttä painoa vasten oleminen\nvaati täydet miehen voimat ja muutaman minuutin vastatuuleen\nkonttaaminen kannella väsytti miehen tyyten. Hermann ja kanakit\nolivat alinomaa touhussa sitoen köysiä ja köyttäen yhä uusia\npeitteitä purjeiden turvaksi. Tuuli repeli heidän ohuita paitojaan\nhajalle. He liikkuivat hitaasti, kuin ruumiinsa olisivat painaneet\ntonneja, koskaan hellittämättä kätensä otetta, ennenkuin toinen oli\ntanakasti kiinni. Köyden vapaa pää pysyi vaakasuorana ilmassa, ja kun\nmutka läiskähti, lensi pää irralleen.\n\nMulhall viittasi rannalle. Ruohopeitteiset kasat olivat kadonneet, ja\nParlayn talo huojui kuin juopunut. Kun tuuli puhalsi pitkin saarta,\nolivat mailimäärät kookospuita olleet talon turvana. Mutta yli\nrysähtävät hyökyaallot kaivoivat pois sen perusteita ja repivät sitä\nkappaleiksi. Se oli jo hiekkavallin laidalla, ja sen loppu näytti\nolevan käsissä. Siellä täällä oli ihmisiä, jotka olivat sitoneet\nitsensä kookospuihin kiinni. Puut eivät heiluneet eivätkä reutoneet.\nTuulen kaareksi painamina ne pysyivät siinä asennossa ja värisivät.\nNiiden alla hiekalla kuohui hyökyjen valkoinen ryöppy.\n\nIso aalto hyökyi jo pitkin laguuniakin. Sillä oli kymmenen mailin\nmatkalla hyvä tila kohota, ja kuunarit keikauttivat peränsä ja\nsukelsivat siihen. _Malahinin_ emäpuu oli jonkun kerran vilahtanut\nnäkyviin, ja laitoja myöten täyttyi kansi vedellä.\n\n\"Nyt on koneenne aika\", huusi Grief, ja kapteeni kapusi konehuoneen\nluukulle antaen touhuissaan komennuksiaan.\n\nKoneen käydessä täyttä vauhtia käyttäytyi _Malahini_ paremmin. Se\nkyllä edelleen ryyppäsi laineet kannelleen, mutta sen ankkurit eivät\ntemponeet niin kiukkuisesti. Mutta eipä saanut kone ankkuriketjuja\nhellittämään. Sen neljäkymmentä hevosvoimaa saattoivat parhaimmillaan\nvain keventää ankkuriketjujen kiristystä.\n\nMutta yhä kiihtyi tuuli. Pieni _Nuhiva_, joka oli lähellä ja\nlikempänä rantaa, kone yhä epäkunnossa ja kapteeni maissa, näytti\nolevan lujilla. Se syöksyi niin syvälle veteen, että he ihmettelivät,\nvieläkö se sieltä selviää. Kello kolmen aikaan iltapäivällä se jäi\naallon alle niin pitkäksi aikaa, ettei ennättänyt ylös, ennenkuin\ntoinen sen peitti, ja se jäi pohjaan.\n\nMulhall katsoi Griefiin. \"Paikat pettäneet\", huusi tämä. Kapteeni\nWarfield viittasi _Winifrediin_, pieneen kuunariin, joka heidän\nulkopuolellaan sukelteli ja tempoili, ja huusi Griefin korvaan. Sanat\ntulivat väliaikain päästä tuulen vihurien lomassa.\n\n\"Vanha mätä... Ankkurit pitää... Mutta pysyykö koossa... Vanha kuin...\"\n\nTunnin kuluttua Hermann osoitti sitä. Keula mastoineen oli mennyt,\nankkurit repineet kölin irti. Se kääntyi kyljelleen, kellahti ja\npainui päälleen sekä alkoi ajautua tuulen mukana.\n\nJäljellä oli vain viisi alusta, ja vain _Malahinilla_ oli kone.\nPeläten _Nuhivan_ tai _Winifredin_ kohtaloa kaksi niistä seurasi\n_Robertan_ esimerkkiä iskien ketjut poikki ja laskien ulkoväylää\nkohti. _Dolly_ ensin, mutta sen tervapurje meni riekaleiksi ja se\nmurskautui riutan rantaa vasten lähelle _Misiä_ ja _Cactusta_.\nAntamatta tämän peloittaa itseään irroittautui _Moana_ ja sai saman\nkohtalon.\n\n\"Hyvä kone tämä, vai mitä?\" huusi kapteeni Warfield herralleen. Grief\nojensi kätensä ja puristi kapteenin kouraa. \"Se maksaa itseään\",\nhuusi hän takaisin. \"Tuuli kiertää etelän puolelle, ja asemamme\ntaitaa helpottaa.\"\n\nHitaasti ja säännöllisesti, mutta yhä kiihtyen tuuli kiersi etelään\nja lounaiseen, kunnes jäljelläolevat kolme kuunaria osoittivat\nsuoraan rantaa kohti. Parlayn talon raunio painautui laguuniin,\nheitä kohti. _Malahinin_ ohi kulkien se iski _Paparaan_, joka oli\nneljännesmailin päässä. Sen keulapuolella syntyi aika touhu, ja\nneljännestunnin kuluttua meni talo edelleen, mutta vieden mukanaan\n_Paparan_ etumaston ja keulapuun.\n\nRannanpuolella heistä oli _Tahaa_, solakka ja jahtimainen alus, mutta\nliian painavilla mastolaitoksilla varustettu. Sen ankkurit pitivät\nyhä, mutta kapteeni koetti vähentää tuulen painoa katkaisuttamalla\nmastot.\n\n\"Onpa se hyvä kone\", onnitteli Grief kapteeniaan. \"Se vielä meille\ntikkumme pelastaa.\"\n\nKapteeni pudisti päätään epäilevästi. Laguunin aallokko kyllä aleni\ntuulen kääntyessä, mutta he alkoivat tuntea ulkomeren hyökyjen painoa\nniiden syöksyessä yli riutan. Monta puuta ei enää ollut jäljellä.\nToisista oli jäänyt kanto, toiset olivat tempautuneet irti juurineen.\nErään puun, jossa kolme henkeä roikkui, he näkivät katkeavan\nkeskipaikalta ja kiitävän tuulen mukana laguuniin. Kaksi erkani siitä\nuiden _Tahaahan_. Pian sen jälkeen, hämärän tullessa, toinen niistä\nheittäytyi mereen ja ui _Malahinia_ kohti valkoisena kuohuvassa\naallokossa.\n\n\"Tai-Hotauri\", sanoi Grief. \"Nyt saadaan uutisia.\"\n\nKanakki tarttui keulapuun nuoriin, kiipesi yli laidan ja mateli\nperäpuolelle. Sai aikaa hengähtää ja sitten hän kajuutan suojassa\nkatkonaisin sanoin ja enimmäkseen merkein kertoi tarinansa.\n\n\"Narii ... kirottu rosvo ... tahtoo varastaa ... helmet ... tappaa\nParlayn ... mies tappaa Parlayn ... ei tiedä kuka ... kolme kanakkia,\nNarii ja minä ... viisi hernettä ... hattu ... Narii sanoi yksi\nherne musta ... ei tiedä ... se tappaa Parlayn ... Narii kirottu\nvalehtelija ... koprakasa ... pimeä ... kaikki saa musta herne ...\niso tuuli ... ei tilaisuutta ... kaikki puuhun ... ei niillä helmillä\nonnea ... minähän sanoin ... ei onnea.\"\n\n\"Missä Parlay?\" huusi Grief.\n\n\"Puussa ... kolme hänen kanakkia samassa puussa. Narii ja kanakki\ntoisessa puussa... Minun puu puhalsi helvettiin ... tulin tänne.\"\n\n\"Missä helmet ovat?\"\n\n\"Puussa Parlaylla. Ehkä Narii saa ne.\"\n\nGrief kertoi korvaan huutaen kullekin Tai-Hotaurin tarinan. Kapteeni\nWarfield oli etenkin kiihtynyt. Hän kiristeli hampaitaan. Hermann\ntoi alhaalta lyhdyn, joka heti sammui. Kompassilamppu paloi sentään\nmonien yritysten jälkeen.\n\n\"Mainio yötuuli\", ulvoi Grief kapteenin korvaan. \"Ja yhä! parantaa.\"\n\n\"Paljonko on?\"\n\n\"Sata mailia tunnissa ... kaksisataa ... en tiedä ... kovemmin kuin\nkoskaan olen nähnyt.\"\n\nYli riutan syöksyvät hyökyaallot kohottivat yhä korkeammalle laguunin\nmerenkäynnin. Hirmumyrsky oli ryöpyttänyt liikkeelle meren sadat\nlegioonat, ja ne voittivat pakovedenkin. Ja heti kun vuoksi tuli,\nkohosivat aallot huomattavasti. Kuu ja tuuli kokosivat Etelämeren\nvedet Hikihohon riutan kimppuun. Kapteeni palasi konehuoneesta tuoden\ntiedon, että koneenkäyttäjä oli pyörtynyt.\n\n\"Ei voi keskeyttää koneen käyntiä\", päätti hän avuttomasti.\n\n\"All right\", sanoi Grief. \"Tuokaa hänet kannelle. Minä menen tilalle.\"\n\nKonehuoneen luukku oli tukittu ja pääsy sinne avattu kajuutasta.\nKuuma ja kaasuhöyryt olivat tukahduttavat. Grief tutki nopeasti\nkoneen ja pienen huoneen sisustuksen. Sitten hän sammutti lampun,\npaitsi mitä näki sikarin hehkulla, joita loppumattomasti poltteli,\nsytyttäen ne kajuutassa. Vaikka olikin tyynimielinen, alkoi hän\npian odottaa vaikutuksia siitä, että oli tungettuna pieneen\nhuoneeseen konehirviön kanssa, joka jyskytti ja nyyhki ja änkytti\npimeässä. Alastomana miehustaan asti, rasvan ja öljyn vallassa,\naluksen kallistellessa saatuja haavoja ja mustelmia täynnä, pää\nkaasujen hajun huumaamana hän teki työtä, tuntimääriä hoitaen ja\nhyväillen, kiroten ja siunaten konetta ja kaikkia sen osia. Sytyttäjä\nalkoi pettää. Polttoaine ei ollut hyvää. Ja sylinterit alkoivat\nliiaksi kuumeta. Kajuutassa pidetyssä neuvottelussa puoliverinen\nkoneenkäyttäjä pyysi ja rukoili, että pysäytettäisiin kone puoleksi\ntunniksi; täytyisi jäähdyttää ja puhdistaa. Kapteeni vastusti.\nKoneenkäyttäjä vannoi, että se pysähtyy kuitenkin ja kokonaan.\nGrief, tuijottavin silmin, rasvassa ja haavoissa, kiljui ja komensi.\nMulhall, päällysmies ja Hermann pantiin siivilöimään gasoliinia.\nKonehuoneen lattiaan hakattiin reikä, ja kanakki ammensi sieltä vettä\nsylintereille Griefin alinomaa rasvatessa koneen käyntiosia.\n\n\"En tietänyt teidän olevan gasoliinintuntijan\", ihmetteli kapteeni,\nkun Grief tuli kajuuttaan hengittämään vähemmin myrkyllistä ilmaa.\n\n\"Minä uin gasoliinissa\", purki hän hampaittensa lomitse. \"Minä syön\nsitä.\"\n\nMitä muita käyttötapoja hän sille olisi keksinyt, siitä ei\nsaatu tietoa, sillä samassa miehet ja gasoliinit lennähtivät\nkeulanpuoleista seinää vasten _Malahinin_ sukeltaessa syvälle. Useita\nminuutteja he pystyyn pääsemättä kieriskelivät ympärinsä, lentäen\nseinästä seinään. Suurten hyökyjen käsissä alus ryski ja ritisi ja\nkäyttäytyi hurjasti veden painon alla. Grief pysytteli konekopissaan,\nja kapteeni odotti tilaisuutta päästäkseen kannelle. Puolen tunnin\nkuluttua hän vasta pääsi.\n\n\"Vene mennyt\", raportteerasi hän. \"Kaikki mennyt paitsi kansi ja\nluukut. Ja jos ei kone olisi ollut käynnissä, olisimme menneet mekin.\nPitäkää käynnissä vain.\"\n\nPuolen yön aikaan olivat koneenkäyttäjän pää ja keuhkot sen verran\nhöyryistä puhdistuneet, että hän voi astua Griefin tilalle, joka meni\nkannelle päätään ja keuhkojaan selvittämään. Hän liittyi kajuutan\nturvissa pysytteleväin joukkoon. Se oli ainoa suojaisa paikka, ja\nyhtenä kasana siinä oltiin, köysillä vielä kytkettyinä. Jotkut olivat\nkapteenin kutsusta pistäytyneet kajuutassa, mutta paenneet sieltä\nhöyryjen takia. _Malahini_ sukelsi vähän väliä, ja he hengittivät\nilmaa ja pärskettä ja vettä.\n\n\"Saittepa ilman, Mulhall\", huusi Grief vieraansa korvaan. Tämä\nkurkkuaan kakistellen voi vain nyökäyttää päätään. Laitareiät olivat\nennättäneet tyhjentää vettä kannelta. Kuunari ryyppäsi sitä toisen\nlaidan yli ja sitten toisen; aluksen sukeltaessa vesi keulasta\nsisään tullen syöksyi yli kajuutan ja sen suojassa olevain sekä meni\nmenojaan yli perälaidan.\n\nMulhall näki hänet ensin ja osoitti Griefille: Narii Herring\nkyykisteli siinä, mihin lampun himmeä valo sattui. Oli aivan alaston,\nvain paljas veitsi vyön alla. Kapteeni Warfield irroitti siteensä ja\nkömpi toisten yli hänen luokseen. Hänen lampun valossa välähtävät\nkasvonsa olivat kiukkuiset. Näkivät hänen puhuvan. Hän osoitti\nyli laidan. Narii ymmärsi. Hänen valkoiset hampaansa paljastuivat\niloiseen ja ivalliseen nauruun, ja hän nousi, komea mies.\n\n\"Se on murhaa\", huusi Mulhall Griefille.\n\n\"Hän on murhannut Parlayn.\"\n\nHetken oli kansisyvennys vedestä tyhjänä, ja _Malahini_ kohosi\ntasakölilleen. Narii yritti kävellä laitaa pitkin, mutta tuuli heitti\nhänet alas. Hän tavotti käsin, haparoi ja katosi pimeään, ja kaikki\ntiesivät hänen menneen yli laidan. _Malahini_ sukelsi syvälle ja\nheidän selvittyään vesihuuhteesta huusi Grief Mulhallin korvaan: \"Ei\nse huku. On Tahitin kala-mies. Ui yli laguunin ja nousee riutalle,\njos on riuttaa enää.\"\n\nViisi minuuttia myöhemmin, heidän taas sukeltaessaan, tupsahti heidän\nniskaansa ruumiskasa. He pysäyttivät sen ja veden mentyä tutkivat.\nParlay makasi siinä selällään kaksi kanakkiserkkuaan vierellään.\nKaikki alastomina ja verisinä. Yhden kanakin käsivarsi riippui\nkatkenneena. Toisen päässä oli iso verihaava.\n\n\"Nariiko tämän teki?\" kysyi Mulhall.\n\nGrief pudisti päätään. \"Ei, sen he ovat saaneet iskiessään alusta\nvasten.\"\n\nYht'äkkiä jokin pysähtyi, ja he jäivät ällistyttävään epävarmuuteen.\nOli vaikea käsittää, ettei ollut tuulta. Kuin miekalla lyötynä se\noli katkaistu. Kuunari keikkuili yhä, ja taas he voivat kuulla\nankkuriketjujen tempoilun. Ja ensi kerran kuulivat he veden roiskunan\nkannelta. Koneenkäyttäjä pysäytti propellin ja seisautti koneen.\n\n\"Olemme kuolleessa keskuksessa\", sanoi Grief. \"Hetken. Se tulee taas\nniin kovana kuin koskaan.\" Hän katsoi ilmapuntariin. Luki: \"29.32.\"\nEi voinut hän hetkessä hillitä huutamaan tottunutta ääntään, vaan\npuhui niin että toisten korvia vihloi.\n\n\"Kaikki kylkiluut poikki\", sanoi päällysmies, tunnustellen Parlayn\nkylkiä. \"Hengittää yhä, mutta menoa se on.\"\n\nVanhus korisi, liikautti toista kättään ja avasi silmänsä. Niissä\nvälähti tuntemisen ilme.\n\n\"Uljaat herrat\", hän kuiskasi. \"Älkää unohtako ... huutokauppa ...\nkello kymmenen ... helvetissä.\"\n\nHänen silmänsä sulkeutuivat. Mutta hän voitti hajoittavat voimat\nvielä hetkeksi voidakseen päästää vaakkuvan ivanaurun.\n\nTaas pääsivät hirmuhenget raivoamaan. Tuuli vinkui jälleen, ja\n_Malahini_ lähti kovasti kallistuen kylki edellä liukumaan, kunnes\nankkuriketjut kiristyivät ja se järähtäen pysähtyi melkein pystyyn\nkohoten. Kone pantiin käymään jälleen.\n\n\"Luoteessa\", huusi kapteeni Griefille, kun tämä tuli kannelle.\n\"Siirtyi kahdeksan piirua kuin ammuttu.\"\n\n\"Narii ei nyt pääse yli laguunin.\"\n\n\"Sitten hän tulee tänne takaisin.\"\n\n\n\n\n5.\n\n\nMyrskykeskuksen mentyä alkoi ilmapuntari kohota. Yhtä nopeasti\nheikkeni tuuli. Kun se oli enää vain ulvovana vihurina, kohosi kone\npaikoiltaan, eroitti pohjalevynsä neljänkymmenen hevosvoiman viime\nponnistuksella ja kallistui kyljelleen. Vesisuihku kohdistui siihen,\nja höyry kohosi pilvenä. Koneenkäyttäjä valitti suruaan, mutta Grief\nheitti koneen jätteisiin hyväilevän katseen ja meni kajuuttaan\npuuvillanöhdällä kuivaamaan rasvoja pinnaltaan.\n\nAurinko oli korkealla, kun hän tuli kannelle ommeltuaan kiinni\nyhden kanakin päähaavan ja pantuaan sijoilleen toisen käsivarren.\n_Malahini_ oli aivan lähellä rantaa. Keulassa oli Hermann miehistön\nkanssa selvittelemässä ankkuriketjuja. _Papara_ ja _Tahaa_ olivat\nmenneet, ja kapteeni tutki laseilla riutan toista laitaa.\n\n\"Ei tikkuakaan jäljellä niistä\", sanoi hän. \"Niin käy, kun ei ole\nkoneita. On tietenkin heittänyt ne yli, ennenkuin iso tuulenvaihdos\ntapahtui.\"\n\nRannikolla, missä Parlayn talo oli ollut, ei ollut sen merkkiäkään.\nKolmensadan yardin alueella, mistä meri oli hyökynyt, ei ollut\npuunkantoakaan. Kauempana oli joitakin palmuja ja eripituisia\nkantoja. Yhden elävän palmun latvassa sanoi Tai-Hotauri näkevänsä\njotakin elävää. _Malahinilla_ ei ollut veneitä, ja he seurasivat\nsilmin häntä hänen uidessaan rannalle ja astellessaan puun luo. Kun\nhän palasi, auttoi hän yli laidan nuoren tytön, joka oli kuulunut\nParlayn huonekuntaan. Ensinnä tyttö ojensi kovin rytistetyn kopan.\nSiinä oli kissanpoikia -- kaikki kuolleita, paitsi yksi, joka vikisi\nja ojenteli käpäliään.\n\n\"Halloo\", sanoi Mulhall. \"Kukas tuolla on?\" Pitkin rantaa kävellen\ntuli mies. Hän asteli vapaasti kuin aamukävelyllään. Kapteeni\nWarfield kiristeli hampaitaan. Mies oli Narii Herring.\n\n\"Halloo, kapteeni\", huusi Narii laivan kohdalle päästyään. \"Saanko\ntulla aamiaiselle?\"\n\nKapteenin kasvot ja niska alkoivat paisua käyden purppuranpunaisiksi.\nHän yritti puhua, mutta ääni kähisi vain.\n\n\"Kahdesta sentistä -- kahdesta sentistä...\" sai hän sammalletuksi.\n\n\n\n"]